Title: Jokikylän pojat
Author: Mustasalo, Aarne
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jokikylän pojat" ***


JOKIKYLÄN POJAT

Kirj.

Aarne Mustasalo [Heikki Nurmio]



Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Oy,
1923.



SISÄLLYS:

Salaperäinen vihellys.
Sotanäyttämö.
Intiaanikiljahdus.
Löytöretkeilijöinä.
Voittajan paluu.
Kalliomäen keinulla.
Veneen haku.
Jokikylän poikien tulenteko.
Tulipalo.
Klemolan Reino -- runoilija.
Kirkkomatka.
Kun Antin mökiltä kuului kimotus.
Mitä Ruotsin vanha laki sanoi?
Jokikylän palokunta.
Rauha maassa.
Väljemmille vesille.



SALAPERÄINEN VIHELLYS.


Kun hevosella matkustaa Varsinais-Suomea pitkin Turusta valtamaantietä
pohjoista kohti, näkee matkallaan tuon tuostakin vehmaan jokilaakson
laajoine viljelysmaineen, herraskartanoineen ja vauraine
talonpoikaistaloineen. Syvässä uomassaan kiemurtelee joki vihreiden
vainioiden halki. Se sukeltautuu esille peltojen takaa sinisestä
metsänreunasta. Sen poukamat ja suvannot kimaltelevat kuin pienet
peräkkäiset lammet niin pitkälle kuin silmä kantaa. Molemmilta
suunniltaan lisävoimia imien se vihdoin uppoaa lännessä tai lounaassa
kohoavien metsien siimekseen matkallaan merta kohti.

Siinä, missä kaupungista tuleva valtamaantie leveänä puusiltana kulkee
erään tuollaisen syväuomaisen joen yli, kohoaa joen pohjoistörmällä
ja sen jatkona olevalla rinteellä laaja Jokikylä useine taloineen,
torppineen ja mäkitupineen. Kylän editse jokirannan kanssa
samansuuntaisesti kulkee kapeampi maantie rannikolle. Tuo etelään päin
viettävälle rinteelle rakennettu kylä kohoaa suojattuna pohjoistuulilta
rakennuksineen, peltoineen ja puutarhoineen herttaisena ja hymyilevänä
suviauringon paisteessa. Kylän asukasten samoin kuin ohikulkijainkaan
mielestä se ei suinkaan ole ikävimpiä paikkoja maan pinnalla ihmisten
asuttavaksi. Kirjani kertoo tuon kylän kasvavien poikien puuhista
eräänä aurinkoisena suvena pienen tarinasarjan.

       *       *       *       *       *

Tuolla teiden risteyksessä on Joki-Klemolan talo. Sen rakennukset ovat
vanhat; asuinrakennuksen pitkä seinä on valtamaantien suuntainen.
Vahva lautaportti, kuten kaupunkitaloissa, yhdistää asuinrakennuksen
aittaryhmään, ja koko talo muodostaa ikäänkuin neliönmuotoisen, joka
taholta suljetun linnoituksen. Talo on entisinä aikoina ollut majatalo
ja saman suvun hallussa niin kauan kuin miesmuisti riittää, minkä
vuoksi talon nykyinen haltijaväkikin on saanut Klemola-nimen.

Aamupäivän aurinko paistoi eräänä kesäkuun maanantaina lämpimästi
Joki-Klemolan suuren väentuvan ikkunoista -- huoneeseen, missä talon
emäntä Maria Klemola par'aikaa istui rukkinsa ääressä. Ulkoa tuleva
sädevirta ihan uuvutti kehrääjää. Hän loi katseensa joen kimmeltävälle
pinnalle ja rantaäyräälle, missä haapojen lehdet tuulenvireessä
värisivät, ja hänen ajatuksensa tahtoivat väkisinkin luiskahtaa
nuoruuden päiviin.

Mutta tuvassa oli myöskin hänen poikansa, Reino Klemola, toivorikas
11-vuotias nuorukainen, joka paraikaa oli, kuten vanhemmilla joskus
on tapana sanoa, pahimmassa iässään, se on siinä ikäkaudessa, jolloin
pojat sisäisen pakon siivittäminä riehuvat ja häiläävät melkein
kaikkialla, heittäytyvät seikkailusta seikkailuun, tahtovat tietää
ja kokea kaikki asiat auringon alla eivätkä jätä ketään rauhaan
itsepintaisessa tiedonhalussaan.

Reino istui sängynlaidalla kutitellen varpaallaan suurta
kiiltäväkarvaista emäkissaa, joka oli oikaissut uupuneet jäsenensä
rukin viereen ja hyräili nyt hiljalleen rukkia säestäen itselleen
tuutulauluja.

Pojalla oli parhaillaan auttamaton kyselyvimma. Keskustelu liikkui
aluksi korkeasti hengellisellä alalla, itse paratiisin vihreillä
ruohokentillä.

-- Äiti!

-- Mitä?

-- Oliko paratiisissa jo lampaita?

-- Oli oikke!

-- Kerittiinkö niiltä sielläkin villat?

Äiti mietti hetkisen, mutta ei ollut oikein varma asiastaan. Sitten hän
päätti vastata jotakin, mitä tahansa, ja sanoi:

-- Kerittiin, kuinkas sitten.

-- Kuka niitä siellä paratiisissa keritsi?

-- Aatami ja Eeva, jatkoi äiti opettavalla äänellä.

-- Äiti!

-- Mitä taas?

-- Mitä Aatami ja Eeva tekivät niillä lampaanvilloilla?

-- Hm! Sukkia, vaatteita ja lankaa.

Äidin ääni oli vähän epävarma.

-- Mutta paratiisissahan käytiin alastomina, intti poika.

-- Niin aina. Niin, mitä lienevät tehneet, puheli äiti ja jatkoi: --
Kyllä sinut täytyy kouluun panna. Turkuun oikein lyseoon sinut pannaan
syksyllä. Eihän tässä yksinkertainen ihminen jaksa enää kuunnellakaan
kaikkia sinun kyselyjäsi. Kouluun sinut pannaan ja siellä saat selville
vielä enemmänkin kuin jaksat kysyä. Mutta muistakin olla ahkera,
että minä saan kerran nähdä sen päivän, jolloin meidän poika liperit
kaulassa saarnaa oman pitäjän kirkossa.

Reino ei antautunut sen pitemmälle pohtimaan äitinsä tulevaisuuden
suunnitelmia, 11-vuotiaan itsepintaisuudella hän jatkoi vain kyselyjään
ja muutti aihetta keveästi kuin sanomalehden palstoilla.

-- Äiti, menevätkö suuret rautaiset höyrylaivat joskus kallelleen?

-- Menevät kaiketi ne joskus kallelleen, vastasi äiti koettaen pysyä
kärsivällisenä.

-- Milloin ne menevät kallelleen?

-- Myrskyssä, myrskyssä ne menevät kallelleen.

-- Mutta, väitteli poika, lukkarin Vaito on Turussa nähnyt rautaisen
höyrylaivan, joka oli kallellaan, vaikka ei ollutkaan myrsky.

Äiti vaikeni.

-- Äiti! kysäisi Reino.

-- No, mitä sinä taas tahdot?

-- Juu, lukkarin Vaito on Turussa nähnyt suuren rautaisen höyrylaivan,
joka oli kallellaan, eikä ollutkaan myrsky.

Äiti oli kuitenkin jo väsynyt jauhettuaan koko aamun kaikkia
mahdollisia ja mahdottomia asioita avaruuden alla ja vastasi tiukasti
ikäänkuin lopettaakseen keskustelun tällä kertaa, että olkoon lukkarin
Vaito nähnyt vaikka kymmenen höyrylaivaa kallellaan. Mitäpä se asia
liikutti enempää Reinoa kuin koko Joki-Klemolan taloa.

Reino katseli äitiään silmät suurina. Tietysti se asia liikutti juuri
häntä. Olihan hirveän tärkeätä saada tietää, mikä se semmoinen laiva
oli, joka oli kallellaan, puolikumollaan vedessä, vaikka ei myrskyn
värettäkään käynyt vanhan Auran ruskealla kalvolla, ja kun se kerran
oli mennyt kallelleen, oliko se sitten aina maailman loppuun saakka
kallellaan vai voiko se ehkä vielä nousta siitä pystyynkin, kuka
sen silloin nostaa pystyyn ja kuka maksaa nostokustannukset. Ne ja
tuhannen muuta asiaa oli äärettömän tärkeätä saada selville, sillä
niissä kysymyksissähän piilivät koko fysiikan salaisuudet ja vieläpä
voimassaolevan porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen perusteet,
kulmakivet, joilla koko rakennus lepäsi. Reino ei laisinkaan voinut
käsittää, miten äiti saattoi olla niin välinpitämätön noin tärkeiden ja
suurien asioiden suhteen.

Kun Reino ei yhtä tietä saanut tiedonjanoonsa lievitystä, yritti
hän, kuten viisas mies ainakin, toista helpompaa tietä, missä ehkä
vähemmillä vastuksilla päästäisiin tiedonpuun hedelmiin käsiksi.
Rohkeasti hän muutti keskustelunaihetta.

-- Äiti, mihin äiti menee iltapäivällä?

Äiti oli kuitenkin jo lopen väsynyt ja sanoi:

-- Ole hiljaa nyt jo. En minä jaksa enää kuunnella sinun kyselyjäsi.

-- Juu, mutta mihin äiti menee iltapäivällä? penäsi paatunut poika.

Ei vastausta. Äiti päätti haudata kaikki keskustelun mahdollisuudetkin.
Mutta Klemolan emäntä ei tarpeeksi tuntenut esikoistaan. Kun Reino
ei saanut vastausta kysymykseensä, alkoi hän vastata itse ja katseli
samalla tarkasti, minkä vaikutuksen vastaukset tekivät. Hän aikoi äidin
kasvoista lukea ainakin joko myöntävän tai kieltävän ajatuksen.

-- Mihin äiti menee iltapäivällä? hän kysäisi vielä ja vastasi itse: --
Jassoo, vai Rantalaan.

Äiti naurahti tyytymättömänä. Olipa sillä vesselillä tarkka huomiokyky.
Klemolan emännällä oli vilkas luonto eikä hän kestänyt kauan
yksinäisyyttä. Milloin sopiva hetki sattui, pistäytyikin hän sen vuoksi
parhaan ystävänsä Rantalan emännän luona juttelemassa. Mutta hän ei
silti halunnut kenenkään huomaavan tuota tavaksi tullutta kylässä
käymistä.

-- Kas vain sitä poikaa, kaikki se huomaa! hän mietti, ikäänkuin
puheenaolevaa asiaa eivät muut, palkollisia myöten, olisi huomanneet.

Poika sillä välin jatkoi kyselyä ja vastasi itse.

-- Mitä äiti taas menee Rantalaan? Tietysti kahvia juomaan. Onko se
kahvi Rantalassa parempaa kuin kotona?

-- Häh! ärähti emäntä. Nyt häntä jo suututti. Nuo lorut täytyi
lopettaa, ja äiti tiesi kuin tiesikin siihen keinon. -- Oletko sinä
vielä pessyt silmiäsikään? hän kysyi ankaralla äänellä:

-- Jaa silmiänikö? kertasi poika hämmästyneenä tästä asian käänteestä.
Oli nähtävästi siirrytty epämieluisalle alalle ja poika oli
menettämäisillään aloitteen.

-- Tietysti minä olen pessyt silmäni, hän jatkoi, ainakin eilen
aamulla, ja täytyykö niitä nyt joka aamu hangata ja tahkota. Rikki ne
menevät, kun aina...

-- Vai rikki menevät. Jopa nyt kummia kuuluu. Etkö sinä tiedä, että
silmät pestään joka aamu!

Äiti oli nyt paremmalla puolella. Pojan kyselyt olivat loppupuolella
olleet pikkuisen pistäviä, ja äidin teki mieli hiukan rangaista
Reinoaan.

-- Eikä pestä, väitti Reino. -- Ei Rantalan Anssunkaan tarvitse joka
aamu pestä. Eikä ne tee sitä muutkaan kuin rovastin väki ja muut
herrat. Ei talonpojan tarvitse pestä joka aamu silmiään. Ne tulevat
kumminkin taas likaisiksi illaksi.

-- Mene pesemään silmäsi ja pian, sanoi äiti tiukasti.

-- Minkätähden niitä nyt täytyy pestä, kun ne kuitenkin taas heti
tulevat likaisiksi?

-- Mene pesemään silmäsi!

-- Onko siellä saippuaakaan? uteli Reino. Tiedustelu ei suinkaan
johtunut puhtauden harrastuksesta eikä halusta todella käyttää
saippuaa, vaan Reino toivoi, ettei saippuaa olisi saatavilla, sillä
silloin mahdollisesti koko toimitus siirtyisi seuraavaan aamuun.

-- On siellä saippuaa, vastasi äiti.

Silloin tapahtui jotakin merkillistä, joka täydelleen muutti tilanteen.
Ulkoa kuului hiljainen, kimakka vihellys. Äiti sitä tuskin huomasikaan,
mutta poikaan se vaikutti kuin tuli tappuroihin. Kohta oli kaikki
ilmiliekissä.

Reinon silmät välähtivät, posket hehkuivat. Hän hyppäsi kuin tuulispää
permannolle. Kissa kauhuissaan suhahti emännän villakoriin. Poika
tempaisi lakin seinältä ja pyrähti ovelle. Mutta hän kuuli perässään
kiivaan kysymyksen:

-- Reino, mihin sinä menet?

Reino pysähtyi ovessa. Hän epäröi. Silloin kuului uusi vihellys,
entistä kovemmin. Sitä oli mahdoton vastustaa.

-- Minä en nyt ehdi, äiti. Minä pesen illalla, tai huomenaamulla ihan
varmasti.

-- Reino, sinäpä olet paha poika!

Mutta Reinon äänessä värisi jo melkein itku.

-- Minä pesen varmasti huomenna, hän uhkasi, oikein saippualla pesen
korvat ja kaulan ja kaikki. Mutta nyt minulla on kamala kiire, kun
toiset pojat jo menevät...

-- Hyi sinua, Reino!

Reino oli epätoivoinen. Hän oli jo oven ulkopuolella ja hänen
kasvoillaan kuvastuivat koko Pohjois-Euroopan kaikki tuskat ja
kärsimykset. Nenän toisella puolella kiilsi kyynelpisara.

-- Kunniasanalla pesen, hän huudahti. Se oli hänen viimeinen valttinsa.
Hän ei kylläkään oikein ymmärtänyt, mitä se sana merkitsi, mutta
lukkarin Vaito, joka kävi lyseota, sanoi niin välistä kaikkein
juhlallisimmissa tapauksissa. Ja nyt Reino muistaen tuon taikasanan
viskasi sen vaa'alle.

-- Pesen kunniasanalla ja saippualla, hän huusi. Äiti heltyi.

-- Mene nyt, senkin kunniasana, hän sanoi, mutta tule pian takaisin,
ettekä saa tehdä mitään pahaa.

Reino läähätti lupauksen elää siivommin ja kunniallisemmin kuin kaikki
Suomen vanhat suojeluspyhimykset yhteensä ja katosi avaraan maailmaan.
Voi sitä riemua! Päivä paistoi, joki kimmelsi, puut humisivat tuulessa
ja maantie pölysi. Siellä oli mahdollisuuksia tuhansittain.

Suoraa päätä Reino juoksi veräjälle, niin että jalkapohjat vilkkuivat,
veräjältä tarhaan ja sieltä tien vierellä olevalle kukkulalle hypähtäen
kuin ammuttuna istumaan keskelle viiden, kuuden samanikäisen tai
vähän vanhemman pojan muodostamaa piiriä. Siellä oli lukkarin Vaito,
13-vuotias poika, joka kävi lyseota Turussa, Kankareen Epa ja Rantalan
Anssu, jotka vast'ikään kumpikin olivat täyttäneet 14:nnen ikävuotensa,
ja pari muuta Jokikylän poikaa.



SOTANÄYTTÄMÖ.


Pojat makasivat vatsallaan kukkulan laella päivän paahtamalla
nurmikolla, minkä korsien läpi heillä oli hyvä näköala yli koko
jokilaakson. Itse he luulivat olevansa ehdottomasti näkymättömissä,
ja olisivat olleetkin, elleivät heinänkorsien yläpuolelle kohoavat
heiluvat jalkaparit olisi heitä ilmaisseet. Mutta nekin voi vain valpas
tarkastelija huomata.

Kukkulan juurella aivan heidän edessään alhaalla levisi heidän
kotikylänsä, maailman uljain Jokikylä, jonka mainetta ja kunniaa
he mielestään olivat jo useassa kiivaassa kahakassa puolustaneet
moitteettoman uljaasti.

Joen vastapäisellä rannalla näet kohosivat aivan rantatörmällä,
jokeen viettävän kallion laella, keltaisiksi maalatut Kukolan talot,
ympärillään laajat vainiot länteen päin, mutta idässä heti maantien
toisella puolen ulottui korkea metsän peittämä kukkulasarja aivan
maantien läheisyyteen. Maantie kulki Kukolan ohi, ja talossa oli
samanlainen portti kuin Klemolassakin. Tie jatkui edelleen taempana
sijaitsevaan kirkonkylään, mistä mäkisen maiseman vuoksi näkyi vain
pari kaukaista taloa, mutta aina kattoa myöten vanha, mäelle rakennettu
kivikirkko torneineen ja kullankiiltävine risteineen, mikä aina oli
herättänyt pojissa hartaita mielialoja, varsinkin kun se oikein välkkyi
ilta-auringon valossa ja kun muualle jo laskeutui hämärä.

Kaunis oli tuo viljava aukeakin. Kun uuden uutukaiset, kirkasväriset,
pehmeät matot levisivät sarat rinnakkain jokitörmältä alkaen
metsänrantaa kohti. Siellä oli vuoroin vihreä orasmaa, vuoroin
keltaisten kukkien peittämä heinävainio, ja kaiken taustana kohosivat
metsäiset kukkulat ja mäet. Siellä täällä peltojen keskelläkin oli
pieniä metsäsaarekkeita. Taivaan sinisellä laella leijaili valkoisia
hattaroita, poutapilviä, jotka kuvastuivat salaperäisinä syvässä
uomassa jyrkkien äyräiden välissä hiljaa liplattavaan säihkyvään
joenkalvoon.

Pääskysiä oli ilmassa. Ihan auringon kohdalta kuului niiden liverrys.
Näin ne liversivät:

"Kesä on tullut, päivä paistaa. Älkää huolehtiko, ihmislapset! Iloitkaa
ja tehkää työtä! Kylväkää ruskeaan multaan! Aurinko pitää huolen
muusta. Se nostaa maasta laihot ja kukat. Eihän meillä enää ole mitään
huolta eikä surua. Nyt on kesä, toukojen ja ilon aika."

Näöltään oli poikien eteen leviävä maisema mitä rauhallisin, mutta
ilmassa oli siitä huolimatta sähköä. Jokikylän pojat tähystelivät
tarkkoina kuin etuvartiopatrulli vastapäiselle rannalle Kukolan taloa
ja kirkonkylän maantietä. He tiesivät, että heitäkin tähysteltiin.

Annas olla! Eikös tuolla heinämaan laidassa tuvan nurkalla liikahda
jotakin? Aivan oikein. Neljä päätä sieltä pistää esille, neljä kaulaa
kurottautuu korkealle ja kirkkaat silmät pälyvät Jokikylää kohti.

Jokikylän pojat huokaisevat helpotuksesta. Siellä on vihollinen, nyt se
tiedetään. On aina paljon turvallisempaa, kun tietää, missä vihollinen
piileksii. Sitä voi silloin pitää silmällä eikä se kykene salakavalasti
hyökkäämään kimppuumme.

Rantalan Anssu jo innokkaasti viittoili Kukolaa kohti.

-- Tuolla ne ovat, katsokaa! hän kuiskasi. -- Siellä on Kukolan Kalle
ja Antti ja kirkonkylän poikia.

Poikaparvesta kuului hyväksymisen murina.

Miksi sitten Kukolan ja Jokikylän pojat olivat vihoissa keskenään?

Kumma kysymys! Ovathan riidoissa suuret valtakunnatkin, kuten ryssä,
turkki ja monet muut. Aivan kuten heidän rajoillaan metsästys- ja
kalastusoikeuksista ym. syntyy aluksi rajakahakoita ja lopuksi
julkisotia, samoin oli alkanut sota Kukolan ja Jokikylän poikien
välillä.

Kumpi on sitten syypää, kuka oli sodan aloittanut?

Jokikylän pojat olisivat voineet vaikka vannoa, että syy oli täydelleen
ja yksinomaan kukolalaisissa. Muistihan heistä itsekukin vielä
päivänselvästi kiistan alkutapahtumat viime syyskesällä, jolloin
kukolalaiset käyttäytyivät niin inhottavan nolosti.

Mutta kysäisitpä asiaa Kukolan pojilta! Ei perääkään! He, kukolalaiset,
olivat puhtaita kuin lumivalkeat karitsat tämän riidan alkamisesta,
eikä mitään kinaa olisi koskaan maailmassa syntynytkään, elleivät
Jokikylän pojat olisi aivan ilkeyttään ja pahuuttaan saaneet aikaan
ensimmäistä tappelua.

Niin ovat riitapuolet aina kiukun ja intohimojen sokaisemat eivätkä
kykene vähimmässäkään määrässä puolueettomasti arvostelemaan asioita.
He syyttävät vain toisiaan ja itse muka liitelevät puhtaina kuin
pulmuset kaiken pahuuden yläpuolella. Samoin on asianlaita, kun
valtakunnat kamppailevat keskenään. Mutta myöhempi aika vasta kykenee
kylmästi ja tasapuolisesti arvostelemaan asioita. Historioitsijat,
niille on helppoa vapaina kaikesta intohimosta ja puolueellisuudesta
lausua tyynesti harkittu, luotettava ja oikea arvostelunsa asioista,
objektiivinen ratkaisunsa, olivatpa sitten kysymyksessä joko
menneet tapahtumat tai historiallisten henkilöiden toimet ja niiden
vaikuttimet. Heille on helppo työ antaa tuo pätevä historian tuomio,
jonka edessä kansakunnat ja hallitsijat vapisevat.

Mitä nyt tulee tuohon sotakantaan Jokikylän ja Kukolan poikien
välillä, antakaamme me tuo historian tuomio, ratkaiskaamme täysin
puolueettomasti selvällä valistuneella järjellämme, kumpi heistä oli
oikeassa tai väärässä. Meillehän se tehtävä on maailman helpoin asia.

Kuulkaamme vain ensin itse tapahtumat.

Riita alkoi ravunpyyntiaikaan viime kesänä. Kukolan pojat olivat eräänä
kauniina iltapäivänä laskeneet rapuverkkoja jokeen omalle rannalleen ja
paneutuneet sen jälkeen loikoilemaan päivänpaisteeseen, kunnes tulisi
aika vetää saalis rannalle. Juuri silloin saapui vastapäiselle rannalle
joukko Jokikylän poikia tavalliselle uimapaikalleen suutarinmökin
kohdalle, ja he alkoivat ilman muuta nauraen ja leikkiä lyöden riisua
vaatteitaan.

Kukolan pojat hyökkäsivät pystyyn. Heillä ei ollut vielä ainoatakaan
rapua, ja nyt tulivat Jokikylän pojat uimaan ja peloittelemaan ravut
pois koko paikkakunnalta.

-- Ei sinne nyt saa mennä uimaan, huudahti Kukolan Kalle, kun meillä on
rapuverkot joessa.

-- Tämä on meidän uimapaikka, vastasi Kankareen Epa, vetäen pitkillä
käsillään housut, jotka jo olivat nilkoissa, takaisin vyötäröille asti.
-- Miksi te ihan meidän uimapaikallemme tuotte rapuverkkonne. Viekää
tuonne sillalle päin, siellähän oikeat rapupaikat ovat.

-- Emme me vie niitä enää mihinkään.

-- Olkaa sitten viemättä. Me kyllä osaamme uida verkkoon menemättä.
Ja me uimme, kun olemme näin pitkän matkan kävelleet, uhkasi lukkarin
Vaito.

-- Tuommoiset miehet eivät mene uimaan silloin, kun näillä pojilla on
rapuverkot joessa, kivahti Kukolan Antti, ja toiset säestivät, että --
jäi kuin jäikin uiminen tällä kertaa.

Mutta nyt alkoi Jokikylän poikien sisu kuohahtaa. Eivätkö he muka
saaneet mennä uimaan tällä ikivanhalla uimapaikalla, missä koko
Jokikylä polvi polvelta kuului uineen niin kauan kuin nämä mäkitöyräät
olivat olleet viljelyksen hallussa. Kukolan rapuverkoista ei noina
vuosisatoina liene välitetty hivenen vertaa.

Pojat päästivät oikein pilkallisen höhönaurun ja alkoivat nopeasti
riisuutua.

-- Älkää menkö veteen, huusi Kukolan Kalle uhkaavalla äänellä. --
Menkää tuonne kosken rannalle.

-- Ei siellä ole mitään uimapaikkoja.

-- Tässä ei nyt uida!

-- Kuka sen kieltää?

-- Me!

-- Me uitamme lystiksemme pian teidätkin.

Jokikylän pojat seisoivat nyt ilkialastomina. Vesi viekoitteli,
liplatteli ja kimmelsi. Vastapäisellä rannalla taas Kukolan pojat
astuivat uhkaavina jokirantaan estääkseen uimisen.

Kankareen Epa, joka oli pitkä, erikoisen pitkillä käsivarsilla ja
suurilla kourilla varustettu vakava poika, astui nyt jokirantaan,
koetteli jalallaan vettä, polskahutti kerran hiljaa, toisen kovemmin
ja oli juuri hypätä jokeen, kun toiselta puolen lensi multakokkare
jokeen aivan pojan nenän eteen ja kasteli hänen keskiruumiinsa. Epa
tempaisi samanlaisen kokkareen viskaten sen Kukolan Kallen niskaan. Nyt
alkoi savea sataa alastomia Jokikylän poikia vastaan, jotka temmaten
vaatteensa mukaansa peräytyivät nopeasti suutarin mökin turviin saakka.
Kukolan joukko riemuitsi voitostaan ja pojat heittäytyivät jälleen
rantaruohikkoon lepäämään.

Kului muutama päivänpaisteinen, rauhalla kyllästetty sekunti. Äskeinen
ukkospilvi näytti häipyneen taivaanrannan taa.

Yht'äkkiä Kukolan pojat heräsivät kovaan polskinaan.

-- Rapu verkot, rapuverkot! he kirkaisivat hädissään ja katselivat
ällistyneinä jokeen, missä rapuverkkojen koko ympäristö kiehui ja
kuohui, mölisi ja pölisi kuin hiiden kattila.

Pian heille kuitenkin selveni ilmiön syy. Jokikylän pojat saivat sen
aikaan. He olivat koonneet taskunsa täyteen kiviä ja viskasivat ne nyt
yhtenä kuurona kohti kukolalaisten rapuverkkoja.

Kukolan pojat karkasivat pystyyn. Ällistyneinä he hyppelivät
edestakaisin rannalla saadakseen käsiinsä kiviä, puita tai mitä
tahansa, mutta ennen kuin he olivat asekuntoisia, oli Jokikylän
poikaparvi hurraata huutaen marssinut takaisin kylään.

Sen tapauksen jälkeen eivät välit jokirannassa olleet ennallaan.
Vihollisuudet olivat alkaneet, ja ne jatkuivat pieninä kahakoina
milloin missäkin pitkin jokirantaa. Vain varovasti ojia ja aidanvieriä
pitkin kierrellen ja kaarrellen uskalsivat kummatkin riitapuolet
lähestyä rantaa ja suorittaa ennen niin hauskat ja virkistävät
uintiretkensä. Ja tuskin oli veteen päästy, kun jo täytyi nopeasti
kavuta rannalle pukeutumaan, ettei vihollinen yllättäisi.

Sellainen oli kiistan alkuvaihe. Lausukaamme nyt rauhallisesti ja
tyynesti tuomiomme, julistakaamme, kenessä oli syy riidan alkamiseen.
Meillehän on helppoa antaa tuo historian tuomio.

Sanokaamme siis, että

1) Jokikylän poikien olisi tietysti pitänyt... tuota... jaa... tai
oikeammin ei olisi pitänyt? Ei, ei! Olisi sittenkin pitänyt... Siis
olisi ja ei olisi pitänyt!

Merkillistä!

Aloittakaamme heti toisesta pykälästä. Ehkä se on selvempi.

2) Kukolan poikien syy oli siinä -- niin, sehän on selviö -- että he
laskivat rapuverkkonsa jokeen... hm! Mutta mihinkäs he sitten olisivat
ne laskeneet? Eivät kai he kalliolta olisi saaneet rapuja?

Menemme heti loppuponteen koetteeksi:

Se on siis ainakin varmaa, että elleivät Kukolan pojat koskaan olisi
laskeneet rapuverkkojaan jokeen ja jos Jokikylän pojat eivät laisinkaan
olisi saapuneetkaan joen rannalle -- sanokaamme, ellei jokea olisi
ollut olemassakaan -- ei ehkä mitään kahakkaa sen rannalla olisi
syntynyt, varsinkaan jos siellä ei olisi ollut ketään muitakaan poikia.
Ja vielä voitaneen joltisellakin varmuudella väittää, että eiköhän, jos
sovittelunhalua olisi ollut puolella jos toisellakin enemmän kuin mitä
sitä todellisuudessa oli, ehkä olisi saatu asiat selviämään kutsumalla
puolueettomia henkilöitä sovintotuomareiksi.

Tosin ravut sillä aikaa olisivat ehtineet täydelleen syödä Kukolan
poikien syötit ja Jokikylän pojat olisivat palelluttaneet kananlihalle
koko ihonsa.

Niin, sittenkin taitaa olla riitakysymysten arvostelu niin vaikea
tehtävä, että vain asianajajan omallatunnolla kyetään syy työntämään
häikäilemättä toisen puolueen niskoille. Mutta Suomen kansalla, jonka
rajariitaisuudet ovat yleisesti tunnetut, on sananlasku, joka sopinee
useimpiin riitakysymyksiin:

"Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin." Ja se sopii parhaiten
tähänkin tilaisuuteen.

Sellainen oli tilanne jokilaaksossa ja siksi oli sähköä ilmassa.

Kiistan kestäessä olivat Jokikylän pojat tehneet vielä erään katkeran
kokemuksen. Suutari, jonka mökki oli jokirannassa ja jonka vainion läpi
tie uimapaikalle vei, oli julkisesti asettunut kukolalaisten puolelle.
Hänen mökkinsä seinään oli kerran lentänyt kivi, tietysti Kukolasta
päin heitettynä, mutta siitä lähtien suutari ei päästänyt poikia
kivenheiton matkaa lähemmäs asuntoaan.

Pojat koettivat vakuuttaa viattomuuttaan, mutta mikään ei auttanut.
Yrititpä astua suutarin aidan yli, heti oli ukko pelättävä nahkahihna
kourassaan karjumassa mökin portailla. Kerran oli Rantalan Anssu saanut
maistaa tuosta sittemmin kuuluisasta nahkahihnasta ja silloin huutanut
niinkuin sika joulun edellä, siis silloin kun sitä tapetaan.

Tämän uuden vihollisen ilmestyminen katkeroitti kovasti Jokikylän
poikia. He eivät olleet pitäneet mahdollisenakaan, että Jokikylän mies
petti kurjasti omat kyläläisensä ja meni vihollisen puolelle. Lukkarin
Vaito, joka lyseossa oli perehtynyt historian opetuksiin, tosin tiesi
kertoa samanlaatuisia esimerkkejä entisiltäkin ajoilta. Mm. silloin,
kun persialaiset Kserkseen johdolla hyökkäsivät Kreikkaan, oli eräs,
luultavasti suutari, Efialtes, mennyt vihollisen puolelle, mutta
hänen nimensä oli sitten säilynyt peloittavana esimerkkinä historian
lehdillä, seikka, mitä Jokikylän suutari nähtävästi ei tietänyt, koska
uskalsi panna maineensa alttiiksi samanlaiselle kohtalolle.

Asia oli surkuteltava, mutta ei ollut autettavissa, ja niin oli nyt
Jokikylän pojilla voimakas vihollisrintama edessään joen takana ja sen
lisäksi kiivas patteri, joka heitä pommitti sivustalta.



INTIAANIKILJAHDUS.


Poikien huomio kääntyi seuraavassa silmänräpäyksessä suutarin mökille.
Suutari Ananias Nahum Lumperi seisoi mökkinsä portailla knallihattu
päässään ja eukko suki hänen takinselkämystään harjalla. Suutari
Lumperi lukeutui herrasväkeen sen vuoksi, että hänellä oli ruotsalainen
nimi ja että hänen eukkonsa osasi vähäisen puhuakin ruotsia. Hän oli
vakuuttunut siitä, että juuri hänen esi-isänsä olivat v. 1157 Erik
Pyhän johdolla tuoneet Suomeen sekä kristinuskon että länsimaisen
sivistyksen ja niiden mukana jalkineidentekotaidonkin.

Suutari aikoi silminnähtävästi lähteä kylään, ehkäpä kauppiaalle
nahkaa ostamaan. Pojat piiloutuivat heti heinikkoon ja kurkistelivat
jännittyneinä suutarin toimia. Musta takki yllään hän asteli
arvokkaasti vainionsa poikki. Nyt hän kääntyi pellolle. Siellä ynisi
hänen nupipää lehmänsä "Koevas". Se oli kiertänyt köyden, johon se oli
kiinnitetty, kuusi kertaa takajalkojensa ja neljä kertaa etujalkojensa
ympäri ja seisoi nyt siinä aivan neuvotonna siitä, mitä temppuja sen
oikeastaan olisi pitänyt vielä tehdä vapautuakseen pinnistyksestään,
sillä se oli juuri käyttänyt pienen älynsä viimeistä kipinää myöten
selvittääkseen paulansa, pyörinyt ja tepastellut kuin vuoden vanha
vasikka, ja omien laskujensa mukaan sen piti juuri nyt olla vapaa kuin
taivaan lintu, irti koko köydestä. Mutta eikös se yhä vain salponut
pahemmin kuin koskaan ennen!

Onneksi näkyi suutari maantiellä astelemassa. Suutari ja Koevas olivat
aina olleet hyviä ystäviä. Suutari vartioi ja valvoi lehmäänsä kuin
silmäteräänsä. Kun hän näki tien varressa rehevän heinätukon, tempaisi
hän sen maasta ja vei tuliaisiksi Koevakselle. Kerrotaanpa välistä
tien varressa olevien vierasten kaurantähkien ja perunanvarsienkin
suutarin ohi kulkiessa värisseen vaarasta joutua suutarin takinliepeen
alla kuljetetuksi suoraan Koevaksen ammottavaan kitaan. Koevas pani
suuren arvon näille ystävyyden palveluksille ja puolestaan osoitti
sitä ynisemällä, jopa joskus tuttavallisella nuoleskelullakin, mitä
viimeksimainittua liiton merkkiä suutari kuitenkaan ei laisinkaan
ymmärtänyt eikä sen vuoksi suosinutkaan. Siitä huolimatta tunsi suutari
Koevasta kohtaan lämmintä myötätuntoa, mikä suinkaan ei ihmeellistä
ollutkaan, kun tiedämme, että Koevas puolestaan palkitsi saamansa
suhteellisen niukat makupalat monilla kermaisilla maitolitroilla
päivässä. Jos olisimme ilkeitä, voisimme tosin huomauttaa eräistä
salaisista aatoksista, jotka joskus askarruttivat suutarin aivoja
hänen taputellessaan Koevaksen lihavia kupeita. Ne aatokset koskivat
Koevaksen vanhuudenpäiviä ja autuaallista eroa tästä matoisesta
maailmasta. Suutarin mielessä vilahti silloin lihapalleroita, pihvejä,
makkaroita ym. sellaista, mihin kuitenkaan emme tahdo kiinnittää sen
enempää huomiota muuten kuin todetaksemme, miten tässä maailmassa
uskollisimmankin ystävyyden muuten niin kirkkaan tähtisikermän usein
saattavat himmentää itsekkyyden harmajahenkiset usvapilvet.

Suutari irroitti taitavin ottein Koevaksen kahleistaan. Koevas ynisi
tyytyväisenä ikäänkuin se olisi palkinnoksi pelastajalleen toivottanut
täyden kuorman perunanvarsia sekä ämpärillisen leivänkannikkailla
höystettyä astiainpesuvettä päivälliseksi, -- toivomus, mille suutari
Koevaksen maun tuntien osasikin antaa sille tulevan arvon.

Suutari jatkoi taas matkaansa. Hän asteli veräjälle päin juhlallisin
askelin luoden ankaria ja arvostelevia katseita pitkin Jokilaakson
rakennusrivejä.

-- Maailman turhuutta ja katoavaa korskeilua kaikki! hän huokaisi,
sillä hän oli lahkolainen ja oli lukenut erästä maailmanlopun
ennustuskirjaa, mistä hänen etsivä katseensa oli löytänyt kertomuksen
tuomiopäivän pasuunista, ja se taas täytti hänen sielunsa ylevällä
juhlatunnelmalla. Sen johdosta hän vaistomaisesti oli uloslähtiessään
kiskaissut hartioilleen mustan kirkkotakkinsakin. Eukko tästä
ällistyneenä oli tosin saidankireällä äänellään kysynyt:

-- Mitääs snää nyy parhaimppii krekkalei päälles tällää arkkiopäevän?

Suutari ei suonut hänelle silmäystäkään vastaukseksi. Mennessään tiellä
hän uudelleen aprikoi tuota pasuunajuttua.

-- Mahtavat ne olla pasuunia, kun niistä lähtee sellainen maan kamala
jylinä! hän tuumaili. -- Ensin alkaa ensimmäinen pasuuna. Idästä
länteen se puhaltaa: hihi hihii ja hu hu huu! Sitten tulee rakeita ja
tulta, verellä sekoitettua, kuin maan päälle heitetään. Ja sen kuulevat
niin rikkaat kuin köyhätkin, niin pienet kuin suuretkin, niin valmiit
kuin valmistumattomatkin. Ja rikkaat, hän ajatteli vahingoniloisena,
rikkaat ne ovat siinä kiipelissä. Mitäpäs auttaa tuota Klemolan
isäntääkään vilja-aittansa kukkuraiset laarit. Pasuuna puhaltaa idästä
länteen -- huhuu huhuu! Mikäs auttaa, kiipeä sillä minuutilla tukka
pörrölläsi ja silmät pyöreinä katsomaan sitä pitkäisen jylinää yhtä
alastomana kuin olet tänne tullutkin.

