Title: Jännittävä talvi: Kertomus
Author: Hirn, Eva
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jännittävä talvi: Kertomus" ***


JÄNNITTÄVÄ TALVI

Kertomus


Kirj.

EVA HIRN



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1924.



SISÄLLYS:

    I. Pojat saapuvat.
   II. Eno on sairas.
  III. Urheilua.
   IV. Uusia tuttavia.
    V. Seikkailua.
   VI. Salapoliisina.
  VII. Yöllinen retki.
 VIII. Pelastus.
   IX. Onnellinen päivä.



I.

POJAT SAAPUVAT.


Tohtori Elis Someri istui kirjastontapaisessa huoneessa ja luki
vastatullutta kirjettä.

Päästyään viimeisen sivun loppuun hän soitti sähkökelloa. Ovi avautui
ja siististi puettu vanhanpuoleinen palvelijatar tuli sisään.

-- Muistaako Minna minun sisartani Veraa? kysyi tohtori.

-- Miks'en minä muistaisi varsin hyvin rouva Linjaa, vaikk'ei hän juuri
ole käynyt täällä. Leskenä ollessaan hän onkin enimmäkseen oleskellut
ulkomailla. Poika parat ovat asuneet vierasten luona kaiket talvet,
vastasi puhuteltu.

-- Veran keuhkot eivät sietäneet Suomen ilmastoa. Viime jouluna sain
tiedon, että hän oli kuollut Mentonessa.

-- Varjelkoon! Eihän tohtori ole käynyt surussakaan?

-- Tosiaankin. Sitä en tullut ajatelleeksi.

-- Kuka on huolehtinut pojista siitä saakka?

-- Kevätlukukauden he kävivät koulua Tampereella, niinkuin ennenkin.
Kesän he ovat olleet partioleirillä. Mutta nyt sain kirjeen Veran
asianajajalta, joka ilmoittaa, että minut on nimitetty poikien
holhoojaksi.

-- No en ole kuullut ihmeellisempää!

-- Heidät siirretään Helsingin lyseoon vastaaville luokille ja äidin
toivomuksesta he saavat kodin minun luonani. Minusta tulee heille isän
sijainen.

Minna hillitsi sopimattoman hymyilyn ja kysyi:

-- Kuka sitten korvaa heille äidin hellyyden?

-- Toivon, että Minna näyttää heille naisellista osanottoa, ja minä
ai'on kohdella heitä ystävällisesti ja hienotunteisesti. -- He tulevat
ensi viikolla, jolloin koulut alkavat. Minna on hyvä ja ostaa pari
sänkyä ja järjestää heille oman huoneen jonnekin tänne.

-- Uhrataanko tohtorin luku-, makuu- vai ruokahuone?

-- Ruokahuone sopii, etenkin, koska käytävä erottaa sen muista
huoneista. Minna saa tarjota ruoan tarjottimella kullekin. Silloin
voimme tehdä työtä tarvitsematta nousta kirjoituspöydän äärestä monta
kertaa päivässä.

-- Tähän taloon näkyy tulevan oikea maanjäristys. Toistakymmentä vuotta
on täällä ollut kaikki samalla paikalla. Mutta ateriat ovat syötävät
ison pöydän ääressä, mahtuuhan tänne silti sängyt.

-- Minna järjestää niin, että saan tehdä työtä rauhassa ja että pojat
viihtyvät ilman suuria mullistuksia. Minä maksan lisämenot.

-- Eikö joku toinen sukulainen sopisi paremmin hoivaamaan poikia? Minä
en ole koskaan hoitanut muita kuin vanhojapoikia.

-- Heillä ei ole yhtään muita sukulaisia. Sitäpaitsi teen tämän
mielelläni rakkaan sisareni pojille.

-- Pojat särkevät porsliinit, repivät vaatteisiin kolmikulmaisia
reikiä, säikyttävät hevosia, karkaavat merille ja sytyttävät tulipaloja
varastoihin polttaessaan salaa tupakkaa.

-- He ovat turvattomia orpoja, sanoi tohtori.

Minnan luonto puhui poikien puolesta, mutta järki varoitti antautumasta
uhkarohkeaan yritykseen.

-- Talvella he putoavat heikon jään aikana virtaan, kesällä he
kuljettavat sisiliskoja ja matelevaisia pulloissa kylpyammeeseen ja
syksyllä saa kuivata likomärkiä saappaita pitkin keittiötä.

-- Minna on luultavasti oikeassa. Taitaa olla viisainta jättää heidät
entiseen asuntoonsa Tampereelle.

-- Kuinka vanhoja he ovat?

-- Asianajaja kirjoittaa, että Esko on 13 ja Simo 12 vuotta vanha.
Nuorina he jäivät orvoiksi.

-- Kyllä vain he ovat otettavat tänne. Tohtorilla ja minulla ei muutoin
olisi tunnonrauhaa ikimaailmassa, sanoi Minna päättäväisesti.

-- Mutta jos he talvella putoavat heikkoon -- --

-- Täytyy varoittaa ja uhata. Eiköhän noista selviä. Onhan ihmisillä
ollut poikia monta tuhatta vuotta ja useimmat vanhemmat ovat
säilyttäneet järkensä.

-- Minä olen iloinen, että Minna ymmärtää meidän velvollisuutemme.
Jota minä sitäpaitsi otaksuinkin. Nyt jätän asian Minnan haltuun. Kun
pojat saapuvat, tulkoot luokseni tervehtimään ja sopimaan yhteisestä
menettelytavasta.

-- Eikö tohtori mene asemalle heitä vastaanottamaan?

-- Minä en siedä ihmisvilinää, risteileviä ratoja, kiirettä, eri
suunnille kulkevia junia ja työntökärryjä. Ajakoot tänne osoitteen
mukaan, tai Minna saa palkata puumiehen menemään heitä vastaan, -- ja
tohtori kääntyi papereihinsa päin.

Minna poistui mielenliikutuksen vallassa.

Hän ajatteli tulevaa suurta häiriötä ja mullistusta hiljaisessa
kodissa. Tohtori Someri oli dosenttina yliopistossa. Hän oli omistanut
kaiken aikansa tieteelle. Vaikka hän oli asunut ylioppilasvuosilta
saakka Helsingissä, ei hän tuntenut kaupungista juuri enempää kuin tiet
yliopistoon, kirjastoihin ja tieteellisiin kokoelmiin. Kirjat olivat
hänen ainoat ystävänsä, mustepullo ja kynä hänen lähin seurapiirinsä.
Elämän hyörinästä hän ei tietänyt muuta, kuin mikä kohtasi hänen
hajamielistä katsettaan kaduilla. Joku harva tiedemies kävi hänen
luonaan. Minna hoiti ominpäin talouden, vaatteet, vuokran, puut ja
verojen maksut.

Nyt tulisi kaksi nuorta olentoa vilkastuttamaan ja luultavasti
häiritsemään talon ankarasti säännösteltyä elämää.

Minna oli luonteeltaan tarmokas nainen. Hän alkoi heti valmistella
poikien vastaanottoa.

Hän tilasi pari hauskaa sänkyä ruokahuoneeseen, jossa olikin
ollut hyvin vähän huonekaluja. Ikkunoitten väliin hän järjesti
kirjoituspöydän ja tyhjensi vaatekomeron, jossa oli ollut tohtorin
vanhaa romua.

Pari päivää myöhemmin saapuivat rautatieltä poikien matkakapineet ja
tohtorille osoitettu käärö.

Minna vei sen avaamattomana sisään.

-- Mitähän nämä ovat? kysyi hämmästynyt tohtori avattuaan siteet.

-- Nekkuja ja lakritsipiippuja! Poikien tuomisia luultavasti, otaksui
Minna.

-- Onkohan heidän tarkoituksensa, että minun pitää syödä tuollaista
moskaa? Minna säästää tämän heille itselleen.

-- He voivat loukkaantua pahanpäiväisesti. Tohtorin pitäisi syödä
vaikka vähänkin, kun he lähettävät, mitä he parhaimpana pitävät.

Tohtori koetti venyttää palaa nekusta, ja vihdoin siinä onnistuikin.
Sitten hän puraisi lakritsia päälle, mutta sylki pian kaikki suustaan
alkaen huuhtoa sitä hammasvedellä.

-- Minna saa syödä loput. Pojilla näkyy olevan merkillinen maku.
Saa nähdä minkälaiseen ruokaan he ovat tottuneet. -- Onko Minna
huomannut, että minun sohvatyynyni on kadonnut ja vesi on tyhjentynyt
juoma-astiasta?

-- Täällä ei ole käynyt kukaan, mutta illalla kuului ullakolta
askeleita ja joku heitti ylhäältä vettä pihaan. Kunhan vain ei olisi
henkiä liikkeellä.

-- Vielä mitä. Mutta merkillistä että pojat eivät ole saapuneet.

-- Minä olen odottanut heitä jo pari päivää. Koulukin alkaa ylihuomenna.

-- Ihmeellistä. Mikähän ylipäänsä aiheuttaa lasten katoamisen?

-- Mustalaiset voivat varastaa tai rosvot ottaa panttivangeiksi.
Kuninkaanpoikia varsinkin viedään usein, vastasi Minna, joka oli ahkera
lainakirjastoromaanien lukija.

-- Ei sellaista tapahdu nykypäivinä.

-- Ehkä poika parat ovat lähteneet merille päästäkseen käymästä ankaraa
koulua. Taikka makaavat kirurgilla katkaistuaan jalkansa vaihtaessaan
junaa. Joku roisto on voinut narrata heitä tallettamaan varastettuja
kelloja ja viattomat lapset viruvat paraikaa vankilan kosteissa
holveissa.

Tohtori alkoi aavistaa holhoojan aseman tukaluutta. Onneksi ovikello
soi keskeyttäen Minnan ajatuksen lennon.

Molemmat menivät eteiseen toivoen samaa.

Minnan avattua oven astui kaksi poikasta sisään. He vetivät lakit
päästään ja kumarsivat jäykästi.

-- Hyvää päivää. Me ollaan Linjan pojat, sanoi pitempi heistä.

-- Tervetuloa tänne. Olemme jo odottaneet teitä. Minä olen enonne Elis
Someri, sanoi tohtori.

-- Tulkaa nyt sisään, poika kullat. Tässä on uusi kotinne, olkoon
elämänne täällä onnellista ja teille edullista, tervehti Minna
säteillen ystävällisyyttä.

-- Minä vetäydyn nyt huoneeseeni. Tulkaa sitten sinne, kun olette vähän
kotiutuneet, sanoi tohtori, joka ei tiennyt, mitä nyt tekisi.

Pojat seurasivat Minnaa, joka tarjosi kahvia ja puheli suulaasti.

-- Onko eno tavallinen mies? kysyi nuorempi pojista.

-- Hän on hyvä ja viisas ja oppinut mies, selitti Minna.

-- Luuletko, Simo, että sellainen jaksaa asua meidän kanssamme
kuukauttakaan? kysyi vanhempi.

-- Miks'ei, kun meillä on eri huoneet? Katso, Esko, kuinka nämä huoneet
ovat koulumaisia. Ei ole mattoja, pöytäliinoja tai tyynyjä.

-- Eikä kukkia, tauluja tai rihkamaa, täydensi Simo.

-- Tässä huoneessa saatte asua, paitsi että täällä syödään suuren
pöydän ääressä. Sanokaa vain, jos kaipaatte jotakin. Minä olen sullonut
tavaranne laatikkoihin. Kirjat ja paperit ovat hyllyllä. Täällä olette
rauhassa, ettekä häiritse tohtorin työtä.

-- Mitä eno tekee? kysyi Esko.

-- Hän luennoitsee yliopistossa ja laskee kotona päivät pitkät.

-- Mitä hän laskee? Rahojaanko?

-- Tohtori ei ole mikään juutalainen. Hän laskee numeroita ja
kirjaimia, sekä suomalaisia että vieraskielisiä. Hän kirjoittaa aina
vain uusia paperit täyteen, vaikka entisiä on pakoittain. Ei niistä näy
eroa ensinkään, toinen sivu on kuin edellinenkin. Mutta nyt on aika
mennä puhumaan hänen kanssaan.

Pojat astuivat varpaisillaan lukuhuoneeseen. Tohtori oli syventynyt
lukemiseen, eikä huomannut heitä. Outo hiljaisuus vallitsi poikien
seistessä oven suussa. Vihdoin Simo otti taskustaan munalukon, jonka
hän pudotti lattialle.

Tohtori hätkähti ja kääntyi äkisti tuolillaan.

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi hän.

-- Simo tarkoitti vain, että me ollaan täällä, selitti Esko lisäten: --
olisit mieluummin rykäissyt, Simo. Eno olisi paremmin ymmärtänyt sitä.

-- Lausun ensiksi teidät sydämellisesti tervetulleiksi uuteen kotiinne.
Äitinne viimeinen tahto ja oma velvollisuuden tuntoni määräävät teidät
minun holhoukseni alaisiksi. Toivon, ett'ei teillä ole mitään sitä
vastaan, aloitti tohtori luennoitsevaan tapaan.

-- Me ollaan päätetty asettua tänne, sanoi Esko.

-- Mitäpä muuta te voisittekaan tehdä? kysyi tohtori.

-- Me ollaan totuttu hoitamaan itseämme. Äiti oli melkein aina
etelässä. Kyllä me tiedetään monta tapaa elättää itseämme. Asiapojiksi
ja hissipojiksi on helppo päästä, kun on siistit vaatteet ja kun
on vähänkin koulua käynyt. Sijannäyttäjiksi eläviinkuviin tai
keilaratapojiksi me varmasti ruvettaisiin. Mutta ensiksi me tehtiin
havaintoja ja päätettiinkin jäädä tänne, sanoi Esko.

-- Että meistä tulisi herroja, lisäsi Simo.

-- Tietysti teidän täytyy saada oppia ja sivistystä. Mutta mistä
havainnoista puhutte?

-- Me saavuttiin Helsinkiin samalla kertaa kuin tavaratkin, mutta me
tahdottiin ensin tarkastaa, minkälainen paikka tämä oli. Me asetuttiin
tuonne ullakolle ja seurattiin elämää sieltä.

-- Ja syötiin automaatissa. Ullakolla on mainiota asua, kun koko lattia
on laudoitettu. Me lainattiin täältä alhaalta pari tyynyä ja maattiin
vanhoilla patjoilla, jotka me löydettiin sieltä. Sitten me käytiin kuin
intiaanit polulla saadaksemme vettä, kertoi Simo.

-- Minusta te olette menetelleet sangen omituisesti. Miksi ette
ilmoittautuneet heti? kysyi tohtori.

-- Niin tyhmiä me ei olla. Silloin enon oikea luonto olisi paljastunut
liian myöhään, kun me jo oltaisiin kiinni kuin hiiret loukussa.

-- Ehkä te suosiollisesti ilmoittaisitte, mitä havaintoja te olette
tehneet, kysyi tohtori hiukan terävästi.

-- Että eno ei huomaa, mitä tapahtuu kotona tai kadulla. Me hiivittiin
täällä sisällä, kun Minna oli ulkona. Avain me kaapattiin eteisen
naulasta melkein hengenvaaran uhalla, sanoi Esko.

-- Sellaisten kanssa, jotka huomaavat kaikkea, on vaikea olla.
Virtasen täti Tampereella keksi tahrat ja reiät ja hienon käytöksen ja
kyynärpäät ja kaikki mikä tippui lattialle ja kunnioituksen vanhempia
kohtaan, sanoi Simo.

-- Ja sitten täällä ei käy vaarallisia naisia, ainoastaan siivooja tai
pesijätär ja sellaisia.

-- Kutka ovat vaarallisia naisia?

-- Sivistyneet ja hienot ja osaanottavaiset ja helläsydamiset.
Sellaiset huomaavat heti, että me ollaan: "huonostikasvatettuja ja
laiminlyötyjä poika parkoja".

-- Oletteko te sellaisia? Olihan Veralla varaa kasvattaa teitä.

-- Virtasen täti sanoi, että sivistys ei pysty meihin. Kun Simo särki
kiinalaisen kupin. Välittääkö eno hienosta käyttäytymisestä? Onko Minna
kantelupussi? Saako pihalla polttaa rakettia? Onko enosta elävät kuvat
haitallisia kasvaville pojille? Rouva Virtasesta on.

-- Kaikki nämä asiat ovat minun kokemukseni ulkopuolella. Minä en voi
tuhlata aikaani muodostaakseni mielipidettä sellaisesta. Sopikaamme
vain yhteisestä menettelytavasta, silloin voimme järjestää elämämme
mukavaksi. Minä olen kirjoittanut mielipiteeni paperille. Te voitte
tehdä samoin. Sovittuamme ehdoista allekirjoitamme asiakirjan.

-- Omalla verellämme, sanoi Simo.

-- Sinisellä musteella, kyllä se velvoittaa. Lue Esko, kehoitti tohtori
ojentaen paperin tälle.

Esko luki:

"Esko ja Simo Linja sitoutuvat käymään koulua ja itse hoitamaan
koulutehtävänsä. Enonsa huoneeseen he tulevat ainoastaan tärkeille
asioille, jolloin he kolkuttavat ensin ovelle. He eivät ryhdy suuriin
muutoksiin keskustelematta enonsa kanssa.

"Tällaisia ovat: lähteminen merille, lentäminen lentokoneella,
pyssyjen ostaminen ja vieraitten kutsuminen taloon. He saavat vapaan
täysihoidon, mutta maksavat itse vaatteensa, koulumenonsa ja muut
tarpeensa. Minnan toimeksi jää asioiden järjestäminen, niin että
poikien vuotuiset tulot riittävät.

"Heidän enonsa kasvattaa heitä joka sunnuntai 5-6 j.p.p., jolloin
he saavat kääntyä hänen puoleensa pyytääkseen neuvoja omaatuntoa,
moraalia ja hyvää käytöstä koskevissa asioissa. Silloin heille
myöskin määrätään rangaistus tai anteeksianto viikon hairahduksista.
Joka torstai-iltapäivän omistaa eno heille, joko sivistääkseen tai
huvittaakseen heitä. Ainakin tämä tapahtuu joka toinen torstai
tai vähintään kerta kuussa. Muuten jokaisella on henkilökohtainen
vapautensa, jota ainoastaan soveliaisuus rajoittaa."

-- Kirjoitetaanko alle? kysyi Esko.

-- En minä ainakaan uskalla. Enolla on varmaankin aivan toinen
soveliaisuuden raja kuin meillä, sanoi Simo.

-- Keksikää sopivampi sana, kehoitti tohtori.

-- Kuolemanvaara, ehdotti Simo.

-- Tai kamalaan kiikkiin joutuminen, sanoi Esko.

-- Olkoon vaikka niinkin, vaikka minusta se on liian laaja käsite. Mitä
te toivotte ja lupaatte omasta puolestanne?

-- Tahtoisimme nukkua myöhään lupapäivinä, pitää kutsut syntymäpäivinä,
käydä koiranäyttelyissä ja pitää keväällä lasipurnukoissa matelijoita,
nilviäisiä ja sammakon mätiä, josta kehittyy sammakoita, sanoi Esko.

-- Minä tahtoisin, että määrättäisiin, keneltä voi saada apua, kun
sattuu harmillinen matikan lasku, sanoi Simo.

-- Autan teitä mielelläni, kun luokseni 5:n ja 6:n välillä, silloin en
tee muutakaan. Mihinkä te sitoudutte?

-- Me voidaan juosta enon asioilla Tampereella, me vietiin kukkia
apteekkarin neidille siltä tuomarilta, joka asui Virtasella.

-- En minä vaadi sellaisia palveluksia, sanoi eno lyhyesti.

-- Me luvataan antaa enolle ja Minnalle syntymäpäivä- ja joululahja,
jatkoi Esko.

-- Sattuupa niinkin. Kerran ryöstettiin Lontoossa nuori tyttö omasta
huoneestaan ja Berliinissä murhataan tiedemiehiä oman kirjoituspöytänsä
ääressä. Konstantinoopelissa tapahtuu alituiseen kamalia tekoja
yksityisten kotona.

-- Lisäksi me luvataan kiilloittaa enon kengät ja leikata liikavarpaat,
sanoi Esko.

-- Tätä viimeistä toimitusta vastaan panen minä jyrkän vastalauseen,
sanoi tohtori.

-- Lihavat ihmiset tarvitsevat ainakin apua sellaisessa, mutta ei me
tyrkytetä sitä enolle.

Vihdoin oli poikien ehdotusten täydentämä sopimus valmis. Tämä
naulattiin seinään kirjoituspöydän viereen.

       *       *       *       *       *

Uusi elämä oli hyvin lupaava. Pojat, jotka olivat tottuneet mukautumaan
vierasten ihmisten elämään, järjestivät itse asiansa.

He ostivat koulutarpeensa, maksoivat lukukausimaksunsa ja huolehtivat
voimistelupuvuistaan, kasveistaan ja muista tarpeista. Koulutyöt he
hoitivat paremmin kuin moni muu, jonka läksyt kuulustellaan, sillä he
saivat aina itse vastata edistymisestään.

Tohtori oli tyytyväinen, sillä pojat olivat joko koulussa, lukivat
läksyjään, taikka urheilivat toveriensa seurassa.

Tyytyväisin oli Minna, sillä hän oli odottanut aivan toista elämää.

Kerran hän kysyi pojilta:

-- Teitä on varmaankin piesty paljon aikanaan?

-- En minä muista saaneeni selkään muuta kuin joskus tapellessa isomman
toverin kanssa, vastasi Simo.

-- Sitten olette istuneet pimeässä komerossa päiväkausia?

-- Virtasen täti pisti joskus kymmeneksi minuutiksi nurkkaan.

-- Entäs tukkapöllyjä, korvatillikoita tai nipistyksiä?

-- Miten Minna on saanut tuollaista päähänsä? Toiset ovat välistä
toruneet, mutta ei meitä muuten ole rääkätty.

-- Tehän ette uskalla tehdä sellaista, mitä muut pojat tekevät. Astiat
säilyvät ehjinä -- -- --

-- Pesukannu prätskäs eilen, pani Simo väliin.

-- Ette ole sytyttäneet uutimia tuleen, piirtäneet hiilellä pilakuvia
seinille tai tappaneet maitopuodin rouvan kissaa.

-- Kissoja me rakastetaan yhtä paljon kuin lehmä kesää, sanoi Esko.

-- Siunatut pojat! Silloinhan minä voin tuoda Järtekryynin kotiin.

-- Mikä se on?

-- Se on minun rakas kissani. Nimi on ruotsalainen hyväilynimi ja
merkitsee melkein sydänkäpyä. Minä vein sen Lunteenskalle kun te
tulitte. Muutamat pojat hirttävät kissoja.

-- Kuka on Minnalle selittänyt poikien ominaisuuksia ylipäänsä
prikulleen? Sattumalta me ollaan toista maata kuin muut.

-- Älä maffaile, Simo, voit vielä kerran paljastua.

-- Minulla on monta tuttavaa, jotka palvelevat poikaperheissä.
Yhdessäkin paikassa olivat nääs niin viisaita, että laittoivat
sellaisen sähkötempun, että kun joku tuli katsomaan, joko pojat
nukkuivat, niin sähkö sammui. Kun ovi taas sulkeutui niin valo syttyi
ja pojan pahukset lukivat pitkin öitä.

-- Läksyjäänkö? kysyi Esko.

-- Kysyy vielä. Kuuluvat enimmäkseen lukeneen ihmisestä, joka asui kuin
luontokappale alastomana puissa. Mitä ne sellaista kirjoittavatkin ja
lukevat? Kun kuuluu syöneen raakaa lihaa ja tappoi käsineen eläimiä.

-- Mitä ne siellä huoneessa voivat tappaa muuta kuin hyvin pieniä
eläimiä, kiusoitteli Esko.

-- Apinamies tappoi. Mutta ne pojat saivat rangaistuksen siitä
vilpillisestä elämästään. Laskennon opettaja antoi ehdot toiselle ja
toiselta hävisi potkupallo ja sai paiseita istumapaikkaan. Ei silti,
ett'ei paiseita tule syyttömällekin.

-- Jeh. Niinkuin Tampereen lyseon vahtimestarille ja Laatsarukselle,
joka olikin kantelupytty, mutta sitä aikaihmiset eivät pidä minään,
sanoi Simo.

-- En minä vain ole lukenut sellaista Laatsaruksesta, sanoi Minna.

-- Simo tarkoittaa vahtimestaria, hänellä on sekava puhe.

-- Vahtimestarillako?

-- Ei vain Simolla.

-- Jolle Eskon puhe on sukua, sanoi Simo.

-- Älkää nyt suuttuko, pojat. Molemmathan te puhutte selvää suomea.

-- Ei me suututa milloinkaan toisillemme. Joskus vain tapellaan, sanoi
Simo.

-- Minä olenkin ihmetellyt, kun te aina olette niin yhtäpoikaa.

-- Äidin ajoista asti ei kukaan ole ollut oikein yhtäpoikaa meidän
kanssamme. Minä meinaan sillä tavalla kuin perheissä ollaan. Sitävarten
meidän täytyy pitää yhtä ja olla perhe keskenämme sanoi Esko.

-- Ja hyvä perhe se onkin, sanoi Simo.

-- Voi poika pahasia, jupisi Minna mennessään keittiöön.

       *       *       *       *       *

Illalla kysyi Simo Eskolta:

-- Suretko sinä äitiä?

-- Tavallisesti minä muistan vain, että hän on pitkällä
ulkomaanmatkalla. Kun on tottunut olemaan niin paljon ilman äitiä, niin
ei osaa oikein surrakaan. Mutta kun muistaa, ett'ei hän tule koskaan
takaisin, niin täytyy äkkiä ruveta ajattelemaan muita asioita.

-- Eikö sinustakin äidit ole kaikista tärkeimmät naiset? kysyi Simo.

-- Jeh. Ja niitten pitäisi olla terveitä ja kuolla vasta kun pojat ovat
isoja, eivätkä enää iltasilla ole huonolla elämisen päällä.

-- Minä muistan kuinka meillä oli tuhkarokko kesällä, kun äiti oli
kotona. Se oli kivaa. Sai maata vain ja toinen hoiti ja oli levoton,
ymmärrätkö? Noin mukavasti levoton ja katsoi niinkun äidit katsovat ja
kääri peitettä ja muuta sellaista. Huomasitko, Esko? Niinkuin äidit
tekevät? kysyi Simo purren lakanan reunaa.

-- Nuku nyt. Minä en välitä puhua tuollaisesta, kun minä en muista,
eikä haluta muistaa, eikä kuulla. Eikä lukea muitten äideistä, sanoi
Esko samealla äänellä.

-- Niin. Kun meillä on aina ollut niin vähän äitiä.

-- Niinpaljon vain että -- tietää.

-- Ja nyt ei ole yhtään.



II.

ENO ON SAIRAS.


Kun pojat tulla tömisivät tavallisella melulla rappuja ylös, seisoi
Minna ovella ja antoi merkkejä saadakseen heidät vaikenemaan.

-- Ole vaiti, Esko, sanoi Simo, joka tuli ensimmäisenä. -- Etkö näe,
että Minna hosuu justiin kuin tulensammutuksessa? Mitä on tapahtunut?

-- Tulkaa hiljaa sisään, poikaparat. Onnettomuus on kohdannut sitä,
joka sen vähiten ansaitsee.

-- Onko minulle sattunut jotain harmia? kysyi Esko.

-- Sinäpä sen olisit ansainnutkin, koska julkeat olla itserakas
koettelemuksen hetkellä.

-- Minna sanoo nyt pian, mitä on tapahtunut, niin me osataan käyttäytyä
kuin on soveliasta, sanoi Esko, joka oli tottunut Minnan valituksiin.

-- Onko Järtekryyni tehnyt itsemurhan onnettomasta rakkaudesta? kysyi
Simo.

