Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Merille karannut - Seikkailuromaani Afrikan rannikolta
Author: Reid, Mayne
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Merille karannut - Seikkailuromaani Afrikan rannikolta" ***


MERILLE KARANNUT

Seikkailuromaani Afrikan rannikolta


Kirj.

KAPTEENI MAYNE REID


Englanninkielestä suomentanut

A. J. Salonen



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1922.



ENSIMMÄINEN LUKU


Olin juuri kuudentoista vuoden vanha, kun karkasin merille.

En tehnyt sitä siksi, että minua olisi kohdeltu kotona
epäystävällisesti. Päinvastoin jätin jälkeeni hellän ja lempeän
isän, rakastavan ja ystävällisen äidin sekä veljiä ja sisaria, jotka
rakastivat minua ja surivat minua kauan sen jälkeen kuin olin mennyt.

Mutta ei kenelläkään ollut enemmän syytä valittaa tätä lapsen
osoittamaa tottelemattomuutta kuin minulla itselläni. Minä kaduin
pian tekoani, ja myöhemmässä elämässäni aiheutti se minulle tuskaa,
kun ajattelin sitä tuskaa, jota olin tuottanut sukulaisilleni ja
ystävilleni. Aikaisimmista ikävuosistani asti oli minulla ollut halu
merille -- ehkei niin paljon tullakseni merimieheksi kuin päästäkseni
matkustamaan suurella valtamerellä ja näkemään sen ihmeitä. Tämä
halu näytti kuuluvan luonteeseeni, sillä vanhempani eivät millään
lailla edistäneet sellaista taipumusta. Päinvastoin tekivät he kaiken
voitavansa herättääkseen minussa vastenmielisyyttä merielämää kohtaan,
koska isäni oli suunnitellut minulle aivan erilaisen uran. Mutta
isäni neuvot ja äitini pyynnöt osoittautuivat kaikki tehottomiksi.
Itse teossa -- tunnen häpeätä myöntäessäni sen --- niillä oli aivan
vastakkainen vaikutus, kuin mitä oli tarkoitettu; sen sijaan, että ne
olisivat vähentäneet taipumustani lähteä ulkomaille, ne vain tekivät
minut innokkaammaksi toteuttamaan tarkoitukseni! Itsepäisten luonteiden
laita on usein siten, ja pelkään, että minun luonteeni oli poikavuosina
liiaksikin itsepäinen. Ihmissuvun yleinen virhe on haluta eniten sitä,
mikä on kiellettyä, enkä minä ehkä suurestikaan poikennut toisista
tehdessäni niin.

Varmaa on, että se, johon vanhempani toivoivat minun vähimmin tuntevan
mielenkiintoa -- suureen suolaiseen mereen -- oli juuri se päämäärä,
jossa mieleni alinomaa askarteli -- kaikkien halujeni ja pyrkimysteni
päämäärä.

En voi sanoa, mikä ensinnä täytti minut kaipauksella mereen, sillä
minulla oli sellainen mieltymys miltei lapsuusvuosista asti. Minä
olin syntynyt meren rannalla, ja tämä seikka saattoi selittää sen,
sillä aikaisemman elämäni aikana, kun olin vielä lapsi, oli minulla
tapana istua ikkunan ääressä katselemassa ihailevin silmin veneitä
valkeine purjeineen ja kauniita laivoja korkeine, terävästi päättyvine
mastoineen, mitkä yhtämittaa tulivat ja menivät. Mitä voinkaan muuta
kuin ihailla näitä suuria ja komeita laitoksia, jotka olivat niin
vahvoja ja siroja? Miten saattoikaan olla toisin, kuin että minut
täyttäisi halu päästä niihin ja kulkea kauas yli tuon kirkkaan sinisen
veden?

Kun tulin vanhemmaksi, oli käsiini sattunut joutumaan muutamia kirjoja,
ja nämä viittasivat merelle -- ne kertoivat ihastuttavista maista,
jotka olivat sen rannalla -- kummallisista ihmis- ja eläinroduista
-- omituisista kasveista ja puista -- palmuista ja leveälehtisistä
viikunapuista -- Intian viikunapuusta ja apinanleipäpuusta -- monista
kauneista ja ihmeellisistä asioista. Nämä kirjat vahvistivat jo
ennenkin tuntemaani taipumusta mennä kauas valtameren yli.

Muuan toinen seikka oli apuna saattamaan halun huippuunsa. Minulla oli
setä joka oli vanha kippari -- toisin sanoen kauppalaivan kapteeni,
-- ja tämän vanhan herran ilona oli koota veljensä lapset ympärilleen
-- meitä oli hyvä joukko -- ja kertoa meille mereltä tarinoita joita
kaikki olivat aina innokkaita kuulemaan. Hän jutteli niitä hyvän joukon
talvella takan ääressä, sillä hän osasi kertoa tuhat yksi tarinaa kuten
"Tuhannenyhden yön" satujen kertoja -- tarinoita hurjista seikkailuista
mailla ja merillä -- myrskyistä, rajuilmoista ja haaksirikoista --
pitkistä matkoista avonaisissa veneissä -- otteluista merirosvojen ja
intiaanien kanssa -- taisteluista haikalojen ja hylkeiden sekä taloa
suurempien valaiden kanssa -- pelottavista tappeluista villien petojen
kanssa -- sellaisten kuin karhujen, susien, leijonien ja tiikerien!
Kaikki nämä seikkailut oli vanha enomme kokenut tai sanoi kokeneensa,
mikä oli hänen ihailevalle kuulijakunnalleen jokseenkin sama asia.

Ei ollut ihme että väsyin kotioloihin kuunneltuani sellaisia
jännittäviä kertomuksia, ei ollut ihme, että luonnollinen taipumukseni
kasvoi intohimoksi, jota en voinut vastustaa kauempaa. Ei ollut ihme,
että karkasin merille.

Sen minä tein kuudentoista vuotiaana -- oli ihme, etten mennyt
aikaisemmin, mutta se ei ollut minun vikani, sillä siitä asti kuin
kykenin puhumaan, pyysin yhtämittaa vanhemmiltani lupaa saada mennä.
Tiesin että he olisivat helposti saaneet minulle paikan, jos olisivat
olleet asiaan taipuvaisia. He olisivat voineet panna minut laivapojaksi
johonkin suureen kauppalaivaan, joka meni Intiaan, tai he olisivat
saaneet minut merikadetiksi kuninkaalliseen sotalaivastoon, sillä
heillä oli paljon vaikutusvaltaa. Mutta ei isä eikä äiti kallistanut
korvaansa minun pyynnöilleni.

Vihdoin päätin karata, vakuutettuna siitä, etteivät he milloinkaan
myöntyisi. Neljäntoista vuotiaasta olin minä kerta toisensa jälkeen
tarjoutunut laivoihin, jotka kulkivat läheiseen merisatamaan, mutta
minä olin vielä liian pieni, eikä kukaan niistä tahtonut ottaa minua.
Jotkut kapteenit kieltäytyivät syystä, että tiesivät minun olevan
ilman vanhempain suostumusta, ja nämä olivat juuri niitä, joiden
mukana minä mieluimmin olisin mennyt, koska se, että he olivat niin
tunnollisia miehiä, olisi ollut minulle takeena hyvästä kohtelusta.
Mutta kun nämä kieltäytyivät ottamasta minua, ei minulla ollut muuta
neuvoa kuin koettaa onneani muualla, ja lopuksi onnistui minun päättää
kaupat muutaman kipparin kanssa, jolla ei ollut mitään epäilyksiä asian
suhteen, ja siten minut merkittiin kirjoihin laivapojaksi. Hän tiesi,
että olin aikeissa karata, vieläpä avustikin minua aikeissani antamalla
minun tietää tarkalleen päivän ja tunnin, jolloin hän aikoi lähteä
satamasta.

Minä olin määrätyllä hetkellä laivassa, ja ennenkuin minua saatettiin
ruveta etsimään ja vieläpä ennenkuin minua saatettiin kaivata, oli
laiva nostanut ankkurinsa, levittänyt purjeensa ja vienyt minut
mahdollisen takaa-ajon saavuttamattomiin.



TOINEN LUKU


En ollut viipynyt laivassa kahtatoista tuntia -- voinpa miltei sanoa
kahtatoista minuuttia -- ennenkuin parannuin kokonaan merikuumeestani;
olisinpa luopunut parhaasta hampaasta suussani, jos olisin jälleen
saanut astua maakamaralle. Melkein heti kun tulin laivaan jouduin
meritaudin kynsiin, ja seuraavalla hetkellä kävi se niin pahaksi, että
luulin sen saattavan kaikki minussa aivan sekasortoon.

Meritauti on sairaus, joka ei ole missään tapauksessa miellyttävä -- ei
edes ensiluokan matkustajallekaan, jolla on laivantarjoilija hoitamassa
ja antamassa lievittäviä ohjeita sekä osoittamassa lohduttavaa
myötätuntoa. Miten paljon tuskallisempi olikaan olo poika-paralle,
jolla ei ollut ystäviä ja joita kohdeltiin kuten minua -- äreä
kapteeni noitui minua -- raaka perämies kirosi ja antoi töyttäyksiä --
roistomainen miehistö pilkkasi ja nauroi minua. Oi, se oli kauheata, ja
luulenpa todella, etten olisi vähääkään yrittänyt pelastaa itseäni, jos
laiva olisi uponnut allani juuri sillä hetkellä!

Neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluttua sain kuitenkin lievennystä
inhoittavaan sairauteeni, sillä tämä kuten moni muukin sairaus on usein
lyhytikäinen, kun se on pahimmillaan. Noin kahden päivän kuluttaa
kykenin nousemaan sekä liikkumaan pitkin kansia. Ja minut pakotettiin
liikkumaan siellä niin että tuntui.

Olen edellä sanonut kapteenia "äreäksi", perämiestä "raa'aksi" ja
miehistöä "roistomaiseksi" joukkioksi: en ole puhunut liioitellen.
Lukuunottamatta yhtä tai paria poikkeuksen tekevää miestä en ole
milloinkaan tavannut törkeämpää joukkoa, tietystikään en ennen tätä
aikaa, sillä sitähän ei voinut odottaakaan -- mutta en myöskään koskaan
sen jälkeen, ja kuitenkin on elämäni osana ollut joutua tekemisiin
hyvin epäilyttävän ja sekalaisen seuran kanssa.

Kapteeni ei ollut vain äreä vaan suorastaan villi, kun hän oli juopunut
tai vihoissaan, ja jompikumpi hän tavallisesti oli. Oli vaarallista
mennä hänen lähelleen -- ainakin minun tai muun, joka oli heikko ja
avuton -- sillä hän uskalsi purkaa pahan tuulensa vain semmoista
kohtaan, joka ei vastustanut.

En ollut kauan laivalla, ennenkuin sain tuntea hänen suuttumuksensa
jonkin erehdyksen johdosta, jota en voinut mitenkään korjata -- silloin
sain tuntea hieman hänen luonteenlaatuansa ja myös monta kertaa
jälkeenpäin, sillä kun hänen kiukkunsa oli kerran syttynyt jotakuta
kohtaan, oli se säälimätön kuten korsikalaisen viha eikä tyyntynyt
milloinkaan.

Hän oli lyhyt, tanakka, hieman "pönäkkä" mies; piirteet olivat
aivan säännölliset, mutta posket olivat lihavat ja pyöreät, silmät
pallomaiset ja nenä hieman nykerö -- siis kasvot, joita kuvissa
usein käytetään hyväluontoisuuden, iloisuuden ja rehellisen sydämen
perikuvana. Mutta minun mielestäni niitä käytetään siten jokseenkin
sopimattomasti, sillä juuri sellaisten hymyilevien kasvojen alla
olen pitkän elämänkokemuksen aikana tavannut suurimman määrän
epärehellisyyttä yhtyneenä mitä julmimpiin ja raaimpiin taipumuksiin.
Sellainen oli kippari, jonka hellään hoitoon olin niin kevytmielisesti
heittäytynyt.

Perämies oli aivan kapteeninsa kaiku. Kun toinen sanoi "ei", sanoi
toinenkin "ei", ja kun jompikumpi sanoi "kyllä", vahvisti toinen
sen. Pääasiallinen ero heidän välillään oli, ettei perämies juonut,
ja tämä seikka ehkä pitensi heidän välillään vallitsevan ystävyyden
liittoa, joskaan se ei sitä vahvistanut. Jos molemmat olisivat
olleet juomareita, olisivat he varmaan riidelleet joskus. Mutta
perämies ei milloinkaan "maistanut", kuten hän vakuutti, ja kun hänen
päällysmiehensä oli päissään, saattoi tämä asianhaara hänet sietämään
sitä loukkaavaa kohtelua, jota kapteeni usein osoitti hänelle. Kaikissa
kurinpito- ja muissa asioissa oli hän kapteenin puolella, sillä vaikka
hän oli raaka, oli hän silti vain pelkuri miehekseen ja aina valmis
matelemaan päällikkönsä edessä, "nuolemaan hänen saappaitaan", kuten
merimiehet semmoista nimittivät.

Laivassa oli aliperämies, mutta hän oli hyvin toisarvoinen henkilö --
ei kuvauksen arvoinen ja tuskin erotettavissa tavallisista miehistä,
joita hän piti vain hyvin vähäisessä määrässä silmällä.

Edelleen siellä oli kirvesmies -- vanha mies, jolla oli laajaksi
paisunut, rommin punaama nenä -- kapteenin toinen hyvä ystävä, sekä
suurikokoinen ja hyvin ruma neekeri, joka oli sekä kokkina että
tarjoilijana, ja joka oli kyllin ilkeä ollakseen Pluton keittiön
palveluksessa. Nämä olivat laivan alapäällystöä, ja mitä tulee miehiin,
olivat he, kuten sanottu, niin roistomaista joukkoa kuin ikänäni olen
tavannut. Oli poikkeuksia -- vain yksi tai kaksi -- mutta kului joku
aika, ennenkuin huomasin heidät.

Sellaisessa seurassa minä siis olin -- minä, joka juuri olin tullut
vanhempieni hellästä suojeluksesta -- hyvien ystävien ja toverien
seurasta. Oi, olinpa parannettu merikuumeesta hyvin, ja olisin antanut
puolet elämääni ollakseni jälleen maissa! Miten soimasinkaan itseäni
mielettömyydestäni! Miten soimasinkaan tuota perheen ystävää -- vanhaa
merikarhua -- jonka eriskummaiset seikkailut olivat epäilemättä olleet
syynä merillepääsyhaluuni! Miten minä nyt sydämessäni kirosin sekä
häntä että hänen haaveellisia juttujaan. Jospa en olisi milloinkaan
kuullut niitä, jospa en milloinkaan olisi karannut merille!

Katumus oli tullut liian myöhään ollakseen hyödyksi. En voinut enää
palata -- minun täytyi jatkaa, ja miten kauan? Armollinen taivas!
tulevaisuus oli kauhea! Oli kestettävä kuukausia tätä tuskallista
elämääni. Kuukausia! Ei, vaan vuosia, sillä nyt muistin, että
kapteenilurjus oli pannut minut allekirjoittamaan jonkun sopimuksen --
en ollut edes lukenut sitä, mutta tiesin, että se oli kontrahtikirja
ja minulle sanottiin jälkeenpäin, että se sitoi minut vuosiksi --
viideksi pitkäksi vuodeksi -- sitoi ei ainoastaan laivapojaksi, vaan
todellisuudessa orjaksi. Orjaksi viiden vuoden ajan tälle kauhealle
pedolle, joka saattoi rähistä minulle mielensä mukaan, sysiä minua
mielensä mukaan, potkia minua mielensä mukaan, pieksättää minua tai
panna rautoihin, milloin vain hänelle tuli sellainen pää.

Näistä kovista ehdoista ei ollut pakoonpääsemistä. Täynnä valoisia
näkyjä "elämästä valtameren aalloilla" olin minä kirjoittanut nimeni
niiden alle epäröimättä tai miettimättä. Minun nimeni oli siinä, ja
minä olin laillisesti sidottu. Niin he sanoivat minulle, sekä kapteeni
että perämies, ja minä uskoin heitä.

En voinut päästä pakoon, olipa kohtelu kuinka ankara tahansa. Jos
olisin yrittänyt mennä tieheni laivasta, olisi se ollut karkaus, ja
minut olisi voitu tuoda takaisin sekä rangaista siitä. Vieraassa
satamassakaan eivät karkausmahdollisuudet olleet sen paremmat,
vaan päinvastoin huonommat, koska merimiehen on siellä vaikeampi
piilottautua. Siten ei minulla ollut mitään toivoa päästä siitä
julmasta orjuudesta, jossa nyt olin, muuten kuin tekemällä lopun
olemassaolostani joko hyppäämällä mereen tai hirttäytymällä raakapuun
kärkeen -- aie, jota vakavasti harkitsin useammin kuin kerran, mutta
josta minut saivat luopumaan nuoruusaikana saamani uskonnolliset
opetukset, joita nyt muistin keskellä kurjuuttani.

Minun olisi mahdotonta yksityiskohtaisesti kertoa kaikista julmuuksista
ja häväistyksistä, joihin minun oli pakko alistua. Olemassaoloni oli
yhtämittainen sarja kumpaakin.

Ei edes nukkumisesta sallittu minun nauttia, jos sellaista saattoi
sanoa nukkumiseksi. Minulla ei ollut patjaa eikä riippumattoa,
sillä minä olin tullut laivaan tavallisissa käyntivaatteissani --
koulutakissani ja lakissani -- ei rahaa taskussa eikä matkatavaroita
käsissäni. Minulla ei ollut edes karkurin tavallisia varustuksia --
nenäliinasta tehtyä myttyä ja keppiä; minulla ei ollut suorastaan
mitään -- puhumattakaan patjasta tai riippumatosta. Semmoisia tavaroita
ei kipparilla ole miehilleen, eikä niitä tietystikään ollut minulle.
Minulle ei suotu edes makuulavaa nukkuakseni, sillä keulakansi oli
täynnä miehiä, ja useimmilla lavoilla makasi kaksi. Niissä, joissa oli
vain yksi, sattui olemaan äreimmät ja pahaluontoisimmat miehet, eikä
minun sallittu olla makuupaikassa yhdessä heidän kanssaan.

Vielä suurempaakin tylyyttä osoittivat nämä paholaiset -- en voi
olla nimittämättä heitä siten, kun ajattelen nyt jälkeenpäin, mitä
kärsin heidän käsissään -- minun ei sallittu maata edes heidän
suurilla arkuillaan, joita ulottui kokonainen rivi pitkin keulakantta,
itsekunkin makuulavan edessä, ja jotka peittivät miltei koko
lattia-alan. Itse lattialla ei ollut tilaa minun maatakseni, ja
sitä paitsi se oli usein märkä likaisesta vedestä, jota siihen
läiskytettiin, tai päivittäisestä huuhtelusta, joka tuli sen
osaksi. Ainoa paikka, jossa saatoin levätä -- saaden edes vähäisen
mahdollisuuden olla toisten häiritsemättä -- oli muutamassa nurkassa
kannella. Mutta siellä oli ajoittain niin kylmä, etten voinut kestää
sitä, sillä minulla ei ollut mitään peitettä -- ei muuta verhoa kuin
ohuet vaatteeni, ja nämä olivat miltei aina kosteat kansien pesemisestä
ja meren pärskeistä. Kylmä pakoitti minua etsimään suojaa alhaalta,
mutta jos minä siellä oikaisin väsyneet jäseneni arkun kannelle ja
suljin silmäni nukkuakseni, olin varma siitä, että minut herättäisi
arkun äreä omistaja, joka sysäisi minut tylysti lattialle ja välistä
lähettäisi minut kokonaan pois keulakannelta.

Lisättäköön tähän, että minua pidettiin miltei alinomaa työssä --.
yöllä yhtä hyvin kuin päivälläkin. Voipa sanoa, ettei ollut mitään
raadantaa -- ei mitään "likaista työtä" -- mikä ei olisi kuulunut
minulle. En ollut ainoastaan kapteenin, perämiehen ja kirvesmiehen
orja, vaan jokainen miehistöön kuuluva piti itseään minun herranani.
"Lumipallokin" laivankeittiössä -- siten nimitettiin kokkia
leikillisesti -- antoi minulle määräyksiään villisti riemuiten siitä,
että hänellä oli yksi valkoihoinen, jota hän saattoi komentaa!

Minä oli kapteenin, perämiesten ja kirvesmiehen kengänkiilloittaja,
kokin astiainpesijä ja miesten palveluspoika -- minun tehtävänäni oli
huuhdella keulankansi ja yleensä palvella merimiehiä.

Oi, se oli kauheata elämää. Olin saanut hyvän rangaistuksen ainoasta
lapsen osoittamasta tottelemattomuudesta -- saanut hyvän palkinnon
halustani ja kaipauksestani merelle. Mutta tässä asemassa pitää monen
meripoikaraukan olla -- erittäinkin jos hän minun tavallani on karannut
merille.



KOLMAS LUKU


Monta pitkää päivää ja yötä kestin minä tätä kauhistavaa sortoa
valittamatta -- ei siksi, etten olisi voinut ja tahtonut valittaa;
mutta miksi ja kenelle? Ei ollut ketään, johon olisin voinut vedota
-- ei ketään, joka olisi kuunnellut kertomusta kurjuudestani. Kaikki
miehet olivat yhtä välinpitämättömiä kärsimyksistäni tai ainakin
näyttivät siltä, koska ei kukaan tarjoutunut joko rupeamaan puolelleni
tai sanomaan sanan hyväkseni.

Lopulta sattui kuitenkin tapaus, joka näytti tekevän minut jossakin
määrin erään merimiehen suojatiksi -- hän tosin ei voinut suojella
minua kapteenin tai perämiehen raakuuksilta, mutta kykeni ainakin
turvaamaan minut niiltä loukkauksilta, joita tähän asti olin kärsinyt
tavallisten merimiesten käsissä.

Miehen nimi oli "Ben Brace" [_Brace_ on suomeksi ohjasköysi, _bowline_
keulanuora, _buntline_ helmanuora. -- _Suom._], mutta en voinut
milloinkaan sanoa, oliko tämä hänen oikea nimensä vai semmoinen, jonka
hän oli saanut merillä. Se oli ainoa nimi, minkä koskaan kuulin hänelle
annettavan, ja sennimisenä hän oli merkitty laivan kirjoihin. On aivan
mahdollista, että "Ben Brace" oli hänen oikea nimensä -- merimiesten
kesken ovat nimitykset kuten Tom Bowline, Bill Buntline ja niiden
kaltaiset tavallisia -- mikä oli periytynyt isältä pojalle pitkän,
merimiehenä olleiden esi-isien sarjan kautta.

Ben Brace siis oli suojelijani nimi, ja vaikka nimi on toisaalla
tullut kuuluisaksi, en totuuden takia voi muuttaa sitä. Se, että
pääsin Benin suojelukseen, ei johtunut mistään omasta ansiostani,
eikä se myöskään ollut seurauksena mistään erikoisen hienotunteisesta
myötämielisyydestä hänen puoleltaan. Seura, jossa hän oli elänyt
kauan, oli tietysti tehnyt hänen tunteensa koviksi niinkuin muidenkin
-- vaikka ei suinkaan niin suuressa määrässä. Hän oli vain hieman
välinpitämätön inhimillisestä kärsimyksestä -- koska hän oli nähnyt
niin paljon sitä -- tottumus turruttaa tunteellisimmatkin luonteet.
Lisäksi oli Ben itse kärsinyt huonoa kohtelua, kuten jälkeenpäin sain
häneltä kuulla -- hän oli kärsinyt hirveätä pahoinpitelyä ja tämä
oli painunut hänen mieleensä sekä tehnyt hänet jonkunverran äreäksi.
Häntä saattoi puolustaa, jos hänen käytöstapansa ei ollut hienoimpia.
Hänen luontaista mielenlaatuaan oli pidetty väärin; sillä pohjaltaan
oli hänen luonteessaan yhtä paljon ystävällisyyttä kuin ihmisillä
keskimäärin on.

Brace oli karkea, mainio merimies -- paras laivalla -- ja tämän
muut yleensä myönsivät, vaikka hänellä kylläkin oli yksi tai pari
kilpailijaa.

Oli loistava näky nähdä Ben Brace äkillisen tuulenpuuskan lähestyessä
kipuamassa ylös vantteja reivaamaan märssypurjetta, komeat, tuuheat
kiharat liehuen takana, ja kasvoilla sellainen rauhallinen, mutta
uskalias ilme, kuin olisi hän uhmannut myrskyä ja voinut hallita
sitä. Hän oli suurikokoinen mies, mutta sopusuhtaisesti muodostunut
--- pikemmin notkea ja jäntevä kuin tukeva; mustanruskea hiusjoukko
paksuine kiehkuroineen oli jonkunverran pörrössä peittäen koko
pään, hän oli näet vielä nuori mies, eikä hänellä ollut merkkiäkään
kaljupäisyydestä. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät, jokseenkin
tummat väriltään, eikä hänellä ollut partaa eikä viiksiä, mikä oli
jokseenkin omituista merimiehelle, jonka parranajomahdollisuudet
eivät ole parhaimpia. Mutta Ben piti sileiksiajelluista kasvoista, ja
hänen kasvonsa olivat aina sileinä. Hän ei kuitenkaan ollut mikään
merikeikari eikä koskaan näytellyt itseään, ei sunnuntaisinkaan,
esiintymällä hienossa sinisessä nutussa ja muodikkaissa kauluksissa,
niinkuin joidenkuiden muiden oli tapana tehdä. Päinvastoin oli hänen
pukunaan tummansininen villamekko, joka sopi hänelle kiinteästi
rinnasta ja toi esiin käsivarsien sekä rintakehän hienot, sopusuhtaiset
muodot. Hänen kaulaansa olisi kuvanveistäjä ihaillut sen rohkean
säännöllisen kaarteen takia ja hänen rintansa oli täyteläinen sekä
kauniisti pyöristyvä, vaikka se oli tatuoimisen rumentama, kuten
kaikkien merimiesten. Kun se oli paljaana, olisi sen pinnalla
samoinkuin käsivarsissakin saattanut huomata laivan tavalliset
kuvakirjoitukset -- sekauksissa olevan ankkurin, nuolen lävistämän
sydänparin -- niissä B. B. -- sekä monia muita nimikirjaimia. Naisen
kuva, joka oli kömpelösti kuvattu pistoksilla vasemmalle puolen rintaa
tummansinisellä värillä, oli varmaan jonkun Kentin rannoilta olevan
mustasilmäisen Saaran tai Susannan oletettu muotokuva.

Sellainen oli Ben Brace, uusi ystäväni ja suojelijani. Se, että pääsin
hänen suojelukseensa, oli sattuma ja verrattain merkillinen. Tapaus oli
seuraava:

En ollut viipynyt pitkää aikaa laivassa, ennenkuin tein huomion,
joka jossakin määrin hämmästytti minua, nimittäin että enemmän kuin
puolet laivaväkeä oli ulkomaalaisia. Olin hämmästynyt tästä, koska
minulla oli siihen asti ollut se käsitys, että englantilaisen laivan
miehistönä oli aina englantilaisia merimiehiä -- tietystikin ottaen
mukaan skotlantilaiset ja irlantilaiset -- he ovat kumpikin yhtä hyviä
merimiehiä kuin englantilaisetkin. Sensijaan että kaikki olisivat
olleet englantilaisia, skotlantilaisia tai irlantilaisia, huomasin pian
että "Pandoralla" (olin saanut tietää, että se oli laivan nimi, ja
sopiva nimi se olikin) oli vähintäin kolme neljäsosaa miehistä muista
maista. Olivatko he ranskalaisia, espanjalaisia, portugalilaisia,
hollantilaisia, ruotsalaisia vai italialaisia? Ei, heitä oli kaikista
näistä kansallisuuksista ja vielä monista muista lisäksi, koska
miehistö oli hyvin suuri laivan kokoon verraten -- sitä oli kaikkiaan
nelisenkymmentä miestä. Heidän keskuudessaan näytti olevan edustaja
jokaisesta mertakulkevasta kansasta maailmassa, ja jos jokainen kansa
olisi osuuttaan lähettäessään valinnut suurimman roiston alueeltaan,
olisivat ne tuskin saaneet parempaa lurjusmaisuuden yhdistelmää, kuin
mitä "Pandoran" miehistö oli! Olen jo viitannut poikkeuksiin, mutta
kun opin tuntemaan miehet kaikki, oli niitä vain kaksi -- suojelijani
Brace ja muuan toinen viaton, mutta onneton toveri, joka oli syntyään
hollantilainen.

Sekalaisessa joukossa oli useita ranskalaisia, mutta eräs nimeltä Le
Gros ansaitsee erikoista huomiota. Hänellä oli sattuva nimi, sillä
hän oli tukeva lihava ranskalainen, siistimätön sekä ruumiiltaan että
mieleltään, kasvot villinnäköiset, enemmän kuin puolet sellaisen parran
peitossa, että merirosvokin olisi sitä kadehtinut -- ja se olikin
merirosvon parta, kuten jälkeenpäin sain kuulla.

Le Gros oli rehentelijä. Hänen suuri kokonsa ja voimansa soivat
hänelle mahdollisuuden näytellä rehentelijän osaa, ja hän näyttelikin
sitä kaikissa tilaisuuksissa oivallisesti. Hän oli kuitenkin rohkea
mies ja hyvä merimies -- yksi niistä parista kolmesta, jotka jakoivat
mestaruuden Ben Bracen kanssa. Minun tarvitsee tuskin sanoa,
että he kilpailivat keskenään, kilpailu pohjautuen kansallisiin
ennakkoluuloihin. Tätä kilpailua sain kiittää Ben Bracen ystävyydestä.

Asia kävi seuraavasti. Minä olin jollakin joutavanpäiväisellä teolla
loukannut ranskalaista, ja hän otti sen aina jälkeenpäin syyksi
pilkatakseen ja kiusatakseen minua kaikin keinoin, mitkä olivat hänen
vallassaan, kunnes hän lopuksi sopivassa tilaisuudessa iski minua
raa'asti kasvoihin. Tämä isku sai aikaan koko tapauksen. Se kosketti
englantilaisen merimiehen sydämessä jalomielisyyden kieltä, joka yhä
oli väräjämässä inhimillisyyden kutsuessa, huolimatta alhaisesta
seurasta, jossa hän eli. Hän oli läsnä ja näki, että isku annettiin,
ja näki lisäksi että se oli ansaitsematon. Hän makasi silloin
riippumatossaan, mutta hypähti heti ylös, ryntäsi sanaakaan sanomatta
Le Grosin kimppuun sekä antoi hänelle aito brittiläisen iskun leukaan.

Rehentelijä hoiperteli taaksepäin muuatta arkkua vastaan, mutta
tointui tuossa tuokiossa. Sitten molemmat menivät kannelle, missä oli
muodostettu kehä, ja ryhtyivät nyrkkeineen toimeen täydellä todella.
Laivan päällystö ei sekautunut asiaan -- itse asiassa tuli perämies
likelle ja katseli mielestäni pikemmin mielenkiinnolla taistelua kuin
haluten lopettaa sen. Kapteeni taas pysyi peräkannellaan ilmeisesti
välittämättä siitä, miten taistelu päättyisi. Minä ihmettelin tätä
kurin puutetta, mutta olin jo ruvennut ihmettelemään monia muitakin
asioita, joita sattui "Pandora"-laivassa joka päivä, enkä sanonut
mitään.

Ottelua kesti hyvän aikaa, mutta se päättyi niinkuin saattoi
odottaakin, kun nyrkkitaistelu tapahtuu englantilaisen ja ranskalaisen
välillä. Jälkimmäinen tuli pahasti mukiloitua, ja se osa hänen
kasvojaan, joka ei ollut jo partakarvoista mustana, muuttui
pian sinervänmustaksi vastustajan karkeiden ja kovien rystöjen
vaikutuksesta. Hän kaatui lopuksi kannelle kuten suuri härkä, ja hänen
oli pakko tunnustaa itsensä voitetuksi.

"No, sinä penteleen parlee vuu!" huudahti Brace antaessaan loppuiskun,
"älä koske sormellasikaan enää tähän poikaan, taikka annan sinulle
kaksinverroin. Poika on joka tapauksessa englantilainen ja saa
tarpeekseen olostaan, ettei sammakoita syövän ranskalaisen tarvitse
häntä sortaa. Muistakin, mitä sanon, sinä ja kaikki muut", ja niin
sanoessaan hän katseli vihaisesti miesjoukkoa, "älköön kukaan teistä
koskeko sormellaankaan häntä".

Eikä kukaan tehnytkään niin siitä alkaen. Le Grosin rankaisu
osoittautui tehokkaaksi pidättämään häntä, ja esimerkki vaikutti
kaikkiin muihin.

Siitä ajasta alkaen ei oloni ollut niin kurja, vaikka se monista syistä
oli vieläkin kyllin kova sietää. Suojelijani oli tarpeeksi voimakas
varjelemaan minua miehistöltä, mutta minulla oli vielä kapteeni,
kirvesmies ja perämies kiusanhenkinäni.



NELJÄS LUKU


Tilani oli joka tapauksessa suuresti parantunut. Minulle annettiin
täysi osani soppaa, lihapiirakkaa ja luumuvanukasta eikä minua
enää ajettu pois keulakannelta. Myöskin sallittiin minun nukkua
merimiesarkun kuivalla kannella, ja muuan miehistä oli antanut
minulle vanhan peitteen -- hän ei tehnyt sitä kohteliaisuuden
osoitukseksi minulle, vaan Bracelle, jolle hän tahtoi antaa hyvän
käsityksen itsestään. Muuan toinen lahjoitti minulle veitsen, jossa
oli nuora ripustaakseni sen kaulani ympäri; kolmas mies antoi minulle
tinalautasen. Sellaisia etuja on siitä, että ihmisellä on voimakas
suojelija. Muut miehistä antoivat puolestaan monia muita pikku
"kampsuja", joten minulla oli pian täydellinen "varustus", enkä
kaivannut enää mitään muuta.

Tietysti tunsin kiitollisuutta kaikista näistä erilaisista esineistä,
vaikka moni niistä oli saatu miehiltä, jotka ennen olivat antaneet
minulle sekä iskuja että potkuja. Mutta en ollut milloinkaan hidas
antamaan anteeksi, ja ilman ystäviä kun olin, annoin heille helposti
anteeksi. Minä tarvitsin kaikkia näitä pikku tavaroita kovin
tähdellisesti. Pojat, jotka menevät merille tavallista tietä, menevät
hyvin varustettuina vaatekerralla muuttamista varten -- usein parilla
kolmellakin -- lautasilla, veitsillä, haarukalla ja lusikalla, lyhyesti
sanoen heillä oli täydelliset varusteet syömistä varten.

Ollen kiireissäni päästäkseni pois kotoa ei minulla ollut ajatustakaan
tuoda yhtä ainoata sellaista tarvekalua; seurauksena oli, ettei minulla
ollut mitään -- ei edes kahta paitaa!

Olisin ollut kauhistavassa pinteessä ja olinkin siihen päivään asti,
jolloin Ben Brace pehmitti ranskalaisen rehentelijän mutta tästä ajasta
alkaen oli asemani tuntuvasti parempi. Tunsin sentakia kiitollisuutta
suojelijaani kohtaan, mutta pian jälkeenpäin sattui toinen tapaus,
joka ei ainoastaan lisännyt kiitollisuuttani korkeimpaan mahdolliseen
määrään, vaan näytti myöskin tekevän miehen ystävyyden minua kohtaan
vielä vahvemmaksi kuin ennen.

Tapaus, josta nyt aion kertoa, on sellainen, joka on usein tapahtunut
merimiespojille ennen minua ja epäilemättä tapahtuu vieläkin,
kunnes hallitukset laativat parempia lakeja kauppalaivojen olojen
järjestämiseksi tarkoituksella pitää silmällä ja rajoittaa sitä
aivan liian rajatonta valtaa, joka nyt on uskottu kauppalaivojen
päällystölle. On kiistämätön ja hämmästyttävä tosiseikka, että monet
näistä miehistä luulevat voivansa kohdella häikäilemättömän julmasti
niitä ihmisraukkoja, jotka ovat heidän käskettävissään, ilman
vähintäkään vaaraa, että siitä rangaistaisiin! Itse teossa panee
heidän pahoinpitelylleen rajan vain sen ajan pituus, jonka heidän
onneton uhrinsa kestää sitä tekemättä vastarintaa. Merimiesten kesken
annetaan tavallisesti niiden nauttia oikeuksiaan ja etuoikeuksiaan,
joiden tiedetään olevan mieleltään itsenäisiä sekä pelottoman rohkeita;
mutta heikkojen ja vastustuskyvyttömien on kärsittävä, kun he ovat
tämänkaltaisten raakojen perämiesten ja kapteenien palveluksessa.
On valitettavaa, että sellaisia on aivan liiaksi Englannin
kauppalaivastossa.

Se kärsimyksen määrä, mikä on kestettävä sellaisen hirmuvallan
alaisena, on miltei uskomaton. Monen arkaluontoisen merimiesparan
ja monen nuoren merimiespojan on pakko viettää melkein sietämätöntä
elämää -- heidät pakoitetaan raatamaan itsensä miltei kuoliaaksi, heitä
piestään mielen mukaan, lyhyesti sanoen kohdellaan kuin julman herran
orjia.

Annettu rangaistus -- jos sitä voi sanoa rangaistukseksi, kun ei
mitään rikosta ole tehty -- on usein niin ankara, että siitä koituu
hengenvaara -- vieläpä enemmänkin, henki menee siinä usein, ja paljon
useammin kylvetään taudin ja sitä seuraavan kuoleman siemen, mikä
aikanaan tuottaa kohtalokkaan hedelmänsä.

Tietysti jokainen myöntää, että merellä olevan laivan päälliköllä pitää
olla joitakin erikoisia valtuuksia miehiinsä nähden, enemmän kuin
niitä suodaan tehtaan päällysmiehelle tai yleisen työn katsastajalle.
On viitattu siihen, että ilman niitä hän ei voisi vastata laivansa
turvallisuudesta. Pitää olla yksi johtaja, ja hänen valtansa tulee olla
rajaton. Tämä peruste on osittain totta. Jokainen ymmärtävä ihminen
myöntää, että laivan kapteenille on annettava joitakin erikoisia
valtuuksia, mutta erehdys ei ole tähän asti ollut niin paljon siinä,
että hänellä on tämä ehdoton valta, kuin siinä, että häntä ei rangaista
vastaavasti, kun hän käyttää valtaansa väärin.

Tähän asti on rangaistus tavallisesti joko kokonaan jäänyt antamatta
tai on ollut niin epäsuhtainen rikokseen, ettei se ole ollenkaan
ollut esimerkiksi toisille. Se on päinvastoin rohkaissut heidän
itsevaltaisia mielipiteitään osoittamalla heidän milt'ei täydellisen
edesvastuuttomuutensa. Kapteeni, jonka tukena ovat perämies, raha
sekä se tavallinen pelko, jota monet miehistä tuntevat häntä kohtaan,
voi tavallisesti saada kiroilemalla raakuutensa surkuteltavan uhrin
vaikenemaan, ja usein jälkimmäinen pidättyy hakemasta korvausta todella
peläten vielä pahempia seurauksia, jos hän sattuu häviämään. Usein
on väsynyt kärsijä myöskin tullessaan taas maihin -- kotiinsa ja
ystäviensä keskuuteen -- niin iloinen kidutustensa päättymisestä, että
hän kadottaa kaikki ajatukset oikeudenhausta tai korvauksesta ja antaa
hirmuvaltiaansa mennä rankaisematta.

Siirtolaisuuden historia tarjoaisi monta surullista tarinaa
pikkumaisesta sorronhalusta ja ilkeydestä, mitä harjoitetaan
maanpakolaisraukkaa kohtaan hänen ollessaan matkalla erämaa-kotiinsa.
Voisi kirjoittaa kokonaisia lukuja rehentelystä ja raakuudesta --
tuhansia lukuja -- jotka koskettaisivat myötätunnon kieliä sydämen
sisimpään asti. Moni hyljätty lapsiparka -- meritaudin masentamana --
on alistunut kauheimpaan pakkovaltaan ja pahimpaan rääkkäykseen niiden
puolesta, joiden olisi pitänyt ilahduttaa ja suojella häntä; moni on
mennyt kaukaiseen metsäkotiinsa sydän täynnä katkeruutta valtameren
merenkulkijaa kohtaan. On suuresti valitettavaa, ettei vaeltavien
kansojen hallitukset toimi tässä asiassa tarmokkaammin ja suojele
paremmin maanpakolaista, jonka huono onni usein ajaa etsimään uutta
kotia.

On surettavaa, ettei laadita parempia lakeja kauppalaivojen
kapteenien ohjeeksi ja heidän valtansa rajoittamiseksi. He ovat
ylimalkaan katsottuna luonnostaan yhtä rehellisiä eivätkä vähemmän
inhimillisiäkään, kuin jokin muu ihmisluokka; mutta ne, joilla on
hillitön tahto ja vaillinaisesti määritellyt valtuudet, seuraavat
vain ihmisluonteen yleistä tapaa ja tulevat pahimmanlaatuisiksi
hirmuhallitsijoiksi.

On totta, että äskettäin on annettu muutamia terveellisiä esimerkkejä,
ja eräs kapteeni on täysin ansionmukaisesti kärsinyt ankarimman
lain määräämän rangaistuksen. Mutta on pelättävissä, ettei näitä
hyviä esimerkkejä jatketa päättävästi; yleinen tunne vajoaa vanhaan
välinpitämättömyyden uomaansa, ja kipparikapteenin hirmuhallituksen --
samoin kuin hänen raa'an apurinsa perämiehenkin -- sallitaan kukoistaa
kuten ennenkin monen onnettoman uhrin kidutukseksi.

Näitä huomautuksia voi tuskin sovittaa omaan erikoistapaukseeni, sillä
ne paholaiset, jotka kiduttivat minua, olisivat tehneet siten, vaikka
maailmassa olisikin ollut mitä parhaimmat lait. He olivat kaikkien
lakien ulkopuolella, kuten pian jälkeen päin sain tietää -- kaikkien
lakien, inhimillisten ja jumalallisten, eivätkä he tietysti tunteneet
vastuunalaisuutta tai rangaistuksen pelkoa. He eivät pelänneet edes
riistää henkeäni, kuten käy ilmi tapauksista, joita aion selostaa.



VIIDES LUKU


Yksi niistä epämiellyttävistä tehtävistä, joita merimiespoika kohtaa
ensi kertaa mennessään merelle, on se, että hänet pakoitetaan
kiipeämään "ylös". Jos laivan päällikkö on mielenlaadultaan
huolellinen, suo hän laivapojalle hieman aikaa, jotta tämä pääsisi
kiipeämispelostaan, lähettämällä hänet vain alempaan köysistöön, ei
korkeammalle kuin isoon- tai etumärssyyn. Hän antaa pojan harjoitella
hyvän aikaa vanteissa totuttaakseen hänen kätensä ja jalkansa
tikkaisiin ja muihin köysiin, vieläpä sallii hänen mennä eräitä kertoja
märssyreiän lävitse, sensijaan että pakoittaisi hänet kiipeämään selkä
alaspäin pitkin märssytukeita.

Muutamat tämänlaiset kokeet karkoittavat huimauksen, jota tuntee ensi
kertaa kiivetessään korkealle yläilmoihin, ja pojalta voidaan kieltää
märssyaukon käyttö ja hänet saatetaan lähettää ylös märssytukeita
sekä senjälkeen prammitangon köysiä myöten ja niin edelleen
yliprammitankoon -- jos laivassa se on. Kun hänet siten asteittain
opastetaan kiipeämisen taitoon, pääsee hän vaikeudesta ilman pelkoa
ja ilman vaaraa, sillä nämä molemmat voivat kohdata, kun ensi kertaa
kiipeää laivan ylempään köysistöön. Siten onkin tavallista, että
sellaiset päällysmiehet, jotka ovat inhimillisiä, sallivat poikien
tottua jonkunverran köysien käsittelyyn, ennenkuin lähettävät heidät
korkeimpaan köysistöön.

Mutta voi! On monia, jotka eivät ota tätä huomioon. Ei ole tavatonta,
että nuorukainen, joka tulee semmoisenaan kodista ja koulusta,
määrätään menemään prammitangon ristipuille, vieläpä yliprammitangon
raakapuullekin heti ensi kerralla, ja hänen henkensä joutuu tietysti
tässä kiipeämisessä vaaraan. On usein sattunut, että poikien henki on
uhrattu juuri tällä tavalla.

Nyt oli käynyt niin, että minua ei oltu käsketty kiipeämään "ylös"
kahteen ensimäiseen viikkoon "Pandora"-laivaan astuttuani. Minulle ei
ollut edes sattunut tilaisuutta nousta alempia vantteja ylös, vaikka
olisin tehnyt sen omasta aloitteestani, sillä minä halusin oppia
kiipeämään. Koko elämässäni en ollut milloinkaan ollut korkeammalla
kuin omenapuun oksilla, ja koska minä nyt olin valinnut meren
toimialakseni -- vaikkakin minä katkerasti kaduin vaaliani -- tunsi
minä, että minun piti oppia liikkumaan köysistössä mitä pikemmin sitä
parempi.

Mutta omituista sanoa, kahden ensimmäisen viikon aikana tultuani
"Pandoraan" sain vain vähän tilaisuutta harjoitella. Kerran, pari
olin kiivennyt ylös tikkaita ja ryöminyt märssyaukon lävitse
isoonmärssyyn, ja tätä minä luulin jonkinlaiseksi urotyöksi, sillä
tunsin koko lailla huimausta suorittaessani sen. Olisin jatkanut
yritystäni koettamalla kiivetä märssytangon vantteihin, mutta
minulle ei suotu koskaan aikaa, sillä joko kapteenin tai perämiehen
ääni tuli alhaalta kuuluviini, he kun kutsuivat minua kiroten alas
sekä määräsivät minut johonkin työhön, kuten lakaisemaan kajuuttaa,
siivoamaan peräkantta, kiilloittamaan heidän kenkänsä tai suorittamaan
jotakin muuta halpa-arvoista palvelusta. Olin itse asiassa ruvennut
huomaamaan, ettei juopolla vanhalla kipparilla ollut aikomustakaan
opettaa minulle mitään merimiehen ammatista, vaan että hän oli ottanut
minut laivaan jonkinlaiseksi kaikkea työtä tekeväksi orjaksi, jota
jokainen saattoi potkia ja hän itse erityisesti. Että tämä todella
oli hänen tarkoituksensa, tuli minulle joka päivä yhä selvemmäksi ja
tuotti minulle pettymystä sekä mielipahaa. Ei siksi, että kunnianhimoni
olisi vieläkin ollut päästä merimieheksi, sillä jos sillä hetkellä
olisin voinut siirtää itseni taas kotiin turvallisesti, olisi ollut
luultavaa, etten milloinkaan jälkeenpäin olisi astunut jalkaani
tikkaille. Mutta minä tiesin, että olin aloittamassa pitkää matkaa
-- kuinka pitkää ja minne, en voinut sanoa -- ja vaikkakin olisin
saattanut karata "Pandorasta", kun se saapui satamaansa -- aie, jota
salaisesti mietiskelin -- mitä tekisin minä sitten? Vieraassa maassa,
ilman ystäviä, ilman rahaa, ilman ammattitaitoa, miten saatoin minä
näin elää, vaikkakin pääsisin vapaaksi laivapojan orjuudesta? Kaiken
todennäköisyyden mukaan näkisin nälkää. Kun en tuntenut mitään
merimiehen ammatista, ei minulla olisi ollut mitään mahdollisuutta
päästä jälleen kotimatkalle. Jos sitävastoin minun olisi annettu
harjoitella muiden mukana, olisin pian hankkinut kylliksi tietoja
kyetäkseni työllä kuittaamaan matkani -- kuten sanat kuuluvat -- mihin
maailman osaan tahansa. Tätä oppia minä nimenomaan kaipasin ja tämän
takia olin niin pahoillani huomatessani, että juuri sitä minulle ei
opetettu.

Erään kerran olin kylliksi peloton -- en tiedä, mikä minua innosti --
muistuttaakseni asiasta kapteenille. Tein sen hienotuntoisimmalla
tavalla, mitä saatoin. Välittömänä vastauksena oli typerryttävä
isku, jota seurasi sarja potkuja, mitkä tekivät ruumiin
kirjavaksi sinelmistä, ja välillisempänä seurauksena "kirotusta
hävyttömyydestäni", kuten kapteeni sitä nimitti, oli pahempi kohtelu
kuin koskaan. Olisin pian oppinut kiipeämään, jos minun olisi annettu
olla itsekseni, mutta minun ei sallittu edes sitä harjoitella, joku
hirmuhaltijoistani kutsui minut aina alas ja määräsi minut kiroten,
lyöden tai potkaisten johonkin likaiseen työhön.

Kerran kuitenkin ei minua käsketty "alas" vaan "ylös". Kerran minun
annettiin saada tarpeeni kiipeämisestä.

Ottaen vaarin hetkestä, jolloin luulin sekä perämiehen että kapteenin
nukkuvan, olin minä mennyt isoon märssyyn.

Jokainen, joka on katsellut täysinvarustettua laivaa, on varmaan
huomannut isossa mastossa jonkun matkaa ylöspäin telineen eli lavan,
joka muistuttaa pientä laivaa. Samanlaisen rakennelman voi nähdä etu-
ja perämastossa, jos laiva on suuri. Tätä lavaa sanotaan "märssyksi",
ja sen pääasiallisena tehtävänä on levittää tikkaan tapaisia köysiä,
nimeltään "vantit", jotka ulottuvat sen ulkoreunasta lähinnä
ylempänä olevan mastonosan, märssytangon, päähän. Tässä kohdassa on
huomautettava, että laivan "mastot", semmoisina kuin maallaeläjät
ne käsittävät, ovat kaikki jaetut merimiehen ajatustavan mukaan
määrättyihin eri osiin. Parkkilaivassa esimerkiksi on niitä kolme,
joita sanotaan isoksi-, perä-, ja etumastoksi -- isomasto on lähellä
laivan keskustaa, etumasto edessäpäin, keulan puolella ja perämasto
perässä lähellä takakeulaa eli laivan perää. Mutta jokainen näistä
on jaettu useihin osiin, joilla on eri nimet merimiehen sanastossa.
Siten ei isomasto merkitse merimiehen käsityksen mukaan koko tuota
pitkää suoraa tukkia, joka nousee keskeltä laivan kantta ja viittaa
taivasta kohti kuten kirkontornin huippu. Päinvastoin päättyy isomasto
hiukan yläpuolella juuri mainittua lavaa, jota tästä syystä nimitetään
"isoksi märssyksi". Toinen masto, joka on aivan erillään alemmasta ja
joka on tehty eri hirren kappaleesta, alkaa siitä ja jatkuu melkein
toisen verran ylöspäin, mutta on tietysti ohuempi kuin itse isomasto,
joka kannattaa sitä. Tämän toisen maston nimi on isomärssytanko.
Sen yläpuolella kohoaa kolmas, jota märssytangon päässä kannattavat
poskilaudat, kannatusjalat ja ristipuut. Tämä masto on lyhyempi ja
kapeampi kuin isomärssytanko ja sen nimi on isoprammitanko. Tämän
yläpuolella taas kohoaa samaten isoyläprammitanko -- vaikka tosin
vain suurimmissa ja parhaimmin varustetuissa laivoissa käytetään
yliprammitankoa. Isoyliprammitanko päättää rakennelman, ja sen huippu
eli pää on tavallisesti varustettu litteällä, pyöreänä puupalasella,
jota sanotaan "isonmaston nupiksi", ja se on laivan korkeimmalla
oleva kohta. Etu- ja perämastot ovat jaetut samalla tavoin, vaikka
jälkimmäinen on paljon lyhyempi kuin kumpikaan edellisistä, ja siinä on
harvoin prammipurjeita ja vielä harvemmin yläprammipurjeita.

Olen antanut tämän selityksen, jotta ymmärrettäisiin, että isomärssy,
johon sanon kiivenneeni, ei ollut maston korkein kohta, vaan
yksinkertaisesti lähellä isonmaston päätä, masto käsitettynä kuten
merimiehet sen käsittävät.

Tätä lavaa sanotaan miehistön tavallisessa keskustelussa usein
"kehdoksi", ja se ansaitsee nimensä, sillä kun laiva on merellä
tuulessa, heiluu se tavallisesti edestakaisin joko pitkissä
heilahduksissa sivulta toiselle tai taakse- ja eteenpäin kokasta
peräkeulaan laivan liikunnan mukaan. Se on laivan miellyttävin paikka
sille, joka on taipuvainen yksinäisyyteen, sillä kun kerran on siellä,
ei voi nähdä mitään, mitä tapahtuu kannella, jollei katso reunan yli
tai jo mainitusta märssyaukosta. Miesten äänet voi kuulla, mutta ei
selvästi, vaan kuten itse meren kohinan; tuulen läiske purjeissa ja
vinkuminen vanteissa hukuttaa tavallisesti muut äänet. Minusta oli mitä
suurinta ylellisyyttä viettää muutamia minuutteja tässä syrjäisessä
paikassa. Sairaana seurasta, johon olin niin huolettomasti heittäytynyt
-- inhoten alituisesti korvissani kuuluvaa jumalatonta puhetta ja
ennen kaikkea kaivaten rauhaa, olisin antanut mitä tahansa saadakseni
luvan viettää vapaahetkeni tässä ilmakehdossa, mutta minulla ei ollut
vapaahetkiä eikä aikaa sellaista haluni tyydyttämistä varten, sillä
tunnottomat hirmuvaltiaani eivät antaneet minulle lepoa eikä rauhaa.
Perämies erikoisesti näytti nauttivan siitä, että saattoi minun oloni
niin kurjaksi kuin voi, ja huomatessaan, että minä erikoisesti pidin
märssystä, näytti hän päättäneen, etten minä ainakaan sinne pääsisi
lepuuttamaan itseäni.

Eräänä päivänä minä kuitenkin luullen, että hän ja kapteeni olivat
molemmat menneet makuulle -- siten he tekivät joskus kauniilla ilmalla
-- otin tilaisuudesta vaarin noustakseni suosimaani turvapaikkaan.

Ojentaen väsyneet jäseneni koville lankuille minä makasin kuunnellen
tuulten ja aaltojen surullista huokailua. Suloinen tuulenhenki
löyhytteli ohimoitani, ja välittämättä vaarasta, joka oli tarjossa
märssyssä nukahtamisesta -- "Pandoralla" ei ollut märssykaiteita eikä
suojaverkkoa -- olin minä pian unen mailla.



KUUDES LUKU


Uneni eivät olleet mitenkään miellyttävänlaatuisia. Miten ne
saattoivatkaan olla sellaisia, kun ottaa huomioon elämän, jota minun
oli pakko viettää. Kun henkeni oli loukkauksien kiusaama ja ruumiini
liian työn väsyttämä, ei ole otaksuttavaa, että unennäköni olisivat
olleet miellyttäviä.

Vaikkakaan ne eivät olleet miellyttäviä, olivat ne kylläkin lyhyitä
-- ainakin oli nukkumiseni laita siten, sillä silmäni eivät olleet
suljettuina enempää viittä minuuttia, kun minut herätettiin tylysti.
Minua ei saanut valveille ääni, vaan lonkkaan sattunut kipeästi koskeva
lyönti, jonka antoi raskas käsi aseella, minkä tiesin tuntemastani
iskusta olevan sen, jota merimiesten puheessa sanotaan köyden pääksi.

Ei tarvittu lyönnin toistamista herättämään minut ja saamaan minut
kavahtamaan jalkeille; jos olisi tullut toinen isku, olisin varmaan
saanut sen yhtä pistävän kipeänä kuin edellisenkin, sillä ylös
hypähtäessäni näin sen miehen käden, joka oli lyönyt minua, kohotettuna
toistamaan iskun. Hän toisti sen, mutta minun äkillinen nousemiseni
teki tyhjäksi aikeen, ja köydenpää kiertyi höllästi hartioitteni ympäri.

Olin jokseenkin ällistynyt tuntiessani törkimyksen.

Se oli ranskalainen rehentelijä -- Le Gros!

Minä tiesin, että hänellä oli mieli pieksää minua köydenpäällä ta
jollakin muulla -- hänellä oli yhä sydän täynnä kiukkua minua kohtaan
-- tiesin hyvin, ettei häneltä puuttunut tahtoa; jos olisimme olleet
jossakin maailman kolkassa kahdenkesken, en olisi hämmästynyt, vaikka
hän olisi pieksänyt minut melkein kuoliaaksi -- en vähääkään. Mutta se
minua ällistytti, että hän uskalsi tehdä siten siellä ja silloin. Siitä
asti kuin Brace oli löylyttänyt häntä, oli hän ollut hiljaa kuin hiiri
-- kylläkin äreä minulle, mutta rupeamatta koskaan loukkauksiin, jotka
suojelijani olisi pannut pahakseen.

Mitä oli sitten tapahtunut semmoista, joka sai aikaan tämän muutoksen?
Oliko hän taas otellut Bracen kanssa ja voittanut hänet? Tai oliko
suojelijani jotenkin pahastunut minuun ja kieltänyt suojeluksensa
antaen tämän törkimyksen vapaasti kurittaa minua omaksi erikoiseksi
huvikseen?

Varmaankin oli jokin muutos tapahtunut meidän keskinäisissä
suhteissamme, muuten ei Le Gros olisi milloinkaan uskaltanut nostaa
kättänsä minua vastaan sillä tavoin, kuin hän teki.

Sentakia olin ällistynyt ja ymmälläni. Saattoiko olla niin, että hän
huomatessaan minut aivan yksin märssyssä, oli saanut päähänsä, että hän
saattoi siellä antaa minulle selkäsaunan tulematta nähdyksi?

Tämä varmaankaan ei ollut hänen ajatuksensa? Vaikkakaan minua ei
nähty, voitiin minut kuulla. Minä saatoin helposti huutaa, niin että
suojelijani kuulisi minut, ja jos hän ei olisikaan kuullut, olisin
voinut sanoa asian hänelle jälkeenpäin. Vaikka tämä ei olisikaan
pelastanut minua selkäsaunasta, olisi siitä koitunut minulle korvaus
nähdä Le Grosin saavan samalla mitalla.

Nämä mietteet kulkivat miltei silmänräpäyksessä ajatuksissani -- ne
tarvitsivat aikaa vain jonkun sekunnin -- juuri sen ajan, joka kului
siitä, kun nousin pystyyn, siihen asti, kunnes toinnuin hämmästyksestä,
jota tunsin ollessani vastapäätä ranskalaista. Siihen meni vain lyhyt
väliaika, sillä rehentelijä oli taas nostanut köydenpään antaakseen
toisen iskun.

Minä juoksin toiselle sivulle ja vältin lyönnin osaksi. Sitten minä
syöksyin mastoa kohti ja katsoin märssynreiästä nähdäkseni oliko Brace
alhaalla.

Hän ei ollut näkyvissä, ja minä olisin huutanut häntä, kun silmäni
sillä hetkellä kiintyi kahteen naamaan, jotka saattoivat minut
pidättämään huutoani. Ei ollut vaikeata tuntea niitä -- kipparin
pyöreistä, iloisista ja kavalista kasvoista sekä hänen apurinsa
villimmännäköisistä piirteistä ei voinut erehtyä. Molemmat katselivat
ylöspäin, kuten sanoin, ja pahanilkinen ilme, joka väikkyi edellisen
pyöreissä, pallomaisissa silmissä sekä tyydytyksen julma hymy, joka oli
kiintynyt jälkimäisen huulille, sanoi minulle yhdellä silmäyksellä,
että ranskalainen ja minä olimme heidän huomionsa esineenä.

Odottamaton hyökkäys Le Grosin puolelta oli nyt selitetty: hän ei
toiminut omasta päästään, vaan toisten edustajana! Oli selvää, että he
olivat antaneet hänelle määräyksiä, ja asennosta, jossa he seisoivat,
sekä jo huomauttamastani pirullisesta ilmeestä sain varmuuden siitä,
että jokin uusi kidutus oli aiottu minua varten.

Minä en huutanut Bracea avukseni, sillä se ei olisi hyödyttänyt.
Tuo kunnon toveri ei olisi voinut suojella minua tämänkaltaisilta
tyranneilta. Ne olivat hänen päällikköjään, ja heillä oli laki
puolellaan pannakseen hänet kahleisiin, jos hän vain sanallakin olisi
tullut väliin --,vieläpä ampuakseen tai tappaakseen hänet, jos hän
olisi yrittänyt tulla minun avukseni.

Tiesin, ettei hän uskaltaisi keskeyttää heitä, olisivatpa he ryhtyneet
mihin julmuuteen tahansa. Oli parempi olla saattamatta häntä
selkkauksiin ylempien kanssa. Tätä ajatellessani pidin suuni kiinni ja
odotin, mitä piti tapahtua.

Minua ei pidetty kauan epätietoisena heidän aikeistaan.

"Hitto vieköön sen laiskan lurjuksen!" huusi perämies alhaalta --
"kuorsaamassa keskellä selvää päivää, mitä? Herätä hänet köydenpäällä,
ranskanpoika! Hutki häntä kunnes häneltä pääsee poru!"

"Ei", huusi kapteeni, jonka mieleen oli tullut parempi ohjelma. "Aja
hänet ylös! Hän näyttää pitävän ylöspäin kiipeämisestä. Aja hänet
ullakolle! Hän haluaa tulla merimieheksi -- me teemme hänestä sen!"

"Ha, haa!" yhtyi perämies käheästi nauraen päällikkönsä
nerokkaaseen päähänpistoon, "niin juuri, todellakin; tuuleta häntä
yläprammiraa'alla!"

"Kyllä -- kyllä!" vastasi Le Gros ja kääntyen sitten minuun päin köysi
uhkaavassa asennossa hän käski minun ruveta nousemaan.

Minä en voinut muuta kuin totella ja kiertäen märssytangon vanttien
ympäri tartuin käsilläni tikkaisiin ja aloin kiivetä ylöspäin.



SEITSEMÄS LUKU


Minä kiipesin hitain ja pelokkain askelin. Olisin mennyt paljoa
hitaammin, jollei minua olisi pakottanut ylöspäin Le Gros, joka
seurasi minua köydenpäineen, jolla hän löi minua takaapäin, kun
pysähdyin. Hän antoi iskunsa pirullisessa kiukussaan lyöden minua
sääriin ja takapuoleen sekä koettaen tuottaa kipua niin paljon kuin
mahdollista. Tässä hän onnistuikin, sillä kovasolmuinen köysi tuotti
minulle äärimmäistä tuskaa. Minulla ei ollut sentakia muuta neuvoa kuin
jatkaa nousemistani tai alistua hänen pieksettäväkseen. Minä jatkoin
kiipeämistäni.

Saavuin märssytangon ristipuille ja nousin niiden päälle. Oi, oli
peloittavaa katsoa alas! Allani ei ollut muuta kuin meri itse, sillä
tuulen taivuttamat mastot eivät ollenkaan olleet pystysuorat. Tunsin
ikäänkuin riippuvani ilmassa, niinkuin ei maatakaan olisi ollut
alapuolellani, sillä alla oli merenpinta, joka kimalteli niinkuin
taivaskin.

Allani oli kuitenkin jalkojeni juuressa Le Grosin tummat, synkät
kasvot, ja hän komensi minua uhkaavin äänin sekä elein ylöspäin -- yhä
ylöspäin!

Ylöspäin! Miten saatoin kiivetä kauemmaksi? Yläpuolellani levisi
prammitangon köysistö. Siinä ei ollut tikkaita, ei mitään, jossa olisi
voinut lepuuttaa jalkaansa -- ei mitään muuta kuin kaksi mustaa,
jäykkää köyttä, jotka yhä lähenivät toisiaan, yhtyäkseen maston
huipussa.

Miten saatoin nousta niitä pitkin? Semmoinen näytti käyvän yli voimien.

Mutta minun ei suotu edes epäröidä. Tuo törkeä mies heilautti itsensä
lähelle ja hosui yhä solmuisella nuoralla reisiäni, päästäen samalla
suustaan kirouksia ja hirveitä uhkauksia, että hän repisi joka palan
sääristäni irti ruumiista, ellen nousisi ylös.

Minä en voinut muuta kuin koettaa, ja asettuen köysien väliin rupesin
minä vetämään itseäni ylöspäin. Kovan ponnistuksen jälkeen onnistuin
pääsemään prammitangon raa'alle, johon taas pysähdyin -- en voinut
mennä eteenpäin. Olin aivan hengästyksissäni, ja minulla oli tuskin
voimaa pysyä kiinni köysistössä ja estää itseäni putoamasta.

Yläprammitanko kohosi yhä yläpuolella, ja alhaalla uhkasivat Le Grosin
tummat kasvot. Niissä näkyi hymy synkkyyden keskellä -- tyydytyksen
hymy, kun hän näki sen tuskan, joka ahdisti minua tällä hetkellä.

Minä saatoin yhä kuulla alhaalla olevien paholaisten äänet heidän
huutaessaan käskyjään: "Aja ylös vain hänet, Ranskan Pekka -- ylös
yliprammiraa'alle!"

Luulin kuulevani toisia ääniä, myöskin Bracen äänen, joka toisti
sanoja: "Seis siellä! Seis! Poika on vaarassa."

Minä katsoin vinosti kantta kohti. Näin miesten seisovan keulakannen
luona! Mielestäni heidän joukossaan oli hämmennystä ja sekasortoa, kuin
jos muutamat olisivat olleet Bracen puolella ja toiset taas hyväksyneet
sen, mitä tapahtui. Mutta minä olin liiaksi peloissani tehdäkseni
tarkkoja huomioita sillä hetkellä, ja minulla oli liiaksi tekemistä sen
törkimyksen kanssa, joka oli minua lähinnä.

"Ylös"! huusi hän, "ylös tai jumal'auta! Minä pieksen sinut kuoliaaksi,
senkin maamoukka - minä teen sen, _sacr-r-é_!"

Ja näin uhaten hän taas käytteli kidutusasettaan kipeämmin kuin
milloinkaan.

En voinut kestää sitä. Yläprammiraaka oli korkein paikka, johon
heillä oli tarkoitus pakottaa minut nousemaan. Jos pääsisin sinne,
olisivat he tyytyväisiä ja lakkaisivat pieksämästä minua. Suuren laivan
yläprammiraa'alle pääseminen on vaarallinen taidonnäyte sillekin,
jolla on ollut harjoitusta kiipeämisessä, mutta minusta näytti sen
suorittaminen mahdottomalta. Minulla oli vain sileä köysi -- ei solmua
eikä silmukkaa käsien tai jalkojen avuksi. Minun täytyi kiivetä sitä
pitkin muuttaen vuorotellen käsiäni ja vetäen ruumiini koko painoa
perässäni. Oi! minulla oli hirveä ja vaarallinen tehtävä edessäni,
mutta epätoivo, tai pikemmin Le Gros, pakotti minut lopuksi yrittämään,
ja tarttuen sileään harusköyteen minä aloin kiivetä ylöspäin.

Olin pääsyt enemmän kuin puolen matkaa -- yliprammiraaka oli miltei
ulottuvillani -- kun voimani uupuivat kokonaan. Sydämeni kävi
heikoksi sekä sairaaksi ja pääni oli aivan sekaisin huimauksesta.
En voinut kannattaa itseäni kauempaa, otteeni heltisi köydestä ja
tunsin putoavani -- putoavani -- ollen samalla tukehtumaisillani,
kun ei voinut hengittää. Kaikesta tästä huolimatta en kadottanut
tietoisuuttani. Säilytin edelleen kaikki aistini kauheassa
putoamisessani ja luulin pudotessani, että kuolisin putoamisesta tai,
mikä oli sama asia, hukkuisin allani olevaan mereen. Olin tunnoissani
silloinkin, kun syöksyin veteen ja vajosin syvälle pinnan alle,
ja minulla oli ajatus, etten pudonnut suoraan yliprammiraa'alta
mereen, vaan että jokin keskeytti putoamiseni puolimatkassa. Tämä
luulo näyttäytyi oikeaksi, kuten sain jälkeenpäin tietää. Laiva
sattui olemaan tähän aikaan täysissä purjeissa, ja isomärssypurje,
joka oli pullistunut raikkaassa tuulessa, oli ottanut minut vastaan
kuperalle puolelleen, kun tulin alas. Siitä olin minä lennähtänyt taas
pois, mutta putoamisen voimakkuus oli siten heikontunut, ja toinen
heilahdus mereen ei ollut niin voimakas, kuin se muuten olisi ollut.
Muussa tapauksessa olisin todellakin murskautunut vedenpintaa vasten
niin etten olisi milloinkaan enää hengittänyt. Toinenkin sattuma
koitui minun hyödykseni: ruumiini oli kääntynyt ympäri, kun irtausin
märssystä, ja minä putosin pää alaspäin, mutta puskiessani purjeeseen
oli asentoni muuttunut, ja minä tulin veteen pystysuorassa asennossa
jalat alaspäin. Seurauksena oli, että törmäys oli lievempi, ja
vaipuessani syvälle aaltoihin olin minä pelastunut. Kaikki nämä seikat
sain tietää jälkeenpäin henkilöltä, joka tuskaisena oli pitänyt minua
silmällä alastulossani.

Kun nousin pinnalle, olin tietysti aivan pökerryksissäni ja ihmettelin,
että vielä elin, sillä päästäessäni tukeni irti olin ollut varma, että
olin singonnut ikuisuuteen -- niin, uskoin täydelleen, että loppuni oli
tullut.

Nyt huomasin, että elin vielä -- että olin meressä -- että aallot
loiskuivat ympärilläni, ja katsoessani ylös huomasin tumman laivan noin
kaapelinpituuden päässä itsestäni yhä poispäin menossa. Luulin näkeväni
miehiä seisomassa laivan peräparraspuun luona muutamia riippumassa
vanteilla. Mutta laiva näytti menevän nopeasti pois sekä jättävän minut
jälkeensä veden varaan.

Olin opetellut uimaan ja pojaksi olin kohtalaisen hyvä uimari.
Tuntien, etten ollut loukkaantunut, rupesin vaistomaisesti uimaan, en
seuratakseni laivaa, vaan estyäkseni uppoamasta. Minä katselin juuri
ympärilleni nähdäkseni jotakin, johon voisin tarttua, kun mieleeni
tuli luulo, että laivasta oli heitetty jotakin. En voinut aluksi
nähdä mitään, mutta kun nousin aallon harjalle, näin -- itseni ja
laivanrungon välissä -- tumman, pyöreän esineen, jonka saatoin erottaa
olevan miehen pään, vaikkakin aurinko paistoi silmiini. Mies oli
vielä jonkun matkan päässä, mutta lähestyi minua ilmeisesti, ja hänen
tullessaan lähemmäksi tunsin suojelijani Bracen paksun, kiharan tukan
sekä kasvot. Hän oli hypännyt mereen ja ui minun avukseni. Muutamissa
sekunneissa hän oli minun sivullani.

"Hei!" huusi hän tullessaan lähemmäksi ja nähdessään, että minä uin,
"kaikki hyvin, poikani! Uit kuin sorsa, mitä? -- Kaikki hyvin -- et kai
tunne loukanneesi itseäsi? Nojaa minun, jos tunnet."

Vastasin tuntevani itseni kyllin voimakkaaksi, uidakseni puoli tuntia,
jos oli tarvis.

"Sitten on kaikki hyvin", vastasi hän, "me saamme köydenpään
vähemmässäkin ajassa, vaikka ehkä luulet saaneesi tarpeeksi
köydenpäästä? Hitto vieköön ne epäinhimilliset lurjukset. Minä vielä
kostan puolestasi, poikaseni. Laiva ohoi!" huusi hän, "tännepäin
köytenne! Ohoi! Ohoi!"

Tähän mennessä oli laiva kääntynyt ja palasi nostamaan meitä. Jos
olisin ollut yksin vedessä, ei tällaista tekoa olisi tehty, kuten
jälkeen päin sain tietää, ainakin olisi nähty hyvin vähän vaivaa minun
pelastamisekseni. Bracen mereenhyppääminen teki välttämättömäksi laivan
kääntämisen ja kaikki piti yrittää hänen pelastamisekseen, koska hän
oli liian tärkeä mies laivamiehistössä rankaisematta uhrattavaksi. Ei
perämies eikä kapteeni uskaltaneet jättää häntä oman onnensa nojaan ja
sen vuoksi annettiin määräys kääntää laiva.

Onneksi oli tuuli vieno, eikä merenkäynti ollut kovin ankara. Kun
laiva kulki läheltä siitä, missä me uimme, heitettiin sieltä köysiä,
joihin me kumpikin kykenimme tarttumaan, ja niiden avulla meidät pian
hinattiin ylös, joten seisoimme taas kannella turvassa.

Kiduttajieni kiukku näytti olevan tyydytetty siksi kertaa. En nähnyt
heitä ollenkaan, kun pääsin laivaan, enkä myöskään loppuosana päivää,
koska minun sallittiin mennä alas ja jäädä keulakannelle koko
iltapäiväksi.



KAHDEKSAS LUKU


Omituista sanoa, minä sain osakseni hieman parempaa kohtelua tämän
tapauksen jälkeen, vaikka se ei tullut omantunnontuskista tapahtuman
johdosta eikä siitä, että perämies tai kapteeni olisivat tulleet
inhimillisemmiksi tai ystävällisemmiksi. Syy oli aivan toinen. Asia
johtui siitä, että molemmat käsittivät tekonsa tehneen miehistöön
epäedullisen vaikutuksen. Monet miehistä olivat Bracen ystäviä
ja ihailijoita, ja häneen yhtyen eivät he ollenkaan hyväksyneet
päällikköjen menettelyä, joten keulakannella ja ankkurinvivun ääressä
kuului melko lailla tyytymätöntä puhetta tämän tapauksen jälkeen, usein
hyvinkin äänekästä. Brace oli saavuttanut suosiota sen kautta, että oli
hypännyt mereen auttamaan -- todellinen rohkeus saa aina ihailijoita,
olkootpa he sivistymättömiä tai hienostuneita -- ja Bracen ystävien
lukumäärä oli kasvanut sen kautta. Minä kuulin, että hän oli tosiaan
tullut väliin, kun minua pakoitettiin kiipeämään ylös, sekä huutanut
vastakkaisia käskyjä kuin mitä perämies oli antanut. Tämä oli syynä
hälinään, jonka olin huomannut kannella, ja se taas oli seurauksena
siitä, että useat hänen ystävänsä koettivat pidättää häntä, kun muut
taas yhtyivät hänen vetoomukseensa.

Sekä kapteeni että perämies olivat peräkannelta kuulleet kaiken tämän,
mutta eivät olleet huomaavinaan sitä. Jos siinä olisi ollut joku
muu mies kuin Brace, olisivat he heti panneet hänet rautoihin tai
rangaisseet häntä vielä ankarammin -- etenkin jos hän olisi sattunut
olemaan heikompia ja vähemmän suosittuja miehistön kesken. Mutta
olosuhteiden ollessa näin eivät he ryhtyneet mihinkään toimenpiteisiin
asiassa, eikä ketään rangaistu niistä moittivista lausunnoista, joita
oli sanottu. Mutta sekä kapteeni että perämies olivat huomanneet
tyytymättömyyden, ja siinä oli syy, miksi minua kohdeltiin jälkeenpäin
inhimillisemmin tai pikemmin vähemmän julmasti, sillä häväistyksiä ja
loukkauksia sain tilaisuuden sattuessa yhä sekä puolelta että toiselta.

Tästä lähtien sallittiin minun harjoitella merimiesten kanssa, ja
minulla oli vähemmän likaista työtä tehtävänäni. Muuan yksinkertainen
mies, jo mainittu hollantilainen -- häntä ivattiin myöskin paljon
-- teki yhdessä minun kansani halpa-aryoisemman raskaan työn ja
sai osakseen enemmän kuin puolet siitä sapesta, jota kapteenin ja
perämiehen piti välttämättä jollekulle purkaa. Itse asiassa oli heidän
julmuutensa vähällä tappaa hollantilaisparan, joka oli kurja-osainen
ihmiskunnan edustaja, vaikka hän olikin aivan viaton olento. Olen aivan
varma, että hänen "Pandoralla" saamansa loukkaukset olisivat saattaneet
hänet aikaisempaan hautaan, kuin luonto oli määrännyt hänelle, jollei
hänen surullisena kohtalonaan olisi ollut kuoleman kohtaaminen vieläkin
aikaisemmalla ajalla, kuten minä saatan myöhemmin kertoa.

Julmuudet, joita "Pandoran" kapteeni ja perämies harjoittivat
tätä miestä kohtaan, tuntuisivat uskomattomilta kerrottuina --
uskomattomilta, koska tuskin voitaisiin pitää totena, että sellainen
tunteen puute on mahdollinen ihmissydämessä. Mutta pahuuteen taipuvien
luonteiden lakina näyttää olevan, että milloin julmuus on kerran
päässyt alkuun, eikä kohtaa vastustusta uhrinsa puolelta, tuo alhainen
intohimo kasvaa vain vahvemmaksi ja rajummaksi, sensijaan että se
tulisi tyydytetyksi, aivan kuten on villien petojen laita, kun ne
ovat maistaneet verta. Siten näytti olevan "Pandoran" päällystön
laita, sillä vaikka heillä olisi ollutkin syytä rangaista tuota
merimiesraukkaa, he varmaan saivat täydellisen sovituksen; mutta he
nauttivat hänen kiduttamisestaan juuri siksi, ettei heillä ollut
rankaisemisen syytä -- juuri siksi että uhri puolestaan ei ollenkaan
vastustanut heitä.

Muistan monta heidän kiduttamistapaansa. Yksi oli se, että mies
sidottiin peukaloistaan riippumaan siten, että varpaat juuri
koskettivat kantta. Siten pidettiin häntä tuntikausia. Asento saattaa
tuntua kylläkin helpolta sen mielestä, joka ei ole koskaan koettanut
sitä. Asia on aivan toisin -- se on inkvisitsionille vertoja vetävä
kidutus. Se saa pian uhrinsa voihkumaan. Toinen rangaistustapa --
tai huvittelutapa -- jota "Pandoran" takakannen urhot käyttivät tätä
merimiesparkaa kohtaan, oli se, että hänet ripustettiin omasta vyöstään
puoliväliin ylös raa'annokkaan ja jätettiin roikkumaan siihen. Tätä
he leikillisesti nimittivät "apinan ripustamiseksi" omistaen sille
erään merimiesten usein harjoittaman mieliajanvieton nimen. Kerran
he sulkivat hänet tyhjään tynnyriin ja pitivät häntä siellä useita
päiviä ilman ruokaa. Lopuksi työnnettiin vähän laivakorppuja ja vettä
tapinreiästä, ja ne tuo kurja raukka nielaisi ahnaasti juuri viime
tingassa saattaakseen vielä pelastaa itsensä menehtymästä nälkään ja
janoon. Mutta on muita rankaisutapoja, jotka ovat liian kauheita ja
inhoittavia kerrottavaksi, ja kaikkia niitä sai tämä onneton mies kokea
-- onneton, koska hänellä ei ollut yhtään ystävää, sillä ihmeellistä
sanoa, hän sai vain vähän myötätuntoa tai sääliä osakseen tuon
kelvottoman miehistön puolelta. Vaikka hän oli aivan viaton olento, oli
hän niitä onnettomia, joiden olemus estää heitä saamasta ystäviä tai
liittolaisia.

Näytti siltä, kuin tuon miesraukan kurjuus olisi ollut minulle
eduksi ja suojellut minua monelta pahoinpitelyltä, minkä muuten
olisin saanut osakseni. Hän oli yhteisten kiusaajiemme ja minun
välilläni jonkinlaisena aallonmurtajana tai "puskurina", johon heidän
epäinhimillisyytensä kulutti enimmät voimansa! Minä säälin häntä kaiken
tämän johdosta, vaikken uskaltanut näyttää sääliäni tai myötätuntoani.
Minä tarvitsin molempia itse, sillä vaikka olen sanonut, että asemani
oli parantunut, olin minä yhä vielä surkuteltava -- niin onneton kuin
saatoin olla.

Ja miksi, kysytte -- miksi onneton nyt, kun olin voittanut useimmat
ensi vaikeudet ja edistyin tasaisesti siinä ammatissa, johon olin
niin palavasti halunnut päästä? On aivan totta, että edistyin ja
nopeastikin. Bracen opettaessa olin hyvässä vauhdissa tullakseni
merimieheksi. Vähemmässä kuin viikossa sen jälkeen kuin olin tipahtanut
veteen yläprammiköysistöstä, saatoin kiivetä yläprammiraa'alle
tuntematta vähintäkään pelkoa -- niin, olinpa kerran pöyhkeilypuuskassa
mennyt korkeammallekin ja pannut käteni päämaston nuppiin! Viikon
ajassa opin minä, miten piti kiertää käärinuora tai sovittaa yhteen
kaksi köydenpäätä yhtä sievästi kuin joku merimiehistäkin. Useammin
kuin kerran olin muiden mukana mennyt ylös reivaamaan märssypurjeita
kovanpuoleisella tuulella. Tätä tekoa pidetään urotyönä, ja minä olin
kunniakkaasti suorittanut sen suojelijani tyytyväisyydeksi. Niin, on
aivan totta, että minä nopeasti muutuin merimieheksi, ja kuitenkaan
minä en ollut ollenkaan tyytyväinen asemaani -- minun pitäisi pikemmin
sanoa, olin kurjasti tyytymätön -- aivan onneton.

Olette hämmästyneitä ja kysytte syytä. Minä sanon sen muutamalla
sanalla.

En ollut viipynyt monta päivää "Pandoralla", ennenkuin huomasin
jotakin, joka oli mielestäni omituinen seikka laivassa. Ensin panin
merkille miehistön käytöstavan ja kurin tai pikemmin kurin puutteen,
mikä kokonaan erosi siitä, mitä olin lukenut kirjoista, jotka
kertoivat ehdottomasta tottelemisesta ja täsmällisestä kunniotuksesta
työtä tekevien ja käskijöiden välillä. Saattoi kuitenkin olla siten,
että ne, joista olin lukenut, olivat sotalaivoja, ja että muissa
kuri oli aivan erilainen. Kun en ennestään tuntenut merimiehiä tai
heidän elämäntapaansa, päättelin, että "Pandoran" miehistön törkeä
käyttäytyminen saattoi olla hyvänä näytteenä heidän oloistaan,
ja tämä johtopäätös tuotti minulle sekä tuskaa että nöyryytystä.
Tästä kokemuksesta tuli kaikkien nuorekkaiden, merimiehen vapaasta,
onnellisesta elämästä uneksimieni unelmain surullinen toteutuminen --
tai pikemmin niiden vastakohta, ja minä tunsin vastenmielisyyttä sekä
merimieheen että hänen elämäänsä heti alussa.

Toinen asianhaara veti huomioni puoleensa samaan aikaan -- "Pandoralla"
olevan miehistön lukumäärä. Laiva ei ollut kovin suuri -- ei yli
viidensadan rekisteritonnin. Itse asiassa se ei ollut "laiva",
ammattisanoilla puhuen, vaan "parkki", toisin sanoen laiva, jonka
perämaston köysistö on toisenlainen kuin molempien muiden, s.o. ilman
nelikulmaista märssypurjetta. Tässä ja muutamissa muissa kohdin on
eroa parkin ja laivan välillä -- sitäpaitsi on edellinen tavallisesti
pienempi.

