Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kihlatut
Author: Pietilä, Fredrika
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kihlatut" ***


KIHLATUT

Työkansalle kirjoittanut

--r --t [Fredrika Pietilä]



Oulussa,
Oulun kirjapaino-osakeyhtiön kirjapainossa,
1878



Jo päivän koittaessa hypähti iloisena pieni Kaisu vuoteeltaan Lokakuun
29 päivänä 184-. Kiireesti puki sievät vaatteet yllensä ja juoksi
sanomaan hyvää huomenta äidilleen.

"Vai niin," pikkuseni; sinäki jo olet täydessä puvussa, lausui äiti
tyttärelleen. "Minä melkein arvaan mikä sinua nyt on ajanut hereille
näin aikaiseen. Luuletko todella isäsi koteutuvan merimatkaltaan
tänään, niinkuin patruuniki vähän toivoi? Voi toki sitä iloa, mikä
meillä sitten olisi; ei mailmassa suurempata ainakaan meikäläisillä.
Isäsi ei sieltä tule tyhjin käsin ainoan tyttärensä yhdeksäntenä
syntymäpäivänä ja olletiki nyt, kun on hän ollut näkemättä sinua
viisi pitkää vuotta. Osaatko sirkkuni aavistaa oikein koreiksi niitä
monellaisia kirjavia huiveja, joita varmaan saat tuliaisia?"

Näin pakisten Kaisulleen äiti vielä tarkemmin siivellä ja tomurätillä
pyyhki ainoanki tomuhiukkasen huonekaluilta, uuninkorvalta, laattialta
y.m. sillä isännän kotia tullessa piti olla kaikki puhdasta ja somaa
miten pienessä merimiehen kodissa mahdollista.

"Niin äiti, niinhän tuo herra Remusenki pikku mamselli näytteli somia
vaatteita ja leikkikaluja, joita oli saanut setältään merituliaisia ja
sanoi ulkomaalla olevan kaiken paljo kauniimpaa, kuin meillä täällä.
Kerran jutellessamme Herrassetän Maijun kanssa, sanoi hän minulle,
että tavalliset merimiehet eivät älyä ostaa oikein loistavia kaluja
ja että kaikki työmiehet ja merimiehet tuliaisineen päivineen hänen
mielestään ei ole minkään arvoisia; setäki oli niin sanonut Maijulle.
Hän sanoi, jotta se on taas aivan toista, kun Herrassetä ostaa
kauppapuodista jonku lahjan. Kun minä sitte sanoin, miksi setänsä niin
usein lahjoja ostaa hänelle, arveli Maiju, että jos ei setä toisi niitä
usein, niin hän sanoisi isälleen sen kaupunkiin tullessa, jotta setä
on paha ja antaa minun nähdä kaikellaisia puutteita; silloin isäni
ottaisi minun pois setän luota. Ja kuules äiti mitä Maiju vielä sanoi
minulle: 'Tiedätkö Kaisu, vaikka Herrassetä on kauppias ja rikas, on
hän paljo velkaa isälle jyvistä ja sentähden setä ei tohdi milloinkaan
rikkoa isääni vastaan. Isäni sanoi äidilleni muutamesti, että niillä
ihmisillä, joilla on saamisia, on valta.'

"Paljon muuta kertoi Maiju minulle esim. kuinka herrasväki ja rikkaat
ovat onnelliset; niiden lapsiaki pidetään paljo parempina ihmisinä.
Herrassetän rouva oli sanonut heti, kun Maiju tuotiin kaupunkiin,
ettei Maiju saa enää seurustella työmiesten lasten kanssa; sillä kun
hän on ollut vähän aikaa kaupungissa ja saanut uudet vaatteet ihan
toisellaiset kuin talonpojan tytön, niin hän on mamselli ja rouva
oli aikonut ottaa kasvatustyttönsä mukaansa ruotsalaisiin seuroihin.
Viidentoista vuotisena aiotaan tyttö lähettää Tukholmaan näkemään ja
oppimaan miten tulee käydä katua ja olla hienokkaiden seurassa. Ja
kuules vielä äiti! vaikka Maijun äiti oli tahtonut, että Maiju saisi
käydä suomalaista koulua ainaki sen verran, että oppisi kirjottaan
hieman ja lukuja laskeen, niin ei ole annettu hänen mennä kouluun ja
nyt jo ei ole hänellä itselläänkään halua. Muudan rouva oli sanonut,
etteihän Maijun kuitenkaan ole pakko ruveta elättämään itseään
lasten-opettajan viralla. Kun minä kuultelin kaikkia mitä Maiju
kertoi paremmista ihmisistä ja kuinka muilla on aivan toisin kuin
meillä köyhillä, niin minun tuli niin julman pahamieli ja ajattelin
pyytää isältä, kun hän koteutuu, ettenkö minäki saisi mennä johonki
herrastaloon kasvatiksi. Mutta sitten kerran, kun kamreerin Lotta
palasi koulusta ja minä kysyin miksi hän käypi koulua, vaikka isänsä
on rikas; aikooko hänki tulla joksiki lasten-opettajaksi; ja kun Lotta
nauroi minun kysymykselleni eikä sanonut käyvänsä koulua muun takia,
kun ihmiseksi tullakseen; niin minä rupesin miettimään, jotta Maiju
taisi taasenki vaan narrata minua. Muistinpa samassa kuinka sinä äiti
kerran vastasit ajuri Matille hänen kysyessään josko jo hänen tuli
rahoja hankkia suorittaakseen velkansa sinulle äiti. Niinhän äiti
sanoit Matille, että ole hyvä Mattiseni ja pidä vaan laina; saanhan
siitä palkinnon. Ja muistinpa monta muuta seikkaa, joita muut olivat
selittäneet aivan toisin kuin Maiju."

Hiljaa kuulteli ajatteleva äiti tyttärensä kertomusta, jonka
loppupuolella sydämmelliseksi hyvikikseen huomasi lapsukaisen
voittaneen kovan kiusauksen. Ne peritotuuden istutukset, joita äiti oli
koettanut pystyttää lapsensa sydämeen, olivat saamatta muuta vahinkoa
vaan häälyneet -- kuin nuori ruoho ankarassa myrskyssä -- liukastelian
haleahkoista sanoista.

Äiti päätti itsekseen kohta vieroittaa tyttönsä Herrassetälän Maijun
seurasta; ei kuitenkaan rohkeasti kieltämällä tyttöään Maijun luota,
välttääkseen herättää lapsessaan pahoja luuloja kenestäkään, vaan aina
enää harvemmin ja harvemmin laskea häntä Herrassetälään. Maiju itseki,
ennen mainitun kypsyvän hienokkaisuutensa tähden, alkoi kohdella syrin
karin pientä vierastaan; vaikka ennen talonpojan tyttönä ollessaan
kaupungissa käydessään oli viettänyt monta hupaista hetkeä Kaisun
kanssa. Jopa hän katsoi aivan sopimattomaksiki olla tuttavuudessa
pienen merimiehen tytön kanssa, mikä olisikaan semmoinen seura-ihminen
yhdentoista vuoden vanhalle mamsellille. Toisinaan yhtähyvin, milloin
haluttomuus pienimpäänkin askaroimiseen kohtasi Maijua, riensi hän
kutsumaan halpaa tyttöä luokseen; näet, Kaisulla ikäisekseen oli
erinomainen kyky nukkikaapin järestämisessä y.m.s. Silloin Maiju ei
olenkaan tehnyt kysymystä suuresta arvo-eroituksesta; jos siihen samaan
leikitsemisen kyytiin tuli joku "herraslapsi", niin hän vaan aivan
hienokkaiden tavalla osasi toimittaa työmiehen tytön tieltä pois,
menemään kotiaan.

Kaisun jokapäiväinen leikkikumppani oli ajuri Matin pieni Antti.
He olivat tulleet tuttaviksi Matin perheen asuessa Kaisun kotona
pienessä kartano-tuvassa. Antti oli ketterä, keltakiharainen pojan
nulikka, joka jo hyvin osasi ajaa isän hevosella, milloin vaan hän
lähetettiin pienempään ajoon vanhalla mustalla, kuluneella luukonilla.
Antin ei ollut ylvästeleminen komeasta eikä sievästä kodista; sillä
isällä riitti työ-ansioistaan aivan niukasti kodon kaunistamiseksi;
olipahan vaan tupatölli rapistuneine porstupäineen ja kartanon perällä
lautakoppero hevostallina. Toisinaan kun talon nuori mies Antti, joka
oli itse-vieraskohteliaisuus, kokosi kaikki naapuriston avojalkaset
poika nallit ja tyttö parat luokseen leikitteleen, saivat tuvan
ahtauden takia leikkikammarikseen hieman porstuvan loukkoa. Monta
lautaa porstuvan laattiassa oli niin lahoa ja hajonnuttaki, että tuo
tuostaki joku vierahista pudota muljahti laattian alle. Kyllähän
perheen äiti oli monesti itkiä tirahduttanut kyyneliä ja pyytänyt
Mattiaan korjaamaan pahimpiakaan rappioita, kun joku oma eli vieras
lapsi leikin vauhdissa mennä möksähti porstuvan alle; mutta Matti,
joka oli aina menossa kylän työhön, lyhyesti vastasi vaan: "kun joutuu
Antti mieheksi", johon poika säisti, "kun tulen isoksi, niin äiti saa
uuden tuvan." Tuossa ei ollut sitte sen pitempiä aikoja, kun että äiti
voiti milloin voilla, milloin muulla saippualla pienen pudonneen otsaa,
nenää, poskia tahi kyynärpäätä, ja leikki alkoi uudestaan. Varsin
sukkela putoilemaan oli tynnörisepän Junna, joka mestari olevinaan,
tahtoi näyttää miten isänsä kiertää tynnöriä kaputellessaan vanteita
sialleen. Vaikka muutamesti ajurin kiltein punaposki sirkkunen sai
aikasen vahingon kyytin leikkilavalta ales, niin ei Kaisu siitäkään
ylen säikähtänyt; mutta saati Antti yritti kompastuunkaan, niin kas
sekös oli surkeaa tytöstä; unissaanki näki hän vaaran uhkaavan poikaa.

Ajurin pieni kartano oli vieretysten Herrassetälän muhkean talon
kanssa. Haastettiinko vaan vähänki korkeammalla äänellä jommassa
kummassa pihassa, kuului puhe selvään toiseen. Sentähdenpä kuuluikin
ylen hyvin käkkäräpäiden itku niinkun nauruki naapuriin ja aivan
tavallisesti useimmin kuului lasten itku eli suru-ääni ajurin mökistä
Herrassetän taloon, kuin päinvastoin; sillä köyhän perheen äidillä ei
ole aikaa joka silmänräpäys hoitaa lapsiaan ja varottaa niitä vaarasta,
kuten laita rikkaassa perheessä.

Oliko niin puuttuvaista, kun oliki sivistys Herrassetälässä, niin
kuitenki välttivät olla uteliaat siinä, mikä koski vähävaraista
naapuria; missään tapauksessa ei tahdottu nähdä ei kuulla ajurin
perheen vaivoja eikä puutoksia. Mutta sitten, kun Maiju tyttö tuli
kasvatiksi setälään ei saanut yksikään surun ei ilon ääni hämmentyä
ilmaan, ettei siitä selkoa tehty setälän kyökissä. Milloin oli muka
ajurin emäntä kolhinut "sikiöitään", milloin joku satunnainen riemu
"noillaki raukoilla" taikka jolleki vieraan lapselle tehtiin räähkyyttä.

