Title: Mestari Adam kalabrialainen: Kertomus Italaian rosvoelämästä
Author: Dumas, Alexandre
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Mestari Adam kalabrialainen: Kertomus Italaian rosvoelämästä" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

KALABRIALAINEN ***



MESTARI ADAM KALABRIALAINEN

Kertomus Italian rosvoelämästä


Kirj.

ALEXANDRE DUMAS


Ranskankielestä suomentanut

Joel Lehtonen



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1916.



SISÄLLYS:

    I. Puhuva madonnankuva.
   II. Kirjeelliset uutiset.
  III. Fra Bracalone.
   IV. Marco Brandi.
    V. "Komentaja".
   VI. Rosvo Jumalan armosta.
  VII. Matteo-kuoman kolme soldoa.
 VIII. Kreikkalainen myssy.
   IX. Kiirastuleen tuomittujen sielut..
    X. Maanjäristys.
   XI. Uhrautuminen.
  XII. Hääpuku.
 XIII. Ehtoollisastiat.



I

Puhuva madonnankuva


Se on mainio seutu, tuo Kalabria: kesällä siellä paistuu kuin
Timbuktussa; talvella siellä jäätyy kuin Pietarissa; ja lopuksi: siellä
ei lasketa, kuten muissa maissa, vuosin viisivuotisin väenlaskukausin
tai vuosisadoissa, vaan maanjäristyksittäin.

Kuitenkin on vähän kansoja, jotka ovat niin kiintyneitä seutuunsa kuin
kalabrialaiset. Se johtuu epäilemättäkin siitä, että kuori, joka sitä
peittää, on kaikkein viehättävimpiä; sen laaksot ovat hedelmälliset
kuin puutarhat, sen vuoret puita täynnä kuin metsät; ja silloin tällöin
näkee rinteitä vallitsevain kastanjien huippujen takaa kohoavan
punertavan vuorenkärjen, lujana kuin graniittitorni, jonka kupeita
salama on viiltänyt, mikä seikka saa matkustajan luulemaan, että hän
lähestyy jotakin muinaista jättiläisten kylää.

On kyllä totta, että tässä onnellisessa maassa ei voi mihinkään
mainittuun hyvään luottaa. Etna ja Vesuvius eivät ole milloinkaan
käsittäneet vakavasti Sisilian ja Kalabrian välillä toimitettua
eroitusta, joten nuo vanhat ystävykset ovat säilyttäneet sangen usein
uudistuvat maanalaiset suhteensa näyttääkseen, että heidän keskenään
vallitsee aina mitä parhain ymmärtämys. Siitä johtuu, että joka kerta,
kun ne ryhtyvät seurusteluun toistensa kanssa, koko niemimaa hyppää
niinkuin raamatun vuoret, ei suinkaan ilosta, vaan kauhusta: silloin
laaksot paisuvat vuoriksi, vuoret painuvat laaksoiksi ja kaupungit
katoavat johonkin nieluun, joka sulkeutuu heti auettuaan; niin ettei
kotka, liidellessään tämän tason yläpuolella, joka liikkuu kuin sitä
ympäröivä meri, tunne enää tänään eilistä Kalabriaa.

Yhdessä yössä se muuttaa muotoaan Reggiosta Pestumiin saakka; se on
Herramme kaleidoskooppi.

Asumansa maaperän horjuvaisuuden vuoksi ei kalabrialaisilla yleensä
ole historiaa, sillä harvoin säilyvät minkään vuosisadan arkistot
koskemattomina toiseen; siellä on jopa sellaisiakin yksilöitä, jotka
eivät tiedä ikäänsä eivätkä edes nimeään. Se ja se lapsi on pelastunut
melkein yksin, niinkuin Mooses, maanmullistuksesta, joka on niellyt
kokonaisen kylän; ellei parturi, joka oli kätilönä hänen äitinsä
synnyttäessä, tai pappi, joka hänet kastoi, jäänyt eloon, ei hänellä
ole mitään neuvoa saada itsestään minkäänlaisia tietoja. Hän kokoilee
ehkä sieltä täältä ympäristön asukkailta joitakuita arvailuja ajasta,
jolloin hän on syntynyt, ja suvusta, johon hänen pitäisi kuulua, mutta
hänen oikea ikänsä lasketaan maanjäristys-päivästä, ja hänen todellinen
perheensä on se, johon hänet on otettu kasvatiksi.

Mestari Adam, kertomuksemme sankari, oli elävä esimerkki tästä
kuvaamastamme merkillisestä asiaintilasta.

Jos lukijat tahtovat tutustua tuohon kunnioitettavaan henkilöön, jota
kohtaan pyydämme nyt saada kiinnittää heidän koko huomionsa, ei heidän
tarvitse muuta kuin luoda silmänsä äkkijyrkälle polulle, joka vie
Nicoterasta Monteleoneen. He näkevät silloin siellä, elokuun tulisen
auringon alla, kulkemassa noin viidenkymmenen tai viidenkuudetta vuoden
ikäisen miehen, puettuna samettisiin liiveihin ja polvihousuihin,
joiden alkuperäistä väriä on vaikea eroittaa maalikerrostumain alta,
jotka ovat peittäneet sen vuorotellen enemmän tai vähemmän leveinä
laikkuina. Hänen vyölaukkunsa taskuista pistää esiin puukon asemasta,
joka hänen kansalaisillaan on tavallisesti matkassa, rauhallisempia
aseita: kaksoiskäärö kaikensuuruisia suteja ja siveltimiä; ja hänen
vyönsä kuljettaa pistoolien paikalla valikoidun lajitelman kirkkaita
ja kirkuvia värejä, joista alkeelliset kansat pitävät enemmän kuin
hillityistä värisoinnuista. Matkapullo, jota hän kantaa olkahihnassa,
ei sisällä Liparin tai Catanzaron nektaria, vaan liimavettä, joka
auttaa häntä samallaikaa sammuttamaan janonsa raakaa vettä laheammalla
aineella ja kiinnittämään punavärinsä ja indigonsa sitä lujemmalla.
Ja viimein sauva, jota hän kansallisen karabiinin tapaan kantaa niin
peloittavalta näyttävänä aseena olallaan, on ainoastaan viaton karttu,
jolle maalarit ovat antaneet kuvaavan nimen: kädennoja.

Tämä mies, joka on ruumiiltaan atleettinen ja käynniltään vielä
nopea ja keveä, katseeltaan huoleton ja iloinen, löydettiin heinäkun
21 päivänä v. 1764, alastomana ja itkevänä, neljännespeninkulman
päässä täältä, Maidan kylästä, joka oli kadonnut yöllä maan sisään,
taloineen ja asukkaineen päivineen, aivan kuin joku noista kirotuista
kaupungeista, joita Jumalan viha muinoin kohtasi. Nicoteran talonpojat
löysivät hänet tien ravista, voimatta aavistaa, kuinka hän oli sinne
joutunut; he ottivat hänet hoitoonsa, ja heiltä hän sai maailman
ensimmäisen ristimänimen, luultavastikin hämärän syntyperänsä
muistoksi. Jää nyt selitettäväksi, mistä hänelle Oli tullut mestarin
nimitys, joka hänen nimeensä liittyi.

Nuoren Adamin, jonka ikä siis alkaa vuoden 1764 onnettomuudesta, —
tapahtuma, mikä teki hänet ehkä noin vuoden tai puolitoista nuoremmaksi
kuin hän oikeastaan oli, — olivat hänen kasvattivanhempansa
määränneet ensin karjaa paimentamaan: luottamustoimi kylläkin, koska
villa muodostaa, kuten tiedetään, öljyn ja viinin keralla Kalabrian
ainoan rikkauden. Mutta hän oli piankin osoittanut heikkoa kutsumusta
paimenelämän iloihin, noihin, joita hänen kansalaisensa Theokritos on
niin runollisesti lauluissaan ylistänyt. Sensijaan oli hänellä, kuten
Giottolla, vahva taipumus piirtää hiekkaan ihmisten, puiden ja eläinten
kuvia, ja jos hänelle olisi avautunut jonkun Cimabuen atelieri,
olisi hänestä ehkä tullut suuri maalari. Onnettomasti kyllä puuttui
oppilaalta opettaja; opetus ei rientänyt kehittämään hänen luontaisia
lahjojaan, ja nuori Adam jäi vain sutaajaksi.

Muuten, tässä me lankeamme aikakautemme vikaan, joka on tuomita
kaikkea meidän sivistyksemme näkökannalta; arvoisa kuvantekijä, jota
olemme nyt nimittäneet epäkunnioitettavasti sutaajaksi ja joka olisi
ehkä kyllä ansainnut sen nimen Pariisissa, Lontoossa tai Roomassa,
oli asuinseudullaan sangen huomattu taiteilija, jonka tuotteet olivat
aikoinaan nauttineet sellaista mainetta, että Napolin poliisikin oli
arvellut velvollisuudekseen sekaantua asiaan.

Kerromme kohta, missä olosuhteissa tuo isällinen laitos joutui
tällaisiin huoliin.

Mestari Adam oli jo ansainnut, valmistamalla joukon enemmän tai
vähemmän kauniita kylttejä, arvonimen, joka on hänen ristimänimensä
edellä, kun tuli vuoden 1798 vastavallankumous. Ferdinandin ja
Karolinan olivat, kuten tiedetään, ranskalaiset karkoittaneet
valtaistuimelta, ja he olivat vetäytyneet Napolista Sisiliaan
kontra-amiraali Nelsonin laivalla, siirtäneet hallituksensa Palermoon
ja jättäneet Napolin Championnetin valtaan, joka oli siellä julistanut
partenopelaisen tasavallan. Vapautettujen alamaisten onnettomuudeksi
oli puoliksi kruununsa menettäneillä kuninkaalla ja kuningattarella
lähistöllään päättäväinen mies nimeltään kardinaali Ruffo, joka ryhtyi
valloittamaan takaisin laillisten hallitsijainsa valtaistuinta. Hän
purjehti siis kuninkaallisen parin kanssa Kalabriaan ja kutsui pyhän
uskon nimessä ympärilleen kaikki ne, jotka olivat pysyneet uskollisina
entisille kuningasvaltaisille periaatteille. Viisi-, kuusisataa miestä
riensi paikalle ensimmäisen kehoituksen kuullen; rohkea partiolainen
piti tätä joukkoa riittävänä, ja koska hän ei ollut marssimaan
lähteäkseen muuta vailla kuin lippua, jonka ympärille hän voi
sotilaansa yhdistää, tiedusti hän jotakuta taiteilijaa maalaamaan hänen
lippuunsa Karmelvuoren Neitsyt Maarian, jonka suojelukseen kardinaali
oli yrityksensä jättänyt.

Mestari Adam oli silloin parhaassa iässään ja luomisvoimassaan:
hän astui täynnä itseluottamusta Ruffon eteen, selitytti itselleen
suunnitelman, ja valmisti pyydetyn madonnan niin nopeasti ja
sellaisella tunteella, että hän samalla kertaa tyydytti sekä
kirkonmiestä että sotilasta. Kenraalipappismies tarjoutui, kaksinaisen
arvonsa mukaan, myöntämään hänelle kaiken, mitä hän toivoi, niin
hengellisessä kuin maallisessa suhteessa. Mestari Adam pyysi häneltä
hengellisenä lahjana hänen siunauksensa ja maallisena oikeuden maalata
yksinään madonnia ja kiirastuleen tuomittuja sieluja kaikkiin vapaihin
seinäpintoihin, mitä hän saattoi tavata viidenkymmenen virstan piirissä
ympäristöllään. Tähän kaksinkertaiseen pyyntöön myönnyttiinkin heti
paikalla, vaikka se tuntuikin läsnäolijoista hiukan kunnianhimoiselta.

Kun sitten Ruffo oli valloittanut takaisin valtakunnan ja saattanut
Ferdinandin ja Karolinan jälleen heidän entiseen pääkaupunkiinsa,
nautti mestari Adam, vaikutettuaan parhaan vointinsa mukaan tähän
suurtapaukseen, kenenkään vastustamatta oikeutta, joka oli hänelle
hänen isänmaallisuutensa ja uskollisuutensa palkkioksi myönnetty.

Ne lukijoistamme, jotka ovat matkustaneet Italiassa ja nähneet
napolilaisten ja kalabrialaisten talonpoikien hurskaan kunnioituksen
mainitunlaisia kuvia kohtaan, ymmärtävät helposti, miten tärkeä moinen
monopoli mestari Adamille oli. Olivathan kaikki luostarit, jotka
halusivat uuden madonnan tai entisen korjauttaa, pakotetut turvautumaan
häneen. Mestari Adam jälleen määräsi itselleen ehtonsa, koska hän oli
yksin työalallaan; ja tavallisesti vaati hän saada koota almuja tuon
pyhän kuvan edessä, yhdessä veljeskunnan lukkarin kanssa, määräajan
kuluessa, joka oli milloin pitempi, milloin lyhyempi, asianosaisten
kesken tehdyn sopimuksen mukaan.

Mitä taas kiirastulen sieluihin tulee, siinä oli toinen temppu: heti,
kun joku rikas talonpoika kuoli, pani mestari Adam hänet väliaikaisesti
kiirastuleen, mikä Jumalan aikomus hänen sieluunsa nähden lienee
ollutkin: määrätäkö hänet sitten helvettiin vai paratiisiin. Niinpä
tuo armoton mies lisäsi lukuisain entisten olentojen joukkoon, jotka
kohottivat liekeistä päitään ja ojensivat käsiään, tarpeen tullen uuden
pään ja kaksi uutta kättä, mutta pää niin mallinsa näköinen ja kädet
niin tuskan vääntämät, ettei vainajan sukulaisilla olisi ollut sydäntä,
jos he olisivat jättäneet rukouksia ja almuja vaille moisen sielun,
joka kaikkien ihmisten nähden niin kiivaasti vetosi heidän apuunsa.
Siitä oli seurauksena, että perilliset, enemmän omaksi kunniakseen kuin
vainajan tuskien helpottamiseksi, luettivat vankasti messuja papilla
ja antoivat yhtä vankasti almuja maalarille. Kumpainenkin heistä
täyttikin tehtävänsä tunnollisesti. Joka yö pappi luki messun ja joka
yö meni maalari sammuttamaan yhden liekeistä ja pyyhkimään pois sielun
kasvoilta yhden tuskallisen piirteen. Sillä tavoin oli perillisillä,
sitä mukaa kuin he täyttivät kristillistä rakkaudenvelvollisuuttaan,
ilo seurata sen vaikutuksia vaivatun sielun kasvojen ilmeistä, jotka
muuttuivat nyt huomattavin askelin ja tasaisesti kadotukseen tuomitun
epätoivosta autuuteen valitun iloksi.

Ja kun messut oli luettu ja almut annettu, niin sai vainaja jonakin
kauniina päivänä jo siivet. Sukulaiset tekivät vielä viimeisen
uhrauksen, ja huomenna oli sielun paikka tyhjä: niiden henkilöitten
hurskauden vapauttamana, jotka vainaja oli jättänyt jälkeensä tänne
maan päälle, oli hän nyt autuaana noussut ylös taivaaseen.

Kului kymmenkunnan vuotta, joina mestari Adam sai harjoittaa
rehellisesti tätä viatonta ammattia, kokematta mitään muuta
epämieluisaa kun mitä hänen hurskaat osuusmiehensä hänelle joskus
vähäisen tuottivat väittäen etteivät kiirastuleen tuomitut muka
tarvitse muuta kuin messua, ja että ne voivat tulla toimeen ilman
almuja.

Silloin, eräänä päivänä, tuli Nicoteran kirkon lukkari, Fra Bracalone,
noutamaan häntä priorin pyynnöstä uudistamaan erästä vanhaa, kipsistä
madonnankuvaa, joka oli valtavan puutarhan muurissa kirkon edustalla
ja joka muinoin oli ollut hyvin ihmeitätekevä, mutta ei ollut nykyisin
antanut mitään elon merkkiä luultavasti tyytymättömänä unohdukseen,
johon se oli jätetty. Syynä, miksi priori nyt muisti tämän pyhän
kuvan, oli pelko, jota muuan rosvo nimeltä Marco Brandi tuotti
koko Ala-Kalabrialle, sillä hänen epäiltiin asettuneen askaroimaan
seudulle. Nicoteran kirkkoraati oli siis päättänyt tehdä jotakin hyvää
pyhälle äidille, että tämä kiitollisena tekisi puolestaan jotakin
kylän hyväksi. Samailaikaa ja suuremmaksi varmuudeksi oli lähetetty
pikaviesti Monteleonen tuomarin puheille, ilmoittamaan tälle asiain
tilasta ja pyytämään häneltä seudulle muutamia santarmeja.

Mestari Adam ryhtyi työhön aivan kristillisellä hartaudella. Hänen
siveltimensä vedoilla madonnan kasvot saivat entisen tuoreutensa, otsa
säteikkönsä ja vaatteet värinsä. Koko ajan hänen työskennellessään
oli hänen ympärillään piiri uteliaita, joiden herkeämätön
tarkkaavaisuus todisti, kuinka tärkeän merkityksen kylä antoi tälle
kansallisteokselle, joka sen silmäin edessä valmistui. Ja kun kuva
oli viimeistelty, toivotti jokainen onnea maalarille, ja hän vastasi
kohteliaisuuksiin täysin taiteellisella vaatimattomuudella, että hänen
mielipiteensä oli, samoin kuin hänen kansalaistensakin, että hän oli
tehnyt suorastaan mestariteoksensa.

Monteleonen tuomarikin oli puolestaan vastannut alaistensa hätähuutoon,
niin että Nicotera saattoi nyt luottaa yhtaikaa sekä maalliseen
suojelukseen että hengelliseen.

Kunnon santarmit saapuivat todellakin heti paikalle ja ryhtyivät
sotaretkeen, kartoittivat Marco Brandin oivallisesta asemastaan, jossa
hän oli täysin valmistautunut asettumaan talvileiriin, hajoittivat
hänen joukkonsa ja ajoivat päällikköä niin tarmokkaasti takaa, ettei
Marco Brandilla, sbirrien [italialainen kansanimitys santarmeille.
Suom.] ja kaupungin välille saarrettuna, ollut aikaa keksiä muuta
neuvoa kuin piiloittua kiireesti pieneen kastanjametsään, joka oli
juuri mainitun luostaripuutarhan muurin takana. Tuossa tuokiossa oli se
metsä, yhtä viisaalla kuin nopeallakin joukkojen liikkeellä ympäröity
ja tutkittu pitkin pituuttaan ja sitten taas pitkin leveyttään, mutta
se kaikki oli turhaa: Marco Brandi oli kadonnut. Tarkastettiin metsä
uudestaan, puu puulta ja pensas pensaalta, mutta etsiskelyt jäivät yhä
tuloksettomiksi, vaikka ei kuljettu ainoankaan ruohomättään ohitse
sohaisematta siihen pistimen kärkeä.

Saattoi aivan luulla, että noituus tässä piti peliään.

Meni noin viikko, eikä Marco Brandista kuulunut mitään. Mutta koska
tunnettiin vaaran läheisyys, lisäsivät santarmit valppauttansa ja
väestö hurskauttaan kaksin verroin. Koskaan ei madonnaa ole rukoiltu,
hellitty eikä imarreltu niinkuin siellä tuota mestari Adamin madonnaa.
Rikkaammat ympäristön emännät olivat tuoneet hänelle korvarenkaansa ja
kaulahelmensä, jotka he aikoivat kyllä ottaa häneltä takaisin heti,
kun Marco Brandi oli vangittu, mutta lainasivat nyt hänelle siksi
aikaa. Lamppu paloi yötä päivää hänen siunattujen jalkainsa juuressa,
ja tämän lampun hoito oli uskottu erään hurskaan naisen toimeksi, jota
sanottiin Martha-sisareksi ja joka kiersi aina aamuisin talosta taloon
kokoomassa öljyä almuksi ja kaatoi illalla luostarissa aamumatkansa
tuloksen säilytysastiaan, mikä oli aina täynnä, ettei arvon muijan
suinkaan tarvinnut täyttää sitä omalla öljyllään. Päinvastoin: jokainen
oli ottanut ilokseen tyrkyttää hänelle hieman almua, pyytäen häneltä
paikkaa hänen rukouksissaan; sillä Martha-sisarella oli, kuten olemme
sanoneet, pyhyyden tuoksu, joka ulottui seitsemän peninkulman päähän
ympäristössä. Kuten pyhä Theresia hän näki näkyjä; joskus hän makasi
päivän tai kaksikin vuoteellaan, liikauttamatta itseään, mutta silmät
auki ja kasvot väännyksissä: lääkäri sanoi sitä kaatumataudiksi ja Fra
Bracalone hurmiotilaksi.

Nyt tapahtui, että Martha-sisar sai juuri tavallisen taudinkohtauksensa
eikä ilmestynyt kahteen vuorokauteen madonnan luo suorittamaan totuttua
hartaustyötään. Mutta niin suuri on Italiassa kunnioitus kunkin
ammattioikeuksia kohtaan, ettei yksikään nainen, olisipa hän ollut
hurskaudestaan miten varma tahansa, uskaltanut asettua Martha-sisaren
paikalle ja että siis pyhä kuva sai olla kolmeneljännestä tästä ajasta
ilman valoa, koska öljy oli palanut loppuun.

Toinen päivä oli päättymäisillään, yö läheni nopeasti ja pimeänä, Ave
Maria, — hämärän viimeinen laulu, — oli haipunut taivasta kohti,
kadut muuttuivat tyhjiksi, ja paitsi muuatta lapsiparvea, joka leikki
madonnankuvan edessä, kiiruhti kukin kotiinsa, kun yhtäkkiä kuului
ääni, ikäänkuin pyhän neitsyen kuvan komerosta tullen, selvänä ja
syvänä ja kutsui nimeltä erästä pientä pojanvintiötä, joka oli kuvaa
lähinnä. Kaikki lapset kääntyivät kummastuneina.

— Paschariello! sanoi sama ääni toisen kerran.

— Mitä tahdotte, madonna? kysyi poika.

— Mene sanomaan Martha-sisarelle, — jatkoi ääni, — että hän on kaksi
päivää unohtanut panna öljyä lamppuuni.

Paschariello ei tarvinnut toista sanaa: hän läksi minkä käpälistä
pääsi ja saapui kaikkien muitten lasten seuraamana ja huutaen: "ihme,
ihme!" hien vallassa, kalpeana ja läähättäen Marthan luo, juuri
hetkellä, jolloin tuo hurskas nainen heräsi tajuihinsa, maattuaan
neljäkymmentäkahdeksan tuntia tainnuksissa.

Martha-sisar kuuli, mitä poika hänelle sanoi, ja selviten vähitellen
entiselleen ja muistaen yhden toisensa jälkeen asioistaan, hän julisti
nyt naapurien kuullen, jotka tämä merkillinen uutinen oli tuonut hänen
vuoteensa ympärille, että pyhä neitsyt tosiaan oli ilmestynyt hänelle
ja lausunut samat sanat, jotka Paschariello hänelle nyt toi. Silloin
eivät ihmettä huutaneet pelkästään lapset, vaan koko kylä yhteen ääneen.

Martha-sisar nousi ylös riemuhälinän, huutojen ja laulun kaikuessa
ja asteli ihmeitätekevän kuvan luo. Paschariellosta tuli yleisen
kunnioituksen esine ja häntä kannettiin riemusaatossa kahden voimakkaan
kalabrialaisen olkapäillä. Sitten pysähtyi kulkue, Maria-sisaren
pyynnöstä, madonnan kuvan edessä, laulaen Neitsyt Maarian litanioita.
Ja sillaikaa kuin Fra Bracalone yhtäällä ja mestari Adam toisaalla
kokosivat, tilaisuutta hyväkseen käyttäen, almuja, toinen luostarilleen
ja toinen itselleen, lähestyi tuo valittu nainen yksinään kuvaa
ja keskusteli muutaman hetken matalalla äänellä sen kanssa. Tämän
keskustelun tuloksena, jota kaikki kärsimättömästi odottivat, oli
viimein se, että Martha-sisar kääntyi kuulijoihin päin ja julisti
madonnan nimessä, että tämä oli hänelle ilmoittanut olevansa mitä
syvimmin loukattu Nicoteran asukkaiden heikon uskon vuoksi, koska
he olivat luulleet tarvitsevansa turvatakseen itseään Marco Brandin
hommilta lisätä pyhän Neitsyen kaikkivaltiaaseen suojelukseen vielä
niin maallisen avun kuin ruotu santarmeja on. Madonna kieltäytyi nyt
jyrkästi taipumasta moiseen liittoon ja julisti, että väestön on
valittava joko hengellinen taikka ajallinen apu; sillä samalla kertaa
ei ihminen voi olla santarmien ja Neitsyen puolella. Läsnäolevain oli
siis lausuttava ajatuksensa: jos he suosivat santarmeja, ei madonnalla
ollut enää asiassa mitään virkkamista, sillä hän ei tahtonut pakottaa
omiatuntoja: mutta hän jättäisikin asian yksistään santarmien huoleksi
eikä vastaisi mistään. Jos he jälleen suosivat häntä, niin ottaisi hän
koko asian huolekseen ja vastaisi siitä, ettei tästä päivästä lukien
kolmen vuoden ajalla kuultaisi Marco Brandista mitään.

Ei ollut epäilemistä, kumpi valita. Huuto "eläköön madonna! alas
sbirrit!" kaikui vastaukseksi joka taholta, ja santarmiparat, jotka
kutsuttiin pois vartiopaikoistaan, missä he olivat valvoneet viikon
päivät paremman palkinnon ansaitsevalla rohkeudella ja sitkeydellä,
läksivät jo samana yönä Monteleoneen, kansan häväistyshuutojen
seuraamina ja monien äänten ehdottaessa, että heitä pitäisi kivittääkin.

Mestari Adamin madonna jäi siis paikan valtiaaksi ja voittajattareksi
taistelukentällä. Kiiruhtakaamme hänen kunniakseen sanomaan, ettei hän
tehnyt väärää lupausta, sillä tästä hetkestä saakka ei Nicoterassa
eikä sen ympäristössä kuultu enempää puhuttavan hirvittävästä Marco
Brandista.



II

Kirjeelliset uutiset


Sillävälin oli huhu tästä ihmeestä levinnyt Reggiosta Cosenzaan saakka,
ja se oli kansassa herättänyt suuren uskonnollisen kunnioituksen pyhää
kuvaa kohtaan; ympäristön madonnat olivat tosin nekin koettaneet
puolestaan näyttää, etteivät he olleet aivan täydellisesti arvottomia
saamaan huomiota osakseen; niinpä olivat toiset kohottaneet käsiään,
toiset kääntäneet silmiään, toiset taas liikuttaneet huuliaan; mutta
yksikään heistä ei ollut puhunut, joten voitto jäi yhä ratkaisevasti
Nicoteran madonnalle, ja sitä kohti riensi nyt toivioretkeläisiä
kaikilta Kalabrian kulmilta.

Hänen lähistöllään oli kolmena tärkeimpänä henkilönä Paschariello,
jonka puoleen hän ensin oli kääntynyt, Martha-sisar, joka oli puhellut
hänen kanssaan kasvoista kasvoihin kuten Mooses Herran kanssa, ja
viimein mestari Adam, joka oli korjannut kuvan niin loistavalla
tavalla, että se, epäilemättäkin iloissaan tällaisesta uudistuksesta,
oli tehnyt kerrotun ihmetyön.

Mitä Fra Bracaloneen tulee, hän oli joutunut, kuten huomaamme, koko
tässä tapahtumassa täydellisesti syrjään. Se oli tuntunut hänen
almujensaannissaankin, ja tämä alennus hänen verotuloissaan oli
synnyttänyt hänessä jonkunlaista kaunaa mestari Adamia kohtaan, jonka
suosio kansan joukossa nyt hetkeksi painoi hänet varjoon.

On myönnettävä, että näiden kolmen kuuluisan henkilön voitto oli niin
täydellinen kuin olla saattaa. Paschariello, joka tähän asti ei ollut
saanut kansalaisten puolelta minkäänlaista huomiota osakseen, ellei ota
lukuun sitä, että joku kunnon talonpoika toimitti hänen koiruuksistaan
tuskastuneena kenkänsä kärjen tai kämmenensä joskus yhteen erään hänen
ruumiinosansa kanssa; Paschariello, joka tähän saakka oli juossut
Nicoteran kujia verhottuna sellaisiin ryysyihin, että meidän on
täytynyt nähdä ne jonkun sisilialaisen kerjäläisen ruumiin peittona
käsittääksemme, että on olemassa onnettomia, jotka pukeutuvat
pelkkiin reikiin ja riekaleihin, joten luulisi heidän anastaneen
pitkän taistelun jälkeen ylleen jonkun jättiläishämähäkin verkon;
se Paschariello oli nyt puettu seurakunnan kustannuksella kiireestä
kantaan kauneimpaan samettiin, mitä Monteleonesta voitiin löytää, ja
asetettu yleisen uteliaisuuden esineeksi eräänlaisille telineille,
jotka oli hänelle pystytetty hänen onnensa lähteen, madonnan kuvan
eteen. Ja kaikki heittivät hänelle nyt appelsiineja, granaattiomenoita
ja kastanjoita, joista hän puolestaan nakkeli kuoret ja kivet takaisin,
uskovaisten otellessa niistä keskenään kuin pyhäinjäännöksistä.
Paschariello, niin, hän näki nyt kurjuudessa elämisen ja työn asemesta,
joihin hän oli syntynyt, aukeavan eteensä ruusunpunaisen tulevaisuuden,
ja siihen hän heittäytyi huolettomana ja ylpeänä, varmana siitä, että
hän tämän kirkollisen olemassaolonsa jälkeen saavuttaisi ennemmin tai
myöhemmin myöskin ikuisen pyhimyksen arvon.

Martha-sisarta puolestaan ei ollut myöskään unohdettu yleisessä
kiitollisuuden jaossa. Suosio, jota hän näytti nauttivan madonnan
puolelta, oli vaientanut täydellisesti eräät hejaavat huhut, joita
ilkeämieliset ja uskottomat monta kertaa olivat koettaneet hänestä
levittää: oli menty niinkin pitkälle, että oli väitetty tällä
mainiolla naisella olevan joitakin liikesuhteita rosvojoukon kanssa,
jota Marco Brandin isä muinoin oli johtanut, — arvoisa vanhus, joka
nyt oli vetäytynyt Cosenzaan ja vietti siellä loput aikaansa yleisen
kunnioituksen esineenä.

Kerromme myöhemmin, kuinka ja missä olosuhteissa tämä kunnon toimimies
jätti uransa, jolla hänen poikansa häntä sitten kunnialla seurasi;
mutta tällä hetkellä emme tahdo poiketa aiheestamme, vaan palaamme
Marthaan, jonka maine nyt vihdoinkin oli voittanut kaikki nuo huhut,
armon avulla, jota madonna oli hänelle osoittanut valitessaan hänet
valamaan öljyä lamppuunsa; ja olipa hänellä ja madonnalla nyt
yhteinenkin etuoikeus hoitaa joitakin erikoistautia sairastavia,
ja juuri hänen puoleensa käännyttiin näitä toisen luokan ihmeitä
toivottaessa.

Mitä mestari Adamiin tulee, hän oli saavuttanut korkeimman
kunniankukkulan mitä kukaan taiteilija voi toivoa. Sitten kun hän oli
tehnyt puhuvan madonnan, ei ollut ainoatakaan kirkkoa, köyhintäkään,
joka ei olisi tahtonut itselleen samannäköistä; niinpä olikin mestari
Adam noteerannut neitsyensä kymmeneen hopeakolikkoon kappaleelta, ja
vaikka hinta oli näin valtava, ei hän kuitenkaan ennättänyt suorittaa
kaikkia tilauksia, joita tuli. Tästä oli tuloksena huomattava parannus
taiteilija-paran pikku taloudessa, mistä seikasta hän oli onnellinen
etenkin tyttärensä vuoksi, jota hän rakasti koko tunteittensa voimalla.
Eikä Gelsomina lähtenytkään nyt enää koskaan kotoaan kuin puvussa niin
komeassa, että itse madonna olisi voinut sitä kadehtia, ja se seikka
herätti aina pahennusta Fra Bracalonessa, joka ei unohtanut koskaan
sanoa, milloin vain siihen tilaisuuden sai, että tämä päättyisi pahoin,
ja että paholainen olisi sangen tyhmä, ellei hän käyttäisi hyväkseen
ruumiin ylpeyttä toimittaakseen sielun ikuiseen kadotukseen.

