Title: Hänen salaisuutensa
Author: Braddon, Mary E.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hänen salaisuutensa" ***


HÄNEN SALAISUUTENSA

Kirj.

Mary E. Braddon


Suomentanut

Valfrid Hedman



Naisten romaaneja 14



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1919.



SISÄLLYS:

   I. "Varjo, joka on synkistyttänyt elämäni."
  II. "Alussa lempi on leikkiä aina."
 III. Häntä pidetään loitolla.
  IV. Häpeätä ja pelkoa.
   V. Kuin murhasta unta nähden.
  VI. "Pelkkää synkkää hiljaisuutta."
 VII. "Rakkaus voittaa aikanaan."
VIII. "Minun täytyy todistaa sinulle asian oikea laita."
  IX. "Minä rakastan häntä, ja hän rakastaa minua."
   X. "Hornan voimat pimittävät järkesi."
  XI. "Rakkaani, ihailijasi on nöyränä jalkaisi juuressa."
 XII. "Annettakoon siis kaikille anteeksi."



I.

"Varjo, joka on synkistyttänyt elämäni."


Englantilainen maisema levisi Weldon Stukeleyn silmien edessä, eikä hän
mielestään ollut nähnyt mitään niin kaunista viimekuluneina seitsemänä
vuotena, vaikka hän oli oleskellut seuduilla, missä luonto tuhlaa
muotoja ja värejä. Hän oli elänyt Itämailla, sivistyksen kehdossa,
uskonnon, kielien, tieteen, taiteen, runouden ja sotataidon
alkuperäisessä kotimaassa -- ikimuistoisilla Itämailla, joiden
hengenviljelyksestä kreikkalainen kulttuuri kaikessa loistossaan oli
vain vesa. Hän oli matkustanut Himalaijalla, tähystellyt Mount
Everestin epäystävällisiä huippuja. Ja kun hän nyt Scadleyn asemalta
vuokraamissaan vaunuissa sivuutti tienhaaran metsässä ja näki niityn,
jolla kylä sijaitsi pienine lammikkoineen, ja lauman laiskoja lehmiä
seisomassa mahaansa asti vedessä; kun hän näki pienen ravintolan,
jonka edustalla oli juottokaukalo ja tangon päähän ripustettu kyltti,
sekä kartanolle vievää ajotietä varjostavat kolme jalavaa ja
punaisenruskeissa takeissaan seinustalla tukevan tammipenkin ympärillä
seisovat talonpojat -- silloin ajatteli kotiin palaava vaeltaja, että
tämä yksinkertainen maalaiskuva voitti etelän upeuden ja ihanuuden.

"Jumalan kiitos, että ollaan Englannissa!" mutisi eversti Stukeley.

Vaunut ajoivat porteista Darnel-puistoon. Paksu rouva seisoi
veräjätuvalla ja niiasi.

"Kuinka voidaan, rouva Drabble?" kysyi eversti sydämellisesti ikäänkuin
olisi tavannut vanhan ystävän. "Nuorekas kuten aina, ettekä ole
laihtunutkaan, näen mä!"

Rouva Drabble nauroi ja ravisti päätänsä.

Darnel-puisto oli tavattoman kaunis paikka, varsinkin aurinkoisena
kesäpäivänä. Päärakennus oli yhtä vanha kuin sir Cristopher Wren
itse, ja siellä oli korkeat, avarat huoneet. Tammi-, honka- ja
lehtikuusipuistikko suojasi sitä muulta maailmalta ja sen seiniä saarsi
komea tiheikkö rhododendron-pensaita ja azaleaa -- "djungeliksi"
eversti sitä nimitti.

Tätä herrasmiestä odotettiin Darnelille vieraaksi, mutta hän saapuikin
aikaisemmalla junalla kuin oli aiottu. Seurauksena oli vanhan
hovimestarin Purdewin ilmoitus, että sir Allan ja lady Darnel eivät
vielä olleet palanneet huviajelulta.

"Mutta ehkä eversti haluaa ensiksi tavata neiti Darnelin? Hän odottaa
vierashuoneessa."

"Neiti Darnelin?" huudahti eversti innokkaasti. "Tarkoittanette neiti
Gracea?"

"Ei, eversti, neiti Darnelia -- sir Allanin sisarta!"

"Vai niin", sanoi eversti kummastuneena. "Siis odottaa sir Allanin
sisar minua vierashuoneessa. No, sitten tahdon käydä tervehtimässä
ennenkuin menen huoneeseeni. Palvelijani tulee perästä matkalaukkuineni
-- en huolinut häntä odottaa."

Hovimestari näytti tietä.

Teepöydän ääressä vierashuoneessa istui nainen, joka odottavasti
hymyillen kääntyi oveen päin.

Hän oli vähäinen, solakka, siro ja hieno nainen, jolla
oli pienet, hienopiirteiset kasvot, vaaleanruskea tukka ja
tummanruskeat silmät -- kauniit, läpitunkevat, hiukan käskevät
silmät; ja jyrkähköt piirteet antoivat ilmettä muutoin tavallisille
kasvoille. Hän oli hyvin aistikkaasti puettuna vaaleanharmaaseen
hameeseen, jonka ohuehkon, harsomaisen kankaan väri mainiosti sopi
hänen hienoon hipiäänsä. Eversti Stukeley tiesi hänen olevan
kolmenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, mutta vieras olisi otaksunut
hänet kaksikymmenkahdeksan-vuotiaaksi -- hän oli ymmärtänyt hyvin
hoitaa itseänsä elämän vaiheissa!

Hän tervehti tulijaa tyynesti ja sydämellisesti, mutta jonkinlaisella
hillityllä hartaudella, joka olisi hurmannut ketä miestä tahansa.
Eversti ei kuitenkaan osoittanut mitään innostusta. Hän oli äsken
kiittänyt Jumalaa englantilaisesta maisemasta, mutta hän ei kiittänyt
Dora Darnelista. Hän otti tämän tarjoaman täytetyn teekupin vastaan,
mutta ei ilmaissut mitään ihastusta kohtaamisesta.

"Teitä kai kummastuttaa, että olen asettunut tänne, senjälkeen kun sir
Allan meni naimisiin?" virkkoi neiti Darnel.

"Pikemmin ihmettelen, että vielä tapaan teidät neiti Darnelina. Arvoton
sukupuolemme ei nähtävästi ole ymmärtänyt omaa parastansa", sanoi
eversti kohteliaasti.

"Sukupuolellanne ei ole syytä moittia itseään mistään", vastasi toinen
nauraen. "Minulla on ollut tilaisuutta vaihtaa Darnel -- jota pidän
kunniassa -- muihin nimiin, joista en rahtuakaan välitä. En kuulu
niiden typerien naisten ryhmään, jotka menevät naimisiin siksi, että
mieluummin tahtovat olla rouvia kuin neitejä. Ne haluavat, Jumala
paratkoon, saada oman talouden, ja se merkitsee omaa taakkaa
ja kalvavia huolia, jotka vain lyhentävät elämän puolilta
englantilaisiltamme. Minua suututtaa aina, kun tytöt kihlauduttuaan
miehille, joilla on tuloja joku vaivainen ropo, puhuvat oman kodin
tuottamasta ilosta. Ei, minä olen aivan tyytyväinen kohtalooni Dora
Darnelina enkä tahdo vaihtaa sitä nimeä mihinkään muuhun."

"Se ilahduttaa minua!" pääsi everstiltä, joka muutamia vuosia
aikaisemmin oli epäillyt neiti Darnelin tavoittelevan häntä. "Minua
ilahduttaa, että pidätte arvossa oivallista Allania ja viihdytte hänen
luonaan", lisäsi hän. "Se vakuuttaa minulle myös toisen asian -- sen
nimittäin, että te ja hänen vaimonsa hyvin sovitte keskenänne."

Doran ilme tiukkeni hetkiseksi, mutta tuli pian yhtä hymyileväksi
jälleen. Hymy oli kuitenkin niin tyyntä ja tasaista, ettei se tuntunut
oikein luonnolliselta.

"Lady Darnel ja minä sovimme mainiosti", sanoi hän. "Tapasihan hän
minut täällä emännöitsijänä nauttimassa veljeni täyttä luottamusta
taloudenhoidossa -- kaikki kävi kuin kellonkoneisto, ja hän oli kyllin
ystävällinen..."

"Ollakseen vaihtamatta kelloseppää. Siihen hän tietysti oli sekä liian
viisas että liian herttainen!" virkkoi eversti ojentaen teekuppinsa
uudelleen täytettäväksi.

"Se oli kyllä viisainta, mitä hän saattoi tehdä, sillä tuskin luulen
sen poloisen nähneen hyvin hoidettua kotia ennenkuin tuli Darnelin
taloon."

"Olette sentään kai hiukan liian kova häntä kohtaan", sanoi eversti.
"Ette tahtone väittää, että veljenne nai henkilön, joka... no niin, ei
ole todella sivistynyt nainen?"

"Sitä en väitä, eversti Stukeley, mutta veljeni nai hurmaavan naisen,
jonka menneisyys on täydellinen arvoitus sekä minulle että kaikille
muille tällä seudulla."

Eversti näytti vakavalta -- hiukan huolestuneeltakin. Hänen entinen
upseeritoverinsa oli ollut vaitelias äskeisin solmiamaansa avioliittoon
nähden ja ainoastaan maininnut, että oli voittanut naisten jaloimman ja
että oli hyvin onnellinen avioelämässään. Tämä saattoi merkitä kaikkea
tai ei mitään. Kaikki miehet luulevat valinneensa parhaan maailmassa --
varsinkin jos naista on paneteltu; ja kaikki miehet ovat ensimäisen
puolivuoden onnellisia. -- Näin ajatteli vanha soturi Weldon Stukeley.

"Ette tarkoittane, että on kieltäydytty ottamasta lady Darnelia mukaan
seuraelämään?" sanoi hän pienen vaitiolon jälkeen.

"Hänet otetaan kyllä mukaan, mutta hänestä ei pidetä", vastasi neiti
Dora, tukien valkoisella kädellään kaunista poskeansa tasapuolisesti
miettivin ilmein. "Ihmisethän ovat kylmäkiskoisia -- te tunnette
maakartanoiden asukkaat, -- epäluuloisia kaikkia uusia tulokkaita
kohtaan, jotka eivät ole heille lapsuudentuttavia. Lady Darnelista ei
tiedetä kerrassaan mitään, ei tunneta hänen sukuansa, eikä hänen
edellisen miehensä sukua. Hän näkyy olevan aivan eristetty -- heimotta,
ystävittä. Hän on vain Claire, kapteeni Stuartin leski; ei tiedetä edes
miehen rykmenttiä tai missä se on ollut; ei ole pienintäkään
johtolankaa, miniää avulla voisi erottaa _tämän_ Stuartin kaikista
muista. Eihän siis ole ihmeellistä, etteivät paikkakuntalaiset hänestä
erityisesti välitä?"

"Siinä tekevät ne varsin tyhmästi, jos lady Darnel on niin ihastuttava
kuin otaksun!" sanoi eversti lämmöllä.

"Jos hän olisi vähemmän viehättävä, olisivat ihmiset ehkä vähemmän
uteliaita -- vähemmän halukkaita hänestä jotakin ajattelemaan.
Hänenlaisensa kauniin naisen täytyy voida paljastaa menneisyytensä --
muutoin..."

"Hän on veljenne vaimo, neiti Darnel. Teidän pitäisi edes kunnioittaa
häntä", sanoi eversti närkästyneenä.

"Älkää kiivastuko, paras eversti!" pyysi Dora viattomasti. "Tehän
kyselette minulta veljeni vanhana ystävänä, ja minä vastaankin
kysymyksiinne aivan rehellisesti. Toisella kertaa tiedän olla
varovaisempi."

"Huomaan helposti erään seikan: te yhdytte muiden vastenmielisyyteen
lady Darnelia kohtaan."

"Hyväinen aika, kuinka nopeasti te teette johtopäätöksiä! Olenko
koskaan sanonut, etten hänestä pidä?"

"Ette ihan; -- mutta puhukaamme nyt jostakin muusta. Kuinka voi pieni
Grace, kummityttäreni ja leikkitoverini?... Kai saan hänet tavata tänä
iltana?"

"Odotan häntä tulevaksi milloin hyvänsä tennistä pelaamasta pappilasta.
Kyllä hän teistä varmaan on melkoisesti kasvanut."

"Toivoakseni hän ei ole kasvanut pois entisestä itsestään. Rakas, pieni
hameisiin puettu laulurastaani -- riehakkain ja hilpein tyttönen sekä
oivallisin ratsastajatar Wiltshiressä! Ettehän vain ole tehnyt hänestä
tavallista sileäksi tasoiteltua nuorta neitiä?"

"Olemme tosiaan koettaneet parhaamme muovataksemme hänestä säädyllisen
nuoren naisen, eversti Stukeley, vaikkakin muutosta moittinette. Hän
juoksenteli täällä kuin pieni villi vuosikauden sen jälkeen, kun Allan
meni naimisiin. Lady Darnel oli äärettömän välinpitämätön -- ovelammin
ei äitipuoli voi menetellä. Hän antoi tytön tehdä aivan miten itse
tahtoi, ja Grace olisi puutteellisen käytöksensä tähden joutunut koko
seudun puheenaiheeksi, ellen minä olisi tullut väliin!"

"Ahaa, tekö sen siis teitte?"

"Olihan se velvollisuuteni tytön lähimpänä naispuolisena sukulaisena.
Minun ehdotuksestani veljeni lähetti hänet madame Sartoryn
täysihoitola-opistoon Passyyn. Madame Sartorylla on ainoastaan muutamia
valittuja oppilaita -- yksinomaan hienoimmista perheistä, ja niitä
kasvatetaan hänen henkilökohtaisen valvontansa alla. Olen itse käynyt
hänen koulussaan ja voin vakuuttaa, että hän on sekä tunnontarkka että
valpas."

"Grace-rukka, olen näkevinäni hänet madame Sartoryn Argus-silmän
vaanimana, kedonkukan luonnottomassa sekakukka-ruukussa! Miten hänet
saatiin alistetuksi sellaiseen menettelyyn?"

"Hän oli kaksi vuotta Pariisissa, mutta vietti loma-aikansa kotona.
Tulos oli sir Allanin mielestä erittäin tyydyttävä."

"Ovatko Grace ja hänen äitipuolensa yhtä hyviä ystäviä?"

"He pitävät hirveän paljon toisistaan -- ainakin sitä väittävät."

"Väittävät? -- Minä en voi kuvitella Gracessa mitään teeskentelyä,
ellei madame Sartory ole luonut häntä uudestaan."

"Madame Sartory on pienestä pyryharakasta luonut maailmannaisen."

"Mikä vahinko!" huokasi eversti. "Englannissa vilisee maailmannaisia,
mutta oikea pyryharakka viihtyy vain onnellisessa kodissa. Se on sievä
kukka, joka kuihtuu kouluneidin karkeasta henkäyksestä. Minulla on
kovin paha mieli siitä, että lähetitte pikku Graceni opistoon. Minä
inhoan noita tyttökouluja."

Nyt näkyi pieni vaalea olento kiitävän ruohokentän ylitse ulkona ja
juoksevan kuistilta lasiovesta sisään. Hänellä oli jostakin pehmeästä,
valkoisesta villakankaasta tehty, vaaleansinisellä paltattu puku --
erinomaisen sievä tennispuku. Tulija oli Grace Darnel, pitkä
tytönheilakka, jolla oli aurinkoiset, pähkinänruskeat silmät,
kiharahko, tummanruskea tukka, ihastuttava suu ja valkoiset hampaat.
Piirteet olivat sävyisät, ja ulkomuoto yleensä tyypillisen
englantilainen.

Eversti tarttui hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä
sydämellisesti ja isällisesti hyvän aikaa.

"No, Grace", sanoi hän, "kuulen, että sinusta on sukeutunut hieno
nainen ja että pieni laulurastaani on lentänyt tiehensä!"

"Sitten on sinulle lörpötelty joutavia, kummi-isä. Minä tahdon aina
olla sinun laulurastaasi", vastasi tyttö hymyillen. "Olen kovin
iloinen, että olet tullut kotiin -- iloisempi kuin voin sanoakaan!"

Tämän hän virkkoi vakavasti ja merkitsevästi. Eversti katsoi häneen
tutkivasti läpitunkevilla, mutta ystävällisillä silmillään, jotka
menneinä aikoina olivat yhtä lujasti katsoneet kapinaa silmästä
silmään.

Neiti Darnel oli jättänyt heidät kahden kesken.

"Mutta Grace, näyttää siltä kuin et olisi oikein onnellinen!" sanoi
eversti levottomasti.

"Kukapas sitä tässä maailmassa on?" vastasi tyttö hiukan alakuloisesti.
"Ei saa pyytää mahdottomia. Kuulemmehan kirkossa joka sunnuntai, ettei
meitä ole tarkoitettukaan onnellisiksi -- vaikken minä käsitä, miksi
tulisimme maailmaan ollaksemme ehdottomasti onnettomia! -- Kuitenkin
iloitsen sanomattomasti siitä, että olet tullut takaisin tänne,
kummi-isä. Se on puhdasta kultaa, se!"

"Rakas lapseni, saat uskoa, että minä olen yhtä iloinen saadessani olla
täällä jälleen! Mutta kerrohan nyt kaikesta. Muista, kuinka paljon on
muuttunut siitä, kun viimeksi tapasin Darnelin -- olenhan aivan vieras
perhe-elämällenne, mutta en tunteisiin nähden muukalainen. Kerro hiukan
äitipuolestasi."

"Vaiti, kummi-isä, emme häntä koskaan siten nimitä; minä sanon häntä
äidiksi, ja hän on ainoa, joka on lahjoittanut minulle äidinrakkautta.
Tiedäthän, että oma äitini kuoli aivan pienenä ollessani --- minulla on
vain hänen valokuvansa hellittävänäni. En tee hänelle mitään vääryyttä
pitäessäni uudesta äidistäni."

"Lady Darnel on siis ystävällinen! Se on minulle mieleen."

"Hän on kerrassaan täydellinen aviovaimona ja äitinä. Sinä rakastut
häneen korviasi myöten ennenkuin olet viettänyt täällä neljääkolmatta
tuntia. Isä ei siitä ensinkään suutu -- hän on niin ylpeä, kun hänen
rouvaansa ihaillaan."

"Minua ilahuttaa tavattomasti kuullessani, että asia on niin; mutta
neiti Darnel puhui hänestä äsken jonkun verran pidättyvästi."

"Oletko koskaan kuullut hänen puhuvan avomielisesti ja tunnustavasti
ainoastakaan ihmisestä?"

"Sittenhän sinun pitäisi nyi olla täysin onnellinen, Grace, kun sinulla
on sellainen isä ja sellainen äiti?"

Grace punastui ja loi häneen tarkoittavan katseen.

"Etkö ole kuullut puhuttavan, että nuoren tytön elämässä tulee aika,
jolloin eivät edes isä ja äiti ole hänelle kaikki tässä maailmassa?"

"Käsittänen", sanoi eversti. "On tullut sulhanen mukaan leikkiin?"

Tämä avomielisesti sotilaan hyvänsävyisellä äänellä lausuttu sana näkyi
tyttöä säikähdyttävän. Hän katsahti ikkunaan päin.

"Hiljaa, taivaan tähden!" virkkoi hän puristaen everstin kättä. "Se on
salaisuus -- kukaan ei tiedä mitään. Isä ei koskaan antaisi minulle
anteeksi... kuule, nyt tulevat vaunut, ja minun täytyy pukeutua
päivällisille."

Hän juoksi ulos. Eversti meni perästä ja tapasi sir Allanin rouvineen
eteisessä.

Sir Allan oli kymmentä vuotta aikaisemmin ottanut eron
sotapalveluksesta, sitte kun isä oli kuollut ja jättänyt hänelle
perinnöksi Darnelin aateliskartanon ja puoli tusinaa paraita maatiloja
sen läheisyydessä. Hän oli silloin raihnainen -- ontui hiukan Kabulissa
saamastaan luodinhaavasta. Weldon Stukeley ja hän olivat olleet
opintotovereita Etonissa ja taistelleet vieretysten Krimillä. He olivat
myöskin jakaneet keskenään vaivat ja vaarat Intian kapinassa; ja näin
vietettyään yhdessä nuoruuden kultaisen ajan he olivat alkaneet pitää
toisistaan kuin veljet. Heidän kohtauksessaan ilmeni nyt sydämellistä
lämpöä, joka teki sitä syvemmän vaikutuksen, kun se esiintyi niin
tyynessä ja yksinkertaisessa muodossa, kuten kahdelle englantilaiselle
sopii.

"Weldon -- vaimoni!" esitteli sir Allan, minkä jälkeen eversti kääntyi
lady Darneliin.

Hän oli kaunis nainen parhaassa iässään, yhtätoista vuotta sir Allania
nuorempi. Komea ja viehättävä vartalo, hienosti muovatut piirteet,
matala otsa ja tummanharmaat silmät sekä näiden lisäksi tyyni
ja arvokas ryhti, joka hyvin sopi Darnelin sukukartanon
hallitsijattarelle. "Sellaista naista ei toki luulisi hyljittävän
seurapiireissä", ajatteli Stukeley. "Hän ei näytä sellaiselta, että
voisi herättää epäluuloja edes ankarimmassa kirkkoherrassa tai
ennakkoluuloisimmassa maajunkkarissa. Hänen pitäisi voida vaatia
itselleen kunnioitusta ja herättää kiintymyksen tunteita --
ihanteellisena aviovaimona ja äitinä."

Lady Darnel oli yksinkertaisesti puettu -- yksinkertaisemmin kuin
muilla hänen säätyluokkansa naisilla julkisesti näyttäytyessään oli
tapana (sir Allan oli vaimoineen juuri käynyt erään kukkanäyttelyn
avajaisissa), mutta sopusuhtainen vartalo ja kauniit kasvot
kohottivat mustan silkkipuvun ja pienen sievän pitsihatun tenhoa.
Paikkakuntalaiset olivat saaneet päähänsä, että kaikki, mitä lady
Darnel käytti, tuli suoraan Pariisista ja että tämä hänen
yksinkertainen pukunsa oli kalliimpi kuin muiden komeimmatkaan.

"Ajatelkaahan senlaatuista naista ilman aviomiehen rahoja!" sanoivat ne
toisilleen, vaikkei kukaan aivan varmaan tiennyt, mitä tällä
epämääräisellä lauseella oikeastaan tarkoitettiin; mutta pidettiin
päivänselvänä, että sir Allan oli nainut hämäräperäisen henkilön ja
saisi katua.

"Tietysti siinä jotakin on", kuiskailtiin seudulla. "Kai se pian
nähdään", lisättiin. "Pian sattuu ikäviä kohtauksia herraskartanossa",
vakuuttelivat seuraystävät. "Poloinen sir Allan on hyväluontoinen
houkkio, ja _sellainen_ vaimo tietysti käyttää miehen heikkoutta
väärin."

"Tervetuloa Darnelin kartanoon!" virkkoi sir Allanin vaimo ja ojensi
everstille kätensä. "Toivoakseni viivytte meillä kauvan?"

"Toivon hänen viipyvän luonamme, kunnes saa hankituksi pienen, hauskan
talon asettuakseen paikkakunnalle kuolinpäiväänsä asti", lisäsi sir
Allan.

"Niin, Allan, minä aion kotiutua tänne, jos se käy päinsä, ja pitää
silmällä kummitytärtäni. Enpä tästä lähin enää juuri muuhun
kelpaakaan."

"Ellet noudata minun esimerkkiäni", sanoi ystävä iloisesti.

Lady Darnel oli jo jättänyt herrat, ja sir Allan seurasi vanhaa
toveriaan tälle varattuun kolmisuojaiseen asuntoon. Huoneet olivat
hauskimmat koko isossa rakennuksessa.

"Hän on hyvin kaunis", mutisi eversti isännän mentyä, "ja epäilemättä
myöskin hyvä nainen. Panisin pääni pantiksi, että hän on rehellinen
kuin teräs; mutta hän ei ole onnellinen. Jotakin on vinossa. Tässä
talossa on joku salaisuus. En ihmettele, että ihmiset juoruavat. Naisen
hänen asemessaan -- Allanin kaltaisen miehen puolisona -- pitäisi olla
onnellinen; ja jos hän _ei_ sitä ole, on hänellä omat syynsä. --
Stuart? Kapteeni Stuartin leski? Mikähän Stuart se voisi olla!"

Hän tiesi useitakin Stuart-nimisiä palvelusajaltaan, mutta ei voinut
muistaa, että kukaan niistä olisi jättänyt jälkeensä kauniin lesken. Ja
miksei entisen puolison rykmenttiä ollut mainittu ilmoituksessa?

"Tässä täytyy olla jotakin hullusti", ajatteli eversti.

Hän tapasi sitten nuo kolme naista ja sir Allanin vierashuoneessa --
ketään muuta ei oltu kutsuttu.

"En tahtonut kutsua ketään vierasta täksi iltaa, Weldon", sanoi sir
Allan, "sillä tiesinhän, että sinulla ja minulla on paljon juteltavaa,
ja muille on rasittavaa kuunnella kahden vanhan toverin Intian
kenttäleiristä kertovan muistelmiaan!"

Eversti istui emännän ja Gracen välissä, neiti Darnel taas heitä
vastapäätä. Sir Allan ja hänen tyttärensä olivat oikein hilpeällä
puhetuulella ja huvittivat everstiä kertomalla kaikesta, mitä hänen
poissaollessaan oli tapahtunut; muun muassa he mainitsivat äsken
rakennetusta koulutalosta.

"Kouluista puhuen", sanoi eversti Gracelle, "sinähän et ole kertonut
Pariisissa olostasi ja kokemuksistasi siellä. On kai sentään vähän eroa
Bois de Boulognen ja Darnelin puiston välillä?"

Grace punehtui kauheasti ja istui hetkisen ääneti. "Piditkö Passystä ja
ranskalaisesta kouluneidistäsi?" kysyi eversti.

"Sinne saapuminen oli kauheata", vastasi Grace singahduttaen vihaisen,
leimuavan katseen tätiinsä, jonka aloitetta hän ei koskaan voinut antaa
anteeksi, "enkä käsitä miksi minut lähetettiin kouluun -- minun
iälläni. Mutta itse paikasta pidin sentään varsin paljon. Madame
Sartory on tyhmä, vanha muija, mutta hän ei kohdellut meitä pahoin eikä
paljoa sekoittunut puuhiimme. Teimme siellä aivan niin kuin meitä
halutti, ja kuitenkin oli se muka oikea luostarikoulu -- liian
hullunkurista!" sanoi Grace katkeranlaisesti naurahtaen.

Eversti ei pitänyt sävystä. Oliko tuo hänen pieni, kiltti,
teeskentelemätön Gracensa, se rehellinen vilpitön sielu? Hän huomasi
tytön muuttuneen epäedulliseen suuntaan tuossa kirotussa
pariisilaiskoulussa. Hän oli aina vihannut sekä Pariisia että
tyttökouluja. Jos kohtalo olisi suonut hänelle tyttäriä, olisi hän
antanut niiden kasvaa maalla niin kuin jerseyläiset lehmät tuolla
haassa -- terveiksi ja reippaiksi jälkeläisiksi!

"Minun aikanani osasi madame Sartory kasvattaa tyttöjä oivallisesti",
sanoi Dora Darnel.

"Siitä on jo kulunut monta vuotta", virkkoi Grace. "Sartoryn mummo on
sittemmin ehtinyt elää ikänsä loppuun."

"Minun kouluajallani ei kukaan tohtinut nimittää häntä Sartoryn
mummoksi."

"Tytöthän olivat niin kainostelevia ja yksinkertaisia kaksikymmentä
vuotta sitten", sanoi Grace. "Vasta viime vuosikymmenellä on nuoriso
oppinut elämään. Amerikalaiset tytöt ovat opettaneet meille oikeutemme,
ja nyt me käytämme niitä hyväksemme."

"Grace!" huudahti isä nuhtelevin katsein. "Tuolla tavoin ei pikku
tyttäreni koskaan ennen haastanut!"

"Anteeksi, isä", sanoi tyttö kiivaasti, "mutta minä joudun aina
kuohuksiin, kun puhutaan tuosta hirveästä huvilasta Passyn luona, joka
on niin näennäisen arvokas, vaikka petosta ja patustusta piilee pinnan
alla."

"Sitten se oli minun syyni, joka otin asian puheeksi", pahoitteli
eversti. "Varon sitä vastedes tekemästä!"

"Te ette ollut valmistautunut amerikalaisen kasvatusmetoodin
vaikutuksiin", sanoi Dora vienolla, tyttömäisellä äänellään, jota
suuttumus ei koskaan korostanut ja joka kuitenkin saattoi tässä kodissa
lausua mitä katkerimpia sanoja.

Lady Darnel tuli avuksi muuttamalla puheenaihetta.

Pian rupatettiin jälleen hilpeästi ja tunnelma oli mitä parhain, kunnes
naiset nousivat pöydästä ja vanhat toverukset jäivät istumaan yksikseen
lampunvalossa.

"Ota tuolta piippu, Weldon -- vai haluatko koettaa savukkeitani?" kysyi
isäntä. "Ja sano nyt rehellisesti, vanha ystävä, mitä hänestä
ajattelet."

"Voin Jumalan kiitos olla täysin rehellinen. Tarvitsee vain nähdä lady
Darnel pitääkseen hänestä ja ihaillakseen häntä. Hän on sekä kaunis
että viehättävä -- aivan sellainen kuin toivon vanhan ystäväni
aviosiipan olevankin, mutta..."

"Mutta? Sinulla on jo yksi _mutta_, Weldon."

"Ei se lady Darnelin ansioita koske. Mutta näyttää siltä kuin hänen
terveytensä ja mielialansa eivät olisi aivan niin hyvät kuin sinä ja
hänen ystävänsä voisivat toivoa."

"Olet oikeassa, Claire-poloisen terveys ei ole varsin hyvä. Häntä
vaivaa jonkinlainen alakuloisuus -- hermokiihtymys. Viihtyneekö hän
todella Darnelin kartanossa? Olemme eläneet täällä kovin yksinämme
häittemme jälkeen, ja olen vakavasti tuuminut viettää talven Italiassa
hänen kanssaan. Ei, hänen luonteensa on liian vaihtelevainen
tietääkseen hyvää terveyttä. Siihen on omat syynsä -- katkerat muistot
entisyydestä. En ole vielä kertonut sinulle, kuinka jouduimme
naimisiin, Weldon."

"Sinä sanoit ainoastaan, että avioliitto perustui rakkauteen ja että
olitte tavattoman onnelliset. Se riitti minulle."

"Olisin sanonut sinulle enemmän, ellei se olisi ollut pitkä ja
surullinen kertomus kirjoitettavaksi. Odotin mieluummin, kunnes
saisimme kaikessa rauhassa istua yhdessä ja tupakoida, juuri tähän
tapaan."

"Älä huolikaan jutella mistään surullisesta", sanoi eversti vakavasti.
"Minulle riittää tieto, että lady Darnel on hyvä ja kaunis nainen. En
tahdo tietää enempää."

"Kas, rakas ystävä, minulle tuottaa todellista huojennusta, kun saan
asiasta puhua. Tiedän, että olet arvosteleva Clairea oikein ja
ymmärtävä hänet. Mutta sen voit vasta kuultuasi hänen surullisen
tarinansa."

Eversti kohotti päätänsä ja täytti lasinsa.

"Kuulitko yksitoista, kaksitoista vuotta sitten puhuttavan eräästä
Mackenzie-nimisestä upseerista, joka palveli 19:ssä afganilaisessa
rykmentissä?"

"Hänestä, joka ampui patrullin? Kyllä -- se oli kauhea tapaus!"

"Upseeri, joka ampui patrullin, oli vaimoni ensimäinen mies."

"Taivaan Jumala!"

"Niin, hän oli Clairen täysorpana, Stuart Mackenzie, soturi, joka
alotti uransa oivallisesti, oli tavallaan kuuluisuuskin ja parina,
kolmena seurustelukautena luettiin Lontoon komeimpiin miehiin. Se ehkä
tuottikin hänelle turmion. Hänen isänsä kuoli ennenkuin hän tuli
täysi-ikäiseksi, ja hän peri sievoisen omaisuuden, jota hän heti alkoi
tuhlata. Clairen äiti oli leski -- maailmannainen ja entinen kaunotar,
joka vain nautti seuraelämästä ja varsin vähän huolehti tyttärestään.
Tämän olen vähitellen saanut kuulla Clairelta, joka kuitenkaan ei
sanallakaan moiti äitivainajaansa."

"Tunnen sen lajin naisia. Tyyppi ei ole harvinainen."

"Claire oli vain seitsentoistavuotias eikä häntä ollut vielä viety
seuraelämään. Äidin käydessä kutsuissa opetti tytärtä oivallinen
kotiopettajatar. Kun sitten Stuart Mackenzie kosi serkkuansa, otti
tämän äiti, rouva Molyneaux, hänet avosylin vastaan. Hän kiirehti
näitäkin iloissaan siitä, että pääsi enemmistä kuluista tyttärensä
vuoksi, hänen tulonsa kun olivat hyvin rajoitetut. Claire epäröi ensin,
mutta äidin kehoitusten vaikutuksesta hän luuli pitävänsä serkusta.
Lapsina he olivat leikkineet yhdessä, ja silloin oli poika häntä
suuresti miellyttänyt. Sitäpaitsi tuntui hänestä imartelevalta
ajatella, että eräs kaupungin kauneimmista kavaljeereista oli korviaan
myöten häneen rakastunut. Toivo päästä matkustamaan Intiaan oli vielä
lisäkiihokkeena, ja niinpä tyttö suostui. Puoli vuotta ennen
kahdeksattatoista syntymäpäiväänsä hän purjehti puolisonsa kanssa
Intiaan."

"Lapsi-parka!"

"Aluksi kävi kaikki hyvin, mutta vähitellen selvisi Claire-rukalle,
että oli mennyt naimisiin kevytmielisen, tuhlaavaisen miehen -- pelurin
-- kanssa. Vielä ajattelee hän kauhulla sitä aikaa. Vihdoin joutui mies
epäsuosioon rykmentissään ja hänet siirrettiin etelä-Irlantiin. Tämä
mursi hänet kokonaan, hän muuttui tylsäksi ja haluttomaksi, ynseäksi
vaimoansa kohtaan ja kaikin tavoin mahdottomaksi. Heillä oli
seitsenvuotias poika. Melkein kaikki omaisuus oli lopussa, eikä
miehellä ollut ylennyksen toiveita. Silloin hän joi niin että tuli
juoppohulluksi -- ja vihdoin hän teki tuon murhan."

"Minä muistan, hän tappoi miehen Mallowissa."

"No niin, murhaksi sitä tuskin voi nimittää, koska hän oli aivan
järjiltään. Mackenzien ikkuna oli eräälle kuistille, hän läksi yöllä
ulos; vartijasotilas, joka ei häntä tuntenut, huusi hänelle. Upseeri ei
vastannut, ja kun vartija yritti häntä estää, sieppasi hän häneltä
kiväärin ja ampui miestä päähän.. Sitten lymysi hän metsään
täydellisesti mielipuolena. Asiasta syntyi oikeusjuttu, kapteeni
teljettiin mielisairaalaan ja kuoli vuotta myöhemmin puolisonsa yhä
parhaansa mukaan hoitelemana."