-- Kyllä vielä lopetatte sydämettömät puheenne, kun kuulette.
Mitenkähän tämä elämä on niin omituista, että kaikki on rakennettu
hiekalle, eikä kukaan tiedä, milloin perikato uhkaa ja tikapuut
kaatuvat isäntänsä kanssa. Ihmisellä ei ole turvaa eikä auttajaa,
vaan kirjatkin tulevat alas ja lyövät sitä päähän, jolta jo on jalka
nyrjähtänyt.

-- Onko täällä ollut tulipalo ja palosotilaat ovat loukkaantuneet?,
kysyi Simo.

-- Tai murtovarkaita, joitten päälle kirjat ovat pudonneet? otaksui
Esko.

-- Tohtori kiipesi tikapuille ottaakseen kirjoja ylähyllyltä, jonka
päällä tohtorin isävainajan muistopatsas on, ja putosi permannolle ja
nyrjähytti säären.

-- Isävainajako? kysyi Esko.

-- Eskolle voi vielä onnettomuus sattua omaan nilkkaan, kun kaivaa
kuoppaa toiselle, vaikka on malka omassa silmässä.

-- Rakas Minna, älä puhu niin paljon vertauksia, että kaikki sotkeutuu.
Kerro nyt, onko eno todellakin loukkaantunut? kysyi Simo levottomana.

-- Haetaan heti lääkäri, sanoi Esko.

-- Tohtorin jalka on kääreissä. Minä soitin heti lääkäriä. Jalka ei
ole poikki, vaan pahasti nyrjähtänyt. Kylmiä kääreitä on vaihdettava
aina kolmen tunnin kuluttua. Tohtori ei tahtonut sairashuoneeseen, ja
ikävä siellä olisikin. Viime viikolla minä näin sellaista unta, että
hampaat lähtivät suusta, ja se merkitsee pahaa. Mutta kun ihmisen pitää
olla sokeudella lyöty eikä hoksaa, että hampaat merkitsevät portaita ja
särkyviä tikapuita. Ja piti sen pystinkin tulla alas ja isän kolahtaa
poikansa selkään.

-- Särkyikö isoisän kipsikuva?

-- Rikki meni. Silläkin voi olla tarkoituksensa, että oli joku tohtorin
tekemä koirankuri jäänyt isältä rankaisematta. Ja nyt se on sovitettu.

-- Minä en usko, että eno on nuorenakaan tehnyt kepposia. Nukkuuko hän
nyt? kysyi Simo.

Samassa soikin kello tohtorin huoneessa ja Minna kiiruhti sinne.

-- Tämä on kurja paikka. Eikä meistä ole sairaanhoitajiksi, sanoi Esko
huolestuneen näköisenä.

-- Ja kehnoja seuranpitäjiä me ollaan aikaihmisille. Täytyy vain olla
iloisia ja lohduttaa. Aina sitä keksii jonkun hyvän puolen pahassakin
asiassa, sanoi Simo.

Minna palasi ja sanoi tohtorin tahtovan tavata poikia.

Nämä hiipivät varovaisesti makuuhuoneeseen ja seisoivat juhlallisen
näköisinä tohtorin sängyn ääressä.

-- Minna on varmaankin kertonut harmillisesta tapaturmasta, joka on
kohdannut minua. Istuutukaa, pojat ja puhelkaa. Pakotus on helpottanut
ja aika käy pitkäksi tässä maatessa.

-- Oli sentään onni, ett'ei tämä sattunut jollekin urheilijalle. Kyllä
oli aika harmi Tuulokselle, kun hän satutti säärensä. Mutta se poika
aikoo loikata Pariisissa, vaikka luut menisivät mäsäksi. Eikö eno ole
iloinen; ett'ei esimerkiksi Ritola kiivennyt tikapuille?

-- Hm, murahti tohtori äreämmin kuin hänen tapansa oli.

-- Tampereella oli viime talvena hurjan vikkelä murtovaras. Poliisit
olivat vähä monta kertaa hänen jäljillään, mutta aina hän vain pelasti
nahkansa. Vasta toukokuussa hän kompastui pieneen kiveen ja pollarit
veivät hänet monivuotiseen vankeuteen.

-- Ja Hirvosten poikien isän ori taittoi jalkansa juuri mennessä
kilpa-ajoon. Siitä vasta tuli vahinko, lohdutti Esko.

-- Tarkoitat, ett'ei minusta ole niin paljon vahinkoa kuin Hirvosten
hevosesta, sanoi tohtori.

-- Tietysti olisi enemmänkin, jos jalka ei paranisi. Mutta eno
ei välitä juoksemisesta, eikä loikkaamisesta, eikä justiin
kävelemisestäkään, niin että nyrjähtämisestä kai ei ole niin paljon
väliä?

-- Eikä enon tarvitse juosta pakoon pollareja. Ja matematiikka on
ehjänä päässä, sanoi Simo, mutta lisäsi hetken päästä muistaessaan
Minnan kertomuksen. -- Kolahuttiko isoisä pudotessaan enon aivoja? Se
olisi ollut vahinko.

-- Minusta on rehellisen ihmisen jalankin nyrjäyttäminen
säälittävämpää, kuin murtovarkaan tai hevosen tapaturmat, sanoi eno.

-- Mutta minusta eno suoriutui jokseenkin vähällä. Molemmat jalat
olisivat voineet mennä mäsäksi, kädet ruhjoutua ja nenä levitä ympäri
naamataulua. Pöydän nurkka tunkeutuu usein silmään ja pudistaa sen ulos
päästä. Kunhan vain sisälmykset eivät olisi mullinmallin. Maksa ja
munuainen ovat voineet mennä sekaisin. Mutta sitä ei huomaa ulkoapäin,
jatkoi Simo lohduttelemistaan.

-- Ja tiedätkö sinä, kuinka tärkeä työ jää minulta monta viikkoa
eteenpäin ratkaisematta.

-- Mutta kun kukaan ei odota sen ratkaisua, niin kukaan ei sure.

-- Enkö minä ole kukaan? Mutta jätetään tämä asia, jota ei voi auttaa.
Kertokaa jotain koulustanne.

-- Meillä oli kamalan sotkuista äänneoppia. Pojat kertoivat, että
opettajan rouva oli karannut. Eikä se ollutkaan ihme, jos hän pehmitti
sitä rouvaa niikuin t:tä ja p:tä ja k:ta tänäpäivänä. Kun Kauko
ei osannut vokaalisointua, niin opettaja sanoi, että Sysmässä on
viisaampia lampaita, kuin tällä luokalla poikia, sanoi Simo.

-- Minusta se oli tavattoman epäkohteliaasti sanottu, tuumi tohtori,
joka tunsi joutuvansa Sysmän lampaitten tasolle, kun oli kysymys
vokaalisoinnun säännöistä.

-- Aikaihmiset eivät välitä vähääkään olla kohteliaita pojille.
Laulunopettajakin oli kamalan töykeä minulle.

-- Mitä sinä sitten teit?

-- Minä vahvistin vain toisten laulua, tai oikeastaan panin siihen
enemmän ryhtiä ja pontta.

-- No sehän ei ollut vaarallista.

-- Minusta muutamat laulut ovat niin veteliä. Mutta ne tulevat
meheviksi, kun säkeitten loppuun lisää jonkun tarmokkaan sanan.
"Korppi" on erinomainen sana sellaiseen uudistukseen. Sen minä lauloin
aina rivin loppuun, kun muut venyttivät laulua kuin vesivelliä.
Laulapas Esko "Oi jos oisit", niin minä näytän, miltä se kuului.

Ja Esko lauloi Simon lisätessä viimeisen sanan niin, että se sointui
edellisen sanan säveleeseen:

    Oi jos oisit sydämeni -- korppi,
    raitis niinkuin uusi oras, -- korppi,
    puhdas kuni kehdon lapsi -- korppi,
    kirkas kuni lähteen silmä -- korppi,
    Niin jos oisit sydämeni -- korppi.

-- Kiitä onneasi, Simo, että laulunopettaja ei vaadi samaa kuria kuin
muut, muuten olisi sinulla kotimuikkari taskussa, tai kahden tunnin
jälki-istunto, nauroi Esko.

-- Parasta on mukautua opettajan mielipiteen mukaan, koska hän on
asiantuntija tällä alalla. Minusta se kuului kauniilta silläkin
tavalla, kuin te sen lauloitte, sanoi tohtori.

-- Minulla oli paha paikka edessä tänäpäivänä, kun täytyi kirjoittaa
luokalla aine Sokrateesta, kertoi Esko.

-- Hänestä kai te olette lukeneet historiassa?

-- Kyllä minä muistinkin tosiasiat, vuosiluvut ja nimet, mutta luuleeko
eno, että opettaja tyytyy siihen?

-- Kirjoituksen tulee varmaan olla siistiä ja kieli huolellista.

-- Ei sekään riitä. Opettaja sanoi, että: "käyttäkää nyt omintakeista
arvostelukykyä. Kirjoittakaa Sokrateen vaikutuksesta kansaan,
oppilaisiinsa, perheeseensä ja tuomareihinsa". Meidän piti arvostella
moraalia, ajan käsityskantaa, sen tapoja ja Sokrateen hengen suuruutta.

-- Esko parka! Tuollaiseen ei olisi minustakaan, sanoi tohtori.

-- Kittiä minäkään sellaisesta. Ensiksi minä kirjoitin, mitä historian
kirjassa seisoi ja sitten minä panin, että tuomareihinsa hän vaikutti
haitallisesti, koska nämä sydämistyivät niin, että juottivat myrkkyä
hänelle. Kansa rakasti häntä, koska hän oli hurjan puhelias. Oppilaat
itkivät kuolinhetkellä, niin että Sokrateen piti sanoa että: "tukkikaa
suunne, että saan kuolla rauhassa. Sitävarten minä kyyräsin Xantipankin
pois." Rouvaansa hän ei vaikuttanut yhtään millään tavalla. Se oli
rouva, joka vaikutti. Sitten minä kirjoitin, että Sokrates kuoli
sanoen: "pyörii se sittenkin". Sitä minä en ole lukenut, mutta minä
muistin vain kuulleeni sen joskus. Opettaja on aina tyytyväinen, kun
meillä on lisätietoja.

-- Mutta Esko! huudahti tohtori kauhuissaan.

-- Ne sanat on Galilei lausunut, eikä Sokrates.

-- Voi kattia sentään! Kyllä minäkin vähän ajattelin, että mikähän
se Sokrateen mielestä pyöri? Mutta ei se niin suuri virhe ollut,
kuin minkä Anttonen teki. Hän kirjoitti, että Sokrates oli alkuaan
eläinlääkäri.

-- Mistä hän sai niin hullun ajatuksen?

-- Hän sanoi lukeneensa jonkun historiallisen romaanin, jossa puhuttiin
sen nimisestä eläinlääkäristä, tai ainakin nimi oli sinnepäin. Loppuun
minä vielä panin, että minusta Sokrates puhui tavallisia, itsestään
selviä asioita ja se myrkyn juominen oli pakosta tehtävä. Eikä mikään
sankariteko.

-- Minusta sinä et käytä kunnioittavaa kieltä Kreikan suurinta
ajattelijaa arvostellessasi.

-- Sokrates sietäisi olla kuulemassa, kun rehtori puhuu
omilletunnoille. Kerrankin, kun Liiranen oli luntannut, eikä halunnut
tunnustaa, niin rehtori puhui sillä tavalla, että Sokrates olisi
pudonnut istumaan sitä kuullessaan.

Minna tuli nyt vaihtamaan käärettä tohtorin jalkaan ja pojat poistuivat
huoneesta.

       *       *       *       *       *

Seurasi pari raskasta päivää. Tohtorin jalka oli yhä turvonnut ja
kipeä. Minnan aika meni sairashoitoon, ja pojat olivat levottomia.
Heillä oli kiire aika koulussa, monta koetta ennen arvosteluja ja
vaikeita kotikirjoituksia.

He istuivat vuoroon tohtorin luona, mutta saivat sen sijaan valvoa
iltasilla.

He alkoivat väsyä ja hermostua. Ulkona olemisesta ei ollut puhettakaan
ja mieli tuli alakuloiseksi.

Kolmantena päivänä tuli Minna poikien luo valittelemaan.

-- Tohtori on liian hyvä tähän maailmaan ja sentähden hän kuihtuu pois.
Silloin saavat nähdä, kenenkä he ovat hylänneet.

-- Kutka? kysyi Simo.

-- Ylipäänsä vain. Hän kärsii varmaan toisien syntien tähden, sillä
viattomampaa miestä ei ole koko Suomessa ja Antinkadulla. -- Huomenna
minä tuon tänne hierojan.

-- Lääkärihän kielsi hieromasta.

-- Minä en välitä tuollaisesta lääkäristä, jolla ei ole
silmälasejakaan. Kaikki hiuksetkin ovat jälellä päässä. Minä
olen kuullut, että jos herrasmiehellä ei ole kaljua päätä, niin
hänen oppinsa ei ole oikeaa. Tohtori alkoi pudottaa hiuksiaan jo
35-vuotiaana. -- Saunaan hänet pitäisi viedä ja kova löyly päälle.
Sitten pitää voitaa riikapalsamilla ja linjamenteillä ja hauvottava
koivunvihdaksilla. Kyllä vain ajettuminen laskisi.

Kun Minna oli mennyt, sanoi Esko:

-- Ei Minnasta ole sairaanhoitajaksi. Oletko nähnyt, mitenkä
eno kärsii, kun hän vaihtaa kääreitä tai kohentaa vuodetta? Nyt
tarvittaisiin äitiä. Vaikka jonkun toisenkin äitiä, tai sopivaa tätiä
hoitamaan enoa.

-- Tätejäkin on niin monenlaisia. Kysytään Minnalta, olisiko enolla
sellaisia sukulaisia, jotka eivät olisi hankaloita arkioloissa, sanoi
Simo.

-- Kun ei olisi sairautta, niin miehillä olisi parasta olla ilman
hameväkeä. Paitsi palvelijaa, niinkuin Minna.

Pojat menivät puhuttelemaan Minnaa keittiöön.

-- Eikö Minnasta olisi vahinko, jos eno mätänisi tai tärveltyisi
jollain muulla tavalla? kysyi Simo.

-- Mitä tuo onneton poika puhuu? Tohtorin arvoista miestä ei ole koko
maassa, paitsi Kuortaneen suntiota.

-- Enolla on kamalan kuivaa maata yksin kaiket päivät. Täällä
tarvittaisiin nyt toinen nainen, joka hoitaisi enoa ja asettaisi kukkia
vuoteen viereen.

-- Kristallimaljakkoon.

-- Ja pyyhkisi tuskanhien otsalta hajuvesinenäliinalla ja muuta
sellaista. Miinakin ehtisi silloin keittää ruokaa ja siivota ja povata
korteista enon terveydestä.

-- Sitä minäkin olen ajatellut. Eiköhän tuo Lunkreenin leski joutaisi
tänne, sanoi Minna.

-- Onko hänellä hellä katse ja pehmeät kädet ja hiljaiset liikkeet?
Hänen pitäisi kärsiä ennemmin itse, kuin nähdä enon tekevän sitä,
selvitti Esko.

-- Sellaista ei ole missään. Tokkohan te itsekään tekisitte sitä?

-- Mitäs me. Mehän ollaan poikia. Mutta meillä on ollut äiti, joka on
hoitanut meitä, kun me sairastettiin. Eikö eno ole meinannut mennä
naimisiin jonkun kivan tytön kanssa, mutta väärinkäsitys tai konna
erotti heidät? kysyi Simo.

-- Jos sellainen olisikin ollut, ja tavallisesti niin onkin, niin sille
asialle ei nyt mahda mitään.

-- Sano hyvä Minna meille hänen nimensä. Me sovitetaan heidät ja
selvitetään väärinkäsitykset ja paljastetaan se lurjus, joka on ollut
käärmeenä, pyysi Esko.

-- Piättäytykää te vain hullutuksista ja soittakaa tänne tavallinen
sairaanhoitajatar.

-- Sellaiset ovat ihan sopimattomia hoitamaan sairaita ihmisiä. He
mittaavat alituisesti kuumetta, keittävät kaikki astiat ja tavarat
puhtaiksi basilleista, vaihtavat yhtämittaa lakanoja ja pyyheliinoja ja
tekevät justiin niinkuin lääkärit määräävät. Se harmittaa potilasta,
sanoi Esko.

-- Eikö enolla ole nuoruuden ystävää, jota hän ei ole milloinkaan
unohtanut? kysyi Simo.

-- Kylläpä te olette hempeällä päällä tänäpäivänä. Tohtorilla oli
seppeleensitojatar maisterinvihkiäisissä. Se oli Hetti niminen neiti,
joka oli pitkä ja solakka. Sininen kivi sillä oli sormessa. Mutta
siihen se seurustelu jäi, eikä tohtori ole puhunut hänestä koskaan.

-- Onko eno ollut toisten naisten kanssa sen jälkeen?

-- Tohtori ei välitä nuorista tytöistä vähääkään.

-- Silloin hän luultavasti suree sitä Hettiä. Sanopas, Minna, hänen
sukunimensä.

-- Joku ruotsalainen se oli. Kylteeni, Roteerus, Viiantti, Pärruut,
Rääspehki tai Kaalsooni se oli.

-- Missä hän asui?

-- Minä muistelen, että se oli Kaivopuiston puolella, tai sitten se oli
Katajanokalla. Oliskohan tuo ollut Vatser tai Santersöltti tai Raanrunt
tai -- -- --

-- Nyt tulee koko puhelinluettelo. Eikö Minna muista nähneensä häntä
jossain?

-- Vissiin kymmenen vuotta sitten minä näin saman näköisen neidin
Kolmikulman apteekissa.

-- Ostamassako vai myymässä?

Hän punnitsi jotain tiskin takana ja vyöllä oli iso valkoinen esiliina.

-- Hei, Simo! Hattu päähän ja vainuamaan jälkiä. Kyllä tästä selvitään.
Mikä otetaan tunnuslauseeksi?

-- Seppele, sääri ja safiiri! sanoi Simo.

-- Hyvä. Minna on hyvä ja sanoo enolle, että me lähdimme järjestämään
hänen asioitaan. Jos hän sattuu kysymään meitä nyt, kun on lupapäivä.

-- Ei tästä tule hyvää. Kulettavat vielä jonkun kavalan naisen tänne.
Tohtoria on helppo narrata ja sokaista, mutisi Minna, mutta pojat
olivat jo kadulla.

       *       *       *       *       *

Kolmikulman apteekissa kysyi Esko myyjältä, oliko siellä Hetti nimistä
neitiä.

-- Ei ole ainakaan nyt, vastasi tämä -- mutta ehkä apteekkari, joka
tulee tässä, tietää, onko täällä ollut sellaista.

Esko uudisti kysymyksensä apteekkarille lisäten:

-- Hänellä oli safiirisormus sormessa ja oli ollut
seppeleensitojattarena.

-- Matematiikan maisterille, täydensi Simo.

-- Meillä oli proviisorina monta vuotta sitten neiti Hetti Feber. Nyt
hänellä on oma rohdoskauppa Aurooran kadulla.

-- Oliko hän sen näköinen, että hän osaisi sitoa maisterinseppeleen?
kysyi Simo.

-- Miksikä ei. Komea tyttö hän oli, vastasi apteekkari nauraen.

-- Kiitoksia paljon. Me pyytäisimme, ett'ei tästä hiiskuttaisi
kenellekään. Siitä voi tulla kamalia seurauksia ja hengenvaaraa
viattomille naisille ja lapsille, sanoi Esko vetäen Simon mukanaan ulos.

-- Noitten vekkulien toimia sietäisi tarkata. Voivat olla oikeita
liigapoikia, sanoi apteekkari.

-- Heillä oli viattomat silmät ja siivo käytös. He leikkivät
luultavasti salapoliisia, sanoi proviisori, joka ensin oli puhunut
Eskon kanssa.

Pojat löysivät helposti mainitun rohdoskaupan. Mutta ennenkuin he
menivät sisään, sanoi Esko:

-- Anna minun toimia. Suunnitelma on valmis. Täytyy olla viisas ja
samalla hienotunteinen, sellainen sopii minulle. Sinun tehtäväsi on
pitää silmät ja korvat auki, varoa, ett'eivät sivulliset saa vihiä
asiasta ja vahvistaa minun sanani.

-- Jeh. Minä olen valpas. Aiotko ottaa sormenjäljennöksiä?

-- Luultavasti se ei ole tarpeellista. Todennäköisesti tämä ei ole
rikosasia, vaan muuten sotkuisen asian selvittäminen. Tule nyt sisään.

Rohdoskaupassa oli muutamia ostajia, joita nuori neiti palveli.
Syrjempänä istui iso tumma nainen pulpetin ääressä.

-- Odotetaan, kunnes ostajat ovat poistuneet. Tuo lihava on varmaankin
Hetti neiti, kuiskasi Esko.

-- Hän on liian lihava, Minna sanoi, että hän oli laiha.

-- Kun on hyvä ruokahalu, niin voi lihoa ihmeesti 15 vuodessa.
Ehkä eno söi jonkun aterian hänen kanssaan, eikä uskaltanut ottaa
elätettäväkseen.

-- Ei eno välitä sellaisesta. Mutta onkohan noin isoruhonen sopiva
sairaanhoitajattareksi?

-- Suuret koiratkin ovat hyväluontoisia ja lihavat kädet ovat pehmeitä.

Esko veti paperin taskustaan ja kirjoitti siihen muutamia sanoja.
Sitten hän meni ison neidin luo, oli nostavinaan paperin maasta ja
sanoi:

-- Neiti pudotti tämän paperin.

Neiti otti paperilapun ja luki:

"Älkää kadottako mielenmalttianne. Seppele, sääri ja safiiri."

Hän nousi tuoliltaan ja lähestyi poikia.

Esko pani sormen varoittaen huulilleen ja katsoi viimeistä ostajaa,
joka juuri poistui. Sitten hän sanoi:

-- Saammeko puhua häiritsemättä neidin kanssa. Meillä on tärkeä asia.

-- Hurjan tärkeä, vahvisti Simo.

-- Puhukaa vain täällä. Minulla ei ole salaisuuksia, enkä minä tunne
teitä, sanoi neiti ja katsoi epäilevästi poikia.

Esko otti taskustaan kosmoskynän, kasteli sen suussaan ja kirjoitti
kämmenelleen: "Elis Someri" ja näytti sen neidille.

-- Tulkaa sitten tänne sisähuoneeseen, sanoi tämä hämmentyneen
näköisenä.

-- Ketä omituisia poikia te olette ja mitä te tahdotte? kysyi hän, kun
kaikki olivat istuutuneet.

-- Me olemme Linjan poikia, Esko ja Simo, tai käännettynä: sisko ja emo.

-- Voi sanoa myöskin Simo ja Esko, emo ja sisko.

-- Onko neidillä safiirisormus? kysyi Esko.

-- Tässä se on sormessani. Mutta mitä sillä on tekemistä teidän asianne
kanssa?

-- Se osoittaa vain, että me ollaan osuttu maaliin. Meillä on eno,
jonka nimi on Elis Someri. Hän on nyt huonossa hoidossa. Kaksi
koulupoikaa ja palvelija, joka tahtoo hierottaa, vaikka lääkäri
kieltää, eivät justiin sovi hoitamaan sellaista, joka on nyrjähyttänyt
jalkansa ja jonka päätä vastaan on oman isänsä kipsikuva särkynyt.

-- Hyvänen aika, lapset. Onko Elis Someri sairas ja hylätty? Me olimme
ennen hyvät ystävät, mutta 15 vuoteen en ole kuullut mitään hänestä,
paitsi kun näin sanomalehdestä, että hän on tullut tohtoriksi. Mitä
siis tahdotte?

-- Onko neiti naimisissa? kysyi Simo äkkiä.

-- En ole. Entä te? hymyili neiti.

Pojat purskahtivat vapauttavaan nauruun.

-- Saatte kutsua minua Hetti tädiksi, niin voimme keskustella
vapaammin, jatkoi neiti.

-- Eikö Hetti täti tulisi meille hoitamaan enoa ja lohduttamaan ja
muuta sellaista? pyysi Esko.

-- Ja pyyhkimään hikeä otsalta ja huiskuttamaan kärpäset vek, lisäsi
Simo muistamatta, että oli joulukuu.

-- Se olisi hyvin tunkeilevaa, ellei hän itse ole lähettänyt teitä.

-- Ei ole lähettänyt, mutta ei ole kieltänytkään.

-- En tiedä, olisiko se oikein sopivaakaan, epäröi Hetti neiti.

-- Mitä se tekisi kamalan vanhojen ihmisten kesken, sanoi Simo.

-- Hys Simo! Minna sanoi, että eno ei ole välittänyt kenestäkään muusta
naisesta, senjälkeen kuin teidän välillenne tuli riita, sanoi Esko.

-- Elis Somerin kanssa ei kukaan riitele, sanoi Hetti neiti.

-- Minä tarkoitin, että sen jälkeen, kuin joku lurjus erotti teidät.

-- Se lurjus oli hänen väitöskirjansa. Hänellä ei ollut aikaa
seurustella minun kanssani, Hetti neidin ääni oli katkera.

-- Enolta ei kannata vaatia muistamista tai kohteliaisuutta.

-- Ja hakkailemista, sanoi Simo.

-- Hys Simo, hys, hys. Mutta eno on paras aikaihminen, mitä me ollaan
nähty Helsingissä ja Tampereella. Mennään nyt heti, Eskon ääni oli
rukoileva ja herttaiset silmät säestivät pyyntöä.

-- Sairailla enoilla on kamalan kuiva olo. Joudutaan nyt. Minä lämmitän
käherrysraudan ja Esko harjaa hametta, sanoi Simo ottaen Hetti neidin
kädestä kiinni.

-- Siunatut lapset! Teidän rakkautenne Elis näkyy voittaneen. Minä
en voi vastustaa teitä. Tulen kanssanne, pääsenhän minä sieltä, kun
tahdon, sanoi Hetti neiti ja pani hatun päähänsä.

Pojat suunnittelivat raitiovaunuissa, mitenkä asia olisi esitettävä
enolle.

-- Mennään kaikki kolme käsikädessä sisään ja sanotaan: "tässä on
meidän uusi tätimme, joka tulee kodin hyväksi hengeksi." Se sopisi niin
hyvin etenkin, kun eno on ennen -- --

-- Hys Simo. Minusta Minna saa viedä tarjottimella Hetti tädin
käyntikortin, sanoi Esko.

-- Silloin eno karkaisi ikkunasta, vaikka täytyisi ryömiä sinne. Hänet
täytyy ottaa äkkirynnäköllä, sanoi Simo.

Hetti neitiä kadutti, että hän oli ruvennut koko yritykseen.

Kotona Esko esitteli Hetti neidin Minnalle sanoen:

-- Tämä on neiti Hetti Feber, entinen seppeleensitojatar. Hän tahtoi
tulla tervehtimään enoa.

Minna niiasi hämillään ja alkoi keittää kahvia.

-- Minä menen valmistamaan enoa, koska minä osaan puhua muistoista ja
sellaisesta, sanoi Simo livistäen tiehensä, ennenkuin muut ehtivät
vastustaa.

Tohtori makasi sängyssään katsellen harmaata seinäpaperia vastaisella
seinällä. Hänellä oli ikävystynyt ilme silmissä.

-- Missä olette olleet puolet aamua? Teillähän on lupa tänäpäivänä.
Minä olen kaivannut teitä kovin, sanoi hän.

-- Se on kivaa. Äidin ajoista asti ei kukaan ole kaivannut
meitä. -- Minä ajattelen tässä entisiä aikoja. Muistaako eno
seppeleensitojatartaan maisterinvihkiäisissä?

-- Hetti Feberiä? Hänellä oli valkeat vaatteet ja hoikka vartalo
niinkuin liljanvarsi.

-- Ja painoi noin 80 kiloa.

-- Hänen pitkät valkoiset sormensa olivat viileät ja suloiset kuin
persikan pinta.

