Title: Kamillan avioliitto
Author: Wägner, Elin
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kamillan avioliitto" ***


KAMILLAN AVIOLIITTO

Kirj.

ELIN WÄGNER

Suomentanut

Erland Piirinen



Tampereella,
Kirjapaino Hermes,
1919.



SISÄLLYS:

 1. Selvä Tukholmaan!
 2. Kamillan uhkavaatimus.
 3. "Tee hyvin, uusi päivä!"
 4. Asunto.
 5. Uudenvuodenpäivä.
 6. Kamillan tunnustukset.
 7. "Mitä sinä ajattelet?"
 8. Matildan tulo.
 9. Kuorma ja ies.
10. Kieltäymys-säästölaatikko.
11. Kamilla viskaa kirjallisuuden seinään.
12. Kannattaa olla rehellinen.
13. Maijan salaisuus.
14. Erik ei tullut.
15. Palaneet tulitikut.
16. Tulikuumia savipulloja.
17. Verraton professori.
18. Ruma mies.
19. Kuolema ja rakkaus.
20. Maijan tappio.
21. Kamillan uusi sydän.



1. Selvä Tukholmaan!


                                        Helmikuun 21 p:nä.

Olen laskenut lyhdyt laiturilla, jossa kuljen, ja niitä on
kolmekymmentä, yhtä monta kuin minun on varrottava minuutteja,
ennenkuin saan tietää kohtaloni.

Vuosikausia olen harjoitellut odottamaan, sen jälkeen malttamaan
mieleni, ja sitten taas odottamaan. Mutta tämä vaivainen puoli tuntia
tuntuu minusta sietämättömältä, minä menetän malttini, vapisen.

"Minä, joka koko elämäni olen odottanut tuon toivotun tuloa, istun
nyt ja odotan puolen tunnin kulumista". Strindberg on sanonut noin
jossakin, ja minun täytyy nyt hänen laillaan ihmetellä, että puoli
tuntia toisinaan voi tuntua pitemmältä kuin "koko elämäni". Mitä
kello on nyt? Vain kolme minuuttia on kulunut siitä kun sitä viimeksi
katsoin, minuutit ovat varmaan noiduttuja.

Ennen vanhaanhan kansa luuli, että vuoden sadon viimeiseen lyhteeseen,
viimeisten jauhojen viime kakkuun kokoontui ihmeitä tekevä voima, ja
että kun puu kuorittiin latvaan päin, niin pakeni puun henki ylimmälle
oksalle, ja siellä se pysyi vankina. Samalla tavoin näyttävät kuluneet
vuodet jollakin salaperäisellä tavalla siirtyneen viimeiseen puoleen
tuntiin. Kaikki on noissa minuuteissa, kaikki mitä olen kokenut,
sittenkuin tulin Erikin vaimoksi, ja aina tähän hetkeen asti. Muisto
ensi lempemme ajoilta kohoaa kuin suloinen väristys pitkin jäseniäni,
ja seuraavassa silmänräpäyksessä vihloo sydäntäni tuska, jota tunsin,
kun me erosimme köyhyyden takia. Kun otan kelloni esille ja näen
viisarin hiljaa lähenevän sitä hetkeä, jolloin saan puheluni Tukholmaan
ja Erikille, sykkii sydämeni jännityksestä ja riemusta, kuten silloin
kun olen mennyt häntä tapaamaan. Pistän kelloni pois, ja sydämeni on
niin raskas, kuin hän heti jälleen matkustaisi. Kello 5,35 olen yhtä
rohkea ja toivorikas, kuin ollessani morsiamena valkeassa hunnussani,
ja kello 5,37 niin epäilevä, kuin monien vuosien pettymykset ovat minut
tehneet. Minun pitäisi voida luottaa mieheen, joka on ollut puolisonani
kolme vuotta, ja kuitenkaan ei minulla ole aavistustakaan mitä hän, kun
puhelinneiti sanoo: selvä Tukholmaan, vastaa pyyntööni. Enimmän pelkään
että hän vastaa: -- ajatelkaamme asiaa. Sillä silloinhan on kaikki yhtä
epävarmaa taas.

Kun kirjoitin hänelle pari päivää sitten, etten enää kestänyt kauempaa,
että tahdoin nyt heti jättää pienen leipäkannikkani Göteporissa ja
tulla hänen luokseen sekä ahertaa yhdessä hänen kanssaan, niin tein
sen saadakseni joko myöntävän tai kieltävän vastauksen. Nyt tai ei
milloinkaan! sanoin minä, mitäpä jos hän sanoo: "ei milloinkaan", se
ei ollut tarkoitettu niin kirjaimellisesti. Herra Jumala, on vielä
kaksikymmentä minuuttia jäljellä!

Mutta ei kai hän sano niin? Kun on kiihdyksissä, kuvittelee myös
mielessään niin paljon. Mahtaakohan hän vielä muistaa sitä aikaa,
jolloin hän vuorostaan oli hermostunut ja sai vartoa. Silloin oli
ratkaisuvalta minun käsissäni, ja minulla oli vain liian kiire
jättääkseni sen hänelle.

Ensi kerran tavatessamme hän oli, jumala paratkoon, haarakonttorin
päällikkönä Vetterbyssä, ja vietti iltapäivänsä miellyttävästi
Karlsbrunnin kylpylässä, jossa minulla oli toimi tanssimusiikin
soittajana seurasalissa. Koko nuorisojoukosta me heti löysimme
toisemme, emmekä koskaan miettineet sitä, pidimme vain luonnollisena,
että me kaksi aina olisimme yhdessä.

Jos kysyn Erikiltä, mikä ensin käänsi hänen huomionsa minuun, sanoo
hän: -- Sinun ruskeat kenkäsi, kaikki muut tytöt juoksentelivat
valkeissa kengissä, sinulla ainoastaan oli ruskeat. Siis, jos minulla
olisi ollut varaa hankkia itselleni valkeat kengät, niin en kulkisi
tässä nyt ja tuntisi elämän ja kuoleman riippuvan siitä mitä Erik
vastaisi minulle. Toinen mies olisi ollut kohtalonani, joku, jonka ohi
nyt sen sijaan olen kulkenut häntä huomaamatta.

Eräänä päivänä sanoi Erik: -- Mitähän jos menisimme naimisiin? Ja
minä en vastannut sanaakaan, sillä eihän se ollut mikään kosinta,
ainoastaan ylimalkainen huomautus. Mutta minä hymyilin ja hän hymyili
vastaan, ja niin oli asia selvä. Vasta sitten kun olin palannut
Göteporiin, alkoivat huolet. Muistan vielä hänen ensimmäisen kirjeensä
minulle. Hänen isänsä oli varsin lyhyen taudin jälkeen kuollut ja
hänen pankkinsa yhtä lyhyen taudin jälkeen yhtynyt toiseen, ja tuon
toisen pankin haarakonttori Vetterbyssä jäisi jäljelle, mutta hänen
lakkautettaisiin, ja hän itse siirrettäisiin Tukholmaan. Siten menivät
myttyyn meidän suunnittelumme asettua asumaan Vetterbyhyn ja siellä
panna pankki- ja musiikkielämä hyvään kuntoon. Siellä meillä olisi
ollut minun sisareni ja Erikin vanhempain koti lähellä ja me olisimme
eläneet melkein ilmaiseksi. "Mutta nyt pyytäisin joka tapauksessa
sinulta jotakin", kirjoitti Erik, "nimittäin sitä, että tahtoisit mennä
kanssani naimisiin silloin kun olemme aikoneetkin. Pelkään lykkäystä,
ja sitäpaitsi kotini on kohta hajalla, enkä saata ajatella, että minut
vihittäisiin missään muualla kuin vanhassa pappilassamme. Ei ole muuta
keinoa kuin että eroamme häiden jälkeen, minä ryhdyn toimeeni yksinäni
ja sinä palaat taas Göteporiin, ja jatkat edelleen opetustuntejasi.
Ymmärräthän, että teen kaikkeni saadakseni kodin niin pian kuin
suinkin, ja lupaan sinulle, ettei siihen pitkälti kulukaan".

Mutta oli muutakin, josta hän ei kirjoittanut, nimittäin, että hänen
äitinsä jo silloin oli päättänyt muuttaa Tukholmaan ja laittaa kodin
lapsinensa. Hän on itse varsin kylmäverisesti tunnustanut, ettei hän
maininnut siitä, koska hän aivan oikein arvasi, että olisi ollut
vaikeampi saada minut taivutetuksi tekemään hänelle mieliksi, jos
olisin sen tiennyt. Mutta minä en tiennyt sitä, minun tuli häntä peräti
sääli, ja minä myönnyin.

Saatuani sitten tietää asian oikean laidan, en peräytynyt. On liian
houkuttelevaa antaa anteeksi miehelle, joka petkuttaa päästäkseen
naimisiin narraamansa kanssa.

Nyt on kolme vuotta kulunut siitä. Minua sanotaan rouvaksi ja minulla
on sormukset, mutta meidän yhdyselämämme suoritetaan oikeastaan
valtion puhelimella, lukuunottamatta pieniä, lyhyitä tapaamisia.
Heti tavattuamme on meidän kohta taas pitänyt erota toisistamme, ja
hyvästi-sana on piintynyt sydämeeni, kuten Calais-nimi Englannin
kuningattaren Elisabetin mieleen. Minä en kadu, mutta tämä aika on
ollut vaikea.

Tiedän sen olleen helpomman Erikille, ja olen tietysti iloissani
sen johdosta, mutta siitä johtuu, ettei hän oikein saata ymmärtää
minua, kun kirjoitan, etten voi vartoa kauempaa. _Hänellä_ on hyvä
koti erinomaisen äitinsä luona ja kaikkien sisarustensa seurassa.
Minä asun vuokrahuoneessa ja syön talouskoululla opetustuntieni
lomassa, ja iltaisin istun yksikseni ja ompelen tai katselen kadulle,
ja kun Erik tulee tänne pistäytymään, niin hän ei voi asua luonani,
sillä silloin luulee portinvartija, että on kysymyksessä joku suhde,
ja katsoo oikeudekseen puuttua asiaan. Usein olemme keskustelleet
mahdollisuudesta perustaa koti hänen palkallaan. Hän osoittaa minulle
äitinsä talouskirjan otteilla, että se on mahdotonta. Mutta totta kai
minä tiedän, että on olemassa neljä laskutapaa ja viides niitä varten,
jotka rakastavat. Kyllähän Erik minusta pitää, mutta suurempi kuin
hänen rakkautensa on hänen pelkonsa huonoista raha-asioista. Velat ovat
hänen mielestään kaikista kamalimpia. Minä puolestani arvelen kaikessa
hiljaisuudessa, että hän kestää pienen kuusiprosenttisen lainankin
minun tähteni, kun elämä on niin lyhyt ja nuoruus pakenee luotamme
linnunsiivin, mutta sitä en koskaan rohkenisi sanoa.

Minun henkilökohtainen syytökseni maailmansotaa vastaan on, että se
esti meidät syksyllä perustamasta kotia. Erik asetettiin liikekannalle,
hän tosin palasi vahingoittumattomana, mutta kun ilo ja kiitollisuus
siitä, ettei pahempaa tapahtunut, oli asettunut, silloin pettymys
jälleen kohotti päätään.

-- Rakas lapsukaiseni, sanoi Erik, kodin perustaminen nykyään on samaa
kuin tehdä pesänsä tykinsuuhun.

-- Siitä en välitä, sanoin, kun se tapahtuu sinun kanssasi.

Hän oli käymässä luonani silloin, kun tästä keskusteltiin, minä olin
ryöminyt istumaan hänen syliinsä, olin huolissani ja itkin.

-- Minä en voi elää enään erossa sinusta, nyyhkytin.

-- Ellet voi, niin ei sinun tarvitsekaan, vastasi Erik. Sinä
saat huoneen äidin luota, ja minä maksan puolestasi, kunnes saat
opetustunteja. Sinä voit auttaa taloustoimissa.

-- Kuinka voit luulla! Minä suutuin.

-- Niin, sinähän sanoit, ettet voinut elää -- --

Siitä on nyt puoli vuotta. Tällä aikaa on minulla ollut hyvin vähän
tekemistä, vaikka minulla aina ennen on ollut yhtämittaa työtä. Kun oli
huonot ajat, niin piti perheiden supistaa menojaan jossakin, ja sitten
se tapahtui minun opetustunneissani. Toiset avustivat kuularuiskujen
hankkimisessa ja arvelivat, että ne tulisivat tästälähtien heidän
musiikikseen. Olen töintuskin voinut elää ansioillani, paljosta olen
saanut kieltäytyä, ja minulla on ollut hyvää aikaa ikävöidä Erikiä.

Sitten eräänä päivänä mietin itsekseni: -- Miksi oikeastaan olen
naimisissa? En voinut sille mitään, että minusta tuntui katkeralta,
ja tuo katkeruus väritti kyllä jonkun verran sitä huomautusta, jonka
lähetin Erikille, ja joka sisälsi uhkavaatimukseni 24:n tunnin
aikamäärineen.

Nyt on kello viittä minuuttia vailla kuusi. Menen sähkölennätinasemalle
ja saan puheluni. Erikin juodessa iltapäiväkahviaan kuuluu
kaupunkienvälinen soitto ja hän rientää puhelimeen: puhelu Göteporista!
sanoo puhelinneiti.



2. Kamillan uhkavaatimus.


                                            Helmikuun 28 p:nä.

Götepori on kauppakaupunki länsirannikolla, Kustaa II Aadolfin
perustama; muun, mitä tästä paikasta olen tietänyt, olen unhottanut.

Järkevänä henkilönä en tahdo laahata mukanani muistojen matkatavaraa,
josta vain tulee ylipainoa. Olen unhottanut nuo ahertavat, ikävät
vuodet kaupungissa, johon en koskaan kotiutunut. Säästöni menneistä
seitsemästä vuodesta olen vaihtanut itselleni muutamiin ponteviin
elämänohjeisiin. En ole itse niitä keksinyt, mutta ne ovat kuitenkin
minun, niinkuin seteli voi olla minun, vaikken olekaan sitä tehnyt,
vaan saanut vaihtamalla rehelliseen työhön. En kerskaile unhotuksella
kun tutkin itseäni, istuessani tässä, lumisen maiseman vieriessä
ohi, ja huomaan, että ainoastaan vaivoin voin kuvitella mielessäni
muiston siitä pienestä asunnosta, jossa kuitenkin olen asunut kaksi
pitkää vuotta. Toinen kuva tunkeutuu esiin ja himmentää sen, miltä
huoneeni näytti aamulla, kun kaikki oli valmiina muuttoani varten:
paljaat seinät ja tyhjät, likaisten pisaroitten juovittamat ikkunat,
ja keskellä karkeata, harmaata lattiaa pieni kasa huonekaluja kokonaan
peitettynä.

Ja ikäänkuin peilissä näen itseni, polvistuneena uunin eteen, täydessä
matkapuvussa, sateenvarjo vieressäni lattialla. Minä syötän vanhoilla
rakkauskirjeillä pientä tulta, joka vaipuu kasaan mustina hilseinä.
Tässä puuhassani häiritsee minua kaupunginlähetti, minä ponnahdan
pystyyn varsin hämilläni ja unhotan; nyt vasta huomaan, etten ollenkaan
pöyhinyt ja tarkastanut, oliko uunissa mitään luettavaa jäljellä.
Jos niin on, silloin istuu kyllä emäntäni rouva Petterson paraikaa
nauttimassa sitä iltapäiväkahvinaan.

Muutoin olen unhottanut hänet.

Kaikki on nyt aivan uutta. Minä tulen Tukholmaan, jossa Erikiä
lukuunottamatta en tunne ketään eikä kukaan minua. Voin alkaa aivan
alusta, muodostaa uusia ajatuksia itsestäni, kylvää uusia ystävyyden
siemeniä. Siellä ei ole ketään, joka voisi arvostella toimiani vanhan
kannan perusteella, ja joka sanoisi, antaessani anopilleni kukan: mitä
Kamilla sillä tarkoittaa, hän, joka tavallisesti on niin turhantarkka.
Täällä ei ole yhtään katua, mihin olen hukannut kultaisen rintaneulan,
missä olen lausunut jonkun tuhmuuden, missä olen kulkenut raskain
askelin itku kurkussa. En kuulu mihinkään yhdistykseen, ja kun saan
kutsun mennä vieraisille, ei minun tarvitse ajatella: huh, ettei
vain tuo ikävä Betty olisi siellä. Tunnen itseni niin vapaaksi kuin
Chamisson sankari, kun hän pääsi varjostaan.

Mutta jospa voisin käsittää mikä haisee niin omituiselta. Vastapäätä
oleva matkatoverini kaataa hajuvettä nenäliinaansa, hautautuu siihen ja
vilkuilee silloin tällöin minun hyllyllä olevaa matkalaukkuani.

Herra varjele, sehän on silli, herkkusilli, jonka ostin viitosella
toissapäivänä hyvittääkseni sitä, että olin ollut niin vihainen.

Sanoinko, ettei minulla ollut mitään varjoa? Siinä, minä vähän sentään
liioittelin.

Tuo sillisuolaveden haju herättää jälleen eloon menneen viikon muistot.
Jälleen värähyttelee ruumistani sama ilo, joka pani minut hätkähtämään,
kuullessani Erikin äänen puhelimessa: -- Kam, sinä voit tulla heti!

-- Hetikö, sanoin minä, onko se mahdollista?

-- Tietysti, olen vain pahoillani, että ennätit ennen minua, olin
aikonut kirjoittaa ja itse pyytää sinua tulemaan.

-- Voi, Erik, kuinka sinä teet minut onnelliseksi!

-- Odotahan, et ole kuullut vielä kaikkein hauskinta: muuan toveri on
kuollut aivan äkkiä, minä olen saanut hänen paikkansa ja viisituhatta
vuodessa. Enemmänkin voi tulla, sanoi johtaja, joka oli hyvin
ystävällinen.

Tulinko iloiseksi? Eikö sydämeni kutistunut vähäisen? Enkö viivytellyt
vastaustani sekunnin verran nielläkseni jotakin? Enkö kiusannut tällöin
Jumalaa kiittämättömyydelläni? Mutta koska Erikin ei pitänyt huomata
sitä, aloin puhua kuinka ihmeellistä ja ihanaa meille tulisi --

-- No, keskeytti Erik, milloin voit tulla?

-- Heti.

-- Niin, sehän on hyvä. Saat asua minun huoneessani äidin luona
toistaiseksi. Tarvitsetko rahaa?

Olin pudottamaisillani kuulotorven hämmästyksissäni. Tähän asti olin
aina saanut tulla toimeen omin avuin tai olla tulematta.

-- Panen omistani kunnes pääsen perille, huusin minä, kiitos
ystävällisyydestä!

Kun puhelu oli päättynyt, seisoin hetkisen ja mietin, sitten pyysin
uuden puhelun, tällä kertaa sisarelleni. Jollekin henkilölle täytyi
minun kertoa uutiseni, muuten menehtyisin. Kuulin Maijan äänen niin
selvästi kuin olisimme olleet samassa huoneessa. -- Niin, rakkaani,
sehän oli hauskaa. Mutta ajattelehan mikä vahinko, että tuon toverin
piti kuolla juuri eilen. Jos hän olisi kuollut vähän aikaisemmin, niin
et olisi ensinkään ehtinyt kirjoittaa tuota tuhmaa kirjettä, vaan Erik
olisi ehtinyt kutsua sinut. Ja jos hän olisi elänyt vähän kauemmin,
niin olisit ehtinyt saada tietää, mitä Erik olisi vastannut, _ellei_
hän olisi saanut virkaylennystä, ja sehän olisi voinut olla aina vähän
mielenkiintoista sinulle. Mutta hauskaahan se oli joka tapauksessa,
sisko kulta. Milloinka matkustat? Sillä minä lähetän sinulle
metsäkauriin päivän alkajaisiksi, Jaakko on juuri ampunut sen.

Taas kuljin pitkin laituria ja mietiskelin.

Samana iltana kirjoitin Erikille, ja monen muun kysymyksen ohella
esitin myöskin sen, mitenkä hän olisi suhtautunut pyyntööni siinä
tapauksessa, ettei hän olisi saanut virkaylennystä.

Pari päivää sen jälkeen, istuessani keskellä lattiaa hamppukasaa
lajittelemassa, tuli vastaus. Erik kirjoitti, että koska olin
pyytänyt hänen olemaan ehdottomasti vilpittömän, hän olisi vastannut
kieltävästi. Minulla, Kamillalla, ei ollut mitään oikeutta asettaa
häntä vasten seinää panemalla ehdoksi, että nyt tai ei koskaan tahdon
tulla, eikä hän kuulunut niihin, jotka saadaan taipumaan sillä tavalla.
Hän ei uskonut, että uhkavaatimukseni oli tarkoitettukaan vakavasti;
mutta jos niin oli asianlaita ja siis olisi osoittautunut, etten ollut
pitänyt hänestä enempää kuin että olisin kieltäytynyt antamasta hänelle
aikaa vielä vähäisen, ei oikun vuoksi, vaan koska se oli ainoa keino --
no, silloin olisin itse ollut säälittävin. Silloin olisin voinut istua
siellä luolassani ja koetella, miltä tuntuu opettaa göteporilaisten
lapsia toivottoman loppumattomasti. Lopuksi hän tahtoi huomauttaa minua
naimisiin mennessämme tehdystä sopimuksesta, ja että olin suostunut
siihen vapaaehtoisesti.

Luettuani tämän kirjeen jouduin ensiksi aivan suunniltani. Heittäydyin
hamppukasaan itkemään, ja kyyneleet kastelivat ja höystivät vihaani
niin, että se yltyi ja pimitti koko elämäni.

-- Tiedätkö, mitä sinun pitäisi tehdä? sanoi viha. Sinun pitäisi olla
ylpeä ja näyttää, että voit olla johdonmukainen ja tehdä elämäsi suuren
peruutuksen. Tämä oli paljasta mielettömyyttä, ja sen minä tiesin,
mutta minua huvitti kuitenkin kuunnella sitä.

Samassa koputettiin ovelle, minä kuivasin kyyneleeni vanhaan
alushameeseen ja menin avaamaan. Siinä oli siivoojattareni. Hän
oli, vaikka asuikin kaupungin toisessa päässä, kuullut, että minä
muuttaisin, ja riensi nyt asuntooni. Nähtyään hamppukasan alkoivat
hänen silmänsä loistaa himokkaasti. Hän ostaa hienoja lumppuja
hienoimmista perheistä, mutta hän ei ole ylpeä, häntä miellyttivät
minunkin vanhat hameeni ja puseroni.

-- Olen kuullut, että rouvan mies on saanut paikan ja että rouva
muuttaa Tukholmaan, hän sanoi. Kenties saisin osoitteen, niin voisin
ilmoittaa sisarelleni, joka ostaa prinsessa Charlotten hylkäämiä
vaatteita, että hän kävisi tapaamassa, jos hänellä oli jotakin, joka
mahdollisesti sopisi.

Kun siivoojatar läksi, vei hän mukanaan kaikki lumput, mutta minulla
oli viitonen kädessäni. On todellakin olemassa siivoojattaria, joilla
on viitonen taskussaan.

Otin jälleen esille Erikin kirjeen, jatkaakseni keskeytynyttä vihaani,
mutta nyt havaitsin siinä yhtä ja toista, johon en ennen ollut
kiinnittänyt huomiotani. Näin, että Erik oli loukkaantunut siitä
kiivaasta tavasta, jolla olin esittänyt pyyntöni, olinhan ikäänkuin
edellyttänyt, että häneltä puuttui hyvää tahtoa. Huomasin myös, mitenkä
häntä oli mahtanut suututtaa se, ettei hän ehtinyt kirjoittaa ja pyytää
minun tulemaan, ennenkuin hän sai kirjeeni.

Mutta samalla totesin ensi vaikutelmani, ettei Erikin kirje ollut
kaunis tai ystävällinen, eikä ollut tarkoitettukaan sellaiseksi. Laskin
yhteen tilimme ja havaitsin, että ne päättyivät jotakuinkin tasan.
Olimme kumpikin olleet tuhmia. Enimmän minä, joka olin luullut, että
voisin saada rakkaudentunnustuksen vastaukseksi uhkavaatimukseeni.

Tasapainon saavutettuani jatkoin tavaraini järjestämistä iloisin
sydämin. Olin iloissani, ettei minun tarvinnut antaa anteeksi Erikille.
Tosin anteeksiantaminen on hyvin kaunista, mutta ellei sitten voi
kokonaan unhottaa, että on antanut anteeksi, silloin on paras jättää
sikseen. Tiedän itsestäni, että se on minulle vaikeata, ja sen vuoksi,
kun joku on loukannut minua, etsin kynttilällä, joskus lyhdylläkin omia
pahoja tekojani, mieluimmin samaa henkilöä, mutta hätätilassa jotakin
toistakin vastaan tehtyjä. Vasta ne löydettyäni olen tyytyväinen.

Mutta äskeisen ruman vihani olen unohtanut merkitä muistiin. Mitenkä
sen sovittaisin? Siivoojattaren viitosesta juolahti mieleeni ajatus.
Keskeytin pakkaamiseni ja menin ulos sekä ostin Erikin mielisilliä koko
rahalla. Ei sopinut kitsailla. Se on nyt matkalaukussani ja sen lemu
juuri on johtanut mieleeni kaikki muistot. Ei ole niinkään hauskaa
muistella, että olemme olleet epäsovussa, mutta kaikki muuttuu nyt
toisenlaiseksi ja paremmaksi. Saamme vihdoinkin kodin, ja välillämme
rakentuu aikaa myöten sellainen luottamus ja yhteisymmartämys, jota
kaipaan, ja toistemme parissa löydämme täydellisen levon. Kun ajattelen
lyhyitä, kiihkeitä kohtauksiamme, joista heräsimme täytymykseen
keskustella mitä jokapäiväisimmistä ja käytännöllisimmistä asioista,
niin on minusta varsin luonnollista, ettemme ole ehtineet lähentyä
toisiamme, ja ettei sydäntemme välille vielä ole kutoutunut sitä
lankaa, jota myöten ajatukset kulkevat. Mutta ei milloinkaan enää ole
mahdollista sellainen väärinkäsitys, kuin Tukholmaan muuttaessani.
Olemme Saltskogissa nyt. Kuinka hermostunut olenkaan, poskiani polttaa.
Mitenkä minut otetaan vastaan? Kyllä kai Erik on iloissaan nyt, hän
on tietenkin pyyhkäissyt mielestään kaiken tyytymättömyyden, kuten
minäkin? Kauanpa viivymmekin tässä! Asetun vaunusillalle, tuntuu kuin
juna kulkisi nopeammin siten. Tulevaisuus, voin tuskin odottaa tuloasi!



3. "Tee hyvin, uusi päivä!"


                                            Maaliskuun 7 pnä.

Ei mikään maailmassa vedä vertoja sille, että tietää olevansa
tervetullut. Kun sain nähdä Erikin loistavat kasvot vastassani
asemasillalla, syttyi sydämessäni tuo ilo, jonka liekki on siellä
palanut aina siitä asti... On niin liikuttavaa ajatella, että hänen
mielestään on täysi erotus siinä, olenko Tukholmassa tai Göteporissa,
minä kaikessa yksinkertaisuudessani, nainen tuhansien joukossa, mutta
-- jumalan kiitos! -- ei niiden tuhansien raukkojen joukossa, jotka
tilaston mukaan ovat liikaa.

Heti kun näin Erikin asemasillalla, tuntui minusta että hän oli
kasvanut, ja niin hän olikin. Hän ei enää ollut nuoriherra, vaan
mies, jolla oli oma koti, mies, joka voi täyttää velvollisuutensa
itseään ja vaimoaan ja lapsiaan ja palvelijoitaan kohtaan, jos niiksi
tulisi. Ymmärsin paikalla, mitä merkitsi Erikin kaltaiselle miehelle,
saadessaan vihdoinkin velvollisuuksia.

Mutta nuo hilpeät, onnelliset tervetuliaiset hänen rehellisillä,
vaaleanvärisillä kasvoillaan, no niin, en huoli letustella, luullakseni
ne koskivat enemmän Kamillaa kuin velvollisuuksia, kaikesta huolimatta.

Olin ajatellut: nyt pidän vaarin kuullakseni mitä hän ensiksi lausuu.
Näin hän sanoi:

-. Tervetuloa, pienokaiseni! Tänään, näetkö, olen ollut ensi päivää
uudessa toimessani.

-- Kuinka viihdyt siinä? kysyin minä ja hymyilin vähän.

-- Niin, kyllä siitä hyvä tulee, katsoppas tänne, ja hän veti esiin
pari mahtavaa avainta käsittävän nipun, näistä minä vastaan enkä saa
jättää niitä näkyvistäni päivällä enkä yöllä.

Ja sitten hän jatkoi yhä kertomistaan pankin rahastonhoitajan
velvollisuuksista, kunnes automobiilin ovi suljettiin ja tuli ensi
suutelon hetki.

       *       *       *       *       *

-- Saan toivottaa onnea rouvalle, että vihdoinkin pääsee naimisiin,
lausui portinvartian rouva viimeisenä pienenä myrkyllisyytenä
luukustaan, kun läksin vanhasta asunnostani matkustaakseni tänne.

Ja todellakin, kun saavuimme anopin asuntoon, otettiin meidät vastaan
kuin olisimme olleet morsiuspari!

Nuorin kälyni avasi eteisen oven.

-- Olisin tahtonut tulla vastaan, hän sanoi. Mutta Erik arveli, että
saatoin olla rauhassa kotona, enkä _minä_ tahtonut häiritä. Aion
kohdella teitä aivan yhtä hienotunteisesti kuin kuherruskuukausina,
vaikka, jumala paratkoon, kadehdinkin teitä!

-- Totta kai suot minulle _yhden_ miehen, kun sinulla on niin monta
valittavana, sanoin.

-- Etkö sitten käsitä, että kadehdin sinua juuri sen vuoksi, että sinä
olet jo vaalista selvinnyt, Kamilla!

Huoneessamme oli tummanpunainen ruusu kirjoituspöydällä. Pukeuduin
uuteen mustaan kahdeksankymmenluvun leninkiin, jonka miehusta oli tehty
äidin viimeisestä kukallisesta silkkihameesta, ja kiinnitin ruusun
rintaani valkoisen harsokankaan poimuihin, enkä vyöhön (koska se oli
vatsan ja lantioitten alapuolella).

Erik katseli minua tyytyväisen näköisenä kuin sulttaani, ja sitten me
menimme saliin, jonne perhe oli kokoontunut.

Ah, kuinka minä silloin toivoin, että minulla olisi ollut jotakin
esiin tuotavaa, että olisin ollut kaunis (mieluimmin) tai rikas, ollut
taiteilija ja kuvani ollut Idunissa tai, paremman puutteessa, minulla
olisi ollut joku sukulainen ulkoministeriössä.

Ainoa merkillisyyteni on ristimänimeni, eikä se ole paljon. Mutta asia
ei nyt ole autettavissa.

Ja kas, minä onnistuin kuitenkin. Kaikki olivat niin ystävällisiä, että
minä ikäänkuin riemastuin omasta mielestäni.

-- Kuinka olenkaan iloinen, että Erik on saanut kodin! sanoi
leskiruustinna; ja se oli paljon äidin lausunnaksi poikansa vaimolle.

-- Ja minä olen iloinen, että Kamilla saa sellaisen, poloinen,
sanoi vanhin kälyni, kaunis punaisen ristin sisar, joka hoitaa
yksityissairasta, mutta on päässyt vapaaksi tänä iltana minun takiani.

Koko illan olin keskipisteenä; kuinka se tuntuikin ihmeelliseltä, ja
katsoessani Erikiin hän nyökkäsi hyväksyvästi ja näytti ylpeältä.
Pienet göteporilaiset juttuni salakuljetuksesta ja sen semmoisista
olivat uusia ja saavuttivat menestystä, sillini samoin, ja minun
täyteläistä pianonsoittoani ylistettiin. Sitä myöten kuin aika kului
aloin tarkistaa vaatimatonta mielipidettäni itsestäni. Huonomman,
ajattelin, olisivat he varmaan mielestään voineet saada sukuunsa.
Kaunis tai rikas en ole, mutta olen epäilemättä varsin miellyttävä tänä
iltana, ja aivan varmaan hirveän hauska!

Se nuori tyttö, josta Erik oli puhunut, osoittautui varsin vanhaksi,
ja minä pidin paljon hänestä. Hän oli ihastuttava, vilkas ja
sukkelasuinen, hämmästyttävän ystävällinen, piti leninkiäni hyvänä ja
lausui:

-- Sanokaa, saanko minä teidän kauniin tukkanne?

Hän ratkaisi minulle silmänräpäyksessä kaikki talouskysymykset,
tiesi tarkalleen mitenkä kaiken piti olla. Hänellä on paljon puuhaa
seuravelvollisuuksistaan, mutta hän on luvannut varata aikaa käydäkseen
kanssani kaupoissa ja antaakseen minulle osoitteita lisäksi. Minä
kursailin enkä tahtonut käyttää häntä, mutta hän sanoi: -- Mitä vielä,
veri on vettä sakeampi, tehän olette meidän kälymme, ja sitten hän
nyökkäsi Gertrudille, ja Gertrud nyökkäsi vastaan, he ovat yhtä, nuo
kaksi. Kun minun piti poistua, sanoi hän: -- Hyvänen aika, vartokaa
hetkinen, syöksyi huoneeseensa ja palasi taas kädessään hopeakulho,
jonka hän laski polvilleni.

-- Niin, älkää kiittäkö, ette tosiaankaan olisi saanut mitään, ellen
olisi pitänyt teistä niin hirveän paljon heti!

Nyt juolahti anopinkin mieleen jotakin ja hän toi käsin kudotun
pöytäliinan.

-- Nyt on kuuliaiset! huudahti Gertrud, mistähän saisin pian lahjan? Ja
niin tarttui kaikkiin huumaus ja he alkoivat antaa minulle tavaroita --
kaikki paitsi Kaarle lanko.

Ja ollessani niin onnellinen ja täyteen ahdattu, etten voinut kantaa
enempää, soi ovikello, ja kuin enkeli taivaasta, puhtaana, rehellisenä
ja uurastavana, tuli uusi palvelijattareni esittäytymään ja, jos
hänestä pidän, ottamaan pestiä. Niin, hän katsoi minuun ja oli halukas
koettamaan, ja niin oli sekin asia selvä.

Kysyin Erikiltä, eikö hän luullut, että Herramme oli erehtynyt
salliessaan kaiken tämän tulla osaksemme niin ansaitsematta, mutta
Erik sanoi, että Herramme kyllä tiesi mitä teki. Muuten, kaikkihan
johtui siitä, että hän oli saanut paikan, eikä se suinkaan tapahtunut
ansaitsematta.

Herätessäni seuraavana aamuna oli jo selvä päivä. Erik seisoi
kylpykaavussaan, valmiina menemään suihkuun. Kohta pilkoitti huoneeseen
kevätaurinko, minä avasin ikkunan: -- Tee hyvin, uusi päivä!

Pari kyyhkystä lensi suhisten ja istuutui ikkunalaudalle, katolta alkoi
tippua auringon sulattamaa vettä ja ennenkuin olin pukeutunut syöksyi
eräältä kallionreunalta pieni kimalteleva lumivesisuihku ikkunan ohi
pihalle. Ylös meitä kohti kohosi laulun tavoin läiskyvä ääni, kun
pisarat särkyivät sementtiä vasten.

