Title: Palkkapiian päiväkirja
Author: Pennanen, Ain'Elisabet
Language: English
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Palkkapiian päiväkirja" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

PÄIVÄKIRJA ***



PALKKAPIIAN PÄIVÄKIRJA

Romaaninovelli


Kirj.

AIN'ELISABET PENNANEN



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1918.



          »Palkkapiian Päiväkirjan»
                  omistan.
             rakkaalle ystävälleni,
      julmasti poisniitetylle runoilijalle
            _Juhani Alarik Siljolle_.

                         Ikuisesti kiitollinen
                                _tekijä_.



Kesälehden, kesälehdon, iltalinnun aika...!

Oh, itse pellon oja, laitimmainen jokioja, lätäkkövesi on mielestäni
onnellisessa tilassa nyt! Mustat luiriaiset luistelevat sen kimaltavaa
pintaa, uskotellen tänne kammarputkan ikkunaan, että sadetta vuovaa!
Pelästyin nimittäin äsken ojan vesirenkaita, kunnes käsitin ne noiden
hauskojen itikoiden aikaansaamiksi, piirustelijoiden. Eipä ei, ei
viskele tänään taivaani armas harmaita pisareita, ei ole pilvi synkän
yöpeä, vaan hohtava ja helakka kuin jumalan pumpulipaali — ja ääretön
Päivä, mustain vaarujen alla kauvan kuhkaillut, nyt paistaa niin
hyvälle kuin huonollekin ihmiselle!

Kuparille hohtaa kyntömiehen purriparta, ja kartanon pellon kasoilla
on suklaan ja mustikan karvainen kiilto, varjot tummaa silkkisamettia.
Aina jostain näköpisteestä on rumakin kaunis! Oi, koko avaruus on
ihmeellistä ainehiukkastanssia, ja kaikki, kaikki mukana kieppuu!

Kesä tulee! Kesä tulee!

Uu-uu! Pillillä huudan, kesä tulee!

Poimulliset hiirenkorvat jo oikenivat pieniksi pihkalehdiksi, iloisesti
liplattavaisiksi, ja minun ja kaikkien lehmien ihastukseksi uusi
ruoho voittoisasti viheriöitsee yli vanhan kellanlikaisen takun!
Nuoret siansilmät kallistelevat kuin nurmeen hukkuneet tähdet, taivaan
lyöttämät kevään ritarimerkit.

Syttyy, syttyy minunkin sydämessäni ilon tanssiva tähti, enkä minä
muuta järkisyytä tunne kuin tämän iäti palaavan elämänkevään! Kun nyt
vaan voisin kyllin hartaana sen vastaan ottaa, nöyränä kuten yksi
niistä kaikkien piilokkaimmista.

En yhtäkään lehteä leviämään päästä, en sipulinsylkkyä avautumaan,
etten olisi mukana sitä tapahtumista toteamassa, sen yllä
kiitollisuuttani henkimässä.

Oi, ollappa itse tuollainen tuore nuori ruoho, pienoisin
lehtivihreähiukkanen, joka ilman hiilihaposta viiniä imee! Polvillani
tahdon vielä kerran olla kaiken kauniin ja kultahenkisen edessä, maassa
martaana rukoillen — — — elämä, elämä, ole vielä kerran luonani!

Tämän kerran — — — vaikka olenkin jo niin vanha — niin vanha, ettei se
ole ikinä tottakaan!



Kesän toinen päivä...

Nimitin tämän paperivihkoseni »Palkkapiian Päiväkirjaksi», vaikka arvo-
eli korkonimeni onkin oikeastaan — taloudenhoitajatar! Eipä huimaa
vaikka yleneekin! Ollaan nimittäin erään ei vallan vanhan hienon,
oppineen palveluksessa maalla sukukartanossa. Kuinka minä, vapaitten
ilmojen tumma lintu, kerran jouduin maanpäälle virkapaikkoja peräämään,
on pitkä ja piinallinen juttu.

Huomasin nimittäin muutamana päivänä, ettei sitä tässä tyhmässä
maailmassa pelkällä viisaudellakaan elä, kuten nuoruuden huimuudessa
kuvittelin, aikani ja onneni odotin. Ja olin jo niin retkunsekainen
katsellakin, etten päivin ilennyt enää ihmisten joukossa liikkua, vain
hämärissä ja roskailmoilla asioilla hiivin. Nälkä ei näy, mutta koreus
näkyy! Ja olihan niitä papereita ja kursseja jos jonkinnäköisiä, niin
että sainhan paikan, kun astuin orjan siloihin — — —

Suurenmuhkea on talo, jonne jouduin. Kunnianarvoisine muotoineen
se lepää niin varmasti kuin polviaan myöten maan savessa. On kuin
rakentajaa aikoinaan olisi inspiroinut vanhan suvun vakaa valta,
etuoikeus ja muu lumovoima. Puhdistettuna ja pyntättynä katselee se
yli yhtä hienostuneen ja koristeellisen puutarhan, yli vanhanaikaisen
ylimyspuiston, siltoineen, huvimajoineen ja muine mukavineen.
Takana taas soljuvat pehmein, loivin viivoin vanhat viljelysmaat
metsäsaarineen kohti suuren sisämaan järven rikkaita rantoja. Ja
Pohjoisella suunnalla on kumpuilevia korpimaisemia, melkein kuin Lapin
ilmassa tuntuja.

Suojassapa on isonrikkaan katon alla! Ei työn orjuutuskaan kova.
Aamupäivät sentään aherra ja heilu, — huolenpitoa ja valvomista
monenlaista, ikävä talousmenokirja ja hauskat ruokalistat herrasväille,
joita on yksi ainoa, aatelinen isäntäni tuomari... (suvun nimi on
niin tuttu, ettei sitä uskalla edes päiväkirjan lehdellä mainita).
Semmoistakin, nämä naisten työt, eivät näy ennenkuin tekemättä!
Mutta onhan nyt lysti olla »naisellinenkin» kerta, koetteeksi oikein
kuntoihminen!

Apulaisinani on keittäjätär, savolainen neiti rullikka, jotenkin
talon tapoihin tottunut ihminen ja ihan mahoton mestari — ellei olla
turhantarkkoja! Sisäkkö taas nuori, korea tyttö, Lempi nimeltä —
varmaankin arin ja hienotunteisin heistä, mutta hieman murtunut ja
alakuloinen, no, sillä onkin selkäranka poikki, omat tarinansa! Jos
Lempi hieman pysähtelee pois tästä murheen laaksosta, niin asiatyttö
Siikri taas lentää kuin piiskan siimalla. Toistaiseksi ovat välit
niiden kanssa hyvät. Henriikka, keittiön pää, on aivan ruotsinkielellä
(ollaan hieman degeneroituja herrassukuja!) vakuuttanut minulle jo
kaikennäköistä ystävyyttä ja rakkautta. Kunhan vain kestäisi! Se
vanha impi-hossa on jollain tavoin lapsellisen sulokaskin, supistelee
suutaan tötterölle, kurkistaa silmiin, kyselee: »Tykkäättekös vähän
Henriikasta?» Ja kun naurain myöntää, niin jo kokoo liepeensä, pyörii
lattialla, lyhä sääri villasukassa paksuna kuin tukki, ja hoilaa:

    — Huhhei, heipataan,
    Heikki tanssii ja laulaa!

Jos vain olisi aina vilpitöntä, mutta talossa on naimaton pehtori, noin
parikymmenisen Henriikkaa vihreämpi miehenjurri! Mene tiedä sellaisten
vihreydet sentään, nainen on ainakin tässä tapauksessa eloisampi.

Paras muuten, ettei kovin sisartelisi niiden kanssa, sotkeutuu sitä
sittenkin — meillä! Meillä on vähitellen kaikki korvia myöten upotettu
kansaan, — meillä ei saa olla muuta kuin yksi säätyluokka, hänen
vintiömäisyytensä kansa! Ja naiset paremminkin, eri kehitysasteetkin,
monine yhtäläisyyksineen ja muine kurjuuksineen hukkuvat vielä
turmelevammin toisiinsa kuin miehet, näiden suuremmasta veljeydestä
huolimatta.

Mutta ellet ole kuuromykkä, niin kenen kanssa täälläkin puhut, ellei
palvelijatarten? Vanhalla suomalaisella herraskartanollakaan ei ole
kohta muuta tarjottavaa kuin »kansaa» —

En muuten moittisi. Kello kolmesta kuuteen olen joka päivä aivan vapaa,
omaani aika.

Ja kun kello viittaakin kolmeen, tunnen sieraimissani kuin
onnen haikua. On silloin kunnia istua isäntäni kanssa uljaassa
ruokasalissamme ja kumota kuppi ehtaa jaavaa, mikä ei olekaan vallan
tavallista kahveevettä! Istun tavallisesti jo valmiina tuolillani,
haaleimman ja vaatimattomimman näköisenä, kun kynnykselle ilmestyy
talon herra, hienoa, vanhaa rotua, pitkä kuin honka. Hänellä on hyvin
henkiset kasvot, täynnä tarkoituksenmukaisuutta, vaikka ilme ja tunne
jotenkin verhottu. Koko ryhti on ylpeänpuoleinen, olematta kopea. On
aivan kuin suvun alkuperäinen skandinaavilainen korkeakaarisuus ja
mahtipontisuus olisi vuosisatain kuluessa hieman litistynyt suomalaisen
sordiinin ja painostuksen alla. Liikkuu luontevasti ja itseoikeutetusti
kuten se, joka on syntynyt valmiiseen, häntä varta vasten tehtyyn
maailmaan. Tulee, kädessä tai kainalossa aina jotain luettavaa, lähenee
vauhdikkaasti, nyökkää hieman, pysähtyy — poikkeaa ikkunaan. Luo
silmäyksen ulos kuin vasta nyt ilmoja katsoen, vilkaisee puutarhaa ja
maita, — ah, millaisia maita! — katsoo taivastakin kuin pala sitäkin
olisi hänen! Istuutuu ja sanoo jotain tai on sanomatta, mieluummin
sanomatta. Sitähän on! Näkee selvästi, että jossain ajatuksen
sisämaailmoissa se elää, ei hänen äänettömyytensä paljon poseeraavan
vaikutusta tee. Kovin sille lienee mieleisiä kirjat, kaiken maailman
kulmilta tulee harva se viikko uusia runsaita lähetyksiä. Hallin
pöydällä postin saavuttua tuoksuu aina hieno esteettinen aroma, välistä
hyvinkin kiihoittava... Kuinkahan kävisi, jos siltä näppäisi pois tuon
vuosikymmenisen huumausaineen? Luhistuisiko kokoon hänen sielunsa,
joka on toisten unelmista ja rakkauksista rakennettu, vai puhkeisiko
sen reunaan vaaleankalpea metsäruusu? Olen elänyt talossa muutaman
kuukauden, mutta isäntäni ongelma asuu yhä hänen tummateräisten
silmäinsä verkkokalvon takana, tuijottaen ohitseni vieraasti ilmaan.
Ehkä tuntee itsekin itsensä vieraaksi ja yksinäiseksi tässä maailmassa,
missä ei mikään ole edes niin kodikasta kuin ennen. Kaikkein vähimmän
luulisi noin rikkaalla ja ylhäisellä enää hyvän olevan, pahoitettuna
alituisesti kuulemaan ikkunansa takaa kumean uhkaavan sosialistisen
melun. Talon rouva lepää jo ammoin haudassa, — ainoa tyttärensä on
kaukana Visbyssä tohtorinnana, — ainoa poika elää melkein yhtämittaa
ulkomailla pitkillä opintomatkoilla, ruotsia puhuva vanheneva herra
jotenkin supisuomalaisessa seudussa, jota hänen uusmaalainen verensä
ehkä maksaa myöten vierastaa!

Huonotapainen ei missään suhteessa ole. Äkäinen, pikkumainen ei
myöskään. Kaikki ulkonainen meillä on aivan honnette. Mutta muuten
vaan on niin eristäytynyt ja itseensä sulkeutunut kuin maailmasta
poikki. Voi, olla poikki ihanasta maailmasta, kun on mies, rikas,
mahtava! Kuinka raskitseekin! Eikö hän tunne, käsitä? Millä hetkellä
tahansa voisi painaa rintaansa vasten kuumimman kaaoksen, millä
hetkellä tahansa tähdet taivaalla piirihyppyynsä kutsua! Mutta hänen
epäpersoonallisuutensa ei tavoittele toisilta ihmisiltä mitään, ei
rakkautta, ei ystävyyttä, kunniaa! Täältä ei kyliä juosta, vierailta
tänne kuin pääsy kielletty. Kaikkein tärkeimmät asiamiehet joskus ottaa
vastaan, muut saa hoitaa vanha miespalvelija Rosenberg, minä, pehtori
tai puutarhuri. Ruotsalainen Rosenberg silkoisine kalannaamoineen on
yhtä äänetön ja näkymätön kuin herransa, oikea salaisuuksien hauta.
Kartanoa asutaan mallikelpoisesti, mitenkäs muuten, onhan hoitajia ja
työntekijöitä vielä, ajan napisevasta hengestä huolimatta. Väellä on
oma tupansa ja emännöitsijänsä tuonnempana tien varrella. Mahtuuhan,
mahtuu tänne elämätä!

Väen kohtelu meillä on vailla sentimentaalisuutta ja itsepetosta. Herra
puhuttelee joskus sivumennen työmiehiäänkin, mutta muuten on kuin ei
edes huomaisi niiden muuttunutta mieltä. Mikäli tiedän ei kartanon
mailla mitään erikoista kurjuutta olekaan, toista on esimerkiksi jo
heti naapuri Isoniemen tunnontulella. Ainahan korjauksia ja parannuksia
voisi tehdä. Usein asumusten sivu kulkeissani meneekin huomattavia
sekä taloudellisia että kauneudellisia aatteita aivojeni läpi. Mitenkä
kaikki, kaikki voitaisiin saada paljon kukoistavammaksi!

Mutta se, joka luulee, ettei isäntäni hiljaisuudessa kokisi mitään
mielenliikutuksia, ettei hänellä olisi intohimoja lainkaan, erehtyy.
Hänen kirjastonsa on kuin täynnä tapahtumia, henkisiä tietenkin.
Välistä kun tulee sieltä ulos, näkyvät mainingit poskipäillä, hän
punottaa kuin kuparikattilan syrjä, silmät lasisilmien takaa, joita
lukiessa pitää, äveriäinä kiiluu. Ei se silloin ketään katso, eikä
siihenkään uskalla paljon vilkaista... vaikka ylimalkaan sähkölle
herkkä hermosto aivan vapisee tästä virtojen ilmeisestä läheisyydestä.
Sen on huuletkin silloin kuin entisestä paisuneemmat... nuo voimakkaan
kaarevat huulet, jotka nykyhetken hillityssä alistuvaisuudessaankin
ilmaisevat painaneensa vain pitkiä luovia suuteloita... Kuinka paljon
varmaankin nainen on voinut häntä rakastaa! Toisinaan on suupielessä
joku halveksiva, kyynillinen vivahdus, kuin että ei kannata tuhlata
mitään tälle pötyiselle maailmalle! Missä ja milloin ja mistä syystä
herra on katsonut niin syvälle pahan likakaivoon? Omasta kohdastaan
ei tiedetä mitään erikoista, ei mitään järkyttäviä yhteentörmäyksiä
ulkomaailman kanssa. Nuorena juristina istui pari vuotta hovioikeudessa
eroten jo ennen sortovuosia maatilalleen. Arvoitusta siis kerrassaan
tämä omituinen elämän-antipatia. Sillä eikö olisi väärin ja miehuutonta
kostaa koko ja kaikelle yhden, vaikka rakastetunkin rouvan varhainen,
mutta luonnollinen kuolema — jos sitä olisi se hänen pahansa?

Merkillistä vain, että on niin rottuva ja jäntevä, vaikka syökin kuin
mikä fröökynä justaan minun hienoja pedagogisia herkkujani, — rippusia
kerrassaan! Sen sijaan se kyllä muuten hoitelee itseään, mylleröi,
ratsastaa, kävelee. Kerran näin hänen miekkailevankin Rosenbergin
kanssa, — ja olipa koomillista, Rosenberg näytti aivan hassulta. Mutta
kun herra istuu satulassa, atavistisen juurtuneesi kuin mikäkin August
Väkevä!... naurattaa... yksi sen nimistä on August... Berndt August
Alexander...

