Title: Keskikoulun Yleinen Historia - Oppi- Ja Lukukirja Keski- Ja Tyttökouluille Sekä Seminaareille
Author: Sarva, Gunnar, Mantere, Oskari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Keskikoulun Yleinen Historia - Oppi- Ja Lukukirja Keski- Ja Tyttökouluille Sekä Seminaareille" ***


                              KESKIKOULUN
                            YLEINEN HISTORIA
                                   I



                              KESKIKOULUN
                            YLEINEN HISTORIA

                           OPPI- JA LUKUKIRJA
              KESKI- JA TYTTÖKOULUILLE SEKÄ SEMINAAREILLE


                             KIRJOITTANEET
                     OSKARI MANTERE JA GUNNAR SARVA

                           VANHA JA KESKIAIKA


                         KAHDESKYMMENESKOLMAS,
                           MUUTTAMATON PAINOS


[Illustration]

                           PORVOO ● HELSINKI
                      WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ



                      _Kouluhallituksen hyväksymä
                       syyskuun 9. päivänä 1915_


                     WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖN
                      KIRJAPAINOSSA PORVOOSSA 1960



                              OPETTAJALLE.


_Täysiluokkaisten lyseoiden ja yhteiskoulujen keskiluokkia kuin myös
tyttökouluja ja seminaareja varten on kauan kaivattu sopivaa yleisen
historian oppikirjaa. J. R. Pallinin »Yleisen historian oppikirja» ei
suppeutensa eikä yksipuolisen ainevalintansa takia pitkiin aikoihin ole
tyydyttänyt oppikirjalle asetettavia vaatimuksia. B. Estlanderin paljon
käytetty »Yleinen historia kertomuksittain» on lukukirjana oivallinen,
mutta kaipaa täydennyksekseen oppikirjaa, joka lujemmin sitoo
tapahtumain monisäikeiset langat. Muut yleisesti käytetyt oppikirjat
ovat laaditut ylempien luokkien opetusta silmällä pitäen, joten niiden
käyttäminen keskikoulu-asteella on ollut hankalaa._

_Olemme näin ollen arvelleet poistavamme todellisen puutteen
oppikirjatuotannossamme ryhtyessämme laatimaan esillä olevan
»=Keskikoulun Yleistä historiaa=»._

_Kirja on tarkoitettu käytettäväksi keskikouluissa sekä tyttökouluissa
ja seminaareissa. Näissä opistoissa suoritettava historian oppimäärä
lienee jotenkin yhtä laaja — joskin se toisissa tulee luetuksi
perinpohjaisemmin kuin toisissa. Kun oppikirjaamme päätekstin ohella
sisältyy sarja lukukappaleita, on niissä kouluissa, joissa tuntiluku on
suurempi tai oppilaat henkisesti varttuneempia, mahdollista lisätä
tarkemmin opittavaa ainesta sanotuista kappaleista._

_Aineksen valinnassa olemme noudattaneet sitä mielestämme oikeata
periaatetta, että ns. sivistyshistorialle on annettava oppikirjassa
enemmän tilaa kuin tähän asti on ollut tavallista. Sotahistoriaa taas on
supistettu. Kuitenkin on valtiollisten olojen kuvaus kaikkialla
esityksen runkona. Erityistä huomiota on kiinnitetty runouden ja
kuvaamataiteiden kehitykseen, jota sivistyselämän puolta näihin asti on
varmaan liiaksi rajoitettu historian oppikirjoissa. Laajempaa
sosiaalisten olojen kuvausta olemme sitä vastoin karttaneet, koska
siihen kuuluvat asiat paremmin soveltuvat yläasteilla esitettäviksi
oppilaiden ollessa varttuneempia. Kumminkin on kirjaamme otettu
tärkeiden elinkeinojen kehitystä ja säätyluokkain tilaa koskevaa._

_Yleensä on esitys pyritty keskittämään historiallisen kehityksen
tärkeimpiin kohtiin. Paljon tapahtumain ja henkilöiden nimiä samoin kuin
vuosilukuja on tämän takia jätetty pois, kun taas toisista asioista on
puhuttu laajanlaisesti._

_Täten esitys on myös pyritty saamaan havainnolliseksi.
Havainnollisuutta lisännevät niinikään ne monet lukukappaleet, joita on
sovitettu päätekstin väliin, mutta joita ei ole tarkoitettu läksyinä
muistiinpantaviksi muuta kuin poikkeustapauksissa. Useat lukukappaleet
ovat samalla näytteinä alkuperäisistä lähteistä. Samaa tarkoitusta
varten on kirjaan pantu runsaanlaisesti kuvia ja karttoja._

_Mitä muutoin esitystapaan tulee, olemme koettaneet tarkoin, vaikka
lyhyesti selittää kaikki esille tulleet historialliset käsitteet, jottei
oppilas jäisi epätietoiseksi siitä, mitä milläkin sanalla ymmärretään.
Opettajan asia on tietenkin antaa lisäselityksiä, milloin ne
osoittautuvat tarpeellisiksi._

_Lopuksi pyydämme kiitollisuudella mainita, että lehtori K. O.
Lindeqvist ja maisteri K. K. Aro ovat lukeneet suuren osan
käsikirjoituksestamme ja tehneet meille useita arvokkaita huomautuksia._

_Elokuussa 1915._

                                                            __Tekijät.__

                  *       *       *       *       *

_Vaikka läksykappaleet ovat painetut suuremmalla ja lukukappaleet
pienemmällä kirjasinlajilla, on selvyyden vuoksi läksykappaleiden eteen
painettu merkki ● ja lukukappaleiden alkuun □._

                                                         __Kustantaja.__



                        Esihistoriallinen aika.


● =Historia ja esihistoria.= Kun historiantutkijat kirjoittavat
esityksiä ihmiskunnan vaiheista, täytyy heidän ensin hankkia tarkkoja
tietoja esitettävistä asioista. Nämä tiedot he saavat monella eri
tavalla; tärkeimmät tietolähteet ovat _kirjoitukset_, joita kuvattavan
aikakauden ihmiset ovat jättäneet jälkeensä. Näin saatuja _asiakirjoja_
säilytetään _arkistoissa_, joissa tiedemiehet käyvät niitä tutkimassa.
Historioitsijat ovat niiden perusteella kirjoittaneet teoksia, jotta
muutkin ihmiset saisivat tietoja kansojen kohtaloista. Tällaista
yhtäjaksoista esitystä ihmiskunnan vaiheista sanotaan _historiaksi_.

Sitä aikaa, josta ei ole olemassa kirjoitettuja muistiinpanoja, sanotaan
_esihistorialliseksi_ eli _historiantakaiseksi_ ajaksi. Siitäkin on
ihmisten onnistunut saada tietoja. On näet löydetty maasta kaikenlaisia
vanhoja, osaksi kivestä, osaksi metallista valmistettuja esineitä,
vieläpä asuinpaikkojen jäännöksiä. Kivisiä muinaisesineitä sanoi kansa
entiseen aikaan ukonnuoliksi, koska se uskoi, että ne olivat ylijumalan
ampumia salamia, jotka olivat pudonneet maan päälle. Nykyään sen sijaan
tiedetään, että ne ovat muinaiskansojen käyttämiä aseita ja tarvekaluja.
Niitä on koottu _museoihin_, joissa _muinaistieteen_ eli _arkeologian_
tutkijat niitä tarkastavat saadakseen selville, minkälaisia elinkeinoja
esihistorialliset kansat ovat harjoittaneet ja minkälaisissa oloissa
muutoin eläneet.

[Illustration:

  _Kuva 1._ Määrämuotoisia hakat-tuja kiviaseita.
]


● =Kivikausi.= Ihmisiä on elänyt maapallolla jo satoja tuhansia vuosia.
Ensimmäiset ihmiset elivät perin kehittymätömissä oloissa. He
valmistivat aseensa ja tarvekalunsa kivestä, jonka tähden tätä aikaa
sanotaankin _kivikaudeksi_. Aluksi käytettiin kiviä sellaisina, kuin ne
löydettiin maasta, mutta myöhemmin niistä toisilla kivillä lohkaistiin
pois palasia, ja niin niille annettiin sellainen muoto, että niitä
paremmin voitiin käyttää määrättyihin tarkoituksiin. Opittiinpa vihdoin
hiomaan kiviaseita sileiksi ja kiertämään niihin luuputkella reikä,
johon puinen varsi työnnettiin. Paitsi kivistä valmistettiin esineitä
myös luusta ja puusta.

Aluksi kivikauden ihmiset eivät harjoittaneet muita elinkeinoja kuin
metsästystä ja kalastusta. He asuivat luolissa ja verhosivat ruumiinsa
eläinten nahoilla.

[Illustration:

  _Kuva 2._ Hiottuja kiviaseita.
]

[Illustration:

  _Kuva 3._ Luolan seinään piirretty alkuhärän kuva.
]

[Illustration:

  _Kuva 4._ Hevosta esittävä norsunluinen veistos esihistorian ajoilta.
]

[Illustration:

  _Kuva_ 5. Kivinen nuolenkärki Amerikasta.
]

Kivikauden loppuaikoina ihmiset oppivat jo hoitamaan karjaa ja
viljelemään maata, käyttäen kivikuokkaa ja puista auraa. Silloin he myös
rakensivat asunnoikseen hirsimajoja paalujen päälle järvelle.
Paalulautalle johti vain kapea silta, joka vihollisen hyökätessä voitiin
purkaa. Kankaiden kutominenkin oli jo silloin tunnettu, joten ihmisten
ei enää tarvinnut käydä verhottuina eläinten nahkoihin. Osasivatpa he jo
keittää ruokansa savesta valmistetuissa astioissa.

[Illustration:

  _Kuva 6._ Paalukylä Sveitsistä (noin vuonna 1000 eKr.).
]


● =Metallikausi.= Kivikautta kesti kymmeniä tuhansia vuosia. Yhä
moninaisemmiksi kasvoivat ihmisten tarpeet. Niitä oli lopulta vaikea
kiviasein tyydyttää. Vihdoin, muutama tuhat vuotta ennen Kristuksen
syntymää, keksittiin jossain Aasian puolella taito metallista valmistaa
aseita ja tarvekaluja. Aluksi käytettiin raaka-aineena _pronssia_, joka
on vasken ja tinan sekoitusta. Sitä aikakautta sanotaan
_pronssikaudeksi_. Myöhemmin tunki kova ja kestävä _rauta_ pronssin
syrjään, ja silloin sai alkunsa _rautakausi_, jota vieläkin elämme.

Metallista voitiin valmistaa sellaisia esineitä, joihin kivi oli liian
haurasta. Niinpä siitä taottiin miekkoja sota-aseiksi sekä sirppejä
maanviljelyskaluiksi. Metallista valmistetut keihäänkärjet ja kirveet
olivat myös tehokkaampia kuin kiviset. Lisäksi tehtiin metallista
koristeita, kuten solkia, kaularenkaita ja riipuksia. Onpa löydetty
näiltä ajoin jo lukkoneuloja ja parrannyhtämispihtejäkin.

[Illustration:

  _Kuva 7._ Solki pronssikaudelta.
]

[Illustration:

  _Kuva 8._ Keihäänkärki rautakaudelta.
]


● =Sivistys kohoaa.= Ihmiskunta kehittyi jo esihistoriallisella ajalla
sangen korkealle sivistyskannalle. Varsinkin kun ihmiset oppivat
viljelemään maata, kohosi sivistys ripeästi. Maanviljelijäin ei
tarvinnut siirtyä paikasta toiseen, kuten metsästäjäin, kalastajain ja
karjanhoitajain; siksi he voivat rakentaa itselleen pysyviä asuntoja ja
tehdä elämäntapansa mukavammiksi. Asuen entistä tiheämmässä he joutuivat
lähempään yhteyteen keskenään, joten naapurit voivat käyttää toistensa
kokemuksia ja keksintöjä hyväkseen. Maanviljelijällä oli aikaa muihinkin
harrastuksiin kuin työskentelyyn elämän ylläpitämiseksi. Näin siis
sivistys kehittyi varsinkin sellaisissa seuduissa, joissa maanviljelys
sai jalansijaa.

Sivistykseen luetaan kuuluvaksi:

 A.  Aineellinen sivistys eli elinkeinot.

 B.  Henkinen sivistys:

     1. Tieteet.

     2. Taiteet.

     3. Uskonto.



                              Vanha aika.
                          N. vuoteen 400 jKr.


                         =1. Itämaiset kansat.=


                             EGYPTILÄISET.

[Illustration:

  _Kuva 9._ Ramses II:ta esittävä kuvapatsas.
]


● =Hallitsijat.= Viljavassa _Niili_n laaksossa sijaitseva Egypti oli
varhaisimpina aikoina jakautuneena moneen pieneen valtakuntaan. Mutta n.
vuonna 3000 eKr. _Mena_-niminen kuningas yhdisti koko maan yhdeksi
valtakunnaksi, jonka pääkaupungiksi tuli _Memfis_ (egypt. Menofre).
Memfiin hallitsijat olivat mahtavia miehiä. Alamaiset pitivät heitä
jumalien poikina ja kutsuivat heitä arvonimellä _farao_, joka merkitsee
»suuri talo», sillä kuninkaalla oli lukuisa hoviväki, joka eli hänen
palatsissaan. Faraon valta oli rajaton, niin että alamaisten henki ja
omaisuus olivat hänen vallassaan. Egyptin hallitsija oli siis _rajaton
yksinvaltias_ eli _despootti_.

Memfiin faraot ovat tulleet tunnetuiksi varsinkin
_pyramidi_-rakennuksistaan. Nämä ovat suunnattoman suuria kivestä
rakennettuja hautakammioita, jotka hallitsijat jo eläessään
rakennuttivat itselleen.

Suurten pyramidien läheisyydessä on jättiläiskokoinen kuvapatsas, joka
esittää ihmispäällä varustettua makaavaa leijonaa. Tämän suuren
_sfinksin_ sisässä on muutamia temppelikammioita.

[Illustration:

  Egypti.
]

Aikojen kuluessa veltostuivat Memfiin faraot. Lopuksi he eivät enää
kyenneet pitämään valtakuntaansa koossa, vaan se hajosi moneen osaan. Se
pysyi sitten pirstoutuneena monta sataa vuotta, kunnes vihdoin _Teebe_n
(egypt. Nē) hallitsijat sen jälleen yhdistivät. Teeben faraot olivat
sotaisampia kuin Memfiin. Sotavaunuissa ajaen he johtivat joukkonsa
voitosta voittoon. He valloittivat etelässä olevan _Aitiopia_n, ja
idässä heidän valtakuntaansa kuului koko _Syyria_ Eufrat jokeen saakka.

Tunnetuin Teeben faraoista oli _Ramses II_ (egypt. Remssu), joka
hallitsi vuoden 1250 tienoissa eKr. Ramses ei ollut kuuluisa ainoastaan
sotilaana, vaan myös rauhan toimissa. Teeben suojelusjumalalle, joka oli
auttanut häntä kaikissa hänen yrityksissään, hän rakensi monta
_temppeliä_. Kuuluisin on se, joka sijaitsi pääkaupungissa.

Ramses II:n kuoltua Egyptin mahtavuus nopeasti aleni. Vuonna 525 eKr.
persialaiset vihdoin tekivät lopun maan itsenäisyydestä.

=Egyptin maa.= Egyptin maa ei ole pinta-alaltaan suurempi kuin Viipurin
lääni. Sen muodostaa kapea _Niilin_ laakso, joka on yhtä pitkä kuin
Suomi, mutta paikoitellen vain peninkulman tai parin levyinen. Niilin
suupuolen ympärillä maa leviää laajaksi vesiperäiseksi suistomaaksi eli
_deltaksi_. Koko Egypti on Niilin lahja. Maa olisi ympäröivän erämaan
kaltaista, ellei Niili joka vuosi tulvisi yli äyräittensä ja toisi
mukanaan hedelmällistä liejua, joka jää pelloille joen laskeutuessa
tavalliseen uomaansa. Tulva alkaa kesäpäivänseisauksen (kesäk. 21 p:n)
aikoihin; kolmen kuukauden kuluttua vesi on korkeimmillaan kattaen
laajoja aloja kummaltakin puolen jokea; ja taas kolme kuukautta
myöhemmin eli siis joulun tienoissa vesi on laskeutunut ennalleen. Ennen
seuraavaa tulvaa saadaan maasta kaksi satoa. Silloin erämaasta puhaltava
tuuli jo on peittänyt palmujen lehdet, pellot ja koko maan paksuun
hiekkatomuun. Näyttää siltä kuin Egypti olisi muuttumaisillaan
kellertäväksi hieta-aavikoksi. Juuri silloin tulva aikaa uudelleen.

[Illustration:

  _Kuva 10._ Veden nostaminen säiliöstä vinttaamalla.
]

Tulvan aikana talonpoikain täytyi kastella niitä vainioita, joihin
tulvavesi ei ulottunut. Vielä tulvan jälkeenkin kasteleminen tuotti
paljon vaivaa, sillä Egyptissä voi olla vuosikymmeniä satamatta.
Kastelemisen helpottamiseksi rakennettiin jo ammoisina aikoina kanavia,
joihin Niilin vesi johdettiin; alemmista kanavista nostettiin vesi
vinttilaitoksilla ylempiin, ja siten saatiin kosteutta levitetyksi aina
autiomaan rajalle. Myöhemmin vesi Niilin tulviessa padottiin suureen
_Moiris_ järveen (egypt. Mruer), josta sitä kuivana aikana voitiin
juoksuttaa pelloille.

[Illustration:

  _Kuva 11._ Egyptiläisten kylvönteko.
]

Kohta tulvan asetuttua maa kynnettiin härkäparin vetämällä raskaalla
puuauralla. Sitten kylvettiin siemen ja annettiin lammaslauman sotkea se
maahan. Kun vilja oli tuleentunut, leikattiin se sirpillä, koottiin
lyhteiksi ja kuljetettiin aasien selässä latoihin. Puiminen toimitettiin
lehmillä, jotka polkivat jyvät irti tähkäpäistä.

□ =Pyramidit.= Egyptin _faraot_ eli kuninkaat rakennuttivat
pääkaupunkinsa _Memfiin_ läheisyyteen itselleen suunnattoman suuria
hautakammioita eli pyramideja, joita on kaikkiaan n. 70. Ne ovat
neliskulmaisia, ylöspäin suippenevia kivisiä jättiläisrakennuksia.
Suurimman kaikista pyramideista rakennutti kuningas _Khūfu_. Se on n.
140 m. korkea eli kaksi kertaa niin korkea kuin Suurkirkko Helsingissä
torista mitattuna. Ja siihen on käytetty niin paljon kiviä, että niistä
voitaisiin rakentaa ympäri koko Suomen neljän metrin korkuinen ja puolen
metrin paksuinen muuri. Tarun mukaan tämän pyramidin rakentaminen kesti
30 vuotta, ja kuitenkin 100,000 henkeä oli sitä rakentamassa. Kivet
louhittiin vuoristosta ylempää Niilin itäpuolelta. Sieltä ne
kuljetettiin vartavasten rakennettua tietä Niilin rannalle, sitten
lautoilla jokea pitkin ja edelleen työmaalle, jossa ne suurilla
vipulaitoksilla kohotettiin paikalleen. Keskellä pyramidia on Khufun
hautakammio, johon pitkät käytävät johtavat. Kammiossa ja käytävissä
kivet on niin kiiltäviksi hiottu, että tulisoihdut heijastuvat niihin,
kun niitä kannetaan pyramidin läpi.

[Illustration:

  _Kuva 12._ Khufun pyramidi ja suuri sfinksi.
]


□ =Ramses II.= Kuuluisin kaikista Egyptin faraoista oli _Ramses II_,
joka oli taitava ja uljas sotapäällikkö.

Egyptiläiset eivät mielellään palvelleet sotamiehinä, vaan he tahtoivat
harjoittaa rauhallisia elinkeinoja. Muuan egyptiläinen kirjuri kertoo
sotilasammatin rasituksista seuraavasti: »Sotamiehen sotapalvelus on
kovin vaivalloinen. Hänet suljetaan kasarmiin ja häntä lyödään
ruumiiseen, kasvoihin ja päähän. Kun hän on palvellut oppivuotensa,
kirjoitetaan hänet luetteloihin, ja hän saa kokea sodan vaivat ja
vaarat. Hänet komennetaan kauas Syyriaan; hänen täytyy kiivetä yli
kukkuloiden ja vuorten ja kantaa selässään ruokaa, leipää ja vettä,
kunnes niska jäykistyy niinkuin aasilla ja selkä on taittumaisillaan.
Hänen täytyy matkalla juoda haisevaa vettä ja tehdä vahtipalvelusta. Hän
marssii vihollista vastaan jäsenet hervoksissa pelosta. Vihdoin hän
sairastuu ja hänet lähetetään kotiin aasin selässä.» — Ramses
palkkasikin parhaasta päästä neekereitä ja muita ympäristön asukkaita
sotajoukkoonsa. Vain sotapäälliköt olivat egyptiläisiä.

Kerran Ramses lähti taistelemaan pohjoisesta hyökkääviä _heettiläisiä_
vastaan. Syyriassa sotajoukot tapasivat toisensa. Kun Ramses lähestyi
heettiläisten leiriä, saapui muutamia karkulaisia hänen luokseen
ilmoittamaan, että heettiläiset pelästyneinä muka olivat lähteneet
pakosalle egyptiläisten saapuessa. Mutta karkulaiset olivatkin
heettiläiskuninkaan lähettämiä, sillä hän tahtoi saattaa egyptiläiset
huolettomiksi. Kuultuaan karkulaisten sanoman Ramses kiiruhti muutamien
valiojoukkojen kanssa ajamaan heettiläisiä takaa. Mutta nämä olivatkin
asettuneet väijyksiin ja hyökkäsivät, Ramses kuninkaan saapuessa, esiin
piilostaan ja ympäröitsivät hänet. Useimmat egyptiläiset tapettiin,
mutta kuningas itse piti uljaasti puoliaan keskellä vihollisparvea,
kunnes pääjoukot ehtivät hänelle avuksi. Silloin heettiläisten vuoro oli
peräytyä. Kun vihdoin solmittiin rauha kuningasten kesken, suurempi osa
Syyriaa jäi Egyptin haltuun.

Päätettyään onnellisesti sotaretkensä Ramses II rakennutti pääkaupunkiin
_Teebe_en temppelin suojelusjumalansa _Ammon-Rē_n kunniaksi.
Temppeliportille johtaa kuja, joka on reunustettu _sfinkseillä_. Nämä
ovat leijonan ruumiilla ja ihmispäällä varustettuja patsaita. Itse
portin edessä on kaksi hoikkaa neliskulmaista pylvästä eli _obeliskia_.
Portin kummallakin puolen on leveät lipputangoilla varustetut tornit,
_pylonit_. Sen takana on esikartanoita ja vihdoin puolihämärät
temppelisalit. Rakennuksen keskellä on pilkkoisen pimeä huone, jossa on
laiva ja siinä kultainen jumalankuva.

Temppelin edusta on koristettu kivisillä kuvapatsailla ja seinät
maalauksilla. Kuvapatsaat esittävät jäykkinä istuvia ihmisiä, joilla
aina on katse suoraan eteenpäin kääntyneenä, polvet yhteen puristettuina
ja kädet lepäämässä polvien päällä. (Katso kuvaa 14!) Maalauksissa
kuvataan egyptiläiset pitkiksi ja solakoiksi. Heidän päänsä ja jalkansa
ovat sivulle päin käännetyt, mutta rinta on katsojaan päin. (Katso kuvia
11 ja 18!) Näistä kaavoista pidettiin niin ankarasti kiinni, että vain
harva taiteilija uskalsi niistä poiketa.

[Illustration:

  _Kuva 13._ Kolme egyptiläistä jumalaa. (Osiris sekä hänen vaimonsa ja
    poikansa.)
]


● =Uskonto.= Egyptiläiset eivät uskoneet yhteen ainoaan Jumalaan,
vaan palvelivat monia jumalia. Sellaista uskontoa sanotaan
_monijumalaisuudeksi_ eli _polyteismiksi_. Egyptiläiset uskoivat,
että taivaankappaleet olivat jumalia. Mahtavin oli _Rē_ eli auringon
jumala. Kullakin kaupungilla oli sitä paitsi oma suojelusjumalansa.
Pääkaupungin jumala oli muita mahtavampi. Kun Teebe oli tullut
pääkaupungiksi Memfiin jälkeen, sen suojelusjumala, _Ammon_ kohosi
suureen arvoon. Vihdoin egyptiläiset alkoivat pitää Re jumalaa ja
Ammonia samana olentona, jota he sanoivat nimellä _Ammon-Rē_. Hänen
rinnallaan oli kuitenkin koko joukko vähäarvoisempia jumalia.

[Illustration:

  _Kuva 14._ Ammon.
]

Egyptiläiset uskoivat, että kukin jumala oli pyhittänyt itselleen
erityisen eläinlajin, jonka ruumiiseen hän saattoi asettua asumaan.
Niinpä oinas oli pyhitetty Ammonille, mutta Ren valitsema eläin oli
sontiainen. Taiteilijat kuvasivat useasti jumalat heidän
nimikkoeläintensä päällä varustetuiksi, ja hurskaat egyptiläiset
osoittivat näille eläimille jumalallista kunnioitusta. Suurimmassa
arvossa pidettiin _Ăpis_ härkää (egypt. Hapi), joka oli pyhitetty
_Osiris_ jumalalle, kuoleman valtakunnan haltijalle.

[Illustration:

  _Kuva 15._ Apis-härkä.
]

Egyptiläiset uskoivat ihmissielun elävän senkin jälkeen, kun ruumis jo
oli kuollut. Yhä edelleen sielu käytti entistä ruumistaan asuinsijanaan;
jos siis ruumis mätäni, jäi sielu asuinsijaa vaille, ja sen täytyi
turvattomana harhailla paikasta toiseen. Sen tähden egyptiläiset
_palsamoivat_ vainajan ruumiin, ettei se pääsisi mätänemään, ja veivät
sen vasta sitten hautakammioon. Palsamoitua ihmisruumista sanotaan
_muumioksi_.

[Illustration:

  _Kuva 16._ Palsamoiminen.
]


□ Egyptissä kullakin kaupungilla oli oma jumalansa. Mahtavin kaikista
jumalista oli _Ammon-Rē_, jolle Ramses II rakennutti suuren temppelin
pääkaupunkiinsa Teebeen. Paitsi jumalia egyptiläiset palvelivat myös
pyhiä eläimiä, kuten kissoja, koiria ja ibis-lintuja, joihin he luulivat
jumalien sijoittuneen. Tärkein kaikista pyhistä eläimistä oli _Apis_
härkä. Kreikkalainen historioitsija _Hērŏ´dotos_, joka itse kävi
Egyptissä, kirjoitti eläintenpalveluksesta seuraavalla tavalla: »Apis on
muutoin musta, mutta sillä on seuraavat merkit: otsassa kolmion
muotoinen valkea täplä, selässä ikäänkuin kotkan kuva, hännässä
kahdenlaatuisia karvoja, ja kielen alla kovakuoriaisen tapainen. Teeben
asukkaat pitävät krokotiilejä erittäin pyhinä. He elättävät erästä
erikoista krokotiiliä, joka on kesytetty; sen korviin he pistävät
lasisia ja kultaisia korvarenkaita sekä sen etujalkoihin käätyjä ja
antavat sille erityisiä ruokia ja uhrieläimiä. He vaalivat krokotiilejä
mitä parhaiten niiden eläessä ja laskevat ne kuoltua pyhiin hautoihin.
Niissä taloissa, joissa itsestään kuolee pyhä kissa, kaikki asujamet
ajavat kulmakarvansa, mutta missä kuolee koira, koko ruumiinsa ja
päänsä. Jos joku tappaa jonkin näistä eläimistä ja tekee sen tahallaan,
on rangaistus siitä kuolema; jos hän tekee sen vastoin tahtoaan, hän
kärsii sen rangaistuksen, jonka papit määräävät.»

[Illustration:

  _Kuva 17._ Muumioarkun kansi.
]

Koska egyptiläiset uskoivat, että sielu asui ruumiissa vielä kuolemankin
jälkeen, heistä oli tärkeätä, että ruumis säilyi mätänemättä, niin ettei
sielun tarvinnut asunnon puutteessa surkastua. Sen tähden vainajan
ruumis _palsamoitiin_ kohta kuoleman jälkeen. Palsamoimisesta Herodotos
kertoo seuraavasti: »Palsamoitsijat tekevät terävällä kivellä
leikkauksen pitkin kupeita ja ottavat sieltä ulos kaikki sisälmykset ja
puhdistavat ne palmuviinillä ja survotuilla suitsutusaineilla. Kun he
sitten ovat täyttäneet vatsaontelon mirhamilla ja muilla
suitsutusaineilla, he jälleen ompelevat sen kiinni. Sen jälkeen he
asettavat ruumiin lipeäsuolaan ja säilyttävät sitä siinä 70 päivää.
Tämän jälkeen he pesevät vainajan, käärivät kokonaan ruumiin liinasta
leikattuihin kaistaleihin ja sivelevät sitä hiukan kumilla, jota
egyptiläiset enimmäkseen käyttävät liiman sijasta. Sitten he tekevät
ihmisen näköisen puisen kuvan, jonka jälkeen he siihen sulkevat
vainajan, ja sen tehtyään he panevat sen säilöön hautakammioon, asettaen
sen seisomaan pystyyn seinää vastaan.»

Hautakammion seinille maalattiin orjia ja käsityöläisiä, joiden tuli
palvella vainajaa. Määräpäivinä eloon jääneet omaiset toivat hänelle
hautakammioon hänen mieliruokiaan ja kaikenlaisia tarvikkeita, joita
luultiin hänen voivan vielä kuoltuaankin käyttää. Hautakammioon pantiin
hänen mukaansa myös kuoleman kirja. Siinä selitettiin, miten ihmisen
tuli toimia välttääkseen ne vaarat, jotka häntä kohtasivat kuoleman
jälkeen.

[Illustration:

  _Kuva 18._ Vainaja Osiriin edessä.
]

Ajan pitkään ei ihmissielu kuitenkaan tyytynyt asumaan vainajien
kaupungissa palsamoidussa ruumiissa. Se alkoi kaivata jumalien luo ja
lähti pitkälle vaivalloiselle matkalle autuaiden asunnoille. Voitettuaan
käärmeet, skorpionit ja vaanivat pedot vainaja joutui »kahdenkertaisen
oikeuden» saliin suuren Osiriin eteen, joka istui valtaistuimellaan
valtikka toisessa kädessä ja rangaistuksen ruoska toisessa 42
kuolemantuomarin ympäröimänä. Vainaja astui ylhäisen jumalan eteen ja
sanoi: »Ylistetty ole sinä, suuri jumala, kahdenkertaisen totuuden
herra! Minä tulen sinun luoksesi katsomaan sinun ihanuuttasi! Olen
puhdas synneistä! En ole tehnyt sairaaksi; en ole itkettänyt; en ole
tappanut; en ole vienyt jumalien uhrileivoksia; en ole tehnyt
aviorikosta; en ole väärentänyt painomittoja; en ole tehnyt vääryyttä
orvoille; en ole estänyt Niiliä tulvimasta. Olen tehnyt jumalille
mieleen; olen isooville antanut leipää ja janooville vettä ja
alastomille vaatteita. Suojelkaa siis minua, te kuolemantuomarit; älkää
todistako minua vastaan suuren jumalan edessä! Sillä minulla on puhdas
suu ja puhtaat kädet!» Silloin Osiris määräsi vainajan sydämen
punnittavaksi totuuden vaa’alla, ja kirjurit merkitsivät painon tauluun.
Jos havaittiin vainajan valehdelleen, ajettiin hänet takaisin kolkkoon
hautakammioon. Mutta jos hänet huomattiin viattomaksi, pääsi hän
autuaiden kedoille ihanien puiden vilpoisaan varjoon ja kirkkaiden
purojen partaille. Taikka hän pääsi Ammon-Ren aurinkolaivassa joka päivä
purjehtimaan poikki taivaankannen idästä länteen.

[Illustration:

  _Kuva 19._ Aurinkolaiva.
]


● =Hieroglyfikirjoitus.= Egyptissä pidettiin kirjoitustaitoa erittäin
suuressa arvossa. Ainoastaan papit ja »kirjurit» (virkamiehet) tunsivat
kirjoitusmerkit, joita sanotaan _hieroglyfeiksi_; kansanmiesten silmissä
ne olivat pyhiä taikakuvia. Hieroglyfikirjoituksilla koristettiin
temppelien ja hautakammioiden seinät. Egyptiläiset käyttivät myös erästä
paperintapaista kirjoitusainetta, jota he valmistivat _papyrus_
kaislasta.

Hieroglyfikirjoitus oli alkujansa _kuvakirjoitusta_. Niinpä jäniksen
kuva tarkoitti sanaa »jänis» egyptin kielellä. Koska kuitenkin on paljon
sellaisia sanoja, esim. »totuus» ja »hyvä», joita ei voi kuvalla
esittää, rupesivat egyptiläiset kullakin kuvalla merkitsemään määrättyä
tavua. Niinpä jäniksen kuva tuli merkitsemään tavua _un_. Näin sai
alkunsa _tavukirjoitus_. Joskus merkittiin kuvalla yhtä ainoata
äännettä. Hieroglyfikirjoitus ei kuitenkaan koskaan päässyt kehittymään
varsinaiseksi _äännekirjoitukseksi_, vaan käytettiin sekaisin sana-,
tavu- ja äännemerkkejä.

[Illustration:

  _Kuva 20._ Egyptiläinen kirjuri.
]

Egyptiläisistä hieroglyfeistä ovat useat meikäläiset kirjainmerkit
kehittyneet. Niinpä pöllönkuvasta [Hieroglyphs] on kehittynyt ensin
[Hieroglyphs], sitten [Hieroglyphs], sen jälkeen [Hieroglyphs], ja kun
tämä merkki vihdoin käännettiin kyljelleen, oli meidän M kirjaimemme
valmis.

Kirjurit käyttivät kirjoitustaitoaan parhaasta päästä pöytäkirjojen,
veroluettelojen ja muiden asiakirjojen laatimiseen. Mutta papit
kirjoittivat rukouksia, virsiä ja maallisia runoja; olivatpa he sangen
pitkälle edistyneet monen tieteenkin harjoittamisessa.

Egyptiläiset olivat varsinkin eteviä tähtitieteen eli _astronomian_
tutkijoita. He osasivat laskea, että vuoteen sisältyi 365¼ päivää;
vuoden he jakoivat 12 kuukauteen. — He olivat myös lääkäreitä.
Palsamoidessaan he olivat oppineet tuntemaan ihmisruumiin rakenteen, ja
tauteja vastaan he käyttivät osittain yrteistä valmistettuja lääkkeitä,
osittain loitsuja, jotka olivat runomittaisia rukouksia.

[Illustration:

  _Kuva 21._ Linnustusta.
]


● =Tavat.= Egyptiläiset talonpojat olivat köyhiä. Heidän maatilansa
olivat pieniä, ja kirjurit ahdistivat heitä kohtuuttomilla veroilla,
piesten heitä säälittä taikka silpoen heidän korvansa tai huulensa,
jolleivät he määräaikana kyenneet maksujansa suorittamaan. Sen sijaan
ylhäissäätyiset elivät ylellisyydessä huvitellen metsästysretkillä tai
pidoissa, joissa tarjottiin monenlaisia ruokia ja esitettiin soittoa ja
tanssia.

[Illustration:

  _Kuva 22._ Egyptiläinen kantotuoli.
]


                   BABYLONIALAISET JA ASSYYRIALAISET.


● =Maan luonto.= Kaksoisjokien maa muistuttaa jonkin verran Egyptiä.
Niiliä vastaa täällä kaksi jokea, _Eufrat_ ja _Tigris_, jotka nykyään
yhteisen suuhaaran kautta laskevat _Persian lahteen_, mutta muinaisina
aikoina kumpikin omalla tahollaan purkivat vetensä mereen. Myös Eufrat
ja Tigris tulvivat vuosittain yli äyräittensä, mutta tulva oli täällä
epäsäännöllisempi, ja sen tähden oli asukasten pakko paljoa enemmän
turvautua keinotekoisiin kanaviin kuin Egyptissä. Maan eteläinen osa,
jota asukkaat sanoivat nimellä _Sumer ja Akkad_, mutta joka on
paremmin tunnettu kreikkalaisten antamalla _Babylonia_n nimellä, on
maailman hedelmällisimpiä seutuja. Maanviljelijä voi saada jopa
200-kertaisenkin sadon, ja ohran lehdet tulevat neljän sormen
levyisiksi. Nykyään on kanavien ylläpitämistä jo monta vuosisataa
laiminlyöty, jonka tähden muinainen Babylonia on muuttunut miltei
erämaaksi. Babylonian pohjoispuolella oli vuorinen _Aššur_ eli
kreikaksi _Assyyria_, joka tosin ei ollut yhtä hedelmällinen kuin
eteläinen laakso, mutta jossa kansa sen sijaan oli voimakkaampaa ja
karaistuneempaa. Babylonialaiset ja assyyrialaiset kuuluivat toiseen
kansanrotuun kuin egyptiläiset. Jälkimmäiset olivat solakoita
_haamilaisia_, edelliset tanakkarakenteisia _seemiläisiä_.

[Illustration:

  Babylonian ja Assyyrian maailmanvalta.
]


● =Sumerit.= Vanhimpina aikoina asui Babyloniassa alkuperältään
tuntematon _sumerien_ kansa. Mutta n. vuonna 3000 eKr. Arabiasta tulleet
seemiläiset valloittivat maan ja omaksuivat ennen pitkää sumerien
korkealle kehittyneen sivistyksen. Kauimman aikaa sumerit säilyttivät
itsenäisyytensä Babylonian eteläosassa eli Sumerissa, mutta myöhemmin he
täälläkin sulautuivat valloittajiin. Babylonialaiset papit käyttivät
sittemmin sumerin kieltä pyhänä kielenä.


● =Vanhan Babylonian valtakunta.= Seemiläisistä tulokkaista
babylonialaiset kohosivat ensin sivistykseen, he kun elivät lähemmässä
yhteydessä sumerien kanssa. Assyyrialaiset sen sijaan pysyivät kauan
raakalaisina. Kuten Egypti oli Babyloniakin varhaisimpina aikoina
jakautuneena moneen pieneen valtioon, mutta myöhemmin _Babylon_
(babylonian kielellä Bābilu) paisui muita kaupunkivaltioita
mahtavammaksi, ja Babylonin hallitsijat laskivat kaikki muut valtansa
alle. Huomattavin babylonialainen kuningas oli _Hammurapi_, joka
hallitsi n. v. 1950 eKr. Hammurapi oli maailman ensimmäisen lakiteoksen
julkaisija. Hän nimittäin kootutti ja järjestytti vanhat lait ja
hakkautti ne suureen kivipatsaaseen, jonka tiedemiehet meidän aikoinamme
ovat löytäneet.


□ Eufrat ja Tigris jokien laaksossa asuivat _babylonialaiset_ ja
_assyyrialaiset_. Näistä ensinmainitut aikaisemmin kohosivat
mahtavuuteen. Eräs heidän kuninkaansa _Hammurapi_ julkaisi lakiteoksen,
jonka hän kaiverrutti kahden metrin korkuiseen mustaan kivipatsaaseen ja
joka on säilynyt meidän päiviimme saakka. Patsaan yläpäässä on
korkokuva, joka esittää kuningasta vastaanottamassa lakitauluja auringon
jumalalta. Korkokuvan alapuolelle on lakipykälät hakattu.

Hammurapin lait muistuttavat Mooseksen lakeja, joihin olemme tutustuneet
Raamatusta, siinä, että rangaistusten tuli olla tarkalleen samanlaisia
kuin rikokset. Jollei tämä käynyt päinsä, tuli niiden kohdata juuri sitä
jäsentä, jolla rikos kulloinkin oli tehty. Tämä ilmenee esim.
seuraavista Hammurapin kokoelman lakipykälistä.

  195 §. Jos poika lyö isäänsä, hakattakoon häneltä kädet poikki.

  196 §. Jos joku turmelee toiselta silmän, turmeltakoon häneltä silmä.

  197 §. Jos hän katkaisee toiselta luun, katkaistakoon häneltä luu.

  215 §. Jos lääkäri leikkausveitsellään leikkaa toiselle syvän haavan
ja parantaa hänet, saakoon 10 sekeliä (n. 170 g) hopeaa.

[Illustration:

  _Kuva 23._ Kuningas Hammurapi saa lait auringonjumalalta.
]

218 §. Jos lääkäri leikkausveitsellään leikkaa toiselle syvän haavan ja
tappaa hänet, hakattakoon lääkäriltä kädet poikki.

229 §. Jos rakennusmestari rakentaa talon jollekulle eikä tee sitä
lujaksi, vaan talo, jonka hän on rakentanut, luhistuu ja surmaa isännän,
niin tapettakoon se rakennusmestari.

230 §. Jos talo luhistuessaan surmaa isännän pojan, niin tapettakoon
siltä rakennusmestarilta poika.

231 §. Jos se surmaa isännän orjan, antakoon rakennusmestari hänelle
toisen orjan sijaan.

Kuten yllä olevista esimerkeistä näkyy, olivat rangaistukset erittäin
kovia. Kuolemantuomio oli tavallinen pienestäkin rikoksesta. Se, joka
varasti tulipalon sattuessa, poltettiin. Jos vaimo syyttä suotta riiteli
miehensä kanssa, hänet hukutettiin. Usein syyllinen seivästettiin.
Tavallisia rangaistuksia olivat myös ruumiin silpomiset.

Hammurapin laeissa ei puhuta vain rikoksista ja niiden rankaisemisesta,
vaan niissä määrätään myös, miten maata on viljeltävä, miten kanavia
hoidettava, miten kauppaa käytävä jne. Kaikista näistä määräyksistä käy
selville, että sivistys Hammurapin aikoina oli sangen korkea.

Useimmiten eivät rikkaat maanomistajat itse viljelleet maitaan, vaan
heidän kartanonsa olivat pieninä palstoina vuokrattuina talonpojille,
jotka vuosittain maksoivat isännälle sovitun viljamäärän vuokramaksuna.
Vainioiden poikki juoksi kanava, jonka uoma oli korkeammalla kuin
ympäröivät pellot. Siitä vuokraaja sai juoksuttaa vettä omalle
palstalleen. Jokaisen talonpojan tuli huolehtia siitä, että aukko, josta
vesi laskettiin pellolle, pysyi tiiviinä. Tästä asiasta määrää
Hammurapin laki seuraavalla tavalla:

53 §. Jos joku leväperäisyydestä ei pidä kunnossa peltotoettaan, jos
sitten hänen tokeeseensa syntyy repeämä ja koko vainio joutuu veden
alle, niin se, jonka tokeeseen on syntynyt repeämä, korvatkoon laihon,
jonka hän on saattanut häviöön.

Varsinkin kaupan Hammurapin lait osoittavat olleen kehittyneen.
Huomaamme Babylonissa eläneen rikkaita pankkiireja, jotka lainasivat
tavaroita tai jaloja metalleja välikauppiaille korkoa vastaan.
Välikauppiaat tekivät sitten pitkiä karavaanimatkoja vieraisiin maihin
myyden tuomiaan tavaroita ja ostaen toisia sijaan.

Karavaanimatkoillaan kauppiaat veivät ulkomaille hienoja kankaita ja
mattoja sekä toivat vieraita tavaroita Intiasta ja Välimeren rannoilta
saakka. Tavaroita ei maksettu rahalla, kuten meidän aikoinamme, vaan
harjoitettiin _vaihtokauppaa_, s. o. tavarat vaihdettiin suorastaan
toisiin. Vähitellen ruvettiin kuitenkin käyttämään hopeata arvonmittana
ja kaupan välineenä; kauppiaalla oli karavaanimatkoillaan mukanaan
vaaka, jolla punnittiin se hopeamäärä, joka annettiin maksuksi
tavaroista, mutta leimattua rahaa ei vielä käytetty.

[Illustration:

  _Kuva 24._ Bel-Marduk.
]

Niin tärkeä asema oli babylonialaisten kaupalla maailmassa, että muut
kansat saivat heiltä niin pituus- kuin painomitat. Babylonialaisten
pituusmitat, jotka oli lainattu ruumiinosista (syli, kyynärä, jalka,
tuuma jne.), olivat meilläkin käytännössä ennen metrijärjestelmää.


[Illustration:

  _Kuva 25._ Aššur.
]

● =Uskonto.= Kaksoisjokien maassa asuvien seemiläisten uskonto oli
polyteistinen aivan kuin egyptiläisten. Täälläkin oli jokaisella
kaupungilla oma jumalansa, ja pääkaupungin jumala kohosi muita
mahtavammaksi. Tärkeä oli Babylonin suojelusjumala _Bēl-Marduk_ sekä
myöhempinä aikoina assyyrialaisten kansallisjumala _Aššur._ Kuten
Egyptissä palveltiin täälläkin sitä paitsi taivaankappaleita, ja aikojen
kuluessa tämä uskontomuoto tulikin tärkeimmäksi. _Aurinko, kuu_ ja
_tähdet_ olivat jumalallisia olentoja, jotka johtivat ihmisten
kohtaloita. Ajateltiinpa myöhemmin Bēl-Mardukiakin tähtijumalaksi.


● =Nuolenpääkirjoitus.= Jo vanhat sumerit osasivat kirjoittaa ja
babylonialaiset oppivat kirjoitustaidon heiltä. Kirjoitus oli alkuaan
kuvakirjoitusta, mutta jo varhaisina aikoina kirjoitusmerkit niin
suuresti muuttuivat, ettei niissä enää voinut erottaa alkuperäisiä
kuvia. Babylonialaisten maassa ei ollut kiviä, joihin kirjoitus olisi
kaiverrettu; eivät he myöskään osanneet valmistaa papyrusta. He
käyttivät sen tähden kirjoitusaineena savitauluja, joihin he
kolmitahkoisella lyijykynän tapaisella puikolla painoivat
kirjoitusmerkit. Puikon särmä jätti laattaan nuolenpään eli kiilan
muotoisen jäljen, jonka tähden tätä kirjoitusta sanotaan _nuolenpää_-
eli _kiilakirjoitukseksi_. Nuolenpääkirjoituksessa on sekaisin sana-,
tavu- ja äännemerkkejä aivan kuin hieroglyfikirjoituksessakin.

[Illustration:

  _Kuva 26._ Nuolenpääkirjoitusta.
]

Nuolenpäälaattoja on säilynyt sadoin tuhansin, ja niistä käy ilmi, että
sumerit ja heidän jälkeensä babylonialaiset ovat harjoittaneet sekä
tieteitä että runoutta.

[Illustration:

  _Kuva_ 27. Gilgameš.
]


□ Babylonialaiset olivat taitavia tähtien tutkijoita. Temppelien
torneista papit tarkastivat taivaan ilmiöitä ja tekivät monta
huomattavaa havaintoa. He luulivat, että maapallo oli avaruuden keskus
ja että maan ympäri kiersivät aurinko, kuu ja tähdet. He tunsivat viisi
kiertotähteä, jotka he pyhittivät pääjumalille, sekä koko joukon
kiintotähtiä. He jakoivat vuoden kuukausiin ja seitsenpäiväisiin
viik-koihin. Kukin viikon päivä oli pyhitetty määrätylle jumalalle:
sunnuntai auringolle, maanantai kuulle ja muut päivät kiertotähdille.
Meidänkin viikonpäiväimme nimet vastaavat vanhoja babylonialaisia nimiä.
He jakoivat vuorokauden 24 tuntiin sekä tunnit minuutteihin.
Babylonialaisten tähtitieteeseen liittyi myös paljon taikauskoa. Koska
aurinko, kuu ja kiertotähdet olivat jumalallisia olentoja, luultiin
niiden vaikuttavan ihmisten elämään. Riippuen siitä, missä asennossa
taivaankappaleet kulloinkin olivat toisiinsa, papit luulivat niistä
voivansa ennustaa ihmisten kohtaloita. Tällaista tähdistä ennustamista
sanotaan _astrologiaksi_, ja sekin levisi Babyloniasta muihin maihin;
harjoitettiinpa astrologiaa vielä parisataa vuotta sitten meilläkin, ja
taikauskoiset ihmiset pitävät vieläkin silmällä kuun vaiheita tai muita
taivaan ilmiöitä järjestäessään työnsä.


□ =Gilgameš-laulu.= Babylonialaiset kertoivat ennen eläneen kuuluisan
sankarin, nimeltään _Gilgameš_. Hänestä he sepittivät laulun, jossa
kerrotaan hänen ihmeellisistä vaiheistaan. Gilgameš oli suuri ja
voimakas kuningas, joka suoritti monta jaloa urotyötä. Hän tappoi muun
muassa jumalien setrilehdosta hirviön ja uskalsi kapinoida itse
jumaliakin vastaan. Kuuluisin hänen uroteoistaan oli hänen matkansa
lännen maihin. Kun nimittäin Gilgamešin paras ystävä, voimakas ja
urhoollinen _Endiku_ kuoli, sankari tuli ajatelleeksi, että sama kohtalo
kerran odotti häntä itseäänkin. Gilgameš pelkäsi kuitenkin kuolemaa ja
päätti hankkia itselleen kuolemattomuuden. Koska hän ei tiennyt, miten
hänen tuli menetellä päämääränsä saavuttamiseksi, hän lähti
tiedustelemaan _Utnapištim_-nimiseltä kantaisältään, miten tämä
aikoinaan oli saavuttanut iäisen elämän. Utnapištim oli ainoa ihminen,
jolle jumalat olivat suoneet kuolemattomuuden lahjan, mutta hän asui
kaukana lännen maissa.

Pelkäämättä Gilgameš lähti matkalle. Tiellä häntä kohtasivat monet
vaikeudet. Hänen oli taisteltava skorpioni-ihmisiä vastaan ja ajoittain
vaellettava pilkkoisessa pimeydessä, ja hän oli merihädässä kuoleman
vesillä. Kun Gilgameš vihdoin saapui perille, otti Utnapištim hänet
ystävällisesti vastaan, ja auliisti hän kertoi tulijalle, miten hänen
itsensä oli onnistunut saavuttaa kuolemattomuus:

»Suurten jumalien mieleen johtui vedenpaisumuksen aikaansaaminen. He
sanoivat minulle: ’Sinä Utnapištim, jumalien suosikki, rakenna nopeasti
arkki! Halveksi omaisuuttasi ja pelasta henkesi! Ota laivaasi
kaikenlaisia eläimiä!’ Minä rakensin arkin ja astuin siihen perheineni.
Illalla pimeyden haltijat laskivat rankkasateen valloilleen.
Taivaanrannalta nousi mustia pilviä, ukkonen jyrisi, suuret laivat
särkyivät, ja jumalat istuivat alla päin, suljetuin huulin ja itkivät.
Kuusi päivää ja yötä satoi lakkaamatta. Seitsemäntenä sade lakkasi, ja
meri tyyntyi. Päästin silloin kyyhkysen vapaaksi. Kyyhkynen lensi pois,
mutta palasi takaisin, sillä se ei löytänyt istumasijaa. Samoin teki
pääskynen. Silloin päästin korpin vapaaksi. Se lensi pois, huomasi
vesijättömaan, viipyi, nokki maata ja rääkyi eikä enää palannut. Nyt
astuin ulos arkista. Jumalat saapuivat luokseni, tekivät minut
kaltaiseksensa ja panivat minut asumaan kauas läntisiin maihin.»

Kuultuaan kertomuksen Gilgameš tiedusteli, miten hänkin saavuttaisi
kuolemattomuuden. Utnapištim ilmoitti tuntevansa ainoastaan yhden
keinon: Gilgamešin oli nukuttava yhtäjaksoisesti kuusi päivää ja
seitsemän yötä. Gilgameš vaipuikin pitkän matkan uuvuttamana uneen,
mutta hän heräsi kuitenkin ennen määräajan päättymistä. Tyhjin toimin
oli hänen palattava omaan maahansa.

Kun Gilgameš ei voinut saavuttaa kuolemattomuutta, heräsi hänessä halu
oppia tuntemaan, minkälaista elämää ihmiset kuoltuaan Manalassa
viettivät. Hänen rukouksistaan heltyneenä Manalan jumala avasi maan
pintaan aukon, josta Endiku ilmaantui hänelle kertomaan vainajien
elämästä. Ne, jotka olivat eläneet nuhteettomasti, oleskelivat
vilpoisten vetten rannoilla yhtyneinä omaisiinsa ja sukulaisiinsa. Mutta
ne, jotka olivat tehneet syntiä, viruivat rauhattomina ja nääntyneinä
pitkin teitä petojen raadeltavina.

Lopetettuaan kertomuksensa Endiku taas laskeutui maan alle, ja aukko
sulkeutui. Mutta Gilgameš hallitsi vielä monta vuotta viisaasti ja
hurskaasti valtakuntaansa.


● =Assyyria.= Kuuma ilmanala ja hedelmällinen maanlaatu veltostuttivat
vähitellen babylonialaisia, niin että he n. v. 700 eKr. joutuivat
voimakkaampien assyyrialaisten hallittaviksi. Assyyrialaiset, jotka
olivat omaksuneet babylonialaisten sivistyksen, olivat sotaista ja
urhoollista kansaa, ja he laskivat koko silloin tunnetun maailman
valtansa alle, muodostaen siten ensimmäisen suuren _maailmanvallan_.
Mahtavin Assyyrian hallitsijoista oli _Assurbanipal_ (ass.
Aššur-bāni-apli), jonka aikana Egyptikin kuului Assyyrian alusmaihin.
Hänen aikanaan Assyyrian pääkaupunki _Ninive_ (ass. Ninua) oli maailman
suurin ja rikkain kaupunki.

[Illustration:

  _Kuva 28._ Assyyrian kuningas leijonanajossa.
]

[Illustration:

  _Kuva 29._ Assyyrialainen piiritystorni.
]


  □ Assyyrialaiset eivät olleet yhtä taitavia maanviljelijöitä ja
  kauppiaita kuin babylonialaiset. Eivät he myöskään harjoittaneet yhtä
  paljon tieteitä eivätkä sepittäneet sellaisia lauluja kuin nämä. Mutta
  he kehittivät sotataitoa ruveten käyttämään hevosia ratsuina sekä
  keksien piirityskoneita, kuten korkean puusta rakennetun
  piiritystornin, joka työnnettiin pyörillä muurien edustalle, sekä
  muurinsärkijän, ketjuilla telineestä riippuvan, päästä raudoitetun
  hirren.

[Illustration:

  _Kuva 30._ Assyyrialainen temppeli, ennalleen suunniteltuna.
]

  Sotaretkillään Assyyrian kuninkaat osoittivat kuulumatonta julmuutta.
  Kuta enemmän he teurastivat ihmisiä, sitä enemmän he kerskailivat.
  Eräskin kuningas kaiverrutti, valloitettuaan kaupungin, seuraavat
  sanat muistokiveen: »600 heidän soturiaan kaadoin aseilla, 3,000
  vankia poltin tulessa; en jättänyt ketään eloon; kaupungin päämiehen
  otin elävänä vangiksi. Heidän ruumiinsa kasasin röykkiöiksi; heidän
  poikiaan ja tyttäriään poltin tulessa. Kaupungin päämieheltä nyljin
  nahan, levitin sen muurille. Kaupungin ryöstin, hävitin, tulella
  poltin.»


● =Uuden Babylonian valtakunta.= Assyyriankaan mahtavuus ei kestänyt
kauan. Parikymmentä vuotta Assurbanipalin kuoleman jälkeen eli n. v. 600
eKr. koko valtakunta hajosi. Silloin alkoi Babylonialle toinen suuruuden
aika. Kuningas _Nebukadnesar_ (bab. Nabū-kudurru-usur) laski valtansa
alle koko läntisen puoliskon Assurbanipalin valtakuntaa. Lisäksi hän
kaunisti Babylonin kaupunkia lukuisilla palatseilla ja temppeleillä.

Uuden Babylonian valtakunta oli vieläkin lyhytikäisempi kuin Assyyria.
Jo v. 539 persialaiset valloittivat sen.


  □ Assyyrialaisten veltostuttua heidän valtakuntansa kukistui. Uuden
  Babylonian hallitsija _Nebukadnesar_ laski sen valtansa alle. Sitten
  Nebukadnesar teki monta muuta valloitusta; muun muassa hän valloitti
  Jerusalemin, niinkuin raamatunhistoriassa kerrotaan. Suuren osan
  hallitusaikaansa hän käytti kaunistaakseen valtakuntansa pääkaupunkia
  _Babylonia_, joka oli rakennettu kahden puolen Eufrat jokea neliön
  muotoon ja pinta-alaltaan oli kymmenen kertaa suurempi kuin Helsinki.
  Herodotoksen tiedonantojen mukaan koko kaupunkia ympäröi tiilistä
  rakennettu muuri, joka oli 25 metrin levyinen ja 100 metrin korkuinen.
  Tämän muurin ympärillä oli vielä syvä vallihauta. »Itse kaupunki»,
  Herodotos kertoo, »on täynnä kolmi- ja nelikerroksisia rakennuksia, ja
  sen läpi risteilee suoria katuja. Keskelle kaupunkia on rakennettu
  Bēl-Mardukin vaskiporttinen temppeli, joka on neliön muotoinen ja
  kultakin sivulta kilometrin pituinen. Keskellä temppeliä on
  neliskulmainen vahva torni, ja tämän tornin päällä on toinen kapeampi
  torni ja taas toinen sen päällä, aina kahdeksaan torniin saakka.
  Niihin johtavat portaat on tehty ulkopuolelta, ja nämä kiertävät
  kaikkien tornien ympäri.»

  Temppelien ja palatsien yhteydessä oli kuvapatsaita ja maalauksia.
  Babylonialaiset kuvapatsaat ovat yhtä kaavamaisia kuin egyptiläiset,
  mutta täällä olivat muodin vaatimukset toiset. Babylonialaiset
  rakastivat voimaa, ja sen tähden he eivät taideteoksissaan esittäneet
  solakoita ihmisiä, vaan hartevia, paksupohkeisia miehiä. Erittäin
  taitavia he olivat kuvaamaan voimakkaita leijonia tai härkiä. (Katso
  kuvia 27 ja 28!)


                        LÄNSISEEMILÄISET KANSAT.


● Arabiasta tulleet seemiläiset eivät ottaneet haltuunsa ainoastaan
kaksoisjokien maata, vaan he valloittivat myös lännempää _Syyrian_ eli
Välimeren rannikkoalueen. Täällä he hajaantuivat moneksi kansaksi ja
perustivat useita pieniä valtioita, joista raamatunhistoriassa on tehty
tarkemmin selkoa. Nämä kansat eivät ole tulleet tunnetuiksi sotaisista
urotöistä, mutta muutamat niistä ovat saaneet mainetta toisella tavalla.


● =Foinikialaiset.= Kapealla rantakaistaleella Libanonin ja Välimeren
välillä asui kansa, joka hajaantuneena lukuisiin kaupunkivaltioihin oli
vailla yhteistä nimeä, kunnes kreikkalaiset myöhemmin rupesivat sanomaan
sitä _foinikialaisiksi_. Maanviljelys ei riittänyt elättämään Foinikian
väestöä, koska hedelmällistä rantalaaksoa oli tuiki vähän ja suurin osa
maata oli karua vuorenrinnettä. Senpä tähden asukkaat käänsivätkin
huomionsa mereen, hakien sieltä elatuksensa. Aluksi he harjoittivat
kalastusta rannikolla, mutta pian he oppivat laivoillaan kulkemaan
etäisempiin seutuihin ryöstö- ja kaupparetkille.

Foinikian tärkeimmät kauppakaupungit olivat _Sīdōn_ ja _Ty̆ros_ (foin.
Sor). Ne olivat kukoistavimmillaan vuoden 1000 tienoissa eKr.

Kauppansa helpottamiseksi foinikialaiset perustivat kauppa-paikkoja eli
siirtokuntia kauppateittensä varsille. Etäisin näistä oli _Gaddir_
(nykyinen Cadiz [kadi´þ]) Atlantin meren rannikolla, mutta mahtavin
kaikista oli tyroslaisten Afrikan pohjoisrannikolle perustama
_Karthā´go_ (foin. Karth-Hadathā eli Uusikaupunki), joka perustettiin n.
v. 800 eKr. ja vihdoin paisui emäkaupunkiaan mahtavammaksi.

Foinikialaiset olivat myös taitavia teollisuuden harjoittajia. He
valmistivat lasiastioita, ja heidän purppuranväriset kankaansa olivat
maailmankuuluja. Lasinvalmistuksen he olivat oppineet Egyptistä ja
purppuravärjäyksen Babyloniasta.

Foinikialaiset käyttivät puhdasta äännekirjoitusta. Mutta tämänkin
taidon he olivat oppineet eräältä naapurikansaltaan.

Foinikialaiset eivät siis itse sivistystä monipuolisesti kehittäneet,
vaan saivat sen valmiina muilta kansoilta. Mutta he tutustuttivat
kreikkalaiset Babylonian ja Egyptin sivistykseen, ja tämän takia heidän
merkityksensä on sangen suuri.


Itämaiden taitavimmat kauppiaat olivat Välimeren rannalla asuvat
_foinikialaiset_. He rakensivat laivansa Libanonin setrimetsistä
saamistaan rakennusaineista. Laivat olivat soudettavia, mutta
myötätuulessa käytettiin myös purjeita. Foinikialaiset eivät yleensä
uskaltaneet lähteä aavaa merta purjehtimaan, vaan pysyttelivät
rannikoilla vetäen laivansa yöksi maihin.

[Illustration:

  _Kuva 31._ Foinikialainen laiva.
]

Kauppamatkoillaan foinikialaiset kehittyivät vanhan ajan etevimmäksi
merikansaksi. Heidän ensimmäiset retkensä ulottuivat vain Kypros
saareen. Kyproksen asukkaat eivät aluksi tahtoneet laskea foinikialaisia
maihin, mutta nämä tunkeutuivat saareen väkisin, ryöstivät laajalti
seutua ja purjehtivat sitten takaisin. Myöhemmin he alkoivat harjoittaa
kauppaa kyproslaisten kanssa, ostaen heiltä varsinkin vaskea, jota
tavattiin runsaasti saarelta. Kyproksesta foinikialaiset jatkoivat
purjehduksiaan Vähän Aasian rannikolle, Kreikkaan, Sisiliaan ja
Pohjois-Afrikan rannikolle. Viimein he tulivat Gibraltarin [hibralta´r]
salmeen, jota siihen aikaan pidettiin maailman äärimmäisenä rajana. He
astuivat maihin Espanjassa ja löysivät sieltä sellaisen määrän hopeata,
että jättivät sinne ankkurinsa ja muut tavaransa sekä valmistivat uudet
hopeasta, voidakseen tuoda tätä kallista metallia enemmän kotiin.
Purjehtivatpa he tuon luulotellun maailmanrajan toiselle puolelle
Britanniaan saakka, jota he sanoivat »Tinasaariksi» sieltä saamansa
metallin mukaan. — Mutta eivätpä foinikialaiset purjehtineet vain
Välimerellä. Punaista merta myöten he kulkivat kauas etelään Afrikan
itärannikkoa, tuoden palatessaan norsunluuta ja suitsutusaineita.
Purjehtivatpa he kerran koko Afrikan ympäri, mikä retki kesti kolme
vuotta. Myös karavaanimatkoja foinikialaiset tekivät etäisiin maihin.
Kauppamatkoiltaan tuomansa tavarat he sitten myivät Babyloniaan ja
Egyptiin.

[Illustration:

  _Kuva 32._ Foinikialaisen rintakuva.
]

Foinikialaiset olivat tavattoman viekkaita kauppiaita. Arvottomia
helyjä vastaan he vaihtoivat itselleen kallisarvoisia tavaroita. Usein
he hyökkäsivät asukasten kimppuun ja tekivät heistä orjia, jotka he
sitten kuljettivat Babyloniin myytäviksi. Siitäpä syystä asukkaat
eivät uskaltaneet tulla heidän puheilleen, vaan kauppa suoritettiin
sangen kummallisella tavalla. Herodotos kertoo tästä asiasta
seuraavasti: »Saavuttuaan vieraaseen maahan foinikialaiset ottavat
esille tavaransa, asettavat ne riviin rannalle, astuvat laivoihinsa ja
tekevät nuotion. Kun asukkaat näkevät sen savun, he tulevat meren
rantaan; sitten he asettavat kultaa maksuksi tavaroista, jonka jälkeen
he vetäytyvät pois. Silloin foinikialaiset astuvat maihin ja tulevat
katselemaan. Jos kulta näyttää vastaavan tavaroiden arvoa, ottavat he
sen ja lähtevät matkoihinsa. Mutta jos se ei sitä vastaa, nousevat he
uudestaan aluksiinsa ja jäävät niihin odottamaan. Mutta asukkaat
tulevat sinne ja asettavat heti lisäksi kultaa, kunnes saavat heidät
tyydytetyiksi.» — Myöhemmin foinikialaiset alkoivat kauppaa tehdessään
käyttää leimattua rahaa.

Foinikialaisten tärkein kauppakaupunki oli _Ty̆ros_, jonka rikkauksista
Raamatussakin puhutaan. Kerran sanotaan Tyroksen kuningassuvun
keskuudessa syntyneen riitaisuuksia. Henkensä pelastamiseksi nuori
kuningatar _Dīdō_ nousi satamassa olevaan laivaan ja pakeni länttä
kohti. Hän laski seuralaisineen maihin Afrikan rannikolla. Siellä hän
pyysi ostaa asukkailta maata, mutta nämä suostuivat myymään ainoastaan
sellaisen maapalan, jonka hän voisi ympäröidä härän vuodalla, eikä
ollenkaan enempää. Dido leikkautti silloin vuodan pitkiksi hihnoiksi ja
ympäröi niillä sen kallioisen niemekkeen, johon sitten perustettiin
_Karthāgo_n siirtokunta. Karthagosta kasvoi niin mahtava kauppakaupunki,
että se vei voiton Tyroksestakin. Olipa se erääseen aikaan koko
Välimeren tärkein kauppapaikka.

Monta muutakin siirtokuntaa foinikialaiset kauppansa helpottamiseksi
perustivat, mutta ei mikään muu kohonnut niin mahtavaksi kuin Karthago.

[Illustration:

  _Kuva 33._ Jerusalemin temppeli Kristuksen aikana.
]


● =Israelilaiset.= Välimeren ja Jordanin vaiheilla asui toinen tärkeä
länsiseemiläinen kansa, _israelilaiset_ (_heprealaiset, juutalaiset_).
Raamatunhistoriasta tiedämme, että tämä kansa joutui Egyptiin ja
asuttuaan siellä muutamia vuosisatoja palasi _Mooseksen_ johtamana
luvattuun _Kanaan_in eli _Palestiina_n maahan. Aluksi israelilaiset
eivät tahtoneet kuningasta, koska Jahve oli heidän hallitsijansa.
Sellaista hallitusmuotoa, jolloin Jumalaa katsotaan valtakunnan
hallitsijaksi ja papisto hallitsee hänen nimessään, sanotaan
_teokraattiseksi_. Myöhemmin Israelin valtakunnasta kuitenkin tuli
maallinen kuningaskunta. _Saul_in, _Daavid_in ja _Salomo_n hallitessa n.
v. 1000 eKr. se oli laajimmillaan, ulottuen Sinaista Eufratiin saakka.
Daavidin aikana tehtiin pääkaupungiksi _Jerusalem_ (hepr. Jerūšālaim),
johon Salomo rakennutti Jahvelle komean temppelin. Israelilaiset eivät
kuitenkaan hekään tulleet valloittajina kuuluisiksi. Kohta Salomon
kuoleman jälkeen valtakunta jakautui kahtia: _Israel_iin ja _Juuda_an,
joista edellisen valloittivat assyyrialaiset, jälkimmäisen Nebukadnesar.

Israelilaisten merkitys on siinä, että heidän keskuudessaan
_yksijumalaisuus_ eli _monoteismi_ pääsi kehittymään. Aluksi _Jahve_ oli
vain israelilaisten jumala, ja muilla kansoilla oli omat jumalansa,
mutta myöhemmin profeetat nimenomaan opettivat, että Jahve oli yksi ja
ainoa eikä hänen rinnallaan ollut muuta jumalaa olemassakaan.
Juutalaisten keskuudessa syntyi myös _Jeesus Kristus_, joka kehitti
tämän monoteistisen uskonnon vielä jalommaksi.


                             PERSIALAISET.


● =Heettiläiset.= Toistaiseksi olemme puhuneet kahdesta
kansanrodusta, haamilaisista ja seemiläisistä. Nyt on meidän
tutustuttava kolmanteen, _arjalaiseen_ eli _indo-eurooppalaiseen_.
Se on paljoa laajemmalle levinnyt kuin molemmat edelliset. Siihen
kuuluvat melkein kaikki Euroopan kansat ja sitä paitsi useat
aasialaisetkin, kuten hindut. Indo-eurooppalaisiin kuuluivat mm.
Vähän Aasian _heettiläiset_, joita vastaan Egyptin kuningas Ramses
II taisteli. Heettiläisillä oli oma kuvakirjoituksensa, vaikka he
myös käyttivät paljon nuolenpääkirjoitusta. Vuoden 1200 vaiheilla he
perustivat suuren valtakunnan, joka käsitti koko Vähän Aasian ja
ulottui lähelle Egyptin rajaa.


● =Iraani.= Arjalaisia olivat myös _persialaiset_, jotka asuivat
muinaisessa _Iraani_ssa Tigris ja Indus jokien välillä. Tämä maa on
täynnä vastakohtia. Päivä on lämmin ja herttainen, äkkiä yllättävä yö
jäätävän kylmä. Paikoin on hedelmättömiä erämaita tai jylhiä vuoristoja,
paikoin ihania laaksoja ruusutarhoineen sekä manteli- ja
viiniköynnösistutuksineen. Erämaista puhaltavat polttavat tuulet ja
vuorilta raivoisat lumimyrskyt, jotka uhkaavat laaksojen viljelystä.

[Illustration:

  Persian valtakunta laajimmillaan.
]


● =Uskonto.= Iraanin luonto vaikutti uskontoon. Se muodostui
_dualistiseksi_, s. o. uskottiin kahteen jumaluusolentoon, jotka olivat
ainaisessa taistelussa keskenään. Hyvyyden jumala oli nimeltään
_Ahuramazdā_, ja hänen valtakuntaansa kuuluivat kotieläimet ja
hyödylliset kasvit sekä ahkerat ja rehelliset ihmiset. Pahuuden jumala
taas oli _Angramainju_, jolle kuuluivat rikkaruohot ja petoeläimet sekä
laiskat ja väärämieliset ihmiset. Kumpikin jumala lähetti henkiolentoja
ihmisiä johtamaan, mutta ihmisten velvollisuus oli kuunnella hyvien
suojelushenkien ääntä sekä muokkaamalla peltoja, hoitamalla karjaa ja
rehellisellä elämänvaelluksella taistella Ahuramazdan valtakunnan
puolesta.


● =Kyyros (560–529).= Persian kuningas _Kyyros_ (pers. Kūruš) oli lempeä
mies, mutta samalla taitava sotapäällikkö. Ensin hän valloitti _Meedian_
valtakunnan v. 550. Sitten hän kukisti _Lyydian_ valtakunnan Vähässä
Aasiassa ja vihdoin _Babyloniankin_ (v. 539). Vanhoilla päivillään
Kyyros lähti sotaretkelle Oksos joen pohjoispuolella asuvia kansoja
vastaan, mutta tällä retkellä hän kuoli v. 529.

[Illustration:

  _Kuva 34._ Kyyros kuvattuna jumalaksi.
]


□ Kun muut itämaiden kansat alkoivat veltostua, muodostivat
_persialaiset_ laajan valtakunnan. Heidän maailmanvaltansa perustaja oli
kuningas _Kyyros_, jonka elämästä kerrotaan monta kummallista tarinaa.
Eräs näistä tekee selkoa siitä, miten Persia vapautui _Meedia_n
ylivallasta. Kyyros oli muka Meedian viimeisen kuninkaan _Astyă´gēe_n
tyttärenpoika. Astyages näki kerran unen, että hänen tyttärensä helmasta
kasvoi puu, joka varjollaan peitti koko Etu-Aasian. Unenselittäjät
sanoivat tämän merkitsevän, että tytär, joka oli persialaisen ylimyksen
puoliso, oli synnyttävä pojan, joka kohoaisi koko Etu-Aasian
hallitsijaksi. Koska Astyages pelkäsi, että tuo tyttärenpoika riistäisi
häneltä kruunun, hän tuotti Kyyroksen luoksensa, kohta kun hän oli
syntynyt, ja jätti hänet muutaman hoviherran tapettavaksi. Tämä ei
kuitenkaan itse tahtonut murhatyötä suorittaa, vaan uskoi tehtävän
eräälle paimenelle. Paimenelta oli vastikään kuollut lapsi, eikä hän
hennonnut tappaa poikaa, vaan otti hänet omaksi kasvatikseen.

Kyyros jäi siis eloon ja varttui paimenten majassa vahvaksi ja kauniiksi
pojaksi. Kun hän kerran oli leikkimässä muiden poikien kanssa, toiset
valitsivat hänet kuninkaakseen. Hän antoi käskyjään, ja muut tottelivat
häntä, mutta erään ylhäisen meedialaisen poika kieltäytyi noudattamasta
kuninkaan määräystä. Silloin Kyyros käski toisten poikien antaa
uppiniskaiselle selkäsaunan. Piesty valitti asiasta isälleen, ja tämä
ilmoitti siitä kuninkaalle. Tuon meedialaisen ylimyksen korkean arvon
takia Astyages päätti rangaista luultua paimenpoikaa. Hän kutsui
paimenen poikineen luoksensa. Kyyroksen uljuus ja ulkomuoto herättivät
kuitenkin Astyageessa epäilyksiä, ja pelästyneenä paimen tunnusti
kuninkaalle Kyyroksen oikean sukuperän. Unenselittäjät rauhoittivat
kuitenkin Astyagesta vakuuttamalla, että uni jo oli toteutunut, koska
Kyyros leikissä oli ollut kuninkaana. Astyages lähetti sen tähden pojan
hänen todellisten vanhempiensa luo Persiaan.

Vaikka Astyages oli mielissään tyttärenpoikansa pelastumisesta, hän
kuitenkin päätti rangaista tottelematonta hoviherraa, joka oli jättänyt
pojan eloon. Hän kutsui hovilaisen aterialle, mutta valmistutti hänelle
ruoaksi hänen oman poikansa. Kun muille vieraille tarjottiin
lammaspaistia, annettiin hovilaiselle hänen tietämättään hänen oman
poikansa lihaa. Aterian jälkeen Astyages kysyi; »Miltä ruoka
maistui?» — »Sangen hyvältä», isä vastasi. Astyages ilmoitti hänelle,
minkälaista otusta hän oli syönyt. Mutta hoviherra ei uskaltanut
ilmaista suuttumustaan, vaan sanoi: »Kaikki, mitä kuningas tekee, on
hyvää.»

[Illustration: KREIKKALAISMAAILMA PELOPONNESOLAISSODAN]

Mieheksi vartuttuaan Kyyros kerran käski persialaisten saapua luokseen
sirpit mukanaan. Sitten hän pani heidät koko päiväksi raivaamaan
orjantappuraketoa. Seuraavana päivänä persialaisten oli uudestaan
tultava Kyyroksen luo, mutta nyt juhlavaatteissa. Tällä kertaa heille
valmistettiin pidot, joissa tarjottiin maukkaita hedelmiä, viiniä ja
raavaan lihaa. Illalla Kyyros kysyi, kumpi päivä oli ollut mieluisampi.
Kaikki vastasivat yhdestä suusta: »Jälkimmäinen.» Silloin Kyyros sanoi:
»Niin kauan kuin pysytte meedialaisten ikeen alla, täytyy teidän raataa
niin kuin edellisenä päivänä, mutta jos seuraatte minua ja teette minut
hallitsijaksenne, on jokainen päivä oleva jälkimmäisen kaltainen.»
Persialaiset tarttuivatkin aseisiin, valitsivat Kyyroksen kuninkaakseen
ja voittivat Astyageen.

[Illustration:

  _Kuva 35._ Kroisos polttoroviolla.
]

Merkillinen on myös kertomus _Lyydia_n valtakunnan kukistamisesta. Tämän
maan kuninkaana oli _Kroisos_, joka oli maailman rikkain mies. Sattuipa
kerran hänen pääkaupunkiinsa, joka oli nimeltään _Sardeis_, tulemaan
kreikkalainen lainsäätäjä, _Sŏ´lōn_. Kroisos näytti vieraalleen kaikki
aarteensa ja tiedusteli sitten, ketä hän piti onnellisimpana ihmisenä
maailmassa. Solon vastasi: »Onnellisimpana pidän ateenalaista
_Tellosta_. Hän eli kotikaupunkinsa ollessa kukoistavimmillaan. Hänellä
oli hyviä lapsia, ja hän saavutti korkean iän. Vihdoin hän kaatui
taistelussa isänmaan puolesta.» »Mutta ken», kysyi kuningas, »on häntä
lähinnä mielestäsi onnellisin?» Silloin Solon ilmoitti nimeltä kaksi
kreikkalaista nuorukaista, jotka vetivät äitinsä vaunuissa temppeliin,
koska vetojuhtia ei ajoissa saatu laitumelta. Iloisena astui äiti
temppelirakennukseen ja rukoili jumalia antamaan lapsille, mikä oli
parasta maailmassa. Sillä aikaa nuorukaiset nukkuivat temppeliin ja
kuolivat. Palatessaan poikiensa luo äiti ymmärsi, että ihmiselle oli
parasta kuolla nuorena. Kuullessaan tämän Kroisos sanoi pahoillaan:
»Etkö siis pidä minun onneani niinkään suurena kuin tavallisten
ihmisten?» Mutta Solon vastasi: »Oi kuningas, ei ketään voi kiittää
onnelliseksi ennen kuolemaansa.»

Muutamia vuosia tämän jälkeen Kroisos ryhtyi sotaan Kyyros kuningasta
vastaan ja varusti suuren sotajoukon. Ennen kuin hän lähti liikkeelle,
hän kuitenkin lähetti sanansaattajia _Delfo´in_ ennustajapappien luo
Kreikkaan tiedustelemaan yrityksen onnistumista. Täällä vastattiin hänen
kysymykseensä: »Jos Kroisos menee _Hālys_ joen yli, on hän hävittävä
suuren valtakunnan.» Tästä vastauksesta Kroisos ilostui suuresti.
Luullen voittavansa persialaiset hän marssitti joukkonsa Halys joen yli,
joka oli hänen valtakuntansa itäisenä rajana. Mutta ennustus
tarkoittikin sitä, että Kroisos oli hävittävä oman valtakuntansa. Hänen
sotajoukkonsa voitettiin taistelussa, ja itse hän joutui vangiksi.
Kyyros rakennutti rovion, jolle Kroisos kahlehdittuna asetettiin. Jo oli
tuli sytytetty, kun Kroisos muisti Solonin sanat ja huusi kovalla
äänellä: »Solon, Solon, Solon!» Kyyros ei ymmärtänyt tämän sanan
merkitystä, mutta uteliaana hän otatti Kroisoksen alas roviolta
tiedustellakseen häneltä asiaa. Kun Kyyros oli kuullut kuninkaan
kertomuksen, hänen tuli sääli hänen onnettomuuttaan; hän lahjoitti
hänelle hengen ja piti häntä sitten suuressa kunniassa.

Kymmenkunta vuotta Lyydian kukistumisen jälkeen Kyyros lähti
valloittamaan Babylonian valtakuntaa. Babylonin kaupungin veltot
asukkaat kuninkaineen luottivat Nebukadnesarin rakentamiin muureihin ja
viettivät päivänsä iloisissa juhlissa ja juomingeissa, vaikka Kyyroksen
joukot seisoivat kaupungin edustalla. Silloin papit veivät Kyyroksen
miehille kaupungin avaimet.

Vielä vanhoilla päivillään Kyyros lähti sotaretkelle maan pohjoisrajalla
asuvia raakalaiskansoja vastaan. Taistellessaan erästä kuningatarta
vastaan hän kaatui. Kuningatar viskasi hänen päänsä verellä täytettyyn
säkkiin, sanoen: »Juo nyt kylliksesi verikoira!»


● =Dareios.= Kyyrosta seurasi valtaistuimella hänen poikansa _Kambȳ´sēs_
(pers. Kãbudžija), joka valloitti Egyptin v. 525. Sen jälkeen tuli
hallitsijaksi _Dāre´ios_ (pers. Dārajavauš), joka laski muun muassa
_Thraakian_ ja _Makedonian_ valtansa alle, mutta joka kuitenkin
pääasiallisesti on tullut tunnetuksi laajan valtakuntansa järjestäjänä.
Hän jakoi koko valtakunnan 23 maakuntaan, joita kutakin hallitsi
_satraappi_. Jokaisen maakunnan maksettavaksi määrättiin vuotuinen vero
maakunnan suuruuden mukaan; Babylonian, joka oli rikkain, oli maksettava
kaksi kertaa enemmän kuin muiden maakuntien.

[Illustration:

  _Kuva 36._ Dareios saattajineen (jotka kantavat päivänvarjoa ja
    kärpäsviuhkaa).
]


□ Kyyros oli Persian valtakunnan perustaja, mutta hänen toinen
seuraajansa _Dāre´ios_ oli sen järjestäjä. Hän jakoi maan 23 maakuntaan,
joita hallitsivat _satraapit_. Jotteivät he paisuisi liian mahtaviksi,
oli heille jätetty vain verojen kanto ja hallituksen hoito. Sen sijaan
maakunnan sotajoukot olivat erityisen sotapäällikön johdossa. Vielä oli
satraapin rinnalla kuninkaallinen kirjuri, joka piti silmällä hänen
toimintaansa ja antoi siitä sanan _suurkuninkaalle_. Dareios lähetti
silloin tällöin erityisiä virkamiehiä, joita sanottiin »kuninkaan
silmiksi», tarkastamaan maakuntien hallitusta. Jotta suurkuningas
nopeasti saisi tietää, mitä kussakin osassa valtakuntaa tapahtui,
rakennettiin teitä pääkaupungeista eri suunnille. Näistä oli kuuluisin
se, joka kulki Sūsasta Sardeis kaupunkiin. Tavalliset matkustajat
tarvitsivat tätä matkaa varten kolme kuukautta, mutta kuninkaallinen
hevosposti toimitti viestin yhdessä viikossa. Hevospostista Herodotos
kirjoitti seuraavasti: »Ei ole mitään kuolevaista olentoa, joka
nopeammin tulisi perille kuin Persian kuninkaan sanansaattajat. Määrätyn
välimatkan päähän toisistaan on sijoitettuna yhtä monta hevosta ja
miestä, kuin koko matkaan menee päiviä, niin että hevonen ja mies on
asetettu kutakin päivämatkaa kohti. Heitä ei estä lumi, ei rankkasade,
ei helle eikä yö. Riennettyään määrämatkansa ensimmäinen jättää sanan
toiselle, toinen taas kolmannelle. Sillä tavoin viesti kulkee, että
toinen aina jättää sen toiselle.»

Helpottaakseen veronmaksua ja kauppaa Dareios leimautti kultarahoja,
joita sanottiin _dareikeiksi_ ja jotka arvoltaan olivat 25 kultamarkkaa.
Kaikkia aarteitaan hän ei kuitenkaan leimauttanut rahaksi, vaan
Herodotos kertoo hänen säilyttäneen niitä seuraavalla tavalla: »Hän
sulattaa ja valaa hopeansa ja kultansa saviruukkuihin ja täytettyään
astian hän ottaa ympäriltä pois saven. Aina kun hän tarvitsee rahoja,
menee hän aarrekammioonsa ja hakkaa metallista niin suuren kappaleen
kuin kulloinkin on tarpeen.»


                              II. Kreikka.


                             MAA JA KANSA.


● =Maa.= Kreikka on pinta-alaltaan pieni. Verrattuna muuhun Eurooppaan
se on kuin pikkusormi koko kämmenen rinnalla. Maata ympäröi kolmelta
puolelta meri. Tässä se eroaa niistä maista, joihin aikaisemmin olemme
tutustuneet; nehän olivat miltei järjestään mannervaltioita. Kreikan
itäpuolella on saarekas _Aige´ia_n meri. Suuri _Kreeta_n saari erottaa
Aigeian meren Välimerestä. Lähellä Kreikan rannikkoa on Kreetan kokoinen
_Euboia_ ja etelämpänä _A´igīna_n lahdessa _Salami´s_ saari. Vastapäätä
Aiginan lahtea on Kreikan länsirannikolla syvä _Korinthoksen_ lahti.
Aigeian meren täyttää _Kykladien_ saariryhmä, johon kuuluu muun muassa
pieni, mutta vanhalla ajalla kauppapaikkana ylen tärkeä _Dēlos._ Kreikan
länsipuolella taas leviää _Joonia_n meri, jossa ovat _Joonia_n saaret,
muun muassa pieni _Ithă´kā._ Kaikki nämä saaret ovat kallioisia, sillä
ne ovat oikeastaan vedenalaisten vuoriharjanteiden huippuja.

Samoin kuin saaret on Kreikan mannerkin kauttaaltaan vuorista. Korkeat
harjanteet ja jyrkät kukkulat sulkevat väliinsä kapeita ja pieniä, mutta
viljavia ja ihania umpilaaksoja. Kaukana pohjoisessa on korkea
_Ŏ´lympos_ vuori. Etelämpänä on _Oita_ vuoren ja meren välillä kuuluisa
_Thermopy̆´lai_n sola. Vuoriniemekkeet pistävät kauas mereen, ja niiden
väliin tunkeutuvat syvät merenlahdet. Sen tähden onkin Kreikan rannikko
suhteettoman pitkä. Vaikka maa on pienempi kuin Portugali, on rannikko
pitempi kuin Espanjan.

Maan ilmasto on ihana. Laaksoissa ei sada lunta kuin kerran
kahdessakymmenessä vuodessa. Mutta meren läheisyys estää ilmaa myös
liiaksi lämpenemästä. Ihmisten ei tarvitse ylenmäärin ponnistella
elantonsa hankkimiseksi, mutta he eivät kuitenkaan pääse laiskistumaan
ja veltostumaan kuten itämailla. Täten kreikkalaisista tuli toimelias ja
sivistykseen pyrkivä kansa.


● =Valtiot.= Kreikan luonto vaikutti osaltaan sen, että valtiot täällä
olivat pienempiä kuin itämailla. Kreikassa ei syntynyt laajoja
yleisvaltioita, vaan jokainen umpilaakso, vieläpä jokainen kaupunki
muodosti oman valtion. Toisinaan kyllä jokin mahtava kaupunkivaltio
saattoi laskea valtansa alle lähimmät naapurit, mutta se ei silloinkaan
päässyt paisumaan suurehkoa suomalaista pitäjää laajemmaksi.

Koko Kreikka jakautui kolmeen pääosaan. Nämä olivat _Pohjois-Kreikka_,
_Keski-Kreikka_ eli _Hella´s_ sekä _Etelä-Kreikka_ eli _Pelopo´nnēsos._
Pohjois-Kreikka jakautui kahteen osaan, vuoriseen _Ē´peirokseen_ ja
_Thessalia_n tasankomaahan, joissa kummassakin oli monta valtiota.
Hellaassa oli kaksi huomattavaa maakuntaa: _Boiōtĭ´ā_ ja _Attika_.
Keskellä Boiotiaa oli tärkeä _Thēba_n kaupunki. Attikassa sijaitsi
_Ateena_, joka oli laskenut koko tämän maakunnan valtansa alle.
Peloponnesoksessa oli tärkein maakunta _Lakōnia_, jossa oli _Sparta_n
kaupunki. Sparta oli valloittanut koko Lakonian, vieläpä muitakin
Peloponnesoksen valtioita.

Aikojen kuluessa siirtyi kreikkalaisia muihinkin maihin asumaan. Näin
syntyi lukuisia kreikkalaisia _siirtokuntia_ Vähän-Aasian
länsirannikolle, muun muassa rikas ja mahtava _Mi´lētos_. Myöskin
Aigeian meren pohjoisrannikolla oli monta siirtokuntaa. Enimmän niitä
kuitenkin perustettiin Etelä-Italiaan, jota ympäristön asukkaat
sanoivatkin _Suur-Kreikaksi_. Sisiliassa heillä niinikään oli lukuisia
siirtoloita. Näistä siirtokunnista olivat tärkeimmät _Tare´ntum_
Etelä-Italiassa ja _Syrakusa_ Sisiliassa.


● =Heimot.= Kreikan asukkaat olivat indo-eurooppalaista kansaa, joka
kutsui itseään _helleeneiksi_. Eri heimot erosivat toisistaan
tuntuvasti. Peloponnesoksen _doorilaiset_ olivat jäykkiä,
elämäntavoiltaan yksinkertaisia ja vanhoihin tapoihin kiintyneitä.
Attikassa ja saarilla asuvat _joonialaiset_ sen sijaan olivat vilkasta,
sivistynyttä ja uudistushaluista kansaa.


                                USKONTO.

[Illustration:

  _Kuva 37._ Zeus.
]


● =Jumalat.= Kreikkalaiset palvelivat useita jumalia. Heidän uskontonsa
oli siis polyteistinen. Jumalat olivat heidän käsityksensä mukaan
ihmisten kaltaisia sekä ulkomuodoltaan että luonteeltaan. Olipa heissä
samoja heikkouksiakin kuin ihmisissä: he rakastivat ja vihasivat, olivat
kateellisia, pettivät jne. Mutta monessa suhteessa he kuitenkin olivat
ihmisiä etevämpiä. Niinpä he olivat _kuolemattomia_ ja useimmat heistä
olivat ikuisesti nuoria ja kauniita. He saattoivat silmänräpäyksessä
siirtyä etäisimpiinkin seutuihin ja koska tahansa vaihtaa hahmoa. Mutta
jumalienkin yläpuolella oli taipumaton _kohtalo_, jonka määräyksiä
heidän oli pakko noudattaa.

Kreikkalaiset ajattelivat jumalien asuvan lumiharjaisella Olympos
vuorella, joka kohosi Thessalian laaksosta äkkijyrkkänä huimaavaan
korkeuteen. Siellä heillä oli linnansa, jossa he elivät iloisessa
seurustelussa ja huveissa, syöden _ambrosiaa_ ja juoden _nektaria_.
Tärkeimmät kreikkalaisten jumalista olivat seuraavat kaksitoista:


_Zeus_, taivaan ja ukkosen jumala.

_Hē´rā_, Zeun puoliso, valtioiden suojelija.

_Poseidō´n_, Zeun veli, meren jumala.

_Hā´dēs_, Zeun veli, Manalan jumala.

_Palla´s Athē´nē_, tieteiden ja sotataidon jumalatar.

_Ā´rēs_, riehuvan taistelun jumala.

_Foibos Apo´llōn_, valon jumala ja taiteiden suojelija.

_Artemis_, metsästyksen jumalatar.

_Afrodī´tē_, kauneuden jumalatar.

_Hē´faistos_, tulen jumala.

_Diŏ´nȳsos_, viinin ja sivistyksen jumala.

_Hermē´s_, jumalien sanansaattaja sekä kauppiasten ja varkaiden
suojelija.


Vanhempina aikoina kreikkalaiset kuvittelivat ihmisten kuolemantakaista
elämää synkäksi ja ilottomaksi harhailemiseksi hämärässä Manalassa;
varjoina vainajat siellä liikkuivat toisten varjojen parissa. Myöhemmin
he arvelivat Manalassa olevan kaksi osaa; toisen nimi oli _Ēly̆´sion_,
toisen _Tartaros_. Edelliseen joutuivat muinaisaikojen suuret sankarit
sekä myöhempienkin aikojen ihmisistä ne, jotka elivät nuhteettomasti.
Elysionin valoisilla kentillä he viettivät surutonta elämää. Tartaros
taas oli ikuisen pimeyden vallassa. Siellä onnettomat rikoksentekijät
viettivät kolkkoja ja ilottomia päiviä.


□ Kreikkalaisten käsityksen mukaan oli ennen jumalia _titaanien_
jättiläissuku hallinnut maailmaa. Eräs näitä oli _Krŏ´nos_. Hän oli
synkkämielinen ja armoton mies, joka nieli omat lapsensa, kohta kun ne
syntyivät, etteivät he voisi häntä vahingoittaa. Kronoksen vaimo oli
tästä kovin suruissaan. Kun hän taaskin synnytti pojan, hän ei
antanutkaan sitä miehelleen, vaan kääri kapaloihin kiven ja ojensi sen
Kronoksen nieltäväksi. Poika kasvoi piilossa isältään. Vuohi elätti
häntä maidollaan, ja mehiläiset toivat hänelle hunajaa. Pojasta kasvoi
uljas nuorukainen, joka sai nimekseen _Zeus_. Hänestä tuli jumalien
hallitsija. Mieheksi vartuttuaan Zeus ryhtyi taistelemaan Kronosta ja
muita titaaneja vastaan. Taivas ja maa vapisivat, kun jumalat ja
titaanit kamppailivat. Lopuksi jumalat pääsivät voitolle, ja titaanit
syöstiin alas Manalan pimentoihin. Sen jälkeen Zeus rauhassa hallitsi
jumalien keskuudessa. Hän oli tuuheapartainen, uljasryhtinen hallitsija,
jonka päännyökkäys sai koko Olympoksen tärisemään. Hän istui
valtaistuimellaan kimppu salamia kädessään ja kotka jalkainsa juuressa.

[Illustration:

  _Kuva 38._ Hera.
]

Zeun puoliso _Hē´rā_ oli taivaan kuningatar. Kun hän matkusti, vetivät
kirjavat riikinkukot hänen kullalle hohtavia vaunujaan. Hän oli kaunis
ja ylpeä, ja kaikki jumalat kunnioittivat häntä. Mutta miehensä kanssa
hän toisinaan joutui sanakiistaan, sillä hän oli mustasukkainen ja
väitti Zeun liiaksi kiintyneen maallisiin naisiin.

Zeun veli, meren jumala _Poseidō´n_, ajoi hevosten tapaisien
merieläimien vetämissä vaunuissa yli aaltojen kädessään kolmikärki,
jolla hän hallitsi valtakuntaansa. Hänen ympärillään uiskentelivat
lempeät merenneidot eli _nereidit_. Kun Poseidon suuttui, hän kosketti
kolmikärjellään merta. Silloin laineet kohosivat uhkaavasti, tuuli
kiihtyi, laivat särkyivät, ja meri tulvi yli äyräittensä. Mutta yhdellä
ainoalla silmäyksellä hän taas taltutti kaikki luonnonvoimat.

[Illustration:

  _Kuva 39._ Pallas Athene.
]

Kolmas veli, _Hā´dēs_, hallitsi synkkää Manalaa, jonka _Styks_ joki
erotti elävien valtakunnasta. Virran yli kuljetti lauttamies _Khă´rōn_
vainajien sielut, ja kuolemanvaltakunnan portilla vartioi kolmipäinen
_Kerberos_ koira.

[Illustration:

  _Kuva 40._ Ares.
]

Hadeen puoliso oli _Persefŏ´nē_, jonka äiti oli hedelmällisyyden
jumalatar _Dēmē´tēr_. Neitosena Persefone kerran kulki ystävättärineen
niityllä poimien kukkasia ja solmien seppeleitä. Silloin avautui maa ja
synkännäköinen, mustapartainen mies ajoi halkeamasta esiin sysimustien
pärskyvien hevosten vetämissä vaunuissa. Se oli Hades, joka ryösti
itselleen puolison keskeltä ilakoivaa neitoparvea. Demeter suri
katkerasti kadonnutta tytärtään. Silloin hedelmällisyys katosi
maailmasta ja nälänhätä uhkasi kaikkia ihmisiä. Vihdoin jumalienkin oli
pakko sekaantua asiaan. Zeun välityksellä saatiin aikaan sovinto, jonka
mukaan Persefone vietti ⅔ vuodesta äitinsä luona, mutta ⅓ Manalan
valtakunnassa. Aikaisin ke-väällä hän saapui Demeterin luo. Silloin tämä
oli tyytyväinen ja levitti siunausta ympärilleen; kukat nousivat maasta,
puut puhkesivat lehteen ja vilja kantoi hedelmää. Mutta syksyllä, kun
Persefone palasi miehensä luo, Demeter surren vetäytyi yksinäisyyteen.
Silloin kasvit kuihtuivat ja maa paljastui.

Tieteiden ja sotataidon jumalatar _Palla´s Athē´nē_ oli Zeun tytär.
Kerran ylijumala poti kovaa päänpakotusta. Silloin Hefaistos
moukarillaan iski häntä otsaan, jolloin kaikkien jumalien hämmästykseksi
Pallas Athene täysissä sotavarustuksissa puhkesi esiin isänsä päästä.
Jumalattarella oli yllään panssari, joka oli kudottu käärmeistä ja
lohikäärmeensuomuista. Keskellä panssaria oli hirveä Medūsan pää. Joka
siihen uskalsi kääntää silmänsä, muuttui kohta kiveksi. Sodassa Pallas
Athene antoi päälliköille hyviä neuvoja. Rauhan aikana hän auttoi
ihmisiä kehittämään tieteitä ja rauhallisia elinkeinoja. Hänen
nimikkoeläimensä oli viisautta edustava pöllö.

[Illustration:

  _Kuva 41._ Foibos Apollon.
]

Riehuvan taistelun jumala _Ă´rēs_ oli roteva ja voimakas jumala.
Mielihyvällä hän heittäytyi taistelun tuoksinaan pukeutuneena kirkkaasti
loistavaan vaskihaarniskaan. Voimistaan huolimatta hän aina joutui
alakynteen taistellessaan Pallas Athenea vastaan, sillä hän kiivastui
aina liiaksi sokeassa taisteluinnossaan.

[Illustration:

  _Kuva 42._ Afrodite.
]

_Foibos Apo´llōn_ oli Zeun rakkain poika. Kirkkaana kevätpäivänä hän
syntyi Delos saarella, ja hänestä tuli auringon ja valon ikuisesti nuori
jumala. Kohta synnyttyään hän lähti taistelemaan pimeyden ja kylmyyden
voimia vastaan kädessään jousi ja selässään viini. Tuottaakseen
ihmisille iloa hän opetti heille laulun ja soittotaidon. Itse jumalatkin
iloitsivat, kun kuulivat Foibos Apollonin soittavan lyyryänsä Olympoksen
juhlissa. Hänen ympärilleen kerääntyivät silloin runottaret eli
_muusat_, jotka hänen säestäessään lauloivat sankarien kuolemattomista
uroteoista. Foibos Apollon oli varsinkin poikien ja nuorukaisten jumala,
sillä hän rakasti voimakasta ja jaloluontoista nuorisoa ja iloitsi sen
reippaista leikeistä ja rohkeasta mielenlaadusta.

Delfoissa oli suuri Foibos Apollonille pyhitetty temppeli. Se oli
rakennettu vuorenrotkon ympärille, josta nousi huumaavia höyryjä. Rotkon
päälle oli asetettu kolmijalkainen istuin, johon naispappi _Pȳthĭ´ā_
asettui. Höyryjen vaikutuksesta hän menetti tajunsa, ja tässä tilassa
hän lausui katkonaisia lauseita. Näistä houreisista sanoista saapuvilla
olevat Foibos Apollonin papit rakensivat vastauksen, joka tavallisesti
oli hyvinkin kaksimielinen, kuten huomasimme kertomuksessa kuningas
Kroisoksesta. Foibos Apollonille oli pyhitetty laakeripuu ja lyyry.

Metsästyksen jumalatar _Artemis_ oli Foibos Apollonin kaksoissisar.
Hänen ajateltiin liikkuvan metsässä viitan liepeet kohotettuina polviin
ja aran hirvenvasikan juostessa hänen rinnallaan. Hänen ympärillään
hyörivät pukinjalkaiset metsänhaltijat _satyrit_ sekä kauniit
lehdonhaltijattaret _nymfit_. Kuten Foibos Apollon oli poikien, siten
Artemis oli tyttöjen jumala. Hän oli heille viattoman sulon ja puhtaiden
tapojen esikuva. Hänen juhlissaan tytöt lauloivat kauniita lauluja
suojelusjumalattarensa kunniaksi.

Aurinkoisena päivänä syntyi meren lumivalkoisesta vaahdosta kauneuden
jumalatar _Afrodī´tē_. Rakkauden voimalla hän hallitsi jumalia ja
ihmisiä, jopa metsän eläimiäkin, niin että ne liehakoiden ympäröivät
häntä. Häntä palvelivat _sulottaret_ ja _lemmenhaltijat_. Hänen poikansa
_E´ros_ lensi kevyin siivin jumalien ja ihmisten parissa haavoittaen
heitä näkymättömillä nuolilla ja herättäen siten rakkautta heidän
sydämessään.

Afrodite oli ihastunut erääseen _Adō´nis_-nimiseen nuorukaiseen. Yhdessä
he saloja samoilivat, saalista ajoivat ja ilakoivat, kun vihainen
metsäkarju hyökkäsi nuorukaisen kimppuun ja tappoi hänet. Jumalatar oli
surusta murtumaisillaan ja lähti synkkään Manalaankin armastaan
etsimään. Vihdoin Zeus heltyi. Hän salli nuorukaisen puolen vuotta,
kevään ja kesän, viipyä lemmittynsä luona, mutta syys-ja talvikausiksi
oli hänen palattava vainajien maille.

[Illustration:

  _Kuva 43._ Hermes.
]

Jumalattarista kaunein oli saanut puolisokseen jumalista rumimman,
tulenjumalan _Hē´faistoksen_. Tämä ontui toisella jalallaan ja oli
lyhytkasvuinen, pitkäpartainen mies. Hän viihtyi parhaiten pajassaan
tultasyöksevien tulivuorien alla. Siellä hän valmisti jumalille, jopa
toisinaan ihmisillekin, mitä taidokkaimpia koruesineitä.

Nuori ja kaunis _Diŏ´nȳsos_ ajoi tiikerien vetämissä vaunuissa,
viininlehvistä solmittu seppele päässään. Hänen vaunujensa ympärillä
neitoset ja nuorukaiset tanssivat iloista, vallatonta tanssia. Dionysos
lahjoitti ihmisille viiniköynnöksen ja opetti heitä rypäleistä
pusertamaan säihkyvää viiniä. Kaikkialla, missä viinin jumala iloisen
seurueensa saattamana matkasi, ihmiset oppivat käyttämään
viiniköynnöksen antimia. Hän oli antelias ja lempeä niille, jotka
tunnustivat hänet jumalakseen, mutta rankaisi säälimättä kaikkia, jotka
uskalsivat häntä vastustaa. Hänen päihtyneet seuralaisensa syöksyivät,
kohottaen vimman huutoja, heidän kimppuunsa ja repivät heidät palasiksi.

_Hermē´en_ kuvattiin lentävän läpi ilmojen siivekäs lakki päässä,
siipikengät jalassa ja siivellinen sauva kädessä. Hän oli jumalien
sanansaattaja, joka halukkaasti ja taitavasti suoritti heidän asiansa.
Nopeammin kuin tuuli hän kiiti mihin osaan maapalloa tahansa varottamaan
ja pelastamaan ihmisiä sekä ilmoittamaan heille jumalien määräyksiä.
Ihmiset rakastivat häntä suuresti. Kauppiaat ja matkamiehet, jotka
kulkivat kaduilla ja teillä, pyysivät hänen apuaan. Mutta Hermes oli
myös viekkaiden varkaiden jumala; he luulivat hänen auttavan heitä
heidän konnamaisissa toimissaan. Kohta syntymänsä jälkeen Hermes oli
keksinyt lyyryn, virittämällä jänteitä kilpikonnan kuoren poikki. Hän
lahjoitti kuitenkin soittimen vanhemmalle veljelleen Foibos Apollonille.


● =Oraakkelit.= Usein jumalat valitsivat erikoisen paikan, jossa he
ihmisille ennustivat tulevia asioita. Näin saatuja ennustuksia sanottiin
_oraakkeli_lauseiksi. Kuuluisin oli Hellaassa sijaitseva _Delfo´i_n
oraakkeli, jossa Foibos Apollon ilmoitti tahtonsa.

[Illustration:

  _Kuva 44._ Pythia.
]

[Illustration:

  _Kuva 45._ Kreikkalaiset naiset tuovat uhria vainajalle.
]


● =Olympian juhlat.= Kreikkalaiset palvelivat jumaliaan rakentamalla
heille temppeleitä ja tarjoamalla uhreja sekä panemalla toimeen
uskonnollisia juhlia. Jokaisella kaupungilla oli omat juhlansa. Mutta
olipa sellaisiakin juhlatilaisuuksia, joihin saapui osanottajia
kaikkialta, missä kreikkalaisia asui. Kuuluisimmat olivat ne yhteiset
kilpaleikit, joita vietettiin joka neljäs vuosi _Oly´mpia_n kentällä
Peloponnesoksen länsiosassa. Juhlakenttä oli pyhitetty Zeulle ja sinne
oli rakennettu muhkea Zeun temppeli sekä sen viereen suuri alttari.
Hieman syrjässä juhlakentältä olivat stādion eli kilparata, jossa
katsojat seisten seurasivat kilpailujen suorittamista, sekä
_hippo´drōmos_ eli kilpa-ajorata.

[Illustration:

  _Kuva 46._ Nuori voittaja.
]


□ Kreikkalaiset viettivät joka neljäs vuosi suuria urheilujuhlia
Zeus jumalan kunniaksi _Oly´mpia_n kentällä Peloponnesoksella. Jo
aikoja ennen kilpailujen alkamista osanottajat pitivät harjoituksia.
Kun sitten määräaika lähestyi, tulvi kaikkialta kilpailijoita ja
yleisöä juhlapaikalle. Olympian kisat kestivät viisi päivää.
Ensimmäisenä suoritettiin suuret uhrit, ja niin kilpailutuomarit
kuin kilpailijat vannoivat noudattavansa rehellisyyttä ja
kilpailusääntöjä. Seuraavina päivinä pantiin itse kilpailut toimeen.
Vanhimpina aikoina kiinnitettiin päähuomio _kilpajuoksuihin_, mutta
myöhemmin _kilpa-ajot_ herättivät enemmän mielenkiintoa.
Loistavimman kunnian tuotti nelivaljaikolla voittaminen. Varsin
vaarallisia olivat käänteet radan kummassakin päässä, sillä kukin
ajaja koetti päästä niin läheltä merkkipylvästä kuin suinkin. Usein
sattui yhteentörmäyksiä, jolloin vaunut kaatuivat, ja hevoset ja
ajajat yhdessä rytäkässä kierivät pitkin kenttää. — Suosittuja
olivat myös _viisiottelut_, jolloin oli peräkkäin viisi kilpailua:
hyppy, keihäänheitto, juoksu, diskoksenheitto sekä paini; kunkin
kilpailun jälkeen karsittiin huonoimmat pois, niin että painiin jäi
vain kaksi osanottajaa jäljelle. Kilpailijat esiintyivät alastomina.
Painijat voitelivat ruumiinsa öljyllä estääkseen vastustajaa
saamasta hyvää otetta. Viimeisenä päivänä voittajat seppelöitiin
öljypuun lehvin, ja airuet julistivat heidän nimensä, sukunsa ja
kotikaupunkinsa. Öljypuuseppeleen voittaminen oli kreikkalaisten
käsityksen mukaan miltei suurin kunnia, mikä saattoi tulla
kuolevaisen osaksi. Kohdistuipa maine hänen kotikaupunkiinsakin.
Juhlallisesti otettiin hänet siellä vastaan. Elämänsä loppuun saakka
hän eli valtion kustannuksella ja hänellä oli kunniasija
juhlakulkueissa.

[Illustration:

  _Kuva 47._ Diskoksenheittäjä.
]

Aikojen kuluessa myös tiedemiehet, runoilijat ja taiteilijat alkoivat
keräytyä Olympian juhliin. Maalarit ja kuvanveistäjät asettivat
tuotteensa näytteille, runoilijat lauloivat runonsa kansan kuultaviksi
ja tiedemiehet lukivat julki kappaleita kirjoituksistaan. Heille ei
kuitenkaan annettu palkintoja. Eräissä muualla pidetyissä
kilpailutilaisuuksissa heitä sen sijaan palkittiin laakeriseppeleillä.

Näin kreikkalaiset koettivat kehittää sekä ruumistaan että sieluaan,
niin että heistä tulisi kauniita ja sopusuhtaisia ihmisiä.

Niin suuressa arvossa pidettiin Olympian kisoja, että myöhemmin
laskettiin niiden mukaan aikakin. Nelivuotisjaksoa kahden juhlan välillä
sanottiin _olympiadiksi_. Ensimmäisen olympiadin ensimmäinen vuosi oli
776 eKr.

[Illustration:

  _Kuva 48._ Homeros.
]


● =Sankaritarusto.= Kreikkalaiset uskoivat ennen vanhaan eläneen
sankareita, jotka olivat tavallisia ihmisiä paljon uljaampia ja
voimakkaampia. Sellaisia olivat _Perse´us_, _Hēraklē´s_ ja _Thēse´us_.
Kuuluisia ovat varsinkin ne tarut, joista tehdään selkoa _Īlia´s_ ja
_Odysse´iā_ nimisissä runoelmissa; kreikkalaiset väittävät ne sokean
_Hŏ´mēros_ runoilijan sepittämiksi.


□ =Psykhe.= Kreetan saarella hallitsi kuningas, jolla oli kolme tytärtä.
Nuorin heistä, nimeltä _Psȳkhē´_, oli kauniimpi muita; runoilijat
vertasivatkin häntä Afrodite jumalattareen. Mutta Psykhen kauneus
herätti jumalissa kateutta ja he antoivat hänen isälleen seuraavan
määräyksen: »Vie tyttäresi korkeimman vuoren kukkulalle ja jätä hänet
sinne yksin, sillä hän on määrätty puolisoksi hirviölle, joka siivillään
liitelee yli maan ja nuolillaan voittaa jumalatkin! Ellet tottele,
kohtaavat kauheimmat onnettomuudet maatasi.» Kuningas ja koko kansa suri
jumalien määräystä, mutta Psykhe nousi nöyrästi vuoren kukkulalle.

Yöllä Psykhe kuuli ystävällisen äänen sanovan: »Heittäydy rohkeasti alas
kalliolta! Minä olen Länsituuli, joka vien sinut uuteen kotiisi.» Hetken
Psykhe epäröi, mutta sitten hän syöksyi kalliolta alas. Samassa hän
menetti tajunnan. Herätessään hän huomasi olevansa loistavassa
palatsissa, jossa oli upeita saleja ja vilpoisia puutarhoja.
Näkymättömät palvelijat täyttivät kaikki hänen toivomuksensa. Yön
koittaessa hän kuuli siipien havinaa, ja samassa ääni häneltä kysyi:
»Miten on, Psykhe puolisoni, oletko tyytyväinen uuteen kotiisi?
Mielelläni jäisin tänne seuraksesi, mutta sitä en voi tehdä. Päivin on
minun hoidettava monia toimiani maailmassa. Mutta joka yö palaan sinun
luoksesi kertomaan, mitä maailmassa tapahtuu.» Psykhe pyysi nyt saada
nähdä miehensä kasvot, mutta tämä vastasi: »Mitä tahansa pyydät, sen
sinulle annan, mutta tätä yhtä älä vaadi, sillä jumalat ovat määränneet,
että meidän kohta on erottava, jos kerrankaan näet kasvoni!»

Kului jonkin aikaa, jolloin Psykhe oppi rakastamaan miestään, vaikkei
hän koskaan nähnyt hänen kasvojaan, sillä he olivat vain öisin yhdessä.
Päivin oli Psykhen ikävä komeassa linnassaan, ja sen tähden hän kerran
pyysi mieheltään, että sisaret saisivat tulla häntä tervehtimään. Aluksi
puoliso ei ollut siihen suostuvainen, mutta vihdoin hän myöntyi Psykhen
rukouksiin. Länsituuli toi sisaret Psykhen luo hänen asuntoonsa. Sisaret
kysyivät uteliaina, minkälainen hänen miehensä oli, mutta Psykhe ei
voinut antaa heille vastausta. Silloin sisaret sanoivat: »Hän ei
näyttäydy sinulle, koska hän on ruma. Varmaankin hänen silmänsä
tuijottavat kuin tulikekäleet, verta tippuu hänen kielestään, ja hänen
selässään on suuret lepakon siivet.» Sisarien sanat herättivät Psykhen
uteliaisuuden, ja heidän lähdettyään hän päätti ottaa selkoa miehensä
ulkonäöstä. Seuraavana yönä hän hiljaa nousi vuoteeltaan ja hiipi lamppu
toisessa kädessä ja tikari toisessa miehensä luo. Mutta hän ei
nähnytkään iljettävää hirviötä, vaan kauniin miehekkään nuorukaisen.
Psykhe tunsi hänet. Se oli _Eros_, rakkauden jumala, joka rakkauden
voimalla voitti sekä jumalat että ihmiset. Samassa Eros heräsi, näki
Psykhen ja sanoi: »Onneton Psykhe, mitä sinä teet? Olen piilottanut
sinut tänne äitini Afroditen vihalta. Mutta nyt meidän täytyy erota,
sillä niin jumalat ovat säätäneet. Ainoastaan äitini saattaa taas
yhdistää meidät, jos voit lepyttää hänet.» Näin sanoen Eros otti
jousensa ja katosi. Samalla palatsi, jossa Psykhe oli elänyt, haihtui,
ja hän istui yksin itkien avarassa maailmassa.

Alakuloisena Psykhe lähti etsimään Afroditen linnaa. Monien harhailujen
jälkeen hän löysikin sen auringonpaisteiselta rinteeltä ruusupensaiden
keskeltä. Afrodite otti hänet ilkkuen vastaan: »Siinäkö nyt olet, sinä
ihana Psykhe, jota ihmiset väittävät kauniimmaksi kuin Afrodite. Miten
minulla on kunnia vastaanottaa näin ylhäinen vieras?» — »Anna minulle
takaisin puolisoni!», Psykhe kuiskasi. Afrodite määräsi hänelle silloin
suoritettavaksi kolme vaikeata työtä ja lupasi mahdollisesti taipua
hänen rukouksiinsa, jos hän selviytyisi niistä.

Ensimmäiseksi Psykhen tuli yhden päivän kuluessa noukkia erilleen ohra-,
vehnä- ym. jyvät eräästä suuresta viljaläjästä keskeltä pihaa.
Nähdessään, miten suuri keko oli, Psykhe kävi entistään
alakuloisemmaksi, mutta hän ryhtyi kuitenkin kohta työhön. Silloin hän
kuuli heikon äänen vierestään piipittävän: »Ehkäpä minä voin auttaa
sinua?» Psykhe käänsi päätään ja näki pienen muurahaisen. Tämä jatkoi:
»Olet kerran pelastanut henkeni. Nyt voin minä puolestani pelastaa
sinut.» Samassa marssi kokonainen armeija pieniä muurahaisia esiin. Koko
viljakeko näytti joutuvan liikkeeseen, ja ennen pitkää eri jyvälajit
olivat kukin omassa läjässään. Kun Psykhe kiitti pientä auttajaansa,
vastasi tämä: »Enpä olekaan mikään tavallinen muurahainen; nimeni on
Ahkeruus.»

Seuraavana päivänä Afrodite lähetti Psykhen ammentamaan vettä lähteestä,
joka pulppusi kallionhalkeamasta. Lähteelle johtava tie oli kahden
tultasyöksevän lohikäärmeen vartioima. Psykhe koetti kavuta lähteelle
vastaiselta puolelta äkkijyrkkää vuorenrinnettä alas, mutta hän huomasi
pian yrityksen mahdottomaksi. Silloin tuli hänen avukseen kotka, jonka
poikaset hän oli pelastanut sähisevän käärmeen vallasta. Kotka tarttui
ruukkuun kynsin, täytti sen vedellä ja toi sen takaisin Psykhelle.

Kun Afrodite huomasi tämänkin työn tehdyksi, hän antoi Psykhelle rasian
ja sanoi: »Vie tämä Manalaan ja hae Persefonelta sitä kauneusainetta,
jota ainoastaan hän osaa valmistaa!» Psykhe lähti matkalle. Kuta
lähemmäs Manalaan vievää aukkoa hän saapui, sitä kolkommaksi kävi
luonto. Mustat kallionseinämät kohosivat joka puolella, ja hänen
jalkansa haavoittuivat veriin terävistä kivistä. Juuri kun Psykhe
epätoivo sydämessään oli astumaisillaan portista sisään, ilmaantui
hänelle Hermes, jumalien sanansaattaja. »Kuule, Psykhe», hän sanoi,
»Eros on lähettänyt minut antamaan sinulle neuvoja matkalle kuolleiden
valtakuntaan! Tässä on sinulle kaksi rahaa ja kaksi leipää. Mennessäsi
ojenna toinen raha Kharonille, niin hän vie sinut yli Styks-joen.
Toisella rannalla odottaa kolmipäinen Kerberos hyökätäkseen ulvoen sinun
kimppuusi. Anna sille toinen leipä! Kun saavut Persefonen luo, ilmoita
hänelle asiasi, niin hän täyttää rasian. Paluumatkalla annat jälleen
leivän Kerberokselle ja rahan Kharonille. Mutta eräs asia paina
mieleesi: älä millään ehdolla aukaise rasiaa!» Samassa Hermes katosi ja
Psykhe astui päättävästi luolan aukosta sisään.

Mutta luolan suulla Eros odotti Psykhen paluuta, sillä jumalat sallivat
heidän taas yhtyä, jos Psykhe pääsisi palaamaan Manalasta. Levottomana
suuntasi Eros katseensa pimeään käytävään, josta kuului kammottavaa
mylvinää, kirkumista ja hätähuutoja. Vihdoin hän näki Psykhen kalman
kalpeana horjuvin askelin laahautuvan aukkoa kohti. Jo hän luuli pitkän
koetusajan olevan ohi, kun hän kauhukseen huomasi, että Psykhe,
uteliaisuutensa voittamana, aukaisi rasian kannen. Samassa neitonen
lyyhistyi kokoon, ja valkoinen sumu verhosi hänet. Eros hyökkäsi esiin,
sulki hänet syliinsä ja kantoi hänet pois kuoleman usmasta.

Hetken kuluttua Psykhe aukaisi silmänsä. »Sinäkö siinä olet, Eros?» hän
kuiskasi, »sain siis kuitenkin nähdä sinut ennen kuolemaani.» — »Eihän
sinun enää tarvitsekaan kuolla», Eros vastasi, »äitini Afrodite on jo
leppynyt, ja nyt sinä saat elää ikuisesti minun ja jumalien seurassa.»
Sitten hän sitoi Psykhen selkään kaksi kirjavaa perhossiipeä, ja yhdessä
he kohosivat kohti valoisia, kirkkaita avaruuksia, joissa autuaat
jumalat elävät.


□ =Faethon.= Auringonjumala _Hē´lios_ rakasti poikaansa _Fae´thōn_ia yli
kaiken eikä voinut kieltää häneltä mitään. Kerran hän taas oli luvannut
täyttää poikansa pyynnön, mitä tahansa tämä anoisikin. Faethon sanoi:
»Anna minun huomenna ajaa loistavat auringonvaunusi yli taivaan kannen!»
Helios pelästyi: »Et tiedä, mitä pyydät, poikani. Sinä vaadit sellaista,
johon voimasi eivät riitä. Auringonhevoset ovat uljaita eivätkä
jumalatkaan, muut kuin minä, kykene niitä ohjaamaan. Miten siis sinä,
kuolevainen ihminen, siihen kykenisit?» Mutta Faethon pysyi
vaatimuksessaan, ja Helios myöntyi. Yhdellä hyppäyksellä nuorukainen
nousi vaunuihin. Hevoset kiitivät eteenpäin, aamun sumut haihtuivat ja
koko maa oli avoinna hänen allaan.

Mutta pian hevoset huomasivat, että vieras käsi hallitsi ohjaksia. Ne
ravistivat niskaansa, pärskyivät ja nousivat takajaloilleen. Samassa ne
poikkesivat radaltaan ja vaunut heittelehtivät puolelle ja toiselle.
Pelästyneenä Faethon päästi ohjakset, mistä hevoset tulivat kahta
hurjemmiksi ja kääntyivät maata kohti. Pilvet syttyivät palamaan, vuoret
halkesivat, ruoho lakastui, neekerien iho kärventyi mustaksi, ja heidän
maansa kuivui hiekkaiseksi autiomaaksi.

Vihoissaan Zeus iski Faethonia salamallaan. Hän suistui vaunuista;
pitkät hiukset ilmi liekissä hän putosi pyörryttävää vauhtia maan
pinnalle, josta nymfit korjasivat hänen ruumiinsa ja hautasivat sen.


□ =Danaos.= Egyptissä eli aikoinaan kaksi veljestä _A´igyptos_ ja
_Danao´s_. Aigyptoksella oli 50 poikaa ja Danaoksella 50 tytärtä. Kun
lapset olivat varttuneet aikuisiksi, Aigyptoksen pojat tahtoivat ottaa
puolisoikseen Danaoksen tyttäret. Tähän ei Danaos kuitenkaan antanut
suostumustaan, sillä hän oli riidassa veljensä kanssa. Kun pojat eivät
välittäneet hänen kiellostaan, hän päätti paeta. Hän nousi tyttärineen
laivaan ja lähti purjehtimaan Välimeren ulapoita. Matkailijat saapuivat
Kreikkaan _Argoli´s_ maakuntaan, jonka asukkaat ottivat Danaoksen
kuninkaakseen. Danaos hallitsi valtakuntaansa viisaasti, rakennuttaen
kanavia, joissa juoksutti vettä kuivan maan kastamiseksi, sekä linnoja
maan puolustamiseksi ja temppeleitä jumalien kunniaksi. Mutta eipä
aikaakaan, niin Aigyptoksen pojat saapuivat setänsä jäljessä
Argoliiseen. Kun he yhä vaativat hänen tyttäriään puolisoikseen, Danaos
ei uskaltanut kauemmin heitä vastustaa, vaan antoi suostumuksensa.
Kuninkaan linnassa pidettiin nyt komeat häät. Mutta hääyönä tyttäret
isänsä käskystä pistivät miehensä kuoliaiksi. Ainoastaan nuorin
tyttäristä säästi puolisonsa ja auttoi häntä pakenemaan. Myöhemmin
Danaos sopi vävynsä kanssa ja tämä peri valtakunnan appensa kuoltua.
Hänestä polveutui kaksi Kreikan suurinta sankaria _Perse´us_ ja
_Hēraklē´s_.

Mutta jumalat eivät voineet tyynin mielin nähdä, miten Danaoksen
tyttäret surmasivat sulhasensa, vaan rankaisivat heitä. Heidän täytyi
Manalassa ikuisesti ammentaa vettä vuotavilla seuloilla.

[Illustration:

  _Kuva 49._ Medusan pää.
]


□ =Perseus.= Jumalien kuningas, mahtava Zeus, joka hallitsi koko
ilmakehää ja maapalloa, ihastui kauniiseen _Dană´ē_ impeen, joka oli
Danaoksen jälkeläisiä. Heille syntyi poika nimeltä _Perse´us._ Jonkin
aikaa Perseuksen syntymän jälkeen äiti ja poika joutuivat erään
ilkeämielisen kuninkaan luo. Kuningas oli vihamielinen varsinkin Perseus
nuorukaiselle ja määräsi hänelle suoritettavaksi työn, joka oli niin
vaarallinen, että hän toivoi Perseuksen siihen menehtyvän. Nuorukaisen
tuli tappaa _Mĕ´dūsa_ niminen _gorgoni._ Gorgonit olivat hirveitä
naisolentoja, jotka asuivat kaukana lännen äärissä. Heidän tukkanaan oli
kiemurtelevia käärmeitä ja heidän katseensa oli niin kauhea, että
jokainen ihminen, jonka silmää se kohtasi, jäykistyi kivipatsaaksi.

Perseus ei kuitenkaan säikähtänyt tehtävän vaikeutta. Reippain mielin
hän lähti matkalle, vaikkei edes tietänyt, missä gorgonit asuivat. Mutta
olipa kolme vanhaa noita-akkaa, joita sanottiin _graioiksi_. Heillä oli
yhteensä vain yksi silmä ja yksi hammas, joita he vuorotellen käyttivät.
He olivat gorgonien heimolaisia ja tiesivät heidän asuinsijansa, mutta
eivät olleet juuri halukkaita sitä kuolevaisille ilmoittamaan. Heidän
luoksensa Perseus ensimmäiseksi suuntasi kulkunsa. Viekkaasti hän sai
heiltä anastetuksi heidän ainoan silmänsä ja hampaansa. »Enpä anna niitä
teille takaisin, ennen kuin ilmoitatte, mistä tie gorgonien maahan
kulkee», hän sanoi. Silloin ei auttanut graiojen muu kuin antaa vaadittu
tieto. Sen lisäksi heidän oli pakko lainata hänelle viitta, joka teki
käyttäjänsä näkymättömäksi, ja siipikengät, jotka kuljettivat miehensä
muutamassa hetkessä läpi ilmojen.

Näin varustettuna Perseus lensi tuulen nopeudella gorgonien maahan.
Mutta vaikein tehtävä oli vielä suoritettava. Oli tapettava Medusa
häneen ollenkaan katsomatta, sillä Perseus ei halunnut muuttua
kivipatsaaksi. Hitaasti hän hiipi selkä edellä gorgoneja kohti,
kääriytyneenä näkymättömäksi tekevään taikaviittaan ja pitäen kirkasta
kilpeään peilinä, johon gorgonien hirveät päät kuvastuivat. Onneksi
gorgonit juuri olivat nukkumassa. Perseus paljasti miekkansa ja sivalsi,
kasvot käännettyinä syrjään, Medusan pään poikki. Sitten hän kiiruusti
survaisi sen laukkuunsa ja lähti pakenemaan. Medusan verisestä ruumiista
hyppäsi esiin siivekäs _Pē´gasos_ hevonen, joka vihaisesti pärskyen
karkasi sankarin jälkeen. Mutta Perseus suisti rajun siipihevosen ja
käytti sitä sitten ratsunaan.

Kun Perseus oli kotimatkalla Medusan pää laukussaan, kohtasi häntä uusi
seikkailu. Matkatessaan Aithiopian läpi hän näki ihmeen ihanan neitosen,
joka oli kahlehdittuna meren ympäröimään kalliopaateen. Se oli
_Andromĕ´dā_ niminen kuninkaantytär. Kuningas oli uhrannut tyttärensä
lepyttääkseen kammottavaa merihirviötä, joka hävitteli hänen maataan.
Hirviö oli kytkenyt neidon rautakahleilla kallioon ja vartioi itse
valppaana vankiaan lohkareen juurella. Perseus päätti vapauttaa
Andromedan. Hän aukaisi laukkunsa, otti esiin Medusan pään ja ojensi
sitä hirviötä kohti. Tuskin oli hirviö heittänyt silmäyksen taikapäähän,
niin se jo jähmettyi liikkumattomaksi kallioksi. Pantuaan pään takaisin
laukkuunsa Perseus riensi irroittamaan Andromedan kahleet. Prinsessasta
tuli sitten hänen puolisonsa.

Kotiin palattuaan Perseus surukseen havaitsi, että hänen ilkeämielinen
kasvattajansa oli kohdellut hänen äitiään Danaeta ylen huonosti ja
häpeällisesti. Suuttuneena hän taas turvautui käärmepäähänsä ja muutti
käden käänteessä kuninkaan ja koko hänen seurueensa kallionlohkareiksi.
Sitten hän lähti äitinsä ja puolisonsa kera omaan syntymämaahansa
Argoliiseen, jonka asukkaat tekivät hänet kuninkaakseen.