Sitten kuolleet nousevat haudoistaan. Tekemistä on sillä
vallesmanni-vainaallakin, jonka haudalle viime viikolla tuotiin kiviä
neljättäsataa kiloa. Sillä lailla ne rikkaat rehkivät, mutta siitä
rehkimisestään he tuomionsa saavatkin, ja hyvä onkin, että nekin kerran
ovat kiipelissä. Toista on köyhän, ei pidätä maailmassa mikään. Iloinen
on meillä lähtö, vaikka heti paukahtaisi se pasuuna...

Yht'äkkiä kuului hirmuinen kiljunta aivan suutarin kohdalla. Oli kuin
kamala kaiku olisi kiirinyt idästä hamaan länteen saakka. Suutarin
polvet horjahtivat.

-- Nytkö se tuli! hän kirkaisi, ja suutari Ananias Nahum Lumperi, jonka
esi-isät olivat tämän maan valloittaneet ja tuoneet tänne kaiken,
mitä täällä oli kunniallista, pudota töksähti pyhätakissaan istumaan
keskelle maantietä. Kylmä hiki kihosi yli koko hänen syntisen ruhonsa.
Hän loi kaihoisat katseensa Klemolaan, odottaen Klemolan isännän
alastomana putkahtavan esille viljalaareistaan tuomittavaksi. Olisihan
saanut silloin edes onnettomuuskumppanin.

Uusi entistään kamalampi kiljahdus täytti ilmapiirin. Se tuntui ihan
tärisyttävän maata, ja pilvenhattarat rupesivat tanssimaan auringon
ympärillä, ihan kiikkumaan ylös ja alas.

-- Toinen pasuuna! huokaisi suutari. -- Nopeastipa tämä kehittyykin.
Hohoi jaa! Hohoi jaa! Hiukan se tuli ikäänkuin liian aikaisin. Kunpa
vielä parikin viikkoa olisi jatkunut armon aikaa, ei se olisi pahaa
tehnyt enempää hänelle itselleen kuin naapureilleenkaan.

Suutari katsahti alakuloisena sivulleen. Hänestä tuntui aivan kuin
olisi pasuunanpuhaltaja seisonut tien varrella olevan kukkulan huipulla
ja sieltä töräytellyt. Hän loi kyyneleiset katseensa kukkulan harjaa
kohti.

Ei sitä pasuunanpuhaltajaa siellä ollutkaan, vaan viisi kuusi päätä
sieltä nousi hiljalleen kohoten kukkulan yläpuolelle taivaanrantaa
vasten.

-- Aa-aa! vaikeroi suutari. -- Kuolleet nousevat haudoistaan. Koska
niitä tuohon kumpuun niin paljon on haudattukaan? Kas, kun siitä ei
koko pitäjässä kukaan ennen ole tietänyt! Kammottavaa joka tapauksessa!

Mutta nyt kuuli suutari jotakin, joka ei soveltunut laisinkaan tuohon
juhlalliseen mielikuvaan. Joku nauroi, tai oikeammin, jotkut nauroivat.

-- Kuka hitto siellä uskalsi nauraa, vieläpä niin sydämensä pohjasta
kikattaa tällä ankaralla hetkellä? ärjäisi suutari. Hänen kurkkuaan
ahdisti, hän nieleskeli ilmaa, mutta sitten hänen kasvonsa hiukan
kirkastuivat. Nuo naamat kukkulalla eivät kuuluneetkaan niille
hänen esi-isilleen, jotka v. 1157 olivat kaatuneet ensimmäisellä
ristiretkellä Suomeen, vaan ihan ne tuntuivat tutuilta.

-- Ka, eikö siellä ole Kankareen Epa ja Rantalan Anssu ja, ja -- ne
muut poikakullat! -- He, he! No ovat tosiaan!

Mutta nyt suutari alkoi ajatella rohkeammin. Asia alkoi selvetä,
ja suutarin otsalle nousi hitaasti, mutta uhkaavan varmasti synkeä
ukkospilvi, joka ennusti vielä paljon pahempia asioita kuin koko
tuomiopäivän pasuuna.

Hän kiristeli hampaitaan, joiden välistä livahteli pidätettyjä
r-kirjaimia kiljuva lauma ilmoille. Suutari tuli aivan murhaavalle
tuulelle. Tosin hänen ilonsa oli suuri, kun hänen toivomuksensa
armonajan pitentämisestä niin odottamatta oli tullut huomioon
otetuksi, mutta kuin meren salskea tyrsky kohosi hänen vihansa,
sillä hän huomasi tulleensa törkeästi petetyksi. Kylän poikaviikarit
olivat kätkeytyneet kukkulan taa ja hänen ohi kulkiessaan päästäneen
yhteisen intiaanikiljunnan, jota he säestivät monenlaisilla
äänensynnyttämiskojeilla. Ja nuo lurjukset olivat pelästyttäneet
suutarin puolikuoliaaksi.

-- Tulimmaista! riehui suutari. -- Mitähän tästä kylällä puhutaan
iltapäivällä? Sitten hänen mielensä kuitenkin jonkin verran rauhoittui,
sillä eihän kukaan voinut tietää, mitä hän kylälle mennessään oli
ajatellut.

-- Saivatpa lurjukset säikäytetyksi minua, mutta vuoronsa kullakin,
murisi suutari, nousi seisoalleen, oikoi jäseniään ja tempaisi käteensä
aidanseipään. Hän koikkelehti kukkulalle ryhtyäkseen itse järjestämään
tuomiopäivää, joka näytti antavan odottaa itseään. Suutari päätti
ensiksi ottaa käsiteltäväksi Jokikylän poikaviikarit.

Hän saapui kukkulan laelle, mutta siellä ei näkynyt pojista jälkeäkään.
Ei ristinsielua, tirkisteli minnepäin tahansa. Ei takin lievettäkään.
Suutari siristeli silmiään ja päästi ilmoille huudahduksen, jota
samalla voinee pitää kysymyksenä:

-- Häh? Hähäh!

Paljon ilmaiseva huudahdus! Se merkitsee, että eipäs ollutkaan asia
aivan niinkuin luulisi sen olevan. Ei ollut sinne päinkään. Jotakin on
vinossa. Täällä on jossakin koira haudattuna.

Suutari risteili kukkulan idästä länteen, kaarteli ja kierteli kaikki
paikat, mutta hiiskahdustakaan ei kuulunut. Sitten hän alkoi jälleen
tuntea epävarmuutta. Hän vei kouransa otsalleen. Kaikki tuntui olevan
tallella, ei ainoastaan kallon ulko-, vaan sisäpuolellakin, -- vai
olisikohan siellä järjestys jollakin tavalla häiriintynyt? Oliko hän
nähnyt näkyjä keskellä päivää?

Suutari käveli hiljaa maantielle ja supisi itsekseen kulkiessaan. Hän
ei edes silmäillytkään vastaantulijoihin, jotka katselivat taakseen,
pudistivat päätään ja miettivät, että vanhuudenoireet alkavat jo näkyä
Ananias Nahum Lumperissakin.

Mutta olisivatpa nähneet hänet, kun hän palasi takaisin! Nopeasti
pistelivät jalat eteenpäin. Varsi oli jälleen suorana ja katse pälyi
uhkaavana puolelta toiselle. Nyt hän oli päässyt asiasta täyteen
selvyyteen. Kauppa-Eveliina oli nähnyt koko jutun ja kertonut sen
suutarille. Suutari pisti heti markan Eveliinan käteen, mutta jutun hän
lupasi panna korvansa taakse, ja se oli paljon sanottu, se.



LÖYTÖRETKEILIJÖINÄ.


Suutarin mentyä matkaansa alkoi maantien vieressä olevalla
kukkulallakin taas näkyä elonmerkkejä. Pojat nousivat varovaisesti
kukkulan laelle. He olivat aikanaan kaivaneet syvän kuopan kukkulan
rinteeseen, paaluttaneet sen, laatineet siihen seinät ja katon
laudoista ja tarkasti verhonneet ja peittäneet sisäänmenoaukon. Sitten
he olivat tehneet pyhän lupauksen olla ainoallekaan elävälle olennolle
hiiskumatta, että heillä oli sellainen mainio pakopaikka, "sillä",
oli Vaito sanonut, "nykyisinä rauhattomina aikoina voidaan tuota
piilopaikkaa tarvita".

Sinne olivat pojat äsken kadonneet jäljettömiin, eikä yksikään ihminen,
saatikka tuomiopäivän pasuunain pelästyttämä suutari Lumperi, olisi
voinut heitä sieltä löytää. Tulos, minkä he intiaanikiljunnallaan
olivat saavuttaneet, oli mennyt yli heidän uhkarohkeimpien
odotustensakin. He olivat keksineet sen edellisenä päivänä ja ryhtyneet
sen aikaansaamiseksi suuripiirteisiin varusteluihin. Lukkarin Vaito oli
tuonut mukanaan joululahjaksi saamansa suuren rummun ja kaksi vanhaa
kattilan kantta. Kankareen Epalla oli kaksi paria hirveitä päristimiä.
Ne oli tehty päreestä ja niitä pyöritettiin ympäri. Silloin ne antoivat
äänen, jolla saattoi herättää koko Jokikylän unestaan. Klemolan
Reinolla taas oli isänsä vanha metsästystorvi, jonka äänen kerrottiin
kuuluvan kolmelle kirkolle sakeimmasta korpimetsästä. Muut pojat
kiljaisivat, joten kaikki äänivarat tulivat käytetyiksi.

Kun suutari putosi maantielle istualleen, valtasi pelko pojat.

-- Jos se kuoli, vaikeroi lukkarin Vaito.

He nousivat polvilleen kukkulan harjalle, tukat kauhusta ja
jännityksestä pörröisinä, missä asennossa suutari heidät sitten näki,
arvellen kumpuun haudattujen kuolleiden nousevan kätköpaikoistaan.
Kun sitten suutari huutaen ja mekastaen nousi seisoalleen ja seiväs
ojolla kompuroi kukkulalle, pääsi kuudesta seitsemästä rinnasta riemun
huuto. Kuin haamut katosivat pojat maan uumeniin äsken mainittuun
piilopaikkaansa ja kuuntelivat hiljaa kuin hiiret suutarin kiivasta
pärmänttäystä kukkulan laella. Vasta kun se jo aikoja oli lakannut
ja kun tähystäjä ilmoitti myrskypilven laskeneen, tulivat pakolaiset
takaisin auringon valoon aprikoimaan kaikkea ihmeellistä, mitä oli
tapahtunut.

Kun sitten suutarin jokainen liike oli tarkalleen muisteltu, pohdittu
ja eritelty yhä uudelleen, ehdotti Rantalan Anssu, että lähdettäisiin
seilaamaan heidän veneellään joelle. Hän oli laatinut siihen
säkkikankaasta purjeen, joka oli "melkein yhtä suuri kuin Klemolan
talon pääty". Tuuli kävi luoteesta ja sillä tuulella oli erittäin
sopiva purjehtia jokea alaspäin. Takaisin kyllä täytyi soutaa, mutta
sellaisen retken jälkeen soutaminen oli muka pelkkää huvia.

Jokikylän pojille oli ominaista, että he äkkiä eräässä paikassa
katosivat kuin maan alle ja sukelsivat aavistamatta esiin kokonaan
toisaalla, joskus kilometrien päässä. Ei ollut lähiseudulla sitä
metsäpolkua, mitä he eivät tunteneet. Jokainen pellonoja ja aidanvieri
oli heidän liittolaisensa, heinäladot, riihenalustat heidän
kokoontumis- ja piilopaikkojaan. Niinpä sattui usein, että kun poikia
olisi tarvittu asioita toimittamaan, pikkutehtäviin jne., oli heitä
mahdoton löytää mistään. Äsken he metakoivat talon pihalla, mutta nyt
näytti maa nielleen heidät housuineen päivineen.

Mutta annapas, että toimitettiin jotakin, mitä tahdottiin pojilta
salata! Heillä oli hajuaisti kehittynyt kuin ketuilla. Jostakin
ullakolta tai nurkasta kuului kahinaa, ja kun katsoit sinne, näit
pyöreitä, sinisiä silmäpareja, jotka ripsiä väräyttämättä seurasivat
tapahtumia ja jälkeenpäin muistivat ne vaihe vaiheelta, piirre
piirteeltä, unohtamatta pienintä yksityiskohtaakaan.

Niin katosi poikaparvi nytkin kukkulan varjoon ja Jokikylässä vallitsi
rauha. Unisina astelivat kaupungista palaavien maalaisten hevoset
pölyävää maantietä mannerta kohti. Joki kimalteli päivänpaisteessa.
Ruisvainiot lainehtivat hiljalleen suvituulessa ja pääskyset liitelivät
pitkin pihoja kärpäsiä pyydystellen. Jokikylä haukotteli hiljalleen
kuumana kesäpäivänä. Siellä täällä kalskahti kirves. Jossakin vikisi
vaivautunut kaivonvintti, ja tuvissa istuivat emännät ajatellen
hiljainen pelko sydänalassa poikiaan sekä suunnitellen heidän
tulevaisuuttaan tehdäkseen sen mahdollisimman ruusunhohtoiseksi. Pojat
itse taas eivät olleet vielä koskaan nähneet huoli-sanaa tositekstissä.

Rantalan talo sijaitsi Jokikylän vasemmassa laidassa noin kilometrin
päässä valtamaantiestä, aivan jokirannalla. Talon edustalla oli pieni
laituri, ja siihen kiinnitettynä kellui laineilla vanhahko vene.

    Vesille venosen mieli
    tervatuiltakin teloilta,

saatikka Rantalan laituripahasesta, arvelee sananlasku.

Mutta ken näki Rantalan veneen, ei uskonut sananlaskuihin. Se
loikoili mukavasti helteisessä auringonpaisteessa kuunnellen
laineiden liplatusta ja käänsi laiskasti vuoroin kummankin kylkensä
aurinkokylvylle. Nuoran pätkä piti sitä paikoillaan ja veden päällä
se pysyi luonnostaan. Sillä ei näyttänyt olevan pienintäkään ajatusta
lähteä kyntämään ulapoita hankkiakseen enempää mainetta kuin saaliin
kilisevää kultaakaan kaukaisilta taistotanterilta. Näin se tuntui
hyräilevän hiljakseen:

-- Laiskuus, veljet, on hyvä avu, kun sitä osataan oikein käyttää,
mutta siinäpä, veljet, temppu onkin! Palttua maineelle, joka on iän
ikuisen rehkimisen takana, ja vielä enemmän palttua kullalle ja
saaliille, joka on satojen kiljuvien karien, tuhansien taistojen ja
vaarojen takana. Mikä on suurempi ilo ja nautinto vanhukselle kuin se,
että ylevin kaikista taivaan kappaleista, aurinko, lämmittää kylkeä,
että tuoksuva suvituuli suvaitsee puhallella kärpäset loitommaksi,
pois nenän edessä ärhentelemästä. Siinä sitä on yllin kyllin kunniaa
ja mainetta vanhalle venepahaselle. Ihmiset ovat hulluja. Ne rehkivät
ja ponnistelevat yöt päivät turhuuksien takia eivätkä osaa levätä ja
nauttia levosta sekä niistä rikkaista ja ihanista antimista, mitä
luonto suorastaan tuhlaamalla tuhlaa heidän hyväkseen.

Katsokaa Rantalan vanhaa vaaria! Ukko on yli 80 vuoden. Mitä hän tekee
tänne rannalle joskus tultuaan? Katselee ympärilleen leimuavin silmin,
yskii verta, nojaa hoiperoiden keppiinsä, mutta puhuu itsekseen:

-- En minä tätä menoa kauan kärsi. Jahka minä rupean, tuon
rahkasuon minä kuivautan. Kymmenessä vuodessa se on ruismaana,
silmänkantamattomana ruismaana. Siitä saa rahaa. Sitten minä laitan
navetan ja riihen uudestaan. Ne lahoavat jo. Sitten minä laitan uuden
päärakennuksen. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua ei tätä taloa enää
tunneta.

-- Hän ei tiedä, että tämä kesä on hänen viimeinen kesänsä. Ihmisellä
on levoton henki.

Niin mietti Rantalan vene. Se oli vanhuudenheikkouden filosofiaa.
Mutta viimeisille sanoilleen se sai pian vahvistuksen, sillä valkamaan
ilmestyi hyppien ja hälisten parvi vaaleatukkaisia nuorukaisia,
etumaisena Rantalan Anssu, joka ylpeällä äänellä selitti:

-- Otetaan tästä tämä meidän vene. Ei sillä ole pitkään aikaan missään
oltukaan.

Samassa oli vene täynnä paljasjalkaisia, ruskeita, päivänpaahtamia
poikaviikareita. Eivät nekään välittäneet kullasta eivätkä hopeasta.
Sellainen saalis ei ollut heille äyrinkään arvoinen. Kunnian kukkokin
lauleskeli vielä heidän näköpiirinsä ulkopuolella. Mutta heillä oli
veressä eräs voima, joka terästi jäsenet ja sai silmät hehkumaan. Se
on halu nähdä ja kokea jotakin uutta ja repäisevää, halu antautua
vaaroihin, panna kaikki alttiiksi, kärsiä rasituksia, ponnistaa
voimiaan ja nähdä, miten pitkälle ne riittävät. Sellainen on poika.

Rantalan vene irroitettiin säälimättömästi valkamasta. Se sai
tuuppauksia puolelta ja toiselta, kallistui, haukkasi vettä,
kallistui toiselle puolelle ja keikkui kuin äkkinäisissä
vatsanväännekohtauksissa. Kankareen Epa ja lukkarin Vaito riitelivät
keulapaikasta, kunnes Epa pitkine käsivarsineen sen valtasi tyynesti,
ikäänkuin paikka olisi ollut hänen. Reino taas asetti airot paikoilleen
ja vetäisi innoissaan. Sitä hänen kuitenkaan ei olisi pitänyt tehdä,
sillä itse Anssu, aluksen kapteeni, istui veneen takalaidalla ja
piti kädellään laiturin käsipuusta siksi, kunnes kaikki olisivat
sijoittuneet alukseen. Sitten hän aikoi nostaa purjeensa ja tarttua
peräsimeen.

Kun nyt Reino vetäisi venettä, jäi Anssu riippumaan hetkeksi maan
ja taivaan tai oikeammin taivaan ja veden välille. Käsistään hän
riippui laiturin kaidepuusta ja kantapäillään yritti saada tukea
veneen laidasta. Hän päästikin hätähuudon, mikä kuitenkin hukkui
yleiseen meluun. Reino vaaraa aavistamatta vetäisi uudelleen. Kuului
kumea molskahdus, vesi pärskähti korkealle. Hetkisen kuluttua kohosi
Anssun pää majesteetillisena veden pinnalle. Hänet otettiin vastaan
riemuhuudoin.

-- Ahti, aaltojen kuningas! huusi Reino, ja Epa kehoitti hänen
majesteettiaan nousemaan kuivemmalle.

Mutta majesteetti oli pahalla tuulella. Hän pyöritteli kamalasti
silmiään; tukka oli valahtanut otsalle ja suu oli täynnä savista
jokivettä. Hän yski, yökkäsi, huitoi ja potki, suorittaen kaikki
nuo temput samalla kertaa. Hovimiesten naamat venyivät pitkiksi ja
osoittivat huolestumisen merkkejä. Kauhean epäsuosion vaara sai heidät
vihdoin toimimaan.

Ellei hetki olisi ollut vakava, olisivat he täysin siemauksin
nauttineet tuosta arvaamattomasta uimanäytöksestä, noudattaen kuuluisaa
"antaa mennä"-oppia, jolloin Anssu olisi saanut tulla toimeen omin
neuvoin. Mutta hetken vakavuuden aiheutti se seikka, että vene
oli Anssun, ja jos hän sydämistyi ylenpalttisesti, ei lupaavasta
viikinkiretkestä voinut tulla mitään. Kankareen Epa tarttui Anssun
takinkaulukseen ja veti miehen kuivalle maalle. Siinä seisoi nyt Anssu
vaatteet vettä valuen ja lotisten. Aluksi hän oli pakahtua kiukusta,
mietti jo juosta kotiinsa ja antaa palttua koko purjehdusretkelle,
mutta halu näyttää pojille purjehtimistaitoa voitti kaikki muut
vaikutelmat. Ei hän enää toveriensakaan mielestä näyttänyt kovin
majesteetilliselta. Pikemmin olisi saattanut luulla, että siinä oli
joesta laiturille pulpahtanut jokin Ahdin ja Vellamon nuorimmista
pojista, joka matkustaa tuntemattoman siviilipuvussa seikkaillen mailla
ja mantereilla ja on sattumalta osunut Rantalan laituriin odottamaan
uutta kulkuneuvoa ja kaiken lisäksi nyrpeällä tuulella. Mutta vahvasti
syljeskeltyään ja yökkäiltyään prinssi nosti kasvonsa, kääntyi
arvokkaasti yleisön puoleen ja -- hymyili.

Pojat uskalsivat vasta nyt purskahtaa iloiseen nauruun. Anssu nauroi
itsekin täyttä kurkkua, ja aurinkokin tuli esille pilvenhattaran
takaa hymyillen sekin, niin lämpimästi, että Anssun vaatteet alkoivat
höyryten kuivaa. Hän riisuutui. Vaatteista väännettiin ensin vesi
jokeen, ja sitten ne levitettiin päivänpaisteeseen kuivamaan.

Tämä odottamaton tapaus viivytti hetkisen liikkeelle lähtöä. Pian
kuitenkin Anssun vaatteet olivat ainakin puolikuivat ja hän puki ne
ylleen. Astuttiin taas veneeseen. Nytkös Anssu oli elementissään! Hän
komenteli kuin mikäkin viikinkipäällikkö.

-- Pankkaast airot pois! Luuletteks' te et' tämän pojan paatis' tarttee
soutaa? Ei suinkaan tämä silloin mikään seilipaatti ja luuppi oliskaan.
Me seilataan nyt, etteks' te sitä tiärä!

Sitten Anssu nosti veneen pohjalta seipään, jota hän kunnioitti nimellä
"masto", kiinnitti sen keskimmäiseen istuinlautaan ja levitti purjeen.
Se oli ommeltu neljästä säkistä, siinä oli monta väriä, päävärinä
likaisenharmaa, ja jo useita paikkoja reikien tukkeena.

Ei se tosin ollut Klemolan talon päädyn levyinen, mutta purje se oli,
sitä ei voinut kieltää, ja veneessä istujista se näytti suorastaan
valtavalta, varsinkin kun tuuli pullisti sitä. Anssu tarttui
peräsimeen, ja vene lähti hiljalleen liikkeelle.

Pojat olivat juhlatunnelman vallassa. Näky oli heistä suurenmoinen.
Vene lipui eteenpäin soutamatta, luonnonvoimien kiidättämänä. Koko
venekunnan täytti salaperäinen kunnioitus suurta luontoäitiä kohtaan,
jonka mahtavat puhallukset tuon purjepahasen avulla nyt kiidättivät
heitä kohti tuntematonta tulevaisuutta. Pojat istuivat kauan
äänettöminä ja katselivat sitä menoa. Talot ja puiden latvat tuntuivat
vierivän hiljalleen heidän ohitseen. Joen loivat mutkatkaan eivät
vauhtia haitanneet, ja pian alkoi keulasta kuulua iloinen solina veneen
vauhdin kasvaessa.

Tuolla näkyi jo Jokikylän maantieranta, missä eukot pesivät pyykkiä.
Poikien rinta paisui ylpeydestä. Nytpähän näkevät kerran kummia
jokikyläläisetkin, näkevät, millaisia purjehtijoita ja merisankareita
Jokikylän pojat ovat.

-- Kai ne meitä nyt töllistelevät ja ihmettelevät, arveli Vaito, ja
Reino lisäsi:

-- Kun ne vain nyt kaikki näkisivät tämän menon, ettei sitten kenenkään
tarvitsisi harmitella, ettei ollut rannalla.

Vene kulki nyt maantierannan ohitse. Ja se huomattiinkin, mutta pari
eukkoa vain hetkeksi kääntyi katselemaan purjevenettä. He hymähtivät
hiukan ja jatkoivat taas työtään ikäänkuin mitään erikoista ei
olisi tapahtunutkaan, vaikka tämä tapaus, mikäli historialliseen
tietämättömyyteen varmasti voidaan luottaa, oli ensimmäinen, jolloin
purjevene "nuolen nopeudella" kiiti Jokikylän vesiä, ja tapahtuma
niin ollen oli käänteentekevä koko Jokikylän liikenneolojen
kehityshistoriassa.

-- Kylläpä ovat nuo ämmät tyhmiä! kirkaisi Reino Klemola tulipunaisena
kiukusta, minkä todellisissa keksijöissä ja löytöretkeilijöissä aina
herättää aikalaisten epäusko ja välinpitämättömyys.

Lukkarin Vaito yhtyi täydellisesti Reinon mielipiteeseen. Hän ei
ajatellessaan ämmien tyhmyyden syvyyttä, sen loppumattomuutta ja
rannattomuutta -- kaihotonta rannattomuutta -- voinut parhaimmalla
tahdollaankaan sanoa muuta kuin tuon tuostakin toistaa säälivästi:

-- Voi ämmiä, voi ämmiä ja voi -- mämmiä! Se oli hänestä sattuvasti
sanottu. Hän ei ollut edes pahoillaan. Hänen mieleensä muistui kertomus
Kolumbuksen munasta, mikä juttu historian tunnilla jää jokaisen
koulupojan mieleen, ja Vaito vain hymyili.

Mutta Reino oli kiivasta poikaa.

-- Täräytetäänpäs niille intiaanikiljunta! hän ehdotti. Se puhe oli
löytöretkeilijäin makuun.

-- Tietysti täräytetään, mutta täräytetään tällä kerralla sotahuuto,
että alkuasukkaat tietävät täältä saapuvan puhdasverisiä espanjalaisia
löytöretkeilijöitä.

-- Onko se sotahuuto erilainen kuin intiaanikiljunta? kyseli Reino
epäröiden.

Vaito mietti hetkisen.

-- Ei! Se on aivan sama, mutta se on muuten vain tällä kertaa
sotahuuto. Se sopii asiaan näet paremmin. Sotahuutoon tarvittavat
kojeet temmattiin esille. Vaito nousi rumpuineen seisomaan, asetti
hattunsa kallelleen ja komensi kaikuvalla äänellä:

-- Hänen oikeauskoisen majesteettinsa Espanjan kuningas Ferdinandin ja
kauniin kuningatar Isabellan nimessä, hurraa!

Sama kaamea kiljuna, mikä oli pudottanut suutari Lumperin maantielle,
kajahti nyt uudelleen iltapäivän hiljaisuuteen. Vaikutus oli valtava.
Ikkunoita tempaistiin auki ja pyykkimuijat alkoivat siunata. Muutamat
heikompihermoiset juoksivat jo rantatöyräälle pakoon.

Reino loi pyhää kiivautta hehkuvan katseen ympärilleen.

-- Ähä, hän mietti, jopa te hoksasitte meidät -- senkin ämmät!

Kyynelpisara pirahti hänen poskelleen. Nytkös heitä katseltiin ja
tirkisteltiin. Siellä huidottiin, viittoiltiin ja siunailtiin. Vaidon
mieli oli kuitenkin käynyt alakuloiseksi.

-- Siinä sitä oltiin, hän tuumaili. -- Todellinen uraa uurtava
keksintö, vuosisadan repäisevin yritys Jokikylässä ei kiinnitä
pienintäkään huomiota puoleensa, mutta remuava pauhina, huuto ja
rähinä, se on toista. Nostapa oikein kamala ääni ja meteli, silloin
sinut huomataan. Vain tyhjänpäiväiselle räminälle täällä arvo annetaan.

Vaito huokaisi ajatellessaan, miten kaikki todelliset nerot, keksijät,
löytöretkeilijät ym. ovat suurtyönsä suoritettuaan saaneet vastaansa
tuon jääkylmän välinpitämättömyyden aikalaisiltaan, jotka eivät ole
heitä ymmärtäneet.

-- Mutta mitäpä siitä, hän ajatteli. -- Mitäpä välitti siitä
yksinäisessä suuruudessaan Kristoffer Kolumbus, ja mitä välitämme siitä
me Jokikylän Kolumbukset. Maailma on nyt kerta kaikkiaan sellainen kuin
se on, ja sen päätunnusmerkkinä on ja on ollut -- tyhmyys.

Sitten sanoi Epakin ajatuksensa rauhallisesti kuin loppupäätöksenä koko
keskustelulle:

-- Kyllä sen nyt näkee, ettei ihmiskunta ämmien järjellä ole kohonnut
luomakunnan herraksi.

-- Siis eteenpäin uusiin seikkailuihin, me miehet! huudahti Vaito.

Mutta Jokikylän Kolumbukset saivat pian muuta ajattelemista. Kukolan
puolelta kuului huutoja, ja Kukolan pojat mukanaan joukko kirkonkylän
poikia juoksivat jokirantaan. Aluksi he hämmästyneinä näkemästään
äänettöminä katselivat purjevenettä. Siinä se käänteli, paisutteli
purjeitaan, niin että vesi keulassa lotisi. Kukolalaiset seurasivat
sen menoa juosten rantaa pitkin veneen kohdalla. Jokikylän poikien
veneessä oli vihollisen ilmestyminen heti huomattu. Tuo äkkiarvaamatta
esiintyvä vaara herätti siellä aluksi hämmästystä, ja Anssu aikoi jo
ohjata veneensä rantaan, mutta muu miehistö ei ollut siihen laisinkaan
suostuvainen.

-- Purjehditaan koskelle asti, kun kerran on liikkeelle lähdetty,
pyyteli Reino.

-- Mitäs noista vääräsäärisistä, arveli Kankareen Epa ja heilautti
uhkaavasti kouriaan.

Anssu ohjasi jälleen keskelle jokea, vaikkakin hänen kurkussaan
karvasteli. Olihan vene hänen, so. hänen isänsä, ja Anssu oli vastuussa
sen eheänä säilymisestä. Hän ei kuitenkaan tahtonut näyttää pelkurilta.
Pian lipui Jokikylän poikien vene taas uljaana keskellä jokea.

Kukolalaiset juoksivat yhä rantaa pitkin. He tunsivat, että Jokikylät
pojat olivat tehneet keksinnön, jolla he yhdellä iskulla olivat
astuneet ikäänkuin etualalle jokilaaksossa molempien kylien silmissä,
ja se harmitti heitä. Jokikylä oli voittanut rauhallisessa kilpailussa
ja keksinnöissä. Se teki heidät kateellisiksi, ja pian rupesi kompia
satelemaan Jokikylän venettä vastaan.

-- Sillä on säkkirääsy seilinä!

-- Rantalan Anssu on tyyrmannina!

-- Meri-Anssu, hohoijaa! Meri-Anssu, hohoijaa!

Jokikylän pojat eivät puhuneet sanaakaan. He tunsivat olonsa veneessä
vähän turvattomaksi. Kukolan pojat saattoivat aloittaa kivisodan ja
vene voi kaatua. Synkännäköisinä he istuivat purressaan kallistamatta
korvaansa kukolalaisten pilkalle.

-- Mitenkähän tässä mahtaa veneen käydä, tuumaili Anssu. Jos se menee
rikki, niin kaiken muun murheen kaupanpäälliseksi hän saa isältään
selkäsaunan.

Vene lipui eteenpäin. Lähestyi joen mutka, jossa oli kukolalaisten
laituri ja uimapaikka. Ennen sitä kohosi jyrkkä kallio jokirannalla.

-- Kun vain pääsisimme tuon kallion ohi, kuiskasi Vaito, silloin
olisimme turvassa. Kukolan pojat eivät ehdi kiertämään sitä kyllin
nopeasti.

Heidän toiveensa toteutui, mutta vain osaksi. Vene lipui kallion ohi.
He näkivät, miten Kukolan pojat hätääntyivät, pysähtyivät kallion
juurelle. Rantaa pitkin ei enää voinut kulkea. Jotkut heistä alkoivat
juosta ylös törmälle kiertääkseen esteen. Jokikylän poikien mieliala
parani. Pian he arvelivat olevansa turvassa. Vene kulki vuoren ohi ja
saapui joen mutkan kohdalle aivan vastapäätä Kukolan laituria. Mutta
siihen se pysähtyi. Ei liikahtanut tuumaakaan. Kallio, minkä vene äsken
oli kiertänyt, varjosi joen mutkan tuulelta. Ei värettäkään tuntunut,
joen kalvo oli peilityyni. Jokikylän purje lysähti kokoon, painui
voimattomana pitkin mastoa.

Tämä uusi ilmiö tuli aivan odottamatta. Pojat istuivat nyt tietämättä
mihin ryhtyä ja odottivat tuulta. Olihan siinä veneen pohjalla
airotkin, mutta kukapa niitä nyt otti esille, kun kerran oltiin
purjehtimassa. Mitä kauemmin heidän täytyi tuossa poukamassa viipyä,
sitä uhkaavammaksi kävi tilanne, sillä Kukolan ja kirkonkylän pojat
olivat tulossa.

Heidän aprikoidessaan ilmestyikin jo ensimmäinen vihollinen laiturille.
Nähtyään jokikyläläisten tukalan aseman hän päästi kaikuvan
riemuhuudon, ja hänen perässään lappoi koko vihollisjoukko laiturille.

-- Kukolan vene vesille, kuului huuto. Kehoitusta seurasi heti
toiminta. Jo työnnettiin Kukolan venettä irti laiturista, ja pian se
oli täynnä poikia. Rantalan veneessä syntyi hälinää. Yksi huusi sitä,
toinen tätä, kunnes lukkarin Vaito otti ylijohdon ja kirkaisi:

-- Intiaanikiljunta!

Se neuvo kelpasi. Pojat ottivat orkesterinsa esille, asettivat
räikät pyörimään, torvet ja pillit huulilleen, ja tuo kuuluisa
intiaanikiljunta kajahti jälleen tyynessä kesäillassa.

Sen vaikutus oli valtava täälläkin. Kukolan veneessä syntyi tavaton
hämminki. Eräät hyppäsivät pystyyn, toiset painautuivat veneen
pohjalle. Sepän Mikko, pieni, kiharatukkainen miehenalku, hyppäsi
suin päin jokeen ja ui laiturille joutuen siten kokonaan eristettyyn
asemaan, mutta sieltäkös hän sitten piti ääntä ja kirkui koko ajan
kehoitushuutoja omalle puolueelleen.

Aluksi tuli hiljaisuus. Veneet olivat nyt vastakkain, ja vaieten
töllistelivät niissä istujat toisiaan. Silloin Jokikylän veneen
päällikkö teki kohtalokkaan virheen. Kun hän huomasi, miten voimakas
vaikutus intiaanikiljunnalla oli, komensi hän sen uudelleen ja yhä
uudelleen.

Kukolan pojat kuuntelivat aluksi kauhuissaan, mutta kun mitään sen
enempää ei tapahtunutkaan, häipyi sen vaikutus kokonaan mitättömiin. Ja
seitsemännen kerran jälkeen se sai vastauksekseen pilkkanaurun.

-- Käydään kimppuun! kuului Kukolan veneestä. Siellä oltiin sotaisella
tuulella, sillä eniten harmitti kukolalaisia tuo Jokikylän poikien
uusi keksintö -- purje. He pitivät kunniaansa pelastettuna vain, jos
he kykenisivät repäisemään tuon rääsyn riekaleiksi. Ja nyt he lähtivät
tappeluun. Kukolan vene souti kohti, ja pian se kolhaisi voimakkaasti
Jokikylän veneeseen. Täälläkin oli jo airot temmattu esille, mutta
niillä ja irtonaisilla laudanpalasilla pärskytettiin nyt suuria
vesisuihkuja Kukolan veneeseen, josta samalla mitalla vastattiin.
Laidoilla olijat joutuivat käsirysyyn. Kuului huutoja ja läiskäyksiä.
Ilmassa vesisuihkujen keskellä näkyi nyrkkejä ja käsivarsia, jotka
risteilivät keskenään. Lakit lensivät päästä ja tukat törröttivät pian
märkinä ja sekaisina.

Ankarimmin riehui Anssu, joka oli varma vielä toisesta selkäsaunasta,
jos tässä tappelussa kärsittäisiin tappio. Hän taisteli ei ainoastaan
omastaan, vaan myöskin Jokikylän laivaston puolesta. Kankareen Epa taas
käytti koko taidollaan hirveän pitkiä käsivarsiaan tarttuen milloin
minkin vastustajansa tukkaan ja pöllytti sitä, ilman että vastustaja
kykeni ulottumaan edes rintapieliin käsiksi.

Veneet kolahtivat vastakkain, erosivat taas milloin perä-, milloin
keulapuolelta, olivat joskus irtautumaisillaankin, mutta aina oli
jossakin kahden miehenalun muodostama kiemurteleva ja vääntelehtivä
side, mikä piti veneitä yhdessä, ja kähäkkä alkoi taas pitkin veneen
laitoja.

Kukolan miehet ponnistelivat hekin hartaasti. Heillä oli ylivoima,
mutta heidän oli vaikea käyttää sitä. He yrittivät hyökätä, tunkeutua
Jokikylän veneeseen, päästäkseen tuohon vihaamaansa purjeeseen
käsiksi, mutta varovaisuus pidätti heitä. Olisihan voinut tapahtua,
että pari miestä olisi jäänyt vihollisveneeseen, jonka tuuli äkkiä
olisi kiidättänyt pois. He olisivat silloin tulleet mukiloiduiksi
pahanpäiväisiksi.

Mutta sitä innokkaammin Kukolan veneen perässä olijat alkoivat nyt
rusikoida laudoilla Rantalan veneen peräsintä. Anssu nähdessään
veneensä perässä lastuja lentelevän tunsi uuden selkäsaunan enteet jo
pohjoispuolellaan ja hyökkäsi nyt hurjasti esille. Hän hyppäsi suoraa
päätä Kukolan veneen laidalle, tarttui kiinni kahden vastustajansa
tukkaan, notkautti polviaan ja painalsi Kukolan veneen laidan veden
alle.

Kuului kumea hörppäys. Kukolan vene ryyppäsi valtavan annoksen
jokivettä. Sen perä vajosi. Molemmin puolin kajahti hätäinen kirkaisu.
Kukolan ja kirkonkylän pojat veneineen ja Rantalan Anssu mukanaan
vaipuivat jokeen. Jokikylän pojat taas kohdistivat hurjan vesipärskyn
tuon uponneen veneen yli. Kaikkein suurinta ääntä koko taistelun ajan
piti kuitenkin sepän Mikko laiturilla. Hän huusi, kirkui ja heilutti
käsiään kuin tuulimylly. Hän edusti tunnettua lausepartta:

"Kyllä maalla ollaan viisaita, kun merellä on hätä."