Ja minunkin täytyi laulaa, minunkin täytyi loistaa, olin niin
onnellinen, ja olla onnellinen on niin ihmeellistä -- -- --



4. Asunto.


                                Maaliskuun 18 p:nä.

Suunnilleen seuraava sananvaihto tapahtuu iltaisin:

-- Hyvää yötä, Erik!

-- Hyvää yötä, pienokaiseni. Nuku hyvin!

-- Kuulehan, Erik?

-- Niin, mitä haluat? Etkö jo ole jutellut tarpeeksi tänään?

-- Kyllä, mutta tahdoin vain sanoa, etten minä matkusta huomenna.

-- Etkö! Kuinka kauan aiot oikeastaan viipyä?

-- Niin kauan kuin tahdot.

-- Siinä tapauksessa luulen melkein, että sinun kannattaisi purkaa
matka-arkkusi.

Ja minä käännyn kyljelleni ja huokaan syvään mielihyvästä
ajatellessani, että saan jäädä tänne rauhaan ja lepoon. Ei kukaan, joka
ei ole vaeltanut hyvästijätöillä sirotettua tietä, voi aavistaa mikä
onni siinä piilee. Kaikesta kallisarvoisesta on onni kallisarvoisinta
ostettaessa.

Jos olisin saanut noudattaa omaa makuani, niin olisin tahtonut nauttia
verkalleen kodinperustamisen huvista. Hiljalleen olisimme etsineet,
emme mitä asuntoa tahansa, vaan huoneiston, joka perustamisen alusta
oli meille määrätty. Olisin tahtonut koota huonekaluja, kuten harakka
pesäänsä, löytää tavaroita, ostaa padan tällöin ja pannun tuolloin.
Sillä tavoin olisi huvia kestänyt kauan, ja minä olisin samalla ehtinyt
nauttia valkoisesta, hyisestä maaliskuun keväästä.

-- Mutta varropas, kunnes saat kodin kuntoon, sanoo Erik. Silloin on
oikea kevät tullut, ja sinulla ei ole mitään muuta tekemistä kuin olla
rouvana ja ihailla luontoa.

Erik on nimittäin niin sanomattoman hätäinen nyt saadakseen muuttaa
omaan kotiinsa. Enkä minä valita sitä, sillä ennen olin niin pahoillani
siitä, että hän oli niin kärsivällinen odottamaan. Itse ei hän voi
paljon auttaa siinä puuhassa. Minä hapuilen ja läähätän pitkin
katuja, ja kun minun pitää tulla kotiini päivälliselle anopin luo
kello kuusi, olen tavallisesti niin myöhään ulkona, etten milloinkaan
uskalla pysähtyä sekunniksikaan, kohdatessani katuperspektiivin, joka
tuomiokirkon tavoin on täynnä keväthämärän sinistä suitsutusta.

Tällä tarmokkuudella olemme nyt ehtineet niin pitkälle, että
voimme muuttaa omaan kotiimme jo ennen huhtikuun ensi päivää. Uusi
palvelijattareni, Matilda, tulee kuitenkin vasta myöhemmin. -- Jos
elän, tulen 14:nä päivänä, muuten 15:nä, hän sanoi. Tässäkin on syy,
syvälle rintaani haudattuna, miksi olen tahtonut kaiken käymään
hitaammassa tahdissa, sillä minä vapisen ajatellessani niitä 20
päivällistä, jotka minun täytyy valmistaa omin neuvoin. Osaan soittaa
pianoa, toisin sanoen, olen harjaantunut ja kärsivällinen pikkulasten
soitonopettajatar, sillä sen opin nuoruudessani, sen lisäksi osaan
liinaompelua ja koetan katsella maailmaa valoisalta puoleltaan, mutta
minä en osaa laittaa ruokaa. On miehiä, jotka eivät koko elämässään
paljasta vaimonsa kelvottomuutta, mutta Erik ei ole sellainen. Minä
saan näyttää kelvottomuuteni, eikä se sovi minun itsetunnolleni.
Voisinhan pyytää anopiltani, että saisimme syödä päivällistä hänen
luonaan, mutta minä en kehtaa, kun hän ei itse esitä sitä. Minusta
tuntuu, että hän aavistaa, missä pulassa olen, ja että hän vastoin
parempaa tietoaan puhuu kanssani ikäänkuin täysin osaisin keittotaidon.
Hänen äänensä kuuluu melkein liian luonnolliselta, kun hän kysyy:
mitenkä panet silakoita säilymään, Kamilla? Tai kun hän neuvoo minua
hyvissä ajoin varaamaan hapanpaistin pääsiäiseksi.

Keskiviikkona vuokrasimme asunnon, ja on heti sanottava, että se
oli ensimmäinen, jota olimme katsomassa. Tapasin Erikin pankin
ulkopuolella, hän tuli ulos parin toverinsa, notario Sohlbergin ja
notario Sahlgrenin seurassa. Edellinen sanoi: teidän pitää tulla
vaimoni hyväksi ystäväksi, silloin hymyili toinen hieman: minulla ei
ole mitään vaimoa, teidän pitää tulla hyväksi ystäväksi minun itseni
kanssa.

-- Kyllä, kiitoksia, sanoin minä heille, ja Erikille, kun olimme
eronneet heistä: emme saa vuokrata liian pientä huoneistoa.

Kuljimme käsikynkässä ja minä koetin parastani pysyäkseni tahdissa,
mutta päästyämme Tiilimäelle aloimme vetää kumpikin tahollemme: Erik
kohti Kuninkaansaarta, minä Vaasan sillalle päin. Erik voitti, joka
suhteessa vahvempana, ja me menimme suoraan yli rautatieraiteiden.

-- Kuulehan, Erik, etkö mitenkään tahdo asua Etelässä?

-- En, en mitenkään, Kamilla.

-- Mutta jos minä nyt mielelläni tahdon?

-- Minä en voi käsittää, miksi sinä, Kam, tahtoisit mielelläsi sitä,
mitä minä en ollenkaan tahdo?

-- Ja miksi, minä vastaan, sinä et ollenkaan tahtoisi sitä, mitä minä
tahdon niin mielelläni?

Me nauramme. Hetkisen olemme tunteneet, että kaksi on kaksi.

Me pyrimme Käsityöläiskatua ylöspäin sairashuoneen, paarihuoneen,
kirkkomaan ja tyhjän lapsenpäästölaitoksen ohi. Loppumattoman matkan
jälkeen saavumme S:t Erikinkadulle, Erik ottaa esille vuokraluettelon
ja minun suureksi riemukseni ohjaa hän kulkunsa katua alaspäin Mälaria
kohti. Minä seuraan häntä erääseen uuteen taloon, kyyryinen porttieukko
etsitään, hän silmäilee meihin huolimattomasti, mutta tarpeeksi
tehdäkseen johtopäätöksensä, luullakseni, ja menee edellämme neljänteen
kerrokseen. Ovella ei ole mitään nimikilpeä, huoneisto on tyhjä.

-- Entiset asukkaat tekivät vararikon juuri ennen maratoniota,
huomauttaa portinvartijarouva, mutta isäntä laitatti perinpohjin heidän
jälkensä.

Pieni eteinen, sinivihreäksi maalattu, vihamielinen väri, kaksi
huonetta kadulle päin, toisen edessä parveke, hyvin pieniä, mutta eihän
meilläkään ole niin paljon tavaroita, niin että meille on kyllä tilaa
riittävästi. Parvekehuoneen seinäpaperit ovat sianveripunaiset, muiden
vihreät. Toisella puolen on kyökki vuodekomeroineen, vastapäätä pientä
puistikkoa, joka oli yhteinen koko korttelille, ja sen vieressä on
kolmas huone, joka on suurin.

-- Tässä on hyvä tila sängyille, kuten rouva näkee, elleivät ne ole
kovin suuret, sanoo porttirouva.

-- Me emme ole niitä vielä ostaneet, vastaa Erik ystävällisesti
selittäen, jonka jälkeen eukko sanoo minua neidiksi ja alkaa vastata
jotenkin huolimattoman alentuvaisesti kysymyksiini puukellarista ja
pesutuvasta, kuivausvinnistä ja kaikesta mitä anoppi oli päähäni
päntännyt.

Erik melkein käy kärsimättömäksi.

-- Ottakaamme tämä, niin pääsemme enemmistä juoksuista, tämähän on hyvä
ja hinta kohtuullinen. Minä olen muuten hitosti nälissäni, hän sanoo.

Vastauksen asemasta avaan parvekkeen oven ja menen ulkoilmaan.
Tuolla alhaalla kimaltelevat auringossa Mälarinselän rouhejäät
hienojen kristallien lailla. Ranta on niin lähellä, kuulen kuinka jää
murskaantuu, kun muudan mälaripursi puskee sen läpi. Lasken viisi,
kuusi puuta, jotka näkyvät parvekkeelta. Ne ovat jalavia, joihin kohta
puhkee pieniä käheriä, ruskeanvihreitä lehtiä.

-- Tahdonko asua täällä? kysyin itseltäni. Tahdonko ensimmäisen oikean
kotini maan päällä olevan täällä? Miksi en ole oikein tyytyväinen?
Samassa huomaan selvästi kuinka anteeksiantamatonta on, että olen
pikkumainen ja kiusaannun seinäpaperista, rumasta väristä eteisessä.
Minä moitin itseäni: sinä ansaitsisit, Kamilla, että kaikki otettaisiin
sinulta pois.

Käännyn mennäkseni sisään taas ja nöyrästi ilmoittaakseni hyväksyväni
huoneiston. Mutta tölmäisen vasten Erikiä.

-- Sinä seisot katselemassa Etelää kohti, hän sanoo, käsitäthän, että
jos todellakin hirveän paljon mieluummin _tahdot_ -- -- --

Minä suutelen häntä, niin, teen sen parvekkeella.

-- Olen hyvin tyytyväinen, sanon. Näköala on kaunis, ja tänne voimme
laittaa parvekepuutarhan.

-- On parasta, että herrasväki päättää asian, sanoo portinvartija
ikävystyneenä, tällä on monta ottajaa.

Vielä kerran käymme pienien huoneiden läpi, kävely ei ole pitkä.

-- Sali, työhuone, sänkykamari, tai sali ja kummallakin oma huoneensa
sänkyineen -- eikö niin sopisi paremmin?

-- Kas vain, kuinka sinä olet uudenaikainen, sanoo Erik.

-- Meidän siinä seisoessamme ja katsellessamme soi eteisoven kello
pitkään ja kiivaasti. Erik on jo niin kotiutunut huoneistoon, että
hän pitää luonnollisena, että juuri me saamme vieraita, mutta
portinvartiarouva syöksyy ottamaan vastaan uusia vuokraajia. Hänen
avatessaan kuulemme iloisia, tuttuja ääniä. Siinä ovat Gertrud ja
Märtta Hårdh, ystävätär, joka lahjoitti minulle hopeakulhon. He olivat
kulkeneet siitä ohi pitkin Käsityöläiskatua, pysähtyneet ja sanoneet
toisilleen: voisivathan he vuokrata S:t Erikinkadulta? Ja samassa he
olivat nähneet minut seisomassa ja suutelemassa Erikiä parvekkeella.
Senvuoksi onkin hyvä, he sanoivat, ettette vuokraa Rantatieltä.

-- Kas, kuinka täällä on hauskaa, huudahti Gertrud. Tämänhän te
otatte? Niin sievät huoneet ja niin puhdasta ja uutta ja yhdeksänsataa
lämpöineen ja kylpyhuoneineen. Teillä on vasta hävytön onni, teillä
kahdella, mutta niin kaiketi teidän mielestänne pitääkin olla.

Olin päättänyt pitää punaisia seinäpapereita parannuksentekona ja
sinivihreätä eteistä sen lisäksi, mutta tulin hyvin iloiseksi,
kun Märtta sanoi: Erik, teidän täytyy saada uudet seinäpaperit,
veripunainen rumentaa Kamillaa niin hirveästi.

-- Hm, sanoo portinvartija, en luule isännän piittaavan siitä, hän on
pannut ne äskettäin.

Märtta katsahtaa häneen musertavasti olkansa yli ja kääntyy sitten
minun puoleeni.

-- Omaan huoneeseesi pitää sinun saada la France-ruusun sirkkalehtien
näköiset seinäpaperit, eikä katto saa olla kipsivalkoisen ruma, vaan
sen paperoimme helmiäiseen vivahtavan väriseksi. Sinulla voisi olla
myös heikon ametistin väriset seinäpaperit ja katto kellastuneen
norsunluun värinen -- mutta se vaikuttaa ehkä liian alakuloiselta.
Ruokasaliin delftinsinistä ja valkoista, luonnollisesti. Erik voi
kernaasti pitää vihreän, joka sopii Karl Johan-kalustoon --

-- Minä en kaiketi saa mitään omaa huonetta, sanoin nauraen, mutta
muuten niin -- -- --

-- Meneekö herra alas isännän luo vai ei? Portinvartia oli raivoissaan
ja minä sanoin: -- Mene nyt!

Heti kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä tarttuivat tytöt
kumpaankin käsivarteeni.

-- Sinä aiot laittaa makuuhuoneen! huudahti Gertrud kiihkeästi.

-- Niin, luvallasi.

-- Sitä emme _koskaan_ salli, sanoi Märtta.

-- Minä en käsitä, että sinä saatatkin! sanoi Gertrud.

-- Voit kai käsittää, keskeytti Märtta, että Erikhän juuri pakottaa
hyvanluontoista Kamillaa. Mutta pysy lujana ja puolusta persoonallista
vapauttasi ja pyhää untasi! On kummallista, ettet _sinä_ ajattele,
ettei aamuisin olla kauniita sängyssä.

-- Kummallisempaa on, sanoin minä, että _sinä_ ajattelet sellaista.

-- Me kaksi, sanoi Gertrud, olemme syventyneet kaikkeen. Me olemme
pyhästi luvanneet toisillemme, ettemme koskaan suostu yhteiseen
makuuhuoneeseen, kun menemme naimisiin. Me voimme puhua Erikille, jos
haluat.

-- Kiitos ystävällisyydestä, sanoin minä, mutta ei ole tarvis, sillä
minä suostun siihen täysin vapaaehtoisesti.

Samassa Erik onneksi tuli vuokrasopimuksineen.

-- Minä tulen kanssasi valitsemaan seinäpapereita, sanoi Märtta
seuraavana aamuna, ja kun hän oli saanut kuntoon samettipukunsa ja
hattusulkansa, me läksimme. Oli ihana ilma, ja päästyämme kadulle kysyi
Märtta, enkö halunnut tehdä automatkaa Eläintarhan ympäri ensin.

-- Tänään on kuin _glace au four_, hän sanoi.

-- Mitä tarkoitat?

-- Niin koko luonto. Polttava aurinko ja sitten jääkylmä lumi. Pidätkö
sinä _glace au four'sta_?

-- Minä en ole koskaan syönyt sitä.

-- Ajattelehan, kuinka sinä olet saanut kärsiä puutetta. Kuinka
toivonkaan, että minulta joskus olisi jotakin puuttunut. Silloin ehkä
olisin ollut enemmän sinun kaltaisesi.

-- Sitä et tarkoita, sanoin katsahtaen hänen hienostuneeseen olentoonsa.

-- Kyllä, minä tahtoisin olla yhtä viisas ja harkitseva. Minä en
oikeastaan siedä elämistä, tulen sairaaksi. On sääli meitä, ymmärrätkö,
jotka polveudumme vanhoista suvuista, elämä on suorastaan sietämätöntä
meille. Ja hän nojautui huoaten taaksepäin autossa.

-- Onko kysymyksessä jokin erikoisseikka? kysyin minä, varmana siitä,
että hän tähtäsi johonkin.

Hän hymyili. -- Sinä olet sielutieteilijä myöskin, niin, tiesin
sen, hän sanoi. Suoraan sanoen, Kamilla, mitä on tapahtunut Erikin
ja Kaarlen välillä? Hän alkoi äkkiä tuijottaa minuun niin, että
minä peräydyin. Ensi vaistoni oli suojella sukulaisiani sivullisten
uteliaisuudelta, ja minä vastasin sen vuoksi, etten tietänyt paljonkaan
siitä asiasta, mutta että luulin heidän kaikessa ystävyydessä
keskustelleen Kaarlen opinnoista.

Märtta hymyili ivallisesti ja kysyi, enkö tuntenut sen vertaa
sukulaisteni asioita, että tiesin hänen olleen perheen tuttavana aina
siitä saakka kuin hän kävi rippikoulua. Kaarle ja Erik eivät koskaan
ole olleet hyviä ystäviä, hän sanoi. Erik ei ole milloinkaan ymmärtänyt
veljeään, on pitänyt häntä varsin lujalla, ja Kaarle on vetäytynyt
kuoreensa.

-- Tunnen niin vähän perheen asioita, sanoin.

-- Se on vahinko, se, sanoi Märtta. Sinunlaisellasi kunnollisella ja
viisaalla naisella, jolla on vaimon vaikutusvalta Erikiin, perheen
päähän, jolla on melkein yhtä paljon sanottavaa kuin rovastilla oli,
voisi olla tehtävä suoritettavanaan. Voisin puhua paljonkin sinulle,
mutta koska sinä et luota _minuun_, niin --

-- Olin voitettu.

-- Koska sinulla on niin suuri harrastus meitä kohtaan, sanoin minä,
niin voit kernaasti saada tietää, että Erikin mielestä Kaarle ei pidä
huolta itsestänsä. Nyt hän on taas hylätty eräässä tutkinnossa. Ja
sitten on Erikin mielestä tarpeetonta, että hän tekee vekseleitä, kun
hän saa kotoa kaiken mitä tarvitsee. Tiedäthän miten Erik inhoo velkoja.

-- Oliko Erik hyvin kiivas, kysyi Märtta kiihkeästi.

-- Ei kiivas, mutta --

-- Mutta?

-- Hän sanoi Kaarlelle suoraan, että tämä oli heittiö.

-- Poika parka! Märtan ääni kuului melkein hellältä. Mutta senvuoksi
otinkin asian puheeksi, että tahdoin pyytää sinua vähitellen koettamaan
saada Erik muuttamaan käytöstään veljeään kohtaan. Luonnollisesti sinä
tuollaisena nuorena, ihastuttavana naisena käärit miehesi pikkusormesi
ympäri, hänen sitä huomaamatta, ja saat hänet katselemaan maailmaa
omilla silmilläsi. Koeta opettaa häntä ymmärtämään, että Kaarle
on luonteeltaan herkänpuoleinen ja hienostunut. Oikeastaan on hän
taiteilijaluonne --

Minun täytyy sanoa, että tätä kuullessani hiukan hämmästyin. Tiesin,
että Kaarle kirjoitti vähän, soitti vähän, lauloi vähän, mutta minä
arvelin, että hän korkeintaan oli kyvykäs luonne, mikä ei ole aivan
samaa.

Mutta minä olin vaiti ja annoin Märtan selittää edelleen, ja minä
ihmettelin tuota nuoren naisen sisarellista harrastusta kaunista poikaa
kohtaan. Viimein keskeytin: -- Sinä mainitsit jotakin siitä, että
sinulla oli muutamia viittauksia perheestä lausuttavana minulle, minä
sanoin.

-- Mainitsinko? Aivan niin, mutta sen voimme tehdä toisella kertaa.

Kun palasimme kaupunkiin, rohkenin kysyä jotakin seinäpapereista.

-- Niin, tiedätkö, minä en jaksa, saat suoda anteeksi minulle, sanoi
Märtta. Ja lupaa nyt auttaa Kaarlea ja puhua hänestä hyvää Erikille.
Ei kukaan meistä mahda mitään Erikille, mutta sinä, joka olet niin
herttainen, varmaan voit. Sinua hän ei saata vastustaa.

Viipyi pari tuntia, ennenkuin imartelu oli haihtunut sen verran, että
huomasin tulleeni puijatuksi.



5. Uudenvuodenpäivä.


                                          Maaliskuun 30 p:nä.

Muille ihmisille tämä on aivan tavallinen päivä, meille se on
uudenvuoden aatto, ja me tulemme aina viettämään sen muistoa,
luullakseni.

Sillä tänään perustetaan uusi koti, joka seiniensä sisään sulkee kahden
ihmiselämän työn, ilon ja surun.

Jonkunlainen juhlallisuuden tunne valtaa minut aivan äkkiä, ja vapistus
liikuttaa sydäntäni. Herra Jumala, miten paljon voikaan tapahtua?
Maailma keinuu, se, mikä tänään on jonkun kallista omaisuutta, voidaan
huomenna menettää, ja kuitenkin täytyy elää. Mutta ei maksa vaivaa
surra sitä, mitä ei vielä ole tapahtunut. Sen osan tulevaisuuttamme,
joka on minun käsissäni, tahdon koettaa käyttää parhaimmalla tavalla,
ja muusta pitää Herramme huolen.

Kulunut viikko on ollut työteliäs ja hauska, kun olemme järjestäneet
kaikki.

-- Niin hauskaa et saa enää milloinkaan, sanoikin anoppini eräänä
päivänä, puuhatessamme kyökissä. Minä laitoin vahakangasta ruokasäiliön
hyllyille ja hän kuivasi Brising & Fagerströmiltä tulleita olutlaseja.

-- Muistan hyvin, hän jatkoi, kun minä olin vaiti, kuinka iloinen olin
järjestäessäni ensimmäistä kotiani ja kuinka kaikki minusta näytti
ruusunpunaiselta. Sittemmin olen saanut pakata ja purkaa neljä kertaa,
tiedätkö, ja kun minun sitten piti järjestää kaikki uudelleen, silloin
oli niin paljon kulunutta ja rikki mennyttä. Ja silloin oli maailma
toisenlainen, tiedätkö. Niin että sinä et milloinkaan enää saa niin
hauskaa kuin sinulla on nyt.

Minä järjestin mietteissäni riviin kahta hillotölkkiäni ja koetin
turhaan lyöttäytyä alakuloiseksi.

-- Olen jo saanut selville, minä vastasin, että kaikki on aivan
toisenlaista kuin hauskuuden pito.

En tarkoittanut sillä paljon mitään. Odotan sitä päivää, jolloin tulee
lapsi taloon, onni, kokonaan toisenlainen kuin se, jota nyt saan kokea,
hiljaisempi ja ihmeellisempi.

Mutta anoppi oli tyytyväinen.

-- Vai niin, vai olet saanut? hän sanoi. Silloin on paljon voitettu,
Kamilla. Hän hymyili niin ystävällisesti, että minä rohkenin tehdä
erään tunnustuksen.

-- Äiti! sanoin urhoollisesti. Koska nyt keskustelemme vakavista
asioista: minä en osaa laittaa ruokaa.

-- Niin, tiedän sen, hän sanoi, unohtaen näyttelemänsä osan. Mutta
siitä kyllä selvitään. Erik on niin kiltti.

Erehdys! Erik on rehellinen, kunnollinen, velvollisuudentuntoinen ja
minun mielestäni varsin ihastuttava, mutta hän ei ole sellainen, mitä
kiltillä tavallisesti tarkoitetaan. Hän ei kuulu niihin, joita niin
säälittää saattaa muita pahalle mielelle, että mieluummin syövät ääneti
raakoja perunoita ja juovat poroista kahvia. Erik ei milloinkaan tee
vääryyttä tai pyydä liikaa, mutta jos minä unohdan jotakin tai olen
huolimaton tai maksan liian paljon, silloin ei hän armahda. Kerran hän
sanoi minua vätykseksi, kun unohdin teatterilipun.

Tätä en kuitenkaan sanonut hänen äidilleen, vaan:

-- Minun kai pitää opetella keittämään.

-- Niin, tuleva palvelijasi Matilda on mainio.

-- Olen kuullut, että on nöyryyttävää oppia keittäjättäreltään, sanoin
minä ja huokasin.

-- Niinpä kyllä, mutta miksi et ole suorittanut talouskurssia?

Vastahan aika sanoa nyt, ajattelin ja olin happaman näköinen,
kun Erikin piti muuttaa kalliin persoonansa ennen sunnuntaita,
maustetavarat oli ostettu, maito ja munat tilattu.

Mutta oli aivan mahdotonta olla pahoillaan kauempaa. Kuten anoppi oli
sanonut, oman kodin järjestäminen _oli_ liian hauskaa. Purkaessani
taloustarpeidenkaupasta tullutta lähetystä täytyi minun taputtaa
huhmaria ja silittää riivinraudan selkää, niin hyvin ne kaunistivat
paikkojaan.

Kun silitysrauta tuli esille kohosi itsetuntoni jälleen.

-- Aion silittää kaikki Erikin tärkkitavarat itse, sanoin aivankuin
sivumennen. Ja se auttoi. Anoppi herkesi heti.

Usein täytyi minun panna pois mitä käsissäni oli ja juosta huoneistoon
katsomaan. Kaikkihan ei ole ihan valmista vielä, mutta työ edistyy,
ja kaikki on niin ihastuttavaa, kun se on omaa. Minä sain uudet
seinäpaperit! Ruokasalista puuttuu koko kalusto, mutta Erikin
tovereilta saatu ryijymatto on tullut, ja kun se on kukkivan nurmen
näköinen, ei ole hullumpaa pitää kekkerit luonnon helmassa. Koko
pöytäkalusto on jo asetettu pitkin seiniä.

Sänkykamari on täysin valmis, ruusun ja vaaleanharmaan värinen, aina
huonekaluista alkaen, jotka itse olen ostanut kotiteollisuuskaupasta,
harmaisiin, punertavavuorisiin samettitohveleihin asti. Olen saanut ne
vanhimmalta kälyltäni, ja nehän juuri johdattivatkin Märtan ja minut
tähän väriyhdistelmään.

On aivan ihmeellistä miten ystävällisiä ja asiaaharrastavia kaikki
ovat olleet. Märtta käy luonani joka päivä ja hänellä on aina ollut
uusia aiheita. Ei kukaan voi niin hyvin kuin hän poistaa epäilyä, sillä
hänellä on heti paikalla varma mielipide kaikesta, tuolla lahjakkaalla
ihmisellä.

Vaivaista viidentuhannen taloutta pitää hän -- joka käyttää tuon summan
neularahoikseen -- köyhän taiteilijan taloutena, niin haavemieliseltä
se hänestä tuntuu. Sen vuoksi tahtoo hän mielellään antaa kodillemme
taiteellisen vivahduksen halpoine ja rohkeine vaikutteineen ja siten
tehdä köyhyyden kuosikkaaksi. Määrättyyn rajaan asti olen samaa mieltä,
mutta ei pitemmälle. Minä en verhoa laatikoita itämaisilla shaaleilla
tai ripusta paperilyhtyjä kattoon, se ei sovi meille, me olemme liiaksi
ruotsalaisia. Minä olen syntynyt säyläsohvassa, enkä turkkilaisella
leposohvalla.

-- Kuinka te olette onnellisia, sanoo Märtta, kun voitte perustaa kodin
ilman mitään vaatimuksia ja laittaa sen sellaiseksi kuin tahdotte!
Ymmärräthän, etten minä koskaan rohkenisi ajatella naimisiin menoa,
ellen voisi saada salin ja ruokahuonetta 18 hengelle. Ja minulta
vaadittaisiin, että huonekalut olisivat tehdyt vanhasta laivanrungosta,
joka on maannut viisisataa vuotta meren pohjassa. Vähemmällä en pääse.

-- Niin, mutta jos oikein yrittäisit?

-- Olen koettanut yrittää, mutta se on mahdotonta. Sinä et tiedä miten
hyvä sinun on, Kamilla, kun et ole hienostoa -- -- mutta mitä herran
nimessä, tyttö, sinulla on tuossa?

Hän tuijotti kauhuissaan sohvan selkämystään, johon olin varsin
viattomasti ripustanut sinipunaisen pöytäliinan, joka aikoinaan oli
ollut äidin.

-- Ota pois tuo! puuskahti hän.

Mikä? minä sanoin, sillä luulin että siinä oli, suoraan sanoen, lude.

Nyt hän joutui aivan suunniltaan.

-- Ota pois se heti paikalla, muuten saan rohtuman. Liina tietysti!
Sinähän et sitten käsitä ollenkaan! Tuo on inhoittavin väriyhdistelmä,
kuin olla taitaa. Anna minulle lasi vettä!

Käärin nopeasti liinan kokoon ja kiitin Jumalaa, etten kuulunut
hienostoon.

Niin, ja sitten tuli uudenvuoden aatto.

Syötyäni aamiaista anoppini luona läksin heti kotiini, mukanani perheen
palvelija, joka kantoi suuressa korissa muuttopuuroa ja suurta valmista
vasikanpaistia -- Erikin äidin kauniita lahjoja.

Torilla pysähdyimme ja ostimme soppajuuria, perunoita ja kukkia.
Minulla oli tavattoman kiire koko aamupäivän. Viisi kertaa juoksin
alas kauppaan, se tekee yhteensä viisitoista porraskerrosta, sillä
hissi oli rikki. Ja kun minun piti tehdä tuli, niin ei ollut ensinkään
puita! Mikä puuha kattaa pöytä kahdelle, vispilöidä puuro kerman kanssa
maltalaiseksi riisiksi, lämmittää vasikanpaisti, lauhduttaa puolipulloa
Volnay-viiniä. Ennenkuin huomasinkaan oli Erikin saapumisaika käsissä.
Olin odottanut häntä yksikseen, mutta sisään astuikin nelihenkinen
seura niin että humu kuului: Erik, Gertrud, lankoni Kaarle ja Märtta.

-- Emme me jää tänne! he huusivat.

-- Vasikanpaisti riittää, minä vastasin ylpeänä.

-- Oh, tunnemme kait ihmistapoja. Me tahdoimme vain pistäytyä
katsomaan, sitten menemme heti.

Märtta oli unohtanut sinipunaisen liinan ja oli erittäin tyytyväinen,
kun olin seurannut hänen neuvoaan ja asettanut arkihuoneen sohvan
suorakulmaisesti uunia kohti. Hän selitti haluavansa näyttää
kotimme hienostoon kuuluville tuttavilleen, jotka luulivat, että
porvarillisissa kodeissa aina oli nukkakangasta ja kipsikissoja.

-- Se ei auta ollenkaan, että vakuutan asian olevan päinvastoin, minun
puhettani ei uskota, minähän olen niin yltiöpäinen.

-- Missä sinun yltiöpäisyytesi sitten ilmenee? kysyi Kaarle äkkiä,
ja me kaikki katsoimme häneen, koska hän oli ollut vaiti koko ajan,
jolloin tuo kaunis poika punastui ja tuli vielä kauniimmaksi.

-- Se ilmenee siinä, että seurustelen teidän kanssanne, vastasi Märtta.

-- Jotka olemme niin vähäpätöisiä, vastasi Kaarle loukkaantuneena.

-- Jos te riitelette, sanoi Gertrud väliin, mutta minä kuulin sen
kuitenkin, niin minä seuraan mukana.

En tiedä mitä hän tarkoitti tai mihin, mutta he sopivat heti, ja sitten
he läksivät.

Gertrud suuteli minua ja toivotti minulle onnea, ja minä sanoin: --
Tule pian tänne yksin.

En voi käsittää mistä johtui, että vaikka minun mielestäni kaikki
oli aivan valmiina, kuitenkin kesti vielä puoli tuntia, ennenkuin
saimme istuutua kyökkipöydän ääreen, toisin sanoen, minä en istuutunut
oikeastaan sen paremmin. Mutta kaikki oli hyvin, ja siitä tuli
riemuvoitto. Erik oli tavattoman hilpeä ja iloinen, taputti minua ja
sanoi olleensa valmistautunut pahimpaan. -- Kuka oli valmistanut sinua?
-- Äiti.

Vihdoinkin oli päivällinen syöty ja me istuimme kahdenkesken
arkihuoneessa, Erik lukien kirjaa, minä neuloen, aivankuin kuvissa.
Silloin tällöin katsahdimme toisiimme ja nyökkäsimme toisillemme.
Pitkät ajat annoin neulani levätä ja istuin vain mietteisiin
vaipuneena. Oli kuin elämän pyhäilta. Mutta koska sydän on ikuinen
vaeltaja, ei se tahtonut pysähtyä hetken hiljaisuuteen, se jatkoi
matkaansa jo kaukana, kohti sitä aikaa, jolloin se jälleen joutuisi
koetukselle, jälleen saisi kärsiä, jolloin se saisi osoittaa
rakkautensa voimaa, kun se Erikin tähden saisi tehdä ihmetöitä. Ja
kaikki ajatukseni päättyivät lupauksiin, jotka kaikki tarkoittivat
Erikiä, kunnes hän, tietämättään, istui siinä kuin jumalankuva,
uhrilahjojen seppelöimänä.

-- Tässä on määritelmä ystävyydestä, keskeytti hän minut äkkiä: tehdä
toistensa tarkoituksen omakseen. Sepä oli ylevää.

-- Sanohan sitten minulle omasi, minä pyysin, niin että voin tehdä sen
omakseni.

-- Kiitoksia paljon, sanoi Erik, mutta minä en oikein tiedä. Hän mietti
hetkisen ja puhalteli savurenkaita ajatuksiinsa syventyneenä. Minun
tarkoitukseni, hän sanoi viimein, on kai voittaa kaikki hidas ja heikko
itsessäni, niin että lopulta voin kutakuinkin kunnioittaa itseäni. Ja
mikä on sinun, pienokaiseni?

-- Kaiketikin sinä, vastasin arvelematta, se johtui niin luonnollisesti
äskeisistä ajatuksistani.

Erik purskahti nauruun.

-- Sitäpä voi sanoa oikeaksi naisen vastaukseksi, hän sanoi.
Sinulla pitää kai olla joku oma tarkoituksesi, eihän toinen ihminen
sellaisenaan voi olla sinun itsetarkoituksenasi.

-- Kyllä, toistaiseksi, vastasin hiukan loukkaantuneena.

-- Älähän suutu nyt, sehän on oikein hyvä, kun tarkemmin ajattelen,
silloin saamme molemmat keskittyä minun ympärilleni. Muuten, lisäsi hän
hetken kuluttua, mitä tarkoitit sanalla toistaiseksi?

Siihen kysymykseen en vastannut.



6. Kamillan tunnustukset.


                                                     Huhtikuun 4 p:nä.

Rakas Maija kulta!

On pääsiäispäivän ilta, ja minä tunnen vastustamatonta halua kirjoittaa
sinulle.

-- Ahaa, sanot sinä ja hymyilet kokenutta hymyäsi, Erik on poissa
ja sinun uudet, erinomaiset sukulaisesi ovat jättäneet sinut oman
onnesi nojaan. Mitään muuta selitystä ei luonnollisestikaan ole, minkä
vuoksi sinä kiinnittäisit huomiosi kaukaiseen maaseutulaisraukkaan.
Sukulaisista sanottu on totta, mutta Erik on kotona. Eikä kummallakaan
ole suoranaista osaa tämän kirjeen syntymiseen. Minä en kuulu,
toivoakseni, niihin sisariin, jotka tulevat mahdottomiksi ja häviävät
senvuoksi, että menevät naimisiin.