□ =Herakles.= _Hēraklē´s_ sankarin äiti oli Perseun ja Andromedan
jälkeläinen. Hänen isänsä oli itse Zeus. Poika kasvoi Argoliissa, ja
hänestä kehittyi harvinaisen vahva ja urhoollinen nuorukainen. Mieheksi
vartuttuaan hän kerran harhaili Argoliin metsissä. Siellä hän joutui
tienhaaraan, jonne hän pysähtyi, epäröiden, kummalle suunnalle lähtisi
astumaan. Silloin ilmestyi hänen eteensä kaksi jumalatarta. Toinen, joka
oli muodoltaan ihana, astui arastelematta nuorukaisen luo ja lupasi
hymysuin hänelle iloa ja nautintoja, jos hän seuraisi häntä. »Kuka
olet?» kysyi Herakles. »Ystäväni», vastasi jumalatar, »nimeni on
Huvitus.» Silloin katsahti Herakles toiseen jumalattareen. Hän ei ollut
yhtä kaunis, mutta hänen kasvoistaan säteili rauhallisuus ja
ystävällisyys. »Mihin sinä minut viet?» kysyi Herakles. »Minä olen
Siveys», tämä vastasi, »jos minua seuraat, joudut työhön ja vaaroihin,
mutta lupaan sinulle myös mainetta ja kiitosta jumalien ja ihmisten
joukossa.» Tämän kuultuaan Herakles hylkäsi Huvituksen ja lähti
seuraamaan Siveyden tietä.

[Illustration:

  _Kuva 50_. Herakles.
]

Herakles tulikin pian huomaamaan, minkälaisiin koetuksiin Siveys hänet
kuljetti. Hän joutui erään pahansuovan kuninkaan palvelukseen, jolla oli
oikeus määrätä hänelle kaksitoista mahdollisimman vaikeata työtä.

Ensimmäiseksi työkseen Herakles tappoi _Nemĕ´ān leijonan_, jota eivät
mitkään nuolet voineet surmata, ne kun aina kilpistyivät sen paksusta
turkista. Sankari lähti petoa etsimään toisessa kädessä jousi ja
toisessa jykevä nuija, jonka hän oli valmistanut valtavasta
öljypuunrungosta. Nähdessään leijonan Herakles ampui nuolen sen rintaan.
Mutta tästä peto vain ärtyi, kyyristyi maahan ja hyökkäsi pitkin
loikkauksin vainoojansa kimppuun. Silloin uros iski nuijallaan leijonaa
päähän. Hetkeksi tämä kellahti nurin, mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä se taas ponnahti pystyyn. Nyt Herakles takaapäin
kiersi kätensä sen kaulaan ja kuristi sitä niin voimakkaasti, että se
tukehtuneena vaipui maahan. Sitten hän nylki leijonalta taljan, jota hän
käytti vaippanaan.

Herakleen toinen urotyö oli _Lernan lohikäärmeen_ tappaminen. Tämä oli
satapäinen käärmeen muotoinen hirviö, joka söi suuhunsa kaikki ihmiset
ja eläimet, jotka sattuivat sen tielle. Moni oli yrittänyt tappaa petoa,
mutta kun siltä hakattiin pää poikki, kasvoi kohta kaksi uutta tilalle.
Herakles lähti erään ystävänsä seuraamana taistelemaan petoa vastaan.
Kun sankari koukkuisella miekallaan lipsahdutti pään poikki, kärvensi
ystävä palavalla puunrungolla haavan sijaa, joten pää ei päässyt
kasvamaan uudelleen. Saatuaan pedon tapetuksi Herakles karkaisi nuolensa
sen mustissa mujuissa, saadakseen ne ehdottoman kuolettaviksi.

[Illustration:

  _Kuva 51_. Herakles ampuu jousellaan.
]

Yhä uusia töitä kuningas keksi Herakleelle, toisen toistaan vaikeamman.
Hänen yhdestoista työnsä oli kultaisten omenain noutaminen _Hesperidein
puutarhasta_. Tämä sijaitsi kauimpana lännessä Afrikan rannikolla.
Omenapuita hoiti neljä luonnotarta, joita sanottiin hesperideiksi, ja
puutarhaa vartioitsi satapäinen lohikäärme, niin ettei ainoakaan
kuolevainen voinut sitä lähestyä. Saapuessaan maailman äärimmäiselle
läntiselle rajalle Herakles tapasi _A´tlās_ jättiläisen, joka kannatti
taivaan kantta hartioillaan. Herakles kysyi jättiläiseltä tietä
kultaomenain puutarhaan. Atlas vastasi: »Sinun, kuolevaisen on mahdoton
koskaan päästä sinne, mutta jos hetkeksi otat kantaaksesi taakkaani,
haen sinulle omenat». Herakles suostui ehdotukseen ja otti taivaankannen
hartioilleen. Atlaan onnistuikin tappaa lohikäärme ja noukkia omenat.
Mutta nyt hän ei enää tahtonut asettua entisen taakkansa alle. Sankari
turvautui silloin viekkauteen. Hän sanoi: »Minun ei auttane muu kuin
jäädä tänne sinun sijaasi, mutta taivaankansi kahnaa kovasti
olkapäätäni. Nostappa sentähden vähän syrjää, jotta voisin sijoittaa
tyynyn väliin!» Jättiläinen täytti Herakleen pyynnön, mutta silloin tämä
nopeasti livisti tiehensä vieden omenat mukanaan.

Viimeinen Herakleen töistä oli kaikista vaikein. Hänen tuli näet hakea
Manalasta _Kerberos_ koira. Tämä vartioi kuolemanvaltakunnan porttia.
Sillä oli kolme päätä, joissa kussakin oli hirvittävä kita, ja sen
selkäkarvat olivat sähiseviä käärmeitä. Herakles astui muutamasta
rotkosta alas Manalan pimentoihin. Kun vainajien alakuloiset haamut
näkivät sankarin lähestyvän valtava nuija kädessä ja leijonan talja
hartioillaan, he pakenivat pelästyneinä Manalan mustimpiin sokkeloihin.
Mutta Herakles astui synkän _Hades_ jumalan eteen ja kertoi asiansa.
Hades vastasi: »Annan sinun viedä koiran, jos paljain käsin saat sen
haltuusi». Ankaran taistelun jälkeen sankari pääsi voitolle ja kuljetti
koiran maan pinnalle. Päivänvalo häikäisi pedon silmiä, ja se ulvoi
tuskasta, mutta Herakles ei hellittänyt lujaa otettaan. Kun kuningas
näki kammottavan Kerberoksen edessään, veri pakeni hänen poskiltaan ja
hiukset nousivat pystyyn hänen päälaellaan. Vapisevalla äänellä hän
käski Herakleen kohta viedä sen takaisin Manalaan.

Nyt Herakles pääsi vapaaksi orjuudestaan. Tämän jälkeen hän kävi monessa
maassa ja suoritti monta ihailtavaa sankarityötä. Mutta vihdoin oli
hänenkin kuolinhetkensä tullut. Kun hän vastaotetun vaimonsa
_Dēiă´neira_n kanssa tuli joen partaalle, eräs _kentauri_ tarjoutui
kantamaan naisen joen poikki. Kentaureiksi sanottiin olentoja, joilla
oli hevosen ruumis, mutta kaulan sijasta oli ihmis-vartalo. Joen
toiselle rannalle päästyään kentauri aikoi ryöstää Deianeiran. Silloin
Herakles ampui myrkytetyn nuolen ryöstäjään. Kuolinkamppailussaan tämä
antoi Deianeiralle vaippansa käskien hänen käyttää sitä, jos miehen
rakkaus sammuisi. Jonkin aikaa tämän tapauksen jälkeen Deianeira luuli
miehensä mieltyneen toiseen naiseen ja ojensi hänelle kentaurin vaipan.
Tuskin Herakles oli saanut sen yllensä, kun hän tunsi polttavaa kuoleman
tuskaa suonissaan; kentaurin vaippa oli näet myrkytetty. Silloin
Herakles rakennutti rovion, jossa hän poltti ruumiinsa, mutta
kuolemattoman sielun Zeus otti jumalien luo.


□ =Theseus.= _Thēse´us_ oli muinaisajan kuuluisimpia uroita. Hänen
isänsä oli _Aige´us_, _Ateenan_ kuningas. Mutta hänet kasvatettiin
isoisänsä luona, joka asui Pelopo´nnēsoksen niemimaalla. Kun Theseus
vielä oli pieni poika, kuuluisa Herakles kerran kävi vieraskäynnillä
hänen isoisänsä luona. Theseus ja muutamat toiset pojat huomasivat
leijonantaljan, jonka Herakles oli pannut syrjään. Luullen sitä
todelliseksi leijonaksi muut pojat kauhuissaan juoksivat tiehensä, mutta
Theseus hyökkäsi kirves kourassa luulotellun pedon kimppuun. Herakles
kiitteli pojan urhoollisuutta ja ennusti hänestä suurta sankaria.

Kun Theseus oli täyttänyt 16 vuotta, isoisä lähetti hänet kotiin
Ateenaan. Kaikki kehoittivat häntä kulkemaan meritse, koska
_Korinthoksen_ kannaksella asui useita pahantekijöitä, jotka julmasti
murhasivat kaikki matkamiehet. »Juuri sentähden matkustankin maitse»,
Theseus sanoi, »sillä silloin voin tappaa pahantekijät ja siten
saavuttaa hyvän maineen ihmisten keskuudessa.»

Ensimmäinen pahantekijä, jonka Theseus tapasi, oli _Sĭ´nis_. Tällä oli
tapana taivuttaa yhteen kaksi honkaa. Jolleivät matkustajat kyenneet
suorittamaan samaa temppua, hirtti hän heidät. Kun Theseus saapui, Sinis
näytti hänelle taitoansa ja kehoitti häntäkin yrittämään. Sankari
tarttui puihin ja taivutti ne vastakkain niin että latvat koskettivat
toisiaan. Silloin julmuri pelästyi, sillä hän arvasi koston hetken
olevan käsissä. Theseus kävikin hänen kurkkuunsa, sitoi hänet ja hirtti
hänet samaan honkaan, johon hän aikoinaan oli tappanut monta viatonta
matkamiestä.

Vaarallisin Theseun kohtaamista pahantekijöistä oli kuitenkin
_Prokrustes_ (Venyttäjä). Hänellä oli kaksi vuodetta, lyhyt ja pitkä.
Kestittyään matkustavaiset kohteliaasti hän pyysi heitä lepäämään. Mutta
lyhyet hän asetti pitkään vuoteeseen ja venytti heitä, kunnes he
heittivät henkensä. Pitkät hän taas sijoitti lyhyeen vuoteeseen ja
hakkasi poikki jäsenet, jotka ulottuivat sängyn pään yli. Kun Theseus
saapui, Prokrustes tarjosi hänelle lyhyempää vuodetta. Mutta äkkiä hän
tunsikin, että uros kävi häneen itseensä käsiksi ja kaatoi hänet
vuoteeseen, oikaisi hänen jalkansa ja hakkasi ne poikki hänen omalla
kirveellään.

Kun Theseus saapui Ateenaan, isä otti hänet mielihyvällä vastaan. Mutta
urosta odottivat kohta uudet seikkailut. Kreetan saarella eli _Mī´nōs_
kuninkaan aikana julma _Mīnō´tauros_ hirviö, joka oli puoleksi härkä,
puoleksi ihminen. Se käytti ruokanaan ihmislihaa ja asuskeli
sokkeloisessa _Labyrintissa_, josta ei kukaan, ken sinne oli joutunut,
osannut ulos. Voitettuaan sodassa Ateenan Minos määräsi kaupungin
maksamaan joka yhdeksäs vuosi seitsemän neitosta ja seitsemän
nuorukaista Minotaurokselle ruoaksi. Kun Ateenan kuningas Aigeus taas
kerran lähetti tuon ihmisveron, lähti hänen poikansa Theseus, isän
estelyistä huolimatta, retkelle mukaan. Hän lupasi isälleen palatessaan
nostaa alukseensa valkoisen purjeen mustan sijaan, jos hän onnellisesti
suoriutuisi seikkailustaan.

Jonkin aikaa purjehdittuaan ulapoita Theseus saapui seuralaisineen
Kreetan saareen. Siellä Minos kuninkaan tytär, ihana _Aria´dnē_, heti
ihastui uljaaseen ja reippaaseen nuorukaiseen. Kun ihmisuhrit vietiin
Labyrinttiin, Ariadne antoi salaisesti Theseulle lankakerän. Kenenkään
huomaamatta uros kiinnitti langan toisen pään oven suuhun ja meni sitten
rohkeasti Minotaurosta vastaan. Ilkeästi mylvien peto karkasi hänen
kimppuunsa. Mutta Theseus paljasti miekkansa ja hakkasi ihmishärältä
pään poikki. Sitten sankari palasi lankaa pitkin ovelle ja karkasi yöllä
tovereineen koko saaresta.

Joka päivä vanha Aigeus oli kiivennyt korkealle kallioniemekkeelle
tähystämään matkamiesten laivaa. Eräänä päivänä se vihdoin sinervänä
pilkkuna näkyi taivaanrannalla. Aluksen lähestyessä Aigeus
mielipahakseen huomasi laivan purjeet mustiksi, sillä iloissaan Theseus
oli unohtanut vaihtaa ne valkoisiin. Epätoivon valtaamana vanha kuningas
heittäytyi mereen, johon hukkui. Siitä alkaen muka kreikkalaiset
sanoivat tätä merta Aigeian mereksi. Theseus suri isäänsä katkerasti,
mutta kiitolliset ateenalaiset valitsivat urhoollisen pojan isänsä
seuraajaksi.


□ =Orfeus.= _Orfe´us_ oli muinaisajan kuuluisin laulaja. Kun hän soitti
lyyryänsä, koko luomakunta heltyi. Metsän leijonat laskeutuivat
lumoutuneina hänen jalkojensa juureen, joet pysähtyivät uomassaan ja
jykevät tammet kiskoutuivat irti juuristaan.

Kerran hänen puolisonsa karkeloi ystävättärineen nurmikolla. Silloin
myrkyllinen käärme pisti naista jalkaan, ja hän kaatui kuoliaana maahan.
Lohduttomana Orfeus harhaili maasta maahan. Vihdoin hän päätti lähteä
Manalaan joko hakemaan puolisonsa sieltä pois tai jakamaan hänen
kohtaloaan. Lyyry kädessä hän kulki Manalan portista sisään. Ankara
Kharon kuljetti hänet Styksin yli. Kerberoksen hän nukutti lyyrynsä
vienoilla sävelillä. Kun hän saapui synkkämielisen Hadeen ja vakavan
Persefonen eteen, hän viritti lyyrynsä ja alkoi soittaa. Hän ajatteli
vain kadottamaansa puolisoa, ja sävelet soivat kauniimmin kuin koskaan
ennen. Vainajien verettömät haamut keräytyivät ihmetellen hänen
ympärilleen, Persefone itki ja itse Hadeskin heltyi. »Hyvä on», sanoi
Hades, »puolisosi saa seurata sinua takaisin elämään; mutta varo
katsomasta taaksesi, ennen kuin olet saapunut maan päälle!» Kiitollisena
Orfeus kiiruhti pois kohtaamatta mitään esteitä. Äkkiä hänet valtasi
kauhea hätääntyminen; hän pelkäsi, ettei vaimo seurannutkaan häntä. Hän
pysähtyi ja kuunteli tarkkaavaisesti. Hän huusi hänen nimeänsä. Ei
mitään vastausta. Silloin hän kääntyi taakseen. Hänen puolisonsa oli
aivan hänen takanaan. Mutta kun Orfeus kurotti kätensä, katosi vaimo
varjona ikiajoiksi hänen silmistään.

Yksin Orfeus harhaili sen jälkeen maan päällä laulaen kaipaustaan, sillä
Manalaan häntä ei enää toista kertaa elävänä päästetty.


□ =Argonauttain retket.= Boiotian maakunnassa eli kuningas, jolla oli
kaksi lasta, poika _Friksos_ ja tytär _He´llē_. Kun lasten äiti kuoli,
solmi kuningas uuden avioliiton, mutta äitipuoli oli lapsille kovin
ankara, jopa väijyi heidän henkeäänkin. Silloin lapset pakenivat
kultavillaisen oinaan selässä. Oinas lensi halki ilman yli Aigeian
meren. Kun tultiin sen salmen kohdalle, joka erottaa Euroopan Aasiasta,
putosi Helle oinaan selästä ja hukkui. Siitä hetkestä sai salmi nimen
_Hellē´spontos_ (Hellen meri). Mutta Friksos jatkoi matkaa ja saapui
_Kolkhi´s_ maahan Mustan meren rannikolle. Siellä Friksos uhrasi
kultavillaisen oinaan ja ripusti taljan sodanjumalan pyhään lehtoon.
Kolkhiin kuningas vartioitti onnea tuottavaa taljaa hyvästi, ympäröi
lehdon muurilla ja asetti portinvartijaksi tulta syöksevän lohikäärmeen.

Jonkin aikaa edellä kerrottujen tapausten jälkeen muuan vanha kuningas
kuoli Thessalian maakunnassa jättäen jälkeensä kaksi poikaa. Näistä
anasti nuorempi hallituksen ja karkotti vanhemman ynnä hänen poikansa
_Iā´sōn_in maaseudulle. Kun Iason oli varttunut mieheksi, hänen setänsä
päätti toimittaa hänet hengiltä. Hän teeskenteli ystävyyttä
nuorukaiselle ja lupasi luovuttaa hänelle koko valtakunnan, jos hän
toisi kultaisen taljan Kolkhiista.

Iason rakennutti tuota pikaa 50 airoparilla soudettavan laivan, joka sai
nimekseen _Argō´_. Monet Kreikan sankareista saapuivat ottamaan matkaan
osaa, muun muassa Herakles ja Theseus sekä Orfeus laulaja. Matkamiehiä
sanottiin laivansa mukaan _argonautoiksi_.

Iasonin johtamina uroot lähtivät purjehtimaan Kolkhis maata kohti. Monta
vaarallista seikkailua oli heillä matkan varrella kestettävänä. Muun
muassa oli Mustan meren suussa _Symplēgă´dien kalliot_, jotka tavan
takaa lyödä luskuttivat yhteen, niin että kaikki laivat murskautuivat.
Matkaan liittyneen tietäjän neuvosta laskettiin ensin kyyhkynen
lentämään kallioiden lomitse. Kun Symplegadit saivat siltä nutistetuksi
vain pari peräsulkaa, urootkin uskalsivat lähteä matkaan. Laiva mennä
suhahti vinhaa vauhtia, ja ainoastaan peräsin särkyi kallioiden väliin.
Siitä päivästä seisoivat Symplegadit liikkumatta. Mutta Argo viillätti
edelleen Mustalla merellä. Vihdoin uroot, monia seikkailuja koettuaan,
laskivat maihin Kolkhiin rantaan.

Perille tultuaan Iason kohta lähti kuninkaan puheille ja ilmoitti
tulleensa hakemaan kultaista taljaa. Kuningas lupasikin sen hänelle
antaa, jos hän paljain käsin ottaisi kiinni tulta tuiskivan härkäparin
ja sillä kyntäisi kyisen pellon. Vakoihin oli hänen sitten kylvettävä
lohikäärmeen hampaita, joista kasvaisi uljaita miekkamiehiä. Nämä hänen
lopuksi oli tapettava. Iason hämmästyi tehtävän vaikeutta. Mutta
kuninkaan tytär _Mē´deia_, joka oli taitava velho, auttoi häntä pulasta,
sillä hän oli rakastunut uljaaseen sankariin. Hän antoi Iasonille
voidetta, joka suojeli häntä härkien polttavalta hengitykseltä ja
vihaisilta potkauksilta sekä käärmeiden myrkyllisiltä pistoilta.
Käyttäen tätä voidetta Iason sai suoritetuksi työnsä. Kun sitten
lohikäärmeiden hampaista kasvoi esiin haarniskoituja jättiläisiä, Iason
Medeian neuvosta heitti heidän keskelleen suurehkon kiven. Jättiläiset
luulivat, että joku heidän omasta joukostaan oli tehnyt tämän ilkityön,
hyökkäsivät suuttuneina toistensa kimppuun eivätkä herjenneet
taistelemasta, ennen kuin viimeinenkin heistä oli saanut surmansa.

Vaikka Iason nyt oli suorittanut hänelle määrätyt työt, kuningas ei
sittenkään antanut taljaa. Mutta Medeian avulla Iason sai lehtoa
vartioivan lohikäärmeen uuvutetuksi uneen ja ryösti salaisesti taljan.
Sitten hän pakeni tovereineen Argo laivassa Kolkhis maasta vieden
mennessään Medeian ja hänen pienen veljensä.

Kun kuningas aamulla näki, mitä oli tapahtunut, hän lähti ajamaan
pakenevia takaa. Jo hän oli saavuttamaisillaan heidät, mutta silloin
Medeia leikkasi pienen veljensä palasiksi ja heitti kappaleet mereen.
Kun isä huomasi poikansa jäsenien ajelehtivan aalloilla, valtasi hänet
sanomaton suru. Hän keskeytti takaa-ajon kootakseen palaset ja
haudatakseen pojan ruumiin. Mutta argonautat pääsivät pakenemaan, ja
Iason kohosi, palattuaan Thessaliaan, setänsä valtaistuimelle.

[Illustration:

  _Kuva 52._ Medeia.
]


□ =Tantalos.= _Tantalos_ oli rikas ja mahtava kuningas, joka asui
Vähässä Aasiassa. Jumalat rakastivat häntä enemmän kuin ketään muuta
ihmistä ja antoivat hänelle runsaasti kaikkea maallista hyvää.
Kutsuivatpa he hänet luokseen _O´lympos_ vuorelle kultaiseen palatsiinsa
ja antoivat hänen syödä heidän pöydässään ja ottaa osaa heidän
neuvotteluihinsa.

Tällaista onnea Tantalos ei jaksanut kestää. Hän tuli ylimieliseksi ja
piti itseään vihdoin jumalien veroisena. Hän ilmoitti ihmisille jumalien
päätökset. Hän varasti jumalien ruokaa ja juomaa, _ambrosiaa_ ja
_nektaria_, ja antoi kuolevaisten maistaa kuolemattomien ravintoa.
Röyhkeästi hän kielsi rikoksensa, tehden kerran toisensa jälkeen vääriä
valoja. Pälkähtipä hänen päähänsä koetella, olivatko jumalat
kaikkitietäviä. Hän teurastutti poikansa ja valmisti hänen jäsenensä
jumalille ruoaksi. Mutta silloin jumalat suuttuivat. He kiehauttivat
pojan jäsenet uudestaan, mutta päinvastaisessa järjestyksessä, ja
herättivät hänet siten eloon.

Tantalosta kohtasi ankara kosto. Zeus syöksi hänet alas Manalaan ukkosen
jyristessä ja salamien sinkoillessa. Kun Tantalos tointui
huumauksestaan, hän huomasi seisovansa kaulaa myöten vedessä. Hän tunsi
polttavaa janoa ja kumartui juodakseen kirkasta vettä. Mutta kuta
syvemmälle hän kumartui, sitä enemmän vesi aleni, kunnes se katosi
maahan. Kun hän nousi, vesi jälleen kohosi. Hänen takanaan lammikon
rannalla kasvoi mitä ihanimpia hedelmäpuita, joiden oksat riippuivat
hänen päänsä yli. Viheriäisten lehtien välissä näkyi meheviä omenia ja
päärynöitä, kauniita viikunoita ja öljypuunhedelmiä. Kun Tantalos ojensi
kätensä poimiakseen virvoittavia hedelmiä, oksat pakenivat hänen
ylettyviltään. Tämän lisäksi suuri kallionlohkare alituisesti uhkasi
vieriä hänen ylitseen. Täten jumalia uhmaava Tantalos sai osakseen
tuskia, joista ei koskaan tullut loppua.


□ =Troian sota.= Kun Thessalian kuningas piti häitä merenjumalattaren
kanssa, oli juhlaan kutsuttu kaikki jumalat, lukuunottamatta
eripuraisuuden jumalatarta. Suuttuneena viimeksimainittu heitti
ovenraosta hääsalin lattialle omenan, johon oli kirjoitettu:
»Kauneimmalle». Heti joutuivat Zeun puoliso _Hera_, viisauden jumalatar
_Pallas Athene_, ja kauneuden jumalatar _Afrodite_ riitaan omenan
omistamisesta. Kun he eivät voineet sopia, he päättivät lykätä asian
ratkaisun _Pă´ris_-nimiselle kauneudestaan kuuluisalle nuorukaiselle,
joka oli _Troian_ kuninkaan _Priamoksen_ poika. Tämä paimensi juuri
isänsä karjalaumoja, kun jumalattaret saapuivat hänen luokseen.
Itsekukin heistä koetti voittaa häntä lupauksilla puolelleen. Hera
lupasi hänelle maailman herruuden, Pallas Athene viisauden lahjan ja
Afrodite kauneimman naisen. Viimeinen tarjous oli Pariista arvokkain,
jonka tähden hän antoi omenan Afroditelle. Palkinnoksi jumalatar
johdatti hänet Spartaan, jossa prinssi ryösti kuningas _Menĕ´lāoksen_
puolison, ihanan _Helenan_, joka oli kaunein kaikista naisista, ja
pakeni hänen kanssaan Troiaan.

Helenan ryöstö synnytti ankaraa suuttumusta koko Kreikassa. Kun kuningas
Priamos kieltäytyi luovuttamasta Helenaa takaisin hänen miehelleen,
kreikkalaiset vannoivat kostavansa ja varustivat suuren sotaretken
Troiaan. Retken pääjohtaja oli Menelaoksen veli _Agame´mnōn_, _Mykenen_
kuningas. Veljekset polveutuivat kuuluisasta Tantalos kuninkaasta ja
olivat molemmat tunnettuja rohkeiksi ja uljaiksi sankareiksi. Agamemnon
kutsui Kreikan mainioimmat uroot _Auli´s_-nimiseen satamaan
Keski-Kreikkaan. Sinne saapui muun muassa viekas _Odysse´us_, _Ithă´kān_
kuningas, ja urhoollisuudestaan kuuluisa _Akhille´us_.

Akhilleus oli Kreikan sankareista mainioin. Hän oli Thessalian kuninkaan
ja merenjumalattaren poika. Hänen vielä lapsena ollessaan äiti kärvensi
häntä lumotussa tulessa tehdäkseen hänet haavoittumattomaksi. Mutta
kesken kaikkea isä tuli huoneeseen. Hän pelästyi ja kiskoi pojan
vaimonsa käsistä. Liekit olivat kuitenkin jo tehneet Akhilleun
haavoittumattomaksi, paitsi kantapäistä, joista äiti oli pitänyt kiinni.

Kun kaikki sankarit olivat keräytyneet Auliiseen, oli koolla 1,200
laivaa ja 100,000 miestä. Mutta ei päästy lähtemään matkalle, sillä
metsästyksen jumalatar Artemis kahlehti kaikki tuulet, niin että
vallitsi herkeämätön tyven. Artemis oli näet suutuksissaan Agamemnoniin,
joka oli tappanut hänelle pyhitetyn kauriin. Lepytysuhriksi Artemis
vaati Agamemnonin tytärtä _Ifigĕ´neia_a. Neitonen houkuteltiin
kreikkalaisten leiriin; ilmoitettiin näet, että Akhilleus muka tahtoi
naida hänet. Jo oli Ifigeneia uhrialttarilla, ja miekka oli kohotettu
hänen surmaamisekseen, kun jumalatar vihdoin leppyi. Hän laski sankan
sumupilven alttarille, ja kun usva hetken kuluttua hälveni, oli
Ifigeneian tilalla lumivalkoinen kauris. Kun se oli uhrattu, nousi
suotuisa tuuli, ja retkeläiset lähtivät purjehtimaan yli Aigeian meren.

_Troia_ eli _Ilion_ oli vahvasti varustettu kaupunki Vähän Aasian
luoteisrannikolla. Se oli korkean muurin ja mahtavien tornien suojaama.
Puolustusta johtivat kuningas Priamos itse ja hänen 50 poikaansa, joista
urhoollisin oli _He´ktōr_, mutta pelkurimaisin Paris. Kreikkalaiset
pystyttivät meren rantaan leirin, johon rakensivat puisia majoja.
Taistelut suoritettiin kaupungin ja leirin välisellä tasangolla.
Päälliköt taistelivat sotavaunuissa, sotilaat jalan. Hyökkäysaseina
olivat heittokeihäät, miekat, jouset ja lingot, puolustusaseina kypärät,
haarniskat, säärystimet ja kilvet.

[Illustration:

  _Kuva 53._ Akhilleus.
]

Yhdeksän vuotta taisteltiin vaihtelevalla onnella. Mutta kymmenentenä
tapahtui seikkoja, jotka johtivat ratkaiseviin tuloksiin.

Eräänä päivänä toimitettiin kreikkalaisten leirissä saaliin jakoa.
Akhilleun osalle tuli muun muassa ihmeen kaunis orjatar. Jonkin ajan
kuluttua Agamemnon riitaantui Akhilleun kanssa ja riisti hänen majastaan
orjattaren. Tästä väärämielisestä teosta Akhilleus suuttui
silmittömästi. Hän veti miekkansa hyökätäkseen Agamemnonin kimppuun,
mutta hillitsi itsensä ja sanoi: »Tästä hetkestä lähtien en enää
taistele kreikkalaisten riveissä. Kun näet Hektorin kaatavan väkeäsi,
olet kerran katuva, että niin syvästi loukkasit jalointa kreikkalaista.»
Sitten Akhilleus vetäytyi majaansa, jossa hän kulutti aikaansa
laulamalla ja soittamalla. Mutta taisteluihin hän ei enää ottanut osaa.
Ainoastaan hänen ystävänsä _Pa´troklos_ uskalsi käydä häntä
puhuttelemassa.

Muutamia päiviä tämän jälkeen kreikkalaiset ja troialaiset taas
kohtasivat toisensa kaupungin edessä olevalla tasangolla. Troialaisten
joukossa oli muiden mukana kaunis Paris, pukeutuneena kirjavaan
pantterintaljaan. Hän astui ylpeästi rintaman eteen ja vaati rohkeinta
kreikkalaista kanssansa ottelemaan. Kun Menelaos näki hänet, hän
täysissä varustuksissa hyppäsi sotavaunuistaan ja hyökkäsi hänen
kimppuunsa, niinkuin leijona metsäkauriin kimppuun. Paris pelästyi ja
vetäytyi takaisin. Silloin Hektor huusi hänelle: »Sinä surkea mies, joka
et uskalla otella sen vastustajasi kanssa, jolta niin miehuullisesti
varastit puolison! Etkö näe, miten kreikkalaiset nauravat sinun
pelkuruuttasi?» Tämän kuultuaan Paris päätti taistella Menelaosta
vastaan. Hän sanoi veljelleen: »Se meistä, joka voittaa, saakoon Helenan
ja kaikki hänen aarteensa! Mutta te muut pitäkää keskenänne rauhaa, ja
kreikkalaiset matkustakoot takaisin maahansa!»

Iloisesti hämmästyen Hektor kuuli veljensä sanat. Hän astui rintaman
eteen ja ilmoitti kaikuvalla äänellä kreikkalaisille Pariin päätöksen.
Molemmat sotajoukot olivat tyytyväisiä tähän ratkaisuun, sillä kaikki
halusivat hartaasti pitkällisen sodan päättymistä.

Hektor ja Odysseus mittasivat taistelupaikan ja panivat kaksi arpaa
kypärään nähdäkseen, kumman oli aloitettava ottelu. Arpa lankesi Pariin
eduksi. Tämä heitti keihäänsä, mutta se ponnahti takaisin Menelaoksen
kilvestä tuottamatta vahinkoa. Silloin Menelaos kohotti keihäänsä, huusi
Zeusta avukseen ja viskasi aseensa sellaisella voimalla, että se
puhkaisi Pariin kilven ja haarniskan sekä raapaisi häntä ihoon. Sitten
Menelaos hyökkäsi Pariiseen käsiksi, tarttui hänen kypäräänsä ja laahasi
häntä perässään kreikkalaisten leiriä kohti. Huonosti olisi Pariin
käynyt, ellei hänen suojelijansa Afrodite olisi rientänyt avuksi.
Jumalatar katkaisi kypärähihnan ja lennätti suojattinsa tuulenpyörteessä
takaisin Troiaan.

Näin kaksintaistelu jäi ratkeamatta, ja sotaa oli yhä jatkettava.

Seuraavana päivänä kreikkalaiset ja troialaiset iskivät taaskin yhteen.
Onni oli koko ajan troialaisten puolella. Kohta kahakan alussa Agamemnon
haavoittui. Pian sen jälkeen myös Odysseus tuli kykenemättömäksi
jatkamaan taistelua. Vihdoin troialaiset murtautuivat kreikkalaisten
laivaleiriin, ja etumaisena Hektor sytytti laivoja palamaan.

Tällä välin Akhilleus istui yksin teltassaan. Silloin hänen ystävänsä
Patroklos syöksyi sisään, kertoi kreikkalaisten hädästä ja pyysi lainata
hänen sotavarustuksiansa; ehkäpä troialaiset silloin uskoisivat
Akhilleun itsensä lähteneen taisteluun. Akhilleus suostui ystävänsä
pyyntöön. Kun Patroklos ilmestyi sotakentälle, troialaiset todellakin
luulivat Akhilleun itsensä lähteneen liikkeelle, ja kauhuissaan he
pakenivat kaupunkiin. Uljas Hektor malttoi kuitenkin mielensä, asettui
Patrokloksen tielle, ja tämä kaatui urhoollisen puolustuksen jälkeen.

Kun Akhilleus kuuli sanoman ystävänsä kuolemasta, hän julmistui
silmittömästi ja päätti verisesti kostaa. Seuraavana aamuna hän jätti
telttansa, syöksi troialaisten kimppuun ja raivosi väsymättömällä
murhakiihkolla heidän keskuudessaan.

Kun taistelu riehui Troian muurien edessä, oli Hektor kaupungissa
jättämässä jäähyväisiä vaimolleen _Andromā´khēlle_ ja pienelle
pojalleen. Murheellisena Andromakhe tarttui miehensä käteen ja sanoi:
»Uhkarohkeutesi riistää kerran sinulta hengen. Etkö ollenkaan sääli
pientä poikaasi ja minua? Isäni ja seitsemän veljeäni on Akhilleus jo
surmannut. Nyt vain sinä olet minulla jäljellä.»

Hektor vastasi: »Rakas vaimoni! Minäkin olen murheellinen. Mutta minun
olisi hävettävä Troian miehiä ja naisia, jos pelkurimaisesti väistäisin
taistelua. Tosin tiedän, että kerran koittaa se päivä, jolloin sortuu
pyhä Ilion. Mutta ei mikään suru olisi minulle niin raskas kuin se, että
sinut kuljetettaisiin orjana vieraaseen maahan.»

Sitten Hektor ojensi kätensä pientä poikaansa kohti. Mutta tämä pelkäsi
isän hulmuavaa kypärätöyhtöä. Hymyillen Hektor otti kypärän päästään ja
laski sen maahan. Tuuditellen pientä lastaan käsivarrellaan hän lausui:

  »Zeus ja te muut jumalat, tän poikani suokaa Troiassa kunniahan isän
  verroin astua kerran, voimalla hallitakseen jalon Ilion uljasta
  kansaa, jotta viel’ lausuttais hänen taistosta tultua: ’Poika
  taattoans suuremp’ on.’ Veriset hän saakohon saaliit!»

Näin lausuen hän laski pojan äidin syliin. Sitten hän hellästi silitti
vaimonsa päätä ja sanoi: »Älä murehdi, armas Andromakhe! Vastoin
jumalien tahtoa ei kukaan voi minua tappaa.» Sen jälkeen hän pani
kypärän päähänsä ja lähti taisteluun.

Ulkona kentällä Akhilleus ajoi troialaisia edellään. Vihdoin he kaikki
pelon lyöminä pakenivat portista muurien suojaan. Hektor yksin piti
puoliaan muurien edustalla. Nähdessään kuitenkin vastustajansa
vaskiaseiden loistavan kuin nousevan auringon hän hämmentyi, hänen
jalkansa vapisivat, ja hän kääntyi pakosalle. Mutta Akhilleus seurasi
häntä kuin haukka ahdistettua kyyhkystä. Kolmasti Hektor kiersi Troian
kaupungin, ja jumalat katselivat Olympoksesta taistelun menoa. Vihdoin
Zeus, tiedustellen järkkymättömän kohtalon päätöstä, laski kultaiselle
vaa´alle kaksi kuolonarpaa. Hektorin arpa painui syvälle Manalaa kohti.
Samassa tuokiossa troialaisten suojelusjumala Foibos Apollon, joka oli
avustanut Hektoria, väistyi hänen rinnaltaan, ja Akhilleun viereen
ilmaantui Pallas Athene, kreikkalaisten suojelijatar. Nyt alkoi
viimeinen ottelu. Hektor tempasi miekkansa ja syöksyi vihollista päin.
Mutta Akhilleus huomasi vastustajansa haarniskassa aukon siinä paikassa,
jossa solisluu ja lapaluu liittyvät toisiinsa. Siihen hän tähtäsi
keihäällään ja työnsi sen niin voimakkaasti Hektorin kaulaan, että kärki
tunkeutui ulos niskasta. Koristen Hektor kaatui maahan ja heitti
henkensä. Akhilleus riisui hänen aseensa, pujotti hihnat hänen
nilkkojensa läpi ja sitoi ne sotavaunuihinsa. Sitten hän laahasi
ruumista jäljessään, niin että se kynti syvän vaon maahan. Vasta kun
vanha Priamos polvillaan pyysi Akhilleulta poikaansa takaisin, uroon
sydän suli, ja hän jätti vainajan isälle.

[Illustration:

  _Kuva 54._ Akhilleun ja Hektorin kaksintaistelu.
]

Vielä Hektorin kuoltua troialaiset pitivät urhoollisesti puoliaan. Kun
kreikkalaisten ei muulla tavalla onnistunut saada kaupunkia haltuunsa,
he viimein turvautuivat viekkauteen. Odysseun neuvosta he rakensivat
suunnattoman suuren puuhevosen. Sen onttoon vatsaan nousivat heidän
uljaimmat urhonsa kuten Menelaos ja Odysseus; toiset astuivat laivoihin
ja olivat purjehtivinaan pois, mutta jäivät lähimmän saaren suojaan
piileskelemään. Iloisina troialaiset tulvivat kaupungin porteista
kedolle, mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun he näkivät hevosen.
Eräältä samana päivänä ottamaltaan sotavangilta he saivat tietää, että
kreikkalaiset olivat rakentaneet hevosen muka jumalien kehoituksesta,
jotta paluumatka onnistuisi hyvin. Mutta jos troialaiset saisivat
hevosen eheänä kaupunkiinsa, silloin tuhoutuisi koko Kreikan sotajoukko.
Kohta troialaiset päättivät kuljettaa puuhevosen muuriensa suojaan. Kun
_Lāokŏ´ōn_ pappi varotti maanmiehiänsä kreikkalaisten petokselta, nousi
merestä kaksi hirveätä käärmettä, jotka pusersivat kuoliaiksi hänet ja
hänen molemmat poikansa (ks. kuv. 86!). Näin rangaistiin Laokoonia
siitä, että hän oli koettanut muuttaa kohtalon määräystä. Mutta
troialaiset ryhtyivät oitis toimittamaan hevosta kaupunkiin. Se oli
tosin niin iso, ettei se mahtunut portista sisään. Mutta pahaa
aavistamatta Troian asukkaat repivät osan muuria ja saivat kuin
saivatkin hevosen kaupunkiinsa.

Kun kaikki jo nukkuivat, haarniskapukuiset miehet laskeutuivat pimeästä
piilostaan maahan. He hiipivät porttien luo, tappoivat vartijat ja
avasivat raskaat ovet ulkopuolella odottaville tovereilleen. Sitten he
sytyttivät rakennukset eri tahoilla palamaan. Liian myöhään troialaiset
havaitsivat petoksen. Kaupunki oli jo ilmi tulessa. Useat saivat
surmansa liekeissä, toiset tapettiin paetessaan. Koko uljas Troia
tuhottiin, ja ani harva sen asukkaista pelasti henkensä. Iloisina
kreikkalaiset seuraavana päivänä nousivat laivoihinsa, ja Menelaos vei
Helenan jälleen Spartaan.


□ =Odysseun harharetket.= Paluumatkalla oli kreikkalaisten kestettävä
monta vakavaa seikkailua. Ankarimmat koettelemukset tulivat Odysseun
osalle. Kohta alussa myrsky viskasi hänen laivansa _kyklooppien_
saareen, jonka jättiläiskokoisilla asukkailla oli vain yksi silmä
keskellä otsaa. Odysseus lähti viinilekkerit ja eväspussit mukanaan
kahdentoista kumppanin kera tutkimaan saarta. Retkeilijät saapuivat
laakeripuiden suojaamalle luolalle. He astuivat rohkeasti sisään.
Luolassa he näkivät maitoastioita ja juustokuppeja, mutta kyklooppi ei
ollut itse kotona, sillä hän oli aina päivin paimentamassa
vuohilaumaansa.

Kreikkalaisten parhaillaan aterioidessa jättiläinen kuitenkin palasi.
Hän vieritti suuren kivimöhkäleen luolan suulle ja asettui sitten
lypsämään vuohiaan. Samassa hän havaitsi muukalaiset. Hän sieppasi pari
heistä, paiskasi heidät maahan kuin koiranpenikat, niin että veri ja
aivot purskahtivat ympäri, sekä söi heidät suuhunsa luineen nahkoineen.
Sitten julmuri paneutui pitkäkseen ja nukkui. Odysseus ei kuitenkaan
uskaltanut tappaa häntä, koska luolan suulla oli suuri kallionlohkare.
Seuraavana aamuna kyklooppi taas söi pari kreikkalaista sekä lähti
sitten laitumelle sulkien visusti luolan suun. Päivän kuluessa Odysseus
teroitti jättiläisen nuijan, joka oli veneen maston pituinen, ja kätki
sen lantakasan alle.

Kun kyklooppi palasi illalla, hän taas söi julman ateriansa. Sen jälkeen
Odysseus lähestyi häntä tarjoten astiallisen viiniä. Jättiläinen joi
viinin yhdessä siemauksessa, ihastui juomaan ja tyhjensi astian vielä
pari kertaa pahaa aavistamatta. Sitten hän tiedusteli Odysseun nimeä
voidakseen vuorostaan antaa hänellekin vieraslahjan. Odysseus vastasi
nimensä olevan Ei-kukaan. »Hyvä on», jättiläinen pilkallisesti sanoi,
»Ei-kukaan on säästettävä viimeiseksi suupalaksi — se sinulle
vieraslahjaksi!» Tämän sanottuaan kyklooppi viinin vaikutuksesta vaipui
raskaaseen uneen. Nyt Odysseus toveriensa auttamana haki esiin nuijan ja
työnsi sen kaikin voimin jättiläisen ainoaan silmään. Tuskasta
kiljaisten tämä hypähti vuoteeltaan, mutta sokeana hän ei saanut
kreikkalaisia käsiinsä. Toiset kykloopit tulivat kuitenkin, kun kuulivat
hänen huutonsa, avuksi, mutta kun jättiläinen vain raivoissaan hoki:
»Ei-kukaan tappaa minut!» he luulivat häntä hulluksi ja lähtivät
tiehensä. Aamulla kun kyklooppi päästi vuohensa laitumelle,
kreikkalaiset johtajansa neuvosta ripustautuivat vuohien vatsavilloihin.
Kyklooppi istuutui luolan suulle ja tunnusteli vuohien selkäpuolta,
mutta ei saanut ketään käsiinsä. Näin kreikkalaiset pääsivät livahtamaan
vainoojaltaan.

Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa. Jonkin ajan kuluttua retkeilijät
saapuivat pieneen saareen, jossa tuulten haltija _Aiolos_ asui. Hän otti
matkailijat ystävällisesti vastaan ja antoi heille lähtölahjaksi säkin,
johon kaikki tuulet oli suljettu, lukuunottamatta leppoisasti
puhaltelevaa länsituulta, joka kuljetti heidän aluksiaan. Matkalaiset
lähestyivät jo Ithakan rantoja, kun uteliaat toverit Odysseun nukkuessa
avasivat säkin, nähdäkseen siinä muka säilytettyjä aarteita. Silloin
kaikki tuulet pääsivät valloilleen. Syntyi hirmumyrsky. Laiva toisensa
jälkeen särkyi. Vasta kuuden vuorokauden kuluttua Odysseus vain yhdellä
laivalla pelastui tuntemattomalle saarelle.

Toinnuttuaan merihädästä Odysseus lähetti toisen puolen miehistöstä
tutkimaan saaren sisäosia. Retkeläiset eivät olleet kulkeneet
pitkällekään, ennen kuin saapuivat _Ki´rkē_-nimisen noitavaimon
linnalle. Heitä vastaan hyökkäsi lauma pelottavia leijonia, susia ja
muita petoja. Aluksi miehet aikoivat paeta, mutta eläimet heiluttivat
ystävällisesti häntäänsä ja katselivat heitä lempeästi. Ne olivat
ihmisiä, jotka Kirke oli noitunut pedoiksi. Tulijat näkivät ikkunasta
Kirken itsensä, joka oli kaunis kiharatukkainen nainen. Hän kutoi hienoa
kiiltävää kudosta laulaen kirkkaalla ja kauniilla äänellä. Kun hän
huomasi matkamiehet, avasi hän ystävällisesti portin ja pyysi heitä
vieraikseen.

Kun oli tultu sisään, Kirke tarjosi kreikkalaisille viiniä, johon hän
oli sekoittanut taikamehuja, ja kosketti heitä sitten sauvallaan. Kohta
he tunsivat kankeiden harjaksien kasvavan selkäänsä sekä jalkojen ja
käsien muuttuvan sorkiksi. Hetken kuluttua heidät röhkivinä sikoina
suljettiin sikopahnaan.

Yksi ainoa miehistä, joka oli jäänyt portin ulkopuolelle, pelastui ja
kiiruhti ilmoittamaan asiasta Odysseulle. Uros lähti silloin yksinään
tutkimaan saarta. Matkalla hänelle ilmestyi jumalien sanansaattaja
Hermes, joka antoi hänelle taikayrtin loitsujuomaa vastaan. Kun Odysseus
saapui Kirken luo, tämä tarjosi hänelle viiniä samoin kuin hänen
tovereilleenkin. Mutta juoma ei tuottanut sankarille vahinkoa. Nyt Kirke
kosketti häntä sauvallaan ja sanoi: »Mene lättiin tovereittesi luo!»
Mutta Odysseus veti miekkansa ja hyökkäsi naisen kimppuun. Silloin Kirke
hätääntyneenä lankesi polvilleen rukoillen armoa. Odysseus pakotti hänet
antamaan tovereille takaisin heidän ihmishahmonsa.

Tämän jälkeen Kirke osoitti paljon ystävyyttä Odysseulle ja hänen
miehilleen. He viipyivät kokonaisen vuoden hänen vierainaan. Mutta
vihdoin koti-ikävä pakotti heidät jatkamaan matkaansa. Kirke kertoi
matkamiehille niistä vaaroista, jotka heitä kohtaisivat tiellä, ja
neuvoi keinoja niiden välttämiseksi.

[Illustration:

  _Kuva 55._ Odysseun laiva kulkee seireenien saaren ohi.
]

Kuten Kirke oli kertonut, kreikkalaiset ennen pitkää lähestyivät
_seireenien_ saarta. Nämä olivat lintujalkaisia neitoja, jotka ihanalla
laulullaan houkuttelivat merimiehiä luokseen ja sitten raatelivat heidät
palasiksi. Kirken neuvoa seuraten Odysseus tukki miestensä korvat
vahapalasilla. Itse hän kuitenkin tahtoi kuunnella seireenien laulua.
Sen tähden hän sidotti itsensä mastoon, kieltäen miehiään päästämästä
nuoria, ennen kuin saari oli sivuutettu.

Nyt miehet asettuivat soutamaan. Kohta seireenit aloittivat lumoavan
laulunsa. »Oi, sinä suuresti ylistetty Odysseus, sinä Kreikan
sankareista etevin», he lauloivat, »tule luoksemme ja kuuntele
lauluamme! Troiasta ja kreikkalaisten kuuluisista urotöistä me kerromme,
sillä me tiedämme kaikki, mitä tapahtuu maailmassa.» Silloin valtasi
Odysseun sanomaton halu päästä seireenien luo. Hän rukoili miehiään
irroittamaan köydet ja kääntämään laivan saarta kohti. Mutta he eivät
kuulleet mitään. Vasta kun saari katosi taivaanrannalle, he vapauttivat
Odysseun ja ottivat vahan korvistaan.

Tämän jälkeen laiva saapui kalliorantaiseen salmeen, jonka kummallakin
puolen asui kauhea hirviö. Toisella rannalla asusti _Skylla_, joka
rotkostaan kurotti kuusi käärmeentapaista kaulaa, siepaten ohi
pyrkivästä veneestä ammottaviin kitoihinsa saaliin. Toisella puolen eli
_Kharybdis_, joka hengittäessään särpi äärettömät vesimäärät
pohjattomaan vatsaansa seuraavana hetkenä syöstäksensä ne suihkuna
ilmoille. Odysseus tahtoi mieluummin kadottaa kuusi soutajaa kuin
kaikkine miehineen hukkua ja käski sen tähden perämiehen laskea Skyllan
puolelta salmea. Jo kuului Kharybdiin pyörteen pursutus. Kankeana
kauhusta kaikkien silmät olivat suunnattuina tätä hirviötä kohti.
Silloin Skylla kurotti ahnaat päänsä ja tempasi kuusi urhoollisinta
miestä, jotka huitoen, potkien ja vihlovasti huutaen katosivat pedon
nieluihin. Muiden kera Odysseus pääsi onnellisesti pakoon.

Eivätpä Odysseun vastoinkäymiset loppuneet vielä tähänkään. Monta
seikkailua hänellä vielä oli kestettävänä maalla ja merellä. Viimein hän
joutui niin vaikeaan myrskyyn, että hänen aluksensa särkyi ja kaikki
hänen toverinsa hukkuivat. Aivan yksin Odysseus pelastui _Skheirian_
saareen. Tuskin hän enää jaksoi seistä jaloillaan, ja suolainen merivesi
juoksi nenästä ja suusta. Väsynein käsin hän kokosi hieman sammalia
vuoteekseen, levitti lehviä päälleen ja vaipui sikeään uneen.

Skheirian kuninkaalla oli nuori ja kukoistava tytär, nimeltä
_Nau_-_sikă´ā_. Tämä päätti lähteä vaatteita pesemään joen rantaan ja
pyysi varhain aamulla isältään muuliparia vaatteiden kuljettamista
varten. Saatuaan isän suostumuksen hän palvelijattarineen lähti
matkalle.

Nausikaa ja muut tytöt sattuivat tulemaan vaatteiden pesuun juuri siihen
paikkaan, jossa Odysseus nukkui. Sankari heräsi tyttöjen rupatukseen ja
leikkiin sekä pallosillaoloon, nousi sammalvuoteeltaan ja lähestyi
heitä. Hänen ruumiinsa oli mullassa ja sammalissa, tukka oli takkuinen
ja katse nälästä raukea. Kirkaisten pakenivat Nausikaan toverit.
Prinsessa yksin jäi rohkeana paikalleen. Odysseus kertoi hänelle
haaksirikostaan ja pyysi kangastilkkua ruumiinsa verhoksi. Nausikaan
tuli urosta sääli; hän kutsui palvelijansa takaisin, käski heidän antaa
Odysseulle puhtaan puvun sekä jättää hänelle öljypullon, jotta sankari
saisi voidella väsyneitä jäseniään.

Kun Odysseus oli peseytynyt ja pukeutunut, hän seurasi Nausikaata
kuninkaan luo. Tämä otti hänet hyvästi vastaan, toimitti hänen
kunniakseen juhlaleikit sekä antoi hänen käytettäväkseen laivoja ja
miehiä, jotka saattoivat kovia kokeneen sankarin hänen omaan
valtakuntaansa, Ithakan saareen.

[Illustration:

  _Kuva 56._ Penelope kankaansa ääressä.
]

Kymmenen vuotta harhailtuaan Odysseus vihdoin oli saapunut
kuningaskuntaansa. Kotilinnassa oli sillä välin hänen uskollinen
vaimonsa _Pēnelŏ´pē_ häntä odottanut, hyläten kaikkien niiden röyhkeiden
kosijoiden tarjoukset, jotka himoiten Odysseun omaisuutta tahtoivat
saada hänet puolisokseen. Kun Odysseus saapui, pukeutuneena
kerjäläiseksi, kosijat paraillaan olivat koolla syömässä Odysseun ruokaa
ja kuluttamassa hänen tavaroitaan. Sankari ei ilmaissut itseään, vaan
pyysi nöyrästi armopalaa. Mutta kosijat ajoivat hänet kovin sanoin
luotaan. Sen jälkeen he ryhtyivät ahdistamaan kuningatarta, vaatien että
hän vihdoinkin valitsisi jonkun heistä puolisokseen. Hän lupasikin
lopulta ottaa sen miehekseen, joka jaksaisi jännittää Odysseun raskaan
jousen sekä ampua sillä nuolen kahdentoista peräkkäin asetetun kirveen
silmäin läpi. Turhaan ponnistelivat kosijat toinen toisensa jälkeen.
Vihdoin pyysi kerjäläinen, että hänkin saisi koettaa. Hän tarttui
voimakkain käsin tuohon tuttuun aseeseen, veti jänteen vireille ja
suhisten lensi nuoli kirveensilmäin läpi. Hämmästyneinä kosijat
katselivat häntä. Vasta nyt hän ilmaisi itsensä. Hänen poikansa
_Tēlĕ´makhos_ asettui hänen rinnalleen, ja kosijat saivat
rangaistuksensa: he kaatuivat kaikki Odysseun nuolista ja Telemakhoksen
peitsestä.


                           SPARTA JA ATEENA.

=Hallitusmuodot.= Tärkeimmät hallitusmuodot ryhmitetään seuraavalla
tavalla:

 A.  Pappisvalta eli teokratia.

 B.  Yksinvalta eli monarkia.

     1. Rajaton yksinvalta eli despotismi (itsevalta).

     2. Rajoitettu yksinvalta.

 C.  Tasavalta eli republiikki.

     1. Ylimysvaltainen eli aristokraattinen tasavalta.

     2. Kansanvaltainen eli demokraattinen tasavalta.

Kuten aikaisemmin olemme lukeneet, oli israelilaisten keskuudessa
varhaisempina aikoina vallalla teokraattinen hallitusmuoto. Useimpien
muiden itämaisten valtioiden hallitusmuoto oli monarkkinen, vieläpä
siten, että hallitsijalla oli rajaton valta.

Myös Kreikan valtioissa oli vanhempina aikoina monarkkinen
hallitusmuoto, mutta hallitsijan valta oli niissä rajoitettu, sillä
ylimyksillä ja alemmalla kansalla oli oikeus ottaa osaa hallituksen
johtoon. Kreikan pikkuvaltioissa oli näin ollen kolme _valtioelintä_: 1)
_kuningas_, 2) ylimystön muodostama _neuvosto_ sekä 3) _kansankokous_,
johon vapaat täysikasvuiset miehet pääsivät.

Aikaa myöten kuninkaan valta yhä heikkeni, kunnes kuninkuus melkein
kaikkialla lakkasi. Tärkeimmäksi valtioelimeksi muodostui silloin
neuvosto, joten hallitusmuoto tuli aristokraattiseksi.

Muutamissa valtioissa alempi kansa myöhemmin kukisti ylimystön.
Johtovalta siirtyi silloin neuvostolta kansankokoukselle, joten
hallitusmuoto näissä valtioissa tuli demokraattiseksi.

Useimmat doorilaiset valtiot, kuten esim. Sparta, pysyivät aina
ylimysvaltaisina; sitä vastoin useimmat joonialaiset valtiot, ennen
muita Ateena, kehittyivät kansanvaltaisiksi.

Kreikan valtioissa oli siis kolme kehitysvaihetta, nimittäin:

a. Rajoitettu monarkia; vanhin hallitusmuoto.

[Illustration:

                          ___________________
                         ╱                   ╲
                     ╱                           ╲
                ╱            =SPARTALAISET=           ╲
             ╱                ------------               ╲
             │        2 kuningasta  []Sotapäällikkyys    │
             │                      │                    │
             │                 ----------                │
             │ 28 jäsentä,     │ GERUSIA │  Asioiden     │
             │   yli 60 vuotta -----------    valmistus  │
             │                       │                   │
             │       ----------------------------------  │
             │       │         KANSANKOKOUS           │  │
             │       │ Yli 30-vuotiaat, huutoäänestys │  │
             │       ----------------------------------  │
             ---------------------------------------------
             ---------------------------------------------
             │              P E R I O I K I T            │
             │           Pakollinen sotapalvelus         │
             ---------------------------------------------
             │               H E L O O T I T             │
             ---------------------------------------------

Spartan valtio.]

b. Aristokraattinen tasavalta; keskimmäinen kehitysvaihe, jolle useimmat
doorilaiset valtiot jäivät.

c. Demokraattinen tasavalta; nuorin hallitusmuoto, joka tuli voimaan
useimmissa joonialaisissa valtioissa.


● =Sparta.= Lakonian väestö jakautui kolmeen kansanluokkaan,
varsinaisiin _spartalaisiin_, _perioikkeihin_ ja _helootteihin_ eli
orjiin. Helootit eivät olleet doorilaisia, vaan niiden kreikkalaisten
jälkeläisiä, jotka pitivät hallussaan Lakoniaa, kun doorilaiset
tunkeutuivat maahan pohjoisesta päin ja valloittivat sen. Ne
alkuasukkaista, jotka eivät taistelussa kaatuneet, tehtiin valtion
orjiksi. Perioikit kuuluivat luultavasti maan valloittajiin, mutta he
olivat köyhiä ja vähäarvoisia talonpoikia, jotka maanjaossa olivat
saaneet osallensa karut vuorenrinteet, joista he ankaralla työllä saivat
niukan toimeentulonsa. He palvelivat Spartan sotajoukossa, mutta heillä
ei ollut oikeutta ottaa osaa kansankokoukseen. Varsinaiset spartalaiset
vihdoin muodostivat ylimysluokan, joka hallitsi valtiota.

Kaikki ylimyssuvut olivat keskenään samanarvoisia. Jottei toinen pääsisi
paisumaan toista mahtavammaksi, oli viljavat laaksomaat jaettu yhtä
suuriin palstoihin, joita ei saanut myydä eikä jakaa. Jokaisella
spartalaisperheellä oli tällainen palsta hallussaan. Spartalaiset
pitivät arvolleen alentavana itse hoitaa maatilojaan, mutta kullekin
perheelle oli annettu määrätty luku helootteja, jotka suorittivat
viljelystyöt. Näin sparttalaiset saattoivat toimeentulohuolista vapaina
antautua yksinomaan valtion palvelukseen.

Spartan hallituksen johdossa oli _kaksi kuningasta_, jotka toimivat
sotajoukon ylimpinä päällikköinä. Rauhan aikana heillä ei ollut paljon
muuta tehtävää kuin johtaa jumalanpalvelusta, joten Sparta kuninkaistaan
huolimatta itse asiassa oli tasavalta. Hallitusta hoiti _vanhain
neuvosto_ eli _gerūsĭ´ā_; sen muodosti 28 kokenutta miestä, jotka
valittiin elinkaudeksi 60 vuotta täyttäneiden vanhusten joukosta. Olipa
vielä _kansankokous_, joka kokoontui kerran kuussa ja johon pääsi
jokainen 30 vuotta täyttänyt sparttalainen, mutta sillä oli ainoastaan
vähän valtaa.

Kansankokouksella oli kyllä nimeksi oikeus lopullisesti päättää sodasta
ja rauhasta, virkamiesten vaalista ym. tärkeistä asioista. Mutta
kansalaiset eivät saaneet kokouksessa ollenkaan neuvotella ehdotuksista,
ja äänestäminen tapahtui huutoäänestyksellä. Tästä syystä
määräämisoikeus itse asiassa jäi neuvostolle, joka teki ehdotukset ja
ratkaisi, mikä ehdotus oli saanut äänekkäimmät suosionosoitukset.

Spartalaiset muodostivat kateellisten perioikkien ja vihamielisten
heloottien keskuudessa ikään kuin linnueen, jonka aina täytyi olla
varuillaan hyökkäyksiä vastaan. Sen tähden kasvatettiin lapset
varhaisimmasta nuoruudesta tottelevaisuuteen, viekkauteen ja
urhoollisuuteen, niin että he tarpeen vaatiessa kykenisivät puolustamaan
maataan. Vielä täysikasvuisiksi tultuaan sparttalaiset yhä elivät kuin
sotaleirissä.

Spartalaiset saavuttivatkin tarkoituksensa. Spartasta tuli etevä
sotilasvaltio, joka laski valtansa alle kokonaisia maakuntia. Kun useat
Kreikan valtiot liittyivät yhteen taistellakseen yhteistä vihollista
vastaan, oli kuin itsestään selvää, että ylijohto uskottiin Spartalle.
Tällaista johtavaa asemaa kreikkalaiset sanoivat _hegemoniaksi_.


● =Ateena.= Ateenan hallitusmuoto muuttui tasavaltaiseksi jo ammoisina
aikoina. Kuten muualla Kreikassa niin täälläkin valta joutui ylimysten
käsiin. Koska he kuitenkin sortivat kansaa velkaorjuudella ja julmilla
laeilla, kansa alkoi käydä uppiniskaiseksi. Peläten vielä pahempaa
ylimystö vihdoin suostui valitsemaan lainsäätäjän, joka muuttaisi
hallitusmuodon ja lait kansalle edullisemmiksi ja lempeämmiksi.
Lainlaatijaksi määrättiin v. 594 e. Kr. viisas, kansaa rakastava ja
oikeudenmukainen ylimys nimeltä _Sŏ´lōn_.

[Illustration:

                  ╱-----------------------------------╲
           ╱              Yhdeksän arkonttia.                ╲
    ╱---------------------------------------------------------------╲
   │               400:n neuvosto  Asioiden valmistelu               │
   ------------------------------------------------------------------│
   │                          Kansankokous                           │
   │                                                                 │
   │                 Keskustelu- ja päättämisoikeus                  │
   │                         Yli 20-vuotiaat                         │
   -------------------------------------------------------------------
   │ Suurtilalliset  │  Tilalliset  │   Talonpojat   │   Työläiset   │
   │                 │              │                │               │
   │              Virkamiehiksi kelpaavia                            │
   │                 │              │                │               │
   │      Sotapalvelus ratsain      │ Sotapalvelus   │ Sotapalvelus  │
   │                 │              │ raskasaseisina │ kevytaseisina │
   -------------------------------------------------------------------
 -------------------------------------------------------------------------
                              │ O R J A T │
 -------------------------------------------------------------------------

Ateenan valtio.

Solonin lakien mukaan oli hallituksen johdossa kuten ennenkin yhdeksän
_arkonttia_, jotka valittiin vuodeksi kerrallaan. Näiden rinnalla oli
_neljänsadan neuvosto_, johon kuului 400 kansalaista. Neuvoskunta
valmisti ehdotukset, jotka se sitten esitti _kansankokoukselle_. Tämä
kokous, johon kaikki 20 vuotta täyttäneet kansalaiset, niin köyhät kuin
rikkaat, saivat ottaa osaa, päätti lopullisesti kaikista tärkeistä
asioista.

Koko kansan Solon jakoi neljään luokkaan varallisuuden perusteella.
Ylimpien luokkien kansalaisilla oli suuremmat oikeudet, mutta myös
suuremmat velvollisuudet. Niinpä virkamiehet valittiin vain ylemmistä
luokista. Sotapalvelusta suorittaessaan heidän toiselta puolen tuli
hankkia omalla kustannuksellaan kalliimpia ja parempia aseita kuin
alempiin luokkiin kuuluvien.

Jotteivät rikkaat voisi sortaa köyhiä, Solon kielsi ketään enää
tekemästä toista ateenalaista velkaorjaksi. Ulkomaisia orjia
ateenalaiset sen sijaan yhä saivat pitää.

Muutamia vuosikymmeniä sen jälkeen kun Solon oli säätänyt lakinsa,
puolueriidat alkoivat Ateenassa uudestaan. Tätä käytti eräs lahjakas
ylimys _Peisi´strātos_ hyväkseen hankkiakseen itselleen itsevaltiuden.
Hän asettui kansan puolelle omia säätyveljiään vastaan, otti rynnäköllä
haltuunsa Ateenan linnan ja tuli siten _tyranniksi_. Tällä nimellä
kreikkalaiset sanoivat sellaisia miehiä, jotka väkivallalla olivat
anastaneet itsevaltiuden. Peisistratos oli hyvä ja lempeä hallitsija,
joten hänen hallituskautensa oli Ateenalle onnellinen. Pian
Peisistratoksen kuoleman jälkeen hänen poikansa karkotettiin, ja
Ateenasta tuli taas tasavalta.


□ =Sparta ja Ateena.= Kreikan huomattavimmat valtiot olivat _Sparta_
Peloponnesoksen niemimaalla ja _Ateena_ Keski-Kreikassa. Edellisessä
asui vakavaluontoisia ja sotaisia _doorilaisia_, jälkimmäisessä iloisia
ja sivistystä harrastavia _joonialaisia_.

Spartassa hallitsi kaksi _kuningasta_ yhtaikaa, mutta heillä ei ollut
paljon sanottavaa, sillä valta oli melkein kokonaan _vanhain
neuvoskunnalla_. Ateena oli sen sijaan _tasavalta_. Sielläkin oli
neuvoskunta, mutta asioiden lopullinen ratkaisu oli kuitenkin
_kansankokouksella_, johon kaikki vapaat miehet ottivat osaa.

Spartalaiset olivat vihamielisten kansojen ympäröimiä, ja sen tähden
heidän aina täytyi olla varuillaan hyökkäyksiä vastaan. Heidän lakinsa
olivat erittäin ankaria, sillä toivottiin, että he täten kehittyisivät
uljaaksi sotilaskansaksi. Spartalaiset väittivät, että ne olivat
_Lykū´rgos_-nimisen lainsäätäjän laatimia noin vuonna 800 e. Kr. mutta
tämä henkilö on luultavasti tarunomainen.

[Illustration:

  _Kuva 57._ Spartalainen tyttö juoksukilpailussa.
]

Varsinkin lastenkasvatukseen kiinnitettiin suurta huomiota.
Kreikkalainen historioitsija _Plū´tarkhos_ kertoo spartalaisten
lastenkasvatuksesta seuraavaan tapaan: »Kun poika syntyi, heimovanhimmat
tarkastivat häntä huolellisesti. Jos hän oli vahva ja hyvin muodostunut,
he käskivät vanhempien kasvattaa häntä; jos hän taas oli heikko ja
muodoton, he määräsivät hänet heitettäväksi erääseen syvään
vuorenrotkoon. Hoitajat eivät käyttäneet kapaloita, että jäsenet
vapaasti kehittyisivät; he totuttivat lapsia syömään kaikkia ruokia,
pitivät huolta siitä, etteivät he pelänneet yksinäisyydessä ja pimeässä,
eivätkä sallineet mitään oikkuja tai porailemista. Kun pojat täyttivät 7
vuotta, heidät pantiin asumaan ja syömään yhdessä ja heitä totutettiin
leikkimään ja opiskelemaan yhdessä. Vanhemmat kansalaiset olivat usein
läsnä heidän leikkiessään ja synnyttivät monesti riitoja, nähdäkseen,
kuka oli peloton eikä epäröinyt ruveta tappelemaan vastustajansa kanssa.
Varttuessaan pojat joutuivat yhä ankaramman kurin alaisiksi. He kävivät
paljain jaloin ja leikkivät tavallisesti alasti. Heidän ruumiinsa oli
likakerroksen peittämä. He makasivat yhdessä osastoittain kaisloilla,
jotka he kokosivat joen rannalta. Kukin osasto sai itse valita
esimiehekseen järkevimmän ja urhoollisimman 20-vuotisista nuorukaisista.
Tämä johti ohjattaviaan kilpataisteluissa sekä harjoitti heitä
hankkimaan ruokaa. Kaiken ruokansa he varastivat. Joka keksittiin, sai
ruoskaa, koska hän varastaessaan oli käyttäytynyt kömpelösti. Heidän
ateriansa olivat aina niukat, jotta he oppisivat rohkeiksi ja
viekkaiksi.» — Spartalaisia poikia opetettiin myös lausumaan ajatuksensa
lyhyesti ja sattuvasti. Kerrankin eräs ateenalainen moitti spartalaisia
tietämättömiksi. »Aivan oikein», vastasi spartalainen, »sillä me olemme
ainoat, jotka emme ole oppineet teiltä mitään pahaa.» Tällaisia
vastauksia sanotaan vielä meidänkin aikoinamme _lakonisiksi_. Myös
sotatansseja sekä soittoa ja laulua opetettiin pojille, jotta he
sotaretkillä voisivat innostaa mieltänsä.


Kuuluisin sotalaulujen laatija oli _Tyrta´ios._ Hänen sepittämänsä on
muun muassa seuraava laulu:

          Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä sa urhona kaadut,
          taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin.
          Hehkuvin mielin puoltaan nouse syntymämaatas!
          Riemuiten, lastesi vuoks, uhriksi henkesi suo.
          Eespäin voittaen siis, te sankarit vahvat ja nuoret;
          väistymys mielestä pois, pelvosta tunnetta ei!
          Joukon maine mustuvi aina, kun vimmassa taiston
          nuorien eessä sä vaan vanhuksen kuolevan näät.
          Nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä
          kutrissa tuoksuavat nuorteat kukkaset on.
          Naisista kaunein, miehistä uljain aina hän olkoon;
          taistossa kaatuen hän kaunis on, kuolossa myös!

[Illustration:

  _Kuva 58._ Kreikkalaisten nuorukaisten asetanssi.
]

Spartalaiset tytöt kasvatettiin jotenkin samaan tapaan kuin pojat.
Heistä piti tulla voimakkaita naisia, jotka synnyttäisivät Spartalle
vahvoja ja terveitä poikia.

Täysikasvuisiksi tultuaan spartalaiset yhä elivät kuin sotaleirissä. He
asuivat osastoittain yhdessä, pitivät yhteisiä aseharjoituksia ja
aterioivat yhdessä. Eivät edes kuninkaat saaneet syödä itsekseen. Eräs
kuningas pyysi kerran sotaretkeltä palattuaan lupaa aterioida kotona,
mutta se virkamies, joka huolehti yhteisistä aterioista, antoi hänen
pyyntöönsä kieltävän vastauksen. Kussakin pöydässä istui 14 henkeä.
Kaikki lähettivät ateriaa varten kuukausittain säädetyn määrän
vehnäjauhoja, viiniä, juustoa ja viikunoita. Ateriat olivat aivan
yksinkertaisia; tavallinen ruokalaji oli »musta liemi», joka oli
valmistettu sianlihasta, verestä, etikasta ja suolasta. Jotteivät
ihmiset voisi rikastua, määrättiin raha valmistettavaksi raudasta. Se
oli niin raskasta, että tarvittiin härkäpari vetämään 50 000 markan
suuruista summaa ja iso aitta sen säilyttämiseen. Ylellisyyden
estämiseksi kiellettiin spartalaisia myös matkustamasta muihin maihin,
sillä melkein kaikkialla muualla elettiin komeammin kuin siellä. Samoin
kiellettiin muukalaisia saapumasta Spartaan.

Ateenassa olot olivat aivan toisenlaiset kuin Spartassa. Siellä eli
viisas lainsäätäjä nimeltä _Sŏ´lōn_, jonka tehtäväksi v. 594 annettiin
kirjoittaa lait Ateenan valtiolle.

Solon kuului erääseen Ateenan ylhäisimmistä suvuista, mutta hänen isänsä
oli köyhtynyt eikä voinut antaa pojalleen säätynsä mukaista kasvatusta.
Täysikasvuiseksi tultuaan Solon rupesi kauppiaaksi. Ateenassa ei
nimittäin maanviljelys ollut pääelinkeinona kuten Spartassa, vaan täällä
oli kaupalla ja teollisuudella tärkeämpi merkitys. Laajoilla
kauppamatkoillaan Solon hankki hyvät tiedot sekä joltisenkin omaisuuden.
Luonteeltaan hän oli ilomielinen ja ystävällinen.

Solon oli myös taitava runoilija. Runoissaan hän moitti ylimyksiä siitä,
että he rasittivat kansaa, ja kehoitti heitä säälimään talonpoikien
köyhyyttä. Eräässä runossa hän sanoo:

                                              Me näämme
          köyhiä laumoittain siirtyvän maastamme pois;
          halvasti myytyinä, kahleissa, kunniatonta he tietään
          kulkevat kurjuuteen, vastassa orjan ies.
          Omat kaupunkilaiset, rikkauden himon orjat,
          nuo tuhon tuojat on uljahan kaupungin,
          kuin myös turmeltuneet kaikk’ kansanjohtajat, jotka
          varmaan synneistään heelmät karvahat saa.

Vanhoilla päivillään Solon vielä kerran lähti pitkille merimatkoille.
Retkillään hän muun muassa joutui Kroisos kuninkaan luo, jolloin sattui
se keskustelu, josta aikaisemmin on ollut puhe. Tältä retkeltä
palattuaan Solon iäkkäänä ja kaikkien kunnioittamana kuoli.

Kuten spartalaiset Solonkin kiinnitti paljon huomiota
lastenkasvatukseen. Hän ei kuitenkaan tahtonut kehittää poikia
yksinomaan sotilaiksi. Tosin oli välttämätöntä, että he tulivat
karaistuneiksi ja voimakkaiksi, niin että saattoivat puolustaa
isänmaatansa vihollisia vastaan. Mutta heidän piti lisäksi harjoittaa
hengenlahjojaankin voidakseen täysikasvuisiksi tultuaan ottaa osaa
kansankokoukseen ja tehdä maalle hyödyllisiä päätöksiä. Sen tähden pojat
painiskelun, juoksun, keihäänheiton ja muiden ruumiinharjoitusten
lisäksi saivat oppia lukemaan, kirjoittamaan, laskemaan ja soittamaan.
Kouluissa luettiin Homeroksen runoja ja totutettiin oppilaita pitämään
puheita. Oppilaat eivät kuten Spartassa asuneet kasvatuslaitoksissa,
vaan he saivat olla kotonaan ja kävivät vain päivittäin koulussa
opiskelemassa, niin kuin meidänkin maassamme on tavallista. Kun pojat
täyttivät 18 vuotta, heidän varsinainen koulunkäyntinsä päättyi, ja
silloin he olivat velvolliset kaksi vuotta tekemään sotapalvelusta.
Asevelvollisuutensa suoritettuaan heidät luettiin aikuisiksi, mutta
sodan syttyessä kaikki asekuntoiset miehet taas astuivat rintamaan.

[Illustration:

  _Kuva 59._ Kreikkalainen koulu.
]

Tyttöjen kasvatuksesta ateenalaiset eivät huolehtineet yhtä hyvästi kuin
spartalaiset. Ateenassa naiset elivät syrjäytetyssä asemassa, pitivät
vain huolta kodista eivätkä edes julkisesti seurustelleet miesten
kanssa.


                       PERSIALAISSODAT (500–449).


● =Joonialaisten kapina (500–494).= Kun Kyyros laski Lyydian valtansa
alle, Vähän Aasian kreikkalaiset siirtokunnat joutuivat suurkuninkaan
haltuun. Kreikkalaiset olivat kuitenkin tyytymätttömiä Dareioksen
määräämiin veroihin ja hänen asettamiinsa hallitsijoihin. Ylpeinä omasta
sivistyksestään he sitä paitsi halveksivat kaikkia muukalaisia, joita he
sanoivat _barbaareiksi_. Vihdoin vuonna 500 e. Kr. siirtokunnat, Miletos
ensimmäisenä, nousivat kapinaan Persiaa vastaan. Vaikka ne saivat apua
Ateenasta, ne eivät kuitenkaan ajanpitkään jaksaneet puolustautua
Persian ylivaltaa vastaan, vaan kuuden vuoden kuluttua kapina
kukistettiin ja Miletos hävitettiin.


● =Marathonin taistelu (490).= Dareios ei voinut unohtaa, että Ateena
oli uskaltanut asettua häntä vastaan. Hän tahtoi rangaista tuota
uhkarohkeata kääpiövaltiota sekä samalla valloittaa koko Kreikan. Vuonna
490 hän lähetti sotajoukon Aigeian meren yli Kreikkaan. Mutta
ateenalaiset eivät kadottaneet rohkeuttansa, vaan lähtivät _Miltiă´dēen_
johtamina vihollisia vastaan ja voittivat heidät _Marathō´n_in
taistelussa.


□ Mahtava Persian valtakunta ja pieni Kreikka joutuivat kuningas
Dareioksen aikana sotaan keskenään. Suurkuningas tahtoi näet rangaista
ateenalaisia siitä, että he olivat avustaneet hänen kapinoivia
alamaisiaan. Hän lähetti suuren sotajoukon Aigeian meren yli Attikan
rannikolle, jossa se astui maihin _Marathō´n_in kylän luona.
Kreikkalaiset historioitsijat väittävät persialaisia olleen 100,000
miestä, mutta nykyajan tiedemiehet laskevat heitä olleen kaikkiaan
ehkä 20,000. Ateenalaisia sitä vastoin oli n. 10,000. Ateenalaiset
lähettivät nopeasti sanansaattajia Spartaan pyytämään sieltä apua.
Spartalaiset ilmoittivatkin olevansa halukkaita avustamaan, mutta
vasta 10 päivän kuluttua, sillä heillä oli sellainen tapa, ettei
sopinut kutsua kansankokousta ennen täyttäkuuta. Muutkaan Kreikan
kaupungit eivät lähettäneet apua, lukuunottamatta pientä Plataiaa,
josta saapui 1000 miestä. Useat ateenalaisetkin epäilivät, tokko olisi
ollenkaan ryhdyttävä taistelemaan, kun persialaisten ylivoima oli niin
suuri. Mutta eräs heidän päällikkönsä _Miltiă´dēs_ rohkaisi epäröiviä,
ja niin päätettiin koettaa taisteluonnea. Taistelun kulusta Herodotos
kertoo seuraavalla tavalla: »Kun Miltiades teki ateenalaisten rintaman
yhtä pitkäksi kuin persialaisten, sen keskusta tuli vain muutaman
rivin vahvuiseksi, joten sotajoukko siltä kohtaa oli varsin heikko,
mutta kumpikin siipi oli vahvempi. Kun ateenalaiset olivat
järjestäytyneet, he juoksujalkaa riensivät barbaareja vastaan.
Persialaiset luulivat heidän olevan hulluja, kun näkivät heidän
harvalukuisina, vieläpä juoksujalkaa kiiruhtavan suoraan turmioonsa.
Mutta kun ateenalaiset olivat joutuneet käsikähmään barbaarien kanssa,
he taistelivat maineikkaasti. — Marathonin kedolla taisteltiin kauan
aikaa. Sotajoukon keskustassa barbaarit voittivat ja mursivat rintaman
sekä ajoivat ateenalaisia takaa sisämaahan, mutta kummallakin
sivustalla ateenalaiset voittivat. Ja voitettuaan he antoivat
barbaarien paeta, mutta vetivät molemmat siipensä yhteen ja
taistelivat niitä vastaan, jotka olivat murtaneet heidän keskustansa,
ja ateenalaiset voittivat. Ja he seurasivat iskien persialaisia,
kunnes saapuivat merenrantaan. Siellä he tarttuivat laivoihin ja
vaativat tulta. Seitsemän laivaa kreikkalaiset saivat haltuunsa, mutta
barbaarit työnsivät muut merille.»

Kärsittyään tappion persialaiset kiiruhtivat laivastollaan kiertämään
Attikan etelänientä hävittääkseen Ateenan, ennen kuin sotajoukko ehtisi
palata. Mutta ateenalaiset huomasivat ajoissa vihollisen aikeen ja
kiiruhtivat pikamarssissa kaupunkiin. Muuan ateenalainen riensi ennen
muita tuon neljän peninkulman matkan, ilmoittaakseen kansalaisilleen
voitonsanoman. Perille päästyään hän hengästyneenä huusi: »Riemuitkaa,
ateenalaiset, olemme voittaneet!» — ja näin huudettuaan hän kaatui
kuoliaana maahan. — Meidän aikoinamme urheilijat kilpailuissaan useasti
juoksevat juuri yhtä pitkän välimatkan kuin tuo ateenalainen
pikajuoksija. Tämä kilpailulaji onkin nimeltään maratonjuoksu.

Marathonin voitosta oli ateenalaisten kiittäminen suurempaa
isänmaanrakkauttaan, sillä persialaisten tuomat voitetut kansat
taistelivat vain pakosta, jota vastoin kreikkalaiset tiesivät
itsenäisyytensä olevan vaarassa. Ateenalaisten aseet ja varustukset
osoittautuivat myöskin sopivammiksi kuin persialaisten. Heidän
suojavarusteensa olivat _kypärä_ ja _kilpi_ sekä _haarniska_ ja
_säärystimet_. Hyökkäysaseinaan he käyttivät _miekkaa_ ja _keihästä_.
Persialaisten haarniskat olivat paljon yksinkertaisemmat kuin
kreikkalaisten, ja heidän pääaseensa jousi ei ollut sanottavaksi
hyödyksi, kun kreikkalaiset juoksujalkaa heittäytyivät käsikähmään.

[Illustration:

  _Kuva 60._ Kreikkalaisia sotureja varustautumassa sota-asuun.
]

Marathonin taistelun jälkeen Miltiades aikoi kokonaan karkottaa
persialaiset Aigeian mereltä. Ateenalaiset uskoivatkin laivastonsa hänen
johtoonsa. Mutta Miltiades haavoittui, jonka takia hänen oli pakko
palata Ateenaan. Täällä häntä syytettiin ateenalaisten pettämisestä.
Pahasti sairaana hän ei voinut itse saapua oikeuden istuntoihin, mutta
hänen ystävänsä puolustivat häntä parhaansa mukaan. Siitä huolimatta
hänet tuomittiin syylliseksi ja määrättiin maksamaan sakkoa 20,000,000
markkaa. Kun hän ei voinut sitä tehdä, heitettiin hänet vankeuteen.
Siellä hänen terveytensä huononi ja jonkin ajan kuluttua hän kuoli.


● =Themistokles.= Marathonin taistelun jälkeen useimmat luulivat, että
persialaisvaara oli ohi. Mutta Ateenassa oli kuitenkin eräs kansalainen,
joka muita selvänäkoisempänä huomasi, etteivät persialaiset jättäisi
yritystään kesken. Tämä kansalainen oli _Themistoklē´s_. Hän oli
kunnianhimoinen mies, joka ei voinut sietää, että ketään muuta
ylistettiin ennen häntä. Mutta hän rakasti myös isänmaataan ja halusi
saavuttaa mainetta estämällä Ateenaa joutumasta persialaisten valtaan.
Sen tähden hän taivutti ateenalaiset rakentamaan 100 laivan suuruisen
_laivaston_ sekä perustamaan mainion _Peiraie´un_ sataman. Ainoastaan
merellä, niin selitti Themistokles, voisivat ateenalaiset torjua
persialaiset.

[Illustration:

  _Kuva 61._ Kreikkalainen sotalaiva.
]


□ Miltiadeen kuoleman jälkeen _Themistoklē´s_ oli Ateenan huomattavin
kansalainen. Lapsena hän mieluummin työskenteli kuin leikki. Niihin
tieteisiin ja taiteisiin, jotka olivat vain ylimysten huviksi, hän ei
osoittanut harrastusta. Kun ystävät kerran laskivat hänestä leikkiä
siitä syystä, että hän ei osannut soittaa lyyryä, hän vastasi: »Lyyryä
kyllä en osaa soittaa, mutta antakaa minulle heikko kaupunki, niin teen
sen pian vahvaksi ja voimakkaaksi!» Nuorukaisena hän harrasti
puhetaitoa, koska hän ymmärsi, että hän täten voisi paljon vaikuttaa
kansankokouksessa. Themistokleella oli niin hyvä muisti, että hän tiesi
kaikkien Ateenan kansalaisten nimet.

Kun Miltiades persialaissotien syttyessä tuli Ateenan johtajaksi ja
saavutti kansalaisten suosion, Themistokles kävi synkkämieliseksi. Hän
karttoi ystäviään, ja kun nämä tiedustelivat syytä tähän, hän vastasi,
että Miltiadeen voitot riistivät häneltä unen.

Miltiadeen kuoleman jälkeen Themistokles ehdotti, että rakennettaisiin
100 laivaa persialaisten uusien hyökkäyksien torjumiseksi. Tätä
ehdotusta vastusti _Ariste´idēs_, joka rehellisyydellään oli saavuttanut
yhtä paljon suosiota kuin Themistokles lahjakkuudellaan. Mutta
Themistokles väitti, että Aristeides tavoitti kuninkaan arvoa, ja sai
hänet sillä perusteella karkotetuksi. Tämän jälkeen Themistokleen
ehdotus hyväksyttiin ilman vastustusta.


● =Thermopylai ja Salamis (480).= Themistokles olikin arvannut oikein.
Saatuaan tiedon Marathonin tappiosta Dareios kohta alkoi valmistaa uutta
retkeä. Hän tosin kuoli kesken varustuksiaan, mutta hänen poikansa
_Kse´rksēs_ (pers. Khšājaršā) jatkoi isänsä työtä, ja v. 480 hän lähti
Sardeista liikkeelle mukanaan sotajoukko, suurempi kuin ainoallakaan
hallitsijalla sitä ennen oli ollut.

Kun Kserkses laumoineen lähestyi Kreikkaa, useat valtiot lähettivät
alamaisuuden merkiksi hänelle vettä ja maata. Toiset, etunenässä Sparta
ja Ateena, kieltäytyivät sitä tekemästä. Lähtipä 300 spartalaista uljaan
kuninkaansa _Leōnĭ´dāan_ johtamina kapeaan _Thermopy´lai_n solaan
estämään persialaisten pääsyä varsinaiseen Hellaaseen. Urhean
vastarinnan jälkeen he kaatuivat kaikki, ja Kserkses lähti samoilemaan
etelää kohti.

Kserkseen laivasto oli rannikkoja pitkin seurannut maajoukkoja niiden
tunkeutuessa yhä etelämmäksi. Thermopylain taistelun jälkeen koko
Kreikan laivasto oli kerääntynyt Salamis saaren ja Attikan manteren
väliseen kapeaan _Salamiin_ salmeen. Siellä Persian laivasto yllätti
sen, mutta taistelu päättyikin vastoin hyökkääjien odotuksia
kreikkalaisten täydelliseen voittoon.


□ Themistokleen laivasto tuli pian hyvään käytäntöön. Persian kuningas
_Kse´rksēs_ varusti mahdottoman suuren sotajoukon, johon kreikkalaisten
historioitsijoiden mukaan kuului 1,700,000 miestä jalkaväkeä sekä
lisäksi ratsuväkeä ja suuri laivasto. Sitä paitsi seurasi joukkoa saman
verran käsityöläisiä ja palvelijoita, joten koko armeijassa oli väkeä
kuudetta miljoonaa. Sotajoukon miesluku saatiin muka selville siten,
että 10,000 miestä sullottiin yhteen ja heidän ympärilleen tehtiin
aitaus, joka ulottui vyötäisiin saakka. Sitten miehet astuivat ulos ja
uusia marssi sijaan. Nykyajan historioitsijat laskevat kuitenkin
Kserkseen sotajoukkoon kuuluneen vain noin 100,000 miestä.

Kreikkalaiset valtasi levottomuus, kun he kuulivat Kserkseen olevan
tulossa. He lähettivät vakoojia ottamaan selville sotavoimien suuruutta.
Vakoojat saatiin kiinni, mutta Kserkses kielsi tappamasta heitä. Sen
sijaan oli heille näytettävä kaikki. Hämmästyksen ja kauhun valtaamina
he palasivat Kreikkaan, jossa useat valtiot, vastarintaa
ajattelemattakaan, antautuivat. Mutta Ateena ja Sparta sekä moniaat muut
valtiot päättivät kaikesta huolimatta koetella sotaonnea.

Aluksi ne kreikkalaiset, jotka olivat päättäneet taistella, olivat
erimielisiä siitä, missä ensimmäiseksi ryhdyttäisiin vastarintaan.
Vihdoin sovittiin, että tämä tapahtuisi _Thermopy̆´lai_n kapeassa
vuorisolassa. Sinne Spartan kuningas _Leōnĭ´dās_ lähti 300 miehen kera
odottamaan persialaisia.

Kun Kserkses kuuli, että Leonidas aikoi tehdä hänelle vastarintaa, hän
ei ottanut sitä uskoakseen, vaan rämähti nauramaan. Hän ei sen tähden
antanutkaan taistelumerkkiä, vaan kirjoitti Leonidaalle: »Jätä minulle
aseesi!» »Tule ottamaan ne!» oli lakoninen vastaus. Silloin Kserkses
lähetti erään päälliköistään vakoilemaan, mitä spartalaiset tekivät.
Palatessaan vakooja ilmoitti: »Toiset pitävät aseharjoituksia, toiset
kiilloittavat aseitaan ja toiset harjaavat tukkaansa kuin lähteäkseen
juhlaan». »Lähettäkää meedialaiset heidän kimppuunsa!» suurkuningas
huusi kiukuissaan. Meedialaiset tekivät hyökkäyksen, mutta heidän oli
pakko verissä päin vetäytyä takaisin. »Lähettäkää persialaiset
nujertamaan heidät!» kuningas huusi uudestaan. Mutta persialaisten ei
käynyt sen paremmin. Kaksi päivää spartalaiset kapealla solatiellä
pitivät puoliaan itse »kuolemattomia», s. o. kuninkaan henkivartiostoa,
vastaan. Kolmantena kavaltaja, nimeltään _Efia´ltēs_, saapui kuninkaan
luo ilmoittaen tuntevansa polun Oita vuoren harjanteen yli, josta
persialaiset saattoivat hyökätä kreikkalaisten selkään. Yöllä
persialainen sotaväenosasto lähti solapolkua myöten vuoren yli.
Leonidaalla olisi vielä ollut aikaa paeta, mutta hän jäi paikalleen
miestensä kanssa valmiina kuolemaan, sillä Spartan lait kielsivät
sotilaita pakenemasta taistelutanterelta. Hetken kuluttua persialaiset
ympäröivät taistelijat joka puolelta, mutta nämä puolustautuivat
viimeiseen hengenvetoon saakka, taistellen kynsin hampain, kun miekat
olivat katkenneet. Kaikki he kaatuivat rinnakkain siihen paikkaan, jossa
olivat taistelun aloittaneet. — Myöhemmin kreikkalaiset pystyttivät
heidän kunniakseen kivileijonan, johon oli kaiverrettu seuraava
kirjoitus:

          »Vieras, Spartaan vie tämä viesti: me uinumme tässä,
          täyttäen käskyä lain, maallemme uhrautuen!»

Thermopylain taistelun jälkeen Persian sotajoukko tunkeutui
Keski-Kreikkaan eli Hellaaseen. Kaupunkeja poltettiin ja niiden asukkaat
tehtiin orjiksi. Kserkseen lähin päämäärä oli nyt Ateena. Tämän
kaupungin asukkaat olivat ennen persialaisten tunkeutumista Hellaaseen
kääntyneet Delfoin oraakkelin puoleen saadakseen neuvoja. Oraakkeli
ilmoitti, että Ateenan suoja oli puisissa muureissa. Näiden sanojen
Themistokles selitti tarkoittavan laivastoa. Hän saikin ateenalaiset
taivutetuiksi jättämään kaupunkinsa autioksi. Naiset, lapset ja tavarat
vietiin Salamis saareen, mutta miehet astuivat laivoihin. Samoihin
aikoihin kreikkalaisten koko laivasto kokoontui Salamiin salmeen.
Themistokles koetti taivuttaa yhtyneen laivaston päälliköitä täällä
yrittämään ratkaisevaa taistelua. Kun hän ei saanut kaikkia päälliköitä
suostumaan tuumaansa, vaan muutamat uhkasivat ensi tilassa purjehtia
etelään suojellakseen Peloponnesosta, hän päätti turvautua salajuoneen.
Hän lähetti uskotun orjan Kserkseelle ilmoittamaan, että Kreikan
laivasto oli koolla Salamiin salmessa. Jos kuningas yhdellä iskulla
tahtoi saada koko laivaston muserretuksi, tuli hänen viipymättä ryhtyä
hyökkäykseen. Kserkses ihastui suuresti ja antoi laivastolleen käskyn
hyökätä aamun valjetessa. Themistokles toimitti kuitenkin niin, että
kreikkalaiset saivat tiedon suurkuninkaan aikeista.

[Illustration:

  _Kuva 62._ Salamiin taistelu.
]

Kun siis persialaiset seuraavana aamuna päivän koittaessa hyökkäsivät,
he eivät tavanneetkaan kreikkalaisia hämmentyneinä, kuten olivat
toivoneet, vaan järjestyneinä taistelurintamaan. Helleenit kohottivat
raikuvan sotahuudon: »Taisteluun, miehet, synnyinmaan, naistemme ja
lastemme vapauden puolesta!» Myös persialaiset rohkaisivat toisiaan
kehoitushuudoilla. Syntyi tulinen ottelu. Mutta persialaisten laivasto,
joka oli koottu foinikialaisista ja egyptiläisistä laivoista, ei voinut
alusten suuruuden takia vapaasti liikkua ahtaassa salmessa. Sen tähden
kreikkalaisten kevyet alukset puskivat kokkapuskimillaan toisen
vihollislaivan toisensa jälkeen upoksiin. Vihdoin Persian koko laivasto
kääntyi pakosalle.

[Illustration:

  _Kuva 63._ Themistokles.
]

Kserkses itse istui kultaisella valtaistuimellaan Attikan rannikolla
seuraten taistelun kulkua. Hänen vieressään seisoi kirjureita
merkitsemässä tauluihin kunnostautuneiden persialaisten nimiä. Kun
Kserkses huomasi, miten onnettomasti persialaisille taistelussa kävi,
hän suutuksissaan hypähti kolme kertaa valtaistuimellaan. Taistelun
jälkeen hän pelästyneenä palasi Aasiaan.

Salamiin taistelun jälkeen Themistokles vielä teki monta palvelusta
Ateenalle. Hänen kehoituksestaan ateenalaiset alkoivat rakentaa uutta
muuria kaupunkinsa ympärille, vaikka spartalaiset kaikin keinoin
koettivat sitä estää. Spartalaiset väittivät, että persialaiset muka
saisivat tästä muurista suojaa, jos he uudestaan hyökkäisivät Kreikkaan.
Oikea syy oli kuitenkin se, että he tahtoivat estää Ateenaa kohoamasta
mahtavaksi. Themistokles kehoitti ateenalaisia pidättämään Spartan
lähettiläitä, kunnes he olivat saaneet muurit niin korkeiksi, että ne
voivat suojella kaupunkia. Itse hän matkusti Spartaan viivyttelemään
ratkaisua. Ateenalaiset työskentelivät yötä päivää, käyttäen
rakennusaineena mitä kiireessä vain käsiinsä saivat; he purkivat omat
asumuksensa ja jumalien alttaritkin tätä tarkoitusta varten. Työ
valmistuikin eivätkä spartalaiset enää tohtineet hätyyttää Ateenaa.

Themistokleella oli paljon kadehtijoita, jotka yllyttivät kansaa häntä
vastaan, niin että hänet vihdoin ajettiin maanpakoon. Aluksi hän
oleskeli Kreikassa, mutta kun hänen henkeään siellä vaanittiin, hän
pakeni Persian suurkuninkaan luo. Kuningas otti hänet ystävällisesti
vastaan, sillä hän toivoi hänen avullaan voivansa laskea koko Kreikan
valtansa alle. Mutta kun kuningas vaati, että hän kavaltaisi isänmaansa,
hän otti myrkkyä, sillä hän rakasti yhä Ateenaa.


● =Sodan loppuvaiheet.= Salamiin taistelun jälkeen Kserkses ei vielä
kokonaan heittänyt Kreikan valloittamista. Suuri osa sotajoukkoa jäi
Thessaliaan talveksi, ja seuraavana keväänä (479) se hyökkäsi uudestaan
Hellaaseen. Spartalaiset ja ateenalaiset kohtasivat yhdistynein voimin
Spartan kuninkaan _Pausanĭ´āan_ johtamina vihollisen _Plă´taia_n luona,
jossa persialaiset lopullisesti voitettiin. Tämän jälkeen persialaiset
jättivät Kreikan rauhaan.

Nyt oli kreikkalaisten vuoro hyökätä Persian alueelle. Hyökkäykset eivät
enää tapahtuneet Spartan johdolla. Kun näet spartalaiset saivat
selville, että heidän kuninkaansa Pausanias, Plataian voittaja, rupesi
vehkeilemään persialaisten kanssa päästäkseen koko Kreikan satraapiksi,
he tuomitsivat hänet kuolemaan ja vetäytyivät sen jälkeen pois sodasta,
jottei vallan- ja kullanhimo pääsisi tarttumaan muihin kansalaisiin.
Kreikkalaiset uskoivat silloin (477) hegemonian Ateenalle, joka
laivojensa lukumäärän ja uhrautuvaisuutensa takia jo kauan olikin
ansainnut sen. Muodostettiinpa varsinainen Ateenan johtama meriliitto.
Jokainen liiton jäsen maksoi määrätyn summan laivojen rakentamiseksi.
Liiton rahastoa säilytettiin Delos saarella.

Ateenalaiset hätyyttivät vielä kolme vuosikymmentä Persiaa sen omilla
vesillä. Kun rauha vihdoin vuonna 449 palautui, täytyi persialaisten
tunnustaa Vähän-Aasian kreikkalaiset siirtokunnat itsenäisiksi.


□ Salamiin taistelun jälkeen suurkuningas palasi Aasiaan, mutta suurin
osa hänen sotajoukkoaan jäi Thessaliaan, josta se seuraavana vuonna
_Mardŏ´nioksen_ johtamana taas hyökkäsi Hellaaseen. Spartalaiset ja
ateenalaiset lähtivät Mardoniosta vastaan kaikkine sotavoimineen.
Ylipäällikkönä oli Spartan kuningas _Pausanĭ´ās_, ja ateenalaisia johti
Aristeides. Kreikkalaiset asettuivat leiriin erään lähteen ympärille,
jotta heiltä ei puuttuisi juomavettä. Mardonios sijoittui heitä
vastapäätä. Näin sotajoukot seisoivat 10 päivää, sillä kumpikin epäröi
aloittaa taistelua. Vihdoin persialaiset tekivät hyökkäyksen, jolloin
saivat hävitetyksi kreikkalaisten lähteen. Pausanias aikoi silloin
vetäytyä kauemmas, mutta eräs hänen alipäälliköistään piti enempää
vitkastelua häpeällisenä ja aloitti taistelun. Spartalaiset seisoivat
Persian pääjoukkoja vastassa. Niin kauan kuin Mardonios eli, taistelu
pysyi ratkeamatta, mutta kun persialaisten ylipäällikkö oli kaatunut,
hänen joukkonsa vetäytyivät erään vallituksen taa. Sen edustalla
spartalaiset jäivät odottamaan ateenalaisia, jotka olivat tottuneempia
piirittämään linnoituksia. Tällä välin ateenalaiset olivat ajaneet
pakosalle persialaisten kreikkalaiset apujoukot. Nyt he liittyivät
spartalaisiin ja anastivat vallituksen. Persialaisista pääsi vain
muutama tuhat pakenemaan; kaikki muut kaatuivat.

Plataian voiton jälkeen Pausanias vapautti useita Vähän-Aasian
siirtokuntia. Mutta menestyksestään hän kävi ylpeäksi ja alkoi hautoa
suuria tuumia. Hän lähetti salaa kirjeen Kserkseelle, luvaten saattaa
koko Kreikan Persian valtaan, jos suurkuningas tekisi hänet tämän maan
satraapiksi. Hänen vehkeensä tulivat kuitenkin ilmi, ja hänet kutsuttiin
kotiin. Täältä hän yhä jatkoi kirjeenvaihtoa Kserkseen kanssa.
Jokaisessa kirjeessä hän pyysi Kserksestä tappamaan kirjeenkantajan,
ettei kukaan voisi antaa häntä ilmi. Mutta muuan kirjeenkantaja alkoi
epäillä kuningasta, koska ei kukaan aikaisemmista sanansaattajista ollut
palannut. Hän aukaisi kirjeen, luki sen ja antoi sen sitten Spartan
viranomaisille. Kun Pausanias huomasi sanansaattajan palanneen, hän
kiiruhti erääseen temppeliin etsien suojaa alttarin juurelta.
Spartalaiset eivät uskaltaneet loukata jumalan suojelusoikeutta. Silloin
Pausaniaan vanha äiti kantoi kiven temppelin ovelle. Muut seurasivat
esimerkkiä, ja pian oli sisäänkäytävä suljettu. Jonkin ajan kuluttua
kuningas kuoli nälkään.


                                PERIKLES


● Persialaissotien jälkeen Ateena oli Kreikan huomattavin valtio. Se ei
ollut ainoastaan ulkonaisesti mahtavin, vaan myös tieteet ja taiteet
sekä elinkeinot kohosivat siellä korkeammalle kuin muualla. Jo
persialaissotien viimeisinä vuosina tuli Ateenan johtavaksi mieheksi
_Periklē´s_, ja kaupungin nopea kehitys on luettava erittäinkin hänen
ansiokseen.

[Illustration:

  _Kuva 64._ Perikles.
]


□ _Periklē´s_ oli ylhäissukuinen ja rikas, ja hänessä yhtyivät
kreikkalaisten parhaat ominaisuudet. Hänellä oli ollut mitä etevimmät
opettajat, ja sen tähden hänen tietonsa olivat perinpohjaiset. Hänen
ollessaan kerran laivamatkalla sattui auringonpimennys. Perämies
pelästyi ja oli ohjaamaisillaan laivan karille. Perikles yksin säilytti
kylmäverisyytensä, otti viittansa ja heitti sen perämiehen kasvoille,
kysyen: »Tuntuuko tämä sinusta pelottavalta?» »Ei lainkaan», vastasi
toinen. »Miksi siis vapiset?» Perikles kysyi. »Eihän ole muuta erotusta
minun viittani ja auringonpimennystä vaikuttavan seikan välillä kuin se,
että pimennyksen aikaansaa paljoa suurempi kappale kuin minun viittani».

Perikles ei koskaan poikennut velvollisuuden tieltä ja käytti kaikki
kykynsä hyödyttääkseen kansalaisiaan. Hän esiintyi vain harvoin
kansankokouksessa, mutta kun hän joskus puhui, teki hän sen niin
taitavasti, että hän aina voitti vastustajansa. »Hänellä on salama ja
ukkonen kielessään», sanoivatkin ateenalaiset. Perikleen elämäntavat
olivat yksinkertaiset. Kun valtion asiat eivät sitä vaatineet, hän
harvoin poistui talostaan. Hänen luokseen tuli muutamia ystäviä,
tavallisesti kirjailijoita tai tiedemiehiä, joiden kanssa hän
seurusteli. Eivät edes hänen vihamiehensä voineet eksyttää häntä
poikkeamaan tyyneyden ja arvokkuuden tieltä. Kerran eräs näistä seurasi
häntä kadulla hänen asuntoonsa saakka koko ajan sättien häntä. Perikles
ei vastannut hänelle sanaakaan. Mutta kun tultiin portille, Perikles
käski erään orjistaan ottaa tulisoihdun ja saattaa kotiin tuon miehen,
koska jo oli myöhä ja kadut olivat pimeät.

Perikleellä ei ollut mitään huomattavaa virka-asemaa, jonka nojalla hän
olisi voinut esiintyä käskijänä. Mutta kansa luotti hänen
rehellisyyteensä ja taitoonsa, ja hyväksyi aina hänen ehdotuksensa.
Lisäksi kansa siitäkin syystä rakasti häntä, että hän rakennuttamalla
komeita temppeleitä hankki työtä köyhille.


● Suurta valtaansa Perikles käytti yksinomaan kotikaupunkinsa hyödyksi.
Hän laajensi Ateenan meriliittoa, niin että siihen tuli kuulumaan n. 300
valtiota. Liiton rahasto siirrettiin Delos saarelta Ateenaan, ja
Perikles käytti empimättä liiton varoja Ateenan kaupungin omiin
tarkoituksiin. Näin muodostui liittolaisista vähitellen alamaisia,
joiden täytyi suorittaa Ateenalle määrätty veronsa. Useat liittolaiset
yrittivät vapautua Ateenan holhouksesta, mutta asevoimin tyytymättömät
pakotettiin alistumaan.

Erikoisen suurta suosiota Perikles osoitti tiedemiehille ja
taiteilijoille. Heille annettiin virkoja ja heiltä tehtiin suuria
tilauksia, joten melkein kaikki tämän ajan tiedemiehet ja taideniekat
kerääntyivät Ateenaan.

Myös elinkeinojensa ja hyvinvointinsa puolesta Ateenasta Perikleen
johtamana tuli Kreikan tärkein valtio.


                             KREIKAN TAIDE.


● =Eri taidelajit.= Taiteet jaetaan kolmeen pääryhmään. Nämä ovat
_kuvaamataiteet_, _säveltaide_ eli _musiikki_ ja _runous._ Pääryhmät
jaetaan alaryhmiin seuraavalla tavalla:

   A. Kuvaamataiteet:

     1. Rakennustaide.

     2. Kuvanveistotaide.

     3. Maalaustaide.

   B. Säveltaide.

   C. Runous:

     1. Eepillinen runous.

     2. Lyyrillinen runous.

     3. Draamallinen runous.

_Eepillinen_ eli _kertomarunous_ esittää tapauksia. _Lyyrillisessä_ eli
_tunnelmarunoudessa_ runoilija tekee selkoa suruistaan, rakkaudestaan
tai muista tunteistaan. _Draamallinen_ eli _näytelmärunous_ on
kirjoitettu vuoropuhelun muotoon ja sitä esitetään kuuntelijoille
näyttelemällä.

[Illustration:

  _Kuva 65._ Kreikkalaisten temppelien pohjapiirroksia.
]


● =Kuvaamataiteet.= Kreikassa yksityisten talot olivat yksinkertaisia ja
koruttomia. Sen sijaan tahdottiin kunnioittaa jumalia rakentamalla
heille niin komeita ja kauniita rakennuksia kuin suinkin. Kaikki
temppelit rakennettiin jotenkin samaan malliin. Itse temppelikammio oli
suunnikkaan muotoinen. Sen eteen ja myöhemmin myös sivuille pystytettiin
pylväsrivejä, joiden varaan katto rakennettiin. Varsinaisessa Kreikassa
oli _doorilainen_ temppeli tavallisin; Vähän-Aasian siirtokunnissa taas
kehittyi _joonialainen_ temppelimuoto. Edellinen oli yksinkertaisempi,
jälkimmäinen enemmän koristettu. Varsinkin pylvään yläpää eli
_kapiteeli_ oli joonialaisessa temppelissä upeampi. Myöhemmin tuli
käytäntöön _ko-rinthoslainen_ temppelimuoto, jossa oli vieläkin
runsaammin koristuksia kuin joonialaisessa.

[Illustration:

  _Kuva 66._ Pylväsmuodot.
]

[Illustration:

  _Kuva_ 67. Hautamuistomerkki.
]

Temppeleitä kaunistivat tavallisesti kuvanveistokset. _Kuvapatsaita_
pystytettiin temppelikammioihin, päätykolmioihin tai temppelien
edustalle. Katonreunukset koristettiin _korkokuvilla_. Myöhemmin
pystytettiin kuvia muuallekin kuin temppelien läheisyyteen; Ateenassa
esimerkiksi oli Hermeen tai muiden jumalien kuvia kaikissa
kadunkulmissa.

[Illustration:

  _Kuva 68._ Jumalia. Osa Parthenonin reunusveistoksista.
]

Vanhempina aikoina kuvanveistokset olivat kaavamaisia ja kömpelöitä,
kuten Egyptissä ja Babyloniassa. Mutta kun taiteilijat Olympian juhlissa
saivat tutkia alastomien urheilijoiden kauniiksi kehittyneitä ruumiita,
heidän teoksensa tulivat luonnollisemmiksi. Perikleen aikoina
kuvanveistotaide kehittyi niin korkealle, etteivät meidänkään aikamme
taiteilijat osaa muovailla kauniimpia patsaita ja korkokuvia. Kreikan
kuuluisimmat kuvanveistäjät olivat _Feidĭ´ās_ sekä jonkin verran
myöhemmin elänyt _Praksitĕ´lēs_.

Temppelien seinille maalattiin kohtauksia jumalien elämästä.
Maalauksissaan kreikkalaiset vanhempina aikoina eivät käyttäneet kuin
neljää väriä: mustaa, valkeata, punaista ja keltaista. Valitettavasti ei
meidän aikoihimme ole säilynyt kuin aivan vähäpätöisiä jälkiä
kreikkalaisista maalauksista.

[Illustration:

  _Kuva 69._ Akropolis ennalleen suunniteltuna.
]

[Illustration:

  _Kuva 70._ Parthenon nykyisessä kunnossaan.
]


□ Useimmat temppelit Perikles rakennutti _Akrŏ´polis_ kukkulalle.
Akropolis oli vuori, joka kohosi keskellä Ateenaa. Aikaisemmin se oli
ollut kaupungin linnoituksena. Mutta kun Ateenaan persialaissotien
jälkeen rakennettiin korkeat ja vahvat muurit, jotka ympäröivät
kaupungin ja yhdistivät sen Peiraieun satamaan, ei enää tarvittu linnaa,
ja silloin siitä tehtiin Ateenan juhlapaikka. Tarvittavat varat otettiin
sen liiton rahastosta, jonka Ateena persialaissotien aikana oli solminut
muiden merivaltojen kanssa. Perikleen ystävä _Feidĭ´ās_ johti
järjestämistöitä. Ensin hän laajensi kukkulan laen. Kallion juurelta
muurattiin pystysuorat muurit, jotka olivat kukkulan korkuiset. Sitten
täytettiin kukkulan ja muurien väli persialaisten hävittämien
rakennusten ja särkemien kuvapatsaiden jätteillä, jotka tiedemiehet
meidän aikoinamme taas ovat kaivaneet esiin. Ylös kukkulalle johtivat
_propy̆´laiat_, marmoriset pylväistöllä katetut portaat. Kukkulan laella
veti enimmän huomiota puoleensa Pallas Athenelle pyhitetty
_Parthenō´nin_ temppeli. Se rakennettiin doorilaiseen malliin ja oli
kaikilta puolin pylväsrivin ympäröimä. Temppeliin tehtiin kolme
kammiota. Takimmaiseen sijoitettiin suuri liiton rahasto, joka nousi
meidän rahassamme moneen sataan miljoonaan. Keskellä oli suuri
temppelisali. Sen ja sisäänkäytävän välissä oli eteinen. — Nykyään
Akropolis on soraläjänä; alastomana ja puoleksi rappeutuneena Parthenon
törröttää paikoillaan. Ne monet raakalaiskansat, joiden saaliina ihana
Ateena myöhemmin on ollut, ovat ryöstäneet ja hävittäneet kaupunkia
kukin vuorostaan. Viime vuosina sitä on kuitenkin ruvettu entisöimään.
Sitä tehtäessä käytetään rakennusaineena ympärillä säilyneitä särkyneitä
kiviä; missä ei niitä ole riittänyt, on käytetty hiukan erinäköistä
ainetta, jotta katselijat näkisivät, mikä on alkuperäistä, mikä nyt
pantua.

[Illustration:

  _Kuva 71._ Parthenonin temppelin pohjapiirros.
]

Feidias veisti Parthenonin suureen temppelisaliin Pallas Athenen kuvan.
(Katso kuv. 39!) Kasvot ja ruumiin näkyvät osat olivat norsunluuta, puku
puhdasta kultaa. Kun mietittiin, mistä aineesta jumalattaren kuva
tehtäisiin, Feidias ehdotti kansalle, että käytettäisiin marmoria eikä
kultaa ja norsunluuta, jotta työ tulisi huokeammaksi. Mutta kaikki
huusivat yhdestä suusta: »Ei marmorista, vaan kullasta ja norsunluusta!»
Temppelin ulkopuolella oli toinen Pallas Athenen patsas, sekin Feidiaan
tekemä, 20 metrin korkuinen ja pronssista valettu. Tämän patsaan
keihäänkärki loisti kauas Aigeian merelle, ja sen mukaan merenkulkijat
ohjasivat laivansa Peiraieun satamaan. — Feidiaan muista veistoksista on
erikoisesti kuuluisa Olympian kentälle pystytetty 13 metrin korkuinen
Zeus-patsas. Ylijumala istui rauhallisesti valtaistuimellaan, pää vähän
alas painuneena kultainen viitta yllään ja erilaisista metalleista
valmistettu valtikka kädessään. — Perikleellä oli mahtavia vihamiehiä
Ateenassa. Mutta he eivät uskaltaneet tehdä syytöksiä häntä itseään
vastaan, minkä takia he kävivät hänen ystäviensä kimppuun. Niinpä
Feidiasta syytettiin siitä, että hän muka oli ottanut itselleen osan
sitä kultaa, joka oli käytettävä jumalattaren kuvapatsaaseen. Perikles
oli kuitenkin käskenyt Feidiaan valmistaa jumalattaren puvun siten, että
se voitiin irroittaa patsaasta, sillä hänen tarkoituksensa oli, että
kaupunki voisi käyttää kultakerrosta hädän hetkenä. Kun siis Feidiasta
syytettiin, irroitettiin kulta patsaasta ja punnittiin. Tällöin Feidiaan
syyttömyys kävi ilmi. Mutta silloin vihamiehet keksivät toisen
syytöksen. Pallas Athenen kilpeen Feidias oli veistänyt useita
henkilökuvia. Eräälle ukolle hän oli antanut omat kasvonpiirteensä;
erään toisen hän oli veistänyt Perikleen näköiseksi. Tätä pidettiin
jumalattaren pilkkaamisena. Feidias vangittiin ja kuoli jonkin ajan
kuluttua myrkkyyn.

Muuan toinen taiteilija _Praksitĕ´lēs_ kuvasi mieluimmin nuoria,
notkeita, alastomia nuorukaisia ja neitosia. Olympian kentällä on
vieläkin Praksiteleen veistämä Hermes samassa paikassa, jonne se
taiteilijan aikana pystytettiin. Se on nähtävästi muovailtu jonkun
Olympiassa voitonseppeleen saaneen urheilijan hyvästi muodostunut ruumis
esikuvana. Jumala seisoo oikealla jalallaan, nojaten vasemmalla
kyynärpäällään puuntynkään. Käsivarrellaan hän kantaa pientä Dionysos
lasta, joka kurottaa kätensä viinirypäleterttua kohti. (Katso kuv.
43!) — Praksiteles veisti myös onnistuneita rintakuvia oman aikansa
kuuluisista miehistä.

Maalaustaiteilijoiltakin Perikles teki tilauksia. Heidän taulunsa olivat
yhtä taitavasti valmistettuja kuin kuvanveistäjien patsaat. Kaksi
taiteilijaa pani kerran toimeen kilpailun. Toinen maalasi niin
luonnollisen rypäletertun, että linnut lensivät maistamaan marjoja.
Tämän jälkeen toi toinen taiteilija taulunsa nähtäväksi. Se oli peitetty
hienolla verholla. »Otappa verho pois, että saan katsella tauluasi!»,
sanoi toveri. Mutta toinen vain naurahti, sillä verho oli juuri maalaus.
Toinen taiteilijoista oli erehdyttänyt vain lintuja, mutta toinen
ihmisiä.

Toisen kerran muuan taiteilija oli maalannut hevosen. Makedonian
kuningas Aleksanteri Suuri sattui näkemään taulun. Kuningas ei
erikoisemmin ymmärtänyt taidetta, mutta rupesi kuitenkin moittimaan
maalausta. Lopuksi hän käski tuoda oman hevosensa vertailtavaksi. Kohta
nähtyään taulun Aleksanterin hevonen hirnui. »Katsoppas», sanoi maalari,
»hevosesi ymmärtää taidetta paremmin kuin sinä!»


● =Säveltaide.= Soittokappalten esittämistä varten Perikles rakennutti
Ateenaan _Ode´ion_-nimisen rakennuksen. Kreikkalaisten tärkeimmät
soittimet olivat _kitara_ eli _lyyry_ sekä _huilu_, joilla säestettiin
lauluja. Tavallisesti kreikkalaiset harjoittivat _kuoro_laulua, jolloin
laulajat tahdin mukaisesti liikkuivat edes takaisin ikäänkuin hitaasti
tanssien.


● =Eepillinen ja lyyrillinen runous.= Eepillinen runous on
kreikkalaisilla kaikista runouden lajeista vanhin. Parhaat eepilliset
runoelmat ovat _Homeroksen laulut_, joista jo aikaisemmin on ollut puhe.

Myöskin lyyrillinen runous oli Kreikassa jo saavuttanut suurimman
kukoistuksensa ennen Perikleen aikoja. Taitavia tunnelmarunojen
sepittäjiä olivat _Tyrtaios_, joka kirjoitti innostuttavia sotalauluja,
sekä _Solon_, joka kehoitti Ateenan ylimyksiä sääliväisemmin kohtelemaan
köyhiä kansalaisia.

[Illustration:

  _Kuva 72._ Tragediassa esiintyvä näyttelijä.
]


● =Draamallinen runous.= Perikleen aikana näytelmärunous kehittyi
Ateenassa erittäin korkealle. Näytelmistä olivat toiset _murhenäytelmiä_
eli _tragedioja_, toiset _huvinäytelmiä_ eli _komedioja_. Tunnetuimmat
murhenäytelmäin kirjoittajat olivat _Aiskhy̆´los_, _Sofoklē´s_ ja
_Eurīpĭ´dēs_. Huvinäytelmäin kirjoittajista on mainittava
_Aristofă´nēs_.

Murhenäytelmissä on vakavaluontoinen sisällys; kuvatut henkilöt joutuvat
monien onnettomuuksien alaisiksi, ja vihdoin he aivan sortuvat kovaan
kohtaloonsa.

Aristofanes koetti huvinäytelmissään saattaa kreikkalaisten huonot
ominaisuudet naurunalaisiksi. Hän oli itse ylimyspuolueeseen kuuluva, ja
sen tähden hän pilkkasi varsinkin kansanpuolueen johtajia, kutsuen
näytelmäinsä henkilöitä heidän nimillään ja naamioittaen näyttelijät
heidän näköisikseen.


□ Perikles rakennutti ensimmäisen _teatterin_ Akropoliin juurelle
Dionysos jumalan kunniaksi. Penkkirivit hakattiin kallioon puoliympyrän
muotoon, niin että taempi rivi aina oli ylempänä kuin edellinen. Kattoa
ei ollut, sillä Kreikassa harvoin sataa. Alimman penkkirivin edustalla
oli puoliympyrän muotoinen avoin paikka, _orkhē´strā_, jossa _kuoro_
lauloi ja tanssi. Orkhestran takana oli _näyttämö_, jolla näyttelijät
esiintyivät. Takaseinä esitti rakennusta, jossa oli kolme ovea. Sen
lisäksi voitiin käyttää erilaisia _kulisseja_. Näyttelijät pukeutuivat
räikeävärisiin naamioihin ja korkeakorkoisiin kenkiin sekä komeihin
miehen tai naisen pukuihin. Ainoastaan mieshenkilöt saivat esiintyä
näyttelijöinä; naisten osia esittivät puolikasvuiset pojat. Koska
katselijapaikat olivat etäällä, täytyi näyttelijäin puhua hitaasti ja
kovalla äänellä.

[Illustration:

  _Kuva 73._ Kreikkalainen teatteri.
]

Eräs _Aiskhy̆´loksen_ tunnetuimpia näytelmiä on nimeltään _Prometheus_.
Siinä tehdään selkoa jumalien ja titaanien välisistä taisteluista. Eräs
titaaneista nimeltä _Promēthe´us_ asettui jumalien puolelle ja viisailla
neuvoillaan hankki Zeulle voiton. Myöhemmin Prometheus kuitenkin joutui
Zeun epäsuosioon. Järjestäessään valtakuntaansa Zeus oli aikonut
hävittää kurjan ihmissuvun, luodakseen sen sijalle uuden. Ihmiset olivat
näet näihin aikoihin vielä kovin alhaisella sivistyskannalla. He eivät
tunteneet tulta eivätkä osanneet valmistaa ruokaansa, vaan söivät sen
raakana kuin villipedot. Maata he myöskään eivät osanneet viljellä. Eipä
heillä edes ollut hirsimajoja, vaan he elivät luolissa, joissa heitä
kuhisi kuin muurahaisia. Mutta Prometheus pelasti surkean suvun, vieläpä
varasti taivaasta tulen ja antoi sen ihmisille lahjaksi. Sitten hän
opetti heille maanviljelyksen ja kesytti kotieläimet. Lopuksi hän antoi
heille kirjoitus- ja laskutaidon. Suuttuneena Zeus määräsi titaanille
hirveän rangaistuksen. Hän käski Hefaistoksen takoa hänet rautakahleilla
Kaukasos vuoreen ja lähetti kotkansa ikuisesti nokkimaan onnettoman
maksaa. Minkä kotka päivällä repi titaanin ruumiista, se yön aikana
kasvoi jälleen ehjäksi. Tuhansia vuosia ihmiskunnan hyväntekijä jo oli
kärsinyt rangaistustaan, kun vihdoin Herakles sankari hänet vapautti.

_Sofoklē´en_ etevin näytelmä on nimeltään _Kuningas Oidipus_. Aihe on
otettu sankaritarustosta samoin kuin Prometheus näytelmän. Thebain
kuningas _Lāios_ ja hänen puolisonsa _Ioka´stē_ saivat pojan, jolle
antoivat nimeksi _Oidĭ´pūs_. Delfoin oraakkeli ilmoitti, että poika oli
tappava isänsä ja ottava puolisokseen äitinsä. Välttääkseen tällaista
rikosta vanhemmat panivat lapsen heitteille. Mutta armeliaat ihmiset
löysivät pojan ja veivät hänet Peloponnesokseen. Vartuttuaan
nuorukaiseksi Oidipus tiedusteli oraakkelilta tulevaisuuttaan. »Olet
tappava isäsi ja naiva äitisi», vastaus kuului. Nyt Oidipus päätti
jättää Peloponnesoksen, koska hän luuli olevansa sieltä kotoisin.
Vaelluksillaan hän joutui Thebain alueelle. Tienhaarassa Laios kuningas
tuli poikaansa vastaan. Miehet eivät tunteneet toisiaan, vaan joutuivat
riitaan, jolloin Oidipus tappoi Laioksen. Suoritettuaan sen jälkeen
suuria urotöitä Oidipus sai tekojensa palkinnoksi Iokasteen puolisokseen
sekä Thebain kuninkuuden. Kaksikymmentä vuotta hän hallitsi onnellisesti
ja taitavasti. Silloin puhkesi rutto. Delfoin oraakkeli ilmoitti ruton
johtuvan siitä, että Laioksen murha vielä oli kostamatta. Kun ruvettiin
ottamaan selkoa, kuka oli murhamies, kävi ilmi Oidipuksen syntyperä.
Oidipus oli siis tehnyt vaikeita rikoksia, vaikka tietämättään; jumalat
vaativat kostoa. Epätoivoissaan Iokaste riisti itseltään hengen
hirttäytymällä.

[Illustration:

  _Kuva 74._ Koomillinen näytös.
]

               Tään nähdessään mies parka tuskissansa
               kiljaisi, päästi hirttopaulan irti —
               naisraukan ruumis putos’ — mutta
               sitten tapahtui, mik’ oli nähdä kamalinta.
               Hän kuollehelta kultasoljet riisti
               sen vaatteista ja ylhäälle ne nostain
               niill’ iski, pisti, viilsi silmiään.

Jumalien käskystä Thebain asukkaat ajoivat vanhan Oidipuksen
kaupungistaan. Kirottuna hänen oli lähdettävä ankaraan maailmaan.
Sokeata Oidipusta saattoi vaelluksilla hänen uskollinen tyttärensä
_Antigŏ´nē_.

Eräs _Eurīpĭ´dēen_ murhenäytelmistä on nimeltään _Medeia_. Siinä
kerrotaan, miten _Iā´sōn_ sankari hylkäsi puolisonsa _Mē´deia_n,
solmiakseen avioliiton erään kuninkaantyttären kanssa. Medeia joutui
silloin mustasukkaisuudesta raivoihinsa. Hän surmasi Iasonin uuden
morsiamen ja apen, ja lopuksi hän päätti riistää hengen omilta pojiltaan
saadakseen siten vielä täydellisemmin kostetuksi poikien isälle. Kun hän
seisoi poikiensa edessä, tuntui kuitenkin työ liian vaikealta ja hän
sanoi:

                Voi mua! Miksi katsotte noin minuun,
                noin hymyätte kerran viimeisen?
                Oi kallis käsi! Oi armas kutripää!
                Oi hento ruumis, huulten hellä henkäys!
                Voi menkää! Jos ma teidät vielä näen,
                niin tuskat tarmoltani voiman vie.
                Ma tunnen, mitä kauhun tekoja
                nyt täyttämähän käyn. Mutt’ miettimiset
                ja säälin voittaa viha valtainen.

Itse poikien tappaminen tapahtuu näyttämön takana, mutta lasten
valitushuudot kuuluvat ulos, ja naisiksi puettu kuoro lausuu ilmi
kauhunsa ja inhonsa teon johdosta.

            Poika: Voi mua! Mitä teen ma? Veli armas!
                   Ma missä äidin käsist’ turvaa etsin?

            Kuoro: Äit’ onneton! Lapset vaikertaa.
                   Avuks’ jumalat! Voitteko tuota te kestää?

            Poika: Voi hätää! Apuun kautta jumalten!
                   Niin läheltä jo kuolon kalpa kiertää!

Vasta sen jälkeen kuin Medeia jo on pahan rikostyönsä tehnyt, Iason
rientää esiin pelastaakseen poikansa. Nyt on kuitenkin jo myöhäistä.
Pääseepä Medeia vielä pakenemaan Iasonin käsistä.


                          KREIKKALAINEN TIEDE.


● =Filosofia.= _Filosofia_ eli viisaustiede käsittää kolme eri
tieteenhaaraa: 1) _metafysiikan_, 2) _siveysopin_ eli _etiikan_ ja 3)
_sielutieteen_ eli _psykologian_. Metafysiikka tutkii, miten maailma ja
koko luomakunta on syntynyt ja minkälaisista osista se on kokoonpantu.
Siveysoppi antaa ohjeita, joiden mukaan ihmisen tulee elää ja toimia.
Sielutiede vihdoin koettaa selvittää, mikä sielu on ja miten se
ajattelee, tuntee ja tahtoo.

Vanhemmat kreikkalaiset filosofit kiinnittivät huomionsa melkein
yksinomaan metafysiikkaan. Eräs väitti, että aluksi oli olemassa vain
yksi aine: vesi. Vedestä syntyi sitten muka tiivistymällä ja
harventumalla maa ja ilma sekä kaikki, mitä maailmassa on. Toisen
filosofin mielestä tuli oli se alkuaine, josta kaikki oli syntynyt.
Vihdoin oppineet tulivat siihen lopputulokseen, että alkuaineita oli
neljä: vesi, tuli, maa ja ilma.

Myöhemmin ilmestyi toinen ryhmä filosofeja, n. s. _sofistat_, jotka
sanoivat, että oli mahdotonta tietää mitään maailman synnystä ja
kokoonpanosta. Sen tähden he jättivät metafyysilliset kysymykset
siksensä ja alkoivat tutkia siveysoppia. Useat heistä väittivät, ettei
ihmisen tarvinnut välittää siitä, tekikö hän oikein vai väärin, kunhan
vain hänen toimintansa tuotti hänelle hyötyä. He opettivat Ateenan
nuorisolle näitä uusia oppejaan, ja sen tähden he maksua vastaan pitivät
esitelmiä. Vakavammat kansalaiset eivät kuitenkaan hyväksyneet heidän
oppejaan.

Sofistain vastustajien joukossa oli myös filosofi _Sōkră´tēs_, joka
esiintyi Perikleen aikana. Sokrates tahtoi opettaa kansalaisilleen,
miten he tulisivat onnellisiksi. Tähän on vain yksi keino Sokrateen
mielestä. Ihmisen ei pidä työskennellä yksinomaan hankkiakseen itselleen
etuja, vaan hänen tulee auttaa ja opastaa toisia sekä aina menetellä
oikein. Se, joka tekee väärin, hänen on itsensä paha olla.