Herrassetän rouva tosin alussa ei piitannut kuunnella tytön
loruja, joita kyökistä kokosi kasvatti hänelle; mutta kun ei tyttö
hellittänyt kertomasta uutisiaan, niin tulipa tavaksi niinki, että
rouva pitkät illat istui kuunnellen Maijun liverryksiä. Semmoisia
jonnin joutavia juttujaksoja karttui sanomattomasti palkollisten
kautta. Ne, kun näkivät saavansa ystävän tuosta muuten pelättävästä
"emännän-peukalosta" juorujen nojalla, alkoivat virittää juontaan
siten voittaakseen Maijun puolelleen. Tynnörisepän pienen Junnan
surkutteleminen oli usein puheen aineena, jos ei muuta, niin sanottiin
poika paran olevan sen vaaran alaisena, että häneltä houkuttelee mökin
sikiöt pieniä leikkikaluja ja makeaisia. Tynnöriseppä oli saanut,
äsken odottamattomasti periä vanhan, kauan tietämättömissä olleen
sukulaismerimiehen ja Herrassetä kaikella kohteliaisuudella usein
haetti häntä, nyt rikasta mestaria, luokseen ryhdyttääkseen häntä
kauppakumppanuuteensa. Poika Junnaaki ruvettiin pitämään oikein hyvänä
kauppiaan talossa; eipä vähempää, kuin alettiin puuhata poikaa koulua
käymään oppiakseen ehkä sen verran, minkä kauppamiehenä tarvitseeki.
Junna oli yksi-ikäinen Maijun kanssa; mutta oli pienempi kasvuinen.
Kummakos tuo oli siis, jos Herrassetä ja Maijun isä kahdenkesken
tyttären tulevaisuudesta juttelivat, -- Saati vaan tavara rupeaisi
näyttämään pysyväiseltä tynnörisepän talossa, niin ei ainakaan
sepän puolelta ollut pelättävänä yhtään vastusta aikaiseen määrätä
tytön tulevaa kohtaloa. Johan -- niin ainaki miettiät päättivät --
tynnörin-takojan tulisi pitää seki yksistään ajallisena autuutena, kun
hän pääsisi rikkaan talonpojan ainoan tytön apeksi, ja entäs se, kun
tyttö oli mahtavan kauppiaan kasvatti.

Näin onnellisella kannalla oli toiveet Maijun tulevaisuudesta Kaisun
naapuriloissa sinäkin aamuna, jona viime mainittu odotti isäänsä
kotia merimatkalta. Näistä hellistä toiveista ei kyllä tietänyt Kaisu
äitineen; sillä elelivät omaa hiljaista elämäänsä kajoamatta saada
tilejä muiden elämästä ja toimeen tulosta.

Iloisena, lapsellinen hymy huulillaan puheensa lopetettua äitinsä
kanssa syntymäpäivänsä aamuna, riensi Kaisu enemmän juosten, kuin
kävellen ennen murkinoita, paremmin tavatakseen Maijua, Herrassetälään.
Mutta kummaa! kun saapui talon portille, niin äkki-arvaamatta outo
tunne pysähdytti hänen vauhdistaan; jalkansa kuin takertuivat tanhuaan
eikä hän muuta, kun kovin pysty silmin pyyristeli ympärilleen, etsien
pysähdyttäjäänsä, mutta turhaan. Vihdoin viimein ja työläästi sai
siitä herrashuoneiden eteiseen, josta käytiin rouvan kammariin, minkä
kupeella oli kasvattitytön suoja. Taas tuli kumma toinen kumma: Maiju,
joka juuri sattui istumaan eteisessä pahan näköistä koiran penikkaa
silitellen, tyhmän ylpeänä vääntäysi tuolilta, käänsi selkänsä tulialle
ja meni kasvatti-äidin luo kammariin. Joku aikainen, kokenut ihminen
olisi kohta tuommoisesta käytöksestä saanut sen vakuutuksen, ettei
vieras ollut tervetullut nyt eikä vasta. Mutta lapsihan Kaisu oli
semmoista huomaamaan olletiki, kun kotonaan kaikki vieraat kohdeltiin
tervetulleina, äskeisen vastahakoisen taloon tulonsaki unohti kohta
nähtyään leikkikumppaninsa eikä siis muuta, kun vaan seurasi talon
kasvattia perästä; luuli Maijun tavallisissa oireissaan noin kohtelevan
vierastaan. Kammarissa tuskin vastattiin hänen tervehdyksensä;
rouvaki hyvin sivistyneen näköisenä istua tajotti akkunan edessä
kaikkia sivumeniöitä tarkastellen. Olipa ennen joku sana haastettu
Kaisulle rouvanki suojassa, mutta nyt ei mitään ja vaikka Maiju tiesi
ennakkuudelta tulian syntymäpäivästä, niin ei hän kuitenkaan ollut
tietävinäänkään.

Jo kotoa lähteissään oli Kaisu muistellut sievät sanat kutsuakseen
Maijua juhlapäivälleen; vaan nyt ne kaikki kiinteytyivät kielen
kantaan ja riemu raukesi lopen. Tuskallisen äännettömyyden takaa
arveli ynseästi Maiju vieraalle: "Mitähän sinä jo näin aikaisin lennät
kylää; ihmiset eivät ole vielä ehtineet murkinoidakaan ja minä en ole
vaatehtinut, niin tulet sisälle." Enempätä ei tarvinnut hyväsytämiselle
Kaisulle. Hän oli purskahtaa itkuun, vaan koetti kaikin voiminsa sitä
estää ja salataki. Pienessä kodossaan ei oltu milloinkaan puhuteltu
ei kohdeltu halvintakaan tuliaa niin ylönkatseellisesti eikä ketään
loukattu niin tuhmasti. Selitykseksi Maijun äkäiseen kysymykseen
änkytti tyttö tulleensa vaan pyytämään talon kasvatus-mamsellia tänään
syntymäpäivilleen ja entäpä isän tuliaisilleki samassa. -- "Hyvä"!
tokasi kutsuttava, "hoh; teilläki pidetään varmaan kalaaseja; ettehän
te raukat saisi silakkaakaan ei leipää, jos ei patruunit teille antaisi
rahaa joka toinen kuukausi. Ohoh! nytkö se sinun isäsi tulee? Siitähän
sinulla on piisannut 'praatia' sisällä ja ulkona; pyh, semmonen isä,
paljas laivan renki, niin on setä sanonut; ei minulla ole aikaa tulla
luoksesi nyt eikä vasta; rouva on sanonut, ettei sinun tarvitse
enää käydä täällä. Meille tullee tänään koulumaisteri, siivo herra
Ruotsista, opettamaan minua ruotsia lukemaan ja tästälähtein tulee
kaikki olemaan aivan toisin." -- Niinkutsuttu papukaija änkkäsi samalla:
"kuusikymmentätuhatta, kuusikymmentätuhatta" johon Herrassetä salin
ovelta säisti: "milloin sinä peto olet sen saanut kuulla; laula vielä
sitä, niin kaulasi poikki hakkaan."

Tuiki kirkkaat vesihelmet pyörähtelivät Kaisun silmissä; hiljaa läksi
hän talosta aavistamatta minkälaisessa tilassa ollen Maiju haetti häntä
samaan tupaan puolentoistakymmenen vuoden kuluttua.

Kotia palattuaan ei Kaisu voinut enää muuta, kuin heittäytyä itkien
äitinsä syliin, jossa oli ennenkin usein löytänyt lohdutuksen
lapsellisissa suruissaan. Ensi silmäyksessä miestään odottava vaimo ei
löytänyt muuta syytä lapsensa ankaraan suruun, kuin että odotettavaansa
on äkkipikaan kohdannut joku onnetoin sattumus ja että siitä on
kaupungilla ilmotettu varomattomasti tytölle. Se tahtoo olla niin --
ainaki muutamilla -- jotta mitä lähempänä alkaa olla odotettavansa,
eteenki jos se on rakas olento -- sitä useammanlaisia vaaroja ja
viivykkiä odottajan mielessä kuvittelee mahdollisina tapahtumaan. Tyttö
kun tuosta kuitenki kohta voitti surunsa ja sai vallan mielipahaltaan,
muutamalla sanalla kertoi vähemmän onnistuneesta kutsuretkestään
ja hänki vuorostaan ylen loukattuna päätti, ettei sen mokomammin
asettautua jollaan tapaa korkean vanhan tuttavansa tielle. Päätös
tuollainen, jos oli ankara tehtävänsä, oli vielä katkerampi noudattaa;
sillä hän todella ylen oli suopunut entiseen leikkikumppaniinsa.

Olisiko Kaisulla ollut häälyväinen luonne, niin kyllä kaiketi hän
yhden tyhmän ylpeän mamsellin tähden olisi viettänyt juhlansa toisten
kumppaneiden parissa; mutta se ei ollut niin ja koko juhlan vietto
riemuineen raukesi siihen paikkaan ja suru asui tytön sydämessä koko
päivän. Vasta iltamyöhäsellä, kun isänsä meri-arkku nostettiin tupaan,
loistit taas Kaisun siniset silmät ilosta ja isän tuomat monet sievät
tuliaiset saivat hänen unhottamaan aamupäivän vastukset.

Kaisun kuni Maijunki sekä pienet, että suuret tuttavat eivät vielä
tietäneet mitään Maijun uudesta kasvatus-suunnitelmasta. Olkoon vaan
että Herrassetä otti kasvatikseen -- tietysti maksoa vastaan --
talonpojan tytön, niin olipa hän yhtähyvin kaikessa hiljaisuudessa
päättänyt niin ohjata isäntävaltaansa, jotta tytön viime nipukassa
olisi täytyminen ruveta palveliattareksi. Vaan sitten, kun edellä
sanottu onni rontasi tynnörin tekiää ja Maijun isä -- siksi
valtioviisas asioissa, jotka mahdollisesti lisäisivät hänen tulojaan
eli kohottaisivat mainetta -- tuon tuostaki lupasi korottaa kuukausi
maksoa Herrassetälle tyttärensä edestä. Koettaen saada vääntymään
asioita sille kannalle, että tynnörisepän peritystä tavarasta
olisi tulevaisuuden onnen tuki tyttärelleen, lupasi maanviljeliä
tyytyväisenä odottaa saamisiaan Herrassetältä, joka taas puolestaan
nimensä kirjottamalla "kontrahdin" alle lupasi huolta pitää, jotta
tynnörisepän poika tulee kasvatetuksi herrasmieheksi ja vihdoin vävyksi
talonpojalle. Hurjimmasta liitosta ei ilmoitettu kuitenkaan kellekään
ei tytön äidillekään; Herrassetän rouvan vaan täytyi se tietää,
sillä hänen tuli ohjata yhtä ja toista juonta asiassa. Siinäpä oliki
kylliksi, kun rouva tiesi ja kuulipa sitä ja tätä vanha papukaija, joka
hyppeli huoneesta huoneesen ja tirkistipä kirjoitus-pöydälleki, --

Rouva alkoi kohta tyrkyttää tytölle mointa ajatusta itsestään nuoresta
rikkaasta tyttärestä vakuuttaen, että Maijun onni tulee olemaan mahtava
tulevaisuudessa, kun vaan nyt jaksetaan lopettaa lapsi-vuodet.

Mistä se mahtava onnellisuus olisi rippuva, sitä ei käsittänyt Maiju.
Hän luuli sen riippuvan koreista vaatteista, ruotsinkielen lukemisesta
ja suurimmaksi osaksi siitä, kun kerran pääsee muutamaksi viideksi eli
kuudeksi kuukaudeksi Ruotsin pääkaupunkiin.

Päivää ennen Kaisun syntymäpäivä-kestiä oli Maijun aavistus
mahtavuudestaan jo toteutunut -- niin hän itse päätteli. -- Hän oli
saanut neuleilta, ihan uuden-tyylisen puvun aivan samallaisen, kun
kamreerin Lottaki. Neulojan oli täytynyt tehdä semmoisen aivan vasten
omaatuntoaan patrunessan lihavan rahakukkaron uhalla, vaikka kamrerska
kohdaltaan oli varoittanut raudan kovaan neulojamamsellia tekemästä
kauppiaan kasvatille samoilla kaavoilla pukua, kun hänen tyttärelleen,
jota varusteltiin ensimäisiin tanssikemuihin iässään.

       *       *       *       *       *

Monta sekä suurempaa, että pienempää tapausta oli ennättänyt kiertää
naapuristossa siihen sunnuntain aamuun saakka, jolloin tuttavamme Kaisu
ensi kerran astui Herran alttarille.

Oli kesä ihanimmallaan Pohjanmaalla, Aurinko ei malttanut monta
tuntia olla tirkistelemättä rajoilla laihan Lapin; se oli taas
kokonaan mieltynyt Kylmälän lasten pariin. Mielihyvällä taivon impi
pälyi olla läsnä Pohjolan nuorukaisten puhtaissa Johanneskesän
leikeissä. Johannespäivän aaton iltana oli Oulun läänissä muutamassa
paikkakunnassa pystytetty mahdottoman korkea Johanneskuusi kruununeen,
koristuksineen erään talon pihalle lähellä merikaupunkia. Juhlapuun
ympärille oli kokoutunut nuorukaisia sekä maalta, että kaupungista.
Ilo miten ennenkin oli tavallinen nuorukais-seurassa. Kaikilla ei
kuitenkaan ollut ilo täydellinen; jollakulla joukossa oli joku
kaivattava, joka, kumma kyllä, ei ollut saanut tulleeksi nuorukaisten
ainoaan yleiseen juhlaan. Mikä on syy, kuka estäjä, kun ei Kaisu ole
tullut tänne?