Sukulaisista puhuttaessa, niin Gertrud on matkustanut Leksandiin
Kaarlen kanssa, toisin sanoen, minä epäilen, että hän on matkustanut
Åreen ilman Kaarlea. Ja koska olet kuullut minun puhuvan Märtta
Hårdhista, niin tahdon ilmoittaa sinulle vakaumukseni, että
viimemainittu, joka on matkustanut isoäitinsä, Marbyholmin
vapaaherrattaren, luo, oikeastaan on Kaarlen kanssa Finsessä. Mutta
älä luule, että aijon sekaantua siihen. Nuoruusajoistani asti minulla
on se kokemus, että ajanmittaan oli aina parasta, kun selvitin
tuhmuuteni itse. Luulet, ehkä, että katselen vähän ylimielisesti tätä
asiaa, itsehän olen, kuten maailma otaksuu minun pitävän ollakin,
S:t Erikinkadun 50 B:ssä, neljännessä kerroksessa. Samoin on Erikin
laita. Hän ei milloinkaan poistu kotoa, tahdon vain sanoa. Eilen hän
kieltäytyi lähtemästä eräisiin toverikemuihin pyytämättä siitä edes
kiitosta, ja hänen ystävänsä notario Sahlgren sanoi -- rouva Falke, jos
te teette Erikin kotona olon liian hauskaksi, emme milloinkaan anna
teille anteeksi. Mutta Erik söi, kiltisti kuin lammas, ensi kerran
isäntänä, kananmunansa yhdessä äitinsä, vanhimman sisarensa ja minun
kanssani.

Nyt istuu hän parin askeleen päässä minusta, puettuna yönuttuun ja
tohveleihin, hänen perheenisällisiin tunnusmerkkeihinsä. Silloin
tällöin keskeyttää hiljaisuuden lyhyt ja ytimekäs: tee tuli uuniin!
tai: anna tänne kynäveitseni, se on takin taskussa. Kuitenkaan ei
koskaan tarpeettomasti eikä useammin kuin että minulla on toivo saada
valmiiksi tämä kirjeeni sinulle. Huomenna on minulla savustettua lohta
päivälliseksi, ja se valmistuu itsestään, kuten omena. Sen vuoksi on
mieleni tarpeeksi tyyni lahjoittaakseni sinulle sydämeni luottamuksen.

Toivon oikein, että voisit nähdä Erikin nyt, niin sinulle selvenisi
tilanteemme pitkittä puheitta. Hän on laittautunut niin erinomaisen
mukavasti sohvan nurkkaan, järjestänyt numeroittain Berliner
Tageblatt'insa, asettanut sikarinsa, tuhkakuppinsa ja (koska on
pääsiäinen) kylmän totinsa ulottuville. Hän näyttää siltä kuin hän
ei milloinkaan olisi tiennyt muusta kuin tästä sohvannurkasta ja
tästä kodista, niin sanomattoman kotiutuneen näköinen hän on. Sanalla
sanoen, rakkaani, hän on kunnioitusta herättävän yksinkertaisesti ja
luonnollisesti astunut uuteen elämäämme, ja mikäli minä voin huomata
(mutta minähän en näe hänen äänettömyytensä läpi), siinä ei ole hänelle
mitään pulmallista. Hän tekee olonsa hauskaksi, kehittää ilman pakkoa
persoonallisuuttaan taipumustensa mukaan. Hän sulkee; pois kaikki ne
tuhannet pikkuseikat, jotka säännöllisesti kiinnittävät huomiotani,
häiritsevät, tuskastuttavat minua ja tekevät minut levottomaksi.
Menoarviomme hän on esimerkiksi tehnyt hyvin suurin piirtein, ja nyt
on minun asianani elää hänen laskelmiensa mukaan, jotka tuskin ovat
arvioidut kallista aikaa silmällä pitäen. Hän laskee säästettäväksi
viisisataa arvaamattomia lapsia varten, ja luonnollisesti on minun
kunnianasianani myös onnistua raha-asiain hoidossa! Mutta _mistä_ saan
lisätuloja, ketä haluttaa näinä aikoina soittaa pianoa?

Kaikesta selvästä tässä kodissa on sen emäntä selvin. Tiedätkö, Erik on
niin levollinen minun ansioihini nähden. Kerran, kun minusta tuntui,
että tuo levollisuus meni yli sopivaisuuden rajojen, kysyin häneltä
eikö hän pitänyt merkillisenä sitä, etten ollut kauhea syöjätär. Mutta
ei, siihen hän ei tarttunut ensinkään, sillä merkillistä olisi ollut
vasta, että hän olisi voinut erehtyä menemällä naimisiin sellaisen
kanssa. Ja kuitenkin on sellaista tapahtunut häntä viisaammillekin
miehille. Luuliko hän sitten, että kaikki vaimot rakastivat miehiään
niinkuin minä? -- Kyllä, jos mies oli sellainen kuin hän! -- Ja
että heillä oli niin hyvä ja sävyisä luonne ja sellainen emännän
kunniantunto? -- Onko sinulla kaikki nuo avut sitten? -- Etkö ole sitä
huomannut? -- Kyllä tietenkin. Mutta päivälliseksi hän osti kotiin
tusinan appelsiineja.

Maija kulta, en tahdo olla kohtuuton, hän katselee vikojanikin varsin
tyynesti, sekä sellaisia, jotka itse tiedän, että niitäkin, joita en
aavista, vaikka niitä ei voikaan olla niin hirveän paljon.

Tämä hänen luonteenlaatunsa estää monta rettelöä, mutta minä kestäisin
varmaan mielelläni pienen selkkauksenkin, jos saisin nähdä vähän
innostustakin toisinaan.

Erik puolestaan on arvoituksia täynnä. Ei suuria, ratkaisevia, sillä
siitä olemme kyllä selvillä, että me pidämme toisistamme ja tahdomme
niin edelleenkin, vaan pienempiä. Minä haluan oppia tuntemaan hänet
oikein ja opinkin kai, nyt kun olemme saaneet oman kodin ja saamme
olla yhdessä. Odotan, että alamme puhua vakavasti, sillä niin emme ole
tehneet. Ikävöin sitä päivää, jolloin saan sanoa, että "välillämme
ei ole mitään kätkettyä". Märtta kysyi minulta eräänä päivänä, ollen
utelias kuulemaan likeisiä asioita, millainen Erik on puhuessaan
erotiikasta. Vastasin, että hänen pitäisi käsittää, ettei sellaisiin
kysymyksiin vastata. Mutta siitä sain aiheen todeta, etten itsekään
tiedä varsin paljon siitä asiasta. Jos luulisin, että joku toinen
tietäisi enemmän kuin minä, niin olisin epätoivoissani. Maailmassa on
niin paljon roskaa, eikä minulla ole siitä puutetta, mutta minä etsin
hänestä turhaan vielä jotakin, en tiedä mitä, vavistusta, menettämisen
pelkoa, pelon tunnetta omistamisen onnessakin.

Itselläni on hänelle käsittämättömiä puuskia, jolloin minut valtaa
tavaton ihmettely siitä, että hän on olemassa ja on minun. Mutta voitko
kuvitella, kun minä kysyn: oletko sinä todellakin olemassa, elätkö
sinä? silloin hän vastaa: totta kai, hitto vie.

-- Teetä, sanoo nyt Erik ja iskee minulle silmää.

-- Hetikö, valtiaani?

-- Niin.

-- Siis sinä saat vartoa, Maija.

Teen jälkeen:

Olen juuri saanut pienen kehoituksen. Erik sanoi teetä juodessaan, että
tämä on ollut rauhallisin, hauskin pääsiäinen hänen elämässään pitkästä
aikaa, ja että hän luuli meillä olevan paremman olon kuin niillä, jotka
olivat matkustaneet hotelleihin ja täysihoitoloihin. Eikö Kamistakin
meillä ole ollut ihanaa tänä iltana?

-- Kyllä, mutta emmehän ole vaihtaneet ajatustakaan!

-- Senpä vuoksi minulla onkin jäljellä hyvä ajatukseni sinusta, hän
vastasi ja veti minut luokseen sohvan nurkkaan.

Rakas, viisas sisar kultani, oletko tästä saanut mitään käsitystä
meistä? Olen kyllä koettanut olla suora. Kun vastaat, niin palkitse
minua vuorostasi olemalla suora! Sano minulle olenko mielestäsi tuhma
tai ymmärtämätön jollakin tavoin, tai jos sinun mielestäsi näyttää
lupaavalta. Mainitse hiukan miten itse olet tehnyt, minähän en tiedä
juuri mitään. Tätä en sano ainoastaan sen tähden, että haluan oppia
sinulta, vaan myös siksi, että sinun seitsemän sinetin vahvistama
avioliittosi herättää mielenkiintoani nyt aivan toisella tavalla kuin
ennen. Tahtoisin niin mielelläni kuulla, että olet onnellinen. Olen
mielestäni kasvanut siksi tasallesi, että voisit vähän puhua kanssani.

Nyt olen lukenut kirjeeni ja huomaan, että siinä puhutaan
vähäpätöisistä asioista... Minun harrastukseni ovat kyllä pieniä,
mutta älä pidä niitä _liian_ pieninä! Tunnen syvästi, että olen
varsin vähän huomattava, elääkseni näin huomattavana aikana, mutta
sille en mahda mitään. Olen huomannut, että kohtaloni on pieni, mutta
sillä en pääse siitä. Sitä täytyy kai vaalia kuitenkin? Voisi ehtiä
enemmänkin, arvelet? Niin, mutta ei ainakaan niin kauan kuin ei ole
palvelustyttöä. Kaikki riippuu tietysti aivan siitä, minkä verran on
voimia ja kuinka paljon jännitystä kunkin sydän kestää. Minä haluan
tehdä vähän hyötyäkin loukossani, ja neuloa Punaiselle ristille, kun
Mathilda tulee, vaikka omianikin on paljon ompelematta. Mutta sehän on
vähin, mitä voi tehdä, ja yksinkertainen keino saavuttaakseen rauhan.
Tarvitseeko minun tehdä vielä muuta? Erikin mielestä ei, sillä eihän
minulla ole mitään edesvastuuta, ja mihinkä minä muuten kelpaisinkaan?
Mutta Erikin auktoriteetista huolimatta tuntuu kuin joku kalvaisi
minua. (Ei aina, mutta näin pyhäiltana). Minähän olen niin onnellinen
enkä maksa mitään veroa siitä. Tiedätkö mitä Erik vastaa, kun kysyn
häneltä: -- joidenkin täytyy kai aina olla onnellisia, jottei onni
kokonaan katoaisi maan päältä, mitäpä sinun tarvitsee murehtia, että
sinä olet sellainen, kun et ole sitä kenenkään toisen kustannuksella?
Se on totta, mutta minusta tuntuu kuin siinä ei olisi koko totuus. Mitä
sinä arvelet?

Häneen nähden on asia paremmin järjestetty. Hänellä on
asevelvollisuutensa isänmaansa puolesta, henkivakuutuksensa vaimonsa
hyväksi ja arkkipiispan toimittama hartauskirja kuolemattoman sielunsa
varalle, jos jotakin tapahtuisi. Sotaan hän lähtisi yksinkertaisesti
ja rohkeasti kuin Vänrikki Stoolin sankari, ja yhtä yksinkertaisesti
ja rohkeasti hän taistelisi ja kuolisi Ruotsin puolesta. Mutta siihen
asti ei tapahdu mitään hutiloimista etukäteen, vaan päivät saavat tulla
ja mennä työssä ja levossa. Se ei ole korkeinta viisautta, mutta se
on tervettä järkeä, ja minä toivon, että minullakin olisi kaikki yhtä
yksinkertaisen selvänä edessäni.

Kenties voit tehdä jotakin hyväkseni? Huomaan, etten kykene itse
päättämään puolestani. Tarvitsen ohjausta löytääkseni tien.

                                       Uskollinen sisaresi
                                            Kamilla.



7. "Mitä sinä ajattelet?"


                                                   Huhtikuun 11 p:nä.

Aina pitää Maijan saattaa toinen alakuloiseksi. Kadun nyt, että avasin
sydämeni hänelle ja pyysin häneltä neuvoa, sillä minusta tuntuu, että
hän on vain hämmentänyt arvostelukykyäni ja katsantokantaani ja saanut
minussa aikaan pakkotilan Erikin suhteen, sensijaan, että ennen olin
niin suora ja huoleton. Hänen mielestään minun kuvaukseni Erikistä ei
lupaa hyvää tulevaisuuteen nähden.

    "Sinä yksinkertaistutat Erik-harvinaisuutesi, ja kun sinä ilman
    muuta otaksut, että te aina tulette pitämään toisistanne ja
    kestämään, kuten lausut, silloin sinä pidät selviönä sitä, joka
    teidän on vuosien kuluessa todistettava! Minä en ole edes varma
    siitä, että Erik rakastaa sinua (niin hän hentoo kirjoittaa!)
    niinkuin hänen pitäisi tehdä, jotta te molemmat olisitte oikein
    onnellisia. Hän kohtelee sinua aivan liian rauhallisesti, kuten
    itse sanot. Mutta olkoon että hän pitää sinusta tarpeeksi, niin
    ei sinun pidä kuvitella sen merkitsevän sitä, että hän aina tulee
    niin tekemään. Sinä teet sen aloittelijain tavallisen virheen,
    että pidät luonnollisena sitä mikä tosielämässä on harvinainen
    poikkeus. Mahdollisesti voit luottaa Erikin vilpittömyyteen,
    sillä on paljon ruotsalaisia miehiä, jotka ovat vilpittömiä
    vaimojaan kohtaan, ja siinä he tekevät kauniisti, mutta sinä
    et voi luottaa hänen sydämeensä ilman muuta, sillä sitä hän
    ei hallitse. Jotta saisit pitää sen, vaaditaan että sinä aina
    olet paras nainen, minkä hän tapaa, niin, _paljon_ parempi
    täytyy sinun olla, korvataksesi mitä sinulta puuttuu uutuuden
    yksinkertaisesta viehätyksestä. Siitä on ääretön vaiva, ja sitten
    on sinun asiasi päättää kannattaako puuha. Joko hän on vaivan
    arvoinen, ja silloin sinä tartut asiaan, tai hän ei ole, ja
    silloin saa asia jäädä. Joka ei voi päättää toista tai toista,
    sen kyyneleitä ei minun ollenkaan tule surku.

    Kun sanon, että saat tekemistä, niin en tarkoita, että sinun
    tulee juosta noutamaan hänen veistään takin taskusta ja
    polvistua kuin hänen orjattarensa teetarjottiminesi, vaan että
    sinun pitää koettaa antaa hänelle oikeat annokset hellyyttä,
    kehoitusta ja viihtymystä, kuria ja nuhdetta, veitsenkärjellinen
    välinpitämättömyyttä sekä pippuria ja suolaa maun mukaan. Sinun
    ei tarvitse ainoastaan koettaa kohdistaa huomiotasi häneen, vaan
    myöskin itseesi, niin että tulet rakastamisen arvoiseksi, äläkä
    tee itseäsi tärkeämmäksi, Kamilla, kuin tarpeellista on! Oli jo
    kyllin onnettomasti, että kirjoitit tuon hätäisen rukouskirjeen
    saadaksesi tulla Tukholmaan. Näen kyllä rivien välistä kuinka
    Erik on paisuksissa.

    Pintapuolisesti ja kaukaa katsoen voi näyttää vähän naurettavalta
    tällaisena aikana, jolloin valtakuntia ja sivistysarvoja kukistuu
    ja nousee, uhrata niin paljon päänvaivaa, kärsivällisyyttä,
    rakkautta ja harrastusta yhden ainoan pankinkasöörin vuoksi.
    Mutta minnekä pankinkasöörit joutuisivat, elleivät he jollekin
    olisi tärkeintä maailmankaikkeudessa? Ja päinvastoin, mihinkä me
    joutuisimme?

    Kysyt minulta onko mielestäni sinun tehtävä jotakin muuta kuin
    hoitaa Erikiä. Kyllä, tosiaankin arvelen niin. Jos sinä keskityt
    vain Erikiin, tulee hän liikaa hoidetuksi, ja se ei ole hyväksi
    hänelle. Mitä sinun on tehtävä, en tosiaankaan vielä tiedä
    (ehdotuksesi Punaisesta rististä on mielestäni toistaiseksi
    varsin hyvä). Mutta minusta tuntuu, että kutsumuksen pitää myös
    tulla meille tavalla, josta ei saata erehtyä. Ei ole mahdollista,
    että meidän tulee olla ja pysyä yksinomaan pankinkasööriemme
    varassa kunkin kohdastaan, meillä täytyy olla joku tehtävä
    täytettävänämme heitä kohtaan ihmisinä. Odota ja tarkkaa! Sen
    täytyy tulla!

    Rakas Kamilla, älä nyt luule, että olen sinua kohtaan yksinomaan
    hirveä! Olisin luonnollisesti voinut kirjoittaa aivan
    toisenlaisen kirjeen, mutta luullakseni siedät tämän, jota pidän
    totuutena. Itseäni koskevaan kysymykseesi en vastaa, mutta jos
    olet niin järkevä kuin luulen, pitäisi sinun voida lukea yhtä ja
    toista elämästäni tästä kirjeestä noiden seitsemän murtumattoman
    sinetin läpi. Eihän makkaransisus voi olla erikoisen ylpeä
    siitä, että se on puristettu neljästi myllyn läpi, eikä minua
    voi huvittaa kuvailla elämääni sinulle. Ennen vaikuttivat
    kyllä minuun varsin valtavasti surut, joiden tuttavuutta sain
    tehdä, mutta ei nyt enää. En voi käsittää, että pidin niitä
    niin tavattomina, nehän ovat aivan pieniä ja mitättömiä, aivan
    kuin minäkin. Mutta tämä varmuus ei vapauta minua retustamasta
    edelleen niiden seurassa, ja nyt, kuten ennenkin, ne anastavat
    aikani. Mutta mikäs muutoin olisikaan eläessä? Jaakko tervehtii
    teitä kumpaakin. Varo kirjettä!

                                                Iso sisaresi."

Kun luin tämän kirjeen, teki se minuun ensin sangen valtavan
vaikutuksen. Jos on niin, ajattelin, että onni saavutetaan uutteralla
työllä, niin kyllä minä ainakin nousen aikaisin aamulla. Koko
viikon olin kuin enkeli, sen saatan sanoa kehumatta, toisin sanoen,
kehumistahan se on tietysti aina. Minä siivosin ja pidin puhdasta, luin
keittokirjoja, juoksin ja kyselin ruokaa kautta koko torin ja tingin,
joka on pahinta mitä tiedän, yhtä alentavaa myyjälle kuin ostajallekin.
Talouskirjani oli mallikelpoinen, ja omiin tarpeisiini en kuluttanut
mitään. Kun Erik tuli kotiin, ei siivoushommasta näkynyt jälkeäkään,
ja kun olin pessyt astiat oli minulla ilta käytettävänäni hänen
harrastuksiinsa. Mutta Erik ei tavallisesti puhunut paljon mitään, hän
vain istui ja tupakoi sekä luki sanomalehtiään. Kerran hän oli ostanut
kotiin sotaa käsittelevän kirjan.

Mutta kun tahdotaan jakaa jonkun ihmisen ajatukset, sanoin itsekseni,
niin mennään hänen luokseen ja sanotaan: -- Mitä sinä ajattelet? Se on
sangen yksinkertaista. Minä tein niin kolme kertaa ja tällainen oli
tulos.

Ensi kerralla esitin kysymykseni hyvin tyynesti. Erik vastasi:
-- Ajattelin, etten minä sodan takia enää voi saada tavallisia
teräskyniäni, joilla olen kirjoittanut kaksikymmentä vuotta, ja
sellainen pikku seikka saattaa häiritä työtäni.

En ollut odottanut juuri tätä, mutta olin heti valmis, tartuin hänen
ajatukseensa ja selitin mitenkä sodan vaikutukset näyttäytyivät
lukemattomissa yksityisseikoissa. Anoppi kertoi, sanoin, että hänen
ompelijattarensa oli ostanut ompelulankaa useammalla kruunulla, hän
luuli, että englantilaiset määräisivät vientikiellon. Ompelulangan
saantia pidetään tavallisesti luonnollisena, mutta ajattelehan mitenkä
kävisi, ellei sitä ollenkaan saataisi, kuinka kaikki menisi repaleiksi
j.n.e. Kun vaikenin, ei Erik vastannut sanaakaan. Vähän nolona yritin
alkaa taas: -- eikö niin? kysyin. -- Kyllä, sehän on selvää, hän sanoi,
ei siihen tarvitse niin monta sanaa tuhlata.

Toisen kerran kun kysyin: -- mitä sinä ajattelet? en muista, mitä hän
vastasi, mutta vahingosta viisastuneena en alkanut saarnata, vaan
sanoin: kas niin, tule tänne ja anna minulle suudelma sen sijaan. --
Tule sinä itse tänne, hän sanoi, ja niin minä teinkin, ja sitten en
ollut sen viisaampi.

Kolmannen, ja sen lupaan viimeisen kerran kun kysyin häneltä, vastasi
hän vihaisesti: turvekysymystä. Silloin en vastannut sanaakaan, mutta
seuraavana päivänä ostin muutamia turvepaakkuja koetteeksi, ja kun
ne olivat tulleet, kutsuin Erikin kyökkiin ja sanoin: -- koska sinä
harrastat turvekysymystä, niin arvelin, että mahdollisesti tahdoit
vähän kokeilla itse. Silloin hän hymyili ja taputti minua ja sanoi: --
katsoppa vain, sinä näköjään panet muistiisi.

Illalla kysyin, innokkaana saada korjata hedelmät hyvästä käytöksestäni:

-- Sanohan, Erik, pidätkö sinä minusta?

-- Totta kai, vastasi hän äreästi.

-- Pidätkö minusta vähän enemmän kuin tavallisesti tänä iltana.

-- En, kuinka niin?

Hän ei ollut huomannut mitään! Silloin aloin epäillä Maijan pätevyyttä.

Seuraavana päivänä sanoi Erik iloisesti minulle, noustessamme
päivällispöydästä: kuulehan Kam, tuosta talouspuuhasta sinä selviät
kuin tyhjää tehden! Mitä me teemmekään tuolla Matildalla juoksemassa
kintuissamme? Minäpä kirjoitan hänelle, että hän saa livistää
pesteineen ja ottaa toisen paikan. Minä olin alkanut korjata ruokia
pöydältä ja suoritin sen vastaamatta sanaakaan. Erik katsahti minuun
hiukan kysyvästi.

-- Pyytäisin saada kahvin samalla, sanoi hän ja meni huoneeseensa.

Tunsin kuinka kuuma aalto huuhtaisi lävitseni ja luulen, että tulin
tummanpunaiseksi kuin tulppaani. Tultuani kyökkiin asetuin tuijottamaan
kahvipannuun, mutta en liikuttanut sormeanikaan pannakseni sen tulelle.
-- Saat vartoa kahvia, ajattelin. Ja kuta enemmän istuin siinä
murjottamassa, sitä enemmän vimmastuin. Pääni oli kipeä ennestään,
nyt se äkkiä tuli vielä pahemmaksi. Olin pessyt makuukamarin itse
uhallakin, vaikka Erik sanoi: ota portinvartia! Polvia pakotti ja
kirveli ja oikea käsi vapisi vielä. Kesken kaikkea aloin parkua.

-- Selviät kuin tyhjää tehden! Hän luuli tietysti, että kaikki oli
kuin leikintekoa minulta, joka olin tottumaton omin neuvoin hoitamaan
taloutta. Kuinka olinkaan todella ahertanut näinä neljänätoista päivänä
ja ponnistanut ruumiin- ja sielunvoimiani, jotta kaikki olisi Erikin
mielen mukaista. Ja tämä oli kiitos. "Kirjoitan Matildalle, että hän
saa livistää!" Hän ei edes kysy mitä minä asiasta ajattelen! Vielä
vähemmän jaksanko kestää. On itsestään selvää, että minun toimekseni
sopii aivan hyvin käyttää aikani hänen jälkiensä siivoamiseen,
lakaisemiseen, astioiden pesemiseen ja ruo'an laittamiseen. Sitäpaitsi
sopimus oli _minun_ tekemäni, eikä _hänen_ asiansa ole sitä purkaa,
luullakseni. Mutta minun sanani ei luonnollisesti merkitse mitään.
Naisen sanaa ei pidetä kunniasanana. Uhuu, nyt näen minkä verran hän
minusta välittää!

Puolen tunnin kuluttua nostin pääni kyökkipöydästä, siinä suhisi,
hakkasi ja poltti. Vasten tahtoani aloin kuunnella mitä Erik puuhasi
asuinhuoneissa, mistä johtui, ettei hän vaatinut kahvia? Kirjoittiko
hän kenties Matildalle? Äkkiä kuulin hänen harovan kalossejaan, sitten
napsahti patenttilukko, hän oli mennyt!

Tämä uusi isku palautti minut täydelleen tajuihini, sillä nyt sitä
tarvittiin. Asetuin pesemään astioita, panin kahvin tulelle ja tein
parhaani katsellakseni asiaa Erikin kannalta. Kenties tuo ehdotus, että
tulisimme toimeen ilman palvelijaa, ei hänen puolestaan ollut niinkään
kohtuutonta lopuksi? Se oli varsin edullista taloudellemme, se ratkaisi
kysymyksen työansioistani. Oliko se vain itsekkyyttä? Ei, sillä
epäilemättä hänelle olisi mukavampaa kun olisi tottunut ja kelvollinen
palvelija. Kun hän imarrellen esitti asian minulle, niinkuin voisin
korvata palvelijan täydellisesti, silloin hän kenties oli kohonnut
itsensävoittamiseen, joka hänen mielestään olisi ansainnut paremman
palkan kuin minkä minä annoin. Parkuessani olin tietysti onnistunut
saamaan ääneni kuuluville. Hän oli suuttunut vuorostaan, ja se, että
sai turhaan odottaa kahvia, ei ollut saattanut häntä leppyisemmälle
tuulelle. Sitten hän oli mennyt tiehensä. Päästyäni tähän asti olin
täydelleen saavuttanut tasapainoni. Aloin huomata, että Erikin ehdotus
oli oikeastaan sangen kohtuullinen, minunkin kannaltani katsottuna.
Siten pääsin haalimasta kokoon piano-oppilaita ja jyskyttämästä pianoa
rikki. Jos Erik palaa viiden minuutin kuluessa, ajattelin, löytää hän
minut yhtä selvänä kuin kahvinkin. Mutta hän ei tullut, kahvi jäähtyi
ja minun oli vaikea ylläpitää sovinnollista, myöntyväistä mielialaani.
Valtimoni sykki ja poltti yhä, väristykset puistattivat ruumistani,
tulin yhä haluttomammaksi, pääni oli kuin uuni, joka on suljettu liian
aikaisin lämmittämisen jälkeen. Tulen varmaan sairaaksi, ajattelin, no,
kernaasti minun puolestani. Vielä puoli yhdeksän aikana ei Erik ollut
kotona. Nyt olin todellakin sairas ja heti haluttomampi sellaiseksi.
Koetin selitellä oireita: kaikki johtui kaiketi vain väsymyksestä ja
mielenliikutuksesta, enkä minä aikonut antaa perään. Siihen aikaan
päivästä oli minulla tapana mennä alas hinkkeineni; mutta tänään tein
sen todellisella nautinnolla ja toivoin vain tapaavani uhkean emännän
hylkeennahkakappoineen ja töyhtöineen.

Mutta voiko kukaan ajatella hullunkurisempaa tilannetta? Ehdittyäni
rappujen puoliväliin takaisin, menetin, tietämättä miten, tasapainoni
ja minun täytyi istuutua rappusille hinkkieni keskelle. Sitten alkoi
S:t Erikinkatu 50 B keinua, rappuset pyörivät mukanani, ja vain
pitämällä lujasti kiinni käsipuusta voin pysyä tanssin mukana. Silloin
tuli minua kohti muuan varjo, ja minä muistan, että ihmettelin kuinka
se voi pysyä tasapainossa niin helposti, kiivetessään ylös näitä
hurjistuneita rappuja. Mutta olento pysähtyi eteeni ja sanoi:

-- Mitä ihmettä teet _sinä_ täällä?

-- Auta minua kotiin! sanoin minä.

Tulin kotiin. Erik riisui vaatteeni, pani minut sänkyyn ja soitti
puhelimella äidilleen, ja äiti sanoi: -- Anna hänelle viinimarjaviinaa!

Yöllä kuulun, hien virtanaan valuessa, huutaneen Matildaa, mutta heti
aamun tultua ja kun tunsin olevani viileämpi ja selvempi, sanoin
Erikille: -- Kirjoita vain kernaasti Matildalle ja tiedustele mitä hän
sanoo!

-- Sen olen jo tehnyt, sanoi Erik, vien sen postiin mennessäni pankkiin.

Olin ollut täysin valmis kehoittaakseni häntä kirjoittamaan, mutta tämä
vastaus teki minut mykäksi. Käännyin seinään päin ja nielin kyyneleeni.

-- Mitä arvelet, pienokaiseni, eikö se ollut hyvä? kysyi Erik iloisella
äänellä, joka loukkasi minua vielä enemmän.

En voinut vastata mitään, silmäni olivat kyynelten vallassa.

Erik oli hetken vaiti. Viimein hän sanoi:

-- Kirjoitin, että hän tulisi huomenna. Mutta mitä ihmettä sinä _nyt_
uliset?

Ja sitten läksi hän syömään suurusta äitinsä luo ja lupasi lähettää
hänet tänne kohta.

Matildan arvoitus oli siis ratkaistu sattuman kautta, ilman minun
myötävaikutustani. Ihminen luulee pitävänsä kohtaloaan käsissään, ja
kuinka onkaan, niin hän sen sijaan on kohtalon kourissa.

Häpesin kuvaamattomasti itseäni. Olin mielihyvällä kuunnellut Märtan
ylistelyjä kunnollisuudestani ja liian kernaasti antanut uskotella
itselleni, että minä viisaudellani ja vaikutusvallallani Erikiin voisin
suorittaa jonkun tehtävän sukulaisteni kesken. Mutta sitten kohta
menetän pienen harmin takia malttini, tulen pahalle päälle ja saavutan
ensimmäisen voittoni Erikin tahdosta kyynelillä ja tolkuttomuudella!

Kotona oli meillä vanha ompelukone, joka toisinaan tuli aivan
hulluksi, alkoi ilman näkyvää syytä kolista ja ontua, katkoi lankaa,
taittoi neuloja, meni umpilukkoon ja levitti sanomattomasti ikävyyttä
ympärilleen. Isä, joka kutsuttiin sitä katsomaan, sanoi: se on niinkuin
naiset, ja kuinka minä olin äkäinen siitä! Nyt tunnustan nöyrästi
olevani tuon vanhan koneen sukua. Mutta tämä ei saa uudistua. Minun
pitää tästedes käyttäytyä ihmisten tavoin, hallita luonnettani tiukoin
ohjin ja pitää vikani tarkoin kurissa. Tänään on minun kai maattava,
koska minussa on kuumetta, mutta huomenna nousen uusin mielin ja käyn
sitten hiljaa ja tasaisesti, kuten kunnollisen ompelukoneen sopii ja
tulee.



8. Matildan tulo.


                                                 Huhtikuun 17 p:nä.

Matilda tuli torstaina piironkineen kaikkineen, minä tarjosin hänelle
kahvia ja näytin kyökin, sitten hän läksi matkoihinsa hankkimaan
ruokavaroja. Heti hänen mentyään istuuduin salin pöydän ääreen,
edessäni arkki paperia ja sen vieressä kymmenen kymmenenkruunun
seteliä, joiden täytyi riittää varustuksiini kesäkaudeksi. Pian
oli luetteloni tarpeistani tullut niin pitkäksi, että Kustaa Vaasa
kymmenkruunusissa näytti vapisevan harmista, aivan kuin hänet
olisi pantu tekemään kahden miehen työ. Nyt täytyi siis pyyhkiä
pois, ja ensimmäinen, joka meni, oli kävelypuku. Tuntuu vaikealta
kun pitää kulkea tiukassa hameessa, mutta annahan olla, jospa
sentään saisin riittämään uuteen hameeseen ainakin. Sivuutan sen
sijaan jonkun puseron. Kun siten olin pyyhkinyt pitkin matkaa ja
supistanut joka erää, pääsin kaikkiaan 122 kruunuun. -- Uudelleen,
ajattelin ujostelematta, niin täynnä intoa ja hyvää tahtoa, etten
huokaisemallakaan osoittanut mahdolliseksi saada vähän enemmän rahaa
Erikiltä. Samassa soi ovikello, ja kun aukaisin, seisoivat siinä Märtta
ja Gertrud, loistavan iloisina. He olivat juuri saaneet päähänsä
pukeutua samanlaisiin pieniin vuoristolaislakkeihin, jotka olivat
tulleet muodinmukaisiksi sodan johdosta, ja syöksähtivät nyt luokseni
näyttämään kuinka ne heille sopivat.

-- Saammeko lainata niskapeilin! Ja niin he katosivat makuukamariin.
Minä pistin kiireesti luetteloraukkani piiloon ja astuin pari askelta
seuratakseni heitä, mutta jäin seisomaan keskelle lattiaa. Aina valpas
kateus oli iskenyt hampaansa siveään sydämeeni ja riippui siinä kiinni,
vaikka kuinkakin koetin ravistaa sitä tiehensä.

-- Kam, mihinkä sinä jäit? huusi Gertrud.

Samassa tuli Matilda ja minä aloin purkaa tavaroita hänen
toriverkostaan.

-- Sianlihaa, jaha, ja sitten ruskeita papuja.

-- Sanoivat sen olevan Palmstiernan sianlihaa, selitti Matilda, ja
silloin ostin sitä. Liha on kallistunut kauheasti, ja nyt, tietääkö
rouva, minun hauskalta teurastajaltani on leikattu käsivarsi paljon
kyynärpään yläpuolelta.

Tuijotin luultavasti hölmistyneenä häneen, ja silloin hän selitti:
niin nähkääs, siinä oli verenmyrkytys. Ja mitä ruskeihin papuihin
tulee, niin tahdon vain sanoa rouvalle, että niitä oikein jonotettiin
puodissa, ne on salaa kuljetettu Hollannista; mutta minä tyrkkäsin
rouvat tieltäni, niin että sain kun vielä oli jäljellä.

Ruskean pavunkin ympärille, ajattelin, voi siis, jos se on kyllin
harvinainen, ihmissydämen halu kerääntyä. Siinä oli opetus, joka
rohkaisi minua, en tiedä miksi. Otin salaa yhden pavun ja panin sen
pukupöydälleni. Matilda ei estellyt keittämästä kahvia tytöille, mutta
minä luin hänen silmistään: heti kun minä tulen, kokoavat he väkeä
luokseen.

Tytöt olivat vielä peilailemassa, heillä oli uudet kävelypuvut
tavattoman lyhyine ja leveine hameineen, mutta vaikka Märtta oli
hienompi, niin oli Gertrud nuorempi ja sievempi.

-- Tyttö kullat, sanoin minä noin rouvamaisen ystävällisesti, ei kukaan
ole kirjoittanut minulle mitään korttia pääsiäisenä, istukaa nyt ja
kertokaa kaikki seikkaperäisesti.

He katsahtivat toisiinsa nopeasti, Märtta otti laukustaan pienen
paketin ja ojensi sen minulle.

-- Sinun ei pitäisi saada mitään, kun olet alentunut laittamaan
makuuhuoneen, hän sanoi, mutta oikeastaan sinä tarvitset tämän sitä
paremmin. Paketissa oli pieni yömyssy heleänvärisine nauhoineen. --
Pane se päähäsi. Minä tein niin, ja sanottiin sen sopivan minulle hyvin.

-- Kuinka Erik ilostuukaan, sanoi Märtta ja koetti saada minut
katsahtamaan itseensä.

Mutta minä en hellittänyt. -- Kummalla teistä on ollut hauskin? kysyin.

-- Molemmilla!

