Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Maailman sydän
Author: Haggard, H. Rider (Henry Rider)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Maailman sydän" ***


MAAILMAN SYDÄN

Kirj.

H. RIDER HAGGARD

Suomennos englanninkielestä



Helsingissä,
Uuden Suomettaren Osakeyhtiö,
1915.



SISÄLLYS:

Alkulause. Don Ignatio.
 1. Kapinan kukistaminen.
 2. Herra Strickland.
 3. Kutsu.
 4. Sydämen taru.
 5. Matkan alkuvaiheet.
 6. "El Norte".
 7. Maatila.
 8. Illallisella ja illallisen jälkeen.
 9. Kaksintaistelu.
10. Molasin kuolema.
11. Zibalbay kertoo tehtävästään.
12. Maya laskeutuu luolaan.
13. Ignation vala.
14. Sydämen Kaupunki.
15. Zibalbayn kotiintulo.
16. Pyramiidin huipulla.
17. Zibalbayn kirous.
18. Salahanke.
19. Pyhänhäväistys.
20. Sydämen Neuvosto.
21. Mayan avioliitto.
22. Mattai ennustaa pahaa.
23. Pakomme ja sen päättyminen.
24. Nahua todistaa.
25. Jäähyväiset.
Loppulisäys.



ALKULAUSE.

Don Ignatio.


Olosuhteet, joiden takia seuraavat sivut tulevat painetuiksi, ovat
tavallaan eriskummaiset ja kertomisen arvoiset. Muutamien viime vuosien
aikana joutui muuan englantilainen sivistynyt mies, jota me kutsumme
Jonesiksi, koska se ei ollut hänen nimensä, johtajaksi erääseen
kaivokseen, lähellä Usumacinto virtaa, jonka yläjuoksu erottaa Meksikon
Chiapas-valtion Guatemalan tasavallasta.

Tähän aikaan ei elämä jossain Chiapasin kaivoksessa, joskin sillä
epäilemättä on joitakuita hyviäkin puolia, lainkaan vastaa europalaista
onnen ihannetta. Ensiksikin, työ on raskasta -- suunnattoman raskasta,
ja vaikka ilmasto onkin kyllin terveellinen vuorten keskuudessa, löytyy
laaksoja, missä väki kuolee kuumeeseen. Virkistyksiä ei, suoraan
sanoen, löydy juuri lainkaan, sillä metsät ovat liian sankkoja, jotta
niissä voisi metsästää vähänkään mukavasti, ja ellei niitä olisikaan,
niin tekisivät hyttyset ja monenlaiset ilkeät hyönteiset, joita siellä
on rasittamaan asti, tämän virkistyksen mahdottomaksi.

Seuraa, kuten me sen ymmärrämme, ei niinikään luonnollisestikaan löydy,
ja jos joku mies joutuisikin naimisiin, ei hän helposti voisi tuoda
vaimoansa vielä vallan asumattomiin seutuihin, pitkin metsäpolkuja, yli
virtain ja pitkin äkkikuilujen partaita, jotka ovat kyllin vaarallisia
ja vaikeakulkuisia, herättääkseen kauhua rohkeimmankin kulkijan
sydämessä.

Kun herra Jones oli asunut vuoden aikaa La Concepcionin kaivoksilla,
valloitti hänet voimallisena tietoisuus omasta yksinäisyydestään ja
halu saada henkevämpää seuraa kuin amerikalaiset puotipalvelijat
ja intiaani-työntekijänsä. Ensimäisten kuukausien aikana täällä
asuessaan hän oli yrittänyt tehdä tuttavuuksia läheisten _fincasien_
eli maatilojen omistajien kanssa. Tämän yrityksen hän kuitenkin pian
kyllästyen hylkäsi, sillä nämä miehet näyttivät olevan sekasukuisia,
mitä alhaisinta rotua, eläen yhtämittaisten paheiden ilmakehässä.

Tässä hätätilassa, ollen sivistynyt mies, Jones ryhtyi henkisiin
harrastuksiin, ja omisti aikansa, siinä määrin kuin se oli mahdollista,
kootakseen muinaisjäännöksiä ja tutkiakseen niitä alueellansa löytyvien
muinais-aztekilaisten kaupunkien ja temppelien lukuisista raunioista.
Mitä kauvemmin hän harrasti näitä tutkimuksia, sitä enemmän valtasivat
ne hänen mielikuvituksensa. Sentähden, sattuessaan kuulemaan, että
vuoren takaisella kupeella, Santa Cruzin nimeä kantavalla maatilalla
asui intiaani, nimeltään Don Ignatio, maatilan omistaja, jolla
kerrottiin olevan suuremmat määrät tietoja heidän muinaisuudestaan,
historiastaan ja jäännöksistään kuin kenelläkään muulla tässä Meksikon
osassa, päätti hän käydä tapaamassa tuota miestä ensi tilaisuuden
sattuessa.

Tämän hän tahtoi tehdä mahdollisimman pian, sillä Don Ignatiolla oli
mahtava maine, ellei vain matka olisi ollut niin pitkä hänen kotiinsa.
Nyt väheni kumminkin vaikeus, kun eräs intiaani lupasi näyttää
kulettavan polun vuoren yli, jota polkua pitkin ehtisi Santa Cruzin
maatilalle La Concepcionista kolmessa tunnissa ratsain, sensijaan että
tarvitsi kokonaista kymmenen tuntia päästäkseen sinne käytetympää
tietä pitkin. Niin muodoin, eräänä kuivan vuodenajan päivänä, kun
työt seisoivat kaivoksella, veden laskeuduttua niin alas, ettei se
voinut käyttää rouhintamyllyä, Jones läksi. Tämä tapahtui lauantaina,
sillä edellisenä maanantaina hän oli lähettänyt lähetin Don Ignation
luo ilmoittamaan hänen aiotun saapumisensa ja saanut vastaukseksi
mitä kohteliaimman ja parhaimmin kirjoitetun kirjeen, jossa häntä
pyydettiin viettämään seuraava sunnuntai maatilalla, "missä jokainen
englantilainen sivistynyt mies on aina mitä tervetullein".

Lähestyessään maatilaa, häntä ihmetytti nähdessään puolimaurilaiseen
tyyliin rakennetun aika suuren, valkean kivirakennuksen julkipuolen,
missä oli torneja ja koristettuja sisäänkäytäviä molemmin puolin,
sekä laaja, tasaisen katon keskustasta kohoava kupu. Ratsastaen läpi
viljavainioiden ja kakaoviljelysten ja kahvipensaiden, jotka kaikki
olivat mitä parhaimmassa kunnossa, peittäen monen acren laajuudelta
rakennuksen kummallakin puolella avartuvia kenttiä, Jones saapui laajan
pihan porttikäytävälle, missä kasvoi jättiläismäisiä ceiba-puita,
heittäen jättiläisvarjojaan yli rakennusten. Näiden puitten alta
astui esiin intiaani, joka nähtävästi oli ollut odottamassa hänen
tuloaan, ja otettuaan haltuunsa hevosen, ilmoitti hänelle, lausuen
monet tervehdykset, että armollinen herra Ignatio oli, tapansa mukaan,
väkensä kera kappelissa iltamessussa, mutta että hartaushetki pian
loppuisi.

Jättäen hevosensa intiaanin huostaan, Jones lähti kappeliin, ja koska
sen suuret ovet olivat avoinna, astui hän sisälle ja istuutui. Niinpian
kuin hänen silmänsä tottuivat himmeään valoon, hän huomasi, että paikka
oli harvinaisen kaunis, sekä suhteisiin että koristuksiin nähden.

Hartausmenotkin olivat monet -- niiden luku nousi ehkä kolmeen sataan
-- ja niin hartaita olivat he menoissaan, ettei hänen saapumistaan
edes huomattu. Hänen mielestään oli kumminkin rakennuksessa kaikkein
ihmeellisin esine seinään, alttarin yläpuolelle kiinnitetty valkea
marmorilevy, johon oli kaiverrettu espanjankielellä seuraava kirjoitus,
niin suurin kirjaimin, ettei hänellä ollut lainkaan vaikeutta lukea
sitä.

"Ignation omistama hänen rakkaimman ystävänsä James Stricklandin,
englantilaisen sivistyneen miehen, ja Mayan, Sydämen Prinsessan, hänen
puolisonsa muistolle. Rukoile, ah kulkija, sydämesi rakkaudella heidän
sielujensa puolesta."

Jonesin ihmetellessä, ketkä tämä James Strickland ja Maya, Sydämen
Prinsessa mahtoivat olla, ja oliko hänen isäntänsä pystyttänyt levyn
heidän muistolleen, päätti pappi rukouksensa, ja seurakunta alkoi
lähteä kirkosta.

Ensimäinen ovesta astuja oli sivistynyt intiaani, jonka Jones ilman
muuta päätti olevan itsensä Don Ignation. Hän oli noin kuudenkymmenen
ikäinen mies, mutta näytti ikäänsä paljon vanhemmalta, sillä suru,
vastoinkäyminen ja kärsimys olivat painaneet jälkensä häneen.
Ruumiiltaan oli hän pitkä ja hintelä, eikä pieni ontuminenkaan
vähentänyt hänen olemuksensa arvokkuutta. Hänen pukunsa oli hyvin
yksinkertainen. Siinä ei ollut koreutta, ei edes hopeisia nappeja,
joilla oli niin suuri vaikutus meksikolaisten mieliin; hänellä oli
mustanauhainen panamaolkihattu yleisesti käytetyn kultanauhaisen
asemasta, puhdas, valkea takki ja paita, musta, solmittu kaulahuivi,
likasenharmaat housut ja ruskeat, europalaista tekoa olevat kengät.

Mutta erittäin silmiin pistävät Don Ignatiossa olivat hänen kasvonsa.
Ei koskaan, ajatteli Jones, hän ollut katsellut niin kauniita kasvoja
tai, tarkemmin sanottuna, kasvoja, jotka olisivat antaneet sellaisen
varmuuden omistajansa ehdottomasta hyvyydestä ja luonteen puhtaudesta.
Piirteet olivat hyvän kasvatuksen saaneen intiaanin, hienot ja sirot,
kotkannenä, poskipäät ja otsa ulkonevat, samalla kuin viimeksimainitun
alta loisti pari suuria ja pehmeän mustia silmiä, niin hellän ja
luotettavan ilmeiset, että niitä täytyi pitää harvinaisuutena miehellä.

Hän seisoi kappelin ovella, laskevan auringon valossa, nojaten
raskaasti keppiin intiaanien astuskellessa hänen ohitseen. Kaikki
he, miehet, naiset ja lapset, tervehtivät häntä mitä suurimmalla
kunnioituksella ohi mennessään, jotkut heistä, eritotenkin lapset,
suudellen hänen pitkää ja hienosti muodostunutta kättään, toivottaen
samalla hänelle hyvää yötä hellin sanoin, sellaisin kuin "isä", ja
anoen pyhimysten suojelusta hänelle. Jones mietiskeli, katsellen heitä,
heidän käytöksensä eroavaisuutta siitä alhaisesta orjamaisuudesta,
jota sorron vuosisadat ovat kehittäneet minkä hyvänsä valkeaa rotua
olevan hallitsijan lähellä, sekä ihmetteli sitä vaikutusta, mikä hänen
isännällään heihin oli. Tällä hetkellä juuri kääntyi Don Ignatio ja
näki hänet.

"Pyydän nöyrimmästi anteeksi, herrani", sanoi hän espanjankielellä,
arasti ja miellyttävästi hymyillen, nostaen hattuaan, näyttäen pitkän
tukkansa, joka kuten hänen suippo partansakin oli aivan valkea. "Te
varmastikin olette pitänyt minua epäkohteliaana; mutta tapani on viikon
työn loputtua olla läsnä uskonnonharjoituksessa kansan kera -- älkäähän
tungeksiko lähelle jalosyntyistä englantilaista -- enkä luullut teidän
saapuvan ennen auringonlaskua."

"Älkää pyydelkö anteeksi, herrani", vastasi Jones. "Olen ollut varsin
innostunut näkemään palvelijanne hartausharjoituksissaan. Mikä ihana
kappeli tämä onkaan! Saanko katsella sitä, ennenkuin lukitsette ovet?"

"Tietysti, herrani. Se on kerta kaikkiaan hieno. Vanhat munkit,
jotka piirustivat sen kaksisataa vuotta sitten -- sillä tämä oli
suuri luostari -- ymmärsivät rakennustaidon, ja työtä joudutettiin
myös silloin, eikä maksanut mitään. Luonnollisestikin olen tehnyt
paljon korjauksia, sillä ne, jotka asuivat täällä ennen minua, eivät
välittäneet sellaisista seikoista.

"Saattaisitte tuskin uskoa, herrani, että menneinä aikoina,
parikymmentä vuotta sitten, tämä paikka oli maantierosvojen,
tullikavaltajien ja miesmurhaajien tyyssija, ja että se väki, jonka
tänä iltana olette nähneet, tai heidän isänsä, olivat orjia, ilman
enempiä oikeuksia kuin koira.

"Vaan niin oli laita. Moni matkustaja on menettänyt henkensä tässä
talossa tai sen läheisyydessä. Kerranpa minä itsekin olin menettää
henkeni täällä. Katsokaahan tuon alttaritaulun leikkausta. Se on hieno,
eikö totta? Nuo puupylväät ovat vanhojen munkkien aikakaudelta. Niin,
olen tiennyt Don Pedro Morenon, edeltäjäni, sitoneen ihmisolentoja
niihin, tarkoituksella kärventää heidät punahehkuvin raudoin."

"Kenelle tuo kirjoitus on omistettu?" kysyi Jones, osoittaen
puheenaollutta marmorilevyä.

Don Ignation kasvot saivat varsin vakavan ilmeen hänen vastatessaan:

"Se on omistettu, herraseni, suurimmalle ystävälle, mitä minulla
milloinkaan on ollut, miehelle, joka pelasti henkeni oman henkensä
uhalla, ja joka oli rakas minulle, rakkaampi kuin milloinkaan nainen
voi olla. Mutta oli nainen, joka myöskin rakasti häntä, niinikään
intiaaninainen, ja tuo mies helli häntä enemmän kuin minua, mikä
olikin oikein, sillä eikö Jumala olekin niin asettanut, että miehen
pitää jättämän ystävänsä, niin, isänsä ja äitinsä ja vaimoonsa sidottu
oleman?"

"Menivätkö he sitte naimisiin?" kysyi Jones, joka innostui asiaan.

"Menivät, he menivät naimisiin, ja vieraalla seudulla ja vieraalla
tavalla. Mutta sehän on jo vanha juttu, herrani, ja Teidän luvallanne
minä jätän sen kertomatta; ajatuskin siitä palauttaa mieleeni monta
tuskallista muistoa -- kuoleman ja perikadon, rauenneiden suunnitelmien
ja tyhjiin menneiden toiveiden muistoa. Ehkä minä joskus kerran, jos
minulle on suotu voimia ja elinkautta kyllin, kirjoitan sen kaiken.
Joitakuita vuosia sitten minä aloinkin jo; mutta se kyllästytti minua,
ja se mitä olin kirjoittanut, tuntui hullutukselta, ja niin minä jätin
koko touhun.

"Olen elänyt monivaiheista elämää, herrani, ja joutunut sen kestäessä
moniin seikkailuihin, vaikkakin, Jumalan kiitos, viime vuoteni ovat
kuluneet rauhassa. No, hyvä, kohta jo saapuu loppukin, ja ellei minulla
olisi ajatusta, että väkeni voi minun kuoltuani joutua huonoihin
käsiin, ei se lainkaan minua pelottaisi.

"Mutta tulkaahan, herrani, Teidän on jo nälkäkin, ja kelpo isämme,
joka on luvannut syödä kanssamme, on ratsastettava vielä tänä iltana
pitääkseen huomisaamuna messun kolmen leaguen [League = kolme
meripenink. -- Suom. huom.] päässä sijaitsevassa kylässä, siksi olen
tilannut illallisen varhain. Tavaranne ovat viedyt huoneeseenne, apotin
huoneeseen, niinkuin sitä kutsutaan, ja jos tahdotte seurata minua,
näytän Teille lyhyen tien kappelista sinne."

Sitten näytti hän tien pienelle ovelle. Aukaistuaan tämän he nousivat
ahtaita portaita, joiden yläpäässä oli tasainen paikka, sekä
ristikkoakkuna, joka oli niin asetettu että, ollen alhaalta näkymätön,
siellä seisova katselija voi nähdä ja kuulla kaiken, mikä kappelissa
tapahtui.

"Tältä paikalta", sanoi Don Ignatio, "vanhat apotit pitivät salaista
vaaria munkeistaan, ja täältä minäkin kerran näin näyn, jota en hevillä
unhoita."

Sitten kulki hän muutamien pitkien ja hämärien käytävien läpi,
saapuakseen huoneeseen, joka oli kalustettu siroilla, vanhoilla
espanjalaisilla huonekaluilla.

"Makuupaikkanne on taampana, herrani", hän sanoi, avatessaan toisen
oven, joka vei laajaan ja synkännäköiseen huoneeseen, johon valo pääsi
raskaasti teljetyistä, vähintäin kymmenen jalkaa korkealla lattiasta
olevista akkunoista.

Seinillä oli maalauksia Viimeisestä Tuomiosta ja verisen
Inkvisitsioniajan innoittamista kohtauksista, kamaloita katsella ja
jossain määrin kosteuden pilaamia, mutta suoritettuja suurella voimalla
ja elävällä, joskin liioitellulla mielikuvituksella. Keskimäisen
akkunan alla, ulottuen noin kolmen jalanmitan päähän lattiasta oli
muinainen kokonaisvalokuva, esittäen jotakin apottia luonnollisessa
koossa öljyllä laudalle maalattuna, näyttäen tulisen ja pahannäköisen
miehen, jonka kaljun päälaen yläpuolella Pyhä Henki näkyi leijailevan
kyyhkysen muodossa. Sitäpaitsi huone oli hyvin, vaikkakin keveästi
kalustettu, ja upeili yli tiililattian levitettyjen neliönmuotoisten
mattojen loisteliaisuudella.

"Pelkään, että pidätte tätä ikävänä huoneena, herrani", sanoi Don
Ignatio, "se on kumminkin meidän vierashuoneemme. Ylempänä on vielä
huone, jota pitäisin sopivana kirjoittaessanne, jos niin haluatte.
Kansa täällä kertoo, että siellä kummittelee, mutta tiedän, ettei
teitä englantilaisia peloita sellaiset seikat. Ei ole kuitenkaan
ihmeteltävää, että he näin kertovat, nähdessään siinä huoneessa tehdyn
murhia Don Pedro Morenon aikana. Hän pani tosiaankin salaliiton
tappamaan minua ja ystävääni täällä, ja vaikkei hän siinä kohdin
onnistunutkaan, löysin minä jälkeenpäin luurankoja lattian alta -- pari
niitä juuri, muistaakseni, siltä kohdalta, missä vuode on nyt -- ja
toimitin niille asiaankuuluvan hautauksen."

Asemansa velvoittamana väitti Jones olevansa vahva kaikkia
Inkvisitsionin kidutuskuvauksia vastaan, samoinkuin vainajien joukkoon
joutuneiden apottien muistoja, murhattujen miesten luurankoja lattian
alla sekä aaveita vastaan. Vaikkei hän sitä milloinkaan tunnustanutkaan
isännälleen, ei hänen ensi yönsä apotin huoneessa ollut lainkaan
miellyttävä koe, mikä luultavastikin on luettava hänen juomansa,
liian vahvan kahvin ansioksi. Seuraavina päivinä hän kumminkin tottui
hyvin paikkaan sekä piti siitä tosiaankin enemmän kuin mistään muusta
huoneesta maatilalla.

Vastakohtana sille raa'alle ja huonosti valmistetulle ruualle, jota
Jones oli pakoitettu käyttämään ravintonaan kaivoksella, Don Ignation
illallinen oli suorastaan juhla-ateria, sopiva kenelle herkkusuulle
tahansa, eritotenkin koska se oli vapaa kaikesta hirvittävästä
sekasotkusta, kuten öljyn ja eläinten sisäelinten sekotuksesta, mikä
esiintyy niin yleisesti meksikolaisessa ruokajärjestyksessä.

Heidän aterioituaan tarjottiin sikaareja ja mustaa kahvia, joiden
raaka-aineet olivat kasvaneet tilalla, eikä Jones koskaan elämässään
ollut polttanut parempaa tupakkaa. Kun hengenmies -- sivistynyt ja
hyvin kasvatettu henkilö -- oli lähtenyt, alkoi Jones puhua maan
muinaisjäännöksistä. Pian sai hän huomata, ettei hänen isäntänsä
tietoja tässä suhteessa oltu laisinkaan liioiteltu, nähdessään hänen
kykenevän selittämään salakirjoituksia, mitä tuskin kukaan olisi voinut
otaksua, ja antamaan pääsisällön niiden rotujen historiasta, jotka
olivat rakentaneet ne suuret temppelit ja palatsit, joista löytyy niin
paljon raunioita tällä alueella.

"On tuskallista ajatella", sanoi Jones kesken kaiken, "ettei yksikään
elävä olento ole säilynyt todistamaan tästä sivistyksestä. Jos vain
vanha taru Kultaisesta Kaupungista, joka muka olisi kätkettynä jonnekin
Keski-Amerikan tutkimattomaan seutuun, olisi totta, luulen, että
antaisin kymmenen vuotta elämästäni, päästäkseni käymään siellä. Olisi
suuremmoinen asia astua takaisin menneisyyteen, nähdä koko järjestelmä
työssä, ja liittyä kansaan, josta koko maailmalla ei olisi tietoa eikä
aavistusta; sillä, olkoonpa mielikuvitus niin voimallinen kuin onkin,
on suorastaan mahdotonta päästä kaiken perille raunioiden ja tarujen
perusteella. Itse asiassa, Don Ignatio, en voi käsittää miten Te, joka
ette koskaan ole noita edesmenneitä elävänä katsellut, voitte puhua
heistä niin varmasti."

"Ellen olisi heitä koskaan nähnyt, herrani", hän vastasi rauhallisesti,
"olisikin se ihmeellistä. Voinpa oikaista Teitä hieman ja ruveta
kertomaan; nähkääs, asia onkin niin, että olen nähnyt tarun Kultaisen
Kaupungin ja sen sivistyksen, ja voin vakuuttaa Teille, että sen
ihmeet ovat paljoa suuremmat kuin taru tai joku espanjalainen
romaaninkirjoittaja konsanaan ovat voineet kuvata."

"Mitä!" huudahti innostuen Jones, "mitä! Olenko liiaksi juonut mainiota
viiniänne? Näenkö unta, vai kuulinko Teidän sanovan, että Te, herrani,
joka istutte lähelläni, omin silmin olisitte nähnyt intiaanien salaisen
kaupungin?"

"Kyllä Te kuulitte minun niin sanovan, herrani, joskaan en sitä tehnyt
pienimmässäkään määrässä toivoen, että sanojani uskoisitte. Juuri
siitä syystä, etten voi sietää itseäni pidettävän valehtelijana, en
ole koskaan halaistullakaan sanallakaan koskettanut tähän asiaan, ja
samaisen syyn takia jätän sen nytkin kertomatta, koska en halua, että
se, jonka toivoisin olevan ystäväni, katsoisi ylenkatseella minuun.

"Tosiaankin olen pahoillani, että olen puhunut näin vapaasti, mutta
totuudenrakkauteni nimessä pyydän Teitä muistamaan, että kätkössä
Keski-Amerikan synkkien metsien, sydänmaiden ja vuorijonojen,
minne ei yksikään valkoinen mies ole jalallaan astunut, ja mistä
sittemmin hävisivät alkuasukkaat, siellä on tilaa monille menneille
kaupungeille. Kas, herrani, kahdensadan peninkulman päässä tai ehkäpä
lähempänäkin siitä, missä nyt istumme, on _lacandoneja_, kastamattomia
intiaaniheimoja, jotka eivät koskaan ole nähneet valkoista miestä, ja
jotka yhä noudattavat isäinsä tapoja. Ei, herrani, tuota juttua älköön
koskaan kerrottako, ei ainakaan minun eläessäni, sillä minulla ei ole
mitään todistuskappaleita siitä, tai korkeintaan yksi ainoa --"

"Mikä sitten?" kysyi Jones innoissaan.

"Saatte nähdä sen, jos haluatte, herrani", vastasi hänen isäntänsä ja
lähti huoneesta.

Siinä samassa hän palasi mukanaan pieni nahkalaukku, josta hän
veti esiin varsin kummallisen ja ihanan koristuksen. Se oli suuri
smaragdi, suurin mitä Jones milloinkaan oli nähnyt, hiomaton, mutta
hyvästi silattu. Tämä kivi, joka oli upotettu puhtaaseen kultaan,
oli ilmeisesti ollut vyössä solkena, ja voitiin sitä samalla käyttää
sinettinä, sillä siihen oli piirretty juhlalliset, vainajannäköiset
ihmiskasvot ja sen alle jotakin kuvakirjoituksella; päinvastaisella
puolella oli niinikään muita kuvakirjoituksia.

"Osaatteko lukea näitä kirjoituksia?" kysyi Jones, tutkittuaan
koristetta.

"Kyllä, herrani. Etusivulle kirjoitetut sanat kuuluvat: 'Oi Silmät ja
Suu, katselkaa minua, puhukaa puolestani!' Ja takasivulla: 'Taivaan
sydän, ole kotini sä'."

"Se on ihmeellinen", sanoi Jones, antaen huoaten takaisin kalliin
esineen, sillä hän olisi luovuttanut kaiken mitä hänellä oli, yksinpä
kengät jalastaan, saadakseen pitää sen. "Ja nyt, ettehän pane pahaksi,
jos pyydän Teitä kertomaan itselleni koko historian?"

"Pelkään, ettei se kiinnitä mieltänne kyllin, herrani", vastasi Don
Ignatio pudistaen päätään.

"Mutta", pyyteli Jones, "koska olette ilmaissut näin paljon, onhan
sydämetöntä jättää lappu kertomatta."

"Herrani", sanoi isäntä, "tahdotteko ottaa lisää kahvia? No! Käymmekö
hiukan kävelemässä katolla, katselemassa maisemaa; se on herttainen
kuunvalossa, ja katot täällä ovat ihmeellisiä, lujasta kivestä
rakennettuja? Kerrotaan tarinana, että vanhojen munkkien oli tapana
käydä kesäisin katolla syömässä. Siellä on ampumarei'illä varustettu
seinä, jonka takaa tuo samainen luostarinpäämies, jonka kuva riippuu
teidän makuuhuoneessanne, löi takaisin hänen sortonsa takia kapinaan
nousseiden intiaanien suuren rynnäkön.

"Huomenna toivon saavani Teille näyttää läheisiä maita, jotka ovat
hyvin palkinneet minun kaksikymmenvuotisen viljelykseni vaivat.
Kaikki Meksikossa etsiskelevät kaivoksia, mutta sen maaperä on
kaikista rikkain kaivos. Minä tiesin sen, ja nähdessäni paikkakunnan
mahdollisuudet, minä möin muut smaragdit, jotka olivat tämän soljen
mukana -- ne olivat hienoja kiviä, mutta kaivertamattomia ja sen takia
vähemmän mieltäkiinnittäviä -- ja ostin maan kyllin halvalla. Mutta
nyt kun maa on viljelty ja minä olen tehnyt istutuksia niin paljon,
sen arvo on noussut suureksi ja kohoaa yhä vielä, kunhan kaikki nuoret
kakaopensaat jonkun vuoden päästä tästä lähtien alkavat antaa täyden
sadon.

"Kas niin, Jumalan kiitos, portaat ovat lopussa -- minun selkääni
koskee aina niitä kiivetessäni. Ilma on ihana, eikö totta, herrani,
ja näköala verraton? Katsokaahan, virta välkkyy kuin hopea. Ah,
kuinka kaunis on Luojan maailma! Sydäntäni viiltää ajatellessani,
että se on jätettävä, mutta varmasti on hän valmistava vielä paremmat
asuinsijat meille, toimiaksemme hänen hyväkseen ja palvellaksemme häntä
asunnoissa, minne ei synti eikä vaiva pääse tunkeutumaan. Varmasti
löytyy asuinsija siellä ylhäällä", ja hän nyökkäsi päällään kohti
taivasta.

Tämä oli vasta ensimäinen niistä monista illoista, jotka Jones kulutti
Don Ignation vieraanvaraisen katon alla, missä hän kuukausien kuluessa
tuli yhä enemmän tervetulleeksi.

Pian hän tunsi suurta kiintymystä tuota vakavaa, hyväluontoista,
herttaisen vanhaa miestä kohtaan, jonka sielu näytti olevan tahraton
kaikista huonoista ajatuksista, ja jonka pääpyrintönä oli kehittää
maatansa ja tehdä hyvää jokaiselle ympärillään, eritotenkin
palvelijoilleen.

Tuttavuutensa alkuaikoina tekivät he yhdessä tutkimusmatkoja läheisille
raunioille, ja kerran Don Ignatio lähti hänen kanssaan katsomaan La
Concepcionin kaivosta, mikä käynti näytti olevan mitä suurimmaksi
hyödyksi herra Jonesille ja sille yhtiölle, jonka palveluksessa hän
oli. Yksi tämän puheenalaisen kaivoksen toimintavaikeuksia oli työväen
vähälukuisuus. Don Ignatio sai tämän haitan häviämään yhdellä ainoalla
sanalla.

Hän lähetti tiedon vuoristoon, ja kas! Viikon sisällä ilmestyi
viisikymmentä urheata alkuasukasta tarjoamaan palvelustaan kaivokselle,
mikä seikka edelleen lisäsi Jonesin kokemuksia ystävänsä erikoisesta
vaikutuksesta alkuasukkaisiin.

Ajan pitkään loppuivat kumminkin tällaiset retkeilyt, kun Don Ignation
terveys alkoi heikontua, laskematta häntä juuri nimeksikään pois
maatilaltaan.

Vihdoin -- kun he olivat olleet tuttavia jo parin vuoden ajan -- saapui
eräänä aamuna sanansaattaja kaivokselle, ilmoittaen että herransa
Don Ignatio oli lähettänyt hänet käskien kertomaan herra Jonesille
olevansa kuolemaisillaan ja haluavansa tavata häntä. Sanansaattajaa
oli kumminkin pyydetty mainitsemaan, että jos se jossain suhteessa ei
kävisi laatuun, niin herra Jonesin ei pitäisi vaivautua tulemaan niin
pienen asian takia, koska hänen herransa oli kirjoittanut kirjeen, joka
piti annettaman hänen kuolemansa jälkeen herra Jonesille.

On tarpeetonta mainita, että herra Jones matkasi yli vuorten niin
nopeasti kuin parhain ratsu vain voi viedä hänet. Saavuttuaan
maatilalle, hän löysi Don Ignation makaamasta huoneessaan, voimattomana
ja hyvin heikkona, mutta täydessä tajussaan ja ilostuneena hänet
nähdessään.

"Elän viimeisiä hetkiäni, ystäväni", hän sanoi, "ja olen iloissani
siitä, sillä olen kovasti saanut kärsiä selkäni takia, jonka muinoin
loukkasin. On niinikään aika avuttoman vanhan miehen tehdä tilaa
kykenevämmälle." Ja hän katsoi oudosti vieraaseensa ja hymyili.

Jones, joka oli liikutettu, antoi tavanmukaisen vastauksen, että
hänellä muka olisi vielä monta kuukautta elonaikaa, mutta Don Ignatio
katkaisi hänet lyhyesti.

"Älkää kuluttako aikaa tuollaisilla puheilla, ystäväni", hän sanoi,
"vaan kuunnelkaa. Aina siitä asti kuin tulimme tuttaviksi, olette
yrittänyt saada minua kertomaan, miten tulin käyneeksi 'Maailman
Sydämen' kaupungissa, sekä kertomaan ystävästäni James Stricklandista,
jonka, Jumalalle kiitos, saan kohta jälleen nähdä.

"Niin, en koskaan olisi tahtonut kertoa sitä Teille, vaikka pari kertaa
olinkin vähällä niin tehdä nähdessäni vaikenemiseni tuottavan surua
Teille, osittain siksi, että omasta mielestäni kykenen säilyttämään
salaisuuden, vaikkakin minua houkutellaan paljastamaan sitä, sekä
myös siksi että olen itsekäs ja tiedän, että niin pian kuin olisitte
kuullut kertomukseni, olisi mielenkiintonne tyhmään, hassahtavaan
vanhaan mieheen loppunut, sillä kuka juuri enään välittää kuoresta itse
hedelmän syötyään?

"Olihan siinä muitakin syitä; esimerkiksi se, etten olisi voinut kertoa
tätä tarinaa paljastamatta sisäistä liikutustani, ja minä tiedän, että
te englantilaiset halveksitte sellaisia näytöksiä. Lopuksi, jos sitä
lainkaan kertoisin, tahtoisin sen tehdä täydellisesti ja huolellisesti,
ottaen huomioon kaikki suhteet, ja tätä olisi ollut vaikea suorittaa
suusanallisesti. Kuitenkaan en ole tahtonut jättää toivoanne peräti
täyttämättä, ja minä olen toivonut, että säilyisi jonkunlainen tieto
niistä ihmeellisistä asioista, jotka eläissäni olen nähnyt, vaikkeikaan
tämä viimeinen toivomus yksinään olisi kyennyt saamaan minua ryhtymään
siihen hommaan, jonka sain loppuun suoritetuksi kymmenen päivää sitten,
ennenkuin halvaus iski käteeni.

"Saanko vaivata Teitä avaamaan tuon kaapin lähellä vuoteeni jalkopäätä
ja antamaan minulle nipun käsikirjoituksia, jotka löydätte sieltä?
Tuhannet kiitokset. Tässä, herrani, näillä arkeilla, jos viitsitte
nähdä vaivan lukea niitä, on kerrottuna, miten minä ja englantilainen
ystäväni tulimme käyneeksi Kultaisessa Kaupungissa, mitä me näimme ja
saimme kokea siellä, ja monta muuta seikkaa, jotka Teidän mielestänne
lienevät tarpeettomia, mutta eivät ole kuitenkaan ulkopuolella
kertomuksen kulkua.

"No niin, ottakaa kirja ja pankaa se pois näkyvistä, sillä sen pelkkä
näkeminen jo väsyttää, tuoden mieleeni ne monet hetket, jotka sitä
kirjoittaessani kulutin. Haluankin keskustella jostain tärkeämmästä.
Sanokaahan, ystäväni, aiotteko jäädä tähän maahan vai palata
Englantiin?"

"Palata Englantiin! Miksi sinne mennä, eihän siellä ole kaivoksia
johdettavaksi. Ei, olen liian köyhä."

"Tahtoisitteko siis palata, jos olisitte rikas?" kysyi huolestuneena
kuoleva mies.

"En tiedä; se riippuu asianhaaroista. Mutta luulen, että olen ollut
liian kauan Englannista poissa, viihtyäkseni siellä."

"Minua miellyttää kuulla tuota, ystävä, sillä haluan samalla ilmoittaa
Teille, että olen tehnyt Teidät perillisekseni, niin että tämän jälkeen
olette varakas mies, mikäli me tässä maassa ymmärrämme varallisuutta."

"Olette tehnyt minut perilliseksenne!" sammalsi Jones.

"Niin. Miksi en sitte? Pidän Teistä paljon ja tiedän Teidän olevan
rehdin ja kunniallisen miehen. Minulla ei ole sukulaisuussuhteita
eikä ystäviä, ja ennenkaikkea olen vakuutettu, että tulette
erinomaisesti toimeen väkeni kanssa täällä, sillä olen ottanut selvää
Teidän käyttäytymisestänne niiltä, jotka työskentelevät alaisinanne
kaivoksessa. Senlisäksi minulla on ehdotuksia, joiden ei missään
suhteessa tarvitse sitoa Teitä, sillä niitä ei ole testamenttiin
merkitty, nimittäin että Te itse eläisitte täällä ja jatkaisitte minun
alkamaani työtä niin kauan kuin mahdollista, ja siinä tapauksessa että
olisitte pakotettu myymään tilan jonkun aavistamattoman syyn takia, tai
luovuttamaan sen pois testamentilla, Te jättäisitte sen vain jonkun
englantilaisen huostaan, henkilölle, jota jossain määrin tunnette.
Suostutteko siihen?"

"Tietysti suostun, enkä tiedä, miten Teitä kiittäisin."

"Älkää lainkaan minua kiitelkö; kiittäkää omaa luonnettanne ja
rehellisiä kasvojanne, jotka ovat saaneet minut vakuutetuksi, etten voi
sen parempiin käsiin omaisuuttani luovuttaa. Lähtekää nyt, sillä olen
väsynyt, mutta palatkaa huomisaamuna papin lähdettyä."

Näin Jones, joka oli astunut huoneeseen, tietäen vuosittain vaivalla
ansaitsevansa kahdeksansataisen, lähti sieltä omistaen omaisuuden, joka
ennen pitkää antoi vuosittain yhtä monta tuhatta, niinkuin kuka tahansa
voi todistaa, joka on käynyt hänen luonaan Santa Cruzissa. Kolme päivää
myöhemmin vaipui Don Ignatio rauhallisesti kuolemaan ja sai viimeisen
leposijansa maatilansa kappelissa.

Näin siis joutui tarina "Maailman Sydämen" kaupungista ja Don
Ignatiosta sekä hänen ystävästään James Stricklandista, jotka sen
näkivät, Jonesiksi nimittämämme henkilön käsiin.

Tässä seuraa suomennos käsikirjoituksesta.



ENSIMÄINEN LUKU.

Kapinan kukistuminen.


Minä, Ignatio, tämän kertomuksen kirjoittaja, ollen nyt jo
kuudennellakymmenennellätoisella ikävuodellani, olen syntynyt
vuoristossa, pikku kaupunkien Pichaucalcon ja Tiapan välimailla
sijaitsevassa kylässä. Isäni oli tuon kaiken alueen perinnöllinen
haltija, ja intiaanit olivat kovasti häneen kiintyneet.

Ollessani pojannulikka, ehkä yhdeksän vuotias, vallitsi sorto maassa.
En koskaan täysin ymmärtänyt sitä, tai lienen ehkä unohtanut sen ajan
tapahtumat, sillä sellaista sattui yhtämittaa, mutta luulen, että syynä
siihen oli eräs vero, jonka Meksikon hallitus väärin oli asettanut
meille. Olkoonpa miten tahansa, mutta isäni, pitkä, säihkysilmäinen
mies, kieltäytyi maksamasta veroa, ja pian saapui joukko sotilaita
ratsain, ampuen kuoliaaksi suuren joukon kansaa ja ryöstäen mukanaan
vaimoja sekä lapsia.

Isäni ottivat he vangiksi ja kuljettivat hänet seuraavana päivänä,
äitini ja minun täytyessä katsella kaikkea tätä, kaivamansa kuopan
reunalle, tähdäten pyssyillä hänen päätänsä ja uhaten ampua hänet,
ellei hän paljastaisi heille salaisuutta, jonka he kaikin mokomin
olisivat tahtoneet tietää. Ainoa mitä hän sanoi oli, että hän tahtoisi
heti kohta itsensä ammuttavan päästäkseen vapaaksi ympärillään
surisevista hyttysistä.

Mutta he eivät häntä kuitenkaan tappaneet, ja sinä iltana veivät
he hänet takaisin vankeuteen, minne minut vei häntä katsomaan isä
Ignatio, hänen serkkunsa ja minun risti-isäni. Muistan, että hän oli
pantu likaiseen komeroon, niin kuumaan että siellä vaivoin saattoi
edes hengittää, ja että oven edustalla oli humalaisia meksikolaisia
sotilaita, jotka tavantakaa uhkasivat tappaa meidät intiaanikoirat.

Risti-isäni, pappi Ignatio, kuunteli isäni puhetta kopin nurkassa
ja otti jotakin hänen kädestään. Sitte kutsui isäni minut luoksensa
ja suuteli minua ja ripusti sitten omin käsin kaulaani muutamiksi
minuuteiksi esineen, jonka pappi oli häneltä ottanut, irroittaakseen
sen jälleen ja antaakseen Ignatiolle säilytettäväksi, sanoen: "Pidähän
huolta, että poikani saa sen, ja niinikään siihen kuuluvan historian,
kunhan hän tulee täysi-ikäiseksi."

Sitten isäni suuteli minua jälleen, siunasi minut Jumalan nimeen,
ja suuret kyynelet putosivat tällöin hänen poskilleen. Sitten pappi
Ignatio kuljetti minut pois, enkä senjälkeen koskaan enään nähnyt
isääni, sillä sotilaat ampuivat hänet seuraavana aamuna ja heittivät
ruumiin kaivamaansa kuoppaan ja kätkivät sen sinne.

Tämänjälkeen rippi-isäni ja kaimani Ignatio vei minut äitini kera
pieneen Tiapan kaupunkiin, missä hän oli pappina, mutta kohta kuoli
äitini siellä murtunein sydämin.

Tiapassa me elimme paikkakunnan parhaassa talossa, sillä se oli kivestä
rakennettu ja sijoitettu ihanan, kohisevan virran partaalle, jonka vesi
aina oli lasikirkasta, kuinka rankasti tahansa satoikin, mikä virta
juoksi satakunta jalkaa etäällä akkunain alla.

Tiapasta ei ole paljoa kertomista, paitsi että kansa siellä siihen
aikaan enimmästä päästä oli varasjoukkoa, ja niin suuria syntisiä,
ettei isä Ignatio tahtonut antaa synninpäästöä juuri kenellekään, ei
edes heidän kuolinvuoteillaan. Siellä oli siitä huolimatta kirkko,
jonka katolla rehoittivat mitä ihanimmat orkideat. Tietkin olivat niin
kehnot että, kuivaa vuodenaikaa lukuunottamatta, oli vaikeata sekä
mennä kaupunkiin että palata sieltä.

Täällä, tässä syrjäisessä paikassa minä vietin aikaisimman nuoruuteni,
mutta en kasvatusta vailla, mikä olkoon huomautettu, koska kaimani oli
oiva opettaja ja teki voitavansa varjellakseen minua turmeluksesta.

Täytettyäni viisitoista vuotta, valtasi minut äkkiä halu tulla papiksi.
Asianlaita oli näin: Eräänä sunnuntai-iltana istuin Tiapan kirkossa
katsellen milloin kämmekäs-kukkien huojuntaa tuulessa läpi ikkunan,
milloin muistorikkaita kuvia seinillä, joita kuvia olivat tuoneet
lahjaksi miehet ja naiset, rukoillen avuksi pyhimyksiä hädänhetkinä, ja
pyhimykset olivat heidät pelastaneet, milloin tulen, milloin murhaajain
käsistä, milloin taas vedenvaarasta. Ne olivat kelvottomia ja mauttomia
töherryksiä, mutta varmasti kelvollisia Jumalalle, joka oli nähnyt
niiden maalauttajien hartauden.

Istuessani siinä velttona, alkoi risti-isäni, kelpo pappi, saarnata.
Sattui niin, että pari päivää sitten oli Tiapassa tapahtunut kamala
murha. Kolme matkustajaa ja yhden poika heistä, jotka olivat matkalla
Christobelista rannikkoa kohti, jäivät yöksi erääseen taloon lähellä
meitä. He kuljettivat mukanaan muulinkuormallista hopeaa, jonka he
olivat saaneet maksuna San Christobelissa tekemästään kaupasta,
minkä kuorman muutamat pahaan elämään harjaantuneet kaupunkilaisemme
päättivät varastaa.

Niinmuodoin murtausivat roistot, luvultaan ehkä kymmenen, taloon, missä
yöpyivät matkustajat, ja syöksyen heidän kimppuunsa he tappoivat kaikki
kolme ja ottivat haltuunsa hopean. Ollessaan juuri aikeissa lähteä,
varkaat huomasivat pojankin, joka oli piiloutunut vuoteen alle, ja
kiskoen hänet esiin, tappoivat hänetkin, jottei hän olisi todistamassa
heitä vastaan.

Mutta ne, jotka tuon konnantyön olivat tehneet, olivat hyvin tunnettuja
kaupungissa; toistaiseksi ei kuitenkaan ketään oltu vangittu, sillä he
lahjoivat viranomaiset osalla saalistaan. Mutta nähdessään joitakuita
heitä kirkossa, otti rippi-isäni saarna-aiheekseen käskyn -- "Älä tapa".

En koskaan ole kuullut verrattomampaa saarnaa; joka tapauksessa,
ennenkuin hän oli ehtinyt loppuunkaan, nousi kaksi miestä ja hiipi
pois kirkosta omantunnontuskissaan, ja kun saarnaaja kuvasi, miten
murhattiin pikkupoika, miten likaiset kädet yhtäkkiä lähettivät hänet
iankaikkisuuteen, puhkesivat kyyneleet monelta seurakuntalaiselta.

Kerron tämän siksi, että jouduin ensikerran, ajatellessani murhattua
pikku poikaa, joka muutama päivä sitten oli ollut yhtä elävänä kuin
itsekin, tuntemaan mitä kuolema on ja ymmärtämään, että minunkin kerran
on erottava täältä ijankaikkisesti, joko taivaaseen tai kadotukseen
joutuakseni. Minua värisytti tuo aatos, ja minusta tuntui, kuin olisin
nähnyt kuoleman asettuneen olkapäälleni, niinkuin se nytkin siinä on,
ja silloin ja siitä pitäen minä päätin ruveta papiksi ja tehdä hyvin
koko elämäni, jotta vihdoin löytäisin rauhan ja välttäisin kaiken pahan.

Seuraavana aamuna astuin rippi-isäni huoneeseen ja kerroin hänelle
aikeistani. Hän kuunteli minua tarkasti ja vastasi: "Niin minäkin
omasta mielestäni soisin; mutta se ei voi tapahtua, syyn kuulet,
jahkahan tulet täysi-ikäiseksi. Sitten kun minun huolenpitoni loppuu,
voit tehdä valintasi ja, jos edelleen niin haluat, tulla papiksi."

       *       *       *       *       *

Viisi vuotta kului jälleen, jona aikana minä vahvistuin ja voimistuin
ja kunnostauduin kaikissa miesten koetuksissa. Paljon tänä aikana
opiskelinkin risti-isäni johdolla, joka minulle tilasi kirjoja aina
Espanjasta asti.

Näiden kirjojen joukossa oli monta historiaa omasta rodustani,
intiaaneista, ja espanjalaisten heistä saamista voitoista. Näihin
historioihin en koskaan väsynyt, joskin minua raivostutti lukea kansani
tappioista ja sen kokemasta kamalasta sorrosta, kansani, joka nyt on
vain orjaheimo.

Vihdoin, kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänäni, kutsui risti-isäni,
joka oli käynyt vanhaksi ja heikoksi, minut huoneeseensa ja, lukittuaan
oven, puhui minulle seuraavaan tapaan:

"Poikani, aika on tullut, jolloin minun on ilmoitettava sinulle rakkaan
isäsi, minun serkkuni ja parhaan ystäväni viimeiset määräykset, isäsi,
jonka sotilaat ampuivat kuoliaaksi kun sinä vielä olit pieni lapsi,
sekä mainittava sinulle syntyperästäsi ynnä muista asioista.

"Ensiksikin saat tietää olevasi kuninkaallista ja vanhaa sukuperää,
sillä esi-isäsi yhdennessätoista polvessa oli itse Guatemoc, viimeinen
atztekien hallitsija, jonka espanjalaiset tappoivat, minkä syntyperän
voin sinulle näyttää vanhoista kirjoituksista ja sukuluetteloista.
Sitäpaitsi tietävät ja muistavat intiaanitkin, mistä heidän kuninkaansa
polveutuivat."

"Olen siis oikeastaan Meksikon Keisari", sanoin ylpeästi, sillä
haltioituessani minusta tuntui hienolta polveutua miehistä, jotka
muinoin olivat kantaneet kruunua.

"Voi, poikani", sanoi synkeänä vanha pappi, "tässä maailmassa on
voima ainoa oikeus, ja espanjalaiset ottivat sen pois esi-isiltäsi
kidutuksilla ja kavaluudella jo kauan sitten. Paitsi sitä, että saat
osaksesi kunnioitusta intiaanien kesken, olet veressäsi perinyt
hyödytöntä mainetta.

"Kas tässä on yksi esine, joka on periytynyt sinulle esi-isältäsi
Guatemocilta ja niiltä, jotka olivat vallassa ennen häntä. Ehkä
muistanet, että isäsi kuolemansa edellisenä iltana kiinnitti kaulaasi
taikakalun ja, irroittaen sen jälleen, antoi sen minun haltuuni? Kas,
tässä se on."

Tämän sanottuaan hän ojensi minulle puoleksi sydämenmuotoisesta
smaragdista tehdyn koristuksen, käyttäessä siliytyneen mutta
hiomattoman, joka toiseen samankaltaiseen liitettynä olisi ollut
kyyhkysen munan suuruinen. Tämä kivi ei ollut haljennut, mutta leikattu
ylhäältä alas asti ylen taitavasti. Taikaesine oli lävistetty,
ikäänkuin vitjoissa kannettavaksi, ja sen pintaan oli naarmutettu
outoja kuvakirjoituksia sekä puoleksi miehisen henkilön kasvonpiirteet.

"Mikä se on?" kysyin.

Vanha pappi kohautti olkapäitään, vastaten:

"Esine, joka on jossain yhteydessä heidän pakanallisten menojensa ja
taikojensa kanssa, luulen. Tiedän vain vähän siitä, sen vain, että
isäsi sanoi sen olevan arvokkaimman perinnön atzteki-kuninkailta,
sekä että alkuasukkailla on se käsitys, että silloin kun tämän kiven
molemmat puoliskot joutuvat yhteen, valkoisen rodun miehet karkoitetaan
Keski-Amerikasta ja intiaanikeisari on valtiaana merestä mereen asti."

"Ja missä on toinen puolisko, isä?"

"Miten minä sen tietäisin", vastasi hän ärtyisästi, "kuka uskoo noihin
tarinoihin tai epäjumalankuvilla kaiverrettuihin kiviin? Olen pappi ja
siksi isäsi niin vähän puhui tuosta asiasta, koska laki ei salli minun
kuuluvan salaisiin seuroihin. Joku sentapainen seurahan vielä löytyy,
ja tuon taika-esineen omistus-oikeuden nojalla olet sinä sen päämies,
niinkuin sinun esi-isäsi ennen sinua olivat, vaikkakin, niin paljon
kuin minä tiedän, tuo kunnia tuotti heille vain hyvin vähän onnea.

"En tiedä enempää sen vaiheista, mutta voin osottaa sinut erään
lähistöllä asuvan intiaanin luo, ja näyttäessäsi hänelle tämän kiven
hän varmaan voi kertoa sinulle sen salaperäisyyksistä, vaikkakaan sinä
minun mielestäni et niitä lainkaan tarvitse.

"Kuulehan, Ignatio, poikani, olet rikas mies; kuinka rikas, en
voi sanoa sinulle, mutta monta sukupolvea sitten ovat esi-isäsi
piiloittaneet aarteen eräässä tarkoituksessa, joka minun on
selitettävä, ja tuon aarteen luovuttavat sinulle seurasi jäsenet,
joiden hallussa se on. Juuri tuon aarteen takia ovat isäsi ja isoisäsi
isä ja monet muut saaneet kuolla, senjälkeen kuin huhu siitä oli
saapunut Meksikon hallitusmiesten korville, jotka epäonnistuttuaan
pakottaa heitä kertomaan salaisuutta, kiduttivat ja tappoivat heidät
raivoissaan.

"Niin, näin kuului isäsi viimein määräys sinulle mitä tulee siihen
omaisuuteen, jonka hän ja hänen esi-isänsä olivat kätkeneet:

"Kerro pojalleni Ignatiolle, jos hän sattuisi elämään täysi-ikäiseksi,
ettei suvustamme ole milloinkaan kadonnut toivo voittaa takaisin
kruunua, jonka Guatemoc menetti, tai ainakin karkoittaa pois kirottuja
espanjalaisia ja heidän sikiöitään ja perustaa Intiaani-tasavaltaa.
Tätä tarkoitusta varten olemme uusille sukupolville keränneet
rikkautta, jotta sitä voisi käyttää silloin kun hetki on kypsä;
ja tämän rikkauden takia, jota ei voitu tyystin pitää salassa
sala-urkkijoita täynnä olevassa maassa, ovat jotkut meistä saaneet
kärsiä kamalan kuoleman, jommoista minäkin tänä iltana odotan.

"Mutta minä olen kuoleva pitäen salaisuuteni, ja kun poikani on
täysi-ikäinen hallitsevat toiset miehet Meksikossa, tai on asia siksi
unohdettu; ainakin on aarre siellä, minne minä sen jätin. Niin, sano
pojalleni toivoni olevan, että hän menettelisi sen kanssa samaten
ja lisäisi sitä edelleen; että hän omistaisi elämänsä valkoisten
hallitusmiestemme kukistamiseksi, ja sen rodun kohottamiseksi, jota he
ovat vuosisatojen ajan ryöstäneet, murhanneet ja kahlehtineet.

"Siitä huolimatta sanon, etten pane mitään pakkoa hänelle näihin
seikkoihin nähden, koska mielestäni hänen on niissä noudatettava omaa
tahtoaan, sillä en voi unhoittaa sitä, että sukupolvesta toiseen on
niitetty vain turmaa taisteltaessa valkoisia paholaisia vastaan, jotka
esi-isäimme syntien ja epäjumalanpalveluksen takia ovat nähneet hyväksi
panna meidät Jumalaa palvelemaan.

"Poikani, nämä olivat isäsi minulle lausumat sanat samalla tunnilla,
jolloin hänet murhattiin. Nyt sinä ymmärrät, miksi käskin sinua
odottamaan, ennenkuin päättäisit antautua papiksi. Jos se vieläkin on
tahtosi, voit täyttää sen, sillä isäsihän antoi sinulle vapauden kulkea
haluamaasi elämänsuuntaa."

Hänen lopetettuaan puheensa minä mietin hetkisen ja vastasin:

"Niin kauan kuin isäni veri on kostamatta, en voi ruveta papiksi."

"Sitä minä juuri pelkäsin", sanoi vanhus huoaten. "Tuo kirottu
taikaesine, jota kannat kaulassasi, on alkanut tehota sinuun, Ignatio,
ja sinä kuljet samaa tietä, mitä toisetkin kulkivat, ehkäpä veresi
vuodattaen kuolet, kuten hekin. Oi, miksi ei tyydy ihminen jättämään
pahuuden kostoa ja kansojen kohtaloita Kaikkivallan ja Hänen enkeleinsä
käsiin?"

"Koska Kaikkivalta, hyvääkö vai pahaa tarkoittaen, pitää ihmisiä
välikappaleinaan", minä vastasin.

       *       *       *       *       *

Viikon sisällä tästä päivästä lähtien tuli Taipaan muutamia
palvelijoiksi puettuja intiaaneja, joiden tehtävänä oli viedä minut
vuorille, missä isäni oli elänyt ja missä hänen aarteensa oli yhä
kätkettynä.

Sanoen hyvästit risti-isälleni, papille, joka itki lähteissämme, minä
läksin matkaan, pitäen tarkoitukseni salassa. Mutta kävi niin, etten
häntä milloinkaan enään nähnyt, sillä kuukautta myöhemmin hän sai
jonkunlaisen kuumeen ja kuoli äkkiä. Pääasia, mitä voin hänestä sanoa
on, ettei ylhäällä taivaassa, yhtä poikkeusta lukuunottamatta, ole
ainoatakaan ihmistä, jota niin hartaasti haluaisin nähdä jälleen.

Kolmantena matkamme päivänä saavuimme ahtaaseen vuoristosolaan, jonka
takana oli intiaanikylä. Täällä oppaani veivät minut erään Antonion,
josta isä Ignatio jo kerran puhui, vanhan, kunnianarvoisen näköisen
miehen taloon, miehen, joka tervehti minua lämpimästi ja esitti minut
muutamille muille miehille, jotka seisoivat hänen vieressään, en
tiennyt miksi.

Tällöin kysyi muuan noista miehistä, kääntyen puoleeni selittämättömin
sanoin, oliko minulla "Sydäntä". Juuri sitä vastasin haluavani, jolloin
he kaikki purskahtivat nauramaan. Sitten astui Antonio luokseni,
päästi auki paitani etumustan, saaden näkyviin taika-esineen, joka oli
kuulunut isälleni, ja sen nähdessäni teki koko seurue kumarruksen.

Takimmaiset ovet olivat lukitut ja niiden eteen oli asetettu
vartiomiehiä, ja nyt alkoivat menot, joiden yksityiskohtainen
kuvaaminen ei nytkään ole luvallista. Tässä juhlallisessa tilaisuudessa
sain kuulla Sydämen Liiton salaperäisyyksistä, jonka perinnölliseksi
päälliköksi, vaikkakin olin vasta nuori poika, minut valittiin,
annettaessa minulle monen tuhannen miehen, ympäri maata hajaantuneiden
seuramme jäsenten ehdoton yliherruus.

Seuraavana päivänä siitä kun olin ottanut lopulliset valat, Antonio
luovutti minulle aarteen, jota esi-isäni olivat keränneet piilopaikkaan
ja jonka isäni oli jättänyt hänen huostaansa; se olikin suuri aarre,
yli miljoonan dollarin arvoinen.

Nyt olin rikas, sekä väestä että rahasta; mutta, Antonion neuvoa
noudattaen, minä vielä jäin joksikin aikaa kylään, ottamaan vastaan
niitä, jotka Meksikon kaikilta ääriltä saapuivat tervehtimään minua
Sydämen Haltijana.

Näiden kuukausien kuluessa tein elämäni suuren erheen. Jotensakin
kolmen peninkulman päässä asumastani kylästä eli kaksi jaloveristä
intiaanisisarta, vaikkakin köyhiä, toinen heistä leski ja toinen
kaunis tyttö, minua nuorempi. Sattui niin, että kerran, muuanna
sunnuntai-iltana, laakson asukkaiden ollessa poissa juhlamenoissa
ratsastaessani heidän asuntonsa sivuitse, kuului huutoja sieltä.

Hypäten alas hevosen seljästä juoksin aukijääneelle ovelle ja näin
toisen sisaren, lesken, makaavan kuolleena lattialla, samalla kuin
kaksi meksikolaista rosvoa oli juuri käymässä nuoremman naisen
kimppuun. Vetäen esiin puukkoni, minä löin toisen heistä kuoliaaksi
ennenkuin hänellä oli aikaa kääntyä; sitten syöksyin toista miestä
kohti sellaisella voimalla, että hän paiskautui seinää vastaan
Nähdessään henkensä olevan vaarassa, hän pyysi minulta, etten tappaisi
häntä alhaisen intiaanitytön takia, mikä pyyntö minua niin raivostutti,
että ilman muuta löin hänet kuoliaaksi siihen paikkaan ja annoin
haudata kaikessa hiljaisuudessa sekä hänen että kumppaninsa ruumiit.

Kävi niin, että jälkeenpäin tyttö, jonka hengen olin pelastanut,
asettui asumaan minun kylääni, missä häntä usein näin. Niin
rakastettava ja herttainen hän oli, että hän piankin voitti sydämeni,
ja kaiken loppu oli, että itsepäisyyksissäni ja rakkauteni hurmiossa
menin naimisiin hänen kanssaan, vastoin Antonion ja muidenkin
liittoveljien neuvoa. Olisi ollut parempi intiaaneille ja ehkäpä
minulle itsellenikin, jos olisin kuollut ennenkuin seisoin tämän naisen
kanssa alttarin ääressä, jos kohta hän kaikesta huolimatta oli hyvä
vaimo ja, taitava kun oli, minulle suureksi avuksi siihen aikaan.

Niin, sanottakoon se, etten näinä monina kuukausina ollut laisinkaan
toimeton. Mitä enemmän ajattelin, sitä enemmän koski sydämeeni
maanmiesteni, maan oikeiden omistajien kärsimä vääryys, kunnes nuo
ajatukset saivat niin suuren sijan, että minusta tuli intoilija
ja haaveilija. Elämäni tarkotus oli muodostaa suuri kapinaliitto,
joka saisi nousemaan kaikkien Meksikon maakuntien intiaanit
jonakin määrättynä päivänä; ja sitten, kun espanjalaiset ja heidän
sekasikiönsä, espanjalais-meksikolaiset olisivat karkoitetut, perustaa
uudelleen Atztekien Keisarikunta.

Se oli ehkä mielettömyys, mutta mielettömyys piili veressäni;
edeltäjäni olivat kärsineet siitä ja sen takia, ja minä luulen, että
me olimme perineet sen aina kaukaiselta esi-isältämme Guatemocilta,
suurimmalta ja onnettomimmalta intiaanilta, mitä koskaan on elänyt.
Koska he epäonnistuivat, päätin minä onnistua ja, omituista kyllä,
lopulta minun olikin vähällä käydä hyvin.

Vuodet pitkät tein työtä, kulkien ympäri maata, kunnes ei ollut enään
ainoatakaan maakuntaa, missä minua ei olisi tunnettu Sydämen Haltijaksi
ja intiaaniheimojen syntyperäiseksi hallitsijaksi.

Joka puolella minä yritin nostaa kansaa uneliaisuudestaan ja saada
heidän päämiehensä avukseni, enkä minä turhaan ponnistellutkaan. Käytin
suurta omaisuuttani aseiden vetoon, kylmäkiskoisten lahjomiseen ja
moneen muuhun. Kun varani hupenivat, kokosin jälleen niitä, sillä ilman
rahoja en saanut mitään aikaan. Aarteita, jotka muinoin oli kaivettu
maahan, toivat minulle, Sydämen Hallitsijalle henkilöt, jotka niiden
piilopaikan tiesivät; niin moni toi minulle rahojaan, joita hän oli
voinut säästää, ja minä panin ne jälleen talteen, käyttääkseni niitä
tarvittaessa.

Vuoden ajan tai kauemminkin olin mahtavin valtijas Meksikossa, ja
vaikkakin sadat olivat kapinaliitostani tietoisia, oli se niin
taitavasti salattu, ettei pieninkään hiiskaus siitä ollut ehtinyt
hallituksen korviin. Lopulta kaikki oli valmista, ja niin huolellisesti
olin minä tehnyt suunnitelmani, että voitto näytti varmalta; mutta
odottamatonta tapahtui, ja tuumani epäonnistuivat -- kas näin:

Tuo nainen, jonka hengen olin pelastanut, oma rakastettu ja lemmitty
vaimoni, joka oli liittynyt minun ja maanmiesteni asiaan kaikin sitein,
sekä maallisin että jumalallisin, kavalsi minut ja asiani. Juuri ennen
määrättyä kapinaannousua sovittiin, että vaimoni, koska me muka voimme
täysin luottaa häneen, lähetettäisiin Meksikon silloisen hallitusmiehen
asuntoon palvelustytön osaa näytellen ottamaan selvää tuon miehen
toimista.

Sensijaan että niin olisi tehnyt hän, minun vaimoni, rakastui häneen.
Loppu on helppo arvata. Eräänä yönä, vain viikkoa ennen määrättyä
aikaa, minut sekä kuusi muuta puolueemme johtomiestä vangittiin.
Toverini kuljetettiin pois kaikessa hiljaisuudessa, mutta minut vietiin
tuon hallitusmiehen luo, joka otti vastaan minut yksinään, pistooli
kädessään.

"Tiedän kaikki vehkeenne, ystäväiseni", hän sanoi, "ja onnittelen
teitä niiden johdosta, sillä ne olivat taitavasti punotut. Tiedän
niinikään, että Teillä on suuri raha-aarre jonnekin kätkettynä --" ja
hän mainitsi summan suuruuden. "Tuo Teidän vaimonne, johon Te olitte
kyllin hullaantunut, uskoaksenne häntä, on minulle kaiken kertonut,
mutta hän ei tiennyt mainita, minne rahat olivat kätketyt, sillä tämän
Te salasitte häneltä, mikä osottaa, ettette tyystin vielä menettänyt
järkeänne.

"Nyt, ystäväni, teen Teille sopivan ehdotuksen -- luovuttakaa tämä
aarre, ja saatte mennä rauhassa -- luonnollisestikin sitten, kun
koston päivä on ohi ja laumanne on nähnyt olevansa paimenta vailla
-- jälestäpäin ei Teille panna mitään esteitä. Jos Te kieltäydytte,
viedään Teidät oikeuden tuomittavaksi ja saatte ansaitun kuoleman."
"Miten voisin luvata toisten puolesta?" kysyin. "Ette ole ainoa
valkoinen mies, joka olisi kaatunut."

"Minä voin luvata toisten puolesta, ensiksikin, koska olen heidän
valtiaansa, ja toiseksi, koskei kukaan muu paitsi minä tiedä
tästä asiasta, sillä jos sen heille ilmoittaisin, täytyisi minun
jakaa rikkautenne heidän kanssaan, ja sen minä olen aikonut itse
pitää. Luovuttakaa se minulle ja saatte mennä ja kapinoida minun
jälkeentuleviani ja Meksikon hallitusta vastaan mielinmäärin ja ottaa,
minun puolestani, vaimonnekin mukaanne; sillä, ystäväiseni, saatuani
niin hyvän toimeentulon, lupaan jättää maan, missä, kokemukseni
nojalla, kansa on aivan liiaksi kunnollista hirtettäväksi. Niin,
valitkaahan siis ja suvaitkaa seistä hievahtamatta siksi kunnes olette
asian päättänyt, tai minun on pakko ampua Teidät."

"Entä liittolaisteni laita?" kysyin.

"Luulen, että kolme tai neljä heistä on kuljetettu pois --
lavantaudin takia -- parina viime päivänä, vankilat täällä ovat niin
epäterveellisiä; mutta vakuutan, jos saan rahat haltuuni, ettei
useampia enään sairastu."

Silloin minä tein valintani, sillä minä ajattelin itsekseni, että
voisin koota kyllä uutta omaisuutta, mutta en koskaan voisi saada
toista elämää, ja jos kuolisin, täytyisi monen muun kärsiä sama
kohtalo, ja kaikki toiveeni intiaaniheimon tulevaisuudesta raukeaisivat
tyhjin. Tiesin tämän roiston sitäpaitsi pitävän sanansa.

Kymmenen päivän sisällä hän sai rahat, ja minä olin vapaa alkamaan
elämäni uudelleen, eikä kukaan niistä, jotka olivat kuolemaan tuomitut,
saanut kuulla heitä uhanneen salaliiton hankkeista.

Olin vapaa; mutta mitä vapautta se oli, kun olin kaiken menettänyt,
lukuunottamatta Jumalan vapaata ilmaa, jota sain hengittää,
sekä kunniaani ehkä. Suuri talo, jonka olin rakentanut, oli
muuttunut soraläjäksi, keräämäni rahat olivat varastetut,
suuri osa liittolaisiani oli menettänyt henkensä, luottamus
kansanpelastajatehtävääni oli mennyt, asiani oli käynyt toivottomaksi.
Kaiken tämän oli aiheuttanut nainen, kavaltaja, jota olin elättänyt
povellani.

Olin ensinnä masentunut, mutta tullessani järkiini vannoin ankaran
valan Taivaan kuullen, että hänen kavaluutensa takia vihaisin ja
halveksisin koko hänen sukupuoltaan; etten koskaan enään, olkoonpa
kiusaus miten suuri tahansa, katsoisi lempein silmin naisia tai
ryhtyisi mihinkään tekemisiin heidän kanssaan, en sanoissa, en
ajatuksissa enkä teoissa. Tuon valan olen, mikäli vallassani on
ollut, pitänyt tähän päivään saakka ja toivon pitäväni hamaan
ijankaikkisuuteen asti.

Kysyttänee, mihin vaimoni joutui. En tiedä. En nostanut kättäni häntä
vastaan, joka oli liha minun lihaani, mutta hän katosi näkyvistäni.
Tapaus tunnettiin. Minun täytyi se kertoa, puhdistaakseni itseni.
Päästyäni vankeudesta, sain maata sairaana monta viikkoa, ja
toivuttuani jälleen oli hän mennyt. Monta muuta oli kavallettu minun
mukanani, ja varmastikin joku heistä haki korvausta kostaen hänelle.
Miten se tapahtui, sitä en koskaan kysynyt.

Moneksi vuodeksi -- pariksikymmeneksi ehkä -- minusta tuli
keppikerjäläinen. Nyt, kuten ennenkin, rakastivat intiaanit minua,
ja Sydämen Haltijana ja heidän perinnöllisenä päämiehenään olin minä
hengessä suuri, vaikkakin vain mahtavuuden varjo seurasi minua; itse
oleellinen oli hävinnyt, kuten se aina häviää epäonnistuessa. Silloin
tällöin yritin uudelleen järjestää kapinaa; mutta, ystävätöin ja köyhä
kun olin, ei kukaan halunnut seurata minua enään.

Ajanpitkään luovuin yrityksistäni ja elin kuten taisin. Taistelin
kolmessa sodassa saavuttaen kunniaa ja otin osaa moneen yritykseen,
mutta läksin aina yhtä köyhänä kuin olin alkanutkin. Joskus muistui
mieleeni entinen haluni antautua papiksi, mutta nyt oli jo aivan
liian myöhäistä opiskella; sen lisäksi olivat käteni aivan liiaksi
tahriintuneet maailman asioissa.

Uupuneena kaikista ponnisteluista vetäydyin vuoristokylääni ja asuin
siellä jonkun aikaa, mutta tämä toimeton, tyhjä elämäni väsytti minua,
ja minä aloin kääntää huomioni kaivosyrityksiin.

Näissä puuhissa tein tuttavuuden keski-ikäisen miehen James
Stricklandin kanssa, jonka oli sallittu minun kanssani päästä Maailman
Sydämen kaupunkiin.



TOINEN LUKU.

Herra Strickland.


Kaksikymmentäkaksi vuotta sitten jouduin minä, Ignatio, käymään Cumarvo
nimisessä, Tamaulipasin valtiossa sijaitsevassa kylässä, ihanassa
paikassa, joka oli puolittain piiloutunut havumetsiin vuorten välillä.
Tulin tähän pikkukylään, koska eräs ystäväni, Sydämen Liiton veljiä,
kirjoitti minulle, että lähistöllä jossain asui eräs intiaani, jolla
hallussaan oli muinaisatztekilainen, kuvakirjoituksella kirjoitettu
luettelo, jota ei hän eikä kukaan muukaan taitanut lukea.

Tämä luettelo oli periytynyt intiaaneille kautta monen sukupolven, ja
sen mukana tarina hyvin rikkaasta kultakaivoksesta, jonka asemapaikka
vuoristossa jossakin oli unohdettu, esi-isäni Guatemocin liittolaiset
kun sulkivat kaivoksen, jottei se joutuisi Cortes'in kynsiin,
esi-isäni, jonka espanjalaiset murhasivat -- kirotut olkoot heidän
sielunsa!

Niin, minulle oli vanha Antonio, isäni ystävä, opettanut
kuvakirjoituksen salatiedon, silloin kun minulle alettiin selittää
Sydämen salaperäisyyksiä, joskin se tieto varmasti kuolee minun
mukanani, sillä olen vakuutettu, ettei tällä hetkellä löydy ainoatakaan
elossa olevaa miestä, joka omaisi sen tiedon.

Tämän kirjoituksen intiaani halusi luovuttaa minulle, Sydämen
Haltijalle, ja koska minulla ei ollut muutakaan parempaa tekemistä,
läksin Cumarvoon tutkimaan sitä. Tässäkin, kuten monessa muussa
asiassa, minua piti kohdata epäonnen ainakin joksikin aikaa; sillä
saapuessani ystäväni kotiin kuulin, että intiaani oli kuollut, äkkiä
sairastuttuaan, eikä hänen poikansa tiennyt mihin kirjoitus oli
kätkettynä.

Toisenkin asian minä kuulin, nimittäin että eräs valkoinen mies,
englantilainen, ensimäinen milloinkaan täälläpäin majaillut, oli
saapunut kylään puolisen vuotta aikaisemmin ja toimi erään yhtiön
palveluksessa muutamilla hopeakaivoksilla, yritys jonka hän huomasi
työlääksi, sillä lähiseudun meksikolaiset omistajat, kateellisina ja
vihoissaan siitä, että hän maksoi miehilleen hyvät palkat, koettivat
estää intiaaneja työskentelemästä hänen kaivoksellaan.

Tämän paikkakunnan alkuasukkaat olivat maanantaiaamusta aina
lauantai-iltaan kunnollista ja työteliästä väkeä, mutta heillä oli se
vika, että monet heistä olivat tottuneet lauantai-iltana juopumaan
juomasta, jota saatiin aloejuurta tislaamalla. Silloin heidän luontonsa
vallan muuttui ja tulisia kahakoita puhkeili heidän keskuudessaan,
aiheutuen enimmäkseen naisista, jotka kahakat useinkin päättyivät
verenvuodatukseen. Minun saapumiseni iltana Cumarvoon sattui syntymään
juuri tuollainen meteli. Aamusella näin sen hedelmät, kävellessäni
pitkin valkeiden, tasakattoisten talojen reunustamaa, mukulakivillä
laskettua pikku katua pitkin, matkalla kalkilla valkaistuun
kirkkoon kuulemaan, missä kellot soivat yötä päivää pahojen henkien
karkoittamiseksi.

Keskikadulla, erään talon varjossa, oli kaksi kuollutta miestä.
Miellyttävän näköinen, mutta tyyni ja kylmäverinen intiaanityttö
kääri vaatetta toisen ruumiin ympärille; toisesta ruumiista ei kukaan
huolehtinut, ja erinäiset tahrat hänen puvussaan osottivat hänen
kuolemansa tapaa. Eräällä porraskäytävällä istui kolmas mies, haavoja
pää ja kasvot täynnä, kylän parturin, sen ainoan lääkärin raivatessa
tylsin saksin hänen hiuksiaan, voidakseen sitoa haavat.

Näky oli kamala, mutta tuskin kukaan välitti siitä sen enempää, sillä
intiaanin henki on halpa, ja siihen aikaan oli väkivaltainen kuolema
Meksikossa vieläkin yleisempi kuin nyt. Kadun päinvastaisella puolella
tarjoili muuan vanha akka ohikulkijoille kaupaksi appelsiinejaan,
lapsijoukon kiljuessa ja nauraessa ja yrittäessä näin houkutella pois
poliisia, joka lähellä vartioi; ja matkallaan messuun astui muuan tyttö
peittämättömälle ruumiille, joka siinä varjossa lojui, ja huomattuaan
sen tutuksi, teki ristinmerkin, kiiruhtaen jälleen edelleen.

"Mistä tämä, herrani?" kysyin parturilta.

"Luulen, että minulla on kunnia puhutella Don Ignatiota", vastasi pieni
mies ja, seisautettuaan työnsä, teki merkin osoitukseksi, että hänkin
oli Veljesliittomme jäsen, vaikkakin halpa.

"Minä sen arvasin", hän jatkoi minun myönnettyäni; "kuulimme, että
Teidän piti tulla tänne luoksemme, ja minä olen siitä iloinen, koska
olen kyllästynyt haavojen sitomiseen joka sunnuntai, sillä ehkä Te
voitte tehdä lopun näistä tappeluista. Nainen oli tässäkin syynä,
herrani; nämä eivät olleet ensimäiset, joiden kuoleman tuo nainen on
aiheuttanut", ja hän osotti tyttöä, joka kääri ruumista vaippaan.

"Nähkääs, hän oli menemäisillään naimisiin tämän miehen kanssa", ja hän
löi olkapäähän miestä, jonka haavoja hän sitoi, "mutta hän liittyikin
tuohon", osottaen läheisintä ruumista, "jolloin tämä numero Yksi
juopuneena vaani numero Kahta ja iski hänet kuoliaaksi. Hänen kanssaan
ollut tyttö juoksi hakemaan numero Kolmea, numero Kahden veljeä,
mutta numero Yksi tappoi hänetkin. Kuullen melun, saapui hätiin kylän
vartijajoukko ja pieksi pahanpäiväiseksi ystävämme, mutta kuten näette,
huonolla menestyksellä, sillä hän jäi henkiin."

Minä kuuntelin ja suru valtasi sydämeni. Lähestyen tyttöä minä sanoin:

"Tämä on Teidän työtänne nainen! Eikö Teitä kauhista?"

"Mitä siitä?" hän vastasi kylmästi; "voinko sille mitään, että olen
kaunis, ja että miehet tappelevat minusta? Ja kuka Te sitten olette,
joka kysytte, kauhistaako minua?"

"Mieletön!" huusi porraskäytävältä parturi; "uskallatko puhua noin
Sydämen Haltijalle?"

Tyttö vastasi:

"Miks'en? Onko hän silloin minun haltijani?"

"Kuulehan, tyttö!" minä sanoin; "on muitakin, paitsi nuo, kuollut
takianne."

"Mistä sen tiedätte?" hän kysyi. "Mutta miksi sitä kysyä? Jos kerran
olette Sydämen Haltija, on Teillä paha silmä, ja voitte lukea
salaisuuksia, joita Teille ei ole kerrottukaan."

"Teillä itsellä on paha silmä, nainen, niinkuin monella muulla
Teidän sukupuolellanne!" minä sanoin. "Kuulkaahan minua nyt; Teidän
on lähdettävä pois tältä paikkakunnalta, ettekä koskaan saa palata
takaisin, tai jos niin teette, saatte kuolla! Muistakaa myös, että jos
missä ikinä kulkeissanne, sillä minulla on aina tieto siitä, tuotatte
jollekin miehelle ikävyyksiä, saatte kuolla siellä!"

"Kuka tahansa lienettekin, ette ole kumminkaan Hallituksen miehiä, eikä
Teillä ole oikeutta minua tappaa", hän sanoi, koettaen salata pelkoa,
joka hiipi hänen tummiin silmiinsä.

"Ei, nainen, en kylläkään ole; mutta kansamme kesken olen mahtavampi
kuin Hallitus. Ellette minua usko, kysykää haavurilta tuolla, ja hän on
kertova teille, että minua toteltaisiin sielläkin, missä kansa minua
koskaan ei ole nähnyt, missä sotamiesjoukollekin vain naurettaisiin.
Jos minä määrään Teidät kuolemaan, kuolette Te tavalla tai toisella,
sillä minun kiroukseni seuraa Teitä. Joko syöksytte alas kuiluun,
sairastutte kuumeeseen tai hukutte ylikulkemaanne virtaan!"

"Ymmärrän, herra, ymmärrän", hän kuiskasi väristen, sillä nyt hän oli
kauhistunut. "Älkää tuijottako noin kamalasti minuun; säästäkää minulle
aikaa Jumalaa rakastaakseni! En niin tahtonut tehdä, mutta miksi
miehet antavat sydämensä naisen käteen, täytyyhän hänen kiusata heitä,
erittäinkin kun hän heitä vihaa! Mutta tätä minä en vihannut", ja hän
kosketti hellästi kuolleen intiaanin kaulaa; "ajattelin tosiaankin
mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta tuota miestä minä vihaan",
osoittaen haavoittunutta rakastajaansa, "ja minä toivon, että hänet
ammutaan, tai muuten minä myrkytän hänet."

"Te ette myrkytä häntä; ja vaikka hän ansaitseekin kuoleman, olette Te
häntä pahempi. Siis lähtekää, ja muistakaa sanani!"

Kumarrettuaan hän kosketti kuolleen kasvoja huulillaan ja, noustuaan
ylös jälleen, sanoi:

"Suutelen jalkojanne Sydämen Haltija", ja lähti pois taakseen
katsomatta, eikä häntä siinä kylässä enään nähty.

Sitten minä itsekin, syvään huoaten, aloin lähteä pois, sillä minua
hirvitti ajatella, että joku nainen voi muuttaa nämä juopuneet miehet,
jotka olivat veljiäni, järjettömiksi eläimiksi, jotka himoitsivat
toistensa verta.

"Oi!" minä huoahdin, "ellei tuo toinen nainen olisi minua ja toiveitani
jo pettänyt, olisi tämä minua opettanut paremmin heitä tuntemaan."

Nostaen katseeni, satuin tällöin näkemään vierelläni miehen, joka
kummallisesti tuijotti minuun. Kerrotaan, että miehet ja naiset,
nähdessään ensi kertaa toinen toisensa, joissakuissa tapauksissa
tuntevat niin kummallisen rakkauden hehkun, josta he eivät enään
millään keinolla pääse vapaaksi.

Tuona hetkenä minä tunsin jotakin henkiheimolaisuutta ei rakkautta,
vaan suurta ystävyyden tunnetta ja mieltymystä tähän mieheen, joka
sittenkun hänet opin tuntemaan, on kasvanut yhä silmissäni aina tähän
hetkeen asti, vaikkakin henkilö itse on kuollut jo vuosia sitten.

Ehkä välillämme vallitseva erilaisuus veti minua häneen ensi
aikoina, koska elävät olennot aina etsivät vastakohtiansa luonnossa.
Ystäväni, jolle kirjoitan tätä kertomusta, muistanette, vaikkakin
olette tullut tuntemaan minut vanhoilla päivilläni, että olen pitkä,
hoikka, kellertävä, kuten koko rotuni, synkin, sydämeni salaisuuksia
heijastavin ilmein ja surumielisin silmin.

Aivan erilainen oli James Stricklandin, englantilaisen, olemus ja
ulkonäkö. Hän oli hieno mies, yli kolmekymmentä vuotias, lyhyt
paksuuteensa verrattuna, joskin pienikokoinen ja hoikkajäseninen.
Hänen kasvonsa olivat selväpiirteiset kuten muinaisten, marmoriin
veistettyjen jumalien; hänen silmänsä olivat merensiniset ja, vaikkakin
muistiani himmentää kuoleman ilme, iloiset kuin nuoren pojan; hänen
kihara tukkansa -- sillä hän oli kuolemaa lähestyessään nostanut
hattuansa -- oli keltainen kuin mimosan kukka, punertuen lyhyen
parran ja korvien tienoilla, mihin ilma oli päässyt vaikuttamaan; ja
hänen paidanrintamustansa alta, joka oli kaulalta auki, näkyi hänen
maidonvalkea ihonsa. Kaiken lisäksi hänen kätensä olivat pitkät ja
sirot, huolimatta raskaasta työstä, jonka jäljet niissä ilmenivät;
hänen katseensa oli eloisa, ja hänen hymynsä miellyttävin, mitä
milloinkaan olen nähnyt.

"Suokaa anteeksi, herra", sanoi tämä englantilainen hyvällä
espanjankielellä, kääntyen puoleeni samalla, "mutta huomaamattanne
olen kuunnellut jonkun aikaa keskusteluanne tuon naisen kanssa, enkä
voi ymmärtää, mistä johtuu, että Teillä vieraana on niin paljon
vaikutusvaltaa häneen. Tahtoisin Teidän sen minulle selittävän, jotta
kykenisin lopettamaan tuollaiset murhat. Nämä molemmat kuolleet olivat
parhaimpia työmiehiäni, enkä tiedä, mistä saisin heidän veroisensa."

"En voi siihen, herra", vastasin hänelle, "antaa muuta selitystä kuin
sen, että minulla on muuan arvo intiaanien keskuudessa jonka arvon
takia he minua kunnioittavat. Mutta vaikkakaan minulla ei ole oikeutta
tehdä vieraalle minkäänlaisia vaatimuksia, pyydän, että unhottaisitte
kaiken, mitä hyvänsä satuittekin kuulemaan puheestani, koska Hallitus
on kateellinen tuollaisesta vaikutusvallasta."

"Kaikella muotoa, herra; olen jo unhoittanut. No niin, hyvästi -- tämä
näytelmä ei ole niin miellyttävä, että sitä haluaisin udella", ja
kohottaen hattuaan hän lähti.

Vaikkakin matkani näytti olevan turha, koska kirjoitus, jota lukemaan
olin tullut, oli tietymättömissä, viivyin Cumarvon kylässä, väittäen
viipymiseni syynä olevan toivon sen löytymisestä, mutta tosiasiassa
siksi, että halusin tulla lähemmin tuntemaan tuota valkoista miestä.

Pian satuinkin saamaan tilaisuuden tehdä hänelle näkyvän palveluksen.
Olen maininnut, että tällä paikkakunnalla asui tilanomistajia,
meksikolaisia, jotka kadehtivat englantilaista, ja nuo miehet
kiihottivat muutamia hänen palveluksessaan olevia tyytymättömiä
kaivostyömiehiä muodostamaan salaliiton hänen murhaamisekseen,
väittäen, että jos he niin tekisivät, saisivat he valtaansa suuren
aarteen, jonka hän oli kätkenyt kotiinsa.

Tämä salaliittohanke tuli tietooni erään Veljesliittomme jäsenen
kautta, ja minä päätin tehdä sen tyhjäksi, jota tarkoitusta varten
minä kokosin yhteen kaksikymmentä oivaa ja rehellistä miestä ja,
aseistettuani heidät pyssyillä, käskin heidät olemaan vaiti asiasta,
ennenkaikkea antamatta tietoa englantilaiselle, jota en tahtonut
pelästyttää.

Murhamiesten aikomus oli yön aikaan käydä talon kimppuun, missä
nukkui herra Strickland neljän tai viiden palvelijattaren kanssa
vain, ja murhata kaikki sen seinien sisällä olijat. Noin yhden aikaan
määrättynä yönä lähetin mieheni kaksittain ja kolmittain, neuvoin heitä
käymään ympäri kallioiden talon taakse ja hiipimään puutarhaan sekä
piiloutumaan puitten suojaan, siksi kunnes itse saapuisin.

Tuntia myöhemmin seurasin itsekin, ilman että salaliittolaisten
urkkijat huomasivat minua, sillä satoi rankasti ja yö oli pilkkopimeä.
Saavuttuani puutarhaan kokosin mieheni ja asetin heidät väijyksiin
matalan, katua vastassa olevan aidan suojaan, jonka ohi, tietämäni
mukaan, murhamiesten piti tulla. Tässä me odotimme kärsivällisesti,
kunnes kukko lauloi ja päivä alkoi idässä sarastaa.

Pian kuulimmekin liikettä alempana olevasta kylästä ja valkenevassa
sarastuksessa näimme murhaajien, luvultaan viisikymmentä tai
ylikin, salaa hiipivän pitkin katua. Niin suuresti pelkäsivät he
englantilaista, että he pitivät turvallisempana tuoda paljon väkeä
häntä murhaamaan, niinikään tahtoi kukin roisto naapurinsakin
osalliseksi ilkityöhön.

"Ettekö tahtoisi herättää englantilaista?" kysyi lähinnä minua seisova
mies.

"En", vastasin, "on aikaa kyllä herättää hänet, kun työmme on tehty.
Älköön kukaan laukaisko, ennenkuin minä käsken."

Vähitellen lähenivät taloa roistot -- häpeämättömät miehet --
odotettuaan kauempana hetkisen päivän sarastusta, ja näytti heidän
joukkonsa munkkikulkueelta, sillä ilma oli kylmänkolea, ja kukin heistä
oli peittänyt päänsä vaippaan. Kädessä oli kullakin pyssy ja terävä
veitsi.

He pysähtyivät noin kymmenen askeleen päähän neuvottelemaan, ja minä
kuulin heidän meksikolaisen johtajansa komentavan puolet heistä
hiipimään talon taakse, kaiken mahdollisen ulospääsyn katkaistakseen.
Silloin minä vihelsin, mikä oli sovittu merkki, samalla laukaisten
pyssyni kohti meksikolaista. Tuskin oli vihellykseni kuulunut kun
pamahti kaksikymmentä pyssyä ja viisi-, kuusitoista rosvoa kaatui
maahan.

Hetken viipyivät he neuvottomina, ja minä luulin jo toisten
pakenevan, mutta sitä he eivät uskaltaneet, sillä he ymmärsivät,
että heidät oli keksitty; siksi ryntäsivät he huutaen kohti aitaa,
ampuen samalla. Heidän kiivetessään sen yli me otimme heidät vastaan
revolverinlaukauksin ja puukoniskuin, ja muutamassa minuutissa oli
ratkaisu selvä, sillä heiltä katosi kaikki toivo, joukkonsa kun oli
supistunut peräti pieneksi.

Aitaa kiivetessä ja katua kiiruhtaessa kaatui heiltä vielä joku mies,
ja lukuunottamatta neljäätoista paennutta, jotka nekin enimmäkseen
saatiin vangiksi jälestäpäin, olimme kaikki muut lopettaneet hengiltä
puutarhan kukkien ja pensaiden kaskelle. Kun kaikki juuri oli lopussa,
ilmestyi ihmetellen, englantilainen, joka nukkui sikeästi, yöpuvussaan,
revolveri kädessä.

"Mitä melua tämä on?" hän kysyi, siristellen silmiään, "ja mitä
kahakoita te pidätte puutarhassani? Lähtekää pois, joka mies, tai ammun
minä teidät."

"Suokaa anteeksi, herra", lausuin minä kumartaen, "että häiritsimme
untanne, mutta tätä asiaa ei voinut suorittaa ilman melua. Saanko
luovuttaa herralle vaippani? Ilma on kylmä ja voitte kylmettää itsenne
tuossa puvussa."

"Kiitän Teitä", hän sanoi, heittäen vaipan ylleen. "Ja nyt Te ehkä
suvaitsette kertoa, miksi tulette sotkemaan puutarhaani ja pitämään
sitä tappelukenttänänne."

Nyt kerroin hänelle asian ja olin ihmeissäni, että hän vähitellen
muuttui hyvin vihaiseksi.

"Luulen, että minun on teitä, herrat, kiittäminen henkeni
pelastuksesta", hän sanoi vihdoin, "vaikkenkaan koskaan teitä ole
pyytänyt siihen. Vaan, samantekevä, minusta on häpeällistä, että minun
puutarhassani tapellaan, ilman että minä itse tiedän mitään. _Caramba!_
[espanjalainen kiroussana. Suom. huom.] Olenko minä pikku lapsi, että
minua näin kohdellaan?" Ja äkkiä hän päästi remakan naurun ja puristi
minua kädestä.

Samana päivänä, kun kaikki melu oli ohi, ja paikka oli siistitty,
lähetti herra Strickland pyytämään, enkö haluaisi syödä päivällistä
hänen kanssaan. Minä suostuin siihen, ja meidän istuessamme
tupakoimassa päivällisen jälkeen, keskusteltuamme tappelusta väsymään
asti, sanoi hän minulle:

"Don Ignatio, saan Teitä kiittää hengestäni, ja uskokaa minua, olen
liikutettu, sillä en ymmärrä kuinka Te olette uskaltaneet niin paljon
vieraan muukalaisen takia."

"Siksi, että pidän Teistä paljon, herra", minä vastasin, "sekä myös
siksi, että oli hauskaa yllättää nuo katalat omissa vehkeilyissään.
Kaikki, jotka tänä aamuna menettivät henkensä, olivat roistoja,
jok'ainoa heistä. He tulivat ryöstön tarkoituksessa, sillä tuollaiset
'häpeämättömät miehet' tappavat ihmisolennon jo viiden dollarinkin
takia; mutta heitä olivat yllyttäneet muut, jotka vihaavat Teitä siksi,
että te maksatte intiaanityömiehillenne hyvät palkat ja myöskin siksi,
etteivät he halua tänne muukalaisia kanssakilpailijoikseen, luullen,
että te olette lauman pää. Siksi he luulivat olevan viisasta tappaa
Teidät samoinkuin raivata tieltä muutkin, jotka tulisivat Teidän
jälkeenne. Nyt on vaara kuitenkin ohitse, eikä Teidän enään tarvitse
peljätä, sillä he ovat saaneet opetuksen, jota eivät hevillä unohda."

"Sitä parempi siis", hän vastasi, "sillä minulla on muutoinkin
tarpeeksi huolta täällä, ilman että panisin henkeäni alttiiksi
tuollaiselle halpamaiselle roskaväelle. Niin, Don Ignatio, haluan
erikoisesti kysyä Teiltä, -- uskallan otaksua, ettette halveksi
tarjoustani, -- haluatteko ottaa vastaan erästä tointa? Tarvitsisin
välttämättä alijohtajaa, semmoista, joka pitäisi huolta intiaaneista;
sellaiselle miehelle voisin maksaa sata dollaria kuussa; edustamani
yhtiön säännöt eivät salli minun tarjota enempää."

Mietin kotvasen ja vastasin:

"Herra, raha ei kylläkään riitä minua houkuttelemaan, vaikkakin
sillä saa ruuan, asunnon ja tupakan, mutta minä otan tarjouksenne
vastaan saman syyn takia kuin taistelinkin tänä aamuna, koska pidän
Teistä ja tahdon mieluusti tehdä parhaimpani palvellakseni Teitä ja
harrastuksianne. Toistaiseksi täytyy minun huomauttaa Teille että,
mikäli tiedän, minun on pian luovuttava palveluksestanne, sillä aikani
ei ole täysin omaani. Olen myös erään suuren yhtiön palveluksessa,
herrani, ja vaikkakin toistaiseksi olen virkavapaa ja olen ollut jo
monta vuotta, voidaan minut kutsua milloin tahansa."

Näin siis astuin herra James Stricklandin, tai oikeammin hänen yhtiönsä
palvelukseen, missä minä viivyn yli vuoden, tehden lujasti työtä,
sillä tuo herra ei säästänyt minua eikä itseään. Mutta koska noiden
muutamien kuukausien hedelmättömän työn kertominen kiinnittäisi vain
vähän mieltänne, ystäväni, niin minä, sensijaan että niitä tässä
kirjottaisin, kerron Teille muutamin sanoin tuon englantilaisen
tarinan, sellaisena kuin hän sen kertoi minulle.

Hän oli jaloa verta, kuten hänen kasvonsakin osoittivat. Hänen
isänsä oli "vääräuskoisen" kirkon pappi ja aivan köyhä, vaikkakin Te
englantilaisena ymmärrätte sen seikan mahdollisuuden paremmin kuin
minä, jonka mielestä useimmissa maissa sivistyneellä säädyllä on
etuoikeus rikastua alemman säädyn kustannuksella.

Joka tapauksessa näki James Strickland isänsä kuoltua tämän omistaneen
vain viisituhatta dollaria. Tämän summan hän, ollen luonteeltaan
seikkailunhaluinen ja kiihkeä, sijoitti maatiloihin Texasissa, missä
hän sai kärsiä monet vaarat ja vastukset sekä menetti kaikki rahansa.

Tämän koettuaan, tietämättä millä elää, ystäviä vailla, hänen täytyi
tehdä työtä omin käsin kuten päivätyöläisen, monella eri tavalla. Hän
vaihtoi hevosia, kaitsi karjaa; kerran hän pariksi kuukaudeksi joutui
niin ahtaalle -- sydäntäni kirveltää kirjoittaa siitä --, että hänen
täytyi kantaa matkustajien tavaroita eräässä Panaman satamassa.

Sieltä hän joutui Nicaraguaan ja sekaantui kaivosyrityksiin, ja kun
hänet ensi kerran kohtasin, oli hän ollut kaivosmiehenä kymmenen
vuotta. Enimmät ajat oli hän johtanut erään amerikalaisen kaivosta
Chontalesissa, Hondurasin rajalla, missä kuume on niin ankara, että
vain harvat valkean rodun miehet voivat siellä elää. Täällä hän
oppi puhumaan espanjaakin sekä maya-intiaanikieltä. Vihdoin, kun
kuumetauti oli hänet vähällä tappaa, hän lähti Hondurasista, saapuen
Meksikoon, missä hän otti vastaan tämän Cumarvon hopeakaivoksen
johdon. Siihen asti oli tässä toimessa ollut eräs meksikolainen, joka
kaivoksenomistajien määräyksestä joutui erotettavaksi, varastettuaan
metallia ja myytyään sitä.

Tämä kaivos, vaikkakin varsin rikas, oli vaikeatöinen, erittäinkin
siksi, että sinne kokoontui vettä, ja koko sen ajan kuin herra
Strickland oli sitä johtanut, hän oli kaivattanut tunnelia alemmalta
kallion kohdalta ylös kaivokseen, kuivatakseen työpaikkoja. Pian sen
jälkeen kuin minä tulin hänen palvelukseensa, oli tämä tunneli valmis,
ja nyt kyllä riitti työtä, ja me aloimme kasata metallia, kokonaista
kaksisataa unssia tonnia kohti, niin että kaikki kyllä toistaiseksi
kävi hyvin.

Mutta yhtäkkiä malmisuoni alkoi käydä suoraan alaspäin, ikäänkuin se
olisi kuumana taipunut, ja me seurasimme sitä, kunnes vesi haittasi
niin paljon, ettemme enään voineet malmia nostaa, sillä siihen aikaan
ei Meksikossa vielä ollut höyrypumppuja, semmoisia kuin nyt käytetään
kaivosten kuivaamiseen. Aluksi koetimme etsiä uutta suonta, mutta
turhaan; sitten koetimme saada puhkaistuksi toista kuivaustunnelia
alavammalle kallionkohdalle, mutta, yli kolme kuukautta aherrettuamme
kallio kävi niin kovaksi, että meidän täytyi hyljätä koko homma.

Nyt ei auttanut muu kuin pysäyttää työt kaivoksessa ja ilmoittaa
kirjeellisesti asiasta kaivoksen omistajille, käyttäen aikamme tällöin
kasaamamme malmin sulatukseen. Tästä työstä meidän täytyi maksaa palkat
hopealla, koska jonkun kuun kuluttua omistajat lakkasivat lähettämästä
rahaa meille.

Eräänä iltana, palatessani sulatuslaitoksilta kotiin, näin herra
Stricklandin, pää käsien varassa, sammunut sikaari suussaan istuvan
pöydän ääressä, edessään avattu kirje. Koko epäonnemme ja raskaan
työmme ajan ei hän ollut koskaan menettänyt rohkeuttaan tai unhottanut
hymyilemisen ja iloisuuden taitoa, mutta nyt hän näytti synkältä kuin
mies, joka juuri on vienyt äitinsä hautaan, ja minä kysyin häneltä,
mitä ikävyyksiä oli tapahtunut.

"Ei mitään erityistä, Ignatio", hän sanoi; "vaan kuulkaahan sentään."
Ja hän luki ääneen kirjeen.

Se oli yhdeltä kaivoksen isännältä ja siinä sanottiin, että kaivosaukko
oli täyttynyt vedellä johtajan taitamattomuuden ja huolimattomuuden
takia; että he, omistajat, erottaisivat hänet täten ilman muuta,
kieltäytyen maksamasta hänelle kuuluvaa palkkaa; ja, lopuksi, että
he pitivät häntä vastuunalaisena niistä rahoista, jotka he olivat
menettäneet.

"Totta tosiaan", huudahdin minä vimmoissani hänen lopetettuaan, "tämän
kirjeen on kirjoittanut hävytön mies, ja minun mielestäni hänet on
toimitettava sikojen ja kotkien syötäväksi!", sillä menetin malttini
raivostuessani niille, jotka voivat näin puhua johtajasta, hänestä,
joka oli uurastanut yöt ja päivät, lepäämättä milloinkaan.

"Älkää nähkö vaivaa, Ignatio", hän sanoi hymyillen; "se on maailman
tapa. Olen epäonnistunut ja minun on kärsittävä seuraukset. Jos olisin
onnistunut, olisi asianlaita toinen. Mutta jos minä tuon miehen
joskus vielä tapaan, syljen häntä silmille, koska hän kertoo valheita
minusta. Tiedättekö, Ignatio, tuo kaikki tulee, tuhatta dollaria
lukuunottamatta, minun laskuuni Meksikossa; olen menettänyt kaikki
omatkin rahani, joka säästin tässä työssäni, ja noista tuhannesta on
minun Teille maksettava kahdeksansataa, niin että, minkä hyvänsä uran
nyt valitsenkin, en lähde matkaan rikkaana miehenä!"

"Älkää mokomia, herra", minä vastasin, "sillä en viitsi kuulla
tuollaisia puheita. Mitä! Olenko minäkin varas, jotta voisin ryöstää
Teitä, jota kyllä muut ovat jo kyllin ryöstäneet? Jos kerrankaan vielä
puhutte minulle tuollaista, en anna Teille milloinkaan anteeksi."

Näin sanottuani läksin ulos ovesta tyynnyttääkseni itseäni kävelemällä
vuoristossa, aavistamatta tuskin, mitä kuulisin palattuani.



KOLMAS LUKU.

Kutsu.


Kulkiessani kylätietä pitkin, kohtasin ystävän, jonka luokse olin
asettunut Cumarvoon tullessani.

"Ahaa! herra", hän sanoi, "olin juuri etsimässä Teitä. Luettelo onkin
löytynyt."

"Mikä luettelo?"

"Tuo kuvakirjoitus muinaisesta kaivoksesta, minkä takia tänne tulitte.
Tehän kai muistatte, että asiakirjan omistaja kuoli, eikä hänen
poikansa löytänyt sitä mistään. Mutta eilen sai hän sen sattumalta
käsiini, pyydystäessään rottia talonsa ullakolta, ja toi sen minulle.
Tässä se on", ja hän antoi minulle keltaiseen palttinaan käärityn
rullan.

"Hyvä", minä vastasin; "tutkin sitä tänä iltana", ja jatkoin kävelyäni,
vähääkään ajattelematta tätä asiaa, sillä sydämeni oli muita mietteitä
täynnä.

Ilma oli suloinen ja ilta ihana, joten en palannut kotiin ennenkuin
kuu nousi. Polkua kulkiessani astui joku mies niin äkkiä pensaan
siimeksestä eteeni, että tartuin veitseeni, otaksuen hänen yrittävän
väkivaltaa minulle.

"Pysähtykäähän, herra", sanoi mies tervehtien nöyrästi minua ja samalla
tehden Veljesliiton merkin. "Tapaamisestamme on jo kulunut useampia
vuosia, niin että Te ehkä olette unohtanut minut; muistatteko nimeäni
vielä; olen Molas, Teidän kasvinveljenne."

Tarkastin häntä silloin kuunvalossa ja tunsin hänet, vaikkakin aika
oli meidät kummankin muuttanut, sekä syleilin häntä, nähtyäni hänen,
muitten minut hyljätessä, olevan yhtä uskollisen minulle; ja minä
rakastin häntä silloin, niinkuin nyt rakastan hänen muistoansa.