"Pandora" oli jokseenkin iso parkiksi -- sillä oli täydellinen
purjevarustus aina ajopurjeeseen, prammitangon tukipurjeisiin ja
yläprammipurjeeseen asti, ja se oli nopeimpia purjehtijoita, mitä ikinä
olen nähnyt. Mutta katsoen sen kokoon ja sen kuljettamaan tavaramäärään
en voinut olla ajattelematta, että sillä oli liian suuri miehistö.
Miehistä ei näyttänyt olevan työssä enempää kuin puolet, ei silloinkaan
kun laivaa käännettiin -- ja olin vakuutettu siitä, että puolet heistä
olisi suorittanut koko työn. Minulle oli usein sanottu -- minulla
oli tapana kysellä sellaisia asioita -- että kymmenen, parinkymmenen
miehen joukko oli riittävä senkokoiselle laivalle; miksi siis tarvitsi
"Pandora" kaksi kertaa tämän määrän? Minä laskin miehet uudestaan
ja uudestaan. Heitä oli kaikkiaan neljäkymmentä, mukaan otettuina
peräkannen urhot ja Lumipallo laivan keittiössä!

Asialla oli vaikutuksensa minuun -- totta kyllä jotenkin epämääräinen
-- mutta päivä päivältä, huomattuani sekä päällystön että miehistön
häikäilemättömän vastenmielisen käytöksen sekä kuultuani muutamia
omituisia keskusteluja muodostui mielessäni mitä kiusallisimpia
epäluuloja, ja minä aloin pelätä, että olin joutunut oikeiden roistojen
seuraan.

Nämä epäluulot osoittautuivat lopulta tosiksi aivan täysin määrin.

Useita päiviä senjälkeen kuin purjeet oli nostettu, olivat luukut
olleet kiinni ja tervavaatteella verhotut. Ilma oli ollut yhtämittaa
tuulinen, ja kun oli vähän tilaisuutta mennä alas, pidettiin niitä
siten, vaikka silloin tällöin nostettiin luukunpuolikas, kun tarvittiin
jotakin alakannelta tai ruumasta. Minua itseäni ei koskaan lähetetty
alas missään asioissa, enkä ollut milloinkaan nähnyt lastia, vaikka
minulle oli sanottu, että siinä oli pääasiallisesti paloviinaa sekä
että me veimme sen Hyväntoivonniemelle.

Mutta jonkun ajan perästä kun ilma tuli kauniiksi, tai pikemminkin,
kun olimme purjehtineet eteläisille leveysasteille, jossa ilma on
miltei aina kaunis, otettiin tervavaatteet pois, luukut -- sekä pää
että etuluukku -- avattiin, ja kaikki, jotka halusivat, menivät
"välikannelle" mielensä mukaan.

Uteliaisuus, enemmän kuin mikään muu syy, saattoi minut menemään
alas. Siellä minä näin sellaista, mikä ei ainoastaan vahvistanut
epäluulojani, vaan myöskin täytti minut inholla ja kauhulla. Lasti,
joka oli kaikki ruumassa eikä mitään alakannella, näytti kylläkin
paloviinalastilta, niinkuin sen oli sanottu olevan, sillä ruumassa
oli suuria tynnyreitä monia kymmeniä. Sen lisäksi oli siellä muutamia
tavaralaatikoita, joukko kankirautaa sekä suuri pino pusseja, jotka
näyttivät sisältävän suolaa.

Kaikkea tätä katselin aivan levollisena. Nämä tavarat eivät
synnyttäneet minussa inhon ja kauhun tunnetta. Sen tuotti alakannella
oleva pino esineiksi muokattua rautaa. Rauta oli muodostettu inhottavan
muotoiseksi ja kauheannäköiseksi, että minä heti kokemattomuudestani
huolimatta huomaisin esineet jalka- ja käsiraudoiksi sekä kahleiksi!
Mihin tarvitsi "Pandora" niitä?

Mutta salaisuus oli nyt ilmi. Minun ei tarvinnut tehdä enää otaksumia.
Kirvesmies puuhaili joidenkin omituisten tammipuun palasten kanssa,
joita hän sovitteli ristikon muotoon. Ymmärsin heti, että se oli
tarkoitettu luukkua varten.

En tarvinnut lisää selitystä. Olin lukenut "keskikannen" kauhusta.
Huomasin kirvesmiehen työn tarkoituksen, En epäillyt pitempää, että
"Pandora" oli orjalaiva!



YHDEKSÄS LUKU


Niin -- epäilemättä olin orjalaivassa -- sellaisessa, joka oli
asianmukaisesti sovellutettu tuota epäinhimillistä liikennettä varten
-- varustettu sen mukaisella miehistöllä. Voisin myös sanoa aseistettu,
sillä vaikka laivassa ei ollut tykkiä, huomasin minä suuren joukon
musketteja, lyhyitä sapeleita sekä pistooleja, jotka oli tuotu kannelle
jostakin salaisesta kätköpaikasta ja jaettu miehille puhdistettavaksi
sekä kuntoon pantavaksi. Kaikesta tästä kävi selväksi, että "Pandora"
oli aikeissa ryhtyä johonkin uhkarohkeaan yritykseen, ja vaikka se ei
taistelussa voinut vastustaa pienintäkään sotalaivaa, oli se päättänyt,
että ei pelkkä yhden veneen miehistö voinut ottaa sitä kiinni ja
ryöstää siltä sen ihmislastia. Mutta "Pandora" pani menestyksen
toivonsa enemmän purjeisiinsa kuin varustuksiinsa, ja harvat sotalaivat
todellakin saattoivat saavuttaa sen avovedellä ja suotuisalla tuulella
-- siten se oli rakennettu ja taklattu.

Sanon, etten kauempaa ollut epätietoinen sen oikeasta luonteesta. Itse
asiassa ei laivaväki enää salannut sitä. Päinvastoin miehet näyttivät
olevan riemuissaan toimestaan, katsoen sitä urotyön ja uskaliaisuuden
valossa. Pikariensa ääressä he lauloivat lauluja, joissa "rohkea
orjalaiva" ja sen "iloinen miehistö" oli pantu näyttelemään sankarin
osaa, ja monta raakaa sukkeluutta lausuttiin sen "mustanahkaisesta
lastista".

Me olimme nyt päässeet eteläpuolelle Gibraltarin salmea ja purjehdimme
reitillä, missä emme hyvinkään luultavasti kohtaisi englantilaisia
sotalaivoja. Risteilijät, joiden ainoana tehtävänä on pitää silmällä
orjakauppaa olivat paljon kauempana etelässä pitkin rannikkoja,
missä orjia tavallisesti tuodaan laivaan. Kun ei ollut pelkoa niiden
kohtaamisesta muutamiin lähipäiviin, ei "Pandoran" miehistöllä ollut
juuri muuta tehtävää kuin huvitella. Sentähden pidettiin yhtämittaisia
kemuja ja juotiin, tanssittiin sekä tehtiin kujeita aamusta iltaan.

Olette ehkä hämmästynyt saadessanne tietää, että niin ilmeisesti
orjakauppaa varten varustettu laiva oli saattanut siten avoimesti
ja suoraan purjehtia merelle brittiläisestä satamasta. Mutta on
muistettava, että aika, josta minä kirjoitan, oli monta vuotta sitten
-- vaikka mitä tähän asiaan tulee, ei olisi ajan puolesta väärin
panna kertomukseni kuvaamia tapauksia vuoteen 1857. Monta orjalaivaa
on lähtenyt brittiläisistä satamista juuri tänä vuonna ja huolimatta
kaikista kerskatuista ponnistuksistamme orjakaupan ehkäisemiseksi
saattaa huomata, että nykyään toimii suhteellisesti yhtä suuri joukko
Englannin alamaisia tässä häpeällisessä puuhassa kuin jonkun muunkin
kansakunnan.

Yritys poistaa Afrikan orjakauppa ei ole ollut enemmän eikä vähemmän
kuin suuremmoinen petkutus. Ei yhdelläkään niistä hallituksista,
jotka ovat olleet mukana tässä ihmisystävällisessä suunnitelmassa,
ole ollut muuta kuin haalea mielenkiinto asiaan, ja ne mitättömät
ponnistukset, joita ne ovat tehneet, ovat tarkoitetut enemmän muutamien
äänekkäiden ihmisystävien rauhoittamiseksi kuin todelliseksi aikeeksi
tuon kauhistavan homman pysäyttämistä varten. Yhtä kiinni otettua
orjalaivaa kohti vähintäin kaksikymmentä pääsee menemään vapaana
purkaen kuihtuneet tuhantensa läntisen maailman rannoille. Niin --
vieläpä pahemminkin -- tyranni (Napoleon III. -- _Suom._), joka junan
nopeudella nyt pahentaa Ranskan miljoonien asujanten tapoja, käyttää
väärällä tavalla saatua valtaansa tämän ihmissielujen vaihtokaupan
jälleen ennalleen saattamiseksi ja orjakauppa kukoistaa ennen pitkää
yhtä rehevänä kuin konsanaan.

Isolle Britannialle olisi jo aikoja sitten ollut helppo asia
hävittää kaikki orjakaupan jäljetkin, vieläpä lisäämättä ainoatakaan
menoerää kulunkeihinsa. Mikä saattaa olla mielettömämpää kuin maksaa
portugalilaisille orjakauppiaille 3000,000 puntaa, jotta heidät
saataisiin jättämään orjain kaupitseminen? Tosiaan se on todellinen
rikoksen palkinto -- vahingonkorvaus siitä, että on luovuttu
rosvoamisen ja murhaamisen ammatista! Sanon, ettei mikään olisi ollut
helpompaa, kuin että Englanti olisi lopettanut tämän kauheuden koko
olemassaolon jo vuosia sitten. Sen olisi tarvinnut vain toimia enemmän
tosimielessä ja vähän suuremmalla tarmolla -- tarvinnut selittää, että
orjakauppias oli merirosvo, ja menetellä hänen kanssaan sen mukaisesti
-- toisin sanoen hirttää hänet miehistöineen laivansa raa'annokkaan,
kun hänet olisi saatu kiinni -- eikä koko maailmassa olisi ollut
kansaa, joka olisi uskaltanut nostaa äänensä sellaista menettelyä
vastaan. On tosiaankin aivan nurinkurista hirttää merirosvo ja antaa
orjakauppiaan mennä. Sillä jos myönnetään, että mustan miehen henki on
yhtä arvokas kuin valkoisenkin, silloin orjakauppias on kaksinkerroin
murhaaja, koska on hyvin tunnettu tosiasia, että jokaisesta Atlannin
yli menevästä orjalastista ummelleen yksi kolmasosa sortuu matkalla.
Sentakia on aivan nurinkurista kohdella orjalaivan kapteenia ja
miehistöä lempeämmällä tavalla kuin merirosvolaivan kapteenia ja
miehistöä. Jos kumpaankin olisi johdonmukaisesti sovitettu samaa
oikeuden mittakaavaa, on vain luonnollista otaksua, että orjalaivoja
olisi nyt yhtä harvassa kuin merirosvoja, jollei hyvän joukon
harvemmassakin. Minun ajatuksenjuoksuni ei käsitä, miten maailmalle
lakiasäätävät viisastelijat voivat tehdä eron kahdenlaisten roistojen
välillä. Samaten on minulle arvoituksena, miksi ei orjakauppiasta
hirtetä heti, kun hänet saadaan kiinni.

Menneinä vuosina tämä olisi saatettu tehdä, ja orjakauppa olisi
hävitetty perinpohjin. Nyt se on vaikeampaa, kun Ranskan itsevaltias
on pannut suostumuksensa merkin tähän epäinhimilliseen hommaan, eikä
orjakauppias ole enää rikollinen. On aivan toinen asia hirttää raa'an
nokkaan joku ranskalainen lurjus, jolla on valtuutuksensa myydä
sieluja ja ruumiita, sen alla vahvistuksena keisarillisen majesteetin
nimikirjoitus.

Voi! Maailma menee taaksepäin; sivistys taantuu -- inhimillisyys on
kadottanut mahdollisuutensa, ja orjakauppa jatkuu yhtä vilkkaana kuin
konsanaan!

Olin liian nuori ensi matkani aikana kehitelläkseni siveellisiä
mietteitä tällä filosofisella tavalla, mutta joka tapauksessa olin
saanut mieleeni täydellisen inhon orjakauppaa kohtaan, niinkuin itse
asiassa useimmat maani kansalaisista. Aika, josta puhun, oli se,
jolloin Wilberforcen ja muiden suurten ihmisystävien kiitettäväin
ponnistusten takia maamme oli juuri näyttänyt maailmalle tuon jaloimman
aikakirjoihin merkittävän esimerkin -- maksanut kaksikymmentä miljoonaa
puntaa ihmisyyden hyväksi. Kaikki kunnia niille, jotka ottivat osaa
jalomieliseen avustukseen! Nuori kun olin, olin muiden tavoin kuullut
paljon orjakaupan kauhuista ja julmuuksista, sillä tähän aikaan niitä
selostettiin huomattavalla tavalla Englannin yleisölle.

Kuviteltakoon sitten tuntemaani kurjuutta, kun huomasin olevani
laivassa, joka itse asiassa oli tämän häpeällisen puuhan palveluksessa
-- olevani yhteydessä juuri niiden miesten kanssa, joihin olin saanut
sellaisen vastenmielisyyden ja inhon -- niin, olevani itse yhtenä
miehistöstä!

En voi kuvailla sitä surkeuden tunnetta, joka valtasi minut.

On mahdollista, että olisin ollut enemmän kuohuissani, jos olisin
huomannut asian yhtäkkiä, mutta niin ei käynyt. Minä sain tiedon
asteettain, ja minulla oli kauan epäilyksiä, ennenkuin pääsin
varmuuteen. Lisäksi en tuntenut niin kipeästi asemani kauheutta,
kun olin ollut henkilökohtaisen huonon kohtelun sekä muiden huolien
kiusaama. Niin, olin alkanut kuvitella joutuneeni todellisten
merirosvojen joukkoon, sillä tämänlaiset herrat olivat jokseenkin
tavallisia siihen aikaan, ja olen varma, ettei joku merirosvojoukkio
olisi ollut vähääkään törkeämpää ja raaempaa kuin "Pandoran" miehistö.
Siksi oli melkein helpotus saada tietää, etteivät he olleet merirosvoja
-- ei siksi, että heidän toimensa olisi ollut jossakin suhteessa
parempi, mutta minulla oli ajatus, että heidän seurastaan olisi
helpompi päästä pois. Tämän lähtöaikomuksen minä aioin toteuttaa heti
ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.

Tuon aikeen täyttämistä minä nyt rupesin ajattelemaan, milloin vain
minulla oli hetkinenkin vapaata. Tulevaisuuteni oli tosiaankin
kauhistava. Saattoi kulua pitkiä kuukausia, ennenkuin minulla olisi
vähempiäkään mahdollisuuksia päästä tästä hirveästä laivasta --
kuukausia, niin, saattoi kulua vuosia! Minä en pelännyt enää kontrahdin
määräyksiä, sillä nyt ymmärsin, että se kaikki oli ollut petosta, koska
en saattanut olla laillisesti sidottu toimeen, joka itse ei ollut
laillinen. Ei, minulla ei ollut mitään tällaista pelättävänä. Pelkoni
oli vain, etten kuukausiin -- mahdollisesti vuosiin -- koskaan saisi
mahdollisuutta paeta niiden paholaisten silmälläpidon alta, joiden
käsiin olin niin tietämättäni uskonut itseni.

Missä yrittäisin paeta? "Pandora" oli menossa Afrikan rannikolle
hakemaan orjia; en voinut karata sill'aikaa kun oltiin siellä.
Sillä ei ollut ketään viranomaisia, joihin olisin voinut vedota tai
jotka olisivat voineet pitää minun puoltani kapteenin vaatimuksia
vastaan. Ne, joiden kanssa olisimme yhteydessä, olisivat joko
alkuasukaskuninkaita tai halveksittavia orjakaupan välittäjiä, joista
kummatkin luovuttaisivat minut taas takaisin ja riemuitsisivat
tehdessään siten tyrannini kiitollisuuden saamiseksi. Lähtisinkö
karkuun ja etsisin suojaa metsistä? Siellä minä joko kuolisin nälkään
ja janoon, tai raatelisivat petoeläimet minut palasiksi -- niitä on
paljon orjarannikoilla. Jompikumpi näistä olisi kohtalonani, tai muuten
ottaisivat villit alkuasukkaat minut kiinni, ehkä murhaisivatkin --
tai, mikä olisi vielä pahempaa, pitäisivät minua elinaikaisessa,
hirveässä orjuudessa, jonkun raa'an neekerin orjana -- Oi! Semmoinen
tulevaisuudenkuva oli kauhistava!

Sitten kuljin ajatuksissani Atlannin yli ja harkitsin toista
pakomahdollisuutta, joka saattoi tarjoutua vastaisella rannalla.
"Pandora" menisi epäilemättä lasteinensa Brasiliaan tai jonnekin
Länsi-Intian saarille. Mitä toivoa minulla olisi sitten? Laiva toimisi
aivan varmaan salaperäisellä tavalla lastiaan purkaessaan. Purkaminen
tapahtuisi ehkä yön suojassa jollakin autiolla rannalla kaukana
kaupungista, vieläpä merisatamastakin, ja risteilijöitten pelossa se
kävisi suurella kiireellä. Yksi ainoa yö riittäisi salaa kuljetetun
ihmissielulastin maihin viemiseksi, ja aamulla laiva olisi taas poissa
-- ehkä samanlaisella uudella matkalla. Silloin ei minulla olisi
minkäänlaista mahdollisuutta mennä rannalle -- ei tosiaan luultavasti
olisi -- vaikka minä en silloin epäröisi turvautua metsiin, luottaen
siihen, että Jumala suojelisi minua.

Mitä enemmän minä mietin asiaa, sitä enemmän tulin vakuutetuksi
siitä, että pakoni laivalta, joka ei minusta nyt tuntunut paremmalta
kuin uivalta vankilalta, olisi äärimmäisen vaikea tehtävä -- miltei
toivoton. Oi! Edessäni oli kauhistava tulevaisuudenkuva.

Jospa voisimme kohdata jonkun englantilaisen risteilijän! Toivoin
sydämestäni, että joku niistä näkisi meidät ja rupeaisi ajamaan meitä
takaa. Minulle olisi tuottanut riemua kuulla laukauksen räiskähtelevän
raakapuissa ja räjähtävän "Pandoran" kylkeen!



KYMMENES LUKU


Tietystikään en lausunut julki näitä mietteitäni kenenkään "Pandoran"
miehen kuullen. Sellainen olisi saattanut minut pahempiin selkkauksiin
kuin milloinkaan. Ei Bracekaan olisi voinut suojella minua, jos olisin
ilmaissut inhon, minkä uudet toverini olivat herättäneet minussa. Minä
toimin vain tavallisen järkevyyden vaiston mukaan, kun pidin suuni
kiinni, enkä ollut huomaavinani asioita, jotka olivat väärällä tolalla.
Kuitenkaan en voinut täydellisesti teeskennellä. Kasvoni varmaan
ilmaisivat minut, sillä useammin kuin kerran ottivat toverilurjukseni
minut koeteltavakseen ivaten minua epäilysteni takia sekä sanoen minua
"keltanokaksi", "maanmoukaksi", "lystikkääksi pojaksi" ja "heittiöksi"
sekä antaen muita yhtä halventavia nimityksiä, joita merimiesten
kesken on laaja varasto. Jos he olisivat tietäneet täydelleen sen
halveksimisen määrän, mitä tunsin heitä kohtaan, olisivat he tuskin
tyytyneet antamaan minulle vain pilkkanimiä. Olisin saanut iskuja
niiden mukana, mutta minä salasin huolellisesti synkeät ajatukset,
jotka liikkuivat rinnassani.

Olin kuitenkin päättänyt selvittää asiani Bracelle ja kysyä hänen
neuvoaan. Tiesin, että saatoin luottaa häneen, mutta asia oli
arkaluontoinen, ja päätin lähestyä häntä varovaisesti. Hän saattoi
vihastua minulle, sillä hänkin oli mukana samassa häpeällisessä
joukossa. Hän saattoi olla herkkäluontoinen ja moittia minua siitä,
että sekaannuin asioihin, jotka eivät minua koskeneet.

Ja kuitenkin luulottelin, ettei hän tekisi siten. Pari lausumaa, jotka
olin kuullut hänen sattumalta sanovan, saivat minut luulemaan, että
Brace oli kyllästynyt elämään, jota hän vietti -- että hänkin oli
tyytymätön sellaiseen osaan sekä että jokin kova kohtalo oli johtanut
hänet siihen. Toivoin, että asia olisi siten, sillä olin ruvennut
tuntemaan suurta mielenkiintoa tähän kunnon mieheen. Näin joka päivä,
että hän erosi kokonaan tovereistaan -- hän ei ollut paatunut ja
kunnoton kuten he. Vaikka ihmiset seuran vaikutuksesta asteittain
omaksuvat enemmistön käytöstavan, oli Bracella oma tahtonsa ja tiensä
-- hänessä oli jotakin siveellistä erikoisuutta, joka teki hänet
toisenlaiseksi kuin muut, ja hän näytti säilyttävän sen huolimatta
siitä alituisesta tahrautumisen vaarasta, jolle hän oli alttiina
seurustellessaan sellaisten miesten kanssa. Huomatessani tämän päätin
ilmoittaa hänelle kurjuuteni syyn sekä saada häneltä neuvoa, miten
minun piti menetellä.

Pian ilmaantui tilaisuus -- mahdollisuus keskustella hänen kanssaan
muun miehistön kuulematta.

Kokkapuulla on hauska paikka, etenkin kun etutangon haruspurje on
laskettu alas, niin että se on pitkin pyöröpuuta. Siellä voi pari
kolme henkilöä istua tai nojata purjeeseen sekä puhella salaisuuksiaan
olematta vaarassa tulla kuulluksi. Tuuli puhaltaa harvoin suoraan
edestä, vaan pikemmin päinvastoin. Äänet kulkeutuvat eteenpäin
tai kauas yli meren, sensijaan että ne menisivät miesten korviin.
Mietiskelevä merimies etsii joskus tätä yksinäistä pikku paikkaa, ja
siirtolaislaivoissa jotkut uskaliaammat kansimatkustajat kiipeävät
usein sinne -- tarvitaan näet vähän rohkeutta mennä niin korkealle
veden yläpuolelle -- sekä uskovat toistensa korvaan valtamerentakaisen
elämänsä suunnitellun ohjelman.

Brace piti tästä paikasta, ja usein hämärän aikaan hänellä oli tapana
salaa mennä sinne yksinään sekä istua itsekseen joko polttaakseen
piippuaan tai antaakseen ajatustensa harhailla.

Toivoin pääseväni hänen toverikseen, mutta alussa en uskaltanut
häiritä häntä, ettei hän pitäisi sellaista tungetteluna. Jonkun ajan
perästä sain rohkeutta ja liityin hänen seuraansa hänen ollessaan
turvapaikassaan. Näin, ettei hän tullut tyytymättömäksi -- päinvastoin
näytti hän tulevan iloiseksi seurastani.

Eräänä iltana seurasin häntä tavallisuuden mukaan, päättäen ilmaista
hänelle ajatukset, jotka vaivasivat minua.

"Ben!" sanoin minä siihen tuttavalliseen tapaan, jolla kaikki
merimiehet puhuttelevat toisiaan. "Ben!"

"No, poikaseni; mikä on?"

Hän näki, että minulla oli jotakin ilmoitettavana, ja jäi kuuntelemaan
tarkkaavasti.

"Mikä tämä laiva on?" kysyin hetken perästä.

"Tämä ei ole ollenkaan laiva, poikani -- tämä on parkki."

"Mutta mikä se on?"

"No, enkö sanonut sinulle, että se on parkki."

"Mutta minkälainen, haluaisin tietää?"

"No, tietysti tavallinen taklattu parkki -- ymmärräthän, että jos se
olisi laiva, olisi tuossa perämastossa ylhäällä raakapurjeet, joita
siinä ei ole, niinkuin näet -- siksi se on parkki eikä laiva."

"Mutta, Ben, minä tiedän kaiken sen, sillä sinä olet jo selittänyt
minulle laivan ja parkin erotuksen. Minä haluaisin tietoa siitä,
minkälainen alus tämä on."

"Noh, minkälainen! Sitähän sinä tahdot tietää. Niin, sanoisinpa sitten,
ettei nopeampi purjealus ole milloinkaan työntänyt keulakoristettaan
mereen. Sillä on vain yksi vika: se on hiukan liian kiikkerä minun
mielestäni ja hyppii liiaksi aallokossa. Jos sitä ei pidettäisi kovassa
painolastissa, en ihmettelisi, vaikka näkisin mastojen menevän mereen
jonakin päivänä."

"Älä suutu minuun, Ben, kaiken sen olet kertonut minulle ennen; en
halua sitä tietää."

"Ja mitä hiivattia sinä haluat tietää? Hitto vieköön, poikaseni, sinä
saatat minut ymmälle."

"Vastaa minulle, Ben, sano minulle totuus: Onko tämä kauppalaiva?"

"Ohoo, siihenkö sinä pyrit? No, riippuu siitä, mitä tarkoitat
kauppalaivalla. On monenlaisia tavaroita jotka kulkevat kauppatavaran
nimellä. Toiset laivat kuljettavat yhtä lajia, toiset toista."

"Mitä lajia 'Pandora' kuljettaa?" kysyi minä, keskeyttäen hänet.

Kun minä tein kysymyksen, panin minä käteni hiljaa merimiehen
käsivarrelle ja katsoin häntä vakavasti kasvoihin odottaessani hänen
vastaustaan.

Hän epäröi hetken, kunnes näki, ettei voinut kunnolla olla vastaamatta
minulle, ja vastasi sitten yksinkertaisesti: "Neekereitä. Ei hyödytä
olla piilosilla tässä asiassa, poikaseni. Sinun täytyy aikanaan
kumminkin huomata se - 'Pandora' ei ole kauppalaiva -- se on
kuljetusalus -- se on säännönmukainen orjalaiva."

"Voi Ben!" sanoin minä rukoilevasti, "eikö semmoinen ole kauhea tapa
viettää elämää?"

"No, semmoinen elämä ei sovi sinulle, poikani, ja minä olen pahoillani,
että olet joutunut sellaiseen joukkoon. Minä näin sinut, kun sinä ensi
kerran tulit laivaan, ja olisin tahtonut kuiskata sanan korvaasi, jos
olisin voinut. Mutta tuo vanha hai sai sinut sidotuksi, ennenkuin
saatoin puhua sinulle. Hän tarvitsi poikaa ja oli päättänyt ottaa
sinut. Kun sinä tulit toisen kerran, olin minä alhaalla makuulavallani,
ja siten sinut otettiin mukaamme. Ei, pikku Ville, tämä elämä ei sovi
sinulle, poikaseni."

"Entä sinulle, Ben?"

"Seis, nuori mies! No minä en ole vihainen sinulle; onhan vain
luonnollista, että ajattelet siten. Ehkä en olekaan niin paha, kuin
minua luulet."

"En luule, että olet paha, Ben, päinvastoin. Juuri sentakia olen
puhunut siten kuin puhuin. Luulen, että eroat suuresti muista. Minä --"

"Ehkä olet oikeassa, poika, ehkä et. En ole aina ollut paha. Olin
kerran samanlainen kuin sinä, enkä välittänyt tällaisista miehistä,
mutta maailmassa on tyranneja, jotka tekevät ihmiset pahoiksi, ja he
ovat tehneet minutkin semmoiseksi."

Tässä merimies pysähtyi ja päästi huokauksen samalla kuin syvimmän
katkeruuden varjo kulki hänen kasvoillaan. Jokin synkeä muisto liikkui
hänen sisällään.

"Miten, Ben?" uskalsin kysyä. "En voi uskoa sitä. He ovat tehneet sinut
onnettomaksi, mutta eivät pahaksi. Tiedän, ettet ole paha."

"Olet ystävällinen, pikku Ville, kun sanot minulle siten. Olet hyvin
ystävällinen; sinä saatat minut tuntemaan samalla tavalla kuin kerran
tunsin, ja minä kerron sinulle kaikki. Kuuntele, niin minä kerron
sinulle koko asian."

Merimiehen silmässä oli kyynel, ensimmäinen, jonka hän oli vuodattanut
moneen pitkään vuoteen. Hänen ahavoituneilla kasvoillaan näin samalla
kertaa hellyyttä ja surullisuutta osoittavan ilmeen.

Minä sijoituin kuuntelemaan tarkkaavasti.

"Kertomus on lyhyt", jatkoi hän, "eikä se tarvitse monta sanaa. En
ollut aina sellainen kuin nyt. Ei, olin sotalaivassa monta vuotta,
eikä laivassa ollut monta, jotka olisivat tienneet tai tehneet
velvollisuutensa paremmin, vaikka minä sen itse sanon. Mutta se kaikki
ei hyödyttänyt mitään. Se tapahtui Spitheadissa -- me olimme siellä
laivaston mukana, ja minä satuin joutumaan selkkauksiin laivamme
perämiehen kanssa. Kaikki oli muutaman tytön takia, jonka tapasimme
rannalla ja joka oli minun mielitiettyni. Perämies otti liikoja
vapauksia tytön suhteen, ja minun vereni rupesi kiehumaan. En voinut
sille mitään, minä uhkasin häntä -- vain uhkasin. Täällä on, mitä siitä
sain. Katsohan tänne, pikku Ville!"

Kun merimies lakkasi puhumasta, veti hän puseron päältään ja kohotti
paitaansa yli hartioiden. Minä näin hänen selässään pitkin ja poikin
joka suuntaan kokonaisen verkon pitkiä arpia -- vanhojen ruoskaniskujen
arpia, joita "kissat" olivat tehneet hänen ruumiiseensa.

"Nyt, poikani, ymmärrät, miksi minun on pakko olla tällaisessa
laivassa. Minä tietysti karkasin sotalaivastosta ja yritin sittemmin
onneani kauppalaivoissa. Mutta meninpä minne tahansa, oli minulla
Kaininmerkki mukanani, ja asia tuli aina tavalla tai toisella ilmi,
niin etten voinut kestää sitä. Täällä en minä ole mustana lampaana
laumassa. Tuolla alhaalla olevien miesten joukossa on monen selkä yhtä
viiruinen kuin minunkin."

Benin lopetettua pysyin jonkun aikaa vaiti, koska hänen kärsimiensä
vääryyksien lyhyt tarina oli koskenut minuun.

Hetken perästä uskalsin taas tuoda esiin asian, joka oli lähinnä
sydäntäni.

"Mutta, Ben", sanoin minä, "tämä on kauheata elämää; varmaan et aio
jatkaa sitä?"

Pään pudistus oli ainoa vastaus, jonka sain.

"Minä en saattaisi kestää sitä", jatkoin minä. "Olen päättänyt paeta,
milloin tilaisuus tarjoutuu. Varmaankin sinä autat minua?"

"Sekä sinua että itseäni, poikaseni."

"Oi, olen niin iloinen."

"Niin", jatkoi hän, "minäkin olen tähän väsynyt. Olen ajatellut, miten
pääsisin siitä. Olen päättänyt, että tämä on viimeinen matkani --
ainakin tässä ammatissa. Olen ajatellut, poikaseni, pujahtaa tieheni
heidän käsistään sekä ottaa sinut mukaani."

"Oi, kuinka iloiseksi silloin tulen. Milloin me menemme?"

"Siinäpä pulma onkin, poikaseni. Tiedäthän, ettei koko Afrikassa
ole paikkaa, jossa voisimme lähteä tiehemme, tai jos tekisimme sen,
saisimme vain vaeltaa noiden mustien villien joukossa ja joutuisimme
hyvinkin luultavasti heidän murhattavakseen. Ei, me emme selviydy
'Pandorasta' tällä puolen Atlanttia. Meidän täytyy pysytellä laivassa
sekä suorittaa matka. Toisella puolella me toteutamme suunnitelmamme;
sen vakuutan sinulle."

"Tässä on pitkä aika kärsiä."

"Sinä et joudu kärsimään -- minä huolehdin siitä. Mutta pysy
rauhallisena, äläkä näytä, ettet ole aivan tyytyväinen -- ei sanaakaan
kellekään siitä, mitä on sanottu tänä iltana -- ei sanaakaan,
poikaseni!"

Lupasin ottaa uskollisesti vaarin annetuista määräyksistä, ja kun Brace
nyt kutsuttiin vahtivuorolleen kannelle, menin minä hänen mukanaan
alas, tuntien sydämeni kevyemmäksi kuin koskaan, sitten kun olin
astunut "Pandoraan".



YHDESTOISTA LUKU


Minun ei tarvitse kertoa yksityiskohtaisesti tapauksia, jotka sattuivat
kulkiessamme loppumatkan Afrikan rannikolle. Merimatkassa ei ole paljon
vaihtelua -- merisikaparvi -- valas tai pari -- joku lentokala -- hait
ja delfinit -- siinä melkein kaikki elävät olennot, jotka milloinkaan
nähdään, pisimmilläkin matkoilla. Enin osa matkaamme kulki suoraan
etelään, aivan poikki pohjoisen kääntöpiirin, ja ilma oli tietysti
kuuma melkein koko ajan -- niin kuuma, että piki tihkui lankkujen
saumoista ja kenkiemme anturoista lähti nariseva ääni joka askeleella,
jonka otimme kannella.

Me näimme useita purjeita -- useimmat niistä olivat Intian kulkijoita
-- muutamat menossa Englannista ulkomaille, ja toiset kotimatkallaan
idästä. Me näimme muutamia pienempiä aluksia, prikejä sekä pari
parkkia. Kun niissä oli Englannin värit, päätimme, että ne olivat
kauppalaivoja, jotka olivat Kap-maahan tai Algoa Bayhin menossa. Ei
mikään laivoista -- ei pienistä aluksista eikä Itä-Intian laivoista
-- näyttänyt haluavan päästä "Pandoran" tuttavuuteen, vaan kaikki
pysyttelivät siitä kaukana, kohdatessaan tai sivuuttaessaan sen.
Orjalaiva tietysti halusi välttää niitä yhtä mielellään, ja siksi ei
"puhuteltu" yhtäkään noista laivoista.

Oli kuitenkin yksi laiva, joka ei näyttänyt välttävän meitä.
Päinvastoin muutti vieras laiva sillä hetkellä, jolloin "Pandora" tuli
sen näkyviin, suuntansa, mitä se oli pitänyt, sekä kiiruhti täysin
purjein meitä kohti. Koska me nyt olimme Guinean lahdessa suunnilleen
sadan mailin päässä Kultarannalta, oli luultavaa, että alus, joka niin
rohkeasti oli suunnannut kulkunsa meitä kohti, oli risteilijä, siis
juuri sellainen laiva, jonka kanssa "Pandoran" väki ei halunnut tulla
tekemisiin. Itse asiassa kävikin tämä seikka pian aivan varmaksi, sillä
vieraan laivan menettely ja sen erikoinen taklaus -- se oli kutteri
-- yhdessä sen seikan kanssa, että niin pieni alus purjehti rohkeasti
niin suurta parkkia vastaan kuin "Pandora", oli todistamassa, että se
oli joko orjalaivoja etsimässä oleva sotalaiva tai merirosvoalus --
kummassakin tapauksessa laiva, joka oli paljon paremmin varustettu
miehillä ja aseilla kuin "Pandora".

Oli tuskin luultavaa, että kutteri oli merirosvolaiva, vaikka se olisi
ollut hyvinkin luultavaa, jos olisi oltu muussa osassa valtamerta,
sillä tähän aikaan eivät merirosvot olleet ollenkaan yhtä harvassa
kuin ne ovat nykyään. Mutta täällä ei ollut merirosvojen mielipaikka.
Kauppalaivat, jotka kulkivat tätä rannikon osaa pitkin, olivat
tavallisesti pieniä aluksia, joissa oli vähäpätöinen lasti, ja kun ne
menivät ulkomaille, veivät ne mukanaan vain sellaisia tilaa vieviä
tavaroita kuten suolaa, rautaa ja rommia sekä lisäksi leikkikaluja
ja rihkamaa. Vaikka nämä tavarat olivat tarpeeksi puoleensa vetäviä
Dahomeyn ja Ashanteen mustille villeille, eivät ne olleet sellaista
kauppatavaraa, jota merirosvot olisivat huolineet ottaa. Joskus olivat
laivat rikkaammassa lastissa kotia tullessaan, tuoden kultahiekkaa
sekä norsunluuta, ja näitä tavaroita merirosvot voivat saada kaupaksi.
Näitä rosvolaivoja oli edelleen joitakuita Afrikan rannikolla, sillä
ne saattoivat löytää sieltä monta varmaa vartiopaikkaa, mutta ne eivät
olleet siellä milloinkaan niin lukuisat kuin Länsi-Intiassa ja muualla.
Jos kutteri olisi kohdattu aikaisemmalla ajanjaksolla -- toisin
sanoen silloin kuin olimme kauempana Atlantilla ja Kapinkulkijoiden
sekä Indianlaivojen reitillä -- silloin "Pandoran" miehet olisivat
pitäneet sitä merirosvona ja hyvin luultavasti nähneet paljon vähemmän
vaivaa päästäkseen siitä irti, sillä nämä herrat pelkäsivät paljon
vähemmän merirosvolaivaa kuin kunniallista sotalaivaa. He tiesivät,
että merirosvot pitivät heidänlaisiaan kauppalaivoja sukulaishenkinä
-- miltei yhtä maata olevina -- ja että heillä sentakia oli vain vähän
pelättävänä lainsuojattomilta veljiltään. Lisäksi tiesivät he, ettei
heillä ollut mitään menetettävänä lukuunottamatta muutamia astioita
paloviinaa ja rommia; rauta, suola ja leikkikalut, joita lisäksi
oli "Pandoran" lastina, olivat tavaroita, joihin merirosvot eivät
puuttuneet. Paloviina ja rommi oli kaikki, minkä he ryöstäisivät
heiltä, ja niitä aineita oli vain joku puolentusinaa tynnyriä -- olin
näet saanut selville, että useimmat ruumassa olevat suuret astiat
olivat vesitynnyreitä täynnä vettä, tietystikin tarkoitettuna elävän
lastin tarpeeksi matkalla Atlantin yli.

Siksi, päätteli "Pandoran" miehistö, ryöstäisi merirosvolaiva heiltä
vain heidän kuusi väkijuomatynnyriänsä ja siinä kaikki. Mahdollisesti
se mieltyisi parkin mainioihin miehiin ja tahtoisi pakottaa joitakuita
heistä omaan palvelukseensa. Se olisi onnettomuus laivan omistajille,
mutta mitä miehiin tulee, uskon vahvasti, että hyvin harvoja heistä
tarvitsisi pakottaa. Useimmat olivat olleet kylläkin halukkaita
ryhtymään merirosvoukseen tai muunlaiseen pahuuteen.

Kun kutteri tuli lähemmäksi, kävi kuitenkin selville -- se oli näet
tulossa lähemmäksi -- ettei se ollut merirosvoalus. Itse asiassa ei
se ollenkaan salannut olemustaan, sillä Englannin lippu kohosi sen
huippuun osoittaen siten kerta kaikkiaan, että se oli englantilainen
sotalaiva. On kyllä totta, että merirosvoalus olisi saattanut käyttää
tätä merkkiä syöttinä, mutta ottaen huomioon ajan ja paikan ei se
ollut luultavaa, eikä "Pandoran" miehet ajatelleetkaan, että se oli
sellainen. Kutteri oli epäilemättä brittiläinen risteilijä. Tämä oli
heidän täydellinen uskonsa ja vakaumuksensa. Ei mikään lippu olisi
ollut epämieluisampi orjalaivan miehistön silmissä, kuin se, joka
nyt liehui tuulessa kutterin päämaston kärjessä. Jos siinä olisi
ollut Portugalin tai Espanjan lippu, tai edes Ranskan, olisivat
miehet pelänneet sitä vähemmän, sillä huolimatta näiden kansakuntien
lupauksista auttaa sulun panemisessa orjakaupalle tiedetään hyvin,
että he ovat toimineet sangen haaleasti tässä asiassa. Niin -- vieläpä
pahemminkin -- heidän valtamerentakaisten alueittensa kuvernööreistä
-- vieläpä heidän sotalaivojensa kapteeneistakin -- tiedetään,
etteivät he ainoastaan olleet leväperäisiä orjakaupan suhteen, vaan
olivat todenteolla auttamassa sen harjoittamista! Jos kutteri olisi
ollut näiden kansojen laivoja, ei "Pandora" olisi ollut niin innokas
pääsemään pakoon siltä. Se olisi ehkä saavutettu ja ylimalkaisen
tarkastuksen jälkeen -- pari salaisen ymmärtämyksen sanaa kapteenin ja
sotalaivan komentajan välillä --- sen olisi sallittu lähteä täyttämään
tehtäväänsä, ja siten olisi juttu ollut lopussa. Mutta brittiläisen
kutterin komentaja ei olisi päästänyt niin helpolla, sillä olkoon
sanottu brittiläisten upseerien kunniaksi, että he ovat kaikissa
sellaisissa tapauksissa tehneet tehtävänsä sekä toteuttaneet tarmolla
hallituksensa aikomukset.

Siksi parkin miehistö huomatessaan, että siinä oli todella brittiläinen
risteilijä heidän perässään, joutui mitä suurimpaan sekasortoon
ja huoleen. Sanon perässään, sillä "Pandora" oli jo aikoja sitten
kääntänyt takakeulansa vierasta alusta päin, sekä nosti nyt kaikki
purjeensa päästäkseen pakoon.

Oli ilmeistä, että kutteri oli nopea purjehtija ja tiesi olevansa
semmoinen -- muuten olisi se käyttänyt enemmän sotataitoa ensi
lähestymisessään. Nyt se päinvastoin ei ollut ollenkaan välittänyt
salata luonnettaan, vaan suuntautuessaan suoraan "Pandoraa" kohti,
oli heti ruvennut ajamaan takaa. Parkki oli ollut yhtä nopea
kääntymisessään, ja muutamia tunteja laivat kulkivat aivan perätysten.



KAHDESTOISTA LUKU


Minä puolestani odotin tulosta mitä syvimmällä mielenkiinnolla. Minä
pidin silmällä kumpaakin laivaa niiden kiiruhtaessa eteenpäin ja
mittasin yhtä mittaa katseillani merta niiden välillä. Sydämeni oli
täynnä toivoa ja löi iloisesti, kun huomasin, että välimatka vähitellen
lyheni sekä että kutteri joka minuutti näytti isommalta aalloilla.

Oli kuitenkin yksi varjopuoli tuntemassani riemussa ja se oli
hyvin vakava. Brace oli tunnustanut minulle, että hän oli karannut
kuninkaallisesta sotalaivastosta. Jos hänet otettaisiin kiinni,
tunnettaisiin hänet mahdollisesti. Viirut hänen selässään herättäisivät
epäluuloa -- laivastolla on näet miltei erikoiset polttomerkkinsä --
etsittäisiin todisteita hänen karkaamiseensa -- niitä ehkä saataisiin
helposti, ja sitten tiesin, minkä kauhean rangaistuksen hän saisi
kärsiäkseen. Omasta puolestani toivoin, että kutteri saisi meidät
kiinni. Ystäväni -- henkeni pelastajan -- takia halusin, että "Pandora"
pääsisi pakoon. Häilyin kahden toivon välillä -- nyt oli oma hirveä
asemani edessäni -- inho, jota tunsin elämään, mitä minun oli pakko
viettää, toivottomuus päästä siitä irti. Ja kun nämä ajatukset
tulivat mieleeni, katselin kaihoavin silmin takaa-ajajaa sekä toivoin
sen tulevan lähemmäksi ja lähemmäksi. Sitten pysähtyivät silmäni
Brace-raukkaan, kun hän kiiruhti kannen yli ponnistaen kaikkensa
auttaakseen "Pandoran" kulkua --- ajatukseni kääntyivät täydelleen, ja
äskeiset toiveeni muuttuivat äkkiä pelon tunteiksi. Pitkän aikaa minä
odotin tulosta tuntien tätä vastakkaisten tunteiden omituista vaihtelua.

Koko tämän ajan puhalsi kova tuuli, ja se juuri toi kutterin
lähemmäksi. Kuten Brace oli minulle jo ilmoittanut, oli parkki kiikkerä
alus ja huono purjehtimaan tuulessa, vaikka se kauniilla ilmalla tai
heikon tuulen puhaltaessa oli meren nopeimpia purjehtijoita. Juuri
tämän ominaisuutensa takia oli se valittu sitä erikoista kaupankäyntiä
varten, jossa sitä käytettiin -- nopeus näet on orjalaivan hyvänä
puolena, eikä lastitila. Neekeriparka pakataan tavallisesti yhtä
tiukkaan kuin jokin muukin tavaralaji, ja suuri määrä heitä voidaan
sulloa pieneen tilaan -- on harvinaista, että pieninkin inhimillisyyden
ajatus tulisi heidän epäinhimillisten "lastinlatojainsa" päähän.

Parkki oli siis rakennettu nopeaksi purjehtijaksi -- erittäinkin heikon
tuulen puhaltaessa, sellaisen kuin ovat niin sanotut pasaadituulet ja
muut, joita tavallisesti kohdataan kääntöpiirin ja "linjan" välillä.

Kutteri niinikään purjehti hyvin heikossa tuulessa -- mutta yhtä hyvin
kovalla tuulella, vihurin painaessa siihen ankarammin -- ja kun tuuli
nyt oli kiihtynyt miltei myrskyksi, oli se edullisemmassa asemassa.
Sellaisellakin tuulella se yhä piti enimmät purjeensa levällään
-- pää- ja toinen halkaisija oli ylhäältä vedetty alas, samoin
haarukkahuippupurje, kun sitävastoin myrskypurje, ajopurje ja kolmannet
halkaisijat olivat yhä paikoillaan tuulta vastassa.

Toisaalta oli parkin laskettava alas sekä yläprammipurjeensa että
prammipurjeensa ja reivattava tiukalle märssypurjeensa. Siten ollen
ei se suinkaan mennyt nopeinta vauhtiaan, mutta tuuli oli niin vahva,
että sen olisi ollut vaarallista levittää yksi ainoakin purjetilkku, ja
miehet tiesivät asian hyvin.

Näin ollen kutteri ilmeisesti saavutti sitä, ja jos tuuli puhaltaisi
samalla tavalla vielä kaksi tuntia, saataisiin "Pandora" varmasti
kiinni ja vallattaisiin.

Niin pian kuin miehet tulivat vakuutetuksi tästä asiasta, ryhtyivät
he työhön kätkeäkseen häpeällisen ammattinsa kaikki työkalut.
Käsi- ja jalkaraudat pantiin tynnyriin, joka suljettiin kannella.
Luukunristikot, joita kirvesmies oli niin kauan tehnyt, rikottiin ja
turmeltiin, niin ettei niiden tarkoitusta voitaisi huomata. Musketit,
pistoolit ja väkipuukot sullottiin johonkin salaiseen ruumanosaan. Ei
ollut aikomusta käyttää niitä ja ryhtyä vihamielisyyksiin sellaista
vastustajaa kohtaan. Vaikka kutteri oli pieni verrattuna parkkiin,
tiesi parkin miehistö sangen hyvin, että kutterissa oli paljon enemmän
miehiä kuin heillä ja että yritys vastustaa sellaista terävähampaista
pikku sotalaivaa saisi vain sen tykit suunnatuiksi heitä kohti ja
lopettaisi yhteentörmäyksen siten, että he menettäisivät ainakin
puolet lukumäärästään. Sen vuoksi heillä ei ollut mitään toivoa paitsi
pakeneminen nopeasti purjehtimalla, ja kun tästä toiveesta oli nyt
miltei luovuttu, ryhtyivät he työhön valmistuakseen tutkimista varten.
Useat miehistä todenteolla kätkeytyivät välttääkseen epäluuloa,
minkä heidän lukumääränsä saattoi synnyttää, sillä kuten jo olen
huomauttanut, miehiä oli liian paljon tavallisella kauppamatkalla
olevan laivan tarpeiksi.

Viimeiseksi turvaksi oli kippari ottanut esiin "laivapaperinsa", jotka
tietysti olivat valmistetut tällaista tapausta varten ja joiden tuli
näyttää, että kaikki oli kunnossa.

Tällä tavoin "Pandora" nyt odotteli vihamielisen takaa-ajajansa
lähemmäksi tuloa.

Kutteri oli saavuttanut meitä nopeasti ja tullut lopulta vähemmän
kuin yhden mailin päähän, kun sen keula-aukoista laukaistiin tykki,
jonka kuula meni veden yli ponnahtaen aivan parkin runkoon. Samalla
nostettiin merkki, jolla parkkia kehoitettiin "laskemaan viereen."

Sydämeni löi villisti rinnassani. Näytti siltä, kuin vapautumiseni
hetki olisi tullut, ja kuitenkin uskoin päinvastaista -- minulla oli
aavistus ettei se tulisi vielä!

Voi! Aavistus osoittautui liiankin todeksi. Vaikka kaikki enteet
osoittivat, että laivamme kaapattaisiin, ei kuitenkaan ollut käyvä
siten. "Pandoran" kohtalo oli toinen.

Aivan ikäänkuin tykinlaukaus olisi ollut merkkinä ilmalle, alkoi tuuli
äkkiä asettua tullen joka hetki hiljaisemmaksi ja hiljaisemmaksi,
kunnes se ei enää ollut myrskytuuli, vaan pehmyt ja lienteä
tuulenhenki. Aurinko, joka nyt oli laskemassa, oli epäilemättä
aiheuttanut muutoksen, ja muutamissa minuuteissa purjeet höllentyivät
sekä putosivat lepattaen raakojen varaan.

"Pandoran" miehistö oli huomannut muutoksen nopein silmin sekä
ymmärtänyt sen hyödyn. Sen takia kaikki miehet syöksyivät nopeasti
köysistöön, sen sijaan että olisivat totelleet kutterin antamaa
käskyä -- märssypurjeet levitettiin laajimmilleen -- prammipurjeet ja
yläprammipurjeet irroitettiin ja tukipurjeetkin pantiin paikoilleen,
kunnes parkin koko taklaus oli täynnä purjeita.

Tulos voitiin huomata miltei heti. Vaikka kutteri nyt laukoi tykkejänsä
niin nopeasti kuin niitä voitiin ladata, saatoin huomata, että se joka
hetki jäi jäljelle sekä että sen laukaukset eivät nyt saavuttaneet
parkkia.

Tunnin kuluttua laiva oli matkojen päässä meidän vanavedessämme, ja
ennenkuin yön pimeys levisi yli meren sekä kätki pienen laivan kokonaan
silmiltäni, näin minä murhemielin, että se oli kutistunut vain pilkuksi
näköpiirin reunalle!



KOLMASTOISTA LUKU


Takaa-ajo, joka oli kestänyt miltei kokonaisen päivän, vei "Pandoran"
satoja maileja oikealta suunnaltaan poispäin, ennenkuin se oli
kunnolla jättänyt kutterin jälkeensä. Mutta sen oli mentävä vieläkin
viisikymmentä mailia eteenpäin varmistuakseen siitä, että kutteri oli
kadottanut sen näkyvistään ja tietysti sitten luopunut takaa-ajosta.
Viimeinen osa matkaa tehtiin kuitenkin suuntaan, joka oli vinossa
siihen, jota pitkin takaa-ajo oli käynyt. Kun aamu valkeni, eikä ollut
merkkiä kutterista tai muustakaan laivasta, suuntasi orjalaiva kulkunsa
taas rantaa kohti. Se oli nyt niin etäällä etelässä reitistä, jolla se
oli kohdannut risteilijän, että jatkoipa tämä takaa-ajoaan tai palasi,
niinkuin oli tullutkin, kummassakin tapauksessa se olisi liian kaukana
parkista huomatakseen sen. Yön pimeys oli myöskin suosinut orjalaivan
pakoa, ja aamun tullessa sen päällikkö oli aivan varma, että kutteri
risteili kaukana heistä pohjoiseenpäin voimakkaimmankin kaukoputken
näköpiirin ulkopuolella.

Poikkeus, jonka "Pandora" oli tehnyt suunnastaan, ei merkinnyt paljon
sellaiselle kevyelle purjehtijalle. Se saavutti pian menetyksensä,
sillä seuraavana päivänä tuuli oli kääntänyt suuntansa vastaiseksi,
niin että se puhalsi laivan suunnan mukaisesti. Kun sen voima oli vain
heikko, saattoi alus kulkea tukipurjeittensa varassa kymmenen tai
kahdentoista solmun nopeudella tunnissa.

Se kulki nyt suoraan Afrikan rannikkoa kohti, ja ennenkuin aurinko oli
laskenut, kohtasivat silmäni maan -- maan, joka oli niin maineikas --
tai pikemmin pahamaineinen inhimillisillä olennoilla harjoittamastaan
kaupasta -- miesten, naisten ja lasten metsästyksestä ja vaihtamisesta
sekä kauppaamisesta!

Yön ajan parkki kierteli usean mailin päässä rannikosta ja heti aamun
sarastaessa se laski rannikolle.

Siinä ei ollut satamaa eikä kaupunkia. Ei edes taloa ollut näkyvissä.
Maa oli matalaa nousten tuskin merenpinnan yläpuolelle, ja se näytti
olevan tiheän metsän peitossa veden reunaan asti. Ei ollut poijua eikä
meriviittaa ohjaamaan laivan kulkua, mutta kaikesta siitä huolimatta
kapteeni tiesi sangen hyvin, minne hän ohjasi. Tämä ei ollut hänen
ensimmäinen orjanhankintaretkensä Afrikan rannikolle, eikä ensimmäinen
juuri siihen satamaan, johon hän ohjasi. Hän tiesi hyvin, minne hän
meni, ja vaikka maa näytti olevan aivan autio sekä asumaton, tiesi hän,
että lähellä oli ihmisiä, jotka odottivat häntä.

Olisi voinut luulla, että "Pandora" aiottiin ajaa päin rantaa,
sillä aina siihen asti kunnes se oli muutaman kaapelinmitan
päässä rantahietikosta, ei näkyviimme tullut lahdelmaa eikä
maihinlaskupaikkaa, eikä myöskään annettu käskyä laskea ankkuri. On
totta, että useimmat purjeet olivat lasketut alas sekä että laiva
liikkui vain hitaasti vedessä, kuitenkin kylliksi nopeaan törmätäkseen
voimakkaasti rantaan, jos sen sallittaisiin tulla paljon lähemmäksi.

Useat miehistä, jotka olivat ensi matkallaan tälle rannikolle,
rupesivat ilmaisemaan hämmästystänsä, mutta saivat osakseen naurua
vanhemmilta miehiltä, jotka olivat olleet siellä ennen.

Yht'äkkiä hämmästys oli ohi. Kuljettiin pienen metsäisen niemen ympäri,
ja vaikka rantaviiva hetkeä aikaisemmin oli näyttänyt yhtämittaiselta,
huomattiin nyt, että se oli pitkän, kapean vedenpinnan halkaisema, joka
meni kauas maalle päin. Se näyttäytyi olevan pienen, mutta syvän joen
suu, ja parkki meni seutua tutkimatta ja epäröimättä suulla olevan
särkän läpi, nousi virtaa ylös ja laski ankkuriin noin mailin päässä
sisämaahan päin merestä.

Vastapäätä paikkaa, johon olimme ankkuroineet, saatoin huomata
omituisesti rakennetun majan lähellä rantaa sekä kauempana toisen
suuremman, joka oli osaksi puiden varjossa. Rannalla olevan rakennuksen
edessä aivan veden partaalla oli ryhmä tummakasvoisia miehiä tehden
joitakin merkkejä, joihin "Pandoran" perämies vastasi. Toisia miehiä
oli pitkässä kanootissa, joka kellui vedenpinnalla, ja muutamia oli
siihen astumassa ikäänkuin aikoen päästä soutamalla meidän luoksemme.

Minä näin palmut rannalla -- ne olivat ensimmäiset senlaatuiset puut,
jotka näin kasvavina, mutta minä tunsin ne helposti kuvista, joita
olin nähnyt kirjoissa. Siinä oli muitakin suuria puita, jotka olivat
aivan yhtä omituisen näköisiä eroten kokonaan niistä, joita olin
tottunut katselemaan kotona. Mutta huomioni siirtyi puista pian pois
huomatessani, että kanootissa olevat miehet olivat lähteneet rannalta
ja meloivat meitä kohti.

Joki ei ollut yli parinsadan yardin levyinen, ja kun parkki oli
ankkuroituna noin puoliväliin, ei kanootilla tietystikään ollut pitkää
matkaa tultavanaan. Muutamissa sekunneissa se oli laivamme vieressä ja
minä saatoin hyvin sekä täydellisesti nähdä sen tummat soutajat.

Kun minä katselin heitä, tuli mieleeni ajatus, että jos nämä olivat
sopivana näytteenä maansa miehistä, silloin olisi sitä parempi, mitä
vähemmän tekisin tuttavuutta heidän kanssaan. Nyt minä saatoin ymmärtää
Bracen lausunnon, että laivasta karkaaminen Afrikan rannikolla olisi
sulaa mielettömyyttä. "Vaikkakin nämä miehet", sanoi hän, "täällä
'Pandyllä' ovat kelvottomia, on heillä kuitenkin valkea iho ja jotakin
inhimillistä itsessään. Mutta mitä tulee niihin lurjuksiin, joita
tulemme kohtaamaan toisella puolen, ovat he paholaisia sielultaan ja
ruumiiltaan -- sinä saat nähdä niitä, poikani, ja päättää itse." Näin
oli suojelijani sanonut muutamia päiviä aikaisemmin, kun puhuimme
pakoaikeestamme, ja kun katselin pitkää kanoottia sekä tarkastelin
siinä istuvan kymmenkunnan miehen kasvoja, vaikutti väitöksen
todenperäisyys minuun voimakkaasti. Villimpää miesjoukkoa en ollut
milloinkaan nähnyt -- miehet näyttivät todellisilta paholaisilta!

Heitä oli kaikkiaan yksitoista, ja useimmat heistä olivat mustia kuin
kenkänahka, vaikka värissä yleensä oli vaihtelua, pikimustasta likaisen
ruskeankeltaiseen asti. Oli ilmeistä, etteivät he olleet kaikki yhtä
rotua, sillä on tuskin yhtään osaa Afrikan länsirannikosta, jossa ei
olisi eri rotujen sekoitusta tavattavissa -- alkusyynä on epäilemättä
pitkäaikainen orjakauppa rannikon ja sisämaan välillä.

Jos nämä yksitoista herrasmiestä olivat hieman erilaisia väriltään, oli
muita kohtia, joissa he eivät eronneet toisistaan ollenkaan. Heillä
oli kaikilla paksut huulet, tuuheat kulmakarvat, lyhyt villatukka
päässään sekä mitä villein ja raain ilme kasvoillaan. Kahdeksan
yhdestätoista oli alastomia kuin syntymähetkellään, lukuunottamatta
kapeata puuvillakankaista sidettä vyötäisten ja reisien ympärillä. Nämä
kahdeksan käyttelivät meloja, ja minä saatoin huomata, että heillä oli
keihäitä ja vanhoja musketteja veneessä vierellään. Muut kolme olivat
ylenpää luokkaa. Kaksi heistä oli paremmin puettuja kuin soutajat --
vaikkakaan ei paremman näköisiä -- kun kolmas taas tarjosi silmälle
näyn, joka samalla kertaa oli niin pelottavan villi ja kuitenkin niin
hullunkurinen, että oli vaikeata ratkaista, pitikö häntä nauraa vai
pelätä.

Tämä mies oli todellinen neekeri, musta kuin piki, paksu kuin
vesitynnyri ja äärettömän kookas. Hänen kasvonsa eivät olleet niin
neekerimäistyneet (jos saan sellaista sanaa käyttää) kuin muutamien
hänen tovereittensa, mutta niissä oli vielä pahempi ilme kuin oikein
paksuhuulisilla, sillä se ei ollut typerä niin kuin heidän. Päinvastoin
siinä ilmeni julmuutta sekoittuneena yhteen jokseenkin suuren
viekkauden kanssa -- siinä oli tosiaankin kasvot, jotka olivat täynnä
kaikenlaista pahuutta. Ne muistuttivat hyvän joukon naamoja, joita
olen jälkeenpäin huomannut Intiassa -- niiden lihavien yksinvaltaisten
ruhtinasten joukossa, joiden yhä sallitaan hallita kehnosti muutamia
osia tästä onnettomasta maasta -- ja suuri musta parta, sekä poskiparta
että viikset, lisäsivät yhdennäköisyyttä.

Eivät miehen kasvot eikä koko tehneet häntä naurettavaksi. Aivan päin
vastoin. Katsaus niihin sai aikaan melkein vastakkaisen vaikutuksen.
Puku se hänessä oli naurettavaa, ja jos hän olisi ollut pyntätty
näyttämöllä esitettävää pilanäytelmää tai joulukuvaelmaa varten, ei
hän olisi voinut olla puettu hullunkurisemmalla tavalla. Ruumiin
verhona hänellä oli kirkkaanpunaisesta kankaasta tehty virkapukutakki,
jonka kuosi ja kauluksenkäänteet ilmaisivat, että se oli aikoinaan
palvellut Yrjö-kuninkaan armeijassa. Se oli ollut jonkun kersantin
paraatitakki, sillä virkamerkit olivat vielä hihoissa -- ja tukeva
kersantti hän varmaan oli ollutkin -- armeijan tukevimpia. Takki oli
suuri ja kuitenkin se oli tiukasti sopiva nykyiselle pitäjälleen, eikä
sitä voinut ollenkaan napittaa päällä ollessa. Lisäksi olivat hihat
useita tuumia liian lyhyet ja neekerin suuret mustat ranteet tarjosivat
omituisen vastakohdan punaisen kankaan loistavaa väriä vasten.
Takanapäin haarautuivat liepeet aivan erilleen näyttäen takin pitäjän
mahtavat istuinlihakset, joita peittivät raidallisen merimiespaidan
helmat, mitkä ulottuivat vähän matkaa alapuolelle. Paidan alapuolella
taas mahtavat, paksut, mustat reidet ja sääret olivat paljaina
varpaisiin saakka.

Vanha kolmikolkka hattu, jossa oli haljistunut reunanauha ja sulat --
se oli epäilemättä kerran koristanut jonkun amiraalin tai kommodorin
päätä -- kenotti korkealla uuden tuttavansa villaisella päälaella sekä
täydensi järjettömän kokonaisuuden. Miehen vyöhön oli pistetty pitkä
veitsi, ja hänen jalkojensa välissä roikkui suuri käyrä sapeli.

Kaikki tuo olisi ollut kylläkin naurettavaa -- sellainen omituinen
ilmestys muissa olosuhteissa -- mutta "Pandoran" miehistön puolelta
en huomannut mitään halua nauraa. Kapteeni oli antanut ankaran
määräyksen sellaista käyttäytymistä vastaan, sekä käskyn kaikille
laivassaolijoille ottaa vastaan "Hänen Majesteettinsa kuningas Dingo
Bingo" kaikella kohteliaisuudella sekä kunnioituksella.

Tuo kireätakki ja kolmikolkkahattu oli siis kuningas -- kuningas
"Dingo Bingo"! Ne kaksi, jotka olivat osittain puetut, olivat hänen
neuvonantajiaan, ja kahdeksan mustaa kanoottimiestä oli osa hänen
henkivartiotaan.

En tehnyt kaikkia näitä huomioita sill'aikaa kun tulijat olivat
kanootissa. Siihen ei ollut aikaa. Sillä hetkellä kun he lähestyivät
parkin sivua, heitettiin heille köysiä, ja kanootti vedettiin laivan
viereen. Laskuluukusta oli jo pantu tikkaat, ja "Hänen Majesteettinsa"
kiipesi ylös niitä pitkin sekä otettiin laivassa vastaan kaikilla
kunnianosoituksilla.

Hänen ja hänelle hyvin tutun kapteenin kesken vaihdettiin iloiset
tervehdykset, ja jälkimmäinen suuntasi pitemmittä mutkitta kulun
peräkantta kohti sekä vei hänen majesteettinsa kajuuttaan ilmeisen
juhlallisin elein, mutta kuitenkin sillä suorasukaisella ja
tuttavallisella tavalla, joka osoitti, että nuo kaksi olivat vanhoja
ystäviä -- paraita ystäviä maailmassa.

Perämies teki parhaansa pitääkseen seuraa kahdelle "valtioneuvokselle",
kun taas henkivartion miehet jäivät alas kanoottiin. Hänen
majesteetillaan ei ollut mitään pelkoa henkilökohtaisesta
turvallisuudestaan. Hän tunsi orjalaivan ja sen päällikön. Hän oli
odottanut kumpaakin, eikä hänen sentakia tarvinnut kysyä mitään matkan
tarkoituksesta. Kippari ja kuningas ymmärsivät toisensa.



NELJÄSTOISTA LUKU


En voinut sanoa, mitä näiden kahden arvonmiehen kesken sanottiin,
mutta minä tiesin, mitä oli tehtävä. Hänen majesteetillansa oli
lähellä joukko neekeriraukkoja -- epäilemättä suljettuna suureen
rakennukseen, jonka saattoi osittain nähdä puiden välistä. Ne oli hän
hankkinut jostakin sisämaan takaosista -- osaksi tekemällä -kauppaa
muiden samanlaisten kuningashirviöiden kanssa kuin hän itsekin, osaksi
ihmismetsästystä varten suunniteltujen retkien avulla, joita hän
oli tehnyt villeine joukkoineen. Oli myös hyvin otaksuttavaa, että
poiskuljetettavien uhrien joukossa oli monta, jotka olivat olleet hänen
omia alamaisiaan, sillä nämä afrikalaiset mahtimiehet eivät epäröi
kaupitella omaa kansaansa, kun rahat eli "näkinkengät" loppuvat, ja
heidän vihollisensa ovat olleet liian voimakkaat ryöstettäviksi.

Juuri sellaisen joukon oli Dingo Bingo saanut kokoon. Iloinen hymy,
joka loisti kipparin iloisilla kasvoilla, osoitti, että joukko oli
suuri sekä että hän oli varma täydestä "lastista" pitemmittä huolitta
tai viivytyksittä. Usein tekee kilpailu orjalaivojen kesken täyden
rahdin saamisen vaikeaksi, ja sellaisissa tapauksissa valkoiset
orjakauppiaat, jotka oleskelevat rannikolla (siellä on paljon
sellaisia), sekä alkuasukaspäälliköt tulevat kauhean vaateliaiksi.
Silloin todella ihmiskauppatavaran ensi kustannukset muodostavat
huomattavan menoerän laskussa, ja voitto pienenee suhteellisesti
toiselta puolen. Mutta kun ei ole kilpailua, pidetään neekerin hintaa
aivan pikkusummana, ja kun hänet saadaan "vaihtotavarana", niin
kokonainen laivanlasti sellaisia "paaleja", kuten heitä nimitetään
tuttavallisesti orjakauppiaiden kesken (espanjalainen nimi on
_bultos_), ei vaadi kovinkaan suurta rahojen sijoitusta. Laivan
ostaminen sekä miehistön palkkaus ja elatus (miehiä pitää välttämättä
olla paljon), ovat tärkeimpinä menoerinä orjakauppiaan kirjoissa.
Mitä tulee elävän lastin muonaan, on se vähämerkityksellinen. Se on
yksinkertaisinta ja halvinta lajia, mitä voidaan hankkia, ja siinä on
tavallisesti kaksi pääainesta; afrikalainen hirssi -- tavallisemmin
tunnettu eräänä sago-lajina -- sekä palmuöljy. Molempia saa helposti
mistä tahansa länsirannikolta, jossa orjakauppaa harjoitetaan, sillä
molemmat tuotteet ovat maan tavallisena ruokana. Hirssi on hyvin
tunnettu vilja, mutta eri osissa maailmaa on monta viljalajia, jotka
kulkevat tällä nimellä ja joita kuitenkin saadaan luonteeltaan
aivan erilaisista kasveista. Mitä tulee palmuöljyyn, on se nykyään
tärkeimpiä tavaroita Afrikan tuotannossa ja sitä tuodaan vuosittain
tuhansia tonneja Englantiin ja Ranskaan, missä sitä käytetään keltaisen
saippuan valmistukseen. Sitä puristetaan erään suuren palmulajin
pähkinöistä, -- palmun, jota näkee kokonaisina metsinä troopillisen
Afrikan länsimaissa; pudonneet pähkinät ovat siroteltuina pitkin maata
tiheässä kuin piikivet. Alkuasukkaat ovat niistä tuskin välittäneet
aina viime aikoihin asti. Palmuöljyn kysyntä on kuitenkin viime vuosina
kiihoittanut velttoja neekereitäkin valmistamaan tätä tavaraa, ja noita
äärettömän suuria palmupuutarhoja suojellaan nyt huolellisesti, ja
niiden hedelmät kootaan sopivalla ajalla.

Pähkinän mehuisa päällyskerros antaa öljyä, joka tulee kovaksi, kun
se jäähtyy -- niin kovaksi, että sitä tarvitsee leikata veitsellä tai
raaputtaa jollakin terävällä aseella. Tässä muodossa neekerit käyttävät
sitä aivan niinkuin me käytämme voita, ja se muodostaa pääosan heidän
jokapäiväisessä ruokajärjestyksessään.

Koska sekä hirssisagoa että palmuvoita saa Afrikassa halvemmalla
kuin mitään muuta ruokaa, niin näitä aineita tietysti laivataan
orja-aluksiin onnettomien vankien syötäväksi ja niitä lukuunottamatta
ei mitään muuta ruokaa ajatellakaan. Vesi yksinään on heidän juomanaan,
ja sen hankkimiseksi on orjalaivan ruuma tavallisesti ahdettu täyteen
suuria tynnyreitä, niinkuin oli "Pandorankin" laita. Nämä tynnyrit ovat
painolastina menomatkalla, kun laivassa ei ole lastiaan, ja silloin ne
ovat täynnä -- niissä on tavallisesti suolavettä, koska sitä saadaan
useimmissa satamissa mukavimmin. Afrikan rannikolla suolavesi saadaan
helposti tyhjennetyksi tynnyreistä ja raitista vettä sijaan, koska
lastauspaikkana on tavallisesti joki. Nämä selitykset annettuani palaan
nyt kippariimme ja hänen kuninkaalliseen vieraaseensa.

Oli ilmeistä, että kippari oli loistavalla tuulella. Hänellä oli
kuningas Dingo Bingo kokonaan käytettävissään, ja hänelle oli
luvattu täysi lasti. Hänen majesteettinsa näytti olevan yhtä
hyvillään keskustelun johdosta. Hän tuli ulos kajuutasta hoiperrellen
puolijuovuksissa ja puristaen toisessa kädessään puolityhjää
rommipulloa, kun hän taas toisessa piti erilaisia kimaltelevia leluja
sekä kirjavia vaatekappaleita, jotka hän vastikään oli saanut lahjaksi
kapteenilta. Hän astuskeli rehennellen pitkin kantta kompastuen kerran
tai pari pitkään teräksiseen sapelintuppeensa. Hän puhui äänekkäästi
kehuen sotaisista urotöistään kerskumalla monista ryöstämistään
kylistä ja ottamistaan vangeista sekä aina muistuttaen isäntäänsä
siitä hienosta lastista, jonka hän oli koonnut tätä varten. Niitä oli
viisisataa siellä, "nuoria ja vahvoja". He olivat turvallisesti suletut
"barracooniin" -- se oli suuren rakennuksen nimi -- ja huomispäivänä,
samana päivänä tai milloin vain kapteeni oli valmis, luovuttaisi hän
ne. Siten lupasi kuningas.

Tietysti ei kapteeni ollut aivan valmis. Hänen majesteettinsa
"sotasaalis" oli tuotava varastohuoneesta ja pantava veneisiin
rannalle; vesitynnyrit oli tyhjennettävä -- ne sisälsivät näet
merivettä -- ja sitten taas täytettävä joesta. Kun nämä toimet oli
suoritettu, otettaisiin parkkiin siihen kuuluvat viisisataa "paalua".

Rehenneltyään ja kiroiltuaan vielä hyvän joukon -- tämä afrikalainen
kuninkaallinen korkeus osasi puhua hiukan englantia ja tunsi useimmat
kielen raaimmista lauseparsista -- hänen musta majesteettinsa lähti
taas veneeseensä sekä soudettiin takaisin rannalle. Kapteeni otti
mukaansa perämiehensä ja noin puoli tusinaa merimiehiä sekä seurasi
pian veneellä perässä päättääkseen hurjastelun -- kuningas Dingo
Bingo oli näet kutsunut hänet kuninkaallisiin kemuihin rannalla
olevaan hirsipalatsiinsa. Minä katselin heidän jälkeensä kaihoavin
silmin, -- en siksi, että mitenkään olisin halunnut heidän seuraansa,
tosiaan, kaukana siitä, mutta silmäillessäni tämän villin joen rantoja
koristavan kasvullisuuden kauniita muotoja ja kuunnellessani suloista
laulua, joka tuli tuhansien loistavahöyhenisten laulajien suusta
metsien keskeltä, halusin minä taas kerran astua vankalle maaperälle.
Halusin olla yksin, vaeltaa yksin ja vapaana, pois noiden mahtavien
puiden varjoon.



VIIDESTOISTA LUKU


On hyvin luultavaa, että olisin halunnut turhaan -- hyvin luultavaa,
ettei minun olisi sallittu astua rannalle, jollei olisi ollut
suojelijaani Bracea. Työnäni oli yhä edelleen lakaiseminen ja
pyyhkiminen sekä kenkien harjaaminen, ja minä olin yhtämittaisesti
sellaisessa "taloustyössä" aamusta iltaan. Toisten sallittiin mennä
rannalle miltei mielensä mukaan, lukuunottamatta työtuntejaan, ja siten
he menivät ja tulivat useita kertoja päivässä purkaen rommi-, suola- ja
rautalastia, mikä heti annettiin kuningas Dingo Bingon haltuun.

Koetin useita kertoja mennä heidän kanssaan veneeseen, mutta joku
työnsi minut aina takaisin, tavallisesti perämies tai kapteeni itse.

Joka päivä kun aurinko nousi kimaltelevien puunlatvojen yli antaen
niiden rikkaalle vehreydelle kullan vivahduksia, huokasin minä toivoen
vapautta ja olisin antanut mitä vain omistin, jos minun olisi sallittu
kuljeskella vapaasti noiden loistavien metsin läpi. Vain sillä, joka
on ollut kuukausia suljettuna laivaan ahtaisiin tiloihin, kunnes
on kuolemanväsynyt sen yksitoikkoisesta elämästä, voi olla käsitys
tuntemastani kiihkeästä kaipauksesta. Olipa minun laitani huonomminkin
kuin jonkun muun, joka olisi saattanut olla sellaisessa asemassa.
En ollut vain yhteen paikkaan suljettuna, minua lisäksi pideltiin
pahoin. En ollut ainoastaan vanki, vaan orja, jota kohdeltiin tylysti
ja joka perinpohjin inhosi sekä herraansa että tovereitansa. Sentakia
olisin uhrannut mitä tahansa, jos minun olisi tunniksikin sallittu
mennä kävelemään noihin villeihin metsiin, jotka joen kummallakin
puolen ulottuivat niin kauas kuin silmä saattoi kantaa. Minä olin näet
katsellut niitä yläprammitangon huipusta ja nähnyt, että ne olivat
loppumattomat.

En voi sanoa, miksi kapteeni ja perämies siten vastustivat rannalle
menemistäni. Se saattoi johtua siitä, että he epäilivät minua, ja
pelkäsivät, että karkaisin laivasta. Ollessaan tietoisia siitä tylystä
kohtelusta, jota he tavallisesti osoittivat minulle, ei ole omituista,
että he epäilivät minua sellaisesta aikeesta. Asemani olisi tuskin
voinut olla pahempi villi-ihmistenkään joukossa, ja sentakia oli aivan
luonnollista, että heillä oli pelkonsa siitä, että jättäisin heidät.

He eivät suinkaan halunneet päästä minusta eroon sillä tavoin.
Olin osoittautunut olevani suureksi avuksi heille kajuuttapoikana
ja palvelijana, ja he huomasivat minun palvelukseni hyvin
tarkoituksenmukaisiksi. Vaikka he olisivat välittäneet vähän, jos
olisivat hukuttaneet minut tai tappaneet minut iskemällä päähäni,
tyydyttääkseen omaa oikkuaan, olisivat he olleet kovin pahoillaan, jos
minun olisi onnistunut karata heidän käsistään, ja ilmeisesti epäillen,
että minä saatoin hautoa sellaista tuumaa, pitivät he varansa, ettei
minulla olisi pienintäkään tilaisuutta saada sitä täytäntöön. Siksi ei
minun sallittu astua mihinkään veneeseen, jotka yhtämittaa menivät ja
tulivat laivan ja rannan välillä.

Oli toinenkin "Pandoran" mies, jota kohdeltiin samalla tavoin, ja hän
oli hollantilaisparka. Häntä saatettiin kylläkin epäillä karkaamisen
aikeesta. Joskin kohtelu, joka tuli osakseni, oli huonoa, oli se
inhimillistä ja kohteliasta verrattuna siihen miltei yhtä mittaiseen
julmuuteen, jota harjoitettiin hollantilaista kohtaan. Itse vaisto
olisi kannustanut häntä pakenemaan sitä heti ensimäisessä sopivassa
tilaisuudessa.

Onnettomuudeksi oli vaistolla juuri tämä vaikutus, tai pikemmin
voisin sanoa, ihmisliha ja -veri ei voinut kestää sitä kauempaa,
joten hollantilainen päätti karata. Sanon onnettomuudeksi, sillä
yritys epäonnistui ja loppui hirveällä tavalla. Se päättyi tämän
merimiesraukan kuolemaan -- kuolemaan, joka oli kauhea ja tärisyttävä.

Kerron tapauksen muutamin sanoin.

Muutamia päiviä senjälkeen kuin ankkuri oli laskettu, oli
hollantilainen ilmoittanut minulle aikeestaan paeta laivasta. Hän oli
tehnyt minut uskotukseen toivoen, että minä yhtyisin hänen yritykseensä
-- miesparka tiesi, ettei laivassa ollut ketään muuta, joka milloinkaan
olisi sanonut hänelle myötätunnon sanaa. Minä olin tehnyt siten ja
saavuttanut sentakia hänen luottamuksensa. Lisäksi tiesi hän, että
minäkin olin vainottu uhri, ja luuli sen johdosta, että minä olisin
yhtä halukas kuin hänkin pääsemään yhteisen tyrannin saavuttamattomiin.
On totta, että halusin sitä, mutta suojelijani Bracen neuvo oli saanut
minut tyytyväisesti odottamaan parempaa tilaisuutta --- odottamaan
kunnes tulisimme Atlantin toiselle puolen. Olin päättänyt kestää siihen
saakka tietäessäni, että matka Afrikan länsirannikolta Brasiliaan,
"Pandoran" määräpaikkaan, kestäisi vain muutamia viikkoja, sekä
luottaen Bracen lupauksen mukaan siihen, että minä siellä pääsisin
eroon vihatusta merimiehistöstä.

Näistä syistä kieltäydyin yhtymästä hollantilaisen ehdotukseen
ja koetin saada häntä luopumaan aikeestaan samalla neuvoen häntä
odottamaan, kunnes saapuisimme toiselle puolelle.

Neuvoni osoittautuivat turhiksi. Liha ja veri eivät voineet kestää
kauempaa. Miesraukkaa oli vainottu äärimmilleen, niin ettei hän enää
voinut sietää enempää. Epätoivon kannustamana hän teki kohtalokkaan
yrityksensä. Eräänä yönä, kun melkein kaikki laivassaolijat nukkuivat,
kuultiin aivan aluksen sivulta molskahdus, ikäänkuin joku olisi
pudonnut tai hypännyt mereen. "Mies meressä!" kuului niiden harvojen
huuto, jotka olivat valveilla vahtimassa. Se kaikui suusta suuhun,
kunnes nukkujat -- useimmat heistä olivat kannella riippumatoissaan --
olivat valveutuneet.

Yö oli melkein yhtä valoisa kuin päivä -- taivaalla paistoi näet
täysinäinen, pyöreä kuu. Tähän asti oli vallinnut täydellinen rauha
ja hiljaisuus. Miehet, jotka ihmettelivät, kuka oli joutunut mereen,
syöksyivät laivan partaalle ja katsoivat veteen. Pinnalla oleva pieni,
musta esine osoitti, missä miehen pää oli. Se liikkui, ja heikko
loiskiva ääni sekä veteen ilmestyneet pitkät väreet osoittivat, että
joku oli joessa ja ui rantaa kohti kaikin voiminsa.

Mahdollisesti oli joku nähnyt hollantilaisparan, kun hän teki
kohtalokkaan hyppäyksensä, sillä samalla hetkellä huudettiin, että hän
se yritti päästä pakoon.

Sekä perämies että kapteeni olivat varoillaan. Kuumuuden takia olivat
hekin nukkuneet riippumatoissa, jotka oli kiinnitetty peräkannelle, ja
he olivat yhdessä silmänräpäyksessä hypähtäneet jalkeille. Molemmat
riensivät aseistautumaan, ja ennenkuin karkuri oli ehtinyt puolta
matkaa rannalle, nojasivat hänen kiusanhenkensä kaiteen yli kummallakin
kädessään ladattu musketti.

Kummallakin olisi ollut hyvää aikaa laskea kuula onnettoman uhrinsa
läpi, mutta vaikka hänen verensä oli tuleva heidän päälleen, oli
säädetty, ettei hän kuolisi heidän kätensä kautta.

Ennenkuin kumpikaan oli ehtinyt tähdätä, huomattiin vedessä toinen
karehtiminen -- se kulki kohtisuoraan sitä vastaan, jonka uija oli
tehnyt -- ja tämän kareen päässä nähtiin sen muodostajana pitkä, tumma,
hirviömäinen haahmo.

"Krokotiili, krokotiili!" huusivat miehet parkissa.

Sekä kapteeni että perämies pidättyivät ampumasta ja laskivat
muskettinsa. He näkivät, että kaikki tapahtuisi yhtä hyvin ilman heitä.
Olen varma, että huomasin tuolla hetkellä julman tyydytyksen hymyn
kummankin kasvoilla!

"Hollantilais-parka!" kuului ääni huutavan. "Hän ei milloinkaan ehdi
rannalle! Hän on mennyttä miestä -- se nielee hänet kokonaisena,
luineen, lihoineen ja kaikkineen. Katsokaa!"

Kävi miltei kirjaimelleen, niinkuin mies oli sanonut. Kun hän päästi
loppuhuudahduksen, syöksähti tumma hirviö -- nyt muutaman jalan päässä
uhristaan -- nopeasti eteenpäin, sen pitkä ryhmyinen selkä kohosi
korkealle pinnan yläpuolelle, ja temmaten uijan vahvojen luisten
leukojensa väliin se alkoi vetää häntä alaspäin. Villi tuskanhuuto
kaikui onnettoman miehen huulilta ja kajahteli kauas ympäröiviin
metsiin. Mutta ennenkuin kaiku oli vaiennut, oli hirviö vaipunut
uhreineen pinnan alle, ja muutamat veritahraiset kuplat olivat yksin
osoittamassa paikkaa, missä kauhea tapaus oli sattunut.