Alussa meni mieleni hänen käytöksestään niin pahaksi, ettei itku
kaukana. Saishan sitä nyt vähän prinsipaalikin jutella ja jonkun
lauseen pätkän heittää arvoaan kadottamatta, sinistä vertaan
sokaisematta! Enhän arvaa, kuinka ankarat sen eugeniikat ja
muut rotuopit ovat, — sillä on paljon sellaisiakin kirjoja —,
mutta jännittävää vain olisi tietää, missä määrin tämä meidän
rantaruotsalaiseen sukuun kuuluva ylimyksemme katselee minua
tuntematonta suomalaissyntyistä naista kuin puhdasta alaluokkaa ja
Tschandalaa ainakin. Onhan kaikki vastaani ja kuin varjoa vain,
satunnainen palveleva asemani, huomattava köyhyyteni ja luultavasti
ulkomuotonikin, liian vaalea ja suomalainen sekin, vivahdus mongolia
kuitenkin! Koulut ja tutkinnot eivät heille mitään merkitse, eivätkä
voikaan, koska ne kerran läpäisevät kaiken raaka-aineksen. Ja muu
sisäisiin seikkoihin perustuva veren kapina ja oppositsioni ei
tietysti ole niin kädenkäänteessä valaistavissa. Siten alussa monella
tavoin itseäni kiusasin, kunnes tänne kerran saapui orpanoimaan suvun
vanhoja tätejä ja muita hienoja muinaisesineitä, joukossa sellainen
nuori eronnut rouvakin, musta rypäle, että olisi luullut talon joka
nurkasta syttyvän. Ei syttynyt meidän tuomari! Karussa eli melkein
kuten ennenkin päivänsä, toimitellen vain jos jotain ajankulua
vierailleen. (Se samainen rouva panetti muun muassa minut voitelemaan
parfymeeratuilla rasvoillaan hiuksiaan, niin että olin kuolla inhosta
ja kosketuksesta, varsinkin koska ihanteeni ovat aivan puhtaat
silkinkuivat hiukset). Kohteliaisuuden kardinaalihyvettä eivät jäykät
suomalaisemme juuri viljele, ovat sitten ruotsiapuhuvia tai mitä.
Kysyn, onko naisella hauska täällä tuhantenjärvien ja kuhnureiden
maassa? Aloin pitää herraani hieman silmällä ja huomasin hänen
rikkovan myös omaa arvokasta itseään vastaan, kuten syödessä (hedelmiä
esimerkiksi), joskus juodessa, yskiessä, — ynnä muita sellaisia
pieniä pilkkuja. Tässä muistaissani täytyy ihan kertoa, etten ole
koskaan ennen enkä jälkeen nähnyt kenenkään niistävän niin kauniisti
kuin oopperalaulajan John Forsellin. Olispa tuomari sattunut siihen
kirkkokonserttiin Helsingissä, missä kuuluisalla baritonilla oli nuhaa.
Hänen äänensä oli kylmä mielestäni kuten teräs, kova ja armoton kuin
hänen rautakuula-päänsäkin, mutta kerrassaan olympisesti hän niisti,
— verrattoman hienotunteisin, viipyvin liikkein ja aivan äänettömästi
kuin olisi ruusunlehdeltä kastepisaran pyyhkinyt! Ihmislapsi, joka
osaa niin niistää, herättää unelman etikettinsä täydellisyydestä. Tuo
välttämätön etiketti, josta pidän, jonka mukaan elämä on kuin menuettia
vaan, suloista, kevyttä ja rytmillistä!

Vaan kirjanoppinut isäntäni ei aavista, että hänen rinnallaan sellainen
hovimestarinna valvoo. Ei ole mikään elämän arvioija tämäkään oppinut,
olen sen huomannut, ei saa selkoa naapurinsa olemuksesta, ennenkuin se
ehkä olisi avattu ja levitetty hänen eteensä kuten tuore, painomustetta
höyryävä korrehtuuri.

Jotain hän joskus kuitenkin kysyy:

— Joko vanha kellari on puhdistettu homeesta?

Tai jotain muuta sellaista asiallista. Vastaan tarkkaan kuin valalla,
että katto vielä on raappimatta, en tiedä, miksi pehtori otti sieltä
miehen. Käsittää nopeasti joka asian, vaikealuontoisimmankin, kun se
hänelle vain sanotaan. Ei kummastele, päivittele mitään, värähdä ei,
vaikka mato kaulasuonta kiipeäisi. Ei ole afektien ihminen. Mutta
annappas, kuinka hyvä muisti sillä on, mikä on tehty ja ei ole tehty,
niin ole niin hyvä ja vie loppuun vaan! Ja miksi ei hänelle veisi!
Välistä tuntuu kuin voisin hänen takiaan vaikka Saharan erämaata
kahlata.

Ja äkkiä, kuten on tullutkin pöytään, äkkiä taas lähtee, anteeksi
pyytämättä! — jumalan kiittämistä markkeeramatta, se panteisti-monisti.
Kermainen maitolasi kädessä pakenee jälleen sisähuoneisiinsa, missä
kirjojen henget hulmuavat häntä vastaan suloisemmin kuin viini, nainen,
rakkaus —

Menee mennessään!

Oikaisen itseni ja hymyilen. Nyt alkaa minun elämäni. Nyt olen minä
lady, pitkä ja kalpea, vierelläni haaveen vinttikoira.



Ruokasalimme on vanhanaikainen väreiltään, ruskea kuin joku
dysseldorfilainen taulu. Iltapäivin, kun aurinko hiljaa soutaa läntisen
järvimaiseman taa jättäen vedenrajan ja metsärinnan sanomattomaan
ikävään, joutuu huone väkevän kellahtavaan katveeseen, salaperäiseen
valaistukseen... Pikkuinen höyrylaiva huutaa Isoniemen laituriin. Se
kuulostaa kuin, — onni tulee! Olkaa varuillanne, onni tulee!

(Vaikka filosofi pilkkaa naista onnen unelmista ja sanoo hänelle, että
rakkaus on idiosynkrasia vain —!)

On niin ihmeen turvallista kuitenkin. Kaadan tipan lisää, ompelen
hiljalleen. Tänne ei kuulu muuta kuin puiston kähäröittyjen koivujen
kumea valitus — — etteivät muka hekään koskaan oikein saaneet onnen
siivestä kiinni...

Onko tälläkin suvulla kärsivät naisensa?

Vasemmalla seinällä on auringontäplä pudonnut jonkun esi-isän,
kunnianarvoisan piispan korvaan. Se nyt katselee minua mustilla
pippurisilmillään kuin jotain epäilyttävää olentoa ainakin, jotain
satakertaisesti kirkoteltavaa — — — pappi ei ketään niin vihaa kuin
— — — mutta jääköön sanomatta! Ihmeellinen äijänkuva muuten suukin
sellainen paha, alahuuli synkkä mokkula, ylähuuli kuiva ja kylmä.
Eikö herra ole koskaan nostanut katsettaan taivasta kohti, supistanut
sieluaan rukoukseen sisimmässään huoaten, kunhan löytäisin oikean
ihmisen tien! Hän on vain menneisyyden voimaton, pittoreski varjo,
mutta hänen kauttansa pujottelee musta suoni tämänkin suvun lihaksissa,
muuten niin maallisesti etevän, — niin eteviä kuin suvut nyt meillä
ovat.

Yöpeän mustakauhtanan naapurina on mairein neiti caritas, melkein
liiankin mäihä, suurisilmäinen nuori kreivitär, luinen rippivirsikirja
puikkopäisissä sormissaan, hoikat kuin hämähäkin koivet! Ah, hänen
viattomuutensa ei ole tarvinnut niin paljon pahaa tehdä tässä
maailmassa kuin kirppua tappaa! Nuo jalansukkulat eivät ole koskaan
viekkaasti ratkeilleet omaansa etsiäkseen, nuo huulten vaaraimet
vastanneet vain valmiina tuodun sulhon suuteloihin, — ja tuo
aatelinen pikku vokonenä ei kadottaisi itsetietoisuuttaan nykyajan
röyhkeimmänkään oklokraatin edessä — — —

Onko myöskin ollut eloa aivoissansa, kujeita sydänsopessansa? Muistelen
Puschkinin Lisavetaa — —

Muista erillään, pyöreissä empireraameissa, on hieno vanha pastelli,
johon silmäni useimmin hiipivät...

Katselen sitä niin, että toisinaan tuntuu kuin jotain heiltä
varastaisin...

Äiti siinä kuvassa istuu puolikasvuisen poikansa kanssa. Ei mikään
huono, surunjäytämä äiti, vaan oikea pesäemo sellainen, kohtuullisen
korkea ja rehevä. Ja silmissä kuitenkin joku henkevä virinä, kuin
joku etäinen merenranta häntäkin vetäisi, sykkisi melleän poven
peitossa joku levoton valtimo sentään, — oi, sieluni, niin! Hänenkin
tarinansa on pilkuton kuin pesusta otettu palttina, muistonsa
kuin morsiusharsolla peitetty ruusukimppu. Mitä tiesi hän tästä
maailmasta! Hyväpäisen herttainen professorintytär valitaan
ensin yleiseksi seppeleensitojattareksi, kruunataan nuoruuden ja
kauneuden kuningattareksi, soljuu sitten kihlausajan suloisesta
salmesta avioliiton ulapan vaihtelevimpiin rytmeihin — koko ajan
purjetuulessa! Saa rauhassa rakastaa ja kuhertaa ja vihdoin synnyttää
paraativuoteella, sekä lääkärin, kylämuorin, että oman miehenkin
poateroidessa! Onnellinen isä oli nimittäin itse kylvettänyt ja
kapaloinut ensimmäisen lapsensa tytön, kuten toisen ja viimeisenkin
pojan.

Kyyhkyspari, armaat ihmiset!

Ja ikäänkuin tämän äidin ja kaikkien noiden toistenkin naisten,
jotka miltei poikkeuksetta ovat jollain tavoin kauniita, suloisia
tai arvokkaita — todistaa, että suvun miehet ovat kulkeneet silmä
kovana — ikäänkuin näiden yhteinen lemmenkukka ja saavutus on tuo
puolimittainen, hehkuva poikanen äitinsä sivussa. Välittömästi herättää
hän vertaukset ja kuvat, joista niiden silmiin pistäväisyyden takia
mehu on ammoin imetty. Kasvojen heijastukseksi on muotokuvamaalari
antanut hänelle käteen puoliauenneen ruusun. Sillä niin poika kuin
onkin, ruusua ja kukkaa hän eniten muistuttaa. Sinimustia silmiä
jalosti välähtävine valkuaisineen sanoisi helmiksi, ja hivelevän
pehmeätä on kulmien ja ripsien noki. Kiharat uhkuvat kuin jotain
erikoista syntyperän kuumuutta, posket ja leuka ovat sellaiset lohot,
joihin itse Veisu kompastuu. Synti, että miehen alun pitää olla niin
korean! Minulle anna!

Keitä ovat?

Talon rouvavainaja ja nuori herra, maisteri Eric lapsena. Ne ne ovat!
Sanomalehdistäkin tiedän, että maisteri on nyt Espanjassa tutkimassa
maan laulurunoutta. Odotetaanko kotia kesäksi vai ei, sitä ei tiedä
kukaan, eikä voi keltään kysyäkään.

Meidän talon nuori herra hän on! Onko nykyään sellainen Adonis tai
muu Paris kuin kuva lupaa, siitä en myöskään saa selkoa. Viimeisiltä
ajoilta ei näy missään valokuvia, eikä Henriikasta, jolta näitä urkin,
ole plastikoksi sentään.

Tunteeko isä pojassa vaistonsa vahvistetuksi ja nauttii hänessä
seuraukset rakkaudestaan kirjaston haamuihin...? Hänen takiansa elää ja
odottaa —?

Äkkiä säpsähdän — parvekkeen oven lojahuttaa tuuli seinään...

Vaistomaisesti huokaan, kokoon neuleeni ja astelen ulos.



Yhdestoista päivä.

Eilen sitten jännitys purkautui omia teitään, kuten odottaa saattoi.

Sadetta on pitänyt koko viikon, en ole päässyt edes ulos retkeilemään,
ja yhä vieläkin seisoo pilvi siellä niin jynkkänä. Ränneistä roikkuu
pitkiä vesiä ja rapakoisilla teillä ryöjää itsensä.

Sitäpaitsi alituisesti luonnon parmailla riippuminen —, lopuksi antaa
sekin pelkkää selluloosaa, varsinkin suomalainen luonto!

Niin että kärsivällisyys oli ihan äärimmäisellä rajalla —

Jo aamiaisella pistin tuomarin kukkamaljakkoon hänelle vähän
näköisiään, pari takkiaisen nuppua ja muita sellaisia tuimia ruohoja
samalla kun itselleni taitoin yhden heleän relleän ansarikukan.

Syötiin. Pistellä sipostelin niin pieniä linnunpaloja suuhun kuin
olisi koko ajan ollut varottavana mitä henkevin vuorokeskustelu ja
kaikunut se kolminkertainen schopenhauerilainen pöytänauru, välttämätön
sulatukselle. Tinki mieleni jollain tavoin kujeilemaan ukon kanssa.
Vieläpä huokasinkin puoliääneen, niin että hän kuitenkin vähän katasti
syrjäsilmää, vaan silloin ei Busternaamani enää virahtanutkaan.

Ei siinä kuinkaan käynyt! Tuomari nousi potkasten mennessään
ruokapöydän jalkaa —

Mutta se iloinen peto, joka sieluni häkissä niin pontevasti oli
noussut, ei enää laskeutunutkaan.

Sulo Johannes, meidän puutarhaoppilas ja keittiö-lemmikkimme, pitkä
sorja poika oli tullut parvekkeelle askaroimaan krassilaatikoiden kera.
On varakas perijä, harjoitellen maataloutta omaa tilaansa varten —
siksei häntä oteta joka kerta työssä niin vakavasti, vaan ilveillään
kanssaan koska sopii. Nyökkäsin hänelle nytkin, kunnes sain hänen vähän
vääntämään suutaan — — on nimittäin sivumennen sanoen 'uskovainen' —

Salamannopean mielijohteen vallassa, tuhmaa kertoa, mutta tuomarin
luonteenkuvauksen takia täytyy, ja samalla on koko juttu ainoa, ainoa
ulkonainen elämäntapahtumani täällä — niin — kaivoin puuterivipan
laukustani, kastoin sen pihvikastikkeeseen ja aloin taskupeilin avulla
maalata kasvojani, — kummailla noin, hullua maailmaa hulluudella
heijastaa!

Valmis tempera taas veti mukanaan tylsän ilmeen ja kiittimet ristiin,
hyvä sakramentti! — huvittaakseni beteliläisnuorukaista, joka
elämänilosta kaukana, kaukana kiertää —

Sulo Johannes ei ollut ensin uskoa kurjaan näköaistiinsa, joka on
sokaistunut haudantakaisiin tuijottamisesta, vaan hiipi lähemmäksi
melkein lasiin kiinni, kunnes äkkiä joutui, tuskallisesti aivan,
nauruhermojensa uhriksi, jotka nekin olivat yhtä tottumattomat
väkevämpiin ryyteihin. Säälien ja halveksien näin ihmisen läpi —

Tarjoileva Rosenberg taas, joka aikoinaan kyllä on tottunut vaikka
mihin, ollessaan palveluksessa kuningatar Sofian eroitetulla
kamariherralla, — hänkin aukoi suutaan kuin hauki verettömiä kiduksiaan.

Mutta yht'äkkiä hän punastui rajojaan myöden, ja uskovainen ulkona
jäykistyi kuin äimä, samalla kiireesti kadoten —

Sielussani kävi käsky kuin junaa jarruttamaan —

Myöhäistä — tuomari seisoi ruokasalin ovella. En ollut ottanut huomioon
askeleita hallissa, koska siellä piti olla Lempinkin.

Että tulikin tehdyksi!

En voinut muuta kuin painaa pääni tuomion piilulle —

Mutta mitä kuulinkaan —! Tuomarin naurahduksen — luontevan ja
välittömän! Se osasi nauraa noin —

— Koomillista! hän sanoi. Tosiaankin koomillista. Aivan kuin jossain
farssissa!

Mielenkiintoisen ja huvitetun näköisenä hän vain seisoi todeten ilmiön
edessään kuten tiedemies.

Oppineen henkevyys pelasti minut tällä kertaa, — ajattelen vain hänen
paikallaan talon rouvaa, minkälaista tahansa — itseänikin!

Sitten tuomari kuitenkin äkkiä totistui ja asianaan ilmoitti
matkustavansa seuraavana aamuna pääkaupunkiin, — tiedonanto oli aijottu
sekä Rosenbergille että minulle.

Kääntyi ja meni — meni mennessään!

Jännitys laukesi, hervottomana vaivuin tuolille, kätkin kasvoni
ruokaliinaan ja itkin, itkin —

Olinhan saanut hetken elää hänen kanssaan —

Näyttää kulttuuriarvojani —



Keittiöpuutarhan takana on pieni vaaleanpunaiseksi rapattu asumus
kuin joku vanha, hieno mummila ikään. Sen pittoreskin remppautuneelle
seinälle painaa ruusupensas illan suussa pitenevän varjon, japanilaisen
efektin.

Siellä asun, siellä on linnulla pesä, huonetta enemmänkin!

Tietäkääpä — rakastan kamaria, ihmiselämän ensi verholehteä,
neliömetriä puhtautta ja järjestystä, jonka vaivalla ja tuhannella
neulanpistolla on temmannut kaaoksen kynsistä. Rakastan pöydän
suorakaidetta, jolla valkea paperi uneksii kuin kirjoittamaton kirje,
ja yksi ainoa kukkiva kasvi tuoksuu elämän salaperäisintä mysteriota.
Rakastan ikkunaruutua, ohimoillaan valkeain verhojen hulmuavat
hiukset — aukkoa avaruuteen, jonka takana iäiset ajatukset kulkevat
järkkymättömässä kontemplatiivisessa rauhassa. Rakastan... mutta miksi
sanoisin kaikkea...

Sellaisen pyhän kamarin pöytälautaa vasten painan poskeni...
Ymmärrättekö tuskan ja kaipuun, joka on sanojeni alla?

Kun tänne iltapäivin pääsen, niin kuin kaivoon uppoan, eikä ainoakaan
vihamies, ei ystävä tyyssijaani tunne.

Täällä Aikaa ja Paikkaa rukoilen pysähtymään hetkeksi kohdalle
minun, kurjetan, joka olen kuin kaikesta hyvästä myöhästynyt. Täällä
yksinäisyyden huimaavassa kuilussa tuo tuska luokseni yhden ainoan
onnen, ajattelemisen ja tuntemisen onnen. Tunsin ja ajattelin sittenkin
kipeissä ahtaissa aivoissani! Muuta en saanut. Tosin hävittää päiväni
sulon ja hymyn yö, ja kammonjumala Fobos, — anteeksi tämä helleninen
piru täällä! — nostaa palmikonpäätä yömyssyni alta, — tunnen, tunnen,
kuinka julmasti vereni aarteet valuvat kiveen kiveliöiden maassa.
Mutta kun taas Koi, verraton elämän ja aineen ystävä aamulla saapuu
heittäen ruusunlehden uutimen valkeaan aaltoon, pudottaen jonkun
valkokirjopatjallekin pääni viereen, ponnahuttaa elämäntuli minut
uutena pystyyn ja on kuin sittenkin vielä kaikki, kaikki... se
ihmeellinen olisi mahdollista...



