Title: Lemmen näyttelijätär - Romantillinen kuvaelma
Author: Blanche, August
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lemmen näyttelijätär - Romantillinen kuvaelma" ***


LEMMEN NÄYTTELIJÄTÄR

Romantillinen kuvaelma


Kirj.

AUGUST BLANCHE


Suomentanut

--r--r [Arvo H. Nurmi]



Tampereella,
Edw. Lang'in kustannuksella,
1884.



SISÄLLYS:

Alkujohto. Kerjäläinen.

Ensimäinen aikakausi. Kasvattitytär.

 1. Pääsöliput.
 2. Ilmoitus.
 3. Maisteri.
 4. Tarina kuoleman ristipojasta.
 5. Mylläri.
 6. Maisteri ja mylläri.
 7. Kaksi kyyneltä.
 8. Opettaja ja opettajatar.
 9. Tarina kummallisesta puujalasta.
10. Rautavaaka.

Toinen aikakausi. Ensi lempi.

11. Jalka.
12. Ääni.
13. Amanda.
14. Taivas selkenee.
15. Uusia pilviä.
16. Myrsky alkaa nousta.
17. Aurinko menee mailleen.
18. Hetkinen auringon säde.
19. Myrsky pääsee valloilleen.

Kolmas aikakausi. Lemmennäyttelijätär.

20. Holvioikeus.
21. Kapina.
22. Muuan kohtaus.
23. Muuan näky.
24. Kultaristi.
25. Aave.
26. "Musta kyyhkynen."
27. Olivia Heuser.
28. Teaatterin ulkopuolella.
29. Näytelmän jälkeen.

Neljäs aikakausi. Tytär.

30. Luu-valon vaikutus.
31. Esittely.
32. Virransaaressa.
33. Kuistilla.
34. Tarina.
35. Maantiellä.
36. Paviljongissa.
37. Jälkimuistelmia erään suruharson johdosta.
38. Eräänä aamuna.



Alkujohto.

Kerjäläinen.


Monias vuosi sitten nähtiin milt'ei päivittäin pohjoissilta-kaduu
vasemmalla sivukäytävällä muuan nälkäinen, inhottavien repaleiden
verhoama henkilö, jonka kasvot ohikulkevien sydämissä vaikuttivat sekä
säälimistä että kauhua.

Näissä kasvoissa, joiden kellastuneissa juonteissa näyttiihe
katoamattomia merkkejä kurjuudesta ja likaisuudesta, oli kuitenkin
silmät, joilta monivuotinen kurjuus ei ollut voinut riistää niiden
kaikkea syntyperäistä kiiltoa eikä elävyyttä.

Se, ken katseli näihin silmiin, kammahti välttämättömästi sitä rajua
tulta, joka niistä leimusi, ja ihmistuntija ei olisi, tarjotessansa
syvään kumartavalle kerjäläiselle almun, huomannut noiden sinertävien
huulien ympärillä kiitollisuuden herättämää hymyilyä, vaan selvintä
ivanaurua ja mitä ilmeisintä ylenkatsetta sekä ihmiskuntaan että
itsehensä.

Joka päivä kulki tuo kurja pitkin kuningattaren katua, pysähtyi erään,
sen varrella olevan mitä suurimman huonerakennuksen edustalle ja
tuijotti akkunaan, jonka tehtyä hän ivallisella naurulla riensi sieltä
pois yöksi palataksensa kurjuuteensa sekä kerjätyt äyrinsä johonkuhun
Skinnarvik'in kaupunginosassa olevaan mitä syrjäisempään mökkiin.

Tuossa Kuningattarenkadun varrella olevassa huoneuksessa asui eräs
sangen rikas miesi, jonka loistavassa etehisessä moni komeasti
puettu henkilö sydän kurkussa odotteli; mutta silloin, kuu tuo rikas
miesi kohtasi mainitun kerjäläisen, vapisi hän, sillä varmaan ei
kukaan ymmärtänyt paremmin kuin hän, mitä silmäys noista pääkalloon
vajouneista silmistä tarkoitti. Monta kertaa näkivät tuon pohatan
vieraat tahi palvelusväet arvossa pidetyn isäntänsä säpsähtävän
ja rientävän pois akkunasta ja kun he, tästä hiukan hämmästyneinä
tahi uteliaina, katsoivat kadulle, eivät he huomanneet mitään muuta
erinomaista kuin kerjäläisen, jolla oli niin ihmeellinen silmäys.

Hiukan vähemmän kuin puoli vuotta sitten kuoli tuo onnetoin, jättäen
sielunsa vanhurskaan Tuomarin haltuun ja ruumiinsa leikkely-huoneesen,
tullakseen kumminkin kuoltuansa joksikin hyödyksi maailmassa; mutta
eräät kerjäläispussiin jääneet esineet, näet, luultavasti kerjäläisen
omalla kädellä täyteen kirjoitetut paperiarkit, näyttivät osoittavan,
että tuo vainaja eläessänsä ehkä olisi kelvannut muuhunkin kuin
kuljeskelemaan pitkin katuja ja kerjäämään leipäänsä.

Yhdestä näistä kirjoituksista näkyy selvästi, ett'ei kukaan, joka
kerran oli nähnyt, missä tuon onnettoman kätkyt heilui turkkilaisella,
komeassa makuuhuoneessa olevalla matolta, ja jolle kaikki mitä
vanhempain rakkaus ja ylellinen rikkaus voi, oli tarjona, silloin
olisi aavistanut että kerjäläissauva tulisi olemaan tuon uinailevan
lapsen noja elämän tiellä ja että tämä mitä valkoverisin, hymyilevä
enkelin kuva, silloin kiedottu silkkiin ja tyllikankaasen, kerta tulisi
suurimman köyhyyden ja kurjuuden alaisena nääntymään Tukholman kaduilla.

Mutta mitä näkyjä elämä tarjoaa! Kuinka syvälle sinä ihminen voit
vajota! Etkö sinä omalla kädelläsi perusta onnesi asumusta samoin kuin
siitä kaivat onnesi haudankin?

Etköhän juuri sinä itse käske muiston siitä hyvästä, jota olet
aikaansaanut, kiitollisena pysähtymään haudallesi, samoinkuin sinä itse
panet alun niihin ylenkatseen ohdakkeisinkin, jotka siinä kasvavat?
Seis! älä tuomitse minua! huutaa yksi ja toinen viimeisen lepokammionsa
syvyydestä; enpä minä aina ollut se, joka kiinnitin varjot kuvaan.
Yhtä totta kuin se on, että kärkkäät ihmiset ovat osoittaneet minulle
viimeisen palveluksen saattamalla minun tomuni tähän unhoituksen ja
rauhan kotiin, yhtä totta on sekin, että kärkkäät ihmiset vasten omaa
tahtoansa ovat johdattaneet minua turmeluksen tielle ja viitanneet
maailmassa onnettoman matkani suunnan... Mutta sallikaamme kerjäläisen
itsensä kertoa elämänsä kulun semmoisena kuin se seuraavissa piirteissä
esiytyy:

"Kuinka hauskaa onkin olla, kuten sanotaan, paraimpain ihmisten lapsi!
Saahan käydä puhtaassa puvussa arkipäivinä ja koreassa pyhäpäivinä.
Onpa hauskaa olla parempain ihmisten lapsi!

"Miettiessäni mikä minä siihen aikaan olin ja mikä retkale minä nyt
olen, alkaa vereni kiehua -- haa! Jumalan kiitos, että tässä ruumiissa
vielä jotakin kiehuu!

"Nuot äitini kasvot, ne olivat kauniit, niin kumminkin minusta näytti.
Minä olen nähnyt monta kauniimpata; hänen äänensä ja silmäyksensä
suloisuutta en minä koskaan ole tavannut kelläkään toisella. Mutta
sehän on aivan luonnollista, tämähän oli minun äitini ja hänen
silmäyksensä olivat ainoata lastansa katselevan äidinrakkauden!

"Mutta minä surkuttelen sinua, mummoparka! Huonosti hoidit sinä lapsesi
-- huu, kuinka tällä on kylmä! -- kirottu olkoon... suo anteeksi, suo
anteeksi, sinä äitini haahmu!

"Isäni, hän oli uljas miesi, ja nuot aatelispukuun kuuluvat epoletit
sitten -- ah, jos ne vaan olisi minulla täällä, hykertäisin kämmeniäni
ihastuksesta vilun sijasta -- huu, huu! Että minä lapsena katselin
näitä kyllästykseeni asti, sen minä hyvin muistan; ihmettelenpä vieläkö
tämä nyt kävisi päinsä -- ah, jospa kuitenkin olisin saanut pitää nuot
kauniit epoletit!

"Ollessani neljäntoista vuotias otti Herra minun isäni ja paholainen
äitini, mutta miksi menikään hän uudestansa naimiseen!

"Isä puoleni sai äitini mukana rahaa kuin heinää, mutta ei korttakaan
ollut hänellä lammasparan suun varalta -- minä olin hyvänsävyinen kuin
lammas siihen aikaan, ja olisihan tuo käynytkin päinsä, ell'en myöskin
olisi ollut tyhmä kuin lammas. Mutta hyvänsävyisyys ja tyhmyys ovat
kasvaneet kiinni toisiinsa kuin villa nahkaan.

"Pian nousikin heinän seasta minun äitini hautasypressi. Tuo antelias
isäpuoleni viskasi tämän kasvin minulle samoin, kuin juhdalle viskataan
olkitukko. Sypressin ääressä voin minä vuodattaa kyyneliä, mutta
en sammuttaa nälkääni, ja kyyneleet äidin hautasypressin ääressä
nuurruttavat sekä sielua että ruumista. Siitäpä se tuleekin, että minä
nyt olen niin hirveän mehutoin ja kuivettunut.

"Oivallinen isä-pueleni, sinulla on monta vertaistasi maailmassa.
Sinulle, harmastunut, kunnon ukko, ei tämä ole niin vaarallista;
mutta minä olisin kuin ruhtinas leipäpuodissa, jos minä vaan varmaan
tietäisin, ett'ei kukaan muu kuin minä ole tuottanut sinulle noita
harmaita hivuksia.

"Yhden elämän ohjan, yhden hyvän isänneuvon annoit sinä minulle
kuitenkin, josta minä milt'ei olisin valmis kiittämään sinua. Sinä
avasit minulle samalla kertaa sen huoneen oven, joka oli ollut minun
äitini oma ja näkö-alan elämään, sanoen; 'mene, lurjus, niin pitkälle
kuin tietä riittää!' Kiitoksia, isäni! Minä olen mennyt pitkälle,
vieläpä pitemmälle kuin sinä. Minä olen mennyt Kuninkaankadun varrella
olevasta huoneesta aina tähän Skinnarvik'issä olevaan hökkeliin asti.
Niin pitkäksi ei sinun matkasi tule, sillä tie Kuningattaren kadulta,
jonka varrella sinä nyt asut, helvettiin, johon sinä varmaankin joudut,
on tuskin sekunnin matka, jos kaikki käy onnellisesti ja hyvin, kuten
toivon.

"Kuules, kuinka tuolla akkunan pielessä jytäjää, ikäänkuin ei
pohjatuuli luulisi tässä hökkelissä ketään asuvankaan! Tunge vaan
vapaasti sisään: sinä et saa sakkoa särjetystä akkunanruudusta.

"Kun on viisaustieteen maisterina kahdenkymmenen kahden vuoden
ikäisenä, se on paljon; mutta jos laakeriseppele tuottaa tuolle
nuorelle oppineelle vapaat huoneet tässä kalliissa paäkaupungissa,
se on paljoa enempi, se... Jalo isäpuoleni, sinä olet kumminkin
yhdeltä vuodelta maksanut huoneen vuokran minun edestäni, vaikka
asumukseni olikin velkavankila... Lukon ja salvan takana istuminen
sekä käräjöiminen isäpuolensa kanssa vanhempaini huoneen avaimista, se
on saatanan naurettavaa, kun asiata oikein aprikoitsee... Mutta entä
jos minä olisin voittanut! Ehkä minulla silloin olisi ollut paljon
menetettävää; mutta kaikeksi onneksi menetin minä riita-asiani, enkä
enään voi menettääkään mitään tässä maailmassa. Järkeni ehkä? Eikö
mitä, se on ikäänkuin olisi se jäätynyt kallooni, eikä tee mitään
hullutuksia ja hyvähän sekin on. Ainoastansa niille ihmisille, joilla
on runsaasti koivusia halkoja, on mahdollista menettää järkensä, sillä
kuumuus ei ole koskaan terveellinen heikoille aivoille.

"Kumpiko on rasittavampaa, josko saa laakeriseppeleitä paritassilla
tahi pähkinäpuukeppiä selkäsaunarahilla? Siihen kysymykseen voisin minä
vastata, minä, joka olen palvellut kuusi vuotta kaartissa. Varmaa on,
että minulla on ollut yhtä vähän hyötyä yhdestä kuin toisestakaan.

"Missään sodassa en minä tosin ole ollut, mutta taisteluissa, joissa
on ollut kysymys elämästä ja kuolemasta, ruumiista ja sielusta;
mutta taistelut tapahtui minun omassa rinnassani, enkä minä saanut
minkäänmoista urhollisuuden merkkiä, sillä minä olin pelkuri.

"Kuinka pitkälle muisto kuitenkin voi ulottua! Eräänä päivänä kävin
minä isäpuolein luona tuossa hänen komeassa asumuksessansa kerjäämässä
-- kerjäämässäkö? hyi! mutta mitävarten hyi? kerjääminen ei todellakaan
ole mikään vähäpätöinen seikka niin totta kuin se on, ett'ei mikään
sana ole enemmän vetänyt ihmiskunnan huomiota puoleensa. Noh, niin,
minä menin kerjäämään -- ja kultaa minä sainkin, sen verran, nimittäin,
kuin kultanuppisesta kepistä voi jäädä kerjäläisen pääkalloon --
tämä olikin ensimäinen kerta kuin minun pääni on saanut kärsiä
isäpuoleni takia, sillä sydäntäni en juuri ota puheeksikaan, Hyvin
mielelläni olisin halunnut maksaa tämän kullan sauvani rautahelalla
tutkiakseni, josko sen kultaanpuetuu heittiön veri liikkui yhtä
vilkkaasti kuin minunkin, josta minä aina olen epäilyt; mutta tämä
halvattu käsivarsi... Kirottu seikka että köyhäinlääkäri on yhtä köyhä
taidoltansa kuin nimeltänsäkin!

"Kuolla voi minun isäpuoleni yhtä helposti suin minäkin; mutta kerjätä
henkeänsä, sitä voisi hän tehdä, vaan en minä. Te rikkaat, te rikkaat,
kerjäläinen on teitä anteliaampi, kun nimittäin on kysymys jostakin
suuresta, sillä vähäpätöisissä asioissa olette te niin ja 'näin, kuten
sanotaan.

"Mutta päivä ehtii jo korkealle ja täytyy taaskin alkaa raskas työ.
Niin, niin, kannapa elämän taakkaa seljässäsi ja köyristä sitä sitten
jokaiseen ilmansuuntaan kaduilla ja kujilla -- nähdäänpä, eikö siinä
ole työtä kylläksi! Mutta rohkeutta vaan! lähin raitista ilmaa puuttuu
meiltä juuri tätä kaikkein vähimmin. Senpä vuoksi Pohjois-sillalle,
koroittamaan vastakohdan kautta oivallisen maailman hyvinvointia ja
ylellisyyttä! Sanopa sitten, ett'ei kerjäläinen te'e minkäänmoisia
uhrauksia. Kumminkaan ei hänestä saa sanoa, että hän on omanvoiton
pyytäjä ja itserakas.

"Kotiin palatessa tehdään tuo tavallinen huviretki; pitkin
Kuningattaren katua ja ohimennessä taaskin kumarrus tuolle rikkaalle
asukkaalle, jonka köyhänä isäntänä minulla on kunnia olla.

"Kerta mietin minä vakaisesti, josko ei minullakin olisi ollut
yksi sormi syynä omaan kurjuuteeni ja tulin siihen järkevään
johtopäätökseen, ett'ei minulla ollut ainoastansa yksi sormi siihen
osallisena, vaan kaikki kymmenenkin. Asia on senlainen, että ainoasti
jalot metallit pysyvät muuttumattomina kaikissa ilmanvaiheissa ja
suhteissa. Minä olen vaan niitä karkeimpia, minä, korkeintansa
vaskipannu-raukka, jonka kanssa meneteltiin että oli syntiä ja
häpeää. Minun joskus tinaamisestani ja kirkastamisestani ei tullut
kysymystäkään ja miten kävikin tulin minä niin homeiseksi sisästä päin
ja nokiseksi ulkoapäin, ett'eivät ketkään maailman vaskisepät nyt enään
saisi minusta kalua.

"Hoh, hoo! onpa kuitenkin _yksi_ vaskiseppä, joka voi tehdä pahimmankin
metallin hopeanvalkoiseksi nurjalta puolelta, ja kullanloistavaksi
oikealta. Hän onkin kaikkein mestari, sillä mestarikirjansa sai hän
syntiinlankeemuksessa ja hänellä on siitä alkaen ollut alituisesti
työtä ja ansiota, vaikk'ei hän itse ole siitä lihonut. -- Tämä on
kuolema, luvallisen hautaviraston oltermanni ja yksi noista kolmesta
vanhuksista, sillä Aatami ja Eeva ovat häntä vanhemmat.

"Ukko! jos sinulla on aikaa, ota vastaan vaskipannu ja tee siitä
niin hyvä kuin mahdollista on, sillä minä en pidä niin tarkkaa lukua
siitä, mitä se tulee maksamaan. Minä annan kaiken mitä minulla on ja
enempää et siitä voi kohtuudella pyytääkään -- sinä saat ottaa vahingon
korvauksen suuremmista töistäsi.

"Mutta _yhden_ sanan, joka vastaa kahta, tahdon minä kuitenkin sinulle
sanoa, nimittäin, että kun olet saanut sen korjatuksi, älä lähetä
sitä takasin yhtä tyhjänä kuin se oli vastaanottaessasi, sillä siinä
tapauksessa saat huoleti ijäksi päiväksi ripustaa sen työhuoneesi
seinälle.

"Leben und leben lassen! [saksan kieltä; merkitsee: 'elää ja antaa
elää.' Suoment.] -- elä vapaus, kunnes kuolet! Näyttäköön se, ken
taitaa, tarkemman suomennoksen näistä sanoista!..."

Tämä oli kerjäläisen omatekemä elämäkertomus. Hänen nimensä oli
Kristian Svärd, mutta liikanimensä lienee hän saanut palvellessansa
Svean kaartissa. Hänen ensimäinen ja todellinen liikanimensä
tulee sangen harvinaisesti näkyviin joissakuissa muissa, hänen
jalellejääneissä, täyteentuhrituissa paperiarkeissansa, jotka
sisältävät osaksi satuja, osaksi katkonaisia kertomuksia muista
kerjäläisistä eli tovereista onnettomuudessa, heidän elämänvaiheistansa
ja lopustansa.

Juuri tämä kokoelma on perustuksena kertomukselle "lemmen
näyttelijättärestä", joka kertomus on täydennelty tutkimusten avulla,
joihin kerjäläisen käsikirjoitus on antanut aihetta.



Ensimäinen aikakausi.

Kasvattitytär.


    "Ma ihmisystävän ja saadun palkkansa
    Oon nähnyt, joka hyvään uhrais voimansa.
    Hän unhoitettu on, vaikk' muuten ansainnut
    Jos lahjat laulajan sen oisi mahtanut."

                            _Bergklint_.



Ensimäinen luku.

Pääsöliput.


Eräänä edelläpuolenpäivänä vuonna 1832 istui muuan henkilö, jota
tahdomme nimittää presidentti Elgklo'ksi, erityisessä työhuoneessansa
erään komean, mahonkipuusta tehdyn ja kullatuilla koristeilla
varustetun kirjoituspöydän ääressä, jommoinen kirjoituspöytä ylhäisellä
miehellä sopii ja tuleekin olla.

Presidentti, noin viidenviidettä vuotias mies, jonka tummansiniset
silmät, hiukan kaareva nenä ja eteenpäin pistävä alahuuli antoivat
varsin aristokraatillisen muodon koko hänen olennollensa, oli puettuna
mustasta, viperöitystä silkistä tehtyyn, laajaan aamunuttuun, ja
pieni kultaompeluinen samettilakki istui somasti kyllä hänen hiukan
harmaantuneilla hivuksillansa.

Eräs palvelija runsaasti koristetussa livréssä, jossa oli hopeaa
punaisella kankaalla, seisoi kumartaen pöydän ääressä.

"Sinun tulee tehdä joutua, eikä hellittää ennen kuin olet saanut ne
viisi pääsölippua."

"Mutta jos kaikki jo ovat myydyt, herra presidentti?" kysyi palvelija.

"Se ei ole mahdollista!... Kello löi äsken puoli yhdeksättä ja myymistä
ei aljeta ennen yhdeksätä."

"Mutta eilen taisivat jo monet tilata pääsölippuja, kuten minä olen
kuullut kerrottavan."

"Eihän koko seurakunta ole kuitenkaan voinut tilata niitä, sinä hupsu!"

"Mutta jos ne kuitenkin jo olisivat myydyt, herra presidentti?"

"Sinä et saa palata kotiin ilman pääsölipuitta, ymmärrätkö sen!"

"On niin monta, joilla on tapana ostaa niitä ennakolta saadaksensa
niistä voittoja, erittäinkin sellaisissa tilaisuuksissa kuin tämä on,
herra presidentti."

"Hätätilassa saat kääntyä noiden ennakolta ostajien puoleen... mutta
ainoastansa suurimmassa hätätilassa."

"Kyllä, herra presidentti!"

"Muutoin luulen minä, ett'ei noita ennakolta ostajia ole kovinkaan
monta siihen katsoen, että pääsölippu maksaa kolme riksiä pankossa."

"Niin, mutta kaikkien sanotaan haluavan mennä näkemään rouva Catalania."

"Vai niin... kun on kysymys huveista, silloin ei ole ihmisillä koskaan
rahan puutetta... muutoin eivät ne suinkaan ole niin avokouraisia...
Kas niin, mene nyt ja joudu pian takasin!"

Palvelija kumarsi ja lähestyt ovea.

"Kuuleppas", keskeytti häntä presidentti, "oletko nähnyt hänen armonsa
kamarineitsyttä tänä aamuna?"

"Olen, noin viisi minuutia sitten", vastasi puhuteltu.

"Joko hänen armonsa on noussut makuulta?"

"Ei -- kumminkaan ei vielä silloin, kuu minä puhuttelin
kamarineitsyttä."

"Minä toivoisin sinun olevan kotona pääsölippujen kanssa, ennenkuin
hänen armonsa nousee makuulta."

Palvelija katosi..

Presidentti heitti silmäyksen niihin asia-papereihin, jotka olivat
hänen edessänsä ja otti käteensä kynän komealta kirjoituspöydältä.

Silloin kuului naputusta sille ovelle, joka johti ulos etehiseen.

"Astu sisään!" huudahti presidentti vihaisesti, kuten korkean
virkamiehen sopii, joka ei tahdo tulla häirityksi tärkeässä toimessansa.

Ovi aukeni ja kynnyksellä näkyi pieni, vapiseva tyttö, hänen hameensa
oli karkeasta mustasta villakankaasta ja samanvärinen pumpulihuivi
peitti hänen päätänsä niin, että ainoasti vähäinen osa kasvoista
oli näkyvissä, mutta tämä osa oli turvoksissa nykyään vuodatetuista
kyynelistä.

"Mitä sinä tahdot, lapsukaiseni?" kysyi presidentti. "Mutta kuinka
sinä olet päässyt etehiseen?... onko se heittiö mennyt sulkematta oven
jäljestänsä!"

"Minun piti... minun piti"... tankkasi tyttö.

"Mitä sinun piti?" ärjäsi presidentti; "mitä sinä änkyttelet!... kuka
sinä olet? mitä sinä tahdot?"

"Minun piti, tuoman tänne eräs kirje", vastasi tyttö vihdoinkin,
astuen presidenttiä hiukan lähemmä.

"Eräs kirje?... mikä kirje se on?"

"Tämä... tämä kirje se on", vastasi tyttö, laskein kirjoituspöydälle
suljetun kirjeen karkeanpuoleisesta paperista, jonka tehtyä hän palaisi
ovensuuhun ja seisahtui siihen.

"Kerjuukirjeitä taaskin, luulen ma!" jupisi virkamies puoliääneen;
"mikähän olento tämäkin nyt taas mahtane olla?... Ahaa, taaskin hän,
tuo pahuksen ihminen?" lisäsi hän, luoden vihaisen katseen tuohon
pieneen kirjeentuojaan.

Sillävälin mursi hän sinetin ja alkoi lukea kirjeen sisältöä, josta
lukijakin ottanee selkoa ja joka oli seuraava:

    "Herra presidentti!

    Näitä rivejä kirjoittaa eräs kuolemaisillansa oleva. Kuolevaisena
    pyydän minä teitä pitämään huolta minun tytärparastani, ett'ei hän
    tulisi yhtä onnettomaksi kuin hänen äitinsä on ollut.
    Kuolemaisillaan oleva ei valehtele koskaan ja sentähden vakuutan
    minä sieluni autuuden nimessä tämän lapsen olevan myöskin teidän,
    vaikka te aina olette väittäneet sitä vastaan. Te olette
    väittäneet vastaan, sillä te ette ole koskaan tahtoneet täyttää
    velvollisuuksianne lastanne kohtaan, vaan on minun yksinäni
    täytynyt nuhjusteleman eteenpäin köyhyydessä ja kurjuudessa. Mutta
    nyt olen minä antanut teille anteeksi kaiken sen pahan, jonka te
    olette tehneet minulle ja minä tulen siunaamaan teitä kuoltuani,
    jos te pidätte huolen minun turvattomasta Amandastani, jota te
    tähän asti ette ole koskaan tahtonut nähdä, ettekä kuulla hänestä
    mainittavankaan. Se on hän, joka minun kuoltuani tulee tuomaan
    nämät rivit teille, ja katselkaatte häntä silloin tarkkaan, niin
    tulette huomaamaan hänen kasvonsa olevan varsin teidän näköisenne.
    Olkaatte hänelle lempeä, älkäätte häntä toruko, sillä hänellä ei
    ole enään äitiä, joka voisi pyyhkiä pois hänen kyyneleensä.
    Antakaatte hänen käydä koulua, että hän saisi oppia
    kristillisyyttä ja muuta, joka on tarpeen kunnialliseen elämään.
    En rukoilekaan omasta puolestani, vaikka minä olen kärsinyt paljon
    ja ollut sangen maltillinen, enkä minä myöskään ole liiaksi
    vaivannut teitä minun takiani. Hyvä herra presidentti! jos kerta
    itse tahdotte kuolla levollisena, älkäätte päästäkö Amandaa
    maailman ajelulle, sillä kehen voi köyhä, isätöin ja äiditöin
    lapsi turvautua? Jos minä anelisin jotakin omasta puolestani,
    anelisin apua ruumisarkkuuni ja sen puetukseen, että pääsisin
    kunniallisesti hautaan, eikä se olisikaan liian paljo niiden
    monien kyynelien edestä, joita minä olen vuodattanut teidän ja
    teidän lapsenne takia. Lausukaatte joitakuita lohdutuksen sanoja
    Amandalle, kun hän tulee teidän luoksenne, ja Jumala siunatkoon
    teitä siitä hyvästä, jota te tulette hänelle tekemään! Beata."

Presidentti luki tämän kirjeen, ja sitä tehdessänsä syntyi monta ryppyä
hänen silmäinsä väliin, joista toinen silloin tällöin tähysi tuota
ovella odottavaa tyttöä.

"Milloin sinun äitisi kuoli?" kysäsi hän, pannen pois kirjeen.

"Viime yönä", vastasi tyttö nyyhkien.

"Kuinka vanha sinä olet, lapsukaiseni?"

"Kahdentoista vuoden."

"Mitä sanoi äitisi, jättäessänsä sinulle tämän kirjeen?"

"Hän sanoi... hän sanoi, että minun pitäisi tuoman se herra
presidentille, sittekun äitini olisi kuollut."

"Eikö hän sanonut mitään muuta?"

"Äitini sanoi että presidentti tulisi... tulisi"...

"Mitä tulisin minä?"

"Auttamaan minua."

"Missi tulisin juuri minä auttamaan sinua?... minä eikä kukaan muu?"

Tyttö vaikeni.

"Eikö sinun äitisi sanonut, miksi sinun pitäisi kääntymän juuri
presidentin puoleen?"

"Äitini sanoi"...

"Noh, mitä hän sanoi?"

"Että presidentti on minun isäni", vastasi tyttö tuskin kuultavasti.

Presidentti puri huuliansa ja sipasi kädellänsä kirjeen luotansa, että
se putosi laattialle pöydän toiselle puolelle.

"Tule lähemmäksi, lapsukaiseni!" lausui hän hetken vaijettuansa.

Tuo äiditöin tyttö astui muutaman askeleen ovelta pöytään päin.

"Äitisi oli varmaankin kovin sairas kuolemansa edellä?" kysyi
presidentti.

"Niin, niin! äitini oli niin kovin sairas, niin"...

"Kovin sairaana ollessa houritaan, tyttöseni, eikä tiedetä mitä
sanotaan."

"Äiti-parkani!"

"Ja joll'ei äitisi olisi hourinut, ei hän olisikaan sanonut presidentin
olevan sinun isäsi."

Tyttö tuijotti kyynelsilmin ja arasti tuohon ylhäiseen mieheen.

"Äitisi tarkoitti ainoastansa minun tunteneeni sinun isäsi, sillä,
näetkös, tyttöseni, sinun äitisi palveli minun luonani monta vuotta
sitten ja silloin tuli hän tutuksi isäsi kanssa, joka oli minulla
käskyläisenä samaan aikaan kuin äitisikin oli palveluksessa."

"Äitini ei koskaan puhunut kestään käskyläisestä", vastasi tyttö.

"Isäsi kuoli monta vuotta sitten, lapsi-raukkani, ja sentähden toivoi
sinun äitisi minun auttavan sinua, koska sinun isäsi oli minulla
palveluksessa."

"Aikoja ennen kuin äitini sairastuikaan, sanoi hän monta kertaa minulle
isäni olevan ylhäisen ja korkeasukuisen herran... niin, sen sanoi
äitini monta kertaa."

"Siinä oli äitisi varsin väärässä, ja varo itseäsi, nuori ystäväiseni,
sanomasta samaa kuin äitisikin, jos toivot hyvien ihmisten rupeavan
pitämään huolta sinusta."

Tätä sanoessansa otti hän kirjoituspöydällä olevan lompakon ja alkoi
selata sitä. Vihdoinkin näytti hän löytäneen mielestänsä sopivan
pankkosetelin.

"Näetkös, lapsukaiseni, kuinka kaunis seteli!" sanoi hän, levittäen
sitä tytön silmäin eteen; "älä luule tämän olevan ropoja, tämän."

Tytön silmät seurasivat tuota kaunista seteliä.

"Oletko milloinkaan pitänyt näin suurta seteliä?" kysyi taaskin
presidentti.

"En", vastasi tyttö.

"Tämä", jatkoi ylhäinen herra, "riittää sekä äitisi hautajaisiksi,
että kauniiksi suruvaatteiksi sinulle... mitähän sanot, jos minä annan
sinulle tämän?"

"Ah, kuinka iloiseksi minä tulisin", huudahti tyttö, "ja kuinka minä
kiittäisin!"

"Mutta kiitollisuus ei ole kylläksi, lapsukaiseni... sinun täytyy
myöskin olla tottelevainen."

"Niin, minä tulen olemaan niin tottelevainen että!"

"Ja jos sinä se olet, tulet sinä saamaan minulta paljoa enemmän...
Sinun täytyy sentähden luvata minulle, ett'et sinä ilmaise
kenellekään, olkoonpahan kuka tahansa mitä sinun äitisi on sanonut."

"Mitä en minä saisi ilmaista?"

"Sinä et saa ilmaista isäsi olevan ylhäisen, korkeasukuisen herran,
sillä tässä kirjeessä, jonka sinun äitisi on minulle lähettänyt,
sanotaan isäsi olleen käskyläisen, joka nyt jo on kuollut ja sinä voit
luottaa siihen, että se on totta, mitä äitisi kuolinvuoteellansa on
kirjoittanut."

"Mutta minkätähden olisi äitini valehdellut minulle ja sanonut, että"...

"Sinä olet liian lapsi käsittämään äitisi tarkoitusta", keskeytti häntä
presidentti; "mutta näetkös, tyttöseni, sinun äitisi häpesi sitä,
että joku luulisi sinun isäsi olleen pelkän käskyläisen ja sanoi sen
vuoksi hänen olleen ylhäisen ja korkeasukuisen miehen... Äitisi teki
Väärin, valehdellessansa sinulle, mutta hän tarkoitti sinun parastasi
ja sentähden ei sinun sovi häntä siitä moittia... Sinun tulee aina
kiitollisuudella ja rakkaudella muistella äitivainajatasi."

Tyttö rupesi itkemään ja nyyhki niin, että koko hänen ruumiinsa värisi.

"Rauhoitu, lapsiparkani!... Jos sinä olet kuuliainen, tulet sinä
saamaan paljon hyvää minulta... Noh, lupaatko minulle nyt, ett'et
koskaan sano kenellekään isäsi olleen ylhäisen ja korkeasukuisen
henkilön?"

Tyttö avasi itkusta vetistyneet silmänsä, mutta nyyhkimiset estivät
häntä vastaamasta.

"Muista", jatkoi presidentti, "muista, että sinun äitisi nyt on
taivahassa ja että hän kuulee jokaisen sanan, jonka sinä sanot!... noh,
lupaatko sinä minulle sen?"

"Lupaan", vastasi tyttö.

"Ja jos sinä rikot lupauksesi, kääntää Jumala kasvonsa pois sinusta,
etkä sinä saa koskaan enään nähdä äitiäsi."

"En nähdä äitiäni!" huokasi tyttö.

"Niin, et saa nähdä häntä, jos rikot lupauksesi... Mutta sitä vastoin,
jos pidät mitä olet luvannut, lapsukaiseni, tulee sinulle käymään
kaikki hyvin maailmassa ja koska kerran kuolet, tapaat sinä äitisi
Jumalan ja enkelien luona."

"Ah, jospa minä olisin äitini, Jumalan ja enkelein luona."

"Tule lähemmäksi, lapseni!... Mikä sinun nimesi taas olikaan?"

"Amanda."

"Entä sukunimesi?"

"Lang."

"Niin, sehän on totta, se... sinun äitisi nimi on Lang... siis,
Amanda-hyväni, olet sinä luvannut minulle, ett'et kerro äitisi
varomattomia, vaikka hyväätarkoittavia sanoja... mutta mielelläni
saat sinä sanoa isäsi olleen presidentti Elgklon kamaripalvelijan ja
että hän senvuoksi on antanut sinulle nämät rahat... Tiedäpäs, ett'ei
presidentin kamaripalvelijana oleminen olekaan mikään vähäpätöinen
asia... ei olekaan monta jotka ansaitsevat senlaisen paikan, sanon minä
sinulle... Isäsi oli rehellinen ja kelpo miesi, ja äitisi... äitisi oli
uskollinen ja kunniallinen ja täytti aina tarkkaan velvollisuutensa...
Saapas nähdä, Amanda-hyväni, ett'et huonone hyvistä vanhemmistasi,
niin minä pidän sinua aina muistossani, niinkauan nimittäin, kun minä
huomaan sinun olevan tottelevaisen ja hyvänsävyisen... Kas tässä, ota
nyt vastaan tämä kaunis seteli ja varo, ett'et hukkaa sitä."

Notkistaen polviansa otti Amanda vastaan uuden uutukaisen kymmenen
pankkoriksin setelin.

"Mene nyt kauniisti kotia, tyttöseni!" jatkoi presidentti; "äläkä
huoli tulla enään tänne vaan minä kuulustelen kotonasi sinun olojasi
ja lähetän jonkun luoksesi, jos minä tästälähin tulen olemaan yhtä
tyytyväinen sinuun kuin minä tänäänkin olen... Mutta tosiaankin, sinun
pitää menemän seurakunnan hyväluontoisen papin luokse, niin antaa hän
sinun käydä koulussa ja tulee kyllä auttamaan sinua, sillä papiston
velvollisuus on, näetse, pitää huolta isättömistä ja äidittömistä
lapsista... Hyvästi nyt, ja Jumala siunatkoon sinua. Maltahan!...
tästä saat omenan... näetkös kuinka suuri ja kaunis omena!... Hyvästi,
hyvästi! Jumala siunatkoon sinua lapsukaiseni!"

Presidentti laski isän tavoin kätensä tuon itkevän tytön päälaelle.
Tämä hymyili kyynelissänsä, hiukan lohdutettuna pankkosetelistä,
omenasta ja noista lempeistä sanoista, jonka jälkeen hän astui vitkaan
ovelle ja katosi.

Presidentti nousi istuimeltansa ja otti ylös laattialta tuon pudonneen
kirjeen, jolle hän laski kätensä nähtävästi aikoen repiä sitä rikki.

"Mutta ehkä en huoli kuitenkaan repiä sitä!" virkkoi hän itseksensä;
"minä muistelen hänen asunnon osoitteensa olleen lisäkirjoituksen
alla, ja taitaa täytyä hiukan kuulustella tytön laitaa... Mutta tuskin
pitäisi minun sitä tekemän... tuo hävytöin nainen, joka... Minunko
lapseni?... ei, kiitoksia paljon!... sillä vississä tapauksessa
se olisi toinen asia... Mutta jos?... ei, hän oli kevytmielinen
kurvana!... jos se olisi minun, olisin minä jo ennen saanut tämän
joukon kintereilleni... se on varmaa se... kuoleman jälkeen on niin
mukava syyttää toista, että hän... eihän tämä ole ensimäinen kerta,
jolloin he koettavat iskeä kiinni siihen joka ja jolla jotakin on...
Saatanan moskaväkeä, jolta ei koskaan saa olla rauhasta!"

Näin lausuen, pani tuo ylhäinen virkamiesi kirjeen erääsen piirongin
laatikkoon. Mutta tuskin oli hän ennättänyt tehdä tämän tarpeellisen
varovaisuudentoimen, ennenkuin asumuksen muihin osiin johtavat ovet
äkkiä avattiin ja noin neljänkymmenen vuotias naisihminen, puettuna
kalliiseen aamupukuun, kiiruhti presidentin työhuoneesen.

"Ah, hyvää huomenta, herttaisin Amélie!" huudahti presidentti ja riensi
rouvaansa vastaan.

"Ethän vaan ole unohtanut pääsölippuja tämän iltaisiin laulajaisiin?"
kysyi hän kiivaasti.

"Sitäkö luulet ystäväni!... Ström on jo aikoja sitten mennyt niitä
noutamaan ja hänen pitäisi jo pian tulla kotia... Ah! ei hän tänä
vuonna kuole", lisäsi presidentti, kääntyen palvelijaan, joka samassa
näkyi kynnyksellä, ikävöidyt pääsöliput kourassansa.

"Mikä onni!" huudahti hänen armonsa, temmaten itsellensä pääsöliput,
jonka tehtyä hän meni pois miehensä huoneesta.

"Ne olivat viimeiset, jotka enään oli saatavissa ja minun täytyi
keinotella saadakseni ne käsiini!" vakuutti palvelija.

"Oivallista!" lausui presidentti; "me pääsimme siis kaikista
lisämaksuista... sitä parempi, Ström-hyväni!"

"Ennenkuin lähdin sieltä", kertoi palvelija, "näin erään herran ostavan
joltakulta henkilöltä kadulla kaksi pääsölippua viidellä pankkoriksillä
kappaleen."

"Ihmiset ovat hulluja!" vastasi presidentti; "minusta on viisitoista
riksiä pankossa Jumalan kyllin viidestä pääsölipusta... kuitenkin
olisi saattanut tapahtua, että olisin saanut maksaa viisikolmatta
riksiä viidentoista sijasta... onhan kumminkin yksi kymmenikkö
tallella!... Ström, joudu nyt tuomaan minun sokolaadini ja harjaa
sitten se sivilihännystakkini, jonka on tähti rintapielessä!"

Palvelija meni pois.

"Saatanpa sanoa päässeeni asiasta helpolla hinnalla", jupisi tuo
ylhäinen virkamiesi itseksensä, hymyillen hienoilla huulillansa.

Josko tämä riemastus ja hymyily tarkoitti ainoastansa noita viittä
pääsölippua, joiden kanssa presidentin vaimo äsken oli juossut
huoneesensa tahi myöskin sitä kirjelippua, joka vähää ennen oli tullut
piilotetuksi presidentin piirongin laatikkoon, siitä on vaikeata
päättää.

Luultavasti tarkoitti se kumpiakin ja sillä silmänräpäyksellä
kentiesi enin viimeksimainittua, koska se on totta, että kymmenen on
viittätoista vähempi ja huolenpito lapsen ylläpidosta ja kasvatuksesta
tuntuu aina syvemmältä kukkaroon kun viiden pääsölipun laulajaisiin
ostaminen silloinkin, kun jokainen niistä maksaa kolme riksiä pankossa.

Kummallista kyllä, kuultiin kuitenkin presidentin monta päivää
myöhemmin kiroilevan rouva Catalaania tuon Ruotsissa tavattoman
kalliin pääsölippujen hinnan takia, nimittäen korkealla äänellä tuota
ylistettyä laulajatarta häpeämättömäksi ihmiseksi.

Mutta ei kukaan kuullut josko joku ääni tuon tähdeltä koristetun rinnan
sisäpuolella hutisi:

"Presidentti ja tähdistön jäsen! sinä olet luonnotoin isä ja kova,
tunnotoin ihminen!"



Toinen luku.

Ilmoitus.


Kuukausi tämän jälkeen istui katetun pöydän ääressä "Norjan
vaakuna"-nimisessä, Suuren Uudenkadun varrella, Kaupunginosassa,
olevassa ravintolassa muuan vähän yli kolmenkymmenen vuoden vanha herra
sanomalehti kädessänsä.

Hän luki lehden takasivua eli ilmoitus-osastoa. Erittäinkin kiintyi
hänen huomionsa erääsen ilmoitukseen, jonka sisältö oli seuraava:

    "Jalomieliset ihmisystävät!

    Eräs keski-ikäinen mies, jonka elämä aina nuoruudesta asti en
    ollut kaikenlaisten vastoinkäymisten ja onnettomuuksien alainen,
    on kahden vuoden ajan maannut sairasvuoteelta parantumattomassa
    rintataudissa, joten hän on tullut aivan kykenemättömäksi
    elättämään itseänsä ja perhettänsä, vanhuuden vaivaloisuudesta
    nääutymäisillään olevaa vaimoa ja useata lasta, jotka eivät vielä
    ole siinä ijässä, että voisivat pitää huolta itsestänsä. Sen
    vuoksi täytyy hänen turvata niihin jalomielisiin ihmisystäviin,
    jotka eivät koskaan tuskastu köyhyyden hätähuutoihin ja kurjuuden
    kyyneleihin, rukoillen apua hänen onnettomissa olosuhteissansa. Jos
    hän Luojan armosta ja laupeudesta tulee jälleen niin terveeksi,
    että hän saa takasin vähänkään entistä, nyt murrettua,
    työkykyänsä, tahtoo hän työllänsä koettaa palkita kumminkin osan
    sitä hyvää, jota hänelle on osoitettu. Jos hän taas on tuomittu
    hautaansa asti retostamaan eteenpäin kurjuuden raskauttamassa
    elämässä, kurjuuden, joka hänen syyttänsä on sattunut hänen
    osaksensa maan päällä, ei hän voi muuta kuin viheliäisyytensä
    syvyydestä rukoella taivaan siunausta niille, jotka, vaikka
    ovatkin paremmissa suhteissa kuin muut, kuitenkaan eivät ole
    kuuroja inhimillisen kärsimisen valitushuudoille. Joka ottaa tämän
    säälivään huomioonsa, tekisi hyvin että lähettäisi ropoisen
    onnettomalle, joka on _enemmän luurangon kuin elävän ihmisen
    näköinen_ ja joka asuu ensimäisessä kerroksessa Jörgen'in talossa
    Skinnarvik'issä, missä Broms'ia tiedustetaan."

Nuori miesi luki tarkkaan yllä olevat rivit, jonka jälkeen hän lausui
hiljaa itseksensä:

"Ei kellään ole oikeutta olla luurangon näköinen ennen kuoltuansa,
eikä kellään ole myöskään oikeutta sallia elävän ihmisen olevan sen
näköisenä."

Nämät sanat, lausuttuina näin syrjässä ja ilman tarkoituksetta että
muut niitä kuulisivat, olivat sitä merkillisemmät, kuin ihminen
ylipäänsä ei pidä lukua muusta kuin itsestänsä ja sietäisi sangen
tyynesti katsella koko luuranko-jonoja, kunhan vaan tuo rakas minä on
turpea ja hyvässä voimassa.

Tosin on olemassa "jalomielisiä ihmisystäviä"; mutta useammat heistä
tahtovat "hyväntekijän" nimeäkin, mikäli tekevät "hyvääkin"; ja jos
eivät saa kantaa tuota edellistä, samoinkuin kannetaan kunniamerkkiä,
tulevat he tavallisesti välinpitämättömiksi jälkimäisestäkin.

Onneksi inhimilliselle kurjuudelle, joka muutoin olisi kasvanut meidän
korkuiseksemme ja inhimilliselle armeliaisuudelle, joka muutoin olisi
hävinnyt maailmasta, on keksitty kunnianimi: "filantroopi" [tulee
kreikkalaisesta sanasta ja merkitsee: ihmisystävä. Suoment.], jonka
nimen jokainen voi hankkia itsellensä joko heittämällä ropoinen
kerjäläisen kouraan joka kerta, kun se tässä tarkoituksessa ojennetaan
esiin, tahi pitkillä puheilla köyhyyden syistä sekä niistä monista eri
keinoista sen poistamiseksi tahi estämiseksi.

Tämä viimeksi mainittu kohta onnistuu epäilemättä parahiten, koska,
kiitetty olkoon sanomakirjallisuus, heti seuraavana päivänä saadaan
painetuksi ja koko maailman luettavaksi mitä edellisenä päivänä ollaan
puhuttu. Tällä tavalla ollaan pian saavutettu kysymyksessä oleva
kunnianimi, valtakirjasta maksamatta mitään muuta kuin lauseparsia,
joista ei koskaan voida köyhtyä tässä senlaisesta tavarasta
ylenpalttisesti rikkaassa aikakaudessa.

Jos sitäpaitsi voi joko luonnonlahjojen tahi osoitetun kielen ja
huulien lipevyyden kautta päästä jäseneksi tuon ihmisystävällisen
seuran "johtokuutaan", ollaan epäilemättä ratkaistu tämä vaikea pulma,
ottamatta lukuun, että ollaan tultu taivasta muutama tuuma lähemmäksi
kuin muut ihmislapset.

Vahinko vaan että useimmiten, ennenkuin senlainen seura vielä on
ennättänyt muodostua ja valita johtokunnan, jossa on puheenjohtaja,
varapuheenjohtaja ja sihteeri, puhumattakaan noista lavoista
säännöistä, ovat jo useammat sen jäsenistä kyllästyneet koko asiaan,
joka vihdoin häviää kuin tuhka tuuleen, tehdäksensä jonkun ajan perästä
tilaa jollekulle toiselle, jolla on samanlainen alku ja loppu.

Siten syntyy tosin vettä niiden myllylle, jotka rohkenevat väittää,
että on varsin vaikeata löytää kymmenestä etevästä filantroopista
yhtäkään ainoata todellista ihmisystävää; mutta huomio on kuitenkin
kiinnitetty tähän suuntaan, joka enemmän kuin paljon muuta ansaitsee
huomiota. Lyhyesti sanoen, aika ajoittain on onnettomuuden ja
kurjuuden auttaminen tullut tavaksi. On vaan toimitettava niin,
että tuo "auttavaisuus", etsii etenkin veljellisen mutta köyhän
työihmisen esineeksensä, eikä tykkänänsä tyhjennä itseänsä rikosten
ja vankihuoneiden pesäpaikoissa, ennenkuin ihmisrakkaus, huolimatta
hyväntekevistä seuroista, lakkaa olemasta tapana.

Hän, joka istui päivällispöydässä "Norjan vaakuna" nimisessä
ravintolassa, ei kuulunut mihinkään filantroopiseen seuraan, mutta
tämä ei ollut ensi kerta kun hän luki n.s. kerjäläisten ilmoituksia
sanomalehdistä. Hän tiesi omasta kokemuksestansa köyhyyden olevan
raskaan taakan ja sen keventämisen tuoman palkinnoksi suloista mielen
rauhaa. Sen vuoksi kuljeskeli hän usein monen senlaisen ilmoituksen
johdosta kaupungin syrjäisempiin hökkeléihin, vakuuttaakseen itseänsä
puutteen todellisuudesta ja lievittääkseen sitä miten parahin voi.

Hänen voimansa ei ollut kuitenkaan aina vastannut hänen hyvää
tahtoansa. Kymmenvuotisen ahkeran työn perästä ylimääräisenä eräässä
kaupungin virastossa oli Fridolf Alm -- tämä oli meidän todellisen
ihmisystävämme nimi -- äsken päässyt vakinaiseksi kamarikirjuriksi 400
pankkoriksin vuotuisella palkalla; mutta Alm, jolla oli moniaita sangen
eteviä luonnonlahjoja ja oli enemmän tietojen puolesta sivistynyt kuin
useimmat hänen tovereistansa, oli elättänyt itseänsä Tukholmassa
antamalla opetusta kaupungin kouluissa ja kasvatuslaitoksissa, joten
hänelle oli tullut mahdolliseksi viettää velkaantumatta elämäänsä
ylimääräisenäkin.

Nyt, päästyänsä palkalliseksi, piti hän palkkansa puhtaana voittona,
jota siis voi käyttää huviin, tahi panna säästöön.

Se ihminen, jonka puutteet ja köyhyys on valinnut ystäväksensä,
ei tule, jos hän on järkevä ja huolellinen, hyvien ystäväksi. Sen
tähden ei Alm seurustellut juuri kenenkään kanssa, vaan kuljeskeli
yksinänsä virkahuoneesensa ja sieltä pois ja istuskeli sillä välin
yksinänsä köyhässä asumuksessansa pianonsa ja kirjojensa seurassa.
Yksin oli hän myöskin niillä pitkillä kävelyretkillä, joita hän,
ollaksensa liikkeessä, joka päivä teki tullien ulkopuolelle, sillä
hän oli kukkaisten ja lintujen ystävä, vieläpä kivien ja kantojenkin,
luultavasti sen vuoksi, ett'eivät nämät koskaan te'e ihmiselle mitään
kiusaa.

Se, joka löytää iloa hyväätekeväisyydessä, unohtaa usein panna jotakin
säästöön omalle varallensa, ja sen vuoksi ei Alm ollut tullutkaan sen
rikkaammaksi edellisenä vuotena, vaikka hän oli saanutkin palkkaa.

Kamarikirjurillamme oli hyvin luotu vartalo ja erinomaiset ruumiin
voimat, joita varhaiset ruumiinharjoitukset ja jokapäiväinen liikkeessä
oleminen raittiissa ilmassa oli lisännyt, johon tuli lisäksi, ett'ei
hän ollut senlaisen hekumallisuuden heikontama, joka erittäinkin
pääkaupunkein alueella koettelee kalvaa nuorukaisen voimia. Mitä hänen
kasvoihinsa tuli, tarvitsi niitä katsella monta kertaa, huomataksensa
ett'eivät ne olleet rumat, mutta nähdä niitä vaan yhden ainoan kerran,
huomataksensa niissä hyvän ja tunteikkaan sydämen heijastuksen.
Isorokko, tähän saakka ainoa tauti, jota hän ei ollut voinut välttää,
oli siellä täällä jättänyt katoamattomat jälkensä voimakkaan ja
turmelemattoman nuoruuden liljoihin ja ruusuihin.

Rumalla miehellä saattaa tosin olla yhtä suuri menestys naisten luona
kuin kauniillakin; mutta se tuottaa aina enemmän vaivaa ja sillä,
joka tahtoo vaivata itseänsä, pitää olla kyllälti aikaa. Alm'illa ei
ollut yhtään aikaa tähän ja sen vuoksi ei hän voinutkaan kerskata
minkäänmoisesta menestyksestä kauniimman sukupuolen luona. Kaikeksi
onneksi ei tämä huolestuttanut häntä paljon. Hän piti itsensä menneenä,
mitä Sulottariin tulee, mutta hän korvasi vahingon suosimalla
Runottaria, ahkeroi tulla sivistyneeksi ja siveelliseksi, koska hän ei
voinut tulla suloiseksi ja viehättäväsi.

"Paljonko olen velkaa?" kysyi hän kyypparilta, pannen pois sanomalehden
ja ottaen esiin ohuen, vaan hyvästi pidetyn lompakkonsa.

"Yhden riksin ja kaksikymmentä neljä killinkiä", vastasi kyyppari.

"Tänään olen ollut ahnaampi kuin haj-kala", jupisi kamarikirjuri
itseksensä, maksaen velkansa päivällisestä; "onhan anteeksi
antamatointa syödä, että ollaan juuttumaisillansa, niin kau'an kun
on lähimäisiä, jotka ovat luurangon näköisiä... Sillä, mitä minun
päivälliseni tänään on maksanut, olisi tuollainen köyhä vaivainen
voinut elää viikkokauden. Hauskaa on kuu vatsa on täynnä, mutta
vieläkin hauskempaa olisi, jos voisi olla vakuutettu siitä, ett'ei ole
ketään toista, joka näkee nälkää."

Sitten otti tuo hyväluontoinen kamarikirjuri lakkinsa ja lähti pois
"Norjan vaakuna" -nimisestä ravintolasta.



Kolmas luku.

Maisteri.

Etelämalmi on kieltämättä terveellisin Tukholman monista
kaupunginosista ja sen vuorilta ja kukkuloilta näkee moninaisia,
vaihettelevia tauluja, joissa on lehtoja, vesiä, rakennuksia, kirkkoja
ja kirkontorneja sekä kauppakaupungin koko vilkkaan elämän.

Olipa aika, jolloin tämä kaupunginosa oli, mitä pohjoismalmi nyt on,
nimittäin kaikkein komein kaupunginosa, ja kerrotaanpa kuninkaan Kaarle
X:nen aikoneen muuttaa sinne hallituksen ja valtakunnan virastot ja
varustaa se linnoituksella.

Miksi tätä järkevätä aikomusta ei pantu toimeen, on tietämätöintä;
mutta varmaa on, että kysymyksessä olevassa kaupunginosassa nyt
enimmästänsä asuu köyhää väkeä, ja että se on monelle, jonka koti
on pohjoisessa kaupunginosassa, niin sanoakseni, tuntematoin maa,
sillä välin kuin ylellisyys, rikkaus, ja komeus viihtyy nimenomaisen
Kaupungin muurien sisällä, joka on ahdas ja terveydelle haitallinen,
sekä pohjoismalmilla, joka kaupunginosa on alhaisella maalla, eikä
salli monta tilaisuutta raittiisiin hengenvetoihin ja elähyttäviin
ilmavaihtoihin.

Mutta kentiesi onkin kohtuullista, että köyhempi väki, jonka täytyy
olla vailla niin monta elämän suloisuutta ja nautintoa, kumminkin
on saanut raittiimman ja terveellisemmän ilman osaksensa, ja että
ne, joihin paremmissa varoissa olevat lähimäisensä katsovat olan
takaa, voivat vuorostansa katsoa ales kallioilla ja vuorilla olevista
kotkanpesistänsä näiden päälaelle.

Yksi näistä kotkanpesistä oli n.s. Jörgen'in talo, joka, ollen nyt jo
palanut, oli siihen aikaan pieni, yksityinen, ransistunut kivirakennus
siihen kuuluvine puutarhatilkkoineen ja sijaitsi eräällä Skinnarvik'in
korkeimmista kukkuloista, pohjoispuoleinen vuorensyrjä, louhinen ja
autio, on niin jyrkkä, että vuoriakin kulkemaan tottunut vaeltaja, joka
äkkijyrkältä rannalta tahtoi kiivetä sen huipulle, olisi pitänyt sitä
rohkeana yrityksenä ja miettinyt kauan, ennenkuin hän olisi uskaltanut
tehdä koetuksen. Mutta kummallakin puolella tätä milt'ei mahdotointa
jyrkkyyttä ja melkein keskellä vuorenharjaa on moniaita pengerryksiä,
joissa vielä tänäkin päivänä on joitakuita kurjia hökkelejä, jotka
yhä uhkaavat syöstä itsensä ja asukkaansa Mälarin aaltoihin, mitkä
saaliinhimoisina vyöryvät kallion juurella, kun myrskyn siivet
viuhtovat sen kukkulalla.

Syyskuun ilta oli käsissä, peittäen pimeällä hunnullansa maata ja
vettä, kukkuloita ja laaksoja, kun muuan yksinäinen vaeltaja pysähtyi
mainitun huoneuksen matalalle portille, sateenvarjo levitettynä päänsä
yli, sillä vettä valui ikäänkuin kaatamalla ales synkistä pilvistä.

Vaeltaja kopeloitsi porttia, joka silloin helposti aukeni. Ehtineenä
ahtaasen etehiseen, kohtasi vierasta eräästä ra'ollaan olevasta ovesta
tuleva valonsäde. Hän aukasi oven ja astui kurjaan huonehökkeliin,
jonka tummista, paljaista kalkkiseinistä johtoputket siellä täällä
pistäysi näkyviin.

Hökkeliä valasi pitkällä karrella palava kynttilä, joka oli pullossa
eräällä pöydällä ruis- ja vehnäleipäpalojen seassa, joiden joukossa
myöskin paperilla oli voiklimppi ja puoli suolaista silliä. Eräs toinen
pullo, sisältävä jotakin, joka näytti paloviinalta, seisoi laattialla
lähellä pöydänjalkaa.

Toisella puolen pöytää ja kasvot käännettyinä oveenpäin istui muuan
olento kuihtuneilla, vaikk'ei inhoittavilla kasvoilla, jonka silmät
kiiluivat erinomattain vilkkaina syvistä kuopistansa. Tämä asukas,
jonka puku oli sopusoinnussa törkeän asumuksen kanssa, näytti
halukkaasti ahmivan itseensä mitä pöydällä oli.

"Onko tämä Jörgen'in talo?" kysyi vieras, joka ei ollut kukaan muu kuin
meidän kamarikirjurimme.

"Aivan oikein", vastasi isäntä, nousematta paikaltansa, "tässä on
palatsi ja tuolla vieressä on istutusmaa... oivallinen tilus, vai mitä
herra arvelee?"

"Täälläkö Broms asuu?"

"Täällä!"

"Ehkä olette te se, joka..."

"Jokako on Broms?" [Broms merkitsee: paarma] keskeytti isäntä; "en,
minä olen vaan pelkkä kärpänen, minä... Broms asuu täällä yläkerrassa
niin... paremmat ihmiset asuvat aina yläkerrassa... niin, niin,
sanoessani _paremmat ihmiset_, en tällä aina tarkoita rehellisiä ja
sivistyneitä ihmisiä, sillä sellaisia löydetään joko alikerroksissa
tahi ullakoissa."

"Kuka te sitten olette?... mitä te työskentelette?" kysyi Alm, jota tuo
kummallinen olento, jolla tässä ruumiintapaisessa pääkallossa oli niin
vilkkaat silmät ja niin terävä kieli, alkoi huvittaa.

"Minä aterioitsen, kuten herra näkee."

"Eikö teillä ole mitään muuta toimitusta?"

"Silloin, kun minä en aterioitse, olen minä kävelyllä; mitä muuta tekee
ylhäinen maailma?... Mutta onhan epäkohteliaasti, ett'en pyydä herraa
istumaan... vaan todellakin, eihän täällä ole tuoliakaan... sillä,
jolla minä nyt istun, on vaan kolme jalkaa, eikä se pysy itsestään
pystyssä... mutta kun minä olen istahtanut sille, on se kuin muukin
tuoli, josta saan kiittää kahta jalkaani ja ruumiini tasapainossa
pysymiskykyä. Kuitenkin näyttää minusta sangen lystilliseltä, että
sen sijaan kuin tuolin pitäisi olla minun tukenani, olen minä tukena
tuolille."

"Te elätte siis kerjäämiseltä?"

"Minä elän ihmiskunnan parannukseksi... minä annan ihmisille joka päivä
tilaisuutta olla ihmisenä ja vieläpä sangen hyvällä kaupalla."

"Mutta oletteko te kuljeskelleet kerjäläisenä koko elinaikanne?... Eikö
teillä koskaan ole ollut mitään muuta tointa?"

"Ensin tutkin minä vanhoja kieliä ja minä osasin latinaa ja
kreikankieltä kuin hevonen... perhana kuinka hyvää hevosesta aina
ajatellaankin... filosofiassa sain minä vaan hyväksyvän arvosanan;
mutta jos minä nyt saisin ottaa tutkintoni uudestansa, nykäseisin minä
itselleni kiittävän arvosanan, etenkin käytännöllisessä filosofiassa!"

"Te olette siis saanut hyvän kasvatuksen?"

"Siltä en minä näytä, arvelee kait herra; mutta koskas on oppinut miesi
jotakin näöltänsä?... Vaan eipä maksa vaivaa puhua siitä asiasta...
ainoa, minkä minä muistan maisteritutkinnostani on, että minä ryyppäsin
itseni humalaan vihkiäisissä, joka herätti yleistä naurua ja
kaikenpuoleista hyväksymistä provessorein ja toverein puolelta...
kaiketi tietää herra, että Upsalassa saa käydä humalassa aamusta iltaan
kenenkään pitämättä päihtynyttä turmeltuna ihmisenä... tuo Upsala on
hauska kaupunki... siellä ei ole mikään häpeä käydä kaduilla kuin
poronoukka... eläköön akatemiallinen vapaus!"

Alm oli tosin monilla käyntiretkillänsä köyhien majoissa, tavannut
kurjia, jotka olivat saaneet kasvatusta ja joskus olleet hyvissä
varoissa, mutta se henkilö, joka nyt oli hänen edessänsä, herätti
todenteolla filosofillisella tyyneydellänsä hänessä erinomaista
uteliaisuutta ja sääliä.

"Mutta kuinka olette te voineet vajota tähän kurjuuteen?" kysyi hän
sentähden äänellä, joka ilmaisi syvällistä sääliväisyyttä.

"Taitamattomuuteni kautta luvun laskennossa", vastasi maisteri;
"klassillisesti oppineet ovat aina olleet klassillisen tyhmiä
senlaisissa asioissa, joihin vaan tarvitaan tavallista ihmisjärkeä...
Oletteko koskaan kuulleet mainittavan erästä Räyel-nimisestä
kauppaneuvosta?"

"En."

"Hän on mies, joka, jollei hän olisi varovainen mies, voisi lyödä
vetoa, että aurinko kiertää maan ympäri ja että maa on litteä kuin
näkkileipä; mutta jos on kysymyksessä kirjoittaa kakkoinen niin, että
se näyttää seitsikolta, on hänellä tuskin vertaistansa."

"Mutta missä suhteissa on tuo kauppaneuvos teihin?"

"Siinä olisi paljonkin puhumista, sillä niin tyhmä ja taitamatoin
kuin tuo neuvos muuten onkin, osasi hän kuitenkin kääntää luonnon
suunnastansa, vai eikö tarvita paljoa, voidaksi kääntää äidin
sydämen pois ainoasta lapsestansa?... Kyllä kaiketi... Mutta nyt on
myöhäinen... minä olen tottunut rupeamaan aikaiseen maata... mitä
köyhemmäksi olen tullut, sitä enemmän olen palannut luonnon laatimaan
järjestykseen."

"Mikä teidän nimenne on?"

"Svärd [merkitsee: miekka], sillä minä olen palvellut kuninkaallista
majesteettia ja kruunua. 'Kyllä minä löylytän filosofian sinusta',
sanoi Svean kaartissa oleva korpraali Bom, opettaessaan minua
käsittelemään tuliluikkua."

"Kuinka vanha te olette?"

"Minä olen ikäni kukoistuksessa, noin kolmekymmentä vuotta, ja
kuitenkin yhtä vanhan näköinen kuin joku Kreikanmaan seitsemästä
viisaasta."

Alm katseli hämmästyksellä maisteria, jonka kasvot puhuivat enemmän
viidestäkymmenestä kuin kolmestakymmenestä vuodesta. Jos kellään oli
oikeutta pidetään luurangon näköisenä, oli se todellakin hänellä.

"Mutta arvattavasti oli teillä toinen nimi, ennenkuin tulitte
kaartiin?" kysyi Alm.

"Oli kaiketi... mutta sen minä olen haudannut, ja mikä on haudan oma,
sitä ei ota kukaan takaisin."

"Eikö teillä ole laisinkaan halua hyödyllisempään ja kunniallisempaan
työhön?"

"Sangen vähän halua... mutta vieläkin vähemmin kykyä."

"Teillä on tietoja... te osaatte kirjoittaa... minä voisin hankkia
teille työtä."

"Ettekö näe, herra, että minä syön vasemmalla kädelläni?" kysyi
maisteri; "ja kuitenkaan en ole syntynyt vasenkätisenä."

"Miksikä ette käytä oikeatanne?"

"Siksi, että se on ollut halvattuna neljän vuoden ajan... Onnellista,
että näin on ollut!... terveenä ei se tuottanut minulle äyriäkään...
halvattuna antaa se minulle kaikkea, mitä tarvitsen... Noh, herra aikoo
tervehtiä Broms'ia tuolla ylähällä?"

"Niin."

"Nyt on jo jokseenkin myöhä, eikä hän varmaankaan odota ketään tällä
ajalla vuorokaudesta ja tällaisella ilmalla päälliseksi... Kuitenkin on
monta kultamehiläistä tänään käynyt Broms'ia tervehtimässä, vaikka minä
luulin poliisin lukkien vaan osoittavan hänelle sen kunnian."

"Mitä sanotte te!... Broms on siis huonomaineinen henkilö?"

"Ei, ei laisinkaan, herra, ei... Jumala varjelkoon minua senlaista
lausumasta!... Mitä piti herra siitä kauniista ilmoituksesta?"

"Te olette varmaankin kirjoittanut sen?"

"Niin, minä olen etelänpuoleisen kerjuuviraston sihteeri.. se minä
olen."

"Mutta teidän halvattu kätenne?"

"Minä sanon edellä, herra!"

"Noh, kuka on sitte teidän kirjurinne?"

Vastauksen asemesta veti kerjäläinen auki erään pöytälaatikon ja otti
sieltä yhden likaisen ja milt'ei rikkikuluneen kirjalaukun, jonka
hän avasi ja josta hän otti näkyviin täyteen kirjoitetun paperiarkin
puoliskon, minkä hän pisti Alm'in käteen.

Tämä heitti silmäyksen paperiin jossa oli nimikirjoituksena: "Tarina
kuoleman ristipojasta."

"Mitä pidätte te, herra, käsi-alasta?" kysyi kerjäläinen; "eikö se
kelpaa muka?"

"Sangen selvää kirjoitusta", vastasi Alm; "kieltämättä sangen kaunista
käsi-alaa!"

"Moni kuninkaallinen sihteeri ei kirjoita niin kauniita rivejä, vai
kuinka?"

"Aivan totta... kuka sen on kirjoittanut?"

"Muuan kaksitoista vuotias tyttö, jolla on onni olla minun oppilaani."

"Teidän oppilaanne!... sepä onni ei mahda olla kadehdittava."

"Kuinka niin?"

"Te opetatte oppilastanne kerjäämään."

"Sitä ei tarvitse ihmiselle opettaa, sillä se asuu kaikkien
luonnossa... ylhäinen kerjää kunniasijoja, rikas enempää kultaa,
tyttö miestä -- mutta nimenomainen kerjäläinen on kohtuullisin
vaatimuksissansa... hän kerjää leipäpalaista ja usein saa hän tapella
koirien kanssa näistä palaisista."

"Noh, mitä hyvää te oppilaallenne opetatte?"

"Minä olen opettanut häntä kirjoittamaan ja lukemaan, herra... johan
sekin on jotain, luulen ma."

"Eikö tytöllä ole vanhempia?"

Kerjäläinen vastasi seuraavilla sävelillä operasta "Erakko, tahi isän
sydän:"

    "Äitini ma tunnen, näetse,
    Tuntematoin isäni on,
    Vaan ett' oil he ystävät, se
    Tott' on, lempo olkohon!"

"Missä se tyttöraukka on?" kysyi Alm, jota karmi ajatellessansa
senlaista opettajaa.

"Hän on läheistössä, herra!"

"Tässä huoneuksessako?"

"Niin, herra!"

"Kenen luona?"

"Äitinsä varjon luona."

"Mitä te sillä tarkoitatte!"

"Sitä, että neljä viikkoa sitten kannettiin hänen äitinsä ruumis Marian
kirkkomaahan, ja sen jälestä ei tytöllä ole ketään muuta, johon hän
turvaisi, kuin äitinsä varjo, sillä en tahdo puhua itsestäni, joka
ainoastansa opetan häntä, enkä Broms'ista, joka suo hänelle kattoa pään
päälle, mikä on vieläkin vähäpätöisempää."

"Vai niin... hän asuu siis ylemmässä kerroksessa?"

"Niin, mutta minä epäilen, josko hän jo on tullut kotia, sillä silloin
olisi hän varmaankin käynyt täällä alahalla toivottamassa hyvää yötä
kunnioitetulle opettajallensa."

"Hän kuljeskelee siis myöskin kaduilla kerjäämässä?"

"Kyllä hän kaduilla kuljeskelee, vaan ei hän kerjää... hän on
taiteilija, herraseni... hän laulaa ja visertää kuin leivonen keväällä
ja ansaitsee sangen kauniit rahat taiteellansa... Minkä hän ansaitsee,
jakaa hän veljellisesti itsensä ja ylhäällä asuvan kasvatti-isänsä sekä
täällä alhaalla olevan opettajansa kesken, joten hän ei juuri paljon
olekaan meille kiitollisuusvelassa."

"Eipä suinkaan", jupisi Alm. "Noh", lisäsi hän kovemmin, "onko tuon
Broms'in laita niin kurja, kuin ilmoituksesta näyttää?"

"Koska herra on vaivannut itseänsä käymällä näin pitkän matkan tänne,
on kait hauskempaa herralle, jos itse otatte selvän siitä asiasta."

"Mutta voisittehan te sanoa, josko ilmoitus sanomalehdessä on totta vai
petosta?"

"Minä en koskaan sekaannu toisten asioihin... olen itsekäs
repaleissakin, herra."

"Onko keitään muita käynyt täällä saman ilmoituksen johdosta?"

"Onpa kylläkin, koko päivän on palvelijoita ja piikoja ollut täällä
tuomassa ruokaa ja rahaa arvoisan haltiaväkensä puolesta... Herra
tarkastelee vielä minun tarinatani kuoleman ristipojasta, näen ma...
ehkä herra haluaisi ostaa sen minulta?... Minkä arvoisen arvelee herra
sen olevan?"

"Paljonko te siitä pyydätte?"

"Se sietäisi tynnyrin kultaa... mutta minä myyn sen kahdestatoista
killingistä... pitänette minua itserakkaana kirjailijana, mutta te ette
voi väittää minun olevani kohtuullisen kauppiaan."

"Tässä on teille kaksi riksiä tarinastanne", sanoi Alm, antaen
kerjäläiselle mainitut rahat; "oletteko tyytyväinen tähän palkintoon?"

"Piru vieköön, herra! te herätätte minussa halua kirjailijatoimeen",
huudahti maisteri, katsellen rahoja kiiluvin silmin; "kaksi riksiä...
enpä ole pitkään aikaan nähnyt niin paljon rahaa yhdellä haavaa... niin
paljon ei Ovidiuskaan saanut metamorfoseistansa."

"Minä luulen huomanneeni jotakin hyvää teidän sydämenne pohjalla ja
minä haluaisin jollakin tavalla olla teille avuksi... Kirjoittakaa
minulle useampia tänlaisia tarinoita, niin tulette ansaitsemaan niillä
sen verran, että ette tarvitse kuljeskella kerjäämässä... Mitä sanotte
ehdoituksestani?"

"Jumala varjelkoon minua luopumasta ammatistani!" vastasi maisteri
jonkinmoisella hätääntymisellä; "herra ei voi arvatakaan mikä sulous ja
viehätys kerjäämisessä on... se on elämää pelon ja toivon väliltä...
Mennessäni ulos aamuisilla, pelkään tulevani tyhjin käsin kotia
iltaisella, tahi taaskin toivon saavani taskuni täyteen... Ah, herra,
pelko ja toivo on vahvin yhdistyssään ruumiin ja sielun välillä...
Senpä tähden ovatkin uhkapelaaja, rakastaja ja kerjäläinen vilkkaimpia
olentoja maan päällä."

"Tuo Broms on siis ma'annut kau'an sairaana?" kysyi Alm, uteliaana
saada edeltäkäsin tietää vähän enemmän siitä, jonka takia hän oli
vaivannut itseänsä niin paljon.

Maisteri rallatteli erästä säveltä vastauksen sijaan.

"Ehkä, kuu tarkkaan tutkitaan, hän onkin vaan pelkkä petturi?" jatkoi
Alm vieläkin uteliaampana.

"Minä pidän Broms'ia suuressa kunniassa", vastasi maisteri; "mutta sen
voin minä sanoa, että hän pitää minua vieläkin suuremmassa... minä
kunnioitan hänessä ruumiillista etevyyttä ja hän minussa hengellistä."

"Kuinka tulee minun käsittää sitä?"

"Joku vuosi sitten", kertoi maisteri, "menin minä tuulimyllyn
ohitse, joka on kappaleen matkaa tästä... silloin näin minä, miten
eräs myllyrengeistä huvitteli itseänsä ottamalla kiinni tuulimyllyn
siivestä, vaikka mylly oli täydessä jauhamisessa... Väliin onnistui
tämä hänelle, mutta joka kerta, kun hän ei voinut pidättää
myllynsiipeä, kohosi hän sen mukana ilmaan ja tuli taaskin sen mukana
ales, mikä olikin ihmeellisintä... Se oli juuri Broms, se; siitä
päivästä rupesin minä kunnioittamaan tätä miestä."

"Mutta miten rupesi hän kunnioittamaan teitä?"

"Tämä oli älyn voitto aineen yli,... Mitä on mylläri viisaustieteen
maisteriin verraten? Toinen seuloo jauhoja, toinen tiedon hiukeita...
Minun suurin huvini ja ylpeyteni on johtaa tätä möhkälettä
pienimmälläkin sanalla... Mutta, perhana olkoon, kynttilä sammuu...
hyvää yötä, kunnon herraseni!... kiitos ja kunnia siitä runsaasta
palkinnosta kuoleman ristipojasta!"

Tätä lausuen työnsi maisteri kirjurimme ulos huoneesta ja sulki oven
jäljestänsä. Alm seisoi yksin ahtaassa etehisessä, mietiskellen
itseksensä tuon kummallisen kerjäläisen sanoja.



Neljäs luku.

Tarina kuoleman ristipojasta.


Oli kerran kerjäläinen, kuten niitä onkin monta, jolla oli vaimo ja
kuusi lasta elätettävänä; mutta koska he kaikki kuljeksivat kerjäämässä
auringon noususta sen laskuun saakka, tulivat he jotakuinkin toimeen ja
monena iltana menivät he iloisina levolle, sillä he olivat ravitut ja
heillä oli parahimmat toiveet seuraavasta päivästä.

Mutta silloin tapahtui, että kerjäläisen vaimo synnytti seitsemännen
lapsen, joka oli terves poika, onnenlakki päässänsä, josta äiti
suuresti iloitsi. Mutta isä oli kovin murheissansa, sillä ei kukaan
naapuri tahtonut seista kummina tuolle seitsemännelle lapselle, sillä
ei kukaan tahtonut antaa kummin lahjaa kerjäläisen lapselle.

Silloin ei tietänyt kerjäläinen mitään neuvoa, vaan meni eräänä päivänä
syvälle metsään ja itki niin katkerasti, että kyyneleet valuivat
ruohoille ja kukkasille ikäänkuin kaste aamuhetkellä ja hän valitti
kovin, ett'ei kukaan tahtonut seista kummina hänen vastasyntyneelle
lapsellensa.

Silloin kohtasi häntä eräs mies ja tällä miehellä oli silmät kuin
taivaan sini ja hänen kiharansa loistivat kuin aurinko.

"Ukkoseni! miksi itket sinä niin katkerasti?" kysyi mies ja hänen
äänensä helähti kuin harpun ääni Salemin laaksossa.

Silloin vastasi kerjäläinen:

"Herra, ei kukaan tahdo ruveta kummiksi minun vastasyntyneelle
lapselleni, ja sentähden itken minä niin katkerasti."

Silkoin sanoi miesi:

"Joll'ei sinulla ole mitään muuta itkettävää, tahdon ruveta kummiksi
vastasyntyneelle lapsellesi."

"Kuka sinä sitten olet?" kysyi kerjäläinen.

"Minä olen sinun Jumalasi ja herrasi", vastasi miesi ja hänen
hymyillessänsä alkoi ruohot ja kukat maassa varisuttaa pois kyyneleet
itsestänsä ja loistaa uudessa kauneudessa ja lehdet kuivassa metsässä
lauloivat kuten enkelien kielillä on tapa laulaa.

Mutta kerjäläinen sanoi:

"Ja jospa oletkin minun Jumalani ja herrani, jakelet sinä kuitenkin
väärin hyvääsi maan päällä, sillä toisille annat sinä kaikki, toisille
et mitään, ja sentähden en huoli sinusta kummiksi pojalleni."

Sitten meni kerjäläinen vieläkin syvemmälle metsään, itkien ja
valittaen entistä katkerammin.

Silloin kohtasi häntä toinen miesi, mutta sen miehen silmät kiiluivat
kuin hehkuva sysi ja hänen hivuksensa liehuivat kuin tulenliekki
myrskyssä.

"Ukkoseni! miksi itket niin katkerasti?" kysyi miesi, ja hänen äänensä
oli kuin rajutuulen, kun se tunkee jonkun ikivanhan raunion halkeamain
läpi.

Silloin vastasi kerjäläinen:

"Herra! ei kukaan tahdo ruveta kummiksi minun vastasyntyneelle
lapselleni, ja sentähden itken minä näin katkerasti."

Silloin sanoi miesi:

"Jos ei sinulla ole muuta itkettävää, tahdon minä ruveta kummiksi
vastasyntyneelle lapsellesi."

"Kuka sinä sitten olet?" kysyi kerjäläinen.

"Minä olen paholainen", vastasi miesi ja hymyillessänsä alkoi ruohot
ja kukkaset maassa kuivettua ja kadota, ikäänkuin olisi valkea mennyt
niiden pii ja lehdet suuressa metsässä suhisivat kuin käärmeen kielillä
on tapa suhista.

Mutta kerjäläinen sanoi:

"Ja jospa sinä oletkin paholainen, viekottelet sinä ihmissieluja
sekä ohjaat niitä pahuuteen, ja sentähden en huoli sinusta kummiksi
pojalleni."

Sitten meni kerjäläinen yhä syvemmälle metsään, itkien ja valittaen
vieläkin entistä katkerammin.

Tällöin kohtasi häntä taaskin miesi, mutta tällä miehellä oli silmien
sijasta kaksi syvää kuoppaa otsan alapuolella ja hänen päälakensa oli
kalju kuin kallio ja se paistoi, kuin koska kuu paistaa järven pinnalle.

"Ukkoseni! miksi itket sinä niin katkerasti?" kysyi miesi ja hänen
äänensä kuului läpi suuren metsän kuin hautakellon ääni.

"Herra! kukaan ei tahdo ruveta kummiksi minun vastasyntyneelle
lapselleni, ja sentähden itken minä näin katkerasti."

"Jos ei sinulla ole muuta itkettävää, tahdon minä ruveta kummiksi
vastasyntyneelle lapsellesi."

"Kuka sinä sitten olet?" kysyi kerjäläinen.

"Minä olen kuolema", vastasi miesi ja hymyili, mutta hänen
hymyillessään muuttui puut jääksi ja kaikkialla oli niin hiljaa, niin
hiljaa kuin suuressa metsässä.

Silloin sanoi kerjäläinen:

"Niin, sinä te'et kaikille yhtä oikein, köyhälle samoin kuin
rikkaallekin, ja sentähden otan minä sinut kummiksi pojalleni."

Ja siten seisoi kuolema kerjäläisen pojan kummina. Mutta kasteen
jälkeen vei kuolema kerjäläisen syrjään ja lausui hänelle näin:

"Kun poikasi on täyttänyt viisitoista vuotta, ota hänet mukaasi siihen
paikkaan metsässä, jossa me ensin tavattiin, sillä silloin tahdon minä
antaa hänelle kumminlahjan."

Niin kasvot kuoleman ristipoika ja tuli pulskaksi nuorukaiseksi ja kun
hän oli täyttänyt viisitoista vuottansa, otti isänsä hänet mukanansa
metsään samaan paikkaan, jossa hän ensi kerta oli tavannut kuoleman.

Ja kuolema tuli, kuten sovittu oli, ja lausui ristipojallensa nämät
sanat:

"Minä toivon sinun rupeavan lääkäriksi, sillä lääkärit ovat minulle
rakkaat ja minä annan sinulle voiman osata varmaan edeltäpäin sanoa,
josko sairas paranee vai ei, sillä nähdessäsi minut seisovan sairaan
jalkapuolella, tulee hän paranemaan, vaikka olisi ollut kuinka sairas
hyvänsä; mutta jos näet minut seisovan päänpuolella, kuolee hän
välttämättömästi, eikä mikään keino voi silloin temmata häntä minulta.
Tämä on se kumminlahja, jonka sinulle annan ja se tulee tuottamaan
sinulle onnea."

Sitten läksi kuolema matkoihinsa ja kerjäläinen vei poikansa kotia.

Ja kuoleman ristipojasta tuli sangen taitava lääkäri maakuntaan ja
muihinkin maihin, sillä kun hän sanoi, että sairas tulisi kuolemaan,
kuoli se, ja kun hän sanoi, että sairas tulisi parantumaan, parantui se.

Silloin tapahtui että valtakunnan ylimäinen ministeri sairastui niin
kovin, että kaikki toivo hänen parantumisestansa oli mennyt, ja kun
kuoleman ristipoika astui sairaan huoneesen, näki hän kumminsa seisovan
sairaan päänpuolella, ja silloin sanoi ristipoika, että sairas tulisi
kuolemaan.

Mutta ministeri oli kuninkaalle sangen rakas, ja kuningas kallisti
päätänsä sanoen:

"Ilman ministeriäni en voi hallita maata ja valtakuntaani ja sentähden
lupaan minä armollisesti sille, joka voi hänet parantaa, että parantaja
koroitetaan kreiviksi ja että hän myöskin saa nauttia hyväksensä
kymmenen tuhatta mitä kirkkainta kultarahaa vuosittain palkaksensa."

Silloin pyysi ristipoika kummiansa menemään pois päänpuolelta ja
asettaumaan jalkapuolelle; mutta kummi ei tehnyt sitä, vaan pysyi
pääpuolella, ikäänkuin ei hän olisi ollut kuulevinansakaan.

Mutta silloin keksi hänen ristipoikansa keinon ja käski, että sairaan
vuode muutettaisiin niin, että pää käännettäisiin sinne päin, missä
hänen jalkansa olivat olleet; ja näin tehtiinkin.

Täten tuli kuolema seisomaan jalkapuolella pääpuolen sijaan, ja näin
sai ministeri takasin entisen terveytensä.

Ja kuningas pysyi sanassansa, sillä hän nimitti kuoleman ristipojan
kreiviksi, ja antoi hänen kouraansa ne kymmenentuhatta kirkkainta
kultarahaa, jotka hän oli luvannut.

Mutta seuraavana yönä ilmestyi kuolema ristipojallensa ja sanoi:

"Kiittämätöin! sinä olet pettänyt minut; mutta älä te'e sitä toista
kertaa, sillä jos sinä petät minut toisen kerran, niin tulet sinä
totisesti itse kuolemaan!"

Joku aika tämän jälkeen sairastui kuninkaan ainoa lapsi ja tytär, ja
tämä tytär oli kauniimpi kuin kukaan ruhtinatar, joka häntä ennen oli
ollut, tahi hänen jälkeensä oli tuleva.

Silloin oli sangen suuri suru hovissa ja koko maassa itku ja hammasten
kiristys, josta ei koskaan tahtonut tulla loppua.

Nyt lähetettiin tuomaan kuoleman ristipoikaa, koska hän oli ainoa, joka
voi auttaa.

Mutta kuoleman ristipoika näki kumminsa seisovan päänpuolella ja sanoi
sentähden kuninkaalle, että ruhtinatar tulisi kuolemaan.

Silloin ripoitti kuningas tuhkaa päänsä päälle sekä puki itsensä
säkkiin, ja koko hovi ja maakunta teki samoin kuin kuningaskin, ja koko
maailmassa oli suuri tuska ja ahdistus.

Nytpä puhui kuningas säkistänsä ja sanoi:

"Ilman tytärtäni en voi hallita maata ja valtakuntaani ja
sentähden lupaan minä armollisesti antaa hänet aviopuolisoksi
sille, joka alamaisuudessa voi hänet parantaa, ja parantaja saa
minun kuninkaallisen kuolemani jälkeen istua hänen rinnallansa
valtaistuimella, kruunu päässänsä ja valtikka kädessänsä, niin totta
kuin minä armollisesti olen vaivainen, syntinen ihminen!"

Ja jokaisen sanan kuuluessa kuninkaan suusta puhallettiin torviin
ja lyötiin vaskirumpuihin, että se kuuluisi ympäri koko maailman ja
vieläpä laajemmaltakin.

Silloin loi kuoleman ristipoika silmänsä kummiinsa ja pyysi häntä
menemään pois hänen kuninkaallisen korkeutensa päänpuolelta ja
asettaumaan hänen korkeutensa jalkapuolelle; mutta kummi ei tehnyt
sitä, vaan seisoi paikallansa päänpuolella, ikäänkuin ei hän olisi
ollut kuulevinansakaan.

Nytpä ajatteli ristipoika näin: jos ei kummini tahdo mennä
ruhtinattaren jalkapuolelle, pitää ruhtinattaren jalat menemän kummini
puolelle, ja silloin antoi hän vasten kieltoa muuttaa ruhtinattaren
vuoteen samoin, kuin hän oli tehnyt ministerinkin vuoteen kanssa; ja
täten tuli kuolema seisomaan ruhtinattaren jalkapuolella ja näin parani
ruhtinatar kuninkaan ja koko maailman iloksi ja riemuksi.

Ja kuningas pysyi sanassansa sekä toimitti häät kuoleman ristipojalle.
ja tuolle ihanalle ruhtinattarelle, eikä niillä hääpidoilla ollut
koskaan ollut vertaistansa loistossa ja komeudessa, eikä taida koskaan
tulla olemaankaan, vaikka maailma kestäisi tuhannen tuhatta vuotta.

Mutta kun hääriemut olivat loppuneet ja kuoleman ristipoika oli
mennyt ruhtinattaren kanssa morsiusvuoteelle, syntyi senlainen
myrsky-ilma ukkosella ja jyrinällä, että kaikki kansa hypähti ylös
makuusijoiltansa, ihmetellen mitä tämä merkitsisi, sillä he luulivat
maailman lopuit olevan käsissä.

Ja kuoleman ristipoika säpsähti pois ruhtinattaren sylistä ja juoksi
ulos morsiushuoneesta.

Mutta ruhtinatar itki ja oli suurissa tuskissa, sillä hän rakasti
sulhaistansa ja oli luvannut olla hänelle uskollinen kuolemaan asti.

Silloin kohtasi kuoleman ristipoika kumminsa morsiushuoneen kynnyksellä
ja kummi viittasi ristipojallensa seuraamaan häntä.

Ja molemmat menivät ulos kuninkaan linnasta sekä tulivat suureen
onkaloon, joka oli maan alla; ja se onkalo oli valaistu lukemattomilla
palavilla kynttilöillä, joista toiset olivat äsken sytytetyt, toiset
puoliväliin palaneet, ja toiset taas palaneet loppuun jaloissa, joissa
ne seisoivat.

Silloin kysyi kuoleman ristipoika:

"Mitä nämät kynttilät tarkoittavat?"

Ja kummi vastasi:

"Nämät, jotka tässä näet, ovat ihmisten elonkyntteliä."

Mutta kuoleman ristipoika kysyi:

"Mikä uusi ja loistava kynttilä tämä on, joka on minua lähinnä ja jonka
liekki loistaa niin kauniisti, vaikka se on kaikkia muita pienempi?"

"Tämä kynttilä on sinun poikasi elonkynttilä."

"Mutta missäs minun elonkyntteliäni on?"

Silloin osoitti kuolema erästä liekkiä, joka leimusi eräässä
kynttiläjalassa ja jossa ei voitu huomata vähääkään sydäntä.

Silloin tuli kuoleman ristipoika sangen peljästyneeksi ja hän pyysi
kummiansa panemaan uuden kynttilän jalkaan sen sijaan, joka leimusi niin
heikosti ja jolla ei ollut vähääkään sydäntä.

Ja kuolema otti uuden, oivallisen kynttilän ja painoi sen ristipoikansa
kynttiläjalkaan.

Mutta silloin sammui se liekki, joka oli ilman sydäntä ja ristipoika
vaipui kuolleena maahan ja tuli silmänräpäyksessä muutetuksi tuhkaksi
ja tomuksi, ja niin kävi kuoleman ristipojalle sentähden, että hän oli
pettänyt kuolemata.

Ja näin loppui tarina kuoleman ristipojasta. Mutta se on elossa, joka
tästä on viimeksi kertonut.



Viides luku.

Mylläri.


Kamarikirjuri Fridolf Alm seisoi kau'an pimeässä etehisessä,
neuvotellen itseksensä, josko hän menisi ylös sen luokse, jonka
takia hän senlaisessa ilmassa oli tehnyt tämän pitkän kävelymatkan,
koska häntä aavisti, ett'ei Broms'in asian laita ollut mitä siihen
ilmoitukseen tulee, että hän olisi enemmän luurangon kuin elävän
ihmisen näköinen, oikea.

Koska hän kuitenkin tahtoi tulla vakuutetuksi asian oikeasta laadusta,
eikä häneen pystynyt mikään inhimillinen pelko ja hän sitäpaitsi tahtoi
nähdä tuota nuorta tyttöä, jonka opettajaan hän jo oli tutustunut, teki
hän vihdoin päätöksensä ja hapueli ylös pimeässä jyrkkiä, hajanaisia
puuportaita myöten.

Tuskin oli hän täten koskettanut ylimäistä porrasta, kun hänen kätensä
tapasi erään oven, joka, samoin kuin ovi alimaisessa kerroksessakin,
heti totteli painavan käden vaikutusta ja aukeni huoneesen, joka ei
ollut paljoa siistimpi tuin alakerrassa asuvan maisterinkaan.

Huoneessa oli kuitenkin parempi valo ja enemmän huonekaluja, lavitsa
toisella seinällä ja suuri, punaiseksi maalattu kaappi toisella ja
akkunan edessä helmenkarvainen pöytä, jonka vieressä seisoi seljain
oveenpäin eräs keski-ikäinen vaimo kuorimassa kermaa saviastiasta.

Alm, jonka korvat kuuli kuorsaavaa ääntä, loi silmäyksen lavitsalle ja
huomasi suuren huopapeiton, joka näytti olevan levitetty erään ison ja
jyhkeän ihmisruumiin yli.

"Vai niin, sinä hylky, sinä tulet vihdoinkin kotia, mutta minä annan
sinulle viivyttelemisestä, minä, niin, ett'et voi istua neljääntoista
päivään!" lausui vaimo inhoittavalla äänellä, jonka jälkeen hän kääntyi
ympäri, näyttäen vieläkin inhoittavampia kasvojansa.

"Vieras!" huudahti hän nyt ja tuijotti hämmästyneenä äsken tulleesen
herraan.

"Tässäkö Broms oleilee?" kysyi Alm; "minä olen tullut tänne tuon
ilmoituksen johdosta, joka oli tämänpäiväisessä sanomalehdessä."

"Kyllä hän tässä oleilee", änkytti vaimo kovin hämmästyneenä; "mutta
asia on senlainen, että... että..."

"... että hän on makuulla", keskeytti häntä Alm, mennen lavitsan luokse
ja vetäen pois huopapeitteen.

Silloin huomasi hän lavitsalla makaavan miehen, jolla oli jyhkeät
jäsenet ja mahdottoman suuri pää, kahdeksi kolmatta osaa peitettynä
paksulla, mustalla tukalla, musta leukaparta ja punakkaiden kasvojen,
jotka näyttivät erinomaisen julmilta ja tylyiltä, ympärillä oleva
poskiparta. Makaavalla oli ainoastansa paita ja alushousut yllänsä;
mutta kun paidanhihat sattumalta olivat kiedotut ylös, näki Alm parin
käsivarsia, vahvat kuin rautatammen paksuimmat oksat ja karvaiset kuin
Esaun käsivarret. Sääret ja muu ruumis olivat suhteelliset käsivarsiin,
mainitsemattakaan erittäinkin niskaa, joka näytti olevan härjältä
lainattu.

"Vai niin, tämänkö pitäisi oleman luurangon näköisen!" huudahti Alm,
nyäisten suutuksissansa makaavaa käsivarresta.

"Kuka herra on? mitä herra tahtoo?" kysyi tuimasti vaimo, joka oli
rohkaissut itsensä ja lähestyi lavitsaa vihaisilla silmäyksillä.

"Minä tahtoisin tietää mikä konna tämä on", vastasi Alm, yhä jatkaen
epäkohteliaita herätystoimiaan.

"Miksi ette salli hänen maata rauhassa? ja millä oikeudella hyökkää
herra tuntemattomain ihmisten luokse?" jatkoi emäntä, tarttuen
vuorostansa Alm'in käsivarteen, pidättääksensä sitä.

"Vaiti, mokoma, ja pysykää taampana!" huudahti kamarikirjuri,
työntäen vaimon pois tieltänsä! "Heräätkö miesi, vai herätänkö sinua
sopivantutulla tavalla?" huusi hän, vetäen makaavaa poskiparrasta.

Meidän ihmisystävätämme suututti, että hän oli antanut petturin
veijata itseänsä, sillä nyt huomasi hän selvään, että koko ilmoitus oli
vaan ansa, viritetty kietomaan ajattelemattomia hyväntekijöitä.

"Kuka perkele tukistaa!" ärjäsi miesi, joka vihdoin heräsi ja nousi
istuallensa.

"Teidänhän nimenne on Broms, teidän?" kysyi Alm kiivaasti, hieroen
kämmeniänsä ikäänkuin valmistausi hän antamaan korvapuusteja tuolle
luonnottomalle luurangolle, joka oli hänen edessänsä.

"Totta, perhana, minun nimeni Broms on!" vastasi miesi, tähystellen
samalla harmailla silmillänsä meidän ihmisystäväämme kiireestä
kantapäähän; "herrako minua tukasta repi?"

"Vastaa minulle, miesi! tehän olette panneet tuon ilmoituksen
sanomalehteen?"

"Niin... entä sitten?... mitä se herraan koskee?... minulla ei ole
kunniata tuntea herraa?"

"Ja tekö olette enemmän luurangon kuin ihmisen näköinen?"

"Ah, herra!" vastasi Broms, kallistaen päänsä alaspäin rinnallensa ja
ollen mitä hurskaimman näköinen, "tämä ei ole mitään sen suhteen kuin
se on ollut."

"Vai niin, te olette olleet vieläkin paksumpi ja punakkaampi!" huudahti
Alm.

"Ah, herra!" valitti Broms, "minä en ole senlainen, miltä minä
näytän... minulla on niin hirveä, niin hirveä tauti... ei kukaan
lääkäri tajua sitä... välistä voi nähdä päivän paistavan minun
lävitseni ja välistä olen minä niin turvoksissa ja paisunut, että..."

"Paisunut oluesta ja paloviinasta!" keskeytti Alm; "se on selvä
asia se... Mutta kuinka rohkenette te, heittiö, panna senlaista
ilmoitusta sanomalehteen?... juuri senlaisten petosten takia tulevat
ihmiset lopulta välinpitämättömiksi ja kylmäkiskoisiksi todelliselle
kärsimiselle!"

"Muh!" mölähti Broms, laskien jalkansa laattiaan ja tuijotti kädet
puuskassa vihastuneesen kamarikirjuriin.

"Mutta teidän kujeistanne pitää tuleman loppu!" jatkoi Alm; "minä tulen
antamaan poliisille tiedon teidän petoksestanne ja jos minä tekisin
oikein, antaisin minä teille heti paikalla kelpo selkäsaunan, jota te
ette koskaan tulisi unohtamaan, sen minä takaan."

"Tekö antaisitte minulle selkäsaunan!" lausui Broms, nousten ylös
lavitsalta ja näyttäen pituutta, joka täydellisesti oli suhdallinen
ruumiin muihin osiin, sillä hän voi töin tuskin seisoa suorana
huoneessa.

"Ha, ha, haa!" nauroi vaimo; "tuoko kukkopoika antaisi Broms'ille
selkään!... ha, ha, haa!... mihin pääsisin minä pyörtymään!"

"Vai antaisitte te minulle selkäsaunan, sanoitte te!" kertoi
jättiläinen, virnistäen suutansa korviin saakka, jolloin tuli näkyviin
kaksi hammasriviä, jotka olivat villisian torahampaiden kaltaiset.

Sitten otti hän askeleen eteenpäin laattialla ja puristi oikean kätensä
kauheaksi, uhkaavaksi möhkäleeksi, sivellen vasemmalla kädellänsä
paksua partaansa.

"Niin, minä sanon, että teitä pitäisi kurittaa teidän
häpeämättömyydestänne", jatkot Alm, perääntymättä jättiläisen edestä,
"ja että näin tulee tapahtumaankin, sen voin minä teille luvata."

Sihteeri Alm oli luultavasti leppeimpiä ja rauhallisimpia ihmisiä,
kuin Jumala on luonut ja paljon tarvittiin ennenkuin hän suuttui;
mutta kerran suuttuneena ei hänen kanssansa ollut leikittelemistä.
Tällä kertaa kuohui kuitenkin hänen sappensa tavallista varhemmin,
sillä häntä suututti, että hän oli turmellut saappaansa ja vaatteensa,
käydessänsä tervehtimässä senlaista konnaa, jona hän nyt piti Broms'ia.

"Kuulehan, Saara", sanoi jättiläinen, kääntyen lemmikkinsä puoleen,
"sinulla on kermalusikka kädessäsi, näen ma... annapas tuolle herralle
hiukan kermaa huulille, niin saat nähdä kuinka imeläksi hän käy
suultansa... te'e se, Saara-kultaseni, äläkä säästä kermaa, äläkä
lusikkatakaan!"

"Aivan mielelläni, Broms-hyväni!" vastasi emäntä ja kohotti todellakin
puulusikkaa, joka hänellä koko ajan oli ollut kädessänsä, lyödäksensä
sillä Alm'ia kasvoille.

Tämä taaskin, jolta vaimon uhkaama liike ei jäänyt huomaamatta, antoi
sateenvarjonsa silmänräpäyksessä sattua hänen kohotettuun käsivarteensa
niin, että hän kimakalla valituksen huudolla pudotti lusikan laattialle.

"Vai niin, sitä karvaako sinä oletkin, keikailija", virkkoi nyt Broms;
"kyllä minä näytän sinulle, kuinka senlaisia lampaita, kuin sinä olet,
keritään tarvitsematta keritsimiä."

Sitten lähestyi hän kirjuria käsivarret koukussa ja nyrkit
puristuksessa.

Alm vetäytyi takaperin niin, että hän sai selkänsä kaappia vasten
varustaen itseään varjattelemaan lyöntiä sateenvarjollansa.

Samassa aukeni ovi, ja muuan ala-ikäinen tyttö, jonka hame oli sateesta
läpimärkänä, astui sisään vaaleana, laihana ja värisevänä kuin varjo.

Tytön nähdessänsä, pysähtyi Broms rypistyneellä otsalla. Luultavasti ei
hän oikein tietänyt, josko hänen pitäisi tämän läsnäollessa, laittaa
menemään tuo kutsumatoin vieras, sillä, mitä sopi päättää hänen
veristyneistä silmävalkuaisistansa, oli hänen päässänsä julmempi aije,
kuin se, että hän vaan heittäisi alas portaista tuon rohkean vieraan,
joka uskalsi vastustaa häntä hänen omassa huoneessansa.

Vaimo sitävastoin oli tuskin nähnyt tytön, ennenkuin hän syöksi
vapisevan lapsen päälle ja alkoi repiä häntä tukasta ja paukuttaa hänen
pienille kasvoillensa luisilla nyrkeillään.

"Missä sinä olet ollut, kurja olento!" huudahti silloin hänen
kiusaajansa; "pitääkö minun istuman odottamassa mamselia!... Tässä saat
yhdelle korvallesi ja tässä toiselle!... minä opetan sinua, pimeän
tullessa kuljeskelemaan pitkin katuja, minä!... jos sinä huudat,
niin... niin, koetahan vaan!"

"Älkää minua lyökö! älkää minua lyökö!" vaikeroi tuo kärsivä uhri;
"minä en ole tehnyt mitään pahaa... minä en tohtinut tulla kotia, sillä
minä olen saanut kokoon niin vähän tänään... aj! älkää minua lyökö!
minulla on niin vilu ja nälkä... älkää minua lyökö! aj! herra Jumala
taivaassa!... äiti! äiti! pelasta minut!... täti tappaa minut!"...

Kiristellen hampaitansa ja kiiluvin silmin syöksi Alm oveenpäin tuon
tyttöparan avuksi ja kaappasi kumpaisellakin kädellänsä kiinni tuohon
rääkkäävään raivottareen, jonka hän sitte nosti ylös laattialta ja
lingoitti vasten Broms'in naamaa, joka hämmästyneenä ja tänlaisen oudon
heitto-aseen tapaamana menetti tasapainonsa ja kierähti seljällensä
kumoon lavitsan yli, pyörtynyt ämmä rinnoillansa.

Sitten otti Alm rautalapion, jonka hän onneksi oli huomannut oven
pielessä ja huiskutteli tätä jättiläistä vastaan, joka taaskin, pian
toinnuttuaan keikahduksestansa, oli jaloillansa vaahdoten ja potkien
raivosta ja kiukusta.

"Jos sinä astut askeleenkaan lähemmäksi, peto!" huudahti Alm, "ja
jos sinä kohotat sormeasikaan minua tahi tuota lapsiraukkaa vastaan
halkaisen minä sinun pääkallosi, vaikka se olisi tykkänänsä raudasta!"

Kiljuen kuin kahlehdittu peto juoksenteli jättiläinen yhdestä
seinästä toiseen huoneen ahtaalla perältä, sillä joka yrityksellä,
kun hän koki tehdä hyökkäystä, kohtasi häntä aina tuo heiluva
lapio, jota hän huomasi käsittelevän väkevämmän kouran, kuin hän
alussa oli aavistanutkaan. Nähtävästi oli hänen aikomuksensa etsiä
jotakin yhdenveroista asetta kuin kamarikirjurillakin oli, joka piti
vallassansa suurimman osan taistelu-alaa, eikä näyttänyt haluavan
jättää siitä tuumaakaan vastustajansa haltuun.

Naispeto virkosi sillä välin ja alkoi valittaa lavitsalla, joka oli
luonnollinen seuraus ensiksikin Alm'in voimakkaiden käsien puristuksesta
ja sitten tuosta ilmamatkasta ja ankarasta jytäyksestä Broms'in
rautakylkeä vastaan.

"Aj, aj! hakkaa hänet palaisiksi, Broms!... aj, aj! jauha hänet
hienoksi, mylläri!" sähisi hän valittaen ja pudisteli Alm'ille laihaa,
milt'ei läpikuultavaa nyrkkiänsä. "Pikku, hyvä lapseni! pikku, hyvä
tyttöni! tule tänne että sinun hellä tätisi saisi suudella sinua!...
aj, aj, aj!"

Tyttö, joka oli tarttunut kiinni kamarikirjurin nutunliepeesen, seurasi
äänetöinnä kaikkien hänen liikkeidensä mukana, ikäänkuin hän ei
uskaltaisi erota puollustajastansa; mutta eräässä silmänräpäyksessä,
jolloin Broms kumartui lavitsan yli ja pisti kummatkin kätensä tämän
ja seinän väliin, nykäsi hän kiivaasti puollustajatansa käsivarresta,
huudahtaen:

"Olkaa varoillanne, hyvä herra!... mylläri etsii kirvestä, ja se on
lavitsan takana! olkaa varoillanne, olkaa varoillanne, hyvä herra!"

Silmänräpäyksessä oli Alm vuoteen vieressä ja antoi eteenpäin
kuukallansa olevalle jättiläiselle kaksi läimäystä selkään, sillä
seurauksella, että Broms mölinällä, joka milt'ei tärisyttänyt koko
huonetta, heitti itsensä lavitsan jalkoihin ja vieretteli itseänsä
laattialla, väliin oikoen itseänsä, väliin vetäen itseänsä kokoon kuin
siili.

Myllärin arvoisa lemmikki päästi poruhuudon. Tämä oli senlainen
kaksinlaulu, jota kuullessa hornakin olisi saattanut kauhistua.

"Joudu, lapsi!" huudahti Alm tytölle: "ota kynttilä ja näytä minua ales
portaita myöten, että pian päästäisiin tästä pesästä!"

Tyttö riensi kuin nuoli pöydän luokse, tempasi sillä olevan
kynttiläjalan ja kiiruhti ovelle.

"Ja te, ilkeät heittiöt!" huudahti Alm, niin että hänen äänensä kuului
yli tuon kauhean kaksinlaulun, "huomenna tulette te istumaan sieltä,
missä ei kuu eikä aurinko paista, kuuletteko sen, te rosvojoukko!"

Tämän ei juuri kohteliaan hyvästijätön jälkeen läksi hän "luurangon"
asumuksesta, ottaen varovaisuudesta mukaansa tuon rautalapion, joka oli
ollut hänelle suureksi hyödyksi ja jota paitsi hän varmaankaan ei niin
helposti olisi päässyt tästä pulasta.



Kuudes luku.

Maisteri ja mylläri.


Tyttö seisoi viimeisen portaan alapuolella ja näytti ylöspäin
kynttilällä, jonka valo sattui hänen koko kasvoinsa yli.

Alm huomasi nyt näissä kasvoissa, jotka olivat kuihtuneet nälästä,
vilusta ja huonosta hoidosta, mitä säännöllisemmät ja jaloimmat
juonteet ja parin suuria, sinisiä silmiä, jotka erinomaisella
lumousvoimalla, huolimatta siitä säikähdyksestä, jota ne tällä hetkellä
ilmaisi, vetivät häntä tytön puoleen.

"Sinä et tule enään kau'emmin jäämään näiden ihmisten luokse", sanoi
hän tytölle; "tule kanssani, lapsiparka; kaiketi sinun varallesi joku
keino keksitään... sammuta nyt kynttilä ja vie jalka etehiseen."

Sitten heitettyänsä pois lapion, tarttui hän tytön käteen ja riensi
hänen kanssansa Jörgen'in talosta.

Myrsky-ilma oli sillä välin kiihtynyt. Sade valut nyt virtoina ales
pitkin kallion reunoja ja monias salama leimahti läntisellä taivaan
rannalla kaukana jyrisevän ukkosen seuraamana.

"Perhana vieköön, kun unohdin sateenvarjoni tuonne!" huudahti Alm ja
pysähtyi.

"Älkäät viivytelkö, hyvä herra!" kehoitti tyttö, katsellen levottomasti
takasin jättämäänsä huoneukseen, joka vielä oli näkyvissä salaman
valossa.

"Mutta, tyttöseni, enhän minä voi jättää sateenvarjoani sinne", lausui
Alm.

"Aikooko herra mennä sinne takasin?" kysyi tyttö vapisevalla äänellä.