Kaisua ikävöitseväinen nuorukainen ei ollut kukaan muu, kun ajuri Matin
Antti. Kuten muistamme oli Antti aina isänsä keralla menossa hevosen
perille saati vaan hän kykeni. Äiti oli monta palavaa saanut pyyhkästä
otsaltaan pikku Antin lukemisen tähden; sillä niinpian kun pojan oli
lukeminen äidin vieressä äidin ensin äännettyä joku kirjain eli tavu,
niin poika, kun vaan sattui kuulemaan kärryn kolinan eli reen rotinan
pihalta, loi pyytävän silmäyksen äitiinsä, laski kirjan kiini ja
kiireemmiten lausui mennessään: "Äiti, kun Antti tulee isoksi, lukee se
koko kirjan aivan kannesta kanteen." Pojalla ei viittä kuutta kertaa
jalat ottaneet maahan mennessään talliin hevosta korjaan isän kanssa.
Päivä päivältä oli äiti tullut huomaamaan pojastaan, jotta siitä työn
tekiä tulee; mutta lukeminen, kas se oli vaikea tehtävä.

Kun Antti oli täyttänyt kolmetoista ikävuottansa, näki hän isänsä ensi
kerran sairasvuoteella. Yhtenä aamuna ajuri Matin viruessa neljättä
päivää tautivuoteella, vaikka perheen niukat varat eivät olisikaan
sitä myönnyttäneet, kavahti Antti yht'äkkiä istuimelta sairaan vuoteen
vierestä, riensi äitinsä luo ja kuiskasi hiljaa hänelle: "minä menen
merelle äiti." Tavallisesti olit pojan jutelmat lyhyintä laatua eikä
hän nytkään muuta virkkanut, odotti vaan äidiltään myödyttävää pään
nyökäystä. Mutta, kun sitä ei tullut niinpian, miten toivoi, matkipa
entiset sanansa, ehätti oveen lakki kädessä yhä vaan katsoa tuijottaen
äitiin. Äiti tiesi hyvin sen, ettei poikansa mene luvatta, tiesi senkin
ettei Antin valitsema elinkeino ole muu, kuin ankarin; mutta mikäpä
pojasta tässä kotonaki tulee, ajatteli äiti ja leppiästi nyökähytti
päätään Antille. Siitä paikasta riensi poika oitis erään hyvä maineisen
merikatteinin luo; ilmoitti ankaran halunsa päästä merelle millä
palkalla hyväänsä aluksi, kunhan vaan sitenkään voisi huojentaa
vanhempainsa surua jokapäiväisestä toimeen tulosta. Laivan johdattaja
entuudesta tunsi ajuri Matin rehelliseksi, ahkeraksi mieheksi ja sen
nojalla ajatteli samaa pojastaki, joka noin ujostelematta osasi ajaa
asiaansa sekä senki etunenässä vanhempansa eduksi.

Hän neuvoi pojan menemään laivan omistajan puheille. Mutta se sattuiki
olemaan ruotsalainen sekä mieleltä, että kieleltä eikä poika arvannut
mielin määrin kumarrella hänelle. Kova herra ei muuta, kuin ajoi pojan
pois luotaan nimitellen sitä suomalaiseksi tolvanaksi. Kova oli vastus
ensimäinen vastus. Antti kertoi kaikki rehellisesti äidilleen, joka
älyttyään harvasanaisen poikansa puhettavan olleen ainoana syynä, jonka
takia ruotsalainen herra patruuni pois ajoi pojan. Äiti ei enempää
vitkastellut, vaan pisti kyläkengät jalkaansa, nakkasi mustan pyhänutun
hartioilleen ja samosi kiireemmiten patruunia tapaamaan.

Hän oli nuoruudessaan palvellut ruotsalaista herrasväkeä ja oli
hyvin tullut tietämään miten oli sanat sovittaminen, jos mieli asian
onnistua; semmoisille tulee kumarrella vasten tahtoaanki enemmän, kuin
mikä onkaan maullista suomalaiselle luonteelle. Ajurin vaimo toimitti
asian poikansa puolesta niin hyvin, että poika otettiin laivaan
kajuttapojaksi.

Se merimatka, jolta Antti koteutui ennen sanottuna Johannespäivän
aattona, oli kolmas hänellä. Tehtävänsä oli Antti suorittanut
toimellisesti ja innolla, että kaikki merimiehet kutka hänen tunsivat,
kutsuivat häntä reippaaksi pojaksi.

Matkoillaan ei ollut Antilla tapana muistella mitään koti-oloja, ei
edes vanhemmistaan jutellut kumppaneillensa; mutta kotorantaan päästyä
oli hän laivan väestä ensimäinen mies, joka kiireemmiten riensi
kotiinsa ja siitä tuota pikaa Kaisun kotia. Nyt viime mainitulta
merimatkalta tultuaan sattui niin, jotta Kaisu oli parhaaltaan kirkossa
rippisaarnassa, jonkatähden Antti ei saanut kohdata häntä. Poika ei
rohjennut mennä kahdesti yhtenä päivänä samaan taloon, vaan toivoi
Kaisun nuorison tavan mukaan saapuvan illalla juhlalle Johanneskuusen
luo. Antti ei ensinkään huomannut, ettei ihmiset uskonnollisten pyhäin
toimitusten aikana rohkene ottaa osaa kansan viattomimpiin huviloihin
ja sentähden hän juhlassa ei osannut muuta, kuin kummastella Kaisun
ynseää käytöstä kesän ainoaa ja nuorten omaa juhlaa kohtaan; poika
piti tuommoiset kokoukset pyhinä. Muutaman pitkän tunnin kuluttua
juhlaleikeissä arveli Antti eräälle tuttavalleen, joka juuri tuli
kuusen luota. "Tiedätkö miks' A:n Kaisu ei ole täällä?" Vastaukseksi
kuului vaan sanat huolettomasti: "sehän on ollut äsken rippikoulussa."
Antti ei siihen muuta, kun virkkoi kylmästi: "niin, se on tosi". -- Sen
kovemmin ei nähty ajuri Matin poikaa siinä koko juhlassa.

Loistavampi juhla, kuin kansan lasten kansallisjuhla vietettiin samoina
päivinä Herrassetälässä.

Tiedämme ennestään Setälän rouvan tuumana olleen lähettää kasvattina
Maijun Tukholmaan sivistyspuuhiin. Niinpä oliki tyttö isänsä
ja kasvattajansa toimesta ollut koko viime kuluneen talven ja
kevätkorvan Ruotsissa. Sieltä hän palasi ensimäisessä ruotsalaisessa
höyry-aluksessa Suomeen, sieltä oli perinyt ihan uuden muodin oloissa.
Siellä oli päälle päätteeksi ominut toisen käsitteen kodostaan:
Kotomaansa oli vaan "yksi kappale", sekin pieni, totisesta emämaasta
Ruotsista, ja kaikki suomalaiset sen maakappaleen edestä ovat ikuisessa
velassa Skandinavian itärannoille.

Kauppiassivistyksessään jo ennen oli Herrassetä sen tiennyt, mutta nyt
kun Maiju omin jaloin oli saanut käydä tepastamassa alkuperäisessä
kasvattajansa kotomaassa ja kuulla siellä herttaisimpia liverryksiä
entisestä veljellisyydestä ja niistä monista suurista töistä -- sekä
suomalaisten velvollisuuksista, niin koko ruotsalaisinto virkosi
Herrassetän ja tuttavainsa veltostuneissa sydämmissä.

Kohta tytön koteuttua lähetettiin nopea sanansaattaja talonpojan
taloon. Isäntä riensi rientämistään emäntäneen tyttärensä tulokestiin,
jota vietettiin itsenä Johannespäivänä. Paha vaan, että juhlan
ruhtinattaren äidin kieli ei tahtonut oikein taipua ääntämään vieraita
kohteliaisuus-lauseita, joksi pahaksi Maijun harmiksi äitinsä näytti
enemmän nyt, kun ennen tomppelilta.

Sanotun Johannespäivän aamu, miten aattoki, oli mitä ihanimpia päiviä
olla voipi Pohjolan taivaan alla. Aurinko loisti niin herttaisesti,
että olisi luullut sen lumoavan suloisuudellaan koko luonnon
lapsukaiset ihko itseensä. Tyyneenä oli koko luonto ikäänkun seki
olisi levännyt sabattia, ei kuulunut lehden liikahdusta, ei tuulen
hengähdystä. Mutta virta levotoin, ku ei rauhaa saa, sohinallaan
muistutti elämän vielä käyvän kaiken luomisen läpitse ja linnut
liverryksillään kiittelivät Luojaa.

Ihmisten asunnoissa tavallisissa talouden puuhissa ei eroitettu juhlaa
arkipäivistä; sillonpa vasta oikein monessa majassa räiskättiin,
paukattiin ja laukattiin, olletiki missä puuhattiin vieraspitoja pahan
totutun tavan mukaan juhlapäivänä; eikä sillä hyvä, että juhlansa
tuhlasivat arkiopuuhiin ne, jotka kestiä laittoivat, vaan tämä
pyhäkestin vietto pakotti kutsututki sabatin rikkomiseen monenlaisia
valmistuksia puuhatessa n.k. kauniin seuran jäseniltä vaaditaan.

Toisissa paikoin itse juhlaksi määrätyt pyhätki toimitukset pakottivat
ihmisiä puuhaamaan.

Kaupungin jotenki valtavan kadun varrella eräässä pienessä talossa
myöski oli tavallista kiireempi, mutta se voitettiin kaikessa
hiljaisuudessa.

Talon emäntä oli aikaisin aamulla kavahtanut vuoteeltaan; ensi töikseen
laatinut tulelle sen niinkutsutun "Johannesjuuston", jota paitsi
monessa paikkakunnassa Pohjanmaalla ei osata otaksua Johannesjuhlaa
juhlaksikaan. Talon toimekas emäntä kiehutti kauan juustokeittoaan,
jotta se tuli helakan keltasta värilleen ja tosi maukasta.

Taloudellisista puuhista Arvolan emäntä, josta tässä on puhe,
ennätettyään, sai somasti nuorilla kukilla koristelemaan yhtä
pientä pöytää, jolle oli ladottu Kaisulle pyhitetyt lahjat, mitkä
hänen piti saamaan sinä päivänä, jona uudistaa kasteensa liiton.
Äidin toimittamien ja kummitätien lähettämien lahjojen joukossa
oli loistavin kalu neulomarasia, jonka merimies Antti oli Kaisulle
tuonut. Wuosia ennen tätä päivää oli äiti itsekseen pyhittänyt
tyttärelleen muistokaluja, joiden mukana monta sievää isänki ostamaa
kappaletta. Toisinaan oli Kaisu pitänyt epäluuloa äidillään olevan
jotaki salattavaa ja kätkettävää muutamassa laatikossa, kun ei sitä
milloinkaan avattu hänen nähtensä ja olipa syntymä- ja nimi-päivinään
hymyillen arvellutki äidilleen jonku lahjan saatuaan, että tätäkö
äitiseni olet niinkauan kätketellyt; mutta vastaukseksi sai aina vaan:
"hm, oletko utelias?"