"Se oli hänelle oikein!" huusi kapteeni hirveästi kiroten, "se oli
hänelle oikein, sille kelvottomalle tyhjäntoimittajalle -- hänestä
ei ole suurta vahinkoa, me kyllä tulemme toimeen ilman häntä, voinpa
sanoa."

"Niin, niin!" yhtyi perämies häneen koristaen hänkin puhettaan
kirouksella ja lisäsi sitten:

"Läksyksi kaikille karkureille! Jos se lurjus olisi pysynyt siinä,
missä oli, olisi hän päässyt tästä, mutta jos tuo hullu pitää paremmin
olostaan krokotiilin mahassa kuin hyvän laivan keulakannella, on hän
saanut halunsa mukaan. Kaikki mitä voin sanoa, on, että hän on valinnut
omituisen aluksen purjehtiakseen!"

Kapteeni vastasi tähän sukkelaan päähänpistoon äänekkäästi nauraen, ja
nauruun yhtyivät monet tunteettomista miehistä. Sitten sekä kapteeni
että perämies panivat muskettinsa takaisin telineelle, vetäytyivät
taas riippumattoihinsa ja vaipuivat uneen. Merimiehet ryhmittyivät
ankkuripelin ympärille ja jäivät hetkeksi keskustelemaan niistä
kauheista tapauksista, jotka olivat sattuneet. Mutta keskustelun sävy
osoitti, että tapaus liikutti heitä vain vähän. Muutamat nauroivatkin
puhuessaan, ja kuului pilapuheita siitä, oliko hollantilainen tehnyt
testamenttiaan, ja kuka oli perivä hänen omaisuutensa. Kun miesraukalla
todellisuudessa ei ollut mitään omaisuutta -- hänen kaikki tavaransa
olivat muutamat repaleiset vaateryysyt, tinalautanen ja vanha veitsi,
haarukka sekä lusikka -- oli pila sitäkin pistävämpi, ja miehet
nauroivat sille sydämellisesti.

Lopuksi sovittiin, että he heittäisivät arpaa hollantilaisen
"varustuksista" seuraavana päivänä, ja kun tämä asia oli päätetty,
hajaantuivat he vähitellen, muutamat nukkumaan makuulavalleen
keulakannelle, toiset kannelle tai riippumattoihin, joita oli
kiinnitetty raakapuihin ja köysitykseen.

Kaikki olivat pian unessa, ja hiljaisuus levisi taas näyttämön yli.
Minä ainoastaan en voinut nukkua, vaan seisoin katsellen laivan
partaan yli, silmät kiintyneinä siihen kohtaan, missä onneton mies
oli viimeksi näkynyt. Siinä ei ollut mitään ohjaamassa silmää -- ei
jälkeäkään lyhyestä verisestä taistelusta. Kirkkaanpunainen vaahto
oli aikoja sitten virrannut pois, ja tumma vesi virtasi väreenkään
ilmestymättä sen pinnalle. Mutta kaikesta tästä huolimatta saatoin yhä
nähdä mielikuvitukseni silmillä tuon hirveän kohtauksen -- kauhean
hirviön joka piti uhriaan poikittain hirveiden leukojensa välissä, ja
saatoin yhä kuulla tuskan huudon kaikuvan kauas metsään. Tietysti oli
se vain mielikuvitusta. Ei ollut mitään häiritsevää ääntä, edes tuulen
tai veden aikaansaamaa. Ylhäällä ja ympäristössä vallitsi vaikuttava
hiljaisuus, ikäänkuin luonto itse olisi saatu pelosta vaikenemaan tämän
kauhistavan tapauksen johdosta!



KUUDESTOISTA LUKU


Olin iloinen, kun aamu sarasti, sillä minä nukuin vain hiukan sinä
yönä. Merimiesparan synkkä kohtalo painoi mieltäni raskaasti koko
seuraavan päivän, enkä voinut olla ajattelematta, että jokin sellainen
loppu saattaisi tulla minunkin osakseni. Ainainen kauhu siitä, että
olin perämiehen ja kapteenin raa'an väkivallan alaisena, synnytti
nämä epämieluiset aavistukset. Minä näet pidin näitä miehiä tuon
onnettoman todellisina murhaajina. Krokotiili esiintyi vain rikoksen
auttajana, ja jollei sellaista eläintä olisi esiintynyt näyttämöllä,
olisi hollantilainen epäilemättä yhtäkaikki saanut surmansa heidän
musketinluodeistaan. Hirviö oli vain ennättänyt ennen heitä ja
kiiruhtanut tapauksen sattumista muutamilla sekunneilla. Oli ilmeistä,
että jos he sensijaan olisivat ampuneet miehen -- nuo häikäilemättömät
heittiöt -- olisivat he yhtä vähän välittäneet seurauksista, olleet
yhtäläisesti ilman omantunnontuskia ja katumusta. Ei ihmettä, että
tunsin elämäni olevan epävarmuudessa -- ei ihmettä, että mieleni oli
täynnä aavistuksia.

Koko sen päivän tuntui merimiesraukan kuolinhuuto kaikuvan korvissani
synkkänä vastakohtana sille raa'alle riemulle ja äänekkäälle, törkeälle
naurulle, joka kajahteli "Pandoran" kannelta. Laivassa oli juhlapäivä.
Kuningas Dingo Bingo oli kapteenin vieraana ja hän oli tuonut mukanaan,
ei ainoastaan muutamia ylhäisiä miehiään, vaan myöskin mustaihoisista
kaunottarista muodostetun haareminsa, ja näiden naisten sekä miehistön
raakojen aineksien välillä oli rakastelu, tanssiminen sekä juominen
käynnissä aina myöhäiseen yöhön.

Arvoton tavaralasti, jonka parkki oli tuonut, vietiin nyt rannalle ja
luovutettiin hänen kauppaakäyvälle majesteetilleen; tämä vuorostaan oli
laskenut vankiensa lukumäärän sekä luovuttanut ne orjina kipparille.
Mutta varrella, missä maa oli korkeampaa ja terveellisempää -- täällä
näet meren lähellä oli ilmasto täynnä malariaa ja kaikkia tauteja,
joista Afrikan länsirannikko on niin surullisen kuuluisa. Kuningas
kävi tällä paikalla vain ajoittain, joskus ainoastaan kerran vuodessa,
kun "Pandora" tai joku muu laiva tuli hakemaan orjalastiaan -- orjat
olivat kuningas Dingo Bingon alueiden päätuotteena. Silloin hän kulki
jokea alas "satoineen", joka oli koottu kaikista paikoista -- monen
verisen ottelun tuloksena -- monen verentahriman ihmismetsästyksen,
johon hän kätyreineen oli ottanut osaa. Hän toi mukanaan valitun
henkivartiostonsa sekä vaimo- ja naisseurueensa, sillä vierailu
orjalaivalla, jonka lastina oli väkijuomia, oli merkkinä kokonaiseen
sarjaan mitä suurimmassa mittakaavassa pidettyjä törkeitä juhlia.

Kaikkina muina vuodenaikoina oli kauppahuone suljettuna, ja sen
varastohuone tyhjänä. Villit pedot pitivät hallussaan paikkaa, jossa
ihmisiä oli ollut -- tuskin vähemmän julmina kuin ihmiset itse -- ja
luonto oli jätetty hiljaisuuteensa sekä yksinäisyyteensä.

Tästä syystä viehätti ympäristön tarjoama maisema minua. Juuri sen
koskemattomuus oli ihastuttava, ja omassa ahtaassa näköpiirissänikin
näin paljon sellaista, joka tyydytti uteliaisuuttani sekä tarjosi
minulle huvia.

Minä näin jättiläismäisen virtahevon vierittelevän itsensä joen yli ja
vetävän kömpelön ruumiinsa rannalle. Minä näin niitä kaksi lajia --
on näet tosiasia, vaikka luonnontutkijat tuskin tietävät sitä, että
länsi-Afrikan joissa on huomattavissa kaksi eri virtahepolajia, ollen
toinen vähemmän tunnettu, koska se on paljon pienempi eläin kuin Niilin
ja hottentottien virtahepo. Minä näin joka päivä melkein joka tunti
mahtavia krokotiileja, jotka olivat kuolleen puun tavoin pitkin virran
reunaa, tai semmoisia, jotka uivat nopeasti joen halki ajaen takaa
evillä varustettua saalistaan; myöskin näin suuria merisikoja, jotka
kiiruhtivat eteenpäin korkealla pinnan yläpuolella tullen joskus niin
lähelle laivaa, että olisin voinut lyödä niitä sauvoimella. Ne olivat
tulleet mereltä ja tekivät pitkiä retkeilyjä jokea ylöspäin etsien
muuatta mieliruokaansa, jota kellui runsaasti suolattomassa vedessä.
Ajoittain huomasi muitakin matelijoita -- suuren vesikilpikonnan,
joka miltei veti vertoja krokotiileille suuruudessa -- ja kerran
sain nähdyksi erään harvinaisen eläimen, kamerunilaisten "punaisen
vesisian", sillä se pieni joki, johon olimme ankkuroineet, ei ollut
kaukana siltä leveysasteelta, missä kamerunilaiset olivat, ja sama laji
esiintyi kummassakin paikassa.

Maaeläimet tulivat myöskin silloin tällöin esille parkin nähtäviin.
Puiden välitse huomattiin leijonan hiipivän, ja suuren suuria apinoita,
sekä punaisia että mustia, näyttäytyi oksien välissä, ja niiden
villejä, joskus inhimillisiäkin ääniä voitiin kuulla yön kaikkina
aikoina -- valittaen, kiljuen ja rupattaen. Myöskin kauniita lintuja
-- sepelkyyhkysiä, papukaijoja ja omituisia vesilintuja -- leijaili
alituiseen joen yläpuolella lentäen rannalta rannalle tai istahtaen
puiden latvoihin ja päästäen ilmoille erilaisia ääniänsä.

Se oli tosiaan eloisa näytelmä, ja jos minulle olisi annettu
joutilasta aikaa, olisin katsellut sitä pitkän rupeaman väsymättä sen
yksitoikkoisuuteen. Mutta asianlaidan ollessa sellainen, kuin se oli,
nuo eläinten ja lintujen äänet ja liikkeet vain lisäsivät haluani
päästä katsomaan niiden villejä olopaikkoja metsässä sekä tekemään
lähempää tuttavuutta sellaisten kanssa, jotka olivat vaarattomia ja
kauniita.

Minkä ilon vallassa sainkaan sitten kuulla Bracelta, että hänellä oli
"päivänsä" huomenna, sekä että hänen oli onnistunut saada minulle lupa
seurata itseänsä!

Armonosoitus oli myönnetty äreässä äänilajissa -- ei minulle vaan
Bracelle itselleen, joka oli esittänyt, että hän tarvitsi minua
avuksensa. Hän oli menossa metsästämään -- Bracessa oli näet niinkuin
useimmissa maansa miehissä jonkunverran urheilijan vikaa -- ja hänelle
oli tarpeen joku, joka kantaisi hänen saalistaan. Tästä syystä minun
sallittiin mennä mukaan.

Minä puolestani en välittänyt aiheesta. Olin liian onnellinen
tulevaisuudestani moitiskellakseni syitä ja valmistauduin seuraamaan
suojelijaani tuntien iloista odotusta, jollaista en milloinkaan ennen
ollut kokenut mitään minulle tarjolla olevaa onnea ajatellessani.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU


Seuraavana aamuna heti päivänkoiton jälkeen Brace ja minä läksimme
retkellemme. Pari merimiestä, toverini ystävää, souti meidät rannalle
ja vei veneen sitten takaisin. Mieleni ei keventynyt, ennenkuin näin
veneen palaavan ilman meitä, sillä minä pelkäsin vieläkin, että
tyrannini katuisivat jalomielisyyttään, huutaisivat veneen takaisin ja
käskisivät minut laivaan. En ollut onnellinen, ennenkuin olin saanut
joitakin pensaita itseni ja joenrannan väliin, niin että ne peittivät
minut parkin näkyvistä. Sitten tunsin itseni todellakin onnelliseksi
-- siinä määrin, että tanssin ja hypin sekä heilutin käsivarsiani
villisti ympärilläni, kunnes kumppanini alkoi luulla, että minä olin
äkkiä menettämässä järkeni. Jos tunsin itseni onnelliseksi silloin kun
tämä väliaikainen vapaus oli vain edessäni, kuinka paljon iloisempi
olinkaan, kun se oli todella käsillä? En voi kuvailla niitä omituisia
tunteita, joita tunsin sillä hetkellä. Jalkani olivat taas kiinni
kaivatun maan pinnalla, poljettuaan kahden pitkän kuukauden aikana vain
liukasta laivankantta; minä kävelin taas ylväiden puiden varjon alla
ja ympärilläni sekä yläpuolellani näin jäykkien raakapuiden ja mustien
tervattujen köysien sijasta somia oksia ja kirkkaanvihreitä lehtiä.
Sen sijaan että tuuli olisi paukuttanut purjeita tai myrsky vinkunut
kolkosti jäykässä taklauksessa, kuulin minä vain vienon tuulen laulaen
kiitävän ilakoivana oksien läpi ja kantavan siivillään monen suloisen
laululinnun äänen. Ja enemmän kuin kaikki tämä -- minä olin taas vapaa
-- vapaa ajattelemaan, puhumaan ja tekemään, mitä kaikkea en ollut
vapaa tekemään siitä päivästä asti, kuin astuin "Pandoraan".

Nuo äreät kasvot eivät olleet enää silmäini edessä, korvissani eivät
kaikuneet enää nuo karkeat äänet, jotka olivat käyneet yhä karkeammiksi
ivailusta sekä rivoista ja rienaavista puheista. Ei, minä näin vain
kumppanini hilpeät kasvot, kuulin vain hänen iloisen äänensä --
tavallista iloisemman, koska hänkin oli hyvällä tuulella edessä olevan
päivämme hauskuutta ajatellessaan.

Me sukelsimme pian metsiin -- kauas parkin näkyvistä ja kuuluvista --
ja sitten käytimme aikaamme keskustelemalla mielihyvällä toistemme
kanssa, samalla kun käyskentelimme hitaasti eteenpäin.

Olen sanonut, että Benissä oli vähän urheilijan vikaa. Tietysti oli
matkamme metsästysretki, ja meillä oli mukanamme metsästystarpeet --
vaikka olisi tuskin oikein antaa tätä nimitystä niille aseille, jotka
meillä oli. Benillä oli olallaan hyvin suurikokoinen laivamusketti
-- kuningatar Annan aikuinen vanha kapine piilukkoineen ja raskaine
rautalatasimineen -- kaikki yhdessä tehden taakan, joka olisi
nujertanut krenatöörin! Mutta Ben oli kyllin vahva kantaakseen pientä
kanuunaa, eikä välittänyt mitään painosta. Minulle oli hän hankkinut
tukevan pistoolin -- sellaisen, joita käyttävät rakuunat sekä
merimiehet rynnätessään vihollisen laivaan -- ja nämä olivat meidän
aseemme. Lisäksi oli meillä noin naulan verran hauleja, joita toverini
kuljetti tupakkapussissaan, sekä joku määrä ruutia huolellisesti
korkatussa pullossa, jossa oli kerran ollut englantilaisten mielijuomaa
"inkivääriolutta"; sen tukevan muodon ja harmaan värin merkityksestä ei
voinut erehtyä Afrikan metsissäkään. Pyssyn etulatinkia varten olimme
tuoneet mukanamme vähän rohtimia, jotka oli hyvin puhdistettu, ja siten
aseistettuina sekä varustettuina me olimme valmiit tappamaan kaikki
linnut ja nelijalkaiset, jotka mahdollisesti tulisivat tiellemme.

Me kuljimme pitkän matkaa näkemättä kumpiakaan, vaikka kohtasimme monta
merkkiä ja jälkeä molemmista. Me kuulimme yhtä mittaa lintuja, jotka
lauloivat tai visertelivät puiden keskellä sekä päidemme yläpuolella
että ympärillämme. Äänistä me tiesimme olevamme ampumamatkan päässä
niistä, mutta emme voineet nähdä höyhentäkään, joka olisi ohjannut
meitä tähtäämään. Syynä tähän oli se, että puiden lehdet olivat niin
taajassa, että ne peittivät linnut. Epäilemättä ne näkivät meidät
aivan hyvin, ja me olisimme epäilemättä nähneet ne, jos olisimme
tietäneet juuri sen paikan, mihin piti katsoa, sillä onhan hyvin
tunnettu seikka, että luonto on antanut villeinä eläville olennoilleen
sellaiset muodot ja värit, jotka erikoisesti tekevät ne sopiviksi
erilaisiin olopaikkoihinsa. Siten se on antanut jänikselle harmaan
värin, joka muistuttaa kuihtunutta piikkihernettä tai kesantomaata,
peltopyyn täplikkyys tekee sen viljansänkeä muistuttavaksi. Edelleen
on paljon esimerkkejä, joita voisi mainita. Kuumissa vyöhykkeissä tämä
luonnon laki toteutuu niinikään. Pilkukasta leopardia tai pantteria
voi tuskin huomata punaisten ja keltaisten lehtien keskeltä, jotka
peittävät maankamaran metsässä, huolimatta loistavista väreistä, jotka
pistävät silmään, kun eläintä katsellaan häkissään. Papukaijat, jotka
elävöittävät alati vihreän lehvästön, ovat itse sen värisiä. Sensijaan
toiset, jotka enimmäkseen oleskelevat kallioilla tai jättiläispuiden
harmailla ja ruskeilla rungoilla, ovat tavallisesti tummemman värisiä
-- sekä Afrikassa että Amerikassa on näet kalliopapukaijoja yhtä hyvin
kuin niitäkin, jotka oleskelevat vain puiden oksilla.

Tästä syystä toverini ja minä kuljimme pitkän matkaa löytämättä
höyhentäkään. Oli kuitenkin määrätty, ettemme tulisi olemaan aivan
huono-onnisia päivämme metsästyksessä. Kärsivällisyytemme sai lopuksi
palkintonsa, kun näimme suuren tummahöyhenisen linnun, joka istui hyvin
rauhallisena eräässä puussa, mikä oli kuivunut ja lehdetön, vaikka se
vielä seisoi pystyssä. Lintu oli alaoksilla ja ilmeisesti vajonneena
syviin mietteisiin, sillä se istui liikuttamatta päätään tai kaulaansa,
jäsentä tai siipeään.

Minä pysähdyin hieman kauemmaksi, ja Ben lähestyi päästäkseen
ampumamatkalle. Hänellä oli jonkunverran metsästystaitoa, sillä hän oli
nuorempina päivinään harjoittanut hiukan salametsästystä, kuten hän oli
kertonut minulle, ja tämä taito oli hänelle nyt hyödyksi. Pysytellen
puunrunkojen takana ja hiipien hiljaa toisen luota toisen luo saapui
hän vihdoin ampumamatkan päähän siitä, jossa lintu kyykötti. Typerä
luontokappale ei näyttänyt ollenkaan välittävän hänestä, vaikka hänen
ruumiinsa oli monta kertaa osittain sen näkyvissä, niin että jokin
Englannin lintu olisi jo aikoja sitten lähtenyt pakoon. Ben hiipi
hyvin lähelle ollakseen varma laukauksestaan. Hän päätteli, ettemme
me luultavasti kohtaisi monia saaliin mahdollisuuksia, ja koska hän
oli päättänyt olla palaamatta tyhjin käsin, tahtoi hän olla asiastaan
varma, eikä antaa sen epäonnistua. Mutta jos lintu olisi ollut kuollut
ja täytetty, ei se olisi odottanut häntä rauhallisempana. Ben hiipi
eteenpäin, kunnes hän oli kaapelinmatkan päässä kuivuneesta puusta.
Silloin hän pani "Anna kuningattarensa" tähtäysasentoon sekä laukaisi,
ja koska hänen oli melkein mahdotonta olla osumatta, putosi lintu
laukauksesta "kuoliaaksi tapettuna", niinkuin irlantilainen sanoisi.

Tietysti me kumpikin juoksimme esiin ja otimme saaliin haltuumme,
vaikkei kumpikaan meistä tiennyt, minkälaista riistaa olimme saaneet.

Se oli hyvin iso lintu -- aivan yhtä suuri kuin kalkkunakukko,
muistutti sitä melkoisesti ollen punainen väriltään päästä ja kaulasta
sekä ilman höyheniä näissä paikoissa.

Ben luuli, että se oli kalkkuna, tietysti villikalkkuna, mutta minä en
voinut olla yhtä mieltä hänen kanssaan tässä asiassa, sillä muistin
lukeneeni, että villejä kalkkunoita on vain Amerikassa ja Aasiassa,
sekä että niitä ei esiinny Afrikassa, vaikka siellä on trappeja,
florikaneja sekä useita muita lajeja, jotka melkoisesti muistuttavat
kalkkunoita ja joita usein sanotaan tällä nimellä. Päättelimme, että
lintu saattoi olla joku näitä ja sen tähden aivan yhtä hyvä syötäväksi
kuin kalkkuna. Näin ajatellen sitoi toverini suurikokoisen linnun
hartioillensa, ja me jatkoimme matkaamme, kun Ben taas oli ladannut
muskettinsa.

Emme olleet edenneet kymmentä askelta kauemmaksi, kun kohtasimme
eläimenraadon, joka oli pahoin revitty ja osittain syöty. Se näytti
siltä, kuin olisi se ollut saksanhirvi, ja Ben sanoi, että se oli
semmoinen, mutta kun huomasin, että sen sarvet olivat haarattomat,
ja kun myöskin olin lukenut, ettei Afrikassa ole saksanhirviä,
lukuunottamatta erästä lajia, joka oli kaukana pohjoisessa siitä, missä
me olimme, sanoin minä Benille, että luulin raadon varmaan olevan
antiloopin, sillä nämä eläimet ovat saksanhirven asemassa Afrikassa,
ja merimiehet sanovat niitä saksanhirviksi, tietämättä asiaa paremmin.
Ben ei ollut milloinkaan kuullut antiloopeista, vaikka olikin kuullut
gasellista, ja jos olisin nimittänyt sitä tällä nimellä, olisi hän ehkä
yhtynyt mielipiteeseeni.

Mutta "antiloopista" hän ei tietänyt mitään, ja koska vastaansanominen
olisi loukannut hänen metsästäjäylpeyttään, annoin minä hänen
edelleenkin sanoa eläintä saksanhirveksi.

"Niin, niin, se on saksanhirvi, Vilho", sanoi hän painokkaasti, kun me
kävelimme siitä poispäin, "eikä mikään muu, poikaseni. Mikä vahinko,
ettemme ole saaneet pelotetuksi liikkeelle semmoista elävänä -- se
olisi ollut sievä lasti paluumatkallemme, eikö niin, poikaseni?"

"Kyllä", vastasin minä koneellisesti, kuulematta, mitä Ben sanoi, sillä
minä ajattelin sillä hetkellä jotakin muuta.

Me olimme huomanneet, että jokin petoeläin oli raadellut ja puoliksi
syönyt antiloopin raadon -- sillä antilooppi se oli. Ben sanoi, että
sen olivat tehneet sudet tai sakaalit. Todennäköisesti yksi tai
useampi näitä oli aterioinut siitä, mutta oli yksi seikka, jonka olin
erikoisesti pannut merkille, nimittäin silmät. Minun pitäisi pikemmin
sanoa paikat, missä silmät olivat olleet, sillä silmät itse olivat
aivan tiessään, ja kuopat oli puhdistettu aivan pohjaan asti. Siitä
päättelin, ettei mikään nelijalkainen eläin ollut voinut tehdä sitä.
Lävet olivat liian pienet, että sakaali olisi saanut kapean kuononsa
niihin. Työn oli varmaan tehnyt linnun nokka, ja minkälaisen linnun?
No, korppikotkan tietysti!

Entä minkälaista lintua Ben kantoi selässään? Epäilemättä se oli
korppikotka! Paikka, jossa olimme tavanneet sen, raadon esiintyminen
aivan lähettyvillä, sen typerä käyttäytyminen antaessaan metsästäjän
tulla niin lähelle, sen koko ulkomuoto paljaine päineen ja kauloineen,
kaikki nämä seikat vahvistivat epäilystäni. Olin lukenut korppikotkan
tavan olevan semmoisen, että ne ovat muutamissa maanosissa niin kesyjä,
että niitä voi tulla kylliksi lähelle, jotta ne voi tappaa kepillä, ja
näin on laita erikoisesti, juuri kun ne ovat syöneet itsensä haaskasta
kylläiseksi. Nyt osoitti raadon esiintyminen, että juuri tämä lintu oli
äskettäin lopettanut aamiaisensa, ja se seikka oli syynä sen kesyyteen.
Saaliimme oli epäilemättä korppikotka!

Minä oli päätynyt tähän vakaumukseen, mutta en halunnut ilmoittaa sitä
toverilleni, vaan kuljin hänen perässään puhumatta mitään. Ajattelin,
että antaisin hänen huomata asian itsekohtaisesti.

Minun ei tarvinnut pitkältä odottaa tätä tulosta. Ennenkuin olimme
edenneet sataa askelta, näin Benin äkkiä irroittavan nuoran, jolla
lintu oli sidottu, ja nostaen saaliinsa hartioiden yli hän vei sen
lähemmäksi nenäänsä -- sitten hän päästi äänekkään huudahduksen ja
viskasi saaliinsa niin kauaksi luotansa, kuin saattoi, huudahtaen
samalla:

"Kalkkuna, todellakin -- hitto vieköön, Ville, se ei ole mikään
kalkkuna. Rusennettakoon kaaripuuni, jollei se ole löyhkäävä
korppikotka!"



KAHDEKSASTOISTA LUKU


Koetin näyttää hämmästyneeltä, vaikka olin ratkeamaisillani nauruun,
sillä olin tullut aivan tyydytetyksi linnun lajin suhteen. Itse
asiassa oli se hirveä löyhkä, mikä tuli saastaisesta eläimestä, jota
toverini kantoi edessäni, aivan yhtä tuntuva kuin raadosta itsestäänkin
lähtevä, ja sattuessaan Benin sieraimiin, saattoi se hänet ensinnä
epäilemään saaliin oikeata laatua. Ben olisi tuntenut linnun, jos se
olisi ollut Pondicherryn korppikotka -- hän oli näet ollut Itä Intiassa
ja nähnyt tämän linnun -- tai kellertävänvärinen griippikorppikotka,
jonka hän oli nähnyt Gibraltarilla ja Niilillä. Mutta tämä oli
pienempi kuin kumpikin niistä sekä paljon enemmän kalkkunan näköinen
kuin ne. Todellisuudessa se oli muuan korppikotkalaji, joka tavataan
näissä Afrikan osissa, eikä ole tunnettu missään muualla, sillä tässä
kerrotun ajan jälkeen olen käynyt useimmilla maailman kolkilla enkä
ole milloinkaan nähnyt toista senkaltaista. Ei siis ihmettä, että
toverini oli pettynyt, sillä hän ei ollut milloinkaan ollut ennen
tällä paikalla, eikä ollut milloinkaan nähnyt tätä lintua. Mutta nyt
haistettuaan ei hän voinut pettyä enää. Ei mistään riistaeläimestä
olisi tullut sellaista hajua. Lintu ei ollut mikään muu kuin löyhkäävä
korppikotka.

Benin kasvojen ilme hänen viskatessaan eläimen luotaan oli mitä
hullunkurisin, ja olisin nauranut hänelle kaikesta halustani, jollen
olisi toivonut, etten lisäisi toverini harmia. Sentähden lähestyin
lintua ja tutkien sitä teeskennellyn hämmästyksen ilme kasvoillani,
vastasin vahvistaen Benin painokkaaseen mielenilmaisuun. Jättäen
linnun siihen, mihin se oli viskattu, me käännyimme taas eteenpäin ja
maleksimme hitaasti edelleen, toivoen löytävämme jonkun paremmalta
maistuvan saaliin.

Me emme olleet kulkeneet paljoa kauemmaksi, kun tulimme palmumetsään,
ja muuan nuoruuteni palavista toiveista sai täällä täydelleen
tyydytyksensä. Jos vieraissa maissa oli jotakin, jota erikoisesti
olin halunnut nähdä, oli se palmumetsä. Olin kuullut, että niitä oli
Etelä-Amerikassa, Afrikassa ja Intian maissa, ja olin lukenut muutamia
kuvauksia niistä. Mutta nyt ymmärsin, että hehkuvinkin kuvaus voi antaa
vain hyvin epätäydellisen käsityksen kauniista todellisuudesta, sillä
ei mikään luonnon aikaansaannos, mitä koskaan olen katsellut, ole
tuottanut minulle suurempaa iloa kuin tämä -- palmumetsän näkeminen.
On monta palmulajia, jotka eivät kasva metsittäin, vaan ainoastaan
yksitellen tai kahden ja kolmen puun ryhmissä muiden puiden keskellä.
Tietysti on myöskin monenkaltaisia palmuja, enemmän tai vähemmän
kauniilta näyttäviä, koska luullaan, että on olemassa vähintäin tuhat
eri lajia. Kaikki eivät ole yhtä miellyttäviä katsella, sillä muutamat
ovat vaivaiskasvuisia, toisilla on vääristyneet rungot, edelleen on
toisilla lyhyet, epämuodostuneet rungot, ja esiintyy myös useita,
joilla lehdet on maan pinnalla, ikäänkuin ne olisivat kokonaan ilman
runkoa.

Mutta se palmulaji, joka muodosti metsän, mihin toverini ja minä
olimme nyt tunkeutuneet, oli suurenmoisimpia koko suvustaan. En
tietänyt silloin, mikä laji se oli, mutta senjälkeen olen saanut kuulla
kaiken, mikä sitä koskee. Se ei ollut mikään muu kuin öljypalmu, jota
länsi-Afrikan alkuasukkaat sanovat _mava'ksi_ ja kasvitieteilijät
nimellä _Elais Guiniensis_, mikä käännettynä tavalliselle kielelle on
"Guinean öljypalmu".

Tämä palmu muistuttaa jonkun verran kaunista kokospalmua, ja
kasvitieteilijät lukevat sen samaan heimoon. Runko on hyvin pitkä, ei
jalkaakaan läpimitaten ja se nousee suorana vartena melkein sadan jalan
korkeuteen. Latvassa on komea kimppu lehtiä, jotka muistuttavat suuren
suuria strutsinsulkia, taipuen kauniisti joka sivulle ja muodostaen
laskuvarjon kaltaisen laitoksen. Jokainen lehti on ainakin viiden
yardin pituinen, ja senlajinen, jota sanotaan sulkamaiseksi s.o. lehti
on jakaantunut useihin lehdykköihin, joista jokainen on enemmän kuin
puolitoista jalkaa pitkä ja pistomiekanterän kaltainen. Tämän soman
lehvistön varjossa tuleentuu hedelmä juuri sen kohdan alapuolella,
missä lehdet haarautuvat rungosta. Hedelmä on pähkinä, suunnilleen
kyyhkysen munan kokoinen, mutta säännöllisen soikea muodoltaan ja
kasvaen suurissa tertuissa viinirypäleiden tavoin. Kuoren ympärillä on
paksu mehukas peite, muistuttaen suuresti sitä, joka peittää tavallisen
saksanpähkinän, ollen vain öljyisempää ainetta ja tahmeampaa kudosta.
Juuri tästä aineesta valmistetaan öljyä, öljyä voidaan puristaa
myöskin ytimestä, ja tämä öljy on parempaa lajia kuin se, joka saadaan
kuoriaineksesta, vaikka öljyä on vaikeampi saada ytimestä.

Ei mikään voi kasvimaailmassa olla kauniimpaa kuin täysinkasvanut
öljypalmu kypsine hedelmäterttuineen, joiden kirkkaankeltainen väri on
miellyttävänä vastakohtana puun pitkien, kaarevien lehvien tummalle
vihreydelle, lehvien, joiden tarkoitus näyttää olevan suojella reheviä
terttuja kuuman ilmaston auringon liian voimakkailta säteiltä.
Sanon, ettei mikään kasvimaailmassa saata olla kauniimpaa kuin tämä,
jollei voittoa ehkä vie kokonainen metsä sellaisia puita, juuri
sellainen metsä, mihin toverini ja minä nyt astuimme. Sivistymättömään
merimieheenkin vaikutti meitä ympäröivän näytelmän suurenmoisuus, ja me
pysähdyimme koneellisesti kumpikin ihmettelemään ja ihailemaan sitä.

Niin kauas kuin silmä saattoi kantaa, nousi sarja suoria runkoja,
jotka näyttivät siltä, kuin olisi ne taitavasti koneilla muodostettu,
ja ikäänkuin ne olisivat olleet vain pylväitä kannattamaan ylhäällä
olevaa viheriöivää katosta. Lehtien kaareutuminen ja lehdykköjen
säännöllisen jakautumisen johdosta tämä katos näytti muodostavan
suuria holvia, jotka oli mitä hienoimmin koristettu leikkauksilla ja
piirroksilla. Pylväistä riippui lähellä niiden päätä rikkaankeltaiset
tertut kultaisten rypäleiden tavoin, ja niiden loistava väri yhtyi
yleisvaikutukseen, kun taas maahan niiden alle oli sirotettuina
tuhansia munankaltaisia pähkinöitä, jotka olivat liika kypsinä
pudonneet ja esiintyivät hajaantuneena yli maan pinnan. Kaikki näytti
ikäänkuin joltakin suurelta Cereksen temppeliltä, joltakin luonnon
itsensä istuttamalta jättiläishedelmätarhalta!

Olen ajatellut -- mutta vasta kauan tuon ajan jälkeen -- olen
ajatellut, että jos kuningas Dingo Bingo olisi vain pannut
vankiraukkansa ja niinikään veriset kätyrinsä kokoamaan tuota kultaista
satoa, puristamaan öljyä noista mehuisista hedelmänkuorista, minkä
omaisuuden hän olisikaan saanut kunniallisella tavalla ja minkä
onnettomuuden hän olisikaan ollut tuottamatta tuhansille, jotka hänen
kaupankäyntinsä syöksi kurjuuteen.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU


Me kävelimme enemmän kuin mailin matkan tämän ihmeellisen metsän
lävitse, ja vaikka me siihen ensin tullessamme olimme ihailleet sitä
niin suuresti, olimme me nyt hyvin innokkaita pääsemään siitä pois. Ei
siksi, että metsä olisi ollut synkkä, päinvastoin oli se jokseenkin
iloisen näköinen, sillä vaaleat, sulkamaiset lehdet päästivät auringon
paistamaan läpi ja varjostivat sen säteitä riittävästi tekemään olon
miellyttäväksi ja viileäksi. Sentakia siellä oli pikemmin valoisaa
kuin synkkää. Syy, miksi me pian väsyimme siihen, oli se, että
jalkojemme alla tuntui kaikkea muuta kuin miellyttävältä. Kuten jo
olen maininnut, oli maan pinta peittynyt pudonneilla hedelmillä.
Koko pinta oli kirjaimellisesti niiden peittämä, niinkuin omenatarha
myrskyisen yön jälkeen, paitsi että palmunpähkinät olivat paksummassa
maakamaralla kuin milloinkaan olen nähnyt omenien olevan -- niitä oli
niin paksulta, ettei voinut ollenkaan valita mukavinta tietä niiden
keskellä, ja muutamissa paikoin oli mahdotonta laskea jalkaansa maahan
astumatta niiden päälle ja musertamatta niitä rikki. Nyt on mehukas
ulkopuoli sillä tavoin muserrettuna melkein yhtä kiinnitarttuvaa
ja tahmeata kuin piki, joten seurauksena oli, että pähkinöiden yli
käveleminen ei ollut helppoa -- lyhyesti sanoen, se oli sekä vaikeata
että epämiellyttävää. Joskus tarttui kokonainen terttu niitä kenkiemme
korkoihin tai uhkasivat ne luistaessaan pois jalkojemme alta saattaa
meidät kaatumaan, ja niin ollen meidän etenemisemme vaikeutui tai estyi
alinomaa. Oli aivan yhtä vaikeata raivata tietään, kuin jos olisi
kulkenut syvän lumen läpi tai jään yli. Meiltä meni varmaan kokonainen
tunti, ennenkuin pääsimme metsän toiseen laitaan.

Me saavuimme sinne lopulta ja olimme hyvin iloisia nähdessämme
toisenlaisia puita, jotka tosin eivät olleet läheskään niin kauniita
kuin palmut, ja varjotkin niiden alla olivat paljon synkemmät, mutta
ne kasvoivat maaperällä, joka tarjosi meille hyvän jalansijan, niin
että me nyt saatoimme edetä pelkäämättä kaatuvamme joka askeleella tai
nyrjäyttävämme nilkkamme.

Tämän varjoisan metsän läpi me jatkoimme matkaamme, mutta kun ei
näkynyt minkäänlaista riistaa, väsyimme pian siihenkin niinkuin
palmuihin. Itse asiassa on paksun tukkimetsän lävitse kulkeminen hyvin
rasittavaa henkilöille, jotka eivät ole tottuneet semmoiseen -- toisin
sanoen niille, jotka eivät ole kasvaneet metsien peittämässä maassa tai
tottuneet metsäelämään. Sellaisista maisema näyttää pian värittömältä
ja yksitoikkoiselta, vaikka se alussa olisi kuinkakin hämmästyttävä,
vaikka kuinkakin kuvankaunis. Siellä on niin vähän vaihtelua --
puut ovat yhtäläisiä, näköalat, jotka silloin tällöin avautuvat,
muistuttavat kaikki toinen toistaan, maaperä, joka on ruohotonta ja
lehtien peitossa, tarjoaa vain vähän puoleensavetävää sekä jalalle
että silmälle, ja vaeltaja väsyy kuuntelemaan usein toistuvia omia
askeleitaan sekä kaipaa nähdäkseen palasen avointa kenttää, missä hän
saattaa katsella yläpuolellaan olevaa sinistä taivasta ja tallata
jalkojensa alla olevaa vihreää ruoho mattoa.

Juuri tällä tavoin toverini ja minä halusimme päästä pois tiheästä
metsästä jonnekin avonaisemmalle seudulle, missä saatoimme nähdä
pitkän matkaa ympärillemme ja missä Benin mielestä saatoimme paljon
todennäköisemmin löytää riistaa.

Kaipuumme tuli tyydytetyksi. Me olimme edenneet noin neljänneksen
mailia, palmumetsän toiselle puolelle, kun se näytti loppuvan
edessämme. Me näimme auringonvalon virtaavan puiden välitse ja
huomasimme isonpurjeen kokoisen palasen taivasta, ja siitä me tiesimme,
että metsässä oli aukko.

Me kiiruhdimme eteenpäin iloisin odotuksin, ja noin sata yardia
kauempana tulimme muutaman kauniin tasangon reunalle, joka ulottui niin
kauaksi kuin silmä voi kantaa, ja tuskin oli yhtäkään puuta estämässä
näköalaa. Siellä täällä vain oli yksityisiä puita tai pieniä ryhmiä,
ikäänkuin tasanko olisi ollut suuri puisto, ja ne olisivat olleet
istutetut sinne. Mutta näkyvissä ei ollut yhtään taloa eikä merkkiäkään
ihmisen läsnäolosta.

Me näimme kuitenkin tasangolla muutamia eläimiä, joiden toverini luuli
olevan saksanhirviä, mutta minä olin taas eri mielipidettä hänen
kanssaan lajin suhteen, sillä minä tiesin niiden sarvista, että ne
olivat antilooppeja.

Siitä ei ollut väliä -- me olimme kumpikin yhtä iloisia nähdessämme
ne -- ja näyttäytyivätpä ne olevan saksanhirviä tai antilooppeja,
halusimme me päästä ampumaan niitä.

Me pysähdyimme hetkeksi pensaiden suojaan ottamaan selvää asemasta ja
suunnittelemaan, miten me saattaisimme lähestyä niitä. Tietysti ei
ollut muuta keinoa kuin hiipiä näkymättömänä niiden luo, ja sen saattoi
tehdä vain käyttämällä hyväkseen pieniä puutiheikköjä, joita oli
sirotettuina ympäri tasankoa. Huomasimme, että muuan niistä ei ollut
kovin kaukana siitä paikasta, missä lauma oli laitumella, ja meillä oli
hyvät toiveet päästä sinne huomaamatta.

Niin pian kuin olimme tehneet kaikki paikan-määräykset, lähdimme
me liikkeelle ja luikerreltuamme tiheiköstä tiheikköön -- joskus
jaloillamme kyykistyvässä asennossa ja joskus ryömien käsin ja jaloin
-- me saavuimme vihdoin juuri sen metsikön taakse, jonka lähellä riista
oli. Me näimme paljon vaivaa luikerrellaksemme metsikön läpi, sillä se
oli täydellistä tiheikköä ja niin täynnä okaisia puita, kuten akasioja
ja aloepuita, että me saimme kelpo naarmuja vaivoistamme.

Vihdoin me kumminkin tulimme kylliksi lähelle toista puolta
saavuttaaksemme tarkoituksemme, ja suonet kiivaasti sykkien me
huomasimme, että antiloopit olivat pysyneet alallaan ja olivat nyt
"Anna-kuningattaren" saavutettavissa. Tietystikään ei minulla ollut
aikomuksena laukaista pistooliani. Se olisi ollut vain ruudin ja
kuulien haaskausta. Minä olin vain pysytellyt Benin mukana ollakseni
lähellä ja nauttiakseni metsästyksestä.

Ben ei ollut hidas ryhtymään toimeen. Hän näki, ettei ollut aikaa
hukattavana, sillä pelokkaat antiloopit näkyivät heilauttelevan
pikkuruisia kuonojaan ilmaan ja haistelevan tuulta, ikäänkuin ne
olisivat epäilleet, että jokin vihollinen oli lähellä.

Toverini tunki juuri silloin "Anna-kuningattaren" piipunpään erään
pensaan läpi, ja antaen pitkän piipun nojata muutamaan oksaan hän
tähtäsi ja antoi mennä.

Ja lauma juoksi tiehensä -- joka sarvi ja sorkka -- niin nopeasti, että
ennenkuin kaiku mahtavakokoisen musketin laukauksesta oli hävinnyt
metsän puihin, ei yhtäkään antilooppia ollut näkyvissä laajalla
tasangolla, eikä ketään elävää olentoa lukuunottamatta Ben Bracea ja
minua!

Ben ajatteli, että hänen olisi pitänyt osua eläimeen, johon hän oli
tähdännyt. Mutta ei kukaan metsämies mielellään tunnusta osuneensa
aivan harhaan, ja jos uskoisimme metsästäjien kertomuksia, olisi
uskomaton määrä haavoittuneita nelijalkaisia ja lintuja, jotka osaavat
päästä pakoon.

Asianlaita oli siten, että Benin ammukset olivat liian pieniä sellaista
riistaa varten ja vaikka hän olisi osunut sata kertaa niillä, ei hän
olisi voinut kaataa niin suurta eläintä kuin nämä antiloopit olivat.



KAHDESKYMMENES LUKU


Ben oli nyt pahoillaan, ettei ollut tuonut mukanaan luotia tai ainakin
muutamia liereitä kuulia. Suurempia hauleja ei hän ollut voinut tuoda,
koska sellaisia ei ollut parkissa. Mutta lähtiessämme ei kunnianhimomme
ollut noussut niin korkealle, ei toverini enkä minäkään olleet
odottaneet kohtaavamme niin jaloa riistaa kuin antilooppilauma on,
ja me olimme valmistautuneet aivan niinkuin olisimme hankkiutuneet
päivän ajaksi linnustamaan Portsmouthin särkille. Odotimme, että linnut
olisivat pääasiallisena riistana, jonka kohtaisimme, ja senvuoksi
linnuilla ja vain pienillä linnuilla oli pelonaihetta meidän suhteemme.
Ei ole luultavaa, että Ben olisi saanut ammutuksi korppikotkaa, jollei
hän olisi hiipinyt niin likelle, ja silloin oli pienikin ammus, suuren
aseen voimakkaasti lennättämänä, tunkenut sen ruumiiseen sekä tappanut
sen.

Mutta valittelusta ei ollut mitään apua. Me olimme liian kaukana
parkista mennäksemme hakemaan suurempia ammuksia. Ei olisi ollut
mikään huvi kävellä niin kauas sellaisessa kuumuudessa, kuin siellä
oli -- sen lisäksi olisi meidän suoraa tietä palatessamme ollut
kuljettava uudestaan palmumetsän läpi, ja sitä olimme päättäneet
välttää kulkemalla takaisin tullessamme sen ympäri. Ei, me emme voineet
ajatella paluumatkalle lähtöä juuri silloin. Meidän täytyi selviytyä
parhaamme mukaan ilman liereitä kuulia, ja näin päätellen latasi Ben
"Anna-kuningattaren" taas pyyhauleilla, ja me kuljimme eteenpäin.

Emme olleet päässeet kovin kauas, kun omituisenlajinen puu veti
huomiomme puoleensa. Se oli aivan yksin, vaikka siellä oli muita
samanlaisia pienen välimatkan päässä. Mutta toiset olivat paljon
pienempiä, ja juuri suurin puista oli saanut huomiomme kiintymään
itseensä. Niin, vaikka pienemmät puut yleensä muistuttivat tätä puuta,
niin että saattoi sanoa niiden olevan samaa lajia, erosivat ne siitä
kuitenkin melkoisesti sekä muodoltaan että ulkonäöltään, ja jos olisi
jättänyt lehtien erikoisuuden huomioonottamatta, olisi niitä voinut
pitää aivan erilajisina puina. Mutta kumpaistenkin lehdet olivat
tarkalleen samanlaiset, ja tästä sekä muista tuntomerkeistä kävi ilmi,
että molemmat olivat saman lajin puita, vaikka ikäeroitus oli saanut
aikaan eron niiden ulkomuodossa -- niin suuren kuin on tylleröisen,
ruusuposkisen lapsen ja ryppyisen kahdeksissakymmenissä olevan vanhan
miehen välillä. Pienet ja siis myös nuoremmat puut nousivat suora-
ja pyöreärunkoisina, vain muutaman jalan korkuisina. Jokainen oli
suunnilleen täysikasvuisen miehen pituinen, kun taas itse varsi, tai
runko, niinkuin sitä sopivammin voisi nimittää, oli aivan niin paksu
kuin tukevan miehen ruumis, ja mikä oli puussa omituista, se oli
paksumpi ylä- kuin alapäästä, ikäänkuin se olisi otettu maasta ylös ja
istutettu uudestaan väärä pää ylöspäin! Tässä kömpelöltä näyttävässä
rungossa ei ollut yhtään oksaa -- ei edes pienintäkään, mutta aivan
sen yläpäästä lähti laaja kiehkura pitkiä, suoria piikkejä, jotka
muistuttivat ratsasmiekan säilää ollen vain vihreitä väriltään. Ne
pistivät esiin joka suunnalle lähtien säteittäisesti yhteisestä
keskuksesta ja muodostaen suuren pään, joka oli jokseenkin pyöreä
tai pallonmuotoinen. Se, joka on nähnyt aloen tai yucca-kasvin, voi
muodostaa jonkun käsityksen sen omituisen puun lehtiverhosta, jota
toverini ja minä tuijotimme ihmetellen. Lehdet muistuttivat enemmän
yucca-kasvin kuin aloen lehtiä -- niin, koko puu muistutti yucca-kasvia
siinä määrin, että mikäli minä näin jälkeenpäin yucca-puita Meksikossa
ja Etelä-Amerikassa, olen vakuutettu, että nämä ovat hyvin lähellä
samaa lajia -- toisin sanoen ne olivat saman näköisiä ja samaa heimoa,
vaikka kasvitieteilijät pitävät niitä toisistaan eroavaisina, kuten
niinikään sain jälkeenpäin tietää.

Silloin en ollut milloinkaan nähnyt yucca-puuta, vielä vähemmän
sellaista puuta, jota nyt katselimme; tietysti saatoin vain arvata,
mitä ne olisivat.

Ben luuli, että ne olivat palmuja, mutta Ben oli taas väärässä, sillä
hän ei ollut kovinkaan taitava erottamaan luokkaa tai lajia. Hänen
mielipiteensä perustui puiden -- tarkemmin sanoen pienempien niistä --
yleiseen ulkomuotoon. Tosin niillä oli yksinkertaisine, säännöllisen
pyöreine runkoineen, päässä sädekimppuna lähtevä lehtikiehkura, jotakin
palmun erikoista muotoa muistuttavaa, ja kasvioppia kokonaan tuntematon
henkilö, joka ei milloinkaan ennen ollut nähnyt senlajista puuta,
saattoi hyvinkin todennäköisesti lausua saman mielipiteen kuin toverini
sekä sanoa niitä palmuiksi. Pikipöksyn silmissä ovat palmuja kaikki
puut joilla vain on säteittäinen lehtimuoto, kuten aloe, yucca-puu
ja Etelä-Afrikan zamiat. Tietystikin hän näki, että puut erosivat
öljypalmuista, joiden keskellä hän oli kulkenut, mutta Ben tiesi, että
oli useammanlaatuisia palmuja, vaikkei hän olisi uskonut, jos hänelle
olisi sanottu, että niitä oli tuhannen lajia. Minun olisi ollut pakko
yhtyä Beniin ja uskoa, että nämä omituiset puut olivat todellisia
palmuja -- minä en ollut parempi kasvitieteilijä kuin hänkään -- mutta
vaikka asia näyttänee omituiselta, saatoin minä sanoa, etteivät ne
olleet palmuja, saatoinpa vielä lisäksi sanoa, minkälajisia puita
ne todella olivat. Tämän tiedon perille olin päässyt erään hieman
omituisen sattuman kautta, jonka nyt kerron.

Niiden muutamien poikienkirjojen joukossa, jotka minulla oli, oli
ollut muuan, joka käsitteli "luonnon ihmeitä". Se oli ollut minun
lempikirjani, ja minä olin lukenut sen kannesta kanteen uudestaan ja
uudestaan varmaankin kaksitoista kertaa. Näiden "ihmeiden" joukossa
oli eräs huomattava puu, jonka sanottiin kasvavan Kanarian saarilla
ja joka oli tunnettu "Oritavan traakkipuun" nimellä. Kuvaus siitä oli
mainion tutkimusmatkailijan Humboldtin tekemä. Hän oli mitannut sen ja
huomannut sen rungon olevan neljäkymmentäviisi jalkaa ympärimitaten,
kun puu itse oli noin viisikymmentä jalkaa korkea. Siitä sanottiin
lähtevän verta muistuttavaa punaista nestettä, kun sitä leikattiin tai
uurrettiin, ja nesteelle on annettu nimi "lohikäärmeenveri" -- vaikka
on huomattava, että useat muutkin puulajit, joista lähtee punaista
nestettä, ovat niinikään tunnetut tällä nimellä. Tämän puun runko,
sanoi tutkimusmatkailija, nousi miltei tasapaksuna kahdenkymmenen jalan
korkeuteen, missä se jakaantui hyvin moneen lyhyeen, paksuun haaraan,
jotka erosivat päärungosta niinkuin kynttiläkruunun haarat, ja jokaisen
näiden päässä oli paksu kiehkura jäykkiä, miekanmuotoisia lehtiä --
aivan kuin olen edellä kuvannut. Keskeltä näitä lehtiä lähtivät kukkia
kannattavat haarat sekä pienen, pähkinänkaltaisen hedelmän sikermät.

Omituisin kohta Humboldtin kertomuksessa oli, että espanjalaiset
tunsivat tämän merkillisen puun silloin kun he löysivät Kanarian saaret
-- enemmän kuin neljä vuosisataa sitten -- ja että siitä asti sen
mittasuhteet ovat kasvaneet tuskin huomattavassa määrässä. Siitä suuri
tutkimusmatkailija tekee johtopäätöksen, että sen täytyy olla maailman
vanhimpia puita -- ehkä yhtä vanha kuin maa itse!

Koko tämän kertomuksen luulen minä olevan totta, lukuunottamatta sen
viimeistä osaa, joka on tietysti vain filosofinen otaksuma. Olen näet
itse käynyt Kanarian saarilla ja katsellut tätä kasvimaailman ihmettä,
joka vieläkin on olemassa lähellä Oritavan kaupunkia Teneriffan
saarella. Onnettomuudeksi on puu Humboldtin käynnin jälkeen tullut
pienemmäksi, sen sijaan että se olisi kasvanut mitoiltaan. Erään
myrskyn aikana heinäkuussa 1819 tuuli taittoi toisen puolen sen
mahtavasta latvasta, mutta puu jatkaa yhä kasvamistaan, ja koska se
on asukkaiden suuri suosikki, on haava paikattu ja onnettomuuden
päivämäärä kirjoitettu paikkaan.

Epäilemättä tästä kunnioitettavasta kasvista pidetty suuri huolenpito
takaa sille olemassaolon ainakin yhdeksi vuosisadaksi eteenpäin.

Nyt ehkä ihmettelette, mitä kaikella tällä jälkeenpäin saadulla
tiedolla Oritavan traakkipuusta on tekemistä Ben Bracen, minun tai
niiden puiden kanssa, jotka olivat saaneet huomiomme puoleensa
tasangolla. Minä sanon teille siis, mitä sillä on tekemistä meidän
kanssamme. Kirjassa, josta puhuin, oli kuva Oritavan puusta. Se oli
vain kömpelö tekele -- tavallinen puupiirros -- mutta kaikesta siitä
huolimatta se antoi sangen hyvän käsityksen suuren kasvin ulkomuodosta,
ja minä muistan hyvin jokaisen lehden ja oksan siitä -- niin hyvin,
että kun jälkeenpäin näin itse puun, tunsin sen heti paikalla. Mutta
mikä oli vielä omituisempaa: niin pian kuin loin silmäni siihen
suureen puuhun, joka oli saattanut toverini ja minut pysähtymään,
tuli vanha kuva eloisana mieleeni, ja minä olin vakuutettu siitä,
että tässä kasvoi samaa lajia oleva puu kuin sekin, joka kuvattiin
kirjassani. Niin, siinä oli paksu, tukeva runko, aivan täynnä mukuroita
ja nystermiä merkkeinä siitä, missä lehdet olivat kerran kasvaneet
-- siinä oli lyhyet, nuijamaiset oksat, haarantuen toisistaan puun
latvassa -- jokaisen tylpässä päässä oli pistimenkaltaisten lehtien
muodostamat kiehkurat ja vihreänvalkoiset kukkaröyhelöt -- kaikki
aivan niinkuin kuvassa! Olin vakuutettu siitä, että edessämme
oleva kunnianarvoinen kasvi ei ollut palmu, vaan oikea traakkipuu,
mahdollisesti yhtä vanha kuin Oritavankin.



KAHDESKYMMENESYHDES LUKU


Minä ilmoitin vakaumukseni Benille, joka yhä sanoi puuta palmuksi.
Miten tietäisin minä, minkälajinen puu se oli, kun en milloinkaan ollut
ennen nähnyt sellaista? Minä kerroin Benille kirjasta ja kuvasta, mutta
hän oli yhä epäuskoinen.

"No sitten", sanoin minä "minä sanon sinulle, miten voimme päästä
selville siitä, olenko oikeassa vai enkö."

"Miten?" kysyi Ben.

"No, jos puu vuotaa verta, täytyy sen olla traakkipuu."

"Vuotaa verta?" toisti Ben, "mitä, poikaseni, oletko hullu. Kuka on
koskaan kuullut puun vuotavan verta?"

"Vuotavan mahlaa, tarkoitan."

"No hitto vieköön, poika. Tietysti tiedät, että jokainen puulaji vuotaa
mahlaa, jollei se ole kuollut."

"Mutta ei punaista mahlaa!"

"Mitä, luuletko, että tuo puu vuotaisi punaista mahlaa, häh?"

"Olen melkein varma siitä -- punaista kuin veri."

"No, jos käy niin, sitten minä uskon sinua poikaseni; mutta se on
kovin helposti koetettavissa. Menkäämme sen luo ja antakaamme sille
veitsenpisto, niin saamme nähdä, minkälaista mahlaa se on saanut rumiin
suoniinsa, sillä onpa se hitto vieköön rumimpia puunnimellisiä, mihin
ikinä olen silmäni luonut; ei mastoa eikä pyöröpuuta saisi siitä,
arvelen minä. Se on varmasti tarpeeksi ruma kelvatakseen hirsipuun
tekoon. Tulehan, poikaseni?"

Ben lähti kulkemaan puuta kohti, ja minä seurasin häntä. Me emme
kävelleet erikoisen nopeasti, koska ei ollut mitään tarvetta kiirehtiä.
Oli luultavaa, ettei puu juoksisi meitä pakoon, niinkuin linnut ja
nelijalkaiset. Sen ympärillä ei ollut mitään liikkeen merkkiä ja olisi
tarvittu vahva tuuli saamaan sen lehdet tai oksat liikkumaan. Se oli
hyvin vankannäköinen ja muistutti enemmän valurautaa kuin kasvikuntaan
kuuluvaa oliota. Mutta kun tulimme lähemmäksi, lievensi sen peloittavaa
ulkomuotoa jossakin määrin kukkien näkeminen, ja niiden väkevä tuoksu
tuli sieraimiimme pitkän välimatkan päästä.

Aivan puun ympärillä ja muutamia yardeja ulompana oli korkeista,
sarannäköisistä ruohoista muodostunut nurmi. Se oli kuihtunutta
ja kellertävän väristä, muistuttaen kasvavaa vehnän kortta, mutta
ollen paljon korkeampi. Se näytti jonkun verran tallatulta ja
epäjärjestykseen saatetulta, ikäänkuin jokin raskas eläin olisi
kulkenut sen läpi ja piehtaroinut siinä yhdessä tai parissa paikassa.
Tämä tuntui hyvinkin luonnolliselta maassa, jossa on yllinkyllin suuria
eläimiä. Siinä oli saattanut olla antilooppeja leväten varjossa ja
käyttäen hyväkseen hienoa ruohoa makaamiseen.

Ei toverini enkä minä välittäneet mitään näistä merkeistä, vaan
kävelimme rohkeasti puuta kohti, ja Ben veti ilman pitempiä mutkia
suuren linkkuveitsensä esiin sekä iski terän voimakkaasti puun kuoreen.

Tuliko siitä punaista nestettä vai keltaista nestettä vai tuliko
ollenkaan mitään nestettä, sitä ei kumpikaan jäänyt odottamaan, sillä
ikäänkuin veitsen isku olisi ollut merkkinä, hyppäsi suuren suuri
eläin ruohosta esiin vajaan parinkymmenen jalan päässä siitä, missä me
seisoimme, ja jäi töllistelemään meitä. Kauhuksemme näimme me, että se
oli leijona!

Ei tarvittu luonnontutkijaa tuntemaan tätä veitikkaa, mustanruskea
ruumis tummine pörröisine harjoineen -- leveä, täyteläinen naama ja
poimuiset leuat -- villi, keltainen silmä ja viiksekäs, kissamainen
kuono -- kaikesta siitä ei voinut erehtyä. Toverini ja minä olimme
kumpikin nähneet leijonia näyttelyissä ja eläinkokoelmissa; kukapa
ei olisi? Mutta vaikkemme olisikaan milloinkaan nähneet sitä, olisi
se ollut yhdentekevää. Lapsikin tuntisi tämän kauhistavan eläimen ja
osoittaisi sitä keskellä kaikkia maailman eläimiä.

Ben ja minä olimme kauhun vallassa -- aivan lamaantuneita
odottamattomasta näystä, ja me pysyimme siten muutamia sekunteja
-- itse asiassa niin kauan kun leijona pysyi paikoillaan. Suureksi
iloksemme ei se kestänyt kauan. Suuren suuri eläin tuijotti meitä
muutamia sekunteja -- ilmeisesti enemmän ihmeissään kuin vihoissaan
-- ja sitten se laski häntänsä päästäen matalan murinan ilmaistakseen
jonkinlaista pientä tyytymättömyyttä siitä, että sen lepoa oli
häiritty, sekä kääntyi äreästi poispäin. Siten leijonat yleensä
käyttäytyvät lähestyessään ihmistä -- etenkin jos ne eivät ole
nälkäisiä, eikä tungettelija käy niiden kimppuun.

Se lähti kuitenkin pois, mutta hyvin hitaasti, kyyristyen silloin
tällöin ja kääntäen päänsä taaksepäin ikäänkuin katsellen
"yliolkaisesti", seurasimmeko me sitä. Meillä ei ollut ollenkaan halua
siihen. Emme jalan vertaa aikoneet seurata sitä, emme edes tuumaakaan.
Päinvastoin olimme pikemmin perääntyneet asemastamme sekä sovittaneet
suuren puun rungon sen ja meidän välillemme. Tietystikään ei tämä olisi
ollut miksikään suojaksi, jos se olisi päättänyt palata ja hyökätä
kimppuumme, mutta vaikka se ei kulkenut niin nopeasti kuin olisimme
toivoneet, ei se osoittanut mitään merkkejä takaisin tullakseen, joten
me rupesimme taas saamaan uskallusta.

Me olisimme voineet peräytyä tasangolle, mutta se ei olisi ollut
miksikään hyödyksi, vaan hyvin luultavasti aiheuttanut leijonan
tulemaan jälkeemme. Me tiesimme sangen hyvin, että se pian saavuttaisi
meidät, ja tietystikin yksi isku miestä kohti sen suunnattomista
käpälistä olisi lyönyt meidät kappaleiksi, tai niinkuin toverini lausui
hienommin "ensi viikon puoliväliin."

On aivan luultavaa, että jos tämä leijona olisi jätetty yksikseen,
olisi se mennyt kokonaan pois hätyyttämättä meitä. Mutta sitä ei
jätetty yksikseen. Toverini oli uskalias, uhkarohkea mies -- liian
uskalias ja liian uhkarohkea tällä kertaa. Hänen mieleensä tuli,
että vihollinen poistui liian hitaasti, ja kuvitellen mielettömällä
tavallaan, että laukaus "Annakuningattaresta" pelottaisi eläintä
sekä jouduttaisi sen askeleita, hän nojasi aseensa muutamaan vanhaan
lehdenarpeen puussa ja tähdäten vakaasti pamahutti.

Hyvin luultavasti laukaus osui leijonaan -- se ei ollut vielä
viittäkymmentäkään yardia pyssynpiipun suusta -- mutta mikä vaikutus
saattoi pyyhaulilatauksella olla tämänkaltaisen eläimen paksuun nahkaan?

Leijonan mielessä se kuitenkin sai aikaan aivan vastakkaisen
vaikutuksen, kuin mitä toverini edellytti, sillä se ei saanut sitä
juoksemaan tiehensä tai edes kiirehtimään askeleitaan, eikä myöskään
pelottanut sitä millään tavalla. Päinvastoin, melkein samalla kun
laukaus kuului päästi se äänekkään kiljunnan ja kääntyen ympäri tuli
hyppien puuta kohti!



KAHDESKYMMENESKAHDES LUKU


Epäilemättä olisimme Ben Brace ja minä lakanneet elämästä seuraavalla
hetkellä. Minä olin valmistautunut siihen, että kumpikin meistä tulisi
revityksi palasiksi -- ja varmaan se olisi ollut seurauksena, jollei
toverini olisi ollut mies nopea neuvoissaan. Mutta onneksi hän oli
sellainen, ja tällä ratkaisevalla hetkellä hän keksi keinon päästä
vaarasta, joka uhkasi meitä. Ehkä hän oli ajatellut asiaa edeltäpäin.
On hyvin luultavaa, että hän oli tehnyt siten, muuten olisi hän tuskin
menetellyt niin tyhmästi kuin hän menetteli, sillä ei mikään olisi
voinut olla tyhmempää kuin ampua leijonaa avoimella kentällä, kun ei
pyssyssä ole muuta kuin pyyhauleja!

On kuitenkin todennäköistä, että Ben oli ajatellut
perääntymismahdollisuuksiaan ennen laukauksen ampumista, vaikka en
voinut kuvitella, minkälaisia ne olivat. Me olimme maakamaralla paksu
puunrunko leijonan ja meidän välillämme, mutta siitä ei tietysti
olisi mitään suojaa, koska peto näki meidät ja kiersi pian meidän
puolellemme. Miten saatoimme siis perääntyä? Minä puolestani uskoin,
että me kumpikin tulisimme tapetuiksi ja syödyiksi.

Ben oli eri mieltä, ja ennenkuin saatoin tehdä muuta kuin päästää
kauhunhuudon, oli hän tarttunut minua jaloista sekä nostanut minut
hartioilleen korkealle ilmaan!

"Nyt, poika", huusi hän, "tartu oksaan ja vedä itsesi ylös. Pian --
pian! tai peto on kimpussamme".

Minä arvasin heti hänen tarkoituksensa ja odottamatta kunnes ehtisin
vastata minä tartuin erääseen traakkipuun oksaan sekä aloin vetää
itseäni ylöspäin. Oksa oli juuri niin korkealla, että saatoin ulottua
siihen käsin -- silloinkin kun pitkä merimies piti minua käsivarsillaan
-- eikä ollut ollenkaan helppoa nostaa ruumistani sen päälle. Mutta
matkan aikana olin oppinut kiipeämään kuin apina, ja vähän pujoteltuani
sekä väänneltyäni itseäni onnistui minun saada olopaikka puun oksien
keskellä.

Sillävälin oli Ben yhtä kovassa puuhassa kuin minäkin noustakseen
hänkin. Hän oli hellittänyt otteensa minusta heti kun huomasi, että
minä olin saanut oksasta kiinni, ja pani nyt liikkeelle kaiken
tarmonsa niinkuin myös kaiken voimansa päästäkseen leijonaa pakoon.
Onnettomuudeksi olivat puun oksat liian korkealla hänen päästäkseen
niihin kiinni, joten hänen oli pakko turvautua toisenlaiseen
kiipeämistapaan. Tietysti oli puunrunko aivan liian paksu, jotta hän
olisi saanut käsivartensa sen ympäri sekä olisi voinut kiivetä sekä
käsin että jaloin -- hän olisi yhtä hyvin saattanut kiivetä sillä
tavoin ylös seinää. Mutta onneksi oli kuori täynnä epätasaisuuksia --
pieniä nystermiä ja uurroksia, vanhojen lehtipaikkojen arpia, mitkä
lehdet olivat aikoja sitten pudonneet, sekä muutamia suurempia läpiä,
joista mahdollisesti tuuli oli katkaissut kokonaisia oksia. Merimiehen
nopea silmä huomasi heti näiden jälkien tarjoaman edun -- ne olisivat
hänellä astimina -- ja potkaisten kenkänsä pois hän tarttui runkoon
sekä sormin että varpain ja alkoi kiivetä ylöspäin niinkuin kissa.

Siinä oli toimittava ripeästi, ja hänen oli pakko käyttää pieni aika
varmistuakseen asiastaan. Jos hän olisi kadottanut tasapainonsa ja
pudonnut maahan, ei hänellä olisi ollut aikaa yrittää toistamiseen
ennenkuin leijona olisi tullut paikalle, ja tietäen tämän hyvin hän
jatkoi edelleen kiipeämistään kynsin hampain.

Hyväksi onneksi olin minä nyt kääntänyt itseni niin että olin kasvot
alaspäin oksalla, ja kun Benin villapaidan kaulus tuli käteni
ulottuville, saatoin minä auttaa häntä, niin että seuraavalla hetkellä
hänen onnistui saada kiinni eräästä oksasta ja heilauttaa itsensä puun
haaralle. Mutta täpärällä asia oli, sillä juuri kun Ben veti riippuvat
jalkansa oksien joukkoon, tuli leijona paikalle ja hypäten ylöspäin
iski käpälänsä rajusti runkoa vasten saaden kaarnan lentämään irti
suurina palasina. Ei ollut kolmeakaan tuumaa sen käpälien päitten
ja Benin jalkapohjien välillä, kun isku sattui, ja jos sen olisi
onnistunut saada kiini toverini nilkasta, olisi tämä ollut viimeinen
kipuaminen, minkä Ben ikinä olisi suorittanut, sillä leijonan käpälä
on käden kaltainen, ja se olisi voinut helposti vetää uhrinsa takaisin
maahan. Siksi oli pakoonpääsy täpärällä, mutta kuten Ben jälkeenpäin
huomautti, "tuuman verran harhaan on yhtä hyvä kuin maili harhaan", ja
tämän tapauksen tulos osoitti sananlaskun todeksi, sillä me olimme nyt
turvassa oksien keskellä, josta leijona ei mitenkään voinut saada meitä
kynsiinsä.

Mutta sillonkaan emme ollenkaan olleet tyytyväisiä tässä suhteessa
emmekä pitkään aikaan tunteneet ollenkaan luottamuksellista
turvallisuuden tunnetta. Me kumpikin tiesimme, etteivät leijonat voi
kiivetä tavalliseen puuhun. Niillä ei ole "karsintakiipeämisen" taitoa,
joka on suotu muutamille karhulajeille, eivätkä ne tietysti voi nousta
puuhun sillä tavalla. Myöskään eivät ne voi kiivetä kuin kissat,
sillä vaikka leijona ei ole muuta kuin suuri kissa -- isoin kaikista
kissoista -- ja vaikka sillä on taaksepäin vedettävät kynnet, sellaiset
kuin kissallakin -- ovat ne kuitenkin tavallisesti niin kuluneet ja
tylsät, että eläinten kuningas voi vain vähäisessä määrässä käyttää
niitä koettaessaan kiivetä puuhun. Tämän takia on puuhun kiipeäminen
aivan sen kykyjen ulkopuolella, eikä sillä ole mitään vaatimuksiakaan
omata tämä taito. Mutta kaikesta tästä huolimatta voi se syöksyä pitkän
matkaa runkoa ylöspäin pelkästään kimmoisien lihastensa voimalla,
etenkin missä kaarna on pinnaltaan epätasaista ja runko suuri sekä
vahva kuten oli traakkipuun laita.

Ei siis ihmettä, että me yhä pelkäsimme; ei ihmettä, että pelkomme
lisääntyi, kun näimme villin eläimen kyyristyvän jonkun askeleen päähän
rungosta ja levittäen leveät käpälänsä harkitsevasti valmistautuvan
hyppäämään.

Seuraavalle hetkellä se syöksyi eteenpäin noin kaksi ruumiinsa mittaa
ja sitten ponnahtaen vinossa kulmassa ylös se sinkoutui ilmaan. Se
hyppäsi varmaankin yli kymmenen jalkaa ylöspäin, sillä sen etukäpälät
iskivät puuhun juuri sen kohdan alapuolelle, josta oksat haarautuivat.
Mutta suureksi helpotukseksemme ei se kyennyt pitämään kiinni
otteestaan, ja sen suuri ruumis putosi takaisin maahan.

Se ei menettänyt rohkeuttaan epäonnistumisensa johdosta, vaan juosten
taas poispäin se kääntyi ja kyyristyi hypätäkseen toistamiseen. Tällä
kertaa se näytti päättäväisemmältä ja menestyksestään varmalta.
Semmoinen ilme oli sen rumalla naamalla yhtyneenä äärimmäiseen
hurjuuteen ja raivoon. Sen huulet olivat taaksepäin vedetyt ja sen
valkoiset hampaat sekä punainen, vaahtoisa kieli olivat näkyvillä
kaikessa kauheassa alastomuudessaan; hirvittävä näky katsella. Me
vapisimme, kun katsoimme siihen. Vielä raju ulvonta -- vielä syöksähdys
eteenpäin -- vielä ponnahdus -- ja ennenkuin meillä oli aikaa lausua
sanaakaan, huomaisimme me leijonan keltaisen käpälän levitettynä puun
haaran päälle ja sen irvistelevän kuonon sekä välkkyvät hampaat aivan
jalkojemme juuressa! Seuraavalla hetkellä olisi peto ponnahuttanut
ruumiinsa ylös mutta toverini mielenmaltti ei jättänyt häntä pulaan
tällä ratkaisevalla hetkellä. Hänen toimintansa oli ajatuksennopeata,
ja ennenkuin leijonalla oli aikaa kohottaa itsensä, oli merimiehen
veitsen terävä kärki mennyt kahdesti suuren käpälän läpi, saaden
kummallakin iskulla aikaan syvän ja verisen ammottavan haavan. Samalla
hetkellä olin minä vetänyt pistoolini, joka minulla oli yhä vyössäni,
ja laukaisin sen hirviön naamaan niin taitavasti kuin osasin.

En ota ratkaistakseni, saiko veitsi vai pistooli halutun tuloksen
aikaan, mutta varmasti sai jompikumpi tuloksen aikaan, tai pikemmin
ehkä kumpikin ase ansaitsee osansa kunniasta. Oli miten oli, vaikutus
oli silmänräpäyksellinen, sillä samalla hetkellä kun ase laukaistiin
ja puukoniskut annettiin, putosi leijona taaksepäin ja juoksi ontuen
ympäri puun runkoa ulvoen ja kiljuen sellaisella äänellä, jonka olisi
saattanut kuulla mailien päähän!

Siitä tavasta, jolla leijona ontui, kävi ilmi, että veitsen
aikaansaamat haavat tuottivat sille tuskaa, ja me saatoimme huomata sen
"kasvoilla" olevasta verestä, että laukaus, vaikka olikin pieni, oli
repinyt sen naamaa melkoisesti.

Lyhyen ajan me toivoimme, että se sellaisen epäonnistumisen jälkeen
lähtisi tiehensä, mutta me huomasimme pian, että toiveemme pettivät;
eivät veitseniskut eikä laukaus olleet loukanneet sitä vaarallisesti.
Ne olivat vain olleet omiaan tekemään sen raivokkaammaksi ja
kostonhimoisemmaksi. Horjuttuaan hetken sinne tänne ja pureskeltuaan
kiukkuisesti omaa, vertavuotavaa käpäläänsä se ryhtyi taas hyökkäykseen
niinkuin ennenkin koettaen hypätä puun oksille. Minä olin taas ladannut
pistoolini. Ben oli taas valmiina veitsineen, ja me odotimme hyökkäystä
sovittautuen lujasti oksallemme.

Leijona ponnahti taas ylöspäin ja syöksyi puunrunkoa vasten, mutta
suureksi iloksemme me näimme, ettei se hypännyt läheskään niin
korkealle kuin ennen. Jos raivo olisi voinut olla hyödyksi, olisi se
onnistunut, sillä sen hurjuus oli nyt huipussaan, ja se sai aikaan
niin pelottavan karjuntayhdistelmän, että me emme voineet kuulla omia
ääniämme, kun puhuimme toisillemme.

Koetettuaan monta kertaa turhaan päästä meidän kimppuumme, näytti peto
tulevan siihen vakaumukseen, että sillä ei ollut voimia tehdä tätä
urotyötä, ja se luopui yrittämästä.

Mutta sillä ei ollut ollenkaan aikomusta lähteä taistelupaikalta.
Päinvastoin me näimme, että se oli päättänyt panna meidät kestämään
piiritystä, sillä me huomasimme suureksi mielipahaksemme, että se
ravasi muutamia askeleita puunrungosta poispäin ja kyyristyi ruohoon --
aikoen ilmeisesti olla siinä, kunnes meidän olisi pakko tulla alas.



KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU


Toverini ja minä pysyimme tietysti paikoillamme puun latvassa; emme
voineet tehdä muuta. Jos olisimme yrittäneet tulla alas, olisimme vain
heittäneet itsemme suoraan leijonan kitaan, -- leijonan, joka oli juuri
sellaisen välimatkan päässä puunrungosta, että se voi saavuttaa meidät
yhdellä ainoalla hyppäyksellä sillä hetkellä, kun astuimme jalallamme
maahan. Siinä se makasi tai oikeastaan oli kyykyssä kuin kissa,
vaikka se ajoittain nousi ja venytti ruumiinsa kyyristyvään asentoon,
pieksi kylkiään tupsupäisellä hännällään, näytti hampaitaan ja kiljui
vihaisesti. Sitten se asettui taas muutamiksi hetkiksi makaamaan ja
nuolemaan haavoittunutta käpäläänsä, yhä muristen sitä tehdessään
ikäänkuin se olisi vannonut kostoa kärsimästään loukkauksesta!

Kun näimme, että se oli lakannut yrittämästä puuhun, olimme toivossa,
että se väsyisi hyökkäykseen ja menisi pois kokonaan. Mutta näistä
toiveista me luovuimme vähitellen, kun huomasimme sen itsepintaisuuden,
jolla se yhä piti meitä silmällä. Jos jompikumpi meistä liikahti oksien
keskellä, hypähti se heti jaloilleen, ikäänkuin se olisi kuvitellut,
että olimme aikeissa astua alas, ja se olisi päättänyt siepata meidät
kiinni. Tämä jo itsessään osoitti, ettei sillä ollut vähintäkään
aikomusta lähteä paikalta pois, ja sai meidät vakuutetuksi siitä, ettei
piiritystä lopetettaisi piirittäjän suostumuksella.

Me aloimme tulla erittäin huolestuneiksi asemastamme. Tähän asti oli
meitä kauhistanut leijonan äkillinen hyökkäys, mutta nuo kauhunhetket
olivat lyhytikäisiä, ja sen kiihtymyksen takia, joka oli seurannut
niitä, ei meillä ollut aikaa miettimään asiaa tai kärsimään. Meillä ei
ollut aikaa tuntea epätoivoa, ja itse asiassa emme olleet ollenkaan
epätoivossa turvallisuudestamme silloinkaan, kun leijona kaikin tavoin
koetti päästä kimppuumme, sillä me emme uskoneet, että se pääsisi
puuhun.

Mutta nyt uhkasi meitä uusi vaara. Vaikka me tunsimme olevamme aivan
turvassa "orrellamme", emme voineet jäädä sinne pitkäksi aikaa. Siellä
ei ollut millään lailla mukavaa istuessamme hajareisin paljaalla
puunoksalla. Mutta mukavuus oli vähämerkityksinen. Me olimme kumpikin
tottuneet ratsastamaan sellaisella puuhevosella, ja mitä tulee
Braceen, olisi hän voinut ruveta nukkumaan, vaikka hänellä olisi
ollut vain ajopurjeen puomi jalkojensa välissä, niin että me emme
olleet huolissamme mukavuudesta. Oli jotakin vakavampaa mietittävää
kuin tämä, ja se oli mahdollisuus joutua nälän ja janon vaivaamaksi.
Minun ei tarvitse sanoa "mahdollisuus". Mitä tulee nälkään, emme vielä
kärsineet ravinnon puutetta, mutta nälän seuralainen jano rupesi jo
tuntumaan, vieläpä melko tavalla. Emme olleet saaneet vettä suuhumme
sitten kun olimme lähteneet joelta, ja jokainen, joka on marssinut
Afrikan kuuman auringon alla, tietää, että aina puolen mailin päässä
tuntee halua juoda. Me kumpikin olimme olleet janoissamme melkein
siitä hetkestä asti kun lähdimme veneellä rannalle, ja minä olin
tähystellyt vettä siitä asti. Me moitimme itseämme siitä, ettemme
olleet tuoneet mukanamme kenttäpulloa tai vesiastiaa, ja me saimme jo
kärsiä huolimattomuudestamme tai pikemmin tietämättömyydestämme, sillä
mieleemme ei ollut ollenkaan johtunut, että sellaiset varustukset
olisivat olleet tarpeellisia enempää kuin jos olisimme menneet päiväksi
linnustamaan kotia lähellä oleville kentille.

Me olimme jo kärsineet janoa, mutta nyt kun istuimme noilla paljailla
oksilla varjon haivenenkaan suojaamatta meitä keskipäivän auringon
säteiltä -- ja vieläpä kuuman, troopillisen auringon -- aloimme me
tuntea täydellä todella janon tuskia tavalla, jolla en ollut niitä
milloinkaan ennen tuntenut. Se oli itse asiassa mitä tuskallisin tunne,
ja minä ajattelin, että jos se lisääntyisi tai vaikkapa jatkuisi
vielä pitkän aikaa, niin se tappaisi minut. Toverini kärsi myöskin,
vaikka ei niin kovasti kuin minä. Hän oli paremmin tottunut sellaisiin
äärimmäisyyksiin ja saattoi paremmin kestää niitä.

Saattoi olla, että jos olisimme todenteolla kiintyneet johonkin työhön,
emme olisi tunteneet tätä kurjuutta niin tuskallisena, mutta meillä
ei ollut mitään tehtävänä paitsi pitää itseämme oksilla tasapainossa
ja mietiskellä rauhallisesti. Tämä teki asian sitäkin pahemmaksi. Me
saatoimme käsittää asemamme ja täydelleen ymmärtää sen vaarallisen
luonteen.

Tulevaisuutemme oli kaikkea muuta kuin ilahduttava. Me emme uskaltaneet
lähteä puusta pois, muuten leijona olisi syönyt meidät suuhunsa. Jos
taas jäisimme puuhun, joutuisimme joko janon tai nälän tai kummankin
saaliiksi.

Miten saatoimme päästä tästä kauheasta vaihtoehdosta? Väsyisikö
leijona pitämään meitä silmällä ja menisi pois? Ei ollut ollenkaan
todennäköistä, että se tekisi siten. Kaikki sen liikkeet osoittivat
vastakkaisia aikomuksia, ja lohdutukseksemme minä muistin nyt
lukeneeni tämän rajun pedon leppymättömästä luonteesta, kun sitä on
haavoitettu tai ärsytetty -- mikä eroaa niin suuresti siitä yleisestä
mielenlaadusta, jota tavallisesti pidetään sen ominaisuutena ja jonka
se varmaan usein tuo ilmi, kun sitä ei häiritä, tai ehkä silloin, kun
se ei ole nälissään.

Meillä ei ollut mitään keinoa päättää, oliko meidän leijonamme
nälissään vai ei; mutta me tiesimme että sitä oli häiritty, vieläpä
kohdeltu törkeästi; sen kostonjanoiset tunteet oli saatettu korkeimpaan
huippuunsa, ja sen takia tulisi nyt esiin kaikki, mitä tahansa
kostonhimoista olikin sen luonteessa. Epäilemättä ei sen viha lauhtuisi
tuossa tuokiossa. Me saisimme odottaa ehkä pitkän aikaa, ennenkuin se
tuntisi itsensä taipuvaiseksi antamaan anteeksi. Meillä ei ollut mitään
toivottavana sen armolta. Mahdollisesti yö saisi aikaan muutoksen. Vain
siihen panimme kaikki toiveemme.

Emme ollenkaan luottaneet siihen, että joku "Pandoralla" olevista
tovereistamme pelastaisi meidät. Vaikka Bracella oli ystäviä heidän
joukossaan, eivät he olleet sellaisia ystäviä, että he olisivat
huolehtineet paljoakaan siitä, miten hänen kävi. He saattoivat näön
vuoksi etsiä häntä, mutta oli kaksikymmentä tietä, joita he saattoivat
kulkea osumatta oikealle tielle, ja olisi pelkkä sattuma, jos löytäisi
jonkun näissä määrättömissä metsissä. Meillä ei ollut paljoakaan
toivoa, että he pelastaisivat meidät.

Se vähäinen toivo, mikä meillä oli heidän suhteensa, perustui
omituiseen luuloon. Toverini otaksui, että "Pandoran" miehet
kuvittelisivat meidän karanneen, huomatessaan ettemme palaisi. Tässä
tapauksessa oli kylläkin luultavaa, että meitä etsittäisiin vieläpä
tarpeellisella innolla, jotta meidän löytämisemme olisi varma!