Anssun pää pisti pian esille vedestä. Joki oli rannalta matala,
joten vaaraa ei ollut kummallakaan taholla. Päästyään veneensä luo
Anssu tarttui siihen molemmin käsin, ja sitten sattui taas jotakin
odottamatonta.

Samalla kuin Kukolan poikien päät pulpahtivat veden pinnalle, lähti
Jokikylän vene liikkeelle. Taistelun kestäessä se oli kulkeutunut
ulommas ja oli jälleen tuulen saavutettavissa. Klemolan Reino oli
äkännyt, miten vihurit jo leyhyttelivät märkää purjetta. Hän veti sen
kireälle ja vene lähti liikkeelle. Kukolan pojat yrittivät uhkauksia
kirkuen uida sen perässä, mutta vene sai pian vauhtia ja kiiti
nopeasti pois taistelunäyttämöltä laahaten mukanaan Anssunkin, joka
yhä piti kiinni veneen laidasta, ollen niin pää pyörällä, ettei hänen
mieleensä johtunut edes pyytää apua tai pyrkiä veneeseen. Muutkaan
eivät kiinnittäneet häneen aluksi huomiota, kun kerran tiedettiin hänen
olevan mukana.

Siten Jokikylän retkikunta oli suoriutunut lopuksi voittajana
taistelusta. Vene oli pysynyt veden pinnalla. Sen purje hulmusi ja
pullistui yhä entistään ylpeämpänä. Tosin oli saatu kolhauksia,
mustelmia ja tukkapöllyä, tosin olivat vaatteet likomärät, rummut ja
räikät olivat taistelun kuluessa vierähtäneet jokeen, mistä matkalla
onnistuttiin pelastamaankin lukkarin Vaidon iso rumpu, mutta kaikkien
mielestä oli taistelu suoritettu kunnialla.

Tyytyväisinä ohjasivat pojat veneensä myllärin laituriin, mihin se
toistaiseksi oli jätettävä ja missä Anssu vedettiin maihin. Heidän
päästyään rannalle, varmalle vakavalle pohjalle, kohosi poikien
mieliala ja heidän kielensä lukot laukesivat. Kun myllärillä oli
leipomapäivä, saatiin vaatteet kuivatuiksi. Koko kotimatkan riitti
pojille juttua taistelun yksityiskohdista. Tuskin he huomasivatkaan,
että aurinko jo laskeutui metsänrannan taa ja purppurahohteinen
suvi-ilta alkoi tummentua yöksi.



VOITTAJAN PALUU.


Joki-Klemolan tuvassa oli toimitettu ilta-askareet. Emäntä istui
vielä sukankudin kädessään penkillä pöydän takana maantielle antavan
ikkunan ääressä ja hänen vieressään istui kädet ristissä sylissä ja
peukaloitaan toistensa ympäri pyöritellen Valkealan Vendla, joka
kaupungista tullessaan oli pistäytynyt jalkojaan lepuuttamaan.

Joki-Klemolan emäntä oli äiti ja hänellä, varsinkin kun hän oli
vilkasluonteinen, oli tallella se äitien pieni heikkous, että he
vieraille tahtovat aina jutella lapsistaan, jotka heidän mielestään
ovat maailman ihmeellisimpiä, viisaimpia ja kekseliäimpiä olentoja.

-- Se on ihan merkillistä, jatkoi Joki-Klemolan emäntä puhettaan,
miten sillä Reinolla on hyvä pää ja lukutaito ja niin hyvät numerot se
saa joka todistuksessa, että me olemme Klemolan kanssa (hän nimitti
miestänsä Klemolaksi) päättäneet panna sen Turkuun papinkouluun.
Juu, ei se ole hänelle yhtään raskasta, lukeminen, se on sukuvika.
Minulta, vaikka ma sen itse sanon, on kanssa luistanut se lukeminen
aina pikkuisesta naapikasta asti, niin että se Aalperi-vainaa, se
rovasti Aalperi, ei se poika, vaan itse rovasti Aalperi-vainaa, joka
muutti täältä sinä vuonna kun tämä Rantalan hevonen kuoli rahkaojaan
-- eikös se Vendla oo sitäkään kuullut -- juu, juu, siellä se oli
selällään kontit pystyssä ja suu täynnä mujua, eikä siihen enää henkeä
saatu -- niin, se oli vissiin siellä rahkaojassa yli yön -- niin niin,
se oli mennyt juomaan, kun sinä kesänä oli niin kamalan kuuma suvi,
etteivät luontokappaleet tahtoneet mistään saada juotavaa -- juu, että
mitäs minun piti sanomanikaan, niin oikkeen, se rovasti Aalperi-vainaa
sanoi minulle viimeisillä lukusilla: "Lukija sinä oot, Maria, ja sinä
oot lukijasukua." Ma olin silloin nuori tyttö -- niin, ihan uusi
ma silloin olin, ja sitten se Aalperi-vainaa antoi minulle kirjan
ylösrakennukseksi, niin että se on lukeminen meillä niinkuin suvussa.
En minä tuosta Klemolasta niin tiedä, mutta äitivainaa oli kylän paras
lukija, ja Reino on vissiin saanut sen meidän lukutaidon perinnöksi. Se
kuuluu kanssa menevän perintönä niinkuin moni muukin tässä maailmassa.

Valkealan Vendla jatkoi peukaloittensa pyörittämistä sillä aikaa kuin
kahvipannu pirisi tulella. Hän ei saanut sananvuoroakaan silloin,
kun Klemolan emäntä rupesi lapsistaan juttelemaan, ehti vain joskus
myöntelemään, että:

-- Menee kaiketi ja on kaiketi.

Klemolan emäntä oli innostunut ja ihan herkutteli mielikuvissaan.

-- Kun sillä Reinolla kerran on niin hyvä pää, niin ihanhan olisi
synti, jollei sellaista poikaa pantaisi kouluun, kun sinne tupataan
paljon huonompilahjaisiakin. Pannaan se sinne lyseoon, jossa lukkarin
Vaitokin on käynyt, ja koulutetaan se papiksi. Aina sitä niin paljon
rahaa tämmöisestä talosta saa, että yksi poika koulutetaan.

-- Saa kaiketi, myönteli Vendla.

-- On se sitten niin kovin sukkela paikka, jatkoi Klemolan emäntä
Vendlaa kuuntelematta, kun oma poika pappina saarnaa oman pitäjän
kirkossa Jumalan sanaa. Ja se on vakava paikka kanssa. Ajatelkaapas
sitäkin kohtaa, kun minä ja Klemola istutaan sivupenkissä ja
saarnavirttä veisataan. Ja sitten aukenee hiljaa sakastin ovi ja nuori
pastori nousee saarnatuoliin mustassa kaavussa ja liperit kaulassa.
Ihan siinä itse hätkähtää, ja sen minä sanon, että humauksen siinä
pitää kirkkoväessäkin kuuluman.

Samassa aukeni ovi ja hän, josta puhuttu oli, astui tupaan. Siinä
seisoi nyt Joki-Klemolan nuori pastori, mutta missä kunnossa. Vaatteet
läpimärkinä, tukka pörröllään otsalla, paljaat jalat polvia myöten
savessa. Näky oli surkea. Ja liperitkin sillä oli kaulassa, mutta ne
oli laitettu rikkirevityistä paidankauluksista.

Klemolan emäntä tuijotti kauhistuneena poikaansa.

-- Herra varjelkoon! hän kirkaisi, kuka sinut on tuon näköiseksi
peitonnut?

Reino astui askelen huolestunutta äitiään kohti. Hänen mielestään äitiä
täytyi vähäsen lohduttaa, ja Reino tekikin sen parhaansa mukaan lausuen:

-- Äiti, tämä ei vielä ole mitään, mutta olisittepa nähnyt Kukolan
poikia. Ne vasta kurassa ja ravassa olivat.

Reinon silmät leimahtivat ja hän jäi odottamaan tunnustuksen sanaa
äidiltään, jonka hän odotti jo saaneen kuulla Jokikylän poikien
kunniakkaasta purjehdusmatkasta ja suuresta meritaistelusta. Hänen
hämmästyksekseen äiti puhkesi itkuun. Klemolan emäntä-parka oli
tullut perin odottamattomalla tavalla keskeytetyksi ruusunhohteisissa
tulevaisuudenunelmissaan, ja nyt hänen mielensä synkistyi. Hän oli
näkevinään poikansa tappelijana, juomarina ja pelaajana, jota poliisit
ajoivat takaa ja joka nyt yön pimeässä hiipi hakemaan piilopaikkaa
vanhan äitinsä asunnosta.

-- Ei! huudahti Klemolan emäntä, ei sinnepäin, ei sinnepäin! Ja sitten
hän mutisi sananlaskun:

"Nuorena on vitsa väännettävä."

Reino ei ollut kuullut mitään tällaisesta sananlaskusta ja seisoi
sen vuoksi pahaa aavistamatta paikallaan. Mutta hänen äitinsä päätti
käyttää tätä erinomaisen otollista tilaisuutta hyväkseen poikansa
ohjauksessa kohti kasvatusopin korkeimpia tarkoitusperiä, siis lujan,
siveellisen luonteen kehittämiseksi. Hän päätti antaa äidin hellien
tunteiden hetkeksi astua syrjään ja antaa tilaa rankaisijan ja
ojentajan ankaralle vaikutukselle.

-- Minäkö sinua olen opettanut tappelemaan, ja minäkö sinua opetan
pelaamaan ja juomaan! hän kirkaisi kimeällä äänellä, kasvot
tulipunaisina. -- Sanopas paikalla, minäkö sinua olen täällä pahuuteen
opettanut?

Emäntä tarttui kiivaudessaan uuteen vahvaan luutaan, kiskaisi siitä
oksan irti, niin että varvut lentelivät. Eivät siinä auttaneet Reinon
rimpuilemiset. Housut avattiin ja vitsa alkoi tanssia kahdella
värisevällä pakaralla:

-- Tolla lailla minä sinua opetan, tolla lailla minä sinua opetan!
pauhasi emäntä kyynelsilmin rangaistusta toimittaessaan.

-- Ja pappi sinusta tehdään sittenkin -- eikä mitään leipäpappia
tehdäkään, hän lausui tuikeasti ja lopetti toimituksen.

Reinoon olivat äidin kyyneleet vaikuttaneet niin syvästi, ettei hän
iskuja paljon tuntenutkaan. Rangaistuksen kestäessä hän mietti asiaa,
ja hänen täytyi kylläkin myöntää, että äiti osaksi oli oikeassa, mutta
vain osaksi, sillä mitäpä he olisivat voineet tehdä muuta kuin tapella,
kun kerran heidän kimppuunsa käytiin ja vielä keskellä jokea. Kun äiti
sitten rangaistuksen lopetettuaan kysäisi:

-- Vieläkö sinä nyt aiot kulkea pitkin kyliä tappelemassa? sai hän
vastaukseksi sydämistyneen kysymyksen:

-- Täytyykö minun sitten antaa Kukolan poikien hakata itseni mäskiksi?

Äiti ei oikein ymmärtänyt asiain keskinäistä suhdetta, mutta hänestä
tuntui siltä kuin todenteolla ei voitaisi vaatia, että Reino antaisi
vastustelematta hakata mäskiksi itsensä. Mistäpä sitten saataisiin uusi
pappi pitäjään, kun tämä vanha kuolisi?

Ja Vendlaa hyvästellessään hän jo puheli:

-- Kukolan pojissa on kaikki syy, ne kun ovat isompia ja niin kovin
huonon kasvatuksen saaneita, että se on ihan kamalaa, kun ihmiset eivät
yhtään välitä lastensa kasvatuksesta.

Reino meni sinä iltana nukkumaan sekavin tuntein. Äiti oli loppujen
lopuksi vaatinut häneltä sellaista lupausta, ettei hän koskaan enää
tappelisi, ja lopulta pyynnöillä ja uhkauksilla saanutkin pojaltaan
lupauksen, että tämä koettaisi, mikäli mahdollista, välttää kahnauksia
ja tappelua Kukolan poikain kanssa.

Rauha näytti yön tullen täydelleen palanneen Klemolaankin. Reinokin
nukkui, vaikka hänen unensa olivatkin alakuloisia, sillä hänen
kotiinpaluunsa ei totta tosiaan vähääkään muistuttanut tunnettua
kuuluisaa maalausta "Voittajien kotiintulo".



KALLIOMÄEN KEINULLA.


Seuraavana aamuna, kun jää taas rinnoista oli sulanut, alkoi Reino
selittää äidilleen eilispäivän tapahtumia. Äiti oli ehdottomasti "aseet
pois" kannalla. Reino taas puolusti sitä mielipidettä, että jos toinen
aloittaa tappelun syyttömästi, saa lyödä takaisin.

-- Äläpäs lyö takaisin, niin silloin eivät toisetkaan pojat enää kehtaa
lyödä, selitti äiti.

Reino loi äitiinsä hämmästyneen katseen ajatellen, että äiti
silminnähtävästi ei tuntenut Kukolan poikia, ja kysäisi sitten:

-- Mutta jos toinen poika lyö kuitenkin, -- lyö vain, eikä välitä
mistään?

Taas oli äiti pulassa, mutta kun hän juuri eilen oli antanut pojalleen
selkään, ei hän voinut peräytyä "aseet pois" kannaltaan, vaan vakuutti
varmasti, että niin pahoja poikia ei ollenkaan maailmassa olekaan,
jotka lyövät, vaikka toinen ei tee edes vastarintaa.

Reino taas arveli, että hän voisi uskoa sen kyllä muista pojista, mutta
ei missään tapauksessa Kukolan eikä kirkonkylän pojista. Ne olivat
kaikki kerrassaan kenkkuja poikia.

Aamiaisen jälkeen, kun kaikki pesut ja putsaukset oli suoritettu, lähti
Reino pihalle ja alkoi miettiä, mitä maineikasta tänä päivänä voisi
tehdä. Hän päätti lähteä astelemaan metsän rannassa olevaa Kalliomäen
torppaa kohti, siellä oli näet keinu ja -- kaksi kaunista tyttöä,
joista varsinkin vanhempi, Elli, oli kylän kaunein tyttö.

Reino ajatteli, miten hän pääsisi torpalle toisten poikien huomaamatta.
Hän aikoi ensin kulkea maantietä myllärin asuntoa kohti ja viheltää
huolettomasti, ikäänkuin hän vain muuten olisi kävelemässä, ja kun hän
sitten olisi tullut metsän sisään, niin kauas, että aukealta ei enää
voitaisi nähdä, päätti Reino poiketa metsään ja sen kautta kiertää
torpan edustalle kahden jykevän männyn väliin rakennetulle keinulle.
Siellä hän aikoi keinua niin, että koje vinkuisi ja kitisisi oikein
kuuluvasti, ja yskiä väliajoilla, jolloin tytöt varmasti tulisivat
katsomaan, kuka siellä keinui. Sehän oli yksinkertainen ja selvä
suunnitelma.

Reino lähti astelemaan maantietä pitkin ja vihelteli kuin huilu. Hän
ei näyttänyt välittävän koko maailmassa mistään muusta kuin enintään
kauniista ilmasta. Mutta hänen sydämensä sykähti, kun hän ajatteli
Kalliomäen Elliä, joka nyt hänen mielestään alkoi olla maailman kaunein
tyttö ja vielä niin kovin mukava tyttö. Hänellä oli mustat kulmakarvat
ja tummanruskeat silmät, joiden hymyily oli niin lumoava, ettei sitä
voinut verrata mihinkään. Ei mikään ollut niin kaunista.

Äkkiä Reino hätkähti. Peltotiellä hänen edessään tuli maantielle
kaksi poikaa. Ne olivat lukkarin Vaito ja Rantalan Anssu, ja nyt
juuri ne huomasivat Reinon. Ne osoittivat häntä jo sormillaan, joten
piilottautumisajatuskin oli hylättävä. Jos hän taas olisi kääntynyt
takaisin, olisivat pojat varmasti epäilleet hänen aikovan Kalliomäkeen
ja sitä ei Reino millään muotoa tahtonut antaa poikain luulla.

Reino päätti jatkaa matkaansa viheltäen entistä huolettomammin. Hän
pisti kädet housuntaskuihin ja katseli varpaitaan.

-- Morjens! Mihin sinä menet?

-- Ka, morjens, morjens! Mihinkäs te menette?

-- Myllärille!

-- Vai niin.

Reino alkoi aavistaa, että nuo toisetkin pojat olivat matkalla
Kalliomäen keinulle. Mitäpä he muuten olisivat kierrelleet vainion
kautta, kun maantietä oli lyhin matka.

-- Mihin sinä sitten menet? he tiukkasivat.

-- Myllärille minä menen myös, vastasi Reino.

Pojat katselivat epäillen häntä, mutta jatkoivat sitten matkaansa
yhdessä, vaikkapa he hiljaa toivoivatkin toisensa tällä kerralla sinne,
missä pippuri kasvaa.

Reinoa harmitti. Hänessä heräsi jotakin mustasukkaisuudelle vivahtavaa.

-- Olipa tämä nolo yhteensattuma, hän ajatteli ja alkoi miettiä keinoa,
millä sopivalla tavalla pääsisi erilleen joukosta, mutta sitten hän
pelkäsi noiden toisten heti hänen poistuttuaan rientävän suorinta tietä
Kalliomäkeen.

Siten astelivat pojat hiljalleen maantietä Kalliomäen ohi, mutta he
eivät uskaltaneet luoda torppaan edes silmäystäkään. Päinvastoin he
katselivat aivan vastakkaiselle suunnalle ja koettivat arvailla, miten
pitkä matka oli eräälle vuorelle, joka häämötti kaukana metsänrannan
yläpuolella.

He tulivat metsään ja uskalsivat jo kääntää katseensa sillekin puolelle
tietä, missä Kalliomäki sijaitsi, se kun oli heidän takanaan. Metsään
tultua ei kävelystä enää tahtonut tulla mitään. Sehän oli aivan
hyödytöntä, sillä mitäpä he myllärillä tekivät. Rantalan venettäkään he
eivät vielä uskaltaneet sieltä noutaa.

Anssu seisahtui ensiksi ja kääntyi katsomaan taaksensa aukealle.

-- Katsokaa, miten pieneltä Rantalan talo näyttää tuolla aukealla, hän
sanoi jotakin sanoakseen.

Toiset kääntyivät heti takaisin. Heistä oli yhtäkkiä tavattoman
mielenkiintoista huomata, miten pieneltä Rantalan talo tosiaankin
näytti.

-- On mar' se pienen näköinen, sanoi Vaito.

-- En minä luullutkaan, että se noin pieneltä olisi näyttänyt, tuumi
Reino.

Äänettömyys. Hermostuttava äänettömyys!

-- Tuossa on sitten se Kalliomäkikin, sanoi Anssu, joka tällaisissa
asioissa oli vielä hiukan yksinkertainen.

-- Siellä kuuluu olevan keinukin, innostui Reino kehumaan.

-- Vai niin, vai on siellä keinu, kysyivät toiset, ikäänkuin asia olisi
ollut aivan uutuus.

-- Mennäänpäs katsomaan sitä, ehdotti Anssu, ja toiset suostuivat heti
asiaan.

He saapuivat pian metsän halki kuljettuaan keinulle ja alkoivat
vinguttaa sitä ankarasti. Tytöistä ei kukaan puhunut sanaakaan, mutta
jokainen odotti jännittyneenä heidän ilmestymistään. He puhelivat
kovalla äänellä ja nauroivat huomattavan kirkkaasti ilmaistakseen
läsnäolonsa.

Pian ilmestyikin veräjälle kaksi punaposkista tyttöä. Ne olivat
Kalliomäen Elli, 13-vuotias sievä tyttö, ja hänen vuotta nuorempi
sisarensa. Pojat tervehtivät ja tyttö vastasi.

-- Kyllä hän on kaunis! ajatteli Anssu.

-- Kylläpä hänellä on kauniit silmät, kauniimmat kuin mitä minä
muistinkaan, tuumaili Vaito ja hänen sydämensä sykähti.

-- Maailman kaunein tyttö, päätteli Reino varmasti. Pojat alkoivat
keskustella.

-- Me olimme matkalla myllärille, mutta poikkesimme tänne, kun täällä
on keinu. Saako tällä keinua?

-- Saa tietysti, vastasi tyttö.

-- Tämä on hyvä keinu.

-- Onhan se.

Äänettömyys.

-- On hauska, että täällä on tämmöinen keinu.

-- Ja että saa keinua.

-- Niin on.

Äänettömyys.

Vähitellen kuitenkin keskustelu pääsi vauhtiin. Elli oli eilen nähnyt
läheiseltä kalliolta poikien purjehdusmatkan ja tappelun ja se asia sai
kielet luistamaan.

-- Voi voi, kun minä pelkäsin, sanoi Elli.

-- Ja minä vasta oikein pelkäsin, kertoi Liisa.

Sitten tytötkin tulivat keinumaan ja pojat keinuttelivat heitä.
Sillä välin he katselivat tuon pienen, metsän reunassa olevan torpan
rakennuksia, peltotilkkua, aitoja ja työkaluja, ja kaikki näytti heistä
sanomattoman kauniilta ja somalta. Hartain mielin he antoivat katseensa
siirtyä sammaleisesta seinästä toiseen, hirrestä hirteen, aidanrisuista
veräjään, veräjästä metsän puihin ja savuun, joka sinisenä nousi
piipusta, hajaantuen hiljaa korkeiden mäntyjen latvoihin.

-- Teillä on kaunis asunto täällä metsän reunassa, vakuutteli Vaito.

-- Tuo on niin kaunis, tuo teidän punainen tupanne ja valkoiset
ikkunalaudat, ihasteli Reino.

-- Ja piha teillä vasta on oikein kaunis, lausui Anssu.

Kaikki oli siellä kaunista. Kaikelle antoi hohtoa ummustaan pilkistävä
nuoren ihailun valmu. Pojat olisivat mielellään uhranneet talot ja
tavarat, jos olisivat saaneet jäädä asumaan tuohon pieneen torppaan
ainiaaksi. Eivätkä he enää tunteneet mitään mustasukkaisuuttakaan
toisiaan kohtaan. He vain haaveilivat kukin omalta kohdaltaan.

-- Saanko minä keinuttaa _sinua_? he sanoivat tytölle.

-- Tahdotko tuon ulpukan? Minä haen sen _sinulle_.

-- Minä otan pois tuon oksan. Se on _sinun_ tielläsi.

Kaikki he halusivat vain palvella tuota mustasilmäistä tyttöä. He
olivat siellä kauan ja kun he lähtivät pois, olivat he onnellisia ja
ajattelivat kukin:

-- Ensi kerralla minä tuon hänelle jotakin, mistä hän tulee iloiseksi.



VENEEN HAKU.


Neljä päivää oli kulunut Jokikylän poikain purjehdusretkestä ja
meritaistelusta Kukolan rannikolla. Vielä lepäsi Rantalan vene myllärin
laiturissa ja poti taistelussa saamiaan naarmuja ja haavoja. Se oli
puolillaan vettä ja savessa reunojaan myöten. Se näytti itkevän
kohtaloaan, joka oli määrännyt sen Jokikylän poikien seikkailualukseksi.

Mutta nyt se täytyi hakea pois myllärin asunnosta ja puhdistaa, sillä
Rantalan isäntä oli kysäissyt kaksi kertaa Anssulta:

-- Missä se vene oikein on?

Anssu taas oli vastannut, että:

-- Johan minä olen kymmenen kertaa sanonut, että se on myllärillä, eikä
se sieltä ottamatta lähde.

Rantalan isäntä ei silloin sanonut enää mitään, mutta hän katsahti
poikaansa silmillä, jotka puhuivat kyllin selvää kieltä. Anssu käsitti
niiden aivoitukset seuraavalla tavalla:

-- Ellei se vene huomenna ole kotona, niin katajankaares laulelee
peräpakaroillasi.

Anssu tiesi liiankin hyvin, millainen laulunääni katajankaareksella
oli. Se osasi vain ikäviä lauluja, ja niitäkin se lauleli niin kylmästi
ja kovaa, että hirvitti. Se oli epämusikaalisin laulaja, mitä Anssu
tunsi, mutta silti ei Anssu mitenkään halveksinut tuota laulajaa.
Päinvastoin hän nytkin päätti heti seuraavana aamuna mennä hakemaan
venettä kotiin ja ryhtyi jo samana iltana toimiin saadakseen apumiehiä
paikalle.

Saatuaan pojat kokoon hän kertoi heille lyhyen tarinan
katajankaareksesta, ja sen kuultuaan pojat olivat heti valmiit
auttamaan häntä. Sitten oli päätettävä, koska vene haettaisiin, sillä
sen toimituksen täytyi tapahtua Kukolan poikien huomaamatta, koska
muuten saatettiin odottaa uutta taistelua matkan varrella. Harkittuaan
asiaa vakavasti pojat päättivät lähteä retkelleen jo huomisaamuna kello
6, jolloin varmasti voitiin päättää Kukolan poikien vielä nukkuvan.

Lukkarin Vaito suostui jalomielisesti ryhtymään retken päälliköksi,
kuitenkin vain sillä nimenomaisella ehdolla, että häntä tämän retken
kestäessä kutsuttaisiin "Juho Vesaiseksi".

Pojat olivat vähän ihmeissään, sillä milloin Vaito tähän saakka oli
johtanut Jokikylän poikain retkiä, oli hänellä tavallisimmin ollut nimi:

"Attila, Jumalan ruoska."

Mutta nyt hän oli päättänyt muuttaa nimensä. Hän oli kaksi päivää
sairastanut, vilustuttuaan sekä purjehdusretkellä että keinulla, ja
sinä aikana hän oli lukenut "Juho Vesaisen". Seurauksena oli, ettei
hänen näköpiirissään tätä nykyä ollut ketään muuta niin uljasta
sankaria, joka olisi vetänyt vertoja Vesaiselle. Olihan Attilakin
kyllä suuri mies, mutta ihminen ei nyt kerta kaikkiaan jaksa koko
ikäänsä esiintyä Jumalan ruoskana. Sitten Vaito kertoi pojille
tärkeimmät tapahtumat Vesaisen retkistä Vienan Karjalaan, jotta pojat
ymmärtäisivät, mitä vaatimuksia päällikkö aikoi heille asettaa.

Seuraavana päivänä pojat olivat liikkeellä jo varhain aamulla
ja saapuivat myllärin laituriin, myllärin väen aloittaessa
aamuaskareitansa. Heidän ensimmäinen tehtävänsä oli veneen
puhdistaminen. Siinä olikin paljon työtä. Ensin täytyi ajaa vesi
pois veneestä, sitten se puhdistettiin ja kuurattiin ruohoilla ja
huuhdeltiin kerran vielä jokivedellä, ja siedettävään kuntoon se taas
tulikin.

Mutta tuohon perinpohjaiseen puhdistustyöhön oli mennyt aikaa
arveluttavan paljon. Nyt oli nopeasti lähdettävä liikkeelle, jos
aiottiin ehein nahoin päästä Kukolan talon ohi. Pojat alkoivatkin
soutaa kahdella airoparilla jokea ylöspäin, niin että hyrsky kohisi
keulassa. Vesainen piti itse perää. Kun vene lähestyi Kukolan laituria,
huomattiin, että talon väki oli jo aikoja sitten ollut työssä pelloilla
ja vainioilla. Kukolan poikia ei kuitenkaan näkynyt ja laiturilla
vallitsi hiljaisuus.

-- Kuolonhiljaisuus! lausui Vaito Vesainen jyleällä äänellä.

-- Mitä kasoja nuo ovat? kysyi Anssu viitaten laituria kohti. Rannalla
näkyi merkillisiä röykkiöitä. Kun soutajat pääsivät lähemmäksi,
huomasivat he, että rannalle oli rakennettu pieniä majoja joesta
kootuista kaisloista ja seipäistä. Niiden ovet aukenivat joelle päin
ja yhteensä ne pihoineen, aituuksineen ja polkuineen muodostivat kuin
pienen, soman kafferikylän. Vain asukkaita ei näkynyt.

Pojat katselivat kaislamajoja hetken. Sitten Vaito kuiskasi:

-- Tuo kylä pitäisi hävittää!

-- Se olisi oikein Kukolan pojille. Miksi he hyökkäsivät meidän
kimppuumme, vaikka me ihan rauhassa purjehdimme, sanoi Reino.

Anssu oli panna vastaan. Hänelle oli tärkeintä saada vene kunnolla
Rantalaan. Tämä kaunis aie saattoi kuitenkin mennä myttyyn, jos Kukolan
pojat saapuisivat. Mutta Epa oli jo lakannut soutamasta ja lausui:

-- Jos se hävitetään, niin nyt se on tehtävä.

Pojat valtasi silloin vastustamaton sotainto.

-- Näytetään Kukolan pojille, ettei meidän kimppuun ole hyvä käydä,
huudahti Reino.

-- Soutakaa! kuiskasi Vaito. -- Minä ohjaan laiturille.

Parilla vetäisyllä oli vene laiturissa. Vaito hyppäsi maalle ja huusi:

-- Eteenpäin, Iin ja Limingan miehet! Tuossa on Petsingin monasteri.
Nyt se hävitetään.

Pojat syöksyivät kaislamajojen kimppuun. Heidät oli vallannut
hurja hävitysvimma. Kuin partioretkeilijät he riehuivat kylässä,
syöksyivät välistä majain aukoista sisälle näkymättömiin ja nousivat
heti sen jälkeen ylös katon kautta pirstoten seipäät ja viskoen
kaislat ylt'ympäri tuuleen. Majalta toiselle eteni tuo hävitysvyöry.
Hurjapäisinä karkasivat pojat eteenpäin tehden tuhoaan. Kukolalaisten
kaislakylä oli pian huiskin haiskin pitkin rantatörmää. Ei missään
ollut enää seivästä, enempää kuin kaislojakaan pystyssä. Oli kuin
hirmumyrsky olisi äkkiä yllättänyt tuon äsken rauhallisen joen rannalla
kohonneen kyläkunnan.

Nyt Jokikylän pojat pysähtyivät. He katselivat Kukolaa kohti ja sitten
toisiaan. He olivat itsekin sen näköiset kuin olisivat he noiden
onnettomien majojen viimeiset asukkaat, jotka hirmumyrsky oli jättänyt
eloon, luhistettuaan ensin majat heidän niskaansa.

-- Hei! Kukolasta tulee joku rantaan! kuiskasi Anssu ja livahti
laiturille. Pojat käänsivät jälleen katseensa Kukolaa kohti. Sieltä
tuli joku vanha naisihminen rantaa kohti.

-- Lähdetään pois, kuiskasi Reino huolestuneena.

Mutta Vaito oli nyt olevinaan.

-- Me olemme kostaneet! hän huusi. -- Jatkakaamme työmme loppuun asti
ja hävittäkäämme koko Kukolan linna!

Pojat katselivat suu auki Vaitoa ja ajattelivat, oliko hän tullut
hulluksi. Pian kuitenkin selvisi, ettei Vaito tuolla uljaalla
kehoituksellaan totta tarkoittanutkaan. Hän vaati vain, että poikien
piti vastata hänen huutoonsa:

-- Juho Vesainen, älä nyt ole visainen!

Se oli hänestä tavattoman juhlallinen paikka tuossa kirjassa, ja hän
halusi nyt kuulla, miltä se kajahti tositaistelussa.

-- Tule pois! Tule pois, Vaito! kehoittivat jo Reino ja Anssu, sillä
nainen tuli yhä lähemmäksi.

-- Sanokaa nyt pöllöt pian, että "Juho Vesainen, älä nyt ole visainen",
kiljaisi Vaito pojille, jotka pötkivät laituria kohti.

Mutta pojat olivat niin kuohuksissaan, etteivät he käsittäneet hänen
tarkoitustaan. Vaito seisoi yhä keskellä hävityksen kauhistusta ja
odotti tuota ylevää kehoitusta: "Juho Vesainen, älä nyt ole visainen!"

-- Ettekö te, haljut, nyt ymmärrä! Huutakaa pian nyt, niin minä tulen
heti, koetti Vaito vielä kehoitella, polkien jalkaansa harmista ja
miltei itku kurkussa.

Mutta samassa saapui tuo akka jokirantaan. Kun hän näki kaislamajojen
kohtalon, alkoi hän kirkua kimeällä äänellä:

-- Hoi Kaallee ja Aaanttii, tulkaa auttamaan! Sitten hän hyökkäsi
Vaitoa kohti, aikoen pidättää edes yhden pahantekijän.

Jopa tuli hätä Juho Vesaisellekin. Suuttumuksen ja pettymyksen puna
kasvoillaan hän pakeni rantaan ja hyppäsi veneeseen.

Nyt oli syytä soutaa lujasti, sillä Kukolan pojat näkyivät jo talon
pihalla. Jokikylän pojat soutivatkin voimainsa takaa. He näkivät Kallen
ja Antin juoksevan rantaan hävitettyjen kaislamajojen raunioille.
Sitten Kukola katosi näkyvistä joenpoukaman taa.

Päästyään Rantalaan pojat olivat vakavalla tuulella. He tiesivät, mitä
heillä tämän jälkeen oli odotettavana Kukolan taholta.

Pahimmalla päällä oli Vaito. Hän, Juho Vesainen, iiläisten ja
liminkalaisten johtaja, oli pötkinyt pakoon naisen vuoksi. Sellaista
hän ei ollut lukenut mistään Vesais-kertomuksesta. Ihmeellinen olento
on nainen.

Anssu sitä vastoin oli iloinen ja hyvällä mielellä, sillä vene oli nyt
vihdoin entisellä paikallaan. Pelko katajankaareksen esiintymisestä
näyttämöllä oli häipynyt -- ainakin hämärään tulevaisuuteen.



JOKIKYLÄN POIKIEN TULENTEKO ELI MIKSI SUUTARI JA RÄÄTÄLI RIITAUTUIVAT?


Jokirannassa suutari Lumperin torpan lähellä asui kauniissa keltaiseksi
maalatussa tuvassaan räätäli Pasa, jota yleisesti kutsuttiin
hoviräätäliksi, sen vuoksi, että kaikki talolliset ja varakkaat ihmiset
yleensä teettivät hänellä vaatteensa, ja paras räätäli hän pitäjässä
olikin.

Että räätäli Pasa oli taipuvainen ryypiskelemään, oli tunnettu
tosiasia, mutta yhtä tunnettua oli, että hän oli mainio leikkaaja
ja viisas mies, minkä hänen korkea ajattelijanotsansa ja suuri
päänsä antoivat vieraankin aavistaa. Ja ennen kaikkea hän oli
maaseuturäätäliksi erikoinen siinä, että hän oli perin pohjin selvillä
eräästä räätälin ammatin syvimmästä salaisuudesta, nim. siitä, mikä on
_snitti_. Ja tuohon snittiin juuri perustui hänen suuri maineensa sekä
räätälinä että ajattelijana.

Hän osasi selittää snitin tavalla, joka häikäisi kuulijan, ja silloin
hän oli intoa ja taiteilijaa koko mies. Hän asetti ensin koukistetut
käsivartensa hienoon asentoon kämmenet vastakkain eteemme, kallisti
hiukan päänsä ja hänen silmänsä pienenivät saaden haaveksuvan
ilmeen. Hän hymyili hiljaa ja aloitti esityksensä pienen tukkatupsun
heilahtaessa hänen takaraivollaan:

-- Hyvä isäntä! Kangas maksaa muutaman markan metri, liivin vuori,
napit ja lanka maksavat muutaman markan, mutta kun ne kaikki on
troklattu yhteen, onko silloin syntynyt puku? Siihen täytyy vastata:
Ei! Ja tuhat kertaa ei! Mutta, hyvä isäntä, kun taitava räätäli, kun
mestari, joka on taiteilija ammatissaan, muovailee siihen snitin,
silloin vasta syntyy puku. Snitti, hyvä isäntä, on paljon, paljon
enemmän kuin kangas, vuori ja napit yhteensä siitä yksinkertaisesta
syystä, että snitti on snitti, ja puku, jossa ei ole snittiä, ei ole
mikään puku, mutta snitti on snitti ilman pukuakin, ja kun snitti
on puvussa, on puku snitissä, ja snitti puvussa on ikäänkuin puvun
olemuksen juurikuva. Mutta kuitenkin, kuinka paljon korkeampi vielä
onkaan snitti, joka ei ole puvussa, vaan puvun ulkopuolella, puvuton
snitti. Se vasta, hyvä isäntä, on oikea snitti, se on snitin snitti
ja snitin olemuksen juurikuva. Se on snitti, hyvä isäntä, jota kukaan
ei ole koskaan nähnyt, ei edes rhäätälikään (hän lausui tuon sanan
tunteella ja ihailulla, ikäänkuin tuo ammatti olisi ollut taiteista
korkein), mutta todellinen räätäli, todellinen rhäätäli, yksin räätäli,
joka koko sielustaan on rhäätäli ja seisoo taiteen korkeimmassa
kukoistuksessa, -- hän voi aavistaa, mikä on puvuton snitti, eli snitin
snitti.

Sillä tavalla hän selitti takkia koetellessaan aina, milloin hän
oli pienessä nousuhumalassa, ja liikutuksen kyynel kimelsi hänen
silmäkulmassaan, kun hän ajatteli räätälin korkeata kutsumusta, miten
vähän räätäleitä aikalaisensa ymmärtävät, miten paljon räätäleiltä
vaaditaan, millaisia heidän pitäisi olla -- ja millaisia he todella
olivat!

Mutta kun hän ryyppäsi vielä kaksi naukkua, silloin hän tuli pahalle
tuulelle, äyski, tiuski ja räyski joka puolelle, paiskasi snitit ja
puvut, puvun snitit ja -- itse snitin snititkin mullin mallin, haukkuen
kaikki muut räätälit penkin alle, missä muka oli heidän ainoa todella
sopiva työskentely- ja rypemispaikkansa. Hän yksin oli oikea räätäli,
oikea mestari, räätälimestari, ja kerrassaan sikamaista oli, että
muut vaivaiset tuhrijat uskalsivat nimittää itseään tuolla ylevällä
arvonimellä.