"Mikä Teidät tänne on tuonut, Molas?" kysyin; "kuultuani viimeksi
Teistä, asuitte kaukana Chiapasissa."

"Kummallinen seikka; Sydämen asia, ah Sydämen Haltija, jota olen
pitänyt niin tärkeänä, että olen kulkenut yli vesien ja maiden,
saadakseni tavata Teidät. Tiedättekö paikkaa, missä voisin puhutella
Teitä kahden kesken?"

"Käykäähän kanssani", sanoin minä ihmetellen ja vein hänet omaan
asuntooni, missä annoin hänen syödä ja juoda, sillä hän oli väsynyt
matkasta.

"No, kertokaahan tuo asia", sanoin.

"Näyttäkäähän minulle koristuksenne, herra. Haluan nähdä sitä vielä,
verratakseni sitä omaani."

Nousin sulkemaan akkunan kaihtimet; sitten paljastin rintani, vetäen
esiin muinaisen merkin. Hetken hän katseli sitä ja sanoi: "Riittää.
Kertokaahan, herra, mikä tarina on seurannut tätä esinettä?"

"Sanotaan niin, Molas, että tämän minun kantamani puoliskon yhtyessä
puuttuvaan puoliskoon, hallitsevat intiaanit jälleen merestä mereen
asti, kuten ennen, Sydämen ollessa kokonainen."

"Niin sanotaan, herra. Me opimme sen 'Sydämen Avaus' nimisissä
menoissa, eikö niin? ja näissä menoissa kutsutaan tuota Teidän
kantamaanne puolikasta 'Päiväksi', koska se on nähtävissä, tuota
kadoksissa olevaa puolikasta kutsutaan taasen 'Yöksi', koska sitä,
joskin se löytyy, ei nähdä; ja kerrotaan niin, että 'Päivä' ja 'Yö'
yhdessä muodostavat kokoympyrän, jonka keskipisteen nimi on 'Taivaan
Sydän', minkä esikuvina nuo esineet ovat. Eikö olekin niin?"

"Niin on, Molas."

"Hyvä. Kuulkaahan nyt. Tuo kadonnut on löydetty; 'Yöksi' kutsuttu
puolisko on löytynyt, siliä olen sen nähnyt omin silmin, ja tätä asiaa
Teille kertomaan olen juuri tullutkin tänne."

"Jatkakaahan", sanoin.

"Herra, Chiapasissa on muinaisen temppelin rauniot, ja niille
raunioille on saapunut mies ja nainen, hänen tyttärensä. Mies on vanha
ja tuimakatseinen, ankara mies, ja tytär mitä ihanin. Noiden raunioiden
keskessä ovat he asuneet nämät neljä kuukautta tai kauemminkin, ja mies
harjoittaa lääkärinammattia, sillä hän on mainio lääkäri ja on jo monta
sairasta parantanut, vaikkei hän otakaan rahaa maksuksi taidostaan,
vaan ruokaa ainoastaan.

"Sattui niin, herra, että vaimoni, jonka kanssa olin ollut naimisissa
vasta kaksi vuotta, sairastui kovasti -- niin kovasti, ettei kylän
lääkäri mahtanut hänelle mitään. Kun näinollen huhu raunioilla
majailevasta vanhasta intiaanista oli saapunut korviini, päätin kääntyä
hänen puoleensa neuvoa kysyen ja, mikäli mahdollista, tuoda hänet
kotiini.

"Kuultuaan tämän, sanoi vaimoni kaiken olevan tarpeetonta nähdessään
muka kuoleman jo odottavan vuoteensa vieressä. Minä suutelin häntä
vain ja läksin, jättäen hänet kyläpappimme ja sisariensa huostaan.
Mukaani otin hänen hiussuortuviaan sekä lintuja ja munia lahjaksi
_lacandonille_, sillä kerrottiin, ettei tämä lääkäri ollut kristitty,
jos kohta ei meidän heimoammekaan.

"Lähtien ennen aamunkoittoa kuljin kaiken päivää yli virtain ja halki
metsäin, kunnes illansuussa saavuin tutuille temppeliraunioille ja
aloin kiivetä sen sortuneita portaita. Lähestyessäni ylintä kohtaa,
ilmestyi mies sortuneen holvin suojasta, katsellen laskevaa aurinkoa.
Hän oli ijäkäs, puettu vaaleanväriseen palttinaviittaan, valkopartainen
ja valkohiuksinen, nenä käyrä kuin haukannokka, silmät tuimat, näyttäen
kykenevän tunkeutumaan läpi ja lukemaan toisen salaisimmatkin ajatukset.

"Terve, veli", hän sanoi omalla kielelläni, mutta vieraasti korostaen,
käyttäen monta minulle tuntematonta sanaa, "mistä tänne matka?"

Sitten hän hetkisen tarkasteli minua ja kysyi hiljaa:

"Sano, veli, onko sydämesi sairas?"

"Nytpä, herrani, kuullessani nuo sanat, joiden tarkoituksen tiedätte,
olin niin ihmeissäni, että miltei kaaduin sortuneille portaille, vaan,
säilyttäen mielenmalttini, minä tunnustelin häntä tunnuslauseella,
ja ihme, hän osasi vastata. Sitten tunnustelin minä häntä toisella
tunnuslauseella, ja kolmannella, ja neljännellä ja niin edelleen
aina kahdenteentoista asti, ja hän osasi niihin kaikkiin vastata,
vaikkeikaan aina juuri meidän tavallamme. Vaikenin, ja hän sanoi:

"'Olet astunut yli pyhätön kynnyksen -- veli, astuhan alttarin luo.'

"Pudistin päätäni, sillä en osannut vastata. Sitten tunnusteli hän
minua monin merkein ja oudoin sanoin, jotka olivat kummallisen
salaperäisiä, mutta minä en osannut vastata niihin, vaikkakin minulla
silloin tällöin oli aavistus niiden tarkoituksesta.

"Onhan Teillä tietoja", hän sanoi, "seiskaapa pyramidin juurella, minä
tutkin tähtiä sen harjalta, nostaen käteni kohti korkeata taivasta."

"Ei meidän Liittomme tiedä enempää herra", minä vastasin, "paitsi
kaikkein viimeistä."

"Löytyykö niitä täällä vieläkin?" hän kysyi ihmeissään ja, odottamatta
vastausta, jatkoi, "olet murheissasi, lapsi, Sydämestä, ja olet
saapunut tänne kuolemansairaan luota; puhumme ehkä niistä asioista
jälkeenpäin."

"Tässä, herra", sanoin, "olen tuonut lahjoja", ja laskin vasun hänen
viereensä.

"Lahjat ovat hyviä veljien kesken", hän vastasi; "ennen kaikkea on
tällä karulla seudulla ruoka tervetullutta. Käyhän tänne, tyttäreni,
ottamaan vieraan tuomisia."

"Näin sanottuaan astui esiin armollinen neiti, puettuna isänsä
tavoin valkeaan, joskin hieman kuluneeseen kauhtanaan. Katsahdin
häneen, ja totta on, herra, että olin toistamiseen lyyhistyä, sillä
niin rakastettavalta näytti hän. En koskaan ollut nähnyt, enkä edes
uneksinut sellaisesta naisen suloudesta."

"Loruja, Molas, loruja. Mitä on naisen kauneudella tekemistä Sydämen
asian kanssa?" huomautin minä tuskastuneena.

"En tiedä, herra", hän vastasi; "ja kuitenkin minusta tuntuu, kuin
sillä olisi tekemistä joka maailman asian kanssa." Ja hän jatkoi:

"Armollinen neiti, jonka nimi oli Maya, katsahti minuun
välinpitämättömästi ja otti vasun. Seurattuani häntä takana olevalle
penkereelle, minä esitin vaimoni sairauden lääkärille -- tai paremmin
sanoen lääkärinä käytetylle miehelle, jonka nimi oli Zibalbay, pyytäen
häntä lähtemään kylään vaimoani katsomaan.

"Hän kuunteli äänettä ja otti sitten hiussuortuvat, joita olin tuonut
mukanani, ja, mennen lähellä palavan tulen luo, pani hiussuortuvan
tuhkaan, katsellen sen kiertymistä ja käpristymistä.

"Se ei juuri hyödytä, veli", hän sanoi synkkänä, "sillä vaimonne on
tällä hetkellä kuollut. Kuulin hänen henkensä liitävän ohitsemme
keskustellessamme sisäänkäytävän luona; tähän asti, kunnes poltin
suortuvan, en tiennyt, oliko se hän vai joku muu."

"Olkoon tässä mainittuna, herra, että vaimoni, asian kuultuani
jälkeenpäin, kuoli juuri auringon laskiessa. Arvasiko lääkäri Zibalbay
kuvaamistani taudinoireista hänen välttämättömän kuolemansa, tai onko
hänellä henkien näkemistaito, sitä en tiedä.

"Tuntuu kylläkin luonnolliselta, että hän lähtiessään tuli sanomaan
hyvästi rakastamalleen miehelle, vaikkakin pidän sitä pahana enteenä
itselleni enkä tahtoisi milloinkaan enään joutua sille paikalle.
Ainakaan en, hänen näin sanoessaan, epäillyt hänen puheensa totuutta,
sillä joku ääni sisälläni vahvisti sen, vaan kätkin kasvoni ja valitin
ääneen suruni raskautta.

"Tarttuen käteeni, puhui Zibalbay minulle kauniita sanoja juhlallisella
äänellä, joka tuntui tyynnyttävän minua kuten äidin laulu tyynnyttää
rauhatonta lasta, sillä hän puhui sellaisella varmuudella, joka osoitti
hänellä olevan tietoa ja mielikuvia kuolleitten maailmasta, vakuuttaen
minulle, ettei tämä ero ole pitkäaikainen ja että kadotettuni taasen
pian tapaisin kruunattuna ja tallessa Taivaan Sydämessä. Sitten
kosketti hän kädellään päätäni, ja niinä nukahdin hetkeksi, herätäkseni
-- murheissani tosin, mutta kummallisen rauhan täyttämänä.

"Ruoka on valmista, veli", sanoi Zibalbay. "Syökää ja levätkää täällä
tämä yö; huomenna voitte palata."

"Syötyämme puhui minulle Zibalbay tyttärensä kuullen, joka, siitä
huolimatta että oli nainen, kuuluu myös Liittoon, näin:

"'Olette Veljesliittomme jäseniä, ja sanat, jotka nyt lausun, ovat
aiotut vain veljille, minä puhun nimittäin Sydämestä.'

"'Kuuntelen hartaasti, herra', vastasin.

"'Kuunnelkaa!' hän jatkoi. 'Tulen kaukaa tyttäreni kera, emmekä ole
sitä, miltä näytämme, mutta keitä me olemme ja mitä teemme, siihen
ei ole nyt oikea hetki vastata. Olemme tulleet hakemaan sitä, joka
kokonainen on, mutta jaettu kuitenkin; sitä, joka ei hukkunut ole, vaan
kätketty. Ehkä Te, veli, voitte minulle neuvoa, mistä se löytyy?', ja
hän vaikeni tarkastaen minua läpitunkevin katsein.

"'Nyt, herra, minä oivalsin, mistä hänen sanansa olivat, sillä eivätkö
ne ole 'Sydämen Avaamisen' menoista?' Haluten esiintyä varmasti,
hämmentymättä, sieppasin hiilenpalan ja piirsin sillä tulen valossa
sydämen puoliskon kuvan temppelin kivilattiaan. Ojensin sitten hiilen
Zibalbaylle, joka sen antoi jälleen tyttärelleen, sanoen:

"'En ensinkään osaa sellaisia tapoja; jatka sinä, Maya.'

"Tytär hymyili ja, laskeutuen polvilleen, täydensi puolikaskasvot,
joiden ääriviivat minä olin piirtänyt, sanoen:

"'Riittääkö tämä, vai tarvitaanko kirjoituksiakin?'

"'Riittää', minä vastasin. 'No, herra, mitä haluatte?'

"'Tahtoisin tietää, mistä tuon kätketyn voi löytää, ja onko se tässä
maassa, sillä olen tullut kaukaa etsimään sitä.'

"'Täällä se on', minä vastasin, 'sillä olen omin silmin katsellut sitä,
ja se on omistajansa hallussa.'

"'Voitteko viedä minut hänen luokseen, veli?'

"'En, sillä minä en ole saanut lupaa siihen: mutta voin mahdollisesti
tuoda hänet Teidän luoksenne, vaikkakin minun täytyy kulkea yli vetten
ja maitten, löytääkseni hänet -- riippuu siitä, tahtooko hän tulla.
Sanokaa, miten minun on meneteltävä? Ettäkö muuan vieras mies, jonka
olen tavannut, tahtoisi saada nähdä pyhää esinettä? Tuskin hän lähtee
sen takia näin kauas.'

"'Ei, sanokaa niin, että hetki on koittanut 'Päivän' ja 'Yön' liittyä
yhteen, jotta uusi aurinko paistaisi uudella taivaalla.'

"'Voin hänelle niin sanoa, Vaan uskooko hän, ellei minulla ole
mitään todistuksia? Saattaisihan hän epäillä, että joku kavala
muukalainen ja petollinen veli haluaisi murhata hänet? Antakaa minulle
todistuskappaleita, herra, muutoin minä en lähde koko asialle.'

"'Uskooko hän sitä, mitä Te olette nähnyt omin silmin?'

"'Uskoo varmasti, sillä hän on luottanut minuun lapsuudesta asti.'

"'Katsokaa siis!' sanoi mies ja, avattuaan vaippansa kaulalta, kääntyi
valoa kohti.

"Siinä, herra, hänen rinnallaan riippui esine, jota eivät silmämme
ole nähneet jumalaisen Zuetzalin poikain hallitusajan jälkeen, Teidän
rinnallanne riippuvan merkin puolisko. Tässä, herra, on kertomukseni
loppu."

       *       *       *       *       *

Minä Ignatio, kuuntelin hämmästyneenä, sillä kertomus oli ihmeellinen.

"Eikö tuo mies käskenyt mitään muuta sanomaan?" kysyin.

"Ei mitään muuta. Hän sanoi, että jos Te todellakin haluaisitte
pitää asian salassa, saapuisitte Te itse kuulemaan asiaa häneltä tai
kutsuisitte hänet luoksenne."

"Ja kerroitteko, Molas, hänelle jotakin minusta ja minun
menneisyydestäni?"

"En mitään; ei minua oltu käsketty niin tekemään. Aamun sarastaessa
läksin hautaamaan vaimoani, jos hän kuollut oli, tai hoitamaan häntä,
jos hän vielä oli sairas, luvaten niin pian kuin suinkin lähteä
Meksikoon etsimään Sydämen Haltijaa ja kertomaan hänelle näitä tietoja,
luvaten kahden kuukauden päästä tai pikemminkin ilmoittaa, miten
asiani olisi käynyt. Vanhus kysyi, oliko minulla rahoja, ja vastausta
odottamatta antoi hän minulle salaisesta kätköstään kahmalollisen
vanhoja kultakolikoita, joihin jokaiseen oli lyöty sydämen kuva.

"'Näyttäkäähän niitä minullekin', pyysin.

"Voi, herrani Ignatio, ei minulla ole ainoatakaan! Lähellä Zibalbayn ja
hänen tyttärensä asustamia temppeliraunioita on Santa Cruzin maatila,
ja siellä asuu, kuten ehkä lienette kuullut, joukko Don Pedro Morenon
johtamia miehiä, joiden ammattina on kavallus, maantierosvous ja
murhat, vaikkakin he näennäisesti viljelevät kahvia ja kaakaota.

"Matkatessani kotiapäin jouduin noiden miesten käsiin. He nuuskivat
minua ja löydettyään taskustani kultakolikot, antoivat ne Don Pedrolle
itselleen, joka, nähtyään kalan olevan verkossa, oli ratsastanut
paikalle. Hän tutki rahoja tarkasti ja kysyi minulta, mistä ne olivat
kotoisin. Aluksi minä kieltäydyin selittämästä, jolloin hän uhkasi
sulkea minut maatilalleen vankilaan, siksi kunnes minua haluttaisi
puhua.

"Tahtoen välttämättä päästä kotikylääni kuulemaan vaimoni tilasta,
minun täytyi puhua totuus ja ilmaista, että rahat oli antanut minulle
vanha intiaanilääkäri, joka asuu tyttärensä kera temppeliraunioissa
metsässä.

"'Laupias Isä!' sanoi Don Pedro, 'olen kuullut tuosta miehestä ennenkin;
mutta nyt minä tiedän, millä asioilla hän liikkuu, luulen, että minun
on käytävä katsomassa häntä, nähdäkseni mikä rahapaja hänellä on.'

"'Ryöstettyään minut näin putipuhtaaksi he laskivat minun menemään,
mutta usein, hädän hetkinä, olen surrut sitä, että tulin heille
kertoneeksi mistä rahat olivat lähtöisin, sillä pelkään näin
toimittaneeni nuo roistot vanhan kulkijan ja hänen tyttärensä kimppuun,
ja siinä tapauksessa saattavat he hyvinkin olla murhatut, ennenkuin Te
pääsette heidän luoksensa.'

"'Varmasti Taivas heitä suojelee', vastasin, 'vaikkakin menettelitte
hullusti. Mutta kertokaahan, Molas, mistä löysitte minut ja miten
pääsitte tänne ilman rahoja?'

"Minulla oli kotona jonkun verran rahoja, herra, ja haudattuani vaimoni
menin Fronteraan rannikolla, missä näin olevan laivan matkalla Vera
Cruziin, ja siinä minä matkustin, palvellen matruusina, tapa, jota aina
olen käyttänyt. Vera Cruzista minä painalsin Meksikoon ja ilmoittauduin
Veljesliiton päämiehelle siinä kaupungissa, joka toivoni mukaan kykeni
antamaan minulle tietoja Teistä.

"Tähän kylään saavuin tänä iltana, oltuani matkalla kuukauden ja
kaksi päivää. Ja nyt, herra, jos suinkin voitte, antakaa minulle
yösija, sillä olen uupunut, kolmeen päivään juuri nimeksikään silmiäni
sulkematta. Huomenna haluaisin kuulla, minkä vastauksen voin viedä
Zibalbay-vanhukselle."

       *       *       *       *       *

Minä, Ignatio, istuin sinä iltana myöhään, mietiskellen näitä tietoja,
jotka täyttivät rintani kummallisella toivontunteella. Voisiko olla
mahdollista, että menestykseni hetki koittaisi niin monen vuoden
odotuksen jälkeen? Jos noissa ennustuksissa oli perää, niin viittasi
kaikki siihen, ja kuitenkin minun uskoni horjui. Tämä kulkija, jonka
Molas oli nähnyt, saattoi olla mielipuoli ja hänen merkkinsä olla
väärennetty. En ymmärtänyt mitä tehdä, mutta päätin jättää asian
ratkaisun seuraavaan päivään ja lähteä sitten niinpian kuin mahdollista
matkustamaan Chiapasiin etsiäkseni hänet. Näin tuumien minä heittäydyin
makuulle, yrittäen nukkua, saamatta kuitenkaan unta. Mutta muistaen
kirjoituksen, jonka ystäväni oli antanut minulle, minä nousin jälleen,
yrittäen sekoittaa ajatuksiani sitä tutkimalla ja niin päästä uneen.
Se oli työlästä hommaa, mutta vihdoin sain sisällön selville ja näin,
että siinä puhuttiin jostain lähellä Cumarvoa olevasta kaivoksesta ja
osotettiin tunneliaukon tarkka asema.

Tämä aukko, niin kerrottiin, oli suljettu Guatemocin aikana, ja
tämän asiakirjan oli kirjoittanut henkilö, jonka hoidettavana kaivos
silloin oli ollut, jotta joku tieto säilyisi hänen jälkeläisilleen,
heidän voidakseen avata kaivoksen uudelleen, kun koittaisi se päivä,
jolloin espanjalaiset karkoitettaisiin maasta. Että tämä kaivos oli
rikas vapaasta kullasta, näkyi tähän luetteloon merkityistä puhtaan
metallin painomääristä, jota vuosittain lähetettiin Montezuman hoviin,
sekä myös siitä tosiasiasta, että oli ajateltu kannattavan kätkeä se
espanjalaisilta.

Varhain seuraavana aamuna menin herra Stricklandin asuntoon puhumaan
hänelle vakavalla mielellä:

"Herra", sanoin, "muistanette vielä, että palvelukseenne astuessani
mainitsin minä hetkenä tahansa voivani erota siitä? Olen nyt
ilmoittamassa että sellainen hetki on tullut, sillä luokseni on tullut
lähettiläs vaatimaan minua Meksikon toiseen kolkkaan asioille, joista
en voi puhua, ja huomenna on minun lähdettävä matkaan."

"Mieltäni pahoittaa tuo tieto, Ignatio", hän vasasi, "sillä olette
ollut hyvä ystävä minulle. Te teette oikein kun erotatte varanne
onnettoman miehen omaisuudesta."

"Ja Te, herra, teette pahoin, puhumalla tuolla tavalla", minä vastasin
närkästyen; "minä annan tämän kerran vielä Teille anteeksi tietäissäni,
että joskus, sydämen ollessa karvas suu lausuu sanoja, joita ei sydän
ole tarkoittanut. Kuulkaahan, herra, tahtoisitteko aamiaisen syötyänne
lähteä kanssani pienelle ratsastusretkelle?"

"Tietysti; jos Teitä haluttaa. Vaan minne olette aikonut?"

"Toiselle kaivokselle, joka on, tai jonka pitäisi olla, noin parin
tunnin ratsastusmatkan päässä täältä. Kuulin siitä vasta eilen illalla,
vaikka saavuin Cumarvoon juuri sitä varten; lisäksi näyttää siltä, kuin
olisi se ollut hyvin rikas Montezuman aikoina."

"Montezuman aikoina?" hän kysyi.

"Niin, senjälkeen ei siellä ole työskennelty, ja minä ehdotan että,
jos löydämme sen, Te valtaisitte sen itsellenne, antaen vain jonkun
dollarin palkkion intiaanille, jolta minä sain tiedon siitä, hän kun on
köyhä mies."

"Mutta jos se on niin hyvä, miksi ette _Te_ valtaa sitä, Ignatio; ja
miksi vasta nyt tulette siitä ottamaan selkoa?"

"Kahdestakin syystä, herra: ensiksi, koska tahdon tehdä Teille
palveluksen, jos se vain on minun heikossa vallassani. Toiseksi, koska
en voi pitää huolta siitä, ollessani pakotettu jättämään Teidät,
vaikkakin ero tuottaa minulle tuskaa, sillä, sallikaa minun vakuuttaa,
en koskaan ole tavannut miestä, jota kohtaan olisin tuntenut suurempaa
kunnioitusta ja kiintymystä. Ehkä, jos takaisin palaan, Te annatte
minulle osan yrityksessä, jotta meistä kummastakin tulisi rikkaita
miehiä. Näytänpä Teille, miten sain kuulla kaivoksesta." Tällöin vedin
esiin omalla käännökselläni varustetun luettelon ja luin sen hänelle.

Hän kuunteli mielenkiinnolla, sillä kuten Tekin, herra Jones, rakasti
maanmiehennekin, James Strickland, seikkailuja ja kaikkia tämän maan
menneisyyttä koskevia asioita.

"Lähtekäämme heti paikalla", hän sanoi lopetettuani. "Käsken laittamaan
kuntoon hevoset sekä muulin kantamaan tavaroita. Otammeko miehiä
matkaan?"

"Minun mielestäni emme ota; kaivosta ei vielä ole löydetty, ja mitä
vähemmän siitä melutaan, sitä parempi, sillä jos asia tiedetään
yleisesti, voi joku ennen Teitä käydä sen valtaamassa. Lähettiläs, joka
eilen illalla saapui, on luotettava mies, mutta hän on väsynyt matkasta
ja haluaa levätä, joten me menemme yksin."

Tuntia myöhemmin ratsastimme vuorten keskessä, minun jätettyäni sanan
Molasille, että palaisin ennen illan tuloa. Tie, jota ratsastimme, oli
vaivaloinen ja kulki monen peninkulman matkan äkkikuilun parrasta,
kunnes se vihdoin vei harjanteen laelle. Niin pahaa oli tie toisin
paikoin kulkea, että meidän täytyi ajaa hevosia ja muulia edellämme ja
tarttua kiinni kalliolla kasvaviin sananjalkoihin, jottemme lankeisi.

Vihdoin saavuimme harjanteen laelle ja laskeuduimme alaspäin läpi
tammi- ja havupuumetsän kohti juhlallisen vuoren alla avartuvaa
laaksoa, missä luikerteli virta. Tätä virtaa alaspäin seuraten
ratsastimme peninkulman verran, kunnes aloimme etsiskellä määrättyä
kalliota, joka luettelon mukaan sijaitsi puuttoman vuoren partaalla,
allaan laakso, missä Guatemocin päivinä kasvoi suuri ceiba-puu,
varjostaen kaivosaukon.

Ratsastettuamme tuuhean tammimetsikön lävitse saavuimme laaksoon, joka
oli juuri korkean vuoren alla.

"Tässä sen paikan täytyy olla", sanoin, "mutta en löydä ceiba-puuta."

"Se on epäilemättä kaatunut ja lahonnut aikain kuluessa", vastasi herra
Strickland. "Kytkekäämme hevoset ja etsikäämme."

Teimme niin ja saimme kauan haeskella, sillä ruohot ja sananjalat
peittivät paikan, mutta vihdoin keksin minä paikan, missä hyvin Vanhan
puun kanto oli maassa lahonnut, niin ettei jäljellä ollut muuta kuin
sen pyöreä hahmo ja joitakuita suurimpia juuria.

Näiden juurten ympärillä me epätoivoisesti kiersimme tunnin, pari,
mutta keksimättä mitään. Vihdoin väsyi kumppanini koko touhuun ja alkoi
kiskoa maasta löytämäänsä pientä, kiiltolehtistä palmua, jonka hän
aikoi viedä kotiin ja istuttaa puutarhaansa, sillä hän oli puitten ja
kukkien harras suosija.

Hänen siinä touhuttuaan ja minun pengottuani ruohoja, kaivoksen
aukkoa etsien, jonka minä jo luulin ainaiseksi kadonneen, huusi hän
yhtäkkiä: "Käykäähän tänne, Ignatio! Tämän palmun juurien alla on
vasaran murtamia kivenpalasia. Minun mielestäni on tässä täytynyt olla
kaivoksen vastaanottosillan. Voi nähdä, että perustus tässä on ollut
tasainen."

Astuin hänen luokseen ja yhdessä me jatkoimme tutkimustamme, kunnes
vihdoin, kaikeksi onneksi, löysimme erään kiven vierestä aukon, niin
suuren, että mies juuri mahtui siitä sisään ryömimään.

"Mahtaakohan tämä nyt olla kaivosaukko?" kysyi toverini.

"Sen voimme ratkaista vain menemällä sisään", minä vastasin.
"Sulkiessaan kaivoksen tahtoivat muinaiset omistajat jättää tämän
tuuletusta varten. Antakaahan, herra, kivikirves, niin näemme kohta."

Kymmenisen minuuttia me työskentelimme, hakaten kirveellä kovaa
kalliota, kunnes saimme näkyviin tunnelin pään, jota minä aloin tutkia.

"Ei tässä enää mitään epäilemistä ole", minä sanoin; "tätä kalliota on
hakattu kuparitaltalla, sillä tässä on vihreä kuparinväri. Varmasti
olemme siis löytäneet kaivosaukon. Antakaahan minulle vasara ja
kynttilä sekä nahkalaukku näytteitä varten, niin käymme sisään."



NELJÄS LUKU.

Sydämen taru.


Astuttuani jonkun askeleen alaspäin laajeni aukko yhtäkkiä, niin että
saatoimme seistä suorassa ja sytyttää kynttilämme. Ei ollut enään
epäilystäkään siitä, että olimme vanhan, rosoisesti kaivetun kaivoksen
käytävässä, joka tästä lähti ja seurasi malmisuonen koukutteluja.

Tätä käytävää pitkin etenimme kolmisen-, nelisenkymmentä askelta,
ryömien yli pudonneiden kivien ja puikkelehtien välitse ruskeiden
tippukivien, joita aikojen kulussa oli muodostunut sekä kattoon että
käytävälle, kunnes yhtäkkiä kohtasimme esteen, joka katkaisi pitemmän
etenemisen, korkean kiviröykkiön, joka joskus oli pudonnut tunnelin
katosta ja tukkinut käytävän. Tarkastelin sitä ja sanoin:

"Niin, herra, minusta tuntuu siltä, että meidän on käännyttävä
takaisin. Muistatte kirjoituksesta, että tämä kaivos, vaikkakin niin
rikas, oli vaarallinen kallion rapautuneisuuden takia. Varmastikin
pöngittivät kaivosmiehet sitä muinoin, mutta tukeet ovat lahonneet
aikoja sitten."

"Niin kyllä", hän vastasi, "emme tässä voi tehdä mitään ilman apua,
ja siksi toiseksi, Ignatio, en halua katsella tuota kattoa; se on
halkeamia täynnä."

Tuskin oli hän lausunut nämä sanansa, kun kivenmukula, noin lapsenpään
kokoinen, putosi miltei hänen jaloilleen.

"Puhukaapa hiljaa", minä kuiskasin; "äänenne täry voi pudottaa katon
alas."

Kumarruin ottamaan pudonnutta kiveä, toivoen sen mahdollisesti olevan
malmipitoista, ja minun juuri sitä kurkottaessani sattui käteni
johonkin terävään esineeseen, jonka minä otin käteeni ja nostin
kynttilän valoon. Se oli miehen leukaluu, ajan kellastama ja kosteuden
kuluttama. Näytin sitä kumppanilleni, ja kyyristyen polvillemme me
tutkimme tunnelinpohjaa, emmekä turhaan, sillä löysimme siitä pääkallon
jäännökset ja käsivarrenluitten jätteitä, mutta muu luuranko oli
varmasti suuren, vieressämme olevan kivimöhkäleen alla.

"Hän oli, poika rukka, kenties tulossa ulos kaivoksesta, kun kivet
vyöryivät hänen päällensä", kuiskasi kumppanini. "Katsokaahan tänne",
ja hän osotti jotakin kynttilän valossa välkähtelevää läjää.

Siinä oli silkkaa kultaa, kuusi tai seitsemän unssia painoltaan, aivan
puhdasta, enimmäkseen pieninä murenina, jotka joskus olivat olleet
koottuina nahkapussiin, nyt jo lahonneeseen.

Varmaankin oli joku atzteki, joka kaivoksen suljettuna ollessa tiesi sen
olinpaikan, tehnyt siellä työtä omaksi hyväkseen, kunnes sitten kerran,
hänen ulos tullessaan, kiviröykkiö putosi hänen päälleen ja murskasi
hänet, jättäen hänen henkensä ikuisesti kummittelemaan tälle paikalle.

"Ei tarvitse epäilläkään tämän kaivoksen rikkautta", kuiskasi toverini,
"mutta siitä huolimatta meidän on minun mielestäni parasta lähteä pois
täältä. Minä kuulen kummallista ääntä ja rätinää, joka minua pelottaa
Tulkaa, Ignatio", ja hän lähti kulkemaan kaivoksen suuta kohti.

Parin askeleen päässä näin hänen loukkaavan jalkansa kivensyrjään, joka
kohosi kuusi tai kahdeksan tuumaa tunnelinpohjasta, ja kolhauksen tuoma
kipu oli niin kova, että hän, muistamatta missä oli, kirkaisi ääneen.
Samalla hetkellä kuului kummallista ääntä, aivankuin jotakin olisi
revennyt ja, oi! Minä kaaduin kasvoilleni, ja päälleni syöksyi suuri
kivilohkare.

Sanon sen syöksyneen päälleni, mutta se ei ole täysin totta, sillä jos
niin olisi ollut laita, olisi tuo lohkare tappanut minut kuin kärpäsen,
päästämättä minua elämään kahtakymmentäkahta vuotta kauemmin. Suurinta
osaa sen painosta kannatti sama kallionsyrjä, johon toverini oli
loukannut jalkansa, niin että vain yksi pudonneen kiven kulma puristi
selkääni ja painoi minua maata vasten. Olimme aivan pimeässä, sillä
toverinikin oli kaatunut ja sammuttanut kynttilänsä, ja kesken kipuani
iski mieleeni ajatus, että hän on kuollut.

Siinä samassa kuulin hänen äänensä: "Ignatio, elättekö, Ignatio?"

Mietin hetkisen. Kesken kipuanikin kykenin ajattelemaan, että ennen
pitkää romahtaisi alas uusia kiviä katosta, ja että ystäväni kuolisi
sinne minun kanssani, jos hän kauemmin vitkastelisi. Mikään ei voinut
minua pelastaa; olin tuomittu hitaaseen kuolemaan kiven alla; ja jos
hänelle tämän kertoisin, tiesin, ettei hän lähtisi pois. Siksi vastasin
niin käskevästi kuin taisin:

"Paetkaa, herra -- olen turvassa, älkää vain sytyttäkö kynttilää.
Seuraan Teitä!"

"Aiotte pettää minua", hän vastasi; "äänenne kuuluu maasta." Hänen näin
sanottuaan kuulin minä tulitikun raapaisun.

Löydettyään ensin kynttilänsä ja sytytettyään sen hän kumartui
minua katsomaan. Sitten hän tutki kattoa päällämme, ja, niinpaljon
kuin saatoin seurata hänen katsettaan, minä näin äsken pudonneen
kiven, jättämän aukon vieressä suuren kivimöhkäleen, jonka yltympäri
kiertelevistä halkeamista tippui vettä ja joka tärisi hänen
liikkuessaan ja puhuessaan.

"Jumalan nimessä, paetkaa!" minä kuiskasin. "Muutaman tunnin päästä on
henkeni lopussa, ettekä Te voi minua auttaa. Olen mennyt mies -- älkää
jääkö tänne kanssani kuolemaan."

Hetken hän näytti epäilevän, mutta silloin palasi hänen rohkeutensa ja
hän vastasi käheästi:

"Me tulimme tähän paikkaan yhdessä, ystävä, ja me menemme poiskin
yhdessä, tai ei kumpikaan. Kivi vain puristaa Teitä, eikä ole Teitä
murskannut, muutoin ette puhuisi muutamien tuntien elämisestä.
Katsotaanhan", ja hän laskeutui vatsalleen ja tutki pudonnutta kiveä
kynttilänsä valossa. "Jumalan kiitos! kaikki toivo ei ole vielä
mennyt", hän sanoi vihdoin; "lohkare makaa maassa ja nojaa samaan
kivensyrjään, mihin minä satutin jalkani, ja ainoastaan yksi kärki
koskettaa Teidän selkäänne. Luuletteko, että joku paikka on murtunut,
Ignatio?"

"En osaa sanoa, herra; kipuni on kova, ja vähitellen puristun tässä
kuoliaaksi; toistaiseksi luulen kuitenkin luitteni olevan ehyet.
Paetkaa, minä kehoitan Teitä!"

Sitten, pannen liikkeelle kaiken voimansa, yritti hän kohottaa kiveä,
mutta turhaan, sillä kävi yli kuolevaisen voimien liikuttaa sitä, ja
kaiken aikaa tärisi tumma möhkäle hänen päänsä päällä.

"Minun täytyy mennä hakemaan apua", sanoi hän äkkiä.

"Niin, niin, herra", minä vastasin, "menkää hakemaan"; sillä tiesin
varmaan, että ennenkuin hän palaisi kenenkään kanssa, olisi kiviä
putoillut katosta ja haudannut minut vähitellen tai sitten kerralla
henkeni murskaten armahtanut minut. Muistettuani jotakin, lisäsin:

"Viipykäähän vielä hetkinen, ennenkuin lähdette; olette jalomielinen;
annan Teille jotakin. Tunnustelkaapa kaulaani, siellä on hennot vitjat
-- niin, vetäkää ne pääni ylitse -- noin. Näette, että siinä riippuu
eräs esine; jos joudutte vaikeuksiin intiaanien kanssa, kutsukaa heidän
päämiehensä luoksenne ja näyttäkää hänelle tätä, ja hän vaikka kuolee
Teidän takianne, jos niin tarvitaan.

"Englantilainen, tämän lahjan kautta olen antanut Teille perinnöksi
Atztekien keisariuden jokaisen intiaanin sydämessä, sekä samalla
Meksikon suuren veljesliiton päämiehyyden. Lähetti Molas kertoo Teille
siitä ja vie Teidät niiden luo, jotka voivat tämän asian selittää.
Pyytäkää häntä viemään Teidät sinne, minne hän aikoi viedä minut.
Jääkää hyvästi, ja Jumala olkoon kanssanne. Selittäkää intiaaneille
kuolemani syy, jotteivät he epäilisi, että Te olette murhannut minut."

Näihin sanoihini ei hän lainkaan vastannut, vaan pisti taikaesineen
taskuunsa, katsomatta sitä, aivan kuin unessa. Sitten, vieden kynttilän
mukanaan, hän tunkeutui tunneliin ja hävisi silmistäni sydämeni
pamppaillessa, nähtyäni hänen menevän, jättäen minut oman onneni nojaan
hyvästiä sanomatta.

"Varmaankin hän pelkäsi puhua", ajattelin, "ja paras olikin hänen
poistua niin pian kuin suinkin, pelastaakseen henkensä."

Kuten pian säin nähdä, olin ajatuksissani tuominnut väärin häntä,
sillä hän ei mitenkään aikonut minua hyljätä, vaan mennä etsimään
pelastuskeinoja. Kuten hän jälkeenpäin kertoi, ei hän tunnelin suulle
tultuaan kyennyt keksimään ainoatakaan keinoa minun pelastuksekseni,
sillä nämä vuoret olivat asumattomia ja kestäisi monta tuntia,
ennenkuin apua saisi Cumarvosta.

Maanpinnalle päästyään istuutui hän miettimään, mitä voisi tehdä, mutta
ei keksinyt mitään, sillä oli mahdotonta käyttää avukseen hevosvoimaa
niin ahtaassa paikassa. Silloin hypähti hän seisaalle ja katseli
epätoivoisena ympärilleen. Lähellä lorisi pieni vuorivirta ja sen
partaalla kasvoi mimosapuu, jonka pitkät juuret tulviva virta oli aivan
paljastanut. Hän näki sen, ja innostus nousi hänessä. Vivun avulla
saattaisi hän tehdä sen, mihin hänen vähäiset voimansa eivät muutoin
riittäneet.

Juosten pikku puun luo, joka lujalaatuisena oli paras tähän
tarkoitukseen, hän katkaisi sen juuret. Oivalla metsästyspuukollaan
karsi hän pian oksatkin ja tunkeutui heti kohta varovaisesti tunneliin,
laahaten puunrunkoa perässään. Kuljettuaan parikymmentä askelta hän
kuuli uuden katonvyörymisjyrinän ja aikoi, kuten hän jälkeenpäin
kertoi, silloin paeta.

Olihan hän vastikään pelastunut kamalasta kuolemasta, kuolemasta,
joka sukupolvia sitten vei aztekiraukan, siksi tuntui hirvittävältä
antautua jälleen sen alaiseksi. Hän tiesi, että hänen mahdollisuutensa
pelastaa minut olivat hyvin vähäiset, jotavastoin mahdollisuudet
olivat hyvin suuret hänen menettää henkensä tässä yrityksessä. Vaan
silloin hän muisti, kuinka kovia tuskia minun täytyi kärsiä, jos vielä
elossa olisin; ja hän tiesi omantuntonsakin olevan lopun elämänsä ajan
rauhattoman, jos hän jättäisi minut oman onneni nojaan, ja niin ollen
jatkoi hän matkaansa.

Hän saattoi jo nähdä, että puoleksi irtautunut katonlohkare riippui
vielä paikallaan; oli tapahtunut vain pienempi sortuma lähempänä
aukkoa. Hän näki myös, että minä viruin samassa asennossa lohkareen
alla, ja hän luuli minun jo kuolleen, koska en puhunut enkä
liikahtanut, vaikkakin vain, itse asiassa, olin mennyt tainnoksiin
tuskani takia.

"Oletteko kuollut?" hän kuiskasi, ja minä kuulin kuin unennäkönä hänen
äänensä ja, nostaen päätäni, katsoin häneen ihmeissäni, sillä en
koskaan luullut häntä enään näkeväni.

"Näenkö henkiä", sanoin, "vai oletteko tosiaan tullut takaisin?"

"Olen kyllä, kävin hakemassa vivun. Kun minä tällä nostan, koettakaa Te
hinata itseänne eteenpäin, jos voitte."

Sitten asetti hän rungon pään niinkuin parhaiten taisi ja painoi koko
voimallaan. Yritys oli turha; ei nytkään kivi liikahtanut.

"Koettakaahan hieman sivummalta, siinä on parempi tukikohta."

Hän muutti vipuansa ja ponnisti jälleen, jotta lihakset narahtelivat ja
minä tunsin kiven liikahtavan ja kohoavan.

"Jos vähänkin voitte auttaa, onnistuu se!" sanoi hän hengästyneenä.

Epätoivoissani, tuskasta puolikuolleena, painoin kämmeneni maahan ja
kiskoen itseäni pihdissä olevan käärmeen tavoin, tyrkkäsin ylöspäin
selkäni avulla, kunnes kiven perä nousi kahdeksan tai kymmenen tuuman
korkeuteen maasta.

Yksi ainoa hetki vain, ja se olisi noussut; mutta siinä samassa petti
vipu, ja silloin se taas luiskahti takaisin. Mutta minä olin oivaltanut
keinon, sillä heti kuin selkäni oli vapaa, minä äkkinäisellä liikkeellä
vetäsin itseäni eteenpäin jalan verran. Silloin kivenperä putosi
jälleen, mutta tällä kertaa se kosketti maata jalkojeni välissä.

Nyt hän kiskoi minua käsistä ja veti minut pois, vaikkakin menetin
toisen saappaani kiven alle. Yritin nousta, mutta en kyennyt selkäni
kivun takia.

"Teidän täytyy kantaa minut, herra", minä sanoin.

Hän katsahti yllämme riippuvaa lohkaretta; antaen kynttilän minulle,
hän viipymättä nosti minut maasta kuin pienen lapsen ja alkoi hilata
minua ulos käytävästä. Olimme tulleet kymmenkunta askelta ehkä,
enempää ei, kun takanamme kävi kamala ryske. Katto oli pudonnut
alas, ja paikka, missä puuhasimme puolisen minuuttia sitten, oli nyt
kivilohkareitten peittämä.

"Eteenpäin!" sanoin; "halkeamia näkyy pitkin matkaa päämme päällä!" ja
hän ponnisti eteenpäin, kunnes pääsimme maan pinnalle.

Nyt kiitin kumartaen pelastuksestani ja, katsoen suojelijaani suoraan
silmiin, sanoin:

"Vannon Jumalan kuullen, herra, ettei Hän koskaan ole luonut jalompaa
miestä kuin Teidät!"

Siinä samassa lyyhistyin maahan, pyörtyen kanervien keskelle.

       *       *       *       *       *

Kymmenen päivää oli kulunut siitä, kun minut kantovuoteessa kuletettiin
tuon kirotun kaivoksen luota takaisin Cumarvoon, ja tuona aikana
kärsin kovia tuskia selässäni, ja olin hyvin sairas todellakin niin
sairas, että tuskin sain puhua kenenkään kanssa. Voin nyt taasen
paljon paremmin, ja eräänä iltapäivänä nosti herra Strickland minut
Molas-kasvinveljeni auttamana vuoteesta riippumattoon.

"Näin ollen, Ignatio", sanoi englantilainen Molasin poistuttua, "en
ole tullut antaneeksi takaisin tätä koristettanne. Mikä kumman kapine
se on?" hän lisäsi, ottaen sen kaulastaan; "ja mitä tarkoititte
puheellanne tunnelissa, että minä sen kautta muka perisin Atztekien
keisariuden jokaisen intiaanin sydämessä, ja kaikella muulla? Luulen,
että kipu oli pannut Teidät sekaisin, ettekä niin ollen tiennyt mitä
puhelitte."

"Onko ovi suljettuna, herra?" kysyin; "ja oletteko varma, ettei
verannalla ole ketään? Hyvä! Vetäkäähän istuimenne lähemmä, niin
kerron Teille jotakin. En aavistanut joutuvani ottamaan takaisin tätä
taikaesinettä. Otan sen kuitenkin; syyn tähän kuulette heti kohta.

"Tietäkää, herra, että tämä halkaistu kivi on samalla peruskivi ja
salainen symbooli eräästä suuresta liitosta, jonka päämiehiä Tekin
olette, vaikkettekaan vielä itse tiedä asioista, sillä Sydämen
Päämiehen vihkiminen tapahtuu siten, että minä ripustan hetkeksi
tunnusmerkin hänen kaulaansa, minä, joka olen ylipäämies ja Sydämen
Haltija elin-ikäni; Tehän olette nyt kantanut sitä kokonaista kymmenen
päivää.

"Ennen lähtöämme kutsun kokoon liiton kokouksen -- sillä täällä
vuorillakin on veljiä -- ja Tekin saatte nähdä liiton juhlamenot ja
joudutte korotetuksi ylipäämiehen arvoon, mikä on oikeutenne. Tällä
välin minä annan Teille lyhyen selityksen kaikista salamenoista,
niinkuin velvollisuuteni on.

"Ottakaa huomioon, herra, että Sydämen alamaisen ensimäinen
velvollisuus on vaikeneminen; ja että vaadin Teitäkin vaikenemaan.
Miehiä on tätä ennen kuollut; niin, heitä on kuollut inkvisitsionin
kidutuskomeroissa, heitä on paaluissa poltettu, mutta ovat mieluummin
kaiken kestäneet kuin kertoneet Sydämen salaisuuksiin kuuluvia asioita,
joita ei itse rippituolinkaan ääressä voi paljastaa -- ei, vaikka olisi
parhain katolilainen."

"Mutta otaksutaanpa, ettei joku mies pitäisikään salaisuutta, Ignatio,
mitä silloin?" hän kysyi.

"On olemassa maa, herra", vastasin, "missä vaikenee kielevinkin, ja sen
rantoja kiertämään voi joutua kuka tahansa, jopa Sydämen päämiehetkin,
sillä ankara on väärän veljen tuomio!"

"Tarkoitatteko, että minut murhataan, jos kerron mitä tahansa
kuulemiani."

"En lainkaan, herra; mutta voi sattua, että saatte kuolla. Puhun
Sydämestä; kuuletteko Korvin?"

"Minä kuulen Korvin", hän vastasi, tarkoitukseni oivaltaen.

"Hyvä, herra, vannottuanne nyt miehen pyhimmällä valalla uskollisuutta
minulle, minä puhun avoimesti Teille. Näin kuuluu Halkaistun Sydämen
historia, mikäli minä siitä tiedän, vaikkenkaan osaa sanoa, kuinka
paljon siinä on totta ja kuinka paljon tarua:

"Oletteko kuullut kerrottavan tuosta valkoisesta miehestä, jota
intiaanit milloin kutsuivat Quetzaliksi, milloin Cacumatziksi, ja joka
tuli näihin maihin muinoin ja sivistytti kansat? Jälkeenpäin hän hävisi
pois laivassa, luvaten monen sukupolven elettyä palata takaisin.

"Hänen, mentyään joutui hänen perustamansa keisarikunta kahden veljen
käsiin, joiden päämaja oli joko Palenquessa tai sen läheisyydessä, ja
tämän keisarikunnan kansalaiset uskoivat meidän kristittyjen tavoin
yhteen Jumalaan, oikeaan Jumalaan, nimeltä Taivaan Sydän, kantaen
uhreja Hänen hyväkseen. Ottipa toinen näistä veljistä itselleen vaimon
vieraasta maasta -- paholaisten tyttären, ihmeen ihanan.

"Pianpa tämä vaimo, aivankuin tarina Salomonista ja hänen vaimostaan
kertoo, käänsi kuninkaan, miehensä, pois oikeasta uskosta palvelemaan
oman maansa jumalia ja kantamaan uhreja heidän hyväkseen. Nousi silloin
suuri hämminki tuossa maassa, ja kaiken lopuksi jakaantui kansa kahteen
puolueeseen, Taivaan Sydämen sekä paholaisten palvelijoihin.

"He kävivät sotaa toinen toistaan vastaan, kunnes moni heidän
päällikkönsä surmattiin; silloin tekivät he sopimuksen, että kansa
jaettaisiin. Puolet siitä vetäytyi, tuon naimisiin menneen kuninkaan
alamaisina, pohjoista kohti ja heistä tuli Atztekien ja muiden heimojen
isät, toinen puoli, Sydämen palvelijat, jäi Tabascon maahan.

"Tuosta päivästä lähtien seurasi onnettomuus molempia kansoja, sillä
vaikkakin Atztekit kukoistivat jonkun aikaa, kukistivat espanjalaiset
lopulta heidät. Niinikään hyökkäsivät barbaarijoukot Sydämen
palvelijoiden kimppuun ja ajoivat heidät pois kaupungeistaan, jolloin
heidän uskontonsa hävisi, tai näytti häviävän."

"Mutta missä yhteydessä kaulakoristeenne on tähän kertomukseen,
Ignatio?" hän kysyi.

"Kerron sen Teille. Kun Quetzal purjehti pois kansansa luota, niin
kertoo taru, jätti hän aikanaan kantamansa kiven, josta tämä on
puolisko, perinnöksi jälkeentuleville kuninkaille. Näin kuuluvan
ennustuksen jätti hän kiven mukana kulkemaan: niinkauan kuin Sydän
pysyy ehyenä, niinkauan säilyy kansakin yhtenä ja kokonaisena; mutta
jos se joutuisi jaettavaksi tai halkaistavaksi, jakaantuisi kansakin
kiven mukana, ollakseen hajaantunut siihen asti kunnes molemmat osat
liittyisivät yhdeksi kiveksi.

"Kun kuningasveljet nyt riitaantuivat ja erosivat, sahasivat he kiven
kahtia, pitäen kumpikin puoliskonsa; tämä puolisko on tuon ihanan
naisen kanssa naimisiin joutuneen veljen perintöä. Kautta sukupolvien
joutui se näin yhä jälkeentuleville, siirtyen milloin kantajansa
kuolinvuoteella, milloin hänen kuoltuaan uudelle jälkeentulevalle.

"Kerrotaan useita tarinoita tästä kivestä menneinä aikoina, ja varmaa
on, että se oli maan oikea kuningas, joka kulloinkin kantoi kiveä.
Vihdoin joutui se suuren Guatemocin, viimeisen atztekikuninkaan haltuun,
joka, ennenkuin espanjalaiset ehtivät hänet hirttää, keksi keinon
toimittaa sen pojalleen, jolta se on minulle joutunut."

"Teille? Mitä yhteyttä Teillä on Guatemocin kanssa?"

"Olen hänen jälkeläisensä suoraan alenevassa polvessa, herra,
ykstoistas miesjälkeläinen."

"Sittenhän Teidän, oikeutta myöten, Ignatio, pitäisi olla intiaanien
keisari."

"Niinpä olenkin, herra, mutta omasta tarinastani kerron Teille heti.
Tämä kivi ensinnä. Kautta ihmispolvien on se alati ollut tallessa,
ja siitä tiedetään kautta koko maan; sitä, joka sitä kantaa elämänsä
ajan, kutsutaan 'Sydämen Haltijaksi' tai 'Odottavien toivoksi', koska
toivotaan molempien puoliskojen yhtyvän hänen aikanaan."

"Ja jos ne yhtyvät?"

"Silloin, niin kertoo taru, intiaanit taas ovat mahtava kansa ja ajavat
sortajansa mereen, niinkuin tuuli ajaa tomupilveä."

Englantilainen nousi istuimeltaan ja alkoi kävellä edestakaisin
huonetta.

"Uskotteko kaikkea tätä?" hän äkkiä kysyi.

"Kyllä", vastasin, "suurimmaksi osaksi. Jos lisäksi se, mitä olen
saanut kuulla, on totta, niin tuo taika-esineen kadonnut puolisko,
jota niin monessa sukupolvessa on turhaan etsitty, on tällä kertaa
Meksikossa, ja terveeksi kyllin tultuani minä lähden hakemaan sitä,
jonka hallussa se on, ja joka on kaukaa tullut minua etsimään. Siinä on
syy, miksi meidän täytyy erota."

"Mistä tämä mies on tullut?" hän kysyi tarkkaavasti.

"En varmaan tiedä", vastasin, "mutta luulen, että hän on tullut
intiaanien pyhästä kaupungista, salaisesta kultaisesta kaupungista,
jota espanjalaiset turhaan ovat etsineet, vaikkakin se vielä on
olemassa keskessä sisämaan vuorien ja erämaiden, minne juuri aion
matkata hänen kanssaan."

"On olemassa vielä! Ignatio, Te olette mieletön. Ei sitä koskaan ole
ollut muualla kuin mielikuvituksessa."

"Te luulette niin, herra, mutta minä luulen toisin. Ainakin tunsin
miehen, jonka iso-isä oli nähnyt sen. Hän, tuo iso-isä, oli muuan San
Juan Batistan alkuasukas Tabascossa, joka nuorena ollessaan oli tehnyt
jonkun rikoksen ja paennut sisämaahan pelastaakseen henkensä.

"Mitä kaikkea hän koki, en tiedä, mutta vihdoin hän joutui kulkemaan
erään suuren järven rantaa, jossakin nykyisen Guatemalan rajain sisällä
tai ulkopuolella ja uupunut kun oli, heittäytyi maahan kuolemaa
odottamaan ja nukkui sikeään uneen.

"Herätessään näki hän ympärillään seisovan ihmisiä, ulkomuodoltaan
intiaanien näköisiä, mutta vaaleavärisiä, ihaniin, valkeisiin
vaippoihin puettuja, kaulanauhoissaan ja jalokivissään ja
höyhenkoristuksissaan. Tämä väkijoukko otti hänet suureen kanoottiin ja
vei ihanaan kaupunkiin, jonka keskellä oli korkea, Maailman Sydämeksi
kutsuttu pyramiidi.

"Tätä kaupunkia näki hän kuitenkin vain vähän, sillä sen asukkaat
pitivät häntä vankina; vain silloin tällöin vietiin hänet kuninkaan
ja vanhimpien tutkittavaksi, jotka istuivat kullasta valetuilla
ihmiskuvilla täytetyssä salissa; siellä häneltä tiedusteltiin maata,
mistä hän tuli ja heimoja, jotka siellä asustivat, ja ennenkaikkea
valkoisia miehiä, jotka maata hallitsivat.

"Tuossa salissa yksin, niin hän sanoi, oli enemmän kultaa ja kalliita
kiviä kuin koko Meksikossa. Kun ei hän osannut heille vallan paljon
kertoa, tahtoi kansa tappaa hänet, peläten hänen pakenevan ja tuovan
heidän kimppuunsa kultaa ahnehtivat valkoiset miehet. Kaiken loppu
kuitenkin oli, että hän pääsi pakenemaan erään naisen välityksellä,
joka opasti häntä takaisin järvelle, vaikkeikaan hän, tuo nainen, sinne
ehtinyt, sillä hän kuoli matkalla.

"Jälkeenpäin asettui tämä mies asumaan pieneen kylään lähelle
Palenqueta, missä hän kuolikin kertomatta lainkaan näkemästään, peläten
Sydämen kansan kostoa. Kuolinvuoteellaan kertoi hän asian pojalleen,
joka sen jälleen kertoi pojalleen, joka taas kertoi sen minulle. Herra,
elämäni unelma on ollut päästä tuohon kaupunkiin, ja nyt vihdoinkin
luulen löytäneeni avaimen, joka minut sinne päästää.

"'Miksi tahdotte käydä siellä, Ignatio?"

"'Ymmärtääksenne sen, täytyy Teidän kuulla minun elämäkertani.'

Ja minä kerroin hänelle suuren kapinaliiton kukistumisesta ja minun
osastani siinä, kaikista etukäteisistä suunnitelmistani sekä myös
elämäni salaisista toiveista ja tehtävistä.

"'Herra', minä lisäsin, 'vaikkakin olen lyöty, ei minua vielä ole
lannistettu, ja minussa vieläkin elää toivo suuren Intiaani-valtakunnan
perustamisesta. Näen kasvoistanne, että pidätte minua mielettömänä.
Joko Te olette oikeassa tai minä. Joko haudon tosia tai unia, joko
olen terve ja pelastaja tai sairas ja mieletön. Mitä sillä väliä on?
Seuraan johtotähteä, joka vie minua! Se johtaa minut jonnekin, ja sitä
valoa olen syntynyt seuraamaan. Jos ette muuta usko, uskokaa edes sitä,
herra, etten etsi omaa hyötyäni ja valtaani vaan kansani hyötyä. Mikä
pahinta, en ole veijari vaan hullu.'

"'Mitä auttaa asiaanne käynti tuossa kaupungissa, jos nyt otaksumme sen
olevan olemassa, Ignatio?'

"'Kas, herra: tämä kansa -- jonka ylipäämies tai kuningas kertomani
vanha mies, nimeltään Zibalbay, epäilemättä on -- on oikeata
intiaaniperää, ja kun he saavat kuulla aikeistani ja sukuperästäni,
iloitsevat he, saadessaan hankkia minulle keinoja, joilla voisin heidät
viedä muinaiseen keisarikuntaansa.'

"'Jos heillä olisikin asiasta toinen mielipide, Ignatio?'

"'Silloin minä epäonnistun, siinä kaikki, ja niin monta vastusta jo
koettuani ei yhden lisä tunnu. Olen uimarin kaltainen, joka näkee,
tai luulee näkevänsä pienen laudankappaleen, toivoen sen varassa
pelastuvansa. Saattaa olla, ettei hän tavoita lautaa, tai että, vaikka
hän sen tavoittaakin, se vajoaa hänen painostaan. Joka tapauksessa
hänellä ei ole muuta toivoa.'

"'Herra, minullakaan ei ole muuta neuvoa. Kultaisessa Kaupungissa
on sanomattomat rikkaudet, sillä tuo mies näki ne, ja ilman rahaa,
ilman suuria summia minä olen avuton, siksi lähden sinne rahaa
hankkimaan. Laiva on uponnut jalkaini alta ja sen kera koko elämäni
työn ja suunnitelmien lasti; näin ollen epätoivoon joutuneena, ryhdyn
epätoivoisiin yrityksiin.'

"'Ensinnäkin etsin käsiini tuon miehen, jotta Sydämen molemmat puoliskot
yhtyisivät ja ennustus täyttyisi; sitten, jos niin on sallittu, lähden
hänen kanssaan Maailman Sydämen kaupunkiin. Vähät siitä, jos elän tai
kuolen, mutta päättänyt olen, jos niin tarvitaan, kuollakin taistellen
unelmani täyttymisen puolesta, että joskus nousisi uusi Intiaanien
Keisarikunta, jonka valta ulottuisi merestä mereen asti.'

"'Sellainenko unelma, Ignatio? Se on suurenmoinen, ja harvalla on niin
jaloja unelmia. Ja sitten, kuka lähtee kanssanne tuolle matkalle?'

"'Kukako lähtee kanssani? Molas temppelille asti, missä intiaani
asuu. Senjälkeen, luullakseni, ei kukaan. Kuka tahtoisi seurata
onnettomuuksissa vanhentunutta miestä, jota hänen ystävänsäkin pitävät
haaveilijana, tuollaiselle epätoivoiselle retkelle? Jos uskaltaisin
kertoakin aikeistani, pilkattaisiin minua niinkuin lapset pilkkaavat
kadulla kulkevaa mielipuolta. Lähden yksin, herra, ehkä kuolemaan.'

"'Mitä kuolemaan tulee, Ignatio, en luonnollisestikaan osaa sanoa sitä
enkä tätä, sillä kaikkienhan on kuoltava ennemmin tai myöhemmin, ja
heidän loppunsa hetki ja paikka on Kaikkivallan käsissä. Te ette
kuitenkaan saa tehdä tätä matkaa yksin, toisin sanoen, tahdotteko minut
seuralaiseksi, sillä minä kyllä lähden mukaan.'

"'Tekö, herra, _Te!_ Ajatelkaahan, mihin lähtisitte -- kaikenlaatuisten
vaarojen mahdollisuus, alituinen kuoleman uhka ja, kaiken lopuksi,
todennäköinen epäonnistuminen. Hullutuksia, herra.'

"'Ignatio', hän vastasi, 'olen suora. Välittämättä kaikista Sydämen
yhdistämisen aikaansaamista ihmeistä ja vanhan miehen hommista
temppeliraunioilla minä pidän uudistamissuunnitelmaanne yhtä
epäkäytännöllisenä kuin se on suurenmoinen. Aika on ohi, jolloin se
olisi käynyt päinsä, tai sitten se aika ei ole vielä koittanut.'

"'Ennenkuin intiaanit voivat uudelleen hallita, täytyy heidän unhoittaa
karvaat kokemuksensa ja vuosien nöyryytykset; lyhyesti, heidät täytyy
kasvattaa, Ignatio. Jos Teillä on toinen käsitys, on se Teidän asianne;
Te vain epäonnistutte, ja moni epäonnistuminen on kunniakkaampaa kuin
useimmat onnistumiset. Ymmärrättekö minua?'

"'Täydellisesti, herra.'

"Hyvä. Mitä sitten tulee kultaisen kaupungin löytämiseen, tuntuu asia
minusta hyvin hämärältä, koska olette perustanut kaiken toivonne jonkun
kulkijan jo seitsemän-, kahdeksankymmentä vuotta sitten kertomaan
juttuun sekä sellaiseen sattumaan, että joku henkilö, jota Te ette edes
ole nähnyt, on muka tullut sieltä ja tahtoisi opastaa Teidät sinne.

"Kuitenkin miellyttää tuon kaupungin etsiminen minua, sillä olen
seikkailijaluonne. Jos joskus pääsemmekin Tabascon metsäseutuja
kauvemmaksi, missä ystävänne tunnusmerkkeineen odottaa Teitä, loppuu
etsintämme ehkä siihen, että luumme jäävät koristamaan jotakin erämaata
tai vuorenhuippua Guatemalan tuntemattomissa seuduissa.

"Vaan vähät siitä! Ei minulla ole kotia eikä lapsia; kuolemastani
ei välittäisi ainoakaan elävä sielu, sillä vuosia olen uurastanut
mitättömin tuloksin; miksi en noudattaisi luontaista haluani ja lähtisi
seikkailemaan? Voin tuskin tehdä hullummin kuin olen tehnyt, ja luulen,
että niin tulen tekemään elämäni loppuun asti.

"'Tuo näyttämänne kaivos on kyllä rikas, siitä ei epäilystä, mutta
minulta ei liikene pääomia siihen, ja jos minulla niitä olisikin, sain
siitä paikasta sellaisen kokemuksen, etten koskaan haluaisi sinne
enään jalkaani astua. Lyhyesti, olen valmis lähtemään Tabascoon ja
Pyhään kaupunkiin, tai minne vain haluatte, niin pian kuin Te kykenette
matkustamaan.'

"'Vannotteko sen Sydämen nimessä, herra?' kysyin.

"'Vannon kyllä; mutta mieluummin antaisin käteni.' Ja hän tarjosi
kättään, johon minä tartuin.

"Hyvä. Te vannotte Sydämen nimessä ja annatte minulle kätenne -- vala
on tehty. Olemme siis nyt matkatovereita, herra; minä puolestani en
ainakaan haluaisi parempaa. Muuta minulla ei ole sanottavana. En voi
luvata, että löydätte tätä kaupunkia, tai jos niin kävisikin, että se
Teitä mitenkään hyödyttäisi. Olen onneton mies, ja on enemmän kuin
luultavaa, että liittämällä kohtalonne minuun vedätte onnettomuutenikin
päällenne. Sen kuitenkin vannon, että olen Teille uskollinen toveri,
niinkuin Tekin olitte minulle kaivoksessa, ja palkitseehan sitä paitsi
seikkailu itse itsensä."



VIIDES LUKU.

Matkan alkuvaiheet.


Vähän yli kuukauden siitä päivästä, jolloin herra Strickland ja minä
olimme tehneet sopimuksen yhdessä lähteä etsimään intiaanien salaista
kaupunkia, olimme jo Molasin kera Vera Cruzissa odottamassa Fronteraan
lähtevää laivaa, missä meidän piti laskea maihin. Tämän sataman olimme
valinneet ennen Campechea, vaikkakin viimeksimainittu oli lähempänä
raunioita, missä toivoimme kohtaavamme Zibalbayn, sillä siitä pääsimme
kulkemaan kanooteilla ylös Grijalvaa tai muita virtoja, muiden paitsi
alkuasukkaiden huomaamatta.

Asiat ovat nyt muuttuneet näillä seuduin, mutta siihen aikaan olivat
valkoiset miehet, jotka asuivat ulkopuolella kaupungin piiriä, miltei
yksinomaan rosvoja, kuten Molas oli tullut ikäväkseen huomaamaan
joitakuita viikkoja aikaisemmin.

Vera Cruzissa hankimme matkallamme tarpeellisia tavaroita, joskaan
ei paljoa, sillä emme olleet varmoja, voisimmeko niitä kuljettaa.
Muun muassa oli riippumattoja, kolme luodikkoa ampumatarpeineen,
yhtä monta suustaladattavaa Colt-revolveria, paraita mitä saatiin
kaksikymmentä vuotta sitten, jonkunverran lääkkeitä, peitteitä, kenkiä
ja varavaatteita.

Niinikään otimme mukaamme kaikki omistamamme rahat, yhteensä vähän yli
tuhatviisisataa dollaria kullassa, jonka summan jaoimme keskenämme,
kantaen sitä vyössä vyötäisillämme. Vera Cruzissa, missä kansa on
hyvin uteliasta toisten touhuista, uskottelimme että herra Strickland
oli vieras englantilainen, joka harrasti vanhoja raunioita, haluten
tässä tarkoituksessa matkustaa Yucataniin; että minä, Ignatio, olin
hänen oppaansa ja seuralaisensa ja että Molas, kasvinveljeni, oli
palvelijamme.

Aioimme lähteä Vera Cruzista hienolla amerikalaisella purjelaivalla,
joka, poiketen rannikkosatamiin, oli matkalla Havannaan ja New-Yorkiin.
Sattumalta lykkäytyikin tuon laivan lähtö viikoksi eteenpäin, jolloin
me, kovan kiireemme ja kaupungissa raivoavan keltakuumeen pelon
takia, onnettomuudeksemme läksimme matkaan Santa Maria nimisessä
meksikolaisessa aluksessa.

Se oli entinen purjelaiva, vain 250 tonnin kantoinen, jonka omistajansa
olivat muuttaneet siipihöyrylaivaksi sillä seurauksella, ettei sillä
muulloin kuin hyvällä ilmalla voinut lainkaan turvallisesti kulkea. Sen
toimena oli kuljettaa matkustajia ja lastia Vera Cruzin sekä Fronteran
ja Campechen satamien välillä.

"Minne?" kysyi asiamies herra Stricklandilta lippuja tiedusteltaessa.

"Fronteraan", hän vastasi. "Laivannehan poikkeaa sinne, vai kuinka?"

"Poikkeaa kyllä, herra!" sanoi hän pistäen dollarit taskuunsa.
Kaiken aikaa tiesi tuo häpeämätön olento kuitenkin, että laivan oli
määrä poiketa vasta Campechessa, joka on seuraava satama, ja palata
Fronteraan viikkoa myöhemmin. Tästä asiasta tuonnempana.

Tuona iltapäivänä erkani Santa Maria, ja me sen mukana, Vera Cruzin
satamasta, ja me kuulimme perämiehen manailevan, ettei laiva oikein
tottele peräsintä. Seisahtuessamme koneiden ääreen kuulimme myös että,
vaikka ne olivat olleet vasta puolisen tuntia työssä, laakeria täytyi
jäähdyttää yhtämittaa vedellä.

Herra Strickland kysyi syytä tähän laivan koneenkäyttäjältä, joka
olkapäitään kohauttaen vastasi, että koneistoon oli mennyt santaa, kun
laiva oli kulkenut Grijalva virran matalikon yli. Hän ajatteli laakerin
kumminkin tämän matkan kestävän, jos pyhimykset olisivat mukana, tai
muutoin uhkasi vaara joutua pohjoistuuleen, jota te englantilaiset
muutoin kutsutte _el Norte_; ne ovat kamaloita myrskyjä, jotka
erinäisinä vuodenaikoina puuskuttavat yli Meksikon lahden.

"Entä jos 'joudumme pohjoistuuleen'?" hän kysyi, jolloin mies rypisti
kummallisesti kasvojaan, teki ristinmerkin karkoittaakseen pahat enteet
ja hävisi uunia kohentelemaan.

Meitä alkoi huolestuttaa se, ettemme olleet odottaneet amerikalaista
laivaa, sillä viime aikoina oli pohjoistuulia ollut yhtämittaa;
mutta koska me, onneksemme tai onnettomuudeksemme, olimme nyt kerran
Santa Maria laivassa, etsimme itsellemme huvitusta tutustumalla
matkakumppaneihimme.

Niitä oli laivassa jonkunverran, ehkä kaksikymmentä kaiken kaikkiaan,
meksikolaisia maanomistajia ja virkamiehiä, jotka palasivat
maatiloilleen ja kotikaupunkeihinsa, käytyään Vera Cruzissa tai
pääkaupungissa, toiset heistä varsin miellyttäviä matkakumppaneja,
toiset taas eivät. Kolme tai neljä herraa matkusti vaimoineen, mutta
neidit olivat vetäytyneet vuoteisiin, missä he ääneen valittivat
kipuansa.

Näiden matkustajien joukossa oli eräs vasta kolmenkymmenenvuotias
mies, joka erikoisesti veti huomiomme puoleensa pukunsa upeudella.
Ulkomuodoltaan oli hän paksu, komea ja kookas ja intiaaniverta virtasi
hänen suonissaan, mikä näkyi hänen tummasta väristään ja laajoista,
mustista kulmakarvoistaan, jotka antoivat hänen kasvoilleen hirveän
ilmeen.

Minun aprikoidessani, kuka hän mahtaisi olla, kutsui Molas minut
salavihkaa syrjään ja sanoi:

"Näette tuon hopeanappisen miehen; hän on Don José Moreno, saman
Don Pedro Morenon poika, joka oli väijyksissä ja ryösti minulta
intiaanivanhuksen lahjoittamat kolikot, lähtiessäni Teitä hakemaan.
Kuulin silloin, että hän oli jossain matkalla, Vera Cruzissa tai
Meksikossa, ja nyt hän varmaankin palaa kotiinsa. Varokaa häntä, herra,
ja varoittakaa myös englantilaista, sillä hän on kuten isänsäkin paha
mies."

Sitten kertoi hän minulle useista seikoista, jotka olivat yhteydessä
tuon miehen ja hänen perheensä kanssa.

Molasin puhuessa soitettiin päivälliselle, mutta minä odotin soiton
loppumista, ennenkuin läksin alas. Ovelia kohtasin kapteenin,
häikäilemättömän miehen, jonka naama oli kuin täyskuu.

"Mitä etsitte, herra?" hän kysyi.

"Päivällistäni, herra", vastasin.

"Sen saatte kannelle", hän sanoi häikäilemättä. "En tahdo olla
hävytön, herra, mutta tiedättehän, että nuo meksikolaiset -- olen itse
espanjalainen, enkä puolestani välittäisi -- syövät vastenmielisesti
intiaanin kanssa; jos te tulette sisään, syntyy siellä hälinää."

Siinä sen kuulin, ja vaikka loukkaus oli niin syvä, olin siihen jo
tottunut, sillä tässä maassa, joka kuuluu heille ja jossa heidän isänsä
pitävät valtaa, merkitsee intiaanina olo samaa kuin hylkiö. Tahtomatta
näin ollen aiheuttaa melua, kumarsin ja läksin pois. Sillävälin herra
Strickland, katsellen minua ruokasalista, kysyi kapteenilta missä
minä olin, huomauttaen, että mahdollisesti en tiennyt aterian olevan
valmiina.

"Jos tarkoitatte palvelijaanne intiaania", sanoi kapteeni, "niin
tapasin hänet kyllä ovella ja lähetin hänet takaisin. Ehkä herra
tietää, ettemme syö tuon väen kanssa samassa pöydässä."

"Kapteeni", vastasi herra Strickland, "vaikka ystäväni onkin intiaani,
on hän yhtä hyvin sivistynyt kuin Te tai kuka tahansa tässä salissa.
Ennen kaikkea, hän on lunastanut ensi luokan lipun ja on siis
oikeutettu kaikkiin ensi luokan mukavuuksiin. Minä vaadin hänelle
tuotavaksi tuolin tähän minun viereeni."

"Niinkuin haluatte", vastasi kapteeni hymyillen, sillä hän oli rauhan
mies, "hänen tullessaan vain syntyy hämminkiä." Sitten käski hän
tarjoilijan tulla minua kutsumaan.

Ollen itse intiaani tiesi tämä intiaani arvoni. Haluamatta kertoa
minulle tapahtunutta välikohtausta sanoi hän lyhyesti kapteenin
käskeneen tuomaan minulle kohteliaimmat terveisensä ja pyytämään minua
alas päivälliselle. Näin ollen minä menin, vaikkakin epäröiden, ja
herra Strickland, nähdessään minut ovella, kutsui minua kovalla äänellä
sanoen:

"Olette myöhästynyt, ystävä, mutta olen Teille varannut paikan tässä
vieressäni. Käykäähän pian käsiksi, muutoin ruoka jäähtyy."

Kumarsin seuralle ja tottelin, mutta silloin hämminki nousi, sillä
kaikki läsnäolijat olivat kuulleet keskustelun. Istuutuessani alkoivat
meksikolaiset mutista ja lähinnä minua istuva matkustaja siirsi
lautasensa ja lasinsa kauvemmaksi.

Sattuipa miltei juuri vastapäätä istumaan Don José Moreno, mies,
josta Molas oli minulle kertonut. Hän ryhtyi neuvottelemaan oikealla
puolellaan istuvan naapurinsa kanssa ja sanoi sitten, kääntyen
kapteenin puoleen, kovalla äänellä: "Tässä on joku erehdys; ei ole
tapana päästää intiaanikoiria istumaan samaan pöytään sivistyneiden
kanssa."

Kapteeni kohautti olkapäitään ja vastasi leppeästi:

"Ehkä herra selvittää tämän kysymyksen vieressäni istuvan
englantilaisen herran kanssa. Minuun ei asia koske; olen vain
tavallinen merimies ja tottunut kaikenkaltaiseen matkaseuraan."

"Herra Strickland", sanoi Don José, "olkaa hyvä ja käskekää
palvelijanne poistumaan ruokasalista!"

"Herra", hän vastasi, sillä hänellä oli kiivas luonne, "ennen saatte Te
mennä hiiteen kuin tottelen Teitä."

"_Caramba_!" sanoi meksikolainen, tarttuen puukkoon vyötäisillään,
"saatte maksaa sanoistanne, englantilainen."

"Milloin ja miten tahdotte, herra. Maksan aina velkani."

Silloin sekaantui kapteeni asiaan kummallisella tavalla. Ensin pisti
hän käden taakseen ja, vetäen taskustaan ison pistoolin, pani sen
lautasensa viereen.

"Herrat, kumpikin", hän sanoi rauhallisella äänellä, hiljaa hymyillen,
"en sekaannu mielelläni kahden tuntemattoman matkustajan riitaan, mutta
vaikka olenkin vain mitätön merimies, on velvollisuuteni pitää huolta,
ettei tällä laivalla tapahdu verenvuodatuksia. Näin ollen, vaikkakin
valitan sitä, olen pakotettu ampumaan sen miehen, joka ensinnä tarttuu
aseisiin", ja hän nosti pistoolin.

Meksikolaisen otsa rypistyi ja herra Strickland nauroi ääneen, sillä
oli hullunkurista kuulla tuon pöllönaamaisen miehen ulvovan suden
tavoin. Sillävälin olin minä noussut, sillä tämä häväistys oli enemmän
kuin jaksoin sietää.

"Herrat", minä sanoin, puhuen espanjankielellä, "nähdessäni läsnäoloni
olevan vastenmielisen useimmille täällä, tahdon poistua mitä pikemmin.
Vaan ennenkun lähden, tahdon sanoa jotakin, en kerskatakseni, vaan
puolustaakseni ystävääni, englantilaista herraa, hänen esiinnyttyään
minun puolestani. Kuinka korkeasyntyisiä olettekin, minun sukuni on
jalompi ja vanhempi kuin teidän, ja näin ollen ei teidän tarvitsisi
tuntea häpeää istuessanne samassa pöydässä kuin minä. Ainakaan ei
luulisi Don José Morenon -- jonka isä on murhaaja, maantierosvo ja
julkea mies, ja jonka äiti oli huonomaineinen sekasikiö -- uskaltavan
olla röyhkeän minulle, joka, niinkuin jokainen intiaani tällä laivalla
voi todistaa, olen hallitsija oman kansani keskuudessa."

Jok'ainoa silmä tuijotti Don Joséhen. Hänen ihonsa kellahtava väri
kääntyi vallan viheriäksi hänen kuunnellessaan minun sanojani, ja hän
painui hetkeksi tuoliinsa raivon valtaamana. Äkkiä hän hypähti ylös,
tarttuen taaskin veitseensä.

"Koira!" hän sähisi, "kunpa pääsisin leikkaamaan poikki sinun
valehtelevan kielesi!"

"Älkää viitsikö yrittää, Don José Moreno", vastasin, tuijottaen häntä
kasvoihin, "mitä isästänne olen sanonut, on totta; lisäksi on laivassa
mies, jonka hän noin kolme kuukautta sitten ryösti putipuhtaaksi. Jos
herrat matkakumppanit suvaitsevat kuulla sitä juttua, voin sen kertoa.
Kaiken lisäksi, kykenen puolustamaan hyvin itseäni. Tämän laivan
miehistö on intiaaneja, jotka tuntevat minut, ja jos mikä tahansa
ikävyys kohtaisi minua tai ystävääni, herra Stricklandia, vakuutan
teille, ettei yksikään palaa elävänä kotiin. Herrat, jääkää hyvästi",
ja minä kumarsin ja läksin.

"Ystävä, kiitän Teitä", sanoin herra Stricklandille hänen palattuaan
päivällisen loputtua kannelle. "Tietäessänne kuka minä olen ja
nähdessänne miten tuollaiset hurtat ovat tottuneet kohtelemaan minua ja
heimoani, voitteko enään ihmetellä sitä, etten pidä meksikolaisista?"

"En, Ignatio", hän vastasi, "mutta siitä huolimatta pyydän Teitä
olemaan varovainen tämän Don Josén suhteen. Hän ei ole mies suutelemaan
ruoskaa, jolla häntä lyödään, ja hän tappaa Teidät ja minutkin tämän
asian takia, jos vain voi."

"Älkää peljätkö, herra", vastasin nauraen; "paitsi tarjoilijaa ja
Molasia on laivalla kaksikymmentä intiaania, enimmät heistä Campechen
takana asuvaa heimoa, Meksikon parhainta rotua. Kaksi noista miehistä
on Sydämen jäseniä ja muutkin kyllä tietävät minun arvoni ja vartioivat
tuota miestä yöt ja päivät, jottei hän koskaan voi lähestyä meitä niin,
etteivät nuo miehet olisi hänen tiellään. Meidän on vain nukuttava
kannella eikä alhaalla."

Tuon yön me vietimme vaippoihin kiedottuina parin köysikimpun päällä
Santa Marian keulakannella, Molasin nukkuessa aivan meidän selkämme
takana. Oli herttainen yö ja hetket kuluivat meidän kertoillessamme
toisillemme tarinoita menneitten päiviemme seikkailuista sekä
kuvaillessa tulevia vaiheitamme, kunnes vihdoin, lainkaan pelkäämättä,
sillä tiesimme turvallisuuttamme vartioitavan, nukuimme, herätäksemme
siihen, että laiva yhtäkkiä seistä töksähti.

Päivä oli juuri nousemaisillaan; ihana, kirkas valo lepäsi yli tyynen
merenpinnan, yllämme tuikahtelivat vielä himmeinä taivaan tähdet, mutta
idänpuolella paistoivat pilvenlongat vaalean- ja sinervän-punaisina.
Nousimme ylös, ihmetellen mitä oli tapahtunut, ja näimme kapteenin,
yllään likainen viitta, keskustelevan vilkkaasti koneenkäyttäjän
kanssa, jolla oli päällään vielä likaisempi paita, eikä mitään muuta.
Päätellen että jotakin oli hullusti, lähti herra Strickland kapteenin
luo kysymään mikä meidät oli pysäyttänyt.

"Se, etteivät koneet enää halua käydä, eikä ole tuultakaan, jotta voisi
purjehtia", vastasi hän kohteliaasti. "Vaan ei tarvitse pelästyä --
toverini sanoo voivansa kaiken korjata. Hän on käyttänyt näitä koneita
monta vuotta ja tuntee niiden heikot kohdat."

"Ei tällaisella ilmalla ole mitään vaaraa", sanoi herra Strickland,
"muuta kuin matkan viivytys."

"Ei mitään, ei mitään", vastasi kapteeni, katsahtaen huolissaan
kapeaan, mustaan pilvijuovaan, joka oli taivaanrannalla, juuri sillä
kohdalla mistä päivä oli nousemassa.

"Luuletteko ehkä, että saamme pohjoistuulen?" kysyi herra Strickland
valkoisen miehen suoraan tapaan.

"Ei, ei", kielsi kapteeni, tehden ristinmerkin, muistaen tuon kaamean
sanan -- el Norte, "vaan kuka tietää. Jumalahan sään antaa, emmekä me
kurjat merimiehet."

Vilkaistuaan toistamiseen tuohon uhkaavaan pilveen hän kiirehti pois,
aivankuin välttääkseen pitempää keskustelua.

Äkkiä koneet alkoivat taas käydä, vaikkakin epätasaisesti kuin ontuva
muuli. Kun aamu oli muuttunut päiväksi, tuli valvas, ja ohut musta
pilvi katosi taivaanrannalta. Kello kolmen tienoissa iltapäivällä
kertoi Molas, osoittaen matalaa rantaviivaa ja erästä kohtaa, missä
meri kuohui valkeana, että siellä oli Grijalva-virran matalikko ja että
sen takana oli Fronteran kylä, päämäärämme.

"Hyvä", sanoi herra, "luulen että käyn hakemassa tavarani kannelle", ja
käytyään hytissään hän toi peitteitä ja ruokaa sisältävän säkin.

"Miksi haette tavaroitanne?" kysyi kapteeni siinä samassa. "Aiotteko
tarvita niitä tänä iltana?"

"Juuri siksi niitä haen", hän vastasi. "En halua nousta Fronterassa
maihin ilman muuta."

"Nousta maihin Fronterassa, herra? Ei kukaan tästä laivasta nouse
siellä maihin kuuteen tai seitsemään päivään. Sivuutamme Fronteran
ja menemme suoraan Campecheen, jonne me, pyhimysten avulla, pääsemme
huomis-iltana."

"Mutta minä olen ostanut liput Fronteraan", sanoi herra. "Asiamies
antoi ne minulle, ja minä vaadin että meidät lasketaan sinne maihin."

"Aivan oikein, herra. Jos kaikki käy hyvin, poikkeamme Fronteraan tästä
viikon päähän, ja silloin pääsette maihin ilman lisämaksua, mutta ennen
sitä en ole määrännyt poikettavaksi muissa satamissa kuin Campechessa
-- ellei pohjoistuuli minua muuhun pakota."

"Upottakoon pohjatuuli teidät, teidän laivanne ja asiamiehenne
ja kaiken, mikä teille kuuluu", vastasi herra Strickland niin
kiukkuisella äänellä, että kuulemassa olleet meksikolaiset matkustajat
alkoivat nauraa englantilaisen raivoa, joskin ajattelevammat tekivät
ristinmerkin välttääkseen pahoja enteitä.

Nousipa silloin kina, sillä herra Strickland -- jonka luonne, kuten jo
mainitsin, ei ollut kaikkein rauhallisimpia -- raivosi ja manasi mitä
hillittömimmin; kapteeni kohautteli olkapäitään ja puolusteli itseään;
matkustajat hymyilivät; mutta nähdessäni, ettei asiata voinut auttaa,
pysyin minä rotuni tapaan rauhallisena. Vihdoin livahti kapteeni
tiehensä, otsaansa pyyhkäisten ja lisäten:

"Mitä ihmeen väkeä nuo englantilaiset oikein ovat? Pitää tuollaista
melua pikku asiasta! Pyhä Neitsyt! mikä kumman kiire heillä aina on?
Eikö huomenna ole yhtä hyvä kuin tänään -- ja parempi vielä?"

Sinä iltana söimme illallisen yhdessä kannella, sillä kummallakaan
ei ollut lainkaan halua mennä alas ruokasaliin ja kohdata Don José
Morenoa, jota emme olleet vilaukseltakaan nähneet sitten eilis-illan.
Lopettaessamme ateriamme himmeni valo ja taivas kävi kumman tummaksi,
ja samalla ilmestyi pohjoiselle taivaalle pilvenlonka, samanlainen kuin
olimme nähneet taivaanrannalla auringon noustessa. Mutta nyt se oli
uhkaavan punainen ja hehkui kuin sulatusuunin lieska pimeässä.

"Taivas näyttää hyvin oudolta, Ignatio", sanoi englantilainen minulle,
ja samassa me kuulimme Molasin ja intiaanimerimiehen puhuvan keskenään
lyhyesti.

"El Norte", sanoi Molas, osoittaen punaista valoläikkää taivaalla.

"Niin, el Norte", vastasi merimies mennessään alas.

Siinä samassa syöksyi kapteeni ylös kajuutanportaita ja tarkasti
taivaanrantaa, jonka näkeminen näytti säikyttäneen hänet. Hetki sen
jälkeen ilmestyi koneenkäyttäjä konehuoneen luukusta ja molemmat
miehet alkoivat keskustella tai paremminkin riidellä. Istuin siinä
lähellä pimeässä heidän huomaamattaan, ja, niinpaljon kuin saatoin
eroittaa sanoja, koneenkäyttäjä ehdotti käännettäväksi laivaa Fronteraa
kohti, jonka satamasta olimme sillä hetkellä noin neljänkymmenen
meripeninkulman päässä.

Toiselta puolen väitti kapteeni, että heidän niin tehdessään
saattaisikin puhjeta pohjoistuuli ja yllättää heidät, ennenkuin he
sinne ehtisivät, ja kuljettaa heidät Grijalva-virran kariin. Hän
vakuutti lisäksi, ettei hän uskonut syntyvän pohjoistuulta, ja jos se
pahaksi onneksi puhkeaisikin, olisi heidän parhainta suunnata ulos
aavalle ulapalle ja kestää myrsky.

Koneenkäyttäjä piti tätä verrattomana tuumana siinä tapauksessa, että
laiva olisi vankka ja koneet luotettavat. Hän selitteli äänekkäästi,
että he voisivat yhtä hyvin yrittää purjehtia savukkeista tehdyn maston
varassa kuin kulkea vasten pohjatuulta vuotavin laivanrungoin, kulunein
konein ja ränsistynein siipirattain.

Vähitellen kävi väittely varsin tuliseksi ja kirouksia sinkoili
sinkoilemalla, mutta lopuksi päättivät molemmat merimiehet, että heidän
sittenkin oli turvallisinta pitää entinen suuntansa ja tarpeen tullen
kiertää Xicalangon niemi ja asettua suojaan Carmen saaren taakse tai,
jos voisivat, Usumacinto-virran suuhun. Sitten he erosivat, kapteenin
kieltäessä ilmoittamasta lainkaan sään laadusta matkustajille,
ennenkaikkea ei ainakaan tuolle kirotulle englantilaiselle, joka oli
manannut esiin tämän onnettomuuden siitä syystä, ettei häntä laskettu
maihin Fronteraan, ja jonka paha silmä oli tuonut huonon onnen.

Pari tuntia kului vielä ilman erikoisia muutoksia, paitsi että ilta
tuli yhä pimeämmäksi ja yhä hiljaisemmaksi. Herra Strickland, joka
oli kävellyt ympäri kantta sikaaria poltellen, tuli istumaan viereeni
köysikimpulle ja kysyi minulta, luulinko nousevan pohjatuulen.

"Nousee, nousee se", vastasin, "ja luulen, että se hukuttaa meidät,
niin ainakin väittävät intiaani-laivamiehet."

"Otattepa, Ignatio, hyvin kevyesti ajatuksen hukkumisestamme
koiranpenikan tavoin säkissä. Kaukanako olemme Xicalangon niemestä?"

"Noin kahdentoista peninkulman päässä, luulen. Otan tuon ajatuksen
siksi niin kevyesti vastaan, koskei tässä auta lainkaan hätähuuto.
Jumala meitä varjelee, jos Hän hyväksi näkee, ja jos Hän taas näkee
hyväksi, hukuttaa Hän meidät. On lapsellista taistella kohtaloa
vastaan."

"Oikeata intiaani-uskoa, Ignatio", hän vastasi; "teidän väkenne
heittäytyy lepoon ja sanoo -- 'Kohtalomme niin määrää, tyytykäämme
siihen' -- mutta niin en usko minä, eikä minun kansani. Jos se olisi
niin menetellyt, olisi Englanti, sen sijaan että se nyt on maailman
ensimäinen maa, jo kauan sitten lakannut olemasta, sillä monen monta
kertaa on se katsonut turmiotansa kasvoista kasvoihin, mutta voittanut
sen. Jos tässä kuoltava on, tahdon minä puolestani kuolla taistellen.
Sanokaahan, onko tähän väkeen luottamista, jos kahakka tulisi?"

"Intiaani-laivamiehet ovat Campechelaisia ja oivaa väkeä, he tuntevat
rannikonkin ja tarpeen tullen tottelevat kaikessa minua. Minä
kylläkään en osaa mitään sanoa, mutta kapteeni näyttää olevan selvillä
ammatistaan. Saadaanpa nähdä!"

Minun puhuessani leimahti äkkiä valo yli taivaan päämme päällä,
ja leimahdusta seurasi ukkosen jymeä kaiku. Sen kirkkaassa ja
silmänräpäyksellisessä valossa näimme rannikon noin kolmen tai neljän
peninkulman päässä sivulla ja miltei suoraan edessämme -- Xicalangon
niemen ääriviivat. Vesi laivamme vierellä oli kuoleman tyyni ja solui
sen kupeista kuin öljy; savu nousi piipusta miltei suoraan ilmaan,
häipyen määrätyllä korkeudella yltympäri, ja ylösvedetty purje lepatti
tuulta vailla edestakaisin.

Mutta noin meripeninkulman päässä tuulenpuolella oli näky
päinvastainen; sieltä ryntäsi pohjoistuuli meitä kohti kuin elävä
olento, edellään nostaen tyynestä merenpinnasta lauman valkopäisiä
aaltoja ja taempana pelotti paksu, musta pilviseinä, ulottuen meren
laidalta aina taivaanlaelle asti.

Huomasipa nyt kannella seisova kapteeni vaaran, sillä jos nuo laineet
löisivät sivultapäin, kaataisivat ne meidät aivan varmaan. Sinä
eriskummallisena hiljaisuudenhetkenä, joka seurasi ukkosen täräystä,
komensi hän ruorimiehen kääntämään laivan aallokkoa kohti sekä
laivamiehiä sulkemaan peräluukun, ainoan avoinna olevan, joka salpasi
matkustajat, paitsi meitä ja Molasia, kajuuttaan.

Hänen määräyksensä täytettiin täsmällisesti ja sukkelaan; Santa Maria
muutti suuntaa ja lähti siipottamaan rannatonta ulappaa ja lähenevää
kuohulaumaa kohti. Oli kamalaa nähdä sen, niin pienen aluspahasen,
tunkeutuvan suoraan kohti näennäistä kuoleman kitaa. Luonnoton tyyneys
oli jo loppunut, kaamea vongunta kuului ilmassa, vesijoukot laivan
vierellä alkoivat kiehua ja kuohua ja nousta tuulen voimasta ylös
ilmaan, koskien kasvoihimme kuin ruoskan iskut.

Jonkun hetken perästä näkyi jotain valkeata ja hirvittävää yli laivamme
laidan, ja se sai kapteenin, jonka kasvot näyttivät salamain valossa
kalpeilta kuin kuolema, huutamaan uusia komentosanoja laivamiehilleen.

"Painukaa maahan ja pitäkää lujasti köysistä kiinni", huusin minä herra
Stricklandille ja Molasille, jotka olivat vieressäni; "tuossa tulee el
Norte ja tuo kuoleman monelle tässä laivassa olijalle."



KUUDES LUKU.

"El Norte".


Vielä hetki ja el Norte raivosi täydessä voimassaan. Ensiksi
äkkinäinen tuulenpuuska ryntäsi alusta kohti, pannen sen vapisemaan,
ja sieppasi yhdellä tempauksella kiinni käärimättömän halkasijapurjeen
kiinnitteistään. Tämä tuulispää kiiti vonkuen edelleen, ja sen perässä
raivosi myrsky.

Meistä näytti kuin sukeltaisi Santa Maria pää edellä valtavaan
aaltoon, salaman kirkastamaan valkeaan kuohuharjuun, jota hirmumyrsky
kiidätti edellään, sillä siinä samassa hulisi jalan paksuudelta vettä
pitkin kantta kokasta keulaan, huuhtoen mukanaan kaiken irtonaisen,
muun muassa kaksi intiaani-laivamiestä. Me olisimme menneet muiden
mukana, ellemme olisi tarttuneet kaikin voiminemme etumaston ympäri
kiedottuihin nuoriin, päästen pelkällä kastumisella.

Hetken seisoi laiva aivan hiljaa, ja näytti ikäänkuin kannelle syössyt
vesi olisi sen painollaan upottanut kuohuihin, noustakseen, veden
valuttua alas aaltoihin, jälleen ylös ja kyntääkseen kuohuja. Onneksi
oli myrskyn ensi puuska voimakkain ja hirvittävin, eikä se osunut
laivan laitaan, sillä yksi tai kaksi sellaista puuskaa lisää olisi
upottanut meidät.

Hirmumyrskyn kiidettyä rantaa kohti tuntui silmänräpäyksen aikaa vain
keinuntaa. Sitte sai Santa Maria osakseen koko pohjoistuulen painon.
Hetken puski se vinkuvaan vastatuuleen ja huimaaviin aaltoihin,
ammentaen niin suuret määrät vettä, että kapteenin oli pakko antaa
määräys panna äkkiä koneet käymään puolella voimalla, toivoen näin
matkan tarpeeksi edistyvän, laivan täyttymättä vedellä.

Nyt tuli vettä vähemmän laivaan, mutta toiselta puolen, kuten pian
nähtiin, alkoikin alus ajautua Xicalangon nientä kohti, ja tästä
hetkestä asti tuntui ilmeiseltä, että vain ihme voisi sen pelastaa.
Tunnin verran kesti Santa Maria kovaa ja epätasaista taistelua,
ajautuen myrskyn pakosta säännöllisesti taaksepäin, kunnes vihdoin
voimme salamain valossa nähdä niemen ulkokarien uhkaavan parinsadan
askeleen päässä peräkeulasta. Kapteenikin näki ne ja teki viimeisen
yrityksen. Käännettyään laivan suuntaa hieman, niin että aallot löivät
vastalaitaan, hän antoi määräyksen "täysi höyry, eteenpäin", ja taaskin
me kuljimme ulapalle päin.

Ennen ja jälkeen tuon päivän olen tehnyt monta matkaa yli Meksikon
lahden kaikenkaltaisilla säillä, mutta en milloinkaan ole kokenut
sellaista, mitä nyt seurasi. Laiva nousi ja laski ja keikkui, nostaen
milloin kokkansa, milloin keulansa aaltojen harjalle, kunnes näytti
siltä kuin se hajoaisi kappaleiksi, veden syöksyessä tonnittain sen
kannelle joka sukelluksella, virraten sisään läpi hataran laudoituksen.

Hitaasti, hyvin hitaasti etenimme niemestä väylää kohti, joka jää sen
ja Carmen-saaren välille, mutta ponnistus oli lopulta liian kova.
Laivan kamalasti nuokuttua lakkasi toinen siipiratas äkkiä pyörimästä
ja toinen pirstautui palasiksi, ja säikähtynyt huuto alhaalta ilmoitti
kannella olijoille, että kulunut koneisto oli luhistunut.

Olimme juuri väylän keskijuoksussa, missä kiiti rajutuulen ja
vuoroveden ajama kuohuvirta viidentoista tahi kuudentoista solmun
nopeudella, vieden mukanaan Santa Mariaa kuin vuolas katuoja
puunlastua. Pari kertaa se pyöri ympäri, sillä koneiston luhistuttua
ei ollut voimaa pitää kokkaa aallokkoa kohti, joten laivan sivuttain
ollessa aallot syöksyivät kannelle, lakaisten sen miltei putipuhtaaksi,
vieden mukanaan jok'ainoan pelastusveneen paitsi kutteria, joka oli
kiinnitetty ylihangan puolelle, eikä ollut aaltojen ulottuvissa.

Kyykistyneinä maston suojaan pidimme me kolme kiinni nuoristamme,
emmekä päästäneet irti vaikka vesi painoi meitä kantta vasten, peittäen
meidät niin pitkäksi aikaa, että tuntui kuin olisivat keuhkomme
haljenneet, ennenkuin päämme taas joutui ilmoille. Onneksi oli aallokko
vienyt kaikki ylihangan puolen laitokset mennessään, joten vesi pääsi
vapaasti virtaamaan yli, muuten olisi laiva kärsinyt haaksirikon heti
paikalla. Mutta haaksirikkohan oli jo valmis, sillä konehuoneen luukku
ja ruokasalin valoakkuna olivat rikkoutuneet, ja Santa Maria oli
puolillaan vettä.

Ennenkuin uusi aallokko sitä ahdisti, oli laiva kääntynyt ympäri ja
tässä asennossa vesi sitä huuhtoi ja kiidätti alas väylää, kannen
ollessa vain nelisen jalkaa aaltojen rajasta.

Aika ajoin pilkisti kuu myrskypilvien raoista, paljastaen hirvittävän
näytelmän. Pienen komentosillan sirpaleita uiskenteli ympärillä, ja
niihin oli tarttunut kapteenin ruumis. Emme koskaan saaneet tietää
oliko hän kauhun halvaama vai oliko savupiippu kaatuessaan ruhjonut
hänet kuoliaaksi.

Muistanette, ystäväni, että hän oli määrännyt matkustajat lukittavaksi
alas kajuuttaan ja sinne he jäivätkin, parikymmentä luvultaan, kunnes
luukut särkyivät. Paria matkustajaa lukuunottamatta, jotka jo hukkuivat
kajuuttaan syöksyneeseen veteen, hyökkäsivät kaikki ylös portaita,
miehet ja naiset sekaisin, sillä he eivät voineet hetkeäkään kauemmin
viipyä siellä; ja huutaen, valittaen ja rukoillen tarttuivat he
laivavarustuksen sirpaleihin, maston palasiin tahi mihin tahansa, josta
luulivat olevan turvaa armottomia aaltoja vastaan.

Surkeata oli kuulla naisten huutoja, naisten, jotka vain yöpukimissaan
pakenivat vuoteiltaan, vasta ensi kertaa näyttäytyen lähdettyä
Vera Cruzin satamasta. Kauhun valtaamina, käsittämättä vaaraa, nuo
onnettomat olennot paiskautuivat nurin kannelle, yrittäen pysyä
niljakkaisilla laudoilla, kunnes he toinen toisensa jälkeen vierivät
mereen, aluksen pahasti kallistuessa, tahi huuhtoutuivat hautaansa
kannen yli syöksyvien vesiaaltojen mukana.

Muutamia miehiäkin seurasi heitä meren syliin, toiset, voimakkaammat,
ryömivät eteenpäin, yrittäen suojata itseään aalloilta, jotka
paiskautuivat yli keulan, vaan kukaan ei yrittänytkään käydä heitä
pelastamaan. Se olisikin ollut mahdottomuus.

Niiden joukossa, jotka yrittivät ryömiä eteenpäin, sinne, missä me
ja jotkut intiaani-laivamiehet pitelimme kiinni taittuneen etumaston
tyngän ympäri kiedotuista köysistä, oli Don José Moreno. Tänä
kauhunhetkenäkin, joka totisesti oli kamala, saattoi tuo mies vielä
olla julma, sillä, tunnettuaan englantilaisen, hän kirkui:

"Aha! pahahenki, Te tämän pohjoistuulen manasitte. Hyvä, saattepa nyt
lopulta itsekin kuolla muiden mukana." Äkkiä nousi hän polvilleen,
tarttuen pitkään puukkoonsa, ja pidellen toisella kädellä köydestä
kiinni, yritti toisella upottaa veitsensä englantilaiseen. Epäilemättä
olisi hänen vikkelä yrityksensä onnistunut, ellei lähellä oleva
intiaani-purjemies olisi kumartunut eteenpäin ja iskenyt häntä niin
voimakkaasti käsivarteen nyrkillään, että veitsi lensi hänen kädestään.
Yrittäessään siepata sitä Don José kaatui suulleen kannelle, jääden
siihen, yrittämättä uutta hyökkäystä.

Jälkeenpäin herra Strickland kertoi minulle, että niin suuri oli
kohtauksen kauhu ja pelästys, että hän sillä hetkellä tuskin huomasi
tätä tapahtumaa, vaikkakin jok'ainoa yksityiskohta palasi hänen
mieleensä seuraavana päivänä, pannen hänet suuresti ihmettelemään,
että intiaanit kuolemankin tuijottaessa suoraan silmiin muistivat
suojelemislupauksensa.