"Olipa siinä ristiä naiselle!"

"Niin, tosiaan! Mutta hänen vastoinkäymisensä eivät siihen päättyneet.
Hän oli köyhä, ja lapsi, joka oli hänen ainoa lohdutuksensa, osoitti jo
aikaisin levottomuutta herättäviä taipumuksia -- se näkyi tulevan
isäänsä. Claire, joka nyt äidin kuoleman jälkeen oli yksinään
maailmassa, ei enää nimittänyt itseään Mackenzieksi, vaan asettui
Stuartin nimellä pieneen rauhalliseen sopukkaan Walesissa, missä hän
antautui poikansa kasvattamiseen, kunnes tämä tuli kouluikään. Hän
pääsi oppilaaksi Rugbyn kouluun, mutta karkoitettiin jo seuraavana
vuonna. Pahin oli kuitenkin vielä jälellä. Yhdeksäntoistavuotiaana
ilmaantui hänessä selviä oireita, jotka osoittivat hänen perineen isän
paheen -- juomahimon. Lääkärin neuvosta hänet lähetettiin eräälle
maatilalle Queenslandiin. Sinne saavuttuaan hän kyhäsi toivorikkaan
kirjeen, mutta sen koommin ei hänestä ole kuultu. Onkin hyvin
mahdollista, että hän on se Stuart, joka hukkui, kun Earl King upposi
-- ikä ja tuntomerkit sopivat yhteen."

"Toivokaamme niin", sanoi eversti tyytyväisenä. "Nuoresta miehestä,
jolla on sellaisia taipumuksia, olisi vain alituista murhetta äidille."

"Minä tutustuin vaimooni Torquayssa", jatkoi sir Allan. "Matkustin
sinne erään Exmooriin tekemäni metsästysretken jälkeen tervehtiäkseni
seudun kirkkoherraa, joka oli isäni vanhoja ystäviä. Hän oli tuntenut
Clairen tämän lapsuudesta asti ja tiesi kertoa hänen elämänsä
surullisen tarinan. Tämä ehkä oli valmistuksena siihen syvään
myötätuntoon, joka valtasi minut hänet tavatessani. Ainakin rakastuin
häneen jo ensi näkemältä enkä lähtenyt Torquaysta ennenkuin olin saanut
hänen suostumuksensa. Luulen hänen heti kiintyneen minuun, mutta
minulla oli kovin paljon vaivaa hänen epäröimisensä voittamisessa,
sillä hän pelkäsi minulle koituvan ikävyyksiä, jos hänen edellisen
miehensä elämänvaiheet tulisivat tunnetuiksi. Sitäpaitsi hän muistutti
minulle, että hänen poikansa kohtalo oli epävarma ja että tämä voisi
jonakuna päivänä jälleen ilmestyä, ja tuottaisi minulle häpeää. Sanoin
hänelle, että nuo kaikki olivat pikkuseikkoja verrattuina hänen
rakkautensa omistamisen onneen. Hän suostui vihdoin, ja vanha
kirkkoherra vihki meidät kuusi viikkoa myöhemmin, jonka jälkeen
vietimme kuherruskautemme rannikolla. Niitä onnellisia päiviä en
milloinkaan unhota!"

"Ja onko taivaallanne koskaan senjälkeen näkynyt pilveä?"

"Ei... ei ainakaan mitään mainitsemisen arvoista. Dora jäi tietysti
tänne, sillä onhan hän ollut Darnelin sukukartanon emäntänä äitipuoleni
kuolemasta asti. Hän aikoi ensin matkustaa pois, mutta jäi sentään
lopuksi, hoitaa yhä talousaskareita eikä näy ollenkaan viihtyvän."

"Sinun pitäisi toimittaa hänet täältä pois", sanoi eversti
rehellisesti. "Tuollaiset _ménages à trois_ eivät ajan pitkään koskaan
menesty. Olisi parempi sinulle ja sisarpuolellesi, jos hän hankkisi
itselleen oman kodin -- penikulman päässä teistä!"

"Olen vakavasti aikonut lisätä hänen vuosirahaansa, jotta hän voisi
elää riippumattomana ja yhtä mukavasti kuin täällä."

"Juuri sinun tapaistasi, rakas Allan, miettiä asiaa, joka sinun olisi
pitänyt tehdä jo ennenkuin sitä aloit _ajatellakaan_!"

"No, no, minähän tahdoin käyttäytyä veljellisesti häntä kohtaan; ja
Dora on hoitanut kotiani ihmeteltävän hyvin. Sitäpaitsi ratkaisi Claire
itse kysymyksen eräänä aamuna antamalla minun läsnäollessani
avainpussinsa Doralle. 'Minä ymmärrän niin vähän talousasioita', sanoi
hän, 'enkä pidä hallitsemisesta, mutta sinähän olet mainio johtaja ja
varmaan mielelläsi komennat. Miksi siis tunkeutuisimme toistemme tielle
voidessamme elää tyytyväisinä kumpikin makumme mukaan? Tästä päivästä
alkaen luovun kaikista hallitusoikeuksista Darnelin kartanossa.'"

"No, mitä neiti Darnel ehdotuksesta piti?"

"Hän ei näyttänyt kovinkaan kiitolliselta, hymyili vain halveksivasti
ja sanoi: 'Sinusta, joka ylimielisyydessäsi pidät itseäsi muita
parempana, on kaiketi arvollesi sopimatonta pitää silmällä palvelijoita
ja antaa määräyksiä päivällisestä; mutta minä olen aina ajatellut, että
veljeni hyvinvointi on riippuvainen tuollaisista vähäpätöisistä
pikkuseikoista.' Oikein minä häneen suutuinkin!"

"Minä olisin tarttunut häntä niskasta ja taluttanut hänet ulos!" sanoi
Stukeley.



II.

"Alussa lempi on leikkiä aina."


Eversti Stukeley oli ollut Darnelin herraskartanon vieraana lähes kaksi
kuukautta ja ehtinyt tutkia koko tienoon viiden peninkulman laajuudelta
kunnekin etsiessään "pientä, mutta hauskaa tölliä", josta hän jo
tropiikkimaissa oli uneksinut. Tähän asti hän kuitenkin oli etsinyt
turhaan.

Gracella oli usein tapana kyydittää häntä ponillaan, ja näillä
ajeluilla maaseudulla tyttö rohkaistui avaamaan sydämensä kummi-isälle
-- uskollisimmalle ja suvaitsevimmalle ystävälle, mitä hänellä koskaan
oli ollut.

He olivat kerskuvassa ilmoituksessa juuri nähneet tarjottavan
myytäväksi taloa, joka kuitenkin oli aivan rappiolla. Eversti nauroi
omaa pettymystään ja odotti Gracen yhtyvän hänen leikillisyyteensä --
mutta yllätti tytön sensijaan itkemästä.

"Pikku Grace", huudahti hän hellästi, "mikä tyttöstäni vaivaa?"

"Ei mikään", vastasi Grace katkerien kyynelten välistä. "Minä en voi
sitä enää kestää -- minun täytyy siitä jollekulle kertoa; minä en voi
pitää itselläni salaisuuksia ja olla vilpillinen niitä kohtaan, joita
rakastan! Minä vihaan ja halveksin itseäni. Luulen, että olen pahin,
häijyin tyttö koko Englannissa! Minä kerron siitä mieluimmin sinulle,
siksi että aina olet niin suvaitsevainen etkä saarnaa, kuten isä
tekisi. Lopuksi hän kyllä antaisi minulle anteeksi, mutta hän saarnaisi
ensin -- ja minä olen niin onneton, etten voisi sitä kestää!"

"Rakas pikku Grace, et sinä vilpillinen liene, vaikka sanot? Minä
rusikoitsisin sen henkilön, joka rohkenisi sinusta sellaista väittää.
Ne ovat vain lapsensalaisuuksia, pikku Grace. Joku pieni mielettömyys,
josta olet isällesi vaiennut..."

"Se ei ole mikään _pieni_ mielettömyys, vaan oikein suuri. Minä olen
kihloissa miehen kanssa, jota isä ei koskaan ole nähnyt -- jonka
olemassaoloa hän ei edes aavista."

"Hm", virkkoi eversti, "tuo kuulostaa arveluttavalta. Mutta voihan
sellaisen kihlauksen purkaa."

"Mieluummin kuolen kuin rikon lupaukseni!"

"Niin tietysti, tietysti!" tyynnytteli eversti.

"Varsinkin siksi, että henkilö, jolle olen kihlautunut, on hyvin
vaikeissa olosuhteissa eikä voi..."

"Sinua ylläpitää", täydensi eversti. "Tietysti, rakas lapsi, tietysti.
Se on oivallinen syy hänessä kiinni riippuaksesi. Mutta kerro nyt
kaikki tyyni minulle. Missä ja milloin hänet tapasit?"

"Pariisissa, Louvressa."

"Siinä suuressa puku- ja hattukaupassako?"

"Ei, taulukokoelmassa."

"Kenen välityksellä tutustuitte toisiinne?"

"Emme kenenkään... hm, harpin."

"Harpin?"

"Oi, kummi-isä, älä kauhistu! Tiedän kyllä, kuinka hirveästi
käyttäydyin -- kotiin tultuani olen senvuoksi monta kertaa itkenyt.
Sinä tiedät, kuinka paljon pidän maalaamisesta. Minä työskentelin
tarmokkaasti Pariisissa ja sain madame Sartorylta luvan käydä kolmasti
viikossa Louvressa maalaamassa -- luulen, että se vanha ilkimys oli
mielissään, kun minusta pääsi! Hän käski erästä opettajattarista --
sitä, joka muutoin eniten auttoi taloudessa -- lähtemään mukaani. Isä
sai senvuoksi eräänä lukukautena suorittaa ylimääräisesti viisi puntaa.
Me kävelimme sinne kauniilla ilmalla, mutta rumalla otimme ajurin,
jonka minä maksoin; sillä minä sain paljon taskurahoja kotoa."

"Sen kyllä uskon, ja olen huomannut, että koulunuorisolle, jolla on
runsaasti taskurahoja, aina sattuu joitakin kommelluksia. Jatka,
Grace."

"Eräänä päivänä istuin jäljentämässä Guidon madonnaa -- en saanut sitä
vähääkään samannäköiseksi, sillä minun madonnastani tuli punakka kuin
vuokra-ajuri sadeilmalla. Taulu oli niin korkealla, että minun täytyi
istua jonkinlaisella neljä jalkaa lattian yläpuolelle laitetulla
lavalla. Oli niin hauska istua siellä ja tirkistellä alas museossa
kävijöihin ja toisiin opiskeleviin. Samassa huoneessa oli vielä kolme,
neljä muuta jäljentäjää. Eräs niistä oli tavattoman kaunis nuori mies,
joka kopioitsi Wouvermania vesivärillä elävästi ja varmasti --
mielestäni hyvin vaikea tehtävä. Hän näytti kovin sairaalta,
poika-parka! Posket olivat sisäänpainuneet ja katsekin näytti raukealta
-- hänellä oli suuret, tummat silmät. Mutta kaikki tuo teki tietysti
hänet vielä mielenkiintoisemmaksi."

"Tietysti", sanoi eversti. "Tarvitsee vain kuvitella nuorta miestä,
jolla ei ole penniä taskussa, vaan selviä taipumuksia keuhkotautiin, ja
jalomielistä tyttöä, niin asia voi saada vain yhden ratkaisun.
Luonnollisesti sinä heti rakastuit häneen."

"En suinkaan, kummi-isä, en minä niin herkkä ole. En luule, että olisin
häntä sen enempää ajatellut, ellemme sattumalta olisi tutustuneet
toisiimme. Hän jutteli paljon pienen epämiellyttävän vanhanpuoleisen
neidin kanssa, joka valmisti alttaritaulua ja nähtävästi työskenteli
leipänsä edestä. Tällä nuorella miehellä oli niin avomielinen ja
viehättävä käytös, etten voinut olla hänestä kokonaan välittämättä.
Mademoiselle Bouge, opettajatar, sanoi, että hän oli kaunein poika,
mitä milloinkaan oli nähnyt. Eräänä päivänä pudotin harppini."

"Tahallasiko?"

"Oi, kummi-isä, kuinka voit ajatella minusta mitään niin alhaista? Ei,
se tapahtui aivan sattumalta. Hän ryntäsi esille ja otti sen ylös. Minä
kiitin häntä, ja hän jäi rupattelemaan."

"Oliko hän ranskalainen?"

"Täysi pariisilainen. Hän sanoi minulle mitä kohteliaimmin, että
ihonvärini oli liian sinertävää ja antoi minulle muutamia oivallisia
ohjauksia värien sekoittamisessa. Sitten hän meni takaisin
taulunjalustansa luo minusta enempää välittämättä -- kumarsihan vain
hyvin viehättävästi poistuessaan. Saapuessani sinne taas kahta päivää
myöhemmin oli hänkin työssään ja kumarsi, kun tulin sisälle --
Ranskassa tervehtivät herrat aina ensin, kuten tiedät -- ja täytyihän
minun silloin vastata tervehdykseen. Minä menin lavalleni, ja poloinen
mademoiselle Bouge asettui tavalliselle penkilleen ja tuijotti
tauluihin. Minun käteni vapisi niin, että tuskin kykenin maalaamaan."

"Ja sitte pudotit taas harppisi?"

"Oh, kummi-isä, sinulla on varmaan kovin alhaiset ajatukset meistä
tytöistä! Maalasin kurjasti puolen tunnin ajan ja tuhrin
madonna-parkani tietysti vielä sinisemmäksi. Ja juuri kun aloin toden
teolla käydä toivottomaksi, tuli nuori ranskalainen luokseni ja kysyi,
sallisinko hänen antaa minulle taas muutamia ohjeita värityksestä,
sopusoinnusta ja niin edespäin. En myöntänyt enkä kieltänyt. Mumisinhan
vain jotakin käsittämätöntä -- minä tomppeli. Hän näkyi ymmärtävän sen
myönnytykseksi, ryhtyi tutkimaan taulua ja osoitti virheet sekä sanoi,
miten ne olivat korjattavat. Niin alkoi tuttavuutemme, ja parin viikon
päästä olimme hyviä ystäviä. Koskaan emme puhuneet paljoa -- eihän se
ollut sopivaa julkisessa huoneustossa ja mademoiselle Bougen silmien
edessä; mutta hänen onnistui antaa minulle kirje joka kerta, kun
tapasimme. Hän oli ihmeellisen taitava pujahduttamaan sen värilippaan
alle tai käteeni vanhan Bougen huomaamatta."

"Oli kai sellaiseen tottunut!"

"Et saa niin sanoa; olethan tavallisesti muutoin niin kiltti. Ei, hän
sanoi minulle ensimäisessä kirjeessään, ettei hän koskaan ennen ollut
todella rakastanut."

"Onko joku sitä väittänytkään!" mutisi eversti.

"Oi, hän kirjoitti niin ihania kirjeitä!"

"Ja sinä vastasit niihin?"

"Täytyihän minun... _joskus_. En tullut ajatelleeksi, että se oli
väärin. Enhän koskaan ollut oppinut muukalaisia epäilemään. Minä
sanoin, kuka olin ja että viimeistelin opintojani madame Sartoryn
luona. Hän jutteli elämäkertansa: -- oli yksinään orpona maailmassa,
mutta kuului vanhaan burgundilaiseen sukuun ja oli saapunut Pariisiin
harjoittamaan taideopintoja."

"Epäilemättä oikea boheemiluonne."

"Niin et saa sanoa. Hän käyttäytyi aina kuin oikea herrasmies, vaikka
hänen pukunsa oli kulunut ja hän asui ylioppilaskorttelissa."

"No, mikä hänen nimensä oli? Kai hänellä edes nimi oli?"

"Victor de Camillac", sanoi Grace arvokkaasti. "Me olemme kihloissa!"

"Todellako? On sentään jokseenkin rohkeata kihlautua nuorelle herralle,
jonka kanssa olet vaihtanut vain muutamia sanoja ja rakkauskirjeitä?"

"Oli niitä toki enemmän kuin _muutamia_; hän kirjoitti nidoksia. Hän
pisti minulle kirjeen joka kerta, kun kävin Louvressa -- sellaisia
siroja, runollisia ja kaunopuheisia kirjeitä."

"Tunnen tuon. Hän on niitä, joiden sormet aina syyhyvät riimustelemaan.
Vanhan lohikäärmeesi, neiti Bougen olisi tullut pitää silmänsä auki."

"Oh, kyllä hän poloinen yhtä ja toista aavistelikin, mutta minä sain
hänet taivutetuksi pitämään suhteeni salassa. Ihan häpeän tunnustaa
vedonneeni hänen huonoimpiin vaistoihinsa."

"Kuinka niin?"

"Tunnet kai sokerileipomon Rue Castiglionen kulmassa?"

"En."

"Vai et, sepä vahinko. Se on Pariisin parhaimpia. Oli tapani pistäytyä
siellä Bougen kanssa kotimatkalla. 'Valitkaa nyt sellaista, mistä
enimmin pidätte, rakas ystävä', kehoitin minä, ja sitä ei hänelle
tarvinnut kahdesti sanoa!"

"Luullakseni hän suri ja kaipasi sinua, kun olit matkustanut!" nauroi
eversti. Hän ei hennonnut suuttua kummitytölleen tämän hupsuuksien
tähden, ja sitäpaitsi hän ei käsittänyt kirjevaihtoa rappiolle
joutuneen ranskalaisen kanssa kovin vakavaksi asiaksi. Tarkemmin
ajateltuaan hän kuitenkin myönsi, että jutulla voisi olla kylläkin
ikäviä seurauksia, jos nuori ranskalainen oli lurjus.

"Onko tosiaan mahdollista, Grace, että suullisesti ja kirjallisesti
olet kihlautunut miehelle, jonka elämää ja menneisyyttä et laisinkaan
tunne?"

"Kyllä, kyllä minä tunnen kaikki", vastasi Grace närkästyneenä.
"Victor kertoi minulle koko elämänsä. Hän oli täysin rehellinen. Hän
tunnusti olevansa niin niukoissa varoissa, että hänen täytyi asua
köyhäinkorttelissa. Hänen isänsä oli menettänyt kaikki Meksikon sodan
aikana, ja Victor matkusti sitten Pariisiin toivoen kehittyvänsä
kuuluisaksi taidemaalariksi. Hän sanoi, että jos lupautuisin hänen
vaimokseen, hän saisi uusia voimia ahkeraan ja tarmokkaaseen työhön --
se olisi hänen pyhin, puhtain kiihoittimensa."

"Ja tuo tietysti vaikutti sinuun, ja sinä luonnollisesti annoit
lupauksesi?"

"Kyllä, mutta vasta pari kuukautta myöhemmin, kuin olin saanut sen
kirjeen. Miten heikkona sinä minua pitänetkään, kummi-isä!"

"Sinä olet pieni, hurmaava hupakko, siinä kaikki."

"En sentään luule, että olisin suostunut kihlaukseemme, ellei hän olisi
ollut poissa taulukokoelmasta eräänä päivänä ja monta päivää -- en
nähnyt häntä koko viikkoon. Ymmärsin, että hänen täytyi olla sairas, ja
tunsin itseni hyvin onnettomaksi. Poloisen kalpeat kasvot ahdistivat
minua. Vihdoin hän lähetti minulle kirjeen neiti Bougen välityksellä."

"Kirjoitti kai olevansa kuolemaisillaan?"

"Siinä oli vain muutama rivi, piirretty lyijykynällä kuolinvuoteella,
kuten hän uskoi -- viimeiset jäähyväiset."

"Toivoakseni et käynyt häntä tervehtimässä", sanoi eversti
levottomasti.

"En käynyt, se oli mahdotonta, sillä hän ei koskaan maininnut
osoitettaan; vastaukseni oli lähetettävä Quartier Latinin
postitoimistoon."

"Lystikäs herrasmies, kun häpesi ilmoittaa asuntoansa!"

"Se oli anteeksiannettavaa itsetuntoa poika-parassa. Hän tiesi
sukulaisteni olevan rikkaita ja häpesi kertoa asuvansa rähjäisen kadun
varrella -- ikäänkuin minä olisin siitä välittänyt."

"No, sinä vastasit kuolinvuoteelta lähetettyyn kirjeeseen?"

"Vastasin, kummi-isä", sanoi Grace hiljaa, silmät maahan luotuina, ja
kostutti ruohoa vielä muutamilla kyynelillä.

"Kuinka sinä sitten kirjoitit, tyttöseni?" kysyi eversti
ystävällisesti.

"Minä kirjoitin kyllä hirveän tyhmästi. Olin niin pahoillani, että
hänen täytyi maata yksinään ja kuolla kurjassa asunnossa -- ja pyysin
häntä tulemaan terveeksi minun tähteni ja sanoin, että olisin hänelle
uskollinen hänen köyhyydessään ja että, jos hän vain tahtoisi odottaa,
kunnes olin saanut isäni suostumuksen, ja olisi yhtä uskollinen minulle
kuin minä hänelle, kenties vuosikausia, niin lupasin hänelle sen, mitä
hän kauniissa kirjeissään niin usein oli minulta pyytänyt."

"Olipa sentään hyvä, että teit asian riippuvaiseksi isäsi
suostumuksesta, tyttöseni", sanoi eversti rohkaisten. "Sitten ei se ole
lainkaan niin vaarallista kuin luulin. Oliko kirjeessäsi mitään
enempää?"

"Vain se, että jos isä kieltäytyisi suostumasta kihlaukseemme, en
koskaan menisi naimisiin kenenkään muunkaan kanssa. Lupasin olla
Victorille uskollinen koko ikäni."

"Se, tuhat tulimmaista, oli jotakin pahempaa! Sen vuoksi sinä kai niin
armotta hylkäsit nuoren Colchesterin, suurmetsästäjän, kun äskettäin
olimme pyyntiretkellä?"

"Sitä en muista!" virkkoi Grace, hirveästi punastuen.

"Mutta minä muistan. Sinä kohtelit häntä säädyttömästä. Sellaista
miellyttävää nuorukaista, joka vielä oli niin ilmeisen huomaavainenkin
sinua kohtaan! Hän avasi veräjät ja ratsasti rinnallasi juttelemassa,
silloin kun hänen olisi pitänyt kiinnittää koko huomionsa koiriin --
kunnes sinä annoit hänelle matkapassit. Nuori kartanonomistaja ja
metsästyksen johtaja ei ole tottunut sellaiseen kohteluun."

"En kysele, millaiseen kohteluun herra Colchester on tottunut", vastasi
Grace keikauttaen päätänsä, vaikka hänen kauniit pähkinänruskeat
silmänsä kyyneltyivät. "Olet häijy puhuessasi minulle noin, kummi-isä,
kerrottuani sinulle, että pyhä lupaus sitoo minut Victor-poloiseen!"

"Näitkö Victor-poloista tuon kuolinvuoteella tehdyn kihlauksen
jälkeen?"

"Me tapasimme toisemme vain kerran senjälkeen. Victor tuli Louvreen
viimeisenä päivänä, kun siellä maalasin. Poika-parka näytti ihan
aaveelta, kuumeen kiilto katseessa. Hän oli lähtenyt sairasvuoteeltansa
tavatakseen minut vielä kerran ennenkuin matkustin Englantiin. Hänen
kätensä vapisi kuin haavanlehti, ja hän kiitti minua kyyneleet silmissä
kirjeestäni ja vannotti minua pitämään lupaukseni. Hän toivoi, että
isäni myöntyisi, jahka hän oli myynyt muutamia tauluja salongissa.
'Niin pian kuin olen saanut mainetta ja hiukan rahaa matkustan
Darneliin ja pyydän aivan rohkeasti sinun kättäsi', sanoi hän. Minä
vastasin, että isäni oli yleväluontoinen mies ja että minulla oli
kyllin rahoja meille molemmille."

"Ja sitten olette kai kirjoitelleet tokillenne?"

"Kyllä -- ajoittain. Victor kyhää mitä ihanimpia kirjeitä, mutta hän on
hiukan säännötön kirjevaihdossaan. Toisinaan hän ei kirjoita koko
kuukauteen, ja silloin minua vaivaa ajatus, että hän on sairas... tai
kuollut, sillävälin kun minä vain huvittelen ja pelaan tennistä."

"Sano minulle, rakas pieni Graceni, sano vilpittömästi ja rehellisesti,
oletko tosiaan auttamattomasti rakastunut tuohon nuoreen ranskalaiseen
maalariin, jota isäsi ei ole koskaan nähnyt?"

"Minä pidin hänestä paljon; muutoin en olisi koskaan antanut
lupaustani."

"Niin, mutta nyt on sinulla ollut puolitoista vuotta tyynesti
miettiäksesi asiaa; ja tarkemmin harkittuasi huomaat, että olisit hyvin
iloinen, ellet koskaan olisi antanut sellaista lupausta tai jos voisit
päästä siitä vapaaksi."

"Kyllä, isäni tähden", myönsi Grace epäröiden, "olisin hyvin iloinen,
jos lupaukseni ei olisi minua sitomassa, koska se varmaan surettaisi
häntä. Hän on niin hyvä -- hänen ystävällisyytensä viiltää sydäntäni."

"Siinä tapauksessa on sinulla kaksi tuskallista tehtävää. Ennen kaikkea
on sinun kerrottava koko asia isällesi, yhtä vilpittömästi kuin nyt
olet kertonut sen minulle, ja sitten sinun pitää kirjoittaa monsieur
Camillacille ja pyytää häntä päästämään sinut lupauksestasi."

"Ei, ei, kummi-isä, älä suinkaan vaadi sellaista. En koskaan voisi
sanoa tätä isälle enkä voisi pyytää sitä Victorilta -- en nyt, kun hän
on sairas, köyhä ja onneton."

"Se on juuri jalomielisen, romantillisen pikku Graceni tapaista", sanoi
eversti nauraen. "Hyvä on, lapseni, sinä olet nyt uskonut huolesi
minulle, enkä minä ole luottamustasi pettävä; mutta ajattele, mitä
äsken sanoin. Et tule jälleen onnelliseksi ennenkuin olet tehnyt täyden
tunnustuksen isällesi, joka ei nuhtele sinua ankarammin kuin minä olen
nuhdellut."

"Mutta hän hämmästyisi ja tulisi kovin murheelliseksi!" huudahti Grace.
"Minä en voisi kestää hänen hämmästystään ja suruaan, kun hän saisi
tietää, että olen niin kauan salannut häneltä jotakin. Hän ylistää aina
rehellisyyttäni -- ja nyt hän saisi yhtäkkiä tietää vilpillisyyteni.
Ei, minä en sitä kestä!"

"On parasta, Grace, että olet rohkea nyt ja astut heti koko askeleen.
Sellaista salaisuutta, mikä sinulla nyt on, ei voi iäti säilyttää. Tuo
monsieur Camillac on köyhä taiteilija ja _boheemi_; hän tietää olevasi
rikas ja täysi-ikäiseksi tultuasi saavasi äidinperintösi haltuusi.
Kaipa sen hänelle kerroit."

"Niin, minä kerroin hänelle olosuhteistani."

"No, rakas lapseni, voitko todella kuvitella, että nuori mies hänen
asemassaan saattaisi vaieta, jos hänellä on toiveita päästä naimisiin
perijättären kanssa. Voit olla varma, että hän täysi-ikäiseksi tultuasi
esittää vaatimuksensa, joskin hän siihen asti pysyy hiljaa. Se
tapahtuu..."

"Vuoden päästä", huokasi Grace.

"Mitä pikemmin siis kohtaat vaikeuden, sitä parempi. Juttele asiasta
isällesi nyt, kun minä olen täällä, ja jos Graceni tarvitsee
suojelijaa, on hänellä vanha, uskollinen everstinsä."

"Rakas kummi-isä, oletpa sinä ystävällinen", mutisi Grace ja suuteli
vanhan soturin ahavoittunutta kättä.

Eversti puhui kotimatkalla vähäpätöisistä asioista.

"Onko isä matkustanut Scadleighiin?" kysyi Grace neiti Darnelilta
puolisella.

"Hän on matkustanut Lontooseen", vastasi tämä.

"Lontooseen?"

"Niin, hän ja lady Darnel matkustivat senjälkeen, kun sinä ja eversti
olitte lähteneet. Heillä oli hyvin kiire ehtiäkseen pikajunalla."

"Mutta isä ei virkkanut siitä sanaakaan aamiaispöydässä!"

"Matka päätettiin aivan äkkiä. He tulevat takaisin päivälliselle.
Syömme päivällisen puoliyhdeksältä, eversti. Ettehän siitä pahastune?"

"En suinkaan! Grace ja minä voimme istua takkavalkean ääressä ja
jutella satuja."

Sekä hän että Grace ymmärsivät, että neiti Darnel tiesi syyn veljensä
äkilliseen matkaan. Mikään ei välttänyt hänen valppaiden silmiensä ja
tarkkojen korviensa huomiota.

Muuten ei everstin tarvinnutkaan pitkälti olla epätietoisena, sillä kun
naiset olivat illalla jättäneet ruokasalin, vetivät entiset asetoverit
tuolinsa loimuavan uunin eteen, sytyttivät savukkeensa ja rupattelivat
tuttavallisesti.

"Ihmettelet kai, miksi niin äkkiä matkustin tänä aamuna?" sanoi Allan.

"Gracella on vilkas mielikuvitus, ja hän arvaili sinne tänne koko
iltapuolen", nauroi eversti. "Mutta minun hitaita aivojani ei tuo
salaisuus paljoa huolestuttanut. Kymmenen penikulman hurahdus
pikajunalla ei ole ihan samaa kuin purjehdus maapallon ympäri."

"Minä olin Clairen kanssa sir Clarkson Andrewsin luona."

"Niinkö?"

"Niin, olen kauan ollut levoton hänen tähtensä ja siksi kysyin neuvoa
siltä taitavalta spesialistilta. Hän oli erinomaisen ystävällinen,
puhui kauan vaimoni kanssa ja vakuutti minulle sitten, ettei ollut
mitään elimellistä sairautta, vaan ainoastaan taipumusta
alakuloisuuteen ja raskasmielisyyteen, joka saattaisi kehittyä
vaaralliseen suuntaan, ellei ole varovainen. Hän suositteli innokkaasti
Italian-matkaa tänä talvena; minun olisi matkustettava hänen kanssansa
paikasta paikkaan ja tehtävä kaikkeni hankkiakseni hänelle vaihtelua ja
huvia. 'Kevätesikkojen kukkiessa voitte palata Darneliin, ja vakuutan
kunniasanallani, että lady Darnel silloin on aivan kuin toinen
ihminen', lausui hän."

"Sehän kuulosti oikein rohkaisevalta, paras Allan."

"On aina lohduttavaa tietää, missä syy piilee. Claire-parka! Ei
yksitoikkoinen maalaiselämä liene häntä niin suuresti kiusannut kuin
tuttavallisuuden ja ystävyyden puute niissä, joita nimitetään
seuraystäviksemme."

"Ovatko ne olleet vähemmän tuttavallisia kuin maa-aatelin tapa on?"
kysyi eversti, joka hyvin tiesi, että sir Allanin toinen vaimo oli
vastaanotettu melkein loukkaavan kylmästi.

"He eivät tietysti ole suorastaan epäkohteliaita -- sitä ne eivät
uskaltaisi olla minun vaimolleni", sanoi sir Allan, "mutta ne eivät
osoita mitään sydämellisyyttä, mitään tosiystävyyttä. He antavat vaimon
aina ymmärtää, ettei hän kuulu heidän varsinaisiin piireihinsä, ja sen
hän panee kovin pahakseen -- kaiketi etupäässä minun tähteni. Hän on
liian ylpeä tungetellakseen ihmisten ystävyyteen. Naapurimme kävivät
meitä tervehtimässä saapuessamme tänne vastanaineina, mutta ne käynnit
tuntuivat vain velvollisuusvierailuilta ja olivat pikemmin
vastenmielisiä kuin hauskoja. Sitten kävimme muutamilla suurenlaisilla.
päivällisillä, ja vaimoni sai siellä sen käsityksen, että seudun naiset
häntä _sietivät_, mutta että siinä olikin kaikki. Annoimme parit,
kolmet päivälliset sinä talvena, joilla muutamia vanhoja ystäviäni oli
saapuvilla, mutta epäilyttävän monet ilmaisivat olevansa estetyt. Ja
senjälkeen olemme tottuneet elämään melkein aivan yksiksemme.
Kirkkoherra rouvineen tulee tänne usein, kuten olet nähnyt, ja he ovat
aina ystävällisiä. Nuori Colchester tulee joskus puoliselle
metsästyskaudella -- mutta siinä ovatkin kaikki. Olisikin siis parasta
toimittaa Claire pois tästä kirotusta luolasta!"

"Kaihan otatte Gracen mukaanne?"

"Häntä en ajatellut."

"Rakas Allan, hän ikävöitsisi itsensä kuoliaaksi, jos jättäisitte hänet
tänne neiti Darnelin kanssa."

"Mutta olisi vahinko viedä hänet pois syysmetsästyksistä, juuri kun
olen ostanut hänelle uuden hevosen. Grace pitää niin paljon
metsästysretkistä ratsain ja nuori Ted Colchester..."

"Pitää paljon Gracesta, tarkoitat?"

"Niin, siltä se näyttää. Ja Colchester on oikein kunnon poika ja seudun
ainoa, joka on osoittanut meitä kohtaan vilpitöntä kiintymystä,
senjälkeen kun menin uusiin naimisiin. Hän kuuluu vanhaan, hyvään
sukuun ja omistaa uhkean maatilan. Minä olisin ylpeä sellaisesta
vävypojasta."

"Ja sinä saat hänestä vävyn, jos hoidat pelin oikein. Noudata kokeneen
vanhanpojan neuvoa, Allan. En luule, että Grace nykyisin paljoa
välittää Colchesterista -- hän on ollut tytölle liian huomaavainen, ja
sitäpaitsi koko seutu pitää häntä tavoiteltavana kosijana. Gracen
kaltainen jalomielinen tyttö haluaa tavallisesti uhrautua jollekulle
köyhälle poloiselle. Jos Colchester olisi tuntematon ja köyhä ja voisi
lähestyä häntä salavihkaa, niin tyttäresi varmaan häntä jumaloitsisi;
mutta kun hän on se, mikä hän on, ja sinä olet selvään osoittanut
haluavasi häntä vävyksesi, niin tyttö tietenkin häntä halveksii. Ota
Grace mukaan Italiaan, niin saat nähdä, että hän kotiin palattuaan
pitää hänestä enemmän. Välimatka terästää katsetta."

"Sinä olet vanha kettu, Weldon", sanoi Allan hymyillen. "Luulen, että
olet oikeassa. Minä otan tyttösen mukaan. Sinähän voit jäädä tänne
talveksi ja sillä välin ratsastella hänen hevosellaan."

"Kiitos, veikko, mutta kyllä minä asun kaupungissa, ellen saa ostetuksi
jotakuta maatilaa täältä."

Myöhemmin virkkoi sir Allan tyttärelleen:

"Sinä matkustat kanssamme Italiaan, Grace. Kummi-isäsi lupaa, että olet
oikein kiltti ja autat minua Clairen hoitamisessa. Valmistaudu
matkalle, tyttöseni."

"Niin ystävällistä, rakas pikku isä!"

"Jaha, sinä lähdet mielelläsi matkalle. Etkö kaipaa syysmetsästyksiä?"

Grace punehtui. Isä kosketti arkaan kohtaan.