Räätälin eukko oli käytännöllinen ihminen, joka, kuten suurten
taistelijain eukot tavallisimmin, ei ymmärtänyt puolisonsa utuisista
ammattiunelmista mitään. Niinpä hän, Pasaska, kuten häntä nimitettiin,
ei koskaan kyennyt henkevyydessä kohoamaan niin korkealle, että hän
olisi miehensä snitti-esitysten aateväreilystä kyennyt sieppaamaan
pieneen, siroon päähänsä edes aavistuksen häivettäkään esim.
sellaisesta ihmeellisestä käsitteestä kuin snitin snitti oli -- ja se
oli hänen onnettomuutensa. Sen vuoksi hän, kuten sällitkin ja heidän
mukaansa naapuritkin, kutsui räätäli Pasaa aina mestariksi. Ja Pasan
kurkihirren alla kyllä tiedettiin, kuka oli mestari sekä että koko
pitäjässä oli olemassa vain yksi ainoa mestari. Muut olivat räkänokkia,
oppipoikia.

Pasaskalla oli aina kuun ensimmäisenä maanantaina pyykinpesu, mestarin
pyykki ja sällien pyykit. Niinpä nytkin, ja Pasaska aikoi aamiaisen
jälkeen lähteä jokilaituriin aloittaakseen työnsä. Nähdessään Jokikylän
poikien kävelevän maantiellä kädet housuntaskuissa ja sen näköisinä
kuin ihmiskunnan pääosa ainakin olisi vielä asunut paratiisissa, missä
manteli- ja leipäpuut notkuivat hedelmien painosta eikä niin ollen
elatushuolia vielä ollut opittu tuntemaankaan, Pasaska viittasi nuo
huolettomuuden tunnusmerkit luokseen, pyytäen kauniilla, lempeällä
äänellään, että pojat menisivät jokirantaan ja tekisivät pyykkipesään
valkean ja panisivat padan tulelle. Hän tulisi itse heti perässä.

Pojat olivat heti valmiit noudattamaan pyyntöä, ei niin paljon
pyytäjän, ei edes hänen kauniin äänensäkään vuoksi, jonka elämän kovuus
oli tehnyt pehmeäksi kuin vaha. Mutta voiko alun toisella kymmenellä
oleville pojille ehdottaa jännittävämpää tekemistä kuin tulen kanssa
tuhraaminen on, niin vaarallista kuin se lieneekin!

Pojat laputtivat "viivana" rannalle ja kokosivat puita ja korsia pesän
täyteen. Sitten he sytyttivät. Tuli leimahti kuiviin korsiin, sytytti
puut, ja iloinen sinertävä savu leijaili korkeuteen. Sitä kelpasi
katsella. Pesässä räiskyi ja rätisi ja savupiipusta tuprusi sinistä
savua, joka tuulen mukana hiljalleen leijaili Kukolaa kohti.

Kun Jokikylän pojat huomasivat, mihin tuuli vei savun, unohtivat he
pian varsinaisen tehtävänsä.

-- Haetaan märkiä ruohoja, niistä lähtee enemmän savua, huudahti
lukkarin Vaito ihastuksissaan.

-- Savustetaan hiukan vain Kukolan poikia, ehdotti Reino.

-- Ei se taida tehdä pahaa isäntäväellekään, sanoi Anssu, joka tiesi,
että Klemolan ja Kukolan vanha väkikään eivät erikoisista syistä juuri
harrastaneet kanssakäymistä keskenään.

Kun heiniä ja kosteita ruohoja oli asetettu pesä täyteen, oli
tuloskin monta vertaa voimakkaampi. Nyt suorastaan pursusi, eikä vain
savupiipusta, vaan pesän suusta ja padan reunustoiltakin sellainen
savutupru, että tulen sytyttäjät saivat kyyneleitä silmiinsä ja olivat
yskiä "sisuskuntansa pellolle", kuten he itse kerskailivat. Mutta
kyyneltensä läpi he hymyilivät, sillä mahtava savupatsas vyöryi nyt yhä
vain laajeten ja paisuen Kukolaa kohti peittäen hämäräänsä koko talon.

-- Lisää heiniä! kirkui Vaito.

-- Märkiä, märkiä, yllytti Reino, kantaen itse koko sylin täyden moskaa
jokirannasta.

-- Ei mitään hätää, pannaan heiniä eteen! tuumasi Anssu.

Mutta Kankareen Epa, joka oli hiljainen poika, laskeutui rantatörmälle
selälleen ja asetti pitkät käsivartensa niskansa alle oikein
nauttiakseen tuosta ylevästä näystä.

-- Kyllä Kukolasta kärpäset häviää!

-- Paarmatkin, paarmatkin häviävät!

-- Tämä on eri kivaa!

-- Pankaahan taas lisää, muuten se loppuu, puheli Kankareen Epa, hänkin
innostuen asiaan.

Mutta kaikkien mielestä ei Pasaskan pyykinpesun alkuvaihe ollutkaan
yhtä kivaa.

Suutari Lumperi istui tuvassaan joenpuoleisen ikkunan ääressä ja
lopetteli parhaillaan Valkealan Vendlan puolipohjia. Hän käänteli ja
väänteli noita pieniä naisen kenkiä ja ajatteli:

-- Mikähän siinä mahtaa olla, ettei tämä Vendlakaan ole saanut
sulhasta. Se vasta on kursseja ja kouluja käynyt, eikä sen
touhukkaampaa ihmistä ole mailla halmeilla. Kirkossakin se käy joka
sunnuntai näyttämässä sitä erinomaista ääntään ja hyvää nuottiaan. Ei
niitä tämän ajan nuoria miehiä ymmärrä...! Kah-kah! Kah! -- kah!

Suutari vilkaisi ikkunasta jokirantaan ja hänen mielestään oli siellä
jotakin vinossa.

-- Ka-ka-kah! Savua! hän kaakotti ja Valkealan Vendlan kengät
putosivat pöydän alle. Sitten teki suutari Lumperi saman nerokkaan
johtopäätöksen, minkä kuuluisa intiaanipäällikkö "Kiitävä Haukka"
kaukaisessa lännessä jo täsmälleen 120 vuotta sitten oli tehnyt
ratsastaessaan Kansas'in ruohoaavikoilla: "Ei savua ilman tulta."

-- Akka! huusi suutari Lumperi särkyneellä äänellään ja yskäisi. --
Akka! toisti hän sitten hätäisesti aivan kuin akan hameet olisivat
olleet liekeissä.

Lumperska kompuroi peräkamarista nostaen laseja nenältään.

-- No mitä? hän kysyi ovenraosta.

-- Sa-sa-savua! änkytti suutari.

-- Vai savua, sanoi eukko tylysti ja paukautti oven kiinni. Hänellä
ja suutarilla oli aamulla ollut pientä kinaa, minkä johdosta eukko
oli päättänyt olla kolme vuorokautta puhumatta, ja hän oli siitä
harvinainen eukko, että jos hän kerran päätti olla kolme vuorokautta
puhumatta, hän piti päätöksensä. Ja tuon tuostakin hänellä oli tapana,
pitääkseen Lumperin luontoa norjana, olla puhumatta kolme päivää. Sitä
ei Lumperi koskaan kestänyt. Kolmantena päivänä hän aina nöyrtyi.

Lumperi huomasi nyt, että eukosta ei tänä päivänä saanut mitään
järkevää irti, ja päätti toimia omintakeisesti.

-- Sehän on kamalaa, hän huudahti, kun kakarat rupeavat laittamaan
kuivalla ilmalla valkeaa jokirannalla ja polttavat ihmisten navetat ja
asuinrakennuksetkin poroksi. Sus' siunatkoon, mikä savu sieltä nousee!

Suutari vetäisi puolikengät jalkaansa, tempaisi nahkahihnan käteensä
ja astui pihalle. Siellä hän käänsi nenänsä myötätuuleen ja katseli
lasiensa yli kuten akkakin. He katselivat molemmat lasiensa yli, ja
se yhteinen ominaisuus heitä eniten harmitti toisissaan, varsinkin
silloin, kun he molemmat sattuivat yht'aikaa muljauttamaan toisiaan.

-- Ka, kah! Jokikylän pojan-lurjukset ja niin ylen taitamaton savu!
hän pauhasi. Koko Kukola ja kirkonkylä ihan harmaana. Minäpäs heitä
pamputan, jahka saan heidät käsiini! Jonkinlainen relijuuni tässä pitää
aikaansaataman sentään!

Väärillä säärillään suutari kompuroi maantielle, meni Pasan perunamaan
aidan viertä jokirantaan ja ilmestyi kuin ukkospilvi poikien selän taa.

Anssu pyllistyi parhaillaan tuppaamaan kauheata, märkää heinä- ja
kaislasylillistä pesän suusta sisään ja toiset pojat olivat siinä
polvillaan ja kyykyillään Anssun vieressä, tarkaten niin kiihkeästi
pesän suuhun, etteivät laisinkaan huomanneet lähestyvää vaaraa.
Suutarin mielestä tilanne oli suorastaan herkullinen. Neljä tiukalle
käännettyä pyllyä oli hänellä edessään. Hän mietti vain:

-- Läjäytänkö minä yhdellä kerralla kaikkia, vai ehtisinkö läjäyttää
kaksi kertaa. Se olisi nasevampaa. Ensin kahta oikealla olevaa, sitten
vasemmanpuoleisia. Mutta pysyvätkö nuo toiset kaksi paikoillaan, kun
ensi kerran läimähtää. Jos minä taas läjäytän kaikkia yhdellä kertaa,
saa kukin osansa, mutta iskun teho kussakin yksityistapauksessa on
paljon laimeampi.

Hetken harkittuaan hän päätti läjäyttää ensin oikeanpuoleisia pyllyjä,
sillä silloin ne ainakin saisivat suolaa tarpeeksi. Ja tämän päätöksen
hän perusti tunnettuun sananlaskuun:

"Parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla."

Sitten hän kohotti kätensä. Hänen suupielensä värähtivät vahingonilosta
ja silmänsä pienenivät. Sitten hän iski.

Kuului kimeä läiskäys ja isku sattui -- Pasaskan pyykkipadan kylkeen.
Suutari itse lensi suin päin pyykkipadan mukana pesän toiselle puolelle
kourat edellä veteen ja rapaan.

Hän hölmö oli innostuksissaan sanonut ääneen sanat:

-- Parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla.

Ja hän hölmö oli luullut, että noiden sanojen jälkeenkin nuo neljä
pyllyä odottaisivat kuuliaisesti, kunnes hän, suutari Lumperi,
suvaitsisi läjäyttää. Mutta hän laski pahasti väärin. Pojat olivat
kuin oravat livahtaneet hänen kynsistään. Kyllä suutaria kaiveli.
Jo oli saalis ollut hänen kämmenellään. Nyt se oli tiessään ja hän
itse vaatteet märkinä (vesi oli onneksi vasta haaleata) ja ravassa
vatsallaan suuren savupatsaan hyväillessä hänen haiveniaan.

-- Akka! kirkaisi suutari hädissään, mutta akkansa suloista ääntä hän
voi toivoa kuulevansa parhaassa tapauksessa vasta kolmen vuorokauden
kuluttua.

Jättäkäämme hetkeksi suutari Lumperi tepastelemaan Pasaskan pyykkipadan
ääreen ja ihmettelemään, voiko kuitenkin kaikitenkin tämä matoisen
maan kylmä pinta yksinkertaisesti avautua ja nielaista neljä äsken
elävää ja kukoistavaa nuorukaista, vai oliko heidän katoamisensa
selitettävissä jollakin muulla, mahdollisesti vielä ihmeellisemmällä
tavalla. Seuratkaamme Jokikylän poikia. Toteamme ensiksi, että he
par'aikaa juosta piipottivat henki kurkussa ja pelästyksestä väristen
räätälin mökille ilmoittaakseen Pasaskalle, että suutari tuli rantaan
pyy pivossa ja kaksi oksalla ja nähtävästi aikoi keittää pyypaistia
itselleen ja akalleen sovinnon tekiäisiksi.

Ennenkuin he kuitenkaan ehtivät perille, tuli Pasaska heitä vastaan
seiväs ojolla kourassaan. Pojat kalpenivat ja pysähtyivät. Pian he
kuitenkin huomasivat, että vaara tällä kerralla ei uhannutkaan heitä,
vaan suutarin Koevasta. Miten oli Koevas, tuo iloinen, ynisevä lehmä
sitten hankkinut päälleen Pasaskan vihat?

Koevaksen oli Lumperska päästänyt hetkiseksi syömään apilaa ja se
tallusteli pian polvia myöten apilassa kuin suuressa ruoka-astiassa
ja imaisi ruohoja nahkaansa niin että silmiä hämärsi. Se oli
nähtävästi päättänyt kuolla ylensyömiseen, sillä mistäpä se tiesi,
että peräkamarin ikkunan luona istui Lumperska lasit nenällä, kutoen
Lumperin sukkaa, seikka, mistä sivultakatsoja voi heti tehdä sen
johtopäätöksen, ettei Lumperska kaikesta huolimatta aikonut vielä
hylätä Lumperia. Eikä hän hylännyt Koevastakaan, jonka hän hetkeksi oli
heittänyt aistillisten intohimojen valtaan tuoksuvan ja mesirikkaan
apilapellon keskelle.

Nielaistessaan parhaillaan kammottavan suurta apilakimppua,
joka väkisinkin oli takertua sille kurkkuun, ja pyöritellessään
hengenahdistuksen ulospullistamia silmiään sai Koevas äkkiä suutarin
haahmon silmiinsä ja mietti silloin:

-- Tuo visukinttu aikoo ajaa minut nyt jo navettaan, mutta minä en mene!

Se pani loikaksi ja juoksi aidanvierelle. Mutta suutari ei nähnytkään
lehmää. Hänellä oli muuta ajattelemista; hän oli juuri menossa
jokirantaan kylän poikia löylyttämään. Innoissaan oli suutari niin
huolimaton, että jätti veräjän raolleen. Koevas seurasi suutaria
maantielle ja näki silloin tien avoimeksi Pasan perunamaahan. Vesi
herahti sen kielelle. Parin minuutin kuluttua se seisoi uljaana
keskellä perunamaata, kiskaisi perunanvarsia juurineen maasta, heilutti
niitä päänsä ympäri, niin että multa tuiski, ja teki pahaa jälkeä.

Pasaska hyökkäsi seipäineen sen kimppuun, mutta se puhisi kamalasti
astuen kaksi askelta Pasaskaa kohti, jolloin eukko pudotti seipään
kädestään ja nostaen hameenhelmojaan pakeni mökin ovelle.

Kun pojat näkivät tapahtuman, sekaantuivat he empimättä asiaan.

-- Se on suutarin Koevas!

-- Annetaan sille selkään!

-- Ajetaan se maantielle.

Sellaisia uhkauksia kuului pian joka haaralta. Pojat valmistautuivat
kostamaan Koevakselle ne nöyryytykset, mitkä suutari oli heille
tuottanut. Heistä oli sama, oliko kysymyksessä suutari itse, hänen
eukkonsa, vaiko lehmänsä. "Samaa maata kuin maalarin housut", he
ajattelivat, katkaisivat aidasta seipään ja hyökkäsivät Koevaksen
kimppuun.

Lehmä puolestaan ei aluksi huolinut pojista laisinkaan. Kun se puhisi,
peräytyi vihollinen aina, ja milloin se sivulta tai takaapäin sai
iskun, murtautui se ahdistajainsa ketjun läpi. Perunamaa alkoi jo olla
sangen sekaisen näköinen, kun suutari itse tuli jokirannasta ja näki
lehmänsä urhean kamppailun.

Hän karjaisi pojille ja kiiruhti lehmänsä apuun. Pojat, nähdessään
selkäpuolensa uhatuksi, peräytyivät hyvässä järjestyksessä Pasaskan
turviin, joka oli huutanut äänensä aivan käheäksi ja kykeni enää vain
korisemaan epäselviä sanoja.

Suutari lähestyi nyt lehmäänsä:

-- Seh Koevas! Kiltti Koevas, seh, seh! hän puheli mairittelevalla
äänellä. Mutta Koevas katseli häntä synkein silmäyksin eikä ollut
tuntevinaankaan.

-- Häh! se näytti sanovan. -- Mikä otus sinä olet? Tiedäpä, että minä
olen suutari Lumperin Koevas ja syön nyt, kun sattui sopiva tilaisuus,
vähäsen perunanvarsia.

-- Koevas, seh, kiltti Koevas! mairitteli suutari, hiipien samalla
lähemmäksi.

Koevas alkoi puhista ja heilautti vihaisesti häntäänsä.

Silloin suutari tarrasi kiinni sen sarviin, mutta samassa olikin
hänellä toinen ääni kellossa. Ei siinä enää seisonutkaan mikään "kiltti
Koevas". Suutarin ääni muuttui tylyksi, eikä hän enää laisinkaan
valinnut sanojaan.

-- Pahuksen nupipää! hän ärjäisi. -- Kyllä minä opetan sinut sotkemaan
vierasten perunamaita.

Ja vahvistukseksi näille sanoille antoi suutari nahkahihnallaan
kipeän läimäyksen Koevaksen peräpakaroille, -- läimäyksen sellaisen,
että pojat Pasaskan ovenpielessä vaistomaisesti nytkäyttivät
keskipaikkaansa, vieden nopeasti kätensä pohjoispuolensa turvaksi.

Mutta Koevas, sepä ei laisinkaan pitänyt suutarin uudesta
esiintymistavasta. Se suuttui, ja itsepäisesti, kuten eläimet
suuttuvat. Se murahti kumeasti kuin härkä. Yhdellä tempauksella se
vapautti sarvensa suutarin kourista ja aikoi kääntyä päin, mutta saikin
aimo läiskäyksen nahkahihnasta lapaluilleen.

Koevaksen ajatukset suutarista muuttuivat yhä huonommiksi. Mutta se
piti nyt suutaria paitsi ilkeänä myöskin väkevänä, jonka nahkahihnan
iskut kirvelivät arveluttavasti, ja sen vuoksi se pakeni perunamaan
toiseen laitaan. Suutari juoksi perässä, mutta kun hän juuri oli
saamaisillaan kiinni lehmän, hypähti se uuteen hölkkään ja juoksi
päinvastaiselle puolelle, missä se ahmaisi suuhunsa valtavan
perunanvarsitukon ja heilutti sitä, niin että multa tuiskusi. Suutari
meni perässä, mutta Koevas muutti taas puolta. Silloin suutari päätti
uudelleen koettaa viekkautta.

-- Kiltti Koevas, se, seh! huuteli suutari suu messingillä ja mitä
suloisin hymy petollisilla huulillaan.

Mutta Koevas ymmärsi koiruuden. Ei sitä enää niin vain petetty.
Rauhallisesti se asteli perunamaan toiselle puolelle, vältellen vain
suutaria, aivan kuin se olisi tahtonut sanoa:

-- Ei riidellä, Lumperi, minä syön tällä reunalla, syö sinä sillä
reunalla. Onhan tässä nyt perunanvarsia tarpeeksi meille kahdelle
vähäruokaiselle.

Silloin suutari suuttui, hän sydämistyi nyt täydellä todella ja säntäsi
hurjana lehmän perään niin nopeaan kuin pääsi, vähääkään välittämättä
siitä, miten räätälin perunamaalle kävi. Koevas kiiti ynisten ja
puhkuen edellä, suutari kintereillä. Neljä kertaa he juoksivat
perunamaan ympäri. Suutari alkoi jo surkeasti huohottaa, mutta hänen
kiukkunsa vain kasvoi sitä mukaa, mitä uupuneemmaksi hän tuli. Hän
olisi mielellään jo lyönyt pään poikki tuolta itsepäiseltä elukalta.
Hm! Eikö ihminen ole sokea? Elukka, joka ei heti antaudu hänen
lyötäväkseen, on muka -- itsepäinen!

Koevas taas juoksi äkkiä veräjästä maantielle. Suutari, joka ei ollut
tätä käännettä aavistanutkaan, törmäsi hurjaa vauhtia veräjäntolppaa
vastaan, niin että koko aita rysähti ja Rantalan Anssu livahti räätälin
ovesta sisälle. Pian kuitenkin suutari taas oli jalkeillaan ja
Koevaksen kintereillä. Lehmä pakeni nyt omalle pihalle, mutta suutari
oli aivan liiaksi sydämistynyt voidakseen antaa lehmälleen ilman muuta
armahduksen ja täydellisen kansalaisluottamuksen takaisin. Hän kiiti
yhä Koevaksen perässä ja sai kuin saikin eräässä käänteessä lehmän
hännästä kiinni. Mutta nyt suutari unohti kaiken valtioviisauden ja
läimäytti uudelleen lehmäänsä nahkahihnalla peräpakaroille.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kaatui vatsalleen. Hän näki ilmassa
jotakin mustaa ja vetelää ja kuuli epämääräisiä ääniä. Vielä hetkisen
hän piti lehmän hännästä kiinni laahautuen sen perässä, ja maa tuntui
hänestä perin pehmeältä ja liukkaalta. Sitten hän hellitti otteensa.
Vaivoin hän kompuroi seisoalleen. Kaikkia jäseniä pakotti, päätä
huimasi, ja koko maailma tuntui pyörivän ympäri, -- hänen napansa
ympäri. Jossakin korkealla portailla hän näki eukkonsa ankaran haahmon
ja teki sen hämmästyttävän havainnon, että hänen akkansa tällä
kerralla oli saanut puhelahjansa takaisin ennenkuin kolme vuorokautta
oli umpeen kulunut. Mutta voi, voi, miten hyvää lyhytkin lepo tekee
varsinkin naisihmisen äänelle! Lumperskan ääni kimotti nyt kuin
satakielen liverrys, vertaus, mikä ontuu kuten useimmat vertaukset,
sillä satakielen ääni on monessa suhteessa kauniimpi ja pehmeämpi kuin
Lumperskan liverrys. Mitä Lumperska sanoi, jääköön esittämättä, sillä
ei ole hyvä tapa sekaantua aviopuolisoiden perhekohtauksiin. Niissä saa
kolmas henkilö pian korvapuustin palkakseen.

Suutari Lumperin koettelemukset eivät kuitenkaan vieläkään olleet
loppuneet, sillä nyt sekaantui itse Pasan räätäli asiaan. Hän oli
käynyt katselemassa perunamaassaan nykyisin vallitsevaa sekasortoa
ja ratkennut naukkailemaan. Ei hän oikeastaan välittänyt niin
paljoa perunamaastaan, mutta hän kantoi suutaria kohtaan kaunaa
eräistä muista asioista. Oli näet sinä kevättalvena käynyt ilmi,
että eräät renkimiehet iltahämärissä puikkelehtivat Pasan räätälin
ohitse kangaspakat kainalossa ja menivät Lumperille. Kauan oli Pasa
pohtinut, mitä tämä kaikki merkitsi, kunnes hän kerran pidätti Kukolan
muonarengin ja kysyi: minne matka? Muonarenki sutkautti sen enempää
arvelematta:

-- Lumperille.

-- Onko sitten suutari ruvennut räätäliksikin? kysyi Pasa
ällistyksissään.

-- On. Ja kyllä sen tekemät vaatteet näin renkimiehelle kelpaavat.

Pasa aivan kauhistui hengessä. Eikö hänen snittinsä enää merkinnyt
mitään? Eikö räätälin ammatti enää ollutkaan mikään ammatti, koska
kuka pikilanganpyörittäjä tahansa saattoi ruveta räätäliksi? Oliko
suloisessa Suomen maassa tapahtunut jokin kumous, joka oli kukistanut
kaikki entiset vallat ja mahdit?

Pasa rupesi ottamaan selkoa, mikä merkillinen mies tuo Lumperi oikein
on ja minkälainen hänen entisyytensä oli. Hän saikin tietää, että
Lumperi oli sellainen monitaituri, jollaisia joskus tapaa maaseudulla.
Lumperilla oli näet nuorena ollut häilyväinen ja heikko luonto. Jo
poikana hän oli mennyt peltisepän oppiin, mutta kyllästynyt siihen
ja ruvennut kellosepän oppilaaksi. Parin vuoden kuluttua alkoi
räätälintyössä hyvä aika ja eräs toveri sai houkutelluksi Lumperin
räätälinoppiin.

Viimeisen tyhmyytensä Lumperi teki vaihtaessaan vielä kerran ammattia.
Hän rakastui ja päälle päätteeksi suutarin tyttäreen. Tuleva appi
oli kuuluisa suutari, joka ei ymmärtänyt, miksi ihmisten kirjoissa
pidettiin muitakin kuin pappeja, lukkareita ja suutareita. Hän oli
arvellut parhaiden luontaisten taipumustensa oikeastaan viittaavan
papin uralle, mutta kun hän ei voinut päästä kouluun, rupesi hän
suutariksi, ja mestarisuutari hänestä tulikin. Siellä palveli Lumperi
vuosikausia, oppi suutariksi ja nai suutarin tyttären, joka piti
huolta, että Lumperi siitä lähtien pysyi lestissään. Mutta niin
monta eri alaa kokeillut mies oli todellinen monitaituri. Hän teki
melkein mitä tahansa, tosin huonosti ja pintapuolisesti kaikkea,
mutta aina hänellä oli työtä. Hän korjaili kelloja, lehmänkelloista
alkaen aina könniläisiin seinäkelloihin saakka, tinasi kahvipannuja,
laittoi ja paikkasi kenkiä, korjasi kalosseja, ja jopa harjoitti
räätälintointakin, jos tiukalle pantiin.

Tämä viimeksimainittu seikka ei kuitenkaan ollut yhtään mieleen Pasan
räätälille. Mitä tahansa muuta olisi Lumperi saanut tehdä, paitsi
pukuja, koska niissä ei voinut olla snittiä, ja "olihan kamalaa nähdä
ihmisten kulkevan maanteillä pukujen irvikuvat selässään, niin että
joka hetki sai pelätä heitä rumuudesta sakotettavan". Se oli Pasan
mielipide.

Kuukauden päivät oli Pasa haukkunut ja sättinyt Lumperia, tuota muka
mestaria, joka sotki kaikki ammatit, ja heidän välinsä oli siitä asti
aivan rikki. Lumperi oli Pasalle "ammattikuntain epäsikiö" ja Pasa oli
Lumperille "variksenpelätin".

Nyt räätäli naukkaili koko iltapäivän ja tuli aina pahemmalle tuulelle.
Illan hämärtäessä hän heitti selkäänsä pyssyn, -- se oli tosin vain
vaaraton salonkikivääri, johon hänellä ei ollut yhtään patruunaa. Mutta
pyssy se vain oli ja se selässään lähti räätäli ulos. Hän kuljeskeli
kokonaista kaksi tuntia edestakaisin Lumperin torpan takana ja piti
yhtämittaista suunkopua. Ohikulkijat kuulivat hänen uhkaavalla äänellä
murisevan:

-- Mestari! Myrsky on suuri! -- Tästä nousee maan kamala prosessi!

Sellaisia uhkauksia huuteli Pasa tuolle suutarimestarille --
Lumperille. Lumperilta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Akan kimotuskin
oli tauonnut.

Sinä iltana Jokikylän pojat piipertelivät varovaisesti pitkin
kallionrinteitä ja aidanvieriä. He olivat uteliaita näkemään
tapahtumia, mutta he tiesivät, että mahtavammat voimat olivat nyt
liikkeellä, ja pysyivät näkymättömissä. Sitä he ihmettelivät, miten
sellaisesta pikkutapahtumasta kuin pyykkipesän sytyttämisestä saattaa
toisinaan johtua niin paljon hälinää ja ihmeellisiä asioita.

Kun pojat seuraavana aamupäivänä saapuivat Pasan mökille, tapasivat he
mestarin syvissä mietteissä. Hän alkoi heti puhutella heitä.

-- Kuulepas Vaito, sanoi hän arvokkaalla äänellä. -- Sinä, joka käyt
koulua, tiedät varmaankin, tai ainakin sinun pitäisi tietää, miten
sinne valtiopäiville päästään?

Vaito raapi korvallistaan. Hän näet ei tietänyt sitä asiaa, mutta
viisas poika kun oli, ei hän jäänyt sanattomaksi.

-- Kenen sinne pitäisi päästä? hän kysyi.

-- Minun! sanoi räätäli painavalla äänellä. -- Minun sinne pitäisi
päästä niin pian, ettei kaikki vielä ole myöhäistä. Nyt siellä istuvat
sekä herrat että narrit, mutta aina hullummaksi vain maailma tulee.
Mitä ne siellä ovat tehneet; vuosisatoja siellä on istuttu. Eivät
tietenkään mitään muuta kuin palkkojaan nostelleet. Ei ainakaan minun
oloni ole heidän hommistaan rahtuakaan parantunut. Ei tämä vetele,
tämä vanha järjestys. Sellaisten miesten pitäisi meillä päästä
valtiopäiville, joilla on äly tallella aivokopassaan. Mitäs, pahus
sentään, ne kaupunkilaisherrat ja muutamat manttaaliporhot ymmärtävät
kansan asioista ja näistä maaseudun oloista! Jo olisi koko asia ihan
toisella kannalla, jos minä ja muutamia muita tämmöisiä miehiä pääsisi
valtiopäiville. Kyllä minä panisin kiirettä niille mokomille herroille
ja lainlaatijoille. Aijai, jospa minä pääsisin viikoksikin niitä
hoputtelemaan! Kyllä silloin tunnettaisiin täällä Jokikylässäkin,
ettei esivalta turhaan miekkaansa kanna. Ensimmäiseksi minä antaisin
sellaisen lain, jossa määrättäisiin kaikki nurkkaräätälit hirtettäviksi
veräjäntolppiinsa. Sitten määrättäisiin ankara tutkinto jokaiselle,
joka yrittäisi räätäliksi, ja minä itse tutkisin niitä mokomia! Siitä
seuraisi uusi aika maailmanhistoriassa, -- ja minä, minä en pääse
valtiopäiville!

Räätäli huokasi ja pojat huokasivat ajatellessaan, miten surullisella
kannalla asiat tätä nykyä maassamme olivat.



TULIPALO.


Joki-Klemolan väki istui helteisen työpäivän päätettyään illallisella
väentuvan pitkän tammipöydän ääressä. Päivä oli laskemassa ja
ikkunoista kiilsi hiljainen ruskon punerrus. Tuvassa vallitsi harras
tunnelma, kuten aina siellä, missä työntekijä, joka päivän on
rehellisesti ponnistellut, istuutuu ilta-ateriaansa nauttimaan ja
lepuuttamaan jäseniään.

On ollut ensimmäinen niittopäivä. Koko jokirannan vainio oli lyöty
maahan ja saroilla kohosivat pyöreät heinäseipäät. Koko päivän oli
aurinko paahtanut miesten ruskeita hartioita ja silmiä huikaisevana
säihkynyt naisten valkeilla huiveilla. Sellaisen työpäivän jälkeen
ei ilta-aterialla monta sanaa kaivattu. Ruumis tuntui raukealta, oli
suloista istahtaa, ojentaa jalkansa pöydän alle levälleen ja vaipua
mietteisiin.

Kun lisäksi kaikilla oli tallella vanha tunnettu varsinaissuomalainen
ruokahalunsa ja pöydälle kannettiin höyryäviä peruna- ja puurovateja,
eivät pitkät puheet olleet tilaisuudessa paikallaankaan. Ensimmäinen
puolituntia syötiin aivan ääneti. Kun siten oli rakennettava vahva
pohja vatsan täyttämistä varten, alkoi tämä viimeksimainittu toimitus,
jonka aikana taas puhekin rupesi pääsemään vauhtiinsa.

Tällä kerralla avasi ensiksi suunsa vanha muonarenki Antti, joka muuten
illallispöydässä enimmäkseen istui tuppisuuna. Antilla oli oma torppa
Klemolan maalla, noin puolen kilometrin päässä talosta, mutta siellä
hänellä oli niin paha eukko, että Antti mieluimmin asui talossa eikä
käynyt torpassaan muuta kuin palkkaansa viemässä. Silloinkin eukko
parpatti, että rahaa tulee liian vähän, ettei sillä elä. Antille
hän antoi tuskin silakkaa ja leipää, mutta Antin mentyä hän paistoi
pannukakut ja keitti kahvit vieläpä naapuritorppain muijillekin.
Molemmat olivat erossa oloon tyytyväiset, etenkin Antti, jonka
vanhuuden päivät kuluivat iloisemmin Klemolan talossa. Hän, vanha mies,
oli saanut emännäkseen liian nuoren naisen. Sen jälkeen hän oli paljon
kokenut ja kärsinyt ja tullut hiljaiseksi mieheksi.

-- Kylläpä siellä nyt rusko loimottaa, sanoi Antti ja jatkoi taas
syömistään.

Pöydässä istujat arvelivat, että perusta varsinaiselle illalliselle
oli nyt rakennettu Antin vatsassa, jossa hänen oli tapana kehua
omaavansa erinomaisen "ruoansulatusorkesterin", eivätkä he sen vuoksi
kiinnittäneet sen enempää huomiota tuohon punertavaan loimotukseen,
mikä kultasi Klemolan talon lännenpuoleiset ikkunat.

Mutta hetken kuluttua Antti avasi uudelleen suunsa ja teki jotakin,
mikä hämmästytti koko pöytäkuntaa. Hän näet piti lusikkaa kädessään
jonkin aikaa pistämättä sitä puurovatiin ja heti sen jälkeen suuhunsa.
Sitten hän sanoi painavasti:

-- Kylläpä siellä, sanon tuota, nyt rusko loimottaa!

Nyt vasta kääntyi muidenkin pöydässä istujain huomio asiaan. Mikäs
ihmeellinen loimotus siellä nyt sitten on, kun Anttikaan ei saa
syödyksi! ruvettiin ajattelemaan. Siellä taitaakin olla jotakin
erikoista loimotusta.

Jo käännyttiin ikkunoihin katselemaan asiaa, ja totta tosiaan,
siellähän alkoi koko taivas punertaa. Aitan seinäkin hohti
kuparinvärisenä ja pilvet punoittivat uhkaavina taivaan laella,
synkistyivät vuoroin ja taas lehahtivat hehkumaan.

-- Onkohan tuli päässyt irti? kysyi joku tuskallisella äänellä.

Silloin Reino juoksi pihalle tähystämään.

-- Tulipalo, tulipalo! kuultiin hänen huutavan ja sitten hän katosi
näkyvistä.

Pöydässä istujat jättivät aterian kesken ja kiiruhtivat mikä ikkunaan,
mikä pihalle. Heitä kohtasi kaamea näky. Aurinko oli juuri painumassa
metsänreunan taa ja sen laskua liekehti nyt koko läntinen taivaanranta.
Mutta etelän suunnalla, metsän reunassa, roihusi täydessä tulessa
Kalliomäen torpan asuinrakennus. Synkät savupilvet lehahtivat
kipinöitä tulvillaan metsänrannan yli. Liekit vuorotellen kohosivat
ja laskivat, joskus ne räiskyen ja humisten hulmahtivat vihaisina
kielekkeinä yli savupatsasten ja hipoivat taivaankantta, joskus ne taas
sähisten painuivat maata kohti kiemurrellen ja kuhisten kuin vihaiset
taistelussa uupuneet käärmeet, kooten voimia taas noustakseen uuteen
uhkaavaan ja kaikki tuhoavaan rynnistykseen.

-- Ruisku esille ja hevonen valjaisiin! kuului pihalta isännän
komennus. Talossa alkoi juokseminen ja yleinen hälinä. Kalle-renki toi
hevosen juoksujalkaa tallista. Se valjastettiin tuota pikaa. Vaikeampi
oli saada ruiskua esille. Se näet oli tallin vajassa rekien ja
tynnyrien takana, mistä se vasta talon koko miesvoimalla saatiin ulos.

Tällä välin, kun muut hääräsivät, istui Antti yksinään ruokapöydässä.
Hän oli nyt saanut tietää, että Kalliomäessä oli tulipalo, ja se riitti
hänelle. Hän oli vähän pelästynyt tuota kummallista loimotusta. -- Joko
se on tulipalo tai on maailman loppu tulossa, hän ajatteli. Nyt hän
tiesi, että se oli pienempi noista kahdesta pahasta. Sen vuoksi hän
istuikin levollisena ja puheli suupalojen lomassa itsekseen:

-- Ähä (hän nielaisi ja vahvisti asian ähä-sanalla) -- -- kai tästä
pitäisi lähteä -- -- ähä -- -- mutta mitenkäs tässä -- -- ähä -- --
kesken syöntiä -- -- ähä. -- -- Täytyyhän sitä auttaa -- -- ähä -- --
lähimmäistä -- -- ähä, -- -- mutta jos vielä muutaman lusikan -- --
ähä. Kyllä ne sen sammuttavat -- -- ähä, -- -- enpähän minä yksinäni
-- -- ähä -- -- suurtakaan aikaansaa -- -- ähä. Jaa, lähtisiköhän
tuota -- -- ähä, ähä, ähä.

Antti otti puuroa toisen lautasellisen luoden pelokkaan ja säälivän
katseen Kalliomäkeä kohti, millä suunnalla taivas alkoi loimottaa
entistä enemmän, ja sitten pihalle nähdäkseen, miten pitkälle
sammutuspuuhat olivat edistyneet. Kun hän näki ruiskua kannettavan
rattaille, rauhoittui hänen äsken jonkin verran huonovointinen
omatuntonsa.

-- Kyllä se nyt sammuu! sanoi Antti nostaen jälleen puurolusikan
huulilleen -- -- ähä, -- -- kun ne saavat sinne ruiskun -- -- ähä,
-- -- pakkohan sen on sammua -- -- ähä. Mutta jollei siellä ole
vedensaanti selvä, niin ei siinä sitten auta ruiskukaan -- -- ähä,
-- -- ka kun on ihan syöminen unohtua -- -- ähä!

Pihalla nousi miehiä rattaille ja hevonen lähti kuin pyry liikkeelle.
Antti ihan pelästyi.

-- No ka, joko ne nyt lähtivät -- -- ähä, olisivat ne nyt saaneet ottaa
minutkin -- -- ähä, mutta mitäs ne vanhasta ruojasta -- ähä, ähä!

Antti söi illallisensa ja lähti sitten hiljalleen tallustelemaan
palopaikalle.

Kalliomäkeläisten onneksi oli Jokikylässä kuitenkin vikkelämpiäkin
miehiä kuin Klemolan muonarenki Antti. Torpalle alkoi vähitellen
kokoontua miestä ja naista, ja kun torpan oma väki oli vähäisen
selvinnyt pelästyksestään, pantiin sammutustoimet alulle. Haettiin
saaveja ja ämpäreitä, kaivon vintti alkoi vinkua ja ensimmäiset
ämpärilliset vettä heitettiin palaville seinille. Niiden vaikutus
näytti kuitenkin kokonaan tehottomalta. Tuli sähähti kiukkuisesti
kuin saunan löyly, hypähti syrjään hetkeksi, mutta valtasi muhkealla
rynnäköllä uudelleen äsken menettämänsä alan.