"Aijonpa todellakin, sillä minä tarvitsen, näetse, sateenvarjoni koska
sataa ja meillä on pitkä matka käytävänä, enkä minä sitäpaitsi salli
tuon roistojoukon anastavan minun omaisuuttani."

"Hyvä herra, älkää menkö sinne, älkää!"

"Sinä voit jäädä tähän, sinä... minä tulen heti takasin, lapsiparkani!"

"Ei, ei!... mylläri tulee lyömään herran kuoliaaksi... te ette tunne
mylläriä!"

"Minä arvelen myllärin saaneen niin paljon selkäänsä, ett'ei hän
hopussa nosta siihen jauhosäkkiä... Te'e nyt vaan, niinkuin minä sanon,
äläkä ole peloissasi... Tiedätkös että minun sateenvarjoni on silkistä
ja aivan uusi... Jos en minä ota sitä takasin, tulevat nuot ihmiset
nauramaan minulle ja sitä iloa en minä suinkaan heille suo."

Sitten alkoi hän astua Jörgen'in taloon päin. Tyttö seurasi häntä,
kierrellen käsiänsä. Kovin läähättävä henkimisensä ilmoitti sitä
ankaraa levottomuutta, joka hänen sielussansa vallitsi.

"Miksi sinä et jäänyt tuonne odottamaan, kuten minä sinua pyysin?"
kysyi Alm.

"Ah, ei, ei herra!"

"Minä kuulen puheestasi sinun olevasi kovin hengästyneen,
tyttöparka!... sinun on vaikea seurata minua."

"Ei, se ei ole sentähden... Älkäätte menkö sinne, herra kulta!... minä
tahdon hiipiä sinne, minä, niin ett'ei kukaan huomaa sitä, sillä minä
tiedän tien paremmin kuin herra."

"Mutta entäs jos sinun hyvä tätisi repii silmät päästäsi... Vaan
kuulehan, etkö sinä nähnyt mihin minä heitin lapion?"

"Ah, en, sitä en minä nähnyt."

"Eipä olisi haitaksi, jos se olisi mukana, sillä se sopi niin myllärin
leveään selkään... Ah, sehän on totta, minä heitin sen säle-aitaa
vastaan... joutukaamme!"

Alm ja hänen seuraajansa olivat nyt ennättäneet Jörgen'in taloon ja
lähestyivät tuon kamalan huoneen porttia.

Kauhea ukkosen tärähdys jyrähti heidän päänsä yli, niin, että
molemmatkin hypähtivät muutaman askeleen takaperin.

"Pysähtykää, pysähtykää!" huusi tyttö, pitäen Alm'ia nutunliepeestä.

"Pelkäätkö sinä ukkoista, lapsi?"

"En, mutta ukkonen varoittaa!... taivas varoittaa!... älkäätte
leikitelkö kuoleman kansia!" vastas hän silmäyksillä, jotka loistivat
pimeydessä.

Alm katsahti kummastuneena tyttöön. Samoinhan tämän silmäyksessä oli
tämän äänessäkin jotakin erinomaista, joka teki syvän vaikutuksen
meidän kamarikirjuriimme, johon tuli lisäksi, että tämä oli ollut
osallisena sen tarinan sepustamiseen, jonka hän äsken oli lukenut
alakerroksessa asuvan kerjäläisen luona ja tältä ostanut. Tarina
"kuoleman ristipoika" näytti hänestä tällä silmänräpäyksellä ikäänkuin
varoitukselta.

"Vaiti, vaiti!" kuiskasi tyttö osoittaen porttia.

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi häneltä Alm seuraten silmillänsä hänen
sormeansa.

"Vaiti!" jatkoi hän yhtä hiljaa; "minä kuulin jonkun olevan liikkeessä."

"Missä?"

"Tuolla portin sisäpuolella."

"Sisäpuolellako?"

"Niin... Jumalan nimessä, herra, juoskaamme matkoihimme."

"Sinä erehdyt, lapsukaiseni!"

"En, siellä on mylläri, herra!" kuiskasi tyttö; "hän seisoo portin
takana väijymässä!"

Sitten tarttui hän kummallakin pienellä kädellänsä Alm'in käteen ja
alkoi vetää häntä pois tästä paikasta.

Alm antoi hyvällä taluttaa itsensä pois, sillä tytön pelko oli hiukan
tarttunut häneenkin, ja sitäpaitsi huomasi hän tarkemmin mietittyänsä,
että ei ainoastansa henki, vaan käsivarsi tahi säärikin oli paljoa
suuremmasta arvosta kuin komein sateenvarjo maailmassa.

"Ah, tuossa on hän... juoskaa! juoskaa!" huusi tyttö päästäen Alm'in
käden ja lähtien juoksemaan.

Alm kääntyi ympäri ja huomasi nyt salaman valossa, joka samassa
viilsi taivaalla, tuon jättiläisentapaisen myllärin, joka syöksi ulos
huoneesta, heiluttaen kirvestä korkealla päänsä päällä.

"Ah, sinä tervanlintu!" ärjäsi hän äänellä, joka voitti ukkosenkin
jyrinän; "ennen voit sinä välttää helvettiä, ennenkuin minua!... kaksi
iskua pääkalloosi niistä kahdesta lyönnistä minun selkääni!... saa
nähdä kuka meistä parahiten kestää!"

Alm huomasi heti, että joll'ei hän olisi totellut tytön varoittavaa
ääntä, vaan mennyt portin sisäpuolelle, olisi hän jo ollut murskattuna;
mutta hän huomasi myöskin, että, jos hän nyt tahtoi välttää
samanlaista uhkaavaa kohtaloa, hänen täytyi lähteä pakoon, koska olisi
hulluutta hänen puoleltansa aseettomana ruveta taistelemaan aseellisen
vastustajan kanssa, jolla sitäpaitsi oli maine, että hän voi tuulen
kanssa taistella vallasta tuulimyllyn siipien yli.

Alm tiesi olevan suuren eron urhollisuuden ja tyhmän-rohkeuden välillä
ja hän kunnioitti siis vanhaa sananlaskua: "parempi paeta kuin huonosti
sotia."

Siispä päättikin hän ennemmin vedota sääriinsä kuin käsivarsiinsa ja
hän rupesi pikajuoksijaksi, koska hän ei enään voinut olla urhona.

Hänen jäljessänsä riensi julma mylläri terävällä kirveellänsä.

Mutta myöskin mitä pikajuoksuun tuli, oli suuri erilaisuus vainotun
ja vainoojan välillä, sillä edellisen juostessa nuttu päällä
ja kalossinensa, oli viimeksimainittu sitävastoin avojaloin ja
paidanhihaisilansa.

Onnettomuuden lisäksi eksyi Alm tieltä siten, että hän, sen sijaan
kun hänen olisi pitänyt poiketa läheiselle Skinnarvik'in kadulle, --
jolla hän kentiesi olisi voinut tavata muita ihmisiä, koska ei vielä
ollut niin myöhä iltaisella, ettei kukaan ihminen enään olisi ollut
liikkeessä, -- nyt juoksi päinvastakkaiseen suuntaan, josta syystä
hän, ennenkuin älysikään, oli juuri sillä kohdalla vuorta, missä tuo
äkkinäinen kaltevuus alkaa ja jonka loppu on jyrkkyys Mälarinjärven
aalloissa.

Pysähtyneenä juoksussansa tämän huomion johdosta, poikkesi hän
vasemmalle ja juoksi pitkin vuorenharjaa tuon uhkaavan jyrkkyyden
reunalla, tehden juostessansa lohkareelta lohkareelle hyppyjä, jotka
olisivat kunnioittaneet Gauther'inkin kykyä.

Mutta mylläri ei jäänyt nopeudessa edelläjuoksijastansa jälkeen,
johon tuli lisäksi, että hän, lukuunottamatta hänen tänlaisiin
ruumiinharjoituksiin sopivampaa pukuansa, myöskin tunsi paljoa
tarkemmin tuon vaarallisen kilpajuoksuradan.

Jos joku ristitty ihminen olisi nähnyt näiden kahden miesten hyppivän
kallioiden välissä, väliin synkimmän pimeyden peittäminä, väliin niin
kirkkaan salaman valaisemina, että he olivat kahden tuli-ihmisen
näköiset, olisi hän tankannut "Isämeitäänsä", jollei hän Olisi tullut
mykäksi säikähdyksestä.

Alm oli tosin päässyt hiukan edelle; mutta koska hän juostessansa
koetti riisua pois sekä kalossit että nuttunsa joka hänelle
onnistuikin, vähensi hän täten vauhtiansa jäljestäjuoksijan suureksi
eduksi.

Eikä viipynytkään kauan, ennenkuin Alm kuuli vainoojansa läähättävän
henkimisen ja alastomien leveiden jalkojen lapsuttavaa ääntä kalliota
vastaan. Kiivaasti rientää nopea hirvi, mutta kiivaammin ahdistava
paarma.

Läähättävä ääni kuului yhä lähemmältä

Takaa-ajettu tunsi kylmän hien jäähdyttävän niitä kuumia pisaroita,
joita tuo raju juokseminen oli puristanut hänen otsansa huokoisista
ja nuot muutoin niin vankat keuhkot alkoivat vähitellen kieltää
juoksevalta tarpeellista apuansa.

Alm kompastui ja lankesi suin päin erääseen kiveen, joka oli hänen
tiellänsä, ja jota hänen silmänsä pimeässä ei ollut huomannut.

Mutta ehkä tämä lankeaminen pelasti sillä kertaa hänen henkensä,
sillä mylläri, joka jo oli niin likellä, että hänen kirveensä milt'ei
pyyhkäisi pakenijan niskaa, ei voinut pysähyttää omaakaan vauhtiansa
niin äkkiä, kuin hän olisi tahtonut, vaan kaatui kuperkeikkaa nurin
niskoin langenneen yli.

Tällä tavalla pääsi tosin tuo raivoisa Broms joitakuita kyynäriä
vastustajansa edellekin; mutta kirves luiskahti hänen kourastansa,
ja itse satutti hän otsansa kallioon niin, että hänen silmänsä näki
tuhansittain tähtiä ja auringoita.

Alm, joka suureksi iloksensa kuuli ei ainoastansa kuinka kirves vieri
ales pitkin kallion reunaa, vaan myöskin kuinka mylläri ilmaisi
mielipahaansa mitä kauheimmilla kirouksilla, oli taaskin pian
jaloillansa; mutta samassa onnistui myllärillekin tulla ales niistä
tähtitarhoista, joihin hän äsken oli tullut nostetuksi, ja hänkin
seisoi yhtä nopeasti jaloillansa.

Kumpikin seisoivat nyt vastatusten, ainoastansa se kivi välillänsä,
joka oli matkaansaattanut kumpaisenkin lankeamisen; vaan ei
kumpikaan näyttänyt kumminkaan tällä silmänräpäyksellä olevan
halukas liikahtamaan paikaltansa, vaan sivelivät he sen sijaan omia
polvilumpioitansa ja sääriluitansa, ikäänkuin vakuuttaiksensa, ett'ei
mikään näistä ollut mennyt mäsäksi tahi saanut vikaa lankeamisen kautta.

Kentiesi tunsi kumpikin itsellänsä olevan tarpeen hengähtää tuon rajun
kilpajuoksun jälkeen Skinnarvik'in kallioiden välissä.

Alm, joka huomasi, että sotalakko ei tulisi olemaan pitkällinen, käytti
tätä hyväkseen riisuaksensa pois nuttunsa ja hellittääksensä hiukan
housunkannattimiansa, jotka ahdistivat hänen kaarevasti muodostunutta
rintaansa.

Nyt pääsneenä näistä esteistä, tunsi hän itsensä hilpeäksi ja
raikasmieliseksi, sillä hän luotti ruumiinvoimiinsa ja etenkin
voimistelutaitoonsa, vaikka ei hän tähän asti ollut käyttänyt
kumpaakaan näistä muissa tilaisuuksissa kuin noissa olympialaisissa
harjoituksissa Ling'in voimisteluhuoneessa, jolloin hän milt'ei aina oli
päässyt kilpatoverinsa voittajaksi.

Clementtein raivoaminen hänen ympärillänsä auttoi myöskin lisäämään
hänen rohkeuttansa. Tottunut sotilas tietää, kuinka hänen rintansa
paisuu ja silmä suurenee torvien soidessa, rumpujen rämistessä,
kanoonein ja kiväärein paukkuessa. Kuinka paljon enemmän tämä
tapahtuukaan myrskyn raivotessa, ukkosen jyristessä ja taivaan
salamoimistansa salamoidessa!

Mitä Alm oli aavistanut, tapahtuikin.

Mylläri, huomattuansa mielihyväksensä jyhkeäin nyrkkinsä onnellisesti
kestäneen kallion kovuutta, kiinnitti taaskin saaliinhimoiset silmänsä
vastustajaansa ja alkoi sitten liikuttaa rumaa ruumistansa eteenpäin
silminnähtävällä aikomuksella tehdä ratkaisevan päätöksen asiassa.

"Oletko sinä laisinkaan uinut viime kesänä?" kysyi hän lähestyessänsä.

Alm oli vaiti, pitäen tarkasti silmällä vihollisensa liikkeitä niin
paljon kuin tämä oli hänelle mahdollista, sillä kun salama sammui,
ympäröi heitä kumpaakin mitä synkin pimeys.

"Jos et ole sitä tehnyt, poikaseni!" jatkoi mylläri, "saat tehdä sitä
nyt... Tiedäthän Mälarijärven olevan juuri meidän kohdallamme?"

Ei tällekään kysymykselle suonut Alm mitään Vastausta, vaan vetäysi
jonkun askeleen takaperin eräälle pienelle kallionkukkulalle, joten hän
pääsi noin kyynärän korkeammalle, kuin mylläri oli.

"Tosin on tästä kappale matkaa tuonne ales", jatkoi tämä, "ja sinne
pääseminen on vaivaloista; mutta ole sinä huoleti kuin lehmäkön
lehmänajaja, poikaseni, sillä minä tulen kyllä pitämään huolta, että
sinä pääset ales, tarvitsemattasi notkistaa polveasi, tahi koukistaa
varvastasikaan."

Tuskin oli Broms ilkkuvalla äänellä lausunut nämät sanat, kun Alm
otti vauhtia korkeasta asemastansa ja heittäysi rajutuulen voimalla
lähestyvän myllärin kimppuihin.

Mutta jospa meidän sankarimme olikin rajutuuli, oli kuitenkin mylläri
vankka, vaarumatoin muuri.

Tosin tärähti muuri melkoisesti, ja paljon saveusta rapisi pois,
sillä Alm'in kumpaankin nyrkkiin, jotka yht'aikaa olivat kohdanneet
jättiläisen kasvoja, oli tarttunut nahkaa ja verta; mutta
silmänräpäyksessä sulki muuri kummatkin sivustansa, käsivartensa,
päällehyökkääjän vyötäisten ympärille, ja nyt alkoi korkealla kalliolla
painiminen, josta olisi ansainnut laulaa Snorre Sturenpojan harpulla
tahi Ling'in kanteleella.

Kaikeksi onneksi Alm'ille oli hän saanut kiinni altapäin, ja se, ken
tietää, mitä painiminen on, tietää myöskin mikä suuri etu on hyvästä
altapäin kiinnisaamisesta.

Mylläri koetti likistää vastustajaansa kovasti leveätä rintaansa
vastaan, täten musertaaksensa tahi tukahduttaaksensa hänet sylissänsä;
mutta Alm, joka oli liiaksi viisas tarjoamaan hänelle kummankin
puolisia kylkiluitansa, väänsi itsensä aina niin, että hän sai milloin
toisen kylkensä, milloin toisen jättiläisen rintaa vastaan, jolla
keinoin heikomman on helpompi vastustaa väkevämmän sylikaappauksia.

Alm käytti niitä temppuja, joita taito tarjoaa saadaksensa
Vastustajansa kumoon; mutta hän huomasi pian, että hän ennen voisi
vierittää kalliolohkareen paikaltansa, kuin tätä jyhkeätä möhkälettä
jäntäreistä, lihaksista ja luista, jonka hän nyt sulki käsivarsiinsa.

Mylläri koetti myöskin puolestansa paiskata vastustajaansa kumoon
ja monet kerrat nosti hän tämän kyynärän korkeudelle kalliosta
sekä painoi hänet jälleen ales. Tavallisen kamarikirjurin kintut
olisivat varmaankin tässä ottelussa katkenneet, ikäänkuin lonkuvan
pinnatuolin jalat; mutta Alm'illa oli kintut, jotka olisivat voittaneet
kilpapalkinnon molemmissa kaartin rykmentissäkin, vaikka niissä
käytetään paljon puuvillaakin täyttämään mitä itara luonto usein on
jättänyt vajanaiseksi, ja hänellä oli pohkeet, joita tuskin kolmekaan
kamarikirjurin kättä yhteenliitettyinä olisi voineet ympäröidä.

Senpätähden onnistui meidän sankarimme, vaikk'ei hän voinut estää
voimainsa puolesta etevämpää vastustajaansa nostamasta häntä vähän
väliä ilmaan, kuitenkin aina saamaan ponnistuspaikkaa jalkojensa
pettämättä tahi väsymättä.

Tällä tavalla olivat kummatkin taistelijat päristellen kuin kaksi
valaskalaa, mutta myöskin yhtä sanattomina kuin nämätkin ovat hyvän
aitaa koetelleet toistensa voimia ja taistelutemppuja, ilman että
katselija olisi voinut arvatakaan tämän julman kaksintaistelun loppua.

Myöskin eräässä toisessa kohdassa näyttivät nuot taistelijat olevan
samasta ajatuksesta ja mielipiteestä, nimittäin poistua niin paljon
kuin mahdollista siitä jyrkkyydestä, jonka reunalla he taistelivat,
huomaten luultavasti kumpikin, että toisen putoamisesta olisi toisenkin
putoaminen välttämättömänä seurauksena, yhtä vähäksi hyödyksi
voittajalle kuin voitetullekin.

Sillaikaa kesti yhä ukkosen-ilmaa ja sadetta ja taistelijoista juoksi
hiki samalla kertaa kun he olivat läpimärkinä sateesta.

Tämä oli mitä täydellisintä Gräfenbergin parantamistapaa: hikoilemista
ja jäähdyttämistä samassa silmänräpäyksessä, samassa hengenvedossa,
ilman pienintäkään levon tahi hengähdyksen aikaa.

Vihdoin menetti mylläri malttinsa -- voihan sen menettää vähemmästäkin
-- ja hän päätti tehdä uuden, ratkaisevan tempun.

Temppu oli senlainen, että hän, käsivarret kiedottuina kuin rautavanne
vastustajansa vartalon ympäri, heitti itsensä taaksepäin kumoon
kalliolle.

Alm, joka tätä onnistunutta temppua tehtäessä luonnollisesti kaatui
vastustajansa päälle, kummastui tästä täydellä syyllä, koska se,
joka tänlaisessa tapauksessa joutuu päällepäin ja samalla jää kiinni
alapuolella, kieltämättä saa uuden ja suuren edun vihollisensa suhteen.

Mutta meidän sankarimme ei ennättänyt paljon miettiä tätä ja
vielä vähemmin käyttää täten voitettua etua hyväksensä, sillä,
ponnahduksella, joka milt'ei olisi voinut nostaa huoneenkin perustuksen
paikoiltansa, liekahutti mylläri Alm'in sivulle ja väänsi sitten
itsensä päällepäin ihmeteltävällä sukkeluudella.

Mutta ei siinä kylliksi, sillä kun Broms näin on onnistunut saada
kamarikirjurin allensa, irroitti hän käsivartensa tämän vartalosta
ja nosti sekä itsensä että Alm'in, joka vielä piti hänestä kiinni,
käsivarsillansa hyvän matkaa maasta, jonka jälkeen hän koko hirmuisella
painollansa päästi itsensä ja hänen allansa riippuvan taakkansa taaskin
kallioon, pirullisella naurulla, huolimatta tuulesta ja ukkosen
jyrinästä, joka olisi voinut kuulua Kungsholm'iin saakka.

Valituksen ääni tunki kuuluviin Alm'in kovasti yhteenpurtujen hampaiden
välistä, sillä hänestä tuntui ikäänkuin olisi kaikki luut hänen
ruumiissansa musertuneet. Hänen käsivartensa vaipuivat hervottomina
sivuille ja hän piti itsensä menneenä.

"Ha, haa!" riemuitsi voittaja, "nokka ja kynnet sinulla on kuin
kotkalla, sen minä kyllä tiedän... mutta jos ei sinulla nyt ole eviä
kuin kalalla, vie sinut piru!"

Sitten laahasi hän voimatointa vankiansa lähemmäksi jyrkkyyden reunaa.

Alm kuuli Jumalan äänen ukkosessa, joka jyrisi hänen päänsä yli, mutta
tällä äänellä ei ollut minkäänmoista valtaa murhaajan korvissa; hän
näki Jumalan sormen salamassa, joka välähti hänen yllänsä, mutta tämä
sormi ei pidättänyt murhamiehen kättä. Hän oli nyt jyrkkäyksen reunalla.

Alm heitti sielunsa Jumalan haltuun, siitä hän ei tahtonut kerjätä
armoa hengellensä ja siten tahrata viimeisiä, pian luettuja elämänsä
hetkiä.

"Mutta maltapas", mutisi mylläri! "tosin tulet sinä tekemään pitkän
matkan... mutta tämän matkan laita on kuin tavallisen kruununkyydin:
matkustavainen ei tarvitse laisinkaan rahoja... Sen vuoksi tahdon minä
päästää sinut liiallisesta tavarasta... mutta, piru vieköön, lompakko
lieneekin tuolla hännystakin taskussa... olipa hyvästi tehty, ukkoseni,
että panit rahat noin erikseen minun varaltani... siispä ylös vaan...
mutta mitä tuossa on?... kellon vitja... ah! silloinpa siinä on
kellokin... minä olen kauan tarvinnut kelloa, minä, herrastellakseni...
mutta sinä et tarvitse senlaista, sillä ijankaikkisuudessa ei sanota
olevan tuntia eikä sekunteja... Kas niin, makaa nyt vaan hiljaa,
niin päästän minä sinut tämän maailman ylellisyydestä, kuten papit
sanovat... jota köyhempänä tulet taivaan valtakuntaan, sitä parempi,
sinä kuoleman karitsa!"

Tätä puhuessansa koetti murhaaja vetää kellonvitjaa, joka oli vahvasta
kiilloitetusta teräksestä, kamarikirjurin kaulasta, sillä välin kun hän
oikeanpuolisella polvilumpiollansa painoi tämän vatsaa ja rintaa.

Alm ei kuullut mitä murhamies sanoi, eikä nähnyt mitä hän teki, sillä
hänen ajatuksensa kiitivät tällä hetkellä kauas maailmasta -- pimeyden,
ukkosenjyrinän ja leimausten yli.

Yht'äkkiä päästi mylläri kimakan huudon, jolloin hän heitti vitjan ja
painoi kiroten kummatkin kätensä huulillensa, ja Alm luuli salaman
välkkyessä huomaavansa kirkkaan rautakangin ja päänsä yläpuolella hän
kuuli myöskin äänen, joka ei tuntunut oudolta hänen korvissansa:

"Se, joka on antanut minulle kaksi riksiä kuoleman ristipojasta, ei saa
noin äkkiä tulla kuoleman karitsaksi!... Suo anteeksi, veliseni, jos
löin sinua liian kovaa sormillesi!"

"Jumalan kiitos!" kaikui lähellä eräs toinen lapsellisempi ääni.

Tieto avusta hädän hetkenä ja pelastuksen mahdollisuus antoivat
Alm'ille samalla kertaa sekä toipumusta että voimia. Silmänräpäyksessä
kohotti hän yläpuolen ruumiistansa ja antoi myllärin rintaan
nyrkillänsä senlaisen puukkauksen, että tämä hikotellen horjui
takaperin, jolloin Alm vuorostansa heittäysi vihollisensa yli, antaen
tämän otsaan lyöntiä lyönnille, joista yksi ainoa olisi ollut kyllin
tappamaan karhun.

"Seis, poikani!" huudahti maisteri, pistäen sauvansa helan pyörtyneen
myllärin otsan ja kostonhimoisen kamarikirjurin nyrkkien väliin; "seis,
kuuletko!... te tulitte etsimään luurankoa, mutta ei tekemään sitä!"

"Tuo konna aikoi kappaa minut, aikoi heittää minut tuosta jyrkkäyksestä
ales!" huudahti Alm.

"Mutta saakelin suuri eroitus on aikomisen ja tekemisen välillä",
vastasi maisteri: "senhän herra oppineena miehenä pitäisi tietämän...
mutta luultavasti ei herra olekaan viisaustieteen maisteri... minä olen
se, minä, kuten herra tietää, ja sen vuoksi ymmärränkin minä jotakin
asiasta, minä... Kiittäkää kuitenkin Jumalatanne siitä, ettei mylläri
jauhanut teitä nuuskaksi ja yhtä hienoksi kuin Demauder'in tunkio on...
Tehkäät se, jos herra häpeää kiittää minua ja luota tyttöriepua siitä."

"Hyvä herra, jättäkäätte mylläri rauhaan!" pyysi luo heikompi ääni.

Alm vilkasi ylöspäin ja tunsi tuon nuoren tytön myllärin kasvattitytön
ja maisterin oppilaan.

"Sinäkö!" huudahti hän, nousten ylös; "kuinka olet tullut tänne,
lapsukaiseni?"

"Hoh, mikä on sen selvempää?" vastasi maisteri tytön puolesta; "hän
syöksi minun luokseni ja häiritsi minun uneani, enkä minä kiitä
häntä siitä, sillä minä uneksuin syöväni paistettua lananpoikaa
kauppaneuvoksen pöydässä... Minä heräsin ja sain tietää miten asian
laita oli ja koska minä aina makaan vaatteissani, eli sota-asussa,
kuten tuossa hauskassa Upsalassa on tapa sanoa, on minun pukuni
aina sievistetty, ja minä itsekin olin pian tässä... Mutta perhana
vieköön, herra!" lisäsi hän, kumartuen kaatuneen myllärin yli, "ette
kait ole ottanut henkeä minun Broms-ystävästäni!... Sepä olisi
saakelin tyhmästi! heti olisi menoja harsosta ja surukankaasta,
huomaatteko, sillä maisteri ja mylläri, vesi ja jauhot, se on samaa
kuin jos vellissä olisi ruumis ja sielu... Eläköön! hän henkii! hän
haukoittelee! Olkaatte varoillanne, herra! sillä kun paarma näyttäytyy,
silloin juoksee parahinkin hevonen tipo tiehensä ikäänkuin olisi piru
sen hännässä."

Meidän kamarikirjurimme, jolta oli mennyt kaikki halu kaksintaistelun
uudistamiseen, etsi hännystakkinsa ja puki sen yllensä, jonka tehtyä
hän veti esiin lompakkonsa ja heitti sen maisterin syllin.

"Tässä on, ystäväni, edeltäkäsin maksu velastani siitä, että
olet pelastanut henkeni!" huusi hän; "lompakossa on minun
asumusosoitteeni... tule minun luokseni huomena jäljestä puolenpäivän,
niin mietitään, mitä minä vielä voisin tehdä sinun hyväksesi."

"Kiitoksia herra!" vastasi maisteri, pistäen tyynesti lompakon
taskuunsa; "mutta mitäs herra tytölle sitten antaa?... Tällä kertaa oli
hän päänä ja minä vaan käsivartena... minä sanon tahallani käsivartena,
sillä herra tietää, ettei minulla ole muuta kuin yksi."

"Hän tulee minun kanssani... sinä et tarvitse enään pitää huolta
hänestä", vastasi Alm, jonka jälkeen hän otti tyttöä kiinni kädestä ja
riensi hänen kanssaan pois paikasta, jossa hän oli ollut niin lähellä
kuolemaa.

"Kenenkäs minä sitten saan kirjoittamaan tarinoitani!" jupisi maisteri
itseksensä ollen yhä kumarruksissa Broms'in yli, joka valuvan sateen
kastelemana alkoi vähitellen virota eloon.

Sitten otti tuo maltitoin maisteri mylläriä tukasta ja vei hänen päänsä
eräälle kuopalle, joka oli kalliossa ja täytettynä sadevedellä. Tästä
kuopasta valeli hän usein ystävänsä kasvoja.

Vihdoin otti hän esille tuohisen nuuskarasian ja kaatoi koko sen
sisällön myllärin suuhun sekä näppäili häntä kau'an aikaa nenälle.

Nämät vähäpätöiset virkistyskeinot tuottivat pian tarkoitetun
vaikutuksen, sillä ei viipynyt kauan, ennenkuin mylläri nosti päätänsä
mullistellen silmiänsä joka haaralle.

"Helvetin tulessa!" ärjyi hän; "missä on hän! missä on hän!"

"Luulenpa sinun nielleesi nuuskan, sinä haj-kala!" lausui maisteri.

"Missä on hän! haa! sinä olet saattanut hänet piiloon, sinä hurja,
kuivettunut yölepakko!" huusi mylläri ja tarttui ystävänsä, maisterin,
ohueseen tukkaan.

"Häpeä, Broms! milloin olet sinä nähnyt koulupojan nitistävän
opettajaansa!" lausui maisteri myllärille.



Seitsemäs luku.

Kaksi kyyneltä.


Päivä tämän jälkeen istuivat eräässä huoneessa suurehkon kadun varrella
Etelämalm'illa muuan nuorempi herra ja vanhempi nainen, jutellen
keskenänsä.

Herra oli kamarikirjuri Fridolf Alm, ja nainen rouva Grå, erään siihen
aikaan sangen arvossa pidetyn tyttökoulun johtajatar.

"Sangen merkillinen kohtaus, sen täydyn myöntää", lausui rouva; "ja
minä oikein onnittelen herra sihteeriä, että niin onnellisesti pääsitte
pulasta... mutta tuo tyttö... mitä te'emme me hänen kanssansa?"

"Juuri hänen takiansa olen tänään rohjennut tulla rouvaa
tervehtimään... se rivakka tyttö on pelastanut minun henkeni ja minä
olen siis velkapää kaikin puolin pitämään hänestä huolta."

"Te sanoitte hänen äitinsä olevan kuollut?"

"Niin, neljä viikkoa sitten, ja siitä ajasta on tuolla lapsiraukalla
ollut murhaaja kasvatti-isänä, noita-ämmä kasvatti-äitinä ja
kerjäläinen opettajana."

"Siinäpä on liian paljo yhdellä kertaa... mutta eikö tytöllä ole ketään
läheisempää sukulaista elossa?"

"Ei, rouvaseni!"

"Hänen isänsäkin on kuollut?"

"Siihen on minun vaikea antaa varmaa vastausta."

"Kuinka niin?"

"Kun minä tänä aamuna kysyin häneltä, josko hänen isänsä vielä oli
elossa, voitteko arvata mitä hän silloin minulle vastasi?"

"En, herraseni!"

"Minun isäni elää", vastasi lapsi, "mutta minulle on hän melkein kuin
kuollut."

"Kummalliset sanat kahdentoista vuotiaalta tytöltä!"

"Niin, onpa kylläkin, rouvaseni!"

"Mutta te pyysitte kait häneltä tarkempaa selitystä?"

"Pyysin kylläkin... mutta..."

"Noh?"

"Hän sanoi tuntevansakin isänsä ja tietävänsä hänen nimensä ja että hän
kerran oli nähnyt ja puhutellut tätä... mutta..."

"Mutta?"

"Mutta hän oli luvannut, ettei hän koskaan ilmaisisi kuka tämä on."

"Sangen kummallista!... Noh, mutta sihteeri-hyvä, mitä hyötyä voi
hänellä olla siitä, että hän salaa isänsä nimeä, etenkin kuin tämä
isä, olkoonpa hän kuka tahansa, ei näytä vähintään pitävän huolta
lapsestansa, sillä jos hän sen tekisi, miksi antaa hän tytön sitten
oleskella senlaisessa seurassa?... Mutta mahdollista onkin, että hän on
pannut tämän näiden ihmisten hoidettavaksi."

"Ei; päivää jälkeen äidin kuoleman sai tyttö häneltä kymmenen riksiä
hautajaisiin... mutta sitten ei hän ole kuullut hiiskaustakaan hänestä."

"Ja sittenkään ei hän tahtonut ilmaista hänen nimeänsä?"

"Hän on luvannut salata isänsä säädyn ja nimen."

"Kenelle on hän sen luvannut?"

"Isällensä."

"Nämäthän ovat pelkkiä arvoituksia!"

"Ja hän on luvannut sen äitinsä muiston nimessä."

"Äitinsä muiston!... kaikki tämä tuntuu minusta tarinalta."

"Niin, rouvaseni, äitinsä muiston nimessä on hän luvannut salata
julmasydämisen isänsä nimen... tällä lapsiraukalla on kultainen sydän,
sillä hän kunnioittaa äitinsä muistoa, ja sen vuoksi en minä ole
rohjennut kysellä häneltä enempää."

"Mutta voihan hän mennä isänsä luokse ja sanoa hänelle, että..."

"Hän on myöskin luvannut, ett'ei hän koskaan kävisi hänen luonansa."

"Onko hän tehnyt tämänkin äitinsä muiston nimessä?"

"On, rouvaseni!"

"Minä olen utelias päästä tuntemaan tuota tyttöä... Kentiesi
onnistuisin saada asiasta selkoa."

"Mahdollista... mutta teidän ei pidä kuitenkaan houkutteleman häntä
rikkomaan sitä lupausta, jonka hän on antanut... tämä lupaus on hänen
pyhyyksensä ja jos se kukistuisi, voisi paljon muutakin hyvää ja pyhää
mennä tämän mukana... Ei, olkoon hänen lupauksensa koskettelematta...
lopun jätämme me Jumalan huostaan."

"Noh, mitä aijotte te siis tehdä, herra Alm?"

"Minä olen tehnyt päätökseni... minä aijon uskoa hänen kasvatuksensa
teille, rouvaseni!"

"Minulleko!... mutta kuka tulee kustantamaan sen, sillä te huomaatte
kait, että..."

"Minä olen huomannut, että... hän tulee olemaan täysioppilas, samoilla
ehdoilla kuin ne toisetkin."

"Ja kaiken tämän teidänkö kustannuksellanne, herra Alm?"

"Niin, minun kustannuksellani."

"Mutta sihteeri-hyväni, teidänkö varoillanne, jotka..."

"Jotka eivät varoja olekaan, tahdotte kait sanoa... mutta te unohdatte,
että minä saan palkkaa."

"Neljä sataa riksiä", lausui rouva Grå hymyillen.

"Toisen puolen tästä käytän minä vuosittain tytön elatukseksi ja
kasvatukseksi, ja tämähän on määrältänsä niin paljon kuin rouva saa
jokaiselta täysioppilaalta."

"Minä tyydyn sataan pankkoriksiin, jos minä nimittäin vast'edes,
samoinkuin tähänkin asti, saan teidän apuanne soitanto- ja
piirustus-opetuksessa."

"Aivan mielelläni!... Kiitollisuudesta, koska te my-nnyitte minun
toivomukseeni, tulen käyttämään opetukseen yhden tunnin enemmän
päivässä kuin ennen on ollut tavallista... oletteko, rouva, tyytyväinen
siihen?"

"Minä kiitän teitä... asia on siis päätetty."

"Kättä siihen... kas niin, rouvaseni!... tuo turvatoin lapsi ei ole
siis enään äitiä vailla!" lausui kamarikirjuri, hykerrellen käsiänsä
ilosta.

"Yhtä vähän kuin hän täst'edes tulee olemaan isääkään vailla", lisäsi
koulunjohtajatar, silmäillen liikutuksella tuota nuorta miestä.

"Teillä on hyvä sydän, rouva Grå!"

"Ja teillä, herra Alm, on enkelin sydän!... Jumala siunatkoon teitä
kaikesta siitä hyvästä, jota te jokapäivä te'ette!"

"Vielä kerran, kiitoksia, tuhansia kiitoksia siitä, että olitte valmis
ottamaan huostaanne minun pienen kasvattityttäreni!"

"Oi, että saisitte hänestä kunniaa, herra sihteeri!... minä toivon sitä
saavamme."

"Jumala suokoon sen!... se olisi vähin, jota teidän jalomielisyytenne
on ansainnut."

"Jalomielisyyteni?... ah! nimittäkää sitä pelkästänsä ihmisyydeksi!...
Kätenne, rouvaseni!"

Nuot hyväsydämiset ihmiset ojensivat kätensä toinen toisillensa jalon
te'on vahvistukseksi ja kun he käänsivät kasvonsa toisistansa, tapahtui
tämä, pyyhkiäksensä pois kumpikin kyyneleensä, joka oli vierinyt ales
heidän poskipäillensä.

Mutta Jumalan enkelit pilvissä, jotka tällä hetkellä katselivat
kuvaansa näissä kyyneleissä, eivät kääntäneet heistä pois loistavia
kasvojansa.



Kahdeksas luku.

Opettaja ja opettajatar.


Tämän jälkeisenä jälestäpuolenpäivänä istui Alm, kuten tapansa oli
yksinänsä kamarissaan kolmannessa kerroksessa eräässä itäisessä
pitkäkadun varrella nimenomaisessa kaupungissa olevassa huoneuksessa,
viivoittamassa klaveerin nuottia, sillä hän oli soitannon opettaja
useoissa koukuissa sekä eteläisessä että pohjoisessa kaupunginosassa.

Ovelle tehdyn naputuksen ja sisäpuolelta tulleen kehoituksen jälkeen
avaamaan sitä, astui rouva Grå kirjurin huoneesen.

Iloisena kiiruhti Alm työstänsä häntä vastaan.

"Minun tieni johti pohjoispuolelle kaupunkia jälkeenpuolenpäivänä",
lausut rouva, istuttuansa kohtalaiseen mutta puhtaaseen sohvaan, johon
Alm kohteliaasti oli johtanut häntä, "enkä minä voinut vastustaa
kiusausta tulla teidän luoksenne, herra sihteeri, puhuakseni..."

"Puhuaksemme meidän kasvattityttärestämme", keskeytti häntä Alm; "mikä
kohteliaisuus teiltä, rouvaseni!... jospa tietäisitte, kuinka iloiseksi
te te'ette minut!... Noh, mitä pidätte te hänestä?"

"Minä olen ihastunut häneen, herra Alm!" vastasi rouva... "hän on
ihmeellinen lapsi... tässä kahdentoista vuotiaassa päässä asuu enemmän
järkeä kuin monessa kaksi kertaa niin vanhassa... Sanalla sanoen,
vaikka hän vaan muutaman tunnin on ollut minun kodissani, rakastan minä
jo häntä ikäänkuin olisi hän minun oma lapseni!"

"Kuinka senlaisten sanojen kuulteleminen tekee minun sydämelleni
hyvää!" huudahti Alm, vieden koulujohtajattaren käden huulillensa.

"Ja kuinka kaunis hän on!" lausui rouva; "hänestä tulee vaarallinen
tyttö, jos hän saa elää."

"Ei vaarallinen, vaan hyvä tyttö pitäisi hänestä tuleman", vastasi Alm.

"Ne uudet vaatteet kaunistivat häntä niin hyvin, uskotteko sen!"

"Oliko hän iloissansa saatuaan ne yllensä?"

"Ah, oli... hän lenteli pöytien ja penkkein yli."

"Onnellinen aika, jolloin ollaan iloissansa pelkästä pumpulihameesta ja
kattuuni-esiliinasta."

"Mutta mikä minua enin viehätti", jatkoi rouva, "oli huomio, että
hänellä on kiitollinen sydän... hän hyvitteli minua, niin, itkien
ilosta, että minunkin silmäni alkoivat vuotaa, ja huusi alituisesti
sihteeriä... niin, niin, hän huutelee alituisesti teitä."

"Minuako?"

"Niin, teitä... Missä hän on", huudahti hän, "että minä saisin kiittää
häntä, ja suudella hänen käsiänsä?... Te tulette kaiketi meille tänä
iltana?"

"Tulen, tulen, rouvaseni... Noh, ette kait ole vielä maininneet mitään
hänen isästänsä?"

"En vielä, mutta"...

"Älkäätte mainitkokaan mitään, hyvä rouva Grå! Antakaa hänen pitää
tuo salaisuus itsellensä ja minä tulen olemaan siitä teille sangen
kiitollinen."

"Kuten tahdotte, herra sihteeri!"

"Kuinka ne muut tytöt kohtelevat häntä?"

"Ah, ne tulivat pian hyviksi ystäviksi hänen kanssansa... Se on selvä,
että minä ennenkuin vein hänet yhteen toisten kanssa annoin hänelle
tarpeellisia neuvoja."

"Mitä neuvoja, rouvaseni?"

"Luonnollisesti ei käynyt laatuun, että toiset tytöt olisivat tietäneet
tuon uuden toverin kuljeskelleen öisin katuja kerjäämässä tahi hänen
eläneen kerjäläisten ja muiden roistoväen parissa, ja sentähden pyysin
minä häntä sanomaan"...

"Mitä pyysitte te häntä sanomaan?" kysyi Alm hiukan synkistynein otsin.

"Että hän on kunniallisten vanhempain lapsi, jotka aikoja sitten ovat
kuolleet, ja että hän heidän kuolemansa jälkeen oli ollut kasvattina
erään maalla asuvan papin perheessä."

"Ja tätäkö pyysitte te häntä sanomaan?"

"Niin."

"Sanoiko hän sen?"

"Sanoi kyllä, hänen piti kait sanoakin sitä!"

"Tämä oli pahasti, rouvaseni, sangen pahasti!"

"Jumalani! mitä sanotte te, herra sihteeri!"

"Huolimatta kaikesta teidän hyvää tarkoittavaisuudestanne, rouva
Grå-hyväni, oli ensimäinen opetus, jonka hänelle annoitte, valhe...
mikä onnettomuus, ett'en minä ennen tullut puhuneeksi tästä asiasta!"

"Te oikein säikähdytätte minua, herra sihteeri!"

"Niin, se oli sangen pahasti!"

"Te arvelette siis, että julkisesti olisi pitänyt tunnustaa hänen
olevan tuntemattomista vanhemmista ja... kuljeskelleen pitkin katuja
kerjäläisenä?"

"Niin, mitä hän siihen voi?... kaikki tuohan on onnettomuus eikä
vika... viimeksimainittua tulee hävetä, mutta ei edellistä...
Sitäpaitsi ei pidä koskaan oppia ylenkatsomaan onnettomuutta."

"Teillä saattaa yhdeltä puolin tosin olla oikein, mutta"...

"Lapsi, joka alkaa opintonsa vaiheella ja teeskentelemisellä, on
vaarallisella tiellä... suokaatte anteeksi, rouva Grå, mutta minä sanon
suoraan mitä minä ajattelen."

"Mutta te myöntänette, herraseni, että jos ne toiset tytöt olisivat
saaneet tietää kerjäläistytön olevan heidän joukossansa, olisivat he"...

"Mitä he olisivat?"

"He olisivat karttaneet häntä, osoittaneet hänelle ylenkatsetta ja"...

"Siinä tapauksessa olisivat he huonosti kasvatettuja, rouvaseni, ja
sitä en minä suinkaan voi uskoa teidän oppilaisistanne."

"Ja joll'ei lapset olisikaan tehneet sitä, olisi kuitenkin heidän
vanhempansa tulleet sangen tyytymättömiksi, siitä olen minä varmasti
vakuutettu."

"Tyhmien ennakkoluulojen takia ei ole oikeutta uhrata matoistakaan."

"Minun kouluni voisi tulla kärsimään"....

"Mahdotointa!... Oltaisi vaan sanottu, mikä onkin tosi, että rouva Grå
tempasi köyhän orpolapsen puutteesta ja kurjuudesta, ja teitä oltaisiin
ylistetty, jota te todella ansaitsettekin... Nyt olette te, rouvaseni,
riistäneet itseltänne palkinnon hyvästä työstänne, sillä palkintohan se
kieltämättä on, kun maailma tunnustaa ja on kiitollinen siitä hyvästä,
jota me te'emme. Ah, nuot ennakkoluulot! ne turmelevat kaiken hyvän
sekä siemenen että hedelmät!"

Kova jyskyttäminen ovelle keskeytti keskustelun.

Alm meni avaamaan ovea, jolloin Skinnarvik'in maisteri astui huoneesen.
Hänen pukunsa oli sama kuin edellisenäkin päivänä, sillä eroituksella
ainoastansa, että tuo halvattu käsi nyt oli kannatettuna rinnan yli
kaulahuivilla, joka oli solmittu hänen niskaansa. Kaulahuivilla oli
mitä heleänpunaisin väri, luultavasti sen vuoksi, että se loistaisi
senlaisten ihmislasten silmiin, jotka joko ovat likinäköisiä, tahi
joilla ei ole vaihdettua pientärahaa, kun he kohtaavat kerjäläisen.

"Tervetullut, maisteri-hyvä!" tervehti kamarikirjuri outoa vierastansa.

"Onpa kau'an aikaa siitä, kun kuulin tuon tervetullut-sanan", lausui
maisteri.

"Vaan teillä ei ehkä olekaan koskaan ollut senlaista syytä olla
tervetullut kuin tänään... Kiitoksia eileisestä... te teitte minulle
sangen suuren palveluksen, sillä ilman teitä olisin minä tänään
maannut Mälarijärven pohjalla tahi myöskin raastuvan alla olevassa
paarihuoneessa, jos olisi onnistunut saada minut ylös... Kummassakin
tapauksessa olisi tosin minusta ollut yhdentekevää, mutta nyt olen
kuitenkin sangen iloissani, että on, niinkuin on... Noh, kuinka on
teidän naapurinne?... en kysy juuri ystävyydestä hänen laitaansa."

"Mylläriäkö herra tarkoittaa?... Aamupäivällä oli hänen laitansa
sangen hyvin, sillä halkaisemaan senlaista kalloa, kuin hänellä on,
tarvitaan väkivasara... Mutta hänestä kärysi kissalta, ja hän laputti
maksoihinsa."

"Oliko hän siis matkoissansa, kun poliisit tulivat?"

"Niinpä hän oli... Mutta poliisit olivat sen sijaan kiinni minut ja
Saara-matamin; eihän ne luonnollisesti voineet palata tyhjin käsin
takasin."

"Teidätkin!... Mutta olinhan minä ilmoituksessani poliisipäällikölle
selvästi kehunut teidän hyvää käytöstänne, maisteri-parkani."

"Tuskinpa minä olin kurkistanut sisään, ennenkuin minä sain pötkiä
ulos jälleen... Mutta Saara, mummoparka, sai hiipiä putkaan. Kuka
olisi voinut ajatellakaan, että minun ystäväni Broms oli niin laveissa
asioissa!... Että hän harjoitti salakuljetusta kuin tehtailija,
sen minä tiesin, eikä siinä mitään pahaa ollutkaan... mutta että
hän oli asioissa päävarkaan, Stång'in, kanssa, sitä minä en voinut
aavistaakaan... Yhtä ja toista tuli ilmi poliisitutkinnossa... siitä
oppilaasta ei minulla ole yhtään kunniata... Mies, jolla on olkapäät
kuin myllyntammi, käyttää ainoastansa pitkiä sormiansa, hyi saakeli!...
minä puran veljenmaljan hänen kanssansa! Mutta minä sitten... minä,
joka luulin saavani hänet perinnöksi myllärittä ja siitä syystä jo olin
pannut uusia nauloja sauvani helaan."

"Teidän tulee olla iloissanne, että pääsitte hänestä, arvelen minä."

"Älkää sanoko niin, herra... yksinänsä oleminen ei ole hauskaa tässä
maailmassa... Kunhan vaan tietäisin, miten voisin saada koiran halvalla
hinnalla... Mutta yhdestä toiseen, kuinka pikku Mandi voi?... Olisipa
hauskaa tietää mitä hän nyt toimii."

"Hänestä on tehty täysi oppilas ja tämä rouva on hänen
opettajattarensa."

Entinen opettaja käänsi kuihtuneet kasvonsa, joissa oli nuot vilkkaat
silmät, kasvattityttärensä uuteen opettajattareen, joka myöskin
puolestansa tarkkaavaisuudella katseli kerjäläistä, jonka te'oista
edellisen yön kohtauksessa Alm jo oli hänelle kertonut.

"Vai niin, rouvaseni pitää koulua?" kysyi maisteri, tirkistellen häneen
hiukan viekkaasti.

"Niin, ystäväiseni, minä pidän koulua", vastasi rouva lempeästi.

"Minä sanon rouvalle, että Mandi ei ole mikään kyyhkysen poika,
vaikka hän on kaunis kuin kyyhkyinen ja kauniimmaksi tulee hän, jahka
hän ennättää heittää lapsenkenkänsä, vaikka minä todellakin pelkään,
että"...

"Mitä te pelkäätte?" kysyi rouva.

"Että jos rouvan koulussa menetellään, kuten useimmissa muissa täällä
Tukholmassa olevissa, saa pikku Mandi ensiksi oppia"...

"Mitä saa hän ensiksi oppia?"

"Näkemään nälkää... mutta se on tarpeetointa, rouvaseni, sillä sen hän
on oppinut jo ennestänsäkin. Kerjäläisten joukossa ja tyttökouluissa
alkaa ensimäinen opetus aivan samanlaisen kaavan mukaan."

"Teillä on huono ajatus Tukholman tyttökouluista, maisteri-hyväni."

"Ylioppilaana ollessani opetin minä tyttökouluissa... kun tulin silloin
kouluun, tyttöjen kirjoitusvihkot kainalossani, juoksivat he kaikki
hengästyneinä vastaani... mutta tiedättekö, mitä he minulta tahtoivat?"

"Luultavasti tahtoivat he tietää, kuinka monta muistutusta te olitte
tehneet heidän kirjoitusvihkoihinsa."

"Eipä suinkaan, rouvaseni... he tahtoivat tietää, josko minulla, kuten
tavallisesti, oli piparileivoksia ja nisuleipää taskussani... koko
minun opettajapalkkani meni tykkänänsä piparileivoksiin ja nisusiin,
mutta luultavasti ei olekaan kellään oppineella ollut yhdellä kertaa
niin paljon leipää taskussansa, kuin minulla oli... Minun seuraajani
tyttökouluissa oli nuori pappismies, mutta hän söi piparileivoksensa
ja nisusensa itse, ja pian tulivat ne pienet Jumalan enkelit yhtä
koinsyömiksi ja mustiksi kasvoiltansa, kuin hänen kauhtanansakin oli."

"Olisipa hauskaa tietää, mikä tyttökoulu se oli", ihmetteli rouva.

"Aivan samanlaista oli kaikissa", vastasi maisteri ujostelematta; "ja
tämä on perhanan huonosti... Kasvavat lapset tarvitsevat ravitsevampaa
ruokaa kuin täysikasvaneet... taimet tarvitsevat lihavampaa maata ja
parempaa hoitoa kuin suuret puut... eikö oppilaamme näytä kananpojilta,
jotka kau'an ovat olleet häkissä torilla, tahi ahvenilta, jotka kau'an
ovat olleet kala-ammiossa... senpä minä hyvin luulisin."

"Mutta ottakaattehan tuoli ja istukaatte, maisteri-hyväni!"
pyysi hyväluontoinen huoneenisäntä.

"Mihin sitten?" kysyi kerjäläinen.

"Hoh, mihin vaan tahdotte."

"Oven pieleen en minä tahdo istua", vastasi kerjäläinen, "ja
peremmälle huonetta en minä voi käydä istumaan, sillä minä en ole niin
reilattuna... Sentähden olen minä opetellut seisomistaitoa ja seista
voinkin minä yhtä hyvin kuin kuningas hovijuhlapäivinä."

"Minua hämmästyttää", alkoi rouva, "että miesi teidän kasvatuksellanne
ja tiedoillanne"...

"Vanha virsi!" keskeytti häntä maisteri; "kuka ei sitä osaisi? Tunteeko
rouva kauppaneuvos Räyel'in?"

"Minä luulen kuulleeni hänestä puhuttavan", vastasi hän.

"Mutta te ette tunne häntä?"

"En."

"Noh, sitten ei maksa vaivaa alkaa tuota vanhaa virttä."

"Teillä mahtaa olla paljon selvittelemistä tuon kauppaneuvoksen
kanssa?" muistutti Alm.

"On, on, niin paljon", vastasi maisteri, jonka silmät nyt säihkyivät
tulta, "on niin paljon, että kymmenen miespolven ikä ei riittäisi
siihen, mitä minulla on hänelle sanottavaa... Mutta", lisäsi hän hiukan
sävyisemmin, "onko rouvaseni tutkinut pikku Mandia?"

"Jokseenkin... hän lukee taidolla, joka todellakin on kummastuttanut
minua."

"Ja kuitenkin tiesitte te ehkä hänellä olleen viisaustieteen maisterin
opettajana."

"Niin, siitä tulee kunniata teidän hyvälle sydämellenne, että olette
opettaneet sitä lapsiraukkaa lukemaan."

"Entä kirjoittamaan sitten... onko rouvaseni nähnyt pikku Mandin
käsialaa?"

"Olen, se on erinomaisen kaunista... minä näin sitä tuossa tarinassa,
jonka herra sihteeri näytti minulle."

"Senlaisen käsialan oleman pitää, rouvaseni... tavallisesti nimitetään
huonoa käsialaa naisen käsialaksi, ja minkätähden? niin sentähden,
että kirjainten pitää olla suoria ja kankeita ikäänkuin olisi niillä
kureliivit vyöllä... Sääli naisia... kureliivit heillä ja kureliivit
kaikella, mitä he tekevät... Kirjoitetun kirjaimen pitää oleman
pyöryläisen kuin kahvipapu, mutta ei ympyriäisen kuin herne... sen
pitää oleman soman ja eteenpäin pyrkivän kuin tyttö sipsuttaakseen
katrillissa."

"Sangen runollisesti lausuttu", ylisti rouva, joka, huolimatta
pistosanoista tyttökouluja vastaan, oli kovin huvitettu tuosta
kummallisesta kerjäläisestä.

"Tässä on minulla mukanani muutakin, jonka hän on kirjoittanut minun
sanojeni mukaan", sanoi maisteri vetäen näkyviin puoliarkin, jonka hän
antoi Alm'ille.

"Tarina, luulen minä", lausui tämä, silmäillen paperia.

"Aivan niin... tarina on kynnys parhaimpaan pikkulasten kouluun."

"Tarina kummallisesta puujalasta", luki Alm; "te myytte kaiketi tämän
minulle?" kysyi hän sitten.

"Kaiketikin."

"Jos teillä on useampia tarinoita, ostan minä ne kaikki."

"Yksi erässään, herra... minä häpeän kerjätä herralta, mutta koska
jutteleminen teidän kanssanne on minusta hauskaa, otan min& tarinan
tarjoamisen asiakseni."

"Mutta, miksi ette käytä samaa hienotuntoisuutta muitakin kohtaan?...
Minä takaan, että teidän työnne saa menekkiä."

"Noh, hän alkaa kait ranskankielellä, kuten tavallista on?" kysyi
maisteri kääntyen rouvaan ja jättäen vastaamatta Alm'in kysymyksen.

"Tietystikin tulee hänen oppia nykyajan kieliä", vastasi opettaja-rouva.

"Sittenpä on sangen onnellista, että hän jo on oppinut
äidinkieltänsä... kouluissa ja opistoissa aljetaan tavallisesti sillä,
jota ei koskaan lopeteta, mutta sitä vastoin ei koskaan aljeta sillä,
jota ei milloinkaan pitäisi lopettaa. Pikku Mandi saa kaiketi lukea
Telemak'ia samoinkuin muutkin oppilaat."

"Tietystikin... maisteri tietää kait, että Telemak'ia tavallisesti
luetaan paremmissa kouluissa?"

"Kyllähän minä sen tiedän... _Calypso ne pouvait se consoler du
départ d'Ulysse_... Kalypso ei voinut lohduttaa itseänsä Ulysseen
poislähdöstä... mutta Kalypso lohduttaa itseänsä... hän rakastuu
poikaan, oltuansa ensin kahdeksan vuotta rakastuneena tämän isään...
Kaikki tämä on tarpeellista ja hyödyllistä tietää, sillä se, joka on
luvallista jumalaiselle, ei voi olla virhe ihmislapsellakaan... Pelkkää
rakkautta alusta loppuun saakka, ei mitään muuta kuin rakkautta...
Tästä lumoavasta opetuksesta kasvaa pienten lapsienkelein sydämissä
yksi rakkauden alttari toisensa perään, joiden juurella lukemattomat
Telemak'it notkistavat polviansa... tuo Telemak'in kirjoittaja on luonut
useampia lemmettäriä kuin koko Olympo aikanansa."

Hyväluontoinen opettaja-rouva puri huultansa ja alkoi kyllästyä tuohon
säälimättömään koulujen arvostelemiseen.

"Ja sitte tulee hän kaiketi kuluttamaan puolet ikäänsä piirtämällä
kukkasia velinipaperille", jatkoi tuo säälimätöin arvostelija,
"vaikk'ei hän koskaan saa tietää enempätä niistä, jotka maassa
kasvavat, kutu että ne ovat hyviä nimi- ja syntymäpäivinä ja että ne
ovat kauniita katsella ja suloisia haistella... mutta todellakin, onhan
kaksi kasvia, joista he saavat perinpohjaisen käsityksen, nimittäin
myrtti, joka kelpaa morsiusseppeleeksi ja koivu, jonka oksilla
kuritetaan... Onhan siinä kuitenkin hiukka luonnontiedettä!"

Opettaja-rouva oli täydellä todella suuttumaisillansa tuohon
häpeämättömään maisteriin; mutta silmäys kerjäläisen vaatteisiin poisti
silmänräpäyksessä hänen vihansa.

"Minä en tiedä parempata neuvoa", lausui nyt Alm, joka loppupuolella
arvostelua oli lukenut tarinan kummallisesta puujalasta, "kuin että te
Svärd-hyväni, joka todellakin olette nimenne kaltainen [svärd merkitsee
miekka], sanotte jäähyväiset Skinnarvik'in hökkeleille ja autatte meitä
parantelemaan kouluja ja oppitaitoksia... Ken tietää eikö tuosta tulisi
jotakin hyötyä!"

"Minulla olisi kyllä halua siihen", vastasi maisteri, "jos ei muun
takia niin saadakseni maistaa ruokaa, niinkuin vankeuslaitosten
johtajilla on tapana tehdä."

"Noh, kuten on heillä siis tapana tehdä?" kysyi rouva.

"Kun he tulevat asianomaiseen paikkaan saadaksensa tietoja vankein
hoidosta ja vankilan johtamisesta, maistavat he ruokaa, ja koska
tämä aina on hyvää ja moitteetointa, menevät he kotiansa makaamaan
vanhurskasten unta."

"Mutta todella puhuen, ystäväni, jos minä voisin valmistaa teillen"....

"Puhutelkaa minua _sinuksi_, herraseni; se kuuluu somemmalta",
keskeytti maisteri. "Nuoret herrat puhuttelevat aina henttujansa
ja kerjäläisiä _sinuksi_, tarvitsematta juoda sinunmaljaa heidän
kanssansa."

"Noh, kuten tahdot; jos minä valmistaisin sinulle tilaisuutta"...

"Mahdotointa, hyvä herra!" keskeytti häntä jälleen kerjäläinen;
"minä olen tottunut vapaasen elämään, ja tottumuksesta on kasvanut
mieltymys... Luuleekohan herra varpuisen, joka hyppelee maassa ja
noukkii jyvän sieltä, toisen täältä, luuleekohan herra tämän haluavan
vaihtaa oloansa tiikerin kanssa, joka on suljettu häkkiin ja jolle
syötetään kaniineja?... ei, ei!... Ja muutoinkin, herraseni, niin
kurjalta ja katalalta kuin minä näytänkin", lisäsi hän, jolloin hänen
silmänsä alkoivat säihkyä uusia salamoita, "on kuitenkin olemassa
_yksi_, jolle minä olen synninrangaistus, hirmuinen synninrangaistus...
ja tämä yksi, niin rikas ja arvossa pidetty kuin hän onkin, pakenee
nähdessänsä vilahduksenkin minun repaleistani ja vapisee, kun hän ei
voi väistää minua!"

"Ja rangaistaksesi nyt _yhtä ainoata_", lausui Alm, "rankaiset sinä
itseäsi omalla kurjuudellasi ja kaikkein ylenkatseella koko elinaikasi?"

"Perseus olisi tullut ikimainittavaksi, mutta Atlas olisikin ollut
ainoa, jonka hän Medusanpään avulla muutti kiveksi", vastasi
kerjäläinen; "jättäkäämme siis tämä, lupauksella palata siihen
tulevaisuudessa, kuten sanomalehdissä sanotaan, milloin tahdotaan
helpolla hinnalla päästä mutkikkaasta asiasta."

"Noh, voitko sinä antaa jotakin tietoja entisestä oppilaisestasi?"
kysyi Alm.

"Niin, voitteko sen?" kysyi opettaja-rouva.

"Tunsitko sinä hänen äitinsä?" virkkoi kamarikirjuri.

"Ainoastansa yhden vuoden", vastasi maisteri; "hänen kasvonsa olivat
keltaiset kuin valkaisematoin kalikoo-kangas, mutta hänen kätensä
olivat punaiset kuin pionikukat, kunnes kuolema värjäsi nekin
keltaisiksi... Hän oli pesuvaimo ja asui viimeisen vuotensa lähellä
Jörgen'in taloa."

"Hän eli tietysti suuressa köyhyydessä?"

"Tietystikin... ne, jotka huuhtovat liinavaatteita ja ne, jotka
huuhtovat ihmissieluja, eivät koskaan rikastu... ne, jotka pesevät
vaatteita ja ne jotka opettavat lapsia, eivät koskaan tiedä, mitä
lihavuus on... muutoin oli hän hyvä ja leppeä olento, vaikka hänkin,
jos vaan olisi tahtonut, olisi voinut ja pitänytkin olla Medusanpää...
mutt'ei hänen huvituksensa oli kärsiminen, samoinkuin minun on
kerjääminen."

"Etkö tiedä kuka tytön isä on?"

"En, mutta minä olen vakuutettu hänen olleen ylhäisen herran, sillä hän
ei pitänyt väliä äidistä eikä lapsesta... sitäpaitsi ryhdynkin minä
sangen harvoin toisten asioihin... alkaa tulla hämärä ja aika on, että
lähden jatkamaan kulkuani... Minä pidän paljon hämärästä, sillä silloin
rupean minäkin näyttämään samanlaiselta kuin muutkin ihmiset. Hyvästi,
hyvä herra! nöyrin palvelijanne, rouvaseni... Tervehtäkää pikku Mandia
Skinnarvik'in maisterilta!"

Maisteri oli aikeissa lähteä menemään.

"Tässä on rahaa tarinastasi", sanoi Alm, antaen hänelle kaksi riksiä.

"En ole koskaan vastahakoinen", vastasi kerjäläinen pistäen rahat
taskuunsa; "tosin sain minä eilen niin paljon, että minä voin elää
sillä kaksi kuukautta, mutta yksi minun pääperustuksistani on, etten
anna koskaan takasin mitä saan, sillä mitä minä olen antanut, en ole
koskaan saanut takasin... ja ilman sitä menee se paljon pikemmin, kuin
se tulee... tuhlaajat ja kerjäläiset eivät koskaan pidä lukua äyristä..
Hyvää yötä, herrasväkeni!"

"Kuulepas, nytpä muistan, näitkö sinä erästä sateenvarjoa Broms'in
luona, sillä eilen unohdin omani hänen kamarihinsa?"

"Erästä sateenvarjoa... oliko se mustasta silkistä valkoisella
varrella?"

"Aivan niin... se on minun, kuulen ma.. se on aivan uusi ja minä
ostinkin sen vasta eilen... minä arvaan, että mylläri on anastanut sen."

"Oikein arvattu, herraseni! hänellä oli se mukanansa, kun hän meni
pois tänä aamuna... mutta... mutta minä muistelen jotakin sateenvarjon
johdosta."

"Mitä sitten?"

"Minä muistan kysyneeni mylläriltä, kun aamulla näin sen komean
sateenvarjon hänen kourassansa, mistä hän oli saanut sen."

"Noh, mitä hän vastasi?"

"Hän vastasi sen pudonneen sateen mukana ales taivaasta, koska meidän
Luojamme aina pitää huolta luoduista olennoistansa... minun ystäväni,
mylläri, on välistä sangen leikillinen, jos saan sanoa; mutta hänen
leikillisyytensä on kentiesi liian purevaa... usein purevaa kuin terävä
veitsi... mutta sitäpaitsi en minä koskaan ryhdykään toisten asioihin!"

Tämän sanottuansa meni Skinnarvik'in maisteri kamarikirjurin asunnosta.



Yhdeksäs luku.

Tarina kummallisesta puujalasta.


Olipa kerran Skånessa muuan pormestari, joka oli sangen rikas ja
lihava, sillä hän söi enemmän kuin kaikki raativeljet yhteensä ja hän
joi enemmän viiniä kuin kaikki raatihuoneen alakerrassa olevat vangit
joivat vettä yhteensä, ja sen pormestarin nimi on Tröglund.

Mutta pormestari oli niin lyhyt vartaloltansa, että hänen vatsansa
milt'ei laahasi maata, ja tämä huoletti häntä kovin. Sentähden makasi
hän yön toisensa perään vuoteellansa mietiskellen, miten hän tulisi
yhtä pitkäksi kuin muutkin pormestarit olivat.

Vihdoin keksikin hän keinon ja te'etti saappaisiinsa korkeat korot ja
ne korot olivat vähintäänkin puolen kyynärän korkuiset.

Kun nyt pormestari oli saanut korkonsa valmiiksi, meni hän ulos
kadulle koettelemaan niitä, ja kaikki kansa kaupungissa tuli suuresti
ihmeisiinsä siitä, että pormestari oli tullut niin suureksi, vieläpä
suuremmaksi kuin kukaan pormestari ennen häntä oli ollut, tahi tulisi
olemaan.

Koska pormestari huomasi tämän tuli hän ylen määrin iloiseksi
mielessänsä, ja hän pani nenänsä pystyyn kuullaksensa mitä linnuilla
taivaan alla oli sanomista siitä, että hän oli tullut suuremmaksi kuin
kaikki muut maailman pormestarit.

Mutta silloin tapahtui, että hän katsellessaan taivaaseen tuli
loukanneeksi oikeanpuoleisen jalkansa kiveen, joka sattumalta oli
kadulla, ja pormestari kompastui siihen kiveen ja katkasi silloin
oikeanpuolisen jalkansa, jonka tähden kaupungin kansan täytyi kantaa
hänet kotia asumukseensa, ja kaikki kansa itki kantaessansa häntä
kotia, sillä pormestari oli sangen lihava ja raskas ja hänen saappainsa
korot olivat vähintänsäkin puolen kyynärää korkeat.

Mutta pormestari sairastui niin, että lääkärien täytyi leikata pois
jalka ja pormestari valitti ääneensä, että hän oli menettänyt jalkansa,
ja kaikki kansa kaupungissa valitti hänen kanssansa.

Kun nyt pormestari suuressa surussansa huomasi, ett'ei hän voinut
hoitaa eikä toimittaa painavaa ja tärkeätä virkaansa, menetettyänsä
oikeanpuoleisen jalkansa, lähetti hän noutamaan vieraasta maasta
puujalkaa ja tämä puujalka oli summallisin maailmassa.

Sillä jos painoi suurta jousta, kävi jalka itsestänsä ja jos painoi
pientä jousta pysähtyi se itsestänsä. Niin kummallinen oli se puujalka.

Nyt nousi pormestari varahin makuulta eräänä aamuna ja kiinnitti
puujalan sääreensä, vaikka hän oli puettu ainoastansa villapaitaan ja
villaisiin alushousuihin, sillä hän tahtoi mielellänsä koetella, miltä
puujalka tuntui, kun se oli kiinnitetty hänen sääreensä.

Ja hän painoi sitä suurta jousta. Vaan kuka tuli iloiseksi, joll'ei
hän, kun puujalka alkoi käydä itsestänsä vuoteelta ovelle ja ovelta
ulos kadulle ja torille.

Kun kansa kaupungissa sai nähdä pormestarinsa, alkoi se juosta ja
huutaa hurraata, vaikka hän oli puettu pelkkään villapaitaan ja
villaisiin alushousuihin.

Ja kaikki kaupungin raatimiehet syöksyivät ylös vuoteeltansa ottamaan
vastaan pormestariansa ja osoittamaan hänelle kunnioitustansa ja
kiitollisuuttansa siitä uudesta jalasta, jonka hän oli hankkinut
itsellensä ja jota ilman kaupunkia ei voitu hallita.

Kun pormestari nyt sai nähdä kansan, joka huusi hänelle hurraata ja
raatimiehet, jotka tulivat häntä vastaan parittain, tuli hänen mielensä
kovin liikutetuksi ja hän tahtoi seisahtaa, pitääksensä puheen ja
lausuaksensa heille kaikille suuren suosionsa ja tyytyväisyytensä.

Mutta vaikka hän etsi etsimistänsä tuota pientä jousta, ei hän
löytänytkään sitä ja vaikka hän painoi painamistansa suurta jousta,
kävi puujalka yhä kiivaammin.

Mutta pormestari hyppäsi kansajoukon yli ja potkasi kumoon raatimiehet,
jotka aikoivat panna tammenlehtiseppeleen hänen päähänsä, ja vihdoin
hyppäsi hän kaupungin porttien yli, joten hän tuli valtamaantielle.

Silloin arveli pormestari tämän menemän liiallisuuksiin ja hän tahtoi
seisahtaa; mutta miten hän koettikin, ei hän koskaan saanut käsiinsä
sitä pientä jousta ja vaikka hän painoi painamistansa sitä suurta,
muuttui kulku yhä kiivaammaksi ja kiivaammaksi.

Nyt tuli pormestari sangen peljästyneeksi ja hän huusi kaikille, joita
hän kohtasi:

"Hyvät ihmiset! hyvät ihmiset! ottakaa minut kiinni! ottakaa minut
kiinni!"

Ja kaikki ihmiset sekä jalkamiehet, ratsastajat ja ajajat alkoivat
kiiruhtaa pormestarin jäljessä, saadaksensa hänet kiinni; mutta ei
ollut yhtään elävää jalkaa ihmisillä eikä hevosilla, joka olisi voinut
vetää vertoja puujalalle.

Niin kuljettiin koko Götanmaan halki ja tuo pormestari-raukka hikoili
niin suuria pisaroita, että hänen ympärillänsä oli ikäänkuin järvi,
missä hän vaan kulki.

"Ottakaa minut kiinni! ottakaa minut kiinni!" pyysi hän ja itki niin
surkeasti.

"Ottakoon hitto!" sanoivat talonpojat tanhuvillansa ja hiipivät puiden
ja pensaiden alle suojaan, sillä heistä tuntui ikäänkuin taivaasta
olisi satanut.

Ja näin tuli pormestari Tukholmaan; mutta välillä oli hän laihtunut
niin, että hänen lävitsensä voitiin nähdä sekä kuu että aurinko.

Kun pormestari juoksi nyt Horn'in tulliportin läpi, huusi hän
uudestansa:

"Ottakaa minut kiinni! ottakaa minut kiinni!"

Kun tullimiehet ja kaartinvahdit näkivät tuolla matkustavaisella olevan
tullaamatointa tavarata muassansa ja kuulivat hänen huutavan: "ottakaa
minut kiinni! ottakaa minut kiinni!" luulivat he hänen tekevän pilkkaa
heistä ja sentähden alkoivat he juosta hänen jäljessänsä, eivätkä he
koskaan olleet ollut niin vireöitä virassansa kuin tällä kertaa; mutta
ei yksikään jalka, ei tullipalvelijoiden eikä kaartilaisten, voinut
vetää vertoja puujalalle.

Nyt riensi pormestari pohjoissillan yli ja siihen paikkaan oli
kerääntynyt joukko parempia ihmisiä, sillä seikka oli senlainen,
että erään puilla lastatun ruoman piti kulkeman sillan alitse
Blasionsaarelle päin ja tämä ruoma oli kummallinen nähdä.

Kun pormestari nyt juoksi pohjoissillan yli huutaen, kuten ennenkin:
"ottakaa minut kiinni!" katsahti kaikki kansa ylöspäin ja alkoi huutaa
hänen kanssansa. Mutta kaikki naisväki pyörtyi ja kaatui kadulle,
sillä pormestarin villapaita ja villaiset alushousut olivat tykkänänsä
riekaleissa ja hajonneet.

Nytpä sattui, että muutamia valtiopäivämiehiä Skånesta seisoi
opera-ravintolan edustalla Kustaa Aadolfin torilla, sillä he
neuvottelivat keskenänsä valtakunnan edusta ja menestymisestä, niinkuin
heillä vielä tänä päivänäkin on tapana tehdä.

Kun he nyt huomasivat pormestarin, hämmästyivät he kovin ja huusivat
hänelle näin:

"Oh, oletko sinä Tukholmassa, veli Tröglund! Mutta miksi sinulla on
niin kiire, veliseni! ja miksi olet sinä niin ohuvissa vaatteissa!...
Tuleppa vaan tänne oprikseen saamaan itsellesi ryypyn, sillä ilma
hiukasee!"

Mutta pormestari huokasi ja vastasi:

"Ottakaa minut kiinni! ottakaa minut kiinni!"

Silloin sanoi muuan valtiopäivämies:

"Tröglund, velisetti! koska tarvitsi muinoin juosta sinun jäljessäsi,
saadaksi sinua kapakkaan ja koska tarvitsi sinua taluttaa ryypyn
luokse!... Oletko menettänyt järkesi, vai onko oikeus-kanslerin virasto
sinun kintereilläsi!"

Pormestari etsi etsimistänsä tuota pientä jousta, mutta ei voinut
löytää sitä, ja jota enemmän hän painoi sitä suurta, sitä kiivaammaksi
kävi hänen kulkunsa.

Kun hän nyt näki ravintola-osoitteen toisensa perään kiitävän hänen
ohitsensa ja katoavan hänen silmistänsä, silloin piti hän kaikki
menneenä ja toivoi itsellensä kuolemata.

Mutta puujalka juoksi juoksemistansa, ja mihin pormestari vihdoin
joutui, sitä ei tiedä kukaan.

Ja siten loppui tarina kummallisesta puujalasta, josta tarinasta
opitaan osaksi kuinka vaarallista on pienelle ja paksulle miehelle
koettaminen tulla suureksi korkeiden korkojen avulla, osaksi myöskin,
että, kun on valitseminen kahden pahan seikan Välillä, pitää ennen
koettaman kuhnustaa eteenpäin tiellänsä, kuin juosta yli määrän tässä
maailmassa.



Kymmenes luku.

Rautavaaka.


Pimeä syysilta oli levittänyt vaippansa kaupungin yli, kun
kamarikirjurimme lähti kodistansa, itäisen pitkäkadun varrelta, ja
ohjasi kulkunsa Etelälle, käydäksensä, kuten välipuhe rouva Grån kanssa
oli, katsomassa hänen koulnlaitostansa ja hiukan juttelemassa tuon
kaksitoistavuotiaan Amanda Lang'in kanssa, jonka kasvatusisäksi hän nyt
näin äkkiarvaamatta oli tullut.

Kun äsken ollaan luettu jotakin, olkoonpa se ikävätä tahi hauskaa,
tarttuu siitä tavallisesti jäljestäpäin vähäksi aikaa jotakin muistiin.
Alm oli, ennenkuin hän otti hattunsa ja keppinsä lähteäksensä ulos,
tullut lukeneeksi sen tarinan, jonka hän viimeksi oli ostanut tuolta
omituiselta kerjäläiseltä, ja se haamoitteli vielä vaikka hämärillä
piirteillä hänen aivoissansa.

Jokaista lyhyttä ja paksua herraa, jonka hän kohtasi, katseli hän niin
suurella tarkkaavaisuudella, kuin pimeys ja kohteliaisuus salli, sillä
hän luuli jokaisessa senlaisessa henkilössä näkevänsä vastaisuuden
tuolle onnettomalle pormestarille Skånessa. Ensiksi oli hän utelias
tietämään, josko tällä vastaantulijalla oli korkeat korot saappaissansa
ja sitten, jos joku heistä olisi kylläksi onnetoin menettämään
jalkansa, miltä tämä näyttäisi senlaisella puujalalla, kuin pormestarin
oli.

Hänen par'aikaa näin käyskennellessänsä ja melkein samalla hetkellä,
kun nuot tarinan synnyttämät haaveilut olivat katoomaisillansa ja
tekemäisillänsä tilaa toisille, totisimmille mietiskelyille, luuli hän
kuulevansa tuon yksitoikkoisen äänen eräästä paksusta, rautahelaisesta
sauvasta, joka jytisi tavattoman raskaasti katukiviä vastaan.
Vähitellen rupesi tuo jylinä kuulumaan puujalan polkemiselta katuun.

Jossakin muussa tilaisuudessa ei tämä olisi kovinkaan herättänyt hänen
huomiokansa, koska puujalat eivät laisinkaan ole outoja Tukholman
kaduilla; mutta nyt, kun hänen mielikuvitelmansa oli kiintynyt
tänlaisiin edistymisen keinoihin, oli luonnollista, että hänen silmänsä
ja korvansa kääntyisi siihen suuntaan, mistä tuo raskas jytinä kuului,
joka vihdoin muuttui niin kovaksi ja yhtämittaiseksi, että melkein
saattoi luulla olevan ei yhden, vaan ennemmin kolme senlaista toistensa
seurassa.

Eikä viipynytkään kau'an, ennenkuin hän kohtasi erään sangen surkean
olennon. Meidän kamarikirjurimme huomasi nimittäin pimeässä miehen,
joka vaivaloisesti kompuroi eteenpäin kahdella jalalla, joista toinen
oli puusta, ja jolla oli sauva kummassakin kainalossa. Juuri tämä
puujalka ja nämät sauvat saivatkin aikaan tänlaisen jytinän.

Mies oli puettu avaraan, tavallisesta, vaaleasta patjakankaasta tehtyyn
nuttuun ja päässänsä oli hänellä lättähattu reunusteilla, jotka melkein
peittivät hänen kasvonsa. Enempää ei Voinut Alm lyhdyn himmeässä
valossa eroittaa tuosta rampa-raukasta.

Hän ja raajarikko menivät toistensa ohitse; mutta kun Alm oli käynyt
muutaman askeleen, kääntyi hän ympäri, heittääkseen vietä kerran
silmäyksen tuohon onnettomaan, joka hänen kummastukseksensa ei ollut
pysähtynyt pyytämään almua.

Mutta silloin huomasi Alm, että raajarikkokin oli pysähtynyt ja myöskin
katseli ympärillensä ja että hän, Alm'in katsellessa häntä, jatkoi
jytäjävää kulkuansa.

Alm, joka uudestansa tuli ajatelleeksi tuota pientä, paksua
pormestaria, huomasi sen raajarikon, joka nyt oli hänen silmäinsä
edessä, olevan pitkän ja erinomaisen jyhkeäkasvuisen miehen.

Hän ei kuitenkaan kiinnittänyt suurempaa huomiota tähän seikkaan,
vaan jatkoi kulkuansa, ajatellen pian tykkänänsä muita asioita kuin
puujalkoja ja sauvoja.

Hän ajatteli tuota tyttö-raukkaa, jonka hän tänä iltana jälleen tulisi
näkemään ja jonka hän oli onnistunut temmata pois turmion helmasta
ja hän nautti sydämensä syvyydessä sitä tyytyväisyyttä, jonka tieto
tehdystä hyvästä työstä aina synnyttää.

Jos hän ei olisi ollut niin syvään vajonnut näihin mietteisiin, olisi
hän ehkä kummastellut sitä, että puujalan jyminä oli yhä yhtä kova,
vaikka sen, joka sai tämän jyminän aikaan, olisi pitänyt, mennen aivan
vastakkaiseen suuntaan, kaukeneman hänestä kaukenemistansa. Tosin kuuli
hän tämän jyminän, mutta hän luuli korvansa valehtelevan, kuten usein
luullaan.

Tultuaan Nautatorin kadulle, astui Alm sisään eräästä portista
oikealle päin ja tuli erääsen vähänläntään kauppapuotiin, jossa
myytiin kaikenlaista rihkamatavaraa, joiden joukossa käsineitä ja
sateenvarjojakin.

Muuan vanha rouva, joka seisoi myymäpöydän takana, tervehti
kohteliaasti ja tutusti tuota sisäänastuvaa ostajaa, joka myöskin
puolestansa yhtä ystävällisesti vastasi hänen tervehdykseensä.

"Se sateenvarjo, jonka minä ostin teiltä eilen, ei ollut minulle
menestykseksi", alkoi Alm puheen ensiksi.

"Ei ollut menestykseksi... kuinka niin, herra sihteeri?"

"Minä olen menettänyt sen... mutta koska taivaan pilvet ei pidä lukua
minun onnettomuudestani, täydyn ostaa toisen, niin vastenmielistä kuin
se onkin minulle."

"Eikö herra sihteeri ole saanut sateenvarjoansa takasin?"

"En, Jumala paratkoon!... sateenvarjojen laita on sama kuin hattujen
ja kalossienkin, puhumattakaan kauniista tytöistä... kun ne kerta ovat
menneet, eivät ne koskaan palaja takasin."

"Kyllä minä tiesin herra sihteerin menettäneen sateenvarjonsa, mutta"...

"Tiesikö rouva sen!" keskeytti Alm häntä kummastuneena.

"Mutta minä olin melkein varma siitä, että sihteeri jo oli saanut sen
takasin."

"Kuinka tulee minun käsittää tämän?"

"Sehän on selvää, sillä koska minä tiedän herra sihteerin asuinpaikan,
jätin minä sihteerin sateenvarjon sille miehelle, joka oli löytänyt
sen."

"Te olette siis nähneet jonkun, jolla oli minun sateenvarjoni?"

"Olen, sekä löytäjän että löydetyn tavaran... mutta minua kummastuttaa,
ett'ei hän jo"...

"Noh, mutta mikä ihminen täältä sitten oli minun sateenvarjoni
muassansa?"

"Niin, olihan se edelläpuolenpäivää, heti sen jälkeen kun minä olin
avannut myymäläni, niin tuli muuan mies sisään"....

"Minkä näköinen hän oli?" kysyi Alm kiivaasti.

"Minä en nyt muista niin tarkkaan... mutta minä luulen hänen olleen
pitkänläntäisen miehen; hän näytti viininkuljettajalta."

"Ja hänellä oli sateenvarjo mukanansa?"

"Niin, hän sanoi eilen löytäneensä sateenvarjon erään portin pielestä
Etelästä ja hän tahtoi tietää kenenkä oma se oli."

"Mutta kuinka voi hän tietää sen olleen ostetun teidän puodistanne?"

"Sehän on mitä helpointa, sillä onhan meidän nimileimamme joka myydyssä
sateenvarjossa."

"On kaiketi, mutta kuinka voitte te tietää sen olleen saman, jonka minä
ostin täältä eilen?"

"Eihän minulta nyt niin huono muisti ole, herra sihteeri!... Sen
sateenvarjon tunnen minä varsin hyvin, sillä sen reunassa on pieniä
tähtiä ja sen valkoinen varsi on toista mallia kuin muiden... sanalla
sanoen, minä nä'in varsin hyvin sen olleen saman sateenvarjon, jonka
herra sihteeri eilen minulta osti."

"Saiko miesi tietää minun asuntoni?"

"Sai; samassa huoneessa itäisellä pitkäkadulla, jossa räätäli Svensson
asuu... olihan se oikein, se?"

"Aivan oikein, ja minä olen sangen kiitollinen... mutta"....

"Eikö miestä ole kuulunutkaan?"

"Ei, rouvaseni!"

"Mutta ehkä herra sihteeri ei ole ollut kotona sitten aamun?"

"Minä olen ollut kotona koko jälkeenpuolenpäivän ja tulen nyt juuri
kotoani."

"Sittenpä minua kummastuttaa... ei voi olla epäilemistäkään, ettei
herra sihteeri saisi takasin sateenvarjoansa, koska miesi näki niin
paljon vaivaa saadaksensa tietää sateenvarjon omistajan nimen ja missä
hän asuu... Minä arvelen että hän tulee huomena... Siis ei taida
kaupasta tulla mitään tällä kertaa, joll'ette suvaitse ostaa jotakin
muuta kuin sateenvarjoja."

"Mutta... mutta eikö miesi sanonut mitään muuta?"

"Mitä muuta olisi hänen pitänyt sanoman?"

"Eikö hänellä ollut... punakat kasvot?"

"Sitäpä minä en pannut muistiini... minusta oli sateenvarjo tärkein."

"Tietystikin... mutta eikö hänellä ollut, ilkeännäköinen muoto?...
musta, paksu poskiparta ja"...

"Jumalan nimessä! kuinka voin minä muistaa kaikkien kasvot, jotka
käyvät täällä!... Kaikki, jotka ostavat, ovat kauniita minun
silmissäni, ja ne, jotka eivät osta, ovat hirveän rumia... se on ainoa
arvostelumitta niille kasvoille, jotka käyvät minun myymälässäni."

"Mutta, rouvaseni, mahtanette kait johonkin määriin muistaa"...

"Noh, niin... en minä luule hänen olleen kaunokaisenkaan... mutta
minä luulin hänen olleen rehellisen ihmisen, koska hän heti tahtoi
saada tietää löydetyn tavaran omistajan nimen... rehellisyys ei ole
todeltakaan mikään jokapäiväinen ryyti... ja, joll'en erehdy, näytti
hän sangen iloiselta, saatuansa tietää herra sihteerin nimen ja
asunnon."

"Hym! hym!" jupisi Alm hampaidensa välistä ja vaipui moniin
mietiskelyihin.

"Ehkä saan minä näyttää uutta hansikkavarastoani, jonka minä tänään
olen saanut Parisista asti?" kysyi rihkamakauppiatar, levittäen
myymäpöydällensä useamman parin valkoisia kiiltohansikkaita; "kohta
alkaa tulla tanssiaisten aikakausi, herra sihteeri!"

"Olkaa hyvä että otatten ales uuden sateenvarjon näiden sijaan!" pyysi
Alm.

"Todellako?" kysyi rouva uudestansa hämmästyneenä; "minulla ei tosin
ole mitään sitä vastaan, vaikka sihteeri ostaisi koko myymäläni...
mutta eiköhän ole liian aikaista, että"...

"Minä aavistan, ett'en ikänäni enään saa nähdä menetettyä
sateenvarjoani ja koska tähän aikaan sataa satamistansa, taitaa tulla
tukalaksi kävellä ilman senlaista... Olkaa hyvä, että otatten ales tuon
mustavartisen... ehkä on minulla sen suhteen parempi onni kuin sen
valkovartisen."

Rouva täytti luonnollisesti ostajan pyynnön, jonka jälkeen, ja
sittenkuin tavara oli maksettu, meidän kamarikirjurimme lausui
jäähyväiset ja meni.

Alm jatkoi matkaansa Punaiselle Sululle päin. Mutta hän ei ollut
ottanut monta askelta, ennenkuin tuo soinnutoin puujalkojen kolmikopina
taaskin ennätti hänen korviinsa. Hän katseli ympärillensä ja huomasi
toistamiseen erään lyhdyn valossa tuon valkoisen patjakangasnutun.

Alm säpsähti ikäänkuin joku, joka äkkiä herää unesta ja meni sitten
rivakkain askelin eteenpäin katsomatta taaksensa.

Puujalat näyttivät myöskin jouduttavan kulkuansa, eikä niitä enään
kuulunut takaapäin, vaan Nautatietorin kadun itäiseltä puolelta.

Kamarikirjuri vilkasi sinnepäin ja tähysteli tutkivalla tarkkuudella
tuota synkkää varjoa, joka näyttäytyi itäpuoleisella huonerivillä.

Varjo näytti liikkuvan jokseenkin epävarmasti ja horjuvammin kuin laita
tavallisesti on niiden, jotka ovat ennättäneet harjaantua kävelemään
puujalalla ja sauvojen nojassa. Lisäksi näytti varjo liian suurelta,
ollaksensa jonkun tavallisen raajarikon. Lopuksi tuntui hänestä sangen
epäluulonalaiselta, että raajarikko, joka oli pysähtynyt, tavatessansa
ensin Alm'in itäisellä pitkäkadulla, sitten lakkaamatta oli seurannut
hänen askeleitansa; sillä hän muisti nyt aivan selvään kuulleensa saman
kopinan katukiviä vastaan, astuessansa sisään myymälään.

Kaikkia näitä seikkoja, yhteydessä niiden tietojen kanssa, joita hän
äsken oli saanut myymälässä, punnitsi Alm sangen tarkkaan ja hän teki
miehuullisen päätöksen.

Alm meni entisen Punaisen Sulun ohitse, mutta poikkesi heti vasemmalle
ja tuli pian itäiselle niistä kahdesta sillasta, jotka johtavat
muinoisen vallihaudan yli ja jossa rautavaaka nyt sijaitsee. Alm astui
katsomatta taaksensa, sillä hän oli kyllästynyt puujalan ja sauvain
synnyttämään kolkkeeseen, portaita myöten ales rautavaa'alle, josta hän
meni erääsen konttooriin, missä oli muutamia rautava'an mittamiehiä
työskentelemässä kirjoituspöytäinsä ääressä.

Eräs näistä virkamiehistä, kirjuri Dahl, jätti, nähdessänsä
sisääntulevan kamarikirjurin, tuolinsa ja kiiruhti häntä vastaan.

"Veli Alm!" huudahti hän; "onpa kau'an aikaa siitä, kun sinut nä'in...
kuinkas on laitasi, veliseni?"

"Hyvin!" vastasi Alm, pudistaen ystävänsä kättä; "oletko jo kohta
lopettanut työsi täksi päiväksi?"

"En aivan... mutta sinun tervehtimässä käyntisi tulee antamaan minulle
syytä lopettamaan."

"Joko työväki on mennyt kotiansa?"

"Enpä luule."

"Sitä parempi... saanko puhua muutaman sanan sinun kanssasi?"

"Mitä sinä tahdot?... Haluatko illallista, niin odota, kunnes olen
pannut kirjat laatikkoon... Pelikaani-ravintolassa on suuria rapuja,
veliseni!"

"Kiitoksia tarjoamisestasi, mutta tänä iltana saavat Pelikaanin
ravut luultavasti olla rauhassa minulta... Tulehan vaan ulos
silmänräpäykseksi, että saan sanoa sinulle pari sanaa kahden kesken."

"Aivan mieleltäni", vastasi Dahl, ja otti hattunsa, jonka jälkeen
hän tarttui ystävänsä, Alm'in, käsivarteen ja meni tämän kanssa
konttoorista.

       *       *       *       *       *

Noin 10 minuutia tuon rautava'an konttoorissa pidetyn keskustelun
jälkeen meni Alm ylöspäin samoja portaita, joita hän äsken oli astunut
alespäin; mutta tultuansa sillalle pysähtyi hän, heittäen ympärillensä
vakoelevia silmäyksiä.

Kylmän ja sateisen ilman vuoksi oli ulkona vähemmin kansaa kuin
tavallisesti muulloin. Silloin tällöin sipsutti joku piika
sateenvarjoineen sillan poikki, tahi kulki siitä joku työmies kiirein
askelin; mutta siellä täällä seisoi joitakuita yksityisiä, epäselviä
olentoja, jotka nojaten sillan kaiteesen, kurkistelivat ales syvään
vallihautaan, luultavasti kuunnellaksensa sadepisaroiden ropinata
rautakankeihin.

Näiden olentojen joukossa oli myöskin valkoiseen patjakangasnuttuun
puettu raajarikko.

"Miksi sinä, raukka, seisot ulkona sateessa?" kysyi Alm äänellä, joka
kuului niin herttaisen säälivältä ja leppeältä.

"Ah, herra!" vastasi eräs heikko ja ruikuttava ääni; "puujalka alkoi
päästä irti minun sääriluustani, ja minä olin juuri kiinnittämäisilläni
hihnoja."

"Kovan onnen miesi! onko siitä kauankin, kun sinä menetit jalkasi?"

"Määrältänsä vuosi sitten, hyvä herra."

"Missä menetit sinä jalkasi?"

"Kuninkaansaaren höyrymyllyssä."

"Ja nyt sinä tietysti olet kykenemätöin työhön?"

"Niin, Jumala paratkoon!... Ja joll'ei hyviä ja avuliaita ihmisiä
olisi, olisin jo aikoja sitten täytynyt kuolla nälkään."

"Sen minä kyllä voin arvata, ja täytynee kait minunkin antaa sinulle
roposen puolestani."'

"Jumala siunatkoon teitä siitä!" lausui raajarikko ja kompuroi yhdeltä
puolen kaidetta toiselle, joten hän tuli Alm'ia hiukan lähemmäksi.

Meidän kamarikirjurimme otti esiin lompakkonsa ja vetäytyi askeleen
takaperin, ikäänkuin tahtoisi hän lyhdyn valossa etsiä soveliasta
setelirahaa kerjäläiselle.

Selaillessansa lompakkoaan, piti hän silmällä raajarikon kaikkia
liikkeitä; mutta hänen kasvojansa, jotka enemmäksi kuin kahdeksi
kolmatta osaa olivat hatun reunain peittämät, ei hän voinut nähdä.

Raajarikko, joka oli pannut pois kummankin sauvansa, puuhaili sillä
välin paljon puujalkansa kanssa, joka näytti olevan vaikea saada
kuntoon, mutta väliin käänsi hän päätänsä joka suunnalle siltaa, yhä
huokaillen ja puuhkien.

Vihdoin näytti hän saaneen puujalan asianmukaiseen kuntoon, sillä hän
kohotti yläpuolta ruumiistansa, jonka tehtyä hän pisti oikean käden
lakkariinsa ja ojensi terveen jalkansa, silminnähtävästi aikomuksessa
uudestansa lähestyä tuota hyvänluontoista herraa, joka vielä selaili
lompakkoansa.

Mutta tuota hyvänluontoista herraa tapasi silloin sangen ankara
yskänkohtaus, josta oli seurauksena, että ne muut sillalla olevat
olennot, jotka tähän asti olivat seisoneet vastakkaisella puolella,
silmänräpäyksessä ryntäsivät esille ja saarsivat raajarikon.

Tämä, säpsähtäen ankarasti, huomattuansa sen, koukisti selkänsä
ja alkoi uudestansa puuhata tuon juonittelevan puujalan kanssa,
vuorotellen huokaillen ja kiroillen.

Mutta tuo hyväluontoinen herra pisti lompakon lakkariinsa, vaikk'ei
hän vielä ollutkaan löytänyt mitään sopivata seteliä, ja meni tuota
raajarikko-parkaa niin lähelle kuin mahdollista.

"Kuulkaapa, hyvät miehet!" sanoi Alm niille, jotka olivat raajarikon
ympärillä, "tehkää hyvin, että autatte tuota onnetointa äijää, sillä
hänen puujalkansa on mennyt rikki, eikä hän voi millään lailla korjata
sitä täällä sillalla... olisi siis parasta, että taluttaisitte hänet
vaa'an luokse... Dmitri, tehkäätte se, niin tulen minä antamaan teille
juomarahoja vaivastanne!"

"Aivan mielellämme", lausui yksi henkilöistä, "se käy kyllä laatuun...
Tule sinä ronkkakonkka-parka!... me autamme sinua kyllä oikealle
tolalle, me!"

"Kiitoksia, kiitoksia, 'hyvät herrat!" vastasi raajarikko; "mutta se
ei ole laisinkaan tarpeellista... nyt se on taaskin paikallansa... kas
niin, nyt se menee itsestänsäkin... Kiitoksia, kiitoksia, hyvät herrat,
jotka olette niin avuliaita kurjaparalle!"

Ja tätä sanoen ojensi hän käsivartensa, tavoittaakseen sauvojansa.

"Mutta entä jos se taas pian joutuu epäkuntoon jälleen", lausui tuo
huoltapitävä kamarikirjuri, "parastahan on laittaa se kunnolliseksi,
koska kerta olemme siinä puuhassa... Kas niin, miehet, ottakaatte
tuon vaivaisen molemmista käsivarsista kiinni ja taluttakaatte häntä
varovasti portaita myöten ales."

Kaksi miehistä, joita kaikkiansa oli neljä rivakkaa raudankantajaa,
tarttuivat kukin yhteen raajarikon käsivarteen ja pyysivät häntä mitä
kohteliaimmalla ja ystävällisemmällä tavalla seuraamaan heitä portaita
myöten ales. Harvoinpa on joku onnetoin, ruhjaksi ammuttu sotilas
Tukholman kadulla saanut osaksensa niin paljon sääliväisyyttä näin
monelta ihmiseltä yht'aikaa, kuin patjakankaaseen puettu raajarikko nyt
sai tuta.

Mutta tämä raajarikkokaan ei ollut vähemmin kohtelias ja ystävällinen,
sillä hän selitti, ett'ei hän vähäpätöisen henkilönsä vuoksi tahtonut
matkaansaattaa kenellekään vähintäkään vaivaa, vaan pyysi, kiittäen
kiittämistänsä, että hänen sallittaisiin mennä, koska hänellä kotona
oli vaimo ja lapset, jotka varmaankin olivat sangen levottomia hänen
pitkällisestä poissaolostansa näin myöhään illalla.

"Kas niin, älä ole nyt itsepäinen, ystäväiseni!" sanoi tuo uupumaton
Alm; "sillä tultuasi ales saat ei ainoastansa puujalkaasi kuntoon, vaan
myöskin ryypyn ja hiukan haukkaamista... sinä tarvitset sen kyllä,
sillä sinä näytät niin vilustuneelta äijäparkani!"

Mutta kerjäläinen, vaikka hän kävikin puujalalla ja sauvojen nojassa,
näytti liian ylpeältä onnettomuudessansa, sillä hän vakuutti, ettei
hänellä ollut tarvis saada keltään ilmaiseksi paloviinaa saati muuta
nautittavaa, ja kaikkein vähimmin senlaisilta, joiden kanssa hänellä ei
ollut kunnia olla tuttava.

Mutta tänä iltana oli taivaan tähdissä kirjoitettuna, ett'ei
inhimillinen hyväntekeväisyys väsyisi, eikä tunnustaisi mitäkään
rajoja innostuksellensa, samoinkuin myöskin, ett'ei tuon eriskummaisen
kerjäläisen ylpeyttä eikä kunniantuntoa saisi mikään taipumaan.

Nuot rehelliset, ihmisrakkaat raudankantajat tarttuivat mitä
voimakkaimmin kiinni kerjäläisen käsivarsiin, saadaksensa häntä
mukaansa, ja tämä vuorostansa ponnisteli vastaan kaikin voimin,
irroittaakseen itsensä noiden hyvänsuopien ihmisten käsistä.

Mikä näky ihmisystäville! Jos meidän innokas "suojelusyhtiö"
olisi ollut näkemässä tätä joukkoa, olisi se varmaankin langennut
polvillensa syksyn lokaan sillalla, ylistäen tätä periaatteidensa
loistavata toteuttamista, jos, nimittäin, sillä olisi ollut vettä
kestävät päällysvaatteet ja housut Fahnehjelm'in hyvin tunnetusta
kautsukkitehtaasta.

Mutta hyväntekeväisyys voi, kuten ylpeyskin, mennä liian pitkälle ja
silloin tulee edellinen yhtä paljon kuin jälkimäinenkin vaikeaksi
sietää.

Tämä oli myöskin laita kysymyksessä olevassa tapauksessa.

"Tuopa on koko saatana olemaan itsepäinen!" huudahti pisin
hyväntekijöistä; "jollet heti tule mukaamme hyvällä, laahaamme sinut
ales väkisin!"

"Puhutteko te sillä äänellä, te koirat!" vastasi hyväntekeväisyyden
kohde ja levitti samassa molemmat käsivartensa, samoin kuin paiskataan
auki kaksi salpapuuta.

Mutia kummankin salpapuun yli löihe ales kaksi paria raudankantajain
käsiä, ja sillankaiteen rautaristikot alkoivat narista ja tutista
niistä junttauksista, joita näitä vastaan tehtiin.

"Pitäkää lujasti kiinni rosvoa!" huudahti nyt Alm, niin ikään lakaten
teeskentelemästä, "ja viekää hänet ales portaita myöten, kunnes saamme
tänne vahdin ja poliisit!... viekää roisto ales!"

Ihmisystävällinen ruusukangastus katosi ja sen sijaan ilmaantui nyt
ruumiillisen voiman kallioinen ranta koko julmassa alastomuudessansa.

Myllärin vastarinta oli kauheata. Vaikka hän epäilemättä olisi
voittanut kunkin näistä neljästä raudankantajasta eriksensä, ei voinut
kuitenkaan hänen suhdattomat ruumiinvoimansa paljoa näitä neljää
vastaan yhtähaavaa.

Sitäpaitsi oli puujalka hänelle haitaksi, joka, vaikka se olikin
irroitettu jotakin tarkoitusta varten, sill'aikaa, kun Alm selaili
lompakkoansa, kuitenkin raudankantajien tullessa uudestansa oli tullut
kiinnitetyksi polvitaipeesen.

Kuitenkin kohosi myllärin kaksi käsivartta uhkaavasti raudankantajien
kahdeksata vastaan ja kaikki nämät kädet sattuivat yhteen raskaina ja
rutisevina kuin tammenoksat myrskyn taistellessa sen runkoa vastaan.

Meidän kamarikirjurimme oli tällä kertaa ainoastansa taistelun
katselijana, joka taistelu pian keräsi joukon uteliaita, jotka
alussa kummastuksella ja mielipahalla näkivät mitenkä neljä pitkää
raudankantajaa ahdistivat yksinäistä raajarikkoa, mutta vihdoin
samoinkuin nuot toisetkin huomasivat, että, mikä virhi raajarikolla
liene ollutkin, ei häneltä kuitenkaan puuttunut ruumiinvoimia, joll'ei
tahdo pitää hänen uskomatointa jättiläisvoimaansa virhinä kääpiöiden
aikakaudessa.

Vihdoin pääsi ylivoima voitolle, ja, liittyen myllärin ruumiin
ympärille, samoinkuin vahvimmat rautavanteet liitetään laivan maston
ympärille, veivät raudankantajat vankinsa portaita myöten ales ja
katosivat hänen kanssansa vallihaudan pimeyteen häälyvän kansajoukon
uteliain silmäin näkyvistä.

Alm seurasi vankia ja sen vartiaväkeä ales rautavaa'alle. Laitettiinpa
tuomaan poliisia ja vahtia, mutta odottaessa heidän tuloansa tutkittiin
myllärin lakkarit, joista löydettiin muiden pikkukapineiden ohessa
puukkokin, joka pituutensa ja teränsä puolesta olisi ansainnut sijan
jossakin teurastushuoneessa. Samoiten päästettiin hän puujalastakin,
joka vastaanväittämättä oli ollut hänelle enemmän haitaksi kuin
hyödyksi.

Nuot neljä pitkää isäntämiestä, jotka ottelussa myllärin kanssa olivat
saaneet hiukan lämminleipää, kestittivät nyt kiitollisina vierastansa
parhaan vointinsa mukaan, vaikk'ei viinaryyppyä eikä haukkaamista
näkynytkään, ja ylläpitävät ruokarauhaa siksi, kunnes vihdoinkin
kutsuttu vahtijoukko, jossa oli kaksi poliisipalveliata, yksi korpraali
ja neljä miestä, olivat saapuneet paikalle.

Raudankantajat jättivät nyt sekä isännyyden että vieraansa vahtijoukon
huostaan, jonka jälkeen Broms'in asianmukaisesti vangittuna, täytyi
nilkuttaa ylöspäin noita kirottuja portaita, milt'ei tainnoksissa
siitä paljosta kestitsemisestä rautavaa'an luona, vaikka kaartilaisten
paljastetut sapelit tekivät kaikki, minkä voivat, saadaksensa häntä
jälleen toipumaan ja tuntoonsa.

Kamarikirjuri seisoi paikallansa rautavaa'an luona, katsellen
kansajoukkoa, joka meluten ja tunkien kulki vangitun varkaan perässä.

Silloin luuli Alm lyhdyn valossa, joka kellui kaiteen yli sillalla,
huomanneensa myllärin heittäneen alespäin silmäyksen, joka säihkyi
äärettömästä raivosta.

Alm hymyili myllärin voimattomalle kiukkuilemiselle, iloisena siitä,
että hän oli päästänyt yhteiskunnan vaarallisesta vihollisesta.

"Noh, veliseni! mitäs nyt sanot Pelikaani-ravintolan ravuista?"
huudahti Dahl, lyöden ystävätänsä, kamarikirjuria, olkapäille.

"Noh, niin, minä luulen niiden nyt olevan tervetulleita", vastasi Alm
iloisena; "tosin täytyy minun vielä mennä erääseen toiseen paikkaan
tänä iltana, mutta voinhan minä uhrata puolen tuntia ravuille ja
sinulle."

"Kun minä tulen poliisipäälliköksi", vakuutti Dahl, "nimitän minä
sinut ylimäiseksi kivalterikseni... sinun näytekoetuksesi tänä iltana
oli varsin erinomainen... Minun neljä raudankantajaani eivät myöskään
olleet varsin kehnoja, luullakseni."

"He olivat oivallisia", myönsi Alm.

"Olipa hupaista katsella kuinka varovaisesti he hiipivät portaita ylös
yksi toisensa jälkeen ja pysähtyivät seisomaan sillalle tuon riiviön
aavistamatta vähintäkään pahaa... Mutta pirunmoinen mies hän oli...
hän antoi minun neljälle jättiläiselleni täysin tekemistä, vaikka
minä melkein olen vakuutettu jokaisen näistä neljästä voivan ottaa
elävän härjän hartioillensa ja kuljettaa sen näin täältä pohjoiseen
teurastushuoneesen saakka."

"Niin, hyvä oli hän sekä ruumiin että sielun puolesta."

"Mutta voiko kukaan ihminen selittää, miksi hän oli varustanut itsensä
puujalalla ja sauvoilla?"

"Joko tahtoi hän tällä tavalla salata itsensä poliiseilta, jotka häntä
etsivät, tahi luuli hän senlaisessa asussa voivansa helpommin hiipiä
minun niskaani ja työntää puukon rintaani."

"Älä unhoita, että sinun on antaminen auttajillesi kannu viinaa niiden
haavojen kääreeksi, joita he sinun tähtesi ovat saaneet, ja sitten
lähtekäämme!"

Alm'in palkittua raudankantajat heidän avuliaisuudestansa ja saatuaan
heiltä pyytämättänsäkin lupauksen tehdä hänelle, jos tarvis tulisi,
vast'edeskin samanlaisen palveluksen, jätti hän ystävänsä, kirjurin,
seurassa rautavaa'an ja meni Pelikaanin-ravintolaan.

"Tässähän se kaunis lintu [pelikaani on myöskin erään linnun nimi.
Suoment.] nyt on", lausui Dahl, nousten ravintolan portahille;
"kuulepas, pelikaanihan antaa ylön ravintonsa poikiensa hyväksi?...
onko sinulla luottamusta tarinoihin, veli Alm?"

"Enpä ole ilmankaan", vastasi tämä, sillä hän muisti ne satunnaiset
varoitukset, jotka olivat kahdesta tarinasta kahdessa eri
tilaisuudessa, ainoastansa yhden vuorokauden ajalla, tulleet
hänen hyväksensä, ensin edellisenä iltana, jolloin huudahdus:
"älkäätte leikkikö kuoleman kanssa!" lausuttuna tarinasta "kuoleman
ristipojasta", oli pidättänyt häntä silmänräpäyksessä, jolloin hän
aikoi syöstä portista sisään, jonka takana mylläri väjyi kirveinensä,
ja nyt tänä ehtoona, jona hän, muistellen tarinata "kummallisesta
puujalasta", tuli tarkanneeksi raajarikon puujalkaa itäisellä
pitkäkadulla, jota seikkaa paitsi oli epävarmaa, josko hän olisi voinut
välttää murhaajan puukkoa.

"Ah, niin!" lausui hän itseksensä; "ei mitään tapahdu, jolla ei olisi
merkitystänsä... mutta ylipäänsä katselee ihminen välinpitämättömin
silmin kaikkea, mitä hänen ympärillänsä liikkuu, kunnes hän vihdoin
tulee sokeaksi sekä sen suhteen, joka on hänen ulkopuolellansa
maailmassa, että senkin, joka tapahtuu hänen omassa rinnassansa...
Sentähden onkin hourujen luku niin suuri ja järjellisten niin pieni!"...