Kaisuki oli jo tuntisen ollut pukeissaan pienessä kammarissaan, vaan
tahtoen noudattaa äitinsä tahtoa, hän ei tullut sieltä ulos ennenkun
äiti tuli sinne lukemaan aamurukousta. Yht'äkkiä avautuiki ovi suojaan
ja äiti tuli sisälle kantaen somaa kukkamätästä seisovaa neljällä
jalalla. Kaikki lahjat olit sievästi jos sievästiki soviteltu kukkien
keralla pöydälle. Vieraat, jotka iltapäivällä kävivät onnittelemassa
Kaisua nyt seurakunnan nuorena impenä, ihmettelivät kukkien
järesteellisestä asettamisesta, niinkuin lahjain valitsemisestaki. --
Mutta se ei ollut mikään kumma A:n emännälle, joka kotonaan lapsena,
vaikka merimiehen tytär hänki, oli saanut erinomaisen huolellisen
kasvatuksen, jonka täydellisentämiseksi hän kahdeksantoista vuotisena
onnistui päästä palvelukseen erääsen todellisesti sivistyneesen pruukin
omistajan perheesen. -- Päälle päätteeksi oli Kaisun lahjojen joukossa
monta hyvää suomalaista kirjaa. Vanha täti, joka oli tavalla eli
toisella tullut hiukan enemmän tuntemaan kansaansa ja Isänmaatansa,
kuin monet vertaisensa, oli monen naapurin ihmeeksi ostanut Kalevalan
ristitytölleen ja sitäkös katseltiin! Tyttö kiitteli sydämellisesti
äitiään sekä lahjoista että laittajan monista vaivan näöistä.

Lyhyen hartaan rukouksen pidettyä äiti koetti muutamilla
yksinkertaisilla sanoilla johtaa lapsensa ajatuksia sen suuren,
äärettömän pitopöydän valmistajan, Herramme, Vapahtajan puoleen
ja siunaten tytärtänsä saatti hän sen rappusille menemään. Siitä
palattuaan huoneesensa äiti herahti itkuun ilosta, kun hän vielä tähän
päivään saakka oli saattanut säilyttää lapsensa viattomana mailman
turhuudelta ja rukoili hiljaisesti Jumalan varjellusta eteenkipäin. Sen
jälkeen laittausi hänki menemään kirkkoon.

Kaikki rippilapset kokoontuivat vanhan pastorin luo, sieltä opettajien
keralla kirkkoon mennäkseen.

Pastori oli seurakunnan rakkain olento. Hän oli mies, joka ei nyky-ajan
muotisaarnaajain tavalla koettanut valloittaa sydämiä; hän vältti
olla minkään lahkolaisuuden perustaja eli esimies; hän todella ei
ollut riidan synnyttäjä, mutta vakaa rauhan sanansaattaja. Sentähdenpä
vakaat, puoluettomat, totuutta harrastavat seurakuntalaiset rakastivat
häntä kuin isää. Häntä vieläki, pois mennyttä vesissä silmin kaipaa
moni entinen sanankuuliansa, sillä missä hän vaan oli ja vaelsi, ei
häntä tarvinnut pelätä, kuin kielitteliää eli kuin jotaki salapoliisia.

Kellon lyötyä 9 astui pastorin pihan portista ulos kadulle kaunis
seurue: kolme opettajaa edellä ja pitkä rivi lapsia eli oikeimmin
ihania impejä ja uljaita nuorukaisia kolmittain perässä. Kohta
toisessa kolmelmassa vasemmalla kädellä astui Kaisumme synkässä
mustassa juhlapuvussa; kasvonsa loistit ilosta, silmänsä olit vähän
punertavat vaan. Näytti siltä, kun ei minkäänlaisella orjuuttamisella
olisi ollut valtaa hänen ylitsensä; kumma kyllä, hänellä oli selvänä
kullaki sivistyspykälällä olevan ihmisen kunniallinen tarkoitus; oli
selvänä uskontomme perusteet ja hän ei sitä paitsi ollut sidottu
niinkutsutuiden sivistyneiden ulkonaiselta teeskentelemiseltä; hänen
ruumistaan ei painanut ujous tietämättömyydestä ja sieluansa ei voinut
sitoa kukaan. Tuo kaikki oli sivistyneen äitinsä ja kummitädin ansio.

Ihmiset näkivät harvoin tuollaisessa järestössä kirkkoon astuttavan,
sentähden oli heitä kosolta kokoutunut pihojen porteille, katujen
kulmiin ja huoneiden akkunoihin katsomaan meniöitä. Satunnaltaan
nosti Kaisu silmänsä Herrassetälän akkunoihin ja näki vilahdukselta
avonaisen akkunan edessä Maijun vaaleassa aamunutussa; mutta joka
kohta, havaittuansa Kaisun, vetäytyi pois; miksi, emme tiedä. Saman
salin toisessa akkunassa seisoi puolinojallaan muutama pienenläntä
nuorukainen enemmän katsellen salissa olioita, kuin kadulla käveleviä;
näyttipä ikään, kun hän oikeastaan ei olisi mitään katsellut, silmänsä
tuijottelivat vaan.

Ohitse astuvassa seuruessa ei moni huomannut kumpaakaan nuorukaista
setälän akkunoissa ennenkun juuri sivupääsemäisillään kuulivat
huoneista julman naurun; jälimmäiset kolmelmat silmäsivät silloin
akkunoihin ja näkivät tynnörisepän Junnan kyynärpäillään muutamassa
akkunassa sekä hänen olkansa takana Maijun, jonka kuultiin lausuvan:
"musta, kuin nunna, ei nuo työmiehen tytöt häpeä kantaa kohta
samallaista pukua, kuin me paremmat ihmiset."

Junna, jonka piti käydä koulua vaan sen verran, kun kauppamiehen
tarvitseeki, oli kaksi vuotta käytyään ala-alkeiskoulua, valittanut
isälleen ankaraa rasitustaan ja pyytänyt saada jättää sitä sikseen.
Tuosta isä ylen hämillään kiirehti neuvoa kysymään Herrassetältä.
Herrassetä huomasi nyt oikean ajan olevan käsissä ja tahtoi poikaa
asiapojakseen, luvaten tehdä hänestä kelpomiehen ilman mitään
koulumaksuja. Asia päätettiin kauppiaan eduksi. Poika meni mielellään
uuteen ammattiin -- sillä nythän sai juosta. Oli miten oli, niin
kauppamiehellä ei ollutkaan ajatuksensa Junnan ajatukset. Poika
muutaman vuoden asioita juostuaan, tupakkaa ja siirappia mitattuaan jo
taas kyllästyi toimeensa ja alkoi haluta merelle. Isä oli kovin vastaan
poikansa merelle lähtöä, vaan mikäs autti. Tässä pulassa ei piisannut
Herrassetänkään valtioviisaus; jopa hänestä näytti siltä, kun hyvä
saalis menisi kynsistään iäksi päiväksi. Poika meni merelle.

Samaksi Johannekseksi, kun Maijuki palasi Ruotsista, koteusi Junnakin
ensimäiseltä merimatkaltaan, ei seuraten laivaa, vaan tuleskellen
maitse erään englantilaisen huvittelian kanssa. Tynnörin takoja
nähtyään poikansa siten matkalta palautuvan, pudisteli vähän päätänsä
ja arveli: "olisit somempi, näen, vannehtiin astioita." Junna ei
viipynyt monta hetkeä kotonaan, enimmät aikojaan oleskeli setälässä
ja piti hupaisia päiviä, kun vaan joutui vertaistensa poika lonttein
joukkoon. Raha ei loppunut häneltä milloinkaan, sillä tohtihan
kauppamies lainata isän maksettaa.

Näin kiertyi siis, että puhuttuna Johannesjuhlana meidän vanhat
tuttavat lapset, nyt jo nuorukaiset, olivat taas kuki kotiporoillaan.
Aika ja ihmisten hyvätkö vai pahat vehkeet olivat niin pyöritelleet,
jotta toiset kaksi heistä keikaillen käveli kauppamiessalongeissa,
mutta toiset kaksi olivat uskollisina työmiehinä isäinsä säädyssä,
senpätähden kuki vietti kesänsä juhlaaki eritavalla.

Kemuihin Herrassetälään oli kutsuttu paljo vieraita mutta tietenki
ei yhtään entistä Maijun leikkikumppania paitsi "Tunnbindarin Janne
herra;" Maijuki nyt kutsuttiin "Marie". Vieraat ihmettelivät kuinka
Maijusta oli tullut erinomaisen naasti, maullisesti puettu, somasti
tanssiva ja arvostaan pitävä neiti. -- Mitä hän taisi ja osasi sitä
ei kukaan tahtonut toki julkisesti kysyä -- se olisi ollut sulaa
raakamaisuutta, talonpoikaista -- mitä rouvat ja ryökkynät tytön selän
takana ilvettä pitivät, kas, sehän oli sivistynyttä maltillisuutta.
-- Maiju osasi puhua niin paljon Tukholmasta ja oloista siellä, että
vanhemmatki herrat ja naiset ihmettelivät. -- Hän lausuiki oikein
julmasti ikävöivänsä takasi Ruotsiin, jossa ihmiset ovat, kuin
enkeleitä. Talonpojan isäntä oli niin onnellinen tyttömamsellinsa
nojalla, että hän iltaspöydässä esitteli maljan tyttärensä onneksi ja
lupasi ensivuoden sadostaan puolet tytölle neularahoiksi. Tuo seikka
ei ollut oikein mieleen kauppamiestä, mutta voihan sen niellä sokerin
avulla ja parempi kumminki näyttäytyä mieltyvänsä hymysuin. Kauppias
kohta kääntyi Maijun puoleen ja tarjousi hänelle kaupparenkiksi myömään
syksyllä vuoden tulot; sillä hankalaahan se olisi yhdelle hienokkaalle
neidelle, että ruveta kaupusteliaksi ja lupasipa leikillisesti vaivansa
alttiiksi, kun saa vielä kerran iässään palvella nuorta neitosta. Maiju
kiitteli tarjoajaa, joka heti pyyhkäsi viiksiään nenäliinalla ja käski
passarein tuoda sisälle parasta viiniä kellarista.

Myöhään yöhön kesti pitoja setälässä ja vielä seuraavanaki päivänä oli
ruokapöydässä puolipäiväsen aikana pari-kolmekymmentä henkeä.

Käsillä olevata kesää koettivat Maiju ja Junna viettää miten
hauskimmasti voivat. Maijun vanhemmatki suaitsivat, jotta tyttö ja
Junna elivät kuin sisar ja veli.

Tynnörin takojan varat olivat vielä entisellään, kun talo tuli ainaki
toimeen työn ansiosta, mutta perheen miestä alkoi kovin huolettaa
Junnan kevytmielinen elämä. Hänelle kyllä koettivat sivistyneet
selittää herraselämän vaativan uhrauksensa, eikähän poika ollut muka
niinkään turmiolla vielä, kuin monet toverinsa. Junna päätti laittaa
itsensä pois Suomesta talveksi saadakseen parempata työn ansiota
ulkomaalla, ja jopa muutamassa höyrylaivassa matkustiki Pietariin
sieltä edemmä mennäkseen. Isä iloitsi poikansa lähdölle, luuli muka
pääsevänsä kukkaron suollutuksesta, mutta turhaan. Jo ennenkun lumi
katti maan sai isä-vaari Junnalta kirjeen, jossa pyysi rahaa eli
vaihtoseteliä; oli muka yhä edemmäs meneminen parempaa hakeen.

       *       *       *       *       *

Kahdeksantoista vuotinen neiti on jo täysi ihminen ja saapi alkaa
katsella mielityistään; lapsen lorut jäävät, niille nauretaan.

Saati ei Herrassetä vilkkaammin olisi alkanut valvoa ennen tehdyn
hurjan naimisliittokirjan ehtojen täyttämistä, niin mahtava toivonsa
olisi pian tullut pettuusen; sillä, näet, tavaraa haluaa jokainen
Adamin lapsi: Maijun ympärillä seuroissa ja jopa kotonaki alkoi hyöriä
ja pyöriä nuorukaisia, vieläpä kilpaillaki kuka tuon rikkaan tytön
silmäyksiä onnistuisi saamaan. Kiiret rupesi ahdistaan setää toiseltaki
puolen. Tytön äiti oli ylen paapattanut siitä miehelleen, kun tyttö
niin paljo oli jonnin joutavien nuorukaisten kemuissa ja sen joutilaan
Junnan kutsuissa eikä se vielä sillä hyvä, mutta kun yhä matkoiltaan
kirjottelee tytölle. Aamuin, illoin soitti hellä äiti samaa säveltään
isän korvissa. Mitä isä lienee ajatellutki kaikista keviämielisistä
liitoistaan kauppiaan kanssa. Kylläpä mahtoi useinki tuntua työläältä
omassatunnossa, jota kumminki vaimonsa vaikeroimiset kolkuttelivat.
Isänkään silmissä ei enää näyttänyt tyttärensä tuleva onni kovin
lupaavalta. Mutta, mitäs tehdä, ollako niin lapsimainen ja tunnustaa
vaimolleen ajattelemattomuudessa kyhätyt liitot ja niistä peräytyä.
Ei toki. Semmoinen oli tuskaa ajatellaki miehen, joka piti itsensä
virheetöinnä isänä. Turhuus ja ylpeys voittivat ja lapsi sai jäädä isän
epä-ihmisellisesti solmimien kauppojen uhriksi, saati ei taivas olisi
toisin määrännyt.