Sokrateen vihamiehet uskottelivat kansalle, että hän oli sofista ja että
hän vietteli nuorisoa opeillaan. Siitä syystä Sokrates 70-vuotiaana
haastettiin oikeuteen ja tuomittiin vuonna 399 kuolemaan.


□ _Sōkră´tēs_ oli ammatiltaan kuvanveistäjä, mutta myöhemmin hän jätti
tämän toimen omistaakseen kaiken aikansa ajattelemiseen ja muiden
opettamiseen. Tavoiltaan hän oli tuiki yksinkertainen. Hänellä ei ollut
ollenkaan alusvaatteita, vaan ainoastaan pitkä viitta, ja läpi vuoden
hän kävi avojaloin. Hänen ruokansakin oli yksinkertaista, mutta hän ei
kuitenkaan kiusannut ruumistaan liiallisella nälällä ja vilulla ja
moitti oppilaitaankin, jos he niin tekivät.

[Illustration:

  _Kuva_ 75. Sokrates.
]

Luonteeltaan Sokrates oli kiivas, mutta hän piti tarkasti vaaria
itsestään, niin että hän vähitellen voitti tämän virheen. Kun kerran
eräs kansalainen vihoissaan löi häntä korvalle, hän vain sanoi
hymyillen: »Kas, kun ei edeltäpäin voi arvata, milloin lakki olisi
tarpeen». Sokrates täytti myös kaikki kansalaisvelvollisuutensa, ollen
siinäkin kohden hyvä esikuva. Niinpä hän sotaretkillä urhoollisesti
taisteli kotikaupunkinsa puolesta, vaikka ei välittänytkään julkisesta
kiitoksesta. Hän ei pitänyt esitelmiä eikä ottanut maksua opetuksestaan.
Missä tahansa hän tiesi ihmisiä olevan koolla, sinne hän suuntasi
kulkunsa antautuakseen keskusteluun jokaisen kanssa, joka vain tahtoi
häntä kuunnella. Aluksi keskustelu koski jokapäiväisiä asioita, mutta
pian hän käänsi puheen sellaiselle alalle, että kuulijan täytyi syventyä
milloin mihinkin kysymykseen. Muutamat suuttuivat Sokrateeseen, kun hän
osoitti heille, miten pienet ja sekavat heidän tietonsa olivat; heistä
hän sai leppymättömiä vihamiehiä. Mutta toiset olivat hänelle
kiitollisia, kun hän avasi heidän silmänsä huomaamaan heidän
tietämättömyytensä, ja he halusivat seurustelemalla opettajan kanssa
päästä todellisen viisauden perille; nämä hänen oppilaansa rakastivat
häntä sydämellisesti.

Kerran Sokrates tahtoi saattaa järkiinsä erään nuoren miehen, johon hän
oli mieltynyt. Tämä pyrki nimittäin valtion johtomiesten joukkoon ja
esiintyi ehtimiseen kansankokouksissa, vaikkei hän nuoruutensa tähden
vielä ymmärtänyt hallitusasioita. Kun Sokrates kohtasi hänet kadulla,
hän pysäytti hänet ja sanoi: »Onko aikomuksesi päästä johtavaksi
mieheksi valtioomme?» — »Onpa niinkin, Sokrates.» — »No Zeus, sepä on
mainiota», Sokrates sanoi, »silloin tuotat kunniaa isäsi huoneelle ja
hyötyä isänmaallesi». Kun nuorukainen kuuli tämän, hän oli mielissään ja
jäi kernaasti kuulemaan pitemmälti. Sokrates jatkoi: »Eikö ole ilmeistä,
että sinun pitää myös hyödyttää valtiota, jos tahdot saada
kunniata?» — »Onpa tietenkin.» — »No älä sitten, taivahisten nimessä,
salaa tuumiasi, vaan sano, mistä aiot aloittaa hyvät työsi valtiota
kohtaan!» Kun nuorukainen hämillään vaikeni, Sokrates jatkoi: »Kenties
aiot koettaa tehdä valtiota entistä rikkaammaksi?» — »Niinpä
kyllä.» — »Ja eiköhän rikastumiseen olisi tarpeen tulojen
suureneminen?» — »Tietysti.» — »No ilmoitapas», sanoi siihen Sokrates,
»miten suuret valtion nykyiset tulot ovat, sillä tietysti olet tutkinut
tämän seikan, jotta voisit täydentää, missä vajausta on?» — »Enpä, Zeus
paratkoon, ole sitä vielä tutkinut.» — »Mutta annapas edes kuulla, mitkä
ovat valtion menot; sillä totta kai on aikomuksesi saada turhat menot
poistetuiksi.» — »Auta armias, enpä ole joutanut siitäkään vielä
ottamaan selkoa.» — Näin jatkoi Sokrates kyselemistään, kunnes sai
nuorukaisen ymmärtämään, että hän vielä oli liian nuori ja kokematon
puuttuakseen valtion asioihin.

Sokrateen vihamiehet panettelivat häntä ja koettivat kaikin keinoin
tehdä hänet naurun alaiseksi. Kun Sokrates ei tästä välittänyt, he
syyttivät häntä jumalien halveksimisesta ja nuorison turmelemisesta.
Hänet vietiin 70 vuoden vanhana tuomarien eteen. Nämä olisivat olleet
taipuvaisia vapauttamaan hänet, jos hän olisi esiintynyt heidän mielensä
mukaan. Mutta hän sanoi: »Joku voi ehkä sanoa: ’Etkö häpeä, Sokrates,
että olet ruvennut puuhaamaan sellaisia asioita, jotka saattavat henkesi
vaaraan?’ Tähän minä vain vastaan: ’Luuletko miehen, joka vähänkään
pitää itseään arvossa, ajattelevan vaaroja ja elämää taikka kuolemaa?
Ei, hän ei välitä muusta kuin siitä, mikä on oikein tai väärin ja
tekeekö hän kunnon vai kehnon miehen tavoin!´» — Tästä puheesta tuomarit
suuttuivat ja tuomitsivat hänet kuolemaan.

Sokrates sai viettää 30 päivää vankilassa, ennen kuin kuolemantuomio
pantiin toimeen. Hänen ystävänsä ja oppilaansa toimittivat hänelle
tilaisuuden paeta, mutta hän ei tahtonut rikkoa maansa lakeja. Päivä
päivältä hän kävi yhä iloisemmaksi, rupesipa runoilemaankin.
Oppilailleen, jotka vapaasti saivat käydä hänen luonaan, hän antoi hyviä
neuvoja sekä lohdutti heitä heidän murheessaan. Viimeisenä päivänä
oppilaat kokoontuivat vielä kerran vanhuksen ympärille. Eräs ystävistä
kysyi, mitä oli tehtävä hänen ruumiilleen, kun hän oli kuollut. »Mitä
tahdotte», Sokrates vastasi. Samassa katsoi hän heihin ja sanoi: »Te
luulette, että ruumiini yhä on sama Sokrates, joka puhuu teidän
kanssanne. Ruumistani haudattaessa ei sovi sanoa: Sokrates nostetaan
paareille, sillä _minä_ olen jo silloin aikoja asunut autuasten luona.»

Sokrateen viimeisistä hetkistä hänen oppilaansa _Plă´tōn_ kertoo
seuraavalla tavalla: »Kun oikeudenpalvelija toi myrkkymaljan sisään,
Sokrates sanoi: ’Ystäväni! Sinä ymmärrät tällaisia asioita. Mitä minun
siis on tehtävä?’ ’Ei mitään muuta´, mies sanoi, ’kuin juotava ja sitten
käveltävä hieman, kunnes jalat tuntuvat painavan, sekä sitten asetuttava
pitkäksesi. Sen jälkeen myrkky vaikuttaa.’ Näin sanoen hän ojensi
Sokrateelle maljan. Tämä otti sen vastaan iloisesti ja vitkastelematta;
hän ei värissyt, ei kalvennut, ei muuttanut ilmettäkään, vaan nosti
arvokkaasti maljan huulilleen ja tyhjensi sen rauhallisesti. Tähän
saakka useimmat meistä olivat jotenkuten voineet pidättää kyyneliämme,
mutta nähdessämme hänen tyhjentävän maljan, kyynelemme juoksivat
virtanaan. Mutta Sokrates sanoi: ’Mitä te teette, kummalliset ihmiset?
Ja kuitenkin lähetin pois vaimoni ja lapseni varta vasten, etteivät he
panisi toimeen tällaista kohtausta. Ei, teidän täytyy osoittaa tyyneyttä
ja miehuutta.’ Kun kuulimme tämän, häpesimme ja pidätimme itkumme. Mutta
Sokrates käveli edes takaisin, kunnes hän ilmoitti jalkansa käyvän
painaviksi. Silloin hän asettui selälleen, sillä niin oli mies käskenyt.
Oikeudenpalvelija tunnusteli lyhyin väliajoin hänen jalkojaan ja
sääriään, kysyen, tunsiko hän mitään. Sokrates vastasi kieltävästi. Mies
näytti meille, kuinka ruumis kylmeni, ja sanoi, että kaikki oli lopussa,
kun kylmyys nousi sydämeen saakka. Jo se oli noussut vatsanpohjaan asti,
kun Sokrates, jonka kasvot olivat peitetyt, kohotti verhoa ja sanoi:
’Olemme velkaa lääketaidon jumalalle kiitosuhrin, sillä nyt olen terve´.
Hetken kuluttua Sokrates vähän liikahti, jonka jälkeen mies poisti
verhon, ja Sokrateen silmät olivat kankeat.»

[Illustration:

  _Kuva 76._ Sokrates tyhjentää myrkkymaljan.
]


● Sokrates ei kirjoittanut ajatuksiaan muistiin, mutta hänen oppilaansa
_Plătōn_ on antanut jälkimaailmalle tietoja hänestä ja hänen opistaan.

Platon oli kuuluisin Sokrateen oppilaista. Hän oli erittäin tietorikas
ja lahjakas, joten hänen ympärilleen vuorostaan kertyi runsaasti
oppilaita. Platon esitti oppinsa mainiosti kirjoitetuissa vuoropuheissa
eli _dialogeissa_, joissa hän antoi Sokrateen väitellä jonkun sofistan
tai muun henkilön kanssa suurista elämänkysymyksistä. Hänen
välityksellään on myös säilynyt Sokrateen kuuluisa puolustuspuhe, jossa
hän tuomareilleen koetti vakuuttaa viattomuuttaan, sekä edellä olleet
tiedot Sokrateen viime hetkistä.

[Illustration:

  _Kuva 77._ Herodotos.
]

Platonin oppilaista oli huomattavin _Aristotĕ´lēs_, joka oli yhtä
perehtynyt kaikkiin tieteisiin.


● =Historia.= Perikleen aikana eli Ateenassa Kreikan ensimmäinen
varsinainen historiankirjoittaja _Hērŏ´dotos_, joka oli Vähästä Aasiasta
kotoisin. Hän oli pitkillä ulkomaanmatkoilla tutustunut moneen kansaan,
niiden elämään ja tapoihin. Suuressa historiateoksessaan hän antaa
kuvauksia egyptiläisistä, babylonialaisista ja persialaisista. Tärkein
osa hänen teostaan tekee kuitenkin selkoa persialaissodista.
Herodotoksen historiateos on käännetty monelle kielelle, myös suomeksi.

Parikymmentä vuotta Herodotosta nuorempi oli _Thūkȳdĭ´dēs_, joka
kirjoitti peloponnesolaissodista, joihin kohta saamme tutustua. Hän
osasi erittäin taitavasti tehdä selkoa tapausten syistä ja seurauksista.


                         KREIKAN PÄÄELINKEINOT.


● =Orjat.= Jo vanhimpina aikoina kreikkalaiset halveksivat ruumiillista
työtä. Maanviljelijää ja varsinkin käsityöläistä pidettiin vain
vähäisessä arvossa. Myöhemmin vapaa mies ei enää millään ehdolla
tahtonut antautua työläiseksi, vaan orjat suorittivat kaiken
ruumiillisen työn. Ateenassa pidettiin kuitenkin ruumiillista työtä
suuremmassa arvossa kuin muualla. Spartassa sen sijaan oli sotiminen,
urheileminen ja valtion virkojen hoitaminen ainoa, mikä soveltui
vapaalle miehelle.

Eri valtioissa kohdeltiin orjia eri tavalla. Spartassa heloottien asema
oli kerrassaan sietämätön. Saivatpa Spartan nuorukaiset,
harjoittautuakseen taisteluun, panna aika ajoin toimeen
orjametsästyksiä. Ateenalaiset sen sijaan, jotka yleensäkin olivat
lempeäluontoisia, kohtelivat orjiaan sangen hyvästi. — Orjan hinta oli
jokseenkin yhtä suuri kuin vetojuhdan. Ateenassa maksettiin tavallisesta
työorjasta kymmeniätuhansia markkoja.

Ruumiillisen työn ja työläisten halveksiminen oli Kreikalle
onnettomuudeksi, sillä vähitellen kansa veltostui, niin ettei se
muutamien vuosisatojen kuluttua enää kyennyt puolustautumaan vihollisten
hyökkäyksiä vastaan, vaan kadotti vapautensa.


● =Maanviljelys.= Elinkeinoista oli maanviljelys vanhin ja vähimmin
halveksittu. Kuitenkin kreikkalaiset tässäkin työssä käyttivät
pääasiallisesti orjia työntekijöinä. Muutamissa valtioissa, kuten
Spartassa, maanviljelys aina pysyi tärkeimpänä elinkeinona. Mutta Attika
oli karua, joten siellä toiset elinkeinot työnsivät maanviljelyksen
syrjään. Nekin attikalaiset, jotka vielä pysyivät maanviljelijöinä,
lakkasivat kasvattamasta viljaa ja hoitivat sen sijaan öljypuita ja
viiniköynnöstä.


● =Teollisuus.= Kun maanviljelys ei enää elättänyt kaikkia Ateenan
kansalaisia, alkoivat toiset harjoittaa käsitöitä. Käsityöläisetkin
käyttivät parhaasta päästä orjia työntekijöinä. Tavallisesti
käsityöläinen omisti neljä tai viisi orjaa, mutta jollakulla saattoi
olla jopa parisataa, jolloin työpaja paisui suureksi tehtaaksi.
Ateenalaiset käsityöläismestarit suorittivat työnsä erittäin hienosti ja
taitavasti, niin että heidän valmistamansa tavarat olivat kuin parhaita
taideteoksia. Tällaista arvokasta teollisuutta sanotaan
_taideteollisuudeksi_.

[Illustration:

  _Kuva 78._ Kreikkalainen koristellinen ruukku.
]

Varsinkin Ateenan savenvalajat olivat kuuluisia taidostaan. Heidän
saviastioitaan ja savesta valmistamiaan pikku patsaita sanottiin
_keramiikkaesineiksi_ ja tällä nimellä sanotaan vieläkin taidokkaita
savenvalantatöitä.

Ateenalaiset metallitavaratkin olivat suuressa arvossa ympäri Kreikkaa.
Rikkailla ateenalaisilla rahamiehillä oli kaivoksia niin Attikassa kuin
muualla. Näistä kaivoksista saatiin kultaa, hopeata ja muita metalleja,
joista käsityöläiset valmistivat koruesineitä, kuten lamppuja ja
peilejä.

[Illustration:

  _Kuva 79._ Maljakkojen valmistaminen.
]

[Illustration:

  _Kuva 80._ Muinaiskreikkalaisia astiamaalauksia. Naisten askartelua.
]


● =Kauppa.= Teollisuutensa tuotteita ateenalaiset kuljettivat ympäri
tunnettua maailmaa. Heidän saviastiansa olivat kaikkialla haluttua
tavaraa ja hyvässä hinnassa. Myös metalliesineet menivät hyvästi
kaupaksi. Lisäksi ateenalaiset lähettivät ulkomaille myytäväksi öljypuun
hedelmistä puristettua öljyä. Sen sijaan oli Ateenaan tuotava muualta
viljaa, jota ei saatu riittävästi omasta maasta. Tärkeä tuontitavara
olivat myös orjat. Ateenasta tuli Kreikan tärkein kauppakaupunki, ja
Peiraieuksen satama oli aina täynnä lähteviä ja tulevia laivoja. Aikojen
kuluessa asettui Ateenaan ja olletikin Peiraieuksen satamakaupunkiin
ulkomaalaisiakin kauppiaita, niin että niiden lukumäärä vihdoin nousi
kymmeniin tuhansiin. Ateenalaiset antoivat muukalaisten vapaasti
harjoittaa elinkeinojaan, mutta Ateenan kansalaisiksi he eivät päässeet.


□ =Kuinka varakas ateenalainen vietti päivänsä.= Kreikkalaisten asunnot
olivat yksinkertaisia. Ne olivat miltei aina yksikerroksisia. Keskellä
oli pylväskäytävän ympäröimä piha. Toisella puolen pihaa olivat miesten,
toisella naisten huoneet.

Varakas ateenalainen jätti vuoteensa viimeistään auringon noustessa,
minkä jälkeen hän hieroi ruumistansa öljyllä, pesi kasvonsa kylmällä
vedellä, voiteli hyvänhajuisilla voiteilla nenänsä ja korvansa sekä
rasvasi ja kampasi tukkansa. Naisetkin pitivät hyvää huolta
ulkomuodostaan; he kähersivät hiuksensa ja sitoivat ne taidokkaihin
solmuihin sekä käyttivät mielellään ihomaaleja. Ruumiinverhona käyttivät
sekä miehet että naiset, joiden vaatekappaleet verraten vähän erosivat
toisistaan, erilaisia viittoja, joista muutamat vain vaillinaisesti
peittivät ruumiin. Jalkineina olivat sandaalit ilman sukkia. Päähinettä
käytettiin vain matkoilla.

Aamuvalmistusten jälkeen mies lähti askareihinsa.

Auringon ollessa korkeimmillaan nautittiin yksinkertainen väliateria:
keitettyjä vihanneksia, hunajaa sekä mietoa viiniä. Ruokapöydässä
kreikkalaiset eivät istuneet, kuten nykyään on tapana, vaan makasivat
lepovuoteilla nojaten vasempaan kyynärpäähän.

[Illustration:

  _Kuva 81._ Kreikkalainen talo.
]

Vapaan miehen askareet olivat monenlaiset. Useilta veivät tieteelliset
ja taiteelliset harrastukset paljon aikaa. Toiset taas riensivät
virkojaan hoitamaan tai kansankokoukseen taikka keräytyivät muutoin
torille tavatakseen tuttujaan ja jutellakseen heidän kanssaan päivän
kysymyksistä. Torin ympärillä sijaitsivat rihkamapuodit, voidekaupat,
kultasepänpajat ja muut tärkeät kauppaliikkeet. Monet kävivät
tarkastamassa tehtaitaan, hoitivat kauppakirjeenvaihtoaan tai lähtivät
maatilaansa katsomaan. Mutta olkoonpa, että ateenalaisella oli kuinka
kiire tahansa, hän ei koskaan laiminlyönyt ruumiinharjoituksiaan. Jollei
hänellä ollut aikaa lähteä metsästysretkille tai harjoituskentälle,
yhdisti hän ruumiinhoidon muihin askareihinsa. Kun esim. tilanhaltija
aamulla lähti kaupungista maatilalleen, suoritti hän tämän matkan jalan,
ja tarkastettuaan töitä sekä annettuaan voutiorjalle tarpeelliset käskyt
hän palasi kävellen, jopa useasti juosten, kaupunkiin.

Pääaterian edellä, joka syötiin vähän ennen auringon laskua,
ateenalainen kylpi. Tämäkin ateria oli yleensä yksinkertainen;
pääruokana oli nyt liha tai kala. Jos oli vieraita, valmistukset
saattoivat kuitenkin olla jonkin verran ylellisemmät. Pidoissa miehet
makasivat lepovuoteillaan seppelöidyin päin. Vieraitten huviksi esiintyi
laulajia, soittajia, tanssijattaria ja temppujen tekijöitä, mutta
useasti katsottiin mieluisammaksi keskustella filosofisista tai muista
kysymyksistä. — Illalla orja saattoi isäntäänsä kotiin, valaisten pimeät
kadut tulisoihdullaan.


                         KREIKAN RAPPEUTUMINEN.


● =Peloponnesolaissodat (431–404).= Sparta ei ajan pitkään voinut tyynin
mielin nähdä Ateenan vallan jatkuvaa kasvamista. Se odotti tilaisuutta
hyökätäkseen Ateenan kimppuun. Kun se siis näki, miten Ateenan
liittolaisten tyytymättömyys päivä päivältä kasvoi, se vihdoin uskalsi
ryhtyä julki sotaan onnellista kilpailijaansa vastaan. Näin alkoivat
_peloponnesolaissodat_.

[Illustration:

  _Kuva 82._ Alkibiades.
]

Ateenalla oli käytettävänään suuri liittolaislaivasto ja siis ehdoton
ylivalta merellä. Tätä asemaansa se käytti hävittääkseen
Peloponnesoksen rantamaita. Spartalla taas oli lujempi maasotajoukko.
Tästä syystä ateenalaiset eivät uskaltaneet antautua maataisteluun,
vaan kaikki Attikan talonpojat vetäytyivät Perikleen kehoituksesta
Ateenan pitkien muurien suojaan, antaen spartalaisten mielin määrin
hävittää maaseutua. Pian puhkesi kuitenkin Ateenassa tiheästi yhteen
sullottujen asukasten keskuudessa rutto. Muiden muassa Perikles joutui
ruton saaliiksi (429), ja silloin valta joutui arvottomien ja
kykenemättömien kansankiihottajien käsiin.

Voitot ja tappiot vaihtelivat, ja vuosi vuodelta sota kävi kummaltakin
puolelta yhä julmemmaksi. Vihdoin eräs kansanjohtaja _Alkibiă´dēs_ sai
ateenalaiset taivutetuiksi lähettämään suuren laivaston kukistamaan
Spartalle ystävällistä Syrakusan kaupunkia, koska muka koko Välimeren
kauppa näin joutuisi ateenalaisten käsiin. Retki Syrakusaa vastaan
epäonnistui kuitenkin täydellisesti. Ateenan laivasto voitettiin
perinpohjin ja koko heidän sotajoukkonsa tuhottiin (413).

Vielä tämänkin jälkeen sota jatkui vaihtelevalla onnella useita vuosia,
kunnes spartalaisten päällikkö _Lȳ´sandros_ voitti Ateenan laivaston
_Aigospŏ´tamoi_n taistelussa (405) ja vihdoin valloitti itse Ateenan
(404) sitkeän ja epätoivoisen vastarinnan jälkeen.


□ =Alkibiades.= Alkibiă´dēs herätti jo lapsena huomiota
lahjakkuudellaan. Tuo kaunis ja vilkas poika oli sukkela ja kekseliäs
puheissaan ja vastauksissaan sekä rohkea leikeissään, mutta hän oli myös
ylimielinen ja röyhkeä. Vaikka hän keksi mitä pahimpia koiranjuonia,
niin ateenalaiset pitivät sitä sittenkin hullunkurisena ja hauskana ja
pilasivat hänet imartelullaan. Kerrankin Alkibiades löi vetoa, että hän
sivaltaisi erästä kunnioitettua Ateenan kansalaista korvalle, ja sen hän
tekikin julkisesti keskellä katua. Kaikki olivat tästä hävyttömyydestä
kiihdyksissään. Mutta seuraavana päivänä Alkibiades meni tuon
kansalaisen luo, kertoi vedostaan ja paljasti selkänsä piestäväksi.
Kohta mies oli valmis suomaan anteeksi ja mieltyi Alkibiadeeseen vähässä
ajassa niin suuresti, että antoi hänelle tyttärensä puolisoksi. Näin
Alkibiadeesta tuli itsekäs ja kunnianhimoinen mies, joka ei välittänyt
paljoa isänmaastaan, kunhan hänestä itsestään vain tuli kuuluisa ja
mahtava mies. Jonkin aikaa Alkibiades kuului Sokrateen oppilaihin, mutta
kun tuo suuri filosofi koetti kitkeä hänestä itsekkyyden rikkaruohon,
hän alkoi välttää opettajaansa.

Pian Alkibiades pyrki johtavaan asemaan Ateenassa. Hän ehdotti laivaston
lähettämistä valloittamaan Syrakusaa, ja ateenalaiset hyväksyivät hänen
ehdotuksensa.

Alkibiades määrättiin Sisilian retken johtajaksi. Samoihin aikoihin kuin
laivaston piti lähteä matkalle, särjettiin eräänä yönä Ateenan
kadunkulmiin pystytetyt jumalain patsaat. Alkibiadesta epäiltiin tuon
vallattomuuden tekijäksi, mutta hänen vihamiehensä eivät uskaltaneet
syyttää häntä uskonnon loukkaamisesta, ennen kuin laivasto oli hyvän
matkaa kotisatamasta. Kun Alkibiades Sisiliaan sai sanan
oikeudenkäynnistä, hän pakeni Spartaan; ja saatuaan kuulla tulleensa
kuolemaan tuomituksi hän huudahti: »Olen näyttävä heille, että vielä
elän!» Retki Sisiliaan sai tämän jälkeen varsin onnettoman käänteen.
Alkibiades yllytti Spartan hallitusta omaa isänmaataan Ateenaa vastaan.
Spartalaiset toimittivatkin syrakusalaisten avuksi laivaston ja
sotamiehiä. Monta tappiota kärsittyään oli ateenalaisten vihdoin
antauduttava syrakusalaisten vangeiksi. Nämä lähettivät heidät orjina
vuorikaivoksiinsa, joissa he nääntyivät kurjuuteen. Vain ani harva
ateenalainen pääsi takaisin isänmaahansa.

Spartassa Alkibiades hämmästytti kaikkia omaksumalla uusien
ystäviensä tavat. Hän söi heidän karkeata leipäänsä ja mustaa
lientänsä niin suurella mielihalulla, ettei hän näyttänyt muuta
ravintoa maistaneenkaan, ja ankariin ruumiinharjoituksiin hän
antautui niin innokkaasti, että oli vaikeata tuntea häntä entiseksi
nautinnonhaluiseksi ylimykseksi.

Jonkin ajan kuluttua rikkoutuivat kuitenkin hänen välinsä spartalaisten
kanssa. Spartan hallitus aikoi jo salaisesti tappaa hänet. Mutta hän sai
tiedon aikeesta ja pakeni Persian maaherran luo Vähään-Aasiaan.
Täälläkin kaikki ihastuivat hänen hienoon käytöstapaansa ja
lahjakkuuteensa. Helposti Alkibiades sai maaherran taivutetuksi
auttamaan ateenalaisia, vaikka tämä aikaisemmin oli ollut liitossa
Spartan kanssa.

Nyt ateenalaiset unohtivat Alkibiadeen entisen petoksen. He kutsuivat
hänet takaisin Ateenaan ja tekivät hänet jälleen sotajoukon
ylipäälliköksi. Kohta sotaonni kääntyikin ateenalaisille suotuisaksi. He
vapauttivat spartalaisten vallasta toisen saaren toisensa jälkeen.

Mutta kansansuosio ei ollut missään sen epävarmempi kuin Ateenassa. Jo
vuoden kuluttua Alkibiadeelta taas riistettiin ylipäällikkyys. Hän
pakeni silloin Traakiaan, jonne hän jo aikaisemmin oli rakennuttanut
itselleen huvilan.

Samoihin aikoihin, jolloin Alkibiades toisen kerran joutui ateenalaisten
epäsuosioon, spartalaiset saivat oivan päällikön, nimeltä _Lȳ´sandros_.
Hän sai useasti viekkaudella enemmän aikaan kuin urhoollisuudella;
hänellä olikin tapana sanoa: »Mihin leijonanvuota ei riitä, siitä on
jatkettava ketunnahalla». Kerran molemmat laivastot saapuivat toistensa
lähistölle _Aigospŏ´tamoi_n puron suulle Hellespontoksen salmeen.
Ateenalaiset asettivat aluksensa taistelujärjestykseen, mutta Lysandros
pysytteli rannikon suojassa. Vakuuttuneina siitä, ettei hän uskaltanut
antautua taisteluun, ateenalaiset nousivat maihin etsimään muonavaroja.
Neljä päivää toistui sama näytelmä ja ateenalaiset kävivät päivä
päivältä yhä huolettomammiksi. Alkibiades, joka oleskeli läheisyydessä,
varotti ateenalaisten päällikköjä, mutta he vastasivat kopeasti:
»Alkibiadeella ei ole enää mitään käskemistä». Viidentenä päivänä
ateenalaiset eivät enää lainkaan välittäneet Lysandroksesta. Silloin hän
äkkiarvaamatta hyökkäsi heidän kimppuunsa ja valtasi melkein kaikki
laivat, ennen kuin ateenalaiset maalta ehtivät kiiruhtaa laivoihinsa.

Tämä taistelu ratkaisi sodan. Ateenalaisten oli sulkeutuminen pitkien
muuriensa suojaan. Spartalaiset piirittivät kaupungin kaikilta puolilta.
Vihdoin nälänhätä pakotti Ateenan antautumaan spartalaisten armoille.
Huilujen soidessa täytyi ateenalaisten itsensä repiä pitkät muurit.

Spartalaiset eivät kuitenkaan olleet rauhallisia, niin kauan kuin
Alkibiades eli, vaikka hän olikin muuttanut Vähään-Aasiaan. He
lähettivät kaksi salamurhaajaa hänen kimppuunsa. Nämä eivät uskaltaneet
ryhtyä julkisesti taistelemaan Alkibiadeen kanssa, vaan sytyttivät yöllä
tuleen sen talon, jossa hän oleskeli. Kun Alkibiades heräsi ja syöksyi
ulos tikari kädessä, he ampuivat hänet jousella v. 404, samana vuonna
kuin Ateena kukistui.


● =Theban hegemonia (371–362).= Ateenan kukistumisen jälkeen
spartalaiset olivat herroina Kreikassa. Tosin Ateena jo seuraavana
vuonna vapautui Spartan asettamasta hallituksesta, mutta se ei koskaan
saavuttanut entistä mahtavuuttaan. Ja monessa muussa valtiossa
spartalaiset hallitsivat mielensä mukaan. Theba oli eräs niistä
kaupungeista, joihin Sparta keskellä rauhaa asetti vartioväkensä ja
aristokraattisen hallituksen. Muutaman vuoden kuluttua murhattiin
kuitenkin hallituksen jäsenet, vartioväki karkotettiin, ja kansa otti
vallan käsiinsä. Kansan johtajana esiintyi _Epameinō´ndās_, joka tästä
alkaen kuolemaansa saakka hallitsi Theban valtiota samalla tavalla kuin
Perikles aikoinaan Ateenaa.

Epameinondas järjesti Theban sotajoukot uudella tavalla, niin että
rintaman toisella sivulla oli kolmion muotoinen joukko, jossa oli 50
miestä. Tämä »Epameinondaan vinorintama» syöksyi vihollisen rintaman
keskustaa vasten ja halkaisi sen kahtia. Epameinondaan pääjoukko löi
sitten ensin vihollisen toisen sivustan ja sen jälkeen toisen. Näin
uudistettuaan sotajoukon Epameinondas kävi rohkeasti spartalaisia
vastaan, voitti heidät _Leuktran_ taistelussa (371) perinpohjaisesti ja
hankki siten synnyinkaupungilleen Kreikan hegemonian. Samalla usko
Spartan voittamattomuuteen oli järkytetty.

Theban ylivalta ei kuitenkaan kestänyt kauan. Sparta sai muodostetuksi
suuren liittokunnan, jonka avustamana se uskalsi ryhtyä ratkaisevaan
taisteluun _Mantĭ´neia_n luona (362). Tässäkin taistelussa thebalaiset
voittivat, mutta he kärsivät samalla korvaamattoman tappion, sillä
Epameinondas kaatui.


□ =Epameinondas.= Thebalainen Epameinondas polveutui jalosta, mutta
köyhästä suvusta. Hänellä oli vain yksi viitta, ja kun sitä pestiin, oli
hänen pysyteltävä kotona. Hänellä oli perinpohjaiset tiedot, mutta hän
ei koskaan ylvästellyt niistä, minkä tähden sanottiin: »Ei kukaan ole
milloinkaan ollut niin laajatietoinen ja puhunut tiedoistaan niin
vähän». Hän ei koskaan tahtonut tehdä mitään väärää tai alhaista, ja
totuutta hän piti niin suuressa arvossa, ettei pilallakaan valehdellut.
Eräälle persialaiselle ylimykselle, joka suurkuninkaan nimessä tarjosi
hänelle kultaa, hän sanoi: »Jos kuninkaalla on hyvät aikomukset
kaupunkiamme kohtaan, niin kultasi ei ole tarpeen, mutta jos hänen
tarkoituksensa ovat huonot, niin hän ei kullalla voi saada minua
kavaltamaan isänmaatani. Joka tapauksessa tulee sinun kohta lähteä
kaupungista, ettet viekoittele muita.» — Urheilemalla hän oli kehittänyt
ruumiinsa notkeaksi ja vahvaksi, ja sodassa hän oli urhoollinen. Tämä
rehellinen mies oli myös taitava sotapäällikkö. Hän voitti
spartalaisetkin monessa taistelussa ja hankki johtovallan Kreikassa
kotikaupungilleen Theballe. Vihdoin Sparta muodosti suuren liittokunnan
Theban vastustamiseksi. Mutta Epameinondas voitti senkin _Mantĭ´neia_n
taistelussa.

Epameinondas mursi mainitussa taistelussa jo vihollisten sotarintaman,
kun keihäs lävisti hänen rintansa. Päällikkö kannettiin silloin syrjään.
Lääkärit sanoivat hänen kuolevan heti, jos keihäs vedettiin ruumiista.
Silloin Epameinondas pyysi, että se jätettäisiin paikoilleen, kunnes
taistelu oli ratkaistu. Kun hän sitten kuuli thebailaisten voittaneen,
hän irroitti keihään ruumiistaan ja sanoi: »Olen elänyt tarpeeksi, sillä
kuolen voittamattomana». Kun hänen ystävänsä surivat sitä, ettei hän
jättänyt jälkeensä poikaa heidän johtajakseen, hän vastasi: »Jätänhän
kaksi kuolematonta tytärtä, Leuktran ja Mantineian voitot».


● =Makedonian hegemonia.= Makedonian kansa oli läheistä sukua
kreikkalaisille. Jälkimmäisten veltostuessa makedonialaiset pysyivät
karaistuneena talonpoikaiskansana. Mahtavaksi valtioksi Makedonia paisui
vasta _Filippos II:n_ aikana. Tämä mies oli nuoruudessaan elänyt
panttivankina Thebassa Epameinondaan perheessä ja oli siellä oppinut
huomaamaan kaksi asiaa, jotka olivat hänelle myöhemmin kuninkaana
erittäin suureksi hyödyksi, nimittäin hyvin järjestetyn sotajoukon
merkityksen ja kreikkalaisten tapainturmeluksen.

Hallitsijaksi tultuaan hän opetti raa´at maanmiehensä oivallisiksi
sotamiehiksi; järjestettyinä _makedonialaiseksi falangiksi_ he olivat
voittamattomia. Makedonialaisen falangin muodosti 16 peräkkäistä riviä.
Kaikki sotilaat olivat aseistetut 7 metrin pituisilla peitsillä, jotka
viiden ensimmäisen rivin miehet pitivät ojossa, niin että ne ulottuivat
koko rintaman eteen, mutta seuraavien rivien sotilaat vinosti ylöspäin.
Kun joku ensimmäisten rivien miehistä kaatui, laski kohta taempana oleva
peitsensä ojoon, niin että vihollisella aina oli vastassaan taaja
kärkirintama.

Sen jälkeen Filippos jakamalla auliisti lahjuksia hankki itselleen
vahvan puolueen kaikissa Kreikan valtioissa. Kreikassa oli kuitenkin
vielä muutamia ylevämielisiä henkilöitä, jotka huomasivat, että Filippos
pyrki valtaamaan koko Kreikan. He käyttivät voimansa ja kykynsä maansa
vapauden pelastamiseksi. Tällainen mies oli ateenalainen _Dēmosthĕ´nēs_,
joka tulisilla puheillaan Filipposta ja hänen kätyreitään vastaan koetti
jälleen herättää ateenalaisissa heidän isänmaanrakkautensa.

Demosthenes saikin puheillaan Ateenan kansan tarttumaan aseisiin.
_Khairō´neia_n lähettyvillä syttyi ratkaiseva taistelu (338).
Makedonialainen falangi oli kuitenkin voittamaton. Ateenalaiset ja
heidän liittolaisensa pakenivat, ja Filippos tuli Kreikan herraksi.
Kauan kuningas ei saanut vallastaan nauttia. Pari vuotta Khaironeian
taistelun jälkeen (336) hänen makedonialaisten henkivartijainsa
päällikkö murhasi hänet, ja valtakunta jäi hänen 20-vuotiaalle pojalleen
_Aleksanterille_.

[Illustration: ITÄMAAT]


□ =Filippos ja Demosthenes.= Kreikkalaisten veltostuessa johtovalta
siirtyi _Makedonialle_ Kreikan pohjoispuolelle. Makedoniaa hallitsi
silloin kuningas _Filippos_. Tämä tahtoi kokonaan vallata Kreikan ja sen
tähden hän auliisti jakoi lahjuksia eri valtioiden johtaville miehille.
Veltostuessaan kreikkalaiset olivat näet menettäneet entisen
rehellisyytensä; Filippos kuninkaalla olikin tapana sanoa: »Kreikassa ei
ole muuria niin korkeata, ettei kultakuormaa kantava aasi kapuaisi sen
yli». Lahjuksillaan ja oivallisella sotajoukollaan, makedonialaisella
falangilla, Filippos saikin kaupungin toisensa jälkeen valtaansa.

[Illustration:

  _Kuva 83._ Demosthenes.
]

Ateenassa oli kuitenkin mies, joka suri Kreikan kohtaloa ja kaikin
keinoin koetti kiihottaa kansalaisiaan Filipposta vastaan, nimittäin
vanhan ajan kuuluisin puhuja _Dēmosthĕ´nēs_. Demosthenes oli saavuttanut
puhujataidon vasta ankarien harjoitusten jälkeen. Hän tutki peilistä
kasvojensa liikkeitä, kävi vastamäkeä vahvistaakseen keuhkojaan, piti
puhuessaan pieniä kiviä suussaan tottuakseen lausumaan äänteet selvästi,
keritsi puolen päätänsä estääkseen itseään harjoitusaikaan liikkumasta
ihmisten parissa. Tällä rautaisella ahkeruudellaan hän kehittyi vanhan
ajan etevimmäksi puhujaksi.

Ja nyt hän ei lakannut kiihottamasta kansalaisiaan Filipposta vastaan ja
herättämästä vanhaa rehellisyyttä eloon. Eräässä puheessaan hän muun
muassa lausui: »Täytyy olla järjellisiä syitä siihen, että helleenit
muinoin olivat valmiit puolustamaan vapauttaan ja nyt heittäytymään
orjuuteen. Silloin, te Ateenan miehet, silloin oli kansan hengessä
jotakin, joka nyt puuttuu, joka voitti Persian aarteet ja pelasti
Hellaan vapauden. Mutta nyt, kun se on kadotettu, on kaikki häpeän
tahraamaa, ja helleenien keskuudessa on se, minkä pitäisi olla alinna,
tullut ylimmäksi. Ja mikä tuo seikka on? Se ei ole mitään sellaista,
johon vaaditaan suuria tietoja, vaan se on sitä, että kaikki vihasivat
niitä, jotka ottivat vastaan rahoja Kreikan vihollisilta. Nyt sen sijaan
on kaikki myytävänä ikäänkuin torilla, ja tuodaan kaupaksi sellaista
tavaraa, joka on Kreikan perikadon lähteenä. Ja mikä tämä tavara sitten
on? Kateus, jos toinen on saanut itselleen lahjuksia hankituksi;
naurun-hohotus, jos hän sen tunnustaa; välinpitämättömyys, jos hänet
todistetaan syylliseksi. Sotalaivoja, miehistöä, rahaa, sotatarpeita ja
mitä muuta tarvitaan kaupungin puolustamiseksi, sitä on kaikilla paljon
enemmän nykyään kuin ennen; mutta kaikki tämä on hyödytöntä ja turhaa,
koska se kaikki on kaupan.»

Vihdoin ateenalaiset nousivatkin aseisiin ja thebalaiset yhtyivät
heihin. Molemmat sotivat urhoollisesti, mutta sittenkin he kärsivät
vakavan tappion _Khairō´neia_n luona. Koko Kreikka oli nyt Filippoksen
vallassa, lukuunottamatta Spartaa. Filippos kirjoitti spartalaisille:
»Jos tulen Spartaan, ei yksikään teistä ole jäävä maahansa».
Vastaukseksi spartalaiset kirjoittivat sanan: »Jos», eivätkä mitään
muuta. Filippos ei elänyt kauan tämän tapauksen jälkeen. Kun hän
parhaillaan vietti tyttärensä häitä, henkivartioston päällikkö murhasi
hänet kostoksi eräästä hänen lausumastaan tuomiosta.

Demosthenes eli vielä toistakymmentä vuotta tämän jälkeen. Silloin hän
uudestaan nostatti kreikkalaiset aseisiin Makedoniaa vastaan. Mutta
tälläkin kertaa kapina epäonnistui ja Demosthenes joutui vihollisten
käsiin. Silloin suuri puhuja alkoi pureskella kirjoitusruokoansa, johon
hän oli kätkenyt väkevää myrkkyä.


                      ALEKSANTERI SUURI (336–323).


● =Aleksanterin nuoruus.= Filippos kasvatti poikaansa Aleksanteria
kreikkalaiseen tapaan. Opettajaksi hän hankki Kreikan oppineimman
miehen, filosofi Aristoteleen. Opettajansa johdolla Aleksanteri lueskeli
Homeroksen lauluja ja ihastui niin tähän teokseen, että
sotaretkilläänkin piti sitä mukanaan ja koko elämänsä koetti jäljitellä
Homeroksen sankareita urhoollisuudessa.

[Illustration:

  _Kuva 84._ Aleksanteri Suuri.
]


□ Filippoksen kuoleman jälkeen tuli Makedonian kuninkaaksi
_Aleksanteri_, liikanimeltä »Suuri». Jo nuorena Aleksanteri osoitti
kiihkeätä halua urotöiden suorittamiseen. Kerran tarjottiin hänen
isälleen kaunista, mutta hurjaa ratsua. Parhaat ratsastajat koettivat
turhaan kesyttää sitä. Aleksanteri pyysi saada hänkin koettaa. Hän oli
huomannut, että hevonen pelkäsi varjoaan, talutti sen tähden oriin
vasten aurinkoa, antoi viittansa pudota maahan ja oli yhdellä
hyppäyksellä sen selässä. Kuin nuoli ori lehahti kiitämään yli ketojen.
Mutta eipä aikaakaan, niin Aleksanteri jo ratsasti takaisin
säikähtyneiden hovilaisten luo, ja hevonen totteli säyseänä ratsastajan
ohjausta. Iloisena isä huusi Aleksanterille: »Hae, poikaseni, toinen
valtakunta! Makedonia on sinulle liian pieni.» — Kun Aleksanteri kuuli
kerrottavan isänsä suurtöistä, hän sanoi huolissaan: »Voi kuitenkin,
isäni valloittaa koko maailman eikä jätä minun tehtäväkseni mitään».

[Illustration:

  _Kuva 85._ Issoksen taistelu.
]


● =Aleksanterin valloitukset (334–323).= Filippos oli jo suunnitellut
valloitusretkeä heikontuneeseen Persiaan. Tämän aikeen toteutti vasta
Aleksanteri. Makedonialais-kreikkalainen sotajoukko mukanaan hän kulki
Hellespontoksen yli, voitti suuren persialaisjoukon ja valloitti koko
Vähän-Aasian. Persian kuningas _Dareios III_ koetti tukkia häneltä tien
Syyriaan, mutta Aleksanteri voitti hänet _Isso´s_-nimisen kaupungin
luona ja anasti hänen leirinsä saaden vangiksi kuninkaan äidin, puolison
ja useita lapsia. Tämän jälkeen Aleksanteri kulki etelää kohti
valloittaen alueen toisensa jälkeen. Tyros teki ankaraa vastarintaa,
mutta Egypti antautui vastustelematta. Dareios pyysi jo rauhaa tarjoten
laajoja maa-alueita, mutta sai kieltävän vastauksen. Vielä kerran hän
kokosi suuren sotajoukon, mutta Aleksanteri voitti senkin perinpohjin
_Gaugă´mēla_n taistelussa. Nyt oli persialaisten vastarinta murrettu,
koko valtakunta joutui Aleksanterin haltuun, ja Dareios kaatui
salamurhaajan kädestä. Tämän jälkeen Aleksanteri teki retken Intiaan,
valloittaen Indus joen ympäristön. Palattuaan hän alkoi järjestää
valtakuntansa sisäisiä oloja. Aikainen kuolema katkaisi kuitenkin hänen
toimintansa vuonna 323.


□ Hallitsijaksi tultuaan Aleksanteri päätti valloittaa koko Persian
valtakunnan, joka persialaissotien jälkeen oli rappeutunut. Ennen kuin
hän lähti matkaan, hän kävi Delfoissa tiedustelemassa ennustajapapeilta
retken onnistumista. Pythia kieltäytyi kuitenkin ilmaisemasta jumalan
tahtoa, koska Aleksanteri oli saapunut ennustamiseen sopimattomana
päivänä. Silloin kuningas tarttui papitarta käsivarteen ja vei hänet
hänen istuimelleen. Pythia huudahti suutahtaen: »Sinä olet
vastustamaton, poikani». Kohta Aleksanteri päästi papittaren, vaatimatta
pitempää vastausta, ja riensi sotajoukolleen ilmoittamaan, mitä
Delfoissa hänelle oli ennustettu.

Sotaretkellään Aleksanteri osoittautui yleväluontoiseksi, lempeäksi ja
jaloksi. Sattuipa esim. kerran, että kuningas hikisenä heittäytyi
uimaan. Silloin hänet valtasi äkillinen vilustus, ja hän sairastui
ankaraan kuumeeseen. Seuraavana päivänä oltiin jo huolissaan hänen
hengestänsä. Hänen lääkärinsä valmisti voimakkaan lääkejuoman. Mutta
muuan lääkärin kadehtijoista kirjoitti kuninkaalle varotuskirjeen, jossa
ilmoitti lääkärin muka persialaisten lahjomana aikovan myrkyttää hänet.
Kirjeen luettuaan Aleksanteri mitään virkkamatta ojensi sen lääkärilleen
ja nautti sillä välin juoman. Hänen jalon luottamuksensa palkitsi
pikainen paraneminen.

Sotaretkensä alussa Aleksanteri saapui muun muassa _Gordion_in
kaupunkiin. Siellä oli vaunut, joiden hihnat olivat niin taidokkaasti
yhteensolmitut, ettei kukaan niitä voinut aukaista. Vanha ennustus
tiesi, että solmun avaaja oli tuleva koko Aasian herraksi. Aleksanteri
koetti hetken selvittää solmua, mutta sitten hän veti miekkansa ja
katkaisi hihnan, väittäen siten täyttäneensä ennustuksen.

Laskettuaan Vähän-Aasian valtansa alle Aleksanteri valloitti Syyrian ja
Egyptin. Tällä välin Persian kuningas _Dareios III_ kokosi viimeisen
suuren sotajoukkonsa. _Gaugă´mēla_n luona tapahtui ratkaiseva taistelu.
Jo aikaisemmin Dareios oli tarjonnut Aleksanterille edullisilla ehdoilla
rauhaa. _Parmenĭ´ōn_, joka oli etevin Aleksanterin sotapäälliköistä,
kehoitti häntä suostumaan ehtoihin. »Niin minä tekisin», hän sanoi, »jos
olisin Aleksanteri». — »Niin minäkin», vastasi Aleksanteri, »jos olisin
Parmenion». Dareiokselle hän kirjoitti, että taivaallakin on vain yksi
aurinko. — Kun kreikkalaiset sotapäälliköt näkivät persialaisten laumat
Gaugamelan lakeuksilla, hämmästyivät he niiden suuruutta ja kehoittivat
Aleksanteria yöllä tekemään äkkirynnäkön niitä vastaan. Mutta
Aleksanteri vastasi: »En tahdo varastaa voittoa», ja aloitti taistelun
vasta seuraavana päivänä. Persialaiset voitettiinkin perin juurin, ja
Dareios pakeni valtakuntansa sisäosiin. Siellä eräs uskoton maaherra
murhasi hänet, toivoen siten saavuttavansa Aleksanterin suosion. Mutta
Aleksanteri ristiinnaulituttikin hänet hänen uskottomuutensa tähden.

Nyt koko Persian valtakunta oli Aleksanterin vallassa. Aleksanteri ei
kuitenkaan vielä ollut tyytyväinen, vaan lähti Intiaan. Erään joen
takana oli muuan intialainen kuningas nimeltä _Pōros_ sotaelefantteineen
häntä vastassa. Kauan piti Poros uljaasti puoliaan, mutta eräänä pimeänä
yönä Aleksanterin onnistui kulkea joen yli. Intialaiset voitettiin, ja
Poros joutui vangiksi. Aleksanteri ihmetteli Poroksen komeutta ja
uljasta käytöstä sekä kysyi häneltä: »Miten soisit itseäsi
kohdeltavan?» — »Kuninkaana», Poros vastasi. — »Eikö sinulla ole muuta
toivomusta?» Aleksanteri kysyi. — »Ei mitään», toinen lausui, »sana
kuningas sisältää kaiken». Aleksanteri lahjoitti hänelle silloin
takaisin kaikki hänen maansa, vieläpä laajensi hänen valtakuntaansa.

Aleksanteri olisi tahtonut jatkaa täältäkin edemmäs, mutta hänen
sotamiehensä alkoivat napista, ja silloin hän palasi Babyloniin.

Ensimmäisinä sotavuosina Aleksanteri säilytti ne yksinkertaiset
elintavat, joihin hän Makedoniassa oli tottunut, mutta mitä kauemmin hän
sai nauttia Persian aarteista, sitä ylellisemmäksi ja komeammaksi hänen
elämänsä kävi. Viimeisinä elinvuosinaan, jolloin hän asui komeassa
Babylonissa, yksi ainoa ateria voi maksaa jopa omaisuuksia.
Sotaretkillään hän kuitenkin saattoi, jos tarvittiin, kestää nälkää ja
janoa yhtä uljaasti kuin halvin sotamies. Niinpä hän palatessaan Intian
retkeltä kulki erään joukko-osaston kanssa Etelä-Iraanin autiomaiden
kautta, jolloin sotamiehet veden puutteessa kärsivät sanomattomia
vaikeuksia. Eräänä päivänä muutamat ratsumiehet vuoren rotkosta löysivät
tilkan vettä ja toivat sen kypärässään kuninkaalle. Mutta kuningas
sanoi: »Pitääkö minun yksin juoda?», ja kaatoi veden maahan. Kun sitten
saavuttiin asutuille maille, alkoi toinen elämä. Silloin syötiin ja
juotiin ylenmäärin.

Aleksanterin taipumus ylellisyyteen tuli näkyviin varsinkin siinä, että
hän käytti kohtuuttomasti väkijuomia. Sotaretkillään hän kyllä tässäkin
kelpasi muille esikuvaksi, mutta juhlapidoissa tuo vika tuli näkyviin.
Päihtyneenä hän rakasti imartelua, saattoipa tehdä tekoja, joita
myöhemmin katui. Niinpä hän eräissä pidoissa suuttui _Kleitos_
ystäväänsä, joka kerran taistelussa oli pelastanut hänen henkensä.
Ystävä, hänkin päissään, soimasi kuningasta hänen persialaisista
tavoistaan ja itserakkaudestaan. Aleksanteri nousi synkkänä
istuimeltaan, hänen silmänsä säihkyivät vihasta. Läsnäolijat koettivat
saada Kleitosta vaikenemaan ja toimittivat hänet ulos salista. Hetken
kuluttua Kleitos kuitenkin palasi ja soimasi Aleksanteria vielä
kiivaammin. Mutta silloin Aleksanteri hypähti istuimeltaan, sieppasi
henkivartijan kädestä keihään ja lävisti sillä ystävänsä. Kohta kun hän
oli tehnyt tämän verityön, valtasi hänet katkera katumus, hän oli kolme
vuorokautta nauttimatta ruokaa ja juomaa, ja vain vaivoin päälliköt
saivat hänet taas näyttäytymään ihmisille. Tuollaisia väkivallantöitä
sattui Aleksanterille vain harvoin; mutta hänen hallituksensa
loppuaikoina, kun hänen elämänsä muutoinkin alkoi käydä
epäsäännöllisemmäksi, ne kuitenkin joskus toistuivat.

Sotaretkelle lähtiessään Aleksanteri tahtoi lähinnä vain kostaa
persialaisille kärsimykset, jotka Kserkses persialaissotien aikana oli
tuottanut Kreikalle. Mutta kuta pitemmälle aika kului, sitä enemmän hän
muutti suunnitelmaansa. Myöhemmin hänen tarkoituksensa oli sulattaa
yhteen kaikki nuo eri kansallisuudet ja muodostaa suuri maailmanvalta.
Sen tähden hän kohteli lempeästi voitettuja kansoja. Egyptissä hän
julistautui Ammon-Ren pojaksi. Tällä hän osoitti, ettei hän tullut
valloittajana, vaan että hän tahtoi olla Egyptin muinaisten faraoiden
seuraaja. Persiassa hän otti neuvoskuntaansa persialaisia ylimyksiä,
alkoi käyttää persialaista pukua ja osoitti muutoinkin suurta suosiota
persialaisille. Niinpä hän heidänkin silmissään oli enemmän vapauttaja
raskaista veroista kuin valloittaja. Makedonialaiset osoittivat usein
tyytymättömyyttä kuninkaan persialaismielisyyteen, jonka tähden hän
toisinaan lähetti suuria sotaväenosastoja takaisin Makedoniaan, kiittäen
heitä hyvästä palveluksesta ja lahjoittaen heille melkoisia rahasummia.

Saadakseen makedonialaiset ja voitetut kansat paremmin sulautumaan
toisiinsa Aleksanteri kehoitti sotamiehiään valitsemaan puolisonsa
Aasian tyttäristä. Yhtenä ainoana päivänä hän täten solmitutti 10,000
avioliittoa. Itse hän näytti esimerkkiä, ottaen Dareioksen tyttären
vaimokseen.

Kansojen lähentämistä toisiinsa tarkoitti myös kreikkalaisten
siirtokuntain perustaminen valloitetulle alueelle. Kaikkiaan Aleksanteri
lienee perustanut noin 70 kaupunkia, joista useilla oli hänen nimensä.
Tärkeimmäksi muodostui ajan pitkään Egyptiin Niilin suulle rakennettu
_Aleksa´ndria_. Kreikkalaisten siirtokuntien perustamista itämaille
jatkui vielä Aleksanterin kuoleman jälkeen. Niissä kauppa ja teollisuus
pian kohosivat korkealle kannalle.

Kerran Aleksanteri oli Babyloniassa ystäviensä seurassa viettänyt
juomingeissa kokonaisen yön. Seuraavana päivänä hän sairastui ankaraan
kuumeeseen, joka Babylonin lämpimässä ja kosteassa ilmanalassa on
tavallista. Kymmenen päivää kesti kuumetta. Aluksi kuningas ei tahtonut
sairaudestaan tietää, vaan kannatti itseään kantovuoteessa
sotaväenkatselmukseen ja neuvotteli sotapäällikköjensä kanssa valtion
asioista. Mutta päivä päivältä taudin valta kasvoi. Vihdoin kuningas
makasi liikkumattomana vuoteellaan. Sotamiehet seisoivat henkeään
pidätellen palatsin edustalla. Lopulta he kävivät levottomiksi ja
lausuivat kiivaita uhkauksia kuninkaan ystäville, koska pelkäsivät
heidän myrkyttävän hänet. Heidät laskettiin silloin sisään. Yksitellen
he kulkivat varpaillaan hallitsijansa ohi, joka kalman kalpeana makasi
vuoteellaan. Muutamat kuninkaan ystävistä tiedustelivat, kenen hän
määräsi hallitsijaksi jälkeensä, koska häneltä ei jäänyt poikaa.
»Arvokkaimman», kuningas vastasi hiljaisella äänellä. Pian sen jälkeen
Aleksanteri kuoli 32 vuoden vanhana, hallittuaan lähes 13 vuotta.


● =Aleksanterin seuraajat.= Aleksanterin kuoleman jälkeen hänen
sotapäällikkönsä joutuivat ilmi taisteluun keskenään. Jokainen heistä
tahtoi saada osansa, ja niin valtakunta hajosi moneen pieneen valtioon.
Tätä sisäistä sotaa kesti noin 50 vuotta, joiden kuluessa Aleksanterin
valtakunnasta muodostui kolme päävaltiota: _Makedonia_ Eurooppaan,
_Syyria_ Aasiaan ja _Egypti_ Afrikkaan.

Makedonia, johon myös Kreikka kuului, pysyi itsenäisenä vuoteen 146 e.
Kr., jolloin se joutui Rooman valtaan.

Syyria oli kaikista Aleksanterin jälkeisistä valtioista laajin, mutta se
oli silti heikko. Ehtimiseen siitä lohkesi pois jokin maakunta, joka
muodostui itsenäiseksi valtioksi. Näistä tytärvaltioista olivat
tärkeimmät _Parthia_, _Pontos_, _Pergamos_ ja _Palestiina._ Vuonna 64 e.
Kr. roomalaiset laskivat Syyriankin valtansa alle.

Huomattavin Aleksanterin jälkeisistä valtioista oli Egypti, jonka
_Ptolema´ios_ sai osallensa. Egypti oli ajoittain sangen voimakas, ja
sen hallitsijat suojelivat elinkeinoja ja kohottivat henkistä
sivistystä. Vihdoin tämäkin maa v. 30 e. Kr. joutui roomalaisille.


                        HELLENISTINEN SIVISTYS.


● =Aleksandria.= Aleksanterin elämä oli ollut lyhyt ja vielä lyhyempi
hänen hallituskautensa, mutta hänen toiminnallaan oli kuitenkin pysyvät
seuraukset. Hänen onnistui lähentää toisiinsa kreikkalaiset ja itämaiset
kansat. He joutuivat liikesuhteisiin toistensa kanssa, joten elinkeinot
nopeasti kehittyivät. Ja he tutustuivat toistensa henkiseen
sivistykseen, joten myös tieteitten ja taiteitten alalla tapahtui
huomattavaa edistystä. Tätä uutta sivistystä, joka pohjaltaan oli
helleeninen, mutta johon itämaisuus on osaltaan vaikuttanut, sanotaan
_hellenistiseksi sivistykseksi_. _Aleksa´ndria_, jonka ptolemaioslaiset
hallitsijat tekivät pääkaupungikseen, oli tämän sivistyksen keskus.


□ Aleksandriassa oli pitkät, leveät ja suorat kadut, joiden varrelle
rakennettiin komeita loistopalatseja. Sillä oli erinomainen satama, ja
sen loistomajakka oli kuuluisa yli Välimeren. Aleksandriaan tuotiin
tavaroita sekä meritse että maitse, jopa Arabiasta ja Intiasta saakka.
Kaupungissa oli suuria lasi-, kangas- ja papyrustehtaita, joissa
käytettiin parhaastaan vapaita työntekijöitä. Asukasluku nousi lähes
kahteen miljoonaan; kreikkalaiset, egyptiläiset, neekerit, juutalaiset
ja monet muut kansallisuudet olivat siellä edustettuina. Ja kaikki nämä
ihmiset palvelivat sekaisin kreikkalaisia ja egyptiläisiä jumalia, jotka
osittain sulautuivat toisiinsa; niinpä ei enää puhuttu Ammon-Resta, vaan
_Zeus-Ammon_ista. Kansan huvittamiseksi hallitsijat panivat silloin
tällöin toimeen suuria uskonnollisia juhlia, jotka komeudessa ja
ylellisyydessä veivät voiton muinaisten itämaistenkin hallitsijoiden
loistojuhlista. Eräässäkin juhlassa 600 miestä kantoi kukin
jumalankuvaansa, jotka olivat purppuravaatteisiin verhotut. Lisäksi
lukemattomat hovipojat kantoivat suitsutusaineita kultaisissa ja
hopeisissa astioissa. Sitä paitsi talutettiin kulkueessa elefantteja,
leijonia ja muita villejä eläimiä. Samaan juhlaan oli järjestetty luola,
josta virtasi kaksi puroa, toinen viiniä ja toinen maitoa; niillä kansa
sai sammuttaa janonsa.


● Ptolemaiokset tahtoivat tehdä Aleksandriasta sivistyksen keskuksen, ja
sen tähden he perustivat sinne _Mūse´ion_-nimisen yliopiston jossa
tiedemiehet saivat asunnon ja palkan.

Estääkseen muita hallitsijoita kilpailemasta kanssaan sivistyksen
suosimisessa ptolemaiokset kielsivät papyruksen viennin maastaan.
Silloin Pergamoksessa ruvettiin valmistamaan kirjoituspohjaa hienosta
vasikan- tai lampaannahasta. Tällaista ainetta sanotaan _pergamentiksi_.


● =Luonnontieteet.= Hellenistisellä ajalla varsinkin luonnontieteet
kohosivat kukoistukseen. Tärkeimmät luonnontieteet ryhmitetään
seuraavalla tavalla:

    A. Luonnonoppi, joka käsittelee ilmiöitä, s.o. luonnossa tapahtuvia
       muutoksia ja liikkeitä.

     1. Astronomia eli tähtitiede.

     2. Fysiikka eli oppi sellaisista muutoksista, joissa aineen laatu
       ei muutu.

     3. Kemia eli oppi sellaisista muutoksista, joissa aineen laatu
       tulee toiseksi.

    B. Luonnonhistoria, joka käsittelee esineitä, varsinkin elollista
       luontoa.

     1. Botaniikka eli kasvitiede.

     2. Zoologia eli eläintiede.

    C. Maantiede.

    D. Lääketiede.

Luonnonhistoriaa ei hellenistisellä ajalla vielä tutkittu, mutta sekä
luonnonoppi, lukuunottamatta kemiaa, että maantiede ja lääketiede
kohosivat huomattavasti. Tämä olikin luonnollista, koska itämailla juuri
näitä tieteitä oli aikaisemminkin harrastettu.

Tähtitieteilijät oppivat tuntemaan yhä useampia tähtiä ja tähtisikermiä.
Päästiin myös selville siitä, että maa oli pallon muotoinen. Esittivätpä
jotkut oppineet sen mielipiteen, että maapallo oli vain tavallinen
kiertotähti, joka liikkui akselinsa ja auringon ympäri. Tämä mielipide
ei kuitenkaan saavuttanut kannatusta, sillä arveltiin, että edellisessä
tapauksessa irtonaiset kappaleet kiertoliikkeen nopeuden takia olisivat
repeytyneet irti ja jääneet jälkeen ja jälkimmäisessä tähtien
keskinäinen asento eri vuodenaikoina olisi ollut erilainen, vaan
tiedemiehet hyväksyivät _Ptolemaios_-nimisen oppineen katsantokannan,
että maa oli avaruuden keskus ja aurinko kiersi maan ympäri.

Fysiikan tutkijoista oli kuuluisin _Arkhimē´dēs_, joka eli Sisiliassa.
Hän keksi muun muassa joukon merkillisiä sotakoneita, joiden avulla
Syrakusan asukkaat kauan aikaa pitivät puoliaan ylivoimaisia roomalaisia
vastaan. Niinpä hän keksi muurin yli kurottautuvia vipulaitoksia, joista
laskettiin rautakoukkuja vihollisten laivoihin; näillä nostettiin laivan
toinen pää ilmaan, kunnes koko laiva keikahti kumoon.

Maantiedettä kehittivät kaupparetket, jotka vuosi vuodelta ulotettiin
yhä etäisempiin seutuihin. Paljon pitemmälle kuin foinikialaiset
kreikkalaiset eivät kuitenkaan matkoillaan kulkeneet. Idässä heidän
laivansa purjehtivat Intiaan asti, pohjoisessa taas Britanniaan ja
Skandinavian niemimaahan saakka. Skandinaviaa he sanoivat _Thulē_ksi.

Lääketiede sai kaikista luonnontieteistä enimmän vaikutuksia muinaisesta
Egyptistä. Kreikkalaiset lääkärit rupesivat egyptiläisten
palsamoitsijoiden tavoin avaamaan ruumiita, ja siten he saivat tarkkoja
tietoja niiden rakenteesta. Niinpä päästiin selville hermoston
olemassaolosta.


● =Matematiikka.= Hellenistisen ajan monista etevistä matematiikan
tutkijoista on ensi sijassa mainittava _Eukle´idēs_, joka kirjoitti
geometrian oppikirjan, mikä vielä satakunta vuotta takaperin oli
käytännössä Suomenkin kouluissa.


● =Filosofia.= Filosofian alalla syntyi hellenistisellä aikakaudella
kaksi huomattavaa oppisuuntaa: _stoalaisuus_ ja _epikurolaisuus_, jotka
molemmat kiinnittivät päähuomion siveysoppiin. Stoalaisuuden perustaja
oli nimeltään _Zē´nōn_, epikurolaisuuden _Epĭ´kūros_.

Stoalaiset opettivat, että ihmiset olivat onnellisia, jos he elivät
yksinkertaisesti ja kohtuullisesti. Heidän tuli asettua kaikkien
onnenvaihdoksien yläpuolelle; he eivät saaneet masentua
vastoinkäymisestä, yhtä vähän kuin paisua myötäkäymisestä.

Epikurolaiset taas olivat sitä mieltä, että ihmisten tuli pyrkiä
nauttimaan elämästä niin paljon kuin suinkin. Nauttimisella he eivät
kuitenkaan tarkoittaneet ylensyömistä tai muita ruumiillisia nautintoja,
vaan he ymmärsivät sillä ennen kaikkea terveyttä ja rauhallista elämää.

Yhtä vähän stoalaiset kuin epikurolaiset uskoivat vanhoihin
kreikkalaisiin tai muihin pakanallisiin jumaliin. He eivät kuitenkaan
tunteneet yksijumalaisuuttakaan. He luulivat, etteivät ihmiset mitään
uskontoa tarvitsisi, vaan että filosofia riittäisi tyydyttämään
uskonnollista tarvetta.


● =Taiteet.= Hellenistisen ajan taiteista oli kuvanveistotaide
huomattavin. Se ei kuitenkaan ollut yhtä korkealla kannalla kuin
Perikleen aikakaudella. Kuvanveistoksissa koetettiin, asettamalla
esitettävät henkilöt väkinäisiin asentoihin, saada tulkituksi heidän
tunteitaan ja mielentilojaan. Usein veistokset tehtiin luonnottoman
suuriksi.

[Illustration:

  _Kuva 86._ Laokoon.
]

Vieressä olevassa kuvassa esitetään kohtaus Troian sodasta. Kaksi
valtavaa käärmettä kietoutuu Laokoonin ja hänen molempien poikiensa
ympäri. Isä ponnistaa kaikki voimansa vapauttaakseen itsensä ja lapsensa
hirviöiden puserruksesta, mutta turhaan. Hänen kasvonsa ovat tuskasta
vääntyneet, hänen lihaksensa jännittyneet, mutta tuuma tuumalta on hänen
annettava myöten. Pojat ovat hekin pelästyksissään, mutta heidän hennot
jäsenensä eivät jaksa tehdä käärmeille yhtä ankaraa vastarintaa, ja
sentähden he epätoivoissaan eivät edes yritäkään voimakkaasti
puolustautua. Kuvanveistos on hellenistiseltä ajalta.


                              III. Rooma.


                             MAA JA KANSAT.


● =Maa.= Italiaa rajoittavat idässä _Adrian_ meri, etelässä _Joonian_
meri ja _Tarentumin_ lahti sekä lännessä _Tyrrhēnan_ meri. Sitä
ympäröivät _Sisilia_n, _Sardinia_n ja _Korsika_n saaret. Italialla
ymmärrettiin vanhalla ajalla vain itse niemimaata. Po-joen laaksoa
mainittiin nimellä _Gallia cisalpī´na_ eli Alppien _tämänpuoleinen
Gallia_ ja sen katsottiin kuuluvan läheisesti nykyiseen Ranskaan, joka
oli nimeltään _Gallia transalpī´na_ eli Alppien _tuonpuoleinen Gallia_.
Niemimaan halki kulkevat korkeat _Apenniinit_, jotka muinoin olivat
mahtavien tammimetsien peittämät. Niiden länsipuolella on joukko
suoperäisiä laaksomaita ja tasankoja, joilla kullakin oli oma nimensä.
Pohjoisimpana oli _Etrū´ria_, sitten seurasi _Lă´tium_ ja eteläisimpänä
oli _Campā´nia_. Apenniinien itäpuolella olevista maakunnista oli
vuorinen _Samnium_ tärkein. Rannikot ovat tasaiset ja hyvistä satamista
köyhät, joten kauppa myöhään pääsi kehittymään. Maanviljelys pysyi kauan
pääelinkeinona, mikä olikin luonnollista, kun ilmanala oli lauhkea ja
maa hedelmällinen.


● =Kansat.= Suurin osa niemimaata oli 1) _italialaisten_ kansojen
hallussa, joista huomattavimmat olivat Latiumin _latinalaiset_ ja
Samniumissa asuvat _samnilaiset_. Näiden lisäksi asui Italiassa joukko
muitakin kansoja. 2) _Kreikkalaiset_ olivat Etelä-Italiaan, jota
sanottiin _Suur-Kreikaksi_, perustaneet useita siirtokuntia, muun muassa
_Tarentumin_. Heidän hallussaan oli niin ikään koko itäosa Sisiliaa,
jossa sijaitsi mahtava _Syrakusan_ kaupunki. Muun osan Sisiliaa sekä
Sardinian ja Korsikan rannikot olivat 3) _karthagolaiset_ alistaneet
valtansa alle. Po-joen laaksossa asui 4) _kelttiläisiä_, joita
roomalaiset sanoivat _gallialaisiksi_. Kaikki luetellut kansat olivat
indo-eurooppalaisia tai seemiläisiä. Sen sijaan Etruriassa asuvien 5)
_etruskien_ sukuperä on tuntematon.

[Illustration: ITALIA ennen Rooman valloitusta.]

[Illustration:

  _Kuva 87._ Etruskilainen hauta-arkku.
]


● =Etruskit.= Italian kansoista etruskit ensimmäiseksi saavuttivat
jonkinlaisen sivistyksen. He olivat taitavia kauppamiehiä ja
karthagolaisten kanssa he kilpailivat meriliikkeestä ja
kauppaherruudesta Välimeren länsiosissa. Heidän rakennuksensa olivat
taidokkaita; heiltä roomalaiset myöhemmin oppivat holvien rakentamisen.
Kuvanveistotaiteen ja taideteollisuuden etruskit oppivat kreikkalaisilta
ja jäljittelivät näitä niin hyvästi, että usein on vaikea erottaa
etruskilaisia taide-esineitä kreikkalaisista. Tunsivatpa etruskit
kirjoitustaidonkin, mutta nykyajan tiedemiehet eivät vielä ole oppineet
ymmärtämään heidän kieltään. Etruskien maa oli jaettu moneen pieneen
valtioon, jotka jo varhain, viimeiset n. v. 270 e. Kr., joutuivat
roomalaisten käsiin. Sen jälkeen etruskit latinalaistuivat nopeasti,
niin että heidän kielensä jo Kristuksen syntymän aikoihin alkoi unohtua.


● =Latinalaiset.= Latinalaiset olivat vanhimpina aikoina jakautuneet
pieniin kaupunkivaltioihin, jotka muodostivat keskenään valtioliiton.
Liiton johdossa oli aluksi _Alba Longa_n kaupunki, mutta myöhemmin
kohosi tähän asemaan _Rooma_. Latinalaiset kaupunkivaltiot pysyivät
sitten Rooman liittolaisina, kunnes ne v. 338 e. Kr. joutuivat
täydellisesti Rooman valtaan.


                         ROOMA KUNINGASKUNTANA.


● =Rooman perustaminen.= Latiumin ja Etrurian rajalla _Tĭ´ber_-joen
vasemmalla rannalla sijaitsi vanhan ajan merkillisin kaupunki Rooma. Se
oli rakennettu seitsemälle kukkulalle, jonka takia sitä sanottiinkin
»seitsemän kukkulan kaupungiksi». Kukkuloista tärkeimmät olivat
_Capitōlī´nus_, _Palātī´nus_ ja _Aventī´nus_; näiden välillä oli
epäterveellinen suo. Milloin kaupunki perustettiin, siitä ei ole
luotettavia tietoja. Roomalaiset historioitsijat väittivät, että sen oli
muka rakentanut kuningas _Rōmulus_ vuonna 753 e. Kr.


□ =Tarina Rooman perustamisesta.= Troian hävityksestä pelastui vain ani
harva. Näiden joukossa oli _Aeneas_ [ēnē´as]-niminen urhoollinen
sankari. Hän harhaili kauan tuntemattomilla vesillä, kunnes hän saapui
Italiaan _Latiumin_ maakuntaan, jossa asui _latinalais_-_ten_ kansa.
Sinne hänen poikansa perusti _Alba Longan_ kaupungin.

[Illustration:

  _Kuva 88._ Romulus ja Remus.
]

Neljäsataa vuotta Aeneaan kuoleman jälkeen _Nŭ´mitor_-niminen kuningas
tuli Alba Longan hallitsijaksi. Hänet syöksi hänen nuorempi veljensä
_Amŭ´lius_ valtaistuimelta ruveten itse hallitsijaksi. Sen jälkeen
Amulius karkotti Numitorin etäiseen maataloon, tapatti hänen poikansa
ja vihitti hänen tyttärensä _Rhĕa Sylvia_n Vestan neitsyeksi, s. o.
_Vesta_ jumalattaren papittareksi, joka ei koskaan saanut solmia
avioliittoa. Kerran kun Rhea Sylvia oli noutamassa vettä, ilmestyi
hänelle sodan jumala _Mars_, joka otti hänet puolisokseen. Jonkin
aikaa tämän jälkeen Rhea Sylvia sai kaksoset. Hänet tuomittiin silloin
naimattomuuslupauksensa rikkomisesta kuolemaan, ja pojat asetettiin
pajukopassa Tiber-jokeen. Lipuessaan hiljalleen jokea alas koppa
tarttui viikunapuun oksaan. Sinne pojat olisivat kuolleet nälkään,
ellei Marsin lähettämä naarassusi olisi saapunut paikalle, kantanut
heitä luolaansa ja siellä imettänyt heitä. _Palātī´nus_ kukkulalla
asuva Amuliuksen paimen löysi kaksoset luolasta ja vei heidät kotiin
vaimolleen, jolta juuri oli kuollut lapsi. Täällä _Rōmulus_ ja
_Rĕmus_, niin poikia nimitettiin, kasvoivat Amuliuksen paimenten
joukossa. He varjelivat karjaa pedoilta ja rosvoilta ja kävivät usein
tappelemassa _Aventī´nus_ kukkulalla asuvien Numitorin paimenten
kanssa. Kerran nämä saivat pojat vangeikseen ja veivät heidät
Numitorin eteen, joka ihmetteli heidän reippauttaan ja sen johdosta
alkoi tutkia heidän syntyperäänsä. Vihdoin kävi ilmi että nuorukaiset
olivat Numitorin tyttärenpoikia. Romulus ja Remus kokosivat silloin
joukon tovereita, tappoivat Amuliuksen ja tekivät jälleen Numitorin
kuninkaaksi.

Siihen paikkaan, jossa nuorukaiset olivat viettäneet lapsuusaikansa, he
sitten perustivat Rooman kaupungin. Romulus kynti härällä vaon kaupungin
ympäri neliskulmaan, ja vaosta käsin luotiin multavalli. Tämän piirin
sisään rakennettiin mitättömiä olkikattoisia savimajoja. Kun veljesten
kesken sittemmin tuli riita siitä, kenen mukaan kaupunkia nimitettäisiin
ja kuka tulisi sen kuninkaaksi, Remus teki pilkkaa koko kaupungista,
hypäten vallin yli. Silloin Romulus suutuksissaan tappoi hänet ja sanoi:
»Käyköön samoin jokaiselle, joka hyppää tämän muurin yli!» Sen jälkeen
sanottiin kaupunkia Romuluksen mukaan Roomaksi, ja hän tuli sen
ensimmäiseksi kuninkaaksi.

Saadakseen kaupunkiinsa asukkaita Romulus julisti sen turvapaikaksi,
jossa kaikki vainotut, vieläpä pahantekijätkin, saivat suojaa. Näin
kerääntyi Roomaan paljon miehiä, mutta naisista oli puute. Silloin
Romulus pani toimeen uskonnollisen juhlan, johon naapurikansat
kutsuttiin. Varsinkin tuli lukuisasti _sabiinilaisia_ vaimoineen ja
tyttärineen. Mutta keskellä juhlaa roomalaiset nuorukaiset, kuninkaan
annettua merkin, syöksyivät vierastensa joukkoon, tempasivat kukin
neitosensa sekä kantoivat hänet kaupunkiin. Ryöstetyt naiset leppyivät
pian miehilleen, mutta heidän isänsä miettivät kostoa ja lähtivät
sotaretkelle Roomaa vastaan. Kesken kahakkaa ryöstetyt sabiinittaret
kuitenkin riensivät riiteleviä sovittamaan, ja niin saatiin rauha
solmituksi.


● =Hallitusmuoto.= Rooman vanhin hallitusmuoto oli rajoitettu
yksinvalta. _Kuningas_ oli ylimmäinen pappi, ylimmäinen tuomari ja
ylimmäinen sotapäällikkö. Hänen rinnallaan johti valtiota neuvosto, jota
sanottiin _senaatiksi_. Sen muodostivat vanhimmat ja kokeneimmat
kansalaiset. Senaattorien lukumäärä vaihteli eri aikoina, kohoten
tavallisesti muutamaan sataan. Tärkeissä asioissa kysyttiin vielä
_kansankokouksen_ mielipidettä aivan kuin Kreikassa. Kansankokoukseen
pääsivät kaikki perheenisät.

Vanhimpina aikoina oli Roomassa kaksi kansanluokkaa. _Patriisit_ olivat
varakkaita ylimyksiä, jotka omistivat suurehkoja maatiloja Rooman
ympäristössä. _Plebeijit_ sen sijaan olivat köyhiä käsityöläisiä tai
talonpoikia. Heillä ei ollut täysiä kansalaisoikeuksia; he eivät
päässeet senaattiin, eivät saaneet solmia avioliittoja patriisien kanssa
eivätkä käyttää äänioikeutta kansankokouksessa.

Kun kuninkaat ajan oloon alkoivat pelätä, että patriisit riistäisivät
heiltä vallan, he syrjäyttivät vanhan kansankokouksen ja antoivat sen
sijaan sotajoukon toimia kansankokouksena. Roomalainen sotajoukko oli
kokoonpantu 100 miehen suuruisista osastoista eli _kenturioista_. Siitä
syystä sanotaankin tätä uutta kokousta _kenturiakokoukseksi_. Aluksi
kansalaiset kokoontuivat aseistettuina ikään kuin sotaan lähteäkseen,
mutta myöhemmin jätettiin aseet kotiin ja kokoonnuttiin aivan
rauhallisesti kuin kansankokoukseen ainakin. Koska plebeijitkin
suorittivat sotapalvelusta, hekin siis saivat äänestää. Äänestäminen
tosin toimitettiin niin, että patriiseilla yhä oli ratkaisuvalta.
Plebeijit saivat kuitenkin ottaa osaa asioiden käsittelemiseen ja
toistaiseksi he tyytyivät siihen.

[Illustration:

  _Kuva 89._ Cloaca maximan suu.
]


● =Rooma kasvaa.= Mitä enemmän Rooman väkiluku kasvoi ja mitä
mahtavammaksi kaupunki kävi naapurivaltioiden rinnalla, sitä enemmän
huolehdittiin myös sen ulkonäöstä. Ryhdyttiin suurenmoisiin
rakennustöihin, joita enimmäkseen etruskilaiset arkkitehdit johtivat.
Kukkuloiden välinen suo kuivattiin rakentamalla likaviemärejä, jotka
suuren pääputken, _Cloā´ca mā´ximan_, kautta purkautuivat Tiberiin.
Capitolinukselle rakennettiin Juppiter jumalalle suuri temppeli, jota
sanottiin _Capitō´liumiksi_. Tämän kukkulan ja Palatinuksen välinen
tasanko raivattiin toriksi, jota sanottiin _Fŏ´rumiksi_. Palatinuksen ja
Aventinuksen väliin rakennettiin suuri soikea kilparata, _Circus
mā´ximus_.


● =Kuningasvalta kukistetaan.= Kuninkaiden yritys lujittaa valtaansa
plebeijien avulla epäonnistui. Päinvastoin senaatti syrjäytti yhä
enemmän kuninkaat, joille lopuksi jäi vain erikoisten uskonnollisten
menojen toimittaminen. Vihdoin Rooma muuttui _tasavallaksi_ n. v. 500 e.
Kr. Kuninkaan vallan vähetessä sotajoukon johto ja tuomio-oikeus
joutuivat erikoisille vuodeksi kerrallaan valituille virkamiehille,
joita sanottiin _praetoreiksi_ [prētori]. Praetoreita oli kolme, ja he
jakoivat vallan keskenään siten, että kaksi heistä toimi
sotapäällikköinä ja kolmas istui oikeutta Forumilla. Myöhemmin
sotapäällikköpraetoreita alettiin sanoa _konsuleiksi_, ja heistä tuli
arvokkaampia virkamiehiä kuin tuomaripraetoreista, joiden lukumäärää
suuresti lisättiin.

[Illustration:

  Rooman kaupunki keisariajalla.
]


□ =Horatiukset ja Curiatiukset.= Roomassa oli tarinain mukaan kaikkiaan
seitsemän kuningasta. Useimmat heistä olivat sotaisia hallitsijoita.
Sellainen oli myös _Tullus Hostī´lius_, jonka aikana Rooma ja Alba Longa
joutuivat sotaan keskenään. Kun sotajoukot kohtasivat toisensa,
albalaisten päällikkö astui esiin ja sanoi: »Eikö ole hulluutta kahden
heimolaiskansan vuodattaa toistensa verta? Ennen ratkaiskoon
kaksintaistelu koko asian!»

Kummassakin sotajoukossa palvelivat kolmoset, jotka iältään ja
asekuntoisuudeltaan olivat toistensa veroiset. Roomalaiset kolmoset
olivat nimeltään _Horā´tius_ ja albalaiset _Curiā´tius_. Nämä suostuivat
keskenään ratkaisemaan taistelun. Sotajoukot asettuivat aseettomina
katselemaan taistelun kulkua. Kun sovittu merkki annettiin,
veljeskolmikot hyökkäsivät toisiaan vastaan. Kauan ottelu oli
ratkaisematta. Vihdoin kaksi Horatiusta vaipui kuolleena maahan, mutta
myös Curiatiukset olivat pahasti haavoittuneet. Albalaiset kohottivat
voimakkaan riemuhuudon, ja roomalaiset kadottivat jo kaiken toivonsa.
Mutta viimeinen Horatius oli vielä haavoittumatta. Jotta hänen ei
tarvitsisi taistella kaikkien vastustajiensa kanssa samalla kertaa, hän
lähti pakenemaan. Juostuaan aimo matkan hän kääntyi ja huomasi, että
takaa-ajajat olivat kaukana toisistaan, sillä jokainen heistä oli
juossut niin kovaa kuin haavoiltaan jaksoi. Silloin Horatius karkasi
lähimmän kimppuun ja sai hänet surmatuksi, ennen kuin seuraava ehti
avuksi. Sitten hän voitti tämän ja vihdoin kolmannenkin veljen. Iloisina
Rooman päälliköt kiiruhtivat eloon jääneen sankarin luo, syleilivät
häntä ja tervehtivät häntä voittajana. Mutta albalaiset antautuivat
roomalaisten valtaan.

Ylpeänä Horatius palasi kotiin kantaen kolmen voitetun Curiatiuksen
sotapukuja. Portilla sisar tuli häntä vastaan. Tämä oli erään
Curiatiuksen kihlattu morsian, ja nähdessään sulhonsa vaatteet, jotka
hän itse oli ommellut, hän puhkesi äänekkäihin valituksiin. Tästä veli
raivostui, paljasti miekkansa ja surmasi sisarensa huudahtaen: »Näin
käyköön jokaiselle roomattarelle, joka suree vihollisen kuolemaa!»


□ =Kuningasten karkottaminen.= n. v. 500 e. Kr. Rooman viimeinen
kuningas _Tarqvĭ´nius Supe´rbus_ oli julma ja vallanhimoinen mies, joka
sorti sekä ylhäisiä että alhaisia. Eivätpä hänen omat sukulaisensakaan
olleet turvassa hänen epäluuloltaan. Ainoastaan eräs hänen omaisistaan,
nimeltä _Jūnius Brūtus_, osasi välttää hänen julmuuttaan tekeytymällä
mielipuoleksi. Kun Tarqvinius vihdoin käytöksellään oli kiihottanut koko
kansan vastaansa, Brutus katsoi toiminnan ajan tulleen. Hän piti
_Fŏ´rumilla_ tulisen puheen ja sai kansan tarttumaan aseisiin ja
karkottamaan kuninkaan Roomasta.

Nyt oli Rooma _tasavaltana_. Kansalaiset vannoivat pyhän valan, etteivät
milloinkaan enää kärsisi yksinvaltaa keskuudessaan. Hallituksen johtoon
asetettiin kaksi _konsulia_, jotka valittiin vuodeksi kerrallaan.
Ensimmäisiksi konsuleiksi tulivat Junius Brutus ja muuan _Collātī´nus_,
taitavaksi ja rohkeaksi tunnettu mies. Heidän aikanaan Tarqvinius yritti
päästä uudelleen Rooman kuninkaaksi. Hän solmi salaliiton muutamien
roomalaisten ylimysnuorukaisten kanssa, jotka lupasivat salaa avata
hänelle kaupungin portin. Salaliitto saatiin kuitenkin paljastetuksi.
Silloin havaittiin, että salaliittolaisten joukossa oli kaksi Brutuksen
poikaa sekä kaksi Collatinuksen veljenpoikaa. Rikokselliset vietiin
konsulien eteen, jotka istuivat Forumilla oikeutta. Ensin tuotiin
Brutuksen pojat esiin. Isä lausui kuolemantuomion, ja vartijat panivat
sen toimeen. Kun sitten Collatinuksen veljenpoikien vuoro tuli, setä
tahtoi pelastaa heidän henkensä ja ehdotti maanpakoa. Mutta Brutuksen
vaatimuksesta heidätkin mestattiin. Collatinus, joka oli pitänyt
sukulaistensa henkeä suuremmassa arvossa kuin valtion lakeja,
karkotettiin Roomasta.

Nyt Tarqvinius ryhtyi puuhaamaan sotaa Roomaa vastaan. Eräs
_etruskilaisten_ kuningas _Porse´nna_ lupasi hänelle apuaan ja marssi
suuri sotajoukko muassaan Roomaa kohti. Jo yritti Porsenna hyökätä
Tiberin yli johtavalle paalusillalle. Hämmästyneinä roomalaiset lähtivät
pakosalle. Ainoastaan urhoollinen _Horātius Cocles_ kahden toverin
avustamana jäi sillan korvalle torjumaan vihollisten hyökkäystä, sillä
aikaa kun silta revittiin heidän takanaan. Kun yksi lauta vain enää oli
jäljellä, toverit riensivät sitä pitkin toiselle rannalle, mutta
Horatius jäi yhä paikalleen. Vasta kuullessaan sillan romahduksen
selkänsä takana hän hyppäsi varustukset yllään veteen ja ui onnellisesti
joen yli.

[Illustration:

  _Kuva 90._ Mucius Scaevola Porsennan leirissä.
]

Huomattuaan Rooman valloittamisen äkkirynnäköllä mahdottomaksi Porsenna
asettui lujaan leiriin estääkseen muonantuonnin kaupunkiin ja
pakottaakseen sen nälällä antautumaan. Jalo ylimysnuorukainen _Mūcius_
päätti silloin pelastaa kaupungin. Hän kätki tikarin viittansa
laskoksiin ja hiipi salaisesti Porsennan leiriin. Koska hän ei tuntenut
kuningasta, hän erehdyksessä hyökkäsi erään kirjurin kimppuun ja tappoi
hänet. Läsnäolijat kohta vangitsivat Muciuksen ja veivät hänet kuninkaan
eteen, joka alkoi tutkia nuorukaista. Pelottaakseen Porsennaa Mucius
ilmoitti, että muka oli joukko muitakin nuorukaisia, jotka olivat
luvanneet murhata hänet, jos ensimmäinen yritys epäonnistuisi. Kuningas
pelästyi ja uhkasi polttaa Muciuksen, ellei hän kohta ilmaisisi
salaliittolaisia. Mutta Mucius meni sanaa sanomatta tulen ääreen,
paljasti oikean kätensä ja antoi kasvojaan räväyttämättä sen hiljakseen
hiiltyä. Porsenna ihmetteli niin suuresti miehen rohkeutta, että
lahjoitti hänelle vapauden. Mutta peläten roomalaisten väijytyksiä hän
heitti piirityksen kesken ja lähti omaan maahansa. Tästä päivästä alkaen
tuli Muciukselle kunniakas lisänimi _Scaevola_ [skē´vola], joka
merkitsee vasenkätistä.


● =Uskonto.= Roomalaisilla oli tavattoman suuri määrä jumalia, jotka
olivat osittain naapureilta, vallankin etruskeilta, saatuja. Erikoinen
jumala huolehti kehtolapsista, toinen opetti lapsia syömään ja juomaan,
toinen taas kävelemään; jokaisessa elämänvaiheessa aina kuolinhetkeensä
saakka ihminen saattoi turvautua yhä uusiin jumaliin. Jokaisella
lähteellä ja vuorella, jokaisella talolla, ovella ja kotiliedellä,
jokaisella puulajilla ja viljakasvilla oli oma jumalansa eli haltijansa.
Mutta roomalaiset eivät tietäneet paljoa näistä jumalista; he eivät
osanneet sanoa, minkä näköisiä he olivat, eivätkä he tunteneet heidän
elämäntarinoitaan, niinkuin kreikkalaiset. He olivat tehneet ikään kuin
sopimuksen jumalien kanssa; jos he rukoilivat määrätyt rukoukset tai
uhrasivat määrätyt eläimet, niin jumalat olivat velvolliset heitä
auttamaan määrätyissä toimissa; mutta jos he laiminlöivät
velvollisuutensa jumalia kohtaan, niin nämäkään eivät auttaneet heitä.
Huomattavimmat roomalaisten jumalista olivat taivaan jumala _Juppiter_,
maanviljelyksen ja sodan jumala _Mars_ sekä kotilieden jumalatar
_Vesta_.

Jokainen perheenisä saattoi itse uhrata jumalille, mutta sitä paitsi oli
pappeja, jotka uhrasivat koko kansan puolesta. 1) Ylimmäiset papit
muodostivat _pontifexien_ pappiskunnan ja heidän tehtävänään oli
huolehtia yleisestä jumalanpalveluksesta. Monella jumalalla oli sitä
paitsi omat 2) _erikoispappinsa_. Sellaisia olivat esim. _Vestan
neitsyet_, jotka vaalivat valtion pyhää liesitulta. Huomattava asema oli
vielä 3) _ennustajapapeilla_, jotka erikoisten enteiden nojalla
ilmoittivat, olivatko aiotut toimet jumalille mieluisia vaiko eivät.
Ennustajapapeista olivat tärkeimpiä _augŭrit_, jotka ennustivat lintujen
lennosta.

[Illustration:

  _Kuva 91._ Suovetaurilia, uhri, jossa jumalien kunniaksi teurastettiin
    karju, oinas ja sonni.
]


                        PATRIISIT JA PLEBEIJIT.


● =Plebeijien asema huononee.= Kuningasvallan lakatessa plebeijien asema
kävi entistä vaikeammaksi. Patriisit riistivät nyt kaiken vallan
itselleen. Plebeijit saivat tosin yhä olla läsnä kenturiakokouksissa,
mutta praetoreiksi heidän ei sallittu päästä. Sotia käytiin entistä
runsaammin, jonka vuoksi he köyhtymistään köyhtyivät. Kun patriisit
olivat sotaretkillä, heidän orjansa huolehtivat maanviljelyksestä, mutta
köyhillä plebeijeillä ei ollut varaa pitää orjia, ja sen tähden heidän
pienet tilansa joutuivat rappiolle sotien aikana. Heidän oli siitä
syystä pakko ottaa patriiseilta lainoja. Jolleivät he määräpäivänä
voineet suorittaa velkaansa, he joutuivat velkaorjuuteen. Kaiken lisäksi
vihollisilta anastetut pellot, jotka tehtiin _valtion maaksi_, jätettiin
kaikki patriisien viljeltäviksi, joten plebeijit jäivät saaliista
osattomiksi.


● =Kansantribuunit.= Vihdoin plebeijit rupesivat napisemaan ja olivat jo
tarttumaisillaan aseisiin patriiseja vastaan. Silloin oli patriisien
taipuminen, ja vähitellen plebeijit saivat toisen tärkeän oikeuden
toisensa jälkeen. Ensimmäiseksi heille tehtiin se myönnytys, että
kaupunginosien eli _trĭbuksien_ päämiehet, jotka valittiin
_tribuskokouksissa_, saivat kumota senaatin päätökset ja praetorien
toimenpiteet. Näitä tribuksien päämiehiä sanottiin _kansantribuuneiksi_.
Pitäessään jotain tehtyä päätöstä kansalle epäedullisena heidän ei
tarvinnut kuin lausua _vĕ´tō_ (kiellän), niin päätös menetti voimansa.


□ Jo kuningasvallan aikana oli Roomassa muodostunut kaksi kansanluokkaa,
_patriisit_ ja _plebeijit_. Patriisit olivat varakkaita
maanviljelijöitä, ja heillä oli hallussaan valtion virat. Plebeijit taas
olivat köyhiä käsityöläisiä tai pikkutilallisia, jotka eivät päässeet
senaattiin eli neuvostoon eivätkä valtion virkoihin. Plebeijien
taloudellinen tila oli huono, ja kun roomalaiset kävivät alinomaa sotia
naapurikansoja vastaan, niin se huononi huononemistaan. Plebeijienkin
täytyi näet tehdä sotapalvelusta, ja heidän sotaretkillä ollessaan
pellot jäivät viljelemättä.

Kerran vihollisen uhatessa Roomaa syöksyi torille velkavankeudesta
karannut sodassa kunnostautunut ja sen johdosta päällikön asemaan
kohonnut plebeijisoturi, rääsyihin puettuna, tukka hajallaan ja
rääkkäyksen verijäljet ruumiissa. Hän kertoi, että hän oli ottanut osaa
lähes 30 taisteluun, jona aikana hänen talonsa oli ryöstetty ja
poltettu, hänen oli täytynyt tehdä velkaa henkensä pitimiksi ja viimein
velkamiehet olivat teljenneet hänet vankilaan, kun hän ei kyennyt
velkaansa maksamaan. Nähdessään entisen urhoollisen päällikkönsä noin
kurjassa tilassa plebeijit alkoivat nurista ja kieltäytyivät lähtemästä
sotaan. Konsuli lupasi nyt huojentaa velkavankien tilaa. Plebeijit
tyytyivät siihen ja lähtivät vihollista vastaan. Mutta sodan päätyttyä
sama kurja tila uusiutui. Vihdoin plebeijien kärsivällisyys loppui.

Roomalaiset historioitsijat kertovatkin plebeijien ryhtyneen suorastaan
kapinaan, ennen kuin patriisit tekivät myönnytyksiä. Eräänä päivänä,
Rooman ollessa parhaillaan sodassa muuatta naapurikansaa vastaan,
plebeijit marssivat kaupungista, sijoittuen _Pyhälle vuorelle_ parin
peninkulman päähän Roomasta. Sinne he aikoivat perustaa oman valtion.
Pelästyneinä patriisit lähettivät kansan puheille _Menē´nius Agri´ppa_n
johtaman lähetystön. Tämä plebeijien suosima ylimys kertoi
kokoontuneelle kansalle seuraavan jutun: »Kerran kaikki ruumiin jäsenet
tekivät kapinan vatsaa vastaan. Ne valittivat, että vatsa yksin
suloisessa levossa nautti sen, mitä muut ahkeralla työllä ansaitsivat.
Senpä tähden ne heittäytyivät toimettomiksi; kädet eivät vieneet ruokaa
suuhun, hampaat eivät sitä purreet, ja kaikki muut jäsenet olivat
samaten lakossa. Mutta kun vatsa ei enää saanut ravintoa, koko ruumis
alkoi nääntyä, ja kaikki jäsenet heikkenivät. Silloin ne huomasivat
vatsan merkityksen ja heittivät mielettömän tuumansa.»

Plebeijit ymmärsivät Meneniuksen vertauksen ja palasivat Roomaan.
Kuitenkin patriisien täytyi tehdä heille eräitä myönnytyksiä.
Velkavankien tuli päästä vapaiksi, eikä vast´edes saanut ketään velan
tähden vangita. Lisäksi tuli plebeijien joka vuosi saada omissa
kokouksissaan valita _kansantribuuneiksi_ sanottuja virkamiehiä. Näiden
tuli valvoa, ettei plebeijeille tehty vääryyttä. Kansantribuuneilla ei
ollut kuten muilla Rooman virkamiehillä erityistä virkapukua, ja
senaatissa asetettiin heille vain puinen penkki kokoushuoneen ovelle.
Mutta heille annettiin tieto senaatin päätöksistä. Jos päätökset olivat
heidän mielestään plebeijeille vahingolliset, niin he lausuivat vain
sanan _vĕ´tō_ (kiellän), ja ne olivat mitättömät. Samoin täytyi
konsulien peruuttaa kansankokoukselle tekemänsä ehdotus, jos
kansantribuuni lausui siitä veto-sanansa. Täten tribuunit saattoivat
estää sotaväen kutsunnat ja veronkannon sekä muut hallitustoimet, jos ne
tuottivat plebeijeille vahinkoa.

Tribuunit julistettiin loukkaamattomiksi. Jos joku teki heille
väkivaltaa, niin hän joutui lainsuojattomaksi ja jumalain vihan
alaiseksi. Heidän talonsa olivat avoinna yöt päivät, jotta plebeijit
aina voisivat tulla pyytämään heidän suojelustaan. Virkavuotenaan he
eivät saaneet poistua kaupungin muurien ulkopuolelle.

Tämän perästä plebeijit jatkoivat kansantribuunien johtamina taisteluaan
patriiseja vastaan, kunnes saavuttivat samat oikeudet kuin patriiseilla
oli.


□ =Coriolanus.= Pakosta eivätkä mielisuosiosta patriisit olivat
myöntäneet plebeijeille oikeuden valita kansantribuuneja etujansa
valvomaan. Moni patriisi tunsi ylpeää suuttumusta näitä uusia
virkamiehiä kohtaan. Niiden joukossa oli rohkea ylimys, nimeltä
_Coriolā´nus_. Hän oli taistellut urhoollisesti erästä viholliskansaa
_volskeja_ vastaan ja saavuttanut kansalaistensa kunnioituksen. Mutta
Coriolanus oli tyly ja kova köyhälle kansalle. Kaikkein vähimmän hän
saattoi kärsiä kansantribuuneja. Kun siis Roomassa vallitsi viljan puute
ja varsinkin plebeijit näkivät nälkää, niin hän neuvoi senaattia, ettei
se jakaisi viljaa, ennen kuin plebeijit olivat panneet viralta
kansantribuuninsa ja lakkauttaneet koko toimen. Tämän johdosta hänen
nauttimansa kunnioitus pian muuttui vihaksi. Vihdoin hänet karkotettiin
maanpakoon Roomasta.

Loukkaantuneena Coriolanus vannoi kostavansa roomalaisille. Hän pakeni
volskien, Rooman vihollisten, luo ja lupasi saattaa heidät voitolle
taistelussa roomalaisia vastaan. Volskit valitsivat hänet päällikökseen
ja hyökkäsivät hävittäen Rooman alueelle. Roomalaisille tuli hätä
käteen, sillä he eivät olleet sotaan varustautuneita. Senaatti lähetti
hätääntyneenä sanansaattajia anomaan Coriolanukselta rauhaa, luvaten
juhlallisesti saattaa hänet kaikkiin entisiin oikeuksiinsa. Mutta
Coriolanus ajoi lähettiläät pilkaten takaisin. Samalla tavalla hän
kohteli pappeja, jotka pyhiin vaatteisiin puettuina ja kantaen pyhiä
astioita saapuivat hänen puheilleen.

Silloin muutamia jalosukuisia roomalaisnaisia riensi Coriolanuksen
äidin, vanhan _Vetū´ria_n luo pyytäen häntä lähtemään poikaansa
taivuttamaan. Veturia lähtikin ottaen mukaansa Coriolanuksen puolison ja
lapset. Vanha äiti lankesi polvilleen poikansa eteen, vuoroin rukoillen
ja moittien. Kun äiti vihdoin vihastuneena kysyi, pitikö hänen olla
isänmaanpetturin synnyttäjä, suli miehen sydän. Hän lankesi äitinsä
kaulaan ja huudahti: »Oi, äiti, äiti! Rooman olet pelastanut, mutta
poikasi menettänyt.»

Coriolanus antoi volskeille käskyn peräytyä, mutta suuttuneina he
riistivät häneltä hengen.


□ =Cincinnatus.= Suuren vaaran uhatessa senaatti toisinaan valitsi
_diktaattorin_, jolla oli rajaton valta. Ei kukaan kuitenkaan saanut
olla diktaattorina kauemmin kuin kuusi kuukautta.

Kun roomalaiset olivat sodassa _aeqvejä_ [ēkvit] vastaan, oli vihollisen
onnistunut saartaa koko Rooman armeija konsuleineen. Ainoa, joka tässä
hädässä tuntui voivan pelastaa kaupungin, oli _Cincinnā´tus_-niminen
jaloluontoinen patriisi, ja senaatti nimitti hänet diktaattoriksi. Kun
airuet saapuivat ilmoittamaan Cincinnatukselle asiasta, oli hän
parhaillaan kyntämässä peltoaan. Cincinnatus muutti kiireellisesti pukua
ja lähti sitten Roomaan. Koottuaan siellä olevat sotamiehet hän marssi
vielä samana yönä aeqvejä vastaan, antaen kunkin miehen kuljettaa
mukanaan kaksitoista vallituspaalua. Perille päästyään roomalaiset
loivat multavallin aeqvien aseman ympäri ja vahvistivat vallin
paaluilla. Samalla he kohottivat sotahuudon, jonka johdosta aeqvien
piirittämä sotajoukonosasto teki hyökkäyksen. Ennen pitkää aeqvit, joita
ahdistettiin kahdelta puolen, huomasivat asemansa niin vaikeaksi, että
heidän oli antautuminen. Voitetun sotajoukon Cincinnatus pakotti
kulkemaan ikeen alta. Asetettiin kaksi keihästä pystyyn maahan ja kolmas
sidottiin vaakasuoraan niiden väliin, joten muodostui matala portti.
Siitä täytyi vihollisten kumartuneina kulkea yksitellen läpi. Ikeen alta
kulkeminen oli suurin häpeä, mikä saattoi tulla sotajoukon osaksi.

[Illustration:

  _Kuva 92._ Senaatin airuet ilmoittamassa Cincinnatukselle, että hänet
    on nimitetty diktaattoriksi.
]

Lopetettuaan sodan näin nopeasti Cincinnatus 16 päivän kuluttua luopui
diktaattorin vallasta ja palasi peltotöihinsä.


● =Kahdentoista taulun lait (449).= Kansantribuunit ryhtyivät kohta
tarmokkaaseen työhön kansan tilan parantamiseksi. Roomassa ei ollut
tähän saakka kirjoitettuja lakeja, minkä tähden praetorit, jotka
tuomitsivat vanhan perinnäistavan mukaan, saattoivat menetellä
mielivaltaisesti. Kansantribuunit saivat aikaan sen, että lakien
kirjoittamista varten valittiin kymmenen patriisia, joita sanottiin
_dekemvireiksi_. Kahdessa vuodessa he suorittivat työnsä. Lait
kaiverrettiin kahteentoista vaskitauluun, jotka asetettiin Forumille
kaikkien nähtäviksi (449). Näitä lakeja sanottiin _kahdentoista taulun
laeiksi_. Uudet lait myönsivät plebeijeille monta oikeutta, joita heillä
ei aikaisemmin ollut. Niinpä ei ketään enää saanut tehdä velkojen tähden
orjaksi.


● =Plebeijit saavuttavat täydellisen tasa-arvon.= Lakien kirjoittamisen
jälkeen kesti vielä pari sataa vuotta taisteluja säätyluokkien välillä.
Vähä vähältä ylimysten oli tehtävä myönnytyksiä. Muun muassa poistettiin
patriisien ja plebeijien välillä vallinnut aviokielto. Sen jälkeen
plebeijit saivat oikeuden päästä konsuleiksi ja praetoreiksi sekä
kaikkiin muihin valtion virkoihin. Hyvin suuresti plebeijien
vaikutusvalta lisääntyi, kun tribuskokoukselle annettiin oikeus päättää
koko kansaa koskevista asioista, sillä tässä kokouksessa äänestettiin
pääluvun mukaan, joten plebeijeillä oli enemmistö. N. v. 280 e. Kr.
plebeijit vihdoin olivat saavuttaneet melkein täydellisen tasa-arvon
patriisien kanssa. Tämän jälkeen patriisit vielä säilyttivät
yksinoikeutensa muutamiin pappisvirkoihin.


● =Rooman virkamiehet.= Säätyriitain aikana Rooman valtakunta oli
alueeltaan ja väkiluvultaan kasvanut niin suureksi, etteivät konsulit ja
praetorit enää ehtineet suorittaa kaikkia tehtäviä, vaan heidän
rinnalleen valittiin joukko muitakin virkamiehiä. Seuraavat olivat enin
arvossa pidetyt:

_Censorien_ virka oli arvokkain ja siihen asetettiin vain entisiä
konsuleja. Censorit valittiin joka viides vuosi. Heidän tehtävänään oli
valvoa roomalaisten tapoja sekä jakaa kansalaiset kenturioihin ja
nimittää senaattorit.

_Konsulit_ toimivat hallituksen johtajina ja sotajoukon päällikköinä.

_Praetorit_ olivat ylituomareita.

_Kansantribuunit_ olivat alemman kansan puoltomiehiä.

_Aedilit_ [ēdīli] panivat toimeen uskonnolliset juhlat ja yleiset huvit
sekä valvoivat yleistä järjestystä.

_Quaestorit_ [kvēstori] olivat valtion rahastonhoitajia.

Kaikki luetellut virkamiehet paitsi kansantribuunit valittiin
kenturiakokouksessa. Virka-aika kesti vain yhden vuoden; censorit
valittiin kuitenkin pitemmäksi aikaa. Suuren vaaran uhatessa katsottiin
tarpeelliseksi antaa kaikki valta yhdelle ainoalle miehelle. Silloin
nimitettiin kuudeksi kuukaudeksi _diktaattori_, jolla oli rajaton valta.


                           ITALIAN VALLOITUS.


● =Gallialaisten retki (387).= Sotaisat roomalaiset taistelivat yleensä
menestyksellisesti naapureitaan vastaan. Mutta v. 387 he saivat
vihollisen, joka oli heitäkin voimakkaampi. Silloin raa´at gallialaiset
hyökkäsivät Pohjois-Italiasta etelää kohti. He voittivat Rooman
sotajoukon, saivat haltuunsa kaupungin ja hävittivät sen.
Capitolinuksella roomalaiset kuitenkin sitkeästi puolustautuivat, kunnes
saivat vihollisen suurilla lunnailla lähtemään matkaansa.


● =Keski-Italian valloitus.= Gallialaisten lähdettyä kesti monta
vuosikymmentä, ennen kuin Rooma oli uudestaan rakennettu, kivisellä
muurilla ympäröity ja entiselleen voimistunut. Vähitellen se kuitenkin
taas saattoi laskea vapautuneet kansat valtansa alle. Ruvettiinpa
uusiakin valloituksia tekemään. _Latinalaiset_ kukistettiin (v. 338) ja
viimeiset _etruskilais_kaupungit valloitettiin (n. v. 270). Sitkeintä
vastarintaa tekivät _samnilaiset_. Roomalaiset taistelivat heitä vastaan
30 vuotta ja kävivät kolme pitkää sotaa, ennen kuin he saivat
samnilaisten vastarinnan murretuksi v. 290. Mutta silloin olikin koko
Keski-Italia tämänpuoleisesta Galliasta Suur-Kreikkaan saakka Rooman
hallussa.


□ =Camillus.= Porsennan ajoista alkaen roomalaiset lakkaamatta
taistelivat etruskeja vastaan. Varsinkin _Vēji_-niminen
etruskilaiskaupunki teki sitkeästi vastarintaa. Kymmenen vuotta
roomalaiset turhaan piirittivät sitä. Vihdoin diktaattori _Cami´llus_
kaivatti maanalaisen käytävän kaupungin muurin alitse. Sitä myöten
sotamiehet tunkeutuivat Vejiin, valloittivat sen ja saivat suunnattoman
saaliin. Kun Camillus voiton johdosta paisui sietämättömän ylpeäksi ja
sitä paitsi otti omalle osalleen kohtuuttoman paljon saalista,
roomalaiset suuttuivat häneen niin suuresti, että hänen oli lähteminen
maanpakoon. Lähtiessään hän rukoili jumalia saattamaan Rooman niin
suureen vaaraan, että kansan olisi pakko kutsua hänet takaisin.

Camilluksen toivomus toteutuikin ennen pitkää. Pohjois-Italiassa asuvat
raa´at _gallialaiset_ tekivät raivokkaan hyökkäyksen etelää kohti. Kun
heiltä kysyttiin, millä oikeudella he tulivat vapaiden miesten maahan,
he vastasivat ylpeästi: »Meillä on oikeus miekkamme kärjessä».
Roomalaiset lähettivät sotajoukon heitä vastaan, mutta se voitettiin.
Sitten viholliset ottivat itse Rooman kaupunginkin haltuunsa. Osa Rooman
sotajoukkoa pelastui _Capitōlium_in linnaan keskelle Rooman kaupunkia,
toinen osa pääsi pakenemaan kaupungista.

Kerrotaan 80 vanhan senaattorin ja papin kuolemaan vihkiytyneinä jääneen
Forumille odottamaan gallialaisten tuloa. Gallialaiset hämmästyivät
noita liikkumattomia harmaapäitä ukkoja, jotka istuivat loistavilla
istuimillaan. He luulivat heitä ensin Rooman suojelusjumaliksi. Vihdoin
eräs gallialaisista nykäisi muuatta pappia parrasta, nähdäkseen, oliko
hänessä henkeä. Vihastunut pappi sivalsi häiritsijää sauvallaan
korvalle. Silloin gallialaiset syöksyivät ukkojen kimppuun ja tappoivat
heidät. Sen jälkeen he sytyttivät kaupungin, joka muutamissa tunneissa
muuttui suitsuaviksi raunioiksi.

Pakoon päässeet roomalaiset ikävöivät hädässään Camillusta
diktaattoriksi. Mutta siihen tarvittiin Capitoliumilla olevan senaatin
suostumus, ja tämä kukkula oli gallialaisten piirittämä. Silloin eräs
uskalikko otti hankkiakseen senaatin myöntymyksen. Hän hiipi salaa
kukkulan juurelle ja kapusi onnellisesti ylös sen jyrkimmältä kohdalta,
jonka gallialaiset olivat jättäneet vartioimatta. Senaatin suostumus
mukanaan hän samaa tietä palasi sotajoukon luo. Gallialaiset kuitenkin
huomasivat sanansaattajan jäljet. Eräänä pimeänä yönä he seurasivat
hänen esimerkkiään. He olivat juuri pääsemäisillään kukkulan harjalle,
kun pyhät hanhet nostivat kimakan huudon. Siitä roomalaiset heräsivät ja
syöksivät viholliset alas syvyyteen.

Kun gallialaiset kuulivat Camilluksen olevan tulossa sotajoukkoineen, he
ryhtyivät neuvotteluihin Capitoliumilla olevan senaatin kanssa.
Roomalaiset, jotka kärsivät ankaraa nälänhätää, maksoivat suuren
rahasumman päästäkseen vihollisistaan. Kultaa punnittaessa kerrotaan
gallialaisten kuninkaan käyttäneen vääriä punnuksia. Roomalaiset
valittivat tätä, mutta kuningas huudahti »vae victis!» [vē vi´ktīs] (voi
voitettuja!) ja heitti vielä miekkansa punnusten lisäksi.

[Illustration:

  _Kuva 93._ Gallialaiset punnitsemassa kulta-aarteita.
]


□ =Curtius.= Jonkin aikaa gallialaisten hyökkäyksen jälkeen puhkesi
Roomassa hirvittävä rutto. Hätä tuli kahta suuremmaksi, kun sattui
ankara maanjäristys, joka repi suuren halkeaman keskelle Forumia.
Ennustajapapit _augŭrit_ ilmoittivat halkeaman jälleen sulkeutuvan, jos
siihen heitettäisiin, mitä kaupungissa oli voimakkainta. Silloin nuori
Curtius täydessä sota-asussa istuutui ratsunsa selkään, vihkiytyi
jumalille ja heittäytyi rohkeasti syvyyteen. Heti sulkeutui nielu hänen
jälkeensä.


□ =Manlius ja Decius.= Kerran syntyi riita roomalaisten ja
_latinalaisten_ välillä. Jälkimmäiset tahtoivat ottaa osaa konsulien
valitsemiseen, mutta siihen ylpeät roomalaiset eivät antaneet
suostumustaan. Silloin alkoi sota latinalaisia vastaan. Rooman
sotajoukon päällikkönä oli _Manlius_-niminen konsuli. Koska latinalaiset
olivat taitavia sotilaita, oli järjestys ja kuri roomalaisten
keskuudessa hyvin tarkka. Konsuli kielsi ketään yksityistä kuoleman
uhalla antautumasta taisteluun ilman hänen määräystään. Eräänä päivänä
Manliuksen poika lähti tiedusteluretkelle muutamien sotilaiden seurassa.
Matkalla hän tapasi latinalaisen ratsuväenpäällikön, joka vaati häntä
kaksintaisteluun. Nuori roomalainen katsoi häpeäksi paeta ja rupesi,
unohtaen isänsä kiellon, taisteluun. Hän tappoi vastustajansa ja palasi
riemuiten roomalaisten leiriin. Isä antoi pojalleen urhoollisuuden
palkinnoksi seppeleen, mutta tottelemattomuudesta hän tuomitsi hänet
kuolemaan. Turhaan sotamiehet rukoilivat hänen puolestaan. Konsuli
tahtoi osoittaa, että laki oli kaikkia kansalaisia korkeampi, ja poika
mestattiin.

Sitten konsulit veivät sotajoukon latinalaisia vastaan. Toista
sotaväenosastoa johti konsuli Manlius, toista konsuli _Dĕcius_. Ennen
taistelua molemmat konsulit teurastuttivat uhrieläimen. Uhripapit
tarkastivat eläinten sisälmyksiä ja selittivät, että Manliuksen uhri oli
jumalille kaikin puolin otollinen, mutta Deciuksen uhrieläimessä maksa
oli viallinen. Siitä huolimatta Decius ilmoitti olevansa valmis
taistelemaan, joten rynnättiin latinalaisia vastaan. Aluksi roomalaisten
molemmat osastot taistelivat yhtä miehuullisesti, mutta pian Deciuksen
rivit alkoivat horjua. Silloin Decius vihkiytyi kuolemaan. Hän huusi
luokseen ylimmän papin, peitti tukkansa valkoisella liinalla, kohotti
kätensä taivasta kohti ja rukoili: »Juppiter, isä Mars ja te kaikki
elämän ja kuoleman jumalat, joiden vallassa me ja meidän vihollisemme
ovat! Minä rukoilen teitä, sallikaa roomalaisten päästä taistelussa
voitolle ja lähettäkää heidän vihollistensa yli kauhua ja kuolemaa! Minä
vihin roomalaisten hyväksi itseni ja viholliset Manalan jumalille.»
Sitten hän nousi ratsunsa selkään ja syöksyi keskelle vihollisjoukkoa.
Latinalaiset säikähtivät kuolemaan vihkiytyneen uljasta hahmoa,
ikäänkuin hän olisi levittänyt ruttotautia heidän keskelleen. Kun hän
vihdoin nuolituiskun lävistämänä vaipui maahan, latinalaiset
pelästyneinä lähtivät pakosalle. Samalla roomalaiset tekivät hyökkäyksen
ja pääsivät taistelussa voitolle.


□ =Pontius.= Kun roomalaiset taistelivat _samnilaisia_ vastaan, sattui
kerran, että koko heidän sotajoukkonsa joutui saarroksiin _Caudiumin
solaan_. Samnilaisten kuningas _Pontius_ tiedusteli vanhalta kokeneelta
isältään, miten hänen tuli kohdella vangiksi saamiaan roomalaisia. Isä
vastasi: »Sinun tulee joko laskea heidät kaikki loukkaamattomina
vapaiksi saavuttaaksesi heidän ystävyytensä tai tappaa heidät viimeistä
miestä myöten, etteivät he voisi sinua vahingoittaa». Pontius ei
kuitenkaan seurannut kumpaakaan neuvoa, vaan pani koko sotajoukon
kulkemaan ikeen alta ja pakotti konsulin hyväksymään samnilaisille
edullisen rauhan. Sitten hän päästi roomalaiset vapaiksi ja salli heidän
palata kaupunkeihinsa.

Tämä tapaus herätti Roomassa paljon suuttumusta ja häpeää. Silloin
konsuli ehdotti, että senaatti ei hyväksyisi hänen tekemäänsä rauhaa,
vaan sitoisi hänet ja lähettäisi hänet takaisin Pontiukselle. Niin
tehtiinkin. Mutta Pontius ei ollut tyytyväinen tähän ratkaisuun, vaan
vaati, että koko roomalaisten sotajoukko palaisi takaisin Caudiumin
solaan, jossa se oli ollut saarrettuna. Kun senaatti ei suostunut
täyttämään vaatimusta, Pontius jalomielisesti vapautti konsulin ja
päästi hänet kotiin.

Sen jälkeen taistelut alkoivat uudelleen ja roomalaiset pääsivät lopulta
voitolle.

[Illustration:

  _Kuva 94._ Väkirynnäkkö.
]


□ =Roomalaisten sotataito.= Samnilaissotien aikana roomalaisten
sodankäyntitaito suuresti kehittyi. Kaikki Rooman kansalaiset, jotka
olivat täyttäneet 17 vuotta, olivat asevelvollisia. Sotaretkiin he
ottivat osaa 46:nteen ikävuoteen saakka, mutta senkin jälkeen he olivat
velvollisia tarttumaan aseisiin kaupungin puolustukseksi. Vasta
täytettyään 60 vuotta he olivat sotapalveluksesta täysin
vapaat. — Roomalaisen sotajoukon muodosti aluksi yksi, sittemmin kaksi
tai useampikin _legioona_, joissa oli noin 4,000 miestä kussakin.
Legioona taas jakautui pienempiin osastoihin, joita sanottiin
kenturioiksi. Taisteluun ryhdyttäessä legioonan sotamiehet asettuivat
kolmeen peräkkäiseen rintamaan. Ensimmäisessä rintamassa oli kukoistavia
sotakelpoisia nuorukaisia, toisessa varttuneita miehiä ja kolmannessa
juurevia sotauroita, joita sanottiin veteraaneiksi. Jos ensimmäisen
rintaman miehet voitettiin, he peräytyivät toiseen rintamaan. Kolmannen
rintaman miehet sen sijaan lepäsivät yhä asemillaan kilpi olallaan ja
peitsen kanta maata vasten. Vasta jos toinenkin rintamarivi voitettiin,
tuli sotauroiden vuoro. Edellisten rivien jäännökset liittyivät heihin
ja nyt aloitettiin taistelu kolmannen kerran. Mutta vaikka viimeinenkin
rintama kärsi tappion, ei sotajoukko silti ollut täydellisesti
menetetty. Roomalaiset rakensivat aina, ennen kuin antautuivat
kahakkaan, vahvan leirin jollekin mäen kummulle, ja voitettuina he
vetäytyivät leirinsä suojaan, josta jatkoivat vastarintaa.

Roomalaisen sotamiehen hyökkäysaseet olivat kolmatta metriä pitkä
_peitsi_ sekä lyhyt _miekka_. Puolustusaseina hänellä oli _kypärä_,
_nahkahaarniska_, _säärystimet_ ja suuri neliskulmainen _kilpi._
Jokaista legioonaa seurasi joukko kevytaseisia, joilla oli lingot,
jouset tai kevyet heittokeihäät. Sitä paitsi siihen kuului pieni
ratsuväenosasto.

[Illustration:

  _Kuva 95._ Sotamerkkejä.
]

Roomalaiset olivat erittäin taitavia piirittäjiä. Heillä oli samanlaisia
piirityskoneita kuin muinaisilla assyrialaisilla: _muurinsärkijöitä_ ja
_piiritystorneja_. Lisäksi he valmistivat muitakin piiritysvehkeitä,
kuten esim, voimakkaita _heittokoneita_, joilla viskattiin suuria
kivilohkareita piiritettyyn kaupunkiin.

Sotakuri oli erinomaisen ankara. Pieninkin tottelemattomuus rangaistiin
kuolemalla.

Eri sotaväenosastoilla oli omat merkkinsä, joita kannettiin pitkien
tankojen päässä. Tavallisin merkki oli vanhempina aikoina kämmenen kuva,
myöhemmin kotka.

[Illustration:

  _Kuva 96._ Triumfisaatto.
]

Taistelussa kunnostautuneille annettiin palkinnoksi kunniaseppeleitä.
Suurin palkinto, mikä saattoi tulla päällikön osaksi, oli _triumfi_ eli
_riemusaatto_. Kun triumfin viettäjä saapui Roomaan, senaatti ja koko
kansa olivat häntä vastassa portilla. Pitkässä kulkueessa kuljettiin
läpi kaupungin triumfiportista »pyhää katua» Forumille ja sieltä
edelleen Capitoliumiin, jossa sotapäällikkö uhrasi Juppiterille
kiitosuhrin. Riemusaattueen etupäässä kulkivat senaattorit. Tämän
jälkeen tulivat papit taluttaen uhrieläimiä. Sitten seurasi kantopaareja
ja vaunuja, joissa kuljetettiin sotasaalis, tauluja, joihin voittajan
urotyöt oli kaiverrettu, ja ylhäisiä sotavankeja. Vihdoin tuli triumfin
viettäjä itse kullatuissa vaunuissa, neljän valkoisen hevosen vetämänä.
Hänen yllään oli purppurainen viitta, ja orja piti laakeriseppelettä
hänen päänsä päällä. Viimeisenä kulki sotajoukko laulaen ja
kajahdutellen ylistyshuutoja. Kansa sirotti kukkia kaduille, ja koko
kaupunki oli juhla-asussa.


● =Tarentumin sota (280–270).= Samnilaisten kukistumisen jälkeen tuli
Suur-Kreikan vuoro. Kreikkalaiset olivat jo veltostuneet eivätkä
sotilaina vetäneet vertoja roomalaisille. Siitä huolimatta _Tarentum_
uskalsi rakentaa riitaa Rooman kanssa. Kun Rooma tämän johdosta julisti
Tarentumille sodan, siirtokunta pyysi apua Epeiroksen kuninkaalta
_Pyrrhokselta_. Tämä noudatti kernaasti tarentumilaisten kutsua ja
purjehti joukkoineen Italiaan. — Nyt makedonialainen falangi ja
roomalainen legioona ensi kerran iskivät yhteen. Kahdessa ensi
taistelussa Pyrrhos voitti, sillä roomalaiset olivat tottumattomia
taistelemaan sotaelefantteja vastaan. Hän menetti kuitenkin itse niin
paljon väkeä, että huudahti onnentoivottajalle: »Vielä tällainen voitto,
niin olemme hukassa!» Kolmannessa taistelussa _Beneve´ntum_in
lähettyvillä sotaonni vaihtuikin. Roomalaiset ampuivat elefantteihin
palavia, tervaisiin tappuroihin käärittyjä nuolia. Tämä synnytti
epäjärjestystä Pyrrhoksen joukoissa. Illan tullen kuningas oli kärsinyt
täydellisen tappion. Vuonna 272 Tarentumin oli antauduttava ja pari
vuotta myöhemmin koko Suur-Kreikka oli alistettu Rooman valtaan.


□ =Pyrrhos ja Fabricius.= Kun roomalaiset olivat saaneet haltuunsa
Keski-Italian, he päättivät valloittaa Italian niemimaan eteläisenkin
osan. Siellä asui pääasiallisesti _kreikkalaisia_, jotka kaupallaan
olivat rikastuneet, mutta olivat myös veltostuneita. Kun he joutuivat
sotaan roomalaisia vastaan, he pyysivät avukseen kuningas _Pyrrhoksen_.
Tämä oli aikaisemmin ottanut osaa niihin sotiin, joita Aleksanteri
Suuren kuoltua sotapäälliköt kävivät keskenään. Tarentumilaiset
uskottelivat Pyrrhokselle, että roomalaiset olivat raakalaiskansaa,
barbaareja, jotka eivät kyenneet vastustamaan hyvin harjoitettuja
sotajoukkoja ja elefantteja. Seikkailunhaluinen Pyrrhos lähti Italiaan,
aikoen täällä hankkia samanlaista kuolematonta kunniaa kuin Aleksanteri
Suuri aikoinaan Persian retkellä. Mutta jo ensi taistelussa Pyrrhos sai
kokea, että tarentumilaisten kuvaus roomalaisista oli väärä. Rohkeina
roomalaiset soturit asettuivat oivallisesti järjestettyyn
taistelurintamaan. Katsellessaan tätä eräältä kukkulalta Pyrrhos
virkkoi: »Noiden barbaarien sotarintama ei näytä niinkään
barbaariselta». Kun taistelu alkoi, roomalaiset pelkäämättä kulkivat
joen yli ja ryhtyivät hyökkäykseen. Seitsemän kertaa he ryntäsivät
Pyrrhoksen sotajoukkoa vastaan syöstäkseen sen hajalle, mutta aina
heidät työnnettiin takaisin. Viimein Pyrrhos komensi taisteluun
oivallisen ratsuväkensä ja sotaelefanttinsa. Nähdessään nuo suuret
eläimet, jotka selässään kantoivat sotilailla täytettyjä torneja,
roomalaisten hevoset pelästyivät, ratsumiehet pakenivat hajallisina
ryhminä, ja koko sotajoukko joutui epäjärjestykseen. Pyrrhos oli päässyt
voitolle. Kun hän taistelun tauottua tarkasti taistelukenttää, hän
huomasi kaikkien kaatuneiden roomalaisten makaavan päät viholliseen
käsin. Tämän nähdessään Pyrrhos huudahti: »Jos olisin moisten soturien
päällikkö, olisin jo kukistanut koko maailman».

Kerran vielä Pyrrhos voitti roomalaiset, mutta kolmannessa taistelussa
hän kärsi musertavan tappion, ja Etelä-Italia joutui Roomalle v. 270 e.
Kr.