Tämä oli omituinen otaksuma, ja me kumpikin toivoimme, että se
osoittautuisi oikeaksi. Tämän mahdollisuuden sattuessa oli meillä
suuremmat mahdollisuudet tulla autetuiksi pälkäästämme.

Tähän mennessä oli janomme tullut tuskalliseksi. Kurkkumme olivat
kuivuneet, ikäänkuin olisimme nielleet punapippuria, eikä kielemme
voineet saada aikaan vähintäkään kosteutta. Luonnollinen sylkinestekin
oli lakannut valumasta.

Kun me kärsimme tällä lailla, sai toverini erään ajatuksen; minä näin
hänen viiltävän veitsellään erään oksan kaarnaa. Asia, joka ensinnä
saattoi meidät lähestymään suurta puuta, oli nyt ratkaistu. Uurroksesta
vuoti punaista nestettä -- tämä oli "traakkipuu"!

Toivoen saavamme lievitystä tästä lähteestä me kumpikin kostutimme
huuliamme kirkkaanpunaisella nesteellä ja nielimme sitä, niin pian
kun sitä tihkui esiin. Jos olisimme olleet paremmin tutustuneet
lääkeopilliseen kasvioppiin, olisimme jättäneet tämän nesteen sikseen,
sillä lohikäärmeen veri on tunnetuimpia kutistavia aineita. Voi,
me huomasimme pian koettelemalla sen ominaisuudet. Viisi minuuttia
jälkeenpäin tuntui kielemme siltä, kuin olisi siihen kaadettu
vihtrilliä, ja meidän janomme kasvoi niin voimakkaaksi ja rajuksi,
ettei sitä voinut enää sietää. Me kaduimme nyt katkerasti tekoamme;
me valitimme katkerasti, että olimme maistaneet tuota verenkaltaista
nestettä. Me olisimme saattaneet kestää päiviä, jollemme olisi nielleet
noita kirkkaan punaisia tippoja; mutta me kärsimme nyt jo ikäänkuin
olisi kulunut päiviä siitä kun olimme maistaneet vettä!

Meidän janomme oli äkkiä lisääntynyt ja oli yhä lisääntymässä, kunnes
kärsimämme tuska oli suorastaan kiduttava. Minä en osaa kuvailla sitä.
Sen kauhistavasta luonteesta voi saada jonkun käsityksen, kun vakuutan,
että me todella puhuimme sellaista, että laskeutuisimme puusta ja
panisimme henkemme mieluummin alttiiksi puukko-ottelussa leijonan
kanssa kuin että kärsisimme janoa kauemman aikaa!



KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU


Niin; me tosiaan puhuimme sellaista, että laskeutuisimme puusta ja
panisimme henkemme alttiiksi puukkotaistelussa leijonan kanssa!

On totta, että se oli toivoton yritys, mutta on luultavaa, että
olisimme yrittäneet sitä ennenkuin kärsineet tuota hirmuista tuskaa
vielä pitkän aikaa. Onneksi emme joutuneet tähän epätoivoiseen
vaihtoehtoon saakka. Ratkaisevalla hetkellä tuli onnellinen ajatus
toverini mieleen ja se ajoi päästämme pois ajatuksen puukkotaistelusta.

Muistettakoon, että meillä oli mukanamme musketti. Suurta
"Anna-kuningatarta" ei pidä unohtaa, vaikka yhteen aikaan näytti
siltä kuin olisimme unohtaneet sen. Asianlaita ei ole aivan siten.
Me muistimme sen aivan hyvin, sillä se oli vain silmissämme, maaten
puun juurella, jonne Brace oli sysännyt sen innoissaan päästäkseen
leijonalta pakoon. Mutta se oli meidän saavuttamattomissamme, ja kun
se vielä lisäksi oli tyhjä, emme olleet ollenkaan ajatelleet, että
se olisi meille hyödyksi. Vaikka olisimme saaneet sen käsiimme ja
ladanneet sen uudestaan, tiesimme me, etteivät pyyhaulit tappaisi
leijonaa, ja sentakia olisimme voineet ladata ja laukaista, kunnes
olisimme kuluttaneet kaikki ammuksemme, saamatta aikaan muuta tulosta
kuin että olisimme saaneet pedon vielä raivoisemmaksi -- jos siihen
vielä oli varaa. Näistä syistä emme olleet kiinnittäneet mitään
huomiota "Anna-kuningattareen", ja se makasi siinä aivan meidän allamme
ilmeisesti yhtä hyödytönnä kuin rautatanko.

Kun suunnittelimme puolustus- ja hyökkäyskeinoja, joita voisimme
käyttää hyväksemme aikomassamme loppuottelussa, tuli "Anna-kuningatar"
taas mieleemme, ja Brace keksi keinon, jonka avulla suuri ase
tulisi hyödyksemme. Itse asiassa oli olemassa mahdollisuus, että me
selviytyisimme asiasta sen avulla ilman sitä epätoivoista yhteenottoa,
jota olimme suunnitelleet. Me vain ihmettelimme, ettei ajatus ollut
ennen juolahtanut mieleemme.

Suunnitelmamme oli saada pyssy käsiimme ja ladata se uudestaan, sitten
ärsyttää leijonaa jollakin tavalla, niin että se uudistaisi yrityksensä
käydä puun kimppuun, ja kun se olisi siten aivan lähellä, asettaa
musketin piipunpää aivan liki sen päätä sekä laukaista sisällys suoraan
siihen. Pyyhaulitkin täyttäisivät tarkoituksen, jos ne laukaistaisiin
niin likeltä.

Ensimmäinen vaikeus olisi saada pyssy haltuumme. Se oli puun alla
samalla sivulla, josta olimme kiivenneet ylös, ei kolmenkaan jalan
päässä suuresta rungosta, mutta vaikka se oli niin likellä, oli
ilmeistä, että jommankumman meistä oli laskeuduttava maahan, ennenkuin
saatoimme päästä käsiksi siihen. Tietysti olisi mahdotonta tehdä
tätä ilman hengenvaaraa -- niin, oli todella varmaa, että leijona
hyökkäisi alaslaskeutuvan kimppuun. Se oli vain noin kaksitoista
askelta kauempana ja, niinkuin jo on kerrottu, se piti meitä yhtämittaa
silmällä. Yksi ainoa hyppäys olisi kylliksi, eikä olisi mitään
mahdollisuutta päästä siltä pakoon. Miten saattoi pyssyyn päästä kiinni?

Olen sanonut, että oli ilmeistä, että jommankumman meistä oli
laskeuduttava alas, ja kun tämä olisi suoraa päätä perikatoon menoa, ei
ajatusta siihen ryhtymisestä harkittu hetkeäkään.

Ben oli kuvitellut, että hän saattaisi päästää minut alas apinoiden
tavoin ja että me tällä keinoin saisimme pyssystä kiinni. Mutta
tutkittuamme oksia ja laskettuamme etäisyyden me huomasimme, että
korkeus oli liian suuri ja keino mahdoton käyttää.

Juuri silloin tuli avuksemme toinen ajatus -- Benin aivoissa syntynyt
ajatus -- nimittäin että tekisimme köydenpätkän päähän juoksusilmukan,
koettaisimme saada sen pyssyn ympäri ja sitten vetäisimme pyssyn ylös
silmukassa. Tämä olisi varma suunnitelma, jos vain voisimme saada sen
täytäntöön.

Meillä oli nuoraa -- merimiestä tavataan harvoin ilman sitä. Se
oli sama pätkä, jossa korppikotka oli roikkunut, sillä Ben oli
irroittanut sen, ennenkuin oli viskannut lintunsa pois. Se oli sekä
tarpeeksi pitkä että tarpeeksi kestävä tähän tarkoitukseen, eikä
olisi sopinut paremmin, vaikka se olisi valittu köysitehtaasta. Ben
tiesi, miten silmukka piti tehdä, ja pian oli silmukka tehty hänen
mielensä mukaan. Sitten laskettiin nuora alas hitaasti ja varovasti,
niin ettei silmukka menisi umpeen, ennenkuin se ennättäisi maahan.
Merimiehen taitavan käden ohjaamana silmukka tuli vihdoin maan
pinnalle aivan musketinpiipun suun eteen, ja sitten sitä vedettiin
hitaasti ja hellävaroen pitkin ruohoa. Onneksi ei pyssynpiippu ollut
aivan maanpinnassa kiinni, ja nuora kulki helposti sen alitse. Mutta
Ben ei ollut tyytyväinen, ennenkuin oli saanut silmukkansa piipun
ja pyssyntukin keskivälille aivan toisen kääntörenkaan yläpuolelle.
Sitten hän veti silmukan umpeen nykäisemällä -- tavalla, jonka vain
merimies osaa -- ja kireällä oleva nuora osoitti, että se oli kiinni
ja lujasti paikoillaan. Vielä puoli minuuttia, ja toverini piti
"Anna-kuningatarta" kädessään!

Sen panostaminen oli vain muutamien minuuttien työ, mutta se tehtiin
varovasti, koska pelkäsimme pudottavamme joko ammukset tai latasimen.
Tietysti olisi ase tullut käyttökelvottomaksi, jos olisimme hukanneet
jommankumman niistä.

Kaikkien näiden toimien kestäessä ei vastustajamme ollut jäänyt
rauhalliseksi. Kun se näki musketin nousevan salaperäisesti puuhun,
näytti se kuvittelevan, että häntä vastaan mietittiin jotakin
salajuonta, ja se nousi kaikille neljälle jalalleen sekä päästi
äänekkään murinan.

Ben oli nyt saanut pyssyn ladatuksi ja odotti vain, että leijona
lähestyisi puuta; mutta peto ei näyttänyt ollenkaan aikovan tulla
lähemmäksi. Se murisi yhä ja huiski hännällään kiukkuisesti, mutta
pysyi paikoillaan.

Mahdollisesti pistoolinlaukaus saisi sen houkuteltua lähemmäksi, ja
toverini kehoitti minua ampumaan. Minä tein siten, tähdäten leijonaa.
Luultavasti kylläkin laukaus vain kutitti sitä, mutta se sai osittain
aikaan toivotun vaikutuksen, sillä saadessaan sen ruumiiseensa se
hypähti kerran ylöspäin ja pysähtyi sitten taas -- yhä jatkaen
ulvomistaan ja lyöden kylkiään pitkällä tupsupäisellä hännällään.

Nyt se ei ollut kymmenenkään askeleen päässä pyssynsuusta, eikä se
tullut tällä kertaa lähemmäksi. Tämä oli ilmeistä, sillä jäätyään
hetkeksi seisomaan neljällä jalallaan se istuutui aivan kuin kissa. Sen
leveä rinta oli aivan meitä päin ja tarjosi mitä sopivimman maalitaulun
tähdättäväksi.

Ben oli kovassa kiusauksessa nostaa pyssy ja vetää liipasimesta, mutta
peläten yhä, että tälläkin lyhyellä matkalla pyyhaulit hajaantuisivat
eivätkä tekisi mitään vahinkoa, hän pidätti itseänsä.

Hän kehoitti minua lataamaan pistoolin uudestaan ja laukaisemaan taas,
ja minä olin juuri siinä puuhassa, kun toverini yht'äkkiä kuiskasi
minulle, että pysähtyisin. Minä katsoin häneen nähdäkseni, mitä hän
tahtoi. Minä näen, että hänen mielessään on jokin uusi aie. Minä näin
hänen vetävän varovasti suuren rautaisen latasimen renkaistaan ja
sitten kiertävän tukon rohtimia sen pään ympäri sekä sovittavan sen
pyssynpiippuun, missä rohtimet pitivät sitä kiinni. Sen jälkeen minä
näin hänen laskevan piipun alas ja panevan pyssyntukin olkapäätään
vasten. Minä näin hänen tähtäävän, ja pian sen jälkeen kuului kova
pamaus ja näkyi savupilvi, joka täytti koko puunlatvan kätkien sekä
maan että taivaan näkyvistäni.

Vaikka en voinut muutamaan hetkeen sanoa laukauksen vaikutusta -- ei
Benkään voinut ---- paksun savun takia, ilahduttivat meitä ne äänet,
jotka kuuluivat meille alhaalta. Leijonan ääni tuntui yht'äkkiä
kokonaan muuttaneen riemuitsevan kiljuntansa sävyyn, joka ilmaisi
tuskaa ja pelkoa, ja me olimme vakuutetut siitä, että se oli pahasti
haavoittunut. Me saatoimme kuulla vinkumisen, korskunnan ja kiljunnan,
joka muistutti sitä, mikä kissalta pääsee kuolemantuskissa, mutta
paljon karkeampana ja kovempana.

Kaikki tämä kesti vain muutamia sekunteja -- niin kauan kuin rikkipilvi
riippui puun ympärillä -- ja juuri kun se oli hajaantunut sivulle ja
me saatoimme nähdä maan allamme, loppuivat äänet, ja me huomasimme
suureksi iloksemme mahtavakokoisen pedon loikovan kyljellään
liikkumattomana ja kuolleena.

Me odotimme hetken tullaksemme varmuuteen tästä asiasta ennenkuin
laskeutuisimme varmasta turvapaikastamme. Mutta kun me tarkastimme
petoa ja näimme, ettei se liikkunut, tunsimme itsemme lopulta
vakuutetuiksi asiasta ja hyppäsimme alas maahan.

Totta kylläkin, se oli aivan kuollut. Rautainen latasin oli tehnyt
tehtävänsä ja pisti vielä esiin, puoliksi uponneena sen rintaan -- sen
pää oli tunkeutunut sydämeen asti.

Komea leijona oli kylläkin hyvä saalis yhdeksi päiväksi. Siten ajatteli
Ben, ja kun meillä ei ollut ollenkaan halua saada toista samalla tapaa,
sovimme me, että metsästyksemme nyt päättyi.

Mutta Ben ei aikonut palata ottamatta mukaansa muutamia
metsästäjätaitonsa voitonmerkkejä, ja sentakia me palasimme paikalle
saatuamme vettä janomme lieventämiseksi ja nyljimme suuren traakkipuun
varjossa leijonalta sen nahan.

Tämä voitonmerkki Benin olkapäällä ja minun kantaessani
"Anna-kuningatarta" me käänsimme matkamme "Pandoraa" kohti.



KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU


Benin ja minun tarkoituksena oli palata suoraa päätä parkkiin. Me
olimme täysin tyytyväisiä päivämme metsästykseen emmekä halunneet
enempää riistaa.

Me lähdimme sentakia suuntaan, joka ajatuksemme mukaan veisi meidät
takaisin joelle.

Mutta me emme olleet menneet kauas, kun rupesimme ajattelemaan, että
olimme väärään suuntaan menossa, ja silloin me käännyimme siitä sivulle
päin sekä läksimme toisaalle päin.

Tätä uutta suuntaa me kuljimme enemmän kuin mailin matkan, mutta kun
ei mitään jokea tullut näkyviin, luulimme me, että me nyt varmasti
kuljimme väärää tietä ja palasimme taas takaisin.

Kun olimme kävelleet vielä mailin tai pari tulematta joelle, rupesimme
me ajattelemaan olevamme hukassa. Ainakin olimme varmasti eksyneet
tieltämme, eikä meillä ollut pienintäkään aavistusta, millä puolella
meistä oli joki tai parkki tai kuningas Dingo Bingon varastohuone.

Levähdettyämme hetken -- me olimme tulleet aivan väsyksiin
ponnistellessamme sinne tänne läpi metsien -- me lähdimme uudestaan
liikkeelle ja kävelimme tällä kertaa kolme mailia tai enemmänkin suoraa
suuntaa. Mutta kaikki oli arvaamista ja näyttäytyipä lisäksi olevan
huonoa arvaamista, sillä sen sijaan että olisimme tulleet alaville
laaksomaille, joita oli pitkin joen rantaa; me huomasimme tulevamme
mäkiselle maalle, joka oli avonaista ja jossa kasvoi puita harvassa. Me
näimme runsaasti riistaa joka puolella -- useanlaatuisia antilooppeja
-- mutta me olimme nyt niin huolissamme tiestä, että me emme
ajatelleetkaan pysähtyä ampuaksemme niitä. Sillä hetkellä me olisimme
mieluummin halunneet nähdä "Pandoran" yläprammitangon kuin maailman
suurimman antilooppilauman.

Muuan edessämme olevista kukkuloista näytti olevan korkeampi kuin
muut, ja kun se myöskin näytti olevan lähimpänä, ehdotti Ben, että me
jatkaisimme matkaamme sen huipulle. Siten me saisimme nähdä ympärillä
olevan maan ja luultavasti huomaisimme joen sekä ehkä itse parkinkin.

Tietystikään minä en vastustanut -- minä olin kokonaan toverini
neuvojen johdettavissa -- ja me lähdimme heti kukkulaa kohti.

Se näytti olevan vain mailin tai parin päässä, mutta kun olimme
kävelleet kokonaisen mailin, se ei näyttänyt suureksi hämmästykseksemme
olevan yhtään lähempänä!

Mutta se ei ollut pahinta, sillä kun olimme kulkeneet vielä mailin,
emme yhä näyttäneet olevan lähempänä kukkulaa kuin lähtiessämme. Sitten
meni kolmas maili, ja välimatka meidän sekä mäen välillä oli, mikäli
saattoi huomata, vain hiukan vähentynyt!

Jos minä olisin saanut määrätä olisin heittänyt kaiken toivon
tuon kukkulan saavuttamisesta ja mennyt takaisin, niinkuin olimme
tulleetkin. Mutta toverini oli ihmeellisen kestävä mies siinä mihin hän
vain ryhtyi, ja nyt kun hän oli lähtenyt kulkemaan kukkulalle, oli hän
päättänyt, ettei pysähdyttäisi ollenkaan, ennenkuin olimme saapuneet
aivan sen huipulle, vaikka meiltä menisi auringonlaskuun saakka,
ennenkuin saisimme matkan suoritettua. Siten me ponnistimme eteenpäin
pitäen kukkulan huippua silmissämme ja matkaten suoraan sitä kohti koko
ajan.

Matka oli paljon pitempi kuin olimme otaksuneet. Kukkula oli ainakin
runsaan kymmenen Englannin penikulman päässä siitä paikasta,
missä olimme sen ensin huomanneet, korkeimmalle kohdalle, vaikka
se lähtiessämme näytti olevan vain yhden penikulman päässä!
Mutta ilmakehän puhtaus on niin suuri muutamissa osissa kuumaa
vyöhykettä, missä ei ole yhtään pilveä taivaalla eikä ollenkaan sumua
maan pinnalla, että semmoinen pettyy helposti, joka on tottunut
englantilaiseen maisemaan.

Tuntia ennen auringonlaskua Ben ja minä ehdimme kukkulan huipulle,
mutta meidän vaivamme palkitsi se loistava näköala, joka avautui
eteemme sekä erikoisesti joen näkeminen, se kun juoksi toista puolta
pitkin ja ulottui kauas poispäin meistä loistavan hopeavyön tapaisena,
kunnes se kohtasi valkoisen meren kaukaisuudessa. Me saatoimme juuri
erottaa "Pandoran", joka oli ankkurissa, ja me luulimme voivamme nähdä
kuningas Dingo Bingon majat ja varastohuoneet, jotka pilkistivät
vihreiden puiden keskeltä. Parkki ei näyttänyt suuremmalta kuin pieni
vene, ja vaikka se näytti olevan hyvin lähellä joen suuta, oli sekin
vain näköhairaus, sillä me tiesimme sen olevan enemmän kuin mailin
päässä virtaa ylöspäin.

Tietysti näky tuotti meille iloa, sillä me olimme todella luulleet
olevamme hukassa ja tunteneet itsemme hyvin levottomiksi koko
iltapuolen. Mutta nyt kun näimme asemamme ja suunnan, mihin joki
juoksi, saatoimme helposti löytää tiemme sen luo ja seuraamalla sen
rantoja me tulisimme aikanaan määräpaikkaamme.

Mutta eräs asia oli hyvin epämiellyttävä. Me emme voisi ehtiä
"Pandoralle" takaisin tänä yönä. Me voisimme päästä joen rannalle asti,
ennenkuin aurinko kokonaan laskisi. Mutta me näimme, että maa oli
molemmilla puolilla virtaa tiheän metsän peitossa, ja jollei löytyisi
polkua, tulisi kulkeminen metsän läpi hitaaksi, ja hämärän tultua olisi
mahdotonta mennä eteenpäin. Näytti jokseenkin selvältä, ettemme ehtisi
"Pandoralle" sinä iltana, vaan että meidän piti viettää yö metsässä.

Kun asianlaita oli oleva näin, ajatteli Ben, että me saatoimme yhtä
hyvin pysyä kukkulalla kuin mennä jonnekin muuanne. Me olisimme
saattaneet mennä alas joen rannalle -- joki näet juoksi aivan mäen
toista sivua pitkin, ehkä ei aivan mailin päässä rinteen alareunasta --
ja me ajattelimme alussa tehdä siten, mutta harkitessamme asiaa meistä
näytti paremmalta pysyä siellä, missä olimme. Meillä olisi vähempi
vaara villeistä pedoista, jos jäisimme kukkulalle, jossa ei ollut
paljoa puita, kuin jos menisimme alas tiheisiin metsiin. Joen rantojen
tiesimme olevan paikan, jossa villejä petoja oli eniten, ja vaara
niiden hyökkäyksestä olisi siellä paljon suurempi. Mitä tuli veteen,
emme voineet olla paremmassa asemassa, sillä me olimme löytäneet
kauniin lähteen läheltä huippua ja olimme jo sammuttaneet janomme
siitä. Meidän ei tarvinnut mennä joelle, mitä tähän seikkaan tuli.

Ainoa, mitä meiltä todella puuttui olivat kaikki ruokatarpeet. Meillä
ei ollut palaakaan laivakorppuja eikä lihaa, ja me olimme kumpikin
tulleet nälkäisiksi kuin sudet. Ei ollut vähintäkään mahdollisuutta
saada illallista, ja meidän olisi ollut kuljettava tyhjin vatsoin,
kunnes ehtisimme parkin luo -- ehkä vasta puolipäivän aikaan seuraavana
päivänä.

Me olimme tulleet niin nälkäisiksi, että toverini toivoi nyt että olisi
tuonut mukanaan palasen leijonan lihaa, selittäen, että hän olisi aivan
hyvin voinut syödä viipaleen siitä. Meillä oli nahka yhä mukanamme,
mutta se oli liian sitkeätä meille, vaikka olimmekin nälissämme.

Me istuuduimme lähelle lähdettä ja aloimme miettiä, mihin valmistuksiin
meidän oli ryhdyttävä yön viettämiseksi. Ajattelimme, että oli parasta
koota joku määrä puita ja tehdä roihuava tuli -- ei siksi, että
olisimme pelänneet kylmää, sillä kylmyys oli täällä tuntematon asia.
Päinvastoin, vaikka oltiin jo lähellä auringonlaskua, oli ilma yhä
hyvin kuuma ja painostava. Tarkoituksenamme oli tulta polttamalla
pelottaa tiehensä villieläimet, jotka mahdollisesti: lähestyisivät
nukkumapaikkaamme yön aikana.

Puhuessamme me tulimme nälkäisemmiksi, ja lopulta rupesi vatsamme
vaatimaan niin kovasti, että olisimme melkein voineet syödä ruohoa!
Mutta onni näytti olevan ystävällinen meitä kohtaan ja pelasti meidät
tulemasta ruohonsyöjiksi. Juuri kun aprikoitsimme, mitä löytäisimme
syödäksemme, satuimme näkemään suuren linnun tulevan muutamien puiden
suojasta avoimelle tantereelle. Se ei nähnyt meitä, sillä se tuli joka
hetki lähemmäksi. Se näytti syövän ruohoa liikkuessaan eteenpäin, ja
ollessaan siten kiintyneenä oman ravintonsa etsimiseen se ei huomannut
mitään muuta.

Ben oli ladannut uudestaan "Anna-kuningattaren" tapettuaan leijonan.
Latasin oli pahasti vääntynyt, mutta meidän oli onnistunut saada se
suoraksi jälleen, niin että se kelpasi tarkoitukseensa, ja jotta
olisimme valmiit mahdollisiin sattumuksiin, oli uusi lataus työnnetty
piippuun.

Nähdessämme suuren linnun tulevan niin likelle me painauduimme
rauhallisesti alas kätkeäksemme itsemme ruohikkoon Benin asettuessa
pienen pensaan taakse, jonka läpi hän työnsi musketin pitkän piipun.

Näytti siltä kuin kaitselmus olisi lähettänyt linnun illalliseksemme,
sillä tyhmä elukka käveli suoraan eteenpäin, kunnes se oli tuskin
kahdentoista yardin päässä "Anna-kuningattaren" piipunsuusta. Juuri
silloin Ben veti liipasimesta, ja vaikka ammukset olivat pieniä,
keikahti suuri trappi -- lintu osoittautui trapiksi -- ruohossa ympäri
niin kuolleena kuin naula ovessa. Niin sanoi Ben nostaessaan sen ylös
ja tuodessaan sen leiriimme. Me ryhdyimme nyt valmistamaan lintua, ja
kynittyämme sekä puhdistettuamme sen me sytytimme tulen ja panimme sen
liekkiin paahtumaan. Me emme ehkä keittäneet sitä hienoimmalla tavalla,
ja se oli mahdollisesti hieman savustunut, mutta vaikka olikin, niin
emme huomanneet sitä syödessämme, sillä me söimme kumpikin sydämen
halusta ja ajattelimme, että se oli herkullisin pala mitä ikinä olimme
maistaneet. Tietystikin suolalihan jälkeen johon olimme niin kauan
tottuneet, tuores trappi --- se on maukkaimpia riistalintuja -- ei
voinutkaan olla muuta kuin herkkupala, ja se maistui meille siinä
määrin, että me ennen maatamenoamme teimme uuden hyökkäyksen linnun
kimppuun ja söimme sen miltei loppuun, vaikka se oli suuri.

Me joimme illallisen paineeksi siemauksen kylmää vettä
kristallikirkkaasta lähteestä ja sitten aloimme tuumailla, mihin
oikaisisimme ruumiimme yöksi.



KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU


Ensin meillä oli aikeena jäädä sinne, missä olimme keittäneet ja
syöneet illallisemme. Vettä oli helposti saatavissa ja siellä oli
pitkää ruohoa, jossa saatoimme levätä hyvin mukavasti.

Mutta vaikka silloin oli tarpeeksi lämmintä ja vaikka me olisimme
voineet ruveta nukkumaan tuntematta ollenkaan kylmää, tiesimme me
että asianlaita olisi toinen keskiyön aikaan. Me tiesimme tämän siitä
kokemuksesta, jonka me jo olimme saaneet tästä osasta maata, sillä
huolimatta auringon suuresta kuumuudesta päivällä nousi yöllä paksu
kaste, ja ilma oli usein sumuista sekä kylmää. Muutamina öinä olimme
parkissa ollessamme huomanneet ilman kyllin kylmäksi ottaaksemme
käytäntöön kaikki peitteet, jotka voimme saada. Mahdollisesti ei ilma
ollut itsessään niin kylmä kuin me kuvittelimme, sillä tähän aikaan
minä en tietänyt mitään lämpömittarista. On hyvin luultavaa, että me
tunsimme yön kylmyyden tuntuvammin sen vastakkaisuuden takia verrattuna
päivän suureen kuumuuteen, ja kun me olimme tavallisesti kovassa työssä
ja hikoilimme koko päivän, ei veremme ollut tietystikään valmistautunut
muutosta varten.

Kyseessä oleva päivä oli ollut erikoisen kuuma, ja kävellessämme
palmunpähkinöiden yli sekä ponnistellessamme tiheikköjen ja muiden
vaikeakulkuisten paikkain lävitse me olimme hikoilleet ylenmäärin koko
päivän. Koska meillä ei ollut peitteitä verhotaksemme itseämme -- ei
mitään muuta kuin aivan keveät vaatteemme -- tulisimme luultavasti
kärsimään yöllä, kun kostea kaste laskeutuisi päällemme. Totta
kylläkin, että meillä oli leijonan nahka mukanamme, mutta kun se oli
tuore ja vielä muokkaamaton ei se olisi suurestikaan hyödyttänyt meitä.

Kun asianlaita oli näin, tuli mieleemme, että me saatoimme yhtä
hyvin etsiä suojaa jonkun puun alta, joka ainakin varjelisi meidät
laskeutuvalta kasteelta, vaikkakaan se ei lämmittäisi meitä.

Me olimme jo huomanneet metsikön, joka oli jonkun matkan päässä mäen
rinteellä. Se näytti lupaavan juuri sitä suojaa, mitä me kaipasimme,
ja me läksimme metsikköön päin ottaen mukaamme pyssyn, leijonannahan,
trapin jäännökset sekä vähän polttoaineksia tehdäksemme niistä uuden
tulen.

Tämä metsikkö näytti olevan sitä lajia, jota tavallisesti sanotaan
viidakoksi -- sellainen, jota voi usein huomata englantilaisissa
puistoissa. Se oli muodoltaan pyöreä ja peitti noin puolen acren
alan maanpinnasta. Ei mikään puista ollut suuri -- ei yli kolmen-
tai neljänkymmenen jalan korkuinen, mutta kun pääsimme lähemmäksi,
saatoimme huomata, että ne olivat kaikki yhtä lajia. Sen saatoimme
päättää lehdistä, jotka olivat hyvin suuria ja loistavan vihreitä
väriltään. Ne olivat pitkulaisia ja jokainen lehti oli jakautunut
viiteen lehdykkään, jotka olivat toisiinsa nähden samassa asennossa
kuin sormet kädessä. Lehdykätkin olivat samanlaisia kuin suuret,
kokonaiset lehdet, ja jokaisesta lehtikimpusta huomasimme kasvavan
suuren, valkean kukan, mikä riippui pitkässä nuokkuvassa varressa pää
alaspäin. Nämä kukat antoivat metsikölle hyvin kauniin ulkonäön --
niiden loistavat, valkeat terät olivat somana vastakohtana lehtien
tummalle vihreydelle.

Kaikki nämä seikat me huomasimme, kun menimme lähemmäksi, sillä vaikka
aurinko oli laskenut, oli yhä kyllin valoisaa, jotta saattoi nähdä
esineet melkoisen välimatkan päästä.

Me emme huomanneet tästä pienestä viidakosta mitään muuta, mikä olisi
näyttänyt erikoiselta, kunnes me olimme päässeet aivan sen reunaan.
Me huomasimme vain, että se oli sievästi pyöreä, aivan kuin se olisi
kuulunut johonkin hienoon puistoon ja kuin olisi puistonvartijan
tai jonkun maisemapuutarhurin karsimaveitsi pitänyt sitä somasti
leikattuna. Tietysti oli tämä vain satunnainen omituisuus, kun
ajatteli, että metsikkö kasvoi villissä, asumattomassa maassa, missä
ihmiskäsi ei milloinkaan puuttunut siihen, kuten otaksuimme. Mutta minä
olin kuullut, että sellaisia säännöllisesti muodostuneita viidakkoja
tavataan usein villeissä seuduissa sekä etelä-Afrikan tasankomailla
että Amerikan heinäaavikoilla, ja siksi ei ollut mitään merkillistä,
että niitä olisi yhtä hyvin keski-Afrikassakin.

Tämän takia me olimme tuskin huomauttaneetkaan toisillemme viidakon
muodon omituisuudesta, vaan lähestyimme sitä tarkoittamatta mitään
muuta kuin että saisimme varjoa sen alla. Sen taaja lehvistö, joka
tarjosi suojaa kasteelta vieläpä sateeltakin, jos se sattuisi tulemaan,
näytti kutsuvan meitä luokseen, ja me päätimme ottaa vastaan sen
tarjoaman vieraanvaraisuuden.

Vasta kun me pääsimme hyvin lähelle viidakkoa, me huomasimme tämän
omituisen metsikön oikean luonteen -- ja silloin me huomasimme
erikoisuuden, joka hämmästytti meitä.

Voitte kuvitella hämmästystämme, kun huomasimme, että koko tiheikössä
oli vain yksi puu sen sijaan että -- niinkuin olimme otaksuneet --
siinä olisi ollut todellinen metsikkö, joka peitti tuon miltei acren
suuruisen alan maata.

Varmastikin siinä oli vain yksi puu, ja me olimme väärin pitäneet
suurta, varjostavaa lehti- ja kukkalatvaa kokonaisena metsikkönä!

Mutta minkälainen puu se olikaan! Jos olimme hämmästyneet
traakkipuusta, kävi hämmästyksemme nyt enemmän kuin kaksinkertaiseksi,
kun katselimme jättiläismäistä puiden hallitsijaa, joka tässä levisi
laajalle silmiemme edessä. Traakkipuu kutistui pensaaksi siihen
verraten.

Jos minun pitäisi mainita tämän äärettömän suuren kasvin mittasuhteet,
niin minua tuskin uskottaisiin. Mutta onneksi eivät sen jättiläismitat
ole yksin minun vakuutukseni varassa. Kasvitieteilijät ovat kuvanneet
samankaltaisia puita, vieläpä aivan samaa lajiakin olevia, ja sentakia
tuntee tieteellinen maailma niiden suuren koon hyvin.

Siinä puussa, jonka Brace ja minä tapasimme, oli runko täydelleen
sata jalkaa ympärimitaten. En voi sanoa tarkkaan, koska minulla ei
ollut mittanauhaa, ja olisi tarvittu melko pitkä nuora ympäröimään
sitä. Mutta Ben mittasi sen huolellisesti käsivarsillaan ja ilmoitti
sen olevan "kaksikymmentäviisi syltä". Nyt olivat Benin sylet kelpo
syliä, sillä hänellä oli pitkät käsivarret, ja siitä päätän, että
runko oli vähintäin sata jalkaa ympärimitaten. Noin kahdentoista
jalan korkeudessa maasta haarautui runko useaksi suureksi oksaksi,
joista jokainen oli itsekin aivan kuin puu, ja itse asiassa muutamat
niistä olivat paljon paksumpia kuin metsän useimmat puut. Nämä haarat
ulottuivat monen yardin päähän, ensin vaakasuoraan, mutta kun ne
kaventuivat päätään kohti, alkoivat ne vähitellen kaartua alaspäin,
kunnes niiden uloin pää -- huipussa olevat oksat lehtineen -- aivan
koskettivat maata. Tästä syystä me emme olleet voineet nähdä päärunkoa,
kun lähestyimme. Ulompana olevien oksien lehdet kätkivät sen meidän
näkyvistämme, ja sentakia olimme pitäneet yksityistä puuta metsikkönä
ja viidakkona. Se muistutti tätä sitäkin enemmän korkeutensa tähden,
sillä kuten jo on huomautettu, sen ylimmät oksat eivät nousseet suoraan
ylöspäin enemmän kuin kolme- tai neljäkymmentä jalkaa. Sentakia se ei
ollut maailman korkein puu, vaikka se varmaan oli paksuimpia.

Nyt sattui niin, että minä tiesin, minkälajinen puu se oli -- tiesin
sen nimenkin; minun "ihmekirjani" ei ollut jättänyt kuvaamatta tätä
kasvimaailman harvinaisuutta. Se oli suuri _baobab_.



KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU


Tiesin, että puulla oli muita nimiä baobab-nimen ohella: että Senegalin
neekerit sanovat sitä "apinanleipäpuuksi", "happamaksi kurpitsaksi"
ja "lalo"-kasviksi. Minun kirjani oli ollut niin yksityiskohtainen,
että se mainitsi puun tieteellisenkin nimen, mikä on _Adansonia_
-- nimi on johtunut kuuluisasta ranskalaisesta kasvitieteilijästä
Adansonista, joka kauan sitten matkusti läntisen Afrikan läpi
ja kuvaili ensimmäisenä tätä ihmeellistä puuta. Vieläpä muistin
Adansonin kuvauksen siitä ja hänen tiedonantonsa että hän uskoi olevan
muutamia baobab-puita, jotka olivat viisituhatta vuotta vanhoja, siis
samanikäisiä kuin maailma. Hän oli itse mitannut muutamia, jotka
olivat setsemänkymmentäviisi jalkaa ympärykseltään, sekä oli kuullut
toisista, jotka olivat yli sata jalkaa! Tämän minä saatoin nyt uskoa.
Minä muistin lisäksi, että hän oli kertonut puun hedelmän olevan
suuren soikean kappaleen, joka oli täyteensä yhdeksän tuumaa pitkä
ja tummanvihreä väriltään sekä pinnaltaan valkean villan peitossa,
että se muistutti kurpitsaa ja avattuna toi näkösälle useita pikku
kammioita, joissa oli kovia, kiiltäviä siemeniä uponneena pehmeään
hedelmälihaan, että alkuasukkaat niillä seuduin, missä puu kasvoi,
valmistivat tästä hedelmälihasta hapahkoa juomaa, mikä oli hyvää
parantamaan kuumetauteja, että sama kansa sekoitti lehtiä kuivattuina
ja survottuina ruokaansa estämään liian runsasta hikoilua, lisäksi
että suurempia lehtiä käytetään kattamaan heidän majojaan sekä että
he valmistivat kuoresta eräänlaista köyttä ja myöskin karkealajista
kangasta, mitä köyhemmät ihmiset pitivät lanteillaan muodostamaan
verhon, joka ulottui vyötäisiltä polviin. Myöskin astioita
valmistettiin hedelmän ulkokuoresta, mitkä astiat sopivat samoihin
tarkoituksiin, kuin ne, joita saatiin kurpitsapuusta.

Kaikki nämä asiat minä muistin sillä hetkellä ja aioin ilmoittaa ne
toverilleni niin pian kun olimme majoittuneet johonkin yötä varten.
Mutta tähän mennessä me olimme vain saapuneet paikalle, emmekä olleet
saaneet jättiläiskasvista selville mitään muuta kuin että se oli
kaikki yhtä ainoata puuta, sillä me saatoimme vielä erottaa päärungon
hämärän heikossa valossa. Tietystikin suoritti Ben mittaamisensa
vasta jälkeenpäin, ja se tapahtui vasta kauan sen jälkeen kuin olimme
saapuneet paikalle.

Niin, me olimme tulleet tämän ihmeellisen puun luo ja kumartaessamme
alas sekä astuessamme sen oksien alle me näimme yhdellä silmäyksellä,
että se oli juuri sopiva paikka yöpymistä varten. Talokaan olisi tuskin
voinut sopia meille paremmin, ja mitä tuli tilaan, oli sitä siellä
kylliksi, vaikka sinne olisi majoittunut kolmikantisen laivan miehistö.
Oli tuskin väliä, mihin me asetuimme lepäämään -- puun laajalle
leviävän katoksen alla oli runsaasti valinnan varaa, eikä kaste
häiritsisi luultavasti missään meidän uinailuamme.

Me olimme kuitenkin päättäneet sytyttää tulen, sillä me pelkäsimme yhä
edelleen villieläimiä. Eikä ihmekään sellaisen päivän seikkailujen
jälkeen.

Vaikka puun varjon alla oli miltei pimeä, oli ulkopuolella vielä
hämärää, ja oli yhä kylliksi valoisaa, että saatoimme koota
polttoaineita tultamme varten. Siten me laskettuamme maahan
leijonannahkamme ja muut sälymme rupesimme kokoamaan puunkappaleita.
Pienen matkan päässä me tapasimme jonkun määrän kuivunutta puuta, joka
sopi erinomaisesti polttoaineeksi, ja kolme tai neljä täyttä sylillistä
oli tarpeeksi.

Me kokosimme nopeasti sen verran ja valittuamme paikan erään suuren
vaakasuoran oksan alta me rakensimme leiritulemme. Oksa oli niin paksu
ja leveä alhaaltapäin, että se jo itsessään muodosti tarpeeksi suuren
katon suojaamaan meitä sateelta, joka mahdollisesti tulisi, ja maa oli
alapuolella taulakuiva, joten meillä oli kaikki mahdollisuudet saada
mukava yölepo.

Me rakensimme tulemme jonkun matkan päähän päärungosta ja heti kun se
oli saatu kunnolla sytytetyksi, me lopetimme työmme sekä istuuduimme
sen viereen. Benillä oli savipiippunsa taskussaan, ja täyttäen sen
siihen kuuluvalla huumaavalla aineella hän rupesi polttamaan sitä
hyvin tyytyväisenä. Minä olin itse hyvin onnellinen. Sen jälkeen mitä
olin kokenut parkissa, oli tämä vapaa metsäelämä todella ihastuttavaa,
ja minä ajattelin, että haluaisin sen jatkuvan aina. Vaikkakaan minä
en ruvennut vetelemään savuja toverini kanssa, istuuduin minä häntä
vastapäätä, ja me nautimme kumpikin luontevan keskustelun tuottamasta
huvista.

Olen sanonut, että kun ensiksi tulimme baobabin varjoon, oli siellä
aivan pimeä -- niin pimeä kuin yö itse -- emmekä me voineet nähdä
kuuttakaan jalkaa nenäämme edemmäksi mihinkään suuntaan. Mutta pian
tuli rupesi leimuamaan, joten me saatoimme tehdä tarkempia huomioita
uudesta asunnostamme. Me voimme nähdä päidemme yläpuolella pitkän,
munanmuotoisen hedelmän riippuvan suurien lehtien keskellä, kun taas
pitkin maata oli siroteltuna monta, jotka olivat pudonneet ollen liika
kypsiä, sekä kuoria toisista, jotka olivat auenneet ja hajoittaneet
siemenensä maahan ollen nyt kuivia ja tyhjiä.

Kaikki tämä oli huomattu muutamissa sekunneissa -- juuri sill'aikaa kun
nuotion puut alkoivat leimuta. Mutta tarkkaavaisuutemme johtui pois
sellaisista huomioista ja keskittyi yhteen ainoaan seikkaan, joka heti
herätti meissä innokasta uteliaisuutta.

Tämä seikka oli muuan omituinen ilmiö, joka oli näkyvissä puun
rungossa. Aivan tulen toisella puolen, mutta -- kuten jo on mainittu
-- jonkun matkan päässä siitä kohosi päärunko suuren seinän tapaisena.
Kaarna oli ruskeanharmaa väriltään, ryppyinen ja mukurainen, ja sen
pinnalla oli monta nystermää sekä epätasaista kohtaa. Mutta huolimatta
tästä epätasaisuudesta me huomasimme heti kun liekit rupesivat
loistamaan rungolla neljä säännöllistä viivaa eli uurretta, mitkä
tekivät toistensa kanssa suoria kulmia. Nämä viivat muodostivat
suunnikkaan, joka oli kolme jalkaa pitkä ja kaksi leveä. Pohjaviiva oli
noin kaksi jalkaa maanpinnan yläpuolella, ja suunnikas itse kuvastui
pitkinpäin puuta vasten.

Heti kun loimme silmämme säännöllisesti muodostuneeseen kuvioon,
näimme me, ettei se ollut voinut syntyä mistään luonnollisesta syystä
-- kaarna ei ollut voinut haljeta niin sopusuhtaiseen muotoon. Oli
selvää, että kuvio oli keinotekoinen -- toisin sanoen sen oli ihmiskäsi
tehnyt. Itse asiassa, kun tarkastimme sitä seikkaperäisemmin, saatoimme
sanoa, että asianlaita oli siten, sillä puussa voi huomata veitsen tai
jonkun muun leikkausaseen jäljet, vaikka työ oli tehty aikoja sitten,
eikä väri antanut mitään opastusta siitä, milloin se oli tehty. Viivat
olivat samanlaisesti tummanharmaita kuin luonnolliset halkeamat puun
muissa osissa.

Kun uteliaisuutemme oli herännyt, nousimme toverini ja minä tulen
äärestä sekä lähestyimme suurta runkoa tutkiaksemme sitä. Jos maa olisi
ollut asuttu, emme olisi ajatelleet asiasta mitään, sillä silloin
olisimme luulleet, että joku oli leikellyt puun kaarnaan kuvioita
huvikseen -- mahdollisesti ne olivat olleet toimettomia poikia --
niinhän olen itsekin usein tehnyt ja Ben oli tehnyt, kun hän oli
toimeton poika. Mutta tuon päivän koko retkeilyn aikana me emme olleet
kohdanneet yhtäkään ihmisolentoa emmekä myöskään nähneet merkkiä tai
jälkeä kenestäkään, ja me olimme jokseenkin varmoja kaiken sen jälkeen
mitä meille oli kerrottu, että tämä osa maata oli aivan ilman asujamia.
Sentakia baobabin kuoreen leikattu kuvio hämmästytti meitä, sillä se
oli merkkinä siitä, että siellä oli ollut ihmisolentoja ennen meitä,
vaikka siitä saattoi olla hyvinkin pitkä aika.

Me siis lähestyimme runkoa tutkiaksemme sitä tarkemmin.

Kun tulimme lähelle, huomasimme, että viivat olivat hyvin syviä,
aivan kuin ne olisivat olleet leikatut puuhun asti, mutta tämän
lisäksi ei ollut huomattavissa mitään erikoista. Kaarnassa ei ollut
muuta uurrosta, niinkuin olimme odottaneet -- ei mitään muuta kuin
tämä pitkänomainen kuvio, joka muistutti vähän pienen ikkunan tahi
oven muotoa. Itse asiassa, kun seisoimme sitä ihmettelemässä, toi se
mieleemme ajatuksen pienestä ovesta, joka avautui puun sivusta, sillä
uurros näytti yltympäri reunastaan mustalta, ikäänkuin olisimme voineet
nähdä johonkin tummaan onteloon sen toisella puolen.

Tämä ajatus tuli mieleeni, kun seisoin tuijottamassa sitä, ja Benillä
oli samanlainen kuvitelma.

"Hitto vieköön, Vilho!" sanoi hän astuen lähemmäksi sitä, "se on ovi,
luulemma", ja sitten kumartuen eteenpäin sekä iskien sitä nyrkillään
hän huudahti: "Menköön kaaripuuni rikki, jollei se ole ovi! Kuulehan
poika! Kuuletko tätä? Se kumajaa yhtä ontolta kuin tyhjä tynnyri!"

Tosiaan, merimiehen rystöjen isku kaarnaan antoi onton kuminan --
aivan erilaisen kuin mikä olisi syntynyt iskemällä jykevää puunrunkoa.
Lisäksi huomasimme me, että se osa, johon oli lyöty, tärisi iskusta.
Epäilemättä oli puu ontto, ja se osa, joka oli vetänyt huomiomme
puoleensa, ei ollut mitään muuta kuin sen sivuun leikattu ovi.

Tämä asia kävi heti varmaksi, sillä Ben nosti jalkansa taas
tuumattuaan: "menköön kaaripuuni rikki", ja potkaisi kelpo tavalla
siihen osaan, joka oli irtonainen. Se antoi heti perään ja saattoi
hämmästyneitten silmiemme nähtäväksi puun kyljessä olevan oven, joka
johti toisella puolella olevaan mustaan onkaloon!

Ben juoksi heti takaisin tulen luo ja ottaen useita leimuavia
puukappaleita sekä sovittaen ne vieri viereen, niin että ne muodostivat
soihdun, hän palasi ne mukanaan rungon luo. Pitäen soihtua onkalon
suun edessä me kurkistimme sisään, kun silmiämme kohtasi näky, joka
sai aikaan jotakin enemmän kuin hämmästystä -- jotakin joka oli hyvin
lähellä kauhua. Meillä oli kummallakin tämä tunne, ja vaikka toverini
oli mies, vieläpä hyvin rohkea mies, oli hän yhtä kauhuissaan kuin
minäkin. Itse asiassa minä näin, että hänen vartalonsa vapisi kokonaan
ja että hänen kätensä tutisivat sillä tavoin, että useita puukappaleita
putosi hänen sormistaan, ja hän näytti olevan muutamia sekunteja kahden
vaiheella, viskaisiko hän soihdun pois ja lähtisi pakoon!

Tätä voi tuskin kummastella, kun ajattelee sitä omituista näkyä, joka
avautui silmiemme eteen. Olisi koetellut rohkeimmankin kuolevaisen
hermoja, mikä ikinä on elänyt, katsoa tuohon mustaan puun onteloon
tietämättä edeltäpäin, mitä se sisälsi. Ei ollut ihme, että Ben Brace
päästi villin huudahduksen ja seisoi vavisten sanattomassa kauhussa.

Puunrungon sisäpuolella oli huone. Se oli neliskulmainen muodoltaan,
noin kuusi, seitsemän jalkaa pitkä, leveä ja korkea. Se ei ollut mikään
mädäntyneen puun luonnollinen ontelo, vaan sen olivat ilmeisesti
ihmiskädet kovertaneet, ei aivan tarkkaan, vaan karkeasti hakaten
ikäänkuin kirveellä.

Pitkin takaosaa oli jätetty paikoilleen osa puuta, muistuttaen penkkiä
tai rahia, ja tällä penkillä olivat ne esineet, jotka herättivät
kauhuamme. Siinä istui kolme ihmishaahmoa, kasvot kääntyneinä
sisäänkäytävää kohti. Ne istuivat niinkuin ihmiset tavallisesti tekevät
lepuuttaessaan itseään -- selkä nojaten huoneen takimmaista seinää
vasten ja käsivarret riippuen hervottomina sivulla, polvet koukussa ja
raajat hieman kurotettuina lattian keskustaa kohti.

Kukaan näistä kolmesta ei liikkunut, sillä vaikka ne olivat
ihmishahmoja, eivät ne olleet eläviä, eivätkä ne myöskään olleet
kuolleita ruumiita! Ei, ne eivät olleet eläviä eikä kuolleita
ihmisiä, ja tämä seikka lisäsi hämmästystämme, kun katselimme niitä.
Jos ne olisivat olleet eläviä tai vain ruumiita, olisi näky ollut
luonnollinen, mutta ne eivät olleet kumpaakaan. Aikanaan ne olivat
olleet molempia, mutta siitä oli varmaan pitkä aika, sillä nyt ne eivät
muistuttaneet kumpaakaan!

Ne olivat kaikki kolme ryppyisiä ja kuivaneita kuin muumiot, mutta
ne eivät olleet muumioitakaan. Ne muistuttivat enemmän luurankoja,
jotka oli suljettu mustiin nahkaverhoihin, mitkä olivat rypistyneinä
ja kutistuneina heidän päällään, vaikkakin ne sopivat tarkasti
heidän ruumiiseensa. Heidän päälaellaan oli villatukkaa -- he olivat
ilmeisesti olleet neekereitä -- ja silmät olivat vielä päässä,
vaikkakin kiillottomina ja kuoppiinsa kuivuneina, niinkuin muukin liha.
Yksi kohta oli yhä säilyttänyt kiiltonsa, nimittäin heidän hampaansa.
Rypistyneet ja taaksepäin vetäytyneet huulet paljastivat ne täydelleen,
ja kaikkien kolmen suussa loisti kaksinkertainen hammasrivi valkean
norsuluun tavoin. Ollen vastakohtana nahan tummalle värille ja pään
luurankomaisen muodon sekä leukojen laihan terävyyden tehostamina ne
saivat aikaan näyn, joka oli äärimmäisen hirveä ja kamala. Ei ihmettä,
että toverini vapisi, kun hän näki miehet.



KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU


Varmaan hämmästytte kuullessanne, etten minä ollut paljoakaan
pelästyneempi kuin hän. Olisi ollut luonnollista että asianlaita
olisi ollut siten -- koskapa olin nuorempi enkä niin rohkea --
mutta todellisuudessa ei ollut siten. Itse asiassa, pienen kauhun
tunteen jälkeen, jota tunsin ensi pelästyksessäni, en ollut ollenkaan
peloissani.

Tietystikin oli sellainen villi ja kauhistava näky -- nuo kolme
luurankohaahmoa jäykkine jäsenineen ja ruumiineen sekä valkoisine,
irvistävine hammasriveineen -- omiaan herättämään pelkoa kenessä
tahansa, etenkin kun nämä miehet kohdattiin sellaisessa omituisessa
paikassa ja nähtiin kuten me näimme ne, soihdun loistavassa valossa.
Enkä tahdo kieltää, että ensi kertaa silmätessäni niitä minä olin yhtä
suuresti kauhistunut kuin toverini, ja ehkä vielä pahemminkin.

Mutta kauhuni oli lyhytaikainen, sillä minä olin melkein seuraavalla
hetkellä vapaa siitä, ja seisoin katselemassa luurankoruumiita
tuntematta mitään muuta kuin suurta uteliaisuutta -- aivan ikäänkuin
olisin katsellut muumioita jossakin museossa.

Tiedän, että hämmästytte tästä osoittamastani kylmäverisyydestä ja
pidätte sitä kummallisena. Mutta siinä ei ole mitään kummallista. Se
oli helposti selitettävissä, ja minä ryhdyn antamaan selitystä.

"Ihmekirjani" on taas selityksenä -- sitä sain minä kiittää siitä, että
se päästi minut pelostani ja saattoi minut taas parempaan asemaan kuin
oppimattoman toverini. Muistin lukeneeni tuosta kirjasta - tietystikin
samasta luvusta, joka käsitteli baobabia -- millainen omituinen
tapa esiintyi muutamien neekeriheimojen keskuudessa. Nämä nimittäin
koversivat näiden puiden suuria runkoja holveiksi elikkä huoneiksi
ja asettivat kuolleensa sinne. Siten ei menetelty niiden kanssa,
jotka kuolivat luonnollisella tavalla, vaan pahantekijöiden kanssa --
miesten, jotka oli telotettu jonkun suuren rikoksen takia ja joiden
ruumiille ei ollut suotu oikeutta tulla haudatuksi säännönmukaisella
tavalla. Näillä villikansoilla on näet piintyneitä ennakkoluuloja
sellaisissa asioissa, aivan kuten huomaamme olevan useimpien
kristittyjen ja sivistyneiden kansojen kesken.

Sentakia neekerit hautaavat tällä tavoin niiden ruumiit, jotka ovat
kärsineet kuolemanrangaistuksen, sen sijaan että viskaisivat ne
hyenoille ja sakaaleille sekä jättäisivät ne näiden ahnaitten eläinten
syötäväksi. Hautaus tapahtuu, kuten jo on kuvattu, sulkemalla ruumiit
baobabin runkoon hakattuihin holveihin -- se onkin minun mielestäni
hyvin mukava hauta. Ruumiit, jotka haudataan siten, eivät lahoa eivätkä
mätäne, kuten ne jotka haudataan tavallisella tavalla. Päinvastoin,
jokin puussa oleva säilyttävä ominaisuus tai siellä vallitseva
ilmanlaatu saa aikaan, että ne kuivuvat hyvin samalla tavoin kuin
muumiot ja pysyvät siinä tilassa satoja vuosia.

Ihmettelette ehkä, miksi neekerit pelkkien rikollisten takia ryhtyvät
niin suuriin puuhiin, että nimittäin muodostavat näitä suuria holveja
vahvoihin puunrunkoihin, etenkin sellaisilla alkeellisilla työaseilla,
kuin heillä on tavallisesti niitä tehdessään. Mutta tämä ihmettely
lakkaa, kun ilmoitan, että huoneen kovertaminen baobabin runkoon on
vain pikku asia ja vaatii ainoastaan mitättömän työn. Tämän suuren
puun puuaines on huomattavan pehmeää ja huokoista ja siihen voi
kovertaa ontelon melkein yhtä helposti kuin nauriin kylkeen; ainakaan
ei se tuota suurempaa vaikeutta kuin kovan savi- tai multapenkereen
kaivaminen, ja neekerien keskuudessa on hyvin tavallista hakata
baobabin runkoihin suuria huoneita muitakin tarkoituksia varten kuin
yllämainittua.

Kun siis muistin lukeneeni selostuksen kaikista näistä asioista, olin
minä ehdottomasti paremmassa asemassa kuin toverini joka ei ollut
milloinkaan lukenut sanaakaan niistä. Kun Ben kääntyi ja huomasi, että
minä katselin näkyä aivan kylmäverisesti hänen itsensä vavistessa
pelosta, näytti hän aivan hämmästyneeltä minun käytökseni johdosta.

Minä selitin hänelle pian syyn, miksi olin niin rohkea, ja sen
kuultuaan tuli Ben itsekin rohkeaksi. Täydennettyämme soihtuamme
ottamalla uusia puita tulesta me tunkeuduimme kumpikin ahtaasta
sisäänkäytävästä huoneeseen ja seisoimme kuolleiden asunnossa. Me emme
pelänneet enää edes laskea kättämme luurankoihin, joiden me huomasimme
olevan aivan kuivia eikä millään lailla mädänneitä, ei myöskään kovin
muurahaisten tai minkäänlaisen turmelevan hyönteisen syömiä -- nämä
kaikki oli niistä varmaan pitänyt erillään puun omituinen tuoksu, joka
ympäröi niitä.

Oli kylläkin todennäköistä, että hyenat ja sakaalit olisivat vähät
välittäneet tästä, sekä jo aikoja sitten raahanneet ruumiit pois, mutta
kuten sanottu, huoneessa oli ovi ja vahva olikin, joka oli tarkasti
sopinut sen sisäänkäytävään ja joka ilmeisesti oli puun paksua kaarnaa,
mikä oli leikattu huolellisesti irti huonetta tehtäessä ja sitten taas
pantu paikoilleen. Tämä tarkasti sopiva ovi oli epäilemättä ollut
kyllin vahva vastustamaan kaikkia villieläinten hyökkäyksiä siihen
aikaan kun ruumiit oli ensinnä sinne pantu, mutta koska se nyt oli
kuiva, oli se käynyt hölläksi ja antoi helposti perään merimiehen
voimakkaasti potkaistessa.

Me olimme jonkun aikaa tässä omituisessa huoneessa ja tutkimme sen
jokaista nurkkaa hyvin tarkkaan. Meille kävi selville, ettei sinne
ollut astuttu vuosiin, koska siellä ei ollut mitään merkkiä, että
jokin olisi siellä saatettu epäjärjestykseen. Mahdollisesti ei mikään
inhimillinen olento ollut milloinkaan avannut ovea, sen jälkeen kun
kuolleet oli sinne pantu, ja vaikka ei ollut mitään mahdollisuutta
sanoa, kuinka kauan sitten tämä tapaus oli sattunut, viittasi kuivien,
kuihtuneiden ruumiiden ulkomuoto selvästi siihen, että ne oli saatettu
leposijaansa hyvin kauan sitten. Se oli ehkä tapahtunut silloin,
kun ympärillä oleva maa oli tiheästi kansoitettu asujamilla, joka
tapauksessa silloin kun naapuristossa asui jokin heimo, joka oli aikoja
sitten joutunut perikatoon vihollistensa käden kautta tai mikä on
luultavampaa, otettu vangiksi, myyty orjuuteen sekä viety Atlantin yli
Amerikan siirtomaihin.

Sellaisia ajatuksia kulki mielessäni, kun seisoin tässä omituisessa
huoneessa ja tuijotin kolmea eriskummallista olentoa, jotka olivat niin
kauan olleet sen asujamia. Luulen, että toverini mietteet olivat toista
laatua. Epäilen, että hän ajatteli sillä hetkellä, oliko mahdollisesti
ruumiiden mukana haudattuna jokin aarre. Hän näet vei soihtunsa huoneen
jokaiseen nurkkaan ja tutki silmillään jokaista halkeamaa ja rakoa
innokkaasti, ikäänkuin olisi hän odottanut jonkin tulevan äkkiä esiin
-- ehkä pussin kultahiekkaa tai jonkun sellaisen arvokkaan kiven, joita
usein tavataan villi-ihmisten huostassa.

Mutta jos hänellä oli joitakin sellaisia toiveita, oli hän tuomittu
saamaan pettymyksen osakseen, sillä lukuunottamatta kolmea luurankoa
itseään ei paikalta löytynyt minkäänlaista esinettä -- ei pukua eikä
koristetta.

Kun Ben oli tullut vakuutetuksi tästä ja kun hän vielä kerran oli
silmännyt puuhuoneen kolmea vaiteliasta asukasta jätti hän heille
hyvästit vakavan hullunkurisella tavalla sekä toivotti heille hyvää
yötä.

Me palasimme nyt tulemme ääreen aikoen ruveta nukkumaan, sillä vaikka
ei ollut vielä myöhäistä, tunsimme itsemme väsyneiksi päivän retkeilyn
jälkeen, ja oikaisten itsemme kuivalle maalle leimuavien puiden ääreen
me valmistauduimme yötä varten.



KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU


Me vaivuimme uneen miltei silmänräpäyksessä, mutta en voi sanoa,
kuinka kauan me nukuimme. Siihen ei tuntunut kuluneen enempää viittä
minuuttia, ja sitten meidät herätti melu, joka oli kyllin äänekäs
ja kyllin epämiellyttävä herättääkseen kuolleetkin. Sen muodostivat
omituisimmat äänet, mitä olen kuullut eläessäni, eikä kumpikaan meistä
voinut selvittää, mikä sen aiheutti, vaikka ei voinut olla epäilystä
siitä, että se sai alkunsa jonkunlaisista eläimistä.

Ensin me ajattelimme, että sen saivat aikaan sudet tai pikemmin hyenat
ja sakaalit -- nämä näet ovat Afrikan susia -- ja muutamat äänistä
muistuttivat näiden eläinten ääntä, joihin olimme jo tutustuneet
kuultuamme niitä joka yö kuningas Dingo Bingon varastohuoneiden
ympärillä ja joen rannoilla. Mutta kuului myös muita, toisenlaisia
ääniä -- kimeitä kiljaisuja ja kissojen naukumista muistuttavia huutoja
sekä silloin tällöin lörpöttelyä ja papattamista, joka muistutti
ihmisolentojen ääniä tai tarkemmin sanoen mielipuolien tolkutonta
puhetta!

Ilmeisesti oli useita olentoja, jotka saivat aikaan nämä äänet,
mutta minkälaisia olentoja ne olivat, sitä emme toverini enkä minä
voineet mitenkään arvata. Äänet olivat karkeita ja epämiellyttäviä --
niiden jokainen sointu oli omiaan synnyttämään kauhua niissä, jotka
sattuivat kuuntelemaan niitä -- ja ne kauhistuttivat meitä niin pian
kuin olimme hereillä kuullaksemme niitä. Me hyppäsimme kumpikin heti
ylös ja katselimme ympärillemme säikähtyneinä, odottaen joka hetki,
että meidän päällemme hyökättäisiin, mutta vaikka me saatoimme kuulla
meteliä joka puolelta, emme me vieläkään voineet nähdä, kuka tai mikä
sen sai aikaan. Tulemme hehkui heikosti ja soi meidän nähdä vain
hyvin lyhyen välimatkan ympärillemme. Mutta jotta saisimme paremman
näköalan, potkaisi Ben koneellisesti puoliksipalaneita puukappaleita,
ja siten saatiin aikaan kirkas liekki, joka valaisi koko sen alan, mitä
baobabin oksat varjostivat. Vieläkään me emme voineet nähdä mitään,
sillä meteli tuli ulkopuolella olevasta synkästä pimeydestä. Mutta
me saatoimme huomata, että se tuli kaikilta puolin, takaa yhtä hyvin
kuin edestämmekin. Mitä olentoja ne olivatkin, jotka päästivät näitä
kauheita ääniä, eivät ne olleet kaikki yhdellä paikalla, ne olivat
kaikkialla suuren puun ympärillä; meitä ympäröi itse asiassa suuri
lauma niitä -- me olimme aivan saarroksissa.

Nyt tuntuivat äänet tulevan kovemmiksi ja lähemmä, ja kun me yhä
tuijotimme pimeyteen, rupesimme me erottamaan muutamia loistavia
täpliä, jotka säteilivät ja kimaltelivat ikäänkuin liikkuvan tulen
säteet. Nämä täplät olivat pyöreitä ja vihertävän hohtoisia. Kun me
katselimme niitä, saatoimme me pian sanoa, mitä ne olivat -- ne olivat
silmiä!

Niin -- ne olivat joidenkin eläinten silmiä, vaikka me emme voineet
arvata minkälaisten. Meillä oli täysi syy uskoa, että ne olivat
villieläinten, ehkäpä petoeläinten. Niiden omistajien villit huudot ja
lähestymistapa osoitti tämän todeksi -- eläimet näet lähestyivät tullen
joka hetki lähemmäksi ja lähemmäksi.

Aivan muutaman sekunnin ajassa ne olivat päässeet niin likelle,
että me voimme nähdä ne tarpeeksi selvästi, emmekä enää arvailleet,
minkälaisia eläimiä ne olivat. Minä tunsin ne niin pian kun valo
saattoi ne minun näkyviini. Tunsin ne siitä, että olin nähnyt muutamia
niiden kaltaisia eläinkokoelmassa, ja toverini oli vieläkin paremmin
tutustunut niihin -- ne olivat paviaaneja. Tämä huomio ei ollut
mitenkään sovelias tyynnyttämään niitä pelontunteita, joita niiden
äänet olivat synnyttäneet. Aivan päinvastainen oli se vaikutus, jonka
ne saivat aikaan. Me tunsimme kumpikin tarpeeksi hyvin näiden eläinten
villin luonteen -- joka vain on ollut näkemässä niiden käyttäytymistä
häkissä, sen täytyy tuntea se tosiasia, että ne ovat pahanilkisimpiä
ja hurjimpia olentoja, mitä voi ajatella, sekä erittäin vaarallisia
lähestyä. Ja tämä vielä senjälkeen kun ne on kesytetty ja saavat
yhtämittaa kokea ystävällisyyttä ihmisen kädestä. Vielä vaarallisempia
ovat ne ollessaan alkuperäisissä olopaikoissaan -- siinä määrin,
että alkuasukkaat eivät milloinkaan mene ilman suurta varovaisuutta
niiden metsien läpi, joissa ne asuvat, ja sittenkin vain, jos useita
henkilöitä kulkee yhdessä hyvin asestettuina.

Nyt sekä toverini että minä tunsimme hyvin nämä asiat, ja sanoessani,
että me olimme pelästyksissämme, kun näimme paviaanien lähestyvän
leiripaikkaamme minä vain tunnustan yksinkertaisen totuuden. Me olimme
pelästyksissämme ja aika lailla olimmekin -- aivan yhtä kauhistuneita
kuin olimme olleet leijonan nähdessämme. Me näimme lisäksi, että nämä
paviaanit olivat suurinta ja vaarallisinta laatua -- Afrikassa on näet
useita erilaisia paviaanilajeja. Nämä olivat rumia "mandrilleja",
niinkuin saatoimme huomata niiden suurista, paisuneista poskista,
jotka olivat väriltään purppuraa ja tulipunaa, mikä loisti selvästi
tulemme valossa. Me saatoimme erottaa niiden lähestyessä paksut, sian
kärsää muistuttavat kuonot ja keltaisen poskiparran. Me emme ollenkaan
epäilleet, minkälaisia vihollisia meillä oli edessämme.

Vaikka näitä rumia eläimiä olisi ollut vain yksi tai pari, olisi
hyökkäys niiden puolelta ollut tarpeeksi vaarallinen -- paljon
vaarallisempi kuin ottelu hyenain tai rajujen verikoirien kanssa, sillä
mandrilli on enemmän kuin kummankin veroinen. Mutta millainen olikaan
kauhistuksemme huomatessamme, että eläimiä oli suurissa joukoin -- itse
asiassa oli kokonainen lauma eli heimo siinä, lähestyen meitä kaikilta
puolilta. Käännyimmepä mihin tahansa välkkyivät niiden silmät meitä
vastaan ja niiden kirjavat naamat loistivat tulen hohteessa. Kaikilta
suunnilta kuulin niiden uhkaavia huutoja -- niin kimeinä ja kovina,
ettemme voineet kuulla omia ääniämme, kun puhuimme toisillemme!

Niiden aikeista ei voinut olla epäilystä; ne lähestyivät ilmeisesti
käydäkseen meidän kimppuumme, ja syy, miksi ne eivät kerta kaikkiaan
syöksyneet esiin saattoi olla se, että ne jotenkin pelkäsivät lähestyä
tulta tai ne eivät mahdollisesti olleet vielä päässeet mielessään
selville siitä, minkälaisia vihollisia me olimme.

Ei ollut kuitenkaan todennäköistä, että tuli pitäisi ne poissa pitkän
aikaa. Ne tottuisivat siihen pian, ja ne näyttivätkin itse asiassa
saavan joka hetki rohkeutta sekä tulivat lähemmä ja lähemmä.

Mitä oli tehtävä? Sellaista joukkoa vastaan me emme voineet
puolustaa itseämme viittä minuuttiakaan, vaikka olisimme olleet
kuinka hyvin asestetut. Voimakkaat eläimet olisivat lyöneet meidät
maahan silmänräpäyksessä ja repineet meidät palasiksi vahvoilla sian
torahampaita muistuttavilla iskuhampaillaan. Puolustus olisi turhaa --
ei ollut muuta tapaa välttää niitä kuin koettaa päästä pois paikalta.

Mutta miten? Puuhun kiipeäminen ei hyödyttäisi meitä, vaikka se oli
pelastanut meidät leijonalta. Nämä mandrillit osasivat kiivetä paremmin
kuin me; ne saavuttaisivat meidät pian ja repisivät meidät palasiksi
oksien keskellä.

Sitten me ajattelimme juosta avoimelle kentälle ja päästä pulasta
pakenemalla. Luultavasti me olisimme tehneet yrityksen, mutta
käännyimmepä minne puolelle tahansa, näimme me, että paviaanit olivat
tiellä -- niistä oli muodostunut täydellinen kehä ympärillemme,
useita rivejä vahva. Jos olisimme yrittäneet päästä niiden lävitse,
oli selvää, että ne olisivat käyneet meihin käsiksi ja vetäneet
meidät kumoon. Lyhyesti sanoen, me olimme saarretut, ja meidän
peräytymistiemme oli katkaistu.

Me olimme täydellisessä pulassa, emmekä voineet keksiä mitään
pakokeinoa. Ja kuitenkin oli paikallemme jääminen samaa kuin varma
päällekarkaus, sillä joka hetki uhkaavat rivit sulkeutuivat tiukempaan
ympärillemme päästäen yhä samoja kauheita huutoja, mitkä luultavasti
olivat osaksi tarkoitetut pelottamaan meitä, osaksi rohkaisemaan itse
kutakin hyökkäämään. Minä olen hyvin varma siitä, että jollei vain
olisi ollut tulta, joka epäilemättä tarjosi niille omituisen näyn, ne
eivät olisi tuhlanneet aikaa hyökätessään, vaan olisivat syöksyneet
päällemme kerta kaikkiaan. Mutta tuli, jota ne yhä näyttivät katselevan
jonkinmoisella epäluulolla, pidätti niitä hyökkäämästä.

Huomatessaan tämän mietti toverini keinoa saada ne yhä enemmän
pelästyneiksi ja kehoittaen minua seuraamaan hänen esimerkkiään hän
tempasi yhden leimuavista puukappaleista ja syöksyen lähimpänä olevia
kohti heilutti kekälettä niiden naaman edessä. Minä tein niinkuin näin
hänenkin tekevän, mennen vain vastakkaiselle puolelle vastustajiemme
piiriä.

Tempulla oli vaikutuksensa. Paviaanit peräytyivät tätä omituista
hyökkäysmuotoa, mutta eivät niin suinpäin, että olisivat antaneet
toivoa siitä, että me olisimme kyenneet ajamaan ne kokonaan pois.
Päinvastoin, heti kun me pysähdyimme, ne pysähtyivät myöskin, ja kun
me palasimme tulta kohti vaihtaaksemme kekäleemme toisiin, seurasivat
ne meitä ja tulivat yhtä likelle kuin ennenkin. Ja päälle päätteeksi
ne kävivät yhä raivokkaammiksi ja meluavammiksi, sillä se asia,
ettemme olleet loukanneet yhtään niistä, opetti niitä pitämään tulisia
kekäleitämme vaarattomina aseina, niin ettei niitä enää tarvinnut
pelätä. Me uudistimme tempun useamman kuin yhden kerran, mutta piankaan
se ei enää herättänyt niissä pelkoa, ja meidän oli heilutettava
soihtuja aivan niiden kuonojen edessä, ennenkuin saimme ne kääntymään,
ja pakenemaan luotamme.

"Tämä keino ei menettele, Vilho", sanoi toverini äänellä, joka ilmaisi
hänen levottomuuttaan, "ne eivät juokse tiehensä, poika! Minä koettelen
niitä laukaisemalla niitä vastaan vanhan tuliluikun -- ehkä se saa ne
hieman liikkeelle."

"Anna-kuningatar" oli kuten tavallista ladattu pienillä ammuksilla,
ja me olimme ajatelleet ampua apinoita, kun ne ensi kertaa tulivat
näkyviin. Mutta me tiesimme, että pienet ammukset vain pistäisivät
niitä tekemättä mitään todellista haittaa ja siis tekisivät ne
raivoisemmiksi sekä lepyttömämmiksi. Me olimme sentakia luopuneet
pyssyn laukaisemisesta, kunnes koettaisimme kekäleiden vaikutusta.

Nyt oli Ben kuitenkin päättänyt, että ainakin yksi vastustajistamme
saisi maksaa pahantyönsä. Minä näin hänen lykkäävän latasimen pyssyyn
-- aivan niinkuin hän oli tehnyt ladatessaan pyssyn leijonan varalle.

Muutamissa sekunneissa tuli hän valmiiksi, ja sitten hän astui
eteenpäin, kunnes seisoi lähellä uhkaavaa mandrilliriviä, jolloin hän
ojensi aseensa erästä suurinta kohti ja laukaisi.

Tuskan huuto ilmaisi, että hän oli tähdännyt hyvin, ja suuri eläin
näkyi sätkyttelevän maassa sekä taistelevan kuoleman tuskissa,
sill'aikaa kun joukko sen tovereita syöksyi esiin kaikilta sivuilta
ja kokoontui sen ympärille. Samalla hetkellä olin minä laukaissut
pistoolin ja haavoittanut toista, joka niinikään tuli myötätuntoisen
joukon keskipisteeksi.

Ben ja minä juoksimme laukaistuamme aseemme takaisin tulen luo.
Oli mahdotonta ladata pyssyä uudestaan, kun latasin oli paviaanin
ruumiissa, mutta vaikka meillä olisi ollut tusina latasimia, ei meillä
olisi ollut aikaa käyttää niitä. Laukaustemme vaikutus, niin tuhoisia
kun ne olivatkin olleet, oli aivan vastakkainen kuin olisi saattanut
odottaa. Sensijaan että ne olisivat peloittaneet hyökkääjiämme, olivat
ne vain lisänneet niiden rohkeutta ja nyt eläimet jättivät toverinsa
sekä ryhtyivät uudestaan hyökkäämään kaksistuneella raivolla ja
ilmeisesti päättäen suorittaa välinsä meidän kanssamme pitemmittä
puuhitta.

Me näimme, että ratkaisukohta oli tullut; minä olin siepannut suurimman
kekäleistä, ja toverini piti muskettia tukki ylöspäin käännettynä,
ollen itse valmiina jakelemaan iskuja ympärilleen. Mutta mitä olisivat
nämä hyödyttäneet sellaista joukkoa vastaan? Meidät olisi pian voitettu
ja vedetty maahan -- niin ettemme ikinä enää olisi päässeet jaloillemme,
vaan olisivat nuo kauheat hampaat repineet meidät palasiksi, nuo, jotka
kirskuivat ja uhkasivat ympärillämme.

Ja tämä olisi aivan varmasti ollut kohtalonamme, jollei tuolla hetkellä
meille olisi tarjoutunut tilaisuutta päästä vaarallisesta asemastamme.

Tilaisuus oli itsestään tarjolla, ja oli omituista, ettemme olleet
ajatelleet sitä ennemmin.

Juuri kun epätoivomme oli kukkuroillaan, odottaessamme jokaisen hetken
olevan viimeisemme, sattuivat silmämme kääntymään mustaa oviaukkoa
kohti, joka avautui puun sivussa -- siinähän oli kuolleiden asunnon
sisäänkäytävä. Se oli yhä avoinna, sillä me emme olleet panneet
takaisin kaarnakappaletta paikoilleen, vaan se oli siinä, mihin olimme
sen sysänneet maahan ulkopuolelle. Me näimme kumpikin oven samalla
hetkellä ja huomasimme siinä heti paikalla keinon päästä pakoon -- me
näet huusimme kumpikin yhteen ääneen ja syöksyimme sitä kohden yhdessä.

Vaikka sisäänkäytävä oli ahdas, pääsimme me nopeasti sen lävitse.
Kaniini olisi tuskin voinut liukua nopeammin luolaansa, ja ennenkuin
yksikään vainoavista mandrilleista saattoi iskeä hampaitaan
liepeisiimme, olimme me päässeet sisälle ja olimme taas luurankojen
seurassa.



KOLMASKYMMENES LUKU


Ei pidä luulla, että me katsoimme olevamme turvassa. Me olimme vain
turvassa sillä hetkellä, koska meidän katoamisemme puun onteloon, ollen
äkillinen ja odottamaton, oli saanut mandrillit ällistyksiin, niin
etteivät ne olleet seuranneet meitä puun sisälle. Siitä huolimatta
ne olivat syöksyneet jälkeemme -- niiden koko joukko tuli meidän
kintereillämme -- ja niiden mielenosoituksista kävi ilmi, etteivät
ne viivyttelisi kauan vaan hyppäisivät ovesta sisään ja kävisivät
kimppuumme. Ne olivat jo aivan sisäänkäytävällä ja uhkasivat meitä
ulkopuolelta äänekkäästi mölisten. Seuraavalla hetkellä saatoimme
odottaa niiden ryntäävän päällemme.

Sisäänkäytävä oli vielä auki -- ovilaatta oli ulkopuolella, emmekä
me uskaltaneet mennä hakemaan sitä -- meillä ei ollut mitään, jota
olisimme käyttäneet ovena -- ei mitään, jonka avulla olisimme voineet
estää eläimet tulemasta. Kaikki, mitä saatoimme keksiä, oli seisoa
sisäänkäytävällä ja puolustaa sitä parhaamme mukaan, Ben pitkällä
musketilla ja minä kekäleellä, josta yhä pidin kiinni, mutta joka ei
enää leimunnut, joten sitä saattoi käyttää vain nuijana. Jos nämä aseet
pettäisivät, olisi meidän ollut otettava veitsemme ja taisteltava
parhaamme mukaan. Mutta me tiesimme, että jos paviaanit kerran
pääsisivät sisälle, niin että ne saattoivat piirittää meidät, ei meillä
olisi pitkää aikaa elettävänä.

Kiljuvat pedot olivat kaikki tulleet lähelle, ja me saatoimme nähdä
ne selvästi puukappaleiden loimussa. Ne täyttivät koko alan, joka
oli puunrungon ja tulen välillä, ja mikäli me saatoimme arvostella
niiden lukumäärää, oli niitä kuutisenkymmentä. Ne tanssivat hulluina
ympäri, päästäen äänekkäitä valitushuutoja ikäänkuin ne olisivat
surreet kaatuneita tovereitaan, sitten puhjeten meluisampiin huutoihin,
jotka ilmaisivat raivoa ja kostonhalua. Ne eivät olleet vielä tehneet
rynnäkköään sisäänkäytävää vastaan, mutta suuri joukko niitä seisoi tai
pikemmin juoksenteli sen edustalla ilmeisesti odottaen vain jotakin
merkkiä syöstäkseen eteenpäin.

Me seisoimme tuskaisina odottaen ja pitäen aseemme valmiina paiskaamaan
hyökkääjät takaisin. Me tiesimme, ettemme voineet tehdä mitään enempää
kuin "sohia" niitä, ja me olimme huolissamme tuloksesta. Huolimatta
kaikista ponnistuksistamme joku niistä saattoi päästä ohitsemme, ja
silloin meidän kimppuumme hyökättäisiin takaapäin joten meidät tietysti
voitettaisiin ja tapettaisiin.

"Jos vain pääsisimme oveen käsiksi", sanoin minä katsoen
kaarnankappaletta kohti, jonka saattoi nähdä siinä, missä se oli
ulkopuolella.

"Se ei ole mahdollista", vastasi Ben, "nuo törkeät elukat ovat kaikki
sen ympärillä -- ne repisivät meidät palasiksi, jos vain näyttäisimme
nenäämme ulkopuolella. Hiisi minut vieköön, Ville, jollen ole keksinyt
keinoa -- me tulemme toimeen ilman ovea -- sinä torjut niitä sill'aikaa
kun minä täytän aukon. Otahan tästä pyssy -- se on parempi kuin
puukappale -- katso tarkasti, poika! -- iske ne takaisin -- tällä
tavalla!"

Ja siten Ben yhä ohjaili minua kauan sen jälkeen kun hän oli antanut
musketin minun käsiini. Minä huomasin, että hän oli livahtanut
taakseni, mutta en voinut arvata mitä tarkoitusta varten. Mutta eihän
minulla ollut aikaa arvata, kun paviaanit nyt olivat päättäneet
päästä väkisin sisään, ja tarvittiin kaikki voimani sekä taitavuuteni
pidättämään niitä pyssyn piipun avulla. Yksi toisensa jälkeen hyppäsi
kapean oviaukon astuimelle, ja yhden toisensa jälkeen lähetin minä
kierien jälleen takaisin niiden iskujen avulla, joita annoin kaikella
voimalla, minkä saatoin koota käsivarsiini. Näitä iskuja minun oli
pakko toistaa yhtä nopeasti kuin seppä toistaa vasaran iskuja hevosta
kengitettäessä.

Minä en olisi voinut jatkaa sellaista ruumiin harjoitusta kauan
aikaa. Minä olisin pian käynyt lopen uupuneeksi siitä, ja silloin
leppymätön joukko olisi syössyt sisään. Mutta minun ei ollut
välttämätöntä ponnistella kovin kauan, sillä juuri silloin tunsin
toverini tunkeutuvan ohitseni sisäänkäytävää kohti joka seuraavalla
hetkellä pimeni. Vain muutamista raoista saatoin minä erottaa liekit
ulkopuolelta, ja ainoastaan näiden kautta valo pääsi huoneeseen!

Mikä oli saanut aikaan keskeytyksen? Mikä tukki sisäänkäytävän? Oliko
se toverini ruumis? Panisiko hän siten itsensä alttiiksi ulkopuolella
olevan raivostuneen joukon hyökkäyksiä vastaan?

Ei ollenkaan siten. Ben Brace ei ollut niin tuhma, että olisi uhrannut
henkensä sellaisella turhanpäiväisellä tavalla, ja ojentaessani
käteni sekä koskettaessani mustaa ainesjoukkoa, joka nyt oli asetettu
meidän ja vaaran väliin, minä ymmärsin, mikä se oli. Siinä oli yksi
pahantekijöistä!

Siinä ei ollut enempää eikä vähempää kuin yksi muumioista, johon Ben
oli käynyt käsiksi ja käännettyään sen kaksinkerroin tunkenut yks'
kaks' sisäänkäytävään, minkä se täytti melkein alhaalta ylös.

Sulku ei ollut vielä täydellinen, ja toverini livahti takaisin
hankkimaan toista samanlaista, kehotettuaan minua pitämään edellistä
paikallaan. Hän toi pian toisen ja käännettyään sen kaksinkerroin
niinkuin hän oli tehnyt edellisellekin sekä sullottuaan sen sopivan
kokoiseksi ja muotoiseksi ollenkaan välittämättä luiden katkeamisesta
ja nivelten ritisemisestä hän työnsi sen toisen viereen, kunnes
molemmat likistyivät toisiinsa ja sulkivat oviaukon täydellisesti!