"Joka vuosi voi ajaa kettuja, mutta Italiaan ei voi matkustaa milloin
hyvänsä", vastasi hän.

"Ja sujuva ranskankielesi on minulle hyvään tarpeeseen, milloin Claire
ei ole saapuvilla. Viikon päästä täytyy sinun olla matkakunnossa."

Sitten hän kääntyi everstin puoleen, lausuen: "Ostin pari
matkarevolveria Lancasterin liikkeestä -- uusinta mallia."

"Siinä teit oikein", vastasi eversti. "Puuttuu vain, ettet nyt tapaa
muutamia rosvoja koetellaksesi aseitasi niihin."

"On kai jo aika, että menet nukkumaan, Grace, jos aiot huomenna
metsästysretkelle", sanoi sir Allan tyttärelleen.

"Tietysti lähden metsästämään! Luuletko, että nyt sen laiminlöisin, kun
matkustan pois lopuksi ajokautta? Mutta ei ole suurta hyötyä levolle
menosta, kun on noustava kello neljältä. Hyvää yötä, isä, ja kiitos,
että saan matkustaa Italiaan. Olen aina uneksinut siitä maasta."

Sir Allan, eversti ja Grace nousivat ratsuilleen ennen kello viittä
seuraavana aamuna, ja niin sitä kiidettiin eteenpäin usvaisten mäkien
yli. Gracen uusi hevonen käyttäytyi oivallisesti ja kantoi nuorta
emäntäänsä kuin olisi hän ollut höyhenenkevyinen. Sir Allan ohjasi
erääseen suuntaan ja Grace ratsasti toiselle taholle. Eversti, joka ei
tuntenut seutua aivan tarkasti, pysytteli Gracen lähettyvillä ja ihaili
hänen kaunista vartaloaan ja varmaa ratsastustaan, hyvin ylpeänä
kummityttärestänsä.

Nuori Colchester osoittausi niin huomaavaiseksi häntä kohtaan kuin
metsästyksenohjaaja voi olla, ja tarkkaa huomioiden tekijää olisi
huvittanut seurata sitä taistelua velvollisuuden ja taipumuksen
välillä, jota hän kävi itsensä kanssa niin pian kuin hänen täytyi
poistua Gracen vierestä ja asettaa nuoret koiransa jäljille. Hän näytti
tyytyväisimmältä, milloin ajo kävi tasaisessa tahdissa ja hän sai
ratsastaa Gracen rinnalla. Ja sitten oli veräjiä avattavina ja esteitä,
joiden yli hevosten oli loikattava. Tällöin hän antoi raskaan
metsästysoriinsa kulkea edeltä, jotta Grace löysi vaarattomimmat
kohdat. Nuori tyttö halveksui mokomia varovaisuustoimenpiteitä ja olisi
mieluimmin karauttanut pahimpienkin esteiden yli.

Eversti ihaili Gracen ihailijaa melkein yhtä paljon kuin hän ihaili
tyttöä itseä. Ja komeampaa englantilaista maajunkkaria kuin Colchester
harmaassa metsästysnutussaan ja mustassa samettilakissaan tuskin
saattoi tavata. Hän oli kookas, leveäharteinen ja vaaleanverevä;
hänellä oli iloiset, siniset silmät ja paksu, ruskea tukka, joka olisi
runsaina suortuvina aaltoillut olkapäille, jos se saksien koskematta
olisi saanut vapaasti kasvaa. Hänen suora, ystävällinen sävynsä osoitti
perinpohjaista hyväntahtoisuutta, mutta tiukka suu ja jyrkkäviivainen
leuka todistivat tahdonvoimasta ja päättäväisyydestä. Toisen
metsästyskierron lopulla tapahtui jotakin, mikä teki omituisen
vaikutuksen Graceen ja everstiin. He kulkivat kolmisen penikulmaa
Darnel-puistosta sijaitsevan metsikön läpi, kun Juno, Gracen uusi
tamma, äkkiä säpsähti pensaikossa lojuvaa miestä. Tämä oli solakka ja
nuori ja puettuna rikkinäiseen samettinuttuun. Pehmeä huopahattu peitti
puolittain hänen tummat hiuksensa.

Gracen pysähtyessä mies kohottausi ja katsoi kuin unesta heränneenä
ympärilleen, kuitenkaan huomaamatta ratsastajatarta, vaikka tämä
puolestaan selvästi näki hänen kasvonsa ja parahti, kun nuori
Colchester tuli tuulenpyörteenä ja melkein ajoi suoraa päätä miehen yli
sekä jatkoi matkaansa, ottaen Gracen ja everstin mukaansa.

"Nyt ne kiitävät kuin öljytyt salamat!" sanoi hän viitaten koiriin.

"Kummi-isä", virkkoi Grace everstille Colchesterin ehdittyä vähän
edelle, "näitkö miestä mäenlaidassa?"

"Mieronkiertäjääkö, joka pelotti hevosesi? Kyllä minä hänet näin."

"Hän ei ollut mikään mieronkiertäjä, vaan Victor de Camillac. Voi,
kuinka hän näytti sairaalta ja kurjalta! Olisin pysähtynyt, ellei tuo
hirveä Colchester olisi viuhauttanut paikalle. Ratsasta takaisin hänen
luokseen, kysy, missä hän asuu ja miksi hän on tullut tänne. Tee se...
minun tähteni. Ja... onko sinulla rahoja muassasi?"

"Ehkä pari kolme puntaa."

"Anna ne sitten hänelle minun laskuuni. Hän näytti niin köyhältä."

"Tulkaa, neiti Darnel", huusi Colchester, "nyt ne ovat keksineet
ketun!"

Grace ratsasti hänen perästään teeskennellen ihastusta metsästyksen
riemuista, vaikka oli itkuun purskahtamaisillaan.

"Niin, tämä oli juuri hauskaa!" ajatteli eversti ratsastaessaan
kummulle. Tuon miehen ilmestyminen arvelutti häntä.



III.

Häntä pidetään loitolla.


Eversti ratsasti verkalleen kumpua ylöspäin, missä Grace oli nähnyt
miehen, mutta nyt tämä oli poissa. Hän ajoi läpi koko metsikön etsien
muukalaista turhaan.

Silloin hän kuuli koirien haukkua luskuttavan alhaalla laaksossa, ja
ratsastettuaan sinne hän tapasi siellä metsästysseurueen. Repo oli
mennyt luolaansa ja koirat olivat kytketyt. Colchester oli oivallisella
tuulella, hänen nuoret koiransa olivat tehneet tehtävänsä mainiosti, ja
hän oli kaiken aikaa saanut nauttia Gracen seurasta. Kello oli vasta
yhdeksän, joten he ehtisivät takaisin myöhäiselle aamiaiselle.

Grace katsoi kysyvästi everstiin, joka pudisti vakavasti päätään.

"Syötte kai suurusta meidän kanssamme, Colchester?" kysyi sir Allan.
"Meillä on lähin matka kotiin, ja on ehkä viimeinen kerta, kun saamme
yhdessä aterioida puoleen vuoteen."

"Viimeinen kerta?" virkkoi Colchester hämmästyneenä. "Mitä
tarkoitatte?"

"Lady Darnel on määrätty matkustamaan etelään talveksi, ja me lähdemme
niin pian kuin kerkiämme."

"Te itse ja lady Darnel luullakseni?"

"Ja Grace -- tulee mukaan."

"Aiotteko todellakin kieltäytyä riistanajoista, nyt kun sir Allan on
ostanut teille tuon oivallisen hevosen? Miten _voitte_ sen tehdä, neiti
Darnel?"

"Niin, se oli tosiaan kovin ikävää", mutisi Grace, kun he olivat
kotimatkalla. Hän tuskin ajatteli sanojaan, sillä hän mietiskeli koko
ajan äskeistä näkyä -- ilmeisesti rappiolle joutunutta nuorta miestä
ruosteenruskeassa rikkinäisessä samettinutussa ja vanhassa kuhmuisessa,
leveälierisessä huopahatussa, oikeata kurjuuden kuvaa. Ja tuo mies --
mieronkiertäjä -- oli hänen kihlattunsa, se, jonka vuoksi hän
lupaukselleen uskollisena hylkäsi kaikki muut. Hän loi aran katseen
metsästysjohtajaan, jonka hevonen ravasi hänen vieressään. Nuo
jalomuotoiset, rehdit, miehekkäät kasvot ja avoin katse, joka ei mitään
pelännyt, tuntuivat aitoenglantilaisilta, ja hän tiesi sisimmässään,
että tuo mies asetti hänet kaikkia muita naisia korkeammalle.

"Matkustatteko todellakin?" kysyi Colchester synkästi.

"Niin, kyllä se on totta", vastasi Grace. "Mutta emmehän viivy kovin
pitkää aikaa. Palaamme kotiin kevääksi, heti kun ilma tulee kyllin
leppeäksi lady Darnelille."

"Emme ennen kuin toukokuussa", sanoi sir Allan. "Aikaisemmin ei voi
ollenkaan luottaa ilmastoon tässä maassa."

"Matkustatte siis Italiaan!" virkkoi Colchester yhä alakuloisempana.
"Mihin seutuun siellä?"

"Luulen isän maininneen, että matkustaisimme Italian järville", vastasi
Grace.

"Como-jarvelle ja niin edespäin. Niin, siellä kuuluu olevan hyvin
kaunista; Onkohan siellä taimenia? Mainiota, neiti Darnel, en ole
koskaan ollut Italiassa, mutta nytpä matkustan sinne kerran ja
lyöttäydyn teidän seuraanne kahdeksi viikoksi huhtikuussa, jos sir
Allan sallii!"

"Pelkään, että seuramme tuntuisi teistä kovin ikävältä", sanoi Grace
surumielisesti. "Mehän emme matkusta turisteina tai huviksemme, vaan
ainoastaan lady Darnelin terveyden vuoksi."

"Minulle on samantekevä, katselkaapa asiaa kuinka tyynesti tahansa.
Minä matkustan nähdäkseni Italian... ja tavatakseni teidät."

Nyt huusi sir Allan Colchesterin luokseen, ja Grace sai tilaisuuden
jutella everstin kanssa.

"Perin ikävää!" sanoi tyttö, kun eversti oli kertonut huonosta
onnestaan. "Ajattelehan, jos hänen täytyisi lähteä takaisin saamatta
apua. Rahatonna... ehkä nälissään!"

"En luule, että se on niin vaarallista. Voit olla varma siitä, että hän
on vartavasten saapunut tänne saadakseen sinulta apua. Grace-rukka!
Saat luullakseni pian kuulla hänestä. Mutta älä unohda toimittaa häntä
minun luokseni, kun hän tulee."

"Kovin epäystävällisesti sinä puhut hänestä, kummi-isä. Aivan kuin hän
olisi viholliseni."

"Miten voin hänestä muuta ajatella? Lopen köyhtynyt seikkailija
viettelee opistotytön liittoon, jonka tämä saa maksaa tulevaisuutensa
hinnalla."

"Hän ei vietellyt minua. Menettelin ehkä hyvin hupsusti, mutta tein sen
siinä tapauksessa vapaasta tahdostani. Eikä sinulla ole oikeutta
nimittää häntä seikkailijaksi senvuoksi, että hän on köyhä ja että olet
sattunut näkemään hänet nöyryyttävissä olosuhteissa", lisäsi Grace ja
hillitsi nenäliinallaan kyyneltulvan.

"En voi uskoa, että uuttera ja rehellinen nuorukainen voisi vajota niin
syvälle, Grace. Kaitselmus ei unohda eteenpäin pyrkivää nuorisoa; ja
usko minua, että on aina joku erityinen syy vaikuttamassa, kun nuori
ihminen vaipuu sen säätyluokan alapuolelle, mihin hän kuuluu. Sinä näit
hänen maalaavan elatuksekseen Pariisissa; sanot, että hän esiintyi
herrasmiehen tapaan ja maalasi hyvin. Sellaisen miehen ei tarvitse
virua paljaan taivaan alla maankiertäjän puvussa."

"Ehkä se on valepuku!" sanoi Grace yhä närkästyneempänä. "Ja sitäpaitsi
täytynee sinun myöntää, että herrasmiehen on toisinaan vaikeampi pitää
päänsä pinnalla kuin maatyöläisen tai tehtaalaisen. Joku on sanonut,
että maantiet Austraaliassa ovat miesten tekemiä, jotka ovat
opiskelleet Oxfordissa ja Cambridgessa. Sivistys on toisinaan
ylellisyystavaraa."

"Mutta tuo nuori mies näyttää rappeutuneelta ja veltostuneelta."

"Hän näyttää kovin sairaalta", sanoi Grace.

"Jos hän tulee tänä iltana Darnelin aateliskartanoon, vie sinä hänet
vierashuoneeseen ja esittele hänet sir Allanille sulhasenasi, koska
olet hänestä niin varma", lausui eversti suuttuen.

"Se merkitsee, että sinä peset kätesi etkä välitä enää minun
huolistani?" virkkoi Grace surkealla äänellä.

"Se merkitsee, että minä tahdon auttaa sinua niin pitkälle kuin voin,
mutta minä en tahdo rohkaista sinun tyhmyyksiäsi, sinun harhautunutta
käsitystäsi kunniasta ja uhrautuvaisuudesta. Minä pidän sinusta niin
paljon, Grace, että jos luulisin tuon miehen olevan sinun arvoisesi,
vaikka onkin rutiköyhä, ja jos tietäisin, että sinä ehdottomasti tahdot
saada hänet, niin tekisin kaiken voitavani suostuttäakseni isäsi
sellaista avioliittoa ajattelemaan. Mutta epäilen, että mies on heittiö
ja lurjus; ja olen varma, että sinä pohjaltasi et välitä hänestä
rahtuakaan. Senvuoksi koetan kohdella häntä ansionsa mukaan, ja jos
sinä annat minun vain rauhassa toimia, niin uskon, että viikon kuluttua
olet jälleen täysin vapaa."

"Rakas, rakas kummi-isä!" huudahti Grace innoissaan. "Mutta ethän
suinkaan ole tyly Victor-paralle!"

"Minä tahdon kohdella häntä säädyllisesti. Annan hänelle vähäisen
rahasumman ja matkalipun toiseen merentakaiseen maahan."

"Mutta siihen tarvitaan paljon rahaa."

"Kyllä se asia selviytyy. Voimme järjestää sen sitten, kun tulet
täysi-ikäiseksi!"

"Sinä olet paras ystäväni!"

"Ja kun kaikki on saatu kuntoon ja pariisilainen ystäväsi on antanut
takaisin nuo tyhmät kirjeet, niin voit huoletta kertoa asian isällesi,
ja omatuntosi rauhoittuu."

"On kauheata puhua siitä isälle! Silloin hän kyllä saarnaa siitä aivan
hirveästi!"

"Voihan sellaisen hyvän isän saarnaa sietää", sanoi eversti, tapansa
mukaan ystävällisesti hymyillen. "Ja saarna tekee toisinaan hyvää."

Metsästysaamiainen oli hauska. Edward Colchester oli nälkäinen kuin
metsämies ainakin ja söi ja jutteli lakkaamatta. Grace tuli jälleen
vähän iloisemmaksi ja otti keskusteluun osaa muutamilla ajoa koskevilla
sattuvilla huomautuksilla.

"Te käytätte tarkkaan silmiänne!" huudahti Colchester hurmaantuneena.
"Luulen, että tunnette koko seudun joka taholle viiden penikulman
laajuudelta!"

"Minä ratsastan ja ajelen paljon, ja ainahan sitä katselee
ympärilleen", sanoi Grace vaatimattomasti.

"Tiedätte, että olette minua auttanut saamaan käsiini muutamia parhaita
kettujamme", virkkoi Colchester. "Eikö ole tapana ajaa kettuja missään
Rooman lähettyvillä?"

"Kyllä, Campagnassa", vastasi eversti.

"No niin, jos niiden metsästyskausi alkaisi, sitte kun meidän on
loppunut, niin voisimmehan tavata Roomassa, sir Allan, ja metsästellä
hiukan _campagnalla_ -- eikö niin?" sanoi Colchester.

"Se olisi ihastuttavaa! Mutta pelkään, että huhtikuussa siellä on liian
kuuma metsästää."

"Saammehan täälläkin toisinaan varsin lämmintä. Mutta tulkoonpa ajosta
mitään tahi ei, niin joka tapauksessa saavun sinne huhtikuussa, jos
huolitte minusta sinne mukaanne."

"Olisi hyvin hauska, jos tulisitte", sanoi lady Darnel.

"Oikea perheretki!" virkkoi Dora pilkallisesti hymyillen. Hän oli vielä
kyllin heikko kadehtiakseen veljentyttären nuoruutta ja viehättävää
kauneutta. Hän itse oli laiminlyönyt tilaisuutensa, siksi ettei pitänyt
kosijoitaan kyllin hyvinä; mutta nyt ärsytti häntä ajatella nuorta
ylimystä Gracen jalkojen juuressa ja viimemainitun riemua
valloituksesta.

"Eikö täti tahdo tulla kanssamme", kysyi Grace häneltä lähtiessään
näyttämään Colchesterille kasvihuoneita. Harvoin hän nimitti Doraa
tädiksi, ja tavattoman hellä äänensävy oli kuin ahdistetun sydämen
hätähuuto -- sydämen, joka oli valmis mihin hyvänsä välttääkseen
kohtausta kahdenkesken Colchesterin kanssa.

Dora lähti mukaan ja pakotti nuoren miehen osoittamaan harrasta
mielenkiintoa ja ihastusta kaikkiin japanilaisten krysanteemien
harvinaisuuksiin. Vihdoin tämä ei voinut vastustaa haukotuksiansa.

"Näytte olevan hirveästi unissanne", sanoi Dora.

"Olin ulkona koirapihassa jo neljännestä vailla neljä aamulla",
puolustelihe Colchester.

"Ja tahtoisitte kovin kernaasti mennä kotiin nukahtamaan?"

"En suinkaan!" virkkoi puhuteltu, joka yhä vieläkin toivoi jäävänsä
hetkiseksi kahdenkesken Gracen kanssa; mutta hänen täytyi vihdoin sanoa
hyvästi saamatta siihen tilaisuutta.



IV.

 Häpeätä ja pelkoa.


Grace vietti päiväkausia jännittävässä odotuksessa ja pelossa, että
saisi kuulla jotakin kihlatultaan. Mutta kun ei mitään kuulunut, kun ei
hänelle päivänmittaan salavihkaa sujahdutettu kirjettä eikä mitään
sanantuojaa saapunut, niin hänen levottomuutensa yhä yltyi.

Hän luuli, että mies lojui jonkun pensasaidan tai heinäruon takana,
kenties liian sairaana ja kurjana voidakseen etsiä parempaa suojaa --
sairaana ja kurjana sillä välin kun hän, joka oli vannonut tuolle
miehelle rakkautta ja uskollisuutta, istui mukavasti tuolinsa selkään
nojaten hauskassa tytönhuoneessaan kasvihuonekukkien ympäröimänä,
edessään uusia kirjoja ja oivallinen piano käytettävissään.

Hän ei tohtinut mennä alikertaan teelle kello viiden aikaan, peläten
kohtaavansa tutkivia katseita, mutta päivälliselle hänen täytyi saapua,
jotta ei herättäisi vielä suurempaa huomiota. Ateria tuntui hänestä
kidutukselta, hän kun alati odotti kuulevansa palvelijan askeleet tämän
tullessa tuomaan salaperäistä tiedonantoa.

Sekä sir Allan että eversti alkoivat pian haukotella päivällisen
jälkeen, ja Grace auttoi parhaansa mukaan, kunnes Dora sanoi:

"Jos te kaikki olette noin unisia, on parasta, että menette nukkumaan!"

"Dora on oikeassa", myönsi eversti. "Hyvää yötä!"

Toiset noudattivat esimerkkiä ja Dora asettui pianon ääreen soittamaan
erästä Bethoovenin rondoa, mutta hän soitti innottomasti ja
harrastuksetta, ja lopuksi vaikeni musiikki, ja hänen kätensä putosivat
velttoina polville. Hän istui uneksimassa.

Äkkiä hän kavahti ulkoa hiekkakäytävältä kuuluvista askelista, riensi
ikkunan luo ja vilkaisi pihalle, kasvot painettuina lasiruutuun
käärekaihtimen takana. Mutta kun ulkona oli pilkkosen pimeä, ei hän
mitään nähnyt.

Sitten hän avasi ruudun ja kuunteli jännittyneesti muutamia minuutteja;
mutta kaikki oli hiljaa.

Silloin hän soitti palvelijaa ja käski tämän mennä katsomaan,
hiiviskelikö joku ulkona.

Mies näytti epäilevältä, mutta totteli ja avaten ulko-oven raskaat
salvat meni terassille ja astui muutaman askeleen joka suuntaan.

Oli niin pimeä, että kokonainen rykmentti olisi voinut olla väijyksissä
pengermän kummassakin päässä palvelijan sitä näkemättä. Hän meni
jälleen sisälle ja vakuutti neiti Darnelille, ettei ollut ainoatakaan
sielua terassilla enempää kuin puutarhassakaan.

Kello oli tulossa yksitoista, eikä sir Allan ollut vielä mennyt
levolle. Hän oli riisunut takkinsa, ottanut ylleen väljän samettinutun
ja poltteli savuketta vaimonsa aamuhuoneessa. Hän istuskeli aina
mielellään kahdenkesken hänen kanssaan -- aina oli jotakin sanottavaa
tai jotakin neuvottelemista. Hän ei koskaan kyllästynyt Clairen
seuraan, ja vaikka hän sinä iltana olikin lopen väsynyt, ei hän
tahtonut mennä vuoteeseen ennenkuin oli tapansa mukaan hetkisen
rupatellut.

Hän ajatteli yhä Italian-matkaa.

"Luuletko, että matkastamme tulee hauska?" kysyi hän vaimoltaan.

"Kyllä, saamme sanomattoman hauskaa!"

"Silloinhan sinun ei olisi tarvinnut odottaa lääkärinmääräystä. Olisit
vain virkkanut sanasen, niin olisin matkustanut kanssasi!"

"En voinut ajatella vain itseäni, kun tiesin, miten kiintynyt sinä olet
Darnelin sukutilaan."

"Minä en viihdy missään, jossa sinä et viihdy."

"Olen viihtynyt täällä hyvin -- sinun kanssasi."

"Niin, ehkä ensin, mutta et viimeiseltä, Claire. On ollut jotakin
mieltäsi rasittamassa, ja pelkään että täällä vallitseva kylmä tunnelma
on sinua ahdistanut."

"Oi, Allan, kuinka voit luulla minua niin haikailevaksi? Kaipaisinko
muiden seuraa ollessani sinun kanssasi?"

"Oh kyllä, naiset ovat herkkiä vähemmällekin. Mutta ole levollinen,
rakkaani, nyt käännämme pian noille vastenmielisille ihmisille
selkämme. Matkarahat ovat valmiina asiakirjakaapissani -- neljäsataa
puntaa; ja niiden loputtua saamme lisää. Italian matkastamme tulee
ikäänkuin toinen häämatka -- pitkä kuherruskuukausi."

Hän avasi kaapin, veti ulos laatikon ja otti setelitukon, jota hän
tunnusteli kuin lapsi uutta leikkikalua.

Vihdoin hän pani rahat takaisin ja otti toisesta laatikosta revolverit.
Ne olivat juhtikotelossa, jonka hän avasi, ottaen esille toisen
aseista. Hän kehui sen siroa työtä.

"Se on tekotavaltaan paras laatuansa, minkä olen nähnyt", sanoi hän.

"Toivoakseni sinun ei koskaan tarvitse niitä käyttää, Allan", sanoi
vaimo katsahtaen levottomasti syrjään.

"Sinä kai et mielelläsi näe minun niitä käsittelevän?"

"Kaikki ampuma-aseet kauhistuttavat minua."

"Ah, unohdin, rakas ystävä!" huudahti hän asettaen revolverin takaisin
koteloon. Hän muisti sen synkän luvun vaimonsa elämäkerrassa, jossa
ampuma-ase oli esittänyt niin suurta osaa.

Savuke oli palanut loppuun, ja nyt hän kumartui suutelemaan vaimoansa,
joka istui kirjoituspöytänsä ääressä.

"Ethän enää pitkälti valvone, rakkaani?" sanoi hän.

"En, minun on vain kirjoitettava pari kirjettä -- yksi ystävälliselle
vanhalle kirkkoherralle kertoakseni hänelle uudesta suunnitelmastamme.
Hänenhän piti tulla meille viikkoa ennen joulua, muistatko?"

"Kyllä muistan; hän saa sensijaan tulla toukokuussa."

Mies poistui makuukammioon, joka oli aivan aamuhuoneen vieressä. Siellä
paloi iso, loimuava valkea vanhanaikaisessa avonaisessa takassa.

Kun lady Darnel oli tullut aamuhuoneeseen oli hänen ensimäinen
mielijohteensa ollut avata lasiovi parvekkeelle, jonka kukkaset
lähettivät vilpoisen yöilman mukana tuoksujansa huoneeseen.

Sir Allan pani aselaatikon pöydälle aikakautisjulkaisujen ja
sanomalehtien joukkoon. Hänellä ei koskaan ollut tapana korjata mitään
jälkeensä, tottunut kun oli siihen, että häntä aina palveltiin.

Claire vilkaisi kelloon uuninsyrjällä. Se oli viisi minuuttia yli
yhdentoista.

"Minulla on vielä tunti käytettävissäni", ajatteli hän ja aloitti
kirjeen eräälle lapsuudenystävättärelle, jolle hänellä ei ollut mitään
salaisuuksia.

Hän oli tuskin kirjoittanut viittä minuuttia, kun hänen puolittain auki
jättämänsä lasiovi vähitellen avautui kokonaan ja mies hiipi
äänettömästi huoneeseen. Pehmeä matto vaimensi askeleet, ja lady Darnel
jatkoi kirjoittamistaan paikallaan tyynenä ja kauniina lampun valossa,
todellisena kotoisen rauhan kuvana. Hän kirjoitteli vielä muutamia
minuutteja, sillä välin kun mies henkeään pidätellen häntä katseli.
Mutta vihdoin hän kuuli tämän hengityksen, joka muistutti koiran
läähätyksestä, ja silloin hän katsahti kovin säikähtyneenä sinne päin
ja huomasi pitkän, lopen laihtuneen, kuluneeseen samettinuttuun puetun
olennon, joka kalpeana ja kurjana tuijotti häneen.

Haamu muistutti hänen ensimäisestä miehestään sellaisena kuin hän oli
häntä katsellut, sitte kun hänen hurjistelunsa olivat tärvelleet hänen
terveytensä. Nuo olivat hänen poikansa kasvot seitsemän vuoden
riuduttamina siitä ajasta, kun äiti oli hänet viimeksi nähnyt. Se oli
sama mies, jonka Grace ja eversti olivat aikaisemmin päivällä
tavanneet.

"Valentin!" huudahti lady Darnel puoliääneen ja väänteli käsiänsä.
"Kuinka voit tulla tuolla tavoin kuin varas yöllä!"

"Mitenkä sitten tulisin? Muuta keinoahan minulla ei ole saapua äitini
kotiin."

"Tämä on sir Allanin koti, eikä sinulla ole oikeutta tulla hänen
luvattansa. Hyvä Jumala, kuinka sinulle on käynyt? Miten olet tullut
noin kuvaamattoman kurjaksi, vaikka olen lähettänyt sinulle niin paljon
rahoja?"

"Kympit ja viitoset menivät menojaan", sanoi vieras synkästi.
"Sellaisesta rahojen antamisesta ei koskaan ole mitään hyötyä. Minulla
oli monta loistavaa tilaisuutta, kunhan vain olisit auttanut minua
oikealla hetkellä, niinkuin pyysin sinua tekemään. Mutta aina sama
vanha juttu -- pelkäsit uskoa minulle isompaa summaa. Sinä, lady
Darnel, tämän talon haltijatar, puhuit viidestäsadasta punnasta aivan
kuin olisi ollut kysymys puolesta miljoonasta. -- Sinä tahdoit lähettää
minulle ainoastaan kaksikymmentä puntaa kuussa ja ajattelit, että
voisin sillä elää mukavasti. Luuletko, että mies pääsee mihinkään
kahdellakymmenellä punnalla näinä aikoina?"

"Lähetinhän minä sinulle satoja puntia velkojesi maksamiseksi!"

"Niin, kun olin joutumaisillani aivan hunningolle ja tilani uhkasi
tuottaa häpeää sinulle ja korskealle aviopuolisollesi."

"Miten olet voinut tulla noin kurjaksi, Valentin? Olethan ihan
kerjäläisen näköinen?"

"Minä näytän siltä, mikä olen", vastasi hän nyreästi. "Minulla on ollut
alituinen huono onni nykyisin -- olen menettänyt sekä pelissä että
kilpa-ajoissa. Toiset miehet, oikeat raukat ja pässinpäät, saattavat
voittaa omaisuuden, mutta minä, joka olen saanut kaksin kerroin niin
hyvän kasvatuksen, menetin siinä leikissä viimeisen roponi. Luuletko,
että minunluontoiseni mies voi tyytyä elämään viidellä punnalla
viikossa, kun lähistöllä oli pelihuone tai kilparata, missä saatoin
tehdä summan monenkertaiseksi?"

"Vai niin, olet alkanut pelatakin, Valentin. Sekin on isäsi paheita."

"Enhän häneltä muuta ole perinytkään! Hän ei jättänyt jälkeensä rahoja
eikä arvossapidettyä asemaa; vieläpä minulta viekkaasti riistettiin
hänen nimensäkin. Ihmiset kysyivät aina, minkä Stuartin sukuun kuuluin.
Ja mitä saatoin vastata? Olisi ollut parempi, jos olisin voinut sanoa:
olen Valentin Mackenzie, sen miehen poika, joka joi itsensä hulluksi ja
ampui patrullin Mallowissa!"

"Olet tehnyt pahoin menetellessäsi niin kuin olet menetellyt. Olet
ensiksi antanut itsesi vajota niin syvälle ja sitten hiivit tänne. Sinä
olet yhtä häijy minua kohtaan kuin olit poikana ja kuin isäsi oli ennen
sinua!" huudahti äiti äärimmäisen levottomuuden vallassa. "Sinulla ei
ole mitään oikeutta tunkeutua tänne, missä asuu vain hyviä ihmisiä,
jotka pelkäävät Jumalaa ja tuntevat oman arvonsa. Sinä et tee
kumpaakaan, eikä sinulla siis ole oikeutta tulla tänne."

"Mutta minä sanon sinulle, että minulla on oikeus tulla sinne, missä
äitini on. Et ole kai maininnut mitään siitä, että sinulla on poika?
Sinun keikailevalla aviopuolisollasi ei liene aavistustakaan asiasta;
mutta hän saa totisesti sen tietää!"

Hän oli vähitellen kohottanut äänensä, ja Claire kiirehti makuukammion
ovelle; se oli kyllä suljettu, mutta hän vielä veti verhotkin eteen.

"Hän tietää, että minulla oli poika", sanoi hän, "mutta avioliittoon
mennessämme luulin sinua kuolleeksi -- luulin hukkuneesi Earl Kingin
haaksirikossa. Jos olisin tiennyt olevasi elossa, en olisi koskaan
mennyt uusiin naimisiin, niin suuresti kuin häntä rakastinkin. Niin,
Jumala tietää, minä rakastin häntä liian paljon tahtoakseni lahjoittaa
hänelle poikapuolen, jolla oli sinun paheesi."

"No, nyt minä olen hänellä joka tapauksessa paheineni päivineni, ja
sekä sinä että hän teette viisaimmin, kun alistutte nöyrästi
kohtaloonne. Mitä aiot nyt tehdä puolestani, _äiti_!" lisäsi hän
raa'asti nauraen.

"Mitäkö aion tehdä? Jos annan sinulle rahoja, tuhlaat ne vedonlyöntiin
tai peliin. Sinä juot ja sinusta tulee sittenkin kerjäläinen."

"Niin, siksi ettet koskaan anna minulle kylliksi rahaa. Anna minulle
kolme-, neljäsataa puntaa kerrallaan, niin voin tulla toimeen
ulkomailla."

"Niin olet usein ennen sanonut. Annoinhan sinulle sata puntaa
opiskellaksesi taidetta Pariisissa, mutta sitten kerroit itselläsi
olevan kunniavelkoja ja joitakuita salaperäisiä juttuja, jotka voisivat
tulla sanomalehtiin, ja silloin minun täytyi lähettää sinulle sata
puntaa lisää. Sinä olet niellyt minulta ne neularahat, jotka antelias
puolisoni minulle suo; ja minua pilkataan, kun pukeudun niin
yksinkertaisesti säätyni muihin naisiin verraten."

"Niin, sääli sinua tosiaan on!" sanoi poika häijysti irvistäen.

Äiti otti esille kukkaronsa ja virkkoi:

"Tästä saat kuusi kultapuntaa ja muutamia hopearahoja, Valentin. Se on
kaikki, mitä minulla on tai mitä ennen joulua saan."

Nuorukainen otti rahat välinpitämättömästi vastaan.

"Ne riittävät minulle vain viikon asunnon vuokraan sekä pukuun, joka on
hiukan parempi kuin nämä repaleet. Minä tarvitsen pyöreän summan.
Tunnen henkilön, jolla on viinitarha Cadizissa. Meistä tulisi
liiketoverit, jos voisin sijoittaa kolme-, neljäsataa puntaa, jotka
sitten tuottaisivat saman verran vuosittain. Siitähän tulisi
tulevaisuudentoimi eikä sinulla olisi syytä hävetä poikaa, joka on
viinitarhan omistaja. Sinun tarvitsisi vain pyytää sir Allanilta
rahat."

"Ei, Valentin, sitä en tee. Minä en usko sinun ehdotuksiasi. Voin
ainoastaan antaa sinulle kunnollisen kuukautisen määrärahan
ylläpitoosi. Sitäkin varten täytyy minun lainata. Sinä olet jo
tyhjentänyt varani."

"Hyvä, sitten tulee jonkun muun minua auttaa. Tässä talossa on
naishenkilö, jolle voin esittää vaatimuksiani lähinnä sinua."

"Naishenkilö -- tässä talossa?" huudahti Claire kummastuksesta
suunniltaan.

"Grace Darnel on kihlattuni. Kaiketi miehellä on eräitä oikeuksia
tulevaan vaimoonsa nähden!"

"Olisiko tytärpuoleni Grace sinun kihlattusi? Sinä lienet järjiltäsi,
Valentin!"

"Uskomatonta, mutta totta. Neiti Darnel työskenteli Louvressa samaan
aikaan kuin minä. Luulet kai, että maalaamiseni oli vain veruke? Mutta
siinä erehdyt. Minä työskentelin kylläkin rehellisesti, kunnes
kyllästyin mahdottomaan elinkeinoon. No niin, minä kiinnyin nuoren
neidin ulkomuotoon ja saatoin osoittaa hänelle pieniä huomaavaisuuksia,
eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan. Sitten kyselin hänen
vartijanaiseltaan ja kuulin, että hän oli rikas perijätär. Asia kävi
mielenkiintoiseksi, ja minä päätin koettaa onneani neiti Darnelin
suhteen, jota todella ihailin enemmän kuin ketään muuta hyvin pitkään
aikaan tapaamaani tyttöä."

"Mikä kunnia Gracelle!"