Toinen aikakausi.

Ensi lempi.


    "Ruusu, silmäis sulo muinoin,
    Vika, miksi vaalenet sa!"

                  _Vitalis_.



Yhdestoista luku.

Jalka.


Neljän vuoden ajalla voi tapahtua paljon, muita voi tapahtua sangen
vähänkin, sillä mitä useampiin tässä kertomuksessa oleviin henkilöihin
tulee, ei ollut niiden neljän vuoden ohella, jotka olivat kuluneet
seikkojen jälteen rautavaa'an luona, heille tapahtunut mitään muuta,
kuin että he kaikki olivat tulleet neljä vuotta vanhemmiksi.

Eräänä puolipäivänä vuonna 1836 läksi kamarikirjuri Fridolf Alm sen
viraston huoneesta, jossa hän oli vakinainen virkamies, mennäkseen
päivän työnsä onnellisesti päätettyään, tervehtimään Grå-rouvaa
Etelällä.

Meidän kamarikirjurimme oli tosin kiireellisten virantoimiensa tähden
noin vuosi sitten lakannut antamasta opetusta sekä rouva Grån että
muissakin oppilaitoksissa; mutta hän kävi sittekin yhä tervehtimässä
mainittua rouvaopettajatarta...

Käyden Ritarisaaren sillan yli Isonkirkon torille päin, huomasi hän
ryysyihin puetun mieshenkilön, joka seisoi yhden mainitulla torilta
olevan huoneuksen edustalla, silmät hellittämättä kiinnitettynä tämän
huoneuksen ensimäisen kerroksen akkunoihin, joll'aikaa useampia
herrasvaunuja ajoi portille, jättäen siihen ajavaiset ja mennen sitten
tiehensä. Siinä huoneessa näytti olevan suurenmoiset päivälliskemut...

Herrojen ajurit huusivat tosin huutamistaan tuolle kurjalle olennolle,
että hän väistyisi pois tieltä, mutta joko hän ei kuullut, tahi ei
ollut kuulevinansa noita uudistettuja kehoituksia, sillä hän seisoi
paikallansa liikkumattomana ja katsellen ylöspäin, ja nuot virmat
herrojen hevoiset peljästyivät usein tuota kummallista henkilöä, jonka
likaisia ja rikkinäisiä vaaterepaleita tuuli liehutti.

Tässä asemassa oli hän papupellolle asetetun "linnunpelon" näköinen,
joka, vaikka itse hengetöin ja liikkumatoin, kuitenkin tuottaa pelkoa
linnuille tuulen liehuttamain repaleitten avulla, jotka ovat tämän
oudonnäköisenä pukuna.

Alm luuli tuntevansa tuon risaisen olennon ja lähestyi häntä
vakuuttaakseen itseänsä, oliko hän sama, jona hän piti häntä.

Hän oli sama, hän on tuo tunnettu Skinnarvik'in maisteri.

Enemmän kuin kahden vuoden ajalla ei Alm ollut nähnyt tätä henkilöä,
joka heti ensimäisen tuttavuuden jälkeen usein oli käynyt häntä
tervehtimässä, mutta sitten harvemmin ja vihdoin oli hän tykkänänsä
lopettanut käyntinsä, luultavasti kyllästyneenä tuon hyväätarkoittavan
kamarikirjurin uudistettuihin esityksiin vaihtamaan elämäntapaa ja
ammattia, johon ei miesi, niin perki filosofillisilla periaatteilla,
kuin meidän maisterillamme oli, tahtonut millään tavalla taipua.
Muutaman kerran oli Alm vaivannut itseänsä käymällä aina kuuluisassa
Jörgen'in talossakin asti Skinnarvik'issä kuulustelemassa, vieläkö
tuo kummallinen maisteri oli hengissäkään, mutta hän oli silloin aina
saanut vuorella asuvitta naapurilta sen tiedon, että "käsimaisteri"
kuten he häntä nimittivät, tosin oli elossa ja yhä asui samassa
huoneessa ransistuneen kivikartanon alikerroksessa, mutta että häntä
harvoin sai tavata kotona, koska usein kahdeksankin päivää kului hänen
näyttämättä itseänsä niillä seuduilla, ja missä hän silloin oleili,
sitä ei tietänyt kukaan, tahi oikeammin sanoen, ei kukaan halunnut
tietääkään.

Alm, jonka hyvä sydän nyt iloitsi jälleennäkemisestä, pyyhkäsi
ohimennessänsä vanhaa tuttavaansa; mutta tällä ei näyttänyt sillä
hetkellä olevan silmiä mihinkään muuhun kuin noihin ensimäisen
kerroksen akkunoihin. Vihdoin teki Alm päätöksensä ja huusi maisteria
nimeltä; mutta luultavasti oli maisterin korvat tällä silmänräpäyksellä
yhtyneet hänen silmiinsä, sillä hän kuuli yhtä vähän, kuin hän
näkikään, mitä kadulla tapahtui.

Alm aikoi juuri koettaa, olisiko kerjäläinen yhtä tottelematoin tunteen
kuin näön ja kuulonkin aistille, kun hän suureksi hämmästykseksensä
näki, kuinka tämä, mitä hirvein hymy laihoilla kasvoillansa, teki
kumarruksen, joka olisi sopinut hovimiehen seljälle.

Utelias tietämään, kuka tuo onnellinen mahtoi olla, jolle tämä
harvinainen kohteliaisuus osoitettiin, heitti kamarikirjuri
silmäyksen akkunariviin ja huomasi eräässä akkunassa joidenkuiden
kultakauluksisien herrojen joukossa erään miehen hopeanharmailla
hivuksilla ja Vaasan tähdistön nauha olkansa yli, joka miesi
silmänräpäyksessä tämän jälkeen riensi pois akkunasta.

Alm, joka varsin hyvin tiesi presidentti EIgklo'n asuvan tässä
huoneuksessa, käänsi uudestaan silmänsä tuohon summalliseen
kerjäläiseen. Tämä ei enään ollutkaan liikkumatoin, vaan lynkkäsi
sangen tyytyväisenä, kuten näytti, toria alespäin.

Alm seurasi häntä ja saavutti hänet pian.

"Svärd!" huusi hän.

Maisteri pysähtyi ja kääntyi ympäri paljastaen kaljun päänsä.

"Minä luulen, ett'et sinä enään tunne minua", lausui kamarikirjuri.

"Herra sihteeri!" vastasi maisteri, kumartaen uudestansa, vaan ei
likimainkaan niin syvään kuin ensimäisellä kerralla.

"Minä en ole nähnyt sinua pitkään aikaan."

"Yhtä pitkä aika on siitä, kun minä olen nähnyt herra sihteeriä."

"Se ei ole minun vikani... minä olen käynyt tapaamassa sinua jonkun
kerran."

"Minä tiedän sen."

"Sinä tiedät sen?"

"Minulle on sanottu erään herran käyneen minun kodissani, ja kukapa muu
se olisi ollut, joll'ette te?"

"Mutta sinä et ole huolinut käydä vuorostasi minun luonani?... Sinä et
ole yhtä kohtelias minua kohtaan suin muita."

Maisteri hymyili, mutta tällä kertaa ei hänen hymynsä ollut katkeraa
eikä hirmuista.

"Kuulepas", jatkoi Alm, "kuka se vanha herra akkunassa oli, jota sinä
äsken tervehdit?"

"Näkikö herra minun tervehtivän?" kysyi maisteri, pilkistäen kuten
tavallisesti silmiänsä.

"Näin kylläkin; seisoinhan minä aivan sinun vieressäsi, vaikk'ei
minulla ollut onnea päästä sinun huomioosi."

"Väliin ollaan huomaamattomia, herraseni!... en voi mitään sille, että
joskus osaan olla ylhäistenkin tapainen, kun tarve vaatii... mutta
kun minä joskus olenkin ylhäisten tapainen, tapahtuu tämä kuitenkin
teeskentelemättäni tahi vähintäkään tästä tietämättäni."

"Sinä tervehdit erinomaisen kohteliaasti?"

"Vai pidätte te sen tapahtuneen kohteliaasti?"

"Minä en luullut sinulla olevan niin notkeata selkää."

"Onko herra koskaan tarkastanut, miten kissa menettelee, ennenkuin se
tappaa hiiren?"

"Miten se menettelee?"

"Se ojentaa ensin etukäpälänsä eteenpäin niin, että ne ovat
yhtäsuuntaiset maan kanssa ja sitten taivuttaa se ales päänsä ja laskee
sen käpälillensä... se taivuttaa selkänsä kuin turkkilainen ja on
kohtelias kuin piru itse."

"Noh, mitä yhteyttä tällä on sinun kohteliaisuutesi kanssa akkunan
edessä?"

"Mitä kissa tekee, täytyy tiikerinkin tehdä ja mitä tiikeri tekee,
sitä te'en minäkin; kuitenkin sillä eroituksella, että minä taivutan
selkääni ja olen kohtelias alati, että kuolon hirmukin kestäisi alati."

"Siis oli se, joka seisoi akkunassa, kauppaneuvos Räyel?"

"Te sanoitte sen... Hänellä oli tänään vihriäinen tähdistön nauha
rinnassansa, mutta mitä vaikutusta se tekee siihen nauhaan verraten,
jonka minä ripustan hänen naamallensa... Se keltaisenvihriä nauha,
herra, joka on yhtä pitkä ja leveä kuin hänen naamansa... Minä te'en
ritariksi omalla tavallani, minä... Niin, niin, siivet ovat he minulta
leikanneet, mutta pistinten antavat he olla, sanoi Broms, kun häntä
kuljetettiin Marstrand'iin."

"Broms'ista puhuen, istuu hän vielä hiljakseen linnassa?"

"Varmaankin... mutta mikä vaikeus onkaan sille olla hiljakseen,
joka yöt päivät käy rautapunnukset jaloissansa... Mutta minä olen
muuttolintuja, minä, ja siis hyvästi, herraseni!"

"Sinulla on siis kiire?"

"Kansa, joka kulkee ohitsemme, voisi luulla herran olevan joko hullun,
tahi turmiolle joutuneen olennon, koska te seisotte näin kau'an
juttelemassa kerjäläisen kanssa."

"Mihin sinä menet?"

"Kapakkaan ryypiskelemään... Jokaisen ritariksi lyömisen perästä annan
minä suuret päivälliset, kuten kuninkaallakin on tapana tehdä... mutta
koska minulta ei ole vieraita kestitettävänä, juon minä yksin itseni
juovuksiin... Mutta antakaatte köyhä-raukalle edes roponen", lisäsi
kerjäläinen korkeammalla äänellä, ojentaen esiin kouransa.

"Sinä kerjäät siis?"

"Niin, sehän on minun ammattini... minä otan vastaan kaiken, mitä
saan... tietäähän herra minun perusaatteeni?"

"Senlaiselle henkilölle, joka menee juomaan itsensä juovuksiin, en minä
anna ropoa... se on yksi minun perusaatteistani."

"Herra! en minä sen vuoksi ryyppää, että minä juuri haluaisin
paloviinaa, vaan sen vuoksi, että se lemmon juoma kerrankin loppuisi."

"Enkä minäkään anna ropoja kerjäläiselle sen vuoksi, että niistä
kerrankin päästäisiin", vastasi Alm.

"Luuleeko herra saavansa ilman edestä seisoa juttelemassa kerjäläisten
kanssa?... Jos ei herra anna minulle mitään, luulee kansa, joka näkee
meidät sukulaisiksi tahi hyviksi ystäviksi... Tämä ei ole siis minun
takiani, vaan herran itsensä."

"Sinä, raukka, olet siis auttamatoin", valitti Alm antaen kerjäläiselle
muutamia ropoja.

"Kiitoksia! kiitoksia! Jumala siunatkoon herraa!" huudahti kerjäläinen
korkealla äänellä. "Mutta", lisäsi hän hiljaa, "kuinka pikku Mandi voi?"

"Hyvin, Svärd-hyväni!" vastasi Alm, hiukan punastuen poskiltansa.

"Jospa Kalypsolla olisi ollut senlaiset silmät kuin hänellä, olisi
Telemako kylläkin heltynyt", lausui maisteri tähystellen tarkasti
meidän kamarikirjuriamme.

"Sinä pidät häntä siis erinomaisen kauniina!" lausui Alm hiukan
hämillänsä tuosta tähystelevästä silmäyksestä.

"Ja jos Venus'ella olisi ollut hänen otsansa, nenänsä ja suunsa",
jatkoi kerjäläinen, "ei hänen olisi tarvinnut kadehtia Psycheä."

"Niinkö arvelet?" vastasi Alm käyden yhä enemmän hämillensä.

"Ja jos Phidias olisi nähnyt senlaisen jalan, kuin hänellä on", jatkoi
tuo repaleinen naistenihailija, "olisi hän kuollut hulluinhuoneessa,
eikä vankilassa."

"Näytätpä osaavasi arvostella kauniita jalkojakin", muistutti
kamarikirjuri, peittäen hämillä oloansa hymyilyllä.

"Vaaralliset ovat hänen silmänsä, otsansa, nenänsä ja suunsa", jatkoi
tuo hillitsemätöin kerjäläinen kääntämättä silmiänsä Alm'ista; "mutta
paljon vaarallisempi on kuitenkin tuo pieni jalka... pitäkää varoilla
jälkiä, herra!... Ei mikään jalka ole niin pieni, ettei se jättäisi
jälkiä itsestänsä... sillä jos herra joskus kadottaa jäljet, silloin...
silloin... sanokaa silloin jäähyväiset silmille, otsalle, nenälle ja
suulle."

"Jäljet, sanon sinä!... Mitä tarkoitat sinä tällä varoituksella?"
huudahti Alm kiivaasti, purppuranpunaisena kasvoiltansa.

"Herra!" kuiskasi kerjäläinen hänelle; "se, ken punastuu neljänkymmenen
vuoden ikäisenä, on auttamattomampi kuin minä."

Tämän sanottuansa riensi kerjäläinen pois.



Kahdestoista luku.

Ääni


Alm seisoi paikallansa, katsellen kau'an pitkin toria, vaikk'ei
kerjäläinen enään ollutkaan näkyvissä. Hän tunsi sydämessänsä kovin
kirvelevän piston, jota oli sitä vaikeampi lieventää, kun hän ei vielä
oikein tarkkaan osannut tehdä itsellensä selkoa siitä tunteesta, joka
oli tämän piston ja ahdistuksen vaikuttanut.

Kerjäläisen sanat kaikuivat vielä hänen korvissansa, hänen sielussansa
ja hän koki turhaan selittää niiden lähteneen jostakin satunnaisesta
lähteestä ja siis niillä olleenkin jokseenkin viattoman tarkoituksen.

Melkein joka kerran, kun hän oli tavannut Skinnarvik'in maisterin, oli
jotakin pahaa tapahtunut, jota hän tosin tähän saakka oli onnistunut
voittaa, mutta tämän oli hän kuitenkin aina tehnyt jonkun salaisen
taikavoiman avulla, jonka hän välittömästi tahi välillisesti oli saanut
tuolta käsittämättömältä maisterilta itseltänsä.

Kerjäläinen oli ollut hänelle samalla kertaa onnettomuudeksi ja
onnettomuudesta varoittajaksi. Ne sanat, jotka hän äsken oli lausunut,
ennustivat epäilemättä jotakin pian tapahtuvaa vastusta; mutta
miten estää sitä? -- Alm milt'ei katunut, ettei hän ollut pyytänyt
kerjäläiseltä jotakin uutta tarinaa, joka, kuten hän luulotteli
itseänsä, olisi tarjonnut hänelle jonkun Ariadne-langan. Meidän
hyväluontoinen kamarikirjurimme oli tullut hiukan taikauskoiseksi
eikä hänen tästä tullut kiittää vilkasta mielikuvitelmaansa, vaan
opettavaista kokemustansa.

Hän ei käsittänyt miksi hän niin kovin oli punastunut, kun maisteri
rupesi ylistelemään hänen kasvattityttärensä kauneutta. Kuinka olisi
hän siis voinut käsittää, miksi maisterin varoitus, mitä tuon pienen
jalan jälkiin tuli, oli tuottanut hänelle niin suurta tuskaa!

Hän katui, että hän oli päästänyt kerjäläisen luotansa, ennenkuin hän
oli saanut tältä tarkempia tietoja.

Hänen näin aprikoidessaan, mietiskellessään ja nuhdellessansa itseänsä
sekä seisoessaan melkein yhtä liikkumattomana kuin tuo filosofillinen
kerjäläinenkin, tunsi hän jonkun ohimenijän töyttäävän häntä kylkeen,
joka ohimenijä samassa kääntyi ympäri "suokaa anteeksi!" sanat
huulillansa.

Alm näki edessänsä pulskan, nuoren miehen, Endymion'in kuvan, joka
olisi ansainnut kelvata metsien Dianallekin. Noista kauneista, mustista
viikseistä päättäen, oli hän sotilas, puettuna sangen komeesen
sivilipukuun. Hänen isänsä näytti olevan vähän yli kahdenkymmenen
vuoden.

"Mikä miehekkään kaunis vartalo!" lausui Alm itseksensä, seuraten
silmäyksillänsä tuota uutta Endymiota, joka samassa nousi sen
huoneuksen portaille, jossa presidentti EIgklo'n asumus oli ja joka nyt
vilisi monilukuisista, ylhäisistä vieraista.

"Ah, jospa sinulla olisi hänen muotonsa ja hänen nuoruutensa!"
huusi eräs ääni hänen rinnassansa, ja hän tunsi samassa kylmän hien
kostuttavan otsaansa.

Pistot alkoivat uudestansa hänen sydämessänsä ja tulivat
monikertaisimmiksi; haavat laajenivat sekä syvyydeltään että
leveydeltään; hän tunsi kasvonsa vaalenevan ja kutistuvan; mutta nyt
-- nyt osasi hän tehdä itsellensä selinkoa siitä tunteesta, siitä
väkipuukosta, joka oli tunkenut hänen rintaansa. Kerjäläisen kehoitus
seuraamaan sen pienen jalan jälkiä oli ensi alussa herättänyt hänessä
pelkoa jostakin vaarasta, joka voisi kohdata hänen kasvattitytärtänsä.
Kerjäläisen ilvehtiminen siitä punastumisesta, joka silloin oli
hiipinyt kasvatusisän poskipäille, oli sittemmin johtanut hänet
itsensätutkimisen tielle, jolloin hän luuli huomanneensa tuon kamalan
punastumisen olleen heijastuksen jostakin Hellemmästä tunteesta, jonka
hän tahtoi salata sekä maailmalta että itseltänsä. Vihdoin oli tuon
nuoren, kauniin miehen näkeminen avannut hänen silmänsä nuoruuden
ja ulkonaisen uljuuden eduille ja lumousvoimalle ylipäänsä, jolloin
hän luonnollisesti näki oman kuvansa yhä enemmän väistyvän syrjään
ja kuihtuvan. Erittäinkin synnytti tämä viimeksimainittu seikka sen
o'an, jonka pistämisestä hänen sydämensä enin vuoti verta; mutta tästä
verestä ilmestyi varmuus hänen tunteidensa todellisesta laadusta.

Asia oli selvinnyt, kasvatusisä rakasti kasvattitytärtänsä, mutta tämä
rakkaus oli enemmän kuin isänrakkautta.

"Herra Jumala! onko herra sairas?" kysyi häneltä säälien muuan vaimo,
joka riensi hänen ohitsensa.

"En, en, Jumala paratkoon, en laisinkaan!" vastasi hän, sivellen
kädellään kasvojansa ja jatkoi sitten rivakkain askelin matkaansa toria
ylöspäin ja poikkesi oikeaan läntiselle pitkäkadulle.

Siinä pimeydessä, jonka tietämättömyys omasta sisällisestä tilastamme
levittää sielumme yli, horjuu vakavinkin jalka, ja käy selvinkin
pää hämille; mutta kun tieto sydämemme levottomuuden ja tuskien
todellisista syistä levittää kirkasta valoansa voimallisen miehen
aivoihin, tulee luja ja rehellinen luonto pian sydämen liikutuksien
ohjaajaksi. Se on järjen kultainen Neptunonvaltikka tunteiden
myrskyävillä aalloilla. Sen valtikkaan kärjessä on jumaluusvoima, ja
mitä voivat sitä vastaan intohimot, nämät maailman levottomat lapset,
nämät elämän eksyttämät utukuvat, jotka tosin kylläkin usein voivat
peittää auringon, vaan ei milloinkaan sammuttaa sen loistoa tahi
temmata sitä pois radaltansa.

"Tosin en minä ole nuori", lausui Alm itseksensä; "mutta minä en
tahtoisi vaihtaa miehuuteni voimakkuutta monen nuorukaisenkaan
heleään vereen ja kuohuaviin valtimoihin!... Minä lemmin siis tätä
tyttöä, jonka minä olen temmannut pois turmiosta ja joka minun
johdannollani on kasvanut ja kehkeytynyt kukkanupuksi, jonka lehdet,
kun ne kerta puhkeavat, tulevat ihanuudessa kilpailemaan auringon
ja taivahan kanssa... Jos tämä ihana nuppu jää kylmäksi minun ensi
lempeni liekille, ja joll'en minä voi tulla siksi auringoksi, jolle
se lehtensä aukasisi, noh, silloin tulen minä, jos en voisikaan
sammuttaa liekkiäni, kuitenkin ympäröimään sen verholla, ulkoapäin niin
läpinäkymättömällä ja kylmältä, ett'ei kukaan voi edes aavistakaan,
että sen sisäpuoli hehkuu ja hiiltyy! Mutta ainoastansa rehellisen
miehen rinnoilla saa se nuppu levätä, ja voi sitä perhoista, jonka
kirjava siipi viuhkoo pölyhiukkasenkaan minun kauniiseen kukkaseeni!"

Kello löi neljä Marian kirkontornissa, kun Alm astui sisään rouva
Grån oppilaitokseen. Koska useammat hänen oppilaisistansa olivat n.s.
ulko-oppilaita eli senlaisia tyttöjä, joiden vanhemmat tahi sukulaiset
asuivat Tukholmassa, ja jotka sentähden viettivät ainoastansa määrä
tunteja edellä- ja jälkeenpuolipäivää opistossa, ei nyt ollut keitään
muita läsnä opetushuoneessa, paitsi viisi tahi kuusi sisäoppilasta,
joista muutamat istuivat ompelukaariensa ja toiset piirustuspöytäinsä
ääressä.

Nämät tytöt ottivat vastaan meidän kamarikirjuriamme ikäänkuin vanhaa
tuttavata, jota kohtaan nuoriso tuntee yhtä paljon rakkautta kuin
kunnioitustakin. Huudahtaen ilosta juoksivat he Alm'ia vastaan ja
veivät häntä katsomaan töitänsä, innokkaina saada näyttää hänelle
heidän kättensä teoksia ja saada kuulla hänen arvosteluansa niistä.

Hän heittikin moniaita silmäyksiä niihin, mitä hänelle näytettiin,
ja liitti näihin muutamia muistutuksia, missä ne näyttivät hänestä
olevan tarpeellisia; mutta hänen silmänsä näyttivät sillävälin ja
mitä useimmin etsivän jotakin tykkänänsä muuta kuin ompelukaaria ja
piirustuspöytiä.

Tytöillä, vaikkapa olisivat ala-ikäisiäkin, on erinomainen kyky arvata
muutamain silmäysten ja kasvonliikkeiden merkityksen.

"Amanda on tuolla lauluhuoneessa", neuvoi muuan oppilaisista, osoittaen
samassa erästä puoleksi aukiolevaa ovea.

Ikäänkuin vahvistukseksi tämän hoksaavan oppilaan sanoille kuului
samassa eräästä pianosta muutamia kauniita alkusäveleitä, jonka jälkeen
muuan mitä kirkkain ja viehättävin sopraani-ääni, kun voi ajatellakaan,
helähteli lauluhuoneesta. Laulu oli tänlainen:

    "Mist' ainainen tää ikävöiminen?
    Ma kau'as tuonne taivaan sinehen
    Luon kyynelsilmin katseeni. Oi, tuolla,
    Ma mietin, tähtitarhain puolla
          Edeni en mulla!

    Kummulla, Cytheren loistossa,
    Riemun he'elmä hohtaa iltamassa.
    Ja ma riennän, saavun kukkulalle,
    Kyyneleeni luon ma kankahalle:
          Jouduin aavikolle.

    Kukin miete, johon mielein vaipuu,
    Virvatuli on, mi syttyy, sammuu.
    Kukin kukkanen, mi miellyttää,
    Verho on, mi ruususiivin kiitää,
          Kädestäin pois liitää.

    Puro juoksee läpi laaksoloiden,
    Kaivattua äidinkieltäin soiden.
    Metsät tummat järven lailla päilyy,
    Puut humisee, muistossain kaikki säilyy,
          Muinaishahmut häilyy."

Laulu vaikeni, mutta nyt alkoi muutamia kosketteluja näppäimistöön,
jotka vihdoin synnyttivät mitä haaveellisimpia äänivaihteluja ja
sävelsointuja.

"Se on Amandan oma sävellys", kertoi yksi oppilaista.

"Amanda säveltelee niin mielellänsä Stagnelius'en lauluja", lausui
toinen.

Alm'iin teki taulu samalla kertaa murheellisen ja lohdullisen
vaikutuksen: murheellisen, koska hän luuli kuulleensa vaikeroivan,
viattoman sydämen kaipausta lapsuuden ilosta, jota se ei koskaan
ollut saanut nauttia: lohdullisen, koska hän ei voinut siinä huomata
jälkeäkään tuosta kiihkoisesta himosta, jonka edessä ajatukset sekä
lapsuudesta että vanhuudesta himmenevät.

Hän aikoi mennä lauluhuoneesen, kun eräs toinen ovi aukeni ja rouva Grå
näyttäytyi salissa.

"Herra sihteeri!" lausui hän puoliääneensä; "vast'ikään ajattelin minä
teitä... olkaatte hyvä ja käykäätte minun luokseni silmänräpäykseksi...
minulla on jotakin tärkeätä keskusteltavana teidän kanssanne."

Alm muutti siis suuntaansa ja seurasi rouvaopettajaa hänen erityiseen
työhuoneesensa, jossa hän istahti hänen viereensä eräälle sohvalle.

"Niin, minulla on teille sangen tärkeätä sanottavaa", alkoi rouva Grå,
"ja minä melkein nuhtelen itseäni, ett'en jo ennen ole puhellut teidän
kanssanne tästä asiasta, sillä ei kukaan olisi ollut enemmän oikeutettu
saamaan tietää sitä, kuin te, sen hellän mielihalun tähden, jolla te
seuraatte"...

"Se koskee Amandaa!" keskeytti Alm; "Jumalan tähden, mitä se on?"

"Ei kukaan voi paremmin kuin te tietää, kuinka minä olen rakastanut
sitä tyttöä ja kuinka minä olen teidän kanssanne sydämestäni riemuinnut
siitä erinomaisesta edistyksestä, jonka hän on saavuttanut kaikessa,
mihin hän on ryhtynyt...Hän on jokaisessa suhteessa ollut minun
oppilaitokseni kaunistus ja ylpeys."

"Hän on ollut, sanotte te!" lausui Alm vavisten, "eikö hän sitten enään
olisikaan se!"

"Viimeisten kahdentoista kuukausien kuluessa on hän tuottanut minulle
mitä suurinta huolta, eikä hän enään usko itseänsä minulle."

"Ja tätä ette te ole sanonut minulle ennen! Rouvaseni, te saatatte
minut hirmuisen levottomaksi!"

"Juuri sen vuoksi, että minä tiesin saattavani teidät levottomaksi,
olen minä mitä pisimpään ollut vaiti, sillä minä toivoin minun
helleyteni ja ystävälliset varoitukseni vihdoin voittavan jonkun vallan
hänen ylitsensä... mutta"...

"Puhukaatte, rouvaseni!... Minun pitää tietää, minä tahdon tietää
kaikki, sillä kuten te äsken itse myönsitte, minulla on siihen
oikeutta!"

"Noh niin, minä puhun... Amanda on muuttunut paljon."

"Mutta missä suhteessa?... ja miten olette te sen huomanneet?"

"Amandaa ei huvita enään yhtä paljon lukeminen eikä työt koulussa,
kuin ennen... hän etsii kaikenlaisia syitä ja tilaisuuksia niistä
päästäksensä... lyhyesti sanoen, hän menee usein ulos kaupungille
yksinänsä, eikä kukaan saa tietää, mihin hän menee tahi mitä hän tekee."

"Mutta kuinka sallitte te hänen mennä kaupungille yksinänsä?"

"Olettehan te itse kieltänyt minua panemasta liian kovaa kahletta
hänen tahdollensa!... ja sitäpaitsi on minusta aina ollut vaikeata
kieltää häneltä mitään... Selvää on, että hänellä voi olla syytä mennä
kaupungille, ostamaan, näette, ristikangasta, laulunuotteja, värejä
ja muuta senlaista... mutta hän viipyy poissa useampia hetkiä ja on
aina niin peloissansa, että joku muista tytöistä seuraisi häntä, tahi
saisivat tietää, mihin hän menee."

"Ja kun te kysytte häneltä hänen pitkällisen poissaolonsa syytä?"

"Niin on hän kovapintaisesti vaiti, ja vaikka minä tekisin mitä
tahansa, on minun mahdotointa saada häneltä mitään tietoja."

"Sepä on sangen surullista kuulla!" sanoi Alm heikolla äänellä
ja tuijottavin silmin, sillä hän muisti tässä silmänräpäyksessä
kerjäläisen varoittavat sanat.

"Ja kun minä uhkaan", jatkot rouva, "ilmaista kaikki teille, niin"...

"Noh?" kysyi Alm ahdistetuin sydämin.

"Niin näyttää se tosin koskevan häneen syvästi, sillä hän pitää teitä
suuressa kunniassa", vastasi rouva Grå, "mutta"...

"Mutta?"

"Mutta minä en voita sillä mitään... Hän rupeaa vaan itkemään ja
rukoilee minua, ett'en sanoisi mitään teille, luvaten suulla ja
sydämellä, ett'ei hän enään tule antamaan syytä enempään murheesen."

"Eikö hän täytä lupauksiansa?"

"Ei, hän ei täytä niitä... Eilen"...

"Eilen, sanotte te!"

"Niin eileispuolipäivänä kello kaksitoista meni hän kaupungille minun
tietämättäni, eikä tullut kotia ennenkuin kello oli lyönyt kolme
jälestä puolen päivää."

"Missä oli hän silloin ollut?"

"Tavallisuuden mukaan en minä saanut vastausta kysymyksilleni, vaikka
minä häntä kovistelinkin."

"Ja tämä hänen kummallinen käytöksensä alkoi, kuten sanoitte jo vuosi
sitten?"

"Niin."

"Ja jatkui siis tänä keväänäkin?"

"Niin, herra sihteeri."

"Vaikka hän siihen aikaan valmisteliihe käymään ensimäisen kerran
ripillä?"

"Epäilemättä, mutta silloin oli minun vaikeampi pitää häntä silmällä,
sillä kirkossa lukeminen ei aina tapahtunut määrätyillä hetkillä."

"Se mitä te olette kertoneet minulle, rouvaseni, murehduttaa minua
niin, että minulla tuskin on sanoja lausumaan sisällisiä tunteitani",
sanoi Alm, pyyhkiessänsä pois muutamia kyyneleitä, jotka olivat tulleet
näkyviin hänen silmistänsä.

"Ja kunpa te sitten saatten kuulla, mitä minä sain kuulla tänään!"
lausui rouva, silmäillen sydämellisellä sääliväisyydellä tuota
alakuloista miestä, jonka tunteet hänen kokenut silmänsä ehkä tajusi
paremmin, kuin kumminkin tähän päivään saakka Alm itsekään oli niitä
tajunnut.

"Tänään... mitä on siis tänään tapahtunut!" huudahti hän hämmästyneenä,
ikäänkuin olisi hän jo luullut kuulleensa kylläksi.

"Minä mainitsin äsken hänen eilen puolipäivänaikoina olleen poissa
kokonaista kolme tuntia ja että minä silloin yhtä vähän kuin ennenkään
sain tietää, missä hän tällä ajalta oli viipynyt."

"Tänään kertoi yksi tytöistä minulle, että hän kello kahden ja kolmen
välillä päivällä oli nähnyt Amandan käyvän pohjoissillan yli erään
seuraamana"...

"Kenen seuraamana?" kysyi Alm, nousten seisovallensa sohvalta
kasvoilla, jotka vaaleudessa kilpailivat akuttimien kanssa.

"Erään nuoren, pulskan herran seuraamana", vastasi rouva hämmästyneenä,
sillä hän huomasi värinvivahduksen kamarikirjurin kasvoissa.

Alm meni vaijeten akkunaan, jonka hän avasi seljällensä, ikäänkuin
olisi hän tuntenut tarpeen saada hengittää raitista ilmaa; mutta äkkiä
sulki hän taaskin akkunan ja kohtasi keskellä laattiata emännän, joka
peljästyneenä hänen ankarasta mielenliikutuksestansa myöskin oli
noussut seisovallensa.

"Ja mitä sanoi hän toverinsa ilmoituksesta?" kysyi hän jälleen
tyyntyneenä, "sillä minä arvelen, ett'ette laiminlyöneet antaa hänelle
siitä tietoa?"

"Hän vastasi senlaisella kiivaudella sanoissansa ja liikkeissänsä, jota
minä en ennen ole huomannut hänessä, ett'ei hän ollut tehnyt mitäkään,
josta hänen tulisi hävetä ja ett'ei hän myös koskaan tulisi senlaista
tekemäänkään."

"Ah, sehän oli kuitenkin jotakin!" huudahti Alm tuntein rintansa
jokseenkin huojennetuksi.

"Mutta kuka se henkilö oli, jonka kanssa hän kävi pohjoissillan poikki
ja miten hän oli tullut tämän tutuksi, sitä ei hän ole tahtonut
ilmoittaa minulle", lisäsi rouva.

"Yksi seikka rauhoittaa minua kuitenkin", lausui Alm.

"Ja se on?"

"Tosin ei hän ole tahtonut tunnustaa, missä hän on viivytellyt tahi
mitä hän on tehnyt joka kerta, kun hän on ollut poissa... unitta sen
sijaan, että hän sepittäisi valheita kuten useimmiten on ja on ollut
toisten laita, on hän pitänyt vaitiolemisen parempana ja se kumminkin
osoittaa, ett'ei hän puolustukseksensa ole tahtonut käyttää valetta...
Kuitenkin tahdon minä itse puhua hänelle tästä asiasta."

"Niin, minä luulen myöskin sen olevan sangen tarpeellista."

"Selvä on, että häneltä on jotakin, mitä hän ei uskalla ilmaista
muille."

"Kaiketikin."

"Mutta ett'ei tämä jotakin, ole mitään huonoa tahi rikoksellista, siitä
olen minä vakuutettu."

"Suokoon Jumala, että niin olisi!"

"Milloin puhui rouva viimeksi hänen kanssansa tuosta kävelyretkestä
pohjoissillan yli?"

"Noin puolentoista tuntia sitten."

"Kummallista!... Äsken, kun tulin tänne, kuulin minä hänen laulavan
pianon mukasoitolla... ne oli muutamia värsyjä Stagnelius'en
'Ikävöimisestä', joka sepitelmä ilmaisee puhdasta lapsen viattomuutta
ja jota hän lauloi totutulla, puhtaalla, tunteikkaalla ja viehättävällä
tavallansa... Uskokaa minua, rouvaseni, tätä kappaletta ei lauleta
senlaisella puhtaalla tunteellisuudelta heti niin liikuttavan
kohtauksen jälkeen, kuin teidän välillänne luultavasti on ollut, jos
ei itse olla viattomia ja omata puhdasta omaatuntoa... tämä tyttö,
joka ruumiillisesti jo on niin kehkeytynyt, on kuitenkin vielä pelkkä
lapsi mieleltänsä ja sydämeltänsä, siitä olen minä täydellisesti
vakuutettu... Korkeintansa on hän tehnyt itsensä vikapääksi johonkin
noihin ajattelemattomuuksiin, jotka seuraavat lapsuutta, vaikka hän
tavallisesta, lapsellisesta pelvosta tahi itsepäisyydestä ei ole
tahtonut mitään ilmoittaa... Niin, niin on sen asian laita, rouvaseni!"

Alm tuli tätä lausuessansa niin innostuneeksi tähän ajatukseen,
että hän unohti sekä kerjäläisen sanat, että kaikki, mitä
rouvaopettajatarkin äsken oli lausunut.

Hän tunsi hyvän mielensä palajavan ja meni saliin heti puhumaan
kasvattityttärensä kanssa.

Rouva Grå seurasi häntä, pudistaen päätänsä.

Pääsneenä saliin pysähtyivät kumpikin, sillä samassa kuului uudestansa
tuo heleä ääni seuraavassa, etelämaalaisen innostuksella lauletussa
laulussa:

    "Miss' oot sa, lempi? Siivet ken mull' tuopi?
    Niin kauaksi kuin mailmankannel soipi
    Ma syöksyn riemuisna sua löytämään,
    Käyn yöhön hornankin sua etsimään.

    Sua, lempi, jumaloi tää sydän hellä
    Innolla ilon, tuskan viiltehellä.
    -- Sua, elon kalliin aarre, etsinkin
    Loisteessa riemun, yössä murheenkin.

    Miss' oot sa, lapsi taivahainen?
    Joudu! Suloisna silmiini jo ilmoittaudu,
    Kuin usein autuaina hetkinäin
    Teit haaveksivaisessa mielessäin."

"Herra", kuissasi rouva kamarikirjurille; "onko hän pelkkä lapsi
mieleltänsä ja sydämeltänsä, joka nyt laulaa tuolla huoneessa? Eikö
ennemmin luulisi moorilaisnaisen, päiväntasaajan helle sydämessänsä,
eksyneen minun vähäpätöiseen oppilaitokseeni!"

Alm vaaleni ja ummisti silmänsä ikäänkuin pelkäisi hän sielunsa
pilkistävän niistä näkyviin; mutta hän ei vastannut mitäkään.



Kolmastoista luku.

Amanda.


Kun Alm, sydän uudestansa täynnä levottomuutta kasvattityttärensä
takia, astui lauluhuoneen kynnyksen yli, nousi pianon äärestä
seisovillensa eräs solakka tyttö.

Se, joka neljä vuotta takaperin oli nähnyt tuon kaksitoistavuotiaan
Amandan, joka esiliinaansa keräili niitä ropoja, joita hänelle
heitettiin palkinnoksi niistä surullisista kansanlauluista, joita hänen
hento äänensä lauleli ilman muuta mukasoittoa kuin tuulen suhinaa
puissa Kaarle XIII:sta torilla, tahi lasten ja palvelijain sorinaa,
jotka siihen aikaan olivat hänen ainoita, kärkkäitä kuuntelijoitansa,
olisi luultavasti vaikeudella voinut tuntea häneksi tuota viehättävää
olentoa, joka enemmän liihoitellen kuin kävellen lähestyi
kasvatusisäänsä.

Hänen paksu, mustankiiltävä tukkansa oli sidottu niskaan valkoisella,
kapealla samettinauhalla. Kattuunikankainen hame vaalealla pohjalla
ja sinisillä kukilla sekä ruumista myöten asuva hoikkain vyötäisten
kohdalta ja näiltä valuva ales poimuisina helmoina, ilmaisi vartalon
solakkuutta, jota nuot kuusitoista vuotta eivät vielä olleet
ennättäneet täydellisentää, mutta joka näytti lupaavan jotakin,
mitä harvoin, jos koskaan saa ihaella ja ihmetellä muulloin, paitsi
taideniekan marmori-luomuksissa tahi unen lilja- ja ruusunäyissä.

Skinnarvik'in maisteri ei ollut liioitellut, kuvatessansa
jumaluustaruisella siveltimellä hänen kasvojansa, sillä ne olivat
vastaanväittämättä senlaiset, että ne olisivat voineet herättää
olympialaisten jumalattarienkin kateutta. Hänen kasvoillansa kuvautui
vaaleus, mutta ei kylmä kuin lumen, vaan lämpöinen kuin liljan.
Hänen suuret, tummansiniset silmänsä, joiden yli silmäripsien mustat
juonteet taiteellisesti kaarehtivat, ilmaisivat samalla uljuutta ja
alakuloisuutta, mutta kummassakin oli jotakin haaveellista, joka teki
silmäyksen väliin säihkyväksi väliin kosteaksi. Hänen korkea oksansa
ja tuo tuskin huomattavasti kaareva nenä olivat omiansa kaunistamaan
silmän uljasta katsantoa ja antoivat hänelle kokonaisuudessansa
jonkunlaisen ylhäisen ryhdin. Hänen nautintoon viehättävä,
purppuranpunainen suunsa aukeni väliin, ehkä vähemmin hengittääksensä
viileyttä ilmasta, kuin puhaltaaksensa siihen tuota tuoksuvaa terveyden
yltäkylläisyyttä, joka asui hänen pulleassa povessansa samoinkuin
'lehti- ja kukkarikas etelämaan kasvi versoo kuninkaallisessa
anssarissa.

Ja hänen pikku jalkansa, josta jo kerran on ollut puhetta! jos me
tahdomme tietää jotakin sen pienen jalan notkeudesta, niin kysykäämme
niiltä kukkaisilta, joiden yli Amandan jalka astui, ja ne tulevat
vastamaan meille hymyilyllä.

Senlainen oli nyt tuo entinen kerjäläistyttö, muuttunna, jonka oli
vaikuttanut neljä kahden jalon ihmissydämen hoitamaa tervettä nuoruuden
ikävuotta.

Kun kasvatti-isän ja kasvattityttären kädet nyt tapaisivat toisiansa,
vapisivat kumpikin. Tämä oli ensimäinen kerta, kun senlaista oli
tapahtunut heidän välillänsä. Sentähden tuntuikin heidän kohtaamisensa
alkupuoli kiusalliselta heille kummallekin.

"Minä kuulin sinun laulavan", alkoi vihdoin Alm ensi kerran
rohkenematta kohdata hänen silmäystänsä.

Tyttö loi silmänsä ales ja vaikeni.

"Stagnelius on sinun lemmikkirunoilijasi, kuulen ma", jatkoi hän,
koettaen järjestää tunteitansa.

Tyttö vaikeni yhä.

"Se oli Stagnelius'en laulu lemmelle, jonka sinä lauloit, Amanda!"
lausui nyt Alm silmäyksellä, jonka hän koetti tehdä niin läpitunkevaksi
kuin mahdollista.

Tumma purppura valui tytön kasvoille ja hänen suunsa aukeni hiukan,
mutta sana viipyi. Vaikka tottunut huulten hehkuun, ei taitanut sana
uskaltaa esiintyä, kuu koko kasvot olivat liekeissä.

"Istuos minun viereeni, tyttöseni, ja jutelkaamme samalla ystävyydellä
kuin ennenkin!" lausui Alm, tarttuen hänen käteensä ja taluttaen hänet
eräälle tuolille, jolle hän pyysi tyttöä istumaan, istuessansa itse
toiselle, lähellä olevalle tuolille.

"Olethan sinä aina pitänyt minusta, Amanda", jatkoi kamarikirjuri,
"kuten ystävästä... kuten... kuten lapsi pitää isästänsä?"

"Olen, olen!" huudahti hän, tarttuen kamarikirjurin käteen ja suudellen
sitä, ennenkuin tämä ennätti estää sitä.

Ah, mitä ei hän olisi tahtonut antaakaan, jos hän sen sijaan olisi
rohjennut viedä tytön pienen, valkoisen käden huulillensa! Mutta ei käy
laatuun, että kasvatusisä suutelee kasvattitytärtänsä kädelle; ennen
sitte huulille. Suudelma huulille on helleyttä: suudelma kädelle on
kohteliaisuutta. Isä saa olla hellä, vaan ei kohtelias lapsellensa.

Kolmekymmentä kuusi vuotias kamarikirjuri-parka! hän ei rohjennut
olla hellä eikä kohtelias. Edellisessä tapauksessa oli hän liian
nuori, jälkimäisessä liian vanha. Tuo keskellä ei tuota minkäänmoista
iloa eikä huvia. Se on nuoruuden ja vanhuuden välillä ja sillä on
kumpainenkin puolue vastassansa, aivan niinkuin "harmailla" on
valtiopuuhissa.

"Josta paljon pidetään, siihen myöskin luotetaan", alkoi kamarikirjuri
uudestansa; "Amanda, onko sinulla luottamusta minuun?"

"On", vastasi hän, heittäen tutkailevan silmäyksen kasvatusisäänsä.
Tällä hetkellä oli alakuloisuus vallitsevana siinä silmäyksessä.

"Noh, sanoppa minulle nyt eräs toinen asia... onko se luottamus, joka
sinulla on minuun, suurempi kuin se, joka sinulla on Grå-rouvaan."

Tähän kysymyksen mahtoi olla vaikea vastata, sillä hän viivytti kauan
vastaustansa. Luultavasti aprikoi hän, mihin nämät kysymykset lopulta
johtaisivat.

Kamarikirjuri huomasi siis parhaaksi uudistaa kysymyksensä...

"Eikö minulla olisi luottamusta teihin!" lausui tyttö lämpimästi,
"teihin, joka olette tehnyt minun hyväkseni enemmän kuin kukaan
muu!... teihin, joka olette olleet minulle isän sijassa... mitä minä
sanonkaan... ei, ei! isää enempi, isää tuhatta kertaa enempi olette
te olleet minulle!" lisäsi hän nousten seisovallensa ja kävellen
edestakasin jonkinlaisessa epätoivossa. Selvästi näkyi, että joku
syvempi suru tässä silmänräpäyksessä oli vallannut tuon nuoren tytön.

Alm ei kummeksinut tätä tunteiden kiihkoista valloille pääsemistä,
sillä hän oli joitakuita kertoja ennenkin nähnyt senlaisia ja tiesi
niiden merkityksen.

Hän tiesi nimittäin, että Amandan oikea isä vielä oli elossa, vaikk'ei
tyttö ollut koskaan tahtonut ilmaista hänen nimeänsä eikä säätyänsä, ja
hän tiesi myöskin hänen surevan sitä, ett'ei hän saanut liittyä tähän
isäänsä.

"Amanda-hyväni!" sanoi hän; "sinä et vastannut kysymykseeni."

Tyttö palaisi istumaan entiselle paikallensa hänen viereensä.

"Näetkös, tyttöseni", jatkoi Alm, "rouva Grå, joka on ollut sinulle
äidin sijassa näinä neljänä vuotena, joina sinä olet oleskellut
hänen huoneessansa, on valittanut minulle sitä lapsellisen
luottamuksen puutetta, jonka hän on luullut huomaavansa muutoin niin
hyvänluontoisessa ja hiljaisessa Amandassansa!"

"Vai niin, onko hän valittanut sitä?" kysyi tyttö nähtävästi hämillänsä.

"On."

"Mitä on hän sitte sanonut?"

"Kaikki, lapsukaiseni!"

"Kaikki?... mitä hän sitten tietää?" kysyi tyttö lapsellisuudella, joka
milt'ei saattanut hänen tutkijaansa hämille.

"Tosin ei hän mitään tiedä", vastasi tämä hetken vaijettuansa,
"mutta juuri tämä tietämättömyys saattaa hänet tyytymättömäksi ja
alakuloiseksi."

"Minäkin olen sangen alakuloinen siitä, mutta"...

"Mutta?"

"Mutta minä en voi sitä auttaa... en, en! sitä en minä voi!"

"Sinä et ole tahtonut sanoa Grå-rouvalle, mihin sinä menet ja mitä
sinä te'et, ollessasi noin ulkona omin päisi, sillä sinä pelkäät hänen
nuhtelevan itseäsi... Mutta minulle, joka, kuten tiedät, en koskaan ole
nuhdellut sinua, tulet sinä sanomaan sen... eikö niin Amandaseni?"

"Antakaa minulle anteeksi!" huudahti hän, sulkien Alm'in käden
kumpaankin omaan käteensä; "antakaa minulle anteeksi! mutta minä en voi
sanoa sitä!... minä en voi sanoa sitä kenellekään!"

"Se on sangen pahasti se, Amanda!" lausui kamarikirjuri; "sinä et siis
tahdo sanoa minulle sitäkään kuka... kuka se nuori mies on, joka...
joka seuraa sinua... kaikkialla kaduilla?"

Ei koskaan ollut mikään kysymys tuntunut hänestä niin raskaalta ja
vaikealta kuin tämä. Lisäksi tuli, että se silmäys, jolla tyttö hänen
kysyessänsä häntä katseli, paloi niin omituisella leimulla.

"En, en! en sitäkään voi minä", vastasi hän, "sillä... Jumalani,
kuinka teidän kätenne muuttui kylmäksi!" lisäsi hän kiivaasti, katsoen
kamarikirjurin kasvoihin silmäyksellä, joka nyt näytti kostealta
ikäänkuin kyyneleistä.

"Älä pidä lukua minusta, tyttöseni!" sanoi hän, hilliten
mielenliikutuksensa; "se oli ainoastansa minun levottomuuteni sinusta,
joka koski minuun hiukan kipeästi... Minä en saa siis tietää, kuka se
nuori miesi on?"

"Ette; kuinka voisin minä sanoa sen! tuskinhan minä tiedän sitä
itsekään!"

"Sinä et tiedä sitä!... Ja kuitenkin sallit sinä hänen seurata itseäsi
kaduilla!... sinä et ole avosydäminen minua kohtaan, Amanda!"

Amanda ei vastannut tähän nuhteesen.

"Kokemattomuudessasi et sinä aavistakaan, mihin vaaroihin pieninkin
varomattomuus voi heittää jokaisen tytön... sinä et voi myöskään
käsittää sen onnettomuuden laajuutta, joka välttämättömästi uhkaa niin
nuorta, niin kaunista, niin"...

Alm vaikeni äkkiä, sillä tyttö oli, säpsähtäen puoliväliin
seisovillensa tuolilta, tempaissut kätensä hänen kädestänsä ja loi nyt
häneen suuret silmänsä, samalla kertaa niin kärsiväisellä ja ankaralla
silmäyksellä, että hän pakostakin loi alespäin omansa, tuntien
kuumetaudin tapaisen hehkun polttavan kasvojansa.

Asia oli senlainen, että meidän kamarikirjurimme, lausuessansa sanat:
"niin kaunis", oli sattunut liian kovasti puristamaan noita pieniä
käsiä, jotka vielä olivat suljettuina hänen käsiinsä. Isä ei puristele
sillä tavoin. Tämän olisi hänen pitänyt tietämän edeltäpäinkin ja
luultavasti hän sen tiesikin; mutta vaikka tiedetäänkin, kuinka
vaarallista aurinkoon katsominen on silmille, katsotaan siihen
kuitenkin niin halukkaasti.

"Minä tarkoitin", alkoi Alm lujasti päättäneenä panna tunteensa
kahleisiin, "että tyttölapsi pienimmälläkin varomattomuudella voi
pilata maineensa... Muuan tunnettu kirjailija lausuu, ett'ei edes
pölyhiuteet perhoisen siivessäkään ole niin arat kuin tytön maine.
Sentähden ei nuori tyttö voi koskaan olla liiaksi varova, sillä usein
tuottaa liekin pelkkä näkeminen hirveämmän vaikutuksen kuin itse
liekki. Yönaikaan huomataan, esimerkiksi, suuri leimu taivaalla...
Peljästyksissänsä luulevat nyt kaikki ihmiset, että joku palatsi tahi
kirkko on ilmitulessa; mutta kun kaikki tulee selville, ei se olekaan
kuin vähäpätöinen risukasa, joka on palamassa... Tästä huomaat sinä
kuinka suurta meteliä ainoastansa luulo saa aikaan, koska on ihmisen
luonteen mukaista, että kaikki kuvitellaan pahemmaksi, kuin se todella
onkaan... Eikä siinäkään kylläksi, sillä hän loukkaa myöskin toisten
arvoa ja hyvää mainetta, erittäinkin niiden, jotka lähinnä ovat
liittyneet häneen, joko heimolaisuuden tahi ystävyyden siteillä."

"Kuinka? millä tavoin?" lausui Amanda kiivaasti.

"Minä tahdon selittää sen eräällä esimerkillä... Joku sinun
koulutoveristasi, Amanda, näkee sinun menevän pohjoissillan yli erään
nuoren miehen seurassa. Luonnollisesti ollaan uteliaita saamaan tietää,
kuka tuo nuori mies on ja sinulta kysytään tätä... sinä selität, ett'et
sinä tunne häntä ja silloin tullaan vieläkin uteliaammaksi... Nyt
tahdotaan tietää, kuinka tuntematoin herra on voinut puhutella sinua
kadulla ja sitten liittyä sinun seuraasi... Sinä olet vaiti, etkä tahdo
valaista asiaa sanallakaan."

"Noh, sitten?"

"Noh, sitten... Sinun toverisi ilmaisevat tuon tapauksen muille
tovereillesi... Nämät vuorostansa kertomat sen omaisillensa ja
tuttavillensa ja seuraus on"...

"Seuraus on?"

"Että ei ainoastansa sinun maineesi tule loukatuksi... ja huomaa
se, Amanda, että nuoren tytön maineessa piilee sekä hänen nykyinen
että tulevainen rauhansa, hänen onnensa tahi onnettomuutensa... vaan
myöskin"...

"Vaan myöskin?"

"Loukkaantuu sen tahi niiden maine, joiden huostaan tuo nuori tyttö on
uskottu... Tullaan sanomaan"...

"Mitä tullaan sanomaan?"

"Ett'ei rouva Grå pidä nuoria oppilaitansa niin silmällä kuin pitäisi
heidän sivistyksensä ja käytöksensä suhteen... että hän ummistaa
silmänsä oppilaidensa varomattomuuksilta tahi virhiltä... Mitä
sanotaan, se näyttäytyy pian teossakin... Rouva Grån oppilaitos
menettää pian luottamuksensa, rouva Grå menettää oppilaansa, hän
menettää kaikki keinot elääksensä... Köyhyys ja kurjuus ja ylenkatse
joutuvat hänen osaksensa, ja kuka on syypää siihen?... Juuri se, jonka
hän otti luoksensa milt'ei omana lapsenansa... jota hän neljän vuoden
ajan on rakastanut äidin rakkaudella... se, jonka kasvatukseen ja
sivistykseen hän on uhrannut kaiken sen huolen, jonka hyväluontoinen
sydän voi!"

"Ja te?... te?" kysyi Amanda, nojautuen lähemmäksi Alm'ia.

"Minä... minä tulen ensiksikin saamaan rouva Grån onnettomuuden
omalletunnolleni... Mutta siinä ei ole kaikki."

"Mitäs vielä?"

"Minä tulen syyttämään itseäni siitä, että minä kerran tarkoitin hyvää,
että minulla oli hyvä aikomus, jonka päätökseksi tuli paha teko, että
minä kylvöin ihmisyyden siemenen, joka tosin kasvoi ihanaksi taimeksi,
mutta kantoi lopulta myrkyllisen hedelmän!... Kaikesta tästä tulen minä
syyttämään itseäni!"

"Haa!" huudahti Amanda, nousten uudestansa seisovalleen ja alkaen astua
edestakasin laattialla! "tämä on liiaksi!... liiaksi!... Mutta", lisäsi
hän seisahtuen Alm'in eteen ja luoden silmänsä kattoon, uljuudella,
joka olisi sopinut hallitsevalle ruhtinattarelle; "mutta miksi pidetään
minua sitten täällä!... Enkö minä jo ole siinä ijässä, että minun on
pitäminen huoli itsestäni!... Tämä alituinen toisista riippuminen
kalvaa minun sieluani!... niin, minä en tahdo enään kau'emmin olla
riippuvainen toisista!"

"Amanda!" vastasi Alm, joka myöskin nousi seisovallensa ja lähestyi
totisena tuota kiihkountunutta tyttöä, jonka posket ja silmät leimusi;
"Amanda! minä olen nähnyt monta ylevää ja jaloa tunnetta heräjävän,
juurtuvan ja menestyvän sinun nuoressa sydämessäsi... mutta tänään
olen minä ikuiseksi mielihaikeudekseni saanut sen surullisen huomion,
että ylevin, jaloin näistä kaikista on kadonnut... minä tarkoitan
kiitollisuuden tunnetta... Minulla ei ole teille enään mitään
sanomista... hyvästi, hyvästi, neiti Amanda!"

Nämät sanat lausuttuansa otti Alm hattunsa mennäksensä pois; mutta
tyttö lankesi hänen jalkoihinsa, syleillen kummallakin käsivarrellaan
hänen polviansa.

"Menkää, jos tahdotte minun kuolevan epätoivosta!" huudahti hän;
"menkää, menkää!"

Alm ei tehnyt enään yritystäkään menemään. Senlaisten kahleiden
estämällä eikä mennäkään, vaikka maa uhkaisi au'eta jalkain alta, tahi
taivas pudota pään päälle.

"Lapsiparkani!" lausui hän leppeästi, nostaen hänet ylös ja milt'ei
kantaen hänet takasin tuolille; "minä olin jokseenkin ankara sinua
kohtaan, liian kova olin minä sinua kohtaan!... Sano minulle mitä
tahdot!... Minä luotan kumminkin aina sinuun, tyttöseni!... Amanda
ei voi koskaan tehdä senlaista, joka pakoittaisi häpeän punaa hänen
poskillensa, sen minä kyllä tiedän, lapsukaiseni!... sitä ei minun
pieni, hyvä kasvattityttäreni voi tehdä."

"Ah, ei!" vastasi tämä, sulkeutuen hänen rintaansa lapsen kaikella
luottamuksella; "kiitoksia näistä sanoista, minun ainoa ystäväni!...
minun todellinen isäni!"

Alm unohti paljon sillä hetkellä: hän unohti lempivänsä tätä
tyttöä kiihkolla, joka, ollen jokainen silmänräpäys kasvamassa,
huiskutteli polttavaa soihtuansa hänen sydämessänsä ja päässänsä.
Tässä silmänräpäyksessä oli hän isänä, ja sentähden voikin hän painaa
tytön vapisevaa povea rintaansa vastaan, ilman että hänen sydämensä
sykki tavallista kiivaammin; sentähden voi hän painaa suudelman tämän
kauniille otsalle huulien polttamatta tahi tulematta poltetuiksi.

"Sano minulle, mitä tahdot ja pidä salassa, mitä tahdot!" lausui hän
äidillisellä pehmeydellä äänessänsä; "mitä sinä tulet sanomaan, tahdon
minä säilyttää samoinkuin pyhäinjäännöksiä, kuin kallista muistoa...
Sinun parahin ystäväsi tulee kärsimään sinun kärsimisestäsi, mutta
hän ei tule koskaan pettämään eikä hylkäämään sinua!... Jos minä voin
auttaa sinua, jos minä voin jollakin tavalla edistää sinun onneasi,
tulen minä sen tekemään, vaikkapa... minun oma sydämeni pakahtuisi",
lisäsi hän; mutta näitä sanoja ei voinut yksikään inhimillinen korva
kuulla, sillä ne kuskattiin syvällä hänen rinnassansa.

"Niin, minä tahdon ilmaista sen verran, kuin minä voin ilmaista",
sanoi tyttö, sivellen pienillä, valkoisilla käsillänsä syrjään noita
tuuheita, mustia kähäriä, jotka olivat vierähtäneet hänen otsallensa ja
poskipäillensä.

Alm'in silmissä näytti ikäänkuin olisi kaksi pientä, valkoista
kyyhkyläistä kohdanneet toinen toisensa sydänyön aikana, ja eronneet,
kun sarastava päivä oli häätänyt pimeyden.

"Puhu, tyttöseni!" kuiskasi hän.

"Kaksi voimaa taistelee minussa", alkoi Amanda; "toinen on rakkaus,
jota _minä_ etsin, ja toinen rakkaus, joka etsii _minua_... toinen
pakenee minua, ja toista en _minä_ voi paeta, enpä edes tahdokaan sitä
tehdä."

"Ja se rakkaus, jota sinä etsit?" kysyi Alm.

"On minun ensimäinen salaisuuteni, joka ei milloinkaan saa tulla
ilmi... Jos tämä rakkaus pakenee minua maan päällä, tulee se seuraamaan
minua hautaan, mutta siihen asti tulee se olemaan vaiti ja suljettu
kuin hautakin."

"Koska huomasit sinä ensi kerran tämän rakkauden olevan olemassa?"

"Ah, se mahtanee olla hyvin vanha... mahtanee olla kuusitoista vuotias
kuten minäkin!"

"Ah, minä ymmärrän!" sanoi Alm, vetäen henkeänsä; "ja tämänkö luulet
sinä olevan jonkun salaisuuden!... kentiesi onkin se niin muille
vaan ei minulle... Se rakkaus, jota sinä etsit, on lapsen rakkaus
luonnolliseen isäänsä... Enhän minä ole erehdyksissä, Amanda?"

"Olette, sillä sitä ei enään etsitä, jonka omistajia jo ollaan,... Minä
tunnen jo lapsellista rakkautta, mutta se, mitä minä etsin on isäni,
luonnollisen isäni rakkautta, sillä sitä ei minulla vielä ole."

"Sinä olet oikeassa... mutta koska sinä nyt itse olet ilmaissut
etsiväsi isäsi rakkautta, kuinka sinä siis enään voit nimittää tätä
rakkautta salaisuudeksi?"

"Juuri se, _millä lailla_ minä etsin tätä rakkautta, on minun
salaisuuteni... Mutta jos minä kerta onnistun sillä lailla
löytämään sen", lausui tyttö, "silloin... silloin vasta tulen minä
onnelliseksi... Silloin voin minä palkita kaikille, jotka minua ovat
rakastaneet, kaikille, kaikille!"

Alm ei voinut lausua mitään, sillä hän oli vaipunut tämän tytön
ihmettelemiseen, joka sekä sanainsa että silmäyksiensä puolesta
näytti hänestä niin uljaalta, niin enkelin kaltaiselta.

"Mutta se _toinen_", sanoi tyttö heikommalla äänellä ja katsoi
vilkkaasti ympärillensä.

"Niin, se toinen!" kertoi Alm, pudoten alas taivaastansa.

"Se toinen on vasta yhden vuoden vanha", sanoi Amanda, "ja kuitenkin
tuntuu minusta, kuin olisi se minua paljon vanhempi... niin, sata
vuotta, tuhatta vuotta, ja kuitenkin vaan yhden ainoan vuoden!"

Kamarikirjuri veti sisäänpäin henkeänsä, mutta rohkeni tuskin puhaltaa
sitä ulospäin jälleen, vaikka hän tunsi olevansa tukahtumaisillansa.

"Olipa noin vuosi sitten, melkein tähän aikaan vuodesta", alkoi
Amanda kertomuksensa; "minä seisoin eräänä päivänä Ritarisaarella
odottamassa"...

"Mitä tahi ketä?" keskeytti Alm häntä kiivaasti.

"Minä tulen kertomuksessani usein koskettelemaan salaisuuteni rajaa",
vastasi tyttö; "älkäätte siis kyselkö minulta, sillä kaikki, mitä
minä voin ilmaista, tulette te saamaan tietää... parhaillaan siellä
seisoessani, näin minä jonkun, jota... ei, ei... minä en nähnyt
mitään, sillä kyyneleet himmensivät minun silmäni, ja viipyipä kau'an,
ennenkuin minä voin nähdä... mutta kääntyessäni ympäri, nä'in minä
toisen, joka seisoi vähän matkan päässä minusta."

"Toisen!... kuka se ensimäinen siis oli?" keskeytti Alm uudestansa.

"Pyysinhän minä, ett'ette kyseleisi minulta!" sanoi Amanda rukoilevin
silmäyksin; "tuo toinen on eräs herra, puettu erinomaisella aistilla,
sangen nuori, varmaankaan ei paljon yli kahdenkymmenen vuoden vanha...
hän oli kaunis... niin, hyvin kaunis, erinomaisen kaunis oli hän!"

Kamarikirjuri huokasi syvään sillä hän muisti, ett'ei hänkään ollut
juuri ruma, ennenkuin hän sai rokkotaudin ja ett'ei hänkään ollut
paljon yli kahdenkymmenen vuoden, ennenkuin oli tullut kolmenkymmenen
kuuden vanhaksi.

"Hän katsoi minuun", jatkoi Amanda, "ja minä luulin huomanneeni
muutamia kyyneleitä hänen silmissänsä... varmaankin oli hän nähnyt
minun kyyneleeni ja sääli minun suruani, vaikk'ei hän tietänyt sen
syytä... Minä läksin kuitenkin Ritarisaaresta, sillä minun täytyi tulla
kotia... Hän seurasi minua etäältä."

"Sinä katsoit siis taaksesi, nähdäksesi häntä?" huudahti Alm
tuskallisena.

"En, se olisi ollut varsin sopimattomasti tehty, sen minä kyllä
hyvin tiesin... mutta kun minä poikkesin Munkkisillalle, tulin minä
kenenkään huomaamatta vilkaisseeksi sivulle päin ja silloin nä'in
minä hänen seuraavan itseäni... ja astuessani venheesen, päästäkseni
Ragvaldinsillalle, huomasin minä hänen seisovan rannalla ja katselevan
sitä venhettä, jossa minä istuin."

"Ja sinä näit hänet jälleen?"

"Muutama viikko sen jälkeen kävin minä erään huoneuksen ohitse
Isonkirkontorin varrella ja jouduin silloin heittämään silmäyksen
ylöspäin erääsen tämän huoneuksen akkunaan... tämän akkunan vieressä
istui tuo nuori miesi... minä jatkoin kulkuani, mutta tultuani
kappaleen matkaa läntiselle pitkäkadulle, sain minä taaskin nähdä
hänet, sillä hän meni minun edelleni, mutta silloin tervehti hän minua."

"Ja sinä?"

"Enkö minä olisi vastannut niin kohteliaaseen, niin kunnioittamalla
tehtyyn tervehdykseen kuin hänen oli!"

"Ja sitten?"...

"Sitten käveli hän minun jäljessäni koko matkan."

"Koko matkanko?"

"Niin, aina siksi, kunnes pääsin kotia."

"Eikö hän virkkanut mitään sinulle."

"Ei, hän ei näyttänyt edes haluavankaan puhutella minua."

"Hän sai kuitenkin tietää sinun asuntosi!"

"Sai, sillä siitä hetkestä saakka on hän milt'ei joka päivä käynyt
tästä ohitse."

"Ja tervehtinyt?"

"Niin, hän on aina tervehtinyt yhtä kohteliaasti ja kunnioittavana."

"Ja sinä olet tervehtinyt vastaan?"

"En; minä en ollut häntä näkevinänikään."

"Mutta mistä tiedät sinä hänen niin useasti käyneen tästä ohitse?"

"Minä istuin tavallisesti akkunassa, ja"...

"Istuitko sinä sitä ennen yhtä usein akkunassa?" kysyi Alm, tähystellen
tarkkaan tuota nuorta tyttöä.

Amanda punastui kovin ja sormi hämmästyneenä kaulustansa.

"Sitten kohtasit sinä hänet useamman kerran ulkona, arvelen ma!"

"Niin, useamman kerran... minä en koskaan käsittänyt, miten hän niin
tarkoin voi tietää, milloin minä aijoin mennä ulos."

"Eikö hän koskaan etsinyt tilaisuutta päästä lähestymään sinua?"

"Ei, ei koskaan... Joka sunnuntai"...

"Joka sunnuntai?"

"Oli hän kirkossa ja seisoi aina käytävällä lähellä minun istuintani;
ja kuu minä ensi kerran menin Herran pyhälle ehtoolliselle"...

"Oi, Jumalani! hän oli silläkin kertaa kirkossa!" huudahti
kamarikirjuri, joka istui ikäänkuin tulisilla hiilillä.

"Niin."

"Ja piti silmänsä kiinnitettynä sinuun?"

"Niin, välittäin... mutta enimmästänsä oli hänen silmänsä kiintyneet
saarnastuoliin... ja kun tohtori piti tuon kauniin puheen
rippilapsille, nä'in minä suuria kyyneleitä vierivän hänen silmistänsä."

"Ja sinä... sinä katsoit... sinä katsoit häneen useasti, sinä?"

"En... mutta rukoillessani, rukoilin minä myöskin hänen edestänsä",
vastasi Amanda, pannen nuot ihmeellisen kauniit kätensä ristiin,
ikäänkuin rukoillaksensa.

Alm pani myöskin kätensä ristiin, mutta niin rajusti, että veri milt'ei
tiukkui hänen kynsiensä alta.

"Kun minä läksin kirkosta muiden tyttöjen kanssa ja kun te, isäni, ja
Grå-täti, tulitte minulle vastaan, silloin minä myöskin nä'in hänet...
hän seisoi kirkkopihassa kaukana meistä."

"Tervehtikö hän?"

"Ei! sillä hän ei luullut minun näkeväni itseänsä."

"Mutta sinä kumminkin nä'it hänet?"

"Niin, minä nä'in hänen olevan kovin totisen ja että kyyneleet vielä
olivat hänen silmissänsä."

"Minä muistan nyt sinun olleesi sangen hajamielisen, kun minä
puhuttelin sinua, Amanda!" lausui Alm heikolla, ikäänkuin
kuolemaisillansa olevan äänellä.

"Muutama päivä sen jälkeen olin minä uudestansa Ritarisaarella."

"Vai olit sinä taaskin siellä!"

"Minä seisoin samalla paikalla, jossa minä tavallisesti seisoin... minä
olin silloin, kuten tavallisesti, kovin mielipahoillani ja minä luulen
silloinkin itkeneeni."

"Noh, eteenpäin?"

"Silloin kuulin minä lähelläni nämät sanat: 'Kuka on rohjennut
pahoittaa teidän mieltänne noin?'... Se oli hänen äänensä... Ah, kuinka
suloiselta se kaikui minun korviini!"

"Ja sinä vastasit?"

"En, minä en vastannut, sillä minä pidin sen sopimattomana, että
henkilö, jota minä en tuntenut rupesi puhuttelemaan minua...
minä en vastannut sanaakaan, vaan menin heti tieheni", lausui
Amanda senlaisella katsannolla, kuin olisi hän luullut tehneensä
soveliaisuudelle suuren uhrin tahi osoittanut mielenlujuutta, joka
ansaitsisi ihmettelemistä ja kiitosta.

"Ja hän seurasi sinua, kuten tavallisesti?"

"Ei, hän meni tykkänänsä päinvastaiseen suuntaan... Siitä päivästä en
minä nähnyt häntä kokonaiseen kuukauteen."

"Sinä et ollut siis ulkona koko tällä ajalla?"

"Olin yhtä useasti kuin ennenkin, mutta minä en nähnyt häntä koskaan."

"Sinä ihmettelit kaiketikin mikä siihen oli syynä?... Ehkäpä sinä
ikävöitsitkin häntä?"

"Minä luulin hänen vihastuneen... suuttuneen itseeni ja"...

"Ja minusta tuntui", vastasi Amanda, luomatta silmiänsä ylös,
"ikäänkuin olisin minä ollut liian tyly ja epäkohtelias häntä kohtaan,
sillä olihan hänen kysymyksensä niin viatoin ja hyvää hän sillä
tarkoittikin!"

Alm oli vaiti, sillä hän oli toista mieltä.

"Eräänä puolipäivänä olin minä Kaarle XIII:a torilla", jatkoi tyttö.

"Sinä olet siis ollut Kaarle XIII:a torilla... yksinäsi Kaarle XIII:a
torilla!" valitti tuo poloinen kasvatusisä.

"Niin, minä istuin eräällä penkillä... silloin olin minä enemmän
mielipahoillani kuin koskaan ennen."

"Kummallista!... sinä tulit aina mielipahoillesi mentyäsi kaupungille
ja kuitenkin menit sinä niin usein ulos!" muistutti Alm.

"Minä istuin penkillä", jatkoi Amanda, kumoamatta kasvatusisänsä
muistutusta, "ja minä olin niin epätoivoisena!"...

"Siitäkö, ett'et niin pitkään aikaan ollut tavannut tuota nuorta
miestä?"

"Ah ei!... Siinä silmänräpäyksessä en minä muistellut häntä!... Mutta
silloin tuli hän luokseni!"

"Tuo nuori miesikö?"

"Niin, hän tuli luokseni!... Enhän minä ollut nähnyt häntä kokonaiseen
kuukauteen!... ja silloin"...

"Silloin puhutteli hän sinua?"

"Niin, hän otti osaa minun murheeseeni, vaikk'ei hän tietänyt mikä
murhe minua rasittikaan... Ah, kuinka kauniisti hän haasteli!...
jokainen sana, jonka hän lausui, oli lääkettä minun sydämelleni... en
koskaan unhoita minä sitä päivää!"

Alm väänteli itseänsä tuolilla kuin mato muurahaispesässä.

"Noh, mistä puhuitte te?" kuiskasi hän, sillä hän pelkäsi, että hänen
äänensä ilmaisisi hänen syvällistä sielunsa tuskaa.

"Monesta asiasta, sillä hän kyseli minulta niin paljon... hän tahtoi
tietää minun vanhempaini nimeä."

"Ja sinä vastasit?"

"Että olen köyhä, orpo tyttö... että olen riippuvainen mitä jaloimmista
ja avulijaimmista ihmisistä... minä puhuin Grå-tädistä ja teistä...
enin teistä."

"Mitä sanoi hän minusta?"

"Hän kehui teitä niin paljon."

"Tunteeko hän minua?"

"Ei, mutta hän puhui hyvää teistä!... ja hän halusi saadaksensa olla
teidän sijassanne."

"Hym!" jupisi Alm, tuntein asemansa sangen Vähän onnelliseksi ja
kadehdittavaksi.

"Saatuansa tietää minun nimeni pyysi hän lupaa saada puhutella minua
Amandaksi."

"Ja sinä myönnyit siihen?"

"Niin, hän pyysi sitä niin innokkaasti, niin itsepintaisesti."

"Ja sinä sait luonnollisesti tietää mikä hänen nimensä oli?"

"Sain, hänen nimensä on Gustaf... minusta on Gustaf aina ollut niin
kaunis nimi."

Alm'in mielestä kuului Fridolf kauniimmalta; mutta tällä kerralla ei
ollutkaan kysymystä hänen mielipiteistänsä.

"Kaiketi sait sinä tietää hänen sukunimensäkin?" kysyi hän.

"Sitä en minä ole häneltä kysynyt."

"Mutta minun mielestäni olisi hänen pitänyt sanoman se itse."

"Ah, meillä oli niin paljon muuta juttuamista!"

"Mutta hänen ammattinsa, hänen säätynsä?"

"Hän on upseeri."

"Sanoiko hän sen?"

"Ei, vaan sen näin minä jo, kun ensi kerran hänet tapasin."

"Kuinka voit sinä nähdä sitä!"

"Hänen somista viikseistänsä... ja sitäpaitsi voi ainoastansa
upseerilla olla senlainen vartalo ja ryhti, tuin hänellä on."

Tätä sanomalla teki Amanda kasvatusisäänsä kohtaan suuren vääryyden,
sillä vaikkapa Alm ei voinutkaan kerskata kauniista kasvoista eikä
nuorukaisen ijästä, oli hänellä kuitenkin, kuten lukijamme jo kentiesi
ennenkin ovat kuulleet meidän mainitsevan, mitä suhdallisin ja
voimakkain ruumiinrakennus, kuin ajatella voi. Puettuna sotilaan pukuun
olisi hän ollut vaarallinen jokaiselle viholliselle ja luultavasti
myöskin monelle naiselle. Olihan hän kerta taistellut mitä raa'imman ja
voimakkaimman hirviön kanssa ja, kuten me tiedämme, kau'an aikaa tehnyt
tämän voiton epätietoiseksi. Onneansa naisten luona ei hän sitävastaan
koskaan ollut koetellut. Kuitenkin on totta, ett'ei hänen ensi lempensä
ollut onnellinen, mutta syynä tähän vastoinkäymiseen oli kentiesi se
seikka, että hän oli kasvatusisä, ennenkuin hän rupesi rakastajaksi.

"Noh, Amanda", alkoi taaskin tutkija, "sitten tapasit sinä hänet usein
kaupungilla ja juttelit usein hänen kanssansa?"

"Ah, niin!"

"Eikö hän koskaan sanonut tahtovansa käydä rouva Grån luona tahi tehdä
itsensä tuttavaksi niiden kanssa, jotka olivat sinulle vanhempain
sijassa?"

"Ei, siitä emme koskaan tulleet puhuneeksi."

"Eikö hän koskaan pyytänyt... pyytänyt saada tavata sinua kahdenkesken?"

"Ei; olisiko hän voinut pyytää minulta mitään senlaista, hän,
joka on niin hienotunteinen kaikissa ja arka kaikesta, joka voisi
pahoittaa minun mieltäni tahi vahingoittaa minua!... Mutta hän sanoi
niiden hetkien, joina hän ei saanut tavata eikä nähdä minua, olevan
onnettomimmat hänen elämässänsä."

"Vai niin?"

"Ja että hänen hartain toivonsa oli saada ainoastansa käyskennellä
niissä paikoin, joissa hän tiesi minun olevan... että, vaikk'ei hän
koskaan saisi puhuakaan kanssani, hän tuntisi itsensä onnelliseksi, kun
hän vaan saisi nähdä minut."

"Ja hän sai nähdä sinut?"

"Niin, hän tuli aina sinne, missä minä olin."

"Ja hän sai jutellakin sinun kanssasi?"

"Kuinka olisin minä voinut kieltää häneltä sitä!"

"Ja tätä miestä ajattelet sinä nyt sekä varhain että myöhään?"

"Niin, minä ajattelen häntä paljon!"

"Sepä on liian aikaista, se... etköhän ole vielä liian nuori, Amanda!"

"Voidaanko koskaan olla liian nuori lempimään!" huudahti tyttö silmin,
jotka tuikkivat kuin tähdet.

"Ei, yhtä vähän suin voidaan olla liian vanhakaan", myönsi kasvatusisä
hiljaa itseksensä, vieden vaaleana kätensä otsallensa.

Alm tunsi kaksiteräisen miekan tunkevan rintaansa. Amanda oli siis
hurmoksissansa lausunut tuon suloisen sanan "lempiä", mutta tämä sana
oli kuolonisku Alm'in sydämelle.

"Eikö hän koskaan halunnut tietää, mitä sinun kasvatusvanhempasi
ajattelisi niistä kohtaamisista, joita on teidän välillänne?"

"Hän pyysi, ett'en minä virkkaisi niistä kenellekään, koska"...

"Koska?"

"Koska minä silloin voisin viattomasti saada nuhteita, ja siihen ei hän
tahtonut olla syypäänä."

"Mutta eikö tämän salaaminen sinun omasta mielestäsi ollut väärin?"

"Minä en muista mielipidettäni, mutta koska hän oli pyytänyt minua,
niin"...

"Sinä lemmit häntä siis todellakin?" kysyi Alm tukahutetulla äänellä.

"Niin, minä lemmin häntä!" vastasi tyttö yhtä kirkkaalla äänellä kuin
hänen silmäyksensäkin oli.

"Eikö hän ole koskaan sanonut, mikä tämän lemmen lopuksi on tuleva?"

"Ei, miksi olisi hän sitä tehnyt?"

"Eikö hän ole koskaan sanonut, että hän... että hän"...

"Mitä?"

"Että hän aikoi... aikoi pyytää sinua Vaimoksensa?" änkytti Alm
puuhkien.

"Mihin olisi se ollut tarpeen, kun hän tiesi itsellänsä olevan minun
lempeni!"

"Näet se, Amanda!" vastasi Alm, ko'oten jälleen voimansa; "pyytäminen
lempeä, pyytämättä samalla avioliittoa, on rikos,... niin, rikos,
tyttöparkani!"

Tämän sanottuaan nousi hän istuimeltansa ja alkoi mitellä laattiata
suurin askelin.

Tyttö seurasi häntä ihmettelevin silmin. Vihdoin seisahtui hän tytön
eteen ja katsoi häneen silmäyksellä, jossa ilmaantui syvällisin suru ja
suurin levottomuus.

"Amanda!" lausui hän; "minä olen kiitollinen siitä avosydämisyydestä,
jolla sinä olet kertonut rakkaudesta, joka etsii sinua ja jota sinä
et sano voivasi välttää... Mutta sinun täytyy kuuleman minun sanojani
ja seuraaman minun neuvojani. Lapseni, tätä rakkautta _voit_ sinä ja
_täytyy_ sinun välttää!"

Tytön kasvot synkistyivät ja hänen silmäyksensä kiintyivät kummastellen
hänen kasvatusisäänsä.

"Tämä nuori mies, josta sinä olet puhunut on vaarallinen ihminen!...
niin, Amanda, sangen vaarallinen ihminen!"

"Vaarallinen!'... kenelle?" kysyi hän, kummallinen hymyily huulillansa.

Alm säpsähti, sillä tuo "kenelle" kuului hänen korvissansa ikäänkuin
pistolta tahi pilkalta; muttei hän rauhoitti taaskin mielensä ja tällä
kertaa ajatteli hän todellakin vähemmin itseänsä kuin kasvattilastansa.

"Tämän miehen menettelytapa tuntuu minusta sangen epäluulon alaiselta",
sanoi hän; "hän etsii sinua kaikkialla, seuraa sinua kaikkialla,
teeskennellen pitkän aikaa arkatuntoisuutta ja kainoutta, joka
luonnollisesti on omiansa herättämään sinun huomiotasi ja taivuttamaan
sinun mielesi häneen. Kun hän vihdoinkin tapaa sinut ja saa jutella
sinun kanssasi, ilmoittaa hän rakkautensa, eikä hän tarvitse edes
pyytääkään sinun rakkauttasi, sillä se on kylläksi hänelle, että sinä
kuultelet häntä tarkkaavaisuudella ja osanottavaisuudella... Mitä
tekee, hän sitten?... Pyytääkö hän julkisesti ja rehellisesti, kuten
kunniallisen miehen tulee, sinua vaimoksensa?... Kysyykö hän sinulta,
jos hän saa kääntyä sinun kasvatusvanhempasi puoleen, saadaksensa
heidän suostumustansa?... Ei, hän ei tee sitä eikä tätä... Hän ei edes
ilmaise nimeänsä, säätyänsä eikä tulevaisuuden toiveitansakaan...
Onnetoin olet, jos uskot häntä, lapsiraukkani!... hänen sanansa ovat
ansoja, hänen kyyneleensä myrkkyä ja hänen rakkautensa... hänen
rakkautensa on sinun hautasi!"

Nyt nousi Amandakin istuvaltansa. Hänen otsansa kiiltävä pinta murtui
synkkiin ryppyihin, ja hänen ruusunpunaiset huulensa värisivät
suonenvedon tapaisesti.

"Ja kaiken päälliseksi", jatkoi Alm kiihtymällä vihalla, "pyytää hän
sinua olemaan vaiti teidän kohtaamisistanne, ett'ei kukaan voisi
varoittaa sinua siitä kuilusta, jonka hän avaa sinun jalkojesi
alle!... Niin, tyttöseni, minä tunnen hänessä yhden noista ylhäisistä
tyhjäntoimittajista, jotka laskevat yhteen vaakaan naisen viattomuuden
sekä elämän onnen ja toiseen oman alhaisen nautintohimonsa ja ilkeän
turhamaisuutensa... Eipä viivy kau'an ennenkuin edellinen vaaka
höyhenen kevyisenä nousee ilmaan, riemun ja voittohuutojen kaikuessa,
sillä jota kauniimpi langennut vaimo on, sitä suurempi on sen voitto,
joka hänet on turmellut. Senlaisen kunnioituksen antaa maailma
viattomuudelle ja hyville avuille!"

"Ja joka kehui teitä niin paljon!" lausui tyttö, pudistaen kaunista
päätänsä, "hän joka puhui niin hyvää teistä ja kaikista!"

"On konnamainen viettelijä!" keskeytti Alm äärettömällä rajuudella ja
kaikuvalla äänellä.

"Ei, se ei hän ole!" vastasi Amanda lujalla, vakavalla äänellä,
laskien oikean kätensä sydämelleen ja heittäen kasvatti-isällensä
uppiniskaisesti vastustelevan silmäyksen.

Meidän rehellinen kamarikirjurimme oli hyvänsuopa, mutta sangen vähän
ovela.

Jos hän olisikin ollut viimeksimainittu yhtä paljon kuin hän oli
hyvänsuopa, ei hän olisikaan lausunut näin ankaria sanoja sillä naisen
rakkautta siihen, jota hän lempii, ei heikennetä sillä, että hänen
lemmikkiänsä alituisesti poljetaan ja moititaan.

Naisella on, nimittäin, kun hän on nuori ja lempii kiihkoisesti,
tehokas halu ummistamaan silmänsä lemmikkinsä kaikilta vioilta --
ja kentiesi onkin lemmen ylevyys juuri tässä sokeudessa, -- mutta
vaikkapa hän itse sangen hyvin ne tunteekin, ei hän kuitenkaan salli
kenenkään muun niitä huomaavan eikä arvostelevan, sillä silloin herää
hänen ylpeytensä ja taistelee miehuullisesti hänen lempensä rinnalla.
Ainoastaan itsellensä pidättää hän näiden vikain ilmoittamisen,
samoinkuin hän myöskin pidättää ainoastaan itsellensä oikeuden koettaa
ojentaakin niitä, jos hän pitää sen tarpeellisena, sillä taivas tiesi
mitä kaikkea ei lempivä sydän luule voivansa aikaan saada!

Jos siis tahtoo toimittaa jotakin siinä suhteessa, täytyy alkaa
puhumalla ainoastansa sen hyvistä avuista, jota aikoo moittia, ja,
jos ei hänellä senlaisia olisikaan, vieläpä itse keksiä niitä ja
parhaastansa senlaisia, joita todella ei olekaan tuolla lemmityllä
olennolla ja joita siis ei tuo lempivä kaunotar itsekään ole voinut
huomata.

Sitten kun kaunotar nyt on tullut vakuutetuksi siitä, ett'ei moittija
toimi omaksi eduksensa, eli, kuten sananparressa lausutaan, "kerjää
kipeälle äidillensä", voidaan keveällä kädellä ruveta koskettelemaan
niitä rotkoja, joista oikeastansa tahdotaan muistuttaa, ja vaikkapa
koristaa nuot mustat paikat muutamalla kukkasellakin, samoinkuin
avantoja merkitään männynoksilla. Kummastuneena ja hiukan nureissansa
siitä, että joku toinen on voinut löytää kukkaisia, joita hän ei
itsekään ole huomannut, lähestyy hän nyt näitä; mutta tuskin on hän
kosketellut näitä kädellänsä, ennenkuin ne, joilla ei ole juurta eikä
muuta kiinnikettä, irtauntuvat ja katoavat siihen syvyyteen, joita
niiden piti viittoman. Hänen epäluulonsa, näin herätettynä, ulottuu nyt
kaikkeen, ja siis myöskin niihin todellisiin kukkasiin, todellisiin
avuihin, jotka sitten jäävät välikäteen noiden luultujen avujen takia.

Tosin on mahdollista, ett'ei tämäkään viekkaus auta; mutta mikä,
kaukana siitä, että se auttaisi, päinvastoin pahentaa asiaa, on se,
että tuota kaunotarta laahataan väkisin sille kamalalle avannolle
ja hänen korviinsa huudetaan ukkosen äänellä: "Tuossa näet sinä
kuoleman ja kadotuksen!" Kuka voi olla vakuutettu siitä, ett'ei joku
houkutteleva vedenneito, käyttäen hyväksensä hänen oukamustumistansa,
samassa silmänräpäyksessä kohottaudu avannosta ja vastustamattomalla
viehätysvoimalla vedä kaunotarta luoksensa ales syvyyteen!

Kuten sanottu, meidän hyväätarkoittava kamarikirjurimme sai aikaan
juuri päinvastaisuuden siitä, mitä hän oli aikonut, ja tämän käsitti
hän nyt, vaikka liian myöhään.

"Hyvä, rakastettu lapseni!" lausui hän nyt lempeämmällä äänellä,
lähestyessänsä Amandaa ja kosketellen yhdellä sormella hänen kättänsä,
"luuletko sinä minun voivani sanoa tahi tehdä mitäkään, joka ei
tarkoittaisi sinun parastasi ja hyötyäsi, mitäkään, jonka esineenä ei
olisi sinun onnesi ja menestyksesi!"

"Hirmuista on niin sättiä ja niin panetella henkilöä, joka ei ole
tehnyt mitään pahaa ja jonka nimeäkään ei edes tiedetä, se on
luonnotointa! se on armotointa!" vastasi tyttö, vetäen itsensä,
suuttumuksen puna poskillansa, etäämmäksi mielipahoillaan olevasta
kasvatusisästänsä.

Hänen lempensä oli tullut pahoin loukatuksi ja sen ohessa myöskin koko
hänen sydämensä, sillä hänen ijällänsä ovat lempi ja sydän yhtä, niitä
ei voi koskaan eroittaa tahi ajatella erikseen toisistansa.

"Tästä hetkestä lemmin minä häntä, jos mahdollista, vieläkin enemmän
kuin ennen!" selitti tyttö ja tässä silmänräpäyksessä keräsi tuon
hempeän kuusitoistavuotiaan poven tuli kaiken hehkunsa noihin suuriin
tummansinisiin silmiin.

Kamarikirjuri-parka tunsi olevansa tukehtumaisillaan tämän liekin
kuumuudesta.

"Sinä et tahdo siis kuulla minua!" sanoi hän ja hänen äänensä oli
silloin milt'ei valittavan lapsen äänen kaltainen; "sinä työnnät siis
luotasi pois sen joka pitää sinusta niin sydämellisesti... sinä et siis
huomaa, että se, jota minä olen puhunut, on lähtenyt sydämestä, joka
ainoastansa tarkoittaa sinun parastasi!"

Amanda käänsi kasvonsa akkunaan vastaamatta hänen ystävällisiin
sanoihinsa.

"Hyvästi siis!" huokasi hän ja lähestyi ovea.

Amanda pysyi paikallansa akkunassa.

Alm tarttui jokseenkin kovasti lukkoon ja avasi oven, joka silloin
narisi sangen kovasti.

"Amanda!" lausui hän, kääntyen ympäri ovessa; "kentiesi olen ollut
Väärässä... silloin tahdon minä mielelläni korvata kaiken."

Tuon väkevän, jättiläisvartaloisen miehen olisi nyt lapsikin voinut
kietoa sormiensa ympärille.

Mutta tyttö ei kääntynyt ympäri, vaan jatkot katselemistansa kadulle.

Murrettuna jätti Alm silloin lauluhuoneen ja meni saliin, jonka jälkeen
hän heti astui portaita ales, unohtaen ottaa jäähyväiset Grå-rouvalta.

Keskimäisellä portaalla pysähtyi hän hetkisen ja kääntyi ympäri,
ikäänkuin odottaen jonkun tulevan hänen jäljessänsä kutsumaan häntä
ylös takasin.

Mutta ei kukaan tullut, eikä kukaan kutsunut häntä takasin.

Alm jatkoi siis matkaansa ja seisoi nyt kadulla. Silloin näki hän erään
nuoren, pulskan herran kävelevän lähellä sen huoneuksen ja sen portin
ohitse, josta hän äsken oli tullut.

Hän muisteli ennenkin nähneensä tuon nuoren miehen ja muisti nyt hänen
olevan saman, jonka hän muutama hetki tätä ennen oli nähnyt menevän
erääsen huoneukseen Isonkirkon torin varrella ja jonka näkeminen oli
silloin tehnyt häneen niin pahan vaikutuksen.

Alm vajosi uusiin mietteisiin, sillä tuon uljaan herran, joka kulki
Etelämalmin torille päin, näkeminen oli taaskin tehnyt häneen pahan
vaikutuksen.

Näistä mietteistänsä herätti hänet muutamat pianonsäveleet, jotka
kuuluivat ylhäältä päin. Sitten alkoi eräs ääni, jonka Alm sangen hyvin
tunsi, laulaa; mutta hän tunsi myös sen kappaleen, jota ääni lauloi.
Se oli sama laulu, jonka hän kuuli, ennenkuin oli astunut sisään
lauluhuoneesen, se oli Stagnelius'en laulu "lemmelle".

Kamarikirjuri heitti sammuvan silmäyksen ylös akkunaan, jonka jälkeen
hän alkoi kulkea pohjoiseen kaupunginosaan päin.

Kotiin päästyänsä oli hän sairas -- sairas ruumiiltansa ja
kuolemansairas sielultansa.



Neljästoista luku.

Taivas selkenee.


Seuraavana päivänä lähellä puoltapäivää seisoi Kaarle XIII:a
torin varrella olevan asehuoneen ja ravintolan välillä kaksi
nuorta sotilasta, toinen kaartin upseerin virkapuvussa ja toinen
sivilivaatteissa, jonka viimeksi mainitun me tunnemme samaksi uljaaksi
henkilöksi, joka edellisenä päivänä kahdessa eri tilaisuudessa oli
herättänyt kamarikirjuri Alm'in huomion.

"Sinä menet Fredrikshof'iin?" kysyi sivilivaatteisiin puettu upseeri.

"Niin, etkö sinä tule myöskin?" kysyi toinen.

"En."

"Miksikä et?"

"Ei ole aikaa."

"Sinulla ei ole aikaa!... mitä sinä te'et sitten?"

"Ei mitään."

"Sen tiedän minä... mutta minkälaista ei mitään?"

"Minä jään tänne torille."

"Ymmärrän... sinä kuljeksit pyydystelemässä, konna!"

"Kaunis kiitoslause!"

"Excusez! [suokaa anteeksi!] kuka uskalsi nimittää Jupiteria konnaksi,
vaikka hän kulki ympäri viettelemässä maan kauniimpia tyttäriä!"

"Se oli siihen mailaan, hyvään aikaan, ystäväni!"

"Katso... etkö näe mikä tapsilauma tuolla leikittelee?... ihanoita
lapsukaisia, kunniani nimessä!"...

"Sinä pidät aina pienistä, kauniista lapsista... mutta minä vakuutan
tuhannen perhanan nimessä, ett'ei sinulla ole ainoatakaan silmäystä
koko tuolle laumalle ja miksi."

"Noh, miksi?"

"Siksi, että lapsenpiika on rutiruma... ha ha haa!"

"Minä annan hiton sinulle ja sinun lapsenpiioillesi!... kuka pitää
lukua vaskirahoista, kun on kultarahojakin silmäin edessä!"

"Kultarahoja!... missä sinulla niitä on?" kysyi kaartinupseeri,
kurkistellen ympärillensä joka suunnalle; "minusta näyttää Kaarle
XIII:a tori tänä päivänä olevan tarkka kuva itse rauta-aikakaudesta...
pelkkiä rumia kasvoja, jos mihin katsoo, jollei tahdo otaksua
presidentin rouvaa Elgklo'ta kaunottareksi."

"Jos viivähdät neljänneksen tuntia, saat elää kultaisessa aikakaudessa."

"Ahaa, sinä seisot vahtimassa, huomaan ma."

"Kentiesi."

"Ketä odotat sinä näkeväsi?"

"Arvaa."

"Neiti von Staven'ia."

"Arvaa paremmin."

"Emelie Högqvist'iä."

"Arvaa paremmin."

"Ahaa, nyt minä tiedän!"

"Noh?"

"Sinä odotat Armidaa, tuota lumoavaa Armidaa, sinä onnellinen Rinaldo!"

"Niin, Rinaldo odottaa Armidaansa."

"Minä en menekään Fredrikshof'iin... minä otan mieluummin kolme päivää
arestia, kuin tahdon olla tätä näkyä paitsi."

"Jää tänne, jos haluat... minä olen kärkäs näyttämään häntä sinulle."

"Sinä et ole pitkään aikaan puhunut muusta kuin hänestä."

"Sinä tiedät minulla olevan aistia."

"Sinä olet piru itse, veliseni!... Mutta jos hän ei tulekaan, saan minä
suotta arestia."

"Hän tulee."

"Sinä olet pyytänyt saada tavata häntä?"

"En, mutta minä näen hänen tulevan, sillä minä näen onneni tähden,
kointähden, joka ennustaa auringon nousua."

"Sinä näet?... minulla on terävämmät silmät kuin sinulla, mutta minä en
näe mitään."

"Etkö näe kuka istuu tuolla penkillä?"

"Tuollako penkillä?"

"Niin."

"Se on presidentin rouva Elgklo... neljänkymmenen vuotias tähti,
veliseni... Ainoastansa taivaan tähdet voivat vastustaa vuosien
vaikutusta... Jos sinun aurinkosi on suhdallinen tuohon kointähteen,
menen minä hirteen, jos minä hänen takiansa saan hiipiä putkaan."

"Mutta etkö sinä näe, kuka presidentin rouvan vieressä istuu?"

"Presidentti...Häntäkö sinä tarkoitat?"

"Aivan niin."

"Presidentti on uljas henkilö, minä myönnän sen... mutta kaikella
kunnioituksella"...

"Asia on aivan niin kuin minä sanon... kun minä näen presidentin, olen
vakuutettu saavani nähdä Armidankin."

"Hän on siis tavallisesti presidentin seurassa?"

"Hän pitää siis kanssakäymistä presidentin perheessä?... minä tiedän
sinun isä-ukkosi kanssa usein käyvän päivällisillä ja illallisilla
presidentti Elgklon luona."

"Ei, presidentti ei tunne Armidaa eikä Armida presidenttiä!"

"Arvoituksia, veliseni!"

"Kummallista on, mutta totta... melkein joka kerta, kun tapaan
presidentin ulkona, tapaan minä myöskin tuon viehättävän tytön."

"Sangen kummallinen sattuma!"

"Niin, eikö ole sitten?... Jos minä olen Pohjalla tahi Etelällä tahi
Kaupungissa ja minä kohtaan presidentin, voin panna sormeni kirjalle ja
vannoa lumoojattaren myöskin olevan läheisyydessä."

"Sinä herätät minussa halua kulkemaan presidentin jälkiä... minä tahdon
ruveta hänen varjoksensa."

"Turha vaiva... onhan ainoastansa yksi Armida."

"Ja yksi Rinaldo tahdon sinä myöskin sanoa... saadaanpa nähdä!"

"Tässä on myös toinenkin omituisuus."

"Mikä?"

"Presidentti on varmaankin aikoinaan ollut erinomaisen kaunis mies."

"Mitä se minuun koskee!"

"Hänellä on uljas, kuninkaallinen nenä... läheltä pitää, että minun
Armidani nenä on hiukan hänen nenänsä kaltainen... Presidentillä on
pari suuria tummansinisiä silmiä ja minun Armidani silmät on hänen
silmäinsä näköiset... Voitko arvata mitä mietteitä kaikki tämä on
minussa herättänyt?"

"Vai niin, onko sinulla tapana miettiä!... noh, annapas kuulla!"

"Niin, samoinkuin myötätunteisuus saa ihmisiä lähestymään toisiansa,
vie myöskin kasvojen yhtäläisyys tietämättä toinen toisensa
läheisyyteen... Miksi katsot sinä minuun noin?"

"Minä katson josko sinun saappaasi pohjat ovat irti, josko nukka on
kulunut housuistasi ja josko sinulla on yöksi yöviitta paidan sijasta."

"Oletko menettänyt järkesi?"

"En, sinähän järkesi olet menettänyt!... Jos sinä tahdot saarnata
kuin runoilija tahi tietoviisas, täytyy sinun myös olla senlaisen
näköinen... Kuinka, peijakkaan nimessä, voi eräs luutnantti
henkivartian husareista puhua senlaisia hullutuksia!... Hyvästi,
poikaseni!"

"Sinä menet?... sinä et siis halua nähdä häntä?"

"Tarkemmin mietittyäni ummistan mieluummin silmäni sampanjalta, kuin
seison katsomassa kuinka toinen sen nielasee."

"Ah, nytpä muistan... Tunnetko sinä, joka olet vanha karnisoonisotilas
ja tukholmalainen erästä kamarikirjuria, jonka nimi on Alm?"

"En seurustele koskaan kamarikirjurein kanssa... Mutta maltahan...
monias vuosi sitten kävi muistaakseni eräs sen niminen henkilö
voimistelussa... hän oli koko vämpäri pitelemään säilää, miekkaa ja
sapelia... ei edes Branting'kaan voinut hänelle mitään... Kuulehan,
milloin matkustat sinä maalle?"

"Huomena edellä puolen päivää."

"Onko se aivan välttämätöintä, se?"

"Isäni on pyytänyt sitä ja koska on eräs aivan tärkeä asia... Mutta
ennen viikon loppua palajan minä jälleen takasin."

"Sinun isäsi, kauppaneuvos, viipyy siis kau'an kaupungissa?"

"Niin, hän ei lähde Asplundaan ennenkuin ensi viikolla."

"Miksi on hän saapunut Tukholmaan sydän suvena?"

"Tiedäthän meidän eilen olleen suurilla päivällisillä presidentti
Elgklon luona!"

"Tehdä niin pitkän matkan eräiden päivällisten takia!... sinun isälläsi
on siis oivallinen terveys?"

"On, Jumalan kiitos!"

"Onnellinen sinä, joka voit sanoa. Jumalan kiitos!"

"Miksikä niin?"

"Siksi, ett'et sinä tarvitse toivoa hänen kuolemaansa, sinä... Kun
sinä sanot hänelle: isäni, minä tarvitsen kaksi tuhatta riksiä, vastaa
hän: poikani, tästä saat neljä tuhatta... Kun minä kirjoitan isälleni
ja sanon: kunnioitettu isä! kahden kuukauden ajan on sinun vanhuutesi
lohdutus itse ollut lohdutoinna, sillä minun lompakossani ei ole
äyriäkään, mutta monta rystyistä kuluttavat minun oveani, silloin
vastaa hän: poikani, hoida tarkasti niitä äyrejä, jotka sinä sait puoli
vuotta sitten, sillä muutoin saattaa minun vanhuuteni lohdutus minut
hautaan... Saakelin suuri eroitus ukkojen välillä!... Sinä olet sangen
onnellinen, veliseni!"

"Antakaa köyhäparalle roponen!" aneli eräs surkea ääni kummankin
upseerin lähellä.

Tuo surkea ääni tuli vieläkin surkeamman näköiseltä henkilöltä, joka
vaikka hän tarkasti tähystelikin husaariupseerin kasvoja, kuitenkin
piti lakkiansa kaartin luutnantin edessä.

"Eihän saa ottaa askeltakaan torilla, niin, ett'eivät kerjäläiset
olisi kintereillä!" huudahti tämä ja huimasi lakin syrjään; "voiko
ajatellakaan kehnompaa poliisia kuin Tukholmassa on!"

"Tästä saat, mutta sillä nimenomaisella ehdolla, että heti laitat luusi
tästä pois", sanoi husaariupseeri, heittäen roposen kerjäläisen lakkiin.

Kerjäläinen otti rovon ja sinkahutti sen kau'as torille.

"Mitä te'et sinä, heittiö!" huudahti antaja kummastuneena.

"Minä teen omallani, mitä tahdon", vastasi kerjäläinen; "vai eikö se
ollut minun omaisuuttani muka?"

Tätä sanoessansa heitti hän rovon antajalle senlaisen silmäyksen, että
tämä vasten tahtoansakin hätkähti takaperin, jonka jälkeen hän kääntyi
ympäri ja nilkutti puistokäytävään.

Kerjäläinen pysähtyi sen penkin eteen, jolla presidentti istui
rouvinensa.

"Kuulehan, Ström!" huusi presidentti eräälle palvelijalle, joka seisoi
penkin lähellä; "jos sinulla on vaskirahaa, anna hiukkasen tuolle
kerjäläiselle!"

Palvelijan annettua kerjäläiselle roposen, läksi tämä tiehensä; mutta
sen sijaan, että hän olisi jatkanut matkaansa pitkin puistokäytävää,
kuten hän ensin näytti aikoneen, poikkesi hän suorastaan puistikkoon ja
katosi.

"Kauhean paljon kerjäläisiä täällä torilla", muistutti presidentin
rouva.

"Niin, se on asianomaisilta aivan anteeksiantamatointa", vastasi
presidentti.

"Käsittämätöintä, miksi tässä maailmassa on min paljon köyhiä!" lausui
tuo ylhäinen rouva.

"Senlainen on luonnon järjestys", vastasi tuo ylhäinen miesi; "kaikki
eivät voi olla onnellisia'... Täytyy olla varjoa yhtä lailla kuin
valoakin, yötä yhtä lailla kuin päivääkin... senlainen on luonnon
järjestys, Amélie-kultani!"

"Näetkö... hän on tänäänkin täällä!" kuiskasi rouva, ny'äisten
miestänsä kylkeen.

"Kuka hän, ystäväiseni?"

"Tuo nuori tyttö, joka kaiken sen aikaa, kun me olemme juoneet
terveysvettä, on käyskennellyt yksinänsä tällä torilla ja seurannut
meidän askeleitamme."

"Vai niin, tuo nuori tyttö, onko hän tänäänkin täällä?" lausui
presidentti, vilkaisten syrjään ja antaen samassa palvelijalle salaisen
silmäyksen, johon tämä vastasi pahajuonisella hymyllä.

Tuolla nuorella tytöltä, joka nyt oli sen ylhäisen herrasväen huomion
esineenä, oli yllänsä valkoinen hame ja tämän päällä kaapunen mustasta
silkistä sekä päässänsä hieno, somasti palmikoitu olkihattu, koristettu
taiteellisesti tehdyllä seppeleellä heleistä kukista ja solmittuna
leuvan alle samanvärisellä, leveällä silkkinauhalla.

"Niinkuin minä aavistinkin", kuiskasi presidentin rouva, "rupesi hän
istumaan vastapäätä meitä!... kuka mahtanee hän olla... ja ken lienevät
hänen vanhempansa, jotka voivat sallia hänen niin kuljeskelevan
yksinänsä kaduilla ja toreilla?... Etkö sinä tunne häntä?"

"Kuinka voisin minä sen, Amélie-kultani?"

"Tämä on liian kummallista!... tavallisesti on hänen silmäyksensä
nytkin kiintynyt sinuun."

"Niin, minä luulen sen."

"Luulenpa todellakin hänen silmissänsä olevan kyyneleitä"...

"Ei käy enään kau'emmin istuminen", sanoi presidentti; "Carlsbader-vesi
hiukaisee minua... etkö sinä Amélie-kultani halua, että käymme vielä
kerran torin poikki?"

"Niin! en minäkään voi hyvin, kun istun alallani vallan kau'an."

Tämän sanottuansa nousi herrasväki ylös ja kävelivät käsi kädessä
pitkin puistokäytävää.

"Mihin Ström menee?" kysyi presidentin rouva, joka oli vilaissut
taaksensa ja nähnyt, ett'ei palvelija seurannutkaan heitä.

"Minä pyysin hänen ostamaan meille joitakuita appelsiineja", vastasi
presidentti.

"Appelsiineja!... appelsiineja terveysvedenjuojille!"

"Ei haittaa laisinkaan... minua tuntuu niin janottavan."

Presidentin rouva oli tyytyväinen selitykseen, vaikka hänen yhtä hyvin
kuin muidenkin, jotka juovat terveysvettä, olisi pitänyt tietämän, että
se, mikä kaikkein vähimmin vaivaa terveysveden juojaa, on jano.

Mutka palvelija, joka silminnähtävästi oli arempi presidentin
terveydestä, kuin presidentti itse, ei mennytkään kaupitsijavaimon
luokse, Vaikka tällä oli mitä kauniimpia appelsiineja myytäväksi, vaan
lähestyi sen sijaan penkkiä, jolla tuo nuori tyttö oli ottanut sijansa
ja jonka hän juuri nyt aikoi jättää.

"Herra presidentti lähettää paljon terveisiä ja kysyy, kuinka mamselli
voi", lausui palvelija mitä kohteliaimmalla kumarruksella.

"Onko hän lähettänyt minulle terveisiä! onko hän kysynyt minua!"
huudahti tuo nuori tyttö palvelijan silmissä käsittämättömällä
innostumisella, samalla kun hänen kasvonsa joka silmänräpäys vaihtoi
väriänsä.

"Onpa niinkin... hän on alituiseen kysynyt mamsellia ja nyt on hän
pyytänyt minua lausumaan teille hänen nöyrät terveisensä ja"...