-- Mutta eikö ollut hiljaista isoäitisi luona maalla? Kun Märtta
huomasi, että hänen oli mahdoton päästä karkuun, kertoi hän
pääsiäisvietostaan pienen kuvauksen täynnään hullunkurisia seikkoja.
Minä kuuntelin ja ajattelin, että juuri tuolla käsittämättömän
luonnollisella äänellä tarjotaan 2,000 kruunua tuntemattomasta
Rembrandtista...

-- Isoäiti oli muuten niin pahoillaan, sanoi Märtta, Jeanne serkun
takia, te tiedätte, hänen, joka on saanut aikaan sen suuren
häväistysjutun. Ajatelkaahan, tytöt, ei ollut _ainoatakaan_ suvussa,
joka ei ollut vakuutettu siitä, että hän jumaloi miestään, mutta
muutoin pidimme häntä moitteettomuuden esikuvana. Eikö teidänkin
mielestänne hänellä olisi pitänyt olla niin paljon kunniantuntoa, niin
kauan kuin isoäiti raukka eli, että hän olisi edelleenkin vetänyt
meitä nenästä, kun hän oli täysin menestyksellisesti tehnyt niin jo
kokonaisen vuoden?

-- Eikö hän edelleen voinut jumaloida miestään?

-- Niin, siten voit _sinä_ sanoa, vastasi Märtta, mutta Jeanne on
Tukholman halutuin nainen.

Tuo halveksuva puhetapa henkilöltä, jolta olin tottunut kuulemaan
kiitosta, loukkasi minua.

-- Ooh, sanoin minä, sitten on hän varmaan se, josta Kaarlen on tapana
puhua niin ihastunein sanoin. Ei kai hän ollut sattumoisin Finsessä
pääsiäisenä?

Tämä oli häijysti sanottu, mutta minkäpä sille mahtoi sellainen raukka,
jonka aina täytyy olla kuin enkeli miestään kohtaan eikä kuitenkaan
ole muuta kuin ihminen? Näin tytöistä, että he heti huomasivat minun
tietävän kaiken. Jos olin hetkeäkään epäillyt, ettei anoppini palvelija
tietäisi asiaa tarkoin, yllättäessään minut kertomalla neitien
todellisista matkasuunnitelmista, niin en tehnyt sitä enää. Gertrud
hämmentyi kokonaan, mutta Märtta, jolle hänen ylhäinen kasvatuksensa
oli opettanut itsensä hillitsemistä, ei muuttanut ilmettäkään.

-- Finsessä? sanoi hän, ei suinkaan. Olimme siellä yhdessä kerran,
siitä on nyt jo monta vuotta.

Tiedän, ettei ainoakaan kasvojeni lihas liikahtanut, mutta nähtävästi
oli pieni hymyily pujahtanut niille ja asettunut huulilleni, sillä
Märtta nousi heti.

-- Täytyykö sinun lähteä? sanoin. Gertrud ainakin voi jäädä, ja niin
hän tekikin.

-- Gertrud! huusi Märtta eteisestä, auta kaulukseni paikoilleen! Mutta
Märttalla ei ollutkaan kaulusta.

-- Mikä Märttaa vaivasi? kysyin, kun Gertrud palasi.

-- Hän oli kiukuissaan.

-- Miksi sitten? kysyin.

-- Kam! Hän väittää -- --. _Kuinka_ olet saanut tietää sen?

-- Se on yhdentekevää, sanoin, mutta ovatko nyt sellaiset seikkailut
kaiken niihin pannun vaivan arvoisia? Kun valehtelee, niin silloin
todellakin ansaitsee huvinsa otsansa hiessä.

-- Se tapahtui Märtan vuoksi, sanoi Gertrud. Hän oli saanut päähänsä
ottaa Kaarle mukaansa -- ymmärräthän, Kaarle rakastaa häntä ja hänen
tulee niin sääli -- ja silloin arvelin minä, että oli niin hyvä
tilaisuus matkustaa Åreen, jossa minulla oli tuttavia. Olin aina
aikonut kertoa asian äidille, mutta en saanut Märtan vuoksi. Pahinta
on se, että on olemassa kolme poikaa, joista kukin luulee, että minä
matkustin hänen tähtensä. Sano, Kam, eihän sinun tarvitse juoruta
Erikille? Jos asia tulee sillä tavoin äidin tietoon, näyttää kaikki
pahemmalta kuin onkaan. Märtta luulee, että Kaarlen rakkaus häneen
suojelee tätä, luuletko sinä niin?

-- Ei suojele tekemästä vekseleitä joka tapauksessa.

-- Niin, vekselit. Sinä et kerta kaikkiaan saa sanoa mitään, sillä
silloin syntyy hälinää, ja sitten muuttaa Märtta, ja hän maksaa 150
kuukaudessa. Äiti joutuisi oikein pulaan.

-- Sen näkökohdan minä käsitän, vastasin. Mutta entä sinä itse,
Gertrud? Kuinka sinun laitasi on noiden kolmen kanssa, jotka luulevat,
että matkustit Åreen heidän tähtensä?

-- Niin, jospa itsekin tietäisin, sanoi Gertrud. On hirveä työ pitää
heitä hajallaan.

Nauroin hänen onnettomuudelleen, ja tavallisen inhimillisen näköhäiriön
vaikutuksesta oma asemani tuntui minusta heti paljon edullisemmalta.

-- On sangen ihanaa, sanoin, kun on päässyt kaikesta jännityksestä ja
puuhasta ja päättänyt kenen kanssa viettää elämänsä.

-- Mitäpä, jos menisin naimisiin jonkun kanssa heistä! sanoi Gertrud ja
rypisti otsaansa, niin että pääsisin vähän rauhaan.

-- Oletko ehkä rakastunut johonkin heistä, sillä se helpottaisi
valintaasi.

-- En, en luullakseni, mutta he ovat hirveän sieviä. En luule voivani
rakastaa, mutta se kai on samantekevää. Eikö sinun mielestäsi ollut
vaikeata mennä Erikille?

-- Oi, ei!

-- Etkö pyytänyt ajatusaikaa?

-- Kyllä, mutta minä en ajatellut.

-- Olitko varma, että Erik oli oikea?

-- Kyllä, aivan varma. Olinhan rakastunut.

-- Huomaan, että minun on paras odottaa ja jatkaa miesrettelöitäni
toistaiseksi, sanoi Gertrud alistuvasti.

Ehdotin kainosti, että hänen kenties pitäisi lukea ja suorittaa
tutkinto.

-- Hehän ovat kaikki korkeakoulussa, vastasi hän sen näköisenä kuin
tämä ratkaisisi asian. Mutta sano minulle, Kam, eräs asia, jota olen
usein miettinyt, miltä tuntuu olla sanomattoman onnellinen?

Minä punehduin. Sanomattoman onnellinen, ne olivat niin suuria sanoja
minuun sovitettuina.

-- Selviäähän jo itse sanontatavasta, ettei sitä voi sanoa,
pelastauduin. Muuten ymmärrät kai, ettei kukaan ihminen ole aivan
huolia vailla.

-- Kun on mennyt naimisiin sen kanssa, jota rakastaa!

-- Silläkin on puolensa, mutta sitä et sinä voi käsittää.

-- Kenties joutuu ojasta allikkoon, sanoi Gertrud ja nauroi. Mutta
Erikhän näyttää niin onnelliselta.

-- Niinkö luulet? kysyin innokkaasti.

-- Niinpä kyllä, vastasi Gertrud hiukan ihmetellen.

Heti sen jälkeen tuli Erik, ja nähtyämme hänet puhkesimme kumpikin
nauruun, sillä hän näytti todellakin kaikkea muuta kuin onnelliselta.
Hän suuteli minua raivostuneen näköisenä ja nyökkäsi Gertrudille.

-- Onko piika tullut?

Kun raakana kuoritut perunat tuotiin pöytään, alkoi hän murista, että
olin unhottanut sanoa palvelijalle, että meillä kansantaloudellisista
syistä tarjotaan perunat kuorimattomina.

-- Matilda sanoo, ettei siitä ole mitään etua, sillä silloin viitsivät
ihmiset kuoria vain yhden ja syövät sitä enemmän lihaa sen sijaan.

Ruotsalainen kansantaloustieteilijänä!

Ruoka oli kuitenkin hyvää, ja Erikin katse kirkastui sen verran, että
uskalsin kysyä, miksi hän oli raivoissaan.

Niin, hän oli saanut kelvottoman vahtimestarin pankkiin, mutta kuinka
voivat vastuuntuntoiset ihmiset valita vahtimestarin noin vain
umpimähkään. Sadasta hakijasta oli kenties yksi kelvollinen, ja oli
valittava juuri se.

-- Sehän on melkein yhtä tärkeää kuin puolison valitseminen, sanoi
Gertrud.

-- Paljon tärkeämpää! puhisi Erik niin vihaisesti, että aloimme nauraa.
Luuletko, ettei vahtimestareita ole useamman värisiä kuin rouvia?

-- Mutta mistä johtuu oikeastaan, kysyin minä kahvia juotaessa, että
Märtta asuu teillä täällä Tukholmassa, kun hänellä on niin monta
ylhäistä sukulaista?

-- Ooh, sanoi Gertrud hiukan loukkaantuneena, hän viihtyy meillä, hän
ei pidä niin paljon ylhäisön elämästä. Hän on varsin syvällinen, hänen
mielestään on hirveätä olla ylhäisaatelinen.

Erik alkoi nauraa.

-- Luullakseni hän voi sen kestää, sanoi hän.

-- Sinulla on kyllä ollut toisenlainen käsitys Märtasta ennen, huudahti
Gertrud.

-- Kyllä, mutta siitä on jo viisitoista vuotta.

-- Silloin sinä olit kahdeksantoista vuotias, sanoin minä hiljaa.



9. Kuorma ja ies.


                                                   Toukokuun 10 p:nä.

Tänään hakiessani muuatta laskua kirjoitussalkustani, löysin sattumalta
aloitetun kirjeen, joka oli päivätty toukokuun 1 päivänä. Otin sen
hajamielisenä käteeni, luin ja ihmettelin kuka sen oli kirjoittanut.
Käsiala oli kyllä minun, mutta minun oli mahdoton muistaa ajatelleeni
noita ajatuksia ja jaksaneeni olla niin rikkiviisas, että todellakin
olin kirjoittanut sivulliselle: olen tavattoman utelias saadakseni
kuulla häistäsi...

Ah...

Minusta tuntuu kuin olisi vuosia kulunut siitä.

Oli aika, jolloin pahimpana kaikista pidin hammaslääkärille menoa. Nyt
tiedän hiukan enemmän...

Olimme kolme vuotta odotettuamme vihdoinkin saaneet kodin, olimme juuri
päässeet rauhaan. Silloin Erikiä iski arimpaan kohtaan aivan kuin paha
ja taitava käsi. Ja hänen kauttansa minua.

Sinä päivänä, jolloin tämä tapahtui, myöhästyi hän vasten tapaansa
päivälliseltä. Mutta minä en ollut levoton, olimme edellisenä iltana
puhuneet paljon siitä, että mahdollisesti rakentaisimme pienen oman
kodin erääseen uuteen, virkamiehille aijottuun huvilakaupunkiin, ja
minä ajattelin: Erik on varmaan niin innoissaan, että hän saattaa
toveriaan, joka jo on rakentanut, kotimatkalla keskustellakseen asiasta.

Viimein menin parvekkeelle, ja sieltä näin hänen tulevan. Jotakin oli
tapahtunut, sen huomasi heti, joku onnettomuus, mutta mikä?

Jo portaiden puolivälissä olin häntä vastassa ja kysyin: -- Mitä on
tapahtunut? Hän ei vastannut. Vielä sittenkin, kun oli tullut sisään,
riisunut takkinsa ja istuutunut tuolille, oli hän vaiti.

Matilda, tuoden juuri ruokaa, kääntyi salamannopean vaiston ohjaamana,
ennenkuin Erik huomasi hänet ja ruuan. Olimme kahdenkesken suljettujen
ovien takana.

-- Erik, pyysin minä, sano se minulle! Olenhan sinun ystäväsi, joka
pidän sinun puoltasi kaikissa vaiheissa ja aina rakastan sinua ja
uskon, että sinä teet oikein.

Hän katsahti minuun.

-- En minä ole varastanut, jos sinä valmistaudut pitämään puoltani
siinä asiassa, sanoi hän.

Ah, hän olisi voinut olla ystävällisempi -- -- tunsin iskun rinnassani,
mutta nyt ei ollut kysymys minusta.

-- Mutta minulta on varastettu, hän lisäsi. Tunsin suurta helpotusta.

-- Jumalan kiitos, ettei mitään pahempaa ole tapahtunut, sanoin.

-- Jumalan kiitos, hän matki katkerasti, kysymyksessä on 17,000 kruunua.

-- Niin, mutta niin paljonhan ei sinulla ole!

-- Ei, ja se juuri onkin pahinta.

-- Ovatko ne pankin?

Hän nyökkäsi. Pitkän aikaa istui hän aivan liikkumatta, kasvot käsien
peitossa.

Koetin päästä selville siitä mitä oli tapahtunut. Seitsemäntoista
tuhatta voisi näyttää monen mielestä varsin pieneltä erältä, mutta ne
merkitsivät meille, joilla ei tosin mitään ollut, mutta emme olleet
kenellekään mitään velkaakaan, laahustamista velkataakan painamina
parhaimmat elinvuotemme, varjoa tulevaisuuteemme nähden, aherrusta
ja huolta. Tiesin kuinka Erik vihasi velkoja, kuinka hänellä oli
ollut kunnianhimona aina tulla omillaan toimeen, aina tehdä selvä
puolestansa, kuinka hän ennemmin kärsi puutetta aina mahdottomiin, jos
niiksi tuli, ennenkuin turvasi muihin. Yhteiskunnalla on sittenkin
kylliksi loisia laahattavana mukanaan, oli hänen tapansa sanoa. Hän
ei tahtonut kernaasti myöntää, että voi velkaantua syyttäänkin.
Laiskureita ja lurjuksia ne ovat useimmat, sanoi hän itsepintaisesti.
Äkkiä sanoi Erik päätään kohottamatta: -- Minut on väliaikaisesti
erotettu.

-- Kuinka halpamaista, sanoin minä ja olin topakan näköinen, mutta nuo
sanat täyttivät minut kauhulla.

-- Ei se ole halpamaista, sanoi Erik koettaen hymyillä. Minä menin
suurushuoneeseen ja jätin setelit esille.

-- Mutta, herra Jumala, Erik, eihän ihmisillä ole tapana varastaa, ja
olihan muita, jotka voivat pitää vaaria pankissa.

-- Vastuu oli minun!

Käsitin, ettei maksanut vaivaa väittää vastaan siinä kohdin.

-- Mutta varas voidaan saada kiinni, sanoin. Epäilläänkö ketään
pankissa?

-- Ei tiedetä mitään. Mutta jos jätät minut rauhaan, Kam, niin koetan
palauttaa muistiini koko viikon ja kaikki näkemäni ihmiset.

Vastasin, että hän saisi olla rauhassa, mutta ensin täytyi hänen
syödä päivällistä. Ei sen vuoksi tietystikään, että se maistuisi,
mutta siksi, että aivot tarvitsivat polttoainetta toimiakseen. Tuskin
oli Matilda verrattoman hienotunteisesti tarjoillut liemiruo'an, kun
puhelin soi.

Erik ja minä nousimme samalla kertaa, lujasti päättäneinä ennättää
ennen toistaan, mutta Matilda oli meitä nopeampi.

-- Herrasväki on syömässä, kuulimme hänen sanovan, olkaa hyvä ja
soittakaa vähän myöhemmin.

-- Se oli ruustinna, sanoi hän.

-- Nyt on Aftonbladetin iltapainos tullut, sanoi Erik inhoa ilmaisevin
elein. Tahtoisiko Matilda ostaa iltalehdet?

Matilda viipyi. Erik kävi kärsimättömäksi ja tahtoi lähteä itse kesken
päivällisen. Silloin Matilda palasi.

-- Minun täytyi haukkua puotirouva pahanpäiväiseksi, sanoi hän silmät
säkenöiden.

-- Vai niin, ne alkavat jo, sanoi Erik huoaten. On parasta, että
Matilda haukkuu muiden mukana, se on yksinkertaisinta.

-- Ei minun tapanani ole käyttäytyä sillä lailla, vastasi Matilda
arvokkaasti.

Mutta Erik meni makuukamariin sanomalehtineen ja väänsi oven lukkoon.

Siinä me olimme silavapannukakkuinemme.

Otin palasen, koetin syödä, ja ääneeni kirkaisten puhkesin itkuun.

Ilman puhelinta olisin kyllä vaipunut kyyneliin. Mutta alituinen
soittaminen pakotti minut hillitsemään itseni. Matilda oli erinomainen
kahlekoira, mutta tässä täytyi keskustella. Elleivät ihmiset saaneet
purkaa mieltään puhelimessa, niin heidän päähänsä saattoi pistää tulla
henkilökohtaisesti. Sanoin Matildalle: täällä ei oteta vastaan ketään,
paitsi pankista tai poliisilaitoksesta tulevia.

-- Tänne ei pääsekään kukaan muu, vastasi hän. Mutta tahtooko rouva
sanoa minulle mistä on kysymys.

Tein niin, ja hän alkoi lohduttaa minua. Hän kertoi juttuja kiinni
saaduista varkaista, niin, sellaisista, jotka olivat katuneet, ja
varastettu tavara oli saatu takaisin.

-- Ei kukaan ole tuntenut niin paljon roistoja kuin minä, niitä on
lukuisimmin minun kotipaikallani.

Olin niin halukas ottamaan vastaan lohdutusta, että melkein annoin
tuudittaa itseni rauhalliseksi, äkkiä seisoi Erik ovella, uusi tarmon
ilme kasvoillaan.

-- Nyt alkaa selvitä muistissani, sanoi hän, muistan erään olennon,
jonka olen nähnyt pankissa pari päivää perätysten, ja jokin sanoo
minulle, että juuri hän on syyllinen. Anna minulle päivällistä, niin
lähden poliisikamariin.

Sen jälkeen on neljä päivää kulunut kuulusteluineen, haastatteluineen,
etsintöineen ja kaikenlaisine hälinöineen.

Erikin "olento", johon epäluulot kohdistuivat, koska tuntomerkit
sopivat erääseen kansainväliseen murtovarkaaseen, on kokonaan
kadoksissa. Ei tiedetä onko hän jollakin salaperäisellä tavalla
selviytynyt rajan yli tai ei. Nythän on roistoilla ja roskaväellä
tavallaan kultaiset ajat. Ne uivat pinnalle, ovat liian lukuisia ja
julkeita, jotta oikeus voisi saada ne pysymään aisoissa.

Olemme alkaneet päästä suhteellisesti jonkun verran rauhaan nyt.
Tukholmalaisten mielenkiinto ei enää koske Erikiä ja hänen varastettuja
rahojaan. Salapoliiseilla on joka päivä yhtä vähän esiin tuotavaa.

Vaikka pankin hallitus ei vielä olekaan lausunut mielipidettään,
pidetään Erikiä ilman muuta korvausvelvollisena. Hänen äitinsä ja
sisarensa panevat sitä vastaan, mutta niin en tee minä. He voisivat
olla oikeassa, jos olisi kysymyksessä joku muu kuin Erik, tuo
tunnontarkka ihminen.

-- Pahimpaan asemaan joudut sinä, Kamilla, sanovat he.

Jospa asian laita olisikin niin hyvin, ajattelen minä.

Seitsemäntoista tuhatta! Se on aivan kuin alkaisi maksaa huvilaa
saamatta asua siinä. Me olemme jo asettaneet menoarviomme vieläkin
vaatimattomammalle pohjalle kuin ennen. Päästyämme Matildaan ehdotin
minä, että hänet pantaisiin pois.

-- Kuinka pitkästä ajasta te olette sopineet?

-- Puolesta vuodesta aluksi.

-- Sitten hän saa jäädä niin kauaksi.

Tämän keskustelun jälkeen panin heti sanomalehteen ilmoituksen
piano-oppilaista, mutta en maininnut siitä Erikille.

Ensi pelästyksen mentyä ohi on rohkeuteni taas palannut. Kuten sanon
Erikille: voimmehan tehdä työtä, me voimme, jos saamme pysyä terveinä,
maksaa kaikki viimeiseen äyriin. Tunnen olevani vireä ja toivorikas.
Olin ennen, sen käsitän nyt, huomaamattani saanut tavan tarkoin laskea
mitä annoin Erikille ja verrata sitä siihen, mitä sain takaisin. Nyt
heitän sikseen tuon tuhman kirjanpidon. Tunnen taas häntä kohtaan
tuota vanhaa rajatonta hellyyttä, palvelemisen halua. En pyydä mitään
palkkaa, mutta jos tämän onnettomuuden kautta kuitenkin syntyisi se
yhteenkuuluvaisuus, jota olen kaivannut, ja minä kävisin hänelle
välttämättömäksi, niin ei se olisi tapahtunut turhaan.

Kun on saanut kuorman kannettavakseen, täytyy tehdä itselleen ies,
millä sitä kantaisi, jottei menehtyisi sen painosta!



10. Kieltäymys-säästölaatikko.


                                              Toukokuun 24 p:nä.

Eräänä päivänä pyhien edellä olin hajamielinen ja mietin, mihinkä
matkalaukkuun pakkaisin tavaramme kauan aijottua Mariefredin matkaa
varten. Silloin havaitsin äkkiä, minkälainen pöllöpää olinkaan, eihän
tietystikään tullut mitään pääsiäismatkasta. Nyt sain ensi kerran
käytännössä toteuttaa päätöksiäni. Kun olin etukäteen omasta ja
muiden puolesta järkkymättömästi päättänyt, niin ei nyt ollut muuta
tehtävää kuin panna päätös toimeen todella. Menin suoraapäätä lähimpään
postikonttoriin ja kirjoitin kirjekortin, peruuttaen huonetilauksen,
sekä panin sen kirjelaatikkoon kaikkine toiveineni saada viettää
rauhallinen maalaishelluntai Erikin kanssa kahden.

Päivällisaikana, kun olimme istuneet kauan ääneti, jota niin
inhoan, sanoin Erikille: -- Olen pannut kymmenen kruunua
kieltäymys-säästölaatikkoomme. Mariefredin matka olisi tietysti
maksanut enemmän, mutta --

-- Pitääkö minun kuulla joka kerta, kun menetämme jotakin minun
huolimattomuuteni takia, huudahti Erik kiusaantuneena ja työnsi
riisivanukkaan luotaan. Tulevaisuus näyttää, hitto vieköön, helvetiltä.
Muutoin niin ei sinun tarvitse toimia minun selkäni takana. Sahlgren
tuli luokseni tänään ja näytti ilmoitusta pianotunneista ja kysyi
olitko se sinä ja arveli, ettei minun pitäisi sallia sinun näännyttää
itseäsi työllä. Kuka riivattu on sinulta sitä pyytänyt? Niin, itke
nyt lisäksi, niin tulee vieläkin hauskempaa! Miksi tahdoitkin niin
itsepintaisesti mennä naimisiin miehen kanssa, jolla on niin huono
onni? Ajattelehan mitenkä kävi minun haarakonttorini? Sillä tavoin
jatkuu tietysti koko ikäni. Ehkä pankki panee minut vararikkoon, kuka
sen tietää? Sitten otetaan kotimme, mitä aijot silloin tehdä? On
parasta, että matkustat takaisin Göteporiin.

Minun oli todellakin tullut kyyneleet silmiini, mutta kun hän alkoi
puhua niin katkerasti, silloin lakkasin itkemästä, aloin pelätä; tuo
vääryys itseään kohtaan ei ollenkaan ollut hänen tapaistaan. Hän, joka
aina on ollut jäykkä kuin tärkkikaulus, reipas, levollinen, varma
kunnostaan, tulevaisuudestaan.

-- Älä puhu mitään tuhmuuksia, ole hyvä, sanoin kiivaasti. Tämä on
tapahtunut sen vuoksi, jotta oikein saat näyttää mihinkä kelpaat. Sinä
olet tietysti yhtä tarmokas kuin aina olet ollut, vaikka sinua onkin
kohdannut onnettomuus.

-- Mistä sinä oikeastaan tiedät kuinka tarmokas minä olen ollut?

-- No, mutta Erik!

Hän katsahti sivumennen minuun olkansa takaa.

-- Häijy ja ilkeä sinua kohtaan olen myöskin, hän sanoi, mutta tahdon
huomauttaa sinulle, etten kärsi itseänikään.

-- Jos olisit vähän ystävällisempi minua kohtaan, en voinut olla
sanomatta, jos tahtoisit puhella kanssani, kun olet pahoillasi,
ja sallia minun lohduttavan itseäsi, niin en välittäisi vähääkään
köyhyydestämme.

-- Älä ole niin vaatimaton, sanoi hän kärsimättömästi, sinä teet minut
hulluksi. Myönnä sen sijaan, että sinun mielestäsi on sangen ikävää
istua virasta erotetun miehen kanssa kaupungissa koko helluntai.

-- Ei suinkaan, vastasin innokkaasti. Minä oikein nautin ajatellessani
sitä kymmentä kruunua, minkä säästämme. Aijon keskittää kaikki
huvintunteeni sairaalloiseen karuuteen, Erik. Sillä tavoin täyttyy
olemassaoloni nautinnoilla.

Hän heittäytyi sohvaan.

-- Voiko se korvata kaiken mistä olet iloinnut?

-- Ostan itselleni pari suurta nippua koivunlehtiä ja leikin
helluntaita niiden varjossa. Ja sitäpaitsi minusta on hauskaa, että
olen saanut iloita, lopetin turmiollisessa innossani tehdäkseni
parhaani.

Erik syöksyi ylös sohvasta.

-- Säästä urhoollisuuttasi, sen neuvon annan sinulle, sanoi hän
pilkallisesti. Minä menen ulos ja viivyn jotenkin myöhäiseen.

Ja hän viipyi myöhäiseen. Niin myöhäiseen, että hänen tullessaan olin
jo lakannut itkemästä.

Seuraava päivä oli helluntaiaatto. Heräsin alakuloisena ja tylsänä,
ja minusta tuntui, että tahtoessani asettaa ikeen hartioilleni,
kantaakseni päivän huolet, se olikin palasina, enkä tietänyt miten
menettelisin nostaakseni kuormaa. Poissa oli kaikki ilo tehdä parhaani,
kaikki halu ja into tehdä mitä voin Erikin hyväksi. Olinhan toivonut,
että tämä yhteinen huoli veisi meidät lähemmäksi toisiamme. Mutta
olinko katsellut asiaa väärältä kannalta tai miten sen laita oli,
tuntui kuin olisi tuo toivo pettänyt.

Olin saanut pari vastausta ilmoitukseeni ja minun piti nyt vuorostani
vastata niihin, mutta en viitsinyt. Eikä mitään koivunlehtiä ostettu.

Meidät oli kutsuttu anoppini luo illaksi, ja kun olin valmis, menin
Erikin luokse: -- Tuletko mukaani? Erik loi minuun tutkivan katseen.

-- Näyttää siltä, että olet tillitellyt, sanoi hän.

-- Jospa anoppimuori vain tahtoisi olla puhumatta asiasta, rukoilin
sydämessäni matkalla sinne. Mutta se oli turhaa.

-- Ettekö ole löytäneet häntä? alkoi hän heti. Ajatelkaahan, että
jonkun lapsistani piti joutua sellaiseen pulaan. Mutta eihän poliisi
kelpaakaan mihinkään.

Erik meni heti entiseen huoneeseensa ja sulki oven.

-- Koetat kai sinä rohkaista poika parkaa, Kamilla, sanoi anoppi
minulle. Ja ajattelet kai, että hän on aivan syytön, niin ettet
moiti häntä mistään. Kesken kaiken, Ruut kirjoitti tänään, hän on
Marbyholmassa ja hoitaa vanhaa Hårdh'in vapaaherratarta, tiesitkö
siitä, ja kysyi voisiko sinulla olla mitään hyötyä kolmen sadan kruunun
lainasta? Sillä silloin hän heti lähettäisi ne sinulle.

Samassa tuli Gertrud sisään ja syleili minua ja valitti onnettomuuttani.

-- Voinko tehdä mitään hyväksesi? hän kysyi.

-- Kyllä, sanoin, jos tahtoisit hankkia minulle piano-oppilaita. Ja sen
hän lupasi, mutta on sitten unhottanut koko asian.

Eikä se muuten olekaan niin ihmeellistä. Hänellä on niin paljon
tärkeitä asioita hoidettavana omasta puolestaan. Hän veti minut
huoneeseensa ja uskoi minulle, että nyt, kun lukukausi läheni loppuaan,
nuo kolme korkeakoululaista tahtovat selkoa siitä, mitä hän oikeastaan
tarkoittaa. Ei mitään häilyvää puolueettomuutta enää, nyt on valittava.
Nyt on tosiaankin kaikki niin sekaisin kun saattaakin, niin kauan hän
on valehdellut ja torjunut luotaan ja siirtänyt tuonnemmaksi.

-- Toisinaan luulen, että olisi parasta jättää heidät kaikki kolme,
sanoi hän. Mutta sitten minusta tuntuu, että sekin olisi tuhmaa, ja
niin sanoo Märttakin.

-- Tietävätkö he toisistaan? kysyin.

-- Totta kai.

-- No, mitä he sitten asiasta arvelevat?

-- Mitäkö? Eihän miehissä ole mitään ylpeyttä. He nielevät mitä
tahansa, kun vain viittaa pikkusormellaan, saa heidät mihin tahansa.

-- Kylläpä sinä puhut!

-- Niin. Salaisuus on vain siinä, että pitää antaa heidän tuntea,
että heidät voi joko ottaa tai jättää. He ovat oikeastaan hyvin
yksinkertaisia.

Ja hän nosti nenänsä pystyyn.

Kysyin minkä vastauksen hän heille antaisi.

Hän vastasi, että sitä juuri hän oli aikonut kysyä minulta. Ja hän
kertoi, että Märtta koetti kovin taivuttaa häntä ottamaan jonkun.

-- Onko heissä sitten joku, josta pidät enemmän?

-- Ei, mutta muuan heistä on professori.

Kysyin missä Kaarle ja Märtta olivat helluntai-iltana, ja Gertrud
vastasi vähän hämillään, että Kaarle varmaankin tulisi kotiin. Niin
hän tekikin. Luullakseni hän oli nauttinut jonkun verran väkijuomia,
sillä hän puhui niin, että saattoi hyvin huomata, mitä hänessä oli.
Eikä sitä ollutkaan vähän. Kuka olisi voinut aavistaa, että hänellä
oli niin paljon mielipiteitä. Erik tuli huoneeseen, ja me istuimme
kaikki jotenkin hiljaa sekä kuuntelimme, miten maata ja valtakuntaa
olisi hoidettava, ja kuinka kehnoa oli, että säilytimme rauhaa. Mutta
sen verran hän tiesi parhaitten lähteiden mukaan, ettei sitä kestäisi
kauan. Hänen äitinsä alkoi heti käydä levottomaksi, ja mitä enemmän me
naiset aloimme pelätä sitä rohkeammaksi hän tuli. Hän nautti kertomalla
pöyristyttäviä juttuja sodasta, ja kun me päivittelimme, kohautti hän
olkapäitään ja sanoi: -- Niin, minkäpä sille mahtaa, sota on sotaa,
vahvin tekee mitä tahtoo, ja hän on oikeassa. Tahi: itsekkyys vain
on tervettä, ei tule auttaa toisia, sortukoot ne, jotka eivät tule
toimeen. Kukin selvittää omat asiansa.

-- Paitsi sinä, sanoi Erik kaikkein kuivimmalla äänellään.

-- Sinulla kai on enemmän velkoja kuin minulla, sanoi Kaarle
loukkaantuneena.

-- _Omista_ veloistani vastaan itse.

Kaarle toi myös terveisiä Erikille Märtalta. Tämä esitti, että
hän alkaisi havitella ja antoi hänelle neuvoja Grängesbergin ja
Kaasuakkumulaattorin osakkeista ja vähän kustakin.

-- Vie sinä terveisiä Märtalle, sanoi Erik, kahdesta asiasta.
Ensiksikin, että tuon kaiken minä tiedän paremmin kuin hän. Toiseksi,
että minä olen niitä työtä tekeviä ihmisiä, jotka hankkivat
havittelu-arvoja, ja sellaisena aijon pysyä. Oletko valmis, Kam, niin
mennään kotiin.

Olin puolestani liiankin iloissani päästessäni lähtemään.
Kaarlen jutut, hänen sodan uhkansa, olivat pelästyttäneet minut
puolikuolleeksi. Tuntui kuin eteeni olisi noussut usvaa, ja sen
pienoisen piirin asemasta, jossa olin liikkunut, näin nyt suunnattomia
avaruuksia. Tuntui kuin vastaani vyöryisi suitsuvia veripilviä.
Hampaani kalisivat ja minä hiivin vaistomaisesti Erikin turviin, mutta:
-- Älä läntystele, sanoi hän. Eihän tässä ole mitään vaaraa, ja jos
olisikin, niin ei auttaisi, vaikka pidätkin kiinni takinliepeistäni.



11. Kamilla viskaa kirjallisuuden seinään.


                                           Kesäkuun 1 p:nä.

Odotin kevään tuloa, joka viipyi, odotin alituisesti pääsyä
nykyisyydestä johonkin uuteen ja parempaan.

Kevät tuli, valoisana ja lauhkeana, valkoisine ja ruskeine nuppuineen
puissa ja vihreine kenttineen. Ja nyt odotan yhtä paljon syksyä,
jolloin joka päivä tulee pimeämpää, samoinkuin nyt tulee pimeämpää
sydämessäni, jolloin lehdet putoavat, kuten toiveeni nyt putoavat, ja
jolloin pilvet asettuvat meidän ja sen taivaan välille, joka kuitenkin
on äänetön kuin kirkkotarha.

Mahdollisimman kauan koetin säilyttää jokapäiväistä rytmiä pienessä
maailmassamme, aivankuin ei mitään tavatonta olisi tapahtunut.
Koetin huolehtia elämästä aivankuin syvimmän rauhan aikana. Jossakin
aivojen pohjalla piili tietoisuus kaikesta siitä, mitä maailmassa
tapahtui. Siellä toistuivat, samalla kun puuhailin omissa asioissani,
maailmantapaukset uudelleen. Vältin käymästä tuolla synkällä
näyttämöllä, vain uni vei minut sinne öisin. Mutta patoluukkuna,
jonka pidin suljettuna painostusta vastaan, oli iloinen mieleni, ja
kun se horjui vyöryivät aallot sisään. Nyt kohoaa pinnalle se, mitä
oli aivojen pohjalla, ja valtaa ajatukseni. Mitä minä kärsin öisin
tarpeettomasti, kenenkään siitä hyötymättä tai saamatta apua, ei voi
kukaan sanoa. Jospa minulla vain olisi joku ihminen, jonka kanssa
voisin puhua! Mutta Erikiä en tahdo kiusata, hänellä on tarpeeksi
omia huoliaan, ja sitäpaitsi minut vain nolataan. Hän tulee yhä
katkerammaksi ja sulkeutuneemmaksi päivä päivältä, sitäpaitsi näen
hänet hyvin vähän kotona, hän on palannut pankkiin ja työskentelee
iltapäivisin erään ystävänsä luona, jolla on asianajotoimisto.