"Seurustelumme kävi tuttavalliseksi, ja minä löysin pian avaimen hänen
sydämeensä. Hän on jalomielinen, ylevä ja romantillinen tyttö. Olimme
julman rakastuneita. Sitten kohtasi minua vanhan tautini puuska ja olin
kuolemaisillani."

"Oliko se isäsi surullinen sairaus -- juomisen aiheuttama, Valentin?"

"Se on samantekevää. Kirjoitin tautivuoteeltani neiti Darnelille. Hän
vastasi niinkuin hellältä tytöltä saattoi odottaa ja lupasi tulla
vaimokseni. Siitä on minulla siis mustaa valkoisella. Vuoden päästä hän
on täysi-ikäinen, ja heti kun hän on itsenäinen, vaadin lupauksen
täyttämistä."

"Tietääkö hän, kuka olet?"

"Ei oikein. Pariisissa ollessani esiinnyin ranskalaisena ja käytin
Victor de Camillacin nimeä."

"Ja sitten tulet vaatimaan lupauksen täyttämistä, jonka olet väärällä
nimellä viekoitellut herkkäuskoiselta tytöltä. Että poikani voikaan
ryhtyä mihinkään sellaiseen! Se on suurin häpeä, mitä tähän asti olet
minulle tuottanut!"

"No niin, sinun on sitten järjestettävä asia niin, ettei sinun tarvitse
hävetä. Anna minulle kolme-, neljäsataa puntaa, niin matkustan
huomispäivänä Cadiziin ja palaan kunnioitettuna liikemiehenä
morsiantani noutamaan. Hän suo kyllä nimeni ja kansallisuuteni
vaihtamisen anteeksi, kun osoittaudun säädylliseksi herrasmieheksi ja
sinun pojaksesi. Hän pitää sinusta niin paljon, että sukulaisuus lisää
hänen kiintymystään."

"Älä ollenkaan luulottele, että suostun liittoon sinun ja Gracen
välillä. En edes, vaikka palaisitkin päältä nähden herrasmiehenä. En
koskaan salli tuon hyväluontoisen ja helläsydämisen tytön mennä
naimisiin isäsi pojan kanssa. Hänen ei ainakaan koskaan tarvitse
maistaa siitä kärsimyksien maljasta, joka minun on täytynyt tyhjentää
pohjasakkaan asti, ei, mikäli minä voin sellaisen häpeällisyyden estää.
Sir Allan tietää, millainen olit poikana. Pahimmassa tapauksessa hän
saa tietää, millainen olet miehenä."

"Eikö sinun olisi parasta käydä keskitietä? Anna minun matkustaa
Espanjaan, työskennellä kunnostautumisekseni ja sitten tulla takaisin
Gracen -- ja sinun -- arvoisenasi! Minä teen sen, äiti, jos tahdot
luottaa minuun."

Nuori mies laski kätensä hänen olalleen, rukoileva katse silmissä. Nyt
kosketti hän äitiänsä ensi kertaa tämän seisoessa siinä kädet ristissä,
epätoivon kuvana.

"Minä en voi luottaa sinuun", sanoi hän; ääni ei ollut epäystävällinen,
mutta siinä oli epätoivon sävy. "Olen liian usein pettynyt. Tunnen
luonteesi liian hyvin. Minä teen voitavani, mutta omalla tavallani. Oi,
Valentin, miksi käyt isäsi jälkiä? Juoppous ja pelinhimo veivät hänet
turmioon, ja sama tulee sinun kohtaloksesi, ellet tee parannusta.
Ajattele hänen kauheata loppuansa -- murhamiehen, mielipuolen! Anna
varoittaa itseäsi ajoissa. Ei vielä ole liian myöhäistä, poika-parkani.
Minä autan sinua, käyn sinua tervehtimässä ja tuen sinua kaikin tavoin,
kunhan vain osoitat rehellistä pyrkimystä. Ja lähde nyt Jumalan tähden
tästä talosta, ennenkuin sir Allan huomaa mitään. Asutko kylässä?"

"Olen asustanut heinäsuovissa eilisillasta asti. Rahani riittivät
töintuskin matkaani tänne, ja olen samoillut ympärinsä tyhjin taskuin
ja tyhjin vatsoin odottaen tilaisuutta keskusteluun sinun tai Gracen
kanssa."

"Jumalalle kiitos, ettet tavannut Gracea tuollaisessa tilassa. Voi
onnetonta poikaani", lisäsi hän vilkaisten kelloon. "Majatalossa _Coach
and Horses_ on tuskin vielä menty levolle. Voit mennä sinne pyytämään
yösijaa. Sitten koetan tavata sinut siellä kello seitsemältä aamulla --
pienellä, pensasaitojen suojaamalla käytävällä puutarhan takana.
Silloin voimme jutella tyynesti ja tehdä tulevaisuudensuunnitelman."

"En kernaasti nukkuisi enää heinäpieleksen alla", sanoi nuori mies
epävarmasti ja lähestyi ikkunaa.

Silloin aukeni käytävän ovi ja suloinen tytönääni virkkoi:

"Vieläkö olet ylhäällä, äiti?"

Lady Darnel riensi ovelle kohdatakseen Gracen ennenkuin tämä ehti
sisälle. Hän astui ulos käytävään sulkien oven jälkeensä.

"Oi, Grace, miksi et mene levolle? Kello on kohta kaksitoista, ja sinä
olet ollut liikkeellä neljästä saakka aamulla!"

"En voisi kuitenkaan nukkua. Enkö saa jutella hetkistä kanssasi?"

"Ei tänä iltana. On liian myöhä."

"Sinä olet niin kalpea! Oletko sairas?"

"En, vain hiukan väsynyt. Nyt seuraan sinua huoneeseesi, Grace. Sinun
täytyy heti mennä levolle."

Hän laski kätensä tytön vyötäisille ja vei hänet suojaansa käytävän
poikki. Hän ei senjälkeen heti palannut, kun pelkäsi, että Grace
seuraisi häntä; ja sitäpaitsi hän tahtoi hiukan rauhoittua. Ellei hänen
onneton poikansa hänen palattuaan ollut lähtenyt, voisi hän puhua hänen
kanssaan tyynemmin.

Senvuoksi hän käveli edestakaisin käytävässä, kunnes kello löi
kaksitoista. Silloin hän kuuli laukauksen ja mötkähdyksen.

"Minun huoneessani!" parahti Claire säikähdyksestä suunniltansa
muistaessaan kammionsa pöydälle jätetyn revolverikotelon.

"Hän on ampunut itsensä!" huusi hän hämmentyneenä ja syöksyi huoneeseen
odottaen näkevänsä poikansa siellä viruvan. -- Hän ei aavistanut, että
vielä kauheampi kohtalo häntä odotti.

Ikkuna oli aivan avoinna ja yötuuli löyhytteli sanomalehtiä pöydällä.
Makuusuojan ovi oli auki, ja Allan Daniel virui verissään, kenties
kuolleena kynnyksellä. Nyt hyökkäsi Gracekin sisälle ja näki, mitä oli
tapahtunut.



V.

Kuin murhasta unta nähden.


Gracen huudot kaikuivat kautta talon. Claire heittäytyi maahan
puolisonsa viereen mykässä tuskassa ja suuteli hänen kalpeita
kasvojaan, kerjäten sanaa tai katsetta.

Tämä näkyi kiireimmiten vetäneen housut jalkaansa ja pukeneen
samettinutun ylleen, ikäänkuin joku epäilyttävä melu olisi hänet äkkiä
herättänyt. Vaimo avasi takin ja painoi korvansa hänen rintaansa
vasten. Sydän löi vielä, mutta heikosti. Tuskissaan hän uskoi, että se
milloin hyvänsä voisi heretä sykkimästä.

Nyt tulivat palvelijat unen pöpperössä, sitten Dora Darnel valkoisessa
aamunutussa, hienona ja sirona kuten tavallista, sekä eversti
punaisessa samettisessa yönutussaan, jossa hän näytti noidalta.

"Lähettäkää Jumalan tähden lääkäriä hakemaan!" huudahti Claire. "Oi,
eikö eversti voi meitä auttaa?... Onko haava vaarallinen? Onko se
kuolettava?"

"Voi toki!" sanoi eversti. "Se on häijy haava, ja verta on jo vuotanut
paljon. Luoti on tunkeutunut aivan kylkiluun alle. Mitä hän sillä
lemmon revolverilla teki?"

"En tiedä. Revolverit olivat pöydällä. Hän katseli niitä tuntia ennen
levolle menoansa."

"Ettekö ollut sisällä, kun se tapahtui?" kysyi eversti ihmeissään.

"En, minä olin käytävässä. Olin ollut Gracen luona."

"Vai niin, oliko puolisonne yksin?"

"Oli... luullakseni."

"Voi veli-parkaani!" purskahti Dora. "Kuinka saattaa ajatellakaan, että
hän on tehnyt pahaa itselleen! Hän, joka oli niin hyvä kristitty ja
tavallisesti niin onnellinen."

"Miten rohkenet väittää, että hän on tahtonut surmata itsensä?" sanoi
Claire närkästyneenä. "Sinä tiedät, että hän _oli_ onnellinen eikä
koskaan muuta ollut siitä asti, kun tuli minun puolisokseni. Hänen
ainoa surunsa oli liian suuri huolenpito minusta. Oi, rakkaani, mitä
pahaa sanottaneenkaan minusta tästä lähin, kun sinä et enää ole minua
puolustamassa!" lisäsi hän puhuen intohimoisella rakkaudella matolla
lepäävälle mykälle miehelle.

"Niin kauan kuin Allanin ystävä on luonanne, on teillä aina joku, joka
voi teitä puolustaa -- jos niin tarvitaan", lausui eversti tyynesti.

Vanha hovimestari Purdew polvistui myöskin isäntänsä viereen. Hän oli
ollut tämän palvelussotilaana ja oli sotilasaikanaan nähnyt
ampumahaavoja. Hän siis tiesi, että vamma oli vaarallinen.

Asetettiin pielus haavoitetun pään alle, kaadettiin hiukan konjakkia
hänen suuhunsa, ja Claire hautoi hänen ohimoitaan Kölninvedellä, mutta
hän ei tullut tajuihinsa.

Vihdoin saapui lääkäri, paksu, vanhanpuoleinen herrasmies, kunnollinen
ja luotettava. Hän hääti kaikki ulos ja laskeutui polvilleen potilasta
tutkimaan.

Claire jäi oven ulkopuolelle ja rukoili siellä polvistuneena, kunnes
lääkäri tuntia myöhemmin astui ulos.

"Kuoleeko hän?" kysyi rouva ja tarttui hänen käteensä.

"Haava on kyllä vakava", sanoi lääkäri pudistaen päätänsä.

"Mutta ei toivoton -- ah, älkää sanoko, että se on toivoton!"

"Me kutsumme tänne tohtori Friedricsonin huomenna; hän voi tässä
tapauksessa antaa varmimman vastauksen."

"Mutta rakastettu mieheni ehkä kuolee yöllä ennenkuin apu ehtii.
Sallikaa minun mennä hänen luokseen."

"Ei, lady Darnel, se ei käy päinsä. Hänen täytyy levätä. Ainoastaan minä
ja Purdew saamme olla hänen luonaan. Minä viivyn koko yön."

"Jumalalle kiitos siitä! Mutta kyllä on armotonta estää minut
pääsemästä hänen luokseen. Luuletteko, että olen lapsi, joka en voi
itseäni hillitä?"

"Minä luulen, että te olette nainen ja rakastatte miestänne.
Ei, lady Darnel, te ette saa tulla sisälle ennenkuin hänen tilansa
muuttuu vähemmän vaaralliseksi, -- Huomenna tuotamme tänne pari
sairaanhoitajatarta."

"Rakas äiti, tule minun luokseni ja paneudu maata minun vuoteeseeni",
sanoi Grace.

Sana "äiti" soi hänen epätoivostaan huolimatta suloiselta hänen
korvissaan.

"Ei, rakas lapseni, _sinun_ elämääsi ei ainakaan saa turmella", mutisi
hän puristaen tyttöä rintaansa vasten. "Sinä et saa joutua kelvottoman
käsiin."

Nämä omituiset sanat hämmästyttivät tyttöä. Aavistiko äitipuoli
jotakin?

Hän vei Clairen mukanaan huoneeseensa, missä Dora hurskaasti luki uutta
testamenttia. Hän luki apostoli Paavalin haaksirikosta ja käärmeestä,
joka valkeasta tulleena kietoutui hänen käsivartensa ympäri.

"Veli-parallani on ollut kyykäärme käsivarressaan", mutisi hän
itsekseen. "Tiesin, että tuo avioliitto päättyisi onnettomasti, mutta
en uskonut aiheutuvan verenvuodatusta."

Lady Darnel suostui laskeutumaan sohvalle tehdäkseen Gracelle mieliksi.

"Eikö täti Dora tahtoisi mennä omaan huoneeseensa?" kysyi Grace hiukan
tuskaantuneena tuosta liikkumattomasta hahmosta raamattuineen. Grace
kunnioitti kaikin tavoin uskontoa, mutta ei olisi voinut lukea apostoli
Paavalista, kun koko talo oli kuohuksissa.

"Kello tulee pian kaksi, täti Dora. Mene sinä kammioosi", sanoi hän
kykenemättä salaamaan ärtyisyyttänsä.

"Ei, Grace, minä tahdon olla Allanin läheisyydessä. Huoneenihan on
rakennuksen toisessa päässä. Enhän täällä liene tiellä?"

"Et suinkaan", sanoi Grace ja meni kuuntelemaan isän ovelle. Hän
ihmetteli, kuinka tämä oli tapahtunut. Olisiko se pelkkä tapaturma?
Tokkohan hänen isänsä, joka oli ollut kahdella sotaretkellä Intiassa,
olisi leikkinyt revolverin kanssa, kuten pojilla on joskus tapana?
Mutta olihan hän kuullut sanottavan, että isä oli jo mennyt levolle ja
lady Darnel istunut kirjoittamassa, kun hän, Grace, naputti ovelle.

Vihdoin hän meni viluissaan takaisin huoneeseensa ja tapasi Doran
lukemassa takkavalkean ääressä niinkuin tämä oli hänen lähtiessäänkin
tehnyt.

"Nukkuuko äiti?" mutisi Grace.

"Luulen niin."

Grace heittäytyi vuoteelleen ja itki itsensä uneen. Äkkiä hän heräsi
tuskanhuutoon.

Hän karahti ylös ja näki Doran seisovan sohvan vieressä katsellen
kälyänsä, joka makasi selällään kädet pään päällä ja tuijottava katse
avoimissa silmissä.

"Se on minun syyni", huusi hän, "minä olen hänet murhannut!"

Hän houraili, mutta toinen kuulijoista ei hänen sanojansa unohtanut.



VI.

"Pelkkää synkkää hiljaisuutta."


Kuuluisa kirurgi Friedricson oli tullut ja mennyt ja antanut vain vähän
toiveita. Hän ei vielä ollut uskaltanut poistaa luotia, ja ennenkuin se
oli tehty, potilaan tilan paranemista tuskin saattoi odottaa. Kuume oli
ankarampi kuin tällaisessa tapauksessa ylimalkaan, sairas houraili eikä
voinut nauttia mitään ruokaa.

Lady Darnel oli ollut ylhäällä neljästä asti aamulla. Nyt oli myöhäinen
iltapäivä, eikä hän ollut rahtuakaan levähtänyt senjälkeen, kun oli
rauhattomasti nukahdellut Gracen sohvalla.

Nuo kolme naista kulkivat talossa kuin aaveet, niin kalpeilta ja
kurjilta he näyttivät.

Gracen ainoana lohdutuksena oli jutella everstin kanssa, Dora luki
raamattua, ja lady Darnel ei etsinyt minkäänlaista lohtua. Hän kulki
äänettömin askelin edestakaisin käytävässä puolison sairaskammion
ulkopuolella, kysellen hoitajattarilta ja Purdewilta, miten siellä
voitiin.

Vihdoin pakotti Grace äitipuolensa tulemaan omaan huoneeseensa, asetti
hänet takkavalkean eteen ja sai hänet nauttimaan teetä ja voileipiä.

Grace tahtoi, että äitipuoli viettäisi yön täällä hänen huoneessaan;
hän itse aikoi tehdä vuoteensa pukusuojaan. Tämä järjestely suututti
Doraa.

"Jos jollakulla on oikeutta olla sir Allanin lähellä, niin on hänen
sisarellaan!" virkkoi hän jäädessään Gracen kanssa kahdenkesken.

"Aviovaimon oikeudet ovat kai asetettavat kaikkien muiden edelle, täti
Dora?" sanoi Grace.

"Se riippuu aviovaimosta."

"Äitipuolenahan on hartain aviovaimo, mitä ajatella saattaa."

"Hän osaa näyttää hartaalta."

"Osaa näyttää!" huudahti Grace närkästyneenä. "Kuinka voit noin
lörpötellä, täti Dora? Kuinka rohkenet vihjaista, ettei isäni vaimo ole
vilpitön?"

"En vihjaile kerrassaan mitään, Grace; enkä anna koulutytön itseäni
opettaa. Voin vain sanoa, että lady Darnel on salaisuus minulle, kuten
kaikille muillekin tällä seudulla. Sinä olet tosiaan ainoa, joka näyt
häntä ymmärtävän ja häneen luottavan."

"Kyllä isäkin ymmärtää ja luottaa", vastasi Grace yhä kiihtyneemmin.
"Se riittää minulle."

"Isäsi on hänen lumousvoimansa pauloissa, rakas lapsi. Etkö ole koskaan
kuullut puhuttavan siitä, kuinka keski-ikäiseen leskimieheen voi
vaikuttaa kaunis leski -- nainen, jonka menneisyys on hämärään
verhottu?"

"Sinä puhut kovin väärin, täti Dora, ja vielä pahempaa on, että tiedät
menetteleväsi väärin. Minun mielestäni sinun pitäisi pelätä, että
raamatustasi hiipisi esille joku mörkö sinua nipistämään. En minä
tahtoisi istua raamattu povella ja myrkyllisesti purkaa kiukkuani
viattomiin ihmisiin!"

"Ellet hillitse kieltäsi, Grace, niin lähden omaan huoneeseeni", sanoi
Dora, paiskasi kirjan kiinni ja nousi.

"Olisin kielelleni erinomaisen kiitollinen, jos se karkoittaisi sinut
tiehesi", vastasi Grace; ja senjälkeen neiti Darnel pani uhkauksensa
täytäntöön mennen matkaansa raamattuineen ja kiihtyneine tunteineen.

Mutta hän ei mennyt omaan suojaansa, vaan alas vierashuoneeseen, missä
tapasi nuoren Colchesterin metsästyspuvussa ja ratsupiiska kädessä,
siinä asussa kuin oli astunut alas hevosensa selästä.

"Paras neiti Darnel", sanoi hän tarttuen Doran käteen, "mitä hirveitä
asioita ne ovat, joista puhutaan. Sain kuulla tuon ikävän uutisen vasta
äsken kotimatkalla metsästysretkeltä, muutoin olisin tullut ennemmin.
Miten se tapahtui? Onko hän hyvin heikkona, ja kuinka Grace voi?"

Hän unohtui innoissaan sanomaan aivan yksinkertaisesti "Grace".

"Se on pitkä tarina, herra Colchester, ja syvä salaisuus. Kukaan meistä
ei sitä käsitä. Veli-rukkani on hyvin huonona. Pelkäämme menettävämme
hänet."

Doralle tuli kyyneleet silmiin, eivätkä ne olleet
krokodiilinkyyneleitä. Hän rakasti veljeänsä, vaikka vihasi hänen
vaimoaan; ja vaikkei voinut sietää Allanin onnea tässä toisessa
avioliitossa, jota hän piti suurena vääryytenä itseään kohtaan, hän ei
voinut tyynesti kestää ajatusta, että hänet menettäisi.

"Älkää itkekö, hyvä neiti", sanoi Colchester, joka vaivoin pidätti
omat kyyneleensä. "Ei koskaan ole niin pahoin kuin luullaan. Lääkärit
ovat aina kyllin ovelia tekemään asiasta suuren numeron, jotta
tunnustettaisiin heidän ihmeellinen taitonsa parantaa potilas ja
suoritettaisiin runsas lasku näyttämättä hapanta naamaa. Mutta sanokaa
minulle Jumalan tähden, miten se tapahtui. Kerrotaan sir Allanin
ampuneen itsensä myöhään eilen illalla, sitte kun kaikki olivat menneet
levolle."

"Eivät _kaikki_. Lady Darnel istui kirjoittelemassa kirjeitä. Hän oli
ylhäällä koko ajan, kun se tapahtui."

"Sitte täytynee hänen tietää, miten se kävi."

"Hän ei näy tietävän mitään. Hän oli ollut sisällä Gracen huoneessa ja
laukauksen pamahtaessa hän oli käytävässä."

"Oliko sir Allan yksin huoneessaan?"

"Siltä näyttää. Hän oli mennyt makuulle tunti sitten, mutta lienee
noussut ylös jälleen ja tullut takaisin lady Darnelin huoneeseen, mihin
oli jättänyt revolverit pöydälle avonaiseen koteloon. Miksi hän oli
noussut ja puoleksi pukeutunut sekä ottanut revolverit, on
käsittämättömän salaperäistä."

"Ehkä hän kuuli tulevan murtovarkaita tai luuli kuulevansa. Muutamat
miehet kuvittelevat aina varkaita olevan liikkeellä ja nukkuvat ase
pieluksen alla. -- Miten muuten tiedätte, ettei täällä ollut joku
murtovaras? Olisihan se voinut ampua sir Allania."

Dora pudisti päätänsä.

"Sitä en usko. Kai lady Darnel siinä tapauksessa olisi kuullut jotakin
kamppailua, hän kun oli käytävässä silloin, kun laukaus pamahti."

"Miten asia siis on selitettävissä?"

"Surullinen vakaumukseni on, että on tapahtunut joko murha tai
itsemurha."

"Itsemurha!" huudahti Colchester. "Siitä ei saata olla puhettakaan. Ei
voi ajatella onnellisempaa miestä koko seudulla kuin sir Allan. Hän oli
hilpein, hyväluontoisin ja hauskin ihminen, mitä saattaa kuvitella."

"Tosin hän oli aina hyväluontoinen ja hauska, mutta minä tunnen veljeni
paremmin kuin muut. Olen ollut hänen seuralaisenaan ja uskottunaan
kouluvuosista saakka siihen asti, kun hän meni uusiin naimisiin. En
usko, että hän viime aikoina oli onnellinen. Hänen avioliittonsa ei
suinkaan ollut sellainen, millaiseksi hän sen oli ajatellut. Ja vaikka
hän itse olisikin ollut siihen tyytyväinen -- mitä en luule hänen
olleen, --- tiesi hän, etteivät naapurimme hyväksyneet hänen
valintaansa. Hän tiesi, että lady Darnelin menneisyyttä verhoava hämärä
luo synkän varjon vanhaan ja kunnioitettuun nimeen. He saattoivat kyllä
pitää hänestä itsestään ja kunnioittaa häntä itseään, mutta he eivät
pitäneet arvossa naista, jota kukaan ei tuntenut ja joka tungettiin
heidän piiriinsä ilman pienintäkään selittävää sanaa. Senvuoksi he yhä
enemmän vieraantuivat vanhasta ystävästään; ja vaikka veljeni oli
suhtautuvinaan asiaan tyynesti, uskon sen koskeneen häneen kipeästi."

"Naapurit ovat oikeita... tolvanoita", sanoi nuori Colchester, joka oli
lausumaisillaan jotakin vielä rumempaa. "Miksi eivät ne ilman muuta
voineet ottaa luottavaisesti vastaan niin oivallista naista kuin lady
Darnel?"

"Hyvä herra Colchester, minä tiedän parhaiten, ettei seurapiireissämme
umpimähkään luoteta kehenkään. Miltä täällä näyttäisi, jos niin olisi
laita?"

"Ehkä hiukan hauskemmalta", vastasi rohkeamielinen kartanonomistaja,
joka välitti tuttaviensa menneisyydestä yhtä vähän kuin repokoiriensa.

"Ei, herra Colchester", jatkoi neiti Darnel, "veljeni ei ole ollut
onnellinen viimeiseltä. Hänen toiseen naimiseensa liittyy joitakin
salaisuuksia, joista en ole onnistunut pääsemään selville; mutta en ole
sokea enkä kuuro ja tyynestä pinnasta huolimatta olen nähnyt kylliksi
tietääkseni, että Allan ei ole onnellinen. Hänen päähänpistonsa noin
äkkiä matkustaa Italiaan ei ole ensinkään hänen tapaistansa -- se voi
johtua ainoastaan tasapainostansa järkkyneestä mielentilasta."

"Mutta, rakas neiti Darnel, lääkärihän määräsi matkan."

"Lääkärit määräävät toisinaan mitä hyvänsä tehdäkseen potilailleen
mieliksi. Ellei veljeni itse ole epätoivon hetkellä kohottanut kättänsä
itseään vastaan, niin täytyy etsiä arvoitukselle muuta selitystä ja
kysyä, kuka hänet on murhannut."

"Murtovaras, johan sen sanoin! Sir Allan kuuli miehen liikkuvan
viereisessä huoneessa, nousi ylös, viskasi yönutun hartioilleen ja
puhutteli häntä. Varas näki revolverit pöydällä, sieppasi toisen niistä
ja ampui sir Allania, tai myöskin saattoi varkaalla itsellään olla
revolveri."

"Luuletteko, että varas tunkeutuisi huoneeseen, missä kaksi lamppua
palaa -- huoneeseen, missä kaikesta päättäen on ihmisiä?"

"Sellaiset oliot ovat valmiita mihin tahansa. Lady Darnelilla on
epäilemättä koristeensa huoneessaan."

Neiti Darnel kohautti olkapäitään ikäänkuin luopuakseen yrityksestä
haastella miehen kanssa, jolla oli niin rajoitettu käsityskyky.

"Minä haluaisin mielelläni tavata Gracen", sanoi Colchester hiukan
epäröiden ja punastui, "ellei hän ole liiaksi kuohuksissaan tahtoakseen
tavata ketään."

"En suinkaan usko, että hän on liian heikko tavatakseen teitä. Hänen
urheiluhaluunsa ei tämä ikävä tapaus kovinkaan vaikuta."

"Niin, hän tahtoo tietysti tietää, missä riistanajot ensi viikolla
tapahtuvat", sanoi Colchester epäluulotta, "vaikkei itse voisikaan
lähteä mukaan. Hän pitää niin paljon koirista. Ehkä hän haluaisi saada
pari pentua lisää. Ne voisivat häntä hiukan huvittaa. -- Mutta
toivokaamme, että sir Allan pian jälleen toipuu."

Dora lähetti palvelijan Gracen luo viemään herra Colchesterin
terveiset; mutta mies palasi tuoden sellaiset vastaterveiset, että
Grace oli liian masentuneena halutakseen tavata ketään.

"Tuskin luulinkaan, että hän tahtoi minua tavata", sanoi Colchester,
sitte kun palvelija oli mennyt, "hän on ollut tavattoman yrmeä minua
kohtaan viimeiseltä. Mutta ennen hänen Pariisin-matkaansa olimme kovin
hyviä ystäviä. Hyvästi, neiti Darnel. Minä käyn täällä huomenna
jälleen. Ehkä lady Darnel sitten jo on kyllin reipastunut ottaakseen
minut vastaan. Minä olen aina ollut hänen vilpittömimpiä ihailijoitaan,
kuten tiedätte, ja kyllä paljon tarvittaisiin uskotellakseni itselleni,
ettei sir Allan hänen rinnallaan ollut oikea onnenpoika."

Tyytyväisenä, että oli saanut tämän sanotuksi, lähti herra Colchester.

Kirkkoherran rouva ja lääkärin vanha sisar kävivät vähää myöhemmin.
Hyvinä ystävinä he tahtoivat kernaasti tavata neiti Darnelin, jos tämä
otti vastaan. Muut naapurit lähettivät korttinsa, siinä kaikki. Potilas
ei tullut paremmaksi, vaan ei myöskään huonommaksi.

Seuraavana päivänä onnistui Gracen vihdoin saada tilaisuus
kahdenkeskiseen haasteluun everstin kanssa.

"Oletko häntä ollenkaan nähnyt?" kysyi tyttö, palaen halusta päästä
asiaan. "Oletko kuullut mitään?"

"En rahtuakaan", sanoi eversti. "Minä tein eilen pitkän kävelymatkan
tavatakseni hänet. Pistäysin majataloon ja juttelin isännän kanssa,
Kysyin häneltä, oliko siellä ollut ketään muukalaisia vieraina. Mutta
ei ollut käynyt ainoatakaan sielua. Sitten menin vauraampien
vuokraajain luo ja tein heille saman kysymyksen. Meninpä vielä
Handlebury-yhdistyksen yömajaan arvellen, että onneton ehkä oli
pyrkinyt sinne -- mutta yhtä huonoilla tuloksilla."

"Oi, kummi-isä, kuinka kauheata!"

"Rakas lapseni, se yhdistys on antanut suojaa paremmille miehille kuin
hän. Mutta otaksun, että monsieur Camillacilla oli muutama ropo
taskussa ja että hän on yöpynyt jonnekin muualle. Kummallista vain,
ettei hän etsinyt sinua, kun hän kuitenkin on tänne tullut."

"Olen varma, että hän tuli tänne vain tavatakseen minut ja että hän nyt
makaa kuolleena tai kuolemaisillaan metsän yksinäisyydessä, mistä
repokoirat hänet lopuksi löytävät. Voi tätä surkeutta! Victor kuolleena
tai kuolemaisillaan ja isäni samaten! Aivan kuin viimeisen tuomion
päivä olisi käsissä!"

Grace oli lohduton. Hänen lemmenseikkailunsa romantillisuus kuului jo
menneisyyteen, mutta hänen naisellinen myötätuntonsa kuului kokonaan
hänen ihailijalleen tämän onnettomuudessa.

"Ja täällä minä istun ylellisyydessä ja yltäkylläisyydessä", huudahti
hän vihaisesti silmäten hyvin varustettuun aamiaispöytään, "sillä välin
kun hän, joka oli tuleva puolisokseni, on huonommassa tilassa kuin
koira!"

"Rakas lapsi, nuoren ihmisen elämä tulee tavallisesti sellaiseksi kuin
hän itse on sen muovannut", sanoi eversti hyvin viisaasti. "Sivistynyt
mies, jollaiseksi Camillacin kuvailet, vajoisi tuskin niin syvälle,
ellei olisi hoitanut itseänsä huonosti."

"Sen olet jo ennen sanonut. Älä saarnaile. Ellen olisi niin levoton
isän tähden, ottaisin koiraparin mukaani ja ratsastaisin kautta koko
seudun puolentoista penikulman laajuudelta kunnekin, kunnes löytäisin
poikaparan."

"Sen voin yhtä hyvin minä tehdä, Grace", sanoi eversti ystävällisesti.

"Oi, kuinka ystävällinen sinä olet, kummi-isä!" huudahti tyttö unohtaen
kiihtymyksensä. "Suo anteeksi, että äsken olin niin epäystävällinen.
Tiedän tuskin, mitä sanon. Olen niin onneton Victorista -- ja isästä ja
lady Darnelista ja kaikesta."

"Niin, lady Darnel-rukka; se oli hänelle kova isku!"

"Eikä siinä kyllin, vaan kaikki on niin omituista ja salaperäistä",
lisäsi Grace hiljempaa.

Sitten hän kertoi, kuinka oli herännyt lady Darnelin tuskanhuutoon ja
kuullut tämän unissaan lausuvan nuo kummalliset sanat: "Se on minun
syyni, minä olen hänet murhannut!"

"Ihmiset voivat aina nähdä eriskummaisia unia", sanoi eversti.
"Tahtoisitko sellaisen tunnustuksen perusteella syyttää häntä miehensä
ampumisesta? Hän oli nukkunut pää täynnä ajatuksia kuolemantapauksista
ja murhista, ja uneksui itse ampuneensa tuon kuolettavan laukauksen tai
muulla tavoin olleensa tekoon osallisena. Unethan ovat useimmiten
järjettömiä. Jumala ties, mitkä kaameat näyt olivat häntä kiusanneet!"

"Mutta en voi kuitenkaan unohtaa noita sanoja. Sinä tiedät minun
pitävän hänestä kuin olisi hän oikea äitini, mutta toisinaan en voi
olla mietiskelemättä hänen menneisyyttään. Dora-täti puhuu hänestä niin
häijysti."

"Se on hänen luonnossaan, aivan kuin pistäminen on ampiaiselle
ominaista. Pois se, että tahtoisin olla epäkohtelias sukulaisillesi,
mutta kuvittelen, että vanhan sir George Darnelin toinen vaimo lienee
tuonut oudon, myrkyllisen lisävirtauksen vanhaan, jaloon vereen.
Onneksi suvulle, että neiti Darnel on jäänyt naimattomaksi."

"Niin, Doralla on tavaton taipumus häijyyteen, ja hän on sitä taitoansa
erityisesti harjoitellut lady Darnelin suhteen. Minä puolustan aina
äitipuoltani, mutta vihdoin kuitenkin tunsin noiden viittailujen
tekevän itseeni kiusallisen vaikutuksen. Jos pitäisin mahdollisena,
että hän teeskenteli -- että hänen hartautensa isääni kohtaan oli
näyttelemistä...!"

"Älä haudo sellaisia ajatuksia, Grace", sanoi eversti sydämellisesti.
"Isäsi on kertonut minulle, vanhalle ystävälleen, miten lady Darnelin
menneisyyden laita on. Siinä ei ole mitään salaperäistä ensinkään -- ei
mitään, jota ei sinunkin sopisi kuulla, jos isäsi niin tahtoisi. Mutta
hän kaiketi ei halunnut kertoa sitä sinulle siksi, että se on
surullinen tarina. Jos tietäisit kaiken, käsittäisit, että lady
Darnelin ensimäinen avioliitto teki hänestä martyyrin -- aviovaimona ja
äitinä."

"En ole koskaan kuullut hänellä olleen lapsia."

"Kyllä hänellä oli poika, mutta se on onneksi kuollut."

"Oliko hän sitten huono poika?"

"Oli, hyvin huono -- hän kävi isänsä jälkiä. Äitipuolesi on moitteeton.
Hän on todellinen sankaritar. Et voi koskaan rakastaa häntä liian
paljon!"

"Minä olen pitänyt hänestä kaikesta sydämestäni", vastasi Grace. "Olen
aina rakastava häntä, tapahtukoon mitä tahansa. Paras kummi-isä, minä
tunnen itseni aina niin tyytyväiseksi, kun olen saanut puhua kanssasi."

"Ja nyt otan hevosen ja lähden tiedusteluretkelle sinun pariisilaista
sulhastasi etsimään", sanoi eversti ja lisäsi itsekseen: "ja jos saan
hänet kiinni, olisipa ihmeellistä, ellen voisi lahjoa häntä huokealla
hinnalla, jotta pikku hupsuni saisi säästää hymyilynsä kunnon
Colchesterille."



VII.

"Rakkaus voittaa aikanaan."


Vielä kolmantena päivänä ei huomattu mitään muutosta potilaassa.
Colchester oli käynyt tervehtimässä edellisenä päivänä ja pistäysi
talossa nyt jälleen metsästämästä palatessaan. Hän pyysi anteeksi
savisia saappaitaan. Ruokasalissa hän odottamatta tapasi Gracen.