Sellainen näky olisi saattanut olla kylläkin naurettava -- huolimatta
paikan pyhästä luonteesta -- mutta emme toverini enkä minä olleet
huvinäytelmätuulella. Asiaintila oli yhä vielä liian vakava, ja
vaikka ajatus luurankosulusta oli hyvä, emme olleet vielä vakuutetut
turvallisuudesta. Tilamme saattoi suoda meille vain hetkellisen
hengähdysajan, sillä me pelkäsimme, että rajut vastustajamme kävisivät
hampainensa muumioiden kimppuun ja hävittäisivät pian suojamuurin, joka
oli välillämme.

Ja tämän ne varmaan olisivat tehneet, jollei avuksemme olisi tullut
muuan temppu, joka johtui mieleemme. Temppu oli siinä, että me jätimme
kaksi pientä aukkoa, josta me yhä saatoimme sohia vihollisiamme ja
pitää niitä loitolla. Pahantekijäin ruumiiden välissä oli kaksi rakoa,
ja nämä muokattiin pian sopivan kokoisiksi, niin että toisen kautta
saattoi työntää musketin ja toisen kautta puukappaleen. Pitämällä näitä
aseita yhtä mittaa toimessa me saatoimme työntää eläimet takaisin, kun
ne tulivat kyllin lähellä tarttuakseen kiinni meidän luurankosulkuumme.

Onneksi suippeni oviaukko huoneesta ulos päin -- aivan kuin
linnoituksen ampuma-aukko -- ja tämän takia ruumiit olivat likistyneet
kiinteästi sivuja vastaan kummallakin puolen, niin että vaikka olisi
ollut helppoa poistaa ne sisäpuolelta, olisi tarvittu voimakasta
nykäisyä vetämään ne ulospäin. Siksi olisimme me aivan turvassa, niin
kauan kuin saatoimme estää mandrillit repimästä ne palasiksi.

Me saimme olla yhtämittaisessa työssä enemmän kuin tunnin ajan,
työntäen aseitamme edestakaisin niin kuin pari sahuria. Mutta vihdoin
kävivät ulkopuolella olevan vihollisen hyökkäykset heikommiksi ja
hajanaisemmiksi. Apinat rupesivat huomaamaan, etteivät ne voineet saada
syntymään sisäänkäytävää, ja kun useimmat olivat tähän mennessä saaneet
hyvän iskun päähänsä tai kylkiluittensa väliin, eivät ne olleet niin
innokkaita koettamaan uudelleen.

Mutta vaikka ne lopulta luopuivat yrityksistään murtautua kimppuumme
saatoimme me yhä kuulla niiden äänen niinkuin ennenkin. Me emme voineet
enää nähdä niitä, sillä tuli oli sammunut ja kaikki oli pimeätä sekä
ulkona että sisällä.

Ei yksikään valosäde tullut ulottuvillemme miltään puolelta, ja me
kulutimme yön keskellä täydellistä pimeyttä sekä synkkyyttä.

Mutta ei hiljaisuudessa; koko yön jatkoi joukko kuorossa huutoaan,
ulvomistaan ja valitustaan, ja vaikka me kuuntelimme tarkkaavasti
toivoen saavamme kuulla joitakin lähdön merkkejä, eivät korvamme
tulleet palkituiksi millään sellaisilla äänillä.

Se oli varmaan epämiellyttävimpiä öitä, mitä toverini tai minä
olimme ikänä viettäneet. Minun ei tarvitse sanoa, ettei kumpikaan
meistä nukkunut; meillä ei ollut silmänräpäyksenkään unta koko tuon
loppumattomalta tuntuvan yön aikana, eikä Morfeuksen itsensäkään
olisi ollut mahdollista nukkua sellaisten olosuhteiden vallitessa. Me
olimme kuulleet siitä lepyttömästä mielenlaadusta, jota eivät osoita
ainoastaan mandrillit, vaan muutkin paviaanisukuiset apinat, kun
vihollinen on hyökännyt niiden kimppuun; me olimme kuulleet, että kun
niiden kostonhalu kerran on syttynyt, ei se tyynny, ennenkuin sen esine
joko tulee heidän uhrikseen tai sitten pääsee kokonaan pakoon heidän
ulottuviltaan. Apinoiden suhteen ei asianlaita ole sama kuin leijonien,
puhvelien sarvikuonojen tai muiden vaarallisten eläinten, joita saattaa
tavata Afrikan metsissä. Kun vihollinen on näkymättömissä, näyttävät
kaikki nämä eläimet unohtavan hyökkäyksen, joka ehkä on tehty niitä
vastaan, tai ainakin luopuvat pian vihamielisistä aikomuksistaan. Niin
ei ole paviaanien laita. Näillä kauheilla olennoilla on paljon parempi
äly kuin tavallisilla nelijalkaisilla. Itse asiassa ne omaavat jossakin
määrin harkitsemiskykyä, ja vaikka se onkin paljoa huonompi verrattuna
inhimilliseen älyyn, on se kuitenkin täsmälleen samanluonteista.

On joitakin ihmisiä, jotka luulevat tämänlaisen väitteen tekemisen
vivahtavan pyhyydenloukkaukseen. Mutta on olemassa hyvin heikkoälyisiä
ihmisiä, jotka pelkäävät katsoa tieteellistä ajattelutapaa suoraan
kasvoihin, ettei se ehkä vastustaisi jotakin mielioppia, jota he
ovat pitkän aikaa tottuneet uskomaan. Sellaiset ihmiset kieltävät
rohkeasti mitä varmimmat tosiasiat, jotka voidaan panna merkille sekä
geologisessa että eläinmaailmassa, eivätkä he epäröi antaa kovia
nimityksiä niille, joilla on suoruutta tunnustaa nämä tosiasiat. On
nurinkurista sanoa, ettei apinoilla ole harkintakykyä; ei kukaan
ihminen voisi seisoa viittä minuuttia apinahäkin edessä tulematta
tästä tosiasiasta vakuutetuksi.

Paviaaneissa ei harkintakyky ole niin hyvin kehittynyt kuin muutamissa
muissa apinasuvun lajeissa niinkuin suuressa orangutangissa ja
simpanssissa, mutta kaikesta tästä huolimatta Ben Brace ja minä
tiesimme, että se oli kylliksi hyvä, jotta ne kykenivät täydelleen
ymmärtämään tilanteen, jossa me olimme sekä tietämään, ettemme
me mitenkään voineet päästä pakoon puussa olevasta vankilastamme
kulkematta niiden silmien ohitse. Me tiesimme myöskin, että niiden
intohimot olivat vielä voimakkaammat kuin niiden ajatusvoima ja että
sellaisen loukkauksen jälkeen, minkä me olimme osoittaneet niille
tappamalla yhden joukosta -- ehkä heimon kunnioitetun johtajan -- ja
haavoittamalla toista sekä antaen voimakkaita "töyttäyksiä" melkein
kaikille joukkueen jäsenille, että tämän kaiken jälkeen ei ollut
ollenkaan todennäköistä, että ne sallisivat meidän päästä pakoon ensin
koettamatta pitkän piirityksen vaikutusta meihin.

Jos asianlaita oli oleva näin, ei meillä voinut olla mitään toiveita
pakoonpääsystä. Mandrillit saattoivat pysyä paikalla niin kauan
kuin niitä miellytti. Jotkut saattoivat mennä pois hakemaan ruokaa
ja juomaa, sill'aikaa kun toiset pitivät vahtia, ja siten ne voivat
vuorotella toistensa kanssa. Mitä itse ravinnon hankkimiseen tulee, oli
juotavaa saatavissa aivan läheltä -- mainiosta lähteestä, jonka luona
me olimme syöneet illallisemme -- vaikka siihen nähden mitä hyötyä
siitä olisi saattanut olla meille, se olisi yhtä hyvin voinut olla
viidenkymmenen mailin päässä. Ruokaa saattoivat apinat myöskin helposti
hankkia metsistä, jotka olivat aivan kukkulan juurella tai voivat ne
elättää itseään baobabin suurilla hedelmillä, mitkä olivat niiden
erikoista mieliravintoa, niin että niitä sen johdosta sanotaan apinan
leipähedelmiksi. Toverini ja minä epäilimme nyt todenteolla, että
suuri puu oli niiden tavallinen kokoontumispaikka -- niiden nukkuma-
tai olopaikka -- ja että ne olivat juuri kotimatkalla -- retkeiltyään
päivänsä metsissä -- silloin, kuin ne ensi kertaa tapasivat meidät.
Tämä seikka saattoi olla syynä siihen villiin, aivan aiheettomaan
hyökkäykseen, johon ne yht'äkkiä olivat ryhtyneet meidän leiriämme
vastaan.

Kun ajattelimme kaikkea tätä, ei ollut ihme, ettei kumpikaan meistä
ajatellut mennä nukkumaan vaan että me päinvastoin istuimme ylhäällä
koko yön vaaramme täydellisen ymmärtämisen valveilla pitäminä. Meillä
oli toiveita -- vaikka me emme suinkaan luottaneet niihin -- että niin
pian kuin päivä koittaisi, piirittäjämme valtaisi kiusaus seurata
tavallista tapaansa, ja ne menisivät pois metsiin.

Voi! Kun aamu tuli, näimme me kauhuksemme, ettei niillä ollut
mitään sellaista aikomusta; niiden huudoista ja eleistä me tulimme
vakuutetuiksi siitä, että piiritystä aiottiin jatkaa. Ne olivat kaikki
siellä -- kaikki, jotka me olimme nähneet edellisenä yönä -- ja näytti
siltä kuin niitä olisi ollut paljon enemmän. Epäilemättä niihin oli
liittynyt muita metsistä tulleita, sillä niitä ei ollut vähempää kuin
sata. Noita rumia eläimiä näyttäytyi kaikkialla -- jotkut kyyristelivät
maassa, toiset baobabin oksilla -- ja keskellä lörpöttelevää joukkoa me
saatoimme nähdä sen raadon, joka oli tapettu, kun taas aivan lähellä
oli haavoitettu eläin, niinikään myötätuntoisten ystävien ympäröimänä.

Silloin tällöin kokoontui jokin joukkio ja kasautui ilmeisesti uuden
raivonpuuskan innostamana meidän turvapaikkamme sisäänkäytävän eteen
sekä uudisti hyökkäyksensä sulkua vastaan. Me ajoimme hyökkääjät
takaisin, kuten ennenkin, kunnes ne huomasivat, että niiden hyökkäykset
olivat turhia, jolloin ne luopuivat yrityksistään sekä vetäytyivät
pois, kunnes jokin niiden keskinen kiihoittava seikka näytti yllyttävän
niitä uuteen koetukseen.

Tällainen oli niiden käytös koko sen päivän ja koko tämän ajan me
olimme suljettuina hämärään vankikoppiimme. Me olimme vahvistaneet
suojaavaa sulkuamme aineksilla, joita saimme kolmannesta
pahantekijästä, ja tunsimme itsemme siinä suhteessa kylläkin
turvallisiksi. Mutta nyt me rupesimme pelkäämään toista vihollista --
sellaista, joka oli yhtä pelottava hyökkäyksissään ja yhtä voimakas
hävittämään kuin joko mandrillit tai itse väkevä leijona. Tämä
vihollinen ei ollut meille uusi; meillä oli jo ollut ottelu sen kanssa;
me olimme kohdanneet sen traakkipuun oksilla ja me olimme kohtaamassa
sen taas baobabin rungon luona. Se oli jano.

Niin, me tunsimme jo sen aiheuttamaa tuskallista tunnetta. Se pääsi
joka hetki meistä enemmän voitolle, ja sen tuskat tulivat ankarammiksi
sekä kovemmiksi kestää. Jos piiritys jatkuisi vielä paljon kauemmin,
emme me tienneet, miten me voisimme kestää sitä.

Tulisiko piiritys jatkumaan? Se jatkui koko sen päivän; rajut eläimet
jäivät puun luo koko seuraavaksi yöksi, ja kun sitä seuraava aamu
sarasti, näimme me ne ympärillämme yhtä lukuisina kuin konsanaan ja
ilmeisesti yhtä leppymättöminä sekä kostonhimoisina, kuin ne olivat
olleet ensi kertaa hyökätessään!

Mitä meidän piti tehdä? Ilman lepoa, ilman unta, ilman ruokaa, mutta
mikä oli kaikista pahinta, ilman vettä, me emme voineet kestää
kauempaa. Ulosmeno oli samaa kuin joutua surman suuhun -- tulla
revityksi palasiksi -- tulla syödyksi; siellä pysyminen, missä
me olimme, merkitsi janoon kuolemista -- siis vain hitaampi ja
tuskallisempi kuolema! Mitä meidän piti tehdä?

Me olimme syvässä epätoivossa -- me olimme melkein heittäneet toivon
tulla pelastetuiksi -- emme melkein, vaan kokonaan.

Meillä ei saattanut olla mitään toiveita, paitsi että vastustajamme
väsyisivät pitkistyneeseen piiritykseen ja lähtisivät pois luotamme.
Mutta kuten jo on huomautettu, on näillä olennoilla ymmärrys, joka
muistuttaa inhimillisten olentojen ymmärrystä. Ne käsittivät täydelleen
meidän asemamme, ja tuntiessaan sen eivät ne todennäköisesti tulisi
antamaan meille mitään mahdollisuutta päästä pakoon; siitä ei ollut
toivoa.

Me olimme olleet tässä uskossa jonkun aikaa istuen vieri vieressä
syvimmän alakuloisuuden masentamina. Ei kumpikaan meistä sanonut
sanaakaan. Meillä ei ollut mitään sanottavana -- ei mitään neuvoa
annettavana toisillemme.

Me olimme useita kertoja puhuneet mahdollisuudesta taistellen
raivata tiemme mandrillijoukon lävitse sekä päästä pakoon jalkojemme
ketteryyden avulla. Me tiesimme, että kun vain pääsisimme avoimelle
kentälle, voisimme me juosta kovemmin kuin vastustajamme, sillä vaikka
paviaanit juoksevat hyvin tiheikköjen ja metsien läpi, missä ne
tilaisuuden sattuessa auttavat itseään eteenpäin tarttumalla puiden
oksiin, ja vaikka ne avoimella maalla etenevät nopeammin kuin monet
muut apinalajit, niin ihminen voi kuitenkin voittaa ne juoksussa.

Me tiesimme tämän ja kaduimme nyt suuresti, ettemme olleet murtautuneet
apinoiden rivien läpi ja menneet pois heti alussa, kuten meidän olisi
pitänyt tehdä. Jälkeenpäin kävi vaikeammaksi tehdä siten, kun joukko
tuli suuremmaksi ja saarsi meidät tiukempaan, ja me olimmekin pitäneet
sitä aivan mahdottomana. Nyt kuitenkin, kun kauhea jano pakotti
meitä, olimme me miltei päättäneet murtautua ulos ja uskaltautua
kujanjuoksuun. Ben päätteli, että oli parempi tehdä siten, kuin
menehtyä vähä vähältä mustassa luolassa, ja minä olin samaa mieltä
hänen kanssaan. Meillä tulisi varmaan olemaan kauhea taistelu ja me
tulisimme pahoin revityiksi; kaiken todennäköisyyden mukaan jompikumpi
meistä tai molemmatkin kaatuisivat, mutta sellainen mahdollisuus tuntui
vähemmän pelottavalta niiden kärsimysten johdosta, joita saimme kokea
janon takia. Minä saatan lisätä, että me olimme nälissämme niinikään,
mutta nälkä oli vain toisarvoinen asia verrattuna sen seuralaisen
tuottamiin tuskiin.

Nyt tuli esiin toinen levottomuuden syy. Tullen ilmeisesti
kärsimättömiksi odottaessaan niin kauan kostoaan näyttivät paviaanit
muodostaneen omia suunnitelmiaan ja alkoivat tehdä uusia hyökkäyksiä
luurankosulkua vastaan. Kaksittain ja kolmittain kävivät ne
hampainensa sen kimppuun; ja joka kerralla lähti muumioiden kuivasta
nahasta ja luista palasia. Oli selvää, että jos semmoinen jatkuisi
paljon kauemmin, tulisivat kaikki kolme pahantekijää revityiksi,
emmekä me voisi enää puolustaa sisäänkäytävää. Tietystikin tämän
jälkeen saattaisi olla seurauksena vain yksi loppukohtaus -- meidän
sortumisemme.

Me jouduimme epätoivoon enemmän kuin milloinkaan ja pitäen tuskin
vaivaa-ansaitsevana ryhtyä ponnistuksiin me jäimme toimettomina
odottamaan ratkaisua.

Yht'äkkiä huomasin minä toverini nousevan alistumista ilmaisevasta
asennostaan ja ryhtyvän haparoimaan lattialla. Mitä saattoi hän etsiä,
kysyin minä.

"Olen saanut erään aatteen, Ville!" oli hänen vastauksensa; "menköön
kaaripuuni hajalle", jatkoi hän, "jollen luule voivani hajoittaa
apinoita kaikkiin neljään ilmansuuntaan."

"Miten?" kysyin minä innokkaasti.

"Sinä saat nähdä, poika! Missä on leijonannahka?"

"Minä istun sen päällä", sanoin minä, "tarvitsetko sitä?"

"Kyllä, heti! Anna se minulle, Ville!" Oli vain pelkkä sattuma,
että leijonannahka oli tuotu huoneeseen. Me emme olleet käyttäneet
sitä peitteenä, koska se oli vielä raaka, ja ennenkuin paviaanit
olivat ilmestyneet, oli se levitetty auki sekä pantu puuontelon
sisäänkäytävälle, koska se oli sopivin paikka, mikä tarjoutui. Kun me
syöksyimme sisään, tulimme potkaisseeksi sen edellämme, ja siten se
sattui olemaan meidän hallussamme.

Menettämättä sekuntiakaan ajastamme vedin minä sen altani ja annoin
toverilleni aavistaessani jo, mihin hän aikoi käyttää sitä. Ryhtymättä
sen pitempiin selityksiin rupesin minä auttamaan häntä aikeessaan.

Kymmentä minuuttia myöhemmin oli Ben Brace kokonaan kääritty
leijonannahkaan, joka oli sidottu ja nyöritetty hänen ympärilleen
sellaisella tavalla, että olisi tarvittu tarkempia silmiä kuin
paviaanin huomaamaan petoksen.

Hänen aikeensa oli tunkeutua ulos tässä valepuvussa sekä näyttäytyä
paviaaneille toivossa, että niiden kuninkaan ilmestyminen pelottaisi ne
pakoon. Jollei petoksella olisi tätä vaikutusta, päätteli Ben ettemme
voineet olla huonommassa asemassa kuin ennenkään, koska hän saattoi
peräytyä takaisin luolaan, ja me saatoimme sulkea sen niinkuin ennenkin.

Oli varmasti jonkunverran todennäköistä, että suunnitelma onnistuisi.
Me tiesimme, että melkein kaikki eläimet pelkäävät suuresti leijonaa,
ja etteivät paviaanit ole minään poikkeuksena säännöstä. Usein metsien
itsevaltiaan pelkkä näkeminenkin pelottaa muita villieläimiä siinä
määrin, että ne juoksevat sen edellä ikäänkuin ihmisolennon näkyvistä.
Sentähden tämä nerokas suunnitelma jäljitellä leijonaa, minkä toverini
oli keksinyt, omasi hyvät mahdollisuudet onnistua, ja me olimme
kumpikin iloissamme tästä ajatuksesta.

Varmistuaksemme siitä ettei sattuisi epäonnistumilta valmistusten
hätäisyyden tai huolimattomuuden takia ryhdyimme me toimeen
asianomaisella huolella ja varovaisuudella sekä käytimme melkoisen
ajan saadaksemme kaikki täydelliseksi. Me verhosimme Benin käsivarret
nahalla, joka oli peittänyt leijonan etukäpälät, venyttäen sitä, kunnes
kynnet peittivät hänen kädenrystönsä. Jalat oli kääritty taljaan, joka
oli verhonnut suuren eläimen takajalat, ja meillä oli hyvän joukon
vaivaa, ennekuin "housut" saatiin sopimaan. Päänahka saatiin helposti
sovitetuksi merimiehen päälaelle, ja ruumista verhoava suuri nahka sopi
hyvin yhteen etupuolelta ja kiinnitettiin siitä nauhoilla. Onneksi
oli meillä paljon nuoraa. Tuo mainio nuora, joka jo oli tehnyt meille
niin hyvän palveluksen, oli yhä hallussamme, ja me käytimme sitä taas
hyödyksemme.

Lopulta pidettiin naamiaispukua täydellisenä, ja leijona oli valmis
näyttelemään osaansa.

Me olimme varovaisia myöskin käsitellessämme muumioita, niin että
ne tarpeen vaatiessa hyödyttäisivät meitä taas. Ja kun kaikki
oli järjestetty tyytyväisyydeksemme, vedimme me ne takaisin
sisäänkäytävältä.

Meidän sotatemppumme olivat nyt vetäneet puoleensa piirittäjien huomion
-- ne osoittivat huudoillaan ja liikkeillään olevansa varuillaan.

Juuri tällä ratkaisevalla hetkellä leijona lähti liikkeelle, ja jos
milloinkaan on apinajoukossa ollut katselemisen arvoista sekasortoa,
niin toverini ja minä näimme sen tuolla hetkellä. Kuului huutoa ja
ulvomista, lörpöttelyä ja papattamista, ja siinä syöstiin joka suuntaan
-- paitsi siihen, joka olisi vienyt valeleijonaa kohti. Tämä eläin
osoitti koko ajan mitä rajuimmalla tavalla mieltään ja päästi kovia
ärjymisiä, jotka barytonin syvyydessä miltei vetivät vertoja itsensä
metsien itsevaltiaan karjumiselle!

Me emme voineet sanoa, mitä paviaaneista tuli -- ne näyttivät
katoavan maan sisään tai ilmaan; joka tapauksessa vähemmässä ajassa
kuin kahden minuutin kuluttua siitä, kun leijona oli ilmestynyt
baobabin ulkopuolelle, ei niitä näkynyt yhtäkään. Ja keltaisenruskean
nelijalkaisen, joka yht'äkkiä lakkasi karjumasta leijonan tavoin,
voitiin kuulla päästävän julmasta kidastaan inhimillisestä naurusta
johtuvia äänekkäitä huutoja!

Me emme jääneet paljoakaan pitemmäksi aikaa baobabin varjoon. Se
oli vaarallista maaperää. Mandrillit saattoivat huomata petoksen ja
tulla takaisin. Siten me peläten ajatuksissamme tätä otimme nopeat
jäähyväiset iäkkäiltä ystäviltämme muumioilta ja kiiruhdimme nopeasti
kukkulaa alas. Me pysähdyimme vain juomaan ja ponnistimme sitten
eteenpäin.

Oli melkein kolmannen päivän puolipäivä siitä, kun olimme lähteneet
retkellemme, ennenkuin me hämmästytimme "Pandoran" miehistön jälleen
ilmestymällä laivaan.



KOLMASKYMMENESYHDES LUKU


"Pandora" varustettiin nyt kiireesti Atlantin yli menoaan varten.
Kirvesmies oli saanut valmiiksi väliseinänsä ja luukunristikkonsa, ja
miehet olivat joka päivä puuhassa tyhjentääkseen suolaveden tynnyreistä
sekä täyttääkseen ne raikkaalla vedellä -- se oli jokseenkin hidasta
ja vaivaloista työtä. Kun nämä valmistukset olivat käynnissä, tuli
kuningas Dingo Bingon varastohuoneelle sanansaattaja joka toi
mukanaan sanoman, mikä saattoi hänen majesteettinsa mitä kauheimpaan
levottomuuden ja huolestuksen tilaan ja jolla niinikään oli hyvin
samanlainen vaikutus "Pandoran" kippariin.

Sanansaattaja -- tai sanansaattajat, niitä oli näet kolme -- olivat
tietysti neekereitä. He olivat krooman-nimellä tunnettua lajia, toisin
sanoen neekeriluokkaa, jota on Afrikan länsirannikon useimmissa
osissa. He ovat suuresti kiintyneitä mereen ja heistä tulee mainioita
merimiehiä, kun heitä käytetään siihen ammattiin. He ovat todenteolla
Afrikan rannikon "pursimiehiä" tai "venemiehiä" jos pidätte paremmin
siitä nimestä, mutta he purjehtivat usein pitkiäkin matkoja, ja monet
Afrikan kauppaa käyvät alukset ovat tottuneet ottamaan miehistönsä
näistä kroomeneista, kun heillä on vähän miehiä.

Kolme näistä kroomanneista oli siis äkkiä ilmestynyt joelle tuoden
sanoman, joka levitti tyrmistystä kuningas Dingo Bingon miesten ja
"Pandoran" miehistön joukkoon.

Mikä oli tämä sanoma?

Se oli semmoinen, että muuan brittiläinen risteilijä oli käynyt
eräällä asemalla noin viisikymmentä mailia kauempana rannikolla sekä
ilmoittanut, että se oli ajanut takaa suurta orjaparkkia ja että se
oli kadottanut tämän näkyvistään ulkona merellä, mutta etsi yhä tätä
ja odotti löytävänsä sen etelässä päin. Edelleen sanottiin, että
risteilijä pysähtyi mainittuun satamaan vain ottaakseen vettä ja että
heti kun se olisi tehty, tulisi se rannikkoa alaspäin ja etsisi joka
sopen ja poukaman löytääkseen orjalaivan.

Enin osa näistä tiedoista oli annettu kaikessa tuttavuudessa sataman
ylitoimitsijalle, eräälle englantilaiselle, jonka kauppatavaroina
oli palmuöljy, maapähkinät, norsunluu sekä muut Afrikan tuotteet ja
jonka ei arveltu olevan minkäänlaisessa yhteydessä orjakaupan kanssa.
Päinvastoin oli hän niitä, jotka antoivat apuaan sen kukistamiseksi
avustamalla kaikin tavoin orjaristeilijöitä ja ollen ystävyys- ja
tuttavuussuhteissa niiden komentajien kanssa. Mutta kaikesta tästä
huolimatta epäiltiin tätä miellyttävää John Bullia -- ei kuitenkaan
edellämainittujen komentajien puolelta -- siitä, että hän oli hyvin
ystävällisissä suhteissa hänen majesteettiinsa kuningas Dingo Bingoon
-- niin ystävällisissä, että oli sellaisia, jotka viittailivat heidän
välillään olevan jonkinlaisen yhtiön!

Olipa tämä miten tahansa, on varmaa, että englantilainen oli lähettänyt
kolme kroomannia varoittamaan kuningas Dingo Bingoa vaarasta. Tätä
tosiasiaa ei näet mitenkään pidetty salassa "Pandoralla". Kroomannit
olivat uskaltaneet tulla rannikon ympäri pienessä purjeveneessä ja he
olivat tulleet joen suusta sisään kuljettuaan enimmän osan vaarallista
matkaa yöllä.

Kuten olen sanonut, sai heidän sanomansa aikaan tyrmistystä kaikissa
miehissä. Ei voinut olla epäilystä siitä, että risteilijä oli se
kutteri, joka oli ajanut meitä takaa, ja tietäessään, että orjalaiva
oli mennyt eteläänpäin päästyään pakoon risteilijältä, tulisi
takaa-ajaja tätä suuntaa tähystelläkseen parkkia ja samalla se tutkisi
varmasti joka tuuman rannikosta risteillessään siellä. Tietystikään ei
joki luultavasti jäisi siltä huomaamatta, ja jos se löytäisi "Pandoran"
sieltä, olisi orjalaivan ura lopussa. Oli sangen luultavaa, että
risteilijä oli ottanut luotsin, joka tiesi kaikki, mikä koski kuningas
Dingo Bingoa ja hänen orjain säilytyspaikkaansa. Jos asia oli niin,
ei kuluisi kauan, ennenkuin se olisi kimpussamme. Sen saattoi odottaa
näkevänsä joka minuutti!

Ei ihmettä siis, että kroomannin sanoma toi tyrmistystä mukanaan.

Mitä tuli "kuninkaaseen", oli hän paljon vähemmän kauhistunut kuin
"kapteeni". Hänen roistomaisella majesteetillaan oli paljon vähemmän
pelättävänä risteilijän vierailusta. Hän oli jo tehnyt kauppansa, ja
vaikka orjat olivat yhä varastohuoneessa, eivät ne enää olleet hänen,
eikä hän välittänyt siitä, kenen käsiin ne joutuivat. Hän oli saanut
täyden maksun niistä rommissa, suolassa ja musketeissa; nämä tavarat
oli tuotu maihin ja luovutettu hänelle, ja heti kun hän saattoi
siirtää ne pois risteilijän saatavilta oli hän täydelleen turvassa ja
levollisena.

Tähän varokeinoon hän ryhtyi heti kun kroomannit olivat ilmoittaneet
tietonsa. Hänen seuralaisensa pantiin työhön, ja muutamissa tunneissa
oli jokainen parkista purettu tavaraerä viety pois "varastolta" sekä
piilotettu kauas metsiin. Kun siirtämistyö oli suoritettu, sytytti
hänen majesteettinsa piippunsa ja täytti lasinsa sekä istuutui sitten
niin kylmänä ja asiasta piittaamattomana, ikäänkuin Afrikan rannikolla
ei olisi ollut yhtäkään risteilijää.

Mutta "Pandoran" kapteenin asema oli aivan erilainen. On totta, että
hänkin olisi voinut kätkeä osan omaisuudestaan. Hän olisi voinut ajaa
orjat metsiin ja piilottaa ne sinne joksikin ajaksi. Oli huvittavaa
nähdä, millä ponnella "kuningas" neuvoi häntä menettelemään näin.
Hänen majesteettinsa näki, että jos tähän tuumaan suostuttaisiin ja
risteilijä ilmestyisi joelle, niin parkki otettaisiin kiinni ja orjat
jätettäisiin. Tästä kaikesta sekasorrosta olisi hänelle varmaan jotakin
hyötyä; olisi mahdollisuus, että nuo viisisataa "paalia" joutuisivat
hänen käsiinsä, ja hän saattoi myydä ne toistamiseen. Tämä oli todella
mainio mahdollisuus, ja viittaamatta mihinkään mahdolliseen omaan
etuunsa yllytti vanha veijari kipparia suostumaan hänen suunnitelmaansa
semmoisella innolla ja itsepintaisuudella, joka oli aivan naurettavaa.

Mutta kapteenia ei saatu suostumaan neuvoon. Hän tiesi vaaran, joka
koitui viidensadan orjan uskomisesta metsän hoiviin. Useimmat niistä
pötkisivät pakoon sieltä, ja mahdollisesti ei hänen "rakas ystävänsä"
kuningas Dingo Bingo vartioisi heitä kovinkaan huolellisesti tämän
varalta! Muutamat heistä osaisivat tien omiin koteihinsa jälleen,
mutta hyvin moni harhaantuisi luultavasti takaisin kuningas Dingon
kaupunkiin, ja olisi työlästä todeta omakseen tavaraa, joka oli niin
toinen toisensa näköistä, kuin neekerit ovat.

Jos hänen sitä paitsi olisikin onnistunut kätkeä lasti, ei hän voinut
toivoa saavansa alusta kätketyksi. Jos kutteri vain tulisi lähelle
jokea, löytäisi se varmasti parkin ja ottaisi sen kiinni yhtä varmasti.
Kun se olisi tehty, miten kävisi orjien ja miten kävisi kapteenin
itsensä sekä hänen miehistönsä? Heidän olisi kovin vaikeata sekä
pysyä hengissä sellaisessa epävieraanvaraisessa maassa että löytää
sieltä poispääsytie. Kapteeni näet tiesi hyvin, että kun hänen mainio
aluksensa vain olisi mennyttä, käyttäytyisi hänen rakas ystävänsä Dingo
häntä kohtaan aivan toisenlaisella tavalla. Niin, kippari oli kokenut
mies, hän tiesi kaiken tämän ja tietäessään sen ei hän kallistanut
korvaansa "kuninkaan" neuvoille.

Sentakia, kun kroomannien sanoma tuli hänen tietoonsa -- se ei näet
tullut hänen tietoonsa ennenkuin jonkun ajan kuluttua siitä, kun
hänen majesteettinsa oli saanut sen ottaa vastaan -- teki hän heti
päätöksensä siitä, miten hän menettelisi, ja tämä päätös oli se, että
hän panisi lastinsa laivaan niin pian kuin mahdollista, ja lähtisi
merelle menettämättä hetkeäkään.

Tämän huomasi varovainen kippari olevan parhaan suunnitelman,
itse asiassa ainoan jonka avulla hän saattoi toivoa pelastavansa
aluksensa. Jos risteilijä todellakin oli tulossa rannikolle -- ei
ollut mitään epäilystä siitä, ettei se tulisi -- olisi hänen ainoana
mahdollisuutenaan päästä pois, ennenkuin se tulisi joen suun kohdalle.
Jos se tulisi sinne, ennenkuin hän pääsisi merelle, silloin olisi
parkki täydelleen loukossa ja yksi tai pari aseistettua veneellistä
ottaisi sen kiinni ilman mitään vaikeutta -- niin, ilman vastusta,
sillä vaikka orjalaivan miehistö oli raakaa, törkeätä ja uhkarohkeata,
tiesivät miehet sangen hyvin, että olisi turhaa vastustaa sotalaivan
hyvin järjestettyä hyökkäystä tai puolta tusinaa aseistettua
veneellistä, sellaisia kuin kutteri saattoi laskea vesille. Parkin
valtaaminen olisi sentakia itsestään selvä asia, ja ainoa mahdollisuus,
joka omistajalla oli pelastaakseen sen, oli heti paikalla merelle
lähteminen.

Tuuli oli heikko -- se puhalsi rannalta päin. Nämä molemmat asiat
olivat suuresti edistämässä Pandoran pakoa. Vastatuuli estäisi
luultavasti risteilijää tulemasta lähelle, joka tapauksessa viivyttäisi
se sitä, ja sitten jos orjalaivan onnistuisi päästä ulos, olisi
heikko tuulenhenki kokonaan sen hyödyksi, niinkuin ennen on nähty, ja
vastustajalle haitaksi.

Näiden toiveiden innostamana, mutta yhä ollen kauheassa levottomuudessa
ei kapteeni hukannut yhtään aikaa saadakseen lastinsa laivaan.



KOLMASKYMMENESKAHDES LUKU


Orjalaivan kaikki veneet oli otettu käytäntöön, ja miehistöstä oli joka
mies toimeliaana kuin mehiläinen. Brace ja minä olimme ehkä ainoat,
joilla ei ollut ollenkaan halua työhön. Mutta näön vuoksi oli meidän
pakko tehdä työtä niinkuin muidenkin.

Lastaaminen oli hyvin helppoa ja lastin latominen vielä helpompaa. Se
oli aivan erilaista kuin ottaa laivaan lasti raskaita tynnyreitä ja
laatikoita. Elävät "paalit" liikkuivat omin ehdoin tai pakotettiin
liikkumaan, jolleivät tehneet niin, eikä tarvittu mitään muuta
kuin marssittaa heidät varastohuoneesta rannalle, soutaa heidät
sitten laivaan, hoputtaa heidät laidan yli ja sulloa luukusta alas
välikannelle.

Naisten kanssa pantiin yhteen kaikki nuoremmat orjat, sekä tytöt että
pojat, ja joukossa oli paljon lapsia, pieniä neekeripienokaisparkoja,
pikimustia ja niin alastomia kuin syntyessään. Itse asiassa oli
suurin osa koko joukosta alastomia, sekä miehet että naiset.
Jälkimäisistä oli muutamilla yksinkertainen pumpulihame, tai riippui
heidän ympärillään yhteenpalmikoituja palmunlehtiä, ja muutamilla
miehillä oli palanen karkeata kangasta lanteillaan, mutta monella ei
ollut edes tätä vaatteiden korviketta. Mitä tahansa he olivatkaan
pitäneet syntymäpaikallaan, oli se otettu heiltä pois. Epäilemättä
olivat kuningas Dingo Bingon seuralaiset ottaessaan heidät vangeiksi
ryöstäneet heiltä myöskin heidän puutteellisen vaatevarastonsa. Miehet
olivat kahlehditut käsistään kaksittain ja joskus kolme tai neljä
yhteen joukkoon. Tämä tapahtui pakoyrityksen estämiseksi, ja se oli
hänen majesteettinsa työtä. Vain muutamilla naisilla oli kahleet;
nämä olivat luultavimmin niitä, joilla oli lujempi mieli kuin heidän
kurjilla tovereillaan, ja he olivat osoittautuneet vastahakoisiksi
matkallaan sisämaassa tai varastohuoneessa ollessaan. Näitä kahleita
eivät "Pandoran" miehet ottaneet pois, vaan neekerit sullottiin laivaan
siten kuin ne oli luovutettu, kahleineen, käsirautoineen ja kaikkineen.

Kuningas Dingo Bingo oli rannalla maihinnousupaikalla ja katseli
lastausta, jossa hänen henkivartiostonsa avusti. Kippari oli hänen
vierellään, ja nuo kaksi keskustelivat aivan samalla tavoin kuin
olisivat he pitäneet silmällä tavallisen kauppatavaralastin laivaan
kuljettamista! Hänen majesteettinsa osoitti silloin tällöin johonkin
orjaansa ja teki huomautuksiaan yksilön ominaisuuksista. Se oli joko
hyvä "paali" -- arvokas kauppaesine -- tai joku vastahakoinen veitikka,
jota kapteenia pyydettiin pitämään matkalla tarkoin silmällä. Monet
uhriraukoista tämä kauhea hirviö tunsi nähtävästi hyvin, ja itse
asiassa olivat jotkut niistä hänen omia alamaisiaan, kuten jo on
huomautettu! Kuningas Dingo Bingo ei ajatellut ollenkaan tätä, kunhan
hän vain saattoi myydä ne ja saada maksun niistä. Hänen suhtautumisensa
alamaisiin ilmaisi yleensä hänen täydellistä hallitsija- ja
omistajavaltaansa ja hänellä oli heitä kohtaan samanlaisia tunteita
kuin maanviljelijällä sikojansa tai karjanomistajalla karjaansa
kehtaan. Hän ja kapteeni rupattivat, pilailivat ja nauroivat iloisesti,
kun heidän ohitsensa meni joku kurjista raukoista jonka ulkomuoto oli
sovelias pilkanaiheeksi, kun taas minulle koko näky tuotti inhoa sekä
surua, ja minä olin näytelmässä mukana kovin murheellisin sydämin.

Lastaaminen jatkui yhä, ja useimmat onnettomista olennoista oli viety
laivaan, kun kroomannien veneen huomattiin tulevan nopeasti virtaa
ylös. Miehet oli lähetetty alas joen suulle tiedustusmatkalle sekä
pitämään vahtia, kunnes orjalaiva olisi valmis lähtemään merelle. Jos
kutteri tai jokin purje tulisi näkyviin, oli heillä määräyksenä soutaa
takaisin niin pian kuin mahdollista ja tehdä hälytys.

Se seikka, että he yleensä tulivat takaisin, oli todistuksena siitä,
että jokin purje oli keksitty. Se nopeus, jolla he käyttelivät
airojaan, ei ainoastaan vahvistanut tätä luuloa, vaan osoitti myöskin,
että heillä oli jotakin hyvin tärkeätä kerrottavana.

Sekä Dingo Bingo että kippari katselivat heidän lähestymistään
tyrmistyksellä, joka ei ollenkaan vähentynyt, kun kroomannit soutivat
laivan sivulle ja ilmoittivat tietonsa.

Purje oli toisiaankin näkyvissä eikä vain näkyvissä, vaan todenteolla
tulossa rannikkoa kohti! Kroomannit eivät olleet epätietoisia siitä,
minkälainen alus se oli. He olivat nähneet kutterin, ennenkuin olivat
lähteneet englantilaisten varastopaikalta. He olivat panneet merkille
sen taklauksen. Kutteri oli täällä.

Kapteeni näytti alussa joitakin pelon merkkejä, mutta katsottuaan
taivaalle ja puiden latvoihin tarkatakseen, mistä tuuli puhalsi, näytti
hän saavuttavan hiukan rohkeutta ja määräsi lastausta kiirehdittäväksi.

Sillävälin lähetettiin kroomannit takaisin tähystyspaikalle joen
suuhun, ja he saivat määräyksen ilmoittaa ajoittain, miten risteilijä
oli eteenpäin tulossa. Kapteeni näki että tuuli oli hänelle
suosiollinen, mutta aivan tyventynyt kutterin kohdalla; tämän olisi
mahdotonta päästä joelle, niin kauan kuin tuuli pysyi sillä suunnalla,
ja kun nyt oli vain tunti yön tuloon, yrittäisi se tuskin uskaltautua
lähelle rannikkoa, ainakaan ei ennen aamun koittoa. Hän toivoi, että
se laskisi ankkurinsa mailin tai parin päähän rannasta, ja että hän
saattaisi pimeydessä mennä kujanjuoksuun sekä päästä vainoojan ohi.
Hänen laivaansa saattoi sattua laukaus tai pari, kun hän tekisi siten,
mutta hänen lastinsa oli sitä uhkaavan vaaran arvoinen, eikä hänellä
sitäpaitsi ollut nyt mitään muuta mahdollisuutta lastinsa tai laivansa
pelastamiseksi. Jos hän jäisi sinne, missä hän oli, otettaisiin
kumpikin kiinni ennen toisen yön tuloa.

Sentakia oli hän tehnyt päätöksensä mennä kujanjuoksuun niinkuin
sanottu, -- edellytettynä, että kutteri kävisi ankkuriin kylliksi
kaukana merellä antaakseen hänelle mahdollisuuden. Hän luotti tuuleen,
jota hän tästä hetkestä alkaen tarkkasi mitä huolellisimmin.



KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU


Elävä lasti oli vihdoinkin saatu kaikki laivaan ja sullottu kansien
väliin, ristikkoluukut oli kiinnitetty ja vahtilurjus seisoi
musketteineen ja pistimineen kummankin luukun vieressä valmiina
käyttämään asettaan jokaista kurjaa raukkaa vastaan, joka saattoi
koettaa päästä kannelle.

Kapteeni odotti vain kroomannien tiedonantoa.

Se tulikin lopulta ja osoittautui suotuisaksi, kuten orjakauppias oli
odottanut. Kutterin ei ollut onnistunut päästä rannikolle. Se oli
luopunut aikeestaan ja mennyt ankkuriin noin kahden mailin päähän
joen suusta odottaakseen siellä tuulen muutosta tai toisen päivän
valkenemista. Juuri sillä tavoin oli orjakapteeni halunnut sen tekevän,
ja sitä hän oli odottanut. Katsoen siihen asentoon, joka kutterilla
oli ja jonka pursimiehet olivat tarkasti kuvanneet, ei hän epäillyt
pääsevänsä sen ohi yöllä. Hän oli taas mainiolla tuulella ja luotti
menestykseensä. Sekä hän että hänen majesteettinsa olivat loistavalla
päällä, ja rommilasi kulki iloisesti ympäri.

Loppukemut tapahtuivat rannalla ja hänen majesteettinsa asuinpaikassa,
sillä ne olivat hänen tarjoamansa. Perämies oli mennyt veneellä
jokea alas nähdäkseen ankkuroidun vihollisen hyvin ja tutustuakseen
täydellisesti sen asemaan tarkoituksella tehdä tarkkoja suunnitelmia
sen ohipääsemisestä.

Sillävälin jäi kapteeni rannalle nauttiakseen läksiäislasista ja
puhuakseen kuningas Dingo Bingon kanssa tulevaisuuden suunnitelmista.
Jotkut miehistä olivat niin ikään siellä, niiden joukossa Brace ja
minä -- meidät oli tarkoitettu muodostamaan kapteenin veneen miehistö
ja soutamaan hänet laivaan heti kun hän ottaisi jäähyväiset hänen
majesteetiltaan ja seurueelta.

Auringon laskusta puuttui vielä noin puoli tuntia, kun perämies palasi
tiedusteluretkeltään ja kertoi, että kutteri oli ankkurissa aivan
niinkuin kroomannit olivat kuvailleet. Kun tuuli oli yhä samalla
suunnalla puhaltaen suoraan rannikolta, oli aivan todennäköistä,
että "Pandora" pääsisi pakoon. Sekä perämies että kapteeni tunsivat
rannikon hyvin ja tiesivät, että he saattoivat päästä pois pitämällä
suuntansa kiinteästi etelään päin siitä, missä kutteri oli. Siellä
puolella oli vesi syvää ja avonaista. Oli kuitenkin yksi asia, jota
kumpikin pelkäsi, nimittäin että kutterin veneet tulisivat joelle,
ennenkuin "Pandoralla" olisi aikaa nostaa ankkuri ja laskea merelle.
Oli hyvin mahdollista, että risteilijä tiesi orjalaivan olevan joella.
Jos asia oli niin, ja kun se vielä huomasi, ettei se voinut luovia
kyllin lähelle tuulen ollessa vastainen, saattoi se lähettää veneitä
vesille ja soudattaa ne joen suulle sulkeakseen sen. Risteilijän
miehet saattoivat tehdä juuri näin aavistaen sen kepposen, minkä
orjalaiva aikoi tehdä heille. Jos he taas päinvastoin eivät vielä
tietäneet "Pandoran" lähelläolosta, eivät he ehkä ajatelleet tulevansa
ennen aamua. On totta, etteivät he voineet huomata orjalaivan mastoja
-- ne eivät näkyneet mereltä, koska suuret teakpuut ja muut metsän
jättiläiset olivat varjostavine huippuineen välissä -- eikä edes parkin
korkeata lipputangon päätäkään voitu nähdä niin kaukaa sisämaasta.
Mutta oli mahdollista, että risteilijä toimi saamiensa tietojen mukaan,
ja jos asia oli siten, saattoi se tietää aivan hyvin, missä orjalaiva
oli löydettävissä, ja aikoi ehkä tehdä hyökkäyksen aseistettujen
veneiden avulla juuri sinä yönä.

Kaikki tämä oli hyvin luultavaa -- orjalaivan kapteeni tiesi asian
olevan siten, ja siitä johtui hänen levottomuutensa päästä tiehensä
mahdollisimman aikaisella hetkellä.

Sentakia heti kun pimeys laskeutuisi maahan, oli hänen tarkoituksenaan
nostaa ankkuri, laskea rauhallisesti jokea alas ja tehdä sitten rohkea
hyökkäys merelle päin.

Hänen suunnitelmansa oli tarpeeksi hyvä. Vaikka se näytti
uhkarohkealta, ei se ollenkaan ollut semmoinen. Se oli hänen ainoa
mahdollisuutensa pelastaa aluksensa ja myöskin lasti, sillä jos toinen
olisi otettu kiinni olisi hän luultavasti kadottanut toisenkin, ja
jos "Pandora" vain olisi jäänyt koko yöksi ankkuriin sinne, missä se
nyt oli, olisi se kaiken todennäköisyyden mukaan kaappaussaalista
ennen aamua. Ja olisipa se kaapattu tai ei, olisivat sen
pakoonpääsymahdollisuudet suuresti vähentyneet päivänvalossa. Kutteri
näkisi sen korkeat mastot kauan ennenkuin se pääsisi joelta ulos, ja
sillä olisi tietystikin aikaa tehdä sotaliikkeitä sekä sulkea sen tie.
Sitävastoin saattoi se laskemalla jokea alas yöllä, olla kunnollisesti
merellä, ennenkuin kukaan risteilijän miehistöstä huomaisi sitä
ollenkaan.

Lopuksi päättivät "Pandoran" päälliköt purjehtia sillä hetkellä,
jolloin pimeys laski, ja molemmat toivoivat omalla rienaavalla
tavallaan pimeätä yötä.

Puuttui vielä viisi minuuttia auringonlaskusta, kun kapteeni syleili
viimeisen kerran kuningas Dingo Bingoa ja astui ulos "palatsista".
Hänen majesteettinsa tuli korskeana saattamaan vierastaan
laivasillalle, ja useat hänen mustista hovilaisistaan seurasivat
perässä.

Kaikki seisoivat rannalla, kun kapteeni astui veneeseensä. Brace ja
minä olimme muiden miesten kanssa jo istuutuneet veneeseen ja pidimme
airoja tasapainossa selkä valmiina, kun meidät yht'äkkiä keskeytti
kuninkaan omituinen huudahdus.

Katsoessani ylös huomasin, että hänen silmänsä olivat kiintyneet
minuun, ja tuo lihava hirviö tuijotti minua ikäänkuin hän olisi
halunnut syödä minut suuhunsa -- sillävälin hän koko ajan rupatti
kapteenille kielellä, jota en voinut ymmärtää.

Vaikka olimme olleet semmoisen ajan hänen majesteettinsa
varastohuoneella, en minä ollut milloinkaan ennen saanut hänen
huomiotansa puoleeni. Minä en luule, että hän oli milloinkaan ennen
nähnyt minua -- toisin sanoen huomatakseen minut erikoisesti. Kuten jo
sanottu, olin minä ollut koko ajan laivassa, lukuunottamatta juuri tätä
iltaa ja sitä päivää, jonka olin ollut Bracen kanssa metsissä. Vaikka
orjakuningas oli ollut usein laivassa, en minä ollut koskaan tullut
hänen tielleen, koska hän tavallisesti pysytteli peräkannella tai
kajuutassa. On sentakia aivan luultavaa, että hän nyt oli ensikertaa
luonut silmänsä minuun huomatakseen minut.

Mutta minkätakia kiinnitti hän niin erikoisesti huomionsa minuun nyt?
Vaikka en voi sanoa, mitä hän puhui -- kapteeni ja hän keskustelivat
jonkinlaisella sekasikiöportugalinkielellä (tunnetuin kieli näissä
maissa), niin huomasin kuitenkin hänen kasvoistaan ja vilkkaista
liikkeistään, joita hän käytti, että joko minä itse tai jokin
ominaisuuteni herätti suuressa määrin hänen mielenkiintoaan.

Brace istui lähellä minua, ja kohottamatta ääntäni kuiskausta
korkeammaksi pyysin minä häntä kertomaan minulle, mitä hälinä oikein
tarkoitti -- asia oli nyt tullut hieman senluontoiseksi: sekä
kapteeni että kuningas puhuivat kiireisesti, vakavasti ja äänekkäästi
raakalaissotkullaan.

Bracen vastaus oli:

"Kuningas on mieltynyt sinuun -- hän haluaa ostaa sinut!"



KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU


Kuullessani tämän selityksen tunsin ensin halua nauraa, mutta minun
iloinen mielialani hälveni pian. Toverini äänen totinen sävy ja ennen
kaikkea kipparin sekä kuninkaan vakava käyttäytyminen, kun he puhuivat
asiasta keskenään, osoitti heti, ettei asia ollut leikkiä.

Kapteeni ei näyttänyt alussa olevan halukas myöntymään neekerin
pyyntöön. Mutta jälkimäinen näytti vaativan asiaa niin hartaasti
ja vakavasti, että valkoinen lurjus rupesi ahneuden tunteiden
kiihoittamana ilmeisesti myöntymään. Viisi neekeriä tarjottiin minusta
vastineeksi, niin sanoi Brace, ja he kinastelivat nyt kuudennesta!
Kapteeni oli itse asiassa periaatteessa suostunut myymään minut -- oli
vain kysymys hinnasta!

Olin aivan kauhistunut, kun sain tietää tämän. Brace itsekin oli
suuresti huolissaan, sillä hän tiesi, että julmuri, jonka vallassa
olin, ei ollenkaan epäröisi tehdä sellaista kauppaa. Ainoa syy, miksi
hän ensin hylkäsi ehdotuksen, oli se, että hän oli huomannut minut
hyödylliseksi parkissaan, mutta jos hän saattoi lisätä kuusi voimakasta
neekeriä lastiinsa -- joista hän saisi 200 puntaa jokaisesta Brasilian
rannikolla -- olisi se korvaus, joka voittaisi suuresti kaikki minun
palvelukseni. Tietystikään hän ei tuntenut mitään vastuunalaisuutta
asiassa. Kenelle hän oli vastuussa? -- orjakauppias! lainsuojaton! Missä
ja milloin saatoin minä koskaan kertoa asiasta tai rangaista häntä. Ei
missään eikä milloinkaan. Hän olisi saattanut myydä minut orjuuteen
tusinan kertoja -- ottaa henkeni, jos häntä olisi huvittanut, ilman
vähintäkään vaaraa, että hänet olisi kutsuttu vastaamaan siitä -- ja
hän tiesi tämän hyvin.

Ei siis ihmettä, että minä kauhistuin. Ajatella, että tulisin
tämän hirveän ja likaisen villin orjaksi -- tuon julman hirviön --
ihmishenkien tukkukauppiaan -- lihan ja veren myyskentelijän! Oi, se
oli mieltäkuohuttavaa.

Voin tuskin kuvailla tuon koetteille panevan näytelmän loppuosaa. Olin
sellaisessa tuskassa, etten tiennyt, miten menetellä tai mitä sanoa.
Muistan, että minulle sanottiin kaupan tulleen päätetyksi ja kuninkaan
suostuneen antamaan kuusi neekeriä minusta sekä kipparin myöntyneen
ottamaan ne vastaan. Osoitukseksi siitä, että asia todellakin oli
siten, näin minä kipparin astuvan pois veneestä ja palaavan majalle
käsi kädessä paksun villi-ihmisen kanssa. He olivat menneet, sanoi
Brace, päättämään kaupan rommilasin ääressä.

Minä raivosin, huusin ja uhkasin, ja ehkä sillä hetkellä puhuin
jumalattomastikin. En ollut puheeni enkä myöskään tekojeni vallitsija.
Olin niin kauhistunut edessäni olevasta tulevaisuudesta, että olisin
voinut heittäytyä jokeen. Oi, se näytti hirveältä kohtalolta --
tulla siten myydyksi pahempaan kuin vankeuteen -- orjuuteen, joka
oli kuolemaa pahempi, elää raakalaishirviön orjana, ilman mitään
vapautumisen toivoa, sillä mistäpä vapautuminen voisi tulla? Oi, se
näytti hirveältä kohtalolta, ja minä olin miltei mielipuoli.

Huutoni ja eleeni herättivät vain naurua neekerijoukossa, joka yhä
vetelehti rannalla, ja muutamat joukosta pilkkasivat ja ivasivat minua
omalla siansaksallaan. Eivät edes veneessä olleet miehet välittäneet
paljon asiasta.

Vain Brace tunsi sääliä ja myötätuntoa minua kohtaan, mutta mitä
saattoi hän tehdä? Minä näin hänen käyttäytymisestään, että hän tunsi
itsensä voimattomaksi suojelemaan minua. He olisivat voittaneet hänet
ja rangaisseet häntä, jos hän olisi asettunut heidän toivomuksiaan
vastaan.

Minä ihmettelin kuitenkin, että hän pysyi niin kylmänä ja rauhallisena.
Kuvittelin, että hän olisi voinut osoittaa enemmän sääliä. Mutta minä
tein hänelle väärin. Hän kärsi asiasta kovasti, ja minä sain pian
tietää syyn, miksi hän oli niin hiljainen. Hän oli koko ajan ollut
puuhassa -- ajatuksissaan puuhassa -- puuhassa tehdäkseen suunnitelman
minun pakoonpääsemisekseni.

Heti kun kapteeni ja kuningas olivat lähteneet rannalta, siirtyi
toverini vähän lähemmäksi ja kääntyi minun puoleeni sanoen matalalla,
mumisevalla äänellä, jota muut eivät voineet kuulla:

"Sitä ei voi auttaa, poikaseni -- myi sinut kuudesta neekeristä. Mene
kuninkaan mukana -- ole menevinäsi mielelläsi, tai he sitovat sinut.
Älä ole vastahakoinen, etteivät he sido sinua -- ole kärsivällinen ja
tähystele tarkasti merelle, kunnes 'Pandy' nostaa ankkurinsa. Silloin
livistä pakoon -- se on aivan helppoa pimeässä -- kulje joenrantaa alas
-- lähellä suuta mene veteen -- ui suoraan parkkia kohti -- minä olen
tähystämässä ja heitän sinulle köyden pään. Älä pelkää tulla laivaan --
vanha Mugs ei välitä sinun tulostasi -- on vain iloinen, että saa sinut
takaisin ja voi tehdä Dingo Bingolle kepposen. Muista nyt ja tee kuten
olen sanonut sinulle. Seis, hst -- tuolla he tulevat."

Vaikka tämä oli puhuttu puolittain kuiskaten, puolittain katkonaisena
muminana, käsitin minä sen ajatuksellisen tarkoituksen, ja minä olin
tuskin ehtinyt luvata noudattaa määräyksiä, kun huomasin kapteenin
palaavan veneeseen.

Hän ei ollut yksin. Kuningas kaakersi hänen vieressään, ja aivan heidän
takanaan oli kuusi suurikokoista neekeriä kahlehdittuna kaksittain ja
yhtä monen omaa väriään olevan asestetun kätyrin eteenpäin ajamana.

Minut piti vaihtaa kuuteen ensimmäiseen neekeriin tai oikeammin oli
vaihdettu, sillä kauppa oli päätetty ja neekerit piti luovuttaa
orjakauppiaalle muodostamaan osan hänen lastistaan.

Nämä uudet "paalit" eivät olleet orjia -- ainakaan eivät ne
olleet olleet kymmenen minuuttia aikaisemmin. He olivat eräitä
neekerikuninkaan tavallisista seuralaisista, ja vain vähän aikaa
sitten oli heillä ollut musketit ja he olivat muodostaneet osan hänen
sotilaallisesta joukostaan ollen valmiina tappamaan tai ottamaan kiinni
hänen vihollisiaan hänen viittauksestaan, vieläpä hänen ystäviäänkin,
jos käskettiin. Mutta onni on sellaisille sankareille oikullinen, ja
heidän suositummille tovereilleen oli juuri annettu määräys ottaa
heidät kiinni ja luovuttaa elinkautiseen orjuuteen.

Vielä muutamia minuutteja, ja he olivat pitemmittä mutkitta sullotut
veneeseen, kun taas minut vedettiin ylös yhtä siekailematta sekä
luovutettiin rannalla olevalle uudelle herralleni.

Epäilemättä oli kippari hämmästynyt siitä, että minä tein niin vähän
vastarintaa, ja kuningas näytti niinikään olevan tyytyväinen, sillä hän
vei minut jonkunlaista juopuneen kohteliaisuutta osoittaen palatsiin ja
vaati minua juomaan kanssaan lasin hänen parasta rommiaan.

Minä katselin ulos niiden suorien palmujen raoista, jotka muodostivat
majan seinät. Minä näin veneen kulkevan ankkuroidulle alukselle
ja siinä olijoiden astuvan laskuportaita ylös. Sitten soudettiin
vene laivan perään, ylhäältä laskettiin taljat alas ja muutamissa
minuuteissa oli se hinattu korkealle vedestä paikalleen laivan perän
alle.

Minulla ei ollut enää mahdollisuutta päästä parkkiin paitsi uimalla, ja
tätä varten oli minun valmistettava itseäni.



KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU


Minä muistin Bracen neuvon ja alistuin hänen mustan majesteettinsa
vierasystävyyden osoituksiin niin suopealla mielellä kuin saatoin.
Minä join osan hänen rommiaan, näytinpä vielä iloiseltakin. Hän näytti
olevan hyvin tyytyväinen minun käytökseeni ja piti minua ilmeisesti
hyvänä kauppana, vaikka orjakapteeni oli kiristänyt häneltä paljon yli
hänen alkuperäisen tarjouksensa. Hänen ensimmäinen esityksensä oli
ollut suora vaihtokauppa: mies miehestä tai mies pojasta, ja hän oli
varmaan ollut kovin halukas kauppaan, koska antoi kuusi yhdestä!

Mihin tarkoitukseen aikoi hän minua? Orjaksi palvelemaan häntä?
Antamaan hänelle ruokaa, kun hän tunsi halua syödä? Antamaan hänen
romminsa, kun häntä miellyttäisi juoda? Löyhyttämään moskiitot
pois hänestä, kun hän nukkui? Ja huvittamaan häntä, kun hän oli
valveilla? Tämänlaiseenko elämään hän oli määrännyt minut? Tai aikoiko
hän korottaa minut johonkin korkeampaan virkaan? Tehdä minusta
yksityissihteerinsä tai kirjurinsa? Ehkä pääministerinsä? Naittaa minut
jollekin tummaihoisista tyttäristään? Tehdä minusta ruhtinaan?

Siitä vierasvaraisesta tavasta, jolla hän alkoi kohdella minua, olin
minä todella ruvennut ajattelemaan, että jos yhä miellyttäisin häntä,
hän saattaisi antaa minulle kelpo elämän. Olin kuullut sellaisista
tapauksista, että valkoiset miehet olivat tulleet neekeriruhtinaiden
suosikeiksi ja asetetut hyvin luottamuksellisiin toimiin. Sellainen
ehkä olisi ollut minunkin tulevaisuuteni, jos olisin jäänyt kuningas
Dingo Bingon luo.

Mutta vaikka olisin ollut varma mitä parhaimmasta kohtelusta -- vaikka
minulle olisi luvattu hänen kuningaskuntansa korkein virka -- itse
valtaistuin ja sievin hänen tyttäristään kuningattarekseni -- olisin
pysynyt edelleen päätöksessäni -- karata pois hänen luotaan yhtäkaikki
ja palata parkkiin. Se ei tosiaan ollut mikään paratiisi pakopaikaksi
-- ehkä menin ojasta allikkoon; mutta olihan kuitenkin toivo, ettei
oloni "Pandoralla" olisi pitkäaikainen, ja siellähän oli minua Bracen
suojeluksen alaisena ruvettu kohtelemaan viime aikoina vähemmän
julmasti.

Mitä tulee kuningas Dingo Bingoon, tunsin minä hänen seurassaan
vastenmielisyyttä, jota en voi kuvailla. Minä tunsin aavistuksen
jostakin hirmuisesta pahasta ja minä olin päättänyt karata hänen
luotaan yhtä kaikki, vaikken onnistuisikaan pääsemään parkkiin, sekä
koettaa onneani metsissä. Niin, huolimatta leijonista ja muista
rajuista villieläimistä olin minä päättänyt paeta metsään ja elää
parhaani mukaan tai kuolla, jollen voinut elää.

Mielessäni oli muuan ajatus. Olin kuullut puhuttavan englantilaisesta
varastopaikasta, joka oli ylempänä rannikolla -- viisikymmentä mailia
kauempana. Minun ehkä onnistuisi päästä sinne. Muuan englantilainen oli
sen päällikkönä.

Totta kylläkin että hänen sanottiin olevan kuningas Dingo Bingon
ystävän -- itse asiassa yhtiötoverin -- ja siitä, mikä oli tullut
julki oli minulla syytä uskoa, että se oli vain liiankin totta. Mutta
kuitenkin hän oli englantilainen. Varmaankaan hän ei luovuttaisi minua,
varmaan hän ei uskaltaisi. Minä ajattelin myöskin risteilijää. Se
suojelisi minua, se ei luovuttaisi minua, vaan päinvastoin lennättäisi
hänen mustan majesteettinsa pilviin sellaisen vaatimuksen tekemisestä.
Jos vain voisin tehdä asemani tiettäväksi -- mutta miten saattoi se
tapahtua? Mahdotonta! Aamuauringon valaistessa ei risteilijä enää
olisi rannikolla. Se olisi mennyt ajamaan takaa "Pandoraa", -- ehkä jo
seuraavalla tunnilla!

Minua inhoitti tuon neekerikuninkaan läsnäolo, joka näytti koettavan
olla miellyttävä törkeällä tavallaan. Hän tyrkytti minulle rommia,
ja minä olin juovinani sitä. Minä en voinut ymmärtää hänen puhettaan
vaikka muutamat englantilaiset sanat, vieläpä kielen alhaisimmat,
olivat minulle hyvin tuttuja "Pandoralla" tekemäni matkan jälkeen.
Mutta hänen majesteettinsa oli tällä haavaa niin juovuksissa, että
hänen omat miehensäkin vaivoin saattoivat ymmärtää häntä, ja hän antoi
joka hetki enemmän ja enemmän perään voimakkaan juoman vaikutukselle.

Minä iloitsin huomatessani tämän -- se auttaisi minun tarkoitustani.
Minä iloitsin, nähdessäni hänen hoipertelevan lattian yli ja vielä
enemmän, kun hän kompastui eräänlaista leposohvaa vasten ja putosi
raskaasti sen päälle.

Seuraavalla hetkellä oli hän vahvassa unessa -- syvässä juopuneen
unessa. Hänen kuorsaamisensa oli musiikkia minun korvissani, vaikka se
muistutti kiinnisaadun härän kuolinkorinaa.

Tällä hetkellä minä kuulin joen poikki ankkurin vivun kolinaa
ja ankkurikettingin epäsointuista kitinää, kun sitä vedettiin
kettinkireiän rautaisen renkaan läpi.

Useimmat kuninkaan seurueeseen kuuluvista olivat rannalla ollakseen
läsnä parkin lähtiessä -- sen saattoi juuri nähdä tumman hämärän läpi.

Minä odotin vielä viisi minuttia, etten lähtisi liian aikaisin
liikkeelle ja sentakia tulisi takaa-ajetuksi sekä saavutetuksi,
ennenkuin ehtisin joen suulle. Tiesin että parkki liikkuisi aivan
hitaasti -- virta oli kapea ja teki kaarroksia useissa paikoissa, ja
sentakia se ei voinut käyttää purjeitaan. Se ajautuisi alaspäin virran
voimasta, ja minä saatoin helposti pysyä sen tasalla.

Kuninkaan seuralaiset eivät millään tavoin epäilleet minun aikeitani.
He huomasivat että minä näytin hyvin tyytyväiseltä uuteen asemaani.
Epäilemättä useimmat heistä kadehtivat minun onneani, ja on luultavaa,
että minua pidettiin "uutena suosikkina". Ei ollut todennäköistä,
että minä karkaisin sellaisen loistavan tulevaisuuden odottaessa --
ei todellakaan luultavaa! Sellainen ajatus ei johtunut yhdenkään
mieleen niistä mustista herrasmiehistä, jotka olivat ympärilläni.
Heti kun hänen majesteettinsa vaipui uneen, annettiin minulle vapaus
kuljeskella, missä minua vain huvitti. Juuri silloin huvitti minua
hiipiä taaksepäin suuren varastohuoneen taa ja vielä hieman kauemmaksi
toisella puolella oleviin taajoihin metsiin. Sitä varten minä valitsin
vinoon kulkevan tien, joka vei minut takaisin joen rannalle -- mutta
melkoisen matkan päähän "varaston" alapuolelle -- ja, kun nyt olin
päässyt neekerijoukkion kuulumattomiin ja aivan heidän näkymättömiinsä,
etenin minä niin nopeasti rantaa alas kuin tiheikkö salli minun mennä.



KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU


Olin huomannut ennen lähtöäni, että parkki oli nostanut ankkurinsa
ja liukui hitaasti virtaa alaspäin. Silloin tällöin käännyin hieman
poispäin tieltäni ja tulin aivan veden reunaan ollakseni varma siitä,
ettei se pääsisi minusta edelle, ja sitten hiivin takaisin tielle,
joka kulki yhdensuuntaisesti virran kanssa, mutta usean yardin päässä
rannasta. Ohjatessani kulkuani tällä tavoin etenin minä suunnilleen
samalla nopeudella kuin aluskin kulki ja pidin sitä silloin tällöin
silmällä puissa olevien aukkojen kautta.

Minun ei ollut vaikeata erottaa sitä, sillä päinvastoin kuin
orjakapteeni oli toivonut, oli yö valoisa, ja kirkas kuu kulki
taivaalla, jossa ei ollut pilveäkään.

Vaikka parkki purjehti hitaasti saatoin minä töintuskin pysyä sen
tasalla. Jos polku olisi ollut selvä, ei olisi ollut mitään vaikeutta
-- mutta todellisuudessa ei ollut polkua ollenkaan, vain villieläinten
tekemä jälki, jonka siellä täällä sulkivat yläpuolelta kaikenlaiset
kiipeilevät köynnöskasvit, jotka ulottuivat puusta puuhun ja estivät
minun nopeata etenemistäni. Vaikka eläimet saattoivat kulkea näiden
luonnollisten siltojen alitse esteettä, oli ihmisolennon ryömittävä
alta tai kiivettävä yli, ja se kaikki vaati aikaa. Näitä esteitä oli
niin paljon, että ne hidastuttivat minua suuresti, ja minä huomasin
töintuskin voivani pysytellä aluksen rinnalla, joka yhtämittaa kulki
eteenpäin. Tiesin, että minun täytyi päästä hyvän joukon sen edelle
voidakseni valita paikan, josta menisin veteen ja uisin laivaan, kun
se kulki ohi. Kun joki tuli leveämmäksi lähellä suutaan oli minulla
luultavasti pitkä matka uitavanani sinne.

Useita kertoja peloitti minua villieläinten ilmestyminen, sillä saatoin
juuri erottaa niiden haahmot siinä hämäryydessä, joka vallitsi puiden
varjojen alla. Minä näin useanlaatuisia ja joitakin äärettömän suuria,
jotka menivät ryskyen pensaikon läpi, kun minä äkkiä kohtasin ne. Ne
olivat varmaan joko sarvikuonoja tai suuria virtahepoja -- en voinut
varjojen alla ollen sanoa kumpia -- mutta mitä ne olivatkin, juoksivat
ne pois minun lähestyessäni. Minä olisin ehkä pelännyt niitä enemmänkin
kuin pelkäsin, jollei minua olisi vallannut vielä suurempi pelko. Minä
pelkäsin kuulevani kuningas Dingo Bingon ja hänen mustan vartiostonsa
äänet takanani. Pelkäsin tätä enemmän kuin mitään muuta, ja silloin
tällöin pysähdyin polulle kuunnellakseni.

Mutta heidän olisi tarvinnut olla lähellä minua, jotta olisin kuullut
heidät. Metsä oli täynnä muita ääniä, ja vain hyvin äänekkään melun
olisi voinut kuulla yleisen hälisevän kuoron yli. Kuului laulukaskasten
ja puusirkkojen kimeätä sirinää, kilpikonnien ja sammakoiden käheätä
kurnutusta -- joskus niin äänekkäänä kuin härän pärskyntä -- edelleen
kissojen kiljunaa, sakaalien haukkumista sekä apinoiden rupastusta ja
ulvontaa -- kaiken kaikkiaan täydellinen kuoro epäsointuisia ääniä,
minkä sai aikaan parkki, joka liikkui virtaa alaspäin, ja epäilemättä
osaksi myöskin minun oma kulkuni pensaikon läpi. Yksi laji pani
liikkeelle toisen, ja siitä lähtevä hälinä sekä hälinää seuraavat
meluisat äänet levisivät kauaksi metsän läpi.

Oli mielestäni vähemmän otaksuttavaa, että minua seurattaisiin metsän
läpi kuin itse virtaa alaspäin. Kun minua kaivattaisiin, otettaisiin
esille luultavasti kanootti -- ehkä itse kuninkaallinen kaleeri, ja
hänen majesteettinsa tulisi ohjaamaan takaa-ajoa. Miehet muistivat,
että minä olin hävinnyt juuri sillä hetkellä, jolloin parkki nosti
ankkurinsa, ja he epäilisivät, että minä olin heti mennyt laivaan.
Oli sentakia paljon luultavampaa, että etsintä kävisi vettä myöten ja
että takaa-ajajat meloisivat aluksensa suoraan parkkia kohti. Näin
uskoessani katsoin minä levottomasti joelle, milloin vain sain sen
näkyviini. Vielä ei ollut ilmestynyt ketään takaa-ajajia.

Minua vaivasi toinenkin ajatus. Kroomannit olivat menneet joen suulle
tarkkaamaan risteilijän liikkeitä ja ilmoittamaan, oliko se laskenut
veneitä vesille. Nyt olivat nämä miehet kokonaan kuningas Dingon
puolella. He saattoivat nähdä minut, kun minä uin parkkiin ja ottaa
minut veneeseensä sekä viedä takaisin varastohuoneelle. He olivat
olleet läsnä, kun kauppa oli tehty, ja tiesivät kaikki, mikä koski
sitä. Minun täytyi senvuoksi tähystellä heidän venettään ja välttää
sitä.

Kun sellaiset ajatukset ja päätökset kulkivat mielessäni, tarkkasin
minä taas aluksen kulkua ja jatkoin matkaani sukeltautuen pensaikkoon.

Vihdoin saavuin paikkaan, jossa oli joessa mutka. Se ei ollut kaukana
joen suusta. Tämän paikan toisella puolen virta leveni tavallaan
merenlahdeksi.

Minun ei ollut edullista mennä edemmäksi. Minulla olisi silloin
ollut liian pitkä matka uitavana. Sitäpaitsi valmistautui parkki
purjehtimiskuntoon -- sen purjeet olivat jo irroitetut, ja kun purjeet
vain olisi levitetty paikoilleen, kokoaisivat ne tuulta ja veisivät
laivaa nopeasti vedessä -- niin nopeasti, etten minä voisi päästä
laivaan.

Minä olin mennyt kylliksi kauas. Minä olin ehtinyt paikalle, jossa
minun oli parasta lähteä veteen, ja heittäen pois kenkäni sekä enimmät
vaatteeni astuin minä veden partaalle ja sukelsin jokeen.



KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU


Parkki ei ollut vielä minua vastapäätä, mutta sen etenemisnopeudesta
minä arvostelin, että se olisi tasallani silloin kun tulisin keskelle
virtaa.

Brace oli sanonut minulle, että uisin keulalaitaa kohti, sillä hän
olisi siellä köysineen; siinä tapauksessa taas etten voisi saada siitä
kiinni, olisi toinen valmiina laskuportaiden aukon luona toisen köyden
kanssa. Jompikumpi varmasti hinaisi minut ylös; mutta olisi parempi
jos pääsisin laivaan keulalaidan puolelta, koska silloin perämies tai
kippari ei huomaisi minua, ja vaikkapa hänen majesteettinsakin tulisi
hakemaan minua, saattoi minut piilottaa keulakannen tienoille. Koska
kippari ei tietäisi minun olevan laivassa, kieltäisi hän tietysti
asian kaikin voimin. Sentakia olin päättänyt tehdä kaiken, minkä voin,
päästäkseni laivaan keulan puolelta.

Minä olin mainio uija -- minua ei ollut voittanut kukaan "Pandoran"
miehistä, jollei ehkä Brace itse, joka oli maailman parhaita. Minä olin
harjoitellut uintia kouluaikanani hyvän joukon jo'issa, suolattoman
veden järvissä ja meressä itsessään, enkä pitänyt minään asiana uida
maili tai enemmänkin lepäämättä. Mennä joen rannalta keskivirralle
-- noin kahdensadan yardin matka -- oli vain pikku asia, enkä minä
ollenkaan pelännyt, etten kykenisi suorittamaan matkaa vastuksetta.

Mutta vaikka en pelännyt voimien uupuvan uidessani, olin minä tarkasti
tietoinen vaarasta, joka aiheutui toisaalta. Minä en ollut ajatellut
sitä ennen tätä hetkeä, sillä pakenemisen aiheuttama kiihoitus ja
vaikeus raivata tieni pensaikon läpi, oli vienyt päästäni ajatukset
kaikista muista vaaroista paitsi siitä, että minua ajettaisiin takaa.
Takaapäin tuleva vaara oli estänyt minua viipymästä edestäpäin tulevien
vaarojen ajattelussa, ja vasta virtaan syöksyttyäni valtasi minut
voimakas pelontunne. Silloin ja vasta silloin muistin minä onnettoman
hollantilaisen kohtalon -- silloin ja vasta silloin ajattelin minä
krokotiileja!

Kauhea tunne valtasi minut -- hirveä pelontunne. Vereni jäähtyi -- se
kävi paljon kylmemmäksi kuin virran vesi -- ehkä minä sillä hetkellä
olin suuren, ihmisiä syövän krokotiilin saavutettavissa? Ainakin
näkyvissä, sillä muutamia näistä kauheista hirviöistä oli varmaan
likellä rannalla taikka toisella. Itse asiassa, kuin aioin sukeltaa
veteen, näin minä pitkän, tumman haahmon rannalla, noin parikymmentä
yardia alempana ja minä olin pitänyt sitä uivana puukappaleena. Ääni,
jonka ruumiini aiheutti veteen osuessaan, oli saanut sen liikkumaan.
Luulin silloin, että sen aiheutti virta, mutta nyt ajattelin
voimakkaiden pelontunteitteni vallassa toisin. Siinä ei ollut mikään
kuollut puukappale -- siinä oli elävän olennon liikuntoa -- epäilemättä
suurensuuren krokotiilin!

Tämä otaksuma kävi pian varmuudeksi. Uiva puukappale olisi tuskin
asettunut siihen kaislaista rantaa vasten, paikkaan, jossa oli kyllin
suuri virta viemään sitä eteenpäin; se ei ollut puukappale, se oli
suuri sisiliskoeläin itse.

En voinut olla kääntymättä puoliksi ympäri ja nostamatta ruumistani
korkealle vedessä katsoakseni taakseni. Kirkas kuuvalo oli kaikin tavoin
edukseni ja minä saatoin erottaa jokaisen esineen veden pinnalla
melkein yhtä selvästi kuin päivällä.

Yksi katse oli minulle kylliksi osoittamaan vaarallisen asemani.
Armollinen taivas! Minun arvaukseni oli liiankin totta! Kuollut
puukappale ei ollut puukappale, vaan mahdottoman suuri krokotiili! Sen
ruman muodon saattoi nähdä selvästi; sen pitkä, halkonainen pää ja
leveä suomuinen selkä kimaltelivat korkealla vedenpinnan yläpuolella ja
sen kuono oli kohotettu sekä käännetty minua kohti, ikäänkuin se olisi
juuri selviämässä ällistyksestä ja tulemassa tietoon siitä, minkälainen
olento minä olin.

Sen ällistys oli kuitenkin pian ohi, ja ennenkuin minä saatoin oikaista
itseni uidakseni eteenpäin, näin minä sen pieksevän veden vahtoon
pyrstöllään ikäänkuin saadakseen itsensä liikkeelle, ja seuraavalla
hetkellä se lähti rannalta sekä tuli syöksyen minua kohti!

Sen ruumis oli nyt vaipunut veden pinnalle, mutta sen tylppä, ruma pää
ja terävä kuono olivat kohotetut korkealle veden yläpuolelle.

Minä näin kaiken tämän, kun käännyin taas ympäri, ja tuntien
jäädyttävää kauhua minä uin eteenpäin.

Parkki oli nyt lähellä -- sen keula ei ollut viidenkymmenenkään yardin
päässä, ja krokotiili oli yhä enemmän kuin sata yardia takanani. Mutta
minä tiesin hyvin että nämä sekä maalla että vedessä toimentulevat
hirviöt voivat hyvin paljon voittaa ihmisen uinnissa. Ne etenevät
vedessä kuin saukko ja yhtä nopeasti. Tunsin, että minut varmasti
saavutettaisiin ja sitten --

Jäädyttävää kauhua jatkui -- minä huusin apua -- minä jatkoin
huutamistani, kun uin eteenpäin!

Minä kuulin parkista ääniä vastaukseksi huutoihini. Minä saatoin nähdä
haahmoja, jotka liukuivat keulapuolella ja juoksivat ohjasriu'un
vanteille sekä pitkin rainetta. Minä saatoin erottaa Bracen syvän
äänen, kun hän huusi rohkaisun ja neuvon sanoja.

Minä olin raineen pään alla -- minä en voinut nähdä köyttä -- tähystin
turhaan köyttää -- minulle ei ollut heitetty sitä. Oi taivas, mitä
minun piti tehdä?

Minä nousin vielä kerran vedestä ylös ja katsoin taakseni. Silmieni
eteen avautui kauhistava näky. Krokotiilin musta pää kimalteli kymmenen
jalan päässä minusta -- minä saatoin nähdä leuat ojennettuina --
pitkät, epäsäännölliset torahampaat -- vahvat, suomuiset raajat, kun ne
meloivat vedessä.

Seuraavalla hetkellä olisin tuntenut nuo kauheat hampaat, ja minut
olisi vedetty mustien vesien pohjaan ikäänkuin pihdissä hirviön kovien
leukojen puristuksessa, jos se olisi ollut minun kohtaloni.

Mutta niin ei ollut kirjoitettu kohtaloiden kirjaan. Juuri kun pidin
itseäni menneenä, tunsin vahvan käden tarttuvan vaatteisiini vyötäisten
kohdalta, ja hetkeä myöhemmin oli minut hinattu kokonaan ylös joesta
sekä kohotettu korkealle ilmaan! Krokotiili syöksähti eteenpäin ja
hyppäsi korkealle pinnan yläpuolelle, mutta minut oli nostettu sen
ulottuvilta, ja se putosi molskahtaen takaisin sekä pieksi edelleen
jonkun aikaa vettä pyrstöllään. Nähtyään uhrinsa päässeen pakoon, ui se
sitten pois ja katosi aluksen sivuitse.

Minä tuskin tiesin miten olin pelastunut niin ihmeellisesti. Epätoivo
ja kauhu olivat sekoittaneet aistimeni, ja vasta kun olin pääsyt ylös
sekä astunut tukevalle kannella, ymmärsin minä kaikki.

Brace oli pelastajani. Hän oli kiiruhtanut raineen nokkaan ja
laskeutunut sieltä alas keulatangolle sekä pudottautunut yhä alemmaksi
silmussa olevan köyden avulla. Tällä keinoin oli hän saattanut
heilauttaa itsensä alas ulottuakseen vedenpintaan. Onneksi olin minä
juuri tällä hetkellä nousut vedestä katsoakseni krokotiilia ja antanut
siten Bracelle tilaisuuden tarttua minuun varmasti sekä kiskaista minut
ylös.

Mutta kaikki oli kuitenkin hyvin täpärällä, ja minä lupasin etten
milloinkaan enää huuhtelisi jäseniäni afrikalaisen joen vesissä, jollei
minun olisi pakko.



KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU


En epäile ollenkaan, että kippari tiesi kaikki minun laivaantulostani.
Olivathan miehet itse asiassa nostaneet sellaisen melun, kun krokotiili
seurasi minua, että oli mahdotonta joko hänen tai perämiehen olla
tietämättä sen syytä. Mutta minut vietiin keulakannelle, enkä kuullut
sanaakaan siitä, että minut lähetettäisiin takaisin. Todenteolla
oli, niinkuin Brace oli minulle jo ilmoittanut mumistessaan, kippari
pikemmin hyvillään asiasta voidessaan petkuttaa kuningas Dingoa, ja
kun hän oli huomannut minut itselleen hyödylliseksi, ei hän ollenkaan
halunnut, että minä menisin pois. Vain se suuri voitto, jota hän odotti
vaihtokaupasta, oli saanut hänet kiusaukseen erota minusta, mutta
kun hän vain oli pysynyt kaupassaan ja asianmukaisesti luovuttanut
minut, oli hänen omatuntonsa tyydytetty, eikä hän ollut mitenkään
loukkaantunut tai pahoillaan siitä, että minä olin osannut takaisin
parkkiin. Jollei siis kanoottia tullut peräämme ja vaatinut minua
luovutettavaksi, ei minun tarvinnut mennä takaisin Dingo Bingon luo.

Vasta sitten kun me olimme päässeet kunnollisesti joelta ja "Pandora"
oli levittänyt siipensä tuulessa sekä purjehti avointa merta kohti,
tunsin minä mieleni levolliseksi. Monta levotonta katsetta loin minä
joelle, kun me soluimme hitaasti sen suuta kohti, ja panin merkille
jokaisen tumman esineen sekä jokaisen väreen, joka näkyi sen virrassa.
Krokotiili ei saanut minua katselemaan taakseni, vielä kauheampaa
hirviötä minä pelkäsin -- pitkää kanottia, jossa oli musta soutajarivi
ja kuningas Dingo Bingo perässä.