Tällä välin Santa Maria, vuoroveden ja myrskyn ajamana, vesilastissaan
ja uppoamaisillaan kiirehti kohti perikatoaan. Viimeinen hetkemme
oli käsillä, ja hetkeksi näytti tämä tietoisuus masentavan herra
Stricklandin, joka kosteuden ja kylmän kangistamana ryömi minun
viereeni. Eihän se ollut ihmekään, sillä tuntui kamalalta hukkua näin.

"Emmekö voi mitään tehdä?" sanoi hän minulle vihdoin. "Kysykäähän
intiaanilta, onko enään mitään toivoa."

Vieden kasvoni miltei kiinni purjemiehen korvaan, minä puhuin hänelle,
huutaen sitten takaisin:

"Hän sanoo, että virta vie meidät tuon saaren kärjen taakse. Ja jos
laiva tosiaankin sinne ajautuu, joudumme äkkiä tyynempään veteen, missä
voi jo pysyä pystyssä veneelläkin, jos tuo yksi vielä säilyy ja voidaan
irroittaa. Hän luulee kumminkin, että me hukumme."

Kuultuaan tämän, peitti herra Strickland käsin kasvonsa ja alkoi
varmastikin lukea rukouksiaan, niinkuin minäkin. Pian me jätimme sen
touhun, sillä olimme juuri kiertämäisillämme niemen kären, ja taaskin
kuohuivat aallot yli aluksemme laitojen.

Jonkun minuutin kesti sanoin kuvaamatonta melskettä; sitten,
vaikkakin tuuli yhä vonkui korvissamme, tunsimme olevamme miltei
tyynessä vedessä. Ei laivakaan nuokkunut eikä kallistellut, se vain
keinui valmistuessaan uppoamaan, samalla kuin kuu, pilvien lomista
tirkistellen, näytti laivan laidan olevan vain pari-kolme jalkaa
yläpuolella merenpinnan.

Kuusi intiaania, meitä kolme, Don José, joka näytti olevan tunnoton,
sekä särkyneeseen siltaan tarttunut kapteenin ruumis olivat ainoat
Santa Marian laivaväestä ja matkustajista säilyneet. Kaikki muut
oli meri vienyt, mutta lähellä meitä riippui vielä kiinnitteissään
pelastusvene.

Herra Strickland näki sen, ja minä luulen hänen muistaneen muutamaa
tuntia aikaisemmin tekemänsä lupauksen, että hän kuolisi taistellen;
vihdoin hän huusi:

"Laiva on uppoamaisillaan. Veneeseen nopeasti!" ja juosten
pelastusveneen luo, hän kiipesi siihen, samoin minä, Molas sekä kuusi
intiaani-laivamiestä.

Siinä oli miltei tuhtoihin asti vettä, joka saatiin pois vain
aukaisemalla pohjassa oleva puutulppa.

Onneksi tiesi purjemies, sama, joka löi Don Josén kädestä veitsen,
millä kohtaa tuo tulppa oli ja, ollen voimakas ja rohkea merimies,
jaksoi sen avata, niin että vesi alkoi juosta ulos köyden paksuisena
virtana. Kiiruhdettuaan veneeseen, pelastuksen toivossa, selvittelivät
toiset intiaanit airoja ja irroittelivat nuoria, päästämättä niitä
peräti ennenkuin vettä oli poistunut tarpeeksi, jotta vene voi uida.

"Pistäkää tulppa kiinni", sanoi herra Strickland; "laiva uppoaa juuri;
Teidän täytyy jättää loppu."

Puolessa minuutissa oli kaikki selvänä; purjemiehen komentaessa
päästivät merimiehet nuorat irti, ja me olimme vedessä, tahi, paremmin
sanoen, irti laivasta.

Tuskin olivat he kääntäneet veneen pään ja vetäneet kolmisen
aironvetoa, kun Santa Marian kannelta kuului miehen avunhuutoa. Kuun
valossa huomasimme Don José Morenon vartalon ryömivän rikkinäiselle
laivanlaidalle, joka jo oli miltei vedessä.

"Jumalan nimessä, tulkaa takaisin tänne!" hän kähisi.

Soutajat epäröivät, mutta purjemies sanoi:

"Soutakaa vaan! Antaa koiran kuolla."

Don José näytti sen kuulleen. Hän päästi niin surkean valituksen, että
herra Stricklandin alati liian hellä sydän suli.

"Emme voi jättää tuota miestä", hän vastasi; "soutakaa takaisin
ottamaan hänet."

"Hänhän aikoi juuri murhata Teidät", huusi purjemies, "ja jos
lähestymme laivaa, voi se niellä meidät mukanaan."

Sitten kääntyi hän minun puoleeni ja kysyi: "Käskettekö, herra, meidän
palaamaan?"

"Jos tuo herra niin tahtoo, niin minä käsken", minä vastasin. "Meidän
täytyy omalla uhallamme pelastaa tuo mies."

"Hän, jota meidän toteltava on, käskee meitä", huusi purjemies jälleen;
"soutakaa takaisin, veljet."

Jurosti mutta alistuen peräytyivät intiaanit, kunnes olimme aivan
aluksen vieressä, joka vielä huojui kuohuissa ennen vaipumistaan.
Maston vieressä seisoi Don José -- sileä, öljyinen tukkansa pörröisenä,
komea pukunsa likomärkänä ja epäjärjestyksessä.

"Pelastakaa minut!" hän kiljui käheästi, "pelastakaa minut!"

"Heittäytykää ensin mereen, ja me otamme Teidät sieltä."

"En uskalla", oli vastaus, "hakekaa minut täältä."

"Tahtooko herra meidän vielä viipyvän?" kysyi tyynesti purjemies.

"Kuulkaahan, konna", huusi herra Strickland, "laiva on uppoamaisillaan
ja vie meidätkin mukanaan. Luettuani 'kolmeen' alkakaa soutaa, miehet.
Tuletteko vai ette? Yksi, kaksi --"

"Minä tulen", sanoi meksikolainen ja heittäytyi epätoivoissaan mereen.

Työläästi onnistui herra Stricklandin yhden intiaanin auttamana, ja
keksin avulla tavoittaa hänet aaltojen viskelystä. Tunnustan, etten
halunnut ottaa osaa koko touhuun -- annettakoon se minulle anteeksi
-- kosk'en sydämessäni halunnut pelastaa tuota roistoa. Siihen heidän
yrityksensä sillä erää jäi, koskei voitu viivytellä siinä, heidän
kiskoakseen häntä ylös veneeseen, sillä juuri sillä hetkellä halkesi
Santa Marian kansi, pitäen hirveän äänen, ja siinä samassa alkoi laiva
vaipua veteen.

"Soutakaa henkenne edestä!" huusi purjemies, ja he sousivat, hinaten
Don Joséta veneen vanavedessä.

Sinne painui. Santa Maria, kokka edellä, jättäen jälkeensä merenpintaan
kurimon, joka yritti kiskoa meitä takaisin. Hetken aikaa tuntui
pelastumisemme epätietoiselta, sillä uponneen laivan synnyttämä pyörre
oli vahva, ja vähällä oli, ettei se meitä niellyt, mutta lopulta
pääsivät intiaanien vahvat kädet voitolle, kiskoen veneemme turvaan.

Suurimman vaaran mentyä ohi, nostivat merimiehet työläästi Don Josén
veneeseen, missä hän lojui huohottaen, mutta vahingoittumattomana.

Nousi silloin kysymys, miten voisimme henkemme pelastaa.

Olimme Carmen-saaren suojassa, joka meitä suojeli pohjoistuulen
raivolla, ja voimme näin ollen joko yrittää nousta maihin tälle
saarelle tahi jatkaa matkaa Usumacinto virran suuta kohti. Kolmaskin
keino löytyi: pitää venettä pääksytysten aaltoihin ja antaa sen
ajelehtia siksi kunnes päivä valkenisi. Lopulta päätimme tehdä juuri
näin.

Pohtiessamme tätä kysymystä tummui ilma ympärillämme, sillä alkoi sataa
kuin kaatamalla ja kuunvalokin himmeni; nousta maihin tässä pimeydessä
olisi ollut mahdotonta, joskin rannan laatu sen olisi sallinut.
Uhrasimme näin ollen henkiset ja ruumiilliset voimamme varjellaksemme
itseämme aalloilta, jotka kävivät yhä peljättävämmiksi, joutuessamme
ulos saaren turvista.

Se oli tukalaa touhua, ja ellei rankka sade olisi hieman asettanut
merta, ei kukaan meistä olisi elänyt aamuun asti. Olisimme moneen
kertaan hukkuneet, ellei vene, joka onneksi oli uusi, olisi ollut niin
vankka, ja ellei päällikyyttä pitävä intiaani-purjemies olisi ollut
lakkaamattoman valpas ja niin meritaitoinen. Sillä tunnit pitkät oli
hän kyyristyneenä veneemme kokkaan, tuijottaen haukansilmineen läpi
rankkasateen ja pimeän ja huutaen miehistölle suunnan muutoksista,
kuullessaan tahi nähdessään valkoharjaisten laineiden lähenevän meitä,
heittääkseen meidät äkkiä harjalleen ja jälleen painaakseen alas
laaksoonsa, täyttäen silloin tällöin veneemme puolilleen vedellä, joka
täytyi ammentaa pois, ennenkuin seuraava iso aalto yllätti meidät.

Jälkeenpäin kertoi herra Strickland minulle, tietäessään intiaanien
mieluummin alistuvan kuin taistelevan vaaraa vastaan, ihmetelleensä,
mikä saattoi nämä miehet kestämään niin urhoollisesti kaikki
ponnistukset, sen sijaan että olisivat viskanneet pois aironsa ja
ottaneet sovinnolla hukkuaksensa. Minuakin ihmetytti se seikka
jonkunverran, kunnes yhtäkkiä sain siihen selityksen, mahtavan aallon
syöstyä veneeseemme ja miltei täytettyä sen ja purjemiehen huutaessa
miehille:

"Ponnistakaa veljet, älkääkä lainkaan peljätkö. Sydämen Haltija on
matkassa, ja kuolema pakenee häntä."

Herra Stricklandista tämä lohdutus tuntui varmaan heikolta, koskei hän
voinut uskoa minkään taikaesineen saattavan pelastaa taivaan ja meren
voimilta, enkä minäkään uskonut. Läpimärkänä ja puolipaleltuneena,
uponneella laivalla olleiden hirveiden tapahtumien ja mereen
suistuneiden ihmisten muiston järkyttämänä menetti hän viimein, kuten
hän minulle sitten kertoi, kokonaan mielensä tasapainon.

Ei mikään seikka hänen ulkonaisessa olemuksessaan paljastanut tätä
hänen sisäistä tilaansa; hän ei ollut meksikolaisen kaltainen, joka
lojui vedessä veneen pohjalla valittaen, vaikeroiden ja tunnustaen
syntinsä, joita näytti olevan paljon. Hän istui vain hiljaa ja äänettä,
heittäen itsensä kohtalon huomaan, kunnes hänen voimansa, sekä henkiset
että ruumiilliset, pettivät vähä vähältä ja hän vaipui horroksiin. Eikä
ihmekään, sillä harvoin joutuvat haaksirikkoiset avuttomampaan asemaan.
Sokaiseva sade, erehdyttävä pimeys, raivoava tuuli ja meri, kaikki
yhtyneenä saattamaan meidät turmioon, ajautuessamme voimattomassa
aluksessamme, ties minne.

Kun tuon loppumattoman yön hetket kuluivat toisensa jälkeen, tuntui
pelastuksemme yhä mahdottomammalta, sillä jokainen hetki kulutti niiden
voimaa ja henkistä tarmoa, jotka niin uljaasti taistelivat meitä
uhkaavaa perikatoa vastaan. Minä puolestani olin varma kuolemastani,
mutta se ei minua ylen määrin huolestuttanut, koskei elämäni ollut
ollut niin onnekas ja menestyksellinen, että minun olisi tarvinnut
surra sen loppumista. Ennenkaikkea oli jokapäiväinen pyrintöni mieheksi
vartuttuani ollut valmistaa sieluani kuolemaa varten ja elää niin,
ettei minun tarvitsisi peljätä sen saapumishetkeä.

Itse asiassa näyttää minusta, että ilman sellaista valmistusta täytyy
jokaisen ajattelevan ihmisen elämä olla pitkä viheliäisyys, koska
kuitenkin vihdoin, ponnistakoonpa hän kuinka tahansa, loppu hänet
yllättää; eikä elämämme ainoatakaan tapausta voi tärkeydessä verrata
välttämättömään kuolemaan. Emme elä välttääksemme kuolemaa, vaan
kuollaksemme; tämä on olemassaolomme suuri päätös. Kuolema on kuitenkin
hirveä, erittäinkin jos sitä täytyy odottaa tunnittain haaksirikon
kauhuissa ja jännityksessä.

Sentähden olin hyvin liikutettu kun, peitettyäni ystäväni vaipallani,
itsekin ajanpitkään menehdyin kylmästä ja uupumuksesta. Hetken
kuluttua, jolloin nykyisyys tuntui pakenevan käsistäni, vieden mukanaan
tulevat kauhut ja toiveet, ja vain menneisyys astui eteeni, minä
vaivuin tajuttomuuden tilaan tahi horroksiin.

Kuinka kauan tätä unhotuksen ja tajuttomuuden tilaa kesti, en tiedä,
mutta sen katkaisi minulta Molas, joka pudisti minua ja huusi korvaani
äänellä, jossa värisi kylmyys, tahi ilo, tahi kumpiakin:

"Herätkää, herätkää -- me olemme pelastuneet!"

"Pelastuneet?" sanoin hämmentyen. "Mistä?"

"Kuolemasta aaltoihin. Katsokaahan."

Suurella vaivalla avasin silmäni, sillä suolaisesta suihkusta olivat
kasvoni kuin jäässä, ja näin aamun jo tuntia ennemmin koittaneen, ja
vaikka taivas yhä olikin lyijynkarvainen, emme enään olleet merellä
vaan soluimme virtaa pitkin, karin hyrskytessä takanamme.

"Missä olemme?" kysyin.

"Usumacinto virralla, Jumalan kiitos!" vastasi Molas. "Olemme pimeässä
soluneet pitkin vuonoa ja aamun valjetessa huomasimme olevamme juuri
noiden karien ulkopuolella. Kuljimme turvallisesti niiden ohi, ja
tuolla edessämme on siunattu maa."

Katselin virran rantaa, missä kasvoi pensaita ja ruohoa ja niiden
seassa jaloja palmupuita. Katsahdin myös matkatovereihini. Herra
Strickland makasi kuin kuollut hänen ylleen levittämäni vaipan alla,
pää köysikimpun päällä, mutta meksikolainen, Don José, istui veneen
pohjalla ja tuijotti villin näköisenä rantaa.

Mitä tulee intiaaneihin, miehiin, joiden varassa olimme pelastuneet,
oli heidän voimansa aivan lopussa. Kaksi heistä näytti menehtyneen
istuimilleen, ja minä näin heidän kätensä veristyneen airojen
hieronnasta. Toiset retkottivat hengästyneinä tuhtojen vieressä, mutta
Molas hoiti ruoritankoa vierelläni, ja purjemies yhä oli asennossaan
kokassa, mistä hän oli vartioinut kuolemaa niin monen kaamean tunnin
ajan.

"Sanokaahan, päämies", hän kysyi, kääntäen puoleeni tuskaa ja
kärsimystä kuvastavat kasvonsa, joihin oli jäänyt valkea suolakerros,
"voitteko soutaa? Jos voitte, niin tarttukaa airoihin ja kiskaiskaa
meidät rantaan, Molas kyllä pitää perää, sillä meidän käsissämme ei ole
enään voimaa."

Minä kompuroin paikaltani suurella vaivalla, sillä jokainen liike
koski minuun, ja soudin veneen rantaan. Kun sen kokka kosketti maihin,
pilkisti aurinko ohenneiden pilvien lomasta.

Kun vene oli sidottu kiinni, nostimme Molas ja minä englantilaisen
rannalle, aukoilimme hänen vaatteitaan, jotta aurinko pääsi paistamaan
hänen sinisiksi kohmettuneisiin jäseniinsä. Pilvien hälvetessä ja
lämmön noustessa näin veren alkavan virrata hänen valkoisen hipiänsä
alla, joka oli kosteuden ja tuulen pöhöttämä. Nyt tiesin, että hän vain
nukkui, ja että elämän aalto alkoi virrata hänen suonissaan niinkuin
minunkin.

Meidän siinä auringonpaisteessa lämmitellessämme ilmestyi läheisestä,
puolen leaguen päässä olevasta kylästä joitakuita intiaaneja. Kuultuaan
onnettomuutemme ja saatuaan selville, keitä me olimme, kiirehtivät
nuo miehet kotiinsa hakemaan ruokaa meille, näytettyään ensinnä
lammikon, mihin oli kokoontunut suolatonta sadevettä, jonka tarpeessa
kuivat kurkkumme kovasti olivat. Heidän oltuaan noin tunnin ajan
matkalla heräsi englantilainen ja pyysi juodakseen, minkä pyynnön minä
täytin. Aluksi kysyi hän, missä olimme ja mitä meille oli tapahtunut.
Kerrottuani hänelle kaiken peitti hän hetkeksi kasvonsa käsin,
paljastaen ne jälleen ja sanoen:

"Olen mieletön kerskuri, Ignatio. Sanoin tahtovani kuolla taistellen,
mutta nuo miehetpä tässä ovatkin taistelleet ja pelastaneet minunkin
henkeni, minun itseni nääntyessä kuin heikko lapsi."

"Samaa sanoin minäkin, herra", minä vastasin; "vain nuo, jotka airoissa
ponnistelivat, voivat pysyä tajuissaan, sillä työ heitä piti lämpimänä.
Käykäähän virralle, peseytymään, sillä vaatteenne ovat jälleen kylliksi
kuivat", ja heittäen vaippani hänen harteilleen, seurasin häntä rantaan.

Astuessamme pengertä alas tapasimme purjemiehen, ja englantilainen
sanoi, ojentaen hänelle kätensä:

"Olette urhea mies, olette pelastanut meidän kaikkien hengen."

"Ei, herra, en minä ole", vastasi intiaani. "Unohdatte, että mukanamme
oli Sydämen Haltija, ja Sydän, joka on säilynyt niin kauan, ei voi
hukkua. Tämän me tiesimme ja siksi ponnistimme, vakuutettuina ettei
touhumme ollut turhaa."

"Alanpa pian uskoa tuohon teidän taikakaluunne itsekin, Ignatio", sanoi
herra, kohauttaen olkapäitään; "viime yönä se ainakin teki meille hyvän
palveluksen."

Sitten hän peseytyi. Hänen pukeutuessaan saapui kylästä naisia kantaen
vasuilla jauhokakkuja, papuja, paistettua kaurista ja pullollisen aqua
ardientea, tämän maan viinaa. Tämän varaston ääreen me istuuduimme
kiitollisina, ja ennenkuin olimme ateriamme lopettaneet, saapui kylän
päämies, esittäen itsensä ja lausuen kunnioituksensa, pyytäen meitä
samalla asuntoonsa.

Kuiskasin nyt Molasille, joka oli jonkun verran tuttu tämän miehen
kanssa, että hän puhuttelisi häntä kahdenkesken, ilmoittaen arvoni
ja tiedustellen, oliko hänellä tietoja tuosta vieraasta, jota
tulimme tapaamaan, tohtori Zibalbaysta. Hän nyökkäsi ja totteli, ja
hetken kuluttua nousin minäkin ja seurasin häntä puitten suojaan,
missä veljesliittoomme kuuluva päämies puhutteli minua suurella
kunnioituksella.

"Minulla on uutisia, herrani", sanoi Molas. "Tämä mies kertoo
kuulleensa vanhasta intiaanista tyttärineen. Mutta tänä aamuna kertoi
muuan virtaa alas tullut mies, että Don Pedro Moreno, tuon Don Josén
isä, oli vanginnut heidät molemmat noin viisi tai kuusi päivää sitten
ja sulkenut heidät tyrmään Santa Cruzin maatilalle, missä he nyt
olivat, joko kuolleina tai elävinä."

Mietin hetkisen ja lähetin sitten hakemaan herra Stricklandin, jolle
kerroin kuulemamme.

"Mutta mitä tuo roisto sitten voisi tehdä vanhalle intiaanille ja hänen
tyttärelleen?" hän kysyi.

"Herra unohtaa", sanoi Molas, "että Don Pedro ryösti minultakin
tohtorin antamat kultakolikot, ja että tyhmyyksissäni kerroin hänelle,
keneltä ne olin saanut. Epäilemättä tahtoo hän saada tietää, mistä
kaivoksesta tuo kulta on kaivettu, ja missä pajassa siihen on lyöty
Sydämen merkki. Ja onhan siellä tytärkin, jota joku mies voi pitää
arvokkaampana kuin kaikkea Meksikon kultaa yhteensä. Niin, herra,
pelkään että matkanne on hyödytön, sillä ne, jotka lähtevät Don Pedron
vieraiksi, jäävät hänen luoksensa helpostikin ainiaaksi."

"Se on, minun mielestäni, meidän kumminkin uskallettava", sanoi herra
Strickland.

"Niin on", minä vastasin. "Tultuamme näin kauas tapaamaan tätä
vierasta, emme voi palata tyhjin toimin. Olemmehan sitäpaitsi eläneet
pahemmissakin vaaroissa kuin Santa Cruzin vaarat voivat ollakaan."



SEITSEMÄS LUKU.

Maatila.


Palattuamme ateriapaikallemme näimme kylän vanhimman keskustelevan
merimiesten kanssa heidän aikeistaan. Meidät nähdessään läheni
purjemies ja sanoi, että hän ja hänen kumppaninsa aikoisivat, jos se
meitä huvittaisi, jäädä lepäämään muutamiksi päiviksi läheiseen kylään.
Sitten tahtoivat he soutaa veneen rannikkoa pitkin Campecheen, jonne he
suotuisalla ilmalla toivoivat joutuvansa kuudessatoista tunnissa. Hän
sanoi sen lisäksi toivovansa meidän häntä seuraavan.

Vastasin, ettemme toistaiseksi välittäisi merimatkoista, ja että
meillä oli aikomus mennä Potrerillon kaupunkiin, missä valmistelisimme
retkeämme Yucatanin rauniokaupunkeihin. Purjemies riemastui tästä
kovasti, vaikkakin hän toiselta puolen oli suruissaan siitä, etteivät
he voineet seurata meitä niin kauas, koska heidän velvollisuutensa oli
ilmoittaa laivan perikadosta sen omistajalle, joka asui Campechessa.

Kuultuamme tämän, irroitti herra Strickland rahavyön, jota hän kantoi
vyötäisillään, ja kaatoi sieltä puoli kourallista kultakolikolta,
jotka hän pyysi purjemiestä ottamaan tasattavaksi hänen itsensä ja
kumppaniensa kesken. Kaiken aikaa istui Don José aivan vieressämme,
tarkastaen kaikkea mitä tapahtui, ja minä näin hänen silmänsä
välähtävän nähdessään kultavyön.

"Olette onnellinen pelastettuanne niin paljon", hän sanoi, puuttuen
ensi kertaa puheeseen. "Kaikki, mitä minulla oli, meni laivan mukana,
niin, kolmetuhatta dollaria, ehkäpä enemmänkin."

"Teidän olisi pitänyt seurata meidän esimerkkiämme", vastasi herra
Strickland; "me jaoimme kaiken kolmen kesken ja kannoimme sitä
vyötäisillämme. Vaikka ehkä Te sittenkin olitte viisaampi, koska
tuollainen kultapaino olisi ollut kömpelö, ja meidän olisi Teidän
laillanne pitänyt uida. Muuten, herra, mitä aiotte tehdä?"

"Jos sallitte", vastasi meksikolainen, "kävelen kanssanne Potrerilloon
päin, sillä kotini on sillä kulmalla. Jos Teitä, herra, ja Teidän
seuralaisianne ahdistettaisiin isäni taholta, uskaltaisin minä tarjota
hänen vieraanvaraisuuttaan Teille."

"Rehellisesti puhuen, Don José", sanoi herra Strickland, "viime
kokemuksemme ei ole ollut omiansa antamaan meille halua minkäänlaisiin
tekemisiin kanssanne. Saanko ehkä palauttaa mieleenne, syrjäyttämällä
muut asiat, että viime yönä yrititte murhata minut?"

"Herra", vastasi mies katuvan näköisenä, "jos niin yritinkin, oli se
kauhun ja mielettömyyden takia, ja pyydän nöyrimmästi anteeksi sitä
sekä kaikkia sitä ennen sanomiani vihaisia ja mielettömiä sanoja.
Herra, Te pelastitte henkeni, ja sydämeni on täynnä kiitollisuutta
Teitä kohtaan, joka olette pahan näin hyvällä palkinnut. Tiedän Teidän
saaneen huonoja tietoja isästäni, ja, totta puhuen, hän onkin joskus
juovuksissa ollessaan paha ja ilkeä ukko. Se hyve hänellä kuitenkin
on, että hän rakastaa minua, poikaansa, ja kaikkia, jotka minulle
ovat ystävällisiä. Siksi pyydän hänen puolestaan ja omastani Teitä
unohtamaan menneet ja nauttimaan vieraanvaraisuuttamme muutaman päivän,
ainakin niin kauvan kuin olette toipuneet väsymyksestä, ja me voimme
varustaa Teitä aseilla ja hevosilla, auttaaksemme matkaanne edelleen."

"Varmasti aiommekin ostaa muuleja ja pyssyjä", vastasi herra
Strickland. "Jos luulette isänne voivan myydä niitä, tahdomme nauttia
ystävällisyydestänne ja viettää yön tai pari maatilallanne."

"Herra, kaikki on siellä Teidän käytettävissänne", vastasi Don José
hyvin kohteliaasti; mutta hänen puhuessaan näin minä hänen silmissään
välähtelevän kavalan tulen.

"Epäilemättä", keskeytin, "sillä onhan Don Pedro Moreno kuuluisa
vieraanvaraisuudestaan. Ennenkuin kutsunne lopullisesti otan vastaan,
uskallan pyytää suojeluslupaustanne, erittäinkin kun olemme aseettomia,
lukuunottamatta pistoolejamme ja veitsiämme."

"Tahdotteko loukata minua, herra?" kysyi vihaisena Don José.

"Enpä laisinkaan, herra, mutta minua hieman kummastuttaa, että Te, joka
kaksi päivää sitten kieltäydyitte syömästä yht'aikaa 'intiaanikoiran'
kanssa, haluaisitte suorastaan saada tuon saman koiran kattonne alle."

"Enkö ole jo valittanut mielipahaani kaikesta, mitä tapahtui?" hän
vastasi, "ja voiko mies muuta enään? Herrat, jos mikä tahansa ikävyys
uhkaa Teitä isäni talossa, vastaan minä siitä henkeni uhalla."

"Se riittää kyllä", tarttui puheeseen herra Strickland, "koska
sellaisessa tapauksessa varmasti panisimme Teidät täyttämään
lupauksenne. Sanokaahan, miten pitkä matka on maatilalle tästä
paikasta?"

"Jos heti lähtisimme, olisimme siellä auringon laskiessa", hän vastasi,
"tahtoo sanoa jalan, vaikkakin ratsain kestää matka sieltä virran
suuhun vain kolme tuntia."

"Lähdetään sitten", hän sanoi, ja kymmentä minuuttia myöhemmin olimme
matkalla.

Ennenkuin läksimme, otimme rakkaat jäähyväiset merimiehiltä ja
kylänpäämieheltä sekä muilta, jotka kuulivat meidän aikovan lähteä
yöksi Santa Cruziin.

"Sillä paikalla on paha maine", sanoi kylänpäämies, "ja se on varkaiden
ja salakavaltajien pesä -- meni tästä viime viikollakin virtaa ylöspäin
lasti, joka ei koskaan tullimaksuja suorittanut. Sanovat, että Don
Pedro on antautunut pahanhengen palvelukseen. Varjelkoot pyhimykset
teitä hänestä!"

"Meillä on asiaa tähän taloon, ystäväni", vastasin; "mutta varmastikin
on Teidän helppo pitää vaaria, mitä lähistössänne tapahtuu. Jos ei
meitä kuulu palaaviksi muutamassa päivässä, suvaitsette ehkä ilmoittaa
Campechen viranomaisille meidän olevan hukkateillä."

"Viranomaiset pelkäävät Don Pedroa", vastasi kylänpäämies, pudistaen
päätään, "hän lahjoo heidät sitäpaitsi niin runsaasti, etteivät he
välitä keksiä hänen ilkitöitään. Joka tapauksessa teen minä voitavani,
luottakaa siihen, ja englantilaisen ollessa mukananne voin minä
mahdollisesti kyetä tarpeen tullen apua hankkimaan."

Kävelymme sinä päivänä oli pitkä ja kuuma, vaikkei meillä ollut muuta
kantamista kuin vaatteet päällämme, kaikki omaisuutemme kun oli
hävinnyt laivan hukkuessa. Illansuussa pysähdyimme ja, helle kun oli
kova, söimme hiukkasen mukaamme otettua ruokaa ja nukuimme kaksi tuntia
varjossa, mikä uni oli mitä tervetullein meille väsyneille. Nousimme
jälleen ja patikoimme eteenpäin, kunnes vihdoin näimme tuon maatilan,
missä kohtalo, vaikkakin silloin vähimmin sitä osasin aavistaa, oli
määrännyt minut asumaan niin monta elämäni vuotta.

Käveltyämme laajan viljapellon poikki -- jossa nyt kasvaa kahvipensaita
-- saavuimme porttikäytävälle ja astuimme pihaan, missä vihaiset koirat
hyökkäsivät meitä ahdistamaan. Don José hätisti pois koirat ja astui
taloon, jättäen meidät muutamien sekarotuisten palvelijain huostaan.

Hetken päästä hän palasi ja vei meidät pitkin käytäviä ruokasaliin,
joka, kuten tiedätte, on maatilan avarin huone ja oli muinoin
munkkien virvoitushuoneena. Muutamia lamppuja riippui seinillä,
sillä alkoi jo tulla pimeä, ja niiden valossa näimme viisi tai kuusi
miestä kokoontuneen pitkään pöytään illallista odottamaan, jota
tarjoilivat intiaanitytöt. Riittää jos sanomme, että nämä miehet olivat
sekarotuisia ja roistonnäköisiä. Katsahtaessamme huoneen etäisimpään
nurkkaan näimme kattohirsiin köytetyn riippumaton, missä makasi mies,
kauniin intiaanitytön tuudittamana.

"Käykäähän tekemään tuttavuutta isäni kanssa, joka Teitä odottaa",
sanoi Don José, käyden edellä riippumaton luo. "Isä, tässä on se
urhea englantilainen, joka pelasti henkeni viime yönä, ja tässä
intiaaniherra, joka -- ei tahtonut henkeäni pelastaa. Kuten kerroin,
olen puolestanne luvannut heille vieraanvaraisuutta, ollen vakuutettu
heidän olevan tervetulleita täällä."

Kuullessaan poikansa äänen Don Pedro heräsi tai teeskenteli heräävänsä
horroksesta ja pyysi tyttöä lopettamaan tuutimisen. Sitten hän nousi
istumaan ja katsahti meitä. Hän oli lyhyt, uljaannäköinen mies,
noin kuudenkymmenen vuotias -- niin lyhyt tosiaankin, että vaikka
riippumatto oli ripustettu matalalle, hänen jalkansa eivät ulettuneet
lattiaan asti. Huolimatta tästä ko'on vähyydestä, Don Pedron ulkonäkö
oli hämmästyttävä, pitkän, huolellisesti kammatun tukan antaessa
hänelle kunnianarvoisen ilmeen. Muuta kauneutta ei hänessä ollutkaan,
sillä hänen poskensa olivat veltot ja ryppyiset, hänen suunsa oli raaka
ja aistillinen; ja hänen uneliaita silmiänsä, jotka olivat pienet,
puoliavoimet, ja joita valonhäikäisyltä suojelivat mustat silmälasit,
voi sattuvimmin verrata käärmeen silmiin. Nähdessämme hänet tulimme
vakuutetuiksi, ettei hänen mainettaan oltu liioiteltu, sillä hänen
kasvoillaan oli roiston leima. Siitä huolimatta hän teki kohteliaan
kumarruksen ja kääntyi herra Stricklandin puoleen espanjankieltä puhuen.

"Te englantilainen olette siis pelastanut tämän poikani uppoavasta
laivasta", hän sanoi hitain, voimakkain äänin, tuijottaen meihin
kalansilmillään värikkäiden lasiensa ylitse. "Hän kertoo minulle
Teidän soutaneen takaisin uppoavan laivan kupeelle pelastamaan häntä.
Hyvä, se oli urhoollinen teko, teko, jota minä itsekään en olisi
uskaltanut, sillä minulla on aina ollut kylliksi huolta oman henkeni
säilyttämisessä, yrittämättä vielä pelastaa muiden henkeä. Mutta olen
moneen kertaan nähnyt teidän englantilaisten olevan tässä suhteessa
omituisia, aivan huimapäisiä. Herra, kunnioitan Teitä, ja tämä talo
ja kaikki siinä on Teidän ja kumppaninne käytettävänä", ja hän
katsahti todellisella kiintymyksellä vieressään seisovaan tanakkaan,
juronnäköiseen mieheen, joka pureskeli viiksiänsä ja tarkasti meitä
salavihkaa.

"Sanokaahan minulle", hän lisäsi, "mikä on saattanut minulle ilon nähdä
teidät täällä?"

"Sattuma, Don Pedro", vastasi herra Strickland. "Tämän vanhan
maan rauniot miellyttävät minua kovin, ja minä olin matkalla
Palenqueen intiaani-ystäväni Don Ignation kera, kun meitä kohtasikin
haaksirikko-onnettomuus lähellä Teidän vieraanvaraista taloanne.
Neuvottomuudessamme hyväksyimme poikanne pyynnön ja tulimme Teidän
vieraiksenne toivoen samalla, että voisitte myydä meille pyssyjä ja
muuleja."

"Rauniot, herra Strickland! Olettepa te englantilaiset totta tosiaan
kummallisia. Mitä iloa teillä on saadessanne möyriä vanhojen muurien
keskellä, joita jo kauan sitten kuolleet ihmiset ovat rakentaneet,
ellette haeskele aarteita sieltä. Minä puolestani vihaan jo raunion
nimeäkin, sillä olen aina kärsinyt siitä ajatuksesta, että itsekin
kerran kuolen niiden keskelle, ja se on ikävä tieto. Äsh!" -- ja hän
sylkäsi lattialle -- "taaskin se ajatus minut yllättää, äkkiä kuin
vilunhyristys."

"No", hän jatkoi, "olettehan te onnellisia pelastettuanne henkenne
ja rahanne. Huomenna katselemme kaikkea, mitä haluatte ostaa. Kesken
kaiken, te varmaankin olette pölyttyneet matkallanne ja haluatte
peseytyä ennen ateriaa. José, viehän molemmat herrat huoneeseensa,
apotin huoneeseen. Illallinen on pian valmis -- hyvästi siihen asti.
Menehän tyttö auttamaan heitä", hän lisäsi, kääntyen naisen puoleen,
joka oli kiikuttanut riippumattoa; "siellä tarvitaan vettä ynnä muuta."

Nainen kumarsi ja läksi, ja ovelle päästyämme odotti hän meitä, lamppu
kädessä, valaisten käytävää.

"Te, herra Jones, jolle kirjoitan tätä kertomusta, olette niin usein
maannut samaisessa apotinhuoneessa, että minun on turhaa käydä tässä
sitä kuvailemaan. Paitsi huonekaluja, on huone nyt aivan samanlainen
kuin silloinkin. Se oli tyhjä paitsi muutamaa tuolia, jykevää
pesulaitetta ja kahta amerikalaismallista työntösänkyä, jotka olivat
lähellä toinen toistaan, yksi kummallakin puolella apotin kuvaa."

"Pelkään, että pidätte tätä paikkaa yksinkertaisena Meksikon
mukavuuksien jälkeen", sanoi Don José, "mutta se on vierashuoneemme,
paras mitä voimme tarjota."

"Kiitos vaan", vastasi herra Strickland, "kaikki on hyvin, joskin
vieraanne ehkä usein kärsivät painajaisesta", ja hän osotti
eteläisellä seinällä olevaa kamalaa kuvaa, missä esitettiin intiaania
polttoroviolla, pahojen henkien istuessa hänen päänsä päällä kiskomassa
sielua ulos kuolevasta ruumiista.

"Sieviä, eivätkö olekin?" sanoi Don José; "olen tahtonut yläpuolta
maalattavaksi valkeaksi, mutta isäni pitää niistä. Kaikki uhrit, kuten
tiedätte, ovat intiaaneja, ei ainutta valkoista miestä niiden joukossa,
eikä tuo ukko koskaan ole voinut sietää intiaaneja. Niin, kun olette
valmiit, tehkää hyvin ja käykää illalliselle! Löydätte hyvin, jos
seuraatte ruuan hajua", ja hän lähti huoneesta.

"Odottakaahan", sanoin puhutellen tyttöä, joka aikoi myös lähteä, "ehkä
pidätte huolta palvelijammekin ruuasta", ja minä osotin Molasia, "koska
herranne eivät tahdo häntä samaan pöytään."

"Kyllä", vastasi tyttö, jonka nimi oli Luisa, katsellen tutkien
kasvojani.

Tällä välin oli Don José ehtinyt ulos ovesta, jonka ilmavirta
sulki hänen jäljessään. Olin aikeissa alkaa merkkikuulustelun, kun
muistinkin, etteivät naiset meidän Liitossamme ole varsinaisia jäseniä,
ja minä kuiskasin muutamia sanoja Luisan korvaan ja tein merkin
kädelläni. Hän antoi tutun vastauksen, joka on jo lapsillekin opetettu,
jonka jälkeen lausuin uuden, Sydämen Läsnäolon tunnussanan.

"Missä?" hän kysyi, katsoen kumpaakin meitä.'

"Tässä", minä vastasin ja vetäen tunnusmerkin esiin, minä annoin hänen
silmäillä sitä.

Hän katsoi ja osoitti alamaisuutta, ja samalla hetkellä kuulimme Don
Josén kutsuvan häntä.

"Tulen", huusi tyttö vastaukseksi ja lisäsi kuiskaten:

"Armollinen herra, Teitä uhkaa vaara tässä talossa. En voi nyt kertoa,
mutta jos mahdollista palaan takaisin. Viini on vaaratonta, mutta älkää
juoko kahvia, älkääkä nukkuko, vaikka käytte sänkyyn. Tutkikaa lattiata
niin ymmärrätte syyn. Tulen, herra! Tulen!" ja hän kiepsahti ulos
huoneesta.

Tytön mentyä astui herra James ovelle ja lukitsi sen, kääntyen takaisin
ja sanoen:

"Mitä tämä kaikki oikein merkitsee, Ignatio?"

En vastannut, vaan sysäsin syrjään toisen sängyn ja tutkin lattiaa
sen alla. Se oli tahrainen toisin paikoin. Sitten otin peitot pois
kummastakin vuoteesta ja tutkin patjoja ja näin niidenkin olevan
tahraisia, vaikkakin vähän, sillä ne oli pesty. Sanoin sitten:

"Ihmisiä on kuollut näissä vuoteissa, herra, ja nuo tahrat ovat heidän
vertansa. Tuntuu siltä, että Don Pedron vieraat nukkuvat hyvin; ensin
heitä hoidetaan, sitten heidät murhataan; ja tätä tarkoitusta varten
meidätkin on viekoteltu taloon. No, eihän muuta voinut odottaakaan."

"Se on lohduttava tulevaisuudenkuva", hän vastasi; "olemme tämän miehen
vieraita, kaiketikaan ei hän meitä --" ja hän veti kädellään ympäri
kurkkunsa.

"Kyllä hän tahtoo, herra, ja tätä varten on Don José meidät tänne
tuonut. Kun muitakin on murhattu, ei ole luultavaa että me säilyisimme,
koska Don Pedro luulee olevansa varma, ettei englantilainen matkusta
ilman suurta rahasummaa. Ennenkaikkea meillä on ollut riita pojan
kanssa ja tunnemme isän liian hyvin."

"Sanon vieläkin, että tulevaisuudenkuva on lohdullinen", vastasi
herra Strickland. "Olisi kerta kaikkiaan ollut parempi hukkua kuin
jäädä noiden roistojen teurastettavaksi tähän kaameaan paikkaan. Mikä
kuolema!"

"Ei menetetä toivoa vielä", vastasin. "Meitä on varoitettu ajoissa,
ja luulen siksi pelastuvamme tuon tytön ja muiden talossa olevien
intiaanien avulla, koska tunnin sisään kukin on saanut tietää keitä me
olemme ja on valmistunut uhraamaan henkensä meidät pelastaakseen. Mehän
tulimme määrätyssä tarkoituksessa, tietäen vaaramme. Ollaanpa valmiit
käymään noiden miesten kanssa aterialle rohkein katsein; sillä voitte
olla varma, ettei mitään hyökkäyksiä tapahdu ennen yömyöhää, kun he
luulevat meidän nukkuvan. Oletteko ymmärtänyt, Molas?"

"Olen", vastasi intiaani.

"Odottakaahan tässä tahi tuossa toisessa huoneessa, kunnes me palaamme,
ja jos intiaanityttö tulee, ottakaa häneltä selville kaikki, mikä
koskee tohtorivanhuksen ja hänen tyttärensä olinpaikkaa ja muita
asioita, sillä kuullessaan Teidän olevan Liiton jäseniä, puhuu hän
kyllä. Onko kukaan Teitä tuntenut?"

"En luule, herra. Tullessamme sisään oli liian pimeätä heidän nähdä."

"Hyvä. Pitäkää, jos mahdollista, vaaria heidän askeleistaan, tehkää
voitavanne tytön kanssa ja tarkatkaa, mitä ikinä tapahtuu. Näkemiin."

Astuessamme ruokasaliin, istui yhdeksän henkeä jo pöydässä odotellen
kärsimättömästi illallista, mutta Don Pedro istui yhä riippumatossaan
mitä vilkkaimmassa keskustelussa poikansa Josén kera. Pöydässä
istujista oli vain yksi valkoinen mies, laiha, surkastuneen näköinen
ja käyränokkainen, jonka koko olemus täytti meidät inholla. Muut
olivat sekasikiöitä, kaikenkaltaisia hylkiöitä ja roistoja, jotka
olivat päässeet karkaamaan oikeuden kynsistä ja elivät rosvouksella ja
ryöstöllä.

Katsellessamme näitä hylkiöitä tuntui meistä ilmeiseltä, ettemme,
joutuessamme heidän valtaansa, voisi odottaa suurtakaan sääliä, sillä
heillä ei olisi varmaankaan meitä teurastaessaan suurempaa tuskaa kuin
metsästäjällä otuksia ampuessaan.

Huomatessaan meidät nousi Don Pedro riippumatostaan lattialle ja sanoi,
ottaessaan herra Stricklandin kädestä:

"Saanko esittää Teidät työnjohtajalleni, herra Smithille Texasista.
Hän on amerikalainen ja on iloinen tavatessaan jonkun, joka osaa puhua
englantia, sillä hänen espanjansa ei harjoituksen puutteessa ole
kaikkein loistavinta."

Englantilainen teki kumarruksen ja amerikalainen seikkailija puhui
hänelle englanninkielellä, vääristellen naamaansa kuin koira,
vaikkenkaan tiedä mitä hän sanoi. Sitten vei Don Pedro vieraansa
kunniapaikalle pöydän päähän, oman paikkansa viereen, jota vastoin
minut pantiin pienen matkan päässä olevaan toiseen pöytään, mihin
minulle yksin tuotiin ateria, koska minun ei puhdasverisenä intiaanina
sallittu syödä yhdessä seurassa noiden sekasikiöitten konnien kanssa.
Kun Don José oli istuutunut pöydän toiseen päähän amerikalaisen kanssa,
alkoi ateria, joka oli verraton.

Keskusteluun, joka nyt seurasi, en minä ottanut lainkaan osaa, paitsi
roistojen pyytäessä minua juomaan viiniä kanssaan, sillä he tahtoivat
saada minut juovuksiin; mutta näyttäessäni puuhailevan ateriani
kera, minä ajattelin paljon ja tarkkasin vielä enemmän. Keskustelun
seuraamisen heitin sikseen, koska en sitä tarkkaan kuullut ja koska
englantilainen sen minulle kertoi.

"Maistakaahan vielä tätä burgundia", sanoi Don Pedro, kun ruoka-astiat
oli korjattu pois, täyttäessään lasinsa seitsemännen tahi kahdeksannen
kerran, "se on oikeata lajia, suoraan Ranskasta, vaikkeikaan siitä
koskaan ole tullia maksettu", ja hän nilkkasi ilkeällä silmällään.

"Terveydeksenne, herra, ja eläkää kauvan, tehdäksenne eilisenlaisia
urotöitä monta, pelastettuanne poikani mereen hukkumasta. Muuten,
tiedättekö, että Santa Marialla sanottiin Teillä olleen pahan silmän,
joka sai aikaan haaksirikon? Samaa sanottiin myös pitkänaamaisesta
toveristanne intiaanista."

"En totta tosiaan tuota ennen kuullut", vastasi herra Strickland
nauraen; "mutta jos niin olisikin, ei paha silmämme teitä kauvemmin
häiritse, koska lupaamme jatkaa huomenna matkaamme."

"Loruja, ystävä, loruja; ette kaiketikaan luule minun tuollaisia
pilapuheita uskovan, vai luuletteko? Voidaan sanoa paljon asioita,
joilla on vain leikin luonne. Näinpä", ja hän korotti äänensä niin,
että minä voin kuulla häntä pöydästäni, "Teidän kumppaninnekin,
tuo tuolla, -- eikö hänen nimensä ole Ignatio? -- kertoi laivalla
maineelleni ikävän jutun, jota hän varmasti itsekään ei uskonut", ja
siinä samassa hän tuijotti minuun, lisäten röyhkeästi: "Eikö olekin
niin, intiaani?"

"Jos kysytte minun mielipidettäni, Don Pedro", vastasin eteenpäin
nojaten ja puhuen hyvin selvästi, "sanon, että on hyödytöntä toistaa
sanottuja sanoja tahi muistella tehtyjä tekoja. Jos sanoinkin
joitakuita sanoja, tahi jos Te joskus menneisyydessä teittekin
joitakuita tekoja, ei täällä, Teidän vieraanvaraisen kattonne alla, ole
oikea paikka tuoda niitä esille."

"Aivan niin, intiaani, aivan niin; Te puhutte kuin oraakkeli, kuten
Montezuman oli tapana sanoa Cortesille, kunnes Valloittaja keksi
keinon opettaa hänelle rehellistä puhetta, -- suuri mies, tuo Cortes,
hän ymmärsi kohdella intiaaneja." Sitten sylkäsi hän lattialle ja,
katsottuaan pöytään, sanoi herra Stricklandille hieman huolestuneella
äänellä.

"Sanokaahan", hän virkkoi, "sillä Te näette paremmin kuin minä, kuinka
monta läsnäolijaa tässä tänä iltana on?"

"Laskien ystävänikin mukaan, on meitä kolmetoista", hän vastasi.

"Niin minäkin ajattelin", sanoi kiroten isäntämme, "ja on liian
myöhäistä auttaa asiata enään. No, pelastakoot pyhimykset -- ja
niitähän pitäisi olla kosolta näin luostarissa -- pahoista merkeistä.
Näen Teidän pitävän minua hupsuna."

"En lainkaan", hän vastasi; "olen luultavammin itse taikauskoinen, enkä
mielelläni istu pöydässä, missä on kolmetoista henkeä."

"En minäkään, en minäkään, herra Strickland. Kuulkaahan: viime
kerran kun meitä söi kolmetoista tässä huoneessa, oli mukana kaksi
amerikalaista vierasta, Don Smithin ystäviä, jotka yrittivät pitää
liikettä näillä tienoin. He joivat enemmän kuin oli sopivaa heille,
ja lopputulos siitä oli, että he riitaantuivat yöllä keskenään ja
tappoivat toinen toisensa juuri tuossa apotinhuoneessa, missä tekin
nukutte -- miesrukat, miesrukat! Asiasta pidettiin hälyä siihen aikaan,
mutta Don Smith selitti maanmiehilleen asian, ja siihen se jäi."

"Totta tosiaan", vastasi herra Strickland; "oli kummallista, että kaksi
juopunutta miestä voivat tappaa toinen toisensa."

"Minä niin sanon, herra. Todenteolla luulin itsekin ensin, että
intiaanit tunkeutuivat heidän huoneeseensa ja murhasivat heidät, mutta
sitten osottautui se epäluulo vääräksi. Oi, ne ovat kieroa väkeä, nuo
intiaanit; olen paljon nähnyt heitä ja tunnen heidät myös. Hallitus
tahtoo heitä nykyään kohdella liian lempeästi. Isämme osasivat
sopivammin heitä kohdella, mutta onneksi eivät hallituksen joukot riitä
kaikkialle", ja hän tyhjensi taas lasin burgundia.

"Sanon Teille, että ne ovat kieroa väkeä", hän jatkoi; "pahat henget,
joita heidän isänsä palvelivat, asuvat vielä heissä, he ovat myös
salakavalia ja vaarallisia. Löytyy vieläkin intiaaneja, jotka tietävät
minne on kätketty suunnattomia aarteita, mutta eivät tahdo vain
ilmoittaa mitään niistä.

"Niin" -- ja kiihtyen äkkiä vahvan juoman vaikutuksesta, hän
kallistaikse eteenpäin ja kuiskasi vieraansa korvaan -- "minulla on
tällä haavaa talossani juuri sellainen vanha lacandoni, toisin sanoen
kastamaton intiaani, -- en tahdo sanoa, että hän silti olisi sen
pahempi, -- ja hänen mukanaan hänen tyttärensä, yötä kauniimpi nainen;
-- ehkä, jos yhä enemmän alatte miellyttää minua, englantilainen,
näytän hänet Teille huomenna, mutta sitten minä saisinkin pitää Teidät,
sillä ette koskaan haluaisi mennä pois. Ihana! niin, hän on ihana,
vaikkakin piru sydämessään. Minä en ole uskaltanut päästää noita pikku
miehiä katsomaan häntä", ja hän viittasi pöydässä istuviin roistoihin,
"mutta Don José pääsee katsomaan häntä ja hänen isäänsä tänä yönä.

"No niin -- voitteko uskoa sitä? -- tällä tytöllä ja hänen vanhalla
isällään on salainen tieto aarteesta, joka voisi tehdä jokaisesta
meistä yhtä rikkaan kuin Englannin kuningatar. Mistä sen tiedän? Siitä,
että kuulin sen heidän omasta suustaan; mutta täyttäkääpä lasinne ja
ottakaa sikaari, niin kerron Teille koko jutun."



KAHDEKSAS LUKU.

Illallisella ja illallisen jälkeen.


"Kuulkaahan herra, jos Teitä huvittavat vanhat rauniot ja intiaanit,
on Teidän täytynyt kuulla kerrottavan heimoista, jotka muka asuvat
metsäseuduissa, minne ei ainoakaan valkoinen mies ole astunut
jalallaan, ja heidän ihmeellisistä kaupungeistaan, joiden sanotaan
olevan täynnä kultaa. Monet väittävät näitä kertomuksia valheeksi,
ettei muka olisikaan olemassa sellaisia heimoja ja sellaisia
kaupunkeja. Näin sanovat he siksi, ettei kukaan ole löytänyt niitä;
mutta minä puolestani olen aina uskonut että näissä jutuissa on
jonkunmoista perää, sillä muutoin ne eivät olisi säilyneet niin kauvan.

"No, muutamia kuukausia sitten kuulin, että muuan vieras
intiaanitohtori, jonka sanottiin tulleen kaukaa sisämaasta, asusti
metsässä jossakin erään naisen kanssa, mutta missä hän asui, sitä
en tiennyt enkä viitsinyt siitä ottaa edes lähemmin selvää. Noin
kahdeksan viikkoa sitten satuin kumminkin kysymään eräältä intiaanilta
tullia, jota minä kannan kaikilta ohikulkijoilta -- palkkiona siitä,
että pidän kunnossa teitä -- ja tuo intiaani maksoi tullinsa pienellä
kultapalalla, jonka kummallekin puolelle oli lyöty sydämen kuva.

"Ette taida ehkä tietää, vaikka minä tiedän, että sydän on ja on ollut
jo monta sukupolvea pyhä tunnusmerkki intiaanien kesken, sillä se
nähdään heidän raunioissaankin, vaikkakin vain piru, heidän herransa,
voi sen tarkoituksen selittää.

"Kun näin siis merkillä varustetun kultapalasen, kysyin intiaanilta
mistä hän oli sen saanut, ja hän kertoi minulle, että se oli tuon
tohtorivanhuksen hänelle antama maksu ruuasta. Hän kertoi myös,
mistä voisin hänet löytää ja lähti tiehensä, mutta hänen sydämensä
oli petosta täynnä, sillä hän valehteli paikan ja antoi minun etsiä
turhaan. Niin, lyhentääkseni pitkää kertomustani, vaikkenkaan
vielä tiedä missä tuo intiaani piileskeli, minä sain hänet kiinni
salajuonella -- ai, ja samalla hänen tyttärensäkin.

"Se oli hyvin yksinkertainen juttu. Eräs mies tällä paikkakunnalla
tunsi toisen miehen, joka kävi tohtorin luona metsässä hakemassa
lääkettä, mutta joka ei tahtonut ilmoittaa hänen kätköpaikkaansa. Mutta
palvelijani viekoitteli sen häneltä seuraavalla tavalla: hän lähetti
ystävänsä kautta ruikuttavan pyynnön tohtorille, että tämä tulisi
parantamaan hänen kuolevaa lastansa, joka oli jossain lähitalossa, ja
jota ei voitu liikuttaa.

"Lopulta tulikin tohtori tyttärineen. Niin, he astuivat keskellä yötä
suoraan ansaan, juuri tähän taloon, herra, ja huomasivat erehdyksensä
vasta lukkojen taa jouduttuaan ja nähtyään tuon kuolevan lapsen olevan
vain Teidän nöyrä palvelijanne, Don Pedro Moreno.

"Voin tunnustaa Teille, herra, nauraneeni aika lailla, kunnes miltei
huudahdin nähtyäni heidän kasvonsa, sillä heissä ei ollut lainkaan
mitään nauramista, mies oli kuin vanha kuningas ja tyttö kuin
kuningatar, aivan erilaisia kuin intiaanit näillä tienoin. Ensinnäkin
oli heillä sellaiset viitat etten ole milloinkaan nähnyt, pohja
palttinaa, koristettu vihreillä sulilla."

"Kun ukko huomasi olevansa häkissä, kysyi ihan missä oltiin ja mikä
tarkoitus kaikella oli, puhuen mayankieleen vivahtavaa murretta, jotta
minä saatoin ymmärtää häntä erinomaisen hyvin. Sanoin hänen saavan
olla vieraanani jonkun aikaa, ja vein hänet tyttärineen kahden miehen
avulla varmaan paikkaan, jolloin hän oli vallan haljeta raivosta ja
kirosi kamalasti meidät kaikki, eritotenkin sen miehen, joka oli hänet
kavaltanut. Niin kaameat olivat hänen kirouksensa ja kosto, jonka
hän vannoi lähetettävän taivaasta meille, että tukka nousi pystyyn
päässäni; ja mitä mieheen tulee, joka hänet petti, uskotellen lapsensa
sairautta, tapahtui niin, että hän kuoli kahden päivän kuluessa
äkkiä sisäisestä kauhistuksestaan. Kun toinen mies kuuli toverinsa
kuolemasta, pakeni hän näiltä tienoin, peläten samanlaista kuolemaa,
eikä hänestä sittemmin ole mitään kuulunut."

"Näin ollen, herra, siis minä yksin tiedän näiden lintujen häkin. Tänä
yönä aion esittää poikani heille, sillä muihin en uskalla luottaa, enkä
anna kenenkään intiaanin päästä heidän lähelleen."

"Niin, kun vankini olivat ensimäisestä mielenliikutuksesta tyyntyneet,
puhuin minä heille ristikon lävitse, sanoen haluavani tietää mistä he
olivat saaneet noita sydämen kuvalla leimattuja kultaharkkoja, mihin
ukko vastasi, ettei hänellä ole aavistustakaan mistään sellaisesta
kullasta. No, tiesin hänen varmasti valehtelevan ja keksin toisen
juonen. Komero, mihin heidät suljettiin, oli sama, missä vanhat munkit
pitivät vankina kerettiläisiksi epäiltyjä, ja sen lähellä on salainen
paikka -- niitä on tässä talossa paljon, herra -- mihin voi urkkija
piiloutua ja sekä nähdä että kuulla kaiken, mitä komerossa tapahtuu."

"Tähän paikkaan asetuin makuulle, rottien juoksennellessa ylitseni,
sillä niin hartaasti halusin päästä asian perille. Lopulta näytti
toivoni toteutuvan, sillä he alkoivat puhella. Paljon oli heidän
keskustelussaan minulle hyödytöntä, mutta vihdoin sanoi tyttö,
tarkastettuaan vanhaa, seinällä riippuvaa kullattua ristiä:

"'Katsokaahan, isä, tässäkin on kultaa.'

"'Se on kultausta, eikä kultaa', hän vastasi; 'minä tunnen sen
tekotavan, vaikkeikään sitä meillä käytetä muutoin kuin suojelemaan
metsästäjäin käyttämiä keihäitä ja nuolenpäitä ruostumiselta!' Sitten
hän jatkoi:

"'Mitähän mahtaisi sanoa tuo pahasilmäinen, ahne, valkoinen varas,
jos hän tietäisi meillä olevan pienessä temppelissä niin paljon tuota
metallia kuin hän tarvitsisi täyttämään tämän komeron viiteen kertaan
lattiasta kattoon asti?'

"'Hst!' sanoi tytär. 'Näillä seinilläkin voi olla korvat. Älkäämme
olko varomattomia, sillä vain tietämättömyyttä näytellen voimme päästä
vapaiksi!'"

"No", kysyi herra Strickland innoissaan, "mitä vastasi siihen Zibalbay?
Luulen Teidän sanoneen tuon miehen nimen olleen Zibalbay", hän lisäsi,
koettaen sotkea varomattomuuttaan.

"Zibalbay! Ei, en ikinä minä maininnut sitä nimeä", vastasi Don Pedro
epäillen ja muutti äkkiä esitystapaansa. "Hän ei vastannut mitään.
Kun seuraavana aamuna tulin tekemään kysymyksiäni, olivatkin linnut
tipotiessään. On vahinko, sillä muutoin olisin voinut kysyä tuolta
ukolta -- onko hänen nimensä Zibalbay. Otaksun intiaanien päästäneen
heidät pakenemaan, mutta en siitä päässyt selville."

"Kuinka, Don Pedro, juurihan sanoitte heidän olevan vielä tässä
talossa?"

"Sanoinko minä? Silloin erehdyin, niinkuin Tekin erehdyitte sanomaan
nimen; tämä viini on vahvaa, se on varmastikin mennyt päähäni; joskus
se antaa -- uupumusta, ja päällepäätteeksi ikävää. Se on joutavaa
puhetta, mutta loppukoon tähän, koska minä olen päissäni. Käykäähän,
herra, ottamaan kuppi kahvia -- se on hyvää."

"Kiitos, ei", vastasi englantilainen, "en juo koskaan kahvia illalla,
se estää minulta unen."

"Minä pyydän, maistakaahan toki meidän kahviamme, ystävä; me viljelemme
itse sitä ja olemme ylpeitä sen laadusta."

"Se on myrkkyä minulle, en uskalla", hän sanoi. "Mutta sanokaahan
minulle, pyydän, viljelevätkö nuo herrat, jotka minulla on ilo nähdä
pöydässä, teidän viljelyksiänne?"

"Kyllä, he viljelevät kahvia ja kaakaota ja kaikkea muuta silloin
kun heitä haluttaa. Te varmaan pidätte heitä raa'an näköisinä, mutta
he ovat helläsydämisiä, ah! niin helläsydämisiä; kun heikko olen,
hellivät he minua kuin isäänsä. Joutavia, herra! Eihän maksa vaivaa
salata oikeata asianlaitaa Teiltä? Me hommailemme yhtä ja toista,
mutta pääasiallisin elinkeinomme on sentään salakuljetus paremmin kuin
maanviljelys.

"Asiat eivät ole enään samat kuin ennen; nuo rannikon tullinuuskarit
vaativat nyt niin paljon vaikenemisestaan, mutta jäähän sitä kumminkin
hiukan voittoa. Nykyään on vain pikku ansioiden aika, ja saamme olla
kiitollisia, mitä pikku paloja hyvänsä kaitselmus meille antaa."

"Kuten nuo kaksi amerikalaista, jotka juopuivat ja surmasivat toinen
toisensa", sanoa tokasi herra Strickland, jonka kieli ei koskaan
osannut vaieta.

Äkkiä Don Pedron kasvot muuttuivat, viinin aiheuttama valheellinen
iloisuus katosi niistä ja sijaan ilmestyi tuima ja kavala ilme.

"Olen väsynyt, herra", hän sanoi, "niinkuin Tekin varmasti olette, ja
jos sallitte sytytän uuden sikaarin ja nukahdan hetkisen riippumatossa.
Ehkä suvaitsette huvitella muiden kanssa sill'aikaa, herra, kunnes
haluatte käydä levolle."

Noustuaan seisaalle teki hän kumarruksen ja läksi jonkunverran
epävakaisin askelin huoneen etäisimpään nurkkaan.

Kun Don Pedro oli vetäytynyt riippumattoonsa, minne intiaanityttö
Luisa oli määrätty tuutimaan häntä uneen, näin hänen poikansa Josén ja
texasilaisen hylkiön Smithin, jotka kumpikin, samoinkuin koko joukko,
olivat enemmän tai vähemmän juovuksissa, astuvan englantilaisen luo ja
pyytävän häntä ryhtymään korttipeliin. Arvaten heidän tahtovan häntä
näyttämään mukana olevia rahojaan, hänkin näytteli olevansa juovuksissa
ja vastasi äänekkäästi, että hän oli menettänyt enimmät rahansa
haaksirikossa ja oli, ennen kaikkea, juonut liian paljon voidakseen
pelata.

"Sitten Te varmastikin olette hukannut ne tällä matkalla, ystävä",
sanoi Don José, "sillä unohdatte antaneenne noille merimiehille lahjoja
vyötäisillänne kantamasta kultavyöstä. Siitä huolimatta ei ketään
sivistynyttä miestä pakoteta pelaamaan tässä talossa, tulkaahan siis
juttelemaan, kun nuo muut pelaavat."

"Niin, se on paljon parempi", vastasi herra Strickland ja hoippui
tyhjään tuoliin, lähelle minun pöytäpaikkaani, missä oli väkijuomia ja
sikaareja. Tässä hän istui katsellen peliä, joka oli korkea, vaikkakin
pelirahat olivat mitättömiä -- ne olivat kakaopapuja -- ja kuunteli
pelimiesten keskustelua, yhtyen siihen yhtämittaa.

Puhetta ei ollut hauska kuulla, sillä juovuttuaan yhä enemmän
alkoivat nuo roistot rehennellä menneillä urotöillään eri osissa
maata. Joku miehistä kertoi, miten hän oli rääkännyt ja kiduttanut
erästä intiaania, joka oli solvaissut häntä; joku toinen, miten oli
murhannut naisen oltuaan kateellinen hänen takiansa; joku kolmas,
miten matkustajain kuormat ryöstettiin ja matkustajat itse surmattiin
ajamalla heidät ajoneuvoineen äkkikuiluun. Kaikki nämä jutut olivat
kuin maito paloviinaan verrattuina amerikalaisen Don Smithin juttuihin,
joita hän kertoili toisen toisensa jälkeen, kunnes herra Strickland,
malttamatta niitä enään kuulla, vaipui pieneen unenhorrokseen.

Kaikki tämä tapahtui minun istuessani pikku pöydässä, johon illalliseni
oli tuotu, vaieten, koskei kukaan minulle puhunut, mutta kuullen kaiken
mitä sanottiin. Istuin siinä levollisesti kädet ristissä rinnallani,
kuunnellen juttuja väkivallasta, ryöstöstä ja murhista, joita nuo
konnat olivat harjoittaneet maanmiehiäni kohtaan.

Minä olin heille vain inhotun ja vihatun rodun jäsen, joka armosta
olin päässyt heidän seuraansa, ryöstettäväksi ja murhattavaksi ennen
pitkää. Mutta sydämessäni katselin heitä inhoten ja halveksien
ja tunsin olevani tähtien korkeudella heidän yläpuolellaan sekä
ihmettelin, kuinka kauan suuri Jumala salli heidän häiritsevän maailmaa
läsnäolollaan.

Nämä mietteeni näyttivät vaivaavan muutamia läsnäolijoita, sillä Don
Smith tokasi äkkiä:

"Katsokaahan tuota intiaanikonnaa; hän on ylpeä kuin riikinkukko
keväällä; hän muistuttaa näöltään tuota kuningasta raunioilla,
missä viime vuonna odottelimme arvoisaa rouvaa ja hänen joukkoansa.
Muistattehan tuon rouvan, ettekö muistakin, José? Voin vieläkin kuulla
hänen huutonsa."

Hän nauroi raa'asti ja lisäsi: "Käykäähän, kuningas, ottamaan ryyppy."

"Kiitos, herra", vastasin, "olen juonut."

"Polttakaahan sitten sikaari, oi kuningas."

"Kiitos, herra, en polta tänä iltana enään."

"Kaikkien intiaanien herra päämies ei tahdo polttaa eikä juoda", sanoi
Don Smith, "antakaamme hänelle siis pyhääsavua", ja otettuaan lautasen,
hän täytti sen kuivalla tupakalla ja savukepaperilla ja sytytti tulen.
Sitten asetti hän lautasen eteeni pöydälle, jotta tupakan savut
kohoilivat ilmaan ympärilläni.

"Katsokaahan, hänpä näyttää kuin jumala tietenkin", sanoi amerikalainen
käsiään paukuttaen; "kuulkaahan, José, uhratkaamme hänelle. Tuo tyttö,
joka viime viikolla karkasi, ja jonka me otatimme koirilla kiinni --."

"Ei, ei, toveri", katkaisi hänet José, "eivät Teidän kujeenne käy
tänä iltana -- unohdatte, että meillä on vieras. Haluaisin kylläkin
tehdä tuosta intiaanipirusta uhrin itselleen", hän lisäsi juopumuksen
raivossa. "Surma hänelle! Hän loukkasi minun isääni ja äitiäni laivalla
ollessamme."

"Ja aiotteko sietää tuon intiaanipuujumalan loukkauksia? Olisinpa ollut
minä Teidän sijassanne, niin olisin jauhanut hänet pieniksi palasiksi,
jotta olisi lakannut valehtelemasta."

"Sen minä kyllä teenkin", sanoi José, narskuttaen hampaitaan; "hän
on solvaissut ja loukannut minua, ja hänen, tuon mustan varkaan, on
suoritettava korvaus siitä", ja temmaten suuren veitsen hän heilutti
sitä kasvojeni edessä.

En siitä säikähtänyt, en edes räpäyttänyt silmiäni, vaikka terä
välähteli tuuman päässä kasvoistani, sillä tiesin hänen iskevän, jos
vähänkään pelkäisin. Sanoin vain tyynesti:

"Teitä haluttaa pilailla, herra, ja Teidän pilanne on hieman raakaa,
mutta minä en ole millänikään, sillä tiedän, ettette voi tehdä
väkivaltaa minulle, koska olen vieraanne, ja ne, jotka tappavat
vieraansa, eivät ole sivistyneitä miehiä, vaan murhaajia, joihin ei
korkeasyntyinen Don José Moreno suinkaan tahtoisi lukeutua."

"Tappakaa, José, tuo sika", sanoi Smith; "hän pilkkaa Teitä taaskin.
Niin säästytte pitemmästä vaivasta."

Kun Don José toistamiseen lähestyi minua veitsi kädessään, hyppäsi
herra Strickland tuolistaan äkkiä meidän väliimme.

"Kuulkaahan, ystävä", hän sanoi, "leikki sijansa saakoon, mutta Te
jatkatte sitä tapanne mukaan liian pitkälle", ja tarttuen miestä
olkapäihin hän ponnisti kaiken voimansa ja paiskasi hänet menemään
sellaisella kyydillä, että hän satutti jalkansa pitkään pöytään ja
vieri sitä pitkin, pudoten raskaasti lattialle isänsä lähettyville,
mistä hän kompuroi ylös pahasti kiroten.

Tällöin Don Pedro, joka oli herännyt tai teeskennellyt heräävänsä
unestaan, näki hetken tulleen astua väliin.

"Sovinnossa, pienokaiset, sovinnossa!" hän huusi uneliaana
riippumatostaan. "Muistakaahan että nuo miehet ovat vieraita, ja
lopettakaa riita! Päästäkää heidät levolle -- on aika heidän jo käydä
nukkumaan, sillä he ovat levon tarpeessa; huomenna ovat kinastelunne
ainaiseksi tauonneet."

"Ymmärrän yskän", sanoi herra Strickland pakotetulla hilpeydellä.
"Tulkaahan, Ignatio, nukutaan pois isäntiemme oiva viini. Hyvät herrat,
nukkukaa hyvin", ja hän astui yli lattian, ja minä seurasin jälessä.

Ovella käännähdin ja katsoin taakseni. Jokainen mies huoneessa katseli
meitä tarkkaavasti, ja minusta tuntui, kuin olisi juopumus hälvennyt
heidän kasvoiltaan ja sijalle tullut ilkeä konnamaisuuden ilme. Don
Smith kuiskasi jotain Josélle, joka yhä piti veistä kädessään, mutta
muut tuijottivat meihin kuin kansanjoukko mestauslavalle astuviin
miehiin.

Don Pedrokin nousi täysin virkkuna istualle riippumatossaan ja tuijotti
meihin lasimaisin silmin, intiaanitytön Luisan seisoessa riippumaton
ääressä ja silmäillessä meitä suruisin katsein kuin hautajaissaattue
hautaan kannettavaa ruumista. Tämän kaiken minä näin astuessani yli
kynnyksen ja lähtiessäni kulkemaan käytävää pitkin, ja mennessäni minua
värisytti, sillä kuva oli kamala ja peloittava.

Pian saavuimme apotinhuoneeseen, makuupaikkaamme, ja lukitsimme oven
jälessämme. Lähellä pesutelinettä, missä paloi yksinkertainen kynttilä
pulloon pistettynä, istui Molas kasvot käsiin peitettynä.

"Eivätkö ne ole antaneet lainkaan illallista, kun muotonne on noin
murheellinen?" kysyi herra Strickland.

"Luisa kyllä toi ruokaa minulle", hän kuiskasi. "Kuulkaahan, herra,
ja Te, herra Strickland, pelkomme ei ole aiheeton; he ovat päättäneet
tappaa meidät tänä yönä. Siitä tuo nainen on aivan varma, sillä hän
kuuli Don Pedron ja erään valkoisen Smith-nimisen miehen välillä
tapahtuneen keskustelun; niinikään näki hän jonkun palvelijan tuovan
lapioita puutarhasta ja asettavan ne valmiiksi, joilla lapioilla
kaivetaan meidän hautamme lattian alle."

Kun me tämän kuulimme, masentui mielemme, sillä olihan kauheata
ajatella, että olimme muutaman tunnin sisällä tuomitut lepäämään saman
lattian alla, missä nyt vielä elossa kävelimme. Jos nuo roistot olivat
määrätyt tappamaan meidät, näytti kohtalomme auttamattomalta, koska
meillä oli vain veitset puolustukseksemme, sillä vaikka olimmekin
pelastaneet pistoolimme ja jonkun verran ruutia ruutisarveemme, oli
kosteus pilannut haaksirikossa kaiken ruudin, jottei se voinut syttyä.

"Pelkään että olimme liian uhkarohkeita lähtiessämme tänne", sanoin
minä, "ja ellemme voi heti paikalla paeta, saamme hengellämme maksaa
uhkarohkeutemme."

"Älkää olko alakuloinen, herra" vastasi Molas, "sillä ette ole
kuullut koko kertomusta. Tuo nainen näytti minulle keinon, miten
voimme pelastua kuolemasta ainakin tämän illan. Käykäähän tänne",
ja vieden meidät poikki huoneen hän kumartui lähelle lattiaa juuri
päinvastaisella seinällä kuin apotinkuva oli, ja painoi lattian
rajasta paneelilaudoitusta, jolla seinä oli vuorattu noin kolmen jalan
korkeudelta.

Paneeli luiskahti sivuun, jättäen esiin aukon, niin suuren että mies
juuri mahtui sisälle ryömimään. Tämän aukon läpi ryömimme yksitellen
ja laskeuduimme alas neljä ahdasta porrasta ja pääsimme seinään
koverrettuun, niin pieneen holviin, että siellä töin tuskin oli
tilaa meidän kolmen seisoa, päämme ulottuen vain jonkun tuuman yli
lattiatason.

Kerron sen tässä Teille, herra Jones, vaikken sitä koskaan ole Teille
näyttänytkään, että tuo paikka vieläkin on olemassa, kuten havaitsette
paneelia tutkimalla. Usean vuoden ajan olen pitänyt sitä paperien ja
arvoesineiden säilytyspaikkana. Sieltä Te niinikään löydätte smaragdin,
jota Teille näytin ensi kerran kohdatessamme toisemme. Mikä tuon
holvin tarkoitus on ollut apottien aikana, en tiedä; ehkä he ovat sitä
käyttäneet niinikään aarteittensa säilytyspaikkana.

"Miten pelastamme henkemme ryömimällä täällä kuin rotat
likaviemärissä?" kysyin Molasilta. "Epäilemättä tuntevat talossa olijat
piilopaikan ja vetävät meidät täältä esiin ennen pitkää ja teurastavat
meidät."

"Luisa väittää, ettei sitä tunne kukaan muu kuin hän, sillä hän sanoo
keksineensä sen vasta kaksi kuukautta sitten, lakaistessaan lattiata
luudalla ja koskettaessaan vahingossa seinäpaneelia. Menkäämme nyt
hetkiseksi pois täältä, sillä kello ei vielä ole edes yhtätoista, ja
tyttö sanoo ettei ole vaaraa ennen puoliyötä."

"Onko hänellä jotakin pakoehdotusta?" minä kysyin.

"Hänellä on yksi ehdotus, mutta hän ei ole varma sen onnistumisesta.
Kun nuo konnat ovat olleet täällä ja nähneet meidän menneen, luulevat
he meitä joko noidiksi tai arvelevat meidän paenneen talosta, eivätkä
lähde etsimään meitä ennen aamunkoittoa. Jos Luisa suinkin voi, palaa
hän takaisin ja, astuen kamariin salakäytävän kautta, johtaa meidät
kappeliin, mistä luulee meidän voivan paeta metsään."

"Missä on tuo salakäytävä, Molas?"

"En tiedä, herra; hänellä ei ollut aikaa sanoa sitä minulle, mutta
murhamiehet tulevat sen kautta. Hän ilmaisi minulle luulevansa erään
miehen ja naisen olevan vankina lähellä kappelia, vaikkeikaan hän tiedä
heistä mitään eikä koskaan ole ollut siinä paikassa, koska intiaanit
luulevat siellä kummittelevan. Epäilemättä ne ovat Zibalbay ja hänen
tyttärensä, niin että jos siihen asti elätte, löydätte heidät sieltä ja
voitte puhua heidän kanssaan."

"Miksi sanotte 'jos elätte', Molas?"

"Koska luulen, herra, että minä silloin jo olen kuollut; kuolema
odottaa varmasti minua."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi herra Strickland.

"Kerron Teille. Kun Luisa oli lähtenyt, söin ruuan, jota hän oli
minulle tuonut ja join siemauksen viiniä. Sitten luulen nukkuneeni,
sillä herätessäni oli kynttilä sammuksissa ja minä olin pilkkopimeässä.
Kiireesti käännyin ottamaan uutta kynttilää, jonka olin pannut pullon
viereen, ja olin juuri sytyttämäisilläni sen, kun jokin pakotti
katseeni ylöspäin.

"Ja minä näin seuraavan näyn: huoneen etäisimmässä nurkassa seisoi
kalpeasti valaistu mies, ja se mies olin minä itse, puettuna aivan
samalla lailla kuin minä nyt. Seisoin siinä kalpean valon ympäröimänä;
ja vaikka kasvot olivatkin kuolleen kasvot, ei käsi kuitenkaan ollut
kuollut, sillä se viittasi minulle läpi pimeyden.

"Katselin sitä, ja kylmät pelon väreet kulkivat läpi ruumiini, niin
että tuskin saatoin sytyttää kädessäni olevaa kynttilää. Vihdoin se
kuitenkin syttyi kirkkaaseen liekkiin, ja pitäen sitä pääni päällä minä
kävelin paikalle, missä olin haamun nähnyt, mutta huomasinkin ettei
sitä enään missään ollut."

"Tai toisin sanoen. Te heräsitte unikuvastanne", sanoi herra
Strickland. "Onnittelen Teitä, että se loppui niin pian."

"On helppoa laskea leikkiä", vastasi Molas, "mutta mitä minä näin, sen
minä tosiaankin näin ja tiedän sen ennustavan kuolemaani. Hyvä, olkoon
niin; en ole vielä vanha, mutta olen elänyt kyllin kauan, ja aikani on
lähteä nyt. Armahtakoon Taivas syntini, ja niin saa loppuni tulla!"

Tämän jälkeen yritimme kumpikin, sekä herra Strickland että minä,
joskin turhaan, saada häntä luopumaan harhaluulostaan, joskaan se itse
asiassa ei ollut mikään harhaluulo, sillä Molas oli määrätty kuolemaan
seuraavana aamuna; vaikka oliko hänen näkynsä hänen kohtalonsa varoitus
vai yksinkertaisesti uni, ei ole minun arvattavissani.

Siinä samassa me lakkasimme puhumasta aaveista ja enteistä, sillä
meidän piti pitää huolta omasta turvallisuudestamme ja hetken
välttämättömyyksistä. Joitakuita minuutteja ennen keskiyötä sammutimme
valon, ryömimme yksitellen seinäholviin, suljimme luukun jälkeemme
ja aloimme odottaa ahtaassa komerossa. Pimeys oli kaamea täällä, ja
kun juomamme viinin lämpö oli haihtunut suonistamme, valtasi meidät
värisyttävä pelko. Hetket uppoavassa laivassa olivat olleet kamalia,
mutta mitä ne sittenkään olivat verrattuina kaikkeen tähän?

Vaikka hiljaisuus olikin syvä kuului kesken kaiken outoja ääniä ja
ratinaa, joka kaikki karmi selkäpiitämme. Luimme rukouksia, jotta
vallan väsyimme, sitte yritin minä puolestani hiukan torkahtaa,
mutta huomasinkin, että uni on pahempaa kuin valvominen, sillä
mielikuvitukseni reuhtoi ja maalasi kuvia kaikenkaltaisia, kunnes
minusta tuntui, että kaikki kauhun kuvat seinillä alkoivat elää ja
liikehtiä silmissäni.

Minä kuulin marttyyrien voihkeen ja heidän tuskansa katselijain raa'at
ilkunnat. Sitten muuttui kuva, ja minä olin näkevinäni noiden kahden
amerikalaisen murhenäytelmän, joiden kohtalosta herra Strickland oli
minulle kertonut, ja joiden veriläikät vieläkin näkyivät lattialla.
Pimeys ammotti edessämme, ja minä näin vuoteet, missä he nukkuivat
raskaasti, nuo uljaat, elämän kukoistuksessa olevat miehet.

Sitten ilmestyi heidän viereensä uusia kuvia, Don Pedro, Don José ja
muut, ja haamujen joukosta pilkistivät heidän maanmiehensä Don Smithin
kavalat kasvot. Sänkyvaatteet viskattiin menemään ja taaskin kaikki oli
mustaa, mutta pimeän keskestä olin kuulevinani iskuja ja voihkinaa ja
murhamiesten kiireisiä askeleita ja kuolleilta miehiltä varastettujen
rahojen kilinää. Silloin nykäsi herra Strickland minua, herättäen minut
yhtäkkiä.

"Kuulkaahan", hän kuiskasi korvaani, "kuulen miehien hiipivän pitkin
huonetta."

"Jumalan nimessä, olkaa hiljaa!" minä vastasin, puristaen hänen kättään.



YHDEKSÄS LUKU.

Kaksintaistelu.


Painoimme silloin korvamme paneelia vastaan ja kuuntelimme. Ensin
kuulimme narsketta, joka hiljaisuudessa tuntui hyvin kovalta, sitten
joustavia täräyksiä, aivankuin kissa olisi hypännyt lattialle
joltakin korkeudelta, ja hiljaista hiipimistä, aivankuin sukkasilla
kulkua pitkin permantoa. Tämän jälkeen tuli joksikin hetkeksi äkkiä
hiljaisuus, jonka katkaisi aseiden kilinä ja voimakkaiden miekan- ja
veitsen-iskujen ääni jotakin pehmeätä ainetta vastaan. Nuo murhamiehet
pistelivät aseillaan puhki sänkyvaatteet, luullen meidän nukkuvan
niiden alla. Sitten me kuulimme kuiskailuja ja pahantuulisia kiroiluja,
sitten sanoi ääni, se oli Don Josén: "Olkaa varuillanne, vuoteet ovat
tyhjät."

Tuossa tuokiossa syttyivät kynttilät, sillä me näimme niiden
pilkotuksen läpi paneelinrakojen ja voimme seurata kaikkea, mitä
tapahtui huoneessa. Siinä edessämme oli Don José, Don Smith ja neljä
heidän toveriaan, kaikilla veitset käsissä, Don Pedron, isäntämme,
seisoessa ajatuksissaan, aivan kuin seinään naulittuna, apotinkuvan
kohdalla, pitäen kynttilää korkealla päänsä päällä ja tähystellen
kalansilmineen huoneen jokaiseen soppeen.

"Missä he ovat?" hän sanoi. "Missä nuo noidat ovat? Etsikää heidät pian
ja tappakaa heidät."

Sitten juoksivat miehet ympäri huonetta, siirrellen vuoteita ja
tuijottaen seinämaalauksiin, aivankuin toivoen meidät seiniltä
löytävänsä.

"He ovat menneet", sanoi José vihdoin; "tuo intiaani Ignatio on heidät
noitunut pois. Hän on pahahenki eikä ihminen; minä tiesin sen jo alusta
alkaen."

"Mahdotonta!" huusi Don Pedro, joka oli kalpea raivosta ja kauhusta.
"Ovea on vartioitu hamasta siitä hetkestä, kun he tulivat taloon,
eikä ainoankaan elävän olennon pitäisi saada aukeamaan noita telkiä.
Tutkikaa, tutkikaa, heidän täytyy olla jossain piilossa."

"Hakekaa itse", vastasi Don Smith suuttuneena, "he eivät ole täällä.
Ehkä he keksivät kuvan salatien ja pakenivat pitkin käytävää kappeliin."

"Se on mahdotonta", vastasi Don Pedro jälleen, "sillä juuri vastikään
olin kappelissa enkä heistä merkkiäkään nähnyt. Joku meistä on
kavaltaja, joka on vienyt heidät ulos talosta; taivaan nimessä, jos
minä hänet saan ilmi --" ja hän kirosi kaameasti.

"Haemmeko koirat?" kysyi Don José, ja minua värisytti kuullessani tämän
kysymyksen; "ne ehkä haistavat heidän jälkensä."

"Hullu, mitä tässä mahtaa koirilla, kun te kaikki olette tallustelleet
lattialla?" huomautti isä. "Huomenna päivän valjetessa lähdemme
etsimään heitä ulkoa, sillä nämä miehet täytyy löytää ja tappaa, tai
meidät perii hukka. Viranomaiset epäilevät meitä nytkin jo noiden
kahden amerikalaisen katoamisen takia, ja he lähettävät Vera Cruzista
sotilaita ampumaan meidät, sillä aivan varmasti tuo englantilainen on
rikas ja mahtava. Varmaa on, etteivät he ole täällä, mutta ehkä he
piileskelevät muualla rakennuksessa. Käykäähän tutkimaan käytäviä ja
ullakkoa", ja hän katosi seinään toisten seuraamana, jättäen huoneen
yhtä pimeäksi ja äänettömäksi kuin se oli ollut ennen heidän tuloaan.

Hetkeksi oli vaara ohi, ja me puristimme toistemme käsiä iloissamme,
sillä emme uskaltaneet puhua, emme edes kuiskata. Kului ehkä kymmenen
minuuttia, kun äkkiä taas kuulimme ääniä, ja huoneen valaisi Don Pedron
kädessä palava kynttilä, isän astuessa poikineen huoneeseen.

"He ovat kadonneet", sanoi vanhus, "piru, heidän päämiehensä, tietää
miten. Hyvä, huomenna etsimme heitä ulkoa, mikäli mahdollista; siihen
asti ei asialle mahda mitään. Olit hullu, José, kun toit heidät tänne.
Enkö ole sinulle sanonut, ettei raha viekoittele minua enään tappamaan
valkoista miestä?"

"Tein sen koston, enkä rahan takia", vastasi José.

"Onpa se kaunis kosto", sanoi isä, "kosto, joka miltei maksaa
meidän kaikkien hengen. Sanon teille, että ellei heitä huomenna ole
tavoitettu ja pakoitettu vaikenemaan, jätän minä tämän seudun ja lähden
sisämaahan, minne ei lain koura meitä seuraa, sillä en halua tulla
ammutuksi koiran lailla.

"Kuulehan José -- käske noita tovereita jättämään etsintä ja käymään
maata; se on hyödytöntä. Tule sitten kauniisti huoneeseeni, niin käymme
katsomassa intiaania ja hänen tytärtään. Jos me aiomme pakoittaa heidät
kertomaan salaisuutensa, on meidän tehtävä se tänään, sillä juovuksissa
ollessani kerroin kuin mikäkin mieletön tuon jutun englantilaiselle,
luullen ettei hän jäisi henkiin kertomaan sitä muille."

"Niin, niin, se on tehtävä tänään, sillä huomenna täytyy meidän paeta.
Mutta mitä sitten, elleivät he tahdo puhua?"

"Meillä on kyllä keinoja pakoittaa heidät siihen", vastasi vanhus
uhkaavasti; "mutta puhuvat he tahi ei, heidät on jälkeenpäin tehtävä
vaarattomiksi --" ja hän sivalsi kädellään yli kaulansa, lisäten:
"Tule."

Tunti kului meidän yhä viipyessä holvissa täynnä odotusta, toivoa ja
pelkoa, ja sitten kuulimme taaskin jalankapsetta, jota siinä samassa
seurasi hiljainen kuiskaus paneelin toisella puolella.

"Oletteko siellä, herra?" kuului tuo kuiskaus. "Minä, Luisa, täällä
olen."

"Olemme", minä vastasin.

Sitten kosketti hän lautaa ja avasi luukun.

"Kuulkaahan", hän sanoi, "he ovat kaikki menneet maata, mutta ennen
aamunkoittoa nousevat he taas teitä etsimään. Siksi on teidän valittava
toinen kahdesta ehdotuksesta: jäädä tänne piiloon, ehkä useiksi
päiviksi, tai yrittää paeta heti paikalla."

"Miten voimme paeta?" kysyin.

"On vain yksi tie, herra -- kappelin kautta. Ovi on lukossa, mutta voin
näyttää teille paikan, mistä pappien oli tapana tarkastaa alhaalla
olevia, ja mistä te, jos olette rohkeita, voitte hypätä alas lattialle,
sillä korkeus ei ole niin suuri. Kun kerran sinne pääsette, voitte
pujahtaa pihalle alttarin päällä olevasta akkunasta, joka on rikki,
kuten olen ulkoapäin nähnyt, vaikkakin teidän ehkä on kiivettävä toinen
toistenne harteille. Sitten teidän täytyy paeta niin nopeasti kuin
suinkin, nousseen kuun valossa. Koirat ovat kahleissaan, niin että te,
jos Sydän teitä suojelee, pääsette pakenemaan vaaratta."

Sanoin silloin herra Stricklandille näin:

"Vaikkeikaan tyttö sitä tiedä, luulen tuossa kappelissa kohtaavamme
seuraa, koska intiaani tyttärineen on vankina siellä, minne Don Pedro
ja José ovat menneet heitä katsomaan. Vaaramme on suuri, uskallammeko
lähteä?"

"Uskallamme", vastasi herra Strickland hetken mietittyään, "sillä
parempi on uhkarohkeus kuin tuuma tuumalta nääntyminen tässä
kidutuskomerossa tai heidän käsiinsä kuoleminen. Olemme niinikään
tulleet kaukaa ja paljon jo kokeneet, löytääksemme tuon intiaanin, ja
jos nyt jätämme käyttämättä tämän tilaisuuden, emme ehkä enään saa
toista."

"Mitä sanotte, Molas?" minä kysyin.

"Sanon että herra puhuu viisaasti, sekä että minusta on samantekevää
mitä teemme, sillä käännynpä sinne tai tänne, kuolema minua kuitenkin
odottaa."

Yksi kerrallaan me pujahdimme ulos paneeliholvista, ja kuun valossa
vei Luisa meidät poikki lattian vuoteiden väliin, sille kohtaa missä
riippui apotin kuva, joka puuhun maalattuna näyttäytyi olevan vain
taitavasti tehty, saranoilla kääntyvä ovi.

Laskeutuen polvilleen salaisen oven kynnykselle, hiipi Luisa alas
käytävään. Kun me kaikki olimme laskeutuneet hänen viereensä, sulki hän
paneelioven ja tarttui, pyytäen meitä ottamaan toisiamme kädestä ja
pysymään hiljaa, minun käteeni ja vei meitä läpi käytävien, kuiskaten
vihdoin:

"Olkaa ääneti nyt, sillä tulemme sille paikalle, mistä teidän on
hypättävä alas kappeliin, ja tuossa oikeallanne on porraskäytävä."

Me menimme ohi porraskäytävän ja käännyimme johonkin nurkkaan, Luisan
taluttamina.

Tuossa tuokiossa lyyhistyi hän syliini, mutisten: "Taivaan nimessä!
Aaveita! aaveita!" Ellen olisi pitänyt hänestä kiinni, olisi hän
paennut. Hänen kätensä yhä kädessäni minä tunkeuduin eteenpäin ja
huomasin saapuneemme pieneen piilopaikkaan samaan, jonka Teille näytin,
herra Jones -- joka oli noin kymmenen jalan korkeudella kappelin
lattiasta, ja niinkuin muutkin paikat tässä talossa, niin asetettu,
että asianomainen apotti tai munkki voi, ilman että häntä huomattiin,
nähdä ja kuulla kaiken, mitä tapahtui alhaalla.

Yhdestä asiasta minä olen varma, ettei monien sukupolvien eläessä
yksikään munkki ole nähnyt täältä kummallisempaa näkyä kuin se, joka
kohtasi silmääni. Kappelin alttaria valaisivat särkyneestä akkunasta
tunkeutuvat kirkkaat kuunsäteet sekä kivialttarilla palava lamppu.
Tämän lampun voimakkaassa valokehässä seisoi neljä henkilöä, nimittäin
Don Pedro, hänen poikansa Don José ja vanha intiaani tyttärineen.

Kummallakin puolella alttaria oli silloin kuten nytkin kaksi
puupilaria, joiden päät oli veistetty enkelien muotoisiksi, ja näihin
pylväisiin oli köytetty kiinni vanha intiaani ja tyttö, kumpikin
pilariinsa, kädet sidottuina yhteen pilarien taakse, niin että he
olivat aivan avuttomia. Katseeni kiinnittyi ensinnä naiseen, joka oli
minua lähinnä, ja nähtyäni hänet, vaikkakin pörröisenä, vaivan ja
nälän kuluttamana, ylpeät kasvonsa sielun tuskan ja voimattoman raivon
vääristäminä, en enään ihmetellyt, että Molas, samoinkuin Don Pedrokin,
olivat ylistäneet hänen kauneuttaan.

Hän oli intiaani, mutta sellaista rotua, jota en minä koskaan ennen
ollut nähnyt, sillä hän oli miltei valkea väriltään, ja tumma,
aaltoileva tukkansa valui valtaisena aina polviin asti. Hänen kasvonsa
olivat soikeat ja pienikokoiset, ja niissä tuikki pari ihanaa,
tummansinistä silmää, kun taas hänen valkea pukunsa toi esiin hänen
sorjan ja mehevän vartalonsa ihanuuden.

Jos tytön tila oli tukala, oli tuon vanhan miehen, hänen isänsä, joka
yksinkertaisesti oli etsimämme Zibalbay, tila vieläkin tukalampi. Kuten
Molas oli häntä kuvannut, oli hän hoikka ja melko pitkä, tukka ja
parta valkeat, silmät ankarat ja haukankatseiset, kotkannenä, eikä Don
Pedrokaan ollut liioitellut, väittäessään häntä kuninkaan muotoiseksi.
Hänen viittansa oli repeytynyt, jättäen hänet puolialastomaksi, ja
hänen otsallaan, rinnallaan ja käsillään oli verinaarmuja, joita hänen
jaloissaan olevalla taittuneella ratsupiiskalla oli isketty.

Ei ollut vaikeata arvata, kuka piiskan oli taittanut, sillä tuon
vanhuksen edessä seisoi Don José, hengittäen raskaasti ja pyyhkien
hikeä otsaltaan.

"Tuo aasi ei ole tietääkseenkään", hän sanoi isälleen espanjaksi;
"kysykäähän tytöltä -- hän varmaankin heltyy, nähdessään ukkoa
ruoskittavan?"

Don Pedro lähti alttarin äärestä, jota vastaan hän oli nojannut, ja
lähestyi naista, tuijottaen häneen synkein silmin.

"Rakkaani", hän sanoi tytölle mayankielellä, "tämä näky tuottaa varmaan
tuskaa sinulle. Lopeta se ilmoittamalla meille, minne on kätketty tuo
raha-aarre."

"Vaikka henkeni veisivät, lapsi", sanoi väliin Zibalbay, "kiellän sinua
mitään ilmaisemasta, ei vaikka he kuinka minua kiduttaisivat sinun
nähtesi."

"Hiljaa, sinä koira!" sanoi Don José, iskien häntä kädellään vasten
suuta.

"Oi! Olisinpa vapaa, niin kyllä teille kostaisin!" sähisi tyttö,
jännittäessään ja pudistaessaan kahlehtivia köysiään.

"Älähän hätäile, rakkaani", irvisteli Don José; "odotahan hetkinen,
niin saat kostosta kylliksesi. Jos hän ei puhu, luulen keksivämme
keinon, millä sinut pakoitamme puhumaan, mutta en tahdo olla raaka
sinua kohtaan, ellei minun suorastaan ole pakko. Olet liian kaunis,
aivan liian kaunis."

Tyttö vapisi pelon ja vihan vallassa, mutta vaikeni.

"Mitä me hänelle nyt yritämme?" hän jatkoi, kääntyen Don Pedron
puoleen; "kuumaa vai kylmääkö rautaa? Tee päätöksesi, sillä minä alan
väsyä. Hyvä, saisinkohan tuon veitsen? No, ystävä", hän sanoi, kääntyen
intiaanin puoleen, "viimeisen kerran pyydän sinua ilmaisemaan, missä
tuo kultatemppeli on, josta puhuit tyttärellesi isäni kuullen?"

"Ei sitä missään ole, valkoinen mies", hän vastasi suuttuneena.

"On, ystävät! Tahdotko sitten ilmaista, mistä olet löytänyt nuo pikku
kolikot, jotka sieppasimme luonasi käyneeltä intiaanilta, ja mistä tämä
veitsi on lähtöisin", ja hän osoitti kädessään pitämäänsä veistä.

Se oli kaunis miekka eikä, mikäli voin nähdä seisomapaikaltamme,
teräksestä vaan lujasta kuparista, missä oli naisen muotoinen, silkasta
kullasta tehty kädensija.

"Miekan antoi minulle eräs ystävä", sanoi intiaani. "En tiedä, mistä
hän sen sai."

"Tosiaan", vastasi José, kamalasti nauraen, "ehkä sentään muistatkin.
Kuumentakaahan, isä, miekankärki lampussa, niin minä kertoilen tässä
vieraallemme, mitä käymme tekemään hänelle ja tyttärellensä."

Don Pedro nyökäytti päätään ja otti miekan sekä piti kärkeä liekin
yläpuolella, Josén kuiskatessa intiaanin korvaan ja osoittaessa silloin
tällöin tyttöä, joka pelon ja kauhun vallassa oli lyyhistynyt maahan,
missä hän virui puolittain hiustensa peitossa.

"Oletteko te valkoiset miehet piruja?" sanoi vanhus vihdoin vihoissaan,
joka näytti tulevan hänen sielunsa pohjasta, "ja eikö teidän
keskessänne oikeutta olekaan?"

"Ei laisinkaan, ystävä", vastasi José, "me olemme itse asiassa hyviä
miehiä, mutta ajat ovat kovat, ja meidän on elettävä. Mitä muutoin
asiaan tulee, emme juuri liikoja välitä laista näillä seuduin, enkä
koskaan ole ainakaan intiaanikoirilla kuullut olevan mitään oikeuksia.
Vielä kerran kysyn, tahdotko viedä meidät sinne, mistä tuo kulta on
kotoisin, jättäen tyttäresi tänne turvallisuutemme pantiksi?"

"En koskaan!" huusi intiaani. "On sata kertaa parempi, että me kumpikin
kuolemme, kuin että kansani muinaiset pyhät salaisuudet tulisivat
teidän tietoonne."

"Onpa teillä siis sittenkin salaisuuksia! Isä, onko miekka kuuma?"
kysyi José.

"Hetki vielä, poikani", sanoi vanhus, kääntäen rauhallisesti kärkeä
liekissä.

Tämän näyn me näimme ja tämmöiset sanat me hämmästyen kuulimme.

"On aika puuttua asiaan", mutisi herra Strickland ja valmistui,
asettaen kätensä kaiteelle, hyppäämään alas kirkkoon.

Eräs ajatus välähti minussa äkkiä, ja minä vedin hänet takaisin
käytävään.

"Ehkä ovi on avoinna", minä sanoin.

"Aiotteko käydä tuonne sisälle?" kysyi Luisa.

"Tietysti", minä vastasin; "meidän täytyy pelastaa nuo ihmiset tai
kuolla heidän kanssaan."

"Hyvästi sitten, herrat, sillä olen tehnyt mitä voin puolestanne,
ja pyhimykset teitä nyt suojelkoot, sillä jos minut nähdään, pääsen
hengestäni, ja minulla on lapsi, jonka takia tahdon elää. Vielä kerran,
jääkää hyvästi", ja hän pujahti tiehensä varjon tavoin.

Me laskeuduimme alas portaita. Niiden alapäässä oli pieni ovi, joka
oli, kuten olimme toivoneet, avoinna. Hetken me neuvottelimme siinä, ja
hyökkäsimme sitten poikki lattian alttarin ympärillä olevaa valokehää
kohti. Josélla oli jo kuuma miekka kädessään.

"Katsohan toki, rakkaani, katsohan", hän sanoi tytölle, napauttaen
häntä leuvalle. "Aion ristiä arvoisan isäsi kristittyjen uskontomenojen
mukaisesti, polttamalla ristin hänen otsaansa", ja hän vei hehkuvan
kärjen intiaanin kasvoja kohti.

Tällä hetkellä karkasi Molas takaapäin häneen kiinni, niin että miekka
putosi hänen kädessään, minun tehdessäni saman tempun Don Pedrolle,
pidellen häntä niin, ettei hän rimpuilemisestaan huolimatta voinut
päästä minnekään.

"Jos päästätte hiiskaustakaan, on kumpikin kuoleman oma", sanoi herra
Strickland, ottaen ylös miekan ja pannen sen kuuman kärjen Josén rintaa
vastaan, niin että se vähitellen poltti reiän vaatteisiin.

"Mitä meidän on näille miehille tehtävä?" hän kysyi.

"Tappaa heidät, kuten he olisivat tappaneet meidät", vastasi Molas;
"tai, jos se teitä kauhistaa, päästää vapaaksi tuo vanhus ja antaa
hänen kostaa omat ja tyttärensä kärsimät vääryydet."

"Mitä sanotte, Ignatio?"

"En tosin halua nähdä verta, mutta turvallisuutemme takia olisi näiden
roistojen viisainta kuolla. Hengiltä heidät!"

Don Pedro alkoi mylviä kauhuissaan, ja tuo sankari, José, puhkui
kyyneliin ja rukoili armoa, kiemurrellen tuskissaan, sillä miekan kärki
poltti häntä.

"Te olette sivistynyt englantilainen", hän ynisi; "Te ette voi tappaa
avutonta miestä kuin teurasta."

"Niinkuin Te yrititte tappaa meidät tuonne kamariin -- meidät,
jotka pelastimme teidän henkenne", vastasi herra Strickland. "Mutta
Te olette oikeassa, en voi sitä tehdä, koska, kuten sanotte, olen
sivistynyt mies. Molas, päästäkää irti tuo koira, ja jos hän yrittää
paeta, lävistäkää hänet puukollanne. José Moreno, Teillä on miekka
kupeellanne, ja minulla kädessäni; en tahdo Teitä tappaa, mutta koska
meillä on riita, niin ratkaiskaamme se tässä ja heti paikalla."

"Te olette mieletön, herra", minä sanoin, "lähteä nyt tuolla tavoin
henkeään kaupitsemaan! Minä tuon jo ilman muuta tappaisin."

"Tahdotteko taistella, jos päästän Teidät irti, José Moreno?" hän
kysyi, vastaamatta minulle, "vai tahdotteko kuolla paikallanne?"

"Tahdon taistella", hän vastasi.

"Hyvä. Päästäkää vapaaksi hänet, Molas, ja seiskaa varalla veitsinenne."

"Minä käsken", aloin minä, mutta mies oli jo vapaa ja herra Strickland
odotti häntä, selkä oveen päin, tarkastellen kultakädensijaista
intiaanimiekkaa.