Roomalaisten yksinkertaiset tavat ja horjumaton rehellisyys herättivät
veltostuneissa kreikkalaisissa mitä suurinta kummastusta ja ihailua.
Varsinkin senaattori _Fabrĭ´ciuksen_ ylevä mielenlaatu teki Pyrrhokseen
syvän vaikutuksen. Kerran Fabricius saapui kuninkaan leiriin
keskustelemaan sotavankien vaihtamisesta. Tästä tapauksesta
kreikkalainen historioitsija _Plū´tarkhos_ kertoo seuraavasti: »Pyrrhos
pyysi köyhää Fabriciusta ottamaan vastaan rahasumman ystävyyden
merkiksi. Fabricius hylkäsi kuitenkin lahjan, ja kuningas jätti asian
sillensä. Seuraavana päivänä hän käski asettaa suurimman sotaelefantin
Fabriciuksen selän taakse verhon suojaan heidän keskustelunsa ajaksi.
Niin tehtiinkin. Kuninkaan antaessa merkin vedettiin esirippu syrjään,
ja samassa elefantti kammoksuttavasti rummuttaen kohotti kärsäänsä
Fabriciuksen pään yli. Tämä kääntyi levollisesti Pyrrhoksen puoleen ja
sanoi: ’Eläin vaikuttaa minuun tänään yhtä vähän kuin kulta eilen.’
Pyrrhos ei voinut tarpeeksi ihmetellä Fabriciuksen mielenlaatua. Hän
pyysikin Fabriciusta jäämään luokseen sotapäälliköksi ja
neuvonantajaksi. Mutta tämän kerrotaan vastanneen sävyisästi: ’Se ei
olisi sinulle, kuningas, edullista. Sillä ne, jotka nyt ihailevat sinua,
tahtoisivat, opittuaan tuntemaan minut, mieluummin minut kuninkaakseen
kuin sinut.’ Pyrrhos ei loukkaantunut tästä lauseesta. Päinvastoin hän
uskoi Fabriciukselle sotavankinsa, ja tämä lupasi lähettää ne takaisin,
sitten kun ne olivat käyneet omaisiaan tervehtimässä. Heidät lähetettiin
todellakin jonkin ajan kuluttua takaisin, ja senaatti määräsi
kuolemantuomion jokaiselle, joka jäi kotiin.» Edelleen Plutarkhos
kertoo, että Pyrrhoksen henkilääkäri tarjoutui Fabriciukselle
myrkyttämään kuninkaan sopivasta palkkiosta, mutta Fabricius ei
suostunut ehdotukseen, vaan lähetti lääkärin kirjeen Pyrrhokselle. Tämä
rankaisi lääkäriä, mutta vapautti roomalaisille palkinnoksi kaikki
sotavangit. Mutta roomalaiset eivät tahtoneet lunnaitta ottaa vastaan
sotavankeja vihollisen suosionosoituksena, vaan vapauttivat
vastalahjaksi yhtä suuren määrän kreikkalaisia sotavankeja.

Tarentumin sodan aikana Pyrrhos kerran lähetti erään etevän
kreikkalaisen puhujan Roomaan keskustelemaan rauhasta. Kun puhuja saapui
senaattiin, tuntui hänestä kuin hän olisi joutunut kuningasten
kokoukseen, niin arvokkailta läsnäolijat näyttivät. Useat senaattorit
lumoutuivat viekkaan kreikkalaisen puheesta ja olivat taipuvaisia
suostumaan hänen tarjoukseensa. Silloin nousi vanhuuttaan sokea _Appius
Claudius_, joka oli orjilla kannattanut itsensä tähän tärkeään
kokoukseen, ja puhkesi sanomaan: »Tähän saakka olen surrut sokeuttani;
nytpä tahtoisin olla kuurokin, ettei minun tarvitsisi kuulla teidän
pelkurimaisia ehdotuksianne». Kun Appius oli lopettanut voimakkaan
puheensa, kaikki olivat valmiit jatkamaan sotaa. Kreikkalaisen oli
vietävä Pyrrhokselle sana, etteivät roomalaiset aikoneet keskustella
rauhasta vihollisen kanssa, niin kauan kuin hän vielä oli Italiassa.

[Illustration:

  _Kuva 97._ _Via Appia_ sekä takana Rooman kaupungin
    vesijohdonjäännöksiä.
]


● =Miten Italiaa hallittiin.= Roomalaiset olivat pienenä vähemmistönä
kukistettujen kansojen keskuudessa. Sen tähden vaadittiin heiltä taitoa,
että he voisivat pitää koko Italian alamaisuudessa. Heidän
mielilauseensa oli: »Hajoita ja hallitse!» (dī´vide et i´mperā).
Muutamat kaupungit, jotka olivat auttaneet roomalaisia heidän
sotaretkillään, saivat mielensä mukaan järjestää sisäiset asiansa, mutta
toisia pidettiin kovassa sorronalaisuudessa. Näin he synnyttivät
eripuraisuutta ja kateutta voitettujen kesken, ja siten he saivat
estetyksi liittokuntien muodostumisen ja yhteiset kapinayritykset.

Mutta käyttivätpä roomalaiset muitakin keinoja valtansa ylläpitämiseksi.
Pitkin valtakuntaa perustettiin sotilassiirtoloita eli _kolonioita_,
joihin muutti asumaan Rooman kansalaisia. Ja valtakunnan eri osat
yhdistettiin toisiinsa lujilla _sotilasteillä_, jotka olivat niin
hyvästi rakennetut, että ne osittain vielä tänä päivänä ovat
käytännössä. Ensimmäinen ja huomattavin sotilastie oli Appius
Claudiuksen rakennuttama Vĭa Appia, joka johti Roomasta
etelään. — Näillä toimenpiteillä roomalaiset saivat lamautetuksi kaiken
vastarinnan. Vähä vähältä naapurikansat sulautuivat roomalaisiin, ja
vihdoin puhuttiin latinan kieltä yli koko Italian.


                       PUUNILAISSODAT (264–146).


● =Rooma ja Karthago.= Tarentumin sodan jälkeen oli Välimeren ympärillä
viisi suurvaltaa: Egypti, Syyria, Makedonia, Karthā´go ja Rooma.
Viimeksimainittu ei kuitenkaan tyytynyt jakamaan valtaa muiden kanssa,
vaan se tahtoi saada koko tunnetun maailman hallittavakseen. Sen tähden
oli sota muiden suurvaltojen kanssa välttämätön.

Ensimmäiseksi sota puhkesi Karthagon ja Rooman välillä. Karthago oli
Aleksandrian rinnalla maailman rikkain kaupunki. Siellä oli suuria
tehtaita. Kauppiasten karavaanit kulkivat kauas Afrikan sisämaahan ja
heidän laivansa liikkuivat Välimeren kaikissa osissa. Kaupunki oli
hallitusmuodoltaan tasavalta. Palkkajoukoillaan se oli vallannut
Pohjois-Afrikan rannikon koko länsipuoliskon, osan Sardiniaa ja Korsikaa
sekä läntisen Sisilian. Kun Roomakin tahtoi saada jalansijaa Sisiliassa,
lännen molemmat suurvallat joutuivat ilmitaisteluun.


● =Ensimmäinen puunilaissota (264–241).= Roomalaiset sanoivat Karthagon
asukkaita puunilaisiksi, ja sen tähden Karthagoa vastaan käytyjä sotia
sanotaan _puunilaissodiksi_. Ensimmäinen näistä kesti yli 20 vuotta
(264–241). Roomalaiset olivat tähän saakka taistelleet vain
maajoukoilla, mutta nyt heidän täytyi hankkia laivasto. Suurin
ponnistuksin he saivatkin sen rakennetuksi, voittivat Karthagon _Mylae_n
[my̆´lē] taistelussa ja pakottivat sen rauhanteossa luovuttamaan
Sisilian saaren, josta tehtiin Rooman ensimmäinen _maakunta_ eli
_provinssi_.


□ Kun Italia oli valloitettu, roomalaiset rupesivat levittämään
valtaansa Sisiliaan. Siellä he joutuivat taisteluun karthagolaisten eli
puunilaisten kanssa. Niin alkoivat vuonna 264 e. Kr. _puunilaissodat_.

Karthagolaisilla oli suuria viisikantisia kolmensadan miehen soudettavia
laivoja. Sen tähden he sanoivatkin ylpeästi: »Roomalaiset eivät uskalla
pestä käsiään meressä pyytämättä meiltä lupaa.» Mutta maasotajoukon
laita oli toinen. Siinä oli monenlaista väkeä; afrikkalaiset ratsastivat
pienillä virkuilla hevosilla, joille he levittivät satulaksi leijonan
taljan; gallialaiset heiluttivat suuria kahdella kädellä hoidettavia
miekkojaan; saarien asukkaat viskasivat lyijykuulia lingoillaan. Mutta
kaikki nämä joukot olivat pestattuja; karthagolaiset itse toimivat vain
päällikköinä. Sen tähden maajoukko oli heikko verrattuna Rooman
sotajoukkoon.

[Illustration:

  _Kuva 98._ Roomalaisen kaksisoutuisen sotalaivan keula.
]

Roomalaiset ymmärsivät kuitenkin, että sota oli ratkaistava merellä,
jonka tähden he päättivät hankkia itselleen laivaston. Mutta he olivat
suuressa pulassa, kun eivät tienneet, minkä näköisiä sotalaivat olivat
ja miten ne oli rakennettava. Silloin eräs karthagolainen laiva
haaksirikkoutui Italian rannikolle. Roomalaiset ottivat sen mallikseen,
ja sen mukaan he rakensivat toista sataa alusta. Tottumattomia kun
olivat liikkumaan merellä, he eivät kuitenkaan saaneet laivastollaan
sanottavia aikaan. Silloin he keksivät sellaisen keinon, että
kiinnittivät kuhunkin laivaan laskusillan. Saapuessaan vihollislaivaston
luo he laskivat laskusillat alas, niin että niiden päässä olevat terävät
raudat iskeytyivät vihollislaivaan. Kun alukset olivat kytketyt yhteen,
roomalaiset riensivät kaksi rinnan laskusiltaa pitkin vihollisten
laivaan. Siten taistelu muuttui maataistelun kaltaiseksi.

Näin varustetulla laivastolla roomalaiset saivat voiton
karthagolaisista, uskalsipa konsuli _Regulus_ lähteä Afrikkaankin
vihollista ahdistamaan. Hän valloitti siellä monta kaupunkia ja saapui
vihdoin Karthagon edustalle. Mutta silloinpa sotaonni kääntyi.
Reguluksen joukot voitettiin, ja hän itse joutui karthagolaisten
vangiksi.

Kun karthagolaisilla ei kuitenkaan sodan jatkuessa ollut pysyvää
menestystä, he olivat halukkaat rauhaan ja lähettivät Reguluksen Roomaan
neuvottelemaan rauhasta sekä vankien vaihtamisesta. Lähtiessään hän
vannoi palaavansa, jos hänen ei onnistuisi saada asiaa toimeen. Roomaan
tultuaan Regulus, tietäen hyvin, mikä kova rangaistus häntä odottaisi,
jos hän tyhjin toimin palaisi Karthagoon, kehoitti innokkaasti
kansalaisiaan jatkamaan sotaa. Senaatti hylkäsikin rauhantarjouksen, ja
Regulus palasi kuulematta omaistensa rukouksia Karthagoon, jossa hänet
kertoman mukaan kidutettiin kuoliaaksi.

Sodan päätyttyä roomalaiset saivat _Sisilian_, josta tuli Rooman
_ensimmäinen maakunta_.


● =Toinen puunilaissota (218–201).= Muutamia vuosia ensimmäisen
puunilaissodan jälkeen roomalaiset riistivät keskellä rauhaa Karthagolta
Sardinian ja Korsikan, joista he tekivät toisen maakuntansa. Nämä
tappiot eivät kuitenkaan sanottavasti heikentäneet Karthagoa, joka sen
sijaan valtasi Pyreneitten niemimaan koko kaakkoisen osan. Täällä oli
karthagolaisten päällikkönä taitava _Hannibal_, joka oli ottanut Rooman
kukistamisen elämäntehtäväkseen. Kun Karthagon ahnaat kauppiaat eivät
tahtoneet aloittaa sotaa, Hannibal hävitti erään Roomalle ystävällisen
kaupungin Espanjassa, saaden täten roomalaiset julistamaan sodan. Näin
alkoi _toinen puunilaissota_ (218–201).

[Illustration:

  _Kuva 99._ Hannibal.
]

Roomalaiset aikoivat lähettää sotajoukon niin Afrikkaan kuin Espanjaan,
mutta Hannibal sai tämän aikeen estetyksi itse rientämällä maitse
Pyreneitten ja Alppien yli Italiaan, jonne hän saapui äkkiarvaamatta
roomalaisten suureksi hämmästykseksi. Ne sotajoukot, jotka roomalaiset
lähettivät häntä vastaan, hän voitti toisen toisensa jälkeen.
Hätääntynyt senaatti nimitti diktaattorin, mutta tämänkään ei onnistunut
voittaa Hannibalia.


□ Menetettyään Sisilian karthagolaiset etsivät korvausta Espanjasta.
Sinne purjehti ylhäissukuinen _Hamilkar_, joka valloitti suuren osan
tuota hopearikasta niemimaata. Hamilkarin lähtiessä Espanjaan hänen
9-vuotias poikansa _Hannibal_ pyysi päästä isänsä mukaan sotaretkelle.
Isä suostui poikansa pyyntöön, mutta vei hänet sitä ennen ylijumalan
alttarin juurelle, jossa kehoitti häntä vannomaan, että hän ikuisesti
vihaisi roomalaisia. Hannibal vannoi valan, jonka uskollisesti piti
hamaan kuolemaansa saakka.

Isänsä ja lankonsa kuoltua Hannibal tuli Karthagon sotajoukkojen
ylipäälliköksi. Hän oli silloin vasta 26 vuoden ikäinen, mutta kumminkin
täysin tehtäväänsä kypsynyt. Vartaloltaan hän oli kookas ja ryhdikäs,
hänellä oli terävä katse ja kauas kantava ääni. Ei mikään vaara voinut
häntä pelottaa, ja hän oli karaistunut kestämään pakkasta ja hellettä,
nälkää ja janoa. Yksinkertaiset elämäntavat ylläpitivät hänen
kestävyyttään. Sivistyksessä hän oli parhaiden aikalaistensa tasalla, ja
nerokkaasti hän osasi järjestää sekä sotaretket että valtioasiat.
Sotamiehet rakastivat häntä kuin isää, ja päällikkönä hän etsii
vertaistaan maailmanhistoriasta.

Uskollisena valalleen Hannibal rupesi tultuaan ylipäälliköksi
rakentamaan riitaa roomalaisten kanssa. Hän valloitti Rooman liitossa
olevan _Saguntum_in kaupungin. Tämän johdosta senaatti vaati Karthagon
hallitusta luovuttamaan Hannibalin tai julistamaan sodan. Kun Karthagon
neuvoskunta epäröi, niin Rooman lähettiläs kääri viittansa kokoon ja
virkkoi: »Tässä on sota ja rauha, valitkaa!» Neuvoskunta vastasi: »Anna
kumman tahdot!» »Olkoon sitten sota!» oli roomalaisen vastaus. Niin
alkoi _toinen puunilaissota_ v. 218.

Yllättääkseen vihollisen hänen omassa maassaan Hannibal päätti viedä
Espanjassa olevat joukkonsa Gallian kautta ja Alppien yli
Pohjois-Italiaan.

Sotajoukon johdattaminen Alppien yli oli kumminkin vaikea, jopa
uhkarohkea teko. Gallialaisten oppaiden saattamana Hannibal kulki Pienen
S:t Bernhardin kautta. Syksy oli jo tulossa, ja korkeimmat solatiet
alkoivat olla lumen peitossa. Lännestä noustaessa Alpit ovat
suhteellisen loivat, joten itse nousu solaan ei tuottanut sanottavia
vaikeuksia. Sitä enemmän häiritsivät vihamielisten vuoristokansojen
salaväijytykset. Kun sotajoukko yhdeksän päivän jälkeen oli saapunut
autiolle solaylänteelle Mont Blancin juurelle, sotilaat jo olivat lopen
uupuneet. Rohkaistakseen heidän mieltään Hannibal vei heidät eräälle
kielekkeelle, josta he näkivät vihannan Italian leviävän silmiensä
eteen. Annettuaan sotajoukon jonkin verran levätä Hannibal ryhtyi
laskeutumaan laaksoihin. Tämä oli paljon vaikeampaa kuin nousu vuorille,
sillä Alpit viettävät jyrkästi Po joen laaksoon. Useasti miehet
liukastuivat kapeilta po-luilta ja suistuivat suin päin syvyyteen.
Jalkaväki tuli kuitenkin jotenkuten toimeen, mutta vaikeampi oli
kuljettaa kuormastoa, ja kaikkein enimmän huolta tuottivat suuret ja
kömpelöt sotaelefantit. Eräässä kohdassa oli kuljettava jyrkästi
viettävän lumikentän poikki. Hanki ei kannattanut hevosia ja
elefantteja, vaan ne vaipuivat kuin loukkuun eivätkä lopulta päässeet
kulkemaan eteenpäin enempää kuin taaksepäinkään. Ihmisiä taas hanki
kylläkin kannatti, mutta rinne oli niin jyrkkä, että jalkamiehet
liukastuivat, ja aina kun pyrkivät polviensa varassa nousemaan pystyyn,
he liukuivat vain alemmas. Suurella vaivalla saatiin rakennetuksi
lumikentän yli tie, jota pitkin sotajoukko pääsi etenemään. Kaksi
viikkoa kesti matka Alppien yli, ja sen aikana kolmas osa sotajoukkoa
joutui hukkaan.

Hannibalin sotataito korvasi kuitenkin kärsityt tappiot. Hän sai
istutetuksi sotamiehiinsä erinomaisen innostuksen ja alttiuden,
antautumalla kaikkiin niihin kärsimyksiin kuin hekin; hän söi heidän
yksinkertaista ruokaansa, marssi jalkaisin heidän rinnallaan ja nukkui
taivasalla. Vihollisten asemat ja suunnitelmat hän ymmärsi saada
selville vakoojien avulla. Ei kukaan vakoilussa vetänyt vertoja hänelle
itselleen. Valepuvussa ja tekoparta leuassa hän kävi Italian
kaupungeissa ja keskusteli sujuvalla latinan kielellä asukkaiden kanssa.

Roomalaiset lähettivät kolme suurta sotajoukkoa Hannibalia vastaan,
mutta hän voitti ne kaikki. Diktaattoriksi valittu _Fă´bius Mā´ximus_ ei
uskaltanut antautua julkitaisteluun Hannibalin kanssa, vaan seurasi aina
vihollisen kintereillä vaikeuttaen ruuan hankinnan ja tuottaen hänelle
pienempiä vaurioita, missä saattoi. Fabiuksen omituinen sodankäyntitapa
ei miellyttänyt roomalaisia, jotka alkoivat sanoa häntä
»vitkastelijaksi» (Cunctā´tor).

Kerran oli Fabius saamaisillaan vangituksi koko Hannibalin sotajoukon.
Oppaat veivät näet Hannibalin harhaan. Äkkiä hän huomasi olevansa
suljettuna vuorien ympäröimään umpilaaksoon. Harjanteilla näkyi kaikilla
puolin roomalaisia sotilaita. Mutta Hannibal sidotutti vitsakimppuja
2,000 naudan sarviin; yöllä sytytettiin vitsat palamaan ja mylvien
naudat hyökkäsivät harjannetta ylös. Roomalaiset, jotka nähdessään nuo
tulta syöksevät hirviöt luulivat itse hornan henkien olevan liikkeellä,
aivan tyrmistyivät. Sitten kyllä selvisi, että kysymyksessä oli ihmisten
keksimä sotajuoni, mutta luullen vihollisjoukon tekevän äkkirynnäkön he
joka puolelta kiiruhtivat uhatulle kohdalle. Sillä välin Hannibalin
joukot livistivät vastakkaiselta taholta tiehensä.


● Kun diktaattorin virka-aika oli kulunut umpeen, valittiin taas
konsulit. Nämä päättivät vielä kerran koettaa sotaonnea. _Cannae_n
[ka´nnē] taistelussa sotajoukot törmäsivät yhteen, mutta taaskin
Hannibal sai loistavan voiton. Sotatanterella 70,000 roomalaista makasi
kuolleena, niiden joukossa toinen konsuli ja 80 senaattoria. Nyt kaikki
luulivat Hannibalin rientävän suoraan pääkaupunkia valloittamaan. Rooman
valtasi suunnaton kauhu. Vielä vuosisatojen kuluttua asukkaat sanoivat
toisilleen: »Hannibal on porttien edessä» (Hannibal ad po´rtās), kun
odottivat suurta onnettomuutta. Hannibal ei kuitenkaan saapunut, vaan
katsoi tarpeelliseksi ensin saada puolelleen Italian kansat.

Vaikka asema tuntui epätoivoiselta, roomalaiset eivät kuitenkaan
lannistuneet. He ponnistivat viimeiset voimansa saadakseen vielä
sotajoukon kokoon; orjia ja pahantekijöitäkin asetettiin riveihin.

Karthagon kauppiaat eivät puolestaan lähettäneet Hannibalille tarpeeksi
apujoukkoja, koska pitivät tärkeämpänä jatkaa taistelua Espanjassa.
Hannibalin joukot hupenivat päivä päivältä. Liittolaiset alkoivat luopua
hänestä. Vihdoin hänen täytyi karvastelevalla mielellä vetäytyä Italian
eteläisimpään niemimaahan, jonne hän varustautui niin lujasti, että hän
vielä vuosikausia saattoi tehdä vastarintaa roomalaisille.

Tämän sodan roomalaisista sotapäälliköistä oli _Scīpio_ onnekkain.
Hannibalin taistellessa Italiassa hän valloitti Espanjan roomalaisille.
Lähtipä hän vihdoin Afrikkaan hätyyttämään Karthagoa sen omilla
tanterilla. Nyt vihdoinkin Karthagon kauppaylimyksille tuli hätä käteen.
He lähettivät pikaisesti sanan Hannibalille Italiaan, että hänen
viipymättä oli palattava Karthagoa puolustamaan. Hannibal noudatti
käskyä. _Ză´ma_n luona sotajoukot iskivät yhteen. Verisen taistelun
jälkeen roomalaiset saivat voiton. Karthagon oli pakko suostua rauhaan,
joka lopetti sen mahtavuuden. Se luopui Espanjasta, joka tehtiin Rooman
maakunnaksi, luovutti laivastonsa roomalaisille, lupasi olla ryhtymättä
sotaan ilman Rooman suostumusta ja maksoi suunnattoman rahasumman.


□ =Arkhimedes.= Niiden kaupunkien joukossa, jotka olivat menneet
Hannibalin puolelle hänen menestyksensä päivinä, oli Syrakusa. Sen
tähden roomalaiset, kun sotaonni taas kääntyi heille suosiolliseksi,
ryhtyivätkin kohta piirittämään tätä kaupunkia. Syrakusassa eli pu-heena
olevaan aikaan etevä fysiikan tutkija _Arkhimē´dēs_. Hänen keksimillään
sotakoneilla piti kaupunki kauan puoliaan. Kun roomalaisten laivat
lähestyivät kaupungin muuria, niin sieltä hinattiin alas suurilla
koukuilla varustettuja rautavitjoja; ne tarttuivat laivoihin, joiden
perät kohotettiin konevoimalla ylös, keulain painuessa veden alle. Näitä
koneita sanottiin »rautakäsiksi». Maan puolelle Arkhimedes asetti
keksimiään heittokoneita, jotka viskasivat milloin nuoli- ja
keihästuiskun, milloin mahdottoman isoja kivilohkareita. Niillä
murskattiin muurinsärkijät ja tuhottiin miehet.

Näin Syrakusa piti puoliaan kolmatta vuotta. Vihdoin roomalaiset saivat
sen ylläköllä valtaansa. Eräs roomalainen sotilas tunkeutui Arkhimedeen
puutarhaan, jossa tutkija parhaillaan istui hiekkaan piirtämiensä
mittausopillisten kuvioiden ääressä. Nähdessään vieraan tulevan
Arkhimedes huusi: »Älä riko ympyröitäni!» Oppimaton sotilas ei
kuitenkaan ymmärtänyt tällaista puhetta, vaan pisti suutuksissaan
Arkhimedeen kuoliaaksi.


□ =Zaman taistelu. Hannibalin loppuvaiheet.= Kauan Hannibal taisteli
onnekkaasti roomalaisia vastaan, mutta heidän vastarintaansa hän ei
voinut lopullisesti musertaa. Hävittyään he panivat pystyyn uusia
legioonia, kun taas Hannibal ei saanut tarvittavia apujoukkoja
Karthagosta. Vihdoin nuori, urhokas _Scīpio_ lähti meren yli Afrikkaan
ahdistaakseen vihollista sen omalla alueella. Silloin Hannibal sai
käskyn saapua Karthagoa puolustamaan. Karvain mielin hän lähti Italiasta
lausuen katkerana: »Eivät roomalaiset Hannibalia voittaneet, vaan
Karthagon neuvoskunta.»

Hannibal tapasi vihollisen _Ză´ma_n luona, muutaman päivän matkan päässä
Karthagosta. Hyvin tietäen, että ratkaiseva taistelu oli tulossa, ja
tuntien sotavoimainsa heikkouden Hannibal halusi neuvotteluilla sopia
vihollisen kanssa. Nuo aikansa suurimmat sotapäälliköt kohtasivat
toisensa sotajoukkojensa nähden. Scipio oli nuori, kookas ja koko
olennoltaan uljas; Hannibal taas monien rasitusten, huolien ja
pettymysten vanhentama. Hetken kumpikin oli vaiti. Vihdoin Hannibal
aloitti keskustelun. Muistuttaen sotaonnen häälyväisyydestä hän tarjosi
rauhaa. Mutta kun sen ehdoksi pantiin karthagolaisten täydellinen
antautuminen, Hannibal vetosi aseiden ratkaisuun. Taistelu alkoi. Nyt
niinkuin ennenkin Hannibal johti joukkojansa erinomaisella
päällikkötaidolla. Mutta hänen parhaat miehensä olivat kaatuneet
Italiassa, ja uudet harjaantumattomat joukot eivät kyenneet pitämään
puoliaan roomalaisten legioonain rynnätessä. Elefantit joutuivat
hämmennyksiin, apujoukot pakenivat. Sotajoukkonsa tähteet Hannibal
pelasti Karthagon muurien suojaan. Rauhan ehdot olivat kovat. Karthagon
täytyi luopua Espanjasta, antaa viholliselle sotalaivansa, jotka Scipio
poltti, sekä maksaa suunnaton rahasumma.

Rauhanteon jälkeen Hannibal väsymättä toimi kotikaupunkinsa
vaurastuttamiseksi. Tämä herätti roomalaisissa pelkoa, ja he vaativat
häntä jätettäväksi heidän käsiinsä. Silloin Hannibal katsoi parhaaksi
paeta. Hän eli sitten itämaiden hoveissa, koettaen kaikkialla kiihottaa
hallitsijoita Roomaa vastaan. Hän ei kuitenkaan ollut täällälään
roomalaisten vainolta turvassa. Kun hän sai tietää, että hänet jo oli
kavallettu vainoojilleen, hän otti myrkkyä, jota hänellä aina oli
mukanaan. Hänen viimeiset sanansa olivat: »Tahdon päästää roomalaiset
heidän pelostaan, koskeivät he voi antaa vanhan miehen kuolla rauhassa.»

[Illustration:

  _Kuva 100._ Scipio nuorempi.
]


● =Kolmas puunilaissota (149–146).= Huolimatta tappioistaan ja ankarista
rauhanehdoista Karthago vähitellen pääsi voimistumaan. Roomalaiset
alkoivat pelätä, että se vielä kerran voisi käydä heille vaaralliseksi.
Varsinkin eräs vanha _Că´to_ niminen senaattori kiihotti roomalaisia
tätä heidän kilpailijaansa vastaan. Lausuipa hän senaatin kokouksessa
mielipiteensä mistä asiasta tahansa, niin aina hän lopetti puheensa
sanoilla: »Muutoin olen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä.» Cato
sai vihdoin roomalaiset julistamaan sodan kilpailijalleen.
Karthagolaiset tahtoivat kuitenkin säilyttää rauhan millä hinnalla
tahansa. Roomalaiset vaativat silloin kaupungin arvokkaimpia miehiä
panttivangeiksi ja sitten kaikki kaupungissa olevat aseet.
Karthagolaiset suostuivat molempiin vaatimuksiin. Mutta kun roomalaiset
sen jälkeen määräsivät heidät hävittämään kaupunkinsa ja siirtämään sen
puolitoista peninkulmaa sisämaahan, he päättivät mieluummin yrittää
vastarintaa. Yötä päivää taottiin uusia aseita, ja orjat vapautettiin ja
tehtiin kansalaisiksi. Kun roomalaiset kävivät ryntäämään, he ihmeekseen
huomasivat, että heillä olikin edessään lujasti varustettu ja hyvin
aseistettu kaupunki. Vasta kolmen vuoden piirityksen jälkeen _Scipio_
nuoremman onnistui valloittaa Karthago. Useimmat asukkaat tapettiin;
toiset joutuivat orjiksi. Itse kaupunki hävitettiin perustuksiaan
myöten. Karthagolaisten valtiosta tehtiin _Afrikka_-niminen maakunta.


● =Muita valloituksia.= Puunilaissotien väliajoilla roomalaiset kävivät
useita sotia muitakin naapureitaan vastaan. Ei mikään muu valtakunta
kuitenkaan kyennyt tekemään niin ankaraa vastarintaa kuin Karthago.
_Gallia cisalpina_ kukistettiin aivan helposti. Jonkin verran työläämpi
oli _Makedonian_ ja siihen kuuluvan _Kreikan_ anastaminen. Miekaniskutta
saatiin miehitetyksi Pergamos, jota roomalaiset sanoivat _Aasiaksi_.


● =Maakuntien hallitus.= Puunilaissotien jälkeen Rooman valtakuntaan
kuului kolmenlaisia alueita: 1) Rooman kaupunki lähimpine
ympäristöineen, 2) Italian voitetut kansat, joita sanottiin
liittolaisiksi, sekä 3) Italian ulkopuolella olevat maakunnat, jotka n.
v. 130 e. Kr. olivat seuraavat: Sisilia, Sardinia, tämänpuoleinen
Gallia, Espanja, Makedonia, Kreikka, Afrikka ja Aasia.

Maaherroiksi provinsseihin asetettiin entisiä konsuleita tai praetoreita
ja heitä sanottiinkin sen tähden _prōkonsuleiksi_ tai _prōpraetoreiksi_.
He olivat virassa vain yhden vuoden, niin kuin muutkin tasavallan
virkamiehet. Mutta virka-aikanaan heillä oli rajaton valta. Useimmat
maaherrat olivat tunnottomia miehiä, jotka ajattelivat vain rikkauksien
kokoamista, ja sen tähden he kiskoivat asukkailta suuria veroja ja
vaativat heiltä lahjuksia, niin että varakkaimmatkin maakunnat
muutamissa vuosikymmenissä köyhtyivät.


                        SUURTEN SOTIEN JÄLKEEN.


● =Roomalaiset tutustuvat kreikkalaiseen sivistykseen.= Jo Tarentumin
sodan aikoihin roomalaiset joutuivat kreikkalaisten yhteyteen. Mutta
vasta Makedonian ja Kreikan valloituksen jälkeen kävi tavaksi, että
ylhäiset roomalaiset lueskelivat kreikkalaisten runoilijoiden ja
tiedemiesten teoksia ja jäljittelivät elämäntavoissaan kreikkalaisia.

Jotta lapset jo varhaisimmasta nuoruudestaan tutustuisivat
kreikkalaiseen sivistykseen, rikkaat roomalaiset hankkivat heille
kreikkalaisia orjia _kotiopettajiksi_. Toiset lähettivät lapsensa jonkun
kaupunkiin asettuneen _grammatikuksen_ luo, jolta he oppivat lukemaan ja
kirjoittamaan niin latinaa kuin kreikkaa. Myöhemmin oppilaat pääsivät
puhuja- eli _rhētorikouluun_, jossa heille opetettiin pääasiallisesti
puhetaitoa. Useat eivät tyytyneet tähänkään, vaan matkustivat
_yliopistoihin_, Ateenaan tai Aleksandriaan, opintojaan täydentämään.

[Illustration:

  _Kuva 101._ Roomalaisia vahatauluja ja piirtimiä.
]


● =Näytelmäinkirjoittajat.= Kun roomalaiset tutustuivat Kreikan
kirjallisuuteen, heräsi heissä halu kirjoittaa latinankielisiäkin
runoelmia. Rooman vanhemmista runoilijoista ovat varsinkin
huvinäytelmien kirjoittajat _Plautus_ ja _Terentius_ kuuluisia. He
jäljittelivät Kreikan kirjailijoita ja käänsivät suoraan näiden
teoksista pitkiä otteita. Sen verran he kuitenkin muovailivat näytelmiä,
että niissä esiintyvät henkilöt eivät olleet kreikkalaisten, vaan
roomalaisten tapaisia.

[Illustration:

  _Kuva 102._ Kohtaus roomalaisessa koulussa Herculanumista löydetty
    maalaus.
]


● =Uskonto.= Yhteys kreikkalaisten kanssa vaikutti niin suuresti
roomalaisten uskontoon, että he alkoivat ajatella jumaliaan ihmisten
kaltaisiksi, kuten kreikkalaisetkin tekivät. Tällöin kreikkalaiset ja
roomalaiset jumalat sulivat toisiinsa, niin että kutakin kreikkalaista
jumaluusolentoa vastasi roomalainen.

Roomalaisetkin saivat 12 pääjumalaa:

                      _Juppiter_ = Zeus.
                      _Jūno_ = Hera.
                      _Neptū´nus_ = Poseidon.
                      _Plūto_ = Hades.
                      _Mine´rva_ = Pallas Athene.
                      _Mars_ = Ares.
                      _Apo´llo_ = Foibos Apollon.
                      _Diā´na_ = Artemis.
                      _Vĕ´nus_ = Afrodite.
                      _Vulcā´nus_ = Hefaistos.
                      _Bacchus_ = Dionysos.
                      _Mercŭ´rius_ = Hermes.

Mikäli Rooman valtakunta laajeni, ruvettiin muidenkin valloitettujen
kansojen jumalia palvelemaan. Varsinkin itämaiset jumalat pääsivät pian
kotiutumaan Roomaan. — Kuitenkin monet vanhat roomalaiset jumalat, kuten
_Vesta_, yhä pysyivät suuressa arvossa.

Vieraita jumalia palveltiin usein riettailla juhlilla. Etenkin
Bacchuksen kunniaksi vietetyt juhlat, _bakkanaalit_, herättivät kaikissa
vakavissa kansalaisissa paheksumista. Näissä juhlissa roomalaiset
nuorukaiset ja neitoset juopottelivat, jota paitsi pantiin toimeen
kaikenlaisia siveettömiä menoja. Vihdoin täytyi Rooman senaatin kieltää
bakkanaaliat.


● =Rooman säätyluokat.= Suurten sotien aikana oli Roomassa kehittynyt
uusi ylimysluokka, johon kuului niin patriisien kuin plebeijien
jälkeläisiä. Näitä ylimyksiä, jotka olivat rikastuneet sodissa
ryöstämästään saaliista, sanottiin _optimaateiksi_. Muiden kuin
optimaattien oli vaikea, melkeinpä mahdoton, saada korkeita virkoja
Roomassa, sillä rikkaat ylimykset jakoivat runsaasti lahjuksia kansalle
ja saivat siten kansan äänestämään heitä avoinna oleviin virkoihin.
Optimaatit kuluttivat suuria summia kansan lahjomiseen, mutta päästyään
maaherroiksi provinsseihin he nopeasti taas rikastuivat harjoittamalla
mitä röyhkeintä kiskomista.

[Illustration:

 ┌─────────────────────────────────────────┬─────────────┬──────────────┐
 │                                         │   Vapaita   │  Itsenäisiä  │
 │               ROOMALAISET               │   Italian   │   kansoja    │
 │                                         │   kansoja   │   Italian    │
 │                                         │             │ ulkopuolella │
 ├─────────────┬───────────────────────────┼─────────────┼──────────────┤
 │  Patriisit  │         Plebeijit         │             │              │
 │ Sukuaateli  │                           │             │              │
 ├─────────────┼─────────────┬─────────────┼─────────────┼──────────────┤
 │ Optimaatit  │   Ritarit   │ Talonpojat  │             │              │
 │             │             │             │Liittolaiset │Maakuntalaiset│
 │Virka-aateli │ Raha-aateli │   Köyhät    │             │              │
 │             │             │ kansalaiset │             │              │
 ├─────────────┴─────────────┴─────────────┴─────────────┴──────────────┤
 │                              O R J A T                               │
 └──────────────────────────────────────────────────────────────────────┘

Rooman säädyt.]

Melkein yhtä rikkaita kuin optimaatit olivat roomalaiset _ritarit_. Nämä
eivät pyrkineet virkoihin niin kuin optimaatit, vaan he olivat
tehtailijoita, suurkauppiaita ja pankkiireja, jotka lainasivat rahoja
muille korkeata korkoa vastaan. Ritarit vuokrasivat useasti maakuntain
verot; he maksoivat etukäteen valtiolle määrätyn summan, jolloin he
saivat oikeuden verojen kokoamiseen. Tällöin he kiskoivat enemmän kuin
heille oikeastaan olisi tullut, rikastuen itse mahdottomasti, mutta
lopen köyhdyttäen maakunnan.

Mikäli optimaatit ja ritarit rikastuivat, sikäli varsinainen
talonpoikaiskansa köyhtyi. Yhtämittainen sotapalvelus esti kansaa
hoitamasta maanviljelystään. Sitä paitsi maakunnista ruvettiin tuomaan
entistä halvempaa viljaa. Köyhien kansalaisten ei enää kannattanut elää
talonpoikina maaseudulla, vaan he myivät talonsa rikkaille ja siirtyivät
Roomaan, jossa he elivät puutteenalaisina. Köyhillä kansalaisilla oli
kuitenkin suuri merkitys, koska he kansankokouksessa valitsivat
virkamiehet ja päättivät laeista. Sen tähden optimaatit antoivat heille
almuja, valmistivat silloin tällöin julkisia aterioita ja muutoinkin
heitä liehakoivat, saadakseen heidät äänestämään oman tahtonsa mukaan.
Näin pääsi turmiollinen lahjomisjärjestelmä Roomassa vallalle.

[Illustration:

  _Kuva 103._ Roomalainen talonpoika kyntämässä.
]

Vielä huonompi oli _liittolaisten_ asema. Hekin palvelivat sotajoukossa
ja köyhtyivät samaten kuin roomalaiset talonpojat. Mutta heillä ei ollut
äänioikeutta kansankokouksessa, ja sen tähden optimaatit eivät
huolehtineet heistä, vaan antoivat heidän tulla toimeen, miten parhaiten
taisivat.

Vielä vaikeampi kuin liittolaisten oli _maakuntalaisten_ asema, heitä
kun sekä optimaatit että ritarit nylkivät.

Kaikkein säälittävin oli kuitenkin _orjien_ tila. Suurten sotien aikana
orjien luku kasvoi suunnattomasti. Sotavangit, jotka yhdeltä ainoalta
sotaretkeltä nousivat satoihin tuhansiin, joutuivat orjiksi, ja lisäksi
ostettiin rauhan aikana orjia suurilta orjamarkkinoilta. Kuuluisimmat
olivat Delos saaren markkinat, joilla myytiin päivittäin tuhansia orjia.
Roomassa pidettiin orjia paljon enemmän kuin Kreikassa. Rikkailla
optimaateilla saattoi olla niitä satoja, jopa tuhansiakin. Toiset
toimivat palvelijoina ylimysten kaupunkiasunnoissa, toiset taas
paimenina tai peltotyömiehinä maakartanoissa. Varsinkin
viimeksimainittujen kohtalo oli surkea. Kahleet vyötäisillä ja jaloissa
heidän täytyi päivin, raa´an voudin rääkkääminä, ahertaa pelloilla.
Yöksi heidät sullottiin ahtaisiin, puoleksi maahan kaivettuihin
kosteihin asumuksiin, joissa he ahtauden takia tuskin saivat tilaa
nukkuakseen. Toisinaan orjat yrittivät nousta kapinaan, mutta heidät
kukistettiin, ja heidän tilansa kävi vain entistä huonommaksi.

[Illustration:

  _Kuva 104._ Ylhäisen roomalaisen talo.
]


● =Tapainturmelus.= Kun roomalaiset ylimykset tutustuivat veltostuneihin
kreikkalaisiin ja vielä lisäksi lyhyessä ajassa saivat suunnattomia
rikkauksia haltuunsa, niin heidän tapansa piankin turmeltuivat. Entinen
rehellisyys, siveellisyys ja yksinkertaisuus katosivat. Sen sijaan he
mielellään ottivat vastaan lahjuksia. Siveetön elämä pääsi vallalle,
kuten mainittiin bakkanaaleista puhuttaessa. Ja määrätön ylellisyys ja
nautinnonhalu tulivat yleisiksi.


□ =Asunnot ja tavat.= Rikkaitten roomalaisten asumukset olivat ulkoa
jotenkin yksinkertaiset; niinpä ulkoseinät olivat ikkunattomat. Mutta
sisältä ne olivat sitä ylellisemmin koristetut. Kun vieras pyrki taloon,
hänen ensin oli kolkutettava ovessa riippuvalla kolkuttimella. Silloin
ovenvartijana toimiva orja avasi tulijalle ja johti hänet _eteisen_
kautta suureen saliin, jota sanottiin _atriumiksi_. Keskellä atriumin
kattoa oli neliskulmainen _aukko_, josta päivänvalo pääsi huoneeseen.
Aukon kohdalla oli lattiassa _sadeallas_, johon sadevesi kerääntyi.
Lattia oli taidokkaasti kokoonpantu pienistä erivärisistä kivilaatoista,
jotka muodostivat säännöllisiä kuvioita, vieläpä esittivät tapauksia.
Tällaisia kivilaatoista kyhättyjä kuvia sanotaan _mosaiikeiksi_. Seinät
peitettiin kallisarvoisilla verhoilla, marmorilohkareilla tai hopea- ja
vaskilevyillä; useasti niissä myös oli kauniita seinämaalauksia.
Atriumin kahden puolen oli vieras- ja muita pikkuhuoneita, jotka olivat
pimeät sekä vain verhoilla erotetut atriumista. Perällä oli isännän
_työhuone_, jossa hän säilytti tilikirjansa ja otti vastaan asioilla
kävijöitä. Tämän huoneen vieressä oli kapea käytävä, josta talonväki
kulki rakennuksen takaosiin. Työhuoneen ja käytävän toisella puolen oli
_pylvässali_, joka ympäröi puutarhaa pensaistoineen, kukkalavoineen,
suihkulähteineen ja marmoripatsaineen. Pylvässalin ympärillä oli makuu-
ja ruokailuhuoneita sekä taempana keittiö, orjien työskentelyhuone,
tallit ja muut taloushuoneet. Näidenkin takana saattoi vielä olla suuria
avonaisia puistoja, joista oli näköala maaseudun vuorille.

[Illustration:

  _Kuva 105._ Erään roomalaisen talon pohjapiirros.

  1. Eteinen; 2. Atrium; 3. Pikkuhuoneita; 4. Isännän työhuoneet; 5.
    Kirjasto; 6. Käytävä; 7. Pieni ruokailuhuone; 8. Pylvässali; 11.
    Makuuhuoneita; 12. Ruokasali; 13. Palvelijoiden työhuone; 15.
    Keittiö; 16. Ruokasäiliö; 18. Käytävä puutarhaan. — Tummalla
    merkityt huoneet ovat vuokrattuja puotihuoneistoja.
]

Paitsi kaupunkitaloa oli rikkailla roomalaisilla vielä maakartanonsa
sekä jossakin luonnonihanassa paikassa huvilansa, jonne he vetäytyivät
kuumana vuodenaikana lepäämään. Niihinkin järjestettiin kirjastoja,
kylpyhuoneita ja laajoja puutarhoja.

Huonekaluja roomalaisilla oli verraten vähän. Paikoin oli pieniä tuoleja
ilman selkänojaa, toisin paikoin mukavia selkänojaisia istuimia. Lisäksi
heillä oli suurehkoja pöytiä, joiden ääressä syötiin, sekä siellä täällä
pienempiä koristepöytiä. Sitä paitsi oli makuulavitsoja, joita
käytettiin osittain syötäessä — roomalaiset oppivat näet kreikkalaisilta
syömään makaavassa asennossa — osittain yöllä nukuttaessa. Yöksi
roomalaiset riisuivat kaikki vaatteensa, suojaten itseään kylmältä
lakanoilla ja peitteillä. Huonekaluihin kuului edelleen kallisarvoisia
hienosti valmistettuja lamppuja ja keramiikkaesineitä, jota paitsi
huoneita koristivat kuvapatsaat.

Roomalaisilla oli jo vanhastaan erityinen kotipuku ja erityinen
kyläilypuku, jota käytettiin kaduilla liikuttaessa sekä virastoissa ja
kokouksissa. Kotipuku oli nimeltään _tŭ´nika_. Se oli hihaton mekon
tapainen villavaate, joka ulottui polviin saakka ja oli vyöllä
kiinnitetty. Housuja ei ollenkaan käytetty. — Naisten kotipuku oli
jotenkin samanlainen, eroten vain siinä, että vaate ulottui nilkkaan
saakka. — Lähtiessään kaupungille roomalainen otti tunikan lisäksi vielä
_tŏ´gan_. Tämä oli pitkänomainen vaatekappale, joka taidokkaasti
sovitettiin ruumiin ympäri. Se oli epämukava, ja vaadittiin paljon
tottumusta siltä, joka liikkuessaan ei päästänyt sen laskoksia
epäjärjestykseen. Korkeilla virkamiehillä oli togassaan
purppurapäärme. — Naisten päällysvaate muistutti togaa. — Päähinettä ei
käytetty kuin matkoilla. Jokapäiväisissä oloissa pidettiin sandaaleja,
matkoilla kenkiä.

[Illustration:

  _Kuva 106._ Roomalainen nainen kävelypuvussa ja tyttö pukeutumassa
    kotivaippaan.
]

Ruoassa ja juomassa pääsi suurten sotien jälkeen hirveä ylellisyys
valtaan. Pidoissa kilpailivat isännät kalliiden ja harvinaisten ruokien
sekä hienojen viinien tarjoamisessa. Satakielen kielistä valmistettiin
muhennosta, riikinkukon paisti höystettiin eräänlaisilla lihaviksi
syötetyillä madoilla, sardiineista valmistettiin öljyssä säilykkeitä,
hedelmiä ja vihanneksia tarjottiin runsaasti. Myöhemmin tavataan
henkilöitä, jotka kesken ateriaa ottivat oksennuslääkkeitä voidakseen
nauttia enemmän maukkaita ruokia. Palvelijat paloittelivat ruoat
valmiiksi, ja sitten ne syötiin sormin.

Jos rikkaat roomalaiset elivät ylellisesti, ei sen sijaan köyhien asema
ollut kadehdittava. Heidän kaupunginosassaan kadut olivat kapeat ja
rakennukset kohosivat 6- tai 7-kerroksisina kummallakin puolen. Ne
olivat huonosti rakennetut; tulvan sattuessa ne helposti hajosivat, ja
tulipalot hävittivät vastustamattomasti, jos ne pääsivät valloille,
kokonaisia kortteleja. Huoneet olivat pieniä, siisteyttä ei ymmärretty
noudattaa, ja sen tähden kuolleisuus varsinkin lasten keskuudessa oli
suuri. Päivät pitkään nuo köyhät kansalaiset vetelehtivät repaleisissa
tunikoissaan kaduilla; vain öiksi he palasivat ummehtuneisiin
asuntoihinsa. Heidän ravintonsa oli niukka; parhaassa tapauksessa leipä,
suolavesi, sipuli ja öljy; useasti oli kuitenkin tyydyttävä vähempään.
Siitäpä syystä optimaattien lahja-ateriat olivatkin juhlatilaisuuksia.


● =Cato.= Roomassa oli monta kansalaista, jotka surivat vanhan
roomalaisen kunnon katoamista ja koettivat keksiä parannuskeinoja
valtaan päässeitä paheita ja epäkohtia vastaan. Näistä on ennen muita
mainittava _Că´to_, sama mies, joka hiin innokkaasti kehoitti
kansalaisiaan kolmanteen puunilaissotaan. Censorina ollessaan hän
karkotti senaatista sellaiset jäsenet, jotka elivät ylellisesti, sakotti
liiallisilla kalleuksilla koristettuja naisia, revitytti upeasti
rakennettuja taloja ja osoitti muutoinkin tapaintuomarina erinomaisen
jyrkkää ankaruutta. Cato väitti roomalaisten oppineen kaikki huonot
tapansa kreikkalaisilta, ja sen tähden hän vastusti kreikkalaisen
sivistyksen leviämistä Roomaan. Hänen ponnistuksensa tuottivat kuitenkin
vain vähän tuloksia. Pian roomalaiset taas vaipuivat entistä suurempaan
ylellisyyteen.


● =Gracchukset.= Aivan toisella tavalla kuin Cato koettivat uljaat
_Gracchus_ veljekset, _Tibĕ´rius_ ja _Gājus_, muutamia vuosikymmeniä
myöhemmin palauttaa vanhaa roomalaista kuntoa. Heidän mielestään suurin
epäkohta oli siinä, että talonpoikaisväestö oli kadonnut maaseudulta ja
kaikki maa oli joutunut optimaattien käsiin. He asettivat sen tähden
elämäntehtäväkseen uuden talonpoikaisluokan luomisen. Nämä pyrkimykset
olivat optimaateille vastenmielisiä, sillä he pelkäsivät kadottavansa
virkansa ja rikkautensa, kun kansa ei enää ollut lahjottavissa.
Gracchusten esiintyminen jakoi Rooman kansan kahteen puolueeseen.
_Ylimys-_ eli _senaatinpuolue_ oli Gracchuksia vastaan, mutta
_kansanpuolue_ antoi heille kannatuksensa.

Ensin esiintyi Tiberius Gracchus. Tultuaan v. 133 e. Kr.
kansantribuuniksi hän ehdotti peltolain, jonka mukaan ei kukaan
roomalainen saanut pitää hallussaan enemmän kuin 1,000 auranalaa (2½
km^2) valtiomaata; loput oli jaettava pieninä maapalstoina Roomaan
kerääntyneelle tilattomalle rahvaalle. Kansankokous hyväksyi ehdotuksen,
mutta optimaatit nostivat Roomassa mellakan, jonka aikana Tiberius sai
surmansa.

Veljen kohtalo ei pelottanut Gajus Gracchusta. Kun hänet v. 123 e. Kr.
valittiin kansantribuuniksi, hän sai kansan uudestaan hyväksymään
Tiberiuksen peltolain. Mutta lisäksi hän sai julkaistuksi monta muutakin
kansalle mieluista lakia. Köyhälle kansalle ruvettin valtion
kustannuksella jakamaan kuukausittain viljaa. Italiaan ja maakuntiin
määrättiin perustettaviksi siirtokuntia, joihin vähävaraiset Rooman
kansalaiset saivat muuttaa. Ansion hankkimiseksi vapaille kansalaisille
rakennettiin Italiaan uusia teitä. Hän alensi senaatin valtaa. Niin
suuri oli Gajuksen osaksi tullut kansanrakkaus, etteivät optimaatit
uskaltaneet häntä vastustaa, vaan hän määräsi ja toimi melkein kuin
itsevaltias. — Vihdoin Gajus kuitenkin teki kansankokoukselle
ehdotuksen, jonka johdosta hän kadotti kansan suosion. Hän esitti näet,
että liittolaisille myönnettäisiin kansalaisoikeus. Kateellinen kansa
alkoi silloin pelätä, että sen asema kävisi huonommaksi, kun
kansalaisten lukumäärä kasvaisi. Kun optimaatit huomasivat, että Gajus
oli kadottanut kansan luottamuksen, he taaskin panivat toimeen metelin,
ja siinä Gajus sai surmansa samaten kuin Tiberius aikaisemmin.


□ =Gracchus-veljekset.= Rooma oli puunilaissotien päätyttyä ulkonaisesti
mahtava, mutta sen sisäistä voimaa heikensivät monet epäkohdat. Erittäin
suurena haittana Rooman tasavallalle oli itsenäisen _talonpoikaisluokan
häviäminen_. Aikaisemmin eli Italiassa lukuisa pikkutilallisten luokka,
josta saatiin parhaat sotilaat armeijaan ja jonka keskuudessa tavat
säilyivät puhtaina ja yksinkertaisina. Mutta pitkällisissä sodissa monet
tilalliset kaatuivat taistelutanterilla, toiset taas köyhtyivät sotien
jaloissa, niin että heidän oli pakko myydä tilansa varakkaille
ylimyksille. Täten maa joutui muutamille harvoille, jotka omistivat
_suuria kartanoita_ ja teettivät työt orjilla. Olipa valtionmaakin, joka
oli annettu vain vuokrapalstoina yksityisten viljeltäväksi, vähitellen
joutunut ylimysten haltuun. Samalla alueella, jossa satakunta
pikkutilallisen perhettä aiemmin oli saanut riittävän toimeentulon, eli
nyt yksi ainoa rikas perhe orjineen. Entiset pikkutilalliset saapuivat
laumoittain Roomaan, jossa he työttömänä köyhälistönä elivät rikasten
armoilla. Maansa menetettyäänkin noilla entisillä tilallisilla oli
kansalaisoikeudet: kansankokouksissa he valitsivat valtion virkamiehet
ja päättivät uusista laeista. Saadakseen heidät äänestämään mielensä
mukaan valtion johdossa olevat ylimykset jakoivat heille viljaa ja muita
elintarpeita sekä panivat toimeen ilmaisia sirkushuveja. Täten valtion
asioita ratkaistaessa pääsi useinkin se henkilö voitolle, joka parhaiten
kykeni kestitsemään ja liehakoimaan pääkaupungin köyhälistöä, ajoipa hän
kuinka itsekästä ja valtion menestykselle epäedullista asiaa tahansa.

Kaksi ylhäissukuista miestä, _Tibĕ´rius_ ja _Gājus Gracchus_, uhrasi
elämänsä tämän epäkohdan poistamiseksi.

Gracchusten isä, joka oli ollut ylhäisissä valtion viroissa, kuoli
varhain jättäen jälkeensä mainitut kaksi poikaa. Poikain kasvatus jäi
heidän äitinsä _Cornē´lia_n huoleksi. Tämä oli kuuluisan Scipion tytär.
Scipiot olivat tunnettuja korkeasta sivistyksestään, ja Corneliakin oli
Rooman jaloimpia ja sivistyneimpiä naisia. Kaiken aikansa hän omisti
poikainsa kasvatukselle. Hän toimitti Kreikasta heille opettajia ja
istutti heihin ylevän mielenlaadun ja isänmaallisen ajatustavan. Kun
muut ylhäiset perheenemännät ylpeilivät jalokivistään ja muista
koristuksistaan, Cornelia näytti heille poikiansa sanoen: »Tässä ovat
minun kalleuteni». Veljesten tultua täysi-ikäisiksi äiti kehoitteli
heitä etsimään mainetta valtion palveluksessa virkkaen: »Kuinka kauan
minua vielä sanotaan Scipion tyttäreksi eikä Gracchusten äidiksi?»

Vanhin veli, _Tiberius_, noudatti ensiksi äidin kehoitusta. Hän tuli
kansantribuuniksi vuodeksi 133. Silloin hän päätti saada toimeen
korjauksen maanomistusoloissa.

Matkustaessaan halki Italian sotaretkelle Espanjaan Tiberius oli tehnyt
sen surullisen huomion, että suuri osa Italian maaseutua oli autiona ja
että orjat viljelivät peltoja, jotka aiemmin olivat olleet vapaiden
pikkutilallisten omaisuutta. Hän ymmärsi, mikä vaara tässä uhkasi Rooman
tasavaltaa, ja hänessä heräsi ajatus, että pikkutilallisluokka oli
saatava uudelleen syntymään Italiaan.

Kansantribuuniksi tultuaan Tiberius ehdotti, että entinen peltolaki,
jonka mukaan ei kellään roomalaisella saisi olla valtionmaata enempää
kuin 500 auranalaa (125 hehtaaria), pantaisiin uudelleen voimaan.
Kuitenkin saisi perheenisä, jolla oli kaksi poikaa, kummankin osalle
lisäksi 250 auranalaa. Jäljelle jäävä valtionmaa oli jaettava 30
auranalan suuruisina palstoina köyhille kansalaisille ja italialaisille
liittolaisille kohtuullista vuokraa vastaan; näitä palstoja ei saisi
myydä, vaan niiden tuli kulkea perintönä suvussa.

Tiberius puolusti lakiehdotustaan loisteliaan kaunopuheisesti. »Italian
pedoilla on luolansa ja pesänsä», hän kerran lausui, »mutta niillä
miehillä, jotka vuodattavat verensä Italian puolesta, ei ole muuta
omaisuutta kuin ilma ja valo. Sotapäälliköt valhettelevat, kun he ennen
taistelua kehoittavat sotamiehiä taistelemaan isiensä hautojen ja
kotiensa alttarien puolesta, sillä heillä ei ole isien hautakumpuja eikä
omaa kotiliettä. Heitä sanotaan maailman herroiksi eivätkä he kuitenkaan
saata sanoa yhtä ainoata maakokkaretta omakseen.»

Ylimykset vastustivat kiivaasti Tiberiuksen lakiehdotusta, mutta heidän
vastustuksestaan huolimatta hän sai sen hyväksytyksi. Mutta lakia
toimeenpantaessa syntyi uusia vaikeuksia. Oli muun muassa saatava
selville, mikä oli valtion maata, mikä yksityisomaisuutta. Asiaa
vaikeuttaakseen ja saadakseen lain toimeenpanon lykätyksi ylimykset
kieltäytyivät näyttämästä maakirjojaan. Tästä kaikesta olikin
seurauksena, ettei peltolain määräyksiä ennätetty saattaa voimaan
Tiberiuksen virkavuotena. Haluamatta jättää aloittamaansa suurta
yhteiskunnallista uudistusta keskeneräiseksi Tiberius pyrki
kansantribuunin virkaan seuraavaksikin vuodeksi. Mutta tämä soti
perinnäistapaa vastaan, sillä samaa henkilöä ei Roomassa valittu samaan
virkaan kahdesti peräkkäin.

Vaali tapahtui Capitolinuksella Juppiterin temppelin edustalla. Samaan
aikaan senaatti piti kokousta eräässä viereisessä temppelissä. Siellä
lausuttiin kiivaita sanoja Tiberiusta vastaan, väittivätpä jotkut hänen
pyrkivän kansan avulla yksinvaltaan. Konsulia kehoitettiin käyttämään
väkivaltaa, jos hänet valittaisiin tribuuniksi. Siitä konsuli kuitenkin
kieltäytyi. Silloin saapuvilla ollut ylimmäinen pappi nousi ja lausui
vimmastuneena: »Kun valtion korkein virkamies pettää valtion, niin
seuratkoot minua ne, jotka tahtovat pitää lait voimassa!» Näin sanoen
hän ryntäsi ylimyskunnan etunenässä kansankokoukseen. Syntyi mellakka,
jossa Tiberius ynnä 300 hänen puoluelaistaan sai surmansa. Illalla Gajus
Gracchus pyysi saada haudata veljensä, mutta ylimykset eivät siihen
suostuneet. He laahauttivat ruumiita pitkin katuja ja viskasivat ne
sitten kuin mitkäkin pahantekijäin ruumiit Tiberiin. — Peltolain
toimeenpanoa jatkettiin kumminkin jonkin aikaa. On laskettu, että lähes
100,000 kansalaista sai tällä tavoin maapalstan.

Kymmenen vuotta Tiberius Gracchuksen kuoleman jälkeen hänen veljensä
_Gajus_ tuli kansantribuuniksi. Gajuksen intohimoinen mieli paloi
halusta kostaa ylimyksille hänen veljensä kuoleman sekä jatkaa hänen
aloittamaansa uudistusta. Tulisella kaunopuheisuudella hän lumosi
kuulijansa, saipa hän toisinaan vastustajansakin vuodattamaan kyyneliä.

Gajus pani päämääräkseen senaatin vallan kukistamisen. Siihen
tarvittavan kansan suosion ja kannatuksen hän hankki alhaisolle
edullisilla lakiehdotuksillaan. Tiberiuksen peltolaki hyväksyttiin
uudelleen voimaan pantavaksi, köyhille kansalaisille päätettiin valtion
välityksellä hankkia viljaa tavallista huokeampaan hintaan ja sekä
Italiaan että maakuntiin oli perustettava siirtokuntia köyhälistöä
varten. Nämä päätökset tehtiin kuulematta senaattia, jonka arvo täten
näytti menneen. Gajus valittiin toiseksikin vuodeksi tribuuniksi, ja hän
hallitsi Roomaa itsevaltiaan tavoin.

Mutta pian hän sai kokea kansansuosion häälyväisyyttä. Kun hän ehdotti,
että liittolaisille Italiassa annettaisiin kansalaisoikeudet, koska hän
piti sitä kohtuullisena ja koska siten saisi lisää kannattajia, niin
kansa kylmeni hänelle. Se oli haluton jakamaan kansalaisoikeuden
tuottamia etuja muiden kanssa. Senaatti osasi ovelasti käyttää hyväkseen
Gajuksen huonontunutta asemaa. Se teki kansankokouksessa alhaisolle
paljon edullisempia esityksiä kuin Gracchus. Kun tämä ehdotti kahden
siirtokunnan perustamista, ylimykset ehdottivat kahdentoista.
Ajattelematon rahvas antoi pettää itseänsä eikä valinnut Gracchusta enää
kolmatta kertaa tribuuniksi.

Voitonvarmana senaatti aikoi ryhtyä peruuttamaan Gracchuksen
toimenpiteitä. Tästä tiedon saatuaan Gracchuksen puoluelaiset päättivät
tehdä aseellista vastarintaa. Silloin senaatti julisti sotatilan ja
antoi konsuleille toimeksi pitää huolta, ettei valtio kärsisi vahinkoa.
Näin saamansa vallan suojassa toinen konsuli, joka oli Gracchuksen
kiivas vastustaja, ryntäsi aseistettuine joukkoineen sille kukkulalle,
jonne Gracchus puoluelaisineen oli asettunut. Syntyneessä metelissä
konsulin joukot pääsivät voitolle, ja Gracchus kiiruhti pakoon
Tiber-joen poikki. Joka talosta hänelle huudettiin: »Joudu, joudu!»,
mutta kukaan ei tuonut hänelle hevosta eikä auttanut häntä. Hän pääsi
viimein kostonjumalattarelle pyhitettyyn lehtoon. Sinne hän pysähtyi, ja
siellä uskollinen orja pisti hänet miekalla kuoliaaksi, tappaen itsensä
herransa ruumiin viereen. Yli 3000 kansalaista sai samalla surmansa, ja
heidän omaisuutensa otettiin valtiolle. Corneliaa kiellettiin pitämästä
surupukua. Hän vetäytyi erilleen ja eli maakartanossaan tiedemiesten
seurassa.

Monta vuotta myöhemmin kansa, huomattuaan Gracchusten jalot
tarkoitukset, pystytti heille kuvapatsaita. Corneliallekin pystytettiin
muistopatsas, johon kirjotettiin: »Cornelia, Gracchusten äiti.»


                       TASAVALLAN RAPPEUTUMINEN.


● =Marius.= Gajus Gracchuksen kuoltua peltolait joutuivat pian unhoon ja
jo jaetut maat siirtyivät takaisin optimaateille. Nämä tunsivat asemansa
nyt turvatuksi eivätkä sen tähden paljoa välittäneet valtion asioista,
kunhan vain saivat rauhassa imeä rikkauksia maakunnista ja elää
veltostuttavassa ylellisyydessä. Sotajoukon optimaatit päästivät vallan
rappeutumaan. Sotamiehet tekivät mitä tahtoivat, ja vanha roomalainen
urhoollisuus alkoi kadota.

[Illustration:

  _Kuva 107._ Marius.
]

Onnettomuudeksi Rooma sattui näihin aikoihin saamaan kaksi vaarallista
vihollista yhtaikaa. Etelässä _Numĭ´dian_ kuningas _Jugu´rtha_ aloitti
sodan, ja pohjoisessa kaksi germaanista kansaa _kimbrit_ ja _teutonit_
hävittäen hyökkäsivät Rooman alueelle. Rooma oli voimaton näitä
vihollisia vastaan. Numidiaan lähetetyt sotajoukot ottivat Jugurthalta
lahjuksia ja pysyivät toimettomina. Kimbrejä ja teutoneja vastaan
rientävät legioonat voitettiin. — Tässä pulassa esiintyi Rooman
pelastajana alhaissäätyinen _Gajus Mărius_. Hän tuli Jugurthaa vastaan
lähetetyn sotajoukon johtajaksi. Nyt Jugurtha voitettiin; hän joutui
roomalaisten vangiksi ja kärsi vaikean nälkäkuoleman. Kun Jugurthan sota
oli päättynyt v. 105 e. Kr., Marius riensi germaaneja vastaan ja sai
vihdoin heidätkin kukistetuiksi v. 101 e. Kr.

Kimbriläissodan jälkeen kansa toivoi, että Marius ryhtyisi Gracchusten
tavoin parantamaan köyhän kansan tilaa. Marius ei kuitenkaan ymmärtänyt
tällaisia asioita, ja sen tähden se maine, jonka hän sodillaan oli
saanut, piankin hälveni.

Eipä hän enää taistelutanterellakaan esiintynyt yhtä voittoisana kuin
aikaisemmin. Niinpä hän esim, ei saanut kukistetuksi _liittolaisia_,
jotka turhaan vaadittuaan kansalaisoikeuksia vihdoin ryhtyivät
julkikapinaan. Roomalaisten täytyi lopuksi taipua siihen, että kaikille
Italian kansoille suotiin kansalaisoikeudet (v. 89 e. Kr.). Tämän
jälkeen entiset liittolaiset nopeasti latinalaistuivat.


● =Sulla.= Edellä mainituissa sodissa oli Mariuksen alipäällikkönä
_Sulla_-niminen optimaatti. Kun Mariuksen arvo alkoi aleta, Sulla
ymmärsi kiinnittää kaikkien huomion itseensä. Vihdoin hän sai Mariuksen
täydellisesti syrjäytetyksi. Kun näet oli lähetettävä sotajoukko
kukistamaan _Pontoksen_ kuningasta _Mitradă´tē_sta, joka oli aloittanut
vaarallisen sodan Roomaa vastaan, Sulla sai aikaan sen, ettei retken
johtajaksi määrättykään Mariusta, vaan ylipäällikkyys uskottiin hänelle
itselleen. — Sullan ollessa Aasiassa taistelemassa Mitradatesta vastaan
Marius kuitenkin anasti vallan Roomassa. Näin alkoi _ensimmäinen
kansalaissota_ (88–82).

Sulla päätti onnellisesti sodan Mitradatesta vastaan. Tämä suostui
rauhaan v. 84 e. Kr., ja niin Sulla pääsi palaamaan Roomaan. Marius oli
tosin jo kuollut Sullan saapuessa, mutta kansanpuolueen muut päälliköt
voitettiin, ja Sulla julistettiin diktaattoriksi.

[Illustration:

  _Kuva 108._ Sulla.
]

Päästyään valtaan Sulla päätti ikipäiviksi masentaa kansanpuolueen. Sen
tähden hän pani toimeen _prōskription_, s. o. laati murhaluettelon
niistä henkilöistä, joiden hän pelkäsi voivan ajaa kansanpuolueen asiaa.
Luetteloon merkityn sai kuka tahansa murhata; määrättiinpä palkkiokin
tällaisen henkilön tappamisesta. Hänen omaisuutensa otettiin
takavarikkoon ja myytiin julkisella huutokaupalla. Useat Sullan
puoluelaisista rikastuivat ostamalla polkuhintaan luetteloon merkittyjen
maatiloja. Lujittaakseen ylimyspuolueen asemaa Sulla supisti
kansantribuunien veto-oikeutta ja lisäsi senaatin valtaa. Nyt oli
optimaattien valta-asema hänen mielestään turvattu; sen tähden hän erosi
diktaattorin toimesta ja vetäytyi huvilaansa, jossa kuoli jo seuraavana
vuonna eroamisensa jälkeen (78 eKr.).


□ =Marius ja Sulla.= Gracchusten kuoltua Marius ja Sulla olivat jonkin
aikaa Rooman tunnetuimmat miehet. He olivat kunnianhimoisia ja
kyvykkäitä, mutta heiltä puuttui Gracchusten jalot tarkoitusperät.

_Marius_ oli talonpojan poika. Hän ei osannut kreikkaa eikä muutoinkaan
saanut sitä sivistystä, joka näihin aikoihin oli Rooman ylimysten
keskuudessa tavallinen. Mutta hän oli palvellessaan yksinkertaisena
sotamiehenä saavuttanut mainetta urhoollisuudellaan ja sotataidollaan.
Sen tähden hän nopeasti kohosi arvosta toiseen. Huolimatta siitä, että
hän oli nousukas, kansa valitsi hänet lopulta konsuliksi.

Mariuksen maineikkain teko oli kahden germaanikansan, _kimbrien_ ja
_teutonien_, kukistaminen. Nämä olivat jättiläiskokoista, keltatukkaista
ja sinisilmäistä väkeä. Vaimoineen ja lapsineen he olivat lähteneet
liikkeelle etsimään uusia kotisijoja. Roomassa sanoma heidän tulostaan
tuotti niin suurta kauhua, ettei jälkeen gallialaisten ja Hannibalin
aikojen sellaista tunnettu. Historioitsija Plutarkhos kirjoittaa heistä:
»Heidän rohkeutensa ja urhoollisuutensa oli vastustamaton. Taistelussa
he hyökkäsivät kuin tuli äkkiarvaamatta ja ylivoimaisesti, niin ettei
kukaan saattanut kestää heidän rynnistystään; päinvastoin kaikki, jotka
joutuivat heidän tielleen, sortuivat heidän jalkoihinsa. Useat suuret
roomalaiset sotajoukot, joiden tuli suojella Alppien tuonpuoleista
Galliaa, joutuivat päällikköineen häviölle ja hajoitettiin
häpeällisesti.»

Marius ei voinut heti kuljettaa legiooniaan heitä vastaan, vaan hänen
täytyi ensin järjestää koko sotajoukkonsa uudestaan. Aikaisemmin olivat
kaikkein köyhimmät, jotka eivät itse voineet hankkia sotavarustuksiaan,
olleet sotapalveluksesta vapaat. Marius sen sijaan pani kokoon joukkonsa
melkein yksinomaan näistä varattomista kansalaisista. Alettiinpa
vähitellen pestata sellaisiakin, joilla ei ollut kansalaisoikeutta.
Kaikille maksettiin riittävä palkka. Näin tuli siis ensi kerran
_pestattu_ sotajoukko Roomassa käytäntöön. Uusia legiooniaan Marius ei
kohta vienyt vihollista vastaan, vaan karaisi niitä kahden vuoden aikana
ankarilla aseharjoituksilla, marsseilla ja linnoitustöillä. Silloin hän
vihdoin oli valmis käymään germaanien kimppuun.

Viimeisestä kimbrien ja roomalaisten välisestä taistelusta Plutarkhos
kertoo näin: »Kimbrit kahlehtivat yhteen ensimmäisen rivinsä miehet
pitkillä ketjuilla, jotka kulkivat vyöstä vyöhön. Sitten he tekivät
hyökkäyksen. Roomalaiset kuitenkin voittivat ja ajoivat pakenevat heidän
varustuksilleen saakka, ja täällä avautui kamala näytelmä. Vaimot
seisoivat mustiin puettuina vaunujen luona ja tappoivat pakolaiset ilman
erotusta, niin hyvin miehensä kuin isänsä ja veljensä. Omin käsin he
kuristivat lapsensa ja heittivät ne sitten pyörien alle ja vetojuhtien
jalkoihin sekä surmasivat itsensä.»

Roomalainen historioitsija _Sallustius_ antaa _Sulla_sta seuraavan
kuvauksen: »Sulla oli ylimys, joka polveutui köyhtyneestä
patriisisuvusta. Hänellä oli kreikan ja latinan kirjallisuudessa
perinpohjaiset tiedot. Hän oli siveetön, mutta kunnianhimoinen. Hän
rakasti ylellistä elämää, mutta huvitukset eivät estäneet häntä hänen
toimistaan. Sulopuheinen, älykäs ja käytöstavaltaan kohtelias hän myös
oli. Niinikään hän oli erittäin antelias.» Sullasta, joka liittyi
senaatin puolueeseen, tuli Mariukselle voitokas kilpailija.

_Pontoksen_ valtakunnassa Vähässä-Aasiassa hallitsi tähän aikaan
kuningas _Mitradă´tēs_, lahjakas ja vallanhimoinen mies. Hän rupesi
laajentamaan valtakuntaansa ja valloitti Vähässä-Aasiassa olevia
Roomankin maita, lähettipä hän jo sotajoukon Balkanin niemimaahankin.
Silloin Rooma päätti aloittaa sodan Mitradatesta vastaan, ja senaatti
määräsi sotajoukon päälliköksi Sullan. Mutta nytpä Marius alkoi
vehkeillä häntä vastaan, saadakseen päätöksen kansan avulla kumotuksi.
Silloin Sulla tuomitutti vastustajansa kuolemaan. Mariuksen oli suin
päin paettava Roomasta Sullan lähettien takaa-ajamana. Kerran hän
piiloutui erääseen suohon painautuen kaulaa myöten veteen. Mutta
sotamiehet löysivät hänet ja veivät hänet lähimmän kaupungin vankilaan.
Sinne lähetettiin eräs kimbriläisorja häntä tappamaan. Mutta Marius
huusi jyrisevällä äänellä: »Orja, uskallatko tappaa Gajus Mariuksen?»
Vapisten orja heitti miekan luotaan ja pakeni vankilasta. Siten Marius
pelastui.

Mutta kun Sulla legioonineen oli purjehtinut Kreikkaan, Marius palasi
Roomaan. Kansa otti hänet riemuiten vastaan ja Marius esiintyi Roomassa
kuin itsevaltias ikään. Hän eli kuitenkin alituisessa pelossa, että
Sulla palaisi ja kostaisi hänelle. »Jalopeuran luolassa ei ole hyvä
olla, vaikka jalopeura onkin poissa», kerrotaan hänen sanoneen. Pelon
valtaamana hän nyt muuttui juomariksi ja julmuriksi. Sullan puoluelaisia
ja ystäviä hän tapatti suurin määrin. Yli koko Italian ulotettiin
verilöyly. Viimein Marius sairastui kuumeeseen. Vielä kuolinvuoteellaan
hän houraili taistelevansa Sullaa vastaan.

Voitettuaan Mitradateen Sulla palasi armeijoineen Italiaan. Kansanpuolue
oli koonnut suuren sotajoukon häntä vastaan, mutta sillä ei ollut
kelvollista johtajaa. Sulla voitti vastustajansa useissa taisteluissa,
saapui Roomaan ja rankaisi mitä julmimmin kansanpuolueen jäseniä heidän
tekemästään vastarinnasta. Hän julkaisi _proskriptioluetteloissa_ niiden
henkilöiden nimet, jotka ken hyvänsä sai rangaistuksetta tappaa ja
joiden omaisuus otettiin valtiolle. Heidän lapsensa ja jälkeläisensä
julistettiin kelpaamattomiksi valtion virkoihin. Annettiinpa vielä
palkintokin proskriboidun surmaamisesta. Pian oli surmattujen luku niin
suuri, että muuan senaattori kysyi Sullalta: »Jättänetkö ketään eloon?»
johon Sulla vastasi: »En tiedä sitä itsekään.» Moni tuli upporikkaaksi
ostamalla halvalla surmattujen maatiloja tai muuta takavarikkoon otettua
omaisuutta.

Tuhottuaan vastustajansa Sulla nimitytti itsensä diktaattoriksi. Hän
sääti nyt useita lakeja, joiden tarkoituksena oli senaatin vallan
lujittaminen. Sen jälkeen hän erosi valtiontoimista ja vetäytyi
yksityiselämään. Hän muutti maaseudulla olevaan komeaan huvilaansa,
jossa vietti samoin kuin ennen nuoruudessaan ylellistä ja kevytmielistä
elämää näyttelijäin ja tanssijattarien seurassa. Siellä hän kuoli v. 78.
Hänen ruumiinsa kannettiin kultaisilla paareilla suunnattomassa
surusaatossa Roomaan, jossa se poltettiin Mars-kentällä. Kaksi tuhatta
seppelettä kerrotaan lasketun hänen paariensa ääreen.


● =Yksinvaltiuteen pyrkijät.= Sulla erehtyi luullessaan, että hän
ikipäiviksi oli turvannut ylimyspuolueen vallan. Ei kestänyt kuin
muutamia vuosia hänen kuolemansa jälkeen, niin puolueriidat taas olivat
täydessä vauhdissa. Monet vallanhimoiset kansalaiset unelmoivat
diktaattorin valtaa, josta Sulla vapaaehtoisesti oli luopunut. He
ymmärsivät kuitenkin, että yksinvaltius oli helpompi saavuttaa kansan
kuin senaatin avulla. Sen tähden he kaikki liittyivät kansanpuolueeseen.

Eräs yksinvaltaan pyrkijöistä oli upporikas _Crassus_, joka Sullan
proskriptioissa oli hankkinut kosolta sekä maakartanoita että
kaupunkitaloja. Hän käytti suunnattomia rikkauksiaan kerätäkseen
ympärilleen vahvan puolueen, jonka avulla pääsisi kohoamaan valtaan.
Saipa hän sotaista mainettakin kukistamalla erään vaarallisen
_orjakapinan_.

Vielä onnekkaampi kuin Crassus oli _Pompē´jus_. Hän kukisti ensin
Välimeren _merirosvot_, jotka häiritsivät viljankuljetusta Roomaan, ja
voitti sitten _Mitradateen_, joka oli aloittanut uuden sodan Roomaa
vastaan. Päätettyään Mitradateen sodan v. 64 e. Kr. Pompejus yhdisti
maakuntina Rooman valtakuntaan _useimmat Vähän-Aasian maista_ sekä
lisäksi _Syyrian_.

[Illustration:

  _Kuva 109._ Cicero pitämässä puhetta Catilinaa vastaan.
]

Enimmän levottomuutta herätti Roomassa kolmas yksinvallan tavoittelija
_Catilī´na_. Tämä rappiolle joutunut ylimys muodosti laajan salaliiton,
joka aikoi väkivaltaisesti kumota Rooman hallitusmuodon. Valpas konsuli
_Cĭ´cero_ sai kuitenkin hänen aikeensa ajoissa ilmi. Salaliittolaisten
sotajoukkoa vastaan lähetettiin armeija, joka verisessä taistelussa
pääsi voitolle. Taistelussa kaatui Catilinakin.


□ =Catilinan salaliitto.= Sallustius valittaa, että paha tapainturmelus
Sullan aikoina oli päässyt vallalle Rooman ylimystön keskuudessa. »Kun
kerran oli tultu niin pitkälle, että rikkaus tuotti kunniaa ja sitä
seurasi maine, valta ja vaikutus, niin siveellinen voima kadotti kaiken
viehätyksensä ja köyhyyttä ruvettiin pitämään häpeällisenä,
epäitsekkyyttä pahansuopuutena. Näin nuoret roomalaiset muuttuivat
rikkauksien johdosta ylellisiksi, itaroiksi ja ylimielisiksi. He
nylkivät ja mässäyksissä taas kuluttivat, minkä olivat nylkeneet. He
pitivät aina omat rikkautensa vähäisinä ja himoitsivat toisten
omaisuutta. Heissä ei ollut säädyllisyyttä eikä häpeätä, ja he pitivät
jumalallista ja inhimillistä oikeutta pilkkanaan.»

Tällainen mies oli myös _Catilīna_. Hän kuului erääseen arvokkaaseen
optimaattisukuun, mutta oli juomingeissa, uhkapeleissä ja irstaassa
elämässä tuhlannut omaisuutensa. Hänen ympärilleen keräytyi muita
kevytmielisiä ylimysnuorukaisia. Aluksi nämä turmeltuneet miehet
koettivat testamentinväärennyksillä, salamurhilla ja petoksilla hankkia
varoja mässäysten jatkamiseen. Mutta kun heidän rikoksensa alkoivat
käydä ilmi ja heidän ylellinen elämänsä vaati yhä uusia varoja, he
olivat valmiit auttamaan Catilinaa hänen kumousyrityksissään. Sovittiin
siitä, että Catilina oli tehtävä yksinvaltiaaksi, hänen vastustajansa
merkittäisiin murhaluetteloihin ja salaliittolaiset jakaisivat keskenään
valtion virat ja maakunnat.

Konsulina oli tähän aikaan _Cĭ´cero_, Rooman suurin kaunopuhuja.
Puhetaitonsa, oppinsa ja rehellisyytensä takia hänen oli onnistunut
kohota virkauralla aina ylimmälle asteelle saakka, vaikka hän ei
kuulunut optimaatteihin, vaan ritarisäätyyn. Hänen silmämääränään oli
tasavaltaisen hallitusmuodon pysyttäminen voimassa. Niinpä hän
pontevasti esiintyi Catilinan ja hänen kannattajiensa kumousyrityksiä
vastaan ja sai urkkijoiden avulla selkoa heidän salavehkeistään. Mutta
kun hänellä ei ollut sitovia todistuksia heidän rikollisuudestaan, hän
ei uskaltanut vangita heitä, vallankin kun salaliittolaisten joukossa
oli useita senaattorejakin. Aluksi hän siis tyytyi siihen, että
Forumilla ja senaatissa piti kiihkeitä puheita Catilinaa vastaan. Koska
hän oli Rooman paras puhuja, hän saikin täten Catilinan epäluulon
alaiseksi. Eräässä puheessaan hän puhkesi sanomaan: »Kuinka pitkälle,
Catilina, käytätkään väärin kärsivällisyyttämme? Eikö ollenkaan käy
tunnollesi kansan pelko, eikö se, että tätä paikkaa on täytynyt senaatin
istuntoa varten suojella mitä voimakkaimmin? Eikö sekään, minkä voit
lukea läsnäolijain kasvojen ilmeistä? Etkö huomaa, että kaikilla jo on
tiedot salaliitostasi? Voi aikoja! Voi tapoja! Senaatti nämä asiat
tietää, konsuli näkee; ja kuitenkin on tuo mies vielä hengissä!
Hengissäkö vain? Ei; hän tulee vielä senaattiinkin, ottaa osaa yleisten
asiain käsittelyyn ja samalla tarkastelee meitä katseellaan merkiten
meidän joukostamme murhateuraansa. Jo aikoja sitten olisi sinut,
Catilina, pitänyt konsulin määräyksestä viedä kuolemaan; sinuun itseesi
olisi pitänyt ampua kaikki ne surman nuolet, joita sinä kaikkien meidän
pään varalle jo pitkän aikaa olet teroitellut.»

Vihdoin Cicero sai riittäviä todistuksiakin. Muutamat maakuntalaiset,
jotka kävivät Roomassa valittamassa maaherransa kiskomisesta, joutuivat
tekemisiin Catilinan kanssa. Tämä lupasi parantaa heidän tilaansa, jos
he nostattaisivat kansalaisensa häntä avustamaan tasavallan
kukistamiseksi. Maakuntalaiset pyysivät Catilinalta kirjallisen
sitoumuksen viedäkseen sen muka kansalaistensa nähtäväksi. Mutta he
antoivatkin sen Cicerolle. Nyt oli Cicero asiastaan varma. Hän lähetti
heti sotajoukon matkalle ja salaliittolaiset voitettiin.

Pontevan esiintymisensä johdosta Cicero sai kiitollisilta kansalaisilta
nimen »isänmaan isä».


                                CAESAR.


● =Caesarin nuoruus.= Crassus, Pompejus ja Catilina eivät onnistuneet
yksinvaltaisissa pyrkimyksissään. Mutta heidän kilpailijansa _Gājus
Jūlius Caesar_ [kē´sar] oli heitä onnekkaampi. Tämä lahjakas ylimys
liittyi jo nuorena kansanpuolueeseen. Aluksi hän ei tullut huomatuksi
valtiollisessa elämässä, sillä hän huolehti parhaastaan opinnoistaan.
Mutta kun hän astui julkisuuteen, hän piankin veti kaikkien huomion
puoleensa.


● =Gallian retki (58–51).= Caesar hankki tavattomalla anteliaisuudella
kansan suosion. Siitä huolimatta hän ymmärsi, ettei hänellä vielä ollut
tarpeeksi mainetta voidakseen saavuttaa yksinvaltiutta. Hän liittyi sen
tähden Crassukseen ja Pompejukseen solmien heidän kanssaan _ensimmäisen
triumviraatin_ (»kolmen miehen liiton») vuonna 60 e. Kr. Jokaisella
triumvirillä oli niin paljon puoluelaisia, että heillä yhteensä oli
ehdoton ylivalta kansankokouksessa. Ystäviensä avulla Caesar pääsi
konsuliksi ja sitten tämänpuoleisen Gallian maaherraksi.

[Illustration:

  _Kuva 110._ Gallialainen päällikkö.
]

Juuri tätä Caesar oli toivonut. Tuskin hän oli saapunut maakuntaansa,
kun hän jo varusti sotajoukon ja lähti taistelemaan Gallia transalpinan
kelttiläiskansoja vastaan. Taistelut kestivät kahdeksan vuotta (58–51),
mutta silloin koko tuo laaja maa Reiniin saakka olikin saatettu Rooman
valtaan.

Gallian sodassa Caesarin erinomainen sotapäälliköntaito tuli näkyviin.
Hän sai ennen pitkää jalkeille kymmenen legioonaa, jotka olivat häneen
niin kiintyneet, että jokainen sotilas oli valmis kuolemaan hänen
puolestaan. Hän kohtelikin lempeästi miehiään, otti osaa heidän
harjoituksiinsa, palkitsi heitä heidän kunnostautuessaan ja jakoi heidän
kanssaan surut ja ilot. Mutta samalla hän vaati heiltä ehdotonta
kuuliaisuutta. — Viholliset hän taas osasi hajoittaa ja tehdä keskenään
eripuraisiksi. Näin hänellä aina oli vain muutamia heimoja erältään
vastassaan.


● =Toinen kansalaissota (49–45).= Gallian sodan aikana triumviraatti
Crassuksen kuoleman johdosta oli hajonnut. Sen jälkeen molempien
jäljelle jääneiden triumvirien ystävyys pian kylmeni. Pompejus ei voinut
sietää, että Caesaria ja hänen urotöitään aina kiiteltiin. Kateudessaan
hän sai senaatin määräämään, että Caesarin oli luovuttava
sotajoukostaan. Tähän ei Caesar kuitenkaan suostunut, vaan lähti v. 49
legioonainsa johdossa marssimaan Roomaa kohti.

Näin alkoi _toinen kansalaissota_. Pompejus ja useimmat senaattorit
lähtivät Kreikkaan. Caesar seurasi heitä ja voitti Pompejuksen
sotajoukon _Fa´rsāloksen_ taistelussa. Pompejus pakeni silloin Egyptiin,
jossa hänet murhattiin. Caesarin oli vielä tämänkin jälkeen pakko
taistella tasavallan kannattajia vastaan ensin Egyptissä, sitten
Vähässä-Aasiassa, sen jälkeen Afrikassa ja lopuksi Espanjassa. Vuonna 45
hän oli voittanut viimeisenkin vastustajansa.


● =Caesar yksinvaltiaana.= Saavutettuaan yksinvallan Caesar koetti
lempeydellä taivuttaa kansan puolelleen. Vangitut vastustajansa hän
päästi vapaiksi, kohottipa useita heistä virkoihinkin. Samalla hän
uutterasti harrasti valtakunnan parasta; olletikin hän esti maaherroja
sortamasta maakuntalaisia. Annettiinpa useille maakuntalaisille
kansalaisoikeudet, esim. kaikille tämänpuoleisen Gallian asukkaille.
Myös ajanlaskun uudistus oli valtakunnalle suureksi hyödyksi. Siihen
saakka noudatettu ajanlasku oli sekava ja virheellinen. Caesar saattoi
etevien matemaatikkojen avustamana voimaan _juliaanisen kalenterin_,
joka oli käytännössä uudelle ajalle saakka. Sen mukaan lasketaan
vuodessa olevan 365 päivää; mutta joka neljäs vuosi on karkausvuosi,
joka käsittää 366 päivää. — Monet suunnitelmat jäivät Caesarilta kesken,
koska hän vain lyhyen ajan ehti hoitaa hallitusta ennen kuolemaansa.


● =Caesarin kuolema.= Caesarin viisaasta ja lempeästä hallituksesta
huolimatta oli Roomassa sellaisia henkilöitä, jotka eivät voineet
unohtaa tasavaltaa. Varsinkin kun kävi ilmi, että Caesar pyrki kuninkaan
nimeä omistamaan, hänen vihamiestensä luku lisääntyi. Nämä tekivät
_Brūtuksen_ ja _Cassiuksen_ johtamina salaliiton Caesarin henkeä
vastaan, ja vuonna 44 e. Kr. hänet murhattiin senaatin kokoussalissa.


□ =Caesarin sukuperä ja luonne.= Ei yksikään Rooman tasavallan
valtiomiehistä kohonnut sellaiseen valtaan ja maineeseen kuin _Gajus
Jūlius Caesar_ [kē´sar]. Hän polveutui vanhasta patriisisuvusta, joka
perhetarinain mukaan johti alkuperänsä itse troialaisen Aeneaan pojasta.
Hän sai oivallisen kasvatuksen, oppi käyttäytymään miellyttävästi ja
kehittyi eteväksi puhujaksi. Aikaisin Caesar joutui likeisiin suhteisiin
kansanpuolueen johtajiin. Hänen tätinsä oli ollut Mariuksen puoliso, ja
itse hän nai erään mainitun puolueen johtajan tyttären. Sulla, joka
epäluuloisesti katseli kaikkia lahjakkaita kansanpuoluelaisia, kiinnitti
huomionsa Caesariinkin ja vaati häntä luopumaan puolisostaan. Kun Caesar
ei siihen suostunut, Sulla uhkasi julistaa hänet lainsuojattomaksi,
mutta vaikutusvaltaisten ystäviensä välityksellä Caesarin onnistui saada
armo. Sullan kerrotaan tällöin lausuneen: »Pitäkää hänet sitten, mutta
kyllä hän saattaa monta patriisia perikatoon, sillä hänessä on enemmän
kuin yksi Marius!» Caesar piti kuitenkin paraimpana paeta Roomasta. Hän
kävi Vähässä-Aasiassa ja Kreikassa täydentäen ahkerasti opintojaan.
Palattuaan Roomaan hän aluksi tyytyi näyttelemään ensi osaa
seuraelämässä, pani toimeen pitoja, käytti runsaasti hajuvesiä ja
voiteita, sepitti runoja ja eli iloisesti Rooman kevytmielisen nuorison
parissa.

[Illustration:

  _Kuva 111._ Caesar.
]

Kuitenkin Caesarin rinnassa jo näihin aikoihin eli hehkuva kunnianhimo
ja pyrkimys esiintymään käskijänä. Sitä todistaa muun muassa pari pientä
tapausta. Kerran hän tovereineen matkusti erään italialaisen
pikkukaupungin läpi. Nousi kysymys, oliko täälläkin vallanhimoa niinkuin
Roomassa. »Varmaankin», Caesar vastasi, »minä ainakin tahtoisin
mieluummin olla ensimmäinen täällä kuin toinen Roomassa.» Toisen kerran
hän joutui merirosvojen käsiin. He vaativat hänen hengestään korkeat
lunnaat. Kun Caesar kuuli lunastussumman määrän, hän väheksyi sitä, ja
vaati, että se oli korotettava kahdenkertaiseksi. Odottaessaan, että
ystävät kokoaisivat summan, Caesar eli merirosvojen parissa, ikään kuin
hän olisi ollut heidän herransa, käski heidän pysyä hiljaa, kun hän
laskeutui nukkumaan, ja luki heille runojaan; elleivät he niitä
kiittäneet, hän uhkasi ristiinnaulita heidät kaikki vapaaksi päästyään.
Viimein tuotiin lunnaat. Tuskin Caesar olikaan vapaana, ennen kuin hän
kokosi joukon, voitti merirosvot, otti rahat heiltä takaisin ja
ristiinnaulitutti heidät.

Ruumiiltaan Caesar ei ollut tukeva, mutta hän oli sopusuhtaisesti
kehittynyt. Hänellä oli kotkannenä ja mustat säihkyvät silmät. Myöhemmin
hän kävi laihaksi, kalpeaksi ja kaljupäiseksi. Kivulloisuudestaan
huolimatta hän oli tottunut kaikenlaisiin rasituksiin; muun muassa hän
ratsasti ja ui mainiosti.


□ =Triumviraatti. Kansalaissota.= Pian Caesar jätti huvitukset
antautuakseen valtiomiestoimiin. Hän yleni virka-asteissa, ja vuodeksi
62 hänet määrättiin Espanjan maaherraksi. Hän oli silloin pahasti
velkaantunut, sillä kansan suosion hankkimiseksi hän oli pannut toimeen
komeita pitoja ja miekkailuleikkejä sekä jaellut viljaa ilmaiseksi.
Kerrotaanpa hänen järjestämissään näytännöissä satojen miekkailijain
esiintyneen hohtavan hopeisissa varustuksissa. Kun hän nyt oli aikeissa
lähteä maakuntaansa, niin hänen velkojansa, arvatenkin hänen
vastustajainsa yllyttäminä, eivät tahtoneet päästää häntä matkalle.
Mutta silloin upporikas _Crassus_ meni hänen puolestaan takuuseen
suunnattomasta summasta. Caesar lähti Espanjaan, voitti siellä
sotamainetta ja palasi vuoden kuluttua varakkaana miehenä takaisin
Roomaan.

Hän pyrki nyt konsuliksi. Hän tulikin valituksi, sillä Crassus kannatti
häntä ja samoin _Pompējus_, joka Sullan kuoleman jälkeen oli jonkin
aikaa Rooman vaikutusvaltaisin mies ja joka onnekkailla sodilla oli
kohonnut suureen maineeseen. Riitaannuttuaan senaatin kanssa Pompejus
auttoi nyt kansanpuolueeseen kuuluvaa Caesaria valta-asemaan. Caesar
yhtyi sitten likeisemmin näihin vaikutusvaltaisiin auttajiinsa tehden
heidän kanssaan v. 60 e. Kr. _ensimmäisen triumviraatin_ eli »kolmen
miehen liiton». Tarkoituksena oli vallan hankkiminen liittoutuneiden
käsiin. Seuraukset näkyivät pian. Senaatin ja Pompejuksen välinen riita
saatiin ratkaistuksi Pompejuksen eduksi, kun taas Caesar sai kansalta
Alppien tämänpuoleisen Gallian viideksi vuodeksi.

Konsulivuotensa päätyttyä Caesar lähti maakuntaansa. Sinne tultuaan hän
ryhtyi vuosikausia kestäviin sotiin Alppien tuonpuoleisessa Galliassa
asuvia kansoja vastaan ja liitti koko tuon laajan maan aina Atlantin
merta, Englannin kanaalia ja Rein-jokea myöten Rooman alueisiin. Samalla
hän hankki itselleen sotamainetta sekä uskollisen sotajoukon.

Pian Caesarin ja Pompejuksen välit alkoivat kylmetä. Tosin triumvirit v.
56 uudistivat liittonsa, jolloin Caesarille annettiin maaherrantoimi
Galliassa uudelleen viideksi vuodeksi; Pompejus sai samalla
maakunnakseen Espanjan ja Crassus Syyrian yhtä pitkäksi ajaksi. Mutta
Crassuksen saatua surmansa Syyriassa Pompejus, jonka mielen Caesarin
voitot täyttivät kateudella, alkoi lähestyä senaattia ja
ylimyspuoluetta. Viimein hän rupesi toimimaan suorastaan Caesaria
vastaan.

Caesar tahtoi maaherrakautensa päätyttyä päästä toistamiseen konsuliksi.
Hän hankki kansankokoukselta luvan hakea konsulinvirkaa poissaolevana
sekä pitää sotajoukkojensa päällikkyyden, kunnes hän astuisi
konsulinvirkaan. Mutta senaatti ei suostunut siihen, vaan vaati Caesaria
valtiokirouksen uhalla määräpäivänä luovuttamaan maakuntansa ja
laskemaan sotajoukkonsa hajalleen. Mutta Caesar ei antanut pelottaa
itseään. Saatuaan tiedon senaatin päätöksestä hän kulki joukkoineen
maakuntansa rajajoen Rubiconin yli huudahtaen: »Arpa on heitetty», ja
läheni Roomaa. Uusi kansalaissota oli alkanut.

Pompejus oli kehunut senaatissa, ettei hänen tarvinnut kuin polkaista
jalallaan maahan, saadakseen sotajoukon koolle. Mutta kun Caesar
Galliasta marssi Italian alueelle, Pompejuksen kansansuosio ja valta
näyttäytyikin kovin mitättömäksi. Kaikkialta vapaaehtoisia riensi
Caesarin riveihin, ja niin Pompejuksen oli suin päin paettava Kreikkaan.
Tänne keräytyi hänen luokseen kevytmielisiä, ylellisyyteen tottuneita
ylimysnuorukaisia. _Fa´rsāloksen_ luona syntyi taistelu. Caesar tiesi,
miten arkoja ylimykset olivat hienosta hipiästään, ja siksi hän käski
sotamiesten lyödä heitä kasvoihin. Tätä ylimykset eivät sietäneet, vaan
lähtivät pakosalle. Pompejuksen rikas leiri kaikkine aarteineen joutui
Caesarin valtaan. Tästä asiasta Caesar kirjoittaa muistelmissaan:
»Pompejuksen leiristä löydettiin lehtimajoja lepovuoteineen, suuri esiin
pantu rahamäärä, telttoja, joissa maa oli ruohoturpeilla
peitetty — olivatpa muutamat teltat murattiköynnöksillä katetut — ja
paljon muuta, joka todisti määrätöntä ylellisyyttä ja ehdotonta
voitonvarmuutta, koska he siksi vähän epäilivät taistelun tulosta, että
saattoivat ajatella niin joutavia nautintoja.»

Kreikasta Pompejus pakeni meritse Egyptiin toivoen saavansa siellä
turvaa maan hallitsijalta. Mutta maihin noustessaan hänet murhattiin
kavalasti alaikäisen _Ptolemaios_ kuninkaan holhoojain toimesta. Pian
murhan jälkeen Caesar saapui pieni joukko mukanaan Aleksandriaan. Kun
hänelle näytettiin Pompejuksen päätä, hän kääntyi inhoten pois ja
katseli kyynelsilmin murhatun sinettisormusta. Pompejuksen murhaajat
olivat toivoneet saavuttavansa Caesarin ystävyyden, mutta tämä asettikin
valtaistuimelle kuninkaan sisaren _Cleopa´tra_n, joka kauneudellaan oli
hänet hurmannut.

Egyptiin Caesar sai tiedon, että Mitradateen poika _Farnă´kēs_ oli
aloittanut sodan Roomaa vastaan. Hän kiiruhti Vähään-Aasiaan ja suoritti
sodan viidessä päivässä, jonka takia saattoikin lakonisesti ilmoittaa
senaatille: »Tulin, näin, voitin.»

Mutta vielä oli innokkaita tasavaltalaisia, jotka jatkoivat taistelua
Caesaria vastaan käsittäen hänen voittonsa merkitsevän tasavallan
häviötä.

Näiden joukossa oli _Cato_ nuorempi. Hän oli nuoruudestaan alkaen
osoittanut ylevämielistä ja taipumatonta luonnetta. Kun Caesar Afrikassa
oli voittanut vastustajiensa suuren sotajoukon, Cato päätti riistää
itseltään hengen, ettei hänen tarvitsisi nähdä tasavallan perikatoa.
Keskustellessaan muutamien ystävien kanssa sielun kuolemattomuudesta
Cato tuli lausuneeksi joitakin sanoja, joiden johdosta nämä pääsivät
selville hänen aikeistaan. He yrittivät ottaa häneltä miekan, mutta Cato
sai heidät luopumaan tästä. Sen jälkeen hän vielä hetken itsekseen
lueskeli Platonin filosofista teosta sielun kuolemattomuudesta. Sitten
hän paneutui nukkumaan, ja aamulla herätessään hän miekalla lävisti
rintansa. Hänen poikansa ja palvelijansa riensivät saapuville ja hakivat
lääkärin, joka sitoi haavan. Mutta virottuaan Cato repi siteet pois, ja
vähän ajan kuluttua hän heitti henkensä. Kun Caesar kuuli Caton
kuolemasta, hän huudahti: »Olet riistänyt minulta onnen lahjoittaa
sinulle henkesi.»

Palattuaan Roomaan Caesar vietti triumfin eli riemusaaton, joka oli
loistavin, mitä Roomassa siihen asti oli nähty. Sen yhteydessä hän pani
toimeen suurenmoisia juhlia ja jakoi suunnattomia lahjoja. Alhaisoa
ruokittiin 22,000 pöydässä ja sen huvittamiseksi järjestettiin eläin- ja
gladiaattorileikkejä, joissa muun muassa nähtiin 400 jalopeuraa.
Jokainen sotamies sai suurehkon summan, jokainen aliupseeri kaksin
verroin ja upseerit nelinkertaisen summan. 150,000 köyhälle
kansalaiselle annettiin niin ikään rahalahja, viljasta ja öljystä
puhumattakaan.

=Caesarin kuolema.= Caesar oli nyt Rooman todellinen yksinvaltias,
vaikkei hänellä ollutkaan yksinvaltiaan nimeä. Sekä senaatti että
kansankokous noudattivat hänen tahtoaan. Suurta valtaansa Caesar käytti
valtion menestykseksi. Siitä huolimatta hänellä oli kiivaita
vastustajia. Toiset kadehtivat hänen valtaansa, toiset surivat
tasavallan häviötä. Viimein tehtiin hänen henkeänsä vastaan salaliitto,
jonka johtajina olivat _Brūtus_ ja _Cassius_.

Brutus oli jaloluontoinen mies ja Caesarin ystävä, mutta hän katsoi
velvollisuudekseen vapauttaa maailman itsevaltiaasta. Cassius taas oli
lahjakas, mutta luonteeltaan umpimielinen ja kateellinen. Sovittuna
päivänä he muiden salaliittolaisten kanssa saapuivat senaatin istuntoon.
Caesaria oli kyllä varotettu sinä päivänä kokoukseen menemästä, mutta
hän ei tällaisia varotuksia ottanut huomioon.

Caesarin kuolemasta Plutarkhos kertoo seuraavasti: »Kun Caesar astui
sisään, senaattorit kunnioittavasti nousivat seisomaan. Mutta Brutuksen
ystävistä toiset asettuivat hänen istuimensa taakse, toiset taas menivät
häntä vastaan muka tehdäkseen hänelle anomuksen. Caesar asettui istumaan
ja hylkäsi esityksen. Silloin eräs salaliittolaisista tarttui kahden
käden hänen togaansa ja veti sitä, niin että kaula paljastui. Tämä oli
sovittu hyökkäysmerkki. _Casca_ iski ensimmäiseksi haavan niskaan, mutta
se ei ollut kuolettava. Caesar kääntyi ja tarttui tikariin lujasti.
Molemmat huusivat samaan aikaan, haavoitettu latinaksi: »Kirottu Casca,
mitä sinä teet?» ja viimeksimainittu kreikaksi: »Veli, tule minulle
avuksi!» Samassa kaikki salaliittolaiset paljastivat tikarinsa, sillä
oli päätetty, että jokainen ottaisi osaa murhatyöhön. Siitä syystä
Brutuskin iski yhden iskun Caesarin kupeeseen. Caesar puolustautui
hetken muita vastaan, mutta nähtyään Brutuksen paljastettu tikari
kädessä hän huudahti: »Sinäkin, Brutus!», veti togan päänsä yli ja
antautui kohtaloonsa vastustamatta.


                               AUGUSTUS.


● =Octavianus ja Antonius.= Ne, jotka luulivat murhaamalla Caesarin
pelastavansa tasavallan, pettyivät. Hänen kuolemansa jälkeen ilmestyi
uusia yksinvallan tavoittelijoita. Ensin eräs Caesarin sotapäälliköistä
_Antō´nius_ sai vallan. Mutta hänelle tuli vaarallinen kilpailija
Caesarin ottopojasta _Octāviā´nuksesta_, joka oli vasta
kahdeksantoistavuotias, mutta erittäin vallanhimoinen ja valtioviisas.
Aluksi Octavianus taisteli Antoniusta vastaan, mutta ennen pitkää hän
huomasi viisaammaksi solmia hänen sekä _Lě´piduksen_ kanssa — hänkin
Caesarin vanha asetoveri — _toi_-_sen triumviraatin_ v. 43. Triumvirit
panivat laajoja proskriptioita toimeen raivatakseen vastustajansa
tieltään. Tällöin vanha Cicerokin sai surmansa.

Vielä olivat elossa Brutus ja Cassius, jotka Caesarin murhan jälkeen
olivat lähteneet itäisiin provinsseihin ja siellä koonneet suuren
sotajoukon. Heitä vastaan lähtivät nyt Octavianus ja Antonius, jotka
voittivat heidät kahdessa _Fĭ´lippoi_n taistelussa. Silloin ensin
Cassius ja sitten Brutus riistivät henkensä.

Ennen pitkää erotettiin Lepidus triumviraatista ja molemmat toiset
jakoivat valtakunnan keskenään, niin että Octavianus sai länsimaat ja
Antonius itämaat. Octavianus hallitsi taitavasti niitä maakuntia, jotka
hän oli saanut osalleen, mutta Antonius vietti itämailla kevytmielistä
elämää huveissa ja ylellisyydessä Egyptin nuoren kuningattaren
_Cleopatra_n kanssa.

Vallanhimoinen Octavianus ei ajan pitkään tyytynyt läntisiin maakuntiin,
vaan halusi saada Antoniuksenkin osuuden huostaansa. Antoniuksen
kevytmielisestä elämästä ja huonosta hallituksesta hän sai sopivan sodan
aiheen. _A´ktion_in luona suoritettiin v. 31 e. Kr. ratkaiseva
meritaistelu, joka päättyi Octavianuksen voittoon. Antonius ja Cleopatra
pakenivat taistelusta Egyptiin, jossa riistivät henkensä. Silloin Egypti
joutui Rooman valtaan v. 30 e. Kr.


□ =Antonius ja Cleopatra.= Caesarin kuoltua hänen alipäällikkönsä
_Antō´nius_ ja hänen sukulaisensa _Octāviā´nus_ jakoivat vallan
keskenään. Octavianuksen haltuun tulivat länsimaat, kun taas Antonius
sai valtakunnan itäisen puoliskon hallittavakseen. Ensiksimainittu, joka
oli yhtä tarmokas kuin vallanhimoinen, hoiti oivallisesti
hallitustoimia, mutta Antonius heittäytyi Cleopatran seurassa päättömiin
huvituksiin ja nautintoihin.

[Illustration:

  _Kuva 112._ Cleopatra.
]

Cleopatra oli viisas, mutta turhamainen ja vallanhimoinen nainen.
Kauneudellaan hän sai Antoniuksen niin kokonaan lumoihinsa, että tämä
unohti hallitustoimet ja ajatteli vain keinoja mielistelläkseen
Cleopatraa. Päivät kuluivat toinen toisensa jälkeen yhtämittaisissa
huveissa ja juhlissa. Kerran he löivät vedon, kumpi pitäisi kalliimmat
pidot. Antonius hankki juhlapöytään itämaiden kaikki herkut. Cleopatra
sen sijaan tarjosi aivan yksinkertaisia ruokia, mutta lopuksi hän ojensi
Antoniukselle maljan, jossa oli etikkaan liuotettu monen miljoonan
arvoinen helmi. — Kerran tuli Antoniuksen keittiöön vieras ja näki
kahdeksan metsäkarjua vartaissa paistumassa. Hän arveli ihmeissään
Antoniuksella varmaankin olevan paljon vieraita luonaan. »Ei suinkaan»,
keittäjä sanoi, »ainoastaan 12; mutta nämä karjut on pantu toinen
toistansa myöhemmin paistumaan, että voisimme valita niistä maukkaimman
sinä hetkenä, jolloin herramme suvaitsee aloittaa aterian.» — Välistä
Antonius ja Cleopatra huvittelivat kalastamalla. Antoniuksella oli huono
kalaonni, mutta hän käski sukeltajan kiinnittää koukkuun suuria lihavia
kaloja. Cleopatra huomasi petoksen ja lähetti oman sukeltajansa mereen.
Kun Antonius taas nosti ongen, oli koukussa suuri suolattu kala
kaukaisilta vesiltä. Kaikki läsnäolijat purskahtivat nauramaan. Antonius
punastui, mutta Cleopatra sanoi sukkelasti: »Anna meidän,
pikkuruhtinasten, onkia kaloja; pyydystä sinä maita, kuninkaita ja
kansoja!»

Muutamien vuosien kuluttua Octavianuksen ja Antoniuksen suhde rikkoutui.
_Aktion_in meritaistelussa v. 31 e. Kr. Octavianus pääsi voitolle ja
perusti sen jälkeen Rooman keisarivallan. _Augustuksen_ nimellä hän on
tunnettu Rooman ensimmäisenä keisarina.

[Illustration:

  _Kuva 113._ Antonius.
]

Aktionin tappion jälkeen Cleopatra aikoi hylätä Antoniuksen pyrkiäkseen
Octavianuksen ystäväksi. Hän kätkeytyi Antoniukselta ja levitti huhun
olevansa muka kuollut. Tämä sanoma koski Antoniukseen niin kovasti, että
hän syöksyi miekkaansa. Kohta hän kuitenkin sai kuulla Cleopatran vielä
olevankin elossa. Hän kannatutti itsensä silloin Cleopatran luo. Mutta
tämä osoittautui ynseäksi, ja hylättynä Antonius heitti henkensä
Cleopatran jalkojen juureen. Kuningatar luuli nyt voivansa lumota
Octavianuksen yhtä helposti kuin aikaisemmin hänen kilpailijansa. Nuori
sankari pysyi kuitenkin kylmänä, vangitutti Cleopatran ja käski
säilyttää häntä Roomassa vietettävää triumfia varten. Kun Cleopatra
huomasi erehtyneensä laskelmissaan, hän hankki erään talonpojan
välityksellä kaksi myrkyllistä käärmettä ja antoi niiden purra
rintaansa. Ennen kuolemaansa hän lähetti Octavianukselle kirjeen, jossa
pyysi tulla haudatuksi Antoniuksen viereen.


● =Octavianus keisarina (31 e. Kr.-14 j. Kr.).= Aktionin meritaistelun
jälkeen Octavianus oli Rooman valtakunnan itsevaltainen hallitsija.
Hän ei kuitenkaan ottanut diktaattorin tai kuninkaan arvonimeä, koska
hän tiesi kansan niitä vihaavan. Hän käytti kasvatusisänsä nimeä
_Caesar_, ja siitä on aikojen kuluessa muodostunut sana _keisari_.
Senaatti antoi hänelle kunnianimen _Augu´stus_, joka merkitsee
kunnianarvoinen. Tällä nimellä hän keisariksi tultuaan on eniten
tunnettu. Mutta vaikka hän ei paljoa välittänyt arvonimistä ja
ulkonaisesta loistosta, hän kuitenkin osasi hankkia itselleen kaiken
vallan. Hän valitutti itsensä kaikkiin korkeihin virkoihin, kuten
_censoriksi_, _konsuliksi_, _kansantribuuniksi_ ja _ylimmäiseksi
papiksi_ sekä sotajoukon ylipäälliköksi eli _imperaattoriksi_.
Kansankokous kadotti nyt merkityksensä, mutta senaattia Augustus piti
arvossa, kuunnellen mielellään kokeneiden senaattorien neuvoja.

[Illustration:

  _Kuva 114. _Augustuksen marmoripatsas.
]

Alkuaan Augustus oli kova ja kostonhimoinen. Mutta tultuaan
yksinvaltiaaksi hän muutti käytöksensä. Hän pakottautui hillitsemään
vihaansa ja armahtamaan vihollisiaan sekä oli ystävällinen ja
hyväntahtoinen kaikille. Augustus eli yksinkertaisesti. Hänellä ei ollut
hovia, vaan hän seurusteli muiden kanssa, ikään kuin he olisivat olleet
hänen vertaisiaan. Myöhempien aikojen silmissä Augustus oli hyvän
yksinvaltiaan perikuva. Kun hän kuoli, luultiin jumalien kohottaneen
hänet vertaisenaan taivaaseen, ja senaatti määräsi, että häntä oli
palveltava jumalana yli koko valtakunnan.


● =Rajojen turvaaminen.= Augustus oli rauhaa rakastava hallitsija. Hänen
mielestään valtakunta jo oli riittävän suuri. Mutta sillä ei kaikkialla
ollut luonnollisia rajoja. Kaikki Augustuksen sodat tarkoittivat niiden
hankkimista. Tärkeimmät hänen valloituksistaan olivat _Alppimaat_,
joiden liittäminen Rooman valtakuntaan teki Tonavan pitkin pituuttaan
rajajoeksi pohjoisia raakalaiskansoja vastaan. Germanian rajana pysyi
yhä edelleen Rein. Idässä valtakunta ulottui Eufratiin, etelässä
Aitiopiaan ja Saharaan, lännessä Atlantin mereen.

[Illustration:

  _Kuva 115._ Ryhmä praetoriaaneja.
]

Valtakunnan turvaamiseksi rakennettiin pitkin rajoja vahvoja
linnoituksia ja pitkiä valleja, joiden suojassa vihollishyökkäykset
voitiin torjua. Järjestipä Augustus vakituisen armeijan, johon kuului
300,000 miestä. Tämä sotavoima oli jaettu 30 legioonaan, jotka
sijoitettiin vahvoihin ololeireihin rajamaakuntiin. Niistä ovat useat
nykyiset kaupungit, kuten Köln ja Wien, syntyneet. — Paitsi mainittuja
joukkoja, oli keisarilla vielä henkivartiosto, _praetoriaanit_ [prē-],
Roomassa.


● =Maakuntien hallitus.= Caesarin tavoin Augustuskin koetti lieventää
niitä rasituksia, jotka painoivat maakuntalaisia. Jotteivät maaherrat
enää voisi harjoittaa kiskomista, annettiin heille määrätty palkka, jota
paitsi heidän toimintaansa tarkasti valvottiin.

Kaupan helpottamiseksi rakennettiin kaikkialle maakuntiin hyviä teitä ja
siltoja. Näin valtakunnan alamaiset joutuivat vilkkaaseen yhteyteen
toistensa kanssa. Tämä seikka, kuten myös roomalaisten sotajoukkojen
sijoittaminen rajamaakuntiin, oli omiaan sulattamaan eri kansat
toisiinsa. Valtakunnan länsiosissa latinan kieli työnsi kaikki muut
syrjään, itäisissä maakunnissa taas kreikan kieli.

[Illustration:

  _Kuva 116._ Roomalainen peninkulmapatsas keisariajalta.
]


                     ROOMAN SIVISTYKSEN KULTA-AIKA.


● =Kulta-aika.= Tasavallan loppuaikoina ja keisarikauden alussa Rooman
sivistys oli korkeimmillaan. Roomalaiset sanoivat tätä ajanjaksoa
sivistyksen _kulta-ajaksi_. Keisari Augustus avusti kirjailijoita ja
taiteilijoita runsaasti. Useat hänen ystävistään ja neuvonantajistaan
seurasivat hänen esimerkkiään. Varsinkin _Maecenas_ [mēkē´nās] on tullut
kuuluisaksi sivistysharrastuksistaan. Vielä meidän päivinämme sanotaan
anteliasta tieteen- ja taiteen-suosijaa »mesenaatiksi».


● =Tiede.= Roomalaiset eivät olleet yhtä eteviä tiedemiehiä kuin
kreikkalaiset. Parhaasta päästä he ilman muuta vain hyväksyivät sen,
mitä kreikkalaiset opettivat. Vain harvojen tieteiden alalla he
esittivät jotakin uutta.

[Illustration:

  _Kuva 117._ Cicero.
]

Kulta-ajan kuuluisin _filosofi_ oli _Cicero_, joka sitä paitsi oli
tunnettu etevänä kaunopuhujana. Hän tuli kuuluisaksi varsinkin niistä
puheista, jotka hän piti Catilinaa vastaan.

Toinen tieteenhaara, joka tällä aikakaudella saavutti korkean
kukoistuksen Roomassa, oli _historia_. _Sallu´stius_ kirjoitti Jugurthan
sodasta ja Catilinan salaliitosta. _Caesar_ julkaisi muistiinpanoja
retkestään Galliaan ja toisesta kansalaissodasta. _Līvius_ kirjoitti
toista sataa nidosta käsittävän teoksen Rooman valtakunnan vaiheista
kaupungin perustamisesta alkaen keisari Augustuksen aikoihin asti.


● =Runous.= Rooman sivistyksen kulta-aikoina ei elänyt sellaisia
tunnettuja näytelmänkirjoittajia kuin puunilaissotien loppuaikoina. Sen
sijaan on tältä ajalta mainittava muutamia eteviä eepillisiä ja
lyyrillisiä runoilijoita, jotka kirjoittivat kreikkalaisten esikuvien
mukaan. _Vergĭ´lius_ kirjoitti muun muassa kuuluisan kertomarunon
nimeltä _Aeneis_ [ēnē´is]. _Horā´tius_ sepitti joukon tunnelmarunoja,
joissa hän ylisti rauhallista maalaiselämää sekä kiitti hyväntekijöitään
Augustusta ja Maecenasta. _Ōvĭ´diuksen_ runokokoelmista on tunnetuin
_Metamorfō´ses_-niminen sikermä, jossa kerrotaan kreikkalaisten tarujen
mukaan tapauksista, jolloin tarunomaiset henkilöt ovat muuttuneet
luontokappaleiksi.

[Illustration:

  _Kuva 118._ Vergilius kahden runottaren seurassa. (Mosaiikki.)
]


□ =Kirjallisuuden kulta-aika.= Keisari Augustuksen aikana eli Roomassa
monta etevää runoilijaa. Kuuluisimmat olivat _Vergĭ´lius_, _Horātius_ ja
_Ōvĭ´dius._

_Vergilius_ kertoo Aeneis runoelmassa _Aeneas_ [ēnē´ās] (kreik.
Aine´ias) sankarin harharetkistä. Aeneas oli troialainen uros, joka
Hektorin rinnalla erittäin urhoollisesti taisteli kreikkalaisia vastaan
Troian sodan aikana. Troian palossa hän pääsi pakenemaan sortuvasta
kaupungista, kantaen selässään vanhaa isäänsä ja taluttaen kädestä
pientä _Jūlius_ poikaansa. Rannassa hän tapasi joukon muita pakolaisia,
astui heidän kanssaan laivoihin ja lähti etsimään uutta isänmaata.
Äitinsä Venus jumalattaren suojaamana hän pelastui monesta vaarasta sekä
saapui vihdoin Karthagoon, jossa _Dīdō_ kuningatar hallitsi. Dido otti
sankarin ystävällisesti vastaan. Kokonaisen vuoden Aeneas viipyi hänen
luonaan. Kun uros vihdoin jumalien käskystä valmistautui jatkamaan
matkaansa, kuningatar, joka oli suuresti ihastunut häneen, tuli aivan
lohduttomaksi. Aeneaan ei kuitenkaan auttanut muu kuin totella jumalien
käskyä. Silloin Dido suruissaan rakennutti rovion ja poltatti itsensä,
sillä hän ei tahtonut elää ilman Aeneasta. Tämä jatkoi sillä välin
harhailujaan. Vihdoin hän saapui Latiumin rannalle, jonne jumalat
sallivat hänen pysähtyä. Hänen poikansa Julius perusti Alba Longan
kaupungin ja tuli sen ensimmäiseksi kuninkaaksi. Hänestä polveutuivat
Romulus ja Remus, Rooman kaupungin perustajat. Aeneaasta johtivat myös
Julius suvun jäsenet juurensa. Siitäpä syystä oli Gajus Julius Caesarin
ottopoikakin keisari Augustus muka tämän sankarin jälkeläisiä.

Runoilija _Horatius_ oli mielipiteiltään epikurolainen. Hänen mielestään
ihmisen ei tule tavoitella rikkauksia, kunniavirkoja ja sotaisia
urotöitä, vaan hänen pitää nauttia elämästä vetäytymällä maalaiselämän
rauhaan. Siellä hän saa kenenkään häiritsemättä tutkia filosofiaa tai
muita tieteitä, sepittää omaksi ja ystäviensä huviksi runoja tai
istuutua varjoisan puun juurelle kitaraansa soittamaan. Eräässä runossa,
jonka hän kirjoitti ystävälleen Licĭ´niukselle, hän kiitteli tätä siitä
kohtuudesta, jota hän noudatti, kun hän rehellisellä ja ahkeralla työllä
torjui köyhyyden, mutta ei kuitenkaan ahnaasti heittäytynyt rikkauksien
kokoamiseen. Runossa hän sanoo seuraavalla tavalla:

                 Elinohjees on, Licinius, oiva,
                 kun et temmeltäin pyri aavain myrskyyn,
                 etkä, väistääkses sitä, luovi rantaa
                 keskellä  luotoin.

                 Ken se kultaiseen tasasuhtaan suostuu,
                 loat välttää hän lahotöllin kurjan,
                 avosilmin myös salit suuret, joita
                 karsaus katsoo.

                 Elä uljain päin, ota miesnä vastaan
                 ajan ahdingot; — ja jos tuuli liian
                 kävi myötäiseks, ole viisas, reivaa
                 paisuvat purjeet!

_Ovidiuksen_ Metamorfoses-kokoelmassa on runo nimeltään _Ekho ja
Narkissos._ Runoelmassa kerrotaan ihmeen kauniista _Narkissos_
nuorukaisesta. Eräänä päivänä puhelias luonnotar _Ēkhō´_ eli _Kaiku_
näki Narkissoksen hirviä metsästämässä, ja kohta hänessä syttyi
sammumaton rakkaus tuohon kauniiseen nuorukaiseen. Hän olisi tahtonut
puhutella lemmittyään, mutta kohtalo oli määrännyt, ettei Kaiku koskaan
saanut aloittaa puhelua ihmisten kanssa, vaan ainoastaan vastata heidän
kysymyksiinsä.

       Kerran retkillään Narkissos metsähän eksyi,
       huus´, huhus toisille: »Hoi, tääll’ oon!» Heti vastasi Ekho:
       »Tääll’ oon!» Kummastellen joka suunnalle katseli poika.
       »Hoi, tule tänne!» hän huus; soi vastaus: »Oi, tule tänne!»
       Taakseen katsehen loi Narkissos. »Miks mua kartat?»
       vihdoin virkkoi hän, mutt’ sai sanat taas samat vastaan.
       Pitkitti Narkissos vain, Kaiun leikistä pettyin:
       »Toisemme kohdatkaamme!» ja tuskin vastaus koskaan
       riemuisammin raikuu kuin tähän taas sama pyyntö.

[Illustration: ROOMAN VALTAKUNTA]

Nyt Ekho riensi Narkissoksen luo tahtoen syleillä häntä, mutta kun
nuorukainen näki luonnottaren, hän karkotti hänet suuttuen luotaan.
Tämän tapauksen johdosta Ekho suri niin, että ruumis kuihtui ja katosi.
Ääni vain jäi jäljelle. Sen kuulemme usein vielä nytkin, kun huudahdamme
metsään. — Mutta eipä käynyt Narkissoksen sen paremmin. Kerran hän
väsyneenä heittäytyi lepäämään metsän siimekseen hopeankirkkaan lähteen
partaalle. Janoaan sammuttaakseen hän kallistui lähteen yli juomaan.
Silloin hän näki veden kalvossa ihanat kasvot. Hän ei ymmärtänyt niitä
omaksi kuvakseen, vaan jäi ihastuneena tuijottamaan noihin säihkyviin
silmiin, voimatta kääntää katsettaan muualle. Siinä hän istui
istumistaan, räväyttämättä silmää ja liikuttamatta jäsentä. Vihdoin hän
alkoi surkastua; uupuen kallistui pää nurmikolle, silmät painuivat
umpeen, ja henki pakeni rinnasta. Seuraavana aamuna oli jäljellä vain
vaalean kellertävä kukka, jonka hohtavan valkeat terälehdet
kurottautuivat auringon valoa kohti. Narkissoksesta oli tullut ihana
narsissi.

[Illustration:

  _Kuva 119._Forum, suunniteltuna semmoiseksi kuin se oli keisariaikana.
]


● =Kuvaamataiteet.= Italiasta on löydetty koko joukko kuvanveistoksia ja
joitakin seinämaalauksiakin. Niistä ovat paraiten onnistuneet
roomalaisia esittävät muotokuvat. (Roomalaisia korkokuvia ovat esim.
kuv. 103 ja 115, rintakuvia taas esim. kuv. 99 ja 117).

[Illustration:

  _Kuva 120._ Roomalainen koulu.
]

Rakennustaiteenkin alalla roomalaiset ovat paljon oppineet
kreikkalaisilta. _Pylväiden_ runsas käyttäminen esim. on laina
Kreikasta. Etruskeilta he taas oppivat _holvien_ rakentamisen, minkä
tähden heidän rakennuksissaan tavataan holvikaaria, joita kreikkalaiset
alkuaan eivät käyttäneet. Usein he vielä päättivät rakennuksensa
suurella _kuvulla_ eli _kupolilla_. — Roomalaisilla oli useammanlaisia
julkisia rakennuksia kuin kreikkalaisilla.

_Temppelit_ olivat yleensä paljoa suuremmat kuin Kreikassa. Tunnetuin
kaikista Rooman temppeleistä oli Augustuksen rakentama _Pāntheon_,
»kaikkien jumalien temppeli».

_Basilikat_ olivat pitkänomaisia nelinurkkaisia rakennuksia, joissa
tuomioistuimet pitivät istuntonsa ja joihin ritarit keräytyivät
keskustelemaan tavarain hinnoista ja muista liikeasioista. Myöhemmin
kristityt alkoivat pitää kokouksiaan niissä, joten niistä vähitellen
tuli kristillisiä kirkkoja.

_Amfiteatterit_ olivat soikion muotoisia rakennuksia eläintaisteluja
varten. Ne muistuttivat kahta yhteenrakennettua teatteria. Keskellä oli
hiekoitettu _areena_, jossa taistelut suoritettiin, ja kaikilla puolilla
kohosivat istumarivit, yleten yhä taustaa kohti. Tunnetuin amfiteatteri
oli Rooman _Colossē´um_, joka rakennettiin muutamia vuosikymmeniä
Augustuksen kuoleman jälkeen.

_Sirkuksia_ eli kilpa-ajoratoja rakennettiin muihinkin kaupunkeihin kuin
Roomaan. _Circus maximus_ koristettiin entistä muhkeammaksi.

[Illustration:

  _Kuva 121._ Roomalaisen vesijohdon rauniot.
]

Kylpylaitokset eli _thermit_ tulivat keisariajalla Rooman ja muidenkin
kaupunkien upeimmiksi rakennuksiksi. Ne olivat alaltaan niin laajat,
että ne käsittäisivät kokonaisia kaupunginosia meikäläisissä
kaupungeissa.

Vesijohdot eli _aqvaeduktit_ [akvēduktit] johtivat jopa monien
peninkulmien takaa Roomaan raikasta ja terveellistä vettä suuriin
vesisäiliöihin, joista asukkaat saivat sitä noutaa. Vesijohtokanavat
kulkivat usein korkeiden holvitettujen siltarakenteiden päällä.

[Illustration:

  _Kuva 122. _Triumfikaari.
]

_Triumfikaaret_ olivat kunniaportteja, joiden läpi triumfin viettäjät
seurueineen ajoivat. Ne olivat korkokuvilla ja kirjoituksilla
koristetut.

_Hautarakennukset_ olivat toisinaan palatsien kokoisia. Niinpä keisari
Hadrianuksen hautarakennus myöhemmin voitiin sisustaa linnoitukseksi.
Pienemmätkin hautarakennukset olivat upeita.


□ =Roomalaisten huvitukset.= Kreikkalaiset olivat hartaita
näyttämötaiteen ystäviä. Roomalaiset katselivat mieluummin
miekkailijoita. Miekkailuja ja eläintaisteluja toimeenpantiin varta
vasten rakennetussa _Colossē´um_issa, jossa oli istumasijoja 50,000
hengelle. Areena oli erotettu katsojapaikoista leveällä kanavalla, jonka
yli pedot eivät päässeet hyppäämään. Areenan toisessa päässä oli
keisarin aitio sekä sen molemmin puolin Vestan neitsyiden ja ulkomaisten
lähettilästen aitiot. Näiden jälkeen seurasivat senaattorien
penkkirivit. Niiden takana oli ritarien istumapaikat ja sitten muun
yleisön.