-- Vähän punaiset vain ja rosoiset hapoista ja kipsistä ja lysoolista.

-- Luonnolliset kiharat ympäröivät henkeviä kasvoja, ajatteli tohtori
ääneen.

-- Minä en usko, että ne olivat luonnollisia. Mitenkäs ne nyt olisivat
suoria kuin vedestä nostettu kalaverkko. Henkevä hän kyllä on, etenkin
kun hän juoksee raitsikan perässä ja puhkii kuin höyryjyrä.

-- Mitä sinä puhut, Simo? Tunnetko sinä Hetti Feberin? havahtui tohtori
viimeinkin.

Simo juoksi pois vastaamatta. Hän otti Hetti neitiä kädestä ja veti
tätä muassaan sanoen:

-- Eno on paraikaa muinaismuistojen vallassa. Nyt on sopiva hetki.

Saatuaan Hetti neidin ovesta sisään hän itse vetäytyi pois sulkien oven
jäljessään.

Pojat hieroivat käsiään, eivätkä voineet pysyä paikoillaan
jännityksestä. Minnakaan ei voinut pidättäytyä kuuntelemasta puhetta,
joka epäselvästi kuului tohtorin oven takaa.

Kun kahvi oli pöydällä, sanoi Minna:

-- Mene, Esko, kutsumaan neitiä kahville.

-- Mene sinä, Simo. Aikaihmisistä ei milloinkaan tiedä, mistä he
suuttuvat. Vaikka toinen on tarkoittanut heidän omaa parastaan.

-- Olenko minä sitten parempi seisomaan hänen julmistumistaan vastaan.
Ei silti, että eno suuttuisi. Häntä on niin vähän härnätty elämässään,
ettei hän ole tottunut vihastumaan. Minä menen, jää sinä Minnan hameen
suojaan, sanoi Simo ja meni tohtorin huoneeseen.

Siellä istui Hetti neiti keinutuolissa ja puheli iloisesti enon kanssa.

-- Hetti täti on hyvä ja tulee juomaan kahvia, pyysi Simo kohteliaasti.

-- Me juomme kaikki yhdessä täällä Eliksen huoneessa. Tässähän on
sopiva pieni pöytä, jolle voi asettaa kahvivehkeet, sanoi Hetti neiti
ja alkoi heti toimeliaasti kattaa pöytää ja siirrellä tuoleja.

Pian istui koko joukko vilkkaasti puhellen ja juoden hyvää kahvia.
Hetillä oli Järtekryyni sylissä ja tohtorilla oli mukava asento, kun
selän taakse oli ladottu monta tyynyä.

-- Näin hauskaa meillä ei ole ollut koskaan, sanoi tohtori.

-- Eikös ollutkin mainio keksintö tuoda sopiva nainen tänne? kysyi Simo.

Sitten he kertoivat, mitenkä he löysivät Hetin ja saivat tohtorin
hyväksymisen toimenpiteillensä.

Hetti viipyi koko päivän tohtorin luona. Hän vaihtoi siteitä, luki
ääneen ja järjesteli kaikki mukavaksi ja kodikkaaksi.

Pojat menivät katselemaan jalkapallo-otteluja kevein mielin.

He tulivat vasta illalla kotiin. Hetti neiti neuvoi Eskoa vaikean
prosenttilaskun suorituksessa ja paikkasi Simon repeytyneen takin
taskun.

Lähtiessään hän lupasi tulla takaisin joka iltapäivä, kunnes tohtorin
jalka paranisi.

-- Rohdoskauppiasnaiset näkyvät olevan eri hyviä ihmisiä, sanoi Simo
poikien syödessä illallista.

-- Mainioita. Mutta ei tänne mahtuisi monta sellaista. Mennään
kysymään, mitä eno ajattelee.

Tohtori oli tavattoman virkeällä tuulella. Hän kiitti poikia heidän
huolenpidostaan ja kysyi:

-- Mitenkä te keksitte hakea Hetti neidin tänne ja kuka teille kertoi
hänestä?

-- Me kysyttiin Minnalta, että oliko enolla joku tuttava nainen,
joka halusi uhrautua. Minna muisti Hetti tädin, mutta oli unohtanut
sukunimenkin. Me selvitettiin asia justiin kuin salapoliisit, jotka
varmasti olisivat kiskoneet ison summan palkkioksi, selitti Esko.

-- Minä en tahdo, että kukaan uhrautuu minun tähteni, vastusti tohtori.

-- Mutta naiset itse tahtovat kärsiä. Virtasen setä sanoi, että 50
naista kärsisi mielellään hänen tähtensä, jos hän vain huiskuttaisi
kättään. Ja Agda Ahlgren, joka palveli Virtasella, säästi oman osansa
jälkiruoasta palokuntalaiselle, joka sittenkin otti maitopuodin neidin.

-- Kylläpä teillä on paljon kirjavaa elämänviisautta, poika parat.
Takaisitte tarvita sivistyneen naisen kasvattajaksi. Minusta ei ole
teidän vaalijaksenne, huokasi tohtori.

-- Ovatko rohdoskauppiaat sivistyneitä? kysyi Simo.

-- Jos ajattelet Hetti neitiä, niin kyllä hän on hieno ja sivistynyt
nainen. Mutta menkää nyt nukkumaan että jaksatte huomenna kouluun.

Kun pojat olivat nukkumaisillaan, pisti Minna päänsä ovesta ja sanoi:

-- Maailma on täynnä viekkautta, joka sokaisee yksinkertaisia
ihmisiä, eritoten miesväkeä. Ei pidä luottaa sellaiseen, joka
verhoutuu ystävyyden mantteliin ja kalastaa sameassa vedessä. Ne kalat
tarttuvatkin helposti onkeen, jotka harvoin näkevät kiemurtelevia
matoja. Ette tekään aavista, minkä asian te olette panneet alulle,
mutta minulla on sydäntä orpoja ja avuttomia miehiä kohtaan. Minä
varoitan vain siitä hapatuksesta, joka tänäpäivänä on tullut tähän
taloon.

-- Itsehän Minna tahtoi, että tänne tulisi joku auttamaan. Minusta
Hetti täti ei ole mikään kiemurteleva mato, sanoi Simo.

-- Minä puhun vain esikuvilla ja esimerkeillä. Minä tunnen, kun vaara
uhkaa ja myrsky nousee ja pimeyden lähteet aukenevat.

-- Minna on nyt mälvällä tuulella, sanoi Esko.

-- Mutta Järtekryyniä hän ei saa pitää sylissään. Ei.

Ovi sulkeutui ja pojat nukkuivat tyytyväisinä huolimatta Minnan
aavistuksista.



III.

URHEILUA.


Esko seisoi enon kirjoituspöydän ääressä. Tavallinen avoin ja
lapsellinen ilme oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Kädet olivat nyrkissä
housuntaskussa.

-- Onko enon jalka nyt aivan terve? kysyi hän.

-- Johan se on ollut monta viikkoa aivan hyvä. Sitäkö sinä tulit
tiedustelemaan? kysyi tohtori panematta kynää käsistään.

-- Koulussa kertoivat, että sakilaiset Hermannissa ovat melunneet koko
yön ja tehneet koiruuksia.

-- Ovatko he tehneet jotakin, joka häiritsee meitä?

-- Ei, minä tulin muuten vain ajatelleeksi. -- Jotkut liigapojat veivät
veneen Kulosaaren rannasta ja auttoivat viinatrokareja ja joutuivat
pollarien käsiin. On niitä kaikenlaisia poikia täällä Helsingissäkin.

-- Mutta mikä on asiasi?

-- Eno ei luultavasti enää muista, minkälaisia pojat ovat, ja
sitävastenhan minä kerron. Uskin kaksoset putosivat kerran saunan
tikapuilta koriin, jossa oli vastakuivanutta pyykkiä ja tikapuut
rämähtivät mukaan. Vaatteille tuli iso haaveri.

-- Minä olen kiitollinen teille, että olette välttäneet tällaisia
tekoja, jos se on puheesi tarkoitus.

-- Simo se vaan ei ottaisi toisten veneitä ja muuta sellaista. Mutta
toista harmittaa, kun toinen takana pitää kynää selkänojaa vastaan,
että kun toinen oikasee itseään niin kynä pistää vietävästi ja toinen
lennättää kirjan toisen kalloon, eikä muista, että on tunti ja saksan
opettaja antaa muikkarin toiselle ja toinen nauraa, kun ei sovi
kannella, vaan täytyy kärsiä. Eikö enokin suuttuisi sellaisesta?

-- Ketä on pistetty kynällä?

-- Velberg pisti Simoa ja Simo heitti kieliopin ja sai muikkarin,
niinkuin minä selitin. Enkä minä kantele, mutta Simo käski kertoa.

-- No nyt olet tehnyt sen. Mene nukkumaan, minulla on työtä.

-- Mutta holhoojan täytyy kirjoittaa nimensä päiväkirjaan.

-- Missä Simo on?

-- Hän kiskoo tuohta haloista Minnalle ja pelkää enoa. Hän lupasi
minulle 5 metriä käytettyä filmiä, jos minä sovittaisin enon. --
Ihmiset suuttuvat niin eri tavalla, eikä me olla vielä nähty enon
kiivastuvan.

-- Miksi minä tekisin sen sitte nyt?

-- Ehkä se ei ole tarpeellista, sanoi Esko iloisena.

-- Taitaa se kuitenkin kuulua holhoojan velvollisuuksiin. Mutta eikö
saksanopettaja suuttunut tarpeeksi?

Tohtori kulki edestakaisin huoneessa ja pohti uutta tilannetta. Viimein
hän sanoi:

-- Mitä äitisi teki, kun te saitte muistutuksia?

-- Jos hän ei ollut ulkomailla, niin hän ensin voivotteli: "Miksi
teidän isänne piti kuolla? Te olette pahoja poikia, menkää nurkkaan
häpeämään." Mutta kun me mentiin, niin hän otti heti pois ja sanoi: "On
ne opettajatkin sydämettömiä, kun raatsivat rangaista minun kilttejä
poikiani. Eihän terve ja vilkas poika jaksa istua hiljaa niin monta
tuntia päivässä." Sitten hän olisi soittanut ja torunut opettajaa,
mutta se me estettiin heti.

-- Eikö teitä ole koskaan rangaistu?

-- Kun me asuttiin äidin serkun luona, niin meille annettiin vitsaa ja
jätettiin ilman illallista ja tukasta pyöritettiin vähä usein. Mutta
silloin me oltiin pieniä ja äiti oli ensimmäistä kertaa parantolassa.
Mutta ei me sellaisesta tultu paremmiksi. Me pelättiin kaikkia
aikaihmisiä ja Simo itki illalla ja minä -- -- --. Ei sellaisesta
kehtaa puhua. -- Virtasen täti puhui omalletunnolle ja teroitti.

-- Mitä hän teroitti?

-- Kaikenlaista, mitä on mahdotonta muistaa. Mitenkä isänmaa odottaa,
että me tultaisiin kunnon kansalaisiksi, jotka eivät riko lasia
Topeliuksenkuvasta ja kuinka me kerran kadutaan, kun hän on mennyt
sinne, mistä ei kukaan tule takaisin. Mutta jos kukaan tulee takaisin,
niin se on Virtasen täti.

-- Mitähän isät tekevät tällaisissa tapauksissa? tuumi tohtori
puolittain itsekseen.

-- Velbergin isä ottaa pois kirvelevällä sydämellä polkupyörän kolmeksi
päiväksi, ja Osmo Tuusan isä antaa selkään ja sanoo itse kärsivänsä
enemmän kuin Osmo. Mutta sen se narraa.

-- Ette voi vaatia minulta selkäsaunaa, en ole sitoutunut sellaiseen,
sanoi tohtori onnettoman näköisenä.

-- Simo ei varmaankaan vaadi sitä, jos se on enosta ilkiää. Minä
läimähyttäisin häntä korvalle, Simo ei mukisisi siitä mitään.

-- Lähetä Simo tänne, sanoi tohtori päättäväisesti.

Hetken perästä tuli Simo sisään Eskon antaessa vauhtia kynnyksen yli.
Hän suojeli korviaan, toista kädellä ja toista päiväkirjalla.

-- Pelkäätkö sinä minua? kysyi tohtori.

-- Kamalasti, Esko sanoi, että eno lyö korvat mäsäksi, voivotteli Simo.
-- Minä pelkään hurjasti.

-- Sitä ei ole vielä kukaan ihminen tai eläin tehnyt. Mutta nyt minun
velvollisuuteni on rangaista sinua. Tule ottelemaan minun kanssani,
sillä niin katala en minä ole, että löisin sitä, joka ei puolustaudu.

Simo heitti kirjan nurkkaan ja lensi tohtorin kimppuun. Parilla
äkkiotteella hän sai tämän kumoon pehmeälle lattialle.

Tohtori nousi hitaasti, harjasi pölyä takistaan ja sanoi:

-- Jahaa, nyt saat mennä. Toivon että -- -- -- niin mitä minun piti
sanoa, toivon että -- -- --

-- Minä tiedän: "Toivon että tämä on viimeinen kerta, kun minun täytyy
rangaista sinua, tein sen vain itsesi tähden."

-- Niin juuri. Anna kirja tänne.

Simo otti päiväkirjan lattialta ja tohtori kirjoitti nimensä siihen.

-- Kiitos, eno. Meillä ei ikinä ole ollut näin hyvää kasvattajaa.

-- Koetan parastani, poikaseni. Mene nyt ja kerro Eskolle, että asia on
järjestetty.

Simo katseli pitkään enoansa, joka tyytyväisenä palasi työhönsä.

-- Sattuiko pahasti? kysyi Esko huolestuneen näköisenä.

-- Mitä vielä. Minä käänsin hänet aika varovaisesti nurin, vastasi Simo.

-- Eno on taitanut läimäyttää sinulta aivot mäsäksi, koska olet
ruvennut hourimaan.

-- Hänellä on omat temppunsa, ja minusta hän on justiin paras
kasvattaja meille.

Ja Simo kertoi Eskolle, mitä tohtorin huoneessa oli tapahtunut.

-- Minä häpesin aika tavalla, kun lähdin pois, lopetti hän.

-- Minusta eno on löröpelle ja minun kai täytyy nyt rangaista sinua,
ettet joutuisi hunningolle ja etten minä saisi sinusta häpeää ja surua,
sanoi Esko juhlallisella äänellä.

-- Eno on hieno mies sisälmyksiltään, ja minusta hän tekee aina oikein.
Ja sinun tulee käyttää toisenlaista kieltä minua kohtaan. Varo muuten
ruumista, henkeä, ja ihania kasvojasi, sanoi Simo uhkaavasti.

Minna aukaisi oven tällä sopivalla hetkellä ja toi kahvia pöytään. Ilma
selvisi heti ja rauha vallitsi pienessä perheessä.

Seuraavana torstaina pojat naputtivat enonsa ovelle.

-- Eno parka laskee ja laskee aina vain. Eikö työ käy raskaaksi, kysyi
Esko sisään tultuaan.

-- Olen nyt päinvastoin huvitellut melkein tunnin ajan. Katsokaa
tuota yksinäistä kärpästä, joka vasta on herännyt talviunestaan. Se
kävelee edestakaisin tuolla isoruutuisella paperilla. Olen tutkinut
sen liikkeitä ja menettelytapaa ja tehnyt sen mukaan laskelmia.
Muutamissa ruuduissa on nollia, toisissa ristejä. Tällä paperilla
näette laskettuna kuinka monta kertaa se todennäköisesti käy nollissa
ja kuinka monta kertaa risteissä, esim. 10 minuutin ajalla.

-- Sehän on kuin arpanappula, sanoi Simo.

-- Niin onkin. Pysykää alallanne ja arvatkaa, niin voimme pelata
uhkapeliä. Minä väitän, että 30 kerrasta se käy 18 kertaa nollissa ja
12 kertaa risteissä.

-- Minä luulen että se käy 5 kertaa nollissa ja 25 kertaa risteissä,
jotka ovat enemmän keskellä paperia, arvasi Simo.

-- Minä sanon päinvastoin kuin sinä, sillä minusta se kiertää reunoja,
sanoi Esko.

Pitemmän tarkkaamisen jälkeen oli kärpänen käynyt 9 kertaa nollissa ja
6 kertaa risteissä. Sitten se lensi ikkunalle.

-- Kerrotaan nämä luvut kahdella, niin saamme minun arvaamani luvut.
Jos kärpänen olisi pelannut pelin loppuun menetellen yhä samalla
tavalla, niin minä olisin voittanut, sanoi tohtori.

-- Mitenkä eno arvasi kärpäsen ajatukset?

-- Olen seurannut sen kävelyä ja laskenut, mitenkä se keskimäärin
menettelee, sanoi tohtori näyttäen numeroilla täytettyä paperia.

-- Tällä tavallako eno huvittelee? kysyi Simo silmät suurina.

-- Teen jotakin sentapaista, kun tahdon levätä raskaasta aivotyöstä.
Huomenna saatte auttaa minua pienessä kokeessa. Olen laskenut tarkkaan
kuinka monta cm2 minun päästäni on hiustenpeittämä. Erotamme yhden cm2
suuruisen alan päänahkaa piirtämällä kosmoskynällä rajat. Te laskette
montako hiusta tällä alalla on. Silloin tiedämme, montako hiusta
koko päässä on. Olen tehnyt sen huomion, että joka aamu harjatessani
hiuksiani lähtee niitä keskimäärin 18 kappaletta, paitsi kylvyn
jälkeen, jolloin niitä lähtee 3 kertaa niin paljon. Näin voin laskea,
milloinka olen aivan kalju.

-- Minä jättäisin sekä harjaamisen että kylpemisen enon sijassa, sanoi
Esko.

-- Taikka olisin laskematta kaljuksi tulemisen aikaa. Parasta on, kun
ei tiedä kuoleman hetkeä tai muuta sellaista kolkkoa, tuumi Simo.

-- Ei harjaaminen tai laskeminen muuta asiaa. Mutta ihmishenki tahtoo
ottaa selkoa kaikista ilmiöistä.

-- Niin meistäkin. Eikö eno tulisi katsomaan Ritolaa, kun nyt juuri on
torstai, joka on huvitus- ja sivistämispäivä.

-- Samapa se. Onko Ritola jäänrikkoja?

-- Ei, vaan maailmanennätysten rikkoja. Eikö eno ole kuullut hänestä
tai Kolehmaisesta ja muista?

-- En minä ole kuullut heistä, jolleivät ole uusia shakkimestareja.

-- He ovat palkinnon saaneita juoksijoita, sanoi Esko katsoen säälien
tietämätöntä enoaan.

-- Ahaa, hevosia! Muistan nyt kuulleeni näistä. Ja te tahdotte mennä
katsomaan kilpa-ajoa? Mutta minusta ihmiset menettelevät epähienosti
ja usein suoraan sanoen sivistymättömästi tällaisissa tilaisuuksissa.
He kadottavat mielenmalttinsa ja huutavat, hosuvat, jopa tyrkkivätkin
toisiaan.

-- Ritola on ihminen ja ensiluokan ihminen hän onkin -- ainakin sääret.
He ovat kaikki urheilijoita. Nyt juostaan juuri 5 000 m ja 1500 m
juoksu. Tietääkö eno, miksi heitä nyt valmennetaan?

-- Toivon, että heitä käytetään ottamaan kiinni varkaita tai
pillastuneita hevosia.

Pojat nauroivat makeasti.

-- Siksi että suomalaiset aikovat Pariisin Olympialaisissa nostaa
isänmaansa suureen kunniaan nolaamalla kaikki muut, sanoi Simo
suurellisesti.

-- Sellaisesta ei koidu kunniaa. Se, joka tahtoo rehennellä muitten
kustannuksella, ei ole korkealla moraalisella kannalla. Toisten
nolaaminen on halpamaista ja tuollaiset voittomitalit sopivat lapsille
ja neekereille ja hevosille.

-- Eihän mikään kunnia ole suurempi kuin olympialaisvoitot, sanoi Esko
innokkaasti.

-- Tieteellisen työn tulokset tuottavat oikeaa kunniaa, ja arvokkaan
väitöskirjan luominen on ihmishengen arvoinen ponnistus.

-- Kuka sellaiselle hurraa tai liputtaa? Kansanjoukot eivät ole koskaan
kantaneet kirjatoukkaa riemukulussa kaduilla, eikä ulkomailla nykyään
panna arvoa sellaiselle. Ja kuivaa se onkin. Mutta jos eno näkisi
esimerkiksi oikeaa kolmiloikkausta. Se on poikaa se. Lähdetään nyt
Eläintarhaan, joudutti Simo.

-- Emmekö menisi mieluummin yliopiston kirjastoon? Siellä on uusi teos
revontulista, jossa on kauniita kuvia, koetti eno ehdottaa.

-- Koko Helsinki menee Eläintarhaan, kukaan ei välitä revontulista.
Enolle juuri on tärkeää lähteä mukaan. Koko Euroopassa ja Amerikassa ei
ole niin hass -- -- -- tarkoitan omituista ihmistä, joka luulee Ritolaa
laivaksi tai Tuulosta hevoseksi. Tokko eno tietää, mitkä lajit kuuluvat
viisiotteluunkaan? kysyi Esko.

-- No mennään sitten, sanoi tohtori, joka huomasi tietämättömyytensä.
-- Illalla olisi tosin mieltäkiinnittävä esitelmä yliopistolla.

Esko ojensi tohtorille hatun ja Simo kepin, ja sitten mentiin. Pitkin
matkaa pojat selittivät urheilujen eri laatuja. He kertoivat, kellä
oli suurimpia mahdollisuuksia voittoon ja selittivät urheilijoiden
ominaisuuksia. -- Arvaako eno, mikä maa on meidän vaarallisin
kilpailijamme? kysyi Esko.

-- Eiköhän Saksa, siellä on eteviä miehiä, ainakin tiedemiehiä.

-- Hui, hai. En minä olisi uskonut, että eno on noin huono tietojen
puolesta. Amerikka on ainoa maa, joka meidän poikia pelottaa.

-- Mutta Englantihan on urheilun maa, sanoi tohtori.

-- Englantilaiset pelaavat tennistä, crickettiä ja golfia valkoisissa
flanellipuvuissa, ja ylioppilaat soutavat. Mutta ei heistä ole
ennätysten ottajiksi Olympialaisissa. Ainakaan meidän poikien rinnalla.

Sitten pojat alkoivat kertoa valmennusleiristä. Sen työjärjestys ja
säännöt olivat heille täysin selvillä.

-- Mitä eno ajattelee? kysyi Esko.

-- Olisi mielenkiintoista laskea sen käyrän yhtälö, jonka heitetty
kiekko muodostaa. Koordinaatteina olisi viiva kentällä heittäjästä
pysähdyspisteeseen, ja sitä vastaan esim. puolivälissä piirretty
kohtisuora.

-- Saataisiinko silloin parempia tuloksia kiekonheitossa?

-- Voisi laskea, kuinka korkealle kiekko on heitettävä lentääkseen
mahdollisimman etäälle. Kiekon painon ja pinta-alan suhde on tärkeä.
Heittäjän pituus ja asento vaikuttavat myöskin tulokseen.

-- Minä en uskonut, että matematiikalla ja urheilulla olisi muuta
yhteistä kuin pisteitten, aikojen ja mittojen laskeminen, sanoi Simo.

-- Matematiikka on tärkein tiede ja kehittyneen ihmishengen arvokkain
tutkisteluaihe. Sen suhde elämän ilmiöihin -- -- --

-- Nyt ollaan perillä. Koetetaan saada kivat paikat, keskeytti Esko.

-- Tuossa ovat juoksijat jo paikoillaan. Nurmi voittaa tietenkin, mutta
sitten tulee Peussa, väitti Simo.

-- Luomapas, Pohjanmaa on vankempi kuin Karjala. Kuka suomalainen mies
enon mielestä on saavuttanut suurimmat tulokset?

-- Vaikea sanoa, mutta Mittag-Leffler on tehnyt suurtöitä, sanoi
tohtori, joka istui hajamielisen näköisenä paikallaan.

-- Minä en ole kuullut sellaista nimeäkään, ihmetteli Esko.

-- Miksei hän ole ilmoittautunut juoksuun?

-- Ei hän juokse, hän -- -- --

-- Onko hän seiväshyppääjä tai moukarinheittäjä?

-- Hän on kuuluisa matematiikan professori. Hänen väitöskirjansa oli
aikoinaan -- -- --

-- Eno ajattelee vain tylsiä tiedemiehiä. Mutta nyt alkaa 1500 m
juoksu, sanoi Simo.

Pojat olivat innoissaan, hurrasivat, väittelivät, huiskuttivat
lakkejaan ja selittivät tohtorille.

Nurmen voitollisen juoksun jälkeen heidän ihastuksensa oli rajaton.

-- 14 m 28,2 sek 5000 m matkalla. Se on poikaa! Kyllä hän nolaa
Amerikat ja Ruotsit. Suomesta tulee mahtava maa, meillä on sisua ja
meillä on puhtia, kehui Esko.

-- Täällä rikotaan maailmanennätyksiä niin että ritisee. Olisi sukkelaa
nähdä ranskalaisten soikeita kasvoja, kun Nurmi juoksee. Niittymaa
heittää kiekkoa ja Tuulos loikkaa, intoili Simo.

Väliajalla Esko nykäisi Simoa hihasta ja kuiskasi:

-- Kuulepas, mitä nuo kolme tuossa edessä puhuvat.

Kaksi ulkomaalaisen näköistä herraa puhui suomalaisen kanssa.

-- Toisella on kupera nenä ja toisella kovero, vastasi Esko.

-- Olkaa hyvä ja sanokaa, kutka ovat teidän parhaat juoksijanne, sanoi
kuperanenäinen.

-- Nurmi ja Ritola, eikä heitä voita Euroopat eikä Amerikat, vastasi
suomalainen.

-- Se nähdään Pariisissa kesällä. Mutta kuka on paras viisiottelussa?

-- Luultavasti Lehtonen.

-- Voitteko sanoa, missä toimessa he ovat?

-- Yksi on Gottfrid Strömbergillä ja mikä missäkin. Mutta nyt he ovat
kaikki valmennusleirillä Drumsössä.

Molemmat ulkomaalaiset kirjoittivat nimet muistiin. Sitten he kyselivät
tarkkaan työjärjestystä valmennusleirillä.

-- Stenroos on mainio juoksija. Hän syö yhden ainoan aterian päivässä
ja juoksee 10 kilometriä joka päivä työstä tultuaan, kertoi suomalainen.

-- Entä keihäänheittäjiä? Eikö niitä ole? kysyi koveronenäinen.

-- Sellainen meillä on aika mestari, hänen nimensä on Myyrä.

-- Voisitteko hankkia meille heidän kaupunkiosoitteensa?

-- Miks' ei. Teen sen mielelläni.

-- Ovatkohan he sanomalehtimiehiä, koska he kyselevät noin tarkkaan
kaikkea? kuiskasi Simo.

-- Keskenään he puhuvat englantia, mutta he eivät näytä
englantilaisilta. Luultavasti he ovat amerikkalaisia, koska puhuvat
Washingtonista.

Kilpailut jatkuivat, ja pojat unohtivat ulkomaalaiset.

-- Katso, Esko. Hetti täti istuu tuolla kaukana, jossa ei näe mitään,
sanoi Simo.

-- Otetaan hänet tänne, kyllä me sovitaan, kun vähän järjestetään,
sanoi Esko.

Hän repi muistikirjastaan paperin, johon hän kirjoitti.

 "Tule ensimmäiselle riville melkein keskelle, vastapäätä
 kiekonheittäjiä. Meillä on hyvät paikat."

Tämän hän ojensi enolleen, peitti tekstin kädellä ja pyysi:

-- Eno on hyvä ja kirjoittaa nimensä tähän. Tohtori otti kynän ja
kirjoitti nimensä sen enempää ajattelematta asiaa.