Ei minua täällä kukaan häiritse.

Vai sanoisinko sellaiseksi pientä mustaa hylkykissaa, joka on ruvennut
ikkunani alle ilmestymään ja minuun turvautumaan, heti kun arvaa
olevani kotona tai hereillä aamulla.

Mitäs se mossi siellä häilää? Haisteletko hyvää aamu-ilmaa sinäkin,
autuaasti puistattaako virkistynyt elollisneste sinuakin?

— Nau, nau —

— Etteikö ole kukaan ruokaa antanut?

Niin naukaisee siihen surkeasti että ei ole annettu!

En elävästä muuten välittäisi, mutta tuo kissa on niin erikoisen
viisas, kenen alkuaan liekin. Istuu ja tervehtii kuin koira ja muita
temppuja tekee henk'elätteekseen. Se on kuin joku onneton nainen, joka
harjoittelee miesten taitoja lisäviehätykseksi eikä sittenkään tahdo
kelvata. —

Puske siellä mätästä nyt yhden salakan päälle! Hienolla kuonollaan
muskii luiriaisia ojasta...

Tai sanoisinko rauhanhäiritsijäksi Sulo Johannesta, joka tuolla
valjuissa ikäkoivuissa kottaraisten pesäuuttuja korjailee, tuulissa
pelanneet koko kevätpuolen.

Jos olisin kuningatar, tekisin Sulo Johanneksesta paashini, joka
sametilla ja purppuralla saisi ojentaa minulle jonkun herttuan
lemmenbiljettejä. Tai kun olisin joutilaana, iloinen ja irti maasta,
sitoisin lakkapunaisen nauhan hänen kauniisti sorvattuun kaulaansa ja
hovineitojeni kera juoksisin ja hyppelisin hänen kanssaan pöydillä ja
tuoleilla. Sillä tuon uskovaisen ulkomuoto ei lainkaan tee raihnaisen
syntisen vaikutusta, päin vastoin aivan maallisen terveeltä ja
aistillisen salaperäiseltä hän näyttää. Jos pukisi hänet, olisi kuin
oikea herraspoika. Silmät sillä vaan on sellaiset vaaralliset, tumman
sekulit suojassa varjostavat ripsien, kuin mustaa lampivettä rannan
raskaiden leppien alla... Ne voivat kätkeä minkälaisen sielun tahansa,
kuinka upottavan ja kavalan tahansa... minä tunnen ennastaan sellaisia
silmiä, oh, ettenkö tuntisi sellaisia näkyreikiä! Ja sievyydestä
huolimatta on profiilissa joku tyhmä ja typykkämäinen vivahdus,
ilmeessä usein joku jurottava totisuus. Muun puutteessa on hän täällä
minun viiden-minuutin-flirttini, jonka kanssa leikittelen kuin
jalorotuisen koiran tai häkkilinnun kanssa leikittelisin. Muistattehan
Schopenhauerin, tuon ihmeellisen ja viisaan elämänvihaajan kehoituksen,
että naisen pitää alituisesti harjoitella viehätystaitoansa, ollaksensa
valmis, kun tositarve vaatii. Sitä minun ei tarvinnut kahta kertaa
lukea! Sulo Johanneksen apua huudetaan keittiöön puolipilalla
pienimmänkin onnettomuuden sattuessa, kuten uuninpelleissä tai
muissa naula- ja rauta-asioissa. Henriikan kanssa intämme, kummanko
poika hän oikeastaan on, ja Henriikka on kyllin vanha ja julkea ja
epänaisellinen kiipeämään jakkaralle ja tukistamaan jäykkää nuorukaista
otsalle heilahtaneesta hiustupsusta. Kun Suloa on tarpeeksi härnätty,
palkitaan hänet kermakaramellilla tai manteliässällä ja pääsee sillä
erää. Parhaimmat palansa Henriikka kuitenkin säästää pehtorille,
herra työmies Kilpiselle, — itserakkain sosialisti, joka puheissaan
sekottaa kaikki maan ja taivaan välillä, usein myös saarnaten
puhtaudestaan ja muusta siveydestään esimerkiksi muille, mutta jonka
ainoa autuus itseasiassa on vain syödä ja syödä! »Kun on syönyt, on
kuin pelastettu»! se puhki tässä yhtenä päivänä. Äiköttävä katsellakin,
kuin paksu sikari, pää napsattu hiuksista poikki. Mutta sillä ihmisellä
on muka jotain tekemistä ja arvostelemista minun kanssani, jotain aina
keittiössä minusta niille toisille sanomista, varsinkin välilöistä Sulo
Johanneksen kanssa muka — — niinkuin kuuluisi jollekulle, ketä minä
suvaitsen suosia —

Herrani palveluskunta on tällä kertaa muuten hieman tilapäistä johtuen
edellä käyneistä kuolemantapauksista ja muista suurista muutoksista.



Ja sai vielä yhden tilapäisistä tilapäisimmän! Tuntuu kuin olisin
pettänyt häntä ja yhä pahasti pettäisin. Miksi valitsee hän
kahdestakymmenestäkolmesta hakijasta yhden, jonka nimi on Arma Vieras.
No, eihän se ole mikään ruma nimi, Arma Helena Vieras!

Mutta on pakko tunnustaa, että Vieras on ennen jatkoluokkain
päästötodistusta otettu nimi, se entinen oli sellainen — nen
päätteinen. Niin sitä nuoruutensa huimuudessa menettelee romanttisesti!
Sillä se oli kuitenkin nimi, joka jo vuonna 1571 ilmestyi Savon
kirkonkirjoihin, kun siellä ensi kerran henkikirjoitusta pidettiin.
Sieltä muutti suku Karjalaan leviten laajalle, — tavallaan Suomen
aatelia sekin! Niin, niin! En heistä paljon tiedä, läheisimpäni
ovat jo lapsuudessani kallistaneet levottomat päänsä ja rauhattomat
sydämensä, — se on väkisinkin synteesini heistä. Onhan niitten
talonpoikain joukossa ollut joitain — — on niiden hallussa ollut
ainakin — sana, ja eri muodoissa vakavasta leikilliseen. Hurjaa,
intohimoista taattoa kaiketi eniten kiitän, tiedän hyvin, mitä olen
häneltä perinyt, tiedän kuin tiedänkin! Suurin osa on jotenkin
tuskoittavaa moskaa, uskovaisten sakkaa, omaisuudeltaan hävinneitä
ihmisiä, altruistisia dekadenttejä! Vasta noin pari vuotta sitten
kohtasin vanhan sukulaisen äidin puolelta ja häneltä sain kuin lahjaksi
hämärän takaa esi-isiä, jotka sieluani enemmän miellyttivät, toiset
aivan kuumeisesti elähyttivät. Te ehkä kerran syntyvät lapsenlapset,
sallikaa nämä vaillinaiset, — ehkä lapsellisetkin! — muistot
Kanta-äidin päiväkirjalle! Elollistunnettani paisuttava voima oli
niin syvä siksi, että olin heissä tuntevinani monia herramoraalin
vivahduksia, tukien täten omiani jo lapsesta asti ilmenneitä vaistoja.
Sain äkkiä veren yhdyssiteitä väkevämpään elämään ja ylhäisempiin
muotoihin, jälleen salaperäisen vetovoimani selityksen... Siellä oli
runopuheisia hengenmiehiä, — mustakauhtanoitakin siis, — kellä mitä
ei olisi suonissa tässä maassa! — oli aatelisia uljaita upseereita,
suurliikemiehiä ja rahapohatoita, rusthollarin tyttäriä, jotka hyläten
monta kosijaa valitsivat mieluisan köyhän (ehkä jo dekadenssia
siinäkin). Sen suvun naiset olivat perheenäitejä, ankaroita puhtauden
ja järjestyksen pitäjiä, ne laulavat, tekevät korutöitä, maalaavat,
lukevat Topeliuksen ja Wecksellin runoja... Oi, kumma tähti Maa,
sehän juuri sytyttääkin, kuinka syvällä on se voima, jolla sinua saan
syleillä? Mitkä mahdollisuudet ovat, mikä on jo kypsää ja perittyä,
mitä uutta pitää vielä hankkiman. Ylimalkaan oli niitten joukossa
jo täyteen itsenäisyyteen päässeitä ihmisiä, jotka syvin siemauksin
ovat rakastaneet elämistä täällä maan päällä. Ne ovat tottuneet yhtä
hyvin työhön kuin vapauteen, yhtä hyvin tottelemaan kuin käskemään,
surun jälkeen iloitsemaan, kärsimyksen jälkeen nauttimaan. Sellaista
vastakohtain rikkautta yksin ymmärrän ja rakastan. Olipa siellä
ylhäisen intohimoista erotiikkaakin, oli pelottavaa koleerisuutta,
harvinaista rehellisyyttä ja suorasukaisuutta, oli itsemurhan
tekijöitä ja monta muuta kunniallisuutta ja lahjakkaisuutta. En
rahaperinnöstä niin olisi riemastunut kuin näistä elämää myöntävistä
ominaisuuksista. Kaikki heikko ja kielteinen, mitä tietysti heissäkin
on ollut, maassa mätänee, mutta positiiviset ominaisuutensa loistavat
hohtokivinä jälkeläisten otsalehdellä. Ja kun heidän vikansa vain
ovat olleet herramoraalisia vikoja, miellyttävät nekin minua enemmän
kuin heidän orjamoraaliset hyveensä. Eräskin, suurrikkain kaikista,
oli lahjoittanut rakastamalleen naiselle höyrylaivan yhtä keveästi
kuin joku toinen herra olisi lahjoittanut suklaa-laatikon! Kerrotaan
saman ulkomailla hotelleissa maksaneen laskut suuret kuin ruhtinaan.
Äidin-äidin-isäni, papinpoika, taas oli kaupunkinsa pirtein humoristi
ja leikinlaskija, ja sanotaan hänen kerran katubarrikaadillaan
pysäyttäneen niin ylpeän armon vaunut, ettei olisi häntä muulla
keinoin kuin mainitulla kepposellaan nähdä saanut, minkä myös armolle
kysyttäissä selitti. Rohkea vietikka, oli kauniskin ollut, — hänellä
taas oli poika, lemmekkäin ja lapsirakkain kiharatukka isä.

Sellaista pientä olen kuin sukeltaja hengenhädässä korjannut
haaksirikkoisesta laivasta... Ei niistä kukaan muu välitä kuin minä.
Minun kauttani nuo hukkuneet henget kuin rukoilevat päästä oikeuksiinsa
ja kunniaansa jäälleen, minun kauttani maan kamarata jälleen auringossa
ja elämänilossa polkemaan, pesemään pois Tschandalan merkin suvun
otsalta, johon sen pari viime polvea niin veltosti ovat päästäneet.

Siksi, ylhäinen isäntäni, minusta tuntuu kuin pettäisin sinua, kuin
en olisikaan oikea taloudenhoitajattaresi, vaan yksi noista menneiden
hengistä, joka on tullut sinua arvostelemaan ja katselemaan itselleen
olemisen paikkaa — —

Jokatapauksessa, kun leikki pois, välimatkan paatos siitä alhaisosta,
jonka mielessä on vain kukonaskel Kristuksen ristiltä Maria Antoinetten
giljotiinille, on minulle elämänehto — — elämän ehto.



Nyt en osaa sanoa enää yhtään mitään — — —

Mikähän päiväkin nyt on menossa?

Mutta — — palaan taaksepäin —

Kun tuomari oli matkustanut, heittäytyi naisväki oikein petollisesti
talon kimppuun sekä sisältä että ulkoa. Uskokaa minua, olen nauttinut
suursiivon haltioitumisen sakkaan saakka! Siihen asti on hyvin, kunnes
tekisi mieli käydä käsiksi viivoihin ja väreihin, tehdä vähän kultaista
jakoa siellä ja täällä, vähän koko kodin kompositio uudelleen — — —
mutta niin pitkälle ei talousneidin valta ulotu, ei saa koskea vieraan
pieteettiin —

Kun kaikki oli vihdoinkin ohi, eikä isäntääni sittenkään kuulunut,
äidyin siitä kylittelemään minäkin, annoin valjastaa hevosen ja otin
Sulo Johanneksen ajajaksi.

Hiukan noloina jäivät Henriikat ja muut pihamaalle lähtöämme katsomaan,
kun sievinä ja tarkoituksenmukaisina istuimme sadetakit yllä uusissa
kellanruskeissa kääseissä. Siinä oli pehtorikin poukkimassa, joka
paikkaan se pistää nenänsä. Etteikö muka poudilla kylille päästä — he!
Niinkuin hevoset sateesta särkyisi! Ei se ollut taas muuta kuin että
lähdin Sulo Johanneksen kanssa, houkuttelen muka nuorukaista. Kyllä ne
tiedän — kateenkodat!

Vaan haihtukoon omaan mitättömyyteensä!

Huusin, luikkasin ihastuksesta, kun ensimmäinen jyrkkä mäki laskettiin,
niin että sora ja kura korkealle priiskui.

Nyt vei prinsessa paimenpoikansa!

Vaan tekeekö mitään kesällä!

Maantiellä mennä loiskutettiin hiljaisemmin, oli vastaantulijoitakin
ja kärrynraiteissa roiskuvat vesijäljet. Tiepuolessa pudotteli tumma
lepistö raskaita pisareita, ja edeltämme hyppelivät oheen harmaat
kylävarpuset. Kuinka lepuuttavaa yksitoikkoinen, harmaa oli silmälle,
vain veden märän kiillon katkaisema. Pehmeän hivelevä sateenhämy
rauhoitti sielun —

— Isoniemeläiset rakennuttavat uutta pihapytinkiä, Sulo virkahti.

Katsahdin tummaa kuusikujaa pitkin, jonka pään leikkasi jäykkä
sinivihreä maalaistalo. Vaikutus hieman kylmäsi — ritirinnoin seisovat
ikkunat tuijottivat tylysti ja ontosti ohikulkevaan —

Isoniemeläiset niin, siinä tuli mieleen jotain —

Pian olimme synkällä pikkutaipaleella puun kohdalla, jota kutsuttiin
murhakuuseksi. Se oli omituinen ja kammoittava puu seisoen tiheässä
viidakossa sekasortoisella rinteellä. Sen leveät, tuuheat oksat
viistivät laajalta maata kätkien alleen kuin syyn ja salaisuuden, se
kuin vainosi sivukulkijoita mustilla kulmillaan. Yhdellä kohdalla
aukenivat havut hiukan, runko puunsi esiin paljastaen ilkeän
primitiivin puukko-piirustuksen, miehen murha-ase kädessä. Vielä oli
tehty paksuja ristejä lähimäntyihinkin, niinkuin ei kammoa jo olisi
ollut kylliksi.

Tuon kuusen alla ne olivat kerran tappaneet Isoniemen isännän, ja
kysyin Sulolta, tunsiko hän tarinata.

Sulo kertoi, että kun Isoniemeläinen kerran talvella oli ajanut
suopiikin poikki mäkeen oikaistakseen, vartosi kuusen takana hänen
torpparinsa poika. Ja kun isäntä kohdalle tuli, niin sieltä pudotteli
Veikka häntä seipäällä takaraivoon —

— Ja nuori emäntä jäi kolmen pienen lapsen kera —?

— Jäi kaksi tyttöä ja yksi poika.

— Olivat arvon rikkaita —

— Se vanhin Hanna neiti on — maisteri vissiinkin, ja Saimi lukee — —
lääkäriksi kai se oli. Santtu poika taas on sellainen — kuvanveistäjä.
Sulo naurahti kuin puolipilalliselle asialle ainakin.

Kuinka kankea ylimalkaan oli Sulo lähtiessään puhumaan välistä
yksinkertaisintakin asiata. Ikävä silloin aivan, salaperäisyys hänestä
katosi ja tympäsi poika kuten aivoton nainen voi tympäistä kehittynyttä
miestä.

Kaamea murha oli tapahtunut noin kaksikymmentä vuotta sitten. Että
ihmiselämä oli sellaisten sattumain varassa! Sehän minua siinä
järisytti — päättää päivänsä, elämäntarkoituksensa, kaikki järjettömän
sattuman takia! Joutua noin vaan toisen sairaan mielikuvituksen
uhriksi, — torpan poika himoitsi kelloa ja polkupyörää. Ei, ei elämä
ole turvallista! Miksi sitä ei tehdä turvalliseksi? Miksi ei ajatella
vaaroja jo edeltäpäin?

— Kyllä niinkin, sanoo Sulo, jota saa melkein kaikessa opettaa
ajattelemaan, raskasta niin.

Millainen lie Isoniemeläinen ollut, — korkean kirjakaapin ainakin jätti
lapsilleen perinnöksi. — Mutta millaiseksi on se perhe muodostunut,
jolla on sellainen suru kannettavana? Luulisi niiden hieman kaihtavan
ihmisiä ja kuin kysyvän velkaansa vähän jokaiselta —

En tuntenut vielä lähimpiä naapurejamme edes näöltä, mutta ne vetivät
puoleensa kuten kohtalokkaat ihmiset ainakin.

Katsahdin kuuseen taakseni. Nyt se siellä kyllä pysyi. Mutta kerran
jalan ohi kulkiessani, tuntui kuin olisi se painanut perässä, minkä
pääsi, leveät oksat maantietä laasten. Mitähän asiata sillä oli minulle?