José katsahti ympärinsä kuin etsien keinoa paeta, vaikka turhaan,
sillä edessä oli miekka ja takana Molasin puukko. Jonkun sekunnin --
ehkä kymmenen -- seisoivat he toisiinsa tuijottaen lampun valokehässä,
kuun säteiden leikkiessä heidän yläpuolellaan. Me katselimme tyystin
vaieten, intiaanityttö viskaten kasvoiltaan pitkät suortuvansa ja
nojaten eteenpäin niin paljon kuin siteensä sallivat, nähdäkseen
kuolinkamppailun kahden henkilön välillä, joista toinen oli kiduttanut
ja loukannut häntä ja toinen, jalonnäköinen valkoinen mies, oli
ilmestynyt pimeydestä vapahtamaan hänet.

Se oli kummallinen näky, sillä valon ja pimeän tahi hyvän ja pahan
vastakohta ei ole suurempi noiden kahden miehen vastakohtaa, ja paikka
ja hetki teki sen vieläkin kummallisemmaksi. Heidän takanaan tuijotti
häväistyn kappelin autius, heidän edessään riippui tyhjä risti ja
häväisty Herran alttari, ja heidän jalkojensa ääressä viruivat ammoin
unhoon jääneen vainajan luut, vainajan, jonka henki ehkä tuijotti
varjojen keskestä yhtä totisena kuin meidän elävät, silmämme. Niin,
tämä yöllinen kuolon ja koston näytelmä Rauhan temppelissä tuntui
hyvin kummalliselta, ja vielä nytkin sitä muistellessani tuntuu kuin
jähmettyisi vereni.

Siitä hetkestä asti kuin näin heidän astuvan toisiansa vastaan, oli
kaikki pelkoni taistelun päättymisestä hävinnyt. Voitto oli kirjoitettu
herra Stricklandin tyynille kasvoille, eritotenkin hänen suuriin
sinisiin silmiinsä, jotka yhtäkkiä olivat tulleet ankariksi kuin
kostonenkelin silmät, jotavastoin Josén kasvot todistivat ääretöntä
kauhua ja rajatonta epätoivoa. Hän oli kuoleman partaalla, ja lähenevä
loppu saattoi hänet suunniltaan.

Hän löi kuitenkin ensiksi, sillä astuen askeleen eteenpäin suuntasi hän
huiman iskun kohti herra, Stricklandin päätä, joka, sivuun hypäten,
väisti sen ja sen sijaan lävisti hänen vasemman kätensä. Huutaen
tuskasta peräytyi meksikolainen herra Stricklandin seuraamana, jota hän
tavoitteli yhtä mittaa turhaan, sillä jokainen isku väistettiin.

He oivat alttarikaiteen sisällä ja hänen selkänsä kosketti toista
puupilaria -- mihin tyttö oli sidottu. Kauemmas hän ei voinut peräytyä,
vaan pysähtyi siihen, huiskien rajusti ympärilleen, niin että tyttö
pilarin toisella puolella lyyhistyi maahan, välttääkseen hänen
miekaniskujaan.

Sitten siitä tuli loppu, sillä herra Strickland, joka odotti vuoroaan,
astui äkkiä ylettyville, peräytyäkseen siinä samassa, niin että
meksikolaisen hänen päähänsä tähtäämä raju isku osui kalahtaen
kivilattiaan, missä vielä nytkin on jälki siitä. Ennenkuin Don
José, jonka käsi tärähti iskusta, ehti nostaa miekkaansa, oli herra
Strickland valmis ja iski toistamiseen kaikin voimin. Nytpä isku sattui
paremmin, sillä hänen miekkansa lävisti meksikolaisen sydämen, niin
että tämä kaatua rojahti lattialle, kuollen siihen, alttariportaan
ääreen.

Tämän jälkeen minun on kerrottava omasta huolimattomuudestani, joka oli
saattaa meille kaikille kuoleman. Muistatte kai että yhä minä pitelin
kiinni Don Pedroa, ja en ymmärrä, miten olikaan, mutta iloissani ja
kiihkoissani hellitin otteeni, niin että hän siinä samassa pääsi
kierähtämään käsistäni ja katosi silmänräpäyksessä.

Painalsin hänen jälkeensä vaikkakin liian myöhään, sillä juuri kuin
saavuin ovelle, pamahti se kiinni nenäni edessä, enkä minä saanut sitä
auki, koska kappelin puolella ei ollut avainta eikä kädensijaa.

"Pakoon", minä huusin, rynnäten takaisin alttarin luo; "hän livahti
käsistäni ja on tuossa tuokiossa täällä toveriensa kanssa."

Herra Strickland oli sen nähnyt, ja katkoi miekallaan täyttä päätä
tyttöä piteleviä köysiä, Molasin irroittaessa isää. Juoksin nyt yli
alttarin -- annettakoon se minulle anteeksi, hädässäni -- hypäten
rikkinäisen akkunan kivilaudalle ja kapusin ylös, Molasin auttaessa
alhaalta. Päästyäni akkunalle, kurottauduin alas ja tartuin Zibalbayta
kiinni molemmista käsistä, sillä hän oli liian jäykkä itse kapuamaan,
sekä vedin hänet ylös viereeni, käskien hänen hypätä ilman pelkoa
maahan ulkopuolelle, sillä korkeus oli vain kymmenisen jalkaa. Sitten
seurasi hänen tyttärensä, sitten herra Strickland ja viimeisenä vihdoin
Molas, niin että kolmen minuutin sisällä siitä kun Don Pedro oli
paennut, me seisoimme valmiina kappelin ulkopuolella, puiston pensaiden
suojassa.

"Minne nyt?" kysyin, sillä paikka oli outo minulle.

Maya, tuo tyttö, vilkaisi sivulleen ja sitten ylös taivaalle.

"Seuratkaa minua", hän sanoi; "tiedän yhden tien", ja lähti juoksemaan
yli puiston.

Yhtäkkiä saavuimme miehenkorkuisen aidan luo, jonka takana oli
tuuhea aloe-pensaisto. Kiipesimme yli aidan ja pujottelimme läpi
pensaiden, pääsemättä kuitenkaan ilman haavoja sillä piikit olivat
teräviä -- päästäksemme vihdoin viljavainioille. Tässä pysähtyi tyttö,
tutkien taas tähtiä, ja samalla hetkellä kuulimme huutoja ja näimme,
katsottuamme taaksemme, maatilalla sinne tänne liikkuvia valoja.

"Meidän täytyy kiirehtiä tai muutoin olemme perikadon omat", minä
sanoin. "Don Pedro on herättänyt väkensä."

Sitten lähti hän lipsuttamaan ketoa meidän seuraamanamme: Ei ollut
polkua minkäänlaista, ja pitkät oljenkorret takertuivat jalkoihimme
ja kylvivät kastetta päällemme, kunnes vaatteemme olivat kuin vedessä
lioitetut. Yhä me ponnistimme eteenpäin toinen toisemme jälessä
viitisentoista minuuttia, kunnes pääsimme eroon viljelysmaista ja
seisoimme metsän liepeellä.

"Seis", minä sanoin. "Minne nyt pakenemme? Tie on oikealla ja sitä
seuraten voimme päästä johonkin kaupunkiin."

"Jotta meidät vangittaisiin murhamiehinä", keskeytti herra Strickland.
"Unohdatte José Morenon kuolleen minun käsiini, ja että hänen isänsä
pitää kostosta huolen; kaikkein parhaimmassa tapauksessa joudumme
tyrmään ainakin. Ei, ei, meidän on jäätävä metsään piiloon."

"Herrat", sanoi vanha intiaani, tarttuen puheeseen ensi kertaa, "tiedän
metsässä salaisen paikan, vanhan raunioituneen rakennuksen, missä
voimme piileskellä jonkun aikaa, jos sinne ensin pääsemme. Ensiksi
pyydän kysyä, keitä te olette?"

"Minut Teidän pitäisi tuntea, Zibalbay", sanoi Molas, "koska olen sama
mies, jonka Te lähetitte hakemaan haluamaanne Sydämen Haltijaa ja
Herraa", ja hän osoitti minua.

"Oletteko sama mies?" kysyi intiaani.

"Olen", vastasin, "ja olen kokenut paljon löytääkseni Teidät, mutta nyt
ei ole aikaa siitä puhua; viekää meidät tuohon piilopaikkaanne, sillä
vaaramme on suuri."

Taaskin lähti tyttö opastamaan ja me rynnistimme eteenpäin metsässä,
kompastellen ja langeten pimeässä, kunnes aamunkoi rusotti idän
taivaalla ja vainoojiemme äänet hukkuivat yöhön.



KYMMENES LUKU.

Molasin kuolema.


Levähdimme pienen hetken, hengähtääksemme hiukan, ja jatkoimme
taas kulkuamme. Ensimäisenä kulki tyttö Maya, oppaamme, jota herra
Strickland talutti kädestä, Zibalbayn, Molasin ja minun seuratessa
jäljessä. Alussa olivat nämä kaksi juosseet yhtä nopeasti kuin
me muutkin, mutta väsymys ja kokemansa kauhut olivat heidät niin
lannistaneet, että heidän täytyi levähtää vähäväliä. Eikä ollut
ihmekään, sillä viiteen päivään eivät he olleet saaneet laisinkaan
oikeata ruokaa, Don Pedron aikomus kun oli ollut näännyttää heidät,
pakoittaakseen heidät kertomaan salaisuutensa.

Varmaan olisikin hän onnistunut aikomuksessaan ja saanut heidät
kuolemaan, ellei heillä olisi ollut kylliksi mukanaan erästä
cuca-valmistetta, jota tehtiin määrätyistä lehvistä ja hienonnetusta
lihasta ja muista aineksista. Zibalbay tunsi hyvin tuon intiaaniruuan
salaisuuden, sillä sen avulla oli hän tyttärineen kestänyt pitkät
matkat läpi asumattomien erämaiden; niin ihmeelliset ovat sen
vaikutukset, että vain pieni pallero riittää ravitsemaan miehen
vuorokauden ajaksi, vaikkakin hän kuluttaa voimiaan lujassa työssä
tai kulkiessa. Tämän ravinnon avulla olivat he pysyneet pystyssä
ihmeeksi vangitsijalleen, joka ei kyennyt käsittämään, mistä he saivat
kestävyytensä. Kaikesta huolimatta on se sittenkin paremmin kiihoitus-
kuin ravintoaine, ja niin suuri oli heidän halunsa saada jotain
vatsantäytettä, että he juostessaan yhtämittaa poimielivat tähkäpäitä,
pureskellen niitä.

Polkumme kulki niin tuuhean metsän läpi, että auringon paistaessakin
tuntui kuin olisi ollut hämärä. Siellä kasvoi kaikenkaltaisia puita,
joiden oksat haarottivat sekaisin kämmekkäiden ja sananjalkamättäiden
kanssa, tai siellä täällä harmaiden espanjansammalröyhyjen kanssa,
jotka antoivat oudon ja luonnottoman ilmeen kaikelle. Näissä puissa
vilisi kiipijöitä, toiset paksumpia kuin miehen reisi, ja niiden alla
olevaa maankamaraa peitti pehmeä ruoho tai Meksikossa kymmenen jalan
korkuiseksi kasvavan kasvin tyhjät varret, jota kasvia, kuten herra
Strickland sanoi, Englannissa viljellään intiaaniruo'on nimisenä.
Hitaasti ja suurin ponnistuksin etenimme tämän kasvullisuusrykelmän
lävitse. Milloin laahustimme yli lahonneiden, maahan kaatuneiden
runkojen, milloin raivasimme jalka jalalta tietä intiaaniruo'on
vaivaloisen tiheikön läpi, milloin takertuivat vaatteemme oksiin,
milloin repivät ja raatelivat piikit ihoamme, tai jalkamme kompastuivat
maassa kiemurteleviin kasveihin. Ei pieninkään tuulen henkäys päässyt
tunkeutumaan tuohon sanomattomaan tiheyteen, jonka pitkiä aikoja
seissyt, tungahtunut ilma rasitti meitä ja sai hien valumaan virtanaan.
Päällämme riippui, kätkien taaksensa taivaan, vihreä lehtimatto, jonka
alla me laahustimme juhlallisessa hämärässä ja äänettömyydessä, jonka
silloin tällöin särki apinan kirkuna tai kaukainen rymy, jonkun suuren,
vuosisatoja vanhan puun kaatuessa ukkosen jyrinällä maahan.

Tässä metsässä, joka näytti olevan ihmisasumaton, vilisi miljoonia
hyönteisiä, kaikki myrkyllisiä. Hentoja harmaita kärpäsiä,
metsäampiaisia, mustia ja punaisia muurahaisia, jotka kiduttivat meitä
pistoillaan, niin että huusimme ääneen tuskassamme, mutta muistaen
vaaramme ryntäsimme jälleen edelleen.

Näin kuljimme kaksi tuntia, ehkäpä enemmänkin, kunnes saavuimme
pienelle purolle, joka juoksi läpi metsärotkon, ja pysähdyimme
sammuttamaan janoamme ja vilvoittamaan hikisiä jalkojamme ja käsiämme.
Zibalbay vaipui hengästyneenä puron partaalle, mihin minä toin hänelle
hatullani vettä, tyttären istuutuessa purokivelle ja antaessa veden
huuhtoa jalkojansa ja käsiänsä, jotka olivat täynnä hyönteisten
pistoja ja vuosivat verta piikkien ja oksien haavoista. Siinä samassa
loi hän ylös katseensa, ja nähtyään herra Stricklandin keskustelevan
minun kanssani siinä puron partaalla, viittasi häntä käymään istumaan
viereensä.

"Mikä on nimenne, valkoinen mies?" hän kysyi.

"James Strickland, armollinen neiti."

"James Strickland", hän toisti kangertaen, "kiitän Teitä, että
pelastitte isäni kidutuksesta ja minut häpeästä; ja tuon urotyön
takia minä, Sydämen Maya, jota moni on mielistellyt, olen Teidän
käskettävänänne ainaiseksi."

"Teidän pitäisi kiittää ystävääni Don Ignatiota", hän sanoi minuun
viitaten.

Jonkun hetken katsoi hän tutkivasti minuun ja lisäsi sitten: "Kiitän
häntäkin, mutta Teitä minä eniten kiitän, sillä Teidän kätenne vapahti
minut tuosta häpeällisestä miehestä ja pelasti meidät."

"On vielä liian aikaista kiitellä, armollinen neiti", hän sanoi "vaara
ei vielä ole ohitse."

"En enään suurestikaan hätäile, kun olemme kerran päässeet pois tuosta
kaameasta talosta", hän vastasi miltei levollisesti, "ja kun kohta
pääsemme piilopaikkaamme. Miten he muutoin voisivat meitä löytää täältä
metsästä? Kuulkaahan, mitä tuo oli?"

Hänen puhuessaan kuului korviimme heikko, kaukainen ääni -- aivankuin
kello olisi kilahdellut jossain hyvin kaukana.

"Näin he meidät kumminkin löytävät", hän sanoi. "Kuuletteko, Ignatio?
Koirat ovat vainunneet jälkemme. Mitä tietä nyt menemme, armollinen
neiti?"

"Puron reunaa."

"Sitten meidän on kahlattava vettä pitkin", sanoi herra Strickland; "se
on ainoa pelastuksen mahdollisuus, sillä koirat tuntevat muutoin, mistä
olemme kulkeneet."

Aloimme kahlata virran pohjaa niin nopeaan kuin kivet ja Zibalbayn
väsymys sallivat. Onneksi ei se ollut erikoisen leveä virta eikä
syväkään, vaikkakin meidän silloin tällöin oli vaikea putouspaikoissa
pysyä pystyssä, ja kaksi kertaa oli meidän pakko, kun emme uskaltaneet
astua rantapenkereelle, heittäytyä uimaan yli syvemmän kohdan,
vaikkakin olimme kauhuissamme, peläten alligaattoreja. Noin tunnin
verran seurasimme virtaa pitkin näin, kunnes Maya äkkiä pysähtyi,
ilmoittaen että jos tahtoisimme päästä rakennuksen luo, missä he
olivat pitäneet asuntoa, oli meidän noustava vedestä ja painuttava
metsään. Olimme hengästyksissämme, sillä ellemme olisi kantaneet
Zibalbay-vanhusta, ei hän itse olisi enään jaksanut kävellä;
ajattelematta vaaraa, mikä olisi astuessamme rantapenkereelle, emme
epäröineet hetkeäkään, kuullessamme paikan olevan lähellä ja siellä
löytyvän ruokavaroja, vaan tunkeuduimme taaskin pensaikkoon. Tultuamme
sadan askeleen päähän virrasta, näimme korkean, puiden tuuheasti
suojaamaan röykkiön hakattuja kivilohkareita.

"Tässä se paikka on", sanoi hengästyneenä Zibalbay. "Katsokaahan,
tuossa ovat temppelin seinät, ja tässä ovat temppeliin johtavat
portaat", ja hän näytti pitkää kiviporrasriviä, joka oli miltei
näkymättömissä sananjalkojen ja ruohojen sisässä, joita rehoitti
pyramiidin juurelta aina huipulla olevaan temppeliin asti. Näitä
portaita kiipesimme vaieten, sillä kapuaminen oli hankalaa, Molas kun
kantoi selässään väsynyttä intiaanivanhusta, joka ei mitenkään itse
jaksanut nousta portaita.

Nämä portaat oli rakennettu kolmessa jaksossa, yläosasto, joka nykyään
on kokonaan sortunut, leväten entisellä ja ihanalla penkereellä, joka
nyt on vain pensaita ja puita kasvava kiviröykkiö. Porraskäytävän
päällä oli vielä jumalankuvilla koristettu, jättiläismäinen kaariholvi,
ei kumminkaan todellinen kaari, sillä vanhat intiaanit eivät osanneet
niitä rakentaa, vaan kyhätty kokoon kivilohkareista, joiden päät
ulkonivat yli alimmaisten kivien, kunnes ylimmäisten kivien päät
koskettivat toisiansa.

Tämä kaari -- jos sitä siksi nimitän -- oli rappeutumisen viimeisellä
asteella. Sen huippu, suunnaton lohkare, jonka paino varmasti nousi
sataan tai kahteensataan tonniin, oli ajan ja sateiden vaikutuksesta
miltei irronnut kannatteistaan -- ehkä siihen oli vaikuttanut
maanjäristyskin -- ja riippui uhkaavasti portaiden yllä. Niin heikot
olivat tosiaankin tuet, jotka kannattivat sitä sivupilarien varassa,
että näytti ensi silmäykseltä, kuin putoaisi se heti paikalla. Kun
sitä lähemmin tutki, huomasi sitä kannattavan kolme tai neljä paksua
juurta, jotka luikersivat kaaren huipulla kasvavista puista ja olivat
vuosien kuluessa tunkeutuneet kivenkoloihin ja sieltä aina maahan asti.
Kaaren takana penkereen takaosassa kohosi raunioitunut temppeli, pitkä
rakennus tasakattoineen, missä kasvaa rehottivat monet pensaat ja
palmut.

Käyden sisään tämän temppelin keskiovesta, vei Maya meidät huoneeseen,
joka kauttaaltaan oli koristettu kiveen hakatuilla käärmeenkuvilla ja
jossa hiljattain oli ollut ihmisiä, sillä se oli siistitty ja lattialla
oli tuhkaa ja hiiliä. Nurkassa oli myös pieni tavarapino, jota
peittävää viittaa Maya kävi kohottamaan, paljastaen muun muassa savisen
keittoastian, kuparikirveen, joka oli samaa mallia kuin miekka, millä
herra Strickland surmasi Don Josén, kaksi kummallista puhalluspilliä
myrkytettyjen nuolien sinkoamista varten ja vihdoin kuivattua lihaa,
papuja ja cucavalmistetta sisältävä pussi.

"Kaikki on tallella", hän sanoi; "syökäämme nyt, ollaksemme vahvat
vaaraa vastaan."

Syödä mutustaessamme miettiväisinä kuivattua lihaa, sanoi herra
Strickland luulevansa vainoojiemme luopuneen takaa-ajosta.

"Tunnette vähän noita miehiä, kun noin puhutte", vastasin minä; "heidän
täytyy ajaa meitä takaa oman turvallisuutensa takia; sen lisäksi haluaa
Don Pedro varmasti kostaa poikansa kuoleman. Ainoa toivomme on, että
virta eksyttää koirat, tai että ne eivät vainua sitä kohtaa, mistä
me poikkesimme jälleen metsään, tai että auringon lämpö haihduttaa
jälkemme. Mutta pelkään pahinta, sillä maa on märkää puitten alla."

"Mitä sitten ehdotatte tehtäväksi?" hän kysyi. "Lähteäkö jatkamaan
matkaa, vai pysähtyäkö tänne?"

"Herra, meidän täytyy pysähtyä tänne, sillä emme voi jatkaa matkaa,
ellemme halua hyljätä vanhusta ja hänen tytärtään. Metsässä olisi hyvin
helppo yllättää meidät, mutta tänne on vaikea kiivetä ja täällä me
ainakin voimme kuolla taistellen. Olkaamme valmiit pahimpaan, herra!"

"Miten olemme valmiit?" hän kysyi, "kun meillä ei ole muita
puolustusaseita kuin miekat ja puhallusputket? Ruuti pistoolin sankissa
on märkää eivätkä nallitkaan syty, niin että jos päällemme hyökätään,
on kuolemamme varma."

"Siltä tuntuu", vastasin, "mutta jos Jumala niin tahtoo, voi hän
pelastaa henkemme. Tuolla on hirveät määrät kiviä, latokaamme
niitä kaarikäytävän alle, ehkä voimme surmata jonkun vihollisemme,
vierittämällä niitä portaita alas."

Näin me teimmekin, Mayan pitäessä vahtia. Vihdoin saimme puuhan
loppuun, ja kun käännyimme pois kivikasalta, kuulimme äkkiä virran
luota koiran haukuntaa, jota seurasi miesten ääniä ja pensaikosta
ryntäävien hevosten korskuntaa. Hetken tuijotimme toisiimme
hiiskahtamatta, kunnes Molas kuiskasi: "He tulevat".

"Jos he tulevat, toivoisin heidän tulevan pian", vastasi herra
Strickland.

"Miksi, valkoinen mies? pelottaako Teitä?" kysyi Maya.

"Pelottaa, kovasti", hän vastasi naurahtaen, "sillä voimat ovat niin
erilaiset ja pian saamme kaiketikin kuolla -- toisin sanoen, kaikki
miehet. Eikö se kuva Teitä pelota?"

"Miksi se pelottaisi?" vastasi hän hymyillen, "sillä jos paha paikka
tulee, pääsen minäkin hengestäni ja pelastun ikävästä paluumatkasta?"

"Miten siitä niin varma olette, armollinen neiti?"

"Olen kyllä", hän vastasi, pitäen hentoa puhallusputken nuolta
edessään. "Jos painan tämän tähän" -- ja hän osotti suonta kaulassaan
-- "olen minuutin sisällä tiedoton ja kahden sisällä kuollut."

"Ymmärrän; mutta puhutte liian kevyesti kuolemasta noin nuorena ja
kauniina."

"Kenties, herra, mutta elämä ei ole minulle ollut liian hymyilevä,
enkä tiedä", hän lisäsi huoaten, "mikä kohtalo minua tulevaisuudessa
odottaisi; mutta sen minä tiedän, että Taivaan sydämellä nukkuessamme
meillä on rauha, ellei muuta olekaan."

"Toivon niin", sanoi herra Strickland. "Katsokaahan, tuossa ne
tulevat", ja hänen puhuessaan ilmestyi seitsemän- tai kahdeksanmiehinen
joukko, kolme heistä muulilla ratsastain, kivirakennuksen juurelle,
hypäten maahan ja kytkien eläimet puuhun.

"No niin", sanoi herra Strickland, oikaisten ja pyristellen itseään
kuin vedestä noussut koira. "Ihmettelen, kuinka moni meistä on elossa
tämän päivän iltaan ehtiessä."

Tällöin saapui yksi mies porraskäytävän juurelle, pitäen koiraa
talutusnuorasta. Hetkisen nuuski koira kiviä, nosti sitten kuononsa
ilmaan ja alkoi haukkua, jolloin joukko puhkesi huutoon, nähdessään
meidän joutuneen ansaan. Toistaiseksi eivät he vielä lähteneet
kapuamaan ylös, vaan kokoontuivat neuvottelemaan nurkkaukseen.
Katselimme toisiamme epätoivoisina, sillä asemamme oli tietenkin
toivoton. Paeta emme voineet, eikä meillä ollut puolustus-aseita; siksi
näytti varmalta, että muutamassa minuutissa heittäisimme henkemme
noiden murhamiesten käsiin, jos he armosta kerralla surmaisivat meidät.
Herra Strickland peitti hetkeksi kasvonsa käsin, silmäsi sitten ylös ja
sanoi:

"Voimmeko lahjoa heitä, Ignatio?"

"Mahdotonta", vastasin, "mitä voimme antaa heille sellaista, jota he
eivät itse voisi meiltä ottaa?"

"Sitten ei ole muuta keinoa kuin kuolla niin urhoollisesti kuin
taidamme", hän vastasi. "Tähän loppuu Kultaisen Kaupungin löytöretki.
Sen vaiheet eivät ole olleet onnekkaat, Ignatio."

Silloin puuttui ensi kertaa puheeseen intiaanivanhus Zibalbay, joka
lojui maassa takanamme, sanoen:

"Ystävät, miksi ette pakene? Löydätte varmasti polun pyramiidin
takaseinältä ja metsässä säilytte piilossa noilta miehiltä."

"Miten voisimme paeta", vastasi herra Strickland, "kun Te ette jaksa
astua askeltakaan?"

"Olen vanha ja kypsä kuolemaan", hän vastasi; "jättäkää minut tänne ja
olkaat varmat, että minä hetken tullen suoriudun noista roistoista.
Tyttäreni, lähde sinä heidän kanssaan. Sinulla on pyhä tunnusmerkki, ja
jos sinun onnistuisi paeta ja saada selville, että tuo vieras mies on
juuri se sama, jota me olemme etsineet, vie hänet kotiseudullemme."

"Rauhoittukaa, isä", sanoi Maya kiertäen kätensä hänen kaulalleen;
"yhdessä me elämme tai kuolemme. Nämä herrat voivat lähteä, jos heitä
haluttaa, mutta minä jään tänne Teidän kanssanne."

"Niin jään minäkin", sanoi Molas, "sillä minua väsyttää pakoilla
kuolemaa, joka kuitenkin vie minut. On siksi toiseksi liian myöhäistä
puhua paosta, sillä he nousevat jo ylös portaita, nuo kahdeksan miestä,
Don Pedro ja amerikkalainen etunenässä."

Katsahdin; se oli totta. He olivat nousseet jo ensi osan puolitiehen.

"Tarttukaa pyssyihin!" huusi herra Strickland.

"On turhaa puhua niistä, kun niitä meillä ei ole", vastasin. "Jumala
meitä voi auttaa, jos hän tahtoo, ja ellei hän tahdo, täytyy meidän
alistua hänen tahtoonsa."

Syntyi silloin äänettömyys, jossa kuului vain Zibalbayn ääni, hänen
seisoessaan takanamme ja kohottaissaan kätensä taivasta kohti rukoillen
jumalia tuomaan koston vainoojillemme. Näimme puiden ja pensaiden
lomitse, että miehet alkoivat kavuta jo toista porrasjaksoa.

"Tulkaahan, yritetään jotakin", sanoi herra Strickland, ja juostuaan
pinoamamme kivikasan ääreen hän pyysi meitä auttamaan kanssaan
suurimpia kiviä alas vihollisen niskaan. Tämän me teimmekin, vaikka
ilman menestystä, sillä puunjuuret olivat tiellä; ne, joita kohti
olimme yrittäneet vierittää kiviä, kätkeytyivät porraskäytävän sivuille
ja alkoivat niin tuiman kuulasateen meitä vastaan, että me ennen pitkää
olimme pakoitetut peräytymään kiviröykkiön luota kaaren suojiin.

Sitten he lähtivät uudelleen tulemaan, kunnes olivat nousseet kolmannen
jakson juurelle, pysähtyäkseen hetkeksi henkäisemään. Silloin
sieppasi Molas puhallusputken ja juoksi penkereelle, herra Strickland
jäljessään, vaikka emme ymmärtäneet miksi viimemainittu sinne lähti,
koskei hän edes voinut käyttää asettaan.

Ennenkuin miehet alempana huomasivatkaan heidän läheisyyttään, oli
Molas pannut putken suulleen ja puhaltanut myrkytetyn nuolen heidän
joukkoonsa. Se sattui osumaan keskelle texasilaisen Smithin kurkkua.
Katsoa pilkistäen kaaren turvista minä näin hänen kiskaisevan nuolen
pois haavasta ja yhtäkkiä kaatuvan maahan. Samassa silmänräpäyksessä
rapisi myrskynä kuulasade kaarikäytävässä Molasia ja herra Stricklandia
kohti, jotka juoksivat takaisin turviin. Näin Molasin kaatuvan ja herra
Stricklandin pysähtyvän auttamaan häntä ylös, jolla hetkellä ilmestyi
hänen kasvoilleen punainen läiskä. Tuossa tuokiossa olivat he ehtineet
seinän suojiin.

"Oletteko haavoittunut?" kysyin herra Stricklandilta.

"En, en", hän vastasi; "kuula vain raapaisi leukaani, siinä kaikki.
Katsokaahan Molasia -- hän sai haavan kylkeensä."

"Jättäkää minut", sanoi Molas; "ei se ole mitään."

Sitten me vaikenimme. Maya vain nyyhkytti hiukan yrittäessään sitoa
englantilaisen vuotavaa haavaa hienolla harsolla, jota hän kaivoi esiin
jostain kivien lomasta.

"Älkää hätäilkö, armollinen neiti", hän sanoi surullisesti hymyillen,
"sillä kohta saamme sellaisia haavoja, joita ei voi sitoa. Mitä silloin
on tekeminen?"

Sen sijaan että olisi vastannut, näytti neiti hänelle nyrkkiinsä
puristettua myrkytettyä nuolta.

"En voi Teille muutakaan neuvoa", hän sanoi. "Jääkää hyvästi. Olen
iloinen, että olen Teidät tavannut, ja toivon taas kerran tuolla
tapaavamme", ja hän katsoi kohti taivasta. "Parasta on Teidän sanoa
hyvästit isällenne, sillä aikamme on lyhyt." Neiti nyökkäsi, astui
Zibalbay-vanhuksen luo, joka seisoi vaieten, silittäen harmaata
partaansa, ja kiersi kätensä isänsä kaulaan, suudellen häntä hellästi.

Pilkistäen ulos varovaisesti, näimme miesten laahanneen Don Smithin
porraskäytävän sivuun, muutamien miesten hoitaessa häntä hänen kuolemaa
tehdessään ja toisten odottaessa tilaisuutta ampua meitä, jos vain
ilmestyisimme penkereelle. Siinä samassa hän kuolikin, ja meitä pahasti
kiroten alkoivat hänen toverinsa nousta suurella varovaisuudella
portaiden kolmatta jaksoa, sillä he pelkäsivät salajuonta.

"Eikö mikään voi pelastaa henkeämme?" kysyi herra Strickland painavalla
äänellä.

Kukaan ei vastannut, mutta äkkiä kääntyi Molas, joka seisoi toisella
kädellä painaen kylkihaavaansa, toisella varjostaen silmiään, ja juoksi
takanamme olevaan holviin, palaten sieltä kuparikirves kädessään.
Puhumatta sanaakaan hän kapusi vikkelästi ylös kaarta, kunnes seisoi
jaloin petollisen huipun raossa, jota huippua, kuten muistatte,
kannatti vain joku suuri säie. Pitäen itseään vasemmalla kädellä
jonkun vanakasvin varassa, hakkasi hän oikealla iskun toisensa jälkeen
suurimpiin juuriin, katkoen ne yksitellen. Oivalsimme, mikä oli hänen
tarkoituksensa -- lähettää jyristen parisataa tonnia kiveä noiden
murhamiesten niskaan.

"Taivaan nimessä! Siinä on kysymykseeni vastaus", sanoi herra
Strickland; sitten hän vaikeni ja lisäsi: "Tulkaa alas, Molas; jos
kaari putoaa, vie se Teidät mukanaan ja murskaa Teidät."

"Siitä vähät väliä", hän vastasi; "tämä on minun kohtaloni päivä. Tuo
kuula on haavoittanut minua kuolettavasti kylkeen, ja tällä paikalla,
kuten olen kauan pelännyt, on minun määrätty kuolla. Rukoilkaa
puolestani, ja jääkää hyvästi."

"Hyvästi, Te urhea mies", sanoi herra Strickland. "Minulla ei ole
kirvestä, muutoin seuraisin Teitä."

"Hyvästi, Molas, veljeni, Sydämen uskollinen palvelija!" säestin minä;
"olen varma, ettette tule jäämään palkatta."

Kolme juurta oli jo katkaistu, mutta neljäs, suurin, joka oli
paksumpi kuin miehen sääri, oli vielä ehyt, ja tätä alkoi Molas iskeä
epätoivoisesti.

"Ovatko he lähellä?" hän kuiskasi valkeiden lastujen lennellessä.

Me tirkistelimme kaaren takaa ja näimme joukon pysähtyneen allemme
noin seitsemänkymmenen jalan päähän pyramiidin hauraalle laidalle,
pelkäämättä laisinkaan, sillä vaikka he kuulivat kirveen kumeat iskut,
eivät he ymmärtäneet niiden merkitystä. Joku heistä keskusteli Don
Pedron kanssa, nähtävästi ehdottaen hänelle jotakin, johon tämä ei
suostunut, ja täten he kuluttivat pari minuuttia, ennenkuin annettiin
lopullinen käsky rynnätä ylös loput portaat ja vallata temppeli
äkkirynnäköllä.

Kaksi minuuttia -- se oli vain lyhyt aika, mutta se merkitsi kuitenkin
paljon, sillä vain kolmasosa juuresta oli katkaisematta, ja vaikka
kuori lähti irti, kesti vahva puuaine vielä tuon suuren painon.

"Pian!" kuiskasi herra Strickland, "he tulevat!" Silloin juuri kirveen
varsi katkesi ja terä putosi maahan.

"Jos juuri nyt vielä kestää, olemme hukassa", sanoin minä.

Mutta Molasilla oli vielä oiva metsästyspuukkonsa, ja sillä hän alkoi
jälleen hakata puuta. Kolmannella iskulla alkoi se katketa, repeytyä
hiljaa kuin jättiläisen voimasta, ja sen murtuessa siirtyi kivilohkare,
jota se oli kannattanut niin monet vuodet, ritisten paikoiltaan hiukan,
sitten liike taas pysähtyi.

"Tulkaa alas, Molas, tulkaa alas!" huusi herra Strickland.

Mutta Molas ei lähtenyt. Hän iski vielä iskun, katkaisten kokonaan
juuren, ja huutaen sitten hyvästit hän joko pelosta tai vapaasta
tahdostaan syöksyi ojennetuin käsin seinäportaalle. Hänen painonsa
oli kylläkin pieni, mutta se näytti riittävän rikkomaan tasapainon,
kuten pöly painaa alas vaakakupin, sillä taaskin liikahti rätisten
kivirakenne, ja sen huipulla kasvavat hennot puunvesat taipuivat kuin
tuulen tempoessa. Liike jatkui yhä ja pistoolin pamauksien kaltaista
rätinää kuului kivirakenteen sisästä ja puunvesat taipuivat kuin ruoho
kalan uidessa. Nyt vasta huomasivat roistotkin alhaalla vaaran, joka
heitä uhkasi, ja päästivät sellaisen parahduksen, etten koskaan ole
moista kuullut.

Osa jäi paikoilleen, osa juoksi portaita alas; yksi ainoa, Don
Pedro itse, ryntäsi eteenpäin. Kaikki oli liian myöhäistä; koko
suuri kivilaitos oli putoamassa. Se oli putoamassa -- se putosi ja
vei Molasinkin mukanaan. Ukkosen kaltaisella jyryllä syöksyi se
alas portaille, hajosi kappaleiksi ja tärisytti koko rakennusta. Ei
minkään yhteislaukauksen vaikutus olisi voinut olla kamalampi kuin
tämä kivivyöry, jota mikään ei voinut kestää. Suuret puutkin, jotka
sattuivat kohdalle, katkesivat kuin korret kun tuo menneitten aikojen
intiaanien pitkän työn tulos syöksyi maahan.

Ei kestänyt minuuttiakaan, kun kaikki oli ohi ja jyrinä vaiennut, eikä
mitään jäänyt osoittamaan tapahtuman menoa paitsi pölyä ja joitakuita
jätteitä, jotka äsken olivat olleet ihmisiä. Koko porraskäytävällä
seisovasta joukosta oli eloon jäänyt vain yksi, Don Pedro, joka oli
juossut eteenpäin, toivoen ehtivänsä pakoon putoavan kaaren alta. Mutta
hänkin sattui hiukan myöhästymään, sillä vaikka suuri röykkiö ei ollut
häneen osunutkaan, putosi joku yksinäinen kivi hänen keskiruumilleen,
taittaen hänen kylkiluunsa ja pyyhkäisten hänet ensi jakson juurelle,
mutta jättäen eloon.

Kun kaikki oli lopussa ja pöly hälvennyt, sanoi herra Strickland:
"Menkäämme etsimään pelastajamme ruumista."

Niin me kolme läksimme, jättäen Zibalbayn temppeliin, mutta emme mitään
löytäneet. Ehkä Molas tälläkin hetkellä uinuu jonkun suuren möhkäleen
alla. Muita ruumiita sieltä kyllä löytyi, joilta emme epäilleet riistää
pyssyjä ja mitä muuta näimme tarvitsevamme. Mikä vieläkin parempi,
löysimme läheltä pyramiidia neljä puuhun kytkettyä oivaa muulia, joista
yksi oli varattu ampumatarpeilla ja ruokavaroilla, sillä Don Pedro oli
päättänyt tavoittaa meidät, vaikkapa siihen olisi kulunut kokonaisia
päiviä.

Muutettuamme muulit ruohoisaan paikkaan, palasimme temppeliin, vieden
mukaamme ruokaa ja juomaa, jota halusimme jo hartaasti. Kiivetessämme
ylös portaita huusi Don Pedro meille loukkautuneena ja verta vuotavana.

"Vettä", hän huusi; "antakaa minulle vettä."

Herra Strickland antoi hänelle jotain viinaseosta, jota hän oli
löytänyt muulin seljästä.

"Teillä on laupias sydän", sanoi Maya vakavasti; "en ole julkea, mutta
luulisin voivani antaa tuon koiran kuolla tuskiinsa."

"Kaikilla meillä on omat syntimme, joista meidän on vastattava,
armollinen neiti, ja kun niitä muistamme, on meidän oltava
ymmärtäväisiä, erittäinkin nyt, kun laupias Jumala on nähnyt hyväksi
pelastaa meidät", vastasi herra Strickland.

"Minä kuolen", ähki tuo roisto; "minä tunnen sen varmasti, ja kuolema
odottaa minua keskellä raunioita. Miten uskallan kuolla, kun olen
lapsuudestani asti ollut murhaaja ja varas?"

Herra Strickland kohautti olkapäitään, sillä hän ei osannut vastata
tähän kysymykseen.

"Antakaa varmuutta minulle", hän jatkoi; "Kristuksen nimessä, antakaa
varmuutta minulle."

"En voi", sanoi herra Strickland; "minulla ei ole siihen oikeutta.
Rukoilkaa Taivaasta armoa, sillä aikanne on lyhyt."

Sitten hän kääntyi poispäin, mutta kauan kuulimme vielä tämän
turmeltuneen miehen valitukset ja voihkeet. Eivätkä ne loppuneet ennen
auringon laskua, jolloin luullakseni paholainen tuli omaansa noutamaan.



YHDESTOISTA LUKU.

Zibalbay kertoo tehtävästään.


Päästyämme ylös temppeliin me aterioitsimme. Tietäessäni ettemme sinä
iltana enään jatkaisi matkaa, sanoin minä:

"Noin pari kuukautta sitten lähetitte Te, Zibalbay, kasvinveljeni
Molasin, saman miehen, joka meidät pelastaissaan kuoli tänään, viemään
sanaa miehelle, joka intiaanien kesken on tunnettu Sydämen Haltijana.
Sanansaattajamme kulki pitkät matkat, poikki merten ja maiden, kunnes
hän löysi miehen ja kertoi hänelle asiansa."

"Kenelle hän sen kertoi?" kysyi Zibalbay.

"Minulle, sillä minä olen etsimänne mies ja olen toverini kanssa
matkustanut tänne hakemaan Teitä, kärsien matkalla monta vaaraa ja
vastusta."

"Todistakaa olevanne se mies." Ja hän kysyi minulta erinäisiä
salakysymyksiä, joihin kaikkiin minä annoin vastauksen.

"Kyllä Teillä tieto on", sanoi hän vihdoin, "mutta jotakin vielä
puuttuu; jos Te tosiaankin olette Sydämen Haltija, paljastakaa minulle
sen salatieto."

"Enkä", minä vastasin, "Tehän haette minua enkä minä Teitä. Molasille,
lähetillenne, näytitte erään tunnusmerkin; antakaa minunkin nähdä tuo
merkki, niin silloin vasta minä paljastan sen salatiedon."

Hän silmäili epätietoisena ympärilleen ja sanoi: "Teitä olen tutkinut,
ja tämä nainen on minun tyttäreni ja tietää kaiken; mutta miten on
valkoisen miehen laita? Onko luvallista minun paljastaa Sydän hänen
nähdessään?"

"Kyllä se on luvallista", minä vastasin, "sillä tämä valkoinen mies on
ystäväni ja me olemme yhtä hamaan kuolemaan asti. Hänkin on vannoutunut
veljesliittoomme ja oli jonkun aikaa Sydämen Herra ja Haltija, sillä
luovutin tuon merkin hänelle, kun itse makasin kuoleman kielissä, ja
hänelle kuuluvat kaikki oikeudet. Näin ollen ei meidän tarvitse mitään
salata toisiltamme; hänen korvansa ovat minun korvani ja hänen suunsa
minun suuni. Puhukaa meille niinkuin yhdelle miehelle, tai vaietkaa
kummallekin, sillä hän luottaa minuun ja minä häneen."

"Onko asianlaita niin, valkoinen mies?" kysyi Zibalbay, tehden
veljesliiton merkin.

"On kyllä", vastasi puhuteltu vastamerkillä.

"Sitten minä puhun", vastasi Zibalbay, "puhun Sydämen nimessä, ja voi
sitä, joka kavaltaa kuulemansa salaisuudet. Tulehan tänne, tytär, ja
anna minulle esine, jonka olet kätkenyt."

Maya vei käden päähänsä ja veti jotakin tuuhean tukkansa sisästä,
ojentaen sen isälleen.

"Tätäkö Te tarkoitatte?" hän kysyi, pitäen taikaesinettä laskevan
auringon valossa.

Katsoin, ja ihme! siinä oli juuri vastapuolisko sille esineelle, jonka
olin perinyt esi-isiltäni, ja jota nyt kannoin kaulassani.

"Siltä se näyttää, ellei silmäni petä", vastasin. "Onko tämä se oikea,
jota olette tullut niin kaukaa etsimään, Zibalbay?" ja minä vedin esiin
Halkaistun Sydämen ijänikuisen tunnusmerkin.

Kumartuneena tutki hän ensin toista, sitten toista puoliskoa. Sitten
löi hän yhteen kätensä ja sanoi, taivaalle katsoen:

"Sinulle kiitos, oi korkea Nimetön, isäini jumala, ettäs jalkani oikein
ohjasit ja silmieni halun täytit. Niinkuin sinä alun ohjasit, ohjaa
loppukin, sitä nöyrästi sinulta rukoilen."

Sitten hän kääntyi puoleeni ja jatkoi kuin haltioituneena:

"Nyt ovat yhtyneet Päivä ja Yö, ja kohta uusi aurinko nousee, kunniamme
aurinko, sillä aamu jo sarastaa. Ottakaa Te omanne ja minä otan minun
omani, sillä tässä ei ole oikea paikka yhdistää niitä, vaan kaukana
täältä. Kuulkaa, veljet, kertomustani, joka on lyhyt, sillä jos
Taivas niin tahtoo, näkevät silmänne sanani tosiksi siellä, missä
kaikki selkenee, mutta ellei, unohtuu tuo pikku kertomus helposti.
Ehkä olette, veljeni, kuulleet tarun muinaisesta löytämättömästä
kaupungista, valkoisen voittajan häväisemän rotumme viimeisestä
kodista ja jumalaisen Cucumatzin, jota myös kutsutaan Quetzoliksi,
esi-isillemme antaman puhtaan uskon salaisesta pyhätöstä?"

"Olemme kuulleet siitä ja haluamme hartaasti nähdä sitä", minä vastasin.

"Niin ollen", jatkoi Zibalbay, "voimme me viedä teidät tuohon
kaupunkiin, jonka päämies ja perinnöllinen ylipappi olen minä ja
tämä ainut lapseni taas on naisperillinen. Ihmettelette ehkä, että
me näin ollen olemme lähteneet yksin, vailla turvajoukkoa, kulkemaan
kerjäläisten tavoin valkoisten miesten maassa. Kuulkaahan: Sydämen
Kaupunki, niinkuin sitä kutsutaan, on kaikista kaupungeista kaunein
ja vanhin, ja kerran, kaukaisessa menneisyydessä, hallitsi se näitä
maita merestä mereen asti, sillä sen muurit rakensi toinen niistä
veljeksistä, joiden kesken pyhä Cucumatz, valkoinen jumala, jätti
hallituksen jaettavaksi, koska veljesten välille oli syntynyt riita ja
he erosivat, tullen kumpikin oman heimonsa kanta-isäksi. Niin suuri
oli sen valta noina varhaisina aikoina, että kaikki kaupungit, joiden
rauniot ovat hautautuneena näihin metsiin, olivat sen alaisia, mutta
vuosien vieriessä hyökkäisivät barbaarilaumat etumaisien kaupunkien
kimppuun, niin että ne joutuivat eroon sen vallanalaisuudesta. Ei
ainoakaan vihollinen ollut lähestynyt sitä, ja se pysyi maailman
rikkaimpana ja mahtavimpana kaupunkina.

"Sydämen Kaupunki on rakennettu keskellä järveä olevalle saarelle,
mutta monta tuhatta sen asukkaista eli mantereella, harjoittaen
viljelystä ja kaivaen maasta kultaa ja jalokiviä. Niin se kukoisti
ja sen alamaiset myös, kunnes kaksitoista sukupolvea sitten saapui
sanoma kuninkaalle, että eräänä päivänä oli joukko valkoisia miehiä
valloittanut meren läheiset maat, pannut asukkaat miekan alle ja
anastanut kaiken omaisuuden heiltä. Sanoma kertoi myös, että nuo
valkoiset miehet, kuultuaan Sydämen Kaupungista ja sen mittaamattomista
kultarikkauksista, olivat päättäneet etsiä ja vallata senkin.

"Kun hallitseva päämies oli varma, että nämät jutut olivat tosia,
neuvotteli hän viisaiden miestensä ja oraakkelin kanssa ja julisti
määräyksen, että kaikki mantereella elävät asukkaat oli tuotava
kaupungin muurien sisälle, jotteivät valkoiset miehet saisi ketään,
joka heidät sinne opastaisi. Näin tehtiinkin ja monet vuodet
etsiskelivät anastajat turhaan, kunnes he uskoivat varmasti, että tämä
kertomus kultaa täynnä olevasta kaupungista oli vain tyhjää tarua.
Sittemmin levisi ankara tauti Sydämen Kaupungin asukkaiden kesken,
koska kaupunki oli tupaten väkeä täynnä -- niin ankara tauti, että
pian syntyi yltäkyllin tilaa kaupungissa olijoille. Taudin aika meni
ohi, mutta miespolvien vaihtuessa kohtasi esi-isiämme uusi ja pahempi
pulma. Kansan veri tuli vanhaksi, ja lapsia syntyi vain harvakseen.
Mantereella ei löytynyt lainkaan rotumme uudistajia, sillä lakimme
määrää -- lakimme, jonka rikkominen rangaistaan kuolemalla -- ettei
ainoakaan mies tai nainen saa poistua alueeltamme, etsiäkseen itselleen
puolisoa vieraasta rodusta.

"Näin on siis käynyt, että kansa on vähenemistään vähentynyt, sulaen
kuin kesälumi vuorten huipuilta, kunnes sen luku lopulta on pienentynyt
muutamaksi tuhanneksi, sensijaan kuin se menneinä päivinä nousi
kymmeniin tuhansiin. Nyt olen minä, Zibalbay, hallinnut tätä maata
nuoruudestani asti ja katkeruudekseni huomannut, että ennenkuin jälleen
satakunta vuotta on unhoon mennyt on Maailman Sydämestä tullut vain
autio paikka ja kuoleman kehto, vaikkakin nykyinen polvi siitä vähät
välittää, sillä kansa ei huolehdi huomisesta, ja ylhäisten sydämet on
vallannut riettaus ja heidän silmiänsä sokeus.

"Mutta esi-isiemme ajoilta on säilynyt meille ennustus, nimittäin,
että siitä hetkestä asti kuin molemmat Sydämen puoliskot liitetään
yhteen pyhän kaupungin pääalttarin ääressä, alkaa uusi kukoistusaika.
Tätä ennustusta olen miettinyt kauvan ja usein kääntynyt rukouksin sen
jumalan puoleen, jota palvelen ja jonka ylimmäinen pappi minä olen,
Nimettömän jumalan, Taivaan Sydämen ja kaiken maan Herran puoleen,
että hän valistaisi ja johtaisi minua löytämään hukassa olevan ja
pelastamaan kansan katoamasta, niin kuin katoavat kuivana vuodenaikana
kukat maasta sateen puutteessa, antamatta uutta itua. Muuanna yönä
vastasikin rukouksiini ääni unessa, käskien minun kulkemaan pois
Sydämen maasta pitkin vanhaa tietä, kohti merta, sillä sieltä, läheltä
itärantaa, piti minun löytää kadonnut esine.

"Kutsuin sitten kokoon Sydämen Neuvoston ja ilmoitin sille ajatukseni,
kertoen uneni ja aikoen seurata sen kehoitusta. Mutta he pilkkasivat
minua, luullen minun tulleen hulluksi ja antoivat minulle luvan mennä
jos haluaisin, sillä olinhan heidän hallitsijansa eikä heillä ollut
valtaa kieltää minua, sallimatta kuitenkaan ainoankaan kansani miehen
seurata minua yli vuorten, koska tämä muka oli vastoin vanhoja lakeja.

"Vastasin tyytyväni siihen ja haluavani lähteä yksin, koska minun
kumminkin oli lähdettävä, jolla hetkellä tyttäreni kohosi istualtaan
ja sanoi haluavansa lähteä minun mukaani, kuten hänellä oli oikeus, ja
siihen heidän oli tyytyminen, vaikkakin yksi henkilö, veljeni poika,
sitä ankarasti vastusti, hän kun kosiskeli tytärtäni. Eikö ollut niin,
Maya?"

"Oli kyllä", hän vastasi hymähtäen.

"Lyhyesti puhuen", jatkoi Zibalbay, "koska olin ottanut itselleni tuon
tehtävän ja koska tyttärenikin omasta alotteestaan tahtoi välttämättä
lähteä mukaani, asetettiin Tikal, veljeni poika, hallitsemaan kaupunkia
siksi kunnes minä palaisin takaisin. Sitten läksin kaupungista
tyttärineni, monen säätyläisen ja rahvaanmiehen saattaessa meitä yli
järven ja vielä päivän matkan vuoren solalle asti, missä he sanoivat
kyyneleitä vuodattaen jäähyväiset, sillä he pitivät meitä yltiöpäinä ja
olivat varmoja kuolemastamme.

"Kaksin me kapusimme yli vuorten ja niin myös kuljimme muinaisen tien
merkkejä seuraten, läpi erämaiden ja metsäseutujen, kunnes vihdoin
osuimme ja pysähdyimme tähän piilopaikkaan, sillä vaikka olimmekin
vahingoittumatta, olivat vaarat, rasitukset ja nälkä uuvuttaneet
meitä aika lailla; ennenkaikkea pelkäsimme astua valkoisen kansan
pariin. Veljet, on turhaa kertoa sen enempää, sillä lopun tiedätte
itse. Sama voima, joka pani minut lähtemään matkalleni, on kuljettanut
minut läpi kaikkien vastusten, ja monen koettelemuksen ja kärsimyksen
kautta vienyt minut voittoon, koska tänä iltana vielä olemme elossa
löydettyämme sen, jota kauan olemme etsineet. Sellainen on tarinani,
veli; jos haluatte, pyydän Teitä kertomaan omanne, ja selittämään mikä
tarkoitus toi Teidät ja toverinne tänne oikealla hetkellä pelastamaan
meidät tuon valkoisen paholaisen kynsistä, joka nyt makaa kuolleena
porraskäytävällä."

Kerroin nyt Zibalbaylle ja hänen tyttärelleen elämäni tarinan, josta jo
olen kirjoittanut, sekä suuren aikeeni elvyttää uudelleen Montezuman
aikoina kukistunut keisarikunta.

"Tehän puhutte aivan minun sydänunelmiani", sanoi intiaanivanhus;
"mutta sanokaahan, miten se olisi toteutettavissa?"

"Teidän avullanne", minä vastasin. "Miehiä on yltäkyllin, mutta
pannakseni ne liikkeelle täyttyy olla rahoja, ja minusta tuntuu, että
Teillä on niitä, joskin miehet puuttuvat. Siksi pyytäisin osaa teidän
hyödyttömistä rikkauksistanne, jotta siten voisin nostaa sekä teidän
kansanne että oman kansani."

"Käykää mukanani meidän kaupunkiimme, ja jos suinkin voin, olen
täyttävä kaiken toivonne", hän vastasi. "Veli, meillä on samainen
päämäärä, ja kohtalo on kuljettanut meidät kaukaa yhteen, jotta
tukisimme toisiamme. Ennustus on täytetty, niinkuin olen unelmoinut;
pian on halkaistu tunnusmerkki yhdistyvä Pääalttarin ääressä ja Taivaan
tahto on tapahtuva. Oi! en ole turhaan elänyt ja rukoillut ja kärsinyt
ihmisten pilkkaa, sillä uuden päivän koitto sarastaa jo taivaalla.
Antakaahan tänne kätenne, vannoaksemme Sydämen nimessä valan, että me,
sen haltijat, olisimme uskolliset toisillemme ja päämäärällemme, kunnes
kuolema meidät korjaa.

"Vannottu siis. Tyttäreni, viehän minut levolle nyt, sillä olen lopen
uupunut, en ponnistuksista ja kärsimyksistä, vaan liiasta ilosta. Oi,
Taivaan Sydän, minä kiitän sinua!" ja painaen käden otsalleen lähti
Zibalbay tyttärensä Mayan seuraamana hoipertelemaan kammioonsa.

Hänen mentyään puhui herra Strickland minulle.

"Kaikki on tähän asti hyvin, Ignatio", hän sanoi, "mitä
mielenkiintoisinta, mutta juuri tällä hetkellä, jos saan luvan Teille
huomauttaa, on paljon kiireellisempiä toimenpiteitä kuin intiaanirodun
nostaminen; nimittäin meidän oma turvallisuutemme. Huomenna viimeistään
saapuu väkeä etsimään noita roistoja, ja jos he löytävät meidät täältä,
on luultavaa että meidät surmataan murhaajina. Sanokaahan, mitä
mielestänne on tehtävä?"

"Minun mielestäni on meidän heti aamun koittaessa lähdettävä
ratsastamaan muuleilla tiehemme. Metsä on sankka, ja on vaikeata
tavoittaa meitä sieltä; jos saamme rauhassa kulkea edes pari päivää,
pääsemme pakoon valkoisten miesten kynsistä. Sanokaahan minulle,
armollinen neiti", sanoin kammiosta palaavan Mayan puoleen kääntyen,
"tunnetteko tarkkaan tien?"

"Tunnen kyllä", hän vastasi, "mutta, herrat, ennenkuin teette
päätöksenne, on syytä minun kertoa teille jotakin, jott'ette pääse
sanomaan että olisimme teiltä jotain peittäneet -- olettehan te
pelastaneet meidät kuolemasta ja häpeästä. Olette kuulleet isäni sanat,
ja ne ovat totta jok'ainoa sana, mutta niissä ei vielä ole koko totuus.
Hän hallitsee, kuten hän jo kertoikin, tuota kaupunkia, mutta ylhäisö
on häneen kyllästynyt, sillä hänen kohtelunsa on silloin tällöin
ankaraa; sitä paitsi pitävät he häntä pöhkönä. Tämän takia päästivät
he hänet lähtemäänkin etsimään ennustuksien täyttymistä, mihin siellä
kukaan ei usko, sillä kaikki olivat vakuutettuja hänen tuhostaan
keskellä erämaita eivätkä luulleet hänen milloinkaan enään palaavan
vaivaamaan heitä."

"No, miksi he sitten päästivät Teidät, joka olette naisperillinen,
seuraamaan häntä?"

"Koska minä itse niin tahdoin. Rakastan isääni, ja jos hän olikin
tuomittu kuolemaan päähänpistonsa takia, tahdoin minä kuolla hänen
kanssaan. Jos teitä haluttaa vielä kuulla oikea totuus, vihaan minä
tuota syntymäkaupunkiani ja sitä miestä, joka on päätetty naittaa
minulle, ja halusin lähteä pakoon häntä, vaikka vain pieneksi aikaa."

"Ja vihaako tuo mieskin Teitä, armollinen neiti?"

"Ei", hän vastasi, kääntäen sivuun päänsä; "mutta vaikka hän
rakastaakin minua, luulen hänen sittenkin rakastavan valtaa enemmän.
Jos olisin jäänyt sinne, olisi isäni täytynyt päästää minut, vaikka
olenkin nainen, sijastansa hallitsemaan, ja serkkuni Tikal olisi ollut
silloin toinen eikä ensimäinen järjestyksessä; siksi hän suostui
minun lähtööni, ainakin minä luulin niin. Herrat, luulen että teidän
on seurattava meitä Sydämen Kaupunkiin, jos vain onnistumme hengissä
sinne pääsemään, ja minä puolestani olen siihenkin tyytyväinen,
vaikka mieluusti kyllä lähtisinkin kulkemaan jotain muuta seutua
kohti. Mutta kuulinhan vastikään teidän tehneen liiton isäni kanssa,
että hän antaisi Teille tarvitsemanne rahat suuria tuumianne varten,
nostaaksenne intiaanijoukot valkoisten miesten herroiksi sekä Sydämen
kaupungin siihen asemaan ja kukoistukseen, jonka se on menettänyt,
mikä kaikki ennustuksen mukaan tapahtuu muka sitten kun halkaistun
tunnusmerkin molemmat puoliskot määrätyssä paikassa liitetään yhteen."

"Ettekö sitten usko tuoton ennustukseen?" kysyi nopeasti herra
Strickland.

"En sitä ole sanonut", vastasi puhuteltu "Onhan epäilemättä omituista,
että isäni juuri unikuvaa seuraamalla olisi löytänyt sen, mitä hän niin
kiihkeästi ajatteli, tuon merkin, joka on kumppanimme kaulassa. Siitä
huolimatta sanon, etten suuresti usko pappeihin, näkyihin ja jumaliin,
sillä niiden kanssa on tekemisissä yhtämittaa" -- ja hän vilkaisi
temppelin seiniin, missä oli lukematon määrä menneiden polvien palvomia
paholaisia, jatkaen sitten, "vaikkakin huomaan teidän, mikäli olen
oikein ymmärtänyt, noudattavan meille tuiki tuntematonta uskontoa."

"Me seuraamme oikeata uskoa", minä vastasin; "kaikki muu on väärää."

"Saattaa olla", hän sanoi, "mutta en tiedä, miltä tämä väite kuulostaa
Taivaan Sydämen palvelijain korvissa. Tulkaa, jos haluatte, mutta
kuulkaa varoitus; minun kansani on kateellista, ja muukalaisen
nimikin jo kauhistaa heitä. Menneiden sukupolvien aikana on yksi ja
toinen osunut Sydämen kaupunkiin, ja niistä ei ole, paria henkilöä
lukuunottamatta, päässyt pois ainoakaan elävänä. He eivät halua uusia
asioita, heillä ei ole juuri nimeksikään tietoa maailman kulusta
ulkopuolella omaa piiriä, eivätkä he sitä haluakaan; he tahtovat elää
esi-isiensä lailla, välittämättä siitä mitä tuleva päivä tuo mukanaan,
ja minä luulen käyvän hyvin pahasti sille, joka uskaltaa tulla
tyrkyttämään heille uutta uskoa ja uusia opinkappaleita ja anastamaan
valtaa heiltä ja herättämään heitä uneliaisuudestaan. Niin, herrat,
valitkaa, tahdotteko seurata meitä matkallemme vetten Kaupunkiin vai
lähteä kulkemaan takaisin merta kohti ja unohtaa sattumalta kuulemanne
jutun kuljeksivasta tohtorista, jonka epäonni oli tehnyt pöhköpääksi,
sekä hänen mukanaan seuranneesta intiaanitytöstä."

Kuuntelin Mayan totisia ja ponnella lausuttuja sanoja ja ymmärsin
niiden merkitsevän paljon; ne merkitsivät sitä, että Sydämen kaupunkiin
lähtiessämme olimme menossa kuolemaamme kohti.

"Armollinen neiti", minä sanoin, "kuolema voi minut hyvinkin kohdata
siellä, mutta olen sitä viime aikoina tuijottanut silmiin liian usein,
välittääkseni nyt sitä väistää. Kuolemahan vaanii joka puolella,
armollinen neiti, ja jos ihminen pysähtyisi odottamaan sen ohimenoa,
tulisi täällä maailmassa hyvin vähän valmiiksi. Minulla on oma
elämäntehtäväni, ja minusta tuntuu että se odottaa minua Salaisessa
kaupungissa, siksi minä yritän sinne, jos voimani sallivat ja kohtaloni
niin määrää. Tulkoon mitä tahansa, minä lähden isänne kanssa kohti
Sydämen kaupunkia. Tämän herran laita on aivan toinen. Aikoja sitten
sanoin hänelle jo, ettei tämä ole mikään huvimatka hänelle, ja samaa
sanon nytkin. Hän on kuullut Teidän sananne ja jos hän uskoo niitä ja
minunkin sanojani, ottaa hän meiltä jäähyväiset huomenna ja lähtee omia
teitään ja me omiamme."

Tyttö kuunteli ja sanoi, hänen puoleensa kääntyen: "Siinä kuulette.
Mitä sanotte, valkoinen mies?" ja minusta tuntui, kun häntä tarkastin,
että hän odotti huolestuneena vastausta.

"Kyllä, armollinen neiti, minä kuulen", hän vastasi nauraen, "ja
epäilemättä on tuo kaikki totta, ja minun luuni jäävät teidän
maanmiestenne keskeen. No, olkoon niin, minä olen päättänyt lähteä,
en nostamaan intiaaniheimoja enkä muita heimoja, vaan katsomaan tuota
kaupunkia; ja lähteä minä tahdon, sillä en halua muuttaa mieltäni,
koskei mikään muu asia minua sido. Sen lisäksi tuntuu kaiken sen
jälkeen, mitä täällä tänään on tapahtunut, olevan suurempi vaara jäädä
tänne kuin kiiruhtaa edelleen."

"Iloitsen lähdöstänne, koska se on vapaaehtoinen", sanoi Maya
hymyillen. "Olkoon pelkomme aiheeton ja sekä Teidän että meidän matka
lupaava. Mutta levätkäämme nyt, sillä olette varmastikin upiuuvuksissa
kuten minäkin, ja meidän pitäisi olla taas virkeitä aamun koittaessa."

Seuraavana aamuna, ensi sarastuksen syttyessä me läksimme matkaamme,
ratsastaen kolmella löytämällämme muulilla ja taluttaen neljättä,
ruoka- ja juomavaroilla varustettua eläintä. Olimme iloisia, kun
raunioitunut temppeli vihdoin jäi taaksemme, mutta minun oli kuitenkin
raskasta jättää sitä, sillä jonkun pudonneen kivilohkareen alle sinne
jäivät uinumaan ystäväni ja kasvinveljeni Molasin maalliset jäännökset,
hänen, joka urheudellaan ja neuvokkuudellaan, oman henkensä uhraamalla
oli pelastanut meidän henkemme.

Tarkoituksemme oli välttää kyläpaikkoja, missä ihmiset olisivat voineet
nähdä meidät, ja pysyä metsän kätkössä, sillä pelkäsimme itseämme
vainottavan ja vietävän tuomio-istuimen eteen vastaamaan Don Pedron ja
hänen kumppaniensa kuolemasta. Tämän me voimmekin tehdä, sillä koska
meillä oli pyssyt ampumatarpeineen, voimme ampua lintuja joka päivä
ruuaksemme. Matkaten näin muulin selässä palasivat voimamme pian, jopa
Zibalbay-vanhuksenkin, joka eniten oli kärsinyt väsymyksestä sekä
meksikolaisten kamalasta kohtelusta.

Ei kestänyt täyttä viikkoakaan, kun olimme kulkeneet halki Yucatanin
asumattomien alueiden ja olimme valkoisten miesten saavuttamattomissa,
samoten läpi metsäseudun sen takana kulkevaa vuorijonoa kohti.
Tien löytäminen tässä sankassa ja loppumattomassa metsässä tuntui
mahdottomalta; niin olisi varmasti ollutkin laita, elleivät sekä
Zibalbay että hänen tyttärensä olisi muistaneet tietä tulomatkaltaan ja
ellei heillä olisi ollut mukanaan vanhaa karttaa. Tähän karttaan oli
merkitty kaikki kulkutiet, jotka intiaanivallan aikana olivat kulkeneet
ristiin rastiin maata. Suurin näistä teistä kulki Sydämen kaupungin
järven rantoja reunustavain vuorten luota suoraan yli vuorijonojen
Palenquen kaupungin raunioille ja sieltä rannikolle. Tämä polku, tahi
oikeammin maantie, oli toisin paikoin kasvanut täydelleen umpeen puita,
toisin paikoin painuen soihin ja rämeihin tahi luikertaen hiekkaisiin
erämaihin. Joskus tuntui parin päivän ajan, ettei siitä koskaan ollut
kulkenutkaan tietä, mutta seuraten tarkkaan kartan merkkejä ja ottaen
viittoja määrätyistä kaupunkiraunioista, löysimme sen kuitenkin aina
uudelleen.

Noiden vanhojen kaupunkien ja temppelien luku oli huimaava, ja herra
Stricklandia ihmetytti suunnattomasti nähdä niitä, mikä ei olekaan
kummallista, sillä hänhän oli ensimäinen valkoinen mies, joka ne
näki. Ratsastaessamme tahtoi hän silloin tällöin keskustella kaikesta
koettaen sanoilla piirtää kuvaa tästä maasta, joka nyt oli autiota
tasankoa tai piikkistä pensaistoa, jotenka täytyy ajatella vähintäin
viisisataa vuotta kuluneen siitä ajasta, jolloin täällä kukoistivat
kaupungit ja kylät, palatsit ja temppelit kymmenintuhansin asukkain,
vihreiden viljavainioiden aaltoillessa joka puolella. Mitä tarinoita
uinuikaan noissa ruohokentissä ja mitä näytelmiä mahtoikaan tapahtua
noissa valtaisissa pyramiideissa, joiden ohi kuljimme harva se päivä,
ennenkuin voittajan miekka tai turmeluksen viima tai kumpikin hävitti,
tämän maan! Tuo kuva olisi ollut näkemisen arvoinen; ja sydämemme
pamppaili ajatellessamme, että jos kaikki kävisi hyvin, me näkisimme
tuon kuvan; että silmämme näkisivät suurimman näistä kaupungeista, joka
muutamia sukupolvia sitten kukoisti vielä, mutta nyt oli jo rappiolla,
tämän muinaisen ja salaperäisen sivistyksen oikean keskuksen, joka teki
kuolemaansa, mutta yhä vielä eli.

Minua innostivat eteenpäin muut toiveet, mutta tämä halu, kuten
luulen, piti pystyssä herra Stricklandia matkamme monissa vaivoissa
ja vaaroissa. Se halu innosti häntä raivaamaan puukoin polkua
läpi pensaikon, ponnistamaan tunnin toisen jälkeen polttavassa
auringonpaahteessa, kestämään öisin lopen väsyneenä hyönteisten
puremia, unta saamatta. Tämä ajatus mielessään hän ei väsynyt
kyselemään vaiteliaalta Zibalbaylta kulloinkin kulkemamme tienoon
menneisyyttä, tai kuuntelemaan Maya neidin kuvauksia Sydämen
Kaupungista, kunnes tyttökin väsyi ja pyysi sensijaan häntä kertomaan
merentakaisesta syntymämaastaan, sen taukoamattomasta elämästä ja
sivistys-ihmeistä. Niin kummalliselta kuin se ehkä tuntuukin, huomasin
minä, katseltuani heitä kumpaakin päivästä toiseen, tytön olevan
sielultaan uudenaikaisemman, niin tuntuvasti, että kuunnellessani hänen
puheitaan olisin voinut luulla Mayaa Uuden Maailman lapseksi, jossa
asui nykyisen ajan henki, ja herra Stricklandia sen sijaan vuosien
painosta riutuvan, kaukaisen rodun jäseneksi.

"En ymmärrä Teitä", sanoi Maya hänelle; "miksi Te niin pidätte
historioista, raunioista, jo kauan sitten kuolleen kansan taruista?
Minä vihaan niitä. Kerran elivät he ja olivat epäilemättä hyviä
aikanaan ja paikallaan, mutta nyt ne ovat menneet unhoon, ja nyt
me elämme, elämme, elämme!" ja hän levitti kätensä ikäänkuin olisi
tahtonut koota syliinsä auringon säteet.

"Kerron Teille", hän jatkoi, "että tuo minun kotini, jonka
merkillisyyksistä Te olette niin innostunut, on vain suuri hautuumaa,
ja ne, jotka siellä asuvat, vaeltavat aaveiden lailla edes takaisin,
pohtien tuhansia vuosia sitten tehtyjä ja tekemättä jätettyjä asioita.
Heidän esi-isänsä nimittäin ovat kaiken tehneet, eivätkä he, sillä he
eivät tee muuta kuin juonittelevat keskenään, syövät, juovat, nukkuvat,
mumisevat rukouksiaan jumalalle, johon he kuitenkaan eivät usko.
Ymmärsikö isäni kumminkaan sitä, tuhlatessaan aikaansa ja voimiansa
Sydämen kansan elvyttämissuunnitelmissa, tuon kansan, joka pitää häntä
hulluna, koska hän viitsii nähdä niin paljon vaivaa. Eivät he ole
pelastettavissa. Jos toisin olisi laita, luulisitteko heidän tyytyneen
istumaan hiljaa nämät sadat vuodet, tietämättä mitään ulkona olevasta
suuresta maailmasta, nähdäkseen päivä päivältä lukunsa vähenevän,
kunnes elämä vain tuikuttaa hiukan kuin valo sammuvassa lampussa?
Niin on, joskin pienemmässä mitassa, niiden intiaanien laita, joita
Don Ignatio yrittää nostaa espanjalaisten ankaran ikeen alta. Herrat,
minä luulen rotumme eläneen aikansa. Meissä ei ole enään elinvoimaa,
me olemme valmista viljaa kuolon viikatteen kulkea nimittäin useimmat
meistä. Siksi, jos olisin itse määrääjäni, minä vielä nuori ollessani
kääntäisin selkäni tuolle Teidän haluamallenne kaupungille, ottaen
mukaani siellä tarvitsemattoman omaisuuden, jolla muissa maissa,
luullakseni, saisin paljon aikaan, ja eläisin sellaisen kansan
keskuudessa, jolla on sekä nykyisyys että tulevaisuus niin hyvin kuin
menneisyyskin."

Silloin nauratti herra Stricklandia ja hän tahtoi väittää, että
menneisyys on tärkeämpi kuin nykyisyys, että on parempi olla kuollut
kuin elävä ja paljon muita hullutuksia; ja minä olin vähällä suuttua
sekä moittia Mayaa hänen minua ärsyttävistä sanoistaan, jolloin hän
haukotteli ja tahtoi keskustella jostain muusta, koska minun puheeni
väsyttivät häntä. Zibalbay vaan ei puuttunut puheeseen, sillä hänen
ajatuksensa askarteli muissa asioissa; liekö hän edes kuullutkaan
puhettamme, mitä minä epäilen.

Mutta huolimatta kevyistä puheistaan ja välinpitämättömyydestään,
tahtoi korkea neiti Maya kaiken aikaa oppia -- jopa minultakin, jos ei
herra Strickland ollut saapuvilla --, sillä hän tahtoi kysellä kaikkea,
eikä unhoittaa mitään, mitä oli kuullut. Päivät pitkät selitteli
englantilainen hänelle maailman kansojen historiaa, heidän hallitus- ja
uskontomuotojaan, tapojaan, laitoksiaan ja asukkaiden ulkomuotoa. Eikä
tyttö väsynyt kuuntelemaan.

Matkallamme sattui englantilaiselle eräs seikkailu, joka oli vähällä
eroittaa heidät ainiaaksi ja osoitti minulle, vaikk'enkaan siedä sitä
sukupuolta yleensä, että tämän naisen, mitä vikoja hänellä lieneekin,
sydän ainakin oli uskollinen ja uljas.



KAHDESTOISTA LUKU.

Maya laskeutuu luolaan.


Eräänä iltana -- kun olimme jättäneet taaksemme metsäseudun ja
ponnistellen kiipeilimme vuoristoa, kunnes pääsimme sen takaiselle,
rannattomalta näyttävälle erämaalle -- asetuimme leiriin kivisen
kukkulan juurella kasvavaan aloepensaikkoon. Tämä kukkula oli Zibalbayn
kartassa merkitty luola-nimisen maanalaisen säiliön asemapaikaksi,
mistä muinaisina aikoina, paikan ollessa asumaton, intiaanit ammensivat
vettä kuivana vuodenaikana. Että tämä mainittu luola oli olemassa,
kävi ilmi siitä tosiasiasta, että selvästi näkyvissä oleva muinainen
tie kulki suuren kaupungin raunioiden halki, jonka väestö varmasti oli
sitä käyttänyt; mutta kun Zibalbay ja hänen tyttärensä tulomatkallaan
nukkuivat tällä paikalla, ei heidän tarvinnut käydä sitä etsimään,
koska he löysivät kallionkolosta lätäkön sadevettä. Nyt ei taas
ollut viikkokausiin satanut, ja kaiken lisäksi olimme juoneet miltei
tyystin nahkaleileissämme olevan veden, joten päätimme etsiä luolaa,
täyttääksemme leilimme ja juottaaksemme janoisia muulejamme.

Niin ollen aloimme tutkia kalliota ja löysimmekin risujen tukkeaman
ja piikkipensaisiin puolittain piiloutuneen kivisen holvin, minkä me
kaikista merkeistä sekä asemastaan päätimme luolan sisäänkäytäväksi.
Sytytimme kuivista aloerungoista -- joita löytyi vaikka kuinka
paljon -- tehdyt soihdut, ja minä tunkeuduin etumaisena aukon läpi,
joutuakseni luolaan, missä puuskutti tuima ja eriskummallinen tuuli,
miltei sammuttaen soihtumme.

Kulkien tätä luolaa pitkin saavuimme sen päässä olevan kuopan luo, joka
nähtävästi vei vesilähteille. Tämä tietämättömän syvyinen kuoppa oli
miltei, joskaan ei aivan yhtä sileä ja pystysuora kuin ihmiskätten työ,
mutta kummallisin seikka siinä oli kamala porrastie, jota edesmenneet
olivat käyttäneet vettä ammentaessaan. Kuopan laitaan oli nimittäin
hakattu kaksi riviä kahdeksan tai kymmenen tuuman syvyisiä pykäliä.
Näitä pykäliä ylös ja alas olivat vedenammentajat kulkeneet sukupolvia
sitten, sillä ne olivat hyvin kuluneet, ja ihmisjalkojen polkema uurto
kulki näiden kamalien portaiden päästä päähän. Löydettyään maasta
kivenmukulan, pudotti herra Strickland sen yli kuopan partaan, ja kului
joku sekunti, ennenkuin ääni ilmoitti sen ehtineen pohjaan asti.

"Mikä kaamea paikka!" hän sanoi. "Luulen kernaammin voivani kuolla
janoon kuin laskeutua tuonne."

"Niin kumminkin ovat ihmiset muinoin tehneet", vastasi Maya, "sillä
katsokaahan, tästä ovat he astuneet yli reunan."

"Ehkä heillä oli köysi turvana, armollinen neiti", säestin minäkin.
"Kun minä olin nuori mies, laskeuduin minä yhtä jyrkkiin kaivoksiin
vain puunrungoista tehtyjen yksinkertaisten tikapuiden avulla, joissa
pykälät olivat samalla lailla ja jotka kulkivat kaivosaukon laidasta
laitaan. Nyt se yritys maksaisi minulle hengen, sillä sellaiset
korkeudet huimaavat minua."

"Tulkaa pois", sanoi Zibalbay; "ei kukaan meistä voi kuitenkaan
hengissä mennä sinne. Muulien täytyy jäädä janoon; noin viiden tunnin
matkan päässä on lammikko, mistä ne saavat juodakseen huomenna."

Sitten me läksimme tästä tuulenpuuskaisesta luolasta. Olimme iloisia
päästessämme pois sieltä, sillä paikka oli saastaisen näköinen ja,
viimasta huolimatta, näännyttävän kuuma.

Zibalbay astui leiripaikallemme, mutta me jäimme nyhtämään ruohoa
muuleille. Pian väsyivät muut tähänkin hommaan ja joutuivat
keskusteluun auringonlaskua katsellessaan, joka näillä laajoilla
tasangoilla oli verrattoman ihana. Kuulin silloin Maya-neidin sanovan:

"Poimikaahan minulle tuo kukka rinnassani kannettavaksi", ja hän
osoitti kivien keskellä kasvavaa lumivalkeata kaktuksen kukkaa.

Herra Strickland kapusi sitä kohti ja oli juuri poimimaisillaan kukan,
kun kuulin hänen äkkiä huudahtavan ja näin hänen peräytyvän.

"Mikä nyt?" sanoin, "oletteko loukannut itsenne tai haavoittanut
kätenne?" Hän ei vastannut, mutta silmänsä olivat selko seljällään
kauhusta, hänen osoittaessaan jotakin harmaata, kivien välissä
kiemurtelevaa. Ja minä näin silloin veritipan hänen ranteessaan. Maya
näki sen niinikään.

"Käärme on purrut Teitä!" hän huusi tuskan äänellä. Ennenkuin
aavistinkaan hänen aikomustaan, oli hän juossut englantilaisen luo,
tarttunut molemmin käsin hänen käteensä ja painanut huulensa haavaan.

Englantilainen yritti tempoa kättänsä pois, mutta tyttö oli siihen
takertunut voimalla. Pyytäen minua tuomaan palikkaa hän repäisi
viitastaan palasen ja kiersi sen lujasti ranteen ympärille, pistoksen
yläpuolelle. Siinä samassa olin minäkin lennättänyt palikan ja
pistänyt sen palttinasilmukkaan, kiertääkseni siksi kunnes käsi painui
puristuksesta siniseksi.

"Mikä käärme se oli?" kysyin.

"Kuolettava harmaa laji", hän vastasi, lisäten: "Älkää olko noin
pelästynyt, Maya -- tiedän parannuskeinon. Lähtekäämme leirillemme
pian!"

Parissa minuutissa olimme siellä, ja englantilainen oli siepannut
terävän veitsen ja ruutisarven.

"No, ystävä", hän sanoi, ojentaen veitsen minulle, "leikatkaa syvä
haava, sillä siitä riippuu elämäni tai kuolemani, eikä tällä kohtaa ole
mitään valtasuonta."

Nähtyään mitä oli tapahtunut, piti Zibalbay hänen kättänsä, ja minä
viilsin kahdesti. Hän ei lainkaan arastellut, mutta Maya huudahti
kummallakin viilloksella. Annettuamme veren juosta tyystin kuiviin,
me kaadoimme ruutia haavaan ja sytytimme sen. Se pussahti, jättäen
jälkeensä valkean savun ja polttaen altaan lihan mustaksi.

"Nyt emme voi, koska meillä ei ole yhtään viinaa, tehdä muuta kuin
odottaa", sanoi englantilainen, väkinäisesti hymyillen.

Zibalbay otti pussistaan hivenen cuca-valmistetta.

"Syökää tämä", hän sanoi; "se on parempaa kuin konsanaan tulivesi."

Englantilainen otti tarjotun palleron ja alkoi pureksia sitä,
kunnes hänen oli mahdotonta niellä enään. Halvaus näytti alkaneen
hänessä; hänen kurkkunsa supistui, silmäluomet painuivat kiinni kuin
vastustamattoman unen pakosta. Koska lääkityksemme nähtävästi ei
tehonnut, pidimme kiinni hänen käsistään ja kävelytimme häntä edes
takaisin, rohkaisten ja kehoittaen häntä taistelemaan urheasti kuolemaa
vastaan.

"Yritän parhaani", hän vastasi voimattomasti. Sitten hän yhä heikkeni,
kunnes vihdoin vaipui maahan ja sulki silmänsä.

Minut valtasi pelko ja kauhu, koska luulin hänen sillä hetkellä
kuolevan, sekä epätoivo, kun en voinut häntä pelastaa. Tunnustaakseni
rehellisesti, olin kateellinen myös Maya-neidille, ja kateuteni puhkesi
ilmi katkerin ja harkitsemattomin sanoin.

"Tämä on Teidän syynne", minä sanoin.

"Te olette julma", hän vastasi, "ja Te puhutte näin siksi että vihaatte
minua."

"Ehkä olen julma, armollinen neiti. Etteköhän Te olisi julma, jos
näkisitte rakastamanne ystävän kuolevan jonkun naisen päähänpiston
takia?"

"Tekö ainoa osaatte rakastaa?" hän kuiskasi.

"Ellemme voi häntä herättää, kuolee hän, tuo valkoinen mies", sanoi
Zibalbay.

"Oi, herätkää!" huusi Maya epätoivoisesti, koskettaen huulillaan
englantilaisen korvaa. "He sanovat, että minä olen Teidät tappanut!
Herätkää, herätkää!"

Englantilainen näytti kuulevan häntä, sillä vaikka hänen silmänsä yhä
pysyivät kiinni, hymyili hän hiukan ja kuiskasi: "Koetan."

Meidän avullamme kohosi hän seisaalle ja alkoi taasen kävellä,
vaikkakin juopuneen tavoin. Kolmasti kulki hän hoiperrellen
tallaamaamme polkua edestakaisin. Siinä samassa hän horjahti, ja
painaen kätemme hänen rintaansa vastaan saatoimme tuntea hänen
sydämensä lyöntien heikkenevän kerta kerralta, kunnes ne lopulta
näyttivät kokonaan lakkaavan. Mutta äkkiä, kun olimme jo heittäneet
kaiken toivon, löi se taasen voimallisesti, ja jokaisesta hänen tähän
asti kuivan ihonsa huokosesta vuosi virtanaan hikipisaroita.

"Luulen valkoisen miehen virkoavan taas. Hän on voittanut myrkyn",
sanoi rauhallisesti Zibalbay, ja kuultuani hänen sanansa kohotin minä
Jumalalle sydämeni kiitokset.

Sitten veimme hänet riippumattoon, latoen vaippoja ja vaatteita hänen
peitokseen, kunnes hiostus vihdoin lakkasi ruumiin nesteiden haihduttua
ja vietyä myrkyn mukanaan.

Tunnin verran, ehkäpä enemmänkin, hän nukkui, mutta heräsi taas ja
pyysi hiljaisin äänin vettä. Me läsnäolevat katsoimme toisiimme
neuvottomina, sillä meillä ei ollut antaa pisaraakaan, ja se meidän
täytyi ilmoittaa hänelle. Hän valitti, vaikeni sitten hetkeksi ja sanoi:

"Olisi ollut paljon parempi antaa minun kuolla myrkkyyn, sillä en voi
kestää tätä janon tuskaa."

"Emmekö voisi yrittää luolasta?" hätäili Maya.

"Se on mahdotonta", vastasi hänen isänsä. "Me kuolisimme kaikki."

"Niin, niin", toisti englantilainen, "se on mahdotonta. On parempi
yhden kuolla neljän asemesta."

"Isä", sanoi Maya, "Teidän täytyy ottaa parhain muuli ja ratsastaa
sillä lammikolle, minne yritämme huomiseksi. Kuu paistaa, ja hyvässä
tapauksessa ehditte takaisin kahdeksassa tai yhdeksässä tunnissa."

"Se on tarpeetonta", mutisi englantilainen. "En mitenkään voi elää niin
kauan juomatta, sillä kurkkuni on kuuma kuin kekäle."

Zibalbay kohautti olkapäitään, sillä hänkin piti sitä turhana, mutta
tytär kääntyi päättäväisenä hänen puoleensa ja sanoi:

"Menettekö Te, vai lähdenkö minä?"

Zibalbay lähti mutisten partaansa, ja kohta me kuulimme muulin
kavionkapseen erämaan kamaraa vastaan.

"Älkää peljätkö", sanoin minä englantilaiselle, "myrkky vain on
kuivannut ruumiinne, eikä jano Teitä tapa niin pian. Kohta menee ehkä
pahin tuska ohitse. Olisipa meillä lääkettä mukanamme, että voisimme
nukuttaa Teidät!"

Hän viipyi hetkisen aikaa rauhallisena, vastaamatta mitään, mutta hänen
kättensä ja kasvojensa vapinasta me päätimme hänen kovasti kärsivän.

"Maya", sanoi hän vihdoin, "voisitteko löytää viileätä kiveä suuhuni?"

Maya etsi ja löysikin piikiven, jota englantilainen imeskeli, mutta
hetken kuluttua kivi putosi hänen huuliltaan yhtä kuivana kuin se oli
alkuaan ollut. Siinä samassa meni hänen älynsä sekaisin ja hän alkoi
solkata sekaisin kaikkia kieliä.

"Pirujako te olette", hän kysyi, "näännyttäissänne minut janoon? Mitä
te siinä seisotte minua pilkkaamassa? Oi! Antakaa vettä minulle ja
armahtakaa minua!"

Hetken me jaksoimme kestää sitä, vaikka tuskamme ehkä olivatkin
suuremmat kuin hänen, -- sitten Maya nousi katsomaan hänen kasvojansa.
Ne olivat kuin raskaan taudin painamat, hänen sinisten silmiensä alla
oli paksut, mustat renkaat ja veri tihkui hänen huuliltaan.

"En jaksa kestää enään", sanoi Maya ääni käheänä; "hoitakaa Te
ystäväänne, Don Ignatio."

"Olette oikeassa", minä vastasin; "tässä ei ole naisen sopivin paikka.
Menkäähän maata, niin minä herätän Teidät tarvittaissa!"

Hän katsahti minuun tarkkaavasti, mutta lähti vastausta sanomatta ja
istuutui pensaan taakse, noin kolmenkymmenen askeleen päähän. Täällä
hän nähtävästi alkoi miettiä -- sillä hän kertoi minulle jäljestäpäin
kaiken, ja minä enimmäkseni vain toistan tässä hänen sanojaan. -- Hän
oli vakuutettu, ettei englantilainen eläisi ilman vettä aamuun asti,
ja oli mahdotonta hänen isänsä ennättää takaisin ennen aamunkoittoa.
Englantilainen oli kuolemaisillaan ja hänestä tuntui kuin hänenkin
henkensä vähenisi samassa mitassa, sillä nyt hän tunsi rakastavansa
tuota miestä. Ellei voisi tehdä jotakin, olisi englantilainen pian
kuoleman oma, ja silloin murtuisi hänenkin sydämensä. Yksi ainoa
asia voisi pelastaa heidät kummatkin -- vesi. Tuossa kallionkolossa,
vain muutaman askeleen päässä, olisi sitä yltäkyllin, mutta kuka
uskaltaa mennä sitä sieltä hakemaan? Täytyyhän luolaan laskeutuminen
olla mahdollista, koska muinoinkin on siellä käyty, ja miksi ei hän
uskaltaisi sitä? Hänhän oli nuori ja tarmokas ja jo lapsuudestaan
asti tottunut kiipeilemään vaarallisissa paikoissa, Sydämen Kaupungin
valleilla ja pyramiideilla, eikä häntä ollut milloinkaan mikään
hirvittänyt. Miksi hirvittäisi häntä sitten nyt, kun hänen rakastamansa
miehen henki oli kysymyksessä? Mitä väliä sillä, vaikka hän
suistuisikin alas, sillä jos englantilainen kuolisi, haluaisi hänkin
kuolla?

Niin, hän tahtoi yrittää.

Kun Maya kerran oli tehnyt päätöksensä, tahtoi hän käydä toimeen
viivyttelemättä. Minä seisoin riippumaton ääressä, rukoillen taivasta
säästämään ystäväni hengen, ystäväni, joka virui siinä käsiään vääntäen
ja tuskissaan voihkien, kun Maya hypähti ylös ja katsahti häneen.

"Luulette rakastavanne häntä", sanoi hän minulle yht'äkkiä, "mutta
sanon Teille, ettette tunne rakkautta. Jos minä elän, minä, jota Te
halveksitte, opetan minä sen Teille, Don Ignatio."

En välittänyt hänen sanoistaan, koska pidin niitä tyhjänpäiväisinä.

Huomaamatta livahti Maya muulien kytkytpaikalle, otti piitä, terästä ja
taulaa sekä köyttä ynnä pienen vesileilin varjoisesta paikasta, mitkä
kaikki hän sälytti hartioilleen. Siinä samassa oli hän juossut peuran
nopeudella yli kentän. Saavuttuaan luolan suulle, pysähtyi hän ottamaan
aloevarren polulta ja katsomaan yöllistä ihanaa maisemaa, jonka
uudelleen näkemisestä hän ei ollut laisinkaan varma. Sitten sytytti
hän soihdun ja ryömi sisään ahtaasta aukosta. Paikka oli ollut kaamea
meidän kaikkien siellä illalla yhdessä ollessa. Häntä se nyt, keskellä
yötä ja yksin ollessaan, kauhistutti. Tuulen viimat ulvahtelivat
ontoissa holveissa, puuskuttaen maanonkaloista, ja kaiken aikaa kuului
kuin melskaavia ihmisääniä. Mayaa värisytti, sillä hänestä tuntui,
että ammoin kuolleitten henget pitivät tässä maaluolassa ikuista
meluansa. Mutta hän pakoitti itsensä kiiruhtamaan edelleen, kauhuista
välittämättä, kunnes seisoi vesikuopan reunalla.

Tässä hän pysähtyi, riisuakseen vaatteitaan vähemmäksi, jotta ne
olisivat niin vähän kuin suinkin vastuksina hänen kiivetessään
portaita, sekä kiersi tukkansa sykkyrälle. Sitten hän sitoi köyden
vyötäisilleen sekä vesileilin, johon hän kiinnitti tulukset,
harteilleen. Sytytettyään kaksi pisintä soihtua hän kiinnitti ne
vinosti kallionkoloon, niin että niiden liekki valaisi kuopan suun,
minne hän heitti ensin kimpun sytyttämättömiä varsia ja viimein yhden
sytytetyn. Tämä soihtu ei sammunut, mitä hän puolittain oli odottanut,
sillä katsottuaan alas kaivoon hän näki valokipinän välähtävän
puolentoistasadan jalan päässä alhaalla, ehkäpä syvemmälläkin.

Nyt oli siis kaikki kunnossa ja kavuttava oli vain alas vettä
ammentamaan. Hetken Maya epäröi, katsellen tulikipinöitä, jotka
välähtelivät syvällä alhaalla, ja iskivät ahtaissa komeroissa sileään
kallioseinään. Tuntien lannistuvansa kauhusta, jos hän kauvemmin siinä
seisoisi, hän polvistui alas ja, pidellen käsin kiinni kalliosta,
asetti jalkansa ensimäiseen löytämäänsä koloon. Seisoen sen jalkansa
varassa hän kurkotti alas toista jalkaansa, kunnes se osui seuraavaan
koloon, joka oli kahdeksantoista tuumaa edellistä alempana ja kymmenen
tuumaa siitä vasempaan, sillä nämä kolot oli hakattu vuorottaisesti,
n:o 1 ollen n:o 3:n yläpuolella, n:o 2 taas n:o 4:n yläpuolella, j.n.e.
Nyt hänen laskeutumisensa muodostui mitä uhkarohkeimmaksi, sillä
hänen oli mahdotonta tavoittaa jalallaan kolmatta koloa, päästämättä
otettaan kaivon reunasta, eikä hän saanut käsin kiinni n:o 1:stä,
ennenkuin hänen jalkansa oli n:o 4:ssä, niin ettei hänellä ollut muuta
vaihtoehtoa kuin olla yhden jalkansa varassa ja, painaen kämmenensä
sileätä kalliota vastaan, antaa niiden liukua alas, kunnes hänen
jalkansa oli n:o 4:ssä ja sormensa n:o 1:ssä.

Takertuen näin kärpäsen lailla kallioseinään hän pisti jalkansa n:o
3:een ja, uskaltamatta pysähtyä, alkoi heti tunnustella n:o 4:ää.
Hermostuksissaan hän pudottikin jalkansa liian alas ja oli, vetäessään
sitä takaisin, vähällä menettää tasapainonsa. Kamala kauhuntunne
värisytti häntä, karmien hänen selkäpiitänsä, mutta painaen kasvonsa
kallioseinää vastaan onnistui hänen, epätoivoisesti ponnistaen,
säilyttää tahdonlujuutensa ja saada jalkansa n:o 4:ään ja kätensä n:o
1:een. Tämän jälkeen, oli laskeutuminen helpompaa, sillä hänen oli
vain muuteltava käsiotettaan kolosta koloon ja muistettava, mistä
kohtaa jalka löysi seuraavan kolon. Sen sijaan että pimeys olisi ollut
esteenä, se suorastaan auttoi häntä, koska se esti hänen näkemästä
paikan kaikkia kauhuja.

Hänen laskeuduttuaan kolmannen osan matkasta oli hän saanut rohkeutensa
takaisin ja hän pelkäsi vain, että joku porras olisi rikki. Onneksi ei
näin ollut laita, vaikkakin yksi oli niin kovasti kulunut, että hänen
varpaansa luiskahtivat ja hän riippui hetken aikaa pelkkien käsiensä
varassa. Rauhoituttuaan hän jatkoi laskeutumista, kunnes vihdoin saapui
kaivon pohjaan.

Hengähdettyään minuutin verran Maya löysi jonkun kuivan aloevarren ja
sytytti sen alasheittämällään kytevällä soihdulla. Sitten katsahti
hän ympärilleen ja näki olevansa laajassa, mutta ei varsin korkeassa,
luonnon muodostamassa onkalossa, jota jatkui vinosti alaspäin, kauemmas
kuin hän saattoi nähdä. Katseltuaan pohjaa hän etsi polkua ja löysikin
edesmenneiden jalkojen polkeman uurron, joka nyt oli puolittain hiekan
ja tomun peitossa. Se kulki suoraan onkaloa pitkin, ja hän seurasi
sitä viitisenkymmentä askelta, pitäen soihtua kädessään ja muutamia
varavarsia kainalossaan. Tässä luolassa oli ilma niin kuumaa ja
tyyntä, että hän tuskin saattoi hengittää, vaikkakin jonkun matkan
päässä saattoi kuulla tuulen ulvovan kaivosaukossa, jota hän vastikään
oli kavunnut alas. Yhtäkkiä alkoi onkalo kaveta, kunnes se enään
jatkui vain ahtaana käytävänä. Maya huokasi ääneen, peläten tulevansa
uudelle kaivosaukolle, sillä hän oli kuullut minun mainitsevan veden
tällaisissa luolissa olevan viiden- tai kuudensadan jalan syvyydessä,
jotavastoin hän oli laskeutunut vasta korkeintaan kaksisataa jalkaa.

Kun hän vieläkin oli kulkenut kymmenisen askelta, kääntyi käytävä äkkiä
ja hänen epäilynsä katosivat. Siinä, keskellä kummallista paikkaa,
jommoista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, päilyi vesi, jonka takia
hän oli pannut henkensä alttiiksi.

Kuinka laaja paikka oli, mihin Maya huomasi saapuneensa, ei hän
laisinkaan tiennyt, koska soihdun heikko valo ei näyttänyt kauas
pimeässä. Ainoa, mitä hän näki, oli joukko maasta kattoon kohoavia
valkeita pilareita -- epäilemättä tippukiviä, vaikka hän luuli ne
ihmiskäden rakentamiksi -- ja keskellä niitä veden täyttämä pyöreä
syvennys, kolmisenkymmentä jalkaa läpimitaten.

Tämä kristallikirkas vesi ei ollut tyyntä, sillä joka viides sekunti
nousi noin kolmen tai neljän jalan läpimittainen kupla lammikon
keskuksesta, pulpahtaakseen pinnalle ja lähettääkseen pyörreaaltonsa
kivisille seinille. Niin kaunista ja säännöllistä oli tämä
porehtiminen, että Maya jäi hyvän aikaa katselemaan sitä. Muistettuaan
sitten, ettei hän saanut tuhlata aikaa, alkoi hän ajatella veden
ammentamista, nähdäkseen uuden vaikeuden kohdanneen, jota ei osannut
aavistaakaan ja joka tuntui voittamattomalta. Lähteen laidat olivat
niin sileät ja jyrkät, että oli mahdotonta pysyä pystyssä siinä.
Edesmenneet olivat pelastuneet pulmasta puisten portaitten avulla, mikä
kävi ilmi vieruspuiden kallioon painamista syvennyksistä, vaikkakin
nuo puulaitokset olivat jo kauan sitten lahonneet. Siinä, missä nämä
portaat olivat seisoneet, oli kalliossa lovi, varmastikin köyden
kiinnittämistä varten, jonka varassa vedenammentajat kannattivat
itseään astioita täyttäessään, ja tämän loven näkeminen toi Mayan
mieleen erään ajatuksen. Irroitettuaan mukanansa olevan köyden,
hän solmi sen loveen ja liukui, kiinnitettyään soihdun tikapuiden
syvennykseen, viertä alas, kunnes seisoi rinnan syvyydellä vedessä.

Hetken aikaa viipyi hän siinä, juoden kyllikseen ja nauttien viileästä
kylvystä, joka oli suloinen luolan tukahduttavan kuumuuden jälkeen.
Sitten päästi hän harteiltaan vesileilin, pesi sen puhtaaksi, täytti
vedellä ja nosti uudelleen selkäänsä. Sitten hinasi hän itsensä
partaalle ja läksi uuden soihdun valossa kulkemaan takaisin pystysuoran
aukon pohjaan.

Tässä hän levähti hetken, kooten voimiansa, alkaakseen kiipeämisen,
taaskin hiukan peloissaan. Siinä oli satayksi porrasta, sillä hän
oli lukenut ne laskeutuesaan, Taaskin hän alkoi laskea, tietääkseen
tarkkaan millä kohtaa kiipesi, koska oli mahdoton nähdä mitään pilkko
pimeässä. Noustuaan noin viisikymmentä porrasta hän alkoi tuntea
väsymyksen oireita, minkä takia hän oli pakoitettu pysähtymään
hetkeksi aukon seinään. Sitten hän taas jatkoi nousuaan ja pääsi
suurin ponnistuksin seitsemännellekymmenennelleviidennelle pykälälle,
mihin hänen taaskin täytyi pysähtyi hengähtämään, kunnes hänen
oikean jalkansa, johon hänen painonsa nojasi, kipu varoitti häntä
vitkastelemasta enään. Kolmannen kerran hän lähti ponnistelemaan
ylöspäin, laahaten epätoivoisena jalkojansa kolosta koloon. Hän
hengitti huoahtaen, raskas vesileili likisti häntä ja hänen päätään
alkoi huimata.

Oli jälellä ainoastaan kymmenen porrasta. Hän tunsi jaksavansa vain
pudottamalla harteiltaan vesileilin, mutta sitä hän ei tahtonut tehdä.
Oli enään kolme porrasta ja kaikki olisi pelastettu; mutta silloin
alkoivat hänen voimansakin pettää.

Synkemmäksi ja tuskaisemmaksi kävi yhä, mutta epätoivoisesti
ponnistaen sai hän säilymään hiukan tahdonlujuutta. Hänen jalkansa
oli ylimmäisessä kolossa, hänen ruumiinsa nojasi aukon reunaan ja oli
veden painosta vähällä suistua takaisin. Mutta silloin tuntui kuin joku
ääni olisi häntä rohkaissut, ja viimeisen kerran hän ponnisti kuin
haavoittunut käärme kunnes kaikki pimeni hänen silmissään.

Toinnuttuaan siitä hetkisen kuluttua, hän huomasi yhä viruvansa
kuilun reunalla, jonka päällä hänen toinen jalkansakin vielä riippui.
Samassa hän tajusi kaiken ja kauhuissaan veti itseään pitkin maata.
Vaivoin, sillä hän oli yhä hengästynyt ja hänen lihaksensa tuntuivat
voimattomilta, hän nousi jaloilleen ja lähti, otettuaan viittansa,
hapuilemaan kohti valonkajastusta, joka tuli luolan suusta. Pian pääsi
hän ulos ja vaipui maahan, huokaisten kiitollisuudesta; noustuaan ylös
lähti hän hiljaa astelemaan leiripaikkaa kohti, kantaen kallista vettä
selässään.

Sillä välin, tietämättä tästä kaikesta mitään, minä, Ignatio, mietin
niinikään. Muistin herra Stricklandin, minun kerran ollessani kiven
loukussa, panneen alttiiksi oman henkensä ja pelastaneen minut. Enkö
minä silloin uskaltaisi panna alttiiksi omaa henkeäni, pelastaakseni
hänet? Siltä tuntui. Vettä vailla kuolisi hän aivan varmasti, ja vaikka
minua kammottikin luolaan laskeutuminen, täytyi minun kumminkin se
uskaltaa. Jättäen riippumaton minä lähdin etsimään Maya-neitiä, mutta
en voinut häntä löytää, ennenkuin huusin: "Neiti, neiti. Missä olette,
neiti?"