Fra Bracalonen ennustukset eivät kauan jääneetkään ainakaan osaksi
toteutumatta. Ihmeen maine oli levinnyt aina Napoliin ja Palermoon
saakka; koko kahden Sisilian kuningaskunnassa ei puhuttu enää
muusta kuin toivioretkestä Nicoteran madonnan luo, joten hallitus,
nähdessään millaiset määrät passeja pyydettiin Monteleoneen, alkoi
epäillä, ettei pelkkä hurskaus ollut ainoana syynä niin yleiseen
väen muuttoon. Eikä todellakaan mennyt kauan, kun jo huomattiin,
että carbonarit [eräs italialaisten vallankumouksellinen liitto.
Suom.] olivat käyttäneet hyväkseen tilaisuutta, ja että kymmenestä-,
kahdestatoista tuhannesta passista, jotka oli annettu Kalabrian matkaa
varten, oli yli kolmetuhatta sellaisten olioiden pyytämiä, jotka
kuuluivat kuningaskunnan erilaisiin salapuolueisiin. Oli vuosi 1817;
Eurooppa näytti pyrkivän vallankumouksiin. Ferdinand, joka oli vaivoin
pelastunut maanpaosta, ei halunnut lainkaan sinne palata; hän lähetti
kolmetuhatta miestä Monteleoneen ja kolmetuhatta Tropeaan; sitten,
osuakseen pahan juureen, hän panetti Paschariellon kasvatuslaitokseen,
pakotti Martha-sisaren menemään luostariin ja lähetti madonnalle
suoranaisen määräyksen olla tekemättä enää ihmeitä hänen luvattaan.

Nicoteran asukkaiden suureksi hämmästykseksi madonna totteli,
vieläpä ihmeempi seikka: poliisi, jonka into on selittää kaikkein
selittämättömimpiä asioita, väitti Martha-sisaren tunnustaneen ripillä
luostarin esimiehelle uudistaneensa pojan joukkueen kanssa samat
suhteet, joissa hän oli ennen ollut isän rosvojoukkoon; joten näyttää
siltä, ellei ole jumalatonta moista uskoa, että Marco Brandi, kun
häntä ajettiin takaa, niinkuin olemme nähneet, ja hän oli pakotettu
heittäytymään tuohon metsikköön, oli kiivennyt sitä reunustavan muurin
ylitse ja piiloutunut luostarin puutarhaan, josta kukaan ei ollut
tullut häntä etsineeksi. Tämän seikan mahtoi Martha-sisar tietää,
ja hän lähestyi nyt, ottaen tekosyyksi öljyn kaatamisen lamppuun,
joka ilta madonnaa ja toimitti pimeän suojassa ja muuriin kaivetusta
reiästä ruokavaroja rosvolle, joka ei voinut paeta vuoristoon niin
kauan kuin vartioita oli asetettu kaikkialle. Mutta kun Martha-sisar
oli sairastunut, loppuivat ruokavarat yhtäkkiä. Marco Brandi oli
ollut kaksi päivää kärsivällinen, mutta sen ajan kuluttua hän alkoi
pelätä pelastuneensa hirsipuusta ainoastaan kuollakseen nälkään ja
oli siis päättänyt kutsua Martha-sisarta apuun madonnan nimessä,
jonka lamppuun sisar oli unohtanut kaataa öljyä kahden kokonaisen
kuolettavan vuorokauden kuluessa. Olemme nähneet, miten sattuma auttoi,
että Martha-sisar voi totella madonnan kutsua ja miten madonna sitten
oli tämän hurskaan naisen suun kautta ilmaissut vastenmielisyyden,
joka neitsyt Maarian tunteena ei ketään kummastuttanut, sillä ovathan
santarmit saaneet Italiassa, niinkuin Ranskassakin, kansanomaisen
haukkumanimen "Jeesuksen piiskurit".

Tätä kertomusta ei kuitenkaan uskottu, koska poliisi oli sen kertonut
ja koska ei milloinkaan uskota sitä, mitä poliisi kertoo; mutta
miten väärä tuo tarina lienee ollutkin, sai se siitä huolimatta
totisen vääryyden aikaan madonnaa kohtaan. Tämä vääryys kohdistui
luonnollisesti myöskin mestari Adamiin, hänen vakinaiseen maalariinsa.
Kuvan eteen oli asetettu vartija erikoisella ohjeella hajoittaa kaikki
kokoukset, joihin otti osaa enemmän kuin kolme henkeä. Nyt ei auttanut
muu kuin sanoa jäähyväiset almuille! Ja luostaritkin, jotka pelkäsivät
joutuvansa viranomaisten epäluulon alaisiksi, lakkauttivat nyt
lisäksi tilauksensa; mestari Adam sai alentaa madonniensa hintaa
kuinka paljon tahansa, alennuksesta ei ollut muuta hyötyä kuin että
se työnsi hänet entistäänkin enemmän pois muodista. Ja niinpä kunnon
taiteilija, koska hän ei ollut menestyksensä päivinä pitänyt enempää
huolta vastaisuudestaan kuin heinäsirkka, piankin huomasi itsensä
yhtä köyhäksi kuin muinoin, lukkarin suureksi mielihyväksi, tuon Fra
Bracalonen, joka, kuten kerroimme, oli jo ennustanut tätä onnettomuutta.

Jos mestari Adam olisi ollut yksinäinen mies, olisi hän ottanut
vastaan tämän onnenkäänteen taiteilijan huolettomuudella ja filosofin
rauhallisuudella, mutta hänellä oli vaimo, poika ja tytär. Tosin
huoletti häntä sangen vähän tuo vaimo, mainioin olento, mitä olla
saattaa: joka lauselman elävä kaiku, mikä hänen edessään lausuttiin,
viimeisten sanain ainainen toistaja. Mestari Adam ei ollut kunnon
Babilanalle velkaa muuta kuin seuraamisen myötä- ja vastoinkäymisessä,
ja tämän velvollisuutensa hän täytti uskollisella hartaudella, niinkuin
oli alttarin ääressä luvannut, joten vaimoparalla ei ollut mitään
sanomista, eikä hän sanonutkaan mitään.

Poika jälleen oli tuntenut jo aivan nuorena suurta kutsumusta
kuninkaan palvelukseen. Niin ollen hän oli pestautunut jalkasoturiksi
tykkiväkeen, ja vietettyään lippujen alla kahdeksan vuotta,
jolloin hänen älynsä oli pysynyt sopusoinnussa hänen innostuksensa
kanssa, hän oli saavuttanut korpraalin korkean arvon ja muuttanut
sitten sukunimensä, joka oli niin rauhallinen, peloittavampaan ja
ilmeikkäämpään nimeen: Bombarda.

Siltä taholta ei mestari Adamilla siis ollut mitään huolta
jälkeläisyydestään, se kukoisti kunniakkaasti kasarmin suojassa ja
kanuunansavussa, hallituksen ruokkimana ja vaatettamana, joka piti
sitä Messinassa varusväessä, vaatimatta korvaukseksi sille antamastaan
kolmesta soldosta [3 soldoa: 15 penniä "vanhaa rahaa". Suom.] päivässä
muuta kuin vastausta ja soveliasta asua aamu- ja iltahuudossa ja
joutohetkillä muutamia kunnon sapeliniskuja roistoille, jotka
maleksivat kaupungin ympärillä, suosituksella antaa lyöntejä enemmän
kuin voi ja saada niin vähän kuin mahdollista: tämä viimemainittu
varovaisuus ei iskijän nahan, vaan sitä verhoavan univormun vuoksi.

Mutta Gelsomina, hänen rakkahin tyttärensä, hänen madonniensa perikuva,
jolle hän haaveksi taiteilijaunelmissaan kaikki maailman rikkaudet ja
kaikki taivaan autuudet! Gelsomina, joka oli lyhyen hetken maistanut
juovuttavaa elämää, mitä ihminen himoitsee silloin kun ei sitä omista,
ja suree sitten kun on sen kadottanut; Gelsomina, tuo haaveellinen,
itsepäinen, oikullinen lapsi: mitä tulisi hänestä ilman kultaisia
solkia ja helmisiä korvarenkaita ja korahi-kaulanauhoja, jotka olivat
ikäänkuin hänen ylpeytensä leipänä?... Ja häneltä ennen muita mestari
Adam kätkikin köyhyyttään; hän pelkäsi, tuo hellä isärukka, ettei hänen
tyttärensä vain pitäisi rikoksena hänen köyhyyttään. Mutta mikä suru
hänen sieluaan kalvoikin, jos Gelsomina häntä vain kutsui, hän saapui
kasvot onnesta hohtaen, pelkäämättä muuta kuin yhtä ainoaa seikkaa,
nimittäin sitä, että tytär pyytäisi häneltä jotakin esinettä, jota hän
ei voisi hänelle antaa... Voi aavistaa, minkä surun se päivä hänelle
tuottaisi, jolloin tytär pyytäisi häneltä leipää.

Taiteilijaparka olikin nyt joutunut tähän kauhistavaan ajankohtaan.
Saman päivän aamuna, jolloin olemme kohdanneet hänet Nicoterasta
Monteleoneen vievällä tiellä, oli Gelsomina noussut vuoteesta mitä
liikuttavimman sisarellisen tunteen vallassa. Oli kauan siitä, kun oli
saatu uutisia korpraali Bombardasta, ja oikusta, jollaiset Gelsominalle
olivat niin ominaisia, oli hän tahtonut saada niitä. Tuskin hän oli
ilmaissut toivonsa ja uskonsa, että Monteleonessa voi olla kirje, sekä
halunsa tietää, mitä tuossa kirjeessä luki, niin oli mestari Adam
suudellut häntä otsalle, antanut vaimolleen ne viisi, kuusi soldoa,
mitkä hänellä oli enää jäljellä, vaimon käytettäväksi parhaansa mukaan
päivällisen hankintaan, ja oli sitten lähtenyt matkaan tyhjin vatsoin,
onnellisena, että hänen Ninansa oli lausunut vain toivomuksen, joka
ei maksanut täyttyäkseen enempää kuin nelisen penikulmaa jalkaisin
taivallusta.

Mestari Adam oli, meidän kertoessamme nämä yksityiskohdat hänen
menneestä elämästään, kulkenut niin uutterasti, että saapui
jo Monteleoneen ja nousi ylös mäkisiä katuja, jotka johtivat
postikonttorille. Tultuaan jonkun askeleen päähän tuosta talosta, jota
etsimään hän oli niin kaukaa kävellyt, hän pysähtyi, otti toiseen
käteen kreikkalaisen myssynsä, raapaisi toisella kaljua otsaansa ja
näytti painuvan syviin mietteisiin. Se, joka ei tuntenut mestari Adamin
raha-asiain tilaa, olisi saattanut luulla kunnioitettavan taiteilijan
pysähtyneen siihen ihailemaan haltioissaan tuon merkillisen rakennuksen
omituista arkkitehtuuria.

Tosiaankin postikonttori muistutti jotakuta tuollaista enkelien
ihmeellisellä tavalla siirtämää taloa kuten esimerkiksi
Notre-Dame-de-Lorettea; aivan kuin ripustettuna taivaaseen
messinkilangoista eikä kiinnitettynä maahan kivijuurilla, se oli
pitänyt puolensa kaikkia maanjäristyksiä vastaan, mitä oli sattunut sen
perustamisesta saakka. Kaksikymmentä kertaa, keskellä muun kaupungin
suonenvetoisia väänteitä, se oli värähtänyt kuin kuolemaisillaan;
kaksikymmentä kertaa hirmumyrsky oli ravistellut sitä perustuksesta
tasakattoon asti kuin ajelehtivaa laivaa, ja joka kerta sen horjuvat
kerrokset olivat asettuneet jälleen paikoilleen, sen ammottavat
halkeamat jälleen sulkeutuneet, sen vulkaaninen kuume sammunut, ja
se oli jäänyt, tosin ontuvana ja kyssänä, paikalleen, mutta ainakin
pystyyn keskelle ympäröiviä raunioita. Vedenpaisumuksessa se olisi
kai kellunut pinnalla kuin Noakin arkki; Gomorrassa se olisi ollut
palamaton, ja varman olettamuksen mukaan se mahtoi olla vakuutettu
jo viimeistä päivääkin vastaan ja aikoi kumota täydellisesti
ilmestyskirjan ennustukset.

Seistyään hetken syventyneenä epämääräiseen katseluun, josta
huomasi, että mestari Adam katseli mitään näkemättä, valaisi neron
säde taiteilijan otsaa, iloinen liekki vilahti hänen silmissään
ja halveksivan ylimielisyyden hymyily värähdytti hänen huuliaan.
Hän kohotti päätään kuin ainakin mies, joka tuntee, että maailma
on voimakkaan ja ovelan osuutta; ja astellen eteenpäin pyöritellen
kreikkalaista myssyään sormensa päässä hän meni nyt nojailemaan kaksin
käsin aitaukseen, joka ympäröi kuvaamaamme rakennusta. Hän seisoi
tuokion tässä odottelua ilmaisevassa asennossa, kunnes muuan virkailija
käänsi päätään häneen päin, nosti silmälasinsa otsalle ja kysyi häneltä
happamella äänellä, mitä hänellä oli asiaa.

— Eikö teillä olisi postitoimistoon osoitettua kirjettä? vastasi
metisellä äänellä hän, jolle kysymys oli tehty. — Kirjettä Messinasta
mestari Adamille, taidemaalarille Nicoterasta.

— Tässä on, — vastasi virkamies etsittyään hetkisen ja ojentaen
vanhukselle pyydetyn esineen.

— Ettekö tahtoisi sitä minulle lukea, hyvä herra? — jatkoi mestari
Adam ihmeellisen hyvänsävyisesti; — sillä täytyy olla oppinut mies
kuin te ymmärtääkseen moisia variksenvarpaita.

— Mielelläni, kunnon mies, — vastasi virkailija, joka alkoi nyt
tuntea puhuteltavassaan Kalabrian Michelangelon. — Se on varmaan
pojaltanne Bombardalta —

— Justiinsa! hyvä Jumala, niin, niin, se rakas lapsi! hän käyttelee
paremmin tykkisutia kuin kynää, ja koska näköni alkaa jo heiketä, niin
minulta menee tavallisesti hukkaan puolet siitä, mitä hän minulle
kirjoittaa.

— Mutta käsiala ei ole lainkaan huono tykkimiehen työksi, — lausui
kohtelias virkailija arvokkaalla äänellä ja silmälasinsa laskien; — ja
minä luen sen teille aivan kuin painettua. Hm! Kuunnelkaa nyt. Hm, hm!

Mestari Adam teki merkin, ettei häneltä mene hukkaan sanaakaan.

"Rakas isä,..." sanoi virkailija.

— Niin, niin, hän on nöyrä ja kuuliainen lapsi, — keskeytti mestari
Adam.

Lukija teki myöntävän merkin ja jatkoi:

    "Rakas isä, me olemme saaneet täällä nauttia niin mainiosta
    maanjäristyksestä, että jos Jumala olisi suvainnut sen kestää
    vielä ainoastaan viisi minuuttia lisää, me olisimme paraikaa
    taivaassa, josta taivas meitä varjelkoon! Minä olen taistellut
    kuin leijona Messinan rosvoja vastaan, jotka eivät ole meidän
    kauniin Kalabriamme rosvojen veroisia, ja minä hakkasin kaksi
    niistä kappaleiksi en ennemmin enkä myöhemmin kuin eilen. Ja
    myöskin olen saanut lopullisesti lomaa kuudeksi viikoksi. Minä
    toivon voivani viettää ne kohta teidän seurassanne; odottakaa
    siis minua joka tapauksessa, vaikkette tätä kirjettä saisikaan,
    ja varatkaa minulle siunauksenne ja muutamia niitä Palman
    viikunoita, joista tiedätte minun niin paljon pitävän.

    Uskollinen poikanne,

                                       korpraali Bombarda."

— Kiitos, hyvä herra, — sanoi mestari Adam; — sitä vain tahdoinkin
tietää; minä tulen noutamaan kirjeen, kun saan rahaa.

Ja samassa hän jätti kaiteen, jota vastaan hän oli seissyt kun
naulattuna koko ajan, kun kirjettä oli luettu, pisti myssyn päähänsä,
käännähti kantapäillään ja hävisi lähimmän kadunkulman taakse.



III

Fra Bracalone


Mestari Adam oli jo kaukana ennenkuin virkailija selvisi
ällistyksestään. Kuten olin sanonut, hän tiesi nyt, mitä oli
tahtonutkin tietää, ja niinpä hän loittonikin pois kevein askelin.
Kirje, jonka hän oli kuullut, oli tehnyt hänet kymmenen vuotta
nuoremmaksi.

Hän oli onnellinen vanhus, tuo mestari Adam; noita luonteita, jotka
niin helposti pääsevät hyvälle tuulelle ja aukenevat toivolle ja
ilolle aivan kuin kukat auringolle. Nähdessämme hänen kulkevan noin,
jotakin vanhaa laulua rallatellen ja huiskuttaen ilmaa kädennojallaan,
olisi monikin rikas kadehtinut häntä ja tuollaista sielun rauhaa, joka
ilmaisi ehtymätöntä uskoa kaitselmukseen. Tosiaan: hänellä itsellään ei
juuri tällä hetkellä ollut mitään taivaalta pyydettävää.

— Hyvä Jumala, ajatteli hän, minä olen armoitettu mies! Minulla
on lahjat, joita kukaan ei kiellä ja jotka tuottavat minulle
kunniaa, joskaan ei onnea. Minulla on poika, urhoollinen kuin Juudas
Makkabealainen, minulla on tytär, kaunis ja pulska kuin Neitsyt Maaria;
ja nuo lapseni saavat nyt tavata toisensa. Kaikki, mitä maailmassa
rakastan, saan sulkea syliini huomenna, ehkä jo tänä iltana. Kuinka
Gelsomina on tyytyväinen sanomista, joita hänelle tuon! Kuinka hän
kavahtaa kaulaani, kiittämään vaivasta, jonka olen nähnyt! ja miten
hyvällä ruokahalulla syömme illallista!

Tämä viimeinen sana tai paremminkin viimeinen ajatus pysäytti mestari
Adamin yhtäkkiä kulussaan, ja hän löi kädellään otsaansa kuin unesta
valveille ponnahtaen: hän oli muistanut, että hän oli aamulla antanut
vaimolleen päivällistä varten viimeiset rahansa ja ettei hän nyt tuonut
uusia kotiinsa illallisen hankkimiseksi. Ajatellessaan, ettei hänen
rakkaalla Gelsominallaan ehkä olisi illalla mitään syömistä, vanhus
muisti, että hänellä itselläänkin oli nälkä.

Mestari Adam päästi syvän huokauksen ja jatkoi nyt matkaansa kumarapäin
ja nöyryytettynä. Tuokio sitten oli hän toivonut, että hänellä olisi
siivet kotiin päästäkseen, ja nyt hänestä tuntui matka aivan liiankin
nopealta. Hän hiljensi siis askeleitaan, jatkaen kuin kone kulkuaan ja
mietiskellen keinoa, miten päästä tästä pulasta. Matkansa varrella hän
kohtasi kaksi, kolme omaa maalaustaan, toiset kiirastuleen tuomittuja,
toiset madonnia, mutta niistä ei nyt ollut muuta hyötyä kuin että
ne saivat hänet vain entistä syvemmin tuntemaan jumalallisten ja
inhimillisten asiain horjuvaisuuden. Kolme vuotta sitten, kunniansa
päivinä, hän oli nähnyt näitten pyhien kuvain edessä väkeä tungokseen
saakka rukoilemassa; hänen ei silloin tarvinnut muuta kuin sanoa
pontevasti: "minä ne olen maalannut", ja tehdä joukossa kierros, niin
hän sai sellaiset almut, että voi viedä elintarpeita viikon päiviksi
kotiinsa, ja Gelsomina ostaa jäännösrahoilla niin komean puvun, että
kaikki Vinan ja Triolon naiset sitä kadehtivat.

Mutta nyt, mikä ero! Sitten kuin hallitus oli kieltänyt mestari Adamin
madonnia tekemästä ihmetöitä ja kiittämättömät madonnat olivat pitäneet
velvollisuutenaan totella, olivat hänen siveltimensä luomat menettäneet
kaiken luottonsa, niin että ne olivat nyt aivan yksinäisiä ja
hyljättyjä. Ei ollut ainoaakaan kiirastuleen tuomittua, joka ei olisi
tuntenut tätä arvon menetystä, ja mestari Adam sai surukseen nähdä
erään talonpojan paremmin säälistä kuin kunnioituksesta tekevän kaiken,
mitä suinkin voi, sammuttaakseen liekkiä, joka erästä tuomittua kalvoi.

Se oli viimeinen isku, mitä hänen alistumisensa saattoi sietää. Hän
lankesi lohduttomuudesta epätoivoon, ja kun hän erään kummun harjalle
saavuttuaan näki Nicoteran valkeat talot, ryhmässä meren rannalla kuin
joukon joutsenia lammikon äyräällä, ja kauempana öljypuitten kätkössä
pienen yksinäisen majan, jossa Gelsomina ja hänen vaimonsa häntä
odottivat, niin hän ei enää voinut matkaansa jatkaa, vaan paremminkin
putosi kuin asettui istumaan erään uuden muurin juureen, seinän, joka
onnellisempina aikoina olisi tarjonnut hänelle kyllin arvokkaan paikan
vaikka maalata siihen toisen laitoksen "Viimeistä tuomiota".

Hän istui melkein neljännestunnin siinä, kyynärpäät polvia vasten,
pää käsien välissä ja syventyneenä mitä surullisimpiin mietelmiin.
Silloin hän yhtäkkiä kuuli mainittavan itseään nimeltä. Hän
nosti päätään ja näki edessään Fra Bracalonen aaseineen matkalla
naapurikylään noutamaan muonavaroja. Mestari Adam oli niin vaipunut
ajatuksiinsa, ettei ollut kuullut edes kellon kilinää, jolla kunnon
elukka ilmoitti isäntänsä lähestymisestä taloihin sulkeutuneille tai
hajamielisille ihmisille. Lukkari seisoi nyt siinä hänen edessänsä ja
katsoi h£ntä tuollaisella koiranhampaan säälillä, jota kirkonkaapuun
puetut niin taitavasti naamallaan käyttävät.

— No, mestari Adam, — sanoi hän, — mitä siinä tehdään? Uneksitaan
kai jostakin taulun aiheesta, eikö niin, kunnon mies?

— Oh, ei! vastasi maalari parka; — minulla on kuuma, olen väsynyt, ja
istuin tähän vähän levähtämään.

— Tuo on kuitenkin kaunis seinä, mestari, — jatkoi lukkari osoittaen
hänelle muuria, jota vasten maalari nojaili; — jokin madonna sopisi
mainiosti siihen.

Taiteilija huokasi.

— Niin, minä ymmärrän, — jatkoi Fra Bracalone; — ajat muuttuvat,
eikö niin, eivätkä madonnat tee enää ihmeitä? Ah, hyvä Luoja, jos
olisitte elänyt kuten minä madonnien parissa, niin tietäisitte,
millaisia he ovat. Tänään tulee, huomenna menee. Tarvitaan filosofiaa,
kunnon ystävä.

— Teidän on helppo sanoa, — mutisi vanhus; — te olette tänään syönyt
aamiaisen ja syötte illallistakin, tiedän mä!

— Jumaliste, — vastasi Fra Bracalone kaikkein isällisimmin naamoin,
— minä en ole mikään suuri maalari, minä en tavoittele maailman
kunniaa; minä uskallan vain itseni jumalallisen kaitselmuksen huomaan,
ja luulisin kiusaavani sitä tekemällä kätten töitä. Minä en ole muuta
kuin paljas lukkari, ja tuossa on aasini, joka ei ole kuin paljas aasi;
mutta ei minulta eikä aasiltanikaan ole koskaan puuttunut mitään,
kiitos olkoon autuaan pyhän Fransiskuksen, joka meitä suojelee. Me
olemme nyt tyhjillä kumpainenkin; mutta jos olisitte tunnin päästä
tässä, näkisitte meidän kulkevan ohitse, minulla haarapussi pulleana,
hänellä korit täynnä tavaraa. Piraus nuuskaa, mestari Adam.

Fra Bracalone veti taskustaan nuuskarasian ja tarjosi vanhukselle, joka
pudisti päätään, samalla sekä kiitokseksi että kieltäen.

— Olette väärässä, mestari, — jatkoi fransiskaani nuuskien sormiensa
välissä pitämäänsä hyppysellistä. — Tällä tupakalla on ihmeelliset
ominaisuudet: se parantaa päänsäryn, hälventää suonista pahat höyryt ja
karkoittaa surulliset ajatukset.

— Te hukkaatte vain aikaanne kehumalla kaikenlääkettänne, — keskeytti
vanhus jyrkästi; — minulla ei ole mitään almua teille antaa enkä ota
ilmaiseksi mitään vastaan.

— Jälleen nöyryytys, jonka lasken pyhän Fransiskuksen jalkain juureen,
— vastasi Fra Bracalone kohottaen hurskaasti silmänsä taivasta kohti.
— Hyvästi, veljeni! Jumala antakoon teille kärsivällisyyttä niinkuin
on minulle antanut nöyryyttä.

Näin sanoen Fra Bracalone laksahutti kieltään. Heti kohta hänen aasinsa
lähti liikkeelle, ja hän itse aasinsa perästä.

Mestari Adam näki hänen loittonevan, kateuden sekaisin halveksumisen
tuntein, sillä Fra Bracalone oli puhunut hänelle päästä päähän silkkaa
totta.

Arvoisa lukkari oli jäänyt yksin priorin kanssa jäljelle kokonaisesta
fransiskaani-veljeskunnasta, joka oli hajoitettu ja hävitetty vuonna
1809 sotien aikana. Heidänkin oli ollut pakko pysyä siihen aikaan
piilossa, ja vasta sitten kun Ferdinand palasi toisen kerran Napoliin
ja Joakim oli kukistunut, olivat nämä kaksi kunnon henkilöä tavanneet
toisensa, panneet tuumansa tukkoon ja ottaneet jälleen haltuunsa
kaksi luostarin parasta huonetta, joissa he nyt elivät täydellisesti
kristillisen veljeyden suhteissa. Oli niitäkin, jotka väittivät, että
Don Gaetano, kirkon hierarkian pilkaksi, tosin oli priori, mutta
että Fra Bracalone oli oikeastaan luostarissa isäntänä. Kuitenkaan
eivät mitkään julkiset teot tukeneet tätä merkillistä väitöstä eikä
kukaan voinut sanoa, vaikkei se tosin olisi ketään kummastuttanutkaan,
nähneensä isä Gaetanoa kertaakaan soittamassa kelloa eikä Fra
Bracalonea lukemassa rukouksia. Täytyy siis lykätä sellaiset puheet
kansanomaisten huhujen joukkoon, jotka eivät ansaitse historioitsijan
puolelta uskomista eivätkä edes huomiota.

Oleellisesti totta oli kaikessa edellämainitussa se, että Fra
Bracalone, liittämättä lainkaan toiveitaan, kuten mestari Adam, tämän
maailman kunniaan, siis johonkin vaihtuvaan ja katoavaan, oli valinnut
sensijaan, niinkuin nyt tiedämme, erään niin lujan ja hyvämaineisen
suojeluspyhimyksen, ettei maallinen vallankumous saata sitä taivaastaan
karkoittaa. Siitä oli tuloksena, että silloin kuin Nicoteran madonna
oli kadottanut luottonsa, Pyhä Fransiskus oli omansa täydellisesti
säilyttänyt, eikä kunnon Fra Bracalone huomannut minkäänlaista
arvonalennusta uskovaisten hartaudessa. Päinvastoin: Assisin erakon
palvelijain luku oli saanut vielä lisääkin rekryyttejä madonnan
luopioista, sillä tuolla uskonhaluisella kansalla täytyy aina olla
jotakin, jota se uskoo ja palvelee, ja se on tyytyväinen ja onnellinen
ainoastaan silloin kun se voi uskoa ja palvella.

Ja niinpä näyttikin Fra Bracalonen kiertely kylillä paremminkin
kruununmiehen matkalta veroja kantamassa kuin almuja kerjäävän munkin
kululta. Hän lähti, samoin kuin nyt olemme nähneet, joka toinen päivä
luostarista, hän ja hänen aasinsa, hänellä haarapussi tyhjänä, aasilla
korit onttoina; teki kierroksensa läheisillä kauppatoreilla ja kantoi
siellä kymmenyksensä kaikesta: kaloista, siipikarjasta, vihanneksista,
hedelmistä, leivästä ja viinistä. Koko hänen temppunsa oli lähestyä
kauppiasta ja lausua manauksena nämä kaksi sakramentillisen tehoavaa
sanaa: "San Francesco". Tuskin oli kauppias ne kuullut, niin hän
nousi nopeasti ylös, nosti kätensä hatunreunaan kuin venäläinen
sotamies nähdessään upseerin kulkevan ohitse, ja antoi Fra Bracalonen
valita kauppatavaroistaan mieleisen kappaleen. Ainoastaan mitä
tuli vaihteleviin ruokatavaroihin eli niihin, joiden hinta muuttuu
vuodenajan mukaan, kuten esimerkiksi kalain ja lintujen, oli kauppias
nähnyt viisaimmaksi ilmoittaa Fra Bracalonelle päivän hinnat. Hän
siis vastasi sanoihin: "San Francesco" yhä liikkumatta ja käsi hatun
reunassa: "Kaksitoista soldoa" tai: "viisitoista soldoa naula". Silloin
lukkari toimi ilmoituksen mukaan ja oli hienotuntoinen ja säästeliäs
eikä ottanut muuta kuin pienen kalan tai viallisen hedelmän.

Siten hän säilytti edelleen tuon tavanomaisen oikeutensa, jonka
suuremmat vaatimukset hänen puoleltaan olisivat muuttaneet
väärinkäytökseksi; ja sitäpaitsi hän antoi aina jotakin ottamastaan
korvaukseksi: milloin se oli pyhän Fransiskuksen kuva stigmaatteja
saamassa, milloin tuollainen kuuden frangin hopeakolikon kokoinen
ja muodoltaan rinkelimäinen leivos, jollaisia sanotaan nimellä
"taraliini", milloin taas hyppysellinen tuota kuuluisaa nuuskaa,
jota hän oli tarjonnut mestari Adamillekin ja josta yksi ainoa annos
riitti parantamaan päänsäryn, hävittämään pahat nesteet ja takaamaan
onnellisen synnytyksen. Täydellinen ymmärtämys, perustuen toiselta
puolen luottamukseen ja toiselta hienotuntoisuuteen, vallitsi siis Fra
Bracalonen ja seudun talonpoikain välillä; ja ainoa seikka, josta nämä
joskus häntä moittivat, oli se, ettei hän säälinyt aasiaan, ei silloin,
kun lastasi sen korit ylen täyteen, enempää kuin silloinkaan, kun pani
sen kaulaan vielä haarapussinsakin, jota hänen olisi pitänyt itse
kantaa olallaan.

Fra Bracalone ei siis ollut suinkaan liioitellut sanoessaan mestari
Adamille, että jos tämä odottaisi ainoastaan tunnin, näkisi hän hänen
tulevan takaisin haarapussit pulleina ja korit täynnä.

Fra Bracalone jatkoi, kuten olemme kertoneet, matkaansa; mutta sanat,
joita hän oli mennessään lausunut mestari Adamille, eivät langenneet
tienoheen. Tuo valkea seinä, joka näytti vasituisesti tehdyltä hänen
sivellintään varten, ja tuo aasi, joka tulisi takaisin elintarpeilla
kuormattuna, olivat herättäneet mestari Adamin sielussa luoma-innon
ja hänen vatsassaan nälän. Kuitenkin viipyi vanhus vielä hetken
ajatuksissaan, mutta ei enää masentuneena. Hän mietti jotakin suurta
sommitelmaa, siitä ei epäilystäkään, ja hänen kätensä, jolla hän viilsi
ilmaa halki ja pyöreissä piirroissa, kuvasi jo tyhjyyteen näkymättömän
luonnoksen, joka kuvastelihe paraikaa hänen aivoissaan. Tuokion tätä
pantomimia näyteltyään mestari Adam kohotti otsansa ja kääntyi päin
muuria: hänen taulunsa oli nyt sommiteltu, ei ollut jäljellä muuta kuin
työn suoritus.

Silloin mestari Adam päästi irti matkapullonsa, veti taskustaan esiin
siveltimiä ja värejä, ja astui hetkeksi piirustin kädessä taaksepäin,
mitatakseen yhdellä silmäyksellä työn vaatiman tilan; sitten hän meni
nopeasti seinän luo ja alkoi siihen rohkeasti luonnoksen, joka kymmenen
minuutin päästä oli kokonaan valmis ja tehty tarpeellisen täydellisellä
tavalla, jottei voinut epäillä, mitä aihetta freskon piti esittää.

Se oli kiirastuleen tuomittu sielu, mutta tämän eroitti yleisistä
sieluista eräistä erikoisista ja yksilöllisistä pikku seikoista. Tämä
oli puettu fransiskaanin asuun, mikä seikka todisti, että ruumis,
jota se aikoinaan oli elähyttänyt, oli kuulunut tuohon veljeskuntaan.
Ja tulen nuoleskellessa sitä polviin saakka sen oli pakko kumartaa
hartiansa kaksoiskorin kuorman alla, minkä päällä oli vielä haarapussi,
jopa paholaisen sälyttämä, jonka naama oli ihmiskasvojen ja aasin pään
välimuoto. Se oli tuollainen Danten ja Orcagnan suuntainen sommitelma,
puolittain groteski ja puolittain hirvittävä, ja sen tarkoituksesta
oli mahdoton erehtyä, sillä se vihjasi ainoaan todellakin perusteltuun
vikaan, josta, kuten olemme jo sanoneet, Fra Bracalonea voi syyttää,
nimittäin armottomuudesta eläinrukkaa kohtaan, jota hän hurskaasti
sanoi toverikseen, mutta kohteli oikeastaan orjanaan.