[Illustration:

  _Kuva 123._ Hadrianuksen hautamuistomerkki Roomassa.
]

Toisinaan tuotiin areenalle villieläimiä: leijonia, tiikereitä,
sarvikuonoja, elefantteja jne., jotka taistelivat keskenään. Joskus
pantiin toimeen suuria metsästyksiä, jolloin tapettiin joukoittain
kirahveja, strutseja, gaselleja ym. eläimiä.

[Illustration:

  _Kuva 124._ Rooman Colosseum.
]

Mutta eipä tyydytty vain eläintaisteluihin. Myöskin ihmiset mittelivät
voimiaan areenalla. Rotevia orjia, joita sanottiin _gladiaattoreiksi_,
harjoitettiin erityisissä gladiaattorikouluissa vartavasten näitä
voimanäytöksiä varten. Ennen kuin gladiaattorit ryhtyivät keskenään
taistelemaan, he pysähtyivät keisarin aition eteen ja huusivat: »Terve,
keisari, kuolemaan menevät tervehtivät sinua!» Muutamat gladiaattorit
olivat olevinaan kalamiehiä; heillä ei ollut muita aseita kuin verkko ja
pitkä kolmikärki. Toiset olivat sotilaiksi pukeutuneet; heillä oli
haarniska, kilpi ja lyhyt miekka. Välistä kokonaiset gladiaattoriryhmät
taistelivat keskenään. Ennen kuin voittaja antoi vastustajalleen
kuoliniskun, hän loi katseensa yleisöön. Jos yleisö tahtoi pelastaa
voitetun, se käänsi peukalonsa ylös. Tavallisesti roomalaiset kuitenkin
osoittivat maata kohti, ja silloin voittaja upotti miekkansa toisen
rintaan. Tämän jälkeen tuli Manalan lauttamieheksi pukeutunut palvelija,
joka hehkuvalla raudalla koetteli makaavan haavoja. Jollei tämä
mitenkään hätkähtänyt, hän oli kuollut. Silloin lauttamies iski häneen
koukun ja laahasi hänet ulos areenalta.

[Illustration:

  _Kuva 125._ Roomalaiset kilpa-ajot.
]

Useasti suljettiin pahantekijöitä areenalle petojen raadeltaviksi
Ärsytetyt villihärät, verenhimoiset tiikerit tai muut villieläimet
päästettiin heidän kimppuunsa. Myöhemmin annettiin monesti
kristittyjenkin täten kärsiä tuskallinen kuolema.

Keisariajalla kilpa-ajotilaisuudet _sirkuksissa_ muuttuivat paljon
meluisammiksi kuin aikaisemmin. Yleisö oli jakautuneena eri puolueihin,
sinisiin, viheriäisiin jne. ajajien käyttämien pukujen mukaan. Ennen
kilpa-ajoja lyötiin vetoa siitä, kuka voittaisi. Kun ajajat sitten
lähenivät päämääräänsä, katsojat innoissaan nousivat paikoiltaan,
huusivat ja huitoivat käsiään. Häviävän puolueen ystävät puhkesivat
kirouksiin, toiset huusivat heille pilkkasanoja, ja melu sirkuksessa oli
suunnaton.

Vanhan ajan lopussa alettiin sirkuksessa esittää muutakin kuin
kilpa-ajoja. Nuoralla tanssijat, temppujen tekijät, villieläinten
kesyttäjät, tanssijattaret ym. esiintyivät toinen toisensa jälkeen.
Roomalaiset rakastivat ylenmäärin _kylpyjä_ ja he vetelehtivät
kylpylaitoksissa eli thermeissä päivät päästään.

Rikkailla roomalaisilla oli suuret kylpylät oman palatsinsa yhteydessä,
mutta köyhemmät käyttivät julkisia kylpylaitoksia. Nämä olivat
kauniisti, jopa ylellisesti sisustetut marmoripylväillä,
mosaiikkilattioilla ja kalliilla taidemaalauksilla. Thermeissä oli liuta
valtion orjia, joista toiset toimivat lämmittäjinä, toiset vartioivat
kylpijöiden vaatteita ja toiset hieroivat heitä hyvänhajuisilla
öljyillä. Ennen kylpyä useimmat harjoittivat urheilua kylpylaitoksen
yhteydessä olevilla suurilla urheilukentillä. Tämän jälkeen he
heittäytyivät suuriin uima-altaisiin, joissa oli kuumaa, haaleata tai
kylmää vettä, mitä vain kukin halusi. Useat kulkivat vuoron perään
altaalta altaalle. Kuumaa vettä ei kuitenkaan ollut kaikkina vuorokauden
aikoina saatavissa, vaan kuuman kylvyn aika ilmoitettiin kellonsoitolla.
Muutamat eivät ollenkaan käyttäneet uima-altaita, vaan ottivat
mieluummin ammekylpyjä. Toiset taas olivat ihastuneita hiotuskylpyihin.
Jokainen voi valita, mikä hänelle oli mieluisinta. — Olipa
kylpylaitosten yhteydessä vielä luentosaleja, joissa oppineet pitivät
esitelmiä ja runoilijat lukivat julki teoksiaan. Toisin paikoin oli
amfiteattereja tai teattereja, toisaalla taas kirjastoja. Useat
roomalaiset viettivät puolet päivästään thermeissä. Vähitellen niistä
tuli vetelehtimispaikkoja, jotka olivat omiaan veltostuttamaan
roomalaisia.


□ =Miten ylhäinen roomalainen vietti päivänsä.= Kaikki roomalaiset,
rikkaat niinkuin köyhätkin, nousivat päivän sarastaessa. Pukeuduttuaan
tunikaansa isäntä kokosi perheensä ja palvelijansa kotijumalien
pyhäkköön, lausui lyhyen rukouksen sekä uhrasi hyppysellisen jyviä.
Atriumiin kokoontui sillä välin joukko odottavaa väkeä. Toisinaan siellä
oli joku isännän säätytovereista, joka toivotti hänelle onnea
virkanimityksen tai muun merkkitapauksen johdosta. Mutta parhaasta
päästä nuo odottajat olivat _klienttejä_. Roomassa oli tapana, että
rikkaat keräsivät ympärilleen köyhiä kansalaisia, jotka taputtivat
käsiään heidän puheilleen, seurasivat heitä heidän kulkiessaan kaduilla
ja tekivät heille muitakin palveluksia. Näitä kansalaisia sanottiin
klienteiksi. Heidän isäntänsä antoivat heille vastalahjaksi vanhoja
vaatteita, kutsuivat heidät silloin tällöin aterialle jne. — Isäntä
lähti nyt atriumiin, vaihtoi muutamia sanoja klienttiensä kanssa sekä
vetäytyi sitten työhuoneeseensa tarkastamaan tilikirjojaan,
neuvottelemaan kartanoittensa hoitajien kanssa sekä suorittamaan muita
esiintyviä askareita. Kaikki tämä kulutti pari tuntia.

Syötyään kevyen aterian: viiniin kastettua leipää, hunajaa ja taateleita
ylimys otti togan yllensä ja lähti kaupungille orjien ja klienttien
saattamana. Jos hänellä oli pitkä matka kuljettavana, hän kannatti
itseään kantotuolissa. Milloin hänellä oli oikeusjuttu ajettavana, hän
lähti johonkin Forumin varrella olevaan basilikaan antamaan selityksensä
praetorille. Tasavallan aikana hän useasti kävi kansankokouksessa, mutta
keisarikaudella se enää tapahtui harvoin. Senaatin kokouksissa hän sen
sijaan kävi yhä edelleen.

[Illustration:

  _Kuva 126._ Roomalaista katuelämää.
]

Noin kello 12 ylimys palasi kotiinsa suurusta syömään. Ateria käsitti
lihaa, vihanneksia, hedelmiä ja viiniä. Nyt hän tavallisesti piti lyhyen
ruokalevon. Sitten seurasi ruumiinharjoituksia joko kotona tai
harjoituskentällä ulkona kaupungissa. Sen jälkeen tuli kylpy, jonka
varakkaimmat ottivat kotona, muut yleisissä kylpylaitoksissa. Myöhään
iltapäivällä nautittiin pääateria, joka vastasi meidän päivällistämme.
Se oli useasti kallis ja ylellinen. Jos oli vieraita, voitiin pitoja
jatkaa kauan aterian jälkeen. Mutta tavallisissa oloissa roomalainen
pani aikaisin levolle, sillä valaistus oli niin huono, ettei haluttanut
istua iltaisin ylhäällä.

Naisten asema oli Roomassa paljon parempi kuin Kreikassa. Naiset eivät
ainoastaan huolehtineet taloudesta, vaan he ottivat miesten kanssa osaa
seuraelämään, olipa monella naisella vaikutusvaltaa valtion
hallinnossakin.

[Illustration:

  _Kuva 127._ Pompejin häviö.
]


□ =Vesuviuksen purkautuminen.= Roomalaisten elämästä sekä heidän
rakennuksistaan ja yleensä koko heidän sivistyksestään on saatu tarkkoja
tietoja erään surullisen tapauksen johdosta, joka sattui vuonna 79 j.
Kr. Silloin purkautui Vesuvius, joka kauan aikaa oli ollut sammuksissa,
haudaten allensa kolme kaupunkia, niiden joukossa _Pompē´ji_n.
Purkautuminen tapahtui niin äkkiä, etteivät ihmiset päässeet pakenemaan,
vaan laava ja tuhka yllätti monet keskellä heidän jokapäiväisiä
toimiaan. Vesuviuksen purkauksesta roomalainen kirjailija _Plī´nius_
nuorempi on antanut historioitsija Tacitukselle osoitetussa kirjeessä
omiin näkemiinsä perustuvan kertomuksen. Hän asui äiteineen tuon
tuhoisan luonnonmullistuksen tapahtuessa enonsa, kuuluisan
luonnontutkijan Plinius vanhemman huvilassa, joka sijaitsi Napolin
lahden rannalla. Näin hän kertoo:

Kello 1:n ajoissa i. p. äitini ilmoitti enolle, että oli näkyvissä
suuri, oudonmuotoinen pilvi. Eno oli juuri ottanut aurinkokylvyn ja sen
jälkeen kylmän kylvyn ja aterioituaan ruvennut jatkamaan tutkimuksiaan.
Tämän kuultuaan hän pyysi sandaalinsa ja kapusi paikalle, josta saattoi
hyvästi tarkastaa tuota merkillistä ilmiötä.

Pilvi kohosi joltakin vuorenkukkulalta, joka myöhemmin tunnettiin
Vesuviukseksi, ja muistutti lähinnä puuta, joka ylhäällä haaraantui
moneksi oksaksi. Se oli aika ajoin valkoinen, toisinaan lianvärinen ja
kirjava, mikäli se kulloinkin lennätti muassaan maata ja tuhkaa.

Koska enoni oli luonnontutkija, tuntui hänestä tämä ilmiö
mielenkiintoiselta ja lähemmän tutkimisen arvoiselta. Hän panetti
kuntoon purjealuksen ja oli juuri lähdössä, kun saapui kirje eräältä
Vesuviuksen juurella asuvalta roomattarelta. Uhkaavasta vaarasta
pelästyneenä tämä pyysi enoani pelastamaan hänet meritse, koska se oli
ainoa mahdollinen pakotie.

Enoni antoi nelisoutuisten lähteä matkaan ja kiiruhti pelastamaan ei
ainoastaan kirjeen lähettäjää, vaan lukemattomia ihmisiä, joita rannikon
luonnonihanuus oli houkutellut sinne asumaan. Hän riensi sinne, mistä
muut pakenivat, ja purjehti suoraan kohti vaaraa, niin vapaana pelosta,
että saneli muistiin merkittäväksi kaikki havaitsemansa onnettoman
ilmiön vaihdokset.

Jo satoi tuhkaa laivoille, sitä lämpimämpää ja tiheämpää, mitä
lähemmäksi tultiin, pian myös hohkakiveä sekä mustia, palaneita, tulen
halkaisemia kiviä. Vuorelta syöksyvät kivilohkareet estivät maihin
nousun. Hetken epäröityään hän virkkoi perämiehelleen: »Rohkea rokan
syöpi» ja kehoitti ohjaamaan vähän syrjemmäksi, likellä olevaa _Stabiæ_n
(stă´biē) kaupunkia kohden, jossa muuan hänen ystävänsä asui. Sielläkin
oli vaara jo silmien edessä, ja enoni ystävä oli valmis lähtemään
pakoon. Maihin noustuaan eno syleili ja lohdutti ystäväänsä, jonka
jälkeen hän aterioitsi ja paneutui tyynenä levolle.

Sillä välin kohosi Vesuviukselta monesta kohdin valtavia liekkejä ja
korkeita tulipatsaita, jotka yön pimeydessä näyttivät vielä
kirkkaammilta. Pian alkoi sen talon pihalle, jossa enoni nukkui,
kerääntyä niin paljon tuhkaa ja hohkakiveä, että kotvan kuluttua olisi
makuuhuoneesta ollut mahdoton päästä ulos. Hänet herätettiin, ja hän
yhtyi toisten seuraan, jotka olivat valvoneet koko yön.

[Illustration:

  _Kuva 128._ Leipuri Paquius Proculus ja hänen vaimonsa.
  Pompejista löydetty maalaus.
]

Muualla oli jo päivä, mutta täällä oli yö, mustempi ja synkempi kaikkia
öitä. Päätettiin neuvottelun jälkeen lähteä pakosalle, ja pakenijat
sitoivat patjoja päälaelleen saadakseen suojaa putoilevia kiviä vastaan.
Rannalla kohtasi heitä raivoisa vastatuuli, liekit lähenivät ja rikin
haju täytti ilman. Toiset pakenivat kiireisesti, mutta enoni lankesi
pitkäkseen ja pyysi ehtimiseen raikasta vettä. Kahden palvelijan
tukemana hän nousi, mutta kaatui taas maahan luullakseni paksun savun
tukahduttamana. Myöhemmin löydettiin hänen vammaton ruumiinsa puettuna
samoihin vaatteisiin, jotka hänellä oli ollut yllään. Se muistutti
enemmän nukkuvaa kuin kuollutta.

Näin Plinius kirjeessään Tacitukselle. Eräässä toisessa kirjeessä hän
täydentää kuvaustaan, mainiten etäämpänäkin tulivuoresta maan huojuneen
siihen määrään, että vaunut eivät pysyneet paikoillaan, vaikka kivillä
tuettiin niiden pyöriä. Meri vetäytyi loitolle rannoilta. Ihmiset
pakenivat huutaen ja valittaen, ja moni luuli ikuisen yön jo tulleen.
Tuhkaa satoi niin tiheään, että sitä täytyi vähä väliä pudistaa pois
vaatteistaan, ettei hautautuisi sen alle. Kun ilma lopulta seestyi ja
aurinko pääsi valaisemaan maisemaa, niin näkyivät hirvittävän tuhon
jäljet: koko seutu oli paksun tuhkakerroksen, ikään kuin luminietoksen,
peitossa. Ja lähellä Vesuviusta oli kokonaista kolme kaupunkia tuhka- ja
soraläjäin alle hautautuneina.

1700 vuotta Pompeji oli hautautuneena tuhkaan, mutta kun kerran
1700-luvulla kaivettiin perustusta taloa varten, työmiehet saivat esiin
pylvään kauniisti koristetun pään. Kun he jatkoivat kaivauksia,
paljastui kokonainen teatteri. Nykyjään useimmat kadut on avattu.
Rakennukset ovat hyvästi säilyneet; seinien maalaukset ja porttien
päällä olevat kirjoitukset näkyvät selvästi.

[Illustration:

  _Kuva 129._ Roomalaisia rahoja.
]


● =Elinkeinot.= Augustuksen ja seuraavien keisarien aikana vallinnut
rauha oli omiaan kohottamaan elinkeinoja. _Maanviljelys_ kehittyi
varsinkin Afrikan ja Aasian provinsseissa. _Teollisuus_ muodostui yhä
enemmän suurteollisuudeksi. Sadat orjat työskentelivät suurissa
leipomoissa, jalkinetyöpajoissa ja muissa tehtaissa. _Kauppa_ kohosi
ennen aavistamattomaan kukoistukseen. Rooman rinnalla oli monta muutakin
mahtavaa kauppakaupunkia, ennen muita Aleksandria ja Antiokia.
Kaikkialle perustettiin hyviä satamia ja oivallisia teitä. Valtakunta
sai järjestetyn postilaitoksen. Rahat sekä pituus- ja painomitat
määrättiin yhtäläisiksi valtakunnan kaikissa osissa. Rooman yleisimmäksi
rahaksi tuli _sestertsi_.

Tärkein Rooman tuontitavaroista oli _vilja_. Kaikki ihmiset tarvitsivat
leipää, ja sadoilletuhansille jaettiin viljaa ilmaiseksi. Vilja tuotiin
Rooman satamakaupunkiin _Ostia_an, josta se pienemmillä aluksilla
kuljetettiin valtion ja yksityisten aittoihin Roomaan. Mutta Roomaan
tuotiin paljon muitakin _ruokatavaroita_, kuten lihaa, juustoa, kalaa,
hunajaa, hedelmiä, öljyä ja viiniä. Edelleen tuotiin _rakennusaineita_,
puuta ja marmoria. Lisäksi tuli purppurakankaita Foinikiasta, nahkoja
Mustan meren rantamilta, hopeata, tinaa ym. metalleja Espanjasta,
norsunluuta Afrikasta jne. Rooman kauppiaat kävivät Intiassa ja
Ceylonissa saakka. Heidän karavaaninsa tunkeutuivat kauas Aitiopiaan ja
Saharan keitaisiin. Mustan meren satamissa he joutuivat tekemisiin niin
monen kansallisuuden kanssa, että tarvitsivat toista sataa tulkkia.


                         ROOMA KEISARIKUNTANA.


● =Juliaaniset ja flaaviset keisarit.= Augustukselta ei jäänyt poikaa,
joten keisarinarvo joutui hänen poikapuolelleen _Tiberiukselle_, jonka
suku yli 50 vuoden pysyi vallassa. Nämä _juliaaniset_ keisarit (14–68)
olivat julmia ja luulevaisia hallitsijoita, joista toiset tuntuvat
suorastaan huvikseen panneen toimeen ihmisteurastuksia. Juliaanisista
keisareista viimeinen oli _Nĕ´ro_, jonka aikana tulipalo hävitti Rooman.
Kun kansa epäili keisaria sen sytyttäjäksi, hän syytti kristittyjä ja
pani toimeen ensimmäisen kristittyjen vainon.

Neron kuoleman jälkeen sotajoukko valitsi keisariksi _Flā´vius
Vespāsiā´nuksen_, joka oli kunnollinen ja voimakas hallitsija. Hän
rakennutti Roomaan Colosseumin, pani alulle Britannian valloittamisen,
teki Palestiinasta maakunnan ja hävitti Jerusalemin. Vespasianuksen suku
eli _flaaviset_ keisarit hallitsivat lähes 30 vuotta (69–96). Heidän
aikanaan tapahtui Vesuviuksen tuhoisa purkautuminen.


□ =Caligula ja Nero.= Augustuksen jälkeen hallitsi Roomaa monta
kunnotonta keisaria. Mielettömin kaikista oli _Calĭ´gula_, joka esiintyi
enemmän pahankurisen pojan kuin järkevän hallitsijan tavoin. Hän julisti
itsensä ensin Venus jumalattareksi ja sitten Juppiteriksi. Useilta
Juppiterin-patsailta hän hakkautti pään poikki, asettaen oman kuvansa
entiseen runkoon. Mielihevoselleen hän rakennutti komean palatsin;
hevosen seimi oli norsunluuta, ja peitteenä sillä oli purppuraloimi.
Ajattelipa keisari jo hevosen valituttamista konsuliksi. Kerran Caligula
rakennutti sillan, jonka yli hän itse ensin ratsasti, kutsuen kansaa
seuraamaan hallitsijaansa. Silta oli kuitenkin rakennettu siten, että se
hajosi suuren taakan alla. Keisari katseli nautinnokseen, miten veteen
joutuneet ihmiset kamppailivat kuolemaa vastaan. Suuttuessaan kerran
roomalaisiin Caligula lausui toivomuksen, että koko kansalla olisi vain
yksi pää, niin että se yhdellä iskulla voitaisiin katkaista.

Keisari _Nĕ´ro_n ensimmäiset hallitusvuodet olivat Roomalle varsin
onnelliset. Hän uskoi hallitustoimet kyvykkäille neuvonantajille, jotka
lievensivät veroja ja valvoivat maaherrain hallintoa maakunnissa. Nero
itse kulutti aikansa huvituksissa ja nautinnoissa. Hän esiintyi milloin
ajajana sirkuksessa, milloin taas kitaransoittajana tai laulajana
teatterissa, jossa palkatut henkilöt taputtivat hänelle käsiään. Luullen
olevansa suuri taiteilija hän kärsi sen ylenkatseen, jonka julkinen
näyttämöllä esiintyminen hänelle tuotti, sillä roomalaiset pitivät sitä
vapaalle miehelle tuiki sopimattomana. Tekipä hän myöhemmin matkan
Kreikkaankin, jossa otti osaa olympialaisiin kisoihin saaden kaikki
palkinnot, vaikka oli pudonnut kilpa-ajovaunuista.

Valta turmeli heikkoluonteisen Neron; turhamainen taiteenharrastaja
muuttui julmaksi tyranniksi, joka säälimättä surmautti kaikki
epäluulonalaiset, yksinpä lähimmät omaisensa. Surmansa saaneiden
joukossa oli hänen oma äitinsäkin. Viekkaasti Nero lähetti hänet merelle
laivassa, joka oli niin rakennettu, että se ulapalle tultuaan hajosi.
Kun äiti tästä huolimatta pelastui uimalla, poika lähetti erityiset
murhaajat hänen kotiinsa. Kaksi puolisoansa hän niinikään surmautti, ja
jalon opettajansa hän pakotti tekemään itsemurhan, valiten sen jälkeen
neuvonantajikseen onnenonkijoita, jotka olivat valmiit noudattamaan
jokaista hänen oikkuaan ja ylistämään hänen järjettömimpiä tekojaan.

Hänen hallituksensa loppupuolella syttyi (v. 64 j. Kr.) Roomassa
tulipalo, jossa suurin osa kaupunkia paloi poroksi ja tuhannet ihmiset
saivat surmansa. Pian levisi huhu, että Nero oli tulipalon sytyttänyt.
Kerrottiin, että hän pukeutuneena kitaransoittajan pukuun,
laakeriseppele päässään oli palatsinsa parvekkeelta ihaillut tulipaloa
ja laulanut laulua Troian häviöstä. Puhdistuakseen epäilyksistä Nero
syytti kristittyjä, jonka johdosta alkoi ensimmäinen kristittyjen vaino.

[Illustration:

  _Kuva 130._ Nero ihailemassa Rooman paloa.
]

Palon jälkeen kaupunki rakennettiin entistä komeammaksi. Itselleen
keisari rakennutti suunnattoman suuren palatsin, jota sanottiin »Neron
kultaiseksi taloksi». Huoneet välkkyivät kullasta ja helmistä, ja
rakennuksen yhteydessä oli pihoja ja pylväskäytäviä, vieläpä lammikoita,
lehtoja ja niittyjäkin. Palatsin valmistuttua keisarin kerrotaan
sanoneen: »Vihdoinkin saan asua ihmisiksi».

Mutta kansa tuskastui lopulta Neron julmuuksiin ja tuhlaukseen.
Legioonat tekivät kapinan ja marssivat Roomaan. Silloin keisarin ystävät
ja palvelijat luopuivat hänestä, ja valepukuun pukeutuneena hän pakeni
Roomasta. Päästyään erääseen kaupungin lähistössä olevaan maataloon hän
piiloutui lammikon kaislikkoon. Mutta kun takaa-ajajat lähestyivät, hän
työnsi tikarin rintaansa. »Minkä taiteilijan maailma minussa
kadottaakaan!» olivat hänen viimeiset sanansa.


● =Maakuntakeisarit (98–180).= Flaavisen suvun sammuessa roomalaiset jo
olivat niin veltostuneet, ettei heistä enää ollut kunnollisiksi
hallitsijoiksi. Siitä syystä pääsikin valtaistuimelle kohoamaan sarja
voimakkaita _maakuntakeisareita_, joiden hallitusaika oli koko
keisarikauden onnellisin. Ensimmäinen maakuntakeisareista oli
_Trajā´nus_, jonka hallitessa valtakunta saavutti suurimman laajuutensa.
Hänen aikanaan oli Roomalla kaksi mahtavaa naapuria, daakialaiset
Tonavan pohjoispuolella ja parthialaiset idässä. Heitä vastaan Trajanus
lähti taistelemaan, voitti ensin daakialaiset ja teki _Daakian_
provinssiksi sekä riisti sen jälkeen parthialaisilta _Armenian_ ja
_Assyyrian_, joista niin ikään tehtiin maakuntia. Mutta Trajanus piti
myös huolta Rooman kansasta. Varsinkin hänen _hyväntekeväisyys_
toimintansa oli suurenmoinen. Roomaan perustettiin orpolastenkoteja,
vaivaistaloja ja sairaaloita, joissa kaikkien hyljeksimät huono-osaiset
saivat tyyssijan. Niin ikään Trajanus suosi _sivistystä_, kaunisti
Roomaa monella ihanalla loistorakennuksella sekä avusti kirjailijoita ja
tiedemiehiä.

[Illustration:

  Rooman valtakunta laajimmillaan.
]

[Illustration:

  _Kuva 131._ Trajanus.
]

[Illustration:

  Rooman valtakunta verrattuna laajuudeltaan vanhan ajan muihin
    suurvaltoihin.
]

Trajanuksen seuraaja _Hadriā´nus_ oli rauhaa rakastava mies. Sen tähden
hän luovutti parthialaisille takaisin osan niitä maita, jotka Trajanus
oli heiltä valloittanut. Hadrianus ei viihtynyt kauan yhdessä paikassa,
vaan oli alati matkoilla maakunnissa. Useimmiten hän kulki ilman monia
saattajia, jopa toisinaan jalkaisin ja valepuvussa. Kaikkialla hän otti
selville, miten virkamiehet hoitivat tehtäviään, rankaisi ankarasti
petollisia virkailijoita ja poisti epäkohtia, missä vain niitä havaitsi.
Kaupunkeja hän koristi palatseilla, kuten Roomaa suurella
hautarakennuksellaan (Katso kuv. 123!).

Viimeinen maakuntakeisari _Marcus Aurē´lius_ on tunnettu filosofisena
kirjailijana ja taitavana sotapäällikkönä.


● =Sivistyksen hopeakausi.= Maakuntakeisarien aikana eli joukko eteviä
roomalaisia kirjailijoita, niin runoilijoita kuin tiedemiehiä.
Myöhempien sukupolvien roomalaiset sanoivatkin tätä aikaa sivistyksen
_hopea-ajaksi_.

Varsinkin ansaitsee mainitsemista kaksi _historioitsijaa_, joista
toinen, _Tă´citus_, kirjoitti Rooman keisariajan historian latinan
kielellä, toinen, _Plū´tarkhos_, jätti jälkeensä vanhan ajan
kuuluisimpien miesten kreikankieliset elämäkerrat.

Eräässä historioitsija Tacituksen teoksessa mainitaan ensi kerran nimi
_fe´nni_, suomalaiset. Tästä kansasta Tacitus kirjoittaa seuraavasti:
»Fennien raakuus on erinomaisen suuri ja heidän köyhyytensä inhottava:
ei aseita, ei hevosia eikä asuntoja ole heillä; heidän ravintonaan on
metsänriista, heidän pukunaan taljat, heidän vuoteenaan maa; heidän
ainoa turvansa on nuolissa, joita he raudan puutteessa varustavat
luukärjillä. Ja sama metsästys elättää yhdellä lailla miehet ja vaimot;
sillä jälkimmäiset seuraavat kaikkialla mukana ja vaativat saaliista
osansa. Eikä ole lapsillakaan muuta suojaa petoja ja sadetta vastaan
kuin jonkinlainen vitsakota; tänne palaavat nuorukaiset, tämä on
vanhusten turvapaikka. Mutta tätä elämää he pitävät onnellisempana kuin
hikoilla pelloilla, vaivaantua talonpuuhissa tai toivon ja pelon
vaiheilla ajatella omaa ja muiden omaisuutta; välittämättä ihmisistä,
välittämättä jumalista he ovat saavuttaneet vaikeimman asian, ettei
heillä ole edes toivomisen tarvetta.»

Nykyajan tiedemiehet arvelevat, että Tacitus on saanut vääriä tietoja
suomalaisista, sillä he olivat epäilemättä tähän aikaan korkeammalla
kehityskannalla kuin Tacituksen mainitsema kansa. Ehkäpä hänen
kuvauksensa tarkoittaakin lappalaisia.


● Tämän ajan _filosofeista_ useimmat liittyivät joko _stoalaiseen_ tai
_epikurolaiseen_ koulukuntaan. Varsinkin oli monta lahjakasta stoalaista
filosofia. Niistä mainittakoon keisari Neron opettaja _Sĕ´neca_ sekä
viimeinen maakuntakeisari _Marcus Aurē´lius_.


□ Stoalainen filosofia oli aikojen kuluessa kehittynyt yhä
ihmisystävällisemmäksi. Niinpä teroitettiin kaikkien ihmisten
samanarvoisuutta. Se ikään kuin raivasi tietä kristinuskolle.
Voimakkaasti korostettiin myös asettumista kaikkien onnenvaihdosten
yläpuolelle. Jos olot muodostuivat sellaisiksi, ettei ihminen voinut
elää vakaumuksensa mukaisesti, tuli hänen vapaaehtoisesti luopua
elämästään surmaamalla itsensä. Monet jalot roomalaiset seurasivatkin
viimeksimainittua neuvoa, kuten esim. Cato nuorempi ja Brutus.

Filosofi Senecan ihmisystävällisyys käy ilmi esim. siitä, että hän piti
orjuutta epäoikeutettuna ja vastusti gladiaattorileikkejä. Eräässä
kirjeessään hän sanoi: »Sattumalta jouduin gladiaattorinäytäntöön.
Odotin jotain hauskaa, sukkelaa ja virkistävää. Päinvastoin! Näytännöstä
oli leikki kaukana; siellä vain tapettiin ihmisiä. Taistelijoilla ei
ollut mitään suojuksia; koko ruumis oli iskuille altis eikä kertaakaan
isketty harhaan. Taistelevia odotti kuolema. Miekka ja tuli olivat
toimessa, ja sitä kesti, kunnes tanner oli tyhjä. Palaamme tällaisista
näytännöistä ahnaampina, turhamaisempina, ylellisempinä, vieläpä
julmempina ja epäinhimillisempinä.»

Marcus Aurelius on jättänyt jälkeensä kokoelman mietelmiä. Eräässä hän
vaatii ihmisrakkautta seuraavin sanoin: »Sano itsellesi aamupuhteessa:
tänään joudun tekemisiin uteliaan, kiittämättömän, röyhkeän, petollisen,
kateellisen ja jörön ihmisen kanssa! Kaikki nämä viat johtuvat siitä,
ettei hän tiedä erotusta hyvän ja pahan välillä. Minä sen sijaan olen
selvästi oppinut huomaamaan, että hyvä on kaunista ja paha rumaa. Sen
tähden ei kukaan voi minua vahingoittaa, sillä minä en anna houkutella
itseäni rumaan. Siitä syystä en myöskään voi suuttua minulle sukua
olevaan olentoon ja häntä vihata, sillä olemme luodut yhteiseen työhön
aivan samalla tavalla kuin molemmat jalat, kädet, silmät tai leuat.»


● Roomalaiset olivat oppineet kreikkalaisilta kaikki muut tieteensä,
mutta oli kuitenkin eräs, jonka he itse loivat. Se oli _lakitiede_. Kun
Rooman valtakunnan alue polvi polvelta kasvoi, kahdentoista taulun lait
eivät riittäneet pitkällekään; ne olivat aiotut pienelle
kaupunkivaltiolle, ja Roomasta oli tullut suuri maailmanvalta. Myöhemmin
olikin välttämätöntä julkaista yhä uusia lakeja. Tasavallan aikana
päättivät niistä osittain _kenturiakokous_, osittain _tribuskokous_,
osittain vihdoin _senaatti_. Keisarivallan aikana taas _keisarit_
antoivat asetuksia. Kaikkia näitä lakeja kokoilivat, järjestivät ja
selittivät _lainoppineet_. Heidän selityksiään pidettiin niin suuressa
arvossa, että keisarit vihdoin määräsivät ne lain veroisiksi; jos
jostakin seikasta ei ollut lakimääräystä olemassa, mutta tunnettu
lainoppinut oli lausunut siitä mielipiteensä, tuli tuomarin ratkaista
asia annetun selityksen mukaisesti.


● =Sotilasväkivallan aika (180–284).= Maakuntakeisarien jälkeen Rooman
valtakunta alkoi nopeasti rappeutua. Henkivartiosto asetti ja erotti
keisareita mielensä mukaan, mennen kerran julkeudessa niin pitkälle,
että möi huutokaupalla keisarin arvon. Toisinaan oli monta keisaria
samalla kertaa, joten koko valtakunta oli hajoamaisillaan. Kaikeksi
onnettomuudeksi Rooma sai näihin aikoihin kaksi vaarallista vihollista.
Idässä _persialaiset_ perustivat voimakkaan valtakunnan. Ja pohjoisessa
_germaanit_ muodostivat suuria liittokuntia. Roomalaiset itse olivat jo
veltostuneet, ja heidän sotajoukossaan oli parhaasta päästä barbaareja.
Näin ollen roomalaisten täytyi tehdä kummallekin viholliselle erinäisiä
aluemyönnytyksiä.


● =Rooman viimeinen kukoistus (284–395).= Keisari _Dioclētiā´nus_ teki
lopun sotilasväkivallan ajasta. Hän huomasi, ettei Augustuksen laatima
hallitusmuoto enää kyennyt pitämään valtakuntaa koossa ja sen tähden hän
pani alulle hallitusmuodon muutoksen. Uudistuksen toteutti lopullisesti
_Constantī´nus_ Suuri (312–337).

Uuden hallitusmuodon mukaan keisarilla oli rajaton yksinvalta, aivan
kuin itämaisilla hallitsijoilla aikaisemmin. Keisaria avustivat
hallituksessa _ministerit_. Kullakin ministerillä oli erityinen
hallinnonhaara, josta hän piti huolta; eräs hoiti valtion rahastoa,
toinen huolehti sotajoukosta, kolmas valmisti lakiehdotukset jne.
Jokaisella ministerillä oli virastonsa, joka avusti häntä hänen
työssään. — Hallintoa varten koko valtakunta oli jaettu neljään osaan,
joissa kussakin oli oma päämiehensä, _prefekti_. Prefektien alueet oli
jaettu piirikuntiin, joiden johtajat olivat prefektien valvonnan
alaisia. Samaten piirikunnat oli jaettu pienempiin alueisiin. Alempi
virkamies oli aina vastuussa ylemmälle ja kaikkein ylimmät olivat
suorastaan keisarille vastuussa. Koko valtakunta oli kuin suuri kone,
jonka keisarit panivat käyntiin.

Keisari Constantinus oli kristityille suosiollinen eikä enää viihtynyt
Roomassa, jossa oli paljon pakanoita ja jossa myös liiaksi muisteltiin
entistä vapaampaa hallitusmuotoa. Hän perusti uuden pääkaupungin
Bosporoksen rannalle muinaisen _Byza´ntion_in paikalle. Kaupunki sai
nimekseen Uusi Rooma, mutta kansa sanoi sitä _Konstantinopoliksi_ eli
Constantinuksen kaupungiksi, ja sitä nimeä käytetään vielä meidän
päivinämme, vaikka turkkilaiset nykyisin ovat ristineet sen
Istanbuliksi. Kaupunkia koristettiin upeilla loistorakennuksilla, ja
ennen pitkää se oli yhtä komea kuin Rooma, vieläpä komeampikin.

Diocletianuksen ja Constantinuksen uudistukset tuottivat valtakunnalle
viimeisen kukoistuksen. Ulkoiset viholliset eivät saaneet siltä
riistetyksi alueita ja sisäisesti järjestys pysyi yllä. Mutta tätä
kukoistusta kesti vain satakunta vuotta. Varsinkin tuli aikaa voittaen
näkyviin pyrkimys hajaantumiseen. Valtakunnan itäosissa puhuttiin
kreikkaa ja länsiosissa latinaa, ja molemmat puoliskot vieraantuivat
toisistaan. Kun vihdoin voimakas keisari _Theodŏ´sius_ kuoli v. 395,
valtakunta lopullisesti jakautui kahtia: _Itä-Rooman_ ja _Länsi-Rooman_
keisarikuntiin.


                    KRISTINUSKO VALLOITTAA MAAILMAN.


● =Pakanauskonnot rappeutuvat.= Tasavallan loppuaikoina sivistyneet
lakkasivat uskomasta jumaliin. Kreikassa usko jo aikoja sitten oli
hälvennyt, ja Kreikasta uskonnottomuus siirtyi Roomaan. Toiset hakivat
lohdutusta filosofiasta, mutta filosofiakaan ei voinut kaikkia
tyydyttää, vaan monet kaipasivat uutta jalompaa uskontoa.

Alhainen kansa luotti yhä vanhoihin jumaliin. Mutta he eivät
rakastaneet, vaan pelkäsivät niitä. Siksi he mielellään vaihtoivat ne
vieraisiin jumaliin. Varsinkin itämaiden uskonnot salaperäisine
menoineen saivat Roomassa monta tunnustajaa. Mutta eivätpä vieraatkaan
jumalat ajan pitkään voineet antaa lohdutusta. Ihmisten sydämiin jäi yhä
sammumaton kaipuu.

Roomalaiset olivat uskonnon asioissa hyvin suvaitsevaisia. Jokainen sai
palvella sitä jumalaa, jota hän piti oikeana. Erään vaatimuksen he
kuitenkin asettivat kaikille ihmisille. Omien jumaliensa ohessa heidän
tuli palvella myös Rooman valtakunnan keisareita. Keisarit julistettiin
jo eläessään jumaliksi, heidän kuvapatsaansa pystytettiin temppeleihin
ja kaikkien ihmisten oli uhrattava niille. Joka ei palvellut keisareita
jumalina, hän osoitti sillä halveksimista ja vihamielisyyttä Rooman
valtakuntaa kohtaan, ja hän oli muka vaarallinen henkilö, joka oli
kuolemalla rangaistava.


● =Kristinusko syntyy.= Juuri kun ihmiset enimmän kaipasivat uutta
lohdullista oppia, syntyi uskonto, joka saattoi ihmismieltä tyydyttää,
syntyi _kristinusko_.

Kristinuskoa saarnattiin aluksi vain juutalaisten keskuudessa, jotka
olivat hajaantuneet Rooman valtakunnan kaikkiin osiin. Apostoli
_Paavalin_ ajoista pakanoitakin otettiin kristillisiin seurakuntiin.
Köyhät ja sorronalaiset ottivat riemulla vastaan uuden opin, sillä se
lupasi heille kuoleman jälkeen _uuden elämän_, jossa ei ollut
kärsimyksiä eikä erotusta köyhän ja rikkaan, orjan ja herran välillä.
Paljon vaikutti myös se, että kristittyjen Jumala oli _rakkauden_
Jumala, joka ei tahtonut ketään rangaista eikä työntänyt ketään luotaan,
vaan otti vastaan jokaisen, joka vilpittömin mielin etsi häneltä turvaa.
Useita miellytti kristittyjen harjoittama _hyvän_-_tekeväisyys_, he kun
auttoivat toinen toistaan, vieläpä holhosivat vihamiehiäänkin, milloin
nämä olivat avun tarpeessa.

Syntyi kristittyjä seurakuntia kaikkialle valtakuntaan, jopa itse
Roomaankin. Nopeimmin kristittyjen lukumäärä kasvoi Vähässä-Aasiassa.
Erittäin suureksi hyödyksi lähetystyössä oli se seikka, että Rooman
valtakunnassa oli hyvät tiet ja säännöllinen laivakulku ja että
kaikkialla valtakunnassa ymmärrettiin kreikkaa ja latinaa. Olipa
kristittyjen vainoaminenkin omiaan levittämään uutta uskontoa. Kun näet
pakanat näkivät, miten alttiisti kristityt antautuivat kuolemaan uskonsa
puolesta, he tulivat vakuuttuneiksi, että tämä oppi oli oikea.


● =Vainot.= Kristinuskon leviäminen ei saanut tapahtua ilman
vastarintaa. Kristityt eivät voineet muita uskontoja tunnustavien tavoin
osoittaa keisarien kuvapatsaille jumalallista kunnioitusta. Sen tähden
heitä alettiin pitää Rooman valtakunnan vihollisina. Kuta voimakkaampi
keisari oli ja kuta paremmin hän hoiti valtakuntaansa, sitä selvemmin
hän huomasi, että kristityt erosivat muista ihmisistä, ja sitä enemmän
hän pelkäsi, että he olisivat vaarallisia Rooman valtakunnan eheydelle.
Sen tähden Rooman parhaimmat keisarit vainosivat kristittyjä. Keisari
Neron vaino tosin johtui vain siitä, että keisari koetti itse puhdistua
Rooman palon aiheuttamista epäluuloista syyttämällä kristittyjä, mutta
niin Trajanus kuin Marcus Aurelius vainosivat kristittyjä syystä, että
pitivät heitä valtiolle vaarallisina. Niitä kristittyjä, jotka uskon
tähden joutuivat vainon alaisiksi, sanottiin _marttyyreiksi_.

Aluksi virkamiehet eivät etsimällä etsineet kristittyjä, vaan
rankaisivat vain silloin, kun kristityitä heille ilmiannettiin. Mutta n.
v. 250 julkaistiin määräys, joka velvoitti virkamiehiä kaikissa
valtakunnan osissa ottamaan selville, ketkä tunnustivat kristinuskoa.
Tämän johdosta vainot, jotka aikaisemmin olivat olleet ikään kuin
satunnaisia, tulivat yleisiksi.

Vaikein oli se vaino, jonka keisari Diocletianus n. v. 300 pani toimeen,
mutta se oli myös viimeinen.


□ Keisari Neron vainosta kertoo Tacitus, joka itse halveksi kristittyjä,
seuraavasti: »Ei millään keinolla saatu vaikenemaan huhua, jonka mukaan
tulipalo oli keisarin käskystä aikaansaatu. Senpä vuoksi Nero,
tukahduttaakseen kulkupuheet, itse keksi syyllisiä ja rankaisi heitä
mahdollisimman julmalla tavalla. Ne olivat niitä riettaudesta vihattuja,
joita rahvas sanoo kristityiksi. Tämä nimitys johtuu eräästä
Kristuksesta, joka kärsi kuolemanrangaistuksen Pontius Pilātuksen
toimesta. Ensinnä kiinnipannut ja sitten tavaton paljous heidän
ilmiantamiaan havaittiin tutkittaessa ei juuri murhapolttoon syypäiksi,
mutta sitä enemmän koko ihmissuvun vihaajiksi. Ja kuolemaantuomittuja
päälle päätteeksi kidutettiin keisarin huvitukseksi; niinpä heitettiin
heitä, puettuina petojen nahkoihin, koirien raadeltaviksi tai naulittiin
ristinpuihin tai sytytettiin, kun päivä oli mennyt mailleen, palamaan
yövalaisuksi. Tälle näytelmälle Nero avasi puutarhansa, ja siellä
vietettiin sirkusjuhlaa, Nero kilpa-ajajan puvussa itse ajaen tai
seisoen pienissä vaunuissa.»

Keisari Trajanuksen vainosta antaa selvän kuvan hänen kirjeenvaihtonsa
aiemmin mainitun kirjailijan maaherra _Plī´nius_ nuoremman kanssa. Kun
Rooman laissa ei vielä ollut minkäänlaisia kristittyjen kohtelemista
koskevia säännöksiä, Plinius oli ymmällä, mitä hänen tuli tehdä
pakottaakseen kristittyjä uhraamaan keisarien kuvapatsaille. Hän päätti
sen tähden pyytää keisarilta tarkempia toimintaohjeita. Kirjeessään hän
muun muassa sanoi: »Toistaiseksi olen menetellyt seuraavalla tavalla
niitä henkilöitä kohtaan, joita on ilmiannettu kristittyinä. Olen
kysynyt heiltä, ovatko he kristittyjä. Jos he tämän ovat myöntäneet,
olen kysynyt heiltä saman asian toisen ja kolmannen kerran, uhaten heitä
kuolemanrangaistuksella. Jos he ovat pysyneet tunnustuksessaan, olen
lähettänyt heidät kuolemaan. Ne, jotka kielsivät olevansa tai olleensa
kristittyjä, katsoin velvollisuudekseni vapauttaa, jos he rukoilivat
jumalia saneluni mukaan ja uhrasivat suitsutusta ja viiniä sinun
kuvallesi, jonka tätä tarkoitusta varten olin asettanut jumalankuvien
joukkoon, sekä sen lisäksi kirosivat Kristuksen; näihin tekoihin eivät
näet taipune ne, jotka todellisesti ovat kristittyjä. He vakuuttivat,
että koko heidän hairahduksensa oli siinä, että he määrättynä päivänä[1]
olivat kokoontuneet ennen auringonnousua laulamaan laulun Kristukselle
ikään kuin jumalalle ja vannomaan valan, jossa eivät suinkaan
sitoutuneet tekemään mitään rikosta, vaan olemaan varastamatta ja
ryöstämättä, aviorikosta tekemättä ja sanaansa rikkomatta[2]. Sen
jälkeen he olivat eronneet kokoontuakseen uudelleen yhteiselle
aterialle. Olen kiduttanut paria heidän orjattaristaan päästäkseni
totuuden perille. Mutte en ole huomannut muuta kuin nurjaa, suunnatonta
taikauskoa. Sen tähden olen lopettanut tutkimukset ja kiiruhdan
pyytämään sinulta neuvoa.» Hyväksyen maaherran menettelyn Trajanus antoi
seuraavan ohjeen: »Kristittyjä ei ole ryhdyttävä hakemaan, mutta jos
heidät ilmiannetaan ja todistetaan syyllisiksi, on heitä rangaistava,
kuitenkin niin, että se, joka kieltää olevansa kristitty ja teossa sen
osoittaa palvomalla jumaliamme, saakoon palkaksi katumuksestaan
rikoksensa anteeksi.»

-----

Alaviitteet 1:

  Sunnuntaina.

Alaviitteet 2:

  Mooseksen kymmenen käskyä.

Marcus Aureliuksen ajoilta on seuraava tapaus, jonka eräs Gallian
seurakunta kertoo kirjeessä Aasian seurakunnille. »Kun muut kristityt
olivat kärsineet amfiteatterissa marttyyrikuoleman, vietiin viimeisenä
Blandī´na-niminen nuori nainen sekä 15-vuotias kristitty poika
areenalle. Heidät laahattiin pakanallisen alttarin ääreen uhraamaan
jumalille, mutta he kieltäytyivät sitä tekemästä. Katselijat puhkesivat
raivokkaisiin huutoihin. Blandina kehoitti poikaa näyttämään pakanoille,
mitä usko Jeesukseen Kristukseen saa aikaan. Poika kärsi lujana ja kuoli
kidutuksiin. Viimeiseksi kulki Blandina, ikään kuin onnellinen äiti,
joka on nähnyt lastensa voittavan, verisen areenan yli. Hän näytti
ikävöivän yhtymistä omaisiinsa. Hänet ruoskittiin, heitettiin villien
eläinten eteen, piinattiin hehkuvassa rautatuolissa. Vihdoin hänet
käärittiin verkkoon ja heitettiin raivoavan härän eteen, joka viskasi
hänet ilmaan kerran toisensa jälkeen. Mutta Blandina ei tuntenut
kärsimyksiä, sillä hän luotti uskoonsa ja kääntyi palavissa rukouksissa
Kristuksen puoleen. Vihdoin hän heitti henkensä.»


● =Kristinusko pääsee voitolle.= Ei kestänyt kauan viimeisen vainon
jälkeen, ennen kuin kristinuskon asema Rooman valtakunnassa vakaantui.
Keisari _Constantinus_ Suuri oli valtioviisas hallitsija, joka ymmärsi,
ettei kristinusko enää ollut tukahdutettavissa, ja sen tähden hänen
mielestänsä oli edullisempaa voittaa kristitty kirkko puolelleen. Hän
antoi kristityille kohta hallitsijaksi tultuaan _uskonvapauden_.
Myöhemmin hän lakkaamatta työskenteli kristinuskon levittämiseksi
valtakunnassa; hän rakensi kirkkoja, antoi papeille verovapauden,
määräsi auringonpäivän (sunnuntain) pyhäpäiväksi ja otti ristinmerkin
sotalippuihinsa. Constantinus itse pysyi kuitenkin pakanana; vasta
kuolinvuoteellaan hän kastatti itsensä.


□ Keisari _Constantinuksen_ hallitessa kristinusko vakaantui Rooman
valtakunnassa. Hänen pyrkiessään hallitukseen oli useita
vallantavoittelijoita. Kun hän lähti taistelemaan erästä kilpailijaansa
vastaan, kerrotaan hänen nähneen omituisen näyn. Päiväsydännä näkyi
keskellä taivasta kirkkaasti loistava risti, jonka ympärillä oli
kirjoitus: »Tällä merkillä olet voittava!» Siitä hetkestä Constantinus
otti ristinmerkin lippuihinsa. Lipputangon nenässä oli kultainen,
jalokivillä varustettu seppele, jonka sisässä nähtiin Kristus-nimen
kaksi kreikkalaista alkukirjainta (XP) yhteenkirjoitettuina [Symbol].
Tätä merkkiä sanotaan Kristuksen monogrammiksi. Itse lipun muodosti
purppurainen kangas, jossa oli keisarin kuva. Tämä lippu
taistelumerkkinään Constantinus voitti kaikki vastustajansa.

[Illustration:

  _Kuva 132._ Constantinuksen lippuja.
]


● Constantinuksen jälkeen melkein kaikki hallitsijat olivat kristittyjä.
Vihdoin keisari _Theodosius_ v. 380 kielsi tunnustamasta muuta uskontoa
kuin kristinuskoa.

[Illustration:

  _Kuva 133._ Kristuksen kuvalla ja monogrammeilla varustettu lamppu.
]


● =Kristinusko maallistuu.= Se suosio, jonka kristinusko sai osakseen
myöhempien keisarien puolelta, ja kristittyjen luvun nopea kasvaminen ei
ollut kristilliselle kirkolle yksinomaan hyödyksi, vaan siitä oli myös
vahingollisia seurauksia.

1) Monet henkilöt, jotka eivät olleet mieleltään kristittyjä, liittyivät
kirkkoon saavuttaakseen keisarin suosion, joten _ulkokultaisuus_ pääsi
vallalle.

2) Nimikristityt noudattivat pakanallisia pitämyksiään, ja heidän
mielipiteensäkin olivat monessa kohden pakanallisia. Heistä nämä
epäkohdat tarttuivat muihin, joten kirkko sekä oppinsa että menojensa
puolesta _pakanallistui_. Niinpä ruvettiin kristillisessä kirkossa
palvelemaan hurskaita ihmisiä pyhimyksinä, jotka tulivat entisten
pakanallisten jumalien tilalle. Pakanallista alkuperää oli myös
suitsutusten käyttäminen ja juhlakulkueiden toimeenpaneminen.

3) Kun kirkolle keräytyi suuria rikkauksia lahjoituksista ja kun
hallintomiehet mielellään kysyivät neuvoa kokeneilta seurakunnan
johtajilta, pääsivät vähitellen _ahneus_ ja _vallanhimo_ kirkossa
juurtumaan.

4) Kaikki seurakunnan jäsenet eivät enää olleet samanarvoisia, vaan
papit erosivat erikoiseksi _hengelliseksi säädyksi_. Hengellistenkin
keskuudessa muutamat paisuivat toisia mahtavammiksi ja saivat heidät
johdettavikseen. Näitä mahtavampia pappeja sanottiin _piispoiksi_. Aikaa
voittaen vielä piispojenkin yläpuolelle kohosi _arkkipiispoja_. Ja
vanhan ajan lopussa olivat _patriarkat_ vielä näitäkin mahtavammat.

5) Jo aikaisin pääsivät myös _oppiriidat_ vallalle kristillisessä
kirkossa. Kun tahdottiin tarkasti määritellä, millaisiin opinkappaleihin
kristittyjen tuli uskoa, ilmeni erimielisyyksiä. Nämä koetettiin
sovittaa yleisissä _kirkolliskokouksissa_, mutta kaikki eivät tyytyneet
kokouksen päätökseen, vaan pysyivät lujasti _harhaopissaan_. Kirkolle
vaarallisin harhaoppi oli _areiolaisuus_, joka väitti, ettei Kristus
ollut samaa olemusta kuin Jumala, vaan että Jumala oli luonut hänet.

Vaikka kirkko maallistui, sen vaikutus kuitenkin oli hyödyllinen. Se
jatkoi yhä armeliaisuustyötään, huolehtien orvoista, sairaista ja
vainotuista. Se lievensi orjien kohtaloa ja saattoi ruumiillisen työn
taas arvoon.


● =Kristillinen tiede.= Jo varhain esiintyi miehiä, jotka tutkivat ja
järjestivät kristinuskon opinkappaleita. Näin syntyi kristillinen
_teologia_ eli jumaluusoppi, jonka tieteen vanhimpia harjoittajia
sanotaan _kirkkoisiksi_. Etevin vanhan ajan jumaluusoppineista oli
nimeltään _Augustī´nus_.

[Illustration:

  _Kuva 134._ Basilika 300-luvulta. Sisäkuva.
]


● =Kristillinen taide.= Kun kristinusko sai yhä vankempaa jalansijaa
Rooman valtakunnassa, taiteetkin joutuivat kristillisen kirkon
palvelukseen. Runoilijat sepittivät virsiä, arkkitehdit rakensivat
kirkkoja, ja kuvanveistäjät ja maalarit koristivat pyhiä paikkoja
kristillisaiheisilla kuvilla.

Tämänaikaisista virsistä on ennen muita kuuluisa niin sanottu
_Ambrŏ´siuksen_ kiitosvirsi, joka tavataan nykyisessä suomalaisessakin
virsikirjassa (n:o 394). Se alkaa sanoilla: »Sua, Luoja, kiitämme, sun
etees lankeemme. Sua, Isä iankaikkinen, maan piiri kiittää riemuiten,
soi sulle taivaan kanteleet, ja juhlii enkeljoukkueet, ei lakkaa laulu
serafein, soi aina äänet keruubein: on pyhä Jumala, on pyhä Jumala, on
pyhä Jumala, Herramme Sebaot.»

[Illustration:

  _Kuva 135._ Hauta katakombeissa.
]

Ensimmäiset kristilliset kirkot olivat, kuten aikaisemmin on mainittu,
roomalaisia basilikoita, ja siitä syystä kirkot monta vuosisataa
rakennettiin basilikan muotoon. Pakanuuden aikana kansa kokoontui
temppelin ulkopuolelle, sillä sisäpuoli oli tarkoitettu pääasiallisesti
pappeja varten. Sen vuoksi koristettiin temppeleitä ulkopuolelta ainakin
yhtä paljon kuin sisältä. Kristillinen seurakunta vietti
jumalanpalveluksen temppelin sisässä. Siksi sisusta tuli pääasiaksi ja
ulkomuodosta huolehdittiin vähemmän. Kun ulkoa astuttiin basilikaan, oli
ensimmäisenä _atrium_, jonka keskellä oli kaivo, mistä tulijat saivat
vettä puhdistuakseen. Täällä katumuksentekijät seisoivat anoen
uskovaisia pitämään esirukouksia heidän puolestaan. Atriumista tultiin
itse kirkkoon, jonka kaksi pylväsriviä erotti kolmeen osastoon eli
_laivaan._ Keskilaiva oli sivulaivoja korkeampi. Kirkon toisessa päässä
oli muutamaa porrasta ylempänä _kuori_ ja _alttari_. Alttarin takana oli
_piispanistuin_.

Omituisia rakennustaiteen tuotteita varhaiskristilliseltä ajalta ovat
hautakäytävät. Kaupunkien ulkopuolelle rakennettiin pitkiä maanalaisia
käytäviä, joiden seinissä oleviin lokeroihin ruumiit haudattiin. Näistä
hautakäytävistä ovat kuuluisimmat Rooman _katakombit_, jotka on
koristettu seinämaalauksilla. Niissä tavataan myös korkokuvin
koristettuja kivisiä ruumisarkkuja.

[Illustration:

  _Kuva 136._ Hyvä paimen. Marmoriveistos 200-luvulta.
]

Aluksi kristityt välttivät kuvaamasta Kristusta. Maalauksissa oli hänen
tilallaan hänen monogramminsa. Myös kalaa käytettiin Kristuksen
vertauskuvana. Myöhemmin kuvattiin Kristusta kauniiksi nuorukaiseksi;
usein hänet esitettiin hyväksi paimeneksi, joka kantoi lammasta
olallaan.


                    SIIRTYMINEN UUTEEN AIKAKAUTEEN.

Vuoden 400 tienoilla tapahtui Euroopan kansain oloissa muutoksia, jotka
johtivat historian kehityksen uudelle uralle.

Ensinnäkin _kristinusko_, joka vuosisatoja oli taistellut pakanuutta
vastaan, pääsi Rooman valtakunnassa lopullisesti voitolle, ja kristityt
seurakunnat yhtyivät yhteisen johdon alaisina _katoliseksi kirkoksi_.

Samaan aikaan laaja _Rooman valtakunta jakaantui kahtia_, eikä kestänyt
kauan, ennen kuin toinen näistä valtakunnista, Länsi-Rooma, meni hajalle
rajoilla asuvien kansain hyökätessä sen alueelle.

_Uudet kansat_, joista seuraavan aikakauden historiassa puhutaan,
astuivat nyt historian näyttämölle, omaksuivat vähitellen
kreikkalais-roomalaisen sivistyksen ja kehittivät sitä edelleen. Näin
_sivistyksen piiri laajeni_ entistä avarammaksi.

Vanha aika oli päättynyt, keskiaika oli alkamassa.



                              =Keskiaika.=
                   N. v:sta 400 n. v:een 1500 j. Kr.


                      =I. Kansainvaellusten aika.=


                       GERMAANIEN MUINAISET OLOT.


● =Germaanien aiemmat asuinpaikat.= Niitä kansoja, jotka v:n 400
tienoilla tunkeutuivat Tonavan ja Reinin yli Rooman valtakunnan alueille
ja vähitellen anastivat sen maat, sanotaan yhteisellä nimellä
_germaaneiksi_. Germaanit olivat indo-eurooppalaista kansaa niin kuin
kreikkalaiset ja roomalaiset, joista he kuitenkin erosivat sekä
kieleltään että ulkomuodoltaan. He olivat näitä kookkaampia,
vaaleaverisiä ja sinisilmäisiä.

Caesarin aikoina germaanit asuivat nykyisessä Saksassa ja Tanskassa sekä
Norjan ja Ruotsin eteläosissa. Nämä maat olivat silloin toisen näköisiä
kuin nykyään. Kaikkialla kasvoi jylhää metsää, jossa alkuhärät, karhut
ja sudet majailivat. Vuolaat virrat halkoivat maata, ja niiden välillä
oli Pohjois-Saksassa ylipääsemättömiä soita. Vain sieltä täältä metsän
keskeltä pilkotti vähäinen viljelty maa-ala tai ryhmä pienoisia
puumajoja.


● =Germaanien elinkeinot ja tavat.= Germaanit harjoittivat metsästyksen
ja kalastuksen ohella karjanhoitoa, osasivatpa jo maatakin viljellä.
Heidän maanviljelyksensä oli kumminkin hyvin puutteellista, he kun eivät
ymmärtäneet syvältä muokata maata tai lannoittaa sitä. He kaatoivat
kasken, polttivat sen ja kylvivät siemenen tuhkaan. Kun vilja oli
korjattu ja ruoho syöty laitumelta, he muuttivat uusille asuinpaikoille.
Muuttaessaan he veivät usein talonsakin mukanaan, sillä ne olivat
keveitä puusta rakennettuja majoja. Kaupunkeja ei ollut ollenkaan, ja
kylätkin olivat pieniä.

Germaanit eivät vielä olleet järjestyneet valtioksi, kuten kreikkalaiset
ja roomalaiset. Kumminkin sukulaisuussiteet ja taistelu yhteisiä
vihollisia vastaan yhdistivät ihmisiä toisiinsa. Perheet, jotka
polveutuivat samasta kantaisästä, muodostivat _suvun_. Saman suvun
jäsenet pysyttelivät lapsineen samoilla asuinpaikoilla, viljelivät
yhdessä maata ja yhdessä taistelivat vihollista vastaan. Jos joku suvun
jäsen surmattiin, oli suvun velvollisuus kostaa hänen kuolemansa. Sitä
sanotaan _verikostoksi_.

[Illustration:

  _Kuva 137._ Germaanikylä.
]

Suvut liittyivät vähitellen yhteisen päällikön johdossa _heimoiksi_.
Vuoden 200 tienoilla useat heimot yhtyivät _liittokunniksi_. Niinpä
muodostuivat eri liittokunniksi nykyisessä Hollannissa asuvat _frankit_,
Pohjanmeren etelärannalla majailevat _saksit_ sekä Itämeren ja Tonavan
alajuoksun välillä asustavat _gootit_, joista idempänä asuvia sanottiin
itägooteiksi, lännempänä asuvia länsigooteiksi.

Kansan johtajana oli _kuningas_. Hänen valtansa oli kumminkin vähäinen,
sillä yhteiset asiat, kuten kysymys sodasta ja rauhasta sekä maan
jakamisesta, päätettiin _käräjissä_, joihin kaikki perheenisät saivat
ottaa osaa. Niissä ratkaistiin myös henkilöiden väliset riita-asiat.
Sodan johto oli hallitsijan tärkein tehtävä. Toisinaan ei valittu
lainkaan kuningasta. Silloin asetettiin sotaan lähdettäessä _herttua_
sotajoukon johtajaksi.

[Illustration:

  _Kuva 138._ Germaaniperhe.
]


□ Kuningas valittiin tavallisesti vanhasta arvoon kohonneesta suvusta.
Vaali tapahtui kansankokouksessa eli käräjillä, jotka pidettiin
taivasalla metsän aukeamassa tai avoimella niityllä. Siellä ei
äänestetty samalla tavoin kuin nykyajan kokouksissa, vaan hyväksyminen
ilmaistiin lyömällä kilpiin, vastustus äänekkäällä murinalla. Valittu
kuningas nostettiin kilvelle, häntä tervehdittiin raikuvin huudoin ja
hänelle annettiin keihäs saavutetun arvon merkiksi. Se sopikin
germaanikuninkaalle paremmin kuin kruunu tai muu koriste, koska hän
ennen kaikkea oli sotapäällikkö. Hän oli nyt ensimmäinen mies käräjillä,
ja hän saattoi paljonkin vaikuttaa asiain menoon, jos hän pyrki
edistämään yhteistä hyvää. Mutta kansan tahtoa vastaan hän ei mahtanut
mitään, sillä asiain ratkaisu oli kansan käsissä.

Valloitetusta maasta ja sotasaaliista germaanikuningas sai suuremman
osan kuin muut. Siksi hän saattoi ylläpitää _aseellista seuruetta_, jota
heidän kielellään sanottiin »hirdiksi». Siihen kuului noin pari sataa
harjaantunutta soturia. He vannoivat kuninkaalle uskollisuuden valan,
saivat häneltä aseet, söivät hänen pöydässään ja asuivat hänen
talossaan. Heillä itsellään ei ollut vaimoa eikä lapsia, ei taloa eikä
tannerta. Yhteiset ateriat syötiin suuressa salissa. Silloin juteltiin
äänekkäästi; milloin laskettiin pilapuheita, milloin keskusteltiin
vakavasti; vanhimmat urhot kertoivat muinaisista mittelöistä, ja
runoilijat lauloivat maineikkaista sankareista ja sankari-teoista.
Iltaisin he usein istuivat myöhään yöhön oluthaarikkain ääressä, ja
silloin saattoi toinen loukata toista, niin että tartuttiin aseisiin.
Yöksi jäi muutamia saliin. Istuimet työnnettiin seinille, ja miehet
heittäytyivät lattialle eläinten nahat peittoina. Jos aika oli epävarma,
he nukkuivat kilpi ja kypärä, haarniska ja keihäs sivullaan, valmiina
hyökkäämään vaaran uhatessa. He seurasivat kuningasta kansankokoukseen,
matkoille ja sotaretkille. Jos kuningas kaatui taistelussa, niin he
halusivat kiihkeästi kostaa hänen kuolemansa tai kaatua hänen viereensä
taistelutanterelle. Jos hän joutui vangiksi tai hänet karkotettiin
maasta, niin he seurasivat häntä vankeuteen ja maanpakoon. Mutta ne,
jotka jäivät henkiin päällikön kaatuessa, nostivat hänet korkealle
roviolle, jolla hänet poltettiin ratsuineen ja varustuksineen, koirineen
ja haukkoineen. Sitten luotiin paikalle mahtava hautakumpu, jonka ympäri
miehet laulaen ja ääneen huutaen ratsastivat. Mutta jos hän oli
merikansan kuningas, niin hänen ruumiinsa pantiin laivaan maston
juurelle aseineen ja koristuksineen; pään ympäri ommeltiin lippu, sitten
köydet, jotka sitoivat laivan rantaan, irroitettiin ja vainaja
lähetettiin meren syliin, josta jumalat saivat ottaa hänet luoksensa.


● Germaanienkaan keskuudessa kaikki eivät olleet samanarvoisia:
_vapaiden_ rinnalla oli myös epävapaita eli _orjia_. Orjaa kohdeltiin
tylysti, ja omistaja sai, jos halusi, tappaakin hänet. Orjat ja naiset
tekivät kaikki raskaimmat työt, hoitivat karjan ja viljelivät pellot;
vapaa germaanimies piti tällaisia töitä arvolleen sopimattomina.
Metsästys ja sodankäynti olivat hänen mielitoimiaan. Joutoaikansa hän
kulutti arpapelissä tai juomingeissa.

Veron maksaminen, joka roomalaisille keisarivallan aikana oli käynyt
ylen rasittavaksi, oli germaaneille tuntematon; vapaat miehet pitivät
sitä orjuuden merkkinä. Mutta valtion hoitoon ei varoja tarvittukaan,
kun ei ollut virkamiehiä, vaan kukin hoiti itse asiansa, ja
_sotapalvelus_ oli jokaisen vapaan miehen velvollisuus.


□ Perheenisä oli perheensä päämies ja hallitsi sitä kuin kuningas
valtakuntaansa. Vaimo oli hänen alamaisensa ja palvelijansa. Häneltä
vaadittiin ehdotonta uskollisuutta miestään kohtaan. Jos hän teki
itsensä syypääksi aviorikokseen, mies kutsui koko sukunsa koolle, riisui
sen nähden vaimonsa alasti, leikkasi hänen tukkansa ja karkotti hänet
ruoskan lyönneillä talostaan ja koko kylästä. Siveysrikokset olivat
harvinaisia, sillä yleinen katsantotapa tuomitsi ne ankarasti.
Uskollista ja kelpo vaimoa kohdeltiin kunnioituksella, ja mies antoi
arvoa hänen neuvoillensa. Sodassa vaimot olivat usein mukana, ja
taisteluissa he huudoillaan kiihottivat miesten urhoollisuutta,
ottivatpa itsekin toisinaan osaa taisteluun. Uskoivatpa germaanit, että
naisessa oli jotain yliluonnollista, että hän saattoi nähdä tulevaisia
asioita ja tapahtumia. Muutamia naisia kunnioitettiin sen vuoksi
jumalallisina olentoina.

[Illustration:

  _Kuva 139._ Germaanien käräjät.
]


● =Germaanien uskonto.= Germaanien muinainen _uskonto_ oli heidän
sotaisen luonteensa mukainen. Se oli alkuaan luonnonvoimien
palvelemista. Pääjumala oli _Wodan_ eli _Odin_. Hän antoi sodassa onnea,
ja hänen luokseen _Walhalla_an pääsivät taistelussa kaatuneet
urhoolliset miehet. Sielläkin he yhtä mittaa ottelevat ja juovat
kuohuvaa simaa. Ukkosen jumala oli _Donar_ eli _Thor_. Salamat olivat
hänen nuoliaan, ja kun hän vaunuineen ajoi taivaan kantta, syntyi
pelottava jyrinä. Naisjumalia olivat _Freija_, rakkauden jumala, sekä
kaunis ja siveä _Hulda_, joka kulkiessaan talviöinä kylvi lumen maahan.
_Valkyyriat_ taas ratsastivat taistelun telmeessä kiihottaen soturien
intoa sekä kantaen kaatuneita sankareita Wodanin luokse Walhallaan.
Vielä oli lukematon joukko ylempiä ja alempia jumaluusolentoja.
Vuorissa, lehdoissa, lähteissä ja noroissa, järvissä ja joissa asui
haltijoita ja henkiä. Maan alla ja vuorenrotkoissakin oli _kääpiöitä_ ja
_tonttuja, näkkejä_ ja _keijukaisia_. Niiden vastakohtana olivat
_jättiläiset_, jotka asuivat ihmisten kammona erämaissa. Temppeleitä
germaaneilla ei ollut, vaan he palvelivat jumaliaan pyhissä lehdoissa,
niinkuin meidänkin pakanalliset esi-isämme, uhrein ja rukouksin.


● =Germaanit saavat vaikutteita roomalaisilta ja kreikkalaisilta.=
Germaanit joutuivat keisariajalla yhä vilkkaampaan yhteyteen
roomalaisten ja kreikkalaisten kanssa. Reinin ja Tonavan rannoille
roomalaiset perustivat leiripaikkoja ja uudisasumuksia, ja germaanien ja
roomalaisten kesken syntyi kauppayhteys, joka vuosien vieriessä
vilkastumistaan vilkastui. Kreikkalais-roomalaisen sivistyksen siemenet
kylvettiin tällöin germaanien maahan. Niinpä he oppivat kreikkalaisilta
kirjoitustaidon; heidän kirjoitustaan sanotaan _riimukirjoitukseksi_.
Riimukirjaimet eivät ole pyöreitä, vaan melkein järkiään
teräväkulmaisia. Tämä johtuu siitä, että germaanit pergamentin ja
papyruksen puutteessa leikkasivat kirjaimet puuhun tai hakkasivat ne
kiviin.

[Illustration:

  _Kuva 140._ Germaaninen koruraha riimukirjoituksineen.
]

Roomalaisten kauppiaiden, käsityöläisten ja sotilaiden mukana
_kristinuskokin_ alkoi tulla tunnetuksi germaanien keskuudessa. Jo ennen
kuin germaaniheimot saapuivat Rooman valtakunnan alueelle, olivat toiset
niistä omaksuneet uuden uskon ja tunnustivat areiolaisten oppia. Niinpä
»goottien Mooses» _Wulfila_ alkoi neljännen vuosisadan keskivaiheilla
saarnata kristinoppia länsigooteille. Wulfilan kuolematon teko oli
Raamatun kääntäminen gootin kielelle.


● =Germaanit pyrkivät Rooman alueelle.= Kuta enemmän germaanien luku
lisääntyi, sitä vaikeampi heidän oli tulla toimeen kaskenpoltolla
entisessä kotimaassaan. Heidän mielensä paloi »etelän ihanaan maahan»,
jonka rikkaista kaupungeista ja aaltoilevista viljavainioista he olivat
kuulleet kerrottavan. Toisinaan kokonaiset heimot, miehet, vaimot ja
lapset, matkasivat kohti Rooman valtakunnan rajoja. Tiet olivat silloin
täynnä kansaa. Miehet kulkivat edellä ratsujen selässä, vaimot ja lapset
seurasivat jäljessä härkien, aasien tai hevosten vetämissä vankkureissa,
joissa myös omaisuus ja ryöstetty saalis kuljetettiin. Jo Mariuksen
aikana teutonit ja kimbrit yrittivät tunkeutua Italiaan asettuakseen
sinne asumaan, mutta heidät voitettiin ja karkotettiin takaisin. Caesar
teki Galliasta kaksi retkeä germaanien maahan herättääkseen heissä
kunnioitusta Rooman valtaa kohtaan. Keisariajalla roomalaiset ja
germaanit törmäsivät usein vastakkain. Vielä roomalaiset edistyneemmän
sotataitonsa takia olivat voimakkaammat, ja usein heidän legioonissaan
urhoollisia germaanejakin taisteli palkkasotureina omia heimolaisiaan
vastaan. Mutta v:n 400 tienoilla germaanit heittäytyivät Tonavaa ja
Reiniä vastaan niin monilukuisina ja niin valtavalla voimalla, että
Rooman legioonain oli pakko väistyä heidän tieltään.

_Suuri germaaninen kansainvaellus_ oli alkamassa.


                  ITALIA KANSAINVAELLUSTEN PYÖRTEESSÄ.


● =Hunnit.= Suurten kansainvaellusten lähtökohtana oli _hunnien_, erään
mongolisen raakalaiskansan, hyökkäys Eurooppaan.


□ Hunnit saapuivat neljännellä vuosisadalla Kaspian meren
pohjoispuolitse Itä-Eurooppaan, asettuen joksikin aikaa Kaakkois-Venäjän
aroille. Heidän ulkomuotonsa kuvataan kammottavan rumaksi: heillä oli
leveät kasvot, hyvin ulkonevat poskiluut, pienet silmät, suuret korvat
ja litteä nenä. Ravinnokseen he käyttivät kasvien juuria ja raakaa
lihaa, joka tehtiin mureaksi siten, että se ratsastettaessa pidettiin
satulan alla. Vaatteitaan he eivät milloinkaan muuttaneet eivätkä
pesseet, vaan pitivät niitä siksi, kunnes ne repaleina putosivat päältä.
Miehet olivat aina hevosen selässä: siinä he söivät ja joivat, siinä he
nukkuivatkin. Taistelussa hunnit olivat pelottavia: hirveästi huutaen he
ratsastivat hajallisina joukkoina päin vihollista kadotakseen samassa
näkymättömiin, kunnes uudistivat hyökkäyksen. Kaukaa he ampuivat teräviä
luukärkisiä nuolia, mutta lähelle tultuaan he taistelivat miekoin. Jos
he saivat voiton, niin he useinkin surmasivat kaikki viholliset ja
hävittivät kaiken, mikä eteen sattui.


● =Länsigootit.= Hunnit eivät kauan tyytyneet asumaan Venäjän aroilla,
jonne aluksi olivat asettuneet. He halusivat lännen rikkaampiin maihin,
joista maine oli levinnyt heidänkin keskuuteensa. V. 375 he hyökkäsivät
goottien kimppuun. _Itägootit_ joutuivat vuosikymmeniksi heidän valtansa
alaisiksi; _länsigootit_ pakenivat. He saivat Itä-Rooman keisarilta
luvan asettua Tonavan eteläpuolelle, nykyiseen Bulgariaan. Keisari
Theodosius lupasi maksaa heille palkkaakin, jos he puolustaisivat
valtakunnan rajaa muiden kansojen hyökkäyksiltä.

[Illustration:

  _Kuva 141._ Alarikin sinetti. Kaiverrettu
  jalokivi.
]

Parikymmentä vuotta länsigootit pysyivätkin rauhallisina uudessa
kotimaassaan. Mutta sitten he lähtivät jälleen liikkeelle, matkan
määränä Italia. Heidän johtajanaan oli nyt nuori, mainetta ja
sankaritekoja tavoitteleva _Alarik_ kuningas. Ensi yritys tunkeutua
Italiaan epäonnistui. Mutta jonkin vuoden kuluttua Alarik gootteineen
saapui uudestaan, ja v. 410 täytyi Rooman, tuon mahtavan
maailmankaupungin, jota Pyrrhos ja Hannibal turhaan olivat yrittäneet
valloittaa, antautua goottien armoille. »Mitä tiheämmässä ruoho kasvaa,
sitä helpompi sitä on niittää», Alarik oli sanonut, kun häntä
pelotettiin Rooman väen paljoudella. Gootit olivat nyt valtiaina siinä
kaupungissa, jossa germaanit ennen muinoin sotavankeina kulkivat
keisarien riemusaatossa; ja ylhäiset roomalaiset, joiden esivanhemmat
olivat sirkuksessa huvikseen katselleet germaanimiekkailijain taistelua
joko toisiaan tai villipetoja vastaan, tarjosivat gooteille
kultamaljoista viiniä. Rooman silloinen keisari _Honō´rius_ oleskeli
toimetonna lujasti linnoitetussa _Ravennassa_ ja kulutti aikaansa
hoitamalla siipikarjaa.

Ryöstettyään kaupunkia kolme päivää gootit jatkoivat kuninkaansa
johtamina matkaansa etelään Roomasta. Jo mietti Alarik uusia
valloitusretkiä, kun hän äkkiä kuoli.


□ Pyhä Pietari — niin kansa sanoi — oli rangaissut Alarikia Rooman
ryöstöstä. Surren gootit valmistivat sankarilleen kuninkaallisen haudan.
He johtivat seudulla kulkevan pienen joen urastaan ja muurasivat sen
tyhjään uomaan hautakammion. Sinne vietiin Alarik hevosen selässä
istuen, täysissä sotavarustuksissa sekä kuninkaallisessa asussa, ja
kaikki hänen aarteensa hänen mukanaan. Sitten hauta muurattiin umpeen ja
joki johdettiin takaisin entiseen uraansa. Orjat, jotka olivat
toimittaneet työn, surmattiin, jottei kukaan saisi tietoa siitä
paikasta, jossa suuri länsigoottien kuningas aarteineen lepäsi.


● Alarikin kuoltua länsigootit lähtivät Italiasta ja vaelsivat
Etelä-Galliaan. Sinne he perustivat v. 419 valtakunnan, joka sittemmin
laajeni niin, että siihen kuului koko Pyreneitten niemimaa. Siellä he
hallitsivat lähes 300 vuotta ja omaksuivat vähitellen roomalaisten
sivistyksen ja kielen.


● =Vandaalit.= Niihin aikoihin, jolloin länsigootit hyökkäsivät
Italiaan, kutsuttiin Rooman legioonat pois Reinin varsilta puolustamaan
tätä valtakunnan päämaata. Mutta silloinpa monet germaanikansat pääsivät
joen poikki Galliaan ja anastivat kaikki Rooman läntiset maakunnat.
Näitä kansoja olivat myös _vandaalit_. Vandaalit kulkivat Gallian halki
Pyreneitten niemimaahan jo ennen kuin länsigootit sinne tulivat. Viimein
he menivät salmen poikki Pohjois-Afrikkaan, jonne perustivat
lyhytikäisen valtakunnan. Sieltä he meren yli saapuivat hävitysretkelle
Italiaan ja ryöstivät Roomaa parin viikon ajan mitä julmimmalla tavalla.
Useissa kielissä merkitsee sana »vandalismi» vieläkin raakaa
hävittämistä. Pohjois-Afrikassa vandaalit pian veltostuivat ja
menettivät n. 100 vuoden kuluttua maansa _Itä-Rooman_ keisarille. Pian
he hävisivät jäljettömiin.


□ »Kaikista tuntemistani kansoista — muuan roomalainen kirjailija
lausuu — on vandaalien kansa turmeltunein. Valloitettuaan Afrikan he
rupesivat ottamaan päivittäin lämpimiä kylpyjä, kattamaan pöytänsä
hienoimmilla herkuilla, mitä maa ja meri saattoi tarjota. He pukeutuivat
silkkiin ja koristivat itseään lukuisilla kultahelyillä. Päivänsä he
kuluttivat teattereissa, kilpa-ajoissa ja sentapaisissa leikeissä, mutta
heidän mielitoimenaan oli metsästys. Tanssijat, ilveilijät, näyttelijät
ja soittajat, sanalla sanoen kaikki, jotka osasivat tarjota silmälle ja
korvalle nautintoa, saapuivat heidän luokseen kuin kotiinsa. Taloja
ympäröivät komeat puutarhat lähteineen ja pensaineen. He rakastivat
juominkeja ja irstasta elämää.» Mutta sepä olikin heidän tuhonsa.


● =Attila.= Majailtuaan noin 70 vuotta Tiszan [tĭsa] ja Tonavan
välisillä tasangoilla nykyisessä Unkarissa hunnit lähtivät jälleen
liikkeelle. Heidän kuninkaansa oli _Attila_, joka kopeasti vaati
Länsi-Rooman keisarilta puolta hänen valtakuntaansa.


□ Hunnilaisylimykset olivat tähän aikaan jo omaksuneet roomalaisten
loistokkaan ulkonaisen esiintymisen. Heillä oli kullalla ja hopealla
koristetut vaatteet, ja he söivät kulta- ja hopea-astioista
herkkuruokia. Mutta Attila käyttäytyi toisin. Hän pukeutui
yksinkertaiseen pukuun; hänen ruoka- ja juoma-astiansa olivat puusta, ja
liha oli hänen tärkein ruokansa. Hän tahtoi näet säilyttää hunnien
vanhat tavat. Puisella istuimella hän otti vastaan Itä-Rooman keisarin
lähettilään, joka hunnien oloista on näkemänsä perustuksella kertonut.
Hänen sodankäyntinsä oli raakaa kuin hunnien konsanaan. Kerskuen hän
nimitti itseään »Jumalan vitsaksi», ja ylvästellen hävittämiskyvyllään
hänen kerrotaan sanoneen: »Ei kasva ruoho siinä, mihin Attilan hevonen
on tallannut.»


● Hävittäen kylät ja kaupungit Attila saapui laumoineen Reinin yli
Galliaan. Monen germaanikansankin oli pakko taistella hänen joukoissaan.
Tuho näytti uhkaavan koko länsiroomalaista sivistystä. Mutta onneksi
Rooman maaherra sai Gallian germaanit taistelemaan yksissä voimin
roomalaisten kanssa Attilaa vastaan. Ja _Katalaunisten_ kentällä Seinen
yläjuoksun rannalla hänet perin pohjin voitettiin (v. 451).

Seuraavana vuonna Attila teki hyökkäyksen Italiaan. Murhaten ja ryöstäen
hänen hurjat soturinsa samosivat Pohjois-Italiaan aikoen hyökätä Roomaa
vastaan, jonka asukkaat pelkäsivät perikatonsa lähenevän. Mutta Rooman
silloinen piispa meni keisarin lähettiläiden kanssa Attilan leiriin ja
taivutti hänet, lahjoja ja veroakin lupaamalla, kääntymään takaisin.
Attila palasi Unkariin, jossa hän pian sen jälkeen kuoli. Silloin
hunnien valtakunta hajosi, ja orjuutetut kansat, niiden joukossa
itägootit, vapautuivat.


● =Itägootit.= Vandaalit ja hunnit olivat ainoastaan ryöstäneet Italiaa;
itägootit sitä vastoin ottivat sen joksikin aikaa haltuunsa. Kun he
kuninkaansa _Te´odorik_in (488–526) johdossa saapuivat (v. 488) tähän
kaikkien germaanikansain ihailemaan maahan, hallitsi siellä entinen
germaaninen palkkasoturien päällikkö _Odovakar_. Hän oli v. 476 syössyt
valtaistuimelta _Länsi-Rooman viimeisen keisarin_ _Rōmulus
Augu´stuluksen_, jonka jälkeen palkkasoturit huusivat hänet kuninkaaksi.
Kaksitoista vuotta Odovakar hallitsi yksin Italiaa ennen itägoottien
tuloa. Sen jälkeen Odovakar ja Teodorik jonkin aikaa hallitsivat
yhdessä. Mutta sitten Teodorik surmasi eräissä pidoissa Odovakarin ja
kohosi yksin Italian valtiaaksi.


□ Teodorik hankki itselleen vallan tekemällä julman rikoksen. Mutta
hänen kunniakseen on mainittava, että hän käytti valtaansa
hallittaviensa eduksi. Teodorik oli sivistyneempi kuin useimmat muut
germaanikuninkaat. Hän oli nuorena oleskellut Konstantinopolin hovissa
panttivankina ja siellä oppinut roomalaista sivistystä ja valtiotaitoa.

Hallitsijaksi tultuaan Teodorik vaati, että maassa noudatettaisiin lakia
ja _oikeutta_. »Ken loukkaa oikeutta, hän tekee vääryyttä minulle»,
kerrotaan hänen sanoneen. Ja usein hän lausui tahtovansa suojella
vähäväkisiä suurten ja mahtavain väkivallalta. Germaanikansojen
keskuudessa oli ollut tapana, että itsekukin puolusti oikeuttaan ja
asevoimin kosti sille, jolta oli kärsinyt vääryyttä. Teodorik kielsi
näin tekemästä. Tuomioistuimilla vain oli oikeus rangaista rikollista
lain mukaan. Eräille germaaneille, jotka asuivat Tonavan pohjoispuolella
ja jotka tunnustivat hänet hallitsijakseen, hän kirjoitti kerran: »Minä
pyydän, että taistelette vihollista vastaan ettekä keskenänne. Miksi
tartutte aseeseen, kun teillä on oikeamielinen tuomari? On väärin nousta
sukulaistansa vastaan; hänen puolestaan tulisi mieluummin kunnialla
kuolla. Tehkää niinkuin gootit tekevät: he saattavat kyllä taistella
vieraissa, mutta kotona he elävät rauhassa!»

_Uskonnoltaan_ Teodorik oli areiolainen, mutta toisuskoiset olivat
hänestä yhtä hyviä alamaisia. »Minä en saata pakottaa ihmistä uskomaan
toisin kuin hän itse tahtoo», oli hänen tapana sanoa. Juutalaisillekin
hän soi lain turvan. »Jos tahdomme olla sivistyneitä ihmisiä, emme voi
menetellä väärin niitä kohtaan, jotka vielä vaeltavat pimeyden tiellä»,
hän sanoi. Hänen hallitessaan ei ketään vainottu uskonnon takia.

Teodorik oli peloton soturi, mutta hän rakasti _rauhaa_ enemmän kuin
sotaa. »Jokaisen valtakunnan tulee kaivaten toivoa rauhaa», hän sanoi.
»Sillä siitä kaikki hyötyvät. Rauha on hyvien toimien äiti. Se
lahjoittaa ihmisille monenkaltaista onnea, se enentää varallisuutta, se
edistää sivistystä. Se, joka ei halua rauhaa, ei ymmärrä, mikä on hyvää
ja hyödyllistä.» — »Toiset kuninkaat huvittelevat ryöstämällä
kaupunkeja; he kokoovat suunnattomat saaliit. Minä puolestani tahdon
valtani sellaiseksi, että voitetut kansat eivät huomaisi olevansa
kukistettuja.» Niin turvalliset olivat olot Italiassa, että kauppiaat
voivat säilyttää kultansa ja hopeansa ulkosalla yhtä varmasti kuin
muulloin lujissa linnoissa, ja pelotta saattoi jokainen hoitaa
tehtäviään, olipa yö taikka päivä. Kaupunkien muuriaukkoihin ei ollut
tarpeen rakentaa portteja, ja entisetkin portit saivat olla auki.

Teodorik tahtoi käyttää rauhan ajan herättääkseen eloon Rooman entisen
_sivistyselämän_. Teitä, jotka olivat joutuneet rappiolle, parannettiin,
ja autioiksi jääneet pellot otettiin uudelleen viljeltäviksi. Hän
kutsutti kuvanveistäjiä ja maalaajia pääkaupunkiinsa Ravennaan, jonne
hän rakennutti kauniita kirkkoja ja muita taloja. Ja hän käytti suuria
summia vanhojen rakennusten ja veistosten korjaamiseen. Hän keräsi
ympärilleen laulajia ja näyttelijöitä, runoilijoita ja oppineita.
_Boë´thius_ kirjoitti tähän aikaan »Filosofian antamasta lohdutuksesta»,
josta tuli haluttu hartauskirja vuosisadoiksi. Siinä hän m. m. lausuu:
»Maallinen onni vaihtuu; pysyvästi hyvää on yksin elämä Jumalassa. Huono
ihminen on orja, ja ihminen rankaisee kovimmin itseään tekemällä pahaa.
Mutta hyvä ihminen on vapaa, ja hän omistaa onnen, jota kukaan ei voi
häneltä riistää.»

Tämän kirjansa Boëthius kirjoitti vankeudessa, jonne hän oli joutunut
aiheettomasti syytettynä petollisesta vehkeilystä Konstantinopolin hovin
kanssa. Ehtimättä kirjoittaa teostaan loppuun hänet tuomittiin kuolemaan
ja mestattiin. Tämmöinen teko himmensi sitä lempeyden mainetta, jonka
Teodorik oli itselleen hankkinut. Hän kuolikin omantunnon vaivaamana v.
526. Satoja vuosia hänen kuolemansa jälkeen germaanikansat kertoivat
vielä tarinoita urhoollisesta sankarista »Bernin Didrikistä», s. o.
Veronan Teodorikista.


● =Langobardit.= Noin 30 vuotta Teodorikin kuoleman jälkeen itägootit
menettivät maansa _Itä-Roomalle_, mutta pian saapui Italiaan uusi
germaanikansa, _langobardit_ (568), joista Lombardia on saanut nimensä.
He ottivat haltuunsa melkein koko Pohjois- ja Keski-Italian ja
hallitsivat maata enemmän kuin 200 vuotta.


                      FRANKKIEN VALTAKUNNAN SYNTY.


● =Klodovig (481–511).= Uudet germaanivaltakunnat olivat enimmäkseen
lyhytikäisiä. Elinvoimaisin oli _frankkien_ valtakunta Galliassa.

Viidennellä vuosisadalla Gallia oli jakautunut neljän eri kansan kesken.
1) _Frankit_, jotka vielä palvelivat vanhoja pakanajumaliaan ja olivat
tavoiltaan raakoja, olivat vähitellen siirtyneet Reinin yli
Koillis-Galliaan eli nykyisen Ranskan koillisosaan ja jääneet sinne
asumaan. 2) Heistä länteen Loire-jokeen saakka oli maa itsenäiseksi
hallitsijaksi kohonneen Rooman entisen maaherran hallussa. 3) Loire-joen
etelärannalta alkoivat länsigoottien maat. 4) Rhône-joen laaksossa
Gallian kaakkoiskulmassa asuivat _burgundit_.

[Illustration:

  _Kuva 142._ Frankkilaispäällikkö.
]

[Illustration:

  _Kuva 143._ Frankkilaissotilas.
]

Frankkien asuma-ala oli varsin ahdas, ja he olivat jakautuneina moneen
pieneen heimoon, joilla kullakin oli oma kuninkaansa. Muuan tällainen
heimokuningas oli _Klodovig_, joka oli merovinkien sukua. Hän oli
frankkien kuninkaana samaan aikaan kuin Teodorik hallitsi Italiassa.

Klodovig oli sivistymätön, petollinen ja julma, mutta samalla tarmokas
ja ovela. Frankkien valtakunta laajeni suuresti hänen aikanaan. Ensiksi
hän valloitti tuon viimeisen jäännöksen Länsi-Roomasta, otti Pariisinkin
haltuunsa ja teki sen pääkaupungikseen.


□ Klodovig voitti roomalaiset Soissons´in [suasõ´] kaupungin
pohjoispuolella. Oli saatu paljon ryöstösaalista, joka oli jaettava
miesten kesken germaanien tavan mukaan arvalla. Ryöstettyjen kalleuksien
joukossa oli muuan kaunis kirkonastia, jonka kuningas oli luvannut
toimittaa kirkolle takaisin, jos se sattuisi lankeamaan hänen osalleen.
Ennen arvanheittoa kuningas pyysi miehiltään astiaa. Toiset
suostuivatkin pyyntöön, mutta muuan frankkilainen löi uhkamielisesti
tapparallansa astian rikki huudahtaen: »Sinun ei pidä muuta saaman kuin
mikä oikeuden mukaan osaksesi tulee!» Kaikki hämmästyivät. Mutta
kuningas tukahdutti vihansa ja mietti kostoa.

Kun sotajoukko ensi kerran tämän jälkeen kokoontui aseiden
katselmukseen, niin Klodovig, rivejä pitkin kulkiessaan, huomasi, että
sillä miehellä, joka Soissons´issa oli lyönyt astian rikki, ei ollut
aseet tarpeenmukaisessa kunnossa. Kuningas nuhteli miestä, sieppasi
tapparan hänen kädestään ja paiskasi sen maahan. Kun mies kumartui
ottaakseen aseensa ylös, kuningas äkisti kohotti miekkansa ja löi sillä
miehen pään halki, sanoen: »Näinpä sinäkin teit kirkonastialle
Soissons´issa». Mies makasi kuolleena maassa, mutta uskaltamatta nurista
kuningasta vastaan muut lähtivät hänen käskyään noudattaen kotiinsa.


● Vuosikymmen näiden tapausten jälkeen Klodovig voitti keskisen Reinin
varrella asuvat _alemannit_, jolloin hän _kastatti itsensä
kristinuskoon_. Hän oli useita vuosia ollut naimisissa kristityn
burgundilaisprinsessan kanssa, jonka kertomuksia Jeesuksen elämästä ja
kärsimyksistä hän hartaasti kuunteli. Kun hän sitten eräässä taistelussa
oli joutumaisillaan tappiolle, hän kutsui avuksensa puolisonsa Jumalaa,
luvaten ruveta häntä palvelemaan, jos saisi voiton. Sotaonni
kääntyi — niin kerrotaan — frankit voittivat, ja Klodovig sekä joukko
frankkilaisia kastatti itsensä.


□ _Reims_in [rä̃s] piispa toimitti kasteen Reimsin tuomiokirkossa. Kadut
olivat koristetut maalatuilla tapeteilla, kun Klodovig valkeaan
kastepukuun puettujen ylimysten saattamana saapui kirkolle, joka myös
oli ihanimmalla tavalla koristettu. Kun ovet avattiin ja frankit
tunsivat pappien heiluttamista suitsutusastioista lähtevän hyvän
tuoksun, niin he luulivat hengittävänsä paratiisin ilmaa. Ilmi
ihastuneena Klodovig kysyi piispalta, joka astui hänen rinnallaan: »Pyhä
isä, onko tämä se taivaan valtakunta, josta olette minulle kertonut?»
»Ei», piispa vastasi, »tämä on vain tie, joka sinne viepi.» Kun kuningas
oli lausunut uskontunnustuksensa, kastettiin hänet kastemaljassa,
voideltiin pyhällä öljyllä ja siunattiin ristinmerkillä. Ja piispa
lausui hänelle: »Kumarru ja kunnioita sitä, jota ennen olet vainonnut,
ja vainoa sitä, jota ennen olet kunnioittanut!» Sitten kastettiin
Klodovigin kaksi sisarta ja neljättä tuhatta frankkilaista. Taru kertoo,
että kastetta toimitettaessa kyyhkynen toi taivaasta voidetta, jolla
Klodovig voideltiin, ja enkeli liljoilla kirjaillun lipun. Siitä pitäen
kruunattiin kaikki frankkilaiset ja myöhemmin Ranskan kuninkaat
Reimsissä ja voideltiin pyhällä öljyllä; ja sotaretkillään he käyttivät
liljakoristeista lippua. Mutta kauan kesti, ennen kuin kristinusko
tunkeutui syvemmälle frankkien mieliin.

[Illustration: GERMANILAISET VALTAKUNNAT vuonna 526]


● Useimmat muut germaanikansat tunnustivat areiolaista oppia, mutta
frankit yhtyivät katoliseen kirkkoon. Siten he saavuttivat
katolisuskoisen roomalaisväestön ja papiston suosion, kun taas
areiolaisia vihattiin vääräuskoisina. Gallian väestö näki mielellään,
että frankkien valta levisi yhä laajemmalle. Pian Klodovig pakotti
burgundien kuninkaan suorittamaan veroa, ja länsigooteilta hän valloitti
Etelä-Gallian Garonne jokeen asti.

Näin frankit olivat saaneet haltuunsa melkein koko Gallian. Samalla
Klodovig oli raivannut tieltään frankkilaisheimojen muut kuninkaat, niin
että hän elämänsä lopulla oli yksin frankkien hallitsijana.


□ Muuan noita frankkilaiskuninkaita, Klodovigin entinen liittolainen,
oli heikko ja huonojen tapojensa takia alamaistensa halveksima. Klodovig
sai puolellensa muutamia hänen miehiänsä lahjoittamalla heille
kullatusta vaskesta tehtyjä koristeita, joiden hän uskotteli olevan
puhdasta kultaa. He vangitsivat kuninkaan ja hänen veljensä ja veivät
heidät Klodovigin eteen. »Miksi olet», Klodovig virkkoi kuninkaalle,
»tuottanut häpeätä suvullemme antamalla sitoa itsesi? Parempi sinun
olisi ollut kuolla.» Samassa hän tapparallaan surmasi kuninkaan.
Veljelle hän sanoi: »Jos olisit auttanut veljeäsi, ei häntä olisi
sidottu», jonka sanottuaan hän löi hänetkin kuoliaaksi. Kun sitten
kavaltajat, havaittuaan saaneensa väärennettyjä koristeita, tulivat
siitä valittamaan, Klodovig kylmästi virkkoi: »Vääristä töistä annetaan
väärää kultaa. Saatte olla iloiset, etten kavalluksestanne ole
rääkkäyttänyt teitä kuoliaiksi.»

Samantapaista kavaluutta Klodovig käytti muitakin sukulaiskuninkaita
kohtaan. _Tours_´in [tūr] arkkipiispa _Gregō´rius_, joka kirjoitti
frankkien historian, kertoo näistä tapahtumista sangen avomielisesti,
mutta siitä huolimatta hän lisää: »Täten Jumala laski joka päivä hänen
vihollisensa hänen jalkainsa juureen ja laajensi hänen valtaansa, sillä
hän vaelsi puhtaana sydämestään hänen tietään ja teki mitä Herralle oli
otollista». Ja kirkko antoi hänelle nimen »kristillinen majesteetti».
Niin löyhä oli sen ajan kirkonmiestenkin siveellinen tunto.

Kauan Klodovig ei saanut nauttia rikoksilla hankkimastaan vallasta. Hän
kuoli Pariisissa ainoastaan 45 vuoden vanhana.


● Klodovigin kuoltua hänen jälkeisensä merovinkikuninkaat hallitsivat
vielä 2½ vuosisataa frankkien maassa. Mutta vähitellen he irstaassa
elämässä veltostuivat siihen määrään, etteivät kyenneet ollenkaan
käyttämään kuninkaan valtaa, joka joutui ylimmälle hovivirkamiehelle,
_hovimestarille_ eli _mājordomūkselle_. Tämä sulki lopuksi viimeisen
merovinkikuninkaan luostariin ja nousi itse valtaistuimelle. Sinä aikana
frankkilaiset sulautuivat yhä enemmän Gallian roomalaiseen väestöön,
omaksuen pääasiassa sen kielenkin. Näin sai alkunsa nykyinen Ranskan
kansa ja muodostui uusi roomalaisperäinen eli _romaaninen_ kieli,
ranskan kieli.

[Illustration:

  _Kuva 144._ Merovinkilaiskartano. Piirretty säilyneiden kuvausten
    perusteella.
]


                              ANGLOSAKSIT.


● =Britannian kelttiläiset.= Keisariajalla roomalaiset ulottivat
valtansa Galliasta salmen yli Britanniaankin. Siellä asui kelttiläistä
kansaa, samaa, jonka roomalaiset olivat jo aikaisemmin laskeneet
valtansa alle Galliassa ja Espanjassa. Roomalainen sivistys ja latinan
kieli eivät päässeet oikein kotiutumaan tähän kaukaiseen maahan, ja
kristinuskokin saapui sinne myöhään. Mutta uusi usko alkoi kumminkin
vaikutuksensa jo roomalaisvallan aikana, ja varsinkin Irlannin
kelttiläisistä tuli hartaita kristityitä, jotka sitten innokkaina
lähetyssaarnaajina levittivät kristinuskoa muidenkin kansain keskuuteen.


● =Anglosaksit.= Irlanti säilyikin rauhassa kansainvaellusten
myrskyiltä; mutta Englanti sai uudet asukkaat. Sinne saapui n. v. 450
nykyisestä Luoteis-Saksasta kaksi germaanisukuista kansaa, anglit ja
saksit, joita yhteisesti sanotaan _anglosakseiksi_ (Englanti = »anglien
maa»). He anastivat maat, muodostaen monta pientä kuningaskuntaa, ja
kelttiläinen väestö pakeni Walesin [ue´lz] vuoristoon taikka Englannin
kanaalin yli Bretagnen [brəta´nj] niemimaahan.

Palveltuaan noin puolentoista vuosisataa Odinia ja Thoria anglosaksitkin
saivat tiedon _kristinuskosta_, ja n. v. 600 he kääntyivät uuteen
uskoon. Uuden opin levittäjistä on mainittava ennen muita
benediktiinimunkki _Augustī´nus_, josta sitten tuli Canterburyn
[kä´ntə̄bəri] arkkipiispa.


□ Anglosaksien käännyttämistä kristinuskoon harrasti innokkaasti
silloinen Rooman paavi Gregorius Suuri. Tarina kertoo, että Gregorius,
ollessaan vielä munkkina, näki Rooman torilla muutamia vaaleaverisiä
nuorukaisia orjiksi myötävien joukossa. Kummastellen heidän vaaleata
tukkaansa ja vaaleahkoa ihonväriään hän tiedusteli heidän syntyperäänsä.
Kuultuaan heidän olevan pakanallisia angleja Britanniasta hän virkkoi:
»Kuinka surullista, että ihmiset, joilla on enkelien nimi ja ulkomuoto,
kuuluvat pimeyden ruhtinaan valtakuntaan!»

Gregorius aikoi itse lähteä lähetysmatkalle Britanniaan. Se aie jäi
häneltä kumminkin toteuttamatta. Mutta paaviksi tultuaan hän sai aikaan,
että joukko munkkeja Augustinuksen johdossa lähti saarnaamaan uutta
oppia anglosakseille. Muuan heidän kuninkaansa ottikin lähetyssaarnaajat
ystävällisesti vastaan sallien heidän harjoittaa käännytystyötä.


● =Beowulf-laulu.= Vaikka anglosaksit olivatkin ottaneet kristillisen
kasteen, säilyi heissä kauan sotainen into. Sitä todistaa muun ohessa
vielä tallella oleva anglosaksilainen runoteos. Siinä kerrotaan
_Beowulf_ sankarista ja hänen urotöistään. Näin kertoo vanha tarina:


□ _Hroar_, Tanskan kuningas, istui korkeassa ja koristetussa salissaan
ja piti pitoja miehilleen runoilijain laulaessa. Mutta syvällä järven
pohjassa asui _Grendel_ jättiläinen, ihmisten vihollinen. Yöllä hän
saapui vedellisestä luolastaan, astui saliin ja tarttui uroiden
nukkuessa erääseen heistä vieden hänet mukanaan. Ja niin hän teki
seuraavinakin öinä.

Nuori _Beowulf_ sai sanoman anglosaksien maahan tästä onnettomuudesta.
Hän oli kaikkia ikäisiään väkevämpi. Viidentoista nuoren sankarin kera
hän purjehti Tanskaan ja haastoi taisteluun tuon yöllisen hirviön. Hroar
otti hänet iloisesti vastaan, ja illan tullen tanskalaiset asettuivat
levolle, mutta Beowulf miehineen jäi saliin odottamaan jättiläisen
tuloa.

Nuori sankari riisui yltään rautapaitansa ja kypärinsä sekä koristetun
miekkansa. Aseettomana, käsivoimin hän halusi taistella jättiläisen
kanssa. Niin hän heittäytyi pitkäkseen lavitsalle ja hänen viereensä
moni muu merisankari. Ei kukaan uskonut saavansa enää lämmitellä
kotilieden ääressä.

Jo astui sumuisesta suostaan Grendel hirviö, suuri kuin vuori, kohti
uroiden kultaista salia saalista vainuten. Se tarttui rautaiseen
ovenripaan, mursihen sisään ja seisoi lattialla silmät säihkyen
kammottavaa tulta. Jo sieppasi se yhden joukosta, surmasi ja joi veren.
Se astui lähemmäksi Beowulf sankaria ja tarttui häneen. Silloinpa
Beowulf nousi äkisti ja iskeytyi jättiläiseen. Tämä ei ollut milloinkaan
kokenut moista voimaa ja koetti paeta. Salissa nousi ryske ja telme,
tanskalaiset säikkyneinä vapisivat, lavitsat liikkuivat liitoksistaan.
Mutta Beowulf ei päästänyt otettaan. Silloin jättiläisen jänteet
katkesivat, ja menetettyään toisen käsivartensa hän pääsi pakenemaan
järven alaiseen luolaansa. Mutta Hroar piti juhlan Beowulfin kunniaksi,
lahjoitti hänelle kultaisen lipun, kultaisen sotisovan ja kallisarvoisen
miekan sekä ratsuja kahdeksan.

Pitojen päätyttyä Beowulf sankari miehineen asettui tanskalaisten kera
levolle. Mutta yöllä saapui jättiläisen äiti kostamaan poikansa
puolesta. Ennen kuin uroot selvisivät hämmästyksestään, hän oli
tart-tunut erääseen sankariin ja vienyt hänet mukanaan. Murheissaan
Hroar valitti sankarin kuolemaa. Mutta Beowulf lohdutti häntä:

»Älä murehdi, vanha ystävä, on parempi kostaa kuin huollen suruun
vaipua! Kerran kohtaa kuolo itsekutakin; paras on voittaa mainetta, joka
elää kautta aikojen. Nouse, valtias, etsikäämme Grendelin äiti, ja minä
vannon, ettei hän voi lymytä minulta enempää maan alle kuin metsän
korpeen tai meren syvyyksiin!»

Järven pohjassa olevasta luolasta Beowulf löysi viimein jättiläisen
äidin. Hirveä taistelu syntyi. Mutta se päättyi voitoksi sankarin
väkevän. Jättiläisen miekan hän toi mukanaan ja antoi sen Hroar
kuninkaalle. Iloiten kuningas ylisti nuoren sankarin mainetyötä, mutta
muistutti samalla vakavasti elämän katoavaisuudesta näin sanoen:

                                       On kukassaan
                   miehuutes kotvan, mutt’ kohtapa kumoon
                   voi taittaa tarmosi peitsi ja tauti,
                   palava tuli tai pauhaava vesi,
                   kaatava kalpa tai noutava nuoli
                   tai iän taakka — tai silmies loisto
                   pimentyy, peittyy; ja pianpa kuolo
                   sulkee sun, soturi, ruhtovin sylin.


● =Beda Venerabilis.= Mutta elipä tähän aikaan jo huomattava oppinutkin
anglosaksien maassa: kristitty munkki _Bēda_ _Venerā´bilis_
(»kunnianarvoinen»), josta tuli englantilaisen tieteen isä. Hän
kirjoitti suuren joukon latinankielisiä kirjoja, joita keskiajan nuoriso
kouluissa luki. Mutta hänen kuuluisin teoksensa on »Anglien kansan
kirkkohistoria», jossa hän kuvailee heimonsa vaiheita Caesarin ajoista
aina omaan aikaansa asti. Ilman tätä kirjaa tietomme anglosaksien
varhaisemmista vaiheista olisivat monin verroin niukemmat.


□ Viimeiseksi työkseen Beda käänsi Johanneksen evankeliumin anglosaksien
kielelle. Kaksi viikkoa ennen pääsiäistä v. 735 hän sai vaikean
tukehtumiskohtauksen, ja sen jälkeen hänellä oli kovia tuskia. Vaikka
hän suuresti heikkeni, hän jatkoi työtään. Kun muut kehoittivat häntä
säästämään voimiaan, hän vastasi: »Tahtoisin, ettei mikään asiani jäisi
teille epäselväksi, kun kerran olen poissa.» Yöllä vasten helatorstaita
hän saneli kuumeentapaisella innolla käännöstään. »Vielä puuttuu yksi
luku», sanoi kirjuri. »Meidän täytyy jatkaa, ota kynäsi ja kirjoita!»,
Beda kehoitti kuumeisena. Pienestä kammiosta ei kuulunut muuta kuin
kynän rapinaa ja sairaan raskasta hengitystä. Ja yön pitkät hetket
lyhenivät. »Nyt puuttuu vain pari riviä», kirjuri sanoi. »Kirjoita,
kirjoita!» kuiskasi kuoleva. »Nyt koittaa uusi päivä, ja nyt on kaikki
valmista», virkkoi nuorukainen. »Sinä sanot oikein, nyt koittaa uusi
päivä, ja nyt on _kaikki_ täytetty. Kohota minut istualleni — auta minua
rukousmatolle!»

Oppilaat kantoivat mestarinsa rukousmatolle ristiinnaulitun kuvan eli
_krusifiksin_ alle, jota aamunsarastuksesta kalpeneva hopealamppu
valaisi. Polvistuneena Beda lauloi siinä heikolla äänellä: »Glō´ria in
exce´lsīs Dĕ´ō» (= kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa), samoin kuin hän
oli tehnyt joka päivä viidenkymmenen neljän vuoden kuluessa. Ääni petti
vihdoin, laulu kuoli hänen huuliltaan, ja heikosti huokaisten vanhus
vaipui oppilaittensa syliin.


         SIVISTYKSEN RAPPEUTUMINEN ENTISEN LÄNSI-ROOMAN MAISSA.


● =Kauppa ja teollisuus.= Se levoton sotatila, joka suurten germaanisten
kansainvaellusten aikakaudella jatkuvasti vallitsi entisissä
Länsi-Rooman maissa, vaikutti haitallisesti rauhallisten elinkeinojen
harjoittamiseen. Enimmän kärsivät kauppa ja teollisuus. Raha katosi
liikkeestä, ja maksun välineenä alettiin sen sijasta käyttää
elintarvikkeita, kuten viljaa, öljyä, suolaa, karjaa ym. Tiet olivat
monin paikoin rappiolla, sillat hävitetyt ja majapaikat tuhotut, joten
liikenne pakostakin seisahtui, ja kauppiaat pelkäsivät lähettää
tavaroitaan paikasta toiseen, koska ne milloin tahansa saattoivat joutua
rosvojen saaliiksi. Se vähäinen kauppa, jota harjoitettiin, oli
etupäässä juutalaisten hallussa. Kaupan rappeutuessa väkirikkaat
kaupungit joutuivat häviölle.

Samoin teollisuuskin taantui. Alhaisella sivistystasolla olevat
germaanikansat eivät kaivanneet asumuksissaan eivätkä puvuissaan siroa
kauneutta. Kotona omalla tilalla valmistettiin melkein kaikki, mitä
tarvittiin. Kotivilloista ja kotipellavista tehtiin vaatteet,
kotiohrista pantiin olut, kotiviljasta leivottiin leipä, kotikarjasta
saatiin maito, voi ja liha. Kotona valmistettiin myös huone- ja
tarvekalut. Näin ollen rahan käyttö supistui hyvin vähään. Ihmisten
talous oli _luontoistaloutta_. Kaikkia tarve-esineitä ei kumminkaan
voitu kotona valmistaa, vaan ne täytyi hankkia kauempaa joltakin
ammattilaiselta. Ne olivat tavallisesti hyvin kalliita: soturin
rintahaarniska maksoi kaksitoista kertaa enemmän kuin lehmä, ja
kuolaimet maksoivat usein yhtä paljon kuin hevonen. Sepän ammatti olikin
erikoisesti arvossa pidetty.


● =Maanviljelys.= Levoton aika ei voinut olla otollinen
maanviljelyksellekään; kumminkin germaanikansat edistyivät tämän
elinkeinon harjoituksessa tullessaan likeisempään kosketukseen
roomalaisten kanssa. Siirryttyään Germaniasta Länsi-Rooman entisiin
maihin germaanit omaksuivat maanviljelyksen lopullisesti
pääelinkeinokseen. He asettuivat nyt pysyväisille olinpaikoille ja
oppivat roomalaisilta kehittyneempiä viljelystapoja, kuten maan
lannoittamisen ja entistä paremman muokkaamisen. Valloitetuissa maissa
suuri osa tiluksia jäi entisille omistajille, mutta osan ottivat
germaanit. Ne jaettiin pikku tiloina germaanisotureille, mutta
germaaniylimykset ottivat haltuunsa suurtiloja, joita sitten viljelivät
orjien avulla, kuten roomalaisetkin.

Orjia käytettiin kotiaskareissa, mutta toiset saivat maatilkun isännältä
viljelläksensä. Siten kehittyi varsinaisesta orjuudesta sen lievempi
muoto, _maaorjuus_. Ennen pitkää vapaat pikkutilain omistajatkin tulivat
riippuvaisiksi suurtilallisista, he kun kaipasivat näinä rauhattomina
aikoina mahtavaa suojelijaa. Täten katosivat vähitellen itsenäiset
pikkutilat, ja niiden entiset omistajat muuttuivat hekin mahtavien
naapurien maaorjiksi. Maaorjuus sai siis alkunsa kahdesta lähteestä,
osittain varsinaisista orjista, osittain pikkutilallisista.


● =Henkinen tila.= Kansainvaellusten ajan rauhattomissa oloissa
_järjestys hävisi_ yhteiskunnasta, väkivalta ja sekasorto tulivat
tilalle.

Tieteitä ja taiteita ei pitkiin aikoihin harjoitettu samalla
menestyksellä kuin muinoin Kreikassa ja Roomassa, _tietämättömyys_ ja
_taikausko_ olivat yleiseen vallalla.

Myös _tavat raaistuivat_. Veltostuneet roomalaiset, vaikka olivat
germaaneja sivistyneempiä, omaksuivat näiden väkivaltaisen käytöstavan,
ja germaanit vuorostaan rupesivat jäljittelemään roomalaisten monia
paheellisia, turmeltuneita elintapoja. Eteläisten maiden luonto jo
vaikutti herpaisevasti germaaneihin, jotka varhemmin olivat asuneet
kylmemmän ja karumman luonnon ympäröiminä, mutta vielä enemmän ylellinen
elämä ja aistilliset nautinnot. Avioliittoa ei enää pidetty kunniassa,
vaan jollakin ylimyksellä saattoi olla yhtaikaa monta vaimoa ja niiden
ohella vielä sivuvaimoja. Ylensyöminen ja väkijuomain liiallinen käyttö
tulivat yleisiksi, niin että varakkaiden pidoissa toisinaan kaikki
vieraat juopuneina uupuivat uneen. Raaka puhetapa, tappelut ja murhat
olivat perin tavallisia kaikissa kansankerroksissa. Raakuus rehotti
papistonkin keskuudessa. Niinpä kerrotaan erään piispan panettaneen
papin, joka ei suostunut antamaan maataan hänelle, samaan ruumisarkkuun
mätänevän ruumiin kanssa. Kirkoissakin, joiden tuli olla rauhoitettuja
kaikelta väkivallalta ja vainottujenkin turvapaikkoja, tehtiin usein
rikoksia, meluttiin ja tapeltiin.


□ Erittäin kuuluisiksi väkivaltaisesta esiintymisestään on tullut kaksi
frankkilaiskuningatarta, _Brunhilda_ ja _Fredegunda_, jotka elivät v:n
600 tienoilla. Kaksi frankkilaiskuningasta, veljekset _Kilperik_ ja
_Sigebert_, joista edellinen hallitsi Neustriaa (Länsi-Frankkia) ja
jälkimmäinen Austrasiaa (Itä-Frankkia), naivat sisarukset, länsigoottien
kuninkaan tyttäret, _Galsvinta_n ja _Brunhilda_n. Sigebert ja Brunhilda
elivät sovussa keskenään, mutta Kilperik oli uskoton puolisolleen. Hän
oli kyllä valallaan vannonut olevansa uskollinen goottilaiskuninkaan
tyttärelle, mutta pian ilmestyi hoviin hänen entinen sivuvaimonsa
_Fredegunda_. Tämän houkutuksesta Kilperik surmautti Galsvintan, joka
turhaan oli pyrkinyt isänsä kotiin. Saatuaan sanoman sisarensa
onnettomasta kohtalosta Brunhilda kehoitti puolisoaan kostamaan
Kilperikille ja Fredegundalle. Ankara vaino ja kostosota alkoi Neustrian
ja Austrasian välillä. Brunhildan ja Sigebertin puoli oli aluksi
voitolla, mutta Fredegundan palkkaamat salamurhaajat tappoivat
Sigebertin keskellä kansankokousta. Fredegundan raivo kääntyi nyt
Kilperikiä kohtaan, joka sai surmansa nähtävästi hänen toimestaan.
Kilperikin ja Galsvintan kaksi poikaa hän myös surmautti raivatakseen
omalle pojalleen tien valtaistuimelle. Tyttärensä hän aikoi tappaa
kuristamalla hänet arkun ja sen kannen väliin, mutta palvelija kiiruhti
tytön hätähuudot kuultuaan apuun. Erään ylimyksen, joka tuli haastamaan
häntä hänen julmista töistään vastuuseen, hän niinikään murhasi
antamalla hänelle väkevällä myrkyllä sekoitettua viiniä. Brunhilda,
jonka henkeä Fredegunda myös tavoitteli, raivosi loppuiällään samalla
tavoin valtakunnassaan. Tikaria ja myrkkyä käytettiin ylimyksiä vastaan.
Fredegunda eli vanhaksi ja kuoli luonnollisen kuoleman, mutta Brunhildan
raivostuneet ylimykset luovuttivat Fredegundan pojalle, joka sidotti
hänet villin hevosen häntään. Siten hän sai surmansa.


                  ITÄ-ROOMA KANSAINVAELLUSTEN AIKANA.


● =Itä-Rooma eli Kreikan keisarikunta.= Syrjässä suurten germaanisten
kansainvaellusten valtaväylältä Itä-Rooma säilyi eheänä Länsi-Rooman
kukistuessa ja pysyi voimassa vielä lähes tuhat vuotta, aina keskiajan
lopulle. Itä-Rooman keisarikuntaa sanotaan usein myös _Kreikan_
keisarikunnaksi; ja se nimi sille hyvin soveltuukin, koska kreikan kieli
oli siellä vallitsevana: sillä kielellä toimitettiin jumalanpalvelus,
sillä kirjoitettiin kirjat ja sitä virkamiehetkin käyttivät. Mutta tätä
valtakuntaa on sanottu myös _bysanttilaiseksi_, koska sen pääkaupunki
Konstantinopoli oli perustettu entisen kreikkalaisen siirtokunnan
Byzantionin paikalle.

[Illustration:

  _Kuva 145._ Kilpa-ajot sirkuksessa.
]

Itä-Rooman keisarikunnan turvissa säilyi myöhemmillekin sukupolville
kreikkalais-roomalainen sivistys: vanhat lait, tieteet, runous ja
kuvaamataide. Siellä kukoistivat myös teollisuus ja kauppa.
Konstantinopoli välitti yhteyttä idän ja lännen välillä, ollen samalla
Euroopan etuvartiona Aasiaa vastaan; Kiinasta asti tuotiin sinne
karavaaniteitse Aasian halki tavaroita, varsinkin silkkiä. Silkkiä
ruvettiin viljelemään kotimaassakin, kun kaksi munkkia oli tuonut
ontoissa sauvoissaan silk-kiäisperhosen munia Konstantinopoliin. Mutta
kansa eli köyhyydessä ja tietämättömyydessä. Sitä rasittivat raskaat
verot sekä maalla että kaupungeissa, ja virkamiehet tekivät usein
vääryyttä, olivat mielivaltaisia ja puolueellisia.

[Illustration:

  _Kuva 146._ Bysanttilaisia sotilaita.
]

Keisarin valta oli rajaton, ja jokaisen, joka lähestyi häntä, oli
itämaisen tavan mukaan osoitettava alamaista nöyryyttään heittäytymällä
hänen jalkoihinsa. Kansaa hän tapasi _sirkusleikeissä_, joita
Konstantinopolinkin keisarit yhä toimeenpanivat.

[Illustration:

  _Kuva 147._ Justinianus seurueineen. Mosaiikkikuva Ravennassa.
]


● =Justinianus.= Kansainvaellusten aikana hallitsi Itä-Roomassa kuuluisa
keisari _Justīniā´nus_ (527–565). Hän oli talonpojan poika Traakiasta,
mutta kohosi kyvykkäänä nuorukaisena enonsa hovissa suureen arvoon ja
vihdoin tämän kuoltua keisariksi. Puolisoksensa hän otti kyproslaisen
villipetojen vartijan tyttären _Theodō´ran_, joka oli yhtä kuuluisa
älystään kuin kauneudestaan ja usein neuvoillaan vaikutti ratkaisevasti
hallitusasioihin. Justinianus tahtoi palauttaa Rooman valtakunnan
entiselleen yhdistämällä germaanien valloittamat läntiset maat omaan
valtakuntaansa. Hän lähetti oivalliset sotajoukkonsa taistelemaan
_Pohjois-Afrikkaan_ vandaaleja vastaan. Heidät voitettiin helposti ja
maa yhdistettiin Itä-Roomaan. Pitkällisten sotien jälkeen valloitettiin
_Italia_ itägooteilta. Mutta Justinianuksen kuoltua nämä maat
menetettiin jälleen: suurin osa Italiaa langobardeille ja Afrikka
arabialaisille.

[Illustration:

  _Kuva 148._ Sofian kirkko nykyisellään.
]

Tärkein Justinianuksen hallitustoimista oli suuren _lakikokoelman_
toimittaminen. Se on latinankielinen ja tunnetaan nimellä _Corpus jūris
cīvī´lis_. Siihen sisältyvät asianmukaisesti järjestettyinä tärkeimmät
Rooman vanhoista laeista, jotka siihen saakka olivat olleet hajallaan ja
vaikeasti käytettävinä, sekä myös lainoppineiden selityksiä ja
Justinianuksen antamia asetuksia. Lisäksi se käsittää lainopin
oppikirjan. Justinianuksen lakikokoelma on vielä nytkin useimmissa
Euroopan maissa lainsäädännön pohjana.

Toinen muistomerkki, joka on säilyttänyt Justinianuksen nimen kautta
aikojen, on _Sofian kirkko_ Konstantinopolissa. Se on _bysanttilaisen_
rakennustaiteen kuuluisin tuote.


□ Bysanttilaisen rakennustaiteen huomattavimmat tunnusmerkit ovat ristin
muotoinen pohjakaava ja korkealle kohoava pyöreä kupukatto eli _kupoli_,
joka lepää holvikaarien varassa. Sofian kirkossa kupoli kaareutui 56
metriä lattian yläpuolelle. Tämä kirkko ei ole ulkopuolelta erikoisen
huomattava, mutta sisältä se on harvinaisen upea. Valo virtaa kirkkoon
korkealla olevista tiheään asetetuista ikkunoista. Seinät olivat
päällystetyt erivärisillä hohtavilla marmorilaatoilla, ja kultapohjalta
loistivat _mosaiikkikuvat_, jotka esittivät pyhimyksiä ja enkeleitä ja
jotka olivat taidokkaasti laaditut pienistä erivärisistä osasista.
Kultaa, hopeata ja kalliita kiviä oli käytetty runsaasti, yksin alttarin
koristamista varten 40,000 naulaa. Sofian kirkon komeus oli maankuulu,
ja Justinianuksen kerrotaan sen valmistuttua huudahtaneen: »Olen
voittanut sinutkin, Salomo!» — Bysanttilaisen rakennustaiteen vaikutus
oli tuntuva Euroopassakin, varsinkin muutamissa Italian kaupungeissa ja
Venäjällä. Pyhän Markuksen kirkko Veneziassa on siitä parhaana
todistuksena.


                    MUNKKILAISUUS JA LUOSTARIELÄMÄ.


● =Erakot.= Jo varhain tavataan kristittyjen joukossa niitä, jotka
karttoivat elämän nautintoja ja elivät naimattomina. Se käsitys tuli
vallitsevaksi, että ruumis tarpeineen ja haluineen oli jotakin alhaista
ja synnillistä ja että se oli esteenä ihmisen lähestyessä Jumalaa.
Kieltäytymällä avioelämästä ja kiduttamalla ruumistaan ihminen lähestyi
siveellistä ihannetta. Tällaista itsensä kiduttamista sanotaan
askeesiksi (kreikk. a´skēsis = harjoitus) ja niitä, jotka sitä
harjoittavat, _askeeteiksi_.

Aluksi askeetit elivät seurakuntansa yhteydessä ja omaistensa parissa.
Mutta kun seurakuntiin liittyi paljon nimikristittyjä, mikä vaikutti
turmiollisesti niiden elämään, ja kun askeesin harjoitus kävi vaikeaksi
toisten seurassa eläjälle, niin he läksivät kotoaan ja asettuivat
yksinäisyyteen asumaan. Aluksi he oleskelivat kotiseutunsa lähistössä,
mutta sitten he muuttivat kauas erämaahan. He saivat nimen _eremiitta_
(erē´mos = autiomaa), mutta meidän kielessä heidän nimenään on _erakko_.
Ensimmäinen kristitty erakko oli egyptiläinen _Antō´nios_, joka syntyi
kolmannen vuosisadan keskivaiheilla Aleksandriassa ja saavutti
harvinaisen korkean iän.


□ Antoniuksen vanhemmat, jotka olivat kristittyjä, saattoivat kehua sekä
ylhäisestä sukuperästään että rikkaudestaan. Mutta Antonios ei pannut
sellaiselle arvoa. Hän tahtoi mieluummin elää »yksivakaisena miehenä
majassaan». Ainoastaan kirkossa hän kävi ahkerasti vanhempainsa kanssa.
Kun vanhemmat olivat kuolleet, Antonios, joka silloin oli noin 20 vuoden
vanha, eräänä päivänä meni kirkkoon syviin mietteisiin vaipuneena. Hän
ajatteli opetuslapsia, jotka olivat jättäneet kaikki seuratakseen
mestariaan, ja ensimmäistä seurakuntaa, jossa kaikki oli yhteistä.
Kirkossa hän kuuli luettavan Jeesuksen sanat rikkaalle nuorukaiselle:
»Myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille, ja sinulla on oleva
aarre taivaassa!» Sanat vaikuttivat häneen niin, että hän myi perimänsä
maatilan ja jakoi rahat köyhille. Vietettyään jonkin aikaa askeettista
elämää kotikaupungissaan hän asettui erääseen hautaluolaan, jonne muuan
ystävä toi hänelle leipää. Sieltä hän siirtyi suureen autiomaahan, jossa
asui elämänsä loppuun saakka, saavuttaen pyhän miehen maineen ja
herättäen lukemattomissa muissa halun seurata hänen esimerkkiään.

Monet kristityt alkoivat nyt Antonioksen tavoin viettää erakkoelämää
autiomaissa. Mutta Antiokiassa eli mies, _Simeon_ nimeltään, joka erosi
maailmasta asettuen kaupungin edustalla olevan 18 metrin korkuisen
pylvään päähän. Siinä hänen kerrotaan eläneen kolmattakymmentä vuotta,
ja pylvään juurelle vaelsi joukoittain ihmisiä anomaan hänen
siunaustaan. Erakon kuoltua asetettiin hänen kuvansa jonkinlaiseksi
taikakaluksi kaikkialle itämaille, ja Simeon »pylväspyhimyksen» pylvään
ympärille rakennettiin suuria rakennuksia, mm. majataloja niille
ihmisille, jotka saapuivat pyhiinvaeltajina eli toivioretkeläisinä tälle
pyhälle paikalle rukoilemaan.


● =Luostarit.= Kun erakkoja ilmestyi autiomaihin runsaasti, niin että
toisin paikoin oli erakkomaja erakkomajan vieressä, muodostui heidän
kesken jonkinlaista yhdyselämää. Antonioksen maanmies, entinen
pakanallinen sotilas _Pakum_, laati 4:nnen vuosisadan (300-luvun)
alkupuolella muutamia sääntöjä eräälle erakkoryhmälle, joka asettui
asumaan Niilin saarella olevan kylän raunioille. Näin syntyi ensimmäinen
erakkoyhdistys eli _luostari_ (ruots. kloster, latin. claustrum =
suljettu). Tällaisten yhdistysten jäseniä alettiin sanoa _munkeiksi_
(kreikk. monakh´os = yksineläjä, erakko). Heidän esimiehensä sai nimen
_apotti_, joka merkitsee »isää».