"Ah, Jumalani!" keskeytti häntä tuo nuori tyttö; "ah, kuinka olenkaan
onnellinen!"

"Niin, niin", vastasi palvelija veitikkamaisella hymyllä; "niitä ei ole
monta, jotka voivat kerskata presidentin huomiosta, sillä minulla on
kunnia sanoa, että presidentti"...

"Mitä on hän minusta lausunut?" keskeytti hän uudestansa; "sanokaa,
sanokaa, mitä on hän lausunut, ja koko elämäni kiitollisuus... Ah,
minun päätäni pyörryttää!"

"Rauhoittukaat kaikin mokomin, armollinen neiti, presidentti haluaa
nähdä teitä... haluaa puhutella teitä."

"Nähdä minua! puhutella minua!... koska?... missä?... kentiesi nyt...
nyt?"

"Nytkö?... kuinka olisi se mahdollista!... mamselli huomaa kait, ett'ei
se voi käydä laatuun."

"Niin, niin, se on kyllä totta, se... se ei voi käydä laatuun", huokasi
tyttö.

"Mutta jäljestä puolenpäivänä, ehtoolla", lausui palvelija.

"Jäljestäpuolenpäivänä!... ehtoolla!... käydä hänen luonansa! nähdä
häntä ja jutella hänen kanssansa!" huudahti tyttö riemun valtaamana,
nojautuen penkkiin, ettei hän kaatuisi, sillä hänen polvensa horjuivat.

"Tulla hänen luoksensa?" kertoi palvelija; "armollinen neiti huomaa
kaiketi, ett'ei teidän sovellu tulla kotia presidentin luokse."

"Eikö!" sanoi tyttö alakuloisena; "ei, ei!... sen minä kyllä huomaan...
Mutta missä?... missä saan minä sitten tavata häntä?"

"Tehkää hyvin, että määräätte itse jonkun hetken jäljestäpuolenpäivänä,
niin presidentti"...

"Joka hetki, joka silmänräpäys olen minä valmis kohtaamaan häntä...
milloin hän vaan tahtoo, milloin hän käskee!... Vaan älkäätte antako
minun odottaa kau'an... minä olen odottanut kylläksi kau'an."

"Presidentti ehdoitteli itse, että kello kahdeksan ehtoolla tulisi
eräät vaunut odottamaan Kustaa Aadolfin torin ja Hallituskadun
kulmassa"...

"Presidentinkö kanssa?"

"Niin, presidentin."

"Kustaa Aadolf'in tori!... Hallituskatu! .. kello seitsemän... kuusi...
viisi?"

"Mahdotointa ennen kello seitsemää... Mutta minä luulen sen käyvän
laatuun kello seitsemän... Minä odotan siis vaunun kanssa määrältänsä
kello seitsemän."

"Niin, minä tulen olemaan siellä ennen kello seitsemää."

"Sitä parempi... se on siis varmaa, ett'ei presidentin tarvitse varrota
suotta?"

"Ah! sekö ei olisi varmaa! varrottaisinko minä itseäni hänellä!"

"Myöskin pyysi presidentti minun sanomaan"...

"Mitä pyysi hän?... sanokaa, mitä hän pyysi?"

"Että mamselli olisi varovainen, eikä virkkaisi tästä kohtauksesta
kenellekään."

"Mitä tarvitsee hänen pyytää!... hänen sanansa ovat käskyt minulle, ja
Jumala tietää, että minä tottelen niitä kaikesta sydämestäni!"

"Ja vielä toivoi hän, ett'ei mamselli seuraisi noin hänen jälkiänsä,
sillä se voisi herättää hänen armonsa epäluuloa, ja minä sanon, että
hänen armonsa"...

"Minä en tule seuraamaan häntä... minä en tarvitse tehdä sitä enään...
saanhan minä nähdä hänet ja jutella hänen kanssansa!"

"Asia on siis päätetty?"

"On, on!"

"Kustaa Aadolfin torin ja Hallituskadun kulmassa... älkäätte suinkaan
unohtako sitä!"

"En, en!"

"Kello seitsemän... ah, miksi ei se jo ole seitsemän!" valitti tyttö.

"Minulla on siis kunnia sanoa jäähyväiset... nöyrin palvelijanne!"

"Malttakaas!" huudahti tyttö, pistäen kätensä vyötäisillä olevaan
ompelu-pussiinsa; "jos minä voisin... jos minulla olisi... minulla ei
ole teille mitään antamista"...

"Minä nä'in mitä ihanimpia, pieniä kukkasia ompelu-pussissa", lausui
palvelija, vetäen suunsa nauruun; "kuinka presidentti tulisi iloiseksi,
jos"...

"Te luulette siis, ett'ei hän halveksuisi minun kukkasiani?" kysyi
tyttö.

"En suinkaan luule minä hänen halveksivan niitä", vastasi palvelija,
vetäen suupielensä sorviin saakka; "hänen armonsa ei halveksi sitä eikä
tätä."

"Noh, ottakaatte ne siis kaikki ja antakaatte hänelle! antakaatte
ne hänelle kaikki!" huudahti hän loistavilla kasvoilla, ottaen
ompelu-pussistansa kukkaisen toisensa perään, suudellen niitä jokaista
ja laskien ne kaikki palvelijan käteen.

"Ja tervehtikäätte häntä minulta, minun sydämeltäni!" jatkoi tyttö, "ja
sanokaatte hänelle... ei, älkää sanoko hänelle mitään!... ei kukaan muu
kuin minä voi sanoa mitä minä tunnen!... ei kukaan muu kuin hän voi
käsittää minun sanojani!"

Palvelija meni pois kumartaen ja hymyillen.

"Hitto vieköön tuota harmajapäätä!" jupisi palvelija itseksensä; "mikä
onnen poika hän on, niin presidentti kuin hän onkin!"...

Mutta Amanda, onnellisena kuin vanhurskas sielu uuden Jerusalemin
portilla, lausui itseksensä, pannen kätensä ristiin:

"Ijankaikkinen taivas! toteuta tämä uni, tahi salli minun kuolla
ennenkuin heräjän!... Hän on siis tuntenut minut tarvitsemattani
virkkaa sanaakaan!... Joku ääni hänen povessansa on puhunut minun
puolestani... Minä olen saavuttanut tarkoitukseni ja nautin nyt
palkintoa kaikesta mitä minä olen ajatellut, miettinyt ja kärsinyt!...
Ei kukaan voi nyt sanoa minun kerjänneeni itselleni isäni rakkautta,
sillä tulihan se vastaan minun rakkaudelleni, ennenkuin minun vielä
uskalsi lähestyä häntä!... Niin, hän rakastaa minua, hänen täytyy
rakastaa minua sen uskollisuuden tähden, jolla minä olen täyttänyt
lupaukseni hänelle... lupaukseni, jonka tein äitini muiston nimessä!
Kolmenkertaisesti onnellinen Amanda!"

"Amanda!" kaikui eräs lauhkea ääni tuon ylimäärin onnellisen tytön
läheisyydessä.

Mutta hän ei kuullut sitä lauhkeata ääntä, sillä tällä hetkeltä oli
koko hänen sielunsa siinä silmäyksessä, jolla hän seurasi tuota
poisrientävää palvelijata.

"Amanda!" kuului uudestansa, vaan hiukan lähempänä.

"Ah! siellä olette te... te!" vastasi hän hiljaa, ojentaen kätensä
sille puolelle mistä ääni kuului, muuttamatta kuitenkaan silmiänsä
siitä suunnasta, johon ne olivat kääntyneet.

Tuohon ojennettuun, pieneen käteen tarttui toinen käsi, joka oli meidän
uuden Endymion'in, tuon pulskan husaariupseerin.

"Eikö ainoata silmäystäkään teidän silmistänne!... te olette siis
suutuksissanne minuun, ihana Amanda?" valitti hän.

"Minäkö olisin suutuksissani teihin, minä?" sanoi hän, kääntäen
kasvonsa hänen puoleensa, mutta ainoastansa hetkiseksi, sillä nopeasti
palaisi hänen silmänsä entiseen suuntaansa.

"Niin, te ette ole enään sama kuin ennen", jatkoi tuo nuori, valittava
miesi... "Ah, minä ymmärrän... joku on panetellut minua... kentiesi on
presidentti"...

"Miksikä panettelisi presidentti teitä?" kysäsi hän, katsoen
kummastuneena ihailijaansa.

"Minä nä'in teidän juttelevan hänen palvelijansa kanssa... mitä voi
hänellä olla teille sanomista?"

Amanda hymyili.

"Varmaankin oli hänellä teille jotakin asiaa presidentiltä?"

Amanda jatkot hymyilyään. Nuot pienet kuopat hänen poskissansa
kiilsivät kuin kaksi hymyilevää enkelin suuta.

"Presidentti on luultavasti joskus nähnyt minun puhelevan teidän
kanssanne täällä torilla ja on sentähden luullut pitävänsä sanoa teille
jotakin pahaa minusta?"

Meidän pääkaupunkimme keikailijat luulottelevat itseänsä alituisesti,
ett'ei voida puhua juuri muusta kuin heistä, ja tämä luulottelu ei
miellytä heitä aina, sillä heillä ei ole aina yhtä hyvä omatunto.

"Te ette saa puhua pahaa presidentistä", lausui Amanda nuhdellen,
"sillä hän ei ole puhunut teistä pahaa... ei, ei! ei hän!"

"Mutta mitä tahtoi hän sitte teistä?... mitä oli hänen palvelijallansa
teille sanomista?"

"Kerran tulette te saamaan tietää sen ja silloin tulette te yhtä
onnelliseksi kuin minäkin, sillä te lemmitte minua, sitten minäkin
lemmin teitä?"

"Niin, minä lemmin sinua enemmän kuin taivas luotuja olentojansa...
Mutta ethän sinä tunne presidenttiä eikä hänkään sinua... Ah, nyt minä
muistelen sinun väliin tehneesi minulle joitakuita häntä koskevia
kysymyksiä, ja joku selittämätöin suhde on varmaankin teidän
välillänne, joka"...

"Gustaf! salli minun tänään pitää salaisuuteni itselläni!... huomena
tulen minä vastaamaan sinulle tarvitsemattasi kysyäkään."

"Minä koetan olla maltillinen, sillä minä luotan sinuun kuin Jumalaan."

Senlaisen vakuutuksen pitäisi aina oleman pyhän; mutta se menettää
tavallisesti paljon pyhyydestänsä lepertelijän huulilla.

"Lemmitty Amanda!" jatkoi husaariluutnantti; "siis ei se ole hän, joka
on panetellut minua... mutta sinun lauseestasi kuului kuitenkin, että
joku muu olisi tehnyt sitä."

Amanda vaikeni nähtävästi hämillänsä.

"Niin, niin, minä nä'in sinusta, että siten on tapahtunut", jatkoi
hän; "sinä olet jollekin kertonut tavanneesi minut ja jutelleesi minun
kanssani kaupungilla... ja tämä joku on puhunut pahaa minusta?"

Amandan äänettömyys kesti yhä. Häntä näkyi vaivaavan joku katkera
muisto.

"Se on rouva-opettajatar", sanoi luutnantti, "se on sinun
kasvatusäitisi, sinun tätisi, joka"...

"Se, se ei ole hän", saneli Amanda vihdoinkin.

"Kuka sitten?... Ah, nyt minä tiedän, se on sinun kasvatusisäsi...
niin, niin, siten se on, ja kuka voi sitä ihmetelläkään!... sepä on
niin tavallista, niin luonnollista... Mutta vaikkapa hän olisi sanonut
mitä hyvänsä minusta, en kuitenkaan suutu häneen koskaan, sillä minä en
koskaan tule unohtamaan sitä hyvää, jonka hän on tehnyt sinulle... enkä
minä pyydä saada tietääkään mitä hän on sanonut."

Sanomattoman suloinen oli se silmäys, jolla Amanda palkitsi tuota
nuorta miestä häneen osoitetusta mielensä ylevyydestä ja jaloudesta.

"Selväähän on", jatkoi tuo jalo sotilas, "että sinun kasvatti-isäsi
tulee, jokaisessa miehessä, joka rohkenee lähestyä sinua, näkemään
kilpakosijan."

"Kilpakosijan!" keskeytti tyttö häntä kiivaasti; "kilpakosijan... hän!
minun kasvatus-isäni!"

"Niin, Amanda!"

"Mahdotointa!"

"Niin, lemmittyni!... ei voi helposti ajatellakaan, että hän, jonka
silmäin edessä sinä joka päivä olet ollut, olisi voinut välttää sen
viehätyksen vaikutusta, jonka sinä saat aikaan kaikissa... Kuka tietää
eikö hän jo aikoja sitten ole valinnut sinut morsiameksensa."

Tuo hämmästynyt tyttö nojasi päätänsä käsiään vasten, mutta oli hänestä
varsin vaikeata totuttaa itseänsä tuohon uuteen ajatukseen, joka niin
äkkiarvaamatta oli hänelle julkituotu; mutta jota enemmän hän sitä
päässänsä mietiskeli, sitä selkeämmäksi tuli se, ja vihdoin luuli hän
sen hienon aistin avulla, joka vaimolla on synnyinnältänsä, saaneensa
selville yhtä ja toista tähän saakka käsittämätöintä Alm'in käytöksessä
häntä kohtaan.

"Niin, Amanda!" jatkoi tuo nuori miesi; "hän lempii sinua, ja tämä
lempi tekee hänet kohtuuttomaksi jokaista kohtaan, joka rohkenee
osoittaa sinulle mieltymystänsä... Mutta lemmelle täytyy olla paljon
luvallista, ja sentähden tulee sinun antaa hänelle anteeksi, samoinkuin
minäkin jo olen antanut hänelle anteeksi ne perusteettomat syytökset,
joita hän on voinut heittää minua vastaan... Muista, mitä sinä olet
velkaa hänelle, muista, että hän oli se, joka tempasi sinut pois
kurjuudesta ja turmiosta, että hän on se, joka on antanut sinulle
kasvatusta, sivistystä ja kaikkea, joka on ollut omiansa korottamaan
sinun arvoasi omissa silmissäsi ja maailman... Sinun tulee kiittää
häntä onnestasi, ja mikä on luonnollisempaa kuin että hän nyt tahtoo
kiittää sinua omastansa!... Niin, Amanda, rupea hänen morsiameksensa,
hänen puolisoksensa ja koeta rakkaudella ja helleydellä maksaa hänelle
suuri velkasi!... Minä, joka en koskaan voi luopua rakkaudestani
sinuun, sillä ennen luopuisin hengestäni, minä tulen kärsimään
äärettömästi, kuihtumaan varjoksi ja pian kuolemaan kuin sammuva
sävel, sittenkuin se käsi, joka pani kielen väräjämään ja ääneen, on
vetäytynyt pois ja kadonnut... Ah, Amanda! minä... minä"...

Tuon muutoin niin uljaan ja verevän sotilaan ääni alkoi todellakin
kuulua kuin sammuva sävel, ja hän kääntyi pois, luultavasti salatakseen
kyyneleitänsä.

Tosin on olemassa todellisiakin helmiä, mutta vielä enemmän vääriä.
Sama on suhde todellisten ja teeskenneltyjen kyyneleidenkin.

Seuraus olikin se tavallinen.

"Mikä eroitus on kummankin näiden välillä!" ajatteli Amanda, sill'aikaa
kun hänen korvansa halukkaasti kallistiihe lemmikin sanoille; "toinen
panettelee, vaikk'ei häntä itseänsä ole paneteltu... toinen kehuu,
vaikka hän tietää olevansa paneteltu!"

Sitäpaitsi alkoi Amandasta näyttää, että Alm, jos hänen omistamistansa
voitaisiin pitää palkintona, ei osoittanut aivan pientäkään
itsekkäisyyttä, koska hän niiden neljän vuoden palkinnoksi, joina hän
oli antanut kasvattityttärellensä kasvatusta, vaati tältä koko tämän
muun elinajan.

Jos Amanda tällä hetkellä olisi ollut lemmikkinsä kanssa kahden
kesken, olisi hän heittäytynyt tämän kaulaan ja ilmaissut tälle
sydämensä kunnioituksen ja kiitollisuuden. Mutta nyt taisi hän vaan
syleillä häntä silmäyksillään, sillä siellä täällä hiipi henkilöitä,
jotka uteliaisuudella ja kateudella katselivat tuota kaunista paria.
Mutta mitä sanoivat kuitenkin nämät silmäykset? -- Se, ken kerta
on katsahtanut lempivän ja ihastuksissansa olevan naisen silmiin,
tietää silloin yhtä vähän kaivanneensa rusohuulien suloista puhetta
kuin tuon liljavalkean käsivarren ihanaa pulleutta. Missä, joll'ei
juuri senlaisessa silmäyksessä, ilmaantuu lempi selvemmästi kolmella
pääosallansa: kiihkolla, alttiiksi antavaisuudella ja huunaantumisella!

Mutta Amanda painoi kielensä punaisen sinetin silmäyksiensä
tulikirjoituksen alle.

"Gustaf!" kuiskasi hän; "minä lemmin sinua, enkä voi koskaan lempiä
ketään toista ja sinun omasi olen minä ajassa ja ijankaikkisuudessa!"

Sitten loi hän kyyneltyneet silmänsä taivasta kohti, sillä kuinka
paljon oli hyvä Jumala yhtenä päivänä antanut hänen sydämellensä! Ah,
miksi tarvitsi hänen katsella ylä-ilmoihin? olihan hänellä kirkas
taivas omassa sydämessänsä.

Tuo lempivä pari käveli kau'an yhdessä eräällä noista kaitaisemmista
poluista, sillä, joka oli puiden ja kivimuurein välissä, jättäen nuot
muut, leveämmät, ylellisyydelle ja prameudelle.

Yhdessä kohtaa pysähtyi Amanda ja vaaleni. Tämä tapahtui silloin, kun
hänen rakastajansa ilmoitti hänelle täytyvänsä seuraavana päivänä
matkustaa pois ja ett'ei hän luultavasti varsin pian palajaisi.

"Täytyä matkustaa pois, eikä saada nähdä sinua huomena!" vaikeroi
tuo mielipahoillaan oleva rakastaja, "ei enään saada lausua sinulle
jäähyväisiä, eikä kuulla sinun jäähyväisiäsi joksikin lohdutukseksi
minun tulevaisessa kolkossa yksinäisyydessäni!... eikä myöskään saada
vastaanottaa sitä iloista, onnellista ilmoitusta, jonka sinun piti
huomena minulle antaman!... eikö siis ole yhtään ruusua, jolla ei olisi
okaa! ei mitään riemua ilman tuskaa!"

Lempivä tyttö huokasi samaa sydämessänsä ja kuinka neuvoteltiinkin,
epäiltiin, myönnyttiin ja taas epäiltiin, tultiin lopulta siihen
päätökseen, että nuot kaksi nuorta seuraavana edelläpuolenpäivänä
tapailivat toisensa samalla paikalla Kaarle XIII:a korilla, jolloin
he vielä kerran saisivat ottaa jäähyväiset toisiltansa ja Amanda
samalla kertaa ilmaista lemmikillensä sen onnen, joka siksi tulisi
olemaan yksistänsä hänen omaisuutenansa, tietysti kummankin yhteiseksi
autuaallisuudeksi.

Sitten läksivät he torilta, sillä päivä oli jo lähellä puolen, ja
Amanda rupesi käymään hiukan levottomaksi niiden nuhteiden takia, jotka
häntä kotona odottivat.

Useat torilla kävelijät seurasi silmäyksillänsä tuota erinomaisen
kaunista paria. Mutta erinomattain yksi henkilö seurasi alituisesti
silmillään poismeneviä. Hän oli mitä kurjimman näköinen vartaloltansa,
mutta hänen kasvonsa oli sitäkin kamalammat katsella. Hänen syvään
vaipuneet silmänsä suitsuttivat tulta, hänen siniset, ohuet huulensa
värisivät ja hänen hampaansa narisivat valittain.

Tämä oli Skinnarvik'in maisteri.



Viidestoista luku.

Uusia pilviä.


Kello ei ollut vielä lyönyt seitsemää jälkeenpuolenpäivänä, kun Amanda
saapui määrätylle kohtauspaikalle ja antoi loistavien silmäinsä vilkua
joka haaralle.

Jokaisen komeamman ajopelin rientäessä hänen ohitsensa säpsähti hän,
ja se, joka silloin olisi nähnyt millä katsannolla hän tutki näitä
ajopeliä, olisi varmaankin luullut hänen olevan komeiden vaunujen ja
uljaiden hevosien ihmettelijän.

Vuokravaunuihin ja ajurinkärryihin ei hän sitä vastoin heittänyt
silmäystäkään, sillä hän otaksui varmaan, ett'ei presidentti
mielellänsä käyttäisi senlaisia ajopeliä; mutta herrasvaunu toisensa
perään vieri ohitse ja katosi, eikä yksikään aikonut pysähtyä tuolle
sovitutte paikalle.

Nuori tyttö, joka seisoo kadun kulmassa odottamassa, herättää aina
ohikulkevain naisten ja miesten huomiota ja antaa syytä kaikenlaisiin
arveluihin, erittäinkin jos tuo nuori tyttö on hyvin kaunis. Naiset
nyrpistivät nenäänsä ja silmäilivät tuota kaunista yksinolijaa
jonkinmoisella ylenkatseella tahi ikäänkuin olisi hän jo ollut
turmiolle joutunut olento -- ja miksi tekemät he niin? miksi ei saa
nuori tyttö yksinänsä seisoa tahi käydä kadulla? Vastatkaa meille
te siveät mummot! Onko teillä siis niin vähän luottamusta teidän
tyttärienne siveyden voimaan, ett'ette pidä sitä turvattuna ja
varmana, jollei sillä ole isä yhdellä ja äiti toisella puolella?
Epäilettekö ehkä, ett'ei se pintapuolinen ja ylellisyyteen taipuva
kasvatus, jonka te olette heille antaneet, yksistänsä voi tukea heidän
siveyttänsä tahi varjella heidän viattomuuttansa? -- Noh, niin, siinä
tapauksessa on teidän velvollisuutenne tehdä mitä teettekin. Sitokaat
ne kiinni hameisiinne ja nukkukaatte vaan yhdellä silmällä kerrassaan!
Korskeilevat yrttitarhakasvit ja loistavat ruusut tarvitsevat tukea
pystyssä pysyäksensä, mutta ei nuot kainot villisukat, jotka versovat
niittyjen mättäillä tahi somalla metsämaalla.

Nuori kaunis tyttö, joka seisoo yksinänsä kadun kulmassa odottamassa,
voi lukea kuoleman tuomionsa jokaisen miehen silmissä, jonka hän
kohtaa. Meidän nykyaikaiset keikailijat, jotka nyrpistävät nenäänsä
tahi sadattelevat kerjäläiselle, joka pitää sen rovon, jonka hän
ladulta löytää, eivät kuitenkaan itse epäröi suden ahneudella syöstä
tuon pienen karitsan päälle, joka hymyilee kukille ja auringolle. Tämän
hymyilyn ryöstämistä tahi sen lähteen sotkemista, josta tämä hymyily
vuotaa, ei nimitetäkään varkaudeksi. Köyhäin vanhempain ainoan ilon
ja toivon ryöstämistä ei nimitetäkään varkaudeksi; sitä ei nimitetä
varkaudeksi -- vaan "onnensattumaksi."

Amanda ei nähnyt sitä tarha-aitaa ihailijoista, jotka häntä ympäröivät,
sillä hänellä oli, kuten jo on mainittu, silmiä ainoastansa
hevoisien ja vaunujen varalta; hän ei kuullut niitä kohteliaita
lauselmia, joita hänen ympärillänsä saneltiin, sillä hän kuunteli
ainoastansa rautavasaraa, joka parhaillansa löi vaskikelloon Jaakopin
kirkontornissa nuot odotetut seitsemän lyöntiä.

Pian kuuli ja näkikin hän eräät vaunut pysähtyvän aivan hänen
lähellänsä.

Mutta ajaakohan presidentti semmoisissa vaunuissa ja semmoisilla
hevoisilla? Mahdollisesti käy se laatuun nyt tässä yksinkertaisuuden
aikakaudessa; mutta kyllä se oli harvinaista siihen aikaan.

Nämät olivat nimittäin jokseenkin vanhat kuomivaunut, kunniaa
ansaitsevat jäännökset n.s. "leipämyymälöistä", joiden edessä pari
nälkääntyneitä ajurinhevoisia kurkoittivat laihaa, nuokkuvaa kaulaansa.

Eräs henkilö, näöltänsä palvelija, vaikka ei hänellä tällä kertaa ollut
livrétä, tunki tarha-aidan lävitse ja lähestyi tyttöä.

"Nyt ovat vaunut täällä, armollinen neiti", ilmoitti tulija.

"Ah!" vastasi tyttö; "ja presidentti?" lisäsi hän kuiskaten.

"Odottaa maltittomuudella... juuri hänen luoksensa tulemme me menemään."

"Eikö hän siis ole vaunuissa?" kysyi tyttö hiukan alla päin.

"Ei se voinut käydä laatuun, armollinen neiti'" vastasi palvelija
tavallisella, ei suinkaan viehättävillä hymyilyllänsä; "olkaa hyvä ja
astukaa vaunuihin!"

Palvelija avasi vaunun oven, laski ales astuimen ja auttoi Amandaa
vaunuihin, jonka jälkeen hän itse hyppäsi ajomiehen istuimelle ja
istahti ajurin rinnalle.

Amanda-parka! ensimäinen pilvi nousi hänen uudelle taivaallensa.
Hän oli uneksinut saavansa ajaa presidentin rinnalla, jolla oli
kunniamerkkejä rinnassansa, vaakuna vaunun ovella ja palvelija vaunun
takana; mutta hän tyyntyi vähitellen, sillä hän ei ollut kuullut noiden
monien katselijain virskumisia eikä muistutuksia noustessansa ajopeliin
ja odotuksessansa näki hän vaan mitä suloisimpia näkyjä.

Kuitenkin tuntui hänestä ikäänkuin ei matka rupeaisikaan loppumaan,
ja kun vaunut vihdoinkin pysähtyivät, luuli hän ajaneensa kokonaisen
penikulman. Mutta niin pitkältä ei olekaan "Kolmen Liljan" tunnettuun
ravintolaan pohjoistullikadulla, ja tämän ravintolan portille pysähtyi
vaunut.

Tuo ovela palvelija avasi vaunun ovet ja auttoi luonnollisesti nuorta
kaunotarta nousemaan vaunuista, jonka jälkeen hän pyysi tätä tulemaan
kanssansa.

Tie johti hyvän matkaa pihaan päin, ja Amanda seurasi opastansa keveänä
kuin varjo, mutta melkein yhtä synkkänä kuin sekin, sillä hän oli
sivumennen huomannut muutamia myssyihin puettuja päitä, jotka olivat
rohjenneet tehdä sangen eriskummaisia nyykähdyksiä eli liikkeitä hänen
kulkiessaan heidän ohitsensa.

Palvelija astui etehiseen ja aukaisi erään oven, antaen tuolle nuorelle
naiselle kohteliaan merkin astumaan sisään.

Epävakaisilla askelilla ja levottomasti paisuvalla povella astui Amanda
avatun oven kynnyksen yli; mutta päästyänsä sen toiselle puolelle
pysähtyi hän suloisempain tunteiden valtaamana, sillä tuon mukavasti
sisustetun huoneen sohvalla näyttäytyi tämän retken salaperäinen syy,
tuo niin ikävöity presidentti.

Presidentti Elgklo'lla ei tosin ollut kaunista tähteä rinnassansa;
mutta tuon kylmän, ylhäisen, hänen korkeaan virkaansa kuuluvan
katsannon sijasta, joka niin usein oli tuottanut kyyneleitä Amandan
suloisiin silmiin, säteili nyt häntä vastaan niin paljon lempeyttä ja
sydämellisyyttä, että hänen käsivartensa välttämättömästi ojentuivat
eteenpäin ja hänen pieni jalkansa kohosi varpaillensa, valmiina
rientämään esiin leivosen siiven nopeudella.

"Tervetultuasi, ihana tyttöni!" kuului presidentin ääni; "ole
tervehditty, sinä Sulottarien tytär!... Tule! istahda minun rinnalleni!"

Presidentti oli aikakautensa suurin vetkuttelija ja hänellä oli siis
toivo saada sijan Ruotsin Akatemiassa, jahkahan laupias Sallimus
suvaitsisi jonkun toisen vetkuttelijan kuoleman kautta valmistaa
hänelle siellä tilaa erään Tegnérin, Geijerin tahi Franzén'in rinnalla,
joiden hän soi elävän mitä pisimpään tietysti hyvän seuran vuoksi.

Sulottarien tytär oli yhdellä hyppäyksellä presidentin rinnalla ja
hänen ilokyyneleensä valui viljavasti presidentin sille olkapäälle,
jota vastaan hän nojasi kasvonsa, nämät kukoistavat kasvot, joita nyt
myöskin kaunisti lapsellisen rakkauden ja lapsellisen kunnioituksen
ruusut.

"Ihana ystäväni!" jatkoi presidentti, kietoen toisen käsivartensa
tytön solevain vyötäisten ympäri, "miksi nämät kyyneleet!... Ah, minä
ymmärrän... sinä nuhtelet minua siitä, ett'en ennen ole antanut kuulla
itsestäni... sinä olet nureissasi minun siitä välinpitämättömyydestä,
jonka sinä olet luullut huomanneesi minussa!... Mutta suloinen tyttöni,
välinpitämättömyys oli ainoastansa varovaisuutta, sillä ilman
varovaisuutta ei mikään onni kukoista."

"Ah, ei! minä en nureksi teitä mistään!" huudahti tuo lämminsydäminen,
hurmaantunut tyttö; "kuinka voisin minä nureksia ketään tahi olla
suutuksissani kehenkään!... olenhan minä niin onnellinen nyt!"

"Sinä olet liiaksi suloinen... sinä olet enkeli, jolla ei ole
vertaista!" sammalti presidentti, vieden hänen kätensä huulilleen
tavalla, joka sopi salonkien keikarille.

"Ei, ei!" huudahti tyttö ja veti sen sijaan hänen kätensä huulilleen ja
hän poltti tätä kättä suudelmillansa ja jäähdytti sitä kyyneleillänsä.

"Tässä, tässä on minun paikkani!" sanoi hän; "tässä on minun alttarini
ja tässä tahdon minä uhrata ilokyyneleitäni!"

Presidentti näytti alussa vähän hämmästyneeltä tästä kiihkoisesta
tunteellisuudesta ja hän alkoi peljätä, ett'ei kaikki ollut paikallansa
tuon kauniin tytön päässä; mutta hulluus näin suloista laatua ei
näyttänyt hänen silmissänsä laisinkaan peloittavalta.

"Ihana lapseni!" lausui hän siis, "sinä tuhlaat tykkänänsä suudelmasi
minun arvottomalle kädelleni niin, ett'ei sinulla lopulta enään ole
yhtään minun suuparkani varalle."

Tuskin oli hän tehnyt tämän järkevän muistutuksen, ennenkuin tuo kaunis
tyttö laski käsivartensa hänen kaulallensa ja painoi suudelman toisensa
perään hänen ohuville huulillensa.

Ihastuneena, hurmoksissansa, heitti presidentti silmäyksen vastapäätä
seinällä riippuvaan kuvastimeen, josta hänelle sitte tuli vaikeaksi
saada pois silmänsä.

Hänestä näytti, ikäänkuin olisi hopea hänen hivuksissansa muuttunut
kullaksi ja että rypyt hänen viisikymmenvuotiaissa kasvoissansa
katoisivat ja muuttuivat kiiltäväksi ihoksi. Hän oli tullut nuoreksi
sen nuoruuden kautta, jota hän piti sylissänsä, ja kauniiksi sen
kauneuden kautta, jonka sydän sykki hänen rintaansa vasten. Jos hänellä
tällä hetkellä olisi ollut silmiä muunkin kuin itsensä varalta, olisi
hän kuvastimessa huomannut jonkunlaisen yhtänäköisyyden omissansa
ja tytön kasvoissa, joka ei vähäksi osaksi ollutkaan avullisina sen
muutoksen vaikuttamiseen, jonka hänen kasvonsa nyt olivat saaneet.

"Kuinka minä olen ikävöinyt tätä hetkeä!" haaveili tyttö, joka ei
näyttänytkään väsyvän tuon kadehdittavan presidentin suutelemiseen ja
hyväilemiseen.

"Entä minä sitten?" vastasi tämä; "joll'en erehdy, on enemmän kuin
kokonainen vuosi kulunut siitä, kun ensi kerran sinut nä'in."

"_Vuosiko_ vaan?" kuiskasi tyttö, jonka taivaalle nousi uusi pilvi.
Mutta olihan varsin anteeksi suotavaa, jos miesi, jolla oli niin paljon
ajateltavaa, sattumasta oli voinut unohtaa kohtauksen hänen ja tuon
mustaan hameesen puetun kaksitoistavuotiaan tytön välillä neljä vuotta
takaperin. Tämä ajatus lensi Amandan päähän, ja sentähden kirkastui
hänen silmäyksensä ja hänen suunsa hymyili uudestansa.

"Se herätti heti minun huomiotani", jatkoi presidentti, "että sinä
niin usein seisoit portilla minun tullessani ales virkahuoneestani,
ikäänkuin olisit sinä seisonut siellä juuri minun takiani, sillä sinä
seurasit minun askeleitani Ritarisaarelta asuntooni asti... Sitten
nä'in minä niin usein sinun menevän sen huoneuksen ohitse, jossa minä
asun... mutta minä en saanut koskaan tilaisuutta puhua sinun kanssasi,
sillä..."

"Ja tämä saattoi minut aina niin murheelliseksi", keskeytti Amanda,
"sillä minä luulin teidän olleen suutuksissanne minuun siitä, että minä
tulin perässänne mihin te menitte."

"Luulitko sinä sitä, pikku hupakko?" soperteli presidentti, pitäen
kätensä hänen soman leukansa alla.

"Mutta vastustamatoin voima veti minua teihin, ja minä elin alati siinä
toivossa, että te kerran tuntisitte minut jälleen."

"Tämä toivo ei sinua pettänyt... Monta kertaa ajattelin minä sinua,
kaunis ystäväni... Kun minä sitten kesän kuluessa useita kertoja
tapasin sinut torilla, oli minun vakaa päätökseni jollakin tavalla
saada kohdata sinua ja jutella sinun kanssasi... mutta minun vaimoni...
tuo ijankaikkinen mustasukkaisuus... Varo, ett'et koskaan tule
mustasukkaiseksi ihana tyttöni! mustasukkaisuus on rakkauden tytär
sanotaan; mutta kuinka voi niin kauniilla äidillä olla niin ruma
tytär!"...

Amanda punastui, sillä hän tuli silloin ajatelleeksi Gustafiansa ja
rukoili sydämessänsä Jumalaa varjelemaan hänen rakkauttansa niin
rumalta tyttäreltä.

"Mutta, Jumalani, sinun läsnaollessasihan unohtuu kaikki!" huudahti
presidentti, "olenhan minä unohtanut kysyä sinulta sinun nimeäsikin."

Taaskin pilvi Amandan taivaalle. Hän oli siis unohtanut tämän nimenkin.

"Amandahan minun nimeni on", vastasi hän alakuloisesti; "minä olen
Amanda, minä!"

"Ah, minä, juhta! senhän minun jo olisi pitänyt tietää edeltäpäinkin!"
sanoi presidentti; "kuinka voisi senlaisella tytöllä, kuin sinä olet,
olla muuta nimeä kuin Amanda!... [Amanda merkitsee rakastettava.] Virka
minulle, enkelini, kuinka sinä tulit niin syvällisesti kiintymään
minuun?"

"Ensi hetkestä, jolloin minä kuulin teidän nimeänne mainittavan",
vastasi Amanda, vavisten syvästä tunteellisuudesta, "rakastin
minä teitä, ja ensi silmänräpäyksestä, jolloin minä nä'in teidät,
päätin minä voittaa teidän rakkautenne, vaikka minun olisi pitänyt
pakoittamankin teitä rakastamaan itseäni!"

"Pakoittaman minua!" kertoi tuo kummastunut viisikymmenvuotias; "kuinka
voit sinä luulla pakoittamisen tarvitsevan tulla kysymykseenkään?"

"Minä en tiedä... mutta minä pelkäsin"...

"Minuako?... Ah, sinä pikku haaveilija! -- pidätkö sinä minusta siis
niin paljon, kaunis Amandani?"

"Ah, minun... minun"...

Hän halusi lisätä sanan _isäni_, mutta muisti samalla, ett'ei tämä
vielä ollut nimittänyt häntä tyttäreksensä ja hän oli liiaksi
hienotunteinen rientämään tämän edelle.

"Nimitä minua Christoffer'iksi", kehoitti häntä presidentti; "nimitä
minua pikku Christoffer'iksesi!"

Tyttö katseli häntä kummastuksella. Tämä hänen suosiollinen pyyntönsä
ei tahtonut olla oikein sopusoinnussa sen syvällisen kunnioituksen
kanssa, jota tämä tunsi tahi arveli pitävänsä tuntea häntä kohtaan.

"Entä sinun vanhempasi, taivahanten tyttöseni?" jatkoi hän, vetäen
tytön lähemmäksi itseänsä; "asutko sinä kotonasi vanhempiesi luona?"

"Vanhempieni!" kertoi hän milt'ei kirkaisten ja hypähtäen pois hänen
sylistänsä.

"Niin, mikä heidän nimensä on?"

"Te... te ette siis tiedä... te ette siis tunne... te"...

"Vai niin, he ovat kuolleet?... sitä parempi olin minä sanomaisillani,
sillä siten saan minä... Mutta mikä sinua vaivaa?... kuinka kalpeaksi
sinä tulet, suloinen tyttöseni!"

Amanda oli syössyt laattialle ja seisoi nyt liikkumattomana ja vaaleana
kuin marmoripatsas, tuijottaen presidenttiin.

"Pelkäätkö sinä? onko sinulla keitään muita sukulaisia, joita sinä
pelkäät?" jatkoi presidentti; "älä ole levotoin heidän vuoksensa...
kyllä me toimitamme niin, ett'eivät he saa mitään tietää."

"Mitä eivät he saa tietää?" tankkasi tyttö ja hänen lämmintä sydäntänsä
alkoi paleltaa kuolettavan aavistuksen valtaamana.

"Noh, ymmärräthän sinä, tiedän ma, että täydymme olla varovaisia...
Meidän tuttavuuttamme täytyy pitää salassa ja meidän rakkautemme tulee
sitä"...

"Minä en ymmärrä, mutta"...

"Puhelkaamme avosydämisesti... Näetse, minä olen naimisissa, kuten sinä
hyvin tiedät... minun avioliittoni, joka ei perustunut rakkauteen, on
ollut onnetoin... nuot neljätoista raskasta vuotta, tyttöseni, olisivat
murtaneet minut, jos ei minulla olisi ollut rautainen terveys ja
miehekkyys, joka... Minä olen tosin lähes neljänkymmenen vanha, mutta
paljon karskimpi kuin moni kolmenkymmenen ijällä; se on seurauksena
hyvin käytetystä nuoruudesta... Minun vaimoni ei voi elää kau'an, ja
silloin, jos sinä olet pysynyt minulle uskollisena, Amandani... kuka
tietää niin tarkoin... sinä voisit tulla presidentin vaimoksi... Saisit
ajaa minun suurissa juhlavaunuissani minun rinnallani, kuu minulla
on kunniamerkit rinnassani ja sulalla koristettu hattu päässäni...
sinä tulisit esitellyksi hovissa... sinä tulisit siellä tähdeksi
ensimäisestä suuruudesta... Mutta kaikki riippuu tietysti siitä, että
sinä rakastat minua ainoastansa _minua_, ymmärrätkö sinä?... Tullos
nyt!... tässä on minun polveni, sinä suloinen olento!"

Laattialla seisova marmoripatsas punastui yhä enemmän sekä muuttui
vihdoin veripunaiseksi, ja Amandan taivas synkistyi synkistymistänsä,
sillä tummia pilviä kohousi taivaanrannan kaikilta tahoilta.

"Noh, tule nyt tänne sinä pieni, arka kyyhkyläinen!" houkutteli tuo
vanha haukka; "kuinka tuo puna kaunistaa sinua!"

"Senkö vuoksi te siis kutsuitte minua luoksenne?" korisi Amandan
rinnasta hänen huuliensa yli.

"Niin kait, itsehän sinä halusit sitä", vastasi presidentti, nousten
seisovallensa ja lähestyen häntä...

"Minä en käsitä",' lisäsi hän, "miksi ravintolaneitsyt viipyy niin
kau'an... -- minä tilasin sokurileivoksia ja pullon sampanjaa, jotta"...

"Herra Jesus!" huudahti Amanda, jonka jälkeen hän, peittäen kasvonsa
kumpaankin käteensä, syöksyi ovelle ja ulos huoneesta.

"Mikä, herran nimessä, tyttöä vaivasi!" jupisi presidentti rohkeutensa
menettäneenä ja nolostuneena sekä epäröivänä, josko hänen pitäisi
rientämän tuon poispakenevan jäljessä, tahi jäämän sinne, missä hän oli.

Ajatellen korkeata säätyänsä ja arvollisuuttansa päätti hän vihdoinkin
tehdä tuon viimeksimainitun.

       *       *       *       *       *

Tuntiviisari Marian kirkontornissa osoitti yhdeksää, kun Amanda
pysähtyi sen huoneuksen portaille, jossa Grå-rouvan koulu oli...

Kuinka hän oli tullut kotia, tiesi hän tuskin itsekään, sillä kaikki
oli rientänyt ohitse hänen silmissänsä, vaunut, hevoiset, huoneet ja
kaikki. Yksi ainoa kuva oli seurannut häntä, eli hellittämättä ajanut
häntä eteenpäin, huolivatta hänen heiveröisistä, aroista jaloistansa
ja nuoresta kirvelevästä rinnastansa. Tämä kuva oli miehen, jolla oli
hopeata hivuksissansa; mutta hopea välkkyi hänen silmissänsä kuin
tähdet ruumisarkulla, ja tässä lepäsi hänen lapsuutensa ainoa, suloinen
toivo, ennen niin harras, kukoistava ja loistava -- mutta nyt niin
siivetöin, valju ja sammunut, petetty Amanda-raukka!

Horjuen portaita myöten ylös, ennätti hän vihdoin koulusalin ovelle ja
seisoi pian sen sisäpuolella.

Siellä kohtasi häntä toinen kuva, melkein yhtä synkkä ja onnettomuutta
ennustava kuin sekin, joka oli seurannut hänen nopeata kulkuansa
etäisestä pohjoiskaupungista etäiseen eteläkaupunkiin.

Tämä oli rouva Grå, hänen opettajattarensa, hänen kasvatusäitinsä.

"Siis olet sinä vihdoinkin kotona, onnetoin lapsi!" alkoi kasvatusäiti,
jonka luonnostansa vaalea hipiä oli tullut vieläkin vaaleammaksi.

Amanda oli vaiti.

"Missä olette te ollut?... vastatkaa minulle, mamseli! missä olette te
ollut?" jatkoi opettajatar.

Amanda oli vaiti.

"Te ette tahdo vastata tähän kysymykseeni!... noh, vastatkaapa siis
toiseen: kenen olivat ne vaunut, joihin te nousitte Kustaa Aadolfin
torilla?"

Amanda oli yhä mykkänä. Kentiesi hän ei kuullutkaan tuon mustuneen
rouvan ääntä, tahi oli kauhistus kangistanut hänen kielensä.

"Mihin menitte te niissä vaunuissa tahi kenen luokse menitte te niissä?"

Ei sanaakaan vastaukseksi.

"Mamselli! minä seurasin teidän jälkiänne, kun te läksitte ulos tänä
iltana... Te seisoitte kauan odottamassa torilla... vihdoin pysähtyi
sitten vaunut, ja eräs mies, eräs outo mies, auttoi teitä vaunuihin,
jonka jälkeen vaunut ajoivat tiehensä... Minä tahdon tietää, kenen
varalta nämät vaunut olivat tilatut ja kuinka te tulitte ajamaan
niissä?... tahdotteko te vastata minulle!"

Ei ääntäkään kuulunut Amandan huulilta.

"Jos taivas on rangaissut teidän kieltänne halvauksella", jatkoi
rouva,'punastuen suuttumuksesta, "tahdon minä puhua teidän
sijastanne... Te olette pettäneet kaikki minun toiveeni... te olette
palkinneet kaikki minun vaivani siten, että te olette saattaneet
minun kouluni pahaan huutoon ja tuottaneet pilkkaa ja häpeätä minun
kodilleni!... Menkäätte huoneeseenne, mamselli! tämä yö on viimeinen,
jonka te tulette viettämään tämän katon alla, pankaa se mieleenne!...
Huomena ilmoitan minä sihteerille kaikki... Häntäkin olette te kovin
pahoittaneet, pettäneet!... Rohkenetteko te enään kertaakaan katsoa
tätä rehellistä miestä silmiin!... Menkäätte huoneeseenne!... Salatkaa
siellä häpeämisenne, joll'ei se jo ole jättänyt teitä samalla kertaa
kun teidän viattomuutennekin!... huoneeseenne, onnetoin epäkelpo!"

Tämän sanottuansa työnsi kiivastunut rouva-opettajatar tuon mykän tytön
huoneesensa ja salpasi oven hänen jäljestänsä.

Amanda heittäysi sohvalle yksinäisessä huoneessansa. Ei sanaakaan
lähtenyt hänen suustansa, eikä kyyneltäkään hänen silmästänsä.

Synkkänä kaikkialla kaarehti taivas hänen päänsä päällä, ja hänen
ajatuksensa etsi pimeätä hautaa. Silloin näytti hänestä, ikäänkuin
olisi joku tähti tuikahtanut pilvien välistä. Hän karkasi seisovallensa
sohvalta ja ojensi käsivartensa. Kielen kahle irtaantui ja hän huudahti:

"Gustaf, sinun täytyy lempiä minua paljon, voidakseni unohtaa paljon!"



Kuudestoista luku.

Myrsky alkaa nousta.


Seuraavana päivänä noin kello kuuden aikaan ehtoolla riensi eräs miesi,
joka näytti tulleen Etelältä itäistä pitkääkatua ylöspäin. Jokainen,
joka seurasi tätä miehestä, pysähtyi ja katsoi taaksensa häneen, sillä
paitsi sitä,, että hän ennemmin juoksi kuin käveli, jota ei pidetä
soveliaana paremmille ihmisille, näytti hänen kasvonsa enemmän
mielipuolen kuin järjellisen ihmisen kasvoilta. Hänen poskensa heruivat
kuin kuumetautisen, ja silmänsä kierivät tuimasti päässä, hänen
jupistessansa puoliääneen joukon käsittämättömiä sanoja.

Mies syöksyi eräästä mainitun kadun varrella olevasta portista sisään,
ryykäsi ylös niitä monia, jyrkkiä portaita, jotka johtivat kolmanteen
kerrokseen, jonka jälkeen hän muutamain turhain koetusten perästä
sovittaa avainta erään pimeässä käytävässä olevan oven lukonreikään,
potkasi oven auki, ja, tultuansa tällä tavoin erääsen isonpuoliseen,
somasti sisustettuun huoneesen, heittäyti takaperin kohennetulle
vuoteelle, joka kuitenkin näytti siltä, ett'ei sitä sinä päivänä oltu
kohennettu.

Henki kurkussa, kuten sanotaan, riensi hänen perässänsä eräs nainen
huoneesen ja seisahtui hämmästyksen huudahduksella vuoteen eteen.

"Jumalani, herra sihteeri!" lausui hän; "juosta ulos, kun ollaan
kuumetaudissa, eikä tulla kotia koko edelläpuolenpäivänä!... Kuinka
levotoin minä olen ollut!... minä pelkäsin herra sihteerin käyneen
heikommaksi ulkona ja kaatuneen kadulle ja"...

"Menkää, menkää! sallikaa minun olla levossa!" huudahti makaava.

"'Olla levossa?' kaunis lepo!" vastasi vanha huoneen siivoojatar;
"täällä on ollut joku, joka"...

"Menkää, olen minä sanonut!... mitä te ällistelette!... tahdotteko
mennä ulos!"

"Herra sihteeri ihan peloittaa minua!" tankkasi mummo, vetäytyen
takaperin ovelle päin; "eikö sihteeri haluaisi minkäänlaista keitosta?"

"Ah, minun päätäni! minun päätäni!"

"Enkö saa juosta hakemaan lääkäriä?"

"Mene! mene, vaimo!" ärjyi makaava ja pudisti mummolle kättänsä;
"menkäätte hiiteen!"

"Herra Jumala! nyt rupeaa hän varmaankin taas hourailemaan!... tuo
hyvä, hiljaisluontoinen sihteeri!" valitti huoneen siivoojatar,
mennessänsä huoneesta.

Vähintänsäkin tunnin ajan oli huoneen yksinäinen asuja maannut
vuoteellansa, kun ovella syntynyt kolke taaskin häiritsi häntä.

"Kuka siellä nyt taasen on!" huudahti hän nousten samassa puoliväliin
istuvallensa.

"Nyt taasen!" kertoi muuan ääni ovella; "se olikin juuri oikea
sana, se... Jos minulla olisi ollut saappaat jalassani, olisi ne
jo aikoja sitten olleet kuluneet teidän takianne... Minä olen
eilen ja tänään juoksennellut kuin kahvimummo pitkin katuja ja
ikäänkuin linnan-kansliapalvelija kulkenut ylös ja ales näitä
kirottuja portaita... Onneksi olin minä avojaloin, ennenkuin lähdin
juoksentelemaan, ja minun jalka-anturani kestävät vielä, sillä isä
Jumala on sittenkin parhain suutari."

Alm tunsi vihdoinkin kuumetautiharson lävitse, joka himmensi hänen
silmiänsä, Skinnarvik'in maisterin.

"Eilen, kun minä aijoin puhua teidän kanssanne, makasitte te
kuumetaudissa ja hourailitte", jatkoi maisteri; "tänään, kun minun
täytyi puhua teidän kanssanne, olitte te juossut ulos... Onnettomuus
tulee harvoin yksinänsä, sanoi tyttö, kun sai kaksoset."

"Mitä sinä tahdot?"

"Herra! miten olette te seuranneet sen pienen jalan jälkiä?" kysyi
kerjäläinen, puoleksi nuhdellen, puoleksi ivaten.

"Mitä sinä sanot!" huudahti Alm ja ryykäsi laattialle.

"Jos te olisitte vaanineet niitä samoin, kuin piru vaanii ihmissieluja,
olisitte te kentiesi voineet pettää helvetin; mutta nyt on helvetti
pettänyt teidät ja sentähden olette te pitkännäköinen naamaltanne,
vaikka kasvonne ovat pyöreät kuin lanttu."

"Mitä tahdot sinä sanoa?"

"Sitä, että kun ämmät ratsastavat Hornaan luudanvarsilla, menevät tytöt
sinne husaarinsapelein päällä."

"Tahdotko ottaa hengen minusta, miesi!" huudahti Alm, tarttuen
kerjäläisen kaulukseen ja vetäen hänet ovelta akkunaan; "mistä on
kysymys? vastaa! vastaa!"

"Olkaatte varoillanne, herra! älkäätte tarttuko minuun noin!...
kerjäläinen on vaarallisin lähellä ollessansa... Herra ei siis tiedä,
mistä on kysymys?"

"En, en!"

"Herra tietää sen, sillä tottahan se, joka makaa järvessä, tietää
olevansa vedessä."

"Haa!" huudahti Alm; "kysymys on hänestä! hänestä... hänestä!"

"Totta, peijakkaan hänessä, se hänestä on!"

"Sinä tiedät siis jotain Amandasta!... tuosta onnettomasta, tuosta
kurjasta, tuosta."...

"Niin, lähin aurinkoa ja pirua ei ole ketään, joka tietäisi hänestä
enemmän kuin minä."

"Sinä tiedät siis että hän on paennut, kadonnut... kentiesi on hän
kuollutkin?"

Alm vajosi voimatoinna eräälle akkunan vieressä olevalle tuolille.

"Kuollut?... nainen voi kuolla useammalla kuin yhdellä tavalla",
vastasi kerjäläinen; "mutta se kuolema on pahin, joka ei tuo mukanansa
suruharsoja ja surureunuksia."

"Elääkö hän! vastaa! elääkö hän!" huudahti kamarikirjuri, nousten
kiivaasti ylös tuolilta.

"Hänessä on vähän henkeä, samoinkuin kyyhkyisessä, joka on luullut
haukan pesää kyyhkyiskopiksi", ilmoitti kerjäläinen.

"Kiitos ja ylistys olkoon sinulle, sinä Ijankaikkinen korkeudessa! hän
ei siis ole kuollut!"'riemuitsi kamarikirjuri.

"Ei mitään kiittämistä eikä ylistelemistä, arvelen minä puolestani."

"Mutta missä?... missä on hän!... haa! sinä tiedät missä hän on!"

"Minä tiedän vaan _puolittain_, missä hän on, mutta minä tiedän
_varmaan_, mihin hän joutuu"...

"Sinä olet meidän pelastava enkelimme!" huudahti Alm, karaten
kerjäläisen kaulaan; "joudu! vie minut hänen luoksensa!... nyt heti!...
kuuletkos, nyt heti!"

"Ah, kuinka älykäs tuo Molière kuitenkin oli!" vastasi maisteri;
"huonommista ihmisistä teki hän neroja ja paremmista aaseja... Hän ei
tarvinnut minkäänmoista _camera obscura_-konetta, huomataksensa kuinka
ylösalasin kaikki täällä maailmassa on... Herrassa on kuumetauti,
ettekä siis voi mitään siihen, että korvanne venyvät hiukan pitemmiksi,
kuin mitä ne tavallisesti ovat... Suokaatte anteeksi minun totuttu
avosydämisyyteni!"

"Onko hän kaukanakin?... eihän hän voi olla kaukana?"

"Ei voida tulla koskaan liian kau'aksi, kuin ollaan poisryöstettynä."

"Ryöstettynä!... kenen ryöstämänä?... kenen?"

"Herra, tarjotkaatte minulle kätenne, sillä nyt olemme me heimolaisia
sekä isän että äidin puolelta", lausui kerjäläinen jonkinmoisella
vakavuudella sanoissansa ja olennossansa; "poika on riistänyt teiltä
kaikki samoinkuin isä on riistänyt minulta kaikki!... Menkää te nyt
kumartelemaan pojan akkunan alle, samoinkuin minä olen kumarrellut
isän... Saadaanpa nähdä kumpiko meistä vihdoin saa julmimman
Medusanpään!... _Vivat_, herra! kestäkäämme kilvassa."

"Konnan nimi!... mikä on hänen nimensä?" kysyi Alm, juosten sille
seinälle, jolla vuode oli, ja tempasi ales sapelin sekä kaksi
pistoolia, jotka riippuivat vuoteen kohdalla.

"Räyel, Räyel, herra!... se nimi tulee kutkuttamaan minun
korvakalvoisimiani hautaan saakka."

"Kauppaneuvosko?"

"Kauppaneuvoksen poika, herraseni!... Isä rakastaa kiiltävää kultaa ja
haalii sitä... poika rakastaa ihania impiä ja haalii niitä... kulta
kuin kulta, vaikka toisessa on rahakuva ja toisella on kyyneleitä...
Piru tienne kumpiko on pahin?"

"Siis Amanda rakasti häntä!" huokasi kamarikirjuri; "mutta... minne on
hän vienyt tytön?" lisäsi hän milt'ei mylvien ja puhalsi pistooleihin
sekä tutki sormellansa sapelinterää.

"Lapsuudessani", vastasi kerjäläinen taistellen lempeämpää liikutusta
vastaan, joka uhkasi päästä voitolle, "lapsuudessani ei ollut enempää
kuin seitsemän penikulmaa Tukholman ja Asplundan välillä... Monta
kertaa matkustin minä nämät seitsemän penikulmaa äi... äitini kanssa...
Hän hoiteli minua aina, ett'en olisi vilustunut tällä pitkällä
matkalla, sillä minä olin parempain ihmisten lapsi, ja parempain
ihmisten lapset ovat aina niin arkoja ruumiiltansa.

"Sitten tuli aika, jolloin matka Asplundan ja minun välilläni muuttui
yhä pitemmäksi, vaikk'en jalallanikaan astunut Tukholmaa edemmäksi...
Se oli kohtalo, herra, joka mittasi tien uudestansa ja muutti
penikulmanpaalut äärettömän kauaksi toisistansa... Mutta minä luulen,
että muille ihmisille, jotka matkustavat sitä tietä, on maamittarin
laskut vielä samat kuin ennenkin... Ainoastansa minulle on... Ah, se
pieni, vihriäinen haka!... se avara piha monine kukkinensa!... se"...

Maisteri vaikeni ja kääntyi äkkiä poispäin. Lapsen muistot olivat
saaneet vallan kerjäläisen kurjuudesta.

"Se pieni vihriäinen haka tulee muuttumaan punaiseksi verestä!"
houraili Alm, vieden kätensä kuumetaudista polttavaan otsaansa; "ja se
avara piha monine kukkasinensa tulee löyhkäämään kuusen havuilta ja
ruumiilta!... pois, etsimään tyttöä!... ja häntäkin!... pois, pois!"

"Niin, pois!" kertoi kerjäläinen, heräten uuteen eloon; "minä lähden
myöskin, herra! minä tulen mukaan, sillä paha sää on tulemassa, myrsky
alkaa nousta!"...



Seitsemästoista luku.

Aurinko menee mailleen.


Saariston raikkaat tuulet ja vilkkaat aallot riensivät Asplundan
vihriäistä mannerta kohden leikkimään iltaleikkiänsä lehtojen
suhisevain latvain ja rannikkojen tuoksuvien kukkaisten kanssa,
ennenkuin aurinko meni mailleen ja yö kuvaeli kuolon lepoa.

Vielä oli aurinko näkyvissä lännen taivaalla ja paistoi Asplundan
komean herraskartanon akkunoihin, joka miellyttävänä näytti valkoista
etumustansa haapa- ja lehmuskäytävien välistä.

Asplunda oli ollut vanha aatelinen sukukartano, ennenkuin ylimysvallan
ruostuneen miekan oli täytynyt tehdä tilaa raharuhtinoiden kultaiselle
Merkurion sauvalle. Viimeisten viiden- tahi kuudentoista vuoden
kuluessa oli herrasasumus, jonka harmaja- ja mukulakivistä ilman
kalkkipeittoa tehdyt seinät ennen olivat kestäneet vuosisatojen
myrskyjä, tullut, kuten sanotaan, "korjatuksi", s.o. pilatuksi
tuon nykyajan rakennustavan mukaan sekä ulkoa että sisältä.
Kauppapatroonalla on tosin rahaa kosolta, mutta ylipäänsä sangen vähän
taideaistia ja makua, sillä näitä ei ole otettuna hintaluetteloon.
Vanha aateli sitävastoin oli usein taipuva ihannetaiteisiin, joko siitä
syystä, että se todellakin rakasti niitä, tahi siitä, että se niissä
luuli löytäneensä jotakin erinomaisen soveliasta, millä peittää noita
monia halkeamia sukukartanoiden muureissa.

Kun kauppaneuvos ja tähdistön jäsen Räyel salli vanhan ritarisalin
jäädä alkuperäiseen kuntoonsa, tapahtui tämä hyvyydestä ja armosta
tahi, oikeammin sanoen, ainoan poikansa toivomuksen täyttämisestä, joka
oli ruvennut pitämään noista vaalistuneista ritarikuvista, mitkä olivat
korkeiden seinien ainoat koristukset.

Me mainitsimme ilta-auringon paistaneen herraskartanon akkunoihin; ja
kun ritarisalin akkunat olivat korkeammat kuin monien muiden huoneiden,
on selvä itsestänsä, että auringon valoa virtasi runsaasti sisään ja
leveni vanhanaikuisen ritarisalin kultanahkaisille seinäpukimille.

Nuot vanhat ritarit näyttivätkin sangen uljailta kullatuissa
tamineissansa ja kirjavissa kypäritöyhtöissään. Näiden kunnianarvoisten
miesten kuvat eivät kuitenkaan olleet ainoat esineet salissa, joita
aurinko tänä iltana valaisi, sillä kiiltävän, kivikutoisen laattian
keskellä seisoi pienenläntä, kahta henkilöä vasten katettu pöytä
täynnänsä hopea- ja kristalliastioita, joissa oli runsaasti senlaisia
herkkuja, joita varakkaan miehen keittiö, kellari ja ansarit voivat
aikaansaada.

Muuan palvelija, jolla oli ollut paljon puuhaamista tuon komean pöydän
ympärillä, lähestyi erästä toista, joka oli tehty marmorista ja jolla,
paitsi lautasia ja karotteja kullatusta hopeasta, oli kello, jolla hän
rupesi helistämään. Sen ääni oli niin kimakka, että sen olisi pitänyt
kuuluman melkein koko huonekerroksen läpi. Arvellen soittaneensa
kylliksi, asetti palvelija kellon sen tavalliselle paikalle ja meni
tämän tehtyänsä pois ritarisalista.

Noin viisi minuutia sen jälkeen kuin palvelija oli mennyt, aukeni
huonekerroksen sisimpään johtavat suuret ovet, ja ritarisaliin astui
ihmispari olympialaisesta kauneudesta.

Tuo nuori miesi oli puettu valkoisiin, sotilaspukuun kuuluviin,
housuihin ja lyhyeen, mustasta silkkisametista tehtyyn sivilinuttuun,
joka oli runsaasti koristettu samanvärisillä silkkipunoksilla, ja oli
omansa kaunistamaan upseerin muutoinkin erinomaisen pulskaa vartaloa.

Nuori tyttö taasen tarjosi tuon harvinaisen näyn solakasta, hoikasta
vartalosta ja kasvoista, jotka, huolimatta niiden vaaleudesta ja
tuosta hiukan himmeästä silmäyksestä, -- seurauksia sekä mielen
levottomuudesta että siitä väsymyksestä, jonka pitempi ja kiireellinen
matkustus tuottaa senlaisiin matkoihin tottumattomalle henkilölle,
-- kuitenkin loistivat mitä viehättävimmästä neitseellisestä
ihanuudesta. Hänen musta tukkansa, silitettynä otsan ympäriltä,
valui ales niskasta kolmessa palmikossa. Sitävastoin oli hänen
pukunsa sangen kohtalaisessa kunnossa. Hänen yllänsä oli nimittäin,
ei enään ihka uusi nuttu tummanvihriästä villakankaasta, kiinni
kaulaan asti pienillä kivihiilinapeilla. Tämä nuttu näytti jokseenkin
pahoinmenneellä matkalla, josta seikasta voitiin päättää, että se, mitä
tuolla kauniilla tytöllä nyt oli yllänsä, on koko hänen mukaanotettu
vaatevarastonsa.

"Lemmittyni!" sanoi tuo nuori miesi, "minä olen, kuten näet, lähettänyt
pois kaikki palvelijat, sillä minä tahdon itse tarjota sinulle... ei
kukaan muu ele arvollinen palvelemaan minun Amandaani... kuulkaatte se,
te ritarit Asplundan ikivanhassa ritarisalissa!"

Seinillä riippuvat ritarit olivat vaiti; mutta jos nämät uhkasanat
olisi lausuttu heille neljä vuosisataa ennen, olisivatkohan he
silloinkin olleet vaiti kuin ne seinät, joita vasten he seisoivat;
mutta heidän kasvonsa ilmaisi ankarinta vakavuutta ja heidän silmänsä
näyttivät säkenöivän suuttumuksesta.

"Nämät kuvat ovat hiukan peljästyttäviä", huomautti Amanda, "ja nämät
korkeat huoneet tuntuvat minusta niin kolkoilta... Gustaf! ah, jospa
sinun vanhempasi olisivat täällä!... kaiketi eivät he viivy kau'an
poissa?... tulevathan he yöksi kotia?"

"Minä toivon niin... He ovat matkustaneet lähiseutuun ja tulevat
kyllä kotia ennen yötä... Tosin tapahtuu joskus, että he jäävät yöksi
johonkin tuttuun naapuriperheesen... Mutta älä ole nyt levotoin
sen seikan takia... olethan sinä minun luonani... Voidaanko olla
onnellisempia kuin silloin, koska olemme lemmittymme luona!"

"Ei onnellisempia, mutta levollisempia voidaan olla... Gustaf, sinun
äitisi on varmaan sangen hyvä, sillä hän on kaiketi sinun kaltaisesi...
Mutta isäsi?... sinun isäsi on ylhäinen... ehkä on hän kovin
ylpeäkin... Luuletko sinä heidän tulevan kohtelemaan minua helleydellä
ja rakkaudella, samanlaisella helleydellä ja rakkaudella kuin minä
tahdon osoittaa heille?"

"He tulevat ihastumaan sinuun... Mutta istu nyt pöytään, lemmittyni!...
kas niin, Amanda!... minä istun sinun viereesi, minä, valmiina lukemaan
sinun toivomuksiasi, ennenkuin ne edes ovat ehtineet sinun huulillesi
tahi silmäykseesi."

"Ah, kuinka hyvä sinä olet minulle!" sanoi Amanda ja katsoi
sanomattoman suloisesti sielunsa lemmittyyn.

"Kuinka sinulla mahtaa olla nälkä ja väsymys, ihana tyttö!" lausui
Gustaf pannen hänen eteensä ensimäisestä ruokalajista; "tämä pitkä
matkustaminen ei ollutkaan sinulle leikintekoa... et ikänäsi ole ennen
liikkunut näin kaukana."

"Varmaankin puhuvat he nyt minusta!" lausui Amanda hajamielisenä; "kun
minä vaan voisin kuulla mitä he puhuvat!"

"Kentiesi katuvat he nyt väärinkäytöstänsä sinua kohtaan, tyttöparkani!
kentiesi he myöskin lahmaavat sinua siitä, että sinulla oli kylläksi
voimaa heittää itsestäsi tuo häpeällinen i'es... He eivät käsitä,
ett'ei mikään ole sen masentavampaa kuin riippuvaisuus senlaisista
ihmisistä, jotka lakkaamatta huutelevat korviin niistä suurista
armeliaisuuden töistä, joita he ovat tehneet."

"Niin, he ovat katkerasti loukanneet minua ja kovin solvaisseet
meitä kumpaakin... mutta sittenkin tulen minä alakuloiseksi heitä
ajatellessani."

"Amanda!" lausui kestitsijä, kohottaen jalojen viinarypäleiden mehulla
täytettyä lasiansa, "näetkö kuinka kauniisti auringon säteet sattuvat
laseihin! näetkö kuinka ne kimaltelevat ilta-auringon loistossa...
Tyhjennä lasisi, Amanda!... onnesi malja! meidän onnemme malja!"

"Niin, niin! meidän onnemme malja!" huudahti Amanda innokkaasti ja
tyhjensi tuon kimaltelevan lasin.

"Ah, sinä taivahainen olento!" lausuili Gustaf, silmäillen
hurmastuneena tyttöä, jonka kasvoille aurinko oli levittänyt säteensä;
"tulkoon maailma meistä _mitättömäksi_, kunhan vaan me tulemme
_kaikeksi_ toisillemme!"

"Niin, _kaikeksi_ toisillemme!" kertoi Amanda; "mutta voinko minä tulla
sinulle sen arvoiseksi, kuin minä haluaisin tulla!"

"Tämän olisin minä pitänyt lausuman .. silta voinkohan minä."...

"Gustaf! sinulla on rikkautta ja arvoa, mutta mitäs minulta on!... Minä
olen köyhä tyttö, arvotoin, nimetöin... minulla ei ole edes niidenkään
kunnioitusta, 'joiden pitäisi oleman minun parhaimpia ystäviäni,
niidenkään, joiden pitäisi oleman 'minulle vanhempain sijassa... Mutta
minäkin voin voittaa mainetta ja kunniaa... niin, Gustaf!" lisäsi hän
samalla kun hänen silmänsä alkoivat saada takasin tavallisen loistonsa,
"tiedätkö, se aate, muistathan, se aate, joka hetki sitten"...

"Mikä aate, lemmittyni?"

"Tottahan muistat, että, kun matkustimme kestikievaritalon ohitse, joka
on tässä läheisyydessä"...

"Ah, Säbyn... mutta minä en muista"...

"Eräs näyttelijäjoukko saapui sinne samalla hetkellä, kun me ajoimme
talon ohitse."

"Niin, sen minä muistan."

"Silloin lensi eräs aate minun päähäni!"

"Niin, niin! sinä tahdoit ruveta näyttelijättäreksi... minä muistelen
sinun maininneesi jotakin sinnepäin."

"Niin, minä tahdon, minun pitää ruveta näyttelijättäreksi!" huudahti
Amanda tuolla äänen lujuudella, joka oli hänessä niin omituinen.

"Minä hyväksyn sinun päätöksesi, Amanda!... sinä tulet viehättämään
koko maailman, siitä olen minä varma... Minä näen jo juhlavaunut, jotka
sinua kuljettavat!... minä kuulen sinua ympäröivän yleisön riemun...
sinä tulet kunnioitetuksi, mainehikkaaksi!... Niin kaunis käsi,
kuin sinulta on, ei voi muuta, kuin kietoa koko maailman sormiensa
ympärille... Sinun menestymisesi malja ja sen kuuluisan nimen, jota
sinä kerran tulet kantamaan!"

"Minun ahkeroimiseni malja, joiden palkkana on oleva sinun lempesi",
vastasi tyttö, kilistäen kohteliaan kestitsijänsä kanssa ja sitten
tyhjentäen lasinsa, jota tämä ei ollut laiminlyönyt kaataa täpötäyteen.

Eroitus miehen ja naisen kunnianhimolla on se, että kun miesi,
tyydyttääkseen tätä ankarata himoa, uhraa kaikki, ystävänsä,
lemmikkinsä, vaimonsa, lapsensa, näkee nainen siinä vaan välikappaleen
ystävyyden ja lemmen saavuttamiseksi, edellinen ahmasee yksinänsä
kaikki ne hedelmät, joita kunnianhimo viskaa hänen syliinsä, ja haalii
vieläkin useampia samalla ahneudella kuin ennenkin; jälkimäinen ei
ainoastansa jakele kanssansa niitä hedelmiä, joita hän on ko'onnut,
vaan uhraa myöskin itsensä niiden ohella. Anna hänen voittaa
hallitsijakruunu ja hän tulee laskemaan sen lemmikkinsä päähän
tyytyväisenä, jos hän vaan saa olla tuona kainona, vaatimattomana
kukkasena hänen rinnoillansa.

"Niin, Gustaf!" jatkot tyttö yhä enemmän haltioissansa, "minä tulen
tutkimaan, ja sinä minua armaani, minun lemmittyni, tulet antamaan
minun esteettä harjoittaa taidettani... Mutta kun minä kerta olen
päässyt maaliin, ja kun sinä kuulet kaikkien kehuvan ja ylistelevän
minua, silloin saat sinä olla ylpeä siitä, että sinulla yksin on koko
minun lempeni... niinhän se on, Gustaf?... sinä olet tuleva kovin
ylpeäksi Amandastasi?"

"Ylpeämmäksi kuin keisari, jota ympäröi kumartelevia kuninkaita",
vastasi hän, nostaen jääalustalta sampanjan ja antaen sen helmet valua
ales Amandan lasiin.

"Ja minä tulen palkitsemaan sinua tästä ylpeydestä, minä", jatkoi
tyttö, "kaikilla niillä kukkasilla ja seppeleillä, joita minä voitan,
tulen minä rientämään sinun luoksesi... niillä tahdon minä seppelöidä
sinut!... ja sitten tahdon minä viedä sinut riemuitsevan yleisön
joukkoon ja huutaa kaikille: häntä, häntä yksinään tulee teidän ylistää
ja seppelöidä, sillä kaikki mitä minä olen, olen minä hänen kauttansa!"

Uneksitun onnellisuutensa valtaamana nojasi hän päänsä tuon nuoren
miehen rintaa vastaan, ja tämä painoi polttavan suudelman hänen
kiiltävälle päälaellensa. Siinä silmänräpäyksessä hehkui tässä
suudelmassa muuta kuin törkeätä lihallisuutta, siinä hehkui pyhää
kunnioitusta. Oi, miksi oli tämä ylevä tunne yhtä haihtuva kuin
sampanjahelmetkin!

"Näetkö", jatkoi Amanda, "aina lapsuudestani asti olen minä rakastanut
laulua ja runoutta... Ah, kuinka Stagnelius'en laulut ovat minua
viehättäneet!"

"Sinä olet siis lukenut Stagnelius'en lauluja, näitä hartaita,
viehättäviä lauluja!" huudahti luutnantti, joka kuitenkaan ei ollut
lukenut enemmän Stagnelius'elta kuin "Tytön yksinpuheen", joka alkaa:
"Taivahasta korkeasta" j.n.e. ja "Kaksinpuheen", jonka alkujohto on;
"Sulo tyttö! alttar' ilon" j.n.e. sekä "Portto Roomassa".

"Niin, minä olen lukenut niitä, laulanut niitä, lausuellut niitä!"

"Sinä osaat siis laulaa ja lausuellakin?"

"Osaan; se on ollut minun suurin iloni... tahdotko minun lausuelemaan
joku kappale sinulle?"

"Suudelma jalallesi joka sanasta, jonka lausuelet, taivahainen tyttö!"

"Oletko tukenut Sigurd Ring'iä?" kysyi Amanda, nousten seisomaan.

"Olen kylläkin... oivallinen elegia!" vastasi luutnantti arvelematta.

"Sigurd Ring on murhenäytelmä", oikaisi tyttö.

"Niin, niin se on... minä ajattelin, ett... lausuele, lausuele, ihana
Amanda!"

"Tämä murhenäytelmä herätti minussa ensimäisen halun teaatteriin",
sanoi hän; "kuinka se on kaunis! kuinka se on suurenmoinen!"

"Lausuele! anna minun ahmia sinun suloista ääntäsi!"

"Sinä muistat kaiketi kohtauksen Gerdan ja Hilman välillä?...
miellyttääkö se sinua?"

"Minä olen ihastunut siihen!"

"Minä en muista nyt kaikkia, mutta vähän kuitenkin, sillä tämä ei voi
koskaan mennä muistostani... Kuulehan ensin mitä Gerda, tuo ilkeä
kasvatusäiti lausuu:

    "Kun kerran rovio tai tuonen toukat
    Ruumiimme syö, me oomme mennehet.
    Sielukin viime henkäyksest' ilmaan
    Kuin savu haihtuu; tuhkaks muuttuvi
    Myös rinta, lempeä mi ennen hehkui."

"Hyvin! hyvin!" huudahti kuulija, taputtaen kaikin voimin käsiänsä.

Amanda silmäili hiukan kummastuneena lemmittyänsä.

"Tuo oli se ilkeä kasvatusäiti, joka näin puheli", sanoi hän; "mutta
kuulehan nyt mitä jalo Hilma vastaa:

    "Te'et pilaa Gerda! -- Koskaan lempinynnä
    Sa etkö oo ja kärsinynnä? Syömmen
    Heikoinkin tunne hautaa vahvempi
    Ja roviota on. Jo unhoititko
    Mit', itkein siveyden kyyneleitä,
    Sa kerroit ennenaikaan lapsoselle,
    Ku silmäil' sieluin sinitaivahata?
    Oi, eipä; tulta, joka povessamme hehkuu
    Ja meitä riemuissa, tuskissa syöpi,
    Ei mainen tuli sammuta; se liehuu
    Yön tyynessä viel' kummun ympärillä:
    Huo'aten lähestyy se usvan tasaa
    Ja kuutamolla lempens' esineitä."

"Ihanata! suloista! hyvin! hyvin!" riemuitsi luutnantti ja painoi
lumoojatarta kovasti rintaansa.

"Kiitoksia, Gustaf!" lausui Amanda, tukehtumaisillansa hänen syliinsä;
"HilmalIe tulee sinun taputtaa käsiäsi."

"Sinun lempirunoilijasi malja! Stagnelius'en malja!" huudahti tuo aina
kohtelias kestitsijä, tarttuen sampanjalasiin.

"Niin, hänen maljansa!" lausui Amanda, ja kohotti omaansa, jossa
poreili helmiä; "hänen maljansa, joka lauloi niin taivaallisesti
samalla aikaa kun maalliset tuskat raatelivat hänen rintaansa!"

Hän vei lasin huulillensa ja tahtoi sitten laskea sen pois.

"Amanda!" keskeytti häntä kestitsijä; "hänen muistoksensa, joka lauloi
niin syvällisesti, pitää sinun juoda syvään!"

"Minun pääni tuntuu niin kummalliselta", vastasi Amanda hiukan
uneksivana ja kosketti otsaansa sormellaan; "minusta näyttää kuin
nuot kuvat liikkuisivat tuolla seinällä... Mutta sinä olet oikeassa,
Gustaf!" lisäsi hän vilkkaammin; "pohjaan Stagneliius'en muistoksi!"

Ja sitten tyhjensi hän sampanjalasin.

Tuo pulska pari ei enään istahtanut pöytään, vaan käveli salin ympäri
kädet toinen toisensa vyötäisillä.

"Ritariajan loistavat päivät!" lausui Amanda, pysähtyen lemmikkinsä
kanssa erään ritarin kuvan eteen, joka nelistäen ja ojennetuin
keihäin syöksyi tultasuitsuttavaa lohikäärmettä Vastaan. "Gustaf!
minä haluaisin nähdä sinun tuon uljaan juoksiamen selässä riehuvan
sodassa... minä haluaisin nähdä sinua kauniissa sotilaspuvussasi,
kuinka komealta sinä näyttäisitkään!... Milloin, milloin, jalo
ritarini!" huudahti hän yhä enenevällä haaveilemisella, jota sampanjan
kiihoittava vaikutus vielä enemmän lisäsi; "milloin syökset sinä
lohikäärmettä vastaan Amanöasi takia... Amanda tulee seisomaan
vierelläsi ja kädet ristissä rukoilemaan pyhimyksiltä sinulle
voittoa... Haa! pyhä Yrjänäni, sinä oletkin jo taistelussa... sinä
oletkin tuon hirveän lohikäärmeen kanssa... maa järisee noista
hirveöistä iskuista... ilma täyttyy liekeistä ja verestä... näetkö
mitä verivirtoja valuu lohikäärmeen verenpunaisesta kidasta... näetkö
kuinka aurinko nousee... Urhoisa, pyhä Yrjänäni, puolusta itseäsi!...
taistele! voita!... Amanda rukoilee... Ah, ritari kaatuu!... hänen
verensä juoksee kuiviin!... hän kuolee!... pyhä Yrjänä-parka!
Amanda-parka!... Minun päätäni polttaa!... missä minä olen?"

Hehkuvin poskin nojasi hän nuorta miestä vasten, joka riensi sulkemaan
hänet syliinsä.

Semelen jumalainen poika oli viiniköynnöksellä kiedotulla
thyrsussauvallaan hiipinyt Sulottarien karkeloon, ja tuo nuori
tyttö, tottumatoin tähän pyörryttävään tanssiin, tunsi aistinsa
hurmaantuneiksi.

Amandan ritari, jonka päätä viininjumala myöskin oli kosketellut, mutta
ei ennättänyt sekoittaa, talutti neitoisensa ritarisalista niihin
huoneisiin, joista he olivat tulleet, ja nuot suuret ovet suljettiin
heidän jäljestänsä.

Heti sen jälkeen tuli sama palvelija sisään, joka oli kattanutkin
pöydän. Ahnaasti syöksyi hän nyt tuon runsasvaraisen illallisen
jäännösten kimppuun, ja nyökkien hänen ympärillään oleville ritareille,
tyhjensi hän lasin toisensa perään. Sillä välin kurkoitti hän korvansa
ja kuunteli, silmät kiinnitettynä noihin suuriin suljettuihin ovihin.
Hän kuulteli kau'an noita ihmeellisen kauniita, vaikka sangen
haaveellisesti vaihettelevia säveleitä tuon nuoren tytön äänestä,
joka jossakin perimmäisessä huoneessa lauloi hurmaavaa lemmenlaulua,
johon yhtyi erään pianon mukasoitto, mutta tässä soitossa oli jotain
epätasaista, epäselvää, joka ilmaisi soittajan käden puuttuvan
tavallista vakavuuttansa. Sävelet tuntui liehuvan ympäri joka haaralle,
samoinkuin kukkalehdet, kun ne jonkun ankaran tuuliaispään tempaamana
irti varrestansa tahi kukkaterästä, hajoavat avaruuteen ja katoavat.

Laulu taukosi taukoamistansa ja vihdoin kaikueli se kuolemaisillaan
olevan satakielen äänellä.

Palvelija, joka ei enään kuullut mitään ja siis luuli voivansa olla
häiritsemättä luvallisessa toimessansa, vei nyt vast'ikään avatun
pullon huulillensa ja nyökkäsi samassa noille vanhoille ritareille;
mutta tällä kertaa ei hän juonut, sillä hän näki selvään kuinka varjo
varjon perään nousi ritarein kuville ja kasvoille.

Tämä näky peljästytti häntä, sillä hän ei tullut ajatelleeksi, että
kirkas ilta-aurinko alkoi vaipua ales läntisten metsäkukkulain taakse.
Sitä vastoin muisti hän varsin hyvin, että vanhassa ritarisalissa
tavallisesti kummitteli ja hän laski vavisten viinipullon pois
kädestänsä.

Ritarein kasvot muuttuivat yhä synkemmiksi.

Palvelian pelko eneni enenemistänsä, hänen säärensä vapisivat, ja kylmä
hiki peitti hänen otsansa, sillä hänestä näytti ikäänkuin olisivat nuot
vanhat ritarit alkaneet laulaa ehtoovirttä, joka valittavana humisi
ritarisalin neljältä taholta.

Niin, nehän ne lauloivat ja virsi oli;

"Oi, että aurinko menee mailleen, ollessaan ihanimmallansa!"



Kahdeksastoista luku.

Hetkinen auringon säde.


Mutta ikuiset eivät kuitenkaan ne varjot olleet, jotka peittivät noiden
vanhain ritarein kasvoja, eikä yönkään tumma vaippa, joka peitti
heidän kiiltäviä tamineitansa, ollut ikuinen. Aurinko, ijäti vanha ja
ijäti uusi, heloitti jo korkealla itäisten metsäkukkuloiden yli, jotka
vielä hohtivat siitä kullasta, jonka päivän kuningatar oli hajoitellut
ympärillensä loistavalla kruunausmatkallansa, ja kaikkialla, missä se
kulki, kohtasi sitä ihantelevia silmäyksiä ja riemusta hehkuvia kasvoja.

Mutta enin kaikista hehkui tuon nuoren, pulskan husaariupseerin kasvot,
hänen astuessansa ulos korkeankaarevasta herraskartanon portista ja
laskiessansa sahviaaniin puetut jalkansa pihan siisteille, yökasteen
hiukkasen kostuttamille hiekkakäytäville.

Hänen vastaansa riensi sama palvelija, jonka pelkoa kummituksista
edellisenä iltana me olemme saaneet nähdä.

"Kuule nyt tarkkaan mitä minä sinua käsken!" lausui luutnantti
kumartamalle palvelijalle; "sinä taitatat silmänräpäyksessä puutarhan
kukkalavoista kauniimmat kukat... Nämät kukkaset kiinnität sinä
sitten seppeleinä ja köynnöksinä puutarhassa olevan kaikupaviljongin
ympärille... Kauniimmat ruukkukasvit, joita sinä kiiruusti saat
käsiisi, annat sinä viedä samaan paviljonkiin ja asetat ne niin, että
ne muodostavat jonkinlaisen kukkaseinämön kahvipöydän ympärille, jonka
astiasto pitää oleman kelvollinen vaikka kuningattaren murkinaan...
Tämä kaikki pitää oleman valmiina siksi, kunnes palajan, sillä minä
menen nyt suureen anssariin."

Annettuansa nämät käskyt meni luutnantti puutarhaan ja katosi pian
istutuspensaiden runsasvaraiseen lehdistöön.

Se ensimäisen huonekerroksen pitkä akkuna-rivi, joka oli itään eli
puistoon ja yrttitarhaan päin, oli melkein kokonansa kastanjapuiden ja
lehmuksien latvain peitossa, joiden välissä siellä täällä joku solakka
englantilainen kuusi heilutti harvanpuoleisia oksiansa. Senpä vuoksi
valitsikin auringon säteet mieluummin kuuset, kun ne anteeksisuotavasta
uteliaisuudesta tahtoivat kurkistaa sisään joistakuista kysymyksessä
olevista akkunoista, koska niiden latvat eivät olleet niin tuiki
läpipääsemättömiä kuin lehtipuiden.

Tänäkin aamuna hyppeli eräs mitä kirkkain auringonsäde kuusien
vaaleanvihreiden neulojen läpi ja sitä seurasi oksalta oksalle
laulavien rastaiden juhlalliset tervetuliaiset. Auringonsäde hyväili
ja suuteli pieniä lemmikkejänsä ja riensi sitten akkunaruutua kohti,
luultavasti haluten nähdä erästä isompaa ja raskaampaa ystävätä, jolle
se voi jakaa loistoansa ja taivaallista riemuansa.

Tuo vieno taivon lapsi keksi heti erään loistavan mahonkipöydän,
jolla oli pieniä hopeakappaleita, mitkä kuuluivat runsaskoristeiseen
pukineesen; mutta se ei voinut luonnollisesti katsella kuvaansa tuossa
kauniissa pukemakuvastimessa, koska tämä, kuten tavallista, oli
käännetty huoneesen päin.

Tästä ei laisinkaan murheissansa hyppäsi taivon lapsi kuvastimen yli,
mutta heijastui heti takasin peljästyneenä, sillä se oli kohdannut
tuon sammuvan silmäyksen erään tytön kauniista mutta kuolon kalpeista
kasvoista.

Tyttö, jolla oli kuolon kalpeat kasvot, oli puettu tummanvihreään
nuttuun, joka oli kiinni kaulaan asti. Vasemmalla kädellänsä koki
hän pitää ko'ossa pitkää, hajallaan olevaa tukkaansa, ja oikeassa
piti hän kilpikonnanluista kampaa; mutta koska nuot marmorivalkoiset
kädet näyttivätkin yhtä liikkumattomilta ja kylmiltä kuin marmori, ei
ollut toivomistakaan, että tuo kilpikonnanluinen kampa voisi täyttää
tarkoitustansa sekä järjestää noita kiiltävän mustia hiuksia, ja tämä
toivo sammui tykkänänsä, kuin kummatkin kädet hellittivät, jolloin
kampa putosi laattialle ja hiukset valuivat nuoren tytön vasemmalle
puolelle.

Nyt lähenteli tyttö kasvojansa kuvastimeen, ikäänkuin haluaisi hän mitä
lähimmältä matkalta lasista tutkia noita kalpeita kasvoinsa juonteita.

Mutta äkkiä ja ikäänkuin olisi joku kauhea näky kuvastimessa häntä
peljästyttänyt, hypähti hän ylös, käänsi kuvastimen akkunaan päin ja
katosi itse huoneen perälle.

Auringon lapsi huomasi silloin lasilla muutamia kirkkaita helmiä,
joita se riensi omistamaan ja hymyili silloin niin taivaallisen
suloisesti, kuin enkelein ajatellaan hymyilevän, koska he keräilevät
katumuksen kyyneleitä kuolevaisen silmästä.

Nyt lähestyi tuo kalpea tyttö uudestaan akkunata ja avasi sen, jolloin
hän sisäänvirtaavalle aamu-ilmalle uskoi moniaita huokauksia, syviä
kuin aallon, koska myrskyn siipi viuhtoo sen povea.

Sitten riensi hän taaskin akkunasta ja käveli pitkin askelin edes
takasin huoneessa, väliin väännellen käsiänsä, että nämät tulivat
veripunaisiksi, väliin repien pitkää, paksua tukkaansa niin, että
kädet muuttuivat mustiksi niistä lepeistä, jotka irtitemmattuina hänen
kauniista päälaestansa, kietoutuivat hänen sormiensa ympärille ja
jäivät niihin, sittenkuin käsi oli päästänyt tuon kiiltävän palmikon.

Tässä silmänräpäyksessä menetti auringonsäde kultaisen loistonsa.
Pilvikö riensi auringon eteen, vai oliko kentiesi auringon säde
vaalennut, nähdessään tämän tuskan ja ahdistuksen kuvan?

Kerran pysähtyi tyttö levottomassa käynnissään ja kohousi varpaillensa.
Sitten lähestyt hän varjon kepeillä askelilla avattua akkunaa ja
pysähtyi siihen kuultelemaan.

Mitä kuulteli hän?

"Niin oli, kuin minä sanoin", kuului eräs vaimon ääni läheltä akkunan
alta; "täällä pitäisi oleman ne kauniimmat ruusut... joudu poimimaan
niitä!"

"Kaiketi pitää meidän kiirehtimän", vastasi eräs miehen ääni; "mutta
me ennätämme kyllä saada reilaan, sillä kaikki ihmiset puuhaavat
paviljongin kanssa ja sitäpaitsi kuluu hetki aikaa ennenkuin luutnantti
palajaa anssarista."

"Mitä on hänellä siellä tekemistä?"

"Kauniimpain viinirypäleiden valitsemista ja ananaspuiden
paljastamista... kauniille pitää kaunista olla, ymmärrättehän... niin
on laita ylhäisten hääkemuissa... Ha, ha, haa!"

"Ha, ha, haa!" kertoi vaimo; "mutta, Blom-hyvä, mistä löysi luutnantti
tuon nuoren kauniin tytön?... Luutnantti on tosin suurin tytöstäjä,
kuin ajatella voi... minä juuri ihmettelen monesko järjestyksessä tämä
hento tyttö nyt mahtane ollakaan, sadas, vai sadasensimäinen."

"Legio, sillä he ovat monet", vastasi mies yhä kestävällä hilpeydellä.

"Noh, kuinka tuli hän ottaneeksi tämän mukaansa maalle?"

"Vähää ennen kuin meidän piti lähteä Tukholmasta ennen edellä puolen
päivää ja juuri kuin minä ajoin vaunut portin eteen, nä'in minä
luutnantin tulevan kadulla tuon mamsellin kanssa, joka oli sangen
vaalean ja itkuisan näköinen... Autettuaan hänet vaunuihin ja
nostettuaan ylös kuomin, vei hän minut syrjään ja kuiskasi näin: 'piru
sinut vie, jos annat yhdenkään ristityn ihmisen aavistaa, että minulla
on tyttö vaunuissa, etkä saa mainita siitä isällenikään!"

"Minäpä luulin, minä, että kauppaneuvoskin palajaisi Tukholmasta",
muistutti vaimo.

"Ei, hän viipyy ensi viikkoon, ja kiitä Jumalaasi, jos hän sittenkään
tulee tänne maalle."

"Noh, ja sitten lähditte te Tukholmasta?"

"Niin, ja se kävi tuulen nopeudella, seitsemän penikulmaa seitsemässä
tunnissa. Me tuskin maltoimme syödä päivällistäkään."

"Entä herrasväki vaunuissa?"

"Sielläkös oli hyväilemistä ja kuhertelemista, tiedättekö... hiton
kaunis hän on, ja jota etäämmäksi me pääsimme Tukholmasta, sitä
iloisemmaksi hän muuttui."

"Noh, entäs sitten?"

"Tultuamme iltapuoleen Säbyhyn nousi luutnantti vaunuista ja sanoi
minulle salaisesti: 'Blom, juokse ha'an poikki oikotietä Asplundaan,
että ennätät sinne meidän edellä; mutta nähdessäsi meidän tulevan
juokset sinä meitä vastaan ja kerrot ääneen, että minun vanhempani ovat
matkustaneet pois jäljestäpuolenpäivänä jonkin naapurin luokse, mutta
että he palajavat pian takasin."

"Hänen vanhempansa!... mitkä vanhemmat?"

"Luutnantin isä ja äiti, ymmärrätte!"

"Oletteko venäläinen! Tukholmassahan kauppaneuvos vielä on?"

"Saattaa olla... mutta eilen oli hän sittekin vieraisilla naapurein
tuona", lausui palvelija nauraen.

"Ja hänen äitinsä!" lausui vaimo, "kyllä se on totta, ettei
kauppaneuvoksen vaimovainaja ole kaukana; mutta miten hän menettelisi,
päästäksensä tänne kirkkomaasta, en minä tiedä."

"En minäkään, mutta luultavasti pitää luutnantti huolen siitä kuin
kaikesta muustakin."

"Sehän on petosta tuota tyttöraukkaa kohtaan'"

"Te olette hupsu, mummo!... sehän vaan on petosta kun tehdään vääriä
pankkosetelejä tahi kirjoitetaan toisten nimi velkakirjoihin."

"Ettekö luule näiden ruusujen jo riittävän hyväsesti?"

"Tässä on enemmän kuin tarvitaan eikä enempää ole ottamistakaan,
joll'ei kellään ole halua noukkia okaita."

"Herra Jumala! mitä se oli?" huudahti vaimo.

"Mitä te nauvutte?"

"Katsokaahan tuonne ylös... nyt se on poissa!... huu, kuinka minä
peljästyin!"

"Mitä siellä oli?"

"Minä luulin nähneeni ruumiin, joka kurkisti ulos tuosta akkunasta."

"Mistä akkunasta?"

"Tuosta, joka on auki... kauppaneuvoksen vaimovainajan makuuhuoneen
akkunasta, tiedän ma!"

"Oletteko te sunnuntaina syntynyt, koska näette aaveita keskellä
päivää?"

"Huu, ruumiinhan minä nä'in mitä pisimmällä, mustalla tukalla
liituvalkeain kasvojen ympärillä... se oli, Jumala minua armahtakoon,
kauppaneuvoksen vaimovainajan haahmu!"

"Hänellä oli, ellen erehdy, vaalea tukka... mutta kentiesi tukka
mustenee haudassa... se olisi onnellista teille, mummo, se, jolla on
kokonainen varpuisen pesä päässänne."

Äänet etenivät eikä niitä enään kuulunut.

Hän, joka oli kuunnellut akkunassa vetäysi moniaan askeleen takaperin
huoneessa ja' seisoi hetkisen liikkumattomana, kädet suonenvedon
tapaisesti väännettynä ja mielipuolisuuden hymy huulillansa. Sitten
veti hän povestansa pienen, yksinkertaisen kultaristin, jonka hän
painoi ensin silmillensä, sitte huulillensa ja piti sitä kau'an niitä
vastaan, jonka jälkeen hän laskettuaan ristin pöydälle, lankesi
polvillensa, kädet pantuna ristiin mustakähäräisen päänsä yli.

Tässä asemassa viipyi hän hyvän aikaa; mutta vihdoin nousi hän
seisomaan ja katseli suoraan eteensä. Tuo mieletöin hymyily oli
kadonnut hänen huuliltansa ja hänen silmänsä alkoi leimuta kirkkaalla
loistolla ja heleämpi väri valui hänen poskillensa. Hänen kasvonsa
eivät enään olleet heikon, kärsiväisen tytön: ne olivat ylpeän, vaikka
syvästi loukatun naisen.

Vihdoin ojensi hän oikean käsivartensa auringon sädettä kohti, joka
uudestansa oli lentänyt kuusen latvan lävitse hänen vastaansa. Auringon
lapsi hyppäsi hänen kädellensä, kiipesi käsivartta myöten ylös hänen
kasvoillensa ja viipyi siinä, lepäsi siinä.

Tällä hetkellä näytti tuo nuori tyttö ikäänkuin kirkastetulta; mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä ei häntä enään ollut akkunassa.



Yhdeksästoista luku.

Myrsky pääsee valloilleen.


Puoli tuntia tämän jälkeen palasi tuo Asplundan uljas perillinen
puutarhasta ja astui sisään kaarreportista. Nopein askelin riensi hän
pitkin leveöitä mosaikkiportaita ja kiiruhti alimaiseen huonekerrokseen.

Hänen kasvonsa ja ryhtinsä vetivät muutoin vertoja ainoastansa
sankarille voittamansa tappelun jälkeen.

Kuljettuansa pitkän jonon komeoita syrjähuoneita, vierashuoneita ja
saleja, pysähtyi hän vihdoin erään suljetun oven eteen, jolle hän
hiljaa ja hymyillen naputti.

Koska ei vastauksen merkkiäkään kuulunut sisäpuolelta, rohkeni hän
koskettaa ovea rystysillänsä vaikka yhtä huonolla menestyksellä.

Mutta mitä ei sormi eikä rystyt saa aikaan, vaikuttaa epäilemättä tuo
vastustamatoin ääni ja mikä onkaan vastustamattomampi kuin onnellisen
rakastajan ääni?

"Amanda! lemmitty Amanda! minähän täällä olen", ilmoitti hän niin
vienosti kuin mahdollista.

Sama äänettömyys.

"Minä olen Gustaf, sinun oma Gustaf'isi!" kertoi hän hiukan kovemmin.

Sama äänettömyys, sama jyrkkä äänettömyys.

"Jos et sinä sallikaan minun tulla sisään", jatkoi hän vieläkin
kovemmalla äänellä, "niin niin suo minulle kuitenkin tuo kadehdittava
onni saada kuulla sinun taivaallista ääntäsi."

Pidättäen hengähdystänsä painoi hän korvansa oveen kuullaksensa
myöntymystä tuohon hänen mielestänsä niin vähäpätöiseen pyyntöön, mutta
ei hiiskaustakaan voitu kuulla tuosta "taivaallisesta äänestä", ainoa,
jonka hän luuli kuulevansa, oli eräs ilkeästi kirisevä ääni, joka
vihloi hänen musiikillista korvaansa.

Hiukan suuttuneena kaunottaren oikullisuudesta teki hän päätöksensä ja
avasi oven sekä astui äitinsä, kauppaneuvoksen vaimovainajan, entiseen
makuuhuoneeseen.

Mitä kohtasi hän siellä?

Avonaisen akkunan, Vaan ei avonaista syliä; taivaan tuulen raitista
ilmavetoa, vaan ei tuon kuusitoista vuottaan tytön raikkaita
hengähdyksiä.

Ah, elämässä on hetkiä, jolloin arvellaan tuolla anteliaalla Luojalla
sittenkin olevan sangen vähän tarjoamista.

Hiukan hämmästyneenä lähestyi luutnantti varpaisillamsa tilavata,
kirjavilla silkki-untuvilla ympäröityä ja kullatuilla jalopeuran
jaloilla lepäävää vuodetta joka oli kauppaneuvoksen vaimovainajan,
ennenkuin hänen täytyi vaihtaa se tuohon ahtaaseen, hopeajaloilla
olevaan, jolla oli uutimina köynnöksiä sammalista ja kukkasista ja joka
oli vuorattu kolmen kyynärän paksuisella multa- tahi hiekkakerroksella.

Nuori sotilas avasi varovasti silkki-uutimet ja heitti silmäyksen
tuohon olympialaiseen maailmaan. Hän löysi nuot valkoiset pilvikääreet
mutta ei tuota liihoittelevaa jumalatarta.

"Ehkä on hän jo mennyt puutarhaan", mutisi hän itseksensä ja lähti
makuuhuoneesta. Hänen silmänsä tähysteli tämän ulkopuolella olevassa
syrjähuoneessa ja kaipasi silloin tuota pientä, kaunista olkihattua ja
valkoista pitkä-huivia, jotka hän varhaimmin aamusella oli huomannut
syrjähuoneen sohvalla. Täten vakuutettuna, että tuo ihana vieras oli
lähtenyt asumuksesta, meni hän uudestaan puutarhaan ja kuljeskeli
ympäri kaikkialla, huutaen Amandan nimeä; mutta hänelle vastasi
ainoastansa tuulen uhma joka, mitä useammin hän huusi, tuntui hänestä
yhä pilkkaavammalta ja kolkommalta.

Nyt tuli palvelija ilmoittamaan, että kahvi on valmista ja että
kaikupaviljonki oli koristettu haltian käskyn mukaisesti.

Luutnantti riensi sinne ja huomasi silmänsä edessä paratiisin, mutta
mitä on paratiisi ilman Eevatta!

"Eikö kukaan teistä ole nähnyt mamsellia tänään?" kysyi hän yhdeltä ja
toiselta väestä.

Tuo kirottu ei oli ainoa vastaus kaikkiin hänen kysymyksiinsä.

Hän syöksyi puutarhasta takasin asumukseen. Sama tyhjyys, sama
kolkkous. Juostessansa ritarisalin läpi säpsähti hän noita seinällä
olevia äreännäköisiä kuvia, sillä heidänkin kasvoissansa luuli hän
huomaavansa nureksivaa pilkkaa.

Tultuaan jälleen ales pihaan, huomasi hän yhden palvelijoista joka
näytti tulevan maantieltä päin.

"Oletko nähnyt erästä nuorta naista, jolla oli tumma hame, valkoinen
huivi ja olkihattu heleänvärisillä nauhoilla?" kysyi hän palvelialta.

"Luulenpa minä kohdanneeni senlaisen", vastasi tämä.

"Milloin? milloin?" huudahti luutnantti ylenmäärin iloissansa.

"Lähes tunti sitten."

"Missä? missä?"

"Hän juoksi maantielle päin."

"Juoksi!... mihin juoksi hän?"

"En voi niin tarkkaan sanoa, armollinen herra luutnantti... mutta minä
luulen hänen poikenneen järvelle päin."

"Järvelle!" kertoi nuori miesi vaaleten

"Kahvi jäähtyy tykkänään", arveli palvelija, joka samassa tuli
puutarhasta.

Palvelijan hyväätarkoittavaan kehoitukseen vastattiin äreällä käskyllä
satuloida silmänräpäyksessä parahin ratsuhevoisista.

Käskyä toteltiin ja, nousten tuon tulisen juoksijaimen selkään, kiiti
luutnantti nelistäen maantietä myöten järvelle, ratsastaen kivien,
kantojen ja ojien yli.

Hän huusi ja hoilasi sekä kiljui kuin hullu mutta hänen äänensä oli
huutavan ääni korvessa.

"Jos hän on hukuttanut itsensä! hukuttanut itsensä!" vaikeroi
ratsastaja, laukaten pitkin rantaa, että vesi räiski hänen päällensä.

Puolen tunnin turhan ratsastamisen jälkeen rannalla tuli hän taaskin
maantielle. Kentiesi lohdutti hän itseänsä sillä arvelulla, että se,
joka aikoo hukuttaa itsensä, voi tehdä sen tarvitsematta pukeutua
hattuun ja huntuun.

Hän eteni yhä kau'emmaksi Asplundasta, kohdaten tuon rajun
ratsastamisen ajalla monta sekä ajavia että jalkamiehiä, joilla,
kysyttynä tietäisivätkö tuosta nuoresta, kauniista naisesta, ei ollut
minkäänmoista tyydyttävää vastausta annettavana.

Siten tuli hän Säbyn kievaritaloon, joka oli neljännes penikulman
matkalla Asplundan herraskartanosta ja joka nyt vilisi ajopelistä ja
hevosista.

Hän kyseli kyselemistänsä mutta yhtä turhaan, ei kylläksi siinä
ett'ei kukaan voinut antaa hänelle pienintäkään tietoa; kaikki
vetivät onnettomuuden lisäksi suunsa nauruun tuolle nuorelle miehelle
joka näytti olevan aavistuksen valtaamana, vaikkei hänellä ollut
hätäilemistä muusta kuin karanneesta tytöstä.

Riehuten surusta ja raivosta kääntyi hän vihdoin kotimatkalle ja hän
pääsi kotia hyvään aikaan, sillä keskellä pihaa kaatui hänen uljas
hevosensa.

Luutnantti ei malttanut katsella tuon jalon eläimen kuolemankamppausta
eikä kuunnella talonväen valitushuutoja. Pitäen käsiään kasvojensa
edessä syöksyi hän portaita myöten ylös ja huoneiden läpi eikä
pysähtynyt, ennenkuin van oli tullut tuohon kirottuun makuuhuoneesen,
jonka sohvalle hän heittäysi väsyneenä sekä ruumiiltansa että
sielultansa.

Mikä paha henki oli riistänyt tuolta nuorelta, kauniilta ja
sivistyneeltä mieheltä kaiken hänen malttinsa ja tyyneytenä, nämät
kadehdittavat ominaisuudet joita ei tähän asti mikään ollut voinut
häiritä, ei edes niiden monien uhrein kyyneleetkään, jotka ennen olivat
liehuneet hänen ympärillänsä kuin perhoset kynttilävalkean ympärillä
ja joiden poltetuille siiville ja hänen päällensä kannustaville
kuoleman tuskille hänellä aina oli ollut kynttilävalkean kirkas
välinpitämättömyys?

Se, näet, että mitä enemmän hän tuli vakuutetuksi menettäneensä tuon
nuoren tytön, joka nyt on kadonnut, sitä ihanampana esiytyi tämä hänen
sielunsa silmiin tämän harvoinnähty kauneus, tämän tulinen innostus,
tämän luottamuksesta ja uskalluksesta niin uhkuva viattomuus.

"Haa! minä lemmin häntä!" huudahti hän puolittain mielipuolena; "hän
oli ensimäinen ja ainoa, jota minä olen lempinyt!... Oi, jospa hän
palajaisi!... jos hän palajaisi!... niin minä, niin minä... mutta hän
ei palaja!... voi minua!... Muutaman hetkisen taivaan edestä tuotti hän
minulle ajallisen ja ijankaikkisen helvetin!... voi, voi minua!"...

Hänen silmäyksensä kiintyi nyt sattumasta pukemispöytään, ja hypähtäen
ylös syöksyi hän sinne, sillä hän oli huomannut sen kultaisen ristin,
jota Amanda oli kantanut ja jonka hän oman kertomuksensa mukaan oli
saanut kasvatusisältänsä mennessään ensi kertaa pyhälle ehtoolliselle.

Tämän ristin tempasi hän itsellensä ja suuteli sitä suutelemistansa.
Hän otti sen myötänsä sohvalle ja laski uudestaan makuullensa, painaen
ristiä rintaansa senlaisella kiivaudella, ikäänkuin tahtoisi hän
haudata sen sydämeensä.

Silloin -- silloin kuului kävelijän askelia ulommassa huoneessa.

"Hän!" huudahti luutnantti, säpsähtäen ylös sohvalta ilon pyörrytyksen
valtaamana.

Mutta askeleet, jotka lähestyivät, olivat liian kolkkavia, raskaita ja
kiivaita ollakseen Amandan keijukaisjalan askeleita.

Luutnantti riensi kuitenkin ovelle, mutta vetäysi yhtä nopeasti
takaperin sen edestä, joka nyt astui makuuhuoneen kynnyksen yli.

Vieras, joka oli pölyn peittämänä kiireestä kantapäähän, oli
keski-ikäinen mies jättiläisen kaltaisesta ruumiinrakennuksesta;
mutta hänen kasvonsa hehkuivat kuin tulipallo, ja tässä tulipallossa
olevilla silmillä ei ollut minkäänmoista valkuaista. Kaikki oli verta
ja liekkejä.

Luutnantti aavisti kuka vieras oli, ja haudan kylmyys tunki koko hänen
ruumiinsa läpi.

Se, joka tällä hetkellä olisi nähnyt nuot molemmat miehet, olisi
otaksunut heidät kahdeksi patsaaksi, toisen tulesta toisen lumesta,
kumpaisetkin joka silmänräpäyksessä valmiit syöksymään toisensa
päälle, jolloin toisen voitto oli mahdollinen ainoastansa toisen
perinpohjaisella häviöllä...

"Liian myöhään jouduin minä pelastamaan hänen viattomuuttansa", alkoi
tulipatsas; "liian myöhään myöskin pelastamaan hänen henkeänsä!...
Kaksi on siis mennyttä!... Amanda, lapseni... sinussa oli henki ja
viattomuus yhtä... kun jälkimäinen sai surmansa, surmattiin myöskin
edellinen."

"Te tiedätte siis... te tiedätte siis!" tankkasi kuvapatsas.

"Kaikki!" vastasi Alm, jonka lukija luultavasti jo on tuntenut; "tuo
livréhen puettu konna makasi äsken minun jalkojeni juuressa tuolla
ulkona", jatkot hän, "ja kurkkunsa minun kämmenieni välissä tunnusti
hän mitä hän tiesi... Mutta te, te tiedätte enemmän, te, ja sentähden
täytyy teidän ryömiä nyt minun jalkojeni alla, sillä minä tulen
survomaan teidät pölyksi ja poroksi!... Niinhän se on,, Amanda!"