Esko kääri paperin kokoon ja kirjoitti ulkosivulle:

 "Lähetettävä eteenpäin jättiläisnaiselle viidennellä rivillä lähellä
 automobiileja. Hänellä on vihreät nauhat mustassa hatussa."

Sitten hän ojensi sen takanaan istuvalle herralle.

Pojat voivat seurata kirjeen kulkua pitkin rivejä, kunnes Hetti sai
sen käsiinsä. Mutta silloin tämä oli yleisen huomion esineenä. Ihmiset
hymyilivät ja supisivat keskenään.

Hetti ei ollut erittäin kaino. Hän nousi ripeästi ja alkoi raivata
itselleen tietä poikien luo. Oli väliaika, niin että ihmiset eivät
olleet kärsimättömiä.

-- Hyvää päivää, Elis ja pojat. Täällähän on mainio paikka. Mutta etpä
ollut erittäin kohtelias esittäessäsi minua jättiläisnaisena yleisölle,
Elis, sanoi Hetti, joka hengitti raskaasti rasituksen jälkeen.

-- Kuinka minä tekisin sellaista? sanoi tohtori torjuen.

-- Tässä on kirjeesi, sanoi Hetti näyttäen paperia, jonka Esko oli
lähettänyt.

-- Esko pyysi nimikirjoitustani, enkä minä nähnyt koko kirjoitusta. Jos
sen olisin aavistanut -- -- --

-- Nyt ne alkavat taas. Katsokaa Peussaa! On siinäkin poikaa!

Hetti oli yhtä innostunut kuin pojat. Yhdessä he puhelivat ja
hurrasivat, kunnes oli aika lähteä kotiin.

Kotimatkalla kysyi Hetti:

-- Etkö sinä tunne veresi lämpenevän katseessasi tällaisia ennätyksiä,
Elis?

-- Näkevät turhanpäiten vaivaa. Hevonen juoksee kuitenkin nopeammin
kuin Nurmi, ja tavallinen kirppu hyppää paljon paremmin kuin Tuulos,
eikä muserra luitaan kertaakaan. Järjettömät eläimet voivat nauraa
ihmisen saavutuksille urheilun alalla. Kukapa näistä urheilusankareista
hyppäisi alas niin korkealta kuin kissa, eikä se ole tarvinnut pitkien
aikojen valmennusta, vastasi tohtori.

-- Mutta näinhän minä sinunkin kerran huutavan: "hyvä, hyvä" ja
huiskuttavan hattua, vaikka väärässä paikassa.

-- Minä rohkaisin viimeisiä. He rasittuivat varmasti enemmän kuin
voittajat, ja ero ajassa oli niin mitätön, että minä tuomarien sijassa
en ottaisi sitä huomioonkaan.

-- Onkohan koko Suomen maassa sellaista enoa kuin meidän? tuumi Simo.

-- Varmasti ei ole niin hyväsydämistä ja viatonta enoa, sanoi Hetti. --
Mutta tässä on minun raitiovaununi. Hyvästi kaikki. Sunnuntaina teemme
yhdessä huviretken.

Hetti kiipesi vaunuun, huiskutti kädellään ja hävisi.

-- On niitä muitakin omituisia enoja, palasi Esko entiseen
keskusteluaineeseen. -- Antti Suikkarisen eno vaihtoi polkupyöränsä
vesiväritauluun, jossa näkyy vain aita ja kivi, ja Martikaisten eno söi
muurahaisia ja käytti esiliinaa.

-- En minä ajatellut täyshulluja.

-- On niitä paljon merkillisiä ihmisiä, joita ainakin aikaihmiset
pitävät viisaina. Muistatko Virtasella sitä neitiä, joka soitti pianoa.
Hän painoi koskettimia perätysten oikealta vasemmalle ja taas takaisin
ja aina vain edestakaisin. Yhden viikon hän asui siellä, ja maanantaina
hän osasi sen yhtä liukkaasti kuin lauantainakin, mutta yhä piti
soittaa.

-- Kaikista hassuimmat ovat kihlaantuneet ja ne, jotka kiertävät ja
kaartavat toisiaan. Jos ei rakkaus menisi niin pian ohi, niin maailma
olisi täynnä aikaihmisiä hönttöjä. Eno ei ainakaan välitä sellaisesta,
ja se on kiva asia.

Tohtori käveli poikien vierellä niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei
hän kuullut sanaakaan keskustelusta, joka ehkä olisi tuntunut hänestä
sopimattomalta.

-- Eikö eno tahtoisi limonaatia? kysyi Simo nykäisten tohtoria
hihansuusta.

-- Minusta se on pahanmakuinen juoma, vastasi tämä.

-- Ei ainakaan pojista. Tuossa on vesiputka, meillä on hyvä tuttava
siellä myymässä. Hän on Virtasen entinen sisäkkö Tampereelta. Nyt hän
on neiti ja sivistynyt.

-- Onko hän käynyt koulua?

-- Ei. Mutta hiukset ovat tulleet kiharoiksi ja sukat ovat ihonnäköisiä
ja puhe on kamalan sivistynyttä.

Tohtorin vastahakoiset askeleet suunnattiin kohti myymälää, jonka
edessä oli penkki.

-- Hyvää päivää Agda, tervehtivät pojat nostaen kohteliaasti lakkejaan.

-- Tässä on tohtori Elis Someri, se eno, joka meillä on nyt isän
sijaisena, selitti Esko.

-- Ja joka on mahottoman hyvä kasvattamaan poikia, täydensi Simo.

-- Minä olen Akta Oolkreen, poikien vanha ystävä. On hauskaa tutustua
ja nähtä, että pojat ovat minkälaisissa käsissä ja hoitossa. He
säälittivät minua usein kun asuttiin samassa hoitolassa Tampereella
neljä vuotta ja olivatten helläsytämisiä ja etistyneitä nuoria herroja.
Mitä saan luvan tarjota mielihyvällä? Tässä on eri lajia juomia ja
leivoksia ja yskäkaramellejä, puhui Agda suulaasti.

-- Paljonko me saadaan juoda, eno? kysyi Simo.

-- Juokaa tietysti, kunnes jano sammuu.

-- Jeh! Agda on hyvä ja antaa neljä pulloa punaista limonaatia.

Agda aukaisi pullot ja keskusteli samalla.

-- Minä en päässyt katsomaan urheiluakaan, kun täytyy hoitaa kauppaa ja
velvollisuutentuntoa. Ja kun olisi ollut tuttava moukarinheittäjäkin,
joka pääsee Pariisiin ja Franskaan.

-- Hyvä Agda, esitä hänet meille. Meillä ei ole yhtään hienoa tuttavaa.
Enon luona käy vain oppineita ja sellaisia, sanoi Esko.

-- Pyydetään hänet päivällisille sunnuntaina, kun Hetti tätikin tulee.
Kaikki perheihmiset kutsuvat sukulaisia ja taiteilijoita pyhinä
päivällisille. Rakas eno, lepytä Minna ja pyydä moukarimies meille,
rukoili Simo innokkaasti.

-- Agda tulisi mukaan ja silloin meillä olisi niin kivaa, sanoi Esko.

-- Suomen lippu hankittaisiin pöydälle ja eno puhuisi isänmaasta
ja voimamiehistä. Moukari saa jäädä eteiseen, niin ei olisi vaaraa
tavaroista, tai ikkunoista.

-- Älä ole lapsellinen, Simo. Hän tulee tietysti vierailupuvussa
ja tavallisena ihmisenä. Minna ei päästäisi häntä sisäänkään
urheilupuvussa, ainakin se olisi hänen tapaistaan. Eikä Hetti täti
luultavasti rupeisi syömään sellaisen kanssa. Vaikka Hetti täti ei ole
yhtä ruinallinen pukuasioissa kun toiset naiset, sanoi Esko.

-- Jooseppi Risolla ei ole aikaa seurustella ja vierailla. Hän on
nyt valmennusleirillä ja ajattelee vain suurta elämäntehtäväänsä
ja etesvastuuntuntoa, joka lepää isänmaan etustajien harteilla ja
käsivarsilla ja säärillä, paitsi ampujia, joilla näkö on tärkeintä,
sanoi Agda.

Tohtorin mieli keveni. Hänen kokemuksensa urheilun alalla eivät
riittäisi koko päivällisen ajan kestävään seurusteluun.

-- Hyvästi sitten, Agda, tule joskus meille ja soita, kun
moukari-Jooseppi on vapaa, sanoi Esko.

-- Hyvästi, hyvästi ja kiitos, herra tohtori, käymästä, vaikka tämä on
vain pieni myymälä. Simo on nyt lihavampi kuin Virtasella, jossa olikin
soppalihaa paistina ja silakkalaatikkoa joka toinen päivä, vaikka oli
laskiaistiistaikin. Eskolla on hieno gravatti ja on jo puoliherra. Ja
Agda kumarsi kohteliaasti jäähyväisiksi.

-- Eikö ollutkin mukava tyttö, eno? kysyi Esko perästäpäin.

-- Hm. Laskutaito oli ainakin huono, koska hän otti maksun kuudesta
limonaatipullosta, vastasi tohtori.

-- Me juotiinkin kuusi pullollista. Oliko se liikaa?

-- Silloin te tulette hyvin sairaiksi.

-- Terveys kyllä kestää. Minä ajattelin, että se olisi liikaa
rahanhaaskausta enon mielestä. -- Kiitos, eno, tästä hurjan kivasta
torstaista, sanoi Simo, ja Esko lisäsi:

-- Eno osaa eri hyvin huvittaa poikia.

-- Sitä en ole ennen tietänyt, sanoi tohtori vaatimattomasti.

Kun pojat kotiin tultuaan kertoivat Nurmen ennätyksistä, niin Minna
hämmästytti heitä sanomalla:

-- Mitä ihmeellistä tuo nyt on? Enköhän minäkin juoksisi yhtä nopeasti,
jos ei olisi hameet esteenä.

Pojat nauroivat niin, että voileivät olivat tarttua kurkkuun, ja
tohtorikin sanoi:

-- Silloinhan on vahinko pitää Minnaa täällä paistamassa silakoita, kun
muut niittävät laakereja isossa maailmassa.

-- Mutta minä olen kuullut, että Kolehmaisen äiti juoksee kamalaa
vauhtia. Kun poika sai palkinnon, niin muija juosta vilisti asemalle
tietoja saamaan ihan kuin hyvä hevonen, kertoi Esko.

-- Hetti täti on huippukunnossa. Hänestä tulisi mainio painija, sen
näkee niskastakin.

-- Mutta ei höyhen- tai kärpässarjassa. Mutta rehevä hän on.

-- Nyt saatte mennä levolle, keskeytti tohtori lyhyesti ja meni omalle
puolelleen.

-- Toiset suuttuvat, kun pistää tikulla silmään. Se koira älähtää,
joka on tullut sokaistuksi vanhalla iällään, vaikka on tullut toimeen
ilman naisia 39 vuotta, sanoi Minna ja meni keittiöön jättäen pojat
miettimään näitä hämäriä sanoja.



IV.

UUSIA TUTTAVIA.


Esko tuli nolon näköisenä puhelimesta ja sanoi:

-- Nyt, Simo, sinulla on paha edessä. Osaatko esiintyä hienosti
ja kumartaa kuin maailmanmies? Onko frakkihoususi prässätyt ja
kaulaliinasi keikarimainen?

-- Älä puhu pötyä. Minne minun on mentävä? kysyi Simo.

-- Hetti täti on kutsunut meidät luokseen. Sinne tulee hänen
sisarentyttärensä Helle ja Deili Alamäki ja joku toinenkin
tyttökoululainen.

-- Helkkari sentään, sanoi Simo käyttäen omaa voimasanaansa, jonka
oli keksinyt toisen hyvin samanlaisen sijaan, sitä kun ei kärsitty
Virtasella.

-- Laita nyt jakauksesi suoraksi ja hiuksesi luonnollisen kiiltäviksi.
Esimerkiksi niinkuin Hirvosten oriilla, vaikka sillä on paljon
kauniimpi karva.

-- Etkö sinä sitten aio tulla mukaan? kysyi Simo välittämättä Eskon
epäkohteliaasta vertauksesta.

-- Tietysti minä tulen, mutta minä kyllä selviydyn.

-- Vai selviydyt? Mitenkäs kävi, kun Nisulan poikien sisaret tulivat
mukaan pelaamaan kirppua? Sinä karkasit kotiin, ahaa!

-- Pyh! Saksanläksy oli lukematta. -- Mutta Hetti täti käski meidän
tuoda pari toveria mukaan, että olisi hauskempi. Otetaanko Hirvosen
pojat?

-- He ovat liian maffisia. Toisella on jo pitkät housut ja toinen puhuu
vain radiosta. Otetaan Janne ja Risto, silloin ei tarvitse torkkua.

-- Ei se kävele. Heitä ei voi näyttää ennen syksyä. Heillä on ollut
aivan lyhyet koneella leikatut hiukset, pojat sanoivat, että he olivat
kuin vesikopista karanneita. Jannen jouhet ovat jo etusormenpituisia,
mutta ne eivät kulje pintaa pitkin, vaan törröttävät itään, länteen ja
kaakkoon. Hiuksiin ei maan vetovoima näy vaikuttavan ensinkään. Riston
höyhenet sekaantuvat silmäkulmien sekaan ja menevät päinvastaiseen
suuntaan kuin mihin Riston pää liikkuu.

-- Älä nyt selittele kuin opettaja maantiedon tunnilla. Otetaan sitten
Uskin pojat, he menevät ensi vuonna tanssikouluunkin. Sakari kertoi.

-- Hiiri vieköön, oli Eskon itse tekemä voimasana. He sopivat
mainiosti. Minä kirjoitan kirjeen, sinä saat viedä sen heille.

Ja Esko kirjoitti:

 "Hei hei Seppo ja Sarri!

 Sonnustakaa ulkokuorenne juhla-asuun. Voidelkaa ihonne narduksella ja
 yrteillä ja hiuksenne myrhamilla, glyseriinillä ja briljantiinillä.
 Sillä Tasavallan hienoin rohdoskauppiatar kutsuu teitä luokseen.
 Siellä saatte seurustella kreivittärien, ruhtinattarien ja
 tyttökoululaisten kanssa -- jos siihen kykenette ja luonto antaa
 myötä. Saatte namusia ja limonaatia. Tulkaa hakemaan meitä huomenna
 seitsemältä.

                                          Omis ja Okse Ajnil.
                                      (Nimet seisovat päällään.)"

Simo vei kirjeen Uskin poikien kouluasuntoon, joka oli lähellä.

Esko meni tohtorin huoneeseen.

-- Hetti tädillä on nuorisokutsut. Eikö enolla olisi aikaa tulla
ostamaan meille hienommat kaulukset ja kravatit? Onneksi meillä on
uudet puvut. Mutta kengät ovat koliskoja.

-- Kyllä minä tulen ostamaan mitä tarvitsette. Kengät ovat
kiilloitettavat, kyllä ne sitten kelpaavat, sanoi tohtori
hyväntahtoisesti.

-- Minulla on mädät kellonperät.

-- Mädät?

-- Niin, rumat ja mustuneet.

-- Jätä kello kotiin.

-- En ikinä. Mutta ehkä Minna saa ne kiiltäviksi Sampolla.

Samassa tuli Simo kotiin.

-- Minä en lähdekään mukaan, sanoi hän.

-- Mikäs on muuttanut sinun mielesi? kysyi Esko.

-- Minä näin tyttöjä kadulla ja he tirskuivat ja nauroivat tyhjälle ja
olivat höperöjä ja kenkkuilevia. Ei sellaisten kanssa voi olla koko
iltaa. Mitä heille puhuu?

-- Minä olen kuullut, että yhteiskouluissa tytöt osaavat yhtä hyvin,
jopa paremminkin kuin pojat. Puhukaa heidän kanssaan kouluaineista,
ehdotti tohtori.

-- Jeh. Pitääkö neiti enemmän Perikleestä vai Alkibiadesta?

-- Da leidet der Hase im Walde Not. Hütet eure Zungen für Beleidigungen.

-- Kuinkahan monta prosenttia täällä on tyttöjä, kun poikia on 4
kappaletta ja koko määrä lapsia on 9?

-- Ehkä neiti on hyvä ja jäsentää tämän lauseen: "Hetti täti kaataa
kuumaa kahvia tyttöjen sinisiin kuppeihin".

-- Jag leker, du leker, han leker, limonaden läker på golvet.

-- Vallitseekohan täällä monsuunituuli, sirocco vai fön?

Pojat nauroivat ja laskettelivat vuoroon sukkeluuksiaan.

-- Jää vain kotiin, Simo. Minä syön silloin sinun osasi namusista,
sanoi Esko.

-- Minä tulen mukaan, mutta aion olla toisessa huoneessa kuin tytön
pärriäiset.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä olivat pojat valmiit hyvissä ajoin. Minna oli
kiilloittanut kengät ja kellonperät ja tohtori oli ollut mukana
ostoksilla. Hän olikin vähitellen tottunut monenlaisiin tehtäviin
poikien puolesta.

Simolla oli kanarialinnun värinen kaulaliina ja Eskolla tulipunainen.
Hiukset lankesivat kuin liimatut pitkin kasvoja ja sinipunertavat
silkkiset nenäliinat näkyivät takin ylätaskuista.

-- Onko eno hyvä ja lainaa meille hajuvettä? pyysi Esko.

-- Ei minulla ole muuta kuin ammoniakkia, vastasi tohtori.

-- Pistetään hajusaippuanpalasia taskuihin, ehdotti Simo.

-- Minä lainaan teille oikeata kolonkkia, lupasi Minna.

-- Kiitos ja kunnia. Me ostetaan huomenna Minnalle koko pullollinen
uutta hajuvettä.

Pojat kaatoivat vahvasti hajuvettä puvuilleen, hiuksiin ja
sukkiinsakin. Kädet huuhdottiin sillä, ja loput meni lakkeihin.

Uskin pojat saapuivat. He olivat myöskin hienoimmassa asussaan. Etenkin
rintaneulat häikäisivät, niissä kun oli viisi eriväristä lasipalaa.

-- Huomaatteko hienoa tuoksua ympärillänne? kysyi Simo.

-- Tehän olette kuin liikkuvat pirtukanisterit, sanoi Sakari, joka
kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa kadehti Linjan poikien tuoksua.

-- Te olette hengenvaarallisia, sillä teitä ympäröi bentsiinihöyryt.
Älkää lähestykö tulta, silloin te räjähdätte alkutekijöihinne, kosti
Esko.

-- Eikö teidän vaatteista oteta tahroja bentsiinillä? Kyllä te silloin
olette siistejä herroja.

-- Älkää nyt riidelkö, sanoi Seppo. -- Mitenkä me suoriudutaan tyttöjä
vastaan, jollei meillä ole yhteistä rintamaa?

-- Mikä hätä meillä on? Mehän tunnetaan Alamäen tytöt. He olivat
kerran Naimi tädin luona, jossa me asutaan. Seppo kaatoi kahvia Deilin
hameelle, sanoi Sarri.

-- Ja Sarri -- -- --

-- Minä en nykäissyt Hellen alta tuolia, se luiskahti itsestään
syrjään, kun hänen piti istuutua, keskeytti Sakari.

Näin puhellen oltiinkin jo perillä.

Hetti täti tervehti poikia ja esitti heidät tytöille.

Siinä olivat vaaleat sinisilmäiset Alamäen tytöt, iloiset
polkkatukkaiset Sylvia ja Tella Muuri ja toisia nuorempi,
mustasilmäinen Terttu Kark.

Tytöt nauraa kikattivat juuri niinkuin Simo oli aavistanut, ja pojat
istuivat jäykkinä rivissä. Keskustelusta ei tullut mitään.

Vasta kun Hetti täti ehdotti leikkejä ja johti niitä itse, alkoi
juhlallinen tunne hävitä.

Puolueleikissä voittivat tytöt, mutta kun otettiin "vettä on kengässä"
niin juoksuttivat pojat tyttöjä edestakaisin, kunnes Helle arvasi,
etteivät he olleet valinneet ketään tytöistä.

Sitten seurasi "sormus ehdolla". Esko sai kuulla, että hänellä on
Olympialainen ryhti ja Deilillä oli herttaisimmat silmät. Seppo oli
se, jonka kanssa Sylvia mieluimmin tanssisi ja Hetti täti oli kuin
keijukainen. Tälle sukkeluudelle nauroi koko joukko pitkän aikaa. Tella
sai tietää, että hän oli viisas kuin Baccus, jonka Simo oli sekoittanut
Minervaan. Sakari oli Helsingin kohteliain poika, ja Helle oli ollut
Eskon mielestä kaikista enin mukiin menevä.

Mutta Tertun piti antaa sormus sille, jolla oli pisimmät korvat, ja hän
antoi sen Simolle, joka heti vetäytyi toiseen huoneeseen.

Kahvin aikana alkoi Terttu itkeä nyyhkyttää. Hetti täti koetti saada
selkoa surun syystä, mutta turhaan.

-- Minä en uskalla sanoa mitään, en uskalla, en, en, hoki Terttu
puristaen lujasti toista kättään nyrkkiin.

Sakari, joka seisoi vieressä, otti äkkiä kiinni hänen ranteestaan ja
käänsi sormet taaksepäin, jolloin nyrkki aukeni. Paperipalanen putosi
lattialle.

-- Anna tänne, anna heti tänne, huusi Terttu hädissään.

-- Tässä on salaisuuden ratkaisu, ja minä lupaan sinulle, että minä
suojelen sinua vaaran sattuessa. Anna meidän lukea tämä, sanoi Sakari.

-- Lue sitten, mutta varjele minua kostolta, nyyhkytti Terttu.

Sakari nousi tuolille ja luki:

 "Joka uskaltaa loukata toisen kunniaa, se on koston varjon alla. Kuule
 nainen! Omat korvasi ovat puolta pienemmät ennenkuin aurinko nousee ja
 sika aamulla röhkii.

                                                   Pitkä korva.
                                                    Sinetti."

-- Kuka teistä viitsii peloittaa Terttu parkaa noin karkeasti? kysyi
Hetti täti.

Jokainen vakuutti viattomuuttaan.

-- Sen on Simo tehnyt. Minä annoin hänelle sormuksen, kun piti antaa
pitkäkorvaisimmalle ja muille oli jo annettu, enkä minä tietänyt, että
hänellä on kunniaa, sanoi Terttu.

-- Missä Simo on? kysyi Hetti täti. Kukaan ei ollut huomannut, että
Simo oli hiipinyt pois kirjelapun tullessa esille.

-- Simo ei ole vaarallinen. Minä en anna hänen koskea korviasi, Terttu.
Mutta miksi sinäkin härnäsit häntä. On harmillista, kun tytöt sanovat
pojille sellaista, mitä ei voi auttaa, sanoi Esko.

-- Minä pyydän häneltä anteeksi. Rakas, Esko, vie kirje minulta, että
hän leppyisi ja päästäisi koston varjon alta, rukoili Terttu.

-- Kyllä minä vien ja selitän, ole ihan levollinen, rauhoitti Esko, ja
Terttu kirjoitti:

 "Anna anteeksi, että sinulla on pitkät korvat, jota ne eivät ole. Enkä
 minä tahtonut loukata kunniaa vaan kun täytyi antaa jollekin. Minä
 pelkään niin, älä leikkaa korvia. Saat keltaisen lakkatangon minulta.
 Minä lähetän sen. Älä tule hakemaan, älä mistään hinnasta.

                                             Terttu.

    Ja minä en ole nainen."

Esko pisti kirjeen taskuunsa ja lupasi estää Simoa kostamasta.

Terttu rauhoittui vähitellen ja leikkejä jatkettiin.

Kaikilla oli hauskaa eikä välikohtaus vaivannut ketään paitsi Eskoa,
joka väliin muisti Simoa.

-- Tämä on nyt lähtiäiskaramelli, täytyi Hetti tädin vihdoin sanoa,
sillä alkoi tulla myöhäistä.

Kun kaikki olivat lähtemässä, pyysi hän poikia saattamaan tyttöjä
koteihinsa.

Alamäen tytöillä ja Eskolla oli melkein sama matka. He puhelivat
koulusta ja opettajista.

-- Minusta lunttaaminen on väärää. Meidän luokalla on monta, jotka
tekevät sitä, mutta minä en tee, vakuutti Helle.

-- Toverit suuttuvat, kun ei kuiskaa, mutta jos ei koskaan tee
sitä, niin he tottuvat siihen. On harmillista, kun moni pitää minua
epäystävällisenä sen tähden, sanoi Deili.

-- Kanteleminen on myöskin kehnoa, otti Esko osaa periaatteelliseen
keskusteluun.

-- Tai kun antaa toisen kärsiä syyttömästi puolestaan.

-- Maailmassa on paljon vääryyttä. Niinkuin sekin, että kauneista
pidetään enemmän kuin rumista, sanoi Deili.

-- Kaunis onkin mukavampi, sanoi Esko miesten tapaan. -- Tai kun on
vahva ja rohkea.

-- Mutta Tellasta pitävät pojat enemmän, vaikka Sylvia on vahvempi ja
rohkeampi.

-- Minä en ajatellut tyttöjä. Heidän pitää olla kauniita, kun he muuten
ovat niin höpsähtäviä. Minä tarkoitan kaikkia muita paitsi teitä,
paransi Esko nopeasti.

-- Sinä olet hurjan hauska poika, sanoi Helle nauraen.

-- Kuka viitsisi olla Tellan kanssa, mutta kun hän on niin kau --
tarkoitan tuollaisen näköinen.

-- Oliko sinusta Tella kaikista kaunein tytöistä? kysyi Helle ja nyki
Deiliä salavihkaa.

-- Eipä ollutkaan. Minä en viitsi sanoa, kuka oli kaikista kaunein.
Deili voisi suuttua, sillä onhan hänkin mukiin menevä.

-- Enkö minä sitten suutu?

-- Ei, Helle. Sinä tulisit iloiseksi -- hurjan iloiseksi.

-- Katsokaa tuota miestä, minkälaiset saappaat hänellä on, sanoi Helle
vilkkaasti.

-- Tavalliset saappaat. Olisit keksinyt muuta hämmingissäsi, sanoi
Deili kuivasti.

-- Minä luulin, ettei tyttöjen kanssa voinut puhua muusta kuin turhasta
ja vaatteista, sanoi Esko.

-- Minä puhun mieluummin henkisistä asioista, sanoi Deili.

-- Niin minäkin. Esimerkiksi oikeasta ja väärästä niinkuin äskenkin,
totesi Esko.

-- Tytöt ovat usein hyvin syvämietteisiä. Etenkin, jos he ovat
kärsineet paljon.

Hellen silmät olivat haaveellisia ja Esko ymmärsi, että hän oli
kärsinyt.

-- Kärsivätkö tytötkin? kysyi Esko.

-- Kaikki minun ystäväni ovat kärsineet hurjan paljon ja Deili myöskin.
Sylvia on ollut epätoivon partaalla, eikä kukaan aavistanut sitä.

-- Älä! Kerrotteko te toisillenne epätoivosta ja sellaisesta?

-- Sehän juuri on ystävyyttä. Terttu oli maannut kerran kahden ison
tytön kanssa ja hän kuuli, kuinka he illalla kuiskailivat. Toisella oli
omantunnon tuskia! Ajattele, miten jännittävää, kertoi Helle.

-- Oliko hän särkenyt jotain? kysyi Esko, joka muisti kärsineensä yhtä
jännittäviä tuskia.

-- Ei sellaiset tuskat ole salaperäisiä. -- Hän oli saattanut erään
toivottomuuden kuiluun, Hellen ääni oli kaamea.

-- Mitenkä niin?

-- Kenkkuilemisella ja katseilla vain. Ei sellaista voi selittää.

-- Minä välittäisin viisi tuommoisesta sen toisen sijassa, sanoi Esko
kuivasti.