Kaupungissa käydessään oli talonpojan emäntä Herrassetälleki viitannut
tuota huolekseen heittäynyttä seikkaa lapsestaan. Tietysti tavallansa
koetti kauppias lohduttaa häntä ja kaiketi lupasi vartoa, ettei Maiju
aika tiheään vaihtaisi kirjeitä Junnan kanssa. Hän vielä enemmän
keventääksensä äidin surua huomautti pojan kokonaan muuttuneen vakaaksi
mieheksi, joka parhaaltaan on kirjurina eräässä isossa kauppahuoneessa
Saksanmaalla. Samalla kaupunkimatkallaan kävi äiti ajuri Matillaki,
jossa sai kuulla Antin olevan taasenki merellä hyvällä palkalla.
Isälleen oli poika lähettänyt rahoja uuden hevosen ostamiseksi ja
olipa entisen lupansa mukaan kotona ollessaan kesällä korjaellut yhtä
ja toista rappio kohtaa vanhentuneessa kotihökkelissään. Tuttavan
osanottavaisuudella kertoi Antin äiti naapurin emännän eli Kaisun äidin
joutuneen kivuloiseksi, jonka takia tyttö ei voinutkaan etsiä itselleen
somaa palveluspaikkaa jossaki sivistyneessä perheessä, niinkuin oli
päätetty. Arvola itse oli lakannut merellä kulkemasta viime kesänä,
ostanut peltoa koko joukon ja asettunut maamiehenä kotitöihin. Siten
oliki Kaisulla kyllin puuhaa isänsä huoneessa.

Aika yhä kuluu edelleen, vuodet vierivät, ihmiset iästyvät. Tapausten
juuret alkavat puhjeta; kunkilainen istutus versoo tavallansa.

Viimeksi, kun katselimme tuttavain naapureimme oloja, näyttipä ikään
kuin he tuossa paikassa olisivat päättäneet rynnätä toivotuille
onnensa kukkuloille. Kyllähän muutamat syrjästä katsojat ja olletiki
vanhat unen-näkiät tiesivät muka muutamain nuorukaisten astuvan
vaarallisen kuilun reunaa, josta vaan askel enää on ikuiseen häviöön;
mutta noille syrjästä saarnaajille naurettiin ylenkatseellisesti.
Talonpojan emännän ja jopa isännänki loistava toivon tähti alkoi
kumminki himmentyä, vaan sen sammumista ei sopinut pelätä: olihan
mahtava kauppamies valon kohentaja. Mitähän, kun nyt lähdemme heitä
tervehtimään, niin onpahan äitein pelko, muutamain isien kamalat
aavistukset toteutuneet sekä nuorukaisten ilma-linnat rauenneet,
kuitenkin osaksi. Todellinen elämä järkähtämättömänä vaatiana on
astuskellut kunki luo vankiten ilot ja kemut, joiden siaan on
tarjoellut suruja sekä vastuksia. Vuosia on kulunut siihen määrään,
jotta Herrassetälän kasvatti on täyttänyt kaksikolmatta vuotta. Siitä
voimme aaviloida kuinka iälliset ovat muut tuttavamme. Tässä tulemme
näkemään Maijun onnen-pyörän kääntyneen vastahakaiseen liikkeesen.
Monilla keinoilla, monilla kirjeillä oli onnistunut setäherralle
saada Junnan ja Maijun kihlaamaan toisensa. Se tehtävä ei ollutkaan
kauppiaalle niin huokea, kun alussa luuli; sillä joko Junna itse
langenneena nuorukaisena sääli vetää Maijua onnettomuuteen kanssansa
tahi tyttö löysi ympärillään hyörevissä nuorukaisissa mieluisemman
sulhaisen. Sievästi ja varovasti muistutti kauppias sekä tytölle, että
pojalle heidän lapsuutensa leikkipäiviä, jolloin jo sydämellisesti
suopuivat toisiinsa; muistutti nuorukaisvuosia, jolloin ystävyytensä
oli ollut remahtamaisillaan rakkaudeksi; koetti näyttää toteen heidän
eroamisensa olevan sulaa sotimista taivaan määräystä ja kaikkein hyvää
tarkoittavain ihmisten tahtoa vastaan. Kihlaus-tuumat ja itse kihlauski
tapahtui kirjeiden kautta, sillä Junna ei ollut käynyt syntymämaillaan
sen kovemmin, kun matkusti Saksanmaalle, ja arvattavasti kauppiaan
tahdosta eli toimesta. Jos sulhanen olisi itse tullut näkyviin, niin
asia olisi ehkä pahentunut. Hänen elämänsä oli vaikuttanut häneen niin,
että jotenki kaunis muotonsa oli pöhlistynyt, siro vartalonsa oli
singonnut tynnörin täyteiseksi; silmänsä aina punottivat ja niskansa
tukevoi päivä päivältä ruskopunaisena; äänensä usein oli karhea ja
kähiä. Tuhlaavaisuutensa olisi ylen pistänyt tulevan appensa silmiin
ja kukatiesi lujaki kontrahti olisi murtunut. Varoja suollutti hän
suolluttamistaan isältään, Herrassetältä ja milloinki mistä sai.

Maijun elämä oli tullut ykstoikkoiseksi alituisten samallaisten
huvitusten keralla. Elämänsä puuttui todellisen elon hengähdystä,
todellista tarkoitusta, mutta hän ei sitä huomannut; päivä päivältä,
viikko viikolta tuli elämä tukalammaksi, josta hän usein kiukuitsi
syyttömille ihmisille. Kaikki tuo vaivaloinen, tukala olo oli tulevana
milloin kehnosti järestetyistä kemuista ja vieraskutsuista, milloin
pahasti neulotuista vaatteista, jopa aikatavasta kotoväki kehnolla
passauksella loukkasivat häntä. Tällaisella käsityskannalla elämästä
oli Maiju kihlauspäivänäänki. Kihlajaispidot pidettiin hänen isänsä
maatilalla. Siellä oli Maiju jo muutamia päiviä ollut joidenkuiden
tuttavainsa kanssa järestämässä yhtä ja toista mielensä mukaan. Niinä
päivinä oli äiti monta hyvää sanaa saanut sanotuksi tyttärelleen
neuvoksi tulevaisuudessa eikä neuvottava ollutkaan muuta, kun
hiljaisuudessa kuunnellut äitiään; sitä läsnä-oliat sormiensa suojassa
kummastelivat. Juhlapäivänä oli ilo ylenmääräinen; vieraita ajaa
suhutteli reki reen perästä pitokartanolle, jossa hyvin vaatetetut
talonpojat toimittavat palveliain virkaa, korjaten hevosia, ajopeliä
ja muita vierasten matkavarustuksia suojapaikkoihin sillä aikaa, kun
nuoret talonpojan tytöt opastivat vieraita eri suojiin naisia ja
miehiä riisumaan matkavaatteistaan. Hyvä keli ja kaunis kuutamon aika
oli houkutellut kaikki kutsutut kaupungistaki, josta oli vaan kolmen
peninkulman matka juhlataloon. Näihin kemuihin, joita Maijun isä
kustanti, oli kutsuttu vanhustenki tuttavia, joiden joukossa emännän
lapsuuden tuttavavainajan tytär Kaisuki. Hänen oli äitinsä jo kappale
aikaa sitten jättänyt; hän oli hiljaa riutunut rintataudissaan. Kaisun
ja Maijun äidein tuttavuus oli uudistunut, kun viime mainitun äiti
jostaki syystä muutti kaupunki-kortteerin Herrassetälästä Arvolaan.
Mutta heidän tytärtensä, entisten leikkikumppanien tuttavuus ei
ollut saanut uutta sytykettä, sillä Maiju lienee odottanut Kaisua
aluksi puheilleen ja Kaisu taas tuntein alhaisen säätynsä ei suinkaan
tahtonut kajota parempiin ihmisiin. Kihlajaispidoissa oli Kaisu
muiden talonpoikaistyttöjen joukossa onnitellut morsianta, joka
tiesi Kaisun olevan kihloissa Antin kanssa, ei arvostellut onnitella
muinoista toveriaan. Kihlatun onneksi piti pitkän korean puheen
eräs koulun-opettaja, joka itse oli hyvin pahaksi ottanut koko
kihlajaisuutisen. Samassa, kun nyt vieraat seisoivat juhlallisina
maamiehen, somasti kiehkuroilla koristetussa salissa, luettiin useampia
onnentoivotus-lippuja, joita oli lauvantaina jo ja yhä sunnuntaina
e.p.p. tullut Herrassetälän taloon sananlennättimen kautta. Niiden
lähettäjät kaikki olit kovin arvokkaita kauppaseurain jäseniä monista
ulkomaan kaupungeista, niin ainaki nimistä kuullen. Herrassetä otti
mielellään sen vaivoikseen, että luki sanotut liput, jotka hän itse oli
tuonutki tullessaan ja taas luettuaan pyysi saada ne talteensa kätkeä
muka kasvatti tyttärensä rakkaana muistona. Morsian ja sukulaisensa
eivät muuta voineet tämmöisestä arvon osoituksesta, kuin haaveksia
Junnan olevan kelpomiehenä. Päivän ruhtinatar ansaitsi tosiaanki kaiken
sen kunnioituksen, mikä hänelle osoitettiin. Kun hän käsi äitinsä
kädessä astui juhlapuheitten pidettyä salista siihen kammariin, joka
oli naisvieraita varten laitettu mitä sievimpään asuun, ihmettelivät
kaikki tuttavansa hänen lempeää, loistavaa kirkkautta silmissään.
Nyt vasta parhaat ystävänsäki näkivät hänen kasvoissaan loiston
luonnollisesta lapsellisuudesta ja avosydämisestä hyvätahtoisuudesta;
hänestä monet kuihkasivat väkitungossa: "Kyllä hän olisi kauneimpia
impejä, kun olisi saanut hyvän kasvatuksen, ja noita lahjojaan, joita
hänessä varmaan löytyy jaloimpiin hyveisiin, missä piilotteli kaupungin
seuroissa." Mutta eräs vanha täti, joka yksinomaisesti kävi ja oli
seuroissa tutkiakseen ihmistä, sanoi aikoja havainneensa Maijussa
löytyvän hyvien avujen lähteitä, mutta tukahutettuina seura-elämän
ulkokullaisuudella.

Antaahan olla, kun lapsi löytää kutsumuksensa päämäärän ja voipi
irroittaa itsensä teeskennellyn ruosteisen etiketin kahleista, niin
onpas nähty, henkensä virkistyy ja se tunne mitä varten ihminen
todella on, herää, jalostuttaa ja kaunistaa ihmisen. Tädin mielestä
ei ihminen milloinkaan mailman keviämielisiä seura-elämän tapoja
noudattaessaan saata näyttäytyä luonnulliselta; joko hän käärii
kehnon sydämen kauniisen ulkoloistoon tahi hyvän sydämensä kätkee
tahratuilla muotitavoilla; onpa useastiki niin kaukana todellisesta
luonnollisuudestaan, kun hovinarri, joka kaikellaisilla ilveellisillä
pukimillaan ja tempuillaan koettaa saada ihmisiä nauraviksi.

Kestissä kävi huhu, että Herra Junna tulee kotomaille vuoden takaa,
yhtyy kauppakumppanuuteen Herrassetän kanssa ja sitte pidetään häät.
Luonto oli kuitenki erimielestä päättäväin ihmisten kanssa. Ennenkun
Maijun häät tulit vietettäviksi, rustattiin hänen kotonaan toiset pidot
surullisinta laatua.