Mestari Adam oli ryhtynyt työhön miehen lailla, jolla ei ole hetkeäkään
aikaa kadottaa, ja hän jatkoi sitä vauhdilla ja innolla, josta saattoi
ennustaa, että se vähemmässä kuin kahdessa tunnissa olisi valmis.
Fresko-periaatteita noudattaen ei hän koskettanut siveltimellä koskaan
kahta kertaa samaa paikkaa, vaan teki yhdellä sivalluksella jokaisen
aikomansa liekinkielen, vaatekappaleen ja iholäikän. Siinä näkyi aivan
michelangelolainen kosketuksen varmuus; ja kuva lähenikin kunniakkaasti
loppuaan, kun Fra Bracalone tuli aasinsa kanssa näkyviin tien
käänteessä.

Lukkarin ennustus oli pilkusta pilkkuun toteutunut; aasi oli kuormattu
niin, että se oikein taipui kannettavansa alla, ja Fra Bracalone
seurasi sitä iloisen näköisenä ja kiihoitti ilman tunnonvaivoja
okaisella kepillä sen hiljentynyttä kulkua. Mestari Adam oli huomannut
heidät hetkellä, jolloin he olivat tulleet näkyviin tien kulmassa;
mutta hän ei ollut heitä näkevinään, vaan jatkoi työtään päätänsä
kääntämättä, kuullen vain kellon kalkatuksesta heidän lähestymisensä.
Sikäli kuin he lähenivät, mestari Adam antoi intonsa kiihtyä. Vihdoin
hopeinen ääni vaikeni, seurasi hetkisen hiljaisuus, ja sitten katkaisi
tämän hiljaisuuden kummastuksesta ja vihasta vapiseva ääni, joka kysyi
taiteilijan selän takaa:

— Mutta mitä te teette, mestari Adam?

— Ah, ah! tekö siellä, Fra Bracalone, — vastasi vanhus kääntymättä.
— Kas niin, näette, että olen noudattanut neuvoanne; minä en ole
tahtonut mennä näin kauniin seinän ohitse käyttämättä yksinoikeuttani,
joka sallii minun maalata kiirastuleen tuomittuja viiden peninkulman
piirissä täältä. Jos tahdotte odottaa hetkisen, minulla ei ole enää
tekemättä muuta kuin sielun pää; sitten se on valmis ja me lähdemme
täältä yhdessä.

Tosiaan: henkilöltä puuttui enää vain huppupäähine, jonka soikion
sisässä oli ainoastaan tyhjä paikka kasvojen valmistamisen varalta. Ja
mestari Adam alkoikin nyt, vaihtaen siveltimen piirtimeen, luonnostella
yhä kasvavalla nopeudella ja melkein hurjalla varmuudella onnettoman
silmiä ja nenää ja partaa. Sitten hän vaihtoi samalla ketteryydellä
piirtimen siveltimeen, ja tehden taitavan ja nopean sekoituksen
osasta sinooperia ja kolmesta espanjanvalkeaa, johon hän lisäsi
kuudennentoista osan umbraa, hän pisti ensimmäisen läikän kasvoihin.
Fra Bracalone näki, ettei hänellä ollut aikaa hukata.

— Ahaa! mestari Adam, — sanoi hän toisen kerran äänellä, jossa viha
tuntui jo pääsevän voitolle kummastuksesta; — minun kuvaanihan te
teette.

— Niinkö arvelette? sanoi huolettomasti taiteilija, antaen siveltimen
kärjellä uhrinsa kasvoille yhden niitä neronkosketuksia, jotka ovat
suurten taiteilijain salaisuus.

— Kuinka? Että niinkö arvelen! huudahti Fra Bracalone tarttuen
mestarin käsivarteen, keskeyttääkseen vielä jos mahdollista työn. —
Vielä enempääkin kuin arvelen: minä olen siitä varma.

— Te erehdytte, — sanoi mestari Adam, vetäen kätensä irti ja koettaen
ryhtyä jälleen toimeen.

— Oh, minä en erehdy, — jatkoi Fra Bracalone, vallaten jälleen tuon
rikollisen käden; — minä erehdyn niin vähän, että jos aasi-parkani
osaisi puhua, se varmaan tuntisi isäntänsä.

Aasi alkoi silloin hinkua.

— Kas niin, — jatkoi lukkari, — siinä näette, mitä sanoin.

— Hyvä, sen parempi! vastasi mestari Adam, tehden ponnistuksen, joka
palautti vangitun jäsenen jälleen hänen omakseen; — minulle ei ole
koskaan myönnetty taitoa tehdä yhdennäköistä, ja ennen muita olette te
sen kieltänyt, Fra Bracalone: siinä näette, miten nero vastaa ja kostaa.

— Mutta tuota, — jatkoi lukkari tullen yhä rauhattomammaksi, — mitä
tarkoitusta varten te tuota teette, mestari Adam?

— Erästä aineellista tarkoitusta varten, tunnustan, — vastasi
taiteilija. — En ansaitse enää mitään polttamalla kuolleita; minä
tahdon tästä lähin poltella eläviä, se tuottaa minulle ehkä jotakin.
Älkää muuten olko millännekään, Fra Bracalone; sillä voisinhan sen
sijaan, että sijoitan nyt teidät kiirastuleen, panna teidät helvettiin,
ja kun sinne olisitte joutunut, senhän tiedätte, ei olisi messuja eikä
almuja, jotka voisivat teidät sieltä päästää.

— Se on totta, — vastasi lukkari, joka tunsi kohta puheen koko vankan
pohjan, joten asema alkoi näyttää hänestä paremmalta kuin hän ensin
oli voinut luulla. — No niin, hyvä ystäväni, katsotaanhan, eikö olisi
neuvoa asian järjestämiseen.

— Kyllä hyvinkin, — vastasi taiteilija, — ja minä olen varma, että
te kahden viikon kuluttua tästä päivästä pääsette taivaaseen. Teistä
pitävät ympäristön talonpojat liiaksi jättääkseen teidät pitkäksi aikaa
näin julmaan asemaan; ettehän sitä epäile, luullakseni?

Näin sanoen väänsi mestari Adam yhdellä ainoalla siveltimen vedolla
uhrinsa suun sellaiseksi, ettei ollut epäilystäkään hänen kärsimyksensä
ankaruudesta. Fra Bracalone vavahti silloin kiireestä kantaan ja
näytti kokevan todellisuudessa kaiken tuon kidutuksen, josta hän näki
kuvitellun esityksen edessään.

— En, tosiaan en epäile sitä, — sanoi lukkari-parka hetken vaitiolon
jälkeen; — mutta luuletteko, että he antavat minulle, nähtyään minut
kiirastulessa ja minut sieltä pelastettuaan, yhtä suuren arvon ja
kunnioituksen kuin ennen? Vastatkaapas siihen, omantuntonne mukaan.

— Joutavia, — vastasi mestari Adam pyöräyttäen siveltimen kärjellä
kyyneleen kidutetun sielun vääristyneelle poskelle:

— Kukaan täällä maailmassa ei ole varma onnestaan, veliseni, ja itse
paavikin, avatessaan taivaan portteja toisille, on pakotettu, kun
kysymys tulee hänestä itsestään, jättämään avaimet seuraajalleen.
Muuten: minä lyhennän koettelemuksenne aikaa mikäli mahdollista, ja
huomenna minä alan koota almuja.

— Mutta turvautumatta toisiin, — uskalsi Fra Bracalone ehdottaa
nöyrällä äänellä, — emmekö voisi keskenämme järjestää tätä asiaa?

— Se tuntuu minusta sangen vaikealta, vastasi vanhus päätään
pudistaen; — sieluja ei saada pois kiirastulesta muuta kuin messujen
ja almujen voimalla.

— Mitä messuihin tulee, minä otan ne huolekseni, — vastasi lukkari,
joka mielihyväkseen näki asian kirkastuvan: — minä soitan kelloja ja
priori lukee rukoukset vanhasta tottumuksesta, tiedustamatta kenen
puolesta.

— Jää vielä kysymys almuista, joista minun tulee saada osani, —
jatkoi mestari Adam. — Ja muuan veljeskuntanne sääntö kieltää teitä,
Fra Bracalone, mitään myymästä tai ostamasta kullalla tai hopealla.
Näette siis, että asiaa on sangen vaikea korjata.

— Kuinka niin? jatkoi lukkari, yhtä vilkkaana vastauksessaan kuin
vihollinen hyökkäyksessään; — me emme tosin voi käydä kauppaa hopealla
emmekä kullalla, se on totta; mutta me voimme sensijaan antaa jotakin
muuta paljon arvokkaampaa.

— No hyvä, katsokaammepa, mitä se on? sanoi mestari Adam keskeyttäen
nyt ensimmäisen kerran työnsä.

— Teillä on kaunis tytär.

— Minun Gelsominani? Se on varma, minusta on hän Herran enkeli.

— Hän on naimaiässä?

— Hän tulee seitsentoistavuotiaaksi pyhänä Maarianpäivänä.

— Me luemme hänen häämessunsa ilmaiseksi.

— Tämä on jo jotakin; mutta se ei vielä riitä.

— Teillä on poika sotilaana.

— Korpraalina nimittäin.

— Ei kuulu asiaan: kysymys ei ole arvoasteista, vaan itse ammatista.
Toimessa, jota hän harjoittaa, hän on suuressa vaarassa menettää
sielunsa, koska hän lie useamminkin odotettu kapakkaan kuin kirkkoon.

— Ohoi, olette oikeassa, siitä asiasta olen sangen rauhaton.

— No hyvä, me annamme hänelle anteita, jotka säilyttävät hänet
ainaisessa armon tilassa.

— Tämä on houkuttelevaa; entä sitten?

— Te ette ole enää nuori, mestari Adam.

— Olen viidenkuudetta, melkein.

— Se on ikä, jolloin en enää voi toivoa suurta ajan pitennystä.

— Ihmisten päivät ovat etukäteen Luojan lukemat.

— Se on tietty; te voitte kuolla milloin hyvänsä.

— Entä sitten?

— Minä hautaan teidät siunatussa kaavussa, sytytän kuusi vahakynttilää
paarinne ympärille ja valvon ruumiinne ääressä itse, työ, jota en tee
kenellekään muulle.

— Tämä viimeinen tarjoomus ratkaisee päätökseni, — sanoi mestari
Adam, jaksamatta muka enää vastustaa noita ihmeellisiä ehdotuksia,
joita hänelle oli tehty. — Mutta koska sen sijaan, että olisin
mennyt hakemaan ruoka-aineita, kuten vaimoni minua pyysi, olen
huvitellut täällä tekemällä muuriin tämän maalauksen, ja kun nyt on
jo liian myöhäistä korjata sitä vikaani, niin ehkä annatte minulle
kaupantekijäisiksi puolet aasinne kuormasta.

— Siitä ei kiistaa! huudahti lukkari vilkkaasti, hurmaantuneena
päästen kiirastulesta niin hyvillä ehdoilla; — ja te saatte itse
valita kaikkein kauneimmat ja parhaimmat tavarat, mitä minulla on.

— Se on sovittu? sanoi mestari Adam ja ojensi kätensä Fra Bracalonelle.

— Ottakaa koko kuorma! huusi Fra Bracalone haltioissaan.

— Menkäämme, sanoi mestari Adam ja pyyhki huoaten pois freskonsa,
josta oli jo kolme neljännestä valmiina. — Taas yksi mestarityö
mennyttä! Mutta tyttäreni saa illallista!



IV

Marco Brandi


— Kas tässä, vaimo, — sanoi mestari Adam tullen kotiinsa; — unhoitin
jättää sinulle rahaa mennäksesi torille; mutta tässä on ruoka-aineita:
valmista meille nyt hyvä illallinen poikamme kunniaksi, joka voi saapua
millä hetkellä tahansa kuin tykin kuula luoksemme.

— Millä hetkellä tahansa? toisti vanha Babilana; — se rakas
poika-parka!

— Sinä siis sait kirjeen veljeltäni? sanoi nuori tyttö rientäen
pienestä kamarista kavahtamaan vanhuksen kaulaan.

— Sain, Nina, sain, lapseni; kyllä, minä sain kirjeen.

— Missä se on? Luetaan, luetaan, — huusi tyttö.

Mestari Adam oli etsivinään kaikista taskuistaan.

— Kas niin, sinä olet sen hukannut, — mutisi hemmoiteltu lapsi,
polkien jalkaansa. — Semmoinen sinä aina olet!

— Älä toru minua, — Nina, sanoi vanhus, — se ei ollut minun vikani.

— Mutta milloinka hän sitten tulee?

— En voi sanoa sinulle sitä tarkkaan; en muista päivämäärää.

— Et muista päivämäärää? Kas niin, se vielä puuttui, johan nyt
mokomaa! Ei, minä en sinua suutele.

— Sillä tavalla sinä kiität minua siitä, että kuljin neljä peninkulmaa
noutaakseni sinulle uutisia.

— Anteeksi, isä, — sanoi nyt tyttö, hypäten uudestaan hänen
kaulaansa; — minä olen paha lapsi, mutta minä rakastan kyllä sinua,
tiedä se.

Vanhus sulki Ninansa pään käsiensä väliin ja alkoi itkeä ilosta
katsellen häntä.

— Ja minä, minä sitten, enkö minä sitten sinua rakasta, muka. Sinä
et saa koskaan tietää, mitä minulle maksat. Tein tänään ihanimman
tauluni... Ah, ei puhuta siitä enää.

— No niin, ja sitten?

— Ei mitään; mene auttamaan äitiäsi; mene, minusta tuntuu, että
illallinen maistuu hyvältä; minulla on aika nälkä.

Se ei ollut ihmeellistä: vanhus ei ollut syönyt eilisestä saakka.

Nuori tyttö juoksi äitinsä luo häntä auttamaan, kysymättä edes, kuinka
mestari Adam oli saanut nuo runsaat ja oivalliset ruokatavarat, jotka
näyttivät valituilta suorastaan jonkun kardinaalin pöytää varten.
Gelsomina oli nyt siinä iässä, jolloin ihminen ajattelee, että
luonto pitää äidillisesti ihmisen tarpeista huolen ja jolloin hän on
vakuuttunut siitä, että onni versoo ja kukkii aivan itsestään kuin
päivänkakkara niityllä. Vanhus puolestaan meni ja istuutui pienen
puutarhansa pengermälle, joka oli rannalle päin.

Sillävälin vaipui aurinko, joka oli koko päivän kierinyt palavana
sinimeren keskellä, länteen kuparinväristen pilvien sekaan, joiden
edessä nyt kuulsi Stromboli sinertävänä kartiona, liekkihulmun
ympäröimänä. Etelästä päin siinsi veden pintaan vedettynä nauhana
Sisilian ranta, jota taempana taas kumotti ikään kuin saentuneina
höyryinä jättiläismäinen Etna. Pohjoisessa jälleen rajoittivat näköalaa
Kalabrian rannat, jotka muodostavat siron kaaren, kärjistyessään
Vaticanon niemeksi; meri, jonka kalvossa aurinko jo alkoi sammuttaa
kiekkonsa toista laitaa, kieri liekkilaineina, joiden keskellä liukui,
kiiruhtaen Satinan satamaan tai pyhän Eufemian lahteen, myöhästyneitä
ja pelokkaita pursia; vähemmän tottuneet silmät kuin näiden merenrannan
asukkaiden olisivat saattaneet luulla pursia pesilleen palaaviksi
lokeiksi, niiden valkeain ja kolmikulmaisten purjeitten vuoksi.
Koko kuvattu näky ennusti, että myrsky odotti ainoastaan auringon
poistumista ottaakseen luonnon vuorostaan valtaansa. Ja aurinko näytti
painuvan mereen murhemielin ja hylkäävän väkinäisesti valtakuntansa,
jonka se nyt jätti kruunustaan eroavan hallitsijan lailla myrskyn
saaliiksi.

Tämä oli niin ihmeellinen näytelmä, että vaikka mestari Adamilla
oli ollut tilaisuus nähdä se monen monta kertaa, ei hän koskaan
voinut katsella sitä uudestaan haltioihinsa joutumatta. Niinpä hän
olikin vaipunut mitä syvimpään ihasteluun, kun hän tunsi koskettavan
olkapäähänsä. Kääntymättä hän aavisti, että tulija oli hänen tyttärensä.

— Katsoppas, Gelsomina, eikö se ole ihanaa? huudahti vanhus.

— Mitä, tuo ilkeä ilma, joka uhkaa myrskyä?

— Katso noita ihmeellisiä värituntuja, noita puhtaita värejä, rohkeita
vivahduksia.

— Katso, isäni, miten purret koettavat kiiruhtaa pois mereltä!
Kaikki ne eivät saavu ajoissa, ja siellä on miehiä, joilla on tytöt
odottamassa.

— Olet oikeassa, tyttäreni, nyt soitetaan Ave Mariaa: rukoile niiden
puolesta, jotka ovat merellä.

Nuori tyttö laskeutui polvilleen maahan ja viritti sointuisella
äänellä, ei lukemalla eikä laulaen, "Enkelin tervehdyksen". Vanhus
jälleen oli ottanut päästään kreikkalaisen myssynsä ja katseli kädet
ristissä seisten taivasta kohti, ikäänkuin etsien katseillaan,
eikö enkeli jo tullut ilmoista kokoamaan hänen tyttärensä sanoja,
ensimmäisten tuulenpuuskain niitä kantaessa. Kun rukous oli päättynyt,
aikoi Gelsomina nousta ylös.

— Olet unohtanut jotakin, — sanoi vanhus pidättäen häntä.

— Mitä, isäni?

— Olet rukoillut merimiesten puolesta, rukoile nyt matkustavaistenkin.
Hirmumyrskyn aikana vuoristo on yhtä vaarallinen kuin meri; ja kuka
tietää, tuleeko veljesi meritse vai vuoriston halki.

— Olet oikeassa, isäni, — vastasi tyttö. — Bombarda-parka, olin
hänet aivan unohtanut.

Gelsomina aloitti uudestaan rukouksensa, jota mestari Adam tällä
kertaa ei tyytynyt ainoastaan tarkkaavasti kuulemaan, vaan säesti itse
ääneensä.

— Nyt, isä, — sanoi nuori tyttö, tehtyään ristinmerkin, — etkö tule?
Illallinen on valmis.

Mestari Adam seurasi tytärtään, heittäen kuitenkin vielä muutaman
silmäyksen upeaan maisemaan; se oli jo puolittain kätketty pilvien
varjoon, joita näkymätön käsi veti niinkuin ääretöntä kuolinvaippaa
taivaan yli lännestä itään. Silloin tällöin halkoi ennehtivä salama
nopeasti tuota synkkää seinää ja paljasti sen takana varaston liekkejä,
kun taas tuulenpuuskat, joiden hän kuuli päänsä päällä puhuvan
tuntematta niitä vielä, alkoivat heiluttaa kastanjain latvoja, joiden
alimmat oksat näyttivät pienimpäänkin lehteensä saakka kuolleilta, niin
liikkumattomia ne olivat. Ovelle saavuttuaan pysähtyi mestari Adam
hetkeksi kynnykselle ja terästi korvaansa; kumea jyrinä alkoi kuulua
lännestä, mutta vielä niin kaukaa, ettei voinut päättää, tuliko se
taivaasta vai maasta. Vanhus tunsi luonnon suuren äänen, joka varoittaa
vaaran hetkellä lapsiaan etsimään turvapaikkaa hävitystä vastaan.

Tämä juhlallinen näky oli saanut mestari Adamin hetkeksi unohtamaan,
ettei hän ollut syönyt koko vuorokauteen; mutta kun ovi oli suljettu
ja hän istui illallisen ääressä, laskeutui hänen mielikuvituksensa
takaisin maallisempiin ajatuksiin. Vanha Babilana oli tehnyt
parastansa, ja luultavastikin oli itsensä priorin pöytä tänä iltana
vaatimattomammin varustettu kuin hänen madonniensa halvan maalarin;
ja niinpä unohti mestari Adam, joka oli onnellinen sekoittuma
haltioitumista ja aineellisuutta, pian kaiken, mitä ulkona oli
tulossa, antautuakseen kokonaan nyt sisällä tapahtuvan valtaan.
Hänen herkuttelijatyydytyksensä pohjalla piili kyllä vielä suru tuon
hävitetyn freskon vuoksi sekä pelko, että Bombarda saattoi olla
nyt matkalla; mutta hänen maistamansa ensimmäinen lasi viiniä ja
ensimmäinen pala, jonka hän pisti suuhunsa, saivat hänet kaikesta
päättäen tuntemaan aloitetun toimituksen niin tärkeäksi, että hän
kiinnitti siihen kohta koko huomionsa.

Kuitenkin läheni ukkonen lähenemistään ja ennusti oikeaa etelämaalaista
hirmumyrskyä, josta ei voi saada tarkkaa käsitystä, ellei ole kuullut
sen jylisevän oman päänsä päällä. Tuuli oli laskeutunut alas ja kynti
nyt maata niinkuin olisi aikonut repiä juurineen irti kaikki, mitä sen
kamarasta yleni. Tuon tuostakin vapisi vaatimaton maja tuulispäiden
pudistamana katosta perustuksiinsa saakka, ja silloin laski Gelsomina
pois lasinsa tai veitsensä ja tarttui isänsä käteen. Hän katsoi
vanhukseen lapsellisen kauhun vallassa, minkä vanhus haihdutti, painaen
huulensa nuoren tytön otsalle.

Mitä jälleen vanhaan Babilanaan tulee, hän söi vanhuuden koko
huolettomalla halukkuudella, välittämättä myrskystä enempää kuin jos
sitä ei olisi ollutkaan.

Yhtäkkiä välkähti huonosti suljettujen ikkunaluukkujen raosta kuin
salama, sitten kaikui pamaus, niin kumea, äkillinen ja läheinen, että
Gelsomina heittäytyi, tarttumatta enää edes isänsä käteen, hänen
rintaansa vasten, aivan kalpeana ja vavisten.

— Se on ukkonen, — sanoi mestari Adam, painaen lastaan syliinsä.

— Se on ukkonen,- toisti tietysti muori.

— Ei, se ei ole ukkonen, — sanoi Gelsomina.

Ikäänkuin vahvistaakseen nuoren tytön sanat antoikin ukkonen nyt kaikua
jyrinänsä, tuollaisen, joka kiertää yli koko taivaan kehän ja oli niin
paljon voimakkaampi tätä perheen kuulemaa pamausta kuin meren pauhu
puron sorinaa. Samassa kietoi tuulenpyörre majan liepeisiinsä; katto
huokaili, ikkunaluukut ratisivat; itse mestari Adam alkoi pelätä, ja
Gelsomina päästi huudon, johon myrskyn henget tuntuivat valituksin
vastaavan. Sillä hetkellä ovi avautui, ja kalpea mies hatuttomin päin
ja vaatteet veren vallassa syöksyi sisään.

— Minä olen Marco Brandi! — huusi hän; — pelastakaa minut!

Tämän ilmestyksen nähdessään, tuon epätoivoisen huudon kuullessaan,
vetoamisen hänen ihmisyyteensä, mestari Adam unohti heti myrskyn; ja
kun henkilö, joka hänen suojelustaan pyysi, oli kai aivan ahdistajain
kynsiin joutumassa, ei mestari Adam kadottanut aikaa vastaukseen,
vaan viittasi pojalleen varustettua huonetta kohti: rosvo syöksyi
sinne, nopean itsesäilytysvaiston ohjaamana, joka arvostelee yhdellä
katseella, mitä täytyy pelätä ja mitä hänen sopii toivoa; ja hän oli
nähnyt voivansa toivoa kaikkea, tarvitsematta pelätä mitään.

Näky katosi niin nopeasti, että ne, joille se oli ilmestynyt, olisivat
saattaneet luulla sitä mielikuvituksensa luomaksi, ellei ovi, josta
Marco Brandi oli tullut sisään, olisi jäänyt auki. Salaman valossa
huomattiin nyt joukko ratsumiehiä tulevan täyttä laukkaa tietä pitkin,
joka toi vuoristosta Nicoteraan. Gelsomina juoksi silloin ovelle ja
sulki sen; sillä miten nopeasti rosvo oli mennytkin läpi huoneen,
oli nuorella tytöllä ollut aikaa huomata hänessä kaunis poika, noin
viiden- tai kahdeksankolmatta-vuotias, kasvoillaan paetessakin se
hurja ylpeys, joka ihmisen tai leijonan muodossa ilmaisee, että hän
antautuu ylivoiman edessä, vaan ei pelosta. Mutta tyttöparka olikin nyt
koonnut kaikki voimansa tähän toimeen; ja tuskin hän oli sen tehnyt,
niin hänen jalkansa alkoivat horjua, ja tuntien, että hän kaatuisi, hän
aikoi nojata seinää vastaan. Kun isä näki hänen hoippuvan, juoksi hän
häntä tukemaan; mutta muuan uusi tapaus palautti tytölle jälleen hänen
voimansa ja kiinnitti hänen huomionsa.

Toinen joukkokunta, jossa näytti olevan jalkaväkeä, suuntasi nyt
kulkunsa taloa kohti. Gelsomina ja mestari Adam kuulivat pelon vallassa
heidän askeleensa, jotka lähestymistään lähestyivät. Ei ollut enää
epäilystäkään: useita miehiä tuli ovelle; yksi heistä alkoi kolkuttaa
sitä karabiininsa perällä.

— Kuka kolkuttaa? kysyi mestari Adam.

— Avatkaa, — vastasi ääni.

— Kenelle? kysyi vanhus.

— Ihmisraukalle, joka kuolee ennenkuin ehtii Nicoteraan, ellet armahda
häntä.

— Mikä hänelle on tullut?

— Marco Brandi on murhannut hänet.

Gelsomina vavahti, mestari Adam katsoi häneen: molemmat he epäröivät.

— Avatkaa, isäni; se olen minä, — sanoi nyt muuan ääni, heikko kuin
kuolevan.

— Bombarda! huudahtivat nuori tyttö ja vanhus yhtaikaa.

— Lapseni, — mutisi Babilana-muori, nousi vavisten ylös ja nojasi
kaksin käsin pöytään, ettei olisi kaatunut.

Mestari Adam avasi oven.

Useita jalkaväen santarmeja kantoi käsivarsillaan nuoren miehen
ruumista, puettuna kuninkaallisen tykkiväen univormuun; hän oli saanut
keskelle rintaansa leveän haavan, josta veri vuoti virtanaan. Vanhus
kalpeni kauhistavasti, Gelsomina vaipui polvilleen. Samalla hetkellä
tulivat ratsumiehet, jotka olivat ajaneet majan ohitse, takaisin
jälleen; salama oli näyttänyt heille koko tien: se oli tyhjä.

— Mestari, — sanoi kersantti, joka rakuunoita komensi, etkö ole
nähnyt noin viisi-, kahdeksankolmatta-vuotiasta miestä, jolla on
pitkä, musta tukka ja poskiparta leuan alla ja jonka pitäisi olla
haavoittunut? Jos olet hänet nähnyt, sano heti, sillä hän on poikasi
murhaaja.

Koston hymy vääristi onnettoman isän huulia, hän avasi jo suunsa
puhuakseen; mutta tällä hetkellä päästi Gelsomina huudon, vanhus käänsi
kasvonsa hänen puoleensa; lapsi oli polvillaan kädet ristissä ja katsoi
isäänsä kuvaamattomin tuskan ilmein.

— Minä en ole nähnyt ketään, — vastasi vanhus.

Ja ottaen poikansa käsivarsilleen hän vei hänet kamariin, vastapäätä
toista huonetta, jossa Marco Brandi oli piilossa.



V

"Komentaja"


Kuusi viikkoa tapauksesta, jonka viimeksi olemme kertoneet, noin
tunti Ave Marian jälkeen astuivat korpraali Bombarda ja Marco Brandi
käsikoukussa ulos mestari Adamin talosta, toinen lähteäkseen takaisin
rykmenttiinsä ja toinen tapaamaan rosvojoukkoansa. Ensimainittu meni
jättämään erohakemuksensa, toinen ottamaan eronsa.

Annamme kunnon korpraalin, johon lukijamme jo ovat tutustuneet,
rauhassa jatkaa matkaansa Messinaa kohti ja seuraamme nyt Marco
Brandia hänen matkallaan Consenzaan. Marco Brandi ei ollut lainkaan
niitä runollisia rosvoja, jollaisia Nodier on näyttänyt meille Jean
Sbogarissa ja me itsekin esittäneet Pascal Brunossa. Yhteiskunta ei
ollut tehnyt henkilökohtaisesti häntä vastaan mitään vääryyttä, joka
karkoittaa ihmisen kaupungista vuorille. Hän oli hyvin yksinkertaisesti
vain rosvoksi syntynyt. Hänen isänsä oli ollut rosvojoukon päällikkö,
ja hän oli perinyt toimen isältään. Kerron tässä, millä tavalla.

Placido Brandi oli eräänä sissijoukon päällikkönä, jollaisia järjestyi
v. 1806 Kalabriassa taisteluun ranskalaisvaltausta vastaan. Kuusi,
seitsemän vuotta hän kävi sotaa kuninkaan puolesta; mutta kun tämän
sodan päätyttyä kuninkaalla näytti olevan muuta tekemistä kuin ajatella
Placido Brandin palkitsemista, päätti hän jatkaa sotaa omaan laskuunsa.
Hänen rohkeutensa oli koeteltu, hänen miehensä olivat uskollisia ja
karaistuja; he päättivät jakaa hyvät ja kovat kohtalot päällikkönsä
kanssa, ja pian oli Placido Brandi rosvojoukon johtajana, joka oli
pelättävimpiä, mistä koskaan oli kuultu kerrottavan Spartiventon
niemestä Salernon lahteen saakka.

Vääryys, johon Ferdinand oli häntä vastaan syypää, oli katkeroittanut
hänen luonteensa. Hän oli nähnyt miesten, jotka eivät koskaan olleet
tehneet kuninkaallisen asian puolesta mitään, paitsi seuranneet
hovia Sisiliaan ja kuluttaneet siellä kahdeksan vuotta paraateissa
englantilaisten kanssa, vaikka heidän sotilasarvonsa olisi vaatinut
toisenlaista käytöstä, — nähnyt heidän palaavan Napoliin saamaan
kaikenlaisia palkkioita, jotka muut olisivat ansainneet; kun taas ne,
joitten veri näkyi vielä läikkinä teillä, joita myöten Ferdinand oli
kulkenut takaisin valtaistuimelleen, oli unohdettu halveksittuina ja
hyljättyinä. Siitä seurasi, että Placido Brandi, vihattuaan syvästi
ranskalaisia univormuja, jatkoi nyt tätä vihaansa napolilaisiakin
univormuja kohtaan, ja että hän piti hyvin yksinkertaisesti ainoastaan
aselepoa vihollista vaihtaessaan. Ja se oli pieni parannuskin hänen
asemassaan, sillä Placido oli mieluummin tekemisissä Ferdinandin
sbirrien kuin Joakimin kenttäjääkärien kanssa.

Placido ryhtyi siis harjoittamaan tunnollisesti ammattiaan. Hänen
ystävyydensuhteensa väestöön jäivät ennalleen. Hän kohdisti syvän
vihansa ainoastaan sotilashenkilöihin. Silloin tällöin kuitenkin, koska
sotilas-univormut sisältävät kaikista vaatteista vähimmin rahoja, oli
hän pakotettu ottamaan niitä matkustavaisilta; ja koska englantilaiset
siihen aikaan alkoivat matkustaa Sisiliaan maitse, mitä he eivät
voineet tehdä ranskalaisen valtauksen aikana, niin korvasi hän jonkun
kunnon magnaatin tai ylhäisen loordin kustannuksella vahinkonsa, jota
hänelle ne kannattamattomat retket tuottivat, joita hän teki ainoastaan
erikoisen univormunvihan vaikutuksesta.

Onnetonta kyllä, ei ole niin taitavata kenraalia, ettei hän joskus
eläessään tekisi sellaista erehdystä, jota vastustaja voi käyttää
hyväkseen. Eräällä huonosti järjestetyllä peräytymismatkalla
eristettiinkin Placido Brandi ainoastaan kolmen, neljän miehen seurassa
kokonaisen komppanian saarrokseen; vastustus oli turhaa, ja kuitenkin
puolusti Placido Brandi itseään kuin leijona. Mutta mikä oli tapahtuva,
tapahtui. Epätoivoisen taistelun jälkeen surmattiin kolme miestä,
jotka hänellä oli tovereinaan, ja hänet itse otettiin vangiksi. Mitä
hänen voittajiinsa tulee, he saivat suoritetun palveluksen mukaisen
palkinnon. Luutnantti nimitettiin kapteeniksi, kersanteista tuli
aliluutnantteja, korpraalit ylenivät kersanteiksi ja kaikki sotamiehet
tehtiin korpraaleiksi.