"Kovin hauskaa nähdä teidät taas -- mutta perin ikävää kuulla, ettei
sir Allan ole parempi", änkytti hän puristaessaan tytön kättä. "Tänään
oli reima retki, keksin otuksen Milkshamin haassa, ajoin sen
Chicksandin yhteismaan yli, takaisin Milkshamiin, ulos kedoille,
kadotin jäljet Swatleyn metsässä. Tapasin toisen, puoliseitsemältä...
Mutta minun ei sopisi jutella sellaisista, kun te olette niin
levottomina", lisäsi hän nähdessään heidän kalpeat kasvonsa.

Everstiä näkyi kertomus kuitenkin kaikesta huolimatta huvittavan.

"Haluatteko kupin teetä vai kahvia?" kysyi Dora juhlallisesti.

"Kiitos -- hiukan teetä, jos suvaitsette!" Colchester ei malttanut
syödä mitään, mutta hän oli ihastuksissaan, kun sai istua Gracen
vieressä, katsella häntä ja jutella hänen kanssaan. Grace näytti hyvin
murheelliselta, mutta kovin kaunis hän oli vakavuudessaan, ja monta
vuotta olisi nuori mies uhrannut elämästänsä, jos olisi voinut häntä
lohduttaa. Mutta hän saattoi vain silloin tällöin vaivihkaa vilkaista
häneen teetänsä juodessaan.

"Milloin alkaa varsinainen metsästyskausi?" kysyi eversti.

"Vasta ensi kuussa. Lopetamme pentujen harjoittamisen ensi viikolla ja
sitten saamme muutaman päivän levähtää. Ensimäinen kokoontumisemme on
ilmoitettu viidenneksi päiväksi lokakuuta, ja toivon, että silloin
täällä on jo kaikki hyvin ja että te -- jos Italian-matka jää sikseen
-- tulette sinä päivänä mukaamme metsästämään", lisäsi hän vilkaisten
Graceen.

"En luule, että enää koskaan metsästän!" sanoi Grace ja purskahti
itkuun, jolloin kartanonomistaja tunsi itsensä oikeaksi naudaksi. Että
pitikin aina puhua sopimattomaan aikaan! Minkäs sitä luonteelleen voi!

Nyt saapui hovimestari tärkeän näköisenä, nimikortti hopealautasella,
ja kääntyi vanhemman neiti Darnelin puoleen.

"Se herrasmies sanoo olevansa tänne kutsuttu", lausui hän.

"Viekää hänet vierashuoneeseen", virkkoi Dora ja nousi ylväästi.
"Suonette anteeksi, herra Colchester."

"Minä lähden heti", sanoi tämä. "Olen jo viipynyt liian kauan."

Mutta kukaan ei häntä enää ajatellut. Grace kiirehti tädin luo.

"Kuka se on, täti Dora?" kysyi hän levottomasti. "Myöskin lääkäri?"

"Ei, jotakin muuta. Olen lähettänyt häntä noutamaan. Turhaa on pitää
asiaa enää salassa -- hän on salapoliisi Scotland Yardista."

"Salapoliisi -- tässä talossa! Sinun kutsumasi?"

"Niin, miksikä ei, rakas lapsi? Jos sinä et väiltäkään, millä tavoin
isäsi sai kuolinhaavansa, joskin te kaksi -- hänen aviovaimonsa lady
Darnel ja hänen tyttärensä -- istutte kädet ristissä ja sallitte
murhaajan päästä pakenemaan, en minä, hänen sisarensa, ole yhtä
välinpitämätön. Arvoitus on selvitettävä, eikä kukaan tässä talossa
siihen pysty. Senvuoksi olen turvautunut poliisiin."

"Se saattoi olla kyllä viisasta, mutta olisi toki ollut
ystävällisempää, jos olisitte ensin ilmoittanut sir Allanin tyttärelle
ja hänen vanhalle toverilleen tästä vakavasta asiasta, puhumattakaan
hänen vaimostaan, jolla on vielä suurempi oikeus sitä vaatia."

"Onpa hyvä, että olette saanut tänne salapoliisin", sanoi Colchester,
"sillä minä uskon hänen yhtyvän mielipiteeseeni, että teon on tehnyt
murtovaras. Hyvästi nyt, minä palaan iltapäivällä kuulemaan, mitä hän
arvelee."

"Tulkaa vain niin usein kuin haluatte, Colchester", virkkoi eversti
sydämellisesti. "Teidän seuranne on aina reipastuttava."

Grace ravisti epätoivoisesti päätään.

"Ei mikään voi reipastuttaa meitä ennenkuin isä on päässyt kaikesta
vaarasta", sanoi hän, kun Colchester kumartaen lähti ulos ja sotkeutui
kannuksiinsa lähettäessään tytölle viimeisen ihailevan silmäyksen.

"Tämä asia ei kai oikein sovi teille, neiti Darnel", sanoi eversti,
"joten lienee parasta, että minä puhuttelen salapoliisia teidän
asemestanne. Minä voin säästää teiltä kiusallisen kohtauksen
ja antaa miehelle kaikki tarpeelliset tiedot. En ole outo
poliisikuulusteluille."

"Tahdon mieluummin itse puhua hänen kanssaan", sanoi Dora
loukkaantuneena. "Minä lähetin omasta aloitteestani häntä noutamaan ja
tahdon kaikin mokomin, että hän saa tietää _minun_ ajatukseni tästä
kauheasta tapahtumasta."

"Jos tahdotte seurata minun neuvoani, ette ilmoita hänelle omaanne
ettekä muidenkaan mielipidettä tapahtumasta", sanoi eversti terävästi.
"Kertokaa hänelle vain pelkät tosiseikat ja antakaa hänen sitten itse
ottaa selvä muusta. Salapoliisit eivät juuri ole mitään neroja, mutta
useat heistä ovat järkeviä miehiä ja pääsevät totuutta lähelle, ellei
sivullinen johda heidän arvostelukykyään harhaan."

"En tiedä antaneeni teille syytä uskoon, että olen lapsi tai
tylsäjärkinen, eversti Stukeley", vastasi neiti Darnel. "Pyydän, että
sallitte minun itse hoitaa asiani. Voitte tulla mukaan, jos tahdotte."

Eversti seurasi hänen kintereillään Gracen mennessä yläkertaan
äitipuolensa luo, joka istui liikkumattomana ja haluttomana
takkavalkean ääressä. Ruuat aamiaistarjottimella olivat melkein
koskematta hänen vieressään pöydällä.

"Ettehän ole syönyt kerrassaan mitään, äiti", sanoi Grace.

"Join hiukan teetä leivosten kanssa -- se on aivan kylliksi", vastasi
Claire ja lisäsi toivottomaan sävyyn: "Voi, Grace, vielä ei ole mitään
parantumisen merkkejä. Puhuin toisen hoitajattaren kanssa. Kuume ei ole
vähentynyt -- lämpömäärä on yhtä korkea. Hän ei ole virkkanut
ainoatakaan järjellistä sanaa siitä illasta asti. Tohtori Friedricson
tulee jälleen tänään; mutta hoitajattaresta on mieletöntä yrittää
poistaa luotia Allanin ollessa niin heikkona. En usko niillä olevan
mitään toivoa, että voivat hänet pelastaa!"

"Oi, äiti, niiden _täytyy_ pelastaa hänet! Jumala kuulee varmasti
meidän rukouksemme", huudahti Grace. "Rukoilkaamme molemmin häntä.
Jumalan täytyy kuulla rukouksemme!"

       *       *       *       *       *

Vierashuoneessa kuunteli herra Penwern, vaatimaton keski-ikäinen
herrasmies, jolla oli harmahtava tukka ja samanvärinen puku, niitä
tiedonantoja, joita hänelle esitettiin, ja teki muistiinpanojaan.
Sitten hän meni yläkertaan katsomaan huonetta, missä onnettomuus oli
tapahtunut. Äänettömänä ja varovaisesti, jotta ei häiritsisi
viereisessä huoneessa lepäävää potilasta, hän tarkasti paikan perin
pohjin. Tästä sir Allan oli tavattu virumasta, aivan kynnyksen luota.
Tuossa näkyi verta matolla sillä kohdalla, missä hän oli maannut
lääkäriä odotettaessa. Kaatuessaan hän oli tarttunut oviverhoon ja
kolme, neljä ensimäistä hakasta oli reväisty irti messinkitangosta.
Tuolla oli lady Darnelin kirjoituspöytä, minkä ääressä hän oli istunut
kirjoittamassa kymmentä minuuttia ennen kuin kuuli laukauksen ulos
käytävään. Tuossa olivat molemmat parvekkeelle avautuvat ranskalaiset
ikkunat eli lasiovet.

Olivatko nämä ikkunat sinä iltana olleet avoinna? Kyllä, toinen niistä;
eversti muisti nyt, että tuuli oli hivellyt häntä suoraan kasvoihin
hänen sisälle tullessaan.

Herra Penwern astui nyt ulos parvekkeelle. Se oli vanhanaikainen,
pylväillä lepäävä ulkoneva laite, joka pisti esiin alempana olevan
aamiaishuoneen yläpuolelta. Vihannuus peitti pylväitä -- rehevä
visteria kasvoi verhon tapaan niiden välissä ja vanha mangolia kumartui
parvekkeen toisen syrjän yli. Ei ollut ollenkaan vaikeata kiivetä sinne
ylös. Nyt oli selvitettävä syy.

"Säilytetäänkö täällä mitään kalleuksia?" kysyi salapoliisi.

"Lady Danielilla on joukko koristeita pukuhuoneessaan", vastasi Dora,
"mutta hänen koristeensa eivät ole mitään perhekalleuksia, joiden arvo
mielestäni voisi viekotella varasta."

"Varkaat ovat nykyisin helposti viekoteltavissa", vastasi Penwern.
"Kilpailu on ankara ja ansiot huonot. Minusta tuntuu, että tämän
parvekkeen kautta on helpoin pääsy huoneustoon tältä puolelta. Kuka
hyvänsä valitsisi sen tien."

"Mutta kun joku oli huoneessa ja lamput paloivat", sanoi Dora
epäilevästi.

"Huonehan oli muutamia minuutteja tyhjänä, ennenkuin pamaus kuului.
Varas oli saattanut odottaa sitä silmänräpäystä."

"Hän olisi varmaan mieluummin odottanut, kunnes lady Darnel olisi
mennyt levolle ja huone tullut pimeäksi. Se olisi järkevä otaksuma",
selitti Dora.

"Olkoonpa, että se näyttää järkevämmältä; mutta tosiasiana pysyy, että
laukaus ammuttiin ja sir Allan sitä ennen oli noussut ylös ja tullut
tuolle ovelle. Otaksun hänen kuulleen täältä vieraita askeleita ja
ehtineen juuri ajoissa yllättääkseen varkaan. Oletteko varma, ettei
tässä huoneessa säilytetty mitään arvoesineitä?"

"Tämä on lady Darnelin yksityishuone eikä täällä ole koskaan säilytetty
muuta kuin ompelulipas, kirjoitustarpeita ja kirjoja -- kuten näette."

Salapoliisi tarkasti sitten kaikki, mitä huoneessa oli.

"Eikö esimerkiksi tuossa italialaisessa kaapissa ole mitään
arvoesineitä -- koristeita, rahaa tai muuta?"

"Ei minun tietääkseni."

"Odottakaas", sanoi eversti. "Sir Allan mainitsi ottaneensa pankista
neljäsataa puntaa matkarahoiksi. Mistä tiedätte, ettei hän säilyttänyt
rahoja juuri täällä -- ehkä tuossa kaapissa? Näin hänen kerran panevan
sinne arvopaperin, kun joimme teetä täällä."

"Lady Darnel luullakseni voisi parhaiten antaa meille siitä tietoja",
huomautti salapoliisi, joka halusi nähdä rouvan.

Poliisimiehestä tuntui kuin olisi ollut sokkosilla; mutta hän arveli
paremmin voivansa päättää asiasta, kun oli nähnyt perheen kaikki
jäsenet.

Kuiskailtuaan everstin kanssa meni Dora lady Darnelia hakemaan. Hän
teki tämän vastenmielisesti koska hän mieluummin olisi tahtonut, että
tutkiminen olisi päättynyt Clairen tietämättä. Hän halusi, että se
olisi hänen työtänsä -- salaisuus hänen ja poliisimiehen välillä -- ja
että paljastus sitten olisi seurannut räjähtävänä pommina, tuoden
häpeän ja turmion naiselle, jota hän vihasi. Mutta nyt Allanin
halveksittava toinen vaimo pääsisi osalliseksi salaisuudesta ja saisi
tietää kaikki, mitä oli tekeillä, ja siten ehtisi ehkäistä asian
ilmitulemisen, jos hän, kuten Dora aivan varmasti uskoi, oli rikokseen
osallinen.

Joko vaimon häpeällinen menneisyys oli saattanut miehen yrittämään
itsemurhaa tai joku edellämainitun rakastaja oli hiipinyt taloon
murhatakseen Allanin, niin herra Penwern kyllä paljastaisi asian,
ajatteli Dora. Mutta jos lady Darnelia varoitettiin, voi hän tehdä
tyhjäksi tutkimuksen puhaltamalla usvaa poliisin silmiin.

Hän tapasi Clairen istumassa kohentamattoman takkavalkean ääressä aivan
samassa asennossa kuin Gracen lähtiessä.

"Siellä alhaalla on eräs herrasmies, joka koettaa saada selville syyn,
miksi veljeäni ammuttiin", sanoi hän aivan lyhyeen. "Hän haluaa tehdä
sinulle muutamia kysymyksiä."

Claire nousi kiivaasti; hänen marmorinvalkeat kasvonsa eivät voineet
tulla entistään kalpeammiksi, mutta katseessa kuvastui kauhu, jonka
Dora hyvin huomasi.

"Mikä herrasmies?" kysyi Claire. "Poliisiko?"

"Hän tulee Scotland Yardista, Lontoon poliisiasemalta."

Lady Darnel ei virkkanut mitään enempää, ja he läksivät heti
pukuhuoneeseen, missä salapoliisi seisoi ikkunan luona ja katseli ulos
everstin hermostuneesti kulkiessa edestakaisin.

Herra Penwern tervehti kunnioittavasti lady Darnelia ja loi häneen
vakavan katseen, millä hän tarkkasi tulijaa kiireestä kantapäähän
osoittamatta pienintäkään intoa tai uteliaisuutta.

Claire seisoi suorana ja komeana, pää pystyssä; ja kasvot olivat
kalpeat ja tyynet kuin kuvapatsaan. Mutta raskaat luomet ja tummat
varjot silmien alla puhuivat tuntikausien itkusta ja tuskasta. Tämä ei
ollut ensi kerta, kun Claire Darnel seisoi poliisimiehen edessä ja
vastasi kysymyksiin rikosjutussa.

Hänen ulkonaisesta tyyneydestään huolimatta huomasi salapoliisi, että
hänen sielussaan vallitsi levottomuus, jota hän yritti peittää.

"Tuo nainen tietää enemmän kuin kukaan muu", tuumi hän, ja kysyi
sitten, mitä kaappi sisälsi.

"Niin, siellä on muutamia seteleitä", sanoi Claire uneksien, ikäänkuin
nyt vasta olisi tullut sitä ajatelleeksi. "Ne ovat ne rahat, jotka sir
Allan oli tuonut kotiin matkaa varten."

"Oliko summa isokin?" kysyi Penwern.

"Kolme... ei, luullakseni neljäsataa puntaa."

"Onko teillä kaapin avain, lady Darnel?"

"Miehelläni ja minulla on kummallakin oma avaimensa -- mutta en tiedä,
lieneekö sir Allan lukinnut kaappia sinä iltana. Hän oli ottanut sieltä
revolverit tarkastaakseen niitä, mutta oli hiukan kiihtynyt ja väsynyt
eikä pannut aseita takaisin kaappiin."

"Oletteko niin hyvä ja katsotte, ovatko rahat vielä jäljellä, lady
Darnel", pyysi salapoliisi.

Claire säpsähti, katsoi ihmetellen mieheen ja punastui äkkiä.

"Minkätähden? Rahat ovat tietysti tallella", sanoi hän.

"Eivät siinä tapauksessa, että täällä kävi murtovaras ja hän oli kyllin
ovela anastaakseen saaliin ennenkuin sir Allan saapui. Otaksun, ettei
lady Darnel usko sir Allanin tulleen tänne ampuakseen itsensä?"

"Minä en usko mitään, en tiedä mitään -- en muuta kuin että puolisoni
henki on vaarassa."

"Mutta laki tahtoo tietää enemmän", sanoi Dora. "Laki tahtoo tietää,
_kuinka_ veli-parkani henki joutui vaaraan."

"Tehkää minulle se palvelus, että etsitte rahat, lady Darnel", sanoi
poliisi. "Luultavinta on, että sir Allania ampui murtovaras, jonka
onnistui päästä pakoon, ennenkuin tulitte takaisin huoneeseen. Mutta
varkaalla täytyi olla joku tarkoitus. Olkaa 'hyvä ja tutkikaa kaappi!"

Poliisi näki rouvan epäröivän ---- ihmeellistä kyllä.

Mutta vihdoin tämä meni kaapille ja avasi ovenpuoliskot selkoselälleen.
Hän ei ollut erehtynyt -- ovet olivat olleet lukitsematta siitä asti,
kun sir Allan otti revolverikotelon esille.

"Löydättekö setelit, lady Darnel?" kysyi Penwern nähdessään hänen
tarkastavan laatikon toisensa jälkeen ja tuon omituisen, vanhan kaapin
salalokerot.

"En, ne eivät ole täällä -- en ainakaan minä voi niitä löytää."

"Tiedättekö, kirjoittiko sir Allan muistiin setelien numerot?"

"Sitä en luule. Hän otti ne pankista päivää ennen onnettomuutta. Hän
oli metsästysretkellä ratsain aikaisin aamulla ja puuhaili pehtorinsa
kanssa kaiken iltapäivää."

"Arvattavasti saamme pankista tietää niiden numerot", sanoi eversti.

"Totta kyllä, mutta niistä on meille vähän hyötyä. Setelit ja timantit
ovat murtovarkaillemme kuin leipää ja juustoa. Kysymys on saada
selville, _kuka_ rikoksen teki. Luulen voivani arvata miehen. Hän on
sankarina monissa pylvästövarkauksissa."

"Mitä tarkoitetaan pylvästövarkauksilla?" kysyi eversti.

"Ka, melkein kaikissa herraskartanoissa on pylväseteinen; mitä komeampi
linna, sitä suurempi pylväskäytävä. Mikään ei ole helpompaa kuin
kiivetä ylös kaunista, vanhanaikaista pylvästä pitkin. Varas odottaa
tilaisuutta tavallisesti hämärässä, kunnes perhe on mennyt aterialle ja
palvelusväki puuhailee alikerrassa. Hän kiipee pylväskäytävän katolle
-- on aina joku ovi tai ikkuna sen yläpuolella. Hän menee sisään,
hiipii käytävän kautta myladyn pukuhuoneeseen -- tuntee tietysti paikan
ennakolta, -- saa käsiinsä jalokivilippaan, pistää sen ikkunan alla
odottelevalle toverille, pujahtaa kaikessa rauhassa ulos jälleen ja
rientää lähimmälle rautatienasemalle. Jos joku tapaa hänet
sisäkäytävässä, ei hänellä koskaan ole mitään muassaan, ja hän
kiirehtii ällistyneen palvelustytön ohi, ennenkuin tämä on ehtinyt
toipua hämmästyksestänsä."

"Ja te luulette, että tämä on sellainen tapaus?" kysyi eversti.

"Tiedän vain yhden henkilön, joka on taitava juuri sillä alalla ja
olisi voinut olla kyllin rohkea ja rivakka tekemään työnsä muutamassa
minuutissa", vastasi salapoliisi. "Anteeksi, lady Darnel, kauanko
olitte ollut täältä poissa, kun kuulitte laukauksen?"

"Lyhyen tuokion."

"Viisi minuuttia?"

"Vähän kauemmin -- ehkä kymmenen."

"Ah, sillä ajalla olisi tarkoittamani mies ehtinyt tehdä jotakin
enemmänkin kuin kaapin tarkastuksen. Kestikö kauankin ennenkuin
laukauksen kuultuanne tulitte tänne?"

"Minä tulin aivan heti sisälle."

"Ja tänne saapuessanne oli ainoastaan sir Allan huoneessa?"

"Niin."

"Ettekä tullut katsahtaneeksi ulos ikkunasta murhaajan jälkeen?"

"Minä ajattelin vain miestäni."

"Se oli vahinko. Mutta tuskin luulen, että olisitte paljon nähnyt,
vaikka olisitte katsonutkin. Eikö kenenkään mieleen juolahtanut tutkia
rakennuksen ympäristöä senjälkeen?"

"Ei", sanoi eversti. "Meidän olisi tietysti ollut etsittävä roistoa,
mutta olimme ihan suunniltamme säikähtyneitä. Ajattelimme ainoastaan
sir Allania ja lääkärin noutamista."

"Ja niin sai mies hyvän tilaisuuden livistää. Hän lienee lähtenyt
aamujunalla Lontooseen joltakin läheiseltä asemalta. Arvelen, että
asemalla kyllä saan hänestä jotakin kuulla. Muistatteko, lady Darnel,
oliko teidän ja sir Allanin välillä puhetta noista rahoista sinä
iltana, joten ulkona parvekkeella seisova henkilö voi sen kuulla."

"Sir Allan puhui niistä juuri ennenkuin pani ne kaappiin."

"Oliko ikkuna silloin auki?"

"Kyllä, yksi ikkuna oli auki."

"Kiitos, lady Darnel, minun ei tarvinne teitä enempää vaivata. Olkaa
hyvä ja lukitkaa kaappi ja pitäkää avain. Otaksun, että lukko on
varma?"

"Se on tiirikalla avaamaton varmuuslukko, jonka sir Allan panetti
siihen kolme vuotta sitten", selitti Dora.

Lady Darnel vaipui uunin edessä olevaan mukavaan korituoliin, missä oli
istunut juttelemassa miehensä kanssa monen monina iltoina muiden mentyä
levolle. Hän istui kädet polvella ja tuijotti itkuttomin silmin eteensä
surullisissa mietteissä. Niin, rahat olivat poissa, ja hän tiesi
liiankin hyvin, kuka ne oli ottanut. Nyt käsitti hän kaikki varsin
hyvin, käsitti, miksi poika niin itsepäisesti oli vaatinut kolmea-,
neljääsataa puntaa. Tämä oli seisonut parvekkeella sir Allanin
mainitessa rahoja ja nähnyt, missä niitä säilytettiin. Hän olisi
mieluummin tahtonut, että äiti olisi ne hänelle antanut -- olisi
varastanut mieheltään hänen tähtensä. Tähän hän oli tahtonut häntä
pakottaa, kun Grace huusi Clairea ja vieras jäi yksinään huoneeseen
saaden tilaisuuden ottaa rahat. Silloin tuli kauhea kiusaus.
Häpeällisestä käytöksestä ei ole pitkä matka varkauteen! Miehestä, joka
ei koskaan ollut epäröinyt pettää velkojiaan, tuli yöllinen varas.
Sitten hänet yllätettiin, revolverit olivat niin kohtalokkaan lähellä,
hän ampui -- ehkä umpimähkään -- ja pakeni lasiovesta.

Clairen kuvaillessa itselleen tätä murhenäytelmää herra Penwern meni
ulos parvekkeelle enempiä tutkimuksia varten. Reseedalaatikko oli hänen
tiellään hänen astuessaan ikkunaovesta parvekkeelle. Sen oli täytynyt
olla myöskin murtovarkaan tiellä tämän paetessa. Salapoliisi laskeutui
polvilleen tarkastamaan kukkia ja niiden juurella olevaa multaa. Aivan
oikein, mies oli polkaissut multaan, ja reseeda oli taittunut. Nähtiin
koron jälki -- kapean, toiselta sivultaan kuluneen koron jälki.

"Uusimallinen kenkä, mutta hiton vanha", sanoi Penwern tutkiessaan
jälkeä. "Noin kuluneissa jalkineissa ei Coveyn ole tapana koskaan
käydä."

Sitten läksi salapoliisi alas pihalle everstin kanssa. Hän erotti
vinoon puutarhan poikki kulkevia jalanjälkiä. Ne nähtiin selvästi
kukkalavoissa, vähemmän selvästi hiekkakäytävillä. Miehellä oli ollut
eripariset kengät. Toisessa oli leveämpi korko kuin toisessa sekä reikä
anturan keskellä; molemmat näkyivät olleen lopen kuluneet.

"Kaikesta päättäen se lurjus on ollut hiivatin rappeutunut!" sanoi
eversti.

Juuri nämä sanat lausuessaan hän tunsi merkillistä ahdistusta. Entä,
jos se oli ollut tuo ranskalainen seikkailija, Gracen häpeätä tuottava
ihailija? Mies, jonka hän oli nähnyt metsässä, oli ollut puettuna
kulkurin tapaan, ja jalkineet olivat sellaiset, joita maankiertäjät
käyttävät. Kun eversti vielä ajatteli Camillacin häviämistä ja hänen
vaiteliaisuuttaan Graceen nähden, käsitti hän, että epäluulo oli
oikeutettu. Onneton Grace, jos hänen mielettömyytensä tuottaisi turmion
taloon!

Siinä tapauksessa Penwernin tutkimus -- tutkimus, jota tämä teki
huonosti salatulla tyydytyksellä ylistyksen ja palkkion toivossa --
ryvettäisi hänen kummityttärensä häpeällä; sillä jos Camillac oli
rikollinen, saattaisi oikeusjuttu päivänvaloon tuon onnettoman
välikohtauksen tytön opistoajoilta Pariisissa ja se prameilisi kaikissa
sanomalehdissä. Eversti tiesi, kuinka vähän armeliaisuutta sellaisissa
tapauksissa voi odottaa nykyajan ihmisiltä ja kuinka kärkkäitä
ollaan uskomaan nuoresta naisesta pahaa. Hän kuvitteli näkevänsä
ruskeasilmäisen lemmikkinsä maineen ainaiseksi häväistynä jo hänen
elämänsä keväässä; hän oli näkevinään kunnon Colchesterinkin rakkauden
ja luottamuksen haihtuvan kuin akanat tuuleen. Ja silloin hän kirosi
Doran puuhakkuutta.

Penwern näkyi ällistyvän jälkiä tarkastaessaan. Hän oli pitänyt
varmana, että kuuluisa Covey oli rikoksen tehnyt. Kaikki viittasi
siihen, sillä Covey oli tunnoton roisto, joka ei olisi epäröinyt
ampua kuoliaaksi ketä tahansa, joka hänen tielleen sattui. Hän
suoritti työnsä taitavasti, mutta toisinaan ei kavahtanut veren
vuodattamistakaan.

Kuitenkin näkyi Penwern tuntevan Coveyn niin hyvin kuin tämä olisi
ollut hänen oma veljensä, eikä hän mitenkään voinut uskoa, että joku
onnenrattaan kiepahdus olisi voinut pakottaa hänet käyttämään sellaisia
jalkineita kuin ne kenkärajat, joiden jäljet olivat mullassa
havaittavissa.

"Jos voisin uskoa maankiertäjän kykenevän niin taitavasti suoritettuun
konnantyöhön, otaksuisin olevamme tekemisissä sellaisen kanssa", sanoi
poliisi vakaumuksella. "Mutta en ole koskaan kuullut, että joku
irtolainen olisi rohjennut murtautua sisälle muualta kuin kyökin
ikkunasta."

"Tulkaahan hiukan haukkaamaan", kehoitti eversti, joka oli päättänyt
kestitä poliisimiestä siihen määrin, että tämän terävänäköisyys vähän
sumentuisi loppututkimuksen ajaksi. Tosin hän ei rohjennut toivoa
voivansa juottaa niin kunnianarvoista herrasmiestä humalaan, mutta
tottapahan hänet sentään saisi hienoon hiprakkaan.

Herra Penwern oli kuolevainen -- ja nälkäinen. Hän oli ollut jalkeilla
puoliseitsemästä aamulla ja nyt kello jo läheni yhtä. Sitäpaitsi näytti
ruokasali Darnelin kartanossa hyvin houkuttelevalta. Eversti käski
hovimestaria tekemään parhaansa salapoliisin kestitsemiseksi, ja
hovimestari huomasi everstin äänensävystä, että tällä oli siihen
toivomukseen erikoiset syynsä. Siis hän toi pöydälle paksun,
hämähäkinseittien vyöttämän pullon bourgognea -- vanhaa, oivallista
viiniä -- ja sitäpaitsi kuivaa sherryä, joka oli omiaan kiihoittamaan
ruokahalua, varsinkin kun pöydässä tarjoiltiin merikampelaa, peltopyytä
runsaasti tryffelillä höystettynä ja erinomaista kastiketta.

"Tämä on minun herkkuani!" sanoi Penwern maistellessaan kastiketta. Hän
ei tietenkään ollut niin sivistymätön, että olisi syönyt veitsellä,
mutta hän pyydysteli kastiketta pehmeän leivän palasella. "Kiitoksia
paljon -- en ole koskaan juonut ihanampaa bourgognea."

Salapoliisi nautti suurenmoisesti ja nojautui vihdoin taaksepäin
tuolissaan, kaiveli hampaitaan ja ryypiskeli bourgognea.

"Ihanaa viiniä -- ja terveellistä!" innostui hän.

"Aivan niin! Juokaa pois vain -- se on hyvää, mutta viatonta", rohkaisi
eversti. "Ei se päähän mene."

"Ei tällaisen puolisen jälkeen", myönsi salapoliisi. "Tällainen keveä
ateria tekee työnkin keveäksi. Liikkiö ja säilykkeet tekevät ihmisen
ajatuksenjuoksun hitaaksi, aivan kuin pihvi ja olut, jota tavallisesti
tarjotaan... Mutta nyt on ryhdyttävä etsimään miestä, joka vei rahat ja
yritti murhata."

"Ettekö luule, että hänen tavoittamisensa käy vaikeaksi, nyt kun hän on
saanut jo kolme vuorokautta pakenemisen aikaa?" kysyi eversti.

"Se tekee tietysti asian mutkikkaammaksi, mutta salapoliisin on
suoriuduttava kaikista vaikeuksista. Jos se olisi Covey, niin kyllä sen
pian kaappaisin -- muttei se Covey ole. Covey ei koskaan käynyt
kengissä, joiden korot ovat kallellaan ja anturat riekaleina, ja
sitäpaitsi se poika on liian viisas juoksemaan kukkapenkkien yli. Covey
ei jätä itsestään mitään sellaisia jälkiä. -- Kaiketi luvataan
isonlainen palkkiosumma?"

"En tosiaan tiedä. Sitä tuskin luulen", sanoi eversti, levottomana.

Silloin mutisi Penwern bourgognesta huolimatta:

"Ei ole suuria toiveita saada varasta kiinni ja rahoja takaisin, ellei
tarjota kunnollista palkkiota."

Nyt avautui ovi, ja Dora astui sisään asettuen aivan tyynesti everstin
viereen. Tuntui siltä kuin vanha soturi olisi äkkiä nähnyt
lasisilmäkäärmeen.

"Me tarjoamme palkkion", sanoi Dora Penwernille, joka hänen sisälle
tullessaan oli hämillään noussut. "Haavoitetun sisarena takaan minä,
että palkkio suoritetaan. Sanommeko sata puntaa? Riittääkö se?"

"Tuskin", vastasi Penwern. "Varastettu summa oli neljäsataa. Olisi
parasta luvata kaksisataa puntaa sille, joka keksii varkaan. Jos hänet
tavataan, on hyvin luultavaa, että saadaan osa rahoistakin takaisin."

"Rahat eivät mitään merkitse, mutta en salli veljeni murhaajan -- onhan
luultavaa, että veljeni kuolee -- välttävän rangaistusta. Me emme saa
viivytellä murhamiehen etsimisessä, kunnes veli-rukkani on kuollut."

"Ei, emme saa menettää hetkeäkään. Ajan voittaminen on sellaisissa
tapauksissa puoliksi voitettu peli", vastasi salapoliisi punakkana
ruuasta ja juomasta. Hänen silmänsä loistivat kuin ihmisen, joka on
nauttinut "vahvan aamiaisen", mutta hän ei ollut rahtuakaan "väsynyt",
eikä hänen ammattitaitonsa näkynyt jättävän mitään toivomisen varaa.
Eversti huomasi, että sekä keittäjä että hovimestari olivat turhaan
ponnistelleet.

"Neidin luvalla matkustan lähimpään kaupunkiin ja tilaan viisikymmentä
julistusta, joissa tarjotaan kahdensadan punnan palkinto sille, joka
tapaa rikollisen. Ne voidaan saada sekä painetuksi että jaetuksi kahden
tunnin kuluessa, jos pidetään kiirettä."

"Niin, tehkää se", sanoi Dora hyväksyen. "Voitte täältä saada ajopelit.
Ja sitten kai on parasta, että tiedustelujen kestäessä pidätte
kartanoamme päämajananne?"

Nyt nousi eversti vimmoissaan ja meni ulos. Hänen salapoliisiin nähden
yrittämänsä valtioviisaus ei hyödyttänyt mitään; asia riistettiin
häneltä käsistä. Hän ei voinut tarjota herra Penwernille kolmea sataa
puntaa siitä, että tämä _ei_ löytäisi rikollista, ja hänen täytyisi
siis sallia asian rauhassa kehittyä. Olihan selvää, että salapoliisi
tekisi kaikkensa palkkion saavuttamiseksi ja että jokainen heittiö
paikkakunnalla häntä avustaisi. Mikäli pahantekijä ei jo ollut
ulkomailla, oli jokseenkin varmaa, että hän joutuisi kiinni; ainahan
muukalainen herättää maaseudun väestön huomiota.

"Tästä tulee kilpailu salapoliisin ja minun välilläni", ajatteli
eversti mennessään Gracen luo. "Jos rikollinen on se, joksi hänet
otaksun, täytyy minun saada hänet käsiini, ennenkuin kukaan muu hänet
tavoittaa, ja toimittaa hänet maasta, ennenkuin tuo Scotland Yardin
korppikotka iskee kiinni haaskaan!"

Eversti tuomitsi jälkien mukaan, jotka olivat painuneet pienistä,
siroista, joskin lopen kuluneista kengistä -- ensi luokan suutarin
tekemistä herrasmiehen kengistä. Ja olihan Camillac todella oleskellut
läheisyydessä ja sellaisessa tilassa, joka sai aavistamaan pahinta.



VIII.

"Minun täytyy todistaa sinulle asian oikea laita."


Eversti tapasi kummityttärensä tämän omasta pikkusalista. Tyttö oli
kovin pahoillaan eikä tiennyt, mitä tehdä. Lady Darnel oli viereisessä
huoneessa. Hän ei tahtonut, että Grace olisi hänen luonaan. Halusi
mieluimmin olla yksinään.

"Äiti vain istuu ja mietiskelee, ja minä vain istun ja mietiskelen",
sanoi Grace, joka oli tullut käytävään everstiä puhuttelemaan. "Jos
tätä jatkuu, joudumme pian molemmin hulluinhuoneeseen!"

Eversti taputti häntä ystävällisesti olalle, mutta ei voinut tarjota
parempaa lohdutusta. Hän oli aivan tuttavallisesti haastellut lääkärin
kanssa edellisenä iltana, ja hänellä oli vain vähän toivoa vanhan
toverinsa toipumisesta.