Ajatus, että minut vietäisiin takaisin oli äärimmäisen pelottava. Minua
ei enää kohdeltaisi ystävällisesti; päinvastoin rankaisisi pahanilkinen
yksinvaltias minua pakoyrityksestäni ja kostaisi puolestaan sen
petoksen, jonka olin hänelle tehnyt -- hän saattaisi elämäni mitä
suurimmaksi kurjuudeksi.

Niin, olisi synkkä paikka joutua takaisin, ja vasta kun "Pandora"
oli pyyhältänyt joen suusta ulos -- vasta kun kroomannien vene oli
sivuutettu ja me riensimme avaralle merelle, lakkasin minä pelkäämästä.

Silloin olin minä vapaa kaikesta levottomuuden aiheesta Dingo Bingon
puolelta ja hetkeä myöhemmin olin lakannut ajattelemasta häntä ja hänen
raakoja kätyreitään.

Niin -- hetkeä myöhemmin -- sillä näyttämöllä oli uusi kuvaelma -- oli
näyteltävänä uusi näytelmä, jota minä jouduin katselemaan.

Niin pian kuin "Pandora" oli kulkenut joen suulla olevan särkän ohi,
näkyi se kutteriin vesilinjasta maston huippuun asti ja samoin näkyi
kutteri siihen. Kumpikin alus näki toisensa täydellisesti tai ainakin
olisi saattanut nähdä, sillä kuu paistoi niin kirkkaasti, että laivan
saattoi erottaa pitkän välimatkan päähän. Mutta kutterin miehet eivät
näyttäneet huomaavan orjalaivaa, ennenkuin tämä oli päässyt useita
satoja yardeja merelle. Mahdollisesti metsän varjoisa tausta teki sen
epäselväksi, tai vahti ehkä oli ollut huoleton. Oli miten tahansa,
kului muutamia minuutteja ennenkuin risteilijälle tuli liikettä. Sitten
huomattiin liikettä, joka osoitti, että se oli huomannut parkin.
Kuultiin rummun pärryttävän hälytystä, ja laivan purjeet irroitettiin
nopeudella, joka johtuu kylliksi suuresta miehistön luvusta kun se on
yhdistyneenä täydelliseen kuriin.

Vaikkakin orjakapteeni oli saavuttanut etua yrityksensä uhkarohkeudella
ja ilmestymisensä äkillisyydellä, oli kuitenkin yksi seikka kääntynyt
häntä vastaan. Sen tunnin tai parin aikana, jotka olivat kuluneet
siitä kun risteilijä oli laskenut ankkuriin, oli tuuli kääntynyt
ympäri miltei täyden neljänneksen, ja sen suunta oli nyt melkein
yhdensuuntainen rannan kanssa sensijaan että se olisi puhaltanut
suoraan maalta.

Tietysti oli kokenut kippari huomannut muutoksen jo aikoja sitten
-- tarvittiin vain yksi silmäys huomaamaan se -- kutteri itse, joka
nyt oli ankkurissa kannen niskapuitten päät rannalle päin osoitti
muutoksen, sillä kroomannit olivat ilmoittaneet, että kun se ensin
ankkuroi, oli sen keula suoraan maata kohti.

Orjakapteeni huomasi karvain mielin tuulensuunnan muutoksen sekä tunsi
ennen aavistamatonta pelkoa. Jos tuuli olisi edelleen puhaltanut
samalta suunnalta kuin risteilijän tulosta ensi kertaa ilmoitettaessa,
tiesi hän, että hän olisi voinut helposti sivuuttaa takaa-ajajansa.
Tuuli olisi silloin ollut hänen omalla suunnallaan ja sillä tavoin
hänen kiikkerä aluksensa purjehti parhaiten. Kiiruhtamalla kovasti
eteenpäin vinosti olevaan suuntaan oli hän laskenut voivansa päästä ohi
saaden ehkä vain yhden tai pari tykinlaukausta.

Mutta muutos oli häntä vastaan. Risteilijä oli suoraan merelle päin
-- noin kaksi mailia joen suusta. Hän ei voinut purjehtia tuulen
puolelle siitä, koska semmoinen suunta olisi ollut liiaksi hankatuuleen
hänen omalle laivalleen, paitsi jos hän pysytteli ampumamatkalla
siitä. Edelleen sattui, että tyveneen päin oli matalikko eli pitkä
hiekkasärkkä, joka ulottui melkein rannalta siihen asti, missä
kutteri oli. Kutterin ja tämän matalikon reunan välillä saattoi olla
puolen mailin välimatka, mutta se ei ollut riittävä ala kujanjuoksua
varten, jota orjakapteeni oli aikonut. Sotalaiva, joka kiiti eteenpäin
tuulessa, olisi helposti saattanut tulla parkin tielle, ennenkuin se
olisi voinut päästä läpi, sekä antaa sille sellaisen laidallisen, joka
olisi saattanut sen avuttomaksi ja kiertänyt sen heti tuuleen.

Minä seisoin lähellä kipparia ja hänen perämiestään sekä kuuntelin
heidän kauheita noitumisiaan kun he huomasivat, missä pinteessä
olivat. Minä kuuntelin, koska lopputulos kiinnitti yhtä paljon minun
mieltäni kuin heidänkin -- vaikka tosin toiveeni ja haluni olivat aivan
vastakkaisia heidän toiveilleen -- minä rukoilin sydämestäni, että
meidät saataisiin kiinni! Senkään uhalla, että minut olisi tappanut
laidallinen oman maani laivasta, en voinut olla toivomatta tätä loppua
asialle.

Vaikka minä olin ollut vain muutamia minuutteja laivassa lastin
laivaamisen jälkeen, oli minuun jo vaikuttanut tuo kauhea näky --
minä tunsin sääliä -- syvää myötätuntoa, johon oli sekoittunut inhoa.
Neekerien hirveä ulvonta heidän ollessaan sullottuina niin tiheään,
että olivat tukehtua -- heidän rukoilevat ja joskus uhkaavat huutonsa
olivat etumakuna siitä, mitä minun olisi pakko kuunnella viikkoja,
ehkä kuukausia. Oi, semmoinen olisi kauheata elämää. Sydämestäni minä
rukoilin, että meidät saataisiin kiinni.



KOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU


Minä aloin saada toivoa orjakapteenin ja hänen perämiehensä
käyttäytymisestä. Heidän pelkonsa kasvoi, kun he näkivät kutterin
levittävän purjeensa ja alkavan halkoa vettä. Liike oli niin nopea,
että laiva ei ilmeisesti ollut odottanut kunnes saisi ankkurinsa ylös,
vaan oli hakannut ankkuriköyden poikki! Niin sanoivat "Pandoran" miehet.

Perämies näytti yllyttävän päällikköään johonkin epätoivoiseen
toimenpiteeseen. Hänen sanansa olivat, mikäli minä kuulin ne: --

"Me emme pääse sen ohi -- siitä ei ole hyötyä, kautta -- toinen keino
on ainoa mahdollisuutemme -- vuorovesi on käsillä -- ei ole mitään
vaaraa!"

"Koeta sitä sitten!" oli kapteenin vastaus; "Meidät otetaan kiinni joka
tapauksessa, jollemme tee niin, ja kautta --, minä menisin mieluummin
palasiksi riuttaan kuin soisin että tämä verinen -- saisi minut kiinni."

Rienaava keskustelu loppui, ja perämies kiiruhti antamaan joitakin
määräyksiä miehistölle.

Minä en tietänyt, mitä he aikoivat tehdä, mutta muutamia minuutteja
myöhemmin minä huomasin, että "Pandora" äkkiä muutti suuntaansa ja
ohjasi suoraan kutteria kohti! Olisi voinut luulla, että se aikoi ajaa
suoraan tämän päälle tai saadakseen laukauksen sen ampumaluukuista.
Epäilemättä hämmästyi sotalaiva tästä tempusta, niinkuin monet
orjalaivan omista miehistäkin.

Mutta perämiehellä, joka oli neuvonut tekemään tämän liikkeen, oli
hulluudessaan jotakin järjellistä. Hänen tarkoituksensa ei ollut
syöksyä turmioon, niin varma kuin se olisi ollutkin, ja ennenkuin
"Pandora" oli purjehtinut kolmea kaapelinmittaa uuteen suuntaansa,
nähtiin sen kääntyvän ympäri, kunnes tuuli kävi sen leveältä puolelta,
ja sen raine osoitti taas maata kohti.

Temppu oli yhä arvoituksena useimmille orjalaivan miehille, jotka
tietysti toimivat vain totellen käskyjä. Heissä oli kuitenkin muutamia
päällystönsä luottamusta nauttivia, jotka tiesivät tarkoituksen.

Risteilijä ei ilmeisesti sitä tietänyt. Epäilemättä ajatteli sen
komentaja, että parkki aikoi takaisin joelle, sillä se oli nyt
suunnattu tätä kohti. Nähdessään, ettei se voinut päästä pakoon
merelle, luopui se yrityksestä, ja sen miehistö oli päättänyt laskea
laivansa joko takaisin joelle tai johonkin rannalle, aikoen lähteä
pois siitä ja paeta veneisiin. Vain siten saattoi kutterin komentaja
selittää parkin omituisen liikehtimisen. Hän ei ollenkaan epäillyt
mitään sotajuonta, sillä ei näyttänyt olevan mitään mahdollisuutta
yrittää semmoista. Mutta kutterin komentaja oli erehtynyt. Sotajuoni
oli kyseessä, eikä kulunut kahtakymmentä minuuttia sen jälkeen,
kun se suoritettiin komentajan silmien edessä, epäilemättä hänen
kummastuksekseen ja mielenkarvaudekseen. Joskin orjakapteenilta ja
hänen apulaiseltaan puuttui inhimillisyyttä, ei heiltä puuttunut
merimiestaitoa, ja heidän suurempi rannikon tuntemisensa pani heidät
nyt parempaan asemaan.

Niin pian kuin huomattiin, että orjalaiva oli kääntynyt ja suuntautui
takaisin jokea kohti, muutti risteilijäkin suuntaansa ja seurasi
perässä. Tietysti se kiiruhti kaikin voimin odottaen täydellä
todella joko kaappaavansa parkin heti tai ajavansa sen joelle, jossa
siitä tulisi helppo saalis. Nyt pelkäsivät kutterin miehet vain,
että orjalaivan miehistö joko upottaisi parkin tai sytyttäisi sen
lähtiessään tuleen. Kaappausrahojen ajatus mielessään oli tämä seikka
heidän suuri pelonaiheensa. Mutta he olivat päättäneet olla antamatta
aikaa laivan upottamiseen tai polttamiseen, ja joka mies ponnisti
sotalaivalla lisätäkseen vauhtia.

Olen maininnut, että tyynen puolella oli riutta: sitä pitäisi pikemmin
sanoa matalikoksi, koska se oli eräänlainen mutainen hiekkasärkkä,
jonka joessa oleva virta oli muodostanut, ja se ulottui vinosti mereen
pitkän matkaa -- se oli tavallaan matala niemimaa. Nyt oli tämä
hiekkasärkkä tavallisesti veden peitossa siinä kohdassa, jossa se
yhtyi maahan, ja vuoroveden ollessa korkeimmillaan saattoi tavallisen
kokoinen laiva kulkea pienoiskannaksen yli ja päästä merelle pitkän
vesialueen läpi, joka oli hiekkasärkän ja rannan välillä. Sen saattoi
tehdä vain korkean veden aikana sellainen alus, joka kulki melkoisen
syvässä.

Takaa-ajo oli kestänyt noin kymmenen minuuttia -- toinen laiva seurasi
toista aivan vanavedessä. Parkki oli nyt aivan lähellä maata näyttäen
aikovan laskea sisään joen suusta, kun taas kutteri oli puoli mailia
perässä aivan vastapäätä matalikon pitkittäistä syrjää.

Tällä hetkellä orjalaiva irroitti tuulen alla olevat ohjausköytensä --
sen kokka kääntyi, kunnes tuuli oli suoraan perässä, ja laiva oli aivan
riutan takana. Tällöin oli tuskan hetki sen miehistön keskuudessa.
Seuraavalla hetkellä se ajaisi kiinni tai pääsisi vapaaksi. Seuraavalla
hetkellä se olisi avuttomana pohja auki Afrikan hiekan keskellä tai
sitten se olisi vapaana ja esteettömänä matkallaan Amerikan rannoille!

Tällä kertaa riemuvoitto oli pahuuden voimilla. Parkki raapi pohjallaan
hiekkaa, mutta pääsi onnellisesti läpi. Ratkaisu oli tapahtunut, ja
roistomaisen miehistön käheä riemuhuuto ilmoitti voiton!

Pitempi takaa-ajo oli hyödytön. Kutteri nousi yhä hiekkaisen matalikon
reunaa -- hitaasti, sillä tuuli ja vuorovesi olivat sitä vastaan, kun
taas parkki pyyhälsi kaikki purjeet nostettuina vastakkaista sivua
alaspäin kahdentoista solmuvälin nopeudella tunnissa!

Risteilijän tykeistä ammuttiin laukauksia, mutta pienellä tuloksella
-- murtunut pyöröpuu ja yksi tai pari katkennutta köyttä köysistössä
olivat helposti korjatut. Ennenkuin kutteri saattoi kääntyä ja päästä
merelle, oli orjalaiva kaukana, kaukana poissa taivaan rannan reunaan
päin suunnattuna!



NELJÄSKYMMENES LUKU


Kutteria me emme nähneet enää milloinkaan. Kun aurinko nousi, ei
ollut yhtäkään purjetta näkyvissä, vaan orjalaiva kulki yksinään
läntistä suuntaansa hiljaisessa, vienossa tuulessa ja kokonaisen
purjepilven varjossa. Epäilemättä oli kutteri luopunut takaa-ajosta
lähellä rannikkoa, sillä sen edellinen kokemus oli opettanut sille,
että sellaisen kevyen tuulen puhaltaessa se ei vetänyt vertoja
parkille. Se näki, että toinen oli paennut -- että olisi hyödytöntä
seurata sitä Atlantille, ja sen oli tästä syystä pakko mennä etsimään
muita orjalaivoja, jotka ehkä eivät osoittautuisi niin nopeiksi kuin
"Pandora". Asian näin ollen oli takaa-ajosta luovuttu, ja parkki
saattoi nyt vapaasti kulkea laajan Atlantin valtameren yli sekä
toimittaa ihmislastinsa Brasilian rannoille. Olisi pelkkä sattuma, jos
sille sattuisi vielä keskeytys. Mahdollisesti saattoi englantilainen
sotalaiva Etelä-Amerikan laivueesta vielä saavuttaa sen, mutta paljoa
todennäköisemmin se löytäisi tiensä johonkin rauhalliseen Brasilian
pikku satamaan -- tai Kuubaan, jos se piti sitä parempana -- missä se
olisi aivan tervetullut ja missä sen omistaja ei kohtaisi vähintäkään
vaikeutta myydessään viisisataa "paaliansa", vieläpä kymmenkertaisenkin
määrän, jos hänellä olisi ollut.

Tällainen osa oli "Pandoralle" luultavasti tulossa. Sen matka tulisi
olemaan menestyksellinen; viisisataa uutta onnetonta olentoa oli
paisuttava orjalaumojen rivejä -- sen kapteeni rikastuisi -- sen
miehistö saisi palkintonsa ja eläisi jonkun aikaa hillittömässä
irstailussa -- ja kaikki tämä tapahtui kaiken inhimillisen oikeuden --
kaikkien siveellisten periaatteiden kustannuksella.

Mitä välittivät he siitä, kapteeni tai miehistö? He tiesivät, että
hallitukset katsoivat sormiensa lävitse heidän lainloukkauksiaan
-- että jotkut avoimesti hyväksyivät ne -- vieläpä olivat jotkut
näistä raaoista veitikoista kylliksi älykkäitä, tietääkseen että
Ison Britannian hallituksen puolelta osoitetut näennäisesti vakavat
yritykset olivat lopulta kuitenkin vain teeskennellyn vakavia --
pelkkiä valtiollisia verukkeita -- sotajuonia Amerikan tasavaltaisuutta
vastaan. Niin, muutamat näistä raaoista veitikoista tiesivät homman
olevan petkutusta -- tiesivät myöskin, että ne summat, jotka Iso
Britannia vuosittain kulutti toimettoman hovin raakalaisylellisyyteen,
olisivat riittäneet pysäyttämään orjakaupan yli koko maailman --
mutta että tämä yletön tuhlaaminen sensijaan vain synnytti orjia --
valkoisia orjia, vieläpä paljon suuremman määrän kuin kaikki neekerit,
jotka milloinkaan olivat menneet Atlantin yli. Niin, monella näistä
raaoista veitikoista oli kylliksi älyä ymmärtääkseen sellaisia asioita,
ja sentakia on vähemmän ihmeteltävää, että he olivat joutuneet
tähän häikäilemättömän lainsuojattoman elämään. Lisäksi, kun vain
onnistuttaisiin, niin meren toisella puolen ei oltaisi ollenkaan
pahantekijöitä. Rikas kippari asettuisi siellä kauppiasruhtinaiden
joukkoon. Hän pääsisi parhaaseen seuraan, ja hänet otettaisiin hyvin
vastaan. Ei merkitsisi mitään, että hänen kätensä olisi verentahraama
ja hänen otsallansa syyllisyyden leima. Meidän päiviemme kuninkaat,
ruhtinaat ja keisarit ovat samalla tavoin polttomerkillä varustetut,
mutta kaikesta siitä huolimatta naisen hieno, valkea käsi on halukas
tarttumaan heidän käteensä ystävyyden ja hyväksymisen sydämellisessä
syleilyssä. Kun maailman silmien edessä on sellaisia korkeita
esimerkkejä, ei ole ihme, että on orjakauppiaita -- ei ihme, vaikka
olisi merirosvoja. On vain omituista, että näitä ei ole enää.

"Pandoran" miehet olivat iloisia ja hauskalla päällä, kun he näkivät
kutterin katoavan taivaanrannan alapuolelle ja huomasivat, että se
luopui takaa-ajosta. Heidän työnsä tulisi nyt olemaan mitä helpointa,
sillä purjehdus Atlantin poikki Guinean lahdesta Brasiliaan on
helpoimpia matkoja merimiehelle. Pasaadituulet puhaltavat melkein
aina hänen edukseen. Kunnossa oleva alus kiitää tasaisesti pitkin
merenpintaa, ja purjeita tarvitsee vain harvoin muuttaa. Matka tuntuu
enemmän jonkun hiljaa virtaavan joen virrassa sohimiselta kuin
matkanteolta leveän aaltoilevan Atlantin pinnan yli.

Voi! Vaikka me kuljimme tasaisesti, ei matka suinkaan ollut miellyttävä
ajanjakso minun elämässäni. Minun oli oltava läsnä yhtämittaisen
kärsimyksen näyttämöllä; joka päivä -- niin, joka tunti kouristi tuska
sydäntäni sillä ei kulunut tuntiakaan, ilman jotakin tuskallista
näytelmää aluksemme "puolikannen" kurjien asukasten keskuudessa.

Minun ei tarvitse tässä kuvailla orjalaivan tavallisia kärsimyksiä.
Niistä on kerrottu monissa kirjoissa, ja minä luulen, että
sydäntäsärkevimmät tarinat, mitä on kerrottu eivät ole hiukkaakaan
liioitellut. Omat kokemukseni saavat minut vakuutetuksi siitä, että
useimmat niistä ovat totuuden rajojen sisäpuolella. "Pandoralla"
näitä kurjia raukkoja kohdeltiin niinkuin on tavallista muissakin
orja-aluksissa. Heitä pidettiin alhaalla, tiheään sullottuina ja ilman
mitään laitoksia nukkumista tai edes pitkällään oloa varten. Heidän
oli pakko kasautua yhteen ja maata toinen toisensa päällä! Heillä
ei ollut edes tarpeeksi tilaa istua kaikki yhtaikaa, ja ilma, jota
heidän oli pakko hengittää, oli pilaantunutta sekä kaikkia terveysopin
periaatteita uhmaavaa. Heitä syötettiin ja juotettiin aivan niinkuin
maanviljelijä ruokkisi sikojaan tai karjaansa ja itse asiassa heitä
kohdeltiin kaikissa suhteissa niinkuin karjaa, kun sitä viedään meren
poikki -- ehkä ei aivan niinkään hyvin. Eläintenkään suhteen ei
olisi menetelty niin julmasti. Heitä päästettiin kannelle vain neljä
tai viisi kerrallaan ja ainoastaan muutamiksi minuuteiksi, minkä
jälkeen heidät pakotettiin pitemmittä mutkitta sukeltamaan takaisin
inhoittaviin asuntoihinsa, ja armoton ristikko suljettiin heidän
jälkeensä.

Ristikon yläpuolella oli vartija ladattuine musketteineen ja
pistimineen; jälkimäistä käyteltiin mitä mielivaltaisimmalla ja
julmimmalla tavalla. Tarkoituksena oli saattaa nuo kurjat raukat
sellaisen pelon valtaan, että se olisi lamauttanut kaikki salaliiton
tai kapinan yritykset, sillä näitä pelätään joskus orjalaivalla.

Tietysti sellainen kohtelu pian saavutti tarkoituksensa. Muutamissa
päivissä oli ilmeinen muutos huomattavissa onnettomien uhrien kasvoissa
ja ulkomuodossa. Heidän ruumiinsa kävivät laihoiksi, heidän poskensa
kuihtuneiksi ja heidän silmänsä painuivat syvälle kuoppiinsa. Heidän
korkealla olevat poskiluunsa nousivat korkeammalle ja antoivat
kasvoille laihan, sutta muistuttavan ulkomuodon, joka oli kauhea
katsella. Kiiltävän musta väri hävisi heidän kasvoiltaan, ja iho sai
vaaleahkon, tomuttuneen näön, ikäänkuin he olisivat kieritelleet
itseään jauhoissa.

Oli tosiaan kauhea näky, kun Jumalan kuva täten muuttui enemmän
paholaista muistuttavaksi -- kauhea näky, ja joka hetki kouristi
sydäntäni murhe sekä tuska.

Niin ei ollut "Pandoran" muiden miesten laita. He söivät ja joivat ja
olivat iloisia joka suhteessa. He eivät edes ajatelleetkaan noiden
alhaalla olevien kurjien raukkojen kärsimyksiä, joiden huokaukset usein
olivat kaikuna heidän nauruunsa. Ei, nämä neekerit olivat vain eläimiä,
joita saattoi ostaa ja myydä, ja sellaisina he itse asiassa pitivät
niitä.



NELJÄSKYMMENESYHDES LUKU


Minä säästän lukijalta monta yksityisseikkaa tältä "Pandoran" matkalta.
Oli vain harvoja tapauksia ulkopuolella laivaa, jotka keskeyttivät
yksitoikkoisuuden -- ei edes yhtäkään purjetta nähty kahteen viikkoon
sitten kun oli lähdetty Guinean lahdesta. Mutta laivassa sattui
kylliksi tapauksia, joiden yksityiskohdat säästän lukijalta.

Yhdestä täytyy minun kertoa aivan yksityiskohtaisesti. Siinä voi
huomata kauhistavia asioita, jotka riittäisivät tuhanteen tapaukseen,
ja tahtoisin säästää lukijaa niistä mikäli mahdollista. Mutta jos
tekisin siten, tulisi kertomukseni loppumaan äkkiä, sillä tästä
sattumasta riippuu tarinani jatkuminen.

Sattuma on tuskin oikea nimi siitä käytettäväksi. Se oli enemmän
kuin pelkkä sattuma, se oli peloittava ja kauhea onnettomuus, ja
silmätessäni taaksepäin elämäni tapauksia on tämä yksi niitä, jotka
kohoavat muistiini surullisimpina ja synkimpinä; itse asiassa, kun se
tapahtui, vaikutti se mieleeni niin kauhistavana, että kului pitkä
aika, ennenkuin saatoin ajatella mitään muuta. Vielä nytkin, pitkien
vuosien kuluttua, tuo hirveä näytelmä, johon jouduin näkijäksi ja
osittain myötävaikuttamaan, kulkee usein muistini silmien ohitse,
ja sen kauheat näyt kuvastuvat minulle todellisuuden kaikessa
tuskallisessa eloisuudessa.

Kuunnelkaa siis! Minä selvitän tämän hirmuisen tapahtuman laadun.

Kuten jo on sanottu olimme me olleet noin kaksi viikkoa merellä
suotuisan tuulen puhaltaessa melkein koko ajan ja olimme saapuneet
keski-Atlantille, toisin sanoen noin puoliväliin Afrikassa olevaa Cape
Palmasia ja Etelä-Amerikan itäisintä kärkeä -- me olimme tietysti sen
tähden monen sadan mailin päässä kummaltakin rannalta.

Tuuli oli yhä lauhkea, sillä me purjehdimme eteläisessä
paasadituulessa, ja kaikki näytti lupaavan nopeata pääsyä Brasilian
rannikolle. Minä olin itse iloissani etenemisestämme, sillä minä
pidin jokaista päivää kokonaisena kurjuuden viikkona ja jokaista
tuntia päivänä, en ainoastaan itselleni, vaan myös niille kurjille
olennoille, jotka elivät kidutuksessa ja joita kuoli joka päivä tästä
kidutuksesta. Joka päiväkö? Joka tunti, voin miltei sanoa, heitä kuoli,
ja heidän ruumiidensa molskahdus, kun ne vieritettiin pitemmittä
mutkitta laidan yli, oli käynyt yhtä tavalliseksi tapaukseksi kuin
vahtikellon soittaminen. Laidan yli heidät viskattiin kaikessa
kauheassa alastomuudessaan -- aivan kuin olisi heitetty kuollut koira
-- ei edes kanuunankuulaa tai kiveä sidottu heihin upottamaan heidän
ruumiitansa vedenpinnan alle. Päinvastoin moni heidän ruumiistaan jäi
kuoleman jälkeen luonnottomalla tavalla paisuneena meren pinnalle, ja
niiden saattoi nähdä vanavedessämme keikkuvan ylös ja alas aalloilla
jotka aluksen emäpuu oli tehnyt kulkiessaan veden läpi. Tämä kauhea
näky ei ollut koskaan kovin pitkää aikaa silmiemme edessä. Vaikka se
toistui usein, oli se tavallisesti lyhyt ja loppui äkkinäiseen kiistaan
syvyyden hirviöiden välillä vaahdon ja kuohujen keskellä, joita niiden
pyrstöjen voimakkaat iskut olivat nostaneet korkealle, kunnes paikan
yläpuolella näytti olevan pilvi, mikä peitti alapuolella tapahtuvan
kauhean taistelun. Sitten kun tämä pilvi hitaasti hälveni saattoi
nähdä, ettei meressä ollut enää ihmishaahmoa, mutta sen paikalla
voitiin huomata joitakin raadeltuja jäännöksiä ja haikalan purjemainen
evä, joka pisti esiin pinnan yläpuolelle tai liukui nopeasti veden
lävitse.

Tämä oli alussa ollut minusta tuskallinen näky, kun taas, uskomatonta
kertoa, se tuotti vain huvia "Pandoran" miehistölle. Mutta lyhyessä
ajassa oli se toistunut niin monta kertaa, ettei se enää herättänyt
heidän mielenkiintoaan hetkellisenäkään huvituksensa, ja minun --
toivoakseni ei sydämeni kovettunut, vaan ainoastaan tottui kestämään
tuskaa -- minuun vaikutti kauhea näky päivä päivältä yhä vähemmän.

Minulla oli mittaamattomia mahdollisuuksia tehdäkseni huomioita
noista merihirviöistä, haikaloista. En epäile ollenkaan, että monet
niistä olivat seuranneet meitä koko matkan Afrikan rannikolta, sillä
niissä oli useita, joiden ulkomuotoon minä olin tottunut tarkattuani
niitä päivä päivältä. Itse asiassa monella niistä oli tuntomerkkeinä
sellaisten vanhojen haavojen arvet, joita ne luultavasti olivat saaneet
otteluissa omaa lajiaan olevien vastustajien kanssa tai tappeluissa
joidenkin muiden saaliinahnaiden syvyyden hirviöiden kanssa. Näistä
arvista saatoin minä erottaa toisistaan useamman kuin yhden hain;
olen varma siitä, että ne olivat seuranneet meitä koko matkan,
sillä minä olin pannut merkille joitakin "leimalla" varustettuja
yksilöitä, kun purjehdimme pois lahdelta. Minä olin myöskin huomannut,
että niitä oli useanlaatuisia, vaikka merimiehet panivat vähän
huomiota eroavaisuuksiin, sanoen niitä kaikkia hyvintunnetulla,
luonteenomaisella nimellään, "haikaloiksi." Itse asiassa eivät minun
omat huomioni niistä olleet kovin tarkkoja tai tieteellisiä. Minulla
oli liian paljon ajateltavaa samoinkuin toimitettavaakin, että olisin
voinut usein suunnata ajatuksiani aluksen rajojen ulkopuolelle, ja
vain silloin tällöin omistin jonkunverran huomiota merelle tai sen
evillä varustetuille asukkaille. Yhtä asiaa en voinut olla huomaamatta,
nimittäin että haikalojen lukumäärä oli joka päivä kasvanut ja kasvoi
yhä. Ja nyt, toisen viikon lopulla, saattoi niitä nähdä parkin
ympärillä tusinoittain -- joskus liukuen poikki sen väylän ja joskus
uiden samaan suuntaan kuten joukko merisikoja! Toisinaan niitä saattoi
nähdä joka puolella aluksen ympärillä niiden katsellessa sen kylkiä
ikäänkuin ne olisivat tahtoneet hypätä laivaan, sekä tuijottaen
ahnaasti silmillään niinkuin nälkäiset koirat, jotka odottavat että
niille heitettäisiin luu.

Sille, joka ei ollut tottunut siihen, sellainen olisi ollut pelottava
näky, mutta minä olin muiden mukana käynyt niin tottuneeksi näihin
haikalojen mielenilmaisuihin, että minä saatoin katsella niitä
tuntematta vähintäkään levottomuutta.

Mutta on palattava sen peloittavan onnettomuuden kertomiseen, jonka
olen luvannut kuvailla.



NELJÄSKYMMENESKAHDES LUKU


Me olimme keskellä laajaa Atlanttia, satojen mailien päässä maasta.
Tämä tosiasia muistettakoon.

Eräänä aamuna minä tulin kannelle jokseenkin paljon myöhemmin kuin
tavallista. Tavallisimmin minut herätti unesta vieläpä hyvin aikaisin
perämiehen jyrisevä ääni, jota tavallisesti seurasi joko kirous tai
raaka ravistaminen -- tämä aina silloin kuin lurjus oli kyllin lähellä
tehdäkseen siten.

Erityisesti tänä aamuna minun sallittiin maata hiljaa ja häiritsemättä
-- mistä syystä, en voinut arvata -- ja käyttäen hyväkseni
armonosoitusta sekä tosin myös unen uuvuttamana, mitä minä en
milloinkaan saanut tarpeeksi, minä makasin hiljaa ja nukuin edelleen.

Oli kulunut melkoinen aika päivän noususta kun minä heräsin. Aurinko
paistoi alas keulakannelle ja valaisi tämän pienen puisen huoneen -- se
oli enimmät ajat pimeä kuin vankila -- aivan tavattomalla loistolla,
ja minä saatoin nähdä selvästi kaikki esineet sekä jokaisen siellä
olevan henkilön. Näitä oli vain kaksi tai kolme. Kirkas valo, joka
tulvi silmiini, ilmaisi minulle, että minä olin nukkunut liikaa ja että
se hetki oli aikoja sitten mennyt, jolloin minun olisi pitänyt olla
kannella ja työssä. Tästä syystä oli ensimmäinen ajatus mielessäni,
että minulla oli tiedossa köydenpäätä perämieheltä ja että voisin
odottaa sitä heti kun ilmestyisin peräkannelle.

Ei hyödyttänyt kuitenkaan ajatella sen välttämistä. Minä tulisin
varmasti saamaan sitä ennemmin tai myöhemmin, ja mitä pikemmin sitä
parempi, tuumin minä, koska pelko siitä olisi sitten poissa mielestäni,
ja asia olisi ohi. Jättäytyen katsomaan asiaa tältä näkökannalta minä
vedin äkkiä takin päälleni ja kengät jalkaani (nämä olivat ainoat
vaatekappaleeni, mitkä milloinkaan riisuin päältäni) sekä rohkaisten
itseäni odotettua rangaistusta varten minä ryömin tikapuita ylös ja
sukeltaen esiin keulakannen luukun kautta seisahduin kannelle.

Päästessäni kannelle sain minä sellaisen vaikutelman, että laivassa
ei kaikki ollut paikallaan; niin, minulla oli jo jokin sellainen
vaikutelma, ennenkuin tulin ylös. Alhaalla keulakannella oli vain
kaksi miestä -- he olivat ulkomaalaisia -- ja he keskustelivat omalla
kielellään, jota en ymmärtänyt, mutta heidän kasvojensa ilmeessä oli
jotakin, joka vaikutti minuun voimakkaasti. Kumpikin näytti synkältä,
vaikka kiihtyneeltä, ja heidän viittoilunsa, kun he puhuivat toistensa
kanssa, sai minut uskomaan, että he pohtivat jotakin vakavaa tapausta,
joka joko oli tapahtunut tai oli tapahtumaisillaan "Pandoralle."

"Ehkä", ajattelin minä, alkaen taaskin toivoa, "ehkä purje on näkyvissä
--- sotalaiva, jossa on Englannin lippu? Ehkä orjalaivaa ajetaan takaa?"

Minä olisin koettanut päästä keskusteluun miesten kanssa ja kysyä
heiltä, mitä oli tapahtunut, mutta he sattuivat olemaan pari äreätä
toveria, jotka olivat aina osoittaneet vihamielisyyttä minua kohtaan,
joten minä pidätyin tekemästä heille mitään kysymyksiä. Minä saisin
asian selville menemällä kannelle, ja minä juoksin iloisemmin askelmia
ylös, mieleni hieman keventyneenä tästä otaksumasta.

Niin pian kuin pääsin kannelle, vahvistuivat vaikutelmani, vaikkakaan
ei otaksumani, sillä melkein ensimmäinen asia, johon ryhdyin, oli
tarkastaa merta katseillani kääntyen ympäri sitä mukaa kuin katselin.
Yhtään purjetta ei ollut näkyvissä. Vesillä oli melkein täydellinen
tyyneys, ja taivas oli sininen sekä pilvetön. Minä olisin voinut nähdä
purjeen monien mailien päästä, jos sellaista olisi ollut. Mutta ei
purjetta eikä pyöröpuuta näyttäytynyt parkin ja taivaanrannan reunan
välillä.

Se ei siis synnyttänyt laivalla kiihtymystä, sillä nyt minä näin, että
kiihtymystä, jopa tavatonta, oli ilmassa.

Sekä perämies että kapteeni olivat peräkannella myrskyten ja vannoen,
kun taas merimiehet kiirehtivät sinne tänne muutamat syöksyen
alas avoimista luukuista ja toiset palaten takaisin niiden kautta
kasvoillaan synkkä ja kauhistava kalpeus, joka ilmaisi pelästyksen ja
kauhun tunteita.

Minä huomasin kannella useita vesiastioita, jotka oli äskettäin tuotu
ruumasta. Niiden ympärillä oli miehiä ryhmissä -- jotkut lyöden tappeja
auki, toiset upottaen nuoriin ripustettuja tinaisia ammennusastioita
läpiin ja ilmeisesti mitaten sisältöä tai koetellen vettä.

Mutta jok'ikinen näytti seuraavan toimia mielenkiinnolla, joka oli
paljon suurempi kuin mitä he olisivat osoittaneet jotakin aluksen
tavallista työtä kohtaan, ja minä saatoin sanoa heidän katseistaan sekä
eleistään, että jotakin hyvin vakavaa oli kyseessä. En voinut arvata,
mitä se oli. Minä kuvittelin kumminkin että se oli jotenkin yhteydessä
veden kanssa.

Tulin innokkaaksi tietämään tämän omituisen äkillisen hälinän syyn.
Minä tähystelin Bracea, mutta en voinut nähdä häntä. Luultavimmin oli
hän alhaalla ruumassa, jossa vesiastioita pidettiin -- ruuma näet
näytti olevan mielenkiinnon tärkeimpänä esineenä. Sentakia minä läksin
etukannelta ja astuin eteenpäin isoa kansiluukkua kohti.

Minä olin nyt aivan perämiehen lähellä. Hän näki minut, mutta ei
välittänyt minusta. Tämä oli itsessään tarpeeksi merkillistä, ja minä
olin nyt varmasti vakuutettu, että jokin vakava tapaus oli sattunut tai
tulisi sattumaan.

Mikä se saattoikaan olla, joka siten pelasti minut odotetusta
kurituksesta? Jotakin hyvin tärkeätä -- jokin kauhistava vaara?

Minä tähystin luukusta alas nähdäkseni Bracen. Minä näin hänet
alhaalla, kaukana ruuman pohjalla puuhaamassa suurten tynnyrien
keskellä vierittäen niitä toistensa päälle. Hänen kanssaan oli muita --
joista toiset seisoivat vieressä ja toiset, taas auttoivat häntä. Kuten
kannella olijoillakin oli kaikilla heillä synkkä katse, mikä ilmaisi
pelkoon yhtyneitä epäilyksen tunteita.

En voinut kestää epätietoisuutta kauempaa. Odottaen vain kunnes
perämies oli kääntänyt päänsä pois, liu'uin minä avonaisesta luukusta
sisään ja laskeuduin ensin puolikannelle sekä sitten tikapuita alas
ruumaan.

Minä kiipeilin tynnyreiden yli, kunnes olin aivan ystäväni lähellä.
Minä tartuin häneen kiinni hihasta kiinnittääkseni hänen huomionsa
puoleeni. Hän kääntyi ympäri, kun tein siten.

"Mikä nyt on, Ben?" kysyin minä.

"Rumia uutisia, Ville, rumia uutisia!"

"Mitä uutisia?"

"Vedestä on selvä!"



NELJÄSKYMMENESKOLMAS LUKU


Minuun ei tämä lyhytsanainen pikku tieto vaikuttanut siten, kuin
se olisi tehnyt, jos minä olisin tietänyt enemmän merestä, ja
ehkä minä olisin välittänyt siitä vieläkin vähemmän, jollen olisi
nähnyt ympärillä olevien synkkiä katseita ja pelokasta muotoa. Se
ei tyrmistyttänyt minua ensi ilmoittamalla, mutta ei kulunut kauan,
ennenkuin olin tarpeeksi tietoinen noiden yksinkertaisten sanojen
kauheasta merkityksestä -- "Vedestä on selvä!"

Ollen ymmällänne lauseen kieliopinvastaisesta rakenteesta te
luultavasti kysytte, mitä se tarkoitti. Minä sanon sen teille.

Se tarkoitti sitä että kaikki "Pandoralla" oleva raikas vesi oli
käytetty -- että vesitynnyrit olivat tyhjät ja me olimme keskellä
Atlantin valtamerta ilman pienintäkään mahdollisuutta uuden varaston
saamiseksi -- että kuluisi viikkoja, ennenkuin me mahdollisesti
pääsisimme maihin -- että polttavan, troopillisen auringon alla, joka
paistoi meidän päällemme yhtämittaa, yksi viikko olisi tarpeeksi,
jotta jano tekisi tehtävänsä; mutta jos joku eläisi tämän ajanjakson
yli, silloin toinen viikko tekisi lopun hänestä -- lyhyesti sanoen
jok'ikinen meistä oli tuomittu menehtymään kahden viikon kuluessa!
Mustain orjien ja valkoisten herrojen -- kiduttajain ja uhrien --
syyttömien ja syyllisten, kaikkien täytyi sortua samaan kohtaloon --
jokaisen "Pandoralla" olevan elävän olennon täytyi kuolla!

Tämä siis oli niiden kolmen lyhyen sanan merkitys, jotka merimies
niin alakuloisesti mutisi. Ne olivat kauhistavan painavia sanoja,
kohtalokkaan ajatuksen sisältävä lause.

Sanon, etten alussa tajunnut selvästi sen tiedonannon täyttä
merkitystä, jonka olin Bracelta saanut, mutta vain vähäinen harkinta
auttoi minut ymmärtämään sen, ja pian minä tulin yhtä huolestuneeksi
kuin muutkin ja otin yhtä vakavasti osaa tutkimiseen, joka oli
käynnissä.

Tutkinta oli käynnissä, ja tähän hommaan oli "Pandoran" miehistö
kiintyneenä. Ei ollut vielä selvästi saatu ilmi, että tynnyrit olivat
tyhjiä. Itse asiassa eivät ne olleetkaan, eivät puoletkaan niistä, ja
jos kysymys olisi yksinkertaisesti ollut siitä, olivatko ne tyhjiä
vai täysiä, olisi se voitu ratkaista heti. Enemmän kuin puolet niistä
olivat täynnä -- täynnä tappiin asti.

Mutta mitä ne olivat täynnä? Tämä oli vakava kysymys. Suolatonta vettä?
Ei. Se kauhistava huomio, joka oli tehty, oli se, että niissä oleva
vesi oli suolaista, itse asiassa merestä otettua vettä, suolaista kuin
suolavesi.

Tämä oli todella pelottava huomio, mutta se oli helposti
selitettävissä. Tiedettiin alusta asti, että nämä astiat oli täytetty
suolaisella vedellä ollakseen painolastina matkalla Englannista.
Tarkoitus oli ollut tyhjentää ne kaikki afrikalaiseen jokeen ja panna
suolatonta vettä sijaan. Nyt näytti siltä, että tämä oli tehty vain
osittain!

Oli tarjolla erilaisia selityksiä tästä tuhoisasta laiminlyönnistä.
Ei kapteeni eikä perämies ollut valvonut tehtävän suorittamista.
Kumpikin oli ollut liiaksi puuhassa kauppaa tehdessään ja
mässätessään kuningas Dingo Bingon sekä hänen iloisten toveriensa
kanssa -- ja edesvastuuttomat miehet, jotka oli pantu työhön, olivat
puolijuovuksissa suorittaessaan sitä -- monien tynnyreiden, joista
merivesi oli tyhjennetty huomattiin olevan täytettyjä vain osaksi;
myöskin huomattiin, että enemmän kuin puolet toisista tynnyreistä
oli jäänyt kokonaan tyhjentämättä! Jotkut miehistöstä esittivät
puolustuksekseen, että toiset olivat sanoneet heille näissä jo olevan
suolatonta vettä --- ettei hyödyttäisi nähdä vaivaa niistä -- kun taas
miehet, joiden nimenomaan sanottiin vakuuttaneeen näin, kielsivät sen
nyt jyrkästi. Kuului molemminpuolisia syytöksiä -- valehdeltiin puoleen
ja toiseen -- törkeätä kieltä käytettiin runsaasti, ja mitä tuli
miesten riitelyyn sekä päällystön huutoon ja noitumiseen, syntyi siitä
näytelmä, joka olisi saattanut kilpailla aito irlantilaisen metelin
kanssa helvetin seuduilla.

Pääasiallinen syy, miksi sellainen rangaistava erehdys oli tehty, oli
ollut risteilijän ilmestyminen -- tämän syyn tiesivät kaikki miehet.
Risteilijä oli tavannut heidät työssään ja lopettanut sen äkkiä.

Jollei se olisi saapunut, on kylläkin luultavaa, että miehet --
olivatpa kuinka laiskoja ja juopuneita tahansa -- olisivat saattaneet
työnsä loppuun ja varustaneet kylliksi vettä matkaa varten. Mutta
sotalaivan äkillinen ilmestyminen oli vienyt heidän päästään kaikki
ajatukset vesitynnyreistä, ja he olivat ajatelleet vain "lastin"
laivaamista sekä joelta poispääsemistä niin pian kuin mahdollista.

Todellisuudessa oli kippari se mies, joka oli vastuussa koko
onnettomuudesta. Hän ei ollut myöntänyt aikaa tynnyrien täyttämisen
loppuunsuorittamiseksi, ja itse asiassa jos hän olisi tehnyt siten, ei
hän olisi milloinkaan nostanut purjeita, vaan olisi varmaan menettänyt
sekä parkkinsa että lastinsa joella.

On aivan luultavaa, ettei hän ollut ollenkaan ajatellut pulman toista
puolta; niin, on varma, ettei hän ollut tehnyt sitä -- muuten olisi hän
jo aikoja sitten huomannut varastonsa vähyyden ja ryhtynyt joihinkin
keinoihin korjatakseen asian. Ei ollut käytetty mitään keinoja joko
lisäveden hankkimiseksi tai sen säästeliäästi käyttämiseksi, mikä oli
jäljellä. Ei miehistö eikä lasti ollut ollut annosten varassa matkan
alusta asti; vettä oli jaettu kaikille yhtä vapaasti ja tuhlaavasti
kuin jos valtameri itse olisi ollut makeavesinen järvi.

Minä pidin tutkimista silmällä tuntien tuskallisia aavistuksia. Minä
odotin tulosta niin kärsivällisesti kuin saatoin.

Tieto annettiin vihdoin koko miehistön läsnäollessa. Se vaikutti heihin
kaikkiin kuten sähköisku. Laivassa oli vain kaksi tynnyriä, joissa oli
suolatonta vettä, ja ne olivat ainoastaan puoliksi täynnä!



NELJÄSKYMMENESNELJÄS LUKU


Niin -- kaksi puolta tynnyriä tai yksi täysinäinen -- kaikkiaan noin
sata gallonia suolatonta vettä riittämään neljäkymmentä valkoista
miestä käsittävälle miehistölle ja viisisataa neekeriä käsittävälle
lastille, riittämään heille viikoiksi! Siinä ei olisi yhdenkään päivän
annosta kaikille -- tosiaan paljon vähemmän -- siitä tuskin riittäisi
yksi kulaus heille jokaiselle!

Olen sanonut, että ilmoitus jäljellä olevan veden määrästä vaikutti
miehistöön hyvin silmiinpistävästi. Tähän asti he olivat olleet synkän
levottomuuden tilassa -- he eivät vielä olleet ilman toivoa, että
niiden monien tynnyreiden joukossa, joiden paino osoitti niiden olevan
täynnä, olisi suolatonta vettä. Nyt oli kaikki tutkittu huolellisesti.
Jokainen tappi oli irroitettu ja sisällystä maistettu, mutta joka
kerran oli pettymys tuloksena. Niistä ei löytynyt mitään muuta kuin
meren katkeraa suolavettä.

Jokaista tynnyriä olivat useat miehistöstä tutkineet ja koetelleet --
epäilys ja levottomuus olivat lopussa. Nyt oli totuus saavutettu -- sen
tiesivät kaikki varmasti -- ja tuloksena oli yleinen epätoivon puuska.

Raivo myöskin tuli ilmi esteettömästi. Jotkut, jotka pitivät itseään
viattomina tämän pulman aikaansaamiseen, syyttelivät ja pitivät
vikapäinä niitä, jotka olivat asiasta vastuussa, ja muutamat olivat
kyllin rohkeita syyttääkseen julkisesti kapteenia ja perämiestä
laiminlyönnistä. Kapinallista puhetta kuului esteettömästi, uhkauksia
lausuttiin ääneen, ja hetkeksi näytti kaikki kuri kadonneen laivasta.

Kun oli kulutettu pitkä aika myrskyisessä sanasodassa ja runsaassa
vannomisten ja uhkausten vaihtamisessa, loppui vihainen äänensävy,
ja kaikki asianomaiset rupesivat noudattamaan rauhallisempaa
käyttäytymistapaa toisiaan kohtaan. Yhteinen vaara teki miehet jälleen
ystäviksi tai ainakin lopetti heidän hyödyttömän vihamielisyytensä
ja lopulta jokainen tyyntyi maltillisemmalle mielelle sekä rupesi
tekemään ehdotuksia tai kuuntelemaan toisten ehdotuksia siitä, mihin
toimenpiteisiin ryhdyttäisiin sellaisissa olosuhteissa.

Tietysti oli ensimmäinen ajatus, että vesi jaettaisiin tästä lähtien,
mutta kysymyksenä oli, kuinka paljon sitä annettaisiin kerrallaan ja
kuinka usein annoksia jaettaisiin. Tämä vaati tarkkojen laskelmien
tekemistä, ja nämä laskelmat kiinnittivät mitä suurimmassa määrässä
kaikkien mieliä. Jos päivittäin annettaisiin liian suuri määrä, olisi
varasto lopussa, ennenkuin apu olisi lähellä, ja heidän täytyisi kuolla
kaikesta huolimatta. Kuinka kauan kestäisi sata gallonia ja minkä
perusteen mukaan he käyttäisivät vettä? Nämä olivat kaksi tärkeätä
kysymystä.

Nämä laskelmat olivat kylläkin helppoja. Miehistön lukumäärä oli juuri
neljäkymmentä -- päälliköt mukaan otettuina -- jälkimmäisille oli
nyt pantava yhtäläiset annokset kuin muillekin, sillä tässä vaaran
huippukohdassa oli "Pandoran" hallitus äkkiä omaksunut tasavallan
muodon. Sekä kapteeni että perämies olivat menettäneet arvovaltansa ja
tästä lähtien oli kaikkea hoidettava tasavaltaisen järjestelmän mukaan
-- kullekin piti antaa osansa samalla lailla.

Miehiä oli siis kaikkiaan neljäkymmentä, ja vettä oli, mikäli
saatettiin todeta, noin sata gallonia.

Ottaen kaikki huomioon eivät tulevaisuudentoiveet olleet niinkään
huonot -- siten miehet ajattelivat, kun he kiireisesti tekivät
laskelmiaan. Sata gallonia neljällekymmenelle miehelle olisi kaksi ja
puoli gallonia eli kymmenen tuoppia miestä kohti -- siitä tulisi puoli
tuoppia päivässä kahdenkymmenen päivän aikana ja miehet saattoivat
tulla toimeen puolella tuopilla päivässä. Kahdessakymmenessä päivässä
ja vähemmässäkin ajassa uskoivat he tulevansa maan näkyviin. Ja vaikka
he eivät ehtisikään satamaan ennenkuin nuo kaksikymmentä päivää
olisivat kuluneet -- jos tyven tai vastakkaiset tuulet pidättäisivät
heitä, saattoivat he yhä pienentää annosta ja siten tekemällä
pidentää aikaa. Neljännestuoppi päivässä riittäisi pysyttämään heidät
elossa, vieläpä paljon vähempikin määrä äärimmäisen välttämättömyyden
vaatiessa. Kun kaikki otettiin huomioon, ei heidän tulevaisuutensa
ollut niin huolestuttava kuin he alussa olivat päätelleet, ja he
rupesivat tointumaan siitä pelästyksestä, joka oli heidät vallannut --
kun näet ilmoitettiin, että jäljellä oli vain sata gallonia, oli määrä
tuntunut heistä tyhjänarvoiselta, he kun olivat tottuneet juomaan ja
tuhlaamaan vettä niin paljon joka päivä. Mutta laskelmat osoittivat,
että he tällä määrällä saattoivat tulla toimeen ilman suurta puutetta,
kunnes maa tai mahdollisesti laiva tulisi näkyviin.

Mitä tuli jälkimäiseen mahdollisuuteen, olivat he jo tehneet
suunnitelmansa. Jos jokin laiva tuli näkyviin -- tietysti lukuun
ottamatta sotalaivaa -- olivat he päättäneet ajaa takaa sitä ja käydä
sen kimppuun. Ja jos heiltä kiellettäisiin veden saaminen, ottaisivat
he sitä laivasta vaikka väkisinkin. Ehkä vielä muutakin kuin vettä
sillä sekä kapteeni, että miehistö olivat nyt niin epätoivoissaan,
että he eivät olisi välittäneet mistään; hyvin pieni uhittelu olisi
muuttanut orjalaivan merirosvolaivaksi.

Sellaiset olivat "Pandoran" miehistön ajatukset, ja sellaiset heidän
päätöksensä, mitä tuli veden käyttämiseen. Joka miehelle oli annettava
puoli tuoppia päivää kohti, ja siinä tapauksessa, että jokin este
pidättäisi matkaa, oli annos tehtävä vielä pienemmäksi -- aina yhteen
lasilliseen päivää kohti, jos semmoinen kävisi välttämättömäksi.



NELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU


Kaikkien näiden tuumiskelujen aikana ei ollut sanottu sanaakaan
viidestäsadasta onnettomasta raukasta, jotka olivat kansien välillä!
On kyseenalaista, oliko heihin tuhlattu yhtään ajatustakaan
lukuunottamatta minua, mahdollisesti Ben Bracea ja sangen luultavasti
"Pandoran" kapteenia. Mutta jos kippari ajattelikin heitä, ei se
tapahtunut mitenkään ihmisystävyydestä johtuen. Voitto ja tappio
olivat ainoat näkökohdat, jotka kiinnittivät hänen mieltään, ja jos
hän ajatteli noita kurjia olentoja säälien, ei hän säälinyt sitä
kauheata kohtaloa, joka heitä luultavasti kohtaisi, vaan yksinomaan
sitä rahallista tappiota, jonka hän kärsisi heidän tuhoutumisensa
kautta! Tunnen varmasti, että siihen hetkeen asti, jolloin miehet
olivat perinpohjin pohtineet tulevaisuudensuunnitelmiaan ja päässeet
niistä yksimielisyyteen, yksikään tuosta häikäilemättömästä joukosta
ei ollut ajatellut neekerien asemaa. Jos nämä ihmisolennot olisivat
olleet yhtä monta päätä karjaa, eivät he olisi vähemmässä määrässä
voineet vaikuttaa laskelmiin, joita oli tehty, sillä heitä ei ajateltu
ollenkaan. Ei tippaakaan vettä ollut tarkoitettu jaettavaksi heille.
Sellaisesta asiasta ei ollut esitetty ehdotustakaan -- sille olisi
naurettu aivan mielettömästi.

Vasta sitten kuin kaikesta oli sovittu, tuli puhe heistä. Silloin muuan
raaka veitikka huudahti pilkallisen ällistyneellä äänellä, josta ilmeni
inhoittavaa kevytmielisyyttä:

"Tuli ja leimaus! Mitä on tehtävä neekereille!"

"Niin, niin", huusivat monet yhteen ääneen, "mitä on tehtävä heille?
Heille ei ole yhtään vettä -- se on varma."

"No, mitä voi tehdä?" vastasi muuan epäinhimillinen hirviö. "Heitettävä
ne yli laidan!"

"Tuli ja salama!" huudahti eräs villi saksalainen, jota ajatus näytti
miellyttävän, "se on paras suunnitelma -- ei voi tehdä paremmin kuin
tehdä niistä selvää."

"_Pe Gar_!" huusi ranskalainen Le Gros, "se olisi hurjan suuri
uppoaminen -- suuri läiskähdys veteen -- _sacr-r-r-é_!"

En voi kuvailla tunteitani kuunnellessani tätä keskustelua. Nämä miehet
olivat todella vakavissaan, ja kuitenkin he laskivat leikkiä. Semmoinen
on melkein liian kauheata ollakseen uskottavaa, ja kuitenkin se on
totta!

Mutta he olivat vakavissaan -- minä tiesin, että he olivat -- ja minä
odotin joka minuutti kuulevani, että tämä kauhea ehdotus oli hyväksytty
ja että neekerit oli viskattava mereen!

Mutta lurjukset eivät olleet yksimielisiä, vaan keskustelivat asiasta
pitkän aikaa samalla puoliksi vakavalla, puoliksi leikillisellä
tavalla. Oli hirveätä kuunnella tätä epäinhimillistä pohdintaa!

Mutta orjakapteenin toivomuksille oli vastaista se, että hänen lastinsa
viskattaisiin mereen, ja huolimatta miesten kapinallisesta mielialasta
oli hänellä vielä kylliksi arvovaltaa saavuttaakseen tarkoituksensa.
Hänen oli kuitenkin pakko nöyryyttää itseään turvautumalla
todisteluihin. Hänen puheensa oli luonteenomaista; siinä ei ollut koko
aikana sanaakaan inhimillisyydestä.

Hän huomautti, että neekerit joka tapauksessa tulisivat kuolemaan ja
että muutama päivä ei heihin nähden merkitsisi mitään. Eikä ei heistä
(meistä) ollut väliä, kuolivatko neekerit janoon vai hukkumalla. He
saattoivat viskata ne mereen yhtä hyvin sitten kuin henki oli poissa.
Mutta joku niistä saattoi elää matkan loppuun. Hän oli huomannut
neekereiden kestävän pitkän aikaa ilman vettä -- he saattoivat
sietää semmoista paljon kauemmin kuin valkoiset miehet -- sillä he
muistuttivat trutseja, kameleja ja muita oman maansa eläimiä siinä
suhteessa, että he saattoivat olla kokonaisia viikkoja juomatta!
Epäilemättä monet heistä kuolisivat ja siten joutuisivat hukkaan
häneltä, mutta he eivät kuolisi, jos he voisivat estää sen, ja oli
vielä mahdollisuuksia, että hyvin moni heistä keinottelisi itsensä
läpi (nämä olivat kapteenin sanat), kunnes he saapuisivat maihin
tai tavoittaisivat jonkun laivan. Ja vaikka he ehkä olisivat hyvin
äärimmillään (toinen puhujan lauseparsi), niin kulaus vettä saattaisi
heidän, vatsansa jälleen kuntoon. Siten kuului tuo lurjusmainen puhe.

Hän jatkoi edelleen osoittaakseen kuulijakunnalleen sen avuttoman
aseman, jossa hän ja he olisivat, jos he tulisivat Brasilian rannikolle
ilman lastia. Ei tulisi ylimääräisiä palkintoja -- ei tarverahaa --
ei mitään, kun sitävastoin jos he vain pääsisivät sinne mukanaan edes
osa neekereitä elävinä -- edes yksi viidestä (sata koko määrästä)
olisi vielä silloinkin suuri rahamäärä saatavissa, ja hän lupasi olla
antelias kaikille miehille.

Oli sentakia typerää puhua, että lasti heitettäisiin mereen. Neekerit
eivät voineet mitenkään tuottaa vaivaa siellä, missä he nyt olivat;
ei voinut syntyä mitään vaaraa, koska he pitäisivät neekerit varmassa
säilössä laskuoven alla, ja sentakia oli joka suhteessa parempi antaa
näiden kestää niin kauan kuin voivat, sekä koettaa saada joku heistä
markkinoille. Sellainen oli kipparin puhe, ja minä olen jäljitellyt
hänen puhetapaansa, mikäli muistan sitä. Se oli kauhistava esitys, ja
sydäntäni kouristi, kun minä kuuntelin sitä.

Sillävälin olivat onnettomuuteen tuomitut uhrit, jotka olivat näiden
pohtimisten aiheena, tietämättömiä siitä hirveästä kohtalosta, jolla
heitä uhattiin.

Muutamat heistä, joiden laihat kasvot katselivat ristikon läpi;
saattoivat ehkä huomata, että jokin oli huonosti. Mutta koska he eivät
tunteneet tyrannillisten vanginvartijainsa kieltä eivätkä tapoja, eivät
he luultavasti voineet tietää vaaraa, mihin heidän elämänsä nyt oli
joutunut.

Voi, voi! He saisivat pian tietää sen -- liian pian. Pian he tunsivat
janon tuskaa -- pian tunsivat he sen hirveät vaatimukset.

Tuollakin hetkellä se lähestyi heitä; silloinkin he huusivat vettä,
sillä sen huomion seurauksena, joka oli tehty, oli, että heidän
aamuannostaan ei ollut vielä annettu heille, ja vettä he näkyivät
eniten haluavan ja tahtovan. Sen niukkuus oli heidän suurimpana
murheenaan. Tuollakin hetkellä, kun minä kuljin ohi, saatoin kuulla
heidän pyytävän: "Vettä, vettä"; jotkut omalla kielellään ja toiset
-- toivoen, että heitä ymmärrettäisiin paremmin -- sillä kielellä,
joka tunnetaan parhaiten Afrikan rannikolla -- portugalinkielellä --
toistaen sanaa:

"_Agoa -- agoa_!"



NELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU


Onnettomat olennot! Minua värisytti, kun ajattelin, mitä heidän
edessään oli. Heidän oli kärsittävä janoa sen kaikissa asteissa --
yksinkertaisesta, tuskin kiusallisesta halusta saada vettä -- sitä
useimmat heistä jo tunsivat -- siihen äärimmäiseen tuskaan ja
kidutukseen, jota tämä tarve saattaa tuottaa. Vain muutamia päiviä
aikaisemmin olin minä itse kokenut janoa, mutta mitä merkitsi se
verrattuna tähän, mitä heidän olisi pakko koettaa? Suorastaan ei mitään
-- kokemani oli vain pelkkää esimakua, joka teki minulle mahdolliseksi
arvostella, miten kauhean tuskalliseksi jano saattaa tulla. Niin, minua
värisytti, kun ajattelin, mitä heillä oli edessään!

Vähän saatoin minä uneksia, miten lyhyeksi heidän kärsimisensä
aika tulisi. Vähän ajattelin minä astellessani pitkin kantta ja
kuunnellessani heidän huutojaan saadakseen vettä, että heidän janosta
johtuvat tuskansa olisivat pian lopussa.

Heidän kohtalonaan ei ollut kuolla vedenpuutteesta. Voi! Paljon
kauhistavampi osa oli heille varattu -- osa josta kertominen minua
melkein värisyttää.

Kun päivä kului pitemmälle, tulivat heidän huutonsa vettä saadakseen
-- "agoa! agoa" -- yhä taajemmiksi ja valittavimmiksi. Oli muutamia,
jotka huusivat suutuksissaan. Oli muutamia, jotka ihmetellessään, miksi
heiltä oli kielletty heidän tavallinen annoksensa, luulottelivat,
että se johtui joko huolimattomuudesta heidän valkoisten tyranniensa
puolelta -- he näkivät näiden liikkuvan aivan välinpitämättöminä heidän
pyynnöistään -- tai myös jostain oikullisesta julmuudesta heidän
kiduttamisekseen ja rankaisemisekseen! On vaikeata sanoa, mitä he
kuvittelivat, mutta monet heistä osoittivat melkein mielettömyyteen
menevän raivon merkkejä. He lähestyivät ristikkoa uhkaavin elein ja
koettivat kaikin voimin murtaa vahvaa puulaitetta luukulta. Jotkut
kiristelivät hampaitaan huulet vaahdossa lyöden rintaansa puristetuilla
nyrkeillään ja ulvoen omia sotahuutojaan, kunnes heidän äänensä
kaikuivat kauas yli vesien!

Kaikkiin näihin mielenosoituksiin ei "Pandoran" miehistö kiinnittänyt
ollenkaan huomiota lukuunottamatta sitä, että luukulle pantiin kaksi
vahtia yhden sijasta siihen paikkaan, missä miespuoliset orjat olivat
teljettyinä. Tähän varokeinoon ryhdyttiin, koska nyt pidettiin
mahdollisena, että neekerit murtautuisivat kannelle. Ja jos heidän
onnistuisi tehdä se raivostuneessa mielentilassaan, voi niitä valkoisia
miehiä, jotka olivat siihen asti vallinneet heitä!

Sekä kalikoita että pistimiä käytettiin siekailematta raivoisia
olentoja vastaan, kunnes kirvesmies oli valmiina olevilla työaseillaan
vahvistanut ristikkoa ja kiinnittänyt sen säleillä, niin että niiden,
jotka ponnistelivat alapuolella, oli mahdotonta nostaa tai murtaa sitä.

Muuan asia, joka lisäsi orjien kärsimyksiä samoinkuin "Pandoran"
miehistön pelkoakin, oli se, että tuuli oli äkkiä tyyntynyt ja sijaan
oli tullut täydellinen tyven.

Auringon kuumuus, jota ei enää lieventänyt pieninkään tuulenhenkäys,
oli käynyt sietämättömäksi. Piki suli köysissä ja kannen saumoissa,
ja jokainen esine, olipa se hamppua, puuta tai rautaa, oli niin
kuuma kuin olisi se otettu tulesta. Me olimme saapuneet siihen
osaan Atlantin valtamerta, jonka espanjalaiset merimiehet tuntevat
"hevosleveysasteiden" nimellä, koska siellä espanjalaisten
seikkailumatkojen aiempina aikoina alukset heti joutuivat tyveneen,
ja niiden hevoslastit, jotka kuolivat kuumuudesta, heitettiin mereen
erotuksetta. Tämä on yksi selityksistä, joita on annettu omituisesta
nimityksestä, vaikka muitakin on esitetty.

"Hevos-leveysasteille" oli siis "Pandora" ehtinyt, ja täydellinen
tyyneys, joksi ilma yhtäkkiä oli muuttunut, ei ollut ainoastaan
kärsimysten aiheena kaikille laivassaolijoille, vaan myös merimiehille
uuden levottomuuden aiheena.

Kun he ensinnä huomasivat vesivaraston vähyyden, oli tyyni meri juuri
se, jota he enimmän olivat pelänneet. Myrskyn kohtaamista he eivät
kauhistuneet. Sen vallitessa -- vaikka tuuli olisikin heitä vastaan
-- saattoivat he kuitenkin kulkea, mutta tyvenessä he eivät voineet
muuta kuin olla hiljaa nukkuvan valtameren kuumalla povella kuluttaen
päiviään ja tuntejaan -- kuluttaen sitä, mikä oli nyt kallisarvoisempaa
kuin kaikki muu -- niukkaa vesivarastoaan.

Jokainen oli kauhistuksissaan sellaisesta tulevaisuudesta. He olivat
kaikki miehiä, jotka olivat tehneet monta matkaa päiväntasaajan poikki
ja kulkeneet kuumaa vyöhykettä itään ja länteen. He osasivat hyvin
lukea taivaan merkkejä, ja sen nykyisestä muodosta useimmat heistä
näkivät edeltä käsin pitkällisen tyvenen, eivätkä olleet hitaita
sanomaan sitä edeltäkäsin. Tyyneys kestäisi viikon, ehkä kaksi ja
kolmekin kertaa niin kauan. Joskus on näillä leveysasteilla kuukausi
sellaista tuuletonta ilmaa. Jos se kestäisi vain lyhyimmänkin näistä
ajanjaksoista, silloin olisivat he todella vaarassa, eikä siis ollut
ihme, että he olivat uudestaan peloissaan.

Kun aurinko laski, näytti sen kehrä punaiselta ja tuliselta. Taivaalla
ei ollut pilveäkään -- meressä ei värettäkään.

Tällöin aurinko paistoi viimeisen kerran "Pandoralle" -- kun aamu tuli,
oli tuo kehnolla asioilla liikkuva mutta kaunis parkki hylkynä merellä
-- ajelehtivien pirstaleiden kokoomuksena!



NELJÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU


Haluatte selitystä? Tahdotte tietää, miten "Pandora" tuhoutui?

Edellisen luvun loppulauseissa minä kiiruhdin kertomukseni edelle. Minä
palaan siihen nyt.

Yö tuli hiljaa, muttei hiljaisena -- ainakaan ei hiljaisena
orjalaivalla. Alhaalla olevien kovakohtaloisten olentojen huudot
painostivat vielä ilmaa -- heidän äänensä tulivat käheämmiksi ja
käheämmiksi. Lurjukset saattoivat teljetä heidän ruumiinsa, mutta he
eivät voineet sulkea heidän kieltään, ja aina silloin tällöin nousi tuo
kauhea melu jymisten pitkin kansia ja kaikuen kauas vesien hiljaisen
poven yli.

Se tuntui lopulta käyvän sietämättömäksi miehillekin, ja ne, jotka
olivat aikaisemmin puolustaneet orjien heittämistä mereen, ehdottivat
taas tämän menettelytavan noudattamista. Tyvenen aiheuttama odottamaton
vastustus lisäsi nyt voimaa heidän perusteilleen. He toivat esiin,
ettei ollut mitään mahdollisuutta, että neekerit kestäisivät. He
kuolisivat kaikki parissa päivässä -- tukehtumalla yhtä hyvin kuin
janostakin -- ja miksi ei asiaa saatettaisi kerta kaikkiaan loppuun?
Heidän oli nyt pidettävä tarkasti vaari omasta hengestään, ja olisi
parempi, ettei heidän enää tarvitsisi välittää näistä kiljuvista
elukoista. (Näin puhui aivan sananmukaisesti muuan niistä, jotka
puolustivat neekerien hukuttamista.) Huutaminen tekisi ihmisen aivan
hulluksi ja heille olisi vain armonosoitus (paljon lurjus valittikin
armosta) lopettaa asia lyhyeen, ja sitten olisi kurjilta pahuksilta
kaikki lopussa kerta kaikkiaan. Tällä tavoin puhui muuan sääliväisenä.

Toinen jatkoi samaan äänilajiin ja sanoi kysyvästi: Mitä se oikeastaan
merkitsi? Lastihan ei ollut niin kovin suuriarvoinen, kunhan vain laiva
oli turvassa! Mitä merkitsi kaikki se, mitä neekerit olivat maksaneet?
Oli toinen asia mitä he saisivat niistä, mutta ihminen ei voinut sanoa
tappioksi sitä, mitä hänellä ei ollut koskaan ollutkaan, ja sentakia
olisi kipparin kärsimä tappio vain se, mitä hän alkuaan oli kuluttanut.
Se ei ollut koko miljoonaa. Hän korjaisi pian vahinkonsa. Kun he vain
saisivat tynnyrit täytetyiksi, voisivat he palata Afrikaan, ja kuningas
Dingo Bingossa olisi kyllä miestä hankkimaan heille uuden lastin. Ehkä
hän antaisi sen heille luottoa vastaan, jolleivät he voisi menetellä
paremmin (tätä epätodennäköisyyttä useat nauroivat), mutta kipparin
ei tarvinnut mennä pyytämään luottoa. Hän ei ollut suinkaan niin
helposti murrettavissa. Jos häneltä itseltään olivat varat lopussa, oli
hänellä ystäviä Brasiliassa --- ja Portsmouthissa myöskin -- jotka pian
hankkisivat hänelle rahaa.

Tämän taitavan ajattelijan puhe sai vaa'an kallistumaan ja ratkaisi
kysymyksen. Huolimatta orjakapteenin ja yhden tai kahden muun miehen
vastalauseista päätettiin että neekerit heitettäisiin mereen!

Nyt käytettiin muutamia minuutteja sen tavan pohtimiseen, jolla tämä
tarkoitus saataisiin toteutetuksi, ja lopuksi sovittiin, että paras
tapa olisi poistaa yksi ainoa poikkipuu ristikosta, niin että vain yksi
uhreista voisi kerrallaan tulla ylös. Sitten vietäisiin jokainen laivan
peräosaan luukulta näkymättömiin -- tietysti etteivät muut näkisi heitä
--- sekä otettaisiin kiinni yksi toisensa perästä ja heitettäisiin
mereen, josta ei tarvinnut pelätä heidän palaavan. Epäilemättä eivät
monet heistä osaisi uida yhtäkään vetäisyä, ja ne jotka osaisivat,
eivät uisi kauan keskellä ahnasta haijoukkoa, joka risteili parkin
ympärillä!

Sotajuoni, että kurjat uhrit tuhottaisiin täten vähitellen antamatta
asiasta selvää alhaalla oleville tovereille, ei johtunut mistään
armeliaisuuden ajatuksesta -- se oli aate, joka sai alkunsa pelkästään
siitä, että sopi tehdä siten. Ihmishirviöt tiesivät että jos alhaalla
olevat aavistaisivat sen kohtalon, joka odotti heitä ylhäällä, he
eivät enää tulisi kannelle. Ja jos olisi menty alas heidän luokseen
tarkoituksella tuoda heidät ylös, olisi siitä ollut vaivaa, ja
semmoisessa olisi ollut vaara tarjolla.

Oli sydäntäkouristavaa kuunnella heidän suunnitelmansa yksityiskohtia
ja tietää, ettei voinut vastustaa eikä ehkäistä sitä. Jos minä olisin
ryhtynyt puhumaan joko vedotakseni miehiin onnettomien puolesta
tai suojellakseni heitä, on aivan otaksuttavaa, että minut olisi
ensi suupalana annettu haikaloille. En voinut muuta kuin kärsiä
hiljaisuudessa.

Itse asiassa en ole varma, olisiko ollut oikein puuttua miesten
aikomukseen, vaikka sillä hetkellä olisikin ollut minun vallassani
estää sen toteuttaminen. Ilmeisesti ei siitä olisi ollut
inhimillisyydelle hyötyä. Jonkinlainen kuolema oli varmasti näiden
kurjaosaisten olentojen varalla -- joko janon kidutuksen tuottama
hidas ja vitkallinen kuolema tai nopeampi ja paljoa vähemmän julma,
sellainen, johon he nyt olivat menemäisillään. Saattoi ehkä olla
ihmisystävällistä antaa roistojen toteuttaa tarkoituksensa ja lyhentää
mustien uhriensa kärsimyksiä helpommalla hukkumiskuolemalla.

Minulla oli sellainen ajatus tuolla hetkellä, mutta minulla ei ollut
aikaa syventyä siihen, sillä juuri silloin miesten syöksyminen
orjaluukkua kohti ilmaisi minulle, että nuo hirviöt olivat itse asiassa
aikeissa toteuttaa pirullisen aikeensa.

He olivat aikeissa ja olisivat jatkaneet aikomustaan. Kirvesmies oli
siinä kirveineen lyödäkseen poikki yhden ristikon poikkipuista -- hän
oli jo antanut yhden iskun säleeseen ja toinen olisi ollut kylliksi
--- sitten olisi hirveä näytelmä alkanut. Mutta sillä hetkellä kuului
laivan peräosasta huuto, joka aiheutti sen että kirvesmies keskeytti
työnsä ja katsahti ylös pelästyksissään. Hänen ympärillään olijat
hätkähtivät samoin kuin hänkin, ja kaikki katsoivat perään päin kauhun
kuvastuessa heidän kasvoillaan. Jok'ikinen oli kauhistunut tuosta
huudosta, eikä ihmekään, että he olivat - huuto oli: "Tuli...!" Laiva
oli tulessa!



NELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU


Tämän huudon kuullessaan kaikki miehet juoksivat laivan peräpuolta
kohti. Minä juoksin muiden mukana.

Ehtiessämme peräkannelle huomasimme me mustan kokin, "Lumipallon",
kapteenin ja perämiehen käsissä, ja he löivät häntä paksuilla köysillä
saattaen hänet huutamaan täysin kurkuin. Kumpikin oli kiihtynyt ja
vihoissaan noituen kovalla äänellä antaessaan iskujaan, ja miehen selkä
osoitti jo heidän kostonsa ankaruuden.

Jotkut merimiehistä ollen yhä levottomia kuulemastaan "tuli"-huudosta
vaativat selitystä, joka annettiinkin heti. "Lumipallo" oli mennyt
alas varastohuoneeseen isonkajuutan alle aikoen laskea paloviinaa
suuresta, tätä ainetta sisältävästä tynnyristä, jota pidettiin siellä.
Varastohuoneeseen pääsi vain pienestä luukusta itse kajuutan lattiassa,
ja kun paikka oli väliseinällä erotettu muusta ruumasta, oli se
tietysti aivan pimeä. Tästä syystä kokilla oli ollut mukanaan sytytetty
kynttilä, niinkuin hänellä oli aina tapana sellaisissa tilaisuuksissa.

Ei tullut täydelleen selville, miten hän oli menetellyt kömpelösti,
sillä neekeri samoinkuin useimmat "Pandoran" miehet olivat aina veden
suhteen tehdyn huomion jälkeen yhtä mittaa puolijuopuneessa tilassa.
Tälläkin hetkellä sekä perämies että kapteeni olivat ilmeisesti
miltei juovuksissa ja antoivat vain puoliksi sattuvia vastauksia
miesten kiihkeisiin kysymyksiin, miesten, jotka yhä olivat levottomia
"tuli"-huudosta, mikä oli saanut heidät tulemaan laivan perään.
"Lumipallo" selitti tapauksen itse jälkeenpäin. Näytti siltä, että
viinatynnyrissä ei ollut tavanmukaista tulppaa eli sulkuhanaa, ja
että kokilla oli tapana laskea nestettä tapinreiän läpi tavallisen
ammennusastian avulla. Tavalla tai toisella -- tietysti juopuneen
neekerin huolimattomuuden takia -- palava kynttilä oli luiskahtanut
hänen sormistaan ja pudonnut suoraan tapinreikään. Viina oli salaman
nopeudella syttynyt tuleen, ja tulta, savua, sekä liekkejä tulvi
lävestä ilmoille.

Alussa päätti kokki rangaistusta peläten olla tekemättä hälytystä ja
hankki itselleen kannelle tultuaan ämpärin vettä niin nopeasti kuin
saattoi. Hän palasi tämä mukanaan ja valoi veden tynnyriin koettaen
sillä tavoin tukahuttaa liekkejä. Se kaikki ei hyödyttänyt mitään --
sininen liekki kiemurteli ylöspäin niinkuin ennenkin, tullen joka hetki
voimakkaammaksi, kun paloviina itse kävi kuumemmaksi ja yhä suurempi
määrä sitä joutui tulen valtaan. Näytti siltä, että kokki oli tehnyt
useita matkoja edestakaisin varastohuoneesta kannelle, ennenkuin
tunnusti, mitä oli sattunut, tai varoitti ketään vaarasta, johon alus
oli joutunut.

Lopulta kuitenkin hänen taaja edestakaisin kulkemisensa vesiämpäri
mukanaan herätti perämiehen huomiota, ja silloin havaittiin, että
paloviina oli tulessa, sillä nyt oli neekerin pakko tunnustaa totuus.

Sitten nostettiin huuto tulesta, mikä oli kutsunut miehistön pois
pirullisesta aikomuksestaan.

Kapteenin ja hänen perämiehensä käytöksestä olisi voinut otaksua,
että tuli oli sammutettu, ja jonkun aikaa uskottiinkin että asia oli
siten. Varmaankin he olivat nähneet, että tuli oli sammunut, ennenkuin
rupesivat muokkaamaan syyllistä niinkuin tekivät? Sellainen olisi ollut
luonnollinen johtopäätös, ja siten jokainen arvosteli asiaa. Pian kävi
selville, että he arvostelivat väärin. Molemmat päällysmiehet olivat
puolihulluja juoman ja raivon vaikutuksesta ja he olivat käyneet
neekerin kimppuun koettamatta saada tulta talttumaan, sekä purkivat
kiukkuaan iskuihin, neekerin ulvomistaan ulvoessa täyttä kurkkua sekä
yhdistäessä armon huutoihinsa pelästyttävämmän huudon "tuli!" Tämä se
oli niin äkkiä saanut miehistön levottomaksi.

Oliko tuli sammunut? Vai paloiko se yhä? Nämä kysymykset kulkivat
suusta suuhun nopeasti ja levottomasti lausuttuina.

Niin pian kuin oli päästy selville, missä asia oli tapahtunut, syöstiin
kajuuttaan -- miehet tunkeutuivat yhdessä sisäänkäytävästä ja astuivat
toistensa kantapäille innoissaan, jota he osoittivat tullakseen
selville totuudesta sekä päästäkseen kauheasta epätietoisuudesta.
Laivalla ei näet tapahdu mitään onnettomuutta, jota pelättäisiin niin
paljon kuin tulta.

"Pandoran" miehistön epätietoisuutta ei kestänyt kauan. Se tuli
varmuudeksi -- varmuudeksi, ettei tuli ollut vielä sammutettu!
Tullessaan kajuuttaan näkivät he sen yhdellä silmäyksellä. Sakeata
rikkipitoista savua nousi avoimesta luukusta, ja kajuutta oli jo täynnä
sitä. Täytyi olla tulta saamaan aikaan sellaista savua, ja tulta, joka
yhä oli vireillä sekä toimessa, sillä se ei ollut semmoisen tulen
savua, joka oli äskettäin sammutettu! Ei, se oli yhä vireillä -- yhä
palamassa -- -- yhä leviämässä ja kasvamassa! Tämä kävi kaikille
selväksi heti kun he astuivat kajuuttaan ja näkivät savun tulvivan
luukusta.

Mutta jos jonkun mielessä vielä oli epäilystä, hälveni se pian, sillä
tuolla hetkellä kuultiin kova räjähdys alhaalta varastohuoneesta --
aivan kuin luodittoman ammuksen laukaisu tai höyrykattilan räjähdys
-- ja miltei yhtä aikaa pamauksen kanssa syöksyi luukusta ylös paksu
höyryvirta johon oli sekoittuneena sinisiä liekkejä.



NELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU


Ei tarvittu tietäjää selittämään tuota pamausta. Sen aiheutti vahvan,
rautasiteisen tynnyrin räjähtäminen -- tämän halkaisi kaasu, jonka
tuli oli sen sisällä muodostanut. Tietysti oli viina nyt levinnyt
varastohuoneen lattialle ollen kaikkialla tulessa, niin että jokainen
ulottuvilla oleva palava esine -- ja niitä oli paljon -- syttyisi
pian tuleen. Varastohuoneessa oli kuivia laivakorpputynnyreitä sekä
silavaa ja kinkkuja, edelleen ihraa, öljyä ja voita. Muistettiin, että
siellä oli myöskin tynnyri pikeä aivan lähellä sitä paikkaa, missä
viina-astiaa oli pidetty. Kaikki nämä syttyisivät halukkaasti tuleen
ja palaisivat nopeasti sekä helposti -- etenkin pikitynnyri, jonka
kansi oli auki. Luultiin, ettei siellä ollut ruutia, sillä vaikka
laivassa oli ollut suuri määrä karkeata räjähdysruutia, oli se osana
alkuperäisestä lastista sekä annettu kokonaan kuningas Dingo Bingolle
orjien vastineeksi. Siten ainakin otaksuttiin nyt, ja tämä otaksuma oli
eduksi hyödylliselle aikomukselle, koska se nimittäin sai miehistön
toimimaan kylmäverisemmin kuin he muuten olisivat tehneet. Ei ole
mitään tilannetta, joka paremmin olisi omiaan hävittämään mielenmaltin
kuin se, että on palavassa laivassa ja tietää, että jossakin liekkien
keskellä on tynnyri ruutia.

Tietystikään eivät "Pandoran" miehet olleet laiskoina ja toimettomina.
He juoksivat joka suuntaan etsien keinoa tulen sammuttamiseksi.
Ämpäreitä koottiin kaikkialta kannelta ja vettä hankittiin pumpuista
sekä laivanpartaan yli. Sitä hinattiin alas varastohuoneen luukusta --
ämpärillinen ämpärillisen jälkeen -- mutta ilmeisesti ilman toivottua
vaikutusta. Liekit raivosivat yhä, eikä vesi riittänyt niille; ainakaan
siitä ei ollut sammuttamaan niitä.

Tietysti ei yksikään uskaltanut mennä alas. Savu ja tuli estivät sen
-- yritys mennä alas olisi ollut hullunrohkea hengen uhraaminen, eikä
kukaan ajatellut tehdä siten.