Aluksi luostareissa asui yksinomaan miehiä. Mutta jo Pakumin kerrotaan
perustaneen sisarelleen luostarin, ja pian kohosi itämailla yhteisiä
asuntoja naisillekin. Naispuolisia luostarinasukkaita sanottiin
_nunniksi_, joka nimi merkitsee »siveää» tai »pyhää»; naisluostarin
johtajaa sanottiin _abbedissaksi_.

Egyptistä luostarilaitos levisi nopeasti muuallekin itämaihin. Piispa
_Basĭ´leios_ Vähässä-Aasiassa antoi sitten yhteisen luostarisäännön,
jonka mukaan idän munkkien elämä järjestyi ja jota myöhemmin meidänkin
maamme kreikkalais-katolisissa luostareissa on noudatettu.


● =Pyhä Benedictus.= Kesti jonkin aikaa, ennen kuin munkkilaisuus
juurtui länsimaille. Vasta kun _Benedi´ctus Nursialainen_ v. 529 perusti
_Monte Cassī´non_ luostarin Italiaan, länsimaitten munkkilaisuus
järjestyi vakaalle kannalle ja kohosi suureen historialliseen
merkitykseen.


□ Benedictus oli varhaisesta lapsuudestaan saakka vakavamielinen, ja
koko elämänsä ajan hän halveksi maailmaa kuten kuihtunutta kukkaa. Hänet
lähetettiin Roomaan oppimaan ajan korkeinta sivistystä, mutta
nähdessään, kuinka moni opintoja harjoittaessaan hairahtui paheiden
poluille, hän päätti erota maailmasta ja mennä yksinäisyyteen
miettimään, miten parhaiten kelpaisi Jumalalle. Ei rakkaus nuoreen
neitoon liioin voinut pidättää häntä, kun hän 18 vuoden iässä uskollisen
imettäjänsä seuraamana lähti Abruzzein vuorille. Siellä legenda eli
pyhimystaru tietää kertoa hänen tehneen ihmeellisiä töitä, ja siellä
sielun vihollinen ilmestyi hänelle ihanan naisen muodossa vietelläkseen
häntä syntiin ja paheeseen.

Hän asettui erääseen jyrkässä kalliossa olevaan ahtaaseen luolaan.
Kallion juurella syöksyy esiin vähäinen virta purkaakseen nopeasti
kiitävän vedentulvansa Tiberiin. Eräs hurskas munkki, joka asui ylempänä
samalla vuorenselänteellä, laski joka päivä nuoralla kehnon ateriansa
jäännökset Benedictukselle. Virran vilpoisella vedellä hän sammutti
janonsa. Jotkut paimenet, jotka ensin olivat pitäneet nahkaan puettua
erakkoa petoeläimenä, kertoivat naapuriseuduilla siitä hengellisestä
ruoasta, jota he saivat joka kerran, kun tulivat hänen luokseen.

Legenda kertoo paikkakunnan papin käyttäytyneen ynseästi hurskaita
erakkoja kohtaan, heidän maineensa kun herätti hänessä kateutta, ja
Benedictus päätti vihdoin siirtyä toiselle paikkakunnalle. Hän lähti
kauemmas etelään ja asettui Campaniaan, puolitiehen Rooman ja Napolin
välille. Vuorelta oli viehättävä näköala Abruzzien jylhään
kallioseutuun. Benedictuksen tullessa tähän paikkaan oli vuorella
ikivanha Apollolle pyhitetty temppeli, ja seudun asukkaat kokoontuivat
sinne uhraamaan pakanallisille jumalille. Hän muutti Apollon temppelin
rukoushuoneeksi, ja asukkaat kerääntyivät pian vanhalle uhripaikalle
kuuntelemaan evankeliumia ristiinnaulitusta Vapahtajasta. V. 529
Benedictus rakensi tälle paikalle Monte Cassinon luostarin, josta tuli
monien eri maissa olevien luostarien emäluostari. Hänen sisarensa
asettui läheisyyteen asumaan, mutta hurskas veli ja hurskas sisar
tapasivat toisensa vain kerran vuodessa ja silloin aina ulkopuolella
luostaria, jonka kynnyksen yli ei yksikään nainen saanut astua.

Legenda kertoo, että Benedictus myöhään eräänä iltana, seisoessaan siinä
tornissa, jossa hänellä oli makuusijansa, ja hartaasti katsellessaan
ulos yön pimeyteen, yhtäkkiä keksi ylhäältä tulevan, päivänvaloa
kirkkaamman valon, »ja koko maailma, yhteen auringonsäteeseen koottuna,
näyttäytyi hänen silmiinsä.» Tätä tapausta _benediktiinit_,
Benedictuksen munkkikuntaan kuuluvat munkit, pitivät sitten todistuksena
siitä, että heidän suuri munkki-isänsä oli aavistanut veljeskuntansa
leviävän koko maailmaan, joka täyttyisi sen valosta.


● Niitä ohjeita ja määräyksiä, joilla Benedictus järjesti munkkiensa
elämän, sanotaan _Benedictuksen säännöksi_. Jokaisen, joka haluaa
liittyä veljeskuntaan, tulee sitoutua sitä noudattamaan. Hänen tulee
tehdä kolme munkkilupausta: hän lupaa 1) pysyä luostarissaan, 2) elää
köyhänä ja naimattomana ja 3) olla apotille sekä luostarin laeille
kuuliainen.


□ Ken haluaa ruveta benediktiiniksi, hänen pitää neljä tai viisi päivää
turhaan kolkuttaa luostarin portille, ja usein hänet käsketään tiuskivin
sanoin menemään tiehensä. Kun hän viimein pääsee sisälle, hän ensin saa
asua vierasmajassa, sitten noviisien eli uusikkojen huoneessa, jossa
joku kokenut munkki pitää häntä visusti silmällä päästäkseen selville
siitä, etsiikö hän todella Jumalaa ja onko hän taipuvainen
kuuliaisuuteen ja altis kärsimään kaikenlaista vaivaa. Jos hän kahden
kuukauden kuluttua yhä edelleen haluaa päästä munkiksi, luetaan hänelle
se sääntö, jota hänen luostarissa on noudattaminen. Jos hän tätä sääntöä
säikähtää, hän vielä voi palata maailmaan. Mutta jos hänellä on
rohkeutta käydä eteenpäin luostarielämän tietä, viedään hänet jälleen
uusikkojen huoneeseen. Puolen vuoden perästä hän saa uudelleen kuulla
säännön, ja kun neljä kuukautta on tämän jälkeen kulunut, on koe- eli
uusikkoaika, joka siis on kestänyt kokonaisen vuoden, päättynyt, ja
hänelle luetaan sääntö kolmannen kerran. Jos hän yhä pysyy aikeessaan,
hän siitä päivästä alkaen ei saa luostaria jättää eikä lakata
noudattamasta säännön määräyksiä.

Luostarissa ruhtinaan ja orjan pojat olivat samanarvoisia, ja munkeilla
piti kaiken olla yhteistä, kuten ensimmäisellä seurakunnalla. Puku
vaihteli olinpaikan ja vuodenajan mukaan. Säännöllisiä vaatekappaleita
olivat paita ja kaapu, joka talvella oli vahvemmasta, kesällä ohuemmasta
kankaasta; väriltään kaapu oli ensi aikoina valkea, sittemmin musta.
Työssä ollessaan munkki piti kaavun päällä lyhyttä, mustaa, hihatonta
päällysvaatetta. Jos hänen oli tehtävä hevosmatka, sai hän luostarin
vaatevarastosta housut, jotka hänen kotiin palattuaan oli annettava
takaisin pestyinä. Vuode laitettiin isohkoon makuuhuoneeseen, joka oli
aina valaistuna. Vuoteen muodostivat matto, päänalus, lakana ja peite.
Ruoka oli kehnoa, mutta ylellistä verrattuna idän erakkojen niukkaan
ravintoon. Kukin munkki sai kaksi ruoka-annosta päivässä, ja jos
luostarin puutarhasta riitti, myöskin hedelmiä ja vihanneksia
jälkiruoaksi. Noihin kahteen jokapäiväiseen ruoka-annokseen kuului
kalaa, munaa ja palkohedelmiä, myöhemmin silloin tällöin myös
metsälinnun lihaa. Jokainen munkki sai niinikään päivittäin määrämitan
viiniä. Ateriat olivat yhteisiä ja niiden aikana luettiin ääneen.
Keittiössä jokainen veli palveli vuoroviikkonsa, ellei apotti häntä
siitä muiden tointen takia vapauttanut.

Päivä oli tarkasti jaettu työtä, hartautta ja lepoa varten. »Laiskuus on
sielun vihollinen», sanotaan Benedictuksen säännössä, ja rukouksen ja
työn säännöllinen vaihtelu sekä työajan järkiperäinen jako olivat sen
vahvoja puolia. Osa päivää kului talousaskareihin, toinen puutarha- ja
peltotöihin, ja työajan lomassa oli lepohetkiä ja jumalanpalveluksia.
Viimeksimainittuja oli 8 vuorokaudessa, 7 päivällä ja 1 yöllä.

Benediktiinit ovat tehneet suuren työn _lähetyssaarnaajina_
levittäessään kristinuskoa monien pakanakansain keskuuteen.

Ennen kaikkea he kuitenkin olivat loistavia esikuvia ja _hyväntekijöitä_
ympäristöllensä. Minne he saapuivat »risteineen ja auroineen», siellä
voitiin heidän vaikutuksensa havaita sekä maassa että kansassa. Ei
yksikään matkustaja turhaan kolkuttanut luostarin porttia, sillä
Benedictus oli opettanut munkkejaan ottamaan vieraan vastaan, niinkuin
hän olisi Kristus. Benedictus teroitti munkkiensa mieliin, että heidän
velvollisuutensa oli virvoittaa köyhiä, vaatettaa alastomia, käydä
sairaiden luona ja haudata kuolleita. Sen tähden köyhät ja sairaat
voivat turvallisesti käydä luostarissa.

[Illustration:

  _Kuva 149._ Luostarin piha.
]

Armeliaisuudentöiden kanssa rinnan tehtiin työtä _aineellisen
sivistyksen_ palveluksessa. Benediktiinimunkit kaatoivat metsiä,
kuivasivat soita, muuttivat nummia hedelmällisiksi vainioiksi ja
viljelivät puutarhoja. Kun he suurimmaksi osaksi elivät kala- ja
kasvisruoilla, niin he harrastivat varsinkin kalastusta ja
puutarhanhoitoa. Mutta mehiläishoitokin menestyi luostareissa, ja
Pohjois-Euroopan luostarien asukkaat vaihtoivat itselleen etelän
munkeilta viiniä ja vahakynttilöitä. Useat munkit olivat myös taitavia
käsityöläisiä.

Lopuksi on mainittava luostarien vaikutus _henkisen sivistyksen_
kohottamiseksi. Luostarista tuli tavallisesti koko seutunsa keskus, ei
ainoastaan lähetysasema, vaan myös koulu. Ympäristön asukkaat veivät
lapsensa munkkien luo, jotta nämä antaisivat heille opetusta lukemisessa
ja kirjoittamisessa, vieläpä muissakin tiedoissa ja taidoissa. Aikojen
kuluessa benediktiinit uhrasivat yhä enemmän voimia kirjalliseen
työskentelyyn; he jäljensivät muinaisajan kirjailijain ynnä kirkkoisien
käsikirjoituksia sekä sepittivät ajan tapahtumista laajoja kertomuksia
(kronikoita) ja vuosikirjoja (annaaleja), joista on ollut mitä suurin
hyöty myöhemmän ajan historiantutkimukselle. Ne veljet, joilla oli
taiteellisia lahjoja, saivat työskennellä maalareina ja arkkitehteinä.

Benediktiiniveljeskunnan rinnalla kaikki muut länsimaiden
munkkiyhdistykset joutuivat varjoon. Tämän munkkikunnan sanotaan
antaneen kirkolle 24 paavia, 200 kardinaalia, 1,600 arkkipiispaa, 1,600
pyhimystä ja 16,000 kirjailijaa. Mutta tälle veljeskunnalle kävi
kuitenkin samoin kuin myöhemmin monelle muulle: rikkaus ja valta
tuottivat sille tuhon. Hempeät ja veltot elämäntavat sekä ylellisyys
saivat valtaa benediktiinien keskuudessa. Kun toinen sukupolvi
tarmokkaalla työllä oli hankkinut luostarille suotuisat elinehdot,
seurasi sitä usein toinen, joka kerätyillä rikkauksilla eli
suurellisesti. Luostarielämä saattoi myös synnyttää raskasmielisyyttä ja
henkistä tylsyyttä. Muuan luostariveli kuvaa tällaista sieluntilaa näin:
»Usein kun olet yksinäsi kammiossasi, valtaa sinut jonkinlainen
toimettomuus, henkinen velttous ja sisäinen kyllästyminen. Olet
vakavasti tyytymätön itseesi, olet taakkanna itsellesi. Sinulla ei enää
ole sisäistä iloa, joka ennen teki sinut niin onnelliseksi; se makeus,
joka sinussa ennen oli, on muuttunut karvaudeksi. Rikas kyynellähteesi
on ehtynyt, hengellinen kevääsi on kuihtunut. Sielusi on särkynyt, eikä
sinulla ole mitään keinoa, millä saada se levolliseksi. Lukeminen ei
sinulle maistu; rukouksen makeus on ohi.»


                           KIRKKO JÄRJESTYY.


● =Rooma kristikunnan keskus.= Kun suuret germaanien kansainvaellukset
panivat hajalle Länsi-Rooman valtakunnan, Rooma lopullisesti lakkasi
olemasta maailman pääkaupunki. Mutta juuri samaan aikaan Rooma kohosi
_kristikunnan pääkaupungiksi_, siksi paikaksi, josta kristinuskoa
levitettiin yhä kauemmas pakanakansain keskuuteen ja josta koko
länsimaista katolista kirkkoa voimakkaasti hallittiin. Siellä asui
Rooman piispa, joka pyhän Pietarin seuraajana kohosi koko katolisen
kristikunnan päämieheksi ja jota sanottiin _paaviksi_. Itämainen eli
kreikkalais-katolinen kirkko sitä vastoin erkaantui yhä täydellisemmin
lännen kirkosta ja Rooman paavien alaisuudesta, vaikka lopullinen
kirkkokuntain ero tapahtui vasta paljon myöhemmin.

[Illustration:

  _Kuva 150._ Pyhän Pietarin tuoli Pietarin kirkossa Roomassa. Renkaat
  kantotankoja varten.
]


● =Gregorius Suuri (590–604).= Kirkon sisäisen järjestyksen
lujittamisessa ja sen ulkonaisen vallan vahvistamisessa oli paavi
_Gregō´rius Suurella_ huomattavat ansiot.


□ Gregorius oli ylhäistä roomalaista virkamiessukua. Hän sai hyvän
kasvatuksen, ja vanhemmat toivoivat hänen saavuttavan mainetta
valtion virkamiehenä. Hän kohosikin 35 vuoden ikäisenä Rooman
kaupunginpäälliköksi, ja jonkin aikaa hänen nähtiin kulkevan
kaduilla jalokivillä koristetussa silkkipuvussa. Mutta maallinen
mahti, loisto ja komeus eivät viehättäneet häntä. Gregorius halusi
yksinäisyyteen, ja isänsä kuoltua hän vetäytyi maatiloilleen
Sisiliaan. Sinne hän perusti kuusi luostaria ja Roomassa
sijaitsevaan taloonsa seitsemännen, jonne itsekin asettui munkkina
elämään, noudattaen kuuluisan sukulaisensa, pyhän Benedictuksen,
esimerkkiä. Mutta pian hänen oli jätettävä luostari, kun Rooman
piispa nimitti hänet lähettilääkseen Konstantinopoliin, jossa hän
oleskeli seitsemän vuotta, nauttien hovin suosiota ja arvonantoa.
Kotiin palattuaan hän meni jälleen luostariin, jonka apotiksi hänet
pian valittiin.

V. 590 roomalaiset valitsivat hänet paaviksi. Kerrotaan, että Gregorius
ensin kieltäytyi vastaanottamasta tätä ylhäistä virkaa, ja että hän
pakeni kaupungista piileskellen metsässä kolme vuorokautta. Levottomina
hänen paostaan roomalaiset etsivät häntä, ja säteilevän valkoinen
kyyhkynen — niin tarina kertoo — lensi heidän edellään tietä osoittaen.
Riemusaatossa he veivät piispansa kaupunkiin, jossa hänet juhlallisesti
vihittiin Pietarin kirkossa.

[Illustration:

  _Kuva 151._ Gregorius Suuri.
]

Paaviksi tultuaan Gregorius säilytti lempeän ja armahtavaisen
mielenlaatunsa. Niillä varoilla, joita hän sai paavillisista tiloista
sekä omista perintötiloistaan, hänelle kävi mahdolliseksi antaa almuja
köyhille, joista maallinen esivalta ei enää pitänyt huolta. Jokaisen
kuukauden ensimmäisenä päivänä jaettiin kirkkojen ja luostarien
esipihoilla tarvitseville viljaa, viiniä ja juustoa. Ennen kuin
Gregorius maistoi hänen eteensä pantua ruokaa, hän otti siitä vähän ja
käski viedä sen niille köyhille, jotka seisoivat hänen ovensa suussa.
Kuultuaan kerran, että kerjäläinen oli kuollut nälkään Rooman kadulla,
hän sulkeutui moneksi päiväksi huoneeseensa uskaltamatta lähestyä
alttaria. Sellainen tapaus tuntui hänestä osoittavan, että kirkon varoja
oli huonosti hoidettu. Vaikka hän oli kristikunnan päämies, kutsui hän
itseään nimellä »Jumalan palvelijain palvelija» (lat. _servus servô´rum
Dĕ´ī_).

1) Paavin toimessa Gregorius osoitti harvinaista jäntevyyttä. _Paavin
valta_ oli yhä kohoamassa. Italiassa toimitettiin tuskin ainoatakaan
_piispan vaalia_, ennen kuin oltiin varmoja Gregoriuksen suostumuksesta,
ja se käsitys pääsi vallalle, että piispalla piti olla virkaansa paavin
hyväksyminen. Ennen pitkää paavi vahvisti kaikki piispat virkoihinsa.
Niitä kirkon jäseniä vastaan, jotka eivät alistuneet paavin tahtoon, hän
saattoi rangaistuskeinona käyttää _pannaa_ eli kirkonkirousta. Pannaan
julistettu ei saanut käydä pyhällä ehtoollisella; häntä ei saatu vihkiä
avioliittoon; hänen lapsiaan ei kastettu, ja jos hän pannanalaisena
kuoli, niin häntä ei haudattu siunattuun maahan. Kirkonkirous saattoi
kohdata kokonaisia seurakuntia, jopa koko valtakuntaakin. Sitä sanottiin
silloin _interdiktiksi_. Interdiktiin julistetulla alueella lakkasivat
kaikki kirkolliset toimitukset. Tällaisia rangaistuksia peläten ihmiset
taipuivat paavin ja pappien määräyksiin.

2) Gregorius järjesti katolisen _jumalanpalveluksen_ entistä
loistavammaksi ja juhlallisemmaksi. Erittäin vaikuttavana osana oli
_kirkkolaulu_, jonka Gregorius järjesti valikoimalla kirkkovuoden juhla-
ja pyhäpäiviksi raamatusta laulettaviksi sopivia lauselmia. Sävelmät
kehittyivät yhä juhlallisemmiksi. Kirkkokuoro esitti vaikeammat
sävelmät. N. s. gregoriaaninen kirkkolaulu on meidän virsi- ja
koraalilaulumme pohjana. Jumalanpalveluksen keskeisin toimitus oli
Herran ehtoollinen, jota kaikkine siihen kuuluvine menoineen sanottiin
_messuksi_.


□ Jumalanpalveluksessa seurakuntalaiset seisoivat tai olivat polvillaan
lattialla, sillä kirkoissa ei ollut penkkejä. Juhlallista valoa levisi
kirkkoon vahakynttilöistä, joita paloi kattokruunuissa sekä pyhimysten
kuvain eteen sijoitetuissa kynttiläjaloissa. Kirkon itäpäässä oli
_alttari_, jolle koruompeleilla kirjailtu valkea liina oli levitetty.
Alttarilla oli hopeinen _ehtoolliskalkki_ sekä astia pyhää _leipää_
varten. Alttarin edessä seisoi pappi. Hänellä oli yllään valkea vaate,
joka ulottui maahan asti, sekä polviin päättyvä kullalla kuvitettu
messukasukka. Messussa pappi laskeutui polvilleen ja kohosi jälleen,
kääntyi välistä seurakuntaan, välistä taas alttariin päin sekä pirskotti
pyhää _vihkivettä_ seurakuntalaisten päälle. Hänen ympärillään
kirkonpalvelijat heiluttivat _suitsutusastioita_, joista hyvänhajuista
tuoksua levisi kirkkoon. Pappi luki latinankielisiä rukouksia, ja
kuoripojat lauloivat. Sitten pieni kello kilisi, pappi otti pyhän astian
alttarilta, kohotti sen ilmaan ja kehoitti läsnäolevia »ylentämään
sydämensä». Hartaina seurakuntalaiset lankesivat polvilleen ja
vastaanottivat pyhän ehtoollisen.

[Illustration:

  _Kuva 152._ Pyhäinjäännössäiliö.
]


● 3) Gregorius _opetti_, että herranehtoollisen nautitseminen on _uhri_,
se on Kristuksen kärsimisen veretöntä uudistamista. »Joka kerran kun
uhraamme Kristukselle hänen kärsimisensä uhria, toistamme me hänen
kärsimistään omien syntiemme päästöksi.» Mutta pyhän sakramentin
nauttimiseen tulee liittyä hyviä töitä, ihmisten on myös uhrattava
Jumalalle maalliset etunsa ja aikeensa sekä sydämensä syntiset
taipumukset.

[Illustration:

  _Kuva 153._ Suitsutusastia.
]

Gregoriuksen käsityksen mukaan sielu ihmisen kuoltua joutui
_kiirastulen_ vaivaan puhdistuakseen synneistä. Kumminkin saattoivat
papit lieventää vainajan tuskia ja lyhentää puhdistusaikaa messuillaan.
Tämä oppi tuotti sittemmin kirkolle ja luostareille suunnattomia
rikkauksia, varakkaat henkilöt kun eläessään testamenttasivat
omaisuutensa kirkolle, jotta papit ja munkit heidän kuoltuaan lukisivat
sielumessuja heidän puolestaan.

Oppi _pyhimyksistä_ ja _pyhäinjäännösten_ ihmeitä tekevästä voimasta
juurtui tähän aikaan katoliseen kristi-kuntaan. Konstantinopolista
palatessaan Gregorius toi mukanaan kallisarvoisina pyhäinjäännöksinä
Andreaan ja Luukkaan käsivarret, ja paaviksi tultuaan hän lähetteli
ruhtinaallisille henkilöille suuriarvoisimpina lahjoina Kristuksen
ristin siruja.

[Illustration:

  _Kuva 154._ Pyhäinjäännöslipas.
]

4) Gregorius harrasti myös innokkaasti _lähetystointa_. Hänen aikanaan
_areiolaisuuden valta heikkeni_. Langobardit hylkäsivät sen ja jo
aikaisemmin oli länsigoottien kuningas Espanjassa omaksunut katolisen
opin. Gregorius niin ikään harrasti, niin kuin jo aikaisemmin on
mainittu, _pakanain käännyttämistä_.


● =Bonifatius.= Gregoriuksen kuoleman jälkeen alettiin levittää
kristinuskoa nykyiseen Saksaan. Tämän maan varsinainen kääntäjä oli
_Wynfrith_ [ui´nfriþ] eli _Bonifā´tius_, »saksalaisten apostoli». Hänen
toimestaan kristinusko sai 8:nnen vuosisadan (700-luvun) alkupuolella
lopullisen voiton Keski- ja Etelä-Saksassa. Lisäksi koko
frankkilaisvaltio hänen toimestaan jaettiin hiippakuntiin, joiden
piispat velvoitettiin kuuliaisuuteen paaville, ja luostareissa pantiin
voimaan benediktiinisääntö. Täten torjuttiin vaara roomalais-katolisen
kirkkokunnan hajoamisesta moneen kansalliskirkkoon. Bonifatiuksen
itsensä paavi nimitti arkkipiispaksi.


□ Bonifatius oli anglosaksilaisen maanviljelijän poika. Hän meni nuorena
benediktiiniluostariin ja 30-vuotiaana hänet vihittiin papiksi. Hänet
valtasi niin kuin niin monen muunkin luostariveljen vaellushalu, ja hän
päätti lähteä ventovierasten joukkoon työskennelläkseen Jumalan
valtakunnan leviämisen hyväksi ja pelastaakseen sielunsa.

Hän lähti ensin friisien maahan vaikuttaakseen sikäläisten pakanain
joukossa. Huomattuaan työnsä turhaksi hän teki matkan Roomaan, jossa
vaihtoi alkuperäisen Wynfrith nimensä latinankieliseen Bonifatius nimeen
ja saavutti paavin suosion. Kun paavi huomasi anglosaksilaisen munkin
harvinaisen kyvyn, hän lähetti hänet taivuttamaan saksalaiset katolisen
kirkon yhteyteen. Bonifatius lähti Thüringeniin aloittaen työn, jolla
oli suuri merkitys kristinuskon ja katolisen kirkon leviämiselle.

Ollessaan kahdeksannellakymmenennellä Bonifatius halusi jälleen lähteä
lähetysmatkalle. Annettuaan piispan tehtävät eräälle oppilaalleen hän
suuntasi matkansa Mainzista Reiniä pitkin friisien maahan nykyiseen
Hollantiin. Siellä Bonifatius kärsi marttyyrikuoleman. Kun eräs
pakanallinen friisi veti miekkansa piispaa vastaan, tämä piti
evankeliumikirjaa päänsä suojana. Hän tahtoi, kuten legenda kertoo,
kuolemassa suojata itseään tällä kirjalla, jonka lukeminen oli elämässä
tuottanut hänelle iloa. Kuolettavasti haavoitettuna hän kehoitti
seuralaisiaan herkeämään taistelusta.


                         ISLAM JA ARABIALAISET


● =Arabia ja beduiinit.= Arabialaiset, jotka kuuluvat seemiläiseen
kansanryhmään, olivat aina 7:nnen vuosisadan alkuun asti eläneet omissa
oloissaan vaikuttamatta varsinaisesti muiden kansojen kohtaloihin.
Heidän maansa, laaja Arabian niemimaa, on suurimmaksi osaksi hiekkaista
autiomaata, jossa vuorenharjanteet paikka paikoin katkaisevat tasaisen
hiekka-aavikon yksitoikkoisuutta. Aurinko paahtaa kuumasti tätä
muutoinkin kuivaa maata. Sade on harvinaista, ja kun joskus sataa, kuiva
maa nielee nopeasti veden. Ainoastaan siellä täällä on keitaita, jotka
tekevät ihmiselämän mahdolliseksi. Kasvisto on köyhä. Vain
merenrannikkoseudut niemimaan lounaisosassa ovat hedelmällisiä. Siellä
viihtyvät etelämaiden kasvit, sieltä saatiin jo vanhalla ajalla
hajuaineita, siellä kasvaa taatelipalmu, ja se on myös kahvipensaan
kotimaa.

Maan luonto painoi leimansa kansaankin. Köyhänä se eleli autiomaassaan,
mutta sen luonto oli tulinen kuin auringon polttava paahde. Se oli
sotaista, kostonhimoista ja rosvoelämään taipuvaista. Mutta sillä oli
myös suurenmoinen mielikuvitus, jolle öiset retket rannattomissa
autiomaissa alati antoivat uutta lentoa. Värikkäitä satuja, arvoituksia
ja tunnelmallisia runoja oli jo vanhoina aikoina syntynyt Arabiassa.
Sellainen oli autiomaan kansa, _beduiinit_, joka oli suurin ja tärkein
osa Arabian asukkaita. He elivät heimokunnittain päällikköjensä
johdossa, käyden alituiseen sotaa toisia heimoja vastaan ja ryöstellen
autiomaan halki kulkevia kauppakaravaaneja. Uskonnossakin vallitsi suuri
hajanaisuus. Useimmat palvelivat aurinkoa, kuuta tai tähtiä; mutta
juutalaisten ja kristittyjen uskonnollakin oli tunnustajia Arabiassa.
Jonkinlaisena yhdyssiteenä oli pyhä _Kaaba_n temppeli _Mekan_
kaupungissa, jonne Arabian heimot vuosittain saapuivat yhteistä juhlaa
ja markkinoita pitämään. Kaabassa oli kuuluisa »musta kivi», tarun
mukaan taivaasta pudonnut rubiini, joka ihmisten syntien tähden oli
muuttunut mustaksi.


● =Muhammed (570–632).= Nuo sotaiset, keskenään riitaisat heimot liitti
yhdeksi kansaksi uuden uskonnon siteillä arabialaisten profeetta
_Muhammed_.

Muhammed (suom. = Korkeasti ylistetty) syntyi v. 570 Mekassa köyhistä
vanhemmista, jotka kuuluivat arvokkaaseen kureišin heimoon. Menetettyään
heti syntymänsä jälkeen isänsä ja 6-vuotiaana äitinsä Muhammed tuli
setänsä ottopojaksi. Hän tottui aikaisin työhön, ja hänen tehtävänään
oli lammas- ja vuohilaumain paimentaminen Mekan lähistössä olevilla
laitumilla. Aikuiseksi tultuaan Muhammed joutui äveriään kauppiaanlesken
_Khadīdža_n palvelukseen ja teki karavaanimatkoja kaukaisiin
kaupunkeihin. Khadidža ihastui muhkeaan, haaveelliseen nuorukaiseen, ja
hän meni naimisiin Muhammedin kanssa, vaikka olikin häntä 15 vuotta
vanhempi. Avioliitto oli ikäerosta huolimatta onnellinen, ja Muhammed
saavutti arvokkaan yhteiskunnallisen aseman ja taloudellisesti
huolettoman elämän.

Naimisiin mennessään Muhammed palveli vielä vanhoja pakanajumalia kuten
useimmat muutkin mekkalaiset. Mutta sitten hän matkoillaan ja myös
Mekassa, vieläpä omassa talossaan tutustui kristittyjen ja juutalaisten
uskontoon. Hän muuttui mietiskeleväksi ja araksi. Usein hän vetäytyi
kotoaan autiomaahan paastoamaan ja rukoilemaan. Tämä huononsi hänen
lapsesta saakka heikkoa terveyttään. Hän vaipui toisinaan omituiseen
hurmiotilaan, näki näkyjä ja kuuli ääniä, jotka kehoittivat häntä
nousemaan kansansa profeetaksi.


□ Eräänä kevätiltana Muhammed saapui tapansa mukaan Hira vuorelle
rukoilemaan. Silloin hän näki näyn: enkeli tuli hänen luoksensa
silkkikankainen kirja kädessään ja lausui: »Lue!» Muhammed vastusteli,
mutta silloin enkeli tarttui häneen niin kovakouraisesti, että hän luuli
viime hetkensä tulleen. Tämä uudistui kolmasti. Kolmannella kerralla
Muhammed kysyi: »Mitä minun tulee lukea?» Enkeli lausui: »Lue tämä! Puhu
nimessä Herran, joka loi ihmisen! Herrasi on ylevämielinen; hän opetti
kynän avulla ihmisille, mitä he eivät ennen tienneet.»


● Ankarien epäilysten jälkeen Muhammed tuli vakuuttuneeksi, että Jumala
oli valinnut hänet profeetakseen ja saaden Khadidžalta vahvistusta tälle
uskolleen hän päätti ruveta julistamaan uutta uskontoa. Hän oli silloin
40 vuoden ikäinen.

Harvat uskoivat häneen. Enimmät pilkkasivat »omatekoista» profeettaa, ja
pian mekkalaiset, jotka pelkäsivät uuden uskonnon vähentävän
pyhiinvaeltajain retkiä, joista heidän kaupunkinsa pääasiallisesti eli,
rupesivat vainoamaan Muhammedia ja hänen kannattajiaan. Muhammed päätti
silloin paeta _Medinaan_, joka kaupunki Mekan kilpailijana oli hänelle
suosiollisempi.


□ Muhammedin kiivaimmat vihamiehet olivat päättäneet yöllä tappaa hänet.
He jo vartioitsivat profeetan taloa, kun enkeli Gabriel — niin Muhammed
on itse kertonut — ilmoitti vaarasta, ja hänen onnistui pelastua. Hänen
orpanansa _Alī_, joka oli hänen uskollisin kannattajansa, pukeutui
profeetan viheriään vaippaan ja laskeutui hänen vuoteelleen sellaiseen
paikkaan, josta vartioivat viholliset saattoivat nähdä hänet. Sillä
välin kuin nämä lakkaamatta pitivät varalla tuota luultua profeettaa,
Muhammed nousi talon vastaisella puolella erään muurin yli ja pakeni yön
pimeyteen yhden ainoan miehen saattamana. Keskiyön aikaan profeetan
viholliset tunkeutuivat hänen taloonsa ja löysivät Alin vaipuneena
teeskenneltyyn uneen. He huomasivat pian juonen. Mutta antamatta Alin
viivyttää itseänsä he lähtivät heti ajamaan takaa Muhammedia ja
lupasivat hänen päästään sadan kamelin palkinnon.

Pakolaiset olivat piiloutuneet erääseen Mekan ulkopuolella olevaan
luolaan. Aamun koittaessa — niin taru kertoo — he kuulivat takaa-ajajien
askelia ja ääniä ulkoa. »Meitä on vain kaksi», Muhammedin seuralainen
virkkoi pelokkaana. »Niin», Muhammed vastasi, »mutta Jumala on
kolmantena». Samassa hämähäkki kutoi verkkonsa luolan suulle.
Takaa-ajajat, arvellen, ettei kukaan olisi voinut päästä luolaan
rikkomatta verkkoa, poistuivat ja pakolaiset olivat pelastuneet.

[Illustration:

  _Kuva 155._ Muhammed valloittaa erään linnan.
]

Muhammedin Medinassa olevat kannattajat olivat joka päivä, häntä
odotellen, kulkeneet kaupungistaan kappaleen matkaa Mekkaan päin
ottaakseen profeetan juhlallisesti vastaan. Kun hän nyt viimein saapui,
vaeltaen polttavassa keskipäivän helteessä, ei yksikään ystävä ollut
häntä vastassa. Hän antoi kamelinsa harhailla ympäri kaupunkia odottaen,
missä se haluaisi levätä — siinä tahtoi profeetta asua. — Näin päättyi
Muhammedin pako. Arabialaiset kutsuvat sitä nimellä _hidžra_. Heinäkuun
16 p. v. 622, jolloin he arvelevat sen tapahtuneen, on heidän
ajanlaskunsa lähtökohta.


● Medinassa Muhammedin uskolaisten piiri nopeasti kasvoi, ja kun hän
vähälukuisella joukolla saavutti voiton mekkalaisista, hän kohosi yhä
enemmän arvossa. Kahdeksanvuotisen paon jäljestä Muhammed saapui
voitokkaana Mekkaan, valloitti kaupungin ja särki epäjumalankuvat
Kaabasta. »Totuus on tullut», sanottiin, »hävitköön valhe!» Muhammedin
kuollessa (632) koko Arabia oli yhtyneenä yhdeksi valtakunnaksi yhteisen
uskonnon siteellä.


● =Islam.= Muhammedin perustamaa uskontoa sanotaan _islām_iksi joka
merkitsee »antautumista» Jumalan tahtoon. Se on esitetty
muhamettilaisten pyhässä kirjassa _koraanissa_, joka pantiin kokoon
vasta profeetan kuoleman jälkeen. Islamia luodessaan Muhammed sai
vaikutuksia, paitsi oman heimonsa pakanauskonnosta, juutalaisuudesta ja
kristinuskosta. Islamin ydinlause on: »Ei ole muuta kuin yksi Jumala,
_Allāh_, ja Muhammed on hänen profeettansa». Jumala, joka on
iankaikkinen, on luonut taivaan ja maan ja antanut ihmisille
kuolemattoman sielun. Profeettoja ovat olleet myös Aatami, Noa,
Aabraham, Mooses ja Jeesus, mutta Muhammed on viimeinen ja kaikkia
edeltäjiään suurempi — hän on »profetian sinetti». Viimeisenä päivänä
_hyvä saa palkkansa, paha rangaistuksensa_. Tuomion tullessa ihmiset
ovat kuin ilmassa leijaileva tomu: se, jonka vaakakuppi on hyvistä
töistä raskas, pääsee viettämään ihanaa elämää paratiisissa, mutta jonka
vaakakuppi on liian kevyt, se syöstään helvetin syvyyteen ja palavaan
tuleen. Paratiisissa on siimestä, vilpoista vettä, maitoa ja säihkyvää
viiniä, ja hurskaita odottavat iäti nuoret mustasilmäiset neitoset,
jotka ovat »kuni vielä näkinkenkään kätketyt helmet». Ihminen ei voi
välttää kohtaloaan, sillä sen Allah on ennakolta määrännyt
(_fatalismi_).

Yhtä tärkeätä kuin opinkappaleihin uskominen, on määrättyjen ulkonaisten
menojen suorittaminen. On varsinkin viisi seikkaa, jotka Allahin
silmissä ovat ansiokkaita: 1) sotiminen islamin puolesta; 2) rukous; 3)
paasto; 4) almut; 5) pyhiinvaellusretki Mekkaan. Joka perjantai
uskovaiset eli _muslimit_ kokoontuvat jumalanpalvelukseen _moskeijaan_,
joksi muhamettilaisten temppeliä sanotaan.

Koraani on muhamettilaisten lakikirjakin. Se kieltää muun muassa viinin
nauttimisen. Sitä vastoin on monivaimoisuus sallittu, mutta enempää kuin
neljä vaimoa ei uskovaisella saa olla; avioero on sallittu pienestäkin
syystä. Ulkopuolella kotia tulee naisten esiintyä peitetyin kasvoin.
Sitä talonosaa, jossa vaimot asuvat, sanotaan _haaremiksi_.

Koraani (suom. »lukeminen») jakautuu 114 lukuun eli _sura_an, jotka ovat
niin järjestetyt, että pisimmät ilmestykset ovat kirjan alussa, lyhimmät
lopussa. Poikkeuksen tästä tekee ensimmäinen luku, jossa on seitsemän
säettä ja jolla islamissa on Isä meidän rukouksen arvo ja asema. Se
kuuluu: »Jumalan, armollisen armahtajan, nimessä! Kiitos Jumalalle,
maailman herralle, armolliselle armahtajalle, tuomiopäivän valtiaalle!
Sinua me palvelemme ja sinulta me rukoilemme apua. Johda meitä oikealle
tielle, niitten tielle, joille olet hyvyyttä osoittanut, joita et vihaa
ja jotka eivät ole eksyksissä!» Kullakin luvulla on oma nimensä, joka ei
kumminkaan vähääkään ilmaise sen sisällystä. lystä. Niitä ovat esim.
»lehmä», »tähti», »yö», »sarastus», »historia», »liittoutuneet».
Esitystapa on usein runollisen lennokasta, vaikka se onkin
suorasanaista. Koraani sisältää monta korkeata ajatusta, monta viisasta
elämänohjetta, mutta myös monta siveellisesti arvotonta ja monta
keskenään ristiriitaista kohtaa.

[Illustration:

  _Kuva 156._ Muhamettilaisten rukousasentoja.
]

[Illustration:

  _Kuva 157._ Koraanin alkulehti.
]

2:sen suran 172:s värssy: »Ei hurskaus ole sitä, että käännätte kasvonne
länteen tai itään; hurskas on se, joka uskoo Allahiin ja viimeiseen
tuomioon ja enkeleihin ja kirjoituksiin ja profeettoihin ja joka
rakkaudesta Häneen antaa rahansa omaisilleen, vaivaisille ja köyhille ja
tien pojalle (matkaajalle) ja kerjäläisille ja vangeille; ja joka
rukoilee rukouksensa ja maksaa veronsa köyhille; ja joka
velvollisuutensa täyttää ja miehuullisena kestää onnettomuuden, hädän ja
ahdistuksen aikana; hurskaita ovat ne, jotka ovat puhtaita, ne, jotka
ovat Jumalaa pelkääväisiä.» — 265:s värssy: »Hyvä puhe ja anteeksianto
on parempi kuin almu, jota seuraa väärä teko; ja Allah on rikas ja
lempeä.»

[Illustration:

  _Kuva 158._ Arabialaisjoukko.
]

[Illustration: KALIFIEN VALTAKUNTA ennen hajoamista (noin 750)]


● =»Pyhä sota» (632–732).= Muhammedin kuoltua hallitsivat
valtakuntaa _kalifit_ (suom. = sijaiset), joiden hallussa oli sekä
valtion ja sotaväen että uskonnon johto. Uuden uskonsa innostamina
arabialaiset lähtivät pian valloitusretkille oman maansa
ulkopuolelle. Ensin hyökättiin Itä-Rooman keisarikunnan omistamiin
maihin, _Syyriaan_ ja _Palestiinaan_. Jerusalem valloitettiin ja
Salomon temppelin paikalle rakennettiin muhammettilainen moskeija,
jota suurimman valloittajakalifin nimen mukaan sanotaan »Omārin
moskeijaksi». Pian hävitettiin myös _Persian_ valtakunta, ja kohta
sen jälkeen arabialaiset ottivat haltuunsa _Egyptin_, edeten sieltä
pitkin _Pohjois-Afrikan_ rannikkoa aina Atlantin merelle saakka.
Konstantinopolia he ryhtyivät piirittämään, mutta käyttämällä
»kreikkalaista tulta», joka paloi vedessäkin, saatiin arabialaiset
karkotetuiksi, ja kaupunki pelastui. Mutta Pohjois-Afrikasta he
hyökkäsivät päällikkönsä _Tarik_in johtamina v. 711 Pyreneitten
niemimaahan, jossa laskivat länsigootit valtansa alle. Jatkoivatpa
he matkaansa Pyreneitten yli frankkienkin maahan, mutta siellä
heidät voitettiin _Poitiers_´n [puatje´] taistelussa v. 732, joten
Eurooppa pelastui islamin vallalta. — Sata vuotta arabialaisten
voittoretki oli kestänyt. Sinä aikana he olivat muodostaneet
valtakunnan, johon kuului maita kolmesta maanosasta ja joka oli
Aleksanteri Suurenkin valtakuntaa laajempi.

Voitetut kansat saivat pitää uskontonsa muualla paitsi Arabiassa, jossa
vierasta uskontoa ei sallittu. Mutta niiden tuli maksaa veroja
voittajalle. Kenraalikuvernöörit hallitsivat kalifin nimessä eri
maakuntia. Aluksi oli _Mekka_, tuo »pyhä kaupunki», arabialaisen
maailmanvallan pääkaupunki. Sitten otettiin pääkaupungiksi Syyrian
erämaan keitaalla sijaitseva _Damasko´s_, kunnes kalifit 8:nnen
vuosisadan keskivaiheilla muuttivat hoveineen _Bagdā´d_iin Tigriin
rannalle.


● =Valtakunnan hajoaminen (732–1000).= Arabialaisten maailmanvalta ei
tullut pitkälliseksi. Jo n. v. 750 Espanja irtausi itsenäiseasi
valtioksi, jota pääkaupunkinsa mukaan sanottiin _Córdoba_n
kalifikunnaksi. 10:nnellä vuosisadalla Egypti, Pohjois-Afrikka ja
Sisiilia muodostuivat eri kalifikunnaksi, jonka pääkaupunki oli _Kairo._
Aasiassakin syntyi eri valtioita. Niinpä _Persia_ irtaantui v:n 1000
paikkeilla. _Bagdad_in kalifikunta oli tällöin vähäinen jäännös
entisestä.

Mutta valtakunnan hajoamisen jälkeen kukoisti kauan arabialainen
sivistys, josta tuonnempana kerrotaan.


                   II. Kaarle Suuri ja hänen aikansa.


                        KAARLE SUURI (768–814).

=Kaarle Suuren sukuperä.= Frankkilaisten taistellessa arabialaisia
vastaan Poitiers´n taistelussa oli heidän johtajanaan
frankkilaisvaltakunnan majordomus _Kaarle_, jolle voiton johdosta
annettiin nimeksi _Martell_, s. o. »Vasara». Tähän aikaan majordomus oli
frankkien todellinen hallitsija, sillä Klodovigin jälkeen
merovinkikuninkaat olivat veltostuneet ja elivät enimmäkseen
toimettomina maakartanoissaan. Kaarle Martellin poika _Pipin Lyhyt_
syrjäytti viimeisen merovinkikuninkaan nousten itse valtaistuimelle.
Pipinin poika oli _Kaarle_, joka historiassa on saanut »Suuren» nimen ja
jonka mukaan koko sukua sanotaan _karolinkien_ suvuksi. Hän hallitsi
frankkien valtakuntaa vv. 768–814.

[Illustration:

  _Kuva 159._ Kaarle Suuri. Pieni pronssipatsas.
]


● =Kaarlen valloitukset.= Kaarle kävi hallitusaikanaan monta sotaa,
joista toiset olivat hyvin pitkällisiä. Ensiksi hän kukisti Italian
_langobardit_ turvatakseen paavin heidän hyökkäyksiltään. Jo Pipin Lyhyt
oli käynyt sotaa langobardeja vastaan ja silloin muodostanut Rooman ja
Ravennan ympäristöistä _Kirkkovaltion_, jota paavi hallitsi. Siten
paavin _maallinen valta_ sai alkunsa. Kun langobardit uudelleen
hätyyttelivät Kirkkovaltion alueita, niin Kaarle, noudattaen paavin
kutsua, saapui Italiaan, kukisti langobardien vallan, vahvisti paavin
oikeudet Kirkkovaltioon ja kruunautti itsensä Italian kuninkaaksi (774).

Vuotta ennen Italian retkeänsä Kaarle aloitti sodan pakanallisia
_saksilaisia_ vastaan, jotka asuivat Reinin ja Elben välillä. Yli 30
vuoden tuo sitkeä kansa kävi vimmattua taistelua uskonsa ja vapautensa
puolesta. Järjestelmällisellä sotataidolla ja ankarilla tuomioilla
Kaarlen viimein onnistui lamauttaa sen vastarinta (804). Pyhät
uhrilehdot hävitettiin, linnoitukset hajotettiin, ja niiden tilalle
rakennettiin temppeleitä ja luostareja.

Käyttäen hyväkseen maurilaisten keskinäisiä riitoja Kaarle marssi
_Espanjaan_ ja valloitti maan melkein Ebroon saakka. Vielä Kaarle voitti
Elben ja Oderin välillä asuvat _slaavit_ sekä pakotti _tanskalaiset_
pysymään Eider-joen takana. Hän kukisti myös turkkilaisheimoiset
_avaarit_, joten valtakunta levisi Unkarin tasangolle asti. Valloitusten
jälkeen Kaarle Suuren valtakunta ulottui Atlantin merestä Oder-jokeen,
Tiszaan ja Adrianmereen sekä Eider-joesta Napolin seuduille ja Ebroon.

Näiden sotien aikana Kaarle oli tullut _Rooman keisariksi_. Hän oli v.
800 saapunut Roomaan turvaamaan paavia vastustajain hyökkäyksiä vastaan.
Kun Kaarle sitten joulupäivänä meni Pietarin kirkkoon harjoittamaan
hartautta, paavi laski hänen päähänsä kultaisen keisarinkruunun
läsnäolevien roomalaisten toivottaessa »pitkää ikää ja voittoa
Kaarlelle, hurskaimmalle Augustukselle, Jumalan kruunaamalle, suurelle
rauhaa rakastavalle keisarille».

[Illustration:

  _Kuva 160._ Sotilas Kaarle Suuren ajalta.
]


□ »=Rautainen Kaarle.=» Puolisen vuosisataa Kaarlen kuoleman jälkeen
muuan munkki kirjoitti suusanallisen muistitiedon pohjalla seuraavan
kuvauksen Kaarlen langobardiretkestä:

»Langobardien kuningas _Dēsíde´rius_ päätti linnoitetussa Pavian
kaupungissa ryhtyä vastustamaan voittamattoman Kaarlen etenemistä.
Oli sattunut muutama vuosi aikaisemmin, että eräs ylhäinen
frankkilaisruhtinas _Otker_ oli herättänyt vastaansa Kaarlen vihan
ja sen takia paennut Desideriuksen turviin. Kuullessaan
kauhistuttavan Kaarlen saapumisesta he nousivat korkeaan torniin,
josta saattoi jo kaukaa nähdä lähestyvän vihollisen tulon. Kun
kuormasto tuli näkyviin, Desiderius kysyi Otkerilta: ’Onko Kaarle
tuossa joukossa?’ Otker vastasi: ’Ei vielä´. Mutta kun Desiderius
näki eri kansoista kokoonpannut etujoukot, silloin hän virkkoi
asiasta varmana Otkerille: ’Varmaan voittoisa Kaarle ratsastaa tuon
joukon keskessä´. Tämä vastasi: ’Ei vieläkään´. Silloin
langobardikuninkaan valtasi pelko, ja hän lausui: ’Mitä teemmekään,
jos hän tuo mukanaan vielä suurempia joukkoja?’ Otker virkkoi:
’Kohta olet näkevä hänen tulonsa. Miten meidän on käyvä, sitä en
tiedä.’ Samassa tuli näkyviin tuo aina valpas henkivartiosto. ’Siinä
on Kaarle´, Desiderius hätkähti. Mutta Otker virkkoi: ’Ei
vieläkään´. Nyt saapuivat piispat, apotit ja muut hengelliset
seurueineen. Nähtyään nämä ruhtinas sammalsi kuolonkalpeana:
’Menkäämme alas ja kätkeytykäämme maan alle tämän pelottavan
vihollisen näkyvistä!’ Mutta Otker, joka aikoinaan oli oppinut
tuntemaan verrattoman Kaarlen voiman ja varustukset, lausui pelon
valtaamana: ’Kun näet kedoilla rautaisen viljavainion törröttävän ja
Pon ja Ticinon vierittävän tummia, raudanharmaita laineitaan
kaupungin muureja vastaan, silloin voit odottaa Kaarlen lähestyvän´.
Tuskin hän oli tämän sanonut, kun lännessä ja pohjoisessa alkoi
näkyä kuin mustan pilven nousu, joka peloittavaan varjoon kätkee
kirkkaimman päivän. Mutta kun Kaarle saapui lähemmäksi, niin aseiden
välke hohti piiritetyille kuni päivä, joka heistä tuntui pimeämmältä
kuin pimein yö. Silloinpa ilmestyi näkyviin hän itsekin, rautainen
Kaarle, rautakypärä päässään, rautaisissa käsivarsivarusteissa,
rinta ja leveät olkapäät rautahaarniskan peitossa; vasemmassa
kädessä hänellä oli rautainen keihäs, sillä oikea oli aina valmis
tarttumaan voittoisaan miekkaan. Reidet ja sääretkin olivat
rautasuomusten peitossa. Kilpi oli niinikään pelkkää rautaa. Hänen
hevosensakin hohti väriltään ja rohkeudeltaan raudalle. Näin
varustettuja olivat kaikki, jotka kulkivat hänen edellään, jotka
ratsastivat hänen sivullaan, kaikki, jotka tulivat hänen jäljessään.
Rauta täytti tiet ja kedot.

[Illustration: KAARLE SUUREN VALTAKUNTA ja Verdunin jako]

Raudalle osoitti kunnioitustaan kauhun valtaama kansa. Rauta pani lujat
muurit vapisemaan, ja nuorten rohkeus lamautui vanhusten raudan
nähdessään. Tämän kaiken näki tornissa tähystelevä Otker, katsahti
kerran ja lausui Desideriukselle: ’Katso, tuossa on hän, jonka tulosta
olet niin innokkaasti tiedustellut.’ Näin sanoen hän lysähti
tiedottomana kokoon.»


□ =Satu Rolandista.= II:nnen vuosisadan jälkipuoliskolla syntyi
Pohjois-Ranskassa kertovainen runoelma, _Rolandi´n_ [rolā´] _laulu_,
johon aihe on saatu Kaarle Suuren Espanjan retkestä. Kaarlen palatessa
hyökkäsivät vuoristokansat Pyreneitten Roncevaux-[rõsvo´] laaksossa
jälkijoukon kimppuun ja tuhosivat sen. Silloin kaatui mm. Bretagnen
kreivi Roland, jonka sankarillista rohkeutta laulussa erittäin
ylistetään.

Näin kertoo Rolandin laulu: Paluumatkalla Espanjasta syntyi frankkien
leirissä _Roland_´in ja kiivasluontoisen kreivi _Ganelon_in [ganlõ´]
kesken kiista siitä, kumpi veisi kuninkaan rauhanehdot Espanjan
emiirille. Roland tarjoutui lähtemään, mutta kuningas ei tahtonut antaa
näin vaarallista tointa kenellekään pääsankareista. Silloin Roland
ehdotti kilpailijaansa Ganelonia. Suuttuneena tämä astui satulaan ja
ratsasti leiristä. Emiirin hovissa Ganelon ilmaisi vihansa Roland´ia
kohtaan, ja ilolla maurit tarjosivat hänelle kultaa ja kallisarvoisia
aseita, kunhan hän vain kavaltaisi heille vihatun ja pelätyn Roland´in.
Ganelon suostui ja mukanaan sata muulia täyteen sälytettyinä
arabialaisten kullalla sekä kokonaiset kuormalliset komeita pukuja ja
hohtavia aseita hän palasi frankkien leiriin tuoden kuninkaalleen sen
sanoman, että maurit olivat hyväksyneet kaikki hänen rauhanehtonsa.
Tyytyväisenä suuri kuningas puhallutti lähtömerkin, ja torvien iloisesti
soidessa frankit järjestyivät kulkemaan kotiin. Heidän saavuttuaan
Pyreneitten rinteille, ahtaaseen Roncevaux´n laaksoon, Ganelon ehdotti,
että Roland saisi jälkijoukon päällikkyyden. Ehdotus hyväksyttiin, ja
pääjoukko kulki eteenpäin kadoten pian pilvenkorkuisten vuorten taakse.

Mutta Ganelonin kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti maurit olivat
asettuneet väijyksiin laaksoon ja karkasivat nyt esiin nopein ratsuin.
Heidän lukemattomat joukkonsa täyttivät vuoret ja vuorisolat. Kaikkialla
vilisi valkoisia haarniskoita, kiiltäviä kypäriä ja säkenöiviä
käyräsäiliä.

Roland´illa oli _Olifant_ [olifã´]-niminen norsunluinen torvi, jonka
ääni kuului peninkulmien päähän, ja hänen ystävänsä _Olivier_
[olivje´] kehoitti häntä siihen puhaltaen kutsumaan kuninkaan
takaisin. Mutta ylpeänä Roland kieltäytyi sitä tekemästä; hän kutsui
miehensä kokoon, astui ratsunsa selkään ja vyötti kupeelleen miekkansa
_Durendal_in [dyrãda´l], jolla saattoi paaden kahdeksi halkaista.
Urhoollinen arkkipiispa, joka ratsasti hänen rinnallaan, puhui
frankkilaissankareille: »Tähän on kuninkaamme asettanut meidät, ja
tässä me taistelemme ja kaadumme kristinuskon puolesta. Rukoilkaa siis
Jumalalta armoa syntiemme tähden, että pyhinä marttyyreinä pääsisimme
taivaan autuuteen!» Ja frankkien langettua polvilleen hän antoi heille
synninpäästön ja kehoitti heitä, Jumalan armon saadakseen,
taistelemaan uskottomia vastaan.

Syttyi kiivas taistelu. Iskuja vaihdettiin kasvavalla tulisuudella, ja
tuhansittain maureja kaatui tappotanterelle. Revittyjä lippuja,
särjetyitä kypäriä, runneltuja ruumiita näkyi kaikkialla ruohikossa.
Frankkien uljuus oli loistossaan. Ihastuneena piispa huudahti: »Koko
maan piirissä ei ole kuningasta, jolla olisi miehuullisempia miehiä.
Frankkien aikakirjat tietävät kauan kertoa, kuinka uljaita ovat sankarit
suuren Kaarlen.»

Mutta jo saivat maurilaiset lisäjoukkoja. Onni kääntyi, Olivier kaatui,
ja pian taisteli Roland´in rinnalla vain piispa ja muutamia urheita
sankareja, kaikki veren tahraamina. Piispan kehoituksesta Roland puhalsi
torveensa kutsuakseen kuninkaansa kostamaan, ei auttamaan. Puhaltaessa
ohimo repesi Roland´ilta ja veri purskahti hänen suustaan. Ääni kulki
kuninkaan kuuluviin, ja Kaarle arvasi Roland´in olevan vaarassa. »Eipä
olekaan», Ganelon vakuutti, »hän vain huvittelee jäniksen
metsästyksellä». Pian kuului uusi torventoitotus. »Kavaltaja se, joka
kieltää Roland´in olevan vaarassa!», kaikki huusivat, ja Ganelon
vangittiin Kaarlen rientäessä harmistuneena sankarinsa avuksi.

Mutta Roland tunsi loppunsa lähestyvän. Hän otti rakkaan miekkansa, löi
sen terän kallioon, josta se särkymättä kalskahti takaisin, ja puhkesi
lausumaan: »Surullinen on sinun kohtalosi, kelpo Durendal. En voi sinua
enää suojata, meidän on erottava. Pelkuri älköön sinua milloinkaan
kantako, ja niin kauan kuin elän, ei kukaan ole sinua minulta riistävä.
Sinut omisti sankari, jonka vertaista ei ole oleva vapaassa frankkien
maassa.» Hän asetti miekkansa ja torvensa päänsä alle ja paneutui
kuolevana pinjapuun juurelle kasvot käännettyinä vihollisiin päin.

Kostettuaan maurilaisille Roland´in kuoleman Kaarle palasi joukkoineen
Aacheniin. Siellä nuori, ihana _Aude_ [õd] kysyi kuninkaalta: »Missä on
Roland? Hän lupasi pyhästi ottaa minut vaimokseen.» Kyynelsilmin
kuningas ilmoitti sankarin kuolleen ja tarjosi poikaansa neidolle
puolisoksi. »Puheesi on kummallista», virkkoi Aude. »Jumala ja pyhät
enkelit antakoot minun seurata kreivi Roland´ia hautaan!» Hän lausui
näin ja vaipui kalveten kuolleena maahan.


● =Sisäinen hallitus.= Kaarle ei ollut ainoastaan etevä sotapäällikkö,
hän oli suuri ennen kaikkea rauhan toimissa. Hänen alituisena
huolenpitonaan oli rauhan ja järjestyksen aikaansaaminen tuohon laajaan
valtakuntaan. Sitä varten hän sääti monta viisasta _lakia_. Varsinkin
jos ne koskivat koko valtakuntaa, hän esitti ne _valtiokokouksen_
pohdittaviksi. Valtiokokouksia pidettiin kahdesti vuodessa, syksyisin ja
keväisin. Niihin saapui maallisia ja hengellisiä ylimyksiä.
Kevätkokouksessa tarkastettiin myös _sotaväki_. Aikaisemmin kaikki
vapaat miehet olivat olleet velvolliset palvelemaan sotureina; nyt tämä
velvollisuus kuului yksistään maanomistajille. Jos maaomaisuus oli
pieni, yhtyi 3–4 tilallista yhdessä asettamaan sotamiehen, siten että
yksi lähti sotamieheksi toisten hankkiessa aseet ja ruoan.

[Illustration:

  _Kuva 161._ Kaarle Suuren valtaistuin.
]

Mutta tärkeätä oli myös valvoa, että säädettyjä lakeja noudatettaisiin
kaikkialla valtakunnassa. Kun valtakunta oli suuri, se oli hallintoa
varten jaettuna piireihin, joissa kuninkaan asettama virkamies hoiti
hallintoa. Näitä virkamiehiä sanottiin _kreiveiksi_. Heidän tehtävänään
oli, paitsi yleinen hallinnon hoito, huolenpito kreivikunnassa olevista
kuninkaan tiluksista ja verojen kokoaminen. Kreivi oli sitä paitsi
tuomioistuimen esimies, ja sodan syttyessä hän toimi kreivikuntansa
soturien päällikkönä.

Mutta kreivienkin toimia kuningas vuosittain tarkastutti erityisillä
_lähettiläskreiveillä_. Se olikin tarpeen, sillä usein kreivit
harjoittivat laittomuutta kiskomalla liiallisia veroja sekä
käyttäytymällä väkivaltaisesti. Tästä kansa sai valittaa
lähettiläskreiville, jotka kuninkaan nimissä ryhtyivät asiaa tutkimaan
ja korjaamaan.


□ =Kapitulaarit.= Kaarle Suuren antamia lakeja ja asetuksia sanotaan
_kapitulaareiksi_. Niitä on toista tuhatta, ja ne koskevat mitä
erilaisimpia asioita. Milloin hän niissä vastustaa ylimystön paisuvaa
valtaa turvaten pikkutilojen omistajia heidän oikeuksissaan, milloin
kieltää kerjäämisen, milloin määrää kaupassa käytettävät mitat ja
painot, milloin säätää ankaria rangaistuksia varkaudesta. Otamme tähän
osan sitä kapitulaaria, joka v. 785 annettiin saksilaisten
noudatettavaksi.

»Ensiksi päätettiin, että Kristuksen kirkkojen, jotka Saksiin on
rakennettu ja Jumalalle pyhitetty, ei tule olla vähemmän kunnioitettuja,
vaan enemmän ja korkeammasti kuin epäjumalain temppelien.

Jos ken pakenee kirkkoon turvaa etsien, niin älköön kukaan häntä
väkivalloin ajako sieltä ulos, vaan hän olkoon rauhassa, kunnes
tuomioistuin on hänet langettanut; ja Jumalan kunniaksi ja kirkon pyhäin
kunnioittamiseksi lahjoitettakoon hänelle henki ja jäsenet. Mutta hän
sovittakoon rikoksensa, siinä määrin kuin hänen voimassaan on ja
tuomioistuin hänelle määrää, ja sitten hänet tuotakoon kuninkaan eteen,
ja hän lähettäköön hänet sinne, minne armossaan suvaitsee.

Jos ken tunkeutuu kirkkoon väkivaltaisesti ja sieltä jotakin ryöstää tai
varastaa taikka sytyttää kirkon tuleen, niin kuolkoon kuolemalla.

Jos ken halveksien kristinuskoa on pitämättä pyhää 40 päivän paastoa ja
syö lihaa, niin kuolkoon kuolemalla. Kumminkin tutkikoon pappi, onko
kukaties hätä saattanut hänet lihaa syömään.

Jos ken tappaa piispan tai papin, niin häntä tuomittakoon kuolemaan.

Jos ken pakanalliseen tapaan polttaa vainajan ruumiin tulella, niin
hänet rangaistakoon kuolemalla.

Jos ken surmaa isäntänsä tai emäntänsä, niin häntä rangaistakoon
samoin.»


● =Kaarlen toimet henkisen sivistyksen hyväksi.= Ennen on mainittu,
kuinka alhaisella kannalla henkinen sivistys kansainvaellusten
aikakaudella oli frankkien valtakunnassa samoin kuin muissakin entisen
Länsi-Rooman maissa. Kaarle Suuri teki voitavansa saadakseen parannusta
aikaan. Hänen oma opillinen sivistyksensä samoin kuin muidenkin sen ajan
ruhtinaiden ja ylimysten oli puutteellinen, mutta hänessä asui elävä
sivistysharrastus. Ikämiehenä hän harjoitteli uutterasti
kirjoitustaitoa, ja vielä vanhoilla päivillä hän hallitustointensa
lomassa opiskeli latinan ja kreikan kieltä. Hän suosi kirkkoa ja
papistoa, sillä papit ja munkit olivat hänen auttajiaan henkisen
sivistyksen levittämisessä. Hoviinsa Kaarle keräsi aikansa oppineimmat
miehet. Kuuluisimmat heistä olivat frankkilainen _Einhard_, joka
kirjoitti Kaarlen elämäkerran latinan kielellä, sekä oppinut
anglosaksilainen munkki _Alkuin_, joka kirjoitti sarjan oivallisia
oppikirjoja sekä järjesti _koulut_ Kaarlen valtakunnassa. Hän pani
uuteen kuntoon hovissa olevan koulun ja hänen johdollaan perustettiin
kaikkiin suurempiin kaupunkeihin ylempiä ja alempia kouluja. Luostarien
yhteydessä toimivat _luostarikoulut_ ja tuomiokirkkojen yhteydessä
_katedraali-_ eli _tuomiokoulut._ Niihin valmistettiin pääsymahdollisuus
köyhänkin kansan lapsille. Opetusta saivat etupäässä papeiksi aikovat,
mutta ns. »ulkokouluun» otettiin oppilaiksi muitakin.

[Illustration:

  _Kuva 162._ Syntiinlankeemus. Kuva Alkuinin raamatusta.
]

Aluksi opetettiin oppilaille luku- ja kirjoitustaito, hiukan laulua,
luvunlaskua sekä latinan kielen alkeet. Pitemmälle menevässä opetuksessa
pantiin oppimääräksi Rooman valtakunnan julkisten koulujen
oppisuunnitelmasta lainatut _seitsemän vapaata taidetta_. Ne jakautuivat
kahteen ryhmään. Ensimmäiseen, _kolmi-oppiin (trĭ´vium)_, kuuluivat
grammatiikka, retoriikka ja dialektiikka (väittelytaito); toiseen,
_nelioppiin (quadrĭ´vium)_, aritmetiikka, astronomia, musiikki ja
geometria. Nämä opinnot suorittanut katsottiin kypsyneeksi syventymään
pyhiin kirjoihin. — Kaarle tahtoi tehdä jokaisesta pappilasta koulun;
ajattelipa hän koulupakolla toteuttaa yleisen _kansanopetuksenkin_. Tämä
supistui kumminkin pääasiassa siihen, että papit velvoitettiin joka
sunnuntai- ja juhlapäivä saarnaamaan kirkossa ja kansan käskettiin käydä
ahkerasti jumalanpalveluksessa.


□ Kaarle valvoi henkilökohtaisesti koulujen toimintaa, käyden
tilaisuuden tarjoutuessa niitä tarkastamassa. Edellä mainittu St
Gallenin munkki kertoo eräästä Kaarlen koulussa käynnistä seuraavaa:

»Kun voittoisa Kaarle pitkän poissaolon jälkeen saapui Galliaan, hän
kutsui luokseen pojat, jotka oli uskonut irlantilaiselle munkille ja
käski heitä näyttämään kirjeitään ja vihkojaan. Käskyä noudattaen
köyhemmät ja alempisäätyiset pojat toivat vihkonsa, jotka olivat yli
kaiken odotuksen viisauden mausteilla makeoituja, mutta ylhäiset
näyttivät tyhjää ja vallan arvotonta tavaraa. Mutta Kaarle, joka oli
erittäin viisas keisari, teki ikuisen tuomarin tavoin: hän erotti hyvät
työntekijät eroon, pani ne oikealle puolelleen ja lausui heille näin:
»Kiitän teitä, poikani, hartaasti siitä, että voimainne mukaan olette
koettaneet täyttää käskyni, joka tarkoittaa parastanne. Pyrkikää nyt
täyttämään, mitä teiltä vielä puuttuu, niin minä olen antava teille
ihania hiippakuntia ja luostareita ja olen aina pitävä teitä suuressa
arvossa!» Tämän jälkeen hän kääntyi ankarana vasemmalla puolellansa
oleviin, vavahdutti heidän omiatuntojaan leimuavin silmäyksin ja
singahdutti heille pelottavan pilkallisesti, pikemmin jyristen kuin
puhuen, seuraavat sanat: »Te ylhäissäätyiset, te ruhtinaiden pojat, te
hienosteleva, korea väki, jotka luotatte ylhäiseen sukuperäänne ja
rikkauksiinne, unohtaen minun määräykseni ja oman kunnianne, olette
laiminlyöneet tieteet ja kuluttaneet aikanne ylellisyydessä, pelissä,
laiskuudessa ja tyhjäntoimituksessa». Ja tämän sanottuaan hän kohotti
ylvään päänsä ja voittamattoman nyrkkinsä kohti korkeutta ja ärjäisi
ukkosen tavoin: »Taivaan nimessä! Minä en välitä teidän aatelisesta
suvustanne ja kauniista ulkomuodostanne, olkoonpa että muut teitä
ihaillen katselevat. Ja siitä saatte olla varmat: ellette nopeasti
ahkeroiden korjaa, mitä olette tähän asti laiminlyöneet, niin Kaarlelta
teillä ei ole mitään hyvää odotettavana.»


● Kaarle suosi myös _runoutta_ ja _kuvaamataiteita_. Hänen toimestaan
ruvettiin kokoamaan vanhoja sankarirunoja, ja etenkin Kaarlen
lempikaupunkiin Aacheniin rakennettiin komeita kirkkoja ja palatseja.
Kuuluisaksi on tullut bysanttilaiseen tyyliin rakennettu kupolikattoinen
Aachenin tuomiokirkko, joka on säilynyt meidän aikaamme asti.


□ =Kaarle Suuren elintavat.= Kaarle oli kookas ja muodoltaan ryhdikäs.
Toimissaan hän oli nopea ja tarmokas, mutta samalla luonteeltaan kiivas.
Einhard kertoo Kaarle Suuren elintavoista mm. seuraavaa:

»Kaarle harjoitti alinomaa ratsastusta ja metsästystä, niin kuin hänen
kansansa tapa oli; sillä ei ole helppo löytää toista kansaa, joka näissä
taidoissa pystyisi kilpailemaan frankkien kanssa. Hän oli myös ahkera
uimaan ja oli siinäkin niin taitava, ettei kukaan häntä voittanut.

Kaarle pukeutui frankkilaiseen tapaan. Hänellä oli liinainen paita ja
liinaiset alushousut ja niiden päällä silkkireunainen nuttu sekä housut.
Sääriä peittivät siteet ja jalassa hänellä oli kengät. Talvella riippui
hartioilta saukon- tai majavannahkainen turkki. Lisäksi oli hänellä
sininen vaippa sekä sivullaan aina miekka, jonka kahva ja kannike olivat
kullasta ja hopeasta. Juhlatiloissa tai ottaessaan vastaan vieraiden
kansain lähettiläitä hän vyötti vyölleen jalokivillä koristetun miekan.
Ulkolaisia vaatteita hän ei halunnut, olivatpa ne kuinka kauniita
hyvänsä. Vain Roomassa hän pukeutui kerran paavi Hadrianuksen pyynnöstä
ja toisen kerran paavi Leon pyynnöstä pitkään tunikaan, keisarivaippaan
ja roomalaisiin jalkineisiin. Juhlatiloissa hänellä oli kullalla
kirjailtu puku, jalokivillä koristetut kengät ja kultasoljella sidottu
vaippa, päässä jalokivillä koristettu kultainen otsaripa. Muina päivinä
hänen pukunsa ei suuresti eronnut tavallisesta kansanpuvusta.

Ruoassa ja juomassa Kaarle noudatti kohtuutta, juomassa vieläkin
suurempaa, sillä hän inhosi juoppoutta, lankesipa siihen kuka tahansa,
puhumattakaan itsestään tai omaisistaan. Ruoassa hän ei voinut olla yhtä
pidättyväinen, vaan valitti usein, että paastoaminen oli haitaksi hänen
terveydelleen. Harvoin hän piti pitoja, vain joskus juhlain yhteydessä
ja silloin suurelle seuralle. Jokapäiväiseen ateriaan kuului paitsi
paistia neljä ruokalajia. Aterian aikana hän kuunteli mielellään
musiikkia taikka hän luetti ääneen. Luettiin muinaisaikaisista
tapahtumista ja sankareista taikka Augustinuksen kirjaa »Jumalan
valtakunnasta». Päivällisen jälkeen hän riisuutui ja nukkui pari kolme
tuntia. Öisin hän heräsi usein, jopa nousikin. Pukeutuessaan hän otti
vastaan ystäviään, ratkaisipa usein tärkeitä riita-asioitakin.»


                  KAROLINKISEN VALTAKUNNAN HAJOAMINEN.


● =Ludvig Hurskas (814–840).= Kaarle Suuri oli muodostanut laajan
valtakunnan ja luonut siihen sisäisen rauhan ja järjestyksen
alamaistensa turvallisuuden ja hyvinvoinnin pohjaksi. Pysyväiseksi hän
ei kumminkaan saanut luomaansa valtiojärjestystä, sillä kohta hänen
kuoltuaan hajanaisuus ja turvattomuus pääsivät vallalle länsimaissa.
Tuon laajan valtakunnan jatkuva koossapitäminen ei ollutkaan helppo
tehtävä. Siihenhän kuului monta kansaa, joilla oli eri kieli sekä
erilaiset tavat ja laitokset. Kukin kansa tahtoi saada oman kuninkaan,
jokainen prinssi oman valtakunnan, ja suuret maanomistajat ja ylhäiset
virkamiehet, haluttomina tottelemaan ketään, pyrkivät itsenäisiksi.

[Illustration:

  _Kuva 163._ Ludvig Hurskas.
]

Kaarle Suuren kuoltua hänen ainoa elossa oleva poikansa _Ludvig_ peri
valtakunnan. Hän oli hyväntahtoinen, hurskas ja tavoiltaan puhdas, jonka
takia hän on saanutkin historiassa nimen _Hurskas_. Mutta hän oli
samalla tarmoton ja heikko. Paavi laski keisarinkruunun hänen päähänsä
niin kuin aiemmin hänen isänsä päähän, selittäen samalla sen _lahjaksi_,
jonka kirkko antoi hallitsijalle saamiensa vapauksien ja oikeuksien
hyvitykseksi.

Poikainsa kanssa Ludvig oli alituiseen riidassa. Kahdesti he erottivat
hänet valtaistuimeltakin, mutta paavin ja piispain avulla hänen onnistui
saada valtansa takaisin.


● =Verdunin sovinto v. 843.= Isän kuoltua veljekset riitaantuivat
keskenään. Nuoremmat veljet, _Kaarle Kaljupää_ ja _Ludvig Saksalainen_,
vaativat valtakuntaa jaettavaksi, mutta vanhin veli, _Lothar_, koetti
pakottaa molempia toisia tunnustamaan hänet yliherrakseen. Seurauksena
oli sota, jossa nuoremmat veljet voittivat. Sen päätyttyä tehtiin v. 843
_Verdunin_ [verdö̃´] _sovinto_. Valtakunta jaettiin kolmeen osaan.
Lothar sai Italian sekä kapean maakaistaleen Reinin länsipuolelta,
Kaarle siitä länteen olevat maat eli Länsi-Frankin, Ludvig taas Reinin
itäpuolella olevat maat eli Itä-Frankin. Länsi-Frankista muodostui
sitten _Ranska_, jossa kelttiläiset, roomalaiset ja germaanit
vuosisatain vieriessä sulautuivat ranskan kieltä puhuvaksi Ranskan
kansaksi. Itä-Frankista muodostui _Saksa_, jossa asui puhdasta
germaanista väestöä. Sen puhumaa kieltä sanotaan saksan kieleksi.
Lotharin valtakunta hajaantui pian vielä kolmeen osaan: _Italiaan_,
jossa entinen latinan kieli kehittyi italian kieleksi, _Lothringeniin_
ja _Burgundiin_. Nämäkin jakautuivat vielä useihin pikku valtioihin.


                            LÄÄNITYSLAITOS.

[Illustration:

  Säätyluokkien kehitys keskiajalla.
]


● =Läänityslaitoksen synty.= Niitä maatiloja, joita germaanit
kansainvaellusten aikana ottivat haltuunsa, sanottiin _allodium_eiksi.
Allodiumit olivat vapaan miehen täyttä omaisuutta. Kansainvaellusten
jälkeisinä rauhattomina aikoina olivat varsinkin pienten allodiumien
omistajat tukalassa tilassa, sillä he eivät voineet pitää puoliaan
mahtavia ja väkivaltaisia naapureitaan vastaan. Useat pientilalliset
antoivat sen tähden maansa jollekin naapurilleen päästäkseen hänen
suojelukseensa. Varhaisempina aikoina heistä tavallisesti tuli
suojelijansa maaorjia. Mutta myöhemmin, kun suurtilalliset keskinäisissä
sodissaan rupesivat arabialaisten esikuvan mukaan käyttämään ratsuväkeä,
he eivät tehneetkään suojaa etsiviä naapureitaan aina maaorjiksi, vaan
antoivat heille usein joko entisen tilansa tai muita alueita _lääniksi_
eli _beneficiumiksi_, jolloin läänin saaja sitoutui tekemään antajalle
ratsupalvelusta. Maa-alue oli lääninantajan eli _senjöörin_ (lat.
sĕ´nior = »vanhempi») omistama, mutta lääninsaajalla eli _vasallilla_
(sanasta vassus = »orja») oli siihen käyttöoikeus. Varsinaisen
viljelystyön suorittivat maaorjatalonpojat, sillä vasalli oli
aatelisherra, jonka toimena oli vain sotiminen.

Ennen pitkää rupesivat hallitsijatkin, jotka tarvitsivat sotiinsa
ratsuväkeä, jakamaan läänejä. Vähitellen katosivat toisissa maissa
kaikki allodiumit. Silloin syntyi käsitys, että kuningas omisti kaiken
maan, joka oli jaettu monilukuisina lääneinä vasalleille.

Karolinkilaisvaltakunnan hajotessa läänit, jotka aikaisemmin oli annettu
määrävuosiksi, muuttuivat _perinnöllisiksi_. Tällöin niistä ruvettiin
käyttämään nimeä _feodum_, jonka takia läänityslaitosta sanotaan myös
_feodaalilaitokseksi_.

Niitä vasalleja, jotka saivat lääninsä suoraan kuninkailta, sanottiin
_kruununvasalleiksi_ eli _suurvasalleiksi_. He olivat herttuoita,
kreivejä, piispoja ja apotteja. Nämä taas antoivat alueistaan pienempiä
läänejä toisille henkilöille, alavasalleilleen. Alavasallitkin jakoivat
usein vielä maansa lääneihin, joten heilläkin oli vasalleja. Sama
henkilö oli siis usein yhtaikaa lääninherra ja vasalli. Saattoipa käydä
niinkin, että lääninherra omassa vasallikunnassaan vastaanotti jonkin
alueen, jolloin hän oli vasallinsa vasalli. Olipa itse Ranskan kuningas
muun muassa erään apotin vasalli, koska hänellä oli lääninä luostarille
kuuluva tila. Myös saattoi sama henkilö olla kahden tai useamman
lääninherran vasalli.

[Illustration:

  _Kuva 164._ Kuningas vastaanottaa vasallilupauksen.
]


□ =Lääninherra ja vasalli.= Kun lääninherra antoi läänin tulevalle
vasallilleen, se tapahtui määrätyin menoin. Niitä oli kolme. Ensin
lääninsaaja astui lääninantajan eteen, polvistui hänen jalkainsa
juureen, laski molemmat kätensä hänen toiseen käteensä ja lupasi tulla
_hänen miehekseen_. Sitä seurasi _vala_, jossa hän vannoi uskollisuutta
ja kuuliaisuutta tulevalle herralleen. Sitten tapahtui _investituura_
(»pukeminen», asuun pano), kun lääninherra antoi läänin vasallin
haltuun, ojentaen hänelle tämän merkiksi hansikkaan, puunoksan, turpeen
tai suuremmista lääneistä lipun.

Vasallin tärkein velvollisuus oli _sotapalvelus_ ratsain. Sitä oli
tehtävä vuosittain määräpäivät, tavallisesti 40 päivää vuodessa. Lisäksi
tuli _hovipalvelus_: vasallin tuli kutsuttaessa saapua lääninherran
hoviin, auttaa lääninherraa neuvoillansa sekä ottaa osaa lääninherran
lääninoikeuden istuntoihin ja alistaa asiansa sen tuomittaviksi.
Kuninkaan hovipäivistä kehittyivät myöhemmin säätykokoukset eli
valtiopäivät. Varsinaisesti verovelvollinen vasalli ei ollut, mutta
kumminkin hänen tuli _maksaa lunnaita_ lääninherransa vapauttamiseksi,
jos tämä oli joutunut vankeuteen, sekä _suorittaa apurahoja_, kun
lääninherran vanhin tytär meni naimisiin tai hänen vanhin poikansa
lyötiin ritariksi. — Toiselta puolen tuli vasallin tarvittaessa saada
lääninherralta apua ja turvaa, eikä lääniä saanut häneltä riistää, niin
kauan kuin hän pysyi uskollisena.


□ =Valtio hajanainen.= Läänityslaitoksen voimaan tultua valtio meni
hajalleen. Kuninkaan herruus oli nimellinen. Hän oli kyllä ylin
lääninherra, mutta todellinen hallitus- ja tuomiovalta oli kullakin
lääninsaajalla omalla alueellaan. Nämä lääninherrat, joita esim.
Ranskassa oli 10–20,000, olivat järkiään pikku kuninkaita. Tietenkään
kaikki eivät olleet yhtä mahtavia. Herttua tai kreivi, jonka
hallittavana oli muutamien satojen neliökilometrien laajuiset alueet
sekä lukuisa joukko alavasalleja, jotka kuuluivat hänen
ratsumiesjoukkoonsa, oli tietenkin mahtavampi kuin pieni paroni tai
senjööri, jolla ei ollut valtansa alla kuin jokin määrä
maaorjatalonpoikia. Mutta niin pitkälle kuin kunkin voimat riittivät,
hän oli herra maallaan. Kilpailu oli suuri näiden mahtavain herrain
kesken. Naapurit joutuivat vähän väliä sotiin, ja sangen tavallista oli
sekin, että lääninherran ja vasallin välinen uskollisuudenside katkesi,
jolloin tartuttiin aseisiin, koska mikään korkeampi mahti ei ollut sitä
estämässä.


● =Talonpojat.= Mahtavat herrat muodostivat erityisen säätyluokan,
ratsumiesluokan, »vapaiden» säädyn. He asuivat varustetuissa linnoissa,
liittivät ristimänimensä jälkeen lääninsä nimen ja sen eteen sanan _de_
[də], englanniksi _of_ ja saksaksi _von_, joka vastaa meidän kielen -sta
päätettä. Mutta alustalaiset, ollen ulkopuolella tätä »vapaiden»
luokkaa, viljelivät _maaorjatalonpoikina_ heidän maataan, suorittivat
heille veroja ja tekivät päivätöitä päätilalle eli kartanoon. Verojen
runsauden ja päivätöiden luvun herra sai määrätä oman mielensä mukaan.
Maaorja ei omistanut irtainta omaisuuttaankaan, vaan senkin herra
saattoi milloin hyvänsä häneltä ottaa. Naittamisoikeuskin oli herralla.
Kuitenkin maaorjuutta on katsottava edistykseksi ennen vallinneen
orjuuden rinnalla.


□ Alustalaisen piti jauhattaa viljansa herransa myllyssä, paistaa
leipänsä hänen uunissaan, pusertaa viinirypäleensä hänen
pusertimessaan — kaikki tietenkin veroa vastaan. Vaadittaessa hänen tuli
antaa yösija herralle ja hänen seuralaisilleen. Herralla yksin oli
oikeus metsästää kaikkina vuodenaikoina, ja usein hänen ja hänen
seuralaistensa hevoset tallasivat talonpoikain kukoistavat viljapellot,
mutta siitä hän ei joutunut vastuuseen. Kaikkia näitä talonpoikien
velvollisuuksia sanotaan _feodaalirasituksiksi_.

Seurauksena oli, että talonpojat elivät huonoissa oloissa. Maa tuli
huonosti viljellyksi, ja sodat, joita herrat alituiseen kävivät,
tuottivat paljon vauriota. Kadot olivat niinikään tavallisia, ja kun
liikeyhteys teiden kehnouden ja kulkuneuvojen puutteellisuuden takia oli
huono, ei tarpeen tullessa voitu saada viljaa varakkaammilta seuduilta.
Kaupankäyntiäkin häiritsi yleinen turvattomuus sekä lisäksi rosvot,
jotka vaanivat teiden varsilla. Linnanisännätkään eivät pitäneet
rosvoilemista häpeällisenä. Nälkävuosia sattui usein, ja silloin kuoli
kaikissa Euroopan maissa tuhansittain ihmisiä.

Joskus talonpojat, vimmastuneina herrojensa mielivallasta, hyökkäsivät
heidän kimppuunsa, raatelivat ja surmasivat heitä. Näin kävi, kun ei
ollut esivaltaa, joka olisi suojellut kansalaisia vääryydeltä, eikä
myöskään mitään voimaa, joka olisi ehkäissyt heidän hurjia tekojaan.
Valtio- ja yhteiskuntasiteet olivat ratkenneet ja yksilöt jätetyt oman
onnensa nojaan. Sellaisissa oloissa yhteiskunnan vähäväkiset kärsivät
enimmän.


                            VIIKINKIRETKET.


● =Skandinavian muinaisuus.= Samaan aikaan kuin Länsi-Euroopan maat
karolinkilaisvaltakunnan hajotessa ja läänityslaitoksen voimaan
päästessä olivat heikkouden tilassa, saapui sinne Skandinaviasta, johon
historiassa Ruotsin ja Norjan lisäksi Tanskakin luetaan, sodan-ja
saaliinhaluisia miehiä polttamaan ja ryöstämään.

Skandinavian germaanit olivat tähän aikaan vielä _pakanoita_.

_Yhteiskuntalaitoksessa_ sitä vastoin tapahtui muutos, kun pikku
kuninkaat kukistettiin ja heimot yhdistettiin saman kuninkaan
hallittaviksi. Niin syntyi Skandinaviaan kolme kuningaskuntaa: Ruotsi,
Norja ja Tanska, johon myös nykyinen Etelä-Ruotsi kuului.

[Illustration:

  _Kuva 165._ Viikinkilaiva.
]


□ Sadut kertovat, että _Ruotsissa_ lopetti heimokuninkuuden jo 7:nnellä
vuosisadalla (600-luvulla) Upsalan kuningas _Ingjald_. Hän piti pidot
isänsä kuoleman johdosta ja kutsui niihin muut heimokuninkaat. Oli
tapana, että poika, ennen kuin astui isänsä istuimelle, juoma-astia
kädessä juhlallisesti lupasi suorittaa jonkin sankarityön ja vasta sen
jälkeen joi maljansa pohjaan. Ingjald nousi, kohotti juomasarvensa ja
vannoi laajentavansa valtakuntansa kahdenkertaiseksi joka ilmansuuntaan
taikka sitten panevansa henkensä alttiiksi. Illalla, vieraiden maatessa
humaltuneina, hän sytytti tuleen talon, jossa heimokuninkaat nukkuivat;
ne, jotka pelastuivat palosta, hän hakkautti kuoliaiksi. Tämän-kaltaisia
keinoja käyttäen hänen sanotaan surmauttaneen kaikkiaan 12 pikku
kuningasta, »pettäen heidät viekkaasti rauhan ollessa, josta sai nimen
_Illråde_» (»Pahaneuvo»).

[Illustration:

  _Kuva 166._ Muinaisskandinavialainen riimukivi kirjoituksineen.
]

_Norjassa_ yhdistämistyön suoritti kuningas _Harald_ 9:nnen vuosisadan
(800-luvun) loppu-puoliskolla. Hänen sanotaan nuorena vannoneen, ettei
leikkauttaisi tukkaansa, ennen kuin Norja oli kokonaan hänen
hallittavanaan. Hän lähtikin sotaan pikku kuninkaita vastaan, voitti
heidät ja taivutti ylhäiset miehet joko hyvällä tai pahalla valtansa
alle. V. 872 hän sai voiton viimeisistäkin vastustajistaan. Nyt Norja
oli hänen; hän leikkautti tukkansa, joka 10 vuotta oli saanut vapaasti
kasvaa, ja sai nimen _Harfagri_ (»Kaunotukka»).

Samoihin aikoihin tapahtui _Tanskankin_ yhdistäminen.


● =Viiklnkiretket (800–1000).= Näihin aikoihin Skandinavian maat olivat
vielä köyhiä, ja maanviljelys oli alkeellisella kannalla. Yhä
lisääntyvän väestön oli vaikea saada kotona riittävää elatusta. Silloin
monet lähtivät vieraisiin maihin ryöstösaalista etsimään. Tällainen
elatuksen hankkiminen myös tyydytti pohjan-miesten, normannien, sotaista
luonnetta, ja moni mahtava ylimyskin rupesi mielellään ryöstöretken
johtajaksi. Näitä retkiä sanotaan _viikinkiretkiksi_. Skandinavian
kansat tekivät niitä itään, etelään ja länteen melkein lakkaamatta n.
vuodesta 800 n. vuoteen 1000.

_Ruotsalaiset_ viikingit kulkivat etupäässä Itämeren ja Suomenlahden
takaisiin maihin, Suomen sekä Viron- ja Liivinmaan rannikoille ja kauas
nykyisen Venäjän sisäosiin. Matkasivatpa nuo rohkeat seikkailijat
Venäjän jokia pitkin Mustalle merelle ja Konstantinopoliin, jopa
Kaspianmerelle saakka. Näin he tulivat kosketukseen Itä-Rooman
keisarikunnan ja arabialaisten kanssa ja toivat kotimaahansa hedelmiä ja
kankaita sekä aseita ja jaloja metalleja. Ruotsin viikingit perustivat
myös Ilmajärven rannalle 9:nnellä vuosisadalla Venäjän valtakunnan.

[Illustration:

  _Kuva 167._ Normannilaisia sotilaita.
]

_Norjalaiset_ purjehtivat pääasiassa länteen hävittäen ja valloittaen
Britannian pohjoispuolella olevia saaria sekä Skotlannin ja Irlannin
rannikoita. Toiset matkasivat Islantiin ja asettuivat sinne asumaan.
Islannista jatkettiin matkaa Grönlantiin, jopa Pohjois-Amerikan
itärannallekin.

Islannissa viikinkipäälliköt miehineen jatkoivat vapaata
sankari-elämäänsä. Pitkinä talvi-iltoina kuunneltiin hartaina jumalais-
ja sankarirunoja sekä kertomuksia etevistä päälliköistä. Siten säilyi ja
kehittyi Islannissa se kertovainen runosto, joka tunnetaan
_Edda_-runojen nimellä ja joka on luonut valoa Skandinavian kansain
muinaisuskontoon ja muinaisiin oloihin.

[Illustration:

  Viikinkiretket.
]

_Tanskalaiset_ suuntasivat kulkunsa yleensä Englannin, Saksan ja Ranskan
rannikoille, purjehtivatpa he Välimerelle ja aina Napoliin saakka.
Ranskan jokia pitkin he kulkivat syvälle sisämaahan, uskalsivatpa
hyökätä varustetun pääkaupunginkin kimppuun.


● Kesällä v. 885 kerrotaan suurten viikinki- eli normannijoukkojen taas
kerran kulkeneen Seine-jokea ylös ja ryöstäen hävittäneen maata. Kun he
syyskuussa ennättivät Pariisin edustalle, he ihmeeksensä huomasivat,
että sen asukkaat eivät aikoneetkaan tällä kertaa päästää heitä
kaupunkinsa sivuitse etemmäksi sisämaahan. Pariisi sijaitsi vielä siihen
aikaan yksinomaan Seine-joen saaressa. Saaren ympärille oli äskettäin
rakennettu uudet muurit, ja ne kaksi siltaa, jotka pohjoisessa ja
etelässä johtivat joen rannoille, oli varustettu vahvoilla torneilla.
Normannit vaativat, että heidät nyt niin kuin ennenkin päästettäisiin
aluksineen vapaasti siltojen läpi, luvaten jättää kaupungin siitä
hyvästä koskematta. Mutta Pariisin piispa vastasi, että hän ja kreivi
_Odo_, joiden haltuun keisari oli kaupungin uskonut, aikoivat sitä
miehuullisesti puolustaa.

Tämä vastaus suututti normanneja. Jo seuraavana päivänä he ryntäsivät
pohjoisen sillan tornia vastaan, ja kaksi päivää taisteltiin sitkeästi.
Soturit, munkit ja papit kilvoittelivat urhoollisuudessa ja itse piispa
haavoittui. Vihdoin ryntääjät ajettiin takaisin, ja heidän oli pakko
ryhtyä säännölliseen piiritykseen. Sen kestäessä he valmistivat korkean
liikkuvan hyökkäystornin, jonka vierittivät sillan päätä vastaan. He
tekivät itselleen katoksia raaoista vuodista, yrittivät kaivamalla
uurtaa sillan suojatornin perustukset ja päästivät palavia puulauttoja
siltaa kohden. Mutta kaikki yritykset olivat turhia. Pariisilaisten
miehuus pelasti sekä sillan että suojatornin, ja normannien täytyi
polttaa kojeensa ja peräytyä leiriinsä. Kymmenen kuukautta leirissä
oltuaan he viimein vetivät kevyet laivansa maalle, kuljettivat ne,
kiertäen kaupunkia, ylisille vesille ja lähtivät hävittämään Burgundia.

[Illustration:

  _Kuva 168._ Viikinkiläismiekan kahva.
]


● Niin suuri oli Ranskassa viikinki-kauhu, että kirkoissa joka pyhä
rukoiltiin: »Pohjanmiesten raivolta varjele meitä, laupias Herra
Jumala!» Viimein maa pääsi heistä rauhaan siten, että erään heidän
päällikkönsä _Rollo_n sallittiin (v. 911) asettua asumaan
Pohjois-Ranskaan, jonka kuningas antoi hänelle lääniksi. Normanneista
_Normandian_ maakunta sitten sai nimensä. Uudessa kotimaassaan normannit
kääntyivät kristinuskoon ja omaksuivat ennen pitkää ranskan kielen ja
ranskalaiset tavat.


● =Alfred Suuri (871–901).= Englannissa viikingit saivat suuremman
vallan kuin muissa länsimaissa, kunnes kuningas _Alfred_ vapautti maan
joksikin aikaa tanskalaisherruudesta.

Muutamia vuosia sen jälkeen kun Alfred 22-vuotiaana oli noussut
valtaistuimelle, tanskalaiset viikingit saapuivat entistä lukuisampina
hätyyttämään anglosakseja. Anglosaksit pitivät vastarintaa turhana, ja
vuosia kesti, ennen kuin Alfred sai joukkonsa järjestetyiksi viikinkien
kukistamiseksi.


□ Epätoivo sydämessä nuori Alfred pakeni Lounais-Englantiin, jossa hän
yksinäisenä ja valepukuun pukeutuneena harhaili kaukaisessa
metsäseudussa. Hänen kansansa piti häntä jo kuolleena. Samaan aikaan
tanskalaiset hävittivät maata, ja kaikkialla vallitsi laittomuus ja
epäjärjestys. Masentuneet anglosaksit eivät tienneet, miten pääsisivät
vapaiksi villeistä vieraistaan. Silloin Alfred näyttäytyi
urhoollisimmille heistä, ja hänet otettiin ilomielin vastaan. Salaa
lähetettiin sanoma kaikille, jotka vielä tahtoivat taistella vapauden
puolesta, että he kokoontuisivat aseistettuina määrättyyn paikkaan.

Sillä välin, niin tarina kertoo, Alfred kuningas asuskeli paimenmökissä,
yhä pukeutuneena valepukuun, ettei ennen aikojaan tulisi ilmi. Siinä hän
taas kerran istui lieden ääressä jousia ja nuolia vuoleskellen. Paimenen
vaimo, joka paraikaa leipoi, pyysi häntä pitämään silmällä leipiä, jotka
olivat uunissa paistumassa; hänen itsensä piti mennä hetkiseksi muihin
toimiin. Mutta kuningas ajatteli enemmän kansansa pelastamista kuin
leipien paistumista, ja vaimon palatessa leivät olivat palaneet. »Sinä
laiskuri», vaimo suuttuneena huudahti lyöden häntä leipävartaalla,
»leipäämme kyllä osaat syödä, mutta sitä paistamaan sinussa ei ole
miestä». Samassa kuninkaan lähettiläät astuivat sisään tuoden sen
sanoman, että anglosaksilaiset soturit jo olivat kokoontuneet ja
odottivat vain kuningasta. Siten talonpoikaisvaimo sai tietää, ketä hän
niin kovakouraisesti oli kohdellut. Vaimo säikähti, mutta kuningas
kiitti hymysuin isäntäväkeänsä ja lähti sotajoukkoonsa, joka
taisteluintoisena odotti häntä määräpaikassa.


● Suuressa taistelussa Alfred viimein voitti viikingit. Heidän
päällikkönsä suostui kastettavaksi kristinuskoon, mutta Englannin
koillinen osa jäi heidän haltuunsa.

Tämän jälkeen Alfred ryhtyi innokkaasti järjestämään maansa
_hallitusta_. Sitä tehdessään hän säilytti entiset kansan vapautta
turvaavat laitokset, sillä hänen periaatteensa oli, että »anglosaksien
tulee olla vapaat, niin kuin heidän ajatuksensakin». Valtio oli jaettuna
_kreivikuntiin_, joita johtivat _kreivit_ ja heidän apunaan _šeriffit_.
Jokaisessa kreivikunnassa oli tuomioistuin, jonka paikkakunnan
huomattavimmat maanomistajat muodostivat. Niistä on saanut alkunsa
Englannin _valamiesoikeus_ (jury-oikeus).

_Henkisestä sivistyksestä_ Alfred piti hyvää huolta. Häntä on siinä
suhteessa verrattu Kaarle Suureen. Hän oli itse oppinut ja käänsi mm.
latinankielisiä kirjoja anglosaksin kieleen. Luostareita rakennettiin
sekä miehille että naisille; niihin perustettiin kouluja, ja Alfredin
tarkoituksena, tosin saavuttamattomana, oli, että »koko kansan vapaa
nuoriso, jolla siihen oli varoja, oli velvoitettava jotakin oppimaan
sinä ikäkautena, jona sillä ei vielä ollut muuta tekemistä».


● =Myöhempi tanskalaisvalta Englannissa (1013–1042).= Enemmän kuin sata
vuotta Alfredin kuoleman jälkeen anglosaksien vapaus säilyi. Mutta
11:nnen vuosisadan alussa tanskalaiset valloittivat heidän maansa
jälleen. Kolmatta vuosikymmentä hallitsi Englantia Tanskan kuningas
_Knuut Suuri_, joka samalla oli myös Norjan kuningas. Hän oli alussa
julma ja ankara, mutta saatuaan valtansa vahvistetuksi hän osoittautui
lempeäksi, sääti suopeita lakeja tai uudisti Alfred Suuren säätämiä eikä
sallinut tanskalaisten sortaa anglosakseja. V. 1042 tanskalaisvalta
päättyi, ja anglosaksit valitsivat kotimaisen kuninkaan.


● =Ansgarius, Skandinavian apostoli.= Viikinkien julmat hävitys-retket
herättivät Keski-Euroopan kansat ajattelemaan skandinavialaisten
käännyttämistä kristinuskoon. Ludvig Hurskaan hallitessa
benediktiinimunkki _Ansgarius_ ryhtyi saarnaamaan kristinuskoa näissä
pohjoisissa maissa.


□ Ansgarius oli kotoisin Pohjois-Ranskasta. Hän jäi aikaisin orvoksi ja
joutui erääseen luostarikouluun kasvatettavaksi. Aluksi vallattomat
leikit kiinnittivät enemmän hänen mieltänsä kuin koulutehtävät. Mutta
eräänä yönä, niin pyhä taru kertoo, hän näki unessa joukon kauniita,
valkeihin pukeutuneita naisia vaeltavan viheriällä niityllä. Muuan
heistä oli muita ihanampi, ja hänellä oli kruunu päässä. Poika arvasi,
että se oli Neitsyt Maria. Muiden joukosta hän tunsi äitinsä.
Riemuissaan hän aikoi juosta äitinsä syliin. Mutta hän ei voinut
liikahtaakaan paikaltaan: hän oli kiinni loassa, ja kuta enemmän hän
ponnisteli irti päästäkseen, sitä syvemmälle hän vaipui. Silloin hän
purskahti katkeraan itkuun. Mutta pyhä neitsyt kysyi häneltä:
»Tahtoisitko mielelläsi tulla äitisi luo?» »Tahtoisin», poika nyyhkytti.
»Silloin sinun on luovuttava», Maria virkkoi, »lapsellisesta
vallattomuudestasi, sillä ei kukaan, joka sellaista rakastaa, pääse
meidän seuraamme». Siitä hetkestä lähtien Ansgariuksesta tuli vakava
lapsi. Hän lopetti sekä kujeet että leikitkin, luki ahkerasti ja rukoili
usein. Kumppanit ihmettelivät sitä muutosta, joka hänessä oli
tapahtunut.

Jo 13-vuotiaana Ansgarius tuli munkiksi. Hän pukeutui munkkikaapuun,
ajeli päälakensa paljaaksi ja lupasi uhrata elämänsä kokonaan Jumalalle.
Tänä aikana muuan tapaus järkytti pahoin hänen mieltänsä. Hän sai
kuulla, että keisari Kaarle Suuri, eräs maailman mahtavimpia valtiaita,
oli kuollut. Ansgarius oli kerran poikasena nähnyt tuon mainion
hallitsijan kaikessa loistossaan, ja hän tiesi, kuinka laajalle hänen
valtansa ulottui. Hänestä näytti kuin ei keisarin vallalla ja voimalla
ääriä olisikaan. Ja nyt tuo mahtava valtias oli poissa. Väkevämmin kuin
ennen hän tunsi kaiken maallisen mahdin ja komeuden katoavaisuuden. Hän
ajatteli omaa kuolemaansa, ja pelko valtasi hänen mielensä.

Vanhemmaksi tultuaan Ansgarius alkoi kiihkeästi toivoa kerran saavansa
kuolla marttyyrikuoleman kristinuskon puolesta. Se toivo tosin ei
toteutunut, mutta rohkea pakanain apostoli hänestä kumminkin tuli.

Eräänä päivänä keisari Ludvig Hurskas kutsutti Ansgariuksen luoksensa.
Keisari tahtoi levittää kristinuskoa pohjoisten pakanain keskuuteen ja
vapauttaa maansa rannikot heidän hävityksiltään. Hän kysyi
Ansgariukselta, tahtoiko tämä lähteä kauas pohjoiseen saarnaamaan
Jeesuksen evankeliumia pakanallisille tanskalaisille. Sellainen matka
oli monen mielestä sama kuin varma kuolema, mutta Ansgariuksen mielen
valtasi syvä ilo.


● Ansgarius lähti ensin Tanskaan ja sieltä Ruotsiin. Svealaisten
kuningas otti hänet ystävällisesti vastaan, sallien hänen esteettömästi
saarnata uutta oppia, joka oikeus hänelle Tanskassakin oli suotu.
Palavalla innolla sekä suurella taidolla Ansgarius osasi taivuttaa
pakanallisia tanskalaisia ja ruotsalaisia luopumaan Odinin ja Thorin
palveluksesta. Mutta pakanuutta hän ei kuitenkaan saanut tyyten
hävitetyksi, siksi syvällä sen juuret olivat näidenkin kansain mielessä.
Ansgarius kuoli v. 865. Vasta kolmisen sataa vuotta sen jälkeen, 12:nnen
vuosisadan keskivaiheilla, voi sanoa Ruotsin lopullisesti muuttuneen
kristityksi maaksi. Tanskaan ja Norjaan uusi usko juurtui jonkin verran
aikaisemmin (n. v. 1000).


                        III. Keisarit ja paavit.


                              OTTO SUURI.


● =Kuningas ja herttuat.= Karolinkisen suvun sammuessa Saksassa (v.
911) tämä valtakunta oli jakautuneena _moneen lääniin_, joissa
herttuat ja kreivit sangen itsenäisinä hallitsivat. Saksan
huomattavimmat herttuakunnat olivat seuraavat: _Saksin_ herttuakunta
Reinin ja Elben välillä, jossa jäykkä saksilainen heimo asui;
_Schwabenin_ herttuakunta, joka käsitti nykyisen Württembergin ja
Badenin; _Frankenin_ herttuakunta Mainin ympärillä, jossa Reinin
itäpuolelle jääneet frankit asuivat, sekä _Baijerin_ herttuakunta,
baijerilaisen heimon asuma-ala. Lotharin valtakunnan hajaannuttua
kuului Saksaan myös _Ylä-_ ja _Ala-Lothringenin_ herttuakunnat. Eri
herttuakuntain asujaimet olivat säilyttäneet omat lakinsa ja tapansa,
ja he puhuivat kukin omaa kielimurrettansa. Tämä heimojen eroavaisuus
höllensi yhteydentunnetta ja oli osaltansa itsenäistyttämässä
herttuain asemaa. — Monet mahtavat kirkkoruhtinaat, piispat ja apotit,
olivat arvossa, vallassa ja oikeuksissa kohonneet maallisten
ruhtinaitten rinnalle heidän vertaisikseen. Mahtavimmat olivat
_Mainz_in, _Trier_in ja _Köln_in arkkipiispat.

[Illustration:

  Saksan läänit.
]

Kuninkuus ei karolinkilaissuvun sammuttua ollut enää perinnöllinen, niin
että kruunu ja hallitsijanvalta ilman muuta olisi mennyt perintönä
isältä pojalle, vaan kuningas valittiin, joskin tavallisesti samasta
suvusta. Vaalin toimittivat arvokkaimmat ruhtinaat, jotka sitä varten
kokoontuivat _Frankfurt am Mainin_ kaupunkiin. Kuningas oli tosin
valtakunnan päämies, mutta hänen valtansa oli useinkin varsin vähäinen.


● =Vasallit kukistetaan.= _Saksilaisen suvun_ (919–1024) kuninkaista
voimakkain oli _Otto I_ (936–973), joka on saanut nimen _Suuri_. Hän ei
tyytynyt pelkkään kuninkaannimeen, vaan hän pyrki todella hallitsemaan
valtakuntaa. Tässä pyrinnössä hänellä olikin menestystä. Niskoittelevat
herttuat hän asevoimin pakotti kuuliaisiksi. Hän asetti myös tärkeimpien
kirkonvirkain haltijat.


● =Saksalaisuus leviää itään.= Tähän aikaan saksalaisuus levisi yhä
kauemmas itään. Kansainvaellusten jälkeen _slaavilaisia_ kansoja asui
Keski-Euroopassa aina Adrian mereen ja Elbe jokeen saakka lännessä. He
olivat pakanoita ja sekä taloudellisessa että henkisessä sivistyksessä
naapureitaan Saksan germaaneja jäljessä. Kirkon lähetystoimi ulotettiin
heidänkin keskuuteensa, ja Saksan kuninkaat kannattivat sitä.
Saksalaisia uudisasukkaita siirtyi näihin rajamaihin, jotka vähitellen
saksalaistuivat. Näin Saksan valtakunta laajeni itään. Saksin
itäpuolelle muodostui _Nordmark_, josta sitten Brandenburg sai alkunsa,
ja Baijerin itäpuolelle _Ostmark_, joka oli Itävallan perusmaa. _Böömin_
tšekkiläiset, jotka myös ovat slaaveja, pakotettiin niin ikään
tunnustamaan Saksan keisarin yliherruutta, mutta kansallisuuttaan he
eivät menettäneet. _Puolalaiset_, jotka asuivat Oderin ja Veikselin
välissä, käännettiin kristinuskoon, mutta Saksan herruus ei siellä
tullut pysyväiseksi. Otto Suuri voitti myös suomalais-ugrilaisen
_magyarien_ [ma´djarit] kansan, joka n. v. 900 oli asettunut Unkariin ja
sieltä teki ryöstöretkiä Saksan alueelle; mutta Saksan keisarin valta ei
sielläkään jäänyt pysyväiseksi. Unkarissa pääsi kuitenkin kristinusko
voitolle vuoden 1000 vaiheilla.


● =Otto Suuri Italiassa.= Italiassa vallitsi karolinkilaisvaltakunnan
hajottua vielä suurempi hajaannus ja sekasorto kuin Saksassa. Siellä
asui kansainvaellusten ajoilta alkaen monta eri kansallisuutta, ja maa
oli jakautuneena useaan eri ruhtinaskuntaan. Yhteistä hallitsijaa ei
ollut, mutta kuninkaankruunusta kyllä monet kilpailivat. Silloin Otto
Suuri saapui Italiaan järjestämään sekavia oloja, valloitti osan maata
ja julistautui Italian kuninkaaksi. Myöhemmin (v. 962) paavi kruunasi
hänet, niin kuin ennen oli tapahtunut Kaarle Suurelle, Rooman
keisariksi. Siten sai alkunsa Saksan kuninkaiden keisarin arvo. Tavaksi
tuli, että Saksan kuninkaaksi valittu matkusti Roomaan saamaan paavilta
keisarinkruunun. Saksan valtakuntaa sanottiin »pyhäksi Rooman
keisarikunnaksi». Keisarien Italian herruus aiheutti kumminkin paljon
sotia ja selkkauksia estäen heitä lujasti kiinnittämästä huomiotaan
Saksan asioihin.


□ =Otto ja Adelheid.= _Adelheid_ oli Italian viimeisen
karolinkilaiskuninkaan leski, vielä nuori ja kaunis. Muuan
Pohjois-Italian kreivi _Berengar_, joka Paviassa oli huudattanut itsensä
Italian kuninkaaksi, koetti taivuttaa Adelheidia poikansa puolisoksi,
saadakseen siten karolinkien kruununvaatimukset omalle suvulleen. Kun
Adelheid ei tähän suostunut, hän sai osakseen tylyä kohtelua ja viimein
hänet pantiin vankeuteen.

Garda järven rannalla olevassa linnassa Adelheid istui neljä kuukautta
surussansa ja odotti pelastusta. Muuan hurskas pappi, joka ennen oli
ollut hänen palveluksessaan, sääli hänen onnettomuuttaan. Hän kaivoi
linnan muurin alitse salaisen käytävän, vapautti Adelheidin ja vei hänet
pienessä veneessä Garda järven yli. Monta vaaraa kestettyään pakolaiset
saapuivat Canossan lujaan linnaan, jonka muuan Berengarin vihamies
omisti.

Pian Berengar tuli sotajoukkoineen Canossaan ja rupesi piirittämään
linnaa. Silloin Adelheid lähetti sanan Otolle, Saksan kuninkaalle,
pyytäen häntä tulemaan Alppien yli auttamaan vainottua naista. Otto
riensikin vasalleineen Italiaan. Pavia antautui, ja Berengar pakeni
pelästyneenä erääseen syrjäiseen linnaan. Mutta Otto pyysi ihanaa
Adelheidia puolisoksensa ja lähetti veljensä noutamaan häntä
juhlallisesti Canossasta. Adelheid suostui, ja Paviassa vietettiin upeat
häät. Kuninkaan voima loisti kuin auringon kirkkaus ja kuninkaallisen
puolison lempeys kuin ihana valo.


□ =Otto Suuri ja paavi.= Siihen aikaan kuin Otto Suuri kruunattiin
keisariksi, oli paavina 21-vuotias nuorukainen, nimeltä _Johannes_. Tämä
juopotteli päiväkaudet ikäistensä kanssa ja vietti muutoinkin
paheellista elämää. Niin oli turmelus saanut valtaa kirkossa.

Berengarin hätyyttäessä Kirkkovaltiotakin paavin oli pakko turvautua
Otto kuninkaaseen. Kun Otto sitten voitokkaana saapui Roomaan, otettiin
hänet juhlallisesti vastaan. Paavi suuteli ja kätteli häntä, ja yhdessä
he menivät Pietarin kirkkoon hartautta harjoittamaan. Otto pelkäsi
kumminkin petosta ja virkahti aseenkantajalleen: »Kun minä polvistun
apostolin haudalle, on sinun koko aika pidettävä miekkasi pääni päällä,
sillä minä tiedän edeltäjieni usein kokeneen, että roomalaiset ovat
uskottomia.» Mitään pahaa ei kumminkaan tapahtunut, ja seuraavana
sunnuntaina Otto kruunattiin keisariksi.

Tuskin Otto oli poistunut Roomasta, kun paavi Johannes katui, että oli
kruunannut hänet keisariksi, ja liittyi hänen vastustajiinsa. Kun Otto
sitten saapui takaisin Roomaan, niin paavi säikahtyneenä pakeni
Apenniinien vuoriseutuihin. Silloin keisari kristikunnan korkeimpana
hallitsijana kutsui koolle Italian piispainkokouksen ja lähetti paaville
näin kuuluvan kirjeen: »Otto, Rooman keisari ja Saksan kuningas,
Johannes XII:lle, Rooman piispalle. Olen kysynyt piispoiltasi, miksi
olet paennut minua Roomasta, ja olen saanut kuulla heiltä sinusta
sellaisia asioita, että häpeän luetella niitä. Olet häpäissyt pääkirkon
pidoilla ja noppapelillä, juonut paholaisen maljan ja huutanut avuksesi
Juppiteria, Venusta ja muita pahoja henkiä. Sen tähden haastan sinut
vastaamaan kokouksemme eteen Roomaan.» Kun paavi ei haastetta totellut,
hänet julistettiin menettäneeksi virkansa ja toinen paavi valittiin
hänen tilalleen.

Keisarin lähdettyä Roomasta Johannes palasi ja ryhtyi jälleen paavin
toimiin. Jonkin ajan kuluttua hän äkkiä kuoli, ja roomalaiset kuulivat
kauhukseen, että pyhän Pietarin kelvoton seuraaja oli Herran
ehtoollisetta mennyt ajasta iankaikkisuuteen.

Turhaan Otto oli koettanut korottaa paaviutta rappiosta. Turmelus oli
niin suuri, että sen poistamiseksi tarvittiin ennen kaikkea sisäinen
uudistus.


                      HENRIK IV JA GREGORIUS VII.


● =Henrik IV ja simonia.= Otto Suuren kuoltua oli Saksan valtaistuimella
vielä sarja saksilaissukuisia keisareita. Suvun sammuttua mahtavat
suurvasallit korottivat valtaistuimelle Frankenin herttuan, ja
_frankkilaiset_ keisarit hallitsivat sitten yhtä mittaa n. 100 vuotta
(1024–1125). _Henrik IV_ (1056–1106) oli tämän suvun hallitsijoista
kolmas. Hän oli isänsä kuollessa vasta 6-vuotias, ja huonon kasvatuksen
takia hänestä tuli röyhkeä ja mielivaltainen kuningas.

Henrik menetteli omavaltaisesti kirkkoakin koskevissa asioissa. Tavaksi
oli tullut, että ruhtinaat asettivat virkoihin piispoja ja apotteja,
näillä kun oli suuret läänit hallussansa. Saattoipa tapahtua niinkin,
että virkoja myytiin rahasta, jolloin vallan kykenemättömät henkilöt
pääsivät korkeihin kirkon virkoihin. Tätä väärinkäytöstä sanottiin
_simoniaksi_, Apostolien teoissa mainitun Simonin mukaan, joka pyysi
ostaa hengen lahjoja rahalla. Henrik IV:kin nimitti häikäilemättä
henkilöitä piispanvirkoihin, harjoittipa simoniaakin. Mutta sitä ei
Roomassa tahdottu sallia, ja niin Henrik joutui kiivaaseen taisteluun
paavinistuimen kanssa.


● =Gregorius VII ja kirkonuudistus.= Henrikin mahtava vastustaja oli
paavi _Gregorius VII_ (1073–1085).


□ _Hildebrand_ oli Gregoriuksen nimi ennen hänen paaviksi tuloaan. Hän
oli syntyjään italialaisen paimenen poika. Varhain hän rupesi munkiksi
Rooman benediktiiniluostariin. Jo munkkina hän näki läheltä kirkon
silloisen alennustilan ja turmeluksen, ja hänessä heräsi halu tehdä
jotakin olojen korjaamiseksi.

Matkallaan Keski-Eurooppaan Hildebrand kävi Ranskassa ja oleskeli jonkin
aikaa sikäläisessä _Cluny_n [klyni´] luostarissa. Tämän luostarin munkit
noudattivat ankarampia sääntöjä kuin näihin aikoihin oli tavallista
muissa luostareissa. Clunyn luostarista sai alkunsa uudistusliike, joka
tarkoitti vallalle päässeiden kirkollisten epäkohtain poistamista.
Niinpä vaadittiin, että simoniasta luovuttaisiin, että papit samoin kuin
munkit eläisivät naimattomina ja että kirkon tuli käyttää omaisuutensa
yksinomaan Jumalan kunnian kirkastamiseksi, esim. mahtaviin
kirkkorakennuksiin ja kirkkojen taiteelliseen koristamiseen. Innokkaasti
saarnattiin myös _jumalanrauhaa_. Ei kukaan saisi käyttää aseita enempää
kuin kolmena arkipäivänä viikossa. Keskiviikkoillasta maanantaiaamuun,
samoin kuin suurten kirkollisten juhlain aikana, tuli vallita
jumalanrauhan.

Hildebrandiin tämä uudistuspyrintö teki syvän vaikutuksen. Ennen pitkää
hän sai tilaisuuden ruveta toimimaan sen toteuttamiseksi. Hänet
määrättiin näet _kardinaaliksi_. Kardinaaleja olivat siihen aikaan
Rooman pääkirkkojen papit ja lähimpäin hiippakuntain piispat, ja he
muodostivat paavin _kuurian_ eli _neuvoskunnan_.


● 1) Kardinaaliksi tultuaan Hildebrand sai aikaan muutoksen siinä
tavassa, jolla paavit valittiin virkaansa Siihen asti oli Rooman
aatelisilla ja Saksan keisarilla ollut suuri valta paavia valittaessa.
Nyt päätettiin, että _paavin vaalin toimittivat kardinaalit_. Siten
tahdottiin paavin asema tehdä riippumattomaksi maallisista
vallanpitäjistä. 2) Jotenkin samoihin aikoihin paavi riitaantui
Konstantinopolin piispan kanssa niin suuresti, että koko kirkko hajosi
kahtia (v. 1054) _roomalais-katoliseen_ ja _kreikkalais-katoliseen_
kirkkokuntaan.

3) Kohta paaviksi tultuaan Gregorius VII — kuten Hildebrand nyt itseään
sanoi — uudisti ankarassa muodossa _pappien naimattomuutta_ eli
_selibaattia_ (lat. caelebs [kēlebs] — naimaton) koskevat aiemmat
määräykset. 4) Samoin uudistettiin _simonian_ harjoittamista koskeva
kielto. 5) Paavi pyrki myös asemansa lujittamiseksi taivuttamaan
puolelleen Etelä-Italian normanneja, jotka vastikään olivat
valloittaneet Italian eteläisen niemimaan ja Sisilian saaren sekä
perustaneet oman valtakunnan, »_Molempain Sisiliain kuningaskunnan»_,
jonka lääninherraksi paavi tunnustettiin. 6) Pian hän myös _kielsi
maallikko-investituuran_, s. o. antoi määräyksen, että maalliset
ruhtinaat eivät saaneet asettaa virkoihin hengellisiä; se oikeus kuului
yksinomaan paaville ja kirkolle.


● =Investituurariita.= Henrik IV ei ollut halukas tottelemaan paavin
määräystä, joka uhkasi riistää suuren osan valtaa hänen käsistään. Ja
Saksan piispat, jotka pelkäsivät maallisten etujen menetystä, rupesivat
häntä kannattamaan.

Gregorius päätti turvautua vastustajansa lannistamiseksi tehokkaaksi
tunnettuun keinoon: hän julisti Henrikin pannaan.

[Illustration:

  _Kuva 169._ Kuningas toimittaa piispan investituuran.
]

Pian näkyivät pannajulistuksen seuraukset. Piispa toisensa perästä
luopui Henrikistä, ja ruhtinaat, joita hän oli mielivaltaisesti
kohdellut, uhkasivat valita uuden kuninkaan, ellei paavi häntä pian
päästäisi pannasta. Henrikin oli pakko nöyrtyä. Hän lähti
Pohjois-Italiaan, jossa paavi Canossan linnassa silloin oleskeli.

[Illustration:

  _Kuva 170._ Henrik IV Canossassa. »Kuningas rukoilee apottia ja pyytää
  Mathildan apua.»
]


□ Henrik piti kohta riidan puhjetessa _Worms_issa piispain kokouksen,
joka julisti Gregoriuksen menettäneeksi virkansa. Tuomion loppusanat
kuuluivat: »Niin astu siis alas piispojemme kirouksien painamana ja
tuomiomme langettamana; lähde siltä apostoliselta istuimelta, jonka olet
itsellesi ryövännyt; Pietarin istuimelle on nouseva toinen, joka ei
käytä uskontoa väkivallan verhona, vaan opettaa Pietarin väärentämätöntä
oppia! Me, Henrik, Jumalan armosta kuningas, ja kaikki meidän piispamme
sanomme sinulle: astu alas, astu alas!»

Gregorius istui laskiaisena pääkirkossaan yli sadan italialaisen,
ranskalaisen ja burgundilaisen piispan sekä suuren apotti- ja
munkkijoukon ympäröimänä, kun Henrikin lähettiläät saapuivat hänen
puheilleen. Eräs lähettiläs astui esiin ja ojensi hänelle kuninkaan
kirjeen. Seurakuntaan kääntyen lähettiläs virkkoi: »Helluntaiksi saatte
kuninkaaltani uuden paavin ja isän, sillä tämä ei ole mikään paavi, vaan
raateleva susi». Muuan kardinaali huusi kiukustuneena: »Ottakaa hänet
kiinni!» ja kaupunginpäällikkö veti miekkansa tupesta. Vaivoin Gregorius
sai pelastetuksi lähettilään hengen. Mutta kuninkaalle hän vastasi
singahduttamalla häntä vastaan pannajulistuksen.

Muodoltaan pannajulistus oli juhlallinen rukous pyhälle Pietarille. Se
kuului: »Pyhä Pietari, apostolien ruhtinas, kallista korvasi puoleeni,
sitä rukoilen, kuule minua, palvelijaasi! Kirkkosi kunniaksi ja
suojelukseksi, kaikkivaltiaan Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen
nimessä, sinun valtuutuksesi voimasta riistän kuningas Henrikiltä,
keisari Henrikin pojalta, joka kuulumattoman röyhkeästi on noussut sinun
kirkkoasi vastaan, koko Saksan valtakunnan ja Italian hallituksen,
vapautan kaikki kristityt siitä valasta, jonka he ovat hänelle
vannoneet, ja määrään, ettei kukaan saa häntä kuninkaana palvella.»

Nyt Henrik nöyrtyi. Puolisonsa, pienen poikansa ja muutamain uskollisten
palvelijain seuraamana hän lähti Alppien yli Italiaan. Oli sydäntalvi.
Noissa kapeissa vuortensolissa tiet olivat ummessa, kaikkialla oli
vastassa jäätiköitä, jyrkänteitä ja pohjattomia kuiluja. Usein täytyi
miesten ryömiä nelin kontin, kun taas kuningatarta ja hänen poikaansa
häränvuotiin kiedottuina hinattiin jyrkänteitä alas. Mutta aika ei
sallinut odottaa otollisempaa vuodenaikaa. Vaivalloisen matkan
uuvuttamana kuningas Henrik vihdoin saapui perheineen Canossaan.

Taru kertoo, että Henrik yksin laskettiin linnanpihalle. Raskas
rautaportti kumahti kiinni hänen jälkeensä. Pihalla hänen täytyi riisua
yltään kuninkaallinen pukunsa: avopäin ja paljain jaloin,
katumuksentekijän karheaan villapaitaan pukeutuneena, hän tarinan mukaan
seisoi kolme päivää aamusta iltaan paastoten linnanpihalla, kyyneliä
vuodattaen ja rukoillen armahdusta. Mutta paavi katseli mielihyvin
linnan ikkunasta, kuinka länsimaiden mahtavin hallitsija nöyrtyi hänen
edessään. Muut linnassa olijat heltyivät ja pyysivät itkien armoa
kuninkaalle. Yhä Gregorius pysyi taipumattomana. Vasta neljäntenä
päivänä Henrik laskettiin sisälle. Itkien hän heittäytyi paavin
jalkoihin ja pääsi vihdoin kovilla ehdoilla pannasta. — Itse asiassa hän
lienee eräässä läheisessä kappelissa neuvotellut henkilöiden kanssa,
jotka sitten puhuivat hänen puolestaan paaville.


● Keisari palasi nyt Saksaan. Mutta taistelu alkoi uudestaan. Keisari
marssi sotajoukkoineen Italiaan ja rupesi piirittämään Roomaa.
Gregoriuksen oli lopulta pakko sulkeutua San Angelon [a´ndželo] linnaan,
entiseen Hadrianus keisarin hautarakennukseen. Henrik valitutti uuden
paavin, joka antoi hänelle keisarinkruunun. Keisarin lähdettyä Roomasta
Etelä-Italian normannit saapuivat Gregoriuksen avuksi. Mutta kun nämä
pahasti ryöstivät Roomaa, Gregorius ei rohjennut enää jäädä kaupunkiin,
vaan pakeni normannien mukana Etelä-Italiaan, jossa hän kuoli (1085).
Loppuun saakka vakuuttuneena asiansa oikeudesta hänen kerrotaan vähää
ennen kuolemaansa lausuneen: »Olen rakastanut oikeutta ja vihannut
vääryyttä, sen tähden kuolen maanpakolaisena.»


● =Wormsin konkordaatti.= Taistelu jatkui Gregoriuksen kuoltua. Kun
Henrik IV pariakymmentä vuotta myöhemmin kuoli, hänen poikansa
vuorostaan jatkoi taistelua. Viimein v. 1122 saatiin aikaan sopimus,
_Wormsin konkordaatti_. Siinä määrättiin, että pappien muodostama
tuomiokapituli oli valitseva piispat; sen jälkeen paavi oli antava
heille hengellisen vallan merkiksi sormuksen ja sauvan ja hallitsija
maallisen vallan merkiksi valtikan. Taistelu ei siis päättynyt
kummankaan taistelevan puolen voitoksi. Kiista keisarien ja paavien
välillä ei tähän päättynytkään; Wormsin konkordaattia seurasi vain
jonkinlainen välirauha.


                          FREDRIK BARBAROSSA.


● =Guelfit ja ghibelliinit.= Frankkilais-suvun sammuttua alkoi jälleen
ankara kilvoittelu Saksan kuninkaankruunusta. Toisella puolella oli
_Welf_ien suku, jonka hallussa olivat Baijerin ja Saksin herttuakunnat,
toisella taas _Hohenstauf_ien suku, joka omisti Frankenin ja Schwabenin
herttuakunnat. Kilpailu päättyi Hohenstaufien voittoon, joka suku sitten
pysyi Saksan valtaistuimella toista sataa vuotta (1138–1254). Mutta
senkin jälkeen Welfit ja Hohenstaufit olivat enimmäkseen
vihollissuhteessa toisiinsa, ja kummallakin suvulla oli kannattajansa.
Puoluejako siirtyi Saksasta Italiaan. Siellä sanottiin Welfien
kannattajia _guelfeiksi_ [gelfit] ja Hohenstaufien kannattajia
_ghibelliineiksi_ [gib-]. Myöhemmin Italiassa jälkimmäisellä nimellä
ymmärrettiin keisarinvallan kannattajia ja edellisellä paavinvallan
puolustajia.

[Illustration:

  _Kuva 171._ Fredrik Barbarossa. Kiveen hakattu korkokuva eräässä
    Baijerin luostarissa.
]


● =Fredrik Barbarossan luonne.= Hohenstaufi-keisareista maineikkain oli
_Fredrik I Barbarossa_ (1152–1190). Hänessä yhtyi uhkeaan ulkomuotoon
monta arvokasta hengen lahjaa. Hänen kookas vartalonsa ja jäntevät
jäsenensä, hänen korkea otsansa ja tuliset silmänsä herättivät
jokaisessa, joka häntä lähestyi, rakkautta ja kunnioitusta. Hiusten
vaalea väri, joka osoitti aitogermaanista syntyperää, oli parrassa
saanut punertavan vivahduksen, jonka takia italialaiset antoivat hänelle
nimen _Barbarossa_ (= Punaparta). Hänellä oli korkea käsitys
hallitsijantehtävästä, ja hän tahtoi kohottaa keisariuden samaan arvoon
kuin Kaarle Suuri aikanaan. Sitä tehdessään hänen täytyi taistella
Pohjois-Italian kaupunkeja, paavia ja omia vasallejaan vastaan.