"Täti Dora puhuu kyllä koko perheen edestä", sanoi hän katkerasti.

"Niin, hän on oikea paholainen!" huudahti Grace. "Ajatella, että hän
lähettää noutamaan salapoliisin ja kiduttaa lady Darnel-raukkaa
kysymyksillä noista kurjista rahoista -- ikäänkuin isä-parkani tulisi
paremmaksi, jos he saavat käsiinsä rosvon, joka häntä ampui. Tietysti
suon kernaasti, että se kutale joutuu hirteen, mutta en jaksa ajatella
häntä enkä mitään muutakaan ennenkuin kaikki vaara rakkaan isäni
suhteen on ohi."

"Nyt menen tiedustelulle, Grace. En odota puolista. Tahdon varata
itselleni kokonaisen päivän."

"Täällä tulee vielä ikävämpää, kun sinä olet poissa", huokasi Grace.

"Etkö ole kuullut mitään Camillacista?"

"Ei, en sanaakaan. Olen varma, että hän on kuollut -- ehkä hän on
nääntynyt nälkään ja viluun metsässä, -- mutta nyt tuntuu siltä kuin se
olisi minulle samantekevää. Kaiketikin häntä suren, jahka isäni tila
paranee."

"Minä en usko, Grace, että hän on kuollut. Mies ei hänen iällään niin
helposti kuole."

"Ellei hän olisi kuollut tai kuolemaisillaan, olisin hänestä jotakin
kuullut", sanoi Grace vakaumuksella. "Miksi hän tänne tuli, ellei
hänellä ollut aikomusta minua tavata? Hän oli rahaton ja hän tietää,
että minä olen rikas. Mikä olisi luonnollisempaa kuin että hän
kääntyisi minun puoleeni? Rahatta hän ei voinut toimeen tulla."

"Ei, rahatta hän ei voinut tulla toimeen!" ajatteli eversti, jolle asia
nyt oli selvä: Camillac oli kuljeksinut seudulla tavatakseen Gracea,
nähnyt valon loistavan lady Darnelin ikkunasta, kuullut sir Allanin
puhuvan rahoista, nähnyt missä niitä säilytettiin ja siepannut ne, kun
ei ketään ollut huoneessa. Tilaisuus teki varkaan! Hän oli tullut
saadakseen muutaman punnan morsiameltaan -- ja äkkiä huomannut
mahdolliseksi anastaa neljäsataa punnanseteliä.

Ja nyt tahtoi eversti Gracen tähden toimittaa lurjuksen maasta mihin
hintaan tahansa. Hän ei ollut köyhä ja uhrasi kernaasti joitakuita
satoja puntia lemmikkinsä hyväksi. Vaikeinta oli saada mies käsiinsä.
Jos tämä oli ehtinyt oikeuden ulottavilta, niin oli kaikki hyvin, ja
hän sai kernaasti kuluttaa saaliinsa vieraassa maassa, missä ei voinut
vahingoittaa Gracen mainetta; mutta jos hän vielä oleili seudulla, oli
varsin luultavaa, että hän joutuisi Penwernin käsiin, ja silloin tulisi
koko juttu tunnetuksi ensi käräjillä. Eversti ratsasti verkalleen tietä
pitkin mietiskellen, miten parhaiten löytäisi Camillacin, kun hän
tapasi Colchesterin kävelemässä.

"Olin juuri menossa kartanoon tiedustelemaan, miten siellä voidaan",
sanoi tämä. "Onko sir Allanin tila parantunut?"

"Jos luoti voidaan huomenna poistaa, kuten aiotaan, niin on toivoa;
mutta nykyisin näyttää asia kovin arveluttavalta."

"Grace-rukka", sanoi Colchester. "Kylläpä se on hänelle surullista.
Haluaisin kernaasti hiukan jutella hänen kanssaan, mutta ehkä se häntä
vain väsyttää?"

"Sitä en luule; teidän seuranne häntä varmaan ilahduttaisi. Hän tuntee
itsensä kovin onnettomaksi, tyttö-parka. Tapaatte heidät puolisella,
jos kiirehditte, eikä Grace suinkaan kieltäydy teitä vastaanottamasta",
lisäsi eversti, joka salaisuudessa oli monsieur Camillacin kilpailijan
uskollinen liittolainen.

"Kiitos tiedonannoista!" huudahti nuori kartanonomistaja ja riensi
matkaansa.

Perhe istui puolispöydässä. Herra Colchester pyysi palvelijaa viemään
hänet ruokasaliin. Hän tiesi, ettei häntä voitu palauttaa, ja ajatteli
riemulla tilaisuutta, joka hänelle tarjoutui, saada istua Gracen
vieressä ja sivulta katsella hänen suloista kuvaansa -- ihailla kaulan
viivoja ja pieniä, ruskeita niskakiharia.

Grace istui lohdutonna tyhjän lautasensa edessä, mutta hymyili
raukeasti Colchesterin tullessa kutsumatta sisälle ja asettuessa hänen
viereensä.

"Perin ystävällistä, että tulette jälleen", sanoi Dora hiukan korostaen
viimeistä sanaa.

"Toivottavasti ette pahastu, vaikka käyn niin usein -- ei, kiitos, en
halua syödä mitään", lisäsi hän palvelijalle. "Mutta en tosiaankaan
voinut olla tänne pistäytymättä. Minun on illalla mentävä Mawlesfordiin
päivällisille -- sir Roger Brandonin luo, tiedättehän. Kovin ikävää
muuten. Minulla ei ole vähintäkään halua lähteä. Tämä surullinen tapaus
on tehnyt minut niin murheelliseksi, etten voi sitä sanoin kuvailla."

Grace loi häneen kiitollisen katseen lempeistä, ruskeista silmistään.
Tuolla tavoin olivat nuo silmät säteilleet hänen ollessaan iloinen ja
onnellinen -- mutta Colchesterista ne olivat surussa vielä suloisemmat.
Tuo lempeä, vetoava katse tunki suoraan hänen sydämeensä.

Grace oli todella iloinen, kun sai hänet tavata. Hän oli tuntenut
itsensä kovin yksinäiseksi ja hyljätyksi surussaan ja levottomuudessaan
isästä ja sulhasestaan -- tuosta sulhasesta, jota ajatellessa häntä
puistatti. Voi, mikä mielettömyys tuo Pariisissa vietetty aika --- tuo
tyhmä, romantillinen juttu! Millaisen taakan hän olikaan sälyttänyt
päälleen -- mitkä kahleet painoivatkaan hänen nuorta olentoansa!
Jos tämä uskollinen ihailija, joka katseli häntä sellaisella
kunnioituksella, tietäisi, millainen typerä hupakko hän oli ollut, niin
ihailu muuttuisi närkästykseksi ja kunnioitus inhoksi. Tällaiset
ajatukset tekivät hänet nyt umpimieliseksi, melkein epäkohteliaaksi
Colchesterille.

Grace tahtoi mieluimmin pitää hänet etäällä, sillä hän ei tahtonut
antaa hänelle syytä moitteeseen teeskentelystä tai kaksimielisyydestä.

Äärimäisessä avuttomuudessaan hän kuitenkin tänään aivan tahtomattaan
kääntyi lapsuudenystävänsä puoleen. Tämä oli niin hyvä ja suora. Tosin
hän ei ollut yhtä siro, mielenkiintoinen ja kiehtova kuin Victor de
Camillac, mutta sensijaan oikea englantilainen herrasmies, pelvoton ja
moitteeton, joka saattoi punastumatta seisoa kuninkaittenkin edessä.

"Onko lady Darnel pahoinvoipa, koska ei ole tullut puoliselle?" kysyi
Colchester.

"Ei oikeastaan, mutta hän on kovin murheissaan, se poloinen", sanoi
Grace.

"Niin, kyllä hän toipuu surustaan", virkkoi Dora. "Minä kadehdin niitä,
jotka surevat kiihkeästi -- heidän surunsa menee pian ohi."

"En luule, että hänen surunsa menee, jos isä joutuu pois", virkkoi
Grace pidättäen nyyhkytystä.

"Olette kovin kalpea", sanoi Colchester. "Tuskin lienette ollut ulkona
raittiissa ilmassa senjälkeen kun onnettomuus tapahtui. Ettekö tahdo
tulla hetkiseksi terassille, kun ilma on niin ihana?"

"Kyllä", vastasi Grace nousten äkkiä. "Mennään vain. Luulen, että tulen
hulluksi, jos istun kauemmin sisällä. Minun täytyy ensin pistäytyä
ylhäällä tiedustelemassa, mitä nyt kuuluu, mutta sitten lähden
puutarhaan. Tuletko mukaan, täti Dora?"

"En, Grace, minä en mene ovesta ulos. Tulen raittiitta ilmattakin
toimeen."

Sitten kun tyttö oli saanut tietää, että isän tila oli muuttumaton, hän
lähti ulos Colchesterin kanssa. Hän astui nopeasti ja näytti kovin
hermostuneelta. Hänelle tuotti suurta huojennusta, kun hän tunsi
raikkaan syystuulen hivelevän kasvoja ja tukkaa ja sai hengittää
avarammassa ilmakehässä. Hänestä tuntui kuin olisi kulunut useita
viikkoja siitä, kun hän oli ahminut tuota vilpoista, elähyttävää ilmaa,
ja hän katsahti nurmikon yli tammilehtoon, lapsuutensa satumetsään,
missä oli nähnyt satuprinssin tulevan vastaansa. Hän rakasti kaikesta
sielustaan tätä puistoa, missä oli lapsena leikkinyt.

"Nuo tiheiköt ovat hyvin kauniit!" virkkoi Colchester vihdoin.

"Niin, ne ovat hyvin kauniit", myönsi Grace. "Tänä vuonna näyttää
_Picea nobilis_ kauniimmalta kuin koskaan ennen. Isäni oli niin ylpeä
noista jalomuotoisista kuusista. Ja nyt hän ehkä ei enää koskaan saa
niitä nähdä."

Hän alkoi itkeä, ja Colchester tunsi itsensä kovin onnettomaksi. Hänen
kohtalonaan näkyi olevan aina sanoa jotakin sopimatonta ja uudestaan
repiä auki veres haava.

Hän käveli tytön rinnalla. Tämä kuivasi kyyneleensä, ja Colchester
surkutteli häntä sydämestään. Hänen palava rakkautensa nuoreen tyttöön
tulvi sähkövirran tavoin lemmittyä kohti. He kävelivät juuri eräällä
noista kiemurtelevista käytävistä, joilla niin monta kertaa olivat
ennen kulkeneet leikkitovereina, iloisina ja huolettomina, siihen
aikaan, kun hänen ystävyytensä nuorta tyttöä kohtaan ei vielä ollut
kypsynyt rakkauden intohimoksi, ennenkuin surut ja murheet vielä olivat
synkistyttäneet tämän nuorta elämää. Käytävän päässä oli pieni
sveitsiläinen paimenmaja, haaveelliseen tyyliin kyhätty huvirakennus,
jossa Colchesterille usein oli tarjottu teetä tennispelin jälkeen. Se
oli Gracenkin mielipaikka, ja hänen kirjansa ja piirustustarpeensa
olivat vielä yksinkertaisella puupöydällä, kuten hän ne oli jättänyt
viikko sitten.

"Olin hyvin tyytyväinen ja onnellinen, kun viimeksi istuin täällä
lueskelemassa -- eräänä lämpimänä päiväpaisteisena aamuna, aivan kuin
olisi ollut heinäkuu. Kaikki oli niin hauskaa ja ilma niin ihana.
Unohdin levottomuuteni."

"Mitä syytä levottomuuteen voi teillä silloin olla -- viikko sitten?"

"Oh, ainahan sitä jotakin on. Kullakin on jotakin kannettavanaan. Mutta
vasta sitten, kun isäni henki joutui vaaraan, sain tuta, millaista
todellinen suru on."

Nyt hän hyrähti jälleen itkuun, ja silloin Colchester unohtaen kaiken
muun sieppasi hänet syliinsä ja suuteli kerta toisensa perään noita
surullisia kyynelten kostuttamia kasvoja.

"Anna minun jakaa surusi, armahin! Sinä tiedät, kuinka sydämellisesti
rakastan sinua, pieni suloinen tyttöni!"

Se tuli niin odottamatta. Grace lepäsi hänen sylissään hänen
lemmittynään ja otti tahdotonna vastaan hänen kihlaussuudelmansa --
sillä sellaisiksi täytyi nämä suudelmat käsittää. Ne olivat ensimäiset
lemmensuudelmat, mitä hän koskaan oli tuntenut. Koskaan ennen hän ei
ollut tuntenut rakastajan myrskyisesti pamppailevaa sydäntä sykkimässä
omaansa vasten. Hän riuhtaisihe irti.

"Kuinka voit -- kuinka uskallat!" huudahti hän moittien. "Puhua
rakkaudesta, kun isäni lepää kuolinvuoteella. Tämän sydämettömyyden
tähden voisin sinua vihata!"

"Pikku Grace, onko sydämetöntä ihailla sinua ja lohduttaa sinua
surussasi?" kysyi Colchester nuhtelevasta "Olen hiljaisuudessa
jumaloinut sinua kokonaisen vuoden, odottanut merkkiä siitä, että
sinunkin rakkautesi heräisi. En olisi nytkään rohjennut puhua; mutta en
voinut kauemmin kestää sinun kyyneleitäsi yrittämättä sinua lohduttaa."

"Sinä et voi minua lohduttaa, minulla on niin suuria suruja!" huudahti
tyttö intohimoisesti.

Hän oli heittänyt kirjat pöydälle ja lähti kiireellisesti takaisin
rakennusta kohti. Nuori mies näki, että Grace oli hänelle vihainen ja
että hän tahtomattaan oli loukannut hänen suruansa, -- ja kuitenkin hän
uskoi, että tyttö tunnusti hänet omakseen. Hän oli levännyt hänen
käsivarsillaan ja katsellut häntä -- eikä närkästyneenä, vaan
vastarakkauden silmäyksillä. Tytön huulet olivat vastanneet hänen
suudelmiinsa. Hän tiesi, että Grace rakasti häntä, -- hänen tarvitsi
vain odottaa sopivaa kosimistilaisuutta... Ja tytön isä oli hänen
puolellaan, samoinkuin vanha hyvänsuopa everstikin. Olihan hän nuori,
rikas ja joka suhteessa tavoiteltava aviomies. Eikä hän uskonut
itsellään olevan mitään kilpailijaa. Saattoiko hän siis epäilläkään,
ettei tyttö tulisi hänen omakseen? Hänen sydämensä paisui
voitonvarmuudesta, kun hän riensi hänen jälkeensä.

"Anteeksi, Grace; minä odotan onnellisempaan päivään", sanoi hän.

"Sitä päivää ei koskaan tule sinulle ja minulle", vastasi tyttö
kylmästi. "Minä pyydän sinua unohtamaan, että olit niin mieletön, --
kuten minäkin unohdan, jos voin."

"Unohtamaan sinun suudelmasi? En koskaan! Grace, minä en tyydy siihen,
että minut tällä tavoin hylätään. Minä odotan. En koskaan puhu
rakkaudestani ennenkuin isälläsi ei enää ole mitään vaaraa -- mutta
sinä et saa minua kylmyydellä karkoittaa, et saa kieltää minulta
oikeutta vähitellen lähentyä sinua."

"Ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan!" kielsi tyttö. "Sanon sinulle,
ettei se saa koskaan tapahtua."

"Sitten et sinä rakasta minua!" huudahti nuori mies, tarttui hänen
käsiinsä ja piti häntä kasvot käännettyinä omiansa vastaan, ollen itse
rakkauden ja suuttumuksen vallassa. "Joko petit sinä minut äsken, tai
minä olin järjiltäni ja petin itseni. Sinä et välitä minusta
rahtuakaan. Sano se sitten, Grace, -- sano, ettet välitä minusta, niin
pääset minua enää näkemästä!"

Hän ei voinut sitä sanoa. Vaikka elämä olisi ollut kysymyksessä, hän ei
olisi voinut syyttää valheesta rajusti sykkivää sydäntänsä, joka oli
lentänyt tuota miestä kohti kuin lintu lentää pesäänsä -- sydäntänsä,
joka kuului tälle kuin orja kuuluu herrallensa.

"Emme voi koskaan mennä kihloihin", sanoi hän. "Se on eräistä syistä
mahdotonta."

"Mistä syistä? Ei voi olla muita syitä kuin että sinä halveksit minua.
Mikset sitä heti sano ja tee tästä loppua? Jos on olemassa esteitä,
minä voitan ne. Suo minulle vähän rakkautta, niin teen ihmeitä! Mutta
mitään esteitä ei ole. Kaikki ovat puolellamme. Isäsi pitää minusta,
hän oli minun isäni rakkain ystävä, hän näkee kernaasti meidät
yhtyneinä."

"Minä en voi koskaan mennä avioliittoon sinun kanssasi. Miksi kiusaat
minua sellaisilla kysymyksillä -- päästä minut."

Hän päästi hänet heti, katse synkkänä.

"Ymmärrän, sinä rakastat toista", sanoi hän.

"Ei, minä en rakasta", sanoi tyttö kiivaasti, mutta katui heti.

"Sinä olet arvoitus, Grace. Jospa vain tahtoisit sanoa, ettet minusta
pidä..."

"Minä en valehtele", vastasi Grace, jatkaen matkaansa kotia kohti.
Toinen astui hänen vieressään. "Jos säälit minua onnettomuudessani,
niin vaikenet nyt."

"Minä siis vaikenen. Tiedän olevani hölmö -- oikein suuri hölmö. Olen
käyttäytynyt pahoin ja lienee parasta, etten enää tule tänne."

"Tee niinkuin tahdot", vastasi tyttö väsyneesti.

"Sitten minä tulen", sanoi hän. "Elämä tuntuisi taakalta, ellen
toisinaan saisi sinua nähdä."

Sisimmässä sydämessään Grace odotti saavansa häntä tavata, sillä hänen
elämänsä olisi ollut äärettömän tyhjä ilman tätä kunnon toveria. Hän
oli armottomasti yrmistellyt hänelle aina siitä asti, kun tuli kotiin
Pariisista, mutta Colchesterin harras kiintymys ei ollut koskaan
horjunut. Ja viimemainittu sai tietämättään palkkansa; sillä hän oli
voittanut tytön vastoin hänen omaa tahtoansa. Mutta tämä oli
täysiverinen Darnel ja kunnioitti rehellisesti kerran tehtyä lupausta.
Hän oli onnettomana hetkenä antanut lupauksen, joka sitoi hänet Victor
de Camillaciin -- tai velvoitti elinkautiseen naimattomuuteen.

"Hyvästi", sanoi hän aivan lyhyeen, eikä herra Colchesterilla ollut
mitään syytä viipyä kauemmin.

"Hyvästi, Grace, oma Graceni", vastasi tämä äkillisen päättäväisesti ja
kulki verkalleen tietä alaspäin.



IX.

"Minä rakastan häntä, ja hän rakastaa minua."


Eversti kulutti koko pitkän, väsyttävän päivän etsimällä metsät,
kyselemällä mökeistä ja juttelemalla kaikkein vastaantulijain kanssa.
Häntä tuskastutti suuresti ponnistuksensa ymmärtää heidän murrettaan,
joka hänestä tuntui vieraalta kieleltä, mutta hän ei saanut hankituksi
minkäänlaisia tietoja, jotka hänen etsiskelyissään olisivat olleet
hänelle hyödyksi.

Hänen ainoana lohdutuksenaan oli, että Penwernillä luultavasti oli yhtä
huono onni ja että nuori ranskalainen varmaankin oli päässyt pakoon ja
kaikki vaara hänen rakkaaseen kummityttäreensä nähden siis oli ohi.

Tunnelma päivällispöydässä oli surullinen; Grace veti tuolinsa niin
lähelle everstiä kuin mahdollista, näytti hajamieliseltä, loi välistä
kummi-isäänsä pienen vetoavan katseen, joka meni suoraan hänen
sydämeensä, vilkaisi alas lautaselleen pieni omituinen arka hymy
huulilla ja kerran hän äkkiä purskahti itkuun.

"Rakas Grace", sanoi Dora, "ellet voi paremmin hillitä itseäsi, olisi
parasta, että pysyisit huoneessasi!"

"Sallikaa hänen itkeä", sanoi eversti ja taputti häntä olalle. "Itku
lohduttaa, ja kaikkihan tunnemme samaa surua."

Ruokasalista lähdettäessä pisti Grace kätensä hänen kainaloonsa.

"Menkäämme hiukan kävelemään", pyysi hän. -- "No, saitko joitakin
tietoja?"

"En, mutta uskon hänen lähteneen tiehensä. Nyt olet hänestä vapaa."

"Lupaukseni sitoo minut."

"Ei rikolliseen."

"Mitä taivaan nimessä tarkoitat?"

"Salapoliisihan sai selville hänen jalkainsa jäljet -- juuri sellaisten
kenkärajain, jollaiset metsässä näkemällämme miehellä oli. Vakaumukseni
on, että hän hiiviskeli talon ympärillä tavatakseen sinut ja käytti
tilaisuutta varastaakseen rahat. Kun sir Allan yllätti hänet, niin hän
ampui..."

"Ei, ei, se olisi liian kauheata -- en ole koskaan voinut rakastaa
varasta ja murhaajaa. Minä tiedän, että hän oli herrasmies -- oikea
herrasmies."

"Silloin tällöin tapahtuu, että herrasmiehet joutuvat katuojaan; kuulee
usein kerrottavan, että he ovat yhtyneet rikollisiin. En suinkaan usko,
että sinä olisit luullut heittiötä herrasmieheksi, mutta kun hieno mies
muuttaa suuntansa, tekee hän sen täydellisesti, ja pelkään, että niin
on käynyt Victor de Camillacillesi..."

"Hyvä Jumala, silloinhan olisin mielettömyyksilläni murhannut isäni!"
huudahti Grace ja purskahti hysteeriseen itkuun.

"No, se oli vain minun otaksumani; mutta pidin oikeimpana ilmoittaa sen
sinulle, koska yhä tahdot riippua tuossa seikkailijassa."

"Minä tahdon menetellä kunniallisen naisen tavoin", sanoi Grace
sankarittaren sävyyn. "_Eine Frau ein Wort!_ Naisenkin on vastattava
sanoistaan, ja minä katson itseni häneen sidotuksi, kunnes hän itse
antaa minulle vapauteni takaisin, ja sen hän tekee vain, jos tapaan
hänet ja sanon hänelle kaikki."

"Vai niin, on siis jotakin sanottavaa?"

"On", mutisi Grace ja painoi kauniin päänsä alas.

Eversti suuteli häntä otsalle.

"Nyt alan käsittää, rakas tyttöseni", lausui hän. "Olet vihdoinkin
huomannut, että rehellinen ja kunnollinen lapsuudenystävä on paremmin
rakkautesi arvoinen kuin muukalainen, jonka satuit tapaamaan
taulukokoelmassa."

"Herra Colchester ja minä kävelimme tänään puutarhakäytävällä, ja
silloin hän kysyi minulta, tahdoinko tulla hänen vaimokseen. Kun se
tapahtui niin odottamatta, luulen... luulen antaneeni hänelle aihetta
uskoon, että pidän hänestä."

"Jaha, sinä kihlauduit kai Colchesterille tuosta ranskalaiselle
antamastasi lupauksesta huolimatta. Se on siis sinun käsityksesi
lauseesta _eine Frau ein Wort_?"

"Sinulla on aina alhaiset ajatukset minusta!" huudahti Grace polkien
maata. "Ei, minä en kihlautunut herra Colchesterille. Sanoin hänelle,
etten koskaan voi mennä hänen kanssaan naimisiin, mutta en voinut
valehdella ja väittää, etten hänestä pitänyt. Nyt tiedän, että häntä
rakastan ja että se muu vain oli tyhmiä mielikuvitteluja, joita
häpeän."

Nyt kuului vaunujen jyminää. Penwern ajoi kartanolle.

Hän kertoi keksineensä jäljet. Tunnetun salametsästäjän oli nähty
käyttelevän viljalti rahoja; hän oli näet odottamatta tehnyt suuria
vaatteiden ja matkatarpeiden ostoksia sekä lähtenyt kaupunkiin
lunastaakseen matkalipun Ameriikaan.



X.

"Hornan voimat pimittävät järkesi."


Eversti lähti aikaisin seuraavana aamuna salametsästäjän vaimon, rouva
Jakerin, puheille.

"Teillä oli täällä vieras eilen illalla, rouva Jaker", sanoi hän.

"Niin, täällä kävi eräs mies", vastasi vaimo.

"Kyllä minä sen miehen tunnen ja tiedän, mitä tapahtui. Saatte hänestä
vielä kuulla. Olisi ollut viisaampaa, jos heti olisitte sanonut hänelle
totuuden noista rahoista, jotka tekivät miehellenne mahdolliseksi
matkustaa Kanadaan. Se oli pieni sievä omaisuus -- riittää soman
pikkutilan ostoon siinä maassa."

Vaimo kalpeni.

"Omaisuus, hyvä herra!" änkytti hän. "Mies-parkanihan vain voitti
kymmenen punnan vedon kilpa-ajoissa."

"Vai niin? Miten hän sitten voi tuhlata kymmenen puntaa pelkkiin
vaatteisiin, kun hänelle vielä jäi matkarahatkin?"

Vaimo alkoi itkien vakuuttaa puhuneensa totta.

"Älkää nyt olko lapsellinen", sanoi eversti ystävällisesti, "se
herrasmies, joka oli täällä eilen illalla, tulee tänään takaisin ja
luultavasti vangitsee teidät. Jakerin laisen miehen käsiin ei satu
neljääsataa puntaa ihmisten ottamatta selvää, mistä hän on ne saanut;
ja miehenne poissaollessa lankee edesvastuu teille."

Hän näki sanojensa tehoavan. Epäilemättä olivat sir Allanin setelit
tavalla tai toisella joutuneet Jakerin käsiin.

"Miten hän sai rahat?" kysyi eversti. "Jakerko sir Allania ampui?"

"Oi, ei; hän ei ole koskaan kohottanut kättänsä sir Allania vastaan!"
voivotti vaimo.

"Miten hän sitten sai rahat?"

"Hän löysi ne", sopersi nainen.

"Ei, totisesti ei! Hän joko varasti ne lady Darnelin huoneesta tai
sitten sai ne siltä, joka ne ensin varasti. -- Te tiedätte, että
miehenne on varastellut!"

"Ei, ei, paras herra; hän sai rahat."

"Loruja!"

Nyt kuului kamalia ääniä sisempää vanhasta mökistä -- villi, kaamea,
venytetty nauru, ikäänkuin hullun.

"Onko teillä täällä mielipuoli... Kuunnelkaahan!"

Nauru taukosi ja sensijaan kuultiin rähisevää laulua:

"Grévy à Charendon! Gambetta à Toulon... Vive le sang! Vive le sang!"

Eversti hyökkäsi portaita pitkin ullakolle. Siellä oli kaksi huonetta,
ja toisesta niistä kuului tämä ulvonta.

"_Otro toro_!" huusi kimeä ääni. "Sevilla on lemmen ja runotarten koti,
tanssin ja laulun maa. Siellä on härkätaisteluja, kauniita naisia
siellä. Espanja -- Espanja on kotimaani!"

Espanjankielisiä alkusanoja lukuunottamatta lausuttiin tämä sellaisella
englanninkielellä, johon vain brittiläinen kykenee -- mutta hän oli
laulanut ranskaksi, ja ranskalaistahan eversti etsi.

Hän riuhtaisi oven auki, ja siellä penkillä ikkunan ääressä lojui sama
nuori mies, jonka hän oli metsässä nähnyt. Tämä tuijotti suoraan
eteensä, kädet leikkivät peitteellä. Äkkiä hän peitti kasvot käsillään
ikäänkuin olisi säpsähtänyt vihollista.

"Sonni tulee!" huusi hän. "Pidättäkää se! Pidättäkää se!... Ei, se ei
olekaan sonni... se on hänen miehensä... verisissä käärinliinoissa.
Minä en siedä veren näkemistä. Pidättäkää hänet! Pidättäkää hänet!"

Hän vaipui taaksepäin tulipunaisena kasvoiltaan, pyörivien silmien
terät laajenneina. Hiki valui hänen otsaltaan ja poskiltaan.

Hän oli erään taudin uhrina, jota eversti usein oli tavannut
juoppouteen vaipuneiden englantilaisten keskuudessa Intiassa.

Ja tämä oli Gracen sulhanen, jonka salapoliisi aivan varmaan myöhemmin
päivällä keksisi. Pian tapahtuva tutkinto varmaan paljastaisi Gracen
suhteen -- sillä mitenkä tämä syyntakeeton raukka voisi vaieta hänen
nimestään?

Eversti katsoi kelloa, joka oli neljännestä vailla seitsemän, ja sanoi
rouva Jakerille:

"Tulkaa alas jälleen. Tälle miehelle ei voi mitään. Montako pulloa
paloviinaa hän on juonut tänne tultuaan?"

"Kolme -- tai neljä", vastasi vaimo kuuliaisesti, everstin käskevän
äänen pakottamana.

"Puhukaamme nyt järkeä, rouva Jaker", lisäsi tämä ankarasti. "Minä
tahdon auttaa miestä, jos voin; ja samalla autan ehkä miestännekin.
Sillä jos tuo nuori mies on poissa, niin Jakeria vastaan ei ole mitään
todistuksia. Mutta jos salapoliisi saapuu, hänen ollessaan vielä
täällä, niin tulee ilmi, miten hän on tänne joutunut ja miten Jaker
otti häneltä rahat. Ja silloin tuomitaan sekä hän että Jaker pitkäksi
ajaksi vankeuteen. Kuinka se mies tuli tänne?"

"Kun Jaker oli kotimatkalla kapakasta keskellä yötä, hän oikaisi
linnanpuiston läpi ja tapasi muukalaisen makaamassa pensasaidan
vieressä. Hän puhui niin kummallisesti ja tahtoi, että Jaker hankkisi
hänelle yösijan. Sitten hän pyysi Jakeria hankkimaan viinaa. Hän itki
ja puhui järjettömyyksiä sekä toivoi olevansa kuollut. Paloviina
reipastutti häntä jossakin määrin, mutta hän ei tahtonut syödä mitään,
vaan ainoastaan juoda. Mieheni ei tahtonut antaa hänelle enempää
paloviinaa. Seuraavan päivän iltana hän muuttui hurjaksi ja puhui, että
hänellä oli aarre pieluksen alla. Hän sanoi äitinsä kohdelleen häntä
häpeällisesti, mutta hän oli hänet puijannut. Vihdoin hän otti
pieluksen alta setelitukun, laski rahat ja lörpötteli, mitä kaikkea hän
niillä tekisi, ja näytti siltä kuin olisi hän aikonut sytyttää ne
kynttilästä palamaan. 'Älkää luulko, että minä välitän rahoista rahojen
tähden!' sanoi hän. 'Ei, en rahtuakaan. Minä tuhlaan ne juomiseen ja
peliin kolmessa kuukaudessa.' Silloin ajatteli Jaker, että olisi
vahinko, jos hän hävittäisi rahat -- ehkä polttaisi ne humalassa ja
hourupäisenä..."

"Ja silloin hän varasti rahat?" kysyi eversti.

"Ei, hän etsi ne vain esille miehen nukkuessa ja otti puolet rahoista,
jotta voisimme matkustaa Kanadaan. Ja sitten hän aamulla läksi."

"Tiesikö hän, milloin höyrylaiva lähtisi?"

"Kyllä, se lähti eilen Plymouthista."

"Sitten tulee Penwern liian myöhään!" ajatteli eversti. "No huomasiko
mies, että häneltä oli varastettu?" virkkoi hän ääneen.

"Ei, hyvä herra! Hän vain laskee ja laskee eikä huomaa mitään. Hän
kaipasi miestäni ja sanoi silloin: 'Miehenne on kuollut; minä luulen,
että ammuin hänet!' Sitten hän luuli poliisin ahdistelevan itseänsä ja
huusi: 'Ei, isäänikään ei hirtetty, vaikka hänkin tappoi miehen; hänet
teljettiin hoitolaan.'"

"Tuhat tulimmaista, niin kävi Stuart Mackenzielle!" ajatteli eversti.

"Ellemme voi toimittaa häntä kaikessa hiljaisuudessa pois täältä ennen
yhtätoista, saatte varmaan nukkua yönne tyrmässä!" sanoi hän sitten.
Mutta vaimo ei ollut neuvoton. "Täällä läheisyydessä on vanha lato,
jossa hänen olisi hyvä olla tänään, ja sitten voidaan hänet hämärissä
kuljettaa sieltä pois."

"Niin, se käynee päinsä", sanoi eversti. "Pitkältäkö latoon on?"

"Kymmenen minuutin matka. Latoa käyttävät herra Colchesterin
metsästäjät kesäisin, mutta nyt se on tyhjänä. En luule, että sinne
tänään ketään tulee."

"Meidän täytyy uskaltaa", puhui eversti, nousten jälleen portaita,
mutta pysähtyi ovella ja katsahti nuoreen mieheen, joka makasi siinä
liikkumatonna puoliksi suljetuin silmin. Nuo kasvot olivat kauniit
vielä turmion hetkelläkin. Vaikka ne olivat kalpeat, laihat ja
riutuneet, havaitsi niissä vielä tavattoman sirot piirteet, leuan ja
posken kauniin sopusuhtaisuuden, runsaiden, mustien kiharoiden
kaartaman otsan, silkinhienot kulmakarvat -- kaikki omiaan kiehtomaan
koulutytön mielikuvitusta ja häikäisemään kuin jokin puoliksi
jumalallinen. Sitäpaitsi näki pettämättömiä merkkejä ylhäisestä
syntyperästä. Nuo kapeat valkoiset kädet eivät olleet koskaan
raataneet. Ne olivat kyllä usein ravistelleet arpanoppia ja käytelleet
biljardisauvaa, vaan eivät milloinkaan ahertaneet jokapäiväisen leivän
eteen.

Eversti sulki oven niin rajusti, että makaaja kavahti istualleen ja
tuijotti levottomasti häneen.

"Ovatko ne täällä nyt?" kysyi hän.

"Ovat", vastasi eversti umpimähkään, "ne ovat päässeet jäljillenne.
Nouskaa ja pukekaa kengät jalkaanne. Minä toimitan teidät niiden
näkyvistä, jos voin."

Mies nousi ja hoiperteli lattian yli, mutta vaipui vanhalle tuolille ja
tuijotti ympärilleen.

Eversti otti hänen kenkänsä eräästä nurkasta ja katseli niitä ennenkuin
antoi ne omistajalleen. Ne olivat lopen kuluneet kiiltonahkakengät ja
epäilemättä samat, joiden jäljet oli nähty kukkasaroissa.

Camillac veti kengät jalkaansa ja vilkaisi epäilevästi everstiin.

"Miten voin tietää, ettette kuulu niihin!" sanoi hän.

"Näytänkö minä poliisimieheltä?"

"Ette, mutta voittehan joka tapauksessa olla heidän kanssaan
tekemisissä."

"Minä olen Grace Darnelin kummi-isä ja tulen teitä pelastamaan."

"Grace! Onko hän lähettänyt teidät? Vieläkö hän minusta välittää? Hänen
kirjeensä ovat olleet niin pahuksen kylmiä viime puolivuoden kuluessa:
Aloin uskoa, että hän antaa minulle palttua."