"Täällä", hän vastasi. "Mikä nyt? Onko hän kuollut?"

"Ei", minä vastasin, "mutta minä olen varma, että hän kuolee tunnin
kuluessa, ellei saa vettä. Siksi minä olen päättänyt laskeutua luolaan.
Tahdotteko Te olla hyvä ja pitää vaaria hänestä niin kauvan kuin minä
palaan, ja ellen minä palaa, mikä on luultavaa, kertoa isällenne,
mitä on tapahtunut; hän löytää Halkaistun Sydämen merkin vaatteitteni
joukosta kuopan suulta. Pyydän hänen ottamaan sen ja menemään takaisin
Meksikoon sekä ottamaan osan kaupunkinsa varoja ja jatkamaan minun
alkamaani työtä. Hyvästi, armollinen neiti."

"Pysähtykäähän, Don Ignatio", sanoi Maya kähein äänin, "ei Teidän
tarvitse laskeutua luolaan."

"Miksi ei, armollinen neiti? Olisin iloinen jos ei minun tarvitsisi
sitä tehdä, mutta siitä riippuu elämä tai kuolema."

"Niin", hän vastasi, "ja koska siitä riippuu elämä ja kuolema, Don
Ignatio, olen minä jo käynyt tuossa salaperäisessä paikassa ja -- tässä
on vettä."

Näin sanottuaan hän lyyhistyi maahan.

En vastannut mitään. Olin hämmästyksissäni ja ennen kaikkea häpeissäni
puhuakseni mitään. Nostin ylös tunnottoman Maya-neidin ja panin hänet
lähelle ripustettuun riippumattoon. Sitten otin vesileilin ja juoksin
ystäväni luo. Englantilainen oli vaipunut unenhorrokseen ja makasi
hiljaa, silloin tällöin valittaen. Aukaistuani leilin kaadoin sieltä
kupillisen vettä, jolla valelin hänen ohimoitaan ja kostutin hänen
kuivia huuliaan. Tuntiessaan veden maun muuttuivat heti kohta kuolevan
miehen kasvot, sammunut katse syttyi ja silmät aukenivat.

"Se oli vettä", hän mutisi. "Tunnen sen mausta." Nähtyään kupin, näytti
hän äkkiä saaneen uutta voimaa. Hän kurkotti kättään, sieppasi kupin
kädestäni ja tyhjensi sen parilla siemauksella.

"Lisää", hän kähisi, "lisää."

Mutta en halunnut mitenkään antaa hänelle lisää, vaikka hän pyysi
kuinka haikeasti, ja juottaessani häntä taasen, annoin vain pieniä
kulauksia. Tunnin verran hän maisteli näin, kunnes vihdoin janonsa oli
hiukan asettunut, ja laihat posket saivat uutta eloa ja sammunut katse
kävi kirkkaaksi.

"Tuo vesi pelasti henkeni", hän kuiskasi; "mistä sitä tuli?"

"Huomenna kerron Teille", vastasin; "nukkukaa nyt, jos voitte."



KOLMASTOISTA LUKU.

Ignation vala.


Seuraavana aamuna auringon noustessa tein tulen, valmistaakseni
lihalientä englantilaiselle, joka yhä nukkui. Puuhaillessani siinä näin
Maya-neidin astuvan minua kohti ja huomasin hänen kättensä ja jalkainsa
olevan turvoksissa.

"Armollinen neiti", sanoin kumartaen hänelle, "onnittelen nöyrimmästi
Teitä sekä rohkeutenne että pelastumisenne takia suurista vaaroista.
Eilen illalla sanoin vimmoissani Teille sanoja, joita ei olisi
pitänyt sanoa, sillä vikani on kohdella väärin naisia. Pyydän
nöyrimmin anteeksi Teiltä ja tahdon olla käytettävissänne, jos kaiken
sovitukseksi jotenkin voin palvella Teitä tästälähin."

Hän kuunteli ja vastasi:

"Kiitän Teitä ystävällisistä sanoistanne, Don Ignatio, ja unohdan
silloin tällöin lausumanne epäystävälliset sanat. Jos tosiaankin
haluatte ruveta ystäväkseni, on se aivan Teidän vallassanne. Olette
oivaltanut salaisuuteni, siksi en häpeä yhä vakuuttaa, että tuo herra
on minulle kaikki kaikessa, vaikkakaan minä en mahtane merkitä suuria
hänelle. Pyydän Teitä siis vannomaan Sydämen nimessä, ettette yrittäisi
vieroittaa häntä minusta tai eroittaa meitä, jos hän joskus rakastaisi
minua, vaan kernaammin siinä tapauksessa kykynne mukaan auttaisitte
meitä, jos mikä hyvänsä hätä meitä kohtaisi."

"Armollinen neiti, Te pyydätte minua vannomaan tuntemattomaan
tulevaisuuteen tähtäävän valan", minä vastasin epäröiden.

"Niin kyllä, herra; mutta muistakaahan, että ellei minua olisi ollut,
olisi ystävänne, joka nyt nukkuu tuolla lapsen lailla, voinut nääntyä
janoon. Muistakaahan myös, että Teillä on aikomus käydä Sydämen
Kaupunkiin, missä Teidän on varsin terveellistä olla minun ystäväni,
jos satumme hengissä sinne pääsemään. Mutta älkää toki vannoko
ellette halua, jolloin minä tiedän Teidän olevan salaisen viholliseni
samoinkuin minä olen Teidän."

"Ei ole syytä uhata minua noin, armollinen neiti", minä vastasin, "eikä
minua tuolla tavoin hellytetä, mutta minä lupaan olla sekaantumatta
Teidän ja hänen välisiin asioihin. Miksi minä sekaantuisin? Hän pitää
oman tahtonsa, ja Te olette, kuten sanoitte, pelastanut hänen henkensä.
Mutta katsokaahan, hän herää ja hänen liemensä on valmis."

Hän otti ruukun tulesta ja kaatoi sisällön kuppiin.

"Vienkö minä sen, vai viettekö Te?" hän kysyi.

"Luulen että Teidän on parempi viedä", minä vastasin.

Hän astui riippumaton luo ja sanoi: "Herra, tässä on lientä Teille."

Strickland oli vastikään herännyt ja katsoi elottomasti Mayaan.

"Sanokaahan minulle, Maya", hän kysyi, "mitä on tapahtunut?"

"Eilen illalla", hän alkoi, "poimiessanne kukkaa puri käärme Teitä, ja
olitte vähällä kuolla".

"Tiedän", hän vastasi. "Varmasti olisinkin kuollut, ellette Te olisi
imenyt haavaa ja sitonut käärettä ranteeni ympärille, sillä tuo harmaa
käärme on vaarallisin koko maassa. Jatkakaahan."

"Kun myrkyn vaara oli ohi, tuli Teidän jano, niin jano, että olitte
vähällä kuolla, emmekä voineet antaa Teille mistään vettä."

"Niin, niin", hän sanoi, "se oli kamalaa tuskaa; rukoilen, ettei
minun koskaan enään tarvitsisi kärsiä niin. Mutta minähän sain vettä
juodakseni ja virkosin eloon. Kuka sitä toi minulle?"

"Isäni lähti seuraavaan yöpaikkaan, missä on lähde", hän vastasi.

"Onko hän palannut?"

"Ei, ei vielä."

"Hän siis ei ole voinut tuoda vettä. Mistä sitä tuli?"

"Sitä tuli luolasta, samasta, jota tarkastelimme ennenkuin käärme puri
Teitä."

"Kuka laskeutui luolaan noutamaan sitä? Eihän sinne uskalla kavuta."

"Minä kävin siellä."

"Te", hän sanoi ihmeissään. "Te! Se ei ole mahdollista. Älkää laskeko
leikkiä. Kertokaahan pian asian oikea laita. Olen väsyksissä."

"En laske leikkiä. Kuulkaahan, herra. Te olitte kuolemaisillanne
janoon, kuolemaisillanne meidän nähtemme; sitä oli kamala katsella. En
voinut kestää sitä ja tiesin, ettei isänikään ehdi ajoissa takaisin.
Otin silloin vesileilin ja muutamia soihtuja ja läksin, sanomatta
mitään Ignatiolle. Kuoppaan oli vaikea laskeutua, ja tuo touhu oli
eriskummallista. Kerron siitä Teille myöhemmin. Satuin pääsemään
pälkähästä ilman vaaraa ja näin palatessani Ignation olevan samoissa
aikeissa."

Englantilainen kuuli ja ymmärsi mutta ei vastannut mitään; hän vain
avasi sylinsä, ja siinä, keskellä erämaata, kihlautuivat he toisillensa.

"Muistakaahan, että olen vain intiaanityttö", hän kuiskasi kesken
kaiken, "ja Te olette korkeampisyntyinen valkoinen mies. Rakastatte
siis todella minua?"

"Rakastan", hän vastasi. "Ja olettehan Te pelastanut henkeni!"

Zibalbay palasi vasta iltapäivällä vesikuormineen taluttaen muuliaan,
joka oli satuttanut jalkansa terävään kiveen ja ruvennut ontumaan.

"Elääkö hän vielä?" kysyi hän Mayalta.

"Elää, isä."

"Sitten on hän varmaan hyvin voimakas", hän vastasi. "Luulin tähän
mennessä janon hänet näännyttäneen."

"Hän on saanut vettä, isä. Minä kävin luolassa sitä hakemassa", hän
lisäsi hetken vaiettuaan.

Vanhus katsahti häneen ihmeissään.

"Mistä sait rohkeuden mennä tuohon paikkaan, tytär?" hän kysyi vihdoin.

"Halu pelastaa ystävä antoi rohkeutta minulle", vastasi hän. luoden
silmänsä maahan. "Tiesin ettette ehtisi takaisin ajoissa, ja siksi
menin."

Zibalbay mietti hetken ja sanoi:

"Luulen, tytär, että olisi ollut parempi antaa hänen kuolla, sillä
luulen tuon valkoisen miehen tuottavan ikävyyksiä meille. Jumalat
ovat nähneet hyväksi varjella henkesi. Muistahan siis kulkea heidän
määräämäänsä tietä etkä itsesi valitsemaa. Muistahan myös, että tuolla
kaupungissa odottaa sinua eräs henkilö, jolla on oikeus sanoa sanansa
sinun ja tuon kulkijan suhteesta." Ja hän jatkoi matkaansa muuleineen.

Samana iltana kertoi Maya minulle isänsä sanoista näin:

"Luulen, ennenkuin kaikki on lopussa, tarvitsevani vannomaanne apua,
herra, sillä huomaan isäni olevan minua vastaan ellei tahtoni ole
hänen tarkoitustensa kanssa sopusoinnussa. Yhdestä asiasta olen varma,
että elämäni on omaa, eikä jumalien omaisuutta; sillä niihin jumaliin,
joita isäni palvelee ja joita minäkin olen kasvatettu kumartamaan, olen
kadottanut uskoni, jos heihin koskaan olen uskonutkaan."

"Puhutte ajattelematta", minä vastasin, "ja jos olette viisas,
säästätte isänne kuulemasta tuollaisia sanoja."

"Ainakin hyvin vastahakoisesti omistaisin elämäni noille jumalille,
joita minä halveksin!" hän lisäsi. "Sanokaa, uskotteko Te sitten noihin
jumaliin, Don Ignatio?"

"En, neiti; olen kristitty, eikä minulla ole mitään tekemistä
epäjumalien kanssa."

"Ymmärrän; haluatte olla tekemisissä vain heidän omaisuutensa kanssa.
No, miksi ei minusta sitten voisi tulla kristittyä? Olen tuolta
herralta oppinut uskonnostanne yhtä ja toista ja huomaan sen olevan
suuren ja puhtaan ja hyvin sopivan meille kuolevaisille."

"Annettakoon Teille armo seurata tuota tietä, armollinen neiti; mutta
ei ole kristityn kaltaista soimata minua siitä omaisuudesta, jota
lähden kokoomaan en omaksi hyväkseni vaan heimoni hyväksi."

"Suokaa anteeksi", hän vastasi; "kieleni on terävä -- niinkuin
Teidänkin on silloin tällöin ollut, Don Ignatio. Kas! Herra Strickland
kutsuu minua."

Kaksi päivää viivyimme vielä luolan luona, kunnes herra Strickland
kykeni jälleen jatkamaan matkaa. Kymmenen päivää vaelsimme erämaata,
seuraten muinaisen tien haamua, näkemättä muita ihmismerkkejä
kuin pyramiidien ja temppelien rauniot. Yhdentenätoista aloimme
nousta loivan vuorijonon rinnettä, joka ulottui kauas erämaahan,
ja kahdentenatoista pääsimme lumirajalle, mihin meidän oli pakko
jättää kolme jälelläolevaa muulia, koskei tuoretta ruohoa ollut enää
saatavissa ja tiekin kävi niille liian jyrkäksi.

Sinä iltana söimme niukan aterian, käärimme vaipat yllemme ja nukuimme
lumeen kaivetussa kuopassa, tai oikeammin sanoen, yritimme nukkua,
sillä untamme haittasivat kylmyys sekä purevien ja salaperäisten
viimojen puuskat, jotka syntyivät ja kiitivät edelleen kirkkaan taivaan
alla; silloin tällöin kuului kaukainen humahdus, mahtavan lumikinoksen
syöksyessä kukkulalta alas.

"Kuinka kauan täytyy meidän kahlata tässä lumessa?" kysyin Zibalbaylta,
katsellessamme väristen huomenhetken harmaata taivasta.

"Katsokaahan tuonne", hän vastasi, osoittaen korkealle ylöspäin, missä
auringon ensi säde kirkasti mustan kallionkyljen; "siellä on korkein
kohta, ja sinne meidän pitäisi ehtiä ennen illan tuloa."

Rohkein mielin taivalsimme eteenpäin tunnin toisensa jälkeen, Zibalbay
yhä vaieten, kunnes häikäisevä lumi oli sokaissut silmämme ja minuun
tuntui tarttuneen vuoritauti. Onneksi ei nousu ollut vaivalloista, niin
että kello neljä jälkeen puolisen olimme mustan kallionkyljen varjossa.

"Täytyykö meidän kulkea tuon kuilun poikki?" kysyin Zibalbaylta.

"Ei", hän vastasi, "se ei kävisi laatuun ilman siipiä. Menee kuitenkin
yksi tie. Pari kertaa ennen muinoin saapui tälle paikalle joukko
valkoisia miehiä, aikeissa käydä ryöstämään Kultainen kaupunki, mutta
löytämättä kallioiden välistä tietä, palasivat takaisin, vaikka he
olivatkin jo oven edessä."

"Kulkeeko vuorijono ympäri kaupungin laakson?" kysyi herra Strickland.

"Ei, valkoinen mies, se loppuu monen päivän matkan päässä länteen päin,
mutta jos tahtoisi kiertää sen, täytyisi kulkea yli suuren rämeen.
Itäänpäinkin riittää yhä lumivuoria ja kuiluja, mutta niin paljon
kuin minä tiedän, on vain yksi ihminen, muuan kuljeksiva intiaani,
osunut löytämään oikean tien Pyhien Vetten rannoille isoisäni aikana.
Odottakaahan tässä, niin minä lähden etsimään."

"Oletteko mielissänne nähdessänne taas kotitien, Maya?" kuulin herra
Stricklandin kysyvän.

"En", hän vastasi tulisesti, "sillä täällä erämaassa olen ollut
onnellinen, mutta siellä odottaa suru minua ja Teitä. Oi, jos
rakastatte minua, niin kääntykäämme heti paikalla ja paetkaamme yhdessä
Teidän kotimaahanne", ja hän puristi englantilaisen kättä ja katsoi
tarkkaan hänen silmiinsä.

"Kuinka", hän vastasi, "jättäisimmekö isänne ja Ignation yksin
jatkamaan matkaa?"

"Te merkitsette minulle enemmän kuin isäni, vaikkakin tämä totinen
Ignatio merkitsee Teille enemmän kuin minä."

"Ei, Maya, mutta tultuani niin kaukaa tahdon nähdä pyhän kaupungin."

"Niinkuin haluatte", hän sanoi, antaen kätensä pudota. "Katsokaahan,
isänikin on löytänyt paikan ja kutsuu meitä."

Astuimme noin satakunta askelta kuilun viereisten kivilohkareiden
välitse, kunnes saavuimme Zibalbayn luo, joka nojasi kiviseinään, missä
emme saattaneet nähdä minkäänmoista aukkoa.

"Vaikka luotan Teihin ja Taivas luullakseni on liittänyt meidät yhteen
tarkoituksiansa suorittamaan", sanoi vanha päällikkö, "niin täytyy
minun seurata vanhaa tapaa ja totella valaani, jonka mukaan ei saa
kenellekään muukalaiselle näyttää tämän vuorisolan sisäänkäytävää.
Käyhän tänne, tytär, ja sido noiden muukalaisten silmät."

Puhuteltu totteli, mutta minä kuulin hänen, sitoessaan nenäliinaa
englantilaisen silmille, kuiskaavan:

"Älkää peljätkö, minä olen varuillani Teidän puolestanne."

Sitten talutettiin meitä kädestä ja vietiin kaikenkaltaisia teitä,
kunnes olimme pyörällä päästämme. Käveltyämme jonkun askeleen,
pysäytettiin meidät ja jätettiin seisomaan, jolloin oppaamme
liikuttivat jotain raskasta, mikäli voimme päättää äänistä. Sitten
vietiin meidät alas jyrkkää reunaa, niin kapean ja matalan käytävän
lävitse, että olkapäämme koskettivat seiniä, ja paikkapaikoin meidän
oli pakko painaa päämme kumaraan. Vihdoin, monen koukuttelun perästä,
käytävä laajeni ja polku tasottui.

"Päästä auki siteet", sanoi Zibalbayn ääni.

Maya teki niin, ja kun silmämme tottuivat valoon, katselimme uteliaina
ympärillemme ja huomasimme seisovamme syvän kuilun pohjalla, kuilun,
joka ei ollut ihmiskätten vaan tulen ja veden voimalla työskentelevän
Luonnon työtä. Tämän kuilun, jota pitkin kulki niin vankasti
perustettu ja silaantunut tie, että se vieläkin, monen vuosisadan
käyttämättömyyden jälkeen, paitsi missä lumikinokset olivat tiellä, oli
mitä parhain kulkea -- leveys oli vain nelisenkymmentä askelta reunasta
reunaan. Kummallakin puolella tuijottivat jyrkät, mustat kalliot, monin
lokeroin ja aukoin, joihin olisi voinut nousta vain tikapuiden avulla.

"Mitä nuo ovat?" kysyin Zibalbaylta. "Hautapaikkojako?"

"Ei", hän vastasi, "asumuksia. Ne olivat siinä, niin kerrotaan,
ennenkuin esi-isämme perustivat Sydämen Kaupungin, ja niissä asui
luola-ihmisiä, raakalaisia, jotka söivät vähän eivätkä sietäneet
kylmyyttä. Seuraamalla muutamia luolaihmisiä äsken kulkemaamme käytävää
pitkin löysivät muinaisen kaupungin perustajat tämän rotkon sekä
sen takana olevan ihanan maan ja suuren järven, missä esi-isiemme
hävittämät vuoristolaiset asustivat talvisaikaan. Nuorena ollessani
nousin minä toverieni kanssa kerran noihin luoliin köysien ja
tikapuiden avulla ja löysin sieltä monta kummallista esinettä, kuten
kivikirveitä, kultakoristeita, raakalaisten taikaesineitä. Mutta
kiiruhtakaamme, sillä muuten yö yllättää meidät täällä solassa."

Vähä vähältä alkoi tuo suuri rotko, joka oli levinnytkin asteettain,
jälleen kaventua, kunnes se näytti päättyvän toiseen kallioseinään.

Kierrettyämme tämän kallion alla olevan kiviloukareen, vei Zibalbay
meidät sen takana olevaan ahtaaseen käytävään.

"Älkää peljätkö pimeyttä", hän sanoi; "käytävä on lyhyt eikä siinä ole
salakuoppia."

Näin seurasimme pimeässä hänen jalkainsa kapsetta, kunnes edessämme
alkoi häämöittää valoläikkä. Siinä tuokiossa olimme vuoren toisella
laidalla, vaikkemme voineet nähdä mitään pimeän taajetessa.

Pysähtymättä läksi Zibalbay painumaan alaspäin kunnes seisahti,
kääntyen yht'äkkiä oikeaan, hakatusta kivestä rakennetun majan oven
eteen.

"Astukaa sisään", hän sanoi, "ja tervetuloa Sydämen kansan maahan."

Kun ovi oli raollaan, heijasti sisältä valoa ja miehen ääni kuului
kysyvän: "Kuka siellä?"

Vastaamatta mitään astui Zibalbay huoneeseen. Se oli holvin muotoon
rakennettu matala komero, ja liedessä palavan valtaisen tulen luo
asetetun pöydän ääressä istui aterialla mies ja vaimo.

"Tällä laillako otatte palatessani vastaan minut?" hän kysyi vihaisin
äänin. "Pian toimeen ja laittakaa ruokaa meille, sillä olemme nääntyä
kylmästä ja nälästä."

Seisomaan noussut mies seisoi epäröiden, mutta vaimo, joka paikaltaan
näki puhujan kasvot, tarttui häntä käsivarteen, sanoen: "polvillesi,
mieheni. Päällikkö on tullut takaisin."

"Anteeksi!" huudahti mies totellen. "Ollakseni suora, oi ruhtinas, on
minuun juurrutettu tuolla kaupungissa niin vahva usko siitä, ettette Te
eikä Sydämen Ruhtinatarkaan koskaan enään palaa takaisin, että luulin
teidän olevan aaveita, Niin, ja samaa luullaan kaupungissakin, missä
Tikal kuulemma hallitsee Teidän sijastanne."

"Rauhoittukaa", sanoi Zibalbay painavasti. "Jätimme viittamme tänne,
emmekö jättäneetkin? Tuokaahan ne makuukammioon ja sitäpaitsi näille
vierailleni kaksi lisää, vaimonne valmistaessa ateriaa."

Mies kumarsi niin syvään, että kädet koskettivat permantoa. Otettuaan
saviastiaisen lampun sivupöydältä ja sytytettyään sen hän katosi
uutimien taa, jota esimerkkiä seurasi vaimokin, korjattuaan hät'hätää
ruuantähteet pöydältä ja lisättyään puita lieteen.

Heidän mentyään jäimme istumaan takkavalkean ääreen ja nauttimaan sen
ihanasta lämmöstä.

"Mikä paikka tämä on?" kysyi englantilainen.

Zibalbay, joka oli omiin ajatuksiinsa vaipuneena, ei näyttänyt häntä
kuulevan, ja Maya vastasi:

"Hökkelipahanen, jota huvimetsästäjät pitävät levähdyspaikkanaan, siinä
kaikki. Nämä ovat omistajia ja jäivät odottamaan meidän paluutamme,
mutta he näyttävät täyttäneen huonosti tehtävänsä. Suokaa anteeksi,
minä menen heitä auttamaan. Tulkaa, isä."

He lähtivät, ja yhtäkkiä herra Strickland heräsi lieden lämmön
antamasta horroksesta nähdäkseen paikan asujamen töllistelevän itseänsä
hämmästyksen ja kunnioituksen sekaisella ilmeellä.

"Mikä tuohon mieheen on mennyt ja mitä hän haluaa, Ignatio?" kysyi hän
minulta espanjankielellä.

"Hän ihmettelee valkeata ihoanne ja vaaleata tukkaanne, herra,
eikä sano uskaltavansa puhua Teille, koska varmastikin olette
taivassyntyinen, kuten heidän tarunsa kertovat. Siksi pyytää hän minua
sanomaan Teille, että pesuvesi on valmiina, samoinkuin vaatteetkin,
jotka saamme päällemme, jos vain suvaitsemme seurata häntä."

Seurasimme näin ollen intiaania, joka vei meidät odotushuoneen
takaiseen käytävään, ja sieltä pieneen makuuhuoneeseen, jommoisia oli
käytävän yhteydessä monta. Tässä öljylampun valaisemassa huoneessa
oli kaksi hirvennahka- ja puuvillapeitoilla varustettua vuodetta ja
niiden päälle pantuna hienot, harmain ja mustin sulin varustetut
palttinaviitat. Puisilla telineillä huoneen nurkassa oli kaksi kuumalla
vedellä puolilleen täytettyä ammetta, joiden englantilainen ihmeekseen
huomasi olevan taotusta hopeasta tehtyjä.

"Nämä ihmiset ovat varmastikin rikkaita", hän sanoi minulle omistajan
mentyä pois, "koska he laittavat hopeasta majatalojensakin tarvekalut.
Tähän asti on tarina Pyhästä Kaupungista, jonka ruhtinas on Zibalbay
ja jonka perijätär on Maya, tuntunut minusta tyhjältä tarulta, mutta
se näyttää sittenkin olevan totta. Tuon miehen käytöstapa todistaa
Zibalbayn olevan hyvin tärkeän henkilön."

Sitten puimme päällemme varatut viitat, mikä ei käynyt vaikeuksitta
päinsä, koska niiden tekotapa oli outo, ja palasimme ruokahuoneeseen.
Siinä samassa avautui esirippu ja me näimme korkean Maya-neiden, mutta
muuttuneena siinä määrin, että hypähdimme hämmästyksestä.

Hän erosi täydellisesti tuosta kehnopukuisesta, pölyttyneestä tytöstä,
joka oli ollut seuralaisemme niin monen viikon ajan. Nyt oli hän puettu
lumivalkeaan, vihrein ruhtinaskoristein päärmättyyn pukuun, kultainen
Sydän rintaansa kiinnitettynä. Hänen jaloissaan oli vihreäkoristeiset
sandaalit ja kaulassa, ranteissa, kupeilla ja lanteilla välähtelivät
kultaiset renkaat ja helyt. Hänen tumma tukkansa ei enään riippunut
valtoimena, vaan oli kiedottu yksinkertaiselle sykkyrälle ja
vyötetty hienolla kultaisella harsolla ja hänen harteillaan liehui
puhtaanvalkoinen sulkalevätti, jota siellä täällä koristi loistava
keltainen haikaran sulka.

"Kuten Te, olen minäkin vaihtanut pukua", hän selitteli. "Onko pukuni
ruma, kun noin kummastelette?"

"Rumako!" huudahti englantilainen, "se on mielestäni ihanin, mitä
milloinkaan olen nähnyt."

"Tämäkö on ihanin puku, mitä milloinkaan olette nähnyt! Ja kuitenkin,
ystävä, on se yksinkertaisin pukuni. Odottakaahan, kunnes näette minut
ruhtinaallisessa viitassani, Sydämen smaragdeja kantaen. Mitä sitten
sanonettekaan?"

"En tiedä, mutta nyt en tosiaan osaa sanoa, kumpiko on rakastettavampi,
Tekö itse vai pukunne."

"Äsh!" hän sanoi nauraen, mutta äänessä vakava sointu. "Ette saa sanoa
noin suoraan minulle. Tuolla solassa, ystävä, olin intiaanityttö ja
Teidän matkatoverinne; täällä minä olen Sydämen Ruhtinatar."

"Siinä tapauksessa olisin toivonut Teidän pysyvänkin samaisena
intiaanityttönä", hän vastasi hetken mietittyään; "mutta ehkä
laskettekin leikkiä?"

"En lainkaan laske leikkiä", hän vastasi huoaten; "Teidän täytyy olla
varovainen tästälähin, koska olen kunnia-arvoisin nainen tässä maassa,
ja serkkuni Tikal varmasti pitää tarkkaa vaaria minusta. Kas, tuossahan
tulee isänikin."

Samalla hetkellä astui Zibalbay sisään molempien intiaanien seuraamana,
jotka toivat ruokaa. Hän oli puettu yksinkertaiseen, valkeaan
togamaiseen viittaan, hieman samantapaiseen kuin englantilaiselle ja
minulle annetut viitat olivat. Mustasulkainen levätti peitti hänen
harteitaan ja hänen kaulallaan riippuivat vankat kultaketjut, joihin
oli kiinnitetty puhtaasta kullasta valettu Sydämen tunnusmerkki.

Huomasimme hänen tyttärensä Mayan tekevän hänelle kumarruksen, mihin
hän vastasi päännyökkäyksellä, ja intiaanien, milloin tahansa he
kulkivatkin hänen ohitseen, kumartavan miltei maahan asti.

Näin oli siis erämaanvaelluksemme ystävyys lopussa, ja henkilöä,
jolle tähän asti olimme puhuneet kuin vertaisellemme, oli kohdeltava
kunnioituksella. Tuo mahtavannäköinen, valkopartainen päällikkö
näyttikin tosiaan niin ruhtinaalliselta muuttuneessa ympäristössään,
että miltei vaistomaisesti seurasimme muiden esimerkkiä ja kumarsimme
aina hänen meihin katsahtaessaan.

"Ruoka on valmista", sanoi Zibalbay. "Istukaa pöytään, tehkää hyvin.
Ei sinun, tytär, tarvitse minun takiani seista. Olemme kaikki yhä
matkatovereita, eikä meidän tarvitse seurata menoja ennenkuin saavumme
Sydämen Kaupunkiin."

Istuimme siis pöytään, ja intiaanit palvelivat meitä. Mistä ruoka oli
valmistettu, emme tienneet, mutta paastomme jälkeen tuntui, ettemme
koskaan olleet syöneet niin makuisaa ateriaa tai juoneet jotakin niin
erinomaista kuin meille silloin tarjottu paikallisviini oli.

Hetken hyvinvoinnista huolimatta luulen herra Stricklandin rohkeuden
kuitenkin lannistuneen ja hänen alkaneen aavistaa pahaa. Maya ja hän
rakastivat toisiansa, mutta hän huomasi olosuhteitten täydellisesti
muuttuneen, kuten Maya itsekin oli hänelle osoittanut. Matkallamme oli
hän tähän asti ollut jossain suhteessa joukkomme johtajana, kuten,
totta puhuen, punaisen rodun kesken tunnustetaan aina valkoiselle
miehelle etuoikeutensa. Nyt olivat osat muuttuneet, ja hänen täytyi
olla vain vieraana kulkijana, joka vietiin seuralaisena toiseen maahan,
ja tämä muutos näkyi jo Zibalbayn käytöstavassa ja kohtelussakin.
Ennemmin oli hän kutsunut englantilaista "herraksi" tai "ystäväksi";
tänä iltana puhuessaan hänelle käytti hän sanoja sellaisia kuin
"muukalainen", tai "vieras mies", ja minuakin kutsui hän vain nimeltä,
lisäämättä mitään arvonimeä.

Yksi asia miellytti tässä paikassa kumminkin meitä, jotka olimme
kärsineet kuusi viikkoa tupakan puutetta, sillä intiaani toi
kesken kaiken meille oivia savukkeita, joita oli saatu täyttämällä
maissitähkissä olevat lehtitupet tupakalla.

"Käyhän tänne", sanoi Zibalbay intiaanille, kun me olimme saaneet
savukkeemme. "Lähde heti järven rantaan ja ilmoita kylän päämiehelle
hänen ruhtinaansa palanneen ja käske minun nimessäni hänen tuoda tänne
neljä kantotuolia viiden tunnin sisään auringon noustua. Käske häntä
myös varaamaan valmiiksi kanootit järvimatkaa varten, mutta kiellä
hänen, henkensä uhalla, lähettämästä tietoa tulostamme kaupunkiin."

Mies teki kumarruksen ja katosi yöhön, siepattuaan oven pielestä
keihään, välittämättä ulvovasta tuulesta ja räntäsateesta, joka rapisi
katolla.

"Kuinka pitkä matka on tuohon kylään?" kysyi herra Strickland.

"Kymmenen leagueta tai enemmänkin", vastasi Zibalbay, "eikä tie ole
hyvää; ellei hän putoa kuiluun tai hautaudu hankiin, ehtii hän sinne
kuudessa tunnissa. Tulehan, tytär, meidän on aika käydä levolle, olemme
käyneet pitkän taipaleen ja olet varmastikin väsyksissä. Hyvää yötä
teille, vieraani; huomenna toivon voivani majoittaa teidät paremmin."

Kumartaen meille hän lähti huoneesta.

Maya nousi ylös, seuratakseen isänsä esimerkkiä ja ojensi herra
Stricklandille kätensä, johon tämä painoi huulensa.

"Miten hyvältä maistuukaan tupakka taasen", hän sanoi Mayan mentyä.
"Ei, ei mennä makuulle vielä, Ignatio; otetaanhan vielä savuke ja
lasi aqua ardientea, ja jutellaan. Huomaatteko, ystäväni, tuntuu
kuin Zibalbay olisi muuttunut. En koko aikana ole ihaillut hänen
luonnettaan, mutta ehkä en ole sitä osannut ymmärtää."

"Ettekö ole, herra? Minä luulen voivani. Kuten joskus kristitty
pappi on tuo mies kiihkoilija ja, kuten minä, uneksija. Hän on
lisäksi kunnianhimoinen ja itsevaltias, mies, joka ei tahdo säästää
itseään eikä muita, jos hänellä on joku tarkoitusperä tai jos
hän luulee voivansa kohottaa kansansa hyvinvointia ja jumaliensa
kunniaa. Ajatelkaa kuinka urhoollisen ja pelkäämättömän tuon miehen
on pitänytkään olla, joka unen ääntä seuraten, vain oman lapsensa
kanssa, uskalsi vanhoilla päivillään jättää valta-asemansa ja miltei
ilman ruokaa lähteä kulkemaan sadat leaguet pensaikkoa ja erämaata,
tietä, jota ei ainoakaan hänen heimolaisensa ollut kulkenut moniin
sukupolviin. Ajatelkaahan, miltä on mahtanut tuntua hänestä, jota
monet monituiset vuodet on kohdeltu kuin jumalaa, näytellä puoskarin
osaa Yucatanin metsissä ja kärsiä sekä itsensä että tyttärensä suhteen
häväistystä ja kidutusta valkoisten varkaiden käsissä. Kaiken tämän ja
vieläkin enemmän on Zibalbay kestänyt napisematta, koska hän luulee
tehtävänsä tarkoituksen olevan täytetyn."

"Mutta, Ignatio, mikä on hänen tehtävänsä tarkoitus ja mitä meillä
on sen kanssa tekemistä? En tähän asti ole siitä päässyt täyteen
selvyyteen."

"Hänen tehtävänsä ja hänen elämänsä tarkoitus on nostaa jälleen
rappeutunut Sydämen Kaupungin ruhtinaskunta. Lyhyesti sanoen,
herra, vaikkenkaan usko Zibalbayn jumaliin, uskon kuitenkin hänen
näkyihinsä, koska ne ovat tuoneet hänet minun läheisyyteeni, minun,
jonka tarkoitusperä on hänen tarkoitusperänsä, koska kumpikaan ei tule
toimeen ilman toisen apua."

"Miksi ei?"

"Koska minä tarvitsen varoja ja hän tarvitsee väkeä; ja jos hän antaa
minulle varat, voin minä antaa hänelle tuhansittain väkeä."

"Ymmärrän", vastasi englantilainen. "Se kuulostaa varsin
yksinkertaiselta, mutta ehkä tulette kumpikin havaitsemaan siinä olevan
yhtä ja toista vaikeutta. Mitä minä en lainkaan ymmärrä, on se, miten
Mayan ja minun on tähän juttuun suhtauduttava, koska emme kumpikaan
välitä rodun uudistamisesta emmekä ruhtinaskunnan perustamisesta.
Luulen olevamme pelkkiä katselijoita koko näytelmässä."

"Miten voi se olla mahdollista, herra, koska hän on Sydämen Ruhtinatar
ja isänsä perijätär, ja kun", minä lisäsin ääntäni korottaen, "Te ja
hän olette tulleet niin rakkaiksi keskenänne?"

"En luullut Teidän siitä lainkaan tietävän, Ignatio. Tuntui kuin ette
koskaan olisi huomannut kiintymystämme, ja koska Te vihaatte naisia, en
viitsinyt mainita Teille koko asiasta", hän vastasi selittäen.

"En ole aivan sokea, herra. Onko näinollen mahdollista miehen olla
näkemättä, että nainen tulee hänen ja hänen rakastamansa ystävän
tielle? Mutta siinä ei ole minulla mitään muistuttamista, se on kuten
pitääkin olla; tai jos minulla olisikin, Te tuskin sitä ymmärtäisitte.
Ei, ei, herra, Te ette voi jäädä osattomaksi tässä näytelmässä,
Te olette jo liian kiinteästi siihen sekaantunut, joskaan en voi
sanoa, mitä osaa Teidän on näyteltävä. Se riippuu ehkä siitä, mitä
jumalat ilmaisevat Zibalbaylle tai mitä hän luulee niiden ilmaisevan.
Toistaiseksi on hän hyvässä luulossa Teidän suhteenne, sillä hän
luulee oraakkelin julistavan Teidät Quezalin pojaksi, joka uudistaa
hänen kansansa, koska kuuluu olevan sellainen ennustus, ja tämän syyn
takia ei hän ole kokonaan kieltänyt Teitä seurustelemasta tyttärensä
kanssa, niinkuin hän minulle on viittaillut. Mutta pitäkää varanne,
herra, sillä jos hän tulee tietämään, ettette ole oikea mies, sysää
hän Teidät siekailematta syrjään ja Te saatte sanoa hyvästit Sydämen
Ruhtinattarelle."

"Sitä en tahdo niin kauan kuin elän", hän vastasi rauhallisesti.

"Ette, herra, ehk'ette niin kauan kuin elätte; mutta ne, jotka
asettuvat pappeja ja kuninkaita vastaan, eivät elä kauan. Vaikka onkin
syytä olla varovainen, ei ole syytä olla alakuloinen, sillä ellette
Te ole oikea mies, voin minä ehkä olla, missä tapauksessa minä voin
auttaa Teitä, kuten olen Maya-neidille vannonut tekeväni, tai ehkä Te
voittekin auttaa minua."

"Joka tapauksessa pidämme yhtä puolta", sanoi englantilainen. "Ja
koska ei hyödytä puhua tulevaisuudesta, luulen olevan viisainta käydä
levolle. Yhdestä asiasta saatte kuitenkin olla varma -- ellei Maya tahi
minä kuole, aion mennä naimisiin hänen kanssaan."



NELJÄSTOISTA LUKU.

Sydämen Kaupunki.


Kun vielä oli pimeä seuraavana aamuna, herätti meidät Zibalbayn ääni.

"Nouskaa ylös", hän sanoi; "on aika lähteä matkaan."

"Ovatko kantotuolit täällä?" kysyin.

"Eivät, eivätkä saavu muutamaan tuntiin. Toivon pääsevämme kaupunkiin
tänä iltana, siksi täytyy meidän lähteä matkaan aluksi jalan."

Sitten me nousimme ja pukeuduimme, miten taisimme, saamiimme maan
vaatteisiin, sillä omamme olivat aivan riekaleina, joissa häpesimme
näyttäytyä. Odotushuoneesta löysimme Zibalbayn ja Maya-neidin.

"Syökäähän", sanoi vanhus, osoittaen valmiiseen ruokaan, "ja
lähtekäämme sitten matkaan."

Kymmenen minuuttia myöhemmin olimme lähteneet. Ei ollut laisinkaan
tuulta, mutta täällä korkeudessa on ilma niin raakaa, että kiitimme
saadessamme kietoa vaipat ympärillemme ja kävellä reippaasti, Zibalbay
tietä näyttäen.

Aluksi näkyi vain harmaa hämärä, mutta siinä samassa pilkistivät sen
läpi lumiset huiput, kirkastuen vähä vähältä vielä näkymättömissä
olevan auringon valossa, vaikkakin yö yhä kietoi pimeyteensä allamme
olevat vuorenseinät. Asteittain, valon lisääntyessä, näimme läheisen
seudun olevan muodostuneen kulhon tavoin, jonka laidan muodosti
vuorijono, missä juuri seisoimme, ja kulhon pohjalla olevaan
Pyhien Vetten järveen laskivat lukuisat joet, jotka saivat vetensä
ympäröiviltä lumihuipuilta. Kaiken tuon me näimme vain hämärästi,
sillä koko allamme oleva avaruus oli usvien peitossa, jotka vyöryivät
ja liikkuivat kuin valtameren pinta. Emme koskaan olleet nähneet
mitään niin kummallista kuin tämä sankka sumuvaippa, taivaan valojen
heijastellessa sen pinnasta, synnyttäen värikkäitä juovia ja kuvioita.
Näytti kuin eteemme olisi levitetty maailman kartta -- mantereita,
meriä, saaria, kaupunkeja syntyi itsestään, hävitäkseen nopeassa
sarjassa ja synnyttääkseen uusia loputtomia kuvioita.

"Se on ihanaa, eikö olekin?" sanoi Maya. "Mutta odottakaahan, kunnes
sumu hälvenee; katsokaahan, se on jo häviämässä!"

Hänen puhuessaan oheni usvameri yht'äkkiä ja avautui keskeltä, ja
näin syntyneestä aukosta näkyivät pyramiidit ja temppelien huiput ja
sitten koko Maailman Sydämen kaupunki, joka näytti ikäänkuin uivan
Pyhien Vetten aalloilla. Se oli kaukana, mutta kun yön sumu ei enään
himmentänyt ilmaa, oli kaikki kirkasta ja me olimme niin korkealla,
että kaupunki tuntui olevan miltei aivan jaloissamme. Kaupunki, joka
näytti olevan muurin ympäröimä, oli rakennettu marmorista tai jostain
muusta lumivalkeasta kivestä, joka hohti ja välkkyi valossa.

Se oli sydämen muotoisella saarella, ja ympäri tämän saaren rantoja,
ulottuen silmänkantamattomiin, kimmelsivät Pyhän Järven siniset aallot.
Vähitellen kiiri sumurengas ylös vuoren kuvetta ja katosi, ja sen
sijaan täytti kulhomaisen laakson sädehtivä päivänvalo. Voimme jo nähdä
järven rannat vihrein viljareunuksin; ja niiden yläpuolella avartuvat
ruohokentät vilisivät täynnä hopeisia virtoja ja näiden yläpuolella
vuorten kupeilla ylettyivät taasen valtaiset tammi- ja setripuumetsät
miltei lumirajaan asti. Oikeaan ja vasempaan meistä ulottuivat
pyöreähuippuiset vuoret majesteetillisena kaarena, sulaen sinisiin
taivaanääriin, jonkun korkean, lumipeitteisen huipun, sammuneen
tulivuorikartion törröttäissä yläpuolellamme kuin vartiotornina.

"Tuolla on minun maani", sanoi Maya kättä uljaasti heilauttaen.
"Miellyttääkö se Teitä, valkoinen mies?"

"Se miellyttää minua niin suuresti, Maya", hän vastasi, "että nyt
kaikkein vähimmin voin ymmärtää, miksi tahdotte jättää sen."

"Vaikka järvet, vuoret ja varallisuudessaan kukoistava kaupunki ovatkin
hyviä asioita, eivät ne vielä tuo täyttä onnea, vaan vasta ne miehet ja
naiset, joiden joukossa elämme."

"Jotkut ihmiset ajattelevat ehkä toisin, Maya. He väittänevät onnen
asuvan meissä itsessämme. Ainakin minä voisin olla onnellinen
tällaisessa maassa."

"Te ajattelette nyt niin", vastasi hän merkitsevästi, "mutta kun olette
jonkun aikaa ollut tuolla kaupungissa, ajattelette toisin. Oi!" hän
jatkoi kiihkoissaan, "jos tosiaankin välitätte minusta, ei meidän
koskaan olisi pitänyt tulla näiden vuorten yli. Mutta Te ette välitä
minusta -- luultavasti ette; kaiken aikaa olette puolittain hävennyt
kiintymystänne intiaanityttöön, johon aivan kuin pakosta mielistyitte,
koska hän oli kaunis ja Te jouduitte seurustelemaan hänen kanssaan
niin paljon, ja hän sattui pelastamaan henkenne. Niin, Te olisitte
hävennyt mennä naimisiin kanssani omien tapojenne mukaan ja näyttää
minua vaimonanne valkoisen kansan keskuudessa -- minua, kuljeksivaa
intiaania, jolla on hupsu isä ja jonka Te tapasitte varkaiden: käsissä.
Täällä on asianlaita toinen, sillä täällä olen ainakin kunnianarvoinen
neiti, ja Te näette kansan kaduilla kumartavan maahan minun edessäni;
ja jos minä määrään jonkun miehen kuolemaan, näette Te myös hänet
surmattavan. Täällä minulla niinikään on omaisuutta enemmän kuin
ainoallakaan valkoisella naisella, ja Te miellytte minuun senkin takia
--"

"Te erehdytte", hän katkaisi suuttuneena; "on väärin Teidän puhua
minulle noin."

"Ehkä erehdyn", hän vastasi nyyhkien, "mutta meitä odottavat niin monet
vaikeudet. Ensinnä Tikal --"

"Mitä tuo Tikal sitten tahtoo?" kysyi englantilainen.

"Hän tahtoo naida minut, tai tulla minun kauttani kaupungin päälliköksi
mikä on aivan sama asia; ainakaan ei hän luovu minusta hevillä. Onhan
vielä isänikin, joka palvelee vain kahta herraa -- jumaliaan ja maataan
-- ja joka pitää minua vain omien pyrkimystensä välikappaleena --
niin, ja te myöskin. Hyvät päivämme ovat eletyt, pahat ovat jäljellä,
ja niiden perästä -- yö! Tästälähin meillä on hyvin vähän tilaisuutta
edes puhua, sillä minua ympäröivät upseerit ja kamarineitsyet, jotka
pitävät huolta jokaisesta liikkeestäni ja tarkkaavat jokaisen sanani,
ja isänikin pitää vaaria minusta."

"Nyt minua alkaa surettaa, etten ottanut huomiooni neuvoanne jäädä
vuorten tuolle puolen", vastasi englantilainen. "Luulisittekohan meidän
vielä voivan paeta?"

"En luule, se on liian myöhäistä -- he veisivät meidät takaisin;
meidän täytyy nyt käydä eteenpäin kohtaloamme kohti, mikä se sitten
lieneekään. Mutta vannokaa minulle jumalieni tai omien jumalienne
nimessä, tai minkä hyvänsä nimessä, mikä Teille on kallista,
riippuvanne kiinni minussa hamaan kuolemaani asti, niinkuin minä riipun
Teissä." Ja tarttuen englantilaisen käteen hän katsoi tenhoisasti hänen
kasvoihinsa.

Tällä hetkellä sattui Zibalbay, joka kulki ajatuksissaan joukon
etunenässä, kääntymään ja näkemään heidät.

"Tulehan tänne, tytär, ja Tekin, valkoinen mies", hän sanoi ankaralla
äänellä. "Kuulkaa, molemmatkin -- olen vanha, mutta näköni ja kuuloni
ovat vielä entisellään, vaikk'enkaan tuolla erämaassa välittänyt
kaikesta, mitä näin ja kuulin. Täällä kotimaassani on asianlaita
toinen. Tietäkää, valkoinen mies, että Sydämen Ruhtinatar on korkealla
Teidän yläpuolellanne ja pysyykin luullakseni siellä. Ymmärrättekö
tarkoitustani?"

"Täydellisesti", vastasi herra Strickland, koettaen hillitä
suuttumustansa; "mutta on ikävää, päällikkö, ettette suvainnut
ilmoittaa tätä minulle ennemmin. Ellemme me ja surmansa saanut Molas
olisi voineet pelastaa Teitä, vaalenisivat luunne tällä haavaa jossain
metsässä. Miksi ette silloin sanonut minulle, etten ollut kelvollinen
seurustelemaan tyttärenne kanssa?"

"Koska jumalat lähettivät Teidät minua auttamaan, ja koska siellä
tarvitsin Teitä, valkoinen mies", vastasi Zibalbay rauhallisesti.
"Voihan sattua, että Teitä vieläkin tarvitsen. Ellei olisi ollut sitä
mahdollisuutta, olisimme jakaneet joukkomme vuoren tuolla puolen."

"Olisin tosiaankin halunnut niin tehtävän!" huudahti englantilainen.

"Saattaa olla, että minäkin vielä niin haluan", sanoi vanhus yrmeästi.
"Mutta Te olette täällä, ettekä siellä, ehkäpä koko elämänne ajan, ja
minä pyytäisin Teitä muistamaan, että olette minun vallassani. Yksi
ainoa sana suustani nostaa Teidät korkealle tai painaa Teidät alas
maan alle; pitäkää siis varanne ja ottakaa kunnioituksella vastaan,
mitä näen hyväksi antaa Teille. Ei, älkää katselko turhia taaksenne
-- pako on mahdoton. Alistukaa tahtooni nyt ja aina, ja kaikki käy
hyvin Teille; jos taistelette sitä vastaan, rusennan minä Teidät. Olen
sanonut sanani; tehkää hyvin ja astelkaa edessäni, ja sinä, tytär, astu
takanani."

Näin englantilaisen mielen olevan kuohuksissa ja hänen olevan
vastaamaisillaan kiukkuisesti. Kohotin käteni varotukseksi, Mayan
katsoessa häneen rukoilevasti. Hän näki sen ja malttoi mielensä.

"Ymmärrän puheenne, päällikkö", hän sanoi pakoitetuin äänin. "Olette
oikeassa, olen Teidän vallassanne, ja minun on siis turhaa mitään
vastata", ja hän otti paikkansa joukon etunenässä, Mayan jäädessä
jälkeen.

Astuessani vieretysten Zibalbayn kanssa sanoin hänelle:

"Käytätte kovia sanoja häntä kohtaan, joka on veljeni, ja siis myöskin
minua kohtaan."

"Puhun niinkuin minun täytyy puhua", hän vastasi kylmästi. "Monta
ikävyyttä on odottamassa minua tuolla kaupungissa. Ettekö kuullut
mitä tuo palvelija sanoi eilen illalla -- että veljeni poika Tikal,
jonka jätin sijaisekseni, onkin ottanut hallitusasemani? Niin, tämä
tyttäreni, joka on hänen rakastettunsa ja jonka kautta hän toivoo
pääsevänsä myöhemmin hallitusohjiin, on ainoa syötti, joka houkuttelee
hänet pois istuimeltaan, sillä hän pitää minua kuolleena, eikä
mielellään luovuta valtikkaansa. Miltä tuntuisi silloin hänestä ja
hänen seuralaisistaan, jos he näkisivät valkoisen muukalaisen pitelevän
tyttäreni kättä ja kuiskivan sanoja hänen korvaansa? Ignatio, sanon
Teille, että sellainen näky nostaisi sodan minua vastaan. Puhun siksi
näin ankarasti, koska asia niin vaatii ja ilmoitan vielä, että jos minä
joudun alakynteen, eivät Teidänkään suunnitelmanne johda mihinkään,
vieläpä menetätte henkennekin."

En vastannut, sillä siinä samassa kääntyi tiemme ja me jouduimme
vastatusten kantotuolien tuojien kanssa.

Siinä oli neljäkymmentä miestä, ehkäpä enemmänkin. Enimmäkseen olivat
he pitkiä ja kaunisvartaloisia, säännöllisin kasvoin, ja kuten Zibalbay
ja Mayakin hyvin vaaleita intiaaneiksi, mutta heidän kasvojensa
ilme oli aivan toisenlainen kuin minun kansani. Se ei ollut tyhmä
eikä raaka, eikä tylsäkään; mutta pikemminkin tuntui siinä suuri
väsyneisyys. Huolimatta pyöreistä poskistaan ja terveyttä uhkuvista
silmistään näytti nuorin heistä kuin painuneen alas monien vuosien
muistoista. Väsymys vallitsi, ei heidän ruumiissaan, sillä ne olivat
vahvat ja voimakkaat, vaan heidän mielissään; ja katsellessani heitä
minä oivalsin mitä Zibalbay oli tarkoittanut sanoessaan rotunsa olevan
kuluneen. Ei edes englantilaisen valkeiden kasvojen näky, vaikkakin
sen piti olla outoa heille, näyttänyt heitä liikuttavan. He katsoivat
kylläkin, mutisten jotain toinen toisilleen, ihmetellen hänen partansa
mittaa ja väriä, mutta siinä kaikki.

Mutta Zibalbaylle he sanoivat matalalla kurkkuäänellä: "Isä, me
tervehdimme Teitä!" Johtajan annettua merkin heittäytyivät he siten
maahan hänen eteensä ja makasivat siinä ojennetuin käsin kuin kuolleet.

"Nouskaa ylös, lapseni", sanoi Zibalbay. Lähestyen kantojoukon
johtajaa hän keskusteli tämän kanssa, sillaikaa kuin muut söivät
mukaansa ottamia eväitä, ja minä huomasin että kaikki se, mitä hänelle
kerrottiin, näytti tuottavan hänelle hyvin vähän iloa. Sitten hän käski
meidän nousta kantotuoleihin, jotka olivat jykevää tekoa ja muodostetut
kahden tangon väliin sidotuista, uutimia vailla olevista tuoleista,
joita kutakin kantoi kahdeksan kantajaa, sillä tie oli hyvin jyrkkä ja
epätasainen.

Kuljimme alas vuoren kuvetta, ja tunnissa olimme jättäneet taaksemme
lumirajan ja painuimme setripuumetsiin. Nämä puut kasvoivat ryhmissä,
joiden välillä oli nurmikenttiä, hirvilaumojen oivia asuinpaikkoja.
Niin tuuheat olivat nämä lehdot, että niiden alla vallitsi hämärä,
harmaan espanjansammalen riippuessa joka oksalta ja huojuessa sinne
tänne vuorituulen puhaltaissa. Kaikki nämä maisemat toivat mieleeni
muiston himmeästä ja tilavasta Meksikon tuomiokirkosta, kattona vain
olivat näiden setripuiden läpitunkemattomat oksat, pilareina itse
puunrungot ja pyhänä savuna lehtien tuoksu.

Setrivyöhykkeen jälkeen tulivat tammilehdot ja sitten peninkulmittain
nurmikenttiä, missä rehoitti ruoho ja loistivat kukkaset. Se oli
tosiaankin ihastuttava maa. Vasta myöhään iltapäivällä laskeuduimme
alas viimeistä rinnettä ja pääsimme sen ja järven väliselle alavalle
maalle, missä ilmasto oli paljon lämpimämpää. Kasteluojista ja muista
merkeistä oli helppo päättää, että Sydämen Kaupungin asukkaat olivat
käyttäneet tätä vyöhykettä viljelyskenttänään. Täällä kasvoi korkeita
sokeriruokoja ja purppurakuorisia kaakaopensaita sekaisin monenlaisten
hedelmäpuiden kanssa. Huomasi selvästi, että suurin osa näitä muinaisia
hedelmätarhoja oli jäänyt viljelemättä, koska niiden hedelmät mätänivät
maassa joukottain. Nähtävästi ne olivat istutetut parempina aikoina,
mutta nyt niiden hoito osoitti väestön puutetta.

Vihdoin, kun ilta alkoi tulla, pääsimme maanviljelijäin kylään,
puolittain raunioituneeseen paikkaan, jonka talot enimmäkseen
olivat rakennetut savitiileistä ja katot kyhätty valkeista
kalkkikivi-kappaleista. Kylän keskellä oli puiden ympäröimä tori,
jossa sijaitsevan suihkulähteen luona oli vaatimaton, hedelmillä ja
kukilla sälytetty alttari. Tämän alttarin ääreen olivat kokoontuneet
kylän asujamet, luvultaan ehkä sata, ottamaan vastaan meitä. Enin osa
miehistä oli juuri vastikään palannut työstään, sillä heidän jalkansa
ja vaatteensa olivat saven tahraamat, ja heillä oli käsissään kuokat
ja viikatteet. Kaikilla oli kasvoillaan sama väsymyksen ilme, jonka jo
kantajilla olimme havainneet.

Niin ikävystyttävä oli heidän käytöksensä, että kärsimättömänä käänsin
katseeni heidän takanaan seisovaan naisryhmään. Miestensä ja veljiensä
tavoin olivat nämä naisetkin vaaleita intiaaneiksi ja varsin siroja,
mutta heitäkin vaivasi alakuloisuus. Huomatessaan englantilaisen
valkean ihon ja kastanjanvärisen parran näyttivät he hetkeksi pääsevän
välinpitämättömyydestään. Pian se kuitenkin palasi ja he alkoivat
lörpötellä keskenään ja leikitellä kukilla, joita jokainen kantoi
vyötäröillään. Koko väkijoukossa oli tuskin ainoatakaan lasta, ja oli
omituista panna merkille, kuinka samannäköisiä kaikki olivat. Jos he
olisivat olleet saman perheen jäseniä, ei tämä seikka olisi voinut olla
sen silmäänpistävämpi, sillä vieraan oli tosiaankin vaikeata eroittaa
samanikäisiä naisia toisistaan.

Kun Zibalbay oli laskeutunut tuolistaan, heittäytyivät kaikki
polvilleen maahan ja jäivät siihen, kunnes hän, muutamien päämiesten
saattamana, oli astunut hänelle varattuun taloon, jättäen meidät ulos.

"Onko kaikki kansa noin alakuloista?" kysyin Maya-neidiltä.

"On", hän vastasi, "nimittäin kaikki työkansa. Ylhäisön laita on
toinen, sillä se on eri verta. Täällä on, Ignatio, kaksi luokkaa,
ylhäisö ja alhaiso, ja alhaison jokaisen perheen on oltava työssä kolme
kuukautta vuodessa, loput yhdeksän jää heille lepoajaksi. Heidän työnsä
hedelmät kootaan varastohuoneisiin ja jaetaan Sydämen Lasten kesken,
mutta päälliköllä ja ylhäisillä on omat orjansa, jotka palvelevat heitä
polvesta polveen."

"Entä jos he eivät haluaisi tehdä työtä?", kysyi englantilainen.

"Silloin heidän täytyy kuolla nälkään, sillä mitään ei anneta heille
tai heidän perheilleen yhteisestä varastosta, ja kun heidän tulee
nälkä, pannaan heidät mitä raskaimpiin töihin."

Nyt ymmärsimme, miksi tämä kansa näytti niin väsyneeltä. Mitä saattoi
odottaa miehiltä ja naisilta ilman kunnianhimoa ja vastuunalaisuutta,
kun heidän työnsä tulokset liitettiin yhteiseen omaisuuteen ja jaettiin
heille annoksittain? Vanhoilla päivilläni olen kuullut opettajista,
jotka puolustavat sellaista järjestelmää koko ihmiskunnalle, mutta olen
varma siitä, että jos he olisivat asuneet Sydämen Kansan keskuudessa,
missä tämä tapa on ollut käytännössä monta vuosisataa, lakkaisivat he
saarnaamasta oppiansa, sillä täällä se ei ainakaan minun mielestäni
näyttänyt todistavan kansan hyvinvointia.

Siinä samassa saapui Zibalbayn käskyläinen kutsumaan meitä sisälle,
missä oli valmiina runsas ateria, ollen pääasiassa kokoonpantu oman
järven kaloista, metsänriistasta ja kaikenkaltaisista hedelmistä.
Sillaikaa kuin söimme ja joimme suklaata, jota meille tuotiin
hopeisissa astioissa, oli ehtinyt yö. Kysyin Zibalbaylta, pitikö
meidän jäädä tähän yöksi, mihin hän lyhyesti vastasi kohta lähtevämme
kaupunkia kohti.

Näin ollen läksimme ulos huoneesta kuun paistaessa. Ja niin meidät
vietiin järven rannalla olevaan pieneen satamaan, missä odotti tilava,
mastolla ja purjeilla varustettu vene, miehistönä kymmenen intiaania.
Nostimme purjeet ja läksimme maatuulen puhaltaessa kohti Sydämen
Saarta, joka oli noin viidentoista meripeninkulman päässä mantereesta.

Tuuli oli heikko, mutta vuorien kylmyyden jälkeen oli ilma niin
suloinen ja lauha ja koko näky niin uusi ja outo, etten minä ainakaan
pahotellut, vaikka kulkumme olikin hidasta. Ei kukaan veneessä olija
puhunut, sillä kukin oli omissa mietteissään, ja intiaanit taas
olivat tottuneet vaikenemaan herransa läsnäollessa, joka yksin näytti
rauhattomalta, sivellen yhtä mittaa partaansa ja mutisten itseksensä.

Näin soluimme sinistä järveä pitkin, jonka rauhan rikkoi vain lentoon
lähtevän vesilinnun siipien suhina tai suuren, yöhyönteistä vainoavan
kalan moiskaus ja veden solina veneemme laitoja vastaan. Edessämme
paistoivat kirkkaassa kuunvalossa hohtavina ja satumaisina tuon
salaperäisen kaupungin vallit ja temppelit, jota olimme tulleet niin
kaukaa katsomaan. Me katselimme sitä, vaipuen hetki hetkeltä yhä
syvempiin ajatuksiin, ja kummallinen odotus ja pelko täytti sydämemme.
Tämä ei ollut unta; edessämme uinui tarun kultainen kaupunki, jota
olimme hartaasti halunneet nähdä; pian astuisivat jalkamme sen
valkeiden vallien sisäpuolelle, ja saisimme nähdä sen muinaisen
sivistyksen.

"Mikä on tuleva kohtalomme?" kuiskasi herra Strickland Mayaan
katsahtaen.

Hän kuuli englantilaisen sanat ja pudisti alakuloisena päätään.
Hänen silmistään oli hävinnyt toivo, ja kyynelet himmensivät niitä.
Sitten hän kääntyi minun puoleeni, ikäänkuin lohdutusta etsien. Kevyt
innostuksen tuli paloi minussa ja minä vastasin:

"Älkää peljätkö, tarkoitus on saavutettu, ja me voitamme vaivat ja
vaarat. Tuon Kultaisen Kaupungin hyödyttömät omaisuudet joutuvat
meille. Niiden avulla minä nostan miespolvien aikana keräytyneen koston
heimoni sortajaa vastaan ja luon suuren intiaanialueen, joka ulottuu
merestä mereen asti, ja jonka sydän tämä kaupunki on."

Englantilainen kuuli sen ja vastasi hymyillen: "Voi olla niin; Teidän
kannaltanne katsottuna luulen niin kylläkin; mutta meillä on eri
pyrkimykset, Ignatio", ja hän katsahti taaskin Maya-neitiin. Eteenpäin
me liu'uimme, läpi kuunvalon ja hiljaisuuden, sillä kaupungista ei
kuulunut muuta ääntä kuin tunteja ilmoittavien vartiomiesten huudot
vanhoilta valleilta. Vihdoin pääsimme Pyhän Kaupungin luomaan mustaan
varjoon, ja intiaanit tarttuivat airoihin ja soutivat (sillä tuuli oli
lakannut) veneen kivireunaiseen kanavaan, joka vei vesiportille.

Pysähdyimme portin eteen, missä ei näkynyt ainoatakaan miestä.
Kärsimättömällä äänellä pyysi Zibalbay veneen perämiestä huutamaan
portinvartijaa, ja siinä samassa astui mies portaita alas ja kysyi,
kuka siellä oli.

"Minä -- ruhtinas", sanoi Zibalbay. "Avaa."

"Totta tosiaan. Sepä kummallista", vastasi mies, "koska ruhtinas tänä
iltana viettää häitään palatsissa tuolla ja on vain yksi ruhtinas
Sydämen Kansan kesken! Menkää takaisin mantereelle, kulkijat, ja
palatkaa päivällä, kun portit ovat avoinna."

Kuultuaan nuo sanat kirosi Zibalbay raivoissaan, mutta Maya aivankuin
hytkähti ilosta.

"Sanon sinulle, että olen Zibalbay ja palannut takaisin, sinun herrasi,
enkä kukaan muu", hän huusi, "ja nyt teet viisaasti, jos täytät
käskyni."

Mies tuijotti ja epäröi, kunnes perämies sanoi hänelle:

"Hullu, tahdotko päästä kalojen ruuaksi? Se on päällikkö Zibalbay, joka
on palannut kuolleista."

Silloin syöksyi mies avaamaan portin niin nopeasti kuin hän kauhuissaan
kykeni.

"Anteeksi, isä, anteeksi", hän huusi, langeten polvilleen, "mutta
päällikkö Tikal, joka hallitsee Teidän sijassanne, on ilmoittanut
Teidän kuolleen erämaahan ja kieltänyt Teidän nimeänne mainitsemasta
koko kaupungissa."

Zibalbay astui hänen ohitsensa sanaa sanomatta. Kun hän oli kulkenut
ohi marmoriportaiden, kääntyi hän perämiehen puoleen, sanoen:
"Toimittakaa tuolle miehelle huomenna selkäsauna, jotta hän tästälähin
oppisi pitämään virastaan vaarin!"

Toisella puolen kaupungin muuria kulki laaja katu, jonka vierellä
seistä törröttivät valkeasta kivestä rakennetut komeat talot, ja joka
katu vei peninkulman päässä olevalle kaupungin keskustorille. Tätä
katua pitkin me astelimme nopeasti ja äänettä, ja kulkiessamme huomasin
minä ruohon siellä täällä kasvaa rehoittavan ja monen suuren talon
olevan aution. Vaikka muutamasta ristikko-ikkunasta tunkeutuikin ulos
valoa, ei voinut nähdä ainoatakaan ihmiselon merkkiä.

"Tässä tuo kaupunki on", kuiskasi englantilainen minulle, "mutta missä
ovat sen asujamet?"

"Epäilemättä viettävät he häitä suuressa palatsissa", minä vastasin.
"Hiljaa, minä kuulen ääniä."

Tällöin muuttui tuulen suunta hiukan ja kantoi korviimme laulun
ääntä, joka kuului yhä selvemmin, mitä lähemmä toria tulimme. Kului
vielä viitisen minuuttia ja me saavuimme sille. Se oli laaja paikka,
pinta-alaltaan noin kolmenkymmenen acren suuruinen, ja sen keskellä
kimmelsi kolmensadan jalan korkuinen Sydämen Temppelin pyramiidi, jonka
huipussa tuikki ikuisesti pyhän tulen tähti.

Tämän pyramiidin ja torin laidoilla olevien suurten rakennusten
välisellä avoimella paikalla pitivät kaupungin asukkaat keskiöistä
juhlaansa. Kaikki olivat puetut valkeisiin pukuihin ja useilla oli
sulkalevätti harteillaan ja kukkaseppel päässään. Toiset tanssivat,
toiset lauloivat, toiset katselivat ilveilijäin ja silmänkääntäjäin
temppuja. Mutta suurin osa istui pyöreiden pikkupöytien ääressä,
syöden, juoden, tupakoiden ja kuherrellen. Me havaitsimme lasten näissä
pöydissä olevan kunniavieraita ja jokaisen pitävän heistä huolta ja
kuuntelevan heidän puheitaan. Ei mikään olisi voinut olla meille
hauskempaa ja omituisempaa kuin tuo kuun valaisema yöllinen juhla.
Mutta tämä näky ei miellyttänyt Zibalbayta.

Torin viertä kulki vahvatuoksuisia kukkia kantavien puiden kuja, ja
Zibalbay viittasi meitä käymään näiden puiden varjoon. Moni pöytä oli
asetettu juuri näiden puiden suojaan, niin että hän voi silloin tällöin
huomaamatta pysähtyä kuuntelemaan keskusteluja. Yhtäkkiä, pysähtyi
hän erään pöydän kohdalle, missä istui keski-ikäinen mies ja nuori,
kaunis nainen. Heidän keskustelunsa huvitti häntä, ja me, jotka olimme
hänen vieressään, ymmärsimme sen myös, sillä tämän kansan murteen ja
mayankielen eroitus on niin pieni, ettei edes herra Stricklandin ollut
vaikeata ymmärtää heidän keskusteluaan.

"Juhla on ihana tänä yönä", sanoi mies.

"Niin on, mieheni", vastasi hänen toverinsa, "ja miksikä ei olisi,
sillä eilenhän Sydämen Neuvosto valitsi Lordi Tikalin ruhtinaaksi, ja
tänään vihittiin hänet kaiken kansan nähden Nahua Ihanan, Lordi Mattain
lapsen kanssa."

"Sitä kelpasi katsella", sanoi mies, "vaikkakin minä puolestani pidän
liian aikaisena julistaa häntä ruhtinaaksi. Zibalbay saattaakin tulla
takaisin, ja silloin --"

"Ei Zibalbay koskaan palaa takaisin, mieheni, eikä armollinen
Maya-neitikään. He ovat kuolleet erämaahan kauan sitte. Maya-neitiä
minä suren, sillä hän oli niin rakastettava ja erilainen kuin muut
ylhäiset neidit; mutta hänen isäänsä en sure, sillä hän oli oikea
alhaison rasittaja; hän oli sitäpaitsi kitsas. Niin, Tikal on näiden
kymmenen kuukauden aikana pitänyt useampia juhlia kuin Zibalbay monessa
vuodessa; ennen kaikkea on hän helpoittanut lakeja, niin että me
köyhätkin naiset voimme pitää koristuksia kuten ylhäisetkin", ja hän
katsahti kultaiseen rannerenkaaseensa.

"On helppoa olla antelias, kun on kysymyksessä toisen tavara",
vastasi mies. "Zibalbay oli keräävä mehiläinen; Tikal on kuluttava
ampiainen. Kerrottiin tuon ukon olevan hullun, mutta minä en sitä usko.
Luulen hänen olleen suuremman miehen, kuin me kaikki muut, miehen,
joka oivalsi kansan surkastumisen ja yritti keksiä keinoja saada se
pysähtymään."

"Varmasti oli hän hullu", vastasi nainen. "Miten saattoi hän pysäyttää
kansaa surkastumasta viedessään tyttärensä mukanaan kuljeksimaan
erämaihin, kunnes he kumpikin nääntyivät nälkään? Jos joku lähteekin
sinne, ovat siellä, kuten olen kuullut, vastassa valkoiset pirut, jotka
tappavat intiaanit tai kiduttavat heitä vankeudessa, ryöstäen heidän
omaisuutensa, emmekä me halua sellaista väkeä meidän kaupunkiimme. Ja
mitä se meihin koskee, jos kansan väkiluku surkastuukin? Meillä on
kaikki mitä haluamme; jälkeentulevat pitäkööt muusta huolta."

"Olen sinun kuitenkin, vaimo, kuullut haluavan lapsia."

Äkkiä kävivät naisen kasvot totisiksi.

"Ah!" hän vastasi, "jos Zibalbay voi toimittaa minulle lapsen,
otan takaisin kaikki sanat, jotka olen hänestä sanonut ja julistan
hänet viisaimmaksi mieheksi, sensijaan että hän on, tai oikeammin
oli -- vanha, tyhjistä toiveista hullaantunut narri, joka rukoili
liian paljon. Mutta hänhän on kuollut, ja ellei hän olisikaan,
ei hän sittenkään voisi asiata auttaa; eiväthän sille asialle
mahda jumalatkaan mitään, jos jumalia muualla löytyykään kuin
mielikuvituksessa. Mitä hyödyttää niistä siis puhua? Käykäämme
nauttimaan juhlasta, jonka Tikal on järjestänyt, emmekä viitsi puhua
lapsista, tai minua alkaa itkettää ja harmittaa sisareni, joille niitä
on siunattu."

Zibalbay antoi merkin jatkaa matkaa, mutta Maya viivästeli hiukan ja
kuiskasi:

"Katsokaahan isäni kasvoja. En koskaan ole nähnyt häntä noin vihaisena.
Nuo tiedot eivät toki vielä ole erikoisen ikäviä", ja hän katsahti
englantilaiseen.

Zibalbay astui ripeästi eteenpäin, kiskoen partaansa ja mutisten
itsekseen, kunnes saavuimme suurelle kupukäytävälle, missä seisoi kaksi
sotilasta kuparikeihäineen vahdissa, jutellen naisten kanssa, joita
kulki avoimesta portista väkijoukon mukana, ja syöden makeisia heidän
kanssaan. Zibalbay peitti kasvonsa vaippansa liepukalla ja lähti,
käskien meidän tehdä samoin, kulkemaan kupukäytävää, jolloin molemmat
sotilaat pistivät vastaan keihäänsä ja kysyivät hänen nimeään.

"Kenen nimessä te käskette?" kysyi Zibalbay.

"Herramme ja ruhtinaamme nimessä, joka viettää juuri hääjuhlaansa",
vastasi toinen heistä. "Sanokaa, oletteko niitä, jotka tulevat myöhään?"

Silloin paljasti Zibalbay kasvonsa ja sanoi:

"Katsohan minuun, mies. Käskinkö minä sinua sulkemaan omat oveni
itseltäni?"

Hän katsoi ja sai vaivoin sanotuksi: "Ruhtinas onkin tullut takaisin!"

"Sanotteko vartioivanne ovia ruhtinaan käskystä? Onko Sydämen
Kaupungissa sitte kaksi ruhtinasta?" kysyi Zibalbay katkerin äänin.

Odottamatta vastausta jatkoi hän meidän kolmen seuratessa matkaansa,
kunnes saavuimme palatsin pihalle, missä solisivat monet suihkulähteet
marmorialtaissaan.

Kulkien pylväskäytävän alatse ja avonaisesta ovesta, mistä hohti valo,
huomasimme yht'äkkiä saapuneemme suureen ja ihmeelliseen saliin, jonka
pituus oli sata jalkaa ja jonka setripuupaneelista tehtyä kattoa
kannatti kaksi riviä hienosti kaiverrettuja pylväitä, hedelmillä,
kukilla, juoma-astioilla ja kultakoristuksilla sälytettyjen pöytien
miltei täyttäessä koko huoneen. Seinätkin olivat setripuupaneelia
ja täynnä hopeakoristeita ja puhtaasta kullasta tehtyjä kookkaita
kääpiön ja apinan kuvia, jotka kukin pitivät kädessään hopeista
lamppua. Takaseinällä oli pieni pöytä ja sen takana istui valtaistuimen
tapaisilla tuoleilla mies ja nainen, vierellään aseistettu
vartijajoukko.

Mies oli muhkeassa, Sydämen merkein päärmätyssä valkoisessa viitassa
ja hohtavassa sulkalevätissä. Hänen otsallaan kiilsi kultarengas,
josta kohosi vihreäsulkainen töyhtö, ja kädessään piti hän pientä
kultavaltikkaa, jossa välkähteli smaragdi. Hän oli keskimittainen,
sorjavartaloinen ja noin kolmenkymmenenviiden vuotias, suora, musta
tukkansa ulottuen aina alas harteille asti. Kasvoiltaan oli hän siro,
mutta peloittava, sillä hänen mustissa silmissään välmehti outo
tuli ja hänen voimallisessa suussaan ja leuassaan oli tyly ilme,
joka ei kadonnut edes hänen hymyillessäänkään. Armollinen neiti
hänen vieressään oli niinikään ihana valkoisessa, hopeapäärmeisessä
ruhtinasvaipassaan, ruhtinaallinen Sydämen merkki rinnassaan, otsan,
kätten, poven säihkyessä smaragdiloistossaan. Hän oli nuori ja hoikka,
säihkyvin silmin, ylpein, siroin kasvoin, joita kumminkin rumensi
raskas suu, ja näkyi selvästi, että hän rakasti vieressään olevaa
miestä, sillä hän katsoi häneen yhtämittaa.

Meidän ja tuon ruhtinaallisen parin välillä oli avara huone täynnä
juhlapukuista ja kullasta ja jalokivistä hohtavaa yleisöä, niin että
silmiämme ensi alussa huikasi. Seurue, joita lienee ollut kaksi-
tai kolmesataa, seisoi ryhmissä, selät meihin päin, jättäen huoneen
peräosaan vapaan paikan, missä silkkiin puetut, kukin ja turkoosein
koristetut naiset lauloivat ja tanssivat huilun säestyksellä morsiamen
ja sulhasen edessä.



VIIDESTOISTA LUKU.

Zibalbayn kotiintulo.


Hetken aikaa seisoimme ovitien varjossa, katsellen tätä kummallista
ja ihanaa näytelmää, kunnes, Zibalbayn aikoessa juuri astua
lähemmäksi valta-istuinta, Lordi Tikal antoi merkin valtikallaan,
ja naiset taukosivat äkkiä tanssimasta ja laulamasta. Nähtyään
kohotetun valtikan, Zibalbay pysähtyi jälleen ja vetäytyi takaisin
varjoon, kehoittaen meitä tekemään samoin. Sitten alkoi Tikal puhua
voimallisella, syvällä äänellä, joka kajahteli salissa:

"Sydämen neuvokset ja aateliset", hän sanoi, "ja te korkeasyntyiset
naiset, lesket ja tyttäret, kuulkaa minua. Eilen, kuten tiedätte,
otin haltuuni esi-isieni aseman ja vallan, ja teidän toivostanne
ja tahdostanne minut valittiin Sydämen kansan päälliköksi ja
hallitsijaksi. Olen nyt pyytänyt teidät hääjuhlaani, läsnäolollanne
kunnioittamaan aviosäätyyn astumistani ja iloitsemaan kanssani.
Sillä tietäkää, että tänä iltana olen aviopuolisokseni ottanut Nahua
Ihanan, korkeasyntyisen Lordi Mattain, Päätähtientutkijan, Pyhän
Huoneen Päämiehen ja Sydämen Neuvoston Puheenjohtajan tyttären.
Hänet otan minä teidän läsnä ollessanne ensimäiseksi ja lailliseksi
aviopuolisokseni jakamaan vallan kanssani ja hallitsemaan teitä yhdessä
minun kanssani, jota ei voida, vaikka mitä tahansa tapahtuisi, sysätä
pois valtaistuimeltani, ja näin ollen pyydän teidän lausumaan hänet
tervetulleeksi."

Sitten kääntyi hän vieressään olevan naisen puoleen, suuteli häntä ja
sanoi:

"Terve, Sydämen Ruhtinatar, jumalain vihkimä ja valitsema. Siunattakoon
lapsia Sinulle ja niiden mukana onnea ja valtaa moniksi vuosiksi!"

Tällöin kumartui koko seurue Nahuan jalkojen juureen, Nahuan,
jonka kalpeat kasvot loistivat tyytyväisyyttä ja iloa, ja toisti
yksiäänisesti:

"Terve, Sydämen Ruhtinatar, jumalain vihkimä ja valitsema. Siunattakoon
lapsia Sinulle ja niiden mukana onnea ja valtaa moniksi vuosiksi!"

"Ylimykset", jatkoi Tikal, kun juhlamenot olivat päättyneet,
"korviini on tullut tieto, että löytyy joitakuita, jotka napisevat
minua vastaan, sanoen, ettei minulla muka olisi oikeutta muinaiseen
ruhtinasvaltikkaan, jota tänä iltana pidän kädessäni. Ylimykset,
minulla olisi teille tämän asian suhteen yhtä ja toista sanottavana,
ja huomenna puhun uhrin jälkeen yleiselle kansalle, keskusteltuani
Neuvostoni, Sydämen salaisuuksien päämiesten kanssa. Huomenna on
kulunut vuosi siitä, kun setäni Zibalbay, joka ennen minua oli
päällikkönä, ja hänen ainoa lapsensa sekä arvonsa ja valtansa
perijätär, korkeasyntyinen neiti Maya, minun kihlattu morsiameni,
lähtivät kaupungista suorittamaan muuatta tehtävää. Ennenkuin he
lähtivät matkalleen, sovittiin Zibalbayn, Mayan, Sydämen Ruhtinattaren,
minun sekä Neuvoston, Sydämen Veljesliiton kesken, että minä hallitsen
läheisimpänä perijänä Zibalbayn ja hänen tyttärensä poissaollessa, ja
siinä tapauksessa, etteivät he palaisi kahden vuoden kuluessa, perisin
heille kuuluvan vallan ikuiseksi. Tähän välipuheeseen suostuin surulla,
sillä pidin silloin, niinkuin nytkin, setääni vähäjärkisenä, joka lähti
etsimään loppuaan, vieden mukanaan minun rakastamani tyttärensä. Heidän
mentyään täytin minä kaiken kirjaimellisesti; mutta kansan kesken nousi
hämminkiä, sillä he eivät tahtoneet totella hallitsijaa, joka ei ollut
virallisesti valittu, vaan sanoivat: 'Odotamme siksi kunnes Zibalbay
palaa, kuullaksemme hänen mielipiteensä tässä asiassa.'

"Zibalbayn poissa ollessa ei maassa niinikään ollut ylimmäistä pappia,
niin että, ennenkuin hänen seuraajansa olisi nimitetty, joku uskontomme
salameno olisi voinut jäädä toimittamatta, vetäen päällemme Nimettömän
Jumalan kirouksen. Niin ollen hoputti minua moni kansan ja kaupungin
hyvin voinnin nimessä lyhentämään välihallitukseni aikaa ja antamaan
valita itseni vakinaiseksi. Mutta lupaukseni muistaen vastasin minä
päättävästi heille, etten haluaisi poiketa siitä hiuskarvan vertaakaan,
vaan antaisin, tuli mitä tahansa, kulua kaksi vuotta, ennenkuin
ottaisin vastaan isieni paikan.

"Tässä mielessä minä pysyin, kunnes kolme päivää sitten se joukko,
jonka oli määrä mennä mantereelle temppelin omaisuuteen kuuluvia
vainioita viljelemään, kieltäytyi lähtemästä työhönsä, selittäen, että
ylimmäisellä papilla vain oli oikeus käskeä heitä, eikä kaupungissa
ollut ylimmäistä pappia. Hädissäni neuvottelin siis Lordi Mattain,
Tähtien Päämiehen kanssa, ja hän tutki tähtiä puolestani. Koko yön hän
tarkasteli taivasta ja luki sieltä, että Zibalbay, joka unen ääntä
seuraten rikkoi maan lakeja ja läksi kulkemaan yli vuorten, on saanut
maksaa mielettömyytensä ja kuollut erämaahan yhdessä tyttärensä kanssa,
joka oli kihlattuni sekä Sydämen Ruhtinatar. Eikö ollut niin Mattai?"

Silloin astui esiin puhuteltu, muhkea, kaljupäinen mies, vilkkain
silmin ja tuuhein parroin, tehden kumarruksen ja sanoen:

"Ellei tietoni ole väärä, juuri niin ilmoittivat tähdet minulle, oi
hallitsija!"

"Ylimykset", jatkoi Tikal, "olette kuulleet minun todistukseni ja
Mattain todistuksen, jonka ääni on totuuden ääni. Tästä syystä olen
antanut nimittää ja asettaa itseni teidän hallitsijaksenne, koska olen
Zibalbayn lainmukainen perillinen. Tästä syystä olen myöskin -- koska
kihlattuni on kuollut -- ottanut vaimokseni Nahuan, Mattain tyttären.
Sanokaa, tunnustatteko meidät?"

Muutamat pysyivät ääneti, mutta toiset huusivat:

"Tunnustamme teidät, Tikal ja Nahua, ja hallitkaa kauan meitä maan
muinaisten tapojen mukaan!"

"Hyvä on, veljet", vastasi Tikal. "Onko kenelläkään, ennenkuin juomme
lähtömaljan, mitään sanottavana?"

"Minulla on jotakin sanottavaa!", huusi vahvalla äänellä Zibalbay
varjosta huoneen toisessa päässä.

Kuultuaan hänen äänensä, jonka sointu näytti olevan tuttu, nousi Tikal
peloissaan, mutta sanoi, hilliten itsensä:

"Astukaa näkyviin varjosta, kuka lienettekin, ja sanokaa sanottavanne."

Katsahtaen tyttäreensä ja meihin, Zibalbay käski meitä seuraamaan
ja astui esiin. Peittäen kasvonsa vaipallaan lähti hän astumaan
poikki salin, herrojen ja naisten tehdessä tietä, kunnes seisoimme
valtaistuimen edessä. Tässä hän paljasti itsensä, kuten mekin, ja
asettuen seisomaan sivuttain, niin että sekä Tikal että koko seurue
näkivät hänet, hän varustautui puhumaan. Ennenkuin hän oli ehtinyt
sanoa sanaakaan, pääsi ylimyksiltä hämmästyksen huudahdus ja valtikka
putosi Tikalin kädestä ja vieri lattialle.

"Zibalbay!" kuului huuto. "Zibalbay tai hänen haamunsa on tullut
takaisin, ja myöskin Sydämen Ruhtinatar!"

"Niin, ylimykset", hän sanoi rauhallisin äänin, vaikka hänen kätensä
vapisi raivosta, "minä Zibalbay, teidän herranne, olen palannut, enkä
nähtävästi liian varhain. Miten, veljenpoikani, oliko sinun niin
kova kiire saada minun paikkani ja valtani, että sinun piti rikkoa
Sydämen nimessä vannomasi vala ja anastaa ne ennen määräaikaa? Ja Te,
Mattai, oletteko unhoittanut taitonne, vai ovatko jumalat kironneet
Teidät, kun käytte ennustamaan väärin ja sanomaan, että tähtiin on
kirjoitettu elossa olevien kuolema, ja nostamaan näin tyttärenne
Sydämen Ruhtinattaren istuimelle? Niin, älkää viitsikö vastata.
Seisoessani tuolla olen kuullut koko jutun. Sanon sinulle, Tikal, että
olet valapattoinen petturi, ja Teille, Mattai, että olette veijari
ja valehtelija, joka olette uskaltanut käyttää pyhää ammattianne
omiin tarkoituksiinne ja sukunne kohottamiseksi. Molempia teitä olen
rankaiseva -- niin, ja myöskin kaikkia niitä, jotka ovat olleet
rikollisina apureinanne. Asemiehet, vangitkaa tuo mies ja Lordi Mattai
niinikään ja pitäkää heidät tallessa, kunnes minä heidät tuomitsen."

Sotilaat seisoivat hetken aikaa epäröiden molemmin puolin
valtaistuinta, mutta astuivat sitten Tikalia kohti kuin totellakseen
Zibalbayn käskyä. Mutta Nahua nousi seisomaan ja peräytti heidät,
sanoen: "Mitä! uskallatteko koskea vastanimitettyyn hallitsijaanne?
Takaisin, minä käsken teitä, jos tahdotte välttää häväistyksen
tuomiota. Eli tai kuoli, Zibalbayn ajat ovat olleet, sillä Sydämen
Neuvosto on pannut hänen kruununsa Tikalin päähän, ja heidän päätöstään
ei voi purkaa hyvällä eikä pahalla."

"Niin", sanoi Tikal, jonka rohkeus oli palannut. "Ruhtinatar Nahua
puhuu totta. Älkää koskeko minuun, jos haluatte vielä nähdä auringon
paistavan."

Mutta kaiken aikaa oli hänen katseensa kiintynyt Mayaan, jonka kauniita
kasvoja katsellen hän tunsi menneen lemmen virkoavan eloon.

Kun Zibalbay oli taas alkamaisillaan puhua, kumarsi tähtientutkija
Mattai hänelle ja sanoi:

"Älkää olko vihoissanne, vaan kuulkaa minua, herra. Olette tullut
kaukaa ja olette väsyksissä, ja väsynyt mies on ärtyisä. Te luulette
kärsineenne vääryyttä, ja olihan tämä kaikki tosiaankin outoa Teille,
mutta nyt ei ole sopiva hetki meidän tehdä selvää teoistamme ja
hallitustoimistamme, eikä Teidän kuunnella kaikkea tätä. Levätkää
tämä yö; ja huomenna pyramiidissa, kansan läsnäollessa selkiävät
kaikki asiat Teille, ja jokaiselle annetaan oikeutensa. Tervetuloa
sinne, Zibalbay, ja Tekin Sydämen Tytär -- mutta sanokaahan, keitä nuo
muukalaiset ovat, jotka olette tuonut erämaista yli vuorten?"

Zibalbay vaikeni hetkeksi, vilkuen ympärilleen kuin susi satimessa,
sillä hän luuli huomaavansa ylimysten olevan kiihoittuneita.
Huomattuaan läsnä olevan vain muutamia puoluelaistaan hän kohotti
katseensa ja sanoi:

"Olette oikeassa, Mattai, olen väsynyt; sillä ikä, matka ja ihmisten
vilpillisyys ovat murtaneet minut. Huomenna otetaan nämä asiat
esille kansan läsnäollessa, ja siellä, alttarin, ääressä tehtäköön
tiettäväksi, olenko minä heidän herransa, vaiko sinä, Tikal. Siellä
ilmoitan Teille niinikään, keitä nämä muukalaiset ovat ja miksi olen
kuljettanut heidät yli vuorten. Siihen asti jätän heidät teidän
huostaanne, kehoittaen oman asianne takia kohtelemaan heitä hyvin.
Niin, täällä en halua syödä enkä juoda. Lähtekäähän kanssani", ja sanoi
nimeltä muutamia ylimyksiä, joiden tiesi olevan uskollisia itselleen.

Sen enempää sanomatta lähti hän huoneesta, ja joukko ylimyksiä seurasi
häntä.

"Isäni näyttää unohtaneen minut", sanoi Maya nauraen hänen mentyään.
"Terve teille, ystävät, ja Teille, serkkuni Tikal, ja vaimollenne
Nahualle niinikään, joka, oltuaan muinoin minun kamarineitsyeni, on
nyt korotettu minun asemaani ja arvooni. Mikä onkaan kaiken hämmingin
loppu, toivon kuitenkin, että olette onnelliset rakkaudessanne, Tikal
ja Nahua."

Silloin astui Tikal alas istuimeltaan, kumarsi hänelle ja sanoi: "Minä
vannon Teille, Maya --"

"Ei, älkää vannoko", hän keskeytti, "vaan antakaa minulle ja
ystävilleni pikari viiniä ja juhlanne rääppeitä, sillä olemme
nälissämme. Kiitän Teitä. Miten ihana onkaan Nahuan kantama
morsiuspuku, ja -- varmasti -- nuo smaragdit olivat kerran minun
omaisuuttani. No, hän saakoon ne minulta morsiuslahjaksi. Päästäkäähän
Tikal, pyydän, minua kulkemaan, haluan kuulla noilta neideiltä uutisia,
sillä muistakaa että olen kulkenut kaukana, ja on hauskaa nähdä taas
kaikkea kaivattua."

Hetken aikaa me istuimme ja söimme, Mayan jutellessa ja kaiken kansan
tarkatessa meitä, sillä me olimme ihmeellisiä heidän silmissään, jotka
eivät koskaan ennen olleet nähneet valkoista miestä. Ruskeatukkainen,
pitkäpartainen ja valkoihoinen englantilainen oli tosiaankin heistä
niin suuri ihme, että he unohtivat kaiken kohteliaisuuden ja pyörivät
kummastellen hänen ympärillään. Oli kuitenkin kaksi, jotka vähän
välittivät englantilaisesta ja minusta, ja ne olivat Tikal, joka
tuijotti Mayaan, seisoessaan hänen tuolinsa takana ja palvellessaan
häntä orjan tavoin, sekä Tikalin puoliso Nahua, joka istui hiljaa ja
unohdettuna istuimellaan, kuunnellen vihaisena jokaista miehensä sanaa.
Lopulta ei Nahua jaksanut kestää kauemmin tätä näytelmää, vaan lähti
astumaan poikki salin.

"Tehkää tilaa morsiamelle, neidit", sanoi Maya. "Serkku, hyvää yötä; on
jo myöhä, ja vaimonnekin jo odottaa."

Mutisten jotakin käsittämätöntä lähti Tikal tiehensä, ja rinnatusten
astui aviopari poikki suuren salin asejoukon seuraamana.

"Miten ihana morsian ja miten uljas sulhanen!", sanoi Maya heidän
mentyään, "ja sittenkin olen nähnyt aviopareja, jotka hääpäivänään
näyttivät onnellisemmilta. No, on aika käydä levolle. Ystävät, hyvää
yötä! Mattai, jätän nämä vieraat Teidän huostaanne. Pitäkää huolta
heistä -- ja, kuulkaahan, tuokaa heidät huomisaamuna minun asuntooni,
sillä isäni tahtoo että näyttäisin heille kaupunkia, ennenkuin
kokoonnumme temppeliin."

Mayan lähdettyä teki Mattai meille hyvin kohteliaan kumarruksen ja
pyysi meitä lähtemään kanssaan poikki pihan ja läpi monen käytävän
ihanaan meille varattuun huoneeseen, joka oli himmeästi valaistu
hopealampuin. Siellä oli silkkipeitteiset vuoteet ja pöydällä, keskellä
lattiaa, viileitä juomia ja monenlaisia hedelmiä, mutta niin väsyksissä
olimme, että välitimme vähät kaikesta tästä.

Sanottuamme hyvää yötä Mattaille, joka katseli meitä uteliaana ja
ilmoitti haluavansa tulla katsomaan meitä aamusella, me kiersimme
kiinni oven kuparilukon ja kävimme makuulle.

Vaikka olinkin väsynyt, en saanut unta tässä vieraassa paikassa,
ja vaikka silmäni tavantakaa painuivatkin kiinni, herättivät minut
taas ovemme takaa kuuluvat askeleet. Yhdestä seikasta olin varma,
siitä nimittäin, ettei Zibalbayta kaivattu omassa kaupungissaan ja
että syntyisi hämminkiä, kun hän huomenna julistaisi kertomuksensa
kansalle, sillä varmastikaan ei Tikal sallisi itseään sysättävän
vastarinnatta pois anastamastaan paikasta, ja että hänellä oli paljon
ystäviä. Varmastikin kuulin oven takaa heidän kiireiset askeleensa,
kun he saapuivat viereiseen huoneeseen neuvottelemaan Mattain kanssa.
Mietin, mikä kohtalo meitä odottaisi tässä kohta koittavassa kahakassa.
Tämä kansa kammoi muukalaisia -- sen luin heidän kasvoistaan -- ja
varmastikin raivaisi se meidät pois jos suinkin mahdollista. No, olihan
meillä Mayassa oiva ystävä, ja kaiken muun jätimme kohtalon huomaan.

Näin tuumien vaivuin viimein uneen herätäkseni englantilaisen
ääneen, joka istui vuoteensa laidalla hyräillen laulua ja katsellen
ympärilleen, päivän pilkistäissä sisään akkunasta. Toivotin hänelle
hyvää huomenta ja kysyin syytä hänen hyräilyynsä.

"Koska sydämeni on täynnä päivänpaistetta", hän vastasi. "Vihdoinkin
olemme päässeet tähän kaupunkiin, ja se on paljon suurenmoisempi ja
ihmeellisempi kuin osasin aavistaakaan. Onni on suosinut meitä, sillä
tuo Tikal on mennyt naimisiin toisen naisen kanssa, joka ei, mikäli
hänen ulkonaisesta olemuksestaan voi päättää, päästä häntä hevillä
eroon, ja siksi ei Mayan tarvitse enään pelätä häntä. Kolmanneksi,
tässä kaupungissa löytyy, ottaen huomioon kaiken sen, mitä eilen
näimme, yltäkyllin aarteita, jotta voitte perustaa vaikka kolme
Intiaanikeisarikuntaa, jos niin tahdotte, sillä varmasti antaa Zibalbay
Teille niin paljon kuin haluatte. Siksi pitäisi Teidänkin, ystävä
Ignatio, laulaa kuin minun, sen sijaan että murjotatte ikäänkuin olisi
ruumisarkkunne tuotu nähtäväksenne."

Pudistin päätäni ja vastasin:

"Pelkään puhuvanne liian valoisasti. Kaupungissa on syntymäisillään
sekaannus, jonka pyörteisiin mekin varmasti joudumme, sillä Tikalin ja
Zibalbayn välinen riita tuo kuolemaa mukanaan. Mitä Maya-neitiin tulee,
olen varma siitä, että Tikal vieläkin -- oliko hänellä vaimo tahi ei --
häntä rakastaa ja yrittää saada hänet; näin sen hänen katseistaan eilen
illalla. Lopuksi on kyllä totta, että täällä on pohjattomia rikkauksia;
mutta sallivatko niiden omistajat otettavan vähintäkään osaa niistä
minun tarkoituksiini -- vaikkakaan he itse eivät niitä käytä -- se on
toinen asia."

"Raamatussa puhutaan Job-nimisestä miehestä ja hänen ystävästään
Elifaasta -- tuulen että Te, Ignatio, olette samainen henkiin herännyt
ystävä", vastasi herra Strickland nauraen. "Minä puolestani aion pitää
kiinni nykyhetkestä, enkä välitä tuon pimeydessä vaeltavan kansan
tulevaisuudesta tai valtiollisista asioista. Mutta kuulkaahan, joku
koputtaa ovelle!"

Nousin avaamaan lukon, jolloin palvelijat astuivat sisään, tuoden
suklaatipikarit ja pieniä leivoksia tarjottimella. Kun olimme syöneet,
veivät he meidät kylpyaltaille, jotka olivat marmorista tehdyt ja
verrattomat, ja sitten huoneeseen, missä odotti valmis aamiainen.
Istuessamme pöydässä tuli Mattai luoksemme, ja minä näin ettei hän
ollut nukkunut sinä yönä, sillä hänen silmänsä olivat uniset.

"Toivon nukkuneenne hyvin, vieraat", hän sanoi kohteliaasti.

"Nukuimme, armollinen herra", minä vastasin.

"Hyvä, sitä minä en ole ehtinyt, sillä toimeni on tutkia tähtiä,
eritotenkin omaa tähteäni, jonka laita juuri nyt on hieman niin ja
näin", ja hän hymyili. "Jos olette syöneet kylliksenne, vien teidät
armollisen Neiti Mayan luo, jota haluttaa näyttää teille kaupunkiamme,
mikä teille muukalaisille lienee mieluista. Ellen häiritse Teitä
kysymykselläni, tahtoisin tietää, mihin rotuun Te kuulutte." ja hän
kääntyi englantilaisen puoleen. "Olemme kuulleet valkoisista miehistä,
joskaan heistä saamamme tieto ei ole ollut hyvää, ja taru kertoo
ensimäisen hallitsijammekin Cucumatzin olleen sitä rotua. Onko Teissä
hänen vertansa, vieras?"

"En tiedä", vastasi puhuteltu nauraen. "Olen kotoisin kylmästä maasta,
kaukaa meren takaa, missä kaikki ihmiset ovat minun kaltaisiani."

"Sitten on sen maan asukkaita kohdeltava hyvin", vastasi Mattai
vakavasti. "Kiitän Teitä, Meren Poika, että niin selvästi vastasitte.
En tehnyt kysymystäni yksin uteliaisuudesta, vaan siksi, että kansa
katsoo kauhulla kaikkia muukalaisia ja tahtoi kaikin mokomin saada
jotain tietoa Teistä."

"Toivottavasti ystävämme Zibalbay antaa heille tyydyttävän selityksen",
minä sanoin.

"Hyvä. Tehkää hyvin ja seuratkaa minua."

Mattai vei meidät poikki pihan ja läpi käytävien pieneen
vierashuoneeseen, joka oli täynnä muinaisia veistoksia ja
koristekukkia, missä, istui muutamia tyttöjä juttelemassa.

"Ilmoittakaa armolliselle Maya-neidille hänen vieraidensa odottavan
häntä", sanoi Mattai. Sitten hän kääntyi poispäin, lisäten vielä
matalalla äänellä: "Tapaamme varmasti keskipäivällä pyramiidin
huipulla, ja siellä näette, en osaa sanoa mitä. Mitä tapahtuukin, olkaa
varmat, että minä olen puolellanne, jos voin. Hyvästi."

Yksi tytöistä hävisi huoneen peräovesta ja toiset seisoivat, annettuaan
meille istuimensa, pienen matkan päässä, vilkuillen meitä. Pian
avautui ovi ja huoneeseen astui Maya päätä ja hartioita peittävässä
silkkiviitassaan, näyttäen ihanalta ja suloiselta huoneen himmeässä
valossa.

"Terve, ystävät", hän sanoi kumarrettuamme hänelle. "Isäni tahtoo että
näyttäisin teille kaupunkia, jota niin hartaasti olette halunneet
nähdä. Nämät neidit sekä asejoukko seuraavat meitä, mutta emme tarvitse
kantotuoleja, ennenkuin olemme nousseet suureen temppeliin, sillä
tahdon näyttää sen teille ennenkuin kansantungos ehtii kokoontua sinne.
Lähtekäähän, jos olette jo valmiit!"

Näin me läksimme kulkemaan, Maya astellen välissämme, asemiesten
ja neitien seuratessa jäljessä. Kulkien yli torin, joka oli ollut
edellisen yön juhlanäyttämönä, mutta nyt varhaisena aamuhetkenä
miltei autiona, me saavuimme pyramiidin piha-aitauksen luo, jonka
kalkkikivimuuriin oli hakattu kuvia metsästyksestä, reunoissa
kiemurtelevia käärmeitä ja siellä täällä sydämenmuotoisia mosaiikkeja.
Tämän muurin sisäänkäytävän luo me pysähdyimme ihmettelemään pyramiidin
valtaista kokoa. Egyptissä on vain yksi suurempi pyramiidi, niin sanoi
englantilainen, vaikkakin hän piti tätä suurempana ihmeenä hohtavien
kalkkikiviseiniensä takia, laveiden portaiden kohotessa idänpuoleisen
sivun juuresta hamaan huippuun asti.

"Se on suuri rakennus", sanoi Maya, huomaten ihmetyksemme,
"jommoista ei voitaisi rakentaa nykypäivinä. Taru kertoo, että
kaksikymmentäviisituhatta miestä rakensi sitä viidenkymmenen vuoden
ajan -- kaksikymmentätuhatta heistä hakkasi ja ajoi kasaan kiviä, ja
viisituhatta pani niitä paikoilleen."

"Mistä saatiin niin paljon kiviä?" kysyi englantilainen.

"Osa hakattiin temppelin itsensä pohjasta", Maya vastasi, "mutta enin
osa tuotiin suurilla veneillä mantereen louhimoista. Nämät louhimot
ovat vieläkin nähtävissä."

"Onko pyramiidi sitten ontto?" minä kysyin.