Mitään muuta seuraa ei minulla juuri ole. Onnettomuudekseni en ole
tukholmalainen, en kuulu tuohon suureen yhteiseen perhekuntaan.
Tuhmana ja typeränä olen syrjässä, kun muut kokoontuvat Fia Jonssonin,
tukkukauppias Olssonin, Naima Vifstrandin tai jonkun muun nykyaikaisen
suuren nimen ympärille. Minulle käy vain kolkommaksi ristiriidassaan
tuo hurja, tavaton raivo, verinen viha, kauhea hajaannus maailmassa,
tila, jolle ei näy mitään muuta loppua, kuka voittaakin, kuin
meidän kaikkien yhteinen tuhomme; eikä ainoastaan _meidän_, vaan
jälkeläistemmekin.

Ajatus, että saisin pieniä lapsia, täyttää minut ei ainoastaan
aavistuksellisella ilolla, vaan myös tuskalla. Jos maailmassa vain
on sortajia ja sorrettuja, niin en tiedä kummaksi tahtoisin niiden
tulevan. Itse, ajatellessani saavani pojan, olen kuvitellut häntä
sankariksi, joka suojelee heikkoja ja pieniä. Usein ajattelen mitä
äidit muualla ajattelevat, ottaessaan vastaan lapsensa -- -- --

Olen kuullut kerrottavan, että Saksassa, jossa valmistaudutaan
monivaimoisuuteen, miettivät oppineet kuinka se voitaisiin
laillistuttaa, koska kaikessa pitää olla järjestys. Kun kerroin sen
Erikille, nauroi hän ilkkuen minulle, mutta minun mielestäni se ei
olisi pahempaa kuin laillistettu murhakaan.

Jo sekin, että tuollainen ajatus voi syntyä, on kuvaavaa sille, mihin
olemme menossa, mikä päämäärämme näyttää olevan. Joudummepa sotaan tai
ei täällä Ruotsissa, uuteen ajanjaksoon olemme kuitenkin astuneet. Me
kasvoimme 20:llä vuosisadalla, me vanhenemme 10:llä.

Tulevaisuuden unelmamme ovat kodittomia.

Sunnuntaina, kun tunsin olevani hyvin tuskissani ja kuljeksin
lakkaamatta ympäri huoneita, sanoi Erik: -- Etkö voi ruveta lukemaan
jotakin? Siten unhotat miettimisen. -- Onhan vanha keino koettaa päästä
kuviteltuun maailmaan, kun todellinen käy liian sietämättömäksi.
Muistin nyt, että Gertrud oli tuonut meille pari kirjaa, joita hän
suositteli hyvin surullisina ja hyvinä. Minä en kylläkään ehdottomasti
luota hänen arvostelukykyynsä, sitten kuin olin kuullut hänen sanovan,
että Marlitt oli hänen ihanteensa, kunnes hän tutustui Hungerford'iin.
Mutta hän oli vakuuttanut, että saisin itkeä, ja viatonta
itkunpirahdusta ei sovi halveksia, kun sen voi saada tähän aikaan, se
helpottaa sydäntä. Tartuin siis ensimmäiseen kirjaan. Mutta ehdittyäni
sen puoliväliin, viskasin sen seinään, vaikka se oli lainattu. Siihen
määrään se minua suututti.

Erik tuli huoneeseen mäiskäyksen kuultuaan, ja hän alkoi nauraa
nähdessään minun istuvan raivoisan näköisenä sohvan nurkassa, kirjan
maatessa nurin lattialla, selkä halki.

-- Miksi teet niin? Sinä, joka olet niin siivo.

-- Kostaakseni sankarille. Ajattelehan, hän _uskaltaa_ selittää, ettei
hän voi tehdä työtä kokonaiseen päivään, kun hän aamulla tapasi naisen,
joka seitsemän vuotta sitten otti toisen ja muuten oli aika vintiö.
Hänen täytyi mennä ravintolaan surkuttelemaan itseään. Hän tarvitsee
mielenrauhaa voidakseen tehdä työtä, väittää hän.

-- Äijä rukka, sanoi Erik, kuinka hän nyt sitten tulee toimeen? Kun ei
koko Europassa ole rauhallista ihmistä.

Erik otti kirjan lattialta.

-- Minä korjaan sen, sanoi hän, siksi kun Gertrud tulee illalla. Mutta
ole ystävällinen ja varo toista.

Niin, tein siten, mutta en sen vuoksi, että pidin sitä hituistakaan
parempana. Saadakseni selville, oliko vika minussa vai tekijässä, otin
omalta kirjahyllyltäni erään kirjan, jonka vuosi sitten luin ilokseni,
niin, liikutettuna. Mutta sekin tuntui minusta nyt naurettavalta, ja
kaikkein naurettavimmalta juuri siitä kohdin, jossa sen piti olla
traagillisin. Siinä liioiteltiin mielestäni ja pidettiin melua tyhjästä.

Illalla kun istuimme oleskeluhuoneessa yhdessä, Gertrud, Erik ja minä,
kysyy ensinmainittu minulta mitä pidin hänen kirjoistaan. Minä sanoin:

-- Eihän sellaisia kirjoja voi enää lukea.

-- Miksikä niin?

-- Siksi, että on kokonainen kuilu meidän ja sen ajan välillä, jolloin
ne kirjoitettiin. Minun mielestäni me elämme toisessa ilmakehässä ja
toimittelemme toisia asioita ja mittaamme ikäänkuin toisilla mitoilla.
Sen vuoksi täytyy meillä olla uudenlaisia kirjoja tai sitten hyvin
vanhoja.

-- Kirjallisuuttako vain mittaat toisilla mitoilla? kysyi Gertrud.
Persoonallisiin kohtaloihisi nähden pysyt kai vanhoissa?

-- En, ennen kaikkea en niihin nähden.

-- Vai niin, sinä väität siten. Ottakaamme esimerkki! Jos Erik lakkaisi
rakastamasta sinua, pitäisitkö sitä pienenä asiana?

-- Kyllä, niin tekisin.

Erik katsahti minuun kummastellen, mutta oli vaiti. Gertrud alkoi
nauraa.

-- En ensinkään tietänyt sinun olevan niin itsepäisen. Sinä sanot mitä
tahansa mieluummin kuin myönnät olevasi väärässä. Vaikka maailman sotaa
kestäisi sata vuotta, niin eihän kenenkään sydän muutu.

-- Siihen riittää paljon vähempi, rakas Gertrud. Erik oli noussut ja
ottanut hyllyltä nidoksen Välskärin kertomuksia.

-- Tahtoisitko Kam, lukea jonkun luvun? sanoi hän. Otamme sen kohdan,
jossa kuvataan kaikkein kamalinta aikaa Kaarle XII hallitessa.
Sellaista ymmärtää.

Tottelin heti, eikä kestänyt kauan ennenkuin kaikki kolme olimme täysin
siirtyneet tuohon vanhaan tuttuun kertomukseen. Minusta tuntui, etten
milloinkaan ennen ollut ymmärtänyt sitä oikein tai voinut käsittää mitä
merkitsee elää, tehdä jokapäiväiset tehtävänsä tietämättä mitä seuraava
päivä tai seuraava kuukausi tuopi mukanaan kullekin itselleen ja koko
maalle. Kun luku oli lopussa kysyin tahtoivatko he kuulla lisää.

-- Ei, Jumalan tähden, sanoi Gertrud silmät kyynelten vallassa. Minä en
kestä kuulla enempää.

-- Kylläpä olet herkkä! sanoi Erik.

-- Tahtoisinpa tietää, kysyin minä, itkitkö Antwerpenin kukistumista
esimerkiksi?

-- Ant... werpenin kukistumista? toisti Gertrud, sitä kirjaa en ole
koskaan lukenut.



12. Kannattaa olla rehellinen.


                                                    Kesäkuun 10 p:nä.

Kun asiaa oikein ajattelen, niin on kaikista, jotka tappiomme on saanut
liikkeelle, Matilda auttanut meitä parhaiten.

-- Kuulkaahan nyt, rouva, sanoi hän eräänä päivänä, nyt kuluu lihaa
paljon vähemmän kuin ensi aikoina minun täällä ollessani, kuinka se on
käsitettävä?

Ja kun en osannut vastata mitään, niin vastasi hän itse: se johtuu
siitä, että herrasväki ei malta syödä, olenhan nähnyt miten vähän
kasööri ottaa. Mutta hänenhän täytyy syödä, jos tahtoo saada voimia
työhönsä.

-- Eikö Matilda luule, että olen sanonut sen hänelle?

-- Kyllä, mutta ei puhuminen auta. Minulla on toinen ehdotus. Tässä
kuljeksimme me kaksi suurta naista eikä meillä ole muuta tehtävää kuin
talouden hoito, sillä tuota pientä poikaa, joka soittaa kolme tuntia
viikossa, en ota lukuun. Mitenkä onkaan, niin tulin ajatelleeksi, että
minulla on erittäin hyvä makkaranteko-ohje. Niin että jos rouva luulee,
voisimme valmistaa vähän makkaraa noin yksityisesti myytäväksi. Rouva
kaipaa enemmän työtä ja herra enemmän ruokaa, ja sittenhän saataisiin
molempia. Kun herra saisi nähdä kaiken tuon särpimen ja huomaisi,
että me hankimme lihan omiksi tarpeiksemme ilmaiseksi, niin kyllä hän
jälleen alkaisi syödä, siitä ei ole pelkoa.

Perustelut olivat sitovia, ja hetken mietittyäni minä suostuin.

Silityslaitos ja makkaratehdas! Kiiltäväksi ja sieväksi tulee
ihmiskunta meidän onnettomuudestamme.

Niin rupesimme Matilda ja minä heti paikalla makkaratehtailijoiksi, ja
työn kestäessä jouduimme keskustelemaan monenlaisista asioista. Matilda
tahtoi uskoa minulle, että hän aikoi lähettää makkaraa Saksaan.

-- Miksikä pitää vain suurten herrain ansaita? Eikö köyhäkin saisi
käyttää tilaisuutta hyväkseen?

Hän luuli sen olevan laitonta ja hänen intonsa laimeni vähän, kun
selitin hänelle, että se olikin luvallista, sillä silloin hän ei voinut
uskoa, että yritys kannattaisi niin hyvin.

-- Tahtoisiko Matilda sitten puijata valtiota, jos voisi?

-- Kyllä, se on selvää. Valtio puijaa köyhiä noilla lautakunnillaan,
jotka tekevät kaikki niin kalliiksi.

-- Kuka niin on sanonut?

-- Kaikki sanovat niin.

-- Kutka kaikki?

-- Rouva Pettersson ja rouva Jansson ja kaikki puodissa.

Koetin selittää hänelle, että asianlaita oli päinvastoin, mutta hän ei
uskonut sanaakaan puheestani.

-- Niin, herrasväki vetää aina yhtä köyttä kaikessa mikä on huonoa,
sanoi hän.

Minä suutuin ja äkkipikaisuudessani uskoin hänelle sellaista, minkä
oikeastaan piti olla syvä salaisuus.

-- Voin kertoa Matildalle, sanoin, että kasöörille on tehty tarjous
olla mukana puijaamassa valtiota. Hän olisi ansainnut kaiken mitä
menetimme pankkivarkaudessa ja enemmänkin. Mutta hän ei tahtonut.

-- Milloin se tapahtui?

-- Eilen iltapäivällä, niin, Matilda itse aukaisi oven tuolle ikävälle
miehelle.

-- Niin, mutta hän näytti nokkelalta, sanoi Matilda. Ja
kaksikymmentätuhatta on rahaa.

-- Mistä Matilda tietää?

-- Rouva kulta, minä kuulin hänen joka sanansa -- -- -- Ajattelin
juuri, mahtaako rouva saada kasöörin ryhtymään asiaan?

-- Mitenkä Matilda voi luulla, että minä hetkeäkään tahtoisin sellaista?

-- Oliko se vaarallista sitten?

-- Kyllä, luonnollisesti se oli hyvin vaarallista, koska se oli
laitonta, Mutta Matildan tulee ymmärtää, ettei kasööri hylännyt
tarjousta vaaran takia. Hän ei tietenkään tahtonut näinä aikoina tehdä
mitään, jonka hallitus on kieltänyt tai joka saattoi vahingoittaa
maata. Tähän ei Matilda vastannut. Hetken mietittyään hän kysyi: --
Miksi hän tuli kasöörin luokse?

-- Sen vuoksi, että hän oli lukenut sanomalehdistä, että kasööri oli
menettänyt niin paljon rahaa. Hän ajatteli: se raukka tekee mitä
tahansa.

-- Mutta siinäpä hän erehtyikin, totesi Matilda äänellä, joka ei
osoittanut sen enempää hyväksymistä kuin moitettakaan. Vaikka alussa
tuntui minusta tietysti, että asia herätti kasöörin mielenkiintoa.

-- Niin, se tapahtui, jotta hän saisi tietää enemmän.

-- Eikö hän pyytänyt saada jotakin kirjallisesti?

-- Kyllä, mutta, siitä ei tullut mitään.

-- Niin niin, sanoi Matilda, asia on nyt niinkuin se on, ja samalla me
vaihdoimme keskusteluainetta.

Eikä sellaisista tule puutetta. Matildan tultua on talo alkanut näyttää
minusta toisenlaiselta kuin ennen. Nyt tiedän, että rouva Petterssonin
säilöön panemat munat ovat alkaneet pahettua, että rouva Janssonin
hillo on ruvennut käymään, että rouva Anderssonin mies tuli juopuneena
kotiin eilen, ja että portinvartian tyttö oli tappanut itsensä -- eikö
hän tarvitsisi selkäänsä? Samalla kun joukko perheitä oli muuttanut
maalle, alkoivat naineiden miesten harha-askeleet, eikä voi tapahtua
mitään sellaista, jota Matilda ei tiedä ja selittele. Ja lorun loppuna
on: -- Niin, huonot miehet saavat hyvän rouvan ja päinvastoin, mutta
Jumala ohjaa. Ja sitten: -- Rouva voi olla iloinen, kun on saanut hyvän
miehen.

-- Sitten minä kaiketi olen huono?

-- Niin en ole sanonut. Mutta sen saatan sanoa, että kyllä huonommalla
aina on hupaisempaa.

Kolme päivää sen jälkeen kuin tuo ruma mies, joksi hänet nimitin,
oli käynyt Erikin luona ja ajettu ulos, ja ennenkuin vielä olimme
ehtineet rauhoittua sen suuren tapahtuman jälkeen, sattui uusi. Erik
tuli kotiin sen näköinen ilme kasvoillaan, etten ollut nähnyt hänellä
kuukauteen. Pankkivaras oli saatu kiinni! Ja ajatelkaahan, hänen
mukanaan kokonaista yhdeksäntuhatta kruunua! Luulen, että Erik oli
enimmän ihastuksissaan siitä, että mies todellakin oli kansainvälinen
ammattipankkivaras, se ikäänkuin hyvitti hänen kunniaansa.

-- Tuntuu aivan kuin olisimme saaneet periä, sanoin.

-- Niin, mutta älä luule, että silti pääset säästämästä. Meillä on
8,000 vielä maksettavana, Kamilla.

Matildaan vaikutti asia mitä syvimmin.

-- En ole milloinkaan ennen huomannut, että kannattaa olla rehellinen,
sanoi hän ja oli hyvin nolo. Ja niin pian kuin kaikki kävi. Ei Jumala
muutoin tavallisesti ole niin nopsa.

Koetin käyttää tilaisuutta hyväkseni pehmittääkseni hänen sydäntään.
Sanoin hänelle kuinka epäedullista oli tehdä jotakin epärehellistä
rahan takia. Ei ollut mitään, josta ajan mittaan olisi jotakin iloa
paitsi rehellisyys. Luuliko Matilda, että kaikilla noilla, jotka olivat
rikastuneet isänmaan ja köyhien kustannuksella, oli vähintäkään iloa
rahoistaan?

-- Vielä mitä, kyllä niillä vaan on hauskaa, sanoi Matilda.



13. Maijan salaisuus.


                                             Kesäkuun 17 p:nä.

Kun istun täällä Maijan viileällä, köynnöskasvien ympäröimällä
kuistikolla, en ensinkään saata käsittää, kuinka voi sietää Tukholmassa
oloa, ja kuitenkaan en tahtonut ollenkaan lähteä sieltä. Inholla
ajattelen kuumia katukiviä, tukahduttavia toreja, joissa tuskaisesti
valitaan kalliita tavaroita, täynnään sormien jälkiä ja kadun tomun
peittämiä. Kukkulalta, jossa talo on, näen alas puutarhaan. Siellä
kulkee muuan palvelustytöistä ja poimii päivälliseksi karviaismarjoja,
mangoldia ja retiisejä. Kohta saadaan hyötymansikoita. Lennart, Maijan
pikku poika, on näyttänyt minulle miten suuria ne ovat, vaikkakin
vihreitä.

Suon Maijalle kaikkea hyvää maan päällä nyt ja aina, mutta en
sittenkään tiedä, voinko olla sanomatta kateudeksi sitä tunnetta, joka
liikkuu sydämessäni. Tämän turvallisen hyvinvoinnin, tämän hienostuneen
kodin miellyttävät tavat tunnen kyllä ennestään. Aina olen pitänyt
luonnollisena asiana, että Maija sisarellani olisi näin hyvä olo, kun
minun taas piti taistella köyhyyttä vastaan ja toivoa parempia aikoja.
Mutta nyt en enää voi olla vertaamatta hänen elämäänsä omaani. Tuossa,
kuistikon suojaisimmassa paikassa, on hänen mukava nojatuolinsa.
Viereisellä pöydällä on hänen ompelukorinsa muutamine hopeanhohtavine
kirjasilkkilautasliinoineen, joita hän paikkaa näkymättömin pistein.
Mutta ompelukorissa on taskukokoinen Marcus Aurelius. Tuntien
menetteleväni epähienosti tartun tuohon pieneen kirjaan. Sillä toisten
hartauskirjain lukeminen on melkein kuin lukisi toisten kirjeitä
-- --. Aukaisen kirjan umpimähkään, kuten vanhalla lastenhoitajallani
oli tapana tehdä raamattua lukiessaan. Hän ihmetteli aina kuinka
hyvin ja ihmeellisesti se sopi, ja niinpä minäkin melkein tein. Sillä
tuskin olin avannut kirjan, kun tapasin kehoituksen, ettei pidä "hakea
turvapaikkoja maataloista, meren rannalta tai vuoristosta", koska
milloin tahansa voin "etsiä itselleni turvapaikan omasta itsestäni".
Turvapaikan itsestäni! Mutta miltähän siellä näyttää? Saadakseni
rauhan siellä pitäisi minun ensin karkoittaa kaikki, mitä sinne on
kerääntynyt: toivomukset, pelon ja nyt viimeksi kateuden, aikomukset,
jotka lähtivät matkaan iloisten soturien tavoin ja palasivat
raajarikkoina, rakkauden ja vihan vaikuttimet, jotka eivät milloinkaan
ole nähneet päivänvaloa: levoton seurue, joka aina on sisäisessä
ristiriidassa.

Ei, Marcus Aurelius sopii varmasti paremmin Maijalle kuin minulle.
Hänellä voi olla aikaa "kunnioittaa parasta itseään" ja muuta
sellaista. Minä taas olen köyhä, ja minun täytyy ajatella maallisia
asioita. Minun täytyy ennen kaikkea säästää taloustileissä, niin
etten ainoastaan pysy kalliinajan tasalla, joka ravaa kuin hevonen,
vaan myöskin ennätän vähän edelle. Rahojen vuoksi saan lyödä laimin
sekä ruumistani että sieluani. Jos minä, päätettyäni kuukausitilini,
kuuntelisin olemukseni syvimpiä lähteensilmiä, niin kohoaisi sieltä
kuiskauksen tavoin: "pane taikinankaapeet leivinpöydältä säilöön
pannukakkutaikinaa varten joksikin muuksi päiväksi".

Kas, siinä on erotus.

Äsken istui Maija tässä, ja paikatessaan lautasliinojaan hän puhui
minulle viisaasti avioliitostani. Minä kuuntelin, sitten sanoin hänelle
suoraan, etten enää uskonut hänen erehtymättömyyteensä. Olihan, hän
sanonut minulle, että onni saavutetaan sitkeällä ahkeruudella? Ja
olinhan minä tehnyt parhaani tuloksetta? Mitä luulet, sanoin, sen
merkitsevän, vaikka kuinkakin ahkerasti ompelen hänen uusia paitojaan,
saadakseni ne valmiiksi hänen syntymäpäiväkseen, vaikka pidänkin hyvän
järjestyksen, vaikka luenkin kaikki Berliner Tageblattin kirjoitukset
tai opettelen muutamia uusia soittokappaleita?

-- Kuinka kauan olet tehnyt parhaasi?

-- Viisi kuukautta.

-- On vielä liian aikaista päättää tuloksista, sanoi Maija. Mutta
sitäpaitsi: muuatta seikkaa en ollenkaan maininnut sinulle tuossa
kirjeessäni, nimittäin, että voi tehdä parhaansa ja varsin hyvin
epäonnistua sittenkin. Ei kukaan voi seurata rakkauden teitä. Ehkä sinä
et olekaan oikea. Kenties Erik olisi tullut paljon onnellisemmaksi
jonkun muun kanssa, jonkun pienen pankkineidin tai kenen kanssa
tahansa, joka ei ollenkaan ole sinun arvoisesi tai niin kiltti
häntä kohtaan, mutta joka tapauksessa sellainen, jonka kanssa hän
viihtyisi ja jota hän tarvitsisi. Siinä tapauksessa ei vika ole teidän
kummankaan. Sinun asemassasi minä en antaisi ajatuksen suhteestani
Erikiin niellä itseäni. Pidä hänestä ja lellittele häntä niin paljon
kuin tahdot, mutta laita sydämeesi pieni leskentila.

-- Niin, on helppoa sanoa siten sinun, joka -- --.

-- Joka mitä? Mutta tehdäksesi jokapäiväisen suhteesi vähän
siedettävämmäksi itsellesi -- -- sano minulle eräs asia, onko hän
milloinkaan taipunut ja sallinut sinun saada tahtosi perille vasten
hänen omaa toivomustaan?

Minä vastasin: -- Kyllä, kerran, kun olin niin vihainen, että
sairastuin. Mutta silloin olin minä väärässä.

-- Mutta _pikku_ ystäväni, sanoi Maija, silloinhan sinä olet kohdellut
häntä varsin väärin, sinun täytyy muuttaa menettelytapaasi ja suoda
anteeksi, että olen antanut sinulle niin tuhmia neuvoja. Sitten hän
läksi, jättäen minut istumaan siihen.

Kuulen nyt raskaita, jymähtäviä askeleita poikki suojaman lattian.
Sieltä tulee Jaakko lankoni. Nyt hän seisoo tuossa kuistikon ovella,
leveänä ja komeana kuninkaallisen hirvenpään alla, jonka hän itse on
kaatanut omalta maaltaan. Hän tirkistää nauraen minuun nähdäkseen,
ymmärränkö hänen tarkoituksensa, kun hän jymyää niin kovasti.

-- Hirveästipä sinä tömistätkin, sanon minä.

-- Vielä mitä, vastaa hän, ei tämä ole mitään sen rinnalla, kun
sinä tömistelit suurilla koulutyttökengilläsi, minun sulhasmiehenä
istuessani Maijan luona hänen huoneessaan, kun sinut lähetettiin
kutsumaan meitä päivälliselle. En milloinkaan unhota kuinka sinä siten
veit meidät taas maan päälle ja jäähdytit meitä. Sinä olet aina ollut
hyvä ja hienotunteinen tyttö, Kamilla. No, mitä sinä muuten hommaat?
Odotat miestäsi? Hän tulee kai juhannukseksi, luullakseni. Saat nähdä,
että saat vastauksen häneltä tämänpäiväisessä postissa.

-- Olisipa hän tuhma, ellei tulisi, vastaan minä ja vertaan, uudelleen
kateutta tuntien, Jaakon ahavoituneita kasvoja ja karaistua ruumista
Erikin piirteisiin, jotka, vaikkakin voimakkaat, muistuttavat
kirjoitusmiehen työstä ja kaupunkielämän jännityksestä.

-- Niinpä kylläkin, vastaa Jaakko. Eikö pikku rouvankin mielestä täällä
voisi olla hyvä oleksia ja olla tyytyväinen ja terve?

Hän lausuu tämän erityisellä äänenpainolla, ja minusta tuntuu hän
tarkoittavan Maijaa.

-- Missä hän on? kysyy hän. Maija tulee samassa kuin kutsuttuna, ja
minä tarkkaan heitä kun he neuvottelevat. He puhuvat iloisella äänellä,
katsovat ystävällisesti toisiinsa ja lopuksi Jaakko suutelee Maijan
kättä ja menee taas sisään.

-- Toivoisin, että Erik olisi Jaakon näköinen, sanon minä. Hän on
pelkkää terveyttä ja iloa.

-- Niin, hänen on hyvä olla, vastaa Maija, ja kun minua ei enää ole
täällä, on hänen vieläkin parempi olla.

Minua paleltaa aina sielua myöten.

-- Kuinka sinä voit puhua niin jumalattomasti.

-- Kam, sinä et tiedä mitään. Ethän sinä voi minuutissa ratkaista
sitä, mitä minä olen miettinyt toista vuotta. Hän katsoi ympärilleen
ikäänkuin peläten, että hänen puheensa kuultaisiin. Jos tarkoin
vertaisit meitä toisiimme, niin käsittäisit. Luuletko sinä, että tuo
voimamies, suurine, väärentämättömine elämän- ja muine iloineen, että
hän sopii minulle, joka olen sairas enkä jaksa ratsastaa tai kulkea,
en edustaa, en syödä, enkä edes useasti nauraakaan, ja olen jaksanut
synnyttää vain yhden lapsen maailmaan? Olen ollut heikko puolet
avioliittomme ajasta, ja kun nyt olen päässyt selville siitä, että
munuaistautini on pitkällinen, niin olen päättänyt ratkaista asian,
niin kauan kun Jaakko on vasta 42 vuotias. Hän voi saada uuden vaimon
ja nauttia rakkaudenkevään kaikki riemut ja hekumat, ja sen suon kyllä
hänelle, sillä hän on ollut minulle niin ritarillinen ja kärsivällinen.

-- No, entäs sinä itse?

-- No niin, minulla kai ei aina tule olemaan niinkään hauskaa. Mutta
mitä tuleekin, niin on se kuitenkin parempaa kuin tuo kauhea tunne,
että on tiellä ja ajatus, että joku toivoo poistumistani.

-- Entä Lennart?

-- Lennart voisi käydä koulua minun luonani, ja kesäisin ei hän
kaipaisi minua täällä kaikkien eläintensä ja muonamiesten lasten ja
isänsä seurassa. Hän on niin topakka, ettei äitipuoli milloinkaan
mahtaisi hänelle mitään. Ja niin isänsä näköinen, että -- --

Hän ei voi enempää puhua kyyneliltään.

Minä istun mykkänä. Kaikki tuntuu minusta niin mielettömältä ja vaikka
minä, hänen veriheimolaisenaan, hyvin voisin käsittää hänen ajatustensa
juoksun, on se yhtä mieletöntä sittenkin. Etupäässä sen vuoksi, että
juuri Jaakon vaimo puhuu näin. Jospa hän vain olisi ollut naimisissa
jonkun muun kanssa! Jaakko kuuluu nimittäin tuohon miltei sukupuuttoon
kuolleeseen lajiin miehiä, jotka ovat mielestään syntyneet naisten
suojelijoiksi, hän kun on vakuutettu siitä, ettei Maija tulisi toimeen
itsekseen. Jaakko tietää, että Maija on paljon raihnaisempi ja tuhmempi
kuin hän, mutta senpä vuoksi miehen myös tulee pitää hänelle ovet
avoinna ja suudella häntä kädelle ja katsoa, että hänen on hyvä olla.

Jos Maija nyt astuisi sellaisen askeleen, kuin se on, jonka hän sanoo
päättäneensä, niin se mullistaisi koko Jaakon ajatusmaailman. Nainen
tulisi toimivaksi henkilöksi, tekijäksi, hän taas siksi, joka ottaisi
vastaan naisen kädestä, hänen uhrautuvaisuutensa kautta, onnensa -- tai
mitä siitä sitten tulisi.

-- Jos olen käsittänyt Jaakon oikein, sanon minä, niin hän on ylpeä
siitä, että on getlemanni. Ja nyt sinä tahdot riistää häneltä sen
käsityksen? En voi selittää menettelyäsi muulla tavoin kuin että olet
sairas ja sen vuoksi et kykene ajattelemaan ja päättämään selvästi.

Maija vain katsoo minuun ihmeellisesti hymyillen. -- Etkö voi käsittää,
jatkan minä yhä kiivaammin, että, kun mennään naimisiin, niin on
tarkoitus pysyä yhdessä ja kantaa seuraukset. Ei kai tarkoituksena
ole koettaa päästä pälkähästä heti ensi vastoinkäymisen kohdatessa.
Hylkäisitkö sinä Jaakon, jos hän sairastuisi? Et, sinä pitäisit
sitä halpamaisena. Mutta Jaakkoa sinä tahdot houkutella tuolla niin
sanotulla jalomielisyydelläsi! Hän ei saisi kestää kohtaloansa miehen
tavoin! Eihän hän kuitenkaan koskaan voi saavuttaa mitään onnea, joka
vastaisi sitä, että hän menettäisi puhtaan getlemannimaineensa, senhän
sinä hyvin tiedät. Sinä et varmaankaan pidä Jaakosta ensinkään!

Maija hymyilee.

-- Voi minun päiviäni, sanoo hän. Ellen pitäisi Jaakosta enemmän
kuin itsestäni, niin istuisin täällä kaikessa rauhassa hänen puhtaan
kilpensä suojassa, kuten sanot. Voit käsittää, etten aijo antaa
Jaakolle tilaisuutta valita. Mitään tyhjää viittausta en aijo tehdä,
sinun pitäisi tuntea minut siksi hyvin. Hänet valtaa äkillinen
levottomuus. Kuulehan, Kam, tämä on sisarellista luottamusta, ja minä
olen vakuutettu, ettet petä sitä.

-- Niin, luota vain minuun, vastaan minuun, koko ajan tietäen
valehtelevani.



14. Erik ei tullut.


                                                Kesäkuun 25 p:nä.

Sain kieltävän vastauksen, Erik ei tullut. Minulla ei ole varoja,
hän kirjoitti, mutta se ei ollut totta, päinvastoin olisi hänelle
tullut halvemmaksi matkustaa tänne kuin lähteä tuonne Pankkisaareen,
joka Sahlgrenilla ja Sohlbergilla oli saaristossa. Matka tulee aina
kalliiksi, on hän sanonut minulle. Sitävastoin pitäisi minun, Kamillan,
kirjoitti hän edelleen, viipyä niin kauan kuin sain. Matilda hoiti
häntä erinomaisesti. Mutta olisi hyvä, jos voisin lähettää kotiin vähän
marjoja ja vihanneksia, Matilda on niin innoissaan saadakseen alkaa
säilykkeiden laittamisen. Koetin Jaakon ja Maijan nähden olla olevinani
niinkuin ei kielto koskisi minuun sanottavasti, mutta minun oli vaikea
pidättää itkuani, kunnes pääsin huoneeseeni. Muistin nyt miten kiire
Erikillä oli saadakseen minut lähtemään, kuinka paljon hän puhui siitä,
että matka tekisi hyvää minulle, kun minulla oli ollut niin paljon
ikävyyksiä. Kuinka hän kuvaili minulle, että oikeudenkäynti ja kaikki
veisi niin hänen aikansa, etten minä kuitenkaan näkisi paljon häntä.
Itse oli hän tavattoman reipas eikä kaivannut mitään lomaa j.n.e. Ja
kun en kuitenkaan tahtonut mielelläni matkustaa, suuttui hän minulle.
Niin minä sitten lähdin, vaikka minua vaivasivat omantunnon tuskat,
kunnes hänen kirjeestään sain kuulla, että hän tuli niin hyvin toimeen
ilman minua -- -- --.

Koko ajan olin iloinnut siitä, että hän tulisi perästäpäin. Mutta nyt
oli juhannus, ja mitä minä keksisin?

Kun taas tulin muiden seuraan sain kuulla, että sittenkin saisimme
vieraan, nimittäin Jaakon veljen, kapteenin.

-- Sune on suuri liehittelijä, sanoi Maija.

-- Pyh!

Kapteeni oli elämäniloinen herra. Puhuttiin Karlsbruniin
matkustamisesta ja tanssista juhannusaattona.

-- Tahtooko armollinen rouva tulla mukaan?

-- Kenen kanssa minä tanssisin? ajattelin, ja niin pälkähti äkkiä
päähäni: onhan muitakin miehiä kuin Erik -- -- --.

-- Kun palasin kotiin Karlsbrunin seurasalissa pidetyistä
juhannustanssiaisista olin sellaisella tuulella, etten voi sitä kuvata,
en tiedä olinko pahoillani vai iloissani tahi molempia. Aurinko
paistoi, linnut lauloivat aamun viileydessä, kun ajoimme pihaan,
Jaakko, Sune ja minä. Kello oli puoli kuusi, mutta Maija seisoi jo
kuistikolla.

-- Oletko istunut valveilla odottamassa meitä? huusi Jaakko
nuhtelevasti.

-- En, minä olen noussut ottaakseni vastaan teidät, niin kai sain tehdä?

Maija seurasi Jaakkoa makuukamariin, mutta tuli heti sen jälkeen minun
huoneeseeni.

-- Herrat ovat menneet järvelle kylpemään, sanoi hän, mitä sinä aijot
tehdä? Eikö ole ollut hauskaa, näytät niin happamelta?

-- Kyllä, mutta minä olen äkäinen sittenkin.

-- Miksi niin?

-- Siksi, että olen niin yksiavioinen.

-- Ohhoh, sanoi Maija ja kohotti kulmakarvojaan. Ei kai sitä tiedä
ennenkuin on joutunut koetukselle.

-- Kyllä, minä olen yrittänyt, mutta minä en edes voi joutua
koetukselle, kaikki on aivan toivotonta.

-- Tuleppas tänne, niin su'in hiuksesi, sanoi Maija, sinähän et jaksa
pitää harjaa kädessäsi. Tarkoitatko todellakin, että olet yrittänyt?

-- Kyllä, sanoin minä, sinä tiedät mitenkä Erik vastasi, kun me
ystävällisesti pyysimme häntä tulemaan tänne, ettei hänellä ole varoja,
mutta että minä saisin pysyä siellä missä olin, sillä hän matkustaisi
saaristoon parin toverinsa kanssa. Matilda oli saanut lomaa (ja viisi
kruunua) käydäkseen kotonaan.

-- Nyt minä huomaan asianlaidan, sanoi Maija. Sen vuoksi sinä laitoit
itsesi niin hienoksi.

-- Lainasin sinun pukusi, tarkoitat? Niin, mutta minulla ei ollut siitä
mitään hyötyä.

-- Sitten olen suuresti erehtynyt Sunen suhteen, sanoi Maija.

-- Et mitenkään! Hän teki kaikki mitä suinkin voi toivoa. Hän omisti
koko iltansa minulle, käytti hyväkseen soittoa ja tahtia, onesteppiä
ja valoisaa yötä suuressa puistossa. Hän kantoi minut kasteen yli ja
lämmitti käsiäni ja kulutti aikaa kaikin tavoin. Ja minä puolestani
tein parhaani ja koetin muistaa mitenkä ennen käyttäydyttiin,
tirkistellä ja laskea leikkiä, kuten ennen vanhaan. Yritin monta
kertaa ja ajattelin, että Erik oli hummaamassa muiden kanssa, mutta
en sittenkään onnistunut. Oli mahdoton saada aikaan mitään todellista
mieltymystä Suneen. Minä kyllästyin, tulin uniseksi, heti kun lakkasin
tanssimasta. Jo kello yksi olin huomannut, että olin auttamattomasti
yksiavioinen.