"Meillä ei ole aikaa jutella siitä nyt. Jos ne miehet saavat teidät
käsiinsä..."

"Niin, se olisi lemmon ikävä juttu! Ovatko ne siellä alhaalla? En voine
pujahtaa täältä heidän näkemättänsä?"

"Rouva Jaker juttelee heidän kanssaan sisähuoneessa, sillä välin kun
minä toimitan teidät eteisen ovesta ulos."

"Mihin sitte viette minut?"

Eversti selitti aikovansa viedä hänet latoon ja käyvänsä hämärissä
hänet noutamassa sieltä ajoneuvoilla kyyditsevänsä hänet asemalle ja
lähettävänsä Lontooseen luotettavan palvelijan seurassa.

"Mistä voin tietää, ettette ryöstä minulta, mitä minulla on?" mutisi
hän. "Olen tässä talossa jo kadottanut rahoja. Tämä on epäilemättä
ryöväriluola!"

"Jos epäilette minua, niin -- hyvästi sitten!" sanoi eversti. Mutta
silloin mies-raukka heittäytyi hänen kaulaansa ja rukoili, että eversti
hänet pelastaisi.

"Minä en tahtonut häntä tappaa", sanoi hän. "Minä ammuin ajattelematta,
mitä tein. Oli ikäänkuin itse paholainen olisi asettanut revolverin
käteeni. Pelastakaa minut! Minä en ole murhaaja!"

"No, kiirehtikää sitten."

Hän astui portaita alas ja Camillac seurasi hänen perästään kuin
ruoskittu koira.

"Vai niin, olette saanut poliisin poistumaan?" sanoi eversti vaimolle,
iskien merkitsevästi silmää. "Tulkaa nyt näyttämään meille tietä
latoon."

He kulkivat peltojen yli ladolle. Sen nurkassa oli vähän olkia, ja
Camillac vaipui niiden päälle. Eversti kietoi ulsterinsa vapisevan
raukan ympärille.

"Pysykää nyt hiljaa ja rauhallisena pimeään asti", varoitti hän, "rouva
Jaker käy teitä katsomassa."

Kotiin tultuaan eversti kohtasi Dora Darnelin.

"Miten siellä ylhäällä on laita?" kysyi hän.

"Hoitajatar sanoo, että sairas on viime yön voinut paremmin,
mutta saamme kai tarkempia tietoja tänään saapuvalta tohtori
Friedricsonilta."

Molemmat kirurgit puuhailivat sitten toista tuntia sairaskammiossa.
Vihdoin aukeni ovi. Lady Darnel hyökkäsi esille kalmankalpeana. Hän
kohtasi kuuluisan kirurgin.

"Älkää olko levoton, hyvä lady Darnel", sanoi hän ystävällisesti,
"kaikki onnistui hyvin. Olemme poistaneet luodin, ja meillä on täysi
syy toivoon."

"Jumala olkoon ylistetty!" huudahti rouva kiihkeästi. "Saanko mennä
sisälle mieheni luo auttaakseni hänen hoitamisessaan?"

"Ei vielä, lady Darnel. Juuri nyt on välttämätöntä, että siellä on
hiljaista. Kun hänen tilansa paranee, niin hän varmaan itse kysyy
teitä."



XI.

"Rakkaani, ihailijasi on nöyränä jatkaisi juuressa."


Puolinen nautittiin sinä päivänä Darnelin aateliskartanossa tavallista
iloisemmalla mielellä. Gracekin säteili.

"Voin kestää mitä hyvänsä, kunhan vain isä paranee", ajatteli hän.

Hän toivoi saavansa keskustella everstin kanssa, joka oli koko ajan
ollut huoneessaan; ja juuri kun ateria oli syöty, ilmoitettiin herra
Colchester. Grace pakeni heti huoneeseensa, ja Dora purjehti vierasta
vastaanottamaan.

Eversti meni talliin ja käski valjastaa kiesit; hän ajaisi itse ja
ottaisi vain Nicollsin mukaansa.

Dora tapasi Colchesterin kovin alakuloisena. Ei edes iloinen uutinen
sir Allanin toipumisesta voinut haihduttaa hänen nyrpeyttänsä.

"Ihmiset ovat niin kirotun häijyjä! -- anteeksi, neiti Darnel, mutta
minä olen menettänyt kärsivällisyyteni. Ne kertovat niin ikäviä juttuja
tästä tapahtumasta, pitävät sitä kovin salaperäisenä ja vihjailevat,
että sillä on jotakin yhteyttä lady Darnelin menneisyyden kanssa."

"Todellako?" kysäisi Dora innokkaasti. Hän oli itse antanut hämäriä
viittauksia ystävättärilleen, jotka olivat samaa laatua kuin hän
itsekin.

"Joukko juoruakkoja!" jatkoi nuori Colchester, tietämättä, että puhui
Doran valituista ystävistä. "Pistäysin eilen Scovilleillä, ja siellä
oli parvi naishenkilöitä teellä, jotka parpattivat sir Allanin tilasta,
arvelivat hänen kuolevan ja sanoivat, etteivät koskaan olleet pitäneet
lady Darnelista. Myönsivät kyllä, että hän oli kaunis tai oli ollut
kaunis; mutta he eivät koskaan olleet häneen luottaneet, vaikka
kuinkakin olivat sitä yrittäneet sir Allanin tähden. -- Ikäänkuin hän
välittäisi rahtuakaan heidän ajatuksistaan."

"Kyllä hän välittää", sanoi Dora juhlallisesti. "Kaikki miehet ovat
herkkiä sellaiselle. Ranskassa käydään vähemmästäkin kaksintaisteluun.
Sanoinhan teille äskettäin, että veljeni on saanut katkerasti katua
onnetonta avioliittoansa. Puhuttiinko siellä muuta?"

"Kyllä, aika paljon. Ne alkoivat lörpötellä jostakin miehestä --
nuoresta miehestä, -- joka kulki mieronkiertäjän puvussa, mutta oli
hyvin kaunis. Hän oli muistuttanut rappeutuneesta herrasmiehestä ja oli
nähty Darnelin puiston läheisyydessä samana iltapäivänä, jota
seuraavana yönä murhayritys tapahtui. Neiti Mowbray sisarineen oli
hänet nähnyt -- mies oli kysynyt tietä Darnel-puistoon. Hän puhui ja
käyttäytyi sivistyneen tapaan, mutta oli rentun lailla puettu, sanoivat
he."

"Se saattoi olla valepuku", virkkoi Dora merkitsevästi.

"Aivan niin", sanoi Colchester epäillen, sillä hänen rehellistä
luonnettaan myrkytti mustasukkaisuuden paholainen. Gracen omituinen
käytös kiusasi häntä. Olihan tyttö melkein tunnustanut rakastavansa
häntä ja heti senjälkeen selittänyt, ettei koskaan voisi tulla hänen
vaimokseen. Ehkä tuolla nuorella kauniilla miehellä, joka hiiviskeli
Darnel-puiston lähettyvillä, oli jotakin osaa tässä asiassa.

"Tiesivätkö neidit Mowbray kertoa mitään enempää siitä miehestä?" kysyi
Dora.

"Hän seurasi heitä vähän matkaa ja oli utelias tietämään, oliko
Darnelin kartanon herrasväki kotona. Hän näkyi tuntevan sekä sir
Allanin että lady Darnelin ja neiti Darnelin -- tiesi nimet ja kaikki.
Mowbrayn neidit vastasivat kohteliaasti pelkästä säikähdyksestä ja
riensivät kotiin minkä jaksoivat, sitte kun hän oli mennyt. Tämä tapaus
samana iltana kuin sir Allania ammuttiin antaa kyllä jotakin
ajattelemisen aihetta."

"Niin, niin, mutta... Minulla oli heti selvillä, ettei rikoksentekijä
ollut mikään tavallinen varas, joka tuona yönä tunkeutui taloon."

Hän kertoi kuulleensa salaperäisiä askeleita ulkoa kello yhdentoista
tienoilla samana iltana.

"Kenen luulette hänen voineen olla?" kysyi Colchester.

"Jonkun, jolla on ollut jotakin osallisuutta lady Darnelin
menneisyyteen!" sanoi Dora päättäväisesti.

"Gracen salainen rakastaja!" ajatteli Colchester.

"Voitte olla varma siitä, että hänen rähjäiset vaatteensa olivat vain
valepuku", sanoi Dora.

"Mutta rahojen ryöstö viittaa siihen, että hän oli murtovaras."

"Hän teki sen ehkä vain viedäkseen etsijöitä harhaan -- kenties hän
vain piilotti ne toistaiseksi. Hän oli sivistynyt mies ja meni lady
Darnelin huoneeseen. Kun veliparkani hänet siellä yllätti, niin hän
ampui, välttääkseen tunnetuksitulemista. Kuka tietää, millaista vihaa
ja mustasukkaisuutta hän lienee tuntenut onnetonta sir Allania kohtaan,
jos hän, kuten arvelen, oli ladyn hyljättyjä ihailijoita -- joku, jonka
tämä oli uhrannut voidakseen mennä naimisiin harhaan johdetun
velipoloiseni kanssa?"

"Mutta tuo mieshän oli vielä nuori, eikä lady Darnel enää ole nuori.
Entinen ihailija ei toki voinut olla nuorukainen."

"Mowbrayn tytöt olivat liian säikähdyksissään arvostellakseen oudon
miehen ikää. Ja sitäpaitsi on muutamilla naisilla aivan nurinpäiset
vaistot. Minusta lady Darnel juuri olisi oikea henkilö rohkaisemaan
nuorta ihailijaa sitten hyljätäkseen hänet, kun tarjoutui tilaisuus
hyviin naimiskauppoihin."

"Teillä ei ole korkeata käsitystä lady Darnelista", sanoi Colchester
säikähtyneenä hänen verhoamattoman myrkyllisestä sävystään.

"Onko sitä sitten kellään muulla täällä päin? Onko teillä?" kysyi Dora
halveksivasti.

"Olen aina pitänyt hänestä paljon, mutta tietysti olen taipuvaisempi
ajattelemaan pahaa hänestä kuin Gracesta."

"Gracesta?" kirkaisi Dora. "Mitä on Gracella tässä asiassa tekemistä?
Ette suinkaan usko, että tuo mies on hänen ihailijansa?"

"Mel... melkein pelkään, että hän tuli Gracea tapaamaan", änkytti nuori
mies veripunaisena kasvoiltaan.

"Mahdotonta! Rouvan huoneestahan hänet yllätettiin, ja lady Darnelin
koko käytös senjälkeen on ollut kovin omituista. Sen viheliäisen
naisen lauseet ja esiintyminen ovat parhaat todistukset hänen
syyllisyydestänsä. Havahtihan hän unestaan samana yönä ja huusi, että
se oli hänen syynsä ja että hän oli murhannut miehensä. Typerä
salapoliisi on väärillä jäljillä. Hän kuvittelee, että Jaker on
syyllinen, vain siksi, että tämä oli kylässä rikkonut kahdenkymmenen
punnan setelin."

"Oliko hänellä sellainen? Se näyttää epäilyttävältä. Jaker kykenee
mihin tahansa."

"Jaker ei tiennyt, missä rahat olivat, eikä hänellä ollut mitään
aihetta mennä juuri rouvan huoneeseen."

"Sinne oli helpoin pääsy. -- Tahtoisin kernaasti tavata Gracen. Hän on
kai vähän tyynempi nyt, kun sir Allan voi paremmin. Kah, tuolla hän
käveleekin puutarhassa! Minä menen hänen luokseen. Jos pyytäisin tavata
häntä, niin hän varmaan kieltäytyisi."

Grace oli paennut huoneeseensa päästäkseen kohtaamasta Edward
Colchesteria; ja kuitenkin hän heti senjälkeen meni puistokäytävälle,
mistä tämän täytyi hänet nähdä. Se oli niitä päähänpistoja, joita hänen
ikäisillään tytöillä tavataan.

Colchester ihan juoksi, jotta Grace ei ehtisi jälleen hävitä, mutta
tämä ei häntä ollenkaan välttänyt, vaan tarjosi auliisti kätensä.
Colchester puristi sitä jonkinlaisella kylmyydellä, mikä sai Gracen
hämmästymään. Nuori mies oli näet mustasukkainen.

Hän alkoi puhua hänen isänsä terveydentilasta ja siirtyi sitten äkkiä
aineeseen, joka hänelle oli mielenkiintoisin -- Mowbrayn neitien
näkemään muukalaiseen. Tytön ilmeinen levottomuus todisti, että
mainittu henkilö ei ollut hänelle tuntematon. Tuo mies, joka ei
uskaltanut avoimesti näyttäytyä, oli siis tullut tapaamaan Gracea --
tullut panemaan aikomuksensa täytäntöön ja päättämään valloituksensa!

"Tätisi luulee hänen saapuneen tapaamaan lady Darnelia", sanoi hän.

"Lady Darnelia! Hän tekee kovin häijysti ja väärin sellaista
väittäessään!"

"Miksi hän muutoin olisi tullut? Varastamaanko?"

"Hän ei ole mikään varas!" purskahti Grace kiivaana, mutta vaikeni
äkkiä.

"Eikö ole? Sinä luullakseni puolustat häntä! Tunnetko hänet siis?"

"Minä en alistu kuulusteltavaksesi!" vastasi tyttö närkästyneenä.

"Se ei ollut tarkoituskaan, mutta sinun täytynee myöntää, että miehellä
on oikeus olla utelias toisinaan. Onhan isäsi miltei murhattu, ja
samalla kuullaan puhuttavan puistossa hiiviskelleestä salaperäisestä
olennosta -- luultavasti rikollisesta, -- ja kun mainitsen asiasta,
ryhdyt sinä heti häntä puolustamaan. Mitä voin muuta uskoa, Grace, kuin
että olet jollakin tavoin juttuun sekaantunut?"

"Usko, mitä haluat", sanoi hän kylmästi, "minä en ole edessäsi
vastuunalainen. Mutta nyt menen kuulemaan, kuinka isä voi -- hyvästi!"

Hän lähti.

Lady Darnel vietti iltapäivän kiitosrukouksissa. Sairaskammiosta
saatiin yhä lohdullisempia tietoja. Sir Allan nukkui rauhallisesti, ja
kuume oli asettunut.

Grace odotteli kaiken päivää everstiä, joka oli mennyt ulos, ja
kummastuksekseen hän näki tämän ajavan pois kello kuuden tienoissa,
palvelija kiesien takaistuimella. Tuo näytti salaperäiseltä. Hän ajoi
tiehensä ikäänkuin olisi mieluimmin tahtonut matkustaa kenenkään
huomaamatta.

Grace oli tunnin ajan äärimmäisen levoton, mutta sitten hän sai
lyijykynällä ja kummi-isän tutulla käsialalla kyhätyn kirjelapun.

    "Minun täytyy matkustaa Lontooseen sinun asioissasi, rakas pikku
    Grace. Älä ole levoton! Kaikki käy hyvin. Kulunee viikon päivät,
    ennenkuin palaan. Maanteitä mittaileva ystäväsi elää, mutta on
    surkeassa tilassa. Teen kaiken voitavani, enkä päästä häntä
    näkyvistäni ennenkuin hän on palauttanut sinulle vapautesi.
    Mikään ei siis estä sinua olemasta ystävällinen Colchesterille.
    Mies _ei ole_ ranskalainen. Hän on siis petkuttanut sinua alusta
    loppuun, ja jo se seikka tekee lupauksesi pätemättömäksi.

                                           Uskollinen ystäväsi
                                                 _W.S._"

Gracen mielestä eversti menetteli häijysti, kun ei maininnut, oliko
Camillacilla mitään osallisuutta rikokseen.

Kolme päivää oli kulunut. Potilaan tila kävi yhä paremmaksi, ja vihdoin
sai lady Darnel mennä sairaskammioon.

"Voitte viipyä siellä tunnin", sanoi lääkäri hänelle, "ja jos kaikki
käy hyvin, saavat neiti Darnel ja neiti Grace myöskin mennä häntä
katsomaan. Mutta mieluimmin yksi kerrallaan."

"On omituista, etten minä saa tavata veljeäni heti kun hän saa ottaa
jonkun vastaan", virkkoi Dora kiukusta kalpeana, mutta korostamatta
ääntänsä. "Olemme eläneet yhdessä monet monituiset vuodet eikä meillä
koskaan ole ollut mitään salaisuuksia toisiltamme."

"Hyvin hauskaa kuulla", sanoi lääkäri, "mutta sittenkin teidän
läsnäolonne vaikuttaisi hermostuttavasti sairaaseen, paras neiti
Darnel. Vaimollahan on aina etuoikeus, kuten tiedätte, ja te ja neiti
Grace pääsette hänen luokseen huomenna. Muuten täytyykin minun pyytää,
ettei kukaan tee mitään liikettä tai lausu mitään sellaista, joka voisi
saattaa hänet levottomaksi."

"Koetan olla varovainen", vakuutti Claire ja puristi lääkärin kättä.

Sitten hän astui sisälle avaraan, vanhanaikaiseen makuukammioon, joka
näytti vielä isommalta siellä vallitsevassa puolihämärässä. Takassa
paloi tuli valaisten sir Allanin kasvoja. Voi, mikä muutos! Hän oli
kalpea ja laiha, tuonen kosketuksen merkitsemä. Nyt vasta Claire
käsitti, kuinka vähällä oli ollut hänet menettää. Tuntui kuin hän olisi
nähnyt kasvot, joita ei ennen milloinkaan ollut katsellut. Silmät, nuo
armaat silmät, jotka ennen olivat häntä niin rakkaasti katselleet,
tuijottivat häneen nyt omituisen himmein ja hajamielisin ilmein.

Hän vaipui järkkyneenä tuolille vuoteen ääreen, odottaen ja toivoen
sanaa tai tervehdystä noilta kalpeilta huulilta; mutta ne olivat vaiti.
Hänen puolisonsa kohotti silmänsä ja katsoi häneen vakavasti ja
surumielisesti. Ohut, melkein läpikuultava käsi lepäsi peitteellä, ja
vaimo kumartui sitä suutelemaan; mutta hän veti sen heti pois
hermostunein elein ikäänkuin suudelma olisi häntä polttanut.

"Rakkaani", kuiskasi Claire. "Olen hyvin onnellinen, kun saan tavata
sinut jälleen -- kun saan istua täällä lyhyen hetken."

Ääni kuulosti itkevältä -- miehen omituisesti muuttunut sävy
liikutti häntä, mutta hänenhän täytyi olla varovainen, jottei hänen
mielenliikutuksensa potilasta häiritsisi.

"Lääkäri sanoo, että nyt voit paljon paremmin, Allan. Pian saat jälleen
olla parissamme."

"Niin, tohtori Denversillä näkyy olevan hyviä toiveita", virkkoi sairas
raukeasti ja merkillisen kylmästi.

"On niin tyhjää ja ilotonta ilman sinua", sanoi vaimo vapisevalla
äänellä. Hän koetti hillitä itseänsä ja totella lääkäriä. "En ole ollut
alikerrassa tuon kauhean yön jälkeen."

"Onko sinusta välttämätöntä jatkaa ilveilyä?" sanoi toinen terävästi ja
pilkallisesti hymyillen. "Mutta unohdankin, että olet niin taitava
näyttelijätär, että petoksen jatkaminen ei tuottane sinulle suurta
vaivaa. Sinä, joka niin kauan olet pettänyt minua, varmaan helposti
voit viedä muutkin harhaan."

"Allan!" huudahti Claire henkeänsä pidättäen. Hän oli epätoivoinen,
hourailiko potilas vai oliko tämän epäluuloisuus muuttanut rakkauden
vihaksi. Hän ei tohtinut häneltä kysyä, ei tohtinut yrittää
puolustautua. Hänen täytyi tyynesti odottaa ja kärsiä. Hän istui
hiljaisessa rukouksessa puolisonsa sairasvuoteen ääressä kuunnellen
kellon naksutusta ja takkavalkean räiskettä. Hän rukoili puolison
edestä ja oli levoton pojastaan. Hän oli jo lakannut toivomasta mitään
elämältä, mutta hänen ajatellessaan tuon miehen rinnalla viettämäänsä
ihanaa aikaa, elpyi toivo uudestaan -- kaikki tulisi kyllä hyväksi, kun
hän vain saisi vapaasti jutella hänen kanssaan. Allan ei kostaisi
hänelle pojan pahoja tekoja, vaikkakin onneton oli ollut riistää
häneltä hengen. Mutta hänen täytyi odottaa.

Kun tunti oli kulunut, virkkoi hän hiljaa:

"Minun täytyy nyt mennä, Allan. Lääkäri sanoi, että saan viipyä vain
tunnin. Voinko antaa sinulle jotakin tai tehdä jotakin, ennenkuin
lähden? Tahtoisin niin kernaasti tehdä sinulle jonkun pienen
palveluksen!"

"Ei, kiitos, tarjouksesi on hyvin ystävällinen, mutta minä en tarvitse
mitään", virkkoi hän kohteliaasti, mutta kylmästi kuin vieraalle.

"Hyvästi sitten, Allan; ehkä tulen takaisin illalla sinua katsomaan."

Potilas katsoi surullisesti ja moittivasti hänen jälkeensä ja kääntyi
sitten voihkien patjalla. Hän rakasti vielä vaimoansa, vaikka luuli
häntä petolliseksi ja kurjaksi, koska oli ottanut vastaan rakastajan
hänen omassa kodissaan puoliyön aikaan -- päästänyt huoneeseen
yltiöpään, joka ei ollut epäröinyt murhata puolisoa pelastaakseen
aviovaimon kunnian nähtyään, että oli saattanut hänen maineensa
vaaraan.

Hän oli kuullut ääniä vaimonsa huoneesta ja noussut ylös nähdäkseen,
kuka siellä oli. Hän huomasi miehen seisovan yksinään pöydän ääressä --
miehen, jonka tummat, kauniit kasvot heti vaikuttivat häneen. Hän
muisti vieraan synkän, leimuavan katseen, painuneiden poskien kuumeisen
punan ja pään ylpeän asennon; mutta sitten hän ei muistanut mitään
enempää -- laukaus leimahti ja kaikki pimeni.

Hän uskoi nyt, että vaimo oli pettänyt häntä alusta pitäen -- että tämä
oli syrjäyttänyt jonkun mieluisemman ihailijan saavuttaakseen sen
aseman, minkä sir Allan voi hänelle tarjota, ja että koko hänen
elämänsä sitten oli ollut hyvin esitettyä ilveilyä, joka oli saattanut
hänet, houkkion, pitämään itseänsä onnellisimpana ihmisenä. Kuullessaan
puhuttavan Italian-matkasta rakastaja oli sitten joutunut epätoivoon ja
tahtonut kohdata Clairea, joka ei ollut epäröinyt ottaa häntä
vastaan... Ja nyt hän tuli noin kalpeana, tyynenä ja kauniina sekä
katseli häntä lempeillä, kyynelistä sumentumattomilla silmillä; hän
suuteli häntä petollisilla huulilla ja näytteli häpeällisen
teeskentelevää osaansa loppuun asti.

"Jos olisin kuollut haavasta, olisi hän mennyt naimisiin entisen
rakastajansa kanssa -- miehen kanssa, joka on tahrannut kätensä minun
verelläni", tuumi hän, "ja omaisuus, jonka mielettömyydessäni olen
hänelle vakuuttanut, olisi tuottanut heille hauskan ja huolettoman
tulevaisuuden. Ja tämä on nainen, johon luotin ja jonka annoin
viattomalle lapselleni äidiksi."

Lääkäri tuli illalla eikä ollut oikein tyytyväinen potilaan tilaan.

"Te näytätte väsyneeltä", sanoi hän. "Luulin, että lady Darnelin käynti
teitä virkistäisi. -- Miten on potilas syönyt, hoitajatar?"

"Asian laita on niin kuin se voi olla, tohtori; sir Allan käski viedä
pois peltopyyt nautittuaan vain pienen palan."

"No, sitten turvaudumme jälleen Brandin lihamehuun, ja sir Allanin on
syötävä lautasellinen sairaanlientä illaksi ja juotava lasillinen
sherryä päälle."

Sir Allan kuunteli välinpitämättömästi, mutta sanoi sitten lääkärille:

"Jos lady Darnel haluaa tulla tänne illalla, on parasta pyytää häntä
jättämään se tekemättä. En luule vielä olevani kyllin vahva ottaakseni
ketään vastaan."

Lääkäri laski valtimonlyönnit.

Claire oli käytävässä odottamassa lääkärin tullessa huoneesta.

"Enkö saa mennä hänen luokseen jälleen tänä iltana?" kysyi hän
innokkaasti.

"Ette tänä iltana. Hän on varsin voipunut tänään, alakuloinen ja niin
edespäin -- luonnollinen vastavaikutus ankaran kuumeen jälkeen. Meidän
täytyy jättää hänet rauhaan vielä muutamiksi päiviksi."

"Enkö minä saa tavata häntä useaan päivään?" huudahti Claire
toivottomana.

"Rakas lady Darnel, annoinhan teidän olla siellä sisällä kokonaisen
tunnin. Olen ollut kovin myöntyväinen -- melkein liiaksi, pelkään,
sillä tulos ei ollut suotuisa. Sir Allanin tilassa ovat kaikki
mielenliikutukset haitallisia. Rihma on jännittynyt katkeamaan asti --
hyvin vähästä se katkeaa!"

"En mene sinne koko viikkoon", sanoi Claire purskahtaen itkuun. "Hän ei
tänään ollut kaltaisensa. Ellette olisi sanonut, että hän oli lakannut
hourailemasta..."

"Niin, hän on täydessä tajussaan. Ei hourailusta enää puhettakaan."

"Todellako! Oletteko varma, että hän on tajuissaan?"

"Kyllä, kyllä niin! Hän oli aivan tyyni ja puhui maltillisesti tänä
iltana. Hän on vapaa kuumeesta, mutta voipunut ruumiiltaan ja
sielultaan. Toivomme voimien ajan pitkään palaavan, ja sitten
mielentilakin paranee. Hyvää yötä, lady Darnel!"

"Hyvää yötä", vastasi tämä surullisesti ja meni huoneeseensa, mihin jäi
yksikseen. Hän ei voinut pakottaa itseänsä palaamaan jokapäiväisen
elämän tapoihin, sen tuskastuttaviin ulkonaisiin velvollisuuksiin ja
muodollisuuksiin, eikä teeskennellä levollisuutta, jota hän ei
tuntenut. Sisällä kammiossaan hänen ei toki tarvinnut salata tuskaansa,
hän voi hypähtää ylös ja kävellä edestakaisin puuduttaakseen
ruumiinliikunnolla sydämensä haikeutta.

"Voiko hän tosiaan epäillä minua vai arvaako hän totuuden? Aavistaako
hän, että poikani, syvälle langennut poikani oli se, joka oli niin
vähällä tulla hänen murhaajakseen? Jos niin on, niin hän on liian
jalomielinen syyttääkseen minua poikani rikoksesta, syyttääkseen minua
teeskentelystä. Millä tavoin olisin teeskennellyt?" kyseli hän
itseltään surumielin.

Hän muisti puhuneensa puolisonsa kanssa onnettomasta pojastaan, jota
oli luullut kuolleeksi. Sittenmin hän oli saanut tietää, että poika
eli, mutta oli jättänyt sen miehelleen mainitsematta. Tämä oli hänen
suurin vikansa. Äidillisessä tuskassaan hän oli häveten tämän pojan
tähden, joka vain kerjäsi rahoja ja jonka paheet ja mielettömyydet
alati tyhjensivät hänen kukkaroansa, kavahtanut ilmoittamasta, että hän
vielä eli. Hän oli toivonut aina voivansa pitää hänet sopivan matkan
päässä, kunnes hän vihdoin katuisi ja tekisi parannuksen tai olisi
aloittanut uuden elämän vieraassa maassa. Kaikki parannusyritykset
olivat epäonnistuneet, mutta pojan nuoruus sai hänet odottamaan jotakin
mahdollisuutta, eikä äidin sydän tahtonut hyljätä toivoa.

Vain siitä syystä hän oli poikennut vilpittömän suoruuden tieltä ja
kantanut taakkaansa yksinänsä, mutta alituinen pelko siitä, mitä
saattaisi tapahtua, oli kalvamalla kuluttanut hänen voimiansa, tehnyt
hänet levottomaksi ja alakuloiseksi. Hänen miehensä luuli silloin, että
hänen naisellinen ylpeytensä kärsi perhetuttavien osoittamasta
kylmyydestä.

"Minä sanon sen hänelle, jahka hän tulee kyllin vahvaksi kuullakseen
kertomuksen", ajatteli hän lopuksi, "ja ellei hän sitten minua enää
rakasta, on minun kärsittävä tämä kova isku. Se ei ole ensimäinen
koettelemukseni, mutta se on oleva viimeinen, sillä ellei tämä menetys
riistä henkeäni, en sitte koskaan kuole!"

Senjälkeen vaivasi häntä eniten pojan häpeä. -- Varas ja melkein
murhaaja! Hänen ainoa poikansa oli ampunut hänen puolisoansa
surmatakseen tämän. Sitten hän oli paennut ja vienyt varastamansa
neljäsataa puntaa mennessään. Missä hän nyt oli? Rikollinen, merkitty,
poliisin ahdistama ihminen! Pian olisi ehkä äiti syytettynä ja saisi
vastata poikansa tekemästä rikoksesta. Silloin tämän viheliäinen elämä
ja äidin surullinen kohtalo paljastuisi uteliaan joukon silmille, ja
sir Allanin vanhat ystävät, jotka olivat pysytelleet loitolla hänen
toisesta vaimostaan, sanoisivat: "Emmekö menetelleetkin oikein
pysyessämme varovaisina ja epäillessämme tuon naisen menneisyyttä?
Sellaisen pojan äiti ei voinut olla kunnon nainen!"

Jutellessaan Gracen kanssa lady Darnel ei koskaan ollut viitannut
tietävänsä tytön suhteesta seikkailijaan, joka nimitti itseänsä Victor
de Camillaciksi. Siinä tapauksessa hänen olisi tarvinnut paljastaa
liian paljon. Hän päätti suojella tytärpuoltaan enemmistä kosketuksista
poikansa kanssa, jos tämä vielä kerran rohkenisi näyttäytyä. Mutta hän
tahtoi, mikäli mahdollista, järjestää niin, että mies-poloinen ehtisi
pois maasta, ennenkuin joutuisi kiinni rikoksesta. Neiti Darnelin into
kutsua poliisi vaikeutti tätä tuumaa, mutta hän toivoi, että Penwern
oli joutunut väärille jäljille ja että hän vainosi Jakeria, sillävälin
kun oikea syyllinen pääsi pakoon. Dora ei ollut virkkanut tästä mitään
Clairelle, hän kulki umpimielisenä kuin salaisuuden hengetär; mutta
maakartanossa ei mikään voi pysyä salassa, ja Penwern, joka oli
asustanut hovimestarin huoneessa, ei ollut katsonut tarpeelliseksi
kaikesta vaieta. Sitten kertoi lady Darnelin kamarineito rouvalleen,
että Jaker oli varastanut rahat ja että Penwern ehkäisi hänen
Amerikan-matkansa. Sitäpaitsi oli Jaker osoittanut syyllisyytensä
poistumalla paikkakunnalta. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat myöskin
hävinneet -- eräänä kauniina aamuna oli mökki tyhjä.



XII.

"Annettakoon siis kaikille anteeksi!"


Viikko kului, tuskallinen viikko kaikille Darnelin sukukartanon
asukkaille -- ja vielä eräälle. Tällä viikolla ei tapahtunut mitään
uutta. Herra Penwern oli epäonnistumisensa jälkeen matkustanut jälleen
Lontooseen, ja Dora ilmilausui halveksumisensa koko poliisikuntaa
kohtaan. Mies oli syönyt ja juonut ja saanut hyvän palkan
palveluksistaan. Hän oli tehnyt kalliin matkan Liverpooliin,
Plymouthiin ja Corkiin, kuitenkaan onnistumatta vangitsemaan Jakeria,
joka oli hävinnyt siirtolaisten parveen.

Jakerin kylässä vaihtaman setelin oli sir Allanin pankkiiri todennut
olevan niitä, jotka hän oli tälle suorittanut. Tämä varmensi Jakerin
syyllisyyden salapoliisin silmissä, mutta Doraa se ei tyydyttänyt. Hän
oli heti ollut selvillä siitä, että käly oli sekaantunut asiaan, eikä
hän sallinut uskoansa ensi otteella järkytettävän. Sehän oli seuraus
hänen, häijyistä ajatuksistaan, hänessä kauan kyteneestä vihasta hänen
kälyänsä kohtaan. Hän ei tahtonut luopua vakaumuksestaan, joka oli
monien mietiskelyjen tulos, vain siksi, että todellinen rikollinen oli
kyllin ovelasti luovuttanut osan saaliista Jakerille johdattaakseen
oikeudenpalvelijat harhaan.

Sillä välin kun neiti Darnel pysyi uskossaan, kiusasi Edward
Colchesteria katkerat ajatukset tuon kauniin herramaisen muukalaisen
suhteen, jonka Mowbrayn neidit olivat nähneet hiiviskelevän
Darnel-puiston liepeillä. Hän käytti tilaisuutta vielä kerran
kyselläkseen mainituilta neideiltä ja kuuli jälleen puhuttavan vieraan
rähjäisistä vaatteista ja hienosta käytöksestä sekä hänen innostaan
saada selville, keitä talossa asui ja missä rouvan ja neiti Darnelin
huoneet sijaitsivat.

"Kysyikö hän molempia?" uteli Colchester kovin jännittyneenä.

"Kysyi! Molempia hän kysyi. Ja me olimme niin peloissamme, että
vastasimme kuin tyhmät lampaat, ajattelematta kysymyksen
sopimattomuutta", vastasi Jane.

"Vain murtovaras voi sellaista tiedustella, eikö totta? Hän näytti
sentään niin hienolta, mutta myös sairaalta, mies-raukka", sanoi sisar.

"Niin, koko asia tuntuu kovin omituiselta", säesti rouva Vincent,
emäntä, joka samana päivänä oli käynyt Doraa tervehtimässä ja saanut
asianmukaisen lastin. "Mutta lady Darnel on perin salaperäinen
henkilö."

"Hän on viehättävä nainen", sanoi Edward, joka ei tahtonut jättää häntä
näiden naisellisten hyenojen saaliiksi.

Hän oli aina pitänyt Clairesta ja puolustanut häntä ja samaten aikoi
hän edelleenkin tehdä. Hän epäili vain Gracea, joka oli käyttäytynyt
häntä kohtaan niin pahoin.

"Niin, Herran nimessä, hän on hyvin kaunis ja tavattoman siro; hänellä
on oma ihastuttava kuosinsa joskaan se kuosi ei ole aivan _hyvää_",
vastasi rouva Vincent arvostelevasti; "mutta myöntää täytyy, että hän
on merkillinen. Häneltä puuttuu vilpittömyyttä, hänessä on jotakin
kätkettynä!"

"Miksi sitä luulette?" huudahti Edward. "Hän ei ole koskaan valehdellut.
Ihmisten ei tarvinne kulkea ympärinsä seurapiireissä julistelemassa
menneisyyttään. Kenties hän aikaisemmin, edellisen miehensä eläessä oli
kovin köyhä, ja siinä tapauksessa hänellä ei ole halua puhua
kieltäytymyksistään. Ihmisethän ovat niin halpamaisia, että täytyy
hävetä tunnustaa eläneensä tukalissa oloissa. Tai ehkä tuo hänen
edellinen puolisonsa oli kelvoton. Kuka tietää?"