Lähes kymmenen minuuttia miehet yhä nostivat vettä ja holvasivat sitä
luukusta alas ämpärittäin, mutta kaikki oli turhaa. Tuli yhä yltyi.
Savu tuli sakeammaksi ja kuumemmaksi lähtien piestä sekä muista
palavista aineista, jotka nyt olivat ilmeisesti syttyneet liekkeihin.
Sitä tulvi paksuina joukkoina, kunnes kajuutta tuli täyteen. Ei ollut
enää mahdollista lähestyä luukkua, ei enää mahdollista edes mennä
kajuuttaan, yksi tai pari miestä, jotka rohkenivat mennä sisälle,
olivat puoliksi tukehtuneita, ennenkuin he olivat menneet kuusi jalkaa
sisäpuolelle, ja tulivat takaisin hoiperrellen niinkuin juovuksissa
olevat.

Ämpärit heitettiin syrjään. Ne eivät hyödyttäneet enää, koskei kukaan
voinut päästä lähelle luukkua heittääkseen vettä siitä alas, eikä ollut
hyötyä sen kaatamisesta muualle.

Mutta epätoivon hetki ei ollut vielä tullut. Merimiehet ovat miehiä,
jotka harvoin heittäytyvät epätoivoon, ainakaan ei silloin kun on
jäljellä pieninkin mahdollisuus toivon ylläpitämiseen, ja vaikka
"Pandoran" miehistön siveellinen luonne olikin huono, eivät miehet
olleet pelkureita. Heillä oli tuhansiin paheisiin yhdistyneenä yksi
ainoa hyve, rohkeus -- vaikka se ehkä olikin raakaa rohkeutta.

He eivät olleet vielä epätoivoissaan. Nyt ajateltiin muita
turvakeinoja. Palanen letkua kiinnitettiin pumpun putkeen, sekä vietiin
kajuutan ovelle, ja tämän laitoksen avulla vettä valettiin sinne yhä.

Mutta tämä keksintö osoittautui hyödyttömäksi. Letkun suuta ei voitu
saada luukulle, koska oli mahdotonta enää mennä kajuuttaan, ja vesi
levisi lattialle. Sattui niin, että laivan takaosa oli korkealla.
Tynnyrit, jotka oli tyhjennetty, olivat kaikki peräruumassa, kun taas
täysinäiset, joissa oli merivettä olivat ladotut etupuolelle. Tämän
takia parkki oli korkeammalla takaa kuin keulasta. Siitä syystä vesi,
joka pumpattiin kajuutan lattialle letkun avulla, juoksi takaisin
käytäviä kohti niin pian kuin sitä kaadettiin, sensijaan että se olisi
jäänyt lattialle.

Tämä sai aikaan uutta tyrmistymistä, sillä miehet olivat olleet
toivossa, että kun kajuutta saatettaisiin pumppujen avulla veden
valtaan, vesi juoksisi avoimesta luukusta ja sammuttaisi sitten tulen
alhaalta.

Niin pian kuin huomattiin, ettei tätä suunnitelmaa voitu saada
toteutetuksi, silloin ilmestyi todella epätoivon merkkejä miesten
kasvoille, ja he alkoivat kääntää silmänsä toisiaan kohti kysyvin
vilkaisuin sekä katsein, jotka ilmaisivat tietoisuuden, että heidän
aikeensa oli osoittautunut epäonnistuneeksi. Yhdelläkään ei ollut
rohkeutta sanoa sitä, ja vedennostaminen jatkui, vaikka oli ilmeistä
miesten osoittamasta liikunnon hitaudesta ja tarmon puutteesta,
että ne, jotka olivat pumpunvarressa, uurastivat vain jonkinlaisen
koneellisen ponnistuksen vaikutuksesta, mikä pian vaihtuisi
alakuloisuuteen ja epätoivoon.

Ja niin se vaihtuikin. Vaikkei kukaan sanonut sanaakaan, näyttivät
kaikki hiljaisuudessa tulleen samaan loppupäätökseen -- että heidän
ponnistuksensa olivat turhia. Yhtäkkiä vedennostaminen keskeytettiin
kokonaan, pumpunvarsi laskettiin irti, letku oli litteänä kannella ja
vesi lakkasi vuotamasta.

Tähän mennessä oli aluksen koko peräpuoli savun verhossa, joka oli
tunkeutunut kajuutan ikkunoista ja ovesta, eikä yön hiljaisuuden takia
ollut kulkeutunut pois. Se nousi hitaasti ilmaan, ja niin suoraan
ylöspäin, että pilven reuna ei ollut vielä saavuttanut pääkantta,
vaikka koko perämasto oli paksun savun peitossa ja näkymättömissä
huippuunsa asti. Enin osa peräkantta oli sen verhoama, ja kajuutta
oli nyt täydelleen näkymättömissä sen usvajoukon takia, joka oli
kasaantunut sen yläpuolelle ja ympärille. Vielä ei ollut liekkejä
näkyvissä, mutta alhaalta tuleva sihisevä ja räiskivä ääni kuului
korvaan silloin tällöin sekä ilmaisi, että raju alkuaine yhä raivosi
siellä ja tulisi pian ilmi kaikessa punaisessa ja kauhistavassa
loistossaan.

Ei yksikään odottanut sen etenemistä. Kukaan ei enää ajatellut koettaa
rajun hävittäjän sammuttamista tai edes sen pidättämistä. Kaikki toivo
aluksen pelastamisesta oli menetetty; "Pandorasta" täytyi lähteä, ja
nyt kuultiin tuo merimiehen sydäntä värisyttävä kehoitus -- viimeinen
epätoivon huuto:

"Veneisiin, veneisiin!"



VIIDESKYMMENES LUKU


"Pandoran"-parkkiin kuului kolme venettä. Ne olivat isovene, "pinassi"
ja kapteenin vene. Ne olisivat kylliksi suuret kuljettamaan koko
miehistön -- itse asiassa olisivat isoonveneeseen mahtuneet kaikki
miehet tai ainakin osapuilleen kaikki. Kolmekymmentä miestä laskettiin
kuuluvan sen täydelliseen miehistöön, vaikka onnettomuuden sattuessa
neljäkymmentäkin henkilöä olisi saanut paikkansa siinä, ja se olisi
pysynyt veden päällä semmoisessa lastissa, joskaan ei kovasti
aaltoavalla merellä. Se oli ollut hyvä vene aikanaan, mutta nyt se
oli vanha ja kulunut, ja siinä oli yksi tai kaksi mätää lankkua
kaaripuissaan. Se ei ollut se vene, joka oli alkuaan "Pandoraa" varten
tehty. Tämä oli hukkunut myrskyssä, ja se, joka nyt oli laivassa oli
ilman ja veden kuluttama vanha palvelija, joka oli kiireessä saatu
matkaa varten. Pinassi olisi kantanut ehkä viisitoista miestä, jos
sen olisi voinut laskea veteen, mutta niin ei ollut asian laita. Sitä
oli kohdannut onnettomuus, kun oltiin joella, eikä sitä ollut vielä
korjattu. Se ei ollut tällä hetkellä paikalleen ripustettuna, vaan oli
se asetettu vesireikien kohdalle pitkin pääkantta, missä kirvesmies
oli korjannut sitä edellisenä päivänä. Mutta korjaukset eivät olleet
vielä lopussa, eikä venettä voitu laskea mereen. Siten täytyi koko
miehistön sopia isoonveneeseen ja kapteenin veneeseen. Päätettiin, että
kaksikymmentäkahdeksan menisi edelliseen, kun taas jäljellä olevat
kaksitoista voitaisiin sovittaa toiseen veneeseen.

Tämä sopimus tehtiin tietysti jonkinlaisen epämääräisen yhteisen
suostumuksen perusteella, sillä nyt ei harkittu mitään, kun koko
miehistö oli puolihulluna kiireestä ja kiihtymyksestä.

Suuri joukko miehiä oli heti syöksynyt isoavenettä kohti, ja minä
seurasin heidän mukanaan. Heitä tungeskeli pian laivan kaiteilla,
ja he ryhtyivät toimeen kääntääkseen taavetit ulospäin ja
saadakseen köysistön kuntoon veneiden laskemiseksi vesille. Minä en
nähnyt Bracea heidän joukossaan, ja koska luulottelin hänen ehkä
menneen toisen joukon kanssa kapteenin venettä kohti, läksin minä
peräpuoleen hakeakseni hänet, koska tarkoituksenani oli mennä siihen
veneeseen, jossa hänkin oli. Toinen vene riippui peräkeulassa juuri
peräparraspuun alla, ja päästäkseni tähän kohtaan oli minun kuljettava
kajuuttaa ympäröivän savun läpi. Mutta vaikka ilmakehä näytti aivan
liikkumattomalta, kallistui savupilvi vähän alihangan puolelle ja
vastakkaisella, siis ylähangan puolella tie oli osittain selvä. Minä
olin huomannut yhden tai useammankin miehen hiljaa menevän siitä
peräpuolta kohti, ja minä seurasin heitä.

Saapuessani laivan perään huomasin minä, että siellä oli viisi
tai kuusi henkilöä, jotka puuhasivat veneen irroittamisessa. He
työskentelivät kaikin voimin ja jouduttivat ilmeisesti työtään
jonkinlaisen kauhusta johtuneen äärimmäisen levottomuuden
vaikutuksesta. Kolme heistä minä tunsin kapteeniksi, perämieheksi
sekä kirvesmieheksi, ja muut olivat miehiä, jotka tiedettiin heidän
liittolaisikseen ja uskollisiksi ystävikseen. He olivat jo laskeneet
veneen miltei veteen, ja juuri kun katsoin peräparraspuun yli, kuulin
minä läiskäyksen, kun sen emäpuu upposi mereen. Minä näin, että siinä
oli joitakin esineitä -- kompassi sekä merikortteja ja muutamia muita
tavaroita, laatikoiden ja tynnyrien tapaisia -- jo veneen pohjalla,
mutta miehistä ei ollut vielä kukaan astunut siihen.

Silmätessäni niitä, jotka olivat ympärilläni, huomasin, ettei ystäväni
ollut heidän joukossaan, ja minä olin kääntymäisilläni mennäkseni
takaisin pääkantta kohti, kun yht'äkkiä kaikki kuusi miestä, jotka
olivat laskeneet veneen alas -- nyt minä näin, että heitä oli
vain kuusi -- menivät äkkiä peräparraspuun yli ja liukuen alas
taavetintaljaa pudottautuivat veneeseen.

Varmaankaan, ajattelin minä, he eivät aio soutaa pois ilman täyttä
kahdentoista miehen määrää? Semmoinenhan oli sopimus, ja lisäksi oli
suostuttu siihen, että kaikki miehet auttaisivat isonveneen alas
laskemisessa, ennenkuin toinen vene pantaisiin vesille; jälkimäisen,
joka oli pieni ja kevyt, saattoi laskea vesille muutamissa sekunneissa,
ja puolitusinaa miehiä olisi silloin tarpeeksi, kun sitävastoin
suurikokoisen isonveneen paikoiltaan ottaminen, kaiteiden yli saaminen
ja lopuksi turvallisesti mereen laskeminen oli työ, joka vaati sekä
aikaa että kaikkien miesten apua.

Siitä, että kaikki avustaisivat tässä työssä, oli erikoisesti sovittu
siinä kiireisessä neuvottelussa, joka oli pidetty sen jälkeen kun oli
kuulunut huuto: "Veneisiin!"

Epäilemättä ne, jotka puuhasivat isoavenettä vesille, otaksuivat,
että kaikki miehet olivat siellä, sillä neljänkymmenen miehen
suuruisessa joukossa ei viiden tai kuuden poissaoloa huomata helposti,
ja kun ei ollut enää päivänvaloa, ei kenenkään kasvoja saattanut
helposti erottaa. Perämiestä ja kapteenia ei kaivattaisi enempää kuin
muitakaan. Heidän arvovaltaansa ei ollut enää olemassa, ja heidän tyhmä
käyttäytymisensä, joka osoittautui kokin pieksämisessä, kun heidän
olisi pitänyt käyttää aikaansa hyödyllisemmin koettamalla tukahduttaa
tulta, oli saattanut toiset uskomaan, että kumpikin oli "tuntuvasti
hiprakassa", ja sentakia ei jälkeenpäin ollut kiinnitetty mitään
huomiota heidän kummankaan määräyksiinsä.

Heidät ja neljä muuta miestä heidän kanssaan olin minä nähnyt kulkevan
peräpuolelle, kun tähystelin Beniä, ja minä ajattelin silloin, että he
hiipivät ikäänkuin he eivät olisi toivoneet tulevansa nähdyiksi!

Kun minä seisoin peräkeulassa, vahvistui tämä otaksuma. Nuo kuusi
miestä aikoivat ilmeisesti varastaa veneen odottamatta toisia, joiden
piti tulla siihen.

Olin epätietoinen siitä, miten minun oli meneteltävä. Minä en voinut
itse estää heitä. Minun vastaväitteitäni olisi naurettu, eikä minulla
ollut voimaa pysäyttää heitä. Huutaminen ei olisi hyödyttänyt mitään.
Alhaalla kohisevan räiskivän tulen ääni, itse miesten käheä huutaminen
ja etupuolelta kuuluva orjien ulvonta sekä kiljuminen saivat aikaan
äänien sekamelskan, jonka keskeltä minun huutojani ei olisi kuultu tai
ainakaan niiden tarkoitusta oivallettu.

Toinen seikka: oli liian myöhäistä nostaa melua asiasta, sillä
ennenkuin olin voinut päättää tehdä kumpaakaan -- joko huutaa tai
juosta takaisin -- oli vene vesillä, kuusi karkuria oli laskeutunut
siihen sekä leikannut seuraavalla hetkellä taavetin taljan poikki ja
päästänyt veneen irti!

He näyttivät toimivan äärimmäisen kiireisesti, ikäänkuin he olisivat
varoneet, että heidät estettäisiin lähtemästä, tai pelänneet, että
useampi tulisi ja hyppäisi heidän kanssaan veneeseen, niin että se
tulisi liian täyteen.

Minä en voinut käsittää, miksi heillä oli sellainen epätoivoinen
kiire. Ei ollut vaaraa, että vene tulisi liian täyteen, koska oli
sovittu, että siihen menisi vain kaksitoista, ja minä tiesin, että
enin osa miehistöä pitäisi paljon parempana mennä isoon veneeseen.
Lisäksi ei ollut vielä vaaraa tulesta, sillä vaikka savua tihkui esiin
kompassihytistä, kuluisi melkoinen aika, ennenkuin tämä osa olisi
tulessa. Ruorirattaassa ei ollut ketään. Täydellinen tyyneys, jota oli
jatkunut melkein aamusta asti, teki perämiehen tarpeettomaksi, ja ratas
oli käyttämättä ja laiminlyötynä. Kompassi oli kadonnut. Sen minä olin
huomannut veneen pohjalla.

Minä en voinut sentakia käsittää, miksi kapteenin ja hänen viiden
liittolaisensa piti sillä lailla lähteä pois ja siten jättää muut
toverinsa onnettomuuteen. Siinä oli jotakin salaperäistä.

Siinä oli salaperäistä, joka seuraavalla hetkellä selveni vieläpä
pelkurimaisen kipparin itsensä toimesta.

Minä seisoin yhä peräparraspuun luona, kun taavetintalja katkaistiin,
ja minä näin, että airot olivat ulkona sekä oltiin valmiina soutamaan
pois kaikin voimin. Kippari itse piti yhdestä airosta kiinni. Sillä
hetkellä hän katsahti ylös ja huomasi minut. Hän nousi puoliksi ylös
istuimeltaan ja nikotti juopuneen äänellä:

"Ohoi, siellä! -- Sinä, poika, Ville! -- Sano heille, että pitävät
varansa -- hik -- laskiessaan vesille isonveneen -- varansa, kuuletko.
-- Olkoot he nopeita työssään -- nop -- hik -- sillä -- hik -- siellä
on tynnyri ruu -- hik -- ruutia laivassa!"



VIIDESKYMMENESYHDES LUKU


Hämmästyttävä tieto, joka kävi ilmi hänen änkyttävän puheensa
loppusanoista, riisti minulta hetkeksi liikuntakyvyn.

"Tynnyri ruutia laivassa!" Juuri näin olivat hänen sanansa, eikä
minulla ollut aihetta epäillä niiden totuutta. Päinvastoin hänen ja
hänen kanssaan olevien miesten käytös oli tarpeeksi selvä osoittamaan,
että ne olivat totta. Minä en voinut perustaa mihinkään muuhun
otaksumaan heidän kiirettään päästä tiehensä, mutta ajatus ruudista
selitti sen heti. Epäilemättä puhe oli totta. Laivassa oli tynnyri
ruutia! Sekä kippari että perämies tiesivät sen.

Nuo pelkurit olivat tavallaan sopineet omantuntonsa kanssa
selittäessään asian nyt. He olivat olleet vaiti siitä, kunnes olivat
itse turvassa. Jos he olisivat ilmaisseet salaisuuden aikaisemmin,
olisi koko miehistö seurannut heitä pienempään veneeseen peläten jäädä
pitemmäksi aikaa laivaan, ja sentakia he eivät olisi päässeet lähtemään
niin salaisesti. Mutta nyt kun he olivat itse vaaran ulkopuolella,
ei ollut mitenkään vahingoksi antaa toisten tietää asiasta, koska se
saattoi antaa nopeutta miesten ponnistuksille pakoonpääsemiseksi.
Tietystikään he eivät halunneet nähdä vanhojen ystäviensä lentävän
ilmaan -- jos asian saattoi auttaa ilman vaaran uhkaa heille -- mutta
he olivat pitäneet hyvää huolta uhan torjumisesta, ennenkuin millään
tavalla viittasivat mahdolliseen onnettomuuteen.

Niin pian kuin kippari oli lausunut nuo kauhistavat sanat, vaipui hän
takaisin istuimelleen, ja hänen soutaessaan muitten mukana vene meni
nopeasti poispäin.

Sanon, että hämmästyttävä ilmoitus riisti minulta liikkumiskyvyn ja
samoin puhekyvyn. Mieleeni tuli kysyä selitystä, lisävahvistusta
totuuden varmistamiseksi, mutta ennenkuin saatoin tointua, oli se liian
myöhäistä -- vene oli miltei huutomatkan ulkopuolella. Ei hyödyttäisi
huutaa heidän jälkeensä. He eivät kuulisi, tai jos kuulisivatkin, eivät
välittäisi minusta ja mitäpä sillä oli väliä, sillä minä en voinut
epäillä, etteikö se, mitä mies oli sanonut, ollut tarkoitettu täydeksi
todeksi. Vaikkakaan hän ei ollut selvä, olisi hän tuskin laskenut
leikkiä silloin ja sellaisella tavalla. Aika ja olosuhteet olivat
liian vakavia leikinlaskuun -- hänellekin, vaikka hän oli tunteeton
paholainen.

Ei, hän oli sanonut vain totuuden -- yksinkertaisen totuuden. Ei ollut
epäilyksen hiventäkään siitä, että "Pandorassa" oli tynnyri ruutia!

Missä se oli? Varastohuoneessa, joka nyt oli tulen vallassa? Missä
muualla saattaisi se olla? Puolikannella tai ruumassa? Ei -- se ei
ollut luultavaa -- ei kukaan meistä milloinkaan nähnyt sitä siellä.
Ruutia ei ollut huomattu missään osassa laivaa, minne tavalliset
merimiehet saattoivat mennä, ei hitustakaan sen jälkeen kuin lasti oli
luovutettu kuningas Dingolle. Sen täytyisi siis olla varastohuoneessa
tai kapteenin omassa kajuutassa, kummassakin tapauksessa liekkejä
lähellä -- kummassakin tapauksessa aivan likellä siinä missä minä olin!

Tämä ajatus nosti ajatukseni siitä huumaannuksen tilasta, johon ne
olivat joutuneet. Itsesäilytysajatus antoi minulle uusia voimia, enkä
minä hukannut yhtään aikaa kiiruhtaessani pois siltä paikalta. Vain
pelkkä vaisto sai minut asettumaan niin kauas vaaran paikasta kuin
saatoin. Minä kiiruhdin pois peräkeulasta ja juoksin pääkannelle.

Nyt en tietänyt, miten minun piti menetellä. Ensimmäinen mielijohteeni
oli ollut syöstä miesten keskelle ja ilmoittaa tieto, jonka olin saanut
kapteenilta. Minä olin juuri tekemäisilläni siten, kun joku hyvä enkeli
tuntui kuiskaavan: "Ymmärtäväisyyttä!"

Minua oli aina pidetty teräväpäisenä poikana, ja se elämä, jota olin
viime aikoina viettänyt, oli ihmeellisesti kehittänyt älyäni. Juuri
silloin tuli mieleeni, että jos saattaisin julkisuuteen kauhistavan
salaisuuden, ei se voisi aikaansaada mitään hyvää, vaan päinvastoin
synnyttää suurta vahinkoa. Minä näin, että merimiehet ponnistivat
kaikki voimansa saadakseen veneen vesille sekä kiirehtivät niin
paljon kuin saattoivat. Ei mikään voima maan päällä olisi saanut
heitä liikkumaan nopeammin. Liekkien pelko, jotka nyt alkoivat tulvia
kajuutan ikkunoista, oli kylliksi suuri kiihotin. Lisäpelko vain
lamaannuttaisi heitä. Minä päätin sentakia pitää kauhean tiedon omassa
hallussani. Minä ajattelin ilmoittaa sen vain Benille, ja häntä minä
nyt läksin hakemaan.

Pian minä löysin hänet. Hän oli miesjoukossa, joka oli taavettien
kimpussa, ja hän teki työtä kaikin voiminsa. Minä en voinut päästä
häntä likelle enkä tietystikään voinut puhua hänen kanssaan toisten
sitä kuulematta. Sentakia päätin olla kauhistavan salaisuuden ainoa
tuntija, kunnes tarjoutuisi parempi tilaisuus.

Minä ryhdyin työhön muiden mukana nostaen ja hinaten, mutta kaiken
sen keskellä oli minulla vain yksi ajatus. Minä tuskin tiesin, mitä
tapahtui tai mitä minä itse tein. Minä odotin joka hetki tuota kovaa
pamausta -- tuota kauheata räjähdystä, joka singahduttaisi meidät
kaikki ijäisyyteen! Minä tein työtä koneellisesti ja usein väärin;
kerran tai pari yllätin itseni hinaamassa väärällä tavalla. Jotkut
miehistä huomasivat sen ja potkaisivat minut raa'asti sivulle. Oi mikä
tuskallinen levottomuus!

Vene saatiin vihdoin selvitetyksi kaiteilta ja heilautetuksi meren
puolelle. Sitten alkoi sen laskeminen. Tämä toimi ei ollut niinkään
vaikea ja muutamien minuuttien kuluttua vene oli vedessä. Miehet
päästivät ilohuudon menestyksensä johdosta.

Monet liukuivat heti veneeseen, sill'aikaa kun toiset jäivät laivaan ja
sen partaille laskien alas muutamia välttämättömiä tarpeita -- vähän
leipää ja vettä;-- sellaista, mitä voitiin saada helpoimmin.

Tällä hetkellä kaksi miestä nosti välissään raskasta tynnyriä ja
vierittäen sen laitojen yli alkoi laskea sitä alaspäin. Tynnyrin koko
ja muoto ilmaisi sen sisällyksen. Se oli rommiastia, ja sen paino
osoitti, ettei sitä ollut vielä avattu, vaan että se oli aivan täynnä
tuota väkevää juomaa. Ei kukaan vastustanut sen ottamista veneeseen.
Tässä miehistössä ei ollut vastustajia, päinvastoin useat tarjoutuivat
nyt auttamaan sen alaslaskemisessa. Köydensilmukka pantiin tynnyrin
ympäri, ja laskeminen alkoi. Se oli tuskin päässyt vaappuen kaiteen
kuparisen päällyksen yli, kun köydensilmukka, joka oli hätäisesti
heitetty sen ympäri, luiskahti pois, ja raskas tynnyri putosi koko
painollaan veneen pohjalle. Ei aivan pohjalle, vaan toiselle sivulle --
vähän vesirajan alapuolelle, siten kun vene nyt oli.

Kuultiin kova räiskähdys -- ei sellaista kovaa tärähdystä jonka tynnyri
aiheuttaa iskiessään veneen kimmoisiin kaaripuihin, vaan pikemmin
ikäänkuin jokin olisi katkennut alapuolella, kun astia putosi. Tynnyri
oli pudonnut kulmittain ja pää edellä, ja tammisten laitapuiden terävä
ulkoneva pää oli iskenyt veneen kahden kaaripuun väliin ja suoraan
päin sen ulkopuolista laudoitusta. Ikäänkuin jonkun pahan hengen käsi
olisi ohjannut asioita, oli rommitynnyri laskettaessa pudonnut erään
lahonneen lankun päälle, ja räiskähdys, joka oli kuultu, oli lankun
synnyttämä ääni, kun se ponnahti paikoiltaan ja murtui samalla poikki.

Veneestä nousi villi huuto, kun ne, jotka olivat alhaalla, näkivät
onnettomuuden, mikä oli tapahtunut. Se oli näkyvissä ylhäältä
kanneltakin, sillä katsoessani laidan yli näin minä valtavan vesivirran
tulvivan veneeseen.

Jotkut miehistä hyppäsivät pois veneestä ja kiipesivät taas takaisin,
kun taas toiset jäivät koettaen tukkia reikää sekä alkoivat heille nyt
heitetyillä ämpäreillä ammentaa vettä pois.

He eivät jatkaneet kauan tätä työtä. Se oli ilmeisesti toivoton
tehtävä, suurta murtumaa ei voitu korjata, ja vene täyttyi kymmenen
kertaa nopeammin, kuin he saattoivat tyhjentää sitä. He luopuivat pian
yrityksestä ja pudottaen ämpärinsä seurasivat tovereitaan laivan sivua
ylös.

Vähemmässä kuin kymmenessä minutissa sen jälkeen oli iso vene mennyt
meren pohjaan.

"Lautta, lautta!"



VIIDESKYMMENESKAHDES LUKU


"Lautta, lautta!"

Tämä huuto kaikui nyt pitkin kansia, samalla kun miesten nähtiin
kiireisesti tarttuvan pyöröpuihin, köysiin ja kirveisiin.

Mutta silloin kuului toinen huuto ja kiukkuisempi. Se oli lähtöisin
niiltä muutamilta, jotka olivat syöksyneet peräkeulaa kohti toivoen
valtaavansa kapteenin veneen, ja joiden pettymys, huomatessaan sen
olevan tiessään, purkautui vannomisiin ja koston huutoihin.

Heidän ei tarvinnut mennä palavan kajuutan taakse huomatakseen asian.
Vene näkyi peräkannen yli -- näkyi selvästi kirkkaassa kuuvalossa monen
kaapelinmitan päässä parkista, kun sitä soudettiin nopeasti poispäin.
Veneessä oli kuusi haahmoa -- vain kuusi -- ja miehet tiesivät heti,
että ne olivat kapteeni, perämies sekä heidän neljä suosikkiaan. Ei
vaadittu mitään selitystä. Veneessäolijoiden käyttäytyminen puhui itse
puolestaan. He olivat jättäneet toverinsa hädän hetkellä -- hiipineet
alhaisella tavalla pois.

"Vene hoi, vene hoi!" huudettiin lähtevän veneen jälkeen, mutta
tuloksetta. Veneessä-olijat eivät kiinnittäneet ollenkaan huomiota
huutoon, vaan näyttivät vain soutavan nopeammin pois. He näyttivät
pelkäävän, että isovene ajaisi takaa ja saavuttaisi heidät, ja syystä
he saattoivatkin pelätä sitä, sillä jos petetyt miehet olisivat
päässeet käsiksi entisiin päällikköihinsä tällä hetkellä, olisivat he
osoittaneet näille hyvin niukasti armoa.

Mitä pakeneviin tulee, soutivat he ilmeisesti kaikin voiminsa --
ikään kuin he eivät olisi halunneet päästä ainoastaan vanhojen
toverustensa kuuluvista, vaan kokonaan näkyvistäkin. Luultavasti olivat
sekä kapteenin että perämiehen korvat kovasti varuillaan, ja silmät
myöskin, sillä vaikka kummankin sydämet olivat tunteettomia, oli niihin
kuitenkin varmaan koskenut aavistus siitä kauheasta onnettomuudesta,
jota kumpikin varmasti odotti. He ehkä toivoivat hetken ajan, että
heiltä olisi riistetty näköjä kuulo.

Kuten olen sanonut, kuului kantta pitkin koston huuto. Jotkut,
jotka vain hetkeä aikaisemmin olivat hiipineet laivan peräpuoleen
samanlaisessa tarkoituksessa, syyttivät nyt äänekkäästi päälliköitään
heidän pelkurimaisesta käytöksestään, ja kahden intohimoisen tunteen,
pettymyksen sekä raivon kannustamina he huusivat miesten jälkeen mitä
herjaavimpia nimityksiä ja katkerimpia uhkauksia.

Mutta pieni vene oli tähän mennessä kaukana vesillä, ja pikaisen
toiminnan välttämättömyys kutsui miehet pian pois näistä turhista
mielenosoituksista.

Kaikki miehet kävivät vakavasti työhön käsiksi lautan laittamiseksi.
Se taitavuus ja nopeus, jolla merimiehet voivat rakentaa lautan,
olisi melkein uskomatonta maalla eläjälle, joka ei ole koskaan nähnyt
sitä tehtävän. Asia ei johdu pelkästään miesten välillä vallitsevasta
yhteisymmärryksestä tai järjestyksestä, vaikka se näistäkin riippuu.
Ei kuitenkaan paljon, sillä hyvin harjoitetut sotilaat ovat yhtä
kömpelöitä sellaisessa työssä kuin maatyöläisetkin.

Vaikka lautan pääasiallisena aineena onkin puu, sitoo merimies
köydellään puukappaleet yhteen paljon nopeammin kuin kirvesmies
vasarallaan ja nauloillaan, ja sitoo sen paljon tukevammin ja
varmemmin. Köysi on merimiehen oma ase, ja sen käyttämisen hän
ymmärtää paremmin kuin kaikki muut. Hän tietää yhdellä silmäyksellä
tai kosketuksella, onko se tarkoitukseensa soveltuva -- onko se liian
pitkä tai liian lyhyt, liian pehmeä tai liian kankea -- venyykö,
katkeaako vai pitääkö se lujasti. Hän tietää aivan kuin vaistosta,
minkälaista solmua on käytettävä tähän paikkaan, minkälaista tuohon
-- "kääresolmuako", "keulanuorasolmua", "timanttia" vai "päätesolmua"
-- "tiukkaa solmua", "ankkurisolmua" vai "kissan käpälää" -- kaikki
nämä punomis- ja köysien koettamistavat sekä monet muut lisäksi ovat
salaisuuksia, jotka vain merimies tuntee.

Ja vain hän voi nopeasti katkaista maston tai irroittaa pyöröpuun
köysistöstään sekä saada ne mereen viivytyksettä. Maallaeläjän apu
olisi vähäiseksi hyödyksi tämänlaisissa toimissa.

Miehet ryhtyivät työhön kuin mehiläiset -- joka ainoa
kolmestakymmenestäneljästä. Jotkut käsittelivät sahoja ja kirveitä
-- jotkut kuljettivat vararaakoja sekä pyöröpuita, jotkut kävivät
veitsellään juoksevien köysien kimppuun sekä hankkivat siten nuoria.
Kaikki olivat yhtäläisesti toimessa -- kaikkien mieltä kiinnitti tulos
yhtäläisesti.

Muutamissa minuuteissa tuli päämasto ryskyen alas ja kaatui partaan
yli sekä murskasi parraspuut alleen ikään kuin ne olisivat olleet
kaisloista kudottuja. Muutama minuutti vielä, ja sen köysistö oli
kaikki leikattu irti -- sekä juoksevat että kiinteät köydet -- sen
vantit ja harusköydet -- jalusnuorat, ohjasköydet ja nokkaköydet.

Suuri masto, johon raa'at olivat vielä kiinnitettyinä, oli pian
vedessä laivahylyn sivulla -- "Pandoraa" saattoi nyt sanoa hylyksi --
ja tämä tuli raakoineen perustaksi, jonka päälle lautta rakennettiin
kiireesti. Varapyöröpuut ja raa'at, kahvelit ja puomit levitettiin
päälle ja sidottiin lujasti kiinni. Sen tekivät miehet, jotka olivat
laskeutuneet veteen ja jotka tapasivat nyt jalansijan suurella
uivalla hirsipaljoudella. Tyhjiin tynnyreihin lyötiin tappi suulle
ja ne viskattiin mereen. Tynnyrit lisäsivät melkoisesti rakenteen
turvallisuutta sekä sen kykyä kannattaa raskaampia kuormia. Purjeitakin
viskattiin irrallisina koko laitoksen yli ja sitten kaikista
viimeiseksi laivakorppuja sekä vettä -- kumpaakin niin paljon kuin
voitiin löytää keskellä sekasortoa.

Vihdoin arveltiin lautan olevan täydellisen. Ei varmaan ollut
kulunut enempää viittätoista minuuttia isonveneen uppoamisesta, kun
ilmoitettiin se ilahduttava tosiasia, että lautta oli valmis!



VIIDESKYMMENESKOLMAS LUKU


Mutta vaikka aika oli lyhyt, tuntui se minusta iäisyydeltä. Kun
mieleeni oli suljettuna tuo kauhea salaisuus, tuntui joka minuutti
tunnilta, enkä tietänyt, mikä hetki olisi viimeisemme. Kun isovene meni
pohjaan, olin minä luopunut kaikesta toivosta, enkä uneksinut, että
lautta voitaisiin saada valmiiksi, ennenkuin räjähdys tapahtuisi.

On kuvaannollista sanoa, että joka minuutti tuntui tunnilta, mutta niin
hitaasti aika kului, että rupesin ihmettelemään, miksi kauhea tapaus
viipyi niin kauan. Ehkä, ajattelin minä, ruuti on hyvin alhaalla,
muiden esineiden peitossa -- esimerkiksi laatikoitten ja paalujen
-- eikä tuli ole vielä voinut saavuttaa sitä? Minä tiesin, että
ruutitynnyri tarvitsee melkoisen ajan räjähtääkseen, vaikka se olisi
viskattu keskelle punaisen hehkuvaa tulta. Puussa täytyy syntyä kova
kuumuus, ennen kuin sisäpuolella oleva ruuti syttyy tuleen ja tästä
syystä pitää tynnyrin olla melkoinen aika tulelle alttiina. Ehkä liekit
eivät olleet vielä ehtineet siihen asti? Oliko tämä syynä siihen, miksi
onnettomuus viipyi?

Vai oliko asia niin, että ruuti ei ollut varastohuoneessa eikä
kajuutassakaan tai yleensä aluksen peräosassa? Sen olopaikasta ei
kippari ollut sanonut mitään, ja tästä seikasta olisin halunnut
selitystä, kun vene souti pois. Tieto tästä asiasta olisi ollut
mitä tärkeäarvoisin, mutta kapteeni ei ollut tehnyt viittaustakaan.
Mitäpä, jollei laivassa lopulta ollutkaan ruutia? Jospa mies olikin
tarkoittanut sanansa vain pilaksi, vaikka se olikin olosuhteisiin
soveltumatonta?

Entäpä jos hän ei ollut tarkoittanutkaan sitä hauskaksi kepposeksi,
vaan mitä harkituimman julmuuden osoitukseksi?

Oli asianhaaroja, jotka olivat viimeisen otaksuman eduksi. Edellisten
kahdenkymmenen tunnin ajan oli hän ollut epäsovussa miehistön kanssa.
Aina aamusta asti, aina vesijupakan alusta asti olivat miehet
olleet ärtyisiä ja kapinallisia, ja sekä perämiestä että kapteenia
oli kohdeltu halveksien -- heidän määräyksensä olivat useimmissa
tapauksissa jätetyt kokonaan huomioonottamatta. Itse asiassa oli
kumpaakin uhmattu ja uhattu, ja useita vihaisia sanakiistoja oli
sattunut heidän ja miesten välillä. Oli luonnollista, että he tunsivat
vihamielisyyttä ja halusivat kostaa -- luonnollista heidän tapaisilleen
miehille -- ja tämän tunteen tyydyttämiseksi ehkä kippari oli huutanut
taakseen sen perättömän tiedonannon, että laivassa oli ruutia?

Vaikka semmoinen käyttäytyminen saattaakin tuntua pirulliselta,
oli otaksumassa sentään todennäköisyyttä. Sellainen olisi vain
sopusoinnussa miehen luonteen kanssa.

Aloin todella toivoa, että asianlaita olisi siten, ja mieleeni tuli
taas etsiä Beniä sekä ilmoittaa salaisuus hänelle. Hän tietäisi
luultavasti paremmin oliko kippari puhunut totta vai laskenut julmaa
pilaa. Jos ensimmäinen otaksuma olisi oikea, saattaisi hän ehkä arvata,
minne vaarallinen aine oli kätketty sekä voisi vielä ehtiä siirtämään
sen pois tulen saatavilta.

Nämä mietteet valtasivat minut vain muutamiksi sekunneiksi, ja kun olin
suoriutunut niistä, kiirehdin minä kannelle hakemaan ystävääni aikoen
ilmaista salaisuuteni.

Löysin hänet muiden joukosta lautan valmistuspuuhista. Hän heilutteli
kirvestä ja hakkasi pois jotakin kaiteen päällystyksestä avustaen
siten lautan rakentamista. Minä tartuin häntä hihasta ja tehden pienen
liikkeen vedin hänet vähän sivulle. Sitten ilmaisin hänelle kuiskaten
kapteenin lähtöpuheen.

Näin, että ilmoitus hämmästytti häntä. Vaikka hän oli urhoollinen
mies, riitti se tuomaan kalpeuden hänen poskilleen sekä saamaan hänet
seisomaan muutamia hetkiä sanatonna ja epätietoisena.

"Oletko varma, että hän sanoi niin -- varma asiastasi, Vilho?"

"Aivan varma -- juuri niin olivat hänen sanansa."

"Tynnyri ruutia laivassa!"

"Hän sanoi sen juuri kun he soutivat pois. Olen ajatellut, että hän
teki sen ehkä suuttumuksesta -- pelottaakseen meitä?"

"Ei, ei, poika, se on totta -- menköön kaaripuuni rikki, jollei se ole.
Ruuti -- luultiin, että me olimme luovuttaneet sen kaikki kuningas
Dingolle. Nyt muistan jotakin. Luulen nähneeni, että kippari kätki
tynnyrillisen sitä sen jälkeen kun sen määrä oli laskettu; hän varasti
sen varmasti neekeriltä. Ajattelin silloin siten, mutta en ollut varma.
Nyt olen varma. Laivassa on tynnyrillinen, niin totta kuin elämme!
Armias taivas! -- Me olemme hukassa, poika -- me olemme hukassa!"

Hetken helpotus jota olin tuntenut äskeisestä otaksumastani, oli
lopussa, ja pelkoni oli nyt suurempi kuin milloinkaan. Asia ei siis
ollut pilaa -- kippari oli puhunut tosissaan. Ruuti oli laivassa
-- varastettu tynnyri -- ja tästä varkaudesta jouduimme me nyt
uhrattaviksi, kun varas itse oli päässyt pakoon!

Brace oli muutamia sekunteja aivan kuin sen tiedon lamauttama, jonka
minä olin antanut hänelle. Hän tuntui odottavan sekä kuuntelevan
ratkaisun tuloa, ja niin tein minäkin.

Mutta lyhyen ajan kuluttua toverini sai takaisin mielenmalttinsa ja
näytti uutterasti ajattelevan jotakin pelastussuunnitelmaa.

Mutta vain muutamia sekunteja hän oli hiljaa ja hiipi sitten aluksen
keulaa kohti annettuaan minulle merkin, että seuraisin häntä.

Ei yksikään nähnyt meitä tai tullut perässämme, eikä keulassa ollut
ketään ankkurinvivun toisella puolen. Sillä hetkellä kaikki puuhasivat
keskilaivassa, työntäen suurta mastoa mereen ja hakaten pois vahvoja
köysiä taklauksesta.

Brace jatkoi kulkuaan keularintasuojan yli, kunnes oli päässyt
ohjasriu'un ja rainevanttien väliin aivan aluksen keulakoristeen luo.
Siinä hän pysähtyi ja viittasi minua tulemaan luokseen. Minä ryömin
sinne ja seisahduin hänen sivulleen.

"Ei sanaakaan, poika -- ei sanaakaan siitä, mitä olet kuullut! Siitä
ei olisi mitään hyötyä, mutta vain vahinkoa. Jos he saavat tietää sen,
lopettavat he työn -- jok'ikinen -- ja sitten täytyy meidän kaikkien
joko paistua tai hukkua. Antakaamme heidän jatkaa lautan tekoaan ehkä
vielä on kylliksi aikaa. Suokoon Kaikkivaltias, että olisi, Vilho!
Mutta sitä huolimatta ei ole haitaksi koettaa pelastaa itsemme, jos
voimme. Ruuti on varmaan kajuutan tienoilla, ja meillä on paremmat
mahdollisuudet täällä etupuolella. Mutta me emme rupea olemaan täällä
kauempaa kuin on tarpeellista. Pidä varasi nyt ja anna kätesi minulle!
Nämä kaksi lankkua pitävät meidät veden päällä. Katkaise sinä jokin
köysi sillaikaa kun minä laitan nämä nopeasti valmiiksi -- noin --
katkaise halkaisijan jalusnuorat ja laskinnuorat -- sillä tavoin --
nopeasti, poika, nopeasti!"

Tällä tavoin ohjaten minua alkoi Brace, joka oli tuonut kirveen
mukanaan, irroittaa suuria ja leveitä lautoja, jotka ulottuivat
kummallakin puolen kaiteista keulakoristeeseen ja joihin oli
maalattu aluksen nimi. Vahva mies kykeni irroittamaan ne muutamilla
kirveeniskuilla, ja heti kun se oli tehty, kietoi hän ne köysiin, jotka
minä jo olin saanut irti, sekä laski ne alas veteen.

Kiiveten ulos raineelle irroitti hän sitten keulatangon ja laski
senkin alas, minun hyödyttäessäni asiaamme sillä, että katkaisin
survotuen sekä myös etuprammitangon ja yläprammitangon harus-köydet
jotka kiinnittivät tämän pyöröpuun paikoilleen. Monet muutkin hirret
irtautuivat kirveen iskuista, ja kun kaikki oli työnnetty mereen,
kelluivat ne yhdessä veden liikkumattomalla pinnalla.

Huomattuaan nyt, että puuta oli kylliksi, jotta voitiin tehdä meidät
molemmat kannattava lautta, ryhtyi Brace kirveineen vanttien kimppuun,
ja liu'uttuaan köyttä alas uiville hirsille kehoitti hän minua
seuraamaan itseään. Tällä hetkellä minä kuulin pääkannelta huudon, että
iso lautta oli valmis, ja katsoessani taakseni huomasin minä, että
miehet kiiruhtivat partaan yli ja laskeutuivat lautalle. Jos jäisin
vain hetkeksikin, olisin viimeinen palavassa laivahylyssä.

Ei -- ei viimeinen -- kaukana siitä! Oli melkein viisisataa vielä --
viisisataa inhimillistä olentoa "Pandoralla"! Ja vaikka he olivat
ihmisiä, joilla oli musta iho, oli heilläkin henki menetettävänä --
henki, joka oli yhtä kallis heille kuin meidän henkemme meille.

Kauhea näytelmä avautui tuon taaksepäin luodun katseen nähtäväksi --
näky, jonka muisto ei milloinkaan ole saattamatta kylmän väristystä
suoniini ja puistatusta vartalooni.



VIIDESKYMMENESNELJÄS LUKU


Miten olivat onnettomat neekerit käyttäytyneet koko tämän ajan
kuluessa? Missä he olivat? Mitä he tekivät? Mitä tehtiin heidän
hyväkseen? Oliko ryhdytty joihinkin toimiin heidän turvallisuudekseen?

Kahteen viimeiseen kysymykseen voi vastata sanomalla, ettei
tähän hetkeen asti minua ehkä lukuunottamatta, yksikään ollut
laivassa ajatellut heitä eikä heidän kohtaloaan! Mitä tulee heidän
olopaikkaansa, olivat he yhä kansien välillä sekä ristikolla
varustettujen luukkujen alla, ja mitä heidän toimiinsa tulee, olisi
ollut vaikea sanoa sitä -- vaikeata arvatakin sitä. Mutta ainakin he
huusivat raivoisasti ja kiljuivat ikäänkuin he olisivat kaikki tulleet
hulluiksi -- mutta tämä ei ollut mitään uutta, heidän käyttäytymisensä
oli ollut sellainen koko päivän.

Kiiruhtaessaan sinne tänne isoavenettä vesille laskiessaan ja
jälkeenpäin kootessaan aineita lauttaa varten miehet kulkivat useasti
heidän läheltään, ja neekerien huudot päästettiin sillä hetkellä
kovemmalla äänellä ja vakavammassa sävyssä -- joskus pyytävinä, mutta
useammin raivoisina ja uhkaavina.

Kun heistä ei välitetty, ja ne, joihin he vetosivat, kulkivat
huolettomasti eteenpäin, vajosi heidän äänensä taas syvään,
yhtämittaiseen epätoivon muminaan.

On luultavaa, että tähän asti -- hetkeen, jolloin lautta oli valmis
-- he olivat tunteneet vain janon tuskaa, sillä minä huomasin
kulkiessani viime kertaa heidän ohitseen etteivät heidän huutonsa
olleet muuttuneet. Se oli yhä _agoa! agoa!_ -- vettä! vettä! Tämä ynnä
ilman ja tilan puute sekä halu päästä kannelle olivat ne vaikuttimet,
jotka olivat ajaneet heidät sellaisiin raivoisiin ja hulluihin
mielenosoituksiin.

On sangen luultavaa sentakia, että siihen hetkeen asti, jonka olen
maininnut, he eivät pelänneet mitään erikoisesti -- ainakaan eivät
pelänneet sitä hirmuista kohtaloa, joka nyt uhkasi heitä niin likeltä.

Palavan kajuutan savu kallistui pikemmin etu- kuin takaosaan laivaa,
eikä se ollut vielä ehtinyt heihin asti, eivätkä liekit olleet vielä
kylliksi kirkkaita valaistakseen laivaa millään luonnottomalla
valolla. Tietystikään eivät heidän ollessaan luukkujen alla kajuutta
eikä kansi olleet heille näkyvissä, ja kunnes joko savu tai liekki,
tai ristikon läpi loistava kirkas valo paljastaisi kauhean totuuden,
eivät he luultavasti huomaisi vaaraansa. Ei kukaan ollut ottanut
omasta aloitteestaan ilmoittaakseen sitä heille, sentakia ettei kukaan
katsonut sen ansaitsevan vaivaa!

He olivat ehkä huomanneet, ettei kaikki ollut oikein -- heillä saattoi
olla epäluuloja, että jokin asia oli huonosti. Miesten tavaton
liikkuminen -- kannelta kuullut äänet -- jalkojen kiireinen töminä ja
merimiesten viittoilemiset, kun he kulkivat näkyvissä, yhdessä heidän
kasvojensa kauhistuneen ilmeen kanssa, mikä tuskin oli saattanut jäädä
huomaamatta, sillä oli vielä tarpeeksi valoisaa, että voi huomata
tämän -- kaikki nämä asiat olivat varmaan saaneet hereille ahtaassa
pidetyn joukon epäluulot, että parkissa oli jotakin hullusti. Kirvesten
räiskivä ääni ja sitten täräys sekä aluksen kova kallistuminen maston
kaatuessa oli ehkä herättänyt muutakin levottomuutta kuin sen, että he
kuolisivat janoon, ja vaikka he yhä huusivat vettä, huomasin minä, että
he keskustelivat keskenään kiireisesti mutisten, mikä ilmaisi jostakin
muusta syystä johtunutta pelkoa.

Mutta kun ei kukaan heistä tietänyt mitään laivoista tai niiden
tavoista -- "Pandora" oli ensimmäinen, mitä he ikinä olivat katselleet
-- eivät he tietystikään voineet päättää, miksi semmoisia tavattomia
liikkeitä suoritettiin. Vain sen ohjaamana, mitä he kuulivat,
saattoivat he tuskin arvata, mitä oli tekeillä. He eivät voineet
kuvitella, että laiva oli vaarassa joutua hylyksi -- koskei ollut
tuulta eikä myrskyä -- ja kaiken tämän jälkeen kyseessä saattoi
olla purjehtimistemppu, jota he eivät ymmärtäneet. Näin he olisivat
luultavasti uskoneet, jolleivät olisi huomanneet niiden merimiesten
omituista katsetta ja kädenliikkeitä, jotka silloin tällöin tulivat
lähelle ristikkoa. Ne olivat niin rajuja, että ne saivat heidät
vakuutetuiksi siitä, että jokin oli hullusti -- että vaara piili
laivassa.

Hälinä oli herättänyt heidän keskuudessaan pelkoa, vaikkakaan ei
vaaraa vastaavaa. He eivät tietäneet vaaransa luonnetta, eikä heidän
levottomuutensa ollut vielä saavuttanut huippuaan. Mutta oli määrätty,
etteivät he olisi paljoa kauemmin epätietoisuudessa.

Juuri tällä hetkellä syöksyi punainen liekkipatsas ylöspäin savun läpi
-- sitä seurasi toinen, punaisempi ja suurempi -- sitten uusi ja uusi,
kunnes liekki nousi yhtämittaisena ja ulottui useita jalkoja korkealle
ilmaan.

Kirkkaampi valo himmensi kuun -- koko alus oli keltaisessa valossa,
ikäänkuin aurinko olisi palannut valtameren yläpuolelle.

Palavan puun rätinä kaikui nyt heidän korviinsa -- tuli, joka
oli päässyt oman savunsa syleilystä, leimusi rajummin ja kohosi
korkeammalle ilmaan, kunnes nousevien liekkien huippu saatettiin nähdä
luukkujen ristikon läpi.

Mutta ei tarvittu liekkien näkemistä -- niiden valo, ja sihisevä sekä
räiskivä ääni, joka läksi niistä, osoitti onnettomuuden kauhistavan
luonteen.

Silloin nousi huuto -- villi, tuskallinen huuto tuon pimeän ruuman
sisimmästä -- tuon onnettoman joukon sydämistä -- huuto, joka
muutamiksi hetkiksi hukutti liekkien rajun kohinan sekä tulen
räiskivät ja rätisevät äänet. Minä en milloinkaan unohda tuota huutoa
-- ei kukaan, joka kuuli sen, voisi olla muistamatta sitä viimeiseen
hetkeensä asti.

Juuri tällä ratkaisevalla hetkellä minä olin kääntynyt katsoakseni
taakseni. Kauhea oli näky, joka kohtasi silmiäni, -- kauheita äänet,
jotka kuuluivat korviini. Liekehtivän laivan kirkkaassa valossa minä
näin mustien kasvojen sekä pyöreiden, villaisten päiden painautuvan
ristikon säleitä vastaan. Minä näin villisti tuijottavia silmiä,
vaahtoavia huulia ja kauhun yhteenkiristämiä hampaita, jotka kiilsivät
valkoisina liekkien loisteessa. Minä näin savun tunkeutuvan ristikolla
varustetusta luukusta -- tuli kulki nopeasti eteenpäin -- sen
inhoittava sanansaattaja oli jo heidän joukossaan -- oi, mikä kauhea
näky! En voinut kestää sitä -- en olisi voinut kestää sitä unessakaan
-- se oli liian paljon ihmissilmille -- liian paljon ihmisen sydämelle.
Ensi vaikutteeni oli kääntyä pois ja liukua toverini viereen, joka
odotti kärsivällisesti alhaalla lautalla.

Tämä oli ensimmäinen vaikutteeni, joka äkkiä väistyi toisen
tieltä. Silmäni oli sattunut kirveeseen, joka yhä oli poikittain
rainevanteilla, minne Brace oli viskannut sen. Ase toi mieleen erään
suunnitelman, ja tarttuen siihen innokkaasti minä katselin taas palavaa
alusta kohti. Tarkoituksenani oli palata kannelle -- lyödä säleet
poikki ja avata ristikko. Minä tiesin vaaran -- olin unohtanut ruudin
olemassaolon -- mutta vaikka asia olisi ollut kuolemakseni, en olisi
voinut olla tekemättä niinkuin tein. En voinut elää katsellakseni
sellaista hirveätä polttouhria --- sellaista ihmisolentojen tukuttaista
polttamista!

"Ainakaan", ajattelin minä, "he eivät joudu perikatoon tällä
tavoin. Vaikka heidän kohtalonsa olisikin määrätty, on heillä oleva
valintavapaus kuolemaansa nähden -- he saavat valita palamisen ja
hukkumisen välillä -- jälkimäinen on ainakin oleva helpompi kestää."

Tämä viimeinen ajatus oli kannustanut minua aikomuksessani.

Kumartuen alaspäin ilmoitin minä nopeasti aikeestani toverilleni. Olin
iloissani hänen vastauksestaan.

"Hyvä on, Vilho! Hyvä työ -- tee niin! Tee niin -- päästä heidät
vapaaksi, kurjat olennot. Minä ajattelin sitä itsekin -- vaikkakin
liian myöhään -- kiiruhda, poika -- pidä varasi!"

Minä en odottanut hänen puheensa loppua, vaan juosten takaisin kannelle
syöksyin luukkua kohti. Minä en ajatellut katsoa alas -- itse asiassa
tuli savu nyt niin paksuna, että minä tuskin saatoin nähdä kauhistuneet
kasvot. Se silmäys, jonka loin heihin, oli riittävä saattaakseen minut
levolliseksi siitä, että muutamien minuuttien kuluttua nuo tuijottavat
silmät olisivat sokeat ja nuo käheät äänet kuoleman hiljentämät.

Minä muistin, mistä yksi säle oli otettu pois ja missä toisen kimppuun
oli käyty kirveellä. Minä kävin uudestaan sen kimppuun lyöden kaikella
voimallani ja taidollani, millä kykenin.

Ponnistukseni osoittautuivat tuloksellisiksi, ja puolentusinan iskun
jälkeen naulat antoivat perään ja puusäle lennähti pois.

En jäänyt kauemmaksi aikaa kohottaakseni ristikkoa; minä tiesin, että
alhaalta tuleva paino tekisi sen, ja ryömien takaisin minä kiipesin
taas keulan yli.

Katsahdus taaksepäin, kun menin kokan yli, ilmaisi minulle, että
tarkoitukseni oli täyttynyt täydelleen. Heti kun läksin ristikon luota,
työnnettiin se ylös, ja minä näin virran mustia haahmoja kumpuavan
ylöspäin sekä hajautuvan kannen yli!

En pysähtynyt tekemään enempiä huomioita, vaan liu'uin köyttä alaspäin,
ja toverini otti minut vastaan syliinsä.



VIIDESKYMMENESVIIDES LUKU


Lyhyen poissaoloni aikana ei Brace ollut jäänyt toimettomaksi. Hän
oli liittänyt pienen lauttansa lujaksi -- sitonut sen hirret yhteen
-- ja nyt se kantoi meidät kummankin vajoamatta edes veden alle.
Kaksi pyöröpuuta, keulatanko ja puolet karankoraa'asta oli pantu
yhdensuuntaisesti toistensa viereen, ja näitä vastaan olivat poikittain
ne leveät laudankappaleet, joihin oli suurilla kirjaimilla merkittynä
kovaonnisen parkin nimi. Siinä oli useita muitakin puukappaleita, yksi
tai pari sauvointa sekä airo, jonka Brace oli siepannut hiipiessään
kokkaa kohti, ja kaiken päällä oli palanen purjekangasta eli
tervavaatetta. Kokonaisuudessaan oli siinä juuri kahdelle kylliksi iso
lautta sekä tarpeeksi turvallinen tyynellä ilmalla, mutta vihurin tai
vahvan tuulenkin puhaltaessa olisi sellainen rakenne joutunut heti
veden valtaan.

Mutta toverillani ei ollut aikomuksena lähteä merelle sellaisella
aluksella. Hänen ajatuksenaan oli ollut, että hän saisi sen valmiiksi,
ennenkuin suuri lautta voitaisiin saada viimeistellyksi, ja pääsisi
siten pikemmin pakoon ruudin vaarallisesta läheisyydestä. Ja vaikka
häneltä olisi mennyt aivan yhtä pitkä aika sen valmistamiseen, oli
meillä kuitenkin suurempi turvallisuuden mahdollisuus, kun olimme
niin kaukana aluksen etupäässä. Jos ruuti olisi räjähtänyt, olisi
ollut mahdollisuus, ettemme olisi pirstoutuneet palasiksi. Aluksen
peräpää olisi murskautunut palasiksi, ja muu osa olisi tietysti pian
uponnut mutta kuitenkin oli useita mahdollisuuksia meidän eduksemme,
kun pysyttelimme kokan puolella. Näitä seikkoja silmälläpitäen oli
merimies kiirehtinyt pois keskilaivasta ja ruvennut tekemään lauttaansa
keulassa. Lautta oli tarkoitettu vain väliaikaiseksi turvapaikaksi --
jotta pääsisimme mahdollisimman pian vaaran piirin ulkopuolelle, ja jos
miesten onnistuisi saada valmiiksi suurempi laitoksensa, sopisi meidän
lauttamme tuoda jälkeenpäin sen sivulle sekä liittää siihen.

Suuri lautta oli valmis yhtä pian kuin meidänkin, ja kaikki miehet
olivat menneet siihen. Kun minä palasin kannelle lyödäkseni luukun
auki, en minä nähnyt yhtään sielua "Pandoran" miehistöstä. He olivat
kaikki lähteneet pois laivasta ja lähteneet lautalle. Kannelta en minä
voinut nähdä heitä enkä lauttaa, koska tämä oli vielä aivan parkin
laidan alla.

Niin pian kuin olin päässyt kunnollisesti alas, lykkäsi toverini
lautan menemään, ja seuraavalla hetkellä tuli suuri lautta näkyviimme.
Sekä se että siinä olijat näkyivät yhtä selvästi kuin jos olisi ollut
päivänvalo, sillä palava alus ei ollut enää liekkien ja savun yhdistys.
Koko sen peräkansi peräparraspuulta pääluukkuun asti oli kirkkaan
liekin verhoama, joka valaisi merenpinnan mailien välimatkan päähän.
Tässä valossa huomasimme me lautan ja miehet, jotka seisoivat tai
kyyristelivät siinä.

He olivat menneet kymmenen tai kahdentoista yardin päähän laivan
sivulta ollakseen liekeistä irti. Oli toinenkin syy, joka sai heidät
menemään jonkun matkan päähän, ja se oli pelko, että laivassa olisi
ruutia. Vaikka tämän asian suhteen ei ollut annettu mitään varsinaista
varoitusta, epäiltiin asiaa kuitenkin, eivätkä miehet olleet siinä
suhteessa levollisia. Oli muitakin miehiä paitsi Brace, jotka tiesivät
jotakin tai olivat kuulleet jotakin varastetusta nassakasta, mutta
kun he eivät olleet varmoja asiasta, eivät he mielellään tuoneet
epäluulojaan muiden tietoon. Laivassa saattoi olla vielä ruutia, ja
sentakia olivat kaikki miehet hypänneet lautalle tuntien helpotusta
sekä vieneet aluksensa pois sellaisen vaarallisen mahdollisuuden
ulottuvilta. Epäilemättä oli tämä epäilys ruudin suhteen saanut heidät
kaikki ponnistelemaan niin uutterasti työssä. Mikäli oli vaaraa
tulesta, olisivat he ehkä olleet laivassa jonkun aikaa kauemmin, sillä
olisi kulunut vielä monta minuuttia, ennenkuin palo olisi ulottunut
kauemmaksi ja vallannut koko aluksen.

Miehet eivät olleet viipyneet laivassa hetkeäkään kauemmin kuin heidän
tarvitsi päättääkseen välttämättömät työt, ja kun he olivat vesillä,
näkyivät he työskentelevän niin kiihkeästi kuin suinkin saadakseen
lautan merelle, ikäänkuin he olisivat pelänneet kosketusta parkin
kanssa jostakin muusta syystä kuin tulen vaaran takia.

Näin olikin todellisuudessa asianlaita, sillä nyt kun lautta oli
onnellisesti vesillä, kuultiin niiden, jotka epäilivät laivassa olevan
ruutia, ilmaisevan julkisesti epäilyksensä, ja kaikki katselivat paloa
odottavin silmin -- odottaen joka hetki kuulevansa räjähdyksen!

Juuri tällä hetkellä Brace ja minä kulkiessamme alihangan puoleisen
kaulan ympäri tulimme miehistön näkyviin, ja epäröimättä hetkeäkään,
toverini käytellen airoa ja minä tehden sauvoimella, minkä voin, me
panimme pienen lautan liikkeelle ohjaten sitä niin hyvin kuin saatoimme
toista kohti, jonka tasalle luulimme voivamme tulla muutamissa
sekunneissa.

Tässä asiassa me kuitenkin petyimme. Juuri silloin me huomasimme
lautalla olevien miesten joukossa omituista liikettä, kun he
seisottuaan muutamia sekunteja hämmästystä osoittavissa asennoissa sekä
äänillään ja eleillään vahvistaen tätä vaikutelmaa näkyivät nopeasti
uudistavan ponnistuksensa päästäkseen yhä kauemmaksi laivahylystä, eikä
vain nopeasti, vaan tavalla, joka ilmaisi jonkin määrän kauhua!

Mitä saattoi tämä tarkoittaa? Varmaankaan eivät liekit ulottuisi heihin
nyt. Varmaankin he olivat kaiken, ruudin räjähtämisestä johtuvan vaaran
ulkopuolella -- vaikka ruutia olisi ollut sata tynnyriä yhden sijasta.
Kokonaisen varaston ilmaanlentäminen ei olisi voinut vahingoittaa heitä
tämän matkan päässä. Varmaankaan ei tämä asia kiihdyttänyt heitä.

Minä katsoin ensin Bracea saadakseni häneltä selityksen mutta hänen
toimensa olivat tällä hetkellä niin salaperäisiä kuin suinkin. Hän oli
pienen aluksemme etuosassa polvillaan lankuilla ja käytteli airoaan
melan tavoin. Minä näin, että hän koetti ohjata suuntamme lauttaa kohti
kuten minäkin sauvoimella, mutta toverini souti nyt kaikella nopeudella
ja voimalla, minkä hän sai käsivarsiinsa, sen sijaan, että hän olisi
työskennellyt hitaasti ja harkiten, niinkuin hän oli tähän asti tehnyt.
Näytti kuin hän olisi pelännyt, että lautta pääsisi käsistämme, ja hän
tekisi kaikkensa saavuttaaksemme sen!

Hän ei ollut vielä sanonut mitään, mutta minä saatoin nähdä hänen
kasvonsa selvästi kirkkaassa valossa ja niiden ilme samoinkuin hänen
vakavat ponnistuksensa enentääkseen nopeuttamme saivat minut uskomaan,
että hänkin tunsi jonkinlaista kauhua.

Johtuiko se pelosta, että lautallaolijat jättäisivät meidät jälkeensä?
Ei, siten ei saattanut olla, sillä vaikka kumpikaan ei kulkenut
nopeammin kuin mitä kissa saattaa uida, oli meillä ilmeisesti parempi
nopeus kuin heillä, ja oli selvää, että me pääsimme heitä lähemmäksi
jokaisella melan vedolla. Suuri lautta oli tosiaan se, miksi se oli
tehtykin -- pölkkylautta, ja vaikka miehillä oli airoja, saattoi sitä
vain hyvin vaikeasti liikuttaa eteenpäin, ja se kulki hitaasti sekä
raskaasti vedessä. Miksi Brace olisi ollenkaan huolissaan siitä,
ettemme saavuttaisi sitä?

Mutta tämä seikka ei kiihoittanut häntä semmoiseen kiireeseen.
Sellainen otaksuma valtasi ajatukseni vain hetkeksi. Seuraavalla
hetkellä minä ymmärsin kauhun syyn. Minä näin, mikä teki levottomaksi
sekä minun toverini että lautalla olevan miehistön.



VIIDESKYMMENESKUUDES LUKU


Tähän hetkeen asti en minä ollut katsonut taakseni palavaan parkkiin.
En olisi mielelläni tehnyt siten. Minä pelkäsin katsoa taakseni ja
lisäksi olin niin innokkaassa puuhassa auttaakseni uivia lankkujamme
eteenpäin, että minulla oli tuskin aikaa katsoa ympärilleni.

Mutta nyt oli minun pakko kohottaa pääni ja katsoa taakseni tuohon
kauheaan näkyyn. Näkemäni kuva selitti heti paikalla, miksi "Pandoran"
miehet tahtoivat niin innokkaasti päästä siltä paikalta.

Tuli oli palanut eteenpäin päämastosta jääneeseen pätkään asti,
ja saaden lisää voimaa suurista määristä mustia, pikisiä köysiä
-- vanteista, harusköysistä ja tikkaista -- se viskoi ylöspäin
voimakkaita savuisia liekkipatsaita. Punaisia kielekkeitä syöksyi
eteenpäin ikäänkuin tarttuakseen etumaston köysistöön, joka vielä
oli koskematta. Mutta omituisin tai pikemmin kauhein osa näytelmää
esitettiin etukannella ja laivan koko etuosassa. Ankkurinvivulla,
kaiteen laudoituksella, etumaston vanteilla, kokan ympärillä ja
raineen nokkaan asti näkyi katkeamaton joukko ihmishahmoja, jotka
olivat tunkeutuneet niin yhteen, että tuskin voi erottaa mitään osaa
aluksesta lukuunottamatta etumastoa, joka pyöröpuineen ja köysistöineen
kohosi korkealle. Siellä oli niitä viisisataa -- ehkä ei niin paljon,
koska jotkut itselleen onneksi olivat erinneet maailmasta ennen
tätä kauhistavaa hetkeä. Mutta melkein viisisataa heitä oli, ja he
peittivät tietysti joka paikan etukannesta, vieläpä sivut ja kaiteetkin
lähestyvien liekkien muodostamasta reunasta raineen nokkaan asti.
Jotkut olivat menneet kauemmaksikin, ja heitä saattoi nähdä parveilevan
mehiläisten tavoin sekä pysyttelevän ruumistaan tasapainossa
halkaisijantangolla. Itse asiassa, jollei ottanut huomioon näytelmän
hirveää luonnetta, se muistutti mehiläisten olotapaa, kun ne ovat
peittäneet joukollaan jokaisen lehden ja haaran puun oksasta.

Siinä oli sekä miehiä että naisia, sillä kumpienkin oli onnistunut
raivata tie kannelle, mutta tuossa tiheässä parvessa ei heidän
sukupuoltaan voinut erottaa. Omituista sanoa, he eivät olleet enää
mustia! Ei yksikään heistä näyttänyt mustalta -- päinvastoin he
näyttivät punaisilta! Heidän kasvonsa, heidän paljaiden ruumiittensa
iho vieläpä heidän päänsä villapeitekin kuulsi veren-punaiselta
leimuavan pien hohtavassa valossa, ja tämä omituinen muutos oli suurena
lisänä tekemään näytelmän kauheammaksi, sillä tässä muuttuneessa
ihonvärissä oli jotakin yliluonnollista.

Koko näytelmää olisi saattanut verrata jonkun suurenmoisen
teatteriesityksen loppukohtaukseen -- siinä oli kaikki sen loistokkuus,
punainen valo sekä näyttämökaunistuskeinot -- mutta kahdessa suhteessa
se erosi suuresti keksitystä jäljittelystä. Siinä ei ollut kuvaelmissa
tavattavaa muotojen ja värien vaihtelevaisuutta eivätkä myöskään
henkilöt olleet samanlaisia kuin näyttämöllä -- ne eivät olleet
asennoissa ja ryhmissä, jotka ilmaisivat lepoa. Päinvastoin olivat
kaikki liikkeessä. Käsivarret huitoivat rajusti heidän päittensä
päällä, kun taas he itse hyppelivät ylöspäin tai tanssivat sinne tänne,
missä vain saattoivat löytää jalansijaa. He huusivat epätoivon äänellä
ja kiljuivat tuskaisin korostuksin, kun taas muutamat, jotka ilmeisesti
olivat tulleet mielipuoliksi, rupattivat ja nauroivat äänellä, joka
hämmästyttävästi muistutti hyenaa!

Voimakas valo soi minun erottaa kaikki tarkasti -- voi, liiankin
tarkasti! Minä saatoin nähdä valkoiset, välkkyvät hampaat, vaahtoavat
huulet ja hulluudesta tai kauhusta tuijoittavat silmät. Me olimme
yhä tuskin kaapelin matkan päässä neekereistä. Saatoin huomata joka
liikkeen aivan kuin olisin ollut heidän keskellään tai kymmenen
jalan päässä heistä. He olivat kaikki lauttaan päin kääntyneinä, ja
tästä syystä minä voin nähdä heidän eleensä, vieläpä erottaa heidän
kasvojensa ilmeenkin.

Muun muassa minä näin naisia -- minä tiesin että he olivat naisia,
koska he olivat pienempikokoisia kuin ympärillä olevat -- minä näin
naisia, jotka kohottivat pieniä tummia haahmoja niin korkealle kuin
saattoivat nostaa ne, sekä kurottivat niitä lauttaan päin. Ne olivat
heidän lapsiaan heidän hentoja lapsukaisiaan, ja tämä liike oli
tarkoitettu rukoukseksi valkoisille karkureille että he palaisivat
takaisin ja pelastaisivat heidät. Toiset ojensivat käsivarsiaan ja
seisoivat pyytävissä asennoissa, kun miehet -- vahvemmat ja rajummat
heistä -- pudistivat ilmassa yhteenpuristettuja nyrkkejään ja
sinkosivat peräämme uhkaavia huutoja.

Vaikka näky oli kauhua herättävä eivät kuitenkaan miesten uhkaukset
eivätkä naisten rukoukset saaneet aikaan kaikkea tuota levottomuutta
lautalla olevien miesten keskuudessa.

Osaksi nousi jumalaton ja äänekäs puhe, joka lautalta kuului, kiukusta,
että neekerit oli laskettu ulos ja me saatoimme kuulla useiden miesten
kysyvän karkealla, vihaisella äänellä: "Kuka on tehnyt sen? Kuka on
tehnyt sen?"

Näitä kysymyksiä ei tehty yksinkertaisesti tällä tavoin, vaan niitä
kaunisteltiin kauheilla vannomisilla ja uhkauksilla, joita ei voi
toistaa.

Juuri kun minä ja toverini läksimme keulalaidalta, kuulimme me nämä
kysymykset tehtävän, ja kysyjäin äänensävy oli niin vakava, että minä
heti huomasin joutuneeni vaaralliseen asemaan.

Näytti siltä, että olin menetellyt ymmärtämättömästi. Ihmisrakkauteni
oli kannustanut minut tekoon, joka ei ollenkaan voinut olla hyödyksi
niiden henkien pelastamiseksi, joiden parasta tarkoitin, vaan toisi
luultavasti tuhon kaikille -- minulle muiden mukana.

Voin tuskin sanoa, että kaduin tekoani. Olisin tehnyt saman
työn uudestaan. En olisi voinut pidättää itseäni. Olin totellut
armeliaisuuden vaatimusta. Miten olisin saattanut menetellä toisin?

Sellaisia mietteitä oli minulla tuolla hetkellä tai niiden
kaltaisia. En voi tarkalleen kuvailla ajatuksiani, sillä omituisten
mielenliikutusten sekasorto vallitsi mielessäni. Nyt huomasin vaaran,
joka uhkasi kumpaakin lauttaa, huomasin sen katsoessani taaksepäin
palavaa laivaa kohti: neekerit uhkasivat uida perässä ja etsiä
pakopaikkaa lautoilta. Suurin joukoin he näyttivät päättäneen yrittää
sitä. Se kävi ilmi heidän liikkeistään ja asennoistaan. He tulivat
parvittain kaiteitten yli ja laivan sivua alas. He olivat kokoontuneet
niskapuiden päihin ja näyttivät joka hetki olevan heittäytymäisillään
veteen!



VIIDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU


Ei ihmettä, että merimiehet olivat levottomia. Jos neekerit panisivat
aikomuksensa täytäntöön saapuisi heitä kylliksi monta lautalle,
jotta se uppoisi -- ehkä kylliksi monta, jotta he heittäisivät
valkoiset miehet mereen ja anastaisivat itselleen sen tarjoaman heikon
mahdollisuuden hengen säilyttämiseksi. Kuinka sitten kävisikään,
ainakin oli selvää, että jos he tulisivat, olisi varma tuho tuloksena
toisille tai toisille tai luultavimmin kaikille. Mitä tuli toveriini
ja minuun, näytimme me olevan vielä suuremmassa vaarassa kuin toisella
lautalla olijat, sillä me olimme heidän ja uhkaavan tuhon välissä.
Mutta meillä ei ollut ollenkaan pelkoa tässä suhteessa; me olimme
varmoja, että jollei meidän alustamme kohtaisi mikään onnettomuus,
saattaisimme me kuljettaa sitä eteenpäin nopeammin kuin mies voi uida
-- vaikka niin vähän nopeammin, että olisi tullut ankara kamppailu,
jos meitä olisi ajettu takaa. Mutta kun meillä oli niin monta yardia
etumatkaa, oli meillä vähän pelättävänä.

Me jatkoimme matkaamme aikoen saavuttaa lautan ja kiinnittää uivat
lankkumme sen sivulle, ja tämä tarkoitus meidän onnistui saavuttaa
muutamien minuuttien kuluttua.

Brace oli varoittanut minua, kun tulimme lautan tasalle, sanomasta
mitään siitä, mitä olin tehnyt.

"Henkesi tähden, älä sano mitään, sillä varmaan", sanoi hän, "he
työntävät sinut mereen ja minut sinun mukanasi. Älä sano sanaakaan",
kuiskasi hän loppuvaroitukseksi -- "ei sanaakaan, vaikka he
kysyisivätkin sinulta. Minä vastaan heille, jos he kysyvät."

Hänen olikin tehtävä se, ja hän suoritti tehtävänsä taitavasti.

"Halloo!" huusivat useat meidän lähestyessämme -- "ketä te olette? Hei,
Brace ja tuo mainio Ville-poika. Tekö päästitte neekerit kannelle?
Tekikö jompikumpi teistä sen?"

Nämä kysymykset tehtiin lisäämällä tavalliset, alhaiset kaunistuskeinot.

"Ei!" vastasi Brace närkästyneellä äänellä ja tietysti puhuen totta,
mikäli asia koski häntä. "Miten olisimme me saattaneet tehdä sen.
Me olimme alhaalla keulassa emmekä nähneet heitä. Kummastelen vain,
miten he ovat päässeet irti? He ovat varmaan murtautuneet läpi, kun
te rikoitte säleen. Minä en nähnyt yhtäkään heistä, ennenkuin olimme
vedessä. Minä olin kokan alla tekemässä tätä pikku lauttaamme. Minä
pelkäsin, ettei teidän lautallanne olisi tilaa kaikille -- auttakaahan
joku ja kiinnittäkää tämä lautta omaanne -- se auttaa ainakin paria
meistä pysymään veden pinnalla."

Tällä avunpyynnöllä toverini käänsi taitavasti keskustelun toisaalle,
niin ettei enää kysytty, kuka vapautti neekerit. Itse asiassa ei ollut
enää tilaisuutta puhua asiasta, sillä tällä ratkaisevalla hetkellä oli
jokaisen lautallaolijan huomio vakavasti kiintynyt siihen tummaan,
punaiseen pilveen, joka muodostui laivan sivulle.

Omituista sanoa, neekerit olivat olleet jonkun aikaa tässä asennossa,
-- ilmeisesti näyttäen aikovan hypätä veteen ja uida lauttaa kohti
-- eikä kuitenkaan kukaan heistä ollut vielä hypännyt! He näyttivät
miehiltä, jotka olivat päättäneet tehdä jotakin, mutta odottivat
merkkiä joltakin johtajalta. Joko sitä tai sitten että joku
ryhtyisi johtoon ja näyttäisi esimerkkiä -- he aivan muistuttivat
sotamiesjoukkoa, joka on kokoontunut yhteen taistelukentällä -- kuten
sotamiehet aina tekevät sellaisissa tapauksissa -- ollen valmiina
hyökkäämään eteenpäin ja syöksymään päin kuolemaakin, jos vain joku
rohkea sielu lausuu käskevän sanan ja menee eteenpäin heidän edellään.
Siten käyttäytyi neekerijoukko uhaten viskautua mereen ja kuitenkin
epäröiden tehdä siten.

Me ihmettelimme heidän epäröimistään. Mitä tarkoittivatkaan he
pidättäytymisellään? Lautta näytti olevan ainoa mahdollisuus heidän
henkensä pelastamiseksi -- vaikkakin se tulisi olemaan vain mitätön
levähdysaika. Siitä ei väliä, ihmiset, jotka ovat vaarassa palaa
tai hukkua, tarttuvat pienempäänkin toivoon kuin minkä se tarjosi.
Miksi he siis eivät hypänneet mereen ja uineet sitä kohti, niinkuin
kaikki odottivat heidän jo aikoja sitten tekevän? Osasivatko he
uida vai eivätkö? Nämä olivat kysymyksiä, jotka kulkivat lautalla
suusta suuhun ja niihin vastattiin yhtä nopeasti, vaikka vastaukset
olivat vain arvauksia, eivätkä tyydyttäneet kysyjiä. Ne olivat sekä
kieltäviä että myöntäviä. Jotkut väittivät, että he eivät osanneet.
Jos tämä oli totta, silloin saattoi asiain tilan selittää heti:
neekerien epäröimisen lähteä veden varaan saattoi tämän otaksuman
nojalla ymmärtää helposti. Mutta oli vain muutamia, joilla oli tämä
mielipide. Ei ollut ollenkaan luultavaa, että se oli oikea oletus --
ei ollenkaan luultavaa, ettei koko tuossa joukossa ollut ketään, joka
olisi osannut uida,-- olisihan edes joku mennyt mereen, jos hänellä
olisi ollut toivoa saada turvapaikka lautalta, vaikkakin toivo saattoi
olla hyvin vähäinen. Ei, kielteistä otaksumaa ei voinut hyväksyä
hetkeksikään. On hyvin tunnettua, että useimmat Afrikan alkuasukkaat
eivät vain osaa uida, vaan ovat myös mitä mainioimpia uimareita. Heidän
elintapansa tekee taidon välttämättömäksi heidän keskuudessaan. Koska
nämä ihmiset elävät suurten jokien rannoilla ja niiden suunnattomien
järvien rannikoilla, joita keski-Afrika on täynnä, ja heidän usein
tarvitsee mennä syvien sekä vuolaiden virtojen poikki, missä ei ole
mitään siltoja, on heidän pakko juuri omien tarpeittensa takia tulla
kokeneiksi uimareiksi. Sen lisäksi tekee heidän kuuma ilmastonsa uinnin
harjoittamisen miellyttäväksi, ja monet heimot kuluttavat puolet
aikaansa vedessä.

Oli kovin epätodennäköistä, etteivät he osanneet uida -- kaikki, tai
melkein kaikki. Ei, se ei ollut syynä heidän epäröimiseensä.

Ja mikä se oli?

Tähän kysymykseen vastasi muuan merimiehistä, vaikkakin me kaikki
huomasimme syyn samalla hetkellä.

"Katsokaa tuonne!" huudahti mies osoittaen veteen, "katsokaa tuonne; se
se heidät panee jänistämään -- hait!"



VIIDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU


Vedenpinta, joka levisi lautan ja palavan aluksen välillä kimalteli
keltaisessa valossa kuin sulaa kultaa oleva meri. Sen tyynellä pinnalla
kuvastui liekehtivä parkki ikäänkuin toinen alus olisi palanut
alapuolella. Mutta täydellisen kuvan rikkoi satunnainen värehtiminen,
ikäänkuin joitakin eläviä olentoja olisi kulkenut vedessä. Juuri valon
voimakkuus, joka häikäisi silmiämme, esti tutkimasta pintaa millään
lailla tarkasti. Oli aivan kuin olisi katsonut päin aurinkoa, kun sen
kirkas kehrä nousee tai laskee meren ylitse. Vahva valo, joka välkkyi
vedessä, sai aikaan loiston ja kimalluksen, mikä teki meidät puolittain
sokeiksi, ja vaikka me olimme nähneet satunnaisen pyörteen tai
väräjävän liikkeen pinnalta, emme me olleet ajatelleet sen aiheuttajaa
tähän asti.

Mutta nyt, kun huomiomme oli kiintynyt tähän veden liikehtimiseen, ei
meidän ollut vaikea huomata syytä. Syynä olivat hait, jotka syöksyivät
sinne tänne -- milloin hyökäten kärsimättömästi paikasta paikkaan,
milloin ollen odottavina, hiljaa ja tarkkaavaisina kuin kissat, jotka
ovat valmiit karkaamaan saaliinsa kimppuun. Siellä täällä me saatoimme
nähdä niiden suuren suuret selkäevät, jotka milloin olivat pystyssä
kuin kahvelimärssypurjeet pinnan yläpuolella, milloin halkoen vettä
kuin suuren suuret terässäilät, milloin taas sukeltaen pinnan alle
noustakseen uudestaan jossakin paikassa lähempänä odotettua saalista.

Laskien niitä eviä, jotka me huomasimme veden yläpuolella, me tulimme
siihen päätökseen, että näitä ahnaita eläimiä täytyi olla satamääriä
palavan parkin ympärillä. Itse asiassa oli niitä kokonainen parvi,
ikäänkuin merisikoja ja minnow-kaloja -- sillä mitä kauemmin me
katselimme, sitä suuremman määrän eviä ja väreileviä pyörteitä saattoi
huomata, kunnes ajoittain näytti siltä kuin koko veden pinta olisi
ollut paksulta näiden rosvoilevien kalojen peitossa.

Niinikään näytti niiden lukumäärä alinomaa kasvavan. Kun katsoi
merelle, saattoi nähdä toisia tulevan uiden ikäänkuin ne olisivat
saapuneet kaukaa. Epäilemättä oli punainen loimu merkkinä, joka
houkutteli niitä etäältä. Oli aivan luultavaa, ettei näky ollut niille
uusi -- ne eivät nähneet ensi kertaa laivan paloa vaan olivat ennenkin
olleet läsnä sellaisessa näytelmässä; ne olivat tätä ennen olleet
mukana näytelmän ratkaisussa, ja olivat aina valmiit toivottamaan
sellaista onnettomuutta tervetulleeksi sekä kiiruhtamaan sitä kohti
kaukaa.

En todellakaan voinut olla ajattelematta, että näillä syvyyden
hirviöillä oli jokin sellainen tieto, kun ne uivat kohtaloonsa
joutuneen parkin ympäri luoden sinnepäin pelottavia ja odottavia
silmäyksiään.

Niitä tuli myöskin lautan ympärille -- niin, niitä näytti olevan
tiheämmässä siinä kuin muualla -- ikäänkuin me, jotka olimme lautalla,
tulisimme olemaan saaliina, joka ensinnä joutuisi niiden ahnaaseen
kitaan. Niitä oli niin taajassa, että saattoi nähdä pari kolme vieri
vieressä uiden yhdessä ikäänkuin ne olisivat olleet yhteenkytkettyjä.
Ne kävivät joka hetki rohkeammiksi ja tulivat lähemmäksi lankkuja.
Jotkut uivat jo niin lähelle lauttaa, että ne olivat sauvoimella
iskettävissä, mutta ei kukaan yrittänyt koskea niihin. Päinvastoin
lähetettiin kiertämään sana, ettei kukaan iskisi tai hätyyttäisi niitä
millään tavalla. Ne tekivät juuri silloin hyvää; ne oli jätettävä
rauhaan!