-- Mutta sinä et kuitenkaan lähtenyt kotiin, sanoi Maija.

-- En, ymmärräthän, etten tahtonut tunnustaa joutuneeni tappiolle.
Sitäpaitsi Sunen mielestä se varmaankin oli hyvin hauskaa.

Maija katseli hymyillen minua. -- Ryömi sinä sänkyyn ja pane nukkumaan,
Kamilla. Saat suuruksesi sänkyysi kello kymmenen. Mutta älä ole niin
hirveän tekopyhä, kun heräät.

Päästyäni sänkyyn tunsin unen hiipivän kimppuuni, mutta minä pidätin
Maijaa kuitenkin luonani.

-- Minä _en_ suinkaan ole tekopyhä, väitin vastaan.

-- Kyllä, sanoi hän käsi ovenkahvassa -- hänen kaunis, valkea,
viisas, melkein keski-ikäinen kätensä -- ja vielä enemmän jos viitsit
sen kieltää. Sillä todenperään sinä tietysti olet äärettömän ylpeä
viimeöisestä siveydestäsi ja uskollisuudestasi Erikiä kohtaan. Mutta
sehän vain osoittaa, ettei Sune ole oikea! Vasta sitten kun olet
antanut parinkymmenen miehen lämmittää käsiäsi voi sinulla olla oikeus
sanoa mielipiteesi, jos sittenkään...

Maija väittää sanoneensa joukon muitakin asioita, mutta vain tähän
asti minä muistan, niin että kyllä minä varmaankin nukuin kesken
kaiken. Heräsin kirkonkellojen soittoon. Valkoisella rullakaihtimella
liikkuivat vanhan lehmuksen oksiston varjot, hiekka rouskui
vaununpyörien alla, minä hyppäsin pystyyn -- niin, siinä istui Maija
kirkkopukimissaan Sune rinnallaan.

-- Nyt minun mielestäni todellakin on perhe riittävästi edustettuna,
kuulin Jaakon äänen portailta. Sinä tiedät, Maija, ettei mikään mahti
maailmassa voi pitää minua hereillä kirkossa tänään.

-- Hyvästi sitten, huusi Maija, ja Sune lisäsi ivallisesti:

-- Älä suinkaan herätä Kamilla tätiä, Lennart! Olin kyllä hereillä,
mutta minulla ei ollut vähintäkään halua nousta vuoteesta. Sitäpaitsi
pitihän minun saada suurus sänkyyni kello kymmenen. Sen sijaan otin
tarkastaakseni Maijan viimeiset sanat tekopyhyydestäni. Olin todellakin
koetellut uskollisuuttani, mutta en minä siitä ollut ylpeä enkä kopea.
Maija oli väärässä väittäessään, että kokeeni tulos vain osoitti, ettei
Sune ollut oikea.

Oikea on typerä sana! Mutta en minä ollut mikään hapan pilkkopuu
silloin, ennenkuin Erik näin kokonaan otti omakseen ja valloitti
minut. Silloin olisi Sunen tapainen nuorimies piankin saanut minut
mukaansa tuohon vanhaan leikkiin, hetki olisi vanginnut minut ja
kättemme kautta olisi kiitänyt kipinä sydämeeni ja sytyttänyt siellä
pienen leimuavan liekin. Mutta nyt oli kaikki rauhallista ja synkkää
sydämessäni, ei heikoinkaan sumu peittänyt velvollisuuden tietä.
Jos olisin ollut onnellinen Erikin kanssa, kenties olisin antanut
houkutella itseni pelkästä uhmasta leikkimään vakavilla asioilla.
Mutta en nyt. Tunsin olevani pyydystetty ja sidottu, enkä varmaankaan
pääsisi koskaan vapaaksi. Erik olisi ainoa ja jäisikin siksi. Hän
saattaa kylläkin, ajattelin, jäähdyttää tunteeni aikaa myöten, mutta
siitä seuraakin niiden ikuinen jäähtyminen. Uudestaan alkaminen näyttää
minusta mielettömältä, mahdottomalta. Erik on minun mahdollisuuteni
tässä elämässä, ja sillä hyvä. Avioliittolainsäädäntöä voidaan
nykyaikaistuttaa, mutta ne siteet, joilla yhteinen elämä sitoo sielun
ja ruumiin, ovat aina olemassa. Ne voidaan katkoa tai kuluttaa ja
venyttää aina särkymiseen asti, mutta ei kokonaan purkaa. Ja se tekee
aina yhtä kipeää. Kaksi on yksi.

Kun naputettiin ovelle ja palvelustyttö tuli sisään
suurustarjottimineen, makasin minä ja itkin. Olin heräävinäni ja
hieroin silmiäni.

-- Kuinka minä olenkin nukkunut! sanoin. Nyt katsotaan mitä saan
suurukseksi! Kiiruhdin kohottamaan lautasliinaa, mutta tein sen
nähdäkseni oliko kirjettä.

Kun pukeutuneena yhdentoista aikana tulin alakertaan, kohtasin Jaakon,
joka näytti tavallista hyvätuulisemmalta.

-- No, oliko sinulla hauskaa eilen? kysyi hän.

-- Kyllä, sanoin minä. Mutta oikein hauskaa ei minulla ole ilman Erikiä.

-- Minusta tuntui, että sinä yritit kuitenkin, sanoi hän leikillisen
tarkoittavasti.

-- Niin, mutta se ei onnistunut.

-- Ei, minä tunnen tuon! Minustakin tuntuu niin tyhjältä kun Maija ei
ole mukana. On niin ikävää, ettei hän tuskin koskaan jaksa seurata
mukanani. Ennen meillä oli kaikkein hauskinta, kun olimme tulleet
kotiin ja vertailimme keskenämme mitä olimme nähneet ja kuulleet.

Minun juolahti mieleeni, että nyt oli sopiva tilaisuus puhua Jaakon
kanssa. Ja niin teinkin. En milloinkaan elämässsäni ole pelännyt niin,
kuin värisevällä äänellä ilmaistessani mitä Maija eilen oli kertonut
minulle syvimpänä salaisuutena. Oli kuin olisin pelännyt, että salama
-- tai Jaakko -- iskisi minuun.

Mutta meidän Herramme pysyi ulkonaisesti rauhallisena, samoin Jaakkokin.

Hän teki muutamia nopeita kysymyksiä, joihin minä vastasin.

-- Voin sanoa sinulle, sanoi hän lopuksi, että olen tätä aavistanut.
Hän ei ole niin läpipääsemätön, kuin luulee. Mutta minähän en ole
tietänyt mitä tekisin asialle. Puhua en ole voinut, sehän olisi
näyttänyt siltä kuin tahtoisin häntä kiirehtiä. Mutta tämän jälkeen
tiedän, mitä minun on tehtävä.

-- Mitä sitten?

Hän ei vastannut.



15. Palaneet tulitikut.


                                              Heinäkuun 4 p:nä.

Keskusteluni jälkeen Jaakon kanssa ei minulla enää ollut mitään
lepoa maalla. Joka aamu heräsin ajatellen: mitä nyt tapahtuu? En
saanut mitään rauhaa, ennenkuin olin nähnyt Maijan kasvot ja hänen
tervehdyksestään huomannut, että Jaakko vielä oli vaiti. Maija ei enää
puhunut kanssani asiasta, hänellä oli tarpeeksi työtä, puuhatessaan
naisten rauhan sunnuntain hyväksi. Vaikka hän muutoin oli niin heikko,
tuntui hänellä nyt olevan ehtymättömästi voimia ja tarmoa, joka voitti
kaiken heikkouden, pelon ja nurjuuden. Minä autoin häntä tarpeellisten
kirjeiden kirjoittamisessa, ja jos olin oikein ahkera saatoin moneksi
tunniksi unhottaa huoleni ja olla muistamatta unhotustani.

-- Todellakin, sanoo Jaakko, kun katselee teitä, tekisi mieli uskoa,
että luulette voivanne tehdä jotakin hyötyä.

-- Minun aikani ei ole sen kalliimpaa, vastaa Maija, kuin että voin
uhrata sen, jos on vähänkin mahdollisuutta siihen. Yrittää ja sortua,
enempää ei paremmanpuolinen ihminen voi tehdä, sanoo K. J.

Kun kaikki oli tehty matkustin kotiini. Olin vielä kokemuksieni
vallassa ja päättäneenä olla enää kiintymättä pikku seikkoihin,
katsella vaan elämäni tapahtumia laajanäköisesti -- -- --.

Mutta kotiin päästyäni tein eriskummallisen havainnon.

Kun tulin kotiin, oli Erik työssään, mutta Matilda oli vastassa. Hän
tuntui minusta heti hiukan salaperäiseltä, mutta se tunne hävisi
heti purkaessamme säilyketölkkejäni. Olen pannut säilöön pieniä
karviaismarjoja, hyötymansikoita, vattuja ja mustikoita sekä muutamia
kananpoikia. Maija, joka ei ollenkaan aavistanut kavallustani, on ollut
suurenmoisen antelias -- mutta kananpojat olivat Jaakon keksintöä.

Mutta kun Matilda oli tarkastanut kaikki, sanoi hän: -- Nyt näyttäisin
rouvalle jotakin. Ja niin hän vei minut kaasumittarin luo.

-- Samana päivänä kun minä lähdin oli kaasumies täällä ja silloin
näytti mittari viittä kruunua, sen tiedän erikoisesti, sillä minä olin
iloissani ettei se näyttänyt enempää. Kun tulin kotiin, rouva, niin se
näytti kuutta. Ja herrahan on ollut merellä.

-- Vuotaako putki? kysyin minä hämilläni. Silloin vei Matilda minut
kaasukeittiön luo. Sen pohjalla oli suuri kasa palaneita tulitikkuja.

-- Olen laskenut hopeat, ennätti hän ennen minua, ja olen tarkastanut
liinavaatteet. Täältä ei ole mitään poissa.

-- Kuinka asian laita sitten on?

-- Eikö rouva sitä käsitä, vastasi hän. Minä epäilin heti. Kasööri
tietenkin. Hän ei ole ensinkään ollut poissa, vaan saapastellut täällä
kaiket viisi päivää.

-- Mahdotonta, Matilda! sanoin minä. Hän kirjoitti minulle, että jäisin
sinne missä olin, sillä hän lähti saaristoon. Miksi hän olisi tehnyt
näin?

-- Niin, rouvan asiaksi kai jää ottaa siitä selvä, vastasi Matilda.
Mutta mahdotonta ei kai se ole. Sillä kun menin puotiin maitoa
hakemaan, niin sanoin, että nyt on kai joku muu ottanut mattomme meidän
poissa ollessamme. Ei suinkaan, sanottiin, kasööri on noutanut sen joka
päivä.

-- Eikö hän itse maininnut siitä mitään?

-- Ei sanaakaan. Minä sanoin sentään: Kasööri ei näytä niin
päivettyneeltä, kuin merellä olleen pitäisi. -- Ei, oli niin kylmä
siellä ulkona, vastasi hän silloin.

Mieleni tuli niin kummalliseksi. On aina kolkkoa huomata, että
aviomies on valehdellut, että hänellä on ollut salaisuuksia. Hänellä
on voinut olla mitä kauniimmat perusteet, nimittäin antaa minun
nauttia ilman omantunnon vaivoja juhannusajan viehättävyydestä maalla.
Kenties riippui asia siitä, että piletti edestakaisin Vetterbyhyn
maksaa 18:50, mutta luultavasti oli se jotakin muuta. Matildahan oli
lähetetty pois. Mitähän tuo kaikki merkitsi? Kun mietin: kuinka vähän
ystävällinen, kuinka sulkeutunut, kuinka huomaamaton hän olikaan ollut
viime viikkoina minua kohtaan? Kuinka lyhyitä ja mitättömiä hänen
pari kirjepahastaan minun poissa ollessani! Hajamielisesti noukin
tavaroitani piirongin laatikoista. Sydämeeni kohoava uusi pelko saattoi
minut suunniltani. Mieleeni johtuivat Maijan ajattelemattomat sanat
pienestä pankkineidistä. Entä jos? Mutta ellei asian laita olisikaan
niin, vaan Erik olisi viaton, oli kuitenkin niin kamalaa sekin, että
saatoin epäillä. Nyt näin selvästi kuinka toisenlaiseksi elämämme oli
muodostunut kuin olin kuvitellut.

Matilda tuli taas sisään. Hänellä oli leikkuulaudalla viisi pientä
pihviä.

-- Nämä maksavat 2:25, sanoi hän. Eikö se ole hirveää! Kasööri onkin
huolissaan, voin sanoa rouvalle. En ole saanut tarjota hänelle muuta
kuin silliä, suolaturskaa ja maksaa. Niin ajattelin, että käyttäisimme
hyväksemme tänään rouvan kotiintuloa aiheena, antaaksemme hänelle
jotakin kunnollista.

Sanoin, että johonkin täytyi kai meidänkin, jotka emme ottaneet osaa
sotaan, tyytyä, mutta Matildan mielestä minä nähtävästi osoitin
liian vähän taloudellista harrastusta, sillä hän loukkaantui ja meni
tiehensä. Sitten kuulin hänen jankuttavan kauan jonkun kanssa kyökissä,
ja hetken kuluttua tuli hän sisään taas tehden asiaksi parin vispilän
näyttämisen, jotka hän oli kerjännyt sisareltaan, ollessaan tämän luona.

-- Ajatelkaahan minkälaisia asioita tukholmalaistaloissa tapahtuu
kesäisin, sanoi hän. Mutta kun itse isäntä käyttäytyy siten
kaikkien vuokralaisten nähden, mitenkä silloin tulee aikaan mitään
säädyllisyyttä? Tuo vanha, ruma ukko!

Tällä hetkellä toivoin hänen olevan siellä, missä pippuri kasvaa.
Pian tulisi Erik, ja minun täytyi koettaa saavuttaa jonkunlaista
mielenmalttia siksi.

-- Matildan ei pitäisi niin pian uskoa kaikkea mitä portinvartia sanoo,
torjuin minä.

-- Portinvartia! Näkeehän sitä jotakin itsekin! On kai rouva nähnyt
hänen kulkevan erään nuorenpuolisen naisen kanssa viime talvena?

-- Niin, emännän, kyllä! sanoin kärsimättömänä. Eikö Matilda kata
pöytää?

-- Sen olen jo tehnyt, rouva. Mutta nähkääs, se olikin jonkunlainen
varaemäntä, se, tietääkö rouva, sillä se ei ollut hänen rouvansa.

-- No, entä sitten? sanoin minä.

-- Niin, sitten on ukko antanut hänelle kultasepän myymälän.

-- Se ei ollut huonosti, se.'.

-- Siltä näyttää. Etenkin kun tämän edellinen sai vain tupakkamyymälän.
Mutta vaikka hän saikin kultasepänmyymälän, niin piti hän kauheata
elämää sittenkin. Eräänä päivänä kun hän tuli ukon luo, oli siellä
uusi, ja nuo kaksi iskivät yhteen. Ukko oli niin peloissaan, kuin olisi
nainen ollut hänen oikea rouvansa, niin, paljon enemmänkin, sillä
rouvaansa ei hänen tarvitse pelätä.

-- Hänen oikean rouvansa? kysyin minä, luonnollisesta vaistosta, eniten
kiinnittäen huomiotani oikean rouvan kohtaloon.

-- Niin, hän istuu Konradsbergissä. Rahat olivat juuri hänen, sanoi
Matilda.

Tämä juttu tuntui minusta vahvistavan sitä, mitä pelkäsin. Sellaisia
miehet tietenkin olivat. Nopeasti keksin jonkun asian Matildalle, eikä
hän ollut vielä ehtinyt ovesta ulos, ennenkuin heittäydyin sänkyyni
puhjeten kyyneliin voimattomuuteni, kurjuuteni, riippuvaisuuteni
johdosta. Minä kiihdytin itseäni ja puhuin tolkuttomia itsekseni,
valitin kohtaloani, kerjäsin ja pyysin Erikiä armahtamaan minua,
antamaan ainakin sydämeni takaisin -- -- --. Äkkiä ponnahdin pystyyn.
-- Minä menen pankkiin ottamaan pois sydämeni, jonka olen tallettanut
sinne, kuiskasin yhä uudelleen, ja tiesin kyllä, että se oli
hölynpölyä, mutta en voinut vapautua siitä ajatuksesta sentään. Puin
päälleni ja läksin ulos. Minä menen pankkiin ottamaan pois sydämeni,
toistin lakkaamatta. Ja minä sanon: olkaa hyvä, antakaa se minulle
kymmenkruunusina --.

Tultuani pankkihuoneistoon pysähdyin ja katselin ympärilleni. Erik
istui selkä oveen päin eikä nähnyt minua.

Tahtoisin tietää mihin kassaan minun pitäisi mennä? ajattelin minä
ja silmäilin tarkkaan vihaisin katsein kaikkia pieniä pankkineitejä,
enimmän sitä, joka istui vastapäätä Erikiä -- -- --.

Viimein kuulin äänen vierestäni: -- Hyvää päivää, rouva Falbe, on vielä
liian aikaista tulla Erikiä noutamaan. Se oli Sahlgren.

-- Tahtoisin tietää uskallanko mennä tervehtimään häntä? vastasin.
Kyllä, sain tehdä niin aivan kernaasti, hän oli halukas itse seuraamaan
mukana, niin ei voi mitään tapahtua minulle.

Erik näytti todellakin kummastelevan, mutta kun toveri seisoi vieressä,
ei hän voinut kysyä minulta käyntini syytä. Ja kiitollisena siitä
sanoin kiireesti hyvästit ja läksin.

Alhaalla käytävän luona tuli Erik jälkeeni.

-- Halusitko jotakin erikoista?

-- En, sanoin minä uudelleen epäluuloisena, miksikä niin?



16. Tulikuumia savipulloja.


                                                 Heinäkuun 14 p:nä

On olemassa sellainenkin, jota et voi pettää, ja se on kipu. Vaikka
käyttäisi miten nerokkaita kiertoteitä sitä kaartaakseen, tapaa
sen aina vahtimassa portillaan. Tämän tiedän varsin hyvin, mutta
silti ei ole sanottu, että aina rohkenisin ilman muuta käyttää
ainoata tietä: suorinta. Mutta sinä päivänä kun olin ollut pankissa
ottamassa pois sydäntäni, teki tuska sellaisenaan minut rohkeaksi ja
häikäilemättömäksi. Minä en ollenkaan välittänyt itseni hillitsemisestä
ja tunteitteni peittämisestä, kun Erik tuli kotiin. Hän ei aavistanut
mitään -- luullakseni -- niin että voidaan kuvitella hänen harmiaan ja
hämmästystään, kun hän näki kyynelten murtaman vaimonsa, joka nikotti
ja niisti nenäänsä koko päivällisajan ja joka hänen kysymyksiinsä,
mitenkä oli laitani, antoi tuon turmiollisen vastauksen: "ei
mitenkään". Olihan selvää, ettei hän tyytyisi tähän vastaukseen, ja
minä olin myös valmis antamaan selityksen.

-- Nyt sinun on puhuttava, sanoi hän, kun olimme menneet levolle.

-- Ei minun aikomukseni ole riidellä ja esiintyä, Erik, vastasin minä
rukoilevasti. Mutta minuun sattui niin musertavasti tänään aamupäivällä
se, että kaikki on lopussa, ettet sinä enää välitä minusta.

-- "Etten enää välitä". Vai niin, olemmeko joutuneet siihen nyt? Jopa
nyt jotakin.

-- En minä sano, että on sinun vikasi, että olemme siihen joutuneet,
luultavasti on vika minussa, mutta ei se silti ole hauskempaa, Erik.
Minua kiusaa aivan kuollakseni, että olen epäonnistunut jossakin, jota
olen yrittänyt kaikin voimin ja kaikesta sielustani.

Nyt tahdon olla suora ja myöntää, että olin toivonut Erikin sanovan:
et sinä ole epäonnistunut. Selvänäköisesti arvosteltuna oli kyllä
oikein minulle, että sain turhaan odottaa, että minun pieneen tuhmaan
syöttiini tartuttaisiin. Mutta siitä huolimatta Erikin juro vaitiolo
juuri tällä hetkellä sai minut hulluksi, vieläpä villiksi kivusta.

Minusta tuntuu, että aina muistan tuon hetken: yö oli valoisa, niin
että erotti jokaisen esineen ja värin huoneessa, ikkunaverhojen ja
maton vaatelias ruusunväri muistutti minua mielettömistä unelmistani.
Katsellessani ympärilleni kohtasi minuun seinältä, missä äidin
muotokuva riippui, elävää sääliä ja lempeää ylenkatsetta ilmaiseva
katse: Lapsi kulta, ettet sinä vielä ole päässyt pitemmälle, vaan
rimpuilet tuolla tavoin vielä! Rohkenin syrjäsilmällä vilkaista
Erikiin, joka makasi selällään ja tuijotti suoraan eteenpäin
kyllästyneen ja tiukan näköisenä. Enempää en tahtonut nähdä,
vaan käännyin poispäin ja kyyristyin kokoon kuin eläin, kädet
teurastusnaamion tavoin kasvoillani. Siten makasin hiljaa, en tiedä
kuinka kauan, ja koetin taivuttaa sydäntäni kärsivällisyyteen.

Sillä välin oli Erik luultavasti harkinnut itsekseen, kuinka hän
kohtelisi minua -- ja viimein huomannut, että olisi paras koettaa puhua
järkevästi kanssani, epäonnistumisenkin uhalla. Tämä ajatus oli kyllä
oikea ja hyvä, vahinko vain, että yksikin järjetön sana olisi ollut
paljon parempi.

Kuulin huokauksen ja tunsin tartuttavan käsivarteeni takaapäin.

-- Sinäpä olet juonikas! sanoi hän.

Käännyin varsin hyväntahtoisesti, sillä oli sentään helpottavaa, että
hän puhui.

-- Kuinka niin?

-- Jos juuri minä olisin väittänyt sinun epäonnistuneen, niin
silloinhan sinä voisit osoittaa mieltäsi. Mutta minähän en ole sanonut
sanaakaan.

-- Sinä olisit voinut väittää vastaan, vastasin minä tavalliseen
mielettömään tapaani.

-- Vastaus tuli salamannopeasti ja kuului, kuten odottaa sopikin:

-- Vai niin, senkö vuoksi, että minun piti väittää vastaan, kuin...?
Tahdotko sinä panna minut poistamaan sinusta harhaluuloja, joita
sinulla ei kuitenkaan ole?

-- Enpä suinkaan, Erik, sanoin minä, kyllä se oli totta. Sinä olet
ollut niin epäystävällinen, niin välinpitämätön entiseen verrattuna,
niin ettenhän voinut luulla muuta kuin että olit kyllästynyt minuun.

-- Kuulehan, sanoi Erik. Minähän olen mennyt naimisiin kanssasi. Etkö
voi pysyä siinä? En minä olisi niin tehnyt, ellen olisi hyväksynyt
sinua.

-- Niin, sehän oli silloin. Mutta jos minä nyttemmin olen poissa tai
kotona -- -- --.

-- Tahdotko siis välttämättä puristaa esiin, että olen kaivannut sinua?
Niin, Herran nimessä, niin olen tehnyt. On tuntunut sangen tyhjältä
kaivatessani sinun huolenpitoasi, kysymyksiäsi, pientä jankutustasi. Ja
on tuntunut hiljaiselta ja kuivalta, kaivatessani sinun lörpötystäsi,
ollessasi iloinen, ja itkunpirahduksiasi ja -- huomaan mitä tarkoitat
-- joskus myös sinun suuteloitasi. Mutta -- tämä sanottiin hyvin
vakavalla äänellä -- sellaisilla kohtauksilla kuin tänään sinä vain
vahingoitat omaa asiaasi. Tärkeänä edellytyksenä siihen, että
yhteiselämämme käy siedettäväksi, on se, että sinä käsität, ettei
mies voi aina olla samanlainen kuin kihlausaikana tai heti avioliiton
alussa. On sietämätöntä aina joka hetki tuntea, ettei rouvansa mielestä
vastaa tämän jumaloimisvaatimuksia. Se ärsyttää. Ellet voi viisastua,
on se pahinta itsellesi, mutta hyvin ikävää minullekin, jos hetkenkään
tahtoisit yrittää arvostella asiaa minun näkökannaltani.

Hetkenkään! niin saattoi hän sanoa: ikäänkuin juuri se ei minua
piinaisi, etten voinut tehdä häntä niin onnelliseksi kuin tahdoin. Jos
hän olisi tyytyväinen, olisin loistavan iloinen, vaikka itse olisin
miten onneton tahansa.

-- Sinä et käsitä minua, sanoin.

-- Minä voisin sanoa samaa.

-- Sitten ei tietenkään maksa vaivaa meidän puhua asiasta enempää,
vastasin minä. Huomaan nyt, että on liian paljon pyydetty sinulta, että
olisit minulle hiukan ystävällisempi. Minä en ole niin tyhmä, etten
käsittäisi mistä se riippuu.

Jäinen kylmyys, sellainen, jollaiseksi kuvittelen kuolemaa, alkoi
levitä pitkin jäseniäni, tuntui kuin suoneni olisivat kuivettuneet,
ruumis tuntui lyijynraskaalta. Erikin sanat tuntuivat tulevan jostakin
kaukaa. Hän oli kiivastunut tuosta ystävällisyyttä koskevasta
huomautuksesta.

-- Ystävällinen! huudahti hän, enkö minä ole ystävällinen, sepä hittoa!
Ei, tunnusta vain, että sinä haluat rakkaudentunnustuksia, Kam, ja
sinä tahdot, että minun pitäisi aina olla levoton siitä, etten voisi
pysyttää rakkauttamme yhtä hehkuvana kuin ennen. Sahlgren sanoo, että
nainen on sukupuolista käytännöllisin ja arkipäiväisin, mutta minä
en käsitä, mistä hän on saanut sen päähänsä. Sinä ainakin olet niin
haavemielinen kuin 25-äyrin kirja ja täynnä romanttisia kuvitteluja ja
vaatimuksia, joita olet saanut romaaneista.

-- Oh!

-- Niin, keskellä olemassaolon taistelua ja tänä ahtaana aikana, joka
antaa niin paljon ajattelemisen aihetta, tahdot sinä että meidän tulee
yksinomaan elää toisissamme, onnemme valtaamina. Saat suoda anteeksi
minulle, että pidän sitä hiukan kyynillisenä, Kamilla.

Olisin voinut sanoa, että hän taas erehtyi, että tahdoin vain,
että yhdessä kestäisimme ahtaan ajan ja taistelisimme olemassaolon
taistelumme. Mutta minä vastasin näin:

-- Niin, minä ymmärrän.

-- Sitä en ollenkaan luule sinun tekevän, pienokaiseni. Sinä et käsitä,
että voi pitää toisistaan ajattelematta sitä aina. Sinun on tapana
sanoa, että sinun omat asiasi tuntuvat sinusta niin vähäpätöisiltä.
Vieläpä sinä kerran kerskailit pitäväsi pienenä seikkana sitä, etten
sinusta enää välittäisi. Sinä sanoit sen vielä Gertrudin läsnäollessa,
niin ettet sinä aina ole kovin ystävällinen itsekään. Mutta todenteolla
sinä näytät yöt päivät ajattelevan vain tätä oikeastaan hyvin
helppotajuista avioliittoa. Sinulla ei siis, kaikesta huolimatta, ole
mitään käsitystä sopusuhtaisuudesta, pikku naikkoseni.

Erik oli oikein kaunopuhelias. Minä vaikenin kuin kuritettu koulutyttö.
Se mitä hän sanoi, ei niin paljon kiinnittänyt mieltäni. Se oli
liiankin totta, liiankin hyvää ja järkevää.

-- Sinä olet kylläkin hermostunut, jatkoi Erik, ikäänkuin tuntien
helpotusta löytäessään arkipäiväisen muodon meidän molempien tuntemalle
mielipahalle. Se ei ainakaan voi johtua liikarasituksesta. Ennemmin on
sinulla liian vähän työtä.

-- Eihän minulla ole mitään lasta, sanoin hiljaa.

-- Sen saat kyllä, ja silloin voit istua rouvana perheen keskellä
lapset ja piiat ympärilläsi. Mutta nykyisessä taloudellisessa
asemassamme on sentään parasta, että hankit itsellesi tuottavan,
säännöllisen toimen, vai kuinka? Niin, sinun omaa parastasi minä
ajattelen.

-- Niin, tiedän sen, vastasin minä ponnistellen herätäkseni tuosta
kamalasta horrostilasta. Tahdon myöskin sanoa sinulle, että olen
koettanut monesta paikanvälitystoimistosta, vaikka ilman erikoista
tulosta, ja olen saanut vain yhden oppilaan. Henkivakuutusasiamieheksi
aina pääsee, mutta en tietänyt pitäisitkö siitä.

-- En, hyi hitto!

-- Niin, sitten on kaiketi parasta, että annamme Matildan mennä; minä
saan sanoa hänelle kuinka asian laita on. Liha on kalliimpaa nyt kuin
musiikki, ja talous tulisi luonnollisesti halvemmaksi.

Erik tuntui olevan tyytyväinen tähän yritteliäisyyteen.

-- Sehän oli hyvä, sanoi hän. Jospa nyt koettaisimme nukkua.

-- Erik! sanoin minä äkkiä, miksi sinä sanoit olleesi saaristossa?

-- Vai niin, siitäkö kenkä puristaa! Sanoin niin tietysti sen vuoksi,
ettet sinä lähtisi kotiin.

-- Mitä sinä teit kaupungissa?

-- Minulla oli ylimääräistä työtä, senhän sinun pitäisi voida arvata.
Mutta mitenkä sinä olet saanut nuuskituksi, etten ollut Pankkisaarella?

Kerroin jutun palaneista tulitikuista, ja se näytti huvittavan Erikiä.
Sillä hän nauroi sydämellisesti ja sanoi, että hän kertoisi, sen
Sohlbergille ja Sahlgrenille, osoitteeksi siitä mitenkä mustasukkainen
minä olin.

-- Tulisitko sinä mustasukkaiseksi, kysyin minä, jos saisit kuulla,
että minä -- miksikä sitä nyt sanoisin -- kiemailin erään toisen kanssa
Karlsbrunin puistossa juhannuksena?

-- Lörpöttelet.

-- Se on totta, kapteenin kanssa, Jaakon veljen, tiedäthän.

-- Ethän vain ole saattanut itseäsi naurunalaiseksi? kysyi Erik
tuimasti.

-- Siitä en voi lausua mielipidettäni, vastasin minä ja kuuntelin koko
ajan vuoropuheluamme, aivankuin olisin ollut teatterissa.

-- Mustasukkaiseksi en tule, sanoi Erik, mutta minua suututtaa.
On sekin siivoa. Sinä olet kyllä rakastavinasi minua. Mutta heti
kun pääset valloillesi, käyttäydyt huonosti. Minä en puhu niin
suurellisesti, mutta joka tapauksessa ahertelin ja tein työtä täällä,
sillä välin kun sinä kuljeksit ympäri ja vetelehdit puistossa. Tuntuu
kuin näkisin sinut.

-- Jos olisit nähnyt minut, niin olisit kyllä ollut sangen rauhallinen.
Minähän tein vain epäonnistuneen yrityksen pitää jostakin toisesta.

-- Älä puhu niin tuhmasti sitten, sanoi Erik taputtaen minua hieman;
herra varjele, mitenkä sinä olet kylmä, ota minunkin vilttini.

Se oli ystävällisesti tehty, mutta minä olin mielestäni tämän
ystävällisyyden johdosta kuin janoava taimi, joka odottaa sadetta
taivaasta ja jota kastellaan kannulla.

Horrosmaisissa haaveiluissani tänä yönä johtui mieleeni muisto siitä
ainoasta tilaisuudesta elämässäni, jolloin minut valtasi samanlainen
tunne kuin nytkin. Tämä tapahtui silloin kun isäni oli kuollut ja
haudattu, ja minä lohduttaakseni äidin toivotonta surua, muistutin
häntä siitä, mitä hän oli saanut olla isälle koko pitkän elämän ajan.

Silloin hän katsoi minuun, eikä hän ollut tavallinen äitini, vaan
tuntematon nainen:

-- Minä en ole ollut hänelle mitään muuta kuin suuri, musertava
pettymys. Minä en ole milloinkaan saanut tietää, mitä hän on
odottanut minulta ja miten hän oli pettynyt minun suhteeni, mutta
vuosien vieriessä olen käsittänyt, että sen on täytynyt olla jotakin
ratkaisevaa.

-- Äiti, älä sano niin! pyysin minä. Hetki oli aivan alaston, minusta
tuntui etten voinut kestää tuota suoramielisyyttä, joka oli uutta
kodissamme. Kuinka voit luulla jotakin sellaista?

-- Puolen vuoden kuluttua ja sitten edelleen ei hän enää minua
rakastanut. Tiesimme sen kumpikin, mutta me emme koskaan puhuneet
siitä. Useita vuosia tunsin aina olevani loukattu, sitten olin
välinpitämätön, mutta nyt, ymmärrätkö, nythän minä huomaan aivan
selvästi, että minä, joka olin nyrpeä hänelle sen vuoksi, ettei hän
rakastanut minua, kuten pidin oikeutenani vaatia, _minähän_ juuri olen
tuhlannut hänen elämänsä!

Tämä keskustelu, tuo äkillinen, minulle milloinkaan ennen
aavistamattoman ilmituleminen, järkytti mieltäni hirveästi. Äitini,
joka huomasi minun kalpenevan ja jäykistyvän, kuten kuollut, riensi
katuvaisena panemaan minut vuoteeseen ja tukki ympärilleni kuumia
savipulloja.

Mutta nyt on äitinikin kuollut, minulla ei ole ketään, joka lämmittäisi
savipullon minulle.



17. Verraton professori.


                                                    Heinäkuun 16 p:nä.

Herätessäni seuraavana aamuna tunsin olevani kummallisella tuulella. --
Mikä minun on? kysyin itseltäni, jotakin on muuttunut, jotakin tapahtui
eilen. Oi, ei, ei! Minä huudahdin tahtomattani, aivankuin pudotessa.
Erik kääntyi: Mikä sinun on, lapsukaiseni, kysyi hän ystävällisesti,
näitkö unta? -- Kyllä, olen peloissani, suojele minua vähän. Ojensin
käteni, ja hän tarttui siihen sekä piti siitä kiinni lujasti, aavistaen
hiukan, että hän suojeli minua itselleen. Erikin mentyä otin almanakan
ja piirsin siihen pienen soman ristin. Istuin kauan ja katselin sitä
sekä ihmettelin, koittaisiko elämässäni milloinkaan se päivä, jolloin
en enää muistaisi, mitä tuo risti merkitsi.

Matilda häiritsi minua mietteissäni, ja samassa muistin, että yksi asia
oli sentään vielä toimittamatta, nimittäin Erikille antamani lupauksen
mukaan sanottava Matilda irti ja astuttava hänen paikalleen. Enkä
viivytellyt minuuttiakaan, vaan sanoin heti hänelle, ettei meillä ollut
varaa pitää häntä kauempaa kuin 1 päivään syyskuuta.

-- Ei tietenkään, niin olen arvellut jo kauan, vastasi Matilda hyvin
rauhallisesti, olen vain odottanut, että rouva käsittäisi sen itse.