"On, siinä on monta komeroa, enimmäkseen varastoja ja aarrehuoneita, ja
sen alla on päällikköjen, heidän leskiensä ja lapsiensa hautakammiot.
Siellä on niinikään Sydämen Kaikkein Pyhin, jota te, Veljesliittoon
kuuluvina, ehkä saatte käydä katsomassa. Tulkaa, lähtekäämme kiipeemään
portaita."

Sitten johti hän meidät yli pihan noin neljäkymmentä jalkaa leveiden
portaiden juurelle, jotka kuutena jaksona, kussakin viisikymmentä
astinta ja kunkin välillä levähdyspaikka, veivät pyramiidin tasakatolle.

Näitä portaita me nousimme hitaasti, neitien ja asejoukon seuraamina,
kunnes vihdoin seisoimme pyramiidin partaalla huimaavassa korkeudessa.
Edessämme oli matalan seinän reunustama tasakatto, missä oli kyliin
tilaa muutamalle tuhannelle hengelle. Tämän tasakaton vasemmalla
sivulla oli pieni, polttoaineiden varastopaikkana ja pappien
vartiotornina käytetty marmorihuone, pappien, jotka olivat toimessa
yötä päivää, hoitaen metalliastiassa katolla roihuavaa pyhää tulta.
Jonkun matkan päässä tästä huoneesta, juuri sitä vastapäätä, oli pieni,
kukilla koristettu alttari, mutta muutoin oli katto tyhjä.

"Katsokaahan!" sanoi Maya.

Kaupunki allamme oli rakennettu matalalle, sydämen muotoiselle
saarelle, jonka keskus oli niin syvä, että se muinoin näytti olleen
tulivuoren kraateri tai laguunia ympäröivä maarengas. Tämä saari oli
noin kymmenen peninkulmaa pitkä ja leveimmältä kohdaltaan kuusi leveä
ja näytti suuren vihreän lehden tavoin kelluvan järven, intiaanien
Pyhien Vetten pinnalla, jonka laajuus on niin suuri, että, harvoja
kivisiä pikku saaria lukuunottamatta, pyramiidin huipustakin näkyi
maata vain pohjoispuolella, mistä olimme purjehtineet edellisenä
iltana. Muualla näki silmä vain sinisen sisämeren ulapan, rannattoman
ja aution, missä ei näkynyt ainoatakaan purjetta tai muuta elon
merkkiä. Keskellä tätä vesiulappaa hohti saari smaragdin tavoin. Siellä
olivat puutarhat täynnä mahtavia kukkia ja palmu- ja pajulehtoja,
joita reunustivat ympäri rantamatalikkoa kasvavat vihreät kaislikot.
Niin rehoisa oli kasvullisuus, jota hedelmöitti vuosi vuodelta järven
runsas muta, ja niin ihanilta näyttivät puut ja kukat herttaisessa
aamuvalossa, että paikka pikemmin tuntui paratiisilta kuin
ihmisasunnolta; saaren veroinen oli sille rakennettu kaupunkikin.

Seuraten maan ääriviivoja oli kaupunkikin sydämen muotoinen --
kylmä, valkoinen marmorisydän lepäsi hohtavan vihreällä sydämellä.
Kaiken ympäri kulki järven vedellä täytetty kaivanto. Tämän
kaivannon sisäpuolella oli viidenkymmenen jalan korkuinen, suurista,
valkeista kalkkikivilohkareista rakennettu muuri -- niinkuin koko
saaren kalliopohjakin oli kalkkikiveä joka oli veistetty täyteen
vertauskuvallisia kuvioita ja piirroksia sekä jättiläismäisiä
jumalankuvia.

Tämän muurikehän sisäpuolella oli kaupunki -- palatsien, pyramiidien
ja temppelien kaupunki -- tai paremmin sanoen kaupungin hahmo, sillä
yhdellä silmäyksellä voimme nähdä, ettei väestö voinut pitää kunnossa
niin monia katuja ja rakennuksia. Niinpä kasvoi palmupuita talojen
tasakatoilla ja temppelipyramiidien halkeamissa, useiden katujen ja
lehtokujien rehoittaessa vihreätä ruohoa, keskelle poljetun kapean
jalkakäytävän todistaissa kulkijain vähälukuisuutta. Allamme olevalla
suurella torillakin oli vain vähän liikenteen merkkejä, ja vähän
siellä näkyi ihmisten hyörintää ja touhua, vaikka paikka olikin ollut
yöllisen juhlan näyttämönä ja kohta taas kiehuisi täynnä pyramiidin luo
tungeksivia miehiä ja naisia.

Silloin tällöin näkyi joku sorea, uupunut tyttö, ruokakori kädessään,
käyvän kojujen luona, mistä jaettiin annoksittain kalaa, jauhoja,
hedelmiä, metsänriistaa, aina sen mukaan kuin kukin perhe tarvitsi.
Taikka pysähtyi joukko puutarhoihin työhön matkalla olevia miehiä
tupakoimaan ja juttelemaan keskenään tavalla, joka todisti ajan heille
vähän merkitsevän. Siellä täällä leikki harvoja -- hyvin harvoja --
lapsia kukkakiehkuroin palatsien, majojen ja keskitoria reunustavien
kivitalojen varjossa; mutta siinä kaikki. Muutoin näytti paikka
autiolta ja uneliaalta.



KUUDESTOISTA LUKU.

Pyramiidin huipulla.


"Eikö kaupunki ole hyvin matalalla?" kysyin Mayalta, katseltuamme
näköalaa joka puolelta. "Minun silmissäni näyttävät talot olevan miltei
vedenpinnan tasalla."

"Luulen niin olevankin", hän vastasi. "Nyt juuri alkavana vuodenaikana
kohoo järven pinta monta jalkaa, niin että suurin osa saarta on vettä
alempana, joka kohoo ylös muurille."

"Miten estätte sitten veden tulvimasta kaupunkiin?" kysyi
englantilainen. "Jos kerran vesi pääsisi virtaamaan sisään, uppoisi
koko paikka veteen ja jokainen sielu hukkuisi."

"Niin kyllä, ystävä, mutta vesi ei koskaan nouse yli määrätyn
korkeuden ja suuri sulkuportti estää aaltoja virtaamasta kaupunkiin.
Jos portti avattaisiin tulvan aikana, hukkuisimme me jok'ainoa. Mutta
sitä ei noina kuukausina kertaakaan avata, sillä jos joku tahtoisi
lähteä kaupungista tai tulla tänne, on hänen kiivettävä tikapuiden
avulla muurin harjalle ja sieltä laskeuduttava kaivannon viereisiin
maihinnousupaikkoihin. Porttia vartioidaan niinikään yötä päivää; ja
vain harvat tietävät salaisuuden, miten se on avattavissa."

"Paikka näyttää kummalliselta kaupungin asemapaikaksi", vastasi
englantilainen. "En luulisi voivani nukkua sikeästi noina
tulvakuukausina, tietäissäni henkeni olevan vain yksinkertaisen portin
varassa."

"Ihmiset ovat kuitenkin nukkuneet rauhassa täällä tuhansia vuosia",
Maya sanoi. "Taru kertoo muinaisina päivinä rannikolta tulleiden
esi-isiemme asettuneen tälle saarelle jumalien käskystä, jotka
valitsivat tämän koveron maa-alan rakennuspaikaksi, jotta he, sen
sijaan että jättäisivät itsensä vihollisten valtaan, kuten heidän
vuortentakaisten veljiensä oli pakko, voisivat tarpeen tullen upottaa
paikan ja hukkua veteen. Tästä syystä on Nimettömän Jumalan, Taivaan
Sydämen Kaikkein Pyhin kaiverrettu kallioon syvälle allemme, jotta
järven vesi voisi syöksyä sinne yhdellä tempauksella ja haudata sen
aarteineen jok'ainoan ihmisen näkyvistä. Jos olette jo kyllin nähneet,
vien teidät katsomaan yleisiä työhuoneita, missä kuivataan kalaa,
kudotaan palttinaa ja harjoitetaan muita tarpeellisia töitä." Ja hän
kääntyi, johtaen neiteineen tietä portaiden suuhun.

Siinä samassa ilmestyi tasakatolle kolme miestä, joista yhden tunsin
Tikaliksi. Nähtyään Mayan, lähestyi hän kumartaen tätä.

"Armollinen neiti", hän sanoi, "kuultuani Teidän olevan täällä
vieraiden kanssa, olen seurannut Teitä tänne ja pyytäisin saada hetken
puhua kanssanne kahdenkesken."

"Sitä en voi tehdä, serkku", vastasi puhuteltu kylmästi, "sillä kuka
tietää, mikä väritys annettaisiin sanoilleni jälkeenpäin. Jos Teillä
on minulle jotakin sanottavaa, pyydän Teitä lausumaan asianne meidän
kaikkein kuullen."

"Sitä en voi", hän vastasi, "sillä sanottavani on salaista. Suvaitkaa
kuitenkin isänne ja ehkä itsennekin takia kuulla sitä."

"Ilman todistajaa en kuuntele Teitä, Tikal."

"Hyvästi sitten, armollinen neiti", hän sanoi, kääntyen pois.

"Viipykää, serkku. Jos pelkäätte puhua oman kansanne kuullen, sallikaa
tämän vieraan" -- ja hän osoitti minua, Ignatiota -- "olla läsnä
keskustelussamme. Hän on meidän vertamme ja ymmärtää meidän kieltämme;
luotettava mies ennenkaikkea sekä Sydämen Veljiin kuuluva."

"Sydämen Veljiin kuuluva? Miten voi vieras olla Sydämen Veli?
Todistakaa se minulle, kulkuri."

Ja vieden minut sivuun, hän sanoi muutamia sanoja, jotka minä ymmärsin,
antaen oikeat merkkivastaukset.

"Suostutteko?" kysyi Maya.

"Suostun, neiti, koska minun täytyy, vaikkenkaan kernaasti avaa
sydäntäni muukalaisen kuullen. Menkäämme syrjään." Ja hän astui katon
keskustaa kohti Mayan ja minun saattamana.

"Neiti", hän alkoi, "asiatani Teille ei ole helppo kertoa. Monta vuotta
olimme kihloissa ja sekä Te että isänne myönnyitte siihen, että meidät
vihittäisiin palattuanne tältä matkalta --"

"Asiain näin ollen on aivan turhaa, hyvä serkku, keskustella
kihlauksestamme!" Maya keskeytti ylimielisesti.

"Ei aivan turhaa, neiti", hän vastasi. "Minun on pyydettävä Teiltä
anteeksi monta asiaa, ja minä rohkenen niin tehdä. Maya, tiedätte
hyvin, että olen rakastanut ja rakastan Teitä sydämestäni, ja ettei
kukaan muu nainen koskaan ole ollut kallis minulle."

"Totta tosiaan", sanoi hän nauraen, "nuo ovat kummallisia sanoja Nahuan
vastavihityn miehen suusta."

"Ehkä, neiti, ja kuitenkin ovat ne tosia. Olen vihitty Nahuaan, mutta
en rakasta häntä, vaikka hän rakastaa minua. Teitä minä rakastan, ja
kun Teidät näin eilen, sykki koko sydämeni Teille, niin että miltei
vihasin tuota kalpeata morsianta rinnallani."

"Miksi sitten menitte naimisiin hänen kanssaan?"

"Koska minun täytyi, koska luulin Teidän ja isänne kuolleen, niinkuin
luulivat kaikkikin kaupungissa. Onko Teidän mielestänne niin
ihmeellistä, että Teidän ja Zibalbayn kuoltua, kuten luulin, yritin
säilyttää paikkaa, jota niin moni vehkeili pois minulta? Voin sen
säilyttää vain yhdellä keinolla -- Mattain avulla, joka on taitavin ja
vaikutusvaltaisin mies kaupungissa; ja Mattain ehto oli -- että hänen
tyttärestään tulisi Sydämen Ruhtinatar. No, hän rakastaa minua, on
kaunis, ja hänellä on isänsä voima ja älykkyys, niin ettei koko maan
neitojen joukosta löytynyt sen sopivampaa vaimoa minulle."

"Hyvä, Te menitte naimisiin hänen kanssaan ja siinä on lorun loppu.
Te pyydätte anteeksi minulta ja saattekin, sillä minulla ei ole syytä
näytellä mustasukkaisen naisen osaa. Ehkä aika korvaa vahingon minulle,
Tikal", hän lisäsi pilkaten.

"Tässä ei vielä kaikki, Maya, vaan minä pyydän Teitä tänään täyttämään
lupauksenne ja tulemaan vaimokseni."

"Mitä, serkku? Rikottuanne liittonne haluaisitte siis häväistä minua?
Edellytättekö sitten, että minä, Sydämen Tytär, lähtisin Nahuan
käskyläiseksi?"

"En. Minä edellytän, että Te, Nahuan joutuessa syrjään, ottaisitte
hänen paikkansa ja samalla omanne."

"Miten voi se olla mahdollista, koska Sydämen Ruhtinatar ei saa purkaa
liittoansa?"

"Jos hän lakkaa olemasta Sydämen Ruhtinatar, voi hänestä erota,
niinkuin mistä naisesta tahansa; ei rakkaudelle löydy lakeja, ja minä
kyllä keksin keinon."

"Kuoleman keinon, ehkä. Ei, en halua Teitä millään muotoa. Kunnialla on
lait, Tikal, ellei rakkaudella olekaan. Menkää takaisin vaimonne luo
ja rukoilkaa, ettei hän saisi tietää miten Te olette aikonut kohdella
häntä."

"Onko tuo viimeinen sananne, neiti?"

"Miksi kysytte?"

"Siksi, että siitä riippuu enemmän kuin luulettekaan. Kuulkaahan!
Pian kokoontuu koko kaupungin väki tälle paikalle kuulemaan isänne
sanoja ja päättämään kumpi hallitsee, hän vai minä. Katsokaahan, he
jo kokoontuvat temppelitorille. Luvatkaa tulla vaimokseni, niin minä
alistun isänne tahtoon, ja hän saa hallita elämänsä ajan mielensä
mukaan. Jos kieltäydytte käytän minä asevoimaa, ja silloin käy hullusti
hänen, Teidän ja" hän lisäsi pisteliäästi, "noiden muukalaisten,
ystävienne."

"Kaikki saa jäädä sattuman varaan", vastasi Maya ylpeästi. "En sekaannu
sellaisiin kysymyksiin. Vai luuletteko voivanne taivuttaa minua? Jos
olette niin alhainen, että suunnittelette turmiota vanhalle miehelle,
joka on katsonut pelkkää hyötyänne, niin suunnitelkaa vaan, kyllä
saatte työstänne palkan aikanaan. Itse puolestani olen sanonut Teille
sanottavani enkä tule, käyköön miten tahansa, koskaan vaimoksenne."

"Ehkä ehditte eloissanne ottaa takaisin nuo sanat, neiti", hän sanoi
rauhallisella äänellä; nöyrästi totellen lähti hän sitten tiehensä.

"Saitte vaarallisen vihollisen, neiti", minä sanoin, kun hän oli
ehtinyt kuulemattomiin.

"En pelkää häntä, Ignatio."

"Hyvä silloin", minä vastasin, "mutta minä pelkään. Hänellä on
luullakseni suunnitelma valmiina, ja ennen päivän loppua tapahtuu
jotakin. Minä ainakin olen kiitollinen, jos vielä näemme huomispäivän
auringon." Sillä välin olimme ehtineet toisten luo.

"Onko ollut ikävä odottaa?" kysyi Maya englantilaiselta, katsahtaen
häneen lempeästi. "Niin, minulla olisi ollut hauskempi täällä kuin
tuolla. Antakaahan kätenne minulle ja taluttakaa minut portaita alas,
-- olen väsyksissä. Oi, ystävä, tietäisittepä vain, olen Teidän
takianne uskaltanut enemmän kuin koskaan olisin uskaltanut itseni
takia."

"Mitä olette uskaltanut?" hän kysyi.

"Saatte siitä aikanaan tiedon, jos elämme kyllin kauan, ystävä", hän
vastasi; "mutta oi! en olisi koskaan tahtonut meidän astuvan tähän
kaupunkiin."

Kaksi tuntia kului, ja me seisoimme taaskin, seurattuamme jonossa
Zibalbayta ja hänen vieressään astuvaa Mayaa, pyramiidin huipulla.
Nyt se ei enään ollut tyhjä, sillä sinne oli kokoontunut useampiin
tuhansiin nouseva väkijoukko, varmastikin kaupungin kaikki
täysikasvuinen väestö. Alttarin toisella puolen istui Tikal ja hänen
vaimonsa Nahua, joka oli ainoa nainen, sekä muutamia satoja ylimyksiä,
jotka olivat kaikki aseistetut, ja joiden takana seisoi joukko
sotilaita vartioimassa. Toisella puolen oli muutamia tyhjiä paikkoja;
ja kun Zibalbay Mayan kera sekä kokoomansa saattojoukon seuraamana
astui näille paikoille, paljasti Tikal ja jokainen läsnäoleva päänsä
tervehtien häntä.

Hetken vaitiolon jälkeen astui kaksi pappia alttarin takaisesta
vartiohuoneesta, ja vanhempi heistä, puhtaan valkeaan kauhtanaan
puettu, luki, ladottuaan alttarille tuoreita kukkia, lyhyen rukouksen
Nimettömälle Jumalalle, Taivaan Sydämelle, pyytäen häntä ottamaan
vastaan uhrin ja siunaamaan kokoontuneen kansan. Sitten Zibalbay nousi
ja kääntyi väkijoukon puoleen, ja minä huomasin hänen olevan kalpean
ja huolestuneen näköisen ja hänen kätensä vapisevan, vaikka silmät
säihkyivät vihaa.

"Sydämen Kaupungin ylhäiset ja alhaiset", hän alkoi, "tänä päivänä
vuosi takaperin läksin minä, teidän perinnöllinen hallitsijanne ja
päällikkönne ja Taivaan Sydämen ylimäinen pappi, suorittamaan erästä
tehtävää. Tehtäväni oli löytää temppelimme Pyhimmässä säilytettävän
pyhän tunnusmerkin toinen, Päiväksi kutsuttu puolikas, joka on ollut
kadoksissa monet monituiset vuodet. Te tiedätte rotumme elävän ankaraa
aikaa, tiedätte, että lukumme vuosi vuodelta vähenee, kunnes vihdoin
on käsissä kansan loppu, sillä muutaman sukupolven kuluessa kuolee se
sukupuuttoon ja unhoittuu. Tunnette niinikään vanhan ennustuksen --
että kun joskus Sydämen Tunnusmerkin molemmat puolikkaat, Päivä ja
Yö, liitetään yhteen määrätyssä paikassa Kaikkein Pyhimmän alttarin
ääressä, niin kansa alkaa taasen kukoistaa. Tiedätte myös, että ääni
puhui minulle, käskien minun, Zibalbayn, lähteä Sydämen maasta kohti
merta, koska sieltä piti kadonneen löytymän.

"Saatuani luvan Neuvostolta, Sydämen Veljesliitolta, läksin kulkemaan
tyttäreni kanssa, kärsien matkallani paljon vastuksia ja vaaroja, ja
ihme! Minä löysin kadoksissa olleen ja toin sen takaisin teille, sillä
tässä se riippuu, tämän erämaiden takaa mukanani seuranneen Ignation
kaulassa."

Hämmästyksen kohina kävi läpi kansanjoukon, ja Zibalbay vaikeni
hetkeksi.

"Tästä tunnusmerkin löydöstä", hän jatkoi, "puhun laveammin oikean
hetken tullen sekä vain niille, joilla on oikeus kuulla siitä,
nimittäin Sydämen valitulle Veljeskunnalle Kaikkein Pyhimmässä Vetten
Nousupäivänä, yhtenä niistä kahdeksasta vuoden päivästä, jolloin
Sydämen Neuvosto on lain mukaan oikeutettu kokoontumaan Kaikkein
Pyhimmässä. Tällä hetkellä puhun muista asioista.

"Tiedätte minun jättäneeni, lähtiessäni tehtävääni suorittamaan,
veljenpoikani Tikalin sijaisekseni, sovittuamme keskenämme ja Neuvoston
kanssa, että hänestä tulisi, siinä tapauksessa etten minä palaisi
kahden vuoden kuluessa, kansan päällikkö. Olen palannut yhden vuoden
sisään ja huomaan, että hän on jo antanut nimittää itsensä päälliköksi
ja vieläkin enemmän, että hän, oltuaan kihloissa tyttäreni kanssa, on
ottanut toisen naisen vaimokseen. Omin korvin kuulin hänen viime yönä
julistavan petoksensa palatsissa, ja kun minä, teidän herranne, selitin
sydämeni karvauden, kohdeltiin minua uhkauksin ja väitettiin, ettei
vasta nimitettyä Tikalia voitaisi erottaa. Minä käytän tätä sanamuotoa
häntä vastaan. Ylimykset, minua ei ole lainkaan nimitetty ja kuitenkin
olen minä hallinnut teitä ja kansaa monet vuodet, ja voiko minua siis
erottaa -- minua, joka en ole herrani kavaltaja enkä valojeni rikkoja,
niinkuin tuo veljenpoikani?"

Taaskin hän vaikeni, ja muutamat läsnäolijat, joista osa oli Zibalbayn
seuralaisia, huusivat "Ei"; mutta suurin osa katsoi Tikaliin ja pysyi
hiljaa. Silloin nousi Mattai Tikalin takaa istuimeltaan ja lausui:

"Ollen yksi niitä, jotka nimittivät Tikalin päälliköksi, koska luulimme
Teidän ja hänen armonsa neiti Mayan kuolleen, minä pyytäisin Teitä,
Zibalbay, ennenkuin me, tällä puolen alttaria olevat, vastaamme Teille,
ilmoittamaan meille suoraan, mikä on tekemänne matkan tarkoitus ja mitä
varten olette tuonut mukananne nämä kaksi muukalaista, joiden nimet
ovat Ignatio ja Meren Poika, vastoin vanhoja lakeja, jotka sanovat
että se, joka tuo muukalaisen yli vuorten Sydämen Kaupungin maahan, on
kuoleva yhdessä muukalaisen kanssa?"

Kuultuaan tämän kysymyksen, hätkähti Zibalbay, sillä hän oli unhottanut
koko lain ja näki eteensä viritetyn viekkaan satimen. Siitä huolimatta
hän vastasi rohkeasti, koska hänen tapansa oli puhua suoraan ja
ujostelematta:

"Teidän on huono kysyä sitä minulta, Mattai -- teidän, joka olette
osoittanut olevanne vehkeilijä ja väärä profeetta, joka luki tähdistä
minun ja tyttäreni kuoleman, vaikka me hengitimme täyselävinä tähtien
alla. Siitä huolimatta minä vastaan Teille ja kerron, koska minä
vihaan verukkeita ja valhetta, koko jutun kansan kuullen, jotta se
saa tuomita minun ja teidän puolueenne välillä. Ilmoitan ensiksikin,
että olin unhottanut tuon mainitsemanne lain, jonka kirjainta vastaan
olen rikkonut tai, jos joskus sen muistinkin, olin pakotettu jättämään
sen huomioonottamatta. Kuulkaa sitten, että muukalainen Ignatio on
ruhtinaallista intiaaniverta ja etsimäni tunnusmerkin haltija, ja että
Meren Pojaksi kutsumanne valkoinen mies on hänen veljensä, ja että
he molemmat ovat Sydämen liiton jäseniä, Lordi Ignatio ollen omassa
maassaan aivan samassa asemassa kuin minä täällä. Tätä herra Ignatiota
kutsuin mukaani ja hän tuli. Hän tuli ja pelasti toverinsa Meren Pojan
kanssa minut ja tyttäreni häpeästä ja kuolemasta valkoisten miesten
käsiin. Kun olimme päässeet pelastumaan, tutkimme toinen toistamme
ja vertasimme tunnusmerkkejä, ja mikä ihme! Päivä ja Yö tapasivat
toisensa ja yhtyivät. Sitten kerroin hänelle, miten tulin lähteneeksi
kaukaa kotimaastani, ja hänkin kertoi minulle elämänsä tarkoituksen ja
päämäärän.

"Hänen tarkoituksensa on katkaista ies, jonka valkoinen mies on
pannut kaukaisen maan intiaanien kaulaan, ja muodostaa mahtava
Intiaanikansa, jonka valta ulottuisi merestä mereen asti ja jonka
keskus ja pääkaupunki olisi tämä Maailman Sydän. Sitten me teimme
yhteisen liiton, liiton, jota ei voida rikkoa, ja tällainen se
oli: Että Lordi Ignatio ja kumppaninsa valkoinen mies, josta
hän ei halua erota, seuraisivat meitä tänne, missä tunnusmerkit
määrätyssä paikassa liitettäisiin yhteen, jotta ennustus täyttyisi
ja onni koittaisi meille; että minä antaisin hänelle tarvitsemansa
määrän varastohuoneissamme hyödyttöminä lojuvia aarteita, joilla
hän aseistaisi joukkoja ja veisi perille päämääränsä, ja että hän
vastapalkkioksi toisi meille sitä, mitä kaipaamme enemmän kuin
kultaa ja jalokiviä -- miehiä ja naisia, joiden kanssa menisimme
sekanaimisiin, jotta meidän rotumme lakkaisi vähenemästä ja taaskin
kerran lisääntyisi ja kasvaisi.

"Ylimykset, sellainen on liittomme ja sellaisen tien on hallitseva
jumalamme asettanut meidän kuljettavaksemme. Hyväksykää se, niin
teidän on voitto -- hyljätkää, niin häviätte. Sillä tietäkää, etten
puhu omasta puolestani, joka olen vanha ja haudan partaalla, vaan
teidän ja tulevien jälkipolvienne puolesta. Älkää kauhistuko ja
ihmetelkö, sillä vaikka nämä asiat ovatkin uusia teille, voi sattua
niin, että Sydämen Neuvoston kokoonnuttua Kaikkein Pyhimpään Vetten
Nousuyönä Nimetön jumala, jota palvelemme ja jonka johdolla kaikki on
tapahtunut, ilmoittaa tarkoituksensa oraakkelin kautta ja näyttää, mitä
osaa näiden muukalaisten ja itsekunkin meistä on näyteltävä tulevissa
kohtaloissamme.

"Ah! Ylimykset ja kansa, heittäkää silmäinne sokeus ja sydämenne
paatumus älkääkä katsoko yli olkainne edessänne olevaa onnea ja
tulevaisuutta. Olen uskaltanut paljon puolestanne; uskaltakaa te
itsekin jonkun verran. Sulkekaa ovenne ja porttinne minulta ja nouskaa
kapinaan minua vastaan, ja minä vakuutan teille, että teistä ja teidän
mainehikkaasta valtakunnastanne jää tuskin muistoakaan. Seuratkaa minun
neuvoani ja jumalten tahtoa, niin maineenne ja valtanne kukoistaa
yli koko maailman; niin, teistä tulee se, mitä muinoin olitte, kuin
häikäisevä aurinko heikkoon, tuikkivaan tähteen verrattuna. Olen
puhunut -- tehkää valintanne."

Hän lopetti, ja hetken vallitsi hiljaisuus, ihmetyksen hiljaisuus,
sillä ylimykset tuijottivat toinen toisiinsa ja kuuleman päässä olevat
alhaiset ällistelivät suu avoinna, mutta niille, jotka eivät yleisistä
asioista piitanneet, eivät hänen sanansa suuria merkinneet. Äkkiä
katkesi hiljaisuus, kun Tikal hypähti istuimeltaan ja huusi ääneen:

"Totta tosiaan olivat ne oikeassa, jotka sanoivat tätä ukkoa hulluksi.
Oletteko ymmärtäneet kaikkea tuota, Sydämen kansa? Seuratessanne
Zibalbayn tahtoa on teidän ensinnäkin asetettava hänet takaisin
paikalleen ja annettava hänelle täysi valta, ja minut teidän on
tuomittava kuolemaan tai vankeuteen; sitten täytyy teidän antaa hänelle
anteeksi kaikki lain rikkomukset -- lain, jota hän ennen kaikkia oli
velvoitettu seuraamaan. Sen jälkeen täytyy teidän luovuttaa, kaikki
aarteenne -- esi-isäinne monen sukupolven aikana kokoomat aarteet --
hänen tuomilleen kuljeksiville varkaille. Vihdoin ja viimein täytyy
teidän avata porttinne, jotka ovat olleet salassa tuhansia vuosia,
muille varkaille, joita he tuovat tänne ja joille teidän on annettava
naiset vaimoiksi, jotta väkiluku nousisi. Sanokaa, tahdotteko näin
tehdä, Sydämen lapset?"

Silloin huusi koko Tikalin takana oleva ylimysjoukko: "Ei koskaan!"
ja kansa ympärillä yhtyi tuohon huutoon ukkosen jyrinällä, vaikkeivät
useimmat ymmärtäneet tapahtumain kulkua.

Tikal kohotti kätensä, ja syntyi hiljaisuus.

"Te ette tahdo", hän sanoi, "ja hulluja olisitte varmasti, jos toisin
olisitte vastanneet. Mitä siis tahdotte tehdä? Sanokaa minulle
ensinnäkin, kenen valitsette hallitsijaksi: setänikö, joka lopullisesti
on hullu ja haluaisi viedä teidät häpeään ja perikatoon vai minut, joka
olen vannonut säilyttäväni vanhat lait?"

"Valitsemme sinut -- Tikal, Tikal!" kajahti vastaus.

"Kiitän teitä", hän huusi, "mutta mitä sitten on tehtävä tälle
vanhukselle ja niille, jotka hän on tuonut mukanaan urkkimaan
salaisuutemme ja ryöstämään meidät?"

"Heidät on surmattava alttarin ääressä!" he huusivat miekkojaan
heiluttaen.

Tikal mietti hetkisen, osoitti sitten meitä ja sanoi:

"Vangitkaa nuo miehet!"

Samassa syöksyi meitä kohti satakunta ylimystä, jotka nähtävästi olivat
määrätyt panemaan täytäntöön hänen käskyjään. Heidän astuessaan yli
avonaisen paikan näin englantilaisen pistävän kätensä vyötäisilleen, ja
sanoin hänelle:

"Herran nimessä, älkää yrittäkö, sillä jos koskette yhteenkään heistä,
tappavat he varmasti meidät!"

"Niin he joka tapauksessa tekevät -- vaan olkoon niinkuin haluatte",
hän vastasi.

Sitten he hyökkäsivät kimppuumme. Kaikki Zibalbayta pyramiidin huippuun
seuranneet ylimykset väistivät sivuun, jättäen meidät kolme sekä Mayan
seisomaan yksin.

"Roistot!" sanoi Zibalbay, katsahtaen taakseen. Sitten tarttui hän
miekkaansa ja löi yhdellä iskulla kuoliaaksi etumaisena ryntäävän
-- korkean ylimyksen. Samassa temmattiin ase hänen kädestään, ja
englantilaista ja minua alettiin laahata alttaria kohti, Zibalbayn ja
Mayan seuratessa, joihin vangitsijamme eivät kuitenkaan koskeneet.

"Mitä on tehtävä näille miehille?" huusi Tikal jälleen.

Taaskin vastasivat ylimykset: "Tapettava!"

Sitten paiskasivat he meidät maahan ja miekkoja heiluttaen lähestyivät
miehet meitä surmaamaan, minkä he olisivat tehneet siekailematta, ellei
Maya-neiti olisi juossut eteen ja asettunut seisomaan englantilaisen
suojaksi, huutaen: "Seis!" niin käskevällä äänellä, että se pysäytti
heidät.

"Kuulkaa, Sydämen kansa", hän sanoi, "tahdotteko tehdä murhia pyhän
alttarinne ääressä ja tahria sen viattomien miesten verellä? Te puhutte
rikotuista laeista. Eikö löydy meillä juuri laki, joka määrää, ettei
ketään saa tappaa, ennenkuin päällikkö ja hänen Neuvostonsa ovat hänet
yhdessä tutkineet? Onko näitä miehiä tutkittu, ja jos on, kuka on
tutkinut? Sanotte isäni, laillisen hallitsijan, erotetun. Jos niin on,
ei silloin hallitse Tikal, vaan minä, joka olen isäni perijätär, enkä
minä ole tuominnut heitä."

Hänen puhuessaan syntyi epäilyksen ja suosiohuutojen häly, mutta Tikal
vastasi, sanoen:

"Mainitsemanne laki turvaa Teidät ja isänne sekä jokaisen Sydämen
asukkaan, oli hän vaikka kuinka alhainen; mutta näiden miesten
suhteen se ei ole voimassa, sillä he ovat kuljeksivia muukalaisia ja
urkkijoita, joita ei oikeutemme millään lailla turvaa, ja siksi on
oikein, että he kuolevat."

"Ei ole oikein, että he kuolevat", vastasi Maya kuohuksissaan. "Te,
Tikal, olette anastanut isäni paikan ja tahdotte alkaa hallituskautenne
alhaisella murhateolla. Minä sanon teille, että nämät miehet ovat
täysin syyttömät. Jos joku on vikapää, on se isäni ja minä, ja jos joku
saa kärsiä, on meidän kärsittävä." Ja hän jatkoi säihkyvin silmin: "Jos
nämä miehet, joita me olemme vannoneet suojaavamme, kuitenkin kuolevat,
tahdon minä puolestani kuolla heidän kanssaan, ja kuolenpa minä teidän
tai oman käteni kautta, seuratkoon vereni kirous teitä ijankaikkisesta
ijankaikkiseen."

Samalla tempasi hän vyötäisiltään veitsen ja seisoi heidän edessään,
terä auringon valossa kimaltaen, niin ihanan ja käskevän näköisenä,
että ylimykset peräytyivät ja sadat läsnäolijat huusivat suosiota:

"Kuulkaa ruhtinatar Mayaa ja totelkaa häntä. Hän on päällikkö eikä
kukaan muu."

Silloin Zibalbay, joka oli peittänyt käsin kasvonsa, katsahti ylös ja
sanoi:

"Olet oikeassa, tyttäreni, koska kansa hylkää meidät, emmekä voi edes
suojella vieraitamme, on parasta meidän kuolla heidän kanssaan", ja
taaskin hän peitti käsin kasvonsa.

Syntyi hetken äänettömyys, jolloin kuului vain kuiskauksia. Katsahdin
miekkojen välitse, jotka tähtäsivät kaulaani ja näin Nahuan seisovan
herransa vieressä, kiistellen hänen kanssaan. He olivat niin lähellä
minua, että kuoleman pelosta teroittunut kuuloaistini tarkkasi yhtä ja
toista heidän keskustelustaan.

"Hän täyttää uhkauksensa", sanoi Nahua, "ja se on Teidän perikatonne;
sillä vaikka hänen isänsä on vihattu, on hän rakastettu, ja moni nousee
kostamaan hänen puolestaan."

"Miksi tappaisi hän itsensä valkoisen kulkurin takia?" Tikal kysyi.

Nahua kohotti olkapäitään, hymähti synkästi ja vastasi:

"Kuka tietää? He ovat ystäviä, ja on ollut naisia, jotka ovat antaneet
henkensä ystäviensä takia. Tehkää tahtonne, mutta jos Maya kuolee, en
luule näkevämme uuden päivän nousua", ja hän lähti takaisin tuoliinsa.

Silloin katsahti Tikal englantilaiseen, joka virui maassa vieressäni,
ja nähtyäni vihan leimuavan hänen silmissään minä vavahdin, luullen
lopun olevan käsissä ja käänsin pois pääni sekä heitin itseni Herran
huomaan. Rukoillessani puhkesi Tikal puhumaan, Mayan puoleen kääntyen.

-- "Neiti", sanoi hän, "olette vedonnut lakiin näiden kulkurien, isänne
ja itsenne suhteen, ja lain mukaan on teidät mestattava. Huomenna
valitaan tuomarit, jotka istuvat oikeutta tässä kansan kuullen."

"Mahdotonta, Tikal", vastasi Maya tyynesti, "on vain yksi oikeus,
joka voi tutkia meitä neljää, jotka kaikki olemme Sydämen Veljiä, ja
se on kaikkein Pyhimmässä istuva Sydämen Neuvosto, joka kokoontuu
kahdeksantena päivänä tästä lähtien, Vetten Nousun yönä. Eikö niin,
ylimykset?"

"Jos olette kaikki Sydämen Veljien joukkoa, on asianlaita niin", he
vastasivat.

"Olkoon niin", sanoi Tikal, "mutta siihen asti täytyy minun pitää
teidät varmassa tallessa. Suvaitkaa seurata Mattaita, neiti, ja Tekin,
lordi Zibalbay. Asemiehet, viekää nämä miehet tuonne vartiohuoneeseen
ja pitäkää heitä siellä, kunnes palaan."

Maya kumarsi ja sanoi, kääntyen kansan puoleen, kirkkain äänin:
"Hyvästi, kansani. Ellei meitä enään näy, tietäkää että Tikal on
tappanut isäni ja minut, Tikal, joka on anastanut meidän paikkamme, ja
teille jätän minä veremme koston."



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Zibalbayn kirous.


Kiitollinen olin, kun maasta noustessani tunsin henkeni olevan vielä
jäljellä.

"Kuolema on ollut lähellä meitä", sanoi englantilainen nyyhkytyksen
ja naurun sekaisella äänellä, seuratessamme Zibalbayta ja Mayaa
vartiohuoneeseen.

"Se on vieläkin lähellä", vastasin, "mutta olemme ainakin, ellei Tikal
muuta mieltään, saaneet muutamia päiviä armonaikaa."

"Kiitos hänen", hän sanoi, nyökäten Mayaa kohti, ja siinä samassa
astuimme vartiohuoneeseen, pieneen jykeväoviseen, karkeasti
kalustettuun komeroon.

Päästyämme yli kynnyksen sulkeutui ovi ja me huomasimme jääneemme
yksin. Zibalbay istuutui ja tuijotti, kiinnittäen katseensa seinään,
ikäänkuin ei se estäisi häntä näkemästä ulos, mutta me muut seisoimme
yhdessä lähellä ovea, kuunnellen kansanjoukon hälyä ulkona. Varmastikin
siellä väiteltiin, sillä kuulimme kiivaita ääniä, huutoja ja kiireisiä
askeleita, kansan poistuessa pyramiidin huipulta alas suuria portaita.

"Olette pelastanut henkemme joksikin aikaa, mistä Teitä kiitämme",
sanoi herra Strickland kesken kaiken Mayalle. "Mutta sanokaahan, mitä
he nyt tekevät meille?"

"En osaa sanoa", hän vastasi, "mutta tässä pyramiidissa on komeroita,
mihin he kätkevät meidät tuomiopäiväämme asti. Ainakin minä luulen
niin, sillä he evät uskalla päästää meitä kansan keskeen, jottemme
nostaisi kapinaa kaupungissa."

Sanassa avautui ovi ja sisään astui Tikal, Mattai ja muutamia
Zibalbaylle vihamielisiä ylimyksiä.

"Mitä haluatte meistä?" kysyi Zibalbay, heräten uinailustaan.

"Että seuraatte minua", vastasi Tikal tuimasti, "Te ja nuo muutkin" --
lisäten, kumartaen hiukan Mayalle, "anteeksi, neiti, että minun täytyy
kohdella Teitä ja isäänne väkivalloin, mutta minulla ei ole muuta
keinoa valittavana, jos tahdon pelastaa teidät kansan kostolta."

"Ei meidän tarvitse peljätä kansan kostoa, Tikal", hän vastasi
rauhallisesti, "vaan pikemminkin teidän vihaanne."

"Jonka Te kuitenkin voitte asettaa, neiti", hän sanoi matalalla äänellä.

"Saattaa olla että voin, mutta en tahdo", Maya vastasi. "Lähdetään,
serkku, vankikomeroon, jonka olette valinnut meille."

"Niinkuin haluatte", hän sanoi, "seuratkaa minua." Ja hän vei meidät
poikki vartio-huoneen, läpi sen takana olevan pappien makuuhuoneen,
uutimilla peitetylle takaseinälle.

Syrjään vedettyjen uutimien takaa tuli esiin pieni kiviovi, jonka
Mattai, sytytettyään jonkun huoneessa valmiina olevan lampun, avasi
vyötäisillään riippuvalla avaimella. Yksitellen kuljimme ovesta,
Tikalin astuessa edellä ja Mattain sekä kuuden muun ylimyksen
seuratessa jäljessä. Oven takana oli kahdenkymmenen rapun mittainen
porrasjakso ja sitten tuli kuparitelkeillä varustettu ovi. Tämän oven
takana jatkui portaita jakso jakson jälkeen, jotka kulkivat milloin
tähän, milloin tuohon suuntaan, valtaisan pyramiidin keskustaa kohti.

Vihdoin, kun jäseneni olivat väsyksissä niin monien portaiden
laskeutumisesta, tulimme uusien ovien luo, jotka olivat
perinpohjaisempaa ja huolitellumpaa tekoa kuin jo kulkemamme ovet; ne
pamahtivat kiinni selkämme takana ja me olimme laajassa, pyramiidin
sydämeen rakennetussa komerossa. Näytti kuin tämä komero olisi ollut
varattu meitä varten, sillä se oli valaistu monin hopealampuin, ja
yhdessä osassa oli lattialla matot, missä seisoi pöytiä ja tuoleja.

Niin tilava oli paikka, että lamppujen valo tuntui siellä kuin tähtien
tuike taivaalla; kun me kuljimme ympäri, huomasimme katon olevan
holvatun ja seinien ja lattian olevan valkeata, hienosti kiilloitettua
marmoria. Kuten jälkeenpäin kuulimme, oli se muinoin ollut temppelin
pappien kokoushuoneena, mutta nyt se ei, pappien vähälukuisuuden
takia, ollut enään käytännössä, paitsi kun siellä silloin tällöin
säilytettiin ylhäisen luokan vankeja. Pitkin sen sivuseiniä oli ovia,
jotka veivät makuu- ja muihin huoneisiin. Jotkut ovet olivat avoinna,
ja kun kuljimme niiden ohi, sanoi Mattai niitä makuuhuoneiksemme.
Ilmoitettuaan, että ruoka tuodaan tänne, vetäytyivät ylimykset pois,
Tikal etunenässä, ja me kuulimme kuparitelkien pamahtavan ja heidän
askeltensa kaiun häipyvän loputtomiin porraskäytäviin.

Hetken aikaa seisoimme vaieten, tuijottaen toinen toisiimme. Zibalbay
katkaisi vihdoin äänettömyyden, ja hänen äänensä kaikui outona tässä
kumeassa paikassa.

"Nyt on hänen hetkensä", hän sanoi heristäen nyrkkiään kohti
porraskäytävää, minne Tikal oli hävinnyt. "Rukoilkoon vaan, ettei minun
hetkeni koittaisikaan", ja siinä samassa hän kääntyi sohvaa kohti,
mihin hän oikaisi itsensä, peittäen käsin kasvonsa.

Maya seurasi häntä ja yritti, kumarruttuaan hänen puoleensa, lohduttaa
häntä, mutta hän käski tyttärensä pois, ja Maya tulikin.

"Tämä on pimeä paikka", sanoi englantilainen -- puolittain kuiskaten,
sillä täällä ei edes uskaltanut puhua ääneen, koska seinät antoivat
niin vahvan kaiun, "mutta niin pimeä kuin se onkin, tuntuu se kuitenkin
turvallisemmalta kuin pyramiidin huippu, missä on niin monta miekkaa",
ja hän osoitti pientä naarmua kaulassaan.

"Se on hyvinkin turvallinen", vastasi Maya väkinäisesti naurahtaen, "ja
varmasti pysyvät luumme turvassa täällä maailman loppuun asti. Läpi
noiden ovien ja vartijoiden ei ole paon mahdollisuutta, ja auringon
paisteessa meitä uhannut kuolema yllättääkin meidät varjossa. Enkö
varoittanut teitä tästä mielettömästä retkestä ja kansani kaupungin
etsinnästä? Varoitin teitä molempia, vaan te ette halunneet kuulla, ja
nyt on hätä kädessä ja henkenne saa sovittaa oman uhmanne sekä isäni
hulluuden."

"Mikä on tullakseen, se tulkoon", vastasi englantilainen huokaisten,
"mutta minä puolestani uskon, että pahin on ohi ja etteivät he surmaa
meitä. Isänne äkkipikaisuus oli tuoda turman meille, mutta ehkä
onnettomuus viisastutti hänet."

"Eikä ole", hän vastasi päätään pudistaen, "sillä he ovat oikeassa;
tässä asiassa hän on hullu, niinkuin Tekin, Ignatio, olette. Tulkaa,
tarkastakaammepa vankikomeroamme, sillä en ole tätä nähnyt tähän
hetkeen asti", ja ottaen läheisen käsilampun hän lähti astelemaan
pitkin huonetta. Toisessa päässä oli aivan samanlaiset ovet kuin ne,
joista olimme tulleet sisään, ja niistä kävi ilmanveto.

"Minnehän ne vievät?" kysyin.

"En tiedä", Maya vastasi, "ehkä jotain salatietä myöten Kaikkein
Pyhimpään. Pyramiidi on täynnänsä tällaisia komeroita, joita
entisaikaan käytettiin moneen tarkoitukseen, kuten jyväsäiliöinä ja
pappien hautakammioina, pappien, joita tuhansittain uinuu täällä. Nyt
ne ovat tyhjinä ja autioina."

Asteltuamme takaisin pysähdyin minä raollaan olevan puuoven eteen, joka
vei erääseen jo mainitsemaani kammioon.

"Mennään sisään", sanoi Maya, sysäten oven auki, ja me astuimme
pieneen, hyllyillä varustettuun komeroon. Näillä hyllyillä, joista
jokainen oli numeroitu, oli satoja tomuttuneita kääröjä. Maya otti
yhden niistä ja kiersi auki pergamentin, saaden näkyviin intiaanien
kuvakirjoituksella ihanasti täytetyn käsikirjoituksen.

"Tämän täytyy olla lähes tuhannen vuotta vanha", hän sanoi, "tunnen
sen kirjaimien muodosta. No, ei meillä ainakaan ole puutetta historian
lukemisesta täällä ollessamme", ja hän heitti käärön takaisin
hyllylleen ja lähti pois huoneesta.

Jonkun askeleen päässä oli toinen huone, jonka ovi oli suljettuna,
mutta niin hauras oli vuosien vanha puulaite, että se yhdellä
sysäisyllä pääsi irti saranoistaan, ja me astuimme sisään. Täällä oli
niinikään hyllyjä, joista toisille oli ladottu keltaisia, toisille
valkeita metallikankia.

"Kuparia ja lyijyä", sanoi englantilainen, tarkastettuaan niitä.

"Vielä mitä", sanoi Maya nauraen, "vaan juuri sitä, mitä te valkoiset
miehet etsitte, kultaa ja hopeaa. Katsotaanhan mitä on kirjoitettu
hyllyjen päälle", ja hän valaisi lampulla ja luki: "Puhdasta metallia
eteläkaivoksista, varattu Sydämen Temppelin ja Idän ja Lännen
Temppelien tarkoituksiin. Kultaa -- niin ja niin paljon; hopeaa -- niin
ja niin paljon."

Tuijotin ja silmäni säihkyivät ahnehtien, sillä tässä ainoassa
huoneessa oli tämän kummallisen, homehtuneen rodun esi-isien kokoamaa
omaisuutta ainakin kolme kertaa niin paljon kuin minä olisin tarvinnut
aikeitteni toteuttamiseen. Oi, saisinpa puolet siitä kaikesta
yli vuorten, kuinka suuri olisikaan tulevaisuuteni sekä kansani
tulevaisuus, jonka palvelemiseen olin elämäni omistanut!

"Ehkä sen kaiken vielä lopuksi saattekin, Ignatio", sanoi Maya,
katkaisten ajatukseni, "mutta, suora ollakseni, pelkään että Teille
annetaan vain hauta näissä pimeissä holveissa."

Sen jälkeen kävimme erinäisissä huoneissa, jotka milloin olivat tyhjiä,
milloin täynnä koinsyömiä gobeliineja ja kummallisia huonekaluja,
kunnes vihdoin tulimme huoneeseen tai paremmin sanoen suureen kaappiin,
joka lattiasta kattoon asti oli sälytetty täyteen mitä hienointa ja
vahvinta tekoa olevia kulta-astioita, joita papit olivat lakanneet
käyttämästä ja heittäneet arvottomina syrjään -- miksi, en voi sanoa.
Vastapäätä tätä hohtavaa pinoa oli arkku, jonka englantilainen avasi.
Se oli täynnä suurilla smaragdeilla varustettuja kultakoristeita. Maya
otti arkusta vyön ja antoi sen minulle, sanoen: "Pitäkää tämä, Ignatio,
Te kun rakastatte sellaisia koruja."

Otin sen ja pistin vyölleni, en viittani päälle, vaan alle. Ystäväni,
solki, joka nyt on Teidän ja jonka Teille joku aika takaperin näytin,
on juuri tuosta samaisesta vyöstä, ja muiden jalokivien hinnalla ostin
minä tämän maatilan kaikkine tiluksineen.

Väsyen vihdoin niin paljon hyödyttömään katselemiseen palasimme vihdoin
Zibalbayn luo, joka istui yhä samassa asennossa kuin lähteissämmekin,
ajatuksiinsa vaipuneena.

Samassa aukenivat vankikomeromme ovet ja miehiä astui sisään,
vartioväkeä mukanaan, tuoden meille yltäkyllin ruokaa ja laskien
sen pöydälle, odottaen meitä, sanomatta hyvää tai pahaa sanaa. Kun
olimme syöneet, korjasivat he pois tähteet ja lähtivät, pantuaan
lamput kuntoon ja tehtyään vuoteemme, kumartaen tiehensä. Hetkeksi
jäimme pöytään istumaan, Zibalbay ja minä vaieten, mutta Maya
ja englantilainen keskustellen matalalla äänellä, kunnes paikan
uneliaisuus tarttui meihin ja me nousimme kuin yhtenä miehenä ylös,
lähtien makuukomeroihimme nukkumaan, mikäli mahdollista.

Me nukuimme, heräsimme ja nousimme ylös, vaikkemme täällä, minne
ei päivä paistanut, tienneet oliko päivä vai yö. Ajan pitkään emme
tosiaan olisi osanneet erottaa päivää yöstä muutoin kuin ruuantuojiemme
käynneistä.

Luulen olleen vangitsemispäivämme seuraavan iltapäivän, kun Tikal
saapui luoksemme vain neljän asemiehen seuraamana. "Pieni joukko",
sanoi englantilainen nähdessään heidän tulevan, "mutta kyllin suuri
tappamaan meidät aseettomat" -- sillä kaikki aseemme oli otettu pois --
"jos heitä haluttaisi."

"Älkää peljätkö, ystävä", sanoi Maya, "eivät he ole tulleet murhaa
tekemään."

Tikal astui kumartaen eteemme ja Zibalbay, joka tapansa mukaan istui
omissa mietteissään, katsahti ylös ja näki hänet.

"Mitä haet, petturi?" hän kysyi kiukkuisesti, veren syöksyessä
poskille. "Tahdotko tappaa meidät? Jos niin on, iske heti, sitä
pikemmin pääsen sen jumalan syliin, jonka minä lähetän kostamaan
sinulle."

"En minä ole mikään murhamies, Zibalbay", vastasi Tikal arvokkaasti.
"Jos kuolette, tapahtuu se rikkomanne lain käskystä, eikä minun
käskystäni. Tulin tänne puhumaan kanssanne, jos suvaitsette käydä
keskustelemaan minun kanssani kahdenkesken."

"Puhu kaikkien kuullen, tai älä puhu ollenkaan", hän vastasi, "sillä
en liikahda askeltakaan, koska etsit vain tilaisuutta saada iskeä
huomaamattani minut kuoliaaksi."

"On välttämätöntä Teidän kuulla, Zibalbay, mitä minulla on sanottavana."

"Sano sitten, petturi, tai mene tiehesi."

Tikal mietti hetken, katsellen epäillen Mayaa, jonka kalpeista
kasvoista hänen oli vaikea irroittaa katsettaan.

"Tahdotteko minun poistuvan?" kysyi Maya.

"Minä en tahdo", sanoi Zibalbay, "seiso paikallasi, tytär."

Silloin Tikal ei epäröinyt enään, vaan käski asemiehiä peräytymään
niin kauas etteivät kuulisi, ja sanoi: "Kuulkaahan, Zibalbay;
ennenkuin eilen kokoonnuimme pyramiidin huipulle, tapasin tyttärenne
Mayan ja puhuin hänen kanssaan, sanoen rakastavani häntä kuten
aina, vaikkakin luulin hänen kuolleen ja valtiollisten asioiden
takia otin silloin toisen naisen vaimokseni. Tein hänelle seuraavan
tarjouksen: Jos hän tahtoisi tulla vaimokseni, eroaisin minä nykyisestä
vaimostani Nahuasta. Ennen kaikkea minä huomautin, että luovuttaisin
päällikkyyteni Teille, Zibalbay, jolleka se oikeutta myöten kuuluu,
koko elämänne ajaksi, enkä vastustaisi Teitä enempää kuin toimiannekaan
missään suhteessa. Sanoin hänelle myös toiselta puolen, että jos hän
kieltäytyisi tulemasta vaimokseni, en luovuttaisi mitään, vaan tekisin
voitavani surmatakseni Teidät, hänet ja nuo muukalaiset ystävänne. Hän
vastasi minulle kieltävästi, sanoen olevansa valmis kaikkein pahimpaan.
Mitä sitten tapahtui, tiedätte Te, Zibalbay, ja tiedätte myös vaaran,
joka Teitä tällä hetkellä uhkaa, että koko elämänne riippuu hiuskarvan
varassa."

Hän vaikeni, ja Zibalbay, joka oli ihmetellen kuunnellut hänen
sanojaan, kääntyi Mayan puoleen, kysyen vihaisesti:

"Puhuuko tämä mies valheita, tytär?"

Kun Maya oli vastaamaisillaan -- vaikkeikaan hän tiennyt, mitä piti
vastata -- keskeytti hänet Tikal:

"Ei hyödytä kysyä häneltä, Zibalbay. Onko luultavaa että hän vastaa
rehellisesti, jota vastoin minun puheeni voi todistaa todeksi tämä
vieressänne oleva kulkuri, koska hän oli läsnä keskustelussamme.
Tämän tarjouksen tein hänelle ja, jottei olisi syytä minkäänlaiseen
epäluuloon, teen sen vieläkin sekä hänelle että Teille. Jos hän
tulee kanssani naimisiin, eroan minä hänen takiansa Nahuasta, minä
luovun hallituksesta ja lasken Teidät vapaasti omalle paikallenne
koko elämänne ajaksi, tekemään hullutuksia niin paljon kuin jumalat
sallivat. Kaikkeen tähän suostun, koska rakastan häntä, joka on
nuoruudestani asti ollut kihlattuni, enemmän kuin mitään muuta, koska
hän on silmieni valo ja koska ilman häntä tunnen elämäni ilottomaksi,
niinkuin se on ollut aina siitä asti kun luulin hänen kuolleen."

Zibalbay kuuli sen, kohosi seisaalleen, nosti kätensä ylös holvia kohti
ja sanoi:

"Oi kiitos sinulle, jumala, joka kuulit rukoukseni ja osoitit minulle
pelastuksen tien. Tikal, sinun tahtosi tapahtukoon, ja me vannomme
sovintovalamme Sydämen alttarin ääressä. Mattai ja hänen seuralaisensa
kylläkin nostavat hälyä, mutta yhteisin voimin me voitamme kaiken.
Iloitkaa kanssani, ystäväni Ignatio, sillä nyt kantaa niin suurella
tuskalla kylvämämme siemen kultaisen sadon."

Kuulin silloin englantilaisen takanani huokaisevan epätietoisuudesta ja
vihasta, ja tiesin tämänkin unelmani, joka täytti sieluni hehkullaan,
raukeavan niinkuin monen muun vain naisen houreiden takia.

"Suokaa anteeksi, Zibalbay", minä keskeytin, "armollinen neiti Maya ei
ole sanonut sanaansa."

"Sanonut sanaansa!" ihmetteli Zibalbay. "Mitä sanomista hänellä olisi?"

"Mitä minä jo eilen sanoin serkulleni Tikalille", vastasi Maya
hiljaisella äänellä, "etten tahdo olla missään tekemisissä hänen
kanssaan."

"Missään tekemisissä hänen kanssaan, tyttö! Missään tekemisissä hänen
kanssaan! Mitä, hänhän on sulhasesi, etkö ymmärrä?"

"Ymmärrän hyvinkin, isä, mutta en mistään hinnasta tahdo mennä
naimisiin miehen kanssa, joka on kohdellut Teitä ja minua niinkuin
Tikal on tehnyt -- miehen, joka ei voinut pitää valaansa Teille eikä
odottaa minua täyttä vuottakaan."

"Lakkaa puhumasta hullutuksia", sanoi Zibalbay. "Tikal on epäilemättä
erehtynyt; mutta nyt tahtoisi hän korjata erehdyksensä, ja jos
minä voin antaa hänelle anteeksi, voit sinäkin. Älä ajattele tytön
hullutuksia, Tikal, vaan lähetä hakemaan mustetta ja pergamenttia,
jotta saamme kirjoittaa sopimuksemme, sillä vanhana ollen ei minulla
ole liikoja aikoja. Ehkä sinulla ennen toisen vuoden loppua onkin jo
oikeus siihen, mihin nyt olet pyrkinyt väkivallalla."

"Minulla on paperia mukanani, herra", sanoi Tikal, vetäen käärön
povestaan; "mutta anteeksi, suostuuko armollinen neiti Maya?"

"Kyllä, kyllä, kyllä hän suostuu."

"Enkä suostu, isä, ja jos Te pakoitatte minut naimisiin tuon miehen
kanssa, huudan minä kansaa auttamaan itseäni, ja elleivät he anna
apuansa, saan minä turvan kuolemalta -- oman käteni kautta, jos tarvis
vaatii."

Silloin kääntyi Zibalbay raivosta vapisten tyttärensä puoleen, mutta
hillitsi äkkiä itsensä ja sanoi:

"Tikal, tällä hetkellä on tyttäreni mieletön; jätä meidät ja palaa
jonkun tunnin päästä, kun hänen mielensä muuttuu. Lähde nyt, ennenkuin
ennätetään sanoa sellaista, jota on mahdoton unhoittaa."

Tikal lähti tiehensä, ja kunnes hän ehti huoneen toiseen päähän ja ovet
paiskautuivat lukkoon, oli kaikki hiljaista.

Sitten puhui Zibalbay tyttärelleen.

"Tytär", hän sanoi, "tunnen sydämesi ja tiedän suusi valehdelleen
sanoessasi Tikalin unhoituksen olevan syynä siihen, ettet tahdo mennä
naimisiin hänen kanssaan. Siinä onkin toinen syy, jota et kuitenkaan
ilmoittanut. Tuo valkoinen mies, jonka nimi omassa maassaan on James
Strickland, on kaiken syy. Olet iskenyt silmäsi häneen, etkä voi repiä
hänen kuvaansa rinnastasi. Eikö ole totta?"

"Totta on, isä", hän vastasi, tarttuen englantilaisen käteen. "Teille
en ainakaan tahdo valhetella."

"Kiitän sinua, tytär. Kuulehan, mitä sinulle sanon; uskollisuutesi
surettaa minua ja samoin valkoisen miehen uskollisuus, hänen, joka
epäilemättä ei pitäisi sinua vain leikkikalunaan; mutta teidän tahtonne
täytyy tällä kertaa väistyä yhteisen hyvän tieltä. Kuka sinä olet,
jotta päähänpistosi voisivat asettua minun ja elämäni suunnitelmien
tielle, oman kansasi ja sen hyvinvoinnin tielle? Raukeaako kaikki
tyhjiin rakastuneen tytön houreiden takia, tytön, jolle jumalat
ovat sattuneet antamaan kauneutta niin paljon, että kaikki olisi
voitettavissa?"

"Siltä tuntuu, isä", hän sanoi, "sillä tässä suhteessa on
velvollisuuteni itseäni sekä häntä kohtaan, jota rakastan, suurempi
kuin velvollisuuteni Teitä ja aikeitanne kohtaan. Kaikkea muuta voitte
Te, joka olette isäni, vaatia minulta, jopa henkeänikin, mutta kunniani
on minun omani."

"Mitä on minun sanottava tälle uppiniskaiselle tytölle?" sähisi
Zibalbay. "Puhukaa, valkoinen mies, ja luvatkaa luopua hänestä, sillä
ette varmastikaan ole niin hullaantunut, että seuraisitte hänen
mielettömyyksiään ja omianne, astumalla hänen kohtalonsa tielle?"

Kaikkien silmät tuijottivat englantilaiseen, joka näytti lampun valossa
kalpealta ja vastasi hitaasti:

"Zibalbay, tuotan ehkä surua Teille, mutta tyttärenne kohtalo ja minun
kohtaloni ovat yksi ja sama, enkä minä voi käskeä häntä hylkäämään
itseäni ja ottamaan vihaamaansa miestä puolisokseen."

"Näyttää kuitenkin siltä, kuin voisitte käskeä häntä rikkomaan
velvollisuuksiaan oman asianne takia, oi kunnioitettavin valkoinen
mies", sanoi Zibalbay katkerasti nauraen. "Kuulkaahan, ystävä Ignatio,
sillä Te ette ainakaan ole rakastunut, sanokaa Te tuolle veljellenne
ja tälle uppiniskaiselle tytölle, mikä on heidän velvollisuutensa.
Opettakaa heille, että me asumme maan päällä korkeampia tarkoitusperiä
varten kuin omien pyyteiden tyydyttämisen. Ennenkuin puhutte, muistakaa
omankin kohtalonne olevan tämän asian kanssa yhteydessä. Muistakaa,
miten olette kärsinyt ja ponnistellut monta vuotta, muistakaa,
mitä kaikkea olette kokenut saavuttaaksenne sen tarkoitusperän,
joka tällä hetkellä on miltei käsissänne, varat, joiden avulla
viette suunnitelmanne perille. Mitä näissä holveissa on, sen saatte
käytettäväksenne, ja ellei se riitä, annan Teille vieläkin enemmän.
Ottakaa ne, Ignatio, ottakaa ne karkoittaaksenne vihollisenne ja
maksaaksenne aseenne, tullaksenne kuninkaaksi, oikeaksi taivaan
kruunaamaksi kuninkaaksi, jolla on rotumme kohtalo käsissään. Valitkaa
sellaiset sanat, jotka taivuttavat tämän tytön ja hänen rakastajansa
noudattamaan meidän tahtoamme; ellette osaa niitä valita, kuolette
jonkun päivän päästä varkaan tavoin Tikalin käsiin. Puhukaa nyt."

Kuuntelin häntä sykkivin sydämin. Voi! hänen sanansa olivat tosia,
ja nyt oli kohtaloni käännepiste. Jos tuo tyttö suostuisi menemään
Tikalille, joka oli hullaantunut häneen, kävisi kaikki hyvin, ja
kolmessa vuodessa olisi rotuni unelma täyttynyt ja sukupolvien kosto
kohdannut kirottuja espanjalaisia.

Näissä holveissa lojuivat käyttämättöminä ja unohdettuina tarvitsemani
aarteet ja tuolla Meksikossa olisi tuhansittain miehiä, jotka niillä
voisi aseistaa; mutta kaiken esteenä oli tämän naisen halu ja ystäväni
hulluus. Oi! Sydämeni oli varoittanut minua hänestä, kun ensi kerran
näin hänen rakastettavat kasvonsa ja aavistin hänen tuovan turmaa
minulle.

Hänelle en voisi mitään, sillä kuka voi muuttaa rakastavan tai vihaavan
naisen mielen? Mutta ystäväni laita oli toinen; hän kenties kuuntelisi
neuvoani, koska ei yksin minun toiveeni, vaan jopa henkenikin riippui
hänen vastauksestaan, eikä tosimiehellä ole oikeutta toimittaa toisille
kuolemaa seuraamalla sydämensä vaatimuksia. Parempi olisikin hänen
erota tästä tytöstä, joka ei ollut hänen vertansa eikä rotuansa, jonka
rakkaus ennemmin tai myöhemmin kadottaisi merkityksensä. Tekisin
varmasti oikein, jos pyytäisin häntä jättämään tytön ja antamaan
mennä miehelle, jonka kihlattu hän oli ollut, ja hän tekisi oikein
seuratessaan neuvoani. Olin miltei alkaa kehoitukseni kun Maya, lukien
ajatukseni, tarttui minua käteen ja kuiskasi:

"Muistakaa valanne, Ignatio." Palautin mieleeni, mitä olin erämaassa
luvannut, kun hän rohkeudellaan oli pelastanut rakastajansa hengen,
ja näin, että taaskin naisen piti oleman perikatoni, sillä on parempi
kadottaa kaikki kuin rikkoa tuollaisia lupauksia. "Zibalbay",
minä sanoin, "en voi seurata toivomustanne, vaikkakin siten autan
turmiotamme, sillä olen vannonut, etten missään tapauksessa asetu
näiden kahden väliin. Tänään raukeavat elämäni aikeet toisen kerran
naisen himon takia. No, niin on sallittu, ja olkoon niin!"

Zibalbay ei vastannut minulle vaan sanoi, englantilaisen puoleen
kääntyen:

"Valkoinen mies, olette kuullut ystävänne sanat, joiden pitäisi
liikuttaa Teitä enemmän kuin rukous konsanaan. Vieläkö yhä pidätte
oman päänne ja kuuntelette tyttäreni hullutuksia? Jos niin teette,
tietäkää että ilonne on lyhyt, sillä kun Tikal jonkun tunnin päästä
palaa, kerron hänelle kaiken ja annan Teidät hänen huostaansa; tehköön
hän mitä tahtoo Teille. Taivas Teitä silloin suojelkoon, kulkuri,
sillä hänellä on halu kostaa, eikä sen miehen elämä luultavastikaan
liene pitkä, joka asettuu mahtavan hallitsijan ja hänen rakastamansa
naisen väliin. Vastatkaa siis viimeisen kerran: Valitsetteko elämän vai
kuoleman?"

"Valitsen kuoleman", sanoi hän uljaasti, "menköön henkeni, mutta
en halua rikkoa uskollisuuttani ja luovuttaa morsiantani toiselle
miehelle. Suren Teitä, Zibalbay, ja Teitä, ystäväni Ignatio, minä
suren vielä enemmän; mutta kohtalohan, enkä minä, on tuonut teille
tämän turmion. Ellei Ignatio voi rikkoa valaansa, miten minä sitten
voisin rikkoa oman valani, jonka olen tälle neidille vannonut. Vieläkin
huonompi onni kuin tämänpäiväinen koittaisi meille, jos rikkoisin,
sillä tuollainen roistomaisuus ei toisi hyvää mukanaan. Niin kauan
kuin armollinen neiti Maya ei minua hylkää, pysyn minä kiinni hänessä,
tulkoon hyvää tai pahaa, elämä tai kuolema."

"Elämässä ja kuolemassa pysyn minäkin kiinni Teissä, rakkaani", sanoi
Maya. "Kostakaa meille niinkuin haluatte, isäni. Niin, jos haluatte,
antakaa tämä mies, jonka luo sydämeni kuljetti minut yli vuorten, halki
erämaiden, Tikalin käsiin kuolemaan; mutta tietäkää, että lujemmin kuin
elämässä pysyy hän minussa kiinni kuolemassa, sillä pianpa seuraan
silloin minäkin häntä kuoleman alhoon."

Siitäpä syttyikin vasta Zibalbayn raivo, ja se oli kauhea. Kohoten
istuimeltaan hän heristi nyrkkiänsä tyttärensä kasvojen edessä ja
kirosi hänet, kunnes tyttö kauhuissaan juoksi rakastajansa syliin.

"Vielä viimeisellä hengenvedollani", hän huusi, "minä toivon jumaliesi,
maasi, esi-isiesi ja minun, oman isäsi, kirouksen seuraavan sinua ja
lapsiasi. Palakoon toiveesi poroksi ja niittäköön kuolema hedelmäsi;
murtakoon suru ja tuska sydämesi tuuma tuumalta ja häpeä seuratkoon
nimeäsi. Oi! Minä luulen näkeväni tulevaisuuden, ja sanon sinulle,
tytär, että saat hänet, jonka takia olet syössyt isäsi kuolemaan ja
perikatoon. Petoksella saat sinä hänet ja hetken aikaa viipyy hän
rinnallasi, ja tästä sinua pyydetään luopumaan, vaan sinä -- viet
heimosi perikatoon, hävität sen ehdoin tahdoin --"

Hän vaikeni, ahmien ilmaa, ja Maya vaipui hänen jalkoihinsa, sopertaen:

"Oi isä, peräyttäkää sananne ja säästäkää minua! Ettekö sääli naisen
sydäntä?"

"Niinkö!" hän sanoi, "yhtä paljon kuin sinäkin säälit minun surujani
ja harmaita hiuksiani. Miksi säästäisin sinua, tyttö, joka et ole
säästänyt minua, isääsi. Kiroukseni pysyy, ja minä lisään vielä, että
se murtaa sydämesi vihdoin -- niin, ja myöskin sen miehen sydämen, joka
on vienyt minulta sinun kuuliaisuutesi ja rakkautesi!"

Sitten hän vaikeni, hänen katseensa kävi tylsäksi, hän oikaisi kätensä
ja kaatui hervottomana lattialle.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Salahanke.


Hypäten häntä kohti, vaikkakin liian myöhään, ehtiäksemme pelastaa
häntä, nostimme englantilaisen kanssa Zibalbayn lattialta sohvaan.
Kurkistellen selkämme takaa huomasi Maya hänen kauheat kasvonsa ja
hänen suustansa valuvan vaahdon.

"Oi, hän on kuollut", hän vaikeroi, "isäni on kuollut, ja hän kuoli
kiroten minut."

"Ei", sanoi englantilainen, "hän ei ole kuollut, sillä hänen sydämensä
sykkii. Tuokaa vettä, Maya."

Puhuteltu totteli, ja kaksi tuntia me yritimme saada häntä tuntoihinsa,
mutta turhaan; henki oli vielä jäljellä, mutta emme saaneet häntä
heräämään horroksestaan. Vihdoin, kun jo olimme väsyneet turhiin
yrityksiimme, avautuivat ovet ja Tikal palasi takaisin.

"Mikä nyt?" hän kysyi, nähtyään Zibalbayn pitkin pituuttaan sohvalla.
"Nukkuuko vanhus?"

"Nukkuu", vastasi englantilainen, "ja luulen, ettei hän enään herää.
Hänen Teille tänään lausumansa sanat ovat toteutumassa, että se, minkä
häneltä anastitte väkivallalla, on kohta oikeuden mukaan Teidän."

"Ei", vastasi Tikal, "oikeuden mukaan on se armollisen neiti Mayan,
vaikkakin se väkivallalla jää yhä minulle, ellei hän luovuta sitä
minulle ehdoin tahdoin. Mutta sanokaahan, miten kaikki on tapahtunut?"

Otin heti kohta sananvuoron peläten englantilaisen puhuvan liian paljon
ja toimittavan itselleen hyvin pikaisen lopun.

"Hän oli väsynyt matkamme rasituksista ja eilispäivän liikutuksesta.
Teidän mentyänne hän alkoi jutella ehdotuksestanne ja sai yhtäkkiä
tämän kohtauksen. Vaan minunhan on vaikeata puhua näistä asioista,
joka olen vain vanki vieraassa maassa; ei ole kaiken lisäksi sopivaa,
että hän, tämän kaupungin entinen päällikkö, kuolee hoitamatta tänne,
sillä kansa voi sanoa Teidän murhanneen hänet. Eikö ole ketään lääkäriä
hoitamaan häntä, sillä me, vailla rohtoja, olemme tehneet kaiken
voitavamme."

"Murhannut hänet! Niin he joka tapauksessa sanovat. Niin, kyllä
lääkärejä löytyy, ja suurin ja taitavin niistä on appeni Mattai.
Lähetän hänet tänne. Mutta eikö Teillä, Maya, ole minulle ennen
lähtöäni mitään sanottavaa?"

Maya, joka istui pöydän ääressä, pää käsien varassa, katsahti häneen ja
sanoi:

"Onko sydämenne kivestä, koska voitte tällaisella hetkellä vaivata
minua? Kun isäni on tointunut tai kuollut, vastaan Teille, mutta en
ennemmin."

"Olkoon niin, armollinen neiti", hän sanoi; "siihen asti odotan. Nyt
minun on lähdettävä, sillä saattaa syntyä hälinää kaupungissa, kun nämä
uutiset tulevat tiedoksi."

Hetki kului, ja Mattai saapui huoneeseen kuppeja ja rohtoja tuovan
miehen seuraamana. Sanaa sanomatta astui hän Zibalbayn luo ja tutki
häntä lampun valossa. Sitten kaatoi hän lääkettä hänen suuhunsa ja
toivoi hänen virkoavan; mutta sairas ei liikahtanut eikä avannut
silmiään.

"Vaikea tapaus", hän sanoi. "Pelkään ettei hän nouse siitä. Miten tämä
kaikki kävi?"

"Tahdotteko tietää?" kysyi Maya, puuttuen puheeseen ensi kertaa.
"Käskekää siis palvelijaanne siirtymään edemmäksi, niin kerron Teille.
Isäni pyörtyi kirottuaan minut raivoissaan."

"Ja miksi hän kirosi Teidät, armollinen neiti?"

"Seuraavasta syystä: Meidän vaeltaessamme erämaita otti serkkuni ja
kihlaajani Tikal itselleen vaimon, Teidän tyttärenne, joka vihittiin
Sydämen Ruhtinattareksi. Mutta tuntuu siltä, Mattai, että vaikka hän
antoikin tyttärellenne aseman ja vallan, hän ei kuitenkaan antanut
hänelle rakkautta, sillä tänä päivänä tuli tuo vävypoikanne isäni luo
ja lupasi meidän kaikkien kuullen päästää hänet takaisin lailliseen
asemaansa, panemaan toimeen suunnitelmiaan, oli ne mitä tahansa, jos
minä suostuisin tulemaan hänen vaimokseen."

"Hänen vaimokseen!" sanoi Mattai hämmästyen. "Miten voisitte Te tulla
hänen vaimokseen, kun hän jo on naimisissa? Voiko sitten olla kahta
Sydämen Ruhtinatarta?"

"Ei", vastasi Maya rauhallisesti, "mutta serkkuni Tikalin suunnitelma
on erota tyttärestänne tai tappaa hänet -- ja samalla Teidätkin, Mattai
-- jotta hän voisi asettaa minut tyttärenne tilalle."

Mattain kuultua tämän hänen silmänsä välähtivät ja hänen partansakin
näytti vapisevan raivosta.

"Ehdottiko hän niin? Uskalsiko hän ehdottaa?" hän sähisi. "Oh! Varokoon
hän vain. Minä hänet nostin, ehkä minä voin hänet painaa alaskin.
Jatkakaa, neiti."

"Hän ehdotti niin, ja isäni suostui tarjoukseen, sillä tietäen Teidän
liittoutuneen häntä vastaan hän vähät välitti Teidän tai perheenne
kunniasta ja turvallisuudesta, Mattai. Mutta vaikka isäni suostui,
kieltäydyin minä, koska en enään halua olla Tikalin kanssa tekemisissä.
Silloin kirosi isäni minut ja kaatui siinä samassa taintuneena
lattialle."

"Ette sano haluavanne mennä naimisiin Tikalin kanssa, neiti.
Haluaisitteko sitte jonkun toisen miehen kanssa?"

"Haluaisin", hän vastasi katsahtaen maahan, "rakastan tätä valkoista
armollista herraa, jota Te kutsutte Meren Pojaksi, ja tahtoisin tulla
hänen vaimokseen", hän jatkoi hetken vaiettuaan, "mutta, Mattai, Tikal
on hyvin ankara, ja saattaa käydä niin, ellei mistään tule apua, että
minä, sensijaan että voisin pelastaa rakastamani miehen ja hänen
ystävänsä hengen sekä omani, joudun Tikalin armottomiin käsiin. Mutta
Tikal pyysi vastaustani ja minä sanoin antavani sen hänelle sitten
kun isäni on joko toipunut tai kuollut. Ehkä Te osaatte sanoa tuon
vastauksen laadun, sillä ypö yksin ja vankina ollen en jaksa vastustaa
Tikalla. Sanokaa nyt, pitääkö kansa minusta niin paljon, että se voi
erottaa Tikalin ja asettaa minut isäni paikalle, jos hän sattuisi
kuolemaan?"

"En osaa sanoa, neiti", hän vastasi lyhyesti, "mutta näinhän Te
miltei pyydätte minua syöksemään itseni ja tyttäreni perikatoon.
Tahdon olla suora Teille. Minä sain Sydämen Neuvoston Tikalin
puolelle ja tarkoitukseni oli saada hänet naimaan tyttäreni, jotta
tyttäreni rakkaus-unelmat ja minun kunnianhimoni täyttyisivät.
Niin, olen keinotellut Nahuan korkealle, sekä hänen takiaan että
itseni takia, sillä luulin pääseväni päällikön jälkeen kaupungin
vaikutusvaltaisimmaksi mieheksi. Voinko näin ollen peräytyä ja sysätä
syrjään hänet, tyttäreni ja vieläpä itsenikin? Ja jos niin tekisinkin,
mikä olisi kohtaloni tämän jälkeen, joutuessani Teidän käsiinne? Minä
koetan kyllä kostaa Tikalille, joka on suunnitellut niin kamalaa
vääryyttä minulle ja suvulleni, mutta jollain toisella tavalla.
Sanokaa minulle, armollinen neiti, mitä mieluummin toivotte -- tulla
päälliköksi kaupunkiin, mikä on synnyntäoikeutenne, vai päästäkö
naimisiin rakastamanne miehen kanssa?"

"Haluan päästä naimisiin rakastamani miehen kanssa", hän vastasi,
"ja paeta hänen kanssaan pois tästä paikasta niille maille, missä
elää valkoisia miehiä. Toivon myöskin, että ystävälleni ja rakkaani
ystävälle Ignatiolle annettaisiin niin paljon kultaa kuin hän tarvitsee
viedäkseen suunnitelmansa perille tuolla rannikkomaassa. Jos asiat näin
luonnistuvat, saavat Tikal ja Nahua sekä heidän jälkeläisensä minun
puolestani hallita Sydämen Kaupungissa maailman loppuun asti."

"Pyydätte sangen vähän, neiti", sanoi Mattai, "ja kova on silloin onni,
ellen voi toivoanne täyttää. Nyt jätän Teidät, sillä minun täytyy saada
aikaa tuumia; mutta kun Tikal palaa, älkää vastatko hänelle kieltävästi
älkääkä myöntävästi, kunnes olemme jälleen keskustelleet. Ja mitä
teihin tulee, vieraat, muistakaa vaieta, jos henkenne on teille rakas.
Näkemiin."

Kaksi päivää kului jälleen, mikäli voimme päättää meille tuotujen
ateriain luvusta, mutta ei Tikal eikä Mattai palannut luoksemme.
Muita lääkäreitä tuli kyllä katsomaan Zibalbayta, joka nukkui yhä
kuin tukki vuoteessaan, mutta vaikka he mitä yrittivät, ei mikään
auttanut. Toisen päivän yönä olimme hänen vuoteensa ääressä, katsellen
häntä ja keskustellen alakuloisesti, sillä yksinäisyys, pimeys ja
lähestyvän kuoleman pelko olivat murtaneet henkiset voimamme, jotta
englantilaisenkin iloisuus loppui, ja Mayalta katosi rakastettunsa
läsnäolon loihtima hyvinvointi.

"Voi!" sanoi Maya, "olipa se onneton päivä kun tuolla Yucatanin maassa
tapasimme, eikä, hyvä ystävä, mikään lahja olisi voinut olla sen
onnettomampi kuin rakkauteni Teihin, minkä mitättömyyden Te saatte
niin kalliisti maksaa. Onni on ollut kova Teillekin, Ignatio, jonka
unelmat toistamiseen sortuvat naisen takia. Sanokaa nyt, ystävä" --
ja hän tarttui englantilaista käteen -- "eikö olisi parempi lopettaa
koko ilveily ja minun mennä Tikalille? Voisin sopia teidän molempien
puolesta, että saisin ennen hänelle joutumistani nähdä omin silmin
teidän pääsevän turvallisesti vuorten taakse, mukananne niin paljon
omaisuutta, että se riittäisi teille läpi koko elämänne. Eikä Teidän
tarvitsisi olla huolissanne minun takiani tai luulla jättäneenne minut
häpeään, sillä heti mentyänne etsisin minä turvaa toiselta ylimykseltä,
jonka nimi on Kuolema, levätäkseni siksi, kunnes Te jonakin
tulevaisuuden päivänä yhtyisitte minuun."

"Lakatkaa puhumasta tuollaisia, Maya", sanoi englantilainen, vetäen
hänet syliinsä. "Mitä onkin tulossa, kärsikäämme yhdessä, koska elämäni
ilman Teitä -- jos edes voisinkaan olla kyllin halpamielinen ostaakseni
pelastukseni noin kalliista hinnasta -- ei olisi minkään arvoinen.
Parempi olisi minun kuolla Teidän rinnallanne kuin elää yksin. Minun
syyni on, että koskaan tulimmekaan tähän ahdistukseen, sillä jos
olisin hyväksynyt Teidän ehdotuksenne, emme olisi astuneet jalkaamme
Sydämen Kaupunkiin. Mutta uteliaisuus voitti minut, sillä halusin
yhtä hartaasti tänne, kuin täältä nyt jälleen haluan pois; ja jos
olisimmekin kääntyneet takaisin, olisi minun täytynyt jättää Ignatio
yksin. Säilyttäkää rohkeutenne, rakkaani, sillä vaikka isänne onkin
kuolemaisillaan ja vaaramme on suuri, olen minä varma, että pääsemme
pakenemaan näistä komeroista ja elämään toistemme kanssa onnellisina
auringon alla."

Samalla painoi hän suudelman rakkaansa huulille ja hyväili häntä,
kuivaten hänen sinisten silmäinsä kyyneleet.

Samassa nostin katseeni ja näin Mattain seisovan ovessa -- olimme
nimittäin kokoontuneet Zibalbayn huoneeseen -- katsellen kohtausta
uteliaana ja lempein kasvoin.

"Terve", hän sanoi, "suokaa anteeksi, että tulen niin myöhään, mutta
asiani on salainen ja niin ollen paras suorittaa yöllä. Miten on
Zibalbayn laita?"

"Hän elää", minä vastasin; "muuta en osaa sanoa, sillä hän on tunnoton
ja kuolee epäilemättä kohta. Tulkaa itse katsomaan."

Mattai astui vuoteen luo tutkimaan vanhusta, nostaen hänen
silmäluomiaan ja tunnustellen hänen sydäntään.

"Hän ei voi elää kauan", hän sanoi. "No, kuolema on hänelle paras
ystävä. Minun asiani sitten. Kaupungissa vallitsee hämminki
ja kummalliset huhut kiertävät suusta suuhun kansan kesken.
Monet väittävät Tikalin murhanneen Zibalbayn ja pyytävät Teitä,
armollinen neiti, tuotavaksi näkyviin, jotta Teidät nimitettäisiin
ruhtinattareksi. Näin ollen väittivät Tikalin puolueen päälliköt, ettei
hän millään keinoin voisi selviytyä Zibalbayn kuolemasta, joten hänen
olisi paras surmata Teidätkin, armollinen neiti, ja tietysti myös nämä
vieraat ystävänne, jottei syntyisi mitään riitaa oikeuksista. Asia
esitettiin hänelle ankarasti salaisessa kokouksessa tänä iltana, ja
hän suostuikin jo Teidän kuolemantuomioonne, mutta muutti mielensä
ennenkuin sanansaattaja ehti ulos palatsista. Vihdoin näin hänen
sydämensä voittaneen järjen, eikä hän voinut tällä lailla erota Teistä,
armollinen neiti, vaikkakin hän vain sanoi, ettei hän voinut tahria
käsiänsä niin viattoman ja puhtaan verellä. En tahdo kuitenkaan salata
Teiltä, armollinen neiti, enkä Teiltä, vieraat, että vaaranne on suuri,
että elätte tunnin päästä elämänne taitekohdassa."

Sitten hän pysähtyi, ja Maya kysyi matalalla äänellä: "Eikö Teillä ole
suunnitelmaa, miten pelastaisitte meidät, Mattai?"

"Miksi olisi minulla, neiti, suunnitelma, minulla, joka voittaisin niin
paljon Teidän kuolemastanne?"

"En tiedä, vanhus, miksi Teillä olisi sellainen suunnitelma", keskeytti
englantilainen; "mutta minä pyydän että suvaitsisitte keksiä jonkun,
muutoin ette lähde elävänä täältä." Yhdellä hyppäyksellä oli hän
Mattain ja oven välissä ja jatkoi: "Jos meidät surmataan kuin linnut
häkkiin, niin katkeaa Teidän kaulanne ensinnä. Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän, Meren Poika", vastasi Mattai peräytyen hiukan, kunnes
englantilaisen tuima katse ja levitetyt kädet saivat hänet pysähtymään.
"Mutta haluaisin Teidätkin saada jotain ymmärtämään, nimittäin sen,
että ellen minä pian palaa, on tuolla ulkona muutamia miehiä, jotka
tulevat minua hakemaan, ja silloin --"

"Silloin he löytävät Teidän raatonne", katkaisi hänet englantilainen,
"ja mitä auttavat Teitä silloin juonenne ja aikeenne, kun olette vain
mitätön tomukasa?"

"Eipä paljon, myönnän", hän vastasi. "Tyttärelleni, jota rakastan
enemmän kuin itseäni, on siitä kuitenkin hyötyä, ja pahassa tapauksessa
olen kyllä siihen tyytyväinen. Mutta älkäähän olko niin kiivas,
valkoinen mies. Minä kysyin, miksi minulla olisi suunnitelma? Enhän
minä sanonut ettei minulla sellaista ole."

"Jos Teillä on, ilmaiskaa se meille empimättä", sanoi englantilainen.

Mattai kumarsi ja vastasi:

"Niinkuin tahdotte; mutta en tiedä, millä silmin armollinen neiti
Maya katselee suunnitelmaani. Ennenkuin sen paljastan, tahdon tehdä
kaikkien tiettäväksi, että löytyy vain yksi vaihtoehto -- että kuolette
kaikki huomispäivänä. Henkenne on minun käsissäni; ja jos minun on niin
tehtävä, pelastaakseni tyttäreni ja itseni, en epäröi surmata teitä."

"Enempää kuin mekään epäröimme ottaa Teidän henkeänne", sanoi vihaisena
englantilainen; "sillä pitäkää mielessänne, ettette pääse astumaan
tämän kynnyksen yli kaulanne katkeamatta, ellette keksi sellaista
suunnitelmaa, jonka me voimme hyväksyä."

Taaskin Mattai kumarsi ja jatkoi:

"Yhdellä keinolla vain on Tikalin onnistunut rauhoittaa kansa,
julistamalla sille, että neiti Maya viedään Sydämen Neuvoston eteen,
Nimettömän jumalan Kaikkein Pyhimpään Vetten Nousuyönä, kun Neuvosto
on lain mukaan oikeutettu ensi kerran siellä istumaan, ja seuraavana
aamuna saatetaan koko kaupungin nähtäväksi. Zibalbayn sanoilla oli
kumma vaikutus kansaan, vaikkakin se hänen puhuessaan huusi alas hänet.
He tahtovat tietää mitä tapahtuu silloin, kun tuo ennustus täyttyy ja
Sydämen tunnusmerkin eronneet puoliskot liitetään yhteen pyhän alttarin
ääressä. Zibalbayn kertoman mukaan uskoivat he jumalan ilmoittavan
tarkoituksensa ja osoittavan, mikä olisi teidän osanne tulevissa
kohtaloissa. Siksipä kansa -- niin! ja moni ylimys sekä Sydämen
Neuvosto -- luulee näkevänsä jonkun merkin tahi ihmeen, kun Päivä ja
Yö yhtyvät. He alkavat luulla Zibalbayn hulluutta Taivaan määräämäksi,
että Taivaan ääni lähetti hänet matkalleenkin."

Mattai mietti hetken ja jatkoi:

"Armollinen neiti, olen vanha, ja monta vuotta olen palvellut
jumalia, uhrannut heille, lähestynyt heitä rukouksin, mutta koskaan
en ole huomannut jumalien vastaavan avunhuutajilleen tai kuullut
kuolemattomien äänien puhuvan ihmislapsille. Jumalia näyttää olevan
niin paljon; niinpä ehkä näillä muukalaisillakin on omansa; siinäpä
ollaan, neiti, että minäkin vanhoilla päivilläni kysyn itseltäni, onko
olemassa muita jumalia kuin ne, jotka ihmismieli on tyhjästä luonut ja
muovaillut oman mielikuvituksensa mukaisiksi. En osaa sanoa, mutta en
luulisi, jos joutuisin niin ankaraan asemaan kuin te olette tänä yönä,
epäileväni puhua näiden mykkien jumalien puolesta."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Maya.

"Tätä: Kun Sydämen eronneet puolikkaat liitetään yhteen määrätyssä
paikassaan alttarin ääressä, pitäisi jumalien, jos niitä ylimalkaan
löytyy, antaman merkin. Minä, joka olen Kaikkein Pyhimmän isäntä,
tiedän, että alttarin päällinen, vanha kuva on ontto. Jos sen jotenkin
saisi auki, saattaisi sieltä löytyä vanha kirjoitus -- jumalien
tätä hetkeä varten valmistama, vanha kirjoitus -- joka olisi kuin
lyhty pimeydessä vaeltavalle. Tai saattaisi käydä niin, ettei mitään
löytyisi. Sattuikin niin, että temppelin vanhoja luetteloja tutkiessani
löysin erään kirjoituksen, ja minusta tuntuu, että teitä kohtaisi suuri
onni, jos tuo kirjoitus olisi kuvan sisällä Vetten Nousuyönä; tässä se
on."

Viittansa kätköstä otti hän pienen, kuvakirjoituksilla naarmutetun
kultalevyn.

"Lukekaa se", sanoi Maya.

Ja Mattai luki:

"Näin sanoo Nimettömän jumalan ääni, jonka hänen profeettansa kuuli
Kaikkein Pyhintä rakennettaessa ja piirsi Kaikkein Pyhimmän tunnuskuvan
sisälle kätkemäänsä kultalevyyn, julistettavaksi sinä kaukaisena
hetkenä, jolloin kadonnut löytyy ja Päivän ja Yön tunnusmerkit
liitetään yhteen. Sinulle se puhuu, kaukaisen tulevan ruhtinaan tytär,
joka kansan nimeä kannat. Kun kansani on vanhaksi käynyt ja sen luku
vähentynyt ja sydämet ovat uupuneet, ota silloin, tytär, puolisoksesi
valkoisen jumalan rodun mies, merenkuohun poika, jonka itse tänne tuot
yli erämaiden. Silloin kansani taas paisuu ja kasvaa vahvaksi ja maa on
sinun lapsesi ja jumalan lapsen oma idästä länteen, pohjasta etelään,
laajemmalti kotkan lentoa auringon nousun ja laskun välillä."

Siihen loppui luku, ja äänettöminä katselimme toinen toisiimme,
ihmetellen tuon vanhan papin ja vehkeilijän rohkeutta ja
kekseliäisyyttä. Maya puuttui silloin puhumaan.

"Olette sepittänyt tämän kirjoituksen, Mattai", hän sanoi kylmästi.
"Toivotte siis, että minä panisin sen tunnuskuvan sisään, sillä
tiedätte Sydämen Avaamisen menoissa säädetyn, salamenojen häväisijää
tahi ketä tahansa valhettelijaa kohtaavan kirouksen. Lyhyesti sanoen,
ellette pelkääkään jumalien kostoa, niin pelkäätte Te Liiton kostoa."

"Puhutte totta, armollinen neiti, pelkään molempia, sillä kuka tietää,
miten Nimetön jumala rankaisee häväisijäänsä. Teidän on kumminkin
valittava -- ja pian, sillä jos kieltäydytte, olette huomenna oppineet
näkemään, tai ehkä -- muistaissani valkoisen herranne sanat -- minä
sanon, me olemme oppineet näkemään, mitä ansioita uskonnolla on."

Silloin kääntyi Maya meidän puoleemme, sanoen:

"Neuvokaa minua, ystävät, sillä en tiedä, mitä vastata. Kansani uskoon
olen kadottanut uskoni, ja teidän uskontoanne pidän parempana. Mutta
tuo teko tuntuu kamalalta, sillä vaikkemmekaan ole Nimettömän jumalan
palvelijoita, olemme kuitenkin Sydämen vanhojen salamenojen veljiä, ja
tämän teon tekemällä me rikkoisimme juhlalliset valamme. Äänestäkäämme
siis, ja sanokaa te vanhimpana ensin mielipiteenne, Ignatio."

"Samantekevä", minä vastasin. "Minä puolestani vastustan juonta.
Kansanne jumalista minä tiedän vähän ja ajattelen vieläkin vähemmän,
mutta olen oman maani Liiton päämies, enkä tahdo toimia sitä vastaan.
Tämän työn tekeminen merkitsisi samaa kuin suurimman valheen
sepittäminen, ja taivaan silmissä on vale synti. Kaikkien on kuoltava,
mutta minä tahdon ottaa loppuni vastaan tahrimatta rikoksilla käsiäni.
Tässä asiassa ovat teidän henkenne yhtä täpärällä kuin minunkin; jos
niin ollen kaksi meistä kolmesta puoltaa tekoa, yhdyn minä heihin.
Mutta jos vain yksi puoltaa, täytyy hänen tyytyä kahden mielipiteeseen."

"Hyvä, olkoon niin", sanoi Maya. "Ja nyt, rakkaani, sanokaahan
valitsetteko kuoleman ja puhtaan omantunnon, vai elämän ja minun
rakkauteni?" Ja hän katsoi englantilaisen kasvoihin ihanin katsein ja
miltei levitti kätensä, kuin olisi tahtonut sulkea hänet syliinsä.

Vaikkei herra Strickland heti vastannutkaan, tiesin minä kumminkin,
nähtyäni kaiken ja kuultuani Mayan sanat, hänen päätöksensä, sillä tuo
rakastunut mies ei voisi vastustaa hänen houkutustaan ja hurmaansa.
Äkkiä englantilainen puhkesi puhumaan, ja puoleksi häpeän puna syöksi
hänen kasvoillensa.

"En osaa valita", hän sanoi. "En pelkää kuolla, jos tarvis vaatii,
mutta en olisi mies, jos valitsisin kuoleman silloin kuin Te
toivoisitte eläväni. Ignation lailla sanon, että tämän kaupungin
jumalat ovat vain kuolleita kuvia minulle, ja siis olemattoman
pettäminen on mahdotonta. En siksi toiseksi tullut Sydämen Veljeksi
omasta tahdostani, vaan onnettomuuden kautta, joten tämä seikka ei
raskauta omaatuntoani. Ollakseni osallinen tässä juonessa, minun täytyy
valhetella, ja sitä en ole tehnyt ennen. Minusta tuntuu, että mies voi
valita elämän ja rakkauden raa'an ja salaperäisen kuoleman sijasta, ja
pitää silti kätensä puhtaana, vaikka hänen onkin kudottava ikävä juoni
päästäkseen tarkoituksensa perille. Mutta tässä, niinkuin jokaisessa
muussakin asiassa, seuraan minä Teidän mieltänne, Maya, ja jos Teidän
mielestänne on parempi kuolla, kuolkaamme silloin, siinä kaikki."

"Ei", hän vastasi intomielin; "minun mielestäni on meidän parempi
elää kaukana tästä onnettomasta kaupungista, ollaksemme onnellisia
toistemme rakkaudesta. Onhan isäni kironnut minut Teidän takianne,
ja sen jälkeen on kaikki jumalien ja ihmisten kirous kevyttä. Vaikka
tekomme olisikin synti, teen sen Teidän takianne ja rakkautenne
takia, sekä senkin tähden, että haluan elää onnellisena, ennenkuin
astun hautaan. Katsokaahan kuolevaa isääni; koko pitkän elämänsä
palveli hän jumalaansa, ja miten auttoi jumala häntä hänen hädässään.
Hänen rukouksensa riittäköön meidän molempien puolesta, sillä minä
en välitä sellaisista kehnoista jumalista, elleivät ne myös ole
minulle hyödyllisiä. Jos aikomuksemme on synti ja kosto seuraisi
sen kantapäillä, kohdatkoon se kansaani, joka tahtoi minut syyttä
murhata; kohdatkoon myös Mattaita, joka ahdisti minua oman hyötynsä
takia; ja ellei siinä kyllin, kohdatkoon se minua itseänikin. Välitän
vähät tulevasta kostosta, jos vain lyhyen vuodenkin saan kutsua Teitä
miehekseni."

"Pahan enteen sanoja", mutisi Mattai väristen, "sanoja, joita vain
nainen voi lausua; mutta samantekevä."

Hänen puhuessaan kuulin minä vuoteessa olijan päästävän heikon
äännähdyksen. Katsahdin huolissani Zibalbayhin ja huomasin, että joko
olin erehtynyt tahi ainakin ettei ääni tullut hänen huuliltaan, sillä
hän virui siinä yhä tunnottomana kuin ruumis.

"Ääntä kuului jostain", sanoin synkästi. "Mitä nyt, Mattai?"

"Seuratkaa minua", hän vastasi; "ja minä näytän Teille salaisen tien
alempana olevaan Kaikkein Pyhimpään. Ei, ei Teidän tarvitse peljätä
jättää häntä, sillä vaikka henki hänessä vielä sykkiikin, on hänen
unensa syvä. Mutta kuulkaahan, missä on taika-esine? Tarvitsemme sitä."

"Minulla on toinen puolikas", minä vastasin; "toinen on Zibalbayn
kaulassa."

"Ottakaa se", hän sanoi käskevästi neiti Mayalle. "Niin, Teidän täytyy!"



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Pyhänhäväistys.


Maya kumartui isänsä ylitse ja otti taikaesineen hänen kaulastaan.

"Minusta tuntuu kuin olisin vainajan ryöstäjä", hän sanoi.

"Muistakaa että siitä riippuu elossa olijain pelastus, ja olkaa
tyytyväinen", vastasi Mattai. "Lähdetäänpä jo, sillä yön hetket
kuluvat."

"Ottakaa lamppu kukin", hän äkkiä sanoi, saavuttuamme suuren hallin
takaosaan, avaten vyöllään riippuvan kimpun avaimella kuparioven.
Menimme sisään, ja hän kääntyi sulkemaan oven miltei kiinni, joskaan ei
aivan.

"Miksi jätätte oven raolleen!" kysyin.

"Koska ei täältäpäin kukaan meitä vainoa", hän vastasi, "ja kuka tietää
mitä tapahtuu? Jos meidän täytyisi paeta Kaikkein Pyhimmästä, on
avoimista ovista helpompi kulkea kuin suljetuista."

"Kuka tai mikä pakoittaisi meidät pakenemaan Kaikkein Pyhimmästä?"
kysyin.

Mattai kohautti olkapäitään ja jatkoi matkaansa mitään vastaamatta.
Laskeuduimme alas monia portaita, kuljimme pitkin käytäviä ja läpi
salaisten ovien, jotka kaikki Mattai jätti jälkeemme auki kunnes
vihdoin pääsimme hohtavalle marmoriseinälle. Tätä seinää tunnusteli
Mattai peukalollaan, kunnes löysi paikan, joka painamalla taipui
syrjään, paljastaen avaimenreijän, mihin hän sovitti pienen, hopeaisen
avaimen. Taaskin hän painoi marmoria, ja kahden jalan levyinen ja
kuuden korkuinen paneli alkoi liikkua, ja me näimme valon pilkottavan
aukosta. Nyökättyään meille hän astui seinäaukon lävitse, ja yksitellen
seurasimme me häntä Nimettömän jumalan Kaikkein Pyhimpään, pidellen
kiinni toinen toisemme käsistä. Sillä paikka oli peloittava, ja sen
ääretön hiljaisuus ja juhlallisuus täytti meidät kauhulla.

Ensimäinen esine, joka sattui silmiimme, mikä olikin luonnollista,
koska se oli aivan vastakkaisella seinällä ja sen läpi hohti huoneen
täyttävä valo, oli Sydämen Kaupungin ihmeellisin ja salaperäisin kuva.

Tuo kuva oli suunnattoman suuri, yksinkertainen ja peloittavan kaunis,
hiotusta kivestä tehty naamio, piirteiltään samanlainen kuin Palenquen
ja muiden hävinneiden intiaanikaupunkien raunioista löydetyt, joiden
ikää ei tiedä ainoakaan ihminen. Tämä suuri, vihreä naamio oli
asetettu Kaikkein Pyhimpään johtavan kapean oven yläpuolelle ja oli
muovaeltu niin, ettei se, huolimatta siitä että kasvot olivat ihmisen,
ylimaallisessa arvokkuudessaan ja julmassa tyyneydessään ollut miehen
enempää kuin naisenkaan näköinen.

Paksuihin huuliin oli veistetty ylimielinen ilme, ja niiden välistä
hohtivat valkeasta emaljista tehdyt hampaat; nenä oli kotkannenä,
avoimin sieraimin, jotka näyttivät hengittävän sisäänsä pyhää savua;
ja otsa, jonka keskellä oli tulipunaisen värinen naisen kädenjälki,
oli leveä, matala ja taaksepainunut. Juhlallisten ja tuuheiden
kulmakarvojen alta loistivat kalliista kivistä tehdyt silmät. Näistä
silmistä ja läpi koko naamion hohti valoa, tehden kasvot selviksi,
ikäänkuin fosforin voimasta, sillä kivi oli läpinäkyvää kuin hienoin
alabasteri, ja sen takana paloi kaksi lamppua, jotka kantoivat Auringon
ja Kuun nimiä.