Tätä sanoessansa laski hän kumpaisetkin käsivartensa luutnantin
olkapäille, läähättäen hänen kasvoillensa kuumetautista henkeänsä;
mutta samassa näki hän kultaristin luutnantin kädessä.

"Se on minun!" huudahti hän, temmaten ristin itsellensä; "miten on se
joutunut teidän käsiinne!... te olette ryöstäneet sen kuten kaiken
muunkin... Minä annoin sen kerran hänelle... te, te olette myöskin
antaneet hänelle ristin, häpeän ja epätoivon ristin, ja sentähden
täytyy teidän kuoleman!... Amanda tahtoo sen! Amanda käskee sen!"

Luutnantti tahtoi vetäytyä ovelle, sillä hän vapisi tämän miehen
edessä, joka tuon yhä tuhtovan kuumetaudin julmistamana, enemmän oli
hornan hengen kuin maallisen olennon kaltainen.

Mutta Alm puristeli tuota nuorta miestä käsivarsillansa ja työnsi hänet
uuniin päin, jota vastaan Alm piteli häntä kiinni yliluonnollisella
voimalla.

"Minä en voi puollustaa itseäni teitä vastaan, enkä tahdokaan edes",
lausui luutnantti, antaen päänsä Vajota; "mutta jos Amanda olisi
täällä, vannon minä kaiken pyhän nimessä, että minä laskisin itseni ja
kaikki mitä minulla on hänen jalkainsa juureen ja rukoilisin häneltä
että puoliso saisi sovittaa mitä rakastaja rikkoi... Niin, herra,
minä olen onnettomampi teitä, sillä teillä ei ole mitään katumista,
teillä... teidän päätänne ei paina mikään kirous!"

"Amanda ei anna anteeksi", kirisi kuumetautinen, "sillä Amanda tahtoo,
että teidän pitää kuoleman. Kuuletkos, Amanda tahtoo, että sinun pitää
kuoleman!"

Tätä sanoessansa painoi hän tuota nuorta miestä niin kovasti rintaansa
vasten, että tämä oli rusentumaisillansa.

"Ihminen! mieletöin!" huudahti luutnantti, ponnistaen kaiken voimansa
päästäkseen irti tuosta kauhistavasta syleilystä, "te tahtoisitte!...
haa, te käytte minun kimppuuni omassa huoneessani!... alittakaa...
auttakaa!"...

"Ei ole mitään apua, sillä Amanda nukkuu kuolon unta ja että hän
heräjäisi, täytyy sinun kuoleman!" lausui houraileva, päästäen
vastustajansa ja temmaten lakkaristansa kaksi pistoolia, jotka hän
tähtäsi luutnanttia kohden.

"Te tahdotte tappaa aseetointa!" huudahti tämä mitä suurimmassa
tuskassa; "haa, se on pelkurimaista... te olette mies, jolta puuttuu
rohkeutta!"

"Pelkurimaista! puuttuu rohkeutta!" kertoi Alm, antaen pistoolein
vajota ales, sillä järjen valo välähti hänen sekaisin olevassa
päässänsä.

"Jos te olette mies, jolla on rohkeutta", jatkot luutnantti, "niin
taistelkaamme kuin miehet, rinta rintaa vastaan, teräs terästä vastaan,
luoti luotia vastaan!... seuratkaatte minua, minä olen valmis!"

"Niin, niin se on", lausui Alm, tarjoten vastustajallensa toisen
pistoolin; "osoittakaatte minulle paikka, missä minä saan tappaa
teidät ja sitten itse kuolla!... Joutukaatte, ennenkuin Amanda
huutaa kolmannen kerran, sillä silloin on se jo liian myöhäistä!...
joutukaatte, joutukaatte!"

Luutnantti piiloitti pistoolin lakkariinsa ja lähti makuuhuoneesta
vakavilla askelilla ja taisteluhalusta hehkuvin poskin.

Tämä muutos asiassa oli hänelle tervetullut. Tarvittiin kuoleman
leimaus puhdistamaan tuota ummehtunutta, kovin kokoonpuristettua
ilmaa hänen ruumiissansa. Tykkänänsä hengittämästä lakkaamisen piti
hän parempana kuin puolittain hengittämisen, ja tämä tilaisuus
saada kääntää sen epätoivon, joka raateli hänen omaa rintaansa,
toisen sydäntä kohti tuntui hänestä tällä hetkellä ei ainoastansa
lohdutukselta vaan myöskin nautinnolta.

Sentähden astui hän ulos portista puutarhaan uljailla askelilla ja pää
pystyssä.

Alm seurasi häntä pistooli kainalossa ja silmäys kiinnitettynä
edelläkävijään, mutisten joukon epäsäännöllisiä ääniä.

Näin astuivat he puutarhan läpi ja kulkivat tuon juhlallisesti
koristetun kaikupaviljongin läpi, josta kuului riiteleväin äänien
kiivas sorina, jotka vihdoin voitti eräs kimakka miehen ääni. Mutta
noilla kummallakin herralla näytti olevan silmiä ainoastaan toistensa
varalla, jonka vuoksi he jatkoivat matkaansa puiston kaukaisempiin
osiin pysähtymättä hetkeksikään siitä melusta, joka tuli paviljongista.

Jos heillä sitä vastoin olisi ollut aikaa heittää silmäys paviljongin
seinäin sisäpuolelle, olisivat he joutuneet katselemaan sangen
omituista ja kummallista näkyä.

Joukko palvelijoita ja talonpoikia kummastakin sukupuolesta tunkeilivat
mainitussa paviljongissa ruhtinaallisesti katetun kahvipöydän
ympärillä, jonka yhdellä puolella ja nojaten selkäänsä erästä kukilla
koristettua tuolia vastaan seisoi eräs henkilö, joka oli sangen
eriskummainen nähdä.

Kysymyksessä olevalta henkilöllä, joka oli laiha ja kuivettunut milt'ei
kuin luuranko, oli yllänsä nuttu, joka, vaikka olikin sangen puhdas,
oli niin väljä että siihen olisi voinut mahtua kaksi kertaa sen
henkilön ruumis joka sitä nyt kantoi. Melkein sama oli housujenkin ja
lasin laita, jota viimeksimainittua hän muutteli yhdeltä korvalliselta
toiselle, koska se, ollen keskellä päälakea epäilemättä olisi vajonnut
kasvojen yli leukaan asti.

Mutta eipä se ollutkaan hänen pukunsa, joka näytti enimmin
eriskummaiselta, vaan ennemmin henkilön puhumistapa ja viittoileminen
vasemmalla kädellänsä, sill'aikaa kuu hänen oikeansa riippui
liikkumattomana punaisessa kaulahuivissa, joka oli sidottuna hänen
kaulansa ympärille. Välistä, eli niin usein kuin hän veti henkeänsä,
maisteli hän eräästä kullatusta, intialaisesta porsliinikupista,
josta tuon livotetun mokkapannun höyry niin hyvänhajuisena tuoksusi,
kosketellen samassa sormillansa milloin paisuvaa sahramileivosta,
milloin mantelinsekaista sokerileipää, milloin hehkuvia viinirypäleitä
ja milloin kultaisia orangihedelmiä, maistellen kaikista, koska hän ei
voinut ahmaista kaikkia.

"Niin se nyt on, kuin minä sanon, hyvät ihmiset!" puhui hän; "minuahan
varten tämä juhla on toimitettu... lapsi-hyväni! kuinka minun sydämeni
riemuitsee, nähdessäni teidät ympärilläni. Mutta älkäätte silmäilkö
niin ahnaasti kahvikuppeja, sillä kahvi on hermoja heikontava juoma,
joka tärvelisi teidän ruumiinne, nämät sillin ja perunan voimakkaat
luomnkset!... Älkäätte myöskään vilkuko saaliinhimoisesti etelän
vietteleviin hedelmiin, sillä ne pilaisivat teidän hampaanne, nämät
tuumanpaksuisen kauraleivän uskolliset asekumppalit! Ainoastansa teidän
herrojenne ja isäntienne varalta puristetaan mehu viinirypäleistä ja
syntyvät sokerileipojat."

Yleinen tyytymättömyyden sorina keskeytti puhujaa, 'joka käytti tätä
keskeyttämistä täyttääksensä avarat lakkarinsa muutamilla kourallisilla
sokeria.

"Miksi te nurisette, lapseni?" jatkoi puhuja, voittaen äänellänsä
sorinan; "ettekö tiedä, että teidät on luotu enemmän taivasta kuin
maata varten!... Maan päällä pitää teidän kärsimän ankara kuritus...
voidaksenne sitten taivaassa oleilla kuin kultaan vajotettu helmi...
Siellä annetaan teille suurukseksi ryytileipää siirapin kanssa,
päivälliseksi rasvaan kastettuja vehnäviipaleita ja illalliseksi
paksukuorista puuroa sekä naula voita henkeä kohdin, ja ken voi
luetellakaan kaikki ne ryypyt, jotka tulevat kulkemaan miesi mieheltä
teidän joukossanne!... Älkäätte siis katselko karsaasti meihin, jotka
parempia olemme, vaan sallikaa meidän pitää maa, niin lupaamme me
jättää teille taivaan!"

Näin lausuttuansa vei puhuja tuon suuren, hopeaisen kerma-astian
huulillensa ja tyhjensi sen pohjaan asti. Ne kuuntelijat, jotta olivat
tunteneet itsensä puhujan antamista selityksistä taivaasta sekä
liikutetuiksi että lohdutetuiksi, eivät kuitenkaan voineet tyyninä
nähdä kerma-astian surkeata kohtaloa, vaan rupesivat uudestansa
nurisemaan ja uhkailemaan tuota väljään nuttuun puettua nälkäläistä,
jonka mielestä ei kahvit, sokerit eikä kermat y.m. näyttäneet pyhiltä.

"Vaiti, minun lapseni ja alustalaiseni!" huusi puhuja; "eikö kukaan
teistä muista majori- ja hänen vaimovainajatansa?... eikö kukaan teistä
muista pientä Kristian-herraa, joka hosui palvelijoita kasvoille sillä
kauniilla kultaruoskalla, ilman että nämät siitä laisinkaan valittivat,
sillä he olivat yhtä iloisia ja onnellisia kuin ennenkin?... Ah,
niitä entisiä hyviä aikoja!... Kirotut olkoon nuot ranskalaiset
vallankumoukset! ne ovat turmelleet teidän hyvät taipumuksenne ja
siveät tapanne sekä... Mitä näenkään ma tuolla?... Sampanjaa!... ah,
onpa kau'an siitä kuin sinä hohdit minulle! katsokaatte kuinka se
loistaa, ystäväiseni!... loistaa kuin juoksijain kuninkaallisesta
tallista... ja jos sinä olet juoksijain kuninkaallisesta tallista,
autat sinä minua, että saan juoda entisten hyväin aikojen maljan...
maljanne, lapseni ja alustalaiseni!"

Tätä sanoessansa napautti hän pullon hopeaisen kaulan pöydän syrjään
sekä vei kaulattoman sampanjapullon suullensa ja joi huolimatta
noista terävistä epätasaisista reunoista tahi lasisirpaleista, jotka
rasahtelivat hänen huulillansa, kaikkien katselijoiden erinomaiseksi
kummastukseksi ja peljästykseksi.

Jo oli hän tyhjentänyt pullon viimeiseen pisaraan asti; jo oli hän
ottanut käteensä toisen, kun hän sattui vilkaisemaan ulos eräästä
kaikupaviljongin aukinaisesta akkunasta. Äkkiä työnsi hän luotaan
ottamansa pullon ja tarttui sen sijaan kiinni akkunanpieleen, heitti
itsensä ulos paviljongista, eikä häntä enään näkynyt.

       *       *       *       *       *

Asplundan avaran puutarhan perällä oli siihen aikaan luonnon teaatteri,
joka oli pienoiskuva Drottningholm'illa olevasta. Tämän nurmisella
näyttämöllä seisoi kaksi miestä vastakkain noin parikymmentä kyynärää
välillänsä.

Molempienkin silmät olivat tähdätyt taivaslaelle milloin aurinkoa,
milloin erästä pilvenhattaraa kohti, joka lännenpuolelta lähestyi
tuota isoa kirkasta taivaankappaletta. He olivat keskenänsä sopineet,
että kun pilvi oli ennättänyt peittää auringon, laukaisisivat kumpikin
pistoolinsa toinen toistansa vastaan.

Kaksintaistelut ovat harvinaisia meidän isänmaassamme, eikä siinä ole
kenellekään ihmisyyden lakien uskonnon ystävällä valituksen syytä.
Mutta ei käy kuitenkaan kieltäminen senlaisia loukkauksia ja rikoksia
tapahtuvan, joihin lain käsi ei voi ulottua ja joiden rankaisemisessa
ijankaikkisen kostajan käsivarsi on liian hidas vieläpä jää kentiesi
rangaistus joskus siksensä täällä ajassa. Yhdessä ja toisessa, jonka
tunne tahi tarvis pikaisesta rankaisemisesta on suurempi kuin hänen
malttinsa ijankaikkisen koston tyynessä odottamisessa, voi herätä
kysymys, josko on yhtäpitävää yleisen oikeuden perusteen ja erittäinkin
yhteiskunnallisen turvallisuuden kanssa, että konnan annetaan vaeltaa
kammoittavalla tiellänsä sentähden, ett'ei la'illa ole minkäänmoista
kahletta hänen kätensä eikä taivaalla mitään salamaa hänen päänsä
varalta. Mutta eikö kansalaisten ylenkatse ole kylläksi riittävä
rangaistus? väittänee ehkä joku. On kaiketi, mutta eikö olla nähty
senlaisiakin ihmisiä, jotka säätynsä ja rikkautensa nojalla eivät
luule tarvitsevansa pitää lukua kansalaistensa ylenkatseesta ja
todella siinä onnistuvatkin, koska sen, joka on rikas ja mahtava, ei
tarvitse kerjätä ystäviä eikä ihmettelijöitä, etenkin kun on laumottain
ihmisiä, jotka latkiessansa kestitsijän viinejä, eivät huoli, josko se
on puserrettuna viattomasta rypäleestä tahi viattomasti muserretusta
ihmissydämestä. Mutta, väitetään taaskin, mitä voitetaan yksityisellä
kostolla? Eikö yhtä helposti voi tapahtua, että konna menee voittajana
katutaistelusta, jättäen syyttömästi loukatun taistelutantereelle?
Myönnetään; mutta eikö täten synny uusi rasitus tuolle varhemmin tahi
myöhemmin heräjävälle omalletunnolle siten, että, sen sijaan kun olisi
pitänyt parhaimman vointinsa mukaan koettaman korvata loukatulle kaiken
sen pilkan ja onnettomuuden, joka hänelle on aikaansaatu, kukkuroidaan
pahuuden mitta ottamalla tuolta syyttömältä hengenkin? -- Olkoon
kuitenkin kaukana meistä, että tahtoisimme järjellä puollustaa mitä
ainoastansa tunteella on käsitettävä; mutta varmaa on, että niissä
maissa, joissa kaksintaistelut ovat jokseenkin tavallisia, kurjalla
pelkuruisuudella ja salapuremisella ei ole niin suurta valtaa kuin
muualla.

Tuo pieni pilvenhattara läheni yhä auringon loistavaa kehää ja peitti
sen vihdoin. Pistoolein suut hymyilivät toisillensa. Luutnantti kohotti
Vasempata kättänsä. Molemmat laukaukset pamahtivat. Linnut lähellä
olevissa puissa lensivät pois mykistynein kielin. Tupruten seurasi
näitä harmaansininen ruudinsavu. Tuo pieni pilvenhattara liihoitteli
pois auringon itäpuolella ja tämän valoisat säteet kohtasivat nyt
Vihriäistä näyttämöä yhtä kirkkaina kuin ennenkin.

Luutnantti oli antanut oikean käsivartensa vajota ales ja seisoi
liikkumattomana tuijottavin silmin. Kamarikirjuri oli myöskin
vajottanut sen käsivarren, jonka käsi piteli pistoolin pontta, mutta
hänen polvensa notkuivat ja hänen kasvonsa peittyivät verestä.

"Paetkaa! paetkaa!" lausui viimeksimainittu heikolla, kolkolla äänellä:
"paetkaa! ja seuratkoon teitä tästälähin kaksi veristä haahmua yhden
sijasta!"

Rytisevä ääni kuului pensaista ja näiden välistä pistäytyi näkyviin
laihat, vaaleat kasvot aivan kaikupaviljongissa puhujan kasvojen
näköiset.

Luutnantti syöksyi pois taistelutantereelta ja katosi ikäänkuin olisi
häntä jo nuot kaksi veristä haahmua seuranneet. Mutta Amandan kostaja
vaipui verisenä maahan tantereen nurmelle ja kukkasille.

       *       *       *       *       *

Ja hän, tuo petetty, tuo surkuteltava, missä oli hän tällä hetkellä?
Makasiko hän kentiesi meren pohjalla, laineiden petollinen välkyntä
sammuneen silmäyksensä edessä? -- Tahi harhailiko hän maan päällä ja,
jos niin oli, mille tuulille uskoi hän silloin syvän surunsa? minkä
metsien suhinaan yhdisti hän sydämensä valituksen?

Ihana Amanda-raukka!



Kolmas aikakausi.

Lemmennäyttelijätär.


    "En uskoon vaali valon temppel'tulta!
    Ja jalone -- ain' ollen sama silti"

                           _Nicander_.



Kahdeskymmenes luku.

Holvioikeus.


"Sen saaren koillisella rantamalla, jonka huipulta Ruotsin Gibraltar,
tuo valtava Karlsten'in linna, ylenkatseella silmäilee merta ja
saaristoa, on joukko epäsäännöllisesti puutarhain ja kallioiden
välissä sijaitsevia huoneita. Tämä on tuo mainio Maarstrand, Ruotsin
enin käytetty kylpylaitos ja merikaupunki y.m. mutta valitettavasti
kaupunki, jonka voi sanoa elävän ainoastansa menneissä ajoissa."

Näin alkaa Axel Emanuel Holmberg huvittavassa teoksessansa "Bohusläänin
historia ja kertomus", kuvaelman Maarstrand'ista, jonka jälkeen
seuraa järjestyksessä kertoelma itse linnasta, saaren peljätystä
valtiattaresta, seuraavalla alkulauseella:

"Maarstrand'in kaupungin laitapuolella kohoavat saaren korkeimmalta
kukkulalta nuot suhdattomat ainejoukot vankasta Karlsten'in linnasta,
joka on rakennettu 90:stä 150:n jalan korkeuteen veden pinnasta.
Siinä 60 jalan korkeuteen ulottuvilla, mahdottoman suurista
harmajakivilohkareista rakennetuilla, muureillansa ja alkupaikasta yli
130 jalan korkuisella torniltansa tarjoaa tämä linna sekä suhdattomilla
muureillansa ja vallitsevalla asemallansa mitä suurenlaatuisimman näyn,
miltä taholta sitä vaan tahtookin katsella. Linnan ympäri johtava
kiertokatu eli salatie on paikottain porattu vuoreen aina 35 jalan
syvyyteen, ja mihin siinä vaan kääntyykin, näkee kuoleman kivääri-
ja tykkiluukkujen alati avonaisista Argussilmistä, jotka vakuuttavat
viholliselle tämän tien olevan suorimman ijankaikkisuuteen."

Mutta Karlsten'in linnan tarkoitus ei ole ainoastansa jokaisen
vihollisen peloittaminen ja rankaiseminen, joka olisi kylläksi rohkea
tahi kyllästynyt elämäänsä, halutakseen lähestyä noita alastomia
kalliorantoja, joita vastaan aallot ja myrskyt voimatoinna riehuvat,
se on myöskin jo kau'an aikaa ollut törkeimpäin pahantekijöiden
säilytys- ja rangaistuspaikkana.

Näitä säilytetään seitsemässä holvissa, jotka ovat kosteat
ja terveydelle haitalliset sekä puuttuvat valoa ja riittävää
ilmavaihtoa, mutta kussakin on kaksi osastoa, jonka ohessa vangit
heidän luotettavaisuutensa ja käytöksensä mukaan ovat jaetut kahteen
vankitarhaan, joka Vähäpätöinen luokitus tuottaa sangen vähän tahi
ei ensinkään sitä hyötyä, jota sillä on tarkoitettu. Miestappajan ja
esimiehen loukkaajan y.m. täytyy täällä välttämättömään oleskella
varkaiden, rosvojen ja muiden joukossa, joiden tehdyt rikokset
ilmaisevat paljon suurempata siveellistä turmiota kuin edellisten.

"Jokaisen vangin ylöspito", seurataksemme äsken mainittua kertomusta,
"maksaa valtiolle noin 75 riksiä pankossa, jonka edestä se saa
korvauksen käyttämällä vankeja linnatyöhön. Tähän käytetään vuosittain
keskimäärin 116 vankia, jotka tekevät työtä noin 12 hetkeä päivässä
suvella ja 5 hetkeä talvella. Kohteleminen on niin lempeä, kuin
asianhaarat ja varovaisuus sallii, ilman että vielä kuitenkaan
ollaan opittu noudattamaan niitä aikakautemme mietteitä, jotka
vaativat hemmoittelemaan konnia ja rosvoja, jotka vaarallisempina ja
kesyttämättömimpinä kuin petoeläimet aina ovat Valmiit vähintäkään
syyttä työntämään murhapuukon lähimäisensä sydämeen, josta Karlsten'in
linnanoikeuden pöytäkirjat ilmaisevat varsin monta todistusta.
Se käsitys, joka yleisöllä tavallisesti on tuosta kauhistavasta
'Maarstrand'issa istumisesta', on aivan väärä. Vangit saavat täällä
nauttia kaikkia niitä etuja, joita joku heidän asemassansa voi
toivoakaan. Heidän työnsä ei ole raskaampaa, kuin että kuka vapaa
mies tahansa ottaisi sen tehdäksensä tavallisesta päiväpalkasta. Jos
he rikkovat itsensä tahi sairastuvat, on lääkäri silmänräpäyksessä
heidän luonansa. Ruoka on sekä ravitseva että riittävä, ja monella
kymnaasitalojen haltijalla Tjörn'issä ei ole suven aikana niin
hyvää ravintoa kuin näillä. Sopivaa seuraa ei myöskään puutu, eikä
huvituksistakaan ole puutetta. Sanomalehtikirjallisuuttakin tietävät
he hankkia itsellensä. Jos heillä on taitoa, voivat he kaikenlaisten
teosten valmistamalla hankkia itsellensä sangen hyviä tuloja, jotka
annetaan vankeuslaitoksen johtokunnan hoidettaviksi. Silmällä
pitäjiltänsä eivät he kärsi minkäänmoista loukkausta, joll'eivät he
rikoksillansa te'e itseänsä sitä ansainneeksi. Jos he taas tekevät
rikoksia, rangaistaan heitä täällä raipoilla, pimeällä kopilla tahi
rautakahleilla, mutta ainoastansa linnanoikeuden tutkinnon ja päätöksen
jälkeen. Vaikka ovatkin tuomitut elinkautiseen vankeuteen, on heillä
kuitenkin varmaa toivoa päästä 8 tahi 10 vuoden hyvän käytöksen perästä
vapauteen. Heidän tilansa ei siis suinkaan ole niin säälittävä kuin
tavallisesti luullaan, erittäinkin jos mietitään, että nämät ovat sakka
yhteiskunnan heittiöistä. Terveydelle haitalliset säilytyshuoneet ja
liian niukka vaatetus en lähin menetettyä vapautta ainoa paha, josta
näillä onnettomilla on valittamisen syytä."

Eräänä syysyönä, monias vuosi Asplundan herraskartanossa, Roslagissa,
sattuneiden tapahtumien jälkeen, esiintyi yhdessä noista seitsemästä
vankiholveista Karlsten'in linnassa kohtaus, joka, vaikk'ei se
ollutkaan harvinainen niiden joukossa, jotka näissä holveissa asuvat,
kuitenkin näyttää kaikista asian tuntemattomista sangen oudolta ja
kamalalta.

Kostealla maapermannolla kysymyksessä olevassa holvissa seisoi noin
kolmekymmentä vankia puolipiirissä erään vangin edessä, joka oli
istautunut ylösalasin käännetylle sangolle. Lähin ja kummallakin
puolella häntä, joka yksinään oli istuvallansa, seisoi kaksi henkilöä,
pitäen kumpikin sytytettyä kynttiläänsä, jotka valaisivat tuota
kamalata näkyä.

Hän, joka istui, oli holvin vapaaehtoisesti valittu päämies. Joka
holvissa valitaan senlainen, ja tällä on suuri vaikutusvalta toisiin.
Suljettuina pois yhteiskunnasta, järjestävät vangit yhteiskunnan
keskuudessansa lakiloilla, joiden edessä Drako'kin olisi hätkähtänyt.

Se päämies, joka meillä nyt on silmäimme edessä, näyttää kaikissa
suhteissa kykenevän hoitamaan virkaansa, sillä hänen kasvonsa olivat
julmimmat kuin kenenkään muun ko'olla olevista, joka todellakaan ei
merkitse vähän, ja hänen ruumiinsa oli verrattain jykevin kaikista.
Käsivarret ja yläpuoli ruumista, jotka olivat paljastetut, muistutti
välttämättömästi Typhoeus'esta, joka muiden jättiläisten johtajana
latoi Ossa- ja Pelionvuoret päällekkäin, rynnätäksensä täten taivaaseen
ja syöstäkseen Jupiterin Olympon valtaistuimelta. Pääntiehen niskan
ympärille, joka olisi soveltunut puhvelihärjälle, oli solmittu köysi,
jossa riippui ales hänen korkealle, leveälle ja karvaiselle rinnallensa
pieni, neliskulmainen lyijylevy, johon huomattiin piirustetuksi
pääkallon kuva, Hänen leveästä, julmasta naamastansa näkyi tuskin muuta
kuin puoli otsaa ja nuot suuret, vitkaan kieppuvat, harmaat silmät,
sillä kaikki muu oli peitetty mustilla, harjaksentapaisilla hivuksilla
ja parralla, joka valui ales hyvän matkaa rinnalle, ei kuitenkaan
niin ales, että se olisi peittänyt lyijylevyä, joka samoin kuin tuo
kyynäränpituinen puupalikkakin, jota hän piti oikeassa kädessänsä,
ja olkipatja, jonka päällä hänen jalkansa lepäsi, olivat päämiesten
armon-osoitteita eli vallan tunnusmerkkejä.

Päämies antoi tutkivaiset silmäyksensä vitkaan liikkua vaitonaisen
kokouksen yli ja kun nämät näin olivat tähystelleet vuoroonsa kutakin,
avasi hän suunsa seuraavaan kysymykseen:

"Onko krapu keitetty vai elävä?" [Romani- eli varkaankielellä
nimitetään yötä _eläväksi kravuksi_ ja päivää _keitetyksi_.]

"Elävä", vastasi eräs ääni tuon suuren, hirmuisen holvin perältä.

"Mistä tiedät sen olevan elävän?"

"Toinen vahdin katselu kulki äsken ohitse."

"Mitä näyttää elävä krapu?"

"Kahtatoista ja viittä minuuttia."

"Mistä sen tiedät?"

"Kun vahdin katselu kulki, aloin minä laskea yksi, ja kun sinä teit
ensimäisen kysymyksesi, olin ennättänyt kolmeen sataan."

"Kuuletko mitään?"

"En, paitsi laahasapelein [kahleiden] kalskeen", vastasi ääni.

"Hyvä!... mitä on meidän tehtävä, kun elävä krapu näyttää kahtatoista?"

"Tuomitseminen."

"Entä muuta?"

"Rankaiseminen."

"Tuomitseminen ja rankaiseminen", kertoi päämies kovalla äänellä.

"Tuomitseminen ja rankaiseminen", kaikui ko'olla olevien suusta kööri,
kolkko kuin etäällä kohiseva meri.

"Onko ketään tuomittavaa ja rangaistavaa?" alkoi taaskin päämies.

"On."

"Kuka?"

"Niitä on kaksi."

"Ketkä?"

"Kivikauris ja valkoinen repo."

"Miksi mainitset sinä kivikauriin valkoisen revon edellä ja valkoisen
revon kivikauriin jälkeen?"

"Siksi, että kivikauris on tehnyt suuremman rikoksen ja valkoinen repo
pienemmän."

"Aivan oikein... suuremmalla rikoksella on aina etuoikeus... senlaista
tapaa noudatetaan holvioikeudessa... [salainen oikeus, jossa vangit
ovat tuomareina ja lautamiehinä]. Rääsynkerääjä [yleinen syyttäjä eli
viskaali _holvioikeudessa_], tuo esiin kivikauris!"

Kaksi puolialastointa olentoa lähestyivät nyt päämiestä, joista yksi
talutti esiin toistansa.

Hän, jota talutettiin esiin ja nimitettiin kivikauriiksi, oli pitkä,
laiha olento, joka oli, tuomittuna ryöväyksestä yleisellä maantiellä,
viettänyt 10 vuotta Karlsten'in linnassa toivolla saada viettää
siellä lopunkin ikäänsä. Hän oli ollut kivenhakkaaja ja saanut siitä
liikanimensä.

Tuo taluttava veli, eli rääsynkerääjä, oli hiukan pienempi
vartaloltansa, mutta yhtä laiha kuin edellinenkin. Hänkin oli tuomittu
elinkautiseen vankeuteen yhtäläisestä rikoksesta.

"Mitä kivikauris on rikkonut?" kysyi puheenjohtaja.

"Eilen, jälkeen puolenpäivän, varasti hän neljä hampaankoettelijaa
[leipää] eräältä toverilta", vastasi syyttäjä.

"Inhoittavaa! konnamaista!" päivitteli tuo rehellinen puheenjohtaja.

"Konnamaista!" myönsivät nuot yhtä rehelliset lautamiehet.

"Mitä sinulta on sanomista puolustukseksesi?" kysyi puheenjohtaja
syytetyltä.

"Minä kiellän."

"Eikö mitään muuta", lausui puheenjohtaja, "eikö sinulla ole mitään
muuta puolustukseksesi, sinä konna?"

"Tunnettu asia on melkein kuin todistettu", väitti syyttäjä.

"Korkean holvioikeuden herrat jäsenet!" lausui päämies uudestansa,
"onko syytetty syyllinen vai syytöin?"

"Syyllinen", vastasivat lautamiehet yhdestä suusta.

Sitten kääntyi puheenjohtaja taaskin syytetyn puoleen:

"Tovereiltansa varastaminen on yhtä kuin itseltänsä varastaminen",
sanoi hän, "ja itseltänsä varastaminen on ainoa, jonka me tunnustamme
varkaudeksi... Sinä paatunut syntinen... sinä olet tehnyt itsesi
syypääksi törkeään rikokseen."

"Niin, niin!" jupisivat ko'olla olevat innolla, joka ilmaisi, ettei
syytetty ollut niitä, joiden tähden katsotaan sormien lomatse.

"Vaiti!" käski puheenjohtaja, "älkäät häiritkö minun konsistoriumiani."
[Pää, kun se miettii ja päättää jotakin.]

Moniaan minuutin kestävä, syvä äänettömyys vallitsi tuossa kolkossa
luolassa, jonka jälkeen päämies taaskin koroitti äänensä ja lausui
seuraavan päätöksen:

"Koska Olli Frisk'istä, jota myöskin kivikauriiksi mainitaan, on
todistettu hänen kuluneena eilispäivänä eräältä toverilta varastaneen
neljä hampaankoettelijaa, siis, ja holvila'in ensimäisen luvun
ensimäisen pykälän nojalla tuomitaan hän menettämään nuppinsa,
itsellensä rangaistukseksi ja muille varoitukseksi."

Nureksivien äänien sorina kohosi holvissa.

"Ainoastansa menettämään nuppinsa!" jupisi yksi.

"Eikö hänen pidä kärsimän holvirangaistusta?" mutisi toinen.

"Niinhän on määrätty holvila'in ensimäisen luvun ensimäisessä
pykälässä", lisäsi kolmas.

"Kuka rohkenee nurista täällä?" ärjäsi päämies, lyöden
puupalikalla kivipermantoon niin, että holvi kaikui; "kuka rohkenee
esitellä holvirangaistusta ja kuka nimittää nupin menettämistä
_ainoastaiseksi_?... Ettekö te siis tiedä, että ensimäisen luvun
ensimäinen pykälä on muutettu, ja että minä olen tehnyt tämän
muutoksen? ja eikö henkensä menettäminen ole ankarin rangaistus, kuin
ajatella voi?... mitä arvelette, herraseni!"

Tuo nuriseva vastustaminen jatkui yhä, joka osoitti, etteivät
lautamiehet olleet samaa mieltä puheenjohtajansa kanssa tässä asiassa.

"Tukantekijä [teloittaja] tänne!" huudahti päämies; "kuka on
tukantekijänä tällä viikolla?"

Muuan vanki astui esiin, kantaen pitkää, puolen korttelin pituista
pienaa.

"Vai niin, sinäkö se olet", lausui puheenjohtaja, tarkastaen
hiukan ylenkatseellisesti teloittajan vartaloa; "sinä olet kehno
tukantekijä... Kun sinun eilen piti nipsauttaa nikkari-OlIia,
iskit sinä niin, että hän hypähti ylös ja huusi... Oletko koskaan
nähnyt päättömän juoksentelevan ja huutavan?... Tiedätkö miten kävi
Dyring'ille, joka oli tukantekijänä Upplannissa monta monituista
vuotta sitten?... Kerran kun hänen piti katkaiseman kaulan eräältä
peijakkaatta, iski hän kolme lyöntiä kaulan katkeamatta... Silloin
käskettiin Dyring'iä itseään laskeumaan polvillensa ja eräs
vasenkätinen kirkonmies astui esiin nipsauttamaan Dyriitg'iä... Dyring
tiesi saavansa armoa, jos tuo vasenkätinen löisi kerrankin väärään,
ja sen vuoksi naurahti hän sekä laskeusi polvillensa, samoinkuin
laskeutaan päivällismakuulle... Vasenkätinen iski ja ensimäisellä
lyönnillä vieri Dyring'in nuppi neljä kyynärää hänen ruumiistansa...
Silloin ei Dyring enään nauranut ja hän makaa päivällistänsä vielä
nytkin... Minä näen sinusta, tukantekijä, että sinulle kävisi samoin
kuin Dyring'illekin; mutta koska minun tulee sinua sääli, tahdon minä
itse kestittää kivikaurista, näyttääkseni sinulle, sinä raukka, ja
kaikille muillekin, kuinka on meneteltävä päästäkseen oltermanniksi
hyvin luvallisessa tukantekijän ammatissa... Laskeu polvillesi,
kivikauris, ja antakaatte tänne omenaveitsi [piilu]."

Sitte tempasi hän pienan vakinaisen tukantekijän kädestä. Tuomittu
laskeusi virkkamatta sanaakaan polvillensa ja asetti sitte päänsä
patjalle.

"Pois tieltäni, että saan tilaa!" huudahti päämies ja huiskutteli
ympärillensä pienalla niin, että kaikkein täytyi vetäytyä takaperin.

"Hyvin, hyvin! eläköön päämies!" huusivat kaikki, jotka nyt rupeisivat
myöntymään tuohon omatekoiseen holvila'in ensimäisen luvun ensimäisen
pykälän muutokseen.

Nyt korotti päämies tuota hirmuista pienaa -- kova temäys kuului --
rangaistava ei huutanut, eikä kavahtanut ylös, vaan makasi kuin kuollut
patjalla.

Yleinen mieltymyshuuto kaikui holvissa.

"Paiskatkaa nyt ruumis syrjään ja tuokaa valkoinen repo esille", käski
päämies ja istui jälleen aivan tyynenä paikallensa tuomioistuimelle.

Muutamat vangit laahasivat syvälle holviin kivikauriin ruumiin, jossa
ei ollut vähintäkään elon merkkiä.

Sitten talutti rääsynkerääjä valkoisen revon esille.

Tämä oli pienenläntä, valkotukkainen miesi, jolla on syvä arpi vasemman
silmän alla. Hänkin oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen setelirahan
väärentämisestä yhteydessä monien muiden petosten kanssa.

"Mitä hyvää valkoinen repo on tehnyt?" kysyi puheenjohtaja.

"Hän on kielinyt eräälle vanginvartialle tynnyrintekijä-Ollilla olleen
helistimiä [tiirikoita] salattuna vuodeolkiin", ilmaisi syyttäjä.

"Oletko tehnyt sen, ystäväni?" kysyi puheenjohtaja syytetyltä niin
lempeällä äänellä,' kuin senlaiselle julmurille oli mahdollista.

"Minä tein sen yhteiseksi hyväksi", vastasi syytetty.

"Tavallinen veruke, valkoinen repo-parka!" muistutti päämies; "eikö
sinulla ole mitään muuta, jolla itseäsi puolustaisit?"

"Tynnyrintekijä-Olli, jonka omat helistimet olivat, oli piiloittanut
ne vuode-olkiin", vastasi valkoinen repo, "ja minä varoitin häntä
useampia kertoja panemasta niitä senlaiseen piilopaikkaan, jonka niin
helposti voisi löytää... mutta koska hän ei tahtonut seurata minun
neuvoani, ja minä tiesin vanginvartijan ennen yöntuloa tarkastavan
patjat, pidin viisaampana ilmoittaa hänelle asian edeltäpäin, sillä
joll'en sitä olisi tehnyt, olisi tynnyrintekijän kapineiden löytäminen
antanut syytä yleiseen tarkasteluun, ja se ei olisi maistunut meille
hyvältä... Tynnyrintekijä-Olli on aina ollut elukka, josta ei ole lukua
pitämistä... Minä kysyn kaikilta, eikö se ollut hyvin ja viisaasti
tehty?"

"Oli, oli", vakuutettiin joka taholta.

"Mutta ennenkuin minä ilmaisin asian vanginvartijalle", jatkoi
syytetty, "mainitsin minä rääsynkerääjälle, mitä minä aijoin tehdä."

"Puhuuko valkoinen repo totta?" kysyi puheenjohtaja syyttäjältä.

"Valkoinen repo valehtelee", vastasi tämä.

"Valehtelenko minä, sinä heittiö!" huusi valkoinen repo ja nosti
uhkaavana kätensä syyttäjää vastaan.

"Vai niin, sinä loukkaat syyttäjävirastoa!" huudahti puheenjohtaja,
lyöden puupalikkaa kivipermantoon.

"Tämä on konnamainen liitto minua vastaan!" jatkoi syytetty, heittäen
ympärillensä silmäyksiä, hehkuvia kuin ilveksen; "päämies ja syyttäjä
ovat yhdestä puolin keskenänsä."

"Vai niin, sinä loukkaat oikeuden arvollisuutta!" huudahti päämies.
"Herrat lautamiehet", jatkoi hän, kääntyen oikeuden jäsenten puoleen,
"puhuuko valkoinen repo totta?"

Oikeuden jäsenet noudattivat mitä syvintä äänettömyyttä, ikäänkuin
olisi he samalla kertaa tunteneet sääliväisyyttä syytettyä ja pelkoa
päämiestänsä kohtaan.

Tämä uudisti kysymyksensä korkeammalla äänellä.

"Valkoinen repo on kaiken aikaa ollut rehellinen ja rivakka poika",
vastasi vihdoin yksi, joka oli rohkaissut itsensä.

"Ja jos hän on kielinyt vanginvartijalle, on se tapahtunut yhteiseksi
hyväksi", lisäsi toinen.

"Niin, niin", myönsi koko joukko.

"Valkoinen repo on siis syytöin kuin lammas?" kysyi puheenjohtaja.

"On, on!" vastasivat lautamiehet, "syytöin, syytöin!"

Selvästi näkyi valkoisen revon olleen yhtä suositun tovereiltansa,
kuin kivikauris oli vihattu.

"Vaiti! älkäätte häiritkö minun konsistoriumiani!" käski päämies,
nojaten päätänsä toiseen käteensä.

Muutaman minuutin mietittyänsä korotti hän kätensä ja julisti
seuraavan päätöksen:

"Koska on toteen näytetty, että Tunqvist, jota myöskin valkoiseksi
revoksi mainitaan, tällä kertaa on kielinyt yhteiseksi parhaaksi, niin
ei häntä voida langettaa siihen rangaistukseen, joka kielimisestä on
määrätty hovila'in kolmannen luvun ensimäisessä pykälässä."

"Hyvin, hyvin! eläköön päämies!" riemuitsi joukko.

"Mutta", jatkoi päämies, "mutta koska valkoinen repo oikeuden edessä
on pudistanut nyrkkiänsä syyttäjälle ja kohdellut tätä loukkaavilla
lauseilla ja sen ohessa on häväissyt korkean hovioikeuden arvollisuutta
syyttäessään oikeutta osallisuudesta häntä vastaan tehtyyn liittoon,
pitäisi hänet neljännessä luvussa säädetyn lain määräyksen nojalla
tuomittaman kurkistamaan ulos [kuolemaan]; mutta koska valkoinen repo
on tähän saakka tehnyt itsensä tunnetuksi kaikin puolin nuhteettomasta
ja kunniallisesta elämästä, vapautetaan hän kuoleman rangaistuksesta,
jonka tähden hän tällä kertaa pääsee kosimasta leskeä [syleilemästä
hirsipuuta]; vaan koska senlainen rikos, jos se jätettäisiin sillensä
ja rankaisematta, voisi ennemmin tahi myöhemmin matkaan saattaa meidän
pyhinä pidettäviksi vannottujen lakiemme peruuttamisen, josta vihdoin
olisi koko meidän yhteiskuntamme kumoaminen seurauksena; siis ja
sen nojalla, mitä viidennessä luvussa esimiehen loukkaus-rikoksesta
määrätään, julistetaan hän velvolliseksi kärsimään holvirangaistuksen,
hänelle kuritukseksi ja muille varoitukseksi ja tämä oikeudella, kuten
kuninkaallinen hovioikeus kirjoittaa."

Kauhistuksen huuto tuomitun huulilta seurasi tätä tuomiota ja
paheksumisen sorinaa kuului joka haaralta ko'olla olevilta, joka näytti
osoittavan että tällainen armahtaminen pidettiin paljon ankarampana
kuolematakin.

"Minun sydäntäni kirvelee, mutta oikeuden pitää mennä menoansa", lausui
puheenjohtaja liikutetulla äänellä.

"Ei, ei!" huusivat muutamat muut äänet. "Väärin! laittomasti!" huusivat
toiset.

"Lapseni", huokasi puheenjohtaja; "ei kukaan kärsi kovemmin kuin minä,
ja minä tahtoisin ennemmin tulla kutitetuksi piipunpuhdistajalla
[lyödyllä puukolla] kuin julistaa senlaisen tuomion... mutta tuomio
pitää pantaman täytäntöön; tuokaat siis turkkuri [raippaaja] esille!"

Eräs vanki, joka tämän käskyn kuultua astui joukkoon, laahaten pitkää
köyttä jäljessänsä, laski kätensä tuomitun olkapäälle.

"Auttakaa, auttakaa! toverit!" huusi tämä ja koetti vapauttaa itsensä
tuosta suomattomasta kädestä; "päämies on aina vetänyt yhtä köyttä
kivikauriin ja rääsynkerääjän kanssa minua vastaan siitä syystä, että
minä aina olen pitänyt heitä silmällä, sillä yhä on heillä kuisketta
keskenänsä, ja minä olen kau'an huomannut heidän hankkivan jotakin,
mitä eivät tahdo ilmaista meille muille... He pelkäävät minua ja
sentähden hankkivat he minun turmiotani... pelastakaa minut, toverini!"

"Onnetoin veli!" surkutteli päämies yhä lempeydellä; "se koskee minuun
kovin, olen minä sanonut, mutta oikeuden pitää menemän menoansa."

Tuo yleinen nurina tuomion yli, päinvastoin että olisi asettunut
päämiehen lempeästä puhuttelemisesta, sai yhä enemmän uhkaavan luonteen.

Päämies nousi istuimeltansa ja, heittäen ympärillensä uhkarohkeita
silmäyksiä sekä heiluttaen puupalikkaa päänsä yli, korotti hän nyt
äänensä:

"Heittiöt!... koska tulen minä onnistumaan saada lakia ja oikeutta
voimaan teidän keskuudessanne!... Kun minä tuomitsen ankarasti,
sanotaan minun tuomitsevani liian lempeästi, ja kun minä tuomitsen
lempeästi, pidetään sitä ankarana... Vaiti, sanon minä! tahi kaikkien
palavien tulikivijärvien nimessä, jotka teitä odottavat, vannon minä
juoksettavani hillan [veren] teidän sydämistänne, ettei niinkään suurta
pisarata jää jäljelle, jotta voisi kostuttaa iilimadon poikasenkaan
hammasta!... Kun on kysymyksessä valmistaa pitoja käymälavalla [murhata
joku maantiellä], silloin ei kukaan teistä ujostele... mutta kun on
kysymys saada uppiniskaista tottelemaan, silloin märisitte te kuin
lapset saadessaan ensimäisen sokuripalansa [selkäsaunansa]... Sentähden
rukoilen minä paholaista aamuin silloin, että hän panisi teidät käymään
sukankutimissa [käsiraudoissa] ja sukissa [jalkaraudoissa] siksi,
kunnes tulisitte kaikki mestauspaikalle, jonka minä toivon tapahtuvan
niin pian kuin mahdollista."

Tämä oli sydämen kaunopuheliaisuutta, joka myöskin tunki sydämiin,
sillä se alamaisuuden äänettömyys, mikä nyt huomattiin joka taholla,
ilmaisi valkoisen revon menettäneen asiansa.

"Minä vetoan, minä ilmoitan tyytymättömyyteni!" huudahti tuomittu
tuskallisesti.

"Kenen luona?" kysyi päämies.

"Kummassakin vankitarhassa", vastasi tuomittu.

"Sen saat tehdä... mutta tuomio tulee sittenkin pantavaksi
täytäntöön... Kuitenkin, katsoen sinun entiseen veljelliseen ja
kiitettävään käytökseesi, tahdon minä, osoittaakseni sinulle
ystävyyttäni ja kunnioitustani, itse olla turkkurille avullisna tuomion
toimeenpanemisessa."

Ei tämäkään ystävyyden ja kunnioituksen osoite näyttänyt
rauhoittavan tuomittua, joka huolimatta hänen vastaväitteistänsä ja
rinnustelemisistansa nyt laahattiin erääsen syrjäpaikkaan holvissa.

Tuon onnettoman pää ja olkapäät puristettiin hänen polviensa väliin
niin, että hänen ruumiinsa sai pallon muodon. Näin sidottuna
ripustettiin hän holviin pää alespäin. Tähän hirveään asemaan jätettiin
hän koko yökaudeksi.

Senlainen on n.s. holvirangaistus. Tämän kauhean kidutuksen suhteen,
jota tavallisesti seuraa selkäsauna, on vangeilla niin suuri hirmu,
että he, voidaksensa välttää sitä muuton kautta toiseen holviin,
usein tekevät rikoksia, joista seuraa kuolemanrangaistus, esim.
päällysmiesten haavoittamista puukolla j.n.e...

Eipä aivan harvoin käy niinkin, että se, joka kärsii
holvirangaistuksen, menettää henkensäkin; mutta silloin ripustetaan
hän vaan kellumaan johonkin holvin nurkkaan ja sitte sanotaan hänen
surmanneen itsensä.

Neljänneksen tuntia holvioikeuden istunnon jälkeen olivat kynttilät
sammutetut, ja nuot kovat kuorsnaamiset holvin joka taholla ilmaisivat
unen rauhan laskeuneen holvin asujanten yli.

Silloin nousi mestattu ylös siltä paikalta, johon hän rangaistuksensa
jälkeen oli laahattu, ja ryömi käsin sekä jaloin nukkujien patjoin
välitse, kunnes oli tullut erään ylimpänä olevan patjan luokse.

"Mylläri, nukutko sinä?" kysyi hän kuiskaten ja siveli toisella
kädellänsä erästä isoa ruumista.

"En, minä makaan ja kuultelen miten valkoinen repo ähkii tuonnempana",
vastasi kysytty yhtä hiljaa: "noh, kivikauris, mitenkä on niskaluusi
laita?"

"Sinä uhkasit kuin väkivasaralla, mutta löit kuin kärpäsen siivellä...
kiitos ja kunnia siitä, veli Broms... sitä voi nimittää sormien
väliinpistämiseksi."

"Mutta kuinka saattoi Olsson, joka on meidän ystävämme, syyttää sinua
leipien ottamisesta?"

"Hänen täytyi tehdä se pakosta, sillä useat näkivät sen, muiden
joukossa valkoinen repokin, ja kaikki toivoivat minulle hyvää, kuten
tiedät."

"Mutta missä sinun silmäsi oli niitä näpistäessäsi, Frisk-hyväni?"

"Ne näyttivät minusta selvään muita isommilta."

"Umpisilmä! älä unohda, että niiden hampaankoettelijain, joita me
etsimme, pitää olla puolta tuumaa muita pitemmät... pidä siis
tästälähin tirkistimesi paremmin auki!"

"Ole Vakuutettu siitä!"

"Luuletko valkoisen revon kestävän koko yön?" kysyi mylläri.

"Hän on sitkeähenkinen kuin angerias... minulla olisi hyvä halu häntä
armahtaa."

"Millä tavoin?"

"Jos minä kuristaisin häntä moniaan kerran kurkusta, vai mitä siitä
arvelet?"

"Ei se käy... sinun armeliaisuuttasi voitaisiin käyttää väärin...
Anna hänen siis ähkiä rauhassa, sillä kyllä hän on saanut sen verran,
ett'ei hän hopussa nuuski meidän jälkiämme, kuten hän tähän saakka
on tehnyt... Kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua toivon henkivämme
toista ilmaa kuin se, jota Karlsten'issa tarjotaan."

"Ah, kuinka tulee olemaan suloista saada elää Vielä kerran maailmassa",
lausui kivikauris.

"Vaiti ja mene makaamaan!" käski päämies; "äläkä unohda herätessäsi
pitää päätäsi nyökässä, ikäänkuin olisit niskaluitta syntynyt... muuten
voisivat menettää luottamuksensa minun käsivoimiini, ja sen vireillä
oleminen on minulle tarpeellista kumminkin niin kauan, kuin minä asun
Maarstrand'issa... Hyvää yötä, kivikauris!"

"Hyvää yötä, mylläri!"

Sitten hiipi mestattu takasin entiselle paikallensa ja laskeutui
makuulle, pian olivat kaikki nukuksissa paitsi hirtetty, jonka
valittava ääni kuului nukkuvien kuorsnaamisen ja hiirien vikinän yli
tuossa hirveässä luolassa.



Kahdeskymmenesensimäinen luku.

Kapina.


Seuraavana puolipäivänä, tahi n.s. päivällisen ajalla, olivat kaikki
vangit tavallisuuden mukaan ko'olla kummassakin vankitarhassa.
Suurimmassa niistä, jossa olivat törkeimmät pahantekijät, noin
satakunta luvultansa, seisoi mylläri, joka päämiehenä viime yönä oli
käyttänyt lakia ja oikeutta tavalla, jonka jo tunnemme.

Mylläri oli salaisessa keskustelussa kivikauriin kanssa, sillä he
vilkuivat, kuiskaen toisillensa, molemmille puolillensa vakuudeksi,
ett'ei kukaan kuunnellut heidän puhettansa tahi pitänyt heitä silmällä.

"Katso tarkkaan", kuiskasi mylläri, "ja jos huomaat joitakuita, jotka
ovat puolen tuumaa tavallista pitemmät, niin kaappaa ne... mutta älä
menettele yhtä kömpelösti kuin eilen, sillä sitten en enää voi sinua
auttaa."

"Ei ole pelkäämistä", vastasi kivikauris, "sillä valkoinen repo ei ole
tarhassa tänään ja hän on ainoa, jota minä pelkään, sillä hänellä on
silmät kuin kissalla pimeässä."

"Oli silmät, aijoit kai sanoa", oikaisi mylläri, "sillä nyt ei hän
suurin kurkistele."

"Niin, niin, kylläpä se niin on."

"Hän oli puolikuolleena tänä aamuna... oletko kuullut hänestä mitään
jäljestäpäin?"

"En, mutta minä kuulin lääkäriltä hänen olevan henkitoreissansa."

"Oivallisesti... missä rääsynkerääjä on?"

"Hän seisoo tuolla."

"Joudu sanomaan hänelle, että hän, kun vanginvartijat tulevat tuomaan
ruokaa, jollakin tavalla viivyttää tovereja, sill'aikaa kuu me otamme
ruokaosamme."

"Sen teen," vastasi kivikauris ja meni pois päämiehen luota.

Tämä jäi seisomaan samalle paikalle, silmäillen tarhasta johtavaa
suljettua porttia, jonka korkean ja vahvan aitauksen yläpuolella synkkä
syystaivas kaarehti.

Portti aukeni, ja neljä vanginvartijaa astuivat vankitarhaan, kaksi
kantaen leipäkaukaloa ja kaksi kaukaloa, jossa oli leikeltyjä,
laukkaisia sillejä. Kaksi vahtisotamiestä oli vanginvartijain turvana.

Kivikauris riensi silmänräpäyksessä leipäkaukalon kantajain luokse,
sill'aikaa kun muut vangit, seisoen piirissä rääsynkerääjän ympärillä,
kuultelivat hänen puhettansa.

"Oh, kylläpä sinulla on kiire", muistutti eräs vanginvartija.

"Aina sinä rynkäät ensiksi esille", lisäsi toinen.

"Se tulee siitä, että minä aina olen nälkäisin", vastasi kivikauris,
kiinnittäen silmäyksensä leipiin, jotka olivat ladottuina pyramiidin
muotoon.

Mutta eipä kyllin siinä, hän rupesi myöskin pistelemään käsiänsä
kaukaloon ja selailemaan leipiä niin, että monta näistä putosi
kaukalosta maahan.

"Kuka sinulle on antanut luvan pistellä noin kyntesi kaukaloon?" lausui
eräs vanginvartija.

"Minulla on niin huonot hampaat", vastasi kivikauris, "ja sentähden
täytyy minun koettaman saada kaikkein pehmeimmät... ei kukaan voi
tietääkään, kuinka huonot hampaat minulla on."

"Pane leivät veteen, niin ne kyllä pehmenevät", neuvoi toinen
vanginvartija.

"Veteen", kertoi kivikauris, ollen kumarruksissa kaukalon yli ja
koplotellen siinä; "mutta sittenhän ne menettävät kaiken mehunsa...
Varjelkoon Jumala minua moittimasta armollista majesteettiä ja
kruunua! eikä minulla ole mitään muistuttamista vankein hoidosta
eikä ruoastakaan, mutta... Ah! nyt olenkin saanut neljä... suokaatte
anteeksi hyvät herrat, että olen teitä vaivannut!... nämät ovat niin
pehmeitä, että niitä voi kietoa sormiensa ympärille!"

"Ovatko ne pehmeämpiä?" kysyi vanginvartija, laskien sormensa yhden
leivän päälle noista neljästä, jotka kivikauris oli ottanut; "onko
tämä sinun mielestäsi pehmeä?... Ahaa, sinä veijari!... ne ovat muita
isommat... sepä siis oli syynä, se... niin, sinä olet aika poika, sinä."

"Herralla on aina niin oivalliset silmät", vastasi kivikauris nauraen,
jonka sanottua hän jätti kaukalon ja lähestyi päämiestä.

Tämä vaikka nähtävästi välinpitämätöin kaikesta, joka häntä ympäröi, ei
ollut jättänyt silmäämättä kivikauriin liikkeitä.

"Joku näistä sen täytyy olla", lausui kivikauris hänelle; "nämät ovat
puolen tuumaa muita pitemmät, eikä senlaista pitänyt oleman neljää
useampaa."

"Ei, ja kaikki neljä olivat vieressäin?"

"Niin... kuitenkin oli saakelinmoinen vaiva niitä löytää... minä en
ymmärrä mitä neljällä tehtäisiin... yksikin olisi riittänyt."

"Sinä olet tyhmä... yksi ainoa erinäköinen olisi herättänyt huomiota...
Anna ne nyt tänne, mutta varovasti, ett'ei kukaan pistä nenäänsä
väliin."

Kivikauris antoi nuot neljä leipää päämiehelle, joka ne tallenti.
Sillävälin jakelivat vanginvartijat niukattaan tuodun vanginruo'an
toisille joukon jäsenille.

Päämies meni syrjään erääseen piha-aitauksessa olevaan nurkkaan ja
puristi sormiensa välissä rikki leivän toisensa perään. Yhdessä näistä
oli paperilippu, johon oli kirjoitettu muutamia rivejä.

Silmäiltyänsä rivejä, pisti päämies paperilipun suuhunsa, pureskeli
sitä ja nielasi sen vatsaansa.

Tämä tapahtui kreivin aikaan, kuten sanotaan, sillä yksi
vanginvartijoista lähestyi nyt päämiestä.

"Minulla on jotakin sangen tärkeätä sanottavaa päällikölle", lausui
mylläri.

"Mitähän hyvää se olisi?" kysyi vanginvartija.

"Sitä saatte kysyä päälliköltä sitten", vastasi mylläri.

"Mutta entä jos ei minua haluta mainita mitään päällikölle?"

"Niin saatte jotakin huomena tahi illan kuluessa, joka teistä kentiesi
tuntuu mieluisemmalta."

"Ja se olisi?"

"Kaksikymmentäviisi."

"Oletko vakuutettu siitä?"

"Olen, niin vakuutettu, ett'en tahtoisi olla teidän sijassanne
kahdeksaan päivään."

"Milloin tahtoisit sinä sitte puhua päällikön kanssa?" kysyi
vanginvartija, joka alkoi tulla levottomaksi.

"Yhden tunnin kuluessa, sillä sittemmin on jo liian myöhäistä", vastasi
päämies.

"Se on sitte jotakin tärkeätä?"

"On."

"Enkä minä saa tietää, mitä se on?"

"Ette... mutta malttakaapas... yhtä välttämätöintä on, että ette
puolella henkäykselläkään anna kenenkään tiedoksi minun pyytäneeni
puhua päällikön kanssa."

"Vai niin."

"Ei vankien eikä vahtimiesten."

"Ymmärrän."

"Vaiti... tänne tullaan... joutukaa!... asian pitää näyttämän siltä,
kuin tahtoisi päällikkö puhutella minua, ymmärrättekö?"

"Kyllä koetan", lupasi vanginvartija ja lähti pihasta.

Sillävälin, kun toinen vanginvartija toimitteli muiden vankien kanssa,
lähestyi päämies yhtä niistä sotamiehistä, jotka kivääri jalalla
seisoivat vahdissa portin kumpaisellakin puolella.

"Teillä on ladattuna tänään, näen ma", lausui Broms.

"On, mutta toimita sinä niin, että pääsen pian ampumaan", vastasi
sotamies; "missä ampumataulu on?"

"Tuossa se on", neuvoi mylläri, osoittaen pientä kivileiliä, joka oli
aitauksen lähellä.

Sitten käänsi hän selkänsä sotamieheen, peittäen hänet näkyvistä
jyhkeällä ruumiillansa.

Sotamies otti ulos kiväärin piipussa olevan tulpan ja kallisti kiväärin
suun leilin yli, joka pian täyttyi valkoisesta nesteestä.

Sitten laski sotamies jälleen kiväärin jalallensa ja seisoi yhtä
liikkumattomana kuin ennenkin. Toinen sotamies oli sillä välin katsonut
"suoraan", eikä ollut nähnyt tietysti mitäkään.

Mylläri otti esille pankkosetelin, jonka hän pisti samaan kiväärin
piippuun, josta tuo valkoinen neste oli lähtenyt.

Sitten tarttui hän leiliin, vei sen huulillensa ja otti muutamia kunnon
kulahduksia.

Kivikauris ja jotkut muut vangit, jotka sill'aikaa olivat lähestyneet
päämiestä, ottivat leilin tämän kädestä ja tyhjensivät lopun.

Tätä salaista paloviinan kuljetustapaa vangeille on suurella
menestyksellä käytetty valtakunnan useammissa linnoissa. Tosin
saattoivat vangit saada vankilan vahtimestarilta, jolla oli oikeus
pitää anniskelua vangeille, niin paljon viinaa, kuin he halusivat;
mutta koska tuon halutun tavaran hinta, joka oli riippuva ainoastansa
vahtimestarin mieli-oikusta, usein näytti säästäväisen vangin mielestä
liian kalliilta, koetti hän muilla teillä hankkia sitä itsellensä
riittävän määrän.

Vankien ruoka oli nyt jaettu, jonka vuoksi vanginvartija ja kummatkin
sotamiehet marssivat pois, sulkien portin jäljestänsä.

"Oikeinko paistettu?" kuissasi kivikauris myllärille.

"Oikein paistettu", vastasi tämä.

"Mitä leipoja sanoi?"

"Kello kahdeksan tänä iltana."

"Hyvä!... se leipoja puhuu kuin Jumala."

"Vaiti!... meitä pidetään silmällä", varoitti Broms.

"Kello kahdeksan tänä iltana", kuiskasi kivikauris rääsynkerääjälle,
joka samassa lähestyi noita kumpaakin toveriansa.

"Ah!" vastasi Olsson, vilkaisten iloisena mylläriin. Broms vilkaisi
takasin, mutta tarttui sitten partaansa ja näytti miettiväisen
näköiseltä.

Noin puolen tunnin kuluttua au'aistiin sama portti uudestansa, ja sama
vanginvartija, jonka kanssa mylläri oli jutellut, astui pihaan kahden
sotamiehen seuraamana.

"Broms?" huudahti vanginvartija, "minulla on käsky päälliköltä viedä
sinut hänen luoksensa."

"Minutko?" kysyi mylläri teeskennellyllä hämmästyksellä; "mitä mahtane
hän minusta tahtoa?... mitä minulla on puhumista päällikön kanssa...
Noh, sepä oli merkillistä!"

"Se ei koske minuun... tule nyt vaan", käski vanginvartija; "jos
sinulta on paha omatunto, niin valmista itseäsi pieneen tanssiin
pähkinäpuukepin kanssa... eteenpäin marss'!"

Mylläri lähti sitten vartijamiehineen liikkeelle ja jätti pihan.

       *       *       *       *       *

Nuot neljä, vanginvartija, vanki ja sotamiehet marssivat siihen noista
kummastakin kasarmista, jossa vartijaväen päällikkyys asuu ja jossa
myöskin päällikön virkahuone on. Toisessa kasarmissa asuu miehistö,
jotka viettävät niitä päiviä, joina eivät ole vahdissa tahi muussa
virantoimessa lukemisella, kirjoittamisella, luvunlaskennolla, kartan
piirustamisella y.m.

Ainoa, eikä todellakaan vähäpätöinen, etu, joka tulee kysymyksessä
olevan vartijaväen ja miehistön hyödyksi on se, että opetusta
äskenmainituissa aineissa antaa miehistölle kaksi alipäällikköä, ja
miehistöä vaihdettaissa pitää joku samassa rykmentissä palveleva
rykmentin upseeri tutkinnon, jolloin sotamies usein palajaa senlaisesta
palveluksesta sangen tyydyttävillä tiedoilla näissä aineissa ja
voisi tulla kaksinkertaisella tavalla hyödyksi kotiseudullensa, jos
voitaisiin myöskin keksiä luotettava keino kaikkein senlaisten tointen
estämiseksi vankein ja vartijaväen välillä kuin äsken mainittiin, ja
jotka luonnollisesti vaikuttavat turmiollisesti vartiajoukon siveyteen.

Kunniasijalla päällikköviraston istuntapöydän ääressä istui muuan
vanha, sotaisennäköinen, kunnioitusta herättävä miesi. Se oli
Karlsten'in linnan päällikkö.

"Sinulla on minulle jotakin sanottavaa?" alkoi päällikkö tutkistelemaan.

"On", vastasi vanki, "eipä ole monella ollutkaan yhtä paljon sanomista
kuin minulla tänään."

"Noh, annapas kuulua."

Vanki oli vaiti, mutta heitti silmäyksen vanginvartijaan ja kumpaankin
sotamieheen.

"Sinä tahdot puhutella minua kahden kesken?" kysyi päällikkö.

Mylläri teki myöntävän kumarruksen.

Päällikkö antoi vartijamiehille käskyn menemään ulos.

"Mutta, herra päällikkö", epäili vanginvartija, tähystellen Broms'ia
kiireestä kantapäähän.

"Mitä sinä tahdot?" kysyi päällikkö.

"Broms on niin viekas konna", vastasi vanginvartija, "eikä ole juuri
hyvällistä, että"...

"Astukaa ulos, älkääkä tulko sisään, ennenkuin minä käsken!" huudahti
päällikkö, suutuksissansa siitä, että joku voi pitää yhtä ainoata
henkilöä hänelle vaarallisena.

"Pysy nyt hiljaa ovenpielessä ja lausu lyhyesti, mitä sinun on
mielelläsi!" käski päällikkö.

"Nyt on määrältänsä kuusi vuotta, kun minä olen ollut tässä linnassa",
alkoi vanki.

"Noh, eteenpäin!"

"Niin pitkän ajan ainoastansa turhasta asiasta, armollinen herra
päällikkö."

"Aivan oikein... sinä vaan rosvosit muutamia keisareita Tukholman
kaduilla... korkeintansa vaan puoli tusinaa senlaista... sinä olet aina
kohtuullinen vaatimuksissasi, sinä."

"Lyhyemmässä ajassa kuin kuudessa vuodessa saattaa kyllästyä
Karlsten'iin", jatkoi mylläri.

"Noh, entä sitten?"

"Minulla ei ole laisinkaan halua olla täällä enään kau'emmin,
armollinen herra päällikkö!"

"Ei meilläkään ole mitään erinomaista halua pitää sinua täällä, mutta
me olemme, Jumala paratkoon, pakoitetut siihen", vastasi päällikkö
nauraen.

"Nykyään on minun luja päätökseni päästä täältä niin pian kuin suinkin."

"Kas, perhana! tuo päätös on sinulla ollut aina siitä asti, kun tänne
tulit... Eikö sinulla ole mitään muuta kerrottavaa minulle?"

"Minä myönnän tämän olleen minun päätökseni; mutta minä aijon nyt vasta
panna sen toimeen."

"Sinä olet avosydäminen ihminen, Broms-hyväni, ja sentähden te'et
kaiketi niin hyvin, että sanot minulle, kuinka sinä aijot menetellä,
päästäksesi Karlsten'ista, jossa sinä et viihdy."

"Jos minä olisin ennen tahtonut panna päätökseni toimeen, mikähän olisi
estänyt minua siitä?"

"Sinäpä olet lystikäs, vanha poikaseni!... sinä tahdot tietää, mikä
olisi estänyt sinua karkaamasta?"

"Niin."

"Sinun kunnioituksesi vahvoja muureja ja vankkoja rautapukimia kohtaan
sekä sinun pelkosi luodilla ladattuja kiväärejä kohtaan... Eikö ole
niin, muka?"

"Joutavia", vastasi vanki ja veti suunsa nauruun; "onko armollinen
herra päällikkö jo unohtanut, mitä toissapäivänä tapahtui?"

"Mitä silloin tapahtui?"

"Minä sain luvan mennä kaupunkiin muutamaksi tunniksi, ja minua seurasi
tietysti kaksi sotamiestä luodilla ladatuilla kivääreillä... Kun tulin
kaupunkiin, juotin kumpaisenkin sotamiehen juovuksiin niin, että he
makasivat liikkumattomina maassa, ikäänkuin olisi kokonainen patteri
Göthan tykkiväkeä mennyt heidän ylitsensä."

"Noh?"

"Mitä tein minä silloin?... karkasinko muka?... En, vaan minä otin
selkääni kummankin sotamiehen kiväärineen ja kaikki heidän muut
kampsunsa ja kannoin heidät sitten linnaan takasin... Keveämpää kuormaa
voi joutua kantamaan seljässänsä."

"Minä muistan sen... sinulla on oivallinen selkä."

"Mutta vieläkin oivallisemmat kintut ja jalat.. Jos minä silloin olisin
tahtonut karata, olisi se ollut leikin asia minulle... mutta minä en
sitä tehnyt kahdesta syystä."

"Ja ne syyt ovat?"

"Ensiksikin pidän minä sydämestäni armollisesta herra päälliköstä, enkä
tahtoisi millään lailla maailmassa matkaansaattaa teille vähintäkään
mielipahaa."

"Olen sangen kiitollinen!"

"Ja toiseksi en tahtonut erota linnasta karkurina."

"Ja nämätkö olivat syyt?"

"Niin, mitkäs muut, armollinen herra päällikkö?"

"Sinulla on huono muisti, Broms-hyväni, sillä sinä unohdit kaikkein
tärkeimmän."

"Unohdinko minä tärkeimmän", kertoi Broms, ja tarttui partaansa
toisella kädellään; "mikähän se voisi olla?"

"Saatettuasi vartiamiehesi tunnottomiksi, heitit sinä ympärillesi
joitakuita eriskummaisia silmäyksiä."

"Hoh, herra päällikkö!"

"Yksi näistä silmäyksistä kohtasi sinun toveriasi, Tunqvist'ia, jolla
myöskin oli kaupungissa käymistä samana päivänä ja joka silloin
sattumalta oli sinun läheisyydessäsi."

"Enpä minä vaan sitä muista."

"Tunqvist on sinun ystäväsi, sen tiedät sinä vanhastansa, ja hän ei
tahtoisi menettää sinua mistään hinnasta maailmassa... Sentähden
seurasi hän kaikkia sinun liikkeitäsi suurella tarkkaavaisuudella ja
vainua hänellä on, sen sinä tiedät, sillä häntä ei nimitetä suotta
valkoiseksi revoksi."

"Palasinko minä siis pelosta häntä kohtaan takasin linnaan?" lausui
mylläri hiukan hämillänsä.

"Totta kaiketi, ja senvuoksi ripustettiinkin Tunqvist viime yönä
holviin ja hän makaa nyt kuolemaisillansa. Sinä kuulet minun tarkkaan
tuntevani teidän tekonne."

"Tunqvist meni hirteen itse, vaikka hän nyt tahtoo syyttää muita."

"Senpä me juuri saadaan nähdä huomena linnanoikeuden istunnossa."

"Minä huomaan, ettei vangille suuria maksa vaivaa koettaa ruveta
rehelliseksi mieheksi", muistutti Broms, näyttäen mitä viattomimmalta.

"Sinähän olet rehellisyys ja kunniallisuus itse, Broms-hyväni, vaikk'ei
sitä helposti voi sinusta nähdä."

"Ett'ei sitä voi minusta nähdä, ei ole minun vikani vaan kuninkaallisen
majesteetin ja kruunun, joka on pukenut minut vanginvaatteisiin.
Ollaanhan tottumattomia ajattelemaan rehellisyyttä ja kunniallisuutta
löytyvän vanginnutun alla."

"Noh, no nyt kuuluviin, mitä sinulla on sanottavaa!" lausui päällikkö;
"et kai vaatine minua pitämään ylistyspuheita sinun avuistasi!"

"Minä olen kuullut kerrottavan, että elinkautisia vankeja, jotka ovat
tehneet linnalle jonkun suuren palveluksen, on senlaisesta hyvästä
käytöksestänsä armahdettu ja päästetty vapauteen."

"Aivan oikein... Minä ymmärrän sinua, sinä tahdot tehdä linnalle jonkun
suuren palveluksen päästäksesi siten itse vapaaksi... niinhän se on,
poikaseni?"

"Niin, siihen on minulla sekä tahtoa että kykyä."

"Annappa kuulua!"

"Se palvelus, jonka minä voisin tehdä, on suurin, minkä vanki voi
osoittaa vartiaväellensä, siitä olen minä vakuutettu... Mutta voinko
minä olla yhtä vakuutettu siitä, että se tuottaa minulle armoa ja
vapautta?"

"Sitä on minun vaikea sanoa, ennenkuin saan tietää, mikä palvelus se
on."

"Mutta minä en voi sanoa, mikä palvelus se on, ennenkuin olen
vakuutettu palkintoni saamisesta."

"Tiedäthän sen varsin hyvin, rehellinen Broms, että armahdusoikeus et
ole minun käsissäni."

"Minä tiedän sen hyvin... mutta minä tiedän myöskin, että teidän
puoltosananne, armollinen herra päällikkö, tekisi vaikutuksen
asianomaisessa paikassa."

"Hyvin mahdollista... Noh, millä tavalla aijot nyt ansaita itsellesi
tämän puoltosanan?"

"Jos jonakin aamuna tapahtuisi, että ensimäisessä vahtitarkastuksessa
ei olisi noissa seitsemässä vankiholvissa muita kuin hiiret jäljellä,
mitä, herra päällikkö, silloin sanoisitte, jos saan suurimmassa
nöyryydessä luvan kysyä?"

"Minä sanoisin, että piru tulee viemään teidät joka miehen karvoineen
päivineen... Mutta, Jumala paratkoon, eipä se suinkaan silläkään
tavalla käy... minä taidan saada tuskitella teidän kanssanne vielä
monta aikaa."

"Josko piru tulisi meidät viemään, liene vielä epävarmaa; mutta varmaa
on, että se kumminkin Veisi armollisen herra päällikön", Vastasi Broms.

Päällikkö rypisti kulmakarvojansa ja aikoi antaa vangille soveliaan
nuhteen hänen rohkeasta lauseestansa, mutta aprikoiden, ettei rauhan
aikana voi ajatellakaan linnan päällikköä, jos ei ole linnanvankeja,
hillitsi hän vihansa.

"Siis on taas joku karkaamisyritys kysymyksessä?" sanoi hän.

"Ensiksi kapina ja sitte karkaaminen, herra päällikkö", ilmoitti Broms.

"Kapinakin?"

"Niin."

"Hullutuksia, poikaseni!... sataviisikymmentä aseetointa vankia
nostasivat kapinan yli neljänsadanmiehistä vartiaväestöä vastaan, sen
sinä olet saanut väärästä korvasta."

"Satakaksikymmenmiehistä", oikaisi vanki, "sillä minä en voi tietysti
laskea tähän lukuun sitä osastoa työvahdeista, joka läksi pois tänä
aamuna linnasta, enkä sitäkään, joka saapuu tänne vasta huomena...
Yhtä vähän voin minä laskea siihen niitä kuuttakymmentä miestä, joita
vilu- ja kuumetaudit pitävät kytkettyinä sairasvuoteella... Tuo
vilutauti onkin mitä onnettominta, herra päällikkö."

Päällikkö, joka tavallisesti oli sangen hyväntahtoinen ja leikkisä
miesi, vaikk'ei hänen kanssansa siitä, kun asia sattui, ollut
leikitteleminen, tähysteli vankia hiukan hämmästyneillä kasvoilla..

Vastoin tavallisuutta oli vanhat työvahdit saaneet marssia pois,
ennenkuin uudet olivat ehtineet saapua, joka seikka yhteydessä monen
sairastamisen kanssa todellakin vähensi sotavoiman siihen lukuun, jonka
vanki oli maininnut.

"Ja se, joka nyt sanoo vankien olevan aseettomat", jatkoi Broms, "ei
sano suinkaan samaa tänä iltana tahi yönä."

Päällikkö laski äkkiä oikean kätensä pöydällä olevaan soitinkelloon.

"Mitä armollinen herra päällikkö aikoo?" kysyi Broms, tarkastaen
vanhuksen kaikkia liikkeitä.

"Minä aijon antaa käskyn, että kaikki holvit ja vangit mitä tyystimmin
tarkastetaan ja minä tahdon itse olla saapuvilla silloin", vastasi
päällikkö.

"Olkaatte sitte niin armollinen, että annatte samalla kertaa käskyn,
että jos pieninkään halkeama holvissa huomataan tahi puukon teräkään
sieltä löydetään, minulle annetaan sata raippaa tahi minut suljetaan
kuukaudeksi pimeään koppiin."

"Sinä luulet siis..."

"Etten ikänäni ole ollut niin kaukana pähkinäkepistä enkä pimeästä
kopista, kun nyt olen", keskeytti Broms; "myöskin luulen minä", lisäsi
hän, "että jos tarkastus toimitetaan tänään, ja vankein epäluulo siten
herätetään, ei sillä voiteta mitään muuta, kuin että kapina pannaan
toimeen sitä suuremmalla varovaisuudella."

"Sinä tahdot siis ilmaista minulle mitä on tekeillä?" kysyi päällikkö,
vetäen kätensä pois kellosta.

"Minä tahdon palvella herra päällikköä ja linnaa pettämättä kuitenkaan
toverejani. Minä en tahdo ilmoittaa, miten itse kapina tapahtuu, vaan
minä voin neuvoa keinot karkaamisen estämiseksi, ja sehän lieneekin
pää-asia."

"Sinä olet vanha veijari, Broms!... tämä on juttu, jonka sinä itse olet
keksinyt tehdäksesi itsesi hauskaksi."

"Antakaamme siis asian olla", lausui Broms, näyttäen aikovan mennä
matkaansa; "mutta jos minä aamupuhteella olen ainoa tovereistani, joka
mainitsen hyvää huomenta armolliselle herra päällikölle, saammehan
silloin nähdä, kumpiko meistä näyttää hauskemmalta naamastansa tekö vai
minä."

Muussa tilaisuudessa ei olisi kentiesi tänlainen vapaa vangin
puheleminen käynyt päinsä rangaistuksetta, mutta nyt antoi se
päinvastoin enemmän painoa myllärin sanojen todellisuudelle.

"Sinä luulet siis voivasi keksiä keinon karkaamisen estämiseksi?" kysyi
päällikkö, "oletpa sattunut hyvälle tuulelle tänään."

"Niin, armollinen herra päällikkö."

"Annapas sitten kuulua!"

"Mutta minä en te'e esitystäni, ennenkuin armollinen herra päällikkö
vakuuttaa kunnia-sanallansa, että minä saan vapauden palkinnoksi
siitä hyvästätyöstä, jonka minä samalla te'en linnalle ja yleiselle
turvallisuudelle."

"Noh, koska sinä olet niin varma asiastasi, niin lupaan minä sinulle,
jos asia todellakin on senlainen, kuin sanot, puhua, minkä voin, hyvää
sinun puolestasi!"

"Hyvä! minä tyydyn siihen... Sitten pitää armollisen herra päällikön
lupaaman minulle, ettei kukaan saisi vihiä minun antaneeni niitä
tietoja, joiden kautta karkaaminen ehkäistiin."

"Siihen suostuu... Asiaan nyt!"

"Antakaa vartijaväestön illalla asettautua neljään osastoon ja käskekää
niiden ennen kello kahdeksaa asettautumaan niihin paikkoihin linnassa,
jotka minä osoitan."

"Entä sitten?"

"Kahdeksan lyönnillä", jatkoi Broms, "tulevat nämät neljä osakuntaa
näkemään tapahtumia, joista ei armollinen herra päällikkö eikä kukaan
muukaan edes ole voinut uneksiakaan."

"Todellakin, hyvä Broms, tätä on minun vaikea käsittää."

"Armollinen herra päällikkö suvaitsee laskea pilaa; eihän ole juuri
vaikeata käsittää, että, kun vangit illalla kello kahdeksan aikovat
murtautua muurin läpi neljästä eri kohdasta, välttämätön tarve vaatii
heitä vastaanotettaviksi näissä neljässä paikassa kovin kynsin."

"Murtautua läpi näitten vankkojen muurien, ja neljästä eri paikasta
kenenkään sika vielä havaitsematta!" mutisi päällikkö puoli-ääneen.

"On kahdenlaisia eläimiä, jotka voivat kulkea läpi suurien seinien
kenenkään havaitsematta niiden käyttämää keinoa tahi voimatta estää
sitä, ja nämät ovat sirkka ja vanki."

"Ja sinä tahdot näyttää minulle nämät neljä paikkaa?"

"Tahdon!"

"Väleen siis!" käski päällikkö, "arvannethan kuinka olen utelias."

"Illalla puoli kahdeksan annan siitä armolliselle herra päällikölle
tiedon."

"Oletko hullu!... Miks'en saa siitä tietoa nyt?"

"Sen vuoksi, että minä, kuten äsken mainitsin, tahdon olla hyödyksi
linnalle, näyttäymättä kavaltajalta kumppaliani kohtaan... Jos nyt
ilmoittaisin sen, antaisi herra päällikkö heti tarkastaa holvit ja
huomaisi työmme... sillä olisi tosin herra päällikkö autettu, vaan en
minä, sillä siinä tapauksessa epäiltäisiin minun ilmaisseeni asian."

"Mutta eikö epäiltäisi samaa illalla?"

"Ei, sillä niiden neljän joukkion tulee ikäänkuin sattumuksesta olla
niillä paikoilla, joissa murtauminen tehdään... Siis sattumus, enkä
minä, kavaltaa kumppalejani...Joka muita auttaa ja itseänsä tuhoaa, on
narri."

"Sinun täytyy sanoman se nyt!" ärjyi päällikkö.

"En, minä en sano sitä."

"Minä annan lukita teidät seinään jokaisen miehen."

"Olkaatte hyvä, että te'ette sen!... Seinä ei tule siitä sen
puheliaammaksi."

"Minä ruoskitan teidät tunnustamaan!"

"Ruoskiminen ei ole mitään holvirangaistukseen verraten, ja sen saa se
kärsiä, joka ilmaisee vähintäkään... Meidän lakiloillamme on suurempi
arvo kuin kuninkaallisen majesteetin ja kruunun, luulisin ma."

"Konna!"

"Minä nielen sen moitteen maltilla, sillä nyt vasta minä sen ansaitsen."

"Nytkö vasta?"

"Sillä minä olen tahtonut riistää toveriltani vapauden... Kuitenkin
on minun omatuntoni puhdas, sillä minä tiedän, että jos minä saisin
vapauden, valitsisin minä rehellisen elinkeinon, kun en sitävastoin
voisi vannoa, että minun toverini, jos he pääsisivät vapaiksi,
tulisivat tekemään samaa kuin minä... Minä olen vaan tutkinut omia
munaskuitani."

"Marss' ulos!... minä tiedän kyllä päästä salaisuuden perille
tarvitsematta ottaa sinua neuvonantajakseni!" huudahti päällikkö
suutuksissansa sekä vangin kovapintaisuudesta kuin myöskin siitä, että
niin suurenmoinen karkaamisyritys oli tekeillä niin, ettei hänellä
ollut siitä vähintäkään vihiä.

"Kuitenkin olen minä ollut nuuskijana", muistutti Broms "ja ansaitsen
senlaisena jonkinmoista armoa... Sen vuoksi anon minä suurimmassa
nöyryydessä, että jos vasten minun luuloani armollinen herra päällikkö
saa selvän meidän salaisuudestamme, minut sitten muutettaisiin
yksinäiseen koppiin, koska minä muuten pelkään joutuvani toverieni
koston alaiseksi ja tämä olisi liian ankaraa minun halullisuudestani
palvella herra päällikköä... Ei mitään ilmaiseksi, on tapana sanoa."

"Epäilemättä, Broms-hyväni! sinä pääset viidelläkolmatta, kun toverisi
saamat hyvät viisikymmentä... hyvä hyvästä, se on selvää... Mutta jos
sinä sanot minulle suoraan ja mutkailematta kuinka asian laita on,
pääset sekä yhdestä että toisesta."

"Ja vapaudesta myöskin... kyllä kaiketi... minä tiedän suurien herrain
lupaukset... mutta antaakseni kuitenkin herra päällikölle uuden
todistuksen minun rehellisestä tarkoituksestani, tahdon kiinnittää
herra päällikön huomiota erääseen toiseen asiaan."

"Ja se on?"

"Se on, että jos vangit tänä iltana onnistuvat pääsemään linnasta, jota
minä pidän varmana, ei ole kuitenkaan yhtä varmaa, että he pääsevät
saaresta... Venheittä on heidän mahdotoin päästä täältä... Minä neuvon
siis herra päällikköä pitämään tarkkaan silmällä, ettei venheitä pääse
rantaan... Meiltä ei puutu ystäviä linnan ulkopuolellakaan."

"Vai niin, te olette varustaneet venheitäkin... sepä oli sangen
varovasti."

"Selväähän on, että kun päätetään tehdä jotakin tärkeätä, ei jätetä
mitään kesken... Varovaisuus on vangin jokapäiväinen leipä!"

"Ehkä sinä myöskin tiedät mille paikoille venheet laskevat maalle?"

"Totta kaiketi, armollinen herra päällikkö!"

"Minä otan niistä kyllä selvän, ole sinä varma siitä, sinä!"

"Ei, se käy jokseenki vaikeaksi, sillä nyt on uusikuu iltaisella."

"Mutta minua kummastuttaa yksi seikka, sinä rehellinen ryöväri!" lausui
päällikkö.

"Mikä seikka?" kysyi vanki.

"Se, että sinä, joka olet niin varma onnistumisestasi päästä karkuun
tänä iltana, nyt olet niin kärkäs ilmoittamaan siitä minulle... Minä en
näe mitään täytymystä sinulle pettämään toveriasi, joka tietysti olisi
rasittavaa niin arvokkaalle kumppanille, kuin sinä olet."

"Minä olen jo ilmaissut syyt, miksi en tahdo karata."

"Ja näitä syitä tahdot sinä minua uskomaan?"

"Minulla on myöskin kaksi muuta syytä, herra päällikkö!... Jos minä
karkaan, täytyy minun tietysti heittäytyä samanlaiseksi kuin ennenkin
voidakseni elää ja olenhan minä sanonut tahtovani ruveta rehelliseksi
mieheksi... Toiseksi olen minä aina vaarassa joutua kiinni ja tulla
tuoduksi tänne takasin, eikä senlainen vaara ole juuri mieluinen.
Sentähden olen minä ollut niin kärkäs saavuttamaan armoa millä muualla
tahansa."

"Ole sinä rauhassa, Broms-hyväni! sinun ei tarvitse heittäytyä
samanlaiseksi kuin ennen, eikä joutua tänne takasintuomisen vaaraan,
siitä tulen minä pitämään huolta... Minä toivon niin kau'an, kun minä
olen täällä päällikkönä, näkeväni sinun hauskan henkilösi lohkovan
kiviä tahi kaivavan vallihautoja Karlsten'in linnassa... Miestä, jolla
on neljän henkilön voima, ei niin helposti päästetä menemään... Sinä
olet meille suureksi hyödyksi, sinä, Broms-hyväni!"

"Voisin kuitenkin olla vielä suuremmaksikin", vastasi Broms, "jos minua
ymmärrettäisiin oikein käyttää... mutta tänään näyttää siltä, ettei
armollinen herra päällikkö anna suurta arvoa sille hyödylle, jonka minä
voisin tehdä."

"Minä annan arvoa sinun hyvälle tahdollesi ja tulen kyllä muistamaan
sinua siitä", lausui päällikkö; "mutta mitä sinä nyt olet kertonut
minulle, ei ollutkaan minulle mikään salaisuus."

"Ei ollutkaan?" kysyi vanki, pilkistäen tukastansa päällikköön.

"Minä tiesin jo ennen kapinaa ja karkaamista hommatun", jatkoi tämä.

"Hoh, perkule?" huudahti Broms ja näytti hämmästyneeltä.

"Minä tiesin jo eilen, että tänä iltana kello kahdeksan aijotaan tehdä
karkaamisyritys linnasta."

"Neljältä eri haaralta?"

"Aivan niin... ja ymmärräthän, että minä jo olen pitänyt Varokeinoja
tehdäkseni sen yrityksen mitättömäksi."

"Sen voin kyllä ymmärtää... mutta mitä minä en ymmärrä..."

"On kuinka minä olen saanut sen tietää", keskeytti päällikkö; "ole siis
vakuutettuna, ett'et sinä eikä sinun toverisi voi yrittää mitään, josta
en minä saisi tietoa."

"Siinä tapauksessa on minulla ollut suotta puuhaa", arveli vanki,
nähtävästi sangen alakuloisena.

"Varmaankin... mene siis matkoihisi siksi!... sinä olet aikonut jättää
meidät, mutta heitä se ajatus, poikaseni!"

"Kuitenkin huomaa armollinen herra päällikkö, että mitä minä olen
lausunut, ei ole ollut sanottu halusta tehdä itseäni hauskaksi, kuten
herra päällikkö ensiksi luuli."

"Niin, Jumala paratkoon, kyllähän minä sen huomaan."

"Ei myöskään pidä herra päällikön luuleman minun ainoastansa pelosta,
että meidän hankkeemme jo olisivat ilmisaadut, olevani tahtonut ne
ilmaista, siten välttääkseni sen edesvastauksen, joka tietysti kohtaa
kaikkia niitä, jotka ovat keksineet tämän hankkeen tahi ottaneet siihen
osaa?"

"En, luuletko sinä sitä?... olethan sinä itse kunniallisuus ja
rehellisyys, kuten jo olen sanonut."

"Ja armollinen herra päällikkö on niin hyvä ja antaa käskyn, että minut
eroitetaan toveristani, jotta ei, jos meidän yritys tulee ilmi, minun
hyvä tahtoni kävisi minulle liian kalliiksi."

"Siitä asiasta saamme miettiä huomiseksi."

"Kuka menee takaamaan sen, että minä tahi herra päällikkö eletäänkään
huomiseksi?" kysyi vanki äänellä, jossa oli jotakin onnettomuutta
ennustavaa.

Päällikkö otti, nauraa hohottaen, helistinkellon ja soitti, jolloin
vahti astui sisään ja vei pois vangin.

Jos joku olisi tarkemmin katsonut myllärin kasvoja, kun tämä vietiin
takasin holviinsa, olisi hän niissä voinut lukea kaikkea muuta paitsi
tyytymättömyyttä ja petettyjä toiveita.

Päällikkö, vaikka myöntäen itsellensä, että hänen tuli kiittää vankia
siitä, että hän oli päässyt kapinan perille, jonka olemista hän ei
epäillyt, ei olisi kuitenkaan mistään hinnasta maailmassa tahtonut
myöntää sitä kenellekään toiselle, vielä vähimmin vangille. Sentähden
oli hän niin halukas huomauttamaan vankia, että se, mitä tämä hänelle
oli ilmoittanut, jo oli hänelle tunnettua, Vakuutettuna kun olikin,
ett'ei hän tarvitsisi enempiä tietoja, kun kerta oli päässyt asian
jäljille. Tästä tahtoi hän olla kiitollisuuden velassa ainoastansa
omalle älyllensä ja varovaisuudellensa.

Hetki hänen keskustelunsa jälkeen Broms'in kanssa oli koko vartiaväestö
aseissa. Vankilan holvit tarkastettiin sekä sisältä että ulkoa; mutka
ei pienintäkään rakoa voitu huomata yhdessäkään näistä. Kaikkein
vankein pito- sekä makuuvaatteet tutkittiin mitä tarkimmin, mutta,
kuten Broms oli vakuuttanutkin, ei voitu löytää puukon kärkeäkään.
Useoita vankeja kutsuttiin tutkisteltaviksi sekä yhdessä että erikseen;
mutta ei sanaakaan kuulunut, joka olisi ilmaissut heidän tietävänsä
minkäänmoisesta kapinaliitosta. Päällikön väitös, että senlaista
kuitenkin oli tekeillä, herätti heissä ennemmin kummastusta kuin
hätääntymistä. Sanalla sanoen, ei milloinkaan näyttänyt kapina tahi
karkaamisyritys olevan niin kaukana Karlsten'in linnasta kuin sinä
päivänä. Kaikki tiesi hiljaisinta rauhaa, paitsi päällikön kasvot,
jotka, mitä lähemmäksi hämärä joutui, yhä enemmän, kuvasivat päällikön
rinnassa enenevää levottomuutta. Tuo vanha, uskollisuudestansa ja
rohkeudestansa tunnettu sotilas voi nauraa vaaralle, joka häntä
julkisesti kohtasi; mutta sitä enemmän pelkäsi hän niitä väijyksiä,
joita ei hänen silmäyksensä voinut huomata ja joita hänen aavistuksensa
tahi mielikuvitelmansa vielä enemmän suurensi.

       *       *       *       *       *

Linnan kello ilmaisi jälkipuolipäivän seitsemättä hetkeä. Syysilta
oli pimeä ja myrskyinen. Linnan torniin asetettu majakkavalaisin koki
kuudellatoista soikulaisella kuvastimellansa tunkea paksun sumun läpi.
Meren aaltojen kohina kuului saaren kalliorantoja vastaan päällikön
korvissa tavallista kolkommalta, vaikka kaikki vangit jo hyvän aikaa
sitten olivat suljetut holveihinsa, eikä muutoinkaan ollut mitään
tapahtunut, joka olisi antanut vähintäkään tukea myllärin ilmiannolle.

Päällikkö, joka ei kuitenkaan voinut tukahduttaa aavistusta, että
jotakin vaarallista todellakin oli tekeillä, käski uudestansa tuomaan
Broms'in holvista, pakoitettuna huoleltansa linnan turvallisuudesta
rupeamaan hieromaan sovintoa.

"Noh, Broms-hyväni", alkoi hän teeskennellyllä huolettomuudella, "minä
luulen tuon kapinan, josta sinä päivällä puhuit, menneen mitättömiin."

"Vielä puuttuu yksi hetki kahdeksasta", vastasi vanki tyynesti.

"Vai niin... sinä luulet vielä yhäti sen käyvän päinsä?"

"Niin, herra päällikkö, minä en ainoastansa luule sitä, vaan olen siitä
vakuutettukin."

"Olet vakuutettu, sanot sinä?"

"Varma olin minä päivällisen aikana, mutta vieläkin varmempi olen minä
nyt. Malttakaatte vaan kello kahdeksaan, niin tulee armollinen herra
päällikkö yhtä varmaksi kuin minäkin."

"Silläkö hetkeltä siis marssivat vangit ulos holvein kautta?"

"Niin, ja neljältä eri taholta, kuten minulla ennenkin on ollut kunnia
ilmaista."

"Tahdotko luulotella minua toveriesi osaavan noitua?"

"Varjelkoon minua Jumala senlaisesta tyhmyydestä!... Eihän tarvitse
olla noitamies raivatakseen itsellensä tietä linnan muurein lävitse."

"Ehk'et sinä tiedäkään minun antaneeni mitä huolellisimmin tarkastaa
holvit?"

"Minä tiedän sen ja tiedän myöskin, ett'ei armollinen herra päällikkö
ole löytänyt niissä pienintäkään vikaa!... Herra päälliköllä on ollut
paljon tekemistä tänään... mutta mitä se on sitä vastaan mitä minun on
täytynyt kestää!... Toverini olivat naulaamaisillansa minut seinään,
sillä luonnollistahan oli, että heidän epäluulonsa kääntyi minua
kohtaan, koska he tiesivät minun päivällä olleen kutsutun salaiseen
tutkintoon... Kaikeksi onneksi ei herra päällikkö tullut huomaamaan,
missä jäniksen polku oli, sillä jos se olisi tapahtunut, olisin ollut
hukassa... Samoin oli käydä Frisk'ille ja Olsson'illekin, koska
tiedetään heillä olevan minun ystäviäni... Jos herra päällikkö tahtoisi
antaa kutsua Frisk'in ja Olssson'in, saisi herra päällikkö heiltäkin
kuulla, missä piehtinässä me olemme olleet jälkeenpuolipäivänä."

"Sinä tarkoitat, että myöskin Frisk ja Olsson voisivat antaa minulle
joitakuita tietoja?"

"Mahdollisesti, sillä nyt he ovat suutuksissaan tovereihinsa...
Kuitenkin olen minä varma, ett'eivät he tule tunnustamaan enempää,
kuin minkä minä jo olen tunnustanut, joll'emme saa herra päällikköä
lupaamaan meille kaikille kolmelle vapautta."

Päällikkö antoi käskyn tuoda Frisk'in ja Olsson'in puheellensa.

"Minä olen kuitenkin sangen utelias näkemään, miten sinun toverisi
menetteleisi, pannakseen aikeensa toimeen", lausui päällikkö.

"Sen minä kyllä luulen... mutta josko herra päällikkö tulee näkemään
sitä, jätän minä siksensä."

"Sinä arvelet, ett'ei meidän silmämme ole kylläksi varoillansa?"

"Kyllä kaiketi silmiä on tarpeeksi varoillansa... onhan koko
vartijaväki liikkeellä... mutta..."

"Mutta sinun toverisi voivat tehdä itsensä näkymättömiksi, tahdot sinä
huomauttaa?"

"Niin, tältä puoletta linnaa ovat he näkymättömiä... täällä voidaan
lukea enemmän kuin kaksisataa varoillaan olevaa silmää... mutta kuinka
monta on niillä neljällä tärkeällä taholla?"

Se paikka, jossa päällikkö ja vanki nyt olivat, oli eräs vahtihuoneen
edessä oleva huone ja siis lähinnä n.s. Kuninkaanporttia, joka
johtaa ulos linnasta pihaan, vahtihuoneen edustalle, oli vartijaväki
sijoitettu, valmiina toimimaan, milloin vaan tarvittaisiin.

"Mitä kello nyt löi?" jatkoi Broms kuunnellen... "neljänneksen yli
seitsemän... Meillä on siis jäljellä vaan kolmeneljännestä."

Se vakava ääni, jolla vanki lausui nämät sanat, lisäsi vielä enemmän
päällikön levottomuutta ja pelkoa. Hän tiesi siitä kokemuksesta,
jonka hän linnan päällikkönä jo oli saavuttanut, että jos kukaan
ihminen voi nykyaikana tehdä ihmetöitä, voi vanki, joka tekee työtä
vapautensa edestä, ja hän piti vangin viekkauden vaimonkin viekkautta
ovelampana, joka muutoin mainitaan etevimmäksi. Lyhykäisesti sanoen,
päällikkö joutui yhä enemmän ymmällensä jokainen minuutti, joka kului.
Onhan anteeksi annettavaa, jos senlaisissa silmänräpäyksissä lujinkin
luonto alkaa pehmitä, sillä eipä olekaan mikään vähäpätöinen asia, kun
tietää tarvitsevansa peljätä päällehyökkäystä vähintänsäkin 150:ltä
julmalta, paatuneelta pahantekijältä, joilla on kaikki voitettavana,
vaan ei mitään menetettävänä. Jos tietääkin varmaan heidät voittavansa,
ei voittoa kuitenkaan helposti saavuteta ilman verenvuodatusta ja
menettämättä monta rehellistä ja kunniallista soturia.

"Ilmaise minulle ne paikat, josta karkaaminen tulee tapahtumaan, niin
minä lupaan sinulle armon ja vapauden", vakuutti vihdoin päällikkö
ähkyen, sillä antaminen jälkeen senlaiselle henkilölle, kuin Broms oli,
tuntui hänestä kovin vastenmieliseltä.

"Ja tämänkö lupaa minulle armollinen herra päällikkö kunniasanallansa?"
kysyi mylläri, jonka kasvot loisti ilosta.

"Niin, kunniasanallani!... mutta joudu! joudu!"

"Jumalan kiitos! minä olen siis vapaa!" huudahti Broms; "vihdoinkin
olen minä siis vapaa!"

"Minä tahdon tietää ne neljä tärkeätä paikkaa!" huusi päällikkö;
"joutuin! sano minulle ne!"

Mylläri lähestyi pöytää, jonka ääressä päällikkö istui, kynä eräällä
edessänsä olevalla paperilla, valmiina kirjoittamaan. Broms vilkui
ensin ympärillensä joka haaralle ikäänkuin tahtoen vakuuttaa itseänsä,
ett'ei kukaan voisi kuulla, mitä hän aikoi sanoa päällikölle. Sitten
lähensi hän suunsa tämän korvaan, johon hän kuiskasi useampia sanoja.
Päällikkö oli tuskin ennättänyt kirjoittaa paperille, mitä vanki oli
hänelle lausunut, kun Frisk ja Olsson tuotiin huoneesen.

"Toverit! minä olen tunnustanut kaikki", sanoi Broms näille.

"Tunnustanut!" kertoivat nämät kumpikin, hätkähtäen takaperin.

"Niin, te konnat!" lausui päällikkö, "minä olen nyt pusertanut totuuden
esille... onko teiltä kentiesi halua väittää toverinne sanoja vastaan?"

Frisk ja Olsson olivat vaiti ja heittivät levottomia silmäyksiä
ympärillensä.

"Olkaa nyt yhtä avosydämisiä kuin minäkin armollista herra päällikköä
kohtaan", kehoitti Broms toverejansa, "ja minä olen vakuutettu, että
ette tule tekemään sitä ilmaiseksi."

"Niin, se on totta", vastasivat Frisk ja kivikauris; "mutta meidät
tapetaan, jos saadaan tietää, että me"...

"Niin, niin meidät tapetaan", myönsi Olsson.

Päällikkö vertasi muistiinpanonsa Frisk'in ja Olssson'in ilmoitusten
kanssa ja huomasi ne kaikessa yhtäpitäviksi.

"Käsittämätöntä!" jupisi hän silloin puoliääneensä; "samat paikat
on tänään tarkastettu, eikä olla kuitenkaan voitu huomata mitään
epäluulonalaista."

"Onko armollinen herra päällikkö niin varma siitä, että ne, jotka ovat
tarkastaneet näitä paikkoja, ovat tehneet kaikki kuin velvollisuus
olisi vaatinut?" kysyi Broms, joka oli kuullut päällikön lauseen;
"minun tietääkseni on yksi ja toinen Vahtimiehistä, jotka tietävät
siitä asiasta yhtä paljon kuin minä ja minun toverini."

Päällikkö tirkisteli hämmästyneenä mylläriä.

"He ovat kaiketi jo alkaneet vierittää pois etimäisiä kiviä?" kysyi
Broms tovereiltansa.

"Heidän piti juuri alkaman, kun meidät tuotiin ylös", vastasi
kivikauris.

"Olkaa sitte hyvä, että annatte käskynne silmänräpäyksessä, sillä nyt
ei ole enään aikaa hukattavana", vakuutti mylläri.

Päällikkö nousi seisovallensa ja lähestyi ovea.

"Olkaa myöskin armollinen, että käskette meidän pysähtymään päävahtiin,
kunnes herra päällikkö on palannut", pyysi Broms.

"Me olemme hukassa, jos meidät viedään takasin holviin!" lisäsi Olsson
nähtävällä levottomuudella.

"Niin, te voitte jäädä ylös", lausui päällikkö ja meni huoneesta.

Tuskin oli viisi minuuttia kulunut, kun vartijaväestö, jaettuna
neljään joukkoon, syvimmässä äänettömyydessä marssi linnan pihasta eri
haaroille, päällikkö johti itse retkeä, jätettyänsä nuot kolme vankia
päävahdin haltuun.

Mylläri ja hänen molemmat toverinsa olivat istahtaneet eräälle penkille
vahtihuoneessa. Jäljelle jätetty vahtiväki oli yksi ali-upseeri ja
kaksitoista miestä, joista yksi astuskeli ulkopuolella vahdissa, mutta
toiset olivat vahtihuoneessa ali-upseerin kanssa, joka istui erään
pöydän ääressä lukien kirjaa.

"Kuinkahan paljo kello nyt liene?" kysyi Broms yhdeltä sotamieheltä,
joka seisoi häntä lähinnä.

"Se lyö kohta kahdeksan!" vastasi sotamiesi.

"Jos ei minua olisi ollut", lausui mylläri, "olisi jokaisella teistä
tällä hetkellä puukko rinnassansa."

"Vai niin, sinäkö siis ilmoitit salaliiton?" kysyi kersantti.

"Varmaan olin se minä, herra luutnantti", vastasi Broms, "ja sentähden
onkin päällikkö luvannut minulle vapauden, joten te pääsette näkemästä
vaivaa minun takiani kau'emmin. Minusta tuntuu kuitenkin tukalalta
jättää Karlsten, sillä välistä on täällä ollut sangen hauskaa!"

"Ohoh! sinä voit lohduttaa itseäsi, ukkoseni", vastasi kersantti,
"sillä meillä on kylläksi hirtehisiä jäljellä."

"Minä ajattelen kuinka noloiksi pojat tulevat, kurkistaessaan esille
maavallein aukoista ja nähdessään painetit", muistutti Frisk, luoden
puheensa Broms'ille.

"Minä kuulen jo, 'kuinka he kiroilevat meitä", lausui Broms nauraen.

"Erittäinkin sinua", arveli Olsson, "sillä minä pesen käteni."

"Herrat insinööri-upseerit eivät saakaan aivan vähän työtä, ennenkuin
ovat ennättäneet paikata tuon jälleen", saneli Broms.

"Mutta millä pirun tavalla olette te voineet kaivaa vallit läpi
kenenkään saamatta vihiä asiasta?" kysyi kersantti.

"Jumalalle ja vangille ei ole mikään mahdotointa", Vastasi Broms, ollen
yhä iloinen.

"Menikö päällikkö itse mukana?" kysyi Olsson.

"Se on tietty, että hän sen teki", oli myllärin vastaus; "päällikkö
on aina ensimäinen, missä on kuumat olot... hän on kelpo mies tuo
päällikkö."

"Mitä joukkoa hän johti?" kysyi Frisk.

"Sitä en tiedä", vastasi Broms, "mutta minä luulen hänen johtavan
sitä joukkoa, jonka tulee miehittää itäinen holvi, sillä se toimi on
kaikkein maarallisin."

"Vaarallisin, sanot sinä!" väitti Olsson; "mitä sinä sitte
vankitarhasta sanot tahi suuresta portista tässä päävahdin vastapäätä?"

"Piru vieköön!" huudahti Broms ja ryykäsi kiivaasti seisovallensa
penkillä, "sen olin minä unohtanut!... Mikä aasi minä olinkaan, kun
unohdin kaikkein tärkeimmän!"

"Mitä se on?" kysyi kersantti, joka oli kuunnellut vankein puhetta.

"Kaikin mokomin, herra luutnantti!" huudahti mylläri levottomuudella,
joka tarttui kaikkiin läsnäolijoihin, "lähettäkää silmänräpäyksessä
sana päällikölle."

"Minkä vuoksi?... miksi pitäisi minun lähettämän sana päällikölle?"
kysyi ali-upseeri.

"Saamaan käskyä rynnätä päävahdin väestöllä suureen vankitarhaan."

"Puhu selvästi! mistä on kysymys?" käski kersantti, nousten pöydän
äärestä.

"Minä unohdin sanoa päällikölle, että sill'aikaa, kun useammat vangit
koettavat murtaa itsensä ulos muurista neljältä eri taholta, tulee
kolmekymmentä heistä murtamaan holvin ovet, murhaamaan vahdit ja sitten
ryntäämään ulos suuren Kuninkaanportin kautta voittamaan päävahtia."

"Liian myöhään! myöhään!" huusivat Frisk ja Olsson yhdestä suusta.

Samassa löi kello kahdeksan.

"Niin, liian myöhään!"... kertoi Broms suurimmassa epätoivossa; "kello
lyö kahdeksan!... me olemme hukassa... Jumala olkoon meille kaikille,
armollinen!"

"Aseisiin!" huusi kersantti ja syöksyi ulos vahtihuoneesta.

Sotamiehet seurasivat häntä ja näiden jäljessä nuot kolme vankia.

Päävahdin miehistö tarttui aseisiin, epäröiden mitä sen olisi tekeminen.

"Luutnantin on mahdotoin ennättää saada sanaa päällikölle", lausui
Broms, "ainoa keino on"...

"Mikä sitte?" kysyi kersantti tykkänään hämillänsä.

"Kuluu muutama minuutti, ennenkuin he ennättävät murtaa holvin ovet",
vakuutti mylläri henki kurkussa; "rynnätkää siis, herra, kaiken mokomin
vankitarhaan vartijaväestön kanssa ja asettakaa joitakuita miehiä
seisomaan jokaisen holvin ovelle... käskekää heidän sitte kolistelemaan
kivääreillänsä, niin kuulevat vangit heidän aikomuksensa tulleen ilmi,
ja että suurempi miesjoukko sulkee heidän tiensä... Silloin lakkaavat
he työstänsä ovilla ja etsivät sen sijaan itsensä ulos samaa tietä
kuin ne muutkin, ja silloin on kaikki pelastettu... mutta joutukaa,
joutukaa! muutaman minuutin kuluttua on kaikki myöhää."