Vaikka merimiehet olisivat pitäneet vähän näiden pelottavien eläinten
näkemisestä sellaisissa joukoissa joskus toiste -- merimiehen ja hain
välillä on näet ainainen vastenmielisyys -- oli niiden näkeminen juuri
silloin heille mieluisa. He tiesivät itse olevansa hirveiden petojen
saavuttamattomissa ja he olivat yhdellä silmäyksellä ymmärtäneet
hyödyn, joka heille koitui niiden läsnäolosta. He näkivät, että ne
olivat lautan vartijoita, ja että jollei niitä olisi ollut, olisivat
neekerit jo aikoja sitten heittäytyneet veteen ja seuranneet lauttaa.
Vain haikalojen pelko pidätti heitä, eikä ihmettäkään, sillä koko meren
pinta palavan aluksen ja lautan välillä näytti nyt elävältä noiden
kauheiden eläinten takia!

Ei ihmetelty enää, etteivät neekerit olleet viskautuneet veteen ja
uineet meidän jälkeemme. Siinä olisi ollut rohkea hyppäys kenelle
tahansa heistä -- hyppäys aivan kuin suoraan kuoleman kitaan.

Ja kuitenkin, kuolema oli heidän takanaan -- nopea sekä varma kuolema
ja ehkä kaikkein tuskallisin -- kuolema tulessa. Kun minä olin
päästänyt nuo kurjat raukat vapaiksi, oli minulla se inhimillinen
vaikute, että minä olin suonut heille helpomman vaihtoehdon,
hukkumisen. Nyt näin, että olin erehtynyt. Heidän vallassaan ei
ollut sellaista vaihtoehtoa. Ei ollut enää valittavana palamisen ja
hukkumisen välillä. Nyt oli jouduttava joko tulen tai haikalojen
saaliiksi!



VIIDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU


Tämä oli kauhea vaihtoehto, ja kovaosaiset uhrit näyttivät epäröivän
pitkän aikaa valinnassaan. Raskas valinta kahden kauhean kuoleman
muodon välillä! Oli vähän väliä kumman valitsi, ja tietoisuus tästä
teki heidät välinpitämättömäksi siitä, hyppäisivätkö mereen vai
pysyisivät paikallaan. Kuolema oli heillä edessään yhtä hyvin kuin
takanaankin --- kääntyivätpä he minne tahansa, tuijotti kuolema
heitä kasvoihin pikaisena ja varmana, ja joka puolella he näkivät
sen uhkaavan käsivarren -- edessään, takanaan, yläpuolellaan ja
ympärillään. Äärimmäinen toivottomuus pakoonpääsystä oli lamauttanut
heidän tarmonsa -- he olivat epätoivon kangistamia.

Mutta suurimmankin epätoivon hetkillä tulee ratkaiseva kohta, jolloin
ihmiset taistelevat hengestään -- viimeisen taistelun -- lopullisen
ottelun ikäänkuin kuoleman itsensä kanssa. Ei yksikään luovu hengestään
ilman tätä ponnistusta, vaikka se olisi kuinkakin turha. Hukkuva mies
ei anna vapaaehtoisesti itsensä upota pinnan alle. Hän ponnistelee yhä
pysyäkseen pinnalla, vaikka hänellä ei ehkä ole pienintäkään toivoa
tulla pelastetuksi. Ponnistus on osaksi vastentahtoista -- ruumis
taistelee yhä hengen puolesta, kun mieli on jo luopunut kaikesta
toivosta -- se on viimeinen vastustus, johon olemassaolo ryhtyy
häviämistä vastaan. Se saattaa olla puhtaasti koneellista ponnistusta
-- ehkä se on sitä -- mutta kuka on ikinä nähnyt, että vahva mies,
jonka on pakko äkkiä luopua elämästä, ei taistelisi sillä tavoin?
Tuomittu rikollinenkin vastustaa yhä hirsipuussa, kunnes henki on
lähtenyt hänen ruumiistaan. Jokin tämäntapainen viimeinen epätoivoinen
ponnistus herätti sen epäröivän joukon tarmon, joka tungeskeli
palavassa parkissa. Ratkaiseva hetki tuli vihdoin.

Liekit syöksyivät nopeasti eteenpäin ja levisivät yli koko kannen.
Niiden punaiset suihkut, jotka syöksyivät esiin savureunuksen
ulkopuolelle, alkoivat koskettaa uhriensa ruumiita ja piinata niitä
tulen rajulla poltolla. Tämä seikka ei lisännyt millään tavoin
heidän tuskanhuutojaan. Nämä olivat jo aikoja sitten saavuttaneet
huippunsa, ja niiden äänet, jotka niitä päästivät, olivat jo kohonneet
korkeimmilleen. Mutta liekkien välitön läheisyys ja ehdoton varmuus
siitä, että ne nyt tuhoaisivat heidät, sai aikaan yleisen liikkeen
elävässä aines joukossa, ja kaikkien nähtiin yhtäkkiä lähtevän veteen
ikäänkuin yleisen vaikuttimen pakoittamina tai yhteisen vaiston
johtamina.

Ne, jotka olivat tähän asti olleet laivan sivulla, eivät olleet
ensimmäisiä hyppäämään mereen. Sensijaan ne, jotka olivat kauempana
ja tietystikin lähempänä liekkejä, läksivät ensin veteen, ja syöksyen
kaiteiden yli -- vieläpä astuen niiden hartioillekin, jotka olivat
kokoutuneet sinne -- nämä viskautuivat epäröimättä päistikkaa mereen.
Mutta vaikutin näytti siirtyvän toisiinkin, ja miltei silmänräpäyksessä
-- ikäänkuin joku olisi ilmaissut tien turvallisuuteen sekä johtanut
heitä sitä kohti -- koko joukko seurasi etumaista ja molskahti veteen.
Muutamien sekuntien kuluttua ei saattanut nähdä yhtäkään ihmistä --
koko tuosta tummasta joukosta, joka niin äskettäin oli täyttänyt
aluksen etuosan, ei laivalla näkynyt nyt ketään. Kaikki olivat
yht'aikaa lähteneet palavalta laivahylyltä!

Nyt tarjoutui vedessä nähtäväksi villi näytelmä. Koko pinta oli täynnä
ihmishahmoja, jotka molskuttivat ja taistelivat yhdessä. Jotkut eivät
ilmeisesti kyenneet uimaan ja ruumis puolittain pystyssä he huitoivat
käsiään sinne tänne koettaen turhaan pysyä pinnan yläpuolella. Siellä
täällä heitä tarrautui useampia yhteen, kunnes he kaksi tai kolme
yhdessä -- joskus suuremmissakin joukoissa -- vetivät toisensa alas ja
vaipuivat yhdessä pohjaan. Hyvien uimarien huomattiin eroavan joukosta
ja ponnistelevan avoimeen veteen. Heistä saattoi nähdä vain pään ja
päätä nopeasti lähestyvän tumman, pystysuoran evän, joka ilmaisi
takaa-ajavan hain läsnäolon.

Sitten saattoi kuulla villin, epätoivoisen huudon -- sitten saattoi
nähdä hirviön syöksyvän nopeasti uhrinsa kimppuun -- sen pyrstö pieksi
vettä -- vaahto, joka jo oli värjäytynyt uhrin verestä punaiseksi,
lennähti ylöspäin -- ja tämän jälkeen pinta palasi tavalliselle
tasolleen -- pyörteet ja punaiset, vaahtoavat kuplat vain osoittivat
muutamiksi hetkiksi kunkin traagillisen ratkaisun paikan.

Oi, se oli kauhea näky katsella -- tämä haikalojen määrätön saaliinhimo
-- lautalla olijatkaan eivät voineet kaikessa epäinhimillisyydessään
ja mielenlaatunsa sydämettömässä julmuudessa katsella sitä ilman
mielenliikutusta.

Mutta se oli tuskin säälistä johtunutta mielenliikutusta. Mahdollisesti
olimme Brace ja minä koko joukosta ainoat, jotka tunsimme sääliä.
Jotkut olivat välinpitämättömiä, mutta suurin osa miehistä -- vaikkakin
hiukan kauhuissaan traagillisesta näystä -- olivat todenteolla iloisia
katsellessaan sitä! On ehkä väärin minun puoleltani sanoa, että he
olivat iloisia -- minä tarkoitan, että he tunsivat salaista tyydytystä
siitä, mitä tapahtui -- tyydytystä, joka ei johtunut pelkästään sydämen
pahanilkisestä julmuudesta, vaan pikemmin itsesäilytyksen vaistosta.
Tähän asti olivat nämä miehet pelänneet suuresti, että neekerit
valtaisivat lautan -- he eivät olleet vieläkään päässeet pelostaan --
ja tietysti kun tämä oli heillä mielessä, he katselivat tyydytyksellä
sitä summittaista hävitystä, jota hait saivat aikaan. Tämän kautta
heidän oma vaaransa väheni joka hetki -- sentakia he olivat mielissään
kauheasta näytelmästä.

Mutta vaikka hait olivat lukuisat, ei niitä ollut kylliksi hävittämään
tyyten tuota suurta joukkoa ihmisolentoja. Ensimmäisen yleishyökkäyksen
jälkeen raatelevat pedot näyttivät tulevan yhä harvalukuisemmiksi,
kunnes vain yhden siellä ja toisen täällä saatettiin nähdä hyökkäävän
saaliinsa kimppuun. Suurin osa oli tyytyväinen saatuaan jo uhrin, ja ne
olivat ehkä menneet olopaikkoihinsa pimeämpiin syvyyksiin, kun satoja
ihmispäitä näkyi vielä vedenpinnan yläpuolella.

Liekit, jotka yhä leimusivat kirkkaasti, valaisivat meren ikäänkuin
päivä olisi paistanut siihen. Saattoi huomata, että eloonjääneiden
kasvot olivat kaikki käännetyt lauttaan päin, jota kohti neekerit uivat
kaikin voimin.

Taas joutuivat merimiehet levottomuuden valtaan -- taas he pelkäsivät,
että heidän viimeinen hetkensä oli tullut ja että he itse pian
taistelisivat haikalojen joukossa.



KUUDESKYMMENES LUKU


Valkoisten miesten kesken kuului paljon hälinää ja monia villejä
huudahduksia, mutta aikaa ei hukattu ollenkaan turhaan puheluun, sillä
jokainen teki parhaansa saadakseen lauttaa eteenpäin. Huudot olivat
vain säestyksenä heidän toiminnalleen. Melkein jokainen käytteli
jotakin asetta, johon oli tartuttu hetken kiireessä. Jotkut olivat
varustetut airoilla, toisilla oli vain sauvoimia ja vieläkin muutamat
avustivat melomalla laudankappaleilla, jotka oli saatu vanhoista
sammioista tai kaidelaudoista, mitkä putoava masto oli murtanut. Ne,
jotka eivät voineet löytää mitään parempaa, laskeutuivat pitkäkseen
lautan reunalle ja läiskyttivät vettä käsillään saadakseen aikaan
liikettä eteenpäin.

Mutta suuret puujoukot, jotka eivät olleet vielä sidotut lujasti
toisiinsa, kelluivat veden pinnalla höllinä ja pölkkymäisinä sekä
liikkuivat hyvin hitaasti ja epäsäännöllisesti sellaisen huonosti
soveltuvan kuljettamistavan avulla. Ja huolimatta siitä, että lautta
oli saavuttanut sadan yardin etumatkan uimareista, alkoivat sen
omistajat vakavasti pelätä, että heidät saataisiin kiinni.

Heillä oli syytä pelätä sitä. Ei voinut olla epäilystä siitä, että
takaa-ajajat saavuttivat meitä, ja tämä asia kävi pian selväksi
kaikille lautalla olijoille. Niin, vielä enemmänkin, he pääsivät
nopeasti meitä likemmäksi, ja katsoen siihen miten he uivat, ei voinut
kulua viittä minuuttia, ennenkuin he saavuttaisivat meidät.

Lautalla olijat tiesivät nyt täydelleen, että siten tulisi käymään.
Vaikka he olisivat miten meloneet ja hosuneet vettä, eivät he voineet
saada raskaita hirsiä eteenpäin määrättyä vauhtia kovemmin -- ei
niin nopeasti kuin mies saattoi uida. Huolimatta ponnistuksistaan ja
pitkän etumatkan tuottamasta hyödystä näkivät he, että heidät pian
saavutettaisiin.

Toisin ei saattanut käydä -- nyt ei ollut mitään, joka olisi estänyt
takaa-ajoa -- ei mitään, joka olisi pysäyttänyt takaa-ajajia. Kun hait
olivat tyydyttäneet nälkänsä, olivat ne päästäneet useimmat uijista
pakoon. Silloin tällöin jonkun nähtiin vajoavan huudahtaen, mutta se
oli poikkeus -- muut uivat esteettömästi edelleen.

Mikä oli heidän vaikuttimensa seuratessaan meitä? Oliko se kosto vai
epätoivoisen toivo pelastumisesta? Ehkä kumpikin -- mutta ei ollut
väliä kumpi, heitä oli kylliksi voittamaan valkoiset miehet pelkällä
voimallaan, ja jos heidän vain onnistuisi saavuttaa meidät, ei olisi
luultavaa, että he olisivat kostamatta vääryyksiä, joita heille oli
tehty. Jos heidän onnistuisi saavuttaa lautta, kiipeisivät he helposti
sen päälle; muutamia saattaisi torjua, mutta kolmenkymmenen miehen
olisi mahdotonta ajaa pois satoja; joukko ryömisi pian reunan yli ja
upottaisi lisäpainollaan heikon rakennelman meren pohjaan.

Jos heidän onnistuisi tulla lautalle asti -- sitä asiaa ei tarvinnut
ollenkaan epäillä -- valtaisivat he sen varmasti -- juuri tällä
hetkellä joku heistä oli tuskin kymmenen yardin päässä, tullen
lähemmäksi jokaisella uudella käsiensä vetäisyllä. Mutta nämä olivat
vahvimpia uimareita, jotka olivat kaukana toisten edellä. Pääjoukko
oli vielä kaksikymmentä yardia kauempana, mutta oli ilmeistä, että
hitainkin siinä olevista ui nopeammin, kuin lautta kulki.

Useimmat merimiehistä alkoivat jättäytyä epätoivoon. Huonosti
kulutetun elämän ilkityöt nousivat heidän silmiensä eteen. Kaiken
todennäköisyyden mukaan oli heidän viimeinen hetkensä tullut.

Ja minun myöskin -- minä ainakin luulin siten tuolla hetkellä.

Oli raskasta kuolla siten -- sellaisella hirveällä tavalla ja
semmoisessa seurassa. Kun olin täysin terve, oli rakkaus elämään
minussa voimakas, ja tämän vaikuttimen alaisena minä miltei kaduin,
mitä olin tehnyt. Minähän olin saanut aikaan tämän viimeisen kauhean
sattuman, ja minun oma henkeni tulisi nyt olemaan tekoni sovituksena.
Niin, minä olin toiminut ymmärtämättömästi ja hätäisesti, enkä tahdo
kieltää, että minä tuolla hetkellä tulin miltei katuneeksi tekoani.

Silloin ei ollut miettimisen aika. Ratkaiseva hetki oli tullut. Meidän
täytyi kaikkien luopua hengestämme. Meri ottaisi meidät pian vastaan
laajaan syleilyynsä. Herrojen ja orjien, tyrannien ja heidän uhriensa,
kaikkien täytyi tuhoutua yhdessä!

Sellaiset ajatukset kiitivät aivoissani, kun näin mustien uimarien
lähestyvän. En tuntenut enää myötätuntoa tai sääliä heitä kohtaan.
Päinvastoin pidin heitä vihollisina -- peloittavina hirviöinä, jotka
aikoivat hävittää ja nielaista meidät -- syöstä meidät kaikki yhteiseen
tuhoon ja minut muiden mukana -- heidän äskeisen hyväntekijänsä. Minä
tosiaankin katselin tuolla hetkellä ajatusteni myllerryksessä näitä
onnettomia olentoja ikäänkuin he olisivat olleet asian tahallisia
aiheuttajia -- ikäänkuin he olisivat olleet mielivaltaisen julmuuden
ja koston kiihoittamia eikä epätoivon uhreja, jotka taistelivat oman
henkensä säilyttämiseksi.

Aistimeni olivat hämmentyneet, ajatuskykyni oli jättänyt minut, ja
samoin kuin ympärilläni olijat minäkin pidin takaa-ajajia vihollisina!

Tämän tunteen vallassa -- vaikka se saattoikin olla väärä -- en minä
ollut oikein halukas tuntemaan myötätuntoa heitä kohtaan, kun näin,
että ensimmäiset, jotka tulivat lähelle lauttaa, torjuttiin merimiesten
airojen ja sauvoimien avulla. Näin pitkälle oli näet asia jo kehittynyt.

Sitten seurasi julma näytelmä. Minä en ottanut ollenkaan osaa siihen.
Vaikka kuinkakin olisin halunnut, että henkeni pelastuisi, en olisi
voinut mennä niin äärimmäisyyksiin sen säilyttämiseksi. Minä olin vain
katselijana.

Minä näin, että etumaisia uijia lyötiin päähän tai työnnettiin
pois-päin voimakkailla airojen tai sauvoimien iskuilla. Minä näin
jonkun katoavan pinnan alle, ikäänkuin he olisivat menneet pohjaan
iskun vaikutuksesta, kun taas toiset uivat vahingoittumattomina pois ja
kaartelivat sitten ympärillä ikäänkuin päästäkseen meidän edellemme.

Vaikka valkoisten miesten rajut ja vihaiset huudot sekä vielä rajummat
liikkeet säikähdyttivät etumaisia uijia, eivät nämä mielenosoitukset
ajaneet heitä takaisin. He väin pysyttelivät poissa airojen ja
sauvoimien ulottuvilta mutta seurasivat yhä. Itse asiassa he eivät enää
seuranneet sillä lautta ei liikkunut enää; soutajilla oli kyllin työtä
kuljettamatta sitä eteenpäin, ja nyt se oli pysähtynyt!



KUUDESKYMMENESYHDES LUKU


Kävi pian selville, että etumaisilla uijilla, jotka olivat hetkeksi
työnnetyt takaisin, ei ollut aikomustakaan kääntyä poispäin. Miksi
he sen tekisivät? Takanaan heillä ei ollut mitään toivoa -- ei
lankkuakaan, johon olisi voinut tarttua -- vain tulessa oleva laiva,
joka leimusi taivasta kohti ja oli nyt miltei liekkien kätkössä. Sekin
olisi palanut veden pintaan asti, ennenkuin he voisivat saavuttaa
sen. Miksi ajattelisivat he takaisin uimista? Ei, lautta oli ainoa
kohta tuon laajan meren koko pinnalla, mistä ihmisjalka nyt löytäisi
levähdyspaikan. Vaikka se olisi vain oljenkorsi niin monille, olivat he
päättäneet tarttua tähän korteen, niin kauan kun henki oli jäljellä.

Heillä ei ollut ollenkaan aikomusta jättää meitä, vaan uivat nyt
ajelehtivien pyöröpuiden ympäri, ilmeisesti odottaen kunnes heidän
pääjoukkonsa tulisi, niin että kaikki voisivat syöksyä yhdessä
eteenpäin sekä saada lautan haltuunsa.

Tämä oli ilmeisesti heidän aikeensa, ja tietäen sen olivat valkeat
miehet nopeasti joutumassa epätoivoon.

Eivät kaikki. Oli muutamia näistä raaoista miehistä, jotka yhä
säilyttivät mielenmalttinsa, ja tällä vaarallisella hetkellä, kun
kaikki toivo näytti hävinneen, nämä miehet keksivät äkkiä suunnitelman
lautan ja sillä olijain henkien pelastamiseksi siitä ilmeisesti
väistymättömästä perikadosta, joka uhkasi heitä.

Minä itse olin puolittaisen huumauksen tilassa. Minä olin katsellut
vedessä olevien kurjien raukkojen liikkeitä, kunnes päätäni rupesi
huimaamaan ja minä tuskin tiesin, mitä ympärilläni tapahtui. Kasvoni
olivat käännetyt palavaa laivaa kohti, enkä minä ollut pitkään aikaan
katsonut muualle. Minä kuulin merimiesten päästävän äänekkäitä
huikkauksia ja huutavan rohkaisevia sanoja, mutta minä otaksuin, että
he rohkaisivat toinen toistaan torjumaan uimarien hyökkäystä, nämä
kun olivat nyt lautan kaikilla puolilla, muodostaen jonkinlaisen
epäsäännöllisen kehän sen ympärille, useita jalkoja leveän. Minä
odotin, että me pian uppoisimme mereen! Olin pökerryksissäni ja luulin,
että uneksuin.

Yhtäkkiä heräsin huumauksestani kuullessani äänekkään riemuhuudon.
Se tuli takanani olevien merimiesten suusta. En voinut sanoa sen
tarkoitusta, kunnes käännyin ympäri ja silloin näin hämmästyksekseni
että lautan poikki oli levitetty purjekappale, jota useat miehet
pitivät pystysuorassa asennossa. Heitä oli yksi joka kulmassa ja yksi
keskellä ja he pitivät, kädet ylöspäin ojennettuina, purjetta niin
korkealla kuin saattoivat ulottua.

Mitä varten tekivät he siten? Minun ei tarvinnut tehdä tätä kysymystä.
Minä huomasin, että tuuli puhalsi purjetta vastaan. Tunsin viiman
poskellani.

Katsoin takaisin veteen. Näin, että lautta kulki siinä nopeasti.
Pitkin hirsien reunaa kuului kohinaa -- siinä, missä pyöröpuut
halkoivat merta, näkyi vaahtoa. Minä tähystin uijia. Minä näin heidän
pyöreät päänsä ja vihaiset kasvonsa, mutta en enää lautan ympärillä
-- he olivat jo sen vanavedessä ja jäivät joka hetki yhä kauemmaksi.
Armollinen taivas! Ainakin siitä kauheasta kohtalosta me olimme
pelastuneet.

Katselin yhä taakseni. Näin edelleen tummat päät veden pinnalla. En
voinut enää erottaa heidän kasvojaan. Luulin, että he olivat kääntäneet
ne poispäin. Luulin, että he uivat takaisin palavaa parkkia kohti.

He olivat ehkä kääntyneet takaisin, mutta mitä toivoen? Heillä ei
saattanut olla mitään toivoa; epätoivo tosin saattoi ajaa heitä tuohon
suuntaan yhtä hyvin kuin jonnekin muuallekin.

Parkki oli surullinen majakka ohjaamaan heitä, eikä se hyödyttänyt
heitä kauan. He eivät varmaankaan olleet tulleet lähelle sitä -- ei
puoliväliinkään -- ennenkuin sattui se tapaus, jota Brace ja minä niin
pelkäsimme. Ratkaiseva hetki oli vihdoinkin tullut.

Missä tahansa ruutia olikaan pidetty, niin kului kauan, ennenkuin tuli
oli ehtinyt siihen -- paljoa kauemmin kuin olimme odottaneet. Mutta
etsivät liekit löysivät sen lopulta ja räjähdys tuli.

Se oli hirveä räjähdys, joka ei muistuttanut yhden kanuunan
laukausta, vaan satojen tykkien, jotka laukaistiin yhtaikaa. Punaisia
ainesjoukkoja syöksyi kauas taivaalle ja vielä kauemmas mereen rätisten
ja sihisten, kun ne putosivat takaisin veteen. Pilvi tulikipinöitä
pysytteli jonkun aikaa paikan yläpuolella, mutta vihdoin kipinät
tulivat leijaillen alas, ja kun ne ehtivät pinnalle, ei niitä näkynyt
enää. Nämä kipinät olivat viimeiset, mitkä nähtiin "Pandorasta".

Tällä hetkellä oli miehistö kauhistunut äänettömäksi. Hiljaisuus
vallitsi laajalti yli meren, mutta vielä melkein tunnin ajan katkaisi
tämän hiljaisuuden aika ajoin jonkun uupuneen uimarin tai jonkun
saaliinhimoisen hain uhrin kuolonhuuto.

Tuuli puhalsi yhä, lautta oli liikkeessä, ja kauan ennen aamua oli
"Pandoran" miehistö kulkeutunut loitolle hirmuisen murhenäytelmän
esityspaikalta.



KUUDESKYMMENESKAHDES LUKU


Tuuli hiljeni ennen aamua, ja kun päivä koitti, ei ollut värettäkään.
Tyven oli palannut, ja lautta oli vedessä yhtä liikkumattomana kuin
puupölkky.

Miehet eivät enää koettaneet saada sitä eteenpäin; siitä ei olisi ollut
mitään hyötyä matkanteossa, koska -- menimmepä mihin suuntaan tahansa
-- valtamerta oli satoja maileja kuljettavana, eikä voinut ajatella
purjehtia lautalla niin pitkää matkaa.

Jos meillä olisi ollut elintarve- ja vesivarasto, joka olisi kestänyt
viikkoja, silloin olisi semmoinen ajatus ollut mahdollinen. Mutta
meillä ei ollut mitään sellaista, eikä ajatusta, että purjehdittaisiin
etsimään maata, otettu harkittavaksi hetkeäkään. Ainoa toivo oli, että
tulisi näkyviin joku purje, että jokin laiva kulkisi valtameren poikki
ja tulisi kylliksi lähelle nähdäkseen ja korjatakseen meidät. Joka
ainoa oli yhtä mieltä siitä, että tämä oli ainoa meidän pelastumisemme
mahdollisuus.

Se tuntui lohduttomalta mahdollisuudelta, kun sitä tarkasteli
kaikin puolin, itse asiassa niin lohduttomalta, että vain joukon
herkkäluontoisimmat jäsenet saivat siitä toivoa. Huolimatta siitä,
että satojatuhansia laivoja kyntää yhtämittaa mahtavia syvyyksiä ja
purjehtii satamasta satamaan, tapaa niistä vain hyvin harvoja jollakin
pitkällä matkalla. Saattaa mennä Englannista Hyväntoivonniemeen
näkemättä enempää kuin yhden tai pari purjetta koko matkalla! Ja
silloin kuljetaan kuitenkin eräällä valtameren suurista pääteistä --
kaikkien niiden laivojen reitillä, jotka purjehtivat Itä-Intian avaraan
maailmaan ja myöskin noihin Australian onnellisiin kauppasiirtokuntiin,
joiden kauppalaivasto miltei kilpailee itse Englannin laivaston kanssa.
Toiseksi voi kulkea Atlantin yli erästä toista suurta vesitietä --
Liverpoolin ja New Yorkin välillä olevaa -- ja kuitenkin saattaa
kummankin sataman välillä nähdä vähemmän kuin puoli tusinaa purjetta,
joskus vain kaksi tai kolme, koko matkan aikana. Laajoja ja avaroita
ovat suuren valtameren päätiet.

Tietäessään nämä tosiasiat vain harvat miehet jättäytyivät kovin
vahvan toivon valtaan, että me tulisimme jonkun purjeen näkyviin.
Me olimme juuri siinä osassa Atlanttia, jossa sellaisen kohtaamisen
mahdollisuudet olivat harvat ja pitkien välimatkojen päässä. Me emme
olleet minkään kahden suuren kauppamaan välisellä purjehdusreitillä,
ja vaikka espanjalaiset laivat olivat aikaisemmin -- välittäessään
liikettä eteläamerikkalaisten siirtokuntiensa kanssa -- hyvin paljon
kulkeneet lähellä sitä väylää jossa me olimme, oli tämä kauppayhteys
suuresti vähentynyt vallankumouksen kautta, ja liikennettä harjoittivat
suurimmaksi osaksi Yhdysvalloille kuuluvat alukset, eivätkä nämä
luultavasti purjehtisi niin kauas itään kuin me olimme. Portugalilaiset
laivat kävivät yhä Brasiliassa melkoisen usein, ja näihin me panimme
enimmän toivomme -- näihin ja siihen mahdollisuuteen, että joku laiva,
jolla olisi sama tarkoitus kuin "Pandoralla", kulkisi länteenpäin
orjineen tai palaisi hakemaan uutta lastia. Oli vielä muitakin
laivoja, jotka satunnaisesti purjehtivat tässä osassa Atlanttia --
risteilijöitä, jotka olivat matkalla Afrikan rannikolta Brasiliaan,
tai Gibraltarin sotalaivoja, jotka menivät Kap Hornin ympäri Tyynelle
valtamerelle tai kulkivat Hyväntoivonniemestä Länsi-Intiaan.

Kaikki nämä mahdollisuudet tuotiin nyt esiin ja niitä pohdittiin joka
suhteessa yksityiskohtaisesti. Jokainen näkökohta, joka näytti lupaavan
pelastumisen toivoa, vedettiin esiin, sillä useimmat, jolleivät kaikki
näistä lainsuojattomista olivat kokeneita merimiehiä, jotka tunsivat
hyvin valtameren olosuhteet. Jotkut olivat sitä mieltä, että meidän
mahdollisuutemme tulla pelastetuiksi eivät kuitenkaan olleet niinkään
huonot. Meillä oli purje, johon saattoi laittaa köysistön airojen ja
sauvoimien avulla, sekä levittää siten, että se näkyi kaukaa. Joku
laiva tulisi varmasti näkemään meidät ja silloin olisi kaikki taas
hyvin.

Siten puhuivat luonteeltaan toivehikkaammat, mutta viisaammat
pudistivat päätään ja epäilivät. He päättelivät vastakkaisella tavalla
ja käyttelivät todisteita, joiden pätevyyttä ei voinut kieltää ja jotka
saivat aikaan suurta alakuloisuutta. On muutamia, jotka aina mieluummin
tuovat esiin kuvan synkemmän puolen -- ehkä ei mistään huvista, minkä
se heille tuottaisi, vaan totuttautumalla katsomaan asiaa pahimmalta
puolelta he ehkä paremmin kykenevät kestämään onnettomuuden, kun se
saapuu. Toisin sanoen asian onnistuessa he saattavat tuntea sitä
suurempaa riemua vastavaikutuksesta.

Nämä viimeksi mainitut toivat esiin, että mahdollisuudet jonkun aluksen
kohtaamisesta tässä yksinäisessä osassa valtamerta olivat tosiaan
vähäiset, ja että jos laivoja olisikin satamäärin -- kuinka ne voisivat
lähestyä lauttaa tyvenen vallitessa? Tietysti laivat joutuisivat
tyvenen pidättämiksi yhtä hyvin kuin mekin ja pysyisivät samassa
asemassa niin kauan kun tyyntä jatkui. Sitä kestäisi luultavasti
viikkoja, ja miten voisivat miehet pysyä elossa viikkomääriä? Miten
kauan heidän ruokavaransa pitäisi heitä hengissä? Ei viikkoja, ehkä
muutamia päiviä, ei enempää.

Näiden huomautusten johdosta ruvettiin heti tutkimaan
elintarvevarastoa, joka oli otettu hylystä. Jokainen lautalla oleva
esine käännettiin nurin ja tarkastettiin. Omituista sanoa, vesi oli
ainoa, mitä oli jommoinenkin varasto. Suuri tynnyri, joka oli ollut
siihen asti kannella ja joka yhä oli miltei puoliksi täynnä, oli nyt
lautalla. Sen tappi oli lyöty kiinni ja sitten se oli vieritetty
partaan yli sekä asetettu vakavasti pyöröpuiden väliin, veteen
kellumaan. Ei yksikään tietänyt, paljonko vettä oli ehkä kuljetettu
kapteenin veneeseen, mutta varmaa oli, että tynnyri oli yhä miltei
puoliksi täynnä.

Tämä huomio herätti hetkeksi riemua, sillä sellaisissa tapauksissa on
vesi tavallisesti tärkein asia, ja usein juuri sen hankkiminen lyödään
laimin.

Mutta ilo oli lyhytaikainen; kun jokainen esine oli lautalla käännetty
nurin ja jokainen osa siitä huolellisesti tutkittu, oli pieni pussi
laivakorppuja ainoa ruoka, mitä voitiin löytää, -- siinä ei ollut
tarpeeksi, jotta jokainen meistä olisi saanut edes kaksi korppua -- ei
tarpeeksi yhtä ainoata ateriaa varten!

Tämä yllättävä tieto otettiin vastaan mielipahan huudahduksin ja
säikähtynein katsein. Jotkut huusivat vihoissaan. Toinen puoli syytti
toista. Joillekin oli erikoisesti uskottu ruoan hankkiminen. Nämä
väittivät, että tynnyrillinen sianlihaa oli pantu lautalle. Missä
se oli? Totta kylläkin siellä oli tynnyri, mutta kun se avattiin,
huomattiin kaikkien kauhistukseksi, että se oli pikitynnyri!

Nyt seurasi näytelmä, jota olisi mahdoton kuvailla. Vannomisia,
huudahduksia ja vihaisia sanoja kuului runsaasti, ja miehet kävivät
miltei käsikähmään. Piki heitettiin mereen, ja niitä, jotka olivat
panneet sen lautalle, uhattiin samanlaisella kohtalolla. Heidän
huolimattomuutensa tulisi osoittautumaan kaikille kohtalokkaaksi.
Ilman heidän erehdystään olisi vielä ollut mahdollisuuksia, mutta mitä
toivoa oli nyt? Kaksi korppua jokaiselle, kuinka kauan ne riittivät? Ei
kolmea päivääkään kärsimättä äärimmäistä nälkää. Ennenkuin viikko olisi
kulunut, täytyisi joka ainoan menehtyä!

Sellaisen kohtalon mahdollisuus, niin, täydellinen varmuus, sai aikaan
alakuloisuuden näytelmän yhdistyneenä vihaiseen kiihtymykseen niiden
puolelta, jotka sanoivat olevansa "petettyjä" -- näytelmän, jota olisi
vaikea kuvailla. Tylyjä soimauksia kuului runsaasti. Samoin uhkaukset
heittää syylliset mereen jatkuivat yhä aika ajottain koko yön.

Lautalla oli vielä toinenkin tynnyri, joka olisi ollut parempi jättää
palavaan laivahylkyyn. Mutta ei ollut luultavaa, että se olisi
unohdettu. Sen sisällys oli senluontoista, jota merimies pitää liiankin
suuressa arvossa, kun hän pelkää kuolevansa hukkumalla tai muulla
äkillisellä ja väkivaltaisella tavalla. Sen otaksutaan tekevän kuoleman
helpoksi, ja sentakia epätoivoinen raukka tarrautuu siihen kuin
ystäväänsä. Se on kehno turva, kauhea ihmiselämän loppu, mutta siihen
turvaudutaan usein kurjuuden viime hetkinä. Minun ei tarvitse sanoa,
että tämä tynnyri sisälsi rommia.

En voi sanoa, oliko se sama, joka oli laskettu isoonveneeseen
niin tuhoisin seurauksin. Ehkä se oli. Se oli mahdollisesti ollut
tuuliajolla ja korjattu taas talteen, tai sitten se saattoi olla
vielä toinen, sillä kovaonnisen parkin varastoissa oli runsas määrä
tätä kauheata nestettä. Se oli hurjistelevain miesten pääasiallisena
"naukkuna" -- heidän hellyytensä ja eläimellisen ilonsa ensimmäisenä
lähteenä. Se oli kehnoa ja halpaa ainetta, jota tarjottiin heille
runsaasti, ja sitä tuskin pidettiin lukon takana. Ei ollut tuntiakaan,
ettei jotakuta heistä olisi nähty virkistävän itseään tästä
inhoittavasta lähteestä. Jos sianlihatynnyri oli unohdettu ja jätetty
laivaan, oli tässä korvike. Omituista sanoa, tämän savuttuneen astian
näkemisellä oli ilostuttava vaikutus moniin noista villeistä miehistä.
Monen kuultiin huutavan tavallaan leikillisesti kerskaten, että jos
rommi ei pitäisikään heitä elossa, auttaisi se heitä kuolemaan!



KUUDESKYMMENESKOLMAS LUKU


Niin pian kun päivä koitti, oli jokaisen silmä suunnattu taivaanrantaa
kohti. Ei ollut pistettäkään koko kehässä, jota ei joka ainoa olisi
tutkinut mitä suurimmalla huolella. Miehet kääntyivät puolelta toiselle
tähystäen merenpintaa levottomin katsein sekä kohottautuen niin
korkealle kuin saattoivat, saadakseen silmiensä eteen mahdollisimman
pitkälle ulottuvan näköalan.

Mutta kaikki päättyi pettymykseen. Ei yhtäkään purjetta ollut
näkyvissä, ei mitään, jossa olisi ollut eloa tai liikettä, ei edes kala
tai lintu katkaissut nukkuvan veden laajan pinnan yksitoikkoisuutta.

Ei ollut mitään merkkiä kapteenin veneestä: se oli varmaan soutanut
pois johonkin vastakkaiseen suuntaan; ei myöskään merkkiä hylystä,
tuuli oli kuljettanut meidät kauas siitä, mutta vaikka olisimme jääneet
sitä lähellekin, ei siitä olisi näkynyt mitään jälkiä. Kaikki oli
aikoja sitten mennyt meren pohjaan.

Aurinko nousi korkeammalle ja korkeammalle, ja puolenpäivän aikaan se
oli aivan päittemme yläpuolella. Meillä ei ollut mitään suojaa sen
säteitä vastaan -- ne olivat miltei tarpeeksi kuumia saattamaan ihomme
rakoille.

Tyventä jatkui -- ilmassa ei ollut kylliksi liikettä häälyttämään
höyhentäkään, ja lautta oli niin hiljaa kuin olisi se ollut karilla. Se
liikkui vain silloin kun sillä olijat siirtyivät paikasta toiseen.

Ei ollut paljon varaa vaihtaa olopaikkaa. Ei ollut suurtakaan tilaa
sitä varten. Meitä oli kaikkiaan kolmekymmentäneljä, ja miehet
täyttivät ruumiillaan melkein koko alan -- muutamat istuen ja toiset
maaten. Ei ollut mitään syytä liikuskella ympäri. Useimmat olivat
synkkiä ja alakuloisia sekä pysyivät niillä paikoilla, mihin he
alussa olivat asettuneet, omaamatta tarmoa lähteä liikkeelle. Toiset
olivat kevytsydämisempiä tai runsaasti juomansa rommin vaikutuksesta
meluisampia. Silloin tällöin oli heidän keskensä kinastusta.

Merta tarkastettiin usein, yltympäri, aivan taivaanrantoihin asti.

Tätä velvollisuutta ei unohdettu eikä lyöty laimin. Joku nousi aina
jaloilleen ja tuijotti merelle päin, mutta vain palatakseen entiseen
asentoonsa katsellen eteensä sillä lamauttavalla tavalla, joka
osoitti, miten turha hänen tähystyksensä oli ollut. Niin, hiljaisuus
itse oli riittävänä vastauksena. Ei yksikään olisi huomannut purjetta
ilmoittamatta sitä heti paikalla.

Puolenpäivän aikaan me kaikki kärsimme janoa; ne jotka olivat
ilahduttaneet itseään rommilla, kärsivät pahimmin -- se näet on
romminjuonnin varma seuraus.

Tynnyristä jaettiin vettä -- jokaiselle sama määrä, oli sovittu siitä,
että kaikki saisivat samanlaisen osan sekä vedestä että leivästä --
ja oli päätetty että jokainen saisi vettä puoli tuoppia päivässä.
Jossakin toisessa tilanteessa olisi annos ollut riittävä, ja henkeä
olisi saattanut pitää yllä sen avulla, mutta tämän paahtavan auringon
alla, joka näytti kuivaavan verenkin suonistamme, janomme kävi miltei
sietämättömäksi ja puolituopillisen saattoi nielaista ilman että se
toi pienintäkään huojennusta. Olen varma, että puoli gallonia olisi
tuskin riittänyt sammuttamaan janoani. Puolituopillisen teki vielä
riittämättömämmäksi se seikka, ettei vesi ollut enää kylmää. Aurinko,
joka paistoi vain puoliksi peitettyyn tynnyriin, oli kuumentanut
laitapuut --- ja tietystikin sisällä olevan veden -- siihen määrin,
että vesi maistui aivan kuin se olisi kiehumaan rupeamassa. Se ehkä
esti janon edistymistä, mutta se ei helpottanut tuskaa.

Vettä olisi ehkä voinut pitää viileämpänä, jos olisi heitetty tarpeeton
purje tynnyrin yli, mutta tähänkään vähäpätöiseen varokeinoon ei
ryhdytty.

Miehet jättäytyivät vähitellen epätoivon valtaan -- syvän
alakuloisuuden tuottama tylsyys sai heidät nopeasti valtoihinsa, ja
sen vaikutuksesta ei yhdelläkään näyttänyt olevan kylliksi tarmoa
ryhtyäkseen johonkin varokeinoon, olipa se miten helppo tahansa.

Mitä ruoan jakamiseen tulee, oli siinä vain yksi toimi tehtävänä. Ei
tullut kysymykseenkään, että sellaisesta varastosta olisi ruvettu
jakamaan päiväannoksia. Kaikki mitä tarvittiin, oli yksinkertainen
jako: korppupussi tyhjennettiin, ja sen sisällys jaettiin tasaisesti
kaikille. Siitä huomattiin tulevan kaksi korppua mieheen. Vähäinen
määrä jäi yli ja tästä miehet heittivät arpaa -- yksi korppu oli
joka kerta palkintona. Näistä palkinnoista miehet kilpailivat yhtä
kiihkeästi kuin olisi suuria rahasummia ollut arvonnan tuloksesta
riippumassa, ja itse asiassa olisikin tarvittu suuri summa, jotta olisi
voinut ostaa yhden noista kallisarvoisista leipäpalasista.

Arpominen yhdessä rommin kanssa, jota nyt niinikään mitattiin miehille,
herätti joksikin aikaa meluisaa kiihtymystä. Mutta tämä oli pian ohi,
ja toivottomuuden synkkä hiljaisuus vallitsi jälleen.

Jotkut, jotka jo olivat polttavan nälissään ja seurauksista
piittaamattomia, söivät yhdellä kertaa molemmat laivakorppunsa,
kun taas toiset, joilla oli enemmän ymmärrystä tai suurempi voima
kestää, nakersivat vain pienen osan ja säilyttivät lopun vastaista ja
pakottavampaa tarvetta varten.

Siten kului aika miltei auringonlaskuun asti -- ilman yhtäkään
tapausta, joka olisi ilahduttanut meitä -- ilman yhtäkään uutta
mahdollisuutta, joka olisi herättänyt toivoa.

Miltei auringonlaskun aikaan syntyi kuitenkin suuri hälinä, ja taas
tunnettiin kaikkia toivon tuottamia suloisia riemuja.

Eräs mies, joka oli noussut pystyyn ja katseli yli meren, huudahti
äkkiä:

"Purje, purje!"

Olisi mahdotonta kuvailla sitä villiä iloa, jonka nämä sanat saivat
aikaan -- miehet hyppäsivät pystyyn päästäen riemuhuutoja, kun he
kertasivat sanat: "purje, purje!" Jotkut tempasivat hatun päästään ja
heiluttivat sitä ilmassa -- jotkut hyppivät ja tanssivat aivankuin
mielettömät, ja epätoivoisimmatkin käyttäytyivät ikäänkuin heidät olisi
herätetty uuteen eloon.

Olen sanonut, että olisi mahdotonta kuvailla tuota näytelmää, mutta
vielä mahdottomampi olisi kuvailla vastakohtaa, jonka olisi voinut
nähdä lautalla vain hetki jälkeenpäin, kun saatiin selville, että
huuto oli väärä hälytys. Näkyvissä ei ollut mitään purjetta -- ei
ollut ollutkaan -- ei voitu nähdä jälkeäkään laivasta tai purjeesta
valtameren laajassa, kehässä -- ei mitään liikkunut tuon suuren peilin
lasimaisella pinnalla.

Väärä hälytys -- aivan perusteeton. Pian oli selvää, miksi mies oli
semmoiseen ryhtynyt. Villit puheet, jotka tulvivat hänen huuliltaan,
osoittivat yhdessä niiden eriskummaisten liikkeiden kanssa, mitä hän
teki käsillään, että hän oli mielipuoli!



KUUDESKYMMENESNELJÄS LUKU


Niin, mies oli mielipuoli. Edellisen yön kauheat tapahtumat olivat
riistäneet häneltä järjen, ja hän oli nyt mieletön hullu.

Jotkut huusivat, että hänet heitettäisiin mereen. Ei yksikään
vastustanut tätä neuvoa. Se olisi saatettu täytäntöön, sillä monet
olivat valmiina tarttumaan häneen käsiksi, kun mielipuoli, ilmeisesti
hyvin tietäen heidän aikomuksensa, kömpi takaisin entiseen asentoonsa
ja kyyristyen alas jäi siihen hiljaisena sekä pelästyneen näköisenä.
Ei ollut luultavaa, että hän vahingoittaisi ketään -- hänet jätettiin
rauhaan.

Tämän sattuman tuottama kiihtymys hälveni pian, ja synkät katseet
tulivat takaisin -- jos mahdollista synkempinä kuin ennen, sillä siten
käy aina, kun on syttynyt toiveita, jotka päättyvät pettymykseen.

Siten meni ilta ja osa yötä.

Samalla tunnilla kuin edellisenä yönä -- melkein samalla minuutilla
-- nousi tuuli taas puhaltamaan. Se saattoi olla vain vähän hyödyksi,
koska ei ollut mitään mahdollisuutta että se kuljettaisi meidät maihin
--- mutta se oli viileä ja virkistävä sen kovan ja kuivan kuumuuden
jälkeen, jota olimme kärsineet koko päivän.

Jotkut puolustivat purjeen levittämistä, toiset taas eivät nähneet
siitä olevan mitään hyötyä. "Mitä hyvää siitä koituu?" kysyivät nämä.
"Se voi kuljettaa meidät parikymmentä mailia tältä paikalta tai ehkä
kaksikin kertaa niin paljon. Mitä sitten? Se ei vie meitä maan näkyviin
-- eikä laivankaan. Me näemme laivan yhtä hyvin olemalla paikallamme.
Mitä hyötyä on liikkumisesta? Jos meillä ei ole mitä syödä, ja meidän
täytyy kuolla, voimme kuolla yhtä hyvin täällä kuin parikymmentä
solmuväliä kauempana tuulen alla. Levittäkää purjeenne, jos tahdotte,
me emme estä emmekä auta."

Sillä tavoin puhui miehistön epätoivoinen osa.

Oli niitä, jotka ajattelivat, että purjehtimalla todennäköisemmin
kohtaisimme laivan. He ajattelivat, etteivät voisi juosta huonompaan
tilaan, vaan saattoivat ehkä ajautua parempaan paikkaan, missä laivoja
oli taajemmassa, vaikka he samalla myönsivätkin, että oli yhtä suuret
mahdollisuudet joutua reitiltä pois.

Totuus on, ettei yksikään tuntenut satojen mailien laajuudelta paikkaa,
missä me olimme, ja että purjehtiminen mihin suuntaan tahansa olisi
ollut vain arvaamista.

Mutta kurjuudessa olevat ihmiset pitävät aina liikkumista parempana
kuin lepoa, ja tieto, että on kulkemassa ja kulkemassa eteenpäin,
vaikuttaa mieleen rauhoittavasti. Se synnyttää toivon, että saa
näkyviinsä jotakin, joka on avuksi, ja tämä toivo, olkoon vaikka
kuinkakin huonosti perusteltu, saattaa ihmisen kykeneväksi kuluttamaan
aikansa keveämmin. Kun taas päinvastoin jää yhteen määrättyyn paikkaan
yhtä pitkäksi ajaksi, suuttuu ja vimmastuu paljon enemmän epävarmuuden
takia.

Kun miehillä oli tämä tunne, olivat useimmat heistä purjeen
levittämisen puolella, ja sentähden se levitettiin.

Edellisenä yönä olivat useat miehistä pitäneet sitä ylhäällä --
se kun oli ollut ainoa, millä lautan oli voinut saada uijien
saavuttamattomiin. Kun tämä tarkoitus oli saavutettu, oli purjeen
annettu pudota, ja lautta oli ajelehtinut hyvän matkan ilman sitä.

Tänä yönä oli kuitenkin nostettu masto -- tai pikemminkin kaksi mastoa,
jotka oli tehty yhteenliitetyistä airoista ja sauvoimista. Niiden
väliin oli purje pingoitettu ilman raakapuuta, kahvelia tai puomia. Ei
ollut ollenkaan aikomuksena käännellä purjetta. Se oli vain levitetty
kuin peite lautan poikki ja jätetty siihen tuulen puhallettavaksi
sen verran kuin tätä miellytti. Kun tämä työ oli tehty, jätettiin
lautta omiin valtoihinsa, ja se tietysti ajelehti tuulen suuntaan niin
nopeasti kuin saattoi -- ilmeisesti kolmen tai neljän solmun nopeudella
tunnissa.

Miehet asettuivat taas toimettomaan asentoonsa, ja kaikki pysyivät
hiljaa. Joku vaipui uneen ja kuorsasi ikään kuin olisi ollut
onnellinenkin! Toiset nukkuivat, mutta heidän unissaanpuhumisensa
ilmaisi huolestuneita näkyjä, jotka ehkä palauttivat mieleen
syyllisyyden synkkiä näytelmiä. Jotkut näyttivät makaavan hereillä koko
pitkän yön silloin tällöin kääntelehtien sinne tänne ikäänkuin jano,
nälkä tai lähestyvän kuoleman pelko olisi pitänyt heitä valveilla.

Brace ja minä istuimme aivan likekkäin. Meillä oli yhä se
yksinkertainen lautta, jonka hän oli tehnyt -- toisella oli näet vain
vähän tilaa, ja tämä, joka nyt oli osana koko lautasta, oli niin hyvä
olopaikka kuin suinkin olisimme voineet valita -- itse asiassa paras,
niinkuin seuraavat tapaukset osoittivat.

Siinä oli purje -- halkaisija tai ajopurje, en tiedä kumpi -- sekä
kappale vanhaa tervavaatetta, ja kun nämä olivat levitettyinä lankkujen
ylitse, pitivät ne näitä koossa ja soivat meille pehmeämmän makuusijan
loikoiltavaksi.

Me keskustelimme silloin tällöin, vaikkakaan ei usein. Aika ajoin
oli kunnon merimies koettanut ilostuttaa minua herättämällä minussa
toiveita, mutta nyt oli asemamme käynyt niin toivottomaksi, että hän
vihdoin luopui yrityksestä. Hän tunsi, että olisi vain pilkantekoa
uskotella, että olisi pienintäkään mahdollisuutta pelastua. Hänkin --
rohkein koko tuosta joukosta -- oli nopeasti jättäytymässä epätoivon
valtaan.

Tuuli tyyntyi ennen päivänkoittoa aivan kuin edellisenä yönäkin
-- toinen aamu tuli, mutta ei näyttänyt yhtäkään purjetta koko
rajattomalla merellä.

Aurinko nousi taas kuumana ja kaarsi päidemme yli saman pilvettömän
taivaan kautta sekä laski punaisena ja tulisena niinkuin ennenkin.

Meni toinenkin yö, ja taas tuuli kuljetti meitä ulapalla. Sitten tuli
ja meni useita muita päiviä ja öitä -- minä lakkasin laskemasta niitä
-- melkein samalla yksitoikkoisella totutulla tavalla, johon tuotti
vaihtelua vain miesten riitely -- siitä kehittyi joskus mitä pahimpia
jupakoita, joissa veitset vedettiin esiin ja niitä käytettiin miltei
kohtalokkain seurauksin.

Omituinen aika epäsopua ja leppymätöntä taistelua varten!

Villit eläimetkin -- rajuimmatkin pedot luopuvat yhteisen vaaran
vaikutuksesta luonteensa julmuudesta. Siten ei ollut näiden
kelvottomien miesten laita -- heidän alhaiset intohimonsa
näyttivät tällä pelottavalla hetkellä tulevan vain vahvemmiksi ja
turmiollisemmiksi!

Heidän riitansa koskivat aivan pikkuasioita -- veden ja rommin
jakamista, jonkun otaksumaa, ettei hänen kanssaan menetelty
rehellisesti annosten suhteen -- mutta riidat olivat tulleet niin
lukuisiksi, että nekin kävivät yksitoikkoisiksi. Joka tunti häiritsi
raju meteli syvää rauhaa ja muutoin täydellistä hiljaisuutta, joka oli
tunnusmerkillistä riitojen väliajoille.

Jos nämä tapaukset olivat käyneet yksitoikkoisiksi, eivätkä enää
kiinnittäneet mieltäni, oli sattumaisillaan muuan, joka tulisi
herättämään minussa mitä voimakkainta mielenkiintoa -- tulisi
järkyttämään sieluani aivan äärimmäiseen kiihtymykseen asti.

Olen sanonut, että tämä tapaus oli sattumaisillaan -- se oli kauhea
suunnitelma, joka jo oli kypsytetty, vaikka sitä oli pidetty salassa
toveriltani ja minulta. Ei Bracella eikä minulla ollut vähintäkään
aavistusta siitä siihen hetkeen asti, jolloin se avoimesti ilmoitettiin.



KUUDESKYMMENESVIIDES LUKU


Oli luultavasti kuudes päivä hylyltä lähdön jälkeen -- en tosin
ole varma päivästä -- kun hirveä aikomus tuli ilmi. Se oli ollut
haudottavana jonkun aikaa aikaisemmin, ja tänä päivänä tuli ratkaisu.

Nyt oli useita päiviä siitä kun kukaan oli maistanut ruokaa -- kaksi
korppuansa oli jokainen syönyt jo aikoja sitten -- useimmat sillä
hetkellä, jolloin ne jaettiin. Tietysti jokainen lautalla-olija kärsi
nälän tuskia ja oli sietänyt niitä kunnes ruoantarve oli tullut
äärimmäisen tuskaa tuottavaksi.

Jotkut näyttivät kuihtuneilta, silmät olivat syvälle painuneet ja
posket luiset sekä kuopalla. Toisilla oli, omituista sanoa, lihava,
paisunut ulkomuoto, mutta tämä oli varmaan johtunut ajettumisesta tai
jostakin luonnottomasta syystä -- nälkä ei varmaankaan ollut antanut
heille lihaa. Kaikilla -- joka ainoalla -- oli silmien tienoilla ja
suun ympärillä tuo erikoinen ilme, jonka voi huomata nälkäisen koiran
naamassa tai vielä selvemmin puoliksi nälkiintyneellä sudella.

Tänä aikana näytti heidän keskensä olevan jokin salainen yhteisymmärrys
-- ei kaikkien kesken, vaan niiden, jotka olivat johtajina -- oli
näet sellaisia jotka heikontuneessa tilassaankin olivat vahvempia
ruumiiltaan ja tarmokkaampia mieleltään, ja heillä oli jonkinlainen
johtovalta muihin. En voinut sanoa, mitä tämä yhteisymmärrys koski,
enkä tosiaan olisi välittänyt sen olemassaolon ilmauksista, jollei
olisi tapahtunut sitä, mitä tapahtui. Minä huomasin heidän silloin
tällöin kuiskailevan toisilleen, ja siten tehdessään he loivat
sivusilmäyksiä Braceen ja minuun päin. Toisinaan minä yllätin milloin
yhden milloin toisen tuijottamassa minuun villillä susimaisella
katseella, joka teki minut erikoisen levottomaksi, vaikka en voinut
sanoa mistä syystä. Minä huomasin, että he näyttivät siltä kuin eivät
olisi pitäneet siitä, että heidät tavattiin sillä tavoin katsomassa
minuun, ja aina kun minä vastasin heidän katseisiinsa, laskivat
he äkkiä silmänsä tai käänsivät kasvonsa poispäin. Jälkeenpäin he
näyttivät aivan sellaisilta miehiltä jotka oli tavattu jostakin
alhaisesta tai rangaistavasta teosta.

Kun minusta näytti, että he katsoivat samalla tavalla toveriini ja
myös toisiinsa, kuvittelin että se oli varmaan joku äärimmäisen nälän
tuntomerkki, enkä minä ajatellut sitä sen enempää.

Seuraavana päivänä huomasin kuitenkin, että kuiskiminen lisääntyi
heidän keskuudessaan, ja sitä seurasi yhä suurempi viittilöimisten ja
kiihtymyksen vuorottelu.

Brace huomasi sen myöskin ja arvasi paremmin kuin minä, mitä
kaikki tämä salakähmäisyys merkitsi -- ainakin oli hän lähempänä
totuutta, sillä hänkin oli edelleen tietämätön noiden roistomaisten
salaliittolaisten täydestä aikomuksesta.

Hän kuiskasi minulle, mihin hän luuli heidän tähtäävän, tarkoittaen
paljastaa hirveän totuuden minulle niin hellävaroen kuin mahdollista.
Mutta nyt olin minä enemmän kuin puoleksi arvannut asian, eikä hänen
ilmoituksensa ällistyttänyt minua.

"Jonkun on kuoltava, poika. Luulen että he puhuvat arvan heittämisestä
siitä, kuka se tulee olemaan -- no, meidän täytyy uskaltaa muiden
mukana."

Juuri kun Brace oli päättänyt puheensa, nousi muuan mies lautalla ja
vaatien toisten huomiota pyysi tehdä erään ehdotuksen heille.

Puhe, jolla hän teki ehdotuksensa tiettäväksi, oli tosiaan lyhyt ja
osuva. Itse asiassa tuli hän ehdotukseensa melkein heti, ja se kuului
yksinkertaisesti siten, että yhden joukosta täytyi kuolla muiden
pelastamiseksi -- että heillä oli vielä vettä, mutta ei ollenkaan
ruokaa -- kaikkien täytyi joutua perikatoon, jolleivät saaneet
syödäkseen -- että he eivät voineet syödä, jollei --

Mutta en voi toistaa niitä kauheita perusteita, joita hän käytti,
vaikka ne olivatkin lyhyitä -- hänen puheensa oli näet lyhyt ja kun hän
oli pitänyt sen, istuutui hän taas.

Tuli lyhyt väliaika, ja sitten nousi toinen sekä kääntyi miesjoukon
puoleen. Tämä mies yhtyi edellisen mielipiteisiin sekä lisäsi
ehdotukseen suunnitelman sen toteuttamiseksi -- että nimittäin se,
jonka tuli kuolla, valittaisiin arvalla. Tätä tietysti sekä Brace
että minä odotimme. Ei ollut luultavaa, että kukaan tarjoutuisi
vapaaehtoisesti.

Mikä olikaan kauhuni ja toverini suuttumus sekä säikähdys, kun muuan
vahvimmista ja raaimmista koko joukosta -- Le Gros-lurjus -- nousi ja
kovalla sekä vakavalla äänellä ei ainoastaan vastustanut arvanheittoa,
vaan vieläpä ehdotti minua uhriksi!

Brace hypähti heti pystyyn ja päästi paheksumisen huudahduksen.
Odotettiin, että tämä huudahdus saavuttaisi vastakaikua muilta, ja
siten olisikin sellaisen halpamaisen ehdotuksen ottanut vastaan miltei
jokainen muu miesjoukko maan pinnalla tai valtamerellä.

Mutta sekä toverini että minä huomasimme pian kauhistukseksemme, että
sellaista vastakaikua ei kuulunut tuon roistomaisen miehistön puolelta.
Päinvastoin useat kannattivat itse ehdotusta, vieläpä sellaisella
enemmistöllä -- voisin melkein sanoa yksimielisyydellä, että oli
ilmeistä useimpien niistä miehistä, jotka puhuivat, jo ennakolta
päättäneen asian. Heidän nopeasta mukautumisestaan kävi selville, että
he olivat valmistuneet tällaisen varalle, ja tämä seikka selitti sen
salaperäisen kuiskuttelun, jota oli ollut edellisenä päivänä. Muutamat
harvat eivät ilmeisesti olleet olleet mukana salaisuudessa, mutta
nämä olivat heikkoja miehiä, joiden vastustuksesta ei olisi välitetty
ja jotka itse asiassa näyttivät olevan kylläkin valmiita yhtymään
enemmistöön.

Ranskalainen rehentelijä jatkoi puhettaan puolustellakseen ehdotustaan
todisteilla. Me emme olleet kaikki samanarvoisia, sanoi hän -- oli
kyvykkäitä merenkulkijoita -- ja tavallisia merimiehiä -- ja minä olin
vain poika. Miksi olisi minulla yhtä hyvä mahdollisuus pelastua kuin
muillakin? Se oli nurinkurista.

Brace vastusti hänen perusteitaan -- vetosi miehistöön -- heidän
oikeuden- ja rehellisyyden tuntoonsa -- "heitettäköön arpaa", sanoi
hän, "ja koettakoon poika onneaan muiden mukana" --- se oli ainoa
oikeudenmukainen ja kunniallinen keino -- ainoa miehen arvoa vastaava
menettelytapa.

Pyh! Nämä eivät olleet miehiä. Joka ikinen oli liiankin iloinen
ryhtyäkseen mihin keinoon tahansa, joka vain vapauttaisi heidät
vaarallisesta arvanheitosta. Le Grosin viisastelevat perusteet
tyydyttivät heitä. Häpeällinen ehdotus voitti. Päätettiin, että minun
piti kuolla!



KUUDESKYMMENESKUUDES LUKU


Niin -- päätettiin, että minun piti kuolla.

Aika ja tapa oli vain vielä määrättävä, mutta näistä seikoista
sovittiin pian. Mitä tuli edelliseen, piti asian tapahtua silloin --
heti paikalla -- ja tavasta päätettiin, että vereni piti laskea kuiviin!

Nämä päätökset tehtiin nopeudella, joka ei suonut ollenkaan aikaa
miettimiseen -- tuskin aikaa puhumiseen tai vastustamiseen. Ahnaat
sudet olivat innokkaita saamaan saaliinsa.

Heidän päätöksensä oli toimia nopeasti sillä kertaa, sillä puolitusinaa
asian innokkainta puoltajaa läheni enempää epäröimättä minua --
ilmeisesti aikoen panna aikeensa täytäntöön!

Ja he olisivat epäilemättä tehneet sen, jos olisin ollut yksin ja
suojatonna -- epäilemättä he olisivat tappaneet ja syöneet minut!
Mutta minä en ollut yksin -- en ollut ilman suojelijaa. Kun julmat
ihmissyöjät lähestyivät, hyppäsi Brace heidän ja minun väliini ja
vetäen esiin kääntöpääveitsensä hän uhkasi iskeä maahan ensimmäisen,
joka koskisi sormellaankaan minuun.

"Pois!" huusi hän, "pois, te pelkurit lurjukset! Koskekaahan vain
poikaan ja minä teen teistä hakkelusta. Hän on ehkä ensimmäinen, joka
tulee syödyksi, mutta hän ei ole ensimmäinen, joka kuolee sentakia --
useampi kuin yksi teistä on kellistyvä ennen kuin hän. Hitto vieköön,
jollei niin käy! Nyt siis, te arat koirat, tulkaa, jos uskallatte!"

Pelkurit, joita Bracen rohkea esiintyminen lannisti, pysähtyivät
paikoillaan ja epäröivät, vaikkei kukaan heistä uskaltanut vastata.
Hämmästys näytti vallanneen heidät, sillä vaikka he tiesivät, että
Brace vastusti aikomusta, ei heillä ollut ajatustakaan, että hän
yrittäisi taistella koko joukkoa vastaan. Sentakia hämmästys pidätti
heitä -- yhdessä pienen pelon kanssa, sillä Bracen ottama päättävä
asento ja hänen veitsensä loistava terä lupasivat kuolemaa joillekin
heistä. Ja kun jokainen pelkäsi, että kuolema tulisi hänen osakseen, ei
yksikään halunnut olla etumaisena.

Minä olin syöksynyt rohkean puolustajani rinnalle päättäen taistella ja
kuolla hänen sivullaan, vaikka minun heikko käsivarteni ei olisi voinut
saada paljon aikaan vahvaa ja rajua miesjoukkoa vastaan, joka hyökkäsi
kimppuumme. Kuitenkin olisi parempi kuolla sillä tavoin kuin tulla
kylmäverisesti teurastetuksi, ja näin uskoen minä rohkaisin itseni
kohtaamaan vihollisia.

Tällä ratkaisevalla hetkellä näytti toverini asennossa tapahtuvan
muutos: jokin uusi ajatus oli vallannut hänet, ja heiluttaen kättään
erikoisella tavalla, joka osoitti vastustajillemme, että hänellä oli
jokin ehdotus tehtävänä, hänen onnistui saada aikaan hiljaisuus. Sitten
hän kääntyi heidän puoleensa seuraavasti: "Toverit, eikö ole aivan
kehnosti, että me riitelemme semmoisella hetkellä kuin nyt, jolloin me
kaikki olemme yhtäläisesti hädässä?"

Bracen äskeinen uhmaava sävy oli muuttunut puolittain pyytäväksi, ja
oli ilmeistä, että hän aikoi ehdottaa jonkun sopimuksen tekoa. Olisihan
ollutkin hänen puoleltaan mieletöntä pitkittää ristiriitaa, koska se
olisi vain päättynyt meidän kummankin kuolemaan.

"Toverit", jatkoi hän, "on kauheata kuolla, mutta minä tiedän, että
meidän täytyy uhrata joku muiden edestä, ja se on parempi kuin että
kaikki tuhoutuisimme. Mutta teidän tulee tietää, että kun tämä
tapahtuu, on tavallisena tapana vetää arpaa asiasta."

"Me emme tee sitä sillä tavoin!" huusi muuan lisäten kirouksella
painokkuutta vastaukseensa.

"No hyvä", jatkoi Brace, kadottamatta rauhallista esiintymistään,
"koska olette päättäneet, ettei asiaa sovita sillä tavoin, ja että
tämän pojan täytyy olla ensimmäinen, ja koska olette kaikki päättäneet
sen, ei hyödytä että minä olen tiellä. Minä suostun toisten aikeeseen."

Minä ällistyin näistä sanoista ja käänsin ehdottomasti katseeni puhujan
kasvoihin. Oliko hän vakavissaan? Aikoiko hän todella hyljätä minut?
Luovuttaa minut noiden armottomien miesten käsiin?

Hän ei välittänyt minusta, ja hänen päättäväinen asentonsa sekä yhä
samaan suuntaan kohdistettu katseensa osoitti minulle, ettei hän ollut
vielä puhunut loppuun.

"Mutta", sanoi hän hetken perästä, "seuraavilla ehdoilla".

"Millä ehdoilla?" kysyivät useat keskeyttäen hänet.

"No, vain sillä", vastasi Brace, "että pojan annetaan elää
huomisaamuun. Pyydän hänelle ainoastaan aikaa auringon nousuun, ja
jollei silloin ole yhtään purjetta näkyvissä, voitte tehdä, mitä
tahdotte. On vain kohtuuden mukaista, että poika saa mahdollisuuden
säilyttää henkensä, ja jollette suostu antamaan hänelle tätä
mahdollisuutta", jatkoi puhuja asettuen taas päättäväiseen asentoon,
"jollette anna, niin kaikki, mitä minulla on sanottavana, on se, että
minä taistelen pojan puolesta niin kauan kun voin puolustaa häntä, ja
jos hänet syödään ensiksi, ei häntä tapeta ensiksi -- sen voin luvata
teille. No?"

Bracen puheella oli toivottu vaikutus. Hänen kuulijakuntansa suostui
ehdotukseen, vaikkakin vastahakoisesti. Nuokin sydämettömät paholaiset
eivät voineet olla tunnustamatta, että semmoinen menettely oli vain
kohtuullista, mutta mahdollisesti oli suojelijani päättäväisellä ja
uskaliaalla käyttäytymisellä -- hänen siinä seisoessaan suoristuneena
ja valmiina, terävä veitsi loistaen hänen vahvassa, lujassa otteessaan
-- suurempi vaikutus heidän päätökseensä kuin millään rehellisyyden
tunteella.

Oli miten tahansa, lykkäykseen myönnyttiin, ja ne, jotka olivat
uhanneet henkeäni, vetäytyivät takaisin -- vaikkakin yhä muristen
tyytymättömyyttään -- sekä peräytyivät jälleen paikoilleen.



KUUDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU


Voin vain huonosti kuvailla niitä tunteita, jotka myllersivät
rinnassani. Vaikka olin vapautunut heti paikalla uhkaavan kuoleman
kauhusta, ei viivytyksessä ollut mitään, joka olisi antanut minulle
ilon tunteita. Se olisi vain kohtaloni lyhyt lykkäys, sillä huomenissa
minun täytyi varmasti kuolla. Vähäpätöiset mahdollisuudet, että me
näkisimme purjeen, olivat tuskin miettimisen arvoisia, enkä minä saanut
mitään lohdutusta sellaisen sattuman ajattelemisesta.

Siksi pidin kohtaloani varmana. Suojelijani ei voinut pelastaa minua.
Hän oli tehnyt kaiken voitavansa hankkimalla lykkäyksen, joka oli
antava minulle tämän vähäpätöisen mahdollisuuden pelastaa henkeni. Jos
mahdollisuus jäisi toteutumatta, olisi hänen epäilemättä pidettävä
sanansa ja luovutettava minut.

Minulla oli samat tunteet kuin tuomitulla rikollisella, jonka
mestaushetki on määrätty ja joka tietää sen -- ehkä vain sillä
erotuksella, että minä saatoin odottaa tapausta omatunto puhtaana.
Tunteeni eivät olleet samoja kuin rikollisen, vaan ikäänkuin uhrin --
marttyyrin rosvojen joukossa.

Tietystikään en ajatellut nukkumista -- kaikki uni oli kaikonnut
silmäluomistani. Miten saatoin nukkua, kun sellainen tulevaisuus oli
edessäni? Surullisena ajattelin minä tuolla ratkaisuhetkellä kotia,
vanhempia ja sukulaisia. Katkerasti minä kaduin sitä että milloinkaan
olin karannut merille.

Voi! Niinkuin monen muunkin, joka on menetellyt tottelemattomasti ja
uhkarohkeasti, oli minunkin kokemukseni liian kalliisti ostettu --
minun katumukseni tuli liian myöhään.

Huomenna auringon noustessa minun täytyi kuolla ja voi, sellaisen
kauhean kohtalon uhrina! Osakseni tullutta kuolemaa ei tiedettäisi
milloinkaan, sillä vaikka minut tehtiin uhriksi, ei ollut luultavaa,
että mestaajani eläisivät kauan jälkeeni. Mahdollisuudet, että joku
heistä milloinkaan pääsisi maihin, olivat tosiaan pienet, ja vaikka he
pääsisivätkin, ei ollut luultavaa, että he levittäisivät salaisuutta.
Minusta ei kuultaisi milloinkaan enää; ei ystävät eivätkä sukulaiset
saisi ikinä tietää surullista osaani ja parempi olisikin, etteivät he
saisi. Oi, se oli kauhea kohtalo!

Kärsiessäni sellaisista ajatuksista makasin minä ojentuneena lankulle;
suojelijani oli yhä vieressäni -- niin lähellä, että meidän hartiamme
koskettivat toisiaan ja päämme olivat aivan yhdessä -- minä olisin
voinut kuulla kaiken, mitä hän olisi sanonut vaikka kuiskaamallakin,
mutta pitkään aikaan hän ei lausunut sanaakaan minulle. Häntä
näyttivät omat ajatuksensa askarruttavan -- aivan kuin olisi hän ollut
vajonnut johonkin syvään mietiskelyyn -- eikä hän halunnut, että häntä
puhuteltaisiin. Huomatessani tämän pysyin minäkin vaiti.

Yö laskeutui ja näytti tulevan pimeäksi. Useimmat edellisistä
öistä olivat olleet hyvin valoisat, kun oli ollut kuuvalo ja
tuskin pilveäkään taivaalla moniin viikkoihin. Mutta tänä päivänä
ja erikoisesti sen loppupuolella oli mustia pilviä näyttäytynyt
taivaanrannan yläpuolella, ja vaikka meri oli vielä tyyni, näytti
siltä, kuin jokin muutos olisi käsillä.

Kun aurinko oli laskenut, nousivat nämä pilvet korkeammalle ja
korkeammalle, kunnes niiden musta käärinliina peitti koko taivaankannen
verhoten kuun täydellisesti, ei vain kätkien sitä silmistämme, vaan
estäen sen säteitä luomasta valoaan merelle.

Sensijaan että vedenpinta olisi kimallellut ympärillämme, niinkuin se
oli tehnyt edellisinä öinä, oli se nyt harmaan ja synkän näköinen,
sillä se heijasti yläpuolellaan riippuvien pilvien väriä. Kumpikin oli
minun oman surullisen mielialani sopivia vertauskuvia.

Minä huomautin melkein koneellisesti toverilleni tästä muutoksesta
yläilmoissa ja puhuin yön pimeydestä.

"Sitä parempi, poika", oli hänen lyhyt vastauksensa, ja hän vaipui
taas äänettömyyteen ikäänkuin hän ei olisi pitänyt siitä, että häntä
koetettiin saada keskustelemaan.

Minä mietiskelin hetken hänen vastaustaan. Miten se oli parempi? --
Mitä merkitsi pimeys? Mitä hyötyä voitiin siitä saada? Pimeä yö ei
voinut tuoda laivoja merelle, eikä se myöskään voinut pelastaa minua
kohtalosta, joka oli minulle määrätty. Aurinko nousisi yhtä kaikki, ja
sen noustessa minun täytyisi kuolla! Pimeys ei voinut hyödyttää minua!
Mitä saattoikaan hän tarkoittaa?

Minä mietiskelin pitkän aikaa hänen vastaustaan, mutta en voinut saada
selville sen merkitystä. Oliko hän tarkoittanut sen rohkaisulausunnoksi
-- joksikin, jonka tuli herättää toivoa minussa -- joksikin, joka
ilahduttaisi minua -- sillä oli näet epämääräisesti se vaikutus -- vai
oliko vastaus annettu koneellisesti ja ajattelematta?

Edellistä mahdollisuutta en uskaltanut toivoa. Siitä hetkestä, jolloin
minulle oli suotu armonaikaa, ei hän ollut puhunut eikä lausunut
yhtäkään toivon sanaa, sillä olin varma, ettei hänellä ollut semmoista
lausuttavana. Mitä hän sitten tarkoitti sanoilla, jotka hän juuri oli
sanonut: "Sitä parempi, poika"?

Minä olisin lopulta kysynyt häneltä, mutta juuri kun olin päättänyt
tehdä niin, huomasin minä, että hän käänsi itsensä ympäri, ja ennenkuin
voin puhua hänelle, oli hän siirtänyt päänsä pois, niin ettei hän
olisi enää kuullut minun kuiskaustani. Haluten, etteivät muut kuulisi
kysymystä, jonka aioin tehdä hänelle, minä pysyin hiljaa ja odotin
parempaa tilaisuutta.



KUUDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU


Nyt oli tullut erittäin pimeä -- niin pimeä, että minä tuskin saatoin
erottaa toverini haahmon, vaikka hän oli aivan vieressäni -- suuri
lautta itse sekä siinä pitkällään olevat miehet olivat erotettavissa
vain muodottomana mustana joukkona. Minä saatoin huomata levitetyn
purjeen paremmin kuin muun, koska se oli vaaleanvärinen ja rajoittui
selvästi taivaan synkkää harmautta vastaan.

Mutta vaikka olikin pimeä, huomasin minä, että Bracella oli minusta
poispäin kääntyessään veitsi käteen puristettuna, terä yhä auki ja
valmiina käytettäväksi! Mitä hän aikoi sillä?

Yht'äkkiä tuli mieleeni, että hän epäili jotakin -- että hän pelkäsi,
etteivät roistot haluaisi odottaa aamuun, niinkuin oli sovittu, vaan
yrittäisivät saada aikeensa täytäntöön yöllä. Tämän epäluulon takia
oli hän asettunut heidän ja minun väliini päättäen vartioida minua.
Paikka, jonka hän oli valinnut, tuki tätä otaksumaa, ja hänen asentonsa
vahvisti sitä.

Kuten olen ennen kertonut, olimme Brace ja minä yhäti niillä uivilla
lankuilla, jotka olimme sitoneet yhteen, ja nämä oli kiinnitetty
lauttaan siihen osaan, jota voisi sanoa sen peräkeulaksi -- toisin
sanoen, kun lautta liikkui vedessä purjeen avulla, oli meidän paikkamme
takana vanavedessä.

Nyt kun toverini oli kääntynyt, makasi hän pää lauttaa kohti, ja kuten
luulin, puoleksi kyyristyneessä asennossa, vaikka pikimustan pimeyden
takia en ollut varma tästä. Joka tapauksessa oli hän sellaisessa
asennossa, että jos joku olisi koettanut lähestyä minua, olisi
hänen ensin pitänyt mennä Bracen ruumiin yli, ja sentakia luulin --
nähdessäni veitsen hänen kädessään -- että hänen tarkoituksensa oli
suojella minua.

Olen sanonut, että nyt oli tullut erittäin pimeä, mutta tämän lisäksi
huomasin, että tuuli oli noussut -- juuri melkein samalla hetkellä kuin
muinakin öinä. Tänä yönä se oli kuitenkin paljon vireämpi kuin ennen
-- niin vireä, että lautta kulki reippaasti eteenpäin saaden vedessä
aikaan kohisevan äänen ja jättäen jälkeensä vaahtoisen uran.

Jonkinlaiseen tylsyyteen tuudittautuneena makasin minä kuunnellen tätä
ääntä, ja unelmistani herätti minut vasta se, että huomasin veden äänen
yht'äkkiä tulevan vähemmän äänekkääksi ja selväksi -- ikäänkuin lautta
olisi kulkenut hiljaisemmin meressä -- sitten en kuullut sitä ollenkaan!

Varmaankin, ajattelin, on purje tullut alas, eikä lautta ole enää
liikkeessä.

Makasin hetken kuunnellen tarkkaavasti; hämmästyksekseni saatoin yhä
erottaa kohisevan veden äänen, mutta nyt se tuntui tulevan jonkun
matkan päästä ja loittoni joka hetki! Olin vähällä hypähtää ylös ja
etsiä selitystä tähän omituiseen ilmiöön, kun villi huuto tuli kiirien
yli veden kovien äänien synnyttämän epäselvän melun seuraamana.

"Me olemme pelastetut!" ajattelin minä. "Jokin laiva on likellä!" Minä
tosiaan huusin nämä sanat hypähtäen pystyyn makaavasta asennostani.

"Niin", vastasi ääni, jonka tiesin olevan Bracen, "me olemme kuitenkin
pelastuneet heiltä -- tuolla he menevät, nuo pelkurit lurjukset! He
eivät saa meitä kiinni niin kauan kun tämä tuuli kestää --- sitä he
eivät tee."

Hämmästyksekseni huomasin nyt, että Brace ja minä olimme yksinämme,
ja kaukana varjoisessa pimeydessä saatoin minä tuskin erottaa valkean
purjeen lautalta, joka yhä kiiti poispäin tuulessa!

Siinä ei ollut mitään salaperäistä. Brace oli leikannut poikki köydet,
jotka yhdistivät meidän lankkumme lauttaan, ja antanut lankkujen hiljaa
jäädä jälkeen. Sitä varten hän oli puuhaillut veitsi kädessä!

Tietysti tuuli, joka painoi purjetta vasten, oli vienyt suuren lautan
kauas saavuttamattomiin, ja se oli nyt useita satoja yardeja tuulen
alla meistä. Pimeys oli estänyt ketään miehistä huomaamasta, mitä
oli tapahtumassa, mutta he olivat vihdoin keksineet meidän pakomme,
niinkuin heidän hurjat luikkauksensa ja vihaiset huutelunsa todistivat.
Me saatoimme kuulla heidän kutsuvan meitä nimeltä, samalla kun he
päästivät uhkauksia ja pettymyksen tuottaman raivon huudahduksia.

"Älä pelkää heitä enää", huomautti toverini kylmästi, "eivät he saavuta
meitä tuolla hitaalla aluksella -- me voimme soutaa nopeammin kuin he
uida. Mutta on kuitenkin paras päästä varmuuteen -- mitä kauempana me
olemme heistä, sitä parempi -- käy kiinni, poika, tässä on sinulle airo
-- vedä kaikin voimisi!"

Minä tartuin airoon niinkuin toverini neuvoi, ja aloin soutaa. Minä
näin, että Bracella oli toinen airo -- hän oli näet saanut otetuksi
sen lautalta -- ja kahden airon avulla pieni aluksemme kulki nopeasti
vedessä. Me tietysti soudimme suoraan päin tuulta, sillä näin tekemällä
oli meillä vastakkainen suunta verraten siihen, mihin muut miehet
kulkeutuivat.

Pitkän aikaa me yhä kuulimme heidän villit, käheät huutonsa takanamme.
Mutta äänet kävivät heikommiksi ja heikommiksi, kun lautta ajautui
tuulessa, ja vihdoin me emme kuulleet niitä enää.

Me soudimme kunnes aamu valkeni, ja silloin me lepäsimme työstämme sekä
tähystimme merenpintaa.

Näkyvissä ei ollut yhtään purjetta -- ei minkäänlaista esinettä. Lautta
oli kadonnut veden kuperan kohouman taakse -- me olimme yksinämme
valtamerellä!

       *       *       *       *       *

Lukija! Voisin kuvailla muitakin vaaran näytelmiä, joiden kautta rohkea
toverini ja minä kuljimme ennen sitä riemuisaa hetkeä, jolloin silmämme
kiintyivät laivan valkeihin purjeisiin -- vahvan, mainion laivan,
joka nosti meidät valtameren povelta ja kuljetti meidät taas maalle
-- niin, vieläpä syntymämaallemme. En väsytä Sinua yksityiskohdilla.
Riittäköön, kun sanon, että pelastuimme -- miten olisin muuten elossa
kertoakseni tarinaani? Niin minä elän yhä ja samoin toverinikin -- me
kumpikin kuljemme vielä merillä, mutta ei enää mielivaltaisen tyrannin
johdossa, sellaisen kuin oli "Pandoran" kapteeni. Ei, me olemme
kumpikin kapteeneja itse -- minä eräällä Itä-Intian kulkijalla, ja Ben
on mainion, Afrikassa kulkevan parkin päällikkönä -- sekä myös osittain
omistajana -- parkin, joka oli aivan "Pandoran" veroinen.

Mutta hänen Afrikan-kauppansa ei ole samanlaista -- ei. Vanha ystäväni
on kunniallinen mies. Hänen kauppatavaranaan ei ole mustat miehet, vaan
keltainen kultahiekka, valkoinen norsunluu, palmuöljy ja kamelikurjen
sulat, ja joka kerta "käväistyään" Afrikan rannikolla, "käväisee" Ben
-- niinkuin olen saanut tietää -- Englannin pankissa ja sijoittaa sinne
hyvin huomattavan rahasumman. Minä iloitsen hänen menestyksestään, enkä
epäile, että sinä, lukija, teet samoin.

Emme ole epätietoisia orjalaivan miehistön kohtalosta. Ei yksikään
heistä, ei veneessä eikä lautalla olijoista nähnyt milloinkaan enää
rannikkoa. He tuhoutuivat laajan valtameren pinnalla -- tuhoutuivat
kurjasti yhdenkään käden auttamatta tai silmän itkemättä heitä. Ei
yksikään silmä nähnyt heitä paitsi Kaikkivaltiaan -- ei yksikään käsi
ollut lähellä paitsi hänen, ja se oli lähellä, sillä Jumalan käsi kosti
heidän uhriensa puolesta!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Merille karannut - Seikkailuromaani Afrikan rannikolta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home