-- Mutta luuleeko Matilda voivansa opettaa minut siksi?

-- Kyllä, sanoi hän, niin paljon että kelpaa kasöörille.

-- Hyvä, sitten alamme heti.

Matilda, joka on erinomainen opettaja, sanoi minulle eräänä päivänä:
-- Näkyy, että rouva laittaa ruokaa koko sielullaan. Ja se oli totta.
Tuntui kuin olisi portti sulkeutunut ja erottanut minut ainiaaksi
entisistä toivomuksistani, ajatuksistani, toiveistani, kunnianhimostani
ja myös suruistani. Tunsin äkkiä kadottaneeni tuon totutun seuran ja
etsin uutta pannujen ja patojen keskeltä. Nyt olen pienen eläimen
tavoin vain huvitettu ruoasta, jota syömme ja pesästä, jossa asumme.
Minusta on hauskaa, kun Erik on ystävällinen ja iloinen, ja ikävää,
kuin hän on päinvastainen, mutta sydämeni syvyyteen se ei koske, enkä
minä hänen mielialojensa mukaan muuta käsitystäni elämästä jonakin
pahana tai itsestään hyvänä.

Tihkusateisena aamupäivänä istuin ompelemassa ja vartioin
säilykekeittokonettani, sillä vaaraimia piti keittää vielä
kahdeksankymmentä minuuttia. Olin puettuna tavalliseen ruskeaan
arkisurupukuuni, ja vaikka kukaan muu ei ymmärrä, mitä minä tällä
tarkoitan, niin ymmärrän sen itse. On olemassa tuska, valkoinen kuin
tuli, jota ei, yhtä vähän kuin kirurgin veistä, voi sietää kauan.
On myöskin musta tuska, ja sekin on jotenkin kunniallinen. Mutta on
olemassa ruskeakin, ja se on kunniaton. Puoli tuntia kului noista
kahdeksastakymmenestä minuutista, jona aikana ajatukseni enimmäkseen
askaroivat siinä tosiasiassa, että Erik oli huomannut kahvia kuluvan
liian paljon taloudessa, ja etten minä sen vuoksi nyt uskaltanut
keittää täyttä pannullista aamupäiväni virkistykseksi. Silloin soi
puhelin, ja kuu tartuin kuulotorveen, kuulta iloisen ja tyytyväisen
äänen: -- Täällä on Gertrud, terve Kamilla.

-- Miksi olet kaupungissa? kysyin ihmetellen.

-- Näyttääkseni teille uuden sulhaseni!

-- Onnittelen!

-- Onnitteletko sinä, vaikka et tiedä kuka hän on? -- Kyllä, sillä minä
luotan siihen, että se voi olla vain sellainen, josta pidät.

-- Niin, se on selvää. Teidän täytyy lähteä ulos syömään kanssamme,
sanoi Gertrud.

Muutaman tunnin kuluttua istuimme Hasselbackenilla.

Olen siis nähnyt professorin, ja olen nähnyt onnellisen miehen.
Onnellisen, huolimatta siitä, että Gertrud kohteli häntä
ylvästelevästi, tai ehkä juuri sen takia, kuinka tahansa?

Hän on hieno tiedemies, hän tunnettiin ja häntä kunnioitettiin
kansainvälisessä ammattipiirissään niin kauan kuin sellainen oli
olemassa. Mutta se ei estä häntä olemasta Gertrudin kuuliainen
palvelija, iloisen kärsivällisesti hän sietää hänen oikkujaan,
nenäkkyyksiään, ylimielistä pilaansa, ja vieläpä kiittääkin. Kun
katsahdin Gertrudiin, hänen istuessaan pöydässä, punaiset ruusut
valkeassa puvussaan -- "joka kerta uudet punaiset ruusut", on hän
kuiskannut korvaani -- niin täytyyhän minun myöntää, että jossakin
määrin ymmärsin professoria. Gertrud oli erilainen ja kuitenkin
kaltaisensa, niinkuin kukka on nupun näköinen.

Hän on aina ollut hiukan itsetietoinen, kuten on varsin luonnollista,
mutta se on ollut koulutytön ylpeyttä sen johdosta, että tietää
itselleen tarjottavan oikealta ja vasemmalta niin paljon leivoksia
kuin suinkin jaksaa syödä. Se, mikä nyt loisti hänestä ja teki hänet
entistään kauniimmaksi, joka sai hänen äänensä soimaan kellon lailla,
teki kaikki hänen liikkeensä heiskuviksi ja pehmeiksi, oli naisen
ylpeyttä kauneutensa johdosta ja siitä, että häntä rakastettiin ja
haluttiin, se oli naisen riemuvoitto nähdessään toisten miesten
kadehtivan sitä, jolle hän oli suvainnut antaa itsensä.

Tarkastin täysin kylmäverisesti hänessä ja itsessäni rakastetun ja
ei-rakastetun naisen tuntomerkkejä: toinen hehkuen voitonvarmaa
ylimielisyyttä, toinen ikäänkuin kulunut, täynnä epäilyä ja arkuutta,
ja hymyilin vähän sille, että se, mikä ratkaisi kumpaan lajiin kukin
kuuluisi, oli sokein kaikista: sukupuolivaisto -- -- --.

Tuleva lanko voitti heti sydämeni. Olimme aina puhuessamme hänestä
mahdollisena ehdokkaana, sanoneet häntä vakinaiseksi, mutta nyt en
käsittänyt kuinka Gertrud oli voinut esittää hänet tällä nimellä,
joka minusta aina oli muistuttanut säännöllistä, jotenkin tavallista,
vanhan puoleista herrasmiestä. Sillä hän oli erikoisen näköinen,
muistuttaen jotakin vanhaa talonpoikaissukua tai talonpoikaista
valtiopäivämiestä. Suuret kasvot suurine säännöllisine piirteineen,
parkittu ahavoitunut iho, jota vasten silmät näyttivät niin hauskan
merensinisiltä, ja alahuuli hiukan ulkoneva, aivankuin suku olisi monen
miespolven ajan käyttänyt mälliä huulessaan. Hänen kätensä olivat hyvin
hoidetut, kuten koko mieskin, mutta suuret kuin lapiot. Hän ei ollut
ensinkään tyylikäs, mutta hän näytti tavallaan ylhäiseltä, ja Gertrudin
hämmästys ja nauru, kun kuiskasin sen hänen korvaansa, loukkasi minua
vähäisen. Yleensä miellytti mies minua jo paljon, sukulaisuustunne,
jolla ei ollut mitään tekemistä lankouden kanssa, vaan joka aiheutui
aavistuksesta, että hän, suurella erotuksella tietenkin, joskus saisi
tuntea jotakin minun kärsimysteni tapaista ja maistaa voimattomuuden
katkeruutta, koetettuaan parhaansa mukaan voittaa sen sydämen, jota
rakastaa, niin, tehdä kaikkensa, mutta turhaan.

Hän oli erittäin herttainen meitä kohtaan, kohteli veljellisesti Erikiä
ja vieläpä minuakin. Tuntui siltä kuin hänen, sittenkuin Gertrud nyt
tekisi hänen elämänsä niin onnelliseksi, tulisi kohdella ystävällisesti
kaikkia naisia, minun kaltaisiani vähäpätöisimpiäkin. Mutta kerran sai
hän minut äärettömästi hämilleni.

-- Gertrud on kertonut minulle, sanoi hän, että Kamilla on ankarasti
vaatinut häntä antamasta suostumustaan ennenkuin hän oli varma
tunteistaan, eikä kenellekään muulle kuin sille, josta hän piti.
Maljamme ja kiitos avustuksesta.

Jouduin aivan hämmennyksiin, sillä minä olin tässä hengessä kovasti
varoittanut Gertrudia professorista.

-- Kuinka hirveän paljon pidänkään hänestä, kuiskasin Erikille,
kun kihlautuneet olivat jääneet jälkeemme kotimatkalla. Me olimme,
mielialan ollessa juuri miellyttävimmillään päivällisen jälkeen,
johtuneet keskustelemaan sodasta, käyneet vakaviksi ja raskasmielisiksi
sekä lähteneet pois sangen pian.

-- Pidät? Niin, näen sen, vastasi Erik kuivasti.

-- Etkö sinä pidä?

-- Kyllä, kunhan hän ei vain käy liian vakavaksi Gertrudille.

-- Hänen tunteensa Gertrudia kohtaan näyttävät olevan tarpeeksi tuliset.

-- Kuka tietää kuinka kaikki sopii Gertrudille, vastasi hän. Gertrud
polveutuu viileämpiluontoisesta suvusta, jossa käsitetään asiat
jotenkin rauhallisesti. Ja hän vilkaisi minuun syrjäsilmällä.

-- Ei, nyt tahdon puhella vähän Kamillan kanssa, sanoi Gertrud, menkää
edellä, pojat! Mitä pidät hänestä?

-- Niin, ellei teistä tule onnellisia niin ei se ole hänen vikansa.

Tämä oli Gertrudin mielestä niin hupaista, että hänen heti täytyi
kutsua professori luokseen kertoakseen hänelle tämän. He nauroivat
molemmat, mutta se ei ollut mitään pilaa, sanoin minä vakavana.

Gertrud nyökkäsi nyt taas pojille, että menisivät edelle, ja alkoi
kertoa kuinka kaikki oli tapahtunut. Hän oli matkustanut mitään
päätöstä tekemättä anoppimuorin kanssa Smoolantiin, ja professori oli
seurannut jäljessä. Tämä oli näyttänyt hänestä vastustamattomalta, hän
oli alkanut horjua. Silloin hän sai kirjeen Märtalta, joka nyt menisi
naimisiin erään aivan toisen kuin Kaarlen kanssa. Hän ajatteli silloin:
-- Minä teen niin. Ja samassa hänestä tuntui, että hän piti hirveän
paljon professoristapa hän antoi hänelle myöntävän vastauksen. Silloin
tuli professorille kyyneleet silmiin, ja sitten piti hän vieläkin
enemmän hänestä.

Kuuntelin kaikkea tätä ja mietin, mitä mies, joka kulki edellämme
pitkänä ja leveäharteisena, pitäisi siitä, että hänen miehekkään
sydämensä kyyneleet joutuivat Gertrudin tuttavallisen ilmoituksen
esineeksi -- --.

Kuljimme kaikki neljä Kungsholmaan päin. Tuumailin vähän missä Gertrud
viettäisi yönsä, mutta en sanonut mitään.

Mutta seisottuamme hetkisen meidän portilla ja pitkitettyämme
keskustelua jonkun verran tarkoituksettomasti, koska ei kukaan
huomannut sitä lopettaa, tuo verraton professori vastasi silloin
äänettömään kysymykseeni.

-- Oletko kysynyt Kamillalta saatko hänen luonansa viettää yösi,
Gertrud? sanoi hän.



18. Ruma mies.


                                                    Heinäkuun 20 p:n&.

Aamulla Hasselbackenin päivällisten jälkeen oli päämme jotenkin raskas.
Aamuilma ei tuntunut ensinkään viileältä, se oli lämmintä, tomuista ja
raskasta. Makasin juuri ja mietin uskaltaisinko lyöttäytyä laiskaksi ja
loikoa vielä pari tuntia, kun Erik, joka luki sanomalehteä, huudahti.

Hypähdin pystyyn, uinuva tuskani heräsi. Parin valtimonlyönnin aikana
olin kuvitellut mielessäni kaikki mahdolliset kauhut.

-- Mistä on kysymys? Mistä on kysymys?

Erik vain luki vastaamatta sanaakaan.

-- Erik! Mutta sanohan toki!

-- Etkö voi rauhoittua?

Tuon äänensävyn kuultuani rauhoituin todellakin jonkun verran, mutta
uneliaisuuteni oli hävinnyt. Pukeutuessani silmäilin Erikiin.

Hän luki tarkkaan koko kirjoituksen, palsta palstalta, ennenkuin
suvaitsi vastata kysymykseeni. Olin jo pukeutuneena, kun hän antoi
minulle sanomalehden ja osoitti muuatta kirjoitusta siinä.

-- Nyt hän toivottavasti joutuu kiinni, sanoi hän; onko ruoka valmis,
on jo myöhä. Kylläpä juhlimmekin hitonmoisesti eilen. Gertrudillepa
tulee hyvät olot.

-- _Kuka_ joutuu kiinni?

-- Sen voit lukea suuruksen jälkeen. Ei, sinä et saa sanomalehteä
ennenkuin ruoka on pöydässä.

-- Tuolla tavoin ei professori varmaankaan käyttäydy milloinkaan
Gertrudia kohtaan, sanoin minä, mutta suuttumatta, sillä minä en
oikeastaan ole utelias muuhun kuin sodanjulistuksiin nähden.

Se, jonka piti joutua kiinni, oli kuitenkin tuttu minulle, ja minä
tunsin hänet sanomalehdessä olevasta valokuvasta. Se oli tuo ruma mies,
joka kävi Erikin luona heti sen jälkeen kun tappio oli meitä kohdannut,
koettamassa saada Erikiä likaisten toimiensa syötiksi, ja joka lupaili
meille niin paljon saastaista kultaa. Olin aivan unhottanut miehen,
ja Erikin käskystä en ollut puhunut hänestä kenellekään ihmiselle,
paitsi Matildalle. En ollut myöskään niin tarkoin selvillä siitä, mihin
asioihin hän oli halunnut Erikin apua.

Nyt sain selville useita hauskoja temppuja, joista häntä epäiltiin
(mutta Erikistä ei mainittu mitään tietysti), ja nyt pantaisiin toimeen
tutkimus. Pahinta oli, että hän näytti olleen liian viekas jättääkseen
todisteita teoistaan, ja kaikki ruotsalaiset, joita oli haastateltu,
vannoivat, ettei heillä ole ollut mitään tekemistä hänen kanssaan.
Kukaan ei tahtonut edes tuntea häntä.

-- Ettet sinä ilmiantanut häntä heti, sanoin minä Erikille.
Ajattelehan, kuinka paljon hän on mahtanutkaan saada aikaan sen jälkeen
kuin hän oli meillä.

-- Sepä olisi ollut hauskaa, sanoi Erik. Olihan minusta jo kyllin
kirjoitettu sanomalehdissä sitä ennen. Kaikki olisivat luulleet, että
minä itsekin olin veijari, koska veijarit kävivät luonani. Varmaankin
olisi sanottu, että olimme yhdessä tehneet varkauden. Ei, sitä ei
velvollisuuteni koskaan voinut vaatia.

Sitten meni Erik pankkiin ja minä alotin suursiivouksen. Kun siivoaa,
ei ajattele niin paljon, ja kenties juuri sen vuoksi pettymys
avioliitossa niin helposti kehittää siivoamisvimmaa naisessa, aivankuin
tulirokko sijoittuu korviin. Minusta tuntuu kuin olisin huomannut
itsessäni jonkunlaisia oireita, ja pelkään saavani tuon taudin, joka
kuuluu olevan parantumaton ja yltyvän vuosien kuluessa. Erikille tulee
hauskaa.

Mutta jälkeenpäin muistin jälleen jutun, ja minun mielestäni kävi
yhä selvemmäksi, että Erikin pitäisi uhrata itsensä ja rauhansa ja
rehellisesti ilmoittaa tuntevansa miehen. Ei silti, että minä olisin
käsittänyt voisiko siitä olla mitään hyötyä, mutta kuitenkin.

Erik ei lausunut melkein sanaakaan koko iltapäivänä, niin että otaksun
hänen miettineen samaa kysymystä.

Seuraavana aamuna näimme sanomalehdestä, ettei toivottu edes voitavan
karkoittaa miestä; kaikki uskoivat hänen harjoittaneen laitonta
kauttakulkukauppaa, mutta todisteet olivat riittämättömät.

-- Etkö aijo mitään tehdä? kysyin.

-- En tiedä. Eihän minulla ole mitään todistajia.

-- Kyllä, Matilda, hän kuuli joka sanan.

Päivällisajan lähetessä ilmoitti Erik puhelimessa, että hän aikoo syödä
päivällistä ulkona "Åken kanssa". Mutta Åke on lakimies, ja niin en
kysynyt enempää.

Olin hirveän jännittynyt koko iltapäivän. En voinut tehdä työtä enkä
halunnut mennä ulos, sillä saattoihan Erik tulla kotiin tai soittaa.

Silloin juolahti mieleeni, että minun pitäisi kirjoittaa Maijalle ja
kertoa tästä ja Gertrudin kihlauksesta. Yritykseni kirjoittaa hänelle
pari kertaa ennemmin olivat rauenneet sen vuoksi, ettei minulla ollut
mitään, millä olisin täyttänyt sivut.

Hänen suhdettaan Jaakkoon ja uskaliasta tekoani juoruta hänen
eroamispäätöksestään en rohjennut kosketella uudelleen, sen
jälkeen kuin olin tehnyt sen kiitoskirjeessäni kotiin päästyäni
ja saanut vastauksen, jossa puhuttiin kaikenlaisista asioista,
säilykemarjoista ja puolueettomuudesta yleensä. Omista asioistani en
uskaltanut kirjoittaa, ja minun on niin vaikea käsitellä taidetta ja
kirjallisuuttakin.

Mutta nyt tuli pitkä kirje, joka keskeytyi vain kun Matilda toi
teetarjottimen. Kello 11 olin lopettanut, ja silloin ei Erik vielä
ollut kotona.

-- Missä Matilda luulee kasöörin olevan? kysyin minä.

-- Kenties ovat vanginneet hänet, sanoi Matilda rauhallisesti.
Näin kyllä mitä tuosta miehestä kirjoitettiin sanomalehdessä, enkä
ihmettelisi, vaikka hän olisi kertonut jotakin kostaakseen kasöörille.
Minä nauroin. Mutta kun kello oli jo viisi aamulla eikä Erikiä näkynyt,
en nauranut enää. Toden totta olisin halunnut pukeutua ja lähteä
poliisikamariin katsomaan viatonta miesraukkaani. Mutta silloin hän
tuli.

-- Missä Herran nimessä olet ollut niin kauan? sanoin vihaisesti.

-- Sen saat tietää huomenna, sanoi hän, nyt tahdon nukkua.

Ja tietää minä sen kyllä sain, mutta en Erikiltä, vaan sanomalehdestä.
Voidaanko ajatella kummempaa! En tiedä mitenkä kaikki oli tapahtunut,
mutta siinä oli koko juttu Erikistä ja tuosta rumasta miehestä ja
paljon muuta vielä, jota minä en ensinkään tiennyt, vaikka olin
naimisissa Erikin kanssa. Tästä sain tietää, että Erikin pankilla oli
osaa eräässä tehtaassa, jonka oli täytynyt lopettaa käyntinsä sen
vuoksi, että tuo ruma mies oli siepannut siltä raaka-aineet ihan nenän
edestä, ja niin olivat sotaakäyvät joka puolella kiihoittuneet ja
työmiehet jääneet työttömiksi, samalla kun ulkoministeriö oli saanut
sitä enemmän työtä.

Mutta siinä oli vielä jotakin, joka sai minut hämilleni ja noloksi.
Sanomalehdessä kiitettiin, ajatelkaas kiitettiin, Erikiä siitä,
että hänellä, vaikka syyttömästi olikin joutunut vaikeaan asemaan,
oli voimaa hylätä toisen houkuttelut. Ikäänkuin se ei olisi ollut
luonnollista. Tarkkasin Erikin ilmettä hänen lukiessaan kirjoitusta.
Ensin oli hän hyvin tyytyväinen, mutta päästyään tuohon itseään
koskevaan kohtaan synkkeni hän, aivankuin olin odottanutkin, kirosi ja
heitti sanomalehden käsistään.

-- On häpeä, ettei aseteta tuon suurempia vaatimuksia Ruotsin
kansalaiselle, sanoi hän ylpeästi.

-- Rakkaani, niinhän sanoo vain sanomalehti, huomautin minä.

Mutta niin ei sanonutkaan vain sanomalehti!

En ole vielä saanut oikein tietää mitä pankinjohtaja sanoi Erikille,
kun hän aamulla tuli konttoriin. Erik ei muistanut ilmoittaa
puhelimella siitä minulle.

Ja tällä tavoin Erik kertoi minulle uutisen:

-- Tänään tahdon saada ruokaryypyn!

-- Miksi niin?

-- Koska olen velaton.

-- Mitä sanot? Velaton?

-- Niin, aivan oikein. Ja sinä myös. Pankki on poistanut nuo 8,000. Ja
on sen tehnyt sillä tavoin, että saatoin ottaa tarjouksen vastaan, joka
on parasta tässä asiassa.

-- Etkö puhunut mitään siitä, mitä meillä on kieltäymyslaatikossa?

-- Kyllä, mutta johtaja nauroi. Pankki pelastaa satatuhatta, jos tuo
ruma mies, kuten häntä nimität, tuomitaan.

-- Ja niin tapahtuu sinun toimestasi?

-- Sitä emme tiedä, mutta hän on vangittu minun toimestani.

Erik otti taskustaan säästöpankkikirjan ja antoi sen minulle. Aukaisin
sen ja huomasin siinä olevan 554 kruunua minun nimelläni.

-- Sinähän ne enimmäkseen olet näperrellyt kokoon, sanoi hän
ystävällisesti. Avattuani säästölaatikon -- onneksi on minulla
avain itselläni -- löysin mitä ihmeellisimpiä asioita. Eräässä
silkkipaperikäärössä oli viisikymmentä kruunua ja päälle oli
kirjoitettu: "kävelypukuni"; toisessa oli: "kuukauden jälkiruokamme",
eräässä oli: "helluntaimme", toisessa: "pumpuli- ja silkkisukkien
erotus". Mutta enimmän vihloi mieltäni, Kamilla, pieni 1:50 sisältävä
paketti, jossa oli: "aamupäiväkahvini, oijoi, niinpä niin". Tiedätkö
ehkä kenenkä aamupäiväkahvi se oli?

-- Sen saman, sanoin minä, joka huomenna juo sen täydelleen. Kuulehan,
jatkoin, nyt voimme ajatella vähän itseämmekin.

-- Kyllä, sanoi Erik, ellei tule liian kalliiksi. Älä nyt tule
vaateliaaksi, Kamilla!

-- Kyllä, Erik, niin vaateliaaksi, että tulen toivomaan kaikkein
kallisarvoisinta.

Ovikello soi. Siellä oli sähkösanomapoika. Erik repi auki sähkösanoman.

-- Hyvin tehty, Erik lanko! oli siinä, ja professorin allekirjoitus.

Erik teki jotakin, mitä en ollut nähnyt hänen ennen tekevän. Hän
sylkäisi suoraan avonaisesta parvekkeen ovesta S:t Erikinkadulle.

-- Ihmiset ovat näköjään hulluja, sanoi hän.



19. Kuolema ja rakkaus.


                                                       Elokuun 5 p:nä.

Onni ei pysy kauan kirkkaana, tuskin niin kauan kuin kupari keittiössä.
Pian tuli jokapäiväiseksi herätä aamuisin omistaen rahaa pankissa,
ja elämä oli entisen kaltaista. Toisin sanoen, kodilla oli iloisempi
leimansa. Erikillä ei enää ollut tuota yhteenpuristunutta katsetta eikä
hän enää tuntenut olevansa huonon onnensa nöyryyttämä tai kohtalon
murjoma. Ja minunkin mielialani oli tasaisempi kuin silloin, jolloin
kaikki on yhdentekevää.

Eräänä päivänä sanoi Erik: -- Toverit palaavat kotiin lomaltaan, ja
vaikealta tuntuu kuulla miten ihanaa heillä on ollut. Ensi viikolla
lähtee Sohlberg Norlantiin kuljeksimaan kolmeksi viikoksi, tuo onnen
poika.

-- Silloin pitää sinun seurata mukana, jos voit saada lomaa, sanoin
minä. Nyt on sinun vuorosi, ja rahaa meillä on, Jumalan kiitos.

-- Ei minulla ole mitään rahaa, sanoi hän. Mutta minä huomasin kuinka
hänen katseensa kirkastui. Vaikka voisinhan ehkä lainata sinulta?
Varmaankin kykenen talvella uusine voimineni ansaitsemaan jälleen tuon
summan. Ajattelehan, mitenkä ihanaa olisi päästä matkaan, Kam!

Minulle ei ensinkään ollut mikään pettymys, ettei hän koskaan puhunut
minun mukaan ottamisesta, ei edes toivomuksena. En itsekään ollut
ajatellut sitä mahdolliseksi.

-- Kysy huomispäivänä, sanoin minä. Onko Sohlberg hauska matkatoveri?

-- He ovat hyvin hauskoja ja iloisia, sekä hän että hänen rouvansa,
sanoi Erik.

Niin, Jumala armahtakoon, miten he olivat hauskoja ja iloisia! Siinä
määrin, että olivat viemäisillään hengen minulta. Tapasimme heidät
eräänä iltana Eläintarhan kaivohuoneella, sittenkuin oli sovittu
matkaseurasta, ja heillä ei kummallakaan ollut järkevää sanaa
sanottavana. Pila koski etupäässä sitä, että nyt rouva pysyttelisi
minun Erikini seurassa muka, ja hänen miehensä saisi katsella heitä
kaukaa. Ja Erik oli varmaan voimakkain, ja hänen täytyi luvata kantaa
häntä kaikkien rapakkojen yli (hän sanoi rapakkojen), muuten hän ei
saisi tulla mukaan j.n.e. Ah, niin hirveän hassua! Tämä aihe antoi
meille työtä kahdeksi tunniksi. En milloinkaan elämässäni ole ollut
niin väsynyt kuin silloin, kun vihdoinkin läksimme. Minulla ei ole
mitään taipumusta leikillisyyteen!

Sitten en saanut ollenkaan rauhaa tuolta pieneltä eloisalta rouvalta
koko viikkona, ja olin oikein iloinen kun kolmikko läksi.

Minä sukeltauduin heti mehuihin, hilloihin ja säilykkeihin. Minua
tyydyttää jossakin määrin se, kun huomaan, että nyt alan hallita
talouskoneistoa, sen johtoa ja yksityiskohtia, että harjoitus on
tuottanut minulle jonkun verran kätevyyttä. Matilda alkaa kiittää minua.

-- Nähkääs, minullahan ei ole niin suuria vaatimuksia, saattaa hän
lisätä, sillä olen palvellut niin monella laiskalla rouvalla. Oli
muuankin, joka ei kuuteen kuukauteen edes korjannut kammastaan hiuksia
kertaakaan, rouva, vaikka paikka olikin niin ankara, etten koskaan
saanut lopettaa työtäni ennen kello kymmentä illalla. Olin nuori
silloin enkä ymmärtänyt kieltäytyä. Mutta minä olen varma siitä,
että taivaassa kerran tulee sen rouvan vuoro korjata hiukset minun
kammastani ijankaikkisesta ijankaikkiseen.

Minä tulen kaipaamaan Matildaa.

Erikiltä tuli silloin tällöin joku kuvakortti. Mutta niin ristiin
rastiin tuon pikku rouvan päällekirjoittamana, etten voinut niitä lukea
enkä saada selville mitä ne esittivät. Milloinkaan ei niissä mainittu,
mikäli voin huomata, mitään osoitetta, minne olisin voinut lähettää
kirjeen, enkä minä myöskään ole kirjoittanut.

Eilen illalla, kun juuri olin riisunut kyökkiesiliinani ja istuutunut
pianon ääreen koetellakseni tottumattomia, jäykkiä sormiani sen
koskettimilla, soi eteisen kello, ja kun lensin avaamaan seisoi siellä
vanhin kälyistäni, Ruut.

-- Onko sinulla mitään sitä vastaan, että majoittaisit minut pariksi
päiväksi? kysyi hän. Olen vapaa ja kotona asunnossamme en voinut olla;
siellä haisee tomu ja kamfertti.

Oliko minulla mitään vastaan? Tulin niin iloiseksi, että milt'ei itkin
nähdessäni ihmisen, saadessani jonkun, jonka kanssa voin puuhata ja
jutella.

Päätin heti, että nyt vaihtaisimme osia, hän olisi potilas ja
hemmoiteltava, ja minä sairaanhoitajatar. Matildaa näytti asia myös
hyvin huvittavan; me pistimme potilaan Erikin sänkyyn, annoimme hänelle
kahvia sinne ja määräsimme hänet nukkumaan kello kymmeneen asti,
jolloin hän kenties jaksaisi syödä illallista.

Kello löi kymmenen eikä ääntäkään kuulunut makuukamarista. Otaksuimme
potilaan nukkuvan ja päätimme olla häiritsemättä hänen untansa. Puolen
tunnin päästä kuului hätäinen soitto ja me syöksyimme huoneeseen. Ruut,
joka oli nukuttuaan punaposkinen ja kirkassilmäinen ja vihdoinkin
tavallisen nuoren tytön kaltainen, eikä, kuten muuten, täydellinen
ja persoonaton pyhimys, tekeytyi happaman näköiseksi ja piti pitkän
nuhdesaarnan meille leväperäisestä ja huolimattomista hoitajattarista,
jotka eivät pitäneet ajasta vaaria. Se tuntui niin todelliselta, että
ensin hymyiltyämme lopulta aloimme uskoa, että hän tarkoitti totta.
Mutta saatuaan meidät siihen luuloon hän vasta oikein ilkkui meille.

Kun minäkin olin päässyt sänkyyn, tahdoin olla hiljaa ja jättää
vieraani rauhaan, mutta Ruut selitti, ettei hänen ollut ensinkään uni.
Ja silloin en voinut olla johtamatta keskustelua Gertrudiin.

-- Sinä et tullut Hasselbackenille, sanoin. Siellä oli kuitenkin oikein
hauskaa.

-- En, minä en tullut, sanoi Ruut, painostaen jonkun verran sanojaan,
ikäänkuin olisi tahtonut antaa niille syvällisen merkityksen.

-- Sinulla oli este?

-- Niin, viime potilaani eli silloin vielä. Mutta minä en olisi tullut
missään tapauksessa.

-- Miksi niin? sanoin minä. Juuri sinulle voisi kait olla tarpeen
päästä tuuleentumaan ja saada vähän virkistystä.

-- Hyvä Kam, kuulin Ruutin lempeän, sointuvan äänen, jos minä löytäisin
virkistykseni Hasselbackenilta, silloin olisin säälittävä. Onneksi ei
asianlaita ole niin.

-- Ei, saattaahan niin olla, vastasin minä vältellen. Mutta olisi kai
sinusta ollut hauskaa tavata äsken kihlautuneita.

-- Suoraan sanoen, Kamilla, olin iloinen kun pääsin siitä.

En tiedä onko oikeastaan mahdotonta voida tuntea olevansa sukua
sukulaisensa kanssa ja ymmärtää sitä. Kuinka tahansa, niin Ruut oli
minulle tällä hetkellä käsittämättömämpi kuin koskaan, enkä minä
osannut vastata mitään hänen sanoihinsa.

Mutta hänet näytti vallanneen vaarallinen halu avata sydämensä.

-- Sinun mielestäsi minä olen kummallinen, sanoi hän. Tiedänhän minä,
että jos joku perheen jäsen tekee hyvät naimiskaupat, on tavallista,
että koko suku uhkuu iloa ja harrastusta ja myötätuntoa. Mutta
Gertrudin kihlaukset alkoivat jo hänen ollessaan 14 vuotias, ja nyt
olen perinpohjin kyllästynyt niihin.

-- Mutta nyt kai siitä syntyy naiminen, sanoin minä sovittavasti, ja
sitten seuraa elämän vakavuus.

-- Kun vakavuus tulee, silloin tulen minäkin, jos Gertrud kutsuu
minua, mutta en ennen, sanoi Ruut. Jospa tietäisit, puhkesi hän äkkiä
intohimoisesti puhumaan, kuinka vieraalta minusta tuntuu se maailma,
missä Gertrud ja hänen hyvä ystävänsä Märtta elävät. Miehet ja
vaatteet, siinä heidän elämänsä, ja toinen on jotakuinkin yhtä tärkeä
heille kuin toinenkin. Määräävänä on aina mikä tai kuka sopii heille
parhaiten.

-- Gertrud on kiltti, sanoin minä.

-- Kyllä, kiltti hän kyllä on. Hän suo mielellään toiselle hyvää,
saatuaan omansa, ja hän on kernaasti ystävällinen niitä kohtaan, jotka
askaroivat hänen onnensa kanssa. Sillä hänen hyvinvointinsahan on
tärkein maailmankaikkeudessa.

-- Sinä olet liian ankara Gertrudia kohtaan, sanoin minä. Hänhän on
niin kaunis ja suosittu. Luonnollisesti täytyy hänen luulla, että
hänen onnensa on hyvin tärkeä. Hän ei ole koskaan kuullut muuta,
ja professori sanoo niin nyt joka päivä. Muuten tuolla nuoruuden
itsekkyydellä ja onnen tavoittelulla on kai myös tarkoituksensa
maailmassa. Mihinkä sitten jouduttaisiin, jos kaikki olisivat sinun
kaltaisiasi?

-- Onko professori kovin rakastunut häneen? kysyi Ruut vastaamatta
kysymykseeni.

Kuvailin hieman professoria sellaisena kuin muistin hänet
Hasselbackenin juhlasta, enkä säästänyt kiitosta.

Ruut kuunteli ja huomautti, että professori näytti tekevän itsensä
vähän naurettavaksi.

-- Mutta minä toivon kuitenkin, ettei Gertrud tee häntä onnettomaksi
rakastumalla johonkin toiseen.

-- Sitäpä en luule, sanoin. Gertrudhan on viileähkö luonteeltaan.
Enkä minä usko, että hän kaikkine pikku kihlauksineen toden teolla on
tarrautunut kehenkään mieheen.

-- Sinä valitset todellakin kuvaavia sanontatapoja, sanoi Ruut
sanomatonta inhoa osoittavalla äänellä. Tarrautua johonkin mieheen!
Se on ainakin kylliksi likaista, ei ollenkaan niin kaunista ja
valheellista kuin rakkaus.

Jouduin hyvin hämilleni -- hänen äänensä sävy saattoi minut
aavistamaan, että hän halveksi juuri rakkautta, eikä muuta, ja
sellainen katsantokanta oli melkein käsittämätön minulle, joka
onnettomasti rakastin rakkautta.

-- En ymmärrä sinua, sanoin. Pidätkö sinä rakkautta miehen ja naisen
välillä jonakin alhaisena?

-- Pidän, tuota törkeätä erotiikkaa, ja erotiikka on aina törkeätä.
Sinä ehkä ajattelet, mitä Ruut siitä tietää, hän kun on Punaisen
ristin sisar. Mitään persoonallisia kokemuksia ei minulla, jumalan
kiitos, ole, mutta minä olen kerran nähnyt jotakin, jota en koskaan voi
unhottaa. Minulla oli ainoa paras ystävä, viimeisellä vuosikurssilla.
Me olimme yksimielisiä kaikessa, meidän mielestämme oli niin tyhmää
etsiä onnea huvituksista, kun sen saavutti vain kieltäymyksen ja
kärsimysten kautta. Sitten hän äkkiä muuttui aivan kuin toiseksi
ihmiseksi sekä ulkonaisesti että sisäisesti, ja kenen luulet saaneen
sen aikaan? Niin, erään alilääkärin. Rakkaus leimui heidän ympärillään
kuin liekki, kun he olivat yhdessä, ja kun he olivat erillään, oli
ystäväni aivan suunniltaan. Me asuimme samassa huoneessa, ja minä
näin hänen makaavan sängyssään monta kertaa aivankuin kuumeessa
odottaen miestä. Hyi, sanon sinulle, minua inhoitti. Mihinkä luulet
nyt hänen älynsä joutuneen? Ei ollut mitään muuta maan päällä kuin
tuo mies. Entä velvollisuus! Voin sanoa sinulle, että hän löi laimin
velvollisuutensa hoidossaan olevia sairaita kohtaan, päästäkseen
nauttimaan rakastettunsa suuteloista. Näin kyllä heidät kummankin
työssään. Ajattele, mikä kärsimysten kaivo sairashuone on! Mutta heille
se oli vain himoa ja liekkiä. Meistä tuli ikuiset vihamiehet ja hän on
vainonnut minua kovin sen jälkeen.