"Jos he pääsevät pihaan, olemme kaikki tyyni hukassa", lisäsi
kivikauris.

"He ovat varustettuina puukoilla ja rautaseipäillä", ilmoitti
rääsynkerääjä.

"Kivääri olkahan! eteenpäin marss'!" komensi kersantti, jonka jälkeen
hän vartiajoukon etunenässä, paitsi kolmen miehen, jotka jätettiin
noita kolmea vankia vartioimaan, riensi porttia kohti, joka johti
vankitarhaan.

Broms ja hänen toverinsa seurasi silmillänsä poisrientävää
vahtijoukkoa, joka astui portista sisään ja oli pian kadonnut näkyvistä.

"Kuinka onnellista, että sinä muistutit minua siitä asiasta!" lausui
Broms Olsson'ille.

"Nyt voimme me olla huoletta", vastasi tämä.

Sillä välin lähestyivät vangit noita kolmea jäljellejätettyä
sotamiestä, jotka seisoivat ryhmässä kiväärit jalalla, jutellen
keskenänsä.

"Ei suinkaan kersantti saane siitä rangaistusta, että hän ilman
käskyttä jätti vahtinsa?" kysyi Broms sotamiehiltä.

"En minä olisi uskaltanut tehdä sitä hänen vaatteissansa", arveli yksi
sotamiehistä.

"Mutta mitäs olisi hänen pitänyt tekemän?" kysyi toinen.

"Vaiti! eikö kuulunut laukausta?" kysyi Broms kuunnellen.

"Niin minä luulen", vastasi Frisk.

"Varmaankin kuulin minä laukauksen", vakuutti Olsson.

"En minä kuullut mitään", sanoi yksi sotamiehistä.

"En minäkään", lisäsi molemmat toiset.

"Oli varmaankin se laukaus", vakuutti Broms, "maiti! kuunnelkaa!"

"Vaiti! vaiti!" kuiskasi myllärin toverit.

Samassa sattui kahdelle sotamiehelle keskelle otsaa isku tuon
jättiläisvoimaisen myllärin nyrkistä, ja he vaipuivat maahan antamatta
pienintäkään ääntä itsestänsä.

Samalla kertaa karkasivat Frisk ja Olsson kolmannen sotamiehen
kimppuun, joka samoinkuin hänen toverinsakin tietämättä olla
varoillansa tuosta aavistamattomasta hyökkäyksestä kaatui tunnotoinna
maahan kumpienkin rosvojen käsiin.

Sitten riisuivat vangit kaatuneilta heidän päällysvaatteensa ja
lakkinsa, pukivat itsensä näihin sotilasvaatteisiin ja ottivat kukin
yhden kiväärin sekä läksivät astumaan Kuninkaanporttia kohti, Broms
edellä ja kummatkin toverit perässä.

Nämät seikat tapahtuivat nopeammin, kuin me olemme ennättäneet niitä
kertoakaan.

"Kuka siellä!" huusi vahtimies, joka seisoi tällä portilla.

"Patrulli!"

"Patrulli pääsköön!" huusi vahtimies, jonka jälkeen rosvot astuivat
ulos linnan portista tavallisilla, säännöllisillä marssi-askeleilla.

Tällä tavalla pääsivät vangit vahti vahdilta hautain, holvein ja
vallitusten ohi kenenkään estämättä heidän kulkuansa. Tultuansa Pyhän
Eerikin luolaan eli sielunarkkuun, kuten paikkaa sillä seudulla
nimitetään, jouduttivat rosvot askeleitansa, ohjaten matkansa saaren
koilliselle puolelle.

Pian huomasivat he rannan ja pienen venheen, jossa oli eräs
vaimoihminen.

Broms riensi tovereinsa edellä venheen luokse ja tarttuen siihen
huudahti hän:

"Saara! Saara!"

"Broms! Broms, ukkoni!" huusi vaimo, nousten seisovallensa venheessä.

"Vaiti, Saara! älä huuda niin kovasti!" varoitti häntä mylläri, "laske
tämä kivääri venheeseen... Oletpa sinä kelpo vaimo, Saara!"

"Onko teitä kolme!" virkkoi vaimo, joka nyt älysi myllärin toverit;
"onko tarkoitus, että te kaikki kolme astutte venheesen?"

"Kyllä se niin on, Saara-kultani", ilmoitti Broms, "sehän on selvä
asia, se!"

"Mutta venhe kannattaa tuskin kahta henkeä tyynelläkään ilmalla...
ja nyt tänlaisessa myrskyssä!" vastusti Saara; "oletko mieletöin,
ukkoseni!... hukummehan me joka ainoa."

"Vaiti ja tuo venhettä hiukan lähemmäksi!" käski mylläri, silmäillen
vaahtovaa merta.

"Mutta olihan kirjelapussa, jonka minä sinulle tänään lähetin,
sanottuna, ettei venhe kanna useampaa kuin kaksi henkeä ja tuskin
niitäkään!" intti ämmä.

"Joko me kaikki kolme venheesen, tahi ei yksikään!" selitti mylläri.

"Paiskaa ämmä maalle!" neuvoi Frisk, syystä suuttuneena hänen
vastahakoisuuteensa.

"Tahi työnnä hänet veteen!" esitteli Olsson; "yksi ämmä enempi tahi
vähempi"...

"Antakaapa minun olla!" lausui Broms tovereillensa; "trankilementist',
sanoi Moberg'ska!"

"Se ei käy laatuun! mahdotointa!" vakuutti vaimo.

"Vaiti ja ole hiljaa!" sanoi hänelle mylläri; "vaiti, rutkale!"

"Kas niin, pojat!" jatkoi hän kääntyen tovereihinsa; "antakaa nyt tänne
kiväärit, että minä ensiksi saan laskea ne venheen pohjalle... eipä ole
vahingoksi, että ne ovat mukana."

Frisk ja Olsson antoivat kiväärit Broms'ille, joka laski ne venheesen.

"Pojat!" lausui hän sitten, astuen itse venheesen; "olkaa nyt
varovaiset!... teidän täytyy olla liikkumattomammat kuin kilvet
ja kannot, tultuanne venheesen, sillä muutoin vajoamme me kaikki
pohjaan... Odota, Frisk, kunnes minä ennätän istumaan... Kas niin,
kohta olemme valmiit."

Silloin työnsi hän venheen maasta.

Samassa kuului rumpun ääntä linnasta, jota seurasi tykinlaukaus
merkiksi, että vankia oli sieltä karannut.

"Joudu, joudu! tuo tänne venhe! päästä meidät siihen!" huusivat
molemmat rannalla olevat vangit.

"Hankkikaa itsellenne toinen venhe!" vastasi Broms, tarttui airoihin ja
alkoi soutaa saaresta.

"Haa! mitä tämä on! hän soutaa pois meidän luotamme!" huusi kivikauris
täyttä kurkkua.

"Tuo tänne venhe! Broms! Broms! tänne, tänne!" hoilasi rääsynkerääjä
niin, että kalliot kaikui.

"Hankkikaa itsellenne toinen venhe!" kertoi Broms ja pani airot yhä
kovempaan liikkeeseen.

Saara istui perässä. Merikummituksen ääni ei olisi voinut olla kolkompi
eikä ivallisempi kuin hänen äänensä, jonka tuuli toi maalle.

"Petturi! konna! heittiö!" huusivat rannalle jätetyt, juosten
pitkin rantaa ja hosuen ympärillensä käsivarsillaan ikäänkuin kaksi
mielipuolta.

"Hankkikaa itsellenne toinen venhe!" kuului aaltojen loiskeesta
myllärin pilkkaava ääni.



Kahdeskymmenestoinen luku.

Muuan kohtaus.


Yön aikana, viikko tämän jälkeen, vieri Göteporiin vievällä
itäisellä maantiellä ja noin puoli penikulmaa mainitusta kaupungista
kiesirattaat, joissa erään lapsekkaan kyytipojan rinnalla ajoi
muuan herra, hyvin kiedottu senlaiseen suureen nahkakaapuun, joita
matkustavaiset mieluimmin käyttävät tällä vuoden ajalla. Päässänsä oli
hänellä lakki, sekin nahkasta, joten sadevesi, joka rankasti valui ales
synkältä taivaalta, kastelematta ropisi sekä kaapuun että lakkiin.

Tosin oli tuo matkustava herra myöskin varustettu avatulla
sateenvarjolla; mutta tämän oli hän jättänyt tuolle kyytipoikaparalle,
joka sillä suojeli itseänsä rankkasadetta vastaan, sill'aikaa kuin
matkustaja hänen sijassansa hoiti ohjaksia ja ruoskaa.

"Laimikaa vaan, herra!... se jaksaa kyllä perille", kehotti kyytipoika.

"Etpä sinä ole juuri arka isäsi elukasta", muistutti matkustaja.

"Hemmetti, kuinka olenkin!" vastasi poika; "mutta kun laita on
senlainen, että on näin pimeä ja ilma kastelee, niin... Jos kuitenkin
ennättäisimme saavuttaa nuot vaunut, jotka.."

"Nuotko vaunut, jotka ajoivat kievaritalosta samassa, kun minä tulin
sinne?"

"Niin, herra!"

"Ne ovat kaiketi jo Göteporissa, poikaseni... ne näyttivät hyvin
keveöiltä ajopeliltä ja niiden edessä oli kolme hevoista."

"Pekka Matinpojan hevoiset eivät ole mitään kilpajuoksijoita, herra...
Meidän rautio ne kyllä ennättää kiinni, vaikka ne ovatkin puolen tunnin
matkaa edelläpäin... olisipa vaan hyvä, jos ennättäisimme tavata
vaunut."

"Miksi sinä sitä niin haluat?"

"Näettekös, herra, asian laita on niin... tietäähän herra, että posti
ryöstettiin eilen?"

"Minä kuulin puhuttavan siitä kievaritalossa."

"Se tapahtui juuri tällä tiellä", kertoi kyytipoika... "vaikk'ei juuri
tällä, vaan etelänpuoleisella tiellä... Huuh! mikä se oli?"

"Minä luulen sinun hiukan pelkääväsi aaveita!"

"Aaveitako?... kas en, herra!... mutta tietäähän herra mikä hirveä
joukko vankeja on päässyt tällä viikolla karkuun Karlsten'ista?"

"Hirveä joukkoko?... sinulle on ilmoitettu väärin... ainoasti kahdelle
onnistui karata. Niin kumminkin kerrottiin kievaritalossa."

"Mutta kyllä se ainakin on totta, että posti ryöstettiin eilen...
postimies on kotoisin meidän kylästä, ja häntä reväistiin korviin asti
puukolla niin, että hän näyttää hirveältä."

"Ja nyt pelkäät sinä, että samaa voisi tapahtua sinullekin?"

"Ei minussa ole paksumpata nahkaa kuin postimiehessäkään, eikä sitä ole
herrassakaan."

"Eikä sinulla ole postilaukkuakaan, jonka voisivat sinulta ryöstää...
ole huoleti, poikaseni!"

"Eivät ne minusta mitään tahdo, sen minä kyllä tiedän... mutta kun he
ryntäävät matkustavaisen kimppuun, joutuu kyytimies aina välikäteen."

"Mutta etkö sinä nähnyt, mitä minun mukanani oli rattaille noustessani?"

"Tuo sapeli... pitkä veitikka se onkin, mutta postin ryövääjillä oli
pistooleja, herra, sillä talonpoika, joka kyyditsi postia, sai luodin
olkapäähänsä, että hän putosi kuin pannukaakku rattailta ja hänestä
vuoti verta kuin vasikasta, herra!"

"Rauhoittaakseni sinua tahdon sanoa, että minullakin on pistooleja
vyölläni, jotta me kyllä tulemme toimeen, vaikka saisimme puoli tusinaa
rosvoja ympärillemme... pidä sinä vaan vakavasti sateenvarjoani, ett'ei
tuuli ryöstä sitä pois sinulta!"

Tie polvesi nyt äkkiä oikealle ja kiemurteli ylöspäin erästä mäkeä,
jonka kummallakin puolella kasvoi korkeita puita.

"Näettekö, herra, tuolla ovat vaunut!" huudahti kyytipoika iloisemmalla
äänellä; "tuolla mäen päällä... he ovat sytyttäneet vanulyhdyt."

"Sinä olet oikeassa... sinun rautiollasi on hyvät jalat, huomaan ma."

Matknstavaiset olivat tuskin ennättäneet mäkeen, kun muuan tuli
leimahti, jota seurasi pistoolin pamaus.

"Herra Jumala!" huudahti kyytipoika ja tarttui matkustajan käsivarteen.

Hätähuutoa kuului mäen päältä.

"Sinä ennustit oikein tällä kertaa", lausui matkustaja tyynesti,
heittäen ohjakset vapisevalle pojalle ja hypäten ales rattailta
sekä temmaten pistoolin vyöltänsä, jonka tehtyä hän, pitäen tätä
vasemmassa kädessänsä ja paljastettua sapeliansa oikeassa, riensi mäkeä
ylöspäin, kuultelematta kyytipojan surkeasti varoittavia huutoja.

Toinen pistoolin laukaus pamahti, ja hätähuudot jatkui mäen päältä.

Nahkakaapuun puettu mies joudutti askeleitansa ja ennätti pian
kukkulalle, jossa hän n.s. berliiniläisen vaunun lyhtyjen valossa
huomasi nä'yn, josta, vaikka se tosin onkin tavallinen rosvojutuissa,
kuitenkaan ei puutu esimerkkejä meidänkään muutoin niin rauhallisessa
isänmaassamme.

Toisella puolen vaunuja makasi muuan palvelija, jos saa päättää
kiiltonahkatakista, joka oli hänen vieressänsä, liikahtamattomana
ja vuotaen verta eräästä ohimoisillansa olevasta haavasta. Aivan
hänen lähellänsä vieritteliihe eräs talonpoika, joka, pitäen kätensä
otsallaan, voivotteli mitä surkeimmasti. Hevosien edessä, ja pitäen
näitä kuolaimista, näkyi ihmisolento, jonka kasvoja äsken tulleen
oli liian vaikea tarkemmin tutkia. Mitä vaunujen toisella puolella
tapahtui, ei nahkakaapuun puettu mies voinut nähdä, mutta hänen
korvansa kuuli seuraavaa:

"Minä annan teille hyvällä kaikki, mutta säästäkää minun henkeäni!"
rukoili puoleksi tukahdettu miehinen ääni.

Nahkakaapuun puettu mies ei malttanut odottaa vastausta tälle
rukoukselle, vaan ryntäsi hevoisien edessä seisovaa miestä vastaan.
Tämä päästi silloin hevoiset ja lähti pakoon huutaen äänellä, joka oli
vaimoihmisen äänen kaltainen:

"Broms! Broms! ole varoillasi! ole varoillasi!"

Nahkakaapuun puettu miesi laukasi pistoolinsa tuota henkilöä vastaan,
joka, koska häneen ei sattunut, pakeni, uudistaen varoitushuutojansa,
jonka jälkeen miesi, temmaten esiin toisen pistoolin, ryykäsi hevoisten
ohitse vaunujen toiselle puolelle.

Silloin huomasi hän rotevan mieshenkilön, joka hänen tullessansa heti
lähti käpälämäkeen ja painui metsään päin. Nahkakaapuun puettu miesi
lähetti hänenkin jälkeensä laukauksen, kuitenkin tapaamatta häntä,
koska pimeys ei sallinut ampujan tähdätä.

Samassa nousi maasta seisovallensa toinenkin miesi, joka, vaikka olikin
ryvettynyt saveen ja läpimärkänä sateesta, kuitenkin näytti vaunujen
omistajalta.

"Oletteko haavoitettu?" kysyi nahkakaapuun puettu miesi.

"En, mutta se konna oli kuristamaisillansa minut", vastasi kysytty; "ja
jos ette te, herra, olisi tullut, niin"...

"Joutukaa hoitamaan väkeänne, jotka makaavat haavoitettuina tiellä,
sillä välin kun minä riennän rosvojen jäljestä!" huusi pelastaja,
temmaten irti erään lyhdyn vaunusta.

"Te aijotte siis todellakin?"...

"Koettaa ottaa heidät kiinni, totta kaiketi", vastasi nahkakaapuun
puettu miesi ja riensi sitten metsään samaa suuntaa kuin rosvotkin,
sapeli oikeassa kädessänsä ja lyhty vasemmassa.

"Minä tulen heti perässä teidän avuksenne!" huudahti toinen, jonka
jälkeen hän lähestyi haavoitettuja.

Palvelija oli kuollut, mutta talonpoika oli seisovillansa hevoisten
vieressä, joiden kupeita ja päätä hän silitteli kämmenillänsä,
tuultavasti tunnustellaksensa, josko nuot sävyisät elukat olivat
kärsineet mitään vaurioa päällehyökkäyksestä.

"Herra Jumala, kuinka oli hyvin!" huusi hän lakkaamatta, iloisena
tutkistelemisistansa.

Pekka Matinpojan hevoisiin ei ollut sattunut luodit, eivätkä ne olleet
säikkyneet paukauksistakaan. Ne eivät olleet mitään "kilpajuoksijoita",
kuten kyytipoika aivan oikein oli muistuttanutkin.

Tuo matkustavainen herra, huomattuaan kaiken avun siinä paikassa
turhaksi ja käskettyään talonpoikaa jäämään vaunujen luokse, otti
ylös maasta paljastetun sapelin, joka oli temmattu häneltä pois
taistellessansa rosvon kanssa, ja riensi metsään pelastajansa avuksi.

Tämä tuli pian häntä vastaan.

"Tuo kirottu lyhty sammui!" jupisi nahkakaapuun puettu totesi; "ilman
sitä seikkaa olisin minä kyllä saanut konnan kiinni... Olipa sangen
ikävää, että hän pääsi kynsistämme... Mutta minä näen teillä olevan
aseita... kuinka päästitte te hänet näin kimppuihinne?"

"Minä olin sattunut nukahtamaan vaunuissa", vastasi toinen, "kun
heräsin laukaukseen, joka sattui minun ajurinlaudalla istuvaan
palvelijaani... silmänräpäys tämän jälkeen paiskattiin talonpoika
maahan, hänkin haavoitettuna... Minä nousin heti vaunuista ja ampusin
rosvoa, mutta ampusin väärään... sitte aijoin minä käyttää sapelia, kuu
minut samassa lyötiin kumoon, ja sapeli väännettiin minun kourastani...
tuo konna mahtaa olla liitossa perkeleen kanssa, sillä minä osaan
kerskailematta jokseenkin pidellä asettani", lisäsi hän jonkinmoisella
itseensäluottamuksella.

"Te tapasitten yhden julmimmista heittiöistä, kuin ajatella voi."

"Kuuluupa siltä, kuin te tuntisitte sen konnan."

"Minä kuulin hänen nimensä... hän on eräs elinkautinen vanki
Karlsten'in linnasta... Mutta miten teidän palvelijanne laita on?"

"Hän on kuollut... suuri vahinko; herraseni!... hän on ollut kau'an
minun palveluksessani."

Molemmat herrat olivat nyt ennättäneet vaunuille, jonka luona toisetkin
ajopelit jo olivat ja joissa istui tuo vapiseva kyytipoika.

Nahkakaapuun puettu miesi kumartui palvelijan ruumiin yli ja tutki
hänen haavaansa.

"Tule tänne!" huusi hän talonpojalle; "meidän täytyy nostaa tuon
onnettoman ruumis vaunuihin... ei ole mitään muuta keinoa saadaksemme
se kaupunkiin."

"Minulla on esitys tehtävänä", lausui vaunujen omistaja; "enkö saa
tarjota herralle sijaa vaunuissani?... Tämmöisessä ilmassa ovat katetut
ajopelit aina paremmat kuin avonaiset."

"Kiitoksia!... mutta ruumis?"

"Senhän voisi nostaa herran ajopeliin."

"Se voi käydä laatuun."

"Minä olen teille, herraseni, mitä suurimmassa kiitollisuuden velassa",
selitti vaunujen omistaja; "ja minä haluaisin saada tietää, ketä minun
nyt tulee kiittää hengestäni."

"Haa!" huudahti nahkakaapnun puettu miesi, tuijottaen toiseen, jonka
kasvot hän nyt vasta näki vaunulyhdyn valossa.

"Mitä se merkitsee?" kysyi vaunujen omistaja hiukan kummastuneena.

"Tekö se siis olittekin!" jatkoi uahkakaapuun puettu miesi! "te!... te?"

"Te tunnette siis minut!" lausui toinen; "mutta minä en ymmärrä"...

"Talonpoika!" huudahti edellinen; "auttakaa minua nostamaan ruumista
vaunuihin, sillä minä ajan omassa ajopelissäni."

Sitten ryhtyi hän talonpojan avulla ruumiisen ja nosti sen vaunuihin.

"Mitä tämä merkitsee!" lausui vaunujen omistaja; "miksi kieltäytte te
nyt ajamasta minun vaunuissani?... kuka te, herraseni, olette?"

"Te ette siis enään tunne minua?" kysyi nahkakaapuun puettu miesi,
vieden kasvonsa lähemmäksi toisen kasvoja.

"Haa!" huudahti nyt tämä vuorostansa ja astui muutaman askeleen
takaperin.

"Ymmärrättekö nyt, miksi minä pidän avonaisia ajopeliäni teidän
katettuja vaunujanne parempana?" kysyi nahkakaapuun puettu miesi.

"Niin... minä ymmärrän teidän nyt katuvanne sitä, että pelastitte
henkeni."

"Ihmisyyden töitä ei kaduta tässä maailmassa... Hyvää yötä, herraseni!"

Tämän sanottuansa käänsi nahkakaapuun puettu miesi selkänsä vaunuihin
ja palasi rattaillensa.



Kahdeskymmeneskolmas luku.

Muuan näky.


"Prinssi Kaarlon hotelli" on eräs Göteporin oivallisimpia hotelleja
matkustajia varten.

Kello oli lyönyt yksitoista yöllä, kun nahkakaapuun puettu miesi
pysähtyi ajopelinensä mainitun hotellin portin eteen. Muutaman minuutin
kestävän, ahkeran nykimisen perästä kellonnuoraan, aukasi portin
eräs palvelijatar, joka vei matkustajan erään pitkän käytävän läpi
toisessa kerroksessa olevaan pienempään huoneesen. Kyytipoika kantoi
ylös matkustajan kamssut, jotka olivat pienenläntä kapusäkki ja isohko
kirjesalkku.

Matkustaja riisui yltänsä uahkakaapun. Hän oli keski-ikäinen mies,
joka herätti enemmän huomiota rotevan, voimakkaan vartalonsa kuin
kasvojensa puolesta, jotka olivat sangen kalpeat ja hiukan rosonarpiset
ja joiden vasemmalla poskella huomattiin arpi, joka oli liian syvä ja
leveä ollakseen saanut alkunsa rokkotaudista.

Kyytipojalle maksettiin, ja hän päästettiin tiehensä, jonka jälkeen,
koska ei minkäänmoista juttelua matkustajan ja palvelijattaren välillä
näyttänyt tahtovan syntyä, koska edellinen oli kovin ajatuksiinsa
vaipunut ja jälkimäinen kovin unelias, matkustajaa pian ilahutti
haukoitteleva "hyvää yötä" tytöltä, joka sitten meni pois, jättäen tuon
vaitonaisen vieraan rauhaan.

Tämä veti ulos kapusäkistänsä yönutun, jonka hän kietoi ympärillensä,
ja kantoi pöydälle salkkunsa, jonka hän avasi. Hän otti esille ja
silmäili moniaita siinä olevia asiakirjoja ja asetti ne sitten pöydälle
jonkinmoiseen järjestykseen. Luultavasti tahtoi hän vakuuttaa itseänsä,
ett'ei mitään paperia ollut poissa tahi mennyt turmiolle matkalla.

Vielä laski hän pöydälle lompakkonsa ja lakkarikellonsa. Kello oli
hopeasta ja varustettuna teräksisillä perillä, joihin oli kiinnitetty
joitakuita helyjä, kellonavain, sinettisormus ja pieni kultaristi.

Matkustajan silmäys viipyi kau'an tuossa pienessä ristissä, ilmaisten
syvintä alakuloisuutta, jonka jälkeen hän jätti pöydän ja alkoi
järjestää erääseen piironki-laatikkoon niitä vaatteita, joita hän oli
ottanut esille kapusäkistä.

Kuinka kau'an hän viipyi tässä ja muissa toimissansa, saattaa olla
yhdentekevä; mutta vihdoinkin muistutti häntä kentiesi enemmän
kahdentoista lyönti kaupungin kirkontornista kuin mikään muu että hänen
on mentävä levolle.

Hän pani maata ja sammutti kynttilät.

Pilvet, jotka tähän asti olivat peittäneet öisen taitoaan ja
kostuttaneet maan sadevirroilla, olivat hälvenneet puoliyön aikana.
Ihana kuu, jolla ensimäisenä yön puoliskona oli ollut lailliset esteet
-- sillä kukapa olisi uskaltanut lähteä ulos senlaiseen ilmaan!
-- esiintyi nyt kaikessa komeudessansa. Vaikka sitä ennen sangen
tyytymätöin sateen jumalaan, kävi se kuitenkin nyt sangen mielellään
soville hänen kanssansa nähdessään nuot monet ja uudet pienet
kuvastimet jotka hän oli sijoittanut noiden suurten ja tavallisten
kuvastimien väliin, joten koko maa näytti yön kuumottavasta immestä
yhdeltä ainoalta jättiläisen suuruiselta kuvastimelta, joka nimenomaan
oli tehty hänen pukemispuuhiansa varten. Loistaen ilosta tämän suuren
kohteliaisuuden vuoksi, riensi se kurkistelemaan palatseihin ja
majoihin, joko ilmoittamaan iloansa lemmikeillensä tahi pyytämään
anteeksi myöhäistä tuloansa.

Mutta unen jumalainen, kuun vanha kadehtija ja vihollinen, on jo
asetellut lemmikkijen ja sen välille unten kirjavan verhon, joten
se milt'ei kaikkialla, mihin vaan katsotaan, huomaa ummistettuja
silmäluomia, ja jos joku silmä onkin auki, näkee se enimmästänsä siinä
omantunnon- tahi ruumiinvaivojen synkkiä ilmiöitä. Silloin katoaa sen
riemu, silloin vaalenee sen hipiä vielä enemmän, ja sentähden onkin se
tavallisesti niin synkän ja alakuloisen näköinen sydänyön kolkkoina
hetkinä.

Tuo äskenmainittu vieras "Prinssi Kaarlon hotellissa" oli ainoa, joka
hiljaisella, syvällisellä viehätyksellä vastasi sen silmäyksiin. Hän
seurasi kau'an silmlllään sateiden turhamaista leikkiä pöydällä,
istuimilla ja seinillä. Hänestä näyttivät ne niin erinomaisen hyvin
viihtyvän tuossa kohtalaisessa matkustajienhuoneessa ja rupeavan
heimolaisiksi niille puhtaille muistoille menneistä ajoista, jotka
olivat heränneet hänen sielussansa, sillä jota kau'emmin hän silmäili
kuun säteitä, sitä heleämmäksi näyttivät ne hänestä muuttuvan.

Hän vajoutui tuohon ihanaan havaintoon ja vastusti kau'an unen
jumalaista. Mutta tämä ei anna lii'an kau'an vastustella itseänsä.
Voittamattomana laski se vihdoin kätensä noille vastahakoisille
silmäluomille ja rangaistukseksi siltä, että hänelle oltiin rohjettu
tehdä vastarintaa, piti hän nukkujan sielun silmäin edessä unien mitä
synkimmän verhon.

Unta näkevä oli seisovinansa vuorella, myrsky ja ukkonen päänsä päällä,
parhaillaan hänen seisoessansa ottamatta ainoata askeltakaan mereen
putoamisen pelosta, joka meri rajuna meurusi vuoren juurella, viilsi
synkkää taivasta salama, joka läheni häntä vuorella. Mitä lähemmäksi
se tuli, sitä selvemmän, tultasuitsuttavan lohikäärmeen muodon se
sai. Unta näkevä alkoi taistelun tämän louhikäärmeen kanssa, joka
lopulta lingoitti hänet vuorelta ales mereen, mutta vyörytti aaltojansa
hänen päänsä yli. Hän vajosi syvyyteen kärsien kuolon tuskia voimatta
kuitenkaan kuolla. Hän hapueli meren pohjassa, turhaan koettaen päästä
ylös syvyydestä; sillä hänestä tuntui ikäänkuin olisi hänen ruumiinsa
tullut raskaaksi kuin se vuori, jolta hän oli tullut syöstyksi ales.
Silloin huomaisi hän koralli- ja näkinkenkäalustalla uinailevan tytön.
Amanda! huusi hän ja lankesi polvillensa uinailevan viereen. Amanda on
kuollut! vastasi tyttö, avaten silmäluomensa. Mutta noiden ennen niin
välkkyväin silmäin sijasta ammoitti nyt polvillansa olevalle kaksi
kuoppaa täynnänsä multaa, ja missä ennen oli ollut tuon tummansinisen
silmäterän paikka, oli nyt jähmettynyt kyynel, jota meri turhaan koetti
liuvottaa. Silloin unohti polvillansa olija omat kuolon tuskansa ja
itki katkerasti uinailevan tytön takia. Itke! itke! huudahti hän,
sillä mitä meri ei saa aikaan sen saa sinun kyyneleesi! ja silloin
näki polvillaan olija tuon mustan mullan vähitellen valkenevan kunnes
se muuttui mitä valkoisimmaksi emaljiksi, ja miten tuo jähmettynyt
kyynel alkoi pehmitä ja kuultaa sinertävälle, kunnes se vihdoin hymyili
autuaallisella hymyllä polvillansa olijan silmään. Amanda elää!
huudahti hän. Niin, Amanda elää! vastasi tyttö ja laski kätensä hänen
kaulallensa, hän elää sinun kanssasi, sillä sinun kyyneleesi ovat
sovittaneet hänet elämän ja Jumalan kanssa! Samassa kuului kiljuminen.
Älä pelkää! sanoi tyttö, Jumalan rakkaus asuu merenkin syvyydessä, ja
sen yli ei ole meren peikolla minkäänlaista valtaa. Tahtoisitko sinä
seurata minua elämään ja auringonvaloon? kysyi polvillansa olija, joka
tunsi jäsenensä vapautetuksi tuosta kiviraskaasta painosta. Niin, niin,
sinun kanssasi elämään ja auringonvaloon! vastasi Amanda.

Mutta luultavasti arveli unen jumalainen rangaistuksen tulevan
lievemmäksi, kuin hän oli aikonutkaan, sillä samassa tempasi hän verhon
pois ja nosti kätensä nukkujan silmiltä, tahi heräsi nukkuja jyrystä,
joka syntyi siitä, että matkustajahuoneen ovi aukeni.

Makaaja aikoi nousta sijaltansa, sillä hän luuli oven, jonka hän oli
unohtanut sulkea, tulleen avatuksi jostakin akkunassa syntyneestä
ilmavedosta, kun hän tunsi vointinsa ikäänkuin hervaantuneeksi
nähdessään pitkän, kuun valaiseman haahmon, joka näyttäytyi kynnyksellä.

Matkustaja hieroi silmiänsä tietämättömänä, oliko hän valveillansa,
vai vieläkö hän uneksi, mutta kun hän taas katseli avosilmin, näki
hän selvään, kuinka tuo valkoinen haahmo vitkallisesti kulki ovelta
huoneesen ja läheni akkunan edessä olevaa pöytää.

Haahmo oli vaimon kaltainen, mutta sen kasvot olivat kuun säteiden
valaisemina kauniin kasvojen näköiset ja nuot runsaat, valkoiset
karrtkkaat, jotka liehuivat hänen ympärillänsä, olivat käärinliinan
kaltaiset.

"Kuka se on?" kysyi matkustaja enemmän vakuuttaaksensa itseään, että
hän oli hereillä, kutu tyydyttääkseen uteliaisuuttansa.

Vastaukseksi tälle milt'ei tietämättä tehdylle kysymykselle tuli
seuraava, mutta ihmeellisen suloisella äänellä laulettu laulu:

       "Mist' ainainen tää ikävöiminen?
    Ma kauas tuonne taivaan sinehen
    Luon kyynelsilmin katseeni. 'Oi tuolla',
    Ma mietin, 'tähtitarham puolla
       Edeni on mulla'."

Matkustaja vaipui ales patjoille. Hänen kielensä kangistui ja kylmä
hiki peitti hänen otsansa. Vapisevin käsin veti hän peiton päänsä yli;
pidättäen henkeänsä kuulteli hän vaan.

Hän kuuli kuinka pöydällä olevia papereita kosketeltiin. Hän luuli
myöskin kuulevansa, kuinka joku nykäsi kellon periä ja helyjä, jotka,
kuten jo tiedämme, olivat papereiden vieressä.

Vihdoin rohkasi hän itsensä, veti peiton päänsä päältä ja nousi
uudestaan istuvillensa vuoteella.

Silloin näki hän tuon valkoisen olennon kääntyvän pöydältä ja
akkunalta ja kulkevan yhtä vitkallisesti kuin ennenkin takasin ovelle.

"Kuka se on?" kysyi hän toistamiseen hiukan korkeammalla ja jyreämmällä
äänellä.

       "Puro juoksee läpi laaksoloiden,
    Kaivattua äidinkieltäin soiden,
    Metsät tummat järven lailla päilyy,
    Puut humisee, muistoissain kaikki säilyy,
       Muinaishaahmut häilyy."

Tätä laulaessansa katosi tuo valkoinen olento ovesta, joka sitten
sulkeutui.

Matkustaja, joka selvään kuuli avainta väännettävän, tuijotti kau'an
oveen, jonka peilejä kuu uudestansa valaisi, tuijotti kau'an oveen,
kuvaten niihin ensimäisiä kirjavia kuviansa.

"Ei, ei! se ei ollut unta!" pukahti hän ja hyppäsi laattialle. Hän
aukasi oven ja katsoi etehiseen. Kumotttava kuu valasi tätäkin ja noita
siitä johtavia monta ovia, mutta ei mitään muuta merkillistä kuulunut
eikä näkynyt.

Sitten, otettuansa avaimen ovesta ja suljettuansa oven, riensi hän
akkunan vieressä olevan pöydän luokse. Paperit olivat samalla paikalla
ja samassa järjestyksessä, johon hän ennen maata mentyänsä oli ne
pannut. Pöydällä oli myös hänen kultakellonsakin.

Miettien tuota kummallista näkyä palasi hän vuoteellensa ja laskeusi
maata. Tuo valkoinen olento, joka on mennyt hänen makuuhuoneestansa, ei
kadonnut kuitenkaan hänen unelmistansa.



Kahdeskymmenesneljäs luku.

Kultaristi.


Kun matkustaja toistamiseen heräsi, seisoi palvelijatar hänen vuoteensa
vieressä, kirja kädessänsä.

"Tahtooko herra pian kahvea?" kysyi hän.

"Onko jo aamu?" lausui vieras, kääntäen kasvonsa akkunaan, jonka
lävitse kirkkain syysaurinko kurkisteli sisään huoneesen.

"Hoh, kello on jo lyönyt kymmenen", vastasi palvelijatar.

"Jo kymmenen... ja minun kun piti oleman ulkona kello yhdeksän.
Jos te olisitte herättäneet minut, olisitte tehneet minulle suuren
palveluksen."

"Minä olen ollut täällä useamman kerran, mutta minusta oli syntiä
herättää herraa, sillä herra nukkui niin makeasti... Kentiesi tahtoo
herra minun tekemään valkeaa uuniin?"

"Ei, minusta tuntuu, että täällä on kyllin lämpöinen ennestänsäkin...
minun päätäni kivistää kovin."

"Sitten on herra varmaankin maannut levottomasti."

"Kumminkin olen minä nähnyt levottomia unia."

"Se ei ole hyvä merkki, jos on levottomia unia ensimäisenä yönä, kun
maataan jossakin huoneessa."

"Uskotteko sen?"...

"Mistä herra on uneksinut... minä osaan selittää unia, minä, ja ne ovat
milt'ei aina käyneet toteen."

"Vai niin?"

"Onko herra uneksinut kukkaisista tahi eläimistä?"

"En."

"Tulesta tahi vedestä?"

"En niistäkään."

"Huoneista tahi ihmisistä sitten?"

"En niistäkään, neitsyt-hyvä."

"Mistähän se sitte voisi olla?"

"Minä olen uneksinut kuolleista", vastasi vieras, syvään huo'aten.

"Kuolleista uneksiminen... se merkitsee, että joku herran sukulainen
kuolee näinä päivinä."

"Minulla ei ole keitään sukulaista."

"Sitten tulee se varmaan olemaan joku läheinen ystävä, joka kuolee
ennen kuukauden loppua."

"Ei minulla ole läheisiä ystäviäkään."

"Hoh, sepä on omituista!" muistutti palvelijatar: "mutta olisipa
hauskaa tietää, kestä herra uneksi."

"Noh, koska te niin välttämättömästi tahdotte tietää sitä, niin uneksin
minä eräästä tytöstä, joka kuoli kaksi vuotta sitten."

"Kuinka ilmestyi hän teille?"

"Hän tuli tähän huoneesen ruumispukimessa... Voitteko nyt selittää sen
unen?"

"Oliko hänellä seppele päässänsä?"

"Sitä en voi muistaa."

"Aivan varmaan oli hänellä se", arveli palvelijatar, "sillä onhan
tavallista, että, kun nuori tyttö on ruumiina, pannaan pieni
myrttiseppele hänen päähänsä... myrttiseppele kaunistaa sekä eläviä
että kuolleita."

"Niin ei kuitenkaan ollut sen laita, josta minä uneksuin", selitti
matkustaja surullisella värähdyksellä äänessänsä; "hän hukkui järveen,
eikä hänen ruumistansa olla koskaan löydetty."

"Vai niin, mutta unella on merkityksensä kaikissa tapauksissa."

"Ja se on?"

"Että herra joutuu naimiseen ennen vuoden loppua", vastasi tyttö
rivakkaasti.

"Naimiseen kuolleen kanssa!... sen minä sanon, että minä kuolen ennen
vuoden loppua!"

"Hoh, Jumala varjelkoon siitä, herra-hyväni!"

"Älkäätte tulko levottomaksi siitä, mamselli-hyväni!... jos tämä unen
selitys käy toteen, ei minulla ole juuri mitään sitäkään vastaan...
Mutta minun täytyy pukea päälleni."

"Eikö herra tahtoisi ensin tehdä hyvin ja kirjoittaa nimensä tähän?"
kysyi palvelijatar, tarjoten kirjan makaavalle ja tuoden sitte kynän
kirjoituspöydältä.

Matkustaja kirjoitti nimensä, ja nimi oli: "Revisori F. Alm,
Tukholmasta."

Matkustajan nimen on lukija luultavasti jo arvannut. Ainoastansa
hänen arvonimensä oli uutinen, ja se osoitti meidän kamarikirjurimme
virkamiehenä nousseen yhden asteen niinä kahtena vuotena, jotka olivat
kuluneet siitä, kun me näimme hänet kaatuvan verissään luutnantti
Räyel'in pistoolinlaukauksesta.

Palvelijatar meni nyt huoneesta, joten meidän revisorimme sai
tilaisuuden nousemaan makuulta ja ottamaan aamunutun yllensä.

Vanhan tapansa mukaan meni hän pöydän luokse vetämään kelloansa. Hän
otti kellon avaimen, mutta oli milt'ei pudottamaisillansa sekä sen että
kellon laattiaan, sillä hän kaipasi tuota pientä kultaristiä.

Hän tiesi, että risti ynnä nuot kaksi muuta helyä riippuivat perissä,
kun hän yöllä laski kellon pöydälle, sillä olihan hän pitänyt sitä
kädessänsä ja sitten tavallisesti silmäillyt sitä, ennenkuin hän meni
makuulle.

Hän nosteli papereja ja koplotteli pöydältä; mutta ristiä ei löytynyt.
Hän etsiskeli joka paikasta huonetta, mutta turhaan.

"Olisikohan joku varastanut sen!" huudahti hän.

Mutta miksi ei varastettu samalla kertaa kelloakin muiden helyjen
ohessa?... miksi ei viety lompakkoakin, joka oli kellon vieressä?

Tosin oli tuo pieni risti arvaamattomasta arvosta hänelle; mutta mitä
arvoa voisi sillä olla muille ihmisille?

Alm alkoi tarkemmin tutkia kellonperiä.

Risti oli kauniisti irroitettu siitä pienestä kultarenkaasta, jolla se
oli kiinnitetty perihin, mutta itse rengas oli jäljellä. Ainoastansa
risti oli poissa.

"Suuri Jumala!" huudahti Alm, muistaen nyt sen näyn, joka hänellä yöllä
oli ollut ja jonka hän herätessänsä oli luullut unenhourailukseksi.

Hän muisti nähneensä tuon kummallisen olennon seisovan akkunan vieressä
olevan pöydän luona ja myöskin kuulleensa jonkun koskevan kellonperiin
ja helyihin.

Alm oli liian selväjärkinen mies voidaksensa uskoa aaveita; mutta jos
näkynsä todellakin oli ollut aave, ruumiiton olento, henki, kuinka oli
se sittenkin voinut irroittaa kellonperistä ristin, joka kuitenkin
mahtoi olla liian raskas haahmun varjon kädelle!

Meidän revisorimme aprikoi, etsiskeli pöydältä sekä laattialta ja
aprikoi uudestansa; mutta tuo pieni kultaristi oli kadonnut.



Kahdeskymmenesviides luku.

Aave.


Myöhempään edelläpuolenpäivänä seisoi Göteporin maakansselin portin
edustalla nuori, Götan tykkiväestön virkapukuun vaatehittu upseeri.
Hän näytti hiukan maltittomalta, josta voitiin arvata hänen vartoavan
jotakin henkilöä.

"Ah, vihdoinkin!" huudahti hän ja meni erästä toista nuorta herraa
vastaan, joka astui ulos mainitusta portista.

Vastatullut näytti myöskin olevan sotilassäätyä, vaikka hän tällä
kertaa oli sivilipuvussa. Hänen kasvonsa olivat säännöllisen kauniit ja
hänen ryhtinsä mitä uljain.

"Sinä viivyit kau'an", nureksi tykkiväestön upseeri; "minä olin
menettämäisilläni malttini."

"Minunhan täytyi kirjoittaa kokonainen kertomus tuosta asiasta",
vastasi toinen; "kirottua puuhaa!... jospa he nyt vaan saisivat kiinni
nuot konnat!"

"Ja ne olivat sinun luullaksesi karanneita linnavankeja?"

"Niin, vieläpä Karlsten'in linnasta ja kaikkein pahimpia päälliseksi."

"Viimeisinä vuosina on ollut harvinaista, että sieltä on ketäkään
karannut... Linnan nykyinen päällikkö on miesten miesi ja hänellä on
tapana pitää aina silmänsä auki."

"Mutta tällä kertaa uinahti hän, ja se oli maksamaisillansa minulle
sangen paljon."

"Kuitenkin pääsit sinä otollisella hinnalla."

"Entä minun palvelija-parkani sitten?... hän oli uskollinen henkilö,
jota minä tulen kau'an kaipaamaan... Hänen pitää kumminkin saaman
juhlallinen hautaus."

"Sen hän ansaitseekin... Eipä ole juuri monta palkollista, jotka
haluaisivat mennä kuolemaan isäntänsä edestä."

"Oh, mitä haluun tulee, olen minä vakuutettu, että jos Blom-raukkani
olisi saanut valita, ei hän olisi kau'an epäröinyt; mutta hän oli
ikäänkuin luotu lemmen sanansaattajaksi ja hänellä oli vainu kuin...
Mutta jutelkaamme jostakin muusta... Oletko maininnut tovereillemme
päivällisistä Blom'in ravintolassa?"

"Minä kiitän sinua nöyrimmästi heidän puolestansa... ei sodan eikä
kuolon kamppaukset tule pidättämään heitä ottelutantereelta, joka, jos
tunnen sinut oikein, tulee olemaan kylläkin verinen... Soisipa Jumala,
että meillä olisi monta sinun kaltaistasi matkustajaa!"

"Blom'in luona saa hyvin syödäksensä, vai kuinka?"

"Ylenpalttisesti, kun tilaa... kehnosti, kun tulee sattumalta."

"Siis voimme olla huoleti siinä suhteessa?"

"Aivan varmaan... Myöskin tilasin minä loosin ensimäisellä rivillä
tämän iltaiseen näytelmään... Sinä et ole nähnyt etkä kuullut,
saksalaista näytelmäseuraa... Me voimme kyllä hämmästyttää sinua
yhdellä ja toisella, jota et olisi voinut odottaa löytäväsi täällä."

"Minä saan ensiksikin nähdä, mihin päivällinen Blom'in ravinkolassa
kelpaa."

"Mutta päivallistäkö antamaan meille olet vasituisesti lähtenyt
Tukholmasta ja tullut Göteporiin? Tämä saattaisi tosin olla kylläkin
pätevä syy, mutta..."

"Tiedäthän minun isälläni olleen uuden laivan tekeillä Göteporin
veistämöllä ja että se huomena lykätään vesille?"

"Ja sinä olet saapunut tänne tuohon juhlaan?"

"Niin kylläkin, sillä muutoin en olisi minä niin pikään tullut tänne,
Götepori on kaiketi entisellään, arvelen ma?"

"Yksitoikkoinen, ikävä!... seuraelämän jäsenet ovat kullattuja
kauppalaivoja... seurakeskustelut ovat tervasta ja pi'istä!... ei
minkäänmoista ystävällisyyttä, ei minkäänmoista sydämellisyyttä! Kun
kaksi nimenomaista göteporilaista syleilevät keskenänsä, niin ei heidän
sydämensä kohtaa toistansa, vaan heidän lompakkonsa."

"Oiva kohtaaminen kaikissa tapauksissa, sitä vastaan et voi väittää."

"Moniaat sanovat suuren Kustaa Aadolfin perustaneen Göteporin;
mutta minä väitän sitä vasaan... Toiset pitävät taas Merkuriota sen
todellisena perustajana, ja sen pidän minäkin todenmukaisempana...
Kerrotaan, että kun tuo siipijalkainen, jumalainen, asioitsija
pyysi Olympon ylijumalalta oikeutta Götan virran varrella olevalle
uudelle kauppakaupungille, olivat kaikki muut Olympon jumalaiset mitä
ankarimmasti sitä vastaan... Kauppa turmelee ihmiset perinpohjin,
sanoivat he, ja meillä on jo Jumalan kyllin Hampurista ja Lontoosta...
Mutta rahat puhuvat voimakkaammin kuin jumalaiset ja jumalattaret,
ja niin oli laita siihenkin aikaan; sillä kuinka tingittiinkin ja
soviteltiin, sai Merkurio vihdoinkin nuot halutut oikeudet... Tämä
suututti muita jumalaisia siihen määrään, että he päättivät ei
jalallansakaan astua tämän kaupungin porttein sisäpuolelle, vaan
tehdä sen mitä yksitoikkoisimmaksi kaupungiksi maailmassa, joka
tapahtuikin... Voithan käsittää, miltä senlainen yhteiskunta näyttää,
jossa Merkurio on yksinänsä hallitsijana... Sulottareja, runottareja
ja kaikkea muuta taivaallista, joka sulostuttaa elämätä ja tekee sen
ihanaksi, etsit sinä turhaan täällä... täällä ei huolita muusta kuin
mistä pörssissä voidaan sopia, tahi mitä voidaan panna varastolle...
täällä on rikkaus korkein avu samoinkuin köyhyys suurin synti."

"Sinä puhut ikäänkuin olisit sinä nykyään saanut rukkaset jossakin
rikkaassa tukkukauppiaan perheessä", muistutti sivilivaatteisiin puettu
upseeri.

"Ei ole hätää, veliseni!... Tässä kaupungissa ei kosikaan herra N.N.
mamselli N.N:ää, vaan N:o 100,000 kosii N:oa 200,000, ja miljoona on
tietysti suurin kana karkelossa."

"Mutta eihän toki liene Venus eikä Amor peräti hyljännyt tätä
onnetointa kaupunkia?... tällä joukolla on muutoin tapana pitää itsensä
esillä joka paikassa."

"Tosin ovat ne täällä... mutta minlainen Venus! minlainen Amor!...
Venus kohottaikse pakkahuoneiden pölystä, ja Amor tähtää nuoliansa
porteritynnyrien laidoilta."

"Mutta, hyvä Jumala, totta kait tässä kaupungissa lienee muitakin
ihmisiä kuin tukkukauppiaita!"

"On kylläkin... mutta voitko arvata, mitä ne muut ylipäänsä
toimittavat?"

"En."

"Ne, näet, lukevat raamattua ja virsikirjaa aamusta iltaan, luultavasti
rukoillen Jumalaa pian päästämään heitä tästä mammonan maailmasta, enkä
minä todella sitä ihmettelekään... jos minulla olisi aikaa, tekisin
samoin"...

"Näyttää siis pimeältä sille, joka haluaisi voittaa neitosten sydämiä
tässä seudussa", lausui matkustaja.

"Pimeältä kaikille muille paitsi sinulle, sillä olethan sinä
kauppaneuvos ja kunink. Vaasan ritaritähdistön jäsen."

"Oletko hullu?... Olenko minä kauppaneuvos ja kunink. Vaasan
ritaritähdistön jäsen?"

"Se on yhdentekevä, kunhan sinun isäsi on se... Sinä kukoistat hänen
_ansioinsa_ varjossa, eikä täällä enempää tarvitakaan."

Näin jutellen oli kumpikin upseeri tullut "Isolle torille", joka, ollen
melkein kaupungin keskellä muodostaa suorakulmion ja ulottuu kahdelta
puolelta kanaviin asti.

"Mutta ei voi kuitenkaan väittää, ett'ei Götepori ole komea kaupunki",
lausui matkustaja, katsellen ympärillensä joka haaralle; "missä
nähdään kauniimpia rakennuksia ja leveämpiä katuja?... kaikessa näkyy
järjestyksen ja puhtauden aisti."

"Sen myönnän... parempaa hallitusta ja paremmin järjestettyjä
kunnallisia suhteita kuin Göteporin on vaikea ajatellakaan... Siinä
suhteessa ei surkeilla rahoja."

"Mitä minä varmuudella tiedän, on se, että vaikka kuinka
kurkisteleisin, en voi saada nähdäkseni ainoatakaan kauniita naisen
kasvoja", vakuutti matkustaja, vieden kaksinkertaiset kultakurkistimet
silmillensä.

"Sinä onnellinen ihminen!" huokasi hänen ystävänsä, "Tukholmassa on
yhtä suuri paljous kauniita tyttöjä kuin katukiviä, vaikka he tosin
ovatkin yhtä kestämättömiä ja petollisia kuin nämätkin."

"Kyllä meillä kaunottaria kosolta on... Kun vaan riittäisi heille
kaikille!... Onko siis aivan mahdotointa löytää täällä yhtään ainoata
laadullista kasvoa!"

"Ah!" huudahti tykkiväestön upseeri, nyhjäisten toveriansa kylkeen,
"näyttääpä siltä, kuin olisi taivas tullut liikutetuksi sinun
valituksestasi... Katsopas tuonne... ei, tuonne oikealle... Sanotaan,
ett'ei yksi kärpänen te'e kesää; yksi satakieli tekee kaksikin, se on
varmaa."

Muuan erinomaisen komea, nuori nainen, jolla oli solakka vartalo,
liihoitteleva astunta ja ihmeellisen kauniit kasvot, meni samassa
molempain herrain ohitse oikealta vasemmalle, heittämättä ainoatakaan
silmäystä kummallekaan puolelle.

"Kuinka sinä yht'äkkiä vaalenit!" ihmetteli tykkiväen upseeri, ottaen
ystävätänsä käsivarresta; "miten on laitasi?... oletko pahoinvoipa?"

"Aave! aave!" jupisi matkustaja, tuijottaen naiseen, 'joka yhä meni
heistä kau'emmaksi.

"Aave!" kertoi tykkiväen upseeri; "näetkö sinä aaveita keskellä
päivää?... missä se sinun aaveesi sitten on?"

"Hän!... hän tuolla!" vastasi toinen, osoittaen vasemmalle..

"Räyel! oletko menettänyt järkesi!" huudahti hänen ystävänsä;
"nimitätkö sinä Olivia Heuser'ia aaveeksi?"...



Kahdeskymmeneskuudes luku.

"Musta kyyhkynen."


Mitä itäinen puoli Etelämalmia eli Katarinan seutu on Tukholmalle,
melkein samaa on _Mastoveistämö_ Göteporille, nimittäin, merimiesten
asuntopaikka parhaastansa. Mastoveistämö sijaitsee pitkin virran
rantaa ja niitä tiluksia, jotka n.s. Kaidan tien varrella, mikä
kulkee mainitun etukaupungin läpi, ulottuvat virtaan asti, nimitetään
salamoitsi; ne ovat alustamalla ja täyttämällä tehdyt sovelijaiksi
säilytyspaikoiksi etenkin puutavaralle, ja näissä on enimmästänsä
erityisiä valkamia eli kanavia, joissa venheet ja laivat voivat olla
täydellisessä suojassa.

Hämärässä samana päivänä, eli noin kello kuusi iltaisella, liiti muuan
pieni venhe yhteen näistä kanavista ja tuli maalle erään pienemmän
sillan luona Venheestä nousi vaimo, joka oli vaatetettu tavalliseen
talonpoikaisvaimon pukuun. Kiinnitettyänsä venheen siltaan, lähti hän
menemään ylöspäin ja pääsi pian Kaidalle tielle.

Tämä vaimo heitteli varovia silmäyksiä ympärillensä, ikäänkuin
pelkäisi hän jotakin. Tosin mainitaan kysymyksessä olevaa seutua hyvin
epäluotettavaksi ja vaaralliseksi kulkea, erittäinkin hämärän ja pimeän
tultua, ja tuskinpa lähestyy kukaan parempiin vaatteihin puettu ihminen
tänä' aikana mainittua seutua; mutta hänellä, joka näytti niin aralta
ja pelkääväiseltä, ei olisi suinkaan pitänyt oleman minkäänmoista
peljättävää, osaksi koska hänen puvussansa ei ollut mitään, joka
olisi kiusannut rosvoja, osaksi täytyi hänen ikänsäkin, joka näytti
olevan hiukan yli neljänkymmenen vuoden, rauhottavan häntä niistä
raa'oista hyväilemisistä, joita pidetään tavallisina täällä ja muilla
samanlaisilla paikoilla.

Vihdoin pysähtyi vaimo erään pienen ja ransistuneen kivirakennuksen
eteen, jonka matalan ja lahonneen portin yli riippui kapakka-osoite.

Ei ollut vielä niin pimeä, ettei oltaisi voitu huomata osoitteessa,
joka oli valkoiseksi maalatusta rautapellistä erään mustan linnun
kuvan, jota moni olisi luullut korpiksi, joll'ei kaikkein erehdyksien
välttämiseksi sen alla olisi isoilla, mustilla kirjaimilla seisonut:
"Musta Kyyhkynen."

Vaimo hiipi, noustuansa varpaisilleen ja tutkittuaan vielä tarkemmin
kirjoitusta sekä heittäen moniaan silmäyksen kummallekin puolelle
katua, nopeasti etehiseen ja kapakkahuoneesen.

Tähän huoneesen astuessansa olisi moni heti huomannut kapakan, mitä
puhtauteen tulee, huonosti vastaavan nimeänsä, koska kyyhkyinen,
olkoonpa se valkoinen tahi musta, puhtaudessa ei jää jälelle mistään
muusta eläimestä maan päältä, eipä edes ihmisestä.

Jos vielä heitti silmäyksen tarjouspöydän takana olevan emännän
kasvoihin ja vieraiden naamoihin, jotka nuokkuivat viinalasein ja
sillipalaisten yli rososilla, peittämättömillä pöydillä, mitkä olivat
järjestetyt pitkin paljaita kalkkiseiniä, huomattiin kyyhkyisen
lempeydenkin huonosti edustetuksi.

Oli siis ainoastansa jäljellä tuo musta väri ja sitä olikin
yltäkylläisesti sekä seinillä että katossa.

Josko talonpoikaispukuun vaatetettu vaimo teki itsekseen minkäänmoista
muistutusta tämän ristiriitaisuuden johdosta, jätämme siksensä.
Silmäiltyänsä tarkkaan vieraita tässä huoneessa, jota valaisi
kapakanseinäle asetetussa rautajalassa oleva, ohut kynttilä, lähestyi
hän tarjouspöytää.

"Eikö perämies Klint vielä ole tullut?" kysyi hän, kohteliaasti
kyykistäen.

"Perämies Klint on tuolla huoneessa", vastasi emäntä; osoittaen yhtä
kohteliaasti erästä lähellä tarjouspöytää olevaa ovea.

"Tietääkö rouva-kulta, josko hän on yksinänsä?"

"Hän on yksinänsä, matami-hyväni... hän on tilannut huoneen itseänsä
varten ja pyytänyt minua, jos joku naisihminen kävisi häntä kysymässä,
osoittamaan tätä hänen luoksensa."

"Minä saan siis mennä sisään, rouva-kultani."

"Tehkäätte niin hyvin, matami-hyväni!" kehoitti emäntä, avaten
kysymyksessä olevan oven.

"Pyydän nöyrimmästi!" sievisteli matami, astuen perimäiseen huoneesen.

Kohteliaisuus ei ollut, kuten nähdään, karkoitettuna "Mustasta
kyyhkyisestä."

"Saara, piru vieköön, kuinka olet viipynyt kau'an!" huudahti tunnettu
ääni sisääntulijalle, joka kiirehti saamaan oven suljetuksi jäljestänsä.

"Tulen myöhään, mutta tuon paljon, Broms-kultani!" ilahdutti häntä
matami.

Jos ei olisi kuullut ääntä ja nimeä, olisi ollut vaikeata tuntea
entistä linnanvankia tuossa luuloitellussa perämies Klint'issä.

Hän oli vaatehittu sangen somaan merimiehen pukuun, vaikka
surkuteltiinkin, nähdessään hänen jyhkeää, kömpelöä ruumistansa,
niitä touveja ja raakapuita, joissa senlaisen olennon piti riippuman.
Broms'in kasvot olivat kuitenkin vaikeimmat tuntea, sillä perämies
Klint'in parta oli ajeltu ja hän oli sileä leuvastansa sekä tuon
entisen mustan, harjasmaisen tukan sijasta oli hänen päässänsä mitä
vaaleimmat kiharat. Tehdäksi tuon vaaleaverisen keikailijan vieläkin
täydellisemmäksi olivat nuot pitkät, tummat silmäripsetkin leikatut
pois.

"Valkoinen kaunistaa sinua, ukkoseni", imarteli Saara, syöden
Iemmikkinsä silmillään.

"Vai niin, enkö ollut tätä ennen tarpeeksi kaunis poika", vastasi
Broms. "Piru vieköön tukantekijän, joka valmisti tämän tekotukan!...
se ahdistaa kalloa, ikäänkuin olisi minulla vahanen kotelo päässäni;
mutta niin käy aina, kuu täytyy ottaa umpimähkään, kuten sanotaan, eikä
malteta valita... Jos sinulla on nälkä, Saara, niin ahmaise tuolta
pöydältä, mutta älä anna ruo'an tukkia suutasi!... Jos sinä olet saanut
vihiä jostakin, niin piipitä se kuuluviin!"

"Ole sinä varma siitä", vastasi Saara, istahtaen pöydän eteen, jolla
oli viinaa ja haukkapalaa "Mustan Kyyhkyisen" parasta.

"Sitä parempi!... minä sanon sinulle, että minun taskuni kohta ovat
senlaiset, kuin jos ne olisi juuri äsken tulleet räätälistä."

"Joko rahat ovat lopussa?" kysyi Saara, syöden ahkerasti ruokaa.

"Kyllä ne lopussa ovat... Kuinka kau'an luulet pelkän kolmekymmentä
riksiä riittävän?... Ja sittenkin oli se Tukholmasta tuleva posti,
Jumala paratkoon... Kyllähän siellä vekselejä oli, mutta luulevatko
ne elukat minulla olevan vekselikonttooria!... Mikä huono onni!...
Ja eilen sitten!... Mutta se oli oma syyni... jos minä ensin olisin
kuristanut kurtusta, ennenkuin tunnustelin lompakkoa, olisi se ollut
tehtynä; mutta minä annoin sen junkkarin jutella ja menetin aikaa...
jutteleminen ei kelpaa, kun on jotakin tärkeätä tehtävänä... Ja että
sen toisen piti tuleman!... kaksi matkustajaa yht'aikaa, ja senlaisessa
ilmassa, sillä ajalla vuorokautta, eikö se ollut saatanan huono
onni?... Minulla on enkelin kärsivällisyys, mutta se oli enemmän, kuin
enkelikään voi sietää!"

"Olehan huoleti, Broms-kultani!" lohdutti vaimo; "ensi yönä tulee
käymään paremmin."

"Noh, annapas kuulua, kaunokaiseni... Mutta jos sinulla ei ole
tarpeeksi syöttiä ongessasi, niin älä heitä sitä järveen, sillä tänä
iltana minä olen huonolla tuulella, kuten näet."

"Kultaa ja hopeata yltäkyllin, usko se."

"Hopea on liian paljo tilaa ottavaa... sitä on vaikea kuljettaa
mukanansa... Ahneus ei saa pettää viisautta... hiiteen hopea, niin
kau'an kuin on kultaa!"

"Hohtokiviä ja kalliita helmiä, ukkoseni!"

"En ole milloinkaan ennen nähnyt senlaisia... mutta yksi kertahan tulee
olemaan ensimäinen... niitä on tietääkseni helppo kuljettaa... niitä
voi ommella vaatteen ja vuorin väliin... järjelliset ja vakavat ihmiset
eivät mielellään kanna tuollaisia koristuksia päälläpäin."

"Mutta rahaa sitten"...

"Paljon rahoja?"

"Niin kylläkin... enemmän kuin taskuihisi mahtuu."

"Hohoo, Saara!... Suuria setelejäkö?"

"Ei, vaan pieniä, mutta sitä useampi."

"Oivallista... Suuret setelit ovat pirunmoisia, sillä kun joku köyhä
ristitty tahtoo vaihtaa niitä, niin hänen luullaan joko varastaneen ne,
tahi luvanneen itsensä pirulle karvoineen päivineen... Mutta Saara,
kuka se kunnon ukko on, joka jo edeltäkäsin on vaihtanut meille rahaa?"

"Broms, hän on nainen."

"Nainen, sanot sinä!... Mitä nainen niin paljolla rahalla tekee?
Ostelee niillä sokeri- ja pipariileivoksia... Onko hän nuori?"

"On, sangen nuori."

"Onko hänellä kauniit hampaat?"

"Kuin norsunluusta"...

"Sitten on selvää, että samalla kertaa, kun otamme hänen rahansa,
pelastamme hänen kauniit hampaansa."

"Sinulla on niin hyvä sydän, ukkoseni."

"Mutta minä mietin yhtä asiaa."

"Mitä sitten?"

"Naiselta on aina niin vaikea ottaa jotakin... niin, niin, käsitä minua
oikein, minä tarkoitan rahoja, minä... kun nainen huutaa, kuuluu se
kokonaisen penikulman."

"Ikäänkuin et sinä ymmärtäisi tukkia ihmisen suuta."

"Mutta tukkia naisen suuta?... Ennen saan minä nälkäisen suden
vaikenemaan... Kuten sanottu, kaikella tuolla on puolensa."

"Muistatko, mitä sinulla muinoin oli tapana sanoa?"

"Mitä sitten?"

"Avonainen sydän, suljettu suu", sanoi Saara, tehden liikkeen oikealla
kädellänsä, ikäänkuin pistääksensä.

"Hyvin kyllä, eukkoseni!... Kun minä otan miestä tukasta ja puserran
sielun hänen ruumiistansa, ei se koske minuun enempää, kuin jos repisin
paperiarkin kahtia. Mutta postipaperi-parkaa, tuollaista pientä
höydettä, joka liehuu pois, kun siihen vaan puhaltaa .. sanalla sanoen,
minä en tee mielelläni väkivaltaa naiselle."

"Kah, kuinka sinä nyt oletkin tullut herkkätuntoiseksi!" muistutti
Saara; "toisenlainen olit sinä ennen, sen olen minä monta kertaa saanut
kokea."

"Ystävysten kesken on se tykkänänsä toista", vastasi Saaran rakastaja;
"ja muutoinkin et sinä ole ollutkaan mitään postipaperia, Saara...? älä
rupea nenäkkääksi siitä!... Minä en tule koskaan unohtamaan, että sinä
autoit minut pois Karlsten'istä ja että sinä kuusi vuotta umpeen olet
työskennellyt minun vapauttamisekseni."

"Hah, haa! kun minä ajattelen, miten minä petin heidät kaikki!"
jatkoi mylläri, nousten istuviltansa ja hykertäen kämmeniänsä, "ja
kuinka noloksi mahtoivat tulla, kun minua ei ollutkaan, olen valmis
läkähtymään naurusta... Se oli seikkailu, jota ei unhoiteta niin
kau'an, kuin Karlsten'in linna seisoo... Tuli tavallansa sääli Frisk'iä
ja Olsson'ia; mutta hyvin kaikissa tapauksissa niin, kuin on, sillä
tässä maassa ei menesty yhtiöpuuhat... Yksinänsä täytyy olla, jos
tahtoo päästä eteenpäin päivällä ja nukkua huoletta yöllä... Mutta
asiaan, Saara!" lisäsi hän, istuen uudestansa tuolille hänen eteensä;
"miten sait sinä vihiä tuosta aarteesta?"

"Minä olin jälkeenpuolenpäivänä siinä huoneessa, jossa tuo kaunis
nainen asuu, ja kurkistelin kellarista ullakkoon asti."

"Kuinka monennessa kerrassa hän asuu?"

"Ensimäisessä."

"Onko akkuna kadulle vai pihaan päin?"

"Neljä akkunata kadulle ja kaksi pihaan."

"Asuuko hän yksinänsä?"

"Pihaan päin olevassa huoneessa asuu hänen kamarineitsyensä."

"Kaksi naisen kurkkua... piru vieköön!"

"Minä olen ottanut apuvaimon pestin ravintolasta."

"Hän asuu siis ravintolasta?"

"Niin."!

"Mikä sen nimi on?"

"Prinssi Kaarlon hotelli."

"Lempo vieköön!... semmoisessahan paikassa on väkeä liikkeellä aamusta
iltaan ja illasta aamuun."

"Tätä nykyä asuu siellä paitsi häntä yksi ainoa matkustaja, joka tuli
viime yönä."

"Kentiesi hän, jolla oli berliiniläiset vaunut?"

"Ei, minä nä'in vaan paljaat kiesit pihassa."

"Ja hän tuli viime yönä... Sitten se kentiesi onkin hän, joka yöllä
häiritsi meidän toimemme."

"Sitä en tiedä."

"Otitko sinä selkoa, mikä miesi hän on?"

"Otin, minä katsoin kirjaan, johon matkustajat kirjoittavat
nimensä."

"Noh?"

"Hän on eräs revisori Tukholmasta nimeltään Alm."

"Alm!... Kuolema ja kadotus!... se nimi tuottaa onnettomuutta!"
huudahti Broms ja nousi taaskin tuolilta.

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Eikö sen konnan nimi ollut Alm, joka kuusi vuotta takaperin viritti
minulle ansoja?" lausui mylläri, kävellen edestakasin laattialla.

"On kait muitakin kirjavia koiria kuin papin."

"Totta!... mutta se nimi on minun onnettomuuteni... Noh, eteenpäin...
onko tuo nainen kotona tänä iltana?"

"Ei ennen kello yhtätoista."

"Ja kamarineitsyt?"

"On hänen kanssansa."

"Noh, mikä estää meitä toimittamasta asiatamme heidän poissa
ollessansa?"

"Nuot monet setelit, joista minä mainitsin."

"Ei kait hän vie niitä mukanaan mennessänsä ulos?"

"Ei, mutta hän tuo ne mukanansa tullessansa kotio."

"Tuopa on kylläkin omituista!... Mitä liikettä hänellä sitten on?"

"Hän on teaatterinukke."

"Ja hänen nimensä on?"

"Herra auttakoon, Broms-kultani!" lausui Saara.

"Mitä lajia!... miksi sanot sinä Herra auttakoon?" kysyi tämä, joka
nyt oli huoneen perällä ja hiukan kummastuneena kääntyi ympäri sekä
tähysteli Saaraa, joka yhä istui pöydän vieressä.

"Aivastithan sinä, ja minä olen aina kohtelias puolestani", vastasi
Saara.

"Piru lienee aivastanut, vaan en minä!" selitti mylläri; "minä luulin
sinun iehneesi sen... minä ymmärsin kyllä sinun sievistelysi...
Mutta, näetkös, Karlsten'in linnassa unohtuu kaikki kohteliaisuuden
lepertelemiset."

Saara heitti ensin kummallisen silmäyksen Broms'iin ja kiinnitti sitten
vieläkin kummallisemman vastapäätä ovea olevaan seinään, jonka jälkeen
hän taaskin käänsi kasvonsa mylläriin, painaen ummistetuin silmin
oikean etusormen suullensa.

Mylläri, joka oli huomannut ja ymmärtänyt hänen osoittelunsa, lähestyi
pöytää, jonka vieressä Saara istui.

"Jos et se ollut sinä", alkoi nyt vaimo ääneensä ja iskein silmäänsä
omituisella tavalla, "oli se varmaankin joku, joka seisoi kuuntelemassa
ovella", jonka jälkeen hänen silmänsä jälleen tähysteli seinää.

"Niin, minä luulin sen tulleen sieltä", myönsi Broms ja meni ovelle,
jonka hän aukasi ikäänkuin olisi hän tahtonut tutkia asian laitaa;
mutta hänenkin silmänsä lensivät päinvastaiselle suunnalle.

"Kentiesi te'emme väärin, kun pidämme näin kau'an huonetta
hallussamme", lausui Saara, "saattaisihan olla muitakin vieraita, jotka
haluaisivat istua täällä... Muutoinkin on meiltä aika lähteä."

"Kuten haluat", vastasi Broms, "minä olen kuitenkin tilannut tämän
huoneen meille yöksi... tämä on mukava ja täällä voimme me olla
turvassa kumminkin _yhden_ yön."

Sitten menivät kumpikin nimenomaiseen kapakkahuoneesen, jossa Broms
maksoi mitä oltiin nautittu.

"Jos me tulemme kotia tavallista myöhemmin, käykö laatuun päästä sisään
kuitenkin?" kysyi mylläri emännältä.

"Täällä pidetään auki koko yön", vastasi emäntä, "ja millä ajalla
herrasväki vaan tulee, on herrasväki tervetullut."

"Kunhan emme vaan saata rouva-hyvälleni liian paljon vaivaa?" lausui
Saara.

"Älkäätte puhukokaan vaivasta, matami-hyväni!" huudahti emäntä; "jospa
vaan herrasväki tulisi yhtä tyytyväiseksi minuun kuin minä olen
herrasväkeen!"

"Mutta", muistutti Broms kuiskaten, "me toivoisimme, ettet kukaan saisi
vihiä, että"...

"Se on tietty, herraseni!" keskeytti häntä emäntä, "minä olen tottunut
siihen, että minun tietämättömyyteeni ja uskollisuuteeni luotetaan, on
minulla kunnia sanoa."

Tämä ei ollutkaan tyhjää kerskailemista, sillä "Mustan Kyyhkysen"
emäntä oli useampia kertoja kietaantumaisillansa Rikoskaareen
sen liiallisen luottamuksen vuoksi, joka ihmisillä oli hänen
kielimättömyyteensä ja uskoIlisuuteensa.

"Rouva ei todellakaan tule tekemään mitään ilmaiseksi", vakuutti Broms.

"Eihän se tule kysymykseenkään", vastasi emäntä: "ei kukaan tule
moittimaan minua ahneudesta eikä omanvoiton pyynnöstä... Hyvästi!
nöyrin palvelijattarenne! tuhat kertaa tervetultuanne takasin!"

Tänlaisilla kohteliaisuuden lauselmilla saattoi emäntä vieraitansa
ovelle.

Nämät, tultuansa ahtaaseen etehiseen, eivät ohjanneetkaan kulkuansa
kadulle, kuten olisi ollut luultavaa, vaan sen sijaan muutamaan
kapakkaan kuuluvaan pihaan ja pysähtyivät erään kiinni suljetun
akkunaluukun eteen.

Broms otti kiinni Saaran vyötäryksistä ja nosti hänet niin korkealle,
että hänen silmänsä tuli erään luukussa olevan reijän kohdalle.

"Näetkö sinä mitään?" kysyi hän hiljaisella äänellä.

"Kapakan emäntä tuli nyt huoneesen", vastasi Saara yhtä hiljaa; "hän
salpaa oven."

"Hyvä! hyvä!"

"Nyt menee hän seinän luokse."

"Vastapäätä oveako olevan?"

"Niin... hän asettaa syrjään muutamia tuoleja... nyt kumartuu hän
alas... hän aukaisee erään luukun lautaseinässä."

"Hyvä!... entä muuta?"

"Eräs pää pistäytyy esiin... se on miehen pää."

"Vai niin."

"Nyt kömpii hän ylös kokonansa... nyt seisoo hän laattialla."

"Minkänäköinen hän on?"

"Hän on pieni kasvultansa ja laiha... hirveän kuiva ja laiha."

"Entä vielä?"

"Hänen tukkansa on vaalea, milt'ei valkoinen, mutta kovin lyhyeksi
leikattu, aivan niinkuin vangin."

"Mitäs muuta?"

"Hän on kierosilmäinen."

"Niin."

"Voitko sinä nähdä, josko hänellä on minkäänmoista arpea vasemman
silmän alla?"

"On, on iso arpi, joka menee nenärustojen poikki."

"Ahaa!... sittenpä minä tunnenkin sen konnan... mutta miten on hän
tullut tänne!... kuka piru on auttanut häntä pois linnasta?...
Voitko kuulla, mitä he juttelevat?"

Saara vei korvansa reijän luokse.

"En, minä en kuule mitään", vastasi hän.

"Hullusti!"

"Mutta minä näen selvään, että hän puhuu jotakin tärkeätä kapakan
emännälle", sanoi Saara, "sillä hän kuuntelee avosuin ja sieramet
seljällään."

"Heillä on joitakin pirun juonia keskenänsä."

"Nyt hän irvistää ja katsoo niin hirveän kieroon."

"Ohoh, sinä valkonen repo", jupisi Broms, laskien Saaran maahan;
"jospa minä äsken olisin tietänyt, mitä nyt tiedän, niin et suinkaan
irvistelisi, etkä katsoisi kieroon... Sinä keität tulikuuman liemen
minun huulteni varalle, mutta onhan kohtuullista, että sinä saa
ensimäiseksi sitä maistaakin."

Broms ja Saara riensivät sitten varpaisillansa pihasta etehisen kautta
kadulle.

"Minä kuulin varmaan jonkun sivelevän luukkua ja minä nä'in leveän
varjon liikkuvan pihassa", lausui kapakkahuoneen perällä olevassa
huoneessa tuo valkotukkainen kierosilmäinen mies, pitäen silmänsä sillä
kohdalla akkunan ruutua, jonka takana luukussa oleva reikä oli.

"Sinä luulet siis, Tunqvist-kultani, hänen seisoneen kurkistelemassa
tänne sisään?" kysyi kapakan emäntä.

"Niin, hän on tuntenut minut."

"Sitten aavistaa hän pahaa, eikä palaja enään 'Mustaan Kyyhkyseen'."

"Siitä hän kyllä varoo itseänsä... Minä olisin halunnut nähdä häntä
siinä silmänräpäyksessä, jolloin hän jälleen tunsi minut... mutta jospa
hän päälliseksi tietäisi", lisäsi valkoinen repo ilkeällä naurulla,
"jos hän tietäisi, että minun tulee kiittää häntä vapaudestani ja että
siis hän itse on taittanut omat raippansa, niin"...

"Hän itse, sanot sinä?"

"Hänen takiansa jouduin minä sairashuoneesen", mutisi Tunqvist
hampaittensa välistä; "minä teeskentelin itseni kuolleeksi ja minut
vietiin ruumishuoneesen... Siinä hälinässä, joka syntyi linnassa
Broms'in toimesta, onnistuin minäkin päästä karkuun... ha, haa,
ukkoseni! me tavataan toisemme turkkurin luona, sanoi repo sudelle!"

       *       *       *       *       *

Myöhempään iltaisella ja melkein yht'aikaa tuotiin kaupungin
poliisitoimistoon kaksi ilmoitusta, joista toinen oli "Mustan
Kyyhkyisen" emännän allekirjoittama, mutta toinen nimetöin.

Edellinen sisälsi: "Linnanvanki Broms, joka nykyisin on ollut minun
kapakassani, aikoo tänä iltana murtaa itsensä sisään varastamaan
eräältä teaatterinaiselta, joka asuu Prinssi Kaarlon hotellissa. Hän
on puettuna merimieheksi, hänellä on vaalea tekotukka ja hän nimittää
itsensä perämies Klint'iksi. Hän on liitossa erään keski-ikäisen vaimon
kanssa, joka on mennyt palvelukseen samassa ravintolassa. Hänen nimensä
on Saara, hän on pystynenäinen ja hänellä pienet vihriät silmät."

Toisen sisältö oli: "'Musta Kyyhkynen' -nimisessä kapakassa oleskelee
nyt tuo karannut linnanvanki Tunqvist. Hän on piilossa kapakkahuoneen
perällä olevassa huoneessa ja makaa eräässä seinällä olevassa
soppelossa vastapäätä ovea. Hän on ystävyyden liitossa 'Mustan
Kyyhkysen' emännän kanssa, ja he ovat kuin yksi ruumis ja sielu."



Kahdeskymmenesseitsemäs luku.

Olivia Heuser.


Pitkällisiä mieltymys-huutoja ja käsientaputuksia kaikui
teaatterihuoneessa, sill'aikaa kun esirippu vitkallisesti vaipui ales
"Lucia eli Lammermoor'in morsian" -nimisen, Donizett'in tekemän, operan
toisen näytöksen perästä.

Huone oli täpösen täynnä, paitsi yksi sija ensimäisen rivin vasemmalla
puolella, toinen loosi näyttämöstä, ensimäinen istuin. Tämän sijan,
joka oli ollut tyhjänä molempain edellisten näytösten ajalla, otti
kuitenkin nyt muuan herra, joka astui loosiin juuri esiripun vajotessa.

"Miksi niin myöhään, veli Alm?" kysyi eräs samassa loosissa, samalla
penkillä istuva pikkukauppias tehden tilaa äskentulleelle.

"Minä tulen suorastansa maakonttoorista, jossa olen tehnyt työtä koko
päivän", vastasi Alm, "en luullut pääsevänikään sieltä tänä päivänä."

"Toinen näytös meni."

"Minä arvaan sen... minä olen siis menettänyt kaksi näytöstä... Mikä
enin suututtaa minua, on se, ett'en saanut kuulla toisen näytöksen
loppuosaa, jota pidetään tämän operan loistokohtana."

"Vahinko, ett'et ollut täällä alusta... saat uskoa, että illan tulojen
saajaa otettiin vastaan lämpimillä tervehdyksillä... Kukkasista ja
käsientaputuksista ei tahtonut koskaan tulla loppua."

"Minua ilahuttaa, että täälläkin osataan palkita taidetta!"

"Hän on niin kaunis, että häneen voi hulluuntua!" huudahti kauppias.

"Niin taideko... se on todellakin kaunis taide."

"Se on tietty... mutta minä tarkoitan Olivia Heuser'ia, minä", selitti
kauppias.

"Oliko se niin?"

"Kuulehan, etkö haluaisi lähteä ales juomaan lasillisen punssia...
meillä on hyvää aikaa?"

"Kiitoksia, n!... minä olen juuri päässyt istumaan."

"Pitää aina ottaman joitakuita lasillisia ennen teaatteriin menoa,
sillä se vilkastuttaa mielikuvitelmaa", lausui göteporilainen.

"Varmaankin oli hänen hameensa kiinalaisesta silkistä", huomautti eräs
tukkukauppiaan rouva Alm'in oikealla kädellä olevasta loosista.

"Entä hänen hohtokivensä sitten... Maksavatpa ne kauniit rahat",
muistutti hänen vieressään istuva miehensä.

"Luuletko sinä todellakin niitä oikeiksi?" epäili rouva.

"Olivia Heuser'illa on varaa laittaa oikeitakin hohtokiviä", arveli
tukkukauppias; "lahjoja, näetse, ymmärräthän, ystäväiseni!... Tuon
suuren koristimen, jota hän kantaa rinnallansa, on hän saanut Preussin
kuningattarelta... Se maksaa kauniita rahoja, se."

"Niin, tuommoisten rintaan ripustavat he jos jotakin... oikeinpa on
synti ja häpeä!" lausui tukkukauppiaan vaimo, tehden aimo nytkäyksen
päällänsä.

"Noh, mitäs pidät Göteporin teaatterista?" kysyi Alm'in naapuri;
"oivallinen näyttelyhuone, vai kuinka, revisori-hyväni?"

Alm, joka jo oli kyllästymiseen asti katsellut tätä kapeata ja pitkää
teaatterihuonetta kolmella yhtäsuuntaisella loosirivillä ja joka ei
ollut näkemisen eikä kuulemisenkaan kannalta tarkoituksen mukainen, ei
voinut millään tavalla yhtyä göteporilaisen tyytyväisyyteen. Hänestä
näytti loosirivit ikäänkuin kolme toistensa yli asetettua hyllyä täynnä
kauniisiin, kirjaviin kansiin sidottuja konttorikirjoja.

"Kuinka kau'an on Heuser'in joukko ollut Göteporissa?" kysyi hän
vuorostansa.

"Kaksi kuukautta."

"Ja se matkustaa pois huomena?"

"Niin, Hampuriin, jossa se tulee viettämään talvea."

"Onko lemmennäyttelijätär syntynyt Hampurissa?"

"Eikö lempoja!... Etkö sinä tiedä, että hän on ruotsalainen?"

"Mutta onhan hänellä saksalainen nimi?"

"On kylläkin, hän on näytelmäjoukon johtajan veljentytär, mutta
hänen äitinsä oli syntynyt Ruotsissa... Pirunmoinen nainen!... Hänen
näköisensä pitää lemmennäyttelijättären oleman... vartalo, jota tuskin
voisi maksaa hopealla, ja kasvot, jotka ovat kullan veroiset!"

"Minä haluan saada nähdä häntä."

"Teidän Jenny Lind'inne, josta Tukholma niin paljon huutaa, ei ole
mitään Olivia Heuser'iin verrattuna."

"Oletko kuullut Jenny Lind'iä?"

"En, mutta minä nä'in hänet kerta Koskensaaressa käydessäni viime
kesänä Tukholmassa."

"Tarvitaanpa tarkka silmä voidakseen ulkoapäin päättää ihmisen
täydellisestä sisällisestä arvosta", sanot meidän revisorimme hymyillen.

"Se voi kyllä olla todenperäistä", vastasi kauppamies; "mutta minä
vakuutan sinulle, että kun minä otan palvelukseeni kauppa-apulaisen,
voin minä ensi silmäyksellä sanoa, mihin hän kelpaa."

"Kuulepas, Amélie, kukahan tuo jumalaisen kaunis nuori miesi mahtane
olla, joka istuu vastapaätä olevassa loosissa muiden upseerein
joukossa?" kysyi vasemmalla olevassa loosissa eräs nuori nainen
vieressänsä istuvalta ystävättäreltään.

"Hänkö, jolla on nuot pienet, mustat viiksit ja kiharainen tukka?"

"Niin, juuri häntä minä tarkoitan."

"Hän on Räyel nimeltään ja hän on luutnantti
Henkivartija-husariväestössä."

"Vai niin, sinä tunnet hänet?"

"Hän oli isäni luona edellä puolen päivänä ja silloin esiteltiin minut
hänelle."

"Minkälainen hän on?"

"Sangen rikas... isäni sanoi hänen isänsä olevan varakkaimpia miehiä
Ruotsissa."

"Ah, kuinka sävykkäältä hän näyttää!... Hän mahtaa varmaankin olla
sangen hauska ihminen!"

"Isäni sanoi hänen kelpaavan malliksi kaikille nuorille miehille."

"Tiedätkö sinä, josko hän on kihloissa?"

"Niissä hän ei ole... kuitenkaan ei hänellä ollut sormusta nimettömässä
sormessaan."

"Kuinka suloinen miesi!... Mutta miksi istuu hän tähystellen esirippua
noin alituisesti?"

"Varmaankin on hän yksi mamselli Heuser'in ihantelijoista... Olisitpahan
nähnyt hänet, kuu tämä ensi kerran astui näyttämölle."

"Kuinka niin, ystäväiseni?"

"Hän milloin punastui, milloin vaaleni... väliin nousi hän
seisovillensa loosissa ja väliin kumartui hän eteenpäin, että minä
oikein pelkäsin hänen putoavan loosista."

"Kuinka varomattomasti, panna itsensä vaaraan pelkän laulajattaren
takia."

"Näyttelijättären!"

"Kometianttinaisen!"

"Naisen, joka kuljeksii sinne tänne aivan kuin mustalainen!"

"Varmaankin joku vanha tuttava hänelle"

"Niin, niin, heillä on tuttavuuksia, mihin he vaan tulevat... Voisitko
sinä käydä kenenkään näyttelijättären seurassa kadunkaan poikki?"

"Jumala minua siitä varjelkoon!"

"Montako laivaa luutnantti Räyel'in isällä on?"

"Sitä unohdin minä kysyä isältäni... Mutia sen minä kuulin, että hän
tekee kauppaa Itä-Indiassa."

"Amélie, nyt katsoo hän tänne!"

"Niin, minä näen... hän katsoo meihin!"

"Tiedätkö, hän on rakastettavin mies, kuin minä milloinkaan olen
nähnyt!"

"Ah, hän on niin suloinen!"

"Kuulehan ystäväiseni", sanoi tukkukauppiaan rouva miehellensä, "eikö
tuolla ensimäisellä rivillä viidennessä loosissa näyttämöstä, istu
vaskiseppä Ek aviosiippanoinensa?"

"Todellakin on se hän", vastasi tukkukauppias rypistäen otsaansa.

"Käsityöläisperhe ensimäisellä rivillä!" lausui rouva uudella aimo
päännytkäyttämisellä; "se on sopimatointa, hävytöintä!... Mutta
katsopas, kuinka komeasti vaskisepän vaimo on vaatetettu!"

"Ek'in perhe on sangen varakasta väkeä, mutta tämä menee jokseenkin
pitkälle... toinen rivi olisi Jumalan kyllin!"

"Tuleepa viipymään kau'an, ennenkuin minä tästälähin tulen
teaatteriin", selitti rouva.

"Tämäpä väliloma kestää perhanan kau'an!" huudahti Alm'in naapuri;
"onpa aika panna nuot saksalaiset liikkeelle."

Kauppamiehen keino saada saksalaiset liikkeelle oli se, että hän alkoi
jytyyttää loosinlaattiaan kepillänsä. Esimerkki voitti ihmeellisen
seuraamisen, sillä ukkoisilman tapainen jyskytys ja koputteleminen
kaikui salissa. Alm koki hillitä meteliä, mutta huomasi pian olevansa
yksinään siinä asiassa. Yleisöä voidaan myöskin arvostella sen mukaan,
miten se käyttäytyy teaatterihuoneessa.

"Minä tiesin siitä jotakin tulevan", riemuitsi kauppias; "kas tuossa
tulee vihdoinkin soitannonjohtaja."

"Minä en voi sietää tuota huonoa tapaa, että soitannonjohtaja aina
kääntää selkänsä yleisölle", huomautti oikealla kädellä olevassa
loosissa patroona.

"Sen muistutuksen minäkin olen usein tehnyt", selitti tukkukauppiaan
rouva; "pelkkä soitannonjohtaja kääntää selkänsä sivistyneille
ihmisille ja koko kohtauksen ajalla, se on enempi kuin hävytöintä!"

Vihellyspilli soi ja esirippu nousi ylös kolmanteen näytökseen.

Niiden varalta, jotka kentiesi eivät ole olleet tilaisuudessa näkemään
ja kuulemaan Donizetttin operaa: "Lucia eli Lammermoorin morsian",
tahdomme lyhykäisyydessä ilmaista kappaleen sisällyksen.

Kaksi skottlantilaista jalosukuista, Asthon ja Edgar Ravenswood,
vihaavat toisiansa kuolemaan asti, joka viha on perintö esi-isiltä;
mutta Asthonin sisar, joka ei tahdo tietää tuosta perinnöstä, rakastaa
Edgaria, ja Edgar rakastaa häntä takasin. Loordi Arthur Bucklawin
toimesta, jolle Asthon on luvannut Lucian vaimoksi ja joka mielellänsä
tahtoo päästä vaarallisesta kilpailijastansa, saa Edgar tärkeän
lähetystoimen Ranskan kuninkaan luokse. Edgar, joka ei rohkene kieltää
vastaanottamasta tätä tointa, ottaa hellät jäähyväiset Lucialta,
jolloin nuot lempiväiset vaihtavat sormuksia ja vannovat toisillensa
uskollisuutta kuolemaan asti. Sulhasen poissaollessa jouduttaa Asthon
loordi Arthurin ja Lucian häitä, jonka viimeksi mainitun hän myöskin
onnistuu saamaan taipumaan siihen sellaisella petoksella, että hän
on lähettänyt erään apumiehen Ranskaan ja on siellä hankkinut aivan
samanlaisen sormuksen kuin se, jonka Lucia eron hetkellä oli antanut
rakastajallensa.

Lucia, jollenka tuo väärä sormus näytettiin ja jota täten uskoteltiin
sulhasensa petollisuudesta, suostuu epätoivossansa naimiseen, jonka
jälkeen kumpikin kirjoittavat nimensä naimakirjan alle. Heti tämän
jälkeen ilmestyy Edgar, joka, aavistaen petosta, suin päin on lähtenyt
Ranskasta. Lucia huomaa nyt veljensä pettäneen hänet ja Edgar
ainaiseksi menettäneen Luciansa. Valitusta, itkua ja epätoivoa toiselta
puolelta; hämmästystä, vihaa ja kostoa toiselta. Näin loppuu toinen
näytös.


Kolmas näytös.

Näyttämö kuvaa erästä salia Asthonin linnassa. Perällä on osa puistoa
valaistu. Lucian ja loordi Arthurin häitä Vietetään.

Kööri (näyttämön ulkopuolella.)

    "Terve sa morsian,
    Rakastettu morsian!
    Lemmen nyt Jumalan,
    Huostass' ollos, kaino.
    Yö jo sun yllesi
    Huntunsa heittää
    Tähdetkin peittää
    Se silmistäsi."

"Sangen mahtava kööri!" lausui Alm naapurillensa.

"Erinomaiset koristukset! komeat lamput!" vastasi kauppias; "luulen
kylläkin, ett'ei Götepori jää jälkeen Tukholmasta missäkään suhteessa."

Asthon tulee näyttämölle. Hänen jäljessänsä tulee Edgar, joka vaatii
vihamiestänsä kaksintaisteluun. Kohtauspaikka määrätään. Kumpikin
taistelija kiihoittaa toistansa otteluun seuraavilla saneilla:

Kaksinlaulu: 1:nen kupletti

    "Oi, loistava päivä,
    Jo taivaalle käyvä,
    Sa tuimaan oot vievä
    Meit' taistelohon.
    Ei kunniaan voiton,
    Vaan raivohon koston
    Ja vimmahan kuolon
    Se loppukohon."

"Hyvin! hyvin! saksankieli en erinomaista!" huudahti oikean puolisessa
loosissa oleva tukkukauppias.

"Ei, mutta katsopas, mutta katsopas!" lausui tukkukauppiaan rouva;
"katsopas vaskisepän vaimoa, miten hän taputtaa käsiänsä... katsopas
minkälaiset kädet hänellä on!... se on oikein häpeä ensimäiselle
riville."

2:nen kupletti.

    "Sun veresi rantaan
    On juokseva santaan.
    Mun kostoni varmaan
    Sun kohtaava on.
    En aijo ma heittää,
    Jos miekkakin pettää,
    Kyll' aseeni riittää:
    Ma tartun puukkohon!"

"Eikö heillä ole kauniit alusvaatteet? Ne ovat ostetut minulta...
erinomaista tavaraa ja halvalla hinnalla", selitti pikkukauppias.

Sitten poistuvat Asthon ja Edgar saamatta käsientaputuksia.

"Minun mielestäni on sekä Edgar'illa että Asthon'illa oivalliset
äänet", sanoi Alm, "ja he ansaitsisivat käsientaputusta."

"He ovat suuria hutiloita", selitti kauppias; "ovat velkaa Jumalalle ja
koko maailmalle."

"Tuleekohan tuosta tappelua?" kysyi Amélie-mamselli; "kuinka sitä
olisi hauskaa nähdä!... minä en tiedä mitäkään hauskempata, kuin koska
näyttämöllä tapellaan."

"Ei, minä olen kuullut sanottavan, että he murhaavat itsensä", ilmoitti
ystävätär.

"Sitten on ristiretkeilijät ja Johanna Montfaucon parempi!" lausui
Amélie.

Nyt täyttyi näyttämö sekä miehistä että naisista, jotka kokoontuivat
joka haaralta ja kertoivat samaa köörilaulua, jolla näytös aljetaan.
Köörilaulun keskeyttää eräs protestanttilainen pappi, Raimond, joka
tulee äkkiä näyttämölle.

Raimond.

    "Tuskin oil Lucia ja loordi huoneessansa,
    Kun hänet morsian toivottomuudessansa
    Haavoitti puukollaan, mi sieltä löydettiin,
    Ja tyyten kuolleeksi siell' loordi huomattiin."

"Hyvin! uudestaan!" huusi kauppias.

Tähän yhtyivät useat äänet ja kädet.

"Sangen keskinkertainen laulaja", huomautti Alm, nyhjäten ystävänsä
kylkeen.

"Se on herra Gold, tiedätkö", vastasi tämä; "hän, jolla on teaatterin
taloudelliset puuhat hoidettavana... hän on ollut kassan hoitajana
eräässä suuressa kauppahuoneessa Hampurissa... kelpo mies, tiedätkö,
tekee aina kauppaa minun luonani ja maksaa aina puhtaalla rahalla."

"Hirveätä!" huokasi tuo tuntehikas Amélie; "kuinka voi tappaa miestänsä
senlaisessa silmänräpäyksessä!"

"Semmoisia miehiä saattaa olla!" vastasi hänen ystävättärensä, joka oli
muutama vuosi vanhempi Amélie-mamsellia.

Raimond.

    "Viha ja kosto haudan kaivatti,
    Joka nyt saapi saalinsa.
    Pimeyden voimat Luciaa johti:
    Murhe se sokais hänen aatteensa."

"Hyvin!" jatkoi Alm'in ystävä; "nyt juuri tulee Lucia... Oikein on
ihastuttavaa nähdä Olivia Heuser'ia hulluna!"

Raimond.

    "Hään tänne lähestyy; poloinen uhri-parka!"

"Nyt taputtakaamme käsiämme niin perkeleesti", sanoi pikkukauppias,
tehden itsensä valmiiksi.

Tällä kertaa ei jäänytkään meidän kauppamiehemme vähimmistöön.
Tuossa suuressa teaatterihuoneessa ei ollut tuskin yhtäkään, joka ei
olisi asettanut oikeata kättänsä vasempaa vastaan, ollaksensa valmis
siihen tervehdykseen, jota nyt tuli antaa tuolle kauneudestansa
ja taiteellisista lahjoistansa tunnetulle Olivia Heuser'ille
hänen kaksinkertaisessa ominaisuudessansa Heuser'in teaatterin
lemmennäyttelijättärenä ja illan tulojen saajana.

Lucia, Lammermoor'in morsian, ilmaantuu näyttämön syrjästä. Hänen
valkoinen yöpukunsa on tahrattu vereen, hänen pitkä, musta tukkansa
on hajallaan, hänen kasvonsa marmorivaalea ja silmäyksensä julmasti
tuijottavat, sillä mielipuolisuuden musta siipi on viuhtonut pois hänen
silmänsä lempeän, puhtaan leimun.

Mieltymyshuutojen ja käsientaputusten myrsky pääsee valloilleen joka
taholla ja erittäinkin siitä loosista ensimäisen rivin oikealla
puolella, jossa Räyel'illa ja hänen seurakumppaleillaan on sijansa.
Räyel kumartaa yläpuolen vartaloansa niin pitkälle eteenpäin
kuin mahdollista, ikäänkuin haluaisi hän tulla huomatuksi illan
sankarittarelta.

Lucia lähestyy vitkallisesti näyttämön etupuolta ja pysähtyy.

"Suuri Jumala! Amanda!" huudahtaa Alm vasten tahtoansakin, sillä hän
tunkee Luciassa tuon valkoisen aaveen, jonka hän edellisenä yönä oli
nähnyt huoneessansa.

Se osa yleisöä, joka on Alm'ia lähellä, katselee häntä kummastuksella,
ja laulajatar hämmentyy hetkeksi pois roolistansa ja ohjaa silmäyksensä
sille taholle, josta tuo outo huudahdus tuli. Mutta heti on hän taaskin
Lammermoor'in morsian.

Lucia.

    "Ma lauluissanne selvään kuulin nimenikin mun:
    Se äänens' oil. -- En enään itke kohtaloain,
    Edgar, kun sinut ma jälleen sain.
    Ma turvaa etsin peeveleiltäin sylissäsi sun.
    Mua kovin loukkasit;
    Vaan lemmellä tahdon ma kostaa."

Hän ojentaa kätensä ikäänkuin tarttuaksensa jonkun toisen käteen,
siirtyen vitkallisesti sille puolelle, jossa Räyel istuu. Äkkiä
kammahtaa hän takaperin.

    "Oi, taivas! haahmu hurmeinen poistu! Hän uhkaa.
    Ma turviisi riennän, Edgar."

Hän rientää näyttämön yli toiselle puolelle. Nyt näyttää hän jälleen
rauhoittuvan. Hänen kasvonsa kirkastuvat ja hänen silmänsä loistaa
autuaallisesta riemusta.

    "Mull' laulaen metsän linnut kunniata antaa --
    Saan seppeltä kantaa,
    Sulosoinnut nääpä häälauluni on.
    Missä ylkän' on verraton?
    Ah, tuolla. Oi, ennen riemua sua!
    Joudu jo syliisi sulkemaan mua.
    Kas, alttar'kynttilöitä! Pappi rientää, näät,
    Nyt pyhää sanaa meille lausumahan.
    Mua johda, Edgar, joudu, viettäkäämme häät,
    Sull' uskollisna pysyn kuolemahan."

"Merkillistä! näetkö miten hän tuijottaa meihin!" kuiskaa kauppias
Alm'in korvaan.

Alm ei vastaa, sillä hän ei kuule, hänen kasvonsa ovat vaaleat ja
liikkumattomat, ja vaikka salama tässä silmänräpäyksessä olisi iskenyt
teaatterihuoneesen, ei hän sittekään olisi kääntänyt kasvojansa pois
näyttämöltä.

Kööri.

    "Hän säälittävä on; tekonsa taivas anteeks' suokoon."

Lucia.

    "Hän puhuu, hän kysyy, -- jos vastata saisin,
    Kaikk' selittää ma voisin."

Hän tekee kädellänsä tuskaa ilmaisevan viittauksen päätänsä kohti.

    "Voi, päätäni; tätä lahjaa lemmityltä
    Mull' oil, jotk' hävisi:
    Vala ja sormus hältä. --
    Veljeni kun surmasi
    Lempeni, mull' ei oo ylkää,
    Mun Edgar hylkää,
    Vaikk' uskotoin en ollutkaan."

Hän panee kätensä ristiin ikäänkuin rukoillaksensa. Kyyneleet
kimaltavat hänen silmissänsä. Nuot teaatterihuoneessa istuvat
metallikuvat sulavat tässä silmänräpäyksessä, eikä henkäystäkään kuulu.
Vihdoin levittää hän molemmat käsivartensa ja kohottaa ne taivasta
kohti, hänen silmänsä kiiltää loistolla, joka mahtaa olla ijankaikkisen
elämän aamusarastus, mikä tunkee läpi mielipuolisuuden yön.

    "Tuskaa ma voin jo siitää,
    Sieluni silloin liitää,
    Korkeuteen nyt kiitää,
    Minn' enkelit mun vie.
    Tähdestä kirkkahasta
    Muistoll' on Iuokses tie.
    Kentiesi maailmasta
    Kaipuu sun sinne vie."

    "Äitini, kutsut mua,
    Lähestyn sua!"

Kööri.

    "Luoja, tää raukka luokses vie.
    Hän rikkonut ei lie."

Lucia vaipuu lähellä olijain käsivarsille. Esirippu vajoo. Uusia,
myrskyisiä mieltymyksen osoitteita.

"En koskaan ole nähnyt Olivia Heuser'ia niin näyttely-innoissaan kuin
tänä iltana", vakuutti Alm'in naapuri.

"Ah, kuinka soittelo on ikävää, varsinkin jos se on soviteltu
värssyhin!" kuiskasi tukkukauppiaan rouva miehellensä; "minä en
ymmärrä miten järjelliset ihmiset voivat kuluttaa aikaansa tuonlaista
sepustamalla."

"Oikeastaan ovatkin ne vaan hutiloita ja huonoilla jäljillä olevia,
jotka puuhailevat semmoisissa seikoissa", ilmoitti tukkukauppias.

"Mamselli Heuser! mamselli Heuser!" huudettiin teaatterihuoneen joka
taholta.

"Joko häntä taas huudetaan esille!" muistutti tukkukauppiaan rouva,
"kuinka hirveästi noita tuollaisia ihmisiä epä-jumaloidaan!"

"Se kuuluu tapaan, ystäväiseni", lohdutti häntä patroona, "eikä se
sitäpaitsi merkitsekään mitään."

"Mutta kun tuollaisille tuhlataan niin paljon hyväksymistä", jatkoi
rouva, "mitä jää sitte jäljelle todellisen ansion osaksi?... Minä
ajattelen, että jos paroni Rotschild tulisi tänne, millähän tavalla
häntä aijottaisiin ottaa vastaan!"

"Mamselli Heuser! Olivia Heuser!" kaikuivat huudot kaksinkertaisella
voimalla.

Eräät silmäparit ensimäisen rivin oikealta puolelta, jotka olivat heti
näytöksen loputtua kohdanneet toiset silmäparit vasemmalta, tuijottivat
hellittämättä toisiinsa, ilmaisten tunteita, joita ei voi selittääkään.

Nämät olivat luutnantti Räyel'in ja revisori Alm'in.

"Kylläpä tuo nainen odotuttaa kau'an itseänsä!" nureksi Amélien
ystävätär.

"Tulisitko sinä esille huudettaessa?" kysyi Amélie.

"Minä toivon, ett'ei senlaista ikinä voi tulta kysymykseenkään",
vastasi ystävätär, hiukan närkästyneenä senlaisesta otaksumisesta
Amélien puolelta.

Samassa kohosi esirippu; mutta mamselli Heuser'in sijaan näyttäytyi
hänen setänsä, teaatterin johtaja Heuser, ilmoittaen, ett'ei
näytäntö-illan tulojen saaja ollut itse tilaisuudessa lausua arvoisalle
yleisölle kunnioitustaan ja kiitollisuuttaan, koska hän, laulettuaan
viimeisen kappaleen, oli mennyt tainnoksiin, jonka vuoksi hänet oltiin
täydytty kantaa pukema-loosiin.

Kova kättentaputus palkitsi teaatterin johtajaa tästä ilmoituksesta,
jonka jälkeen esirippu taaskin vajosi ales.

"Sen asian johdosta luulen, että menemme ottamaan lasillisen punssia,
veli Alm!" esitteli kauppias; "mutta mikä piru sinua vaivaa! miksi
sinulla on niin kiire!... odota, odota!"

Mutta Alm ei odottanut. Hän syöksi ulos loosista ja portaita ales
poistulvaavan väkijoukon läpi, joka vastaanotti hänen voimakkaiden
käsivarsiensa antamat puukkaukset kiroten ja tyrkkäyksillä; mutta hän
ei kuullut noita edellisiä, eikä tuntenut jälkimäisiä.



Kahdeskymmeneskahdeksas luku.

Teaatterin ulkopuolella.

Päästyään ales teaatterin etehiseen huomasi Alm luutnantti Räyel'in,
joka hehkuvin kasvoin tuli suoraan hänen luoksensa.

"Te tiesitte siis hänen olevan elossa ja kuuluvan teaatteriin?" kysyi
Räyel kiivaudella.

"Minä olisin voinut kysyä samaa teiltä", vastasi Alm, joka nähdessänsä
entisen vastustajansa, oli saanut takasin entisen tyyneytensä; "mutta
minä en arvellut sen maksavan vaivaa."

"Herra!" huudahti luutnantti; "onko teidän tarkoituksenne loukata
minua?"

"Ei, herraseni!" vastasi Alm hiukan leppeämmällä äänellä; "tällä
hetkellä tahtoisin minä olla sovussa koko maailman kanssa, sillä hän
elää!... hän elää!... Ja, mikä on enempi, hän on voittanut kovan
onnensa ja antautunut tielle, joka on omansa suomaan hänelle korvausta
monista surullisista muistoista!"

"Mitä tämä on! minun lompakkoni on varastettu lakkaristani!" huudahti
aivan lähellä eräs henkilö, jonka Alm tunsi samaksi tukkukauppiaaksi ja
tehtaanomistajaksi, joka oli istunut hänestä oikealla puolella olevassa
loosissa.

"Poissa minunkin on! täällä on siis taskuvarkaita!" lausui muuan
siististi puettu, mustaverinen, pienenläntä herra, jolla oli kierot
silmät ja joka seisoi patroonan lähellä.

Nyt syntyi yleinen sekamelska ja tungos etehisessä, jolloin Alm ja
Räyel joutuivat erilleen.

"Eikö täällä sitte ole yhtäkään poliisia saapuvilla!" jatkoi tuo
pienenläntä, mustaverinen herra raivostuneena häviöstänsä, "minun
lompakossani ei tosin ollut paljon rahaa, mutta siellä oli eräs
kirje, jota minä en olisi tahtonut menettää mistäkään hinnasta!"
lisäsi hän, heittäen epäluuloisia silmäyksiä kaikkiin, jotka olivat
hänen ympärillänsä, vaikka hänen onnettomuuttansa nä'yttiin hyvinkin
säälittävän ja jonka takia unohdettiin tuo myöskin varkaan käden kautta
kärsinyt tehtaanomistajakin, joka seisoi siinä ääneti ja nolona,
rikkileikattu hännystakin lieve kädessänsä.

"Minä pyydän, että kaikki läsnäolijat antavat tutkia lakkarinsa!"
esitteli tuo pienenläntä miesi.

Tämä esitys vastaanotettiin yleisellä nurinalla.

"Niin, hyvät herrat, minä en liiku paikaltani, ennenkuin kaikki
läsnäolijat ovat kääntäneet lakkarinsa nurin!" huusi tuo pienenläntä
herra mitä loukkaavimmilla osoituksilla, josta kaikesta oli seurauksena,
että tuo pienenläntä miesi tuli milt'ei työnnetyksi etehisestä kadulle,
jonka jälkeen hän, kiroillen teaatteria, poliisia ja koko kaupunkia,
meni matkoihinsa nopein askelin.

Joitakuita hetkiä kestävän uhon jälkeen palasi rauha jälleen
etehiseen, ja kaikkein huomio kiintyi kokonansa tukkukauppiaaseen ja
tehtaanomistajaan.

"Menettikö herra tehtaanomistaja paljokin?" kysyttiin jokaiselta
taholta.

"Enpä muista aivan varmaan", vastasi tämä; "korkeintansa muutaman tuhat
riksiä... vähäpätöinen asia, herraseni, josta ei kannata pitää melua."

Kaikki ihmettelivät tätä mielenmalttia, joka sopikin raharuhtinaalle,
jonka jälkeen tukkukauppias meni portaita ylöspäin, pää pystyssä ja
hännystakkinsa liepeen roikkuessa.

"Sinä tulet kaiketi katsomaan neljättä näytöstä?" kysyi kauppias
Alm-ystävältänsä, jonka hän tapasi seisomassa teaatterihuoneen portilla.