Placido Brandi kuljetettiin väliaikaisesti Cosenzaan. Sanomme
väliaikaisesti, sillä eräs napolilaisen lainsäädös vaatii, että
juttu rikollista vastaan on nostettava samalla paikkakunnalla, missä
rikos on tapahtunut. Sitäpaitsi tahdottiin vangitulle antaa anteeksi
pikkusynnit, joita hän oli tehnyt ranskalaisten alueilla, ja vaatia
häntä tilille ainoastaan siitä päivästä alkaen, jolloin Ferdinand
oli noussut takaisin valtaistuimelleen. Vangilla ei siis ollut juuri
valittamisen syytä.

Placido julisti, ettei hänellä ollut tunnollaan muuta kuin yksi murha,
tehty jo noin neljä vuotta sitten, siis joku kuukausi sotaväkeen
astumisensa jälkeen. Uhrina oli eräs napolilainen eversti, joka
matkusti Sisiliasta, missä hän oli ollut varusväessä, ja kulki
Kalabrian kautta Capitanataan [nykyinen Foggian maakunta Adrian meren
rannalla. Suom.]. Murha oli tapahtunut Mileton ja Monteleonen välillä:
Placido siirrettiin niin ollen Cosenzasta Monteleoneen.

Jutun käsittely kesti kuusi kuukautta: Placido tuomittiin kuolemaan.

Toisena päivänä tuomiopäätöksen jälkeen kutsutti Placido luokseen
oikeudenkirjurin: hän oli sattunut nyt juuri muistamaan, että hänelle,
vuosi ensimmäisen miestapon jälkeen, oli tullut heikkous tehdä
itsensä vikapääksi vielä toiseen. Tällä kertaa oli murhattu muuan
englantilainen, joka matkusti Salernosta Brindisiin. Rikos oli tehty
Taranton ja Orian välillä.

Tämä tunnustus teki tyhjäksi ensimmäisen tuomion: siitä seurasi, että
Placido Brandi kuljetettiin Monteleonesta Tarantoon.

Alkoi toinen oikeudenkäynti; mutta koska syytetty oli tällä kertaa
joutunut tekemisiin toimeliaimpien tuomarien kanssa, ei jutun käsittely
kestänyt kuin neljä kuukautta. Samoin kuin ensi kerrallakin tuomittiin
Placido kuolemaan.

Aattona ennen tuomion toimeenpanoa tuli muuan munkki valmistamaan
rikollista kuolemaan. Hänen sanainsa pyhä hartaus liikutti niin
Placidon sydäntä, miten paatunut se lie ollutkin, että hän tunnusti
ja katkerasti katui — mikä seikka lupasi toki hänen sielulleen
varmaa pelastusta —, tehneensä vuosi toisen miestapponsa jälkeen
onnettomuudekseen vielä kolmannenkin, surmaten erään rikkaan
maltalaisen kauppiaan, jonka laiva oli ankkurissa Messinan satamassa.
Noin puolentoista peninkulman päässä Reggiosta oli hän paholaisen
kiusaamana langennut tähän pahaan tuumaan. Moinen salaisuus oli
liian suuri, ettei pappismies olisi pyytänyt ripitettävältään lupaa
saada se ilmaista. Placido vastasi, että hän oli valmis kärsimään
syntiensä palkaksi kaikki koettelemukset, joihin Jumala tahtoi hänet
alistaa. Siispä Iäksi munkki kuvernöörin luo Tarantoon ja kertoi
maltalaisen kauppiaan murhan niin tarkoin yksityiskohdin, ettei siinä
ollut epäilemistäkään. Kuvernööri määräsi luonnollisesti lykkäämään
teloituksen toistaiseksi, ja Placido pantiin lujan vartioston seurassa
Brindisissä laivaan ja laskettiin viikkoa myöhemmin maihin Reggiossa.

Kaikki muistivat vielä sen henkilön katoamisen, jonka Placido oli
tunnustanut murhanneensa. Mutta koska Reggion väestö on suurimmaksi
osaksi kauppiaita ja merimiehiä, niin oli osa todistajia, joita
juttua käsiteltäessä tarvittiin, merimatkoilla. Tuomioistuimen oli
siis pakko odottaa heidän palaamistaan. Sikäli kuin he palasivat,
kutsuttiin heidät sitten oikeuteen ja he kävivät todistamassa. Tämä
seikka pitkitti sievoisesti tutkimusta; siitä seurasi, että juttua
kesti kokonaisen vuoden. Kuten toisella kerrallakin tuomittiin Placido
kuolemaan.

Placido valmistautui kristityn ihmisen arvon mukaiseen loppuun.
Siispä paastosi ja rukoili hän lakkaamatta tuomion julistamisen
päivästä sen toimeenpano-päivään saakka. Niin ollen näki pappi, joka
tuli valmistamaan häntä kuolemaan, hänet täydellisessä synninsurun
tilassa. Hurskas mies valvoi koko yön laulaen ripitettävänsä kanssa
Neitsyt Marian litanioita; ja vaikka hän aamulla oli sangen väsynyt,
ei hän luovuttanut paikkaansa kenellekään toiselle, vaan tahtoi itse
saada kunnian tämän syntisen kääntymisestä. Placido lähti sitten
matkaan, koko kaupungin seuraamana, pysäyttäen silloin tällöin
aasinsa puhuakseen kansalle kehoituksen sanoja. Joka pysäyspaikalla
kansanjoukko itki ja löi rintoihinsa. Vihdoin tuli näkyviin hirsipuu.
Siinä hän pysähtyi viimeisen kerran ja aloitti niin liikuttavan puheen,
että väki ympärillä oli pelkkää parkua ja nyyhkytystä. Yhtäkkiä hän
keskeytti kuin olisi hänen mieleensä johtunut jokin äkillinen ja
odottamaton muisto; kaikki huusivat ja pyysivät häntä jatkamaan.

— Ohoi, hyvät veljet! huudahti Placido Brandi, — minä olen vaivainen
syntinen, joka en ansaitse teidän sääliänne; sillä te luulette
tuntevanne kaikki rikokseni, ja nyt minä muistankin, että tuskin viikko
ennen päivää, jolloin minut saatiin vangiksi, tapoin julmasti erään
köyhän dalmatialaisen kulkukauppiaan, joka oli lähtenyt Boggianosta Ave
Marian jälkeen, toivossa joutua yömajaan Castrovillariin. Näette, etten
minä ansaitse teidän hurskasta sääliänne. Jättäkää minut siis niinkuin
ansaitsen taivaan vihan käsiin.

Näin sanoen alkoi Placido itkeä niin surkeasti, että kaikki läsnäolevat
rukoilivat taivaalta armoa saada itse kerran näin kauniisti kuolla.
Vahingoksi syntisen sielulle, joka olisi varmaan pelastunut, jos mies
olisi hirtetty tällaisessa tilassa, oli kansanjoukossa kuitenkin
muuan tutkintotuomari. Kuullessaan tuomitun viimeisen tunnustuksen
hän kielsi vartijoita kulkemasta enää askeltakaan eteenpäin ja
käski päinvastoin viedä Placido Brandin takaisin vankilaan. Placido
ponnisteli minkä jaksoi vastaan; hän tahtoi kaikin mokomin kuolla.
Hänet täytyi väkivallalla kuljettaa takaisin koppiinsa. Siellä otettiin
häneltä tarkoin pois kaikki esineet, joilla hän olisi saattanut itsensä
surmata; ja niinpä oli santarmeilla ilo löytää hänet aivan täysissä
voimissa, kun he tulivat keskellä yötä siirtämään häntä Reggiosta
Castrovillariin.

Kun saavuttiin sinne, nähtiin, että Placido Brandi oli puhunut totta;
sillä hänen ohjeittensa mukaan löydettiin murhatun ruumis vielä
samalta paikalta, jonka hän oli maininnut.. Tämä seikka, joka todisti
rikollisen rehellisyyttä, lyhensi tutkintoa. Juttu ei siis kestänyt
kuin kolme kuukautta ja kaksitoista päivää, ja kuten kolmannellakin
kerralla, Placido tuomittiin kuolemaan.

Kaikkien ihmeeksi ei Placido tällä kertaa osoittanut samaa
alistuvaisuutta kuin edellisillä. Hänellä oli kärsimättömyyden puuskia
vartijansa parissa, ja hän oli hajamielinen ripittäjänsä seurassa. Ja
viimein, hetkellä, jolloin hänen oli lähdettävä hirsipuun luo, juuri
kuin teloittajain piti pukea hänen ylleen katumuspuku, jossa hänen oli
kuoltava, hän käytti hyväkseen tilaisuutta ja epäluulottoman pyövelin
tullessa sitomaan hänen käsiään kamppasi hänet yhtäkkiä jalallaan nurin
ja syöksyi ulos ovesta, jonka näki olevan raollaan. Paha kyllä, pisti
kaksi santarmia, jotka oli asetettu käytävään, pyssyn hänelle poikki
tien. Placidon oli siis pakko astua takaisin koppiinsa ja antaa toisten
panna matka-asu ylleen.

Lähdön hetki tuli. Placido oli huomattavasti rauhaton; hän nousi
aasinsa selkään, kasvot häntään päin, ja lähti takaperin liikkeelle,
Katujain munkkikunnan seuraamana, jonka asuun hän oli puettu. Veljet
kantoivat ruumisarkkua, jossa asianomainen oli haudattava, ja
lauloivat kuolinmessua; eikä se seikka, se täytyy tunnustaa, ollut
virkistävää Placidon silmille eikä korvillekaan. Kuitenkin odotti
jokainen, että Placido keskeyttäisi matkansa jonkun samanlaisen kauniin
puheen pitääkseen kuin viimeiselläkin kerralla, näytellessään näissä
juhlamenoissa samaa osaa kuin nytkin. Mutta läsnäolijain toiveet
pettivät: Placido ei avannut suutaan muuta kuin valittaakseen, että
hänen ratsunsa kulki liian nopeasti. Hän ei ollut enää sama mies;
hänellä ei nyt ollut mitään tunnustettavaa.

Hirsipuun juurella hylkäsi rippi-isä hänet, jättäen miehen kokonaan
pyövelin haltuun. Placido suuteli viimeisen kerran ristiä ja nousi
sitten melkoisen rohkeasti portaille. Kuitenkin oli helppo huomata,
ettei häntä enää pitänyt yllä mikään muu kuin tuo moraalinen tahto,
josta johtuu, että rohkea mies kuolee uljaasti, kun hän vain kuolee
yleisön edessä. Saavuttuaan ylimmälle kapulalle hän katseli joka
taholle ympärilleen: hänelle oli jäänyt vielä toivon pilkahdus. Mutta
kun hän korkealta paikaltaan huomasi sotilaspaljouden, joka oli koottu
toimitukseen, ymmärsi hän hyvin, ettei hänen oma joukkonsa voinut
antautua moiseen taisteluun, kuinka uskollinen se olikin. Silloin
hänessä tapahtui jotakin merkillistä; hänet valtasi pyörrytys, niin
että kaikki näytti kiertävän hänen jaloissaan ympäri, taivas musteni
ja maailma loimusi liekkeinä. Hänestä tuntui kuin hän olisi riippunut
kuilun suulla, jossa tuhannet pahathenget odottivat häntä palavin
silmin. Hän tahtoi huutaa, mutta ääni takertui hänen kurkkuunsa, ja
hänen korvansa soivat niinkuin hänen päänsä olisi ollut kirkonkellon
kieli. Hän teki viimeisen ponnistuksen, katkoi siteet, jotka pidättivät
hänen käsiään, mutta hänen kätensä eivät enää tavanneet tukea, vaan
hosuivat ainoastaan ilmaa. Hän koetti ajatella Jumalaa ja huutaa häntä
avuksi, mutta ennenkuin hänen aivonsa olivat ehtineet koota aineksia,
joista ajatus muodostuu, kadotti hän näkönsä ja meni tiedottomaksi.
Pyöveli oli käyttänyt näppärästi hyväkseen hetkeä, jolloin uhri katseli
ympärilleen, ja pistänyt nuoran hänen kaulaansa. Placido oli hirtetty.

Katujain munkkikunta syöksyi heti mestauslavalle valtaamaan itselleen
ruumiin, sillä se oli heidän siitä hetkestä saakka, jolloin pyöveli
oli laskeutunut alas portailta. Mutta koska yhdelläkään heistä ei
sattumalta ollut veistä, kohottivat toiset veljistä ruumista jaloista,
sillaikaa kuin toiset päästivät nuoraa solmusta; ja heti kun he saivat
hirtetyn haltuunsa, sijoittivat he hänet sievästi arkkuun makaamaan
ja lähtivät, häntä olallaan kantaen, menemään iuostariaan kohti,
pyövelin, hänen kahden apulaisensa ja aasin seuraamina. Noin sadan
askeleen päässä olivat miehet, jotka kantoivat arkkua, kuulevinaan
jotakin outoa korinaa, joka tuli arkusta; mutta kun kukaan heistä ei
ilmaissut huomiotaan toiselle, jatkoivat he matkaansa. Pian seurasi
tätä korahdusta käheä yskä, tarpeeksi äänekäs pysäyttämään nuo kuusi
kantajaa yhtäkkiä liikkumattomiksi kuin suolapatsaat. Sitten pudottivat
kaikki yhtaikaa, kuin olisivat toisiaan komentaneet, arkun maahan.
Ruumis kieri ulos arkusta, päästäen muutamia äännähdyksiä ja pahoja
irvistyksiä kuin ihminen, joka on nielaissut kalanruodon. Ei ollut
epäilemistäkään: Placido Brandi oli hyvin täpärästi hirtetty.

Näin ajatteli pyöveli, joka veti heti tupesta tikarinsa, joka
teloittajilla aina on mukanaan lopettaakseen tällaisissa tapauksissa
uhrinsa, ja syöksyi kuolleista noussutta vastaan. Tämä oli jo tarpeeksi
selvinnyt ymmärtääkseen vaaran, vaikkei hänellä vielä ollutkaan kyllin
voimia siitä pelastuakseen. Mutta silloin tuli tuolle poloiselle
odottamaton apu. Veljeskuntalaiset syöksyivät hänen ja teloittajan
väliin, väittäen, että koska Placido oli jo hirtetty, oli hän antanut
hyvityksen oikeudelle, eikä siis ollut enää ihmisten, vaan Jumalan oma.
Pyöveli piti päänsä, veljeskuntalaiset kiivastuivat; pyöveli kutsui
miehensä apuun ja veljeskuntalaiset asettuivat suojattinsa eteen, joka
oli nyt takalistolleen nousten onnistunut saavuttamaan painopisteensä
ja käytti hetkeä hyväkseen kootakseen silmiään hieroen ajatuksiaan.
Syntyi taistelu yhtäältä koston vimmalla, toisaalta kristillisen
laupeuden alttiudella, toisten huutaessa, toisten laulaessa, noitten
manatessa avuksi pirua ja vastapuolueen rukoillessa Jumalaa suojakseen.
Lyhyesti sanoen: oli mahdoton aavistaa, kuka voittaisi, kunnes Placido,
joka oli nyt täydellisesti selvinnyt, arveli, että olisi ollut sangen
kohtuutonta antaa hurskaiden miesten, kuten nämä hänen puolustajansa,
panna henkensä hänen puolestaan alttiiksi, hänen itsensä katsellessa
syrjässä kädet ristissä, hänen, jota asian ratkaisu niin läheisesti
koski. Niin ollen hän tempasi erään kuoropojan kädestä ristin, jota
poika kantoi koholla, ja raivaten tiensä ottelevain lävitse suuntasi
siunatulla aseella niin kamalan iskun pyövelin päähän, että tämä
putosi maahan kuin nuijattu härkä. Molemmat puolueet päästivät silloin
äänekkään huudon: vastoin tavallisuutta oli teloitettava tappanut
teloittajansa. Kauhistuneet apulaiset lähtivät pakoon ja Katujat
kantoivat Placidoa riemusaatossa, laulaen täyttä kurkkua Gloria in
excelsis Deo.

Tämä tapaus antoi aiheen viidenteen oikeudenkäyntiin; mutta se
toimitettiin syytetyn olematta läsnä. Placido ei ollut tahtonut jättää
hyviä ystäviään, Katujain veljeskuntaa, ja koska heidän kirkollaan on
suojelusoikeus, oli hänelle järjestetty sakaristoon pieni väliaikainen
asunto, jossa hän viihtyi mainiosti, verraten siihen suojaan, missä
hänen nykyään olisi pitänyt olla.

Placido Brandi tuomittiin kuolemaan viidennen kerran; mutta tapaus oli
niin merkillinen, että paperit lähetettiin kuningas Ferdinandille,
joka näki asian hupaisen puolen; ja tahtomatta koettaa murskata
kuninkaallisella vallallaan sellaista miestä, jota jumalallinen
voima niin huomattavasti suojeli, hän antoi Placido Brandille täyden
armon sillä ehdolla, että tämän oli jätettävä joukkonsa ja elettävä
Cosenzassa niin kunniallisesti kuin hänen oli mahdollista. Nämä ehdot
tuntuivat Placidosta siksi järkeviltä, että hyväksyi ne vastaan
väittämättä, hankki varman selon siitä, että armahduskirje oli
laillisesti pätevä, syleili hyviä ystäviään katujamunkkeja ja lähti
iloisesti määräpaikkaansa.

Nykyään hän asui kunniallisena miehenä Cosenzassa, omistamatta muistona
hirttämisestään muuta kuin hirttonuoran merkin kaulassaan. Ja koska
tämä merkki oli samannäköinen kuin Pyhän Januariuksen ritariston
toisen luokan nauha, niin mainittiin Placido Brandia yleensä nimellä
"Komentaja".



VI

Rosvo Jumalan armosta


Kun Placido Brandi oli vangittu, oli Marco Brandi, hänen poikansa,
luonnollisesti täyttänyt isänsä paikan. Hän ei siis ollut, kuten olemme
jo sanoneet, valitsemalla otettu päällikkö, vaan laillinen perijä,
rosvo Jumalan armosta.

Siitä seurasi, että Marco Brandi, joka oli vapaa kuin kaikki
vuoristolaiset, uljas kuin kaikki kalabrialaiset, oli myös tosiaan hyvä
joukkonsa päällikkö; mutta hän harjoitti ammattiaan, kuten nuoruudesta
opittua ammattia yleensä harjoitetaan, ainoastaan ammattina eikä
taiteena — tunnollisesti ja uskollisesti, mutta ilman innostusta.

Niinpä olikin Marco Brandi, kun tuskin oli kuullut, millä ihmeellisellä
tavalla hänen isänsä oli pelastunut kuolemasta, saapunut valepuvussa
hänen puheilleen ja tarjoutunut jättämään hänen käsiinsä päällikkyyden,
jota hän oli väliaikaisesti hoitanut. Mutta tuo kunnon vanhus selitti
silloin hänelle ehdot, joilla hän oli armahduksen saanut, ja tarjoten
pojalleen pitkän elämänsä kokeneita neuvoja, ilmoitti hänelle
päätöksensä vetäytyä nyt lopullisesti liikkeestään syrjään. Marco
Brandi oli siis mennyt takaisin joukkonsa luo, selvittänyt tilit kunkin
miehen kanssa ja toimittanut entiselle päällikölle hänelle tulevan osan
ryöstöistä koko hänen toiminta-ajaltaan, maksuosoituksena Cosenzan
parhaalle pankkiirille. Oman saatavansa hän oli yhdistänyt isän
osuuteen, pyytäen isää sijoittamaan sen parhaansa mukaan, niin että
pojalla olisi nuo varat käytettävinään, jos hänellekin jonakin päivänä
tulisi halu vetäytyä vuorostaan syrjään.

Nämä seikat järjestettyään hän oli sitten jatkanut retkiään
vuoristossa, ja hänen toverinsa olivat häneen sangen tyytyväiset,
joskaan eivät ehkä tunteneet häntä kohtaan aivan arinta kunnioitusta,
sillä hänessä he eivät nähneet miestä, joka olisi ollut heitä aivan
murskaavassa määrin etevämpi, mutta sen sijaan rakastivat häntä sitä
enemmän. Niinpä olivatkin he tunteneet syvää tuskaa, kun tämä heidän
päällikkönsä kolme vuotta sitten oli vähällä joutua vangiksi, niinkuin
olemme kertoneet, eikä ollut pelastunut muuten kuin kiiveten muurin
yli luostariin, jossa Martha-sisar oli inhimillisesti ruokkinut
häntä koko sen ajan, minkä hän pysyi siellä piilossa. He olivat niin
ollen nurkumatta alistuneet madonnan määräämiin ehtoihin, vaikka ne
karkoittivatkin heidät kolmeksi vuodeksi heidän liikuntapiirinsä
oikeasta keskustasta. He siis vetäytyivät seudulta sovitun välimatkan
päähän ja samosivat muuta Kalabriaa, kunnioittaen ainoastaan Nicoteraa
ja sen ympäristöä.

Sovittu määräaika oli kolme päivää sitten kulunut loppuun, kun he
palasivat seudulle, ja suureksi ilokseen, sillä toisilla oli siellä
rakkaussuhteita, toisilla perhe- ja ystävyysliittoja, kenellä
Scyllassa, kenellä Monteleonessa tai Pizzossa.

Kaikkialla muualla he olivat tunteneet olevansa maanpaossa; täällä he
sensijaan olivat kotonaan.

Niinpä he, nuo reilut miehet, olivatkin kerrottuna myrskyiltana juuri
kaikessa rauhassa viettämässä paluujuhlaa laseja kilistäen eräässä
talossa jonkun matkan päässä tieltä, kun Marco Brandi sattumalta ulkona
käydessään huomasi korpraali Bombardan, joka tuli nyt viettämään
lomaansa omaistensa luokse, niinkuin oli mestari Adamille kirjoittanut.
Marco Brandi oli perinyt isältään vihan univormuja vastaan. Jos hän
olisi ollut selvillä päin, olisi hän ehkä tyytynyt vain halveksimaan
nuorta tykkimiestä; mutta joku lasi kalabrialaista muskottiviiniä oli
nyt kajahtanut hänen päähänsä; hän päätti siis olla antamatta tuon
matkustajan jatkaa rauhassa matkaansa. Niissä aikeissa riensi hän
tielle ja alkoi kulkea korpraalin kanssa kuve kupeessa.

Tuokion päästä, jonka nuoret miehet pyhittivät toistensa tarkasteluun,
sanoi Marco Brandi:

— Te olette sotilas? ja tähysti korpraalia kiireestä kantaan.

— Hiukkasen, — vastasi Bombarda, kääntäen pystyyn viiksiään.

— Missä väessä? jatkoi rosvo.

— Jalkamies tykkiväessä, — vastasi sotilas äänellä, josta ilmeni,
miten paljon muita arvokkaampana hän piti tätä rykmenttiä.

— Surkeaa väkeä! sutkautti Marco Brandi, työntäen alahuultaan
halveksivasti pitkälle.

Syntyi hetken hiljaisuus, jolloin korpraali Bombarda näytti miettivän
syvästi, mitä hän oikein oli kuullut; sitten kuin ei olisi ymmärtänyt:

— Mitä sanoitte? kysyi hän.

— Sanoin: surkeaa väkeä! toisti hänen puhetoverinsa yhtä tyynenä kuin
äskenkin.

— Ja miksikä, jos suvaitsette, hyvä herraseni? jatkoi korpraali.

— Koska se on väkeä, joka on enemmän savua kuin tulta, enemmän porua
kuin villoja; siksi vaan. Ja mikä arvo teillä on tykistössä?

— Korpraalin arvo, — vastasi Bombarda, muodolla, josta huomasi
hänen olevan varma siitä, että ainakin hänen henkilökohtainen arvonsa
korottaisi hänet matkatoverin silmissä.

— Mokoma arvo! murisi Marco Brandi, työntäen tällä kertaa molemmat
huulensa halveksumisen merkiksi pitkälle.

— Kuinka mokoma arvo? huudahti nuori sotilas, epäillen vieläkin, oliko
tuolla miehellä tosiaan rohkeutta lausua hänen edessään sellaiset sanat.

— Niin, niin juuri, — vastasi Marco; — ettekö tunne sananpartta:
_Besogna dieciotto caporali per far' un' coglione?_ ["Kahdeksantoista
korpraalia menee yhteen kolloon." Suom.]

Rosvo ei ennättänyt lopettaa lausettaan, kun jo tykkimiehellä oli
sapeli kädessään.

— Näethän itsekin, että puhun totta, — huudahti Marco Brandi,
peräytyen askeleen taaksepäin, — koskapa vedät sapelisi minua vastaan,
joka olen aseeton.

— Olet oikeassa, — sanoi tykkimies työntäen aseensa tuppeen. — Ja
nyt, — jatkoi hän, — onko sinulla puukkoa?

— Milloinka kalabrialainen kulkee ilman puukkoa? — vastasi Marco
vetäen takkinsa taskusta kysytyn aseen.

— Hyvä! sanoi korpraali noudattaen hänen esimerkkiään. — Montako
tuumaa tapellaan?

— Koko terällä, — vastasi rosvo; — sillä tavoin ei ole keinoa
puijata toista.

[Ymmärtääksemme tätä ärsyttämistä on meidän tiedettävä, että
Kalabriassa ja Sisiliassa tapellaan tavallisesti puukoilla; mutta
loukkauksen suuruuden tai vihan syvyyden mukaan tapellaan joko "tuuma,
kaksi tuumaa tai kolme tuumaa", ja lopuksi "koko terällä". Ottelijat
puristavat terän sovitun välimatkan päästä peukalon ja etusormen
väliin, sillä tavoin, että sormet muodostavat aseen kädensuojan, joka
estää puukon tunkeutumasta syvemmälle kuin on sovittu. Tekijä.]

— Olkoon niin! — huusi tykkimies asettuen asentoon.

— Ja nyt, — lisäsi hänen vihollisensa, tahdotko, niin sanon sinulle
viimeisen toden, rohkaistakseni mieltäsi, jos luontoa puuttuu? Se on
se, että jos sinä tapat minut, niin sinusta tulee kersantti.

— Miksikä niin?

— Siksi, että minä olen Marco Brandi.

— Asentoon! sanoi tykkimies.

— Varjele henkeäsi, — vastasi rosvo.

Nuorukaiset syöksyivät toistensa kimppuun sellaisella tiikerin
raivolla, joka ainoastaan etelämaalaiset valtaa. Olisi ollut hirveää
nähdä tätä puukko-kaksintaistelua keskellä valtatietä, salamain
valon leimahdellessa ja ukkosen säestäessä. Mutta kun heillä ei
ollut todistajia kaksintaistelussa, ei kukaan tiedä kertoa sen
yksityiskohtia. Mutta muuan sbirri-joukko, joka oli matkalla Reggiosta
Cosenzaan, näki tien mutkasta esiin tullessaan vain miehen, joka kaatui
tielle päästäen huudon. Samassa läksi muuan toinen mies, huomatessaan
rakuunat, pakoon; santarmit ajattelivat, että tässä oli tapahtunut
murha, ja ampuivat. Marco Brandi sai silloin kuulan kupeeseensa, ja kun
hän ei toivonut voivansa päästä pakoon vuoristoon, syöksyi hän sisälle
ensimmäiseen taloon, mikä hänen tielleen sattui.

Olemme nähneet, miten sattuma osutti rosvon pyytämään
vieraanvaraisuutta juuri korpraali Bombarda-raukan isältä ja kuinka
vanhus olisi tuskansa ensimmäisessä puuskassa antanut hänet varmaan
takaa-ajajain käsiin, ellei Gelsominan mykkä mutta tehokas rukous olisi
häntä pelastanut.

Vaadittiin mestari Adamin koko rakkaus hänen tytärtään kohtaan, että
hän voi näin tukehuttaa isällisyytensä äänen, joka vaati sydämen
syvyydestä kostoa. Mutta kun ensimmäinen taistelu oli taisteltu, oli
hän ylevä aina suuruuteen ja yksinkertaisuuteen saakka.

Noiden kahden hoidokkaan haavat olivat vakavaa laatua: kolme päivää
Marco Brandi ja korpraali Bombarda häilyivät elämän ja kuoleman
välillä, ja ne kolme päivää rukoili vanhus yhtä palavasti sekä
murhaajan että hänen uhrinsa puolesta, kun taas Gelsomina valvoi näiden
kahden samassa huoneessa kuolemaansa odottavan parissa kuin toivon ja
alistuvaisuuden enkeli. Mitä jälleen vanhaan Babilanaan tulee, hän ei
ollut ymmärtänyt koko seikkailusta muuta kuin sen, että hänellä oli
nyt kotonaan kaksi haavoittunutta. Hän valmisteli siis liinannukkaa ja
leikkeli siteitä; mutta koska toinen haavoitetuista oli hänen poikansa,
niin hän silloin tällöin pyyhki, työtään keskeyttämättä, pois suuren
kyyneleen poskeltaan kätensä selällä.

Nicoterassa ei ollut parempaa kirurgia kuin parturi, kieIevä mies,
mutta herkkäuskoinen, joten hänelle sanottiin, että nuoret miehet
olivat olleet yhdessä tulossa paikkakunnalle, kun Marco Brandin
rosvojoukko oli karannut heidän kimppuunsa ja jättänyt kuoleviksi
luultuina tielle. Sotaväenosasto, joka oli ajanut murhaajaa takaa, oli
jatkanut matkaa Cosenzaa kohti vakuutettuna siitä, että rosvo oli nyt
päässyt takaisin joukkonsa pariin. Niinpä ei kukaan kylässä tiennyt,
mitä oikeastaan oli tapahtunut.

Haavoittuneet itsekään eivät muuten pitkään aikaan ymmärtäneet, miten
he nyt lepäsivät toinen toisensa vieressä. Haavuri oli vaatinut
sairaita olemaan hiljaa, ja heti, kun Marco Brandi aikoi puhua, painoi
Gelsomina kätensä hänen suulleen; ja kun rosvoa miellytti suuresti
tällainen vaiennustapa, niin hän vaikenikin sangen lauhkeasti. Mitä
jälleen korpraali Bomoardaan tulee, sai sisar hänessä aikaan saman
vaikutuksen tarvitsematta käyttää yhtä kouraantuntuvaa keinoa; veljeä
vaientaakseen tarvitsi siskon ainoastaan nostaa sormi huulilleen; ja
siinä antiikissa asennossa näytti tuo tyttö, muinaisten kreikkalaisten
jälkeläinen, siro ja ylevä kuin hänen esi-äitinsäkin olivat olleet,
joltakin "Hiljaisuutta" esittävältä kuvapatsaalta, Herculanumin tai
Pompeijin raunioista löydetyltä.

Viimein sallittiin haavoittuneiden puhua hiljaisella äänellä, ja sekin
kaksinpuhelutapa oli suuresti Marco Brandin makuun. Kuullakseen, mitä
haavoittuneella oli hänelle sanomista, täytyi nuoren tytön kumartua
hänen vuoteensa yli, ja rosvon ääni oli niin heikko, että Gelsominan
oli pakko painaa poskensa melkein hänen huuliinsa kiinni. Mutta kuinka
heikko ääni olikin, Marco Brandilla oli silti kerrottavana merkillisen
pitkiä asioita, niin pitkiä, että ne olivat aivan niiden lyhyiden
ja nopeiden sanain vastakohtia, joita veli ja sisar toisella puolen
huonetta vaihtoivat keskenään.

Ja uusi ihme: vaikka korpraali Bombarda oli heistä kahdesta ankarammin
haavoittunut, hän se heistä sai ensin ihmisruumiin rakenteen
omituisesta ja selittämättömästä oikusta takaisin selvät sanat; ja hän
käytti niitä hyväkseen kysyäkseen Marco Brandilta eräällä hetkellä,
jolloin Gelsomina oli jättänyt heidät kahden kesken, mitä siitä
hetkestä alkaen oli tapahtunut, josta hän ei enää muistanut mitään.
Korpraalin kanssahan Marco Brandilla ei ollut minkäänlaista syytä
puhua hiljaa, ja niinpä saikin hän hänelle vastatakseen takaisin koko
äänensä voiman. Korpraali puolestaan ilmoitti rosvolle, mikä mies
hänen isänsä oli, ja kuinka isän taloudellinen tila oli mennyt siitä
madonnan jutusta alkaen yhä taaksepäin. Marco Brandi huomasi silloin,
että juuri hän itse oli syynä tämän perheen moniin onnettomuuksiin; ja
koska hän oli rehellinen ja kunnon poika, niin hän päätti korvata ne
parhaan vointinsa mukaan, nimittäin ottamalla Gelsominan vaimokseen. Ja
siksi hän alkoi, kun nuori tyttö tuli takaisin sisään, hänen kanssaan
hiljaisella äänellä ja sanoen syyksi edellisen vuoropuhelun tuottaman
väsymyksen, erään kaikkein pisimpiä ja vilkkaimpia neuvottelujaan,
mitä heillä oli vielä keskenään ollut. Gelsomina puolestaan ei puhunut
tässä keskustelussa muuta kuin punastumisella; ja sitten hän yhtäkkiä,
hetkellä, jolloin kukaan ei voinut aavistaa vuoropuhelun loppumista,
syöksyi toiseen huoneeseen ja heittäytyi isänsä kaulaan sanoen:

— Oh, ensiksikin, isä, minä kuolen surusta, jos et sinä siihen suostu.