Tulimme liikekeskukseen aseman tienoille, joka oli ihmeesti räävätty
kaikennäköisillä karvariverstailla ja räikeillä uutisasunnoilla,
raaka hirsiseinä vastaan paistaen. Puunpirstaa retalehti maasta ja
makasiinirojua törrötti sorkat pystyssä näkyvimmillä paikoilla. Kyllä
oli kiirettä nykyaikaisilla —

Mutta asemasillalla seisoi joutilasta miestä kuin piitä pystyssä.
Tuo oli pimeätä, sulamattoman näköistä joukkoa, täynnä uudenaikaista
lahkolaisuutta. Pari työväen agitaattoria seisoi syrjemmässä jutellen,
— toinen muistutti helposti kiihtyvää vihaista koiraa, toisen naama oli
lammasta lauhkeampi. Jälkimmäiseltä oli käsivarsi poikki — työmieheksi
raajarikko, älyä ei herraksi —

Pari harmahtavaa tytönlunttua, rautatietyömiesten bajadeerejä, tulla
kurttuili meitä vastaan, likaisenvalkeat liinat tiukasti tuhkaisilla
hiuksilla. Kohdalla purskahtivat ne hävyttömään nauruun.

— Mitäs sitä riepua silmilläs pidät? huusi toinen harsostani, yllyttäen
toisenkin itseänsä apinoimaan.

Kauempana oli maantie kuivempi, tienvieretkin taas somistuivat puista
ja pikkupuutarhoista pienten, kuin maan multaan painautuvien asumusten
ympärillä. Pehmeiden ruisvainioiden ja kaartuvain perunapeltojen yllä
kyyköttivät vähän suuremmat talonpoikastalot, toiset vanhanaikaisen,
vaarin-ja-muorin rauhallisina, toiset uudenaikaisen tyylittöminä
ja koleina. Jonkun ränsistyneen herraskartanon ympärillä suhisi
harventunut koivupuisto, naapuruudessaan muutama puolivillainen,
saaliinhimoinen huvila. No, jotain katseltavaa tässä suhteellisessa
maailmassa, vaikkei juuri — kaunista. Levottomuuden itiöitä oli ilmassa
täälläkin, — maantiellä kulki työstä palaavia, mustia sala-ajatuksia
hautovia järjestäytyneitä ohitse sähkölankapylväiden, joissa heidän
kokous- ja iltamajulistuksensa voittivat. Ja rannalla tuolla, missä
niemi ulkoni veteen kuin pyöreä saari, seisoi tyhjä, ontto kirkko,
seinä harmaana ja silmä homeessa, järvelle kaamean älyttömästi
tuijottaen, kuin ei enää mitään olisi odottanut tai jos odotti, oli se
jotain hyvin pahaa. Ei maailma ollut missään entisellään, eikä ollut
entinenkään hyvä. Kuin tylsän horrostelevan eläimen korina sekaantui
yhä kuuluvammin lian ja hien virran kumeaan uhkaan.

Osuuskaupan kohdalla hypähdän alas jaloittelemaan. Sulo sai ajaa kääsit
vaikka sinne pihaan. Hänen veljensä oli liikkeen johtaja.

Aivan kaupan vieressä kuusiaidan takana asui kunnanlääkäri entisessä
apteekkitalossa. Käyn heitä tavallisesti tervehtimässä, sillä rouva
on luokkatoverini — vaikkei minulla olekaan tuomarin takia iloa nähdä
heitä vastavierainani.

Hiljan ne vasta ovat muuttaneetkin tänne Elman kotikylään, jota
Joonas tohtori, hienon Vaasan poika (suomalainen sentään), sättii
kuolettavan ikäväksi ja yksitoikkoiseksi. Luulen melkein, että tuomarin
eristäytyminen on saanut aikaan jäykkenemistä ja apinoimista hieman
koko tänpuolen pitäjän seuraelämässä, varsinkin kuin vielä kankea,
epäluuloinen ja omahyväinen puoluehenki kaikkialla vallitsee.

Tohtorin kohdalla aina hieman epäröin, mutta sisään kuitenkin
elämänhalussani menen — menen Janus-naamalla, ja — jos uskaltaisin
käyttää niin korkeata attribuuttia, dionysisesti kiihoittuvana sieluna
tottuneena jo vähän joka osaan tässä maailmassa.

Molemmille olen tervetullut — toistaiseksi. Rouva on ihailijattareni,
sattuuhan sellaistakin elämän runsaudessa. Kunnia ei ole mikään,
hän on harvinaisen typerä ja väsyttävä olento. Siinä on jotain niin
kumman kalpeata ja vähäveristä koko ihmisessä, vaikka on muuten pyöreä
ja kukkea nähdä, rinta kovina palleina. Suuret ulkonevat silmät
tuijottavat naapuria tyhjänhyvinä, nenän paksu, kuollut motti töllöttää
kalpean pikku suun ja täystekohampaiden yllä. Ja hänen odottava,
kyselevä keskustelemistapansa! Tuntuu kun olisi saanut itsetiedottoman,
verettömän vampyyrin käsivarteensa, kunnes poski kalpenee ja jalat
alta horjuvat. Eiväthän rikassieluisetkaan naiset ole keskenään
hedelmällisiä kuin tuokion. Tylsyydestä ei hän tunne mistään moraalista
pahoinvointia, niin että joskus, kun esim. sattuu maantiellä kävelemään
papin rouvan ja kansakouluntarkastajan välissä, vaikuttaa hän ihmeen
viileältä, melkein aristokraattiselta. Tervehdänkin häntä hevosestani
koko voimallani silloin, huudahduksin ja kädenliikkein, melkein
yhtä rakastettavasi kuin kerran matkalla näin Gabriel D'Annunzion
tervehtivän — Janusnaamalla! On Elmalle kylmä tai lämmin, uskoton tai
uskollinen, aina pysyy hän samana lampivetenä, joka ei liiku eikä
kehity. Tiedän hänen vain pari kertaa eläissään suuttuneen jostain
pikkuseikasta, mutta niistä tulikin pimeät vihat, joita ei mitkään
järkisyyt ole voineet haihduttaa. Sellainen pikkuinen vaara siis hänen
kanssaan joskus, — kuten lammella ainakin.

Ja vielä pahemmin on hän tietysti tarrautunut mieheensä, jonka ikävää
ja väsymystä yhtä vähän kuin uskottomuuttakaan hän ei edes huomaa.
On siinä pari! Tohtori kiroilee toisinaan rouvansa höhlyyttä, ja on
saanut mielestään liian kalliisti maksaa myötäjäiset, apteekkitalon,
kuten myös hieman ennalta nautitun rakkauden, naimislupaukseen sidotun.
Itse kuuluu sentään intelligenssiin, omaa hieman nimeäkin maailmalla
musiikkiarvostelijana, paikkakunnan esteettisin seuraveikko. Kyllä
hän nyt jo vaihtaisi naisensa vaikka köyhään, mutta mielevään ja
viehättävään tyttöön. Sillä köyhän jos otti, piti sen ainakin olla
kaunis, että loisti! Joonaksen kaltaisia miehiä on paljon nykyaikana,
ei ole mikään poikkeus. Eivät lahjoinensa kestä aineellista taistelua,
myyvät itsensä. Ehkä aika on liian kova? Hänen kanssaan on kuin
kiikkulaudalla, milloin ylhäällä, milloin alhaalla, mutta ei hänen
paikanmuutoksistaan tunne luonnollista vastakohtain ja äärimmäisyyksien
välttämättömyyttä ja raikkautta. Sama lääkärinäkin, milloin erinomaisen
tarkka ja tarmokas, milloin suorastaan rikoksellisen veltto ja haluton.
Mutta kun hän laulaa 'O, du alte Burschenherrlichkeit...' unohtaa
kaiken ja on vähällä artistisesta ihastuksesta lentää hänen kaulaansa.
Ehkä jumala sitten on aikonutkin hänet joksikin edesvastuuttomaksi
musiikki-ihmiseksi. Miellyttävä ulkomuoto, vartalo sujuva ja malleva,
korkea pohjalainen profiili hieman pehmennyt, korkea otsa hieman
avuton. Huulet pienet, mutta pehmeät ja herttaiset. Siinä sitä jo
onkin! Välini hänen kanssaan ovat jo edellisestäkin päättäen mitä
keikahtelevimmat. Toisinaan on hän melkein ihastunut, toisinaan aivan
ilkimystynyt! Milloin kiittää milloin laittaa — usein ilman logiikkaa.
Sen pahempi! Ollen sitten vielä sangen altis suggestioneille, saattaa
seurassa tapahtua, että Joonaksesta tulee äkkiä selän takana Pietari
ennenkuin kukko kertaakaan kiekahtaa. Ja kuitenkin on hän valistunein
ja henkevin ihminen paikkakunnalla, ainoa joka senkään vertaa tulee
kysymykseen — niin hämmästyttävän köyhää täällä on. Ei todella
ainoatakaan, josta ajattelisi, no, tuo on mies!

Elma oli eilen kanttorilla neulomaseurassa, Joonas yksin kotona.

Eteisessä sanoin jotain, mikä itseänikin heti harmitti, että muka olin
niin kauan ollut keskihakuisuusvoiman vaikutuksen alaisena, että teki
mieli jo heittäytyä keskipakoiseksi —

Joonas luuli jotenkin olevan kysymyksen meijeristä, enkä tiedä, kuinka
tympäisevä väärinkäsitys siitä syntyi. Niin voi vain yksinäisyydessä
pingoittua.

Mutta pian säteilivät hänen pienet silmänsä herttaisesti jälleen, hän
olikin oikein hyvällä tuulella. Pehmeä, nauhoitettu kotipuku kohotti
hänen ulkonaista hienostuneisuuttaan, — ja hipiäkin, — hoiteleekohan se
sitä hajuvesillä oikein?

Pian istuimme kuten monasti ennenkin tohtorilan kauniissa ruokasalissa
(Elma ei saa edes oman huoneensa näköä määrätä) kahvin ja bolssin
ääressä. Katselen hänen atavistisia liikkeitään laseja ja pulloja
pidellessä, hänen suloaan ja liberaalisuuttaan tarjotessa — —

Alussa hän tavallisesti tekee pienen hyökkäyksen minun
'ihanteellisuuteni ja runollisuuteni' kimppuun, sanoja, joita minun,
kaiken maailman realiteettien tavoittelijan, on vaikea itsestäni
ymmärtää. Hän ärtyy nimittäin siitä, että vaikka joskus puhunkin
puoliavoimesti ja uhmaavasti naiselle hengenvaarallisista asioista
— en kuitenkaan, kuinka nyt sanoisin — — no niin, että arkioloissa
mieluummin olen: 'noli me tangere'! Tästä voisi puhua paljonkin, mutta
enpä huoli. Rakkauden järkyttävää suuruutta en voi pois resoneerata
elämästäni, mutta blajimaisuudet ja muut sellaiset salavihkaisuudet
jätän mieluummin toisille daameille. Tietäisinpä somia juttuja
varsinkin noista 'puhtaista ja siveellisistä'! Kumma muuten,
ettei naisella saisi olla uudistavaa voimakasta rakkauden elämää.
Katuojassa, jos hän sinne on joutunut, kyllä saa maata, mutta selitä
pyörtymistilastaan, parata haavastaan, koota jälleen ruumiin ja hengen
voimansa ja lähteä raikkaana eteenpäin kuten aamun ruusuinen lapsi,
ehkä lennossa uuden onnen sulka tavoittaa — — se kouraisee seurakuntaa
maksaa myöden. Wolfgang Goethe, kuinka monta kertaa voi ihmisen sydän
lyödä täysin valtimoin? Miksi et turmeltunut, kulunut sinä, kaunis,
monissa rakkauksissasi? Ei, rumat sisareni, te jotka näitä ongelmia
eniten pohditte, ja kovia pähkinöitä purette, ei turmellu se, jolla on
sähkö. Niin yksinkertaista, — sähkö vain! Sillä sähkö, tuli polttaa
liankin hiileksi ja iskee halulla aina uuteen ja kuivaan kohtaan, en
sanonut — uuteen kappaleeseen! Sillä jos kuivia ja koskemattomia kohtia
samassa riittää, on tulella aina jotain purtavaa, — jos ei, niin kuinka
silloin käy? Täytyy joko sammua tai eteenpäin, eteenpäin! Olkoon sitten
kysymys ihmisistä taikka asioista. Mutta eikö tämä ole samaa kuin
kehittyä, mikä voi tapahtua vain kokemuksen tietä. Ja olisimme täten,
harmillista kyllä, joutuneet korkeimman ihmispyrkimyksen uomaan —?

Nainen on kuitenkin itse totuttanut maailman siihen, että hänen
pitää heti sortua ja porata ainiaan ensi iskun saatuaan. Miksei
sitten mieluummin yhtenä hehkuvana yönä tukahuttaa itsensä ruusuin ja
kukkasten morfiiniin, juoda kaunis ja korkea jäähyväismalja elämälle?
Jäädä tänne ontumaan ja laahaamaan, aina sama rumuus, kurjuus ja
häväistys kintereillä — en rakasta!

Tällaisia itiöitä on meidän välisissä keskusteluissamme ilman että
niitä oikein loppuun kehitetään. Joonas luulee enimmäkseen, että
minä laskettelen paradokseja lukemastani. Ei hän eikä kukaan täällä
ole nähnyt minun sieluni verholehtien taa. Sillä jos on onnistunut
jonkun syvän salaisuuden säilyttämään ja saanut sen itsellensä
korkoa kasvamaan, on pääoma jätettävä mieluummin koskematta —
rintaperillisille. Absoluuttinen ehto ei se kuitenkaan ole. Onhan monta
keinoa käyttää hyväkseen tuskansa omenoita. Absoluuttisia ehtoja ei
viisaalla elämällä ole.

Joonas pilkkaa minua rohkeuden puutteesta! Poikanen, poikanen,
suomalainen mies! Tässä maassa on usein nähty, että naiset ovat
henkisesti rohkeampia, että nainen voi valjastaa sielunsa pedot eteensä
ja kiitää halki erämaan ohi — toisten petojen! Kelpaako kuva, Joonas?
Kyllä ymmärrän, että herra tarkoittaa nautintojen rohkeutta, mutta
mielestäni kaikkein suurimman rohkeuden vaatii ihmeellinen elämä,
kokonaisuus itse ja sillä kohdalla — kumpi jätättää? No, jaa! Noita
aiheita, joita herrat mielellänsä viljelevät köyhän yksinäisen naisen
kanssa (ruma sana), jolla on pisara tempperamenttia —

Mutta kun pääsemme etuvartiokahakasta, on Joonas jo paljon asiallisempi
ja miellyttävämpi.

Hänen hieno muototajunsa pitää minut sangen terveellisellä tavalla
hereillä. Onhan aina vähän kirvelevää vaillinaiselle ihmiselle, kun
toinenkin näkee kauniin ja ruman, mitat ja suhteet, — ihanteen,
vaikkei muussa kuin nenänrakennuksessa. Maalaustaidettakin,
kaikkein ekspressionistisinta Joonas ymmärtää paremmin kuin moni
ammattiarvostelija meillä.

Nyt kerron ihmeen. Kerran näin hänen silmässänsä kyyneleen. Hän istui
illalla puutarhan penkillä ja itki. 'Jos käsittäisit...' vain virkkoi,
ja siihen vaikeni tuijottamaan...

Jos se kyynel nyt sitten on joku kriteeri. Olen nähnyt ilkeiden
itkevän, olen kuullut laulavan pahojen...! Mutta liikuttavan
vaikutuksen joka tapauksessa tekee, kun mies itkee, ja samalla niin
kumman pelottavan. On kuin koko maapallon rakennus olisi jollain tavoin
irtautunut liitteistään, jumala voimaton. Sillä jos ei mies voi, niin
ei sitten kukaan.

Alakuloisena palasin Joonaksen luota, syli tyhjää täynnä. Turhaan taas
olin lähtenyt kyliltä elämää hakemaan. En saa hänestä edes ehjää,
koossapysyvää miesystävää, en mitään tulevaisuuspitoista. Hänen
tarjoamansa välit ovat naisen ryöstöviljelystä.

Omituista, onkohan suomalainen maskuliini todella kaikkialla niin
heikko, sieluton ja henkisesti intohimoton, jollaisena minä sen
tunnen. Eihän minulla tosin ole ollut onnea onnen kanssa. Onneani
voisin paljon sättiä, siitä voisi puhua inhoittavia aivan! Mutta kuin
tyhjiä tyttölapsia nuorukaiset enimmäksensä ovat, joskus — hysteerisen
oikutelevia hypokondrikoita! — tai vanhoja petollisia, omaa etuansa
mitä pikkumaisimmin katsovia vaimoihmisiä. Filosofi on näes opettanut,
kehen vertaamalla ammennetaan ne kaikkein katkerimmat huonon attributit
ja etukoristukset! Naislaadun rinnalla vilisevät vielä kivet ja kuivat
kannot, pienet ja suuret pedot! Miesjumalata ei näy missään, häntä,
luomakunnan kruunua! Miehuullisimmat vaikutukset — — joskus matkalla,
junan vaunussa tai laivan kannella, ovat menneet ohitseni kuten tuoksu
vain — —

Hajamielisenä ajelin kotiapäin. Sulo ja Vappu hevonen sulivat
tietoisuudessani kuin yhdeksi samanarvoiseksi olennoksi — —

Mutta etupihalla jo vähän katastin talliin päin —

Ja keittiössä sain viedä käden kauhusta sydämelleni: tuomari oli
palannut ja hänen mukanaan tullut poika, maisteri Eric...



Yöllä...

Ikkunani lojahti auki... nousin ylös yöpuvussani roikkumaan ulos
ruudusta, ohi kukkivain pelargonien...