Sellainen oli ensi kertaa näkemämme Nimettömän hengen kuva, jolla
oli kasvot, vaan ei ruumista; tuon hengen, Sydämen Suun, jonka
käskynalaisia olivat kaikki pienemmät jumalat, Taivaan Sydämen
ajatusten Tulkki, Voiman Herra, Auringon takainen pimeydessä
Vaeltaja, Kuoleman salaisuuksien Tutkija. Tällä jumalalla ei ollut
heihin nähden sääliä eikä vihaa, vaan asui se ikuisen tyyneyden ilme
kasvoillaan, niinkuin tämä kansa kuvitteli, pimeyden kodissa, katsellen
taivaallisten ja maallisten tapahtumain varjoa kuun peilistä ja
ilmoittaen niistä sielulleen Sydämelle. Naisen verisen käden merkki oli
lyöty hänen otsaansa, koska nainen on uudistuvan elämän tunnusmerkki,
ja käsi on tarkoituksen ja toimeenpanevan voiman merkki, ja jokainen
tarkoitus saavutetaan veren ja tuskan kautta.

Mutta Nimetön ei suorittanut mitään tarkoitusta -- se oli pienempien
jumalien tehtävä. Alussa ajatteli Sydän, ja Suu puhalsi henkäisynsä,
antaen elämän maalle ja pannen sen kiertämään taivaankappalten
keskellä, ja nyt katselivat silmät hymyten, kuinka se ja sen päällä
asuvat kulkevat loppuaan kohti, kunnes vihdoin entinen voima heikkenee
ja raukee. Kun, niin sanoivat papit, Sydän ja Suu ja Silmät alkavat
ajatella ja puhua ja tarkastella, nousee niiden käskystä uusi maailma
vanhan raunioilta ja uusi elämä siinä eläneiden haudoilta.

Siitäpä syystä tämä kansa, vaikka sen usko riutui riutuvan tarmon
mukana, tietämättä parempaa oppia, uskoi nimettömään kolminaiseen
Kohtaloon, jota se piti jumalien ja ihmisten valtiaana. Siksipä he myös
asettivat sukupolvia sitten tälle paikalle, jota me tulimme häväisemään
-- ja joka oli heille kaikkein pyhin maan päällä -- Sydämen, Suun ja
Silmien kuvat kohtalonsa tunnusmerkeiksi.

Kaikkein Pyhimmän katto, joka ei ollut suuri, oli holvimainen,
jäljitellen taivaan kantta, ja siinä näkyi kultainen aurinko,
hopeinen kuunsirppi ja lauma tähtiä. Seinät olivat läpeensä ihanaa,
kiilloitettua meksikolaista oniks-kiveä, miehenkorkuudelta täynnä
kultaisia kuvakirjoituksia ja pienempien jumalien kuvia. Kalusto oli
yksinkertainen, joku kummallisilla veistoksilla piirretty tuoli,
pieni pöytä, missä oli paperiarkkeja ja ruokokuituisia pensseleitä
sekä väriastioita, jommoisia tämä kansa käytti kuvakirjoituksissaan.
Siinä huoneen osassa vihdoin, mistä me olimme tulleet, oli musta,
yltympärinsä kultaisilla kuvakirjoituksilla piirretty marmorialttari,
ja tällä alttarilla oli joku silkkikankaan peittämä esine.

Hetken aikaa olimme äänettä, katsellen kaikkia näitä ihmeitä; tehtyään
hermostuneen liikkeen kuiskasi Mattai:

"Tehtäköön pian se, mitä olemme tulleet tekemään, sillä häväistys on jo
alkanut, ja on liian myöhästä epäillä enään."

Näin sanoen astui hän alttarin luo ja nosti esinettä peittävää
silkkivaatetta, paljastaen jaspiksesta tehdyn ja kultajuovilla
suonitetun sydämen. Sydämen keskellä näkyi pieni ja matala, kiveen
kaiverrettu kolo.

"Niin kertoo tarina", sanoi Mattai, puhuen yhä kuiskaten, "että kun
kysymyksenalaisen taikaesineen molemmat puolikkaat pannaan tähän
koloon, niin tunnusmerkki aukenee ja paljastaa sen, mitä Cucumatz
tuhansia vuosia takaperin sulki sen sisään, ja niin kertoo taru totena,
että tunnusmerkin reunoissa on kultaiset saranat. Toinen taikaesineen
puolikas on ollut tässä monia sukupolvia, kunnes Zibalbay vei sen
mukanaan, lähtiessään hakemaan toista puolikasta, eikä tunnusmerkki
kuitenkaan ole auennut. Olen kuitenkin varma sen aukenemisesta, kun
koko taikaesine pannaan paikalleen. Tässä on vielä seikka, joka
pelottaa enemmän kuin jumalien kosto, sillä jos olen osannut oikein
lukea -- se on kirjoitettuna tähän alttarin laitaan -- kertoo vanha
perintätieto, että jos tunnusmerkkiä siirretään siltä paikalta, missä
se on ollut niin monet vuodet, niin aukenee vesiportti, ja järven vesi
syöksyy kaupunkiin, hävittäen sen asukkaineen."

"Mutta eihän vesiportti voi aueta silloin kun se ei ole suljettukaan,
eikä vesi voi virrata kaupunkiin kuivana vuodenaikana, kun se ei ole
muurien tasollakaan", sanoi Maya.

"Eipä voikaan, neiti, mutta voi tapahtua jotain muuta. Miksi asetettiin
Sydän näin? Eikö liene ollut tarkoitus sellainen, että rukoilijat
äärimmäisessä hädässään voisivat valita mieluummin kuoleman kuin häviön
ja orjuuden? Ja oliko tämä valinta mahdollinen vain tulvakuukausina?
Olkaa varmat siitä, että jos jotkut hurjat ja häijyt kädet nostaisivat
tunnusmerkin alttariltaan, joko aallot syöksyisivät kaupunkiin tai
maanalainen tuli loimahtaisi esiin ja polttaisi koko kaupungin. Vaikka
tässä piileekin jotain, luulen ettei meillä ole pelon syytä, sillä
kirjoittaja mainitsee, että näin kamalat seuraukset aiheutuvat vasta
silloin, kun tunnusmerkki kannetaan pois alttariltaan. Ryhtykäämme
toimeemme. Muukalainen, antakaahan neiti Mayalle taikakalun
puolikkaanne, jotta hän voi liittää sen yhteen omansa kanssa määrätyssä
paikassa."

Nähtyäni peräytymisen liian myöhäiseksi, otin minä huoahtaen smaragdin
kaulaltani ja annoin sen Mayalle, joka asetti sen vastapuolikkaan
kanssa vieretysten vapisevalle kädelleen ja astui alttarin ääreen.
Hän pysähtyi hetkeksi ja kuiskasi sitten heikolla äänellä: "Kauhu on
vallannut minut, ja minä pelkään tehdä tätä."

"Mutta se on tehtävä, enkä minä tee sitä", sanoi Mattai, "muutoin on
mieletöntä viipyä täällä, joten paras on mennä takaisin, kuolemaan." Ja
hän katsahti minuun.

"En minä tee sitä", vastasin minä hänen katseeseensa, "en siksi, että
pelkäisin jumalianne, mutta pelkään omaatuntoani."

"Sitten minä teen", sanoi herra Strickland rohkeasti, "sillä minä en
pelkää kumpaakaan. Antakaahan koru minulle, Maya."

Maya totteli ja englantilainen laski taikakalun molemmat puolikkaat
tunnusmerkin vanhaan, määrättyyn loveen. Muistan, kuinka ne kilahtivat
kesken hiljaisuutta kiveä vastaan, jotta minä vallan hätkähdin.

Jonkun sekunnin olimme aivan hiljaa, tuijottaen kiihkein katsein
alttarille, mutta tunnusmerkki vain ei liikahtanut. Silloin minä sanoin:

"Tuntuu siltä, Mattai, kuin pitäisi Teidän kätkeä kirjoituksenne
jonnekin muualle, koska tuo sydän ei aukene, tai jos aukeneekin, meillä
ei ole avainta."

"Odottakaahan hiukan", sanoi englantilainen; "ehkä vieterit ovat
ruostuneet." Ja ennenkuin kukaan meistä ehti kieltämään häntä, painoi
hän peukalollaan smaragdin puolikkaita niin kovasti, että tunnusmerkki
tärisi marmorijalustallaan.

"Varokaa!" huusi Mattai, ja kun hänen äänensä kaiku kuoli, hypähdimme
kaikki hämmästyksestä, sillä ihme ja kumma! Sydän aukeni kuin kukka.

Hitaasti se aukeni, kunnes taikakalun puolikkaat putosivat alttarin
marmorijalustalle, paljastaen sisäänsä kätketyn, lampun valossa
kirkkaasti välkehtivän esineen. Astuimme lähemmäksi ja jäimme
peloissamme ja vaieten seisomaan, sillä sydämen ontosta sisustasta
hohti nelikulmaiseen, kuvakirjoituksella täytettyyn kultalevyyn
kiinnitetty punainen, ihmissilmän muotoinen jalokivi, joka näytti
tuijottavan katsojaan.

"Jos me tässä vielä seisoskelemme, alamme vähitellen pelätä",
sanoi englantilainen, katsahtaen sivulleen: "eihän punaisessa
silmänmuotoisessa kivessä ole mitään pelkäämistä."

"Jos niin ajattelette, valkoinen mies", vastasi Mattai, ääni hiukan
vavisten, "pankaa pyhä esine paikoilleen ja antakaa minulle tuo
kirjoitus. Seis! Ottakaahan tämä ensin ja pankaa se tunnusmerkin
sisälle, silmän paikalle", ja hän ojensi hänelle sepittämänsä levyn.

Englantilainen totteli eikä kummastellut sen enempää ottaessaan
hirveännäköisen jalokiven ja vaihtaessaan oikean väärään.

"Lukekaa se", sanoi Maya, kun Mattai oli saanut levyn; "osaattehan
lukea vanhoja kirjoituksia."

"Olisi parasta ehkä jättää lukematta", hän sanoi epäröiden.

"Ei", Maya intti, "olkaamme valmiit kuulemaan mitä pahinta. Lukekaa se,
minä pyydän."

Silloin Mattai luki matalalla ja juhlallisella äänellä seuraavat sanat:

"_Nukkunut Silmä herää ja näkee roistojen sydämen ja tarkoituksen.
Sanon, ettei kaupunkimme hävityshetkenä edes kaikki Pyhän Järven aallot
riitä huuhtomaan pois heidän syntiänsä._"

Kalpenivatpa silloin meidän kaikkien kuulijain kasvot, sillä vaikka
tämän kansan jumalat olivatkin vääriä, tunsimme kuitenkin oikean
profeetan puhuvan meille tuon kiroavan levyn kautta, sekä vetäneemme
päällemme mittaamattoman koston.

"Enkö sanonut teille, että olisi parempi jättää lukematta tuo
kirjoitus?" sai hengästyneenä Mattai sanotuksi, päästäen levyn
putoomaan kuin olisi se ollut käärme.

Sen kilahdus marmorilattiaa vastaan näytti herättävän meidät pahasta
unestamme, sillä herra Strickland kääntyi hänen puoleensa, sanoen
tuimasti:

"Mitä sillä väliä on, mitä siinä sanotaan, sillä Tehän olette
sepittänyt tämän niinkuin tuon toisenkin?"

"Oi! Jospa olisin niin tehnytkin", vastasi Mattai. "Kun meidän kaikkien
tuomiopäivä saapuu, silloin saatte kuulla, olenko minä sepittänyt tuon
kirjoituksen." Hän nosti sen lattialta, kätkien viittansa poveen ja
lisäten: "Sulkekaa sydän, valkoinen mies, ja antakaa takaisin jalokiven
osat omistajilleen."

Englantilainen totteli, peittäen tunnusmerkin silkkikankaalla, niin
että alttari oli entisensä näköinen.

"Lähtekäämme pois", sanoi Mattai, "ja iloitkaamme, vaikka tuo silmä
näkikin roistotyömme, ettei ainakaan ihmissilmä sitä nähnyt. Varmasti
kostavat jumalatkin, mutta ihmiset kostavat pian."

Samassa aioimme lähteä Kaikkein Pyhimmästä, mutta äkkiä Maya kirkasi
ja olisi kaatunut maahan, ellei herra Strickland olisi häntä tukenut.
Olipa hänen syytä huutaakin, sillä salaoven kapeassa aukossa, mistä
mekin olimme tulleet, seisoi, kuin kirstussaan ruumis, valkoinen haamu,
jota ensin luulin kostavaksi aaveeksi, sillä niin aavemaiset olivat
hänen vaatteensa, valkoinen tukkansa ja partansa ja laihat, ankarat
kasvonsa. Tuossa tuokiossa olin varma, että se oli haamu, Zibalbayn
haamu, tai paremminkin hänen ruumiinsa, joka oli palannut kuolon
rajalta katselemaan meidän pyhän häväistystämme, ennenkuin astuisi
ainiaaksi sen rajan tuolle puolen.

Niin, se oli Zibalbay, sillä vaikkakin hän oli ollut näennäisesti
tunnoton, toimivat hänen aistimensa kumminkin, ja voi! mitä mahtoikaan
hän, tuo Nimettömän jumalan ylipappi kärsiä, kuullessaan meidän
Kaikkein Pyhintä koskevat petolliset aikeemme. Jätettyämme hänet,
vapautti raivo ja epätoivo hänen jäykät jäsenensä ja antoi hänelle
voimaa seurata meitä, vaikkeikaan hänen kielensä kahleet päässeet
vapautumaan. Hän oli seurannut; tuskallisesti oli hän hoiperrellut
alas rappuja, pitkin käytäviä ja läpi avoimien ovien, sillä hän tunsi
tien pimeässäkin, kunnes pääsi vihdoin Kaikkein Pyhimmän salaovelle.
Tässä hänen voimansa taaskin pettivät; voimatta puhua tai liikahtaa oli
hän, nojatessaan seinää vastaan, siitä nähnyt ja kuullut kaiken mitä
tapahtui ja mitä puhuttiin.

Oi! En koskaan unhota hänen vapisevien kasvojensa raivoa tai hänen
tuskallisten silmiensä kauhua, kun ne kohtasivat meidän katseemme.
Ei mikään kirous olisi voinut olla niin kamala, kuin hänen tyttäreen
suunnattu katseensa. Ei raivostunut jumala eikä paha henki olisi
voinut näyttää kamalammalta kuin tuon kuolevan, jumaliensa kunniaa
kuollessaankin suojelevan miehen pitkä hahmo, jumaliensa kunniaa,
jonka me olimme häväisseet muinaisessa kaikkein pyhimmässä paikassa.
En koskaan ole nähnyt sellaista hirveää näkyä, ja minä rukoilen ettei
minun tarvitsisi enään nähdä sitä tässä, enempää kuin tulevassakaan
maailmassa.

Kuoleva Zibalbay näki kauhumme ja viimeisin voimin laahusti hän
tytärtänsä kohti, kuihtuneet kätensä pään päällä. Hetken seisoi hän
tyttärensä edessä, kun tämä retkotti rakastajansa käsivarrella,
katsellen isäänsä kuin lintu käärmettä. Sitten purskahti verensekainen
vaahto isän huulilta ja hän vaipui kuolleena tyttärensä jalkoihin,
kuollen keskellä hiljaisuutta, joka oli kamalampi kuin mikään ääni.

Mitä sitten tapahtui, on turhaa minun kirjoittaa. Minä en totta tosiaan
voi. Niin suuri oli hetken kauhu ja niin korkea oli henkisten voimieni
jännitys näinä tunteina, että muistan vähän, mitä tapahtui Zibalbayn
kuoltua, kunnes löysin itseni hengästyneenä vankikomeroni vuoteelta.

Jotenkuten tyynnyttelimme ja rauhoitimme Mayaa. Jotenkuten pääsimme
pois tuosta vihatusta kaikkein Pyhimmästä, ja hitaasti nousten
kuljetimme Mayaa ja hänen kuolleen isänsä ruumista ahtaita portaita ja
käytäviä ylös halliin, pannen ruumiin omaan vuoteeseen. Silloin jätti
Mattai meidät, enkä minä muista mitään seuraavaan aamuun asti, jolloin
tuli ylimyksiä ja lääkäreitä tarkastamaan kuolleen päällikön ruumista
ja palsamoimaan sitä hautausta varten.

Seuraavat kaksi päivää kuluivat vaikeasti meiltä kolmelta, sillä
vankilamme äänetön synkkyys ja tuon kaamean yön muistot vaivasivat
meitä. Mayan ja hänen isänsä välinen rakkaus ei ollut koskaan ollut
syvä, sillä heidän mielipiteensä eivät käyneet yksiin. Nyt Maya
kumminkin suri häntä, enin ehkä siksi että isä oli kuollut vihoissaan,
kiroten hänet. Asteettain hän vapautui ylivoimaisesti tunnusmerkin
ennustusta lukiessa syntyneestä pelostaan. Mutta isänsä kirousta ei
hän koskaan saanut mielestään, ja vaikka hän yritti kestää kaiken
rakkautensa ja englantilaisen takia, luulen tuon kirouksen olleen
varjon lailla hänen tiellään.

"Oi, miksi rakastuinkaan Teihin?" hän tuskissaan huudahti "Mitä on
Teillä tekemistä minun kanssani, joka olen heimoni, lakini, kohtaloni
käskettävissä?" Mutta siitä huolimatta rakasti hän englantilaista
vieläkin enemmän.

Minä olin myöskin onneton, sillä vaikken juuri uskonutkaan
enteisiin tai kuolleiden profeettain loruihin ja elävien veijarien
konnankoukkuihin, tunsin kumminkin minuun jo muinoin liittyneen huonon
onnen yhä vielä seuraavan. Kaikki asiani olivat menneet myttyyn;
Zibalbay oli kuollut, ja nainen, tuo väistämätön, oli anastanut
ystäväni sydämen ja laahasi minut suunnitelmineni tunteittensa
pyörteeseen, missä niiden oli pakko hukkua. Säilyttäen yhä rotuni
ominaisen rauhallisuuden minä kannoin nämä salaiset huoleni
miten parhaiten taisin, mukautuen rakastaviin, jotka voitettuaan
vaikeutensa luonnollisestikin välittivät vähän minusta ja rauenneista
suunnitelmistani.

Vihdoin vietiin Zibalbayn kullattuihin kuolinliinoihin kääritty ruumis
pois ja sijoitettiin suurella loistolla ja juhlallisuudella esi-isiensä
ruumiiden joukkoon Kuolleiden Kammioon. Maya luonnollisestikin itki,
mutta minä puolestani iloitsin, että hänet lopultakin vietiin pois. Ja
niinpä luulen englantilaisenkin iloinneen; hänenkin henkiset voimansa
olivat alkaneet lannistua niin paljon surun ja koettelemuksen keskellä.

Tuona päivänä -- se oli juuri ennen Vetten Nousuyötä, jolloin piti
astua Sydämen Neuvoston eteen Kaikkein Pyhimpään -- tuli Tikal
katsomaan meitä. Mayalle hän kumarsi hiukan, mutta englantilaiseen
ja minuun heitti hän vihaisen katseen -- katseen, joka ilmaisi hänen
halunsa tappaa meidät, jos vain olisi uskaltanut. Ensin lausui hän
hienoin sanoin ja kulunein kohteliaisuuksin myötätuntonsa isän kuoleman
suhteen. Maya kiitti tästä ja lausui erään oman kansansa sananlaskun,
joka tarkoitti samaa kuin että toisen kuolema on toisen elämä.

"Isänihän oli Teidän vihamiehenne, Tikal", hän lisäsi, "ja kun hän on
pois tieltä, saatte Te nukkua ja hallita rauhassa."

"Ei aivan niin, armollinen neiti", hän vastasi, "koska hän jätti
jälkeensä vieläkin vaarallisemman vallankilpailijan, nimittäin
Teidät. En tahdo salata Teiltä, Maya, sitä mitä kuitenkin kohta
saatte kuulla, että suuri kansanosa ja samalla joukko ylimyksiä
syyttää minua isänne murhasta ja vaatii minua erotettavaksi ja Teitä
valittavaksi Sydämen Kaupungin päälliköksi. Joku päivä sitten olisin
minä voinut saada heidät vaikenemaan surmauttamalla teidät, mutta
nyt se on liian myöhäistä, koska Aika on tullut avuksenne, ja minä
saisin, surmattuani Teidät, itse kärsiä saman kohtalon. Kun viimeksi
olin täällä, serkku, tein Teille erään kysymyksen, johon Te lupasitte
vastata isänne joko toivuttua tai kuoltua, ja tänään olen tullut
kuulemaan tuota vastausta. Zibalbayn eläessä tarjosin hänelle ja
Teille Teidän kädestänne paljon ja tein tarjoukseni vapaasti. Niin
korkeaksi arvioin Teidät, että olin valmis luopumaan vallastani ja
antamaan isänne rikkoa lakeja, sekä vetämään päälleni Mattain, hänen
tyttärensä ja puolueensa ikuiset vihat. Nyt minun on tehtävä matalampi
tarjous: Teille yhtä suuri valta kuin itselleni ja näille ystävillenne
mitä ikinä he haluavat. Jos kieltäytyisitte, on siitä tämä seuraus:
kansalaissota puhkeaa kaupungissa, kunnes toinen tai toinen on
kukistettu, ja nämä muukalaiset surmataan. Mutta, Maya, minä pyydän,
ettette kieltäytyisi, sillä minulla on Teille tarjottavana vieläkin
enemmän -- kuolematon rakkauteni. Pienestä lapsesta asti olen Teitä
aina rakastanut, Maya, vaikka Te olettekin minua kylmästi kohdellut;,
ja päivä päivältä rakastan minä Teitä yhä enemmän. Minä tosiaankin
luulin että Te ja isänne kuolitte noihin erämaihin, sillä minä uskoin
Mattaihin, jonka minä nyt tiedän konnaksi, hän kun vannoi kaiken
tähdistä lukeneensa. En sittenkään olisi tahtonut mennä naimisiin
toisen naisen kanssa, sillä sydämeni suri Teidän menetystänne, ellei
Mattai olisi määrännyt tätä avioliittoa nimenomaiseksi ehdoksi, jota
täyttämättä minun ei tarvitsisi toivoa pääseväni päälliköksi, koska
minulla oli monta kadehtivaa vihamiestä. Kunnianhimo saattoi minut
suostumaan, ja katkerasti olen saanut katua heikkouttani kaiken aikaa;
sillä vaikka tuo vaimokseni kutsuttu nainen rakastaakin minua, vihaan
minä häntä ja tahdon keinolla millä tahansa päästä eroon hänestä.
Antakaa anteeksi, että olen rikkonut Teitä vastaan, ja muistakaa
vain, että muinoin rakastin ja palvelin Teitä niinkuin Teitä taaskin
tulevaisuudessa rakastan ja palvelen; ja Tehän saitte oikeastaan tämän
sekaannuksen syntymään, sillä vaikka tein voitavani ja rukoilin Teitä
jäämään, päätitte kumminkin lähteä isänne mukana tuolle erämaamatkalle.
Olen puhunut, ja kiitän Teitä siitä tarkkaavaisuudesta, jolla olette
kuunnellut minua."

"Olette puhunut, serkku", Maya vastasi, "ja sananne ovat olleet
kohteliaita. Jos ymmärrän Teitä oikein, olitte joku päivä takaperin
epätietoinen siitä, eikö olisi paras surmata minut tähän synkkään
holviin."

"Jos valtioviisaus toikin sellaisen ajatuksen mieleeni, Maya, niin ehti
rakkaus sen peruuttaa", hän vastasi hämmentyen.

"Myönnätte siis niin olleen", hän sanoi. "No, saattaa taas tulla
päivä, jolloin valtioviisaus tuo tämän ajatuksen, eikä väsynyt rakkaus
ole kyllin lämmin peruuttamaan sitä. Kuulostaa siltä, että vielä
nytkin toimittaisitte tovereitteni kuoleman, jos antaisin kieltävän
vastauksen."

"Jos annatte kieltävän vastauksen, Maya, ehkä siihen on Teillä oma,
salainen syynne" -- ja hän muljautti vihaisen katseen englantilaiseen
-- "joka samainen syy saattaa minut heidät surmaamaan, tai ainakin
toisen heistä."

"Olkaa varma siitä, Tikal", hän vastasi terävästi, "että tuollainen
teko katkaisisi ikipäiviksi toiveenne saada minusta vaimo itsellenne.
Kuulkaahan. Olen kuullut sananne, ja ne ovat minua jonkunverran
liikuttaneet, sillä otaksun, vaikka olette rikkonutkin isälleni tekemän
valan ja minulle vannomanne uskollisuuden, että sisäinen rakkautenne
on ollut rehellinen. En voi mitenkään vielä antaa Teille vastausta,
vaan pikemminkin jumalat. Huomisiltana kokoonnumme Sydämen Neuvoston
istuntoon, ja Te itse saatte panna Kaikkein Pyhimmän alttarilla
olevaan tunnusmerkkiin taikakalun molemmat puolikkaat, joita olemme
etsineet niin kaukaa. Silloin, kuten isävainajani luuli -- ja hänellä
oli taivaan viisaus -- ilmoittaa jumala tarkoituksensa tavalla tahi
toisella ja osoittaa palvelijoilleen, miksi kaiken on täytynyt tapahtua
ja miten kukin voi täyttää hänen tahtonsa. Tuo tahto, serkku, eikä
omani, ohjaa minua tässä ja kaikessa muussa."

Tikal mietti hetken ja vastasi: "Ellei koko juhlallisuus johda
mihinkään, ja jumalan oraakkeli pysyy äänettömänä -- mitä sitten?"

"Sitten, Tikal", Maya sanoi lempeästi, "voitte minulta uudelleen kysyä,
tahdonko tulla vaimoksenne, ja ehkä, jos Neuvosto sen sallii, minä en
vastaa silloin kieltävästi. Hyvästi nyt, sillä suruni ei vielä ole
hälvennyt, enkä jaksa keskustella enään."



KAHDESKYMMENES LUKU.

Sydämen Neuvosto.


Tikalin mentyä istuin minä vaieten, sillä vaikka henkemme pelastus ja
Mayan lemmenunelmat olivatkin välttämättömiä, ei tällainen juonittelu
miellyttänyt minua, enkä minä voinut keskustella kevyin sydämin. Mutta
herra Strickland sanoi:

"Toivon ettei tuo Mattai-roisto ole muuttanut mieltään tahi mennyt
Tikalin puolelle ja pistänyt jotain muuta ennustusta tunnusmerkin
sisälle. Silloinpa Te, Maya, jouduttekin sanoistanne kiinni, ja asiat
käyvät kahta kauheammiksi."

"Toivon samaa, eikä se ole luultavaakaan", hän vastasi hätkähtäen,
sitten lisäsi hän vuolain tunteenpurkauksin:

"Miksi katsotte minuun noin soimaten, Ignatio? Ei, älkää vastatko,
sillä minä tiedän. Siksi että pidätte minua petturina ja valehtelijana
ja sanotte hiljaa sydämessänne. 'Siinä on naisen kunnia. Niin
menettelisi jokainen nainen kiusauksen hetkellä!' Ignatio, kaikessa
käytöksessänne vihaatte ja halveksitte Te meitä naisia, pitäen meitä
itseänne alempina olentoina, kuin käärmeinä tai salahautana Teille. No,
jos niin onkin, tällaisiksi meidät luotiin, ja voimmeko kiistellä sen
kanssa, joka loi meidät? Mutta jossakin suhteessa olemme me suurempia
kuin te, vaikkakin te voitte sanoa itseänne kunniallisemmiksi. _Te_
ette olisi uskaltanut rakkautenne takia sitä kuin minä olen uskaltanut;
_Te_ ette olisi uskaltanut perinpohjaisesti loukata kansanne jumalaa,
verenne vaistoa ja nuoruutenne oppeja. Ette, _Te_ olisitte istunut
hiljaa ja käsiänne väännellen katsellut rakastettunne perikatoa ja
sitten silmänne taivaalle kohottaen sanonut: 'Sitä ei voi auttaa, hyvä
niin; olen ainakin puhdas Taivaan silmissä!' Olkoon niin. Minä, Maya,
olen aivan erilainen; minä olen uskaltanut kaiken tämän ja iloitsen
siitä, vaikkakin _Te_ tuijotatte minuun synkin katsein. Miksi en
sitten iloitsisi? Eikö rakkauteni ole kaikki kaikessa minulle, ja onko
häpeällistä, että niin on laita? En usko enään tuohon tuntemattomaan
jumalaan; miksi arastelisin siis loukata häntä? En tahdo nähdä rakkaani
joutuvan kuolemaan ja itseni vieläkin pahempaan. Voinko rikkoa sillä
kansaani vastaan, että otan puolisokseni ylhäisemmän miehen kuin he
ovat? Lakatkaa siis soimaamasta minua katseillanne; tai säälikää
mieluummin minua, sillä vavistukseni on suuri, ja kosto varmaan kulkee
kantapäilläni. Kohdatkoon se, jos niin on, minua, mutta ei Teitä, oma
rakkaani -- oi! ei Teitä --" ja siinä samassa hän unohti tuskansa ja
vaipui itkien englantilaisen syliin.

Menin huoneen toiseen päähän ja istuin lukemaan löytämiämme tämän
kansan vanhoja kirjoituksia. Tämä olikin jokapäiväinen hommani, sillä
huomasin noiden rakastavaisten haluavan olla yksin, ellei ollut
kysymyksessä suunnitelmien teko ja neuvonanto.

Juopa syntyi noina päivinä minun ja englantilaisen välille;, sillä
vaikkei hän sanonutkaan mitään, oli hänkin suutuksissaan siitä, etten
hyväksynyt tuota pimeätä liittoa, jossa olimme osallisina, ja Maya oli
purkauksellaan saanut hänet täydellisesti puolelleen. Eikä ihmekään.
Kun nyt muistelen menneitä aikoja, en moiti heitä kumpaakaan tai
ajattele heidän tehneen väärin. Luulen, ettei todellinen tunteeni ollut
suuttumusta juonta kohtaan, jonka voi ehkä saada anteeksi, koska siitä
riippui niin paljon, vaan voittamatonta pelkoa, että joku inhimillinen
tai pirullinen voima kostaisi tuon juonen. Sillä, kuten tiedämme,
pahoilla hengilläkin on valtaa meihin, jos taistelemme heidän aseillaan
maailmassa.

Seuraavana päivänä toivat palvelijamme puhtaat viitat kaikille meille,
ja Mayalle sitä paitsi erinäisiä ruhtinaallisia koristuksia. Puimme
ne illansuussa päällemme ja odotimme. Tunnit kuluivat, ja vihdoin
avautuivat kupariovet ja joukko asemiesten seuraamia ylimyksiä
astui eteemme, ilmoittaen saaneensa toimeksi viedä meidät Kaikkein
Pyhimpään. Sanoimme sen tuntuvan meistä erittäin mieluiselta, koska
olimme perinpohjin kyllästyneet elämään pimeässä kuin rotat, ja jonkun
minuutin kuluttua kapuilimme jo ylös portaita, pyramiidin huippua kohti.

Pääsimme sinne ja näimme yllämme kimmeltävän tähtitaivaan, tuntien
kasvoillamme tuulen leyhyn, eivätkä minusta taivaan tähdet koskaan ole
tuntuneet ihanammilta eikä yön ilma suloisemmalta. Vartiohuoneesta
astuimme pyramiidin kaltevan laidan portaille ja aloimme laskeutua
niitä.

Portaiden juurelta me käännyimme oikeaan ja saavuimme ihanalle,
pyramiidin länsiseinän keskessä olevalle kupariselle kaksoisovelle,
jota vartioi pieni sotilasjoukko, tervehtien meitä. Ovien takaa avautui
lampuin valaistu, hiotusta marmorista tehty vankilamme kaltainen suuri
sali, jonka sivuseinillä oli virkamiesten makuuhuoneisiin johtavia
ovia. Tämän huoneen kynnyksellä odottivat meitä puhtaan valkoisiin
vaatteisiin puetut papit, joiden huostaan meitä tähän asti tuonut
ylimysjoukko luovutti meidät.

Kulkien laulavien pappien ympäröiminä me astuimme poikki salin ja
tulimme toiselle, hieman pienemmälle ovelle. Tämän takana oli jyrkän
kaltevia käytäväsokkeloita, joita kulki joka suuntaan pyramiidinalaisen
vuoren uumeniin. Nämä käytävät olivat niin sekavia ja monilukuisia,
että tuntemattoman olisi lampun valossakin ollut mahdoton löytää
perille.

Näitä käytäviä kulkivat oppaamme erehtymättä, kääntyen milloin oikeaan,
milloin vasempaan, kunnes vihdoin pysähtyivät avonaisen, kultalevyllä
päällystetyn oven eteen, jonka takana oli Sydämen kaupungin
lähinnä pyhin paikka. Sillä huoneella oli kolmenlainen tarkoitus:
se oli oikeussali, ylimysten kappeli sekä kaupungin kuolleiden
päälliköiden hautakammio. Tässä kaameassa holvissa, kukin omassa
komerossaan puolisonsa kera, seisoivat pyhän kaupungin muinaisten
hallitsijain ruumiit, kukin oman muotonsa mukaisessa kultaisessa
arkussaan, nimi, ikä, kuolinpäivä sekä lyhyt kertomus kaikesta siitä
hyvästä tai pahasta, mitä hän oli eläissään toimittanut, merkittynä
kuvakirjoituksin hänen rintaansa. Siinä seisoivat he ikuisesti, nuo
kultaan valetut miehet ja naiset, ja heidän kulmainsa alta kimalsivat
smaragdiset valesilmät. Vaikka komeroita olikin paljon huoneessa, oli
kussakin jo oma asujansa; ja viimeisessä sopessa -- lähinnä ovea -- oli
vastatullut. Siinä oli kultakotelossaan Zibalbayn ruumis, vaimonsa,
Mayan äidin vieressä.

Hetken aikaa katseli Maya äänettä vanhempiensa ruumiita ja huoaten
jatkoi matkaansa, sanoen minulle: "Katsokaa, tämä kuolleitten kammio on
täynnä; siellä ei ole enään paikkaa minulle eikä minun jälkeläisilleni,
ja se on varmasti paha merkki. No", hän jatkoi huoahtaen, "mitä sillä
väliä, mihin he panevat meidät kuoltuamme! Minä puolestani nukkuisin
mieluummin maassa tai järven pohjassa kuin seisoisin ikuisesti
kultakotelossa, tuijottaen pimeyteen jalokivisilmin. Niin, jos voisin,
valitsisin maan mullan, joka minut synnyttikin, sillä se kasvattaisi
kukkia tomustani."

Astuimme ohi vainajain kultaisen joukon, joka näytti tuijottavan
meihin, kunnes sivuutimme taustalla olevan tuomioistuimen ja pääsimme
pienen oven luo, jonka päällä paloi suuria lamppuja. Tätä ovea vartioi
kaksi pappia paljastetuin miekoin, jotka he nostivat meitä kohti,
merkiksi että meidän oli pysähdyttävä.

Tähän asti seuranneet papit jäivät tuomioistuimen taakse ja me jäimme
yksin.

"Sanokaa tunnuslause, ovenvartijat", sanoi Maya.

Silloin toinen miekkamies päästi hiljaisen, lapsen valitusta
muistuttavan äänen. Kun hän puolen minuutin väliajoin oli uudistanut
merkkinsä kolmasti, vastasi sisältä toinen, äänekkäämpi huuto samalla
nuotilla. Samassa avautui ovi ja ankarannäköinen, kaljupää mies astui
siitä.

"Keitä Te olette, jotka pyritte päästä Kaikkein Pyhimpään?" hän kysyi;
"oletteko jumalia vai paholaisia, miehiä vai naisia?"

"Meitä on kaksi miestä ja yksi nainen", vastasi Maya, "Sydämen pappeja
ja papittaria, ja tulemme oikeutemme mukaan kuulemaan tuomiotamme
Sydämen Neuvostolta."

"Tunnetteko Sydämen tunnussanat, Veljeyden, Yksimielisyyden ja
Rakkauden tunnussanat, koska uskallatte seistä Kaikkein Pyhimmän
kynnyksellä, jonka yli astuminen tuo kuoleman tietämättömälle?"

"Tunnemme kyllä", vastasi Maya. Ja yksitellen me lausuimme tunnussanat.

"Tunnetteko Sydämen salaiset tunnussanat, koska uskallatte astua yli
tämän kynnyksen?" hän kysyi taasen. "Muutoin saatte kääntyä takaisin ja
kuulla tuomionne yleisessä tuomioistuinsalissa."

"Tunnen ne", vastasi Maya, "ja vastaan näiden seuralaisteni puolesta.
Sallikaa minun astua sisään ja näiden miesten myös, sillä olen täällä
vanhan lain oikeudella ja taidan sekä ulkonaiset tunnuslauseet että
sisäiset salatiedot."

Silloin mies väistyi ja ovi pamahti kiinni hänen takanaan. Pian palasi
hän takaisin ja sanoi:

"Olen ilmoittanut Neuvostolle, ja Neuvosto sallii teidän astua sisään."

"Seuratkaa minua", sanoi Maya meille, "ja älkää vastatko mitään,
ennenkuin olen puhunut puolestanne."

Papit laskivat miekkansa, ja kun olimme kulkeneet ovien läpi -- niitä
oli kaksi, välillään lyhyt käytävä -- huomasimme taaskin seisovamme
Tuntemattoman jumalan naamion alla. Mutta tällä kertaa ei Kaikkein
Pyhin ollut enään tyhjä.

Pienen alttarin takana oli kolme tuolia, ja niillä istui kummallisissa
puvuissa, kullassa ja jalokivissä Tikal, Mattai ja Nahua, joka oli
ainoa läsnä oleva nainen. Alttarin edessä oli avoin paikka ja siinä
istuivat ympyrässä arvonsa mukaisesti Sydämen Veljet, luvultaan
kolmekymmentäkuusi.

Mayan johdolla me astuimme alttarin edessä olevalle paikalle ja
seisoimme siinä ääneti. Ei ainoakaan läsnäolija välittänyt meistä. He
eivät näyttäneet huomaavan meitä, vaan istuivat pää kumarassa, kädet
rinnoilla ristissä. Vihdoin nousi yksi Veli -- ovea lähinnä oleva ja
sama, joka oli tehnyt kysymyksiä meille -- ja sanoi, Tikalin puoleen
kääntyen:

"Sydämen Haltija, eräs oikeutensa mukaan seuraamme kuuluva seisoo
edessänne, ja hänen mukanaan kaksi, jotka hän takaa ja jotka, vaikka
ovatkin muukalaisia, minä tutkittuani käskynne mukaan olen huomannut
Sydämen Veljiksi, vaikkenkaan mitään muuta heistä tiedä. Suvaitkaa
tutkia heitä heidän takaajansa kautta, jotta heidän suunsa avautuisi ja
heidän pyyntönsä tulisivat Neuvoston kuuluville."

Tällöin nousi kaksi veljeä sitomaan englantilaisen ja minun silmät,
jottemme näkisi pyhiä toimituksia, joista minä kyllä olin täysin
selvillä; Mayaa he eivät sitoneet. Sitten kuulimme Tikalin kysyvän:

"Mitkä ovat teidän nimenne, te muukalaiset meidän silmissämme?"

Emme vastanneet, sillä kuulimme äänen kuiskaavan ja käskevän meitä
vaikenemaan.

"Meidän nimemme ovat 'Meren Poika' ja 'Ignatio Vaeltava'", vastasi
Mayan ääni.

"Meren Poika ja Ignatio Vaeltava, miksi tulette tänne", kysyi
Tikal, "läpi portin johon on kirjoitettu: 'Kuolema Muukalaiselle ja
Tietämättömälle'?"

"Koska meillä on pyyntö pyydettävänä, tarjous tehtävänä ja koska,
vaikka asuntomme onkin loitolla täältä, olemme Sydämen palvelijoita",
vastasi Maya.

"Miten tulitte tänne?"

"Sydän johti, Suu kuiskasi ja me seurasimme Silmien valoa."

"Näyttäkää meille Silmien valon merkki, tai kuolkaa tähän maailmaan."

Syntyi hiljaisuus, ja vaikkemme voineet nähdä, näytti Maya puolestamme
merkin.

"Näyttäkää minulle toinen merkki, Suun merkki, tai kohdatkoon teitä
Suun kirous, sekä kuolema tässä ja tulevassa maailmassa."

Taaskin syntyi hiljaisuus.

"Näyttäkää minulle Sydämen merkki, kolmas ja suurin merkki, tai
ajattelee Sydän tuomion teille ja te kuolette tähän ja tulevaan
maailmaan sekä kaikkiin sen jälkeen tuleviin maailmoihin, taikka teidät
heitetään Valon ja Pimeyden välille ja hukutetaan Taivaan ja Helvetin
väliseen tulivirtaan."

Kuulimme kahinaa, kuin olisi koko seurue noussut seisomaan ja
liikehtimään, ja samassa irroitettiin siteet silmiltämme.

"Muukalaiset", sanoi Tikal, "suunne on avattu puhumaan Kaikkein
Pyhimmässä, vanhojen muotojen mukaisesti, ja Neuvosto on oikeutettu
kuulemaan pyyntöänne. Puhukaa siis ilman pelkoa."

Silloin minä sanoin:

"Veljet -- sillä minä uskallan teitä sillä nimellä kutsua, koska
minäkin, vaikka olen muukalainen, kuulun Sydämen Veljesliittoon,
minkä minä voin näyttää toteen teille, jos niin tarvitaan niin! ja
olen korkeampi-arvoinen kuin yksikään läsnäolija, ellei ole puhe
Teistä, oi Sydämen Haltija: omasta puolestani, seuraamme kuuluvan
veljeni puolesta, ja Mayan, Sydämen Ruhtinattaren, teidän entisen
hallitsijanne tyttären ja hänen valtansa perijättären puolesta minä
esitän pyyntöni teille. Väitetään meidän kolmen, sekä kuolleen, siis
tuomionne ulkopuolella olevan Zibalbayn rikkoneen tämän kaupungin
lakeja -- me uskaltamalla astua sen porteista sisälle, sekä Zibalbay ja
neiti Maya johtamalla meidät noiden porttien luo. Tämän rikoksen takia
olisi meidät surmattu viikko sitten pyramiidin huipulla, ellei neiti
Maya olisi vedonnut siihen oikeuteen, että asiamme voitiin ratkaista
vain tämän korkean istuimen edessä. Mayan ja hänen isänsä suhteen tämä
myönnettiinkin, ja minä anon, että sama armollisuus osoitettaisiin
minulle ja veljellenikin."

"Millä perustuksella pyydätte sitä, muukalainen?" kysyi Tikal.

"Sillä perustuksella, että olemme Sydämen salaisimman ryhmän Veljiä
emmekä niinmuodoin ole tehneet rikosta tullessamme tähän kaupunkiin,
joka on vapaa meille arvomme ja asemamme nojalla."

Neuvoston keskuudesta takaani kuului silloin mumina "Totta", ja
Tikalkin sanoi "Totta", lisäten kuitenkin: "Jos olette Sydämen
salaisimman ryhmän Veljiä, olette vapaat syytöksestä; mutta ensin on
teidän näytettävä tuo väite toteen, ja sitä ette toistaiseksi vielä ole
tehneet. Salaisen ryhmän veli tietää kaikki salamenot ja voi vastata
salaisiin kysymyksiin. Pannaanpa Teidät koetukselle, mutta valkoisen
miehen on ensin poistuttava Kaikkein Pyhimmästä, sillä tässä asiassa on
kunkin puhuttava itse puolestaan."

Näin ollen vietiin englantilainen pois, ja kun ovet oli suljettu ja
lamput himmennetty, astui esiin vanhin ja tietorikkain neuvosmies
ja tutki minua monin kysymyksin, joihin kaikkiin minä vastasin
epäröimättä. Sitten käskivät he minut alttarin ääreen avaamaan Sydämen
Haltijana Sydäntä. Minä seurasin käskyä, vaikka jälkeenpäin minulle
kerrottiinkin, että minun juhlamenoni erosivat joissakin kohdissa
heidän menoistaan. Otinpa minä silloin puhevuoron ja kyselin heiltä,
kunnes lopulta ei kukaan osannut vastata minulle -- ei edes ylipappi
eikä Mattaikaan. He tunnustivatkin minut nöyrästi tietorikkaimmaksi
heistä kaikista, ja tämän tietoni takia pidettiin minua tästä lähtien
suuressa kunniassa Sydämen Kaupungissa.

Minulle annettiin heti istuin Veljien kesken -- ylipapin ja
ylivirkamiesten jälkeen korkein -- ja englantilainen tuotiin sisään.

Hän astui sisään alakuloisena ja Mayan ja minun katsellessa levottomina
alkoi tutkiminen. Se ei kestänyt kauan. Jo toisella kysymyksellä hän
hämmentyi, käytti kiukuissaan englantilaisia ja espanjalaisia sanoja ja
sekaantui kokonaan.

"Veljet", sanoi Tikal -- ja hänen puhuessaan välähti ilo hänen
silmissään -- "tuntuu siltä, ettei meidän tarvitse enään nähdä vaivaa
tuon petturin takia. Uskaltamalla tunkeutua meidän kaupunkiimme on hän
ansainnut kuolemanrangaistuksen; hän on lisännyt rikoksensa suuruutta
väittäessään kuuluvansa Veljesliittoomme, jonka yksinkertaisinta
tunnussanaa hän ei edes tiedä. Onko tahtonne että hänet surmataan? Jos
on, lausukaa tuomionne."

Silloin nousi Maya peloissaan, mutta minä annoin hänelle merkin pysyä
hiljaa ja sanoin:

"Kuulkaa minua, ennenkuin lausutte tuon kamalan, peruuttamattoman
sanan! Tämä mies kuuluu salaiseen Veljesliittoomme, vaikkei hänelle
muodollisesti ole selitetty kaikkia sisäisiä menoja, ja on unohtanut ne
salatiedot, jotka hänelle opetettiin Liittoon joutuessaan. Kuulkaahan,
niin minä kerron miten hän on joutunut Sydämen Liiton jäseneksi."

Sitten minä kerroin heille, miten englantilainen pelasti minut, sekä
myös, miten tulimme tavanneeksi Zibalbayn, sekä matkamme Sydämen
Kaupunkiin, puhuen tunnin aikaa heidän kuunnellessaan tarkkaavaisina.

Kun olin lopettanut, keskustelivat he englantilaisen kohtalosta ja
päättivät -- vaikka vain yhden äänen enemmistöllä -- että ellei minulla
olisi mitään muuta hänen puolustuksekseen, olisi hänen ilman muuta
kuoltava.

"On minulla vielä muutakin, ennenkuin langetatte tuomionne", sanoin
hädissäni ja epätoivoissani (valehdellen, pelastaakseni rakkaan
ystäväni -- niin, minä joka olin soimannut Mayaa samasta syystä),
"vaikkakin se läheisemmin koskee uskontonne kuin Liittomme salatietoja.
Zibalbay-vainaja vakuutti, että kun vanhan taikakalun molemmat
puolikkaat -- Yö ja Aamu, jotka yhdessä tekevät täyden Päivän --
pannaan paikalleen tunnusmerkkiin, jonka ne täyttivät, ennenkuin kansa
hajaantui, niin silloin selviää, mikä osa kummallakin kulkurilla on
tulevissa kohtaloissa. Tässä mielessä teki Zibalbay matkansa, ja katso!
tässä se on, mitä hän lähti hakemaan!" Vedin näkyviin taikaesineen
povestani ja jatkoin:

"Ottakaa se, Tikal, sillä minä luovun siitä, ja pankaa se
vastapuolikkaansa kanssa vartavasten tehtyyn paikkaan, jotta
kuulisimme, ja koko kansa kuulisi, kuinka paljon totta Zibalbayn
näyissä on."

"Niin tahdomme tehdä", vastasi Tikal, ottaen smaragdi-puolikkaan, sekä
Mayalta vastapuolikkaan. "Vartioitakoon valkoista miestä, Meren Poikaa,
Kaikkein Pyhimmän ulkopuolella, siellä hänellä on aikaa valmistautua
kuolemaan. Älkää peljätkö, neiti", hän lisäsi, huomattuaan Mayan
huolestuneet kasvot, "hänelle ei tapahdu mitään pahaa siihen asti kuin
tuo ennustusjuttu on selvä."

Toistamiseen vietiin englantilainen ulos. Hänen mentyään alkoi Tikal
puhua, seuraten tuon ennustuksen historiaa niin kauas, kuin tiedettiin,
ja kertoen sen sisällön -- että kun joskus kerran Sydämen tunnusmerkin
molemmat puolikkaat liitetään yhteen Kaikkein Pyhimmän alttarin
ääressä, alkaa siitä hetkestä asti kansa taas paisua.

"Tähän kaikkeen", hän sanoi, "minä uskon hyvin vähän; mutta Zibalbay,
joka oli viisas tavallaan, uskoi sen, ja kun tarina pääsi leviämään,
vaatii kansa koetta tehtäväksi. Onko se teidänkin tahtonne?"

"Tahdomme niin", vastasivat neuvosmiehet.

"Hyvä. Tehtäköön se siis. Vastatkaa te silloin, jos siitä aiheutuisi
ikävyyksiä. Mattai, Neuvosto käskee Teitä laittamaan nämä puolikkaat
tunnusmerkin loveen."

"Jos Neuvosto niin tahtoo, on minun toteltava", sanoi Mattai. "Mutta
vaikkei kukaan muu olekaan vastustanut, vastustan minä, sillä tämä
tuntuu minusta lapselliselta, eikä ennustuksista tietääkseni koskaan
koidu hyvää." Ja hän viivytteli kuin odottaakseen vielä vastausta.

"Totelkaa! Totelkaa!" sanoi Neuvosto, sillä kaikki olivat tulleet
uteliaiksi ja kurkottivat kaulaansa, nähdäkseen mitä tapahtuisi.

"Totelkaa!" toisti Tikal. "Mutta varokaa liikuttamasta Sydäntä,
ettemme, kuten taru uhkaa, hukkuisi vedenpaisumukseen."

Sitten pani Mattai taikakalun molemmat puolikkaat paikalleen, ja, kuten
taannoin keskellä hiljaisuutta, ihme ja kumma! tunnusmerkki aukeni kuin
kukka. Kurkottaen eteenpäin näin minä sen ontossa sydämessä silmän;
mutta minusta tuntui kuin olisi kiven välke himmentynyt, sillä nyt se
hohti kylmästi, aivankuin kaksi tuntia sitten kuolleen miehen silmä.
Luulen Mattain sen huomanneen myös, sillä hän hätkähti tunnusmerkin
auetessa ja hänen kätensä vapisi.

Kun Neuvosto näki ihmeen, syntyi hämmästyksen kohina. Silloin sanoi
Tikal:

"Tuntuu kuin Zibalbayn hulluudessa olisi ollut viisautta, sillä Sydän
avautui ja sen sisällä, kirjoituksilla naarmutussa kultalevyssä on
kivisilmä."

"Lukekaa tuo kirjoitus!" he huusivat.

Pannen pois silmän, Tikal otti kultalevyn ja tavaili sitä.

"En osaa", hän sanoi päätään pudistaen. "Se on kirjoitettu vanhemmilla
kirjaimilla kuin koskaan olen nähnyt. Ottakaa Te, Mattai, lukeaksenne
se, sillä Tehän olette taitava näissä kirjoituksissa."

Mattai otti levyn ja tutki sitä pitkään huolestunein katsein, kunnes
hänen ilmeensä muuttui ihmettelyksi tai kummasteluksi, niin että minä,
katsellessani häntä, tuntematta hänen taitavuuttaan, aloin luulla
englantilaisen olleen oikeassa ja epäillä että levy oli muutettu sitten
viime näkemämme.

"Lukekaa, lukekaa!" huusi Neuvosto.

"Veljet", hän sanoi: "Sanat näyttävät selviltä, mutta sisältö on niin
kummallinen, että minä pelkään lukevani väärin, ja minun olisi ehkä
parasta antaa se muiden tulkittavaksi."

"Ei; lukekaa, lukekaa", he huusivat taas, miltei vihoissaan.

Sitten hän luki:

"Näin sanoo Nimettömän jumalan ääni, jonka hänen profeettansa kuuli
Kaikkein Pyhintä rakennettaessa ja piirsi Kaikkein Pyhimmän tunnuskuvan
sisälle kätkemäänsä kultalevyyn, julistettavaksi sinä kaukaisena
hetkenä, jolloin kadonnut löytyy ja Päivän ja Yön tunnusmerkit
liitetään yhteen. Sinulle se puhuu, kaukaisen, tulevan ruhtinaan tytär,
joka kansan nimeä kannat. Kun kansani on vanhaksi käynyt ja sen luku
vähentynyt ja sydämet ovat uupuneet, ota silloin, tytär, puolisoksesi
valkoisen jumalan rodun mies, merenkuohun poika, jonka itse tänne tuot
yli erämaiden. Silloin kansani taas paisuu ja kasvaa vahvaksi ja maa on
sinun lapsesi ja jumalan lapsen oma idästä länteen, pohjasta etelään,
laajemmalti kotkan lentoa auringon nousun ja laskun välillä."

Mattain lukiessa kävi Tikalin naama raivosta mustaksi, ja ennenkuin
Mattain äänen kaiku oli vaiennut, hypähti hän ylös istuimeltaan,
huutaen:

"Kuka hyvänsä kirjoittikin tuon vale-ennustuksen, jumala tai ihminen,
olkoon hän kirottu. Onko neiti Maya -- sillä häntä kai tarkoitetaan
tuolla kansan nimellä -- joutuva naimisiin tuon valkoisen koiran
kanssa, joka odottaa tuomiotaan oven takana, ja hallitseeko hänen
poikansa meitä? Ennen tahdon heidät tappaa kummatkin!"

Silloin nousi puhumaan muuan Neuvoston vanhimpia jäseniä, mies nimeltä
Dimas, joka, mikäli jälkeenpäin sain kuulla, oli ollut Zibalbayn
kasvinveli, ja vastasi vihoissaan:

"Näyttää siltä, että asiain täytyy mennä tätä latua, Tikal, ja varokaa
päästämästä kuoleman uhkauksia, muutoin voivat ne kohdata Teitä
itseänne. Olemme kysyneet jumalan mieltä, ja jumala on puhunut selvällä
kielellä. Neiti Mayasta täytyy tulla valkoisen miehen, Meren Pojan,
vaimo, ja sitten saa kaikki käydä kohtalon määräämää latua."

"Mitä?" vastasi Tikal. "Tuoko kuljeksiva muukalainen joutuisi
hallitsemaan meitä kaikkia?"

"Sitä en tiedä", sanoi neuvosmies, "kirjoitus ei puhu siitä; kirjoitus
sanoo hänen poikansa hallitsevan meitä, ja toistaiseksi hänellä ei
ole poikaa. Mutta se on varmaa, että neiti Mayan on mentävä hänen
vaimokseen, ja Mayan oikeuden nojalla saa hän hallita, koska Maya on
isänsä laillinen seuraaja, ettekä Te, Tikal, vaikka olettekin anastanut
hänen paikkansa."

Monet äänet kutsuivat Mayaa, kunnes hän astui esiin, katse maahan
luotuna.

"Mitä minä sanoisin?" hän alkoi, "muuta kuin sen, että jumalien tahto
on minun tahtoni, jos kohtalo määrää minut naimisiin valkoisen miehen
kanssa, suostun minä siihen. Monet vuodet kasvatettiin minua toisessa
mielessä, mutta hän, josta piti tulla minun mieheni" -- ja hän viittasi
Tikaliin -- "otti itselleen toisen vaimon ja minä huomaan, ettei hän
tehnyt sitä täysin omasta tahdostaan, vaan asiat vaativat niin. Vielä
yksi asia. Minulla, joka olen vain nainen, ei ole lainkaan halua
hallita tai anastaa Ruhtinatar Nahuan paikkaa. Kirjoitushan sanoo, että
kaukaisena, tulevana päivänä joku minun lapseni -- jos minä nyt olen
tuo ruhtinaan tytär, joka kansan nimeä kannan -- nousee hallitsemaan.
Antaa hänen tulla aikanaan ja ottaa vastaan hänelle kuuluva kunnia,
mutta sillaikaa saatte Te, Tikal, pysyä paikallanne ja antaa minun elää
rauhassa."

"Armollinen neiti Maya puhuu suopeasti Teille, Tikal, ja minun
tyttärelleni", sanoi Mattai, "ja jos kansa vain niin tahtoo, on
teidän viisainta hyväksyä tämä tarjous ja jättää tulevaisuus oman
onnensa nojaan. Hän sanoo olevansa valmis ottamaan valkoisen miehen
puolisokseen, mutta emme ole vielä kysyneet, tahtooko valkoinen
mies ottaa häntä vaimokseen. Saattaa olla", hän lisäsi hymyillen,
"että hän mieluummin valitsee kuoleman; mutta meidän täytyy joka
tapauksessa kuulla vastaus hänen omasta suustaan -- riippuen siitä,
jos te tunnustatte tämän ennustuksen Taivaan lähettämäksi. Sanokaa,
tunnustatteko?"

"Tunnustamme", vastasi neuvosto yhteen ääneen.

"Tuotakoon siis valkoinen mies, Meren Poika, eteemme", sanoi Mattai.



KAHDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.

Mayan avioliitto.


Ovi aukeni ja englantilainen tuotiin Kaikkein Pyhimpään, niinkuin hän
itse luuli, kuulemaan kuolemantuomiotansa, sillä näin hänen hampaansa
olevan puristuksissa ja kätensä nyrkissä kuin puolustaakseen itseään.
Mutta hänen sisään astuessaan nousi suurin osa Neuvostoa seisomaan ja
kumarsi hänelle, huutaen:

"Terve Teille! Meren Poika, Taivaan Suosikki, tulevan Vapauttajan
ennustettu Isä!"

Silloin hän huomasi juonen onnistuneen ja päästi helpoituksen
huokauksen.

"Kuulkaahan, valkoinen herra", sanoi Mattai, sillä Tikal istui hiljaa
ja katseli häntä vaieten, "jumalat ovat puhuneet oraakkelinsa kautta.
Zibalbayn ajatus oli oikea, ja tulollanne yli Sydämen Kaupungin rajan
on tarkoitus. Kuulkaa jumalien julistus." Ja hän otti levyn ja luki
hänelle väärän ennustuksen. "Valitkaa siis, valkoinen mies. Tahdotteko
ottaa neiti Mayan vaimoksenne, vai tahdotteko alistua kuolemaan, jos
Te, Sydämen Kaupunkiin tultuanne, kieltäydytte tottelemasta jumalien
käskyä?"

Englantilainen mietti hetken ja vastasi:

"Se mies olisi mieletön, joka epäilisi valitessaan kuoleman ja näin
kauniin ja suloisen morsiamen välillä. Tämä on kuitenkin sellainen
asia, jota en voi yksin ratkaista. Mitä sanoo neiti Maya?"

"Hän sanoo", vastasi Maya, "vaikka tämä on odottamaton avioliitto ja on
outoa Sydämen tyttärelle ottaa miehekseen nuorempaa verta oleva mies,
on Taivaan tahto hänenkin tahtonsa, ja se herra, jonka Taivas valitsee,
on hänen herransa." Ja hän ojensi kätensä englantilaiselle.

Englantilainen tarttui siihen ja suuteli hänen sormiansa, sanoen:

"Jospa täyttäisin toiveenne, armollinen neiti."

Luulin jo juhlamenojen loppuneen ja olin iloissani, sillä minua
kyllästytti tämän ilveilyn katseleminen, mutta vanha pappi, Zibalbayn
kasvinveli, nousi seisomaan ja sanoi:

"Yksi työ on vielä tehtävä, Veljet; ennenkuin lähdemme täältä
kaikkein Pyhimmästä, meidän on vannotettava nämä muukalaiset
Neuvostomme jäseniksi. He ovat tulleet tänne kaukaa, ja täällä meidän
keskuudessamme on heidän elettävä ja kuoltava, koska he molemmat
tietävät salaisuutemme ja toinen heistä on määrätty tulemaan suuren
hallitsijan isäksi, hallitsijan, jonka tuloa me olemme odottaneet monta
sukupolvea. Siihen asti kuin tuo lapsi syntyy, on häntä vartioitava
kuin papit kaitsevat pyhää tulta."

"Niin! Se on oikein ajateltu. Heidät on vannotettava ja heidän
tietoonsa on saatettava, että tuon valan rikkominen tuottaa kuoleman",
oli vastaus.

Nousi silloin seisomaan Mattai, Kaikkein Pyhimmän Isäntä, ja sanoi:

"Te, valkoinen mies, Meren Poika, ja Te, Ignatio Vaeltava, Sydämen
Herra, vannokaa Sydämen pyhän tunnusmerkin nimeen vala, jonka
rikkominen tuo kamalan kuoleman tässä maailmassa ja ikuisen kadotuksen
tulevissa maailmoissa. Vannokaa, antaen valanne pantiksi sielunne
ja ruumiinne, ettei kumpikaan teistä sanoin eikä teoin paljasta
hituistakaan tämän Veljesliiton salamenoista ja tiedoista, tämän
Liiton, jonka uskollisia palvelijoita te olette hamaan kuolemaanne
asti, pitäen sitä mahtavimpana valtana maan päällä. Vannokaa, ettette
ota itsellenne tämän Sydämen kaupungin aarteita, ettekä ilman korkean
Veljesliiton lupaa yritä lähteä sen rajojen ulkopuolelle tai tuoda
ketään muukalaista sen muurien sisäpuolelle. Vannokaa kaikki tämä,
kädet alttarilla, antaen sielunne ja ruumiinne valanne pantiksi."

Oli siinä vielä muitakin pykäliä, jotka olen unohtanut, mutta tämä oli
meille sanellun valan pääsisältö. Katselimme avuttomina toisiimme, ja
kun muuta pelastusta ei ollut, vannoimme, polvistuen alttarin ääreen,
kädet sen päällä.

Kun valan juhlalliset sanat oli sanottu, kuulimme takaamme raskasta
kivenrahinaa.

"Nouskaa", sanoi vanha pappi, "kääntykää, Veljet, ja katsokaa mitä on
takananne."

Tottelimme, ja peräydyimme huudahtaen alttarin laitaan, sillä kuuden
jalan päässä meistä oli lattiasta nostettu suuri kivi ja paljastettu
lähde, jonka syvistä uumenista kuului kaukaista vedenloisketta.

"Katsokaa, Veljet", hän jatkoi. "Jos vannomanne lain muoto rikotaan,
tietäkää millä lailla syntinne rangaistaan. Tuohon kuoppaan teidät
heitetään, jotta vesi tukahuttaisi teidät ja Manalan pahat henget
saisivat sielunne ijankaikkisesti. Oletteko nähneet, ja ymmärrättekö
siis?"

"Olemme nähneet ja ymmärrämme", vastasimme.

"Lukittakoon kuopan suu jälleen, ja rukoilkaa sydämessänne, ettei
se koskaan avautuisi nielemään teidän tai meidän kenenkään ruumista
elävältä. Meren Poika ja Te, Ignatio Vaeltava, valat ovat vannotut ja
juhlamenot ovat päättyneet. Tästä hetkestä hamaan kuolemaanne asti
olette meidän joukkoamme, osallisia oikeuksiimme ja etuuksiimme, ja
teille määrätään talot, palvelijat sekä asemanne mukaiset tulot.
Menkää, Veljet, virkistymään ja valmistautumaan kansan kohtaukseen
pyramiidin huipulla aamunkoitteessa; tunnin kuluttua siis. Viekää
heidät pois, Lordi Mattai."

Niin me läksimme, jättäen sinne Halkaistun Sydämen taikakalun, sillä
papit kieltäytyivät antamasta sitä minulle takaisin, sanoen Päivän
ja Yön vihdoinkin joutuneen oikeaan paikkaansa ja pysyvän siellä
ainaiseksi. Mayan, Mattain ja pappijoukon saattamana kuljimme salien ja
käytävien läpi temppelin pihalle ja sieltä palatsin huoneisiin, missä
vahvistimme itseämme syöden, sillä olimme jo näännyksissä.

Juoni oli onnistunut, virallinen päätös oli ohi, eikä meidän
toistaiseksi tarvinnut enään pelätä henkeämme. Mattain valtakin
oli säilynyt ja hänen tyttärensä pysyi yhä Tikalin vaimona; herra
Strickland ja neiti Maya olivat saavuttamaisillaan toiveidensa
päämäärän, kun heidät kansan läsnäollessa julistettaisiin
yhteenkuuluviksi. En koskaan ole syönyt ateriaani alakuloisempana, ei
koskaan tulevaisuuden huoli ja pelko ole synkentänyt kasvojani niinkuin
nyt; sillä vaikkei mitään puhuttu, tunsimme kukin sydämessämme itsemme
syypääksi rikokseen, ja että roistotyömme varhemmin tai myöhemmin,
tavalla tai toisella, yllättäisi meidät.

Asian suhteen oli minulla nureksimisen syytä, sillä en puolestani
ollut voittanut mitään, jos toiset ehkä olivatkin; sitäpaitsi tunsin
juhlallisen valan sitovan itseäni ja kieltävän minun edes lähtemästä
pois tästä kaupungista, mihin olin tullut niin suurin toivein. No,
tehty oli tehty, ja oli turhaa murehtia tai miettiä tulevaisuutta,
joten kysyin Mattailta, mitä tapahtuisi pyramiidin huipulla.

"Siellä on suuri kansankokous", hän vastasi, "niinkuin tapa on Vetten
Nousuyön jälkeisenä aamuna, ja silloin saavat kaikki tiedon, mitä on
tapahtunut Kaikkein Pyhimmässä. Jos kansa niin tahtoo, tunnustetaan
Tikal sopimuksemme mukaisesti päälliköksi, ja joko tänään tai huomenna
tulee valkoisesta miehestä neiti Mayan puoliso, jotta" -- hän lisäsi
pilkallisesti -- "heidän liitostaan syntyisi tuleva Pelastaja. Jos
olette valmiit, on meidän jo aika lähteä, sillä kansanjoukko on
kokoontunut ja seurue odottaa meitä ulkopuolella."

Tullen ulos palatsista me asetuimme odottavien ylimysten ja asemiesten
joukon keskeen, astuimme yli pihan ja aloimme kavuta pyramiidin
portaita. Yö vaaleni koin sarastaessa; ja hämärässä valaistuksessa,
jonka läpi vain tähdet tuikahtelivat heikosti, me huomasimme
määrättyihin paikkoihinsa alttarin ääreen kokoontuneen joukon pappeja
ja ylimyksiä, yllään päärmetyt viitat -- sillä aamu-ilma oli kylmä.
Heidän edessään seisoivat sankat kansanjoukot, jotka olivat tänä
juhlapäivänä kokoontuneet tänne rukoilemaan ja kuulemaan oikeata
selontekoa Zibalbayn kuolemasta; Zibalbayta tuntemattomista maista
seuranneiden muukalaisten kohtaloa; päällikön paikan ja vallan
seuraajaa koskevaa Neuvoston päätöstä; ja lopuksi sitä seikkaa, oliko
jumalan oraakkeli puhunut papeilleen tästä tai mistään muusta asiasta,
kun kadonnut taikaesine pantiin paikalleen Kaikkein Pyhimpään.

Päästyämme alttarin luo, annettiin meille istuimet Sydämen ylimysten
joukossa; Mayan ja englantilaisen istuimet oli asetettu niin, että koko
kansanjoukko saattoi nähdä ne.

Sitten seurasi hiljaisuus, kunnes vihdoin vartiohuoneen katolle
asettunut pappi ilmoitti hopeatorveen puhaltaen koin syttyneen, jolloin
valmiina oleva laulajajoukko alkoi laulaa ihanaa virttä, koko joukon
yhtyessä loppusäkeisiin. Heidän laulaessaan osui nousevan auringon säde
alttarilla palavaan tuleen, ja taaskin torvi soi.

Hiljaisuuden syntyessä rukoili tulen ääressä seisova, valkoiseen
viittaan puettu pappi kuuluvalla äänellä:

"Oi jumala, meidän jumalamme, hukuta syntimme hukkuvan vuoden mukana.
Oi jumala, meidän jumalamme, vahvista ja virvoita meitä voimallasi
alkavan vuoden vaiheissa. Oi jumala, meidän jumalamme, armahda meitä,
nosta meidät menneiden päiväin pimeydestä ja anna meille valoa
vaeltamaan tulevia teitä. Kuule meitä, Taivaan Sydän, kuule meitä!"

Hän lopetti, mutta ympäröivästä joukosta vastasivat lukuisat äänet:
"_Kuule meitä, Taivaan Sydän, kuule meitä_!"

Hetken aikaa vaikeni vanha pappi, ja tulen loimo läikehti hänen
pitkällä vartalollaan ja itään suunnatuilla, haltioituneilla
kasvoillaan. Hämärä vaaleni vaalenemistaan, kunnes yht'äkkiä aurinko
ampui läpi varjojen nuolen lailla säteensä pyramiidin huippuun, niin
että pyhä tuli kalpeni ja näytti aivan kuin riutuvan. Auringonvalon
syttyessä nousi polvistunut rukoilijain joukko -- miehet ja naiset --
ylös marmorilattialta. Heitettyään pois valkoisia pukujaan peittävät
tummat levätit, he kääntyivät kohotetuin käsin itää kohti ja huusivat
yhteen ääneen:

"Terve, oi aurinko sulle, antaja hyvien lahjain! Terve, oi sulle,
uus-syntyinen auringon lapsi!"

Sitten valo yhä kirkastui, ja pian ilmestyi kaupunki sumuvaipoistaan
ihanana ja valkoisena; ja kun päivänsäteet alkoivat paistaa sinnekin,
lukivat toiset, alttarin vieressä olevat papit Vetten Nousun alkaissa
välttämättömät rukoukset. Sydämen kansalle oli tämä tapaus erikoisen
tärkeä, sillä heidän maassaan sataa vain hyvin vähän. Heidän satonsa
runsaus riippui siis siitä, että järven vedet paisuivat mantereen
valtavien vuorien lumen sulaessa ja peittivät alleen saaren sekä
mantereen alavat rannat. Kun vedet olivat jälleen laskeutuneet, kylvi
kansa siemenen mudan lannoittamaan, viljavaan maahan, mistä se, ilman
suurempaa vaivaa, korjasi sadon, ennenkuin järvi tulvi taas uudelleen.

Kun rukoukset olivat päättyneet ja vartavasten valitut kauniit lapset
olivat tuoneet tuoreita kukkia alttarille, siunasi Tikal ylimmäisenä
pappina kansan, ja siihen loppuivat asiaan kuuluvat juhlamenot.

Silloin nousi Mattai puhumaan, ilmoittaen kansalle kaikki tapahtumat,
tai kaikki ne, jotka olivat heille välttämättömiä. Hän kertoi heille
Zibalbayn kuolemasta, taikaesineen sovittamisesta tunnusmerkkiin ja
tämän sisältä löytyneestä kirjoituksesta, jonka hän luki ääneen,
kuolonhiljaisuuden vallitessa. Sitten hän ilmoitti heille, miten
armollinen neiti Maya sekä valkoinen mies suostuivat menemään
naimisiin, oraakkelin ääntä totellen; sekä vielä, miten armollinen
neiti Maya oli toivonut serkkunsa Tikalin yhä pysyvän Sydämen Kaupungin
päällikkönä, jotta hän, armollinen neiti Maya, voisi ilahduttaa
Taivaan lähettämää miestänsä ja levätä siihen asti, kuin lapsesta
olisi varttunut mies, jonka viisaus ja valta tekisi heidät vielä
mahtavammiksi kuin heidän esi-isänsä olivat olleet.

Kun hän oli lopettanut selityksensä, kuului suosiohuutoja ja
ilon-ilmauksia ja joku ääni kansan joukosta kysyi, milloin tuo
valkoinen mies, Meren Poika, ja armollinen neiti Maya vihittäisiin.

Tähän kysymykseen vastasi Maya itse, sanoen herransa tahtovan sen
tapahtuvan samana iltana palatsin juhlasalissa, sekä että tapauksen
kunniaksi järjestettäisiin suuri juhla.

Tämän jälkeen puheet loppuivat, eikä Tikal ollut sanonut hyvää eikä
pahaa sanaa, mikä ei ollut hänen asemansa mukaista, mutta maan tapojen
mukaan tuli paljon kansaa, ylhäisiä ja alhaisia, onnittelemaan Mayaa,
josta oli tulossa morsian.

Väsyneenä katselemaan heitä ja kuulemaan heidän kaunisteltuja puheitaan
minä liityin erään ystävällisen ylimyksen pariin ja läksin katsomaan
vesiportin sulkemismenoja: suuri marmorimöhkäle vieritettiin erityiseen
aukkoon, mihin virkamiehet kiinnittivät sen kuparitelkein, sulkien
sinetillä. Vaikka tulva olisikin matala, oli kuolemanrikos rikkoa näitä
sinettejä neljään kuukauteen, ja jos joku tällä aikaa tahtoi lähteä
ulos kaupungista, oli hänen noustava muurille ja laskeuduttava sieltä
tikapuiden avulla puiselle laiturille, mihin veneet olivat ankkuroidut.
Kuljimme jälkeenpäin ympäri muureja ja pitkin pääkatuja, ja minä
ihmettelin tämän paikan autiutta, sillä se oli enimmäkseen raunioina.
Siitä huolimatta luulen, ettei Meksiko esi-isäni Montezuman aikoinakaan
ollut mahtavampi ja väkirikkaampi kuin tämä kaupunki varmasti oli ollut
suuruutensa päivinä.

Puolipäivän tienoissa palasin palatsiin, minulle määrättyyn
huoneustoon, ja kun kuulin herra Stricklandin yhä olevan neiti Mayan
seurassa, söin päivälliseni yksin, niin paljon kuin minulla riitti
ruokahalua, ja heittäydyin hetkeksi maata.

Minut herätti unestani herra Strickland, joka saapui yhtä iloisena kuin
hän aina muinoinkin oli, ennenkuin vielä olimme liittyneet Molasinkaan
seuraan, ja puhui suurella touhulla häävalmistuksistaan. Kuuntelin
mitä hänellä oli kerrottavana ja yritin parhaani mukaan päästä hänen
mielialaansa, onnistumatta luullakseni kumminkaan, sillä lopulta
sai hän minun synkän mielialani ja alkoi katua menneisyyttään ja
epäröidä tulevaisuuttaan. Lohdutin parhaani mukaan häntä, onnistumatta
kuitenkaan, sillä hän pudisti päätään, sanoen:

"Vaikka Maya onkin intiaani, rakastan häntä, eikä kukaan muu nainen ole
merkinnyt minulle sitä kuin hän. Mutta minä pelkään, Ignatio, sillä
tämä avioliitto alkoi huonoilla enteillä, ja minä rukoilen, ettei
petoksella alettu asia päättyisi surkeasti. Tulevaisuus on synkkä sekä
Teille että minulle. Teillä oli tänne tullessanne määrätty tarkoitus
ja Te tahdotte lähteäkin täältä tarkoitustanne seuraten; enkä minäkään
tahdo, vaikka otankin tämän neidin vaimokseni, kuluttaa elämäni päiviä
Sydämen Kaupungissa, vaikka ainakin nyt näyttää siltä, että meidän on
siihen pakko, ellemme pääse pakenemaan."

"Toivokaamme pääsevämme pakenemaan", minä vastasin.

"Minä epäilen", hän sanoi, "sillä olen huomannut, vaikka meitä
kohdellaankin kaikella kunnialla, meitä tarkkaan vartioitavan,
ainakin minua, erinäisistä syistä. Mutta tulkoon mitä tahansa, minä
ainakin toivon, ettei tämä avioliitto millään lailla sotke meidän
ystävyyttämme, Ignatio?"

"Eipä tiedä, herra", vastasin, "vaikka luulen saman asian jo viikkoja
sitten synnyttäneen juovan välillemme ja pelkään että tuo juopa
syvenee. Onhan sitäpaitsi kohtaloni määrännyt että nainen ja naisen
lempi asettuu minun, suunnitelmieni ja ystävieni tielle. Siitä asti
kuin silmäni ensi kertaa näkivät maatilan kappelin alttariin sidotun
neiti Mayan, tunsin hänen kauneutensa sotkevan suunnitelmamme,
ja näyttää siltä kuin sydämeni olisi puhunut totta. Sillä hänen
johtaminaan olemme lähteneet kulkemaan pimeätä polkua, jonka loppua ei
ihmissilmä aavista."

"Niin", hän vastasi, "mutta lähdimme kulkemaan tuota polkua,
pelastaaksemme henkemme."

"Hän sen valitsi, ei pelastaakseen omaa henkeään, josta luulen hänen
vähän välittävän, vaan saadakseen itselleen haluamansa miehen. Minun
mielestäni olisi meidän molempien ollut parempi kuolla, jos se oli
Jumalan tahto, kuin elää rikoksen tahraamin sydämin, koska meidän
kuitenkin kerran on kuoltava, eikä jäljellä olevat vuodet kumminkaan
voi pyyhkiä pois tuota tahraa. No, mutta tämähän on sulhaselle
tietenkin mieletöntä puhetta. Unohtakaa se, ystävä, ja levätkää,
kootaksenne voimia hääjuhlaanne varten."

Vastaamatta mitään heittäytyi herra Strickland vuoteeseensa, missä
hän viipyi -- unessa vai valveilla, en tiedä -- auringon laskuun
asti, jolloin joukko ylimyksiä ja palvelijoita herätti hänet, vieden
hänet kylpyyn. Hänen palattuaan toivat toiset lähetit loistavia
pukuja ja Mayan hänelle ja minulle lahjoittamia jalokiviä, joita piti
juhlatilaisuudessa kannettaman.

Kun parturit olivat leikanneet ja voidelleet hänen vaalean tukkansa ja
partansa tämän kansan tapojen mukaisesti, puettiin hän kuin mikäkin
teurasuhri.

Kun kaikki oli valmista, avautuivat ovet selki seljälleen ja kuusi
airutta, sauvat käsissä, astui sisään, mukanaan joukko herttaisia
laulavia tyttöjä, jotka eivät, totta puhuen, olleet pieniä. Näiden
airueiden ja neitojen keskeen asetettiin herra Strickland, ja niin
lähdettiin kulkemaan, minun astellessani raskain sydämin jäljessä,
juhlasalia kohti. Kun olimme päässeet sen ääreen, temmattiin ovet auki
ja laulajat virittivät rakkauslaulun, kauniin kylläkin, mutta niin
hullunkurisen, että olen sen jo unohtanut.

Astuimme yli kynnyksen ja näimme suuren salin olevan tupaten täynnä
lampunvalossa välkehtiviin jalokiviin pukeutunutta yleisöä. Tämän
seurueen läpi astuimme salin takaosassa olevalle avoimelle paikalle,
missä istui puoliympyrän muotoisessa kaaressa Sydämen Neuvosto, Tikal
vaimoneen keskellä, Mattai heidän oikealla puolellaan ja vasemmalla
Zibalbayn kasvinveli, tuo vanha pappi Dimas, joka oli sanellut valamme.

Saapuessamme perille nousi koko Neuvosto, yhtä poikkeusta
lukuunottamatta, seisomaan ja kumarsi englantilaiselle. Tuo poikkeus
oli Tikal, joka tuijotti liikahtamatta suoraan eteensä. Tuskin olivat
he jälleen istuutuneet, kun taaskin kuului soiton säestämää laulua
ja salin toiselta seinältä ilmestyi joukko kuninkaalliseen vihreään
puettuja, tammenlehdin seppelöityjä soittoniekkoja, ruokopillejänsä
puhaltaen. Soittoniekkojen marssittua tai oikeammin tanssittua ilmestyi
parvi nuoria, valkoisiin puettuja tyttöjä, valkoiset liljat käsissä,
kylväen kukkansa lattialle, morsiamen kulkea.

Sitten saapui itse Maya, kuin kauneuden ilmestys, saaden miltei
sulamaan minunkin kylmän sydämeni ja pannen minut myötätuntoisemmin
katselemaan englantilaisen osallisuutta salajuoneen. Hänelläkin oli
valkoinen, kullalla päärmetty puku, Sydämen tunnusmerkki rinnassaan.
Hänen vyönsä ja kaulakoristeensa olivat täynnä kallisarvoisia
smaragdeja; hänen päässään välkkyi järven simpukoista muinoin saatujen
helmien täyttämä tiaara ja hänen ranteissaan ja nilkoissaan oli
kultarenkaat. Hänen aaltomainen tukkansa valui valtoimena miltei
jalkojen sandaaleihin asti ja kädessään piti hän arvonsa merkkinä
pientä, kultaista valtikkaa, jonka toisessa päässä oli suuri helmi,
toisessa sydämenmuotoinen smaragdi.

Hän astui esiin, tai oikeammin keinui siro päänsä pystyssä, ja niin
kummallinen ja ihana oli hänen kasvojensa ilme, etten siitä asti kun
hänet näin siihen saakka kun hän oli ehtinyt sulhasensa viereen, muista
huomanneeni mitään muuta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja jotenkin
vakavat; ne näyttivät sillä hetkellä oikeastaan paremminkin valkoisen
kuin intiaanirotuisen naisen kasvoilta, ja hänen kaarevat huulensa
olivat raollaan, kuin olisivat ne halunneet lausua jonkun unohtuneen
sanan. Hänen syvät, siniset silmänsä olivat avoinna ja katsoivat
silmäripsien varjosta salaperäisinä ja tenhoavina, kuin unessakävijän
silmät. Äkkiä ne kohtasivat herra Stricklandin katseen ja saivat
inhimillisen ilmeen, punaisen veren virratessa hänen rinnassaan,
käsivarsissaan ja otsassaan.

Sitten minulta loppui lumous. Tarkastin Tikalia ja näin hänen
kasvoillaan saman ilmeen, jolla hän omana hää-iltanaan oli katsonut
Mayaa, luultuaan hänen jo kuolleen, mutta huomattuaan hänet edessään,
täynnä lihaa ja verta. Palavasti, epätoivoisesti tuijotti Tikal häneen,
ja minä huomasin kyyneleitä hänen tuimissa silmissään, ja että hän
hehkui raivoa kiireestä kantapäähän asti, nähtyään Mayan ottavan
riemulla vastaan hänen valkoisen kilpakosijansa.

Tikalista minun katseeni siirtyi hänen vierellään istuvaan tummaan
kaunottareen, Nahuaan, hänen vaimoonsa, ja minä huomasin hänen tällä
hetkellä varmasti tietävän sen, mitä hän tähän asti oli ehkä vain
aavistanut, että hänen miehensä sydämessään halveksi häntä, samalla
kuin hän kaikesta sydämestään ja sielustaan rakasti tuota nuoruutensa
kihlattua, joka nyt seisoi hänen edessään toisen miehen morsiamena.

Epäilys, kauhu ja raivo kuvastuivat Nahuan silmissä, kun tuo tieto
uhkaavasta kurjuudesta syttyi hänessä, naisen kurjuudesta, joka huomaa
ikipäiviksi kadonneen sen, mikä on hänelle elämässä ollut kaikki
kaikessa. Painaen hetkeksi käden sydämelleen hän kääntyi poispäin,
salatakseen häpeänsä ja kurjuutensa, ja kun hän jälleen nosti
katseensa, oli se tyyni kuin kuvan katse, mutta siitä hehkui kylmä,
leppymätön viha -- viatonta naista kohtaan, joka oli ryöstänyt hänen
onnensa.

Nyt seisoivat sulhanen ja morsian yhdessä avoimella paikalla,
ympärillään puolikaaressa Sydämen Neuvosto, mihin minullekin oli
järjestetty istuin; heidän takanaan olivat soittoniekat ja laulutytöt
ja heidän takanaan taas häävieraiden kirjava joukko.

Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, nousi yliairut seisomaan ja
julisti tulevien aviopuolisoiden nimet ja arvon, ilmoittaen lyhyesti,
että heidät vihittäisiin kaupungin suojelusjumalan suoranaisesta
käskystä, Sydämen Neuvoston toivosta, sekä heidän keskinäisen
rakkautensa takia. Kirjoitetusta asiakirjasta luki hän sitten
sopimuksen, jonka nojalla Maya luovutti hallitusoikeutensa serkulleen
Tikalille, ja minä huomasin seurueen kuuntelevan sopimusta kylmällä
vaitiololla, muutamien ilmaistessa paheksumisensa. Vihdoin luetteli hän
toisesta asiakirjasta määräykset, etuudet, velvollisuudet, omaisuuden,
talot ja palvelijat, jotka kuuluivat Ruhtinatar Mayalle ja hänen
puolisolleen ja myöskin minulle, heidän ystävälleen.

Saatuaan lukunsa loppuun, kysyi hän herra Stricklandilta ja Mayalta,
olivatko he kuulleet kaikki Neuvoston määräykset ja suostuisivatko
he niihin. He nyökkäsivät myöntäen, jolloin yliairut, puhutellen
Tikalia kaikilla hänen arvonimillään, kehoitti häntä päällikköasemansa
ja papillisen toimensa nojalla kansan nähden vihkimään nämä kaksi
toisiinsa, niinkuin maan vanhat lait määräsivät.

Tikal kuuli hänen kehoituksensa ja nousi seisomaan, ikäänkuin olisi
tahtonut käydä suorittamaan toimitusta, mutta istuutui jälleen ja sanoi:

"Hakekaa, airut, joku muu pappi, sillä minä en tee sitä."



KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Mattai ennustaa pahaa.


Kun Tikal oli sanonut sanansa, kuului salista hämmästyksen kohina, ja
Mattai alkoi kuiskutella hänen korvaansa. Tikal kuunteli hetken, mutta
kääntyi sitten vihoissaan hänen puoleensa ja sanoi kovalla äänellä,
niin että kaikki kuulivat sen:

"Sanon Teille, Mattai, etten halua ottaa osaa tähän rikokseen. Onko
mokomaa ennen kuultu, että Sydämen Ruhtinatar, maan ylhäisin nainen,
joutuisi naimisiin jonkun muukalaisen kanssa, joka eksyneen koiran
tavoin on kuljeksinut meidän porteillemme?"

"Ennustus --", alkoi Mattai.

"Ennustus! En lainkaan usko ennustuksiin. Miksi tottelisin ennustusta,
joka on kirjoitettu vasta nyt, mutta koska tai kuka sen on
kirjoittanut, sitä en tiedä? Tämä nainen oli minun kihlattu morsiameni
ja nyt minua pyydetään vihkimään hänet nimettömään mieheen, joka ei ole
edes meidän vertamme eikä uskoamme. No, minä en vihi."

"Mutta, herra, Tehän herjaatte", vastasi Mattai raivostuen, "sillä
ei ole sama asia vastustaa jumalan oraakkelia tai ylipappia. Siksi
toiseksi", hän jatkoi pisteliäästi, "mitä se Teihin koskee, joka olette
vasta kymmenen päivää ollut naimisissa vieressänne olevan naisen
kanssa, jos muinoinen kihlattunne valitsee itselleen toisen miehen?"

"Mitä se minuun koskee?" kertasi Tikal vimmoissaan. "Jos tahdotte
tietää, kerron Teille. Minuun se juuri koskeekin. Miten tulin
rikkoneeksi uskollisuuteni ja ottaneeksi tyttärenne vaimokseni? Teidän
takianne, Mattai, Teidän takianne, valehtelija ja väärä profeetta.
Ettekö vannonut minulle Mayan kuolleen erämaahan? Ja ettekö Te,
tyydyttääksenne kunnianhimoanne, pakottanut minua ottamaan tyttärenne
vaimokseni? Niin! Ja eikö tämä Sydämen Ruhtinattaren ja valkoisen
miehen välinen avioliittokin ole Teidän omien etujenne tarkoituksessa
punottu juoni?"

Kaikkien meidän jäädessä hämmästyksiimme nousi Nahua, joka tähän asti
oli vain kuunnellut ja vaiennut, seisomaan, sanoen:

"Mieheni Tikal unohtaa, että jo yleinen kohteliaisuus turvaa
epämieluisenkin vaimon julkiselta häväistykseltä."

Sitten hän kääntyi ja lähti takanaan olevasta ovesta ulos.

Seurue sääli tuota naista ja oli närkästynyt miehelle. Ja joka puolella
kävi kuiske ja jupina. Kun kaikki äänet vaikenivat, sanoi Tikal: "Tämän
yön touhuista koituu vielä ikäviä, enkä minä tahdo sotkea niihin
kättäni. Tehkää mitä teitä haluttaa." Ja ennenkuin kukaan ehti mitään
vastata, oli hänkin lähtenyt salista asemiestensä seuraamana.

Syntyi hetken hiljaisuus, sitten alkoivat miehet puhua hämmästyksissään
ja jotkut Sydämen Veljesliiton jäsenet nousivat istuimiltaan
neuvottelemaan hät'hätää. Vihdoin istuivat he takaisin paikoilleen,
mutta Mattai pyysi, kätensä ylös nostaen, hiljaisuutta ja lausui näin:

"Suokaa anteeksi", hän alkoi, puhuen seurueelle, "jos sanani tuntuvat
harkitsemattomilta ja raaoilta, mutta minun on vaikea pysyä tyynenä,
kuullessani tytärtäni ja itseäni julkisesti häväistävän. En tahdo
alentua vastaamaan niihin syytöksiin, jotka Lordi Tikal raivopäissään
kohdisti minuun. Joku paha voima on häneltä varmastikin vienyt järjen,
koska hän saattaa unohtaa miehenkunniansa ja ruhtinaan ja papin
velvollisuutensa ja lausua tuollaisia parjauksia jumalaamme vastaan
ja jumalamme Ruhtinatar Mayalle aviopuolisoksi valitsemaa valkoista
miestä sekä minua, Kaikkein Pyhimmän Isäntää vastaan. Moni teistä piti
minua mielettömänä silloin, kun oli kysymyksessä Tikalin asettaminen
viimeisen ruhtinaamme Zibalbayn tilalle, luullessamme hänen tyttärineen
kuolleen erämaahan, ja minä annoin ääneni Tikalille. Nyt minä huomaan,
että muut olivat oikeassa ja minä itse olinkin väärässä. Mutta
riittäköön jo tämä ikävyys ja surkeiden asiain pohtiminen, se on huonoa
hääiloa. Tikal, pääpappimme, on mennyt, mutta muita pappeja löytyy
vielä, eikä hänen tahtonsa ole Neuvoston eikä Sydämen kansan tahto. He
kannattavat tätä avioliittoa, ja Dimas, vanhin joukosta, minä kutsun
Teitä toimittamaan vihkimisen."

Silloin huusi seurue suosiota, sillä kaikki olivat jännittyneitä tämän
harvinaisen liiton takia, joskin se etupäässä kutkutti vain heidän
mielikuvitustaan. Jopa Tikalin puoluelaisetkin olivat raivoissaan
hänelle hänen kehnon ja raa'an käyttämisensä takia vasta vihittyä
vaimoaan kohtaan.

Kun melu jälleen hiljeni, nousi vanha pappi Dimas seisaalleen ja
luki, liitettyään yhteen Mayan ja englantilaisen kädet, liikuttavan
ja ihanan rukouksen heidän puolestaan, siunaten heidät ja anoen
Taivaan Sydämeltä ja muilta jumalilta apua, jotta he lisääntyisivät
ja olisivat onnellisia keskinäisessä rakkaudessaan. Vihdoin pani hän
vartavasten valmistetun valkoisen silkkivaatteen heidän päänsä päälle
heidän polvistuttuaan hänen eteensä; irroitettuaan sitten morsiamen
vyötäisiltä smaragdivyön, hän otti kiinni Mayan oikeasta kädestä ja vei
sen englantilaisen käteen. Sitten sitoi hän kädet vyöllä yhteen kiinni
ja julisti juhlallisin sanoin Taivaan ja maan nähden nämä kaksi ihmistä
mieheksi ja vaimoksi, kunnes kuolema heidät erottaisi.

Sitten otettiin vaate pois ja vyö irroitettiin, ja noustuaan seisomaan
suutelivat vastavihityt toisiaan kaiken kansan nähden. Riemun huuto
raikui, ja yksitellen, arvonsa mukaisesti, kävivät vieraat toivottamaan
onnea morsiamelle ja sulhaselle, useat tuoden arvokkaita ja ihania
lahjoja, jotka he antoivat palvelevien neitojen huostaan. Kaikkein
viimeisenä tuli vanha pappi Dimas ja sanoi:

"Suloinen morsian, se lahja, jonka Neuvosto on määrännyt annettavaksi
Teille, vaikkakin itsessään halpa, on kumminkin kaikkein arvokkaimpia
tämän kaupungin sisällä, se on itse Taivaan Sydämen Kaikkinäkevän
Silmän pyhä tunnusmerkki, jonka ihmissilmät Teidän kauttanne näkevät
tänään ensi kertaa sitten monen sukupolven. Pitäkää sitä aina
mukananne, armollinen rouva, ja muistakaa, vaikkeikaan tällä kivellä
ole näköä, että se Silmä, jonka tunnusmerkki tämä on, joka hetki lukee
sielunne salaisimmat ajatukset. Tehkää ajatuksenne yhtä puhtaiksi kuin
ruumiinnekin on, älkääkä päästäkö sydämeenne vilppiä tai petosta; sillä
kaikista näistä seikoista on Teidän tulevina päivinä tili tehtävä."

Näin puhuessaan hän veti kätköstään tuon kaamean Silmän, jonka olimme
nähneet Sydämen sisässä, kun riettailla käsillämme avasimme sen ja
panimme oikean sijalle väärän. Nyt se riippui kultaketjuissa, jotka
Dimas pani morsiamen kaulaan, niin että punainen ja julmannäköinen koru
joutui välkkymään hänen paljaalla rinnallaan. Maya kumarsi ja mutisi
jotain kiitokseksi, mutta minä näin että häntä alkoi pyörryttää tuo
kamala esine, sillä hän kalpeni ja olisi kaatunut, ellei hänen miehensä
olisi tukenut häntä.

Englantilaisen ja hänen vaimonsa ottaessa vastaan lahjoja ja
kuunnellessa imarteluja oli palvelijajoukko täyttänyt pilarien taakse
sijoitetut pöydät kaikenkaltaisella ruualla, ja merkin soitua alkoi
juhla-ateria. Se oli pitkä ja riemuisa, vaikka ilo näyttikin hävinneen
Mayan kasvoilta, joka ei syönyt eikä juonut, vaan tavantakaa nosti
punaista Silmää rinnaltaan, kuin olisi se polttanut ihoa.

Vihdoin nousi hän pöydästä ja astui miehensä saattamana kumartaen
poikki salin pihalle, missä odottivat kantajat kantotuolein. Näihin he
istuutuivat, ja kun olimme muodostaneet pitkän ja loistavan kulkueen,
jota en tässä kuitenkaan rupea kuvaamaan, läksimme kiertämään soiton
ja laulun kaikuessa ympäri suuren torin, kuun ja tuhansien soihtujen
näyttäessä tietä.

Tälle torille oli kokoontunut koko Sydämen Kaupungin väestö, miehet,
naiset ja lapset, juhlimaan morsianta, kukin kantaen kukkia ja
roihuavaa soihtua; enkä minä koskaan ole nähnyt ihanampaa näkyä kuin
tämä heidän kunnianosoituksensa.

Kun tori oli jo täynnä, pysähtyi kulkue palatsin porteille ja monet
kädet olivat auttamassa morsianta ja sulhasta alas kantotuoleistaan.
Tällä hetkellä huomasin minä, sattuen seisomaan lähellä, erään
sulkalevättiin pukeutuneen miehen ryntäävän ohitseni ja näin hänen
kädessään välähtävän kuin veitsen.

Vaistomaisesti minä tulin huutaneeksi: "Varokaa, ystävä!" espanjaksi
niin kovalla äänellä, että englantilaisen korva kuuli sen. Hän kääntyi
ympäri, ja siinä samassa hyökkäsikin jo mies hänen kimppuunsa,
veitsi kädessä. Mutta saatuaan varoituksen, oli englantilainen häntä
nokkelampi. Hypäten sivuun hän antoi samassa sellaisen täräyksen
murhamiehelleen, että tämä kierähti holvikäytävän varjoon.

Hetkeen aikaan ei kukaan näyttänyt ymmärtävän mitä tapahtui. Kun he
ymmärsivät ja alkoivat katsella miestä, oli hän jo tipo tiessään. Kuka
hän oli tai miksi hän teki roisto-yrityksensä, ei saatu koskaan tietää;
mutta minä puolestani en epäile, että joko Tikal itse tai joku hänen
käskyläisensä oli pukeutunut mustaan sulkalevättiin ja aikoi surmata
Tikalin kilpakosijan. Ajan mennen oli tällä yrityksellä suuri vaikutus
kansaan, ja se oli yksi syy Tikalin vallan ja suosion sortumiseen.

Herra Strickland vakuutti levollisesti lähellä oleville ylimyksille
jääneensä vahingoittumatta. Lausuttuaan lyhyet kiitokset vetäytyi hän
sitten vaimoneen palatsiinsa, enkä minä nähnyt häntä enään sinä iltana.

Tänä hääpäivänä alkoi pisin ja väsyttävin vuosi, mitä pitkän ja
vaivaloisen elämäni varrella olen viettänyt. Pian ymmärsin mistä
johtui että Maya oli ruvennut vihaamaan syntymäpaikkaansa Sydämen
Kaupunkia, sen kansaa ja tapoja, ja kiihkeästi kaipaamaan uutta elämää
uusissa maissa. Täällä ei ollut mitään vaihtelua ja työtä vähän;
ylellisen loiston uuvuttamana ränsistyivät suuren sivistyksen tähteet
ränsistymistään, eikä kukaan kohottanut kättään korjatakseen mitään.
Jos jotakin tehtiin, oli se vain pappien ja ylimysten aseman ja vallan
keinottelua, ja yhteinen kansa kulki kuuliaisena tätä tietä tai tuota,
hankkien ruokaa ja vaatteita yhteiskunnalle -- ei itselleen -- mitä he
eivät tehneet sydämensä ilolla. Lekotellen ikuisessa päivänpaisteessa,
kulkivat he kehdosta hautaan asti, toivomatta mitään, kärsimättä
mitään, pelkäämättä mitään, tyytyen juhlimaan ja kuhertelemaan
rappeutuvissa palatseissaan ja väsyttyään nukkumaan, kunnes koitti
taas juhlien ja lemmen aika, hakien väliajoilla sielulleen lohdutusta
uskonsa kaavoista, uskonsa, jonka sisällön he olivat unohtaneet.
Sellainen oli kansa, josta Zibalbay toivoi luovansa valloittajaheimon!

Mutta he olivat syntyneet tällaiseen elämään; eivätkä he varmasti
olisi kestäneet toisenlaista, sillä vaivalloisuus olisi masentanut
heidät kuten intiaani-esi-isäni masentuivat espanjalaisten rautaisen
kouran alla. Minulle tämä elämä oli yhtämittainen kidutus. Olen usein
nähnyt villin eläimen kituvan ja kuolevan vankilassaan, vaikka sille
on annettu ruokaa paljon enemmän kuin se konsanaan olisi löytänyt
syntymetsistään, ja tuollaisen villin eläimen kaltaiseksi tunsin
minäkin itseni tässä toimettomassa Sydämen Kaupungissa.

Rikkautta, jota läksin hakemaan, oli ympärilläni yltäkyllin
hyödyttömänä ja toimettomana kuin kokoojiensa toimettomat kädet, ja
tuolla Meksikossa oli taas miehiä, jotka tämän omaisuuden avulla
voisivat tehdä itsensä vapaiksi ja mahtaviksi. Oi! Minä en voinut koota
heitä, en voinut edes päästä pakenemaan tyrmästäni, sillä jokaista
liikettäni vartioitiin. Olisin kuitenkin yrittänyt paeta, ellei
englantilainen, jolle ilmaisin suunnitelmani, olisi moittinut minua
uskottomaksi ystäväksi, jos lähtisin ja jättäisin hänet yksin tänne
muukalaisten maahan.

Hänen laitansa oli vieläkin pahempi kuin minun, sillä hän väsyi kohta
perinpohjin tähän ikuisen kesän kaameaan kaupunkiin sekä kaikkeen
muuhun siellä, paitsi vaimoonsa. Kokonaisia tunteja saatoimme istua ja
tähystellä järven avaroille ulapoille, punoen suunnitelman toisensa
jälkeen, miten pääsisimme noille vuorille ja vapauteen, hyljätäksemme
kumminkin jokaisen suunnitelmamme. Sillä ne olivat toivottomia. Yötä
päivää häntä vartioitiin, sillä tässä kohdassa vain unohti tuo kansa
välinpitämättömyytensä. Se tiesi rotunsa olevan kuolemaisillaan ja,
panematta itse kortta ristiin omaksi pelastuksekseen, mieluummin
uskoi tuohon ennustukseen, joka lupasi valkoisesta miehestä synnyttää
pelastajan.

Vaikkakin tuo ennustus oli väärä, oli se tai ainakin yksi puoli siitä
toteutumassa itsessään jo ihme tälle kansalle, jonka keskuudessa lapset
olivat niin harvinaisia. Vihdoin tuo ennustettu lapsi syntyi -- poika
-- eikä ilolla ollut ollenkaan rajoja. Kumma kyllä, Nahuakin synnytti
samana päivänä pojan, ja suuri oli hänen surunsa kuultuaan, ettei
kansan ilo johtunut hänestä ja hänen synnytyksestään.

Joku päivä englantilaisen häiden jälkeen kuulimme Mattain sairastuneen
jonkunlaiseen halvaukseen, mihin yhtyi parantumaton pitalisuus
käsivarsissa. Kuukausia hän makasi kotonaan, tullen säännöllisesti
yhä huonommaksi, kuten lääkärit sanoivat. Eräänä iltana -- muistan
sen olleen kolme päivää ennen Mayan lapsen syntymistä -- hän ilmestyi
Mayan, englantilaisen ja minun luo, meidän ihaillessamme palatsista
kuunpaisteista puutarhaa. Emme olleet ensin tuntea häntä, sillä en
koskaan ennen ole nähnyt niin kaameata näkyä. Hänen ruumiinsa oli
pöhötyksissä; vasen käsi oli siteissä; pää vapisi lakkaamatta; ja
pitalisuus oli jo levinnyt kasvoillekin, jotka olivat kirjavat kuin
sateenkaari.