-- Aikaihmiset välittävät. Sinunkin aikasi tulee, sanoi Deili.

-- Hyh, ei ikinä. Se on eri mölhää.

-- Se toinen iso tyttö oli saanut runon sähkölennätinvirkamieheltä.
Eikö se ollut ihmeellistä. Minä kuolisin ihastuksesta, jos joku
kirjoittaisi minulle runon, sanoi Helle.

-- Aikaihminenkö?

-- Ei, mutta noin neljäntoista vuotinen.

-- Poika vai tyttö?

-- Tytöt kirjoittavat niin huonoja runoja. Niistä ei ole mihinkään.

-- Minä kirjoitan sinulle runon.

-- Se on kamalan jännittävää. Mutta sinun täytyy itse kirjoittaa se --
oikein sepittää, vaati Helle.

-- En minä ole ennen kirjoittanut, mutta ei se näytä vaikealta.
Loppusointuja on vaikka kuinka paljon.

-- Entäs runomitta? kysyi Deili.

-- Minä valitsen vain jonkun tutun säveleen ja asetan sanat sen mukaan.
Esimerkiksi näin:

    Ta lalla lallala lalla laa,
    Ti liili liilili liili,
    Ta lalla lallala lalla laa,
    Ti liili liilili liili.

Sano vain, mistä minä kirjoitan. Myrskystä merellä, sankarin kuolemasta
tai orpolapsesta?

-- Sehän juuri on parasta, kun sinä itse keksit. Mutta sen täytyy olla
omistettu minulle, sanoi Helle.

-- Ja mieluimmin Hellestä itsestään, se on ainakin sopiva aihe,
pilkkasi Deili.

-- Huomenna saat sen. Ei se mahda olla vaikeampaa kuin aine Sokrateesta.

-- Kiitos, Esko. Mitenkä minä saan sen runon? kysyi Helle.

-- Minä lähetän sen postissa.

-- Se on vaarallista. Pane se ennemmin Runebergin patsaalle
lakikirjojen päälle.

-- Ei se säily siellä. Mutta minä panen sen läkkilaatikkoon ja kaivan
saksalaisten hautapatsaan alle Vanhan kirkon puistossa, sanoi Esko.

-- Ei kukaan löydä sitä sieltä. Mutta nyt me ollaan kotona. Heitä
runosi tästä kellarinluukusta, me saamme sen sisäpuolelta, innostui
Deilikin ehdottamaan.

-- Sama se. Mutta en minä kirjoita vaarallisia asioita.

-- Ei haittaa olla varovainen, sanoi Helle ja ojensi kätensä hyvästiksi.

-- Hyvästi, tytöt, sanoi Esko nostaen kohteliaasti lakkiaan.

Mutta ennenkuin tytöt ehtivät sulkea oven, oli Esko kääntynyt takaisin
ja otti kiinni ovenrivasta.

-- Kuule, Helle. Älä näytä sitä runoa muille. Tytöt pilkkaavat ja
nauravat joka asialle.

-- En minä näytä. Tämähän on salaisuus. Deili saa lukea ja hän ei kerro
kellekään.

-- Minä en kerro kellekään. Koko maailma totta, eikä yhtään tippaa
valetta. Se on meidän valankaavake, sanoi Deili.

-- Koko maailma totta, eikä yhtään tippaa valetta, yhtyi Helle.

-- Hyvästi, ja Esko meni.

Hän kulki kotiapäin omituisen tunteen vallassa. Hänen käsityksensä
tyttömaailmasta oli muuttunut. Pojat näkyvät olevan lapsellisempia
kuin samanikäiset tytöt. Ainakin muutamissa suhteissa. Tytöt puhuivat
asioista, joita Esko ei kosketellut Simonkaan kanssa.

Oli mielenkiintoista puhua oikeista asioista, melkein kuin aikaihmiset,
mutta ei niin kuivalla tavalla.

Deili ja Helle olivat mukavia tyttöjä ja keskustellessaan heidän
kanssaan tuli paremmaksi ihmiseksi.

Mutta vehkeitä heilläkin oli. Niinkuin tuo runokin, joka oli pantava
kellarin luukkuun. Se oli tosin Eskonkin mielestä salaperäisen
jännittävää, mutta kyllä pojat nauraisivat, jos tietäisivät.

Kotiin tullessa muistui Simon asia mieleen. Tämä ilta, joka oli ollut
niin kiintoinen Eskosta, oli päinvastainen veljelle.

Kun sähkö syttyi, näki hän Simon makaavan vuoteessaan silmät ummessa
hengittäen raskaasti. Esko huomasi heti, että uni oli teeskenneltyä.

Pöydällä oli isolle piirustusarkille piirretty kuva. Iso punainen käsi
piti vertatippuvaa korvaa riipuksissa. Toisessa kädessä oli kirves.
Alle oli kirjoitettu:

"Kostajan kourissa."

-- Kuule, Simo. Sinä täytät pian 13 vuotta, jätä nyt jo tuollaiset
lapsellisuudet. Pikku Terttu parka ei tarkoittanut mitään pahaa. Hän
antoi sille, joka ei vielä ollut saanut sormusta, sanoi Esko.

Simo nukkui yhä.

-- Varo tekemästä hänelle koiruutta. Tytöt pyörtyvät ja tärveltyvät
hyvin vähästä, jatkoi Esko.

Simo melkein kuorsasi.

-- Hetti tätikin oli vihainen sinulle tänä iltana. Mitä sekin meinasi,
kun sinä joit kuusi lasillista mehuvettä?

-- Neljä minä join, enkä yhtään enempää, oikaisi Simo.

-- Hyvää huomenta. Tässä on kirje Tertulta.

-- Heitä uuniin. Minä en välitä sellaisen kirjeistä, sanoi Simo ja
sieppasi kirjeen, jota hän alkoi lukea.

-- Se on hullu muoti, että kun toinen pyytää anteeksi, niin täytyy
antaa. Toista se on, kun sovittaa pahat tekonsa, murisi Simo.

-- Entäs lakkatanko? Sehän on sovittamista.

-- Kelkkaria minä hänen lakkatangoistaan, sanoi Simo hiukan
rauhallisempana ja lisäsi:

-- Pistä kostotaulu uuniin. Tytöt ovat kuitenkin vihoviimeisiä ihmisiä.
Minä en mene enää ikinä tällaisiin kutsuihin.

-- Minä menen, sanoi Esko.

-- Etkö sinä saanut tarpeeksesi?

-- En.

-- Etkö täksikään illaksi, kosk'et tule nukkumaan?

-- Minulla on vähän kirjoitustyötä. Nuku sinä vain.

Simo kääntyi seinään päin. Esko tuntui hänestä vieraalta ja somalta.
Onkohan se, joka vasta on täyttänyt 14 vuotta, hyvin toisenlainen
mieleltään kuin vähän nuorempi veli?

Uni sekoitti pian Simon ajatukset.

Mutta Esko istui ensi kertaa elämässään kirjoittamassa runoa. Kynä,
valkoinen paperi ja häämöittävät tytönkasvot ovat, ennemmin tai
myöhemmin, jokaisen pojan edessä pöydällä.

Tehtävä näytti ensin ylivoimaiselta. Esko hikoili ja kirjoitti, mutta
sekä runomitta että loppusoinnut tekivät harmia.

-- Toista kertaa minä en mene tällaiseen peliin. Hullu kun lupasin.
Mutta nyt se on tehtävä, ettei kunnia mene, tuskitteli hän.

Vihdoin hän selaili pientä laulukirjaa. Sieltä löytyi runo, jossa oli
helppo runomitta. Sitä oli mukava muovailla, ja ajatukset tulivat
itsestään sanojen mukana.

Esko oli ihastunut, kun runo vihdoinkin valmistui. Loppusoinnut olivat
samat kuin mallissakin, paitsi kahta viimeistä, jotka hän itse keksi ja
joku muukin. Mutta siinä oli hieno ajatus. Puhtaaksi kirjoitettuna ja
korjattuna se kuului näin:

     "HELLE ALAMÄELLE,
     kirjoittanut Esko Linja.

    Tulkaa tänne kilpasille,
    sanoo pojat tyttösille,
    herttaisin ken teistä on,
    mitalin se saakohon.

    Pojat tulkaa sanomaan
    kelle palkka annetaan!
    Seppo huutaa -- Sylvialle,
    Sarri soisi jokaiselle.

    Helle Eskon äänen sai,
    siihen toiset suostuu kai?
    Ensi palkintoa näin,
    Helle kantaa pystypäin."

-- Onneksi on huomenna sunnuntai, niin että voin aamulla viedä kirjeen
kellarinluukkuun. Hyvä on, ettei Simo aavista mitään, ajatteli hän
vetäessään peitettä päälleen.



V.

SEIKKAILUA.


Seuraavana sunnuntaina soitti Hetti täti ja pyysi Somerin joukkoa
huvimatkalle. Simo, joka oli puhelimessa, ehdotti, että mentäisiin
pallokentälle, jossa oli potkupallokilpailut. Pojat olivat edellisenä
päivänä päättäneet mennä sinne Uskin poikien kanssa.

-- Tulkaa meitä hakemaan, minä otan Deilin ja Hellen seuraan. Tuokaa
enonne mukaan, oli Hetti täti sanonut.

Kun Uskin pojat tulivat, lähtivät kaikki viisi matkaan.

Kun tultiin rohdoskaupan lähelle, seisoivat tytöt ja Hetti täti kadulla
ison automobiilin vieressä. Tervehdittyään sanoi viimemainittu:

-- Nyt tarjoan teille automatkan, sillä minulla on tuloihin nähden
ollut erittäin edullinen kuukausi rohdoskaupassa.

Kaikki olivat hyvällä tuulella. Tytöt puhelivat ja kikattivat ja pojat
pohtivat Suomen huonoja mahdollisuuksia potkupallopelin alalla.

-- Harmittaa, kun tanskalaiset ja turkkilaiset ovat meitä parempia. Kun
minä tulen suureksi, aion antautua potkupallo-alalle, sanoi Seppo.

-- Mutta isä tahtoo sinusta lääkäriä, sanoi Sakari.

-- Sitä minä voin pitää sivutoimena.

Helle ojensi Eskolle Giovannin pilajuttuja ja sanoi:

-- 18:lla sivulla on hurjan hyvä vitsi.

Esko avasi mainitun paikan. Alareunaan oli kirjoitettu:

"Kiitos runosta. Se oli taivaallisen iiiiliihana!"

-- Se on mainio sukkeluus, sanoi Esko antaen kirjan Hellelle.

Ja molemmat nauroivat.

-- Anna minunkin lukea, Helle, pyysi Deili.

-- Ei se sovi sinun luonteellesi, sinä voisit tulla kipeäksi.

-- Älä pelkää, että tulen mustankipeäksi ainakaan, sanoi Deili, ja koko
nuorisoseura, paitsi Eskoa, nauroi.

Hetti täti ja tohtori istuivat taka-istuimella ja puhelivat
välittämättä meluavasta seurasta.

Pallokentällä oli jännittävä kilpailu. Sekä tytöt että pojat olivat
innostuneita.

Deili ja Seppo löivät vetoa kirjeestä kesälomalla.

-- Sen pitää olla vähintään neljä sivua pitkä, vaati Deili.

-- Hyvä ehdotus, sillä sinä sen saat maksaa. Näetkö, mitenkä sinun
puolueesi hoitaa huonosti peliä. Maalivahtikin on ihan kelvoton,
kiusasi Seppo.

-- Mutta tuolla oikealla on nainen, joka huiskuttaa hänelle
nenäliinallaan. Ei, mutta Eskollehan hän huiskuttaa. Näetkö tuota,
jolla on kamala hattu, jossa on rikinvärinen töyhtö ja hame on kuin
kukikkainen sohvanpäällys? Sinulla on hiukan omituisia tuttavia, sanoi
Deili.

-- En minä hänestä välitä, sanoi Esko, jota ei vähääkään haluttanut
jättää hauskaa seuraansa.

-- Se on Agda Åhlgrén, hän ei rauhoitu, ennenkuin menet sinne. Ehkä hän
kertoo moukari-Joosepista, sanoi Simo.

Esko poistui vastenmielisesti ihastuttavan valkopukuisen Hellen
vierestä.

-- Hyvää päivää, Esko. Täytyy vissiin sanoa herraksi, kun on niin
hienot vaatteet ja oikein naisseura. Mikä sen kaikkein kauneimman nimi
on? kysyi Agda Eskon tultua.

-- Helle Alamäki, vastasi Esko lyhyesti.

-- Mutta miksikähän hattu on musta, kun on nuori ja muuten hieno?

-- Mustahattuinen on Deili Alamäki. Ei hän ole kaunein. Mitä asiaa
Agdalla oli?

-- Minun piti puhua vain jonkun herran kanssa siitä tapauksesta,
joka on suuri salaisuus. Jooseppi kertoi, että kaksi päivää etsivät
dektiivit ovat hakeneet ja kuulustelleet, mutta kukaan ei ole löytänyt
merkkiä, eikä valon välkähdystä. Että jos Eskon eno voisi selvittää tai
antaa osviittoja, kun hän on tottunut ajattelemaan. Eikä muut osaa.

-- Mitä sitten on tapahtunut? Minä en tiedä mistään, sanoi Esko, jonka
uteliaisuus heräsi.

-- Schyy, schyy. Ei siitä saa puhua, kun voi vaikuttaa epäetullisesti
ulkomailla ja keräyksiin, kun parhaat ovat poissa. Mutta siitä ei
uskalla puhua.

Esko veti taskustaan muistikirjan ja kynän ja sanoi:

-- Kirjoita.

Agda kirjoitti varjostaen kädellä:

"viisi Parasta olumpilaista on hävitety, murhatu tai varastettu."

-- Sehän on kamalaa, sanoi Esko -- ketä he ovat?

Agda kirjoitti taas:

"Nurmi, Ritola, Lehtonen, Stenroos ja Myyrä."

-- Mistä he hävisivät? kysyi Esko silmät pyöreinä.

-- Lehtonen oli kotonaan käymässä, muut olivat valmennusleirillä.
He olivat metsässä kävelemässä, tai rannalla uimassa. Illalla heitä
kaivattiin ja kaikki hakivat. Urheilijat ja virkailijat leirillä
ja dektiivit tietävät, mutta muille ei saa kertoa. Suomi ja kunnia
joutuvat alakynteen, ja monta kultamitalia on joutunut rosvojen käsiin,
jos eivät dektiivit löytä jälkiä, eivätkä ne ole ennenkään löytäneet
rosvoja tai vinnivarkaita, selitti Agda niin hiljaa kuin taisi.

-- Etkö sinä ole kuullut muuta?

-- Jooseppi tuntee Lehtosen ja me käytiin hänen kotonaan ja siellä
kertoivat, että hän oli mennyt tapaamaan ameriikkalaista herraa,
joka oli tarjonnut hänelle hyvän paikan Nevorkissa, Pariisin kisojen
jälkeen. Sille tielle se oli jäänyt. Esko pyytää sitä tohtoria
selvittämään tämän asian. Nykyään kuuluvat ottavan kiinni rosvoja
ajattelemalla. Urheilijat leirillä eivät saa unta, ja nyt pitäisi olla
kaikki huippukunnossa. Jooseppikaan ei saa moukaria lentämään kuin
puolella vauhtilla, kun sytän on raskas.

-- Eno ymmärtää vain sellaisia ongelmia, joita voi kirjoittaa
paperille. Muussa ajattelemisessa hän on aivan kuitti. Mutta Simo ja
minä ollaan eri mainioita rikosasioiden selvittäjiä.

-- Tulkaa sitten vesimyymälään kertomaan, kun asiat selvenevät. Minun
täytyy nyt lähteä. Terveisiä Simolle.

-- Hyvästi, Agda. Luota meihin ja pumppaa uusia tietoja
moukari-Joosepista.

Koko keskustelu oli tapahtunut kuiskaamalla, vaikka kukaan ei ollut
aivan lähellä.

-- Mitä Agda tahtoi? kysyi Simo Eskon palattua.

-- Me puhuttiin vain varkaista, jotka olivat tehneet vahinkoja, vastasi
tämä huolettomasti.

-- Meillä kävi viime kesänä ullakkovarkaita, aloitti Deili kertoen
pitkän historian.

-- Sinä taisit kirjoittaa sohvanpäällysnaisellekin runoja? kuiskasi
Helle Eskolle.

-- Yhdelle ainoalle minä olen kirjoittanut runon ja sekin saa olla
viimeinen kerta, sanoi Esko ja kääntyi loukkaantuneena poispäin.

Koska ilta oli kaunis, niin päätettiin kävellä kotiin.

Deili oli voittanut vedon, hänen puolueensa oli lopussa kunnostautunut
yli odotusten.

-- Minullahan on nyt kumminkin yhdet ehdot vaikka luulin selviytyväni
tänä vuonna ilman, huokasi Seppo.

-- Minä en hyväksy kirjettäsi, jos et käytä tavallisen suuruista
paperia ja täytä joka riviä. Sitäpaitsi et saa kirjoittaa mitä
pötyä vain sattuu. Minä tahdon mielenkiintoisen kirjeen. Muista --
mielenkiintoisen, vaati Deili.

-- Näin kamalia ehtoja ei minulla vielä ole ollutkaan. Voisit ainakin
luvata vastata kirjeeseeni, Deili, pyysi Seppo.

-- Minulla ei ole ehtoja, mutta jos olen hyvällä päällä, kirjoitan
mahdollisesti, nauroi Deili.

-- Sinulla on "kehoitukset" ja ne ovat myöskin suoritettavat, sanoi
Seppo.

-- Ihanaa, kun tämä pitkä lukukausi vihdoinkin loppuu. Isä on luvannut
meille fillarit, jos suoriudumme ilman ehtoja. Ja sen me teemme, kertoi
Sarri.

-- Ei meillekään tule ehtoja, mutt'ei fillareitakaan, kun ei ole
antajaa, sanoi Simo.

-- Minä toivon välistä niin fillaria, että tekisi mieli repiä hiuksia
tai lähteä kesäksi laivapojaksi ansaitsemaan rahaa, sanoi Esko.

-- Mitä sinä toivot? kysyi Hetti täti, joka käveli hajamielisen enon
kanssa jäljessä.

-- Polkupyörää. Ihanaa omaa pyörää.

-- Etkö sinä voisi ostaa? Onhan sinulla omia rahoja? kysyi Seppo.

-- Meillä on tarkasti määrätty summa joka kuukaudeksi, ja se menee aina
viimeiseen penniin. Minnakin hankkii meille turhan hyviä vaatteita,
sanoi Esko.

-- Minusta te olette siististi puettuja, mutta ei millään tavalla
ylellisesti, sanoi Hetti täti.

-- Mutta Minna keksii niin omituisia menoja. Uusia sukkia ja sellaista.
Nytkin hän on ostanut meille lakanoja. Nekin rahat olisivat hyvänä
pohjarahana fillareihin, sanoi Simo.

-- Ja sänkyihin levitettäisiin käärepaperia lakanoiden sijaan, kikatti
Deili.

-- Jalat voisitte tervata, niin ei tarvitsisi sukkia, yhtyi Sarri
pilaan.

-- Etenkin, jos ne pistettäisiin höyheniin, sanoi Seppo.

Kaikki nauroivat, paitsi tohtori, joka tapansa mukaan kulki ääneti
ajatellen omia asioitaan.

Kun Alamäen tytöt erosivat muista, sanoi Helle syrjässä Eskolle:

-- En minä tosissani luullutkaan, että sinä kirjoittaisit sille Agdalle
runoja. Ja kiitos vielä siitä, joka oli kellariluukussa. Minä osaan sen
ulkoa.

-- Nyt tämä päivä loppui hurjan hyvin, sanoi Esko hymyillen
uskaltamatta katsoa Hellen kimalleleviin silmiin.

Kun pojat sitten illalla olivat vuoteissaan ja sähkö sammutettu, sanoi
Esko:

-- Lupaa vaieta, niin kerron tärkeän asian. Tee vala!

-- En minä osaa, sanoi Simo.

-- Sano: "en kavalla sitä, mitä Esko kertoo kellekään, paitsi kun
yhdessä päätetään. Koko maailma totta eikä yhtään tippaa valetta" Se on
uusi hurjan sitova vala.

Simo toisti sanat juhlallisesti.

-- Isänmaan menestys vaarassa. Suuri onnettomuus on tapahtunut, sanoi
Esko.

-- Puhu tavallista kieltä.

Esko kertoi, mitä oli kuullut Agdalta ja sanoi lopuksi:

-- Enosta ei ole hyötyä. Häntä ei luultavasti saa ratkaisemaan
rikosjuttuja.

-- Tämä on jännittävää, helkkari sentään! Onneksi ei ole koulua kuin
yksi päivä enää ja todistusten jako. Sitten on aikaa selvittää tämä
juttu.

-- Ensiksi on hankittava johtolankoja. Kunpa pääsisi noitten
amerikkalaisten herrojen jäljille.

-- Jaa, se olisikin tärkeää. Ameriikka pelkää hurjasti Suomea. Me
ollaan sen ainoa kilpailija Olympialaisissa. Pisteitä he voivat vetää
enemmän, mutta mitaleista tulee taistelu.

-- Niin tulee, jos meidän mestarit ovat mukana. Mutta jos he homehtuvat
maanalaisissa holveissa, niin voi maailma olla levollinen -- Suomi on
voimaton.

-- Ehkä jotkut ulkomaalaiset ovat punoneet salajuonen saadakseen
paraimmat kilpailijat pois tieltä?

-- Kuulehan, Simo. Muistatko, kun oltiin Eläintarhassa katsomassa
karsintakilpailua. Silloin oli siellä kaksi ulkomaalaista, jotka
utelivat kamalasti urheilijoistamme.

-- Jeh. Kerran minä olin Sarrin kanssa syömässä leivoksia Pasaasin
kahvilassa ja silloin he tulivat vastapäätä olevasta ovesta. Me nähtiin
ikkunasta. Siitä ovesta mennään Sentrin matkustajakotiin, jossa
Virtasen setä asui, kun hän kävi täällä.

-- Olivatko he samoja herroja? Me luultiin heitä ameriikkalaisiksi
silloin Eläintarhassa.

-- Tietysti minä muistan. Minä sanoin Sarrille että: "näetkö kun noilla
on erilaiset nenät? Ne muodostavat kuperan ja koveran kulman, joitten
summa luultavasti on 360°. Ne ovat explementtikulmia." Me ehdittiin
nähdä heitä pitkän aikaa, sillä he puhelivat kauan oven edessä,
ennenkuin erosivat.

-- Otetaan selkoa heistä jo huomenna. Minusta tässä on selvät jäljet.

-- Kämpissä kuuluu asuvan paljon englantilaisia. Heille olisi myöskin
edullista, jos muutama kultamitalisuomalainen katoaisi.

-- Älä nyt sekoita uusia juonia tähän. Lehtonen oli ameriikkalaisten,
eikä englantilaisten kanssa.

-- Mutta ne muut olivat ehkä ruotsalaisten tai ranskalaisten kanssa.

Minna nakutti ovelle ja kehoitti poikia nukkumaan.

Vähän aikaa vaiettuaan kuiskasi Esko:

-- Ennen minusta Agda Åhlgrén oli eri hieno, mutta nyt kun vertaa
Alamäen tai Muurin tyttöihin, niin näkee ison eron.

-- Pyh. Minusta Agda on yhtä hieno ja paljon mukavampi. Tietää ainakin,
mille hän nauraa. Ole nyt hiljaa. Minä alotan jo. Älä keskeytä.

Eskon sängystä kuului vain hiljaista supatusta.

Seuraavana aamupäivänä oli pojista tavattoman raskasta seurata
opetusta. Muutkin oppilaat olivat levottomia, mutta Linjan pojat olivat
vallan mahdottomia.

Kun Simolta kysyttiin:

-- Sano esimerkki synnistä seitsemättä käskyä vastaan.

Niin hän sanoi:

-- Kun varastetaan urheilijoita valmennusleiriltä.

Ja Esko seisoi ääneti, kun opettaja kysyi, sillä hän ei ollut kuullut
mitään. Vasta kun opettaja uudisti kysymyksensä:

-- Minkälaiset olivat Rooman ensimmäiset konsulit? niin hän vastasi:

-- Heillä oli koverat tai kuperat nenät.

Näin viimeisenä päivänä olivat opettajat vähemmän vaativaisia kuin
tavallisesti. Muuten olisi poikien käynyt huonosti, ennenkuin päivä oli
lopussa.

Kotiin tultuaan he alkoivat neuvotella.

Ensin päätettiin mennä vakoilemaan Sentrin ulkopuolelle.

Sinne tultuaan he näkivät portaissa penkin, jossa ihmiset odottivat
hissiä. Tässä pojat istuivat pitkän aikaa tarkastaen ohikulkevia.

Mutta kun aika kului ilman, että kukaan tutun näköinen kulki ohi,
alkoivat he puhella hissipojan kanssa.

-- Asuukohan täällä paljon ulkomaalaisia? kysyi Esko.

-- Aina täällä on vieraskielisiä, vastasi poika istuutuen penkille.

-- Esimerkiksi ameriikkalaisia?

-- En minä tiedä heistä eroa.

-- Minkälaisia neniä niillä ulkomaalaisilla on, jotka nykyään asuvat
täällä? kysyi Simo.

Poika katsoi pitkään ja sanoi:

-- Toisilla on sellainen, että siihen voi ripustaa kääröjä ja toisilla
on sieraimissa hampaat. Yhdellä rouvalla on kynsi nenän päässä ja
toisella neljä sierainta.

Simo nauroi, mutta Esko sanoi:

-- Siis tavallisia neniä, joitten mukaan ei saa tunnusmerkkiä.
Saisikohan täällä kengänharjaajan paikkaa?

-- Kuka sitten kiilloittaa herrojen omat kengät? ilvehti poika juosten
pois, sillä samassa tulikin pitkä musta herra ovesta.

Pojat olivat huudahtamaisillaan, sillä tulija oli toinen
ulkomaalaisista, joita he hakivat.

Simo oli vikkelämpi pojista, niin että hän ehti hissiin ennenkuin poika
sulki oven. Esko jäi suu auki ulkopuolelle.

Ylimmäisessä kerroksessa molemmat lähtivät hissistä ja "kupera" soitti
Sentrin ovikelloa.

Simo seurasi rohkeasti sisään ja näki, kuinka musta herra meni käytävän
toisessa päässä olevasta ovesta sisään.

-- Mitä olisi asiaa? kysyi neiti, joka istui eteisessä.

-- Asuuko täällä rouva Anderson? kysyi Simo umpimähkään.

-- Kyllä. Hänellä on huone kerrosta alempana. Minä näytän. Simoa
harmitti huono onnensa ja hän jatkoi:

-- Kiitoksia vain, minä kysyn kyllä itse. Saisinko ensin tietää, onko
täällä paikkaa vapaana?

-- Meiltä meni eilen tämän kerroksen siivoojatar pois. Jos tunnette
siistinnäköisen tytön, niin hän saisi varmaan paikan täällä.

-- Eikö täällä ole kengänkiillottajan tai muuta poikapaikkaa?

-- Ei ole tällä kertaa.

-- Hyvästi sitten, sanoi Simo ja avasi oven.

-- Se rouva Anderson asuu numero 32:ssa, huusi neiti jälkeen.

-- Helkkarin Anderson! mumisi Simo juosten nopeasti alas.

Esko odotti kärsimättömänä alhaalla.

-- Siellä se Kupera ainakin asuu, mutta minä en saanut selkoa huoneen
numerosta, enkä uskaltanut kysyä nimeä, selitti Simo.

-- Mennään takaisin ja koetetaan saada paikka siellä?

-- Sen minä jo teinkin. Ei tämä poika ole puulla päähän lyöty. Mutta ei
siellä ole meille sopivaa tointa.

Pojat kävelivät kotiinpäin ja Simo kertoi käynnistään Sentrissä.