● =Taistelut Lombardian kaupunkeja ja paavia vastaan.= Pohjois-Italian
eli Lombardian kaupungit olivat näihin aikoihin suuresti edistyneet.
Huomatuimmat olivat _Milano_, _Genova_ [džē´nova], _Venezia_ ja
_Firenze_. Niissä kukoistivat kauppa ja teollisuus, ja taloudellisen
hyvinvoinnin varassa niiden valtiollinen vapaus vaurastui. Henkinenkin
sivistys alkoi niissä nousta oraalle. Vaikka ne nimellisesti tunnustivat
jonkun piispan tai maallisen ruhtinaan herrakseen, niin todellisuudessa
ne olivat itsenäisiä. Kaupunkien asukkaat valitsivat itse
hallitusmiehensä, _konsulit_, ja päättivät kokouksissaan yhteisistä
asioista. Kaupunkien ympärille rakennettiin lujat muurit, ja porvarit
harjoittelivat aseiden käyttöä, niin että saattoivat puolustaa
kaupunkiaan aatelisten ratsujoukkojen hyökkäyksiltä.

Fredrik Barbarossa päätti hävittää kaupunkien itsenäisyyden ja vaati
niitä suorittamaan veroa saksalaiseen tapaan. Kaupungit kieltäytyivät
alistumasta hänen vaatimuksiinsa. Silloin keisari päätti pakottaa ne
siihen asevoimin. Se oli kuitenkin vaikea tehtävä. Hän tosin saavutti
voittoja, mutta pian kaupungit nousivat uuteen taisteluun. Lopulta hän
valloitti Milanon ja hävitti suuren osan kaupunkia maan tasalle.


□ Kaupungin hävityksestä Kölnin keisarikronikka kertoo seuraavaan
tapaan: Kun nälänhätä uhkasi piiritettyä kaupunkia, oli sen pakko
heittäytyä keisarin armoille. Eräänä aamuna kaupungin konsulit ja
kaksikymmentä korkeasukuista aatelista, kullakin paljastettu miekka
kaulassaan, vaelsivat keisarin leiriin ilmoittamaan kaupungin
kaikkinensa alistuvan keisarin tahtoon. Kolme päivää myöhemmin saapuivat
taas konsulit ja 300 kaupungin etevintä ritaria tuoden keisarille
kaupungin avaimet sekä 36 tornin ja linnan liput. Seuraavana päivänä
tuli kansa ja koko sotavoima, kuljettaen mukanaan lippuvaunuja, joiden
maston huipussa liehui valkoinen lippu. Kansa heittäytyi valittaen
maahan ja anoi armoa. Keisari katseli synkkänä ympärilleen
kuunnellessaan puhetta, jolla muuan konsuli koetti lepyttää häntä.
Viitaten kädellään hän käski kansan poistua lausuen, että se myöhemmin
saisi kuulla lähemmin kohtalostaan.

Päätökseksi tuli, että Milano uudistetun kapinan tähden oli kokonaan
hävitettävä. Asukkaat saivat pitää henkensä ja irtaimen omaisuutensa,
mutta heidän oli lähdettävä pois kaupungista. Kun väestö itkien ja
valittaen oli poistunut rakkaasta kodistansa, alkoi hirveä hävitys.
Monta päivää ja yötä katottomat pakolaiset saivat murheellisina
katsella, kuinka tulenliekit ja savupatsaat nousivat heidän entisistä
asunnoistaan. Ainoastaan kirkot ja vahvat kivitalot säilyivät tulen
hävitykseltä. Kun palo oli sammunut, voittajat tarttuivat rauta-aseisiin
ja rupesivat hävittämään kaupungin varustuksia. Muurit ja tornit
murrettiin maahan, vallihaudat täytettiin. Muutaman päivän kuluessa tuo
ennen niin kukoistava kaupunki oli muuttunut soraläjäksi, niin että moni
sen aikaisemmista vihollisistakin säälien katsoi sen kohtaloa.


● Fredrikin voitto ei tullut pysyväiseksi. Jonkin ajan kuluttua
Lombardian kaupungit liittoutuivat keskenään, paavi kannatti heidän
aikeitaan, ja _Legnano_n [lenjā´no] taistelussa he voittivat Fredrikin
joukot (v. 1176). Kaupungit pysyivät itsenäisinä; keisarin lähettiläs
vain nimellisesti vahvisti virkamiesten vaalit.


● =Henrik Leijona.= Welfin suvun päämies oli tähän aikaan _Henrik
Leijona_. Fredrik oli nuorena ruhtinaana rakentanut sovintoa Welfien
kanssa ja antanut Henrikille aikaisemmin menetetyn Baijerin
herttuakunnan takaisin. Kauan he elivät hyvässä sovussa. Mutta sitten
Henrik kieltäytyi lähtemästä viimeiselle Italian retkelle, joten keisari
joutuikin tappiolle taistellessaan Lombardian kaupunkeja vastaan.
Italiasta palattuaan Fredrik rankaisi tottelematonta vasallia
riistämällä häneltä molemmat herttuakunnat ja karkottamalla hänet
maasta.


● =Fredrikin loppuhallitus.= Fredrik Barbarossan viimeiset
hallitusvuodet olivat rauhallisia. Hän eli sovinnossa sekä paavin että
vasalliensa kanssa. Hänen onnistui lisätä sukunsa alueita solmimalla
avioliitto poikansa _Henrikin_ sekä Molempain Sisiliain perijättären
kesken. Fredrik Barbarossa kuoli Vähässä-Aasiassa, ollessaan
ristiretkellä Jerusalemiin.


                        HOHENSTAUFIEN PERIKATO.


● =Paavi Innocentius III (1198–1216).= Fredrik Barbarossan kuoltua
paavin valta oli yhä kohoamassa. Se oli korkeimmillaan _Innocentius
III_:n aikana. Rohkeasti tämä julisti: »Totisesti, Kristuksen
käskynhaltija on keskivaiheessa Jumalan ja ihmisten välillä, Jumalaa
alempana, mutta ihmisiä ylempänä.» »Samoin kuin aurinko ja kuu ovat
sijoitetut taivaalle, suurempi niistä valaisemaan päivää, pienempi yötä,
samoin on kirkossa kaksi valtaa, paavinvalta, joka on suurempi, koska se
pitää sieluista huolta, ja kuninkaan valta, joka on pienempi, koska sen
ei ole huolehdittava muusta kuin ruumiista.»

[Illustration:

  _Kuva 172._ Innocentius III.
]

Pannaa ja interdiktiä käyttämällä voimakas paavi pakotti Euroopan
ruhtinaat tottelemaan tahtoansa. Saipa hän Englannin kuninkaan
luovuttamaan maansa paaville ja ottamaan sen häneltä lääninä takaisin.
Kun Saksassa Welfit ja Hohenstaufit taasen taistelivat kruunusta, hän
aluksi asettui Welfien puolelle. Mutta Welfien päästyä voitolle
Innocentius antoikin kannatuksensa nuorelle Hohenstaufi-ruhtinaalle,
edellä mainitun Henrikin pojalle _Fredrikille_, joka niin tuli Saksan
keisariksi.


● =Fredrik II (1215–1250).= Fredrik Barbarossan rinnalla on Fredrik II
henkilöllisten ominaisuuksiensa ja hallitustointensa takia
Hohenstaufi-keisareista huomattavin. Hän harrasti tieteitä ja taiteita,
mutta ei laiminlyönyt hallitustehtäviäkään.

Molempain Sisiliain kuningaskunnasta hän muodosti _ensimmäisen
uudenaikaisen valtion_. 1) Hän hävitti tästä maasta mahtavain
lääninherrain vallan kohoten melkein itsevaltiaaksi kuninkaaksi. 2)
Erilaiset hallitustoimet hän antoi varta vasten valmistuneille
virkamiehille. 3) Hän määräsi maksettaviksi säännölliset verot ja 4)
piti palveluksessaan palkattua sotajoukkoa.

[Illustration:

  _Kuva 173._ Fredrik II:n keisarisinetti.
]

Mutta Saksan oloihin Fredrik ei suuresti puuttunut; siellä mahtavat
suurvasallit tulivat kukin läänissään entistä itsenäisemmiksi.


□ Fredrik oli kasvanut äitinsä perintömaassa, Molempain Sisiliain
kuningaskunnassa, ja keisariksi tultuaankin hän mielellään oleskeli
rakkaassa, ihanassa Palermossa. Siellä hän oli hankkinut hienon
sivistyksen; pidetäänpä häntä eräänä aikansa oppineimpana miehenä. Hän
kutsui luoksensa ajan kuuluisimmat ranskalaiset ja arabialaiset
runoilijat sekä italialaiset ja juutalaiset oppineet, osoittaen heille
uskontoon tai kansallisuuteen katsomatta suosiota. Itse hän osasi useita
kieliä ja luki ahkerasti sekä Aristoteleen että arabialaisten
ajattelijain teoksia. Luonnontieteisiinkin hän oli perehtynyt; hän
keräili harvinaisia eläimiä ja avasi ihmisruumiita tutkiakseen
ruoansulatusta. Salernon yliopisto tuli hänen aikanaan eteväksi
opiskelupaikaksi lääketieteilijöille. »Tieteen tulee käydä rinnan lakien
ja aseiden kanssa», sanotaan hänen lausuneen. Mutta tällaiset
harrastukset sekä seurustelu vierasuskoisten kanssa saattoivat hänet
munkkien ja pappien vihoihin. Ja kun Fredrik kirkkoa halveksien virkkoi,
että »paaviuden pohjana on ihmisten typeryys», niin hän kohtasi paavin
ja kirkon taholta suuttumusta ja vainoa.


● =Taistelu paaveja vastaan.= Fredrik II oli aluksi ystävällisissä
suhteissa paavinistuimen haltijoihin. Mutta ei kestänyt kauan, ennen
kuin riita paavin ja keisarin välillä leimahti ilmi liekkiin, tuhoten
lopulta koko Hohenstaufien suvun. Fredrikhän ei ollut mielipiteiltään
kirkon ystävä. Sitä paitsi paavin maallinen valta oli alituiseen
uhattuna, niin kauan kuin Hohenstaufit hallitsivat sekä Saksaa että
Etelä-Italiaa.

Fredrik oli aluksi voitolla taistellessaan samoin kuin isoisänsäkin
paavia ja Pohjois-Italian kaupunkeja vastaan. Mutta kun paavinistuimelle
nousi _Innocentius IV_ ja taistelu kävi entistä kiivaammaksi, hänen
voimansa uupuivat.


□ Fredrik virkkoi kyllä saatuaan tiedon paavin pannajulistuksesta:
»Paavi on siis kirkonkokouksessaan pannut minut viralta ja ryöstänyt
minulta kruunun. Mistä tämä rohkeus? Mistä moinen julkeus? Missä ovat
kannettavat kalleuteni?» Kun ne tuotiin lippaissa ja lippaat hänen
käskystään avattiin, hän virkkoi: »Katsokaammepa, ovatko kruununi vielä
tallella!» Kun hän oli saanut yhden käteensä, hän pani sen päähänsä ja
virkkoi jyrisevällä äänellä silmät säihkyen: »Vielä ovat kruununi
tallella, ja ennen kuin ne menetän, on veri virtanaan vuotava.»

Sillä välin Innocentius lähetti joukon kerjäläismunkkeja Saksaan ja
Italiaan saarnaamaan kapinaa keisaria vastaan. Samaan aikaan hänen
legaattinsa houkuttelivat kullalla ja hopealla kaupunkeja ja ruhtinaita
luopumaan keisarista. Kaikkialla guelfit ja ghibelliinit taistelivat
toisiaan vastaan. Fredrik ei taistellut yksin miekalla, vaan myös, mikä
tähän aikaan oli harvinaista, kirjoituksilla. Hän lähetti kirjeitä
Euroopan kuninkaille kehoittaen heitä tekemään liiton »rikasta kirkkoa
vastaan, joka kurottaa kättänsä anastaakseen kaikkien hallitsijain
kruunut». »Kuka on antanut papeille oikeuden», hän kysyy, »yllyttää
kristittyjä aseisiin kristittyjä vastaan, pukeutua haarniskaan
messupuvun sijasta ja kantaa miekkaa paimensauvan sijasta? Lähtivätkö
Kristuksen opetuslapset sotaan päällikköinä ja lipun-kantajina? Mutta
papit eivät enää olekaan paimenia, vaan raatelevia susia, jotka
runtelevat Kristuksen kansaa.»


● Kun Fredrikin lempipoika oli joutunut taistelussa vangiksi ja
voittajat kieltäytyivät päästämästä häntä vapaaksi suurista
lunnaistakaan, niin Fredrik murtui ja kuoli kesken taistelua. Sen
jälkeen sota jatkui, kunnes viimeinen Hohenstaufi mestattiin Napolin
torilla jouduttuaan ranskalaisen _Anjou_n [ãžū´] herttuan Kaarlen
vangiksi, jonka paavi oli kutsunut Molempain Sisiliain hallitsijaksi.


● =Saksan ja Italian tila.= Nuo monta vuosisataa kestäneet taistelut
keisarien ja paavien välillä olivat painaneet syvät jäljet sekä Saksan
että Italian valtiollisiin ja taloudellisiin oloihin. Saksa oli saanut
henkisesti edistyneemmästä Italiasta sivistysvaikutuksia, mutta se pysyi
valtiollisesti hajanaisena, kun hallitsijain huomio ja tarmo oli
kiintyneenä Italiaan. Italia pysyi niin ikään hajanaisena guelfien ja
ghibelliinien taistellessa keskenään. Taloudellisesti näistä sodista
kärsi varsinkin Italia, jota raa´at saksalaiset soturit alinomaa
hävittivät.


                      IV. Ristiretket (1096–1270).


                  ENSIMMÄINEN RISTIRETKI (1096–1099).


● =»Pyhä maa.= Keskiajan kristittyjen uskonnonharjoituksessa oli
ulkonaisilla seikoilla tärkeä merkitys. Ei ainoastaan rakennettu komeita
kirkkoja ja pantu toimeen loistavia kirkollisia juhlakulkueita, vaan
keräiltiin myös pyhinä pidettyjen vainajien jäännöksiä,
_pyhäinjäännöksiä_, joilla luultiin olevan ihmeitä tekevä voima.
Erittäin arvokkaina pidettiin _toivioretkiä_ sellaisille paikoille,
joissa pyhät henkilöt olivat eläneet ja vaikuttaneet tai joissa he
lepäsivät haudattuina. Sellainen paikka oli esim. Rooma, »pyhän isän»
asuinkaupunki. Mutta sen voitti pyhyydessä se maa, jossa Jeesus,
maailman vapahtaja, oli vaeltanut, ja se kaupunki, jossa hän oli
kärsinyt ja kuollut ja jossa hän oli ollut haudattuna. Palestiina oli
»pyhä maa», Jerusalem »pyhä kaupunki». Siellä oli autuaallista vaeltaa
ja harjoittaa hartautta. Ja sinne lähti vuosittain tuhansia
toivioretkeläisiä eli pyhiinvaeltajia kaikista Euroopan kristityistä
maista.


□ Pappi siunasi toivioretkeläiset heidän kotiseudullaan sekä pirskotti
heidän päälleen vihkivettä. Valkoinen sauva kädessä, leveälierinen hattu
päässä ja pitkä valkoinen kaapu nuoralla vyötettynä he läksivät
matkalle, väliin yksinään, väliin suurissa joukoissa, usein paljain
jaloin ja paastoten pitkin matkaa. Kristityt ottivat toivioretkeläiset
mielellään majaansa ja antoivat köyhille almuja, mitä pidettiin
Jumalalle otollisena tekona. Palestiinaan tultuaan he toimittivat
rukouksensa noilla pyhillä paikoilla, Jerusalemissa, öljymäellä,
Betlehemissä; sen jälkeen he palasivat kotiinsa.

Monet lähtivät näille matkoille enemmän vaellus- ja seikkailunhalusta
kuin uskonnollisesta innostuksesta. Usein kirkko myös määräsi
toivioretken rangaistukseksi jostakin rikoksesta. Silloin saattoi
tapahtua, että rangaistu ei itse lähtenytkään retkelle, vaan palkkasi
jonkun toisen henkilön sen puolestansa tekemään. Näin toivioretki
muuttui ansiotyöksi.

[Illustration: WÄLIMEREN MAAT]


● Arabialaiset, jotka olivat Palestiinan herroina, osoittivat suurta
suvaitsevaisuutta kristittyjä toivioretkeläisiä kohtaan. Heillähän oli
kristittyjen matkoista tuntuvia tuloja. Mutta kun _seldžukit_, muuan
islaminuskoon kääntynyt turkkilainen heimo, pääsi 11:nnellä vuosisadalla
valtaan Etu-Aasiassa, koitti kristityille toivioretkeläisille tukala
aika. Heitä alettiin sortaa ja vainota.

Toivioretkeläisten kertomukset heitä kohdanneista vainoista valoivat
uutta uskonintoa Länsi-Euroopan kristittyjen mieleen: he paloivat
halusta valloittaa »pyhän maan» vääräuskoisten käsistä.


● »=Se on Jumalan tahto.=» Niinpä paavi _Urbanus II_ päätti ryhtyä
toteuttamaan kauan suunniteltua Palestiinan valloitusta. _Clermont_´in
[klermō´] kirkolliskokouksessa Ranskassa v. 1095 hän esitti asian
»Jumalan valitsemalle ja rakastamalle frankkien kansalle». Vastaukseksi
hänen innostuttavaan puheeseensa kuului kaikkialta: »_Se on Jumalan
tahto_.»

Papit ja maallikot ilmoittautuivat kilvan ottamaan osaa »pyhään maahan»
tehtävään retkeen. He neulottivat päällysvaatteensa oikealle puolelle
_punaisen ristin_ merkiksi siitä, että tekeillä olevasta sotaretkestä
aiottiin _ristiretkeä_. Kirkko lupasi suojella ristiretkeläisten
omaisuutta, ja kaikkia länsimaitten piispoja kehotettiin saarnaamaan
ristiretkeä.


□ Ei kukaan ristiretken saarnaajista voinut vetää vertoja _Amiens´in_
[amjā´] _Pietarille_. Hän oli itse käynyt »pyhässä maassa» ja nähnyt,
mitä kristityt saivat kärsiä. Ratsastaen laihan aasin selässä, avopäin
ja paljain jaloin, pukeutuneena kuluneeseen munkkikaapuun ja pitäen
ristiinnaulitun kuvaa kädessään hän matkusti läpi Pohjois- ja
Keski-Ranskan ja puhui kansalle kirkoissa, toreilla ja maanteillä. Hänen
kuihtunut muotonsa, palavat silmänsä, kiivaat liikkeensä ja tuliset
saarnansa tekivät syvän vaikutuksen herkkämielisiin kuulijoihin. Ihmiset
kunnioittivat Pietaria pyhimyksenä, tungeskelivat hänen ympärillään ja
olivat onnellisia saadessaan suudella tai vain koskettaa hänen pukuansa
taikka vain nykäistä hänen aasistaan karvoja, joita he tallettivat
arvokkaina pyhäinjäännöksinä.


● =Matka Jerusalemiin.= Ensimmäisen ristiretken osanottajat olivat
enimmäkseen Ranskan ylimyksiä ja heidän alustalaisiaan. Heihin yhtyi
joukko Etelä-Italian normanneja. Satoihin tuhansiin nousi retkeläisten
luku. Pääjohtajana oli Ala-Lothringenin herttua _Bouillon_´in [būjō´]
_Gottfried_. Kuljettiin maitse Unkarin kautta Konstantinopoliin, jossa
kaikkien oli määrä yhtyä. Sieltä jatkettiin matkaa Vähän Aasian halki
kohti Jerusalemia. Matkalla ristiretkeläiset valloittivat _Nī´kea_n ja
_Antiokia_n kaupungit.


● =Jerusalemin valloitus v. 1099.= Vaivalloisen matkan jälkeen
ristijoukko viimein saapui Jerusalemin edustalle. Mutta joukko oli
huvennut n. 20 000:een. Osa oli kuitenkin jätetty valloitettuihin
kaupunkeihin suojelusväeksi. »Se on Jumalan tahto!» ja »Jerusalem!»
huudahtelivat retkeläiset, kun »pyhä kaupunki» ensi kerran tuli
näkyviin. He kurottivat käsiään, laskeutuivat polvilleen ja syleilivät
maata. Moni riisui jalkineensa ja kulki avojaloin eteenpäin. Vuonna 1099
Jerusalem valloitettiin väkirynnäköllä.

[Illustration:

  _Kuva 174 _Ristiritareita matkalla.
]


□ Kaupunki oli hyvin varustettu, ja sitä puolusti 40 000 miestä.
Ristiretkeläisten täytyi, kun heidän ensimmäiset rynnäkkönsä oli
torjuttu, malttaa mielensä ja ryhtyä varsinaiseen piiritykseen. Sillä
aikaa kun rakennettiin ankaran suuria piiritystorneja, pidettiin
ristijoukossa juhlallinen kulkue, sillä tahdottiin rukoillen ja
hartautta harjoittaen puhdistautua synneistä ja huutaa Jumalaa avuksi
väkirynnäkköön. Etupäässä kulkivat piispat ja papit juhlapuvussa, mutta
paljain jaloin, korkealla kantaen ristejä, pyhäinjäännöksiä ja
pyhimystenkuvia. Heitä seurasivat ritarit ja koko sotajoukko, paljain
jaloin hekin, mutta täysissä varustuksissa, lippujen liehuessa ja
torvien soidessa. Siten kristityt kulkivat saatossa Jerusalemin muurien
ympäritse öljymäeltä Siionin portille, ja moni hurskas kristitty toivoi
saman ihmeen uusiutuvan, joka muinoin oli tapahtunut Jerikossa. Mutta
kaupungin muureilta muhamettilaiset huutelivat pilkkaavia herjasanoja
kristityille, luullen heidän olevan epäjumalain palvelijoita, koska he
kantoivat kuvia ja pyhäinjäännöksiä.

Kun Jerusalem vihdoin valloitettiin, toimeenpantiin kaupungissa hirveä
verilöyly. Eräs mukana ollut ranskalainen kronikoitsija kertoo siitä mm.
seuraavaa: »Nähtiin merkillisiä asioita. Muhamettilaisista toiset
lyötiin kuoliaiksi, mikä oli heille lievin kohtalo. Toisia kiusattiin
ensin pitkän aikaa ja sitten viskattiin liekkeihin. Kaduilla oli
kasoittain katkottuja päitä, käsiä ja jalkoja. Ihmiset kulkivat sekä
jalan että ratsain ruumisläjien yli. Kaikki tämä oli kuitenkin verraten
vähäpätöistä. Täytyy mainita se, mitä tapahtui Salomon temppelissä,
jossa muhamettilaisilla oli tapana pitää jumalanpalveluksiaan.
Temppelissä ja sen käytävässä kuljettiin ratsulla veressä, joka ulottui
ratsastajan polviin ja hevosen suitsiin asti.»

Tätä kristityt pitivät »ihmeellisenä Jumalan tuomiona». Murhatyöt
suoritettuaan he menivät nöyrinä ja itkien, avojaloin ja aseettomina
rukoilemaan pyhälle haudalle. Julmuus ja hartaus asuivat rinnakkain
hyvässä sovussa heidän mielissään. Niin heikko oli heissä kristinuskon
oikea henki.


● =Jerusalemin kuningaskunta.= Valloittamistaan maista kristityt
muodostivat pieniä ruhtinaskuntia. Tärkein oli _Jerusalemin
kuningaskunta_, jonka ensimmäinen hallitsija, »pyhän haudan suojelija»,
oli Bouillonin Gottfried. Länsimaiden läänityslaitos pantiin täälläkin
voimaan. Jerusalemin kuningas oli kaikkien muiden ruhtinasten
lääninherra. Pian syntyi kuitenkin eripuraisuutta läänien omistajain
kesken. Se heikensi kristittyjen voimaa muhamettilaisia vastaan
käydyissä jatkuvissa taisteluissa.

[Illustration:

  _Kuva 175._ Temppeliherra.
]


● =Hengelliset ritarikunnat.= Jerusalemin kuningaskunnan parhaana tukena
olivat _hengelliset ritarikunnat_, joita täällä ristiretkien aikana
perustettiin. Ensiksi perustettiin _johanniittain_ ritarikunta. Sitten
syntyi _temppeliherrain_ ritarikunta, joka sai nimensä siitä, että
heidän asuinpaikkansa oli likellä entistä Salomon temppeliä. Myöhemmin
perustettiin _saksalainen_ ritarikunta. Ritarikuntain jäsenet vannoivat
tavallisen munkkivalan ja lupasivat lisäksi taistella pyhän maan
puolustamiseksi. Heidän päämiestänsä sanottiin _suurmestariksi_.
Varsinkin temppeliherrain ritarikunta keräsi suunnattomia rikkauksia, se
kun sai lahjoja ruhtinailta ja hurskailta ihmisiltä. Ei ainoastaan
itämailla, vaan Euroopassakin, varsinkin Ranskassa, oli sillä runsaasti
maaomaisuutta. Ritarien lukumäärä ritarikunnan ollessa mahtavimmillaan
nousi 30 000:een.


                         MYÖHEMMÄT RISTIRETKET.


● =Jatkuva retkeläisvirta.= Lähes 200 vuotta ensimmäisestä
risti-retkestä lukien kulki Euroopasta alinomainen ristiretkeläisten
virta Palestiinaan ja sieltä takaisin. Enimmäkseen kuljettiin meritse
Pohjois-Italian kaupungeista, jotka retkistä suuresti hyötyivät.

[Illustration:

  _Kuva 176._ Venezialaisia laivoja toivioretkeläisiä kuljettamassa.
]


□ Venezian, Genovan ja Pisan laivurit ansaitsivat hyvät rahat
retkeläisten kuljetuksella. Eräästä säilyneestä sopimuksesta saamme
tietää, että matka meren yli Syyrian rannikolle maksoi lääniylimykselle
valtavan summan, jolloin hänellä oli laivalla hyttipaikka. Aseenkantaja,
joka matkusti kannella, maksoi n. kolmannen osan, tavallinen retkeläinen
vielä vähemmän. Satamakaupungissa retkeläiset usein saivat odottaa
viikkomääriä, ennen kuin tuli lähtöpäivä. Majapaikoissa ja kapakoissa
elämä silloin oli vilkasta ja meluisaa. Merimatka kesti tavallisesti
kuukauden. Mutta vastatuulet ja myrskyt usein hidastuttivat laivan
kulkua. Mieluimmin matkustettiin niin likellä rantoja, ettei maa
häipynyt näkyvistä. Myrskyn raivotessa papit rukoilivat ja panivat
toimeen kulkueita Jumalan lepyttämiseksi.


● =Neljäs ristiretki.= Toisinaan oli retkeläisten lukumäärä tavallista
suurempi ja järjestys retkellä lujempi. Siksi puhutaan useista eri
ristiretkistä. Seurauksiltaan erittäin huomattava oli _neljäs
ristiretki_ (1202–1204).

Kristityt olivat menettäneet Jerusalemin. He olivat turhaan yrittäneet
valloittaa sitä takaisin. Paavi Innocentius III saarnautti silloin uutta
ristiretkeä. Joukko ranskalaisia ritareita noudattikin paavin
kehoitusta. He kokoontuivat Veneziaan purjehtiakseen sieltä »pyhälle
maalle». Mutta venezialaisetpa ohjasivatkin laivat Konstantinopoliin,
jossa ristiretkeläisten piti auttaa muuatta prinssiä taistelussa
setäänsä vastaan, joka oli riistänyt valtikan hänen isältään. Karkotetun
keisarin he asettivatkin jälleen valtaistuimelle, mutta kun eivät
saaneet luvattua maksua, he valloittivat Konstantinopolin, ryöstivät
kaupunkia ja ottivat koko valtakunnan haltuunsa. Itä-Rooman
eurooppalaisista maista muodostettiin _Latinalainen keisarikunta_, jossa
läänityslaitos saatettiin voimaan, mutta venezialaiset ottivat haltuunsa
saaret ja rannikot. Puolen vuosisadan kuluttua Itä-Rooman keisarikunta
palautui kuitenkin pääasiassa entiselleen.

Tämänkin jälkeen tehtiin vielä useita ristiretkiä Palestiinaan. Mutta ne
olivat jotenkin tuloksettomia. »Pyhä maa» joutui vähitellen uudestaan
islaminuskoisten haltuun. V. 1270 kristityt menettivät viimeisenkin
varustuksensa siellä.

[Illustration:

  _Kuva 177._ Kristuksen sotureita. Osa van Eyck-veljesten
  maalaamaa alttarikaappia.
  (Vrt. kuv. 223!)
]


● =Ristiretkiä Eurooppaan.= Samaan aikaan kuin Lännen kristityt
taistelivat Palestiinassa, käytiin »pyhää sotaa» Espanjan
muhamettilaisia vastaan, jotka työnnettiin yhä kauemmas etelään. Mutta
käytiinpä myös ristisotaa Euroopan pakanallisia kansoja vastaan. Niinpä
_ruotsalaiset_ tekivät 12:nnella ja 13:nnella vuosisadalla kolme
ristiretkeä Suomeen, minkä johdosta tämä maa joutui Ruotsin yhteyteen.
13:nnen vuosisadan alussa perustettu _kalpaveljesten_ hengellinen
ritarikunta levitti miekalla valtaansa ja kristinuskoa Liivinmaan,
Vironmaan ja Kuurinmaan asujainten keskuuteen. _Saksalainen_ ritarikunta
taas käännytti Itämeren etelärannalla asuvat pakanalliset preussilaiset.


● =Euroopan olot muuttuvat.= Vaikka Palestiina uudestaan joutui
vääräuskoisten haltuun, ristiretket eivät kuitenkaan jääneet vaille
seurauksia. Ne vaikuttivat uudistavasti Euroopan kansojen elämään, niin
taloudellisiin kuin henkisiinkin oloihin.

Varmaan voidaan laskea miljooniin niiden ihmisten lukumäärä, jotka noina
vuosisatoina lähtivät toivioretkelle tai ristiretkelle Palestiinaan. He
oppivat matkallaan tuntemaan uusia maita ja uusia kansoja, mikä oli
omansa vaikuttamaan heihin herättävästi. Sekä Konstantinopolissa että
Vähän-Aasian, Syyrian ja Egyptin kaupungeissa he tutustuivat
sivistykseen, joka oli Länsi-Euroopan kansain silloista sivistystä
tuntuvasti korkeammalla. Sekä retkien aikana että niiden jälkeen
rauhallinen liikeyhteys idän ja lännen välillä vilkastui. Kaikki tämä
sai aikaan, että niin kauppa ja teollisuus kuin tieteet ja taiteet
alkoivat Euroopassa mitä kauneimmin versoa ja kukoistaa.


                  =V. Ristiretkien ajan sivistysolot.=


                         ARABIALAINEN SIVISTYS.


● =Kauppa ja teollisuus.= Arabialaiset olivat vanhastaan innokkaita
_kaupan_ harjoittajia. Mekan etevimmät suvut pitivät kauppa-ammattia
arvossa, ja Muhammed itse kuului kauppiasten säätyyn. Karavaanit, joissa
oli lukuisasti kameleja, »autiomaan laivoja», kuljettivat tavaroita
autiomaiden halki seudusta seutuun.

Arabialaisen maailmanvallan muodostuttua kauppa suuresti vilkastui.
Arabialaiset kauppiaat välittivät tavaraliikettä Intiasta ja Kiinasta
saakka Välimeren maihin, Venäjälle ja Pohjois-Eurooppaan asti.
Kulkeutuipa arabialaisia tavaroita Venäjän jokia myöten Suomeen saakka.
Egyptin Aleksandria oli Välimeren kaupan keskus, ja _Bagdā´d_issa
yhtyivät monet vilkkaat karavaanitiet.

[Illustration:

  _Kuva 178._ Arabialainen kypärä 12:nnelta vuosisadalta.
]


□ Bagdad kohosi suurimpaan loistoonsa vuoden 900 vaiheilla. Siellä oli
komeita palatseja ja suihkulähteitä, 100,000 puutarhaa, 10,000
moskeijaa, 600 kanavaa ja 100 Tigriin yli johtavaa siltaa. Joen rannalla
oli lukemattomia pienempiä ja suurempia laivoja, joilla oli meritse
tuotu Idän tavaroita. Kussakin kaupunginosassa oli oma katettu
kauppakatunsa eli basaarinsa myymälöineen ja tavarasuojuksineen, mutta
rikkaimmat olivat Tigriin rannalla. On laskettu Bagdadissa olleen 1200
myymälää. Niissä oli kaupan kaikenlaisia itämaiden teollisuuden
tuotteita, aseita, hienoja kulta- ja hopeakaluja, nahkatavaroita,
kankaita ja mattoja.


● Kaupan ohella kukoisti _teollisuus_. Siinä arabialaiset oppivat paljon
persialaisilta. Kuuluisia olivat hienot damasti-, musliini- ja silkki
_kankaat_ sekä komeat _matot_, joiden taiteikkaat kuviot ja loistavat
värit hivelivät silmää. _Koristuksia_ käytettiin ja valmistettiin
runsaasti. Erään kalifin puolisolla sanotaan olleen juhlatiloissa niin
viljalti koristuksia puvussaan, ettei jaksanut seistä ilman nojaa.
Kultasepän ja jalokiventahkoojan taito oli korkealle kehittynyt. Mutta
myös raudasta valmistettiin erittäin kelvollisia ja aistikkaita
esineitä, varsinkin _aseita_. _Paperin_ valmistuksen arabialaiset
oppivat kiinalaisilta.

[Illustration:

  _Kuva 179._ Bagdadin basaarielämää.
]


● =Maanviljelys.= Tultuaan Niilin sekä Tigriin ja Eufratin
joki-laaksoihin, jossa maanviljelystä vanhastaan menestyksellä
harjoitettiin, arabialaiset kehittyivät eteviksi ja innokkaiksi
maanviljelijöiksi. He oppivat keinotekoisen kastelumenetelmän, jota
sitten ilahduttavalla menestyksellä käyttivät myöskin Espanjassa. Vielä
meidän päivinämme käytetään Valenciassa niitä kastelulaitoksia, joita
maurilaiset, Espanjan muhamettilaiset, sinne rakensivat. He alkoivat
viljellä _riisiä_ Egyptissä, josta riisinviljelys sitten levisi
Lombardiaan ja Espanjaan. _Sokeriruo´on_ viljelyksen, jonka he oppivat
Intiasta, he toivat Sisiliaan. _Kahvin_, _puuvillan_ ja _hedelmäin_
viljelys oli hyvällä kannalla, ja _kukkien_ hoito oli heidän
mielityötään. Arabialaiset käyttivät itse runsaasti suitsutus- ja
hajuaineita, mutta kauppasivat niitä muillekin kansoille.

=Tieteet.= Varallisuuden lisääntyessä kohosi henkinenkin elämä
rikkaaseen kukoistukseen. Tieteistä arabialaiset harjoittivat etenkin
matematiikkaa, luonnontieteitä ja filosofiaa.

_Matematiikan_ tutkimuksen alalta on mainittava algebra, mutta ennen
kaikkea on arabialaisten ansiota nykyisen numerojärjestelmämme
siirtäminen Intiasta Eurooppaan. Vähitellen se työnsi syrjään vanhan
hankalan roomalaisen numerojärjestelmän.

_Luonnontieteistä_ viljeltiin ensinnäkin a) _tähtitiedettä_.
Arabialaiset astronomit harjoittivat myös tähdistä ennustamista eli
_astrologiaa_, joka sitten levisi Eurooppaankin. Arabialaisilla
tutkijoilla oli tähtitorneja, joista kaukoputkella tarkastettiin
taivasta. Osasivatpa tähtitieteilijät valmistaa koneita, joiden avulla
merenkulkijat laskivat taivaankappalten asennosta, millä leveys- ja
pituusasteella he olivat. Myös b) _fysiikan_ alalla he tekivät
keksintöjä. He käyttivät tavallisia kelloja ajan mittaamiseksi.
Kiinalaisilta he oppivat tuntemaan kompassin. He harrastivat myös c)
_kemiaa_ eli oikeammin _alkemiaa_ (kullan-valmistamista). He koettivat
näet keksiä ns. »viisaitten kiveä», jonka avulla voisi epäjaloista
metalleista valmistaa kultaa ja hopeaa ja jolla ikuinen nuoruus
saavutettaisiin. Korkealle kehittyi d) _lääketiede_. Siihen aikaan, kun
lääkäritoimi Euroopan kristityissä maissa oli parranajajain ja
kylvettäjäin käsissä, oli arabialaisilla ammattitaitoisia lääkäreitä eri
tauteja varten sekä monin paikoin oivallisia sairashuoneita.

Huomatuimmat lääkärit olivat usein myös etevimpiä _filosofeja_.
Tutkittiin ja selitettiin etenkin kreikkalaisen Aristoteleen teoksia.

Arabialaisten rinnalla heidän keskuudessaan asuvat juutalaiset olivat
taitavia tiedemiehiä, varsinkin lääkäreitä ja filosofeja.

Tieteiden harjoittamista varten perustettiin _yliopistoja_.
Arabialaisilla oli myös suuria _kirjastoja_. Niinpä mainitaan Córdoban
kirjastossa olleen n. 600 000 kirjanidettä. _Luku_- ja _kirjoitustaito_
olivat maurilaisten keskuudessa yleiseen tunnettuja.


● =Runous.= Arabialaisen eepillisen runouden tuotteista on mainittava
satukokoelma »Tuhat yksi yötä». Nämä sadut, jotka osoittavat etevää
kertojakykyä sekä rikasta mielikuvitusta, on käännetty monille
sivistyskielille. Arabialaiset sepittivät niin ikään kauniita
tunnelmarunoja. Draamallinen runous oli sen sijaan heille vieras.

[Illustration:

  _Kuva 180. _Alhambrasta.
]


● =Kuvaamataiteet.= Koraani kielsi ihmisruumiin kuvaamisen, jonka vuoksi
kuvanveisto- ja maalaustaide jäivät kehittymättömälle kannalle. Sitä
korkeammalle kohosi _rakennustaide_. Arabialaisten _palatsit ja
moskeijat_ osoittavat kehittynyttä rakennustaitoa ja taiteellista
aistia. Arabialaiseen rakennustaiteeseen on tuntuvasti vaikuttanut
bysanttilainen tyyli. Sen tunnusmerkkejä ovat moskeijojen yhteydessä
kohoavat kapeat _minareetit_, bysanttilainen kupukatto, sirot pylväät,
hevosenkengän muotoiset kaariholvit sekä värikkäät kasvimuotoja ja
kirjainmerkkejä kaavailevat koristeet, _arabeskit_. Valtaisimpia
rakennustaiteen tuotteita on Córdoban moskeija, mutta ihanuudesta
kuuluisammaksi on tullut Alhambran [ala´mbra] palatsi Granadassa
lukemattomine saleineen, leijonapihoineen ynnä ruusu- ja
myrttipensaineen.


                          KAUPPA JA KAUPUNGIT.


● =Tarpeet lisääntyvät.= Varhaisempana keskiaikana ihmiset tulivat
yleensä toimeen niillä tuotteilla, joita valmistettiin omalla maatilalla
tai likeisimmässä ympäristössä. Kauppa eli tavarainvaihto supistui näin
ollen sangen vähään. Mutta vähä vähältä ihmisten tarpeet lisääntyivät.
Alettiin kaivata moninaisempia ja hienommin valmistettuja tavaroita.
Varsinkin sen jälkeen, kun Euroopan kansat ristiretkien aikana tulivat
likeiseen kosketukseen kreikkalaisten ja arabialaisten kanssa ja oppivat
tuntemaan heidän korkeammalle kehittyneet sivistysolonsa, heräsi heissä
halu saada Idän tuotteita Eurooppaankin sekä pyrkimys valmistaa
samantapaisia tuotteita kotimaassa. Näin kauppa ja teollisuus entistä
nopeammin alkoivat edistyä.


● =Kaupunkien synty.= Kaupan ja teollisuuden vilkastuessa kaupungit
vaurastuivat. Entiset Rooman vallan aikaiset kaupungit, joita oli
säilynyt etenkin Italiassa, kohosivat jälleen kukoistukseen, ja uusia
perustettiin Euroopan eri maihin. Niitä syntyi tietenkin sellaisiin
paikkoihin, jossa vanhastaan oli käyty kauppaa taikka joista oli helppo
matkata vieraille seuduille. Suurten jokien varsille ja meren lahdelmiin
kohosivat vauraimmat kaupungit. Samalla oli katsottava, että paikka oli
turvallinen, koska ajat edelleen olivat levottomat ja ihmiset
väkivaltaisia. Niinpä perustettiin kaupunki monesti jonkun mahtavan
lääniylimyksen linnan lähistöön. Usein valittiin myös kaupungille paikka
rauhoitetun kirkon tai luostarin likeltä. Tällainen paikka oli edullinen
senkin takia, että sinne varsinkin suurina kirkollisina juhla-aikoina,
»messuina», kerääntyi joukoittain ihmisiä, jotka ostivat ja myivät
tavaroita: juhla-ajat olivat samalla markkina-aikoja.

[Illustration:

  _Kuva 181._ Carcassonnen kaupunki Ranskassa.
]


● =Kaupunkien ulkomuoto.= Turvallisuuden takia täytyi kaupungit varustaa
vahvoilla muureilla ja korkeilla torneilla.

Tästä johtui, että keskiajan kaupungit yleensä olivat alaltaan pieniä ja
ahtaita. Ne olivat myös likaisia ja pimeitä. Usein raivosi niissä
kulkutauteja. Toisinaan tulipalo hävitti kokonaiset kaupungin-osat,
varsinkin niissä kaupungeissa, joissa enimmät rakennukset olivat puusta
ja sammutuskeinot huonot.


□ Väkiluku keskiajan kaupungeissa ei ollut suuri. Kölnissä, joka oli
Saksan suurin kaupunki, oli keskiajan lopussa 40,000 asukasta. Kumminkin
mainitaan Alankomaiden suurten kaupunkien väkiluvun nousseen
100,000:een, ja Pariisin asukasmäärän sanotaan olleen vuoden 1400
paikkeilla 300 000.

[Illustration:

  _Kuva 182._ Keskiaikaisia porvaristaloja pohjoissaksalaisessa
    kaupungissa.
]

Kun kaikkien asukkaiden tuli asua muurien sisäpuolella, tila kävi
ahtaaksi väkiluvun vähänkin lisääntyessä. Sen tähden rakennettiin talot
korkeiksi. Italian ja Ranskan kaupungeissa ne olivat tavallisesti
kivestä. Seinät olivat valkeiksi maalatut ja katot laakeat, niin että
vilpoisina kesäiltoina perheen jäsenet saattoivat siellä joutohetkensä
viettää. Saksan ja Pohjoismaiden kaupungeissa oli enimmäkseen
puurakennuksia. Ne olivat usein korkeita ja suipot päädyt käännettyinä
katuun päin. Ylemmät kerrokset rakennettiin alempia ulommaksi, niin että
talojen välitse tuskin sai nähdä taivasta ollenkaan. Kahden vierekkäisen
talon asukkaat saattoivat melkein kukottaa kätensä toisilleen. Kullakin
varakkaalla porvarilla oli talonsa, ja kun ne rakennettiin ilman
ennakolta valmistettua yhteistä suunnitelmaa vain paikan laadun mukaan,
niin kadut tulivat ahtaiksi ja mutkaisiksi.

Kussakin kaupungissa oli avoin tori. Sen keskellä oli kaupungin kaivo,
jota tavallisesti koristi kaupungin suojeluspyhimyksen kuva. Torin
varrella oli raatihuone, joka usein oli kaupungin komein rakennus.
Siellä pitivät kaupungin virkamiehet kokouksiaan, mutta siellä viettivät
usein myös varakkaat kauppiaat perhejuhliaan. Raatihuoneen kattoakin
korkeammalle kohosivat monien kirkkojen tornit.

Torin ja katujen varsilla olevat myymälät olivat enimmäkseen
yksinkertaisia avonaisia suojia. Kauppias tavaroineen oli myymälän
sisällä, mutta ostajat olivat ulkona alas lasketun luukun edessä
kauppojaan tekemässä. Käsityöläiset asuivat useimmiten siten, että saman
ammatin harjoittajat olivat saman kadun varrella. Sen vuoksi alettiin
katuja sanoa seppien kaduksi, kankurien kaduksi, räätälien kaduksi,
oluenpanijain kaduksi j. n. e. Italian kaupungeissa käsityöläiset usein
tekivät työtä ulkosalla, mutta pohjoisemmissa maissa oli kullakin omat
työhuoneensa.

[Illustration:

  _Kuva 183._ Ypernin kaupungin goottilaistyylinen raatihuone Belgiassa.
]

Puhtaus oli keskiajan kaupungeissa perin huonolla kannalla. Italiassa
kadut oli katettu tiilillä tai kivilaatoilla, mutta muissa maissa ne
yleensä olivat kiveämättömät. Sen takia ne poudalla hirveästi pölysivät,
ja sateella ne olivat loan peitossa. Kaduille ja pihoille viskattiin
taloista arvelematta lika-aineet, eikä niitä korjattu pois, vaan
jätettiin siihen sateen huuhdottaviksi. Puhtaudesta huolehtivat siat,
joita makaili talojen edustalla tai kuljeskeli pitkin katuja ruokaa
etsien.

[Illustration:

  _Kuva 184._ Kauppaholvi.
]

Yön aikaan kaupungissa oli pimeä, ellei sattunut kuu taivaalla
kumottamaan. Katuja näet ei siihen aikaan valaistu. Ainoastaan milloin
kuningas oli kaupungissa vieraana taikka suuri vaara oli uhkaamassa,
piti jokaisen talon edustalla palaa lyhty. Ihmisten oli vallitsevan
pimeyden takia pakko mennä aikaiseen maata ja nousta varhain aamulla
töitänsä toimittamaan. Jos jonkun oli pakko pimeässä liikkua, jota hän
rosvojen pelossa ei mielellään tehnyt, hänellä oli lyhty kädessä.

[Illustration:

  _Kuva 185._ Keskiaikainən asiakirja. (Kaupungin vapauskartta.)
]


● =Kaupunkien hallitus.= Oikeus perustaa kaupunkeja oli kuninkaiden
ohella myös maallisilla ja hengellisillä ylimyksillä. Monet ylimykset
käyttivät ahkerasti tätä oikeutta, koska he siten saattoivat lisätä
tulojaan. He kantoivat veroja kaupunkien asukkailta ja ottivat tullia
kauppiailta, jotka saapuivat niihin tavaroitaan myymään.

Mutta mikäli kaupunkien varallisuus karttui, ne vapautuivat
lääninherrain vallasta. Toiset ostivat vapauskirjan eli _kartan_, toiset
hankkivat vapauden asevoimin. Tämän takia ja turvatakseen vastedeskin
itsenäisyyttään kaupungeilla oli aseellisia joukkoja, niin kuin
mainittiin Hohenstaufien ja Lombardian kaupunkien välisistä sodista
kerrottaessa. Kun kuningasvaltakin useimmissa maissa oli heikko,
kaupungit saivat jotenkin täydellisen _itsehallinnon_. Tulivatpa
Lombardian kaupungit vallan itsenäisiksi.

Kaupunkien asukkaat valitsivat omat virkamiehensä yhteisistä asioista
huolehtimaan. Eri maissa virkamiesten arvonimet olivat erilaiset ja
heidän tehtävänsäkään eivät aina olleet samat. Italiassa sanottiin heitä
_konsuleiksi_. Saksassa ja Pohjoismaissa _pormestari_ ja _raati_ eli
_neuvosto_ muodostivat kaupungin hallituksen, mutta myös kaupungin
asukkaat eli porvarit saivat _raastuvan kokouksessa_ olla päättämässä
tärkeimmistä asioista.


● =Ammattikunnat.= Käsityönharjoittajat liittyivät _ammattikunniksi_,
siten että saman ammatin harjoittajat kussakin kaupungissa muodostivat
oman ammattikunnan. Ammattikunnan jäsenet jaettiin _oppipoikiin_,
_kisälleihin_ ja _mestareihin_. Ammattikunnan johtajaa sanottiin
_ammatinvanhimmaksi_. _Ammattisäännöissä_ oli määrätty, montako
oppipoikaa ja kisälliä mestarilla sai olla. Ammattikunta valvoi myös
tavarain laatua ja määräsi hinnat. Yksityisen ammattilaisen vapaus oli
siis perin rajoitettu; mutta samalla hän oli taloudellisesti turvattu.
Pian käsityöläiset kohosivat arvossa ja pääsivät osallisiksi kaupungin
hallitukseen, jossa aluksi kauppiaat yksin vallitsivat.


□ =Oppipojasta mestariksi.= Ammattikunnan ahtaissa rajoissa keskiajan
käsityöläinen eli elämänsä. Nuorena hänet pantiin oppiin mestarille,
joka määräsummasta opetti hänelle tarpeellisen ammattitaidon sekä antoi
ruoan ja vaatteet. Todistajain, mieluimmin kahden mestarin läsnäollessa
tehtiin tästä juhlallinen sopimus. Hän oli nyt _oppipoika_. Oppiajan
pituus vaihteli jossain määrin, tavallisesti se oli 9–12 vuotta. Jos
mestari kuoli ennen oppiajan päättymistä, oppipoika sai uuden mestarin.
Voitiinpa hänet myydäkin mestarilta toiselle. Jos oppipoika karkasi,
tuotiin hänet väkivalloin takaisin; jos karkaaminen uudistui kolmasti,
niin hänet suljettiin ammattikunnasta, ja hänen tulevaisuutensa oli
mennyttä. Mutta mestarillakin oli velvollisuutensa. Hänen tuli
huolellisesti opettaa oppipoikaa sekä antaa hänelle riittävästi ravintoa
ja vaatteita.

[Illustration:

  _Kuva 186._ Ranskalaisia käsityöläisiä 14:nneltä vuosisadalta.
]

Kun oppiaika oli päättynyt, tuli oppipojasta _kisälli_. Kisälli sai
työstään määrätyn palkan. Hänellä oli oikeus vaihtaa mestaria, jopa
vaeltaa kaupungista kaupunkiin. Tätä oikeutta kisällit mielihalulla
käyttivätkin. Heillä tuli kumminkin olla todistus edelliseltä mestarilta
eivätkä he olleet oikeutettuja poistumaan työpaikoistaan, ennen kuin
sovittu aika oli mennyt umpeen.

Kun kisälli tahtoi tulla _mestariksi_, hänen myöhemmaltä keskiajalta
alkaen tuli osoittaa taitonsa suorittamalla näyte, jota sanottiin
_mestarinnäytteeksi_. Joskus häneltä vaadittiin lisäksi tutkinto, jossa
hänen oli tehtävä selkoa ammattinsa ja työnsä perusteista. Sen jälkeen
hänet otettiin juhlallisesti ammattikuntaan, ja hän vannoi ammattivalan
luvaten kaikessa noudattaa ammattikuntansa sääntöjä.

Ero mestarin ja kisällin välillä ei ollut suuri. Jokainen mestari oli
itse kerran ollut kisälli. Mestari teki työtä samassa ahtaassa huoneessa
kuin hänen kisällinsä ja oppipoikansakin, jakaen heidän kanssaan
yhteiset ilot ja surut. Keskiajan lopulla juopa kumminkin leveni.
Muutamat mestarit tulivat muita varakkaammiksi ja alkoivat harjoittaa
ammattia monine kisälleineen ja oppipoikineen tehdasmaisesti.


● =Kaupunkiyhtymät.= Keskiajan tärkeimmät kaupungit olivat seuraavat:

     Italiassa:  _Amalfi_

                 _Venezia_

                 _Genova_

                 _Pisa_

                 _Firenze_

                 _Milano_

     Ranskassa:  _Marseille_ [marse´j]

                 _Pariisi_

  Alankomaissa:  _Gent_

                 _Brügge_

                 _Antwerpen_

      Saksassa:  _Lübeck_

                 _Hampuri_

                 _Köln_

                 _Danzig_

   Englannissa:  _Lontoo_

 Pohjoismaissa:  _Visby_

                 _Tukholma_

                 _Bergen_

                 _Tallinna_

     Venäjällä:  _Novgorod._

[Illustration:

  _Kuva 187._ Rosvojoukko metsässä saaliinjaossa.
]

Useissa maissa kaupungit yhtyivät _liittokunniksi_ voidakseen paremmin
valvoa kauppaetujaan. Se olikin tarpeen, sillä keskiajalla kauppiaalla
oli elinkeinonsa harjoituksessa monta vaikeutta voitettavana. Maantiet
olivat edelleen huonot, siltoja oli vähän ja rosvoja liikkui teiden
varsilla kauppamatkueita väijymässä. Siksi kauppiaat kulkivat
kaupungista toiseen mieluimmin suurissa joukoissa. Usein mahtavat
lääninherratkin harjoittivat rosvousta sekä maanteiden että vesiväylien
varsilla. Kuuluisaksi on tullut aatelisherrojen _ranta_-_oikeus_, jonka
nojalla he ottivat haltuunsa haaksirikkoutuneiden laivojen tavarat.
Haaksirikkoja taas sattui usein, kun ei ollut merikortteja, ei majakoita
eikä luotseja. Lisäksi lääninherrat vaativat tulleja kauppiailta, jotka
kuljettivat tavaroita heidän alueittensa läpi. Pitkällä matkalla
kauppias joutui maksamaan tullin useita kertoja. On laskettu, että esim.
Rhônejokea kuljettaessa oli maksettava 60 kertaa tulli.

[Illustration:

  _Kuva 188._ Kauppamatkue lähdössä Lübeckin portilta.
]

Yhteen liittymällä kaupungit saattoivat ponnekkaammin toimia
kauppateiden korjaamiseksi sekä etujensa valvomiseksi lääninherroja
vastaan.

Kuuluisin kaupunkiyhtymä oli Pohjois-Saksan _Hansa_. Se sai alkunsa
vuoden 1100 paikkeilla ja pysyi voimassa kauas uudelle ajalle saakka. Se
oli kukoistavimmillaan 14:nnellä ja 15:nnellä vuosisadalla, jolloin
siihen kuului monta kymmentä kaupunkia, muun muassa Lübeck, Hampuri,
Visby ja Tallinna. Rahalla ja sopimuksilla, myöhemmin myöskin sodalla
Hansa hankki toisen kauppaoikeuden toisensa perästä: vapautuksia
rantaoikeudesta, tullivapautta, pääsyn kaikille markkinapaikoille sekä
kauppiailleen oikeuden kantaa aseita vieraissa maissa. Lopulta koko
Itämeren ja Pohjanmeren kauppa tuli Hansan yksinoikeudeksi. Hansalla oli
kauppakonttoreja Brüggessä, Lontoossa, Bergenissä ja Novgorodissa.
Suomenkin kaupungeissa hansakauppiaat, »kestit», harjoittivat ahkerasti
kauppaa. Eri kaupunkien edustajat kokoontuivat Lübeckiin
_hansapäiville_, joilla yhteiset asiat ratkaistiin.

[Illustration:

  _Kuva 189_. Venezialainen kauppakaleeri 1400-luvulla.
]

[Illustration:

  _Kuva 190_. Tavaroita lastataan jokimatkaa varten.
]


● =Kauppatavarat.= Keskiajan _kauppatavarat_ olivat etupäässä
ylellisyystavaroita. Syyrian ja Egyptin kaupungeista Italian kauppiaat
toivat itämaiden tuotteita: silkki- ja musliinikankaita, hienoja mattoja
ja vaippoja, erilaisia koristeita sekä mausteita ja sokeria. Saksan ja
Ranskan jokia pitkin kuljetettiin tavarat Alppien pohjoispuolella
oleviin maihin. Paitsi kaukaisen Idän tavaroita kulki kaupassa Italian
ja Alankomaiden kaupungeissa valmistettuja kankaita, Reinin ja Ranskan
viinejä sekä Saksassa valmistettuja aseita. Englannista tuotiin villoja
Alankomaiden kaupunkeihin kankaiksi valmistettaviksi. Norjan rannikoilta
tuotiin silliä. Venäjältä saatiin vuotia ja meidän maastamme
turkiseläinten nahkoja ja kaloja.


● =Rahaliike.= Kaupan vilkastuessa _raha_ tuli yhä yleisemmin vaihdon
välineeksi; luontoistaloudesta siirryttiin _rahatalouteen_. Rahan
käyttäminen oli kumminkin hankalaa, koska liikkeessä oli monenlaista
rahaa, esim. Ranskassa 80 eri lajia. Jokaisella feodaaliherralla oli
näet oikeus lyödä rahaa. Sen vuoksi täytyi olla rahanvaihettajia. He
olivat aluksi etupäässä juutalaisia, jotka samalla harjoittivat
rahanlainausta korkoa vastaan. Mutta jo 13:nnella vuosisadalla Italian
ja Etelä-Ranskan kauppiaat rupesivat harjoittamaan rahanlainausta, ja
vuoden 1300 vaiheella sanotaan Firenzessä, joka keskiajan lopulla oli
rahanlainausliikkeen keskus, olleen monta kymmentä _pankkia_. Ne
lainasivat rahoja myös kuninkaille ja ruhtinaille Euroopan eri maihin.
Pankkilaitos oli niin täydellisesti italialaisten käsissä, että kaikkia
rahamiehiä sanottiin lombardilaisiksi ja pankkeja lombardilaitoksiksi.

[Illustration:

  _Kuva 191._ Matkustava kauppias linnan portilla.
]

Vielä nykyäänkin useat rahaliikkeessä käytetyt sanat ovat
italiankielestä saatuja.


                               RITARISTO.


● =Ritarit.= Ritarilla tarkoitettiin aikaisemmin aatelista
ratsusotilasta. Mutta myöhemmin kaikki aatelismiehet eivät enää
kohonneet ritareiksi. Ristiretkien aikana saavuttivat ritariarvon vain
ne, jotka olivat saaneet _ritarikasvatuksen_ ja jotka sen jälkeen
erikoisia menoja noudattaen oli _lyöty ritareiksi_.


□ =Aatelispojasta ritariksi.= Elämänsä seitsemän ensimmäistä vuotta
aatelispoika oli etupäässä naisten hoidossa. Hän oleskeli
lastenkamarissa ja kulutti aikansa tavallisissa lastenleikeissä. Kun hän
oli täyttänyt seitsemännen ikävuotensa, hän siirtyi miesten
kasvatettavaksi. Kirjalliseen opetukseen ei nyt enempää kuin
myöhemminkään yleensä pantu huomiota. Moni ritari ei osannut edes
kirjoittaa.

Urheilulla ja ruumiinharjoituksilla sitä vastoin oli tärkeä sija
aatelispojan kasvatuksessa. Häntä opetettiin juoksemaan, kiipeämään ja
uimaan, heittämään keihästä ja ampumaan nuolella, käyttämään miekkaa ja
ohjaamaan hevosta. Näissä taidoissa hän kehittyi toisinaan ihmeteltävän
pitkälle. Samalla häntä totutettiin hyvään ryhtiin ja kauniisiin
ruumiinliikkeisiin, aivan kuin ennen muinoin Kreikassa.

[Illustration:

  _Kuva 192._ Englantilainen ritari. Veistokuva hauta-arkun
  kannesta.
]

Mutta hänen tuli oppia myös hienoja käytöstapoja ja kohteliasta
esiintymistä. Häntä totutettiin kaikissa tiloissa hillitsemään itseään.
Tässä vaikeassa taidossa häntä opasti vanhempi ritari, monesti joku
vieras, jonka perheeseen nuorukainen oli lähetetty kasvatettavaksi. Hän
sai auttaa ritaria satulaan ja satulasta alas sekä palvella pöydässä ja
makuusuojassa. Linnan rouvalle ja linnan neideille hänen tuli osoittaa
kohteliasta palvelevaisuutta kaikissa tiloissa. Häntä sanottiin silloin
_paašiksi_ eli hovipojaksi.

Isommaksi vartuttuaan hänestä tuli _aseenkantaja_. Hän sai pitää huolta
ritarin ratsuista sekä seurata häntä metsästysretkille ja turnajaisiin.
Ja lopuksi hänet otettiin sotaretkellekin, jossa sotaiset urotyöt ja
sankarimaine häntä odottivat. Aatelisnuorukaisen kasvatus oli päättynyt,
hän oli valmis saamaan ritarilyönnin.

_Ritariksi lyöminen_ tapahtui tavallisesti jossakin juhlatilaisuudessa,
esim. ruhtinaallisissa häissä. Se tapahtui eri maissa ja eri aikoina eri
tavalla. Aluksi siihen kuului vain lyönti miekanlappeella, minkä joku
vanhempi ritari toimitti. Mutta myöhemmin, kun kirkko pyrki vaikutukseen
tälläkin alalla, ritariksi lyömiseen kuului monta, osittain
uskonnollista menoa. _Kylpy_, sielun ja ruumiin puhtauden vertauskuva,
oli ensimmäinen valmistustoimi. Sitten ritariksi lyötävän tuli
_paastota_ ja valvoa yö kirkossa. Aamulla hän tunnusti syntinsä ja sai
papilta synninpäästön. Valkeihin vaatteisiin puettuna hänet saatettiin
nyt alttarin luo, pappi luki rukouksen ja siunasi hänen miekkansa. Sen
jälkeen joku vanha ritari _löi häntä miekan lappeella_ sanoen: »Teen
sinut ritariksi nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen.» Ritariksi lyöty
teki _valan_ luvaten käyttää asettansa heikkojen ja sorrettujen
puolesta. Sitten hänet puettiin _ritariasuun_: rautakypärään,
rautapaitaan, rautasäärystimiin, rautakintaisiin ja kultaisiin
kannustimiin. Miekka sidottiin hänen vyötäisilleen. Käteensä hän sai
kilven, jossa oli suvun vaakunamerkki, tavallisesti leijonan, karhun,
hirven, kotkan tai jonkin muun eläimen kuva.

[Illustration:

  _Kuva 193._ Ritariksi pukeminen.
]

Kaikki aseenkantajat eivät kumminkaan tulleet ritareiksi. Siihen arvoon
kohosivat enimmäkseen vain varakkaimmat ja ylhäisimmät sekä ne, jotka
olivat erikoisesti kunnostautuneet.


● =Ritarillisuus.= Ritarit muodostivat suljetun kansanluokan,
_ritarisäädyn_. Säätyyn kuuluvat tunsivat läheistä yhteenkuuluvaisuutta;
yhdistipä säätyside toisiinsa eri maidenkin eri kieliä puhuvat ritarit.
Yhtä tarkasti he taas pyrkivät erottautumaan toisista kansanluokista.

[Illustration:

  _Kuva 194._ Nainen ritarin suojeluksessa.
]

Ritarien keskuudessa kehittyi ominainen katsomustapa, joka jo kuvastuu
ritariksi lyötäessä noudatetuista menoistakin. Ritarin tuli olla
_rohkea_. Hän ei saanut suurimmankaan vaaran hetkellä paeta
taistelusta; vaikka varma kuolema oli vastassa, tuli hänen komentaa
ratsuansa eteenpäin. Ritarin tuli olla _uskollinen_ »Miehen
velvollisuus on kärsiä herransa puolesta kaikkea, kuumaa ja kylmää,
puutetta ja surua, tarpeen tullen uhrata henkensäkin», sanotaan
Rolandin laulussa. Ritarilla tuli olla voimakas _kunniantunto_. Hän ei
saanut »tahrata kilpeään» epärehellisellä menettelyllä, kunniattomilla
teoilla. Ritarin tuli _kunnioittaa_ ja _palvella naista_. Naissydämen
voittaminen oli melkein yhtä arvokasta kuin jonkin linnan tai maan
valloittaminen. Vielä tuli ritarin olla an_telias_, antaa almuja
kerjäläisille ja toivioretkeläisille sekä auttaa pulaan joutuneita
säätyveljiään.

Nämä ominaisuudet, joita sanotaan ritarihyveiksi, muodostavat
ritari-ihanteen. Jos ritarilla oli nämä hyveet, pidettiin häntä
_ritarillisena_.


● =Ritarilinna.= Feodaaliherra asui perheineen ja palvelijoineen lujasti
varustetussa asunnossa, jota sanottiin _ritarilinnaksi_. Se oli samalla
kertaa asunto ja linna. Noina levottomina aikoina täytyi aatelisenkin
olla alinomaa varuillaan vihollisen hyökkäystä vastaan.

[Illustration:

  _Kuva 195._ Ritarilinna 13:nnella vuosisadalla.
]


□ Tavallisimmin sijaitsi linna, joka oli rakennettu harmaasta kivestä,
korkealla kummulla tai kallion kielekkeellä, joka kohosi jyrkkänä ja
jonne vain kaitainen tie johti. Sitä kiersi ympäriinsä veden täyttämä
kaivanto, _vallihauta_. Vallihaudan sisäpuolella kohosi linnan
_ympärysmuuri_, joka oli harjalla ja torneilla varustettu. Muurissa oli
yksi ainoa aukko, jonka sulki paksuista, raudoitetuista tammilaudoista
tehty _portti_. _Nostosilta_, joka vallihaudan ylitse johti
porttiaukolle riippui rautavitjoista ja sen saattoi kohottaa ylös
porttiholviin.

[Illustration:

  _Kuva 196._ Elämää keskiajan ritarilinnassa.
]

Ympärysmuurin sisäpuolella oli ensin avoin ala, _ulompi linnanpiha_. Sen
takaa kohosi useita rakennuksia, joiden keskelle muodostui _sisempi
linnanpiha_. Sieltä kohosi myös linnan _torni_ muita rakennuksia
korkeammalle. Tornin sisäänkäytävä saattoi olla 10 metriä pihamaata
korkeammalla, niin että sinne pääsi vain siirrettävillä tikapuilla.

Tämmöisen linnan valloittaminen oli sen ajan aseilla vaikea tehtävä.
Äkkirynnäköllä se oli miltei mahdotonta, jos linnan vartiosto oli
valpas. Tikapuita pitkin saattoi yrittää kiivetä muurille. Mutta sieltä
linnan puolustajat valoivat tulikuumaa vettä tai pikeä uhkarohkeitten
niskaan. Heittokoneita, joilla viskattiin suuria kiviä muureja vastaan,
sekä korkeita hyökkäystorneja myös käytettiin. Mutta useimmiten oli
pakko turvautua linnan piiritykseen. Jos se saatiin tehokkaaksi ja jos
sitä jatkettiin tarpeeksi kauan, oli linnan pakko antautua, ellei
ulkoapäin tullut apua.

_Asumuksena_ linna oli kolkko ja epämukava. Kun seinät olivat paksut ja
ikkuna-aukot pieniä, pääsi huoneisiin niukalti valoa. Ne olivat pimeitä
ja kosteita. Lasia ei ollut, vaan ikkunoissa käytettiin pergamenttia tai
sarveislevyä; usein ikkuna-aukko suljettiin vain luukulla. Komein huone
oli _ritarisali_, jossa ikkunat olivat suuremmat ja jonka seinille oli
ripustettu kuvia ja vaakunoita. Siinä vietettiin suuret juhlat.

_Huonekaluja_ oli vähän ja nekin enimmäkseen epämukavia. Pitkin seiniä
oli raheja, joille oli levitetty peittoja ja patjoja, joten niillä
saattoi nukkua. Suuria tuoleja oli joitakin sekä kaappeja ja isoja
tammiarkkuja, joissa vaatteita säilytettiin. Työhuoneissa, joissa
linnanrouva johti tyttäriensä ja palvelijoittensa töitä, oli rukkeja ja
kangaspuita.

[Illustration:

  _Kuva 197._ Saksalaisia naispukuja.
]

[Illustration:

  _Kuva 198._ Ateria sekä ruokia ja pöytäkaluja.
]

Aatelisten _puku_ sitä vastoin oli komea, varsinkin sen jälkeen kun Idän
tavaroita alkoi runsaammin saapua Eurooppaan. Ne valmistettiin
hienoista, monivärisistä kankaista ja koristettiin soljilla ja muilla
helyillä. Sekä miehillä että naisilla oli liinainen, villainen tai
silkkinen paita. Sitten kuului miesten pukuun ruumiinmukaiset housut
sekä mekko. Myöhemmin vaihdettiin mekko edestä napitettavaan takkiin,
joka vaatekappale siis tuli käytäntöön keskiajan loppupuolella. Kylmänä
vuodenaikana käytettiin turkkia ja juhlatilaisuuksissa hihatonta
viittaa. Ylhäisillä naisilla oli paidan päällä väljä pukuvaate, joka
vaihdettiin hameeseen ja röijyyn samoihin aikoihin kuin miehet alkoivat
käyttää takkia. Talviaikana naisetkin käyttivät nahkavuorista
päällysvaatetta. Naineilla naisilla oli pää katettuna, naimattomilla
vain metallirengas tai seppele päässään. Jalassa oli sukat ja
nauhakengät. Muutoin vaihtelivat muodit useasti. Toisinaan käytettiin
litteäteräisiä »turpakenkiä», toisinaan suippokärkisiä »kärsäkenkiä».
Välistä miehet letittivät partaansa kulta- ja hopealankoja, välistä
ajoivat leukansa sileäksi. Joskus olivat hihat niin pitkät, että vain
sormenpäitä näkyi, tai leikattiin vaatekangas kapeiksi suikaleiksi,
joiden alta kirjava vuori näkyi.

[Illustration:

  _Kuva 199._ Haukkajahdilla.
]

_Aterioilla_ syötiin ja juotiin runsaasti. Erittäin haluttuja olivat
liharuoat, jotka olivat runsaasti maustettuja. Paaston aikana oli pakko
syödä kalaa. Paljon nautittiin olutta ja erilaisia viinejä varsinkin
juhla-aterioilla. Silloin monet humaltuivat ja rupesivat meluamaan,
syntyipä tappeluitakin. Veitsi ja lusikka olivat käytännössä, mutta
haarukan sijasta käytettiin sormia.

_Elämä_ ritarilinnassa oli yleensä yksitoikkoista, varsinkin naisväellä,
joka vuodet läpeensä oleskeli kotosalla. Parhaana ajankuluttajana oli
ahkera työ talouspuuhissa. Mutta vaihteluakin kaivattiin. Tervetulleita
olivat sen vuoksi kiertävät _ritarilaulajat_, joita Ranskassa sanottiin
_trubaduureiksi_. He lauloivat uljaista ritareista, heidän
sankariteoistaan ja lemmenseikkailuistaan. Monet näistä laulajista
olivat itsekin ritareja. Jollei tällaista huvia ollut tarjolla,
pelattiin linnassa šakkia tai dammia taikka lyötiin korttia, jotka
ajanvietteet oli arabialaisilta opittu. Hyvin usein lähdettiin
_metsästysretkille_ mukana koirat ja kesytetyt haukat, joita oli
opetettu lintuja pyydystämään. Suurimmat _juhlatilaisuudet_ olivat häät,
joissa juhlallisten vihkiäisten jälkeen seurasi komeat juhla-ateriat,
piiritanssit ja seuraleikit.


● =Turnajaiset.= Suurten juhlatilaisuuksien yhteydessä pantiin usein
toimeen aseleikit, joita sanottiin _turnajaisiksi_ ja joita varakkaat
suurvasallit tuon tuostakin järjestivät.


□ Kun turnauspäivä oli määrätty, linnanherra lähetti airuensa linnasta
linnaan kutsumaan vieraita juhlaan. Samalla alettiin laittaa
turnauskenttää tarpeelliseen kuntoon. Jokin soikea kenttä linnan
lähistössä ympäröitiin aitauksella. Toiselle sivustalle rakennettiin
katsojalava telttakattoineen, kukkaseppeleineen ja mattoineen. Siihen
asettuivat jalosukuiset naiset upeissa puvuissaan sekä arvokkaimmat
ritarit; keskellä seisoi linnanherra itse turnausta katselemassa.
Vastaisella puolella, loitommalla tungeksi rahvas katseluhaluisin
joukoin.

[Illustration:

  _Kuva 200._ Turnajaiset 13:nnella vuosisadalla.
]

Turnauspäivänä on linnassa eloa ja liikettä. Aseenkantajiensa auttamina
ritarit pukevat ylleen varustuksensa. He ovat kiireestä kantapäähän
raudan peitossa, kasvojakin suojelee kypärän silmikko, joten heidät
tunnetaan vain kilpeen maalatusta vaakunasta. Hevosenkin pää sekä rinta
ovat raudan peittämiä; koristettu satulaloimi liehuu taakse yli selän.

Parittain ratsastavat turnaajat aitauksen sisään ja tekevät kierroksen
kentän ympäri kohteliaasti tervehtien katselijoita. Ensin nuoret ritarit
koettelevat voimiaan kaksinottelussa. Peitsi tanassa he ratsastavat
täyttä laukkaa toisiaan vastaan, yrittäen työntää vastustajansa
satulasta. Toiselta taistelijalta katkeaa peitsi, ja hän kaatuu
taaksepäin; aseenkantajat ja ritarit rientävät hätään. Sillä välin
toinen sukkelasti kääntää pystyyn kavahtaneen ratsunsa, ylpeänä suosion
huudoista. Pian toinen pari karkaa samalla lailla vastakkain. Ratsujen
loimet liehuvat, kypärätöyhdöt heiluvat, ja pari seuraa paria, kunnes
airuet ilmoittavat leikin loppuneen ja yhteisottelun alkavan. Silloin
kaikki ritarit järjestyvät kahteen joukkoon ja iskevät täyttä laukkaa
yhteen, vaskirumpujen, säkkipillien ja torvien soidessa. Peitset
taittuvat, kilvet kalahtavat yhteen, ratsut hirnuvat taisteluinnosta, ja
meteliin hukkuvat haavoittuneiden tai hevostensa selästä kaatuneiden
huudot. Kilpailua jatketaan, kunnes toiselta puolueelta niin monta
ritaria on voitettu, että sen on pakko lakata taistelemasta. Airuet ja
soittajat antavat silloin merkin, että turnaus on päättynyt siksi
päiväksi, mutta sitä voidaan jatkaa seuraavina.

Viimeiseksi tapahtuu palkinnon jako. Katselijain huutaessa suosiotaan
voittajat ratsastavat lavan eteen, missä ritarinaiset istuvat. Sen
naisen eteen, jonka värejä voittaja kantaa, hän laskee peitsensä, ja
tämä saa ojentaa palkinnon ritarilleen. Voittajat saatetaan sitten
linnan ritarisaliin, jossa turnajaiset päättyvät loistavaan juhlaan.


                              TALONPOJAT.

[Illustration:

  _Kuva 201._ Keskiajan neljä säätyä toimissaan.
]


● =Maanomistus.= Talonpojat olivat kaikissa Euroopan maissa kansan
suurena enemmistönä. Vapaita talonpoikia, jotka itse omistivat
viljelemänsä maan, oli Ruotsissa, Suomessa, Norjassa, Tirolissa ja
Sveitsissä sekä muutamissa osissa Saksaa ja Englantia. Mutta suurimmassa
osassa Eurooppaa talonpojat elivät _maaorjuudessa_. Aateliset
tilanomistajat viljelivät itse ainoastaan osaa omistamaansa maata, ns.
päätilaa; muun osan he antoivat talonpoikain viljeltäväksi, jotka
suorittivat siitä veroa luonnontuotteina ja päivätöinä. Varsinkin
päivätyöt päätilan viljelmillä olivat rasittavia ja niitä vaadittiin
runsaammin kiireellisinä työaikoina, kylvön ja elonkorjuun tapahtuessa,
jolloin talonpojan työvoimia olisi kipeimmin tarvittu omilla pelloilla.

[Illustration:

  _Kuva 202._ Saksalaisia talonpoikia markkinoilla.
  Dürerin puupiirros.
]

Ristiretkien aikana talonpoikien tila kävi yleensä paremmaksi. Kun raha
tuli yleisemmin liikkeeseen, niin aateliset tilanomistajat mielellään
ottivat veron rahana, jolloin rasittavat päivätyöt lakkasivat. Ranskassa
monet talonpojat ostivat itsensä vapaiksi ja Englannissa maaorjuus
kokonaan lakkasi.

Tämä talonpoikain vapautuminen ei kuitenkaan saanut rauhassa jatkua.
Keskiajan lopulla feodaaliherrat menettivät merkitystänsä
sotilassäätynä, kun jalkaväki jälleen tuli tärkeäksi ja ruutia ruvettiin
käyttämään. Silloin he kiinnittivät enemmän huomiota maanviljelykseen,
hankkivat itselleen suuria tiloja ja rasittivat talonpoikia raskailla
veroilla. Sen johdosta syntyi useissa maissa _talonpoikaiskapinoita_,
mutta talonpoikain tila jäi pääasiassa entiselleen.

[Illustration:

  _Kuva 203._ Ritari talonpoikien ahdistamana.
]


● =Yhteisviljelys.= Metsä-ja laidunmaat olivat kylän yhteisiä, mutta
peltomaa oli jaettu talojen kesken. Kumminkaan talon pellot eivät olleet
yhtenä palstana, vaan monessa eri paikassa, sarka siellä, toinen täällä,
toisten talojen peltopalstojen välissä. Niiden viljeleminen oli sen
vuoksi hankalaa. Jokaisen talollisen täytyi aina sopia naapurinsa kanssa
työajoista, joten hänen oli mahdotonta itsenäisesti ja vapaasti toimia.

[Illustration:

  _Kuva 204._ Maalaistöitä.
]


● =Viljelystavat.= Viljelystavoissa ei keskiajalla tapahtunut
sanottavaa edistystä. _Kolmijakoisviljelys_ oli vallitsevana läpi koko
keskiajan: viljelty maa-alue oli kolmena osana, joista yksi vuoroonsa
kasvoi syysviljaa, yksi kevätviljaa, yhden ollessa kesantona.
_Kaskenviljelystäkin_ harjoitettiin vielä monin paikoin Eurooppaa.
_Maanmuokkaaminen_ oli yleensä kehnoa. Aura oli kömpelötekoinen ja
niin raskas, että toisinaan oli neljäkin härkäparia sitä vetämässä.
Auran lisäksi käytettiin äestä. Näin ollen sato oli vähäinen, ja
sellaisina vuosina, joina sää oli epäsuotuisa, tuli kato. Kun viljan
kuljettaminen muilta seuduilta oli ylen hankalaa, uhkasi talonpoikaa
nälkäkuolema.

_Karjanhoito_ oli edistyneimmällä kannalla alppimaissa ja alavilla
niittymailla, kuten Alankomaissa. Lehmien ohella pidettiin paljon
sikoja, jotka hakivat ravintonsa metsistä — arvioitiinpa metsän arvo sen
mukaan, montako sikaa siitä voi saada ravintonsa. Alankomaissa ja
Englannissa oli suuria lammaslaumoja. Härkä oli tavallisempi vetojuhta
kuin hevonen, jota käytettiin etupäässä matkoilla sekä sotaratsuna.

[Illustration]

[Illustration:

  _Kuva 205 ja 206._ Englantilaista talonpoikaisväestöä.
]


● =Elintavat.= Kaikissa maissa oli talonpoikain _asunto_ sangen
yksinkertainen. Se rakennettiin joko puusta tai savesta, ja siihen
kuului iso tupa ja jokin pienempi huone. Toisin paikoin eläimet olivat
saman katon alla kuin ihmiset, mutta toisin paikoin karja-huoneet
rakennettiin erikseen. Ikkunoita ei ollut, vaan näiden sijasta
neliskulmaisia aukkoja, jotka yöksi suljettiin luukuilla.

_Huonekaluina_ oli karkeatekoinen suuri pöytä ja raheja sekä suuri
kirstu, jossa säilytettiin kalliimpia tavaroita. _Puku_ valmistettiin
kotona kudotusta kankaasta, johon langat oli kehrätty kotilampaiden
villoista. Jos varallisuus salli, hankittiin myös heleänvärisiä
ostovaatteita.

[Illustration:

  _Kuva 207._ Talonpoikaiselämää Pariisin ulkopuolella.
]

Talonpojan _elämä_ kului enimmäkseen yhtämittaisessa, ahkerassa
työnteossa. Naiset puuhasivat kotiaskareissa, miehet peltotöissä.
Perhejuhlat ja kirkolliset juhlapäivät toivat kumminkin vaihtelua
yksitoikkoiseen työnaherrukseen. Saksassa oli tapana viettää
kevätjuhlaa, joka kirkon toimesta siirrettiin helluntaiksi. Silloin
pystytettiin koivuja talon edustalle ja kylän keskelle pitkä riuku, joka
juhlasaatossa oli tuotu metsästä ja kirjavilla nauhoilla koristettu. Sen
ympärillä sitten tanssittiin piiritanssia. Juhannuksena poltettiin
tulia, ja syksyllä elonkorjuun päätyttyä oli taas juhlia. Syöminen oli
juhlissa tärkeintä. Mutta juhlaohjelmaan kuului myös monimutkaisia
tansseja, ja usein pidettiin rajua, vallatonta menoa.

[Illustration:

  _Kuva 208._ Saksalainen talonpoikaistalo keskiajan lopulla. (Dürer:
    Tuhlaajapoika.)
]

Ihmisten _henkinen näköpiiri_ oli keskiajalla yleensä ahdas. Varsinkin
maaorjuudessa elävä talonpoika pysyi henkisesti kehittymättömänä. Hän ei
tuntenut maailmasta juuri muuta kuin lähimmän ympäristönsä. Kirkko
jumalanpalveluksineen oli hänen opettajansa. Mutta pappienkin puheet
rajoittuivat etupäässä pyhimyskertomuksiin, jotka eivät vaikuttaneet
valistavasti. Ne vain lisäsivät sitä taikauskoista ajatustapaa, joka oli
vallalla keskiajan ihmisissä, jatkuen kauas uudellekin ajalle.


                            KERJÄLÄISMUNKIT.


● =Ylellisyys kirkon piirissä.= Ristiretkien aikana paavin ja kirkon
valta oli korkeimmillaan. Kirkko vallitsi ihmisten mieliä kaikissa
säätyluokissa. Pappi kastoi lapset, vihki pariskunnat avioliittoon ja
hautasi vainajat siunaamaansa maahan. Mutta lisäksi kirkko siunasi
ritarin miekan, antoi ammattikunnille suojeluspyhimyksen ja lahjoitteli
pyhäinjäännöksiä ihmisten turvaksi ja suojaksi. Papit ja munkit antoivat
opetuksen kouluissa, tieteellinen tutkimus samoin kuin taide oli heidän
hoivissaan.

Mutta kirkko keräsi myös suuria rikkauksia. Kaikkialla maksettiin
kirkolle veroa, ja ihmiset tekivät sille lahjoituksia niin kuin
aikaisemmin on kerrottu. Varsinkin ristiretkien aikana, jolloin
taloudellinen elämä vilkastui, kirkon omaisuus suuresti eneni.
Varallisuus oli omansa yhä lisäämään kirkon vaikutusvaltaa
maallisissakin asioissa. Mutta se synnytti myös turmelusta. Kirkko alkoi
yhä enemmän maallistua unohtaen ne korkeat hengelliset tehtävät, jotka
sille alun perin kuuluivat. Tämä synnytti tyytymättömyyttä, ja moni
harras uskonnollinen ihminen toivoi tässä kohden parannusta.


● =Franciscus Assisilainen.= Aikaisemmin on kerrottu siitä
uudistusliikkeestä, joka sai alkunsa Clunyn luostarista. Mutta siitä oli
vain ajaksi apua; pian turmelus taas sai jalansijaa kirkon piirissä.
Silloin italialainen _Franciscus_, jota syntymäkaupunkinsa Assisin
mukaan sanotaan _Assisilaiseksi_, alkoi 1200-luvun alussa voimakkaasti
saarnata _köyhyyttä_ ensiarvoisena kristillisenä hyveenä.


□ Franciscuksen isä oli rikas kauppias. Pojasta kasvoi iloinen ja
kevytmielinen nuorukainen, joka mielellään tahtoi herättää huomiota.
20-vuotisena hän oli mukana syntymäkaupunkinsa tekemällä sotaretkellä
muuatta naapurikaupunkia vastaan. Franciscus joutui sotavangiksi, mutta
hän lohdutteli itseään sillä, että hän kerran vielä laskisi koko
maailman jalkainsa alle. Kun paavi Innocentius III jonkin ajan kuluttua
keräytti sotamiehiä joukkoonsa, Franciscus ilmoittautui toivoen
kohoavansa »suureksi ruhtinaaksi». Hän hankki itselleen loistavat
varustukset ja lähti matkalle. Mutta äkkiä hänessä tapahtui
mielenmuutos. Hän lahjoittikin varustuksensa eräälle köyhälle ritarille
ja palasi kotiin. Hän oli muuttunut mieleltään. Entisistä ystävistään
hän ei välittänyt, kuljeskeli vain tuntikausia vuorilla ja laaksoissa.
Kerran hän kuitenkin vielä pani toimeen kemut, ja hilpeät assisilaiset
luulivat jo saaneensa hänet takaisin. Mutta kun kemujen loputtua seurue
lähti meluten kulkemaan katuja, niin Franciscus vetäytyi syrjään.
Toverit lähtivät häntä hakemaan ja tapasivat hänet syvissä mietteissä.
Joku ystävistä huomautti Franciscuksen varmaan miettivän naimisiin
menoa. Hän vastasi: »Oikein arvattu. Aion ottaa morsiamen, joka on
jalompi ja kauniimpi kuin osaatte ajatellakaan.» Hän tarkoitti
_köyhyyttä_.

[Illustration:

  _Kuva 209._ P. Franciscus saarnaa paavi Honorius III:lle.
]

Tästä alkaen Franciscus etsi vain niiden seuraa, jotka olivat joutuneet
köyhyyteen ja vajonneet kurjuuteen monien sotien, tautien ja huonojen
vuosien takia. Hän jakoi heille, mitä hänellä oli, ja lohdutti ja
vahvisti heitä rakastavan sydämensä sanoilla. Hän ei karttanut
spitaalitautistakaan, vaan antoi hänellekin hoitoa ja lohdutusta.

Pian hän riitaantui isänsä kanssa ja ilmoitti luopuvansa kaikesta
perinnöstään. Hänestä tuli vaeltava saarnaaja. Avojaloin, ilman sauvaa,
pukeutuneena nuoralla vyötettyyn mekkoon hän kulki ihmisten parissa
puhuen köyhyyden ja luonnon ihanuudesta. Hänen luonnonihailuansa kuvaa
mainiosti hänen runollinen »Aurinkolaulunsa»:

»Ole kiitetty, Herra ja kaikki Sinun luodut olentosi, ennen kaikkea
armollinen veli aurinko, joka tuo meille päivän ja joka on osoitus Sinun
valostasi!

Ole kiitetty, Herra, sisar kuun ja tähtien takia; Sinä olet pannut ne
taivaalle kirkkaina ja ihanina kimmeltämään!

Ole kiitetty, Herra, kun annoit meille veli tuulen ja avaruuden ja
pilvet sekä kirkkaan taivaan ja ilman, josta luodut olentosi saavat
ravintoa!

[Illustration:

  _Kuva 210._ Franciscus ja Dominicus.
]

Ole kiitetty, Herra, kun annoit sisar veden, joka on niin hyödyllinen,
nöyrä, hyvä ja puhdas!

Ole kiitetty, Herra, kun annoit veli tulen, joka valaisee yön; se on
kaunis ja iloinen, rohkea ja väkevä!

Ole kiitetty. Herra, kun annoit äiti maan, joka meitä ylläpitää ja
elättää, joka kasvattaa monenlaisia hedelmiä, värikkäitä kukkia ja
ruohon!»


● Monet ihastuivat Franciscuksen toimintaan ja yhtyivät häneen. Näin
syntyi uusi munkkikunta, jota perustajansa nimen mukaan sanottiin
_fransiskolaisveljeskunnaksi_. Harmaan pukunsa takia veljeskunnan
jäseniä sanottiin myös _harmaiksi veljiksi_. _Kerjäläismunkeiksi_ heitä
myös on sanottu, koska he elivät kerjuulla. Paavi vahvisti veljeskunnan
säännöt antaen sen jäsenille luvan saarnata, lukea messua ja harjoittaa
muuta sielunhoitoa kaikkialla. Pian fransiskolaiset perustivat joukon
luostareita, etupäässä kaupunkeihin, ja saavuttivat suurta suosiota. He
harjoittivat menestyksellä jumaluusopin tutkimusta ja olivat katolisen
kirkon hyvänä tukena. Meidänkin maassamme oli veljeskunnalla
luostareita.


● =Dominikolaiset.= Samaan aikaan syntyi toinenkin kerjäläismunkkikunta:
_dominikolaisveljet_, joita pukunsa takia sanottiin myös _mustiksi
veljiksi_. Tämän veljeskunnan perustaja oli oppinut espanjalainen pappi
_Dominī´cus_. Näihin aikoihin oli eri tahoilla ilmaantunut lahkolaisia,
jotka esittivät kirkon opista poikkeavia mielipiteitä. Niinpä oli
Etelä-Ranskassa syntynyt _albigensien_ lahkokunta, joka vaati kirkon
palauttamista apostoliajan yksinkertaisiin oloihin. Dominicus pani
elämänsä tehtäväksi katolisesta kirkosta luopuneiden »harhaoppisten»
vastustamisen. Siinä tarkoituksessa hän perusti munkkikunnan, jolle
paavi antoi vahvistuksen. Dominikolaiset elivät almuista ja kulkivat
kansan seassa saarnaamassa. Mutta kaikkialla he etsivät harhaoppisia ja
koettivat hyvällä taikka pahalla saada heidät palaamaan kirkon
yhteyteen. Dominikolaisten parhaana aseena harhaoppisia vastaan oli
_inkvisitiotuomioistuin_ (lat. inquisī´tio = tutkiminen). Sen eteen
haastettiin, nimettömienkin ilmiantojen perusteella, jokainen, jota
epäiltiin lahkolaiseksi. Käyttämällä julmia kidutuskeinoja
dominikolaiset tuomarit koettivat saada syytettyä tunnustamaan
rikollisuutensa. Ken nopeasti tunnusti ja ilmoitti katuvansa, voi
toisinaan pelastaa henkensä. Useimmissa tapauksissa inkvisition uhrit
polttoroviolla päättivät päivänsä.


                                TIETEET.

[Illustration:

  _Kuva 211._ Keskiajan opetusta.
]


● =Yliopistot.= Keskiajan ensimmäisinä vuosisatoina luostarien ja
kirkkojen yhteyteen perustetut luostari- ja katedraalikoulut huolehtivat
etupäässä papeiksi aikovien opillisesta sivistyksestä, kuten aikaisemmin
on kerrottu. Nämä koulut säilyivät ristiretkien ajallakin, ja niitä
perustettiin kaikkiin niihin maihin, joihin katolinen kirkko valtansa
levitti. Mutta 12:nnella vuosisadalla syntyi korkeampia oppilaitoksia,
_yliopistoja_, joissa opetus tavoitteli suurempia päämääriä.
Kuuluisimmat olivat Pariisin, Bolognan ja Salernon yliopistot. Niissä
harjoitettiin useita eri tieteitä, mutta Pariisin yliopistossa oli
etualalla jumaluusoppi, Bolognassa lakitiede ja Salernossa lääketiede.

[Illustration:

  _Kuva 212._ Professori luennoimassa.
]

Yliopisto sai alkunsa siten, että etevän opettajan ympärille kerääntyi
lukuisa joukko oppilaita. Kun hän ei lopulta voinut pitää huolta
kaikkien opetuksesta, ilmestyi hänen rinnalleen toisia opettajiksi
valmistuneita, jotka myös saivat oikeuden opettaa. Lopuksi opettajat
(lat. magister) oppilaineen liittyivät eräänlaiseksi opinharjoittajain
ammattikunnaksi (_unive´rsitās magistrō´rum_ = opettajain yhdyskunta).
Ne opettajat, jotka harjoittivat samaa tiedettä, liittyivät lähemmin
toisiinsa ja muodostivat oppilaineen _tiedekunnan_. Tiedekuntia oli
suurimmissa yliopistoissa neljä aivan kuin nykyisissäkin yliopistoissa:
jumaluusopillinen, lakitieteellinen, lääketieteellinen ja taiteiden
(seitsemän vapaan taiteen) tiedekunta. Oppilaat taas jakaantuivat
kotiseutunsa perustuksella _kansakuntiin_, jotka vastasivat meidän
yliopistomme osakuntia. Yliopistoa edusti sen päämieheksi valittu
_rehtori_.


□ =Koulupojasta tohtoriksi.= Keskiajalla ei pidetty ylioppilastutkintoa.
Kuka hyvänsä saattoi ruveta yliopistossa opiskelemaan, kun vain sai
maisterien joukosta opettajan. Kumminkin oli latinan kielen taito
välttämätön, ja sääntönä oli, että yliopistoon saapunut oli sitä ennen
suorittanut kotiseutunsa katedraalikoulun oppimäärän. Katedraalikoulussa
hän oli _koulupoika_: istui permannolle levitetyillä pahnoilla ja
kuunteli, mitä munkkipuvussa tuolilla istuva opettaja vitsa kädessä
hänelle kertoi. Opiskeltuaan näin kolmisen vuotta ja opittuaan etupäässä
latinan kieltä hän lähti, jos halua ja tilaisuutta oli, jatkamaan
opinnoitaan yliopistossa. Hän saattoi tulla _ylioppilaaksi_ jo 13 tai 14
vuoden ikäisenä, joskus nuorempanakin. Häntä sanottiin aluksi
»beaaniksi», joka merkitsee samaa kuin nykyajan »keltanokka». Vanhemmat
ylioppilaat pitivät beaaneja ankarassa kurissa, kohdellen heitä monesti
kovakouraisesti. Beaanit ja iäkkäämmätkin ylioppilaat käyttäytyivät
usein vallattomasti, jopa ilkivaltaisesti — meidänkin vanhassa
virsikirjassamme valitettiin, kuinka »beaanit nyt elävät ilkiäst´».
Tappelut kaduilla ja kapakoissa eivät olleet harvinaisia.

Mutta ylioppilaan varsinainen tehtävä oli tietenkin opiskelu. Hän meni
aluksi »taiteiden» tiedekuntaan, koska hän siellä sai tieteellisen opin
alkeet. Hän kuunteli valitsemansa maisterin luentoja ja teki
muistiinpanoja. Kun ylioppilas oli hankkinut tarpeelliset tiedot, hän
sai suorittaa tutkinnon asianomaisille tutkijoille. Puolustettuaan vielä
asettamaansa väitöslausetta opettajansa huomautuksia vastaan hän oli
_baccalaureus_ eli _kandidaatti_. Erityisillä menoilla hänet voitiin
sitten 21 vuotta täytettyään vihkiä _maisteriksi_, jolloin hän sai
mustan pyöreän maisterinhatun päähänsä.

[Illustration:

  _Kuva 213._ Tohtorinvihkiäiset.
]

Hän saattoi nyt ruveta joko opettamaan taiteiden tiedekunnassa tai
jatkamaan opintojaan jumaluusopillisessa, lainopillisessa tai
lääkeopillisessa tiedekunnassa. Jos hän halusi tulla _jumaluusopin
tohtoriksi_, täytyi hänen jatkaa opintojaan 15 vuotta.


● =Jumaluusoppi.= Arvokkaimpana tieteenä pidettiin keskiajalla
_jumaluusoppia_. Jumaluusoppi otti avukseen filosofian, ja koko tätä
tutkimusalaa sanotaan usein _skolastiikaksi_ eli kouluviisaudeksi. Se
otti tehtäväkseen järjen avulla todistaa kirkon hyväksymät oppilauselmat
oikeiksi. Keskiajan kuuluisimmat jumaluusoppineet olivat Canterburyn
arkkipiispa _Anselm_ (k. 1109), _Abélard_ [abelā´r] (k. 1142) sekä
_Aqvinon Tuomas_ (k. 1274), joista Anselm ja Tuomas olivat italialaisia
synnyltään, Abélard taas ranskalainen.


□ Tuomas puolusti pontevasti katolisen kirkon käsitystä _leivän_ ja
_viinin muuttumisesta_ pyhässä ehtoollisessa Kristuksen ruumiiksi ja
vereksi. Sen vuoksi oli varovaisinta, että pappi yksin nautti
ehtoollisviiniä, koska siitä ehtoollisvieraille jaettaessa saattoi
läikkyä jokin pisara maahan. Hän puolusti myös oppia _anekaupasta_;
paavilla oli muka oikeus jakamalla aneita päästää ihmiset heidän
synneistään. Hän esitti edelleen suurella varmuudella, että paavi oli
koko maailman _erehtymätön_ opettaja ja että hänellä oli oleva ehdoton
herruus kirkossa. Suuresti aikalaiset ihailivat Tuomasta ja sanoivat
häntä »enkelimäiseksi tohtoriksi». Vielä tänä päivänä katolinen kirkko
pitää häntä uskon voittamattomana varustuksena.

[Illustration:

  _Kuva 214._ Aqvinon Tuomas.
]

Kuuluisaksi tuli Abélardin rakkaus _Héloïse_en [eloï´z]. Tämä oli aluksi
Abélardin oppilaana. Mutta heidän välilleen syntyi rakkaussuhde, joka
päättyi onnettomasti, kun Abélard hengellisen säädyn miehenä ei voinut
mennä julkiseen avioliittoon Héloïsen kanssa. Abélardin kehoituksesta
Héloïse rupesi nunnaksi Pariisin lähellä olevaan luostariin, josta hän
kirjoitti syvää rakkautta huokuvia kirjeitä Abélardille. Tämä vastasi
niihin kylmästi sanoen katuvansa rakkauttaan ja kehoittaen Héloïsea
tekemään samoin. Säilyneitä Abélardin kirjeitä pidetään kuitenkin hänen
myöhemmin väärentäminään. Luultavasti alkuperäisissä oli sama ajatustapa
kuin Héloïsenkin kirjeissä. Héloïse tuli sittemmin abbedissaksi
Abélardin perustamaan luostariin, ja sen hautuumaahan heidät kuoltuaan
haudattiin toistensa viereen.


● =Muut tieteet.= Skolastisen jumaluusopin rinnalla alettiin innokkaasti
harjoittaa _lakitiedettä_. Justinianuksen tunnetun lakikokoelman
pohjalla tutkittiin _roomalaista oikeutta_, joka vaikutti, kuten kohta
saamme nähdä, valtiollisten olojen kehitykseen kuningasvaltaiseen
suuntaan. _Matematiikan_ ja _luonnontieteiden_ tutkimus sai virikettä
arabialaisilta. Ne olivat kumminkin edelleen alhaisella kannalla.
_Tähtitiede_ oli etupäässä tähdistä ennustamista ja _kemia_ yritystä
muuttaa epäjalot metallit jaloiksi. _Maan-tieteelliset_ tiedot
lisääntyivät, kun ristiretkillä ja kauppa-matkoilla opittiin paremmin
tuntemaan vieraita maita ja kansoja. Kumminkin oli ihmisillä varsin
hämärä käsitys etäisemmistä maista, esim. Intiasta, jossa kerrottiin
tavattavan kaikenlaisia ihmeellisiä kasveja ja olentoja. _Lääketiede_
oli niinikään alhaisella kannalla. Käsitys ihmisruumiista oli kovin
puutteellinen. Niinpä luultiin aivojen kasvavan ja pienenevän kuun
vaihdosten mukaisesti. Parhaita lääkeaineita oli sammakon ja rotan veri.
Yleisenä parannuskeinona käytettiin suonen iskemistä. Kaikenlaiset
loitsijat ja poppamiehet olivat ihmisten mielestä luotettavia tautien
parantajia.

[Illustration:

  _Kuva 215._ Tähtitieteellinen luento 15. vuosisadalla.
]


□ Aqvinon Tuomas selittää maailmankaikkeuden tällaiseksi: Maa on
maailmankaikkeuden keskus, Jerusalem maan keskuspaikka. Maan ympäri
kiertävät liikkuvat taivaat: likinnä kiertotähtien, etäämpänä
kiintotähtien ja kauimpana kristallitaivas. Niiden ulkopuolella on
Jumalan liikkumaton taivas, autuaitten asuinpaikka.

Eräässä ristiretkien aikana kirjoitetussa kirjassa on mm. tällainen
kappale: »Maan eteläosissa on ihmeellisiä esineitä, ja erittäinkin ovat
kivet eriskummallisia. Siellä on kivi, joka kasvaa ja pienenee joka
kuukausi aivan niin kuin kuu. Siellä on myös kivi, joka tekee
omistajansa näkymättömäksi; niin ikään kivi, jonka omistajan sanotaan
voivan oleskella, missä haluaa. Vielä on siellä kivi, joka polttaa
käteen otettaessa; jos pistää sen suuhunsa, niin saa tietää, mitä
tapahtuu naapurin kotona. Muuan kivi on sellainen, että se joutuessaan
neidon tai jonkun muun viattoman naisen käteen, kiiluu keltaiselta;
mutta jos epäsiveellinen mies tai nainen ottaa sen käteensä, niin se käy
harmaaksi. Siellä on myös hikoava kivi, ja siitä ovat kaikki jalokivet
saaneet alkunsa.»


                                RUNOUS.


● =Nibelungenlaulu.= Aikaisemmin on mainittu keskiajan kuuluisista
sankarirunoelmista Rolandin laulu ja Edda. Vuoden 1200 vaiheilla
sepitettiin Etelä-Saksassa säilyneiden kansanrunojen pohjalla
saksalaisten kansaneepos _Nibelungenlaulu_, jossa kerrotaan ihanan
burgundilaisen prinsessan _Kriemhild_in ja alankomaalaisen
kuninkaanpojan _Siegfried_in onnettomista kohtaloista.

_Siegfried_, kuninkaanpoika Alankomaista, on kylpenyt voittamansa
lohikäärmeen veressä, joka on tehnyt hänen ihonsa haavoittumattomaksi,
yhtä kohtaa lukuunottamatta. Hän on myös taistellut Nibelungien
kääpiökansaa vastaan saaden haltuunsa verrattoman Nibelungen-aarteen
sekä näkymättömäksi tekevän viitan. Siegfried kuulee maineen
_Kriemhild_in kauneudesta, päättää voittaa hänet morsiamekseen ja lähtee
komeasti varustettuna Wormsiin, jossa Kriemhild asuu veljensä
burgundilaiskuninkaan _Gunther_in luona.

Wormsiin tultuaan Siegfried antautuu Guntherin palvelukseen ja osoittaa
uljuuttaan sodassa saksilaisia ja tanskalaisia vastaan. Sotaretkeltä
palattua vietetään 12-päiväiset juhlat, ja nyt Siegfried ensi kerran
näkee Kriemhildin. Neito astuu kuin aamurusko pilvestä; kuin kuu tähtien
joukosta hän loistaa muitten neitojen seasta. Tervehtäen sankaria hän
astuu tämän rinnalle. Ei kevään eikä kesän kukkeimmillaan ollessa
Siegfried ole ennen tuntenut sellaista riemua. Mutta Gunther ei anna
sisartaan Siegfriedille puolisoksi, vaan vaatii tältä yhä uusia
palveluksia.

Vihdoin Siegfriedille tarjoutuu tilaisuus suorittaa uroteko, joka
hankkii hänelle Guntherin suostumuksen.

Kaukana merentakaisessa Islannissa hallitsee _Brunhilde_ kuningatar.
Sen, joka mielii saavuttaa hänen rakkautensa, tulee voittaa hänet kiven-
ja keihäänheitossa. Gunther haluaa saada hänet omakseen, mutta
Brunhildellä on yliluonnolliset voimat, ja Gunther tietää joutuvansa
tappiolle ottelussa hänen kanssaan. Hän turvautuu sen tähden Siegfriedin
apuun. He lähtevät matkalle ja saapuvat Islantiin. Siegfried pukeutuu
taikaviittaansa ja käy näkymättömänä Guntherin rinnalla kilpailuun
Brunhilden kanssa. Kuningatar joutuu häviölle ja antaa kätensä ja maansa
luulotellulle voittajalleen, Guntherille. Palataan Wormsiin, jossa
vietetään kaksoishäät, sillä Siegfried saa ystävyytensä palkinnoksi
Kriemhildin puolisokseen. Kuitenkin hänen täytyy lunnaiksi maksaa
Nibelungenaarre, joka näin joutuu burgundilaiskuninkaan haltuun. Sen
jälkeen Siegfried matkustaa puolisoineen Alankomaihin, jossa hän
hallitsee onnellisena 10 vuotta.

Saapuvatpa sitten Siegfried ja Kriemhild kerran kevätjuhlaan Wormsiin.
Siellä syntyy kuningatarten kesken kiista heidän miestensä etevyydestä.
Suuttuneena Brunhilde lausuu, että Kriemhild on orjan vaimo. Silloin
Kriemhild ilmaisee salaisuuden: Siegfried se aikoinaan kilpaottelussa
voitti Brunhilden eikä Gunther.

Suuttunut Brunhilde päättää kostaa Siegfriedille, koska tämä ei ollut
ottanut häntä puolisokseen, vaikka olikin voittanut hänet kilpailussa.
Kostotyön hän jättää erään palvelijansa _Hagen_in suoritettavaksi. Tämä
saa Kriemhildiltä viekkaasti urkituksi, mihin kohtaan Siegfriediä voi
haavoittaa, ja eräällä metsästysretkellä hän lävistää takaapäin
Siegfriedin, joka on kumartunut lähteestä juomaan.

Kriemhildin suru on kuvaamaton, kun hän aamulla kirkkoon lähtiessään
löytää puolisonsa ruumiin ovensa edestä, jonne ilkeä Hagen on sen
laahannut ja heittänyt virumaan.

Kriemhild puolestaan ei nyt ajattele muuta kuin kostoa. Voidakseen sen
paremmin suorittaa hän suostuu menemään hunnilaiskuninkaan _Etzel_in
puolisoksi. Jonkin ajan kuluttua hän taivuttaa miehensä kutsumaan
burgundilaisruhtinaan muka vierailemaan hoviinsa. Pahaa aavistaen
Gunther saapuu miehineen. Pian syntyy Kriemhildin ja Hagenin välillä
sanakiista, joka muuttuu hirveäksi taisteluksi. Miehiä kaatuu molemmin
puolin. Lopulta burgundeista on jäljellä vain Gunther ja Hagen. Hagen
tuodaan sidottuna Kriemhildin eteen, ja kuningatar vaatii häneltä
Nibelungenaarretta. Kun Hagen sanoo vannoneensa, ettei ilmaise sitä niin
kauan kuin yksikin burgundilaiskuningas on elossa, niin Kriemhild
hakkauttaa veljeltään pään poikki. Mutta nytpä vasta Hagen tahtookin
salata aarteen: hän on ainoa, joka sen tietää. Kriemhild tempaa silloin
miekan Hagenin vyöltä ja surmaa hänet omalla kädellään. Muuan vanha
uros, Hagenin vastustaja, ei saata nähdä tällaisen kostamatta
tapahtuvan: hän syöksyy kuningattaren kimppuun ja lyö hänetkin
kuoliaaksi.

Näin sai ylpeys, kateus ja kostonhalu alkuaan jalot ihmiset tuhoamaan
toisensa.


● =Trubaduurirunous.= Kauniissa, rikkaassa ja iloisessa Etelä-Ranskassa,
jossa roomalainen sivistys säilyi läpi keskiajan myrskyjen ja henkisen
pimeyden, virisi ristiretkien aikana eloon rikas _trubaduurirunous_.
Sieltä se levisi Pohjois-Ranskaan ja naapurimaihin. _Trubaduurilla_
tarkoitetaan runoilevaa ritaria. Usein sepittäjä itse esitti runonsa
laulaen ja kielisoittimella säestäen, toisinaan taas erityiset laulajat
»_jonglöörit_» (lat. joculā´tor = ilonpitäjä) kulkivat niitä
esittämässä. Toisinaan trubaduuri innostu ylistämään taistelun huumaavaa
telmettä, toisinaan hän taas leimuavan ivan ja pilkan terävillä aseilla
hyökkäsi valtiollisten vastustajain kimppuun. Mutta yhtä usein
trubaduuri lauloi rakastetun naisen ylistykseksi. Trubaduurirunous
käsittää siis _sotalauluja_, valtiollisia _pilkkarunoja_ ja
_lemmenlauluja_. Ranskan kuuluisin trubaduuri oli _Bertrand de Born_
[bertrã´ dəbo´rn].


□ Bertrand de Born otti innokkaasti osaa suurvasallien alinomaisiin
taisteluihin. Usein hän siirtyi puolelta toiselle ja näyttää taistelleen
vain taistelun itsensä takia. Kuvaavaa on, että hän vanhoilla päivillään
rupesi munkiksi. Hänen taisteluintoaan kuvailee mainiosti tähän
suomennettu runo.

                     Kun etujoukko pakoon lyö
                   kaikk’ eestään — se on riemunain —
                   ja jälkeen vankka teräsvyö
                   pääjoukkoin siirtyy marssivain.
                     Ja ilo yhtä soma
                   on nähdä tuho linnojen
                   murtuissa lujain muurien,
                     kun armeija on oma
                   keskellä kentän avoimen
                   suojassa hautain, paalujen.

                     Ei vuodetta niin viehtävää,
                   ei herkkua niin mieluista
                   kuin käsky: _kimppuun iskekää!_
                   ja ratsut väijyspaikasta
                     miest’ ilman karkajavat.
                   Soi huudot: _Apuun! Tännepäin!_
                   Kaikk’ — ruhtinas tai renki — näin
                     yl’ hautain kannustavat,
                   ja monen peitsi ryntääjäin
                   lyö kenttään, rinnan lävistäin.

Hyvin tavallisia olivat tähän aikaan munkeista ja papeista laaditut
pilkkalaulut. Ne osoittavat, kuinka kirkon arvo oli ihmisten silmissä
laskemassa. Niinpä muuan trubaduuri laulaa näin:

                     Mit’ ylemparvoinen,
                     sen kerkeemp’ syntinen;
                     mìt’ todentietävämpi
                     sen valheensietävämpi;
                     mit’ oudomp’ tiedon valossa,
                     sit’ alttiimp’ himon palossa;
                     mit’ ontomp’ alla rinta,
                     sen hurskahampi pinta.
                     Ei herjaa julkeempaa
                     viel’ vastaan Jumalaa
                     muut koskaan lingonneet
                     kuin paavin joukkueet.


● =Walther von der Vogelweide.= Saksalaisista laulurunoilijoista kohosi
suurimpaan arvoon eteläsaksalainen _Walther von der Vogelweide_ vuoden
1200 vaiheilla. Hän rakasti lämpimästi saksalaista isänmaataan ja oli
keisarivallan ehdoton kannattaja. Runoissaan hän ylistää omaa maataan
maailman ihanimmaksi maaksi, taistelee paaveja vastaan ja laulaa luonnon
ja naisten kunniaksi.

[Illustration:

  _Kuva 216._ Walther von der Vogelweide.
]


□ »Elbestä Reiniin, Reinistä Unkariin vallitsevat jaloimmat tavat, mitä
tunnen. Ken tahtoo nähdä kuntoa ja puhdasta mieltä, hän tulkoon meidän
maahamme! Siellä ovat miehet kelpo miehiä, naiset ihania kuin
enkelit.» — Eräässä runossa hän valittaa paavin rahanahneutta. Hän antaa
paavin itsensä sanoa: »Saksalaiset saavat hellittää rahansa, koko heidän
omaisuutensa kuuluu minulle, saksalainen hopea kuuluu minun
italialaiseen arkkuuni. Kuulkaa, papit: syökää kananpaistia ja juokaa
viiniä ja antakaa mokomain saksalaisten paastota!» — Kauan Walther sai
vaeltaa pääsemättä oman katon alle asumaan. Kun sitten Fredrik II
lahjoitti hänelle pienen läänityksen, niin hän puhkesi riemuissaan
laulamaan: »Minulla on lääni, hurraa, minulla on lääni; jalo, antelias
kuningas on pitänyt murheen minusta!»


● =Graalin tarina.= Monet tämän ajan runoilijat käsittelivät runoissaan
vanhaa tarinaa Graalista. _Graal_ oli keskiajan uskon mukaan se malja,
josta Jeesus opetuslapsineen nautti viimeisen ehtoollisensa ja johon
Joosef Arimathialainen kokosi ristiinnaulitun Vapahtajan veren. Tällä
maljalla luultiin olevan erinomainen voima, jonka kuitenkin vain
puhdassydämiset havaitsivat. Sitä luultiin säilytettävän kaukaisessa
maassa, jossa hengelliset ritarit, Graalin kuningas etupäässä, sitä
vartioivat. Siitä sepitti mm. saksalainen runoilija _Wolfram von
Eschenbach_ _Parzival_-nimisen runoelman vuoden 1200 vaiheilla.


□ _Parzival_ kuuluu, itse siitä tietämättään, Graal-kuninkaan sukuun.
Hän kadottaa aikaisin isänsä, ja äiti tahtoo kasvattaa pojan kaukana
maailmasta. Kerran nuorukainen saa kuulla vierailta ritareilta _Artus_
kuninkaasta ja hänen hovistaan. Hänessä herää paikalla halu lähteä
sinne, ja hän sanoo jäähyväiset surevalle äidilleen. Mutta äiti pukee
hänet narrin kaapuun, jotta maailma pilkkaisi häntä ja hän haluaisi
takaisin kotiin. Tästä huolimatta Parzival suoriutuu hyvin matkallaan ja
saapuu Artus kuninkaan hoviin. Viisas _Gurnemanz_ opettaa hänelle
ritarillista käytöstä, johon ennen kaikkea kuuluu, ettei saa kysellä
liian paljon.

Mentyään naimisiin kuningatar _Kondwiramur_in kanssa Parzival lähtee
ritariretkelle. Hän tulee ihanaan linnaan, jossa vallitsee suuri suru.
Mutta Parzival on vaiti, ei kysy mitään eikä ota osaa onnettomain
suruun. Hän ei tiedä, että hän on Graalin linnassa ja että hänen
tarvitsisi vain sanoa oikea sana saavuttaakseen korkeimman
kuninkaallisen arvon. Kun hän ei kestä koetta, ajetaan hänet pois
linnasta, ja kun hänet sittemmin aiotaan lyödä Artus kuninkaan
ritariksi, ilmaantuu Graalin airut julistaen hänet siihen arvottomaksi.

Nyt Parzival luopuu palvelemasta Jumalaansa, omaan sankarivoimaansa
luottaen hän päättää anastaa toivomansa Graalin kuninkaan arvon. Hän ei
tahdo nähdä vaimoaankaan, ennen kuin on päämääräänsä päässyt. Mutta
turhaan. Vasta kun hän on uudelleen käynyt koulua, tällä kertaa hurskaan
erakon luona, ja oppinut nöyryyttä ja katumusta, hänen onnistuu päästä
Graal-linnan salaisuuden perille. Kovien koettelemusten ja nöyrän
itsetuntemuksen kautta kulkee tie korkeimpaan. Graalin airut kutsuu
hänet kuninkaan arvoon. Kondwiramur tulee hänen luokseen
kaksoispoikineen, joista _Lohengrin_ on nouseva isänsä seuraajaksi
korkeassa Graalin kuninkaan arvossa.


                            KUVAAMATAITEET.


● =Rakennustaide.= Kuvaamataiteista edistyi ennen muita _rakennustaide_.
Rakennettiin varsinkin komeita, taiteellisesti arvokkaita kirkkoja.
Aluksi oli vallalla _romaaninen_ rakennustyyli. Se kehittyi vuoden 1000
vaiheilla vanhasta basilikamuodosta saavuttaen korkeimman kukoistuksensa
12:nnella vuosisadalla. Tunnusmerkillisenä muotona oli _pyörökaari_,
jota käytettiin oviaukoissa eli portaaleissa sekä ikkunoissa ja
holvikatossa. Kirkon pääosan muodosti kuten basilikassakin _keskilaiva_,
jonka molemmin puolin olivat pilarien erottamat matalammat _sivulaivat_.
Etusivu oli länteen ja sen kohdalta kohosi yksi tahi kaksi _tornia_.

Pohjois-Ranskassa kehkeysi 12:nnen vuosisadan keskivaiheilla uusi
rakentamistapa, _goottilainen_ tyyli, leviten sieltä seuraavina aikoina
Euroopan muihinkin maihin. Kaaret muodostuivat nyt suipoiksi, jonka
tähden kirkkoa sanotaankin _suippokaariseksi_. Kapeat tornit näyttävät
tavoittelevan taivasta. Koristelu on goottilaisessa kirkossa harvinaisen
rikas ja yksityiskohtia myöten huolekkaasti suoritettu. Kuvapatsaat,
joita runsaasti käytettiin, ovat korkean solakoita. Goottilaiset
_katedraalit_ ovat rakennustaiteen todellisia mestariteoksia.


□ Kuuluisimpia goottilaiskirkkoja ovat _Pariisin Nôtre-Dame_ [nōtr-da´m]
eli Neitsyt Maarian kirkko sekä _Kölnin tuomiokirkko_. Edellisen
päätyseinä upeine portaaleineen, jonka yläpuolella on kokonainen sarja
Ranskan kuninkaitten kuvapatsaita sekä ihmeen kaunis pyöreä
ruusu-ikkuna, tekee erinomaisen sopusuhtaisen ja taiteellisen
vaikutuksen. Kölnin tuomiokirkko, jota rakennettiin yhteen menoon 250
vuotta ja joka vasta meidän päivinämme lopullisesti valmistettiin, on
keskiajan suurenmoisimpia rakennuksia. Se on 135 m pitkä ja sen tornit
(160 m) ovat enemmän kuin kaksi kertaa niin korkeat kuin Helsingin
Suurkirkko. Tällaiset rakennukset vaativat suunnattomia summia ja
taitavia rakentajia. Mutta kirkko oli tähän aikaan rikas, ammattitaito
oli korkealla, ja kaupunkien porvaristo oli sekä itsetietoista että
uskonintoista. Paitsi kirkot rakennettiin myös _raatihuoneet_ (katso
kuvaa 183!) ja _ammattikuntain talot_ goottilaiseen tyyliin.

[Illustration:

  _Kuva 217._ Mainzin katedraali. Romaanista tyyliä.
]

[Illustration:

  _Kuva 218._ Kölnin tuomiokirkko Goottilaista tyyliä.
]

[Illustration:

  _Kuva 219._ Fredrik Barbarossan keisarilinna Reinin varrella.
  Romaanista tyyliä.
]

[Illustration:

  _Kuva 220._ Rheimsin katedraali. Goottilaista tyyliä.
]


● =Kuvanveisto ja maalaus.= Rakennustaiteen yhteydessä kehittyi
_kuvanveisto_kin, varsinkin goottilaisen tyylin valtaan päästyä, pysyen
kuitenkin kokonaan rakennustaiteen palveluksessa. Jokainen vähänkin
huomattavampi kirkko koristettiin runsaasti _kuvapatsailla_ ja
_korkokuvilla_. (Katso kuvaa 237!) Ne eivät esittäneet yksinomaan
raamatullisia henkilöitä ja tapahtumia, vaan kaikilla ihmisluokilla ja
ammateilla on niissä edustajansa. Nôtre-Damen kirkkoa koristavat
eläinkuvat ovat harvinaisen luontevia.

_Maalaustaidekin_ oli edelleen, kuten aikaisemminkin keskiajalla,
kirkollisen rakennustaiteen palveluksessa. Goottilaisella ajalla tuli
_lasimaalaus_ kirkkojen ikkunoissa tärkeäksi; _alttaritauluja_ niin
ikään maalattiin. Maalaustaiteen kuuluisin tuote oli alanko-maalaisten
_van Eyck_ [fane´ik] veljesten vuoden 1400 vaiheilla maalaama _Gentin
alttari_.

[Illustration:

  _Kuva 221._ Westminster Abbey sisältä.
]

Vielä keskiajan puolivälissä oli piirustustaito varsin alkeellisella
kannalla. Maalaustaidetta harjoittavat munkit yrittivät vain piirtää
kauniisti kaareutuvia viivoja eivätkä pitäneet näköisyyden
aikaansaamista niinkään tärkeänä.

Kun tällaisen taiteilijan piti maalata ihminen, hän saattoi tehdä pään
yhtä suureksi kuin koko ruumiin tai hän venytti käsivarret nilkkoihin
saakka. Sormet voivat olla puolen metrin pituiset; joskus niitä oli
kuusi tai neljä. Perspektiivistä taiteilija ei ymmärtänyt mitään; hän ei
siis käsittänyt, että esine näyttää sitä pienemmältä, kuta kauempana se
on. Päinvastoin hän saattoi kuvata kauempana olevat esineet suuremmiksi
kuin lähempänä olevat, jos hän jostain syystä piti edellisiä
tärkeämpinä. Kun keskiajan taiteilija esim. tahtoi kuvata kuningasta
hovinsa ympäröimänä, ei se riittänyt, että hän varusti kuninkaan
kruunulla ja valtikalla, vaan hän teki hänet kahta kertaa suuremmaksi
kuin muut henkilöt. Halpasäätyiset ihmiset taas kuvattiin aivan
kääpiöiksi (katso esim. kuvaa 229!). Tavallista oli myös, että
ratsastaja oli kahta kertaa suurempi kuin hevonen, jonka selässä hän
istui (katso kuvia 146 ja 164!). Härät, jotka vetivät auraa, saattoivat
olla ajajaan verrattuina kooltaan kuin lammaspari. Kun kuvattiin
laivamatkaa, piirrettiin ihmiset niin suuriksi, että neljän tai viiden
henkilön päät, jotka kurottautuivat yli laidan, olivat yhteensä saman
kokoiset kuin koko laiva (katso kuvaa 176!); yksi ainoa mies on saman
suuruinen kuin kokonainen linnantorni (katso kuvaa 234!).

[Illustration:

  _Kuva 222._ Kyntävä talonpoika.
]

[Illustration:

  _Kuva 223._ Gentin alttari. (Vertaa kuvaan 177!)
]

Goottilaisen taidesuunnan päästessä valtaan maalaustaidekin melkoisesti
kehittyi. Gentin alttaritaulu esimerkiksi on jo huomattava taideluoma.
Alla olevassa kuvassa näkyy alttarikaapin sisäpuoli. Se käsittää
kaikkiaan 12 eri kuvaa, ylärivissä 7 ja alarivissä 5. Ylärivissä näkyy
keskellä Jumala ylhäisessä korkeudessaan. Hänen toisella puolellaan on
neitsyt Maaria, toisella apostoli Johannes. Maarian vieressä on joukko
laulavia enkeleitä ja Johanneksen toisella puolen pyhä Cecilia
soittamassa urkuja enkelikuoron säestämänä. Äärimmäisinä ovat Aatamia ja
Eevaa esittävät kuvat. Alarivissä näkyy keskellä Kristuksen uhrikuolema;
Vapahtaja on kuvattuna karitsaksi. Tämän kuvan toisella puolen on kaksi
ryhmää ristiretkeläisiä ja toisella kaksi ryhmää erakoita.


                VI. Katolisen kirkon rappeutumisen aika.


                 KUNINKAAN VALLAN KASVAMINEN RANSKASSA.


● =Ranskan läänit.= Kun karolinkien hallitsijasuku sammui Ranskassa v.
987, nousi valtaistuimelle _Capetinkien_ suku (987–1328), joka sai
nimensä suvun ensimmäisestä kuninkaasta _Huugo Capet_´sta [kape´].
Kuninkaan valta oli Ranskassakin vähäinen. Maa oli jakautuneena moniin
isompiin ja pienempiin lääneihin, joiden haltijat vähän välittivät
kuninkaasta. Hänen valtansa rajoittui aluksi melkein yksinomaan Pariisin
ympärillä olevaan Francian eli _Isle de France_n [īldəfrā´s]
kreivikuntaan, jonka capetingit omistivat. Kun Huugo Capet kysyi eräältä
Etelä-Ranskan vasallilta: »Kuka sinut on tehnyt kreiviksi?», tämä
vastasi kysymällä: »Kuka sinut on tehnyt kuninkaaksi?» Ranskan
mahtavimmat lääninherrat olivat _Normandian_, _Aquitanian_ ja
_Burgundin_ herttuat sekä _Flanderin_, _Champagnen_ [šāpa´nj] ja
_Toulousen_ [tulū´z] kreivit.

Ranskan suurvasallien valta kasvoi senkin johdosta, että Normandian
herttua kohosi Englannin kuninkaaksi, josta kohta tarkemmin kerrotaan.
Ranskalaissukuisilla Englannin kuninkailla oli yhteen aikaan kaksi
kolmannesta Ranskan kuningaskuntaa lääninä, joten vasalli oli tuntuvasti
lääninherraansa mahtavampi.


● =Läänejä palautetaan.= Vähä vähältä kuninkaitten valta kuitenkin
kasvoi. Capetinkikuninkaat ottivat välittömästi hallintoonsa ne läänit,
joista vasallisuku sammui; niitä ei läänitetty uudelleen, kuten
Saksassa. Mutta tilaisuuden tarjoutuessa kuninkaat turvautuivat
väkivaltaankin vasallien kukistamiseksi. Niin teki _Filip II August_
(1180–1223). Hän oli päättänyt kukistaa Englannin kuninkaiden vallan
Ranskassa. Kauan hän kumminkin turhaan taisteli heitä vastaan. Mutta
Juhana Maattoman ollessa Englannin kuninkaana Filip II August pääsi
tarkoitustensa perille. Kun Juhana surmautti vanhemman veljensä pojan,
jolla oli parempi oikeus kruunuun kuin hänellä, hänet tuomittiin
menettäneeksi maansa. Jonkin ajan kuluttua Juhana yritti asevoimin saada
takaisin menetetyt läänit, ja häntä auttoivat useat Pohjois-Ranskan
vasallit. Mutta Filip II August voitti heidät _Bouvines_´in [buvi´n]
taistelussa. Täten Englannin kuninkaat olivat menettäneet melkein kaikki
ranskalaiset maansa, ja Pohjois-Ranskan vasallien mahtavuus oli
murrettu. Pian sen jälkeen Filip II August pakotti Etelä-Ranskankin
vasallit kuuliaisuuteen.

[Illustration:

  Ranskan huomattavimmat läänit.
]


□ Kuten aikaisemmin mainittiin, pääsi Etelä-Ranskassa näihin aikoihin
lahkolaisuus vallalle. _Albi_n (albi´) kaupungin mukaan lahkolaisia
sanottiin _albigenseiksi_. Näitä »kettuja vastaan, jotka hävittävät
Herran viinimäkeä», paavi Innocentius lähetti joukoittain munkkeja,
jotka innokkaasti saarnasivat harha-oppia eli kerettiläisyyttä vastaan.
Mutta kun tämä ei auttanut, paavi turvautui mahtikeinoihinsa. Hän
julisti Toulousen kreivin, joka oli ottanut kerettiläiset
suojelukseensa, pannaan ja saarnautti ristiretkeä albigensien
kukistamiseksi. Moni Pohjois-Ranskan vasalli lähtikin mielellään
ryöstöretkelle rikkaaseen etelään, ja Ranskan kuningas käytti
tilaisuutta hyväkseen laajentaakseen välittömiä alueitaan.

Niin alkoivat albigensisodat, joissa kristityt taistelivat kristityitä
vastaan. Ristijoukon etunenässä näkyi paavin lähettiläitä eli legaatteja
sekä munkkeja ristiinnaulitun kuvat kädessä. Hävitys oli kauhea. Eräässä
kaupungissa murhattiin 20 000 asukasta; 7 000 oli paennut erääseen
kirkkoon, niistä useimmat katolilaisia. Heitä kehoitettiin luovuttamaan
albigensit ristijoukolle, jolloin muut armahdettaisiin. Mutta he
kieltäytyivät sitä tekemästä. »Hakatkaa heidät kaikki kuoliaiksi!»,
huusi silloin paavin lähettiläs, »Herra kyllä tuntee omansa». Ne
vangitut albigensit, jotka eivät luopuneet uskostaan, poltettiin
roviolla, usein monta sataa yhdessä. Hirmutöiden kauhistuttamana etelän
väestö, katolilaiset samoin kuin albigensit, teki raivokasta
vastarintaa. Vihdoin albigensien vastustusvoima murtui. Toulousen kreivi
menetti maansa, joka joutui Ranskan kuninkaalle. Pohjoisranskalaiset
paronit asettuivat ryöstetyille tiluksille. Etelä-Ranskan vapaa sivistys
oli saanut ankaran iskun, trubaduurien iloinen laulu oli vaiennut.


● =Pariisin parlamentti.= Filip II August menetteli usein viekkaasti ja
väkivaltaisesti toimiessaan kuninkaanvallan kohottamiseksi maassaan.
Hänen pojanpoikansa _Ludvig IX Pyhä_ (1226–1270) pyrki rauhallisin ja
rehellisin keinoin samoihin päämääriin.