-- Poroksi se palaa, ei siinä mikään auta, vaikeroi Kalliomäen emäntä.
-- Voi hyvä Jumala, kun lähetti tämmöisen onnettomuuden köyhälle
ihmiselle.

Tulen valta näytti todellakin aivan vastustamattomalta, ikäänkuin olisi
koko rakennus jo sen armottomassa syleilyssä ja heti romahtamassa
maahan. Sillä välin tuli lisää apua palopaikalle. Hevosilla tuotiin
vesitynnyreitä ja jo saapuivat Klemolan ja vähän sen jälkeen Kukolan
ruiskut paikalle.

Sammutustoimet saivat nyt uutta vauhtia. Ruiskut asetettiin kuntoon
ja täytettiin vedellä. Miesvoiman painolla pulpahti vesi kirkkaana
suihkuna kohti palavaa rakennusta. Miehet alkoivat hikoilla. Tuon
suuren rovion loimotus ja hehku tuntui kymmenien sylien päähän ja
palavaa rakennusta oli vaarallista lähestyä.

Mutta kun siinä ruiskumiehet arastelivat, tarttuivat eräät pojat
ruiskun letkuun ja etenivät uhkarohkeasti asumusta. Voimakas suihku
huuhteli nyt rakennuksen seiniä. Siellä räiskyi ja paukahteli, sihisten
ja suhisten tuli väistyi syrjään pahimman vihollisensa veden tieltä
jättäen jäljelle mustia, hiiltyneitä ja karstaisia seinähirsiä.

Jo kiipesi pari rohkeata poikaa äsken vielä palavaa, nyt kosteata,
höyryävää rakennuksen nurkkaa pitkin katolle kohdistaen vesisuihkun
torpan välikatolle ja sisäosiin, missä palava katontäyte pöllähteli
korkealle ja valkeat jättiläissavupilvet kätkivät kokonaan peittoonsa
sammuttajat.

-- Voi, nyt ne tukehtuvat! kuului huutoja väkijoukosta. Kalliomäen
Elli seisoi suuren petäjän juurella. Hän oli aluksi ollut aivan kauhun
lamauttamana, niin ettei voinut tehdä muuta kuin ristiä käsiään
ja yhtyä äitinsä tuskanhuutoihin. Mutta kun väkeä tuli paikalle
ja sammutustoimet alkoivat todella, otti hän tarmokkaasti niihin
osaa neuvoen; mistä saa vettä, mistä ämpäreitä jne. Nyt hän seisoi
uupuneena, katsellen ihaillen noiden nuorten poikien ponnistelua. Hän
tunsi heidät heti. Hän näki Klemolan Reinon ja Kankareen Epan kiipeävän
katolle, ja pian heidän perässään kiirehti lukkarin Vaito ruiskun letku
kainalossa. Nyt olivat pojat synkän savun keskellä aivan näkymättömissä.

-- Auttakaa niitä! huudahti tyttö uudelleen tuskissaan.

Silloin pistäytyi savusta esille toinen toisensa perästä tuo kolmikko.
Pojat peräytyivät tukahduttavan savun tieltä ja Ellin huulilta pääsi
jo ilon huudahdus kaiken tuskan ja pelon keskellä. Mutta tuskin oli
savu vähän hälvennyt, kun pojat kävivät uudestaan ryntäämään. Taas
he kiipesivät katolle. He olivat koko ajan ajatelleet vain tuota
mustakulmaista tyttöä ja hänen puolestaan he olivat rynnänneet tulta
vastaan. Nyt he jälleen valmiina mitä hurjimpiin ja uhkarohkeimpiin
yrityksiin, toivoivat vain, että tyttö näkisi heidät, katselisi, miten
he ponnistelivat hänen tähtensä, ja antaisi heille urhoollisuuden
palkinnoksi kiitollisen hymyilyn.

Nyt ei mikään voinut pidättää Jokikylän poikia. He kuulivat tytön
huudahdukset. Kuin sotaan kehoitus se kajahti heidän korvissaan. Mitään
vaaroja pelkäämättä he syöksyivät uudelleen savuavaa ja liekehtivää
rakennusta kohti. Pian kohosivat heidän ohuet, nuorekkaat vartalonsa
jälleen rakennuksen katolla ja taas he katosivat hirveään savutulvaan,
minkä heidän ruiskujensa vesisuihkut loihtivat ilmoille palavan
rakennuksen uumenista. Sieltä nousi hulmahtavia savuvyöryjä täynnään
säkeniä ja kipinöitä. Ne paisuivat pilviksi ja punertivat peloittavasti
laskevan auringon viime säteissä.

Taas täytyi poikien peräytyä. Heille huudettiin nyt varoituksia
kaikilta tahoilta. Kalliomäen emäntä tarttui Reinon käsivarteen
estääkseen tätä toteuttamasta uutta hyökkäystä. Mutta tuo yritys vain
kannusti poikaa. Elli koetti pidättää Epaa ja Vaitoa, mutta hänen
estelynsä juuri tekikin heidät aivan huimapäiksi. Kolmannen kerran
he vedettyään keuhkoihinsa pari henkäystä ilmaa kiipesivät uudelleen
katolle koko sammutusjoukon ihmetellessä heidän rohkeuttaan ja henkeään
pidättäen katsellessa heidän vaaraansa.

Kukolan pojat ja paljon kirkonkylän poikiakin oli tällä välin saapunut
paikalle. Myöskin he kävivät käsiksi sammutustyöhön kilpaillakseen
Jokikylän poikien kanssa. Tuolla kohosi jo katonrajassa Kukolan
Kallen pää Klemolan Reinon vieressä, joka seisoi mahtavana hajareisin
kainalossaan kimalteleva metallinen letkun pää ja ohjasi uuden
vesiryöpyn rakennuksen palaviin ja sähiseviin sisuksiin. Vuorena kohosi
jälleen harmaa säkenöivä savu, tulen valta teki viime ponnistuksiaan.
Oli kuin se vihdoinkin olisi päässyt selville siitä, kutka olivat
sen lähimmät viholliset, ja se näytti nyt avaavan koko tukahduttavan
kitansa nielläkseen pienet vastustajansa. Tämän valtavan savumassan
tieltä peräytyivät useimmat ryntääjät. Kukolan Kalle hellitti otteensa
ja hyppäsi maahan. Pari kirkonkylän poikaa ryömi yökäten ja ähkien pois
palopaikalta, mutta Jokikylän poikia ei kuulunut, heistä ei näkynyt
vilahdustakaan.

-- Nyt se romahtaa! kuului huutoja.

-- Ne ovat pyörtyneet ja pudonneet rakennuksen sisään!

-- Auttakaa! Pelastakaa nuo hurjat pojat! huuteli Kalliomäen emäntä
juosten tuskissaan edestakaisin torpan edustalla ja kohottaen ristiin
puristettuja käsiään korkeutta kohti. Hän tunsi olevansa vastuussa
noista pojista, jotka niin usein olivat kiikkuneet hänen keinussaan ja
jotka nyt palkkioksi siitä yrittivät pelastaa hänen omaisuutensa.

Elli seisoi nojaten mustaa palmikkoaan naavaiseen petäjään. Hän oli
aivan kalpea, mutta ei puhunut sanaakaan. Hänen silmäkulmissaan kiilsi
kyyneleitä, sillä hän ymmärsi kaiken.

Kauan peitti sakea savu Kalliomäen torpan, mutta vähitellen se alkoi
harveta. Ja vihdoin tulivat savun keskeltä näkyviin poikien haahmot.
He seisoivat kukin kulmallaan järkkymättä, peräytymättä askeltakaan,
painoivat märkiä lakkejaan kasvoihinsa ja pitivät kukin ruiskun letkua
lujasti käsissään. Ja veden valta alkoi vihdoin voittaa, savu hajosi.
Mitä Kalliomäestä vielä oli jäljellä, oli pelastunut.

Palopaikalle kokoontunut yleisö katseli ihmetellen noita nuoria poikia,
jotka lopen uupuneina, noen ja lian peittäminä sekä läpimärkinä
palasivat taistelustaan tulen valtaa vastaan. He olivat voittajia, nyt
siitä ei voitu kiistelläkään. Ensi kerran Jokikylä antoi pojilleen
yksimielisen tunnustuksen.

Hetken levähdettyään ja hengähdettyään pojat kävivät jälleen palaneen
torpan luo. Siellä oli vielä väkeä, ja kipinöivästä sorasta torpan
asukkaat koettivat kaivaa ilmoille, mitä tulen raivolta mahdollisesti
oli säilynyt. Emäntä veti esiin pinkan mustuneita, osaksi särkyneitä
posliinilautasia.

Reinon sydämessä sykähti. Hänestä tuntui mahdottomalta, että Kalliomäen
Elli voisi enää syödä ruokaansa noilta pakoutuneilta lautasilta.

-- Ei niitä enää voi käyttää, uudet täytyy ostaa lautasetkin! hän
huudahti säälivällä äänellä.

Eräs vanha mies katsoi häneen terävästi ja sanoi:

-- Köyhillä ihmisillä ei ole varaa ostaa uusia. Niiden täytyy katsoa,
voisiko huonommillakin tulla toimeen.

Reino loi hämmästyneen katseen tuohon vanhaan mieheen, mutta
vaikeni. Hän ei löytänyt sanoja vastatakseen. Ensi kerran hän sai
kouraantuntuvan kokemuksen siitä, että toiset ihmiset olivat rikkaita,
toiset köyhiä. Tuo jako oli hänestä tällä paikkakunnalla väärä. Hän
olisi tahtonut, että Kalliomäen Elli ei olisi ollut köyhä, ei ainakaan
niin köyhä, ettei hänellä ollut varaa ostaa uusia lautasia.

Tuon vanhan miehen takana Reino näki mustan tukan ja etsimänsä tytön
suuret, kosteat silmät. Ne katsoivat häneen kauan ja kiitollisina.
Kumpikaan ei puhunut sanaakaan toisilleen. He eivät edes lähestyneet
toisiaan, sillä he pelkäsivät, että vieraat ihmiset saisivat tietää
heidän pitävän toisistaan.

Puolen yön tienoissa Klemolan väki palasi kotiin. Reino kiipesi
vuoteeseensa, mutta vasta aamuyöstä hän sai unta silmiinsä. Hän makasi
kuitenkin hiljaa ja unelmoi, muisteli tuota mahtavaa tulipaloa, mitä
kaikkea hän, Epa ja Vaito olivat tehneet, ja arvaili, mitä muut
ihmiset, ennen kaikkea Elli, olivat silloin heistä ajatelleet. Ja
muistoja riitti vielä seuraavaksi päiväksikin.



KLEMOLAN REINO -- RUNOILIJA.


Klemolan talossa oli suuri hälinä. Siellä tehtiin parhaillaan taikinaa,
mutta huomattiin, että hiiva oli loppunut.

-- On se ihan merkillistä, pauhasi emäntä, kun hiiva on taas loppunut.
Siitä olisi pitänyt ilmoittaa minulle ajoissa, että olisi ehditty hakea
kauppiaalta uutta hiivaa. Se on niin merkillistä, että jollen minä itse
ole joka paikassa, huolehdi itse kaikesta, niin kohta kaikki loppuu
talosta. Miksei sitä saanut viime leipomisen jälkeen ilmoittaa, että
nyt siihen meni kaikki hiiva.

Piikatytöt livahtelivat pois pauhaavan emännän tieltä. Eivät he
hänen moittimisistaan paljoakaan harmistuneet, sillä he tiesivät
kokemuksesta, että Klemolan emäntä oli pitäjän paras emäntä, toimelias
ja riuska, oikea entisen ajan emäntä, jonka läsnäolo vasta tekee talon
taloksi. Kuten kaikki tarmokkaat luonteet, oli hän samalla kiivas ja
komentava, mutta hyväsydäminen.

-- Missä se Reino on? kysäisi emäntä.

-- Reino hoi! Reino hoooiii! huudettiin heti ovesta ja kolmesta
ikkunasta.

Reinon pää kohosi hitaasti navetan katolta katonharjan yli. Hän
tirkisteli ensin varovaisesti saadakseen selville, oliko asia hauska
vai ikävä.

-- Reino hooii!

-- Mitä?

-- Tule pian tupaan, emännällä on asiaa.

Reino arveli silloin äidin laittaneen pannukakkua ja tahtovan lepyttää
häntä erään heidän välillään viime viikolla sattuneen erimielisyyden
takia, josta edellä on puhuttu. Emäntä oli näet ottanut käytäntöön
sellaisen perin arveluttavan tavan, minkä johdosta Reino oli jo toista
viikkoa odottanut joko pannukakkua tai lautasellisen vadelmahilloa. Nyt
hän juoksi pyrynä tupaan.

-- Reino! huuteli emäntä kimeällä äänellä. -- Se on ihan merkillistä,
kun nyt hiivakin taas on loppunut. Reino! Juoksepas kiltisti hakemaan
hiivaa kirkonkylän kauppiaalta.

Reino hiukan nolostui. Hän oli ollut pannukakusta jokseenkin varma.
Ja sitä paitsi, ei sinne kirkonkylän kauppiaan luo niin vain kiltisti
juosta. Äiti näytti unohtavan Kukolan talon, joka oli maantien
varrella, ja ennen kaikkea Kukolan pojat. Sillä matkalla voi saada,
selkäänsä.

Reino koetti estellä.

-- E-en minä oikein mielelläni sinne lähtisi.

-- No, se nyt on vähän merkillistä, pauhasi emäntä, kun noista,
suurista pojistakaan ei ole ihkasen mitään hyötyä. Etkö sinä nyt jaksa
edes hiukkasen auttaa vanhaa äitäsi?

Piiatkin katselivat paheksuen Reinoa ja sanoivat:

-- Reino, hyi olkoon, miten huono mies!

-- Minä menen, sanoi silloin Reino kolealla äänellä. Hän ajatteli,
että koska äiti kerran ajaa hänet suoraan surman suuhun, niin käyköön
miten tahansa, mitäpä hän itsestään välittää. Koska kerran äiti,
jonka pitäisi rakastaa lastaan, oikein tahtoo työntää hänet vaaraan,
niin hän menee. Sittenpähän saavat nähdä, miten siellä käy. Ja vielä
sitä häntäkin surraan ja itketään, kun hän on kuollut ja haudattu.
Kylläpähän silloin moittivat itseään siitä, että ajoivat hänet siten
ajattelemattomasti matkaan.

Niin hän lähti synkkine ajatuksineen ja paukautti oven kiinni
perässään. Sillalta alkaen hän hiljalleen juoksi ohi Kukolan tapaamatta
ketään ja jatkoi sitten rauhallisesti matkaansa kirkolle asti. Matka
oli tavallaan hauskakin. Vaikka hän pelkäsikin väijytyksiä, oli
tutustuminen vihollispuolen elämään sangen mielenkiintoista. Suuren
kirkonkylän läpi hän kuljeskeli jo aivan levollisesti, sillä hän tiesi,
että siellä asui poliisi, ja nyt hän ensi kertaa elämässään tuli
ajatelleeksi, miten suurta hyötyä poliisilaitoksestakin sentään on.
Tietysti ihmiset tappelisivat joka päivä kaikista pikkuasioistakin,
ellei kruunun rautakoura olisi silloin pian niskassa, ja mars,
käräjätupaan sakotettavaksi! Poliisi, ajatteli Reino, on parempi mies
kuin luullaankaan, sillä hänen läsnäolonsa antaa jokaiselle rauhan ja
turvallisuuden tunteen.

Kauppiaalla käytyään Reino alkoi jälleen laputtaa kaukana häämöttävää
Jokikylää kohti. Mitä kauemmas hän eteni kirkonkylästä ja poliisin
siipien suojasta, sitä epävarmemmaksi ja aremmaksi hän kävi.

Tuolla kaukana joen takana välkkyi päivänpaisteessa hänen kotikylänsä
-- kaunis Jokikylä. Kunpa hän saavuttaisi sen enemmittä kommelluksitta!
Silloin olisi koko retki ollut vain hauska, jännittävä seikkailu, josta
kelpaisi kerskailla toisille pojille. Hän kuvitteli jo mielessään,
miten Anssu ja Vaito tiedustelisivat häneltä, missä hän oli ollut
aamupäivällä.

-- Kirkonkylässä! sanoa paukauttaisi hän huolettomasti, ikäänkuin
asiassa ei olisi mitään ihmeellistä. Kyllä poikien naamat venyisivät
pitkiksi.

-- Hä! Mitä? Kirkonkylässä! he utelisivat.

-- Niin, kävin vain hakemassa hiivaa kauppiaalta, kun meillä leivotaan
tänään.

-- Yksinkö? kysyisivät pojat epäillen, mutta samalla kunnioittava ilme
kasvoillaan.

-- Yksin tietysti, hän vastaisi ja hymähtäisi.

-- Eivätkö Kukolan pojat härnäilleet sinua?

Silloin Reino katselisi heitä pitkään ja sanoisi:

-- Kukolan pojat! Eivät suinkaan ne uskalla minua härnätä. Silloin ne
saisivat sellaisen selkäsaunan, että...

Reinon haaveilut loppuivat kesken, sillä hän huomasi tulevansa Kukolan
kohdalle. Hän oli kävellyt niin nopeasti, että oli aivan hengästynyt.
Samassa astui Kukolan portista kaksi poikaa maantielle. Ne olivat
Kukolan Antti ja Sairisten Jaska. Silminnähtävästi he olivat nähneet
Reinon menevän kirkonkylään ja olivat asettuneet väijyksiin.

He lähestyivät nyt naurunvirnistys naamassaan ja katselivat
voitonriemuisina Reinoa, joka kalpeni ja seisahtui.

-- Kas Klemolan mamman poikaa, he ilkkuivat ja alkoivat astella Reinon
rinnalla.

-- Kas Klemolan mamman poikaa! Oletkos saanut hiljan selkääsikään?
ilkkui Sairisten Jaska antaen vastustajalleen tuuppauksen kylkeen.

Reino ei puhunut sanaakaan. Hän päätti olla vastustelematta. Saisipahan
sitten nähdä, oliko äidin puheissa perää, ja mitäpä hän olisi
voinutkaan kahta voimakkaampaa poikaa vastaan. Äkkiä hän alkoi juosta
siltaa kohti.

Pojat säntäsivät perään ja saavuttivat pian pakenijan.

-- Kas Klemolan mamman poikaa, hoki Jaska luullen puhuvansa sukkelasti.
-- Oletkos saanut hiljan selkääsikään? Ja taas hän antoi Reinolle
pukkauksen kylkeen.

-- Antakaa minun olla rauhassa, pyyteli Reino. -- Ei meillä koskaan
kaksi käy yhden kimppuun.

-- Kutka kaksi tässä nyt yhden kimppuun käyvät? puheli Jaska
ivallisesti. -- Tämä Antti tulee vain todistajaksi siitä, että Klemolan
mamman poika saa löylyä. Sen sanottuaan hän läimäytti Reinoa korvalle.

Reino pyrki ääneti eteenpäin. Jaska antoi uuden läimäyksen kävellen yhä
Reinon rinnalla.

Silloin Reino lähti taas juoksemaan, tuo suuri poika perässään. Hän
olisi pian taas joutunut kiinni, mutta sillan korvassa asuva karvari
näki tapauksen ja saapui paikalle ajaen Antin ja Jaskan tiehensä,
uhkasipa heitä selkäsaunalla ja poliisilla, jos vielä kerran kiusaavat
pienempiään.

Reinon silmistä tipahtivat kyyneleet. Hän katseli kiitollisena karvaria
päättäen heti Klemolan isännäksi tultuaan palkita pelastajaansa tästä
mitä vaikeimmalla hetkellä saamastaan avusta.

Sitten hän lähti nousemaan ahdetta sillan korvalta Jokikylään päin,
seisahtui sen laelle ja loi katseensa Kukolaa kohti. Siellä ne pojat
taas seisoa töllöttivät jokirannassa katsellen tuota lintua, joka oli
livahtanut heidän käsistään.

Klemolan Reino sai silloin äkkiä suuren aatteen. Hän alkoi laulaa
kaikuvalla äänellä itse tekemäänsä pilkkarunoa Kukolan Antista ja
Sairisten Jaskasta. Lyhyt se oli, mutta alkuperäinen ja naseva. Se
kuului:

    -- Ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah,
    ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah!

Hän pani vahvan painon viimeiselle tavulle, kirkaisten sen joka kerta
korkealle ja kimeästi. Hänen äänensä kuului sekä Jokikylään että
Kukolaan, kun hän seisoi korkealla mäen törmällä ja lauloi:


    -- Ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah,
    ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah!

Hän oikein tunsi, että se koski asianomaisiin. Olihan siinä kaikki,
niinkuin laulussa ainakin. Hän huusi yhä kovemmin pilkkarunoaan ja
kirkaisi lopputavun yhä kimakammin.

Hänen vastustajansa seisoivat kuin puulla päähän lyötyinä vastapäisellä
rantatörmällä. He olivat aivan ällistyksissään. Reinon ääni vain
koveni. Hän huusi mahtavana kuin lukkari lehterillään heidän nimiään.
Kyllä se koski heihin. Voi tavatonta, miten se heitä harmitti,
varsinkin tuo kimeä lopputavu!

Ensin he huusivat Reinolle, että hän pitäisi suunsa kiinni, mutta
mitäpä tämä enää välitti heidän huudoistaan. Kauempaa he eivät
kestäneet, vaan luikkivat tiehensä kuin koirat, jotka ovat saaneet
piiskaa. Ja yhä voitonvarmempana kajahti Jokikylän puoleiselta törmältä
Reinon pilkkalaulu:

    Ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah!

Pojat vetäytyivät vähitellen Kukolan portin taa tirkistäen aidan raosta
maantielle ja kyllä he häpesivät. Laulu kuului Kukolaan saakka, siellä
pelloilla rengit ja päivätyöläiset jo alkoivat kuunnella ja nauroivat
pian täyttä kurkkua.

-- Voi tuhannen tulimmaista! Jos siitä tulee yleinen pilkkalaulu koko
pitäjässä, mitä sitten tehdään? tuumailivat Jaska ja Antti. Koko
Kukolan ja Sairisten maine on silloin mennyttä. Kaikkialla heitä
nauretaan.

Aikansa laulettuaan Reino jatkoi matkaansa Jokikylään, mutta laulamasta
hän ei lakannut. Hän oli ylen sydämistynyt. Koko Jokikylän piti saada
tietää asia. Ja kyllä hänen laulunsa siellä kuultiinkin. Ikkunat
avattiin ja sieltä pisti ulos hymyileviä kasvoja, jotka täydelleen
ymmärsivät tilanteen.

Reino kulki eteenpäin synkkänä kuin ukkospilvi, eikä leppymisen
värettäkään näkynyt hänen kasvoillaan. Hän kirkaisi edelleen vieläpä
väännellen keksimäänsä säettä:

    -- Ja Sairisten Jaska ja Kökölääh,
    ja Sairisten Jäskä ja Kikölääh!

Aina kotiportilleen asti hän lauloi ja hän tunsi laulunsa voiman. Hän
oli voittanut, voittanut täydelleen. Koko pitäjä tiesi, että hän oli
tehnyt suurenmoisen ivarunon Kukolan Antista ja Sairisten Jaskasta.
Pojat olivat luikkineet tiehensä kuin jänikset. Reinoa ihan nauratti.
Mitä merkitsi nyt heidän voimansa? Hänellä oli runon voima ja laulun
mahti ja sen tiesi nyt koko Jokikylä. Reino Klemola tunsi, että hänen
nyt kannatti elää ja että hänellä voi olla vielä suuri tulevaisuus
edessään. Hän tunsi, että hän oli _runoilija_.

Kotona äiti jo odotti häntä ja pannukakku höyrysi pöydällä. Reinon
silmästä tipahti liikutuksen kyynel. Miten rakas ja hyvä äiti hänellä
sentään oli. Ei hän ollut laisinkaan aikonut syöstä poikaansa turmioon.
Hän oli tehnyt kaiken tietämättömänä matkalla uhkaavista vaaroista. Sen
Reino ymmärsi nyt päivän selvästi, ja hän katui niitä kertoja, jolloin
hän oli ollut äidilleen paha ja uppiniskainen. Syötyään hän kiipesi
ylisänkyyn lepäämään ja katseli sieltä salaa rajattoman onnentunteen
vallassa, miten hänen rakas äitinsä hääräili ja hommaili tuvassa,
leipoi ja veti uunista hyvältä tuoksuvia, ruskeita nisuleipiä.



KIRKKOMATKA.


Tyynin, kirkkain äänin kumahtelivat sunnuntain aamukellot kirkonkylästä
Jokikylään, minkä takana kohoavista metsäisistä vuorenharjanteista
kaiku kantoi ne moninkertaisina takaisin. Jokikylä lepäsi siinä
nousevalla rinteellään kirkkaassa päivänpaisteessa ja joki sen edessä
ihan säihkyi syvässä uomassaan. Kaukaa kuului kosken kohina.

Taloista ja pihoilta lähti ihmisiä astelemaan kirkonkylää kohti.
Edellä kulkivat miehet, pyöreä, musta hattu päässään, harjatuissa
juhlatakeissaan ja kolmen askeleen päässä vaimot pyhähameissa sekä
mustat, kiiltävät silkkihuivit päässään. Jos poika oli mukana,
astui hän vanhempiensa välimailla suuri hattu korviin saakka päähän
painettuna, koettaen astua yhtä pitkiä askeleita kuin isäkin. Tytöt
tulivat joko äitinsä perässä tai rinnalla.

Varakkaista taloista ajettiin kirkolle korskuvilla orheilla, jotka
sitten jumalanpalveluksen aikana kirkon aidan ulkopuolella kuopivat
maata vaahto suussa ja hirnuen kärsimättöminä.

Jokikylän pojat olivat hekin pyhäaamuna puetut juhlapukuunsa. Klemolan
Reino, lukkarin Vaito, Rantalan Anssu ja Kankareen Epa seisoivat
maantien varrella Klemolan riihiveräjän takana ja katselivat ihmisten
kirkkoonmenoa. Paljon oli jo väkeä mennyt heidän ohitseen, sitten tuli
kimmeltävät silkkihuivit päässään Kalliomäen emäntä ja hänen molemmat
tyttärensä.

Poikien sydämet hätkähtivät pitkin linjaa. Noin ihmeen kauniina he
eivät olleet vielä koskaan nähneet Kalliomäen tyttäriä. Ellin mustat
kulmakarvat kaartuivat häikäisevinä hänen lumivalkealle iholleen, kun
hän hymyili pojille hyvän päivän.

Heidän ohimentyään pojat olivat joka jäsen jännityksissä. Kuitenkin he
vaikenivat ja miettivät kukin, miten pääsisi erilleen toisista pojista
ja voisi huomaamatta pujahtaa kirkkoon sekä istuutua siellä sellaiseen
paikkaan, mistä saattoi itse piilossa pysyen joskus vilkaista
kalliomäkeläisten penkkiin.

Reino rupesi yht'äkkiä kamalasti haukottelemaan ja tuumaili:

-- Tämä on hahhaa! hahhaa! tämä auringonpaiste niin, hahhaa,
väsyttävää, että minä menen hahhaa -- maata.

-- Minun myöskin taitaa pitää lähteä. Meidän lampaannahkoja on
karvarilla ja isä käski minun käydä katsomassa, joko ne pian
valmistuvat, sanoi Anssu.

Reino lakkasi heti haukottelemasta luoden Anssuun epäluuloisen katseen.
Karvarin asuntohan oli aivan jokitörmällä kirkkotien varrella. Jos
Anssu meni sinne, katkaisi hän samalla Reinolta tien kirkkoon,
vaikkakin silminnähtävää oli, että Anssu aikoi karvarin varjoon
kätkeytyen livahtaa suoraa päätä kalliomäkeläisten perässä kirkkoon.

Silloin Vaito ällistytti poikia lausumalla hirvittävän uhkauksen:

-- Minä lähden kirkkoon. -- Hän, lyseolainen kun oli, piti Kalliomäen
Elliä jo aivan omanaan ja arveli, etteivät tuollaiset pojannaskalit
kuin Reino ja Anssu vielä ymmärtäneet tytöistä mitään. Epa taas oli
hiljainen ja jörö luonteeltaan, ettei häntä tarvinnut ottaa lukuun.

-- Meneks' sää kirkkoon? kirkaisivat pojat kuin yhdestä suusta.

-- Menen, sanoi Vaito. -- Minä vain käyn siellä, kyllä minä pian tulen
takaisin. Isä käski tuomaan itselleen uuden virsikirjan.

-- Kuule! Jos minä tulisin sinun kanssasi? Mentäisiin parvelle
istumaan, ehdotti Reino.

-- Niin, ja saisin kai sitä minäkin kerran vuodessa mennä kirkkoon,
vakuutteli Anssu.

-- Mennään sitten noiden kalliomäkeläisten perässä, ehdotti Epa
vakavana ja rauhallisesti.

-- Mitä me kalliomäkeläisistä välitetään, kivahti Reino.

-- En minä ainakaan rupea heidän perässään hyppäämään, kiivaili Anssu.
Vaito taas selitti, ettei ole ollenkaan varmaa, että kalliomäkeläiset
menevätkään kirkkoon. Ne käyvät usein muuten vain kirkonkylässä.

Lopputulokseksi tuli, että he lähtivät joukolla, naamat vakavina
astelemaan kirkolle päin. Kun maantie oli täynnä väkeä, ei tarvinnut
pelätä tappelua enempää Kukolan kuin kirkonkylän poikienkaan kanssa,
mutta siellä niitä seisoi pitkin veräjiä huolettomassa asennossa
ja katseet, joita he loivat Jokikylän poikiin, olivat enemmän kuin
höystetyt ivalla. Jokikylän pojat kulkivat kuin kävelykilpailuissa,
mutta koko ajan he tunsivat noiden ivallisten katseiden painon
hartioillaan. He huokasivat alakuloisesti, mutta tunsivat sitten
olevansa marttyyrejä, jotka uskonsa tähden saavat kärsiä vainoa ja
pilkkaa ilkeämielisiltä maailman lapsilta.

He saapuivat kirkkoon, seisahtuivat ulko-ovelle ja ottivat lakit
päästään. Vaito ehdotti, että mentäisiin heti lehterille, sieltä kun
muka näkyi koko kirkko alttaria myöten. Pojat kiipesivät nyt kamalasti
jalkojaan kopistellen lehterille, mutta suureksi pettymyksekseen he
huomasivat, että molemmat etupenkit olivat jo väkeä täynnä.

-- Mennään tänne, mennään tänne, kuiskasi Vaito hämillään, hiusmartoa
myöten punaisena kuin rapu.

Syvästi pettyneenä pojat istuutuivat lehterin kolmanteen penkkiin,
missä heillä ei ollut muuta katsottavaa kuin edessä istujain
punaiset niskat tai parhaassa tapauksessa lehterin seinille asetetut
kulmikkaat ja kömpelöt keskiaikaiset maalaukset, jotka esittivät
vanhan testamentin kuninkaita ja profeettoja. Niissä oli taustana
ihmeellisiä maisemia vuorineen, virtoineen ja kaupunkeineen. Etualalla
seisoi paljain jaloin ja kirja kainalossa partasuinen ukko, jonka
pää oli aivan tavaton ruumiiseen verrattuna. Ihmisillä oli yllään
leveät, siniset tai punaiset kaavut ja paljaat varpaat olivat pystyyn
kääntyneet.

Aluksi pojat olivat aivan kuohuksissaan. He arvelivat ensin, että Vaito
oli tahallaan tuonut heidät tänne rotanloukkuun, ja miettivät jo,
missä olisi sopivin paikka antaa Vaidolle selkäsauna tämän konnuuden
rangaistukseksi, mutta heidän sydämensä heltyi, kun Vaidon suuret
silmät pettymyksen aiheuttaman mieliharmin kostuttamina ja avuttomina
katselivat heitä ikäänkuin kysyen:

-- Mitäs nyt tehdään, pojat?

-- Mitäpä muuta kuin kärsitään; on sitä kärsitty ennenkin, ajattelivat
pojat ja huokaisivat.

Kun kirkonmenot alkoivat, virkistytti toiminta aluksi paljon Jokikylän
murheen murtamia miehenalkuja. Urut helähtivät soimaan ja suvivirren
toiveikkaat sävelet täyttivät kirkon holvit. Ensimmäisenä kaikista
virkosi musikaalinen Klemolan Reino, joka kirkkaalla pojan äänellään
yhtyi laulamaan:

    -- Aurinko maamme puoleen
    lähestyy lähemmäs,
    virvoittaa luonnon kuolleen,
    sen tekee eläväks'.

Sitten alkoi saarna. Ensimmäiset viisi minuuttia pojat kuuntelivat, kun
rovasti puhui maan asukasten huolista ja murheista, leipätaistelusta,
synnistä ja pahoista himoista, joista vasta kristinopin valo kykenee
ihmiset kirvoittamaan. Sitten pojat alkoivat ajatella muita asioita,
sillä he eivät ymmärtäneet vielä elämää. Huoli ja murhe -- siitä he
eivät tietäneet mitään, leipätaisteluun saakka he eivät vielä olleet
jaksaneet ulottaa katsettaan. He tiesivät, että synti oli jotakin
kamalaa, samoin kuin lihan himokin, mutta mitä ne olivat, sitä he eivät
käsittäneet.

Nuo vanhat ihmiset, ne näyttivät kehittyneemmällä älyllään kyllä
ymmärtävän joka sanan, ja että he ottivat kukin saarnasta osansa, sitä
todisti pian nenäliina naisten kädessä ja miesten leukojen harras
täräjäminen.

Jokikylän pojat alkoivat tuumailla, missä Kalliomäen Elli mahtoi
istua? Anssu nousi seisomaan saadakseen nähdä edes vilauksen Ellin
silkistä, mutta hänen toivonsa oli turha. Neljännestunnin he sitten
katselivat ulos vahvaan kiviseinään laitetuista ikkunoista, mistä
kirkas päivänvalo virtasi lehterille kullaten kattokruunut ja välkkyen
sadoin värivivahduksin niiden suurilla kristalleilla. Ulkoa siinti
hautuumaan vehmaiden lehtipuiden latvat ja kaukainen metsänranta. Pojat
haaveilivat marjamatkoistaan sekä iloisista, huolettomista hetkistä
tienvarren kukkuloilla tai jokirannan raitojen varjossa.

Sitten Epa pitkillä käsillään alkoi silitellä profeettain partoja. Se
näytti tavattoman hassunkuriselta. Epa pisti pikkusormensa Aaprahamin
nenään. Pojat alkoivat tirskua ja herättämästään huomiosta innostuneena
Epa alkoi kutitella kuningas Salomon jalkapohjia, juuri kun Saban
kuningatar saapui tämän luokse kuuluisalle tervehdyskäynnilleen.

Silloin heidän sivultaan kuului vihainen ja äänekäs kuiskutus. He
käänsivät katseensa ja näkivät kauhukseen suutari Lumperin seisovan
vierellään. Laihalla etusormellaan ja pikisellä peukalollaan hän
taittui Epan ohimotukkaan, venytellen sitä ja samalla puoliääneen
antaen ankaraa satikutia tuolle nuorelle majesteettirikolliselle.
Ja suutari sätti poikia tahallaan niin kovalla äänellä, että koko
lehteri kuuli sen. Pian oli kymmenkunta vihaista naamaa kääntynyt
töllistelemään Jokikylän poikia.

Suutari innoissaan nipisti Epaa uudelleen ohimotukasta, kunnes Epa
hädissään päästi pienen, pidätetyn kirkaisun. Sitten suutari siirsi
laihat sormensa Anssun ohimotukkaan. Anssu oli heti pillahtavinaan
itkuun. Hän oli siinä konstissa erikoisen taitava ja oli säännöllisesti
siten pelastunut selkäsaunasta kotonaan, sillä heti kun Anssu pillahti
itkemään, tuli hänen helläluontoinen äitinsä väliin ja lopetti
toimituksen alkuunsa. Vieläpä täälläkin suutari heti hellitti otteen,
varsinkin kun lukkari samassa pisti päänsä esille urkujen takaa
katsoen, mitä meteliä lehterillä oikein pidettiin.

Mutta suutari jäi seisomaan poikien viereen pitäen heitä alituisesti
silmällä, ja jos he liikahtivatkin, ärjyi Lumperi heille puoliääneen
kamalia uhkauksia.

-- Kädet ristiin, senkin tomppelit! -- Kakarat kun tulevat melskaamaan
kirkon lehterillekin. Kyllä minä teidät opetan! -- Sshhsshh, sihisi hän
uhkaustensa lomassa.

Anssu yritti niistää nenäänsä, mutta heti suutari ärjäisi:

-- Hiljaa pitää istuman, senkin mukulat; hävetkää, mullikat!

Pian eivät pojat uskaltaneet liikahtaakaan. Paras paikka oli sittenkin
Epalla seinän vieressä. Hän voi Lumperin huomaamatta edes liikutella
varpaitaan, joihin hän nyt kokosikin kaiken liike-energiansa, -- tuohon
ainoaan paikkaan, mistä se nyt voi purkautua.

Poikien koettelemusten malja alkoi olla kukkuroillaan. Puhuaksemme
kuvaannollisesti täytyi heidän hörppäillä sen vaahtoava sakka pohjaa
myöten.

Reino keksi pian uuden liikemuodon. Hän alkoi liikutella kieltään
suussa tahdissa eteen- ja taaksepäin. Se helpotti hiukan aikaa.
Sitten hän koetteli saada korviaan heilumaan ja sai siten tilaisuuden
ponnistaa kaikki voimansa äärimmilleen. Mutta näistä "hätäaputöistä"
huolimatta poikien asema oli äärimmäisen tukala.

Heitä ihan ällötti. He olivat siinä aivan avuttomina pahimman
vihamiehensä suutari Lumperin kynsissä. Eivät he olleet voineet
aavistaakaan, että sellainen mies kuin suutari Lumperi tulisi
sellaiseen paikkaan kuin kirkko oli. Ja nyt se seisoa törrötti heidän
vieressään nauttien voitonriemuisena poikien ahdingosta. Vihdoin
viimeinkin hän oli saanut heidät kynsiinsä ja näytti nyt heille
havainnollisesti, kuka kukin on. Vieläpä hänellä tuntui olevan
jonkinlaista toimitustakin kirkonmenojen kestäessä. Hän näet istui
lukkarin vieressä ja avusti tätä asettamalla valkoisia numeroita
suureen, mustaan tauluun, joka sitten käännettiin seurakuntaan päin. Ja
aina kun virren numero oli valmis, käänsi Lumperi ylhäisellä liikkeellä
leukapartansa lukkaria kohti, joka vielä ylhäisemmällä liikkeellä
nyökäytti päätään hyväksymisen merkiksi. He molemmat oikein sähisivät
pelkästä arvonsa tunnosta. Jokikylän poikien mielestä kaikki tuo oli
aivan tavatonta ja samalla syvästi surullista.