Mestari Adam kuunteli tätä tyttärensä pientä rippiä miehen tavalla,
joka tuntee koko tuollaisen salaisuuden vakavuuden. Hänen aikeensa ei
ollut koskaan ollut vastustaa Gelsominaa hänen rakkaudessaan. Mitä
varoihin jälleen tulee, hänen oma asemansa ei sallinut hänen vaatia
liikoja naittaessaan lapsiaan. Mutta kuitenkin hän teki Gelsominalle
eräitä huomautuksia tulevan aviopuolison yhteiskunnallisesta
asemasta. Ei senvuoksi, ettei rosvon ammatti olisi hänestä ollut
kunniallista ja tuottavaa, varsinkin jos mies oli harjoittanut sitä
lapsuudestaan saakka niinkuin Marco Brandi. Mutta se lupasi vaimolle
suuria mahdollisuuksia joutua leskeksi. Gelsomina luetteli silloin
isälleen esimerkkejä monista seudun nuorista tytöistä, jotka olivat
menneet samanlaiseen avioliittoon, ja ne liitot olivat päättyneet
aivan onnellisesti. Mutta vanhus oli taipumaton; se johtui hänessä
varovaisuudesta eikä suinkaan ennakkoluuloista, sanoi hän. Turhaan
Gelsomina muistutti hänen mieleensä vanhaa Placido Brandia, joka
nykyään vietti suorastaan patriarkan elämää Cosenzassa. Mestari Adam
vastasi hänelle, että tuo tapaus oli poikkeus, että se oli johtunut
vain tavallista huonommasta nuorasta ja ettei elämän onnea sopinut
perustaa sellaisten sattumain pohjalle. Kaikessa tässä oli paljon
totta; ja Gelsomina menikin enemmän huolissaan, kuin olisi saattanut
odottaa, viemään tätä isänsä vastausta rakastetulleen.

Vastaus sai Marco Brandin syvästi pohtimaan asiaa. Kuten olemme
lukijoille kertoneet, hän ei ollut koskaan ammattiinsa innostunut; hän
oli vain kunnialla ja rohkeudella sitä harjoittanut, koska nuo kaksi
ominaisuutta kerran olivat hänelle ominaisia ja koska ne olisivat
olleet hänellä jokaisessa muussakin elämän kohtalossa, mihin hän
joutuikin. Hän vastasi niin ollen Gelsominalle, ettei heidän tarvinnut
olla tästä asiasta huolissaan, sillä hän myönsi isän järkevät puheet
oikeiksi ja oli valmis uhraamaan uransa rakkautensa vuoksi; ja koska
nyt vanhuksen myöntymys riippui vain hänen toimesta luopumisestaan,
niin hän luopuisi. Mutta paikkakuntaa täytyisi hänen muuttaa, mennä
toiselle seudulle, missä hän oli vähemmän kuuluisa. Muuten takasi
omaisuus, jonka hän oli jättänyt isänsä hoitoon, ynnä se osuus, mikä
hänelle vielä oli saatavana jaosta toveriensa kanssa, hänelle ei
ainoastaan helpoituksen kodinperustamiskuluissa, olivatpa ne kuinka
suuret hyvänsä, vaan myöskin, jos ei juuri loistavaa toimeentuloa,
niin ainakin hiljaisen ja rauhallisen elämän, mille paikkakunnalle he
asettuisivatkin; ja se seikka antaisi mestari Adamille tilaisuuden
valmistaa kaikkiin valkeihin seiniin tästälähin ihmeiden tekoon
pystymättömiä madonnia ja kiirastulen sieluja, joita ei tarvinnut
lunastaa.

Tämä ehdotus tuotti nykyisissä oloissa mestari Adamille mitä
suurinta iloa, sillä se sointui tavattoman hyvin yhteen hänen
tulevaisuudensuunnitelmaansa kanssa; hän hyväksyi siis sen yhtä
arvelematta kuin se oli tehtykin. Marco Brandi vaihtoi nyt rakkautta
tytön kanssa ja sanoja isän kanssa: suudelma oli ensinmainitun panttina
ja kädenpuristus takeena toisesta.

Ja koska sitten myöskään korpraali Bombarda, jonka huonetoveri oli
opastanut puheellaan selvempiin käsityksiin sotapalveluksesta,
ei nähnyt enää nykyisessä ammatissaan muuta kuin orjuuden ilman
tulevaisuutta, niin hän päätti jakaa kohtaloa sukunsa kanssa.

Ja siitä johtui, että nuo kaksi nuorukaista kuuden viikon kuluttua
astuivat käsikoukussa ulos mestari Adamin talosta, toinen mennäkseen
ottamaan eronsa rosvopäällikön virasta, toinen muuttamaan väliaikaisen
lomansa lopulliseksi virkaeroksi.



VII

Matteo-kuoman kolme soldoa


Seikka, joka oli saanut mestari Adamin päättämään jättää Nicoteran ja
muuttamaan muualle asumaan, oli ensinnäkin hänen rakkautensa Gelsominaa
kohtaan, mikä sai hänet pitämään mahdottomana erota ainiaaksi rakkaasta
tyttärestä, ja toiseksi ankara köyhyys, johon hän nykyään oli joutunut.

Olemme sanoneet, että mestari Adamin vierasystävyys oli samalla sekä
suurta että ylhäistä yksinkertaisuuteen saakka. Vanhus oli tosiaan,
antaessaan turvaa Marco Brandille, unohtanut ei ainoastaan kostonsa,
vaan köyhyytensäkin. Kahden haavoittuneen jokapäiväiset tarpeet
olivat tosin piankin johtaneet hänen mieleensä tuon köyhyyden, mutta
hän oli kauniisti alistunut sen hyvän työn kaikkiin seurauksiin,
johon oli ryhtynyt. Ja silloin oli vanhus vähitellen suorittaakseen
kaksinkertaisia talousmenoja, sekä sairaana makaavain että terveiden,
vapautunut monista esineistä, joita pienessä taloudessa vähemmän
tarvittiin; ja niistä hän oli sitten yksitellen käynyt käsiksi
tarpeellisempiinkin kapineihin. Vihdoin oli hänen ollut pakko ilmoittaa
huolensa Gelsominalle, joka oli heti jättänyt hänen käytettävikseen
kultaiset solkensa, korvarenkaansa ja kaulanauhansa.

Itkien oli vanhus ne myynyt; mutta ensimmäisenä kuukautena ei
haavoittuneilta ollutkaan puuttunut mitään hoitoa eikä lääkkeitä. Tämän
ajan kuluttua oli mestari Adam, joka siihen saakka oli maksanut kaikki
käteisellä, saanut viikon päivät luottoa. Viimeiset kahdeksan taudista
toipumispäivää olivat menneet jo vaikeammin, sillä velkojat vaativat
maksua antamistaan tavaroista, puhumattakaan siitä, että olisivat
antaneet velaksi lisää. Kuitenkin suoriutui hän niistäkin päivistä
kaikessa hiljaisuudessa; ja koska korpraalilla enempää kuin Marco
Brandillakaan ei ollut taloon tullessaan tilaisuutta katsella sitä
tarkemmin, eivät he nytkään, siitä poistuessaan, huomanneet tyhjyyttä,
jonka valtaan se näinä aikoina oli joutunut.

Lisäksi tuli vielä se seikka, että koska mestari Adam ei tahtonut,
että hänen poikansa lähtisi matkalle omistamatta kilisevää taskussaan,
niin hän turvautui naapurinsa ja kuomansa Matteon vanhaan ystävyyteen.
Tämä mies teki ensin tuhansia verukkeita, mutta viimein hän uskalsi,
niin saita kuin olikin, lainata hänelle kolme soldoa, sellaista varmaa
lupausta vastaan mestari Adamin puolelta, että ellei summa tullut
viikon kuluessa maksetuksi takaisin, oli mestari Adamin annettava
hänelle jokin pantti, joka täydellisesti vastasi velkaa. Mestari Adam
kirjoitti tällä ehdolla nimensä velkakirjan alle; ja sillä tavoin
saattoi isäparka nyt hetkellä, jolloin hän puristi jäähyväisiksi
poikansa kättä, pistää siihen vielä nuo isällisen huolenpidon viimeiset
todistukset, lahjan, jota korpraali Bombarda ei suinkaan kieltäytynyt
vastaanottamasta, niin vähäinen kuin se olikin. Mutta totta on,
ettei hän voinut aavistaakaan lahjan saatuaan olevansa kolmea soldoa
rikkaampi kuin hänen isänsä.

Vasta noiden kahden nuoren miehen lähdettyä mestari Adam oikein tunsi
köyhyytensä: koti oli tyhjä ja vähistä huonekaluista, jotka sitä ennen
olivat kaunistaneet, ei siellä ollut enää muuta kuin haavoitettujen
sängyt. Gelsomina istui toisessa niistä ja mestari Adam toisessa,
vanhan Babilanan valmistaessa illalliseksi viimeisiä ruokavaroja, mitä
oli enää jäljellä, mutta jotka loppuisivat yhden tai kahden aterian
perästä ja jättäisivät perhe-paran aivan puille paljaille. Gelsomina
itki. Mestari Adam koetteli mietteisiinsä vaipuneena keksiä jotakin
kumman keinoa päästäkseen ahdingosta.

Yhtäkkiä näytti kirkas ajatus välkähtävän hänen päässään; hän nousi
ylös ja meni tytärtänsä suutelemaan. Hän oli päättänyt, että Gelsomina
lähtisi huomisaamuna matkalle erään tädin luo, joka hänellä oli
Tropeassa ja joka oli usein pyytänyt häneltä tyttöä luokseen, isän
voimatta lapsestaan koskaan erota; siellä oli nyt Gelsominan vietettävä
koko aika, minkä Marco Brandi viipyisi poissa. Tällä tavoin pelastuisi
ainakin Gelsomina puutteesta, jolta mestari Adam ei voisi häntä
turvata, jos hän jäisi kotiin; hän itse ja vanha Babilana saattaisivat
aina jollakin tavoin tulla toimeen, kun tytärtä ei odotettu aterialle.
Gelsomina teki vastaväitteitä, mutta isänsä hartaiden pyyntöjen
voittamana hän viimein suostui huomenna lähtemään.

Niin ollen meni mestari Adam päivän koittaessa lainaamaan Fra
Bracalonelta Balaamin, tuttavalta, jonka kanssa hän oli ollut mitä
parhaimmissa väleissä siitä saakka kuin he olivat tehneet keskenään
tunnetun sopimuksen; ja koska silloin ei ollut almunkokoamis-päivä,
niin lukkari lupasi hänelle aasinsa mielellään. Gelsomina otti
jäähyväiset äidiltään ja nousi Balaamin selkään, joka lähti matkaan
sangen iloissaan, kun sai tällä kertaa vastoin tavallisuutta kuljettaa
niin keveää taakkaa.

Mestari Adam oli valinnut näin varhaisen lähtöhetken siksi, että hänen
tyttärensä tapaisi tädin luo saavuttaessa siellä vielä aamiaisen,
jota hän olisi kotona turhaan odotellut. Ja tosiaan otti sukulainen
Gelsominan ihmeen hyvin vastaan, ja velipuoli oli hänestä tervetullut.
Hän olisi mielellään pitänyt mestari Adamin luonaan sen päivän,
Gelsominan seurassa; mutta vanhus muisti, että hän oli jättänyt
Babilana-paran yksinään kotiin, ilman ruokaa ja rahaakin, millä sitä
hankkia. Eikä hän nyt tahtonut asettua pöytään, vaan väitti luvanneensa
viedä Balaamin takaisin ennen puoltapäivää. Hän pyysi siis ainoastaan
lupaa saada pistää taskuunsa oman osan suurus-ateriasta, syödäkseen
muka sen matkalla, mutta oikeastaan aikoen viedä sen kotiin vaimolleen.
Sitten hän jätti hyvästit Gelsominalle, luvaten tulla noutamaan hänet
takaisin niin pian kuin mahdollista.

Uusi onnettomuus odotti mestari Adamia hänen kotiin palatessaan.
Sen talon omistaja, jossa hän asui, oli panettanut hänen tavaransa
uloshakuun, ahdisteltuaan häntä jo jonkun aikaa kolmen neljännesvuoden
vuokrasta, joka mestari Adamilla oli maksamatta. Tämän uutisen
kuullessaan näki mestari Adam joutuneensa taistelunsa loppukohtaan,
jossa hänen oli antauduttava. Hän veti taskustaan vaimolleen tuomansa
eväät, vakuuttaen niistä jo osansa ottaneensa. Ja kun nyt vaimo jätti
herkutellakseen hetkeksi rukousnauhansa, jota hän aina hypisteli,
milloin vain taloushuolet sallivat hänelle rukoiluaikaa, käveli mestari
Adam huoneessa edestakaisin, kiihkolla, joka syntyy tavallisesti
epätoivoisen päätöksen edellä. Viimein hän pysähtyi Babilana-muorin
eteen käsivarret ristissä ryntäillä, kasvoillaan ilme kuin ainakin
miehellä, joka on tehnyt päätöksensä.

— No, mitä nyt? sanoi vanha naisparka, pelästyen jo vaistomaisesti.

— Vaimo, — vastasi mestari Adam, — hetki on tullut, jolloin
tarvitaan rohkeutta!

— Tarvitaan rohkeutta, — toisti Babilana äänellä, joka oli puolittain
väritön, puolittain kysyvä.

— Aivan niin. He ovat panneet ryöstöön huonekaluni tänään; he ottavat
huomenna minut itsenikin.

— Ottavat sinut itsesikin! — mutisi muori; mutta emmekö aikoneet
lähteä tästä kirotusta paikasta, lapsemme ja vävymme kanssa?

— Kyllä; mutta he eivät anna minun lähteä.

— Eivät anna sinun lähteä! Mitä sitten tehdään?

— Minulle ei jää muuta kuin yksi keino, vaimo.

— Mikä?

— Kuolla.

— Kuolla! huudahti vaimoparka, pudottaen lattialle leipäpalan, jota
hänen vapiseva kätensä vei suulle.

— Oi Jumalani! — niin kuolla! Se on ainoa keino saadakseni rauhassa
elää.

— Selitähän, mitä tarkoitat, — sanoi muori.

— Kuule nyt, — vastasi mestari Adam, — minä menen ja asetun
makaamaan vuoteeseen; sinä juokset lääkärin luo, joka ei tule, sillä
hän tietää, ettei hän saa meiltä rahaa, pelastipa hän sitten henkeni
tai tappoi minut. Ja huomisaamuna minä olen kuollut, koska en ole
saanut lääkärinapua. Ehkäpä sitten huomenna kivitetään tuota lääkärin
lurjusta, se olisi minusta hauskaa.

— Sinä et siis aiokaan tosissasi kuolla? mutisi kunnon Babilana, joka
alkoi viimeinkin ymmärtää.

— Johan nyt! huudahti mestari Adam; — mutta kun he kerran luulevat
minun kuolleen, niin ovat velkojani ehkä vähemmän kovia. Mitä minuun
tulee, minä selvitän asian Fra Bracalonen kanssa, joka on luvannut
valvoa ruumiini ääressä. Ja sitten minä livistän Roomaan, jonne te
kaikki tulette minun luokseni.

— Roomaan?

— Niin, Roomaan; se on taiteitten kotimaa. Ehkäpä siellä annetaan
arvoa lahjoille, joita täällä halveksitaan, ja siellä saan vihdoinkin
nähdä myöskin sen Michelangelon "Viimeisen tuomion", josta niin paljon
puhutaan.

— Mikä se Michelangelo on? keskeytti Babilana.

— Se on sellainen poika, joka myöskin maalaa kiirastuleen paiskattuja;
no, nähdäänpähän, eiköhän tässä voitane tehdä paria hänen taululleen.

— Minä en ennusta tästä hyvää, — sanoi muori pudistaen päätään; —
tämä on Jumalan kiusaamista.

— Mitä peijakasta pahempaa meille vielä voisi tapahtua kuin tämä?
Toivottomalla on se hyvä puoli, ettei hänen tilansa voi muuttua muuta
kuin parempaan päin. Mene noutamaan lääkäri, vaimo.

— Niin; mutta jos hän tulee?

— Jos hän tulisi, se muuttaisi ehkä asian aivan toisin: minä
saattaisin tosiaan kuolla. Mutta ole vain rauhallinen, hän ei tule;
mene siis, mene.

— Täytynee se tehdä, koska sitä tahdot, — vastasi muori, tottuneena
viidenkolmatta vuoden ajalla konemaisesti tottelemaan miestään.

Ja hän meni noutamaan lääkäriä.

Mestari Adam lähestyi yksin jäätyään peilinkappaletta, jonka ääressä
hänellä oli tapana ajella partansa, ja alkoi nyt maalata naamaansa
kuin näyttelijä, jonka on esitettävä Ninuksen haamua "Semiramiksessa".
Olemme puhuneet kyllin tämän kertomuksen arvoisan sankarin lahjoista,
tarvitaksemme pelätä niiden heikontuneen hetkellä, jolloin hän käytti
niitä itseään kohtaan ja niin vakavassa tilaisuudessa kuin tämä oli.
Pian ilmenivät vanhuksen kasvoille kaikki kuolemantaudin merkit.
Mestari Adam seurasi niiden lisääntymistä todellisen itserakkauden
ilolla. Ja vihdoin, huomattuaan itsensä tarpeeksi raihnaiseksi, hän
sytytti viimeisen kynttilän, mitä talossa oli, ja asetti valaistuksen
niinkuin yksin Rembrandt sen olisi pystynyt asettamaan, ja meni maata
toiseen vuoteista.

Tuskin oli nämä valmistelut tehty, kun vanha Babilana tuli takaisin
kotiin. Niinkuin mestari Adam oli ajatellutkin, oli lääkäri, joskaan ei
kieltäytynyt Babilanaa seuraamasta, kuitenkaan muka kiireellisempien
sairaskäyntien vuoksi lykännyt Babilanan luo tulon myöhemmäksi.
Tällaisen vastauksen muoriparka siis toi mestari Adamille. Mutta kun
hän astui sisään ja huomasi hänet vuoteessa viimeisen kynttiläntyngän
lepattavan säteilyn valaisemana, oli kuolemantuskain jäljittely niin
täydellinen, että vaikka Babilana-parka tiesikin ennestään kaiken, niin
hän huudahti kauhusta; kalpeat ja vääntyneet kasvot nähdessään. Mestari
Adam kiiruhti häntä rauhoittamaan, mutta mitä hän vaimolleen sanoikin,
vaimo yhä vain vapisi, silloinkin kun nyt kolkutettiin oveen.

Tulija oli talonisäntä kahden ulosottomiehen seuraamana. Hän oli
kuullut mestari Adamin yhtäkkiä sairastuneen ja pelkäsi joutuvansa
ehkä käräjöimisiin perillisten kanssa ja toivoi siis jos mahdollista
ennättävänsä toimittaa huonekalujen uloshaun vielä maalarin eläissä.
Tämä ei ollut, kuten olemme kuvanneet, suuritöinen tehtävä.
Tarkastettuaan ensimmäisen huoneen, joka oli jo melkeinpä tyhjä,
he astuivat toiseen ja anastivat kuolevan valituksista heltymättä
ensinnäkin tyhjän sängyn, joka oli sitä vastapäätä, missä mestari Adam
makasi. Kun he sitten huomasivat, että mestari Adam oli velalliselle
kerrassaan epähienolla ja perinpohjaisella mukavuuden halulla valinnut
paremman sängyn kuollakseen, nostivat he hiljaa patjaa, jonka päällä
hän loikoi, vetivät pois kaksi alempaa patjaa ja nostivat kuolleen
maahan vuoteen viereen. Sillaikaa vanha Babilana itki ja rukoili, mutta
talonomistaja on maailman kaikissa maissa aivan erikoinen olento,
luonnoltaan sangen luja rukouksia ja kyyneleitä vastaan, joten mikään,
mitä muori sanoikin, ei hyödyttänyt mitään. Ulosmittaajat jatkoivat
tutkimusretkeään ja läksivät viimein pois, jättäen nuo kaksi huonetta
tyhjiksi ja seinäkaappien ovet auki.

On tosin totta, ettei tällä poloisella talonomistajalla ollut
muuta kuin tusinan tuhatta livreä korkoja, mikä omaisuus vastannee
Kalabriassa viittäkymmentä tuhatta, ja että summa, jonka mestari Adam
oli hänelle velkaa, nousi ehkä kymmeneen hopeakolikkoon.

— Kas niin, ukko-parka, — sanoi Babilana, kun lainpalvelijat olivat
lähteneet ulos; — mitä me nyt tällä kujeella voitimme?

— Me voitimme, — vastasi mestari Adam, — sillä hyvän patjan sinulle,
vaimo; jotavastoin he olisivat vieneet kaikki, jos minä olisin ollut
pystyssä. Mutta hst! nyt kolkutetaan oveen.

— Se on Matteo-kuoma, — sanoi muori tirkistettyään ulos
avaimenreiästä.

— Hyvä! Anna hänen tulla sisään, — vastasi mestari Adam. — Mutta
hänelle minä olen kuollut... Muistatko?

Muori vastasi pään nyökkäyksellä, että hän ymmärsi täydellisesti, ja
meni avaamaan. Mestari Adam pani käsivarret ristiin ryntäille, sulki
silmänsä ja avasi suunsa.

— Kas niin, kuoma-rukka! sanoi Matteo tullen sisään; — niin sitä
täältä mennään!

— Oi, hyvä Jumala, — vastasi Babilana-muori; Jumala on ottanut hänet
tästä maailmasta parempaan.

— Ja miten se hänessä alkoi?

— Se alkoi tänä aamuna kovalla heikkoudella jaloissa ja
päänpyörrytyksellä.

— Ahaa, juuri sellaista minäkin tunnen, kun olen hiukan maistanut, —
vastasi kuoma.

— Hohoi, ei se ollut siihen syynä, — väitti Babilana; ukkorukka ei
ollut maistanut mitään kahteen vuorokauteen.

Vaimoparka puhui totta, luullen valehtelevansa.

— Ja sitten tuli meidän isäntämme ja vei kaikki, niinkuin näette.

Kuoma teki merkin, että kyllä hän näki.

— Niin että se hänelle antoi viimeisen iskun, — jatkoi muori; — ja
tuskin he ennättivät lähteä, niin hän kuoli... Saavat nyt kehua, että
ovat hänet tappaneet. Ohoi, voi, hyvä Jumala!

— Niitä on armottomia velkojia, — sanoi kuoma. — Te tiedätte,
Babilana-muori, että miehenne on velkaa minulle kolme soldoa.

— Kyllä, hyvä isä, kyllä, ukko-raiska sanoi sen minulle ennen
kuolemaansa, ja oli niin pahoillaan, kun ei voinut velkaa suorittaa.

— Sanoiko hän teille senkin, että oli luvannut minulle velasta pantin?

— Sanoi toki; mutta kuten näette, täällä ei ole enää mitään otettavaa.

— Kuulkaapas, muori, siellä, jonne hän nyt menee, hän ei tarvitse
kreikkalaista myssyään. Minä olen aina hänen eläessään sitä halunnut;
siitä saan nyt muiston hänestä hänen kuoltuaan; jos annatte sen, olette
kuitti kolmen soldoni velasta.

— Mahdotonta, kuomaseni, mahdotonta, — huudahti nainen; — hän pyysi,
että hänet haudattaisiin se myssy päässä. Voi, hyvä Jumala, hyvä
Jumala, hän oli niin kunnon mies, minä en tahtoisi millään mokomalla
olla täyttämättä hänen yhtään pyyntöänsä.

— Se nyt on kanssa hassutusta, — sanoi kuoma, — tahtoa
kreikkalaisine myssyineen hautaan! Pelkäsikö hän, että siellä muka
paleltaisi päätä?

— Ohoi, Jumalani, Jumalani! toisti vain Babilana, niinkuin tuska olisi
estänyt häntä kuulemasta.

— Hyvä on, hyvä on, muori, — mutisi Matteo; — lähden pois, sillä
minä olen niin tunteellinen, etten voi nähdä ihmisen itkevän,
rupeamatta itsekin itkemään; mutta se vain on totta, että miehenne oli
minulle velkaa kolme soldoa ja että hän lupasi niistä minulle pantin.

— Entä sitten...?

— Entä sitten; sitten sanon vaan, että koska ette voi maksaa minulle
niitä kolmea soldoa, en kursaile ottamasta panttia mistä vain sen saan.
Hyvästi, muori.

— Hyvästi, sinä Jobin ystävä, — jupisi muori.

— Ha-haa! sanoi kuoma itsekseen, suljettuaan takanaan oven; — sinä
tunnut pitävän kiinni myssystäsi, kunnon naapuri; hyvä, minä myöskin
siitä pidän!... Nähdäänpähän, kumpi meistä on itsepintaisempi!...



VIII

Kreikkalainen myssy


Tuskin oli Matteo-kuoma ehtinyt kotiinsa, kun mestari Adamin oveen
kolkutettiin kolmannen kerran. Mutta tällä kertaa tulija oli ystävä.

Fra Bracalone oli kuullut almujenkeräysmatkalla onnettomuuden, joka
mestari Adamia oli kohdannut, ja oli rientänyt avuksi, tarjotakseen
sairaalle hengellistä ja maallista tukeaan. Hengellinen tuki oli
jotkut tavallisimmat kohdat, jotka hän oli tallettanut muistissaan
isä Gaetanon "in extremis" saarnoista, valmistuspuheista kuoleville;
maalliset jälleen pullo hyvää Catanzaron viiniä, kana, josta voi tehdä
keiton, ja muutamia maustaan ja sulavuudestaan kuuluisia kaloja.

Hän oli, kuten huomaamme, kunnon mies, tuo Fra Bracalone, annetun
sanansa orja; ja niinpä hän oli heti, kun oli kuullut, että korpraali
Bombarda oli kuolemaisillaan, kiiruhtanut tuomaan hänelle luvattuja
anteitaan. Mutta paha kyllä: korpraali oli jo hänen tullessaan päässyt
täyteen tajuntaansa, ja koska hän oli vapaa-ajattelija ja sangen
kiintynyt maallisiin asioihin, oli hän hylännyt hyödyt, joita Fra
Bracalone tarjosi hänelle taivaasta päin. Arvon lukkari ei ollut
kuitenkaan sillä pitänyt itseään lyötynä; kului harvoin kahta tai
kolmea päivää hänen ja haavoittuneen välillä syntymättä jonkunlaisia
riitaisuuksia pyhän uskontomme mysteerioista, riitoja, joissa
epäuskoinen oli hyvinkin usein voiton puolella.

Viimein, eräänä päivänä, kun munkki ja korpraali söivät yhdessä
päivällistä ja kun pöydällä, paitsi varsin laajaa valikoimaa nälän
sammuttamiseksi määrättyjä aineita, oli myöskin kolme karahvia janon
sammuttamiseksi tarkoitettua viiniä, sai puhe, kuten ennenkin,
uskonnollisen käänteen ja kohdistui nyt pyhään kolminaisuuteen.
Kuten tavallista alkoi korpraali pommittaa lukkarin älykoppaa koko
tykistöllä, vaatien häntä todistamaan, miten on mahdollista kolmen
täydellinen sulautuminen yhdeksi ainoaksi; mutta silloin kirkasti
korkeudesta tullut innostus yhtäkkiä Jumalan miehen ajatuksen, joten
Fra Bracalone kysyi puolestaan korpraalilta, kääntyisikö tämä siinä
tapauksessa, jos hänen onnistuisi todistaa moinen mahdolliseksi.
Korpraali, joka luuli, ettei hänellä ollut mitään vaaraa joutua
sanaansa pitämään, hyväksyi ehdotuksen. Silloin Fra Bracalone otti
tyhjän karahvin, kaatoi siihen kolmen täyden karahvin sisällön ja sanoi
ojentaen kädet vastaväittäjäänsä kohti voitonriemuisella äänellä:

— Kas tässä vastaukseni.

— Miten niin? kysyi korpraali.

— _Tres in unum_, kolme yhdessä.

Väitös oli kumoamaton; ja niinpä korpraali rikkoi tästä päivästä alkaen
uljaasti välit uskottomuuden kanssa ja uskoi sitten kaikkiin muihinkin
pyhiin mysterioihin, niinkuin ne olisi hänelle todistettu samalla
matemaattisella tarkkuudella kuin tuo kolminaisuutta koskeva.

Tämä nöyryys liikutti syvästi Fra Bracalonea, ja hän oli tosiaan
kiintynyt pakanuudesta pelastamaansa. Ja hän suri aivan tosissaan,
kun näki hänen lähtevän Messinään, Mutta seurauksena oli, että pojan
herättämä hellyys oli saanut hänet unhoittamaan entisen kaunansa
isääkin vastaan, seikka, jonka lukijamme ovat voineet aavistaa jo
nähdessään Fra Bracalonen kohteliaasti lainaavan aasinsa mestari
Adamille ja jota he eivät voi nyt enää epäilläkään, kun huomaavat
sydämenhyvyyden, joka toi lukkarin ja hänen muonavaransa mestari Adamin
kuolinvuoteen ääreen.

Fra Bracalone näytti siis tosiaankin liikutetulta, kun Babilana muori
meni hänen edellään ensimmäiseen huoneeseen, valittaen onnettomuutta,
joka häntä oli kohdannut, ja kysyi, eikö lukkari tahtoisi lukea paria
rukousta kuolinvuoteen pääpuolessa. Mutta emännän kertomus johti
lukkarin mieleen erään toisenkin annetun lupauksen, nimittäin toimittaa
ystävälleen mestari Adamille hänen arvonsa mukaiset hautajaiset. Hän
siis vastasi kieltävästi, sanoen, ettei hänellä nyt ollut aikaa hukata,
sillä hänen täytyi järjestää ruumissaatto; mutta koska hänen tuli
myöskin valvoa ruumiin ääressä kirkossa, niin lukisi hän siellä arkun
luona kaikki rukoukset, mitä vaativinkin sielu saattoi toivoa. Niin
sanoen hän läksi pois, jättäen majaan muonavaransa ja luvaten lähettää
sinne aivan pian vapaan ruumisarkun, jota ei ollut vielä käytetty.

[Italiassa ei haudata niinkuin meillä kirkkomaahan, vaan valtavaan
kellariin, joka on keskellä kirkkoa ja johon päästään nostamalla ylös
joku permantopaasi. Ruumis lasketaan siis tähän luuhuoneeseen ja kunkin
kuolleen ruumiin päälle heitetään kalkkia epäterveellisten haihtumien
estämiseksi. Tämä selittää, miksi samaa arkkua voidaan käyttää useampia
kertoja. Tekijä.]

Mestari Adam oli kuullut jokainoan sanan tästä keskustelusta ja hän
näki kaikessa, mitä lukkari oli tehnyt ja puhunut, samalla sekä
hyvän että huonon puolen. Hyvä puoli oli nuo tuodut ruokavarat,
joiden tarvetta kuollut alkoi kiivaasti tuntea; huono puoli jälleen
tuo Fra Bracalonen saivarteleva tarkkuus lupaustensa pidossa,
joita taiteilijan, elävän ihmisen, nyt sopi pelätä. Sillä jos Fra
Bracalone jäisi koko yöksi hänen ruumisarkkunsa ääreen, niin täytyi
hänen joko tyytyä tulemaan haudatuksi tai tehdä munkki osalliseksi
salaisuudestaan. Hautaan joutuminen oli epämiellyttävää, salaisuuden
ilmaiseminen vaarallista. Mestari Adam oli laskelmiaan tehdessä
olettanut, ettei kirkossa olisi yöllä ketään, joten hän voisi poistua
sieltä kenenkään näkemättä, ja siinä tapauksessa olisi hänen vaimonsa
seuraavana päivänä voinut selittää hänen katoamisensa kertomalla, että
Nicoteran madonna oli ilmestynyt hänelle unessa, johdattaen mestari
Adamia kaikessa kunniassa taivaaseen. Silloin ruumiin katoaminen oli
helposti selitettävissä, koska arvoisalla maalarilla ei ollut, kuten
Jumalalla, kaikkiallisuuden ominaisuutta, niin ettei hän saattanut olla
yhtaikaa sekä taivaassa että maan päällä.

Tuon kauniin aikeen toteutumista näytti siis uhkaavan vaara. Mutta
lukijamme tuntevat tarpeeksi mestari Adamia tietääkseen jo, että
hänen uskonsa kaitselmukseen oli horjumaton; sillä huomattava on,
että ne, joilla se on tehnyt vähimmän hyvää, aina juuri enimmän
siihen luottavat. Hän ajatteli siis ainoastaan nykyhetkeä, jättäen
tulevaisuuden Jumalan huomaan, ja käski vaimonsa valmistaa niin lujan
illallisen kuin miehelle sopii, joka ei ole syönyt kolmeenkymmeneen
tuntiin ja joka tämän aterian syötyään ei tiedä, milloin enää saakaan
syödä.