Lämmin leyhyy kuin käden hively kasvoilla... kuin viima vie sieluani,
vilisevä, polttava, tummakuvainen virta! Hermoni ovat niin sekaisin,
etten saa unta...

Kummallista... nyt siellä puhuvat vaikenevimmat äänet, nyt siellä
laulaa suljetuimman laulurastaan suu!

Tällainen yö... kun tähden Maan tanssi melkein tuntuu avaruudessa,
kun melkein on, että nyt, nyt juuri keinutaan isolla laivalla kohti
sinisten tuntemattomuuksien kaukaisia kiiltotulia —

Tuolla sekametsän tummapiiloinen hämy, tuossa tuoksuva heinäniitty,
jonka yllä viime lintu vihreätä iltataivasta vastaan kuin paikallaan
räpyttää ja laulaa. Ja nuo kaikki pellon arot ja pientareet, joilla
pikku pensaat kilvan töhkii, joka päivä työntäen uusia sorkkia ja
kinttuja, jalkainsa juuressa ilmoille nousten tuhanten apilain ja
orvonkukkasten salaiset kaihot... mitä ne kaikki tahtovat? Vedenhenki
leijailee rantojen lomassa kuin asioilla sekin...

Tällainen yö... tällainen ihmisen yö... kun kaikki sisäinen lähtee
paisumaan ja irtautumaan, kun se vaatii oikeutensa toimia ominpäin.
Mitä se tahtoo? Onneansako? Kuten nainen tai rihkamakauppias! Ei onnea,
lapset, sillä onnea ei ole, tai jos sitä on, on se vielä pahempaa kuin
onnettomuus! Sitä avaruudenatoomia se vain etsii, jonka hän painaisi
rintaansa vasten tällaisena yönä, sitä avaruudenatoomia, joka eniten
olisi hänen ja kauimmin hänen luonaan pysyisi.

Sitä ihminen tällaisena yönä etsii...

Onkohan niillä missään tähdessä niin kummallista kuin täällä Maalla,
onkohan missään niin kipeänihanata...?



Maisteri Eric...

Onhan se, onhan sitä siinäkin!

Ei hän nyt aivan ollut se kaunokainen, se poikaruusu, jonka
lapsuudenkuva lupasi, — liekö parempi ja elävämpi näin? Ei ole aivan
solakkakaan, hyvän joukon alle isän mittaista miestä. Sen sijaan
harteva ja tavattoman varma ryhdiltään, yhtaikaa painava ja sulokas.
Kasvot puhtaat ja jotenkin miehekkäät, hipiä niin ruusuinen ja
hienosyinen, että sen edessä nainenkin aivan harmittelee. Ja muuten,
juurevuutta niissä myös on, sekä henkistä että ruumiillista, aivan
kuin hän liikavoimin tekisi kaiken mitä tekee. Puku ja ulko-asu
täysin eurooppalainen, — eiköhän nuo kravatit olleet yhtä aistikkaat
ja loisteliaat kuin kerran kertoi minulle eräs Levertinin ystävätär
suuren Oscarin kauluskoristeiden olleen. Mutta harmaankirjainen puku
oli hieman, aivan hieman nukkavieru kyynärpäistä ja taskun läpät niin
tottuneesti sisäänpäin.

Hänen käytöksensä johti jollain tavoin mieleen Ferdinand Lassallen,
ritarillisimman Euroopan miehistä. Ensi hetkestä oli maisteri Eric
omituisen valpas, kuulostava ja varovainen, talousneidillekin
erinomaisen lahea ja huomaavainen, muutamat juttunsa ilmeisesti
aiottu naisen huvittamiseksi. Hän kuin kohotti korkeimpaan potenssiin
läsnäolevainkin herkkyyden ja hienotunteisuuden. Joka liike, joka ilme
muuttui tärkeäksi hänen aikanaan — sydämessä heräsi kuin syntyperäinen
prinsessa! Ja silloin tällöin heitti iloisen vakavan puheensa joukkoon
jonkun maailmanmiehen rohkeamman pilan, jonkun väkevämmän mausteen, —
ei ole naisellinen tuomarin poikakaan! Mutta äkkiä saattoi myös katsoa
kylmästi ja kysyvästi, kuin olisi keksinyt jonkun vian, jonkun kaulan
suolakupposen! — mikä ei ollut aivan tuores eikä kuten olla pitää! —
ja seuraavana hetkenä oli ritarissa tapahtunut ylimeno diplomaattiin —
levottomaksi, hienon pahoinvointiseksi tehden —

Hieno herra, hienoin, mitä olen Suomessa koskaan nähnyt!

Ja tuomari oli myös mies poikaansa näkemään ja kuulemaan. Teki hyvää
tämä ukolle. Sille ilmestyikin poskiinsa hiljaiset myrskynmerkkinsä.
Kumma sentään, kuumenee noin kainosti omasta lapsestaan —

Noustessa pöydästä kiitti maisteri kädestä sekä isäänsä että minua. Oli
sekä hyvä, että hyvää kotona.

Herrat astuivat parvekkeen ovelle, jotka Rosenberg kiihkeästi
työnsi auki. Kaidepuulta riehahti heleä intiaanikrassi vastaan kuin
mahdollisimman rehevästi tervehtiäksensä nuorta isäntää, joka oli
palannut kukkain loistavampain siskojen luota. Ja rannan hämystä
muutamain haaveellisesti yli tukiensa riippuvain marjapensaiden takaa
kohosi humalamaja, laki kullassa kuin joku unohdettu onnen temppeli.
Vastarannan viileä iltavesi nukkui vasten metsänrintaa, joka oli
pukenut mustat kasvonsa rubiininkarvaiseen harsoon hetkeksi ikävänsä
unohtain. Puutarha iltavalaistuksessa oli kuin hieno pohjoismaalainen
rokokonovelli... joka vain odotti haravoiduille käytävilleen
nuoren jaloittelevan herrasväen... rouvan pöyheän hameen helmassa
nelikertaiset rimssut...

Herrat menivät halliin polttamaan sikarinsa ja sinne vietiin kahvikin.

Kuulin maisterin sanovan:

— Hon ä' ju ganska söt, o' mycket snäll, sku' ja' tro, vår nya
hushållsfröken!

Hm!



Viidestoista päivä.

Aamu oli sytyttävän kaunis! Suoraan vuoteesta syöksyin uimaan, niin
että paljaat kynnet vain kapisivat kuivaa savikkopolkua vastaan.

Mutta vilpoisa polku, joka kääntyi uimakopin kohdalla, vei ja vetikin
eteenpäin. Jalkaterä sukelsi kosteaan rautalehteen, kastikasheinä
raapasi nilkkaa, sätkynkukkaset heiluivat jo korkeina kultapisareina
yli muun nurmen, — ah, sellainen se polku, että teki mieli painua sitä
pitkin, syleillä sitä ja maata ja ruohoa ympärillä, huutaa ja potkia
ilosta ja onnesta!

Järvi loppui Isoniemen rajalla rutaiseen hettoon, missä relleitten
sammakonkukkain valtamallia vedessä pienet puntarpäät vilisivät
tiheässä kuin musta papusoppa. Kyllä sammakonsääriä saatiin, kuten
kaikkea muutakin tänä vuonna. Pieni joki juoksi järvestä metsäänpäin,
maa muuttui kovaksi ja kumpuilevaksi kasvaen siroja nuoria näreitä.
Välkkyvän lehdon halki juostessaan alkoi jokipuro pikku koskina
lirittää muodostaen kuohupaikkojen välille hiekkaisia syvennyksiä kuin
valmiita kylpyammeita. Sellainen jääkylmä, läpikuultava amme oli tänä
aamuna päämääräni... ruumiini oli terve kuin tappi.

Vanhaan latolaasuun riisuuduin, ja hupsis! Siellä jo limaisten kivien
keskellä karmivassa vedessä velloin.

Juuri kuin parahiksi olin päässyt takaisin paisteiselle rantakivelle
noukkimaan aivan äidillisen rauhallisesti pois vesitoukkia märältä
martioltani, niin siihen minun ihana tahitilaiselämäni päättyi. Sain
kiireesti poistua latooni, — joku ylioppilasnainen tuli vastarannalla
lepikon lievettä, onkivapa olalla. Koskei hän minua huomannut, vaikka
pidin kohtuullista meluakin — ei ollut se mikään havainnontekijä
liioin, — niin annoin olla, jatkoin vain kiireesti pukeutumistani...
Suoraan sanoen, se tyttö oli vasta jolsa! Vartalo kouraantuntuvine
luineen taipui hieman etukumaraan, ja pitkät kasvot toivat väkisinkin
mieleen hevosen pään tai näverretyn neljänneskuun. Yllään oli hänellä
jotain ruskahtavaa pien'kirjaista vaatetta, mikä huonosti sopi hänen
laikulliseen hipiäänsä, kuten likaisen vaalahtavaan tukkaankin. Vanha
voitunut ylioppilaslakki oli painettu reuhtakorvia myöten päähän,
ja ilkeän näköisinä koukertelivat paljaat varpaat kosteain savisten
helmain alla. Helmat joutuivatkin veteen huuhdottaviksi, kun hän sen
enempää itsestään välittämättä istahti kahareisin kivelle onkimaan.
Hupaisen pelottava olento todellakin, jonka pienissä silmissä paloi
villi fosfori. Mutta oli hänessä jotain somaakin, nimittäin suu.
Mehevä, kokeellaan oleva ylähuuli ilmaisi primitiivistä tunnetta
ja kiihtyvää temperamenttia, huulten värikin oli kirpeänpunainen.
Suun ja silmäin tuli sen vaikutti, että hänen rumuutensa muuttui
vetovoimaiseksi, että ikäänkuin kauhussa naurain seurasi hänen huimia
eleitänsä ja animaalista elinvoimaisuuttaan.

Olin jo melkein valmis, kun taas lehdossa rasahti, hieman toisaalla
kuin äsken, taittui kuin hauras lepänoksa. Ja aivan kuin jossain
huononpuoleisessa laatukuvamaalauksessa aukenivat nuoret lehvät ja
puoliväliin tukevata varttaan näkyi maisteri Eric, hipiän ruusuineen,
panama päässä. Osasipa paikalle! Oli tietenkin herkuttelemassa
aamunraikkaudesta hänkin, — se on hämmästyttävän varhainen muutenkin, —
ja vaelteli luultavasti poikuutensa lempipaikoilla. Ei voinut ajatella
koomillisempaa vastakohtaa idyllisessä luonnossa kuin nämä kaksi, outo
ruma naisylioppilas ja meidän hienon hoidettu diplomaattinen maisteri,
joista sattuma, julmin jumalista, nyt halusi tehdä surkeata pilaa.

Nauroin latoni nurkassa, en ääneen, mutta kuitenkin koko ruumiilla
kiemurrellen. Oli niin pallomaisen kevyttä, kun ei tässä tarvinnut, ei
oikein sääliä, ei kadehtia, ei olla mustasukkainen.

Tapasi prinssi nyt prinssessansa!

Se hämmennys, joka maisterin kasvoille hetkeksi kuvastui, katosi
nopeasti jäljettömiin heti, kun tyttö käänsi häneen katseensa vihreän
piston. Luontevasti, hieman huvitettuna sentään, astui herra esiin
hattuaan kohottaen ja kysyen jotenkin tutunomaisesti, mitä Isoniemeen
kuului?

Isoniemen neiti siis! Ja ne olivat keskenänsä tuttuja!

Voi, sieluni, kuinka toisennäköiseksi olin isoniemeläisen kuvitellut!
Tämä oli kai nyt se nuorempi, Saimi niminen, joka luki lääkäriksi.

Maisteri istahti läheiselle kivelle, ja solkenaan lähti keskustelu
sujumaan.

— Kalassako?

— Jos saisi jonkun tintin?

— Taidatte olla hyväkin onkimies?

— Joka on hyvä yhteen, on toiseenkin.

— Jopa tuli!

— Ei tullut! Mutta nyt — ja nyt — heet siinä — tule, tule vaan!

Tytön ylähuuli kohosi itsetiedottomasti yhä ylemmä paljastaen keltaiset
hampaat, sikin sokin suussa kuin jähmettynyt myrsky. Hyvä, että oli
noin itsetiedoton ja piittaamaton muodostaan, sillä melkein helpotti
katsojaa —

— Siinä ja siinä!

Hän veteli melkein perätysten muutamia hyviä ahvenia maisterin
naurahdellessa hänen innolleen. Pian puhelivat he kalastuksesta
ylimalkaan, ja väittelivät, mistä ja miten kutakin laatua oli parhain
pyytää. Isoniemen neidillä näytti olevan suurempi tuntemus ja kokemus,
mutta kyllä hän myös intohimoisen itsepäisesti puoltaan piti, pyrkien
kuin todenperää sulamattomasti näyttämään olevansa miestä etevämpi.
Sitten johtuivat he neidin lääketieteellisiin opintoihin, — tämä luki
paraillaan kalojen pääkalloja. — Nyt vasta hän oikein alkoikin loistaa
alalla, joka oli toinen kuin puhetoverin.

Olisi pitänyt jo aikoja lähteä ladostani, mutta hirvittävän noloa
oli kömpiä nyt enää esiin piilosta. En olisi uskonut niiden hullujen
rupeavan vielä keskustelemaankin!

Neidin jyrkkä ja särmikäs väittely näytti maisteria hiukan kuitenkin
kiusaavan, kovin vähän oli hän tottunut näin suorasukaiseen, puoleksi
hävyttömään tapaan. Mutta yhä oli hän kuitenkin huvitettukin. Alkoi
kysellä osakuntaelämätä — nehän olivat tietenkin osakuntatovereita! —
Siitä ja siitä ja päätyi viime vuoden taidenäyttelyihin Ilmeni nyt,
että maisterin käsitys tauluista voitti, ollen paljon maalauksellisempi
sentään kuin neidin, joka naturalistisen matemaattisesti hylkäsi kaiken
mikä ei ollut luonnon pienois-jäljennös. Mutta olisipa Joonas tohtori
mukana ollut, hän olisi taas nutistanut Ericinkin — sellaista se on,
tiedon ja taidon laita, suhteellista kaikki.

Mitä enemmän neiti sotkeutui väkivaltaisiin syllogismeihinsa, sen
hienotunteisemmin koetti Eric herra niistä päästä, varmana itsestään,
yhä diplomaattisemmaksi kylmeten.

Notkeasti siirtyi hän ihailemaan neidin mainiota puhekieltä — se
saattoikin olla hänen mielenkiintonsa syy. Sanoi tänä kesänä aikovansa
täydellä todella suomen kieleen perehtyä ja kutsui neiti Isoniemeä
käymään kartanossa.

— Oletteko kaikki sisarukset kotona? hän vielä kysäsi.

— Kotona ollaan!

— Tulkaa sitten kaikki! Tulkaa pian, tehkää minulle se ilo ja kunnia.

— Tulkaa tekin kerran meille, vastasi Isoniemen tytär sen enempää
kursailematta.

He ottivat kädestä jäähyväiset, ja neiti heitti vielä hänen jälkeensä:

— Hei sitten vaan!

Maisteri pysähtyi naurahtaen, etsi kuin jotain vastaan, ei löytänyt,
kohotti vielä kerran hattuaan ja katosi lepikkoon.

Isoniemen neiti istui vielä hetken onkikivellään, mutta kyllästyi
kesken kaiken hänkin. Nousi pois, hypähteli ja harppi rantakiviä niin,
että västäräkit ja räkättirastaat ympäristössä lentoon pyrähtelivät.
Märät ristiruudulliset helmat takertuivat sääriin, limaiset ahvenet
pyyhkivät sivuja —

Pääsin pois, olinkin niiden kanssa jo kiusaantunut.

Päivä paahti. Sätkynkukkain terät loistivat sulana kuin voi. Joku
sudenkorento tupsahti lennostaan veteen! Lauloi ja luritti lintumaailma!

Bakkanttisen riemukkaasti nostin käsivarteni ilmaan. Kuinka ihana,
hauska ja hullu oli elämä! Miten olisikaan nyt kieppua piiritanssia
tuolla vihreällä alaniityllä pajupensaitten ympäri — — panien ajamana!

Äkkiä pisti tuska — voi, Pohjola ei ollut luotu dionysisiä riemuja
varten —!



Yhdeksästoista päivä.

Ja pian ne sitten tulla tuohahtivatkin Isoniemestä. Maisteri oli
puhunut tuomarin kanssa kutsustaan jo samana aamupäivänä, kuten
sitten kuului naapuriin soittaneenkin. Kohdattuaan Saimi neidin oli
hän täydellä todella joutunut suomen kielen lumoihin, niin että tämä
vierailu näytti sopivan hänen tarkoituksiinsa.

Olin keittiön ikkunassa, kun nuo nyt niin jännittävät isoniemeläiset
tulivat rannasta oikopolkua.

En sano nyt mitään, mutta silloin huudahdin jotain sen tapaista kuin:
karnevaali! Ja sain samassa kuin valerianaa iki-rauhaksi, mitä tuli
sen joukon suruihin ja murhenäytelmiin. Ei toisiin näy mikään mitään
vaikuttavan, ei tapahdu heille mitään... verikosto lienee Suomessa
muutenkin kohmettunut käsite —

Saimi kulki etunenässä, hampaissa timoheinän korsi, kuin innokkaasti
johtaen. Hänellä oli nyt yllään musta alapuoli ja valkea
merimiespusero, kukallinen olkihattu hieman takaraivolla. Hänen
ympärillään oli kuin jotain 'Priki Eufrosynen' säveltä ilmassa, sen
läiskyvää, hurjaa komiikkaa. Jos olisi ollut nuori mies ja muuten
aivan saman näköinen, vannon sen, että moni tyttöhupakko olisi häneen
päätäpahkaa rakastunut, niin väkivaltaisen iloisen vaikutuksen hän teki.