-- Mitä sinä kysyit Andersonia, niitä on jokapaikassa. Olisit hakenut
Velosipedoffia tai Hapankaalisonia, niitä on harvemmassa. Mutta mitä nyt
on tehtävä?

-- Pyydetään Agdaa ottamaan siivoojan paikka siellä. Me kyetään kyllä
hoitamaan vesimyymälää sillä aikaa, sanoi Simo.

-- Kun juo mehuja ja limonaatia pitkin päivää, niin tulee outo elämä.
Sitäpaitsi ei Agdasta ole salapoliisiksi. Hän pelästyy kaikesta ja
kirkuu ja pelailee vierasten kanssa. Minä muistan, minkälainen hän oli
Virtasella.

-- Vahditaan sitten kadulla ja seurataan Kuperan jälkiä. Missähän sen
explementti lienee?

-- Kunpa meillä olisi nainen apuna. Ehkä Helle tai Deili rupeisi
vähäksi aikaa siivoojattareksi? Mutta he eivät osaa salapoliisien
menettelytapoja niinkuin me.

-- Helkkari sentään. Nyt minä hoksasin keinon. Sinä, Esko, pukeudut
siivoojattareksi ja haet paikan. Osaat kai sinä lakaista lattioita ja
pöyhentää vuoteita?

-- Mutta sopisithan sinäkin naiseksi.

-- Se neiti tuntee minut ja sitäpaitsi minä olen liian lyhyt. Sinä olet
kaitaluinen ja sopivan pitkä. Deililtä saat varmasti vaatteet. Mennään
kysymään, innostui Simo.

-- Naisena oleminen on niin noloa.

-- Vieläkös mitä. Kaikki salapoliisit ovat joskus naisen haahmossa. Ja
ihmisiä he ovat tavallaan hekin.

-- Salapoliisitko?

-- Ei kun naiset.

Pojat pohtivat asiaa kävellessään Rauhankatua kohti, jossa Alamäen
tytöt asuivat.

Eteisessä he kysyivät, olivatko tytöt kotona.

-- Tulkaa sisään, pojat. Täällä me ollaan, huusi Deili viereisestä
huoneesta.

-- Meillä on tärkeää asiaa, ei me muuten oltaisi tultu teille näin
vain, selitti Esko hätäisesti, tervehdittyään tyttöjä.

-- Niin, mitäs te muuten meistä, nauroi Helle.

-- Ei senpuolesta, mutta ei me näin ilman mitään, sekaantui Esko.

-- Me tarvitaan teidän apuanne. Luvatkaa, ett'ette kysele mitään,
sillä asia koskee Suomen kunniaa ja on suuri salaisuus. Perästäpäin me
selitämme teille kaikki, sanoi Simo.

-- Kylläpä te olette juhlallisia. Täytyyhän meidän tietää jotakin,
sanoi Deili.

-- Mikä on välttämätöntä, sen me kerromme. Tehkää ensin
vaikenemislupaus, sanoi Simo.

-- Minä vaikenen kuin kivi, sanoi Helle.

-- Minä teen samoin, yhtyi Deili.

-- Sanokaa vala.

-- Koko maailma totta eikä yhtään tippaa valetta, sanoivat tytöt.

-- Hyvä. Pukekaa minut naiseksi. Niinkuin siisti siivoojatar.

-- Älä. Näyttelettekö te teatteria?

-- Meillä on vakava tehtävä. Voitteko lainata minulle puvun?

-- Tietysti. Tässä on Deilin frotté-puku. Se on siisti ja hauska, mutta
kumminkin jokapäiväinen. Minä annan sievän valkoisen esiliinan, sanoi
Helle.

-- Tässä on alushame. Muuten voit pitää omat vaatteesi. Käännä paidan
kauluksesi sisään, hame on avokaulainen, sanoi Deili.

Tytöt neuvoivat ja menivät toiseen huoneeseen odottamaan, kun Esko
pukeutui.

Deilin vaatteet sopivat erinomaisesti, sillä Esko oli hento ja solakka.
Simo leikkasi pois kauluksen ja pitkät hihat paidasta.

Kun tytöt tulivat sisään, taputti Helle käsiään ja sanoi:

-- Sinäpä olet nätti tyttö. Ruumiskin on mainio, nyt kun on
suoranviivan muoti.

-- Katsokaa jalkoja! Voi kamalaa! nauroi Deili näyttäen Eskon jalkoja,
jotka olivat jättiläismäisiä puolilyhyen hameen alla.

-- Sellaista naista ei ole, jonka kengät sopisivat sinulle, sanoi
Helle. -- Ehkä sentään Hetti tädin.

-- Mene, Simo, lainaamaan häneltä. Keksi matkalla sopiva tekosyy,
kehoitti Deili.

-- Sinne on niin pitkä matka, yritti Simo vastustella.

-- Mene joutuun. Äiti viipyy vielä jonkun aikaa kylässä. Jos hän tulee
kotiin niin kaikki tulee ilmi, sanoi Helle.

Simo sieppasi lakkinsa ja lähti.

-- Sinä olet mainio, Esko. Mutta hiukset ovat liian poikamaisia.
Onneksi on polkkahiukset muodissa. Minä friseeraan sinua vähän, sillä
aikaa kun odotamme. Istu tuohon peilin ääreen, sanoi Deili.

Hän lämmitti käherrysraudan ja kiersi Eskon hiuksia niitten ympärille.
Sitten hän kampasi ja asetteli kiharoita. Viimeiseksi hän painoi mustan
samettisen otsanauhan hiuksien yli.

Vaikutus oli suurenmoinen. Helle taputti taaskin käsiään ja sanoi:

-- Nyt ei sinua kukaan pitäisi poikana. Kädet ovat liian isot, mutta
kyllä se käy päinsä siivoojattarella, joka usein pesee lattioita.

-- Sitä minä en aio tehdä, sanoi Esko.

-- Tietysti sinä teet. Nyt me opetetaan sinulle töitä.

Ja tytöt näyttivät, mitenkä tilaa tehdään ja neuvoivat tomunpyyhkimistä
ja mitä muuta keksivät.

Aika kului nopeaan, niin että he hämmästyivät, kun kuulivat Simon äänen:

-- Minä sain näin hienot kengät Hetti tädin palvelijalta. Minä sanoin,
että eno aikoo antaa Hetti tädille lahjaksi kengät ja antakoon
sellaiset malliksi, joita hän harvoin käyttää.

-- Taivutakin sitten eno ostamaan sellaiset lahjaksi Hetti tädille,
sanoi Esko koettaen vetää kenkiä jalkoihinsa.

-- Tässä saat vaaleat liinaiset sukat. Eihän mitkään inhimilliset
jalkineet mene tuollaisten sukkien päälle, sanoi Helle.

Eskon jalat olivat oikein sievät ihonvärisissä sukissa ja
puolikengissä, joissa onneksi oli matalat korot.

-- Te olette eri kunnollisia ihmisiä. Melkein kuin poikaystäviä,
tunnusti Simo.

-- Paljon parempia, korjasi Esko.

-- Tässä on minun viime vuotinen kesähattuni. Muuta et tarvitse
näin lämpimällä ilmalla. Ja tässä vaatekäärö, jossa ovat sinun omat
vaatteesi, sanoi Deili.

-- Kirjoittakaa minulle todistus edellisestä paikasta. Ilman en saa
paikkaa.

-- Lainataan Hilmalta, meidän sisäköltämme, sanoi Deili ja meni
keittiöön.

Sieltä hän palasikin monivuotinen hyvä todistus muassaan.

-- Nyt olet Hilma Räsänen, ja todistus on erään tohtorinnan
kirjoittama, joka asuu Turussa. Häneltä ei voi tiedustella puhelimitse.
Muista vain tuoda se takaisin.

-- Muuten tällainen olisi petosta, mutta kun se on
salapoliisitarkoituksessa niin se käy päinsä. Perästäpäin me selitetään
Sentrin rouvalle, rauhoitti Esko itseään ja toisia.

-- Hyvästi, tytöt, ja kiitoksia.

-- Hyvästi.



VI.

SALAPOLIISINA.


Pojat lähtivät nyt Sentriin. Matkalla sattui jännittävä tapaus, kun
ruotsinkielen opettaja tuli vastaan.

Simo nosti lakkiaan ja Esko nosti kätensä tehdäkseen samoin. Mutta
tuntiessaan oudon hatun reunan, hän muisti uuden asunsa ja kiirehti
eteenpäin.

-- Hiiri vieköön, tämä on vaarallista peliä, sanoi hän.

-- Opettaja luuli sinua minun sisarekseni, rauhoitti Simo.

Sentrissä tuli sama neiti kuin äskenkin poikia vastaan. Esko muisti nyt
kumartaa ottamatta hattua päästään, mutta kannat hän löi yhteen poikien
tapaan.

-- Tässä on serkkuni Hilma Räsänen. Hän on tullut Turusta ja hakee
paikkaa. Hän on hurjan ahkera siivoomaan, esitteli Simo.

Neiti vei molemmat omistajan luokse sisähuoneeseen.

Lihava rouva kyseli Eskolta yhtä ja toista, luki todistuksen ja sanoi
vähän mietittyään.

-- Te näytätte hyvin nuorelta. Tokko jaksatte tehdä työtä?

-- Minä olen eri väkevä. Koettakaa vain käsilihaksia. Minä vedän
yhtämittaa kymmenen käsivoimaa. Enkä minä ole nuori. 35 vuotta
täyttänyt, kerskasi Esko rohkeasti.

-- Hän on kiltti ja hurjan rehellinen, pitäkää häntä vain kovassa
työssä. Mutta vähän ahnaan puoleinen hän on, sekoitti Simo Eskon
puheen. Sillä hän huomasi epäilevän katseen rouvan silmissä.

Esko oli ryntäämäisillään Simon kimppuun, mutta hillitsi itsensä ja
sanoi:

-- Nykyajan lapset eivät kunnioita vanhempia ihmisiä. Minua on
kasvatettu kohteliaaksi ja hienotunteiseksi.

-- Koska teillä on näin hyvä todistus, otan teidät palvelukseen. Nyt on
niin vaikea saada kunnollista palvelijaa. Kuinka suuren palkan tahdotte?

Eskolla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä voisi vaatia. Mutta hän
päätti koettaa jotakin summaa ja sanoi:

-- Vaikka 600 markkaa.

-- Oletteko päästänne pilalla? Kuka voisi maksaa sellaisen
kuukausipalkan?

-- Minä tarkoitinkin vuosipalkkaa, paransi Esko nopeasti.

-- Mitä? kysyi rouva silmät pyöreinä.

-- Antakaa mitä vain. Minä en tiedä Helsingin palkoista mitään, sanoi
Esko epätoivoissaan.

-- Merkillinen tyttö. Saatte 200 markkaa, kosk'ette osaa itse määrätä.

-- En minä usko, että hän maksaa sitäkään, kun hän näkee Eskon työssä,
ajatteli Simo.

-- Saatte jäädä heti tänne, teillähän on tavaroita mukana, sanoi rouva.

-- Pyytäisin saada aamulla vapaata pari tuntia, että saan toimittaa
pienen asian, sanoi Esko, joka muisti todistusten jakelun.

-- Sen saatte mielellään, sanoi rouva ja kääntyi neidin puoleen, Elin
on hyvä ja näyttää uudelle siivoojattarelle hänen huoneensa ja neuvoo
tehtävät.

-- Hyvästi, poikaseni. Sano kotona, että minä tulen pian käymään.
Huomenna tavataan, sanoi Esko ja seurasi Eliniä vaatekäärö kainalossa.

Simo nosti lakkiaan rouvalle ja lähti vähän levottomana kotiin.

Hän pääsi selittämästä Eskon poissaolon, sillä tohtori oli jo syönyt
illallista ja vetäytynyt huoneeseensa. Minnalla oli vapaa ilta.

Herättyään aamulla Simo meni ulos ennenkuin tapasi ketään. Pöydällä oli
vielä eilistä ruokaa, joka kelpasi ensi nälkään.

Kun hän saapui Sentrin ulkopuolelle, tuli Esko alas hissillä omissa
vaatteissaan.

-- Minun täytyi hiipiä eri varovaisesti huoneestani, ettei kukaan
näkisi minun muuttunutta ulkomuotoani, sanoi tämä.

-- Istutaan Espiksen penkille, niin voit kertoa, mitä on tapahtunut.
Oletko jo paljastanut jotakin? kysyi Simo.

Pojat istuutuivat penkille ja Esko kertoi:

-- Illalla ei ollut enää muuta tekemistä kuin täyttää vesiastiat
huoneissa. Kupera ja Kovero asuvat vieretysten. Heidän oikeat nimensä
ovat Walker ja Burns, mutta ne äännetään Willi ja Bob, niin he ainakin
kutsuvat toisiaan.

-- Nehän ovat tietysti heidän ristimänimensä, nauroi Simo.

-- Tosiaankin, sitä en hoksannutkaan. Ajatteles, että me arvattiin
oikein, kun me luultiin heitä ameriikkalaisiksi. He puhuvat niin
sotkuisesti, ett'ei voi erottaa eri sanoja puheessa. Kaikki on yhtä
pehmeää puuroa vain.

-- Kävitkö sinä heidän huoneissaan?

-- Kävin. Aamulla herättivät jo kuudelta siivoomaan huoneita. Onneksi
minulla on oma huone. Deilin hameet ovat viheliäisiä. Niistä ei tiedä
etua ja takaa ja ne repeytyvät toisesta paikasta ja riippuvat toisesta.
Hellen sukat menivät säpäleiksi, kun minä kiireessä kiskoin niitä
päälle. Mutta Kovero sanoi minua nätiksi tytöksi ja taputti leuan alta.

-- Älä. Mahtoi harmittaa. Annoitko sinä hänelle vasten -- -- --?

-- Enkö mitä. Minunhan piti olla oikea tyttö.

-- Mitä sinä teit?

-- Minä pussasin häntä niin että läiskähti. Ei se ollut ilkeempää kuin
risiiniöljyn nieleminen.

-- Oletko tullut hassuksi?

-- Kun on salapoliisi, niin täytyy näytellä osaansa luonnollisesti.
Nyt hän ei epäillyt mitään, vaikka minä vaihdoin maton ja sänkypeiton,
niitä kun täytyi tomuuttaa ulkona.

-- Teitkö sinä sitäkin?

-- Jeh. Minä potkin niitä ilmaan, niin että pölysi kamalasti. Roskat
minä lakaisin sängyn alle niinkuin Agda teki Virtasella. Mutta
nuuskituksi minä en saanut mitään, kun minä en ymmärtänyt puhetta. He
osaavat suomea, mutta sitä he eivät puhu keskenään. 1

-- Olisit avannut väärällä avaimella kirjoituspöydän laatikkoja,
niinkuin salapoliisit tekevät.

-- Mistä minä niitä saisin? Kuperan aamunutun taskusta minä löysin
paperin. Se oli rypistetty kokoon ja sellainen merkitsee aina jotakin.
Se olikin vain algebran laskuja, mutta minä säilytin sen, sillä siitä
saamme hänen käsialansa, koska siinä on yksi sanakin: "Finnish",
ja Esko näytti paperin Simolle. Sen verran minä ymmärrän, että se
merkitsee sen olevan suomea.

-- Suomalainen laskuesimerkkikö?

-- Numerot ja merkit ovat samat joka kielessä.

-- Mitähän se sitten meinaa? Ehkä se on salakieli? keksi Simo.

-- Näytetään enolle. Ehkä hän voi sanoa siitä jotakin.

-- Voihan koettaa. Mutta nyt on mentävä viivana kouluun saamaan
todistuksia.

-- Aina pitää olla jotakin, mistä ei pääse millään rimpuilemisella.
Koulunkäyntikin olisi paljon mukavampaa, jos kaikki lukisivat niin
paljon kuin kukin jaksaa ja ymmärtäisi sen mukaan, kuin järki antaa
myötä. Kaikki pääsisivät luokalta ja opettajat ja oppilaat eläisivät
sovinnossa ja ystävyydessä, puheli Simo koulumatkalla.

-- Mutta silloin olisi laiskoilla ja ahkerilla yhtä hyvä menestys ja
kaikki heittäytyisivät laiskoiksi.

-- Minä lukisin ainakin hurjasti, sanoi Simo.

-- Voi sinä veljeni Simeooni, suuri on kopeutesi, varo ettet lankea
suinpäin ylpeyden kukkuloilta. Mutta nyt täytyy juosta, muuten
myöhästytään.

Tohtori söi aamiaista ja Minna seisoi ovensuussa.

-- Pojat ovat hakemassa todistuksia, sanoi hän.

-- Vai niin.

-- Nyt kuuluu jäävän hyvin paljon lapsia luokille. Minulla on tuttava,
joka palvelee professorin perheessä, ja siellä käy ylioppilas lukemassa
poikien kanssa ja kuuluvat sittenkin osaavan huonosti koulussa.

-- Onhan niitä laiskoja poikia.

-- Linteenin poika jää joka toinen vuosi luokalle. Ja sillä kuuluu
olevan hyvä pää ja ymmärryksen lahja, mutta ei vain tykkää lukemisesta.
Enkä minäkään välittäisi lukea, jos olisi pakko perästäpäin kertoa
toiselle kaikki uudelleen ulkomuistista.

Tohtori nousi mennäkseen huoneeseensa. Hän oli totuttanut Minnan
puhumaan virallisesti ja lyhyesti. Mikähän häntä nyt vaivasi, koska hän
puhui näin paljon?

-- Nisalan pojat eivät opi saksaa, vaikka heille pidetään kesillä
nälkäinen poika Saksasta.

-- Minun täytyy nyt mennä, katkaisi tohtori.

-- Meidän pojista ei kukaan huolehdi. Minä en ihmettelisi, vaikka he
jäisivät luokille, pääsi Minna vihdoin asiaan käsiksi.

-- Mitä? Meidän pojatko? tohtori vilkastui äkkiä.

-- Saavat ainakin ehtoja.

-- Missä aineessa he niitä saisivat? Ei ainakaan matematiikassa.

-- Enhän minä tiedä. Vaikka lukemisessa tai kirjoituksessa tai
laulussa. Eskokaan ei laula mitään nuotilleen.

-- Eihän sellaisessa saa ehtoja.

-- Taikka kartalla etsimisessä. Minä näin, mitenkä Simokin kerran sai
hakea pää hiessä sellaisia paikkoja, joittenka nimiä ei kielikään taivu
sanomaan.

-- Puuttuisi vielä, että pojat saisivat ehtoja maantiedossa, sanoi
lehtori, joka alkoi tulla levottomaksi.

-- Tohtori valmistautuu vain kaiken varalta. Mutta pitäisi hillitä
luontoaan eikä pehmittää poika parkoja liikaa.

-- Mitä Minna nyt puhuu?

-- Kun vain ei kiivaus ottaisi valtaa ja katumus tulisi perästäpäin.

-- Minulla ei ole tapana kiivastua. Mutta tuossahan pojat jo tulevatkin.

-- Päivää, eno. Nyt alkaa vapaus ja oikea eläminen, tervehti Esko.

-- Näyttäkää nyt todistuksenne, että näen, mitenkä minun sisarenpoikani
edistyvät, sanoi tohtori tavattoman jyrkästi.

-- Ei Linjanpojat tällä kertaa jää luokalle, eikä tule ehtojakaan.
Minulla on 6 saksassa ja se on huonoin numero, sanoi Simo.

Tohtori tarkasti todistuksia.

-- Tämähän on hauska yllätys. Minna luuli, että te jäisitte luokillenne.

-- Ollaanko me niin mölhöjä Minnan mielestä, että molemmat jäisivät
luokalle? Se on kunnianloukkaus, sanoi Esko.

-- Kun Nisalankin pojat -- -- -- Mutta nyt minä menen soittamaan Hetti
neidille, joka kävi eilen täällä. Hän luulee, että te jäitte, sanoi
Minna ja meni.

-- Ketähän kaikkia Minna on varoittanut meitä loukkaavalla tavallaan?
sanoi Simo harmissaan.

Tohtori oli sillä välin ottanut jotakin laatikostaan.

-- Nyt saatte minulta muistot tästä iloisesta päivästä. Esko saa
laskuviivoittimen, joka on ollut minun ystäväni monta vuotta. Simolle
minulla on nuuskarasia, jonka yhteinen esi-isämme on saanut keisarilta
hänen matkustaessaan Suomessa. Hän oli seurueineen yötä mainitun
esi-isän maatilalla. Kerron toiste koko tapauksen. Toivon, että lahjat
ovat teistä mieluisia?

Tohtori oli niin lapsellisen ystävällisen näköinen, että Esko nipisti
varoittaen Simoa ja sanoi:

-- Kiitos, eno. Minä uskon, että laskuviivoitin on hurjan hyvä olemassa.

-- Nuuskarasiaa minäkin aina olen toivonut. Opettaako eno minua
nuuskaamaan? kysyi Simo.

-- Se on kallisarvoinen sukuperintö ja pidettävä sellaisena.

-- Siinä tapauksessa minä ripustan sen roikkumaan sängyn yläpuolelle.

Esko muisti nyt Sentristä löytämänsä paperin. Hän ojensi sen tohtorille
ja sanoi:

-- Mitähän tämäkin merkitsee.

Tohtori tarkasti kirjoitusta, joka oli tällainen:

    53 + z + 29 + 7 + x + 47   17 + x + 41 + 17 + v + 29
    x + 19^2 + z.

    53 + x^2 + 3 + y + 43 + 47 + v + x + 43 + 47 + z
    31 + v + 41^2 + z + 43.

    17 + s + t + 47 + s + 53 + s

    31 + z + 47 + 43 + z^2 + 19 + 47 + z.

-- Siinähän on algerbraallisia termejä perätysten. Ehkä tarkoitettuja
yhteenlasku-esimerkiksi, sanoi hän.

-- Voisikohan se olla salakieli.

-- Onko teillä syytä otaksua sitä?

-- On hyvinkin. Eikö eno voisi keksiä avainta siihen?

-- Ennen nuoruudessani koetin ratkaista salakieliä. Se on hyvin
mieltäkiinnittävää. Mutta tämä ei näytä sellaiselta.

-- Mutta voisihan jokainen numero ja kirjain merkitä eri sanaa. Silloin
tässä olisi seitsemän lausetta.

-- Mieluummin on jokainen merkki eri kirjain ja silloin saisimme kolme
lausetta, etenkin kun pisteitä on niin monta. Numerot olisivat siinä
tapauksessa kerakkeita, koska niitä on useampia lajeja ja kirjaimet
ääntiöitä, sanoi eno. Numerot näkyvät olevan parittomia lukuja, sanoi
eno.

-- Ja kaikki alkutekijöitä! huudahti Simo.

-- Erinomainen huomautus, poikaseni. Kirjoitetaanpas kerakkeet
perätysten ja merkitään ne alkutekijöillä alkaen yhdestä, sanoi tohtori
ja kirjoitti:

     b  c  d  f  g  h  j  k  l  m
     1  2  3  5  7 11 13 17 19 23
     n  p  q  r  s  t  v  x  z
    29 31 37 41 43 47 53 59 61

Kirjeeseen asetettuna kuuluu ensimmäinen sana näin

    v - ng - t

-- Hurraa! huusi Esko. Se on vangit.

-- Merkillistä. Z on siis a ja x on i. Seuraavasta sanasta tulee: kirk
- n ja v on luultavasti o. Kolmas sana on vaikeampi siinä on 19^2. 19
on l, mutta mikähän 19^2 on?

-- Se on kaksi ällää, arvasi Simo. Silloin sanasta tulee alla.

-- Neljäs sana on: viid - stoista, siis viidestoista, saman menetelmän
mukaan.

Pojat olivat yhtä innostuneita kuin tohtorikin joka jatkoi:

-- Nyt tulee tällainen sana: porras ja sitten k - - t - v -.
Vokaaleista on käytetty u e i ja c, s ja t ovat siis joko u y ä tai ö.
Koska s ja t ovat vieretysten, niin ne muodostavat diftongin. Näistä
viimeisistä vokaaleista saadaan ainoastaan seuraavat diftongit yö, öy,
yä ja äy. Jos vuoroon koetamme jokaista saamme sanat: köytövö, käytyvy,
kyötyvy ja käytävä. Tämä viimeinen kelpaa. Viimeinen sana on: patsaalta.

-- Hei arvoitus on ratkaistu. Vangit kirkon alla. Viidestoista porras.
Käytävä patsaalta, sanoi Esko.

-- Vokaalit ovat alkaneet aakkosten viimeisestä päästä a = z, e = y, i
= x j.n.e. sanoi tohtori -- onko tämä arvoitus jossakin kuvalehdessä
tai keksitty toverien kesken?

-- Me löysimme sen vain sattumalta. Kiitos eno hyvästä avusta.

-- Tämä ei ollutkaan vaikea ratkaisu. Eikö teillä ole vielä toisia?
kysyi eno, joka aina oli innokas ratkaisemaan ongelmia.

-- Ei nyt, mutta kun tulee arvoituksia, jotka ovat paperilla, niin
kyllä me tullaan enon luo, vakuutti Simo.

Huoneessaan alkoivat pojat pohtia asiaa.

-- Jonkun kirkon alla on vankeja ja meidän täytyy pelastaa heidät,
sanoi Esko.

-- Kunpa vain tietäisi, mitä kirkkoa tässä tarkoitetaan?
Nikolainkirkossa, venäläisessä kirkossa ja Johanneksenkirkossa on
paljon portaita. Luultavasti monessa muussakin.

-- Ja patsas pitää olla lähellä.

-- Lönnrotin ja Aleksanterin patsaat ovat lähellä kirkkoja.

-- Silloin se on Nikolainkirkko. Vanhassa ei ole paljon portaita.
Mennään illalla tutkimaan.

-- Meillä pitäisi olla poliisikoira mukana. Järtekryynistä ei ole
nuuskijaksi, sanoi Simo.

-- Otetaan se mukaan. Ehkä siitä on hyötyä. Sähkölamput, pitkä naru,
puukot ja naamiot täytyy hankkia.

-- Mitä me naamioilla teemme?

-- Ne kuuluvat asiaan. Nyt nopeasti valmistelemaan suurta retkeä, sanoi
Esko.

-- Otetaan vasara, meisseli ja kompassi.

-- Jeh. Mitä vain mahtuu selkäreppuun.



VII

Yöllinen retki.


Tohtori ja Minna olivat tapansa mukaan menneet aikaisin nukkumaan.

Pojat hommailivat ja viimeistelivät valmistuksiaan.

Esko ripusti täyteen sullotun repun selkäänsä ja Simo täytti taskunsa
tavaroilla.

Jaloissa heillä oli pehmeät voimistelukengät, ja vaatetakki oli
vaihdettu kudottuun paitaan.

Sitten Esko hiipi keittiöön ja houkutteli Järtekryynin mukaansa.

Kello oli kymmenen, kun pojat hiipivät ulos. He eivät uskaltaneet
lähteä myöhemmin, sillä silloin poliisi epäili jokaista poikaa, joka
vetelehti kadulla. Järtekryyni, joka oli usein ennenkin ollut poikien
retkillä, juoksi jäljessä.

-- Minä valmistin hurjan hyvät naamarit vanhojen vihkojen vahakansista.
Pussi on täynnä tarvekaluja ja pari Arsène Lupin-kirjaa. Niistä voi
oppia suoriutumaan vaarallisissa paikoissa. Mitä sinulla on mukanasi?
kysyi Esko.

-- Voileipiä, jos täytyisi väijyä tuntikausia, magnesium-lankaa, joka
palaa kirkkaalla valolla, viismarkkanen ovenvartijan lahjomista varten,
lankakerä ja ruusumarjojen haivenia.

-- Mitä sinä niillä teet?

-- Niitä voi kaataa rosvojen paidankauluksesta pitkin selkää. Ne
kutittavat vietävästi.

Pojat saapuivatkin jo Nikolainkirkon portaitten alapäähän.