Isäntä oli jollakulla matkallaan kohta jälkeen kihlajaiskemujen saanut
vilustustaudin, joka muutamassa kuukaudessa muuttui kuolettavaiseksi.
Kaupungin juoru-ämmät tiesivät kertoa talonpojan vilustuneen sillä
matkallaan, kun hän kipa kapaa ohuesti vaatetettuna riensi kaupunkiin
sen johdosta, kun Herrassetän piti muka tekemään konkurssin. Koko
konkurssin teko oli tyhjää lorua; -- eihän nuo kielevät ihmiset häpeä
lasketella juttuja paremmistaki ihmisistä. Samaan aikaan oli vanha
täti kutsuttu sedän rouvan luo, joka yht'äkkiä oli saanut julman
pään-kivistyksen, jotta pelättiin mitä pahinta. Sanottu täti tiesi
yksin, minkä verran oli perää konkurssi-jutussa, mutta hänpä ei
tuota laulanut muille. Puotipoika vaan kertoi olleen itsellä talon
patruunilla ankaran hammastaudin yhtenä päivänä juuri kahta päivää
ennen talonpojan mainittua kaupunkimatkaa ja hänen luonaan oli käynyt
hupina tynnörin-seppä ja monta muuta rikasta herraa, jotka taas
kaikin kutsuttiin iltaruoalle sinä iltana, kun talonpojan oli kotiaan
lähteminen. Kohta koteuttuaan valitti isäntä itseään huonon voipaiseksi
ja kaikin tavoin koetettiin ehkästä tautia, mutta turhaan. Sairaan
vuoteen vieressä istui emäntä liikahtamatta, vaan peläten itsensäki
ylellisestä valvomisesta ja heikkoudesta nääkistyvän tautiin, noudatti
hän kaupungista taaski Kaisun avukseen sairaan hoidossa. Maijuki oli
useasti kotona ja hellästi kajosi lieventään sairaan isänsä vaivoja
ja äitinsä sydän-surua; hän olisi ehkä hyvinki taipunut koto-oloihin,
saati ei setäherra monellaisilla houkutuksilla häntä tuo tuostaki
noudattanut kaupunkiin. Toisin ei käynyt, kun että muutamana päivänä
isäntä levollisena nukkui iäisyyteen Maijun ollessa kaupungissa.
Kyllähän kyläläiset osasivat löytää syitä, miksi ei tytär saanut olla
kotonaan häiritsemättä; mutta olihan kauppamies rehti ukko kirjoissaan.

Maahanpaniaiset toimitti emäntä pulskat jos pulskatki; vieraita tuli
monesta pitäjästä ja naapuri kaupungista.

Jopa melkein vuosi oli kulunut ennen sanotuista kihlajaisista.
Sentähdenpä yksi ja toinen utelias alkoi luoda silmiään usein sinne
käsin, mistä sulhas Junnan oli tuleminen. Jos setäherra ei olisi
tietänyt lesken taloudellisia asioita tarkemmin, kuin leski itse,
niin arvatenki olisi Junna pianki tullut korjaamaan perintötä; mutta
nyt oli, onnettomasti kyllä, seikat sortuneet sille kannalle, ettei
talonpojan mahtavalle tavaralle tarvittu muita tasaajia, kun setäherra.

Lakia ei saata olla hämmästymättä, kun kuulee, että talonpojan leski
muutamain kuukausien takaa maahanpaniaisista on joutunut elatusmuoriksi
omassa talossaan vieraan luona.

Talonpojalla oli ollut järin vahva luottamus setäherran rehellisyyteen
eikä pitänyt kiirettä tilin teon kanssa. Hän todella aristeli mennä
tiliin, kun oli monellaisiin turhiin liittoihin sitoutunut kauppiaan
kanssa. Hän omissa tilikirjoissaan piti itsensä saavana; mutta hänen
tililaskujaan ei muu kukaan ymmärtänyt, sillä ne puuttuivat kaikkea
järestystä. Ja kun oli puhe vasta sitte tehdä täydellinen suoritus,
kun Maiju tulee naimiseen, niin eipäs toki se herra kiirehtinyt. Mutta
sairasvuoteella älysi isäntä tautinsa kallistuvan huolestuttavalle
kannalle ja lähetti kohta sanoja kauppalangolleen, että se tulisi tilin
tekoon ja tarkastaisi kirjat selville emännän läsnä-ollessa. Saihan
niitä sanoja lähettää: useasti sattui Herrassetä olemaan matkalla
tahi kipeänä. Jopa vihdoin, kun emäntä alkoi pahoin aavistaa leskeksi
jäävänsä, pyysi sairaalta, jotta saisi asian tehden lähettää noutamaan
kauppamiestä selitykseen, kun sairaski vielä täydellä taidolla käsitti
asiat. Isäntä myöntyi ja talon vanhin palvelia lähetettiin kaupunkiin.

Kun Herrassetä sai kutsuja maalle kutsuinki perästä, rupesipa hänelle
tuskaksi käymään talonpojan kärkkyys ja viimesen edellisen käskiän
mentyä päätti hän takitilaan kirjansa ja paperinsa niin reilata, että
saati vielä kutsu tulee, niin saavat selvät taminat nuo "talonpojan
pölläkkeet". Ensi otteeksi, kun rupesi kirjojaan reilaamaan, tahtoi
päätään huimata ja lu'ut, joita piti sovitella uudestaan, tanssivat
äijän silmissä, mutta mitäs, lapsellista kuvitusta eikä auta peräytyä
päätöksestään. Kasvatti, kas sehän oli vetänyt markkoja, kauppiaan
kukkaro oli saanut monestiki, milloin ei isä tiennytkään, avata suunsa
ja valuttaa kultaa. Tyttö ei olisi koskaan isänsä kasvatusälyllä
saavuttanut sitä määrää arvoa ja hienokkaisuutta, jos en minä,
setä olisi niin nerokkaasti valvonut hänen eduksi ja sielunsa
ominaisuuksien kehittämiseksi. Tuomitkoon nyt mailma, onko se paljo yli
kohtuullisuuden, jos vähä vaivoistani lasken hyväkseni kitsaalta maan
moukalta. Näin pakisi kauppias itsekseen kirjotuspöytänsä ääressä ja
hiljaisuudessa vastusti omantuntonsa muistutuksia. Tilikirja talonpojan
ja hänen eli kuten hän nimitti "kauppahuoneensa" välillä lepäsi avoinna
pöydällä. Saatuaan paperit selväksi, huoahdettuaan ja lukittuaan ne
salalaatikkoon, ajaa suhautti sairaan talonpojan lähettiläs pihalle. Se
tuli vähän liian aikaiseen. Ensin luuliki setä rengin olevan matkalla
lääkärin luo eikä piitannut varustuksista; mutta kuultuaan asioitsian
juttelevan kaupparengille tulleensa pyytämään patruunia maalle
kanssaan, tarttui hän apukeinoihinsa ja tuota pikaa makasi hengen
hieverinä sohvalla. Parkumalla valitti rouva asiamiehelle, että herra
oli yht'äkkiä joutunut vuoteen hyväksi: "se vanha kolotus."

No, eipäs ollakaan: loppuun asti tahtoi vanha ystävä näyttäytyä
liittokumppanilleen rehelliseltä ja osanottavaiselta mieheltä:
"Uskaltaja voittaa, tapata aina ennättää." Jos nyt niin, että virheet
huomattaisin ei ainakaan muut, kun sairas itse, niin ei siitä vaaraa,
olletiki jos isäntä on menevä pois ja jos paranee jälleen eloon, niin
onhan taas aikaa selityksiin. Siitä mietteistään kavahti kauppias
sohvaltaan, otti paperit jälleen komerosta ja päätti antaa ne
lähettiläälle vietäviksi tarkastuksille. Lähettiläs vietiin omin silmin
näkemään, kuinka kykenemätöin talon herra oli lähtemään matkalle ja
rengin lauseesen: "herra niin usein tätä nykyä on kipeä" vastattiin,
"näet patruuni päivä päivältä vanhenee ja välipäässä vaan koettaa olla
väkisin ylähällä". Mikäs tässä muu neuvo lähettiläälle, hänen täytyi
jättää noudettavansa. Patruuni nyt paapatti rengille, että isäntä oli
turhaan saanut ajattaa kaupungissa ja nyt jollakaan tavalla asiaa
auttaakseen käski hän rengin viivähtää ja odottaa muutaman tunnin,
niin saa viedä tilikirjat mennessään. Asiamies, joka oli uskollinen
isäntänsä palvelia, tuosta hyvillä mielin kävi väen-tupaan odottamaan.
Jo ennen tunnin kuluttua käskettiin renki herran kammariin. Herra
otti paperit, pisti ne sievään laukkuun, lukitse sen, antoi avaimen
rengille ja varmuudeksi vahvisti lukon sinetillään. Lähettiläs valjasti
hevosensa ja lähti ajaa rellittään tyytyväisenä kotiaan.

Sairas veti suutaan hymyyn, kun renki selitti juurta jaksain
kaupungissa käynnistään. Mutta emäntä tahtoi lähettää noutamaan jonkun
kirjotus-miehen tarkastamaan kauppamiehen papereita, vaan isäntä
vakuutti kyllin huomaavansa suoran asian, olletiki, kun itselläänki
sitä paitse oli tilipaperit. Laukku avattiin siis sairaan vuoteen
vieressä kahden vieraan läsnä ollen. Isäntä oli jotenki viileä sinä
päivänä, jotta omin varoinsa istuiki. Paperi paperilta tutki hän
kaikki läpi ja ihmetteli itsekseen miten selvät olivat. Olisiko
isäntä paremmin taitanut lukea kauppamiestilit ja arvannut kunki
numeron aseman arvon, niin varmaan olis huomannut "erehdyksiä", kun
sanotaan. Luottamuksensa setän rehellisyyteen ja taitamattomuutensa
tekivät tässä rikkaasta talonpojasta kerjäläisen. Sairas luettuaan
tarkoin, kuin sanoi, laski paperit luotaan laukkuun, kahden vieraan
kuullen vakuutti tilin oikeaksi ja sinetillään suletutti laukun siinä
paikassa. Kummallinen enne kuitenkin emännässä. Maijukaan ei taas
ollut kotona. Miksikähän emäntä epäili? Sentähden, kun hän ei saanut
olla milloinkaan kuulemassa ei näkemässä, jos mies mitä kauppoja
teki. Vaan mitäpäs naisten enteistä! Palveliarenki lähti seuraavana
päivänä viemään kirjalaukkua takasi kaupunkiin. Arvatkaat Herrassetän
iloa nähdessään talonpojan nimen tilipapereissa aivan sillä paikalla,
johon hän oli lyijykynällä piirtänyt alle juuri ennenkun laukun sulki.
Patruuni tuli kohta semmoiseen ilohumalaan, että kutsutti rouvansa
ja kasvattityttönsä luokseen sekä lahjoitti viime mainitulle portran
läninki-kankaan sulasta ilosta, kun kauppalankonsa on paranemaan käsin.
Hänki mielestään oli taas parempi, jonkatähden pyysi, että rouvansa
Maijun kanssa nyt sopisi käydä tervehtimässä sairasta sekä samassa
itseäänki virkistelemässä. Mutta kun rouva ei tahtonut hentoa jättää
kivuloista äijää yksin kotia, lupasi herra kutsuttaa vanhan tädin
kotimieheksi. Matkalle lähtö oli ylen mielehistä Maijulle, joka taas
ei ollut viikkokauteen nähnyt isäänsä eikä siis muuta, kun rouvasväki
lähti vieraisille ja tällä kertaa hyvin evästettynä viemisillä.

Kohta naisten lähdettyä kutsutti Herrassetä luokseen muutamia
virkakunnan jäseniä, laitatti mahtavat iltaspidot ja vielä hetken
iltasenki jälkeen keskusteltuaan vieraiden kanssa, istuivat he
kirjoituspöydän ääreen, jossa oli paljo kirjotetuita papereita huiskin
haiskin. Passaripoika, joka kestin lopuksi kantoi kammarin pöydälle
mokkalikööriä, oli havainnut ennen mainitun laukunki pöydällä. Muutamat
vieraat olit nauraessaan maininneet talonpojan nimeä ja sanoneet: on se
hyvä niin kauan, kun meidän kansa pysyy pimeydessä ja vihaa opetusta.

Miten edellä viitattu, ei Maiju ollut läsnä isänsä kuolinvuoteella.
Rouvan kanssa kotonaan käydessään tapasi hän isäänsä viime kerran.