"En", vastasi tämä, katsellen ajatuksiinsa vaipuneena pimeälle kadulle.

"Etkö?... Noh, todellisesti onkin jo parhain kohta mennyt... Lucia on
kuollut, eikä esiinny enään näyttämöllä... Noh, piru vieköön, mitä
pidit sinä Olivia Heuser'ista?"

"Paljon, paljon!"

"Se on minun mieleeni... oivallinen vartalo, veliseni!"

"Mitä hänestä muutoin arvellaan... hänen yksityiselämästänsä?" kysyi
Alm hiukan väräjävällä äänellä.

"Onpahan kuin tuossa... siitä ei tiedetä mitään... naiset kehuvat
häntä, ja se on jo paljon."

Alm henki keveämmin.

"Minä menen katsomaan viimeistä näytöstä, minä", jatkoi kauppias;
"Edgar surmaa itsensä, kuten luultavasti tiedät, ja tähän loppuu
näytäntö."

Tämän sanottuansa riensi meidän pikkukauppiaamme loosiinsa takasin.
Muut katselijat, jotka myöskään eivät tahtoneet olla näkemättä
Edgar-paran kuolemaa, tekivät samoin, joten revisori Alm jäi yksinänsä
seisomaan etehisen portille, yksinänsä ajatuksineen, tunteineen ja
unelmineen, joissa hänen sielunsa leijaili kuin lehti rajutuulessa.

Kau'an ei hän ollut seisonut tällä paikalla, kun hänen silmäyksensä
sattuivat erääseen herraan, joka meni portin ohitse. Tämän tunsi hän
samaksi, pienenlännäksi mieheksi, joka juuri äsken oli etehisessä
pitänyt senlaista melua menetetyn lompakkonsa takia. Vaikka Alm'in
ajatukset tässä tilaisuudessa olivat kääntyneet tykkänänsä toiseen
suuntaan, oli hän kuitenkin huomannut jotakin omituista, jopa
epäluulonalaistakin, koko tuon pienenlännän miehen käytöksessä.
Tämä taas, astuttuansa joitakuita askeleita portin oin, pysähtyi
miettiväisenä, jonka jälkeen hän kääntyi ympäri ja lähestyi porttia
uudestansa sekä kurkisti etehiseen, ikäänkuin etsisi hän jotakin.

"Joko herra on saanut selvää lompakostansa?" kysyi Alm, tähystäen häntä
tarkkaan.

"Ah, en!" vastasi tuo pienenläntä miesi; "se joka osaa varastaa
taskuista, osaa myöskin kätkeä varastamansa."

"Kyllä kaiketi... mutta minusta näyttää herra nyt hiukan
rauhoittuneemmalta", vastasi revisori.

"Niin, mitäs muuta tehdä, herraseni!... kun minulta varastetaan, satun
kiivastumaan... kuka sitä voi auttaa?... Mutta varmaa on, ett'ei
sittekään saa rahojansa takasin... Käsittämätöintä, ett'ei pidä oleman
yhtään poliisipalvelijaa, yhtään vahtimiestä!" lisäsi hän jupisten
itseksensä.

Sitten oli hän aikeessa mennä, mutta pysähtyi äkkiä, neuvotellen
itseksensä.

"Suokaa anteeksi, herraseni!" sanoi hän, kääntyen suoraan Alm'iin päin;
"tunteeko herra tuota mamsellia, joka lauloi teaatterissa ja joka sai
illan tulot tänään?"

Alm säpsähti, syystä hämmästyneenä senlaisesta kysymyksestä erään
muukalaisen huulilta.

Tuo pienenläntä miesi, luultavasti arvellen, ett'ei hänen kysymystänsä
kuultu, kertoi sen uudestansa.

"Josko minä tunnen hänet", vastasi Alm, "mitäs minun sitten"...

"Jos se tunnette hänet", keskeytti tuo pienenläntä miesi, "niin lienee
kaiketi herralle huvittavaa kuulla, mitä minulta nyt on sanomista."

"Ja se on?"

"Lyhyesti sanottuna se, että häntä aijotaan ryövätä, kun hän ajaa
kotiaan teaatterista."

"Ryövätä?"

"Eli ryöstää häneltä illan tulot, jos ne ovat hänen muassaan kotiin
mennessänsä."

"Teidän täytyy kertoa selvemmin!" lausui Alm, ottaen askeleen
lähemmäksi tuota pienenläntää miestä.

Tämä otti askeleen takaperin, nähtävästi peljäten liian läheistä
likeisyyttä puhetoverinsa kanssa.

"Teaatterihuoneen eteläpuolella", kertoi tuo pienenläntä miesi, "juuri
sen portin kohdalla, joka johtaa hevoisportaille, ovat tällä hetkellä
vaunut, joissa hän aikoo ajaa... vaunujen läheisyydessä seisoo eräs
miesi ja vaimo, jotka aikovat pitää varalta, kun hän tulee ulos...
Miesi on karkuun päässyt elintautinen vanki Karlsten'in linnasta,
ilkein konna kuin ajatella voi... paikka, jossa vaunut seisovat,
on erittäin sovelias ryöväykseen, vieläpä murhaankin, jos sitä
tarvittaisiin."

"Mutta kuinka tiedätte te, että"...

"Se konna aikoi ensin murtaa itsensä sisään hänen kotiinsa... mutta
luultavasti on hän heittänyt sen aikeen, koska hän nyt seisoo vaunujen
luona vartoamassa."

"Mutta vieläkin kerran, kuinka voitte te niin tarkkaan tietää"...

"Älkäät viivytelkö, herraseni", keskeytti tuo pieni miesi; "mutta
minä neuvon teitä, ett'ette yksinänne ryntää hänen kimppuunsa,
sillä hän on Voimakas kuin karhu ja hän käsittelee puukkoa kuin
nikartelija...Ottakaatte kaiken mokomin joitakuita tanakoita
miehiä mukaanne, niin joutuu se konna kyllä kiinni... Yleiselle
turvallisuudelle on sangen tärkeätä, että hänet saadaan kytketyksi."

"Jos teidän ilmoituksenne on perusteltu, arvelen teidän tulevanne minun
seurassani", lausui Alm.

"En, kiitoksia!" vastasi tuo pienenläntä miesi; "ei ole aikaa... Minun
täytyy panna poliisit liikkeelle, saadakseni kiinni varas, joka vei
minun lompakkoni."

"Kentiesi te samalla kertaa voitte saada selvää sen toisenkin herran
lompakosta", lausui revisori, jonka tarkat silmät lähellä riippuvan
lyhdyn valossa oli luullut huomanneensa, että tuo tummuus miehen
kasvoissa enemmän oli alkuansa nokea kuin mustaa parran alkua.

"Se riippuu tietysti siitä, kuka oli tuo varas", Vastasi tuo
pienenläntä miesi.

"Juuri sitä voimme heti tällä tavalla alkaa tutkia!" huudahti Alm
ja ojensi kätensä ottaen kiinni tuon pienenlännän miehen, sillä hän
oletti, että hänen edessänsä oli juuri se oikea varas, ja Alm arveli
tämän antautuneen jutteluun hänen kanssaan ainoastaan anastaaksensa
vielä yhden lompakon.

Mutta tuo pienenläntä miesi väistyi syrjään oravan nopeudella ja katosi
pimeyteen.

Alm juoksi pakenevan jäljestä; mutta huomattuaan piankin mahdottomaksi
saada kiinni henkilöä, joka juoksi niin nopeasti ja keveästi, ett'ei
kuulunut edes hänen jalkainsa koskettamista katukiviinkään, pysähtyi
hän, suuttuneena itseensä siitä, ett'ei hän ollut ajoissa käyttänyt
käsivarsiansa.

Joko rupesi hän nyt todellakin arvelemaan, ett'ei taskuvarkaan ilmoitus
vaunuista ja elinkautisesta vangista ollut kaikkea perää vailla, tahi
vei häntä suloisempi vetovoima sinnepäin, mistä hän tiesi laulajattaren
tulevan: kaikissa tapauksissa poikkesi hän syrjään korttelin
vasemmanpuoleisessa kulmauksessa, kulki pitkin Paimenkatua, poikkesi
vieläkin vasemmalle ja tuli lopulta eräälle pimeälle, ahtaalle kadulle,
jonka rajoitti eräs pienempi kivirakennus ja hajoitettu kaupunginvalli.

Aivan oikein seisoivat katetut vaunut kaksine hevosineen ja
kuskilaudalla istuvine ajomiehineen mainitun kivirakennuksen portin
edustalla, jonka kivirakennuksen kautta oli kuljettava, jos mieli tulla
teaatterihuoneesen ja sitten lähellä olevan portin läpi, joka johti
hevoisportaille.

"Kuka tulee ajamaan näissä vaunuissa?" kysyi Alm ajomieheltä.

"Mamselli Heuser", vastasi tämä jokseenkin jyrkästi.

"Tuleeko hän piankin teaatterista?"

"Hän tulee pian ja juuri aina hän käyttää samoja vaunuja?" vastasi
ajomies.

Alm oli saapunut vaunujen vasemmalle puolelle, mutta tuo ajomies,
antaessaan nuot lyhyet sanat vastaukseksi, edelleenkin piti päänsä
käännettynä vastakkaiseen suuntaan, jolloin Alm, arvellen tätä miehen
omituisuudeksi, otti joitakuita askeleita eteenpäin kadulla voimatta
huomata ketään muuta elävää olentoa, miestä tahi naista. Paikka näytti,
kuten tuo pienenläntä mies oli vakuuttanutkin, olevan erittäin sovelias
kaikenlaisiin pimeyden töihin.

Kello oli noin puoli kymmenen. Joitakuita hämäriä säteitä enemmän kuin
puoleksi peitetystä kuusta sattuivat tähän synkkään, kolkkoon seutuun.

Alm palasi takaisin vaunujen luokse, mutta tuli tällä kertaa sattumasta
asettaumaan niiden oikealle puolelle.

"Tiedätkö, josko mamselli Heuser palajaa yksin kotiinsa."

"En."

"Eikö hänen seurassansa tavallisesti lähde ketään teaatterista?"

"Ei."

Näiden kysymysten ja vastausten ajalla katseli ajomies alituisesti
vasempaan, samoin kuin hän äsken oli katsellut oikeaan. Tästä oli
selvää, että hän pelkäsi näyttää kysyjälle kasvojansa.

Alm alkoi siis tarkemmin tähystellä ajomiestä. Joku toinen olisi heti
meidän revisorimme sijassa saanut sen huomion, että se isäntä, joka oli
pestannut itsellensä senlaisen ajomiehen kuin tuo harvapuheinen möhkäle
oli, joka tällä hetkellä rehenteli kuskilaudalla, ei osoittanut mitään
erinomaista halua säälimään hevoisiansa eikä ajopeliänsä, vaikka ne
olivat hänen omansakin.

Alm sai osaksi saman huomion, mutta hän vapautti isännän kaikesta
edesvastauksesta.

"Mikä sinun isäntäsi nimi on?" kysyi hän kuitenkin.

"Mikäkö hänen nimensä on?"

"Niin, mikä hänen nimensä on?"

"Miksi tahtoo herra välttämättömästi tietää sitä?"

"Sinä olet jäykkäluontoisin jörö, kuin koskaan olen nähnyt", lausui Alm
nauraen ja meni pois vaunujen luota.

Tämä nauru oli vaan teeskenneltyä, sillä nyt tiesi Alm varmaan kuka
kuskilaudalla istuva miesi oli. Taskuvarkaan ilmoitus oli siis siinäkin
suhteessa todenmukainen.

"Mutta mihin on se oikea ajomies joutunut?" kysyi Alm itsekseen
kauhistuen. "Onko hän yhdessä juonessa tuon kanssa, joka nyt istuu
kuskilaudalla vai onko tämä murhannut hänet ja heittänyt hänet sitten
johonkin syrjään? Mitä aikoo murhaaja vielä tehdä? Luultavasti ajaa
vaunut ja hänet, joka tulisi niihin nousemaan, vieläkin kaukaisempaan
paikkaan, jossa voisi varmimmin täyttää hirmutekonsa."

Näin mietiskellen meni Alm tuon pienen kivirakennuksen kautta ja tuli
erääseen pihaan, joka on tämän ja teaatterihuoneen yhteinen. Kaikki
akkunat tuossa pienessä rakennuksessa, jossa asui käsityöläisiä, olivat
pimeät, josta näkyi, että sen asujamet jo olivat menneet levolle:
mutta teatterihuoneesta kuului laulua ja soitantoa, joka ilmaisi, että
näytelmän neljäs näytös ei vielä ollut lopussa.

Alm aikoi ensin mennä tuohon yksityisasuntoon herättämään makaavia ja
palata heidän kanssansa vaunujen luokse, mutta hän hylkäsi pian tämän
ajatuksen, koska hän pelkäsi, että laulajatar voisi sillävälin, kun
hän oli huoneessa, tulla vaunuillensa. Hän teki siis päätöksensä ja
lähestyi teatterihuonetta, jonka portilla eräs lyhty oli riippumassa,
minkä valkea tuskin riitti valaisemaan puolta pihaa.

Juuri kuu hän ojensi kätensä tunnustelemaan portin lukkoa, aukaistiin
tämä sisäpuolelta sellaisella kiivaudella, että Alm, jota portti tapasi
rintaan, horjui muutaman askeleen takaperin.

Tämän portin kautta riensi nyt pihaan kolme henkeä, yksi hattuun ja
kaapuun puettu vallas-nainen, yksi lyhdyllä varustettu palvelijatar ja
yksi viiksikäs herra.

"Vielä kerran, herraseni, pyydän teitä luopumaan minusta!" kuului
raikas, vaikka vihasta väräjävä ääni, jonka Alm tunsi laulajattaren
ääneksi; "minä en tunne teitä, tahi oikeammin sanoakseni, minä tunnen
teidät liian hyvin!"

"Taivaan nimessä, Amanda!" rukoili viiksikäs herra, joka ei ollut
kukaan muu kuin luutnantti Räyel; "älä tuomitse minua, ennenkuin olet
kuullut"...

"Ijankaikkinen Jumala! hän! hän!" huudahti sitten silmänräpäyksessä
kaapuun puettu nainen, syöksyen Alm'ia vastaan, jonka avattuun sylihin
hän milt'ei vaipunut.

Puoleksi tukahutettu hämmästyksen ja suuttumuksen huudahdus kuului
luutnantin huulilta.

"Neitsyt", sanoi Alm palvelijattarelle matalalla äänellä, "auttakaa
mamsellia... mutta seisokaa Jumalan tähden paikallanne; älkäätte ottako
askeltakaan tältä portilta!"

Sitten laski hän mamsellin palvelijattaren syliin, jonka jälkeen hän
ryykäsi toiselle puolelle pihaa erään vesitynnyrin luokse, joka seisoi
lähellä seinää.

Tynnyrin takana oli eräs naishenkilö kyyryisillänsä, johon meidän
revisori tarttui käsiksi ja veti esille pihaan.

"Luutnantti Räyel!" huusi hän sill'aikaa, "juoskaa silmänräpäyksessä
teaatteriin tuomaan tänne väkeä, sillä ulkona kadulla on rosvoja ja
murhamiehiä!"

Luutnantti riensi takasin hevoisportaita myöten ylös.

Samassa päästi vaimo, jota Alm piteli kiinni, parahduksen, joka milt'ei
olisi voinut herättää kuolleitakin, potkien ja pureskellen ympärillensä
kuin mielipuoli.

Kaapuun puettu nainen oli toipunut hiukan; mutta sekä hän että
palvelijatar katselivat liikkumattomina ja vapisevina tuota telmettä
pihassa, jonka tarkoitusta he eivät voineet käsittää.

Kaiken tämän tapahtuessa kaikui kaikui ylhäältä Edgar'in valittava ääni:

"Jumalani! joku tulee tuolta!" huudahti palvelijatar.

Todella näkyikin kadulle johtavalla portilla muuan jyhkeä mieshenkilö,
joka aikoi tulla pihaan; mutta samassa tuli Räyel juosten ales
hevosportaita useampain henkilöiden, näyttelijäin, apumiesten y.m.
seuraamana. Myöskin tuli väkeä ales tuosta pienemmästä huoneustosta.

Portilla oleva mieshenkilö katosi.

Alm jätti tuon raivoisan vaimon joidenkuiden tanakkain miesten haltuun
ja aikoi sitten syöstä kadulle toisten kanssa, mutta tunsi kepeän käden
pysähdyttävän itseänsä.

"Te ette saa jättää minua!" huusi hänen korvansa lähellä eräs
suloinen, rukoileva ääni, "olettehan te aina olleet minun
hyväntekijäni, minun isäni! ja Amanda ansaitsee vielä teidän
helleyttänne... sen hän vakuuttaa taivaan nimessä, joka pimeänä ja
uhkaavana ylitsemme kaarehtii, mutta josta Jumalan silmä, kuu, vielä
katsoo ales maan päälle!"

Tuo syvällisesti liikutettu miesi silmäili ylöspäin, mutta hänen
silmänsä himmensi jotkut kuumat kyyneleet, ja vaijeten painoi hän
kainaloonsa sen pehmeän käsivarren, joka oli kietoutunut hänen
käsivartensa ympärille.

Tällä hetkellä kuului teaatterista kuolevan Edgar'in viimeiset äänet:

"Armas enkel', kadonnunna Taistelit; oot voittanunna."



Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.

Näytelmän jälkeen.


-- -- -- "Minä riensin pitkin maantietä. Joka askeleella, joka vei
minut pois tästä paikasta, jossa minua niin paljon petettiin, tunsin
sydämessäni helpoitusta ja rohkeuteni lisääntyvän. Minä juoksin,
minä lensin, tuntematta väsymystä jaloissani tahi ilman puutetta
keuhkoissani, sillä se hyvä päätös, jonka minä luulin tehneeni, antoi
nopeutta edellisille ja vahvisti jälkimäisiä.

"Jo huomasin minä kievaritalon punaiset nurkat, kun minun vastaani tuli
yksi niistä vaunuista, jotka minä tunsin sen teaatterijoukon omiksi,
jonka edellisenä iltana olin nähnyt kievaritalossa. Minä riensin näitä
vaunuja vastaan, jotka pysähtyivät minun tullessani ja joissa istui
eräs vanha mies ystävällisillä kasvoilla. Kuitenkin vapisin minä, sillä
minä luulin koko maailman voivan lukea häväistykseni kasvoistani.

"Minä pyysin saada puhua hänen kanssansa kahden kesken ja hän astui
heti vaunuista ales, jotka kyytimiehen ajamana vitkaan tulivat
eteenpäin. Tämä miesi oli tuon matkustavan teaatteri-joukon johtaja.

"Mitä minä silloin hänelle sanoin, en voi nyt enään muistaa; mutta
häntä näytti liikuttavan se luottamus, jonka minä osoitin hänelle,
ja hän tarjosi minulle paikan teaatterissansa ja lupasi vaarinottaa
syvintä vaitioloa, joka koski minun entistä elämääni.

"Lähetettyäni rukouksen ja kiitoksen Jumalalle, joka oli ohjannut minun
tielleni miehen, joka oli sekä ihmiskunnan että taiteen ystävä nousin
minä teaatteri-joukon johtajan vaunuihin ja seurasin häntä. Päätettiin
että minä ottaisin toisen nimen ja joukon muille jäsenille, jotka
vasta seuraavana päivänä saavuttivat meidät, sanottiin, että johtaja
jo kau'an oli ollut tuttu minun vanhempieni kanssa ja oli jo vuosia
takaperin tarjonnut minulle paikkaa teaatterissansa, vaikka hän vasta
nyt oli ottanut minut vastaan ja tuottanut minut luoksensa matkalla
eräästä nimitetystä paikasta. Näin astuin minä näyttämölle ja saavutin
paljon hyväksymistä, sillä minä en ollut näyttelijätär ainoastansa
kovasta pakosta, vaan myöskin todellisesta, palavasta halusta. Minä
te'in työtä uskollisesti osaksi todellisesta rakkaudesta taiteeseen
ja osaksi syystä, että huomasin työn tukahuttavan muiston petetyistä
toiveistani ja onnettomuuteni tunnon.

"Syksyllä saavuimme me Göteporiin. Heuser'in teaatteri-joukko, joka oli
oleskellut siellä suuremman osan kesää, oli lopettanut näytäntönsä
ja oli valmis lähtemään kaupungista. Matkoillani ruotsalaisen
teaatterijoukon seurassa uneksin minä usein onnesta saada näytellä
ulkomaisella näyttämöllä, koska olin kuullut näyttelytaiteilijan olevan
suuremmassa arvossa ulkomaalla kuin täällä kotona. Tähän tuli lisäksi
alituinen pelkoni, että täältä voitaisiin helpommin päästä minun
todellisen nimeni ja niiden kohtaloiden perille, jotka tämän kanssa
olivat yhteydessä.

"Minä pyysin paikkaa saksalaisessa teaatterissa, tein laulukokeeni ja
tulin vastaanotetuksi. Kaksi päivää sen jälkeen olin minä Heuser'in
joukon mukana matkalla Hampuriin. Heuser ja hänen rouvansa kohtelivat
minua todellisella vanhemman helleydellä ja minä annoin heille
puolestani tyttären koko rakkauden. Minä otin itselleni edellisen
sukunimen ja jälkimäisen ristimänimen ja minua sanottiin heidän
sukulaiseksensa.

"Uuden nimen ottamalla tuntui minusta, kuin olisin myöskin saanut
uuden ihmisen olennon ja luonnon. Tuo uusi nimi oli minun kilpeni
ei ainoastansa maailman uteliaisuutta vaan myöskin omia muistojani
vastaan. Minä aloin unohtaa olleeni Amanda Lang, ennenkuin tulin Olivia
Heuser'iksi.

"Päästyänsä Hampuriin hajoitti Heuser joukkonsa, jonka jälkeen minä
seurasin uusia kasvatusvanhempiani Berlin'iin, jossa me viivyimme
puolen vuotta. Tämän ajan käytin minä ahkerasti opintoihini sekä
saksankielessä että laulussa. Parhaimpien opettajain johdolla edistyin
minä niin, että minä tämän ajan kuluttua voin ottaa näytelläkseni
lemmennäyttelijättären osaa siinä teaatterissa, jonka Heuser uudestaan
oli perustanut. Minä onnistuin, ja useain teaatterein johtokunnat
tekivät minulle mitä edullisimpia tarjoumuksia; mutta kiitollisuus,
joka oli kiinnittänyt minut Heuser'in perheesen, kiinnitti minut myöskin
hänen teaatteriinsa. Lähes puolentoista vuotisten taidematkustuksien
jälkeen Saksassa tulimme me kaksi kuukautta sitten tänne Göteporiin,
josta me huomenna lähdemme..."

Melkein tänlainen oli sen kertomuksen loppu, joka puoli tuntia
myöhemmin yöllä tehtiin "Prinssi Kaarlon hotellissa", eräässä sen
komeimmista vierashuoneista.

Kertomuksen tekijä oli nuori nainen, jonka istuinsija oli pienessä
sohvassa erään komean mahonkipöydän edessä, jolla olevat kolme
vahakynttilää sekä katosta riippuva kristallikruunu runsaasti
valaisivat sekä huonetta että kertojaa. Tuolla nuorella naisella, joka
näytti olevan kahdeksantoista ja yhdeksäntoista ikävuoden välillä,
oli yhteydessä huikaisevan kauneuden kanssa etelämainen, pullea
vartalo. Hieno silkkinuttu mukaantui hänen malliksikelpaavien pyöreiden
ruumiinosiensa myöten ja hänen lumivalkean kaulansa ympäri kiemuroi
muutamissa kerroksissa ohut kultavitja, jossa riippui sama kultaristi,
jota Alm aamusella oli kaivannut.

Kertomuksen kuulija ei ollut kukaan muu kuin revisori Alm, joka, istuen
sohvalla kertojattaren vieressä, syvimmällä hartaudella kuulteli hänen
sanojansa ja lakkaamatta tarkasteli tuota vilkasta värinvaihtumista
hänen kasvoillansa ja noita vaihtelevia tunteiden ilmiöitä hänen
suurissa, tummissa silmissänsä, jotka väliin säkenöivät salamoista,
väliin himmentyivät kyyneleistä.

"Niin olen minä kierrellyt ympäri maailmassa, vaikka minua kotimaassani
luultiin kuolleeksi", jatkoi tuo nuori nainen, "olipa todellakin
tuona onnettomana aamuna hetki, jolloin minä aijoin surmata itseni...
mutta mikä heikkous, mikä kehnous, kun tahdotaan sovittaa pahaa
toisella pahalla!... Päivä päivältä olen näinä kahtena kuluneena
vuotena tuntenut mieleni tyynemmäksi, paremmaksi. Ne hirveät muistot,
jotka synkistivät lapsuuteni päiviä, ovat siirtyneet kau'emmaksi ja
vihdoin kokonansa kadonneet... Minä en ole enään kuullut unelmissani
näiden mustien laineiden kuolonloisketta Skinnarvik'in kalliota tahi
Asplundan rantaa vastaan... Oi, miksi ilmestyivät nuot kamalat kuvat
jälleen tänään, tänä minulle niin tapahtumista rikkaana päivänä,
vielä hirveämpinä ja uhkaavimpina kuin ne ennen olivat olleetkaan!...
Luultavasti varoittaaksensa minua siitä, että te, jaloin miehistä,
vielä olette, mikä te aina olette olleet, minun hyvä, minun suojeleva
enkelini!"

"Mutta", muistutti Alm lempeästi nuhdellen, "miksi ette ilmoittaneet
minulle tahi jollekin muulle, että vielä olitte elossa!... miksi
annoitte teidän todellisen ystävänne jäädä tuohon hirveään luuloon?"

"Ah, kuinka usein tartuinkin kynään kirjoittaakseni teille!" vastasi
hän, "mutta minä en saanut koskaan lopettaa, mitä olin aikonut...
olinhan minä tehnyt teitä kohtaan niin väärin ja osoittanut
ylenkatsetta niille hyväätarkoittaville ja hellille varoituksille,
joita te olitte minulle antaneet! olinhan minä julmimmalla
kiittämättömyydellä haavoittanut teidän sydäntänne, joka on parahin,
ihmisrakkain, kuin maan päällä milloinkaan on sykkinyt!... Te mahdatte
olla kovin suuttunut minun käytöksestäni, te mahdatte katkerasti katua
niitä uhrauksia, joita te olette minun edestäni tehneet, te ette voisi
koskaan antaa minulle anteeksi, senlaiset olivat minun ajatukseni
yöt, päivät... nämät ajatukset, ainoat synkät, jotka ovat näinä
kahtena vuonna minun lepoani häirinneet, tempasivat kynän kädestäni...
Kuolleena sain minä kentiesi teiltä sääliväisyyttä; elävänä en voinut
minä saada teiltä muuta kuin ylenkatsetta."

"Tekö minulta ylenkatsetta!" kertoi Alm; "mistä syystä?... rikkeestäkö,
josta edesvastaus ei voinut langeta teidän päänne päälle?... Kukahan
ihminen rohkenisi tuomita heikkoutta, jonka Jumala varmaankin antoi
anteeksi jo sen olinhetkellä! Ei, lapseni, minä murhehdin, mutta minä
en ylenkatsonut."

Tuo syvällisesti liikutettu tyttö tarttui kummallakin kädellänsä
hänen käteensä ja painoi sen huulillensa. Hänen kielensä oli tässä
silmänräpäyksessä mykkänä; mutta koko hänen sydämensä ilmaantui
hänen silmissänsä säteilevillä helmiseppeleillä lämpöisistä, pyhistä
kyyneleistä.

"Ei sanaakaan enään menneistä!" lausui Alm hämillänsä, sillä hän
tahtoi, vaan häneltä puuttui voimaa, vetää kätensä pois! "puhukaamme
ennemmin teidän tulevaisuudestanne."

"Te nimititte minua lapseksenne!" lausui Amanda innolla; "minä tahdon
olla teidän tyttärenne, sillä sen, joka on minun oikea isäni", lisäsi
hän tuskin kuuluvasti, "sen tytär en minä saa olla... enkä edes
tahdokaan olla!" Tämän sanottuansa tyrskähti hän mitä puistuttavimpaan
itkuun.

"Rauhoitu, hyvä, rakas tyttöseni!" lohdutti Alm, sulkein hänet
lähemmäksi itseänsä.

"Niin, minä tahdon rauhoittua, sillä olenhan minä taaskin teidän
Amandanne!" vastasi hän hymyillen kyynelissänsä.

"Niin, minun Amandani!"

"Nimittäkää minua aina siksi!... antakaa minulle aina se nimitys, niin
en tule enään itkemään isäni rakkauden menettämistä!"

"Minä en ole siis enään yksinäni maailmassa!" jatkoi hän sanomattoman
rauhallisen näköisenä; "ja milloin ette te ole minun lähelläni, tulee
aina risti, jota minä ennen pidin itseäni kelvottomana kantamaan ja
jonka minä niin ihmeellisellä tavalla olen saanut takasin, olemaan
minun lohdutukseni kaivatessani isänmaatani ja suojelemaan minua
kaikkia niitä onnettomuuksia vastaan, jotka voivat uhata minua
vieraassa maassa... Minä tulen aina pitämään sitä silmieni edessä ja
rinnallani, sillä silloin kohtaan minä teidän silmäyksenne ja tartun
teidän käteenne minun ainoa ystäväni, minun hyväntekijäni, minun isäni!"

Selitys tuon pienen ristin kummallisesta paikaltaan joutumisesta oli
jo annettu. Se ei ollut unta, eikä se' ollut pelkkä haamukaan, jonka
Alm oli nähnyt huoneessansa edellisenä yönä. Se oli Amanda, joka,
käyden unissansa, oli kulkenut hänen huoneeseensa, jonka ovi oli
samassa käytävässä kuin Amandankin, ja ottanut takasin sen lahjan, jonka
hän tuona aamuna kaksi vuotta sitten oli laskenut pois rinnaltansa.
Herätessänsä oli hänellä tuo pieni risti kädessään ja rintaansa
vasten. Hänen mielensä haapuili mitä eriskummallisimmassa arveluissa
ja aavistuksissa. Myöhemmin päivällä sai hän tietää erään matkustajan
yön aikana tulleen hotelliin sekä myöskin, kuka tuo matkustaja oli.
Mikä oli luonnollisempaa kuin että hän asetti tuo pienen ristin
yhteyteen Alm'in tulon kanssa hotelliin? Kentiesi oli tämä jollakin
käsittämättömällä tavalla lähettänyt sen hänelle merkiksi siitä,
ett'ei tämä enään ollut suutuksissa häneen, vaan oli antanut hänelle
anteeksi. Ylen määrin ihastuksissansa tästä ajatuksesta lähetti hän
silloin kirjelapun kasvatusisällensä ja pyysi saada tavata häntä. Mutta
Alm oli mennyt ulos, eikä ollut sitten koko päivänä käynyt kotona.
Tarkoitus hänen matkallansa Göteporiin oli sen tarkastaja-viraston
asiamiehenä, johon hän kuului, tutkia joitakuita tilikirjoja Göteporin
maakansselissa, ja siellä olikin hän oleskellut enimmän osan päivää,
eikä ollutkaan siis saanut kysymyksessä olevaa kirjelippua.

Näin istuivat he molemmat, kasvatusisä ja ottotytär vierekkäin mitä
puhtaimmissa ystävyydessä, kun heitä äkkiarvaamatta häiritsi joku, joka
kuului käyvän etimäisessä huoneessa.

Sisähuoneen kynnyksellä näyttäytyi pian muuan nuori miesi
kalmankalpeilla, mielenhäiriötä ilmaisevilla kasvoilla. Se oli
luutnantti Räyel.

"Hän! tännekin tunkee hän jäljessäni!" huudahti Amanda, säpsähtäen
kauhistuksella ylös sohvalta.

"Minä tiedän, että minun näkemiseni herättää teissä oikeutettua
suuttumusta ja kammoa", aikoi Räyel; "mutta minun käyntini teidän
luonanne ei tule olemaan pitkällinen... minä tulin vaan sanomaan teille
viimeiset jäähyväiseni!"

"Teidän jäähyväisenne!" kertoi Amanda ivallisesti; "niin, te petitte
minut hirveästi!" lisäsi hän kauhistuksella. "Hyljättynä kaikilta,
kuten silloin luulin, pakenin minä teidän turviinne, ja te...
te!... Ettekö siis tiedä, että minä, nähdessäni teidät, näen oman
häväistykseni ja kuullessani teitä, kuulen kirouksen sen yli!"

Räyel meni askeleen lähemmäksi Amandaa, kädet ristissä ja pää
kallellansa.

"Minä kiellän teitä lähestymästä itseäni!" huudahti hän, ei enään
peljästyneenä eikä vapisevana, vaan uljaana kuin vihastunut kuningatar;
"minä käsken teitä menemään!... Ettekö kuullut minun käskyäni... minä
sanoin teille, että te menisitte!"

Alm nousi ylös sohvalta.

"Teidän ilmestymisenne täällä kummastuttaa minua kovin", virkkoi
hän nyt; "te kuulitten jo kadulla, että teidän läsnäolonne on
vastenmielistä tälle naiselle ja sittenkin tungette te hänen
asuntoonsa... Mutta samoinkuin minä ulkonakin suojelin häntä, jota te
kiusaatte, tulen minä täällä sisälläkin olemaan hänen suojelijanansa,
ja sentähden, herraseni"...

"Amanda!" keskeytti häntä luutnantti, samassa kun hän, langeten
polvillensa, ojensi käsivartensa tätä vastaan; "jos et sinä kaksi
vuotta sitten olisi paennut, olisit sinä nyt ollut minun puolisoni...
Katkerasti olen minä katunut käytöstäni sinua kohtaan."

"Te olette katuneet, te!" lausui Amanda, ivan vielä rumentaessa hänen
kauniita huuliansa.

"Tämä miesi, johon teillä on täydellinen luottamus ja joka sen
ansaitseekin", vastasi Räyel, "hän oli todistajana minun tuskaani,
minun katumukseeni, kaivatessani sinua."

Amandan epäilevä silmäys etsi Alm'ia.

"Niin, minä olin todistajana siihen", vakuutti tämä; "minä kuulin
katumuksen sanoja hänen suustansa... kuulin myöskin hänen haluavan
sovittaa, mitä hän luuli voivansa sovittaa... mutta"...

Alm olisi tahtonut lisätä, että luutnantti Räyel niiden kahden vuodon
ajalla, jotka olivat kuluneet Asplundassa tapahtuneiden seikkojen
jälkeen, kumminkin oli sekä sielunsa että ruumiinsa puolesta pysynyt
samana, huikentelevaisena, nuorena miehenä kuin sitä ennenkin; mutta
hänen tuli sääli tuon polvillansa olijan surkeata muotoa, ja koska tämä
sääliväisyys ei sallinut hänen enempää musertaa tuota onnetointa, jätti
hän lausumatta, mitä hän vielä oli aikomaisillansa sanoa.

"Ne jäähyväiset, joita nyt sinulle sanon, Amanda, ovat minun
viimeiseni", alkoi tuo nuori miesi uudestansa, "sillä minä olen
lujasti päättänyt ei enää nähdä sinua, ei enään etsiä sinua... muita
lähtiessäni tahtoisin lähteä siinä vakuutuksessa, että sinä enemmän
surkuttelet kuin tuomitset minua, ja että sinun ajatuksesi minusta
tästälähtien tulee olemaan samanlainen kuin se, joka omannetaan
ijäisesti kadonneelle, kuolleelle... Senlainen ajatus ei voi olla
muu kuin sovinnon ajatus, jos kohta kuollut on ollutkin törkein
rikoksellinen, kuin maa on päällänsä kantanut."

Amanda oli vaiti, mutta hänen rintansa paisui ankarasti, pitäessään
kumpaakin kättänsä kasvojensa edessä, ikäänkuin pelkäisi hän vielä
kohdata tuon polvillansa olijan silmäyksiä.

Tämä oli kieltämättä sangen järisyttävä näky. Tuo nuori, viehättävän
kaunis miesi, ennen niin ivallinen, niin rohkean kevytmielinen, ja nyt
niin rukoileva, kalpea, kyynelsilmäinen ja muserrettu.

"Minä en nouse pois, ennenkuin olen kuullut tuon sovinnon sanan",
jatkoi Räyel; "rääkättäköön minua, surmattakoon minut!... Kentiesi
tulee minun kuolonhuutoni ja katsaus minun sammuvasta silmästäni
avaamaan sen suun, jonka viha ja kosto on sulkenut!"

"Menkää, menkää!" lausui Amanda lempeämmällä äänellä, mutta katsomatta
häneen; "minä en vihaa teitä, minä en tuomitse teitä!... Sydämellä,
joka vuotaa verta, ei ole voimaa kostoon... Te ette olleet yksinänne
vikapää minun onnettomuuteeni... siinä katumuksen tunteen soimauksessa,
joka tunkee korvaani, kuulen minä omankin ääneni... Ainoastansa
syyttömällä, puhtaalla on oikeus rangaista; ainoastaan Jumala voi
tuomita välillämme... Menkää, menkää! minä olen antanut teille
anteeksi, sillä minä tarvitsen anteeksi antamusta itsekin!"

Ah! senlainen on se sydän, jossa puhdas lempi kerran on leimunnut.
Olkoonpa vaikka myrkkyäkin siinä maljassa, jonka lempi on tuonut meidän
huulillemme! tunnettakoonpa, kuinka kuolema riehuu jokaisessa suonessa,
jokaisessa hermossa! Eipä työnnetäkään ankaruudella maljaa pois; eipä
katsellakaan kau'emmin vihaisilla silmäyksillä kättä, joka sen meille
tarjosi.

"Hyvästi!" kuiskasi tuo nuori miesi, jonka jälkeen hän nousi
seisovallensa, astui vitkaan huoneesta ulos ja katosi.

Amanda seisoi paikallansa. Hänen värisevä ruumiinsa ilmaisi hänen
rinnassansa raivoavaa taistelua ja myrskyä.

Katsannolla niin surullisella, ett'ei sitä Voi selittääkään, kohtasi
häntä Alm'in silmäykset. Hän kuuli nuot tyrskivät nyyhkimiset; hän
näki, kuinka kyyneleet vierivät noiden lumivalkeiden sormien välistä,
jotka yhä peittivät hänen silmiänsä. Hän tahtoi lähestyä Amandaa,
tahtoi lausua hänelle lohdutuksen sanoja; mutta jalka petti, kieli
petti hänet. Hänen oikea kätensä painui suonenvedon tapaisesti hänen
sydämellensä, ja hänen kasvonsa olivat vaaleammat kipsikuvaa, joka
seisoi huoneessa olevalla peilipöydällä. Hän aavisti, mitä Amandan
rinnassa liikkui, ja että uhri hänen omassansakaan ei vielä ollut
täytetty.

"Pelastakaa minut! sallikaa minun paeta!" huudahti tyttö vihdoin
jonkunlaisessa houreessa; "mikä paha henki on ryöstänyt minun
rauhani!... laupias Jumala!... Lammermoor'in morsian ei ollut niin
onnetoin, kuin minä olen tällä hetkellä... Hänen ja Edgarin välillä
oli ainoastansa mielipuolisuus ja kuolema... mutta minun ja hänen
välillänsä on rikos ja rikoksen rinnalla minun oma sydämeni!... minun
heikko, kurja sydämeni!"

"Hyvä, rakas lapseni!" sanoi kasvattaja-isä, joka jo oli voittanut
levottomuuden ja myrskyn omassa rinnassansa, kiertäen kätensä
ottotyttärensä ohuvien vyötäisten ympärille ja sulkein hänet
ystävällisesti syliinsä; "älköön mitkään varjot lähestykö Amandan
sydäntä, sillä taide, jonka lemmikiksi hän on tullut, on pyhittänyt
tämän sydämen itsellensä!... Taiteessa, samoinkuin kaikessa kauniissa
elää Jumala, ja missä hän on, siinä on rauha, lohdutus ja voitto...
Todellisen ihannetaiteen tie on myöskin Jumalan tie ja pieninkin
poikkeus tuosta jälkimäisestä johtaa myöskin äärettömän kau'aksi pois
edellisen todellisesta tarkoitusperästä... Taiteilija ilman siveyttä
on varrestansa taitettu kukkanen... sen tuoksulle ja kukoistukselle
ei olekaan huomispäivää ja turhaan valaa katumus kyyneliänsä sen
lakastuneille lehdille... Kuinka korkealle maailma nostaakin hänet
olallansa, tahi kohottaa hänen maineensa pilviin saakka, puuttuu
häneltä itseltänsä kuitenkin sisällinen rauha ja usein tahtoisi hän
vaihtaa maailman ihailun sen kunnioitukseen... Mutta jos hän samalla
kertaa on voittanut itsensä, jos hän on karkoittanut sydämensä
heikkouden ja hillinnyt himojensa voiman, silloin on hän Jumalan kuva,
silloin on hän enkelin kaltainen."

       *       *       *       *       *

Sillä välin juoksi kaupungista yön selkään, vaeltaen metsäin, vuorten
ja rämeiden poikki, Amandan vanhempi kasvattaja-isä, tuo julma rosvo,
noituen huonoa onneansa ja kiroten kaikkea. Hänen jäljissänsä hiipi
valkoinen repo, samoinkuin sakaali seuraa erämaan petojen kuningasta,
ei kuitenkaan, niinkuin edellinen, viipyäksensä niiden uhrein luona,
joita tuo jälkimäinen on heittänyt jälkeensä, vaan iskeäksensä
ensimäisessä soveliaassa tilaisuudessa hampaansa pakenevan selkään.
Vihollisia yleiselle järjestykselle ja ihmiskunnalle, olivat he
vieläkin katkerampia vihollisia toisillensa.



Neljäs aikakausi.

Tytär.


    "... Pilvet poistuu -- varrella, jok' aivan
    Oil ennen kukaton,
    On tuoreet ruusut nyt.
    Enkeli taivaan Näin pukenut sen on
    Jo loistohon."

                            _Carlén_.



Kolmaskymmenes luku.

Luu-valon vaikutus.


Kun onnellisesti ja hyvin ollaan päästy syksyn ja talven läpi edellisen
liu'ottamatta ja jälkimäisen kutistamatta meitä, millä ihastuksella
silloin riennämmekin lähenevää kevättä vastaan! Me alamme elää
uudestaan, ja tuntuu ikäänkuin versoisi uusia ruusuja sekä ruumiistamme
että sielustamme. Tämä ei kuitenkaan millään tavalla ole sanottu
keuhkotautisesta eikä luu-valoa potevasta, sillä näille on kevät
vitsaukseksi. Vieno kevätaurinko, joka vapauttaa järvet ja virrat
raskaasta jääpeitteestä, irroittaa myöskin putamien kahleet, ja pahat,
terveydelle haitalliset ainekset tulevat päivän valoon samalla ajalla
kuin hyvätkin, terveydelle edulliset.

Presidentti Elgklo'ta ei vaivannut keuhkotauti, sillä hänellä oli
kaiketi ikänsä ollut rinta, jolla sopi kerskailla. Hän kehui voivansa
hengästymättä käydä ylös jyrkimpiäkin portaita ja istua useampia hetkiä
kyyrysissään kirjoituspöytänsä yli tästä olematta hänelle vähintäkään
haittaa. Ei hänellä myöskään ollut minkäänmoisia mielipahoja, jotka
olisivat voineet jäytää sydäntä ja keuhkoja. Siis olisi hän voinut
odottaa mitä levollisimpia vanhoja päiviä, jollei tuo pahuuksen
luu-valo yht'äkkiä olisi iskenyt itsensä häneen kiinni, luvaten,
huolimatta kaikista lääkintätaidon ponnistuksista, tulla hänelle
yhtä uskolliseksi, kuin hänen pohjantähden ritarimerkkinsäkin oli,
tahi kuin hänen puolisonsa oli ollut, ennenkuin hän vuosi takaperin
ajoi matkoihinsa Isonkirkon komeoissa ruumisvaunuissa viikatemiehen
tempaamana.

Tämän puolisonsa kadottamisen kärsi hän ylimalkain kuten järkevä
mies ainakin, vaikka hän väliin ei voinut olla kaipaamatta
vaimovainajatansa, erittäinkin silloin, kun luu-valo häntä ahdisti.
Nuot pienet, vähäpätöiset riidat puolisojen välillä olivat enimmästänsä
virkistäneet leinitautista ja siis lievittäneet hänen kipuansa,
josta huomataan, että väliin voi olla terveellisempää, jos on joku
toruttavana, kuin jos on rakastettavana.

Tosin olisi hänellä voinut olla paljon selviteltävää palvelijoidensa ja
erittäinkin vanhan suosikkinsa, kamaripalvelija Strömin, kanssa, mutta
osaksi olivat nämät hänen ylhäisen asemansa vuoksi yhteistuumassa liian
nöyriä, ja osaksi ei hän pitänyt näitä itsellensä kyllin arvokkaina
vastustelijoina. Ainoastansa aviopuolisoiden välillä saattaa senlaisia
tyhmyyksiä tapahtua, jotka saavat veren tavallista kuumemmaksi.

Luu-valo ei ole ainoastansa tuskallinen vaan kiusallinenkin tauti,
sillä ei kyllin siinä, että se tekee norjemmankin seljän jäykäksi kuin
kolmen tuuman kelleksen, jota sahataan yöt, päivät; se riistää myöskin
uhriltansa kaiken sen surkuttelemisen, jota tavallisesti omannetaan
muille potilaille. Tahdotaanhan pitää luu-valoa ja leinitautia yhtä
luonnollisina rikkaille ja ylhäisille herroille kuin kunniatähtiä ja
eläkerahojakin; arvellaanpa nuot edelliset päälisiksi olevan paremmin
ansaittuja kuin jälkimäiset. Kumminkaan eivät ne herätä läheskään yhtä
paljon kateutta eikä moittimista.

"Se on vaan luu-valoa", sanotaan ja katsellaan suurimmalla
valinpitämättömyydellä, kuinka tuota potilasparkaa muokataan, ikäänkuin
olisi hän oikeudenmukaisesti tullut tuomituksi Rikoskaaren 21 luvun 3
§:n jälkeen, ennenkuin mainittu lakipykälä Kuninkaal. Asetuksen kautta
Toukokuun 30:ltä päivältä 1835 asianmukaisesti muutettiin.

Kuitenkin pidämme ihmiskunnan kunniaksi varmana, että jos joku eräänä
päivänä Huhtikuun alussa, vuonna 1839, olisi nähnyt presidentti
Elgklo'n istuvan kötystettynä isoon nojatuoliin, lakkaamatta ähkien ja
vaikeroiden, olisi hän varmaankin tullut liikutetuksi tämän tuskista.

Näin raskasta päivää ei ollut hänellä ennen ollut, ja 52 hänen
ristimäkirjassansa näytti 72:lta hänen kasvoillansa. Ja nyt olikin
senlainen Huhtikuun ilma, että Jumala armahtakoon! ja luu-valo on,
kuten tiedämme, tykkänänsä riippuva Herran ilmasta.

Kamaripalvelija Ström'kin, joka seisoi isäntänsä nojatuolin vieressä
ja joka jo kau'an tätä ennen oli ennättänyt tottua hänen surkeuteensa,
tunsi itsensä siitä järisytetyksi.

"Ah, jos se olisi mahdollista!" lausui hän, pitäen kättänsä sillä
paikalla, missä hänen sydämensä piti oleman, "tahtoisin minä mielelläni
jakaa teidän armonne tuskat, jos minä siten voisin tuottaa teidän
armollenne vähänkään lievitystä!"

"Soisipa Jumala, että olisi niin hyvin!" vastasi sairas; "mutta sinä
ja sinun kaltaisesi, jotka viettävät aamusta iltaan mitä irstaisinta
elämää, saatte kyllä olla rauhassa, jota vastaan minä, joka kaiken
elinaikani olen elänyt mitä säännöllisimmästi, minä, joka olen syönyt
mitä terveellisintä ruokaa ja tuskin vienyt huulillenikaan väkeviä
juomia, minä, joka... Oi! minun kylkeäni... minun säärtäni! Oi!"

Presidentti piti tietysti suuria päivällisiä ja illallisia mitä
terveellisimpänä ruokana, eikä lukenut viinejä väkeväin juomain
joukkoon.

"Minä, joka tuskin voin muistaakaan sitä hetkeä, jolloin minä olisin
laskenut jalkani kostealle katukivelle", jatkoi presidentti, "ja
joka aina olen ollut niin arka ilmavedosta... jolla aina on ollut
niin huolellisesti vaatteita ylläni, joko olen ollut ulkona tahi
huoneessa!... Oi, kuinka minä kärsin!... eikö tästä surkeudesta koskaan
tule loppua!"

"Jumala varjelkoon siitä!" huudahti palvelija mitä innokkaimmalla
kärkkäydellä.

Presidentti säpsähti ja katseli Ström'iä suurin, hämmästynein silmin,
sillä hän oli tarkoittanut luu-valon aikaansaaman surkeuden loppua,
kuitenkin saamalla pitää henkensä.

"Minä luulin, minä, teidän armonne toivovan itsellensä kuolemaa",
selitti palvelija, "ja sentähden niin"...

"Minä en pelkää kuolemata", keskeytti presidentti; "mutta kipuja...
Kau'an kituminen, se on kauheata!"

"Niin, se on kuten minä aina olen sanonut", lausui Ström, "että kau'an
viruminen sairasvuoteella on pahin kaikista... Siinä suhteessa ovat ne
onnellisia, jotka pääsevät kau'an kitumasta."

"Niin, varmaankin ovat ne onnellisia", myönsi sairas syvällä
huokauksella.

"Esimerkiksi kamarineuvos Kruse", lausui palvelija, "hän läksi ulos
terveenä kuin pähkinä, mutta tuskin eli hän ottanut kahta askeletta
kadulla, kun hän sai halvauksen ja kuoli yhtäkkiä."

"Mutta kuolla niin äkkiä", ähki presidentti; "kuolla ett'ei tiedä
hivaustakaan ja ennenkuin on ennättänyt valmistaa itseänsä, se on
kauheata!"

Vitkallisesti tahi äkillisesti kuoleminen oli presidentin silmissä
yhtä kauheata. Luultavasti onkin yhtä vaikeata löytää minkäänmoista
parahultaista kuolemassa yhtä vähän kuin elämässäkään.

"Mutta eihän luu-valo ole laisinkaan vaarallinen, vaikka se on
tuskallinen niin kau'an, kun se kestää", lohdutti kamaripalvelija.

"Eihän se juuri vaarallinenkaan ole", myönsi presidentti hiukan
levollisempana, "ja onhan minulla, Jumalan kiitos, taitavimmat
lääkärit... Oi! kuinka viiltää luissa ja ytimissä!... mukittele minun
pohettani, vasempaa pohettani, kuuletko!"

Ström alkoi mukittaa presidentin vasenta pohetta.

"Oletko hullu, ihminen!" huusi isäntä; "luuletko sinä itselläsi olevan
rautakangin taottavana!... sinut olen minä saanut syntieni tähden!...
Oi! minä en kestä kau'empaa!"

Ström lakkasi mukittamasta ja vetäytyi muutaman askeleen takaperin,
miettien itseksensä:

"Jos hän on saanut minut synteinsä tähden, on hän saanut luu-valon
avujensa tähden."

"Ah, mitä se oli!" huudahti presidentti äkkiä, säpsähtäen ylös
kauhistunein silmin; "rinta, rinta! se nousee rintaan!... Joudu
tuomaan lääkäriä, kaikkia lääkärejä!... Oi, Jumalani! kohta olen minä
mennyttä!" lisäsi hän pöyhistävän peljästyksen äänellä.

Presidentti tiesi luu-valolla olevan monta tietä, mutta tien rintaan
olevan kaikkein vaarallisimman.

Ström soitti, jolloin palvelijoita ja palvelijattaria tuli sisään,
jotka, saatuansa käskyn mennä tuomaan lääkäriä, silmänräpäyksessä
riensivät ovelle.

Josko presidentti joskus ennen oli tullut ajatelleeksi kuolemaa,
jätämme sanomatta. Tavallista on kuitenkin, että niinkau'an kun
kaikki käy hyvin, voidaan kuulla sielukellojen soivan ja kohdata
ruumissaattoja aamusta iltaan jokaisessa kadun kulmassa sydämen tahi
aivojen syiden siltä soimatta surullisempia ääniä, mutta annahan kun
itse tullaan sille kohdalle, että hauta on silmäimme edessä, silloin
rupeaa soimaan kiireestä kantapäähän, lihan ja veren, luiden ja ytimien
läpi ja senlaisella kai'ulla, kuin jos kaikki maailman sielukestot
olisivat äänessä, ja vielä kauheammaksi muuttuu kaiku, jos epäilys
elämästä kuoleman jälkeen yhdistää tähän hirveän myrinänsä.

Ei mikään syvyys ole synkempi, eikä mitkään aallot raivoisemmat kuin
epäilyksen, sillä kuinka onnellisesti luullaankin luikahtaneensa
noiden karien, _mutta- ja jos sanain_, ohitse, jotka kohottavat
kuohusta teräviä huippujansa, paiskaa aallot meidät aina kuitenkin
takasin näitä vastaan. Ateistilla, joka ei usko mitään, voi tosin
vielä viimeisessäkin silmänräpäyksessä olla, ei suinkaan kadehdittava
tyyneytensä; mutta epäilijä, joka liehuu uskon ja uskottomuuden
välillä, ei voi liittyä kumpaankaan, ei voi etsiä yhtä niin, ett'ei
toinen samassa tempaa häntä takasin, ja siksi ovatkin hänen viimeiset
hetkensä niin surkeat, niin kauhistavat.

"Mutta jos kuoleman jälkeen olisikin elämää!" huudahtaa Franz Mohr
"Rosvojoukossa"; "jos... ei, mahdotointa!... mutta... jos"...

Missä on nyt epäilijä? Hän on tarttunut karin huippuun samoinkuin
hyönteinen neulan kärkeen.

Presidentti alkoi nyt käsittää, että jos hän kuolisi, joka ei
laisinkaan olisi mahdotointa, ja jos elämää kuoleman jälkeen olisi,
joka ei myöskään olisi mitään mahdotointa, ei hän tulisikaan tuossa
tulevaisessa elämässä olemaan aivan niin hyvissä kirjoissa, kuin hän
toivoi. Yhtä ja toista menneiltä ajoilta ilmaantui hänen muistoonsa ja
kosketteli hänen sydäntänsä jääkylmällä kädellä. Näiden yhden ja toisen
joukossa oli erittäinkin eräs mustaan villahameesen puettu tyttö,
jolla näytti olevan enin nuhtelemisen syytä. Tosin oli hän joskus
ennenkin tullut muistelleeksi tätä, mutta ylhäisellä virkamiehellä
on tavallisesti niin monta tärkeätä asiaa toimitettavana, että hän
ennättää unohtaa sekä villahameet että niiden pitäjät. Mutta nyt --
nyt --

"Ström", sanoi hän heikolla, hätäisellä äänellä, "vie minut piirongin
luokse."

Kamaripalvelija tarttui nojatuolin selkään, jonka jalat olivat
varustetut kullatuilla messinkipyörillä, ja työnsi sen piirongin
luokse, jonka viilu sitten aukaistiin ja jonka laatikot tutkittiin.

Paljon etsimisen jälkeen löydettiin vihdoinkin tärkeälle paperille
kyhätty kirje, presidentti jonka silmiin luu-valo kaikeksi onneksi
ei vielä ollut kajonnut, alkoi kärkkäästi lukea kysymyksessä olevaa
kirjettä.

Joitakuita siinä esiintyviä kujeita tahi riviä lukiessansa kiinnittyi
hänen silmänsä etenkin näihin, ja hänen levottomuutensa lisääutyi.
Senlaisia olivat:

-- -- -- "Kuolemaisillansa oleva ei koskaan valehtele ja sen vuoksi
vakuutan minä sieluni autuuden nimessä tämän lapsen olevan teidänkin,
vaikka te aina olette väittäneet sitä vastaan. -- -- -- Minä tulen
kuoltuani siunaamaan teitä, jos te pidätte huolen minun turvattomasta
Amandastani -- -- -- Älkäätte päästäkö Amandaa maailman ajelulle
-- -- -- Lausukaatte joitakuita lohdutuksen sanoja Amandalle." -- -- --

Paperi putosi sairaan kädestä, ja hänen silmänsä kiintyi palvelijaan,
osottaen mielenliikutusta, jota ei mikään kynä voi kuvailla.

"Amanda, Amanda!" jupin hän hampaidensa välistä; "Amanda!... sehän
hänenkin nimensä on!"

Hän muisti, nimittäin, joitakuita vuosta sitten olleensa tekemisissä
erään toisenkin tytön kanssa, jonka nimi oli Amanda, erään nuoren,
sangen kauniin tytön kanssa, joka kau'an oli seurannut hänen
askeleitansa, mutta sitten eräällä ratkaisevalla hetkellä paennut hänen
luotansa, antamatta sittemmin kuulua mitään itsestänsä. Miksi oli tämä
tyttö ensin etsinyt häntä ja vieläpä sallinut vuokratuissa vaunuissa
tuoda itsensä hänen luoksensakin, mutta sitten kadonnut? Miksi tuli hän
hymyillen ja kukoistavana kuin kevätpäivä, mutka katosi kolkkona ja
kylmänä kuin talviyö?

"Ström! Ström!" huudahti sairas ja hypähti, huolimatta luu-valostansa,
pois nojatuolista.

"Mitä teidän armonne suvaitsee?"

"Tuo tyttö! tuo tyttö!"

"Mikä tyttö?"

"Hän, joka"...

"Hän, joka?"

"Oi, Jumalani! Jumalani!"

Haudan partaalla tullaan tarkkanäköiseksi, jospa oltaisiinkin oltu
sokea koko elinaikana. Saadaanpa kummallinen kyky mitä oivallisimpien
johtopäätösten tekemiseen hämärimmistäkin perusteista. Ruvetaan
aavistamaan, mutta aavistukset muuttuvat lihaksi ja vereksi,
saaden ruumiin ja pään, jotta niitä voi käsittää ruumiillisilla
silmillä ja koskettaa käsillä. Voiko kukaan kuolevainen sanoa,
miten nämät tosi-olennot saavat alkunsa? Eivätköhän ne synny siinä
silmänräpäyksessä, jolloin pahan omantunnon usvat kohtaavat säkeneitä
kuolon enkelin soihdusta?

Lyhyesti sanottuna, jota enemmän presidentti mietiskeli suhteita, sitä
enemmän tunsi hän itsensä kiintyneeksi siihen vakuutukseen, että tuolla
mustaan villahameesen puetulla kaksitoistavuotiaalla oli jonkinlainen
yhtänäköisyys, verrattuna tuohon "Kolmen Liljan" ravintolassa
olleesen kuusitoistavuotiaaseen ja että kumpikin olivat hiukan hänen
näköisiänsä, joka olikin kauheinta.

"Ström! ota ylös kirje laatikosta!" käski hän mielen levottomuudella,
joka tässä silmänräpäyksessä tukahdutti hänen ruumiinsa tuskat;
"joudu!... pidä se lähempänä silmiäni!... lähempänä, lähempänä!... Auta
minua lukemaan asunto-osoite!"



Kolmaskymmenesensimäinen luku.

Esittely.


    "Lihaa on ruumis keisarinkin
    Ja maatumahan on luotu sekin.
    Ell'ei sitä kasta tärpättiin,
    Se mätänee kuin kaikki muutkin.

    Mutt' muisto? -- Muisto on sana vaan
    Ja jälkikaiku tuon turhan loiston.
    Tuomioll' noloina seisotaan,
    Ja muistolle nauraa miesi mieron."

Näitä värssyjä meidän kuolemattoman Wadman'in laulusta "Kuningas
ja kerjäläinen", lauloi Skinnarvik'in maisteri, istuen ainoalla,
kolmijalkaisella tuolillaan akkunan edessä, saman huoneen alikerrassa,
Jörgen'in talossa, jossa me ensiksi hänet tapasimme.

Tämä saattoi olla noin kahdeksan päivää presidentin sairaushuoneessa
tapahtuneiden seikkain jälkeen.

"Aivan oikein", jatkoi maisteri, joka mielellänsä jutteli itsekseen;
"mullaksi muutumme me, josko me lihoitamme itseämme kalkooneilla tahi
nauriilla... Siitä asiasta ei ole epäilemistä... Mutta onkohan se
aivan varmaa, että me semmoisina, kuin olemme olleet ja eläneet täällä
maan päällä, saamme astua Jumalan kasvojen eteen?... Sitäpä epäilen.
Astupas johonkin ylhäiseen seuraan kalossit saappaidesi päällä, niin
sinut ajetaan ulos sivistymättömänä raakalaisena... Melkein samanlainen
on asian laita tuolla ylhäällä, loistavassa enkelein seurassa,
jossa syödään tähdille asetettuja paratiisin omenoita ja käytetään
auringon jätettä veitsen ja haarukan asemasta... Annapas nyt senlaisen
luntuksen, kuin ihmissielu on, ja niin aineellisuuden tahraamana, kuin
se enimmästänsä on, koettaa kurkistaa sinne sisään, ja joll'ei häntä
silloin paiskata nurin niskoin ales noita jyrkkiä kristalliportaita,
olen minä väärässä ja isä Jumala myöskin... Ei, ei, kyllä meidän
sielumme saavat vielä uudestaan kuljeskella ympäri tässä maailmassa
joitakuita vuosisatoja, vaikka erilaisissa muodoissa, erilaisilla
nenillä ja korvilla, ennenkuin heidät otetaan jälleen siihen
veljeskuntaan, jossa enkelinsiipi on yhteinen tuntomerkki kaikille...
Siis, ja valaistakseni asiata esimerkillä, otaksun minä, että se
ihminen, joka eläissänsä on ollut laiskuri, tulee kuoleman jälkeen
työhevoiseksi, joka saa vähän ruokaa ja paljon ruoskaa... Sitten pääsee
hän koetteeksi uudestaan ihmiseksi; mutta joll'ei hän silloinkaan
osoita parannusta, karkoitetaan hänet jälleen silppu-astian ja
ruoskansiiman luokse, ja niin menee se lakkaamatta edes ja takasin...
Joskushan täytyy kuitenkin tulla puhdistetutsi, jollei piru myöskin ole
vaikuttamassa... Ei voi juuri ajatellakaan, että isä Jumala tuskastuisi
ihmiseen sen vuoksi, että tämä ei onnistu ensimäisellä yrityksellä...
Olisipa kovin väärin siltä koulumestarilta, joka ajaisi pojan pois
koulusta sen vuoksi, että hän kangertaa ensimäisessä läksyssään."

"Mutta mitenkä muille käyneekin, se ei koske minuun", jatkot maisteri;
"oikeastansa on tässä murheen laaksossa vaan kaksi henkilöä, joista
minä pidän lukua, ja nämät ovat ensiksi kauppaneuvos ja toiseksi
minä itse... Mitähän meistä kummastakin kuoleman jälkeen tulee?...
Kauppaneuvos on koko elinaisansa sortanut ja tallannut jalkainsa alla
niitä, jotka ovat olleet häntä alhaisempia ja köyhempiä... Mikä on
siis luonnollisempaa, kuin että hän vuorostansa saa maistaa samaa
livettä, jota hän on Valmistanut muille, ja että hän joskus tulee
samanlaiseen tilaan, että jokainen voi tallata häntä jalkojensa
alla?... epäilemättä ottaa hänen sielunsa asuntoa jossakin madossa,
sillä ei mitään olentoa tallata niin perinpohjaisesti kuin matoa.
Mutta mitähän minusta sitten tulee?... Minä olen juonut ijässäni niin
paljon paloviinaa, että minun olisi pitänyt saaman palkinto Ruotsin
viinanpolttajilta ja tisleeraajilta... Minä aavistan kohtaloni; minut
tuomitaan elämään vedessä, minä muutun kalaksi, se on luonnollista,
se on selvää... Mutta jos minä muutun kalaksi, ah, kuinka minä
sitten luikahtelen rannoille etsimään matoja!... Ja jos minä silloin
kohtaan entisen ystäväni, nielen minä hänet, vaikka tietäisin hänen
kiemuroivan ongessakin... Jos hän silloin joutuu minun ahvenhampaideni
revittäväksi, ja minä vuorostani keittiöpiian veitsen viileskeltäväksi,
ehkäpä me molemmat silloin menetämme halumme, hän sortamaan ja minä
vihaamaan... Jos me sitten saamme uudestaan ihmismuodon, muutumme
me kentiesi kumpikin senlaiseksi, kuin ihmisen tulee olla, ja siis
viimeiseltä pikku enkeliksi, jotka lentelevät ystävyydessä rinnakkain,
tehden onnelliseksi mailmaa ja ylistäen Jumalaa... mutta niinkuin nyt
on asiat, on se mahdotointa."

Maisteri vaikeni, kuulteli korvat auki ja nousi seisovallensa.
Hän luuli kuulevansa vaunujen jyrinää, jotka raskaasti vierivät
kallionharjalla. Hän kurkisti ulos akkunasta ja huomasi erään herran,
joka rivakkailla askelilla lähestyi Jörgen'in taloa.

"Jumalan rauha, arvoisa herra!" huusi maisteri tulijalle.

"Vai niin, te olette kotona", vastasi tämä, "noh, sepä oli hyvä!"

"Lupaisinhan minä ollakin kotona", lausui maisteri, "eikä teillä ole
laisinkaan oikeutta riemuita siitä, että minä pidän lupaukseni."

"Lempo, kuinka olettekin tuittupäinen, ystäväni!"

"Minä en ole teidän ystävänne, herra... olkaa hyvä ja huomatkaa se."

"Mikä kova onni minulle!" huudahti vieras, kiinnittäen ivallisella
naurulla silmäyksensä kerjäläisen nuttuun, ikäänkuin haluten lukea,
kuinka monta paikkatilkkua siinä oli.

"Minun nutussani on vähintänsäkin kaksikymmentä tilkkua", lausui
kerjäläinen, joka ymmärsi, mitä vieraan silmäykset merkitsi, "mutta
minä annan teille kaksitoistariksisen, jos voitte löytää yhtäkään
ainoata tilkkua, joka olisi teidän livrénne näköinen."

Vieras purasi huultansa, sillä hänelle, joka todellakin on puettu
livrésen, ei ollut vaikeata ymmärtää noita pistosanoja.

"Minä luulen teidän isäntänne istuvan vaunuissa", jatkoi maisteri.

"Niin, siellä on presidentti."

"Hän on erinomaisen tervetullut... pyytäkää häntä olemaan hyvä ja
astumaan sisään."

"Kiitän nöyrimmästi", sievisteli kamaripalvelija Ström, jonka jälkeen
hän pilkallisella kumarruksella meni pois ja palasi vaunujen luokse.

Maisteri sulki akkunan ja veti esille kurjan huoneensa perältä erään
pöydän, jonka hän pyyhki nuttunsa hihalla.

Ei viipynytkään kau'an, ennenkuin Ström avasi oven, ja hänen
käsivarteensa nojasi presidentti Elgklo, puettuna muhkeaan
soopelinnahkaiseen turkkiin.

Luuvaloa potevien laita on, kuten tiedämme, niin omituinen, että
he yhtenä päivänä voivat olla kuoleman kielissä ja toisena sitä
vastoin näyttäytyä perin pohjin parantuneilta, paitsi virnastelijaa
ja valtiomiestä ei ole mitään niin juonikasta ja epäluotettavaa kuin
luu-valo.

"Olkaa hyvä ja astukaa sisään vaan, herra presidentti!" kehoitti
maisteri; "mutta pitäkää kaiken mokomin kalossia jalassanne... minun
laattiamatoissani on auringon säteitä loimena ja lunta kuteena...
oivallista kangasta, mutta ei näytä miltään silmiin, eikä siitä juuri
ole hyötyä jaloillekaan."

Presidentti nilkutti hökkelin sisään, tähystellen sekä kerjäläistä että
seiniä synkillä silmäyksillä.

"Teistä näyttää minun makuuhuoneeni kurjalta", sanoi maisteri, "ja
siinä on teidän armonne aivan oikeassa... Useimmat minun tovereistani
ovat kylläkin ylpeät makaamaan asuurisinisen taivaan alla, auringon
kehä päänsä päällä... Mutta minä vihaan kaikkea ylellisyyttä, minä, ja
sentähden olen minä jo monta herran vuotta asunut ja oleskellut täällä.

"Kuitenkin olen minä aina lohduttanut itseäni sillä, että jalopeuran
luola ja kotkan pesä ovat minun asuntooni verraten kuin hökkeli
palatsia vastaan... Siispä on kaksi kuningasta, jotka voivat kadehtia
minulta asumustani... Onhan sekin jotakin, sanot kana, niellessään
ohrien puutteessa hohtokiven... Herra presidentti katselee itsellensä
tuolia, näen ma... minä olen rohjennut vetää esille tämän pöydän...
olkaa armollinen ja istukaa sille, niin saatan sanoa, että minunkin
pöydälläni kerran on ollut krokaani."

Presidentti oli senlaisella mieli-alalla, ett'ei hän voinut nauraa,
eikä suuttua tuon kummallisen kerjäläisen rohkeudesta. Lujasti
päättäneenä taipua olosuhteiden mukaan, käski hän palvelijata menemään
ulos, jonka jälkeen hän paremman puutteessa nojausi pöydän reunaa
vasten.

Palvelija meni ja maisteri istahtui presidentin eteen kolmijalkaiselle
tuolillensa.

Presidentti ja kerjäläinen olivat hetken äänettä, jolloin he tarkasti
silmäilivät toisiansa, luultavasti kumpikin odottaen ensiksi tulevansa
puhutelluksi.

"Tämän viikon ajalla on minun palvelijani käynyt täällä joka päivä",
alkoi vihdoin presidentti.

"Monta kertaa päivässä", lisäsi maisten; "väsymätöin miesi, sen täydyn
myöntää ikäänkuin kivikauris on hän hypiskellyt näillä kallioilla...
Olisipa voinut luulla hänen juoskennelleen tuon tytön jäljessä omasta
puolestansa."

"Te olette siis ainoa, joka tiedätte jotakin tuosta tytöstä?"

"Niin kyllä... sehän on luonnollista, se... Nyt tulee kuluneeksi
noin kymmenen vuotta, kun minä olen asunut Jörgen'in talossa... Se
hyyryläinen, joka voi asua kymmenen vuotta samassa paikassa, ei olekaan
mikään tavallinen ihminen, herra presidentti, ja jos hän lisäksi on
kerjäläinen, saattaa häntä pitää maailman ihmeenä... niinhän se on, vai
kuinka?"

"Minun palvelijallani oli käsky tuoda teidät minun luokseni."

"Tasmällensä ilmoittikin hän sen käskyn ja senlaisella tarkkuudella,
kuin jos hän olisi ollut presidentti itse."

"Mutta te ette tahtonut tulta."

"Aivan totta... Kun tahdon kerjätä joitakuita ropoja, astua hötköttelen
itse, ja rivakkaasti se käykin... jos minulla olisi hevoiset ja
vaunut kävisi se vieläkin rivakkaammin."

"Mutta eiköhän toki ole jokseenkin paljon vaadittu, että minun täytyi
tuleman teidän luoksenne?"

"Te arvelette olevan vahinko teidän hevoisistanne, joiden on täytynyt
ravata Skinnarvik'iin tällä huonolla kelillä, mutta ei laisinkaan
vahinko minusta, jolla ei ole kavioita eikä kenkiä."

"Mutta tiesittehän te minun olleeni sairaana?"

"Minä sekä olen ollut että olen sairaana... minä olen maannut
vilutaudissa koko kevään... Tänään on minun vapaapäiväni, ja minä
nauttisin kiinajauhetta, jos minulla sitä olisi."

"Miesi-parka!" surkutteli presidentti, silmäillen tuota kuihtunutta
olentoa.

"Surun surkuttelua ei tarvita, herra presidentti!... Ennemmin pitäisi
minun surkutteleman teitä, sillä ensiksikin sairastatte te luu-valoa ja
toiseksi kerjäätte te kerjäläiseltä."

"Ystäväni, te unohdatte"...

"Ystäväni!" lausui kerjäläinen, keskeyttäen presidenttiä; "se sana
on ylhäisen suussa kultaruuvilla varustettu tekohammas... se kiiltää
aina niin viehättävästi köyhälle, mutta kulta pysyy liikkumatta
kiinni ikenissä... Minä sanoin teidän kerjäävän kerjäläiseltä,
mutta minä sanon teille myöskin, mitä te kerjäätte... Te kerjäätte
minulta voidetta sairaalle omalletunnollenne; te kerjäätte minulta
ukkosenjohtajaa ijankaikkisen kostajan salamaa vastaan."

Presidentti säpsähti, ja se ahdistus, joka äkkiä synkisti hänen kalpeat
kasvonsa, osoitti kerjäläisen arvelut tosiksi.

"Kaikkea tätä tahdotte te nyt saada minulta", jatkoi tämä; "minun,
köyhän paholaisen, pitäisi antaman teille, mitä te ette edes kaikilla
aarteillannekaan voi ostaa!... Ja sittenkin vaaditte te, että minun
olisi pitänyt tuleman teidän luoksenne... Ei, paljon kiitoksia...
Ja jos en minä olisi ollut niin laiskakaan, olisin minä kuitenkin
ajatellut näin: Eipä haittaa, että se rikas ja ylhäinen miesi kerrankin
saa nähdä, miten meillä on täällä Skinnarvik'issä... ei voi olla
haitaksi, että hän kerta käy sillä kalliolla, jolla tuo tyttöparka
vuosikausia juoksenteli avojaloin... ei voi olla haitaksi, että hän saa
istua samalla pöydällä, jonka ääressä tämä istui monet illat, auttaen
minua sepittämään tarinoita, joka onkin sangen vaikeata, kuin myöskin
näkemään nälkää ja vilua, joka on vieläkin vaikeampaa... Kaikki tuo
ei saata olla haitaksi, ajattelin minä, vaan sen pitäisi päinvastoin
tuottaman saman hyödyn kuin kuppaaminen."

Presidentti tuijotti siveyden saarnaajaan ikäänkuin olisi hänen
silmänsä olleet lasista, eikä hän ollut vielä ehtinyt keksiä mitään
soveliasta lausetta, jonka hän olisi voinut pistää väliin.

"Te ette voi syyttää minua puuttuvasta avosydämisyydestä", jatkoi tuo
repaleinen saarnaaja; "mutta minun mielestäni ei siitä ole paljon
lukua... Nähdessäni teidän palvelijanne juoksentelevan edestakasin
näissä lähellä olevissa hökkeleissä etsimässä erästä pientä tyttöä,
joka kuusi vuotta sitten oli kahdentoista vuoden vanha ja jonka nimi
oli Amanda, aavistin minä heti, että joku vanha kivikova kallio oli
haljennut ja silloin päätin minä tupata halkeamaan niin paljon, kuin
sinne mahtui ja vielä enemmänkin... On niin saakelin hauskaa, kun
joskus saa antaa lähimäistänsä noin turkille, varsinkin jos turkki on
soopelinnahkainen, kuten teidän turkkinne laita on."

"Kertokaa minulle tämän tytön kohtalosta ja sanokaa minulle, missä
hän on, niin minä palkitsen rehellisesti teidän vaivanne", sanoi nyt
vihdoinkin presidentti.

"Jos minä ilmoittaisin teille, herra presidentti, että tämä tyttö on
kuollut kurjuudessa, mitä te siihen sanoisitte?" kysyi maisteri.

"Kuollut!... kuollut kurjuudessa!" kertoi presidentti, kallistaen
päänsä rintahansa.

"Sehän olisi kauheata, eikö niin?... Mutta kuoleman kautta olisi hänen
kurjuudestansa kuitenkin tullut loppu... se olisi kuitenkin lohdutus,
vähäinen, minä myönnän sen, mutta kaikissa tapauksissa parempi kuin
ei mitään... Eihän se olisi ollut teidän vikanne, että hän rupesi
kuolemaan, ennenkuin te saitte tilaisuutta pukea hänet silkkiin ja
koristaa hänet hohtokivillä; kaiken tuon voisitte sanoa itsellenne
lohdutukseksi... Mutta, herra presidentti, ajatelkaas, jos hän Vielä
eläisi"...

"Hän elää siis!" huudahti presidentti ja hengitti hiukan keveämmin.

"Jos hän eläisi... eläisi kurjuudessa, olisi vajonnut riettauteen...
se olisi kauheampaa, se, teidän arvoitus... Te ette voisi pukea häntä
silkkiin ettekä hohtokiviin, sillä se olisi milt'ei samaa kuin mätämunan
tarjoaminen kultaiselta lautaselta. Eipä olisi mahdollista tarjota
sitä herttuavieraalle, saati mieltyä siihen itse... Teidän täytyisi
siis väistää hänen läsnäoloansa, mutta hänen kiroustansa te ette voi
välttää, niin kuin lapsi kiroaa vanhempiansa, jolloin tulee pilkkuja
sekä kuuhun että aurinkoon."

"Monta kertaa aijoin minä kuulustella häntä", jupisi presidentti
masentuneena; "mutta... mutta"...

"Mutta te unohditte sen, herra tähdistön jäsen!... Vaan jos korkeasti
syntynyt kreivi se ja se, tahi paroni se ja se, kutsuisi teitä
pelaamaan Viira-peliä, tahi syömään ostronia, sitä te ette unohtaisi...
Se on, kuten aina olen sanonutkin, että velvollisuuden ja kohtuuden
tunteella ei ole sijaa ylhäisen miehen muistikirjassa."

"Lakatkaa! te otatte minusta hengen!" tuskaili tuo vanha miesi.

"Kumpi hyvänsä noista äsken mainituista seikoista olisi voinut
tapahtua", vakuutti kerjäläinen, "ja minä melkein olen kylläkin julma
paheksumaan, ett'ei kumpaakaan näistä kuitenkaan tapahtunut, sillä
kunnon löylytyksen olette te sittenkin ansainneet, herra presidentti ja
tähdistön jäsen!"

"Miesi!" huudahti presidentti, menettäen malttinsa; "tahdotteko sanoa
minulle, josko hän elää, vai josko hän on kuollut!... ja jos hän elää,
missä on hän? kuinka voin minä löytää hänet?"

Kerjäläinen oli vaiti hetkisen. Luultavasti neuvotteli hän itseksensä,
Vieläkö hänen pitäisi kau'emmin pitämän tuota ylhäistä herraa
kidutuslavalla, vai tehdä vihdoinkin laupeus oikeuden asemesta.

"Tunteeko herra presidentti erästä revisoria nimeltä Alm?" kysyi hän
vihdoin.

"Revisori Alm?... minä en tunne ketään sen nimellistä henkilöä."

"Vai niin, te ette tunne revisori Alm'ia... senpä minä kyllä
luulenkin... Revisori Alm on tavattoman kunniallinen ihminen."

"Tietääkö se henkilö jotakin tytöstä?... Voiko hän antaa minulle
joitakin tietoja hänestä?"

"Tunteeko herra presidentti sitten erästä kauppaneuvosta nimeltä Räyel?"

"Kyllä minä kauppaneuvos Räyel'in tunnen."

"Vai niin, te tunnette kauppaneuvos Räyel'in... senpä minä kyllä
luulenkin... Kauppaneuvos Räyel on tavattoman suuri konna."

"Mitä rohkenette te sanoa!... oletteko menettäneet järkenne, miesi!"

"Siinä tapauksessa olette te myöskin tuttu kauppaneuvoksen pojan
kanssa?" jatkoi maisteri kysymyksiänsä, huolimatta presidentin
Vastalauseista.

"Mitä on kauppaneuvoksella ja hänen pojallansa tekemistä tämän asian
kanssa?" kysyi presidentti.

"Erinomaittainkin tuolla jälkimäisellä", vastasi maisteri; "kumpaisella
näistä nimistä tahansa voidaan avata lukko siihen salaisuuteen, jonka
perässä te hääräätte... Mutta minä sanon teille edeltäpäin, että näiden
molempain nimien välillä on melkein sama eroitus kuin avaimen ja
tiirikan välillä... Valitkaa nyt, mikä niistä vaan parahiten soveltuu
teidän kädellenne... Minä olen nyt sanonut kaikki, mitä minä tahdon
sanoa ja minä olen lörpötellyt paljoa enemmän, kuin minulla on tapana
tehdä, asiassa, joka ei ylimalkain minuun koskekaan... Kiittäkää te
Jumalata, että minä jo olen sanonut näinkin paljon!... Mutta minä olen
tavattoman helläsydäminen tänään."

"Te luulette siis, että revisori Alm..."

"On avainko?... onpa niinkin, herra presidentti."

"Ja että luutnantti Räyel..."

"On tiirikkako?... se on varmaa kuin pieni kirje."

"Ja enempätä te ette voi ilmaista minulle?"

"Enempää en minä tahdo ilmaista, kuten äsken viittasin."

"Ottakaa kuitenkin tämä vaivastanne", lausui presidentti, tarjoten
kerjäläiselle joitakuita setelejä.

"En ole koskaan vastahakoinen", lausui tämä, ottaen rahat: "se on
yksi minun perusaatteistani, on minulla kunnia sanoa... Mutta vielä
sananen, teidän armonne, kaiketi on tämä ensikerran, kun te olette
maksaneet koristelemattoman totuuden rahalla?... Senlaista tavaraa on
tavallisesti tapana maksaa herjaussanoilla ja kepinlyönneillä."

"Te olette häpeämätöin olento, joka väärinkäytätte minun
maltillisuuttani!" selitti presidentti, joka luultavasti arveli
kerjäläisen nenäkkäisyyden menevän liian pitkälle.

Maisteri purskahti nauramaan.

"Ah, kuinka he aina ovat yhtälaisia!" lausui hän silloin; "hän rohkenee
puhua omasta maltillisuudestansa muita kohtaan samalla hetkellä,
jolloin hän itse tarvitsee sitä lajia enemmän kuin taivaskaan voi
antaa... Näiden sieluihin ei siis pysty mikään."

"Käskekää minun palvelijatani tulemaan sisään!" lausui presidentti.

"Enkö minä saa saattaa teidän armoanne vaunuihin?" kysyi isäntä,
lähestyen vierastansa.

"Pysykää te, hyvä miesi, etäällä", pyysi vieras, "ja käskekää minun
palvelijani tulemaan sisään."

Samassa avattiin ovi.

Sekä ylhäinen että kerjäläinen hätkähtivät moniaan askeleen takaperin.

Sen henkilön muoto, joka nyt astui huoneesen, ja seisahtui kynnyksen
sisäpuolelle, olikin sitä laatua, että se voi vaikuttaa säikähdystä
sekä ylhäisessä että alhaisessa.

Tämä oli nimittäin, jättiläisenkaltaisilla jäsenillä varustettu
mieshenkilö, jonka kasvot yhtä paljon osoittivat mielen raakuutta
ja julmuutta, kuin hänen vaatteensa suurinta köyhyyttä ja kurjuutta.
Henkilö oli vaiti, mutta hänen suhdattomassa päässään olevat suuret,
harmaat silmänsä kieppuivat vitkallisesti yhdestä toiseen.

Maisteri oli ensimäinen, joka toipui.

"Nytpä on Belsebub'in ylimmäinen pappi lähettänyt hänetkin tänne!"
jupisi hän, otsa rypyssä; "tahi", huudahti hän samassa, kun hänen
silmänsä alkoivat kiilua tavattomalla loistolla, "tahi on hän tällä
kertaa tietämättänsä Jumalan välikappale!... Herrat eivät taida tuntea
toisiansa, arvelen ma!"

Presidentti tahtoi huutaa miehiänsä, mutta hänen kielensä petti. Tuon
ovella olevan julman, vaikka hänelle tuiki tuntemattoman olennon
näkeminen oli vaikuttanut hänessä hervaisevaa kauhistusta.

"Minä saan siis kunnian", lausui maisteri, kumartaen kummallekin,
"minä saan siis kunnian esitellä presidentin ja tähdistön jäsenen
Elgklo'n, Amanda Lang'in isän, rosvolle ja linnanvangille Broms'ille,
Amanda Lang'in kasvatusisälle... Minulla on se kunnia, on se kunnia,
herraseni!"

Presidentti parahti ja pysyi töin tuskin seisovallansa. Rosvo näytti
myöskin olevan hiukan hämillänsä esittelystä; mutta hänen silmäyksensä
kiintyi vihdoin jonkinmoisella vakavuudella erääseen suureen,
hohtokivellä koristettuun sormukseen, joka kiilsi tuon ylhäisen
virkamiehen kädessä.

"Eikö isällä ole antaa kiitollisuuden sanaakaan kasvatus-isälle", jatkoi
kerjäläinen; "nuot paksut huulet lausuivat monta kirousta sen vapisevan
tytön yli... tuo leveä kämmen nyhti monta suortuvaa Amandan paksuista,
mustista kähäristä... Hän kasvatti omalla tavallansa, hän... Te ette
kasvata minkäänmoisella tavalla, te!"

Presidentti röhelsi joitakuita käsittämättömiä sanoja ja antoi päänsä
vajota.

"Niin, niin", lausui kerjäläinen lopuksi, hykertäen kämmeniänsä ja
silmäillen presidenttiä, "niin käy, kun pilkataan luonnon lakia, joka
ei anna rankaisematta itseänsä pilkata, koska se on Jumalan säätämä!"...



Äolmaskymmenestoinen luku.

Virransaaressa.


Olihan muuan jälkeenpuolipäivä Heinäkuun keskipaikoilla. Tukholman
virransaaressa vilisi väkeä. Sydänsuven aurinko heloitti kirkkaana ja
kohtuullisen lämpöisenä puiden ja istutusten yli ja virran välkkyvät
aallot tanssivat kuin vallattomasti leikkivät lapset kivistä rakennetun
puolipiirin ympärillä, jolla tämä sanomattoman ihana ja hauska
kävelypaikka sijaitsee.

Kaikki istuimet olivat täynnä hyvinpuettuja henkilöitä, ja kaikki
pöydät olivat koristetut posliineilla ja kristalliastioilla, jotka
olivat kukkuroillaan erilaatuisia herkkuja ja virvoitusaineita, joten
herra Berdts'illä, ravintolan perustajalla ja ylläpitäjällä, myöskin
oli mitä iloisin päivä.

Eräässä verannan ulkopuolella olevassa pöydässä elettiin erittäinkin
hauskasti. Noin puoli tusinaa pääkaupungin komeimpia nuoria miehiä
olivat asettautuueet tämän pöydän ympärille, korkea-äänisesti
laverrellen ja nauttien ahkerasti sampanjaa ja seltterivettä, joiden
pureet sekaantuivat toisiinsa, puhumattakaan Havannatupakan savusta,
joka peitti tuon iloisen seurueen hyvältä tuoksuvilla pilvillä.

Kuu herrat istuvat noin ja kilistelevät laseja, mistä he tavallisesti
juttelevat? Jos he ovat nuoria sotilaita, on puheen aineena tietysti
arvon koroitukset armeijassa ja joskus myöskin uusimmat keksinnöt
sotatieteen alalla, kuten esim. se, miten voitaisiin ampua pommeja
mitä pisimmän matkan päähän. Jos he ovat nuoria sivilivirkamiehiä
tahi kirjureja, puhellaan myöskin koroituksista virastoissa ja joskus
joistakuista mutkaisista asioista, jotka kuuluvat heidän virka-alaansa.
Harvoin pistävät he itsenänsä siihen, mikä koskee valtiota, tahi
muutoin heidän asemaansa kansalaisina, sillä harvoissa maissa on
kansallishenki niin vähän kehittynyt kuin meillä. Niin, pidetäänhän,
jollei juuri vikana, kumminkin tietämättömyytenä seura-elämän
vaatimuksista, jos puhuu yleisistä asioista, joita on parhain jättää
hallituksen huoleksi, samoinkuin maailma jätetään Jumalan. Kentiesi
ovat suhteet hiukan muuttuneet nykyisimpinä aikoina, sillä vaikka
kuinka suljetaankin ovet ja akkunat kansallisheugeltä, raivaa se
lopulta kuitenkin tien meidän luoksemme, valloittaen meidät, huolimatta
kaikesta meidän vastahakoisuudestamme ja hitaudestamme. Huonostipa
olisi maailman laita, joll'ei Jumala soisi luoduille olennoillensa
parempaa kuin he itse.

Mutta palataksemme nyt puheenlaatuun nuorten herrain kesken, ei
pidetä vikana eikä tietämättömyytenä seura-elämän vaatimuksista, jos
kerskailee huonosta onnesta uhkapelissä, ja hyvästä lemmenseikoissa,
sillä edellinen ilmaisee rahojen yltäkylläisyyttä, jälkimäinen
hempukoiden monilukuisuutta. Tällähän kaksittaispohjalla täytyy kelpo
nuorukaisen levätä, ett'ei tuo saakelin tavalla kiihoittava puoli
elämässä menisi hukkaan. Ja jos on puute tositapahtumista, kuinka
helposti heittäydytään valheen alati avonaiseen syliin! Oi, kuinka
monen jalon naisen maine on lentänyt sampanja-pullon tulpan mukana!
kuinka monta valhetta on vaimon kustannuksella lioitettu viinassa!
-- Ja kun tämä tapahtuu tuoreessa puussa, mitä tuleekaan tapahtumaan
kuivassa! Kun esim. saadaan käsiinsä joku olento, jolla on kauniit
posket ja tuntehikas sydän ja joka on antanut pienimmänkin syyn tulla
hartioillensa, kuten sanotaan, kuinka säälimättä isketään kiinni hänen
nimeensä ja maineeseensa ja jaetaan saalis susien tavoin keskenänsä!
Kaikki kerskaavat muiskutelleensa tuota suloista suuta tahi noiden
kukoistavien poskien ruusuja, aivan samoinkuin muutamat taide-esineiden
kerääjät mielihyvällä kertovat, miten heille on onnistunut varastaa
jäännöksiä jostakin taideteoksesta tahi pyhistä kappaleista,
täydellisentääksensä niillä kokoelmiansa. Ei kukaan häpeä varkauttansa,
eipä edes kukaan epäröi, jos niin tarvitaan, valehdellakaan
niskoillensa senlaista varkautta, sillä mitä ei tehdä, saadaksi olla
mies, jota mainitaan, yksinvaltias Sulottaren tyttärien yli.

Melkein samaa laatua olivat ne hauskat keskustelut, joita nuot kuusi
komeata nuorta miestä, jotka yhtä vähän säästivät naisten mainetta kuin
sampanjapullojakaan, pitivät keskenänsä.

"Mutta, lempo vieköön, tässä minä istun ja unohdan erään
valtiollistärkeän uutisen!" huudahti eräs noista kuudesta; "vaikka, kun
tarkemmin mietin asiaa, se kentiesi ei olekaan mikään uutinen sinulle,
veli Räyel, ehk'et ole ollutkaan tuntia kau'emmin meidän oivallisessa
pääkaupungissamme."

"Ei mikään uutinen minulle, sanot sinä!" lausui Räyel, joka, kuten
huomaamme oli yhtenä jäsenenä tuossa hauskassa seurassa; "minähän
tulen suorastansa maalta ja kuinka voisin minä siis tietää mitään?
Annapas kuullakseni tuo uutinen, että saan päättää, josko se ansaitsee
valtiollistärkeän nimeä."

"Sinä olet kumminkin monta kertaa jutellut meille monista hauskoista
seikkailuistasi tuon saksalaisen laulajattaren, Olivia Heuser'in
kanssa", lausui uutisenkertoja.

"Kuinka sinä olet ohjannut häntä taiteen tiellä", keskeytti toinen
nauraen, "ensiksi Göteporissa viime syksynä ja sitten Saksassa,
ollessasi siellä koko viime talven."

"Ah, niin, tosin olen minä tuttu hänen kanssansa", vastasi Räyel
ylhäisellä välinpitämättömyydellä; "enkö minä olisi tuttu ihanimman
naisen kanssa, joka koskaan on astunut näyttämölle!... Niin, sinä olet
oikeassa, minulla on ollut monta hauskaa seikkailua hänen kanssansa."

"Niitä teillä ei ole ollut, herra luutnantti Räyel!" kuului ääni
eräältä pöydältä, joka seisoi lähinnä sitä, jonka ääressä nuot kuusi
istuivat.

Nuot kuusi hämmästyivät tuosta odottamattomasta keskeyttämisestä,
käänsivät silmäyksensä siihen suuntaan, josta ääni oli tullut, ja
huomasivat erään keski-ikäisen miehen, kalpeilla, vakaisilla kasvoilla,
istuvan punssilasin ääressä silmäilevänä sanomalehteä; mutta yksi
noista kuudesta, nimittäin luutnantti Räyel, näytti samassa sangen
nolostuneelta.

"Viime syksynä Göteporissa", jatkoi tuo vakava miesi, "olitte te
todellakin viisi minuuttia mamselli Heuser'in etimäisessä huoneessa
odottamattomana ja vastenmielisesti nähtynä, mutta teidän täytyi pötkiä
tiehenne hänen omasta käskystänsä... Viimeisenä talvena kuljitte te
hänen jäljessänsä kaupungista kaupunkiin Saksanmaalla ja kuinka usein
te tulitte hänen etehiseensä, en minä tiedä... Mutta sen minä varmaan
tiedän, että teidän jalkanne ei koskaan astunut hänen erikois-huoneensa
kynnyksen yli... Nyt riippuu luonnollisesti teistä itsestänne, herra
luutnantti, josko minun myöskin pitää näyttämän toteen, mitä minä olen
sanonut."

Luutnantti Räyel istui ikäänkuin salaman iskemänä.

"Minua kummastuttaa, herraseni", muistutti yksi noista kuudesta, "että
te, jota ei kellään meistä ole kunnia tuntea, sekoitatte itsenne meidän
juttuihimme."

"Se kummastuttaa teitä, että on ihmisiä, jotka tahtovat puollustaa
poissa olevaa naista, jonka mainetta koetetaan tahrata!" vastasi tuo
kalpea miesi, joka sitten tyhjensi lasinsa, nousi istuvaltansa ja meni
tiehensä.

"Todellakin on hän sama henkilö, joka eilen oli vastaanottamassa tuota
saksalaista laulajatarta höyrylaivalta", lausui uutisten kertoja,
seuraten silmillänsä poismenevää; "minä arvelinkin nähneeni hänet jo
ennenkin."

"Mitä sinä sanot!" huudahti Räyel, jonka nolostuminen silmänräpäyksessä
oli jättänyt sijaa suurimmalle hämmästykselle; "mitä sinä sanot...
Olivia Heuser Tukholmassa!"

"Opettajansa luvatta!" pilkkasi yksi hänen ystävistänsä.

"Ha, haa!" nauroivat toiset.

"Olivia Heuser Tukholmassa! Hän Tukholmassa", huudahti Räyel, nousten
istuimeltansa huomaamattakaan edes tuota ivallista naurua; "hourailetko
sinä, vai onko se hävytöin valhe?"

"Valhe?... kuinka rohkenisin minä valehdella niin totuutta rakastavalle
ritarille, kuin sinä olet?... Niin, niin, hän on todellakin
Tukholmassa, ja jos nyt tahdot jatkaa hauskoja seikkailujasi"...

"Etehisessä", lisäsi toinen noista armahtamattomista veljistä.

"Mahdotointa! Hän ei voi olla Tukholmassa!" jatkoi Räyel, joka tällä
hetkellä oli kuuro kaikille pilkkasanoille.

"Minä olin sattumalta eilen laivasillalla, kun höyrylaiva tuli
Lübeckistä... Silloin huomasin minä heti matkustajien joukossa erään
sanomattoman ihanan naisen... Siinä suhteessa ainakin on Räyel puhunut
totta."

"Eteenpäin, eteenpäin!" huudahti tämä, joka seisoi ikäänkuin tulisilla
hiilillä.

"Tuo viehättävä kaunotar hyppäsi maalle kevytjalkaisena kuin kauris
ja kuin näyttelijättären tulee ollakin", jatkoi kertoja, "hän milt'ei
juossut tuon rokonarpisen Adoniksen syliin, joka äsken meni täältä...
Adonis auttoi sitten saksalaista Venustansa komeisiin vaunuihin, jossa
oli vaakuna ja livrésen puettu ajomies."

"Livrésen puettu ajomies!" kertoi Räyel tykkänänsä hämmästyksen
valtaamana.

"Minä kysyin heti eräältä matkustajalta, kuka tuo tuntematoin kaunotar
oli, ja sain heti tietää hänen olevan erään saksalaisen laulajattaren,
Olivia Heuser nimeltään...Heti juolahti minun mieleeni, että tuo
rokonarpinen kavaljeeri oli joku pörssin ärmätti, joka nyt, kerättyään
Merkurion avulla joitakuita miljooneja, aikoi ruveta Kupidon avulla
niitä käyttämään... lyhyesti sanoen eräs asioitsija, joka muutaman
vuoden perästä aikoi tehdä vararikon ja luopua kaikesta omaisuudestaan
paitsi otsankoristuksestansa, joka samoinkuin vaatteetkaan ei saa mennä
vasarakaupalla... Mutta mihin Räyel menee?"

Räyel riensi tuosta hauskasta veljeisseurasta, syöksyi istutusten
lävitse ja seisoi pian tuon äsken niin kiusallisen keskeyttäjän edessä,
joka istui eräällä puutarhalaudalla.

"Herra revisori!" änkytti luutnantti punastuen; "hän on siis täällä!"

"Niin, hän on saapunut tänne, hän on täällä", vastasi Alm tyynesti.

"Se on siis totta"...

"Mikä?"

"Että hän on täältä!" Vastasi Räyel heikolla, väräjävällä äänellä.

"Joll'ette usko minua, uskokaa ystäväänne, sillä tällä kertaa puhui hän
totta", lausui Alm yhä tyynenä.

"Mutta... mutta hyvä Jumala, mistä syystä sitten?"

"Tietysti tavataksensa teitä", vastasi Alm katkeralla ivalla.

"Haa, herraseni!"

"Minua kummastuttaa", jatkoi Alm, "ett'ei teidän itserakkautenne jo
ole sallinut teidän aavistaa sitä. Ne monet, hauskat seikkailut, joita
teillä on ollut hänen kanssansa olisi pitänyt selittämän kaikki."

"Te solvaatte, te haavoitatte minua!"

"Koska tuli luutnantti Räyel tuntehikkaaksi ihmiseksi, jota voi
haavoittaa?"

"Herra revisori!"

"Minä en kumminkaan haavoita kantapäähän, kuten te."

"Ah, tämä menee liian pitkälle!"

"Mikä menee liian pitkälle?"

"Teidän katkeruutenne, teidän julma ivanne, herraseni!"

"Te myönnätte siis, että jos teillä olisi se luulo, että hän teidän
takianne on palannut jälleen Ruotsiin, olisi se katkerata, julmaa ivaa?"

"Minä en käsitä teitä."

"Te ette tahdo käsittää minua... vaan teidän väärä käsityksenne ei
minua suuresti huoleta."

"Te ette siis tahdo antaa minulle mitään tietoa hänen tänne tulemisensa
syystä?"

"Mikä oikeus on keillä pyytää tietoja hänestä?"

"Kummallinen kysymys, herraseni!"

"Mikä siinä on niin kummallista?"

"Te ette luultavasti ole tietämätöin"...

"Mistä?"

"Että minun... että minun tulee olla ilmoitettuna kaikesta, joka koskee
häntä."

"Niin kylläkin... senhän minä voin kuulla teidän puheestannekin
pöytäkumppalienne kanssa... Rauhoittukaa, herra luutnantti, minä
käsitän teitä paremmin, kuin te tahdotte käsittää minua... Te tahdotte
konnamaisuuden nojalla tahi erään rikoksen perustuksella suunnitella
itsellenne oikeuden, oikeuden vainota ja kiusata tätä nuorta naista,
jonka ainoa rikos on verrattuna hänen muihin jaloihin ominaisuuksiinsa
samassa suhteessa kuin hiekkajyvänen taivaan tähtiin."

"Te masennatte minut!" huudahti luutnantti, heittäytyen istuimelle
Alm'in viereen, surun, milt'ei epätoivon, osoitteilla; "minä ansaitsen
kaiken sen nöyryytyksen, jonka te annatte minun kärsiä!... Minun
kevytmielisyyteni saattaa minut turmiolle!"

Luutnantti Räyel oli, kuten jo olemme huomanneet, niitä luontoja,
joille, vaikka heidän elämänsä olikin yhä kestävä jono ajanmukaisia
hullutuksia tahi ylhäisissä tavattavaa riettautta, kaikki mitä
suurimman kevytmielisyyden synnyttämää, kuitenkin sattuu joku
silmänräpäys, jolloin tuntevat itsensä alakuloisiksi ja liikutetuiksi,
ja jolloin he eivät ainoastansa voi käsittää sen pahan, jota ovat
tehneet, vaan myöskin todellisten omantunnon soimausten johdosta
tunnustaa syntinsä. Mutta tavallisesti eivät he viivyttele kau'an
näissä elämänsä vihriäisissä kosteikoissa, vaan ovat pian taipuvaiset
uudestansa heittäytymään niiden ryöppyävien tuuliaispäiden valtaan,
jotka nousevat siltä kevytmielisyyden aavikolta, jonka läpi he
ovat tottuneet harhailemaan ja jossa he ovat löytäneet suurimman
hauskuutensa.

"Minä olen heittiö!" jatkoi tuo nuori miesi, kädet silmäinsä edessä;
"minä ansaitsen teidän ylenkatseenne, kaikkien ylenkatseen!"

"Minä surkuttelen teitä", sanoi Alm; "teistä olisi kenties saattanut
tulla miesi, jolla on kunniata ja sydäntä, jos teillä olisi ollut
rohkeutta siihen... Te punastuisitte, jos teidät tavattaisiin
harjoittamassa jotakin avua, ja te kiiruhtaisitte heti heittämään
synkän hunnun tuon valoisan kuvan yli, ett'ei teidän toverinne
tekisi pilkkaa teidän muuttuneista oikeuden käsitteistänne ja niistä
johtuvista töistänne."

"Minun ystäväni istuvat vielä paikoillansa tuolla pöydän ääressä",
lausui luutnantti: "olkaa hyvä ja seuratkaa minua, min tahdon heidän ja
teidän läsnäollessanne antaa hänelle kaiken sen hyvityksen, jonka voin
antaa."

"Minä en epäile, että te nyt tekisitte sen, sillä te aavistatte,
että hän, jonka mainetta te koetatte korvata, ei nyt enään olekaan
siinä turvattomassa tilassa, johon tytön, jolla ei ole omaisia,
täytyy joutua. Ainoastaan turvattomia on teillä, herraseni, ja teidän
kaltaisillanne rohkeutta loukata, sillä muiden edessä te matelette...
Senlainen on se siveysoppi, jota te tunnustatte ja jonka jälkeen te
elätte... Mitä tulee tuohon selitykseen, jonka te tovereillenne minun
läsnäollessani antaisitte, on se tykkänänsä suotta... Olettehan te
paljonpuhuvalla vaitiololla kuunnellut sitä vastaväitöstä, jolla minä
siinä tilaisuudessa häädin teidän viittailunne, ja sitäpaitsi tahdon
minä säästää hänen nimeänsä tulemasta mainituksi saastaisilla huulilla."

"Te vihaatte minua ja teillä onkin syytä siihen", lausui Räyel; "te
tulette siis käyttämään ensimäistä tilaisuutta syyttääksenne minua
hänen edessänsä."

"Minä en tee sitä, mutta yhdellä ehdolla."

"Ja tämä ehto?"

"On se, että te ette koskaan saa etsiä häntä, ette koskaan lähestyä
häntä... Te ryöstitte kerran hänen sisällisen rauhansa... Sen
mielenlevon ja onnen, jonka hän nyt monien taistelujen jälkeen on
saavuttanut, pitää oleman rauhoitettu kaikilta... Teidän omalletunnolle
pitäisi jo olla kylläksi entisistä."

"Minä en tule käymään hänen luonansa, sen lupaan minä teille."

"Te lupasitte samaa Göteporissa, mutta sittekin matkustitte te hänen
jäljessänsä, kiusaten häntä kaikkialla."

"Minä en voinut hallita sydämeni taipumusta... Niin, herraseni, minä
lemmin häntä, lemmin häntä hulluuteen saakka."

"Te lemmitte häntä ja koetatte samalla parjata hänen kunniaansa."

"Hänen kylmyytensä saattaa minut mielettömäksi, ja minä etsin
lohdutusta siinä ajatuksessa, että hän kerta on ollut minun omani...
perkeleellinen lohdutus, minä myönnän sen, mutta"...

"Se lempi, joka ei voi tehdä uhrauksia, on ainoastansa raaka kiihko",
keskeytti Alm innokkaasti; "kun te... te lausutte lemmen nimeä, tuntuu
minusta kuin aurinko pimenenisi... Mutta jääkää hyvästi, herraseni!"
lisäsi hän, nousten seisovallensa; "meidän keskustelumme on kestänyt
liian kau'an... Minä toivon teidän painavanne sen muistoonne, ja
olkaatte vakuutettu siitä, että minun menettelyni tässä asiassa tulee
tykkänänsä riippumaan teidän menettelystänne... Väistäkäätte häntä,
samoinkuin hän väistää teitä, ja te voitatte kentiesi joskus hänen
anteeksi antamuksensa... mutta ensimäisellä askeleella, jonka otatte
lähestyäksenne häntä, teen minä sen teille mahdottomaksi... Älkäätte
unohtako, että on senlaistakin, jota ei uljasmielinen nainen koskaan
suo anteeksi, ja tämä on se hävyttömyys, joka koettaa ilkkua hänen
kunniansa kustannuksella, ja jos tämä ilkkuminen lisäksi perustuu
petokseen, rikokseen, kuten teidän ilkkumisenne laita on, silloin
ei ole teille anteeksi antamusta ijankaikkisella laupeudellakaan
korkeudessa."



Kolmaskymmeneskolmas luku.

Kuistilla.


_Ensimäinen kohtaus_.

Mitä vaihtelevimman matkan jälkeen siintävillä seljillä ja vihriöiden
saarien välitse tullaan vihdoin Lof-salon ihanille rannoille.

Ihmeteltyä Drottningholm'in linnaa, yhtä Nikodemus Tessin'in komeoista
muistoista -- sillä tällä mestarilla on niitä useampia kuin yksi --
ja käytyä tuon verrattoman linnankäytävän läpi marmorikuvinensa ja
Ehrenstrahl'in tekemine maalauksinensa, tullaan, tosin avaraan ja
erinomaisen kauniiseen, puutarhaan, jonka yli tarhurin sakset kuitenkin
on käynyt, muodostaen puista ja istutuksista patsaita, pyramiideja,
palloja ja Jumala tiesi mitä. Huo'aten sen ikeen vuoksi, jolla liian
ahdasmielinen kauneuden aisti on kahlehtinut mitä rehoittavimman
luonnon, joudutaan leveöille poluille tuuheiden puiden välissä, joiden
latvat onneksi ovat säilyneet kaunistelemisilta.

Katseltua syvimmän liikutuksen tunteilla noita kahdeksaa
uskonuollistaruista vaskiryhmää, jäännöksiä Kustaa III:n ajoilta,
jolloin ihannetaide vietti juhlapäiviänsä Pohjolassa, ja noita neljää
suurta kiviastiata, muistoja kolmekymmenvuotisesta sodasta, jolloin
meidän isänmaamme kunnia ja maine oli korkeimmallansa, siirrytään
tiheämpiin, luonnoltaan synkempiin ja jylhempiin puistoihin, ikäänkuin
olisi tarvis niiden varjoissa salata punastumistansa siitä, mitä
sittemmin on kohdannut sekä ihannetaidetta että isänmaallista kunniaa.

Sitte riennetään vielä sen pikku Kiinan ohitse, jossa Lovisa
Ulrika luultavasti monena yönä uneksi itsellensä hallitusistuinta
kiinalaiseen malliin, jonka jalkoja vastaan "vapausajan" aallot
voimattomina loiskuisivat, ja sitten tuon Kantonin ohitse, joka nyt on
kesähuviloiden muodostama kylä, missä tukholmalaiset vetelinä oikovat
raajojansa, mutta joka muinoin oli tehtailijakaupunki ja jossa ahkeruus
sekoitti vasaran kalskettansa ympärillä olevista lehdoista kuuluvan
linnunlaulun kanssa.