Maisteri neiti, kuten häntä kutsuttiin, vaikkei valmis ollutkaan,
kulki lihavana laihan Saimin jälessä, hitaasti ja hillitysti eteenpäin
madellen tupakanruskeassa pyhähameessaan. Ei ollut juuri korea sekään,
kovin tummakuteinen ihminen, vartalo paksu tamppu. Ja kun sisar
paremmin päästi hänet näkyviin, aivan kammahdin kasvoja, ulkonevine
silmineen sammakkoa muistuttaen. Mitään valkoista ei ollut hänellä
kaulassa, kuten hienon naisen tapa vaatii, sen sijaan rinnassa suuri
kultakiemurainen brossi, ja kukallinen olkihattunsa istui päässä vähän
hieman a la Vilhelmiina Väisänen. Savolaisperäisiähän ne muuten ovatkin
nämä isoniemeläiset. —

Viimeisenä asteli Santtu veli, kuvanveistäjä, hento pitkätukka
Väinämöinen, harmaa mekkopuku yllä, jaloissa virsut. On kuulemma kaksi
vuotta nyt esiintynyt noin sekä kotona että kylässä. Poikasta vaivaavat
vuoroin etnografiset, vuoroin uskonnolliset haaveet, ja hänen ehkä
noin hieman alle keskinkertaisen suuret taiteelliset lahjansa kärsivät
pahasti niistä. Kasvoiltaan näytti nuorukainen olevan puhdas kuin
kielo, silmät pyöreät ja tietämättömät, suu pieni ja hentomielinen,
— pikkuinen poikakaunotar, joka teki huutavaa vääryyttä sisarilleen.
Että samasta mättäästä saattoi nousta noin erilaisia —! Kuvanveistäjä
pysähtyi puutarhurin luo kyselemään uusia ruusulajeja, jättäen
sisarensa yksin jatkamaan pääkäytävää ruokasalin parveketta kohti.

Maisteri Eric seisoi jo paljain päin alimmalla portaalla vieraitaan
vastassa, allekirjoittaneen pysähtyessä oville, jotka Rosenberg oli
työntänyt selkoselälleen. Saimi neiti tuli harppien vallattomasti
ylös portaat ja puristi yhtä tuttavallisesti minun kättäni kuin oli
äsken maisterin puristanut. Rosenbergillekin heitti kimpun aito
suomalaisia käänteitä, joihin, ja jo puhuttelemiseenkin tämä oli
hämmentyä aivan, Ericin hauskasti nauraessa — — Ja ruokasalissa eli
varsamainen tyttö kuin kotonaan kiertäen ympäri seiniä. Saimin tapa
ei ollut niinkään hullu, hän virkisti mieliä pelottomuudellaan ja
kaikkipolkevaisuudellaan. Olisin vain suonut hänelle tuomarinkin
ravisteltavaksi, mutta siitä ei tullut mitään. Tämä oli sulkenut
itsensä kirjaston viimeiseen komeroon, kuin ollut ei ois' häntä lain!

Eric herra tarjosi portaita noustessa käsivartensa Isoniemen
vanhimmalle neidille, mutta tämä ei siihen kansanomaisuudesta tarttunut.

Toisen kerran kammahdin neidin ilmettä, kun tämä ojensi kylmän,
piittaamattoman kätensä. Tavassa ja kosketuksessa oli jotain
luonnottoman poistyöntävää ja halpelevaa. Oliko hän vasten Saimia
itsetietoinen epäonnistuneesta näöstään ja liian ylpeä itseään
tyrkyttämään —? Mutta sisällä sitten, heti kun hän alkoi puhella, tai
pikemmin vastaili muiden puheisiin, oli vaikutus jo hieman edullisempi.
Ilmeni jonkinlaista pidättyväisyyttä ja tuoreutta väitteessä, vaikka
vastaankin sanoi, — hän sanoi alunpitäen melkein yksinomaan vastaan! —
jonkinlaista taidokasta sanoilla miekkailua. Hyvä oli! Äänenkäytössäkin
toisinaan joku miellyttävä, verhottu tummuus, mikä hyvin sopi hänelle,
kuten joskus ilmekin, joka oli kuin eri maailmojen lukko. Pian huomasi
edessään olevan tavallaan uuden ihmisen, joka ei sievistellyt eikä
moralisoinut aivan keski-ikäisen naisen tai vanhanpiian malliin. Jotain
savolaista laissez-aller, mikä ei ole aina heille häpeäksi! En tiedä,
kuinka tämän ensimmäisen vaikutukseni kuvaisin, minussa herätti tämä
nainen sisäisen huvintunteen, hiljaisemman ehkä kuin sisar, mutta
kuitenkin paradoksaalisen keikkumishalun, — niin kuin eivät he olisi
olleet naisia oikein kumpainenkaan. Samalla kun oli varuillaan ja itse
jossain ilmavammalla oksalla, teki mieli koketeerata heille, varsinkin
esteettisemmin oppineelle Hanna neidille, houkutellaksensa hänestä
esiin koko sielun kameleontin, jonka vaistomaisestikin aavisti hänessä
olevan. No niin, ne ovat sellaisia epämääräisiä tuntuja, eihän tiedä.

Kuvanveistäjä Santtu Isoniemi pääsi viimein sisään. Ruumiinsa
sirorakenteisuudesta huolimatta oli hän kömpelö liikkeiltään. Tervehti
kankeasti suurella punaisella kädellä, ja kun tarkemmin katsahdin
hänen immyt-kasvoihinsa, niin silmät närästivät, katseenluonti oli
omituisen heikko ja hämillinen, suu leveni nauraessa avuttomasti
poskiin, työntäen nahkaa rumiin levottomiin uurteisiin. Illan kuluessa
kävi selville, että hän oli Isoniemen lapsista kiltein, suoden hyvää
kaikille, tuomitsematta maallisia tai taivaallisia. Hän se näytti
ajattelevan eniten köyhiä alustalaisiaankin (Hanna neidistä kävi myös
jonkinlaisen huolettoman anteliaisuuden maine, tiedän Henriikalta)
tukien heitä persoonallisilla neuvoilla tai pienillä lainoilla —
hyväksikö, hedelmiksikö, en tiedä. Kaikesta huolimatta hän oli niitä
väsyttäviä ihmisiä, ellei nyt juuri niin herpaannuttava kuin tohtorin
Elma.

Kokouma kuriositeetteja!

Maisteri Eric, kuten edeltäpäin arvasi, oli loistavan moitteeton
isäntä. Ei nähnyt kukaan hänenkään kasvojensa ruusuisen verholehden
taa. Isoniemeläiset puhuivat paikkakunnan tuoretta, kuvarikasta
kansankieltä, ja nuori tiedemies tähtäsi niin tarkasti heidän
huuliinsa, kuin olisi niiden välistä vain kultakimpaleita putoillut.

Varsinkin Saimi ja maisteri papisivat vilkkaasti keskenään.
Kohteliaisuuksia ei tässä seurassa näyttänyt rupeavan satelemaan ja
— kohteliaisuudesta oli herra Erickin olematta kovin kohtelias. Hän
solmi Saimin sanat kuten aikuinen solmii taistelevan lapsen kädet,
mutta lääkärinkandidaatti ei antanut perää nuoresta viisaudestaan.
Nauroimme, — neiti Hanna Isoniemi myös. Silloin äkkiä kolmannen
kerran häntä kammahdin. Neidin suuri lihainen suu oli hillittömästi
avautunut, ja vasemmalla puolen roikkui pitkä, peloittava kulmahammas,
raatelevan näköisenä. Tottapa oli ilmeeni outo, koska hänkin totistui
ja ääneti tuijotimme toisiamme kuten kaksi eri rintaman yllätettyä
vartiosotilasta —, kunnes hän sulki suunsa ja hampaansa aivan kuin
pistetään miekka tuppeen. Siitä huolimatta jäi terä väijyvästi näkyviin
alahuulelle. Se vaikutti kuin villin huonosti kätketty ase. Kuin
pahasta painajaisunesta havahdin Ericin ehdottaessa, että vieraat ehkä
halusivat nähdä yläkerran taidehallia.

He nousivat —, ja minun oli poistuttava hetkeksi keittiöön,
emäntävelvollisuuksiini. Silmäini edessä väikkyi yhä tuo atavistinen
hammas. Kuka sen oli hionut? Millaisten ominaisuuksien kera ilmestyi se
uudestaan?

Kun palasin, kuului ylä-hallista sellainenkin nuoha ja nauru! Nyt
oli tapetilla jälleen maalaus. Santtu ymmärsi enemmän taidetta kuin
molemmat sisarensa, hän ja Eric olivat usein yhtä mieltä varsinkin
Saimia härnäillen. Sen sijaan päästelivät molemmat naiset verrattomia
sanansutkauksia, joiden rinnalla veljen panokset tyyten kalpenivat.

Maisteri Erickin silmät aivan loistivat, terät suurina. Huomasin,
että hän Saimin kanssa puhuessa, katsoi tätä vapaasti ja huvitettuna
kasvoihin, mutta vanhemman sisaren ohi hän tähtäsi usein hieman ilmaan
tai maahan — — siinä oli jotain vaikeata —

Taulujen ja jäljennösten edessä kiihtyi keskustelu itsestään. Hallin
pöydillä ja hyllyillä oli mielenkiintoisia kirjoja ja teoksia, joita
availtiin. Seuran ihmiset tutustuivat toisiinsa vauhdilla, päistikkaa
aivan! Hanna neiti rupesi jo itse puhumaan, ei tarvinnut enää puhuttaa.
Hiukan riehaantuikin, antamatta toisille oikein suunvuoroa. Eikö se
hillitty sen syvemmällä ollutkaan? Ja hänestä tuli esiin uusia puolia
hänen kadottaessaan paljon ensihetken vaatimattomuuttaan. Eikä hän
vaatinut ainoastaan ääntään kuuluville, vaan sanoilleen yht'äkkistä
auktoriteettia, nyökkien omituisesti päällään, koskettaen kerran
nyrkillä pöytäänkin. Kaikki rupesivat häntä katsomaan ja pidinpä
korvani auki jotenkin sekaisin tuntein, mutta yhä huvitettuna myös.
Opissa hänet voitti mies, maisteri Eric, melkeinpä muistitiedossa
Saimikin. Mutta hänellä oli jotain muuta. Saimme vähitellen ymmärtää,
että hänen auktoriteetin vaatimuksensa perustui johonkin maailmaan
maailmojen takana, jonne me muut muka emme ulottuneet, että hänellä
oli joku arvojen arvo, jota me muut emme tavoittaneet. Hienoa! Mitä
se mahtoi olla? Katselin hänen kömpelöä, epätarkoituksenmukaista
ruumistaan, missä ei paljon kulttuuripyrkimysten jälkiä näkynyt.
Eikä puheistaan päättäen aistimissa liioin, silmässä tai korvassa,
mikään erikoinen herkkyys tuntunut. Mitähän korkeinta sellainen paksu
ruumis kykeni niin viekkaasti kehittämään sivu muilta etevämmillä
työaseilla varusteluilta ruumiilta, joilla oli sekä näkevät silmät
että kuulevat korvat, tarkoitan sisäisesti, sielullisesti myös. Hm —
— vapaamielinen uskovainenko, niitä on sellaisiakin? Uskotaan päälle
vaan kaikenlaiseen olemattomaan hönkään. Kummallisesti hän myös vainusi
meissä toisissa ahtautta ja ennakkoluuloa — sellaisiakin laajoja
sieluja myös on! Naurahtelimme —, Eric teki minut pari kertaa aivan
hurmaavan onnelliseksi, heittäessään ymmärtäväisiä sivusilmäyksiä, —
ei mennyt hänellekään päähän tämä taika. Varsinkin erotiikan alalla
Hanna-maisteri härnäili meitä, — kun ennättikin! Mutta Eric kääntyi nyt
häntä aivan päin, silmät avoimina ja hieno hymy huulilla ällistymättä
lainkaan. En usko, että neiti empiiristä tietä puhui rakkauden
ruumiillisimmista puolista, vaan puhui kuten kuvitteli, varhaisvanhan
lapsen tavoin. Ja siksi menikin hieman honkiin! Mutta hänessä ei aivan
ilmennyt sitä aistillisen rakkauden kauhua, mikä tekee melkein kaikki
ihmiset pohjoismaissa kaatuvatautisiksi aivan. Rakkauden ruumiillista
luomisvoimaa ei näyttänyt häpäisevän, ei siis ehkä ole eroottisissa
aivan 'kansaa'. Hän päinvastoin myönsi, puoleksi lapsellisesti puoleksi
kyynillisesti, kaikki loppuun asti ja kelle tahansa. Neiti parka!
Ei aistillinen rakkaus ole niin helppoa, ei edes kauneimmissa ja
onnellisimmissakaan tapauksissa pelkkää herkkua! Ei, ei mielestäni
koskaan kansalle vapaata rakkautta, se on harhanäkyä aivan, peloittavaa
velttoutta. Rakkaus, jos mikään, on vapaitten henkien etuoikeus,
ylimysten omaa. Niin! Mutta nämä Isoniemen neidit eivät olleet lainkaan
kainoja — naimattomat ihmiset! Mutta kainouden puute on samaa kuin
tulen puute. Eroksen vihityt eivät kerskanneet ja levitelleet tietojaan
juuri noin kylmäverisesti. Liian räikeät väitteet merkitsivät jotain
hermotylsyyttä alla, jotain fysiologista mahdottomuutta — neidin
kerrassa karkea lantiorakennus — — — Loppujen lopuksi vedin kuitenkin
johtopäätöksen, että eroottinen momentti ja sen ymmärtäminen sitten oli
yksi hänen arvojen arvojaan, josta hän niin ylpeili — —

Siinä kesken kaiken Saimi huusi:

— Tuo teidän mamseli on niin tuhma, että se on oikein söötti! Ja
äkkiarvaamatta sieppasi hän minut vyötäisistä, heitti olkapäilleen kuin
riepuvauvan ja lähti kuljettamaan ympäri hallia. Kiitin ja siunasin
sinä hetkenä, että keväällä ensi palkastani sain postijälkivaatimuksen
ulkomaalaisesta magasiinista.

Keskellä huumaavata melua ilmoitti Lempi teen olevan katetun
alahallissa.

Kuuma meille tuli! Ilma oli täynnä mitä erilaisimpien sähköjen
ristiriitaa. Tai olimme kuten vieraat kemialliset ainekset astiassa,
jotka voimatta yhtyä, kiertävät toisiaan pyörteessä ja huumeessa.

Olisihan voinut koettaa sanoa jotain ratkaisevampaa, mutta ei käynyt
verholehtiänsä repimättä. Kuinka kipeätä tekee toisinaan avomieliselle
sielulle vaikenemisen pakko.

Sitäpaitsi ei maisteri Eric olisi voinut kuulla talon palvelijahengen
liikaa viisastelevan, selvä se. Täytyy hyvinkin tunnustellen sanoa,
mitä sanoo ja useimmin olla sanomatta, — juuri vain sen verran, mitä
esiin houkutetaan, — no, kävinpähän kuuromykän koulua koko kevään.

Polttavin poskin painoin pääni syvemmälle käsityöhön —

— Brodeeraus on hukkaankulutettua naisvoimaa! kuulutti Saimi taas
äkkiä, temmaten kirjovaatteen kädestäni.

Hanna neiti virkkoi filosofisesti naurahtaen:

— Minä en tee koskaan mitään.

— Kuinka viisas! uskalsin hänelle vastaan. Laiskuus on hedelmällisintä
kaikesta.

Ja miten siihen johduttiin, en muista, mutta jonkun ajan kuluttua oli
hänellä syytä sanoa:

— Yksinäisyys on sielun ainoa mahdollisuus — ihmiset kammoittavat
toisiaan — jo vain heidän ulkomuotonsakin kammoittavat —

Hätkähdin aivan suoraksi häntä tuijottamaan. Siinäkö salaisuus! Vai
kammoittivat! Eikö neidin aistimissa ollut sen vertaa tulta? Eikö
voinut nauttia silmällä ihmismuodon plastillisesta kauneudesta,
väreistä ja vivahduksista, kaikkien kaariviivojen hurmasta? Eikö käsi
koskaan sähköiskusta vavahtanut vieraan käden kosketuksesta? Käsitän jo
jotain. Se kammottava ilme on painunut neidille kasvoihin, koska toisia
kohtaan sitä kammoa kantaa. Rangaissut itse itsensä.

Oltuaan melkein kolme tuntia ensi vierailulla, isoniemeläiset lähtivät.
Viihtyivätpäs. Heti heidän mentyään huudahti maisteri Eric:

— Millaista suomea ne puhuvat! Kauhean lystiä!

Ja kiitettyään minua, — kädestä taas aivan ja omituisen kauniin
viipyvästi, että olin hukannut muka koko vapaan aikani hänen takiaan,
kiiruhti hän huoneisiinsa luultavasti heti tekemään muistiinpanojaan.

Onnellinen tiedemies!

Mitenkähän tuomari mahtoi voida kirjastossa Racinen ja Rosenbergin
kanssa?

Kun menin keittiöön vilkaisemaan päivällistä, seisoivat tytöt kaikki
ikkunassa, katsellen isoniemeläisten jälkeen, nähtävästi arvostellen
hekin.

Annettuani jonkun määräyksen, käännähti Henriikka äkkiä
hassunaikaisesti päin, huokasi ja huusi:

— Tee, tee, rakas piika!

Kuin vasaran iskut jyskyttivät kiihtyneet hermoni:

— Tee, tee, rakas piika!



Juhannus... aatonaamu...

    — Liki, liki! hän huuteli hevolleen,
    kun hepo se vaolta poistui,
    kun maa oli vihryt ja taivas pouta,
    ja käen kukkukin toistui.