Kunnon Babilana ryhtyi työhön ja eräiden armeliaiden naapuriemäntien
avulla sai hän kokoon esineet, joita sen suorituksessa tarvittiin,
sillä padasta, halstarista ja paistinpannusta ei mestari Adamin talossa
nyt enää ollut jälkeäkään. Sitä mukaa kuin häneltä oli hävinnyt
paistaminen, halstaroiminen ja keittäminen, oli hän niistä esineistä
luopunut enemmän tai vähemmän tuottavalla tavalla. Moisen auliuden
avulla, jota muori tuskin olisi tavallisissa oloissa saanutkaan
osakseen, hän pääsikin kunniallisesti tarkoituksensa perille, ja
kahden tunnin kuluttua hän oli valmistanut illallisen, joka tosiaan
saattoi herättää kuolleita. Sen vaikutuksen se teki mestari Adamiin,
joka nousi ylös kuin Latsarus, nähdessään illallisen tulevan sisään,
niin autuaallisin kasvoin, että olisi luullut arvoisan maalarin sielun
maistavan jo ikuisen autuuden esimakua, jos nimittäin joku olisi
ollut katsomassa avaimenreiästä. Ja tosiaan kolkutti tällä hetkellä
joku oveen; vanha Babilana laski kiireesti ruuat permannolle ja meni
avaamaan: taloon tuotiin ruumisarkkua.

Moinen haitta, joka ehkä olisi tehnyt jonkun vaikutuksen vähemmän
filosofiseen vainajaan kuin mestari Adam oli, ei riistänyt häneltä
lainkaan ruokahalua. Kunnon maalarilla oli päinvastoin tässä
tilaisuudessa parhain ruokahalu, mitä hän muisti itsellään koskaan
olleen. Hän käänteli suussaan viimeistä kalapalaansa ja nieli viimeistä
lasillistaan viiniä, kun ovelta alkoi kuulua rämäkkää ja epäsointuista
laulua. Vaimo vavahti.

— Nyt tulevat enkelit minua noutamaan, — sanoi mestari Adam. —
Kuules, vaimo, pullossa on vielä vähän viiniä, anna se heille. Älköön
sanottako, että he saattavat minua turhaan kultapaperisine kruunuineen
ja pahvisiipineen. Sillä aikaa minä menen hautautumaan parhaani mukaan
ja niinkuin kunniallisen vainajan tulee. Mene, vaimo, mene!

Muori totteli ja sulki mennessään oven niin että mestari Adam saisi
aivan häiritsemättä tehdä pieniä valmistuksiaan. Kolkuttajat olivat
todellakin kylän neljä kuoripoikaa, puettuina, kuten maan tapa
on, enkeleiksi: pitkiin pumpulikangasviittoihin, pahvisiipiin ja
paperisäteikköihin; he olivat tulossa noutamaan vainajaa kirkkoon,
jossa hänen on ensi yö maattava. Ja poikien takana olivat kantajat
ja kantajien takana joukko kylänmiehiä, joiden etunenässä marssi
Matteo-kuoma.

Muori antoi enkeleille vähän viinin, mitä hänellä oli; mutta koska
nuo taivaalliset lähettiläät eivät mestari Adamin yleisesti tunnetun
köyhyyden vuoksi olleet voineet toivoa muuta kuin selvää vettä, oli
tämäkin odottamaton löytö heille miellyttävä yllätys, niin vähäiseltä
kuin se heistä olisi ehkä tuntunutkin, jos se olisi lähtenyt
rikkaammalta vainajalta. He virittivät siis "De Profundis"-virren
tosiaankin kiitollisella äänellä, sillaikaa kun kantajat sälyttivät
ruumisarkun paareilleen ja lähtivät saattueen etunenässä ulos,
perässään nuo neljä enkeliä ja surupukuinen Matteo-kuoma, joka ei
kadottanut silmiensä edestä — sillä kalabrialaisten tapana on kantaa
kuolleitaan peittämättömin kasvoin — tuota autuasta kreikkalaista
myssyä, minkä omistaminen oli korvaava hänelle hänen hukatut kolme
soldoaan.

Kirkkoon saavuttiin yön tullessa. Sen eroitti kylästä se suuri
puutarha, jossa Marco Brandi oli aikoinaan piileskellyt, ja se
oli rakennettu vuoren rinteelle, muodoltaan niitä pieniä, somia
rakennuksia, jotka sopivat niin hyvin maisemamaalarille, eroittuen
kiviensä lämpöisellä väritunnulla hienosti kastanjapuiden kalpeasta
lehdistöstä. Se oli, kuten koko muukin luostari, perin huonossa
tilassa, mutta Fra Bracalone oli parannellut sitä nyt vointinsa mukaan
tuoreilla kukilla ja vanhoilla korukankailla, muistaen tilaisuuden
juhlallisuutta.

Uskollisena lupaukselleen hän jo odotti kirkon ovella ystävänsä
ruumista. Kantajat asettivat ruumisarkun jonkunlaiselle korokkeelle,
joka oli tehty keskelle kuoria, ja sillä aikaa kun enkelit lauloivat
viimeisen virren, sytytti Fra Bracalone arkun ympärille lupaamansa
kuusi vahakynttilää. Tämä tunnollinen tarkkuus pelästytti yhä enemmän
mestari Adamia, joka ei enää tällä hetkellä epäillyt lainkaan, ettei
arvon lukkari aikonut täyttää lupaustaan viimeiseen saakka ja vartioida
koko yötä. Kun virsi päättyi, lähtivät enkelit kirkosta, kantajat
seurasivat enkeleitä ja Nicoteran asukkaat kantajia, lukuunottamatta
kuitenkaan Matteo-kuomaa, joka keksi tilaisuuden puikahtaa kenenkään
näkemättä piiloon erääseen rippituoliin. Siitä johtui, että mestari
Adamilla oli nyt yhden vartian asemasta kaksi, seikka joka olisi
lisännyt hänen pelkonsa suoranaiseksi kauhuksi, jos hän olisi sen
tiennyt.

Fra Bracalone pani saattueen mentyä oven kiinni, tuli ja istuutui
korokkeen viereen ja alkoi mutista rukouksiaan. Tällä aikaa aprikoi
mestari Adam jälleen, mitä hänen olisi paras tehdä: pitikö hänen
odottaa, kunnes Fra Bracalone oli nukkunut, mikä tietysti tapahtuisi
ennemmin tai myöhemmin? Vai oliko hänen uskottava salaisuutensa
lukkarille ja ilmoitettava, että hän valvoi elävän ruumiin ääressä?
Viimemainittu keino tuntui hänestä vaarallisemmalta kuin tuo toinen;
mutta olihan tässä vielä aikaa siihen turvautua! Mestari päätti siis
olla kärsivällinen ja pysytteli niin liikkumattomassa asennossa, että
hän olisi muinoin monen monta kertaa vaatinut sitä malleiltaan turhaan.

Matteo-kuoma jälleen oli myöskin kärsivällinen ja luotti, samoin
kuin mestari Adamkin, joko lukkarin poistumiseen tai hänen uneensa,
toteuttaakseen aikeensa.

Osa yötä kului sillä tavalla, ja kumpikin heistä alkoi tuntea jo
toiveittensa pettävän ja olonsa epämukavaksi, toinen ruumisarkussaan ja
toinen rippituolissa, kun Fra Bracalone yhtäkkiä keskeytti rukouksensa
ja kavahti ylös ikäänkuin olisi unohtanut jonkun sangen tärkeän seikan
ja läksi nopeasti menemään pienelle ovelle ja siitä ulos käytävään,
joka johti kirkosta luostarirakennukseen. Tuo kunnon mies oli tosiaan
muistanut, että hän oli unohtanut erään mestari Adamille antamansa
lupauksen, nimittäin kietoa hänen ruumiinsa siunattuun kaapuun; ja
hän meni nyt noutamaan kaikella kiireellä kammiostaan, joka oli aivan
toisessa päässä luostaria, tätä hautausmenoja varten varattua pyhää
pukua.

Mestari Adam ja Matteo-kuoma luulivat nyt kumpikin tahollaan
vapautuksensa hetken tulleen; niin ollen kohotti mestari Adam päätään
ja Matteo-kuoma raotti rippituolinsa ovea, ensimainittu kuvitellen
pötkivänsä jo pakoon pitkin mäkiä, ja toinen olevansa jo tuon mainion
myssyn omistaja. Mutta hetkellä, jolloin he kumpikin työnsivät arasti
ulos jalkansa, toinen ruumisarkusta, toinen piilopaikastaan, kuului
kirkon porrasholvista kovaa meteliä, ja ovi avautui paukkeella
asestetulle mieslaumalle, joka levisi räyhäten kirkkoon.

Kumpikin heistä veti jalkansa takaisin ja pysyi vaiti ja liikkumatta,
odottaen, mitä tapahtuman piti.



IX

Kiirastuleen tuomittujen sielut


Joukko, joka tunkeusi niin metelöiden ja sopimattomalla hetkellä
sisään, oli Marco Brandin rosvoliitto.

Siitä alkaen, jolloin rosvot olivat menettäneet päällikkönsä, olivat he
joutuneet surkean anarkian ja tuhoa tuottavan kurittomuuden valtaan.
Muutamia päiviä hänen katoamisensa jälkeen oli heitä tosin vielä
pitänyt aisoissa paitsi heidän melkein sotilaalliset tapansa myöskin
pelko nähdä hänen ilmestyvän milloin tahansa takaisin; mutta kun
vähitellen arvelu, että hän oli joko vankina tai kuollut, oli muuttunut
varmuudeksi, niin että kun se mahtava käsi, joka masensi kaikki
heidän pahat intohimonsa, ei ollut enää saapuvilla, niin alkoivat nuo
onnettomat elää aivan oikkujensa mukaan, noudattaen pelkästään raakoja
vaistojaan ja tunnustamatta mitään uskoa taikka lakia ja sadatellen
jumalat ja pirut hiiteen, ja lukien Ave Mariaa kapakoissa ja pannen
toimeen mässäyksiä kirkoissa.

Iltana, johon olemme päässeet kertomuksessamme, oli noin kaksi- tai
viisitoista heistä kuullut, että posti, jonka piti kulkea puoli
yksitoista illalla Giojasta Miletoon vievää tietä, kuljetti mukanaan
verorahoja Palermosta Napoliin; ja silloin nuo hylkiöt olivat
asettuneet väijyksiin mainitun kahden kylän välille ja ryöstäneet
valtion verorahat, ajaen pakoon vartioston, joka postirattaita saattoi,
kunnioittamatta laisinkaan kruunun virkailijoita. Sen jälkeen he
olivat vetäytyneet erääseen ravintolaan ja syöneet siellä runsaan
illallisen kuin ainakin olennot, joilla on kaksi vatsaa eikä yhtään
omaatuntoa. Sitten he olivat puolijuovuksissa ja ylen epäluuloisina
toisiaan kohtaan ehdottaneet, että mentäisiin jakamaan saalis kirkossa,
ajatellen, että jos joku heistä olisi muualla pystynytkin pettämään
tovereitaan, paikan pyhyys olisi häntä siellä hillinnyt. Se päätös
olikin pantu toimeen, ja tällaisin kiitettävin aikein he olivat nyt
tulleet kirkkoon tuona sekä mestari Adamille että Matteo-kuomalle
sopimattomalla hetkellä.

Ensin he olivat hämmästyneet, kun näkivät kirkon niin hyvin
valaistuna; mutta sitten aprikoidessaan olivat he arvelleet, että tämä
ilotulitus vain helpottaisi rahojen jakamista, jota he olivat tulleet
toimittamaan; ja tuntematta yksinkertaisuudessaan keinoja, joita
kaitselmus käyttää rangaistakseen rikollisia ja kääntääkseen syntisiä,
olivat he vain olleet tyytyväisiä tästä odottamattomasta sattumasta.
Jotkut heistä, jotka eivät olleet aivan niin paatuneet kuin toiset,
olivat tosin koettaneet selittää tovereilleen, että oli liian suuri
häväistys ryhtyä tällaiseen askareeseen aivan vainajan kasvojen edessä;
mutta heille oli melkein yksimielisesti ilkuttu; ja sivistymättömien
olentojen luonteessa yleiseen tavattavain ristiriitaisten piirteiden
mukaan olivat sitten juuri nämä hillitsijät metelöineet kaikkein
kovimmin, saadakseen toverinsa unohtamaan äskeisen turhanaikaisen
arkuutensa.

Vähitellen meteli kuitenkin rauhoittui, sen verran heillä oli vielä
jäljellä tottelevaisuutta päällikön määräyksiä kohtaan, ja miehet
istuivat piiriin ja ryhtyivät saalista jakamaan. Alettiin suurista
rahoista ja siirryttiin sitten keskulaisiin ja lopetettiin viimein
pienillä; kun tili oli täydellisesti tehty, huomattiin, että jäi vielä
kolme soldoa jäljelle.

Siinä summa, joka oli sangen vaikea jakaa viidentoista hengen
kesken, varsinkin maassa, jossa kymmenysjärjestelmää ei ollut
otettu käytäntöön. Ja niinpä päätettiinkin, että nuo kolme soldoa
jäisivät jakamatta, mutta että niistä sensijaan heitettäisiin arpaa;
toiset esittivät, että niistä pelattaisiin kruunua ja klaavaa,
toiset pari-arvoittelua, mutta yksikään näistä ehdotuksista ei
saanut osakseen yleistä hyväksymistä. Kunkin keinon keksijä pysyi
ehdotuksessaan; toiset, jotka olivat sen hylänneet, pysyivät
järkkymättä hylkäystuomiossaan; eripuraisuus alkoi muuttua riidaksi, ja
haukkumasanat ennustivat iskuja, kunnes päällikkö korotti äänensä ja
sanoi keksineensä keinon, joka heitä kaikkia tyydyttäisi ja tuottaisi
samalla seurueelle mitä miellyttävimmän huvin. Tämä kaksinkertainen
lupaus rauhoitti mielet ja miehet olivat nyt vaiti kuunnellakseen
päällikköään. Hänen keksintönsä olikin tosiaan mitä nerokkain: se
oli sellainen, että arkku oli nostettava pystyyn sillä tavalla,
että vainajasta tulisi maalitaulu; jokaisen heistä oli ammuttava
tähän tauluun laukaus karabiinillaan, ja se, joka lennättäisi kuulan
keskelle otsaa, saisi nuo kolme soldoa. Luutnantti ei erehtynyt,
ehdotus tyydytti heitä kaikkia, ja siksi se otettiin vastaan yleisillä
hyvähuudoilla.

Jokainen ryhtyi heti varustautumaan tähän uusimuotiseen
pilkkaanampumiseen. Joku arvioi välimatkaa, toinen varusti pyssyään
vireeseen; joku mittasi ruutia, joku laski kuulia. Ja kun sitten nämä
valmistukset oli tehty, ympäröivät he kaikki yhdessä ruumisarkun
nostaakseen sen pystyyn, kuten oli puhuttu; mutta tuskin nuo
jumalattomat olivat satuttaneet kätensä siihen, niin mestari Adam, joka
arveli, että nyt ei ollut enää aikaa hukata, ellei halunnut joutua
ammutuksi, nousi pystyyn arkussaan ja huusi jylisevällä äänellä:

— Kiirastuleen tuomitun sielu!

Tuon huudon kuullessaan ja näyn nähdessään syöksyivät rosvot
ulos kirkosta, unohtaen kuorin lattialle ei ainoastaan nuo kolme
riidanalaista soldoaan, vaan myöskin kaikki viisitoista jako-osaansa,
sillä niitä heillä ei ollut aikaa pistää taskuunsa. Yhteensä
muodostivat ne summan, joka nousi seitsemääntuhanteen viiteensataan
kolmeenkymmeneen liraan.

Mestari Adam seisoi hetken paikallaan, kädet koholla ja suu auki ja
ihmetellen itsekin vaikutusta, joka hänen menettelyllään oli. Sitten
hän hyppäsi keveästi arkustaan pois, ajatellen, että hänellä oli
liian terve järki jättääkseen tuuliajolle moiset hyvyydet, jotka
Jumala oli hänelle antanut, ja koska hän oli usein kuullut itsensä
Fra Bracalonen sanovan, että piru nauraa varkaalle, joka varkaalta
varastaa, niin päätti hän naurattaa lempoa kerrankin oikein täydeltä
mahalta, varastamalla yksinään yhtaikaa viideltätoista varkaalta.
Niin ollen otti hän käärinliinan, joka oli tehnyt palveluksensa häntä
hautaan tuotaessa, ja kokosi sen päälle tuokiossa nuo viisitoista eri
rahakasaa. Hän oli jo lopettamaisillaan toimensa ja katseli oikealla
köyhän ahneudella kulta-, hopea- ja sekametalli-kekoa, joka oli
hänen edessään, kun hän tunsi jonkun lyövän olalleen ja kuuli äänen
kajauttavan korvaansa nämä yhtä kauhistavat kuin odottamattomat sanat:
— Osa kummallekin, kuoma.

Mestari Adam kääntyi nopeasti ja näki Matteon seisovan takanaan
käsivarret ristissä ryntäillä ja katsovan ilkkuvasti häneen. Ei ollut
valitsemisen varaa; joko täytyi menettää kaikki tai jakaa rahat ja
salata asia ottamalla kanssarikollinen. Mestari Adam ei siis epäröinyt
hetkeäkään, ja sillä nopealla päättäväisyydellä, jonka lukija hänessä
jo tuntee, pyysi hän nyt Matteo-kuomaa istuutumaan itseään vastapäätä
ja levittämään maahan nenäliinansa. Kun jako oli toimitettu, huomasi he
omistavansa kumpikin kolmetuhatta seitsemänsataa kuusikymmentä viisi
liraa.

Jäi vielä nuo kolme soldoa, jotka olivat saaneet aikaan riidan
varkaitten kesken. Mestari Adam huomautti nauraen tästä seikasta.

— Aivan oikein, — sanoi Matteo-kuoma kurottaen kätensä niitä kohti,
— ne ovat ne kolme soldoa, jotka sinulle lainasin; anna ne minulle.

— Johan nyt, — vastasi mestari anastaen soldot, — onko mokomaa
koskaan nähty! Minä olen lahjoittanut sinulle kolmetuhatta
seitsemänsataa kuusikymmentäviisi liraa, ja sinä vaadit vielä takaisin
kolmea soldoa!

— Minä vaadin, koska sinä olet ne minulle velkaa, — vastasi kuoma;
— ja vaadin vastakin, kunnes ne minulle annat. Tänne vain, sinä olet
kyllin rikas maksaaksesi velkasi. Kas niin, pulitahan vain minun kolme
soldoani.

— Sinun kolme soldoasi! Peijakas, voisit paremmin sanoa minun kolme
soldoani.

— Annatko tänne kolme soldoani! huusi Matteo-kuoma tarttuen mestari
Adamia tukkaan.

— Annatko minun kolme soldoani! huusi vuorostaan mestari Adam,
tarttuen Matteo-kuomaa rintapieliin.

Kumpikin heistä oli mennyt liian pitkälle voidakseen enää peräytyä;
ja kun he olivat itsepäisiä kuin kalabrialaiset ainakin, tempoivat he
yhä kumpikin toisiaan puoleensa, huutaen, minkä kurkusta pääsi: "Kolme
soldoani! Kolme soldoani!"

Antakaamme nyt näiden kahden arvoisan riitaveljen mielensä mukaan
huutaa ja pöllyyttää toisiaan ja palatkaamme kertomuksessamme Marco
Brandin joukkoon.

Rosvot olivat paenneet pois kuin olisivat kaikki helvetin henget olleet
heidän kintereillään. Mutta niin kiivas kuin heidän pakokauhunsa
olikin, heidän täytyi kuitenkin pysähtyä, kun henki keuhkoista
loppui. Toiset heittäytyivät silloin seisomaan puitten nojaan, toiset
istahtivat kallionlohkareille; muutamat paiskautuivat vatsa vasten
maata, muutamat selälleen makaamaan; mutta kaikki he läähättivät
kilpaa, kunnes erään päähän heistä pälkähti, että he olivat ehkä
erehtyneet ja antaneet aistiensa itseään pettää. Hän uskalsi ilmaista
arasti tämän mielipiteensä; mutta ilmestys oli liian äskeinen, joten
hän ei vielä näin aivan heti saanut juuri muita mielipiteeseensä
yhtymään. Jonkun hetken päästä kuitenkin rauhallinen yö, ilman
kirkkaus ja vuoriston raikkaus rauhoittivat heidän mielensä. Koko
luonto, joka heitä ympäröi, oli niin majesteettinen ja puhdas,
etteivät he voineet ymmärtää, miten maailman aineellinen järjestys oli
saattanutkaan häiriytyä eräästä kaikkein ensimmäisistä lainkohdistaan,
jopa ainoastaan virstan päässä tästä paikasta, johon he olivat
pysähtyneet. Juuri tällaisessa muodossa eivät nämä ajatukset heille
tulleet, mutta millä tavoin lienevätkin muodostuneet, ainakin niillä
oli vaikutuksensa. Niistä johtui, että hetkisen kestäneen uuden
vaikenemisen jälkeen he kaikki olivat melkein varmoja kiiruhtaneensa
liiaksi kirkosta lähtöään, varsinkin, kun he olivat jättäneet sinne
rahansa ja aseensa. Niin ollen ehdotti joku heistä, että pitäisi
mennä takaisin kirkkoon niitä sieltä ottamaan. Olisi nyt saattanut
olettaa, että tämä uusi ehdotus olisi otettu vastaan huononpuoleisesti,
niinkuin äsken oli tehty ensimmäisellekin; mutta aivan toisin kävikin,
sillä jokainen oli nyt rohkaissut luontonsa ja karkoittanut pelkonsa
pois. Mutta koska jokainen oli luontoaan rohkaistessaan ja pelkoaan
karkoittaessaan silti säilyttänyt häpeänsä, niin noustiin nyt ylös
ääneti, ja koko joukko läksi liikkeelle hiiskumatta ainoatakaan sanaa.

Sotaisesta päätöksestään huolimatta, joka oli yksimielisesti tehty,
tunsivat rosvot kuitenkin rinnassaan, mikäli he lähenivät kirkkoa,
tuollaista kummallista lisääntyvää väristystä, joka oli varma merkki
pelon palaamisesta. Tuontuostakin pysähtyi etummaisena kulkeva
kuuntelemaan, ja koko joukko seisahtui ja kuunteli silloin kuten
hänkin. Silloin syntyi niin suuri hiljaisuus, että jokainen voi
kuulla oman sydämensä sykinnän; sitten jatkettiin jälleen matkaa, yhä
hitaammin askelin, kuta enemmän lähestyttiin tuota hirvittävää paikkaa,
jota kohti he kaikki menivät, mutta jonne kukaan heistä ei halunnut
saapua.

Viimein tultiin erään kummun laelle, jonne kirkko näkyi mustana
möhkäleenä ja hohtavin ikkunaruuduin. Se todisti, että kuolinlava oli
siellä vielä paikoillaan. Rosvot katsahtivat toisiinsa, tiedustellen
silmillään toisiltaan, mennäkö enää edemmäksi vai ei. Viimein teki
luutnantti, huomatessaan yleisen epäröimisen, päätöksensä ja julisti,
että hän menee sinne yksin, sillä hän oli armon tilassa, koska hän oli
juuri saman päivän aamuna annattanut eräällä munkilla, jolta hän oli
varastanut, itselleen synninpäästön, joten hänellä oli nyt vähemmän
vaaraan uskallettavaa kuin muilla. Rosvot lupasivat odottaa häntä;
luutnantti teki ristinmerkin ja meni.

Toverit seurasivat häntä katseillaan, keskellä tuota itämaisen kaunista
yötä, kuultavampaa ja kirkkaampaa kuin hämärä meillä lännessä, ja
näkivät hänen loittonevan melkoisen päättäväisin askelin kirkkoa kohti,
hälveten näkyvistä sitä mukaa kuin heistä eteni. Viimein hän suorastaan
katosi öisten ilmanäärten tummiin varjoihin, ja koko joukkue seisoi nyt
hiljaa ja liikkumatta, silmät tähdättyinä paikkaa kohti, johon hän oli
haipunut ja josta hänen piti uudestaan ilmestyä.

Kaksi minuuttia meni niin, yön juhlallisessa rauhallisuudessa, joka
tuotti heidän taikauskoisille sieluilleen enemmän pelkoa kuin mitä
he olisivat tunteneet pyssyjen paukkuessa. Sitten he näkivät, että
varjoista alkoi kuultaa nopeasti lähestyvä ihmisolento. Heidän
ensimmäinen aikomuksensa oli, se täytyy myöntää, lähteä pakoon
luutnanttia odottamatta, nähdessään millä nopeudella hän heitä kohti
juoksi; mutta huomatessaan piankin, ettei kukaan häntä ajanut takaa, he
häpesivät pelkoaan. Luutnantti puolestaan lisäsi yhä nopeuttaan, kun
huomasi miesjoukkonsa; ja viimein, parin minuutin kuluttua, hän pääsi
perille kalpeana, huohottaen ja tukka pystyssä.

— No niin, — sanoi yksi rosvoista, — oliko se kirottu sielu siellä
vielä.

— Oli kuin olikin! vastasi luutnantti, keskeyttäen joka sanan välillä
ilmaa vetääkseen. — Oli, hän oli siellä, ja paljon muita hänen
kanssaan.

— Sinä näit ne?

— En, mutta kuuntelin oven takaa.

— Kuinka sinä sitten tiedät, että niitä oli niin paljon?

— Kuinkako tiedän? toisti luutnantti. — Tiedän, kun kuulin
heidän jokaisen pyytävän osakseen kolmea soldoa; laskekaapa siis,
kuinka paljon heitä mahtaa olla, kun seitsemäntuhannen viidensadan
kolmenkymmenen liran summasta ei tule kuin kolme soldoa kullekin.

Voimme aavistaa, minkä vaikutuksen tällainen kertomus teki rosvoihin
siinä mielentilassa, missä he nyt olivat. Kukin heistä teki ääneensä
siunaten ristinmerkin ja aivan hiljaisella äänellä lupauksen elää tästä
lähtien kunniallisina miehinä; niin selvä totuuden leima oli luutnantin
kertomalla asialla ollut.

Selitys on se, että luutnantti oli tullut kirkon ovelle juuri riidan
kuumimmillaan ollessa ja hetkellä, jolloin mestari Adam ja Matteo-kuoma
könistivät tuimalla tarmolla toisiaan ja huusivat niin kovasti,
etteivät edes nähneet, että heidät yhtäkkiä ympäröi tusina santarmeja,
joiden läsnäolon he huomasivat vasta sitten, kun korpraali huusi heille
ukkosena jylisevällä äänellä:

— Aseet pois, kelvottomat! Te olette vankejani!



X

Maanjäristys


Kun Marco Brandi saapui Kalabrian pääkaupunkiin, näki hän puolen
kaupunkia nurin närin, talot, mitä oli jäljellä, tyhjinä, ja väestön
taivasalla. Yöllä oli ollut maanjäristys.

Marco Brandi oli nukkunut yön eräässä yksinäisessä majatalossa noin
peninkulman päässä Cosenzasta. Uneen vaivuttuaan hän oli tuntenut, että
hänen vuoteensa kuljeksi, ja hän oli luullut sitä uneksi. Mutta aamulla
hän huomasi olevansa keskellä permantoa, ja kun hän samalla näki päivän
kuultavan seinien läpi, jotka olivat haljenneet parista kolmesta
kohtaa, niin hän ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Mitä tulee majatalon
omistajaan, joka nukkui nähtävästi herkemmin kuin hänen vieraansa, hän
oli paennut maan ensimmäisen tärähdyksen tuntiessaan.

Marco Brandi, joka olisi vähääkään tuntoaan vaivaamatta pysäyttänyt
matkustajan tai ajoneuvot maantiellä, olisi pitänyt kunnon rosvon
arvoon sopimattomana lähteä majatalosta maksamatta siellä velkaansa.
Hän laski siis, kuinka paljoon hänen majatalossa saamansa illallisen
ja yösijan arvo mahtoi nousta, lisäsi laskuun vielä muutamia kolikoita
siivoojattarelle, jätti koko tuon antinsa huoneen näkyvimpään paikkaan
ja poistui talosta melkoisen huolissaan, minkähän vaikutuksen
Cosenzassa oli tehnyt tämä tärähdys, joka oli sivuuttanut hänet niin
lempeällä tavalla, ettei hän ollut sitä huomannutkaan ennenkuin
seuraavana aamuna, kuten olemme kertoneet. Ja tosiaankin: mikäli
hän jatkoi matkaansa, taloissa, mitä hän näki matkansa varrella,
oli enemmän tai vähemmän hirveitä merkkejä tapauksesta. Mutta vielä
pahempaa tuli, kun hän saapui vuorten harjalle, jotka vallitsevat
Cosenzaa Martoranon puolelta, ja saattoi nähdä yhdellä silmäyksellä;
vaikkei vielä yksityiskohtia eroittaen, koko onnettomuuden, joka oli
kohdannut kaupunkia päästä päähän, oikun koko vaihtelevaisuudella ja
sen kaikissa ilmenemismuodoissa.

Marco Brandi asteli keskellä tätä hävityksen näytelmää, ja hänen
sydäntään ahdisti ajatus, että hänen isänsä saattoi olla uhrien
joukossa; ja hän etsi jotakuta, jolta olisi voinut saada hänestä
tietoja. Mutta kadut olivat autiot. Vanha Placido Brandi asui
etäisimmässä korttelissa siitä, minkä kautta poika oli tullut
kaupunkiin, niin että viimemainitun oli pakko kulkea kaupunki laidasta
laitaan, saamatta kuulla mitään uutisia. Tultuaan pienen joen rannalle,
joka juoksee kaupungin läpi, hän huomasi, että se oli kuivunut.
Työmiehet kaivelivat nyt kiihkeällä innolla tuota uomaa, paikkakunnan
tiedemiesten ohjaamina, jotka olivat lukeneet Jornaudesin [Jornaudes,
oik. Jordanes, alanilalnen historioitsija 500-luvulIa. Suom.]
historiasta, että Alarik-kuningas oli haudattu tämän joen pohjaan,
suljettuna kolmeen arkkuun, joista ensimmäinen oli kultaa, toinen
hopeaa ja kolmas pronssia, siten, että sotilaat ensin olivat kääntäneet
joen uomastaan ja hautauksen jälkeen antaneet Busenton jälleen virrata
entistä väyläänsä.

Tällä kertaa ei ihmiskäsi ollut suorittanut moista jättiläistyötä,
vaan Jumala oli jokeen hengähtänyt, ja se oli kadonnut. Marco
Brandi lähestyi työmiehiä ja kysyi, mitä he etsivät, sillaikaa kuin
voivottavat haavoittuneet odottivat turhaan apua talojen raunioihin
haudattuina; miehet vastasivat etsivänsä Alarikin ruumista, joka oli
maannut joen pohjassa tuhatneljäsataa vuotta. Marco Brandi luuli
silloin, että maanjäristys oli tehnyt Cosenzan asukkaat hulluiksi.

Noin kahdensadan askeleen päässä hän näki uuden ihmisjoukon,
jonka muodosti muuan vanhus, kolme neljä munkkia ja kymmenkunnan
laupeudensisarta; he kaivoivat erään talon raunioita, josta kuului
vaikeroivia huutoja. Marco lähestyi joukkoa ja tunsi nyt vanhuksessa,
joka johti töitä, oman isänsä. Brandit heittäytyivät silloin toistensa
syliin, ja sitten kumpikin heistä tarttui kuokkaan ja ryhtyi toimeen;
heidän onnistuikin saada pelastetuksi nainen ja kaksi lasta.

Busentossa työskentelevät jälleen olivat riemunsa kukkuloilla, sillä
he olivat löytäneet joesta pienen pronssihevosen, jonka arvo oli pari
hopearahaa.

Marco Brandi ja hänen isänsä riensivät toisen talon luo, sillaikaa
kuin tiedemiehet jatkoivat kaivaustöitään; ja koko päivän toiset
työskentelivät nyt pelastaakseen eläviä, toiset ryöstääkseen kuollutta.
Illalla menivät Placido Brandi ja hänen poikansa, hervottomina
väsymyksestä, vanhuksen taloon; se oli jäänyt kolmantena seisomaan
keskelle kokonaisen kadun raunioita; tiedemiehet jälleen asettuivat
yöleiriin itse joen uomaan.