Vanhastaan oli Ranskassa suurvasallien tuomioistuin, jossa olivat
tuomareina keskenään samanarvoiset ylimykset eli _päärit_ (lat. pārēs =
»samanarvoiset»). Sitä sanottiin _päärien oikeudeksi_ ja siinä
ratkaistiin ainoastaan kruununvasalleja koskevia oikeuskysymyksiä.
Ludvig Pyhän hallitessa tämän tuomioistuimen jäseniksi alettiin ottaa
porvarissäätyisiä lainoppineita, joita sanottiin _legisteiksi_ (lat.
lex, lēgis = laki, lain). Siten alkuperäisestä vasallien
tuomioistuimesta muodostui _Pariisin parlamentti_, joka nyt oli ylin
kuninkaallinen oikeusistuin; siinä ratkaistiin muitakin kuin
kruununvasalleja koskevia asioita.

[Illustration:

  _Kuva 224._ Ludvig IX Pyhä valtaistuimella.
]

Legistit olivat tutkineet vanhaa _roomalaista oikeutta_ eli roomalaista
lakia. Sen mukaan hallitsijalla oli valtiossa rajaton valta. Kun tämän
periaatteen mukaisesti korkein tuomiovalta oli kuninkaalla, niin
kaikkien feodaaliherrain tuli alistaa läänissään lausumansa tuomiot
kuninkaallisen tuomioistuimen lopullisesti ratkaistaviksi. Siten
kuninkaan valta tuntuvasti kasvoi niissäkin lääneissä, jotka vielä
olivat lääninherrain hallussa.


□ Ludvig Pyhä käytti kasvanutta valtaansa oikeudenmukaisesti. Erittäin
hän koetti suojella köyhäin ja heikkojen oikeutta. Hänen elämäkertansa
kirjoittaja kertoo, että hän kesän aikana usein istui linnan puistossa
suuren tammen juurella oikeutta jakamassa. Sinne, niin hän arveli,
köyhätkin paremmin uskaltavat tulla häntä puhuttelemaan. Pojalleen hän
kirjoitti: »Jos rikas ja köyhä saapuvat tuomioistuimeesi, niin asetu
mieluummin köyhän kuin rikkaan puolelle, kunnes olet päässyt totuuden
perille! Jos joudut riitaan toisen kanssa, niin sinun on ennen kaikkea
tehtävä niin kuin oikein on eikä kysyttävä, mikä olisi itsellesi
edullista.» — Kun sanoma Ludvigin kuolemasta oli saapunut, kirjoitti
muuan runoilija: »Oikeus ja vanhurskaus ovat kuolleet, kun se hyvä
kuningas, se pyhä Jumalan mies kuoli. Kenen puoleen köyhä kansa voipi
nyt valituksineen kääntyä, kun hyvä kuningas, joka sitä suuresti
rakasti, on kuollut?»


● =Valtiopäivät.= Filip II August ja Ludvig IX Pyhä olivat kukistaneet
lääninherrain mahtavuuden; heidän jälkeläisensä _Filip IV Kaunis_
(1285–1314) taisteli voitokkaasti paavia ja katolista kirkkoa vastaan.
Puolta vuosisataa aikaisemmin paavi oli perin juurin kukistanut
Hohenstaufien vastarinnan; nyt Ranskan kuningas pakotti tuon mahtavan
kirkon päämiehen alistumaan tahtoonsa.

Vanhastaan oli katolisella kirkolla kaksi tärkeätä etuoikeutta
Ensiksikin oli kirkko omaisuuksineen _vapaa veroista_. Toiseksi kirkolla
oli _oma tuomiovalta_: »hengellisen tuomiovallan» alaisia eivät olleet
ainoastaan papit, joita maallinen tuomioistuin ei ensinkään saanut
tuomita, vaan myöskin kirkon tiluksilla asuvat alustalaiset;
haastettiinpa kaikki maallikot sellaisissa asioissa, jotka koskivat
siveellisyyttä tai kirkollista järjestystä, hengellisen tuomioistuimen
eteen.

Ludvig Pyhä oli rajoittanut kirkon tuomiovaltaa. Filip IV Kaunis rupesi
verottamaan kirkon omaisuutta. Mutta silloin hän joutui ankaraan riitaan
paavi _Bonifatius VIII_:n kanssa, jolloin paavi joutui täydellisesti
tappiolle.


□ Bonifatius oli kopea ja vallanhimoinen ja vaati samaa arvoa ja valtaa
kuin Innocentius aikoinaan. »Minä olen Cæsar, minä olen imperator!» hän
kirjoitti Saksan keisarille. Kun Ranskan kuningas rupesi verottamaan
kirkkoa, Bonifatius julkaisi paavillisen kirjeen eli bullan, jossa hän
pannan uhalla kielsi hengellisiä paavin luvatta maksamasta veroa ja
uhkasi samalla kirouksella jokaista, »ken ikinä hän lieneekin», joka
kirkolle veroa määrää. Kotvaksi saatiin sovinto aikaan paavin ja
kuninkaan kesken. Mutta pian riita syttyi uudelleen. Bonifatius julkaisi
uuden bullan, jossa mm. sanottiin: »Niinkuin kirkko on yksi ainoa
ruumis, niin sillä on myös yksi ainoa pää. On olemassa kaksi miekkaa,
hengellinen ja maallinen. Toista käyttää kirkko, toista tosin kuninkaat,
mutta ainoastaan kirkon hyväksi: maallisen miekan tulee olla
hengelliselle alamainen. Hengellisellä vallalla on oikeus tuomita
maallista, mutta Jumala yksin tuomitsee hengellisen vallan tekoja.
Jokainen, joka vastustaa hengellistä valtaa, hän vastustaa Jumalaa.»

[Illustration:

  _Kuva 225._ Bonifatius VIII.
]

Bonifatius oli juuri aikeissa julistaa Filipin pannaan, kun hän joutui
syntymäkaupungissaan, josta pannajulistus piti annettaman, pahoinpitelyn
alaiseksi. Filip oli lähettänyt Roomaan lähettiläänsä, erään
lainoppineen, ja tämä liittoutui paavin vastustajiin. Varhain eräänä
aamuna he tunkeutuivat paavin asuntoon huutaen: »Kuolema paaville!
Eläköön Ranskan kuningas!» Surmattuaan joukon paavin palvelijoita ja
kannattajia he hyökkäsivät paljastetut miekat kädessä itse paavia
vastaan. Mutta valtaistuimellaan istui Bonifatius juhlapuvussaan, pitäen
Pietarin avaimia toisessa kädessään, kultaista ristiä toisessa, Vaikka
hän jo oli 86 vuoden ikäinen, oli hänellä ylpeä ja kunnioitusta
herättävä ryhti, ja hänet nähdessään sotamiehet vetäytyivät arasti
taaksepäin. Mutta joukon johtaja astui paavia kohti, puhkesi solvauksiin
tempasi hänet istuimelta ja löi häntä sotahansikkaalla kasvoihin. Paavi
vangittiin. Pian kaupungin asukkaat kumminkin vapauttivat hänet, mutta
muutaman päivän kuluttua Bonifatius kärsimästään loukkauksesta kuoli.


● Kun Bonifatiuksen seuraaja paavinistuimella Filipin vaatimuksesta
muutti asumaan Ranskaan paavin omistamaan _Avignon_in [avinjō´]
kaupunkiin, paavit tulivat kokonaan riippuvaisiksi Ranskan kuninkaista.
Tätä paavien nöyryytyksen aikaa (1309–1377) on sanottu paavien _Baabelin
vankeudeksi_.

Taistelussaan kirkkoa vastaan Filip IV Kaunis vetosi kaupunkien
porvariston kannatukseen. Asemansa lujittamiseksi kuningas kutsui v.
1302 aateliston, papiston ja porvariston edustajia valtiopäiville
Pariisiin. Siten Ranskan _säätyvaltiopäivät_ saivat alkunsa.


            ENGLANNIN KEHITYS PERUSTUSLAILLISEKSI VALTIOKSI.


● =Vilhelm Valloittaja.= Tanskalaisvallan päätyttyä Englannissa nousi
kotimainen mies kuninkaan istuimelle. Mutta pian maahan jälleen hyökkäsi
vieras valloittaja. Normandian herttua _Vilhelm_ väitti, että Englannin
kruunu oli luvattu hänelle. Kun sitä ei annettu hänelle suosiolla, hän
päätti anastaa sen asevoimin. Saatuaan paavin kannatuksen aikeelleen hän
kokosi Ranskasta suuren sotajoukon ja purjehti Kanaalin ylitse
Englantiin. Hänen rautapukuiset ritarinsa voittivat huonommin aseistetut
vastustajansa _Hastings_in [he´istiŋz] kentällä v. 1066 ja valtasivat
maan.


□ Taistelu alkoi aamun valjetessa. Muuan normannilainen ritari
_Taillefer_, [te´iləfə̄] ratsasti ranskalaisten edellä laulaen
kaikuvalla äänellä tunnettua laulua Kaarle Suuresta ja Roland´ista.
Toisten yhtyessä lauluun saavuttiin anglosaksien leirille. Pian oli
käymässä raivokas taistelu. Vilhelmin joukot taistelivat ratsain,
pukeutuneina rautaan kiireestä kantapäähän. Mutta anglosaksilaiset
jalkamiehet seisoivat järkkymättöminä, kilpi kilvessä, ja torjuivat
hyökkäyksen kerta toisensa perästä. Silloin Vilhelm käytti viekkautta.
Hän levitti miestensä keskuuteen huhun, että hän oli kaatunut. Monet
kääntyivät jo pakoon, ja anglosaksit avasivat rivinsä ajaakseen heitä
takaa. Mutta nyt herttua sieppasi kypärän päästänsä ja huusi: »Minä elän
ja olen Jumalan avulla voittava!» Silloin normannit uudistivat
hyökkäyksensä, tunkeutuivat anglosaksien auenneiden rivien läpi ja
saavuttivat voiton. Ja Vilhelm sai nimen _Valloittaja_.


● Vilhelmin mukana tuli maahan joukko normannilaisia ylimyksiä. Heidän
haltuunsa joutui suurin osa anglosaksien maata, ja läänityslaitos
pantiin täälläkin toimeen. Kuninkaan valta pysyi kumminkin lujempana
kuin mannermaan valtioissa, sillä Vilhelm vaati kaikki alavasallitkin
tekemään uskollisuuden valan kuninkaalle. Kuitenkin normannit
muodostivat tästä lähtien Englannin mahtavan ylimysluokan, joka erosi
anglosaksilaisesta kansasta sekä tapojensa että kielensäkin puolesta, ja
kesti kauan, ennen kuin nämä kaksi kansallisuutta sulautuivat toisiinsa.

[Illustration:

  _Kuva 226._ Normannilaisritari.
]


● =Henrik II ja Tuomas Becket.= Normannilaisen suvun jälkeen sai
Englannin kruunun _Henrik II_ (1154–1189), joka niinikään oli
ranskalainen ylimys ja kuului _Plantagenet_in [pläntä´džinet] sukuun
(1154–1485). Hänellä oli lääninä enemmän kuin kaksi kolmannesta Ranskan
kuningaskuntaa, ja Englannissa hän kohotti kuninkuuden suureen voimaan.

Henrik antoi feodaaliherroille erityistä maksua vastaan vapautuksen
sotapalveluksesta. Maksua sanottiin _kilpiveroksi_. Verosta saaduilla
varoilla hän palkkasi sotureita, jotka olivat taidoltaan parempia ja
samalla luotettavampia kuin aatelissotilaat.

Henrik tahtoi myös määrätä kirkon asioista. Hän nimitti piispoja ja
julkaisi kirkkoa koskevia lakeja, joissa mm. säädettiin, että pappien
rikosasioissa tuli vastata maallisissa tuomioistuimissa. Mutta silloin
hän joutui taisteluun kirkon kanssa, jota Englannissa tähän aikaan
ylimpänä edusti arkkipiispa _Tuomas Becket_ [be´kit]. Tässä taistelussa
Henrik joutui tappiolle.

[Illustration:

  _Kuva 227._ Henrik II puolisoineen.
]


□ Becket oli aiemmin ollut kuninkaan palveluksessa, ja he olivat olleet
hyviä ystäviä. Kuninkaan vaatimuksesta Becket oli arkkipiispaksikin
nimitetty. Mutta tultuaan tähän korkeaan kirkolliseen virkaan Becket
ryhtyi pontevasti puolustamaan kirkon etuja. Kun Henrik rupesi
määräämään kirkon asioista, hän huomautti paavien tapaan: »Niinkuin
kulta on halpaa lyijyä kalliimpaa, niin on hengellinen valta maallista
valtaa arvokkaampi». Hän lähti Ranskaan, ja vasta monen vuoden kuluttua
saatiin sovinto aikaan hänen ja Henrikin välillä. Arkkipiispa palasi nyt
Englantiin, mutta asettui jyrkästi entiselle kannalleen. Suuttuneena
kuningas lausui uhkauksia ja moitteita. »Minkälaisia raukkamaisia miehiä
minulla onkaan, kun ei yksikään kykene hankkimaan kostoa tuolle
uppiniskaiselle papille!», hän eräänä päivänä sanoi. Sen johdosta neljä
hänen ritariaan surmasi Becketin itse kirkon alttarilla. Tämä luettiin
kuninkaan syyksi. Henrikin oli pakko ruoskittaa itseänsä arkkipiispan
haudalla sekä peruuttaa kirkkoa vastaan tähdätyt säännökset.


● =Suuri vapauskirja.= Henrik II:n kuoltua hallitsi Englantia peräkkäin
hänen kaksi poikaansa, joista nuorempi oli ennen mainittu _Juhana
Maaton_, väkivaltainen ja kykenemätön ruhtinas. Jo ennen on kerrottu,
kuinka hän menetti suurimman osan ranskalaisia alueitaan. Juhana joutui
riitaan myöskin paavin kanssa. Hän nimitti mieleisensä miehen
arkkipiispaksi, mutta paavi ei tätä hyväksynyt, vaan asetti virkaan
toisen henkilön. Kun Juhana ei päästänyt uutta arkkipiispaa Englantiin
ja uhkasi heitättää mereen koko maansa papiston, niin paavi julisti
Juhanan pannaan ja koko maan interdiktiin. Silloin Juhana nöyrtyi: hän
antoi maansa paaville, saaden sen lääninä takaisin. Englannin kuningas
oli siis paavin vasalli.

Mutta Juhana sai vastaansa maansa ylimyksetkin, joita hän oli kohdellut
mielivaltaisesti. Yhtyivätpä toisilleen vihamieliset kansanainekset,
normannilainen ja anglosaksilainen, yksimielisesti vaatimaan kuninkaan
vallan rajoittamista selvillä lainsäännöksillä. Kuninkaan oli pakko
taipua: v. 1215 hän alle-kirjoitti _Magna chartan_ [karta] eli _suuren
vapauskirjan_, joka laski pohjan Englannin kansan vapaalle
itsehallinnolle.

Tästä lähtien _laki_ oli Englannissa määräämässä kuninkaankin
toimivallasta. Hän ei saanut ottaa veroa ylimysten suostumuksetta, eikä
hän saanut vangita vapaata englantilaista mielivaltaisesti. Laki, joka
näin määrää kuninkaanvallan rajat, on _perustuslaki_.

[Illustration:

  _Kuva 228._ Henrik III.
]


□ Magna chartassa sanotaan mm.: »Mitään kilpiveroa tai
läänivelvollisuutta älköön määrättäkö meidän kuningaskunnassamme ilman
valtakuntamme yhteistä neuvonpidettä!» — »Raha-apuja ja kilpiveroa
määrättäessä tahdomme me kuulla valtakuntamme yhteisen neuvonpiteen ja
sitä varten kutsua koolle arkkipiispat, piispat, apotit, kreivit ja
vapaaherrat lähettämällä kullekin kirjeen, ja sitä paitsi tahdomme
virkamiestemme välityksellä kutsua kaikki muut vasallit koolle
määräpäiväksi.» — »Ilman laillista, maan lakien mukaan langetettua
tuomiota ei ketään vapaata miestä saa vangita, ei julistaa
lainsuojattomaksi, ei karkottaa maasta eikä muutoin vahingoittaa:
häneltä ei myöskään saa riistää omaisuutta.»

[Illustration:

  _Kuva 229._ Lordien huoneen istunto Edvard I:n aikana.
]


● =Englannin parlamentti.= Magna chartan mukaan verojen myöntäminen
kuului hengellisille ja maallisille ylimyksille. Puolta vuosisataa
myöhemmin alemmatkin kansanluokat tulivat tästä oikeudesta osallisiksi.
Juhanan pojan _Henrik III_:n hallitessa syntyi näet jälleen riitoja
hänen ja ylimysten välillä, kuningas kun määräsi mielin määrin veroja.
Lopulta puhkesi kapina. Kuningas vangittiin, ja vastarinnan johtaja
kutsui v. 1265 kokoon valtiopäivät eli _parlamentin_, jonne ylimysten
lisäksi saapui myös aatelisten ja aatelittomien _maanomistajain_ ja
_kaupunkien porvariston edustajia._ Täten muodostui ylimysten kokous
kansaneduskunnaksi.

On huomattava, että Ranskassa parlamentti oli ylituomioistuin,
Englannissa kansaneduskunta.

Henrik III:n poika _Edvard I_ piti voimassa Magna chartan säännökset.
Hän kävi sotia _Wales_ia ja Skotlantia vastaan liittäen ensiksi mainitun
maan Englannin kuningaskuntaan. Näihin sotiin hän tarvitsi varoja, mutta
ne oli pyydettävä parlamentilta. Parlamentti kokoontui sangen usein ja
sen toiminta alkoi vakaantua. Parlamentti jakaantui kahteen osastoon:
_ylähuoneeseen_ ja _alahuoneeseen_. Ylähuoneen muodostivat hengelliset
ja maalliset ylimykset, joita sanottiin _lordeiksi_ [lōd]. Alempi
aatelisto sekä aatelittomat maaseudun ja kaupunkien valitut edustajat
taas muodostivat alahuoneen.

Alempana mainitun satavuotisen sodan aikana anglosaksit ja normannit
sulautuivat toisiinsa yhdeksi eheäksi Englannin kansaksi. Samoin
muodostui englannin kieli siten, että anglosaksien kieleen siirtyi
paljon ranskalaisia sanoja.


                           SATAVUOTINEN SOTA.


● =Sodan aihe.= 14:nnen vuosisadan keskivaiheilla Englanti ja Ranska
joutuivat keskenään sotaan, joka, välillä keskeytyen, kesti toista sataa
vuotta (1339–1453). Siinä taisteltiin Ranskan kruunusta.

[Illustration:

  _Kuva 230._ Edvard III.
]

Kun capetinkisuvun vanhin miespuolinen haara sammui 1328, syntyi
epätietoisuutta siitä, oliko kruunu menevä Filip IV Kauniin
veljenpojalle, _Valois_´n [valua´] kreiville _Filipille_, vaiko hänen
tyttärenpojalleen, Englannin kuninkaalle _Edvard III_:lle. Suurvasallit
ratkaisivat asian Filipin eduksi. Näin nousi Ranskan valtaistuimelle
_Valois_´n suku (1328–1589), joka siis oli capetinkisuvun sivuhaara.

[Illustration:

  _Kuva 231._ Jousi- ja keihäsmies.
]


● =Crécyn taistelu (1346).= Edvard III päätti asevoimin anastaa Ranskan
kruunun. Hän sai aikeelleen vilkasta kannatusta Englannissa, ja
Alankomaiden porvarit, jotka saivat kutomoihinsa villat Englannista,
menivät hänen puolelleen. Englannin väkiluku oli tosin Ranskan väkilukua
pienempi, mutta Edvardin sotajoukko oli taistelukuntoisempi kuin
Ranskan. Aatelisen ratsuväen lisäksi hänellä oli hyvin harjoitettua
jalkaväkeä, josta toisilla oli aseina keihäät, toisilla hyvätekoiset
jouset. Ja kaiken lisäksi hänellä oli _tykkejä_, joita nyt ensi kerran
mainitaan taistelussa käytetyn. Tärkeintä oli kuitenkin se, että
englantilaiset taistelivat säännöllisin joukoin, jotka suorittivat
taisteluliikkeet komennuksen mukaan. Tämän taistelutavan he olivat
oppineet sotiessaan Walesin ja Skotlannin kelttiläisiä vastaan. Ranskan
sotajoukossa taistelivat aateliset ratsumiehet, jotka tosin olivat
sotaanharjaantuneita, mutta joilta puuttui tarpeellinen järjestys ja
kuri; kukin suoritti kamppailun oman harkintansa mukaan. Jousimiehiäkin
oli, mutta ne eivät kyenneet kilpailemaan englantilaisten kanssa
nopeudessa ja tarkkuudessa. Niinpä ranskalaiset kärsivät, vaikka heidän
joukkonsa oli paljoa lukuisampi, täydellisen tappion _Crécy_n [kresi´]
taistelussa Pohjois-Ranskassa v. 1346.

[Illustration:

  _Kuva 232._ Heittokone.
]


□ Kuningas Filip tahtoi antaa sotamiestensä levätä ennen taistelun
alkamista, koska he olivat marssineet aamusta asti sateessa. Mutta
voitonvarmoina ranskalaiset ruhtinaat ja ritarit tahtoivat heti
taistella. Kuningas suostui ja antoi genovalaisille jousimiehille, jotka
olivat hänen palveluksessaan, käskyn hyökätä. Turhaan genovalaiset
huusivat, että heidän jousenjänteensä olivat sateesta höltyneet — heidän
täytyi rynnätä. Mutta pian he kääntyivät toivottomina pakoon, kun
englantilaiset jousimiehet, jotka olivat pitäneet jousensa koteloissa,
alkoivat ampua. »Nuo heittiöt», urhoolliset Ranskan ritarit huusivat
omista jousimiehistään, »miksi he sulkevat meiltä tien?» »Hakatkaa ne
maahan!» kuningas komensi. Ja sillä aikaa kuin ranskalaiset ritarit
kävivät turvattomien jousimiesten kimppuun, englantilaiset lakkaamatta
ampuivat joukkoon.

[Illustration:

  _Kuva 233._ Musta prinssi.
]

Vihdoin ranskalainen ritarijoukko ratsasti rynnäkölle. Englantilaiset
odottivat hyökkäystä tyynesti ja äänettöminä. Edvard oli asettanut
joukkonsa mäen rinteelle kolmeen linjaan. Ritarit olivat astuneet maahan
ratsujensa selästä ja taistelivat yhdessä jalkamiesten kanssa. Rintaman
edustalle oli sijoitettu jousimiehet. Jouset olivat teräksestä ja niin
raskaat, että ne oli viritettävä erityisellä vääntimellä. Ampujan
vieressä oli sen takia hänen kumppanillaan leveä kilpi molempien
suojana. Hyvällä jousella saattoi ampua puhki vahvan ritarivarustuksen.
Toista linjaa johti kuninkaan 15-vuotias poika _Edvard_, jota tumman
varustuksensa takia sanottiin mustaksi prinssiksi. Kolmannen linjan ja
koko taistelun ylin johto oli kuninkaalla.

Ranskan aatelin kiivaasta hyökkäyksestä englantilaisten jousimiesten
rivit särkyivät. Musta prinssi joutui ahdinkoon ja pyysi isältään apua.
»Onko poikani pudonnut hevosen selästä?» kuningas kysyi, »ja onko hän
haavoittunut tai kuollut?» »Ei», sanantuoja vastasi, »viholliset ovat
ylivoimallaan voittamaisillaan hänet.» Kuningas, joka paikaltaan näki,
että prinssi hyvin saattoi suoriutua, vastasi: »Sitten hän ei saakaan
apua. Olkoon päivän kunnia hänen, niin hän voipi ansaita
ritarikannuksensa!» Tämä vastaus kiihotti prinssiä. Niin kuin muuri
hänen lujat rivinsä vastustivat Ranskan ritariston hyökkäyksiä. Ja kun
englantilaisten kolmaskin linja marssi rinnettä alas, oli heidän
voittonsa täydellinen.


● =Kansa kapinassa.= Crécyn taistelun jälkeen oli useita rauhan vuosia.
Euroopassa raivosi silloin hirveä rutto, »_musta surma_», johon kuoli
tuhansittain ihmisiä. Mutta kun ruton aika oli päättynyt, sota alkoi
uudelleen. Ranskalaiset olivat nytkin häviöllä, vietiinpä heidän
kuninkaansa vankina Englantiin.

Silloin puhkesi Ranskassa kapina. Hallitusta johti kruunun-prinssi, jota
sanottiin _daufin_iksi [dof̃ä´], koska hänellä oli Dauphinén [dofine´]
maakunta lääninä. Porvaristo tahtoi supistaa kuninkaan valtaa, ja
talonpojat, jotka sodan johdosta olivat paljon kärsineet, liittyivät
joukoiksi ja kulkivat ryöstämässä ja polttamassa aatelin linnoja. Mutta
kapina kukistettiin, ja olot jäivät entiselleen.


● =Jeanne d´Arc.= Sota leimahti usean kerran ilmiliekkiin. Voitolla
olivat milloin englantilaiset, milloin ranskalaiset. Näin kului
ainaisissa levottomuuksissa 80 vuotta. Lopulta Ranskaa kohtasi suuri
onnettomuus: kuningas tuli heikkomieliseksi, ja mahtavat suurvasallit
jakautuivat kahteen keskenänsä vihamieliseen puolueeseen. Samaan aikaan
englantilaiset uudistivat hyökkäyksensä. Kun _Kaarle VII_,
heikkomielisen isänsä kuoltua, v. 1422 nousi valtaistuimelle, oli
hänellä hallussaan ainoastaan Loire [luā´r]-joen eteläpuolella oleva osa
maata. Mutta englantilaiset tahtoivat valloittaa koko Ranskan ja
rupesivat piirittämään _Orleans_´in [orleã´] kaupunkia. Ranska näytti
olevan hukassa, mutta silloin 17-vuotias talonpoikaistyttö _Jeanne
d´Arc_ [žanda´rk] tuli maansa pelastajaksi.


□ Kotiseudullaan Champagnessa Jeanne d´Arc oli kuullut kertomuksia vain
sodista ja pyhimyksistä. Eräänä päivänä hän oli näkevinään suuren valon,
ja ihana olento, jolla oli siivet, virkkoi hänelle: »Vapauta kuningas ja
anna hänelle takaisin hänen maansa ja valtakuntansa!» Mutta tyttö
vastasi: »Minä olen vain heikko tyttö enkä osaa johtaa aseellisia
miehiä». Ääni vastasi taas: »Pyhimykset auttavat sinua». Vuosikausia hän
kuuli näitä ääniä kertomatta niistä kenellekään. Vihdoin hän ilmoitti
asiasta isälleen. Isä sanoi mieluummin hukuttavansa tyttärensä kuin
päästävänsä hänet raakojen sotamiesten joukkoon. Sitten Jeanne kertoi
asiasta eräälle upseerille. Tämäkin nuhteli häntä. Mutta tyttö oli
itsepäinen. Hän lausui: »Lähden kuninkaan luo, vaikkapa jalkani
kuluisivat polvia myöten.»

Ja Jeanne lähti kuninkaan luo. Hän leikkasi lyhyeksi pitkän tukkansa,
pukeutui miehen pukuun ja saapui onnellisesti siihen kaupunkiin, jossa
kuningas oleskeli. Tuntematta ennakolta kuningasta Jeanne meni suoraan
hänen luokseen, vaikka kuningas tavalliseen hovi-miehen pukuun
pukeutuneena oli suuressa seurassa. »Jos annat minulle sotaväkeä, niin
minä vapautan Orleans´in ja vien sinut kruunattavaksi Reimsiin», tyttö
rohkeasti virkkoi kuninkaalle, »sillä Jumalan tahto on, että
englantilaiset on karkotettava kotimaahansa ja että Ranska on oleva
vapaa». Aluksi moni epäili, olisiko suostuttava tuon merkillisen
talonpoikaistytön pyyntöön, mutta hänen älykkäät vastauksensa ja varma
esiintymisensä herättivät luottamusta.

[Illustration:

  _Kuva 234._ Jeanne d´Arc erään linnan edustalla.
]


● Ranskalaiset pitivät Jeanne d´Arcia Jumalan lähettämänä pelastajana.
Yleinen innostus syntyi. Tehtiin voimakkaita hyökkäyksiä englantilaisia
vastaan. Vihollisten voima murtui. Orleans oli pelastettu, ja Jeanne
d´Arc sai _Orleans´in neitsyen_ nimen. Sen jälkeen Kaarle VII vietiin
Reimsiin kruunattavaksi.

Jeanne d´Arc oli herättänyt ranskalaisissa yleisen isänmaallisen
innostuksen ja lujittanut heidän itseluottamustaan. Heillä oli tämän
jälkeen parempi menestys taistelussa. Ja kun sota päättyi (1453), ei
Englannilla ollut Ranskan alueista jäljellä muuta kuin Calais´n
kaupunki.


□ Kun Jeanne d´Arc oli lupauksensa täyttänyt, hän tahtoi mennä kotiinsa.
Mutta hänet houkuteltiin vielä jäämään sotajoukkoon. Silloin onni petti
hänet. Hän joutui englantilaisten vangiksi. He syyttivät häntä
noituudesta ja tuomitsivat hänet noitana elävältä poltettavaksi. Tuomio
pantiin täytäntöön Rouen´in [ruã´] torilla v. 1431. Kun liekit jo
ympäröivät häntä, vakuutti hän viattomuuttaan: »Äänet puhuivat minulle
Jumalan luota, ne äänet eivät ole minua pettäneet.» Ja kun hänen päänsä
kuoleman hetkellä vaipui rinnalle, niin hän huudahti: »Jeesus!» Mutta
polttorovion ääressä seisoi tuhansia ihmisiä silmät kyynelissä.


             SODAN JÄLKEINEN AIKA RANSKASSA JA ENGLANNISSA.


● =Kuninkaan valta kasvaa Ranskassa.= Pitkällinen sota Englantia vastaan
teki välttämättömäksi pitää sotajoukkoja alinomaa aseissa. Näin sai
alkunsa _vakinainen sotajoukko_, joka oli kokonaan kuninkaan
komennettavana. Siten kuningas tuli sodankäynnissä riippumattomaksi
aatelisherroista. Samaan aikaan tulivat eräät _verot_, joita aluksi oli
myönnetty sotatarkoituksiin, _pysyväisiksi_. Siten valtiopäiväin
merkitys kuninkaan rinnalla väheni.

[Illustration:

  _Kuva 235._ Ludvig XI.
]

Kaarle VII:n jälkeisen _Ludvig XI_:n hallitessa kuninkaan valta yhä
kohosi, kun viimeinen mahtava suurvasalli, Burgundin herttua _Kaarle
Rohkea_, kukistui. Kaarle omisti paitsi Burgundia useita muita alueita,
niiden joukossa Alankomaat. Hänen tarkoituksensa oli muodostaa Ranskan
ja Saksan välille itsenäinen kuningaskunta. Huolimatta Ludvig XI:n
salaisesta vastarinnasta Kaarlella oli kauan menestystä aikeissaanXII:n
salaisesta vastarinnasta Kaarlella oli kauan menestystä aikeissaan.
Mutta kun hän yritti valloittaa Sveitsiä, kohtasi hän sitkeätä
vastarintaa tuon vapaan kansan taholta, ja _Nancy_n [nãsi´] taistelussa
hän kaatui (1477). Ludvig otti hänen maistaan _Burgundin herttuakunnan_,
mutta Burgundin kreivikunnan eli _Franche-Comtén_ [frãškõte´] ja
_Alankomaat_ sai Saksan keisari Maksimilian, joka oli naimisissa Kaarle
Rohkean tyttären kanssa.

Näin _kuninkaan valta_ oli Ranskassa vahvistumistaan vahvistunut.
Lääniaateli oli masennettu, katolinen kirkko oli heikko, porvaristo
kannatti kuningasta. Hänen käytettävänään oli pysyvä sotajoukko ja
vakinainen vero.


● =Sisällissota Englannissa.= Pian sen jälkeen kun 100-vuotinen sota oli
päättynyt Englannin tappioksi, syttyi Englannissa sisällissota kahden
kuninkaallisen sukuhaaran välillä, jotka taistelivat kuninkaan
kruunusta. Molemmin puolin käytettiin satavuotisesta sodasta
vapautuneita levottomia ammattisotilasjoukkoja. Sotaa sanotaan _ruusujen
sodaksi_ (1455–1485), toisella sukuhaaralla, Lancasterin [lä´ŋkästə]
suvulla, kun oli lipussaan punainen ruusu, toisella, Yorkin [jōk]
suvulla, taas valkoinen ruusu. Kansa jakaantui kahtia sukujen mukaan.
Sota oli ylen verinen, ja puolueet taistelivat vaihtelevalla onnella.
Monta kammottavaa murhaa tehtiin itse kuningasperheessä. Viimein (1485)
_Henrik VII Tudor_ [tjū´də], joka polveutui kummastakin taistelevasta
suvusta, kohosi Englannin valtaistuimelle. _Tudorin suku_ hallitsi
sitten Englantia enemmän kuin sata vuotta (1485–1603).

[Illustration:

  _Kuva 236._ Henrik VII.
]

Englannissakin oli _kuninkaan valta_ vahva keskiajan lopussa. Ruusujen
sodassa oli kaatunut paljon ylhäisaatelia. Se vaikutti heikontavasti
parlamentin ylähuoneeseen, joka tähän aikaan oli varsinaisena kuninkaan
vallan vastapainona. Porvaristo oli kyllä taloudellisesti vaurastunut,
mutta sen valtiollinen merkitys oli vielä suhteellisen vähäinen. Vasta
uudella ajalla parlamentin alahuone kohosi Englannissa suureen
merkitykseen.


                           SAKSAN VALTAKUNTA.


● =Nyrkkivallan aika.= Hohenstaufien kukistumista seurasi Saksassa
täydellinen sekasorron eli _nyrkkivallan aika_ (1254–1273). Maassa oli
kyllä kuninkaita, mutta heitä ei kukaan totellut. Mahtavat lääninherrat
olivat pikku kuninkaita kukin alueellaan, ja alavasallitkin
menettelivät, miten parhaaksi näkivät. Linnoistansa monet aatelisherrat
harjoittivat suoranaista rosvousta ryöstellen rauhallisten kauppiaiden
ja talonpoikain omaisuutta. Eikä kukaan heitä siitä rangaissut, sillä
laki ja järjestys olivat maasta kadonneet.


● =Rudolf Habsburgilainen.= Vihdoin kokoontui Saksan seitsemän etevintä
hengellistä ja maallista ruhtinasta, joita sanottiin _vaaliruhtinaiksi_,
valitsemaan maalle sellaista kuningasta, joka palauttaisi järjestyksen
valtakuntaan. Valituksi tuli Habsburgin kreivi _Rudolf_ (1273–1291).
Siten nousi valtaistuimelle kuuluisa _Habsburgin suku_. Se sai nimensä
Sveitsissä sijaitsevasta Habsburgin linnasta.

[Illustration:

  _Kuva 237._ Rudolf, Habsburgin kreivi.
]

Rudolfilla oli valtaistuimelle noustessaan vähäiset tilukset, mutta hän
laajensi ne pian varsin huomattaviksi. Kun Böömin kuningas ylpeästi
kieltäytyi vannomasta läänivalaa vasta valitulle kuninkaalle, Rudolf
aloitti sodan häntä vastaan ja anasti hänen maistaan _Itävallan_,
_Steiermarkin_, _Kärntin_ ja _Krainin_. Ne jäivät sitten perinnöksi
Habsburgin suvulle ja niitä sanottiin _Itävallan perintömaiksi_.

Pontevasti Rudolf toimi myöskin järjestyksen ja sisällisen rauhan
palauttamiseksi valtakuntaan. Hän ahdisteli lakkaamatta rosvoritareja,
rankaisi heitä ankarasti ja hävitti heidän linnojansa.


□ Thüringenissä Rudolfin sanotaan yhtenä vuotena hävittäneen
seitsemättäkymmentä rosvolinnaa. Sen jälkeen hän puhdisti Reinin seudut.
Siellä hän eräästä linnasta pelasti joukon kauppiaita, jotka
rosvoritarit olivat ryöstäneet puti puhtaiksi ja joita he pitivät
vangittuina kiskoakseen lunnaita heidän kotiseudultaan. Rudolf
vangitutti ritarit ja tuomitsi heidät kaikki hirtettäviksi. Muuan
kuninkaan seurueessa oleva aatelismies huomautti, että moinen rangaistus
häpäisisi koko aatelissäätyä. Mutta Rudolf vastasi: »Aateli ei siitä
kärsi häpeätä, sillä nämä eivät ole mitään ritareita, vaan varkaita,
rosvoja ja murhamiehiä. He ovat käyneet rauhallisten kansalaisten
kimppuun, rikkoneet maan rauhan ja pilkanneet tuomioistuimia. Oikea
aateli pitää uskollisuutta kunniassa, harrastaa hyviä tapoja, ei tee
kenellekään vääryyttä ja suojelee heikkoja.» Kun linna oli hävitetty
maan tasalle, pystytettiin sen raunioille hirsipuut, joihin vangit
ripustettiin. Vuoren laelle asetettiin marmoritaulu, johon piirrettiin
hirtettyjen nimet ynnä seuraavat sanat: »Niin rankaisee Habsburgin
Rudolf rauhanrikkojia, rosvoja ja murhamiehiä sukuun tai säätyyn
katsomatta».

[Illustration:

  _Kuva 238._ Maksimilian I.
]


● =Maksimilian.= Rudolfin jälkeen oli Saksan keisarinistuimella
erisukuisia ruhtinaita, kunnes v. 1437 kruunu joutui pysyväisesti
Habsburgin suvulle. Keskiajan päättyessä oli valtaistuimella
_Maksimilian I_, joka oli, kuten edellä on mainittu, naimisissa Kaarle
Rohkean tyttären kanssa ja liitti valtakuntaansa _Alankomaat_ ja
_Franche-Comtén_.


● =Sveitsiläisten vapaustaistelu.= Rudolfin seuraajain aikana Itävallan
habsburgilaiset herttuat koettivat alistaa valtaansa Sveitsin
vuorimaiden vapaita talonpoikia. Herttua _Leopold_ päätti pakottaa
talonpojat alamaisuuteen ja lähti loistavan ritarijoukon johdossa
Sveitsiin. Mutta valppaat, vapautta rakastavat talonpojat olivat häntä
vas tassa _Morgarien_in vuorisolassa Schwyzin kantonin rajalla. Siinä
syntyi taistelu (1315), jossa Leopoldin ritarijoukko täydellisesti
tuhottiin. Sveitsiläisillä oli kuten englantilaisillakin järjestyneet
jalkaväkijoukot, jotka toimivat suunnitelmallisesti, jota vastoin
Leopoldilla oli kurittomia ritarijoukkoja.

[Illustration: EUROPA v. 1460 vaiheilla.]


□ Sveitsiläisten vapaustaistelujen ajoilta kerrotaan mm. tarina
urhoollisesta jousimiehestä _Wilhelm Tell_istä.

Altdorfissa, Urin kantonissa, pidettiin markkinoita. Nöyryyttääkseen
seudun asukkaita _Gessler_ vouti pystytti kaupungin torille pitkän
riu´un, jonka päähän hän panetti Itävallan herttuan hatun. Jokaisen
ohikulkijan tuli tervehtiä hattua yhtä kohteliaasti kuin itse Itävallan
herttuaa. Monet olivat jo kulkeneet ohitse, uskaltamatta olla
tervehtimättä, kun Wilhelm Tell, taluttaen pientä poikaansa kädestä,
saapui torille ja astui hatun ohi tervehtimättä. Silloin sotamiehet,
jotka lähimmässä kadunkulmassa vartioitsivat ohikulkijoita, vangitsivat
hänet ja veivät hänet Gesslerin eteen.

Gessler tuomitsi Teliin ampumaan omenan poikansa pään päältä. Tell,
vaikka olikin tarkka jousimies, kalpeni ja pyysi päästä kokeesta. Mutta
siihen ei suostuttu. Poikanen asetettiin, omena pään päällä, selin
erästä puuta vastaan torin toiseen laitaan, kun Tell toisessa laidassa
nosti joustaan. Nuoli suhahti ilmassa, ja palasina omena putosi maahan.
Kansa riemuitsi, ja iloisena Tell syleili poikaansa, jolle ei ollut
mitään vahinkoa tapahtunut. Samassa Gessler huomasi Tellin vyötäisillä
toisen nuolen ja kysyi, kenelle se oli aiottu. Hetken epäröityään Tell
vastasi synkästi: »Sinulle se oli aiottu, jos olisin tappanut lapseni.
Ja se nuoli olisi varmasti osunut maaliin.» Suuttuneena Gessler panetti
Tellin kahleisiin ja lähti viemään häntä Vierwaldstätter järven halki
linnaansa.

Mutta järvellä nousi ankara myrsky. Vene oli hukkumaisillaan, ja kaikki
huusivat, että Tell, joka oli taitava purjehtija, yksin voi sen
pelastaa. Silloin Gessler irroitutti Tellin kahleista ja asetti hänet
peräsimeen. Tell ohjasi veneen lähelle rantaa, tarttui sitten äkkiä
jouseensa ja hyppäsi kallion kielekkeelle, kadoten pian hämmästyneiden
vihollisten näkyvistä.

Gessler pääsi miehineen kumminkin onnellisesti maihin. Kun hän
seuraavana päivänä ratsasti tietä pitkin linnaansa, sattui ahtaalla
rotkotiellä nuoli hänen rintaansa, ja hän putosi hevosen selästä
taaksepäin sotamiestensä syliin. Kuollessaan hän kädellään viittasi
nuoleen ja virkkoi: »Se on Tellin nuoli, minä tunnen sen.» Samassa
sotamiehet näkivät tuon rohkean jousimiehen nousevan väijytyspaikastaan
ja katoavan puiden taakse. Vielä tänä päivänä on sillä kallion
kielekkeellä, jolle Tell hyppäsi Gesslerin veneestä, nimenä »Teliin
paasi».

Leopoldin sanotaan uhanneen »kurittaa kapinoitsijat ja hevosillaan
maahan tallata nuo röyhkeät talonpojat». Hänellä oli 2000–3000 miehen
suuruinen ritarijoukko, kun talonpoikia oli 3000–4000. Viimeksi mainitut
leiriytyivät ahtaan Morgartenin solan taakse: toisella puolen oli pieni
sisäjärvi, toisella metsäinen vuori. He olivat varustautuneet
tapparakeihäillä, sotakirveillä ja seipäillä. 50 miestä oli miehittänyt
erään kallion kielekkeen, johon oli vaikea päästä. Sen reunalle he
vierittivät joukon isoja kiviä ja puunrunkoja. Tuskin itävaltalaiset
ratsumiehet olivat ratsastaneet ahtaaseen solaan, kun nuo viisikymmentä
ylhäältäpäin vierittivät kiviä ja puunrunkoja heidän päällensä. Monta
ritaria kuoli tai haavoittui, hevoset säikähtyivät. Syntyi yleinen
sekasorto ja hämminki. Nyt solan suulla olevat sveitsiläiset tekivät
hyökkäyksen, ja rautapukuiset ritarit kärsivät musertavan tappion.
Toiset tungettiin järveen, jonne he hukkuivat, toiset putosivat
satulasta voimatta raskaine varustuksineen liikkua paikaltaan, toiset
kaatoi talonpoikain tapparakeihäs tai kirves. Leopold hädin tuskin
pelastui pakenemalla. Näin Sveitsin vapaus pelastui; Morgartenin voittoa
ei ole suotta sanottu »sveitsiläisten Marathoniksi».


● Morgartenin voiton jälkeen kolme maakuntaa eli kantonia teki keskenään
»ikuisen» _liiton_, luvaten yksissä voimin puolustaa vapauttaan.
Myöhemmin liittoon yhtyi Sveitsin muitakin kantoneja. Se olikin tarpeen,
sillä Habsburgit eivät luopuneet valtausaikeistaan, ennen kuin heidät
oli uudestaan perin pohjin voitettu. Kun Kaarle Rohkeankin aiemmin
mainittu yritys sveitsiläisten kukistamiseksi oli rauennut tyhjiin, niin
Sveitsin talonpoikain vapaus oli turvattu. Keskiajan lopulla (1499)
Habsburgit tunnustivat Sveitsin Itävallasta riippumattomaksi
itsenäiseksi valtioksi, jolla kuitenkin oli keisari yliherranaan.

Sveitsin vapaussodan aikana Habsburgit saivat _Tirolin_ liitetyksi
perintömaihinsa.


● =Kirkon hajaannus ja Juhana Hus.= Vuoden 1400 vaiheilla huomio alkoi
kääntyä erikoisesti kirkon asioihin. Paavit olivat kauan asuneet
Avignonissa ja olleet Ranskan kuninkaiden nöyriä käskyläisiä. Vihdoin
Rooman kardinaalit valitsivat paaviksi italialaisen miehen, joka
asettui Roomaan. Mutta Ranskassa valittiin toinen paavi Avignoniin.
Näin oli katolisella kristikunnalla kaksi paavia, jotka kumpikin
julistivat toisensa kannattajineen pannaan. Kirkolliskokouskaan ei
voinut asiaa auttaa. Se kyllä tuomitsi kummankin paavin erotettavaksi,
ja uusi valittiin tilalle. Mutta edelliset eivät totelleet
kirkolliskokouksen päätöstä, joten kahden sijasta saatiin kolme
paavia. Tämä sekaannuksen aika kesti useita vuosikymmeniä ja sitä
sanotaan hajaannuksen eli _suuren skisman_ ajaksi. Se päättyi vasta
_Konstanz_in kirkolliskokouksessa (1414–1418). Siellä päätettiin, että
kirkolliskokous oli paavia ylempi. Sitten nuo kolme paavia erotettiin
virasta ja tilalle valittiin uusi paavi.

[Illustration:

  Suuri skisma.
]

Täten kirkon ulkonainen yhteys saatiin aikaan. Mutta kirkon arvo oli
pahasti kärsinyt. Kirkko oli sitä paitsi sisällisesti heikko, sillä
ilmaantui henkilöitä, jotka arvostelivat sen oppia ja järjestystä ja
perustivat lahkokuntia, jotka osoittivat tyytymättömyyttä kirkkoa
kohtaan.

Englannissa oli jo aikaisemmin, 14:nnen vuosisadan keskivaiheilla,
kuuluisa yliopiston professori _Wycliff_ [ui´klif] arvostellut kirkon
eräitä oppeja ja vaatinut, että Raamattu oli pantava uskonnon ylimmäksi
ohjeeksi. Hän sai monta kannattajaa Englannissa; mutta muissakin maissa
hänen mielipiteensä saavuttivat suosiota, ja uudistusliike jatkui kirkon
vastarinnasta huolimatta. Tämän liikkeen pelkäämättömin johtaja oli
böömiläinen talonpojanpoika _Juhana Hus_.

Harhaoppisena Hus kutsuttiin Konstanzin kirkolliskokoukseen vastaamaan
opistaan. Kirkolliskokous julisti Husin opit vääriksi, tahtoen
väkivalloin tukahduttaa hänen johtamansa uskonnollisen uudistusliikkeen.
Hus tuomittiin elävänä poltettavaksi.


□ Hus oli professori samoin kuin Wycliff ja opetti Prahan yliopistossa.
Mutta samalla hän saarnasi tšekin kielellä kaupungin kirkossa. Husin
saarnoilla oli syvä vaikutus kuulijoihin, sillä hän oli etevä puhuja ja
hänen sanoistaan virtasi syvän uskonnollisen vakaumuksen voima.
Wycliffin tavoin hän hylkäsi eräät kirkon opit ja nousi pontevasti
vastustamaan anekauppaa, jota kirkko tähän aikaan julkisesti harjoitti,
niin että ihmisissä se käsitys pääsi valtaan, että rahalla voi ostaa
synninpäästön. Hus samoin kuin Wycliff rupesi vastustamaan tätä
väärinkäytöstä selittäen, että Jumalan armo annetaan katuvaiselle
ilmaiseksi. Mutta seurauksena oli, että Hus julistettiin
kirkonkiroukseen ja hänen täytyi paeta Prahasta. Kun Hus sitten
kutsuttiin Konstanziin vastaamaan opistaan, monet ystävät varottivat
häntä sinne menemästä. Mutta Husilla oli palava halu puhua vakaumuksensa
puolesta. Pelottomasti hän puolustikin mielipiteitään, vedoten
Raamattuun. Siitä huolimatta hänet julistettiin kerettiläiseksi ja
tuomittiin poltettavaksi.

[Illustration:

  _Kuva 239._ Juhana Husin kuolema.
]

[Illustration:

  _Kuva 240._ Husin muistoksi lyöty raha.
]

Kun tuomio lausuttiin Konstanzin tuomiokirkossa, oli Hus polvillaan
rukoillen, kädet ylöspäin ojennettuina. Yltympäri kirkon penkeissä
istuivat kokouksen jäsenet. Eräs piispa luki julki tuomion, jonka mukaan
kaikki Husin kirjoitukset oli hävitettävä. Hus itse oli parantumattomana
kerettiläisenä poltettava. Husin yltä riisuttiin nyt hänen papillinen
pukunsa ja hänen päänsä ajeltiin paljaaksi. Muuan piispa lausui
kiroussanat: »Kirkko on työntänyt sinut keskuudestaan. Me jätämme sinun
ruumiisi maallisille virastoille, sinun sielusi perkeleelle.» »Ja minä»,
Hus virkkoi tähän, »jätän sen Vapahtajani Kristuksen haltuun.» Hänen
yllensä puettiin nyt tavallinen kerettiläispuku, väljä pitkäliepeinen
viitta ja puolen metrin korkuinen paperilakki, johon oli kuvattu
pahoja henkiä ja tulenliekkejä ja johon oli kirjoitettu:
pääkerettiläinen. »Vapahtajani», Hus sanoi, »on minun tähteni kantanut
orjantappurakruunua; ilolla kannan kerettiläiskruunua hänen pyhän
totuutensa tähden.»

Näin puettuna Hus vietiin roviolle, joka oli pystytetty Konstanzin
torille. Kun rovio sytytettiin, Hus alkoi veisata virttä. Mutta tuuli
ajoi savua ja tulenhehkua hänen kasvojansa vasten, niin että hän pian
tukehtui. Kun rovio oli palanut loppuun, koottiin tuhka ja siroteltiin
Rein-jokeen.


● Kun Hus oli poltettu, Böömin _tšekit_, jotka olivat slaavilaista
kansaa ja joiden kieltä ja kansallisia oikeuksia Hus oli puolustanut,
nousivat kapinaan uskontonsa ja kansallisuutensa puolesta. Kapina
kukistettiin kuitenkin ennen pitkää.


                             ITALIAN OLOT.


● =Valtiollinen hajanaisuus.= Keskiajan kahtena viimeisenä vuosisatana
Italia kohosi yhä suurempaan taloudelliseen vaurauteen ja henkiseen
kukoistukseen, mutta maa oli valtiollisesti hajalla. Saksan keisarien
yritys saada Italia valtaansa oli lopullisesti epäonnistunut. Sen
jälkeen ei liioin muodostunut yhtenäistä Italian valtiota Ranskan ja
Englannin tapaan, vaan maa oli jakautuneena moneen pikku valtioon.
Etelä-Italiassa oli _Napoli_n kuningaskunta, Keski-Italiassa
_Kirkkovaltio_ ja _Firenze_, Pohjois-Italian valtioista olivat
tärkeimmät _Milano_, _Venezia_ ja _Genova_.

[Illustration:

  _Kuva 241._ Kondottieri Colleonin muistomerkki Veneziassa.
]

Kaikkialla oli vilkasta valtiollista toimintaa. Kansa oli jakautuneena
edelleen puolueisiin, guelfeihin ja ghibelliineihin, jotka kävivät
keskenään kiivasta taistelua valtion ylivallasta. Tavallista oli, että
voitolle päässyt puolue karkotti vastapuolueen johtavat miehet valtion
piiristä. Niinpä kuuluisa firenzeläinen runoilija Dante, josta
tuonnempana kerrotaan, vietti suuren osan elämäänsä maanpaossa. Sodan
johto uskottiin palkkajoukkojen päälliköille, joita sanottiin
_kondottiereiksi_. He taistelivat vain palkan takia ja menivät usein
puolelta toiselle. Toisinaan he taas anastivat valtiossa yksinvallan,
jota ylläpitivät asevoimin, menetellen usein ylen väkivaltaisesti.
Yksinvaltiaita sanottiin sen tähden _tyranneiksi_, ja tällaisen
hallitusmiehen murhaa pidettiin luvallisena, jopa ylistettävänä tekona.
Tikarin ja myrkyn käyttäminen olikin hyvin tavallista tämän ajan
Italiassa.

Mutta monessa Italian valtiossa järjestettiin hallinto oivalliselle
kannalle. Valtion palkkaamat virkamiehet hoitivat eri hallinnonaloja,
kansalaisten maksettavaksi määrättiin vakinainen vero, valtiolle
laadittiin tarkka tulo- ja menoarvio, ja hallitus piti velvollisuutenaan
huolehtia elinkeinojen edistämisestä rakentamalla maanteitä,
parantamalla satamia jne. Monet tyrannitkin osoittivat valpasta
huolenpitoa alamaisten hyvinvoinnista ja olivat samalla
väkivaltaisuudestaan huolimatta lämpimiä tieteen ja taiteen suosijoita.


● =Napolin kuningaskunta.= Kaarle Anjoulainen, jonka paavi oli kutsunut
karkottamaan Hohenstaufeja Molempain Sisiliain kuningaskunnasta, menetti
pian Sisilian, joka joutui _Aragonia_lle. Etelä-Italiaa sanottiin tämän
jälkeen _Napoli_n kuningaskunnaksi. Sekin liitettiin Aragoniaan v. 1504.


● =Kirkkovaltio.= Paavien ollessa Avignonissa yritti muuan
alhaissukuinen haaveilija _Cola di Rienzi_ uudistaa Rooman muinaisen
tasavallan ja saada aikaan Italian yhteyden. Kaunopuheisuudellaan ja
tulisella innostuksellaan hän sai kansan puolelleen ja hänestä tuli
»tribuuni», jolla oli kaikki valta käsissään. Pian hän alkoi kumminkin
käyttäytyä tyrannimaisesti, jolloin hänet kukistettiin ja tapettiin.
Paavit hallitsivat Roomaan palattuaan jälleen Kirkkovaltiota, pitäen
loistavaa hovia ja esiintyen anteliaina tieteiden ja taiteiden
suosijoina. Heistä oli kuuluisimpia _Aleksanteri Borgia_ [bordža], joka
häikäilemättä myi aneita saadakseen varoja tuhlaavaiseen elämäänsä,
monille lapsilleen ja taideharrastuksiinsa.


● =Firenze.= Firenze sai haltuunsa läheisen ympäristönsä
kaupungit, mm. Pisan. Valtion johto oli kaupungin varakkailla
teollisuudenharjoittajilla. Puolueet taistelivat ankarasti
vallasta, ja runoilija Dante vertasi kaupunkia kuumetta
sairastavaan henkilöön, joka saadakseen hiukankaan helpotusta
heittelehti vuoteellaan kyljeltä toiselle. Kun guelfit, jotka
olivat etupäässä porvarispuolue, pääsivät voitolle, tehtiin
sellainen päätös, etteivät aateliset saisi valtionvirkoja;
saadakseen täydet kansalaisoikeudet heidän tuli liittyä
porvarillisiin ammattikuntiin. Määrättiinpä toisinaan, kuten
muinoin Ateenassa, arvalla virkamiehiä.

[Illustration:

  _Kuva 242._ Lorenzo de’ Medici.
]

15:nnellä vuosisadalla valtion johto joutui varakkaalle ja lahjakkaalle
_Medici_n [mē´ditši] kauppiassuvulle. Varsinkin _Lorenzo de’ Medici_,
jota sanotaan »loistavaksi», esiintyi Perikleen tavoin yksinvaltiaana.
Taiteiden harrastus oli silloin korkeimmillaan, ja Firenzessä vietettiin
iloista, huoletonta elämää. Lorenzon kuoltua (1492) dominikaanimunkki
_Savonarola_ [-rō´-], jonka uskonnollista mieltä muinaisaikaisen taiteen
harrastus ja iloisten juhlain pito syvästi loukkasi, aloitti ankarat
parannussaarnansa. Hetkeksi hän tempasi kansan puolelleen, mutta pian
hän jälleen menetti sen suosion ja hänet poltettiin harhaoppisena. Valta
joutui uudelleen Mediceille, jotka nyt nimellisestikin tulivat
hallitseviksi herttuoiksi.

[Illustration:

  _Kuva 243._ Savonarola.
]


● =Venezia.= Venezia kilpaili kauan Genovan kanssa kauppaherruudesta
saaden voiton 14:nnen vuosisadan loppupuolella. Sillä oli sen jälkeen
pitkät ajat kaupan ja meriliikkeen johto Välimerellä. 1) _Doge_ [dō´dže]
(lat. dux = johtaja, herttua) edusti valtion päämiehenä tasavaltaa.
Mutta varsinainen toimivalta oli 2) _neuvoskunnalla_, johon paitsi dogea
kuului kuusi jäsentä. Lainsäätäjävalta oli ylimyssukujen jäsenistä
kokoonpannulla 3) _suurella neuvostolla_. Näiden rinnalla toimi 4)
_kymmenmiehistö_, jonka tehtävänä oli valvoa, että hallitusmuoto pysyi
muuttumatta voimassa. Sen käytettävänä oli suuri joukko urkkijoita,
jotka ilmiantoivat voimassa olevan valtiojärjestyksen vastustajat. Monet
kansalaiset saivat kitua Venezian kammottavissa vankiloissa, joita
lyijykattojensa takia sanottiin lyijykamareiksi. Lyijy teki vankilat
talvella tavattoman kylmiksi, kesällä sietämättömän kuumiksi.

[Illustration:

  _Kuva 244._ Dogen palatsi Veneziassa.
]


                      PYRENEITTEN NIEMIMAAN OLOT.


● =Taistelu maureja vastaan.= Ristiretkien aikana ja niiden jälkeenkin
Pyreneitten niemimaan kristityt jatkoivat herkeämätöntä taisteluaan sekä
islaminuskoisia maureja että juutalaisia vastaan. Vähä vähältä he
tunkivat vastustajansa yhä kauemmas etelään. Ratkaiseva voitto
saavutettiin _Tolosa_n [-lo´-] luona v. 1212. Pian sen jälkeen
valloitettiin _Córdoba_, jonka jälkeen maureilla oli hallussaan
ainoastaan _Granada_ [-na´-] ympäristöineen.


□ =Laulu el Cidistä.= Näissä taisteluissa tuli kuuluisaksi muuan
kastilialainen ritari _Rodrigo Diaz_ [dia´þ], jota maurit sanoivat _el
Cid_iksi [sid], herraksi. Hän riitaantui kuninkaansa kanssa ja
karkotettiin maasta. Pian hän keräsi ympärilleen vapaajoukon ja ryhtyi
omin päin käymään sotaa, taistellen milloin maureja, milloin kristittyjä
vastaan. Hänen onnistui valloittaa Valencian [vale´nþia] kaupunki, jota
hän piti hallussaan kuolemaansa asti.

12:nnella vuosisadalla syntyi Diazin taistelujen pohjalla
sankarirunoelma, _Laulu el Cidistä_, jossa ihastuksella kerrotaan hänen
uroteoistaan ja ylistetään hänen vasalliuskollisuuttaan.


● =Valtiollinen tila.= Taistelujen kestäessä muodostui Pyreneitten
niemimaalle useita kristittyjä valtioita, joista tärkeimmiksi tulivat
_Portugali_ länsirannikolla sekä _Kastilia_ keskellä maata ja _Aragonia_
itärannikolla. Aateli oli sotaista ja väkivaltaista, ja kirkon
vaikutusvalta kansaan kasvoi taisteluissa »uskottomia» vastaan. Mutta
kaupunkien porvaritkin hankkivat aikaiseen itselleen oikeuksia: he
saivat valita virkamiehensä ja heillä oli omia sotajoukkoja. Muodostuipa
mainituissa valtioissa jo 12:nnella vuosisadalla, varhemmin kuin missään
muualla, valtiopäivätkin, _cortes_, joilla hengelliset ja maalliset
ylimykset, alempi aateli sekä kaupunkien porvarit olivat edustettuina.
Ne säätivät lait, määräsivät verot, olipa niillä oikeus valvoa
hallituksenkin toimia. Kuninkaan valta oli näin muodoin heikko, mutta se
kohosi keskiajan lopulla.

[Illustration:

  _Kuva 245._ Ferdinand.
]

[Illustration:

  _Kuva 246._ Isabella.
]


● =Ferdinand ja Isabella.= Nykyinen Espanjan kuningaskunta sai alkunsa,
kun Aragonian kuningas _Ferdinand_ ja Kastilian kuningatar _Isabella_
solmivat avioliiton v. 1469. He olivat lahjakkaita ja tarmokkaita
hallitsijoita.

Heidän aikanaan a) _Espanja laajeni_. V. 1492 valloitettiin _Granada_,
maurien viimeinen varustus, joten islamin valta, kestettyään lähes
kahdeksan vuosisataa, lakkasi Espanjassa. Samana vuonna _Columbus_
purjehti löytöretkelle Amerikkaan, pannen alulle Espanjan
_siirtomaavallan_. Teollisuus ja kauppa alkoivat kukoistaa. Napoli
liitettiin Espanjaan v. 1504. Espanjan menestykseen sotatanterella
vaikutti _sotalaitoksen uudistus_. Sveitsiläisten esimerkin mukaan
pantiin pääpaino jalkaväkeen, joka järjestettiin kolmeksi suureksi jopa
20.000 miestä käsittäväksi neliöksi. Neliöiden keskustan muodostivat
piikkimiehet ja tapparamiehet ja niitä reunustivat muskettimiehet. Nämä
neliöt muodostivat kuin eläviä linnoituksia, joita vastaan
ratsujoukkojen hyökkäykset kilpistyivät, tulivatpa miltä taholta
tahansa.

Samalla b) _kuninkaan valta kasvoi_. Kuninkaan neuvoskuntaan, jossa
ennen oli ollut pelkästään suuraatelin jäseniä, kutsuttiin
aatelittomiakin lakimiehiä, jotka alistuivat kuninkaan tahtoon. Kirkon
tärkeimpiin virkoihin hallitsija nimitti hoitajat, ja kaupunkien
itsehallintaoikeutta supistettiin. Valtiopäiväinkin arvo aleni: säädyt
osoittivat lausunnoissaan suurta nöyryyttä, ja ne kutsuttiin koolle
entistä harvemmin. Kuninkaan valtaa lisäsi myös se, että hallitsijan
käytettävänä oli pysyvä sotajoukko ja vakinainen vero.

Huolehtiessaan lujan kuninkuuden aikaansaamisesta Ferdinand ja Isabella
koettivat saada voimaan myös c) _yhden ainoan uskonnon_ valtakunnissaan.
Niin aloitettiin synkkä taistelu sekä vääräuskoisia että maureja
vastaan. Katolisen kirkon kerettiläistuomioistuin, _inkvisitio_, toimi
täällä hirvittävällä ankaruudella. Polttoroviot roihusivat, ja kymmenet
tuhannet ihmisraukat saivat niillä uskonsa takia surmansa. Myöskin
valtiollisesti epäillyt vedettiin inkvisition tuomittaviksi.


□ =Autodafee.= Espanjan inkvisitio toimi kuninkaan nimittämän
yli-inkvisiittorin johdossa. Hänellä oli kokonainen lauma ylempiä ja
alempia apulaisia. Uskonnollisesti tai valtiollisesti epäilty tuotiin
inkvisitiotuomioistuimen tutkittavaksi. Ellei hän tunnustanut
syyllisyyttään, alettiin häntä kiduttaa varta vasten keksityillä
kidutuskoneilla tai suljettiin hänet maanalaisiin vankikomeroihin
nääntymään. Todistajiakin kidutettiin. Tämän takia moni puhui vasten
parempaa tietoaan säästyäkseen hirveiltä kärsimyksiltä.

[Illustration:

  _Kuva 247._ Autodafee.
]

Rangaistuksena oli omaisuuden menetys tai elinkautinen vankeus taikka
kuolema polttoroviolla. Polttaminen tapahtui usein suurten kirkollisten
juhlain yhteydessä. Tuomioistuimen jäsenet sekä joukko maan ylimyksiä ja
pappeja olivat saapuvilla, ja uteliaat kansanjoukot seisoivat ympärillä.
Saapuipa toisinaan itse kuningaskin noihin juhlatilaisuuksiin, joiden
nimenä oli _autodafee_ [fē], »uskontoimitus».

Näin juurtui kansan mieleen yhä syvemmälle uskonnollinen kiihko, joka
hävitti kaiken jalomman inhimillisen tunteen.


                           POHJOIS-EUROOPPA.


● =Tanska Valdemarien aikana (1157–1375).= Knuut Suuren kuoltua Tanska
joutui pitkiksi ajoiksi valtiollisen heikkouden tilaan. Englanti ja
Norja vapautuivat sen yliherruudesta, ja maassa oli verisiä
valtaistuinriitoja. Sisäiset taistelut lakkasivat, kun _Valdemar Suuri_
nousi valtaistuimelle v. 1157. Valdemarin ja hänen _seuraajansa_ _Knuut
VI_:n aikana valloitettiin _Holstein_, _Mecklenburg_ ja _Pommeri_.
Knuutin seuraaja _Valdemar Sejr_ (Voittaja) ylläpiti aluksi Tanskan
mahtavuutta. Tekipä hän v. 1219 retken _Viroon_kin, valloitti maan ja
pakotti virolaiset kasteeseen. Mutta myöhemmin Valdemar Sejr menetti
Mecklenburgin ja Pommerin ja hänen kuoltuaan Viro luovutettiin v. 1346
kalpaveljesten ritarikunnalle. Edellä mainittujen sotien aikana oli
maassa muodostunut _aatelissääty_, kun varakkaat talonpojat olivat
ruvenneet tekemään sotapalvelusta ratsain ja siten vähitellen kohonneet
säätyveljiensä yläpuolelle. Samaan aikaan _katolinen kirkkokin_
järjestyi Tanskassa. Maassa oli monta piispaa ja arkkipiispaa, ja kirkon
omaisuus lisääntyi lisääntymistään. Papisto ja aatelisto saavuttivat
kuninkaan rinnalla vaikutusta valtioasiain johdossa, kaupunkien
_porvaristo_ sitä vastoin oli heikko, sillä kauppa oli melkein kokonaan
Hansan hallussa.

[Illustration:

  Valdemarien valtakunta laajimmillaan.
]

[Illustration:

  _Kuva 248._ Valdemar IV Atterdag.
]

Aluksi kuningas ja ylimykset pysyivät hyvässä sovussa, mutta Valdemar
Sejrin kuoltua (1241) syntyi kiivaita riitoja kuninkaan ja ylimyskunnan
välillä. Sen johdosta Tanska vaipui jälleen heikkouden tilaan. Sen
kohotti siitä myöhemmin _Valdemar Atterdag_ kukistamalla suuraatelin
vallan. Valdemar Atterdagin kuoltua joutui kruunu hänen tyttärelleen
_Margareetalle_, josta tuli myös Norjan ja Ruotsin hallitsija.


● =Norja.= Samoin kuin Tanskassa riehui Norjassakin kauan ankaroita
valtaistuinriitoja, kun monet kuningassukuun kuuluvat prinssit,
»kuninkaanalut», pyrkivät kannattajiensa avulla saamaan Norjan kruunun.
Vasta 13:nnen vuosisadan alkupuolella taistelut taukosivat, ja maahan
tuli sisäinen rauha. Norjan kruunu joutui joksikin aikaa Ruotsin
Folkunga-kuninkaille, mutta v. 1380 Norja yhdistettiin vuosisadoiksi
Tanskaan. Sisällisten riitain aikana Norjan _papisto_ kohosi suureen
mahtavuuteen. Vaikutusvaltaista _aatelissäätyä_ Norjassa sitä vastoin ei
muodostunut, ja _talonpojat_ pysyivät vapaina. _Kauppa_ oli Hansan
hallussa.


● =Ruotsi Folkungain hallitessa (1250–365).= Ruotsissakin oli sisällistä
rauhattomuutta, kunnes Folkunga-suku nousi valtaistuimelle v. 1250.
Suvun kantaisä oli _Birger-jaarli_, joka vanhimman poikansa _Valdemarin_
nimessä hoiti hallitusta kuolemaansa asti. Heikon Valdemarin hänen
nuorempi veljensä _Maunu Ladonlukko_ syöksi valtaistuimelta. Suvun
viimeinen hallitsija oli _Maunu Liehakko_.

Folkungain aikana _Suomen_ yhdistäminen valtakuntaan saatiin
lopullisesti päätetyksi.

Folkunga-suvun hallitsijat ovat muistettavat etenkin etevinä
lainlaatijoina. Näihin aikoihin ei Ruotsin valtakunnalla ollut yhteistä
lakia, vaan kussakin maakunnassa tuomittiin sen omien lakien mukaan.
Tästä oli haittaa varsinkin sen jälkeen, kun liike eri maakuntien
välillä vilkastui. Folkungat alkoivatkin säätää koko valtakunnalle
yhteisiä lakeja. Birger-jaarli sääti _rauhanlait_, joissa kiellettiin
tekemästä toisille väkivaltaa kirkoissa, käräjillä ja kodissa sekä
kohtelemasta naisia väkivaltaisesti. Hän kielsi myös _raudankannon_.
Siksi sanottiin vanhaa perinnäistapaa, että syytetyn oli todistettava
syyllisyytensä tai syyttömyytensä kantamalla kuumaa rautaa käsissään tai
kävelemällä avojaloin sitä pitkin. Joka suoritti kokeen vioittumatta,
oli syytön. Katsottiin Jumalan tulleen hänelle avuksi. Maunu Liehakko
_kielsi orjuuden_ Ruotsin valtakunnassa. Hän julkaisi myös v. 1347
ensimmäisen _yleisen maanlain_, jota koko valtakunnan tuli noudattaa.

Näihin aikoihin syntyi Ruotsissakin aatelinen säätyluokka, ns.
_maallinen rälssi_. Syy sen syntymiseen oli sama kuin Tanskassakin ja
muissa Euroopan maissa: valtakunta tarvitsi ratsumiesjoukkoja. Sen
tähden Maunu Ladonlukko määräsi v. 1280, että kaikki, jotka palvelivat
sotajoukossa ratsain, pääsivät vapaiksi veronmaksusta. Niin saattoivat
tehdä vain varakkaammat tilalliset, joista siten muodostui
rälssimiesluokka. Koska papistokin oli veroista vapaa, sanottiin sitä
_hengelliseksi rälssiksi_. Maalliset ja hengelliset rälssimiehet
muodostivat siten ylimysluokan. Heidän keskuudestaan kuninkaat
valitsivat jäsenet _valtaneuvoskuntaan_, jolta kysyttiin neuvoa
hallitusasioissa, ja he kokoontuivat kuninkaan kutsusta
_herrainpäiville_, milloin erittäin tärkeitä asioita oli pohdittavina.
Varsinaista läänityslaitosta ei Ruotsissa kumminkaan syntynyt, vaikka
ylimyksillä toisinaan olikin suuret alat valtakunnan maata hallussaan ja
vaikka he linnanisäntinä hoitivat hallintoa valtakunnan eri osissa.
Siten Ruotsin talonpojat säilyivät vapaina maanomistajina.


● =Kalmarin unionin aika (1397–1523).= Ruotsissakin ylimyskunta tuli
pian mahtavaksi ja kävi kuninkaan vallalle vaaralliseksi. Saadakseen
mielensä mukaan järjestää Ruotsin olot ylimykset tarjosivat kruunun
Tanskan ja Norjan kuningattarelle _Margareetalle_ (1389–1412), joka
kuitenkin vasten aatelisherrojen odotusta oli jäntevä nainen. Nyt oli
Tanskalla, Ruotsilla ja Norjalla yhteinen hallitsija.

Tehdäkseen näin syntyneen yhteyden pysyväiseksi Margareetta suunnitteli
varsinaista _liittoa_ eli _unionia_ kolmen pohjoisen valtakunnan
välille. Yhtyneinä ne olisivat voimakkaampia sekä Hansan että
Pohjois-Saksan ruhtinaita vastaan. Asian toteuttamiseksi hän kutsui
kaikista kolmesta valtakunnasta ylimyksiä _Kalmarin_ kaupunkiin v. 1397.
Siellä solmittiin Kalmarin unioni. Sopimuksen mukaan kaikilla kolmella
maalla oli oleva yhteinen hallitsija, mutta kutakin maata oli hallittava
omien lakiensa mukaan ja omien virkamiestensä avulla.

Margareetan viisaan ja jäntevän hallituksen aikana säilyi järjestys
valtakunnassa. Mutta jo hänen seuraajansa _Eerik Pommerilaisen_
hallitusaikana ruotsalaiset tulivat tyytymättömiksi. Kuninkaat asettivat
Ruotsin linnoihin tanskalaisia ja saksalaisia vouteja, jotka pahasti
sortivat kansaa. Viimein talonpojat nousivat _Engelbrekt
Engelbrektinpojan_ johtamina kapinaan.

Vapaussodan päätyttyä pidettiin v. 1435 _valtiopäivät_ Arbogassa, jonne
kutsuttiin _maallisten_ ja _hengellisten rälssimiesten_ lisäksi
kaupunkien _porvareita_ sekä muutamia _talonpoikia_. Siten
säätyvaltiopäivät saivat Ruotsissa alkunsa. Engelbrekt valittiin
»valtionhoitajaksi». Mutta hänet murhattiin jo seuraavana vuonna.

Tuhoisa unioniriita jatkui tämän jälkeen lähes 90 vuotta. Ruotsissa
syntyi kaksi puoluetta: _unionipuolue_ ja _kansallinen puolue_.
Edellinen, johon maalliset ja hengelliset ylimykset kuuluivat, kannatti
edelleen liittoa Tanskan kanssa, koska sille oli eduksi, että kuningas
asui kaukana. Kansallinen puolue, johon talonpojat ja jotkut aateliset
kuuluivat, halusi eroa Tanskasta ja täysin itsenäistä Ruotsia. Toisin
ajoin tanskalaiset unionikuninkaat saivat Ruotsin haltuunsa; toisin
ajoin oma kuningas tai valtionhoitaja hallitsi Ruotsia. Lopulta Tanskan
kuningas _Kristian II Tyranni_ päätti kaikiksi ajoiksi musertaa
ruotsalaisten vastarinnan ja pani toimeen hirveän _Tukholman verilöylyn_
(1520), jossa monta kymmentä Ruotsin etevintä miestä sai surmansa. Mutta
se oli omansa yllyttämään ruotsalaisia entistä kiivaampaan vastarintaan.
_Kustaa Vaasa_, jonka isä oli toisten mukana surmattu, rupesi
vapaussodan johtajaksi. V. 1523 tanskalaiset oli voitettu, ja Kustaa
Vaasa valittiin kuninkaaksi.


                           ITÄ-EUROOPAN OLOT.


● =Itä-Euroopan kansat.= Euroopan itäisissä maissa asui useita eri
kansoja. Enimmät niistä olivat 1) _slaaveja_. Ennen on jo mainittu, että
heidän asuma-alansa vuoden 900 vaiheilla ulottui aina Elbeen saakka
lännessä. Heitä olivat _puolalaiset_ ja _venäläiset_ Veikselin ja
Dniepr-joen ympärillä ja Böömissä asuvat _tšekit_. Tonavan maissa
etelässä asuivat _bulgarialaiset_ ja _serbialaiset_. Itämeren rannikolla
Veikselistä Väinäjokeen asui 2) _liettualais-lättiläisiä_, joihin myös
_preussilaiset_ kuuluivat ja jotka samoin kuin slaavilaiset ovat
indo-eurooppalaisia kansoja. Pohjoisemmat maat, Viron- ja Inkerinmaa
sekä Keski- ja Pohjois-Venäjän laajat alueet aina Volgaan ja sen
syrjäjokeen Okahan [okā´] asti olivat 3) _suomensukuisten_ kansain
hallussa. Tähän kansanheimoon kuuluivat myös _magyarit_ eli
_unkarilaiset_. Nykyinen Etelä-Venäjä oli 4) _turkkilais-tataarilaisten_
kansain asuttama.

Näistä kohosivat keskiajalla pysyvään, huomattavaan valtiolliseen
merkitykseen puolalaiset, venäläiset ja unkarilaiset.


● =Puola.= Puolan valtakunta syntyi Oderin ja Veikselin välissä asuvain
slaavilaisten heimojen liittyessä yhteisen hallitsijan johtoon,
10:nnellä vuosisadalla tuotiin Saksasta kristinusko, joten puolalaiset
joutuivat katolisen kirkon ja länsi-eurooppalaisen sivistyksen
yhteyteen.

Myöhemmin Puola sai vaarallisen kilpailijan _Saksalaisesta
ritarikunnasta_, joka, kuten ennen on mainittu, alkoi käännyttää
Itämeren etelärannikolla olevia pakanaheimoja, perustaen sinne samalla
mahtavan hengellisen valtion. Aluksi ritarikunta oli Puolaa
voimakkaampi, mutta suuressa _Tannenberg_in taistelussa v. 1410
puolalaiset voittivat ritarikunnan joukot. Taistelua jatkui, kunnes
ritarikunta 15:nnen vuosisadan keskivaiheilla luovutti Puolalle
_Länsi-Preussin_, ja ritarikunnan suurmestari, joka vielä hallitsi
_Itä-Preussia_, tunnusti Puolan kuninkaan yliherrakseen. Puola oli nyt
Itä-Euroopan mahtavin valtio.


● =Venäjä.= Vanhan aikakirjan mukaan viikinkipäällikkö _Rurik_ v. 862
kohosi venäläisten hallitsijaksi ja asettui _Novgorodiin_. Hänen sukunsa
jäi sitten pysyväisesti Venäjän valtaistuimelle. Rurikin seuraajat
levittivät valtaansa etelään slaavilaisten heimojen keskuuteen. Pian
tehtiin _Kiova_ hallituskaupungiksi, ja hallitsijat ottivat
suuriruhtinaan arvonimen. Mutta Novgorod pysyi edelleen mahtavana
kauppakaupunkina, josta sitten muodostui itsenäinen vapaavalta, »Suuri
Novgorodin herra», niin kuin sen kansa sitä sanoi.

_Vladimir Suuren_ hallitessa vuoden 1000 vaiheilla kristinusko levisi
yli koko valtakunnan. Kreikasta tulleet papit sitä levittivät tuoden
mukanaan kristillisen sivistyksen siemenet: kirkkoja ja luostareita
perustettiin, kirjakieli ja kirjallisuus saivat alkunsa.
_Kreikkalais-katolinen_ kirkko tuli Venäjällä vallitsevaksi, ja maa jäi
siten yhä täydellisemmin länsi-eurooppalaisen sivistyspiirin
ulkopuolelle.

V. 1240 Venäjää kohtasi kova onnettomuus. Kun maa moniin keskenään
riidassa oleviin ruhtinaskuntiin jakaantuneena oli heikko, Aasiasta
tulleet _mongolit_ eli _tataarit_ alistivat sen valtaansa. Ainoastaan
Novgorod säilytti vapautensa. Mongolien valtakunta oli _Džingis kaanin_
perustama; se ulottui Isosta valtamerestä Saksan rajoille saakka. Kun
valtakunta myöhemmin hajosi, Venäjälle siirtyneet tataarit muodostivat
»_Kultaisen hordin_» (s. o. leirin) valtakunnan, jonka pääkaupunki
_Sarai_ oli Volgan alajuoksun varrella. Maa oli edelleen jakautunut
lukuisiin pikku ruhtinaskuntiin, joiden hallitsijat nöyrästi
tavoittelivat kaanin suosiota. Vihdoin _Moskovan_ ruhtinaan onnistui
saada suuriruhtinaan asema.


□ Raskas aika koitti nyt Venäjän kansalle. Maa oli laajalti hävitetty,
ja kansan täytyi entisten rasitustensa lisäksi suorittaa suuret verot
kaanille, joka lähetti virkamiehensä niitä kantamaan. Usein
veronkantajat tekivät julkeata väkivaltaa turvattomalle kansalle.
Kansanlaulu kertoo:

                 »Sata ruplaa ruhtinaalta otti,
                 viisikymmentä vei pajarilta,
                 talonpojalta vei viisi ruplaa,
                 kell’ ei rahaa ollut, raastoi lapsen,
                 kell’ ei lasta, siltä otti vaimon,
                 kell’ ei naista, itsensä sen otti».

Hädissään kansa nousi toisinaan kapinaankin. Mutta kapinaa seurasi
verinen kosto ja kokonaisen seutukunnan hävitys. Ruhtinaat saivat pitää
alueensa, mutta heidän täytyi totella kaanin käskyjä, käydä hänen
luonansa, viedä lahjoja sekä muutoinkin osoittaa alamaisuuttansa.
Myöhemmin ruhtinaat kokosivat verot ja maksoivat ne kaanille, jolloin
kansan tila kävi helpommaksi. Ruhtinaat olivat edelleen eripuraisia
keskenään, jokainen halusi suuriruhtinaan arvoa. Toinen toisensa
jäljessä he ilmestyivät kaanin luo, panettelivat kilpailijaansa, vieläpä
pestasivat mongolilaisjoukkojakin hätyyttääkseen toisiaan. Tämä oli
kaaneille mieleen, sillä siten he paremmin voivat pitää ruhtinaat
vallassaan.

[Illustration:

  _Kuva 249._ Uskonnollinen juhlakulkue.
]

Kirkon etuja kaanit eivät loukanneet, sillä he tahtoivat pappien avulla
pitää kansan kuuliaisena. Ja papisto juurruttikin kansaan sen ajatuksen,
että hallitsijan käskyn totteleminen oli ihmisen korkein velvollisuus ja
paras hyve, sen vastustaminen taas, olivatpa käskyt oikeita tai vääriä,
pahin rikos.


● Mongolien herruus kesti Venäjällä puolen kolmatta sataa vuotta
(1240–1480). Se lakkasi vasta _Iivana III_:n hallitessa. Iivana teki
myös lopun Novgorodin itsenäisyydestä.

Moskovan suuriruhtinaat rupesivat käyttämään _tsaarin_, s. o. Caesarin,
nimeä, jota Venäjällä aikaisemmin oli käytetty Itä-Rooman keisarin ja
tataarien kaanin arvonimenä. Hänellä oli valtakunnassa rajaton valta;
kuten itämaiden hallitsijoilla oli hänelläkin alamaisten omaisuus ja
henki vallassaan.

Ruhtinaanvallan rinnalle muodostui Venäjälläkin _aateli_, _pajarit_.
Heitä kuului suuriruhtinaan _neuvoskuntaan_ eli _duumaan_, jonka neuvoa
hallitsija kysyi tärkeissä asioissa, mutta jonka päätöksistä hän ei
ollut riippuvainen. Venäjän kirkon päämies oli Konstantinopolin
patriarkka. Maa joutui pajarien, kirkon ja valtion haltuun;
_talonpojista_ tuli vuokramiehiä ja vähitellen maaorjia. Kansan elämässä
oli paljon itämaista. Miehet pukeutuivat pitkään, leveähihaiseen
kauhtanaan ja turbaanin kaltaiseen lakkiin. Naiset oleskelivat erillään
omassa huoneessaan, eikä heidän suostumustaan kysytty avioliittoa
solmittaessa.


● =Unkari.= Tultuaan vuoden 900 tienoissa Karpatien yli ja otettuaan
haltuunsa sen maan, joka heistä on saanut nimensä, unkarilaiset tekivät
kauan ryöstöretkiä Keski- ja Etelä-Euroopan maihin. Mutta kun keisari
Otto Suuri voitti perinpohjaisesti heidän joukkonsa (955) ja kun
kristinusko vuoden 1000 vaiheilla levisi unkarilaisten keskuuteen,
retket loppuivat ja kansa alkoi rauhassa viljellä maataan. Unkari oli
jonkin aikaa vasallisuhteessa Saksan keisareihin, mutta vapautui pian ja
pysyi sitten itsenäisenä koko keskiajan. Keskiajan lopulla turkkilaiset
eli osmannit, joista kohta tulee puhe, rupesivat hätyyttämään Unkaria.
Silloin alkoi pitkällinen taistelu näitä uusia »kristikunnan vihollisia»
vastaan. Näissä sodissa kohosi maineeseen unkarilainen aatelismies
_Hunyady_ [hu´njadi], jonka poika, soturikunnostaan ja sivistyksestään
kuuluisa _Matias Corvī´nus_, valittiin Unkarin kuninkaaksi.

[Illustration:

  _Kuva 250._ Matias Corvinus.
]


                    ITÄ-ROOMAN KEISARIKUNNAN HÄVIÖ.


● =Keisarikunta pienenee.= Jo arabialaiset valloittivat Itä-Rooman
keisarikunnalta laajoja maita. Myöhemmin seldžukit ottivat suurimman
osan Vähää-Aasiaa. Venezialaiset anastivat monta Välimeren saarta, ja
neljännellä ristiretkellä hävitettiin koko keisarikunta, vaikkakin se
pian jälleen uudistui. Mutta 1300-luvulla tuli Aasiasta turkkilainen
kansa, joka teki lopun Itä-Rooman keisarikunnasta.


● =Osmannit.= _Osmā´n_-nimisen sulttaaninsa eli päällikkönsä mukaan tätä
kansaa sanottiin _osmanneiksi_. He tunnustivat islamin oppia. Aluksi he
valloittivat Vähän-Aasian, mutta sieltä he tunkeutuivat Balkanin
niemimaalle ja tekivät aluksi _Adrianopolin_ pääkaupungikseen.

[Illustration:

  _Kuva 251._ Kristittyjä vankeja turkkilaisleirissä.
]


● =Konstantinopolin valloitus.= V. 1453 vihdoin osmannien sulttaani
_Muhammed II_ valloitti Konstantinopolin. Keisari _Constantinus XI_
puolusti kaupunkia urhoollisesti. Mutta se voitettiin väkirynnäköllä ja
tehtiin osmannien pääkaupungiksi.

[Illustration:

  _Kuva 252._ Muhammed II.
]


□ Useita kuukausia turkkilaiset olivat piirittäneet Konstantinopolia ja
tehneet rynnäkköjä sitä vastaan, mutta yhä kaupunki piti puoliaan
urhokkaan keisarinsa johdolla. Vihdoin alkoi yleinen rynnäkkö. Kellot
soivat kaupungissa, ja kirkoissa naiset, lapset ja vanhukset rukoilivat
maaten kasvoillaan maassa. Kaikki asekuntoiset miehet olivat muureilla,
ja keisari johti puolustusta. Kaksi ensimmäistä rynnäkköä torjuttiin,
eikä turkkilaisten kolmaskaan hyökkäys onnistunut. Mutta sitten
haavoittui genovalaisten apujoukkojen päällikkö, aiheuttaen hämmingin
kristityissä puolustusjoukoissa. Sitä hyväkseen käyttäen turkkilaiset
kiipesivät muurille ja syöksyivät kaupunkiin. Taistelu jatkui kaduilla.
Constantinus taisteli jalan niin kuin halpa sotamies, kunnes kaatui
tuntemattomana muiden joukkoon.

Puolenpäivän aikaan taistelu oli lopussa. Turkkilaiset sotamiehet
hajaantuivat ryöstämään kaupunkia. Mutta sulttaani kiiruhti Sofian
kirkkoon. »Allah on taivaan ja maan valo», hän huudahti ja astui sisään.
Kultaristi otettiin alas keskikuvun katolta ja puolikuu asetettiin
tilalle. Sofian kirkko oli muuttunut muhamettilaiseksi moskeijaksi.


                       VII. Uuden ajan sarastus.


                     VARHAISRENESSANSSI ITALIASSA.


● =Italia uuden sivistyksen maa.= Renessanssi on ranskan kielestä
lainattu sana ja merkitsee _uudestaan syntymistä_ eli _elpymistä_.
Historiassa renessanssilla ymmärretään sitä uutta sivistysliikettä, joka
alkoi Italiassa muinaisen roomalaisen ja kreikkalaisen sivistyksen
pohjalla 14:nnellä vuosisadalla ja, leviten muuhunkin Eurooppaan, jatkui
15:nnellä ja 16:nnella vuosisadalla. Sen aikaisempaa vaihetta sanotaan
_varhaisrenessanssiksi_.

Antiikkinen eli Rooman ja Kreikan muinainen sivistys ei koskaan ollut
Italiassa kokonaan unohtunut. Italian kaupungeissa, varsinkin Roomassa,
monet rakennukset ja patsaat, vaikkakin enimmäkseen särkyneinä,
muistuttivat entisestä suuruuden ajasta. Siellä säilyi myös moni
roomalaisen tutkijan ja runoilijan teos. Olihan italian kielikin
likeistä sukua latinalle, muinaisten roomalaisten kielelle. Elipä
kansassa läpi vuosisatojen sukupolvesta sukupolveen henkisenä perintönä
muisto niistä ajoista, jolloin Rooman senaatti ja Rooman keisarit
hallitsivat maailmaa. Näiden muistojen innostuttamana Cola di Rienzi
yritti uudistaa Rooman tasavallan ja kohottaa Italian sen muinaiseen
suuruuteen.

Italia oli myös lähellä Balkania, jossa muinainen kreikkalainen sivistys
oli kukoistanut. Vähitellen opittiin kreikan kieli ja alettiin
innokkaasti tutkia entisajan kreikkalaisten ajattelijain ja runoilijain
teoksia.

Näin syntyi Italiassa, jossa taloudellinenkin elämä tähän aikaan
kukoisti, virkeä sivistysharrastus, ilmeten varsinkin vilkkaana tieteen
ja taiteen harjoituksena.


● =Runous ja tiede.= Italian ensimmäinen suuri kansankielinen runoilija
oli _Dante_ (k. 1321), maailman kirjallisuuden mahtavimpia neroja.

Danten kuuluisin teos on _Jumalallinen näytelmä_ (Divī´na Commē´dia). Se
on ilmestyksen muotoon kirjoitettu runoelma, jonka runoilija sepitti
maanpaossa ollessaan. Siinä on kolme laajaa osaa: Helvetti, Kiirastuli
ja Paratiisi. Se onkin kuvaus helvetin kauhuista, kiirastulen vaivasta
ja taivaan ilosta, niin kuin keskiajan ihmiset niitä kuvittelivat.
Teoksesta huokuu voimakas runoilijahenki, ja se on rohkean ja rikkaan
mielikuvituksen synnyttämä.

[Illustration:

  _Kuva 253._ Dante.
]


□ Dante oli ylhäistä firenzeläistä sukua. Hän näyttää saaneen
huolellisen kasvatuksen ja tutustuneen perinpohjaisesti aikansa
tieteeseen ja runouteen. Häntä miellyttivät suuresti vanhat latinalaiset
runoilijat, varsinkin Vergilius. Varhain hän rupesi itsekin runoilemaan,
sepittäen kauniita säkeitä rakkaudestaan nuoreen firenzeläiseen tyttöön,
_Beatrice_en [beatri´tše]. Dante sekaantui myöskin valtiolliseen
elämään, ja hänestä tuli vähitellen ghibelliini. Kiivaissa taisteluissa
hänen kannattamansa puolue joutui tappiolle, ja hänet karkotettiin v.
1302 syntymäkaupungistaan, jonne hän ei sen jälkeen enää milloinkaan
saanut palata. Maanpakolaisena ja sairaana hän sitten kuljeskeli ympäri
Italiaa. Elämänsä viime vuodet hän vietti Ravennassa, jossa kuoli v.
1321.

Jumalallisen näytelmän johtorunossa Dante kertoo, miten hän unissa näki
eksyneensä synkkään laaksoon, josta turhaan pyrki valoisammille
ilmoille. Häntä esti siitä pantteri, leijona ja naarassusi, kaikki eri
syntien vertauskuvia. Viimein hän kohtasi Vergiliuksen, joka kertoi,
että Danten nuoruuden lemmitty, varhain kuollut Beatrice, oli taivaasta
huomannut runoilijan hädän, kiiruhtanut Manalaan ja sieltä lähettänyt
Vergiliuksen runoilijalle oppaaksi. Mutta hänen oli kulkeminen noiden
kolmen henkimaailman kautta.

Dante saapui oppaineen ensin helvettiin. Se kuvataan keskiaikaisen
käsitystavan mukaan suppilonmuotoiseksi kuiluksi. Sen pohjakärki on
maapallon keskipisteessä suoraan Jerusalemin alla. Kuilu jakautuu useaan
eri kehään eli piiriin, ja kuta alemmaksi tullaan, sitä ankarampia ovat
vainajain tuskat. Portin kamanassa on kirjoitettuna seuraavat
kammottavat sanat: »Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.»

Portilta Dante aloitti vaelluksensa. Helvetin esipihassa hän kohtasi
kastamattomia lapsia ja ylevämielisiä pakanoita. Dante antaa
Vergiliuksen, jota hän kunnioittaen sanoo Mestariksi, selittää heidän
kohtalonsa näin:

                                                 »Et kysy,
             keit’ ovat henget, jotka täällä näet?
             Siis tiedä, ennen kuin sa eespäin astut,
             nää ettei tehneet syntiä, mutt’ riitä
             ei hyvät työnsä, koska kaste heiltä,
             sun uskos pyhä tie ja portti, puuttuu.
             Ne, jotka ennen Ristin aikaa eli,
             osanneet palvella ei oikein Herraa;
             ja minä itse olen niistä yksi.
             Tuon puutteen tähden, emme syystä muusta
             olemme tuomitut, mutt’ ainoastaan
             toivotta ikävöimään iäisesti.»

Dante jatkaa:

              »Kun kuulin tuon, mun mieltäin tuska kiersi,
              näät monta tunsin miestä arvokasta,
              jotk’ empi partailla tään esipihan».

Siellä Dante näki Homeroksen, siellä Horatiuksen ja Ovidiuksen sekä
monta muuta maineikasta henkeä.

Sitten matka jatkui ja tultiin helvetin eri piireihin. Siellä hän näki,
miten iäti raivoava myrsky ajoi hillittömään irstailuun vaipuneita
vainajia, miten sade, rakeet ja lumi pieksivät ahmatteja jne. Hän näki
vilpillisiä virkamiehiä keitettävän piessä ja tyrannien uiskentelevan
polttavassa verivirrassa. Raukeina ja horjuen kulkivat teeskentelijät
puettuina raskaisiin lyijykaapuihin, jotka ulkoapäin loistivat kullalta.
Hehkuvan kuumasta raudasta tehdyissä haudoissa makasivat kerettiläiset,
jotka olivat hylänneet kirkon armonvälikappaleet. Heidän joukossaan oli
Fredrik II. Ne, jotka olivat harjoittaneet simoniaa, seisoivat päällään
maan sisässä; jalat vain pistivät näkyviin, ja niiden päällä paloi
ikuinen tuli. Paavi Bonifatius VIII:lle oli sinne paikka valmistettu.

[Illustration:

  _Kuva 254._ Dante ja Vergilius kolmannessa helvetin piirissä.
]

Kuilun pohjalla oli itse saatana, jolla oli kolme päätä. Yhdessä suussa,
hirveiden hammasten välissä, oli Juudas, joka petti Jeesuksen,
hengellisen vallan perustajan, ja toisissa Brutus ja Cassius, jotka
olivat pettäneet Caesarin, keisarinvallan perustajan. Saatanan karvaista
ruumista pitkin matkaajat kiipesivät ulos kuilusta. »Tulimme tuosta,
jälleen näimme tähdet.»

Matka jatkui sitten ylös kiirastulivuorelle, joka oli maapallon
vastaisella puolella ja joka myös oli jaettu eri piireihin. Sen huipulla
oli maallinen paratiisi, ihmeen ihana lehto, jossa leppoisat tuulet
puhaltelivat. Vihdoin Dante saapuu oppaineen taivaan portille. Mutta
siitäpä Vergilius ei voikaan häntä enää eteenpäin opastaa. Siellä tulee
Dantea vastaan hänen nuoruuden rakastettunsa Beatrice, joka nyt
saattelee häntä taivaasta taivaaseen. Sielläkin hän näkee monta
kuu-luisaa henkilöä, kuten Aqvinon Tuomaan, Franciscus Assisilaisen ja
Bouillonin Gottfriedin. Ylimmässä taivaassa, häikäisevässä valossa, ovat
Neitsyt Maria ja kolmiyhteinen Jumala.

[Illustration:

  _Kuva 255._ Petrarca.
]


● Toinen suuri italialainen runoilija oli _Petrarca_ (k. 1374),
mainioitten lyyrillisten rakkausrunojen sepittäjä ja muinaisajan
latinankielisen kirjallisuuden tutkija.

Tieteelliset teokset Petrarca kirjoitti latinaksi. Käyttipä hän sitä
joskus runoillessaankin. Mutta parhaiten ovat hänen runoilijamaineensa
säilyttäneet hänen italiankieliset _Sonettinsa Lauralle_.


□ Petrarcan isä oli firenzeläinen lainoppinut, joka eli karkotettuna
syntymäkaupungistaan. Poika opiskeli isän toivomuksesta lakitiedettä,
mutta antiikin kirjallisuus veti häntä vastustamattomasti puoleensa.
Kerrotaan, että isä, huolestuneena poikansa herkeämättömästä vanhojen
kirjailijain tutkimisesta, sieppasi kerran useita vanhoja niteitä ja
paiskasi ne tuleen. Mutta kun hän näki poikansa kyynelet ja epätoivoisen
katseen, hän heltyi ja pelasti tulesta Ciceron puheet ja Vergiliuksen
runot.

Täysi-ikäiseksi tultuaan Petrarca antautui kokonaan rakkaisiin
opintoihinsa ja runoiluun. Hän vaelsi useissa Euroopan maissa, etsi
vanhoja käsikirjoituksia ja keräsi ne kirjastoonsa. Ja hän pyysi
kirjeissä ystäviään ja tuttaviaan tekemään samoin, antoi heille neuvoja,
jopa rahaakin. Siten sai alkunsa innokas antiikkisten kirjateosten
etsintä ja suuria kirjastoja muodostui vähitellen Firenzeen, Roomaan ja
muuallekin. Löytämiään kirjoja Petrarca luki ja tutki ahkerasti. Hän
oppi niitä ymmärtämään yhä paremmin, ja hänelle avautui muinaisajan
maailma, joka oli niin erilainen kuin keskiajan. Siinä tuntui olevan
enemmän vapautta, enemmän elämäniloa, enemmän ymmärtämystä kaikelle
inhimilliselle.

Kirjoituksissaan Petrarca rupesi muillekin selittämään noita muinaisajan
kirjailijoita. Siten hänestä tuli oppinut kirjailija, ensimmäinen
_humanisti_ (lat. homo = ihminen; humānum = inhimillinen). Niin
nimitettiin myöhemminkin niitä oppineita, jotka tutkivat ja selittivät
muinaisen Kreikan ja Rooman kirjallisuutta ja oloja.

Petrarca saavutti aikalaistensa jakamattoman kunnioituksen, ja Rooman
Capitolinuksella hänet seppelöitiin runoilijain kuninkaaksi.

Laura oli Petrarcan nuoruuden lemmitty samoin kuin Beatrice Danten.
Hänestä runoilija laulaa:

              Niin ihanana vielä loistossansa
              en nähnyt aurinkoa keväimen,
              en sateen konsa lomaan pilvien
              väikettä moista luovan kaarestansa

              kuin hohde, min näin hänen kasvoillansa,
              kun Amor taivutti mun ikeesen;
              ei päällä maan — en puhu kerskuen —
              vois’ mikään kilpailla tuon loisteen kanssa.

              Näin Amorin, kun hymys silmin hän
              niin sulosti, ett’ yöksi kaikki jääpi
              muut näyt tuon rinnalla, min silloin näin.

              Näin Amorin ja nuolen terävän,
              min vielä polte rintaa kirveltääpi —
              mutt’ sentään soisin taas sen näkeväin.


● Italian kolmas suuri kirjailija varhaisemman renessanssin aikana oli
_Boccaccio_ [bokka´tšo] (k. 1375). Hänkin oli innokas humanisti, mutta
hänen mainioin teoksensa oli _Decamerō´ne_, sata jutelmaa sisältävä
novellikokoelma. Sillä hän laski perustuksen italiankieliselle
suorasanaiselle kirjallisuudelle, samoin kuin Dante ja Petrarca
runokielelle.

Boccacciokin oli firenzeläistä sukua, vaikka syntyi Pariisissa. Hän oli
lainoppinut ja toimi jonkin aikaa valtiomiehenä. Pian hän kumminkin
antautui kokonaan kirjallisiin harrastuksiin. Hänen toimestaan
käännettiin Homeroksen runot latinaksi, joten kreikkalaiseen
runouteenkin alettiin tutustua.


□ »Decamerone» kirjansa Boccaccio kertoo syntyneen »mustan surman»
aikana Firenzessä. Tuo hävittävä rutto raivosi hirveänä Firen-zessäkin.
»Kuinka moni voimakas mies, kuinka moni ihana nainen, kuinka moni
nuorukainen söikään aamulla omaistensa, tuttaviensa ja ystäväinsä
seurassa, mutta illalla istui toisessa maailmassa esi-isäinsä parissa!»
»Oli niitä, jotka arvelivat, että tautia voi vastustaa parhaiten
elämällä kohtuullisesti, pidättäytymällä kaikesta ylellisyydestä. He
muodostivat pieniä piirejä ja elivät erossa muista sulkeutuneina
sellaisiin huoneisiin, joissa ei ollut ketään ruttoon sairastunutta. He
söivät hienoimpia ruokia ja joivat parhaita viinejä, mutta ylen
kohtuullisesti, kuuntelivat soittoa ja laulua, antautumatta keskusteluun
kenenkään kanssa taudista ja kuolemasta. Toiset olivat vastakkaista
mieltä pitäen viisaimpana syödä ja juoda mielin määrin, kulkea laulaen
ja tanssien ja tyydyttää, mikäli mahdollista, kaikki halunsa. He
kulkivat ravintolasta ravintolaan juoden ilman mittaa ja määrää.» Näin
Boccaccio kirjoittaa kirjansa alkulauseessa. Hän kertoo, miten seurue,
johon kuului seitsemän naista ja kolme miestä, lähti tautia pakoon
erääseen kaupungin lähistössä olevaan maakartanoon. Siellä he viettivät
10 päivää kertomalla juttuja toisilleen. Kukin kertoi jutelman päivässä,
joten kymmenessä päivässä tuli kerrotuksi 100 jutelmaa. Siitä kirja sai
nimensäkin (Decamerone = kymmenen päivää).

Boccaccio sai kertomustensa aiheet eri tahoilta: suupuheina kulkeneista
kaskuista, arabialaisista ja ranskalaisista tarinoista, vanhan ajan
kirjailijain teoksista ym. Mutta Boccaccion tarkoitus on kumminkin antaa
kuva oman aikansa elämästä. Erittäin purevasti hän pilkkaa pappien ja
munkkien tietämättömyyttä ja siveellistä turmelusta sekä naisten
kevytmielisyyttä.


● =Kuvaamataiteet.= Kirjallisten harrastusten elpyessä heräsi eloon myös
entistä vireämpi _kuvaamataiteiden_ harrastus. Siinäkin opittiin paljon
muinaisajan eli antiikin taiteesta, jonka jäännöksiä ihaillen katseltiin
ja kaikkialta, usein kuokka ja lapio kädessä, etsittiin. Noiden vanhojen
taideteosten harras tarkkaaminen kehitti taiteilijain muotoaistia;
jälleen ruvettiin ihailemaan luontoa ja ilomielin antauduttiin sen
kuvaamiseen. Taiteilijat valtasi väkevä luomisinto, monet heistä eivät
tyytyneet harjoittamaan yhtä taidealaa, vaan koettelivat voimiaan sekä
arkkitehteinä että kuvanveistäjinä ja maalareina.

_Rakennustaide_ synnytti muutamia mahtavia _kirkkoja_ sekä komeita
_palatseja_, jotka eivät olleet goottilaistyylisiä, vaan erityistä
_renessanssityyliä_. Kirkoissa tuli _basilika_-muoto käytäntöön, ja ne
varustettiin usein mahtavalla _kupolilla_. Palatsit, joita kaupunkien,
varsinkin Firenzen, varakkaat kauppiaat rakennuttivat asunnoikseen,
olivat suuria ja jykeviä, linnamaisia. Ulkoseinät olivat sileitä, vailla
koristelua: palatsin keskellä oli usein pylväsrivien kaunistama piha.

[Illustration:

  _Kuva 256._ Palazzo Ricardi Firenzessä.
]

_Kuvanveisto_ muodostuu nyt täysin itsenäiseksi taiteenhaaraksi
kehkeytyen jo varhaisrenessanssin ajalla kauniiseen kukoistukseen. Tämän
ajan etevin kuvanveistäjä, italialaisen veistotaiteen varsinainen
perustaja, oli _Donatello_ [te´l-]. Kotikaupungissaan Firenzessä, eläen
Medicien suosiossa, hän loi monta todellista mestariteosta. Niistä on
kuuluisimpia pronssinen _David_-patsas, joka siinäkin suhteessa on
huomattava, että siinä ensi kerran antiikin taidekauden jälkeen ihminen
esitetään täysin alastomana.

[Illustration:

  _Kuva 257._ Donatello: David.
]

_Maalaustaide_ vapautuu niin ikään itsenäiseksi taiteeksi ja kohoo
nopeasti ihmeelliseen rikkauteen ja loistoon. Varsinkin harrastettiin
ns. _fresko_-maalausta (ital. ai fresco = tuoreelle pinnalle). Se
tapahtuu siten, että seinä, johon kuva on maalattava, peitetään märällä
laastilla, johon terävällä puikolla piirretään kuvan ääriviivat
paperille tehdyn piirustuksen mukaan. Sitten suoritetaan itse maalaus
nopeasti tuoreelle seinälle käyttämällä värejä, jotka yhtyvät
muurilaastiin ja kuivuvat yhdessä sen kanssa. Näin syntyneet maalaukset,
_freskot_, ovat hyvin kestäviä. Freskoja maalattiin sekä kirkkojen että
palatsien seinille. Kankaalle maalattaessa käytettiin _tempera_värejä,
jotka saatiin siten, että väriaineet liuotettiin munankeltuaiseen tai
hunajaan. Vasta uuden ajan taitteessa tulivat Alankomaissa keksityt
_öljy_värit käytäntöön.

Monta etevää maalaria työskenteli Italian kaupungeissa jo
varhaisrenessanssin aikana. Firenze oli maalaustaiteenkin ensimmäinen
tyyssija. Siellä loi 15:nnen vuosisadan loppupuolella monet ihmeen
ihanat kuvansa _Botticelli_ [bottitše´lli], joka oli varhaisrenessanssin
etevimpiä maalareita. Hänen kuuluisimpia taulujaan on _Kevät_, jossa
taiteilija esittää joukon solakoita nuoria naisia luonnon helmassa
liikkuvina. Siinä kulkee Kevät kukkia sirotellen oranssipuiden alla, ja
sulottaret pitävät karkeloaan kukkanurmella. Keskellä seisoo Venus
mietteissään. — Pohjois-Italian lukuisissa ruhtinashoveissa oli myös
monta etevää taiteilijaa. Heistä on ennen muita mainittava Mantovassa
toiminut _Mantegna_ [mante´nja]. Hänen kuuluisimpia taulujaan on _Voiton
madonna_, jossa Mantovan herttua rukoilee palavasti Neitsyt Mariaa, ja
tämä siunaten laskee kätensä hänen ylitseen.

[Illustration:

  _Kuva 258._ Botticelli: Kevät.
]

[Illustration:

  _Kuva 259._ Osa Mantegnan maalauksesta Voiton madonna.
]


                               KEKSINNÖT.


● =Paperi.= Egyptiläisten käyttämä papyrus oli haurasta ja helposti
särkyvää, myöhemmin keksitty pergamentti sangen kallista. Mutta
keskiajan lopussa alettiin Euroopassa käyttää liinalumpuista
valmistettua _paperia_, jonka käytäntöön otto suuresti halvensi kirjojen
valmistamista. Paperin valmistamisen taito oli Kiinasta käsin
arabialaisten välityksellä levinnyt Eurooppaan.

[Illustration:

  _Kuva 260._ Juhana Gutenberg.
]


● =Kirjapainon keksiminen.= Keskiajan lopulla tehdyistä keksinnöistä oli
_kirjapainon_ keksiminen tärkein.

15:nnen vuosisadan alussa oli ruvettu valmistamaan pelikortteja ja
pyhimysten kuvia leikkaamalla puulaatalle kohokuvia, jotka jäljennettiin
paperille painamalla. Pian liitettiin pyhimysten kuviin myös selityksiä,
jolloin kirjaimetkin leikattiin puuhun. Lopuksi leikattiin puulaatalle
pelkästään kirjaimia ja siten ruvettiin entisten käsinkirjoitettujen
kirjojen rinnalla valmistamaan kirjoja myös painamalla niitä
puulaatoilla.

[Illustration:

  _Kuva 261._ Kirjapaino.
]

Tämä oli kumminkin hankalaa, jokainen kirjansivu kun oli puulaatalle
leikattava. Silloin _Juhana Gutenberg_ teki 15:nnen vuosisadan
puolivälissä yksinkertaisen, mutta tärkeän keksinnön. Puulaattojen
sijasta hän rupesi käyttämään metallista valmistettuja _irtonaisia
kirjasimia_. Ne voitiin asetella eli _latoa_ rivi riviltä ja sivu
sivulta tarpeen mukaiseen järjestykseen. Kun sitten tarpeellinen määrä
sivuja oli valmiina, _painettiin_ ne paperille niin monena kappaleena
kuin oli tarpeen. Sen jälkeen saatiin latous _purkaa_, ja kirjasimet
voitiin latoa uuteen järjestykseen. Kirjan valmistaminen kävi silloin
paljoa nopeammin, kirjat tulivat entistä huokeammiksi, niitä voitiin
valmistaa suurissa määrin, ja ne levisivät paljoa laajemmalle kuin
ennen. Siten kirjapainon keksiminen vaikutti edistävästi henkiseen
sivistykseen.


□ =Juhana Gutenberg.= Kirjapainotaidon maineikas keksijä oli
saksalainen, syntyisin Mainzin kaupungista. Hän harjoitti nuoruudessaan
taideteollisuutta, valmisti peilejä ja hioi timantteja sekä suoritti
erilaisia metallitöitä. Keksittyään irtokirjasimet hän alkoi tehdä
kokeita kirjain valmistamisessa. Kokeet kuluttivat hänen vähäiset
varansa, joten hänen oli pakko etsiä henkilö, joka kiinnittäisi varoja
uuteen yritykseen. Muuan varakas mainzilainen kultaseppä _Fust_, jolle
Gutenberg kertoi keksinnöstään, rupesi hänen liikekumppanikseen antaen
tarvittavat varat. Voitto jaettaisiin tasan. Työmiesten, jotka otettiin
kirjapainoon, täytyi vannoa, etteivät kenellekään ilmaisisi uutta
menettelytapaa. Ensimmäinen huomattava kirja, joka Gutenbergin painossa
valmistettiin, oli latinankielinen Raamattu (v. 1455).

Mutta Fust oli omanvoitonpyyteinen mies. Saatuaan kylläksi tietoa
keksinnöstä hän vaati yhtäkkiä Gutenbergiltä rahojansa takaisin. Kun
Gutenberg ei voinut niitä suorittaa, tuomittiin hänet luovuttamaan
kirjapaino Fustille. Mutta jonkin ajan kuluttua syttyi Mainzissa suuri
tulipalo, jossa kirjapaino paloi. Suuri keksijä kuoli köyhänä.

Kirjapainon työmiehet hajaantuivat nyt ympäri Saksan ja perustivat uusia
kirjapainoja. Saksasta Gutenbergin hyödyllinen keksintö levisi nopeasti
muihinkin maihin. Vuoden 1500 vaiheilla oli kirjapainoja jo kaikkialla
Euroopassa. Meidän maahamme perustettiin ensimmäinen kirjapaino
kuitenkin vasta v. 1642.

Uudet aatteet pääsivät nyt nopeammin leviämään, ja kansanvalistus rupesi
kohoamaan.


● =Ruuti.= Jo ennen kirjapainotaidon keksimistä ruvettiin käyttämään
_ruutia_ ampuma-aseissa. Sekä kiinalaiset että bysanttilaiset ja
arabialaiset tunsivat ruudintapaisia räjähtäviä aineita. Olipa niitä
ristiretkien aikana käytetty taisteluissakin. Länsi-Euroopassa tavataan
_tykkejä_ ensi kerran, kuten aikaisemmin on mainittu, Crécyn taistelussa
(1346). Ne olivat aluksi kömpelötekoisia ja tavattoman raskaita, joten
niitä oli vaikea kuljettaa. Vähän myöhemmin ruvettiin myös valmistamaan
_pyssyjä_, joista kuula pantiin liikkeelle ruudin avulla. Pyssytkin
olivat ensi aikoina niin raskaita, että niillä ammuttiin erityisen
haarukan nojassa.

Vähitellen uudet ampuma-aseet paranivat ja tulivat yleisesti käytäntöön.
Silloin tapahtui muutos sodankäynnissä. Ritariratsujoukot ja varustetut
linnat menettivät suuresti merkitystänsä; ne eivät pystyneet pitämään
puoliaan uusia »tuliaseita» vastaan. Tykki- ja jalkaväki, jota
hallitsijat valtion varoilla palkkasivat, tuli nyt sodassa
ratkaisevaksi. Mutta samalla kun aatelin sotilaallinen arvo aleni,
heikontui sen valtiollinenkin mahti.


● =Kompassi.= Kompassin keksijää ei tunneta. Tiedetään vain että
kiinalaiset käyttivät kompassia, aluksi maamatkoilla, sitten myös
merimatkoilla, pitkiä ajanjaksoja, ennen kuin se Länsi-Euroopassa
opittiin tuntemaan. Länsi-Euroopan kansat tutustuivat siihen 13:nnella
vuosisadalla. Kompassi teki mahdolliseksi aavoilla ulapoilla
purjehtimisen sekä suuret löytömatkat.


                              LÖYTÖRETKET.


● =Ensi löydöt.= Jo 14:nnellä vuosisadalla _italialaiset_, jotka olivat
sen ajan etevimpiä merimiehiä, purjehtivat Välimereltä Atlantin merelle,
jatkaen matkaa aina _Kanarian_ saarille, _Madeira_an ja _Azoreille_
saakka, jotka nyt tulivat tunnetuiksi. Se kiihotti löytöretki-intoa. Yhä
hartaammaksi kasvoi halu löytää meritie rikkaaseen Intiaan, josta niin
monta kallisarvoista tavaraa oli saatavana, mutta joiden kuljetus Aasian
halki oli kovin hankalaa.


□ =Marco Polo.= Jo 13:nnen vuosisadan lopulla oli venezialainen
kauppias _Marco Pōlo_ tehnyt matkan maitse Aasian itäosiin, käyden
Kiinassa, Tibetissä ja Intiassa. Hän oli 17 vuotta mongolilaisen
suurkaanin palveluksessa ja oppi hyvästi tuntemaan Kiinan silloiset
olot. Kotiin palattuaan hän julkaisi matkakertomuksen »Maailman
ihmeet», jossa hän ihastuneena kuvailee idän oloja. Siellä oli suuria
ja vauraita kaupunkeja, kultaa ja silkkiä runsaasti, maantiet
oivallisia ja paperiraha kaupan välineenä. Kaupungeissa oli
katuvalaistus, ja järjestystä valvoivat poliisit, jotka samalla
toimivat palosammutuskuntana. — Polon kertomusta luettiin ahkerasti,
ja se lisäsi intoa löytää meritie noihin »ihmeiden maihin».

[Illustration: LÖYTÖRETKIEN KARTTA]


● =Meritie Intiaan.= 15:nnellä vuosisadalla _portugalilaiset_ alkoivat
innokkaasti etsiä meritietä Intiaan purjehtimalla Afrikan ympäri.
Prinssi _Henrik Merenkulkija_ lähetti retkikunnan toisensa jälkeen
purjehtimaan pitkin Afrikan länsirannikkoa. Madeira ja Azorit löydettiin
uudelleen. Vuosisadan puolivälissä saavuttiin Guinean lahteen, ja
rannikolta tuotiin kotiin kultahiekkaa ja neekeriorjia. Se luulo, että
täällä tukahduttavan kuumuuden ja kammottavien merihirviöiden takia
olisi mahdoton purjehtia, oli osoittautunut vääräksi.

V. 1486 _Bartholomeus Diaz_ [-ē´os diä´š] saapui Afrikan eteläkärkeen,
jolle annettiin »Hyvän toivon niemen» nimi, koska nyt oli olemassa hyviä
takeita Intiaan purjehtimisesta. 12 vuotta myöhemmin, v. 1498,
onnistuikin _Vasco da Gama_n [gā´ma] purjehtia mainitun niemen ohitse ja
saapua onnellisesti Etu-Intian läntiselle rannikolle, _Kalikut_in
kaupunkiin. Tämän jälkeen toinen portugalilainen laivasto toisensa
perästä lähti Intiaan, ja tuottava kauppa tämän etäisen, mutta rikkaan
maan kanssa joutui suureksi osaksi portugalilaisten haltuun.


● =Amerikan löytö.= Kuutta vuotta ennen Intian meritien löytöä tehtiin
seurauksiltaan vieläkin merkillisempi löytömatka, joka johti
eurooppalaiset aivan tuntemattomaan uuteen maanosaan. V. 1492
_Kristoffer Columbus_ löysi _Amerikan_.


□ Columbus syntyi Genovassa. Isä oli varaton villankehrääjä. Poika sai
ainakin jonkin verran koulukasvatusta, mutta jo neljäntoista vuoden
ikäisenä hän lähti merimatkoille, joilla hän nuoruutensa kulutti.
Matkoilla hän kulki Englannissa ja luultavasti Islannissa asti. Viimein
hän lähti Portugaliin, samoin kuin monet italialaiset purjehtijat ennen
häntä, etsimään onneaan tämän meriliikettään laajentavan nuoren
valtakunnan palveluksessa. Siellä hänessä rupesi kypsymään se ajatus,
että _Intiaan saattoi päästä purjehtimalla suoraan länteen_.

Tähän aikaan näet jo tiedettiin, että maa on _pallonmuotoinen_. Lisäksi
luultiin, että maapallo oli verraten _pieni_. Siksi Columbuskin arveli,
että matka Euroopasta Intiaan ei olisi varsin pitkä. Se käsitys oli mm.
ajan ehkä etevimmällä maantieteen tuntijalla, firenzeläisellä lääkärillä
_Toscanelli_lla [-ne´lli], joka piirsi Atlantin meren kartan ja
kirjeessä Portugalin hallitukselle ehdotti läntistä merimatkaa Intiaan.

[Illustration:

  _Kuva 262._ Kristoffer Columbus.
]

Niinpä Columbus esitti aikeensa Portugalin kuninkaalle. Mutta hänen
ehdotuksensa hylättiin. Silloin hän lähti Espanjaan, jossa teki saman
ehdotuksen Isabellalle. Kuningatar halusi kuulla varta vasten asetetun
valiokunnan lausunnon asiasta. Se oli suorastaan masentava, ja Columbus
joutui naurunalaiseksi. Innokas purjehtija päätti silloin lähteä
Ranskaan, saadakseen sieltä avustusta aikeelleen. Mutta nyt Isabella oli
vakuuttunut yrityksen suuresta merkityksestä, ja kun muut epäröivät,
niin hän lupasi antaa pantiksi omat jalokivensä, ellei muutoin varoja
saataisi. Columbus kutsuttiin matkaltaan takaisin ja hänen kanssaan
tehtiin sopimus löytöretkestä.

Elokuun 3 päivänä 1492 Columbuksen pieni laivasto nosti ankkurinsa ja
lasketti meren ulapalle. Ilma oli lauhkea ja suopea. Purjehdittiin
Kanarian saarten sivuitse ja saavuttiin pasaatituulten piiriin laivain
kiitäessä herkeämättä länttä kohti. Kun näin oli purjehdittu
viikkokausia, merimiehet kävivät levottomiksi: tällä tuulellahan ei
päästäisi takaisin milloinkaan. Toiset pelkäsivät jouduttavan
kiirastulivuorelle ja Jumalan rankaisevan julkeita purjehtijoita.
Merilintuparvia lenteli silloin tällöin laivojen ympärillä, mutta ne
katosivat jälleen, ja joka ilta aurinko laski ihanana ehyen vedenrajan
taakse läntiselle taivaanrannalle. Ei merkkiäkään maasta.
Rauhoittaakseen laivaväkeä Columbus ilmoitti kuljetun matkan joka päivä
lyhyemmäksi kuin miksi oli sen laskenut. Hän osoitti järkähtämätöntä
luottamusta ja vakuutti, että Jumalan avulla pian saavuttaisiin Intiaan.

Lokakuun alussa nähtiin ensimmäiset todelliset merkit maan
läheisyydestä. Raskaasti lentäviä lintuja matkasi lounatta kohti. Eräänä
päivänä nähtiin vihantaa kaislaa ajelehtivan meressä. Eräästä toisesta
laivasta tuotiin laudanpätkä sekä keppi, jossa oli ihmiskäden tekemiä
leikkauksia. Laivoissa vallitsi nyt mitä suurin ilo. Illalla riippaluoti
tavoitti pohjan. Ja kun Columbus tähysteli tarkasti eteenpäin, hän
huomasi säännöttömästi liikkuvan valon taivaanrannalla. Muuan merimies
huusi riemuissaan: »Maata, maata!» Kun kuu sitten nousi, ranta näkyi
selvästi. Oli lokakuun 12 päivä. Columbus oli saapunut Amerikan
saaristoon.


● Kolmatta kuukautta kestäneen purjehduksen jälkeen Columbus oli päässyt
Bahama-saaristoon _Guanahani_n saarelle, jolle suuri purjehtija
riemuissaan antoi nimen _San Salvador_ [sansalvadō´r], »Pyhä Vapahtaja».
Hän luuli tulleensa Intian edustalla oleville saarille, ja siinä uskossa
hän kuolikin. Siksi saaria vieläkin sanotaan Länsi-Intian saariksi ja
Amerikan alkuasukkaita intiaaneiksi. Matkaa jatkettiin vielä eteenpäin
ja löydettiin _Cuba_ ja _Haiti_. Seuraavan vuoden alussa saavuttiin
takaisin. Columbus sai kunnioittavan vastaanoton. Tämän jälkeen hän teki
vielä kolme matkaa Amerikkaan, saapuen eräällä matkallaan Etelä-Amerikan
manterellekin. Mutta iloa hänellä ei enää ollut löydöistään. Löytämiensä
maiden varakuninkaana hänen piti huolehtia niiden hallinnosta. Se oli
kumminkin vaikeata, espanjalaiset kun koettivat nopeasti koota
määrättömiä rikkauksia ja sortivat alkuasukkaita. Columbus ei olisi sitä
sallinut. Syntyi levottomuuksia, ja Espanjasta lähetettiin henkilö
asioita tutkimaan. Hän vangitutti Columbuksen ja lähetti hänet kahleissa
Espanjaan. Suuri löytömatkailija pääsi kyllä kohta vapaaksi, mutta
entiseen asemaansa hän ei enää kohonnut. Masentuneena ja yksinäisenä
Columbus kuoli v. 1506.

Seuraavina vuosikymmeninä jatkettiin löytömatkoja Amerikkaan. Niinpä
portugalilaiset saapuivat Brasiliaan ja valtasivat sen. V. 1522
suoritettiin loppuun ensimmäinen maan ympäri purjehdus. Silloin kävi
täysin selville, että maa on pallonmuotoinen ja että Columbus oli
löytänyt uuden maanosan.

[Illustration:

  _Kuva 263._ Columbuksen laivat.
]



                                SISÄLLYS


 _Opettajalle_                                                         5

 _Esihistoriallinen aika_                                              9

 _Vanha aika_
   I. _Itämaiset kansat_
           Egyptiläiset                                               13
           Babylonialaiset ja assyyrialaiset                          24
           Länsiseemiläiset kansat                                    33
           Persialaiset                                               37

   II. _Kreikka_
           Maa ja kansa                                               45
           Uskonto                                                    47
           Sparta ja Ateena                                           77
           Persialaissodat                                            85
           Perikles                                                   94
           Kreikan taide                                              96
           Kreikkalainen tiede                                       105
           Kreikan pääelinkeinot                                     110
           Kreikan rappeutuminen                                     114
           Aleksanteri Suuri                                         123
           Hellenistinen sivistys                                    128

   III. _Rooma_
           Maa ja kansat                                             132
           Rooma kuningaskuntana                                     135
           Patriisit ja plebeijit                                    143
           Italian valloitus                                         149
           Puunilaissodat                                            158
           Suurten sotien jälkeen                                    166
           Tasavallan rappeutuminen                                  179
           Caesar                                                    186
           Augustus                                                  192
           Rooman sivistyksen kulta-aika                             197
           Rooma keisarikuntana                                      212
           Kristinusko valloittaa maailman                           220
           Siirtyminen uuteen aikakauteen                            227

 _Keskiaika_
   I. _Kansainvaellusten aika_
           Germaanien muinaiset olot                                 229
           Italia kansainvaellusten pyörteessä                       235
           Frankkien valtakunnan synty                               241
           Anglosaksit                                               246
           Sivistyksen rappeutuminen entisen Länsi-Rooman maissa     249
           Itä-Rooma kansainvaellusten aikana                        252
           Munkkilaisuus ja luostarielämä                            255
           Kirkko järjestyy                                          261
           Islam ja arabialaiset                                     266

   II. _Kaarle Suuri ja hänen aikansa_
           Kaarle Suuri                                              273
           Karolinkisen valtakunnan hajoaminen                       283
           Läänityslaitos                                            285
           Viikinkiretket                                            288

   III. _Keisarit ja paavit_
           Otto Suuri                                                296
           Henrik IV ja Gregorius VII                                299
           Fredrik Barbarossa                                        304
           Hohenstaufien perikato                                    307

   IV. _Ristiretket_
           Ensimmäinen ristiretki                                    310
           Myöhemmät ristiretket                                     315

   V. _Ristiretkien ajan sivistysolot_
           Arabialaisten sivistys                                    317
           Kauppa ja kaupungit                                       321
           Ritaristo                                                 330
           Talonpojat                                                338
           Kerjäläismunkit                                           343
           Tieteet                                                   346
           Runous                                                    351
           Kuvaamataiteet                                            356

   VI. _Katolisen kirkon rappeutumisen aika_
           Kuninkaan vallan kasvaminen Ranskassa                     360
           Englannin kehitys perustuslailliseksi valtioksi           365
           Satavuotinen sota                                         370
           Sodan jälkeinen aika Ranskassa ja Englannissa             375
           Saksan valtakunta                                         376
           Italian olot                                              384
           Pyreneitten niemimaan olot                                387
           Pohjois-Eurooppa                                          390
           Itä-Euroopan olot                                         394
           Itä-Rooman keisarikunnan häviö                            398

   VII. _Uuden ajan sarastus_
           Varhaisrenessanssi Italiassa                              400
           Keksinnöt                                                 409
           Löytöretket                                               412

------------------------------------------------------------------------



                          TRANSCRIBER’S NOTES


 1. P. 81, changed “yranniksi” to “tyranniksi”.
 2. P. 270, changed “odottavät” to “odottavat”.
 3. P. 317, changed “Euroopan olot muuttuvat” to “● Euroopan olot
      muuttuvat”.
 4. P. 344, changed “imeleltään” to “mieleltään”.
 5. Silently corrected obvious typographical errors and variations in
      spelling.
 6. Retained archaic, non-standard, and uncertain spellings as printed.
 7. Enclosed italics font in _underscores_.
 8. Enclosed bold font in =equals=.
 9. Denoted superscripts by a caret before a single superscript
      character.



*** End of this LibraryBlog Digital Book "Keskikoulun Yleinen Historia - Oppi- Ja Lukukirja Keski- Ja Tyttökouluille Sekä Seminaareille" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.