Heidän täytyi nyt istua liikkumatta aika, jonka he yksimielisesti
arvioivat "varttia vaille iankaikkisuudeksi". He olivat saarnan lopulla
aivan pakahtumaisillaan. Reino istui tulipunaisena kädet ristissä ja
liikkumattomana kuin kuvapatsas, paitsi että hän yhtämittaa nieleskeli,
kokosi sylkeä suuhun ja nieli sen taas. Hän sai ponnistella kaikki
voimansa saadakseen aikaan nielemisen, mutta jotakin hänen täytyi tehdä.

Vihdoinkin saarna loppui. Suutari kiirehti asettamaan mustalle taululle
uutta virrennumeroa. Urkuri viritti alkusoiton.

Silloin Vaito, joka istui äärimmäisenä, käytti vikkelästi hyväkseen
tilaisuutta ja hiipi lehterin portaita alas. Muut pojat seurasivat
esimerkkiä, mutta koko matkan he olivat tuntevinaan suutarin peukalon
ja etusormen aivan niskahaivenissaan ja pitivät joka sekunti
mahdollisena, että heidät temmattaisiin takaisin lehterille ja
vietäisiin kuningas Salomon eteen, sitten kun Saban kuningatar oli
poistunut, vastaamaan hänen majesteettinsa jalkapohjien kutituksesta
ja tuomittavaksi rangaistukseen, mikä sellaisesta rikoksesta ei voinut
olla ainakaan vähempi kuin teilaus.

Pojat valtasi pakokauhu. Lehterin portaat kolisivat heidän
kompuroimisestaan. Epa, joka tuli viimeiseksi, laukkasi kolme porrasta
kerrallaan. Monet kirkkoväestä kääntyivät paheksuvin ilmein katsomaan
taakseen. Nyt he vihdoin näkivät Ellinkin hämmästystä kuvastavat
kasvot, kun hän käänsi päänsä kirkon perälle päin hälinää kohti.

Onneksi alkoi virsi. Pojat punoittivat häpeästä. He toivoivat,
että maa olisi niellyt heidät, mutta sitten he näkivät kirkon oven
avoinna ja vaihtoivat edellisen toivomuksensa nopeasti uuteen paljon
hauskempaan asiaan. He livahtivat ovesta kirkon porstuaan ja siitä
ulos avaraan maailmaan. Ja kyllä he riemuitsivat. He olivat jälleen
vapaat painajaisestaan, saivat liikutella jäseniään, aukoa leukojaan,
potkia, tuuppia toisiaan, syljeskellä, väännellä niskojaan ja tehdä
lukemattomia yhtä hauskoja asioita. Pahimmin oli Reinon laita, hän kun
ei mitenkään tahtonut voida lakata nieleskelemästä, vaan vielä koko
seuraavankin päivän vain kalmankalpeana kokoili sylkeä suuhunsa ja
nieleskeli, kunnes yöllä näki sellaista unta, että hän putosi korkealta
lehteriltä suoraan Saban kuningattaren jalkojen juureen ja huomasi,
että tämän leijonankesyttäjien päämiehellä oli -- Lumperin kasvot.
Silloin Reino pelästyi niin kauheasti, että unohti joksikin aikaa koko
nielemistaidon.

Kirkon porstuasta ulos astuessaankin pojat olivat niin kauhuissaan,
että Anssu löi päänsä ovenpieleen, kun kirkonkello äkkiä kumahti
korkealla heidän yläpuolellaan.

Väkeä alkoi vähitellen tulla ulos kirkon ovesta. Pojat liittyivät
ensimmäisiin jokikyläläisiin. Kukolan ohi kuljettuaan he hypellen kuin
nuoret, virmat varsat saapuivat jälleen Klemolan riihelle, missä he
vanhan riihen salaperäisiin sokkeloihin katosivat näkymättömiin. Mutta
nokisten hirsien raosta tirkisteli pian neljä uteliasta silmäparia
seuraten Kalliomäen tytärten joustavia askeleita jokitörmältä kylätietä
pitkin kauas Valkealan metsän laitaan asti, mihin maantie upposi heidän
näkyvistään komeiden honkien keskeen.



KUN ANTIN MÖKILTÄ KUULUI KIMOTUS.


Kykäs peltoon ja kynttilä pöytään, sanoo sananparsi. Klemolan
väentuvassa istuivat Reino, Vaito ja Kankareen Epa iltapuhdetta
viettämässä ja kuuntelemassa vanhan Antin tarinoita. Iltaisin oli
Antti joskus puhetuulella ja silloin hän harvakseen kertoili menneistä
ajoista, jolloin hänkin oli huoleton kuin taivaan lintu, ja mitenkä
sitten huolet alkoivat tulla ensin yksitellen putoillen kuin alkavan
syyssateen pisarat ja sitten tiheämmin yhä, kunnes niihinkin lopulta
tottui, niinkuin ihminen tottuu kaikkeen tässä maailmassa. Kun Antin
sai puhetuulelle, oli häntä hauska kuunnella, sillä hän tiesi kaikki
pitäjän vanhat asiat, tunsi kaikki nykyeläjät ja paljon menneen polven
ihmisiä. Ja niin oli elämä täällä Jokikylässäkin ollut kuin ihmeellistä
satua ajastajasta ajastaikaan. Antti kertoi Klemolankin suvun vaiheet
kolmessa polvessa sikäli kuin hän tiesi asioista. Hän muisti papit ja
lukkarit puolen vuosisadan ajalta, ja kaikista hän tiesi kaskuja toisen
toistaan hauskempia. Kun hän kerran oli kertonut omasta elämästään
vähäisen, sanoi Vaito hartaana:

-- Ei ole elämä sitten enää Antille hymyillyt.

-- Hm! sanoi Antti, hymyillyt... Ei ole, mutta sillon minä rupesin
hymyilemään elämälle, eikä sekään sitten kauan jaksanut vastaan
irvistellä. Ja siinä, pojat, siinä se konsti onkin, sillä kauan ei
elämä hymyile kenellekään. Muistakaa se.

Mutta yhdestä asiasta Antti ei suostunut keskustelemaan, -- vaimostaan
ja torpastaan. Jos kuka tahallaan ja asioita udellakseen viittasi
sinnepäin, silloin lopetti Antti paikalla juttunsa ja vaikeni kokonaan.
Hän vetäisi suuren tupakkakukkaron housuntaskustaan, kaivoi sieltä
jotakin mustaa, avasi suunsa selälleen ja heitti mällin ikeniinsä.
Sitten hän sylkäisi ruskean laikan lattialle, sanoi olevan myöhäistä ja
kömpi uunille.

Kesken juttelua tuli karjakko sisälle ja sytytti himmeän kattolampun.
Silloin pojat huomasivat, että Antin otsassa ja poskessa oli punaisia
naarmuja.

-- Mistä ne ovat tulleet, onko Antti loukkaantunut? he alkoivat heti
udella.

Antti huokaisi ja sanoi:

-- Hevonen potkaisi.

Sitten hän nousi ja lopetti puheensa.

Karjakko hymyili pojille ja laverteli sitten:

-- Akaltaan Antti ne on saanut muistoksi. Lauantaina oli viemässä taas
palkkaansa viimeistä penniä myöten ja sillä on nyt otsassa kuitti
paistamassa. Antti parka!

Uunilta kuului vain hiljainen murahdus, mutta pojat olivat aivan
kauhistuksissaan.

-- Onko sen akka niin paha? he kysyivät.

-- Käykää katsomassa, vastasi karjakko.

Pojat astuivat pihalle. Siellä tähtitaivas tuikki ja kuu oli suurena,
punaisena pyöränä nousemassa taivaanrannalla idässä päin. Siinä he
seisoivat katsellen tähtien lentoja ja miettien elämän ongelmia. He
keskustelivat Antista. Poikien yksimielinen mielipide oli, että syyn
täytyi kokonaan olla akassa, sillä parempaa miestä kuin Antti ei voinut
löytää miltään maan kulmalta. Mutta sen akan menettely oli saanut
heidät aivan kuohuksiin. Miten saattoikaan ihminen käyttäytyä sillä
tavalla Anttia kohtaan, joka nöyrästi ja uskollisesti häntä elätti ja
kantoi viimeiset roponsa vaimolleen. He päättivät seuraavana päivänä
käydä vähäisen tutkimassa, mitä se Antin akka torpassaan oikein
hommaili, kun sille ei mikään raha riittänyt, eikä se koskaan ollut
oloonsa tyytyväinen.

Seuraavan päivän aamuna pojat sitten kokoontuivatkin tienvarren
kukkulalle salaperäiseen luolaansa ja pitivät neuvottelua Antin akasta
ja siitä, uskallettaisiinko käydä häntä katsomassa.

-- Jos mentäisiin ja haukuttaisiin sitä oikein kamalasti, ehdotti Reino
miettiväinen ilme naamallaan.

-- Taikka jos uhattaisiin sitä jalkapuilla! Ainakin ennen aikaan
tuommoisia muijia pantiin jalkapuuhun. Meidän isä on sellaisen
tapauksen nähnytkin, kertoi Vaito.

-- Mutta jos se paneekin meidät jalkapuuhun, tuumaili Epa harvakseen.

Vaito ehdotti, että käytäisiin ainakin katsomassa, onko siellä torpassa
akkaa ollenkaan. Jokin selvyys tässä täytyi tulla. Anssu väitti kyllä,
että siellä on akka. Hän oli nähnyt sen monta kertaa ja Epa oli myöskin
nähnyt.

Vaito kysyi silloin, minkänäköinen se oli, mutta sitä eivät pojat
osanneet selvittää.

-- Siinäpä sitä ollaan. Ei siis ole mitään varmuutta, että se todella
on akka. Mitäs sanoisitte, jos se olisi noita? Ennen aikaan noitia oli
hyvin paljon, mutta vaikka ne ovatkin nykyaikana vähentyneet, voi niitä
vieläkin joskus tavata.

Poikien hiukset nousivat pystyyn.

-- Noita! Se on kamalaa, vaikeroi Anssu, jonka housut alkoivat tutista.

-- Pyydettäisiinköhän poliisi mukaan, sanoi Reino. Mutta silloin Vaito
nousi. Hän muisti jälleen, että hänen nimensä entisinä aikoina oli
ollut Attila, Jumalan ruoska. Nyt hän tunsi, että maakunta taas kaipasi
häntä; hänen täytyi esiintyä.

-- Jännittävää se vain on, hän sanoi. -- Tulettehan mukaan, niin
näytämme taas kerran maailmalle, että Attilan hevosen jälki ei ruohoa
kasva.

Pojat eivät tästä viimeisestä uhkauksesta ymmärtäneet enempää kuin
Vaito itsekään, mutta se vaikutti. Se sai pojat uskomaan, että Vaito
omasi jonkin ehkä isältään perimänsä keinon noitia vastaan, ja se
rohkaisi kaikkia.

He lähtivät ja päättivät tällä kerralla ottaa asiasta lopullisesti
täyden selon. Niin kauan kuin Antin torppaa ei vielä näkynyt, he
olivat perin miesmäisellä tuulella ja keskustelivat vain siitä, miten
he näyttävät nyt yhtä ja toista niin yhdelle kuin toisellekin. Mutta
kun torppa alkoi näkyä, muuttuivat pojat yhä harvasanaisemmiksi ja
varovaisemmiksi.

Torppa oli metsän reunassa, pieni, harmaa rakennus, jossa oli vain
ikkuna ja ovi. Ikkunan edessä oli pieni puutarha -- pari marjapensasta
ja kolme rehevää omenapuuta, jotka Antti itse oli istuttanut. Torpan
savupiipusta nousi par'aikaa vieno, sininen savu, josta sai arvata,
että asukas oli kotomailla.

Pojat hiipivät aluksi metsänreunaan asti ja paneutuivat siihen
pitkälleen tähystämään. Heidän sydämensä tykytti kovasti ja jälkeenpäin
Epa kertoi selvästi kuulleensa, miten Anssun hampaat kalisivat. He
puhuivat kuiskaamalla ja kääntyivät usein katsomaan taaksensa, sillä
heillä oli sellainen tunne kuin joku aikoisi tarttua heidän niskaansa
takaapäin.

Jonkin aikaa maattuaan ja tirkisteltyään he äkkiä säpsähtivät. Torpan
ovi aukeni ja naishenkilö astui sieltä portaille huuhtomaan astioita ja
hyräili itsekseen tuttua laulua.

-- Siinä otus on, kuiskasi Vaito. -- Kyllä se on selvä akka.

-- Eikä se ole hullumman näköinenkään, vastasi Epa.

Pojat huokaisivat helpotuksesta. Oli tavattoman hyvä, ettei se
ollutkaan noita. Samassa kuului veräjän ritinää. Kaksi leveätä eukkoa
tuli Antin torppaa kohti. Kuin suuret laivat he purjehtivat veräjän
kautta sekä edelleen polkua pitkin torpalle. Ne olivat kauppa-Eveliina
ja Matsonska, kolmen pitäjän kuuluisimmat juorukellot.

-- Siellä tulee kahvikekkerit, sanoi Vaito kiivaasti.

-- Siellä juodaan meidän Antin rahoja, selitti Reino.

Pojat makasivat taas hetken paikallaan. Sitten he päättivät hiipiä
omenapuiden alle nähdäkseen ikkunasta sisälle. Se oli helppo tehtävä.
Toinen toisensa perästä he ryömivät aidanraosta pellon ojaan ja pian
pisti neljä päätä esille omenapuiden juurelta. Pojat nousivat pystyyn
puun runkoa vasten ja kurottautuivat ikkunaa kohti.

Lasi oli vanha ja hohti kaikkia sateenkaaren eri värejä, mutta siitä
saattoi kuitenkin helposti nähdä, mitä sisällä tapahtui. Ikkunan edessä
oli pöytä ja sillä höyrysi suuri kahvipannu. Sen ympärillä istui kolme
eukkoa, kullakin edessään kuppi höyryävää kahvia. Kaikilla oli pitkä
nenänpää ja eteenpäin pistävä leuka. Antin eukko oli muita suurempi ja
sievempi. Torpasta kuului nyt sellainen papatus kuin kaikki Jokikylän
harakat olisi koottu samaan häkkiin. Antin eukko otti esille voipytyn
ja pisti teelusikallisen voita kuhunkin kahvikuppiin.

-- Noin sitä herkutellaan, kuiskasi Vaito nyrkkiään puristaen.

-- Ja Antille se ei anna edes silakkaa, vaan raapii otsankin
naarmuille, kiivaili Reino.

-- Pönkitetään ovi ulkoapäin, kuului nyt kuiskaus joka taholta. Vaito
ryömi jo sille sivulle, missä ovi oli, ja kohosi siellä rohkeasti
seisomaan viitaten pojat luokseen. He tarkastelivat nyt ovea joka
taholta ja huomasivat pian, että oli helppo sulkea se lujasti
ulkoapäin. Siinä oli näet kaksi lautaa poikinpäin. Jos otti suoria
seipäitä, tuki niiden toisen pään maahan ja väänsi toisen pään laudan
alle, ei mikään voima saanut sisältäpäin ovea auki.

Pojat olivat pian touhussa. He kantoivat pari vahvaa riukua ovelle,
työnsivät ne maahan niin syvälle kuin jaksoivat ja sysäsivät sitten
niiden toisen pään varovasti, mutta voimakkaasti oven poikkilaudan
alle. Vahvistukseksi pönkille tuotiin vielä muutamia lujia lautoja,
joilla tuettiin oven alaosa.

-- Mutta, puheli Epa harvalleen, ne tulevat ikkunasta. Anssu keksi
siihen keinon. Oven vieressä oli suuri, syvä kaukalo pystyssä
kuivamassa. Se kannettiin varovaisesti ikkunan alle ja sitten alettiin
täyttää sitä ojavedellä. Pojat toimivat nyt jo rohkeammin, sillä oven
pönkittämisen jälkeen oli heidän oma turvallisuutensa taattu. Ennenkuin
akat saivat oven auki, olisivat pojat jo toisella laidalla Jokikylää.
Kaikki, mikä astiaksi kelpasi, otettiin nyt käytäntöön, mutta työtä
siinä oli sittenkin. Vihdoin voitiin kaukalon katsoa olevan niin
täynnä, että se puolestaan täytti tehtävänsä. Torpasta sisältä kuului
yhä sama huoleton papatus ja nauru. Siellä ei aavistettukaan vaaraa.

Lopetettuaan työnsä pojat vetäytyivät jälleen metsään ja asettuivat
erään kallion laelle odottamaan työnsä tuloksia. He istuivat ja
odottelivat. Torpassa jatkui yhä papatus. Taas he odottelivat ja
tulivat jo kärsimättömiksi. Vaito arveli, että akkojen täytyi jo olla
ainakin kahdennessakymmenennessä kupissa.

Vihdoin pojat kyllästyivät odottelemaan. Heidän kaikki jäsenensä olivat
jo aivan puutuneet. He päättivät lähteä kylään ja palata parin tunnin
kuluttua katsomaan, oliko tilanne vielä ennallaan.

Kylään päästyään pojat keksivät pian uusia hommia ja hetken kuluttua he
olivat unohtaneet koko Antin torpan ja sinne sulkemansa eukot. Mutta
heidän juuri astuessaan iltapäivällä Klemolan pihaan alkoi jostakin
kuulua kaukaista kirkunaa ja huutoa.

-- Mitä se mahtaa olla?

-- Olisikohan taas syttynyt tulipalo? kyseltiin.

Kirkuna sillä välin yhä kiihtyi ja koveni. Pojat juoksivat maantielle,
mihin pian kokoontui koko Klemolan väki. Nyt huomattiin, että huuto
kuului Antin torpalta. Sieltä kuului lisäksi sellaista kuminaa ja
pauketta kuin riihtä olisi puitu. Pojat katsahtivat merkitsevästi
toisiinsa, mutta pelkäsivät niin kovasti, etteivät uskaltaneet
sanaakaan hiiskahtaa.

-- Mitä merkillistä siellä tapahtuu? kyseli Klemolan emäntä.

-- Ihan siellä taidetaan sikaa tappaa, sanoi karjakko nauraen ja
katseli tutkivasti poikia epäillen heidän sormiensa olevan tässä
pelissä.

Kyllä olikin asiassa arvelemista, sillä kova mökä ja kirkuna kävi nyt
Antin mökissä. Onneksi Antti oli lähtenyt takamaalle työhön, joten hän
pelastui tuota näytelmää katsomasta. Pojat olivatkin hänen vuokseen
olleet levottomia, sillä hänelle he eivät tahtoneet tuottaa harmia. He
olivat vain antaneet pienen muistutuksen hänen eukolleen.

Torpassa jatkui ryminä ja pauke yhä. Kukolan ja muidenkin talojen väki
tuli maantielle kuuntelemaan. Jo puhuttiin lähteä miehissä katsomaan,
mitä tuo elämä merkitsi, mutta juuri silloin avautui torpan ikkuna
selki selälleen. Sieltä pisti esille eukon pää ja samalla alkoi kuulua
niin hirvittävä kimotus, että Jokikylän pojat kauhuissaan pistivät
sormet korviinsa.

Vihdoin tuo pää katosi, mutta sen sijaan ilmestyi sätkyttelevä
jalkapari ikkunaan. Vähitellen sieltä tuli ulos akan takapuoli. Hameet
vain liehuivat tuulessa ja jalat koettivat vuoron perään kurottautua
maahan etsien tukea. Sitten tulija pudota muksahti maahan. Samassa
kajahti korvia vihlova kiljahdus halki jokilaakson. Pojat olivat lentää
istualleen. He yksin tiesivät, että kaukalo oli kunnialla täyttänyt
tärkeän tehtävänsä.

Maahan pudonnut eukko alkoi nyt hyppiä torpan edustalla kuin vimmattu.
Hän heilutteli käsiään ja huusi sydäntävihlovasti sanoja, joita kukaan
ei voinut ymmärtää. Kaksi eukon päätä pisti sitten ulos ikkunasta, ja
kun ne yhtyivät kimotukseen, puhkesi koko Klemolan väki nauramaan. Moni
katseli poikia epäillen ja tutkivasti, mutta siinähän he seisoivat
maantiellä yhtä viattoman ja ällistyneen näköisinä kuin muutkin ihmiset.

Antin torpalla huuto laimeni. Akat olivat tulleet käheiksi. Siellä
oli ovi saatu auki. Eukot sulkeutuivat nyt uudelleen torppaan, mistä
sitten vielä aika ajoin kuului hiljaisempaa kimotusta koko iltapäivän.
Ja uudelleen nousi tuo paljon puhuva, hieno, sininen savu torpan
savupiipusta.

Mutta Jokikylän pojat päättivät jäätyään vihdoin yksin maantielle,
että ei siihen torppaan pistä itse sarvijalkakaan nenäänsä, ja hiljaa
he kuuntelivat, kun pitäjällä ainakin viikonpäivät ihmeteltiin sitä
paukkinaa ja kimotusta, mikä Antin torpasta kuului toisella viikolla
tiistaina.



MITÄ RUOTSIN VANHA LAKI SANOI?


Oli tultu kuin huomaamatta syyspuolelle kesää. Pohjolan kesä on lyhyt.
Useimmiten se loppuu ikäänkuin kesken ihmisten mielestä.

Päivät olivat usein sateisia ja illat pimenivät. Tuli kuitenkin
vielä monta kuulasta ja kirkasta loppukesän poutapäivää. Sellaisina
päivinä alkoivat omenat puissa punertaa. Ja sitten tuli eräänä päivänä
Jalavan Kalle Jokikylään kertoen, että Laukan puutarhassa puut olivat
niin täynnä omenia, että oksien tueksi oli täytynyt asettaa vahvoja
seipäitä, ne kun muuten olisivat hedelmien painosta katkenneet. Ja
erikoisen lämpimästi hän kuvaili, miten nuo Laukan omenat olivat
punaisia ja mehukkaita, sanalla sanoen maailman parhaita omenia. Kyllä
hän, Jalavan Kalle, oli eläessään ehtinyt syödä omenan jos toisenkin.
Hän oli ostanut niitä Turun markkinoilta, oli maistellut puutarhain
tuotteita niin Jokikylässä kuin kirkollakin, mutta se hänen täytyi
loppujen lopuksi tunnustaa, ettei hän koskaan ennen ollut syönyt
todellisia omenia, ennenkuin sai maistaa Laukan puutarhan hedelmiä.

Ne olivat sitä lajia, joka ihan suli ja hajosi suussa. Ja koko puutarha
oli punaisenaan omenia, maassakin puiden alustat olivat täynnä hedelmiä
ja pudonneet omenat olivat kaikista kypsimmät. Hän, Kalle, tiesi asian
sen vuoksi, että hänen oli tapana kauppiaalla käydessään kulkea Laukan
puutarhan aidan vierustaa pitkin isolle maantielle vievää polkua ja
nyt sattuu yksi puu olemaan ihan aidan vieressä, vieläpä niin, että
pari suurta oksaa ulottuu aidan toiselle puolelle. Noista oksista
oli omenia varissut polulle, ja kun ne eivät siten olleet oikeastaan
kenenkään omenia, niin Kalle oli maistanut niitä -- ja voi mesikämmen
ja metsämarjat! Ne ne olivat omenia!

Siinä omenista puhellessaan ja ennen kaikkea kuunnellessaan Jalavan
Kallen luistavaa esitystä pojat olivat aivan kuin huomaamattaan
kääntyneet Laukan kartanoa kohti. Kun sitten Kalle päätti
kertomuksensa, näkyi jo pienen metsäkkeen takana Laukan kartanon
valkoinen päärakennus ja puutarha, missä todellakin laskevan auringon
valossa jotakin puiden oksilla punerti ihmeellisen kiehtovasti. Kalle
ehdotti:

-- Jollette usko, mitä minä olen kertonut, niin tulkaa katsomaan. Pian
me siellä käydään.

Poikajoukko saapuikin pian Laukan puutarhan aidan taa, ja silloin
huomattiin, että mitä omenien paljouteen tulee, Jalavan Kalle ei
ollut yhtään liioitellut. Oksat ihan notkuivat suurten, punaisten
hedelmien painosta. Mutta sitä puuta, jonka oksien piti ulottua aidan
ulkopuolelle, he eivät nähneet. Kun Vaito kysyi sitä puuta, selitti
Kalle sen olevan "tuon toisen syrjän takana".

Pojat seisoivat aidan takana puiden varjossa ja alkoivat keskustella
hyvin hiljaisella äänellä. Kalle kertoi taas noiden omenain
ihmeellisistä ominaisuuksista, niin että vesi kihosi poikien kielelle
ja lopuksi Kalle teki sellaisen huimapään ehdotuksen että:

-- Mennäänpäs hiukan maistamaan niitä.

Pojat vaikenivat hetkeksi.

-- Mahtaako sitä viitsiä mennä toisten puutarhaan, vastusteli lukkarin
Vaito.

-- No mutta kun itsellä ei ole puutarhaa, sanoa penäsi Jalavan Kalle.

Poikien silmät paloivat puutarhan puoleen ja Vaitokin alkoi horjua
vastustelussaan, kun Rantalan Anssu, lautamiehen poika, meni Kallen
puolelle ja vakuutti kiven kovaan, että Ruotsin vanhan lain mukaan
omenien ottaminen ei muka ole synti, kun "syö paikan päällä".

-- Onkohan siinä sellaista pykälää? kysäisi Reino epäröiden.

-- Onko sellainen pykälä? Tietysti on. Hän, Anssu, on omin silmin
nähnyt sen pykälän.

-- No jos se varmasti on voimassa, niin mennään, vastasi Vaito, mutta
ne omenat täytyy sitten syödä "paikan päällä".

-- Tietysti paikan päällä, sanoi Anssu. -- Kuka tässä nyt rupeaisi
lakia rikkomaan.

Pojat livahtivat aidan raoista puutarhaan, ryömivät lähimpäin puiden
alle, nappasivat omenan pari kouraansa ja alkoivat pureskella niitä
nielaisten hirveän suuria suupaloja ja uskaltamatta liikkua paikaltaan.
Ei ääntäkään kuulunut lähiseudulla lukuunottamatta nakerrusta puiden
alla. Mutta sitten äkkiä kartanon pihalta kuului kumea ulvahdus. Laukan
kahlekoira pisti kamalan päänsä ulos kopistaan, haisteli ilmaa ja
ulvahti.

Puutarhassa tuo ulvahdus sai aikaan pakokauhun. Pojat pujahtivat
puutarhan aidan lävitse vielä nopeammin kuin olivat tulleet ja
katosivat katajapensaikkoon. Vasta metsän reunassa maantien varrella he
pysähtyivät ja istuutuivat hengähtämään.

-- Enkö minä sanonut, että ne ovat hyviä omenia, kerskaili Kalle.

-- Eivät ne mitään erikoisia olleet, vastasi Vaito kylmästi katsellen
miettiväisenä kaukaisuuteen.

Pojista tuntui koko juttu nololta.

-- Näkiköhän meitä kukaan? uteli Reino peloissaan.

-- Näki tai ei, se retki ei kannattanut, lausui Vaito. Hän koulua
käyneenä tunsi olevansa suurin syyllinen ja sitten hän jatkoi: -- Minä
epäilen sitä Ruotsin vanhaa lakiakin.

-- Jaa, kyllä ne sanovat asian niin olevan kuin minä väitin, lausui
Anssu. Hän oli tulipunainen kasvoiltaan.

-- Etkö sinä sitten omin silmin ole nähnytkään sitä pykälää?

-- Omin silminkö? Hm! En minä nyt sitä ihan varmasti muista. Olisikohan
niin, että siitä oli kerran puhetta isän ja Vuorenpään torpparin kera,
taikka mistä minä sen nyt olen saanut päähäni. Mutta totta sen vain
pitäisi olla.

Vaito ja Reino katselivat Anssua vihaisin silmin. Sellainen hän oli.
Suuri oli miehellä suu, mutta kun tuli tosipaikka eteen, silloin jäi
jäljelle perin vähän kelvollista. "Paljon porua, mutta vähän villoja."
Se sananlasku oli kuin luotu Anssua varten. Pojat tulivat entistään
synkemmälle tuulelle.

Mutta Jalavan Kalle, hän alkoi nyt selitellä huolettomalla
äänellä, että olipahan pykälä millainen tahansa, niin ei se Laukan
patruuna paljon olisi rikastunut niistä muutamista madonsyömistä
omena-vaivaisista, joita hänen puutarhassaan nyt oli vähemmän kuin
tunti sitten.

Samassa kuului maantieltä töminää. Mäellä näkyi hevonen ja rattaat.
Pojat pyrähtivät kuin lintuparvi liikkeelle ja pakenivat metsään. Sen
sai aikaan syyllisyyden tunto. Monta vallattomuutta ja ilkeyttäkin
oli heidän omallatunnollaan, ei siitä puhetta, mutta he olivat tällä
kerralla varastaneet, vaikkapa vain omenapuun altakin. Heistä tuntui
kuin koko maailma olisi sen tietänyt.

Metsän toisessa rannassa he taas tulivat kokoon, mutta heillä ei ollut
enää mitään puhuttavaa keskenään. Illan hämärtäessä he erosivat hiipien
kukin niska kumarassa kotiinsa.

Lukkarin Vaito juoksi kotiin tultuaan suoraa päätä isänsä luo ja teki
hänelle kysymyksen, joka oli saattaa ukon aivan ymmälleen.

-- Isä! Onkohan Ruotsin vanhassa laissa sellainen pykälä, että omenia
saa varastaa, jos syö ne paikan päällä.

Lukkari katseli poikaansa, katseli kirjakaappiaan ja taas poikaansa
ja räjähti nauramaan. Hän nauroi ja nauroi, löi suurilla lihavilla
kämmenillään polviaan ja nauroi.

Vaito tuli levottomaksi, sitten hän suuttui ja lausui katsellen
tiukasti isäänsä:

-- No niin! Sanotaan sitten, että minä ja Klemolan Reino ja muut pojat
olemme olleet Laukan puutarhassa omenavarkaissa, ja nyt olisi hyvä
tietää, onko se luvallista vai ei?

Lukkari lakkasi nauramasta. Hän nosteli uhkaavasti suuria
kulmakarvojaan. Mitä hän kuulikaan ja kuuliko hän oikein? Oliko hänen
poikansa ollut omenavarkaissa Laukan kartanon puutarhassa ja uskalsiko
se lurjus tulla tänne tunnustamaan sellaisia asioita?

-- Häh! ärähti hän julmasti.

Poika oli vaiti.

-- Oletko sinä varastanut omenia? kuului kuin ukkosen jyrinä.

-- Olen, mutta minä olen syönyt ne paikan päällä.

-- Paikan päällä! Minkä riivatun paikan päällä? Lukkarin ääni meni
yht'äkkiä oktaavia korkeammalle.

Tauko! Ja vielä kaksi taukoa!

-- Rantalan Anssu sanoi, että omenain ottaminen ei ole synti, jos syö
ne paikan päällä. Niin sanoo kuulemma Ruotsin vanha laki.

-- Tule tänne, ärjäisi lukkari käheästi liikutellen hermostuneesti
lihavia sormiaan.

Vaito astui askeleen isäänsä kohti. Hän tiesi, mitä tuleman piti,
mutta hän ei väistänyt vaaraa. Lukkari tempaisi seinältä kuuluisan,
pitkävartisen piippunsa, asetti poikansa vatsalleen polvillensa ja
alkoi paukutella hokien iskujen välissä:

-- Vai -- varastanut -- omenia --. Olisiko hyvä tietää -- mitä --
Ruotsin laki sanoo -- -- -- jaha -- jaha -- se sanoo näin -- -- --
tässä tapauksessa.

-- Montako omenaa sinä varastit?

-- Kaksi! vaikeroi Vaito, mutta minä söin ne paikan päällä.

-- Jaha, näin -- ensimmäiselle ja näin -- -- toiselle omenalle ja tämä
-- tämä se tapahtuu varmasti oikean paikan päällä.

Sitten lukkari heitti pojan luotaan sanoen:

-- Kas noin! Juuri sillä lailla sanoo Ruotsin vanha laki, mutta se on
vasta toinen puoli asiasta.

-- Mikä se toinen puoli sitten on? kysyi Vaito kyynelten vuotaessa
silmistä ja leukapielten värähdellessä.

-- Tahdotko sinä tietää sen toisen puolenkin? kysyi lukkari leppyneenä.

-- Tahdon! vastasi Vaito.

-- Sinun on korvattava varastamasi tavara Laukan patruunalle.

-- Millä minä sen korvaan?

-- Milläkö korvaat! Työlläsi! Saat itse hankkia korvaussumman.

Vaito meni illalla miettiväisenä vuoteeseensa. Hänestä tuntui
oikeastaan rauhalliselta ja hyvältä nyt, kun kaikki oli ohi ja selvänä.
Hän oli vakavasti päättänyt omalla työllään korvata sen vahingon,
minkä poikajoukko oli tuottanut Laukan isännälle. Eikä siinä muu olisi
auttanutkaan, nyt kun hänen isänsä oli saanut kuulla asian.

Vaito mietti valveillaan puolen yötä ja keksikin keinon. Pian kypsyvät
puolukat. Mikäpä on yksinkertaisempaa kuin poimia niitä muutamia
litroja, myydä ne kauppiaalle, jättää rahat isälle ja pyytää häntä
sopimaan asian Laukan herran kanssa.

Seuraavana päivänä Vaito nousi varhain aamulla, meni Klemolaan ja
vihelsi. Pian hän näki Reinon juosta piipertävän vastaansa. He menivät
nyt rantatien vieressä sijaitsevalle kukkulalle, paneutuivat pitkälleen
päivänpaisteeseen ja Vaito kertoi kaiken, mitä hän eilispäivänä oli
kokenut. Tällä välin tulivat toisetkin pojat paikalle. Vaito selvitti
heillekin asian ja ehdotti pikaista marjaretkeä.

Jalavan Kalle pani vastaan. Ei hän suostunut parin omenapahasen tähden
raahaamaan marjakoreja kauppiaalle. Ennemmin hän otti vaikka selkäänsä.

-- Mikäpä siinä auttaa, kun asia on tullut ilmi, puolustautui Vaito.

Kalle nousi, sylkäisi ja lähti astelemaan pois. Hän lähti hakemaan
hauskempia poikia, jotka osasivat varastaa omeniakin. Jokikylän pojat
olivat hänestä ämmämäisiä.

Myöskin Anssu pani aluksi vastaan, mutta Reino ja Kankareen Epa
asettuivat Vaidon puolelle. Niin päätettiin lähteä marjaan.

       *       *       *       *       *

Marjapäivä oli kuulas syyskesän päivä. Aurinko paistoi, puiden latvat
ja rungot hohtivat. Jokikylän pojat astelivat marjakorit kädessä metsän
suuria holvikäytäviä yhä syvemmälle saloa kohti. Oli sanomattoman
juhlallista ja ihanaa kulkea syvälle metsään. Kun siellä vähänkin
huudahti kovemmin, vastasi kaiku kahdelta jopa kolmeltakin suunnalta.
Joskus lehahti aivan heidän edessään teeriparvi lentoon ja oravat
pakenivat heidän aikaansaamaansa melua peläten huimaavaan korkeuteen
honkien latvoihin, mistä näytti olevan vain lyhyt hyppäys alimmalle
pilven hattaralle.

Metsässä kulki polkuja ristiin rastiin. Mitä syvemmälle he tulivat,
sitä harvemmiksi ja pienemmiksi tulivat polut. Sammaleet muodostuivat
pehmeiksi, suuriksi mättäiksi, joille saattoi heittäytyä lepäämään ja
maata paljon mukavammin kuin oikeassa vuoteessa. Hongat pitenivät.
Niiden rungot kohosivat kuin valtavat mastot korkeuteen. Alhaalla
ne olivat aivan oksattomat, ylhäällä huipussa ne vasta haarautuivat
muodostaen komean latvan, jonka lävitse päivän säteet tirkistelivät
sammalikkoon.

Sitten he tulivat nummelle, joka ihan punersi puolukoista, ja nyt vasta
he alkoivat poimia marjoja tehden nopeasti työtä. Korin pohja peittyi
tuossa tuokiossa ja puolukka-astian paino kasvoi kasvamistaan. Metsä
kajahteli, kun he korkeilla pojanäänillään keskustelivat, ja korret
risahtelivat heidän astuessaan. Kaikki äänet kuuluivat moninkertaisina
noissa suurissa metsän saleissa. Nummen rinnettä lämmitti jo
puolipäivän aurinko, kun pojat poimittuaan korinsa täyteen asettuivat
sammalille lepäämään kuunnellakseen rauhassa korven ihmeellisiä ääniä
ja risahteluja. Juoksipa kerran suuri, harmaa jänis aivan poikaparven
ohitse kadoten synkeään kuusikkoon, missä kimalsi ainainen kaste.

Iltapuolella pojat lähtivät paluumatkalle, mutta huomasivat pian,
ettei se ollutkaan yhtä helppoa kuin metsään tulo. Yksi polku vei
oikealle, toinen vasemmalle ja kaikilla oli vielä risteilevät
sivupolkunsa. Toisaalla metsä harveni, mutta kauempana se taas sakeni.
Pojat astelivat peräkkäin ja heitä alkoi jo väsyttää. He istuutuivat
lepäämään korkean vuoren juurelle tietämättä, mihinpäin siitä olisi
lähdettävä. Aurinko paistoi jo vinosti puiden latvoihin ja runkoihin.
Korkeilla harjanteilla kävi säihkyvä sädekarkelo. Silloin Vaito
ehdotti, että kiivettäisiin vuorelle. Sieltä näkyisi laajalle ja
varmastikin nähtäisiin jokin tuttava paikka, mikä johtaisi heidät
Jokikylään.