    Liki, liki! Oli nuori isäntä
    ja onnen maataan multi,
    käsvarressa voima, myös pankissa penni
    ja tiedossa kaunis kulti.

    Liki, liki hän sitten tyttönsä
    jo mittumaariksi nouti,
    sen hylkytöllin tyttösen
    taloonsa itse hän souti...

Laulan, ei kukaan kuule, että laulan... Kartanossa vielä nukutaan.
Siellä nukkuu myöskin... se hienoin...

Minä valvon nyt aamuja...

Ottakaa minulta mitä tahansa, ihmiset, kuten ottaneet olettekin, mutta
aamuja ette minulta ota! Aamulla minä teidät säännöllisesti petän.
Iltani ovat surumieliset ja synkkämielisyyden vesper soi kaameasti
korvalehdelläni, yöllä näen ruumiin mustat lumput, häväistyn kodin
rikotut pyhät astiat, koko elämäni myrkytetyt sisälmykset — — Vaan
aamu, kas aamu — se käsivarsillensa minut kohottaa, kuten kohottaa
lemmittynsä Dionysos, siunaavan suutelon huulilleni painaa, hermoilleni
lankee kuten paksu, vilpas kaste — —

Aamulla minua jumalani suutelee, aamulla minulle jumalani laulaa!

Niin — — kanat siellä jo kans tässä. Nokkivat pihlajaraitilla ja kukko
kutsuu ja tututtaa —

— Tututu — kokokoo — — tututu — kokokoo —

Se kuuluu aivan fatalistisen elämänhaluiselta, että oli miten hyvänsä
ja tuli mitä tahansa, niin:

— Tututu-kokokoo — — nenä maan mullassa kiinni, kun yllä on tuo
pilvetön sini!

Ja kaikki, kaikki muut aamun äänet!

Pihlajapuut tuoksuvat kuin väkevä ryyti, ja ympäri niiden surisevat
valtavasti suuret ja pienet hyönteiset, joita vielä alkukesällä
kaikkein kiusallisimpiakin rakastaa. Kukan helpeitä on jo varissut tien
tummalle pohjalle loistaen kauas kuten riisiryynit. Kesällä on jo varaa
pudottaa kutrejaan —

Päinpäivää on ruoho läpikuultava kuin jalokivi, kirkas kuin sielu!
Ja puiden heleässä lehdistössä pujottelevat rungot kuin mustat
samettisuikaleet, ja niiden varjot ovat kuin hengäissyt nurmikolle.
Kuinka varjokin on ihmeellistä! Mitä olisi maisema ilman varjoa! Tuossa
rinnastuksessa juuri elämä on! Tai on se tuossa mullan salaperäisessä
kuhinassa, joka työntää runsautta rikkauden viereen. Ah, tuolla
suljetun siansilmän kromikeltaisten terien syleilyssä se on, —
piilossako, suojassako!

Missä on elämä? Kuinka saisin kiinni elämän!

Aamu on ikinuorien...!

Kuulkaa kuin huilu: — Huhuu, u-uu!

Karjakko Milja siellä ajaa kevennettyjä nautoja, metsään häätelee. Kui
Laukeri, kui Sunnikki, Punaruusu kui! Metsään vaan, sinne kultakuonot
vaan! Kuinka tuon Miljan nilkka on ruskea ja terve, poski niin
ajatuksettoman pyöreä!

Yksinkertaisen naisen onni on olla hyvä, tyhmä ja hermoton!

Huhhei!

Nyt juhannusaamu on! Ihmislapset, sen aamun saitte keskelle kuoleman,
— viheriän, kultaisen metsäkukka-aamun! Syleilkää onneanne, jolla onni
on! Te kaksi, jotka yhdessä tanssia aijotte — elonko iltaan —?

On mullakin jotain: tuskan tutkain tutkaimen yllä, hymy ja kehitys,
ainoa, minkä sain —

Käsittikö kukaan, mitä oli lauluni alla?



Kokolla...

Kokolla niin... Isoniemen kokolla — — hurmaavista kielisyistä tietenkin!

Vaan kokolla minua nokkonen poltti, huusi minulle tunkiolla varis! Ja
kaikki kissankellot lakkasivat soittamasta! Rumeni, rumeni ihana
ilta — —

Nyt pienessä putkassani istun ja tiimalasin rapinata kuuntelen, syvästi
kammoittavaa. Onko sielua, jota tiimalasin hiekan rapina on niin
kammoittanut — —?

Ne veivät hänet minulta, Isoniemen villit, vahasivat hänet koko
juhannusyöksi, kauas veivät vesipuolelle — — hurmaavista kielisyistä
tietenkin —!

       *       *       *       *       *

Isoniemen riutan päällä on miestä kuin pimeätä pilveä. Kallion kulmalla
jo tanssia retkotetaan ja pojan sakkulat laahaavat tuleen kokonaisia
puunrunkoja.

Riutan alla on viheriä kenttäkin väkeä täynnä. Kokon mielenkiinto
on tänä vuonna harvinaisen suuri. Joonas tohtori juttelee eloisasti
asemapäällikön virallisen, kauniin rouvan ja haljastuneen, hienon
postineidin kanssa. Isoniemeläiset seisovat kirjavassa ryhmässä uusine
kesävieraineen, joku pikkanen maisteri ja pitkä ylioppilas Savosta.

Sellainen oli näky, kun Eric herran kanssa saavuin riutalle.
Isoniemeläisille oli luvattu tulla ja maisteri muistutti siitä minulle
iltapäivänä. Hän siis todellakin tahtoi lähteä sinne minun kanssani —

Illan alussa, tulotiellä olin, onnellinen olin. Kuulin selvästi kuinka
kissankellot soittivat — —

Nämä päivät muutenkin olleet kuin taikaa —

Päästyään makuun, on maisteri yhä enemmän innostunut paikkakunnan
suomen kieleen, ja minunkin on pitänyt olla mukana viehättävässä
sanainkeräyksessä. Ovelasti on puhuteltu kohta joka ukkoa ja akkaa,
tenavoita, hamppareita, — on siinä ollut keskustelijoita!

Ja tällä tavoin on hänen ja minun väliini kehittynyt jonkinlaista
henkistä yhteiselämää, — vaikka en suinkaan tiedä, onko se hänen
mielestään mitään yhteiselämää. En myöskään tiedä, onko kosketuksensa
kaikille yhtä eloisa ja — samettinen. Hän on alun pitäen lähestynyt
minua ritarillisen kohteliaasti, ja nyt jo viime päivinä kuten
perheeseen kuuluvaa äidillistä naista ainakin, jolta on oikeutettu
saamaan avun kuten huvinkin. Miten somilla yllätyksillä on hän sitten
palkinnut muutamat muka erikoiset vaivannäköni hänestä. Kyllä osaa
olla sietämättömän rakastettava! Isoniemeläisten vierailun jälkeen
keksi hän seisoessamme puutarhan uusien ruusulajien luona asuntoni
Mummilassa ja pyysi päästä sisään katsomaan jättäen isänsäkin tuomarin
siihen paikkaan. Ihmetellen seisoi hän keskellä pieniä kamareitani
ja niiden kaikkia — traagillisia laitoksia. »Kuten nukkekamari!»
hän virkkoi, mikä hieman loukkasi ja kuin pienensi minua. Olenhan
mielestäni järjestänyt tänne hieman taiteellistakin, pienoiskoostaan
huolimatta johonkin nurkkaan hieman hartaan 'nature morten'. Ja paikat
on täynnä käsitöitäni, sellaisia: 'Pese minua lumivalkeaksi', kuten
eräs maalaisukko kerran niistä sanoi. Lempin kaunis, jynkkä isävanhus
se olikin, jonka asiallaan annoin vilkaista sisään. Niin, niin! Sen
jälkeen alkoi herra Eric, lupaa kysyttyään, kaivella kirjahyllyäni ja
— poltti hieman nenänsä taaskin — minulla olikin kirjoja! 'Luetteko
näitä kaikkia'? hän hämillään kysyi. 'Niinkuin ei herra itse lukisi
kaikkia! Hän se vasta lukeekin ja tulee luultavasti aina sen tekemään,
— jos minä mättäisin sisääni sellaiset pinkat, syöksisin lopulta tulta
ja tulikiveä. Niin vähän luen, että häpeä paikka, tuntuu välistä aivan
koomilliselta herrain ja filosofien pelko naisten liikalukemisesta.
Seuraavana päivänä tuli hän uudestaan — oikealla asialla! — kaivaten
joitain selityksiä sanainsa merkityksiin, ja siitä asti on hän pitänyt
iltahuvituksenaan jumalallisesti ilmaantua tänne kuuden tienoissa
juoden toisinaan teenkin luonani. Tuomari vain hymyilee pojalleen,
— julkistahan kaikki on! Miten painavana hän istuu ryijysohvallani,
miten sulokkaasti piirtyy vaalea, väkevä pää seinäverhon hallavata
taustaa vastaan! Nuoren oppineen älyllinen keskustelemistapa on minulle
ambrosiaa. Ei tarvitse mennä persoonallisuuksiin kuten naisten ja
sivistymättömien kanssa on usein pakko kaiken, kipeimmin koetunkin saa
sanoa niin ihanan verhotusti, tieteellisen herkullisesti, — kuulas
ainoa ilma, mitä kuolemanarat keuhkoni enää voivat hengittää! Ja ihan
näyttelijän taidolla hän osaa panna paljon yhteen liikkeeseen tai
asentoon, jotta kaikki merkitsee joko 'luo' tai 'pois' — — eikö siinä
ole yhteiselämää kylliksi? Kävelyillä taas, — voi, hän todella osaa
kävellä naisen vieressä ottaen tämän voinnin ja mielialan huomioonsa
joka hetki. Auttaa sirosti ja iloisesti yli aitojen ja antaa jyrkissä
kohdissa hetkeksi pehmeän lämpimän kätensä lujan otteen, — mitään
väärinkäsityksiä aiheuttamatta! Arastihan hänen apuunsa tartun ja
kieltäydyn, kun suinkin sopii, en ole mielestäni minäkään puolestani
väärinkäyttäytynyt vielä. Vaan välistä kuitenkin, kun hänen hallitseva
profiilinsa siinä sivullani niin itsetiedottomasti piirtyy ja menee,
ajatuksensa, kuten isänsäkin, joissain syvissä hengenmaailmoissa, —
niin kuin liekeä leimaus! — sielussani olen yhdessä ainoassa asennossa:
polvillani kanervikossa hänen jalkainsa juuressa. Se on hirveätä aivan,
äkkinäisyytensäkin ja ennenaikaisuutensa takia. Yhdellä iskulla voisi
murskata myöskin maailmoita!

Tottapahan ei ole järjettömiä hetkiäni huomannut, ja vaikeata olisi
tainnut ollakin, — kyllähän nainen miehen silloin aina pettää. On
vaan niin hyvä minulle, että voisi sanoa, on hellä. Sekin ihmeellistä
aivan! Isällensä huomautti eilen päivällispöydässä, ettei kotona ole
ollut niin hyvin sitten äidin, kun on nyt neiti Vieraan aikana. Ukko
katsahti ylös, silmäkulma koheella ja ajatteli kai, että nyt se poika
liioittelee. — Ja sitten hän osaa, niin ulkokohtaisen viisaasti, ilmaan
väräjävästi puhua kauniita sanoja, ettei repiviä harhakuvitelmia
tarvitse syntyä: 'nainen, tuo kultainen kukka', 'nainen, avaruuden
kaunein koristus', ja 'kuten valtijatar käskee ja kehoittaa...' Niin,
että ei hän suinkaan rumilla puheilla minua loukkaa.

Mielestäni on maisteri Eric niitä miehiä, jotka tekevät itsestänsä
kaiken, mitä tehdä voivat. Enempää ei hänen verellensä luultavasti ole
mahdollista! On työssä jo ennen aamujuomaansa ja siten koko päivän
rytmikkäästi nousuin ja laskuin. Sopimatonta, epäsiveellistä kiirettä
ei näy, vaikka käsikirjoitukset ja korehtuurit vaeltavat edestakaisin
postitietä. Ei häntä liioin koskaan tapaa väsyneenä eikä epätoivoisena
— kestävyys, mikä ei aina seuraa hyviä olosuhteita. — Päinvastoin on
hänellä kuin yksi neljännestunti liika aikaa, käyttämättä kuin yksi
hevosvoima vielä. Säännöllisesti käy illalla johonkin huvitukseen — —
täytyyhän ihailla niin hyvin järjestettyä metoodia. Jotain se lopuksi
teetättää! Lujatahtoiselle ihmiselle on pakko antaa paljon anteeksi,
— sillä se on anteeksiantoa taaksepäin, esi-isiin päin. Lujatahtoiset
eivät ymmärrä muuta, kuin sen, minkä tekevät. Tiedän kyllä, miten
esimerkiksi Ericin kohdalla väkevämpi tempperamentti loisi, missä hän
vain ahertaa, miten suurempi intohimo astuisi yli hänenkin päänsä.
Mutta missä niitä kaikkein suurimpia henkiä ja intohimoja nyt on?
En ole nähnyt mitään kummaa! Eric on mielestäni ylimys! Ja vain
ylimystä voi nainen rakastaa tuntematta samaa inhoa hänen vikojaan ja
vaillinaisuuttaan kohtaan, kuin mikä tukahuttaa rakkauden muihin. Tässä
tekee mieli vain sitä hellemmin auttaa, korvata ja täyttää. Ymmärtää
vasta sanan: rakastaa myötä- ja vastoinkäynnissä! Niin sen tunnen.

Tuomarin on ollut pakko pojan kotia tultua paljon lauhtua ja muuttua.
Puhuu jo pöydässäkin, kuten niukkasanainen ihminen tosin, mutta puhuu
kuitenkin. Ja etevä on ukkokin, kyllä ne tietävät, ja puustavista
ovat tarkkoja. Virkkaa jotain minunkin jälkeeni, kun Eric on
pakottanut minut avaamaan suuni, selittäen isälleen, että tämä nyt
muka meidän neitimme kautta saa tutustua uudenaikaiseen suomalaiseen
naishenkeen — — (koskettaen taas hieman kipeästi sydänjuuriani sillä
emanssipationi-vivahduksella siinä —). Ja tuomari on toisinaan
vallan ihmeissään, kun me oikein laskettelemme. Voi! Istua noiden
kahden kanssa keskellä kukkia ja kauneutta, puhtautta ja rikkautta,
selän takana harjoitettu lakeijahenki, seurustelun ja suhtautumisen
sulo jo monivivahteisesti ilmassa — on sitä siinäkin! Ja kuitenkin
tekee toisinaan, kuten sanottu, niin kipeätä, kipeätä — se heidän
yksipuolinen henkinen urheilunsa siinä!

Niistä tunnelmista tulin hänen kanssaan kokolle, otaksuen jotain yhtä
tai ihanampaa illan ja yön jatkoa.

Mutta Isoniemeläiset vahasivat hänet, ja yön tummat tähtitulet olivat
unta vain! Heti kun Saimi huomasi maisterin, ryntäsi hän ahnaasti
tämän käsipuoleen minua edes näkemättä ja seuraavana hetkenä oli jo
vetänyt hänet seuransa luo. En kehdannut heti astella perässä, vaan
piilottauduin jonkun leveän sarkaselän taa, nauttien sentään siitä,
että Eric pari kertaa haki minua silmillään... Uudet savolaiset olivat
hänelle puolituttuja nekin, osakuntatovereita taaskin. Saimi puuhasi
innokkaasti jotain yöllistä huvimatkaa vesipuolelle heidän omalla
höyrylaivallaan.

Tarkkasin uusia tulokkaita, ja oli siinäkin vähäksi aikaa tekemistä.
Sillä koska vuorovaikutus isoniemeläisten kanssa yhä on vilkas, tulevat
nämäkin inhimillisesti katsoen kartanossa vierailemaan. Ei näyttänyt
erikoisen lupaavalta. Pikkanen maisteri pasteeraili vauhdilla kädet
selän takana pientä vapaata alaa kansan keskuudessa. Hän näytti aika
tiukalta ja itsenäiseltä ärräpäältä, härkä pienokaiselta oikein!
Pienissä silmissä oli joku nopea ja pistävä voiman välähdys, joku
tummatuikahtava fosforikipuna. Silmäin ylle oli otsa tarmokkaasti
keskittynyt, kuin jonkun pienen koneen puskuriseinä. Poskipäiden
kohdalla kasvot levenivät luisuakseen äkkiä ilman kulmia pieneen
parrakkaaseen leukaan. Ja melkein eläimellisesti ulkonevain korvain
takia näytti kasvojen keskikohta vieläkin leveämmältä. Mutta vieläkin
epämiellyttävämmin ja surkastuneemmin muodostunut oli ruumis, vaikkei
siitäkään näyttänyt sitkeys kokonaan puuttuvan. Mies oli tunnettu
etevänä filologina, ja kääntäjänä ja pidettiin häntä kaiketi sangen
kyvykkäänä ja energisenä alallansa. Lepäilee nyt Isoniemessä töittensä,
matkojensa ja velkainsa välillä. Lie etäisiä sukujakin.

Pitkä ylioppilas oli solakammin ja säännöllisemmin rakennettu ja hieman
enemmän herran näköinen, — vaikka häntä vaivasi taas suuri kuivuus
varsinkin kasvoissa. Suun kohdilta oli nuori mies jo ilkeästi ukko
aivan. Siitä huolimatta toi hän mieleen ehkä vain parranmuodostuksen
takia — pukin mielikuvan, eikä ollut hevosen kuvakaan kaukana, kasvojen
pituuden takia. Kuten hevosen sanottiin nuorukaisen suorittavan lukuja,
tutkintoja — Eric itse niin kertoi, heistä puheen ollessa, kuten sen
toisenkin kyvyistä. Muita arvosteluja ei sanonut, siihen on hän liian
viisas, täynnä itsesäilytysviettiä, ehkä vähän liikaakin.