Tällä hetkellä en oikein käsittänyt minkä persoonallisen tuskan Ruut
tässä paljasti, kertoessaan ystävyydestä, joka muuttui vihaksi.
Ajattelin vain hänen rakkauden solvaisemistaan, ja se pahoitti
mieltäni. Ja äkkiä huomasin puhuvani rakkauden puolustukseksi. Niin,
minä köyhä, haavojen ja tuskien runtelema, minä ylistin rakkautta
jonakin ihmeellisenä, kuvaamattomana, jonakin, jota vain voidaan elää,
ei milloinkaan saavuttaa edes unessa tai ajatuksissa. Koetin himmein
sanoin kuvailla tuolle puritaaniselle sairaanhoitajattarelle, kuinka
ihmeellistä on olla kaikki kaikessa jollekin ihmiselle, hallita hänen
elämäänsä ja antaa hänelle siitä päivittäin, kukkuroillaan onnea.
Kerroin hänelle kuinka se, jota rakastaa, tulee ihmeellisimmäksi
maailmassa, kuinka hän ihastuttaa meitä läsnäolollaan, puheellaan,
vaikenemisellaan, kuinka hänellä on tuhansia mahdollisuuksia ilahduttaa
meitä. Sanoin hänelle, että rakkaus on tyhjentymätön onnen aarreaitta.

-- Sinä tunnet vain kuoleman, sanoin lopuksi. Mutta rakkaus on yhtä
pyhä ja kaunis ja yhtä hyvin Jumalan lähettämä.

-- Sellainen on siis _sinun_ kokemuksesi, sanoi Ruut.

Silloin huomasin äkkiä vastakohdan. Olin herännyt horrostilastani,
haava oli auennut, aloin itkeä, synkästi ja hurjasti, mutta
äänettömästi hämärässä. Tunsin käden sivelevän kevyesti kosteita
poskiani.

-- Luullakseni on kuitenkin varmempaa palvella kuolemaa, sanoi Ruut.



20. Maijan tappio.


                                                   Elokuun 20 p:nä.

Ennenkuin Ruut läksi luotani pitääkseen huolta uudesta potilaastaan,
kuulin häneltä uutisen, joka koski minuun kovin. Hän tuli nimittäin
eräänä päivänä kotiin ja kertoi tavanneensa Maijan rautatien
keskusasemalla matkavalmiina. Ruut, joka oli siellä saattamassa muuatta
toveriaan, hämmästyi tietenkin suuresti ja meni tervehtimään. Maija
tuntui hyvin vähäpuheiselta ja vieraalta ja katosi äkkiä vaunuun. Minut
mursi kokonaan tämä tiedonanto, jota en voinut käsittää. Mitä oli
tekeillä? Miksi Maija oli Tukholmassa, käymättä minua tapaamassa? Mitä
oli tapahtunut tuolla maalla sen jälkeen kun minä läksin? Kirjoitin
seikkaperäisesti Jaakolle ja pyysin hänen selittämään minulle, mitä
tämä merkitsisi. Ja odottaessani hänen vastaustaan päivästä päivään,
lisääntyi tuskani. Kyllähän minulla oli ollut vähän omantunnon
vaivoja sen johdosta, mitä mahdollisesti olin saanut aikaan, mutta
että se olisi voinut järkyttää Maijan sisarellista rakkautta minuun,
sitä en tullut hetkeäkään ajatelleeksi. Siihen olin luottanut kuin
järkkymättömään kallioon tässä maailmassa, jossa kaikki kelluu, rakkaus
ja ystävyyskin. Elin uudelleen ne kokemani yksinäisyyden ajat, jolloin
kuoli ensin isä ja sitten äiti. Mutta silloinhan minulla oli sentään
vanhempi sisareni jäljellä. Nyt olin aivan yksinäni, oman onneni
varassa.

Tunsin melkein katkeruutta Maijaa kohtaan. Jos hän välttämättä tahtoi
erota Jaakosta, ajattelin, niin täytyihän hänen silloin kuitenkin puhua
siitä ennemmin tai myöhemmin. Ja kuinka voi hän, joka oli aikonut
kylmäverisesti eksyttää miehensä, niin katkeroitua minulle, että hän
teloitti minut sydämessään, edes kuulematta, mitä minulla puolestani
oli sanottavaa.

En käsittänyt kuinka mitään sellaista saattoi tapahtua, tai mitenkä
se korjattaisiin. Minullahan ei ole koskaan ollut ketään niin hyvää
ystävää kuin Maija, eikä myös koskaan sellaista vihamiestä. En tahtonut
milloinkaan enää luottaa kehenkään maailmassa.

Jaakon vastaus viipyi viipymistään. Eräänä päivänä tuli hän itse. Hän
ei ollut ensinkään entisensä kaltainen, häneen oli tullut jotakin
väsynyttä. Jo hänet nähdessäni valtasivat pahat aavistukset minut.

-- Missä on Maija? kysyin hämmentyneenä.

Hän rauhoitti minua heti sanomalla, että Maija oli kotona omassa
sängyssään. Sillä asialla, joka oli tuonut hänet Tukholmaan, ei ollut
mitään tekemistä Maijan kanssa.

Kun kirjeeni saapui oli hän ollut poissa kotoa sorsia ampumassa, Maija
oli silloin avannut postilaukun ja nähnyt, että minulle oli kirje
sinulta. Siitä oli hän heti tehnyt sen johtopäätöksen, että me olimme
kauan olleet kirjevaihdossa hänen selkänsä takana.

Mutta kerro nyt alusta pitäin mitä on tapahtunut, pyysin minä. Et voi
uskoa kuinka levoton olen ollut.

-- Niin, sanoi hän, me olemme keskustelleet niin paljon, että tuskin
muistan missä järjestyksessä kaikki on tapahtunut. Lähdettyäsi
koetin johtaa hänet oikealle tolalle puhumalla hyvin sävyisästi
ja ystävällisesti, mutta sitä hän ei ensinkään sietänyt. En tahdo
ollenkaan syyttää sinua, sillä minähän olin yhtä vakuutettu kuin
sinäkin siitä, että parasta oli estää häntä ennättämästä tehdä
mitään tyhmyyksiä. Mutta sittemmin tuntui minusta, että olimme
erehtyneet. Häntä harmitti niin äärettömästi, ettei hän saanut
panna päätöstään toimeen, niinkuin hän oli aikonut. Olisin saanut
vapauteni vääryyden muodossa, enkä olisi koskaan voinut epäillä, että
sain sen jalomielisyydestä. Kun hänen suunnitelmansa siis nyt oli
paljastettu, oli menettelyn loisto poissa, mutta hän katsoi täytyvänsä
tehdä niin sittenkin. Ei, siitä ei tule mitään, sanoin minä. Jos
sinä lähdet luotani, teen sinut typötyhjäksi etkä saa koskaan nähdä
poikaasi. Eikö sinun mielestäsi, Kamilla, hänen olisi pitänyt tuntea
olevansa hieman liikutettu kieltäytyessäni päästämästä häntä luotani,
vaikkakin se tapahtui sellaisessa muodossa? Mutta ei, ei suinkaan.
Hän vain suri ja laihtui, ja kotona alkoi sellainen tila, että
minusta tuntui mahdottomalta kestää sitä. En milloinkaan ole tuntenut
olevani niin onneton, kuin silloin, kun hän alkoi pitää niin tarkkaa
huolta onnestani. Minun täytyy sanoa, että alussa se loukkasi minua
äärettömästi, mutta sitten rauhoituin ja huomasin yhä selvemmin, että
sairaus juuri oli muuttanut Maijan sellaiseksi. Kapina painostavaa
heikkoutta vastaan on ilmennyt toiminnan haluna, ja niin on joitakin
naisellisia aatteita takertunut häneen. (Jaakko ei tuntisi naisellista
aatetta, jos hän kompastuisi siihen). Muutos -- niin sanoo ainakin
lääkäri -- on tapahtunut hitaasti, vaikka minä en ole mitään huomannut.
Ja lopulta on varmuus siitä, että hän on minulle haittana, syöpynyt
häneen. Saatuani lääkärin avulla selville tämän, tulin rauhallisemmaksi
ja voin kohdella häntä paremmin.

-- Kuinka kiltti sinä olet, Jaakko, huudahdin minä ehdottomasti,
liikutettuna kuullessani hänen puhuvan niin tyynesti ja lempeästi
asiasta, joka varmaan koski häneen kovasti.

-- Onhan vain velvollisuuteni, vastasi hän torjuen, osoittaa sääliä
naista kohtaan yleensä, ja vielä enemmän omaa vaimoani kohtaan. Muuten
nykyinen aika osoittaa parhaiten, että vahvemmatkin aivot voivat
menettää tasapainonsa. Joka seisoo, katsokoon todellakin nykyään ettei
hän lankea.

Kysyin minkätähden Maija oli tullut Tukholmaan.

Jaakko kertoi silloin, että hän oli useita viikkoja tuntenut olevansa
niin huonovointinen, ettei hän voinut ryhtyä mihinkään, mutta noin
neljätoista päivää sitten hän tuli vähän paremmaksi ja tahtoi heti
paikalla lähteä Tukholmaan kysymään lääkäriltä luuliko tämä hänen
kykenevän elättämään itsensä riippumatta siitä saiko hän eläkettä
tahi ei. Jaakko arveli, että hänen kenties olisi pitänyt kirjoittaa
lääkärille ja tutustuttaa hänet tilanteeseen, mutta hän oli kyllästynyt
puuttumaan asiaan ja ajatteli, että menköön miten tahansa.

Jaakko oli pyytänyt hänen tervehtimään minua, mutta hän ei ollut
vastannut mitään. Vasta kun Jaakko oli kysynyt minusta hänen
palattuaan kotiin, oli hän saanut kuulla, ettei Maija ollut käynyt
minua tapaamassa. Mutta Maija oli selvittänyt, että se oli minulle
samantekevä, sillä minulla ei ollut aavistustakaan että hän oli ollut
Tukholmassa, eikä minun tarvinnut koskaan saada siitä tietoa. Lääkäri
ei kuitenkaan ollut rohkaissut häntä, päinvastoin, hän oli pitänyt
häntä työhön kykenemättömänä. Hän selitti senvuoksi kotiin palattuaan,
että ellei Jaakko tahtonut päästää häntä suosiolla, täytyi hänen
toistaiseksi tyytyä kohtaloonsa. Heti kotiin päästyään alkoi hän
rehkiä taloustoimissa, rasitti itseään liiaksi, makasi viikon ja alkoi
uudelleen.

-- Palattuani kotiin sorsia ampumasta, jatkoi Jaakko, sain kirjeesi.
Siitä näytti selviävän, että hän oli valehdellut sanoessaan, ettei
sinulla voinut olla aavistustakaan siitä, että hän oli ollut
Tukholmassa. Kun vaadin häntä tilille tästä, hämmästyi hän kovin.
Hän kertoi nyt, että häntä asemalla tosiaankin oli puhutellut muuan
sairaanhoitajatar, jonka hän tunsi ulkonäöltä, mutta ei voinut muistaa
nimeä, jonka vuoksi hän otaksui, että se oli joku sairaanhoitajatar
jostakin sairaalasta tai sanatoriosta, jossa hän oli ollut. Jottei
paljastaisi tietämättömyyttään oli hän hyvin vähäpuheinen ja sanoi
nopeasti hyvästi. Hän oli kokonaan unhottanut asian, mutta nyt hän
käsitti, että tuntematon oli varmaan ollut sinun kälysi Ruut, jonka
hän oli kerran tavannut aivan ohimennen. Siten oli tuo näennäinen
valhe selvitetty, mutta Maija oli sittenkin hyvin kuohuksissaan siitä,
että olin voinut kuulla hänen valehdelleen. Aloin nyt perinpohjin
väsyä kaikkeen, ja kyllästymisen puuskassani tein sellaista, jota
sitten käsittääkseni minun ei ehkä olisi pitänyt tehdä; minä sanoin
hänelle, ettei enää maksanut vaivaa pitää voimassa tätä avioliittoa,
jonka sisäistä tarkoitusta ei enää ollut olemassa. Senvuoksi hän
Herran nimessä saisi hyvän eläkkeen ja saisi pitää Lennartin luonaan
lukukausien ajan. Pyysin häntä vain käsittämään, että niin minä
kuin sinäkin, Kamilla, olimme toimineet parhaassa tarkoituksessa,
tahtoessamme saada kaikki oikealle tolalleen. Ja ettei hän olisi
niin leppymätön sen vuoksi, että olimme erehtyneet hänen suhteensa.
Vaikutus tästä oli kuitenkin saneen odottamaton. Hän vastasi vain:
kiitoksia paljon, jonka jälkeen minä läksin kokemaan krapumertojani,
ja minusta tuntui kaikki varsin omituiselta ja ikävältä, mutta
kuitenkin jonkun verran levolliselta sen johdosta, että nyt pääsisimme
rauhaan. Poiketessani puistokujaan kotiin tullessani, näin kuitenkin
kätilön syöksyvän taloa kohti mikäli sääret kestivät. Aavistin
pahaa ja tavoitin hänet sekä sain kuulla, että rouva oli saanut
munuaistautikohtauksen ja lähettänyt hakemaan kätilöä, joka oli
kotilääkärimme, kunnes lääkäri ehti saapua.

Kun kohtaus oli ohi, pyysi Maija saada puhua kanssani, ja hän itki
ja selitti, ettei hän voinut erota ja että hän tunsi olevansa niin
väsynyt, ajatellessaankin vain muuttoa. Minun piti vain vartoa vähän,
sillä hän kuolisi varmaan pian, ja hän pyysi, että antaisin anteeksi
ja säälisin häntä, sekä oli kuin toinen ihminen. Jouduin tietysti
hiukan hämilleni, mutta sanoin, että hänen kotinsa oli hänen niin
kauan kuin hän itse tahtoi. Luulen häneen koskeneen, etten näyttänyt
ihastuneemmalta, vaikka olihan tavattoman epäjohdonmukaista hänen
odottaa minulta sellaista. Mutta minä en tosiaankaan jaksanut tuntea
mitään sellaisen touhun jälkeen. Toisena päivänä hän kertoi minulle
kuinka hirveän pahalta hänestä oli tuntunut, kun minä lopultakin olin
hylännyt hänet ja luvannut hänelle eron.

-- Vaikka olet ollut niin epätoivoissasi siitä etten tahtonut!

-- Niin, sanoi hän, en käsitä sitä itsekään. Se on jotakin hyvin
nöyryyttävää. Mutta minä olen iloissani kuitenkin. Olen ollut aivan
jäykkä ja kuiva sisäisesti ja sen ajatuksen riivaama, että tekisin
jalon teon. Mutta minä en ollenkaan kelpaa sellaiseen. Sinun asiasi on
tehdä se teko ja olla kärsivällinen minulle, Jaakko. Kuinka iloinen
olenkaan, kun saan jäädä. Sänkyni on maailman paras.

Voithan käsittää, Kamilla, etten voinut vastustaa häntä tässä
avuttomuudessaan, kun hän nyt vihdoinkin tunnusti sen. Niin että nyt
vallitsee sopusointu välillämme, niin kauan kuin sitä kestää. Minä olen
syystäkin tullut epäluuloiseksi.

Kysyin häneltä oliko Maija muuttanut mieltään minun suhteeni. Ja Jaakko
vakuutti, että hän oli. Hän pyysi myös minua tulemaan hänen mukanaan
kotiinsa pariksi päiväksi sopiakseni persoonallisesti Maijan kanssa,
vakuuttaen, että se kävisi tavattoman helposti.

En epäillyt hetkeäkään. Minun täytyi tavata sisareni ja kuulla hänen
vakuuttavan, että olimme yhtä hyvät ystävät kuin ennenkin. Erik
ei varmaankaan saapuisi vielä viikkoon aikaan, eikä matka missään
tapauksessa veisi enempää kuin neljä päivää.

Eikä se vienytkään. Kahden ihmisen välillä tapahtuva ratkaisu ei kestä
kauankaan. Rupattelu vain kestää päiviä ja viikkoja ja koko pitkän
elämän ajan.

Ensin tunsin helpotusta kaiken sen jälkeen, mitä olin mietiskellyt
kohtauksestani hänen kanssaan, kun tapasin hänet niin hiljaisena ja
rauhallisena ja myöntyväisenä. Mutta sitten tuntui tämä myöntyväisyys
raskaalta. Oli yhtä helppoa saada hänet suostumaan mihin tahansa kuin
vetää kelloa, jonka vieteri oli poikki; hän ei vastustanut ollenkaan.
Kun sanoin: -- käsitäthän minun tarkoittaneen hyvää juorutessani
Jaakolle, niin vastasi hän: -- tietysti, onhan selvää, että tarkoitit
hyvää, j.n.e.

Hän oli muuttunut kaikessa. Hänen näköpiirinsä oli niin paljon ahtaampi
entistään, hänen maailmansa niin pieni, ja omanarvontuntoa ei hänessä
enää ollut. Ennen hän oli ylpeä siitä, ettei sairauden sattuessa
antanut huomata mitään, tahtoen selviytyä siitä itse. Nyt valitti hän
kovin ja pani koko ympäristönsä liikkeelle itsensä vuoksi.

Ainoan kerran oli hän vähän kaltaisensa silloin, kun hän laski leikkiä
siitä, että hän oli niin muuttunut. -- Oletko lukenut, kysyi hän, millä
tavoin Antverpen valmistautui piiritykseen:

Kaikki rikkaat ja kauniit esikaupungit poltettiin ja tasoitettiin
maan tasalle, ja kaikki niiden puutarhat ja kauniit puistot hakattiin
maahan -- kaikki sen vuoksi, ettei vihollinen saisi suojaa linnoituksen
tykkejä vastaan. Mutta kun kaupunki kukistui, niin ei vihollinen ollut
ollut niiden kantaman päässäkään. Se oli paljon kauempana ja ampui
kaupunkia suoraan yli hävitettyjen esikaupunkien, jotka oli uhrattu
turhaan. Makaan tässä ja ajattelen, että minun laitani on samanlainen.
Ajattelen mitä kaikkea olenkaan hävittänyt pitääkseni hallussani
linnoitukseni ja saadakseni tahtoni perille: kaiken jokapäiväisen
mielihyvämme ja viattoman perheidyllimme. Ja sitten kohtalo iskee
minua suoraan sydämeen ja minun täytyy antautua, ja nyt en voi olla
ajattelematta: kun minun kuitenkin piti jäädä tänne, miksi en voinut
tehdä sitä ilman kaikkea tätä touhua ja puuhaa, kaatamatta maahan
esikaupunkejani, joissa ihanne asui, ilman kaikkia noita taisteluja
Jaakon kanssa, jotka ovat niin kyllästyttäneet häntä?

-- Ellen minä olisi juorunnut Jaakolle, sanon minä --

-- Jumalan kiitos, että teit niin, vastasi hän, sillä muuten en makaisi
nyt tässä sängyssä, vaan vieraassa maassa.

Kun sitten jätin hänet hyvästi, antoi hän minulle mukaani elämänohjeen,
kuten hän aina oli tehnyt rippikoulustaan asti.

-- Opi tuntemaan omat mahdollisuutesi, Kamilla, sanoi hän. Älä
milloinkaan ole ylpeä ja pää pystyssä, ja muuta semmoista, ajattele
mitenkä minun kävi. Älä koskaan luule, että voit olla jäykkä ja
itsenäinen missään, tai että tahtosi pääsee voitolle, kun sitä
jännität. Älä milloinkaan ponnistele vasten virtaa, sillä silloin
tarttuu Jumala niskaasi ja kääntää sinut. Muista, että me olemme hyvin
heikkoja astioita, me naiset, ole siis sävyisä ja pidä kaikki armona,
äläkä yritä luottaa omaan ansioosi. Ja muista, että kohtalomme kääntää
kaikki asiat parhain päin!



21. Kamillan uusi sydän.


                                              Syyskuun 4 p:nä.

Mutta Maijan neuvot vaikuttivat minuun aivan päinvastoin. Mitä
alistuvaisempi ja veltompi hän oli, sitä uhkamielisempi tunsin minä
olevani, ja sitä lujemmaksi tuli päätökseni pysyä suorana. Katselin
ristiäni almanakassa ja arvelin, että se oli kuitenkin vielä liian
aikaista. Jo parin viikon kuluttua tuntui tuskani vähän oudommalta,
niin, näytti liioitellulta. Ylipäänsä olin liioitellut, sen
huomasin nyt, tarkastellessani itseäni ikäänkuin vähän etäämmältä.
Kaikessa tuossa äärettömässä onnessa ja äärettömässä pettymyksessä
Erikin vuoksi, missä olin itse? Minulla ei ollut, yhtä vähän kuin
keinottelupaperilla mitään itsenäistä arvoa. Elämäni voitto oli
ollut voittaa ja tappio kadottaa hänet, eikä mitään muuta. Ja
voimattomuuden tunteeni, kun epäonnistuin, oli muuttunut katkeruudeksi
häntä kohtaan -- mutta tarkoin katsottuna, ei kait hän sille mitään
voinut? Kuljeskellessani siellä asunnossamme huomasin, että olin
alkanut katsella Erikiä ikäänkuin kaukaa. Ennen en ole voinut nähdä
häntä ensinkään, sillä hän on ollut sydämessäni. Arvostelen häntä nyt
oikeudenmukaisemmin, luullakseni, ja epäitsekkäämmin, sillä pidän häntä
nyt itsenäisenä olentona, enkä ainoastaan omanani.

Kenties, ajattelen, hän on tullut maailmaan jotakin muuta varten kuin
rakastamaan minua, ja minä saan Jumalan nimessä antaa hänen täyttää
tehtävänsä ja elää ja kehittyä niinkuin se vaatii, eikä niinkuin
minä olen toivonut. Ajattelin, että hän oli kenties tahtonut sanoa
minulle tämän, mutta jättänyt sanomatta, koska minä silloin olisin
parkunut niin hirveästi. Ja minä odotin nyt kovin, että hän tulisi
kotiin, jotta vähitellen, mitään puhumatta, saisin näyttää hänelle,
että olin huomannut sen itse -- ajatelkaas, mitenkä se hänen raukan
mielestä olisi ihanaa. Sittenkuin minä nyt ikäänkuin olen irroittanut
elämäni hänen hallustaan ja ottanut omaan huostaani, tunsin ikäänkuin
uudelleen elpyväni, mitä kaikkea voisinkaan saada aikaan? Olin kulkenut
sitä tietä, jolle surun kohdatessa joudutaan: ihminen tylstyy ja
katkeroituu ja hylkää koko maailman ja elää ylevästi ja tekee muiden
olon rauhattomaksi. Mutta eihän sellainen vaatinut mitään taitoa,
mitään itsensä voittamista. Mutta minä tahdoin koettaa elämän kurjuuden
musertuvasta ylivoimasta huolimatta viimeiseen asti pitää sieluni
terveenä ja hartaana, niin että aina voin nauraa ilman katkeruutta ja
itkeä ilman vihaa ja näyttää maailmalle iloista, ystävällistä naamaa.
Ihmiset eivät tästä sanoisi mitään muuta kuin "Kamillalla on onnellinen
luonne", mutta minä tietäisin, että se oli pieni urotyö, ja kun kaikki
oli lopussa, asettaisin sen Herramme jalkojen eteen. Ihmisille, jotka
eivät voi kuvitella mielessään sokeata puhelimenhoitajaa, on yleensä
äärettömän helppoa kuvitella sokeata kohtaloa. Mutta ilman jotakuta,
jonka silmäin edessä voin elää, en minä kestä.

Tuli kortti, että pian Erik saapuisi, ja minä olin iloinen. Niin
pitkälle en ollut vielä ehtinyt, että viihtyisin maaten yksinäni
asunnossani! Sitäpaitsi odotin saadakseni koetella uutta sydäntäni
hänen läheisyydessään, ja olin hyvin utelias näkemään, huomaisiko hän,
että elämälläni oli uusi tarkoitus, tai olisinko hänen mielestään yhtä
muuttumaton kuin kyökin uuni tai porsliiniastiat.

Erik tuli eräänä aamuna, mutta minä en voinut mennä häntä vastaan,
sillä hän oli pyytänyt matkatovereitaan suoraa päätä suurukselle --
heidän palvelijansa ei vielä ollut kotona.

Ollessani yksin oli äänetön, muuttumaton järjestys huoneessa kiusannut
minua vähän, olinpa ottanut esille koko Erikin vaatevaraston vain
saadakseni iloita epäjärjestyksestä. Mutta kun Erik oli saapunut Kurt
ja Betta Sohlbergin kanssa, ei minun tarvinnut valittaa järjestyksestä.
Silmänräpäyksessä oli koko huoneisto täynnä väkeä, matkalaukkuja,
selkäsäkkejä ja puheen porinaa. Betta porisi: -- Niin, nyt olemme
kotona taas, äläkä ole vihainen meille siitä. On erittäin hauskaa
päästä tuosta sietämättömästä Erikistä, pidä hyvänäsi hänet! Missä
saan peseytyä? Makuuhuoneessa? Kiitoksia paljon, mutta te, pojat, ette
pistä nenäänne sinne! Olenko tullut tarkaksi mielestänne? Niin, jotakin
säädyllistä pitää kai olla Tukholmassakin. Somaa olla täällä taas. Onko
tapahtunut mitään erikoista? En ole nähnyt sanomalehtiä koko aikana.

-- Ole hyvä, tässä on pyyheliinoja, sanoin minä. Mitäkö on tapahtunut?
Niin, Ranft on kiinnittänyt teaatteriinsa neiti Borgströmin.

-- Kah, jopa nyt jotakin, onko hän? Ehdinkö kammata hiukseni ennen
suurusta?

-- Kyllä, kiitos, tee niin, sanoin minä, sillä minä en ole saanut sitä
vielä oikein valmiiksi.

Erik tuli luokseni keittiöön: -- Minun pitäisi kai oikein tervehtiä,
sanoi hän. Kuinka olet voinut yksiksesi? Sanoin, että olin voinut
hyvin. Mitenkä hän oli voinut, ei tarvinnut kysyä. Hän näytti aivan
uudelta ihmiseltä, voimakkaalta, päivettyneeltä ja loistavalta.

-- Missä Matilda on? kysyi hän katsellen ympärilleen. Selitin, että hän
on muuttanut pois. -- Sinulla on vain _minut_ nyt, sanoin.

-- Sitten ei minun ehkä olisi pitänyt tuoda heitä tänne, sanoi Erik
ja katsoi minuun tarkasti, ikäänkuin nähdäkseen olinko loukkaantunut.
Mutta he tarjoovat sen sijaan päivällistä ulkona, niin että sitä sinä
pääset laittamasta tänään. Muuten sinua somistaa erinomaisesti lieden
ääressä seisominen.

Herra nähköön, mitenkä hän mielistelee, hänellä on paha omatunto,
ajattelin. Mutta hän näytti niin tavattoman rehelliseltä.

Hetken kuluttua tuli Betta makuukamarista, kammattuna ja hienona,
uudessa puserossa ja kaikki matkan jäljet poistettuna, lukuunottamatta
kullanruskeata päivettymistä.

Ja nyt alkoi rupattelu taas.

-- Voi, mitenkä tuntuu hyvältä syödä jälleen! Herra varjele,
kuinka me olemme syöneet näinä aikoina. Onpa somaa punnita itsensä
keskuskylpylässä ja nähdä kuinka paljon on lihonnut.

-- Niin, raskas sinä oletkin, sanoi Erik.

-- Niin, tuo kuulostaa ihan siltä, kuin hän ei olisi tehnyt muuta
kuin kantanut minua. Mutta sitä ei ole sentään usein tapahtunut, niin
ettei hän ole liikoja ponnistellut. Oikeastaan oli koko mies suureksi
pettymykseksi minulle, saatan sanoa Kamillalle, hän piti vain huolta
itsestään, varasi itselleen parhaat palat ja parhaan paikan aina ja
jokapaikassa, niin, siitä en peruuta mitään.

-- Bettan ei tarvitse tekeytyä niin säälittäväksi ja syrjäytetyksi,
sanoi Erik hyvin rauhallisesti. Sillä hän pani kyllä ihmiset liikkeelle
omasta puolestaan, minun tarvitsematta juosta häntä palvelemassa, eikö
niin, Kurt?

-- Kurt, sinä et _uskalla_ pitää Erikin puolta!

-- Mutta jos hän sittenkin on oikeassa!

-- Muuten lasken minä vain leikkiä, Kamilla, Erik oli hurmaava! Minä en
käsitä kuinka olisimme tulleet toimeen ilman häntä!

-- Niin, mikä nyt on totta? kysyin minä.

-- Oh, sen kait pitäisi vaimon sydämen sanoa hänelle! Minä
hurjistuisin, ellei Kamilla olisi mielettömästi rakastunut mieheeni,
mutta sitähän hän näköjään on. Joka tapauksessa, leikki sikseen,
Erikillä on ollut tavaton vaikutus minuun, enkö olekin muuttunut
hiljaiseksi ja miellyttäväksi?

Ääni, jolla tämä lausuttiin, oli luonnollisesti vastustamaton. Ensi
kerran nauroin vilpittömästi tuolle hullunkuriselle Bettalle. Mutta
että hänen miehensä jaksoikin! Oliko hän nauranut kikahtuakseen ja
maannut kaksinkerroin tuolla tavalla puolitoista vuotta?

Tuodessani kahvin sisään, nauroivat he vielä yhtä kovin, he eivät
ensinkään voineet hillitä itseään nyt.

Kun kysyin tahtoiko Betta sokeria tai pitikö Kurt piparkakuista, niin
minä, tietämättä miten, kaiketi herätin jonkun muiston, en tietänyt
minkä, joka sai heidät kaikki kolme hilpeästi nauramaan. Keskustelu oli
täynnä viittauksia, ja minä vain en käsittänyt mitään. Erik koetti
toisinaan tutustuttaa minua tilanteeseen: -- Niin, näes, asia oli sillä
lailla, että... Mutta Betta keskeytti hänet: -- Anna olla, Erik, se
kuuluu niin hassulta jälkeenpäin sille, joka ei ole ollut mukana. Ja
niin se kuuluikin.

Monta kertaa huomasin Erikin tutkivasti katselevan minua: -- tuntui
siltä kuin hän olisi aavistanut, etten ollut oikein samanlainen
kuin hänen lähtiessään. Tuntui siltä kuin hän ihmettelisi, etten
joutunut huonolle tuulelle hänen selvän tuttavallisuutensa johdosta
toisten kanssa ja sen vuoksi, että hänellä oli ollut niin hirveän
hauskaa ilman minua. Hän näytti sentään hakevan jotakin merkkiä
siitä, sillä täytyihän sellainen olla olemassa. Mutta jumalan kiitos,
sydämeni oli rauhallinen ja välinpitämätön, vapaa kateudesta tai
mustasukkaisuudesta, minä vain iloitsin siitä, että hänellä oli ollut
hyvä, vilpittömästi ja täydestä sydämestäni.

Heidän mentyään tahtoi Erik auttaa minua keittiössä, mutta minä ajoin
hänet heti pois sieltä, hän oli unissaan, ei tietysti ollut ostanut
makuupilettiä.

-- Minä nukahdankin vähäisen, sanoi hän, mutta herätä minut kello 1,
sillä silloin minun on kehitettävä valokuvat.

Hän sai nukkua kello puoli neljään, jolloin minä menin sisään ja
istuuduin sängyn laidalle. Erik oli nyt nukkunut tarpeekseen, mutta me
emme puhuneet mitään valokuvain kehittämisestä. Päinvastoin kertoili
hän minulle niin vilkkaasti matkastaan, että olimme vähällä tulla
liian myöhään päivällisille. Kuvaus oli nyt aivan toinen kuin äsken,
kun Betta määräsi sen sävyn. Erikillä on todellakin oikea ruotsalainen
rakkaus luontoon; oli selvää, että hän oli nauttinut äärettömästi
tuolla pohjoisessa, jossa suuret joet virtaavat laajojen metsien halki.

-- Sinusta olisi varmaan pitänyt tullakin jahtimestari, sanoin lopulta.

-- Vielä mitä, vastasi Erik, pankkimiehen toimellakin on sisältönsä.

Tuttavallisesta yhdessäolosta hän puhui varsin vähän. -- Tiedäthän itse
minkälaisia he ovat, sanoi hän.

-- Tunnen heitä niin vähän.

-- Niin, yhdentekevää.

Rosenbadin ravintolassa oli meillä hyvin hauskaa, aivankuin kotonamme,
ja minä koetin nyt olla mukana ja pysyä muiden tasalla. Mutta heti
kun nauroin tai puhuin äänekkäästi, rypisti Erik kulmakarvojaan ja
oli moittivan näköinen, enkä minä saanut laskea leikkiä Kurtin kanssa
ensinkään. Koetellakseni vieläkin Erikiä, esitin Kurtille lähempää
tuttavuutta, mutta Erik ei nähtävästi hyväksynyt sitäkään.

-- Mitä sinä tarkoitat ollessasi niin ankara minulle? kysyin
suuttuneena, kotiin mennessämme. Miks'en minä saa tehdä samoin kuin
Bettakin?

-- Siksi että olet minun rouvani, sanoi Erik. Mitä se minuun kuuluu
kuinka muiden rouvat käyttäytyvät, mutta minun rouvani tulee käyttäytyä
moitteettomasti, ja niinhän sinä teetkin.

-- Etkö tahtoisi minun sitten olevan Bettan kaltainen? kysyin
ihmetellen.

-- Sinä olet pikku hupakko, sanoi Erik.

Kerroin olleeni Maijan luona ja että hän oli sairas. Mutta jutun
jatkoa en kertonut, ja sen vuoksi loppui se puheenaihe pian. Kuljimme
ääneti Käsityöläiskatua eteenpäin, ja kaksi kertaa pelasti Erik minut
hengenvaarasta, kuten hän sanoi, toisen kerran tempaistessaan minut
raitiovaunun tieltä sillalla, ja toisen silloin, kun hän esti erään
automobiilin ajamasta ylitseni.

-- Minä en käsitä, sanoi hän, mitenkä sinä voit tulla toimeen yksiksesi?

-- Siten, että kun olen yksikseni, luotan itseeni.

-- Ei kait noin pieneen itseen ole mitään luottamista.

-- Oh, saatpa nähdä, Erik.

Olimme portin edustalla. Taaskin loi Erik minuun saman tutkivan
katseen, aivankuin hän olisi yksinkertaisissa sanoissani huomannut
jonkun salatun tarkoituksen.

Mutta kun nyökkäsin hänelle hymyillen, niin hymyili hänkin
ystävällisesti vastaan.

Heti sen jälkeen olimme ovemme edustalla ja ojensimme molemmat
yht'aikaa avaimemme avataksemme oven.

-- Tahtoisin tietää kuinka kauvan avaimemme sopivat samaan lukkoon,
sanoin minä.

-- Ei kukaan tiedä elämänsä pituutta, vastasi Erik.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kamillan avioliitto" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.