He laskivat viisitoista porrasta ylöspäin ja alkoivat tutkia ja
nakuttaa joka kiveä. Tarkastettuaan koko pitkän portaan moneen kertaan,
he laskivat taas 15 porrasta ylhäältä päin ja tekivät tälle samoin.

-- Me ollaan väärällä kirkolla, sanoi Esko kärsimättömänä.

-- Hei Esko, me unohdimme tämän puolen, sanoi Simo, joka oli kiivennyt
viimeiselle portaalle ja näytti Unioninkadun puoleista ylöskäytävää.

Tulos oli yhtä huono viidennestätoista portaasta ylhäältäpäin. Mutta
alhaalta laskettuna antoi kivi, joka oli eniten vasemmalla, omituisen
onton äänen Eskon hakatessa sitä vasaralla.

Tutkimusta vaikeutti se, että täytyi aina varoa ohikulkevia, etenkin
poliiseja, jotka aina välillä kulkivat Unioninkadulla.

-- Kun Esko oli naputellut koko kiveä, kuului vihdoin selvä metallin
kilajava ääni alareunan kohdalta, vaikka koko pinta oli kivennäköinen.

Hän työnsi koko voimallaan vasaran vartta siihen paikkaan. Noin omenan
suuruinen pala kivestä painui sisään ja kiven ylälaatta kääntyi ylös
seuraavaa porrasta vastaan.

Pojat vapisivat jännityksestä, kun Esko suuntasi sähkölampun valon
aukkoa kohti.

Ennenkuin pojat ehtivät päättää, mitä he tekisivät, hyppäsi Järtekryyni
aukosta sisään.

Simo ei epäröinyt, vaan työntäysi kapeasta kolosta kissan jälkeen ja
huusi:

-- Tule mukaan, Esko. Täällä on portaat. Minä valaisen tietä.

Esko seurasi perässä ja työnsi kiven ulkonevaa osaa entiseen
paikkaansa. Kiven ylälaatta läiskähti kiinni, ja aukko oli suljettu.

-- Saa nähdä, suoriutuuko täältä hengissä, sanoi Esko ja alkoi kiivetä
alaspäin.

Sisällä oli verrattain tilava holvi, joka vietti hiukan alaspäin.
Jonkun hetken kuluttua tuli muurattu seinä eteen.

Esko tutki seiniä nakuttaen vasarallaan ja Simo polki maata ja valaisi
kattoa, mutta pienintäkään aukkoa ei näkynyt.

-- Tämä holvi on tutkittava perinpohjin, sanoi Esko ja kaivoi kynttilän
repustaan.

Keskellä holvia oli kivi- ja soraröykkiö. Kynttilä sytytettiin ja
pönkitettiin sinne palamaan.

Sitten pojat alkoivat nakutella ja tutkia joka paikkaa seinässä
Järtekryynin kävellessä kintereillä.

-- Tässä on ainakin rappausta eikä pelkkää kiveä, sanoi Simo ja hakkasi
vasaralla meisseliä, jonka hän tunki muuriin.

Esko tuli avuksi vasaroineen. Muurista lohkesi isoja paloja, kunnes se
puhkesi ja aukosta tuli kostea ilman löyhkä.

Pojat suurensivat aukkoa, kunnes sitä ympäröivät vain vahvat
kivimöhkäleet.

-- Tästä ei mahdu kissakaan, sanoi Simo valaisten sähkölampulla aukkoa.

-- Siitähän jatkuu pitkä kaitainen torvi, kukaties kuinka pitkälle,
sanoi Esko ja tirkisti sisään.

-- Kelkkari sentään! Torven kautta kuuluu epäselviä ääniä. -- Hei,
halloo, hei, hei, Suomi! huusi Simo aukkoon ja kuunteli henkeä pitäen.

Heikkoa ääntä kaikui vastaan, mutta sanoja oli mahdoton erottaa.

Silloin Järtekryyni hyppäsi aukolle ja alkoi tunkeutua sisään. Simo sai
kiinni sen takajaloista ja veti takaisin ja sanoi:

-- Näkyypä kissa sentään mahtuvan. Lähetetään se sinne ja pannaan kirje
kaulaan. Ehkä sieltä tulee vastaus.

-- Se on eri hyvä ehdotus. Onneksi ei Minna ole täällä, silloin ei
Järtekryyni pääsisi seikkailemaan.

Kiviröykkiöllä kynttilän valossa kirjoitti Esko:

 "Onnettomat uhrit.

 Apu on lähellä, mutta aukko on liian ahdas. Mitä tietä teidät vietiin?
 Kuinka monta siellä on? Ajakaa kissa vastauksen kanssa takaisin.

                                Simesko Kostonlinja."

Kirje ja pieni kynänpätkä sidottiin Järtekryynin kaulaan, johon vielä
kiinnitettiin kappale vahvaa lankaa, jota Simolla oli pieni kerä.

Esko nosti kissan aukon suulle ja päästi sen irti. Järtekryyni
tunkeutui sisään ja päästyään hiukan väljemmälle alkoi juosta eteenpäin
langan seuratessa perästä.

Kerä oli loppumaisillaan, kun lanka äkkiä juoksi muutama metri aika
vauhtia ja pysähtyi sitten.

-- Odotetaan nyt, kunnes he ehtivät kirjoittaa vastauksen. Syödään
voileipiä sillä aikaa, sanoi Simo.

Voileivät olivat lopussa, kun Simo, joka oli kiertänyt langan pään
kätensä ympärille, tunsi nykäyksen.

Hän veti vastaan ja tunsi taas nykimistä.

-- Mitähän tämä merkitsee? Järtekryyni nykii, mutt'ei tule takaisin?
sanoi hän.

-- Keritään se tänne. Kunhan vain lanka kestäisi.

Mutta lankaa kävikin keriminen hyvin helposti.

Viimeisessä päässä ei ollut kissaa, vaan valkoinen kangaspala, joka
luultavasti oli revitty paidasta.

Tälle oli kirjoitettu:

 "Auttakaa meitä onnettomia ihmisyyden nimessä. Meidät hinattiin tänne
 unijuomalla nukutettuina. Täältä ei ole muuta tietä pois kuin reikä
 katossa. Ripustakaa nuora katosta, että pääsemme kiipeämään pois
 täältä. Meille lasketaan sieltä ruokaa joka aamu klo 9. Aukko on
 holvimme toisella puolella, joka on kolmiloikkauksen matkan päässä
 torven tästä suusta, kun kulkee torven suuntaisesti. Kissa on täällä,
 me emme saa sitä takaisin, sillä torven suu on liian korkealla. Kissa
 putosi siitä ja veti langan mukanaan, niin että saamme tämän kirjeen
 teille sitä myöten. Huutakaa torveen, me kuulemme täällä, vaikka emme
 ylety sinne huutamaan. Varokaa ameriikkalaisia! Älkää jättäkö meitä,
 vaan auttakaa.

                              Nurmi, Ritola, Myyrä ja Stenroos."

Pojat katsoivat toisiaan totisina ja hämmästyneinä.

Tähän asti oli kaikki tuntunut leikiltä. Mutta nyt heitä alkoi
peloittaa edesvastuu.

-- Ajatteles, että siellä todellakin oli urheilijoita. Mitä me nyt
tehdään? kysyi Simo silmät suurina.

-- Ovatkohan he murhanneet Lehtosen, koska hän ei ole siellä?

-- Mennään pois täältä ja haetaan kattoaukko.

Esko meni torven luo ja huusi:

-- Olkaa levolliset, huomenna vapautamme teidät. Syöttäkää
Järtekryyniä, kissaa, koska teillä on ruokaa. Heittäkää kivellä aukon
suuta, jos olette kuulleet.

Hetken päästä kuuluikin, kuinka kivi kumahti etäällä ja Esko huusi taas
torveen:

-- Hyvästi vangit. Me ei petetä teitä. Hei, hei Suomi.

Taas kumahti kivi toisessa päässä.

Sitten pojat ottivat tavaransa ja lähtivät kulkemaan pois. Kynttilän
he jättivät palamaan kiviröykkiölle, siinä se ei tehnyt vahinkoa. Oli
turvallisempaa kävellä, kun selän takana oli valoa.

-- Lasketaan askeleet, sanoi Simo, -- niin tiedetään suunnilleen holvin
pituus.

Askeleita oli 76. Portaan kohdalla alkoivat pojat hermostua, sillä kivi
ei heti kääntynyt. Viimein Esko keksi oikean tavan kiertää pyöreää
metallinappulaa ja pojat pääsivät ulkoilmaan.

He sulkivat nopeasti aukon ja menivät portaita ylös tasaiselle maalle,
jolle kirkko oli rakennettu. Onneksi oli verrattain pimeä ja vähän
ihmisiä liikkeellä.

He kulkivat maanalaisen käytävän suuntaa 76 askelta. Sitten Simo piti
langan päätä, joka oli ollut Järtekryynin kaulassa, ja Esko kulki
toinen pää mukanaan eteenpäin. Tultuaan niin pitkälle kuin lanka riitti
hän pysähtyi ja Simo tuli jäljessä.

-- Nyt olisi mentävä vielä yksi kolmiloikkaus eteenpäin. Muistatko,
mitenkä pitkälle Tuulos loikkaa? kysyi Esko.

-- Siinä 15 m paikkeilla, sanoi Simo ja harppasi kolme kertaa.

Hän tuli aivan Nikolainkirkon läntisen sivurakennuksen kohdalle.

-- Tuulos olisi loikannut pitemmälle. Aukko on siis rakennuksen alla.
Tullaan tänne huomenna kello yhdeksältä, niin nähdään, mistä ne
ruoantuojat menevät sisään.

-- Täällä onkin kaameaa olla näin myöhään, sanoi Simo.

-- Voi minua vähämielistä aasia! huudahti Esko kotimatkalla. --
Minä olen unohtanut Hilma Räsäsen, joka sai vain pari tuntia lomaa
aamupäivällä. Näin myöhään en pääse enää Sentriin, enkä uskaltaisi
mennäkään sinne, sen lihavan rouvan kynsiin. Etenkin, jos omatunto ei
ole lumivalkea.

-- Matot jäävät nyt pölyyttämättä ja Kovero pussaamatta, ilkkui Simo.

-- Varopas, veljeni Simeooni, etten pöllyytä hiuksiasi ja pussaa
nenääsi poskien tasalle.

-- Esko Linja, sinulla on kova luonto, joka on taltutettava ajoissa,
ennenkuin se on ihmisvoimalle mahdotonta, sanoi Simo matkien
voimistelunopettajaa.

-- Älä nyt hukkaa aikaa. Keksi ennemmin keino, miten minä pääsisin
Sentriin takaisin. Minun täytyy varjostaa Explementtejä. Silloin
Lehtonenkin varmaan löytyy.

-- Nyt se on mahdotonta. Ovi on suljettu, etkä sinä ole Hilma Räsäsen
haahmossa. Mennään kotiin nukkumaan. Huomenna asiat selvenevät.

Kun pojat lähestyivät kotiaan, keksivät he ison harmaan kissan, joka
käveli kadun yli.

Simo juoksi nopeasti perästä ja onnistuikin saamaan sen käsiinsä.

-- Mitä sinä sillä teet? kysyi Esko.

-- Tämä on Järtekryyni. Minna, voi närkästyä kamalasti, jos se on
huomenna hävinnyt keittiöstä. Tämä on melkein samannäköinen.

-- Mutta tämä on vanha ja veltto.

-- Älä ole pikkumainen. Sinä olet aina liian "puustavillinen".

Pojat suoriutuivat helposti kotiintulosta. He hiipivät keittiöön,
antoivat kissalle maitoa ja Simo asetti sen Järtekryynin vuoteeseen
makaamaan.

-- Sinä olet käki, joka munit pikkulinnun pesään, sanoi Esko.

-- Parempi se on, kuin että Minnan pesä olisi tyhjä. Kuuletko, kuinka
hän kuorsaa?

Pojat joivat maitoa ja menivät maata.

Aamulla Esko tyrkkäsi Simoa ja lauloi:

    Kuule kuinka ääni kaikuu,
    Minnan sydämestä raikuu
    Kieli Minnan soi,
    kieli Minnan soi!

Eskon laulu katkesi, sillä keittiöstä kuului Minnan ääni yhä selvemmin,
kunnes hän itse tuli poikien luo ja kysyi uhkaavasti:

-- Pojat, missä Järtekryyni on?

-- Eikö se ole keittiössä?

-- Se on ja se ei ole. Sen haahmo on, mutta missä se itse on?

-- Tuossahan se on, sanoi Simo näyttäen vanhaa kissaa, joka tuli
hiljalleen keittiöstä.

-- Tuoko silmäpuoli, ikäloppu kissa olisi minun Järtekryynini? Joku
on vaihtanut eläimet. Minun kissani painoi 4 kg 600 gr ja tämä painaa
varmaankin 6 kiloa.

Simo toi keittiöstä torikassin ja puntarin, pani kissan kassiin ja
antoi Minnan punnita.

Kun kassin paino vähennettiin bruttopainosta, niin kissa painoi 4 kg
600 gr poikien hämmästykseksi.

Mutta Minna oli itkun partaalla ja valitteli:

-- Voi minua onnetonta. Minulta menee aivot sekaisin. Tätä kissaa minä
en voi rakastaa, luonto nousee vastaan. Se on vieras otus ja kuitenkin
se on yhtä monta kiloa kuin Järtekryyni ja ulkomuoto on melkein
samanlainen.

-- Ihan samanlainen, sanoi Esko.

-- Se on ottanut Järtekryynin haahmon ja tahtoo saattaa minut
uskottomaksi omalle kissalleni.

-- Kuka se? kysyi Simo.

-- En minä tiedä, kuka niitä kaikkia voi tutkistella. Mutta jos ei
tästä tule selvitystä, niin minä en takaa mitään. Kunhan teillä vain ei
olisi tämän asian kanssa tekemistä?

-- Emmekö me saa mitään syötävää? kysyi Esko johtaakseen Minnan
ajatukset muualle.

-- Hyvänen aika! Tohtorikin tulee pian syömään. Ei tässä auta
sureminen. Minna riensi lieden ääreen.

-- Järtekryyni on saatava takaisin, muuten Minnasta tulee omituinen,
sanoi Esko.

-- Minusta me saatiin aika hyvä haahmo sille.

-- Yöllä minä näin unta vangeista ja holveista ja patsaista, kertoi
Simo.

-- Taas me ollaan oltu aaseja! Patsas, patsas, sehän unohtui kokonaan.
Kirjeessähän seisoi: "Käytävä patsaalta." Se merkitsee jotakin, joka
vielä on ratkaisematta.

-- Sieltä päästään varmaan kattoaukon luo josta ruoka hinataan alas
vangeille.

-- Taikka Lehtosen vankilaan. Tutkitaan tänäpäivänä Aleksanterin
patsasta. Mutta ensiksi on mentävä Nikolainkirkolle.

Heti syötyään lähtivät pojat ulos.

Kello lähestyi yhdeksää, kun he tulivat perille.

Matkalla he olivat muuttaneet suunnitelmaa, niin että Simo tähysteli
Aleksanterin patsaan luona ja Esko Nikolainkirkon paviljongin lähellä.

Viimeksimainittu kyykistyi istumaan portaille rakennuksen taakse, niin
ettei häntä näkynyt kirkon puolelta.

Odotettuaan noin viisi minuuttia hän näki miehen, jolla oli käärö
kainalossa, tulevan Unioninkadun puolelta ja kulkevan suoraan
paviljonkia kohti. Sinne tultuaan hän avasi oven avaimella, jonka hän
otti sadetakin taskusta, ja meni sisään.

Esko odotti kärsimättömänä paikallaan. Kun Nikolainkirkon kello oli
käynyt noin 15 minuuttia eteenpäin, tuli mies takaisin ilman kääröä.
Hän kulki huolettoman näköisenä pois samaa tietä kuin oli tullutkin.

Esko seurasi varovaisesti jäljessä. Kadulla oli paljon ihmisiä, eikä
mies huomannut mitään.

Hän kääntyi Aleksanterinkadulle ja täältä pasassiin. Esko oli jo
tuntenut hänet Kuperaksi, eikä hämmästynyt nähdessään hänen menevän
Sentrin ovesta sisään.

Esko itse juoksi keittiön käytävän kautta suoraa päätä Hilma Räsäsen
huoneeseen. Avain riippui ovenpielen naulassa.

Kaikki oli ennallaan. Nähtävästi ei kukaan ollut tullut Eskon tilalle.
Deilin hame riippui sängyn päädyllä ja Hetti tädin kengät koristivat
ikkunanlautaa.

Esko pukeutui hätäisesti Hilma Räsäseksi ja meni alas omalle
osastolleen.

Elin näki hänet ensimmäiseksi.

-- Siinäkös se Hilma vihdoinkin on? Rouva on ollut hyvin vihainen ja
lupasi jo soittaa etsivälle. Missä Hilma on ollut? kysyi hän.

-- Minä kävin kotona, enkä muistanut heti palata, kertoi Esko
todenmukaisesti.

-- Oliko siellä sitten niin tärkeä este?

-- Oli kamalasti esteitä. Suuria vaaroja, rosvoja ja tulipaloja, Eskon
mielikuvitus alkoi liikehtiä.

-- Hilma ei nyt laske leikkiä, vaan menee oitis siivoomaan Walkerin ja
Burnsin huoneita, ne ovat vielä koskematta. Saa sitten itse vastata
teoistaan rouvalle, sanoi Elin ja meni töihinsä.

Kuperan huoneessa Esko näki tutunnäköisen sadetakin. Hän veti oven
kiinni ja pisti kätensä takin taskuun. Yhdessä olikin iso avain, joka
hävisi Eskon housuntaskuun.

Kun päämaali oli saavutettu näin helposti, niin hän meni
ullakkohuoneeseen. Siellä hän pukeutui omiin vaatteisiinsa ja laittoi
käärön lainatuista vaatteista ja Hilma Räsäsen todistuksesta. Vielä oli
kirjoitettava jäähyväiskirje.

 "Hyvä Sentrinrouva.

 Minä lähden nyt täältä, koska minusta ei ole palvelijaksi. Enkä
 minä vaadi yhtään palkkaa tältä ajalta. Minun häviämisestä ei
 ole suurtakaan vahinkoa, ainakaan siivoamisen puolesta. Parasta,
 ett'ei minua haeta tai tiedustella, sillä totta puhuen ei minua ole
 olemassakaan.

                                   Kunnioittaen Hilma Räsänen."

Esko oli tyytyväinen sepustukseensa, joka tuntui aikaihmismäiseltä. Hän
pani sen pöydälle, otti käärönsä ja hiipi alas portaita.

Aleksanterinkadulla hän hyppäsi raitiovaunuun ja ajoi Alamäen tyttöjen
luo.

Nämä eivät olleet kotona, niin että Esko pyysi palvelijan antamaan
käärön Hellille, ja lähti kotiin.

Tultuaan huoneeseensa näki hän Simon siellä odottamassa kärsimättömänä.

-- Minä olen löytänyt Lehtosen, huudahti tämä haltioissaan.

-- Älä, Kerro sukkelaan. Minäkin olen toimittanut jotakin.

Simo alkoi kertoa:

-- Kun minä tulin patsaalle, istui sen jalustalla poika, joka oli
minua pienempi. Minä kävelin ohi, ja kun käännyin, niin ehdin nähdä
vilahduksen pojasta, joka hävisi patsaan vieressä olevan lyhdyn alle.
Hän hukkui maahan niinkuin mereen. Minä odotin pitkän aikaa toisen
lyhdyn takana. Yks kaks' alkoikin kivi lyhdyn jalustassa liikkua ja
poika ryömi kuin salama esille ja hävisi. Kivi kieri paikoilleen.

-- Mikset juossut pojan jälkeen?

-- Minä menin tarkastamaan lyhdyn jalustaa. Siinä kiven osassa,
joka oli auennut, oli metallinen leijonan pää, jonka suussa oli iso
rautainen rengas. Se heilui vielä hiukan. Minä vedin ja kiersin
mutta se ei liikkunut. Sitten vasta kun panin jalkani renkaan sisään
ja poljin alaspäin, aukeni kiven etuseinä ja minä livahdin sisään.
Taskulampun valossa minä kävelin vähän matkaa eteenpäin. Sitten tuli
seinä vastaan.

-- Niinkuin eilenkin.

-- Jeh, mutta tässä seinässä oli ovi ja avain ovessa. Minä aukaisin
oven ja näin huoneentapaisen holvin.

-- Oliko siellä valoa?

-- Katossa riippui palava öljylamppu. Siellä oli sänky ja kaappi ja
pöydän ääressä istui justiin Lehtonen, joka söi hienoa aamiaista.

-- Mitä hän sanoi?

-- Minä sanoin että: "Hyvää päivää. Tulkaa pois täältä." Hän hypähti
seisaalleen ja sanoi: "Älä, rakas poika, liikahda kynnykseltä, ovi
menee muuten lukkoon ja me jäämme molemmat tänne".

Onneksi minä olin pitänyt kiinni ovesta. Lehtonen otti kellonsa, joka
oli pöydällä, pani lakin päähänsä ja lähti mukaan. Heti kun minä
päästin oven käsistäni, läiskähti se kiinni. Me kuljettiin takaisin
aika kyytiä, kivi meni helposti paikoiltaan, ja me oltiin kadulla.
Lehtonen kertoi, että hänellä oli ollut hyvää ruokaa, joka työnnettiin
sisään pienestä luukusta. Kaikki hänen rahansa ja muut tavaransa olivat
tallella. Me mentiin hänen asuntoonsa, ja tiellä hän kertoi, mitä oli
tapahtunut.

-- Explementit olivat kai tehneet tämänkin? kysyi Esko.

-- Walker oli kirjoittanut hänelle kirjeen ja pyytänyt tapaamaan
Havis Amandan luona. Siellä oli auto odottamassa. Tuskin oli Lehtonen
istuutunut niihin, kun kaksi miestä tarttui häneen kiinni ja kolmas
sitoi haisevan liinan kasvojen päälle. Hän pyörtyi heti ja heräsi vasta
sängyssä, joka oli holvissa. Kerran oli joku huutanut oviluukun kautta
ja sanonut, että hän pääsee vapaaksi kuukauden perästä.

-- Kun Pariisin Olympialaiset olisivat loppuneet. Oliko Lehtonen
iloinen? kysyi Esko.

-- Hurjan iloinen. Hän kiitti kamalasti ja kysyi minun nimeäni ja
osoitettani. Hänen kotonaan syntyi aika rähinä ja ilo. Mutta Lehtonen
ei uskaltanut jäädä, vaan lähti heti valmennusleirille. Minä livistin
kotiin. Lehtosen sukulaiset siunasivat minua ja Lehtonen lupasi palkita
kunnollisesti. Kerro sinä nyt!

Esko kertoi lyhyesti, mitä oli kokenut, ja sanoi sitten:

-- Nyt otetaan vain nuora mukaan ja lähdetään pelastamaan toisia.

-- Jätetään se retki iltaan. Minä en uskalla mennä päivällä.
Explementit voivat viedä meidätkin, ja silloin olisi Suomen kunnia
hukassa. Ei kukaan muu tiedä neuvoa, sanoi Simo.

-- Mennään sitten illalla, suostui Esko. -- Minulla on nälkä.

-- Se minuakin vaivaa.



VIII.

PELASTUS.


-- Onko täällä lähellä hyvää valokuvaajaa? kysyi Minna pojilta aterian
jälkeen.

-- Meneekö Minna valokuvauttamaan itsensä? kysyi Esko.

-- Minä otan kuvan tuosta kissasta, silloin tietää minkälainen se on
ollut, jos se taas vaihtuu.

-- Nyt tuulee niin, että pieni sydänkäpy voisi vilustua, sanoi Simo
hellästi.

-- Sitäpaitsi on perjantai ja se on kaikista vaarallisin
valokuvauspäivä. Silloin on sattunut ennenkin monta onnettomuutta,
varoitti Esko.

Minna katsoi epäluuloisesti poikia, eikä vastannut mitään.

Hän puki päällysvaatteet ylleen, otti kissan kainaloonsa ja teki lähtöä.

-- Tuo on estettävä, Minna hukkaa rahansa turhaan ja oikea Järtekryyni
ei ole sitten valokuvan näköinen, kuiskasi Esko hädissään Simolle.

Tämä meni keittiöön, ja sanoi:

-- Hyvä Minna, minä olen niin heikko tänäpäivänä. Täytyy juoda vähän
kanverttitippoja. Onko Minna hyvä ja antaa maitoa, että saan ne nieltyä.

-- Mistä se heikkous nyt tulee? murisi Minna, mutta pani kuitenkin
kissan maahan ja meni hakemaan maitoa.

Simo antoi Eskolle merkin, että tämä korjaisi kissan. Kun Minna tuli
takaisin, makasikin se laiskana ja velttona ison liinavaatekaapin
päällä. Korkea leikkauksilla koristettu reuna esti sitä näkymästä.

Minna haki sitä ensin äänettömänä, mutta tuskastui, kun ei löytänyt
mistään.

-- Hakekaa tekin kissaa. Missä se on. Ikkunat ja ovet ovat sulettuja,
kyllä se on täällä.

Pojat hakivat jonkun aikaa, mutta turhaan.

-- Järtekryyni, Järtekryyni, tule emäntäsi luo, mainitteli Minna.

-- Eihän se ole Järtekryyni, sanoi Simo.

-- On se niin paljon kuin mahdollista, mutta kyllä se löytyy joskus,
sanoi Esko.

-- Se on kuollut. Minä arvaan, että se on kuollut. Sitä ne
eriskummalliset merkit tiesivät, että se oli kypsynyt kuolemaan. Oli
se sittenkin minun Järtekryynini, mutta tulevan onnettomuuden varjo
oli langennut sen päälle ja muuttanut sen ulkonaisen haahmon ja
esiintymisen, puhui Minna haikeasti.

-- Jos se olisi kuollut, niin ruumis olisi täällä, sanoi Esko.

-- Kuka tietää, minkälainen loppu sille on tullut, sanoi Minna
salaperäisesti ja pudisteli päätään. Onneksi soi ovikello ja pojat
juoksivat avaamaan.

Hetti täti tuli punakkana ja hyväntuulisena.

-- Ovatko herrat kotona? Sopiiko tulla tervehtimään? kysyi hän.

-- Eno on ulkona, mutta me ollaan kotona ja Minna keittää kahvia,
toimitti Simo.

-- Kyllä enokin tulee pian kotiin. Hetti täti tuli eri sopivasti.
Meillä oli juuri hankalaa, kun Minnakin taas on niin huonolla elämisen
päällä.

Hetti täti istuutui poikien huoneen leveään sohvaan, ja molemmat
isännät asettuivat viereen.

-- Mitä kesäsuunnitelmia teillä on, pojat? kysyi Hetti täti.

-- Eno lukee kirjastossa koko kesäkuun ja me ollaan ensin täällä.
Yhdeksi viikoksi me lähdetään Uskin poikien luo Karjalohjalle.
Heinäkuussa on Minnalla vapaa aikansa ja me mennään jonnekin hoitamaan
terveyttämme, kertoi Esko.

-- Kuka teistä on sairas? Minusta te näytätte aivan terveiltä,
ihmetteli Hetti täti.

-- Eno sanoo, että hän on lukenut sanomalehdistä, että nykyajan koulut
rasittavat lapsia, ja sentähden hän parantaa meidät heinäkuussa, sanoi
Simo.

-- Voi teitä epäkäytännöllisiä miesparkoja.

-- Mitä Hetti täti sitten tekee?

-- Minulla on huvila Porvoon saaristossa. Siellä minä purjehdin ja
kalastan ja nautin vapaudesta ja aavasta merestä, jonne on muutama
kilometri matkaa.

-- Ihanko yksinään?

-- Alamäellä on huvila viereisellä saarella. Heillä on veneessä
peräpotkuri ja tytötkin osaavat kuljettaa sitä. Me olemme vesillä, kun
vain ilma sallii.