Keino osoittautui erinomaiseksi. Jo ennen vuoren huipulle pääsyään
he saivat katseisiinsa kirkon tornin ja sen kultaristin, ja tuo näky
täytti heidän rintansa sanoin kuvaamattomalla riemulla. He tiesivät
olevansa turvassa ja kauan he mieli hartaana seisoivat katsellen kirkon
ristiä, jonka he niin monta kertaa ennenkin olivat nähneet Jokikylästä
päin. Nyt se puhui heille taas uutta, lempeää kieltään ja lupasi
heille, kuten kaikille eksyneille, varman turvan.

Kun he sitten kohosivat korkeammalle, näkyi pian koko kirkonkylä ja
kaukana kohosi heidän oma Jokikylänsä. Siellä se taas kuten sadat
kerrat ennenkin päilyi ilta-auringon paisteessa. Katot hohtivat ja
ikkunat välkkyivät kuin kirkkain kulta. Ne olivat kuin täynnä valoa ja
kultaa. Ei mikään ollut Jokikylän veroinen. Se oli kaiken vertailun
yläpuolella, paras kaikista paikoista maan päällä.

Väsyneinä suuntasivat pojat nyt askeleensa kirkkoa kohti ja tulivatkin
pian ulos metsästä kirkonkylän aukealle. Sieltä oli lyhyt matka
maantielle, mutta kaunis taipale vielä Jokikylään. Marjakorit tuntuivat
jo raskailta ja poikia raukaisi, mutta heidän mielensä oli tyytyväinen.

Enemmittä seikkailuitta he saapuivat Kukolan tienhaaraan, mutta siinä
seisoi heitä vastassa uhkaava poikajoukko. Jokikylän pojat eivät nyt
laisinkaan olleet tappelunhaluisia. He pysähtyivät ja alkoivat miettiä,
miten pääsisivät tuon uhkaavan vaaran ohi. He näkivät, miten tuossa
toisessa poikajoukossa heidän tulonsa jo oli herättänyt huomiota ja
miten siinä viittailtiin ja kuiskuteltiin. Marjamiehet istuutuivat
tien varrelle lepäämään toivoen, että heidän vastustajansa lähtisivät
tiehensä, mutta kirkonkylän pojat istuutuivat myöskin ja molemmat
puolet pitivät nyt toisiaan tarkasti silmällä. Aidan viereltä pisti
esille kurottavia kauloja ja päitä ja välistä osuivat kahdet vihaisesti
katsovat silmäparit vastakkain.

Vihdoin Jokikylän pojat kyllästyivät odottamaan ja päättivät lähteä,
kävi miten tahansa. Itse he eivät aikoneet antaa aihetta riitaan.
He päättivät kulkea keskellä tietä aivan rauhallisina, eikä olla
tietävinään kirkonkylän pojista. Kuitenkin heidän mielensä oli
alakuloinen ja he pelkäsivät pahinta.

He lähestyivät tuota synkännäköistä, äänetöntä poikajoukkoa. Kun he
olivat aivan sen kohdalla, nousi eräs tuntematon pitkätukkainen poika
seisoalleen ja kysyi, mitä marjat maksoivat. Samassa toisetkin nousivat
pystyyn ja äskeinen kysyjä pisti kätensä Anssun marjakoriin vetäen
sieltä kouran täyden puolukoita niin huolimattomasti, että kaikilta
syrjiltä tipahteli maahan punaisia marjoja virtanaan. Jokikylän poikien
oli nyt pakko pysähtyä, ja pian ojentui vieras käsi jokaista marjakoria
kohti. Rantalan Anssu tempaisi koriaan irti hyökkääjänsä käsistä
ja siinä rymäkässä yht'äkkiä koko kori repesi ja marjat putosivat
maantielle.

Anssu päästi kaikuvan hätähuudon. Epa ja Vaito asettivat nyt korinsa
maantielle ja hyökkäsivät tulipunaisina vastustajiensa kimppuun, mutta
nämä peräytyivät nähtävästi Anssun korin halkeamisesta ällistyneinä.
Jokikylän pojat käyttivät heti tilaisuutta hyväkseen temmaten korinsa
ja juosten siltaa kohti. Mutta heidän jäljessään tuli Anssu kirkuen
kamalia uhkauksia hirveistä prosesseista, jotka hän aikoi nostaa koko
kirkonkylää ja Kukolaa vastaan. Hänen isänsä oli lautamies, joka oli
ennenkin ajanut oikeusjuttuja.

-- Vielä te saatte myydä kengänriekaleennekin, pauhasi Anssu, ennenkuin
nämä sakot saatte maksetuiksi. Sanokaa vain Kukolan isännälle, että hän
on huomenna kotona, kun meidän isä tulee kahden todistajan kanssa häntä
haastamaan.

Jokikylän pojat saapuivat vihdoin omalle rannalle, mutta heidän
mielensä oli apea ja heiltä oli pitkäksi ajaksi mennyt usko tuohon
nykyaikojen tunnuslauseeseen, joka rohkenee julistaa, että maailma
aikojen kuluessa aina tulee paremmaksi.



JOKIKYLÄN PALOKUNTA.


Elokuun päivät olivat sinä vuonna erittäin kirkkaat ja kuulaat. Syksy
tuli harvinaisen varhain. Nummet punersivat puolukoita. Lehtimetsässä
taas pihlajanmarjat kypsyivät. Oli jälleen tuon hauskan vuodenajan
kuulas iltapäivä. Jokikylän pojat palasivat metsästä vatsassaan sekava
kokoelma kaikennäköisiä luonnon antimia. Silloin suuren maantien
risteyksessä heitä vastaan saapui karvari ja alkoi puhella:

-- Pojat, teillä kaiketi ei ole minkään valtakunnan kiireitä?

-- Meillä ei ole mitään ja kaikkein vähimmin kiireitä, vastasivat pojat
iloisesti.

-- Silloin teistä tehdäänkin tämän pitäjän parhaat palokuntalaiset.

-- Pa-palo-kuntalaiset?

-- No mitkäs sitten. Katsokaapas tuonne tienristeyksessä olevaan
ilmoitustauluun. Siellä näette ilmoituksen palokunnan kokouksesta ja
uusien jäsenten ottamisesta ja tuo viimeksimainittu asia on pantu sinne
erikoisesti teitä varten.

Pojat juoksivat pyrynä ilmoitustaululle. Kyllähän he tuon taulun
olivat nähneet jo vuosikausia ja tienneet, että siihen kiinnitettiin
ilmoituksia kuntakokouksista, iltamista, koulujen alkamisista ym.,
mutta mitäpä sellaiset asiat, siis isojen ihmisten hommat, olisivat
kiinnittäneet heidän, Jokikylän poikien, mieltä. Ei heidän päähänsäkään
olisi pälkähtänyt ruveta tankkaamaan noita variksenvarpaita, joiden
avulla pitkäveteisissä, ikävissä lauseissa tehtiin selkoa esim.
jostakin maantiesyynin pidosta. Mitäpä sellaiset asiat olisivat heitä
liikuttaneet. He olivat tähän asti tallustelleet ja pölyytelleet
maantietä kysymättä koskaan, oliko se jo syynätty vai ei? Eivätkä
he sitä paitsi yhtään käsittäneet, mitä syynäämistä maantiessä oli.
Leveyttä siinä oli ihan tarpeeksi, pituutta välistä liiaksikin.
Sateella se oli märkä ja kurainen, poudalla se pölysi. Niin oli ollut
laita heidän pienen ikänsä eikä siinä ainakaan mitään parannuksia
ollut voitu havaita, paitsi niitä muutamia kuormia santaa, jotka juuri
ennen syyniä heitettiin tavallista suurempiin kuoppiin. Karvari saapui
myöskin taululle ja näytti väärällä, tärisevällä etusormellaan heille
keskellä taulua paperin, johon oli kirjoitettu:

    Ilmoitus.

    T.k. 16 päivä klo 3 i.p. piretän Palokunna kokous kansakoululla
    ja piretän sen jälkke Pruutasyyni Kukolan rantaniitylä. Savutan
    puvuisa ja marsitan kromofoni säestyksen kansa. Uuret jäsenet
    terve tullet.

                                                 Päälikkö.

Pojat tankkasivat ilmoituksen viisi kertaa alusta loppuun ja kaksi
kertaa lopusta alkuun. Sitten he sen uskoivat ja vieläpä pitivät
tuota ilmoitusta juuri heille itselleen erinomaisen tärkeänä. He
olivat miltei loukkautuneita siitä, ettei heille henkilökohtaisesti
ollut tultu asiasta ilmoittamaan. Mutta karvari selitti, että eihän
palokunnan päälliköllä ole aikaa juosta kaikkien palokuntalaisten
ja vieläpä siihen kuulumattomienkin henkilöiden luona ilmoittamassa
kunnan kokouksista. Tämä ilmoitustaulu on juuri sitä varten, että siitä
yhdellä iskulla kaikki asianomaiset saavat tiedon.

Silloin pojat ymmärsivät asian ja heidän poskensa jo hehkuivat innosta.
Tietysti he jos kukaan liittyisivät palokuntaan, sillä Kalliomäen
tulipalosta asti he olivat pitäneet itseään itseoikeutettuina
palokuntalaisina.

Mutta äkkiä heidän mieleensä muistui eräs arveluttava asia, joka pani
heidät epäröimään. Kansakoulu oli Kukolan puolella, vieläpä verraten
lähellä taloa. Sinne meneminen oli yhtä vaarallista kuin tunkeutuminen
syvälle vihollismaahan, samalla kun voimakas vihollislinnoitus
jätettäisiin valloittamattomana selän taakse. Niin paljon strategista
älyä oli Jokikylän pojilla, etteivät he vain ilman muuta tehneet noin
karkeita virheitä.

Heitä hävetti tunnustaa karvarille asian todellista laitaa, mutta kun
karvari vain hoputti heitä lähtemään mukaansa viipymättä, niin Klemolan
Reino rohkaisi luontonsa, sylkäisi vasemmasta suupielestään ja sanoi:

-- Mää meinaan vaan, että siällä voi syntyä piäni tappelunkrahina
noiren Kukolan poikatten kans, eikä me tahrottais häiritä.

-- Jaa, emme me pelkää, oikaisi Anssu silmät pyöreinä.

Karvari hymyili, hän kun oli harvapuheinen. Hän muisti tuon illan,
jolloin hän oli pelastanut Klemolan Reinon Kukolan poikien kynsistä
ja erikoisesti hän muisti sen pilkkalaulun, minkä Reino oli hoilannut
kukolalaisten kunniaksi.

-- Saisitte jo jättää tappelemiset sikseen, hän sanoi. -- Tulkaa nyt
vain mukaan. Minä pidän huolta siitä, ettei teidän kimppuunne hyökätä.

Karvarin puhe rauhoitti poikia. Vaikkakin palokunta oli yhteinen
koko pitäjälle ja yhteishyvää tarkoittava laitos, oli kuitenkin
turvallisinta mennä joen toiselle puolelle tuollaisen vahvaselkäisen
puolueettoman vallan turvissa.

He astelivat pitkin maantietä Kukolan ohi, mistä ei kuulunut muuta
kuin tuota tavallista työkalujen kalketta, mikä maatalolle aina on
ominaista. Sitten he saapuivat kansakoululle. Koulun pihalle oli koottu
kaikki pitäjän ruiskut. Siellä vallitsi liike ja hälinä. Ihmisiä,
hevosia ja rattaita oli kaikkialla. Palokunnan kokousta pidettiin
koulun suuressa salissa. Kun karvari ja Jokikylän pojat astuivat
saliin, piti palokunnan päällikkö, maakauppias Viilmanni par'aikaa
puhetta järjestetyn palokunnan tarpeellisuudesta, etenkin kun tulipalot
viime aikoina olivat pitäjässä huomattavasti lisääntyneet.

Puheen kestäessä oli Jokikylän pojilla tilaisuus katsella ympärilleen
ja tarkastaa joukkoa, mihin he aikoivat liittyä. Siellä oli paljon
tuntemattomia miehiä, nuoria ja vanhoja, mutta paljon myöskin tuttuja,
Jokikylän miehiä. Ja olipa siellä eräitä hyvinkin tuttuja nuoria
miehiä. Ikkunan pielessä näet istuivat Sairisten Jaska ja Kukolan pojat
hypistellen lakkiaan, jossa loisti leveä punainen nauha ja siinä suuret
mustat kirjaimet V.P.K.

Kyllä ne nyt näyttivät olevan miestä. Aivan he istuivat kuin ikivanhat
palokuntalaiset, jotka eivät elämässään ole paljon muuta tehneetkään
kuin sammutelleet tulipaloja. Heti he nostivat nenäänsä Jokikylän
poikien edessä, jotka taas tämän yllättävän huomion tehtyään alkoivat
tuntea asemansa hiukan noloksi.

Puheenjohtajan päätettyä esityksensä ehdotti Rantalan isäntä, että
palokuntaan perustettaisiin erikoinen Jokikylän alaosasto, koska
sieltä oli vahvasti miehiä saapuvilla. Kokous hyväksyikin ehdotuksen.
Jokikylän miehet määrättiin omaan alaosastoonsa, jonka päälliköksi
tuli Rantala, hän kun oli palvellut vanhassa Suomen kaartissa ja osasi
sotilaskomentoja.

Jokikylän pojat olivat kovasti mielissään tästä järjestelystä, sillä
he pääsivät nyt aivan erilleen kukolalaisista, tuttuun joukkoon. He
saivat nyt samanlaiset punaiset nauhat kuin kukolalaisillakin oli;
vieläpä palokunnan päällikkö julkisesti muutamalla sanalla kiitti heitä
siitä urheudesta, mitä he Kalliomäen tulipalossa olivat osoittaneet.
Silloin oli poikain suuri hetki tullut. Ainoa seikka, mikä sitä hiukan
hämmensi, oli, että Anssun kiinnittäessä lakkiinsa tuota koreaa
punaista nauhaa Sairisten Jaska ivaili nauhassa olevien kirjainten
tässä tapauksessa merkitsevän "Vino Pää-Kallo", vaikkapa se tosiasiassa
merkitsi "Vapaaehtoinen Palo-Kunta".

Kokouksen jälkeen alkoi sitten ruiskujen tarkastus. Astuttiin
koulun pihalle, mistä palokunnan piti juhlamarssissa samota
Kukolan rantaniitylle. Palokunnan perässä piti ruiskujen saapuman
kuni sotajoukon kuormasto. Tarkoituksena oli tällaisella uhkealla
esiintymisellä innostuttaa pitäjäläisiä palokunta-aatteeseen yleensä.

Mutta ennenkuin palokunta oli saatu marssijärjestykseen, siinäpä oli
työ. Nykyaika, joka on tottunut sekä sotaväen että suojeluskuntalaisten
paraateihin, ei varmaankaan enää muistakaan, miten hirveä asia
pieninkin äkseeraukselle vivahtava oli maaseudun miehille, etenkin
sellaisille, jotka eivät olleet palvelleet sotaväessä koskaan.

Maakauppias Viilmanni ei ymmärtänyt sotilaskomennosta hölynpölyä,
mutta se seikka ei ollut esteenä hänen kohoamiselleen palokunnan
päälliköksi, sillä muutkaan ihmiset eivät ymmärtäneet siitä mitään,
lukuunottamatta aniharvoja sellaisia miehiä kuin Rantala, jotka olivat
palvelleet vakinaisessa väessä, mutta sellaisille asioille ei silloinen
Suomen kansa pannut mitään arvoa. Se luuli olevansa syntynyt vain
helskyttämään Väinönkanneltaan, se luuli olevansa ikuisen rauhanaatteen
uranuurtaja ja se sekä pelkäsi että vihasi kaikkea sotilaskomentoa.

Viilmanni astui keskelle pihaa ja rupesi sen ajan tapojen mukaan
komentelemaan palokuntaansa.

-- Hjaaha! hän aloitti, jos asetuttais oikke jonkunnäkössee rivissee
tän veräjän piälee.

Sitten hän seisahtui rinta pystyssä ja kenraalin ilme kasvoillaan
katsomaan komentonsa seurauksia. Ja liikahtihan siellä yksi ja toinen
vähän veräjälle päin. Suurin osa kuitenkaan ei kiinnittänyt koko asiaan
sen enempää huomiota, sillä koulun portailla keskusteltiin parhaillaan
rukiin hintojen kohoamisesta sekä siitä, mitä etuja tämä seikka tuotti
maanviljelijöille.

-- Jaa saisinkos mää pyytää arvoisaa yleisöä saapumaan tänne veräjän
pieleen. Ohjelmassa seuraisi sitten marssi Kukolan rantaan, komenteli
taas kauppias. Läsnäolijat olivat sitä mieltä, että kyllä se on mukava
mies tuo Viilmanni. Ei yhtään ole tullut ylpeäksi, vaikka onkin valittu
päälliköksi. Ei se ärjy eikä komentele ihmisiä, ja kaikki sille
luonnistuu hyvällä puheella.

Taas lähti osa miehistä veräjää kohti. Viilmanni kävi niiden luo, jotka
vielä vitkastelivat, ja puheli heille mairittelevalla äänellä:

-- Kuulkkaas, kuulkkaas, Vuorelan isänt. Tääl tlee pimiä, ennenko me
kerkkii alkamaankaa. Eiköst tee viittis ol nyy nii ystävälline ja tul
rivissee.

Hän otti Vuorelaa käsikynkästä ja veti hänet lempeästi veräjää kohti.
Vuorela lähti huudellen kuitenkin vielä tovereilleen arveluitaan rukiin
hinnoista huhti- ja toukokuussa.

Tapaus oli kurjuuden huippu, mutta kukapa sen silloin huomasi. Vielä
hullummaksi tuli asia, kun miehiä alettiin asetella riveihin. Niin he
olivat kömpelöitä ja kankeita kuin tervaskannot.

Silloin Rantala alkoi järjestää Jokikylän osastoa nelimiehisiin
riveihin. Hän lausui terävällä äänellä pari kehoitusta ja komentoa.
Seuraus oli aivan ihmeellinen. Parissa minuutissa oli Jokikylän osasto
marssirivistössä, vieläpä järjestettynä pituuden mukaan ja rivistön
perässä seisoivat Jokikylän pojat suorina kuin kynttilät. Heistä oli
tapaus sanoin kuvaamattoman juhlallinen.

Kun siinä oli jonkin aikaa töllistelty toisiaan, meni Rantala
päällikön avuksi, eikä kauan kestänytkään, ennenkuin koko palokunta
oli marssirivistössä. Vain päällikkö ja pari isäntää oli pukeutunut
palokunnan valkoiseen paitaan ja punaisiin vöihin; muut olivat
tavallisissa arkivaatteissaan. Olipa paikalle kutsuttu kaksi
viulunsoittajaakin, joiden piti vinguttaa Porin marssia, minkä tahtiin
palokuntalaiset uhkasivat sovittaa kömpelöt askeleensa.

Nyt otti Viilmanni taas komennon ja ilmoitti jotakin, mikä täytti
koko miesjoukon uteliaisuudella. Asia koski marssimusiikkia. Ensin
piti viuluniekkain tehdä parastaan, mutta kun tultiin Kukolan talon
kohdalle, piti viulujen vaieta, sillä silloin alkaisi Kukolan uusi
gramofoni soittaa marssia.

Sekös oli uutuus. Vain harva oli siihen aikaan kuullut saatikka nähnyt
gramofonia. Kukolaan, joka aina kulki edistysrientojen etunenässä,
oli ostettu tuo soittokone, jonka nyt piti antaa tahtia ja voimaa
koko palokunnan askelille. Kukolan poikien rinta paisui ylpeydestä,
kun tuo uutuus palokunnalle julistettiin. He katselivat salavihkaa,
minkä vaikutuksen ilmoitus teki Jokikylän poikiin. Nämä taas seisoivat
paikallaan rivistön perässä sekä hämmästyneinä että uteliaina. He
olivat jo ennen kuulleet huhuja tuosta Kukolan uudesta soittokoneesta.
Nyt he saivat nähdä sen ja kuulla sen valtavin sävelin täräyttävän
reippaan marssin palokunnan astuessa Kukolan talon ohi rantaniitylle.

Ilmoitukset tehtyään Viilmanni yritti saada aikaan lähtökomennon. Hän
koetti jäljitellä Rantalan ääntä ja ryhtiä ja ärjäisi:

-- Lähretään -- sit!!!

Viulut vingahtivat. Porin uljas marssi kajahti taas kerran vanhalla
tenhovoimallaan ja palokunta lähti liikkeelle. Sen perässä seurasi
pitkä rivi rattaita ja ruiskuja.

Kun lähestyttiin Kukolaa, kohosi jännitys korkeimmilleen.

-- Viulumiehet hiljaa, huudettiin miesjoukosta, nyt ne panevat sen
gramofonin soimaan.

Viulumiehet vaikenivat. Marssijat kurottivat kurkkujaan. Nyt sen
pitäisi alkaa. Mahtaa se olla toista kuin tuo vaivainen viulun vingutus.

Kukolan kaikki ikkunat oli avattu ja niissä näkyi ihmisiä.

-- Mikähän siinä on, etteivät ne jo ala soittaa? tuumaili päällikkö.
Hän läheni jo arveluttavasti Kukolaa, oli korjannut rintaröyhelyksensä
ja kohotti rintaansa sekä nenäänsä näyttääkseen, kuten hän arveli,
kerrankin komean ja pulskan miehen Kukolan luo kokoontuneelle
yleisölle. Vain tuota uljasta marssin säestystä vielä puuttui hänen
joustaville askeleilleen. Sitten olisi vaikutus ollut täydellinen.

Pian oli koko palokunta sitä mieltä, että nyt jos milloinkaan oli aika
antaa marssin kajahtaa. Kukolan pojat olivat aivan pää pyörällä.

-- Mitä ne viivyttelevät, onkohan siihen tullut vika? ihmeteltiin
jo joka puolella. Kukolan Kalle ei jaksanut enää kestää, vaan lähti
paikaltaan rivistä ja juoksi Kukolan ikkunain alle. Hänen kuultiin
huutavan jotakin ja viittailevan käsillään; sitten hän nopeasti livahti
talon portista sisään.

Samassa marssia odottava palokunta saapui Kukolan kohdalle. Ja
todellakin sieltä kuului jotakin pärinää, jotakin surinaa ikäänkuin
paremmanpuoleisesta mehiläispesästä. Ne, jotka marssivat aivan ikkunan
alitse, näkivät pienen, vihreän gramofonin torven ammollaan ja sieltä
kuului:

"ä-ä-äh-härr-rä-rä-ähhähhäh-rä-rää!"

Koko palokunta räjähti nauramaan, päällikkö nauroi, viulunsoittajat
nauroivat, miehistö nauroi, ja palokunnan perässä Jokikylän pojat vasta
oikein nauroivat.

-- Se pelasi nyt sitä Kukolan kunniamarssia! sanoi Kankareen Epa,
jonka yksivakaisesta sielusta usein pilkahti ilmoille puolikuivahkoja
sukkeluuksia, jotka ovat varsinaissuomalaisen luonteen yhtenä
tunnusmerkkinä. Mutta Kukolan poikien naamat olivat synkkiä, kun he
kuuntelivat jokikyläläisten kokkapuheita.

Hilpeän mielialan vallitessa palokunta saapui Kukolan rantaniitylle.
Päällikkö oli unohtunut juttuihin sillankorvalle saapuneen lukkarin
kanssa, mutta pian kuultiin hänen kimeä äänensä, kun hän oikeassa
hetkessä taas otti osaston huostaansa.

-- Top, top, top! Älkää nyt sitä ladon seinää hajottako.

Rivistö oli näet hiljalleen lähestynyt latoa ja ensi rivin miehet
olivat jo aivan nenä kiinni ladon seinässä perässä tulevien tunkiessa
päälle. Kun pitemmälle ei päästy, pysähtyi rivistö. Etumaiset miehet
nostelivat vielä tahdissa jalkojaan ylös ja alas. Heidän mielestään
sellainen kuului asiaan. Päällikkö taas ei oikein tietänyt, mitä hänen
nyt olisi pitänyt komentaa. Tuo poljenta hermostutti häntä. Hän päätti
lopettaa sen ja kysäisi:

-- Mitä tee ny siin viäl niit kokkarei poljet, ei tämä nyy niin jämttii
oi kun sotaväes!

Miehet lakkasivat polkemasta, mutta nyt miettivät monet mielessään,
että ei tuosta kauppiaasta oikein ole näin suuren joukon päälliköksi.
Kauppias tunsi tämänkaltaisen epäilyksen hajua ilmassa ja päätti
parantaa mainettaan ärjäisemällä lujalla äänellä:

-- Käännytään sitten tuonne karvarin halkopinoon päin.

Riveissä syntyi kuitenkin nyt jonkin verran sekasortoa, sillä toisella
rannalla sattui olemaan kaksi halkopinoa ja vain harvat tiesivät, kumpi
niistä oli karvarin. Syntyi tuuppimista ja sanakopua, kunnes karvari
julisti että:

-- See on tua oikkianpuoline, kun on mnuun halkopinon. Mää sen
koloseerasin sin kevääl juur ennen kelirikkoo, ko sillo ol niin
myöhhään pakassiiki.

Rantalaa alkoi jo todella harmittaa tuo komento. Hän meni päällikön luo
ja sanoi kireällä äänellä:

-- Ei tämä käy päinsä. Komennusta ja liikkeitä täytyy harjoitella.

Hänen hämmästyksekseen kauppias hymyili rauhallisesti ja myönteli:

-- Tietysti täytyy harjoitella. Ei tämä millään muotoa käy päinsä ilman
harjoitusta.

Rantala poistui. Hän ei viitsinyt enää sanoa mitään, sillä hän tiesi
ponnistelunsa turhaksi. Hänet leimattaisiin vain päällikön toimen
tavoittelijaksi. Kaikki meni täällä päin mäntyä, mutta kenenkään muiden
rauhaa se seikka ei häirinnyt.

-- Ei se nyt niin ensiluokkaista tarvitse olla, näin maaseudulla,
sanottiin. -- Eihän tästä saa palkkaakaan.

Ei siinä auttanut ruveta yksinään taistelemaan yleistä mielipidettä
vastaan.

Palokunnan päällikkö asettautui nyt rivin eteen ja otti uljaan
asennon. Hän asetti vasemman jalkansa hiukan eteenpäin ja nojautui
kokonaan ruumiillaan oikeaan, joten rinta ja vatsa nousivat pystyyn.
Sitten hän pisti oikean kätensä sormet takin nappien väliin ja alkoi
puhua. Puheen pito oli yleisön arvostelun mukaan kauppiaan vahvin
puoli. Tosin hän sekoitti ummet ja lammet, hyppäsi yht'äkkiä asiasta
toiseen eikä välittänyt järjestyksestä kerrassaan mitään. Mutta
seikka, mille pantiin pääpaino, oli, että hänellä oli erikoinen
juhlanuotti puheessaan, ja sellaista kykeni vain harva aikaansaamaan.
Sitten hänen suustaan tuli sanoja kuin syytämällä, niitä tuntui
siellä olevan loppumattomat varastot. Ja kaiken lisäksi hänessä oli
pisara runollisuutta. Hän puhui lainehtivista ruispelloista, kevään
pulppuavista puroista ja tantereista, joilla esi-isämme ovat vertaan
vuodattaneet, puhui niin, että naiset parhaissa paikoissa turvautuivat
nenäliinoihinsa ja miehetkin joskus karauttelivat kurkkujaan. Tämän
"puhetaitonsa" vuoksi hän olikin aina yhteisissä asioissa johtavana
sieluna, eikä kukaan voinut häneltä tuota paikkaa riistää. Sen hän
tiesi itse kylläkin hyvin ja milloin hän jossakin asiassa tunsi
epäonnistuneensa, silloin hän aina vetosi puhetaitoonsa ja saavutti
loppujen lopuksi aina yleisön jakamattoman suosion.

-- Arvoisat palokuntalaiset! aloitti maakauppias kimeällä äänellään.

-- Hiljaa! Kauppias puhuu, kauppias puhuu! kuului heti miesjoukosta.
Erikoisesti tämä varoitus oli kohdistettu Kukolan Kallelle, joka
turhaan koetti eräälle kirkonkylän pojalle puolustaa heidän
gramofoniaan, asia, mihin kukaan muu ei enää kiinnittänyt huomiotaan.

Mutta kauppias oli hiukan hermostuneella tuulella. Hän tunsi
ehdottomasti joutuneensa komentopuolessa alakynteen ja yleisön kirpeän
arvostelun kohteeksi. Nyt hänen täytyi, mikäli hän tahtoi säilyttää
asemansa, puhetaidollaan häikäistä kuulijansa, ennen kaikkea puolueeton
yleisö ja viimeksi vastustajansa. Hän aloitti puheensa sen vuoksi
juhlallisimmilla vertauskuvillaan.

-- Kesä, pohjolan sorea kesä on taasen saapunut jokilaaksoommekin ja
luonto kukoistaa viheriäisenä ympärillämme. Armas aurinko paistaa
taas synkän yön jälkeen lainehtivien ruispeltojen päälle, jotka
tuota, tuota -- -- -- niin, jotka näyttävät lupaavan maanviljelijälle
ei ainoastaan suuntäytettä, vaan kukkaronkin täytettä ja samalla
isänmaallemme ja paljon nälkävuosia ja sortoa kärsineelle kansallemme
jotakin mihin perustaa -- -- tuota, perustaa ponnistelunsa ja
siten kunnialla täyttää se raataminen ja kuokkiminen ja kantojen
perkaaminen, miten minä sanoisin -- tuota, jonka meidän esi-isämme
ovat ammoisina aikoina panneet alulle ja ylläpitäneet tässä suloisessa
Suomessamme ja kaunihissa Karjalassa, kuin myöskin ja juuri kaikkein
ensimmäiseksi tässä ikivanhassa ja monin kerroin kunnialla kruunatussa
Varsinais-Suomessamme.

Nämä lennokkaat sanat kajautettuaan kauppias loi hallitsevan katseen
ympärilleen ja vaikeni hetkeksi, -- pitäen taidetauon, jolla hän
arveli tekevänsä syvän vaikutuksen kuulijakuntaansa. Hän näki sillalle
kokoontuneen väkijoukon mustana parvena sivullaan ja silloin hän päätti
kohdistaa sanansa myöskin sille.

-- Niin, arvoisat palokuntalaiset ja arvoisa juhlayleisö! lausui
hän uudelleen kääntyen sillallekin päin. Näiden mukaansa tempaavien
alkusanojen jälkeen hän päätti sitten siirtyä varsinaiseen asiaan.

-- Asiain näin ollen, hän jatkoi, kuin myös ottamalla samalla huomioon
nykyajan valtavan kehityksen kaikenlaisen tekniikan, kulkuneuvojen
samoin kuin kaikenlaisten sammutusvehkeidenkin alalla, on nyt tässä
pitäjässä seurattu inhimillisen sivistyksen eteenpäin pyrkimystä ja
saatu kuntoon todellinen ja täydellisesti järjestetty palokunta ja
pidetään ruiskujen tarkastus nyt ensi kertaa minun omaperäisellä
johdollani tässä Kukolan ikivanhalla rantaniityllä, jossa -- voi
olla, että paljon esi-isäimme viatonta verta jo on vuotanut ennenkin
yhteishyvän alttarille.

Puhuja ilmoitti sitten, että pitäjän ruiskujen tarkastus alkaa heti
aivan jokirannassa, mihin ruiskut järjestetään riviin, ja lopetti
toivomuksella, että "tämäkin tilaisuus olisi omiaan yhdistämään kaikkia
eripuraisuuden siemeniä toisiinsa, jotta kaikkinainen kanssakäyminen
voisi edelleenkin hedelmällisesti jatkua ja synnyinmaamme vihdoin
saisi ikuisen rauhan, mitä se niin kipeästi kaipaa, ja että tulen
valta voitaisiin rajoittaa siihen minimimäärään, missä se ei vielä
miesmuistiin ole ollut tällä paikkakunnalla".

Samalla puhuja ilmoitti käyttävänsä tilaisuutta hyväkseen lausuakseen
kiitoksensa "Kukolan aina valistuneelle haltijaväelle, joka vaivojaan
säästämättä ja kulujaan kysymättä oli luovuttanut sellaisenkin nykyajan
kunniakkaan keksinnön, jollaisena gramofonia lienee pidettävä,
palokunta-aatteen palvelukseen".

Siihen hän lopetti varmana siitä, että oli jälleen vallannut
vastaansanomattoman johtoaseman palokunnassa. Eikä hän siinä
erehtynytkään, sillä koko kentällä kävi juhlallinen supina.

-- Kyllä se poika puhuu! Jos meidän pappikin puhuisi noin hyvin, niin
kyllä silloin täällä hengenviljelys olisi kiitettävällä kannalla.

Maakauppias kuuli kuiskutukset, joista jotkut tahallisesti lausuttiin
kyllin kovalla äänellä suorastaan hänen kuultavikseen. Hän lähti nyt
päättäväisin askelin jokirantaan, mihin koko palokunta häntä seurasi.
Ruiskujen tarkastus alkoi.

Ensimmäinen ruisku täytettiin vedellä. Se oli Kukolan ruisku. Talon
rengit alkoivat painaa vipuja. Jo nousi letku pullolleen, mutta samassa
kohosi letkun seinämistä lukemattomia kohtisuoria säteitä, pieniä
vesisuihkuja, jotka mailleen painuvan auringon valossa loistivat kaikin
sateenkaaren värein. Letkun päästä sitä vastoin ei vielä tullut mitään.

Kukolan Kalle seisoi siellä tanakkana hajareisin pitäen letkun päätä
käsissään, suu auki ja jännittynyt ilme hartaalla naamallaan ikäänkuin
koko Kukolan talon kunnia olisi laskettu hänen harteilleen.

-- Purista peukalollasi letkunpään aukkoa! opasti päällikkö.

Kalle ponnisti viimeisetkin voimansa painaakseen peukalon kyllin
lujaan letkunpäässä olevan vesiaukon tukkeeksi. Äkkiä se lipsahti
hänen käsistään ja kirkas vesisuihku lensi räiskyen ja omituisesti
pamahdellen -- suoraan sillalle kokoontuneen yleisön niskaan. Kun Kalle
kuuli hätähuudot, nosti hän hämmentyneenä letkun pystyyn, jolloin vesi
rankkasateena valui korkeudesta palokunnan syvien rivien ylle.

Onneksi päällikkö ehti pian paikalle ja pelasti tilanteen. Hän tempaisi
letkun Kallen kädestä ja ohjasi suihkun joelle. Ruiskun voitiin nyt
todeta olevan "välttävässä" kunnossa.

Saman arvostelun sai sitten suurin osa ruiskuista tarkastuksen
jatkuessa. Mutta suureksi tuli yllätys, kun tarkastajat saapuivat
Jokikylän viiden ruiskun luo. Rantala, vanha sotilas, oli ensiksikin
järjestänyt ruiskut aivan suoraan riviin. Niin ne olivat kuin
viivottimella vetäen samalla viirulla. Sitten oli Rantala jakanut
kullekin ruiskumiehelle eri tehtävät, letkut oli kasteltu valmiiksi ja
itse ruiskut oli hangattu kirkkaiksi, niin ettei niissä näkynyt tomun
hiventäkään. Niiden suihkut lensivät heti puolta korkeammalle kuin
edellisten.

Yleisö oli haltioissaan.

-- Kyllä se Rantala on poikaa! sanottiin.

-- Hän onkin ollut sotaväessä.

-- Kyllähän Rantala tietää, mitä komento merkitsee.

Tarkastajainkin täytyi antaa näistä ruiskuista parempi arvostelu kuin
muista. Mutta kun he eivät tahtoneet loukata kauppiasta ja toiselta
puolen olivat jo vähän kateellisia Rantalalle, tuli arvolauseeksi vain
"tyydyttävä".

Kauppias oli suunniltaan.

-- Tämähän on kamalaa, hän kuiskaili ympärillään seisoville, kun se
rupeaa panemaan sotilaskomentoa voimaan palokunnassa, vapaaehtoisessa
järjestössä. Eihän se mitenkään käy laatuun.

Tarkastus oli päättynyt. Mutta vielä kerran suurenivat maakauppiaan
silmät hämmästyksestä. Yleisö ja palokuntalaiset alkoivat hajaantua
mikä minnekin. Silloin kuului rannalta muutamia kireitä komentosanoja
ja Jokikylän osasto marssi järjestetyin rivein sotilaallisen uhkeasti
maantielle jatkaen matkaansa sillan yli kylään. Etumaisena kulki
pitkä ja ryhdikäs osaston komentaja, Rantala, ja hän oli pyytänyt
soittoniekkoja saattamaan osastoaan kylään saakka.

Yleisö antoi kunnioittavasti tilaa ja palokunnan varsinainen päällikkö,
maakauppias, sai karvain mielin katsella, miten suuri osa yleisöä
seurasi Jokikylän osastoa sillan toiselle puolen. Kaikkein uljain
oli ryhti rivistön loppupäähän asetetuilla Jokikylän pojilla, jotka
tiukoin, uhkaavin silmäyksin katselivat Kukolan ja kirkonkylän poikia
ohimennessään ja miettivät keskenään, mikä ihme siinä oikein pitää
olla, että Jokikylä aina on paras kaikista kylistä, olipa sitten homma
mikä tahansa.

Maantiellä jatkui sitten kauan keskustelua miesten kesken siitä, mitä
Rantala oli tarkoittanut esiintymisellään. Toiset nyt suoraan lausuivat
ihailunsa hänen osastonsa järjestystä ja ryhdikkyyttä kohtaan. Mutta
toiset arvelivat Rantalan vain pyrkivän palokunnan päälliköksi ja he
alkoivat ylistää sitä erinomaista puhetta, minkä maakauppias taaskin
oli pitänyt ilman papereita tai plakaatteja, ja heidän mielestään
täytyi sellaisille "henkisille taidesaavutuksille" kuin puhetaito antaa
aina suurempi arvo kuin kylmälle ja jäykälle sotilaskomennolle, joka
ei muka laisinkaan sovellu Suomen syvämietteiselle, laulua ja soittoa
rakastavalle salokansalle.

Kun siinä asiasta oli hetken kiistelty, avasi Törmälän Iisakki suunsa.
Hän oli hevosteurastaja, hevoshuijari, luihunaamainen, tekohurskas
äijänkänttyrä ja hän asetti nyt alahuulensa ylähuulen etupuolelle,
väänteli vähäisen kapeita, tupakanpolttamia huuliaan, sylkäisi ja sanoi:

-- Jaa vaik' hän olis kuin hyvä, niin ei hänen vaan tartte olla parei
kum me muutkaan.

Ja häneen yhtyi suurin osa yleisöä.



RAUHA MAASSA.