Brandeilla, jotka menivät yöksi taloon, mikä voi luhistua koska
tahansa, — heillä mahtoi olla harvinaisen huoleton rohkeus tai
sangen luja usko, sillä he olivat melkein ainoat, jotka tohtivat
oleskella katon alla moisena yönä. Kaikki asukkaat olivat paenneet
kaupungin ympäristölle, jonne he rakensivat kaikessa kiireessä
hirsistä ja oljista jonkinlaisen kenttäleirin. Se yhtäkkiä kyhätty
leiri olisi muistuttanut erehdyttävästi jotakin hottentotti-kraalia,
ellei ylimystö, joka puikahtaa ohi vaikeuksien kaikkialla, jopa
maanjäristyksissäkin, olisi elähyttänyt noiden yhtäkkiä kyhättyjen
asumusten kesytöntä yksitoikkoisuutta melkoisella joukolla täyteen
kuntoon valjastettuja vaunuja, joissa isännät istuivat sisällä ja
kuskit pukilla, sillä ajoneuvojen omistajat olivat huomanneet tällaisen
asumisen mukavammaksi.

Mikään ei muuten ollut tuskallisempi näky kuin tuo yhteen kokoontunut
onneton väestö, josta jokaisella oli joku surtavana ja josta ne olivat
vähimmän kadottaneet, jotka eivät olleet kadottaneet muuta kuin
omaisuutensa.

Yö oli hirvittävä, sillä on muistettava, että milloin ensimmäinen
tärähdys tapahtuneekin, sitä seuraa toisia ja melkein aina yöllä.
Saattaisi sanoa, että maa pelkää antautua raivoisiin väänteihinsä
aikana, jolloin aurinko sitä katselee, ja että se odottaa vain
kuninkaansa nukkumista heittäytyäkseen jälleen noihin kuumeenpuuskiin,
jotka saavat sen ähkimään ja heittelehtimään, sen sisuksia polttavan
tulen kalvamana. Tuontuostakin kulki väristys maankamaraa pitkin,
kellot torneissa soivat itsellään, ja huudot: _Terre moto! Terre moto!_
kaikuivat valittavina ja kauhistavina; se oli kuolonkaameata huutojen,
valitusten ja voihkinain yhteissointua, jota olisi luullut, kun se
kohosi valtavana taivasta kohti, jonkun muinaisen kirotun kaupungin
viimeiseksi huokaukseksi, jollaisesta raamattu puhuu.

Vanha Placido Brandi ja hänen poikansa nukkuivat noin kaksi tuntia;
sitten he, vaikka Jumala näyttikin suojelevan kattoa heidän päänsä
päällä, läksivät pois talosta, ei paetakseen tai valitellakseen kuten
enimmät muut tekivät, vaan koettaakseen toimittaa apua onnettomille,
jotka vielä olivat hengissä talojensa raunioihin haudattuina.

Heidät pysäytti ovella kummallinen saattue, joka tuli heitä kohti.
Sen muodosti noin kolmisenkymmentä kapusiini-munkkia, joista toiset
kantoivat soihtuja ja toiset, alastomina vyötäröihin saakka, suomivat
itseään nauloilla varustetuilla piiskoilla, kulkien kaupungin läpi
tekemässä julkista katumusta omien ja kansalaistensa syntien tähden.

Matkan varrella tuli miehiä ja naisia ulos raunioista, niinkuin
kummitukset koloistaan, ja laskeutuivat maahan, liittyen ääneensä
rukouksiin, joita suomitsija-veljet lauloivat. Vanhus ja hänen poikansa
vaipuivat niinkuin muutkin polvilleen ja yhtyivät väkijoukon litaniaan.
Mutta hetkellä, jolloin itse sovitusuhrin marttyyrit kulkivat heidän
ohitseen, katkesi Marco Brandin ääni yhtäkkiä ja hänen kätensä tarttui
isän käsivarteen: flagellanttien eli suomitsija-veljien päällikössä
hän oli tuntevinaan luutnantti Paolon ja toisissa heissä koko muun
rosvojoukkonsa, jonka hän luuli oleksivan keskellä Kalabrian vuoristoa
aivan erilaisissa hommissa kuin katumusta tekemässä.

Marco Brandi ei ollut uskoa silmiään; mutta kun hän oli liian
uskonnollinen häiritäkseen ystäviään heidän hurskaassa työssään, niin
tyytyi hän vain kulkemaan heidän perästään suuressa kansanjoukossa,
joka näitten hurskaiden miesten hartauden nähdessään seurasi heitä,
ylistystä heille laulaen ja uskoen tietysti, että moinen uhri
sammuttaisi Jumalan vihaa. Kirkon portaille saavuttaessa lauloivat
soihtujen kantajat kahta äänekkäämmin ja suomitsijat iskivät kahta
ankarammin. Moinen hyvä esimerkki valtasi koko kuulijakunnan mukaansa:
kaikki lankesivat polvilleen, miehet raastaen tukkaansa, naiset lyöden
rintoihinsa ja äidit antaen vitsaa lapsilleen, niin että sovitus
tulisi kyllin täydelliseksi viattomista pienokaisista, jotka eivät
osanneet syntiä tehdä, aina vanhuuden heikkouteen saakka, joka ei enää
pystynyt syntiin. Viimein, kun laulu vaikeni, astuivat ensin soihtujen
kantajat kirkkoon ja suomitsija-veljet seurasivat paritusten heitä;
Paolo jäi viimeiseksi, niinkuin kenraali johtaessaan peräytymismatkaa.
Hänkin aikoi sitten vuorostaan astua sisään, mutta silloin Marco
Brandi hänet pysäytti tarttuen häntä käsivarteen. Luutnantti, jonka
omatunto luultavasti oli suoritetusta katumustyöstä huolimatta vielä
kyllin kuormattu, koetti irroittaa kättänsä eikä kääntynyt taakseen
katsomaan, ajatellen parhaaksi olla näyttämättä kasvojaan henkilölle,
joka niin eittämättömällä tavalla ilmaisi halunsa päästä tekemisiin
hänen kanssaan; mutta samassa kuuli hän Marco Brandin hyvin tutun äänen
mainitsevan nimeään.

— Kapteeni! huudahti hän silloin ja kääntyi.

— Sepä juuri, — vastasi Marco. — Mutta hittoako te täällä teette?

— Näette sen itse, kapteeni; Jumalan armo on meitä koskettanut ja me
teemme katumusta.

— Sepä sattui hyvin, — vastasi Marco Brandi, — sillä minä tulin
jättämään erohakemusta ja pelkäsin suuresti selkkauksia paatuneitten
kanssa.

— Onnittelen teitä, kapteeni, oikealle tielle palaamisesta, — vastasi
luutnantti syvän synninsurun painaman näköisenä. — Mutta kertokaapa
meille, miten te täällä olette, vaikka me luulimme teidän joutuneen
vangiksi tai kuolleen.

— Ja te kertokaa, miten minä näen teidät täällä, salautuneina
kapusiinien kaapuihin, kun minä jätin teidät rosvojen viittoihin.

— Kyllä, kapteeni; mutta mennään kirkkoon, siellä saamme olla
paremmassa rauhassa kuin täällä. Minä pelkään aina, että kansanjoukossa
on joku santarmi, joka luulee tekevänsä Herralle mieluisen työn
iskemällä kiinni kaulukseeni; ja äsken, kun tunsin teidän pysäyttävän
itseni, tunnustan, etten ollut kovinkaan rauhallisella mielellä.
Synninsuruni on kyllin suuri tehdäkseni katumusta, mutta uskoni ei ole
vielä tarpeeksi vahva tullakseni marttyyriksi.

— Olkoon menneeksi, — sanoi Marco Brandi seuraten Paoloa kirkkoon ja
nauraen itsekseen kauhua, jonka oli luutnantilleen tuottanut.

Sakaristoon saapuessaan näki Marco Brandi siellä koko muun joukkonsa,
joka otti hänet vastaan todellisella ilolla, sillä, kuten sanottu, he
rakastivat suuresti päällikköään. Kuitenkin yhtyi eräs pelonkin tunne
tähän iloon. Vintiöparat luulivat näet Marco Brandin tulleen viemään
heitä takaisin rikoksen tielle. Mutta Paolo kiiruhti rauhoittamaan
heitä, ilmoittaen, että heidän päällikkönsä oli nyt, ellei juuri
katuvainen niinkuin he, niin ainakin kääntynyt, ja että hän päinvastoin
tuli jättämään heille eronsa ja vapauttamaan heidät valastaan. Kohta,
kun tämä uutinen saatiin kuulla, ei mikään enää häirinnyt heidän
jälleennäkemisensä iloa.

Marco Brandi kertoi heille syyt, jotka saivat hänet kaipaamaan
yksityiselämään vetäytymistä. Toiset hyväksyivät ne koko sydämestään
ja kertoivat hänelle vuorostaan, kuinka heille oli ilmestynyt kuollut
juuri hetkellä, jolloin he aikoivat keskenään eräässä kirkossa jakaa
varkauden hedelmiä, ja kuinka he jo sen näyn järkyttäminä olivat
palanneet vuoristoon aikeessa luopua ammatista, jota he siihen asti
olivat harjoittaneet; sitten viimeöinen maanjäristys, mikä oli
nähtävästi heidän pyhässä paikassa tekemänsä rienauksen aiheuttama,
oli vielä heitä tuossa hurskaassa päätöksessä vahvistanut. He olivat
siis lähteneet heti Cosenzaan, jossa on kymmenen virstan päähän
pyhyydestään kuuluisa kapusiiniluostari; olivat antaneet siellä viedä
itsensä priorin puheille ja tunnustaneet hänelle syntinsä, alistuen jo
etukäteen hyväksymään kaikki katumustyöt, mitä hän suvaitsisi heille
määrätä.

Priori, joka ei koskaan unohtanut veljeskuntansa etua, milloin
se ei ollut ristiriidassa Jumalan tahdon kanssa, oli päättänyt
käyttää hyväkseen näin suurta ja odottamatonta katuvaisuutta. Hän
oli siis järjestänyt tuon öisen kulkueen, joka oli tuottava hänen
veljeskunnalleen sitä enemmän kunniaa, mitä kovemmin katujat nahkaansa
iskivät. Olemme nähneet, kuinka tunnollisesti rosvot olivat tehtävänsä
suorittaneet; ja priorin pyhä aate olikin jo saanut palkkionsa, sillä
kaikki ihmiset olivat jo valmiit uskomaan, että jos maanjäristyksellä
ei olisi enää muita seurauksia, oli se luettava kunnioitettavain
kapusiini-isien onnellisen välittäjätoimen ansioksi.

Heti kun Marco Brandi oli tuntenut Paolon ja Paolo ilmoittanut hänelle,
että koko rosvojoukko oli paikalla, oli sen entinen päällikkökin
saanut aatteen käyttää hyvän asian ajamiseen noita miehiä, joiden
rohkeuden hän tunsi ja joiden uskollisuuden hän oli kokenut monen
monta kertaa. Hän piti siis heille puheen, miehenä, joka tietää
kääntyvänsä miesten puoleen; kiitti työtä, jonka he olivat jo tehneet,
mutta lisäsi myöskin uskovansa, että heidän katumuksensa olisi
vieläkin mieluisempi Jumalalle, jos he, käytettyään henkisiä keinoja
tulevien onnettomuuksien estämiseksi, tahtoisivat nyt myöskin alentua
maallisiin, korjatakseen mikäli voivat jo tapahtuneita onnettomuuksia.
Siellä oli viisitoista voimakasta, uljasta ja älykästä miestä; siinä
oli aivan tarpeeksi avun hankkimiseksi monille paikoille, joissa vielä
voi olettaa sitä tarvittavan. Eikä kolmen, neljän kuolemasta pelastetun
onnettoman ihmisen ääni voinut olla mikään halveksittava apu näille
veitikoille, joita taivas ehkä saattoi moittia hiukan liian myöhäisestä
armon etsinnästä, — kun nuo äänet saataisiin rukoilemaan heidän
puolestaan.

Tällaista ehdotusta ei voitu siis olla hyväksymättä; se otettiin
vastaan suurella innostuksella, ja päällikkönsä johdolla levisivät
rosvot nyt heti kaikkialle kaupunkiin, uskaltaen ihmeellisellä
uljuudella henkensä vaaraan ja valaen esimerkillään rohkeutta
kaikkein toivottomimpiinkin. Ja heidän vaivansa tulivatkin runsaasti
palkituiksi, sillä he olivat vetäneet jo viisi, kuusi henkeä esiin
raunioista, kun Busenton puolelta alkoi kuulua kovia huutoja. He
juoksivat heti sinne, mutta miten he kiiruhtivatkin, saapuivat he liian
myöhään. Jumala, joka oli eilen määrännyt joen kuivumaan, oli nyt
antanut sille ohjauksen ryhtyä jatkamaan entistä juoksuaan, niin että
aallot olivat tulleet yhtäkkiä takaisin, hyppien kuin kilpahevoset; ja
ne veivät mukaansa merta kohti nuo kunnioitettavat tiedemiehet, jotka
eivät olleet tahtoneet arkeoloogisessa innossaan poistua paikalta,
mistä he toivoivat löytävänsä Alarikin haudan.

Tämä onnettomuus oli viimeinen, mitä tällä kertaa tarvittiin Kalabrian
pääkaupungissa surra. Toistuvat maantärähdykset kadottivat vähitellen
rajuutensa, niin että aamulla ja päivän mukana, joka valaisi
väestö-raukan onnettomuutta, se sai myöskin rohkeutta sitä kantaa. Se
ei tiennyt muuten vieläkään, ketä sen oli kiittäminen avusta, jota se
oli niin odottamatta ja ihmeellisellä tavalla saanut, sillä rosvot
olivat menneet aamun koittaessa viisaasti kapusiinien luostariin, ja
Marco Brandi jälleen isänsä asuntoon, saamaan hänen siunauksensa ja
järjestämään tulevia häitänsä koskevat pienet raha-asiansa.



XI

Uhrautuminen


Olemme sanoneet, että Marco Brandin isä oli järjestyksen mies; niinpä
olivatkin hänen kirjansa selvät, eikä hänen poikansa voinut muuta
kuin kehua sitä samalla sekä kunniallista että kannattavaa tapaa,
jolla isä oli sijoittanut hänen varansa. Mutta kun nuori sulhanen
nykyisissä aikeissaan tarvitsi käteistä rahaa, otti hän isältään
tuhantisen kolikkoa kultarahoina ja viisi-, kuusitoistatuhatta frangia
maksuosoituksena Mariekofin pankkihuoneelle Napolissa ja Tortonialle
Roomassa, ja jätti loput, jotka voivat nousta ainakin yhtä suureen
määrään, niiden älykkäiden käsien hoitoon, jotka olivat näinä aikoina
kasvattaneet hänen pienen omaisuutensa melkeinpä kaksinkertaiseksi.

Marco Brandilla oli syynsä olla matkustamatta kahdesti samaa tietä.
Keskellä Cosenzassa vallitsevaa mullistusta ei häntä tosin ollut
tunnettu, mikä olikin ymmärrettävää, jokaisella kun oli tarpeeksi
huolta omissa asioissaan, välittääkseen täydellä todella muusta kuin
tuosta tapahtumasta, joka oli hävittänyt puolen kaupunkia ja uhkasi
jokaisella uudella tärähdyksellä samaa kohtaloa vielä pystyynkin
jääneelle toiselle puolelle. Marco Brandi läksi siis San Lucidoon, sopi
siellä kalastajain kanssa kuljetusmaksusta ja antoi saattaa itsensä
sieltä rantoja pitkin Tropeaan.

Tähän kaupunkiin tullessaan hän kuuli yhtaikaa kaksi uutista, joita
hän sangen vähän odotti, nimittäin, että mestari Adam oli kuollut
ja että Gelsomina oli ollut jo muutaman päivän tätinsä luona. Hän
tiedusteli heti tuon arvon naisen asunnon, ja löysi siellä tyttöparan
keskellä useita muita ikäisiään tyttöjä, jotka olivat tulleet
lohduttamaan häntä, tosin tehden sen niin tavallisin sanoin, että ne
vain lisäsivät isäänsä surevan tuskaa, sitä lainkaan rauhoittamatta.
Gelsominan suru oli tosiaan suuri, sillä oikullisesta luonteestaan ja
kärsimättömyydestään huolimatta hänellä oli hyvä sydän, ja hän rakasti
isä-raukkaansa kaikesta sielustaan.

Tuskin hän nyt näki oven avautuvan ja sen kynnykselle ilmestyvän
miehen, jota hän rakasti, niin hän heittäytyi heti hänen kaulaansa,
tuntien, että nyt oli Jumala lähettänyt hänen luokseen sielun, jolle
hän voi tuskansa purkaa, ja hän puhkesi kyyneliin. Seudulla oli
levinnyt huhu, että nuori tyttö aikoi naimisiin erään veljensä ystävän
kanssa; jokainen tunsi siis tulokkaassa sulhasen, ja kaikki vetäytyivät
niin ollen vaistomaisen hienotuntoisuuden vaatimana heidän luotaan pois.

Marco Brandi ei koettanut suinkaan suoranaisesti lohduttaa Gelsominaa;
päinvastoin hän puhui hänelle mestari Adamin erinomaisista
ominaisuuksista, hänen rakkaudestaan lastaan kohtaan, lyhyesti:
kaikesta, mikä suinkin saattoi perinpohjin tytön sydämen sulattaa,
ja nuori tyttö tunsikin kyyneleissä, jotka Marco Brandi sai hänet
vuodattamaan, ainoan ja oikean helpoituksen, mitä hän surussaan voi
toivoa. Sitten, mutta vähitellen, pujahti keskelle kyyneleitä joku
rakkauden sanakin, niinkuin auringon säde keskelle myrskyä. Marco
Brandi lakkasi valittamasta nykyistä onnettomuutta ja kiinnitti
sensijaan toivon tulevaisuuteen; hän puhui onnen suunnitelmista,
joita mestari Adam oli tehnyt heidän kanssaan, ja että heidän oli
nyt pakko ne toteuttaa, ilman hänen apuaan; ja niin taitavasti hän
puhui, että hänen lopulta onnistui vaistomaisella hienoudella, jota
ei puolivilliltä vuoristolaiselta olisi saattanut odottaa, poistaa
Gelsomina-paran taivasta peittänyt surunpilvi. Tyttö oli alkanut häntä
kuunnellen, ja lopetti hänelle vastaten; hän oli nyt alistumisen
opastamana tehnyt ensimmäisen askeleen toivoa kohti.

Päivän lopulla levisi kaupungissa merkillinen huhu. Sanottiin, että Fra
Bracalone, joka oli kulkenut täältä Balaamin kanssa ohitse tavallisella
almumatkallaan naapurikyliin mennäkseen, oli puhunut vihjaillen ja
salaperäisin sanoin jostakin ylösnousemuksesta, mikä saattoi käydä
perheelle surullisemmaksi kuin itse kuolema. Kun häneltä oli kysytty
yksityiskohtia mestari Adamin viimeisistä hetkistä, oli hän vastannut
niihin päätään pudistaen kuin ainakin mies, joka ei tahdo sanoa mitään
varmaa, mutta joka ei estä toisia otaksumasta mitä tahtovat.

Nämä kaikessa hiljaisuudessa uskotut salaisuudet olivat saapuneet
myöskin Gelsominan tädin kuuluviin. Täti, joka ei voinut ymmärtää, mikä
olisi sen pahempaa kuin kuolema, tuli tehneeksi veljensätyttärenkin
osalliseksi huhuista, joihin ainoastaan kunnon lukkari voi antaa
selityksen. Toivo on viimeinen tunne, joka ihmisen sydämessä kuolee;
Gelsomina alkoi siis toivoa, voimatta itselleen selvittää, mitä hän
oikein toivoi. Tällä hetkellä ilmestyi Fra Bracalone aaseineen kadun
kulmaan. Gelsomina aikoi juosta hänen luokseen, täti pidätti häntä.
Mutta kun Fra Bracalone kulki oven ohitse, sulki Marco Brandi häneltä
tien ja pyysi häntä tulemaan sisään. Lukkari tunsi entisen tuttavansa,
jota hän, niinkuin kaikki muutkin, piti korpraali Bombardan ystävänä,
ja koska Gelsomina kerran kuitenkin saisi tietää totuuden, niin
tahtoi lukkari tytön tietävän sen hänen omasta suustaan, sillä tällä
tavalla saisi hän sen kuulla ainakin mahdollisimman hellävaraisessa ja
lieventävässä muodossa.

Fra Bracalone oli puhunut totta: uutinen, jonka hän toi, oli pahempi
sitäkin, mikä jo tunnettiin. Mestari Adam liittynyt varasjoukkoon,
mestari Adam tekeytynyt kuolleeksi jakaakseen rosvojen kanssa valtiolta
ryövättyjä rahoja, vieläpä kirkossa, johon hän oli mennyt muka itseään
hautauttamaan, se oli seikka, jota ei kukaan sellainen voinut ymmärtää,
joka tiesi kuinka pitkää ja työteliästä taistelua maalari oli käynyt
köyhyyttä vastaan. Niinpä ei Gelsominakaan jaksanut kestää sielussaan
vuorottelevain ristiriitaisten tunteittensa kiivautta, vaan kaatui Fra
Bracalonen kertomuksen lopulla pyörtyneenä Marco Brandin syliin.

Marco Brandi oli selväjärkinen mies, joka tiesi kokemuksesta, että
naisten pyörtymiset ovat joskus pitkiä, mutta harvoin vaarallisia..
Hän laski niin ollen Gelsominan tädin käsiin, ja vieden Fra
Bracalonen viereiseen huoneeseen, pyysi lukkaria kertomaan tapauksen
yksityiskohdittain.

Näissä Marco Brandille kyllä uusissa yksityiskohdissa on lukijalle
vähän tuntematonta ja kerrottavaa. Arvon lukkari oli, kuten olemme
nähneet, lähtenyt mestari Adamin luota hetkellä, jolloin oli huomannut
unohtaneensa tärkeimmän osan maalarille antamastaan lupauksesta. Noin
kymmenen minuuttia poissa oltuaan hän tuli takaisin kaapua tuoden,
mutta kuuli silloin kovaa meteliä kirkossa, jonka hän oli tuokio sitten
jättänyt hiljaiseksi kuin hauta. Hän hiipi varpaillaan ovelle, työnsi
sen hiljaa raolleen ja näki silloin kuorissa hyvinkin tusinan rosvoja,
jotka jakoivat keskenään kultakassaa.

Fra Bracalone, jolla ei ollut pienimpiäkään vaatimuksia saavuttaa
mainetta urhoollisuudellaan, ei hetkeäkään aikonut karata yksinään niin
vankan joukon kimppuun. Sentähden hän vetäytyi takaisin yhtä hiljaa
kuin oli tullutkin ja poistui luostarista ja kiiruhti ilmoittamaan
asiasta tuomarille. Tämän kunnioitettavan virkaherran ovella, herran,
jolla on niin korkea arvo Kalabrian ja Sisilian kylissä, hän tapasi
saman vartioston, joka oli saattanut rahapostia ja joka oli nyt jälleen
kokoontunut pakoretkeltään yhteen ja tullut tapaamaan samaa henkilöä
kuin lukkarikin, vieläpä samassa tarkoituksessa. Häpeä, että olivat
lähteneet pakoon melkein ilman taistelua, pelko, että he saisivat eron
virasta, niinkuin heille uskottujen rahain ryöstöstä luonnollisesti voi
olla seurauksena, halu yletä arvossa, jos heidän onnistuisi rosvoille
kostaa ja saada takaisin rahat, jotka he olivat antaneet itseltään
viedä, helppous yllättää varustautumattomat rosvot hetkellä, jolloin
nämä sellaista vähimmin odottivat, kaikki tämä palautti sbirreille
jälleen heidän rohkeutensa, jonka he olivat hetkeä aikaisemmin
menettäneet. Ja Fra Bracalonen saattamina he tunkeutuivat sitten
luostariin juuri samalla hetkellä, jolloin mestari Adam karkoitti koko
joukkueen pakoon nousten arkussaan pystyyn ja iskien heihin kauhistavat
sanansa: Kiirastuleen tuomitun sielu!

Nyt lukijamme aavistavat lopun; korpraali joukkoineen ei ollutkaan
joutunut tekemisiin Paolon ja hänen rosvojensa kanssa, vaan oli
tavannut kirkossa enää ainoastaan Matteo-kuoman ja mestari Aadamin.
Mutta koska varastetut rahat olivat siellä ja koska mainittujen
kunnon naapurien ympärillä oli kaikenlaisia aseita täydessä vireessä,
oli selvää, että he olivat syyllisiä, jopa suorastaan ehkä tämän
seutua kiusaavan kauhean rosvojoukon päälliköltäkin. Eräät menivät
niinkin pitkälle, että ajattelivat Marco Brandin nimen ainoastaan
jonkinlaiseksi mestari Adamin ottamaksi sotanimeksi ja ettei maailmassa
ollutkaan muuta Marco Brandia kuin kunnianarvoisa maalari.

Niin ollen oli mestari Adam ja Matteo-kuoma viety kylän vankilaan ja
todistekappaleet jätetty takavarikkoon tuomarille.

Mikäli Fra Bracalone kertoi tarinaansa, sikäli hälveni verho,
joka tähän saakka oli kätkenyt kuulijan silmissä Paolon ja hänen
kumppaniensa äkillistä ja odottamatonta kääntymystä. Yksi ainoa seikka
jäi hänelle käsittämättömäksi, hänelle, joka tiesi paremmin kuin kukaan
muu, että Marco Brandi oli tosiaan olemassa ja että mestari Adam oli
viaton, nimittäin, mikä oli ollut syynä tuohon valekuolemaan, josta
valekuolleelle oli koitunut niin hirveät seuraukset. Mutta koska Fra
Bracalone ei voinut antaa hänelle muita selityksiä kuin ne sangen
hämärät tiedot, mitä hänellä itsellään oli, niin sanoi Marco Brandi
hyvästit kunnon lukkarille, joka jatkoi Balaamin kanssa matkaansa
Nicoteraan, sekä meni itse nuoren tytön huoneeseen.

Gelsomina oli tointunut tainnuksistaan, mutta oli joutunut hirvittävän
kuumeen valtaan. Marco Brandi lähestyi rauhattomana hänen vuodettaan;
tytön puhe oli lyhyttä, hengitys nopeaa ja hänen silmänsä paloivat; hän
tunsi kyllä nuoren miehen vielä, mutta otti hänet kuitenkin vastaan
melkeinpä jonkinlaisella kauhulla. Hän näet ajatteli, että tämäkin
viimeinen onnettomuus, joka hänen perhettään kohtasi, johtui, kuten
kaikki muutkin, Marco Brandista: ilmeni jonkinlainen kovan kohtalon
voima, joka lähti tuosta miehestä ja kohdistui hänen sukuunsa, ja se
alkoi häntä nyt peloittaa. Ensimmäisen kerran, kun Marco Brandi oli
ilmestynyt kylään, hän tuli sinne hävittääkseen maalarin luoton; toisen
kerran murskatakseen isän sydämen ja kolmannen kerran riistääkseen
häneltä kunnian.

Tällaiset ajatukset olivat muuten johtuneet jo itsensä Marco Brandinkin
mieleen, joten hänellä ei nyt ollut suurta vaivaa aavistaa, mikä
hänen kihlattunsa kylmenemiseen häntä kohtaan oli oikeastaan syynä.
Kuume, joka tyttöä poltti, tuli muuten yhä ja yhä kiivaammaksi ja
eräät tajuamattomat sanat, jotka hänen kuivilta huuliltaan pääsivät,
ilmaisivat, että hän alkoi jo houraillakin. Marco Brandi tahtoi silloin
ottaa tyttöä kädestä, mutta tyttö veti kätensä pois. Sulhanen istui nyt
vuoteen päälaudan taakse, niin ettei sairas voinut häntä laisinkaan
nähdä, tyttöparka, joka huusi isäänsä yhä kasvavassa kuumehoureessaan,
kaikilla tyttärellisen tuskan sydäntävihlovilla sanoilla. Mitä
sulhaseen jälleen tulee, näytti tyttö hänet kokonaan unohtaneen,
tai jos hän sattumoisin lausuikin hänen nimensä, teki hän sen niin
moittivalla äänellä, että Brandin sydäntä särki.

Sulhanen ymmärsi, ettei sellaista taudin tilaa voinut kauan jatkua;
heikko ja hermostunut kun Gelsomina oli, tappaisi moinen kuumehoure
hänet kolmessa päivässä; ainoa keino saada moinen lakkaamaan oli
toimittaa tytön luo hänen isänsä. Marco Brandi ei epäröinyt.

Kuumeen voima heikkeni kuitenkin vähitellen; sanoja syöksyi vähemmin
nuoren tytön suusta, heikkous ja lamaannus seurasivat kiihkoa ja
hourailua; uni, jota väristykset alinomaa keskeyttivät, otti sairaan
helmoihinsa. Marco Brandi käytti tätä tilaisuutta; hän meni pöydän
ääreen, joka oli Gelsominan vuoteen vieressä, kirjoitti muutaman rivin
paperipalalle, jätti erääseen pieneen lippaaseen rahat ja arvopaperit,
jotka oli saanut isältään, ja asetti kirjeensä lippaan päälle. Sitten
hän lähestyi hiljaa morsiamensa vuodetta, painoi huulensa hänen
huuliinsa, mutisi jäähyväiset, joiden piti olla hänen viimeisensä, ja
lähti talosta ilmoittamatta kenellekään lähdöstään.

Kun Gelsomina seuraavana päivänä avasi silmänsä, oli ensimmäinen
henkilö, jonka hän näki vuoteensa pääpuolessa, hänen isänsä. Gelsomina
kirkaisi, sillä hän luuli, että se oli vielä vain kuumenäkyä. Mutta
vanhus sulki hänet syliinsä, ja hänen kyyneleensä ja suudelmansa
saivat tytön pian vakuutetuksi, että tämä oli totta. Silloin kysyi
Gelsomina häneltä, kuinka isä oli täällä, hän, jonka tytär luuli olevan
vankilassa kuolemanrikoksesta syytettynä. Vanhus ei sitä itsekään
ymmärtänyt. Kello kahden aikaan aamulla tuomari oli tullut hänen
luokseen vankilaan ja ilmoittanut, että hän oli vapaa. Mestari Adamille
ei ollut tarvittu sanoa sitä kahta kertaa; hän oli juossut ilmoittamaan
tämän hyvän uutisen vanhalle Babilanalle; ja ajatellessaan, miten
rauhaton hänen tyttärensä täytyi olla: joko luullen hänen kuolleen
tai olevan vankina, oli vanhus lähtenyt heti Tropeaan, jonne hän oli
saapunut juuri vähää ennen kuin tytär avasi silmänsä.

Koko jutussa oli jotakin käsittämätöntä, joka pakotti Gelsominan
keräämään kaikki sekavat muistot, mitä hänellä oli eilisestä päivästä.
Silloin muisti hän hämärästi nähneensä Marco Brandin; sitten hänen
muistonsa tuli selvemmäksi ja hän moitti itseään ajatellen, kuinka
kylmästi hän oli ottanut Marco Brandin vastaan. Mutta siitä hetkestä
lähtien jälleen hän ei muistanut kerrassaan mitään muuta kuin tunnon
kuumasta suudelmasta, jonka hän oli aistinut unessaan ja joka oli
viipynyt hänen huulillaan. Gelsomina katseli pelästyneenä ympärilleen:
Marco Brandi ei ollut enää siellä.

Heti kun hänen isänsä oli tullut takaisin ja pelastunut vaarasta,
olivat Gelsominan sydämessä kaikki hellät tunteet rakastettua kohtaan
jälleen heränneet. Hän huusi Marco Brandia, mutta Marco Brandi ei
vastannut; sen sijaan tuli sisään tytön täti. Ja hän saattoi antaa
hänelle edes joitakin tietoja. Marco Brandi oli lähtenyt talosta
eilen kello kymmenen illalla, sanomatta tuolle kunnon naiselle, minne
hän meni, mutta ilmoittaen hänelle kuitenkin jättävänsä Gelsominalle
kirjeen. Ja mestari Adamin ei tosiaan tarvinnut nyt muuta kuin kääntää
päätänsä huomatakseen tuon kirjeen lippaan kannella; Gelsomina tempasi
sen käteensä ja luki seuraavaa:

    "Sinä olet oikeassa, Gelsomina, minä se olen syynä perheesi
    onnettomuuksiin, minun ne on siis korvattavakin. Ei ole
    kuin yksi keino viattoman pelastamiseksi, nimittäin antaa
    syyllinen oikeuden käsiin. Huomenna sinun isäsi on vapaa. Se,
    mitä olen jättänyt lippaaseen, on isäsi omaa; se on vähäinen
    vahingonkorvaus omaisuudesta, jonka hän on tähteni kadottanut, ja
    suruista, joita olen hänelle tuottanut.

    Hyvästi! Minä en pyydä sinulta enää rakkautta, mutta minä
    rukoilen anteeksiantoa.

                                       _Marco Brandi_."

Mestari Adam avasi lippaan, toivoen, että siinä olisi lisätietoja;
mutta hän ei löytänyt siitä muuta kuin ne kaksikymmentätuhatta frangia,
jotka Marco Brandi oli saanut isältään.

— Lähtekäämme Nicoteraan, — huudahti Gelsomina nousten vuoteessaan
istumaan; — minun täytyy saada nähdä hänet ennenkuin hän kuolee.