"Älkää pelästykö minua", hän alkoi matalalla äänellä, tuijottaissaan
meihin kalpein silmin. "Ei teidän pitäisi pelästymän, sillä te kaikki
olette osallisia siihen samaan rikokseen, joka on minusta tehnyt sen
kuin nyt olen. Niin, epäilkää jos Teitä haluttaa, mutta minä tiedän
sen. Jumalan kirous on kohdannut minua, hänen väärää palvelijaansa, ja
se on kohdannut oikein. Olkaa varmasti vakuutettuja, että tuo kosto
kohtaa teitäkin, sillä Silmä on nähnyt, Suu on puhunut ja Sydän on
ajatellut tuomionne. Katsokaa minua ja oppikaa tietämään, mikä on
väärintekijän palkka, ja koettakaa minun kärsimyksistäni saada mitta
omille kärsimyksillenne. Ehkei teidän mittanne ole vielä täynnä; ehkä
täytyy teidän tehdä vielä suurempia syntejä; mutta kosto tulee -- sanon
teille, että kosto tulee täällä ja tulevassa elämässä. Tein tämän,
kaiken tyttäreni takia rakkaudesta häneen, ainoaan lapseeni. Hän oli
kunnianhimoinen ja toivoi tätä miestä, ja minä toivoin voivani luoda
valtaa hänelle ja hänen lapsilleen.

"Mutta katsokaa, miten viini on käynyt etikaksi ja hänen ihana
hedelmänsä tuhkaksi. Hänen miehensä vihaa ikuisesti häntä; he tuskin
puhuvat enään, tai syytävät vain katkeria sanoja toisilleen. Vielä nyt
-- joskaan ei kauvan on Tikal Sydämen kaupungin päällikkö, sillä hänen
kade raivonsa on vienyt mielen häneltä; hänen tekonsa ovat kuristuksen
ja väkivallan tekoja; hän on saanut kansan vihat ja hänen suosijansakin
ovat jo luopuneet hänestä ja vehkeilevät häntä vastaan. Tiedättekö,
mitä he suunnittelevat. He aikovat nostaa, Maya, Teille syntyvän lapsen
päälliköksi hänen sijaansa ja panna Teidät ja Teidän muukalaisen
miehenne hallitsemaan niin kauan kuin tuo lapsi kasvaa täysi-ikäiseksi.
Oi! Te olette suunnitellut taitavasti ja kaikki näyttää teille
toivorikkaalta, mutta minä ennustan, ettei niin tule käymään.

"Kirous kohtaa Teitä, Ignatio, Sydämen Haltija, sillä kaikki suuret
toiveenne luhistuvat kuin mätä katto, eikä korista koskaan uneksimanne
keisarikunnan lippuja kotkat. Orjalauma on se kansa, jonka takia
ponnistellut olette, ja orjalaumaksi se jää, sillä suvaitsemallanne
rikoksella olette vahvistanut heidän kahleitaan. Kirous kohtaa Teidän
lastanne, Maya -- hän ei koskaan kasva mieheksi; kirous kohtaa
miestänne -- hänen tukkansa ei ehdi harmaantua. Mutta raskaimmin
kohtaa kirous Teitä, kavala Sydämen Ruhtinatar, Teitä, jonka elämä on
katkeamaton, pitkä valhe; Teitä, joka hylkäsitte uskonne ja rikoitte
valanne; Teitä, joka jätitte kansanne sekä ylhäisen, vanhan sukunne
lait, saadaksenne itsellenne kuljeksivan valkoisen miehen. Nainen, emme
kohtaa enään koskaan toisiamme; mutta muistakaa viimeisen kurjuutenne
hetkellä ja ikuisen kadotuksen pitkinä vuosina nämä sanat, jotka Teille
tänään olen sanonut."

Heristäen kuihtunutta kättään kasvojemme edessä Mattai kääntyi ja lähti
pois huoneesta.

Hän lähti, mutta me tuijotimme kauhuissamme toinen toisiimme, sillä
vaikkei kukaan meistä uskonutkaan hänen jumalaansa, tunsimme kumminkin
sisimmässämme tämän miehen puhuneen totta, ja pahan perivän meidät
vielä. Hetken nyyhkytti Maya, pää käsien varassa; sitten hypähti hän
ylös ja silmässään syttynyt tuli kuivasi kyyneleet.

"Käyköön niin", hän huudahti, "en välitä siitä. Ainakin olen saanut
Teidät, rakkaani, ja joitakuita kuukausia, kaikista ikävyyksistä
huolimatta, olen ollut rinnallanne mitä onnellisin, ja tulkoon hyvää
tai pahaa, mikään ei voi ryöstää minun muistojani. Mutta Teidän
takianne pelkään. Mieheni, Teidän takianne minä pelkään --."

Sitten hänen kiihkonsa meni ohi ja hän heittäytyi miehensä syliin ja
puhkesi itkuun.

Sitten syntyi lapsi, terhakka poika, miltei valkea, äitinsä
tähtisilmin; ja samana iltana kuulimme Mattain kuolleen tuskiinsa sekä
Nahuan synnyttäneen pojan.

Kahdeksantoista päivää kului, ja lapsivuoteestaan noussut Maya istui
miehensä ja minun kanssa, kamarineitsyen pidellessä sylissään nukkuvaa
lasta takanamme, kun joukko Neuvoston herroja pyysi saada keskustella
äidin kanssa. He astuivat sisälle ja puhemies, Lordi Dimas, teki
kumarruksen ja esitti asiansa:

"Sydämen Ruhtinatar, olemme tulleet luoksenne Neuvoston ja kansan
puolesta, iloitsemaan kanssanne suuresta onnestanne ja esittämään
muutamia asioita Teille. Joitakuita kuukausia on kansa jo ollut
kyllästynyt Tikalin sortoon ja mielivaltaisuuksiin, Tikalin, joka
vastoin maan lakeja on tuominnut kuolemaan monta sortonsa vastustajaa.
Mutta eilen sai kaiken lisäksi Neuvosto kuulla erään hänen katalien
töidensä käskyläisen tunnustuksen, että hän on aikonut murhata
miehenne, lapsenne ja Lordi Ignation."

"Tosiaanko", sanoi Maya, "ja miksi puuttui minun nimeni tuosta
luettelosta?"

"Armollinen rouva, emme tiedä", hän sanoi, "mutta tuntuu siltä
kuin salaliittolaisten olisi ollut määrä vangita Teidät elävänä ja
piiloittaa jonnekin Tikalin huoneisiin."

Silloin hypähti englantilainen seisaalleen ja vannoi kostavansa
Tikalille.

"Ei, herra", sanoi Dimas, "hänen persoonansa on pyhä eikä Teidän sovi
siihen koskea, eikä Teidän enään tarvitse peljätä häntä, sillä hänen
liittolaisiaan ja häntä itseään vartioidaan yötä päivää. Eikä Tikal
tule kauvan pysymään Sydämen kaupungin päällikkönä, sillä Neuvosto on
pitänyt salaisen kokouksen, johon teitä ei ole kutsuttu, ja päättänyt
erottaa hänet rauhattomuuksiensa takia sekä kansan toivomuksesta."

"Voidaanko päällikkö erottaa?" kysyi Maya.

"Voidaan, armollinen rouva, jos hän on rikkonut lakeja, sillä eikö
isäännekin erotettu juuri samaisesti syystä? Eikä Tikal ole päässyt
tuohon paikkaan syntynsä perustuksella, vaan hänet on valittu. Te
olette oikea Zibalbayn perijä, Sydämen Ruhtinatar."

"Saattaa niin olla", Maya vastasi tyynesti, "mutta olen luopunut
oikeudestani, enkä halua peruuttaa sanaani."

"Jos Te olette luopunut", sanoi Dimas, "on yksi, jolle se kuuluu." Ja
hän osotti nukkuvaa lasta. "Tuossa on Ennustuksen Lapsi, kansan toivo,
ja hänet aioimme korottaa hallitsijaksemme, asettaen Teidät ja miehenne
holhoamaan häntä, kunnes hän tulee täysi-ikäiseksi."

"Ei", sanoi Maya, "sillä silloin kohdistuu Tikalin raivo häneen ja
hänet surmataan -- joko julkisesti tai salaa."

"Mahdotonta, armollinen rouva, sillä samalla kuin hänet nimitetään,
pannaan Tikal lukkojen taakse, missä hän saa olla elämänsä loppuun
asti."

"Ja milloin tämä tapahtuisi?" kysyi englantilainen.

"Huomenna, iltapäivällä, pyramiidin huipulla, jotta lapsi voitaisiin
nimittää kaikkein Pyhimmässä tästä kolmen päivän päähän, Vetten
Nousuyönä."

"Onhan mieletöntä kruunata pieni lapsi, enkä minä, enempää kuin
miehenikään, halua tätä huomaavaisuutta", sanoi Maya. "Jos Tikal
erotetaan rikostensa takia, saakoon joku korkea ylimys hänen paikkansa,
kunnes lapsi on varttunut, voidakseen ottaa hallituksen vastaan."

"Vaikkakin Te ja miehenne voitte käskeä meitä tulevaisuudessa", vastasi
Dimas ankarasti, "täytyy Teidän siihen asti totella, armollinen rouva,
sillä Neuvoston ääni on ylempi ja se seuraa näkymättömän johtajansa,
Taivaan Sydämen, tahtoa. Neuvosto on päättänyt, että Taivassyntyinen
lapsi, jonka maallisia vanhempia te olette, ottaisi oman oikeutensa."

"Niinkuin tahdotte", sanoi Maya huokaisten; ja lähetystö poistui.

Tuona iltana olimme englantilainen ja minä erään ylimyksen talossa
pidetyssä juhlassa, mistä me palasimme melko myöhään. Päästettyämme
henkivartijamme menemään minä astelin hänen kanssaan aina hänen
yksityishuoneustonsa ovelle asti, aikoen jättää hänet siihen; mutta hän
pyysi minua astumaan sisään, pohtiakseen kanssani päivän tapahtumia ja
tätä lapsen kohta tapahtuvaa kruunausta.

Suostuin siihen, ja kuljettuamme ensimäisen huoneen läpi saavuimme
toiseen, jonka takana sijaitsivat hänen makuuhuoneensa. Pysähdyimme
avonaisen ikkunan ääreen ja minä vedin lampun lähemmäksi, koska halusin
tupakoida, eikä minulla ollut tulta. Siinä samassa olin kuulevinani
jotakin ja kuulostin tarkemmin, sillä tuntui kuin olisin vankkojen
makuuhuoneen ovien läpi kuullut naisen avunhuutoa. Tempasin ne auki ja
syöksyin sisään eteisen läpi, huutaen mennessäni herra Stricklandia
seuraamaan.

En saapunut liian varhain, sillä makuuhuoneessa kohtasi minua kumma
näky. Vuoteen vieressä oli kehto, ja sen ääressä kamppaili kaksi
naista. Toisella heistä -- minä tunsin hänet Nahuaksi, Tikalin vaimoksi
-- oli kädessään kupariveitsi, ja toinen, Maya, piteli häntä takaapäin
käsistä ja vyötäisiltä kiinni, jottei hän, kaikista ponnisteluistaan
huolimatta, päässyt lyömään veitsellään. Nahua oli näistä naisista
sitäpaitsi raskaampi ja vahvempi, ja vaikka hitaastikin, hän kuitenkin
läheni kehtoa. Saapuessani huoneeseen sai hän riuhtaistuksi irti oikean
kätensä ja oli juuri iskemäisillään lasta veitsellään.

Tähän päättyi hänen yrityksensä, sillä minä tartuin häntä vyötäisiltä
kiinni ja heitin hänet taaksepäin, jotta hän kaatui hervottomana
lattialle, pudottaen veitsensä ja yrittäen kiirehtiä pakoon. Hän olikin
siinä samassa jaloillaan ja ryntäsi ovea kohti, missä herra Strickland
kohtasi ja otti kiinni hänet.



KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Pakomme ja sen päättyminen.


"Miten tuli tämä rouva tänne, Maya, ja mitä asiaa hänellä on?" kysyi
englantilainen.

"En tiedä, miten hän tuli", sai hänen vaimonsa hengästyksissään
sanotuksi. "Kamarineitsyeni olivat menneet, ja minä valmistauduin
käymään levolle, kun peiliin katsellessani näin hänen seisovan
takanani, paljastettu puukko kädessään tähystelevän ympäri huonetta.
Samassa osui hänen katseensa kehtoon, ja hän astui askeleen sitä kohti.
Silloin käännyin minä ympäri ja tartuin häneen, pidellen häntä miten
taisin; mutta hän oli liian vahva minuun verraten ja laahasi minua
mukanaan, ja olisi sillä hetkellä surmannut poikamme, ellei Ignatio
olisi ehtinyt apuun."

"Onko tämä totta", kysyi englantilainen Nahualta.

"On se totta, valkoinen mies", hän vastasi.

"Miksi tahdotte tappaa niin viattoman?" kysyi englantilainen taas.

"Eikö ole luonnollista, että minä haluaisin hävittää lapsen, joka sysää
syrjään minun lapseni, ja särkeä sen naisen sydämen, joka on särkenyt
minun sydämeni?" vastasi Nahua jurosti. "Muun muassa olen minä kuullut,
valkoinen mies, huomenna tapahtuvista juhlamenoista, jolloin mieheni
erotetaan ja lapseni häväistään, jotta raivattaisiin tilaa Teille ja
Teidän lapsellenne -- Teille, valkoiselle kulkurille ja pojallenne,
Taivassyntyiselle, ennustetulle."

"Mitä nuo meihin kuuluvat, Te petomainen nainen?" hän kysyi. "Jos Tikal
sysätään pois paikaltaan, on se hänen rikostensa ansio."

"Ja jos Te ja teikäläiset joutuvat sille paikalle, valkoinen mies,
on se epäilemättä hyveittenne ansio; ja kuitenkin, oi Te syntinen
roisto, minä ilmoitan Teille tietäväni kaikki. Minä tiedän, miten
sepititte kirjoituksen ja panitte väärän oikean sijalle Sydämen
pyhään tunnusmerkkiin. Tiedän myös, että isäni auttoi teitä tuossa
työssä, sillä vaikkakin hän on jo vainaa, kirjoitti hän koko jutun
ennen kuolemaansa ja antoi kirjoituksensa minulle, sekä samalla
vanhan ennustuksen, jonka te uskalsitte varastaa Kaikkein Pyhimmästä.
Niin, minulla on todistuskappaleet, ja jos tarvis vaatii, voin ne
näyttää. En tullut tänne murhaamaan, en ainakaan lasta; mutta nähtyäni
tuon kehdossa nukkuvan, valtasi minut halu kostaa vääryyteni sille
ja äidille. Olen epäonnistunut tässä, mutta paljastaessani teidät
Neuvostolle minä en epäonnistu; silloin huomataan, mitä te oikeastaan
olette, ja saatte ansaitsemanne kuoleman."

"Minusta tuntuu, mieheni", sanoi Maya kylmästi, "että meidän on, jos
tahdomme oman henkemme pelastaa, surmattava tuo nainen. Hän on sen
kyllä ansainnut, eikä kukaan moiti meitä, saatuaan kuulla millä asialla
hän kävi täällä."

Kuultuaan tämän, Nahua yritti riuhtautua irti englantilaisen otteesta
ja avasi suunsa kuin huutaakseen.

"Hiljaa", sanoi englantilainen, "jos henkenne on kallis Teille.
Ignatio, sulkekaa ovet ja antakaa minulle tuo vaippa."

Ja niin me sidoimme Nahuan kädet selän taakse ja vedimme vaipan hänen
suulleen, jottei hän voinut päästää ääntäkään. Otimme vielä nahkavyön
ja sidoimme sillä hänen jalkansa, niin ettei hän päässyt liikkumaan,
vaan jäi maata lattialle, tuijottaen meihin vihaisin katsein.

"Nyt käymme neuvottelemaan", sanoin minä.

"Niin", vastasi englantilainen, "käykäämme vain, sillä se onkin
välttämätöntä. Toinen tai toinen meidän on tehtävä: surmattava tuo
nainen tai paettava kaupungista, sillä jos hän pääsee elävänä täältä,
olemme tuomitut kuolemaan alttarin ääressä -- niin! ja lapsikin!"

"Paettava!" sanoi Maya. "Miten voimme paeta, kun vielä olen näin heikko
ja lapsikin on niin nuori ja pieni? Jos onnistuisimmekin pakenemaan
kaupungista ja yli järvenkin, hukkuisimme varmasti vuorten lumihankiin
tai vuorten takaisiin erämaihin. Sitä paitsi otettaisiin meidät kiinni."

"Sitten on Nahuan kuoltava", sanoi englantilainen.

"Emmeköhän voisi vannottaa häntä vaikenemaan, jos päästäisimme hänet
vapaaksi?" minä kysyin, "sillä minä kammon tuollaista kamalaa tekoa,
niin oikeutettu ja välttämätön kuin se olisikin."

"Vannottaa häntä vaikenemaan!" sanoi Maya halveksivasti; "yhtä hyvin
voisitte vannottaa käärmeen olemaan käyttämättä hampaitaan, jos
joku sattuisi astumaan sen päälle. Ettekö ymmärrä, että tämä nainen
vihaa minua niin katkerasti, minua, joka olen, niinkuin hän väittää,
ryöstänyt hänen miehensä rakkauden, että hän menisi iloiten vaikka
itsekin kuolemaan, jos hän siten voisi toimittaa kuoleman minullekin ja
minun rakkailleni? Päästyään juuri lapsivuoteeltaan hän tuli luokseni
surman suunnitteluin, tietäen olevani yksin. Sitten näki hän lapsen,
ja niin suuri oli hänen kostohalunsa, ettei hän malttanut edes odottaa
kunnes laki olisi lapsen surmannut. Ei, ratkaisu on selvä: ellemme voi
paeta, täytyy joko hänen tai meidän kuolla. Eikö totta, Ignatio?"

"Siltä tuntuu", minä vastasin synkästi, "mutta teko on kuitenkin
hirveä."

"Se on hirveä, mutta välttämätön", sanoi englantilainen, "ja minun
on se tehtävä vaimoni ja lapseni takia. Voi! Miksi synnyinkään
koskaan tekemään moista tekoa! Eikö löydy muuta keinoa? Ei; mutta
murhaajiksihan me näin tulemme. Antakaa veitsi. Ei, pelkät käteni
riittävät, ja se keinohan tuntuu luonnollisemmaltakin, sillä voin sanoa
hänen itsensä olleen juuri murha-aikeissa ja sen nähtyäni käyneeni
häneen käsiksi ja voimallani tappaneeni hänet äkkipikaa, raivoissani,
tarkoittamatta sitä."

Sitten meni hän Nahuan luo ja polvistui hänen viereensä, mutta me kaksi
vetäydyimme kirvelevin sydämin pois ja peitimme käsin kasvomme.

Hetken perästä palasi hän takaisin.

"Onko se tehty?" kysyi Maya käheästi.

"Ei; enkä minä ainakaan voi sitä tehdä", hän vastasi vihaisesti.
"Mieluummin voin tukehuttaa itseni kuin tuon avuttoman naisen, niin
julma murhaaja kuin hän onkin. Jos hänet surmataan, on jonkun toisen se
tehtävä."

"Sitten tuo teko saa jäädä tekemättä", sanoi Maya. "Näin ollen on
meidän suunniteltava pakoa, sillä yön hetket kuluvat ja pako on ainoa
toivomme."

"Mitä sitten on tehtävä tuolle naiselle?", minä kysyin. "Emme voi viedä
häntä mukanamme."

"Emme; mutta voimme jättää hänet kiedoksiin tänne, kunnes joku sattuu
hänet löytämään", vastasi englantilainen.

"Kuulkaahan, Nahua! Säästämme henkenne ja menemme omaan kuolemaamme.
Tämä olkoon armeliaisuuden oppia kovalle sydämellenne. Hyvästi."

Kaksi tuntia oli kulunut, ja kolme alhaisen kansan käyttämiin
vaippoihin käärittyä haamua, yksi niistä lasta sylissään kantava
nainen, laskeutui äänettä alas kaupungin muurilta puisia tikapuita
myöten laiturille, missä veneet olivat ankkuroituina vedenpaisumuksen
aikana. Vesi oli tähän vuodenaikaan juuri nousemassa, ja matalassa
vedessä laiturin vieressä kellui huvivene, jolla englantilaisen ja
minun oli tapana käydä kalastamassa, kun joskus pääsimme erkanemaan
muutamiksi tunneiksi kaupungin väsyttävästä elämästä.

Tähän veneeseen me astuimme ja suuntasimme, nostettuamme purjeen,
kulkumme tähtien mukaan, kohti samaa kylää, mistä vuosi takaperin
olimme lähteneet Sydämen Kaupunkiin. Kun tuuli oli suotuisa, kävi
matkamme nopeasti, ja aamun ensi valon sarastaissa näimme kylän olevan
noin peninkulman päässä. Sinne emme kumminkaan uskaltaneet nousta,
sillä meidät olisi tunnettu; siksi ohjasimme veneemme muutamien
kääpiömäisten vesipalmujen suojaan, noin puolen englannin peninkulman
päähän kylästä ja läksimme, kätkettyämme veneen miten taisimme,
viivyttelemättä vuoristoa kohti.

Kiertäen kylän takaa, jottei juuri heräävä väki huomaisi meitä, aloimme
kamalan matkamme. Jonkun aikaa jaksoi Maya hyvin, mutta kun päivän
helle lisääntyi, alkoi hän näyttää väsymyksen oireita, mikä ei ollut
ihmekään, sillä hän kantoi sylissään kolmen viikon vanhaa lastaan.
Keskipäivällä pysähdyimme, jotta hän saisi levätä, piiloutuen puron
rannalla kasvavan puun suojaan ja syöden mukaan ottamiamme eväitä.
Iltapäivällä jatkoimme matkaamme ja laahustimme lopun päivää eteenpäin,
miten parhaiten taisimme, englantilaisen ja minun kantaessa vuorotellen
pikku poikaa, kaiken muun taakkamme lisäksi.

Vihdoin joutui ilta ja me laitoimme yöleirimme, jos leiriksi voi
kutsua sitä, että nukkuu setripuun alla ilman tulta, mukana vain
vähän ruokaa ja peitteinä vain vaipat. Aamuyöstä ilma yhä kylmeni,
sillä olimme jo koko lailla yläpuolella järven pintaa, ja pienokainen
alkoi itkeä surkeasti -- tuo itku vallan viilsi sydäntämme. Nousimme
kumminkin auringon noustessa, ja jatkoimme matkaamme, sillä näimme
sen olevan ainoan keinon. Koko päivän vaelsimme, yhä uupuvin askelin,
kunnes auringon laskiessa pääsimme lumirajalle ja näimme edessämme
metsästäjäin majatuvan, missä olimme yöpyneet, saapuessamme Sydämen
Maahan.

"Menkäämme sisään", sanoi Maya, "hakemaan ruokaa sekä suojaa yöksi."

Aikomuksemme oli ollut välttää tätä tupaa ja mennä vuorensolaan, missä
ajattelimme viipyvämme aamunkoittoon asti ja sitten jatkaa matkaa yli
vuoren rinteen erämaahan.

"Jos menemme sinne, Maya, siepataan meidät kiinni", sanoi
englantilainen; "ainoa turvamme on kulkea solan läpi ennenkuin meidät
tavoitetaan, sillä maan lait kieltävät kenenkään seuraamasta meitä
erämaahan."

"Ellemme mene sisään, kuolee lapseni kylmyyteen", Maya vastasi. "Olitte
liian helläsydäminen, kun ette surmannut tuota murhanyrityksissä
kulkevaa naista, mikä olisi ollut ainoa pelastuksemme; onko Teillä nyt,
mieheni, sydäntä tappaa oma lapsemme?"

Englantilaisen silmiin herahtivat kyyneleet ja hän sanoi:

"Tapahtukoon Teidän tahtonne."

Siitä huolimatta oivalsimme -- kaikki kolme -- että jos tahdoimme
pelastua, meidän täytyi antaa lapsen kuolla, mutta niin välttämätöntä
kuin matkamme jatkaminen olikin, emme voineet sitä tehdä.

Näin ollen me poikkesimme tupaan, ja tulen ääressä istui taaskin sama
mies, vaimoineen, jotka olimme siellä tavanneet vuosi sitten.

"Keitä te olette?" hän huusi hypähtäen ylös. "Anteeksi, rouva, mutta en
ole tuntea Teitä tuossa viitassa."

"On parasta, ettette tunnekaan meitä", sanoi Maya.

"Olemme eksyksissä vaeltavia metsästäjiä. Antakaahan ruokaa meille,
niinkuin velvollisuutenne vaatii."

Mies ja vaimo, jotka olivat ystävällistä väkeä, tottelivat meitä ja
panivat pöytään parasta mitä heillä oli. Söimme ja laskeuduimme sitten
levolle, sillä olimme lopen väsyneitä, pyytäen miestä pitämään varalla
ja ilmoittamiaan meille, jos näkisi jonkun vieraan lähestyvän taloa.
Ennen päivänkoittoa hän herätti meidät, ja me nousimme ylös. Vähän
myöhemmin tuli hän huoneeseeni ilmoittamaan, että suuri miesjoukko
näkyi lähestyvän tupaa. Tiesin lopun tulleen ja kutsuin kokoon toiset.

"Meillä on nyt kolme vaihtoehtoa", minä sanoin -- "paeta vuorensolaan,
puolustautua tässä tuvassa, tai antautua."

"Ei ole aikaa paeta", vastasi englantilainen, "ehdotukseni on että
taistelemme."

"Luuletteko, että kaksi jousilla aseistettua miestä" -- sillä
tuliaseemme oli otettu pois pyramiidin huipulla, emmekä saaneet niitä
enään käsiimme -- "riittäisi viidellekymmenelle. No, ystävä, voimme
yrittää, jos Teitä haluttaa, ja ehkä niin on yhtä hyvä kuolla kuin
jollain muullakin tavalla."

"Se on mieletöntä", virkkoi Maya; "on vain yksi keino: antautua
kohtalon käsiin, jos se voisi mitenkään auttaa. Olisin toivonut
valinneemme sen keinon, ennenkuin läksimmekään tälle vaivalloiselle
matkalle."

Nousevan auringon valossa näimme suuren miesjoukon piirittäneen tuvan.
Joukossa oli ylimyksiäkin, ja minä tunsin Dimasin ja Tikalin.

"Olkaamme uljaita", sanoi Maya. Niin me avasimme oven ja astuimme ulos
Tikalin, Dimasin ja muiden ylimysten eteen.

"Ketä etsitte, kun saavutte oikein asejoukoin?" kysyi Maya.

"Ketä muuta kuin Teitä itseänne minä etsisin, serkku?" vastasi Tikal
-- ja villi tuli leimahti hänen silmissään. "Vaimoni Nahua olisi kyllä
puolestaan antanut Teidän mennä viimeisen kerran, mutta hänen tahtonsa
ei ole minun tahtoni eikä hänen halunsa minun haluni, ja mepä olemme
yllättäneetkin teidät oikeaan aikaan."

Maya käänsi halveksivin ilmein katseensa hänestä ja kääntyi Dimasin
puoleen sanoen:

"Sanokaa, mitä olemme tehneet, koska seuraatte meitä kuin mitäkin
pahantekijöitä?"

"Armollinen rouva", vastasi vakavasti vanha pappi, "näyttää siltä, kuin
hyvinkin ansaitsisitte tuon nimen, Te ja toverinne. Kuulkaahan: kaksi
päivää sitten olitte te kateissa, ja armollinen rouva Nahua niinikään.
Etsittiin ja etsittiin ja avattiin vihdoin yksityisen asuntonne ovet,
ja sieltä löydettiin Nahua köytettynä. Häneltä saimme kuulla paenneenne
ja läksimme teitä ajamaan takaa."

"Ilmoittiko hän teille sitten, miksi me pakenimme?" kysyi Maya.
"Kertoiko hän teille sitä, että hän hiipi yöllä varkaan tavoin
huoneeseeni ja oli juuri murhaamaisillaan lapseni?"

"Ei, armollinen rouva, ei hän kertonut meille lainkaan sitä. Hänen
käytöksensä oli tosiaankin kummallinen; sillä toinnuttuaan hieman hän
peruutti sanansa ja väitti, ettei hän tiedä mitään teistä ja teidän
aikeistanne, ja että olisi, vaikka olisittekin paenneet, parempi antaa
teidän mennä, ennenkuin ehtisi tapahtumaan ikävämpiä asioita. Ymmärtäen
helposti hänen syynsä me kumminkin lähdimme ajamaan teitä takaa ja
löysimmekin teidät, ja nyt me viemme teidät Neuvoston eteen vastaamaan
suurista synneistänne, koska olette rikkoneet juhlallisen valanne
ja yrittäneet lähteä maasta ilman Neuvoston lupaa sekä lisänneet
rikoksenne suuruutta ottamalla mukaan tämän lapsenne, Taivassyntyisen
pelastajan, johon heimomme kohdistaa kaikki toiveensa."

"Jos olemmekin rikkoneet valamme", sanoi Maya, "rikoimme ne
pelastaaksemme henkemme. Pitikö meidän jäädä kaupunkiin, kunnes
roistojen puukko olisi ehtinyt tehdä tehtävänsä? Hääiltanani juuri
hyökkäsi murhamies mieheni kimppuun, ja ehkä tuossa on eräs" ja hän
osoitti Tikalia -- "joka voisi ilmoittaa meille, kuka tuo murhaaja oli
ja mistä hän tuli. Kolme päivää sitten uhkasi toinen murhamies lapsemme
henkeä, ja se oli taas Lordi Tikalin vaimo. Onko silloin synti että
yritimme viedä maasta pois sen, jonka henki ei ollut turvassa siellä?"

"Kaikki nämä seikat voitte esittää Neuvostolle, rouva", vastasi Dimas,
"ja jos väitteenne Nahuasta on totta, saa hän epäilemättä rangaistuksen
rikoksestaan. Mutta hänen rikoksensa ei sittenkään ole niin suuri kuin
Teidän, sillä huomatessanne henkenne olevan vaarassa olisi Teidän
pitänyt kääntyä niiden puoleen, jotka voivat antaa apua Teille, sen
sijaan että läksitte pakoon varkaiden lailla. Nouskaahan kantotuoliin,
joka on otettu Teitä varten, niin lähdemme matkaan."

"Niinkuin tahdotte", Maya sanoi; "mutta yhtä pyydän Teiltä: viekää pois
näkyvistäni tuo mies, serkkuni Tikal, sillä minä vihaan nähdä häntä,
koskei hän tyydy vain suunnittelemaan mieheni ja lapseni murhaa, vaan
häpäisee minua yhtämittaa, rakkauttaan tyrkyttämällä."

"Tapahtukoon tahtonne, armollinen rouva. Miehenne ja ystävänne voivat
käydä vieressänne, ja kantotuolianne ympäröivät asemiehet pitävät
varalla, ettei Teille tapahdu mitään pahaa."

Sitten me läksimme. Paluumatkastamme ei ole muuta sanottavaa, kuin
että se oli vieläkin raskaampi kuin tulomatkamme. Sillä vaikka
olimmekin uupuneita, nälkäisiä, pelon ahdistamia, paistoi silloin
kumminkin vapaus meille johtotähtenä, jota vastoin nyt, vaikka kuljimme
mukavasti, tunsimme häpeän, pilkan ja kuoleman odottavan meitä.

Minua puolestani ei tämä ajatus suuria surettanut, sillä olin jo
heittänyt kaiken toivon enkä välittänyt elää toivotonta elämää. Teitä,
ystäväni, jolle kirjoitan tätä kertomusta, ihmetyttää tämä, mutta
jos tuona päivänä olisitte ollut minun asemassani, ette ollenkaan
kummastelisi. Vielä nytkin olen joskus unessa joutuvinani Sydämen
Kaupunkiin, ja herään kammottavasta unestani kuin painajaisen kynsistä.
Totta kyllä, minulla oli siellä valtaa ja ylellisyyttä, mutta ah!
mieluummin olisin hankkinut elatukseni paimentamalla karjaa erämaassa
kuin kuluttanut elämääni tuossa kultaisessa häkissä.

Mitä merkitsivät minulle heidän juhlansa ja tyhjät ilonsa ja heidän
vallan- ja arvontavoittelunsa -- minulle, joka koko elämäni olin
seurannut korkeiden toiveitteni tähteä, tuota tähteä, joka nyt oli
sammumaisillaan? Mayalla ja englantilaisella oli lohtuna lapsensa;
mutta minulla ei ollut muuta kuin heidän ystävyytensä liikenevät
tähteet, monen epäonneni muisto, omantunnon ainainen kirvely, koston
pelko ja kaiken lopuksi viimeisen rauhan toivo. Murtunut ja epätoivon
murjoma kun olin, valmistauduin tyynesti kohta koittavaa kuolemaa
varten, mutta miten olisi noiden laita, jotka vielä uhkuivat rakkautta
ja nuoruutta?

Myöhään illalla pääsimme kaupunkiin ja meidät vietiin, ei asuntoomme
palatsiin, vaan pyramiidille päin.

"Mitä nyt?" kysyi Maya joukon johtajalta. "Tuonnehan meidän on mentävä."

"Ei, armollinen rouva", hän vastasi; "olen käskenyt viedä teidät
pyramiidin portaita ylös."

Silloin painoi Maya kasvonsa lapsen kasvoihin ja nyyhkytti, sillä hän
aavisti että taaskin joutuisimme tuonne synkkään holviin, missä hänen
isänsä oli kuollut. He veivät meidät portaita ylös ja taas ahtaita
käytäviä alas, kunnes pääsimme lampuin valaistuun holviin ja kuulimme
kupariovien pamahtavan kiinni takanamme. Sitten saimme ruokaa ja jäimme
yksiksemme.

En koskaan ole viettänyt levottomampaa yötä; sillä vaikka miten
yritin, oli minun mahdotonta saada unta silmiini, ja minä kääntyelin
vuoteellani mietiskellen missä huomenna uinuisin, kun olisimme olleet
Kaikkein Pyhimmän neuvoston edessä ja Nahua olisi todistanut meitä
vastaan. Muistin tuon kuilun alttarin edessä ja olin kuulevinani veden
loiskeen sen syvyyksistä! No, kuten sanoin, en pelännyt kuolemaa, sillä
Jumala armahtaa syntisiä; mutta voi! oli sittenkin hirveää kuolla
valehtelijana ja muistaa, että minä juuri olin tuonut englantilaisen
tänne samaan kohtaloon.

Aprikoidessani siinä, kuulin läpi paksujen holviovien naisen huutoa
ja syöksyin ylös vuoteestani, kiirehtien keskisaliin, missä lamput
paloivat yhtämittaa. Siellä näin Mayan juoksevan ympäri salia
yöpuvussaan, silmät kauhua kuvastaen.

"Mitä on tapahtunut?" kysyin, pysäyttäen hänet; samassa tuli siihen
englantilainenkin.

"Oi, minä olen nähnyt unta!" hän läähätti. "Olen nähnyt kamalaa unta.
Näin isäni saapuvan luokseni ja -- en osaa sanoa -- lapsi -- lapsi --".
Ja hän keskeytti eikä osannut sanoa sen enempää.

"Tämä paikka on täynnä ikäviä muistoja ja hänen voimansa ovat pilalla",
sanoi englantilainen, tyynnytellen häntä. "Menkäämme takaisin
nukkumaan, vaimo."

"Nukkumaan!" hän vastasi. "En luule koskaan enään nukkuvani; ja ilman
unta tulen varmasti hulluksi. Oi, tuota näkyä! Luultavasti on Mattain
kirous kohdannut minua."

Joitakuita tunteja myöhemmin tapasimme taas toisemme suuressa salissa,
mutta Maya ei puhunut mitään unestaan, enkä minäkään pyytänyt häntä
sitä kertomaan, vaikka näinkin hänen kasvoistaan, ettei se ollut
unohtunut. Söimme, tai yrittelimme syödä, ja istuimme hetken aikaa
hiljaa, kunnes ovet avautuivat ja Dimas astui sisään, joitakuita
pappeja mukanaan. Pyytäen heitä jäämään loitommalle hän yksin astui
luoksemme ja tervehti ystävällisesti meitä.

"Olen pahoillani", hän sanoi, "että taaskin olette joutuneet tähän
synkkään komeroon, mutta minä en voinut auttaa asiaa, koska olen vain
Neuvoston palvelija, ja Neuvosto oli antanut ankaran määräyksen.
Pelättiin vielä että lapsi häviäisi, jos saisitte olla vapaudessa."

"Pian se varmasti häviää, Dimas", sanoi Maya, "jos sitä pidetään täällä
pimeässä. Lapsi on jo heikentynyt -- viikossa ehtii se kuolla."

"Älkää peljätkö, armollinen rouva; vankeutenne ei ole pitkäaikainen,
sillä tänä samaisena yönä, Vetten Nousuyönä, viedään Teidät
Neuvoston tutkittaviksi Kaikkein Pyhimpään, missä teitä syytetään
karkausrikoksesta."

"Onko muita syytöksiä?" kysyi Maya.

"Ei ole, armollinen rouva, mikäli minä olen kuullut. Mitä muita
syytöksiä saattaisi sitten olla?"

"Ja mikä on Neuvoston tuomio?"

"En osaa sanoa, armollinen rouva, mutta tiedän, ettei kukaan tahdo
tuomita teitä ankarasti, ja jos syytöksenne rouva Nahuaa vastaan
voidaan näyttää toteen, on siitä Teille etua. Yrittämänne rikos on
suuri sekä meidän silmissämme että kansan, sillä yötä päivää puhutaan
tuosta Pelastajasta, joka heille on syntynyt, eivätkä he mielellään
anna anteeksi niille, jotka ovat yrittäneet ryöstää sitä heiltä. Luulen
kumminkin että tuomitsijainne ankaruus on lievennettävissä erinäisin
asianhaaroin."

"Mitkä asianhaarat ne ovat?" kysyi Maya.

Dimas epäröi, mutta vastasi:

"Lain ankara pykälä määrää teidät jokaisen kuolemaan, ellei Teitä
itseänne säästetä sen perustuksella, että olette syntyessänne perinyt
Sydämen Ruhtinattaren arvon. Mutta voi olla niin, ettei Neuvosto pane
täytäntöön sitä kaikessa ankaruudessaan. Se voi tyytyä siihen, että
nämä muukalaiset saavat pitää henkensä, mutta joutuvat karkoitetuiksi
pois rannoiltamme."

"Mutta, Dimas, toinen heistä on mieheni."

"Totta kyllä, armollinen rouva, mutta lapsi on syntynyt!"

"En voi erota miehestäni. Parempi on meidän kuolla yhdessä kuin erota.
Jos ei kansa tarvitse häntä, ei se tarvitse minuakaan; sanokaamme
hyvästi sille ja lähtekäämme pois yhdessä. Olen kyllästynyt tähän
maahan, Dimas, sillä täällä kulkevat murhaajat kantapäillämme ja elämä
on tukalaa. En tahdo kansaltani mitään muuta kuin saada vapauden päästä
eroon siitä."

"Mutta, armollinen rouva, kansa tahtoo Teiltä jotakin; se tahtoo
lapsen. Näistä muukalaisista se pääsisi eroon surmaten heidät, tai
jotenkin muutoin, ja Teidät -- siitä en kylläkään ole varma -- se
ehkä päästäisi lähtemään heidän mukanaan; mutta lapsestanne se ei
koskaan halua luopua, sillä se on heidän Taivassyntyinen kuninkaansa,
ennustuksen poika. Jää jäljelle siis, jos Neuvosto ottaa armahduksen
huomioon -- mikäli minä ja minun puolueeni olemme enemmistönä -- että
Teidän on luovuttava joko miehestänne tai pojastanne."

Silloin ilmestyi tuskan ilme Mayan kasvoille, jotta hän näytti kuin
äkkiä vanhentuneen. Sitten hän vastasi:

"Lähtekää ja ilmoittakaa niille, jotka lähettivät Teidät, Mayan,
Sydämen Ruhtinattaren, lausuneen näin: Lapseni on rakas minulle,
sillä se on liha minun lihaani; mutta mieheni on vieläkin rakkaampi,
sillä hän on sekä liha minun lihaani että sielu minun sieluani. Jos
minun täytyy valita näiden kahden välillä, valitsen hänet, joka on
läheisempi; sillä minähän voin saada toisen lapsen, mutta en koskaan
toista miestä."



KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Nahua todistaa.


Joitakuita tunteja kului, ja taaskin ovet avautuivat ja Tikal astui
sisään viiden asemiehen seuraamana. Vartijajoukon jätti hän oven
ääreen, astuen itse meidän luoksemme salin toiseen päähän.

"Mitä tahdotte?" kysyi Maya. "Ettekö voi jättää minua rauhaan edes
vankikomerossanikaan?"

"Tahdon puhua kahden kesken kanssanne, Maya."

"Niinkuin olen Teille, Tikal, sanonut ennen, sanon nytkin, etten halua
kuulla Teitä kahden kesken. Jos Teillä on jotakin sanottavana, sanokaa
se mieheni ja ystäväni kuullen, tai jättäkää sanomatta kokonaan."

"Puhutte röyhkeästi minulle, joka tulen tänne toivossa pelastaa teidän
kaikkien hengen", hän vastasi; "mutta mukaudun nyt, niinkuin useasti
ennenkin. Kuulkaa: Tiedän kaikki rikoksenne, sillä vaimoni Nahua on ne
paljastanut minulle. Tiedän teidän ja tuon kuolleen roiston Mattain,
johon Taivaan kirous on ansaitusti osunut, sepittäneen ennustuksen ja
ryöstäneen Kaikkein Pyhimmän, sillä olen nähnyt todistuskappaleet."

"Tiedättehän meidän tehneen niin henkemme hädässä", sanoi Maya,
"sillä ellemme olisi niin tehneet, olisi Mattai murhauttanut meidät,
saavuttaakseen, toimittamalla minut tieltä pois, varman aseman
tyttärelleen."

"En tiedä miksi niin teitte enkä välitä tietää, sillä mikään ei
voi sovittaa sellaista rikosta; mutta luulen Teidän tehneen niin,
saadaksenne mieheksenne tuon valkoisen miehen. Joka tapauksessa on teko
tehty ja kosto odottaa teitä -- kosto, josta säästytte vain yhdellä
ehdolla."

"Millä ehdolla?" kysyi Maya verkkaan, sillä kuultuaan Tikalin tietävän
kaiken, oli toivon hivenkin kadonnut hänen sydämestään, niinkuin
meidänkin.

"Maya, kaksi ihmistä elää, ja vain kaksi, jotka tietävät tämän asian --
vaimoni Nahua ja minä itse. Tähän aamuun asti oli vain yksi ihminen,
sillä Nahua kertoi sen minulle vasta huomattuaan ettette päässeet
pakoon, ja tämän hän teki aikeissa toimittaa surman Teille, jota hän
vihaa kilpailijattarenaan. Siksi olisi hän tahtonut pidättää minua
vainoamasta Teitä, ja siksi tahtoo hän saapua Sydämen Neuvostoon tänä
iltana, saadakseen varmasti nähdä Teidän kuolevan Vetten Kuiluun. Mutta
Teidän minä kaikkein vähimmin haluaisin nähdä sinne häviävän, Teidän,
jota nyt kuten aina rakastan, enemmän kuin mitään muuta maan päällä."

Mutta silloin kalpeni englantilainen raivosta ja puuttui puheeseen:
"Suvaitkaa pitää nuo sanat suussanne, Tikal; sillä olkaa varma siitä
-- ellette tottele, että teen yhden rikoksen lisää enkä laske Teitä
elävänä täältä. Ei tarvitse katsoa henkivartioihinne. Mitä välitän
heistä minä, jolla on vain yksi henki menetettävänä? Puhukaa vielä
noin, niin olette kuollut, ennenkuin he ennättävät apuun."

"Antakaa hänen jatkaa, mieheni", sanoi Maya; "eihän yksi lisähäväistys
meitä enään pahenna? Jatkakaa, kunnioitettavin Tikal; mutta oman
turvallisuutenne takia pitäkää varanne ja jättäkää sanomatta kaikki
sellainen, jota aviomies ei voi kuulla."

"Tästä syystä", hän jatkoi, välittämättä englantilaisen raivosta, "olen
minä tullut tänne esittämään ehdotustani, joka pelastaa teidät kaikki;
niin, jopa tuon kerskailevan valkoisen miehenkin, joka on ryöstänyt
Teidät minulta. Jos Nahua ja minä vaikenemme, kuka tietää rikoksianne?
Ja jos syytös heitettäisiinkin vasten kasvojanne, kuka voi sen näyttää
toteen? Niin, minä vaikenen -- yhdellä ehdolla. Tuonpa itse tuon oikean
ennustuksen sekä Mattain tunnustuskirjan ja poltan ne teidän nähtenne."

"Te vaikenette", sanoi Maya, "mutta miten on Nahuan laita? Vaikeneeko
hänkin?"

Silloin Tikalin tummat kasvot saivat pahan ilmeen ja kuvastivat jotakin
ajatusta, oliko se murhaa tai muuta, en tiedä.

"Jättäkää Nahua minun haltuuni", hän sanoi. "Peruuttakaa häntä vastaan
tekemänne lapsen murhayritystä koskeva syytös ja vapauttakaa hänet
velvollisuudesta saapua tänä yönä Kaikkein Pyhimpään, ja minä vannon,
ettei hän koskaan hiiskahdakaan tuosta kamalasta salaisuudesta. Sitten
jää teille vain yksi syytös -- valanne rikkominen yrittäessänne pakoon
kaupungista -- rikos, joka ei ole anteeksiantamaton."

"Te puhutte ehdosta, Tikal; sanokaa mikä se on?"

"Te itse, Maya. Ei, kuulkaa minua; ja Tekin, valkoinen mies, pysykää
hiljaa. Jos vannotte Sydämen nimeen tulevanne vaimokseni kuuden
kuukauden sisällä tästä päivästä, niin minä puolestani vannon,
että tämä valkoinen mies -- Teidän aviomiehenne, joka ei ole oikea
aviomiehenne, sillä hän sai Neuvoston avioliittolupauksen petoksella
-- päästetään vaaratta ystävineen poistumaan tästä maasta, ja annetaan
heidän ottaa mukaansa matkalleen niin paljon omaisuutta ja tarpeita,
kuin he haluavat. Vannon myöskin -- ja tästä Te näette, miten syvä ja
kunniallinen rakkauteni Teihin on -- että pojaltanne ei riistetä sitä
asemaa, joka hänellä kansan silmissä on Taivassyntyisenä pelastajana,
jonka tulon jo ennustus tiesi. Minun lapseni väistyy Teidän lapsenne
tieltä, Maya. Jo kerran ennenkin tarjosin Teille rauhan kättä, mutta
Te hylkäsitte tarjoukseni ja petitte minut, ja tuo hylkäys aiheutti
isänne kuoleman ja monta muuta surua. Älkää enään hyljätkö, Maya,
muutoin surut suurenevat ja lisääntyvät Teille, meille kaikille. Ei
ole kummallista eikä luonnotonta minun pyytää Teitä vaimoksi miehelle,
jonka kanssa olette ollut kihloissa monet vuodet, sekä ottamaan vastaan
kaupungin ensimäisen naisen paikkaa, sen sijaan että seuralaistenne
kanssa antautuisitte hirveimpään kuolemaan."

"Se on sittenkin mitä kummallisinta ja luonnottominta, Tikal, että
vaimoa näin pyydetään miehestänsä eroamaan. Kuulkaahan -- hänellehän
Teidän on puhuttava eikä minulle, sillä hänhän voi olla iloinen,
päästessään tällä keinoin vapaaksi. Ensinnä, mitä mieltä Te, Ignatio,
olette? Sanokaa minulle -- vaikka minä pelkään vastaustanne, sillä se
on helppo arvata, koska Tikal tarjoo kaiken, mitä haluatte -- vapauden
ja aarteita kyllin aikeittenne toteuttamiseksi."

"Totta kyllä, armollinen rouva", minä vastasin, "että hän lupaa minulle
tuon kaiken -- vaikken tiedäkään, voiko hän antaa sitä; totta on
myöskin, ettei minulla ole täällä vaimoa, joka minun olisi jätettävä,
eikä muuta toivetta kuin kavaltajan kuolema. Mutta minä muistan erään
tuolla erämaassa Teille antamani lupauksen, kun Te urheudellanne
pelastitte miehenne hengen; ja minä muistan niinikään, että ystäväni
juuri minun kehoituksestani tuli lähteneeksi tähän kirottuun
kaupunkiin. Sentähden vastaan, että kaikkien kohtalo olkoon yksi ja
sama."

"Nuo ovat jaloja sanoja, ystävä", Maya sanoi, "sanoja, jotka voivat
lähteä vain Teidän jalosta sydämestänne. No, mieheni, nyt on Teidän
vuoronne."

"Minulla ei ole mitään sanottavaa", vastasi englantilainen naurahtaen,
"paitsi ehkä sitä, että ihmettelen, miksi kulutatte aikaa, jonka
onnellisemmin voisimme viettää keskenämme, kuuntelemalla tuon veijarin
herjauksia. Jos pyydätte minua ajattelemaan pelastusta, ajattelen minä
sitä, mutta en varmasti astu askeltakaan luotanne pelastaakseni itseäni
mistään kuolemasta."

"Tuntuu kuin olisin jo saanut vastauksen", sanoi Tikal. "Kunpa vain ei
kukaan teistä katuisi tänä iltana, joutuessaan katsomaan alas Vetten
Kuiluun. Hyvä, aika kiitää, ja minulla on paljon tekemistä, ennenkuin
taas tapaamme." Ja hän kääntyi pois luotamme.

Silloin valtasi Mayan epätoivo. Hetken hän taisteli sitä vastaan, mutta
huusi sitten:

"Tulkaa takaisin, Tikal!"

Hän tuli ja seisahtui Mayan eteen kylmän äänettömänä, ja Maya kääntyi
miehensä puoleen, sanoen hitaalla äänellä:

"Olette liian kiireissänne; _minun_ vastaukseni ei vielä ole annettu,
mieheni. Tikal, hyväksyn ehdotuksenne. Estäkää Nahua todistamasta meitä
vastaan; hävittäkää hänen hallussaan olevat todistuskappaleet ja viekää
nämä miehet turvallisesti vuorten tuolle puolen, antaen heille kaikki,
mitä he haluavat; niin minä suostun kuuden kuukauden kuluessa tulemaan
vaimoksenne."

Englantilainen ja minä tuijotimme toisiimme hämmästyksen valtaamina.

"Oletteko hullu?" sanoi englantilainen, "vai tahdotteko pelastaa meidät
puhumalla tuollaisia?"

"Olisiko ihme, mieheni", hän vastasi, "jos haluaisin pelastaa itseni
ja lapseni? Että olen rakastanut ja vieläkin rakastan Teitä, sen Te
tiedätte; onko haudassa sitten enään rakkautta? Eläissäni on minulla
ainakin muistot; kun kuolen, viedään nekin pois minulta. Menkää
takaisin, mieheni, menkää rikkaana takaisin oman kansanne luo ja oman
entisen elämänne keskuuteen, ja valitkaa toveriksenne joku toinen
nainen. Älkää kumminkaan minuakaan unhoittako; mutta antakaa minun
tulla kuin uneksi Teille, se on oman asianne takia paljon parempi.
Teillekin, Ignatio, minä sanon, menkää! Tuttavuutemme on tuonut Teille
vähän onnea; olkoon sen loppuminen onnekkaampi ja saattakoon toiveenne
vihdoin täytäntöön. Tikal, antakaa kätenne, ja vannokaamme vala."

Tikal astui häntä kohti -- silmät säihkyen voitonriemua; mutta kun
kädet olivat koskettamaisillaan toisiaan, katsahti Maya sivulleen ja
näki miehensä kasvoilla kuvastuvan epäilyksen ja tuskan. Kiljahtaen
astui hän hänen luokseen ja syöksyi hänen syliinsä, sanoen:

"Antakaa anteeksi; olen ponnistanut kaikkeni, mutta tämä käy yli
voimieni. Oi, kuinka heikko minä olen, en voi erota Teistä, en edes
pelastaakseni henkenne. Ettehän varmastikaan usko, että olisin
täyttänyt valani ja mennyt naimisiin hänen kanssaan? Ei, ei --
kuolemaan minä olisin mennyt lähdettyänne. Mutta en voi erota Teistä --
en voi erota Teistä vaikkakin itsekkäisyyteni on perikatonne."

"Iloitsen kuullessani sen", sanoi englantilainen. "Kuulkaahan, Tikal,
jos olette mies, tuokaa miekka minulle, niin ratkaisemme asian
kahden kesken. Silloin ainakin toinen selviää epätietoisuudestaan ja
vastuksistaan."

"Valkoinen mies", vastasi Tikal, "Te olette varmasti sekä hullu että
roisto, muutoin tuskin pyytäisitte minua panemaan henkeäni onnenpeliin
Teidän henkeänne vastaan, joka jo lain mukaan on arvoton. -- Hyvästi,
Maya; kauan olette juoksuttanut ja kiduttanut minua, tänä iltana saatte
kaikesta palkkion." Niin hän lähti.

Olisi luullut, että me Tikalin mentyä olisimme ruvenneet pohtimaan
tapahtumaa sekä kohta koittavia vaaroja. Mutta niin ei ollut
asianlaita. Luulen meistä tuntuneen -- kaikista meistä -- ettei ollut
enään mitään pohtimista. On turhaa potkia Kohtaloa vastaan, ja on
vieläkin turhempaa pelätä sitä, sillä teimme tai jätimme tekemättä
jotakin, Kohtalolla kuitenkin aina viimeinen sananvalta on.

Niin me istuimme ja juttelimme mitättömistä asioista elämästämme
Cumarvon kaivoksessa, Santa Cruzin maatilalla viettämästämme yöstä,
urhean seuralaisemme Molasin kuolemasta, enkä muistakaan, mistä
kaikesta. Siinä samassa lapsi heräsi, ja vanhemmat hoivailivat sitä,
löytäen kumpikin toistensa näköä sen pikku kasvoissa, minun kulkiessani
pitkin salia, lukien lamppuja, poltellen ja aprikoiden, missä olisin
seuraavana iltana samaan aikaan.

Vihdoin ovet aukenivat, sillä oli jo miltei puoliyö, ja sisään astui
Dimas ja joukko pappeja. Vanhus teki kumarruksen ja ilmoitti, että oli
aika viedä meidät Kaikkein Pyhimpään Neuvoston tutkittaviksi, ja ettei
meidän tarvinnut pelätä, koska kaikesta siitä päättäen, mitä hän oli
kuullut, rikostamme käsiteltäisiin lievästi. Maya kysyi, miten oli
pikku lapsen laita, jota ei voitu jättää yksin, ja pappi vastasi, että
Mayan oli se otettava mukaan, jolloin hän alkoikin kietoa sitä vaippaan.

"Se on turhaa vaivaa", sanoi Dimas. "Täältä kulkee salainen käytävä
Kaikkein Pyhimpään, jota myöten minä lupaan viedä Teidät, jottei yön
kylmyys palelluttaisi pienokaista, meidän herraamme."

Sitten otti hän avainkimpun vyöltään, ojensi sen eräälle
seuralaiselleen ja käski hänen mennä muutamien pappitoveriensa kanssa
edellä ovia aukomaan ja sytyttämään käytävien lamppuja. Pappi lähti,
ja pienen ajan kuluttua lähdimme mekin ja tapasimme hänet seisomassa
käytävää ja Kaikkein Pyhintä erottavan marmoriseinän luona. Nähtyään
meidän lähestyvän hän lausui tunnussanat, joihin vastattiin sisältä;
sitten hän avasi hopea-avaimella salaoven, jättäen avaimen kimppuineen
riippumaan lukkoon, jotta Dimas saisi ottaa pois sen tullessaan.
Sitä tuo vanha pappi ei kuitenkaan tehnyt, sillä hän ajatteli meidän
kaikkien palaavan tämän käytävän kautta, ja kun hän astui Kaikkein
Pyhimpään, tyytyi hän vetämään oven kiinni, lukitsematta sitä.

Taaskin me seisoimme tuossa synkässä pyhässä paikassa, kuulemassa
Sydämen Kaupungin lakeja vastaan tehtyjen rikostemme tuomiota. Siellä
oli koolla koko Neuvosto, ja Tikal, sen ylipappi ja puheenjohtaja,
istui alttarin takaisella istuimellaan, mutta minä havaitsin ilokseni,
ettei Nahua istunutkaan hänen vierellään, eikä häntä liioin näkynyt
koko Neuvoston jäsenten joukossa.

Istuuduimme meille määrätyille tuoleille alttarin edessä olevalle
avoimelle kohdalle, Maya keskelle ja englantilainen ja minä kummallekin
puolelle häntä, Oikeuspappi nousi sitten seisomaan ja ilmoitti,
että Neuvoston ensimäinen asia oli kolmen jäsenensä, Mayan, Sydämen
Ruhtinattaren, hänen miehensä, Meren Pojan, sekä Ignatio Vaeltavan,
Sydämen Haltijan, tutkiminen Neuvoston jäseninä tekemiensä valojen
rikkomisesta. Esittäen tämän muodollisen syytöksen, luki pappi selvästi
mutta lyhyesti meitä vastaan tehdyt syytökset.

"Samana Vetten Nousun juhlayönä vuosi sitten", hän alkoi, "vannoitte
te, muukalaiset, alttarin ääressä sielunne ja ruumiinne uhalla valan,
ettette ilman tämän korkean Veljesliiton lupaa yrittäisi lähteä
Sydämen Kaupungin rajojen ulkopuolelle. Mutta muuanna päivänä saatiin
teidät kiinni pakomatkaltanne yli vuorten erämaahan. Eikä siinä vielä
koko rikoksenne, sillä veitte Sydämen Ruhtinattaresta ja valkoisesta
miehestä syntyneen pojan, Ennustuksen Taivassyntyisen lapsen, jonka
katalasti aioitte ryöstää kansalta. Sanokaa, miten puolustaudutte näitä
rikoksia vastaan?"

"Tunnustamme syytöksen oikeaksi", vastasi Maya, "mutta pyydämme
ottamaan huomioon puolustuksemme. Kuulkaa, herrat: Aina siitä illasta
asti, kun me teidän käskystänne jouduimme naimisiin, on miestäni ja
minua vaaninut surmaaja, ja tuossa istuu Neuvostomme puheenjohtajana
ja Sydämen ylipappina mies, jolla oli aikomus ottaa hengiltä meidät.
Näen joukossanne tänä iltana myös joukon henkilöitä, jotka, samana
päivänä kuin pakenimme, kävivät luonamme Lordi Dimasin johdolla. Mitä
kertoivat he minulle? Että oli saatu ilmi serkkuni Tikalin muodostama
salaliitto, jonka oli määrä murhata mieheni, lapseni ja ystäväni
Ignatio Vaeltava. He ilmoittivat myös minulle, että Tikal erotettaisiin
tämän ja muidenkin rikostensa takia, ja että tämä sylissäni oleva lapsi
nimitettäisiin Sydämen kansan päälliköksi. Eikö ole niin, Dimas?"

"Niin on, armollinen rouva", hän vastasi, "ja tietäkää, ettette te
ole ainoat tänä iltana syytetyt. Vaikka teidän asianne on ensinnä,
seuraavat ylipappi Tikalin ja muiden asiat perästäpäin; mutta siihen
asti istuu hän arvonsa mukaisesti Neuvoston puheenjohtajalta."

Silloin Tikal hypähti istuimeltaan, mutta Dimas kääntyi hänen
puoleensa ja sanoi ankarasti: "Vaietkaa, herra, tai puhukaa vain, mitä
velvollisuutenne vaatii. Olkoon tuomionne oikeudenmukainen, mutta
tietäkää, ettei pako ole mahdollinen, sillä henkivartijoiltanne on
otettu aseet pois, ja kaikkia teitä vartioidaan."

Tikal istuutui jälleen, ja Maya jatkoi:

"Saman päivän iltana, jolloin Lordi Dimas oli käynyt luonani, olin
yksin huoneessani, ja Ruhtinatar Nahua, Tikalin puoliso, hiipi luokseni
aikoen surmata lapseni."

Sitten hän kertoi koko jutun, miten englantilainen ja minä, kuultuamme
hänen avunhuutonsa, olimme kiirehtineet huoneeseen ja vanginneet ja
sitoneet Nahuan.

"Veljet", hän jatkoi, "silloin valtasi meidät yhtäkkiä kauhu, ja
me päätimme paeta pois maasta, missä henkemme ei ollut hetkeäkään
turvattu. Tässä on rikoksemme, ja me annamme rangaistuksen teidän
käsiinne. Olihan varmasti meidän parempi yrittää pelastaa lapsikin,
jotta se voisi suorittaa elämäntehtävänsä, minkä tahansa, kuin jättää
se niiden surmattavaksi, jotka te olette nostaneet hallitsijoiksenne."

Mayan lopetettua puheensa käännyimme, englantilainen ja minä,
vuorostamme Neuvoston puoleen, todistaen oikeaksi Mayan syyt ja
ilmoittaen alistuvamme Veljesliiton tuomittaviksi.

Sitten meitä käskettiin siirtymään loitommalle, ja me asetuimme
Nimettömän jumalan naamion alle odottamaan tuomiotamme, Neuvoston
jäädessä harkitsemaan. Hetken perästä meidät kutsuttiin taas esiin, ja
Tikal ilmoitti tuomiomme sysätyn siksi, kunnes olisi käsitelty syytös
Nahuaa, Mattain tytärtä sekä häntä itseään, Tikalia, Sydämen Kaupungin
päällikköä ja ylipappia vastaan, lisäten hitaalla ja riemuitsevalla
äänellä:

"Tuotakoon ulkopuolella odottava Nahua, Mattain tytär, Sydämen
läheisyyteen."

Kuulimme ja kokosimme rohkeutta lähestyvän kuoleman varalle, sillä
tiesimme loppumme olevan käsissä, uskaltamatta toivoa armoa ja
pelastusta.

Ovi aukeni ja Nahua astui sisään arvonsa mukaisissa pukimissa, otsalla
vihreä, vain päälliköiden vaimojen ja äitien oikeuksiin kuuluva otsavyö.

"Miksi suvaitsette kutsua minut tänne, herrat?" hän sanoi ylpeästi,
astuttuaan alttarin luo.

Silloin nousi Oikeuspappi seisomaan ja luki syytöksen, että hän oli
yrittänyt omin käsin surmata Mayan, Sydämen Ruhtinattaren poikalapsen,
ja että hän niinikään oli ollut miehellensä Tikalille avullisena
monessa julmuudessa ja väärinkäytössä, pyytäen Nahuaa puolustautumaan.

"Viimeistä syytöstä en tunnusta",.hän sanoi. "Vastatkoon Tikal itse
omista pahoista töistään. Ensimäisen tunnustan. Yritin kyllä nujertaa
tuon kakaran, mutta Maya huomasi minut, ja minut ehkäistiin ja
sidottiin."

"Veljet", sanoi Dimas, nousten seisomaan, "meidän ei tosiaankaan
tarvitse tästä asiasta enempää keskustella. Olemme kuulleet Ruhtinatar
Mayan ja muiden puolustuksen, ja nyt Nahua tunnustaa rikoksensa. Hän
tunnustaa yrittäneensä surmata tuon lapsen, jonka hän tiesi pyhäksi,
Sydämen kansan toivoksi, ja sellaiselle rikokselle löytyy mielestäni
vain yksi, vaikkakin kamala rangaistus, ja hän, jonka on kärsittävä, on
vielä korkeassa asemassa oleva nainen."

"Seis!" katkaisi Nahua. "Ette ole kuulleet minua loppuun, ja minulla on
oikeus puhua, ennenkuin minut tuomitaan kuolemaan. Syytätte minua pyhän
lapsen, Sydämen kansan toivon murhayrityksestä, ja totisesti, jos näin
asianlaita olisikin, ansaitsisin kuoleman, jota vastoin itse asiassa
ansaitsenkin teidän kiitoksenne. Sydämen ylimykset, tämä lapsi, jota
te ihailette, Ennustuksen Taivassyntyinen lapsi, jonka te tänä iltana
aioitte nimittää päälliköksi, erottaen mieheni Tikalin, ja jonka teidän
mielestänne pitäisi oleman heimomme johtotähtenä suuruuteen ja valtaan,
se onkin elävä valhe, petos, vääryys!"

Silloin puhkesi Neuvoston kesken hämminki, ja ankarat äänet käskivät
hänen lopettaa nuo häväistykset; mutta hän sai hiljaisuuden,
jatkaakseen:

"Kuulkaa minua, minä pyydän, sillä vaikka minä haluaisinkin, en
uskaltaisi puhua umpimähkään, mutta minä voin näyttää toteen
jok'ainoan lausumani sanan. Luulette minun aikoneen surmata tämän
lapsen murtaakseni kilpailijattareni Mayan sydämen -- ja totisesti
minä haluankin sen murtaa; ja toimittaakseni oman lapseni tuon lapsen
tilalle -- ja totisesti minä haluankin hänet siihen toimittaa.
Mutta nämä eivät sittenkään olleet tekoni vaikuttimia. Neuvoston
ylimykset, kuulkaa kertomusta, joka on kummallisin, mitä koskaan olette
kuulleet, ja lausukaa sitten tuomionne minusta, miehestäni Tikalista,
kilpailijattarestani Mayasta sekä hänen ystävistään. Tunsitte kaikki
hyvin isäni Mattain, sillä kuollessaan ja jo Tikalin hallituksen
alusta asti oli hän lähinnä Tikalia Sydämen Kansan vaikutusvaltaisin
mies, hoitaen niitä tehtäviä jotka nyt ovat Dimasin hallussa, muun
muassa Kaikkein Pyhimmän Isännän virkaa. Mutta isäni Mattai ei ollut
kuitenkaan rehellinen mies. Voi! että minun täytyy sanoa se, sillä
hän teki syntinsä enemmän minun takiani kuin itsensä takia, koska hän
rakasti minua ja piti kaikessa silmämääränään minun hyvinvointiani.
Tämä hänen rakkautensa vei hänet perikatoon, saaden hänet rikkomaan
jumalaansa, lakejaan ja maataan vastaan. Alusta asti, kun vielä olin
lapsi, tiesi hän minun mielistyneen Lordi Tikaliin, joka oli kihloissa
neiti Mayan kanssa; sitäpaitsi tiesi hän minun olevan kunnianhimoisen
ja haluavan tulla suureksi. Siitä syystä uskotteli hän Tikalille
saaneensa Taivaasta tiedon, että neiti Maya oli isineen kuollut
erämaahan. Saatuaan hänet vakuutetuksi, että Maya näin ollen oli
kadonnut häneltä ikuisesti, hän hätyytti Lordi Tikalia naimaan minut,
luvaten korvaukseksi toimittaa hänet Sydämen Kansan päälliköksi. Kaiken
tämän hän teki, vaikken minä tiennyt asioista mitään, vaan luulin
mielettömyyksissäni Tikalin naineen minut rakkaudesta.

"Sitten Zibalbay palasikin hää-iltanamme, ja hänen mukanaan Maya
sekä nämä muukalaiset; ja siitä hetkestä asti alkoi mieheni vihata
minua, koska olin hänen rakastamansa Mayan paikalla. Kuten jälkeenpäin
kuulin, meni Tikal Zibalbayn luo vankikomeroon ja lupasi luovuttaa
hänelle valtansa koko hänen lopuksi ijäkseen ja olla vastustamatta
hänen aikeitaan, jos saisi Mayan puolisokseen, kun hän ensin olisi
toimittanut minut tieltä pois, joko surmaten tai muuten. Zibalbay
olisikin mielellään suostunut; mutta sattuikin niin, että Maya oli
mielistynyt erämaamatkoillaan tuohon valkoiseen mieheen, ja kieltäytyi
eroamaan hänestä. Mieheni olisikin ehkä päässyt aikeittensa perille,
sillä vankien tila oli toivoton ja vaihtoehto oli kuolema, ellei isäni
Mattai olisi keksinyt keinoa, miten kaikki olisivat pelastettavissa ja
minä pysyisin edelleen päällikön vaimona. Tällainen oli keino, herrat:
että tuohon Sydämen tunnusmerkkiin pantaisiin semmoinen ennustus, joka
pettäisi Sydämen Neuvoston ja toimittaisi Mayan naimisiin rakastamansa
valkoisen miehen kanssa. Herrat, näin tehtiin. Yön hiljaisuudessa
hiipivät he kaikkein Pyhimpään, valtasivat Sydämen ja panivat sinne
tuon Pelastajan syntyä ennustavan kirjoituksen. Lopun tiedätte itse."

"Se ei ole totta", huusivat monet äänet. "Sellainen pyhänhäväistys on
mahdoton."

"Se on totta", vastasi Nahua, "ja minä todistan teille, että tuo
pyhäinhäväistys oli mahdollinen. Sydän avattiin, ja isäni tekemä väärä
ennustus pantiin sisään, mistä te sen löysitte Vetten Nousun yönä vuosi
takaperin. Mutta katso, kun pyhä sydän avattiin -- se ei ollutkaan
tyhjä, vaan siinä oli toinen ennustus -- oikea ennustus -- joka pantiin
talteen, jotta petos selviäisi aikanaan."

"Missä sitten on tuo kirjoitus?" kysyi Dimas.

"Tässä", hän vastasi, vetäen levyn povestaan. "Kuulkaa!" Ja hän luki:

"_Nukkunut Silmä herää ja näkee roistojen sydämen ja tarkoituksen.
Sanon, ettei kaupunkimme hävityshetkenä edes kaikki Pyhän Järven aallot
riitä huuhtomaan pois heidän syntiänsä_."

"Ottakaa ja katsokaa itse, ylimykset", hän jatkoi, pannen levyn
alttarille. "Kuulkaahan vielä, miten tämä esine joutui minun
käsiini. Isäni tehtyä tuon suuren synnin, kohtasi Nimettömän jumalan
kirous häntä, -- hän sai, kuten tiedätte, tuon kamalan taudin.
Kuolinvuoteellaan valtasi hänet katumus, ja hän kirjoitti erään
paperin, jonka hän todistutti ja antoi minulle, liittäen mukaan tuon
levyn. Minä pidin hallussani tuota paperia, ylimykset; kuulkaa, mitä
siinä sanotaan, ja päättäkää, olenko puhunut totta vai valhetta." Ja
hän luki ääneen Mattain tunnustuksen, missä juurta myöten selitettiin
meidän juonemme.

"Nyt, ylimykset", hän lisäsi, kun kirjoitus oli lopussa ja kirjaimia
tutkittu, "ymmärrätte, miksi yritin raivoissani tappaa tuon lapsen,
jota on uskoteltu teille jumalan antamaksi, ja minä jätän teidän
huoleksenne toimittaa rankaisun niille, jotka ovat tuon petoksen
punoneet."



KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU

Jäähyväiset.


Nahua lopetti ja istuutui, ja niin suuri oli Neuvoston ihmetys -- tai
paremminkin kauhistus -- ettei hetkeen aikaan kukaan puhunut mitään.
Vihdoin nousi Dimas ja sanoi:

"Maya, Sydämen Ruhtinatar, ja te muukalaiset, olette kuulleet teitä
vastaan tehdyn kamalan syytöksen. Miten voitte vastata siihen?"

"Tunnustamme sen todeksi", vastasi Maya tyynesti. "Meidän oli pakko
valita joko kuolema tai tämän teon tekeminen, ja me valitsimme elämän.
Mattaihan tuon petoksen punoi ja sepitti kirjoituksen, ja minusta
tuntuu että meidän on kärsittävä sekä hänen syntinsä että omamme.
Sananen vielä: Tämä Ignatio ei ryhtynyt vapaasta tahdosta salajuoneen,
vaan mieheni ja minä pakotimme hänet siihen, minä etupäässä."

Dimas ei vastannut, vaan antoi merkin kahdelle, alttaria paljastetuin
miekoin vartioivalle papille viedä meidät Kaikkein Pyhimmän ja
Kuolleitten Kammion väliseen käytävään, mihin meidät suljettiin
pimeään, kaksois-ovien väliin.

Täällä minä kaiken lopuksi polvistuin, lähettäen viimeiset rukoukseni
Taivaalle, Mayan itkiessä miehensä sylissä ja jättäessä hyvästi hänelle
ja sylissään lepäävälle lapselleen.

"Vaimoni", hän sanoi, "olitte tosiaankin viisas, kun kielsitte meitä
lähtemästä tähän Sydämen Maahan. Vaan tehtyä ei saa tekemättömäksi, ja
oltuamme vähän aikaa onnellisia yhdessä, kuolkaammekin yhdessä niin
urheasti kuin voimme, toivoen taaskin pääsevämme yhteen johonkin uuteen
rauhan maailmaan."

Pian saapuivat papit ja veivät meidät takaisin Kaikkein Pyhimpään.
Mayan astuttua yli kynnyksen ensimäisenä meistä kolmesta, astui Tikal
häntä vastaan ja sieppasi yhdellä tempauksella, olematta silti julma,
lapsen hänen sylistään. Huomasimme meitä tarkoittavat valmistukset,
sillä alttarin edessä oleva kivi oli nostettu paikoiltaan ja jalkojemme
juuressa ammotti musta kuilu, mistä kuului veden loiske. He asettivat
meidät seisomaan selät alttariin; mutta Tikal seisoi etumaisena, ja
hänen ja meidän välillä oli kuilun suu.

"Maya, päällikkö Zibalbayn tytär, Sydämen Ruhtinatar; valkoinen mies,
Meren Poika; Ignatio Vaeltava; ja pappi Mattai, jonka itsensä jo
kuoltua me kutsumme hänet hengessä esiin", alkoi Dimas kylmällä ja
kamalalla äänellä, "oman tunnustuksenne mukaan olette te vikapäät
suurimpaan rikokseen, minkä katala ihmisjärki konsanaan voi keksiä ja
likaiset kädet suorittaa. Olette rikkoneet Taivaalle ja veljillenne
tekemät juhlalliset valat; olette häväisseet jumalamme ja raiskanneet
hänen Kaikkein Pyhimpänsä; ja olette uskotelleet kansalle, joka luotti
teihin, synnin sikiötänne jumalan lähettämäksi hallitsijaksi. Kaikista
näistä rikoksista, jotka olette tehneet -- miksi, emme tiedä -- emme
taida teitä kyllin rangaista. Teille maksetaan palkka jossain muualla,
kun olette menneet tämän tuomio-istuimen edestä, ja nimenne ovat
jääneet unohdukseen maan päällä.

"Näin kuuluu Sydämen Neuvoston tuomio -- että sinun nimesi, Mattai,
pyyhitään pois Sydämen palvelijain luetteloista; että muistosi
kirotaan; että asunnoitasi kärventäisi tuli ja istuimiasi polttaisi
suola; että ruumiisi kaivettaisiin haudastaan ja vietäisiin pyramiidin
huipulle, kunnes ilman linnut sen söisivät; että sielusi annettaisiin
manalan kiduttajien käsiin ijankaikkisesti.

"Näin kuuluu Sydämen Neuvoston tuomio sinulle, Maya, päällikkö
Zibalbayn tytär, Sydämen Ruhtinatar; valkoinen mies, Meren Poika,
ja Ignatio Vaeltava: Että nimenne pyyhitään pois Sydämen Veljien
luettelosta ja kirotaan kaupungin kaduilla; että kätenne ja jalkanne
sidotaan ja teidät kahlehditaan elävinä Kaikkein Pyhimmän seiniin ja
jätetään ryöstämänne jumalan alttarin ääreen, kunnes näännytte nälkään
ja janoon; että ruumiinne sitten viedään pyramiidin huipulle ilman
lintujen syötäväksi; ja että sielunne annetaan manalan kiduttajien
käsiin ijankaikkisesti."

Lausuttuaan nämä sanat ja ennenkuin täysin tajusimmekaan kamalan
tuomiomme kauheutta, astui Tikal esiin -- vielä kirjoittaessanikin
minua puistattaa -- pitäen lapsi rukkaa, joka alkoi itkeä kuin tuskasta
tai pelosta, kuilun päällä ja pudotti sen yht'äkkiä alas syvyyksiin.

Kauhistuneen äidin huuto kaikui pyhän paikan seinissä, ja ennenkuin
sen kaiku oli edes ehtinyt hälvetä, oli englantilainen -- jalopeuran
tavoin -- hypännyt yli kuilun ja tarttunut Tikalla kiinni kurkusta ja
vyötäisiltä. Raivo antoi voimia hänelle, ja hän nosti Tikalin korkealle
ilmaan ja paiskasi hänet alas tuohon kaameaan kuiluun, minne lapsikin
vastikään oli hävinnyt.

Pahasti parahtaen katosi Tikal, ja hetken aikaa oli kuolon hiljaisuus.
Yhtäkkiä huusi Maya hullun ja epätoivoisen äänellä:

"Eivät kaikki Pyhän Järven vedet riitä pyyhkimään pois meidän
syntiämme, mutta tuokoot ne koston teille, oi te avuttoman lapseni
surmaajat!"

Näin sanottuaan Maya juoksi alttarin taakse, minun ehkä yksin
aavistaessa hänen aikeensa, ja tarttui molemmin käsin Sydämen
tunnusmerkkiin.

"Varokaa!" huusi Dimasin ääni, mutta hän ei totellut. Ennenkuin hän
tai kukaan muu ehti apuun, oli hän raastanut epätoivoisin ponnistuksin
vanhan tunnusmerkin paikoiltaan ja nauraen ja pilkaten paiskannut sen
palasiksi marmorilattiaa vastaan.

Hetken aikaa vallitsi hiljaisuus; mutta sitten kuului alttarilta
yhtäkkiä paukahdus, aivankuin harpun kielet olisivat katkenneet, ja
sitä seurasi toinen, hirveämpi ääni, vesipaljouksien kuohu ja kohina.

"Paetkaa! Paetkaa!" huusi ääni, "vedet ovat valloillaan, ja häviö perii
meidät ja koko Sydämen Kansan!"

Silloin hyökkäsi Neuvosto yhtenä miehenä Kaikkein Pyhimmän ovea kohti;
mutta minä, Ignatio, Jumalan kiitos, muistin toisen oven, salaoven,
josta olimme tulleet ja jonka pappi oli jättänyt raolleen.

"Tätä tietä!" huusin minä espanjankielellä englantilaiselle ja.
tarttuen Mayaa käsivarteen, vein hänet mukanani käytävään. Kun kaikki
kolme olimme päässeet sinne, käännyin minä lukitsemaan ovea ja näin
silloin kummallisen näyn.

Alttarin edessä olevan kuilun suusta kohosi valtava vesipatsas,
suihkuten sellaisella hirvittävällä voimalla kattoon, että
marmorilohkareet näyttivät putoavan alas pakenevien niskaan,
pakenevien, jotka turhaan koettivat avata ovea ja paeta Kuolleitten
Kammioon. Toisenkin näyn minä vielä näin; Tikalin ruumis oli noussut
kuilusta, minne englantilainen oli hänet paiskannut, ja nousi ja laski
muodottomana möhkäleenä vesisuihkun mukana lattian ja katon välille.

Ennenkuin vesi vielä ehti meihin asti, suljin minä oven, ja otettuani
mukaan ovessa yhä riippuvan avainkimpun me pakenimme ylös käytäviä ja
portaita, kunnes saavuimme vankikomeroomme. Tännekään emme uskaltaneet
pysähtyä, sillä korviimme kuului jo kumma ääni, ja me tunsimme
pyramiidin koko valtavan rakennuksen vapisevan, kun vangitut vedet
pääsivät valloilleen ja levisivät ylös ja sivulle.

Ottaen lamput me kiirehdimme kuparioville salin toiseen päähän ja
löysimme vaivoin oikean avaimen. Meillä ei ollut vitkastelemiseen
aikaa, sillä lähtiessämme ennättivät vedet jo huoneen takaosaan ja
siinä samassa huuhtoivat lattiaa kuuden tai kahdeksan jalan paksuisena
aaltona. Ryntäsimme pakoon etenevän aallon tieltä, ja hyvä oli että
kulkumme kävi ylöspäin, sillä muutoin olisimme varmasti hukkuneet,
etsiessämme eri ovien avaimia. Mutta taaskin oli onni, niinkuin
tähänkin asti, apunamme, ja me pääsimme pyramiidin huippuun parahiksi
aamun sarastaissa.

Sarastus selkeni, eikä päivän valkeus koskaan ole paljastanut
ihmissilmälle sen ihmeellisempää ja kamalampaa näkyä. Pyramiidin pihan
ulkopuolelle oli kerääntynyt suuri kansanpaljous odottamaan juhlaa,
joka tänä vuoden päivänä piti tapojen mukaan vietettämän pyramiidin
huipulla. He olisivat jo kokoontuneet sinne, ellei olisi ollut määräys
pitää ovet suljettuina, kunnes Neuvosto olisi lähtenyt Kaikkein
Pyhimmästä, ja tänä yönä viipyi Neuvosto kauvan.

Tällä hetkellä syntyi kauhun ja hämmästyksen huuto kansan kesken, ja
syy oli seuraava. Pitkin satamapaikan ja suuren torin välisiä katua
syöksyi kahdenkymmenen jalan korkuinen ja sadan levyinen hyökyaalto.

Silloin huomasimme oikean asianlaidan. Alttarin tunnusmerkki -- en
tiedä miten -- oli yhdistetty salaisiin merenalaisiin sulkuportteihin,
jotka monen sukupolven ajan olivat suojelleet Sydämen Kaupunkia
tulvalta. Kun tunnusmerkki irrotettiin paikaltaan, aukenivat nämä
sulkuportit, ja vesivirrat syöksyivät esiin, pyrkien järvenpinnan
tasolle, joka tänä vuodenaikana oli kaupungin talonharjoja korkeammalla.

Pyramiidin huipulla oli kaksi pyhää tulta vartioivaa ja tulevia
juhlamenoja valmistelevaa pappia. Nähtyään meidän ryntäävän
vartiohuoneesta he juoksivat meitä kohti käsiään väännellen ja
kysyen, mitä ihmeitä nyt oli tapahtunut. En sanonut tietäväni, vaan
kun vettä oli ruvennut kerääntymään vankikomeroomme, olimme paenneet
sieltä. Miten me olimme paenneet, sitä eivät he ryhtyneet kyselemään,
vaan juoksivat alas pyramiidin portaita, palatakseen samassa, sillä
ennenkuin he ehtivät alas asti, oli heidän tiensä katkaistu.

Sillä välin kauhu laajeni ja hävitys alkoi. Kaikkialle syöksyi
ja tunkeutui vettä, riittäen yhä suuren järven loppumattomista
varastoista. Kokonaiset kadut olivat jo veden vallassa, ja
kansanjoukosta kuului katkeamaton tuskan huuto.

Maya kuuli sen ja heittäytyi kasvoilleen pyramiidin katolle, jottei
näkisi omaa työtään, ja tukki sormin korvansa, mutta englantilainen ja
minä katselimme tyrmistyneinä. Silloin tulva nieli kansan, useampia
tuhansia luvultaan, joka oli kokoontunut temppelin ääreen, ja katso!
silmänräpäyksessä olivat kaikki pyyhkäistyt pois, niinkuin rajutuuli
pyyhkäisee pudonneet lehdet. Ennenkuin olisi ehtinyt lukea kymmeneen,
oli suurin osa Sydämen Kaupungin väestöä hukkunut!

Jonkun aikaa näkyi vielä muutamia suurempia taloja, mutta pian
nekin upposivat näkymättömiin. Ennenkuin aurinko täysin oli ehtinyt
noustakaan, oli kaikki lopussa, ja tuosta muinaisesta ja ihanasta
kaupungista, Maailman Sydämestä, näkyi vain puitten latvoja ja
vedenpinnan yli kohoavia pyramiidien huippuja.

Kultaista kaupunkia ei ollut enää. Se oli hävinnyt ja sen mukana
kaikki kasatut aarteet, opit, uskot, ja se, mikä monta sukupolvea oli
kangastanut satuna minulle, oli taaskin todenteolla tullut saduksi.
Lyhyen tunnin oli tuo vuosisatojen työn valmis hedelmä kestänyt
huuhtoutua olemattomiin ja sen mukana viimeisen puhtaan intiaanirodun
häviävät tähteet, intiaanirodun, joka noudatti esi-isieni tapoja ja
oppeja. Epäilemättä heidän aikansa oli tullut, ja korkeammat voimat
olivat määränneet heidät häviämään; mutta ankaraa ja äkkinäistä häviötä
oli kamala katsella tai edes ajatella.

Mitä olisivatkaan, minä mietiskelin, tämän suuren kaupungin perustajat
ja sen juhlallisten pyramiidien rakentajat mahtaneet ajatella ja
tuntea, jos he olisivat aavistaneet tällaista loppua? Olisivatkohan he
sijoittaneet pyhää tunnusmerkkiään niin taitavasti alttarille, että
hullaantunut nainen voisi, tempaamalla sen pois, haudata alttarit,
temppelit, kaupungin kaikkineen päivineen ikuisiksi ajoiksi veden alle?
Näin he tekivät suojellakseen kotejaan vihollista vastaan, jotta he
hädän tullen voisivat mieluummin valita perikadon kuin häpeän; mutta
he eivät aavistaneet -- he eivät varmasti edes uneksineet -- että tämä
vihollinen olisi heidän omaa rotuaan, että heidän oman lapsensa käsi
toisi korjaamattoman onnettomuuden heidän pyhälle turvapaikalleen,
Maailman Sydämen kaupungille.

Vähä vähältä saavuttivat vedet tasapinnan ja täyttivät syvennyksen,
missä kaupunki oli sijainnut, ja aurinko paistoi vetten kalvoon,
aaltojen soluessa pyramiidin kupeita ja merenalaisten talojen kattoja
pitkin. Siellä täällä uiskenteli hylkytavaroita, siellä täällä
ihmisruumiita, joiden ympärille jo merikotkat kokoontuivat. Siinä
kaikki.

Samassa nousi Maya polvilleen ja katsoi ympärilleen, varjostaen
kädellä silmiään, sillä päivä paistoi kirkkaasti pyramiidin valkoiseen
huippuun. Sitten painoi hän kädet takaraivolleen ja kiljasi pahasti.

"Katsokaa kätteni työtä", hän sanoi, "ja syntini paikkaa! Oi! isäni,
tuo uni, joka ahdisti minua, oli kamala, mutta se ei sittenkään ollut
tosi. Oi! isäni, kansa, jonka sinä tahdoit pelastaa, on kuollut!
Hukkunut on rakastamasi kaupunki, ja minä sen hävitin! Oi! isäni,
isäni, kirouksesi on kohdannut minua, minä olen kirottu!"

Jotenkin tähän tapaan hän puhui ja alkoi sitten nauraa, ja kääntyen
englantilaisen puoleen kysyi hän:

"Missä lapsi on, mieheni?"

Englantilainen ei voinut vastata, mutta Maya ei siitä välittänyt, vaan
painoi käsiään rintaansa vastaan, kuin olisi pitänyt lasta sylissään,
tullen ensin hänen luokseen, sitten minun, ja sanoen: "Katsokaahan,
eikö hän ole kaunis poika? Enkö ole onnellinen äiti, kun minulla on
noin kaunis poika?"

Yritin katsoa, mutta hänen säälittävien kasvojensa muoto ja hänen
tyhjien käsivarsiensa heilutus tuntuivat minusta niin hirveältä, että
minun täytyi kääntyä pois, salatakseni kyyneleeni. Minä näin totuuden.
Väsymys, suru ja kauhu oli murtanut hänen järkensä. Hän oli mielipuoli.

Veimme hänet vartiohuoneeseen, missä oli suojaa, ja takaisin palanneet
papit antoivat meille ruokaa, kun olimme tarpeemme heille selittäneet,
sillä hekin olivat miltei järjiltään.

Täällä kohtasi Ruhtinatar Mayaa viimeinen sairaus. Se alkoi
hengenahdistuksella, joka heti kohta muuttui kuumeeksi. Kaksi päivää
ja yötä hoidimme murtunein mielin häntä pyramiidin huipussa, väsymättä
hänen hourailuihinsa ja säälittävään lapsen kaipailuunsa, kunnes hän
kolmannen päivän aamuna kuoli. Ennen kuolemaansa palasi hän tuntoihinsa
ja puhui miehelleen kauniita ja helliä sanoja, joiden kertominen tuntuu
minusta liian pyhältä.

"Voi!" hän lopetti, "kuten sydämeni jo aavisti, olen saattanut vain
suruja teille, ja nyt on aika tullut minun lähteä luotanne. Ignatio oli
oikeassa ja me olimme väärässä -- tai oikeammin: minä olin väärässä.
Meidän olisi pitänyt kuolla yhdessä vuosi sitten, jos niin olisi pakko
ollut, mieluummin kuin tehdä tuo synti Kaikkein Pyhimmässä, sillä
silloin olisivat kätemme ainakin olleet puhtaat, eikä kansani häviö
olisi painanut minua. Mutta uskokaa, mieheni, tein tuon kuoleman teon
hulluna, sillä olin nähnyt lapsemme murhattavan silmieni edessä, ja
kuulin äänen sisälläni vaativan kostoa.

"No, teko on tehty, ja olen kärsinyt siitä ja saan ehkä vieläkin
kärsiä, mutta luulen kuitenkin olleeni vain Kohtalon määräämä
välikappale, jonka piti hävittämän jo kuolemaan tuomittu rotu sekä
kulunut uskonto. Tuohon uskontoon en enään usko, sillä Te olette
opettanut minulle toisen opin, siksi en pelkää oman kansani jumalan
kostoa. Annettakoon muut syntini anteeksi, jos ne ovat syntejä, sillä
ne aiheutuivat rakkaudestani. Mieheni, minä toivon Teidän pakenevan
pois tältä pahanenteen paikalta ja elävän onnellisena monta vuotta;
mutta enin kaikesta toivon, että siellä maassa, minne Tekin kerran
tulette, löytäisitte lapseni ja minun odottamassa Teitä. Jääkää
hyvästi. Tämä on synkkä ero, ja elämäni on ollut lyhyt ja surua täynnä.
Mutta sittenkin minä iloitsen, että olen sen elänyt, sillä se on vienyt
minut Teidän syliinne, ja niin vähän kuin olisin ansainnutkin, luulen
Teidän rehellisesti rakastaneen minua ja rakastavan kuoltuani vielä
muistoanikin.

"Jääkää Tekin hyvästi, Ignatio. Olette ollut uskollinen ystäväni,
vaikken tuonut Teille yhtään onnea, ja olin aika ajoin kade takianne.
Ajatelkaa kauniisti minusta, jos voitte, ja kohdelkaa miestäni samalla
ystävyydellä kuin ennen vanhaan, kun emme vielä olleet tavanneetkaan,
vaikka olisittekin ehkä ilman minua päässyt aikeittenne perille."

Sitten hän taaskin kääntyi miehensä puoleen ja pyysi hengästyneellä
ja katkonaisella äänellä, ettei hän unohtaisi vaimoaan ja lastaan.
Kuulin englantilaisen vastaavan, ettei hänen tarvitsisi pelätä sitä
lainkaan, koska onni kuolisi häneltä vaimonsa mukana, ja vaikka hän
pääsisi pakenemaankin, eivät he silti olisi eronneet, eikä kukaan muu
nainen voisi anastaa hänen sydämestään vaimonsa paikkaa. Maya siunasi
ja kiitti häntä, hyväillen hänen kasvojaan kuolevin käsin, mutta minä
en jaksanut kestää kauemmin tällaista näkyä, vaan jätin heidät kaksin.

Tuntia myöhemmin tuli englantilainen ulos vartiohuoneesta, ja vaikkei
hän puhunutkaan mitään, sanoi jo hänen kasvojensa ilme minulle, että
kaikki oli ohi.

Näin kuoli Maya, Sydämen Ruhtinatar, vanhojen intiaanikuningasten --
minua lukuunottamatta -- viimeinen jälkeläinen, herttainen ja ihana
nainen, vaikkakin joskus uppiniskainen, kiihkeä ja oikullinen.

Tällä välin saimme kuulla, että mantereella oli vielä muutamia
intiaaneja, miehiä ja naisia, jotka oli lähetetty sinne peltotöihin, ja
näimme veneenkin kiertävän entistä Sydämen saarta. Molemmat kanssamme
pyramiidin huipulla olevat papit yrittivät antaa veneeseen merkkiä ja
kutsua sitä meitä auttamaan, mutta joko veneessä olijat sitten eivät
nähneet meitä, tai olivat he niin tyrmistyneitä etteivät uskaltaneet
lähestyä pyramiidia. Koko päivän saimme pysyä siellä, muutta toivoimme
apua, jotta pääsisimme rannalle hautaamaan Mayan ruumiin.

Illan tullen, kun ketään ei saapunut, keksimme toisen keinon,
Vartiohuoneen katolla paloi yhä pyhä tuli, sillä molemmat papit olivat
vartioineet sitä, luultavammin ehkä tottumuksesta kuin mistään muusta
syystä. Sinne kannoimme muutamia Sydämen ylimysten juhlatiloissa
käyttämiä tuoleja ja kaikkia muita kasattuja polttoaineita, ja teimme
näin tuliastiaan ruumiinpolttorovion. Kun se oli valmis, toimme Mayan
valkeisiin vaatteisiin kiedotun ruumiin ja panimme sen roviolle.

Suuri kokko leimusi kohta ja paloi niin kiihkeästi, että se valaisi
koko pyramiidin huipun ja ympäröivän pimeyden. Koko illan me vartioimme
siitä, pappien voivotellessa ja lyödessä rintoihinsa, kunnes tuli alkoi
itsekseen riutua ja yli tuhannen vuotta palanut pyhä tuli hiipui ja
sammui kokonaan, Tuntui asiaan kuuluvalta, että tämä vanha, pyhä tuli
viimeiseksi työkseen poltti rodun viimeisen kuninkaallisen jäsenen
ruumiin, rodun, joka oli sitä tulta niin kauan vartioinut. Aamun tullen
syntyi tuuli ja vihmasade, ja kun päivän valjettua tulimme paikalle,
oli se kylmä ja musta. Ei kyventäkään enään siinä ollut, eikä tuhkaa
tai muuta jäännöstä ollut jäänyt hänestä, joka kerran oli ihana ja
suloinen Sydämen Ruhtinatar.

Aloimme tuskallisesti miettiä keinoa päästä mantereelle, mihin oli jo
syytäkin, sillä vesi oli höllyttänyt suuren pyramiidin perustuksia ja
irroittanut jo muutamia lohkareita. Aioimme muodostaa lautan käsillä
olevista penkeistä ja tällä lautalla meloa rantaan.

Sitä ei meidän kumminkaan tarvinnut tehdä, sillä parahiksi saapui
meitä kohti suuri vene, missä oli kolme intiaania, ja me annoimme
sille merkin tulla pyramiidin portaitten puolelle. He tekivät työtä
käskettyä, ja otettuamme mukaamme ruokatarpeita sekä vartiohuoneesta
löytyviä välttämättömiä tavaroita, astuimme me neljä vaivoin veneeseen,
sillä vesi loiskui pyramiidin nurkissa, jotta venettä oli vaikea tuoda
portaiden ääreen.

Intiaaneilta kuulimme rannalla olijoiden niin tyrmistyneen, nähtyään
pyhää kaupunkiaan kohdanneen onnettomuuden, etteivät uskaltaneet
lähestyä sen entistä paikkaa. Mutta kun he edellisenä yönä olivat
nähneet Mayan ruumisrovion suuren liekin, tiesivät he ihmisiä elävän
vielä pyramiidissa ja kutsuvan heitä apuun tulimerkillään, ja niin he
uskalsivat lähteä.

He kysyivät meiltä, mistä johtui että aallot olivat haudanneet
kaupungin, joka oli seisonut siinä turvassa aikojen alusta asti.
Emme sanoneet tietävämme, ja papeistakin näytti pelastuttuaan liian
alentavalta ruveta kertomaan, että me olimme olleet vankeina pyramiidin
onkaloissa, vaikka he tiesivätkin asian niin olleen.

Saavuttuamme rantaan näimme joukon kauhistuneita intiaaneja -- ehkä
noin sataviisikymmentä -- Sydämen Kansan ainoat eloon jääneet, ellei
ehkä muutamia ollut pelastunut Sydämen Saaren merenpäällisiin kohtiin.
Suu auki kuuntelivat he kaupunkinsa äkkipikaisen häviön esitystä. Kun
he olivat sen kuulleet, ehdotti joku valkoista miestä tapettavaksi,
koska hän varmasti oli tuonut tämän Taivaan koston ja turman koko
heidän heimolleen, mutta tämä ehdotus ei saanut laajempaa kannatusta.
Jos he olisivat tosiaan tienneet, mikä osa meillä oli ollut tässä
hävityksessä, epäilen, tokko he olisivat rohjenneetkaan surmata meitä.

Sensijaan antoivat he meille ruokaa ja vaatteita, niin paljon kuin
pyysimme, ja aseitakin, kuten miekkoja, jousia, nuolia, puhallusputkia,
sekä antoivat meidän lähteä matkaamme. Olen usein mietiskellyt, mitä
heistä on tullut, ja onko heistä tai heidän lapsistaan kukaan vielä
elossa.

Me käännyimme kulkemaan vuoristoa kohti, ja toisena päivänä pääsimme
turvallisesti niiden yli, sillä Maya oli selittänyt meille vuoren läpi
kulkevan salaisen käytävän, jonka me hänen taluttaminaan viime kerralla
kuljimme peitetyin silmin.

Heitettyämme viimeisen silmäyksen Pyhän Järven sinisille aalloille,
jotka välkähtelivät auringon valossa, peittäen alleen kaupungin
palatsit ja asukkaidensa luut, me jätimme tuon kirotun Sydämen Maan,
missä niin moni tuska ja vastoinkäynti oli kohdannut meitä.



Loppulisäys.


Ystäväni, nyt minä, Ignatio, olen lopettanut kertomuksen käynnistäni
intiaanien Kultaisessa Kaupungissa, jonka olemassa oloa moni on
epäillyt ja joka nyt ei enään olekaan olemassa. Se on kummallinen
kertomus, ja minä luulen että Teitä huvittaa lukea se, kun minä olen jo
kuollut ja haudattu.

Ehkä Teitä haluttaisi kuulla yksityiskohtaisia tietoja
paluumatkaltamme, mutta minulla ei tosiaankaan ole voimaa eikä
kärsivällisyyttä siihen. Se oli kamala matka, ja kerran me kumpikin
sairastuimme ankaraan kuumeeseen, josta en enään luullut toipuvamme.
Mutta me toivuimme kumminkin muutamien kuljeksivien intiaanien avulla,
jotka hoitivat meitä, ja niin me vihdoin pääsimme tänne, tähän
paikkaan, mistä lähes kaksi vuotta sitten olimme lähteneet henkeämme
pakoon. Tapasimme tämän maatilan autiona, sillä huhu kertoi siellä
kummittelevan, vaikkakin joku intiaani, tuon suuren roiston Don Pedro
Morenon orja, yhä viljeli täällä pieniä peltotilkkuja.

No, herra Stricklandia miellytti jäädä tähän paikkaan, sillä hän oli
nähnyt täällä vaimonsa ensi kertaa. Niin me möimme smaragdivyön, jonka
Maya lahjoitti minulle, ollessamme ensi kertaa vangittuina pyramiidin
holvissa (älkää hukatko solkea ystävä, sillä se on Sydämen Kansan
ainoa pyhäinjäännös), ja sen hinnalla ostimme halvalla tämän talon ja
sitä ympäröivät laajat maat nykyiseltä hallitukselta, jonka haltuun ne
olivat joutuneet, ja senjälkeen olen minä viljellyt näitä maita.

Sillä, ystäväni, kunnianhimoni oli sammunut. Olin pannut kaiken
viimeisen kortin varaan ja epäonnistunut, ja, vaikkakin suruisella
mielellä, minä hylkäsin intiaaniheimojen elvyttämistoiveeni, sillä
minulla ei ollut enään terveyttä eikä voimaa yrittää. Enkä minä ollut
enään Sydämen Haltijakaan, sillä hallussani ollut Sydämen puolikas
oli jäänyt Kaikkein Pyhimpään, ja hukkunut Pyhän Järven aaltoihin, ja
vanhan tunnusmerkin mukana hävisi hyvin paljon vaikutusvaltaanikin.

Viisi vuotta elimme englantilainen ja minä yhdessä täällä, mutta minä
luulen hänen tehneen kuolemaa koko tuon ajan. Hän, joka aina oli niin
vahvaruumiinen, reipassieluinen, ei saanut koskaan takaisin ruumiin-
ja hengenvoimiaan Mayan kuolinhetkestä asti pyramiidin huipulla, ja
vaikka hän harvoin puhui vaimovainajastaan, tiedän hänen yötä päivää
aina olleen hänen mielessään. Kahdesti keväällä kärsi hän maamme
yleistä kuumetta, joka kellastutti hänen kasvonsa ja surkastutti hänen
ruumiinsa. Kun kolmas kevät tuli, kehoitin häntä muutteiksi menemään
Meksikoon ja palaamaan kesällä takaisin maatilalle. Turhaan; hän ei
tahtonut, enkä varmastikaan luule hänen välittäneen, elikö vai kuoli.
Seurauksena olikin, että hän taas sai kuumeen ja kuoli syliini,
onnellisena kuin nukkuva lapsi.

Nyt ovat minunkin päiväni luetut, ja epäonnistuttuani kaikessa,
koettuani surua ja kärsimyksiä, minä yhdynkin ilolla häneen. Ystäväni,
jääkää hyvästi. Ehkä muistatte minua silloin tällöin ja, vaikka
olettekin tois-uskoinen, rukoilette joskus intiaanivanhuksen sielun
puolesta?

                                                  _Ignatio_.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Maailman sydän" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home