-- Ihanaa, hurjan ihanaa! Onko tädillä iso huvila? kysyi Simo.

-- Kyllä se on niin iso, että te mahdutte sinne. Minä tulinkin tänne
kyselemään teidän aikeistanne. Tulisitte sinne heinäkuun alussa ja
viipyisitte syyskuun loppuun.

-- Se olisi hurjan hauskaa. Kiitos, rakas Hetti täti, innostui Simo.

-- Mainiota, mutta eno voi vastustaa, eikä hänellä ole niin paljon
aikaakaan, arveli Esko.

-- Minä tarkoitin vain teitä molempia, sanoi Hetti täti.

Poikien kasvot venyivät pitkiksi.

-- Enoa ei voi jättää yksin.

-- Hän jäisi aivan hunningolle.

-- Mutta onhan hän ennenkin tullut toimeen ilman teitä.

-- Nyt me ollaan totuttu olemaan yhdessä ja hän on ihan kuin isä,
paitsi ettei hän kiellä joka asiaa niinkuin muutamat isät, vaikka se
olisi haitallistakin terveydelle tai muuten, sanoi Simo.

-- Miksei eno saa tulla? kysyi Esko.

-- En minä voi kutsua häntä. Ei sovi.

-- Kelkkari sentään, minä ymmärrän. Kyllä me Eskon kanssa ratkaistaan
tämäkin pulma. Vaikeampaakin nämä pojat ovat tehneet, hykersi Simo.

-- Varokaa sekaantumasta asioihin, jotka eivät liikuta teitä.

-- Mutta tämä liikuttaa. Varmasti liikuttaa. Siitä olisi hyötyä monella
tavalla, sanoi Eskokin.

-- Mistä olisi hyötyä?

-- Ei sitä voi selittää, mutta sen voi ymmärtää noin vain. Eno ei ole
vielä 40 vuotta, Simo, sanoi Esko.

-- Mutta kamalan huono itse keksimään mitään, paitsi matematiikkaa.

-- Ja ihan mahdoton hännystelemään ja liepeilemään, jota tässä
tarvittaisiin. -- Virtasella asui kerran muuan Laitila, joka oli
leskimies, ja se meinasi yhtä kansakoulun opettajatarta. Muistatko,
Esko, mitenkä hän vehtaili ja äkseerasi? kysyi Simo.

-- Nyt, pojat, puhutte sopimattomia. Minä lähden kotiin, kosk'ette ole
kilttejä, sanoi Hetti täti harmistuneena.

Olisi syntynyt jäykkä tilanne, ellei juuri tällä hetkellä olisi
sattunut välikohtaus.

Hetti neiti katsoi ylöspäin ja alkoi huutaa:

-- Hyi, teillähän on käärmeitä kaapin päällä. Mikä kauhun talo tämä on?
Tappakaa se hetipaikalla. Hae, Esko, kirves tai puntari.

Kissa oli herännyt ja kääntynyt, niin että häntä tunki kaapin päädyn
koristeista ulos. Se liikkui hiljalleen tuuheana ja kiemurtelevana.

-- Tänne asti kuuluu, kuinka käärme kehrää, nauroi Simo.

-- Se on vain kissa, joka ei tahtonut mennä valokuvaajalle Minnan
kanssa, selitti Esko.

Pitkä Hetti täti otti kissan alas ja sanoi:

-- Järtekryyni parka. Sielläkö sinua nyt pidetään? Makaa tässä sylissä.

Minna tuli sisään kantaen kahvivehkeitä. Hän näki heti kissan Hetti
neidin sylissä, mutta ei huomaavinaan sitä, vaan sanoi:

-- Neiti on hyvä ja ottaa kahvia, mutta mennessään hän mumisi: --
Rohkea rotan ottaa, ja näkyypä tietävän talon paikat, kun kissakin
löytyi, mutta ei se ole kultaa, joka alussa kiiltää, vaan lopussa
kiitos seisoo.

Kahvin jälkeen sanoi Hetti täti:

-- Nyt minun täytyy lähteä. Tulkaa sitten kertomaan, mitä enonne tuumii
minun suunnitelmistani. Älkää te vain ryhtykö ominpäin sellaiseen, joka
on minusta epämiellyttävää.

-- Ei ikinä. Me ollaan aina hurjan hienotunteisia. Saaristoon olisi
kamalan kivaa tulla, mutta enosta ei tiedä ennakolta mitään.

-- Minä olen vielä viikon kaupungissa, niin että ehditään sopia
asiasta. Hyvästi.

Kun pojat jäivät yksin, sanoi Simo:

-- Meillä olisi hurjan hauska kesä, jos eno ottaisi Hetti tädin
rouvakseen ja sitten koko perhe asuisi saaristossa. Silloin olisi oikea
koti ja kaikki olisi niinkuin muillakin ihmisillä. Minä en muista muuta
kuin täysihoitopaikkoja tai matkustajakoteja. Sellaisissa me ollaan
asuttu yksin taikka äidin kanssa. Eno on eri hyvä isänsijainen, mutta
tämä koti ei ole ihan tavallinen, sellainen mukavan tavallinen.

-- Hetti tädin kotona on niin erilaista kuin täällä. Sitä ei voi
selittää, mutta tietää vain. Ja enokin on tullut puheliaammaksi ja
tavallisemmaksi, kun on ollut naisseuraa, tuumi Esko.

-- Mutta nyt kello on niin paljon, että täytyy mennä urheilijoita
onkimaan kellarista.

-- Elämä on eri jännittävää.

Pojat ottivat pitkän pyykkinuoran mukaansa ja lähtivät.

Kaikki onnistui hyvin. He tulivat Nikolainkirkon paviljongin luo ja
Esko avasi oven avaimella. He kulkivat muutamia portaita ylöspäin
ja tulivat pieneen huoneeseen. Lattiassa oli luukku, joka ei ollut
lukittu. Pojat laskeutuivat aukosta alempana olevaan kellariin,
josta taas oli lattialuukku. Sekin nousi ylös poikien vetäessä sitä
yhteisvoimin.

Esko valaisi aukkoa sähkölampulla ja molemmat katsoivat reunan yli
kumartuneina alas.

Noin kuusi metriä alapuolella oli sementtinen kellarin ja huoneen
välimuoto. Keskellä oli tyhjä paikka, mutta syrjillä oli vuoteita.

Nurmi juoksi ympäri tasaista tahtia. Myyrä heitti sateenvarjoa toista
seinää kohti. Sinne olikin noin 16 metriä, sillä holvi ulottui kauaksi.
Ritola ja Stenroos hieroivat toisiaan toisella puolella holvia. Ei
kukaan huomannut poikia.

Nämä kiinnittivät nuoran renkaaseen seinään ja heittivät toisen pään
alas.

Urheilijat juoksivat heti aukon alle. He hakivat lakkinsa ja mitä muita
kapineita heillä oli ollut taskuissaan ja alkoivat kiivetä nuoraa
pitkin ylös. Viimeinen, joka oli Myyrä, aikoi juuri tarttua nuoraan,
kun Esko nykäsi nuoranpäätä ylemmäksi ja huusi:

-- Ottakaa kissa mukaan. Sitä ei saa jättää.

Myyrä nosti Järtekryynin olkapäilleen, jossa se istui pidellen
kynsillään takista. Esko laski nuoran taas alas, ja molemmat viimeiset
tulivat onnellisesti ylös.

Urheilijat alkoivat nyt kiittää poikia kilvan, mutta Esko sanoi:

-- Mennään nyt ensin pois täältä. Sitten selvitellään asiat.

-- Olkaa hiljaa, minä kuulen melua, varoitti Simo.

Nyt kuulivat muutkin, kuinka askeleet kaikuivat etäällä. Joku tuli
luultavasti portaita ylös.

-- Tulkaa tänne seinän viereen, odotetaan täällä, sanoi Stenroos.

Ritola pani varovasti luukun aukon päälle. Taskulamput sammutettiin
ja kaikki vetäytyivät hiljaa nurkkaan, joka oli etäällä aukosta. Simo
piteli Järtekryyniä.

Nyt kuuluikin ylhäältä englantia puhuvien miesten ääniä.

Sitten laskeutui kaksi miestä alas luukusta. Molemmilla oli revolverit
käsissä ja toisella hyvä sähkölyhty...

-- Käykää päälle, pojat, huusi Nurmi ja hyppäsi toisen miehen niskaan.

Samassa ryntäsivät muutkin kolme urheilijaa ja vangitsivat miehet,
ennenkuin nämä ehtivät toipua hämmästyksestään. Molemmat ehtivät
kuitenkin laukaista kerran revolverinsa, mutta kuulat eivät sattuneet
muuta kuin seiniin. Toinen löi kumminkin takaisin ja naarmutti lievästi
Eskon säärtä.

Lyhdyn valossa tunsivat pojat vangit Explementeiksi.

-- Nämä juuri ovat kaiken pahan alkujuurena ja syynä. Mitä heille
tehdään? kysyi Ritola.

-- Annetaan poliisin haltuun, ehdotti Myyrä.

-- Antakaa, hyvät herrat, meidän lähteä Amerikkaan. Me emme ryhdy enää
mihinkään teitä vastaan, sanoi Kovero.

-- Mehän olisimme voineet vaikka tappaa teidät. Sen sijaan on teillä
ollut hyvä ruoka ja kaikki mitä olette tarvinneet. Me olisimme
korvanneet kaikki vahingot, mitä teille olisi tullut tämän kautta,
sanoi Kupera.

-- Mehän emme merkitse mitään. Pääasia on Suomi ja isänmaamme kunnia.
Te olisitte tuottaneet meidän maallemme tuhon Olympialaisissa, ellei
näitä kunnon poikia olisi ollut, sanoi Stenroos.

-- Me ajattelimme omaa isänmaatamme, sanoi Kovero.

Teidän omat kansalaisenne eivät suinkaan hyväksyisi tällaisia keinoja,
sanoi Myyrä.

-- Me lähdemme huomenna Ariadnella pois maasta. Voitte itse tulla
rantaan katsomaan lähtöämme, lupasi Kupera.

-- Annetaan heidän livistää, mitä me kostosta välitämme, sanoi Ritola.

-- Maksamme teille 500 markkaa kullekin korvausta ajanhukasta, sanoi
Kovero.

-- Menkööt vaikka ilmaiseksi minun puolestani, sanoi Stenroos.

Urheilijat ovat jalomielistä väkeä, he eivät ole pitkämielisiä eivätkä
kostonhimoisia.

Amerikkalaiset maksoivat 3 000 markkaa. Pojat olivat kertoneet
Lehtosenkin pelastuksesta ja vaativat hänellekin korvausta.

Sitten kaikki kiipesivät pois kellarista ja Explementit hävisivät aika
kyytiä.

Ulos tultua alkoi neuvottelu. Urheilijat kertoivat, että heidät oli
yllätetty valmennusleirin alueella, huumattu nukutusaineella ja viety
yksitellen vankilaan. -- He eivät tietäneet, missä paikassa kaupunkia
olivat olleet vangittuina. Onneksi oli vielä aikaa harjoitella ennen
Pariisiin lähtöä.

Pojat puolestaan kertoivat, mitenkä he olivat päässeet amerikkalaisten
jäljille.

-- Mitenkä voimme nyt palkita teitä, pojat? kysyi Stenroos.

-- Sanokaa mitä haluatte, niin urheilun ystävät hankkivat sen teille,
ellei se ole aivan mahdotonta. Te olette sen hyvin ansainneet, kehoitti
Myyrä...

-- Kiitollisuutemme te saatte ikuisiksi ajoiksi, te olette oikeita
Suomen poikia. Mutta lausukaa joku asia, jota oikein hartaasti
toivoisitte, sanoi Ritolakin.

-- Enempää me emme tahdo. Muistakaa vain meidän nimemme: Esko ja Simo
Linja, jos joskus satuttaisiin tapaamaan. Ei me välitetä polkupyöristä
tai muista lahjoista, sanoi Esko.

-- Isänmaa ja Suomi ovat meistä pääasia. Niille ei vedä vertoja
Phoenix special tai Wanderer. Älkää suinkaan ajatelkokaan, että me
vaadittaisiin palkkaa, Swiftiä tai sellaista. Me ollaan hurjan iloisia,
jos Suomi voittaa ja te tulette kunniaan.

Nurmi otti muistikirjansa taskustaan ja kirjoitti siihen jotakin.
Sitten hän kysyi poikien osoitteet ja kirjoitti nekin muistiin.

-- Nyt me lähdemme valmennusleirille Drumsöhön, emme me voi enää seistä
tässä kadulla. Mutta teitä me emme unohda, Linjan kunnon pojat, sanoi
hän ja puristi poikien käsiä.

-- Vahinko, ettei voi kirjoittaa sanomalehtiin koko juttua. Siitä
voisi muuten tulla kansainvälisiä selkkauksia. Menkää, pojat, huomenna
katsomaan, lähtevätkö Walker ja Burns Ariadnella. He eivät olleet
tavallisia pahantekijöitä, mutta kyllä he olisivat ansainneet ainakin
selkäsaunan, sanoi Ritola.

-- Kyllä heitä harmittaa tarpeeksi asti, kun te saatte kultamitaleja
Pariisissa, sanoi Esko.

-- Kiitos vielä kerran, pojat, sanoi Stenroos ja alkoi harpata pitkin
Unioninkatua melkein maratonin tahdissa.

Muutkin hyvästelivät sydämellisesti ja seurasivat perässä.

Esko, Simo ja Järtekryyni menivät kotiinpäin.

He olivat iloisia ja juttelivat koko matkan merkillisestä
seikkailustaan.

Kotiin tultuaan he panivat Järtekryynin omalle tilalleen ja Simo vei
vanhan vieraan kissan sinne, josta hän oli ottanut sen. Se juoksi
portin alta viereiseen pihaan, josta se luultavasti oli kotoisinkin.

Maata mennessä sanoi Simo:

-- Jos meillä olisi äiti ja isä, niin he olisivat varmasti iloisia
pojistaan.

-- On kumminkin kivaa, kun on tehnyt hyötyä ja joku on kiitollinen.
Kerrotaan huomenna enolle, sanoi Simo.

-- Mutta eno sanoo vain että: "sehän on sangen merkillistä, menkää nyt
pojat omaan huoneeseenne".

-- Älä. Niin oli ennen, mutta nyt hän on jo aika paljon meidän
kanssamme ja ymmärtää montakin asiaa.

-- Jeh. Ymmärtää paljonkin, tunnusti Simokin.

       *       *       *       *       *

Vasta myöhään syksyllä saivat pojat selityksen siihen, mikä vielä jäi
hämäräksi.

Simo tunsi kerran koulunpihalla yhden alaluokan pojan samaksi, joka oli
Aleksanterin patsaalla vienyt ruokaa Lehtoselle. Tälle Simo kertoi,
mitenkä hän ja Esko olivat pelastaneet urheilijat. Silloin poikakin,
jonka nimi oli Onni, kertoi mitä hän tiesi.

Hänen isoisänsä oli ennen ollut korjaamassa Nikolainkirkon läntistä
paviljonkia. Silloin hän oli keksinyt maanalaisen holvin ja tutkinut
sen käytävät. Aikaisemmin hän oli ollut Amerikassa Walkerin
palveluksessa. Keväällä oli tämä ystävänsä Burnsin kanssa tullut
Helsinkiin. He pyysivät Onnin isoisää neuvomaan heille turvallisen
piilopaikan, jossa he säilyttäisivät muutamia ystäviä, joita vihamiehet
vainosivat. Heinäkuun keskivaiheilla aikoivat he kaikki matkustaa
Amerikkaan.

Onnin isoisä näytti heille kirkon alaisen holvin ja antoi avaimen,
jonka hän oli hankkinut vuosia sitten. Onni oli kuullut koko jutun
isoisältään, sillä häntä käytettiin Lehtosen ruokkimiseen. Aikaihminen
ei olisi päässyt niin helposti huomaamatta livahtamaan aukosta sisään.

Walker oli kirjoittanut, että he olivat nyt Amerikassa. Hän lähetti
rahaakin isoisälle. Onni oli luullut, että kaikki, jotka olivat olleet
kirkon alla piilossa, myöskin olivat Amerikassa. Hän ei ollut koskaan
puhutellut heitä.

Simo selitti hänelle asian todellisen laidan, jonka johdosta Onni
suuttui pahanpäiväisesti. Hän väitti, ettei hänen isoisänsä koskaan
olisi auttanut Walkeria sellaisessa asiassa. Onni itse oli innostunut
urheilusta ja harmitteli, että oli joutunut tekemään haittaa
urheilijoille. Hän lupasi kertoa isoisälleen Walkerin ja Burnsin kurjan
menettelyn.

Simo haki Eskon, ja Onni kertoi uudelleen koko jutun. Niin oli asia
selvinnyt lopullisesti.



IX.

ONNELLINEN PÄIVÄ.


Oli seuraava päivä urheilijoitten pelastumisen jälkeen.

Pojat olivat kertoneet juurtajaksain koko seikkailunsa ihmettelevälle
enolleen. Nyt he olivat menneet satamaan katsomaan, menisivätkö
Explementit Ariadnella.

Tohtori oli lähtemäisillään kirjastoon, kun Minna pidätti hänet.

-- Täällä talossa ei asiat ole oikein päin. Onko tohtori huomannut
viimeisten päivien merkkejä ja ilmestyksiä? Täällä on hirvittävä ulos-
ja sisäänkäyminen joka yö, niinkuin joku katsoisi, kenenkä hän nielisi.
Järtekryyni muuttaa haahmoaan yhtä mittaa, niin että peloittaa olla sen
kanssa yksinään. Pojat ovat outoja ja merkillisiä. Heillä on jotain
mielessä ja tekeillä. Mutta vaarallisin on se ansa, jonka viekas nainen
ystävyyden varjon alla punoo sille, joka ei sitä aavistakaan, mutta
kirjoittaa vain numeroja ja ajattelee sellaisia asioita, jotka vain
pimittävät ihmisen selvää ymmärrystä, puhui Minna tavalliseen hämärään
tapaansa.

-- Minna on vain levollinen. Elämä tasoittuu ja vaikeudet selviävät
itsestään, sanoi tohtori, joka oli tottunut tällaisiin ylimalkaisiin
viittauksiin. Hän ei koskaan vaivautunut ajattelemaan, mihin ne
tähtäsivät.

-- Eikö tohtori välitä siitäkään, että Hetti neiti kävi täällä ja pyysi
poikia hänen huvilalleen kesäksi.

-- Mitä pojat siihen sanoivat?

-- He eivät luvanneet mennä ilman tohtoria. Kyllä minä kuulin muutakin.
Pojat sillä on jo puolellaan, musta kylki kummallakin.

-- Kyllä poikien tulisi päästä saaristoon, mutta minusta on ikävää olla
koko kesä erossa heistä.

-- Minä tiedän, mihinkä se hämärän kukka tähtää.

-- Mikä hämärän kukka?

-- Se kukka, jonka elon päivä alkaa hämärtää, vaikka vielä ei ole ilta.
Mutta puhua on hopeaa ja vaieta on kultaa, mutta usein väärin tehty,
jos ei varoita sitä, joka ei itse näe, mitenkä vapaus on menemässä.

Tohtori otti hattunsa ja aikoi poistua todenteolla, kun Minna päätti
luopua vertauksista ja viittauksista ja sanoi suoraan:

-- Hetti neiti tahtoo mennä naimisiin.

-- Mitä Minna nyt puhuu? Naiset joutuvat naimisiin, eivätkä mene.

-- Mutta Hetti neiti ei joudu.

Tohtori käveli hermostuneena edestakaisin lattialla, siveli hiuksiaan
ja ryntäsi vihdoin päättäväisesti ulko-ovelle sanoen:

Saadaanpa nähdä, eikö joudu.

Minna puisteli päätään ja meni keittiöön tarkastamaan Järtekryyniä,
jota hän yhä epäili.

       *       *       *       *       *

Pojat olivat sillä välin käyneet satamassa ja nähneet kuinka Walker
ja Burns todellakin lähtivät. He seisoivat laivan kannella, hienoissa
matkapukimissa ja keskustelivat iloisen joukon ympäröiminä. Rannalla
oli heitä saattamassa sekä suomalaisia että ulkomaalaisia naisia ja
herroja. Edelliset olivat tuoneet kukkia ja jälkimmäiset pyysivät
lähteviä tulemaan pian takaisin Suomeen.

-- Vankilassa noitten pitäisi istua, eikä kunniallisen laivan kannella,
valkeina kuin lumi, sanoi Simo harmissaan.

-- Päästäisiin me kääntämään heidän sisunsa ulospäin, niin nähtäisiin,
mitä lumen alla on, sanoi Esko. -- Mennään pois täältä, ennenkuin minä
huudan heille heidän kunniansa.

Kun pojat tulivat kotiin, kuulivat he ääniä eteisestä. Avattuaan oven
he näkivät häikäisevän näyn.

Eteisen lattialla oli kaksi hienoa polkupyörää. Minna puhui miehen
kanssa, joka oli tuonut pyörät.

-- Tämä on varmaan erehdys. Ei meille ole ostettu polkupyöriä, sanoi
hän.

-- Tässä on selvä osoite. Kyllä ne ovat tänne tulevia, sanoi mies ja
ojensi Eskolle kirjeen.

Päällekirjoitus oli:

 Esko ja Simo Linja. Tohtori Elis Somerin luona. Alla oli katu ja
 numero.

Eskon kädet vapisivat, kun hän avasi kirjekuoren. Sisällä oli paperi,
jossa seisoi:

 "Koko valmennusleirin urheilijoitten sankka parvi lähettää Eskolle ja
 Simolle tervehdyksensä. Pyörät ovat muistolahjoja kelpo pojille. Hei,
 hei, Suomi!"

-- Hurraa ne ovat meille, huusi Esko luettuaan kirjeen.

-- Ihanat Wanderer-pyörät, voi kamalaa! -- Simo huusi ja nauroi.

Molemmat alkoivat tarkastella pyöriä, nostaa ja käännellä niitä.

Mies poistui hymyillen, ja Minna alkoi kysellä uteliaana, keitä ne
oikeastaan olivat.

-- Meillä on hyviä urheilijaystäviä ja he ovat lähettäneet nämä meille,
selitti Simo.

-- Lähtään heti ajelemaan, minä en malta odottaa, sanoi Esko.

Kaksi hyvin onnellista poikaa ajoi hetki sen jälkeen pitkin katuja. He
olivat jo aikoja sitten oppineet toveriensa pyörillä ajamaan.

Ensin suunnattiin matka Agda Åhlgrénin vesimyymälän luo.

Siellä pojat kertoivat urheilijoitten pelastumisesta, jonka Agda muuten
oli kuullutkin Joosepilta.

Sieltä lähdettiin Hetti tädin luo.

Ihmeekseen tapasivat pojat enonsa täällä.

He kertoivat innossaan pyöristään, näyttelivät niitä joka puolelta ja
kehuivat.

-- Tulkaa nyt sisään, niin saatte kuulla jotakin, sanoi Hetti täti
ihmeteltyään pyöriä.

Pojat menivät uteliaina sisään, sillä tädin ääni oli ollut tavattoman
juhlallinen.

-- Tämä näkyy olevan oikea onnen päivä, sillä minäkin olen saanut ison
lahjan, sanoi eno.

-- Keneltä? Hetti tädiltäkö? kysyi Simo.

-- Niin juuri. Hän on antanut itsensä minulle.

Pojat seisoivat vähän hämillään eivätkä tietäneet mitä sanoa.

-- Ettekö ole iloisia saadessanne myöskin äidin sijaisen, sanoi Hetti
täti ja syleili poikia.

-- Hurjan iloisia, tätä me toivottiinkin. Keksikö eno itse tämän? sanoi
Simo.

-- Ei minua ainakaan kukaan siihen kehottanut, sanoi eno ja otti
Hetti-tätiä vyötäisiltä.

-- Älä ole näkevinäsi, muuten se häpee, kuiskasi Simo Eskolle.

Kun iloinen ja puhelias seura istui kahvipöydän ääressä, kertoi Esko
poikien viimeisen seikkailun.

-- Tepä olette toimeliaita poikia, minä olen oikein ylpeä teistä, sanoi
Hetti täti lämpimästi.

Sitten hän kertoi, mitä eno ja hän olivat päättäneet tulevaisuuden
suhteen.

He antaisivat heti kuuluttaa kirkossa ja häät vietettäisiin parin
viikon perästä. Sillä aikaa saavat pojat polkupyörineen olla Uskin
poikien luona Karjalohjalla.

-- Te saatte tulla kotiin vihkiäisiksi ja lähteä senjälkeen saaristoon.
Alamäen täti on luvannut ottaa teidät luokseen viikoksi. Minä soitin jo
hänelle ja kerroin uutisen.

-- Missä te olette sillä aikaa?

-- Teemme pienen häämatkan Imatralle ja tulemme sitten minun
huvilalleni, jossa vietämme yhdessä koko kesän, sanoi Hetti täti.

-- Mutta eikö morsiamet tarvitse kaikenlaista? Reikäompelusta ja
sellaista? kysyi Esko.

-- Minulla on jo täydellinen koti ja vähitellen voimme hankkia, mitä
puuttuu.

-- Missä me asutaan talvella?

-- Te muutatte kaikki minun luokseni, sillä nämä ovat minun omia
osakkeitani. Kaksi huonetta on vuokrattu rohdoskaupan myyjättärelle.
Hän saa muuttaa, kyllä nyt saa huoneita. Sillä lailla saamme työhuoneen
Elikselle ja oman turvapaikan uusille pojilleni.

-- Mutta saa nähdä, suostuuko Minna kaikkeen tällaiseen. Mitähän hän
sanoo? kysyi Simo.

-- Hän lähtee nyt lomalle. Kerrotaan hänelle uutinen vasta syksyllä,
ehdotti eno levottomana.

-- Ei häneltä voi salata suurempia asioita. Sitäpaitsi on vaarallista
toimia ominpäin kysymättä häneltä, varoitti Esko.

-- Kamalan vaarallista, vahvisti Simo.

-- Minä en ainakaan kerro, sanoi eno.

Hetti nauroi makeasti ja sanoi:

-- Miesparat. Kylläpä te olette eläneet ankaran käden alla. Minä en
pelkää Minnaa, enkä juuri ketään muutakaan. Eikä hänen suostumustaan
nyt kysytä. Huomenna tulen järjestämään asiat. Hän saa tulla syksyllä
keittäjättäreksi meille, tai muuttaa. Valitkoon itse, mutta emäntä olen
minä. Soittakaa minulle, jos perästäpäin nousee myrsky.

-- Mutta minä en osaa olla juuri muuta kuin matematiikan dosentti, tai
ehkä tulevaisuudessa professori, sanoi eno hiljaisesti.

-- Sinusta tulee koko talon kunnioitettu isäntä, jonka tahtoon kaikkien
on alistuttava, sanoi Hetti täti päättäväisesti.

Tohtori näytti olevan ymmällä näin suuresta kunniasta, mutta Esko sanoi:

-- Niin meistäkin. -- Välistä tapahtuu hurjan paljon kivoja asioita.
Nyt mekin saadaan oikea koti.

-- Me olemme olleet neljä yksinäistä ihmistä ilman perhettä ja
rakkautta. Kun me nyt liitymme yhteen, niin kestämme paremmin vaikeat
ajat ja koettelemukset, sanoi Hetti täti ojentaen toisen kätensä
pojille ja toisen sulhaselleen.

-- Olkaamme kiitollisia siitä, mitä me kaikki nyt saamme, sanoi tähän
enokin tavattoman liikutuksen vallassa.

-- Jeh. Polkupyöristä ja huvilasta ja kodista, lisäsi Esko.

-- Ja enosta ja tädistä, täydensi Simo.

-- Ja me rakkaista pojistamme, lopetti eno.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jännittävä talvi: Kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.