Kului muutama kuukausi ennen sanotuista maahanpaniaisista. Leski
järesti taloaan, kuin ainaki, aikoi itse isännöidä ja emännöidä ja
Maijuki lupasi tulla kotia asumaan sulhasensa koteutumiseen asti. Hän
sai itsepäälleen sievät huoneet ja kaikin päin koetti äiti laittaa
mukavasti tyttärelleen, jonka hän toivoi saavansa toistamiseen
lapsekseen. Tytär itseki, kohta kihlajaistensa jälkeen alkoi vakaantua
ja huomata turhuuden pahennukset; hän ei enää tullut kutsutuksi
alinomaisiin nuorten kemuihin eikä enää usein imarteliat käyneet hänen
kotonaankaan. Ylen tyyneenä toivoen rauhaa heittäysi hän muutamana
päivänä, kun jo oli omassa kodissaan, äitinsä helmaan ja pyysi anteeksi
ne monet nyreät kohtelut, joilla oli äitinsä mielen pahoittanut. Hän
pyysi varoittamaan muita äitejä ja isiä, ettei he turhan kiillon ja
kunnian tähden luovuttaisi lapsiaan kotoaan, miten hänen on ollut
laita. Äiti itki katkerasti ajattelemattomuuttaan. Muutaman viikon
olivat ennättäneet viettää kaikkein autuaallisinta eloa mailmassa, kun
eräänä päivänä setäherra teki lopun kaikelle koittavalle onnelle.

Herrassetä valjastutti uljaan hevosensa, kokoili papereitaan
laukkuunsa, reippaasti hyppäsi ajopeliinsä ja kiireemmiten ajoi
talonpojan lesken kartanoon. Talon emäntä hyvillä mielin kohteliaana
syöttelee, juottelee vierasta mitään pahaa aavistamatta. Lieneepä hän
vielä ollut siksi turhamainen äiti, että luuli kauppiaalla olevan
sanomia tyttönsä sulhaselta.

Rikasten elämä on tavallansa leikki; toisinaan leikki lakkaa ja
alkaa todellinen elo, joka on taistelu luonnon vaatimusten kanssa,
ylenkatseen ja vaivojen alainen tila. Päivällisen jälkeen pyysi
kauppias emännän puheellen ja käski hänen ottaa, jos niin tahtoo,
vaikkapa vallesmannin puolestaan papereita tarkkaamaan, "sillä
tarkoitukseni", sanoi hän "on nyt saada asiat välillämme selville."
Mutta emäntä, joka vaan hyvää toivoi paperilaukusta, selitti ei
tarvitsevansa ketään edestään eikä puolestaan ja olihan Maijuki läsnä.
"No olkoon tahtonne", sanoi herra. Sitten hän otti esille paperin,
jossa isäntä vakuutti tilit oikeoiksi ja sitä likin rätinkipapereita,
joiden kaikkein mukaan saamisensa oli niin iso, kun talonpojan
omaisuus. -- Se oli teko se.

Maiju otti askelen, kaks taaksepäin; mutta emäntä pusersi kätensä
rintaansa vasten ylen tyyneesti lausuen: "noin isoksi väliämme en ole
aavistanut; vaan levätköön mennyt rauhassaan." Mitähän leski olisikaan
voinut lainkaan nojalla täydellisiä liitto- ja sovinto-kirjoja vastaan.
Ketä oli syyttäminen? Keneltä apua saatava? Herran arkistossa oli
vielä yksi paperi, jota ei toki näyttänyt emännälle. Se oli se huima
liittokirja, jonka ehdot oli puoleksi täytettynä Maijun kihlauksessa
eikä kauppamies nyt enää piitannut, jos sen lopullinen täyttäminen
jäiki sikseen.

Kohta tämän tapauksen jälkeen myötiin lesken maa karjoneen kaikkineen
ja kuten on ennen sanottu joutui emäntä elatukselle. Herrassetä oli
muka vanhan kauppalankonsa leskeä puoltanut niin, että hän tuli saamaan
pienen eläkkeen.

Leskelä oli enää se toivo jälellä, että nähdä ainoan tyttärensä
onnellisena joskus.

       *       *       *       *       *

Tuli taas kesä ja monta kaivattua koteusi kesän kanssa. Maijun toivo
Junnan koteutumisesta oli muuttunut peloksi.

Kuudentoista kuukauden jälkeen Maijun kihlajaisista vietettiin Kaisun
ja Antin häät morsiamen kotona, johon sulhanen muutti asumaan. Pidot
olivat sievimmällään: sukulaiset ja entiset leikkikumppanit.

Maijuki äitineen oli kutsuttu, vaan jostaki syystä eivät tulleet
pitoihin. Kuluu yhä vuosi, mutta eipä kuulu Maijun sulhasta eikä
kirjeitäkään ala enää tulla, kun pitkien aikojen takaa. Muutamana
kesän ihanimpana päivänä työskenteli äiti tyttäreneen pienessä
kyökkikasvitarhassa; he olivat ja tottuneet oloonsa, he tunsivat
suloisen rauhan sieluissaan, kaikki myrskyt olivat tasautuneet, kaikki
turhat haaveksimiset oli Maijuki heittänyt mielestään. "Miksi äitini
tänään on kaikki niin suloista? ah, jos ihminen aina voisi tuntea niin
onnelliseksi itsensä, kun minä tässä nyt armas äiti sinun rinnallasi,
niin pieninki asemamme olisi silloin paratiisi. Niin tyttäreni, johan
me olemme ennättäneet kokea monta kohtausta enkä minäkään koskaan ole
saattanut niin täydellä sydämellä iloita Luojan lahjoista, kun näinä
aikona; onhan meillä kaikki elämän tarpeet eikähän ihmisetkään näy
meitä ylenkatsovan, kun tietävät ettemme ole tahallamme köyhyttäneet
itseämme. Mutta nyt tuossa paikassa menen naapurin eukon luo, koska
hän varotti minun tulemaan." Näin keskustelunsa lopetettua nousi
äiti työstään, jonka ikään sai päätetyksi. Tytärki puisteli helmansa
ruohoista, nouti kammaristaan käsityön istui sen kanssa pyörtänölle.

Tarhan sivutse kävi kaitainen polku kartanoon maantieltä, mutta
pihalle kävi polku toiseltaki puolen vanhan kuusiston kautta. Useammat
vieraat, jotka jalkasin astuivat taloon, tulivat kuusikkotietä. Tuokion
kuluttua nosti Maiju silmänsä ja katseli viime mainitulle tielle, kuni
olisi joku tulia ollut odotettavanaan. Tiellä ei kuitenkaan näkynyt
ketään. Vähän ajan takaa tuli maantien puolelta äitinsä kantaen
pientä koppaa käsivarrellaan. Nähtyään tyttärensä yhä istumassa
pyörtänöllä, poikkeusi hän hänen luo, istui tytön viereen, avasi
kopan kantta ja näytteli vahvaa kulijauho-limppua, jonka oli saanut
lämmintä-leipää naapurista. Maiju mietti äidilleen, jotta mahtaa
naapurin eukko nyt vuorollaan muistaa teitä äiti; monta limppua sai
hän ennen tästä talosta. Äiti arveli: "niin kyllä, mutta en minä ole
antojani milloinkaan muistellut jälestä käsin enkä suinkaan ole niistä
keneltäkään mitään velkova; vaan mitä hyvät ihmiset hyvällä sydämellä
tahtovat minulle antaa, sen kiitollisuudella otan vastaan." Äidin
puhellessa yhtä ja toista tyttö tuo tuostaki silmäsi kuusikkokujalle.
Oli juuri äiti lähtemäisillään tupaan päivällistä laittamaan, kun
pappilan musti laukata loukutti kieli ulkona suusta kuusikosta ja
töytäsi mennä pihalle. "Kas, eikös tule vieras, jota tässä olen
odottanut", lausui tytär äidilleen hymylllen. Äiti pyörähti tyttöönsä
päin sanoen: varmaan tulee pappilasta joku, ei musti yksin kule täällä
saakka milloinkaan. "Se on tosi," myönsi Maiju, "vaan kukapa sieltä nyt
tulisi; tyttärilläki on kiiret uusien läninkiensä kanssa. Mutta eihän
liene tulleet ne nuoret herrat, joita on odotettu Helsingistä, sittepä
saavat jättää kiireensä ja käydä kylää näyttelemässä vieraille,"
muistutti äiti. "Kyllähän kohteliaisuus sen vaatii, mutta ei he tule
meille ensimäisenä," väitti tytär. "Tulevat kuitenki", sanoi äiti, ja
viittasi kuusikon polulle, josta näkyi useampia ihmisiä tuleviksi.
Maiju hypähti istultaan, otti neularasiansa ja kiiruhti äidin keralla
kartanoon joutuakseen vähän vaatehtimaan itseään vieraiden kunniaksi,
koska olivat vielä muutaman sadan askeleen takana talosta. Mustilla
ei ollut aikaa odottaa kutsua tupaan, hän mennä lönkötteli vanhan
tuttavuutensa nojalla emännän edellä sisälle ja nakkausi pitkäkseen
Maijun sohvalle. Emäntä oli kohta kyökissään täydessä puuhassa,
kuni jo vieraat olisivat olleet tulleet kattonsa alle. Takan raudat
romisivat, tuli räiski kahvepannun alla, pian oli kirkas kattilaki
istumassa leimuilevalla liekillä ja emäntä kiireemmiten mennä mättäsi,
lihava kun oli, ruoka-aittaan vääntämään jonku lampaan paistin eli
sian kinkun viedäkseen kiehumaan; näet, vieras-vara löytyi hänellä
elatusmuorinaki elellessään ja tapansa ei ollut tarjota vieraalle ja
ei antaa, vaan kun tarjosiki, silloin antoiki sekä sihistelemättä pani
pöydälle pötyä. Sillä aikaa olivat tuliat saapuneet pihalle, jossa
Maiju jo oli ottamassa vastaan ja vei heidät kohteliaasti huoneesen.
Emäntä saatuaan keitoksensa kattiloihin, pisti puhtaan sileän hihasimen
päälleen, leveän esiliinan sitoi vyölleen, suorasi hiuksiaan ja sitte
kaiketta kolinatta meni vieraita tervehtiin. Vieraiden etunenässä
astui kylän pastori kättelemään talon vanhinta. Saati pastori olisi
tullut yksin taloon, niin varmaan olisi emäntä aaviloinut vieraan
tuovan jotaki ikävää sanomaa; mutta nyt kun hänellä oli muassa
muutama neiti ja muutamia ylioppilaisia, niin olihan se varma, että
hän oli vaan saattomiehenä. -- Viimeksi sanottu pastori ensi vuosia
ollessaan seurakunnassa ei ollut paljo milloinkaan tervetullut vieras
sanankuuliainsa luona, sillä hän lopen kajosi yksityisten pienempiinkin
asioihin.

Muutamat rohkeat veitikat arvelivat, jotta pappinsa oli kasvatettu
paremmin la'in laatiaksi, kuin papiksi. Ylenmääräinen uuteliaisuutensa
tasautui aikaa voittaen, kun äkäset seurakuntalaiset manasivat hänen
pysymään pappina, eikä tukkeutumaan kaikellaisiin sivuseikkoihin, joita
koetti onkia juttu-ämmäin kautta ja joiden nojalla tuomitsi yksityisiä.
Paljas nimitys "pastori", loi hänelle sen kunnian, mikä hänelle
annettiin. -- Enemmän, kuin ennen, näytti nyt pastori yksitoikkoiselta.
Syytä siihen ei tarvinnutkaan odottaa kauan. Hän hyvin juhlallisen
näköisenä ja jumalisilla sanoilla ilmoitti odottamattoman surusanoman:
Herrassetää oli äkkiä kohdannut halvaus ja pikemmin kuin ihmisen
ajatus, muutti hän majansa tästä taistelun alhosta ijankaikkisuuteen.
Ilmoitus pois menneestä ei näyttänyt kuulioissa herättävän
syvällisempää kaipausta. Leski-emäntä laski kätensä ristiin, siunasi
syvään, kyyneleet herahtivat silmistään rypistyneille poskilleen
ja lausui enemmän itsekseen, kun muiden kuultavaksi: "niin, nyt on
setäherraki tehnyt sen, joka meillä vielä on tekemättä".