Lopulta ja kun on samalla lailla kuljettu Lof-salon kirkon ohitse,
jonka hautausmaassa Kustaa III:nen opettajat, Klingenstjerna ja
Dahlin, lepäävät, ollaan varsinaisen maaseudun helmassa, peltoinensa,
vuorinensa ja havumetsinensä, jotka ulottuvat aina saaren läntiseen
rantaan saakka, jota vastaan Lof-salon seljän aallot loiskavat, tuoden
tervehdysstä vastapäätä olevasta Svartsjö-maasta.

Yhden niiden pienten lahdelmain rannalla, joita selkä muodostaa tällä
tienoolla, kohottaikse erään somasti järjestetyn puutarhan helmasta
komea, yksikerroksinen paviljonki kuistineen, joka nojaa vapaasti
seisoville, marmorin näköisille pylväille.

Presidentti Elgklo, joka oli raivuuttanut tämän puutarhan ja
rakennuttanut siihen paviljongin, oleskeli täällä kesän kuumimpina
kuukausina.

Olihan jälkeenpnolenpäivänä Elokuun alkupuolella tahi noin neljätoista
päivää Alm'in ja Räyel'in keskustelun jälkeen virransaaressa.

Presidentti seisoi kuistilla kiedottuna purppurapunaisesta sametista
tehtyyn yönuttuun, nojaten erään nuoren, solakan, erinomaisen kauniin
tytön käsivarteen. Sekä hän että tyttö seurasivat silmillänsä erästä
milt'ei presidentin ikäistä herraa, joka nousi pienessä pihassa
odottaviin, komeoihin ajopeliin, joita seurasi ajomies ja palvelija.

Päästyänsä vaunuihin nyökäytti tämä herra presidentille ja paljasti
lumivalkean päänsä tuolle nuorelle naiselle.

"Siis kahdeksan päivän perästä", lausui hän istahtaessansa.

"Kahdeksan päivän", vastasi presidentti; "olethan sinä luvannut sen,
lapseni?" kysyi hän, kääntyen tytön puoleen, jonka käsivarteen hän
nojasi.

"Niin, niin, kahdeksan päivän perästä", vastasi hän heikolla äänellä ja
silmät luotuina ales.

"Tervetullut silloin, veli kauppaneuvos!" huudahti presidentti; "minä
toivon kaikki silloin tulevan hyväksi ja parhaillensa."

"Minä rohkenen luottaa siihen ja odotan maltittomuudella määrättyä
päivää", selitti vaunuissa istuva herra, jonka jälkeen vaunut lähtivät
liikkeelle sillä kaidalla tiellä, joka johti pois pihasta.

Kun vaunut olivat kadonneet, kohtasivat presidentin ja tytön silmät
toisensa, mutta kumpikin olivat vaiti.

Presidentti senlaisena, jolta hän nyt näytti, ei tuntunut enään olevan
sama, jonka me näimme alkukeväästä. Paitsi sitä, että hänen kasvonsa
näyttivät verevämmältä, lepäsi niiden yli myöskin tyytyväisyyden
ja rauhan ilmaus, jota ei helposti saavuteta muutoin kuin ruumiin
terveyden ja sielun rauhan keskinäisestä vaikutuksesta. Oliko tämä
muutos maaelämän kaikkein viehätysten helmassa nautitun ihanan kesän
tuottama? Vai oliko se seuraus seurustelemisesta tuon kauniin,
lahjakkaan tytön kanssa, jonka lapsellinen rakkaus ja hellyys oli
vaikuttanut tuon kylmän virkamiehen sydämeen, samoinkuin aurinko
vaikuttaa kallioon, pukien sen vihriöivällä, turpealla sammaleella? --
Luultavasti yksi niinhyvin kuin toinenkin, mutta enimmästi kuitenkin
tuo viimeksimainittu, sillä paitsi sitä, että hän ottamalla perheesensä
oman tyttärensä luuli voivansa palkita ne monivuotiset kärsimiset,
joita hän tälle oli saattanut, oli hän myöskin tuntenut viimeisten
neljäntoista päivän kuluessa rintansa paisuneen tunteesta, joka tähän
saakka oli ollut hänelle outo, nimittäin isänrakkaudesta, ja sepä se
oli, joka teki hänet niin onnelliseksi ja joka jokainen päivä, jokainen
hetki kasvoi uusia juuria hänen sydämessänsä. Hänen elämänsä ehtoo ei
tuntunut hänestä enään synkältä eikä kolkolta, sillä joka hetki, jonka
hän vietti tuon kauniin tytön seurassa, sytytti uuden tähden hänen
öiselle taivaallensa. Lisäksi tuli hänelle kaipuu omata rinnallansa
jonkun, joka olisi liittynyt häneen vahvemmilla siteillä kuin
palkollisen. Kun tullaan vanhaksi ja kivulloiseksi, muututaan ikäänkuin
lapseksi uudestansa, eikä voida silloin yhtä vähän kuin elämän ensi
vuosinakaan olla ilman ystävällistä, johtavaa ja hoitavaa kättä.

"Lapsi-hyväni", keskeytti presidentti vihdoinkin vaitiolon, "tietysti
on sinulla tässä asiassa samoinkuin kaikessa muussakin täydellinen
vapaus, vaikka minun täytyy puolestani tunnustaa tämän ehdoitellun
naimisen kaikin puolin edulliseksi... Kauppaneuvos Räyel, minun vanha
ystäväni, on yhteiskuntamme rikkaimpia ja enin arvossa pidettyjä
jäseniä... Hänen poikansa on tosin ollut hulivili, mutta moni on ollut
se suuremmassakin määrässä kuin hän ja sitten kuitenkin muuttunut
vakavaksi ja järkeväksi... Jos tähän vielä lisätään sinun entinen
suhteesi tuohon nuoreen mieheen, niin... mutta, Herran tähden,
vaalenethan sinä kuin ruumis, tyttö-parkani!... Jumalan nimessä minun
tarkoitukseni oli... mutta minä luulin, että"...

"Minun täytyy keskustella revisori Alm'in kanssa!" lausui Amanda;
"suvaitkaatte minun neuvotella hänen kanssansa!"

"Sen pidän minä sekä oikeana että kohtuullisena", vastasi presidentti;
"minä sallin suurimmalla mielihyvällä sinun kysyäsi neuvoa häneltä...
Sitä paitsi on hänellä suurin oikeus sinun luottamukseesi ja minun
kunnioitukseeni, sillä ilman tätä kunnon miestä en minä varmaankaan
olisi enään löytänyt sinua, hyvä armas tyttöseni!... enkä olisi tullut
niin onnelliseksi kuin nyt tunnen olevani... En voi koskaan palkita
hänelle sitä hyvää, jota hän on tehnyt meille kummallekin."

"Ei koskaan, ei koskaan!" kertoi Amanda ja nojausi ajatuksiin
vaipuneena isänsä rintahan.


_Toinen kohtaus_.

Seuraavana päivänä oli taaskin kuistilla kaksi henkilöä, nimittäin
Amanda ja revisori Alm, istuen viereksyttäin.

Aurinko läheni jo Svartsjö-maan metsän kukkuloita ja heloitti hiukan
himmeänä aureen lävitse, joka oli levinnyt yli maan ja veden.

"Ja te ette ole nähneet häntä palattuanne Ruotsiin?" kysyi Alm.

"Ainoastansa yhden kerran", vastasi hän; "kahdeksan päivää sitten
kävelin isäni kanssa Pohjoissillan yli... silloin kohtasimme hänet...
hän seisahtui hämmästyneenä ja levottomana."

"Ja hän lähestyi teitä?"

"Ei, hän tervehti ja meni."

"Eikö hän sittemmin ole etsinyt mitään tilaisuutta lähestyäksensä
teitä?"

"Minä kuulin kotiväeltämme, että eräs nuori mies, joka kertomuksen
mukaan oli hänen näköisensä, usein on tavattu tämän puutarhan
läheistössä, mutta ei hän ole koskaan näyttäytynyt minulle."

"Hän on siis pitänyt lupauksensa", jupisi revisori itseksensä.

"Eräänä päivänä viime viikon lopulla tuli hänen isänsä, kauppaneuvos,
tänne... Minut esiteltiin hänelle, ja hän lausui myöskin joitakuita
ystävällisiä sanoja minulle; mutta isäni kanssa oli hänellä pitempi
keskustelu kahdenkesken... Sitten matkusti hän pois."

"Ilmaisiko presidentti tyttärellensä tämän keskustelun?"

"Ilmaisi."

"Se koski tietysti poikaa?"

"Kauppaneuvos Valitti isälleni poikansa alakuloisuutta, ja minä näin
selvään hänen kasvoistansa, että hän oli kovin murheissansa."

"Luutnantti on siis kertonut kaikki isällensä?"

"Minä arvelen niin", vastasi Amanda punastuen.

"Te tiedätte myöskin, mitä presidentti tässä tilaisuudessa vastasi
kauppaneuvokselle?"

"Minun isäni oli vastannut kauppaneuvokselle, että kaikki riippuisi
minusta."

"Entä sitten?"

"Eilen kävi kauppaneuvos täältä toistamiseen."

"Ja silloin?"

"Silloin pyysi hän poikansa puolesta minun kättäni."

"Ja te, Amanda?"

"Minä pyysin kahdeksan päivää mietintöaikaa."

"Ja kun nämät kahdeksan päivää ovat kuluneet, mitä tulette te
vastaamaan?"

"Niin, mitä pitää minun vastaaman?" kertoi Amanda; "mutta", lisäsi
hän, tähystellen Alm'in kasvoja, "minä en tunnekaan teitä tänään, jalo
ystäväni!... Oletteko suutuksissanne minuun?"

"Kuinka voisin minä olla suutuksissani teihin!... kuinka saattoi Amanda
luulla sitä?"

"Minusta tuntui niin teidän sanoistanne... Te olette kalpea!... Suuri
Jumala! Te olette varmaankin pahoinvoipa!"

"Minä en ole voinut hyvin muutamaan päivään... vähäpätöinen sairaus,
joka pian menee ohitse."

"Kentiesi tuulee järveltä liian kylmästi... Menkäämme huoneesen!"

"Ei, istukaamme täällä, jos suvaitsette... Mitä aijotte te vastata
noiden kahdeksan päivän kuluttua?"

"Juuri siitä olenkin minä halunnut neuvotella teidän kanssanne", lausui
Amanda äänellä, joka ilmaisi suurinta levottomuutta.

"Minunko kanssani?... Se isällinen valta, jonka te kerran soitte
minulle, on loppunut, sittekun te olette löytäneet oikean isänne."

"Ja sittenkään ei ole vielä ketään, johon minulla olisi niin rajatoin
luottamus kuin teihin."

"Tämä luottamus on minun onneni, minun kunniani. Mutta minä ajattelin,
että niin tärkeässä asiassa kuin kysymyksessä oleva on, teidän oma
sydämenne olisi ensimäinen, jolta teidän tulisi kysyä neuvoa."

"Minä olen kysynyt neuvoa omalta sydämeltäni."

"Ja mitä on teidän sydämenne vastannut!"

"Myöntymyksen ääniä on siinä kohonnut... mutta myöskin hylkäämisen
ääniä."

"Mitkä äänet kaikuvat kovemmin?"

"Minä en voi päättää sitä... minun sieluni häälyy synkkäin ja valoisain
aavistusten heitettävänä."

"Ettekö ole kysyneet itseltänne: voinko tulla onnelliseksi tämän miehen
kanssa?"

"Olen, minä olen kysynyt tätä itseltäni."

"Ja vastaus?"

"En!... en! oli vastaus sekä järjeltä että tunteelta."

"Noh?" kysyi Alm, pidättäen henkäyksiänsä.

"Mutta tämän kysymyksen kanssa risteilee eräs toinenkin."

"Ja tämä toinen en?"

"Voisinko minä niiden seikkojen jälkeen, jotka ovat olleet minun ja
hänen välillänsä, tulla onnelliseksi jonkun toisen kanssa, tahi joku
toinen tulla onnelliseksi minun kanssani?"

Amanda silmäili, lausuessaan näitä sanoja salavihkaan Alm'ia, mutta
sillä silmäyksellä oli jotakin merkintöä.

"Ja mitä vastattiin?" kysyi Alm, tuijottaen suoraan eteensä.

Amanda viivytteli vastausta, ikäänkuin olisi hän odottanut, että
Alm olisi hänelle sen antamisessa avullinen; mutta revisori, joka ei
ollut nähnyt tuota merkinnöllistä silmäystä, kertoi vaan viimeisen
kysymyksensä.

"Ei", vastasi hän alakuloisena; "minä en voi tulla onnelliseksi
toisenkaan kassa, eikä toinen tulla onnelliseksi minun kanssani."

"Siitä seuraa tietysti, että teidän täytyy tulla onnelliseksi hänen
kanssansa", lausui Alm, peittäen omaa, kovin liikutettua mielialaansa
ivallisella hymyllä.

Kun miesi Alm'in ijällä on rakastunut kahdeksantoista vuotiaasen
tyttöön, näyttäikse hän joko ruikailevaksi ja pillittäväksi, ja
herkkätunteellisuus neljänkymmenen vuoden ijällä joutuu aina
naurettavaksi, tahi osoittaikse hän töykeäksi sekä äreäksi ja tulee
siten kovin tukalaksi.

"Ah, te ette ole enään sama!" huudahti Amanda, nousten istuimeltansa;
"te olette katkera... julma!"

Alm oli vaiti, Hänen silmänsä seurasi ilta-aurinkoa, joka samassa
vajosi Svartsjö-maan metsän taakse. Sillä oli yhtäläisyys jonkin
kanssa, joka sammui hänen omassa sydämessänsä.

"Amanda! Amanda!" kuului huoneesta presidentin ääni.

"Kahdeksan päivän perästä olen minä vastannut", lausui Amanda;
"kahdeksan päivän perästä olen minä Räyel'in morsian!"

Sitten katosi hän kuistilta.

"Katkera, julma", kertoi Alm itsellensä; "kun on nähty unelman toisensa
perään vaihtuvan kohtalon kovuudesta ja kun on saatettu ne kaikki
hautaan, silloin tullaan julmaksi; tahdotaanhan kostaa surmattuja
lapsiansa!"



Kolmaskymmenesneljäs luku

Tarina.


Eräänä ehtoopuolena, päivä siitä, joka on viimeinen noista määrätyistä
kahdeksasta päivästä, käveli Amanda yksinänsä Lof-salon rannalla, ei
kuitenkaan kau'empana paviljongista, kuin että hän voi nähdä sen.

Hän oli ajatuksissansa, mutta mitä ajatteli hän?

Ajatteliko hän, kuinka kaikki hänen oloissansa muutaman kuukauden
kuluessa oli muuttunut? kuinka hän riemukuluistansa taiteen tiellä
äkkiä oli tullut kutsutuksi täyttämään, tosin yksinkertaisempia, mutta
hänen sydämellensä suloisempia velvollisuuksia, ja kuinka täten hänen
ensimäiuen nuoruuden unelmansa oli toteutunut?

Tahi ajatteliko hän huomispäivää, jolloin hänen kohtalonsa tulisi
ratkaistuksi -- ratkaistuksi häneltä itseltään? Hän tulisi siis sen
puolisoksi, jota hän ensi lemmen kaikella tulella oli rakastanut. Tämä
oli ollut hänen toinen nuoruuden unelmansa. Mutta kuinka monta varjoa
oli synkistyttänyt tätä unelmaa, joka alkuansa oli ollut niin puhdas,
niin kirkas! Kuinka julmasti hän oli tullut petetyksi!

Mutta tulisihan kaikki nyt korvatuksi, kaikki sovitetutsi! sittenkään
ei tämä ajatus saattanut häntä iloiseksi eikä onnelliseksi, sydämensä
pohjasta tunsi hän jotakin olevan olemassa, jota ei koskaan voitu
korvata, ei koskaan sovittaa, nimittäin hänen petetty luottamuksensa
sen miehen kunniaan, jonka valtaan hän kerran viattomuuden kaikella
uskallukselta oli itsensä uskonut. Jota syvemmin hän tunsi tämän,
sitä selvemmin huomasi hän tekevänsä päätöksen enemmän olevan uhrin
välttämättömyydelle, kuin joku pyhempi tunne, joka rientäisi kohtaamaan
toista samanlaista, sillä ilman keskinäistä kunnioitusta muuttuu lempi
liekiksi, joka palaa ja hivuttaa valaisematta ja lämmittämättä muuttuu
ruumiilliseksi kiihkoksi, jonka taivaallinen tuoksu on haihtunut
avaruuteen.

Tästäpä syystä olikin nyt synkkä pilvi hänen kauniilla otsallansa,
tästäpä syystä vierikin muutama kyynel tuolle pienelle kultaristille,
joka Vielä lepäsi hänen povellansa.

Hänen ajatuksiensa juoksun keskeytti järvestä kuuluvan soitannon
suloiset säveleet.

Amandan silmäykset etsivät tuota välkkyvää lahtea ja huomasivat pian
erään soman, lipuilla koristetun purren, joka vitkaan soudettuna viilsi
läheltä sen rannan ohitse, jolla hän seisoi.

Purren kokassa istui ratsuväen virkapukuun Vaatetettuja soittajia, ja
perässä seisoi muuan husaariupseeri täydessä tamineessa.

Purren täytyi, ennenkuin se ennätti sille kohdalle, jossa Amanda
oli, ensin kulkea paviljongin ohi, jonka kuistille presidentti oli
tullut, huiskuttaen valkoista nenäliinaansa. Husaariupseeri vastasi
tervehdykseen kunnioitusta osoittavalla kumarruksella, ilmaisematta
kuitenkaan minkäänmoista aikomusta lähestyä rannalla olevaa laituria.
Jatkaen kulkuansa tuon pienen laiturin ohitse, ennätti pursi nyt niille
laineille, jotka riensivät kostuttamaan niitä simpsukoita, mitkä
kiiluivat Amandan pienten jalkojen ympärillä.

Purressa oleva upseeri teki, käsi sydämellänsä, vieläkin syvemmän
kumarruksen tuolle hämmästyneelle tytölle. Nähdessänsä tuon nuoren
miehen, kauniin kuin sodan jumala, ja jonka hän nyt tunsi, punastui
Amanda kuin hehkuva ruusu. Kuu hän vielä päälliseksi, korvat lumottuna
noista suloisista säveleistä, jotka niin valittavina johtuivat
vettä myöten rantaan, näki tuon kainon, kunnioitusta osoittavan
tervehdyksen ja tuon yhä kau'emmaksi siirtyvän purren, tunsi hän
itsensä mahtavan tunteen valtaamaksi, ja hän kohotti oikean kätensä,
viuhtoen innokkaasti ja kau'an valkoisella, karrikkailla koristetulla
nenäliinallansa.

"Miksi ette yhtä hyvin juokse järveen hänen perässänsä, kuollaksenne
kerrankin täydellä todella?" kuului Amandan takana käheä ääni.

Peljästyneenä kääntyi hän ympäri ja kohtasi erään kerjäläisen
pilkistelevät silmäykset, joka seisoi nojaten erääsen koivunrunkoon.

Amanda siveli kädellänsä silmiään, ikäänkuin joku, joka ihanasta unesta
on herännyt tuskalliseen todellisuuteen.

"Pikku Mandi ei enään tunnekaan vanhaa Svärd'iä, luulen ma", jatkoi
kerjäläinen.

"Svärd!... Ah, se olette te... te!" huudahti Amanda, rientäen entisen
opettajansa luokse.

"Niin, kylläpä se minä olen", vastasi Skinnarvik'in maisteri; "minä
olen sitkeähenkinen kuin angerias, minä... Köyhyys ei ole mikään ilo,
se on varmaa; mutta köyhyys on katoamatoin, se on yhtä Varmaa...
Harmajakivi kestää, sillä aikaa kun tuhansittain kauniita kukkia kasvaa
ja kuolee."

"Miksi ette ole ennen tulleet minun luokseni?" kysyi Amanda, tarttuen
kerjäläisen kateen... "luultavasti tiedätte te minun usein tiedustelleen
teitä ja että minä olen halunnut nähdä teitä."

"Tiedän kylläkin... Revisori Alm, tuo kunnon miesi, on useampia kertoja
tuonut minulle terveisiä teiltä... Minua on ilahuttanut sangen paljon,
että te vielä muistatte minua... mutta kaiketi muistatte te myöskin,
että minä niinä aikoina, jolloin te asuitte rouva Grån luona, en
mielelläni tahtonut näyttäytyä teille... minä tahdoin niin vähän kuin
mahdollista muistuttaa teitä teidän surullisesta lapsuudestanne, jonka
muiston aina olisi täytynyt herätä nähdessänne senlaisen olennon, kuin
minä olen... En olisi nytkään tullut teidän luoksenne, jollei minulla
olisi ollut teille tärkeätä asiaa."

"Hyvä äijäparka!" lausui Amanda syvällisellä liikutuksella; "te
tahdoitte minulle aina niin hyvää, ja minä tiedän teidän uskovanne
minua, kun sanon, että teidän läsnäolonne ilahuttaa minua, ja että
minun hartain toivoni on voida tehdä jotakin teidän hyväksenne."

"Ah! kuinka kaunis tyttö teistä on tullut!" huudahti kerjäläinen,
töllistellen häneen kiireestä kantapäihin; "sielun, jolla on senlainen
asumus, pitäisi oleman sangen onnellisen."

"Olettehan te oikein kavaljeeri, Svärd-hyväni", lausui Amanda
hymyillen; "seuratkaa nyt minua paviljonkiin, niin katson, josko
minulla olisi teille mitään tarjoamista... Te olette käyneet pitkän
matkan ja olette sekä väsyksissä että nälissänne."

"Tosin olen minä käynyt pitkän matkan... enpä, lempo vieköön, ollutkaan
eilispäivänä viimeksi Drottningholm'issa... Hauskaa oli kuitenkin
kävellä tuon kauniin puiston läpi jumalien ja jumalattarien joukossa,
joiden puku, totta puhuen, on paljoa huonompi kuin minun."

"Noh, tulkaa nyt, Svärd-hyväni" sanoi Amanda ollen lähtemäisillänsä.

"Kiitoksia kutsuistanne!" vastasi Svärd, viipyen paikallansa, "mutta
ensin täytyy minun toimittaa asiani."

"Niin, sehän on totta, teillä on asiaa... tärkeätä asiaa... antakaapa
siis kuullakseni!"

"Mutta ensin yksi kysymys: koska päästään pikku Mandin häihin?"

Amanda säpsähti, vähemmin kuitenkin itse kysymyksen kuin sen ivallisen
äänen takia, jolla kysymys tehtiin.

"Onhan se totta, että presidentti Elgklo'n ihana tytär menee naimiseen
kauppaneuvos Räyel'in kauniin pojan kanssa?" jatkoi kerjäläinen.

"Mutta kuka on sanonut teille, Svärd-hyväni, että"...

"Hoh, peijakas! minä saavuin eilen sattumalta revisori Alm'in luokse,
ja häneltä sain minä tietää, että"...

"Te olette siis olleet hänen kodissansa!... minä en ole nähnyt häntä
monen päivään."

"Sen minä, piru vieköön, kyllä uskon... suokaa anteeksi, että olin
kiroamaisillani... revisori ei ole ollut ulkona moneen päivään."

"Jumalani! hän on siis sairas!"

"Minä en nähnyt lääkäriä enkä rohtopullojakaan... kuinka voisi hän siis
olla sairas!...Hän istuu vaan huoneessansa ja miettii."

"Hän puhui minusta!... sanokaa, oi sanokaa, mitä hän minusta lausui?"

"Eipa juuri mitään, sillä hän säästelee enemmän sanoja kuin
kahdentoistakillinkisiä... mutta sen verran sain minä selkoa, että
presidentin tytär pääsee piakkoin Asplundaa tervehtimään ja kiittämään
viimeisestä."

"Haa!... siis on revisori Alm pyytänyt teitä tulemaan tänne sanomaan
minulle kaiken tämän!" lausui Amanda, punastuen suuttumuksesta.

"Tämä oli ilkeä sana noin kauniilta tytöltä... suokaa anteeksi minä
olin puhumaisillani epäkohteliaasti!... Olisiko hän pyytänyt minua
tulemaan tänne, joka aina, ja jokseenkin tarpeettomasti, on varoittanut
minua olemasta teille haitaksi ja joka, kun minä eilen rohkenin lukea
joitakuita vähemmin jumalisia esirukouksia tuon kristillisen avioliiton
yli, ajoi minut ulos, vaikka me aina olemme olleet mitä parhaimpia
ystäviä."

Amanda loi silmänsä ales, sillä hän häpesi alhaista epäluuloansa.

"Te lupasitte äsken tehdä jotakin minun hyväkseni", muistutti nyt
maisteri.

"Niin, niin", Vastasi Amanda, tuijottaen maahan.

"Noh, siispä pitää teidän paikalla kirjoittaman eräs tarina minun
sanojeni jälkeen."

Amanda katsoi kummastellen kerjäläiseen.

"Tarina, niin", kertoi maisteri; "ettehän tekisikään sitä ensi
kertaa... Mutta koska meillä ei ole paperia käsillä, voitte kirjoittaa
sen johonkuhun lehteen teidän sydämessänne, jollei jo sen kaikki lehdet
ole piirustettuna täyteen husaarikannuksia ja kypärintöyhtöjä."

Amanda säpsähti. Ruusu ruusun perään vaaleni hänen poskillansa.

"Niin, kuulkaahan nyt!" jatkoi kerjäläinen. "Oli kerran eräs herttaisen
hyvä miesi, jonlaisia harvat ovat ja joka oli ottanut tavakseen tehdä
ihmisille hyvää, mikä on suuri tyhmyys, sillä siitä ei saa palkaksi
niinkään paljoa, että sillä voisi painaa ales hivuskarvaakaan. Nyt
tapahtui eräänä päivänä, että tuo herttainen miesi kohtasi pienen
tytön, jolla ei ollut isää eikä äitiä. Tuo herttaisen hyvä miesi
antoi tyttöparalle katon pään päälle, vaatteet ja ruuan sekä paljon
muuta hyvyyttä, jota ei saa vuokrata huoneenomistajilta, eikä ostaa
räätäleiltä saati teurastajoilta. Silloin tapahtui se onnettomuus,
että, samoinkuin taideniekka rakastuu omiin luomuksiinsa ja kukkain
ystävä niihin kukkasiin, jotka ovat kasvaneet hänen hoitonsa alla,
rakastui myöskin tuo herttaisen hyvä miesi kuollaksensa asti
kasvatti-tyttäreensä, joka oli kehkeytynyt ihanimmaksi ruusuksi. Mutta
nyt on useimmiten noiden ihanimpien ruusujen laita niin hullusti,
että ne yhtä mieluisasti kääntävät lehtensä pirulle kuin okansa
Herralle, Eräänä päivänä karkasi tuo kaunis tyttö tiehensä muutaman
hyvästivoidellun viiksiparin kanssa. Silloin tuli tuo herttaisen hyvä
miesi kovin murheelliseksi ja hänen sydämensä oli pakahtumaisillansa.
Ollen milt'ei kuoleman kielissä, tempasi hän kuitenkin itsensä
valloilleen, sillä hän ei voinut kuolla, ennenkuin hän oli pelastanut
tuon kauniin tytön ja nyhtänyt jokaisen karvan noista voidelluista
viikseistä. Mutta kun tuo herttaisen hyvä miesi saapui asianomaiselle
paikalle, oli se kaunis tyttö tiessänsä, sillä se lintu-raukka oli
huomannut takertuneensa siivistänsä takiaispeltoon myrttilehdon
asemesta. Silloin vaati tuo herttaisen hyvä miesi noita voideltuja
viiksejä taisteluun elämästä ja kuolemasta, ja niin ottelivat he
toistensa kanssa, että oikein oli hauskaa nähdä."

"Oi, Jumalani! Jumalani!" huudahti Amanda rajusti paisuvin povin.

"Nyt oli tuolla herttaisen hyvällä miehellä kau'an aikaa ollut niin
kalpeat ja kuopikkaat posket, että niitä oli nuoren tytön oikein kauhea
katsella", jatkoi tarinankertoja; "mutta silloin tapahtui, että muuan
mitä kauniin kukkanen puhkesi hänen kasvoillensa -- kukkanen, jonka
nuppu tosin oli valetusta lyijystä, mutta joka sittenkin voi kerskata
mitä veripunaisimmista lehdistä, ja se kukkanen oli kauniin kuin nähdä
voi. Mutta katsos, kukkanen oli tuolle herttaisen hyvälle miehelle
liian raskas kantaa, ja sentähden kaatui hän maahan ja hajoitti
ympärillensä noita kauniita lehtiä. Kun nuot voidellut viiksit sen
näkivät, lähtivät ne, viisaasti kyllä, pakoon, jättäen sekä kukan että
kukanpoimijan omaan huomaansa."

"Oi! se on kauheata!" lausui Amanda, peittäen kasvonsa käsillään.

"Silloin tuli sinne muuan kerjäläis-raukka", jatkoi tarinankertoja,
"ja kun hänestä näytti liian monta lehteä puhkeavan tuosta pienestä
nupusta, päätti hän säästää niitä parempiin aikoihin ja rupesi hän siis
hoitamaan tuota herttaisen hyvää miestä. Mutta nyt on tuossa kalpeassa
poskessa elävä todistus siitä, että ne kerta ovat olleet kukoistavat ja
kauniit."

"Tämä arpi on siis... mutta... mutta sehän oli seuraus eräästä
lankeamisesta portaissa, niin on hän itse kertonut minulle!" tankkasi
Amanda.

"Aivan niin, portaissa", vastasi kerjäläinen, "mutta hornaan johtavissa
portaissa, joita myöten hän juoksi ales tempaamaan sieltä erään
pienen tytön, joka on luotu taivasta varten. Mutta tarina ei ole
vielä lopussa... Näin kului muutamia vuosia. Nuot voidellut viikset
sievistivät itsensä taaskin uudella helvetinkivellä ja tekivät noita
uhkahyppyjä uusien sampanjalasien ja uusien ruusuhuulien parissa, aivan
niinkuin ei mitään outoa olisi tapahtunut. Mutta sen herttaisen miehen
sydän pysyi yhä murheellisena. Silloin tapahtui, että Herra Jumalamme,
joka aina hallitsee niin kummallisesti tässä maailmassa, salli uuden
ihmeen tapahtua maan päällä. Tuo nuori tyttö heräsi kuolleista. Mutta
hän ei herännyt köyhänä eikä turvattomana lapsena, vaan oli sen sijaan
rikas ja ylhäinen nainen ja niin kaunis, ettei hänen vertaistansa voitu
löytää maailmassa. Kun nuot voidellut viikset nyt saivat sen kuulla,
juoksivat ne pyytämään palkintoa hyvästä työstänsä. Ja katsos, ne
saivat, mitä ne pyysivätkin. Mutta tuo herttaisen hyvä miesi, hän sai
pitkän nenän, ja oli tämä nenä niin pitkä, että hän sen varjoon voi
peittää muiston siitä ainoasta kukasta, jonka hän oli saanut; ja sen
sai hän siitä, että hän oli ollut niin herttaisen hyvä."

Soitanto, jota sillä välin, kuin kerjäläinen kertoi tarinaansa,
oli siirtynyt etäälle ja vähitellen mennyt kuulumattomiin, tuntui
uudestaan, tullen yhä lähemmäksi; mutta sen valittavan kujerruksen
sijaan, jota ennen on soitettu, kaikui nyt mitä vilkkaimpia
riemusäveleitä. Pian tuli myöskin näkyviin tuo komea pursi.

"Ah! tuossahan se komeus palajaa takaisin!" huudahti kerjäläinen;
"nostakaa taaskin ilmaan tuo pieni, valkonen liina; viuhtokaa,
löyhäyttäkää niin, että tuo kaunis metsäkyyhkynen häirittynä
lemmenpuuhissansa pakenee surullisella kuherrukselia Lof-salon
lehdosta!... Joutukaa, juoskaa tuomaan tänne yksi noista hienoista
morsiusraideista, tarttukaa siihen molemmin käsin ja liehuttakaa sitä
kahdeksantoista vuotiaalla voimallanne niin, että se näkyy ja kuuluu
koko seljän yli!... Tiedättekö mitä se merkitsee?... Sehän merkitsee
suurinta riemua ja suurinta lempeä... Mutta kun olette viuhtoneet
käsivartenne väsyksiin, antakaa sitte minulle tuo hieno raiti, että
saan ripustaa sen erään kunniallisen miehen huoneen akkunan eteen,
sillä silloin merkitsee se murhetta ja kuolemaa!... Onhan kaikki tuo,
kuten olla pitääkin, sittenkuin kiitollisuus karkoitettiin maan päältä."

Tämän sanottuansa katosi kerjäläinen.

Amanda seisoi liikkumattomana paikallansa rannalla. Sanomattoman kirkas
loiste näyttiikse hänen kauniilla kasvoillansa. Näytti ikäänkuin olisi
hän kuunnellut jotakin.

"Mitä?"

Kuunteliko hän aironloisketta ja soitantoa tuosta komeasta purresta,
joka samassa vitkallisesti viilsi hänen ohitsensa?

Ei, hän kuulteli erään sydämen tykytystä, jonka hän oli kuulevinansa
sen matkan päästä metsiä, aaltoja ja tuulia, jotka eroittivat hänet
siitä rinnasta, jossa tämä sydän sykki.

"Amanda!" kuului ystävällinen ääni hänen läheltänsä.

Hän kääntyi sivulle päin ja kohtasi presidentin iloiset silmäykset.

"Yksi päivä ennemmin tahi myöhemmin, onhan se saman tekevä", lausui
tämä; "annanko ma luutnantti Räyel'ille merkin, että hän laskee
laiturille?"

"Ei, ei!" huudahti Amanda kiivaasti, jonka jälkeen hän tarttui isänsä
käsivarteen ja johti hänen rannalta metsän reunaan.

"Lapseni, minä en ymmärrä sinua", selitti presidentti, silmäillen häntä
kummastuneen näköisenä.

"Oi, onpa ollut kau'an, sangen kau'an siitä, kun itsekään olen
ymmärtänyt itseäni", vastasi Amanda; "mutta kuinka onnellista, kun
järki selkenee, ennenkuin on liian myöhää!"

"Sinä lausut arvoituksia, lapseni!"

"Arvoituksia, niin", kertoi Amanda; "mutta minä olen selvittänyt nämät
arvoitukset, isäni!"

"Ja näiden selvitys on?"

"Kiitollinen uhrauksitta... onnellinen häpeättä", Vastasi tyttö,
kyyneleen toisensa perään vieriessä hänen ihmeen kauniista
silmäparistansa.

"Kuinka oletkin liikutettu, tyttöseni!"

"Niin, minä tahdon itkeä, isäni, ensi kerran todellisesta ja
sydämessäni asuvasta ilosta!"

Sill'aikaa jatkot tuo komea pursi romantilaista paluu-matkaansa pitkin
Lof-salon kaunista rantaa. Kaunis, täysiääninen soitanto helähteli
yhtä vilkkaasti ja iloisesti. Tuo uljas husaariupseeri seisoi vielä
suorana purren perässä. Vähitellen alkoi hänen äsken niin loistava
silmäyksensä synkistyä, ja yksi syvä ryppy toisensa perään ilmestyi
hänen majesteetillisesti kaarevalle otsallensa.

Soittajat, jotka huomasivat muutoksen tuon nuoren, anteliaan herran
kasvoissa, katselivat pelvolla ja levottomuudella toisiansa, kentiesi
siinä luulossa, että he soittivat väärin.



Kolmaskymmenesviides luku.

Maantiellä.


Iltapuolella seuraavana päivä makasi kaksi törkeännäköistä, epäluuloa
herättävää miestä vierekkäin erään kuusen juurella, joitakuita kyynäriä
Lof-salon pappilan länsipuolella olevasta maantiestä. Muutamain tien
vieressä taajaan kasvavain katajapensaiden peitossa voivat he kuitenkin
itse nähdä kaikki mitä tiellä tapahtui. Nuot molemmat miehet, joista
toinen oli kasvultansa paljon rotevampi toistansa, joka kuitenkin
oli tavallisen miehen mittainen, olivat paidanhihaisillansa, mutta
vieressänsä oli heidän nuttunsa levällään, jotka olivat paljon
siistimpiä, kuin olisi voinut odottaakaan henkilöillä, joilla on
senlaiset paidanhihat.

"Vai niin, sinä sanot olevan hyvän olla eteläisessä kuritushuoneessa?"
kysyi rotevampi miesi.

"Aivan hyvä, veliseni", vastasi toinen; "sitä kieltäminen olisi
vääryys."

"Täytyy aina olla oikeutta rakastava... sanalla sanoen, saako siellä
syödä vatsantäydeltä?"

"Herra armahtakoon, kuinka saakin, ja piru vie päällikön ja sen, jonka
toimena ruuanlaittaminen on, jos joku herra vankeushallituksessa huomaa
keiton pohjaanpalaneeksi."

"Hyvin, veliseni, niin sen pitää oleman."

"Vähintänsäkin kerta viikossa tulee joku noista herroista Långholm'iin."

"Katsomaan kultapoikiansa?"

"Niin kyllä... silloin kysytään meiltä aina, josko meillä on jotakin
muistutettavaa... Saat uskoa minun senlaisissa tilaisuuksissa olleeni
päällikön ja niiden muiden silmätikkuna."

"Kuinka niin?"

"Niin, näetkös, heti olin minä kuin nuoli esillä"...

"Ja toimitit päällikölle ja niille muille lämminleipää?"

"Siitä voit olla hyvilläsi... Milloin oli sillit happamia, milloin oli
kokkareita puurossa, milloin liian vähän sianlihaa rokassa, milloin
liian paljon vettä maidossa, ja niin edespäin."

"Lempo sinua, sinä herkkusuu!... Noh, entä vielä?"

"Ei mitään muuta kuin että nuhteita sateli päällikön ja niiden muiden
korvien ympäri niin, että oli hauskaa ja hupaista kuulla."

"Silloinpa olisi ollut mieluista nähdä, minkä näköisiä he olivat
kasvoiltansa."

"Kyllä kaiketi; he olivat punaiset kuin kukko naamaltansa... minä
huusinkin aina kukkelikuuta, kun tuo kunnollinen vankeushallituksen
jäsen oli mennyt matkoihinsa."

"Niin, niin, sillä lailla sitä on meneteltävä... Noh, saitteko siellä
paljonkin ylimääräistä kestitsemistä?"

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Saitteko paljonkin istuinmukuloillenne?"

"Oletko hupsu!... Senlaista ei käytetä Långholm'issa... Lyödä
vankia!... Ei, ei, se peli ei vetele... Se on kaartilaisten eikä
kunniallisten ihmisten ruokaa."

"Karlsten'issa ei oltu niin tarkkoja siinä suhteessa... Se on seuraus,
kuu asutaan liian kaukana Tukholmasta... Jokaisessa linnassa pitäisi
olla kuninkaallinen vankeushallitus, silloin kävisi varmaankin kaikki
siivommin, ja voisi niissä ehkä viihtyäkin paremmin kuin nyt."

"Ah niin, heillä on niin suuri huolenpito meidän hauskuudestamme ja
menestymisestämme... Viime talvena tapahtui se onnettomuus, että eräs
vanhempi kuritusvanki, joka hakkasi kiviä, sattui saamaan kivisirpaleen
silmäänsä, ettei hän voinut nähdä sillä enään."

"Noh?"

"Silloin nostettiin kysymys, että kaikki kuritusvangit, ollessaan
senlaisessa työssä, saisivat paksulasiset silmälasit varjellakseen
silmiänsä."

"Kas, mitä tuhannen perkeleen keikastelijoita teistä sitten olisi
tullutkin!"

"Kuinka tuolle ihmisraskaalle esitykselle sitte kävi, en tiedä, sillä
minä karkasin heti sen jälkeen... Melkein samaan aikaan, vaikka
toiselta taholta, tehtiin esitys, että vangit asetettaisiin sotalain
alaisiksi."

"Ovatko he kirottuja?"

"Ja sangen läheltä piti, ett'ei se tapahtunut."

"Noh, eipäs nyt hullumpaa"...

"Mutta voitko arvata syytä siihen, miksi siitä ei tullut mitään?"

"En."

"Niin, näetse, sotilaat panivat itsensä vastaan ja kovasti panivatkin."

"Oh, onko se mahdollista!"

"Onpa vaan... herrat sotaupseerit arvelivat tulevan häpeäksi
sotilaille, jos Vangit olisivat saman lain alaista kuin he."

"Ha, haa!... Jumala siunatkoon heitä siitä tyhmyydestä."

"Hyvänen aika! jos siviliherrat ajattelisivat samalla rehellisellä
tavalla kuin sotaupseeritkin, voisi tapahtua, että me vihdoin
pääsisimme kaikesta lainalaisuudesta."

"Ei minulla puolestani olisi mitään sitä vastaan."

"Mutta kuitenkin ovat nuot talonpoikaistöllöt saakelin naurettavia",
huomautti pienempi miesi; "en voi kieltää, että minun joskus tuli heitä
surku."

"Kuinka niin?"

"Tiedäthän, näetse, että jos kuka vanki yrittää karkuun, saa sotamiesi
ampua häneen."

"Sen kyllä tiedän."

"Mutta, näetkös, jos hän ampuu tämän kuoliaaksi, vie piru hänet
karvoinensa päivinensä."

"Siinä en minä näe mitään pahaa."

"Onpa jokseenkin vaikeata saada sattumaan juoksevan ihmisen joko
käsivarteen tahi sääreen, ja sentähden pitää talonpoikaistöllö
parhaimpana ampua reikiä ilmaan."

"Se jouduttaa tietysti juoksevan käpäliä."

"Niin kyllä, Ja, ha, haa!"

"Kaikki tämä tapahtuu meidän hyväksemme ja viihtymiseksemme,
velikultani."

"Kuinkas muutoin... Hänpä ei, lempo vieköön, ollutkaan mikään kollo,
joka suunnitteli tuon asetuksen... enpä olisi itsekään voinut keksiä
sen parempaa."

"Sen kyllä luulen", lausui rotevampi heistä. "Kuitenkin tuntuu
minusta, että teillä, senlaisia hutiloita kuin te kaikki tyynni siellä
eteläisessä kuritusvankilassa olettekin, on liian hyvä olo."

"Hutiloita?" kertoi hänen heiveröisempi toverinsa; "hoh, hoh,
veliseni! Tosin käyttäytyvät he kuin hölmöt heti sinne tultuansa...
mutta kunpahan saavat olla siellä jonkun ajan, eivät he enään ole
teerenpoikia, hekään... Minä näytän sinulle ensi yönä, olenko minä
mikään hutilo."

"Tässä viruminen yöhön asti käy jokseenkin pitkälliseksi."

"Noh,. mitä pitäisi meidän sinun mielestäsi tekemän?"

"Olisipa minulla hyvä halu hiukan uinahtaa."

"Tee se... mutta ota ensin itsellesi joitakuita kulahduksia pullosta,
niin nukut kuin keittiöpiika."

"Maljasi siis!" huudahti tuo unelias jättiläinen ja vei suullensa
pullon, jonka hän oli vetänyt nuttunsa lakkarista; "mutta mitä se oli!"
lisäsi hän, ottaen pullon huuliltansa, "etkö kuullut mitään?"

"Vaiti, maltahan... siellä tulee vaunut."

"Niin, sinä olet oikeassa... ne ovat varmaankin vaunut."

"Eivätkä ne olekaan talonpoikaisvaunut, siihen saat luottaa."

"Ne jyrisevät kuin ukkonen."

"Miltä taholta?"

"Lännenpuolesta... senhän mahtanet kuulla, sinä kärvennetty ankka!"

"Mitäs sanot, jos me"...

"Mitä tarkoitat?"

"Jos me olisimme olevinamme tullipalvelijoita ja"...

"Tällä ajalla päivästä... mahdotointa! Isä Jumala ei muistanut meitä,
luodessansa suvi-illat."

"Tuolta ne tulevat... makaa alallasi, ja katsokaamme, mikä henkilö hän
on."

Isot ja komeat, avonaiset vaunut uljailla, mustilla hevoisilla,
ajomiehellä ja kahdella palvelijalla vieri, tullen lännestäpäin,
samassa molempain miesten ohitse.

"Näitkö kuka vaunuissa istui?" kuiskasi pienempi miesi.

"Kuolema ja kirous! se oli presidentti Elgklo", vastasi rotevampi, joka
oli pistänyt päänsä katajapensaiden väliin.

"Hän matkustaa siis pois!" jupisi toinen alakuloisena.

"Se kuuluu minun kirottuun kovaan onneeni", mörisi hänen toverinsa;
"minä olisin valmis halkaisemaan pääni tuohon kiveen... minä voisin
raivostua."

"Matkustaa pois juuri nyt!"

"Niin, eikö voi tulla hulluksi!"

"Matkustaakohan hän kaupunkiin?"

"Hän oli täydessä virkapuvussa... hänellä oli töyhtöhattu päässänsä."

"Ah, hän matkusti varmaankin Drottninghoim'iin... siellä on illalla
kemut linnassa."

"Sinä olet oikeassa... kuninkaalliset ovat tulleet maalle... hän
matkusti sinne."

"Siinä tapauksessa palajaa hän yöksi kotia... kärsivällisyyttä ja hyvää
rohkeutta!"

"Käsittämätöintä, kuinka kaikki aina voi käydä vastoin... Siitä
asti, kun tulin Karlsten'istä, olen liikkunut kuin käärme
muurahaispesässä... jollei ole ollut yksi este, niin on ollut toinen...
ei, toista nuti kova-onnista ihmistä kuin minä olen, ei löydy."

"Ruikailethan sinä kuin vanha ämmä, veli Broms... eihän vaivatta
saada mitään tässä maailmassa, ja kävihän se meiltä kuin tanssi
toissa yönä, kun teimme sisämurron Hallituskadun varrella olevaan
hohtokivimyymälään... Se oli, sydänvereni nimessä, kaunis saalis!"

"Entä eilen sitten... kävikö se kuin tanssi eilenkin?"

"Eilen?... mitäs merkillistä eilen oli?"

"Vai niin, sinä et ole muistavanasi valkoista repoa."

"Lunqvist'iä?... hoh! sepä nyt olikin vähäpätöinen seikka!"

"Oliko se vähäpätöinen seikka, ett'en saanut häntä kiinni, enkä vääntää
hänen niskojansa nurin?"

"Olisitko sinä tullut siitä sen rikkaammaksi?"

"Olisinhan minä kertakin päässyt rauhaan siitä konnasta, joka on koko
kevään ja kesän ollut minun kintereilläni... Minä menen kaikessa
viattomuudessani Uudentien varrella olevaan 'Kolmen Silakan' kapakkaan,
jossa minä paljon vakoilemisen perästä olen saanut tietää hänen
oleskelleen; mutta, näetkös, silloin on hän jo mennyt matkoihinsa puolen
tuntia ennen minun tuloani... Eikö senlaisesta jo voisi syöstä tulta?"

"Hänellä oli vainua sinun nyrkeistäsi, senhän ymmärtänet."

"Ei kyllin siinä, että poliisin verikoirat ovat jäljessä, jos mihin
menee, mutta tuo myöskin... Onpa oikein Jumalan onni, että olen näinkin
kau'an saanut olla vapaaherrana, mutta"...

"Tiedätkö, minun mieleeni juolahtaa jotakin", keskeytti
kuritushuoneelainen.

"Mitä sitte?"

"Jos presidentti meni Drottningholm'iin, ei hän palaja pieltä ennenkuin
aamupuoleen... kuninkaalliset syövät iltaisensa tavallisesti vasta
aamupuhteella... eikö niin?"

"Aivan niin, se on selvää, että hän jää pois koko yöksi", vastasi
Broms, ojentaen jyhkeitä käsivarsiansa jonkinmoisella alakuloisuudella;
"mutta joll'en minä tänään olisi saaressa, olisi hän varmaankin maata
kellinyt kotonansa, siitä olen minä vakuutettu... se on yhtäläistä kuin
ainakin, kirotun yhtäläistä!"

"Mutta minulla on sukkela esitys tehtävänä", vakuutti
kuritushuoneelainen.

"Lörpöttele sinä sill'aikaa, kun minä makaan", vastasi Broms
haukotellen niin, että metsä kaikui.

"Me käymme presidentillä hänen poissaollessansa... mitä sinä siitä
sanot?"

"Se ei maksa vaivaa", arveli Broms; "kaikkein parhaimmat tavarat
on hänellä varmaankin mukanansa... tuota suurta hohtokivisormusta,
jota hän kantaa sormessansa, en tahtoisi menettää mistäkään hinnasta
maailmassa."

"Mutta niin hyvin varustetussa huoneessa, kuin hänen on, löytyy
luultavasti paljon jäljelläkin, joka ei ole halveksittavaa... Muistapa
vaan, että hänen luonansa saattaa viipyä kokonaisen illan ja yönkin
häiritsemättä, ja sehän mahtane olla mukavampaa kuin täällä viruminen
ja ilmaa haukkaaminen sekä muurahaisten korviinsaaminen... Mutta
tiedätkö, mitä me tulemme tekemään, saatuamme täyteen vatsamme ja
lakkarimme?"

"Se ei koske minuun."

"Me sytytämme huoneen tuleen."

"Sinäpä sanoit jotakin!" huudahti Broms, nousten äkkiä istuvallensa;
"sepä oli tulinen miete, veliseni!"

"Se tulee opettamaan sitä herra-hyvää toisen kerran pysymään kotona
vieraita saadessansa", arveli kuritushuoneenlainen.

"Sinä olet Långholm'in kunnia... minun pitäisi suuteleman sinua, sinä
kunnon kehveli!"

"Siis rivakkaasti matkaan!" huudahti Långholm'in kunnia, nousten
seisovillensa maasta ja heittäen nuttunsa käsivarrelleen; "pian tulee
hämärä, ja minä luulen ilotulituksen tulevan näyttämään somalta."

"Vaiti!... taaskin tulee joku tiellä", ilmaisi Broms, nyhjäisten
toveriansa kylkeen.

"Minä luulen... kyykistykäämme maahan."

"Se on joku ratsastaja... hevosen kaviot kopsavat vastahiekoitetulla
tiellä... varmaankin joku rakuuna... minä kuulen sapelintupen lompsavan
hevosen kupeisiin."

"Vaiti!"

Eräs vastapäätä tuleva ratsastaja riensi molempain rosvojen ohitse.

"Sepä oli piru lentämään", muistutti Broms, "aivan kuin olisi suden
lenko iskenyt kiinni hevosen häntään."

"Näitkö sinä mikä virkapuku hänellä oli?"

"En, mutta kyllä se oli joku sotilas, eräs oikeutettu murhamies, kuten
minun ystävälläni, maisterilla, on tapana sanoa."

"Mikä lintu sinun ystäväsi, maisteri, on?"

"Hän on yksi, jolta minä muserran solisluun heti, kun saan hänet
käsiini."

"Jos sinä saisit vallita, jäisivät pian kaikki ihmiset ilman niska- ja
solisluuta."

"Ajattelepas, että minä tulin sen konnan luokse viime keväänä
niin nälissäni, että olisin ollut valmis kaivamaan jäkälettä
aidanseipäästä... Hänen luonansa esitettiin minut tuolle presidentille,
jonka minä ensin aijoin nielaista, mutta sitten päästin menemään
nuolematta ystäväni, maisterin, esirukouksista... tuo painaa vielä
kuin kippunta harkkorautaa minun omaatuntoani... Nyt sovittiin, että
minä jäisin asumaan ystäväni, maisterin luokse, jolla on pieni huone,
sangen rattoisa, jos siinä vaan olisi tulisija ja akkuna... Minä
laskeuin makuulle, ja minun ystäväni, maisteri, meni ulos ostamaan
paloviinaa ja olutta, sillä näetse, minä olin tingannut itseni
sekä ruokaan että asuntoon... Minä heräsin kuitenkin pian, nousin
jalkeilleni ja menin akkunaan kurkistelemaan hiukan ympärilleni, sillä,
ymmärrätkös, minä asuin ennen siinä talossa rakkaan Saarani kanssa...
Saara parka! hän istuu nyt neljän seinän välissä kehräämässä kaikkea
muuta kuin sukkia... Parhaallaan kun istun ja töllistelen kuin varpunen
ruispeltoa, näen ystäväni, maisterin, tulevan poliisi ja puolen tusinaa
laivanpurkajia muassaan, joilla oli suuret rusikkasauvat kädessään."

"Suotuisia vieraita!" muistutti kuritushuoneelainen.

"Koska me nyt olimme sopineet keskenämme, ett'ei hän saisi
kutsua keitään vieraita minun tuliaisilleni, ja minä sitä paitsi
vastenmielisesti oleskelen noin kehnossa seurassa, luikin minä ajoissa
matkoihini, mutta vannoin ystäväni, maisterin, jonakuna päivänä saavan
maksaa kestingin."

"Nyt rupeaa tuulemaan; pidän parhaana ottaa nutun ylleni", lausui
kuritushuoneelainen.

"Saadaanpa nähdä, että tämä tuuli ennustaa sadetta", vastasi Broms,
"sadetta juuri kun meidän pitäisi toimittaa tulitusta... tavallinen
vastoinkäymiseni... aina yhtäläistä, kirotun yhtäläistä..."

Näin puhuen etenivät nuot kaksi rosvoa yhä enemmän siitä paikasta,
jossa he olivat levänneet. He menivät läntiseen suuntaan soiden ja
metsätöyräiden yli, täten välttäen kaiken maantiellä kulkemisen.

Mutta tuskin olivat nämät kadonneet näkyvistä, kun joukko talonpoikia
ilmestyi, tullen lähellä olevasta pappilasta. He olivat työvaatteissa
ja varustettuina kirveillä, ikäänkuin olisivat he juurtajaksain
menemässä metänhakkuuseen.

Heidän seurassansa oli eräs pieni mies, joka vaalean tukkansa yllä
kantoi vahakankaasta tehtyä päähinettä, aivan sen näköistä, kuin
kuljeksivaiset kunnon sällit tavallisesti pitävät.

Tuolla pienellä kunnon sällillä oli rumat, kierot silmät, jotka
kuitenkin vilkuivat vilkkaasti joka taholle, ja hänellä oli arpikin
vasemman silmän alla, jota ei myöskään suurin julistanut omaajaansa.
Mutta hän oli sangen iloinen ja puhelias, tarjosi nuuskaa ja
suutupakkaa vasemmalle ja oikealle sekä näytti sanalla sanoen olevan
koko tuon talonpoikaisjoukon sielu.



Kolmaskymmeneskuudes luku.

Paviljongissa.


Erään suuren, englantilaisen pianon edessä, joka oli runsaasti
koristettu kullalla ja näkinkuorella, istui Amanda. Hänen sormensa
leikittelivät näppäimillä, voittaen nämät huikaisevassa valkoisuudessa,
ja ihanimmat sävelet, heleimmät soinnut, tulisen mielikuvitelman
ja rauhoitetun sydämen synnyttämät, täytti tuon pienen, mutta
ruhtinaallisella komeudella sisustetun huoneen.

Etehisen ovelta kuului kolketta, ja Amanda heitti näppäimet,
käänsi kasvonsa oveen päin, jonka kynnyksellä näyttäytyi hänen
kamarineitsyensä, eräs nuori ja sangen sievä tyttö.

"Mitä sinä Mari-hyväni tahdot?" kysyi hänen haltijattarensa.

"Minä tahdoin vaan kuulustaa, josko mamsellilla olisi jotakin
käskemistä."

"Enhän minä ole soittanutkaan, tyttöseni... sinulla on jotakin muuta
mielessäsi... mitä sinä haluat."

Kamarineitsyt, joka nähtävästi oli hämillänsä, tankkasi joitakuita
epäselviä sanoja.

"Sinä olet mureissasi siitä, ett'et sinä saanut mennä muiden kanssa
Drottningholm'iin", lausui Amanda.

"Ah, niin, se olisi ollut niin hauskaa, niin"...

"Ja sinulla olisi ollut sydäntä jättää minut yksin kotia?"

"Ah, ei!... mutta minä ajattelin, että kun presidentin vaunut
palajavat palvelijain kanssa, minä sitten saisin mennä linnan luokse,
sillä siellä sanotaan tulevan niin kaunis ilotulitus, ja kaikki
kuninkaalliset ovat siellä."

"Sen sinä saat, Mari... Tänään tahdon minä kaikkien olevan yhtä
iloisten, kuin itsekin olen."

"Ah, kuinka se on hauskaa!"

"Vaiti! Etkö sinä kuullut hevoisen nelistämistä?" kysyi Amanda
kuunnellen.

"Kuulin, luultavasti tulee vieraita."

"Varmaankin on se hän!" huudahti Amanda, nousten pianon äärestä, "se
on revisori Alm... hän tuli siis maata myöten, eikä vesitse, kuten hän
lupasi kirjeessään."

"Se ruma miesi!" huudahti kamarineitsyt.

"On minun sulhaseni", vastasi hänen haltijattarensa hymyillen.

"Oi, Jumalani! mamselli laskee vaan leikkiä... hän, jolla on tuo ilkeä
arpi poskessa"...

"Tulee muutaman viikon kuluttua minun aviomiehekseni", sanoi
Amanda sellaisella innolla, kuin olisi se hänestä erinomaisen
hauskaa saada itse julkaista tämän seikan; "joudu ales ottamaan
vastaan hänen hevoistansa... se tulee olemaan rangaistukseksi sinun
epäkohteliaisuudestasi sille jalolle ratsastajalle."

Tuo hämmästynyt palvelijatar meni äkkiä huoneesta.

Amanda riensi kuistille loistavin silmin ja mitä ihanimmat ruusut
poskillansa.

Koko läntinen taivaanranta oli tulimeren näköinen. Tämä oli laskeuvan
elokuunauringon hyvästijättösilmäys maalle.

Amandan silmät etsivät pihaa ja huomasivat pian erään vaahtoisen,
kovin läähättävän hevoisen, joka seisoi kiinnisidottuna puutarhan
veräjällä. Hänen silmäyksensä synkistyivät, ja ruusut vaalenivat
hänen poskillansa, sillä se satulaloimi, joka oli kiinnisidotun
hevosen seljässä, oli liian komea ja loistava kuuluakseen kenenkään
sivilivirkamiehen hevoselle.

Tuskallisen levottomuuden valtaamana vetäysi hän kuistilta takasin
huoneesen, pysähtyen keskelle lattiata, epäröivänä, mitä hänen tulisi
tehdä, sillä hän aavisti, kuka ratsastaja oli.

Samassa aukaistiin ovi kiivaasti, ja kamarineitsyt syöksyi sisään.

"Siellä on eräs vieras upseeri", ilmoitti hän; "eräs vieras upseeri,
joka"...

"Ei, hän ei ole mikään vieras", keskeytti häntä eräs husaaripuvussa
oleva nuori mies, joka, työntäen kamarineitsyen syrjään, tunki sisään
huoneesen.

Amanda peräytyi muutaman askeleen takaperin ja silmäili äänettömänä
hämmästyksestä tuota sisääntunkevaa, jonka puheentapa ja liikunnot
osoittivat mitä kiihtyneintä mielentilaa.

"Presidentti ei ole kotona", sanoi hän hetken vaiti oltuaan, jolla
välillä hän hiukan oli toipunut.

"Minä tiesin sen... mutta minä en etsikään häntä", vastasi upseeri.

"Minua te ette voi etsiä."

"Niin, teitä minä etsin."

"Mahdotonta!"

"Te mahdatte huomata, suloisin neitsyt", lausui upseeri
kamarineitsyelle, "että minulla on jotakin kahdenkesken puhuttavaa
teidän mamsellinne kanssa."

"Mari jää sisään!" käski Amanda ja lähestyi sitten, hehkuvana
suuttumuksesta mutta arvollisuudella tuota odottamatonta, mutta
raivoisaa vierasta.

"Noh, niin, jääköön hän sisään!" sanoi Räyel; "mielelläni minun
puolestani ja myöskin vahingotta teille, jos hän, nimittäin ei ymmärrä
ruotsia."

Amanda antoi merkin kamarineitsyelle, joka oukamustuneena ja
hämmästyksissään meni huoneesta, ei kuitenkaan heittämättä
syrjäsilmäystä tuohon nuoreen sotilaaseen, jonka loistava virkapuku,
kaunis vartalo ja säännölliset kasvot näyttivät järin olevan hänen
mieluisiansa.

Tämän poismentyä alkoi Amanda vakavalla äänellä:

"Herra luutnantti, minä arvelen teidän jo jäljestäpuolenpäivänä
tavanneen teidän isänne, kauppaneuvoksen?"

"Niin, minä olen tavannut isäni", vastasi Räyel, hiukan hämillänsä
hänen vakavasta ryhdistänsä.

"Ja että te siis tiedätte tuloksen hänen täälläkäynnistänsä
edelläpuolenpäivänä?"

"Niin, minä tiedän sen."

"Sittenpä minusta jo tuntuu sangen kummalliselta, että te enään siitä
huolivatta käytte tässä talossa... Jos tähän lasketaan lisäksi, että
te tällä ajalla vuorokaudesta, lupaa pyytämättä ja milt'ei väkisin
tungette erään naisen rauhalliseen asumukseen, käyttäen hyväksenne
sen poissaoloa, joka on hänen luonnollinen suojelijansa ja ystävänsä,
silloin tulee teidän tekonne vieläkin käsittämättömämmäksi... ja
kun te samalla rohkenette solvaista häntä hänen omassa huoneessansa
ja lisäksi erään palvelijattaren läsnä ollessa, silloin muuttuu
se epäritarilliseksi vieläpä alhaiseksikin, herraseni!... Että te
menisitte niin pitkälle, sitä en ole koskaan rohjennut aavistaa
katkerimmissakaan unelmissani."

Tuo nuori miesi tuijotti häneen, liikuttaen huuliansa, ikäänkuin
tahtoisi hän puhua, mutta puuttui sanoja ajatuksillensa. Se tyyneys,
jolla Amanda oli puhunut, oli silmänrävähdykseksi tykkänänsä poistanut
hänen tavallisen lipeväisyytensä.

"Ja kuitenkin annan minä teille kaikki anteeksi", jatkoi Amanda,
"tahdon unohtaa kaikki, jos te nyt menette tiehenne ja annatte tämän
meidän kohtaamisemme olla viimeisen."

"Ei, se ei voi olla mahdollista!" lausui vihdoinkin Räyel, lyöden
kädellään otsaansa, "ei, ei!... minä en uskoisi sitä, vaikka Jumala
itse olisi sen sanonut."

Ääni hänen sanoissansa sekä hänen kasvojensa liikkeet erosivat nyt
suuresti siitä samalla kertaa kiukkuisesta ja kevytmielisestä,
joka hänellä oli sisääntullessansa. Mutta tämä on mielenominaisuus
senlaisilla luonteilla. Kyynelehtevää naista polkevat he jalkainsa
alla; mutta korskean naisen antavat he polkea itseänsä.

"Amanda! olipa kuitenkin aika, jolloin sinä lemmit minua", lausui
Räyel suurella hellyydellä, tavoittaen kädellänsä hänen kättänsä.

Amanda värisi ja vetäytyi vaaleten takaperin.

"Niin, sinun täytyy tulla omakseni! sinä et voi tulla kenenkään toisen
omaksi kuin minun!" jatkoi Räyel palavin silmin, lähestyen häntä,
tietysti rohkaistunna hänen silmänräpäyksellisestä alakuloisuudestansa.

"Minun täytyy siis suoraan sanoa teille sen, mitä kuulemasta minä
aijoin säästää teitä kumminkin minun suustani", jäähdytti häntä Amanda;
"varhain tänä aamuna, ja ennenkuin kauppaneuvos vielä oli ennättänyt
saada minun vastaukseni, lähetin minä kirjeen revisori Alm'ille...
Tässä kirjeessä tarjosin minä pyytämättä hänelle, mitä minä pyydettynä
teiltä kielsin."

"Kuolema ja kirous!" sanoi luutnantti, horjuen uudestansa masennettuna
takaperin.

"Loukattu itserakkaus kiroilee, mutta todellinen rakkaus kärsii
hiljaisuudessa", sanoi Amanda, "sen haavan, jonka minä olen saattanut
teille, parannatte te pian jonkun uuden uhrin kyyneleillä."

"Sinä et voi lempiä häntä! ei, sitä et sinä voi tehdä!" huudahti Räyel
epätoivossansa.

"Olipa aika, jolloin minä erehdyin tunteistani häneen samoinkuin
hänen tunteistansa minuun", lausui Amanda yhä tyyneenä; "suurinta
kunnioitusta ja kiitollisuutta tunsin minä aina häntä kohtaan, mutta
minkäänmoista hellempää suhdetta en minä kuitenkaan ajatellut, osaksi
siitä syystä, että minä pidin itseäni kelvottomana sen jalon miehen
rinnalla ja osaksi, koska minä luulin, ettei hänellä voinut olla
minkäänmoisia lämpimämpiä tunteita minua kohtaan, kuin mitä isä tuntee
harhateille joutunutta lastansa kohtaan, sillä te olitte aina kuin
varjo minun ja hänen välillänsä... Silloin sain minä isänne kautta
teidän tarjoumuksenne ja silloin kohousi minun rinnassani ääni, jota
minä en tähän asti ollut oivaltanut, ja tämä ääni vaati minua ensin
kysymään neuvoa tässä minun tulevaisuudelleni niin tärkeässä asiassa...
minusta näytti ikäänkuin olisi hänellä yksin oikeus päättää minun
kohtalostani ja ikäänkuin riippuisi kaikki hänestä."

"Haa, minä ymmärrän! hän on panetellut minua... surma hänelle!"

"Ei pahaa sanaakaan lausunut hän teistä... ei myös sanaakaan hänen
todellisista tunteistaan minua kohtaan... En tiedä, mistä se tuli,
mutta minä tunsin itseni ikäänkuin petetyksi toiveissani, tunsin
mieleni pahoitetuksi, ja me erkanimme nähtävällä kylmyydellä
toisistamme... Silloin etsi minun ajatukseni teitä vaikka
vastahakoisuudella ja häpeällä... minä huomasin, ett'en minä koskaan
voisi lempiä teitä ja että minun avioliittoni teidän kanssanne tulisi
olemaan minun parempain tunteideni turmio... minä tunsin itseni
onnettomammaksi kuin koskaan ennen olin ollutkaan... Mutta taivas
armahti minua ja aukaisi minun silmäni... ja ensi silmänräpäyksestä,
kun tunsin olevani välttämätöin hänen onnellisuudellensa, ensi hetkestä
kun tiesin hänen voivan lempiä minua ja tahtovan ruveta aviomiehekseni,
päätin tehdä hänet niin onnelliseksi, kuin vaimo voi, ja minä tulen
onnistumaan ahkeroimisessani, sillä Jumala on kanssani, vaeltaissani
sen jalon miehen rinnalla."

"Armoa, armoa, Amanda!" rukoili Räyel, langeten Amandan eteen
polvillensa; "säälikäätte minua!... Vielä ei ole myöhäistä... Sinutta
en voi elää!"

"Minä en voi elää teidän kanssanne, ettekä tekään minun kanssani,
sillä me emme voi koskaan kunnioittaa toisiamme", vastasi Amanda;
"mutta minä tahdon muistella teitä lempeydellä ja sovinnollisuudella...
Erotkaamme... jääkäätte hyvästi!"

Tätä sanoessansa lähestyi hän erästä perähuoneesen johtavaa ovea.

"Noh, niin!" huudahti Räyel, nousten kiivaasti seisovillensa; "tulkoon
siis minun kostoni tehokkaammaksi kuin minun rakkauteni!"

Amanda pysähtyi ja kääntyi takasin, silmäillen Räyel'iä hämmästyksenä.

"Sinä et voi elää ilman miehesi kunnioitusta", jatkoi tämä epätoivon
järkähtämättömyydellä silmissänsä; "minun vallassani on tehdä tämä
kunnioitus tyhjäksi, ja, hornan nimessä, minä tulen sen tekemäänkin!...
Minä tahdon seurata sinua kuin varjo... minä tahdon huutaa maailmalle:
tuossa hän menee, hän, joka kerran on levännyt minun käsivarrellani,
hän, joka on palanut lemmestä minun rinnoillani ja ollut hurmaantunut
minun suudelmistani!... ha, haa!... kunnioitus tulee juoksemaan
kujajuoksua naurun ja pilkan välissä, kunnes se lopulta on kuihtunut
kurjuuden ja inhon kuvaksi!... Ei vähinkään sääliä! ei laisinkaan
armoa!... samaa samasta!... välillämme on taistelu elämästä ja
kuolemasta!"

Kauhistus, joka Räyel'in lausuessa näitä hirveöitä sanoja oli kuvattuna
Amandan kasvoilla, muuttui puheen lopulla yliluonnolliseksi hymyilyksi
hänen huulillansa.

"Minä tulen kuiskaamaan hänen korviinsa niin monta lemmen sanaa, ett'ei
hän kuulekaan, kuinka vihan käärmeenkieli sähisee meidän ympärillämme",
sanoi hän käsi sydämellänsä ja silmäys luotu korkeuteen; "minä tulen
piirittämään hänet niin paljolla helleydellä, ett'ei hän näekään,
kuinka pahuus nauraa ivanauruansa meidän ympärillämme... ja", lisäsi
hän heleän äänensä koko soinnulla, "maailma, joka on kuunnellut
herjaajan sanoja, tulee, nähtyänsä meidän kotimme, heittämään
herjauksen ylönkatseella takasin herjaajan omaa päätä kohden!"

Räyel oli vaiti, mutta hänen huulensa värisi ja hänen silmänsä
kieppuivat.

"Venhe ulapalla!" huudahti Amanda, katsellen iloisella hämmästyksellä
ulos kuistin akkunasta; "se laskee maata kohti... siinä on hän, siinä
on Alm!... Ja te", lausui hän luutnantille, "te!... paetkaa, paetkaa
hyvissä ajoin, sillä hänen, joka tulee, on taivas määrännyt minun
suojelijakseni, ja hänen käsivartensa on voimakas kuin kostavan
jumalaisen!"

"Minä murhaan hänet! niin, minä murhaan hänet!" kirkui luutnantti,
kävellen edestakaisin huoneessa senlaisella rajuudella, että hänen
kannuksensa repivät rikki tuon kalliin, turkkilaisen maton, ja hänen
sapelinsa kolisi seiniin ja tuoleihin.

Aurinko oli jo kadonnut ja hämärä, joka vähitellen oli ruvennut
leviämään sekä ulapan että viljapeltojen aalloille, lähetti varjon
toisensa perään paviljongin hauskaan kesä-asumukseen.

"Ah! nyt on hän laiturin lähellä!" jatkot Amanda jonkunlaisessa riemun
houreessa; "tule! joudu, joudu, sinä jalo, sinä kunnon miesi! Ah, sinua
ei ole tarvis verrata tuohon ollaksesi suuri, taivahallinen! Jumalani,
Jumalani! kuinka paljon olinkaan kadottamaisillani!"

"Haa!" huudahti Räyel kaikuvalla ivanaurulla, rientäen ovelta ovelle ja
työntäen riikelin niiden eteen.

Amanda, joka kuuli riikelein ratinan, kääntyi säikähtyneenä ympäri;
mutta ennenkuin hän edes oli ennättänyt aavistakaan näiden varokeinojen
tarkoitusta, ryykäsi Räyel häntä kohti, kietoi käsivartensa hänen
hoikkain vyötäryksiensä ympäri ja painoi häntä rintoihinsa.

"Nyt saa hän tulla!" huudahti tuo mieletöin; "ei kuitenkaan sulhaisena,
vaan sulhaispojaksi meidän häihimme!... ha, haa!... omani olit sinä!
omakseni jäät sinä!... ei taivas eikä helvetti tule tempaamaan sinua
minun sylistäni... tule, tule, sinä lemmitty... sinä ihanin."

"Mari! Mari! auta! pelasta minut!" valitti Amanda, milt'ei tukahdettuna
tuon mielettömän rintaa vasten.

Kova kolke, johon yhtyi kimakoita hätähuutoja, kuului etehisestä.

"Ah! sinä olet pulleampi ja kauniimpi kuin sulottarien äiti!" jatkoi
Räyel veripunaisena otsaltaan ja säkenöivin silmin.

"Alm! Alm! laupias, ijankaikkinen Jumala!"

"Kohdatkohon vaan minua kirous!" raivosi väkinäisen tekijä; "kunhan
menen helvettiin taivas sylissäni!"

Tätä lausuessaan veti hän mukanansa Amandan, huolimatta hänen
mitä rajuimmasta vastarinnastansa ja sydäntä vihlaisevista
valitushuudoistansa, sille puolelle huonetta, missä illan varjot
peittivät kullatun sohvan purppuranpunaisia silkkipatjoja.

Samassa aukenivat huoneen ovet senlaisella paukahduksella, jotta koko
paviljonki tärisi, ja huoneeseen astui eräs julma, jättiläisen tapainen
henkilö.

Hänet nähtyänsä päästi Räyel hämmästyksen ja pelvon valtaamana Amandan,
joka voimatoinna ja vaalenneena vaipui sohvalle.

"Minä luulen täällä jo ennestänsä olevan rosvoja ja murhamiehiä",
lausui ovella oleva jättiläinen, "mutta minä en siedä hutiloita enkä
mestarejakaan ammatissani."

Tämän lausuttuansa tempasi hän povestansa pitkän puukon leveällä,
hiotulla terällä ja ryykäsi sisemmälle huoneeseen.

       *       *       *       *       *

Melkein samaan aikaan nousi Alm venheestä laiturille.

"Vai niin, siis puolen tunnin perästä", sanoi eräs soutajavaimoista.

"Puolen tunnin perästä tulen minä takasin ja palajan teidän kanssanne
kaupunkiin", vastasi Alm alakuloisella äänellä.

Syy tähän alakuloiseen lauseeseen oli lyhyesti seuraava: kun Alm heti
puolenpäivänä nousi venheesen Ritarisaaren rannalla, nureksi hän
länsituulta, joka suoraan vastaisena viivytti sitä silmänräpäystä,
jolloin hän sulhaisena saisi sulkea rintaansa sen tytön, joka
seitsemänvuotisten vaihtelevien toiveiden ja kärsimyksien alla
oli ollut hänen ajatuksiensa, hänen tunteidensa ihanin esine.
Millä sanomattomalla ihastuksella hän oli lukemattomia kertoja
lukenut tuon jumaloidun tytön kirjeen, johon tämä puhtaan sielunsa
vilkkaimmilla väreillä oli piirtänyt halunsa saada tarjota hänelle
kätensä yhdistykseksi elämässä ja ijankaikkisuudessa! Mutta tuolla
pitkällisellä, monta tuntia kestävällä matkalla nousi kysymys toisensa
perään hänen vastattavaksensa. Mikähän oli saanut Amandan ottamaan
tämän askeleen, joka avasi hänelle uuden, odottamattoman elämän onnea
ja autuutta? Olikohan sydän niin lempeä ja sovintoon taipuvainen
kuin Amandan onnistunut tykkänänsä tukahuttaa ensimäisen, tulisen
lempensä, vaikka tähän lempeen oli vastattukin mitä alhaisimmalla
tavalla? Eiköhän se päinvastoin olisi herännyt uuteen eloon
ensimäisessä mahdollisessa tilaisuudessa sen rikkeen ulkonaiseeenkin
sovitukseen, jonka takia hänen sydämensä vielä vuoti verta? Olisikohan
mahdollistakaan, että silmä, niin nuori ja kaunis kuin hänen,
alituisesti voisi olla ummistunut nuoruuden ja uljuuden etevyydelle?

Näiden kysymysten perusteilla heräsi loputta se vahva vakuutus, että
Amanda oli tehnyt kiitollisuudelle uhrin. Mutta pitäisikö hänen ottaman
vastaan tämän uhrin, hänen, joka ollen parhaassa keski-ijässänsä,
jo kauvan tätä ennen oli tottunut kärsimään ja ilmanolemaan? Muuan
sisällinen, voimakas ääni sanoi, ett'ei hänen pitäisi sitä tekemän.
Tosin ei hän luottanut paljoa luutnantti Räyel'in kykyyn voida tehdä
Amandan onnelliseksi; mutta hänellä oli sitä suurempi luottamus
Amandan kykyyn voida tehdä hänet paremmaksi. Senlaisen vaimon kuin
Amanda pitäisi Alm'in mietteiden mukaan voida kiinnittää enkelin siiven
paholaisenkin olkahan, Tästä syystä, ja koska hän sitäpaitsi luuli
tietävänsä, että Amandan isä, joka suosi naimiskauppaa Räyel'in kanssa,
sangen vastenmielisesti antaisi suostumuksensa yhdistykseen Amandan
ja alhaisen, köyhän virkamiehen välillä, päätti hän vapauttaa Amandan
lupauksestansa ja siis jäädä vaan hänen uskolliseksi ystäväksensä,
koska hänen täytyi luopua onnesta tulla hänen aviomieheksensä.

Tällä lujalla päätöksellä lähestyi hän paviljonkia, jolloin hän huomasi
joukon palvelijoita seisomassa puutarhaveräjän sisäpuolella, vilkkaasti
hälisten sekä kiivaasti osoitellen.

Eräs pieni mies, jolla oli vahakantainen päähine, erkani joukosta ja
juoksi Alm'ia vastaan.

"Senlaisia jänishousuja, pelkureja, pensasritareja!" huusi tuo pieni
mies, "kokonainen tusina pitkiä roikaleita, eikä heillä sittekään ole
rohkeutta juosta tuohon huoneeseen, jossa parhaillaan varastetaan,
ryöstetään ja murhataan!"

Alm katseli hämmästyneenä tuota pientä miestä, jonka hän tunnusteli jo
ennenkin nähneensä.

"Joutukaa, herra!" jatkoi tämä, "tuolla ylhäällä on suurin konna, kun
koskaan on pistänyt puukkoa kylkiluiden väliin!"

"Ei, minä en erehdy!" huudahti Alm ja kaappasi lujasti kiinni tuohon
pieneen mieheen; "tulkaa tänne, mieskullat, pitämään tätä kiinni... hän
on taskuvaras ja karannut linnan vanki!"

Palvelijat, jotka jo olivat suutuksissansa tuon pienen miehen
epäkohteliaista haukkumasanoista, eivät viivytelleet ryhtyä hänen
kimppuihinsa, huolimatta hänen kiivaista vastalauseistansa ja monista
vakuutuksistansa.

Samassa kuului paviljongista aseiden kalsketta ja huuto erilaisilla
äänillä.

"Oi, Jumalani!" huudahti Alm säpsähtäen ja tempasi itsellensä kirveen
erään palvelijan kädestä sekä ryntäsi paviljonkiin yläkerran portaita
myöten. Hänen perässään riensivät useimmat palvelijoista, sillävälin
kuin muut pitelivät kiinni tuota vahakangaspäähineellä varustettua
miestä.

Päästyänsä etehiseen huomasi Alm erään miehen puukko kädessä uhaten
Amandan kamarineitsyttä, joka pyristeli laattialla sidottuna käsistänsä
ja jaloistansa.

Alm'in kirveentakan tapaamana tuupertui miesi laattialla päästämättä
vähintäkään ääntä itsestänsä, jonka jälkeen edellinen silmänräpäyksessä
ryykäsi salin ovea vastaan.

Tuskin oli Alm temmannut auki tämän oven ja laskenut jalkansa
kynnykselle, kun jättiläisentapainen henkilö ryntäsi sisältäpäin
häntä vastaan verinen puukko kourassansa, mutta ennenkuin jättiläinen
oli ennättänyt päästä häneen kiinni, horjui hän takaperin uudesta
Alm'in kirveen antamasta iskusta. Mitä sitkeimmän vastarinnan perästä
lannistui jättiläinen vihdoinkin ylivoiman alle.

"Se kuuluu minun kirottuun kovaan onneeni"' höpisi rosvo, sillävälin
kun palvelijat raahasivat hänet ulos vuotavana verta useasta haavasta.

Joitakuita minuuttia tämän jälkeen seisoi Amandan kamarineitsyt
vaaleana ja vapiseva kyntteli kummassakin kourassansa, lähellä
salin sohvaa. Vieläkin lähempänä ja kumartuneena sen yli seisoi Alm
hätäisesti puuhaten aukaisemalla virkanuttua eräältä nuorelta mieheltä,
joka makasi pitkällänsä patjalla veristettynä ja kuollon leima
kasvoillansa. Nojaten Alm'iin ja käsivarsi hänen vyötäisillänsä näkyi
Amanda, tuijottaen tuohon onnettomaan.

"Rukoile!... rukoile!" röhelsi kuoleva ja hapueli molemmilla käsillänsä
ikäänkuin etsien jotakin. Vihdoin tarttuivat hänen kylmät kätensä,
toinen Alm'in, toinen Amandan käteen ja liittämällä heidän kädet
toisiinsa sekä sulkemalla ne sitten omiinsa, levisi rauhan loisto
noille kuihtuneille kasvoille, ja himojen uhri oli nyt uhri haudan.



Kolmaskymmenesseitsemäs luku.

Jälkimuistelmia erään suruharson johdosta.


Noin viikko tämän jälkeen istui, nojaten sohvanselkään eräässä komeassa
syrjähuoneessa, suurimmassa rakennuksessa Kuningattarenkadun varrella,
muuan mies hopeanharmailla hiuksilla, jonka kasvot olivat syvissä,
vähemmin kuitenkin vanhuudenheikkouden kuin murheen raskaan lyijykynän
piirtämissä kurtuissa. Hänen sammuvat silmänsä tuijottivat erääseen
akkunan vieressä olevaan jakkaraiseen, jonka päällä oli leveäreunainen,
kiiltävästä silkkihuovasta tehty hattu, mutta joka enemmäksi kuin
puoleksi oli peitetty mustalla, poimuisella harsolla.

Ett'ei vanhus tällä silmänräpäyksellä ajatellut mitään muuta kuin
suruharsolla varustettua hattua, todisti se seikka, ett'ei hän kuullut
ovea avattavan, eikä nähnyt, kuinka eräs huoneeseen tullut ja kynnyksen
sisäpuolella seisova, repaleisiin puettu ihmisolento lakkaamatta
kumarteli kerta toisensa nöyremmästi ja syvempään.

Tuo kumarteleva miesi näytti vihdoin väsyneen näihin turhiin
kohteliaisuuden osoituksiin, jota ei ole ihmettelemistäkään, ja,
lakaten tästä, seurasi hän sentähden pilkistelevillä silmillä vanhuksen
silmäyksiä ja kiinnitti näiden mukana silmänsä tuohon akkunan vieressä
olevaan hattuun.

Seurauksena tästä silmäilemisestä oli eräs sangen omituinen hymyily
tuon kummallisen olennon huulilla.

"Moni on tutkinut tähtiä kaiken ikänsä", alkoi oven suussa oleva
henkilö, "eikä kuitenkaan tullut muuhun johtopäätökseen, kuin että
ne ovat niin ja niin monta kertaa suuremmat sitä kiertotähteä, jossa
me elämme, ja että niillä on määrätyt ratansa, joilla ne ijäti
ovat kulkeneet ja joiden ulkopuolelle ne eivät saa kulkea, ääretön
yksitoikkoisuus ilman alkua ja ilman loppua, jota sitä paitsi ei
koskaan opita käsittämään."

Tämän äänen kuultuansa säpsähti vanhus ylös sohvalta, mutta vaipui
silmänräpäyksessä jälleen entiseen tylsämielisyyteensä.

"Siihen on syynä tuo siunattu kirkkaus", jatkoi kerjäläinen, jonka
lukija luultavasti jo on tuntenut Skinnarvik'in maisteriksi, "sillä
sielun silmän laita on sama kuin ruumiinkin: niitä huikaisee valoon
katsottaessa, ja ne käännetään siitä vihdoin pois, ettei tultaisi
sokeiksi kuin huuhkain päiväsydämenä... Ei, paljon parempi on
tutkia yötä ja pimeyttä, sillä silloin saa sielu silmät, jotka ovat
jonkin arvoiset, kissan ja ilveksen silmät... Mainitkaa minulle
muita samanlaisia kuvia kuin ne, joita yöllä nähdään... Sentähden,
herra kauppaneuvos ja tähdistön jäsen, on selvää, että te, joka
nyt kurkistelette tuota mustaa harsoa tuolla, näette siinä monta
eriskummaista seikkaa, vaikka te ette näe aurinkoa, joka tänään paistaa
niin herttaisesti, ettekä huomaa minuakaan, joka myöskään ei ole
herttainen poika."

Sohvalla oleva vanhus veti syvän, karmaisevan huokauksen, mutta
tuijotti yhä samaan suuntaan.

"Tuo hattu on valmistettu tehtailija Söderström'illä", jatkoi maisteri,
"ja se pikkunen, kaunis mamselli, joka istuu Ritarihuonetorin varrella
olevassa myymälässä, on kiinnittänyt siihen suruharson... mutta ettei
tämä ole tapahtunut teidän pyynnöstänne, vaan kohtalon tilauksesta, sen
näen minä selvään vielä kuudesta poimusta... niin, niin, kummallisesti
vaan käy tässä maailmassa."

Muutamain silmänräpäysten äänettömyys seurasi, jollavälin kerjäläinen
näytti kokoilevan muistelmiansa.

"Kuuden vuoden vanhana ajettiin minut pois äitini huoneesta", jatkoi
hän uudestansa, "kuusi vuotta tämän jälkeen syntyi minun velipuoleni...
kuusi vuotta hänen syntymästänsä kuoli minun äitini... kuusi vuotta
hänen kuolemansa jälkeen rupesin minä kaartilaiseksi ja vielä toisten
kuuden vuoden kuluttua olin minä kerjäläinen, josta seuraa että
kuusiluvulla saattaa olla suuri merkitys meille kummallekin... hitto
vieköön, herra kauppaneuvos ja tähdistön jäsen! voitte suruharsosta
lukea osan omaa historiaanne ja minun kokonansa... Mitäs minä
sanon?... Pimeydessä ja yössä saadaan mitä terävimmät silmät... tuon
mustan suruharson, kuolon ja haudan voittolipun, poimuista nousee
nyt valo toisensa perään... mutta senlaisissa tilaisuuksissa kuin
tämä on, ne eivät ainoastansa valaise, ne polttavat myöskin... Teidän
pitäisi voiman sanoa minulle, kuinka monta palohaavaa teillä on
omallatunnollanne... Jos minä pyydän teitä kauniisti, sanotte te sen
kentiesi minulle kauppamiehen kunniavakuutuksella."

Kauppaneuvos höpisi joitakuita epäselviä sanoja, jonka jälkeen hän
käänsi kasvonsa suruharsosta ja katki ne eräaseen sohvalla olevista
patjoista.

"Te ette tahdo sanoa sitä minulle", lausui kerjäläinen. "Kentiesi
onkin teille vaikeata antaa ajatuksillenne oikea juoksu... Klaaran
kirkonkellon ääni kaikuu vielä teidän korvissanne... kentiesi tahdotte
te minun olemaan teille avullinen?... tämä on minun velvollisuuteni,
ollen vanha maisteri ja opettaja... Tahdotteko että teidän kanssanne
käyn läpi jälkimuistelmia menneisyydestä?"

Kauppaneuvos oli vaiti, mutta nuot monet nytkähdykset hänen
ruumiissansa todistivat, ett'ei hänen rinnassansa ollut yhtä
vaitonaista.

"Ken valehtelee, hän myöntyy", sanoi maisteri, "noh, niin, olkaa
siis tarkkaavainen, minä tulen puhumaan lyhykäisesti ja selvästi,
enkä ottamaan äyriäkään vaivoistani... siis kaikissa tapauksissa
puhdasta voittoa teille, herra kauppaneuvos!... teidän onnellinen
tähtenne kauppamiehenä ei teistä koskaan luovu... koko maailman
suruharsovarastot eivät voi pimittää sitä."

Kerjäläinen teki pienen pysähdyksen, jolla välin hän asettautui
istumaan eräälle oven pielessä olevalle tuolille.

"Te olitte minun isävainajani, majurin, vanha ystävä", alkoi hän nyt
jälkimuistelmiansa, "ja te olitte aina hänen oikea kätensä, joten
minä kyllä käsitän, miten te voitte saada _hänet_ myöntymään tuohon
pykälään testamentissaan, että jos hänen ainoasta Kristian-pojastansa
tulisi tuhlari, kurja olento, raukka, lankeaisi minun isäni jälkeen
jäänyt omaisuus lyhentämättä äidilleni ja muille perillisille...
kaunis edellytys viisivuotiaasta lapsesta, joka hymyili auringolle
ja leikki nurmen kukkasilla... mutta miten te voitte saada minun
äitini suostumaan siihen, sen tiennee ijankaikkinen Jumala; mutta
mitä koko maailma sai tietää, oli se, että tuskin oli ilma siinä
huoneessa, jossa isäni oli maannut ruumiina, puhdistettu, kun minun
äitini uusi morsiusvuode laadittiin... Te olitte kuitenkin ennustaneet
minun tulevaisuuteni ja vieläpä sangen säntillensä... taivaskaan
ei olisi voinut tehdä sitä paremmin... Te aavistitte minun tulevan
sitkeähenkiseksi huolimatta kaikista tunnustelijoista siinä suhteessa
ja sen vuoksi oli hyvä, että tuo pykälä oli olemassa.

"Miksi temmattiin minut kuuden vuoden vanhana äitini helmasta ja
heitettiin vento vieraaseen syliin?... Kentiesi tullakseni paremmin
vaalituksi... Te pelkäsitte äitini hemmoittelevan minut pilalle,
mutta... mutta mitä se olisi tehnyt?... syöttöporsaistahan tulee
aikaa myöten suuria sikoja ja sehän olisi vaan edistänyt teidän
kasvatusaikeitanne minun suhteeni... Mutta te aavistitte itse
joutuvanne isäksi ja te ehkä pelkäsitte minun liian kovaa tuutivan
siskopuoliani, ja että minä, ikäänkuin kissa, voisin puraista heitä
kaulaan heidän nukkuessansa... te aavistitte vastamunausta siltä,
jonka elämälle te olitte valmistaneet munauksen... vai pelkäsittekö te
kentiesi minun äitini rakkauden minuun tulevan vahvemmaksi kuin hänen
heikkoutensa teitä kohtaan?... Te piditte varman epävarmaa parempana...
sillä kerralla olitte te enemmän saivartelija kuin kauppamies, ja piru
palkitsikin teidän varovaisuutenne.

"En tahdo puhuakaan, miten minun lapsuuteni laiminlyötiin, miten minun
äitini, teidän rautakouranne alla, vihdoin kuoli, saamatta enää edes
nähdäkään esikoistansa, jonka vallattomuudet, teiltä tuhansin tavoin
edesautettuina, maine, teidän toimestanne ja teidän suurentamina, vei
hänen korviinsa, myrkyttäen hänen viimeiset hetkensä, ja miten minut
nuorukaisena ympäröitiin kaikenlaisten viettelysten paulollla, joiden
äärimäiset langat olivat teidän tukevassa kädessänne.

"Ja kaikesta tästä huolimatta olin minä kuitenkin
tyhjäksitekemäisilläni sen ennustuksen jonka te niin taitavalla kädellä
ja terävällä silmällä olitte laatineet ja suunnitelleet. Onnettomuus
satutti, että minulla oli terävä pää, kuten sanottiin, ja kuten minä,
totta puhuen itsekin uskon. Minä oleskelin Upsalassa, ryypiskelin ja
pelasin uhkapeliä öillä, minut kannettiin juopuneena kotiin aamuisilla,
mutta istuinpa kuitenkin päivillä provessorein luona tutkinnoissa
ja eräänä kauniina päivänä seisoin minä kaikkein ihmeeksi ja teidän
hämmästykseksenne muiden kanssa parnassilla, tosin turmeltuneena
sekä ruumiin että sielun puolesta, kantaen otsallani yhtä kauniin
ja vahvan laakeriseppeleen kuin toisetkin. Tätä viimeksimainittua
seikkaa ette te Ollut voineet aavistaakaan, sillä te olitte liian kehno
luonnonhistoriassa tietämään, että putamankin rannalla rehoittaa puita
sekä pensaita ja että rupaisimmallakin vedenpinnalla kasvaa lehtiä ja
kukkia, jotka eivät ole kelvottomia auringon valaistavaksi.

"Tultuani lailliseen ikään aloin minä nyt tutkailemaan ympärilleni,
nähdäkseni sekä isän- että äidin perintöäni, ja minä kurkailin pelkästä
myötätuntoisuudesta minun monien karhujeni kurkkuihin sillä näiden
viimeksimainittujen lisääntymisestä sekä laajentumisesta olitte te
kyllä pitäneet isällisen huolen. Meidän ensimäinen kohtaamisemme
monivuotisen erossaolomme jälkeen muuttui molemmanpuoliseksi
hammasnäyttelyksi... mutta jospa minun torahampaani olivatkin kuin
karhun, on teidän sitävastoin kuin norsun... asianomaisen oikeuden
edessä syntyi hirmuinen näykkiminen... Mutta nyt sain minä osakseni
jotakin, johon verraten teidän norsunhampaanne oli samassa suhteessa
kuin nuppineula viirinsalkoon, nimittäin julman pitkän naaman, sillä
minä sain tutkiakseni kaksi oivallista teosta, 1:ksi tuon hullunkurisen
pykälän testamentissa ja 2:ksi erään sangen huvittavan tarkasti tehdyn
laskun kaikista niistä rahamääristä, jotka minä öillä olin menettänyt
uhkapelissä sekä joka kerrasta, jolloin munit aamuisilla juopuneena
kannettiin kotiin... Pirunmoinen miesi, ajattelin minä heti ja nauraa
hohotin, sen veitikan ottaisin minä heti salanuuskijaksi, jos minä
olisin kuningas... Mutta ehdittyäni miettiä tarkemmin asiaa, ei minua
enään naurattanutkaan... Minä huomasin, ett'ei ollutkaan vähempää
kysymyksessä kuin lähteminen ikäänkuin varpunen tähkän äärestä ja
pääliseksi ennenkuin minä vielä ollut päässyt sille istumaankaan...
Sehän oli kauhea pelätti, kun oltiin ripustettu tuon laakeriseppeleen
voittaneen nuorukaisen tulevaisuuden tien veräjäpieleen! pelätti, jolla
oli malja jalkana, pelilaatikko vatsana ja perinnöttömyys päänä!...
Ja mikä perinnöttömyys päälliseksi! perinnöttömyys, joka ei ollut
päätetty irstaisuuden ä ö y:n johdosta, vaan määrätty jo aikoja ennen
viattomuuden a e i:tä... Herra kauppaneuvos ja tähdistön jäsen, teillä
oli sydän ja munaskuut kuin sarvikuonolla.

"Tästä syntyi tietysti tulenpalava riitajuttu asianajajainkin
hyödyksi... minä sanon tahallani asianajajain, sillä te maksoitte ei
ainoasti omalle asianajajallenne vaan myös minunkin... Nyt kuuluu
mittaustieteen maisterin tutkintoon, että täytyy tupata päänsä täyteen
kreikan- ja latinankieltä mutta sitävastoin olla tyhmä kaikessa,
joka voisi olla hyödyksi käytännöllisessä elämässä!... Minä tiesin
tarkalleen eroituksen attikalaisen ja dorilaisen murteen välillä,
mutta tuskin oli minulla tiedossa, josko minun isänmaani oli saanut
minkäänmoista uutta lakia sittemmin kun Wiger'in la'it säädettiin.
Sentähden jätin minä kaikki asianajajani käsiin ja laskeuin sitte
levollisesti nukkumaan. Nukkuvaa voi kärpänenkin vetää nenästä, ja
mitä kärpänen voi, sitä voi kaiketi tehdä senlainen kauppaneuvoskin,
kuin te olette... Minä menetin riitani alimmassa oikeudessa ja
minun asianajajani, tuo kunnon miesi, menetti muistonsa, kun
hänen piti vedota ylempään oikeuteen. Nyt heräsin minä vihdoinkin
ja valmisteliihen kääntämään nurin taivaan ja maan; mutta juuri
kuin syljin kouriini, saadakseni varman kiinni-iskun, otti minua
kaksi oikeudenpalvelijaa kiinni nutunliepeestä ja vetivät minut
velkavankilaan, jossa ei pääse käsiksi taivaasen eikä maahan. Siellä
lasketaan sielu paarille, puetaan se varallisuuden ja tilaisuuden
viittaan sekä eletään hyörinässä ja pyörinässä, viettäen täten sielun
hautajaisia.

"Niinpä olin minäkin, kuu kerran pääsin pois tuosta Horn'ninkadun
varrella olevasta paarihuoneesta, ainoastansa pelkkä ruumis, jossa tuon
haudatun sielun haahmu välistä kummitteli. Eräänä päivänä päätti haahmu
tehdä ruumiin kaartilaiseksi, koskas kaikki, mitä sotamieheltä vaaditaan
on siinä, että hänellä on ruumista niin paljon kuin mahdollista,
mutta sitävastoin sielua niin vähän kuin mahdollista; täytyy sanalla
sanoen, olla jonkunlainen kone, joka saa toimeen kiväärinlaukauksia ja
painettu pistoja ynnä muuta senlaista, joka tarkoittaa hengenottamista
toisista joko sielulla varustetuista tahi sieluttomista ruumiista, aina
sen mukaan kuin koneen haltija hyväksi näkee. Siis tottelin minäkin
kuusi vuotta rumpun ääntä, vaikk'en ollutkaan ollut tottelematoin, en
isälleni enkä äidilleni... He vaativat minua rupeamaan perinnöttömäksi,
ja olinhan minä mukiinmeneväinen kuin lammas, vaikka nahkani laita oli
varsin huonosti.

"Saatuani eräässä koetusampumisessa oikean käsivarteni vialliseksi,
joka vihdoin tuli halvatuksi, sain minä eron sotapalveluksesta ilman
eläkerahatta. Mitä minä sitten tähän päivään saakka olen ollut,
tietää Tukholma, jolta minä joka päivä olen kerjännyt, ja te, jolta
minä sitä vastoin en koskaan ole kerjännyt, vaan päinvastoin ollut
teitä kohtaan niin nöyrä ja kohtelias, kuin konsanaan voi vaatiakaan
mitä kiitollisimmalta poikapuolelta... Mutta te heitätte taaskin
silmäyksenne tuohon suruharsolla peitettyyn hattuun, näen ma... hyvin,
varsin hyvin! te todistatte minun sanojani noilla kuudella poimulla...
se osoittaa teidän tarkkaavaisuudella seuranneenne näitä pieniä
jälkimuistelmia... kiitoksia siitä, herra kauppaneuvos ja tähdistön
jäsen! Tavarata ja kultaa olette te saaneet ilmaiseksi ja lähimäistenne
kiitollisuuden aina kaupanpäälliseksi!"

Kauppaneuvos, joka jälkimuistelmain kestäessä oli peittänyt kasvonsa
sohvanpatjaan, oli näiden loppupuolella katsahtanut ylös kääntämättä
kuitenkaan silmäyksiänsä puhujaan, ikäänkuin ei hän olisi uskaltanut
katsoa sinnepäin; mutta hänen kasvonsa vaalenivat vaalenemistansa.

"Onpa totisesti, hänkin siinä!" huudahti kerjäläinen vilkaisten
suruharsoon; "eipä siis olekaan ihmettä, että te niin ahkeraan
silmäilette noita kuutta poimua... ja minä, umpisilmä, joka en heti
huomannut häntä!... sehän on itse kultapoika, minun velipuoleni,
pikku Kustaa... seisoohan hän ihka elävänä täydessä loistossaan
ylimmäisellä portaalla ja kiekahtelee korollansa vanhan, tapansa
mukaan... hän avaa kauniin suunsa... eikö kauppaneuvos kuule, mitä hän
sanoo?... Ettekö?... mutta minä kuulen sen, minä... niin, näin hän
sanoo: kiitos, kiitos, kunnioitettu isäni kaikesta, mitä sinä olet
tehnyt minun hyväkseni! sinä olet elänyt ainoastansa poikasi eduksi,
ja kaikki olet sinä uhrannut hänen edestänsä... ihmisyyden, sydämen,
omantunnon, kaikki, kaikki... ja minä tahdonkin kiitollisuudella viedä
jälkimaailmahan sinun nimesi ja sinun miljoonasi!"

"Lakatkaa, lakatkaa!" tunki vihdoin kuuluviin vanhuksen huulilta.

"Mutta mihin, Herran nimessä, pikku Gustaf menee?" jatkoi kerjäläinen,
"hän laskee ales hyveitä poimulta toiselle aivan kuin portaita
myöten, mutta joka askeleella, jonka hän ottaa, putoaa kukkanen
veripisaran muodossa hänen poskeltansa... Nyt seisoo hän alimaisella,
kuudennella... ah, hän vaipuu, polvet, vatsa ja rinta katoavat... nyt
on vaan hänen suunsa auki... hän puhuu... mitä hän sanoo?... Niin, näin
sanoo hän: isä-parkani, alespäin menevät eikä ylöspäin sinun nimesi ja
sinun miljoonasi, ja kaikesta, mitä sinä olet säästänyt ja haalinut
kokoon, sait sinä vaan uljaalle, toivorikkaalle pojallesi komean,
tammipuisen ruumisarkun... mutta kaikkein pahinta on ollut, että minun
velipuoleni, tuon kerjäläisen, sormi on myöskin, huolimatta hänen
halvatusta kädestänsä, vaikuttamassa. Eikö se ole hirveätä, isäni, että
senlaisella raukalla pitää oleman halua ja kykyä kostamaan!... Hyvästi,
isä, me tavataan kerran, se on varmaa; mutta missä, sitä en voi niin
tarkkaan sanoa; kuitenkin tuntuu minun jalkojeni alla polttavan!"

Kerjäläinen nousi tuolilta ja heitti silmäyksen sohvalle. Sitten
meni hän vaitonaisena huoneesta. Tultuansa saliin, kohtaisi hän
yhden palvelijan, joka katseli häntä silmät seljällänsä, luultavasti
hämmästyneenä senlaisesta talossakäymisestä.

"Kuka te olette? mitä te tahdotte? kuinka olette te päässeet sisään?"
kysyi palvelija.

"Menkäätte herra kauppaneuvoksen ja tähdistön jäsenen luokse", vastasi
kerjäläinen tyynesti, "sillä hän on kuolemaisillansa... ja totta se
kait lienee, koska hän itse sen sanoo."



Kolmekymmentäkahdeksas luku.

Eräänä aamuna.


Lokakuun loppupuolella, eräänä näistä harvoista kirkkaista aamuista,
joita aurinko lahjoittaa maalle korvaukseksi yhdestä ja toisesta
suvella odotetusta, mutta tulematta jääneestä, astuskeli kauniin,
äskensisustetun, eräässä suuremmista rakennuksista Pohjoismalmilla
olevan huonekerroksen läpi muuan keski-ikäinen miesi voimakkaalla
ruumiinrakennuksella, taluttaen käsivarrellansa erästä nuoruuden ja
kauneuden täydessä kukoistuksessa olevaa naista. Tuo ihastuttava
nainen oli vaatehittu kalliisen, lumivalkoiseen ja monilukuisista
koristeista paisuilevaan aamupukuun ja mustankähäräisessä päässänsä
oli hänellä valkoinen silkkimyssy, jonka vasemmalla puolella loisti
mitä ihanin, pieni ruusunnuppu. Jokaiseen kuvastimeen, jonka ohi
nuot molemmat astuivat, heitti hän silmäyksen, katsoaksensa miltä
tuo kaunis myssy näytti, hepsahteleminen, joka on niin tavallinen,
mutta niin anteeksiannettava ja viatoin nuorelle vaimolle hääpäivän
jälkeisenä aamuna. Usein lähensi miesi huulensa siinä käsivarressa
olevan käden lumivalkeaan samettinukkaan, joka oli kietounut hänen
käsivarteensa senlaisella helleydellä, kun haluaisi se kasvaa kiinni
tähän. Äkkiä pysähtyi nainen ja siis tietysti miesikin, jonka jälkeen
nainen hiljaa irroitti kätensä hänen käsivarrestansa ja katosi erääsen
syrjähuoneesen. Vaan pian palasi hän takasin, kaunis merenvahapiippu
toisessa ja palava, ruusunpunainen sytytin-paperi toisessa kädessänsä.

"Sinä olet tottunut tupakoimaan kahvin juotuasi", sanoi hän, ojentaen
piipun miehellensä.

Hymyillen otti miesi piipun, mutta aikoi heti panna sen pois, höpisten
jotakin poika-miehen tavoista.

"Ah, ystäväni!" lausui nainen; "_sinun_ poika-miehen tapasi otan minä
vastaan samalla riemulla ja kiitollisuudella, jolla olen vastaan
ottanut sinutkin... minä soisin sinun olevasi onnellisemman, mutta
kuitenkin saman."

"Lemmittyni! omanvoitonpyynnöstähän minä en tahdo tupakoida", sanoi
miesi; "tupakansavu myrkyttäisi ruusujen tuoksun sinun huuliltasi."

"Eikö mitään muuta", vastasi nainen, sytyttäen itse piipun ja vetäen
siitä muutamia hienoja savuja; "näetkös, nyt olen minä samassa
kadotuksessa."

Nyt ei miesi viivytellyt viedä hammasluuta huulillensa; mutta pian
sammui valkea piipusta. Ei mikään maallinen tuli pysy vireillä puhtaan
lemmenliekin rinnalla.

Vastanaineet astuivat saliin ja pysähtyivät erään Rosenwall'in tekemän
pianon ääreen, joka oli avattuna. Nuori vaimo istahtui pianon edessä
olevalle tuolille, ja näppäimistä nousi tuhansittain kiihkoisia,
eriskummaisia ääniä.

"Fridolf!" kysyi hän; "voitko sanoa, miten minä selvitän nämät
epäsoinnut?"

Miesi arvaili useita kertoja, mutta, kuten näytti, ei laisinkaan
tyydyttävästi.

"Kas näin minä ne selvitän", sanoi nainen, hypäten pois tuolilta ja
istautuen miehensä polvelle; "oi, selvitköön kaikki elämän epäsoinnut
niin!" lisäsi hän, kietoen kätensä tämän kaulalle ja nojaten hehkuvia
kasvojansa hänen rintaansa vasten.

Näin istuivat he hetken aikaa vaitonaisina ja liittyneinä toisiinsa,
kaksi ruumista, mutta ainoastansa yksi ainoa sielu.

Vihdoin kulkivat he, syleillen toisiansa, akkunaan, luultavasti
kiittämään taivasta, joka oli tehnyt heidät kummankin niin
onnelliseksi, niin autuaaksi.

"Fridolf, etkö näe?" huudahti nuori vaimo, kasvot lähellä
akkunanruutua; "hän tuolla alahalla... hän, jota meidän lähinnä Luojaa
tulee kiittää kaikesta!"

Kadulla, silmäykset kiinnitettynä samaan akkunaan, näyttäytyi
Skinnarvik'in maisteri. Hän nyökkäsi iloisesti molemmille
aviopuolisoille ja liikutti huuliansa ikäänkuin olisi hän sanonut
jotakin.

Jos kivimuurit, jotka olivat kuunnelleet, mitä hän sanoi, olisivat
voineet puhua, olisivat ne kertoneet seuraavan lauseen:

"Se on siis totta, että nähdessään toisten riemun voi unohtaa omat
murheensa!"

Alm avasi akkunan, jolloin kerjäläinen kulki pois pitkin katua
näkymättä kuulleensakaan sitä ystävällistä ääntä, joka kutsui häntä
takasin. Erään poikkikadun kulmassa pysähtyi hän uudestansa ja kääntyi
ympäri.

Eräs auringonsäde, joka samassa vilahti pitkin poikkikatua ja meni
aivan kerjäläisen kasvojen ohitse, murtui silloin jonkin läpi, joka
näytti monenväriseltä helmeltä hänen syvään painuneessa silmässänsä.

Kerjäläinen kaiveli sormellansa pois tämän helmen, nyökkäsi taaskin
iloisesti akkunassa oleville ja katosi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lemmen näyttelijätär - Romantillinen kuvaelma" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.