XII

Hääpuku


Gelsominan toivomusta, niin pyhä kuin se olikin, ei voitu ottaa
huomioon: Nicoteraan tultuaan nuori tyttö ja vanhus saivat kuulla, että
vankia pidettiin täydellisesti eristettynä kopissa.

Marco Brandin kiinni saaminen oli sangen tärkeä asia ja hallitukselle
sitä mielenkiintoisempi, koska tuo uskalias maantierosvo oli monta
kertaa jakanut sen kanssa Sisiliasta tulevat verot; ja Napolin
hallitus, niinkuin kaikki hallitukset, vieläpä enemmänkin kuin muut,
tahtoo, ettei sen tarvitse nähdä veronalaisten rahain joutuvan
ohi määräpaikastaan. Siitä johtui, ettei Marco Brandilla ollut
odotettavissa minkäänlaista armoa, jopa lisäksi, että häntä kohdeltiin
oikeudenkäynnin aikana paljon ankarammin kuin monta muuta rosvoa, joka
oli ollut kyllin varovainen kunnioittaakseen valtion varoja eikä ollut
ahdistanut muuta kuin matkustavaisia.

Oikeudenkäynnistä tulikin lyhyt, joskin siihen lie syynä ettei Marco
Brandi, uskottomana isänsä tavoille, tehnyt kerrassaan mitään, mitä
hänen olisi juttua pitentääkseen pitänyt tehdä: hän tunnusti yhdellä
ainoalla kertaa ja mitään varastoon jättämättä kaikki toimittamansa
pahat työt, eikä tuomiota tarvinnut odotellakaan: Marco Brandi
tuomittiin kuolemaan.

Tämän uutisen kuullessaan joutui Gelsomina, joka ei ollut vielä
täydellisesti parantunut entisestäkään taudistaan, moninverroin
surkuteltavampaan tilaan kuin ennen. Ensi kerralla hän oli moittinut
rakastettuaan siitä, että tämä oli syössyt hänen isänsä perikatoon,
ja nyt hän syytti isäänsä rakastettunsa surmaamisesta. Onneton perhe
näytti viime aikoina joutuneen suorastaan kirouksen esineeksi, niin se
syöksyi tuskasta tuskaan.

Mestari Adamilta jälleen, joka oli tavallisesti niin kekseliäs,
olivat tällä kertaa, neuvot loppuneet, eikä hänellä ollut muuta kuin
sekoittaa kyyneleitä tyttärensä kyyneleihin. Hän oli kyllä ajatellut
lähteä Napoliin, heittäytyä kuninkaan jalkoihin ja muistuttaa hänelle,
että hän se oli aikoinaan maalannut Karmelin vuoren Neitsyt Marian
kardinaali Ruffon lippuihin. Mutta paitsi sitä, että siitä tapahtumasta
oli jo kulunut kolmattakymmentä vuotta, mistä saattoi johtua, että
Ferdinand oli sen jo unohtanut, varsinkin jos hänellä oli sellaisia
syitä, jotka usein saavat kuninkaat huonomuistisiksi, — paitsi sitä
tarvittiin tuollaiseen matkaan ainakin kaksitoista, viisitoista päivää,
ja kuolemantuomiohan oli määrätty toteutettavaksi ylihuomenna. Täytyi
siis vain odottaa, mitä tuleman piti, ja luottaa Jumalaan.

Marco Brandi oli kuullut tuomionsa tyynin kasvoin, pöyhkeilemättä ja
kerskailematta. Siitä saakka kun hän oli päättänyt uhrata henkensä
pelastaakseen mestari Adamin, oli hän tiennyt kaikki tästä uhrista
koituvat seuraukset ja vähitellen tottunut kuolemanajatukseen. Tuota
alistumista, johon yksin hänen rohkeutensakin olisi jo riittänyt, oli
helpoittanut vielä eräs julma luulo, sinä yönä saatu, jolloin Gelsomina
vaati häneltä takaisin isäänsä, nimittäin, että nuori tyttö ei enää
rakastanut häntä. Ja mitä merkitsi hänen elämänsä ilman Gelsominan
rakkautta?

Poikaparka ei saattanut, kuten huomaamme, aavistaakaan, että sillä
hetkellä, jolloin hän lähti tytön isän puolesta kuolemaan, Gelsomina
oli kuolemaisillaan hänen tähtensä. Tyttö oli tehnyt kaikki voitavansa
saadakseen nähdä Marco Brandia, mutta se oli häneltä julmasti
kielletty. Tuomarit pelkäsivät, että joku vangin ystävä saattaisi
hänen luonaan käydessään antaa hänelle jonkun aseen, jonka avulla
hän pääsisi oikeutetusta rangaistuksestaan pakoon. He tahtoivat
näyttää kansalle varoittavan esimerkin, ja Marco Brandilla oli siis
kunnia rangaistuksensa kärsiessään tulla moraalin opettajaksi koko
täkäläiselle Kalabrialle, jonka hän oli teoillaan saattanut huonoon
maineeseen.

Mestari Adam ei lähtenyt tyttärensä vuoteen pääpuolesta; isäparka
oli aina elänyt pelkästään tyttärensä tähden ja näytti nyt riutuvan
kuolemaankin hänen kerallaan. Lakkaamatta hän istui siinä, itkien, kun
tytär nukkui, ja hymyillen, kun hän heräsi.

Joka toinen päivä toi kunnon Fra Bracalone, josta oli tullut koko
talon ystävä, sinne almumatkansa parhaat hedelmät; mutta turhaan
Babilana-muori tyhjensi keittiötaitonsa kaikki aarteet valmistaakseen
näistä aineista ruokaa, sillä vain hän yksin joutui niitä hiukan
maistamaan. Mestari Adam joi ainoastaan silloin tällöin lihaliemen
jäännöstä, jossa Gelsomina oli kostuttanut huuliaan, muuta hän ei
nauttinut; ja olipa oikein ihme, miten vanhus saattoi elää näin
pelkästään isällisen tuskansa ruokkimana ja juottamana.

Gelsomina taas ei ollut entinen lapsi: hänen päähänpistonsa, hänen
oikullinen itsepäisyytensä oli kadonnut; hän oli suloinen ja vaikeroiva
kuin haavoitettu gaselli, ja hänen isänsä oli tästä alistumisesta
huolestuneempi kuin oli ollut hänen epätoivostaan. Tuon tuostakin
koetteli Fra Bracalone, joka harjoitteli hiukan tohtoroimistakin,
tytön valtimoa; mutta pois kääntyessään hän sitten laksahutti vain
surullisesti kieltään, ja pudisti murheissaan päätänsä. Tuo hurskas
mies ei muistanut nyt pyhiä kuviaan, ei siunattuja leivoksiaan eikä
ihmeitätekevää tupakkaansakaan. Hänellä oli nuo apuneuvonsa ainoastaan
suojellakseen vastaisilta taudeilta niitä, jotka voivat hyvin, mutta
sairaihin hän ei lähtenyt koettamaan niiden vaikutusta; ja sitäpaitsi
hän oli näin hyvien tuttujen kesken liian rehellinen luulotellakseen
muka horjumatta uskovansa noihin reliikkeihinsä, joita muut niin
hartaasti halusivat ja joita hän heille jakeli niin runsaasti, että jo
sen olisi pitänyt saada herkkäuskoiset arvaamaan, kuinka vähän arvoa
kunnon lukkari niille itse antoi.

Gelsominalta oli koetettu salata kuolemantuomiota; mutta se oli
kuulutettu pitkin kylää rumpua pärryttäen, ja kun Gelsomina kuuli
tuon soittimen äänen, joka ei kaikunut muuta kuin juhlatiloissa,
kuunteli hän sitä sen tarkkaavammin, koska oli huomannut mestari Adamin
koettavan kääntää siitä hänen huomiotaan pois. Tytär ojensi siis
kätensä ja painoi sen isän suulle, nousi kyynäräisilleen vuoteessa
ja kuuli sitten koko julistuksen, kuuluttajan viimeisiin sanoihin
saakka, joissa ilmoitettiin, että tuomio pannaan toimeen huomenna.
Silloin hervahti Gelsomina takaisin vuoteeseensa, silmät suljettuina ja
hievahtamatta; ja tästä hetkestä lähtien liikkuivat sitten ainoastaan
hänen huulensa, ja kokonaisen päivän hän eli jo maannut tällä tavoin,
ilmaisten ainoastaan huulten värinällä vielä elävänsä.

Nyt kuuluivat Fra Bracalonen askeleet, joka tuli jälleen tapansa mukaan
sairasta katsomaan; Gelsomina kääntyi isänsä puoleen ja pyysi häntä
jättämään hänet yksinään lukkarin kanssa.

Mestari Adam ei ollut nyt enää muuta kuin tahdoton kone, ja hitain
ja eleettömin liikkein hän nousi tuoliltaan ja poistui huoneesta;
Gelsomina avasi kuumeesta palavat silmänsä ja teki Fra Bracalonelle
merkin, että tämä tulisi istumaan hänen viereensä.

— Isä, — sanoi hän Fra Bracalonelle, kun tämä oli täyttänyt hänen
toiveensa, — minun täytyy saada hänet nähdä.

— Mutta tiedättehän hyvin, lapseni, — vastasi kunnon lukkari, — että
se on mahdotonta, koska hän on täydellisesti eristetty.

— Isä, — jatkoi Gelsomina, — olen kuullut puhuttavan, että
kuolemaantuomitut viettävät viimeisen yönsä valaistussa kappelissa.

— Se on totta, — mutisi Fra Bracalone.

— No niin, tänä iltana alkaa viimeinen yö; missä hän sen viettää?

— Luostarin kirkossa.

— Isä, — sanoi Gelsomina, tarttuen lukkarin käsiin sellaisella
voimalla, ettei toinen enää ollut luullut moista mahdolliseksi; —
sehän on teidän kirkkonne. Te voitte siis viedä minut sinne jostakin
ovesta, joka ei ole suljettu. Häntä ei päästetä irti rautarenkaasta,
johon hän on kahlehdittu, ja vartijat ovat ääressä. Te jäätte ovelle,
josta menemme sisään; teillä ei siis ole mitään pelättävää.

— Mutta mitä te aiotte, rakas lapseni? Moinen kohtaus tekee ainoastaan
teidän eronne kahta julmemmaksi.

— Koska hänen täytyy kuolla, isä, niin tahdon, että hän kuolee ainakin
minun puolisonani. Minä se hänet surmasin. Minä tahdon saada oikeuden
kantaa surua koko lopun ikäni; kaikki muotoseikat oli jo valmistettu,
ei ollut enää muuta kuin määrättävä hääpäivä. Jumala on sen nyt
määrännyt, ja minä sen hyväksyn.

— Mutta entä isänne? Ja äitinne?

— He seuraavat minua vihkialttarin ääreen.

— Se on mahdotonta.

— Te olette luvannut taivuttaa priorin toimittamaan messun häissämme;
en pyydä sitä teiltä enää ilmaiseksi: katsokaa, avatkaa tuo lipas, ja
ottakaa siitä, miten paljon haluatte.

— Mutta onko teillä voimaa?... — vastasi Fra Bracalone, kääntämättä
edes päätänsä sinne, jonne tyttö viittasi.

— Olkaa huoletta, isä; se on minun asiani.

— No niin, — sanoi kunnon lukkari, — täytyy siis tehdä kuten
tahdotte.

Gelsomina otti Fra Bracalonea kädestä ja suuteli sitä.

— Menkää valmistamaan don Gaetanoa asiaan, — sanoi tyttö; — minä
ryhdyn häävalmistuksiin.

Fra Bracalone läksi talosta, ja Gelsomina kutsui luokseen isänsä ja
äitinsä.

— Minä menen tänä iltana naimisiin Marco Brandin kanssa, — sanoi hän
heille; — te seuraatte minua vihkialttarin ääreen, eikö niin, isä,
eikö niin, äiti?

Vanhukset luulivat, että tyttö oli tullut hulluksi, ja alkoivat itkeä.

— Ei ole aikaa hukata, sillä minun on valmistettava hääpukuni, —
jatkoi Gelsomina silmät kuumeista tulta hehkuen.

— Valkea puku, ei mitään muuta, puku, jota voin käyttää samalla
häissäni, ja silloin, kun minut haudataan; kutsukaa tänne Gidsa ja
Laura, he auttavat minua ompelussa.

Nämä olivat hänen nuoria ystävättäriään.

Mestari Adam ja Babilana-muori menivät kylälle, toinen noutamaan
mainittuja nuoria tyttöjä, toinen ostamaan kangasta, jota Gelsomina
tahtoi, kumpikin luullen noudattavansa vain kuumeessa hourivan käskyä,
mutta molemmat rakastaen tytärtään liiaksi häneltä mitään kieltääkseen.

Pian tuli mestari Adam takaisin Gidsan ja Lauran seurassa, ja viittä
minuuttia myöhemmin toi Babilana kankaan.

— Ystäväni, — sanoi Gelsomina, nousten istualleen vuoteessa, —
teidän täytyy auttaa minua, sillä minä tarvitsen uuden puvun tänä
iltana.

Nuoret tytöt katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa, mutta nyökäyttivät
kuitenkin päätään, myöntäen olevansa valmiit tekemään, mitä heidän
ystävänsä tahtoi.

Gelsomina otti silloin sakset ja leikkasi itse puvun ja määräsi itse
tehtävät tovereilleen, jotka istuivat kahden puolen hänen vuodettaan,
piti itse osansa, ja he kaikki kolme ryhtyivät työhön.

Sillaikaa kun nuoret tytöt askaroivat, luki mestari Adam
vainajainrukouksia.

Illalla puku valmistui.



XIII

Ehtoollisastiat


Sillä välin Marco Brandi oli viety kirkkoon, jossa hänen tuli viettää
yö. Keskellä päälaivaa, palavain kynttiläin ympäröimänä, oli jo
ruumisarkku, johon tuomitun ruumis tuomion toimeenpanon jälkeen
asetettaisiin, ja kuorin muurin erään pilarin viereen oli kiinnitetty
rengas, jossa riippui niin pitkä ketju, että Marco Brandi voi laskeutua
polvilleen alttariportaille.

Marco Brandi loi rauhallisen silmäyksen kaikkiin näihin varustuksiin;
ja hän pyysi ainoastaan saada kätensä päästetyksi irti, voidakseen
panna ne rukoillessaan ristiin. Koska hän oli kahleissa
vyötäröisiltäkin ja koska ruotu santarmeja, joilla oli karabiinit
valmiiksi ladattuina käsissä, eivät mitenkään voineet häntä kadottaa
silmiensä edestä, niin hänelle myönnettiinkin tämä armo.

Marco Brandia oli kirkkoon seurannut muuan munkki, joka oli tullut
hänen luokseen vankilaan, valmistamaan häntä kuolemaan; hänet oli
tuomittu vastaanottanut kaikella sillä kunnioituksella, mikä hänellä
oli aina ollut kirkonmiehiä kohtaan. Kuten olemme sanoneet, tämä nuori
mies ei ollut ryhtynyt epätoivosta eikä julmuudesta siihen ammattiin,
jota hän harjoitti, vaan siksi, että hän oli syntynyt tikari vyöllä
ja pyssy kädessä; ja niin ollen hän ei tahtonut kuoleman hetkelläkään
komeilla turhalla rehentelyllä, vaan otti päinvastoin kiitollisesti
vastaan lohdutuksen, jota Herran mies hänelle toi.

Kuitenkin vaati Brandi nyt vaatimalla, että arvoisa rippi-isä menisi
vähäksi aikaa lepäämään, joko tahtoi hän sitten olla käyttämättä
väärin lohduttajansa suurta harrastusta tai aikoi käyttää hänen poissa
ollessaan sielunsa pelastukseksi niitä pyhiä varoituksen sanoja, joita
äsken oli saanut. Munkki arveli kai puolestaan, että hän oli nyt
jättänyt rippilapsensa pyhään paikkaan ja että esineet, jotka häntä
ympäröivät, kykenivät pitämään hänen ajatuksiaan hurskaissa asioissa,
ja niin ollen ei hän vastustellutkaan pyyntöä, vaan jätti Marco Brandin
yksin ja poistui kirkosta, luvaten tulla noutamaan hänet kello viisi
aamulla.

Marco Brandi rukoili ensin rukouksensa; sitten hän meni istumaan
erään pilarin viereen, tai paremminkin hän oli siinä jäykkänä ja
liikkumattomana kuin joku noista pyhimysten patsaista, jotka häntä
ympäröivät, niin muistoihinsa syventynyt hän oli. Hän oli viettänyt jo
melkein tunnin tässä samassa liikkumattomassa asennossa, — sellaisella
voimalla koko elämä oli nyt keskittynyt pelkästään hänen ajatuksiinsa,
— kun hänet herätti horteesta jonkun aukeavan oven kolina. Hän kääntyi
vaistomaisesti sinne päin, josta ääni kuului, ja silloin näki hän näyn,
jota hän luuli uneksi.

Gelsomina, kalpeana ja vakavana, puettuna kiireestä kantaan valkeihin
kuin morsian tai kuollut, lähestyi häntä morsiusseppele päässä, mestari
Adamin ja Babilana-äidin seuraamana. Isä ja äiti pysähtyivät jonkun
matkan päähän; Gelsomina yksinään jatkoi kulkuaan Marco Brandia kohti,
joka nousi sikäli kuin tyttö läheni hiljaa pystyyn pilaria vasten
tietämättä, uskoako silmiään; vihdoin Gelsomina seisahtui hänen eteensä.

— Minä se olen, — sanoi hän; — armaani, Jumala ei tahtonut, että
yhtyisimme maan päällä; mutta hän odottaa meitä taivaassa.

— Siis sinä minua vielä rakastat? huudahti Marco Brandi.

— Katso minuun, epäiletkö sitä vielä? Enkö minä ole jo tarpeeksi
kalpea ja kuolemaan valmis? Me emme eroa toisistamme kuin lyhyeksi
aikaa; lähde; sinun ei tarvitse kauan minua odottaa.

— Oi Jumalani, Jumalani, minä kiitän sinua! — huusi Marco Brandi. —
Minä saan siis kuolla onnellisena, koska kuolen varmana rakkaudestasi.
Mutta meillä ei ole aikaa hukata, se tapahtuu huomenna, tiedätkös.

— Älä huoli, kuuntele, — sanoi Gelsomina.

Ja silloin kuuluivat kellojensoiton ensimmäiset äänet.

— Siellä Fra Bracalone soittaa hääkellojamme, ja tuossa tulee priori
Gaetano lukemaan meille häämessun.

Samassa avautui tosiaan eräs ovi kuorissa, ja vanha pappi nousi
hitaasti ja vakavana alttarille, kantaen rintansa ja kumartuneen
päänsä edessä Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumista. Silloin ymmärsi
Marco Brandi kaiken, ja hänen rakkautensa yhä vain lisääntyi, jos
se enää suuremmaksi voi tulla, tuon naisen ihailusta, joka tahtoi
näin kuoleman kasvojen edessä vihittää itsensä mieheen, jonka koko
yhteiskunta oli hylännyt. Silloin katosi kaikki, mitä hänessä vielä oli
jäljellä maallista, ja vihittävä pari astui koruttomasti ja vakavana
kohti alttarikatosta, sillä tuomitun kahleet sallivat, kuten olemme
sanoneet, hänen loitota tarpeeksi polvistuakseen alttarin portaille.
Samalla hetkellä aukenivat kirkon pääovet ja sisään tulivat tungoksena
Nicoteran asukkaat, kellojen kutsumina ja uteliaisuuden yllyttäminä,
tietämättä vielä, mitä tulisivat näkemään, ja hämmästyksissään siitä,
mitä jo näkivät.

Ja nyt tapahtui tuossa pienessä maanloukossa, tuossa syrjäisen kylän
köyhässä kirkossa niin juhlallinen näytös, että se on harvinainen
ei ainoastaan yksilöjen elämässä, vaan kokonaisten kansakuntain
historiassa. Siellä tapahtui kahden sielun toisiinsa vihkiminen, sillä
ruumiitten puolesta olivat he jo luvatut, toinen inhimillisen oikeuden
käsiin, toinen jumalallisen armon haltuun; ja ruumisarkku, joka oli
heidät eroittava, oli myöskin läsnä.

Messu oli päättynyt ja aviomies pani sormuksen vaimonsa sormeen, kun
sisään astui viimeinen katselija, joka yksin tästä näytelmästä puuttui:
hän oli pyöveli.

Tuon näyn ilmestyessä tuntui kuin viimeinen lämpö, joka oli koko
toimituksen ajan pitänyt nuorta tyttöä yllä, olisi yhtäkkiä kadonnut.
Marco Brandi tunsi jo jääkylmäksi käden, jota hän piti omissaan, ja
Gelsomina olisi kaatunut kirkon paasipermannolle, elleivät hänen
vanha äitinsä ja Matteo-kuoma olisi tukeneet häntä käsivarsillaan.
Mestari Adam jälleen seisoi epätoivonsa koko hervottomuuden lamaamana
liikkumatta paikallaan, mykkänä ja pusertaen sormillaan pilarin
uurteita.

Kahlittu aviomies ja pyörtynyt vaimo vietiin pois kirkosta; Nicoteran
asukkaat lähtivät sieltä heidän jälkeensä; Katujain veljeskunta otti
ruumisarkun ja seurasi saattuetta; ja kaikki tämä tapahtui mestari
Adamin tekemättä liikettäkään, joka olisi ilmaissut hänen käsittävän,
mitä hänen silmäinsä edessä tehtiin. Mutta yhtäkkiä hän katseli
ympärilleen, niinkuin yksinäisyys ja hiljaisuus olisi saanut hänet
tuntemaan tuskansa, ja hänen nähdessään, että kirkko oli tyhjä,
purkausi tuskallinen nyyhkytys hänen rinnastaan ja hän huusi, lyöden
otsaansa maata vasten:

— Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, sinä yksin voit meidät pelastaa!

— Hän pelastaa, — sanoi ääni mestarin selän takana. Isäparka kääntyi
nopeasti ja näki edessään Fra Bracalonen.

— Ja millä tavoin! — huudahti mestari Adam.

— Pyhän aatoksen avulla, jonka hän antoi nöyrälle palvelijalleen, —
vastasi lukkari.

— Minkä, minkä aatoksen? — mutisi mestari Adam.

— Millä kellonlyömällä tuomio pannaan täytäntöön?

— Kello viisi aamulla, — vastasi mestari Adam.

— Kello puoli viisi lähettäkää noutamaan Herran pyhä ehtoollinen
tyttärellenne.

— Entä sitten, entä sitten? — kysyi isä, joka alkoi ymmärtää.

— Lopusta minä pidän huolen, — vastasi Fra Bracalone.

— Oi, Jumalani, Jumalani! — huusi mestari Adam, rientäen ulos
kirkosta; — kunhan ei Gelsomina kuolisi ennen sitä!

Marco Brandi oli viety takaisin vankilaan, rippi-isän ja pyövelin
välissä, sillä viimeiset hetket, mitä hänellä oli enää elettävää,
olivat pyhitetyt uskonnon lohdutuksen antamiseen ja kuoleman
valmistamiseen.

Nämä molemmat tehtävät olivat helppoja, sekä inhimillisen tuomion
toimeenpanijalle että taivaallisen armon välittäjälle. Marco Brandi oli
jo sielussaan eronnut tästä maailmasta, ja teloitus ei ollut hänelle
enää muuta kuin tuskallinen muodollisuus.

Niinpä hän astuikin lähtöhetken lyödessä rauhallisin askelin ulos ja
ilmestyi vankilan ovelle kokoontuneiden Nicoteran asukkaiden eteen, ei
ainoastaan tyynin kasvoin, vaan suorastaan hymy huulilla. Kynnyksellä
hän pysähtyi, ja koska hän oli paria porrasta ylempänä joukkoa,
käytti hän tätä asemaansa kiittääkseen Nicoteran asukkaita, jotka
olivat olleet hyväntahtoisesti läsnä hänen häissään ja tulivat nyt
seuraamaan häntä hänen kuolinmatkallaan. Sitten hän syleili rippi-isää
ja pyöveliä ja nousi aasin selkään, sidotuin käsin ja kasvot häntää
kohti käännettyinä, että olisi koko ajan saattanut nähdä ruumisarkun,
jota Katuja-veljet kantoivat hänen perästään, laulaen kuorossa De
Profundis-virttä.

Saattue kulki siten läpi koko kylän, sillä teloituksen piti tapahtua
sillä tien paikalla, jossa viimeinen rikos oli tehty, se ryöstö, josta
mestari Adamia oli syytetty ja johon Marco Brandi oli sitten ilmaissut
olevansa syypää.

Siitä johtui, että tuomitun oli kuljettava sen talon ohitse, jossa
Gelsomina nyt kuoleman kourissa makasi; se talo oli näet juuri kylän ja
pienen luostarikirkon välissä.

Tämä olikin viimeinen Marco Brandille määrätty koettelemus; ja ainoa
armo, mitä hän vielä oli rukoillut, oli, että hänet vietäisiin
tuomiopaikalle toista tietä. Mutta tuomari, joka luuli loukkaavansa
velvollisuuksiaan, jos olisi noudattanut inhimillisiä tunteita, ei
ollut edes suvainnut vastata tähän pyyntöön. Tuomittu kulki siis
jo mainittua tietä ja alkoi joutua lähelle mestari Adamin taloa.
Onnellista kyllä ei hän selin istuessaan voinut sitä nähdä; sillä
Italian laki vaatii, ehkä pohjaltaan vaistomaisen inhimillisen tunteen
käskystä, että kuolemaan tuomitun on ajettava, kuten jo kerrottu,
selin, niin että hän näkee silmäinsä edessä mestauslavan asemasta,
jolla hänen on kärsittävä, ruumisarkun, jossa hän ei enää kärsi.

Kuitenkin saattoi Marco Brandi ympäröivistä esineistä aavistaa, ettei
hän enää ollut kuin vähäisen matkan päässä tuosta ovesta, josta hän oli
mennyt niin toisenlaisissa oloissa sisälle ja jonka ohitse hän oli nyt
kulkeva viimeisen kerran.

Yhtäkkiä vaikeni virsi ja puhelu lakkasi, ikäänkuin jokainen olisi
tuntenut syvää sääliä tuota tyttöparkaa kohtaan, joka oli jäävä
leskeksi ennenkuin oli ollut vaimona, ja syvä hiljaisuus levisi
yli koko ihmisjoukon, kun se mykkänä ja kumartunein päin jatkoi
matkaansa. Marco Brandi loi ohikulkiessaan silmäyksen mestari Adamin
vieraanvaraiseen taloon ja näki, että sen kaikki ikkunat olivat
suljetut. Ainoastaan ovi oli auki, ja kynnyksellä rukoilivat mestari
Adam ja vanha Babilana polvillaan.

Kulkue jatkoi synkkää matkaansa, ja se oli ehtinyt jo melkein satasen
askelta talon ohitse, kun kuoleman hiljaisuudessa, joka väkeä ympäröi,
alkoi kuulua pienen tiu'un hopeinen ja säännöllinen helinä. Samalla
ilmestyi muurin kulman takaa, josta katu kohosi kirkkoa kohti, ensin
kuoripoika, kantaen hopeista ristiä, sitten Fra Bracalone heilutellen
totuttuun ja säännölliseen tahtiinsa pientä kelloa, samaa, jonka ääni
oli äsken kuultu; ja viimein itse kunnon priori Gaetano, joka oli
noudattanut mestari Adamin kutsua ja vei nyt Herran ehtoollista hänen
tyttärelleen. Silloin puhkesivat kaikki riemunhuutoon, sillä jokainen
tiesi, mitä nyt tapahtuisi.

Saattue pysähtyi heti, Marco Brandi laskettiin alas aasin selästä, ja
tuomari, tuomittu, pyöveli, Katujain veljeskunta, kansa ja sbirrit,
kaikki laskeutuivat polvilleen antaakseen pyhän ehtoollisen kulkea
ohitse. Mutta jatkamatta matkaansa pysähtyi priori tuomarin eteen ja
kohottaen kalkkia, johon hostia, jota hän vei kuolevalle, oli suljettu,
sanoi hän:

— Tuomari, vannotan sinua Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumiin
kautta, joka on tässä läsnä, päästämään tuomitun kädet, sillä jokainen
tuomittu, joka kohtaa matkallaan pyhän ehtoollisen, pääsee maallisen
oikeuden käsistä, koska itse taivaan kuningas on antanut hänelle armon
oikeuden edestä.

Tuomari nyökkäsi päätään tottelevaisuutensa merkiksi ja meni itse
päästämään Marco Brandin kädet.

Silloin jatkoi don Gaetano, kuoropoika ja Fra Bracalone edellään,
matkaansa, ja häntä seurasivat tuomari, tuomittu, teloittaja, Katujain
veljeskunta, kansa ja santarmit; sillä Italiassa on tapana, että
kaikki, jotka kohtaavat tiellä pyhän ehtoollisen, seuraavat sitä
kuolevan ovelle saakka.

Gelsomina oli kuullut saattueen kulkevan talon ohi, niin varovaisesti
kuin se oli liikkunutkin, ja oli ponnistanut voimiaan noustakseen ylös
ja nähdäkseen vielä kerran täällä maailmassa sen, jota hän ei enää
näkisi kuin tuolla ylhäällä; mutta hänen monien toisiaan seuranneiden
liikutusten kuluttamat voimansa olivat pettäneet ja hän oli vaipunut
takaisin vuoteeseensa, suljetuin silmin ja kalpeana kuin olisi jo ollut
kuollut.

Tässä tilassa tapasi don Gaetano hänen; neito kuuli kellon äänen,
hän kuuli hurskaan Jumalan miehen askeleet, jotka lähestyivät hänen
vuodettaan, hän kuuli ihmisjoukon täyttävän hänen isänsä talon, mutta
mikään tästä ei voinut herättää häntä turtumuksen tilasta.

Yhtäkkiä tarttui eräs käsi hänen käteensä, ja pelkästään tuon käden
kosketuksesta hän avasi silmänsä. Hänen vuoteensa toisella puolen
seisoi Marco Brandi ja toisella don Gaetano; ja kaikki muut olivat
ympärillä polvillaan, mestari Adam, Babilana, tuomari, pyöveli
apulaisineen, Katujain veljeskunta, santarmit, lyhyesti sanoen, väkeä
niin paljon kuin matalaan majaan mahtui. Sairaan katse harhaili
kummastuneena tuossa suuressa väkijoukossa; sitten se pysähtyi yhtäkkiä
Marco Brandiin, ja Gelsomina sanoi:

— Olemmeko jo kuolleet ja taivaassa?

— Emme, — vastasi Marco Brandi, — me elämme ja olemme siunatut maan
päällä.

— Ja nyt, — sanoi isä Gaetano, — ottakaa kunniallisina kristittyinä
vastaan Jumalanne, joka on teidät pelastanut.

Ja hän asetti hostian nuoren tytön kalpeille huulille; ja vetäytyi
sitten pois talosta, perässään mestari Adam, Babilana, tuomari,
pyöveli, rippi-isä, Katujain veljeskunta, kansa ja santarmit, jotka
saattoivat häntä hurskaasti aina kirkon ovelle.

Gelsominan luo jäi ainoastaan Marco Brandi, joka ei eronnut hänestä
enää koskaan.

       *       *       *       *       *

Oleskelin Napolissa 1835, siihen aikaan kun siellä ei muusta
puhuttukaan kuin pyhän Philomelan ihmeistä; tämän pyhimyksen jäännökset
oli jokseenkin merkillisellä tavalla hankittu päivänvaloon joitakuita
vuosia aikaisemmin.

Näitä säilytettiin läheisen Mugnanon kauppalan kirkossa, ja käydessäni
paikalla herätti huomiotani pyhiinvaeltajain jättämien runsaiden
antimien ohella erittäin eloisa freskomaalaus, joka pihamuuriin
siveltynä esitti pyhimyksen ensimmäistä ihmetyötä. Sen luontevuus
ja taiteellinen aistikkuus olivat kerrassaan yläpuolella kaikkien
noiden katumaalausten, joita Italiassa näkee melkein joka askeleella.
Oppaaseeni kääntyen virkahdin:

— Kas vain, eipä ole hullumpi fresko, tuo!

— No, eihän toki, — hän vastasi, — kun se onkin mestari Adam
Kalabrialaisen työtä; hänet kutsuttiin vartavasten Nicoterasta tänne
sitä maalaamaan.

— Mikä mestari Adam se on? — kysyin.

— Ettekö tunne häntä?

— Ensi kertaa nyt kuulin hänen nimensä.

— Ka, kun aina tiedustatte minulta tarinoita, — sanoi oppaani, —
niin kerron teille nyt mukavan tosijutun.

Ja hänen kertomuksensa olen vuorostani esittänyt lukijoilleni,
pahoitellen vain, etten kyennyt toisella kielellä säilyttämään
napolilaisen murteen värikästä välittömyyttä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Mestari Adam kalabrialainen: Kertomus Italaian rosvoelämästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.