Mutta tytär vaan katsoa tuijotti pappiin ja näytti ajattelevan, ettei
tämä ikävä sanoma tähän lopu; tuo mustiin puettu mies ei ole käynyt
meillä milloinkaan hyväin enteiden edellä. "Oi! ettei tätirouva
laittanut kuolon sanomaa oitis minulle". Vieraat, joita emäntä
oli aikonut kestitä ruoalla, lähtivät tunnin kuluttua matkoihinsa
nähtyään Maijun uudesta sanomasta lopen huolestuvan. Kohta siinä
paikassa otti viime mainittuki hevosen ajopelineen isännältä sekä
ajaa karitti kiireesti kaupunkiin käsin. Mutta kestikievarissa, missä
muutti hevosta, puhuttiin miestuvassa: "tuo on se mamselli, jonka
tavaran se äsken kuollut patruuni on hävittänyt eikä kuulu löytyvän
pankkikirjojakaan".

Maiju pyörähti puhujiin käsin ja loi säkenöivän silmäyksen viimeiseen
puhujaan, joka kohta veti itsensä toisten taka. Siitä lähtien tuli
tytölle yhä kiireempi, jotta sekä hevonen, että kyyditsiä mieli
tuskautua. Surutaloon tultuaan hän kyllä pian tapasi tätirouvan, mutta
joka ei syvissä huolissaan jaksanut paljo piitata tytöstä. -- Wiime
aikana oli Maiju oppinut lähimäisistään, että kaikkein itsekäisimmällä
tavalla valvoa ensin omia etu-oikeuksiaan ja viimeksi muiden. Hän
kiiruhti pesänhoitajain luo kuulemaan yhtä ja toista, vaan ne eivät
luvanneet mitään selkoa antaa ennenkun hautajaisten jälkeen. Pidoissa
tapasi Maiju monen muun tuttavan keralla tynnörisepän, joka viime
vuosina sai arvonimekseen: "tehtailia". Hän tervehti tytärtä enemmän
iloisena, kuin surullisena pitovieraana ja puhuteltu pilkallisesti
luuli ukon ilomieliseksi siitä, kun tapasi muka tulevan miniänsä, joka
ei tietänyt ollenkaan siitä, että setäherran äkkikuolema oli tehtailian
onneksi.

Pidoissa huhuili yksi ja toinen syrjäkareessa, ettei Maijun sulhanen
enää tulekaan; se on kihlannut Ruotsissa erään ravintolamamsellin
ja laittaa oman ravintolan siellä. Tiettynä oli syrjäisillä seki,
ettei, isä-ukko anna yhtään penniä perintöä pojalleen saati se ei tule
kotomaalleen.

Muutamana päivänä hautajaisten jälkeen kokoutui pesän-selitysmiehet
herrassetälään; Maiju itse tuli omasta puolestaan. Tytön isä oli
jo lapsensa ensi ikävuodella pannut rahoja sen nimeen muutamaan
elinkorkolaitokseen setäherran kautta ja paitse sitä oli setä
muka toimittanut kasvattinsa jäseneksi Turun "elinkautiseen
henkivakuutuslaitokseen" ja vielä kolmanneksi oli patruunin
hoidettavana rahat niistä viljavaroista, jotka talonpoika tyttönsä
tuliaispidoissa pyhitti lapselleen. Niitä yhtä eikä toista asiakirjaa
ei ollut Maiju nähnyt milloinkaan; setähän ne hoiti. Mutta se oli
kaikkein kamalinta, kun niitä ei nytkään näköön saatu. Sellaisia
papereita, joissa olisi ollut vähäkään tytön osaa, ei löytynyt mistään.
Edellä viitatuiden laitosten asiamiehiltä kysyttiin, papereita
yhä tutkittiin, mutta turhaan ja niin kaiken lopuksi Maijulla ei
ollut penniäkään mistään perittävänä. Tätirouva ei tiennyt mistään
asioista mitään. Ja mitäs hänelle jäi? Niin, se eläkeraha, jonka sai
vuosittain kantaa kauppamiesten eläkelaitoksesta. Muutama rahaseikka
kuudenkymmenen-tuhannen markan arvosta valvottiin eräästä ulkomaan
kauppahuoneesta, joka jo ennen oli koettanut hakea ulos saamistaan,
mutta onnistumatta. Vainajan tavarat tasautuivat siis myssyttömiksi.
Tehtailiaki oli ääneti, kun häneltä ei mitään kaivattu. -- Maijulla
oli enää jälellä se toivo, että sulhasensa koteutuisi mieltyneenä ja
vakautuneena miehenä.

Eräänä päivänä, kun setäherran talossa oli myöty viimeisiä rihkamia
huutokaupalla, istuivat puutarhasohvalla tyhjässä salissa tätirouva,
vanha täti, tehtailian rouva sekä Maiju. Pitkän ja tuskallisen
äänettömyyden oli katkaisemaisillaan vanha täti, kun huoneesen astui
posteljuoni laukkuneen. Hän hämmästyi entisen mahtavan kauppamiehen
talon nykyistä näköä niin, ettei tahtonut löytää kirjettä laukustaan.
Maiju, joka piti velvollisuutenaan nousta ottamaan vastaan asioitsiaa,
ylen vennosti ojensi kätensä ottamaan kirjettä. Pian huomasi hän
kirjeen olevan Junnalta Ruotsista. Levottomana alkoi lyödä sydämensä
rinnassaan juuri, kuin olisi pakoon pyrkinyt. "Kirje on tärkeä näin
pitkän ja kummallisen ajan takaa; tämä on joko kruunu kaikille
suruille taikka ylen sanomattoman ilon ilmoitus; minä pelkään avata
tätä, sillä olenhan tottunut nykyisin hellittämättömästi saamaan
surusanomia", arveli Maiju ja samalla putosi kirje hänen vapisevasta
kädestään lattialle vanhan tädin helmoihin. Vanha mainen tirkisti lopen
osanottavasti tytisevää tyttöä silmiin, joissa kierteli vesipyörteet,
otti kirjeen ja koettaen lohduttaa neitiä riuhtasi kirjelehden
kuoresta ulos ojentaen omistajalle. Muutamassa silmäräpäyksessä luki
Maiju luettavansa, puristi lipun suonenvedon tapaisesti kouraansa
ja vaaleampana, kuin liinainen nenäliinansa valahti hän vanhain
naisten syliin. Täti juoksi minkä jaksoi noutamaan raitista vettä,
jolla koetettiin holvata pyörtyneen päätä ja käsiä; mutta ämmät ollen
vanhuuttaan heikot virvoittajiksi, viittasi tätirouva palvelustytön
menemään kutsumaan Antin emäntää. Se tuliki kovin kiireesti, koppoi
sairaan syliinsä, voiteli otsaa ja päälakea lemuvedellä jota hän pyyhki
sieramiinki. Tuosta alkoi pyörtynyt virvota, mutta ei jaksanut vielä
avata silmiään.

Kaisu veti hänet yhä lähemmäs rintaansa vastaan ja sen mukaan, kun
tunsi virvoitettavansa rupeavan tointumaan, kuihkasi hän aina jonku
lohduttavan sanan potilaan korvaan. Hetkisen kuluttua remahutti Maiju
auki suuret siniset silmänsä, veti suunsa vienoon hymyyn ja taputteli
Kaista oikealle poskelle. -- "Nainen vaan tuntee, mitä nainen kärsii",
huokasi vanha täti. -- Kauan aikaa istuivat muinoiset leikkikumppanit
nuorempi syleillen vanhempaa, kuin lasta eikä kukaan rohjennut eikä
tahtonut häiritä heitä. Seuraavana päivänä, kun sairas oli jotensaki
toipunut, otti Kaisu hänen erinänsä luokseen yhteen kammariin. Hän
pyysi Maijun myötätuntoisuudella ja kärsivällisyydellä kuultelemaan
pienen salaisuuden. Kuulia kallisti päänsä ystävänsä olkapäätä vasten
ja asettui kuultelemaan.

Oikein kohteliaasti lausui Kaisu. "Seikka, josta tässä nyt kerron
sinulle ei ole suurellista laatua eikä suuresta arvostakaan, onhan vaan
lähtöään aivan matalalta; eläkä Maijuseni tuskau sentähden minulle,
jos kerron typerästi. Maiju, mahtanet muistaa äitisi kertomuksista,
jotta äitini oli sinun kummisi ja oli kantanut sinut kasteelle. Hän oli
kummein tavan mukaan pyhittänyt ristitytölleen pienen kumminlahjan.
Näet, oli moniaita kopekoita pannut säästöpankkiin sinun nimeesi,
vaikka pankissa ja pankkikirjassa hoidettiin rahojasi äitini nimellä.
Isäsi oli tuon tuostaki lisännyt säästökassaasi kipeneen aina
voirahoistaan; vielä äitini kuoltuaki tahtoi isäsi, että rahasi yhä
hoidettaisin samalla kirjalla nimeä muuttamatta. Isäsi sairastaessa
oli puhe säästökassastasi, mutta vainaja pyysi minun olemaan ääneti
koko panoksesta siihen asti, kun Herrassetä ihan täsmälleen on tehnyt
selityksen sinulle. Siitä päättäen katson nyt olevan ajan parhaallaan
käsissä, että Maiju itse otat tämän pienen pankkikirjan. Nykyisin
olen laskenut saatavasi tämän kirjan mukaan, se on noin puoliväliin
neljättätuhatta markkaa. Katsos, ensimäisestä panoksesta on nyt kulunut
seitsemänkolmatta vuotta."

Ihan ääneti oli Maiju kuunnellut Kaisua, ainoastaan huokaamallaan
hälväsi äänettömyyttään silloin, kun puhuja mainitsi poismenneitä.
Kertomuksen päätyttyä otti Maiju kirjaisen Kaisulta, katseli, käänteli
sitä ja arveli: "neljättätuhatta markkaa tässä lahjoitat ystäväni
minulle; äitisi oli oiva kummi, joka osasi pyhittää ristitytölleen
pahan päivän varan". -- Koeta kultaa tulessa, ystävätäs hädässäis. --
Siitä otti hän Kaisun kädet kättensä väliin, puristi niitä kauan ja
silmistään, joista nopahteli kirkkaita vesihelmiä ystävysten käsille,
voi lukea täydellisimmän kiitollisuuden. Pankkikirjan hän vieläki
jätti Kaisun talteen ja riensi odottamatonta saalistaan ilmoittamaan
äidilleen, joka oli äsken saapunut kaupunkiin. Sen erän takaa ei
muistettu kaipauksella kunnotonta sulhasta, joka niin voi jättää
kaikki, mitä hänellä oli rakkaimpaa mailmassa.

"Ihminen, jonka on Luoja luotuinsa kruunuksi, olentonsa kuvaksi
maailmassa asettanut, ihminen yksin elävistä kaikista saattaa
muistonsa heittää, tunteensa tukehduttaa, kivenä luopua ja hekumasta
hurmettuneena unohtaa kodin, josta olentonsa sai, unohtaa Isänmaan".

       *       *       *       *       *

Kun noin neljän vuoden paikoille oli kulunut viime mainituista
tapauksista, matkustin minä kauniina kesäpäivänä halki R:n pitäjän
kirkon kylän. Vähän matkaa tuttavamme Maijun lapsuuden kodosta soman
kartanon rappusilla istui keski-ikäinen nainen ja mies puettuina
talonpoikaisiin vaatteisin. Pihalla ruohostossa pallerehti tuiki
punaposkinen tyttö, nähdä vuoden vanha ja matalalla lavitsalla istui
harmaapäinen kaunis vanha nainen, joka ei pikku tyttöä laskenut monen
kyynärän matkalle luotaan. Lapsi, kun koetti puhua sopertaa mummalle,
sille nauroivat rappusilla istujat oikein sydämellisesti. Minä en
malttanut olla kysymättä kyytipojalta talon asukkaista, joiden puku,
koti ja koko ympäristö näytti mahdottoman siistiltä. Poika änkytti
vastaukseksi, että talon emäntä oli niinkutsuttu talonpojan mamselli,
joka yhtäkkiä sai jostaki paljo rahoja ja otti miehekseen erään ajurin
Matin Jaakko nimisen pojan, joka oli ollut moniaita vuosia Amerikassa.
Tuo mumma on emännän äiti ja pikku tyttö on isäntäväen lapsi ja he
kaikki elävät nyt hyvin onnellisina.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kihlatut" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home