Joki-Klemolan emäntä oli aivan suunniltaan. Kyyneleet kimaltelivat
hänen silmäkulmissaan ja hän kulki huoneesta huoneeseen puhellen
itsekseen.

-- Täytyykö meidän lastemmekin nyt tulla ikuisiksi vihamiehiksi jo
nuoruudestaan alkaen. Täytyykö vanhempien epäsovun mennä perintönä
heidän lapsilleen kolmanteen ja neljänteen polveen? Se on jo kamalaa,
enkä ainakaan minä tahdo ottaa sitä syntiä päälleni. Sitä kirousta en
minä tahdo olla kylvämässä.

Mitä sitten oli tapahtunut?

Reino oli jälleen saapunut kotiin nenä verta vuotavana. Hän oli taas
ollut tappelussa Kukolan poikain kanssa ja vakuutti heidän saaneen
vielä enemmän selkäänsä.

Äiti oli jo kauan tiennyt yhtä ja toista noista pitkin kesää
jokilaaksossa käydyistä kahakoista, ja hän oli hiljaa surrut poikansa
puolesta ja ajatellut, koettanut päästä selvyyteen, mistä hänen
avokatseinen Reinonsa oli saanut tuollaisen tappeluvimman ja mitä
hänestä tuli sellaisella luonnolla.

Nyt hän vihdoin oli kovistanut Reinolta koko totuuden. Viimeksi olivat
Kankareen Epa, Rantalan Anssu ja hän, Reino, ainakin omien sanojensa
mukaan perinpohjaisesti löylyttäneet Sairisten Jaskan ja Kukolan Antin,
vieläpä maantiesillalla koko maailman nähden. Heidän oman ulkonäkönsä
perusteella ei kuitenkaan voinut mennä varmasti vakuuttamaan, kumpi
puoli todella oli selkäänsä saanut, sillä kuhmuja ja mustelmia oli
Jokikylän pojillakin.

Mutta nyt vasta Klemolan emäntä tarttui asiaan koko tarmollaan, sillä
nyt vasta hänelle oli paljastunut uhkaava todellisuus. Oli siis
koko kesä, aina viime kesän loppupuoliskolta alkaen käyty kiivaita
tappeluita, missä sangen huomattavaa osaa näyttelivät ensiksikin hänen
oma poikansa ja vastapuolella Kukolan pojat. Reinon puheessakin alkoi
jo kalskahdella sammumaton katkeruus, ehkäpä viha koko Kukolaa ja sen
asukkaita kohtaan. Ja juuri tämä seikka, tämä kasvava epäsopu Kukolan
ja Klemolan talojen välillä nyt kiusasi emäntää, antamatta hänelle
hetkenkään rauhaa.

-- En minä voi sallia sukuvihan syntyvän meidän välillemme, en voi sitä
sallia lastemme ja lastenlastemme vuoksi, sillä viha turmelee suvun,
vie sen rappiolle ja kurjuuteen!

Niin puheli Klemolan emäntä päättäväisenä ja pyyhkäisi ruskean
kiharan otsaltaan. Sitten hän kietaisi päähänsä huivin, veti saalin
hartioilleen ja lähti astelemaan jokirantaan Klemolan laituria kohti.

Klemolan laituri oli vastapäätä Kukolan taloa. Siinä oli rannalla
kuin muusta maailmasta erotettu ja rauhoitettu alue. Suuret haapapuut
muodostivat rantatörmällä humisevan lehvistön, joka puoliympyränä
varjosti laiturin tienoon niin maantielle kuin kylällekin päin.
Klemolan emäntä rakasti tuota haapapuistikkoa. Hän oli antanut laittaa
siihen penkin, millä hän usein, varsinkin vaikeina aikoina, oli istunut
kuuntelemassa haapojen lehtien ainaista helskettä ja laineitten
liplatusta. Siinä hän ennenkin oli miettinyt ja ratkaissut elämänsä
ongelmat.

Siinä olivat nuo haapapuut helskytelleet jo hänen nuoruutensa päivinä.
Klemolahan oli hänen lapsuudenkotinsa, johon hänen miehensä Kustaa oli
tullut kotivävyksi ja sitten ottanut Klemolan nimen. Kustaa oli erään
rantakulman talon nuorin poika. Vanhin veli oli, kuten siihen aikaan
oli tapana, saanut talon, ja muut lapset saivat lähteä maailmalle.

Klemolan emäntä istuutui nyt rantapenkille ja nojasi päänsä voimakasta
haavanrunkoa vasten, jonka lehdet heti alkoivat helistä hänen
nuoruutensa muistoja.

Hän näki itsensä 18-vuotiaana tyttönä. Silloin oli hänen sisarensa
Almakin vielä naimaton nuori neito, häntä kahta vuotta vanhempi, ja
asui kotonaan Klemolassa kuten Mariakin. Siihen aikaan alkoi Klemolassa
käydä kosijoita. Taloa muka olivat katselevinaan ostaakseen sen, vaikka
koko pitäjä tiesi, että Klemolan taloa ei koskaan myydä vieraalle. Kun
Jumala ei ollut Klemolan vanhaa väkeä siunannut pojilla, arveltiin,
että talo meni perinnöksi vanhimmalle tyttärelle Almalle.

Miten toisin kuitenkin olikaan kaikki käynyt.

Suosituin kaikista nuorista miehistä, joita Klemolassa kävi, oli
Kukolan Antti. Hän saapui usein korskuvalla orhillaan, niin että koko
Jokikylä piti häntä ainoana varmana sulhasmiehenä. Saipa hän Klemolan
tytärten vanhempain luottamuksen siinä määrin osakseen, että sai luvan
ottaa molemmat tyttäret rattailleen ja virkulla hevosellaan kierrellä
maita ja mantereita. Mutta pitkiin aikoihin eivät edes tytöt itse
tienneet, kumpaa heistä Kukolan Antti oli aikonut pyytää vaimokseen.
Sitten eräänä päivänä selvisi, että hän tarkoitti Mariaa.

Tyttö itse ei oikein jaksanut käsittää, mitä tuo kaikki merkitsi ja
rakastiko hän Anttia, vai eikö rakastanut, mutta Alman käytöksessä
tapahtui heti paikalla täydellinen muutos. Hän lopetti kaiken
kanssakäymisen sisarensa kanssa, oli tälle kylmä ja kova kuin vieraalle
ihmiselle.

Maria oli siihen aikaan vielä lapsi eikä ymmärtänyt enempää sisarensa
käytöstä kuin muitakaan ihmeellisiä tapahtumia noina aikoina. Hän
muisti nyt eläneensä silloin kuin puoliunessa. Joitakin ihmeellisiä
väreitä kävi hänen rinnassaan. Hän kaipasi kovasti jotakin, mutta ei
itsekään tiennyt mitä. Ei hän ainakaan Kukolan Anttiakaan erikoisesti
kaivannut.

Eräänä syyskuun sunnuntaiaamuna sitten tapahtui kummia asioita
Klemolassa. Kukolan Antti saapui jo varhain taloon ja hänet vietiin
heti salikamariin, missä emäntä istui mustissa pyhävaatteissa ja
kirjava silkki hartioillaan. Hän oli oikea entisajan talonemäntä,
sellainen, jonka ohi ei mikään asia talossa päässyt livahtamaan,
luja ja jäykkä luonteeltaan, mutta samalla oikeamielinen ja
hyväsydäminenkin. Isäntä oli jättänyt tytärtensä naimisasian täydelleen
emännän huostaan.

Kun Kukolan Antti astui salikamariin, punastui hän hiusmartoa myöten ja
jäi hyvän päivän sanottuaan oven suuhun seisomaan lakkiaan hypistellen.
Mutta emäntä kävi suoraan asiaan.

-- Sinä olet tullut pyytämään minun tytärtäni Almaa omaksesi.

-- Niin -- tuota --, änkytti Antti, asia on niin, että Ma-Mariaa minä
oikeastaan olen ajatellut.

-- Mariaa! sanoi emäntä ankaralla äänellä. -- Maria on vielä lapsi, en
minä häntä vielä vuosikausiin anna pois kotoa.

Antti vaikeni.

-- Mikä vika Almassa sitten on? Eikö hän ole kyllin hyvä sinulle? sanoi
taas emäntä kylmällä, terävällä äänellä.

-- On, on! vastasi Antti seisoessaan siinä kiiltonahkasaappaissaan ja
kellonperien roikkuessa moninkertaisina liivillä.

-- Ei minun tyttäriäni tarvitse valita. Hyviä ne ovat kumpikin ja
samalla lailla kasvatetut. Jos tahdot, niin Alman saat ja parempaa et
löydäkään, mutta Mariaa en anna, sillä hän ei ole vielä siinä iässä.

Kyllähän Antti oli ällistynyt. Kokipa hän vielä puolustautuakin, mutta
kun ovi oli suljettu ja Antti jäänyt kahdenkesken Klemolan muorin
kanssa, alkoi asia kääntyä muorin tahdon mukaan. Kauan he puhuivat,
mutta mitä he puhuivat, siitä ei kukaan ihminen ole koskaan kuullut
hiiskahdustakaan. Pääasia oli, että Alma kutsuttiin sisälle. Hän meni
sinne kalpeana kuin liina, mutta palasi kihlat käsissään sekä kauniina
ja ylpeänä kuin keisarinnan kuva. Kukolan Antti oli kihlannut Klemolan
Alman.

Kun Maria sai kuulla, mitä oli tapahtunut, musteni maailma hänen
silmissään. Hän sulkeutui kamariinsa ja eli siellä viikon kuin unessa.
Miten kaikki oli tapahtunut, sitä hän ei koskaan saanut selville.
Olivatko Alma ja äiti yhdessä sopineet asian häntä vastaan, vai oliko
äiti yksinään harkinnut, mikä hänen mielestään oli paras ratkaisu hänen
tytärtensä onnelle.

Klemolan muori piti kiirettä häitten valmistuksessa ja syksyllä
nuorikot vihittiin Klemolan suuressa salissa. Kaikki kävi, niinkuin
häissä pitikin. Kynttiläkruunut loistivat, häämarssia soitettiin, samaa
marssia, jonka sävelten mukaan kaikki Klemolan tyttäret, niin kauaksi
kuin perintötieto riitti, oli johdettu vihkipallille. Morsian saapui
häikäisevän valkoisena, myrttikruunu päässään sulhasensa rinnalla.
Hän oli kalpea, mutta lausui lujasti ja päättäväisesti pyhän valansa
rovastin sanojen mukaan.

Mariasta tuntui yhä koko tapahtumasarja unennäöltä. Ei hän ollut
suruissaankaan, ei kärsinytkään kuten aluksi oli luullut, mutta katkera
hän oli -- sanomattoman katkera. Hän istui yksinään ja ajatteli vain:

-- Koskahan minä tästä herään; onkohan tämä unta?

Siten siirtyi Klemolan vanhempi tytär Alma emännäksi Kukolan taloon
toiselle puolen jokea. Mutta samalla hetkellä muuttui äidin ja Marian
suhde kokonaan ja aavistamattomalla tavalla. Maria oli siitä lähtien
kaikki kaikessa äidilleen. Kuin silmäteräänsä vaali Klemolan muori
tytärtään. Ei mitään häneltä kielletty. Mitä ikinä hän halusi, niin
tehtiin. Ja varsinkin kävi tämä äidin suosio ilmi silloin, kun Alma
joskus tuli käymään entisessä kodissaan. Äiti antoi hänen suorastaan
tuntea, että hän kuului Kukolaan ja että kaikki, mitä Klemolassa oli,
oli Marian omaa. Aluksi tuo kaikki rasitti Mariaa, mutta hän tottui
siihen vähitellen. Hän ja kaikki muutkin tottuivat siihen ajatukseen,
että Maria hallitsi itsevaltiattarena Klemolaa.

Tämä uusi asema antoi hänelle paljon huoltakin. Hän sai vähitellen
ottaa kaikki talon asiat huostaansa. Äiti vetäytyi hiljaa syrjään ja
antoi hänen huostaansa suuren, kilisevän avainkimpun, mikä on emännän
vallan tunnusmerkkinä. Maria oli siitä lähtien Klemolan todellinen
emäntä.

Sitten äiti kuoli. Aluksi tuntui talo Mariasta jonkin aikaa
yksinäiseltä ja autiolta, mutta aika paransi senkin haavan, ja elämä
kun kerran on elettävä, niin mikäpä siinä auttaa. Mitään erikoista
muutosta Klemolan talon elämään ei äidin kuolema tehnyt, sillä tuo
muutos oli tapahtunut jo vähitellen hänen eläessään.

Isän eläessä meni Maria naimisiin. Hänen miehensä Kustaa siirtyi
Klemolaan kotivävyksi. Tähän aikaan oli Maria jo täydelleen toipunut
nuoruutensa haaveitten särkymisestä, eikä hän enää oikeastaan tuntenut,
että mitään oli särkynytkään. Hän oli reipas ja toimelias emäntä,
joka suuresti kohotti Klemolan talon arvoa pitäjässä. Ja mies oli
Kustaakin paikallaan, oikea maamies, turpeenpuskija koko luonnoltaan ja
vakaumukseltaan.

70-vuotiaana painui hautaan Klemolan vanha isäntä. Kun sitten hänen
testamenttinsa avattiin, huomattiin, että Maria oli saanut Klemolan
talon ja vanhempainsa kaiken irtaimen omaisuudenkin. Se seikka
kuitenkin antoi puheenaihetta kyläläisille, että vanhalla Klemolalla,
jonka äveriäisyys oli tullut puheenparreksi pitäjässä, ei ollut
säästöjä talletettuna muuta kuin muutama sata markkaa. Maria ei
kuitenkaan enempää kuin hänen miehensäkään kiinnittänyt asiaan mitään
huomiota.

Jos Alma äitinsä eläessä oli harvoin käynyt Klemolassa, niin äidin
kuoltua hän kävi siellä vielä harvemmin ja isän kuoleman jälkeen hän
lakkasi kokonaan käymästä. Mariakaan ei mennyt Kukolaan muulloin kuin
milloin siellä pidettiin suuret pidot ja koko lähiseudun talolliset
olivat kutsutut. Hän ja Alma olivat toisilleen aivan kuin vieraat
ihmiset. Lapsuutensa muistoista he eivät koskaan puhuneet. He tiesivät,
että he olivat sisarukset, mutta koskaan he eivät sitä toisilleen
osoittaneet ja vuosien kuluessa he vieraantuivat täydelleen.

Niin seisoivat siinä vastakkain Kukolan ja Klemolan talot, joita
niin läheiset ja voimakkaat verisiteet liittivät toisiinsa. Mutta
siinä välillä oli syvä, salaperäinen joki ikäänkuin sen pohjattoman
kuilun tunnuskuvana, mikä ainiaaksi näytti erottavan nuo sukulaiset
keskinäisestä kanssakäymisestä ja tekevän heidät ventovieraiksi
toisilleen.

Oliko Alma koskaan kaivannut lähestymistä ja sisarsuhteen uudistamista,
siitä ei Maria tietänyt. Mutta hän itse tunsi nyt voimakkaammin kuin
koskaan ennen, että hän oli kaivannut. Hän oli ajatellut ja ajatellut,
mistä voitaisiin rakentaa silta tuon kuilun yli, miten tasoittaa tie,
millä he voivat jälleen ojentaa sovinnon käden toisilleen ja unohtaa
kaiken, mikä oli jo mennyttä eikä ollut muutettavissa.

Maria Klemola istui kauan haapojen alla ja nojasi yhä päätään
haavanrunkoa vasten. Aurinko alkoi jo laskea länteen ja joki säihkyi
kultapilvien kuvia. Silloin Maria Klemola nousi. Hän oli tehnyt
päätöksensä. Hän kiirehti tupaan, pukeutui pyhähameeseensa, kietoi
silkin päähänsä ja sanoi sisäkölle:

-- Jos isäntä kysyy minua, niin Manta sanoo, että minä olen Kukolassa
ja tulen joko heti taikka myöhään kotiin.

Sisäkön silmät lensivät suuriksi ja hän jäi sanattomana katsomaan
emäntänsä jälkeen, joka suorana ja ylhäisen näköisenä astui maantietä
sillalle ja edelleen Kukolaa kohti. Nyt vasta, lähes kahdenkymmenen
vuoden kuluttua edelläkerrotuista tapahtumista, Maria Klemola
lähti ottamaan selville, oliko hänellä Kukolan emännässä sisar vai
ventovieras ihminen. Ja hän teki tuon matkan heidän molempien lastensa
vuoksi.

Vasta myöhään pimeässä emäntä palasi. Hänen silmänsä olivat kosteat
mutta kirkkaat, ja hän oli silminnähtävästi liikuttunut. Kukaan ei
uskaltanut häneltä mitään kysyä, eikä hän kenellekään mitään sanonut.
Astui vain huoneeseensa ja sulki kiivaasti oven.

Mutta seuraavana päivänä koko talo tunsi jälleen, että emäntä oli
kotona. Hän oli kylläkin mitä parhaimmalla tuulella. Hän antoi
käskyjä hymyillen, mutta sellaisella äänellä, että auta armias sitä,
joka ei paikalla pyyhkäissyt niitä toteuttamaan. Kaikki lattiat
pestiin ja tomut pyyhittiin kattoja ja muurinpäällyksiä myöten kuin
juhannusaattona tai jouluna. Kaiken piti olla puhdasta, kiiltää ja
hohtaa. Parhaat matot vedettiin salin ja salinkamarin permannolle ja
kukkia tuotiin huoneisiin. Koko talo oli hämmästynyt ja odotti jotakin
ihmeellistä, mutta mitä se oli, siitä ei kukaan saanut tietää halaistua
sanaa.

-- Reino, sanoi emäntä pojalleen jo aamulla, sanoi niin tiukalla
äänellä, että tämä ei ollut sellaista vielä koskaan kuullut äitinsä
huulilta. -- Pane pyhävaatteet yllesi. Aamupäivällä saat mennä ulos,
mutta tiedäkin, että olet kotona täsmälleen kello kahdelta. Muuten
sinun ei tarvitse tämän talon ovia avata.

Reino oli muutaman sekunnin elävänä kysymysmerkkinä. Sitten hän alkoi
udella, mitä kello kahdelta tapahtuisi. Hän näki koko talon touhuavan
ja aavisti, että jotakin erikoista oli tulossa. Hän kyseli piioilta,
jotka eivät tienneet mitään, ja sitten hän pommitti kysymyksillään
äitiään, mutta tällä kerralla äiti vastasi vain tylysti kaikkiin
kyselyihin.

-- Sanoinhan sinulle, että ole kotona kello kahdelta. Silloin saat
nähdä.

Reino puki saamansa käskyn mukaan pyhävaatteet ylleen. Sitten hän
kuljeksi huoneesta huoneeseen, ihmetellen tuota tohinaa, lattiain
kuurausta, huoneiden toimittamista ja puhdistusta, vaikka ei ollutkaan
joulu eikä juhannus. Pian hän väsyi katselemiseen, varsinkin kun
huomasi olevansa kaikkien tiellä ja hän meni pihalle. Kun kuitenkin
sinnekin kuului avatuista ikkunoista tuo tohina, lähti Reino tien
varrella olevalle kukkulalle.

Jonkin ajan kuluttua saapui sinne Vaito ja pian sen jälkeen Rantalan
Anssu.

-- Minne sinä menet? he kysyivät Reinolta.

-- En minä tiedä.

-- Minkätähden sinulla on pyhävaatteet ylläsi?

-- En minä tiedä.

-- No mi-mitä sinä meinaat tehdä? Sepä oli kummallista.

Sitten Reino kertoi, mitä ihmeellistä hän varhaisesta aamusta alkaen
oli kokenut, että hänen äitinsä oli "huimalla" tuulella ja oli antanut
hänelle vain kylmän käskyn pukeutua juhlapukuun ja olla kotona kello
kaksi.

Pojat alkoivat miettiä ja tulivat vähän levottomiksi.

-- Jos siellä pidetään käräjiä, arvaili Vaito.

-- Ja olisikohan nostettu "numero" jostakin meidän hommista, tuumaili
Anssu huolissaan.

Sitten he istuutuivat ja alkoivat harkita entistä elämäänsä, löytyisikö
sieltä ehkä hakemalla sellaisia pimeitä paikkoja, joista voisi nostaa
numeron ja joihin vasta käräjätuvissa päästetään päivänvaloa.

-- Olisikohan se siitä eilispäiväisestä tappelusta, jossa Sairisten
Jaska ja Kukolan Antti saivat selkäänsä? Kumpiko sen oikein aloitti?

-- Tai olisikohan se siitä, että me silloin kerran telkesimme Klemolan
Antti-rengin muijan torppaansa. Siellä kun istui vielä kaksi muuta
muijaa kahvilla, eivätkä he päässeet pois, ennenkuin iltapäivällä.
Kyllä se ämmä ainakin ääntä piti.

Hm! Mahdollisuuksia tuntui olevan. Mitä kauemmin pojat harkitsivat,
sitä useampia niitä ilmestyi ja sitä levottomammiksi he tulivat. Se
vain tuntui vielä epäselvältä, että kukaan muu ei ollut saanut käskyä
käräjille kuin Klemolan Reino. Oikeuden puolesta ja vääryyttä vastaan
he kyllä olivat aina ponnistelleet, mutta sittenkin, onko sanottu että
oikeus aina tulee voitolle. Vakavan neuvottelun jälkeen he päättivät
toistaiseksi hajaantua ja mennä kotiinsa kukin katsomaan, olisiko
määräys saapua johonkin pyhävaatteissa mahdollisesti odottamassa heitä.
Sehän olisi voinut tulla sinä aikana, minkä he nyt olivat olleet poissa
kotoaan. Jos vastoin otaksumia sellaista määräystä kuitenkaan ei olisi
tullut, silloin he päättivät saapua kenenkään huomaamatta metsänreunaan
Klemolan läheisyyteen katsomaan, miten Reinon kävi, ja kaiken varalta
he pyhästi lupasivat tarvittaessa kaikin voimin auttaa Reinoa,
tapahtuipa mitä tahansa.

Reino jäi yksin. Hän asteli nyt maantielle kädet housuntaskuissaan
ja oli syvissä mietteissä. Siitä milloin kello tuli kaksi, ei hänen
tarvinnut pitää erikoista huolta, sillä Kukolan ruokakello soi
täsmälleen kello kahdelta. Reino päätti siihen saakka kuljeskella maita
mantereita saadakseen ajan kulumaan. Hän oli niin jännityksissään, että
teki ajattelemattoman päätöksen lähteä astelemaan kotiin päin "vähän
ennen kuin Kukolan ruokakello alkoi soida".

Tämän johdosta kellon ääni hämmästytti hänet silloin, kun hän
parhaillaan tallusteli maantietä Kalliomäen torppaa kohti. Nyt
Reino sai jalat alleen. Hän oli hiukan myöhästynyt. Punaisena ja
hengästyneenä hän juoksi tuvan ovesta sisään ja kysyi kuumuutta puhkuen:

-- Missä äiti on?

-- Salikamarissa, vastasi sisäkkö hymyillen merkitsevästi. Reino ei
arvellut kannattavan udella asiaa piioilta, vaan juoksi uudelleen
eteiseen, tempasi salin oven auki ja siellä istui -- Kukolan emäntä
molempine poikineen.

Reino hieroi silmiään.

-- Herranen aika, hän ajatteli, olenko minä nyt niin pyörällä päästäni,
että olen tullut väärään taloon.

Hän katseli uudelleen salikamariin, mutta asia ei parantunut vähääkään.
Siellä istuivat kuin istuivatkin Kukolan Kalle ja Antti ja Antilla
oli vielä vasen silmänympärystä sinisenä, muistomerkki, minkä
aikaansaamisen Reino voi laskea omalle kontolleen.

-- Kamalaa, hän mietti, mitenkähän tässä vielä käy?

Sitten hän arveli, että tämänhän tietenkin täytyi olla unta. Hän
sulki silmänsä, ponnisti kaikki voimansa herätäkseen ja aukaisi taas
silmänsä. Taaskin paljastui sama murheellinen totuus, sama kylmä,
vääjäämätön tosiasia.

Siinä seisoi nyt Klemolan Reino oman kotinsa kynnyksellä kuin vieras
kulkija, joka kyselee yösijaa.

-- Reino! kuuli hän äitinsä huutavan.

-- Mitä? hän vastasi itku kurkussa.

-- Tulepas tänne sanomaan päivää Kukolan tädille ja serkuillesi. Tehän
olette läheisimmät sukulaiset koko maailmassa.

Nyt Reino ällistyi kokonaan. Ensin hän ajatteli sylkäistä kaksi kertaa
ja livahtaa ovesta ulos, pyyhkäistä aina metsään saakka eikä palata
edes yöksikään kotiin. Mutta ajateltuaan tarkemmin tätä aikomustaan
hän huomasi sen suuret varjopuolet ja hylkäsi sen. Mutta sitä hän ei
jaksanut käsittää, millä voimalla Kukolan pojat oli saatu tulemaan
Klemolaan ja miten he olivat kehdanneet.

Samassa tuli äiti saliin ja sanoi hyvin ankaralla äänellä:

-- Kuuliko Reino, mitä minä sanoin?

Tuollaisena ei Reino ollut vielä koskaan nähnyt äitiään. Ihan se puhui
kuin vieras ihminen. Olisikohan äiti mennyt kukolalaisten puolelle?
Hirveä epäilys hiipi hänen mieleensä. Nykyaikana ei voi luottaa
kehenkään.

-- Ky-kyllä! sai hän suurella vaivalla sanotuksi.

-- No, mars kamariin! Serkkusi ovat jo odottaneet sinua.

Reinosta tuntui siltä kuin kaikki tahdonvoima olisi hänestä hävinnyt.
Huoneet pyörivät hänen silmissään, kun hän hoiperrellen astui äitiänsä
kohti, joka tarttui lujasti hänen käteensä ja talutti hänet suoraa
päätä Kukolan emännän luo.

Kukolan emäntä tarttui toisella kädellä hänen käsivarteensa ja laski
toisen kätensä hänen hiuksilleen ja painoi suudelman suoraan hänen
poskelleen. Reino lensi aivan tulipunaiseksi. Mitään sellaista ei vielä
koskaan ollut hänelle tapahtunut. Se oli ennen kuulumatonta. Mutta se
hänen täytyi tunnustaa, että Kukolan emäntä oli erinomaisen kauniin ja
niin ylhäisen näköinen, että ihan hirvitti.

-- Miten pitkä poika siitä Reinosta on kasvanut, puheli Kukolan emäntä
metallinsointuisella äänellä. Sitten hän katsahti Klemolan emäntään ja
Reino luuli näkevänsä kyyneleitä kummankin silmissä.

-- Niin ne vuodet vierivät täällä jokilaaksossakin, jatkoi Kukolan
emäntä.

Sitten hän otti Reinoa kädestä kiinni ja vei hänet poikainsa luo
hymyillen kyyneltensä lävitse.

-- Katselkaa nyt toisianne, tappelupukarit, ja muistakaa tästä lähtien,
että olette serkkuja ja että serkkujen välinen tappelu on melkein yhtä
kamala ja suuri synti kuin veljestenkin välinen.

Reino kätteli Kallea ja Anttia ja kumarsi niin, että kolautti otsansa
Antin päähän, joka myöskin kumarsi. Kyllä hän häpesi aluksi koko asiaa.
Enemmän hän häpesi tällä kerralla kuin tähän asti muisti hävenneensä
koko elämänsä aikana. Se häntä vain hiukan lohdutti, että näkyivät nuo
Kalle ja Anttikin häpeävän.

Hänet pantiin nyt istumaan Kukolan poikien keskelle. Siitä uhkasi
tulla ensin aivan äänetön istunto. Molemmat emännät taas istuivat
pöydän takana sohvassa ja keskustelivat kuin parhaat ystävät keskenään
ja kaasivat kahvia suuriin kuppeihin. Reino ei käsittänyt, mitä he
puhuivat, kaikki oli hänestä vielä niin epäselvää. -- Mutta hän ei
voinut lakata katselemasta Kukolan emännän kasvoja. Niin kaunista ja
juhlallista ihmistä hän ei muistanut koskaan nähneensä ja nyt se oli
hänen tätinsä.

Sitten hän äkkiä hätkähti. Kukolan Antti kysyi häneltä jotakin.

-- Mi-mitä? kysäisi Reino takaisin.

Antti katsoi häneen iskien veikeästi silmiään.

-- Onko sinun nenäsi vielä kipeä?

-- Mi-minun nenänikö?

-- Niin. Se on vielä vähän punainen. Minun silmistäni juoksi vesi koko
eilisillan.

Tämä puheenalku laukaisi yhdellä iskulla jännityksen ja nyt heillä
riitti juttua yllin kyllin. Ensin tarkasteltiin kummankin puolin
silmät ja korvat viimeisen tappelun jäljeltä ja sitten kosketeltiin
hellävaroen ja humoristiselta puolelta koko tuota pitkää riitaa. Ja nyt
tuntui aivan luonnolliselta, että he eivät enää koskaan voisi keskenään
ruveta tappelemaan.

-- Luuletko, että Turun pojat ovat kovia tappelemaan? kysäisi Antti.

-- En tiedä varmaan, mutta lukkarin Vaito kyllä tietää.

-- Minä kysyn vain sen tähden, että minä joudun ensi syksynä Turkuun
kouluun.

-- Vai niin; minun pitäisi myöskin mennä nyt syksyllä pääsytutkintoon.

-- Äiti sanoi minulle, että meidät pannaan yhteen asumaan, kertoi Antti.

-- Soo! Sitä minä en ole tiennytkään, vastasi Reino ja katsahti vielä
kerran tuota entistä vastustajaansa kiireestä kantapäähän. Heistäkö
tulee nyt asuintoverit ja siis varmat liittolaiset?

Sitten Reino ehdotti, että mentäisiin ulos katsomaan "heidän paikkoja".
Kukolan pojat olivat heti valmiit, eikä äideilläkään ollut mitään asiaa
vastaan.

Kun pojat saapuivat pihalle, muisti Reino yht'äkkiä, että Vaito ja
Anssu olivat metsän reunassa valmiina tulemaan hänen avukseen, jos
apua tarvittaisiin. Aluksi tuo tieto painosti häntä. Tuntui aivan kuin
hän olisi pettänyt heidät, entiset liittolaisensa ja mennyt vihollisen
puolelle, mutta sitten hän päätti paikalla selvittää asian.

Hän vihelsi, ja parin sekunnin kuluttua Vaito ja Anssu olivat veräjän
takana. He loivat epäluuloisia katseita Kukolan poikiin. Silloin Reino
selvitti asian.

-- Tulkaa tänne pihalle. Asia on nyt niin, että nämä Kalle ja Antti
ovat minun serkkujani ja me -- emme tuota -- eiköhän olisi parasta,
että ollaan tästä lähtien sovinnossa.

Vaito ja Anssu tulla jörröttivät veräjästä sisälle.

Tunnin kuluttua oli kaikki vanhat vihat unohdettu. Pojat olivat
näyttäneet Kukolan pojille kaikki salaisimmat kätkönsä aina tien vieren
kukkulaan kaivettua luolaa myöten. Kukolan pojat kutsuivat heidät heti
seuraavana päivänä katsomaan, millaisia kätköpaikkoja heillä oli.

Kun Kukolan väki lähti talosta, otti Kukolan emäntä vielä kerran Reinoa
kädestä ja suuteli häntä poskelle. Reino punastui uudelleen, hiukan
häntä hävetti vieläkin, mutta sen jälkeen hän koko loppukesän oli
hurmaantunut Kukolan emäntään, joka kaiken muun hyvän lisäksi vielä oli
hänen tätinsä.



VÄLJEMMILLE VESILLE.


Syksy oli saapunut sateineen, myrskyineen ja kellastuvine lehtineen.
Jokilaaksossa korjattiin viljaa. Klemolan ja Kukolan riihet jymisivät
vastakkain varstain iskuista ikäänkuin merkiksi siitä, että molempien
sukulaistalojen välille nyt oli rakennettu kauan kaivattu rauha ja
sovinto.

Suuressa osassa Suomea oli tänä vuonna tullut kato. Halla oli
kulkenut laajoilla alueilla ja sanomalehdet esittivät toimenpiteitä
hädänalaisten seutujen avustamiseksi. Mutta Varsinais-Suomi lepäsi
tuolla merien ympäröimällä ja saarien suojaamalla niemellään kuin
Jumalan silmäin alla ja kukoisti. Nyt syksyn tultua täyttyivät aittojen
laarit puhtaalla viljalla.

Tämä vuodentulon runsaus sai Klemolan väen lopullisesti päättämään
Reinon lähettämisen Turun kouluun opin tielle. Reino itse oli jo koko
kesän ollut asiasta tietoinen, mutta kun sitten lähdön hetki tuli,
alkoi häntä jänistää.

-- Minkätähden kaikista ihmisistä tähän aikaan koetetaan tehdä herroja?
Mitä niillä herroilla niin paljolla tehdään ja kuka sitten lopulta maat
viljelee, kun talonpojistakin tulee herroja?

Sellaisia kysymyksiä koetti Reino tuoda vuoroin sekä isän että äidin
kuuluville, mutta hän ei saanut heidän sydämiään heltymään.

-- Ei oppi ojaan kaada, eikä tieto tieltä työnnä, sanoi isä ja jatkoi:
-- Kun olet ensin käynyt koulusi, sitten saat, jos tahdot, palata tätä
vanhaa Klemolaa viljelemään.

Valkeni sitten syyskuun 1 päivä, kouluun lähtöpäivä. Klemolan
"taatihevonen" seisoi valjaissa oven edessä ja molemmat portinpielet
olivat avatut. Suuri matkakirstu oli köysillä kiinnitetty rattaitten
taakse. Isäntä itse lähti viemään poikaansa ensimmäiselle
kouluretkelle. Äiti seisoi kyyneleet silmissä ovensuussa. Ja Reino
itse, päivän sankari -- hän istui rattailla niska kyyryssä, synkkänä ja
sanattomana.

Isä nykäisi suitsista ja hevonen lähti liikkeelle. Reino kääntyi
katsomaan taaksepäin. Hän näki äitinsä seisovan surullisena tuvan
ovella, suuri valkoinen liina kädessään. Sinne jäi Klemolan talo,
hänen kotinsa, sinne sen harmaat navetat ja aitat, tallinparvi, sinne
tienvieren kukkulan salaperäinen luola. Sinne jäivät huolettoman
lapsuuden ilot, ajatteli Reino. Nyt alkaa huolien aika, työn vakava
ajanjakso.

Hän ei aavistanut, että Jumala oli säästänyt ihmisen rikkaimmat ilot
nuoruusvuosien osalle, joten ne Reinolla olivat vielä edessäpäin.

He ajoivat alas jokirannan ahdetta ja saapuivat sillalle. Jälleen
käänsi Reino katseensa taaksepäin. Hän tahtoi vielä kerran nähdä
Jokikylän.

Siellä se kohosi uljaampana ja kauniimpana kuin koskaan ennen.
Syysauringon valossa kimaltelivat siellä kasteiset puutarhat,
rakennusten seinät ja katot hohtivat monivivahteisina. Ruskea maantie
juoksi siellä yhtä iloisena kuin konsanaan ennen tehden nopeita
kiemuroita kaikkien noiden tuttujen paikkojen kautta Kalliomäen
torpalle upoten siellä metsään. Se aivan kuin vilkutti hänelle sieltä
ja täältä päivänpaisteiset tervehdyksensä.

Reinon silmistä oli pusertautua kyynelvirta. Hän ajatteli, että vaikka
hän tulisi kuinka viisaaksi ja oppineeksi, Jokikylää hän ei hylkää
koskaan. Aina se on oleva hänen oma kylänsä -- hänen kotinsa. Klemolaa,
tuota esi-isien raivaamaa tilaa, kenellekään hän ei sitä luovuta. Niin
kauan kuin hänellä on terveet käsivarret, hän sitä viljelee. Siellä on
hänen kotimaansa ja sitä hän ei petä.

Aurinko tuli jälleen esille suuren pilvenlongan aukeamasta ja kietoi
kirkkaaseen sädeverkkoonsa laajan Jokikylän. Kaikki muu maailma oli
Reinon mielestä sumuista ja hämärää. Jokikylä yksin oli kirkas ja
valoisa -- ihana kuin taivaan valtakunta.

Tuskin he olivat menneet Kukolan ohi, kun sieltä lähti liikkeelle
samanlainen kuorma. Kukolan Antti lähti koulumatkalleen. Kukolan
hevonen saavutti pian klemolalaiset, ja kun pojat pääsivät toistensa
kanssa keskusteluun, parantui molempien mieliala jonkin verran, kuten
aina tapahtuu, milloin arvaamatta kohtaamme onnettomuuskumppanin.

He alkoivat nyt katsella maisemia. Aluksi he pitivät tarkasti silmällä,
miten kauan oman pitäjän kirkon suuri, kullattu risti loisti metsän
reunan takaa. Kun se katosi, tuntui kuin kotiseutu olisi katkaissut
kaikki siteet poiskiitäviin poikiinsa.

Suuret herraskartanot vilahtivat ohi komeine päärakennuksineen ja
avarine viljelysmaineen, joilla oli paljon väkeä ja hevosia työssä.
Sitten eräällä kummulla kohosi näkyviin Turun tuomiokirkon valtava
torni, joka näkyi edelleen koko loppumatkan kuin kaukainen, korkea
majakka, joka ohjaa merimiehen kulkua lakeilla ulapoilla. Yhä
korkeammaksi ja mahtavammaksi se kohosi ja lopuksi kokonaan hallitsi
maisemaa.

Erään aukean keskellä ajettaessa, missä pellot ulottuivat aina sinisen
veden rantaan asti, Reino loi katseensa sivulleen ja ihan hätkähti
hämmästyksestä. Kaukana taivaanrannalla välkkyi päivänpaisteessa
valtava lumivalkoinen rakennus korkeine torneineen.

-- Mikä tuo on? hän huudahti uteliaana.

-- Turun vanha linna, sanoi isä.

Tunnelmaa, mikä Reinon valtasi hänen nähdessään nyt ensi kerran
nuo vanhat muistot muinaisajoilta, muistomerkit, joista hän jo
Maammekirjasta oli lukenut kansakoulua käydessään, on mahdoton sanoin
kuvailla. Se täytti hänet hartaudella ja salaperäisellä kunnioituksella
tuota maakunnan ja entisinä aikoina koko Suomen kunnianarvoisaa
pääkaupunkia kohtaan, jonka kaduille he samassa ajoivat Aningaisten
vilkasliikenteisen tullin kautta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jokikylän pojat" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.