"Ei tiedetä mitään", sanoi neiti Mowbray halveksivasti. "Lady Darnel on
todellinen nero vaitiolemisessa."

"Siinä tapauksessa hän on oikea merkillisyys naisten joukossa, ja
toivoisin että muut olisivat yhtä nerokkaita."

Tuo oli kyllä hirveän väärin sanottu, koska hän juuri vähää aikaisemmin
oli koettanut saada Janea ja tämän sisarta juttelemaan kohtauksestaan
mieronkiertäjän kanssa Darnel-puiston ulkopuolella, mutta Edward
Colchester ei ollut viimeiseltä ollut oma itsensä. Mustasukkaisuus
kiusasi häntä, ja se vaikutti hänen luonteeseensa.

Viikko oli kulunut siitä, kun lady Darnel oli mennyt miehensä luo
toivorikkaana ja rakkautta uhkuen ja saanut sellaisen jäätävän
musertavan vastaanoton. Senjälkeen hän ei ollut nähnyt miestänsä. Hän
odotti kärsivällisesti, että tämä kutsuisi hänet luokseen. Hän oli
valmis kantamaan seuraukset ainoasta rikoksestaan -- siitä, että oli
salannut pojan olemassaolon mieheltään.

Tällä viikolla oli sir Allan tuntuvasti toipunut. Hänen vahva
ruumiinrakenteensa ja kohtuulliset tapansa edistivät suuressa määrässä
hänen paranemistansa, sitte kun luoti kerran oli kaivettu pois. Tämän
viikon kuluessa oli hän asteettain saanut takasin ruumiin- ja
sielunvoimansa. Hän oli saanut tavata tyttärensä kerran ja sisarensa
kolme kertaa. Dora oli itsepintaisesti pitänyt kiinni oikeudestaan
tavata häntä, ja hiukan epäröiden sir Allan oli siihen suostunut. Hän
istui hänen luonaan tunnin erältään, puhui hiljaa ja rauhallisesti
Iempeällä äänellä, mutta tarjoili sitä myrkyllistä juomaa, jota hänen
huulensa olivat tottuneet tipahduttelemaan, niin pian kun tuli puhe
kälystä. Sir Allan oli kuitenkin näyttänyt tutkimattomalta, mitä muuten
lienee hänen viittauksistaan ajatellutkin.

Ja nyt tuli se päivä, jolloin hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi
puhuakseen vaimonsa kanssa -- ryhtyäkseen tämän kanssa ratkaisevaan
keskusteluun. Hänen kotinsa ei kauemmin tarjoisi suojaa pettäjälle,
hänen tyttärensä ei enää nimittäisi häpeämätöntä naista äidikseen.

Gracea, ainoata lastaan, lemmikkiänsä onnellisimmilta päiviltä hän
ajatteli näinä synkkinä hetkinä, Tämä oli haaksirikkoisen oljenkortena.
Ja kun hän nyt lausuisi tuomionsa syylliselle vaimolle, kutsui hän
Gracen, jotta tämä seisoisi hänen vieressään ja jossakin määrin
tuomitsisi hänen ja sen naisen välillä, jota he molemmat olivat
rakastaneet. Grace oli taipuvainen armahtavaisuuteen. Grace säälisi
syntistä, samalla kun hänen vihansa kuohuisi syntiä vastaan, Oli
ensimäinen päivä, jolloin sir Allanilla oli kyllin voimia ollakseen
pari tuntia istumassa. Hän näytti omalta kalpealta haamultaan
istuessaan takkavalkean ääressä pitkässä, kirjaillussa yönutussaan,
joka oli paltattu sopulinnahalla ja siromuotoinen kuin venetsialaisen
senaattorin kaapu. Lady Darnel oli itse sen sommitellut ja antanut sen
hänelle syntymäpäivälahjaksi. Hän ajatteli juuri sitä, kun palvelija
oli ottanut esille nutun, ja hän olisi mieluummin ollut pukematta sitä
ylleen, mutta hänen toinen yönuttunsa oli veren tahraama, joten hän ei
voinut kieltäytyä vastaanottamasta tätä, ellei tahtonut herättää
palkollisten ihmettelyä.

Hän lähetti kutsumaan vaimoansa ja tytärtänsä, ja nämä saapuivat yhteen
aikaan.

Grace riensi hänen luokseen ja heittäysi polvilleen laskien päänsä isän
polvelle.

"Oi, isä, kuinka hauskaa saada olla luonasi!" huudahti hän hiljaa.

Claire seisoi vähän taaempana, tyynenä ja suorana, mutta kovin
kalpeana.

Jos hän tosiaan seisoi siinä pahantekijänä, tietoisena suurimmasta ja
kamalimmasta rikoksesta, mihin aviovaimo voi tehdä itsensä syylliseksi,
hän oli tosiaan mitä rohkein nainen. Mutta hänen kasvonsa osoittivat
ainoastaan ylpeää, tyyntä rauhaa, ja vakavat, surulliset silmät loivat
puolisoon moittivan, levollisen katseen. Hän jäi seisomaan ikäänkuin
tietäen, että heidän välillään oli ylipääsemätön juopa. Näin ajatteli
Allan Darnel tuskassaan, kun hän katseli tuota naista, jota oli
rakastanut.

Rakastanut? Saattoikohan sellainen rakkaus kuin hänen loppua? Lakkasiko
Lucius Junius Brutus rakastamasta poikiansa, kun hän tuomarina heidät
kuolemaan tuomitsi?

Milloinkaan Allan Darnel ei ollut rakastanut tuota kaunista, kalpeaa
naista hartaammin kuin tällä hetkellä, jolloin hän hänestä luopuisi.

"Grace, pyysin sinua tulemaan tänne, siksi että minulla on lady
Darnelille jotakin sanottavaa, minkä tahdon sinunkin kuulevasi", lausui
hän vakavasti. "On isiä, jotka salaisivat tyttäriltään sellaisen
onnettomuuden kuin minua on kohdannut, mutta minä menettelen toisin.
Sinä olet nainen, eikä vahingoita, että saat tietää maailmassa olevan
pahoja naisia samoin kuin hyviäkin. Annan sinulle täyden luottamukseni,
Grace, koska luulen olevasi yhtä viisas kuin lämminsydäminen."

"Isä, mitä tarkoitat?" huudahti tyttö katsoen häneen kauhun ilme
silmissä. "Ethän vain sano mitään pahaa äidistä?"

"Hiljaa!" varoitti sir Darnel laskien kätensä tytön suun päälle. "Et
saa enää koskaan tuota naista siten nimittää. Toivon näkeväsi hänet nyt
viimeistä kertaa. Lady Darnel ja minä eroamme ainiaaksi, Grace. Syitä
minun ei tarvitse lähemmin mainita -- hän tuntee ne yhtä hyvin kuin
minä itse. Ei tarvitse tulla yleistä häväistysjuttua tahraamaan hänen
kunniaansa -- hänen, jota molemmat olemme rakastaneet. Lady Darnelilta
ei myöskään ole mitään puuttuva; hän saa oleskella ulkomailla, millä
tekosyyllä tahansa, kunhan siitä vain ei koidu minulle häpeää. Tahdon
säästää häneltä kaiket ikävyydet, vaikka hänen häpeämättömyytensä oli
niin vähällä maksaa minulle henkeni -- vaikka se, joka keskellä yötä
kävi häntä tervehtimässä, koetti murhata minut."

"Isä, isä!" huusi Grace kauhusta suunniltaan. "Sinä erehdyt. Minä,
onneton tyttäresi, minä olen sinut pettänyt. Minua tavatakseen hän
tänne tuli. Hän oli hiiviskellyt täällä ympärinsä koko päivän. Hän
tahtoi tavata minua -- vaatia minua täyttämään lupaukseni, ehkä pyytää
rahojakin, sitte kun oli joutunut niin tappiolle."

"Hourailetko, Grace, oletko järjiltäsi!" huudahti sir Allan ja katsoi
hämmästyneenä toisesta toiseen.

Claire ei virkkanut sanaakaan, vaan seisoi siinä äänettömänä ja
hievahtamatta odottaen puolisonsa enempiä syytöksiä. Hän tahtoi kuulla
loppuun asti, tahtoi tietää, kuinka halvaksi hän hänet arvosteli,
ennenkuin lausuisi sanaakaan puolustuksekseen. Ja nyt tuli Grace hänen
avukseen -- ylevämielinen, kiihkeän herkkä Grace - ja kaikki täytyi
ilmoittaa.

"Ei, rakas, rakas isä, minä en ole järjiltäni; mutta olen ollut kovin
mieletön, moitittava ja häijy. Sillä minä tein häijysti pitäessäni
tämän hyvältä, oivalliselta isältäni salassa. Häpeän hirveästi
menettelyäni. Jos tuo kauhea laukaus olisi tuottanut kuoleman, olisin
tuntenut itseni kurjimmaksi ihmiseksi maan päällä. En olisi voinut
elää, tietäessäni, että mielettömyyteni oli maksanut isäni hengen."

Sitten kertoi Grace isälleen rohkeasti ja ilman mitään verukkeita ja
kaunisteluja, kuinka oli tullut kihlautuneeksi miehelle, jonka sitten
oli nähnyt metsässä tuolla aamuisella metsästysretkellä, mutta ei
myöhemmin.

"Vai niin, sinä näit hänet?" kysyi isä. "Miten tiedät, että juuri hän
oli viereisessä huoneessa ja ampui minua?"

"Minä tiedän sen monista syistä, joita kävisi pitkäksi luetella...
Kuule, sieltä tulee vaunut", lisäsi hän juosten ikkunan luo.
"Varmaankin eversti. Sain häneltä kirjeen aamusella: hän sanoi
koettavansa palata eilen. Hän tietää kaiken. Hän voi vakuuttaa sinulle,
että olen puhunut totta!"

"_Hän_ tietää sen!" virkkoi sir Allan. "Sinä luotat enemmän häneen kuin
omaan isääsi!"

"Niin, siksi, etten rahtuakaan pelännyt sitä kilttiä, vanhaa
kummi-isää", huudahti Grace. "Kai hän kernaasti saa heti tulla tänne?
Kuolen levottomuudesta saadakseni hänet tavata!"

"Ei vielä, Grace, meidän täytyy ensin selvittää tämä pieni juttu. Jos
-- jos olen tuntenut äitipuolesi niin kovin väärin..."

"Olet käsittänyt hänet hirveästi väärin -- loukannut häntä häijysti ja
kauheasti. Ei voi ajatella hartaampaa aviopuolisoa. Minä tiedän, mitä
hän poloinen on sairautesi aikana kärsinyt; ja nyt seisoo hän tässä
rikollisen asemassa, syytettynä minun pahoista teoistani."

"Claire!" huudahti sir Allan ja ojensi käsivartensa häntä kohti,
yrittäen nousta. "Claire, voitko antaa minulle anteeksi?"

"Allan, rakkahin puolisoni!"

Vaimo riensi hänen luokseen, heittäytyi polvilleen ja kätki kasvonsa
hänen rintaansa vasten nyyhkyttäen koko sydämestään.

"Ei, Allan, ei", läähätti hän, kun pahin itku oli ohi; "ei, minä en ole
syytön. Olen ollut heikko ja arka. Minulla on ollut salaisuuteni,
minulla yhtä hyvin kuin tyttö-rukallakin. Minulla on ollut aave
salattavana sinulta, parhaalta, jalomielisimmältä mieheltä. Grace on
erehtynyt. Hänen häikäilemätön kosijansa, onneton nuori mies, joka
Pariisissa esiintyi Victor de Camillacin nimellä, saapui tänne tuona
kauheana yönä tavatakseen minua, saadakseen minulta rahoja -- minulta,
jonka käyttövaroja hän yhäti on kulutellut siitä asti, kun jouduin
kanssasi naimisiin; Ihmettelit kai usein, miten saatoin tuhlata ne
kauniit tulot, jotka rakkaudessasi minulle varasit. Nyt saat tietää,
etteivät ne kuluneet yksityiseen hyväntekeväisyyteen, niinkuin luulit.
Sellaisista syistä en luopunut kaikesta henkilökohtaisesta
loisteliaisuudesta. Onneton poikani minun kukkaroani tyhjenteli,
tuhlaten rahojasi peliseuroissa ja kilparadoilla."

"Poikasi?"

"Niin, poikani, Stuart Mackenzien poika, joka Jumala paratkoon on
perinyt kaikki Stuart Mackenzien paheet -- mahdollisuuden
murhatyöhönkin; poika, joka ehkä piankin on seisova oikeuden edessä,
syytettynä tuona kauheana yönä tekemästään rikoksesta, ja tuottava
onnettoman vaimosi tähden sinulle häpeää. Hän ei hukkunutkaan Earl
Kingin haaksirikossa, kuten luulimme. Hän kirjoitti minulle San
Franciscosta kaksi kuukautta häittemme jälkeen. Sanoi lukeneensa
ilmoituksen eräästä englantilaisesta lehdestä ja onnitteli minua
suurien tulojeni johdosta, jotka tekivät minulle mahdolliseksi häntä
auttaa. Siitä hetkestä ovat hänen kirjeensä olleet pelkkiä
avunvaatimuksia, ja minä olin kyllin heikko lähetelläkseni hänelle
rahoja, jotta sinun ei tarvitsisi hävetä vaimosi pojan vuoksi. Onhan
hän lihaa minun lihastani ja verta minun verestäni; häntä kohtaava
häpeä luo varjon minunkin ylitseni. En voinut pakottaa itseäni
tunnustamaan, kuinka syvälle hän on vajonnut. Jos olisin sanonut
sinulle jotakin, olisi minun täytynyt ilmoittaa kaikki. Mieluummin
vaikenin salaisuuksineni, ja siten tulin teeskentelijäksi."

"Claire-rukka, sokaistunut Claire-rukka! Ikäänkuin minä olisin sinut
hädässäsi pettänyt, rakkaani. Minähän olisin tukenut sinua, vaikka
sinulla olisi ollut puolitusinaa sellaisia pojanveitikoita."

"Ah, sinä olet niin ystävällinen! Mutta minä tahdoin säästää sinulta
kaiken levottomuuden ja kaikki ikävyydet."

"Ja sensijaan teit itsesi niin levottomaksi, että tulit sairaaksi
ruumiiltasi ja sielultasi, Claire", virkkoi sir Allan hiljaa.

"Minä koetin parhaani mukaan täyttää velvollisuuteni onnetonta poikaani
kohtaan, koetin neuvoa ja johtaa häntä, jotta hän viettäisi
kunniallista elämää. Minä tein hänelle mahdolliseksi elää sivistyneen
miehen tavoin ja antautua hänelle sopivaan toimeen. En evännyt mitään,
mitä hän minulta pyysi, ja kuuntelin kernaasti hänen lupauksiansa
parannuksen teosta. Mutta kaikki turhaan. Hän oli juomari ja pelaaja --
hänen paheensa olivat perinnäistä synnintartuntaa. Kun hän seisoi
edessäni tuona iltana risaisissa vaatteissa ja kallelleen sotketuissa
kengissä, riutuneena ja rappiolla, tiesin, että hän oli vajonnut niin
syvälle kuin ihminen voi. Hänen vapisevat kätensä ja levoton katseensa
ilmaisivat liiankin selvästi, että hän poti isänsä sairautta, juomarin
kamalaa deliriumia. Hän oli ennenkin siitä kärsinyt. Jo nuorukaisena
hänellä oli tämän kauhean taudin kohtaus. Minä tiesin sen, mutta en
tiennyt hänen olevan niin hullu tai niin kurja, että ryhtyisi
murhayritykseen. Hän kertoi kosineensa Gracea -- tunnusti esittäyneensä
ranskalaisena ja oli kyllin rohkea mainitakseen, että vaatisi lupauksen
täyttämistä niin pian kuin tyttö tulisi täysi-ikäiseksi. Hän pyysi
minulta isoa rahasummaa, mutta minä kieltäysin sitä antamasta. Poissa
ollessani hän avasi italialaisen kaapin, mihin olit pannut setelit --
sen hän kaiketi oli parvekkeelta nähnyt, -- ja oli juuri häviämässä
rahoineen, kun sinä tulit."

"Käsitän", mutisi sir Allan.. "Rahat hänet siis epätoivoon saattoivat.
Minä en ollenkaan ajatellut rahoja."

"Mutta muut muistivat ne. Sisaresi hankki tänne salapoliisin, ja hän
otti siitä selvän."

"Tuottiko Dora tänne salapoliisin minun luvattani!" huudahti sir Allan.
"Toiko hän tänne poliisin minun ollessani tajutonna! Vai ottaa hän
itselleen sellaisia vapauksia!"

"Olimme kaikki kovin levottomia tähtesi, rakas isä!" mutisi Grace. "Se
levottomuus kaiketi sai Doran kutsuttamaan salapoliisin."

"En luule, että koko poliisikunta olisi kyennyt pelastamaan henkeäni,
pikku Grace. Sisareni olisi menetellyt oikeammin, jos olisi
siirtänyt tiedustelunsa siksi, kun minä olisin voinut antaa siihen
suostumukseni."

"Eihän hän voinut aavistaa, että rosvo oli minun poikani ja Gracen
kosija", sanoi lady Darnel. "Onneksemme seurasi salapoliisi väärää
jälkeä, ja onneton poikani on vielä vapaudessa. Vain Jumala tietää,
missä hän nyt on ja mitä lähinnä saamme hänestä kuulla."

"Toivoakseni ei mitään ikävää, äiti", virkkoi Grace, "sillä eversti
on ottanut hänestä huolehtiakseen; ja minä sain siltä vanhalta
hyväntahtoiselta mieheltä varsin rohkaisevan kirjeen tänä aamuna. Olen
varma, että hän on järjestänyt asian oivallisesti. Etkö tahdo, että hän
tulee tänne, isä? Olen hirveän utelias tietämään, mitä hän on
aikaansaanut."

"Kyllä, Grace, voit pyytää häntä tulemaan heti tänne."

Grace meni, ja Allan Darnel ja hänen vaimonsa olivat hetkisen
kahdenkesken yhtä hellinä ja luottavaisina toisiansa kohtaan kuin
olivat olleet ennen rikoksen tapahtumista -- rikoksen, joka synkän
pilven tavoin oli laskeutunut heidän ylitsensä.

"Ah, Claire, mikä lemmon idiootti, mikä tunteeton kolho olenkaan sinua
kohtaan ollut!" sanoi sir Allan ja painoi hänen kätensä huulilleen.
"Kuinka voin törkeyteni sovittaa?"

"Tule terveeksi ja voimakkaaksi mahdollisimman pian, rakkaani, ja
matkustakaamme Italiaan ja -- vielä toinenkin asia, jota tahtoisin
sinulta pyytää."

"Teen kaikki, mitä haluat, lemmikkini!"

"Luulen, Allan, että olisi parempi, jos sisaresi tästä puoleen asuisi
muualla. En usko, että hän ja minä viihdymme saman katon alla, sillä
minä kuvittelen hänen halveksivan minua."

"Niin, Claire, luulen tosiaan, että olet oikeassa. Sisareni oli hyvä
sisar niin kauvan kun kukaan ei ollut täällä jakamassa valtaa; mutta
hän tahtoo hallita ja hän oli ylpeä asemastaan Darnelin aateliskartanon
valtiattarena. Hän ei ole koskaan vilpittömästi antanut minulle
anteeksi sitä, että menin uusiin naimisiin. Minusta näyttää kuin hän
itseänsä paljastamatta olisi onnistunut yllyttämään monta entistä
ystävääni nykyistä vaimoani vastaan. Hän on saava itselleen toisen
kodin, Claire. Sinulla ja minulla olkoon vain päiväpaistetta
kotielämässämme. Mutta Gracea vastaan ei sinulla kai mitään ole? Grace
on sinuun hartaasti kiintynyt."

"Ja minä häneen! Hänen jälkeensä on tuntuva hyvin tyhjältä. Oi, Allan,
sano minulle nyt, kun olemme kahdenkesken, voitko antaa minulle
anteeksi ne ikävyydet, jotka onnettoman poikani kautta olen sinulle
tuottanut -- Grace-poloisen hairahduksen ja kauhean haavan, joka uhkasi
riistää henkesi? Ellet koskaan olisi tullut minua tuntemaan, niin tätä
kaikkea ei olisi sinulle tapahtunut."

"Ellen olisi joutunut sinua tuntemaan, en olisi koskaan tiennyt, mitä
todellinen onni on. Meidän täytyy vastaanottaa pahat päivät hyvien
mukana, rakkaani. Elämä on sellaista. Ja mitä Graceen tulee, hänellä on
jalo ja herkkä luonne, ja sellainen joutuu helposti johonkin
seikkailuun aikaisimman nuoruuden ajattelemattomalla, hupsulla iällä.
Hän olisi yhtä hyvin voinut tavata kevytmielisen poikasi Louvressa,
vaikka me kaksi emme koskaan olisi toisiimme tutustuneet."

"Tuskin, Allan; sillä sinun rahasi tekivät Pariisissa oleskelun hänelle
mahdolliseksi."

"Nyt tulee eversti", sanoi sir Allan.

Grace tuli iloisesti tanssien sisälle soturinsa kanssa, jonka kauniit,
ystävälliset kasvot säteilivät hyvänsuopuutta.

"Nyt näen sinun paranevan, rakas Allan. Onnittelen teitä, lady Darnel",
lisäsi eversti ja vaipui tuolille, jonka Grace sysäsi uunin luo.
"Lähdin vastahakoisesti Darnelin kartanosta, kun tilasi oli vielä niin
arveluttava; mutta minulla oli jotakin tärkeää asiaa kaupunkiin..."

"Voit jutella nyt suoraan ja teeskentelemättä isän ja äidin kanssa",
sanoi Grace. "He tietävät koko tarinan monsieur Camillacista."

"Se ilahduttaa minua, Grace. Tuosta saat aluksi kirjeesi", lisäsi hän
antaen tytölle sinetillä varustetun käärön. "Voit lukea ne sitten,
nähdäksesi, ovatko ne kaikki siinä. Ja tässä on kirje siltä nuorelta
herralta, jonka nimi ei suinkaan ole Camillac."

"Grace tietää nyt hänen oikean nimensä", sanoi Claire.

"Oh, tuhat tulimmaista, niinkö!" huudahti eversti. "Se on enemmän kuin
mitä minä voin sanoa -- luulen, että miehellä on puolitusinaa eri
nimiä. Mutta Grace tuntee hänet Camillacina, ja Camillac luopuu
kaikesta vaatimuksistaan tyttöön, myöntää itsensä arvottomaksi
nauttimaan hänen nuorta luottamustaan ja keinotelleensa hänen
lupauksensa valheellisilla kuvitteluilla. Kirje on kirjoitettu
_Orizaballa_, laivan ollessa matkalla Uuteen Seelantiin, jonne lähetin
nuoren ystävämme lääkärin valvonnan alaisena; tämä aikoo asettua sinne
harjoittamaan ammattiansa. Hän on hoitava Camillacia ja toimittava
miehen jälleen jaloilleen tuossa kaukaisessa maassa. Jos hänellä
yleensä on parantumisen mahdollisuuksia, on siitä nyt hyviä toiveita."

"Suokoon Jumala, että hän käyttää tilaisuutta hyväkseen", sanoi Claire.
"Oi, eversti Stukeley, en voi koskaan kyllin kiittää teitä siitä mitä
olette tehnyt."

"Tekö?" kummasteli eversti.

"Ah, tehän ette tiedä. Ette ole kuullut kaikkea. Gracelle tekemänne
palveluksen olette tehnyt minulle kymmenkertaisesti. Mies, jota olette
koettanut auttaa, on minun poikani Valentin Stuart Mackenzie. Jos
todella olette onnistunut..."

"En olisi voinut tehdä hänelle enempää, vaikka hän olisi ollut oma
poikani."

"Ja sitten olette nähnyt kaiken tuon vaivan ja kuluttanut melkolailla
rahoja..."

"Älkää puhuko rahoista. Koko juttu ei maksanut paljoa yli sadan punnan.
Nyt muistankin -- minulla on sinulle rahoja lompakossani, Allan. Tasan
puolet siitä summasta, jonka lady Darnelin poika anasti kiihtyneessä
mielentilassaan. Loput vei Jaker, joka varasti pojalta, kun tällä oli
_delirium tremens_. Älkää olko levoton, lady Darnel, kohtaus oli jo
ohi, kun vein hänet Orizaba-laivaan, ja ystäväni, lääkäri, huolehtii
hänestä matkalla. Orizaba on purjelaiva, ja matka kestää kyllin kauan,
jotta hän ehtii oikein toipua, jos ystäväni Feron on niin tarmokas kuin
otaksun hänen olevan. Jätin tapauksen hänen tutkittavakseen
mielenkiintoisena kokeena. 'Tässä on nuori mies, jolla on vahva
ruumiinrakennus; hän on komean näköinen ja on saanut hyvän
kasvatuksen, sillä hän polveutuu hyvästä suvusta mutta on sortunut
juoppouspaheeseen. Minä jätän hänet teidän silmälläpitonne alaiseksi
kaukana kaikista kiusauksista, sillä kapteeni ja laivan konstaapeli
ovat puolellanne. Saatte holhota häntä parin kuukauden ajan, ja jos
teette tehtävänne hyvin, pitäisi teidän voida hänet parantaa.' Feron
lupasi sen tehdä."

Claire ojensi everstille kätensä.

"Te annatte minulle lohdutusta ja toivoa", sanoi hän sydämellisesti.
"Te olette lämminsydäminen mies, eversti Stukeley, arvokas ystävä
puolisolleni."

"Suurempaa ylistystä ette voisi minulle suoda."

Grace oli avannut paketin ja tarkasti kirjeitä. Niin, siinä ne olivat,
kaikki hänen vaivaiset, pienet koulutytönkirjeensä, kyhätyt varsin
puutteellisella ranskankielellä, samoin kuin Darnelin kartanosta
lähetetyt paremmin laaditut kirjeetkin. Hän silmäili punastuneena läpi
koko tukun ja viskasi ne sitten takkaan. Kah, kuinka ne paloivat hyvin!
Liekkien leimahtaessa vanhanaikaisessa uunissa hän kääntyi kummi-isään
ja lausui kyyneltensä välitse hymyillen:

"Olet tehnyt minulle enemmän kuin vain saarnannut ja opettanut kymmenet
käskysanat. Olet pelastanut minut pahasta pulasta."

"Jos olisin kuulustellut sinulta kymmeniä käskyjä, erityisesti
painostaen neljättä, ehkä et olisi joutunut pulaan, pikku Graceni",
vastasi hän.

"En; jos olisin kunnioittanut isääni niinkuin minun olisi tullut
häntä kunnioittaa, en olisi mennyt hänen tietämättään kihloihin
ranskalaisen taiteilijanoppilaan kanssa", sanoi Grace ja lisäsi hiukan
kapinallisesta: "mutta _isä_ ei myöskään olisi saanut lähettää minua
opistoon; se oli pahan juuri ja alku."

"Dora-tädin hommaa se oli", virkkoi isä. "Hän koulunkäyntiä
suositteli."

"Vihaan ihmisiä, jotka alati tyrkyttävät neuvojaan!" huudahti Grace.
"Kukaan ei heidän joutavia neuvojansa pyydä!"

He olivat nyt niin onnellisia istuessaan hauskan takkavalkean ääressä
avarassa vanhanaikaisessa suojassa, joka alkuaan oli aiottu
arkituvaksi. Täällä oli tilaa kahdellekymmenelle. He istuivat yhdessä
ja juttelivat täyden tunnin, melkein unohtaen, että sir Allan vielä oli
sairas, kunnes kotilääkäri astui huoneeseen ja nuhteli siitä ankarasti
heitä kaikkia -- myöskin potilasta.

"Sanoin, että saisitte istua tunnin ajan tai niille vaiheille, mutta
nyt olette istunut tuolissanne vähintään neljä tuntia!" huudahti hän.

"Niin, ne kolme muuta tuntia kuluivat nimikkeellä 'tai niille
vaiheille'", vastasi sir Allan. "Se oli epätarkka määräys, jonka minä
rohkenin tulkita omalla tavallani. Mutta älkää olko levoton, Denvers;
en ole eläessäni tuntenut itseäni reippaammaksi, ja nyt haluan syödä
yhden niistä peltopyistä, joita minulle tyrkytitte yhtä itsepäisesti
kuin Ludvig XVI tyrkytti keittiönsä tuotteita rippi-isälleen. Minä syön
peltopyyn paistia ja juon lasin heidsieckiä 'päivällisen päälle', kuten
on tapana sanoa."

"Luulen totisesti, että olette jo maistellut heidsieckiä", sanoi
lääkäri. "Ainakin olette pirteä kuin leivonen, vaikka tähän asti olette
ollut allapäin."

"On sattunut tuulen käännös, tohtori", sanoi sir Allan. "Nyt saatte
nähdä, kuinka nopeasti mies neljänkymmenenviiden vuoden iällä toipuu,
kun hänen rakkaimpansa häntä ympäröinevät!"

Ennenkuin marraskuu alkoi, oli sir Allan kyllin parantunut voidakseen
matkustaa etelään. Päivää ennen lähtöä hänellä oli ratkaiseva
keskustelu sisarpuolensa kanssa, jolloin hän selvitti tälle, ettei hän
enää sopinut saman katon alle kälynsä kanssa.

"En tiedä, millä tavoin olen loukannut lady Darnelia", sanoi Dora
näyttäen väärintuomitulta viattomuudelta. "Olen raatanut ihan orjan
lailla tehdäkseni tämän kodin täydelliseksi. Jos lady Darnel olisi
osannut hoitaa tällaista isoa taloutta yhtä hyvin kuin minä, oli hän
osannut antaa suurempaa arvoa kaikelle vaivalle, mitä olen hänen
edukseen nähnyt."

"Lady Darnel osaa kyllä pitää arvossa ansiota, missä sellaista on,
Dora. Hän ihailee suuresti sinun taitoasi taloudenhoitajattarena,
jopa siihen määrin, että antamasi esimerkki on herättänyt hänen
kunnianhimonsa. Kotiin palattuaan hän itsekin tahtoo yrittää taloutensa
hoitamista. Senvuoksi minua ilahduttaisi, jos poissaolomme aikana
järjestäisit vastaisen elämäsi. Olen vakuutettu, että matkan päästä
kaikki sovimme mainiosti yhteen."

Dora kalpeni huuliansa myöten, ja kellonvitjoilla leikkivä käsi vapisi,
mutta hän vastasi arvokkaasti:

"Olen sinulle hyvin kiitollinen, että vapautat minut
velvollisuuksistani täällä, Allan. Pakko oleskella lady Darnelin
kodissa on minua kauan kiusannut. Minulla on hyvin yksinkertaiset
elintavat. Pienet, vaatimattomat tuloni riittävät minulle asettuakseni
Lontooseen, älykkääseen ja henkevään ilmapiiriin, jossa minua
toivoakseni ei käsitetä niin väärin kuin täällä."

"Sinun täytyy sallia minun tehdä tulosi kaksinkertaisiksi, niinkuin
olen aina aikonutkin siinä tapauksessa, että eroaisimme toisistamme",
sanoi Allan ystävällisesti.

Dora teki vastaväitteitä, mutta tavalla, joka ilmaisi Allanille, että
hänen päätöksensä ei ollut järkähtämätön.

Sekä Claire että Grace matkustivat Darnelin kartanosta keventynein
sydämin, kun tiesivät, ettei neiti Darnel heidän palatessaan enää olisi
talossa. Tämän turmiota tuottava vaikutus lakkaisi vihdoinkin heidän
elämäänsä uhkaamasta.

"En voi koskaan unohtaa, että täti Dora minut toimitti opistoon
lähetettäväksi", sanoi Grace jutellessaan luottavaisesti äitipuolensa
kanssa, sillaikaa kun sir Allan aivan tyynesti nukkui toisella penkillä
rautatievaunussa heidän ollessaan matkalla Genuaan. "Vain hän, eikä
kukaan muu, erotti minut ja isän."

"Mutta minä luulen, että on vielä toinenkin, jolla on samat häijyt
aivoitukset, Grace", vastasi lady Darnel hymyillen. "Jos herra
Colchester panee uhkauksensa täytäntöön ja saapuu viettämään joulua
meidän kanssamme Venetsiaan, niin toivon, että hän kyllä saa sinut
ennen pitkää vaihtamaan Darnelin sukutilan omaan maakartanoonsa."

"Hän on hirveän uuras nuori mies", virkkoi Grace punehtuen.
"Toivoakseni et tuskaannu, jos hän tulee Venetsiaan?"

"Hänen tulonsa ilahduttaisi minua suuresti. Hän on aina ollut ystäväni.
Ei ole koskaan katsonut minua kieroon, kuten muut."

"Luullakseni oli Dora-tädin syy, että ne niin tekivät", sanoi Grace; ja
siinä hän oli oikeassa, sillä lady Darnelin palattua kotiin kevääksi,
sitte kun ihmiset olivat sanomalehdistä lukeneet, että Grace oli mennyt
kihloihin Edward Colchesterin kanssa, tulivat aikaisemmin kylmyyttä
osoittaneetkin seuraystävät onnittelemaan iloisen perheuutisen
johdosta. Ennenkuin vuosi oli umpeen kulunut, olikin kaikilla
naapureilla selvillä, että lady Darnel oli perin hurmaava ja sir Allan
täysin onnellinen toisessa avioliitossaan.

Sir Allanin toinen vaimo vastaanotti tämän myöhästyneen huomaavaisuuden
kylmänlaisesti eikä suinkaan heittäytynyt niille käsivarsille, jotka
niin odottamatta avasivat hänelle sylinsä.

Gracen häät, jotka vietettiin elokuun alussa, antoivat aihetta
juhlallisuuksiin ja vierailuihin, ja tämä pakotti lady Darnelin
ottamaan osaa seuraelämään. Claire Darnel ei säästänyt mitään komeutta
ja vieraanvaraisuutta, joka kohottaisi häiden loistoa kun hänen
puolisonsa tytär ja perijätär vihittiin rikkaan naapurin kanssa; ja hän
esitti osansa näissä tilaisuuksissa tyynellä arvokkuudella, joka
vaikutti niihinkin, jotka ennen olivat olleet epäluuloisimmat häntä
kohtaan.

"Mitä hän aikaisemmassa elämässään muuten lienee ollutkin, on hän ollut
todellinen hieno nainen", virkkoi hauska, vanha lady Scattercash, joka
oli nauttinut elämästään Lontoossa ja Pariisissa ennenkuin oli alkanut
käyttää leskenmyssyä ja pitää rouvainkokouksia Wiltshiressä; "ja se on
joka tapauksessa pääasia. Meidän ei tarvitse kaivella ihmisten
menneisyyttä, vaikkemme tietenkään voi pitää hyvänämme tarjoilijattaria
ja balettityttöjä."

Lady Darnel on niin täysin onnellinen omistaessaan rakkaan puolisonsa
hartaan kiintymyksen ja ehdottoman luottamuksen, että hän voi olla
naapurien mielipiteistä välittämättä. --

Hän on saanut ilahduttavia tietoja Uudesta Seelannista, missä Stuart
Mackenzie hoitelee asioitansa hyvin ja hankkii itselleen ystäviä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hänen salaisuutensa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.