Ja nuo ihmiset hänet minulta ottivat!

Vaistomaisesti tunsin tuon uuden joukon yhteenkuuluvaisuuden, niin että
jollei siinä sivussa olisi ulkopuolisena ja riippumattomana seisonut
maisteri Eric, olisi suorastaan peloittanut sitä lähestyä. Sielussani
pakkasi tuska kuin vaaran uhka ainakin. Ne ovat taas ennakkotunteita,
jotka voivat jotain tietää —

Nyt vasta minut huomasi Saimi, huudahti ääneen, ja samassa jo olin kuin
myrskyn tempaisematta heidän keskellään. Pikkasen maisterin oli pakko
pysähtyä esiteltäväksi, — vilkaisi vähän kulmainsa alta ja kumarsi
vieraasti, hymyilevää tervehdystäni sulattamatta. Pitkä ylioppilas
oli hieman avonaisempi ja auliimpi ilmeeltään, ja tarjosinkin hänelle
sormenpäitteni ohella runsaammin samaa hymyilevää ennakkosovintoa.
Hänkin oli luultavasti tahto-ihminen, joita kohtaan tyhmempiäkin tuntee
aina hiukan myötätuntoa.

Maisteri Eric hymyili siinä alussa kerran hienossa kohdassa, — voi,
niin viisas, viisas! Ei piisaa hänelle kukaan! Mitä... mitä tapahtuisi,
jos onnistuisi viiltämään häneen kuolettavan haavan! Kehittyisikö joku
kiivas kauneus hänestäkin, joku valtamahti oikein! Ei kärsi, ei kärsi
vielä tuo ikuinen ruusuisuus... siitä sen loistelias pintaliike!

Mutta ei ole minussa miestä tuon savolaisen, puolisivistyneen
talonpoikais-intelligenssin kanssa. Mitä sanookaan, mitä hienoin
vivahduksin viittoileekaan, ohi se menee heiltä kuin tuulen humina
tai pienen linnun surullinen vikinä. He eivät ymmärrä sitä soittoa,
joka on edes jonkinlaista sielun sopusointua, jonkinlaista voimain ja
pyrkimysten tasapainoa ja yhteistulosta, — koska heillä itsellään on
vain joitain yksipuolisia brutaaleja kykyjä ajeerattavana, joitain
hapuilevia ruumiinliikkeitä käytännössä. Uudet herrat näyttivät olevan
samanlaisia lukeneita moukkia. Mutta Isoniemen neitien vallaton puhe ja
farssimainen käytös oli sen sijaan poikaa savolaisista nuorukaisista.
Sitä he ymmärsivät, se kutkutti heidän maalaisia vaistojaan ja
kurittomia tapojaan. Varsinkin iski pikkasen maisterin ja maisteri
neidin vuorosanat vähän kuin sormet sormien lomaan, ja pitkä ylioppilas
oli täynnä ihailun ja kunnioituksen hönkää kaikkea tätä nousevaa
aitosuomalaista hengenrikkautta, vapautta ja ennakkoluulottomuutta
kohtaan. Herralta keikahti moni opittu ulkomaalainen arvo mielellään
nurin kotoisella pohjalla, sen näki tyytyväisestä, hyväksyvästä
muhoilusta.

Saimi sai tahtonsa läpi koko illan jankutettuaan. Isoniemen
sahalaivalla ne lähtivät saariin houkutellen mukanaan meidän
maisterinkin.

En voinut seurata toimeni takia. Aamu siellä kallioilla jo vain huiman
Saiminkin takia saattoi venähtää yli määräaikojen. Ja sitten ei
maisteri Erickään tarpeeksi kärttänyt eikä sovitellut.

Silloin sieluani nokkonen poltti. Silloin huusi minulle pilkkojaan
varis.

Kaikki oli taas niin tympäisevän rumaa, elämätä ei luonani lainkaan.

Ne olivat vapaita olemiseen nuo — epävapaat henget! Ansio siinä,
että omasivat muutaman peltohehtaarin maata. Niin tärkeätä on aineen
omistus. Kun niillä oli, minkä päällä keikkua sekä maalla että vedellä!
Siinä heidän julkeutensa syy. Siinä Ericin vuossatainen hienous.

Voi sitä, jolta ajattelemattomat esi-isät päästivät käsistä aineen.
Alun pitäen riistivät olemisen mahdollisuudet. Ei sen vertaa, että
voisi poskensa painaa maan kallista martiota vastaan ja sanoa: tämä
neliömetri on minun!

Nyt kammarputkassani yksin istun ja huokailen. Elämä lensi pois! Ei ole
huone enää minkään verholehti, ei pöydänkulma kellenkään pyhä!

Kuinka kohtaloani kohottaa koitankin, hautaan taakseni, iäisyyden
hiekkahelmaan vaipuu raskas massa, käsissäni miksikään muodostumatta.

Hui! — Joku mylvähti metsässä eläimellisin äänin! Hihkaisi kuin paras
leijona! Se on tuttua, se on sitä, mitä varmaan saa, runsaasti aina
alhaisimmasta päästä.

Kello on jo kahden paikkeilla. Kansa alkaa painua poispäin kokolta.

Tulee meidänkin väkiä. Pilkallisesti astellaan käsikoukkua, apinoidaan,
pien'-Siikri, Henriikka ja Kilpinen keskellä. Kun käsittäisivät, miten
monta pyrkimystä ja saavutusta kätkeytyy käsivarressakin kulkemisen
muodon alle, mikä viisas tuntoaistin regulaattori, mikä kävelyn
tahdinlyöjä se on!

Keittiön portaiden ääressä vielä nauraa rikostetaan. Henriikka on
hulluin niistä. Ei oltaisi nyt vanhoja yhtään, reumaattiset jalat ei
tervassa yhtään! Hänen lyhää runkoaan viime juhannusmahla kohoo ja
mieltä vie. Näkee huulten asennosta, että vanha nainen vielä kaipaa
hellyyttä.

Voi, nuori nainen —, noin vanhaksi tulet sinäkin kerran, noin sairaaksi
ja koomilliseksi! Etkä koskaan edes elänyt oikein —!

Katso, tuossa on sen sijaan Kilpinen, miehen juntti! Syntymästä asti
nuoruutta vailla. Kuin armosta se kappailee littaa näiden kotinaisten
kanssa, jotka häntä ovat koko kevään hemmoitelleet. Luultavasti on
hän taas täynnä kaiken kylän piikain juhannusplättyjä, syöttiläs!
Mutta kansan silmissä on se mies ja nuori vielä kymmeniä vuosia päälle
puolensadan.

Kapinoin, kapinoin! Millä avarran ne rajat, jotka ovat naisen kurjuus,
millä uhrilla ostan itselleni nuoruutta neljännessadan lisää! —

Lempikin tulee —, uimarannasta yksin. Se tyttö on kanssa vähän muista
muutettu. Kiipeää ylös punoittavana rantapenkkaa ja kiiruhtaa nopeasti
pellon aroa. Kun minut huomaa ikkunassa, äkkiä neuvottomana pysähtyy.
Sillä on nyt jotain...

Kädestä roikkuu valkeanlikaisesta nauhasta Fennia-laatikko.

Naurahdan:

— Mitä sillä Lempillä oikein on?

— Tämä on kirje! Ja hän alkaa kehittää kantta auki haluten nähtävästi
keventää onnensa tai onnettomuutensa jollekulle.

Kuinka kauniit ovat tytön ääriviivat, pehmeän täyteläinen koko
ruumiiltaan. Kuin syreenin kukka! Kasvojen lämmin sämpylä, täydet
ohimot, iho kuin vahaa ja katseenluonti kaino, rakastettava suorain
mustain kulmain alla. On niitä liian vaaleita ja mäihiä, jotka koi
ensiksi raiskaa ja surun ruoste vitkaan syö. Pohjolan katalan Eroksen
herkullisimpia uhreja, — tummat ruskeat kyllä aina pelastavat itsensä.

Laatikossa oli kirje hänen hurjalta Aleks sulhaseltaan.

Hirvein lemmenkirje todellakin! Jo vain oikeinkirjoituksenkin puolesta.
Nimet ovat kirjoitetut pienellä kirjaimella, verbejä ja adjektiivejä
isolla, deet ja teet vaihtavat mielivaltaisesti paikkaa. Pisteen
asemesta päättyi kirje seuraavaan merkkiin % —

Sisällys oli vain oman luullun sankaruuden brutaali »piställinki» —
siitä ei voi puhua — käsiala toi mieleen vangin. Joka noin rikkoi
kirjainten kanssa —

Lempi, Lempi onneton! Karsii sinunkin kohdastasi! Varoitan ja selitän,
vaikka tiedän, ettei voi kääntää juoksevaa virtaa, — mies on jo hänen
yhden lapsensa isä. Lempin mielestä hän voisi vielä parantua, kun on
kerran vapaa, liittää voimansa häneen, yrittää —

Lempi ei käsitä, että ei se liitä, jolla ei ole, mitä liittää —

Yksin olet, lemmen-liian-herkkä tyttö, luotu peto-isän lasta tuutimaan,
yksin sen kasvatat ja elätät, lisäksi viillettynä ikuisen häpeän
poltinraudalla. Eivät ne tiedä, että kauttasi, sinä liian-tulinen,
luonto tasoittaa äärimmäisiä vastakohtia, noita liian jäisiä, ettei
syntyisi vieläkin pelottavampia yksipuolisuuksia. Ei Erokselle yksilön
onni paljon merkitse, ei ainakaan naisen. Sillä hän, pelottava,
väkivaltainen Eros kulkee aina vain suvun iankaikkisilla asioilla.

Peto-isien lasten äitejä he kivittävät nuo kummalliset yksinkertaiset
ihmiset, luonnon nenästä vetämiä hekin. Sillä kivet, jotka sattuvat
niin kipeästi yksinäisen äidin arkaan nahkaan, nekö pusertavat hänestä
esiin vieläkin suuremman kauneuden ja rakkauden, jotta se riittäisi
jälkeläiselle, joka on vain yhden oma, jota vain yksi rakastaa —

Lempi kätkee ruutupaperisen kirjeensä jälleen Fennia-Iaatikkoon,
onnellisena vain siitä, että hänkin saa taas rakastaa ja samaa, oman
lapsensa isää —

Hetken kuluttua kuuluu Henriikan huuto:

— Neitsykäiset, neitsykäiset, nukkumaan!

Tuo Henriikka! Se voi herättää minut niin kipeästi arkisimpaan
todellisuuteen. Tällainen oli siis juhannusyöni, tällainen sen odotettu
tumma, kuuma taika, ihmeellinen kuin vasta puhkeava satu! — Vanha
traditio, — yöt ovat kauheat! Nytkään ei kenenkään toisen 'hyvää yötä',
kuin tuon elähtäneen savolaisen pilkallinen, loukkaava, uudelleen koko
naisen kurjuuden ja avuttomuuden kuohuttava:

— Neitsykäiset, neitsykäiset, nukkumaan!



Heinä alkanut...

On niin kuuma tuo ruispellon syrjä kuin poroastia vaan! Siansilmät,
keväiset ritarimerkkini ovat jo aikoja muuttuneet pöllönkukiksi, ja
pitkin keropäitä aroja pyörii niiden lentohulluja siemeniä. Jälellä on
vain likaiset napit, joiden vivahduksesta käsitän nimen: siansilmä!
Pellonoja liioin on ammoin kuivunut, luiriaiset kaikki... Kissani
Kurjetan on pehtorin koira tappanut kellarin alla... takaruumiista
hampaillansa likisti, että se vain rääkäsi kerran...

Noin, noin kaikki pois, mitä olen rakastanut...

Kuinka masentuneena solisee vesi nyt niin matalissa kylpyammeissapa
linnunlaulukin on vain kuin joku kuuma kieleke, joka taivaan
tulikuumaan pätsiin äkkiä kiertyy, palaa ja putoo...

Haassa riukuaidan takana värisee suppupaarmain vainoamia elukoita... Ja
puitten ja näreitten välissä häilää irtonaisia hämähäkin lankoja ilkeän
tahmeina kasvoihin tarttuen.

Ja ilmanrannat kasvattavat hehkuvia, punaotsaisia pilviä, hyllyviä
pusseja, täynnä tulta ja vettä.

Äkkiä tuulla tohajaa hieman — — — nytkö se alkaa! Ukkonen kumisee jo
etäällä, yhtämittaa ja pitkään, melkein luonnottomalla tavalla —

Sen ääni uhkaavasti yltyy. Väentuvan vellikello helähtää
epäsäännöllisellä ajalla, pelottaen vielä naapurit tulipalon
sammuttamiseen —

Nyt varikset vaakuvat, omenapuiden oksat huitovat, ruis myrskyilee, ja
pihlajaraitilla on joka pyhä lehti nurin —

Valkea puutarhamyssyni lentää yli uimahuoneen aidan veteen —

Nyt siellä nousee senkin näköinen — ei auta enää mikään — vesipussit
kieppuvat jo päänpäällä — levenevät vauhdilla ja — ratkeavat —

Myrsky saatiin!

(Ei ollut hän eilen luonani juomassa teetä...)



Yöllä...

Kyyneleitä, kyyneleitä, kyyneleitä — — — maailman raakuuden ruoskimia!

Sydän, etkö koskaan lakkaa umpiretkistäsi?

Elämänrakkaus — — ruumiit sinulle rakkautta enemmän kuin nuo elävät
raakit, kuolleita muotoja enemmän palvo kuin lähimmäistesi onnea —

Miksi aina niin poissa sielusi kotoa — miksi aina niin ulkona
ahnehtimassa? Etkö jo voisi sudenkuoppia välttää? Etkö vieläkään tiedä,
käsitä harvinaisuuttasi noiden rinnalla? Hyi, taas silitit jotain
niljaista, mikä hyppäsi silmille! Levitit heille turhuuden pyrstösi.
Eikä hänkään mitään sanonut, ei avuksesi tullut. No niin, jotain hän
sanoi, mutta eihän se riitä, ei riitä! Pitää sanoa niin, että kupit
helisevät heidän kömpelötöisillä kahvipöydillänsä, lattiapalkit
vapisevat rääsymattoinsa alla! Sitten vasta vähän säikähtävät —

Aa — se märkäpöksyinen satanisti! Ja se nainen! Onko mikään —
torahampaineen, lehmänlantioineen —



Yhdeksäs päivä heinäkuuta.

Niin eilen ja kuinka tänään? Kuinka soi nyt hermojeni rikkoontunut
kieli? Kuinka näkymättömissä olet, minun lintuni hymy?

Ah, mistä tuska?

Voi, puussa on toisen tuska toisesta!

Mutta jos tahdotte sen koetteeksi kuulla, jos sitä edes kertoa kehtaa
—, niin se pikkanen mies siellä Isoniemessä sanoi minusta jotenkin
pahasti, jotenkin infernaalisesti sitten. Eiköhän jonkun toisenkin
hyväntuulen utareet olisi ehtyneet. Sitten hyökkäsin minä vuorostani
heidän kimppuunsa kuin joku ylimääräinen furia — »pyhää vihaa» se oli
sinä hetkenä olevinaan — — —

Näytin taas kulttuuriarvojani. Kaikki, mitä minussa oli barbaaria,
luontoa, naisen pimeätä pilveä, itsensä särkemiskykyä, purkautui
pelottavalla tavalla yli räikeään epäsointuun joutuneen seuran.

Kypsemmäksi jo itseäni luulin, täysikasvaneeksi melkein. Oih, kuinka
kirvelee itseviilletty haava, suolaa siihen on kaikki jälkierittelykin.

Kyllä vaan imponeerasin! Kuten vaikutukset heti näkyivät kartanossakin:
tänä aamuna varhain on Rosenberg lähettänyt maisteri Ericin pakaasin
Visbyhyn — — — ja nuoren eksellensin harmaan kirjaisia hihoja ei näy
missään. Loukkaantui oikein aitosuomalaisesta dialektiikasta. Väsähti
kesken kaiken vokaaliemme sulosointuihin —

Pois, meni pois!

Pois sammui arin unelmani... ihmeellinen haamujen haave... Kuin
pajunoksa luulin olleeni jo lähteensuonen luona... ja siihen kierryin.
Ja esi-isäini äänet hautojen alla riemuitsivat ja kirjavia karnevaaleja
leikkivät... Odottivat elon ihmeen uudistuvaksi heidän siemenelleen...

Sammui aamuni koi, tukahtui iltaisen patjan kipein nyyhky! On häpeästä
poikki siipeni jänne. Vielä on sulkien lumipohjalla kauniin kimmellys,
on hellyyden hunajaväri, on intohimon veri...

Näinkö viimeinkin? Kukkulani huipulla kompastuin, eloni keskipäivällä
kaaduin kumoon. Äkisti, liian äkisti tämä tarina leikattiin, julman
Sattuman terävimmillä saksilla. Enhän vielä päässyt näytökseni loppuun,
kun lanka jo poikki ja tanssijatar verissä nokin maassa!

Visbyhyn sisaren luo lähti, naisellisemman naisen luo! Kaksi suurta
matkalaukkua pantiin mukaan — — — kuin aikoisi viipyä kauan —

Joka tapauksessa, julma äänetön mielenosoitus, joka pitää nopeasti
käsittää ja ainiaaksi —

Uu-uu vaan! vinkuu sieluni tuuli —



Isoniemeläiset niin — niihin minä nyt sairastuin — niiden takia tuli
rutto peltooni, tähkäni kuivina rapisevat.

Pitäisihän jo kolmenkymmenen korvissa osata ottaa vihollisensa hienosti
— ei tappaa — korkeintaan kotona keittää — — —

En tapa, en keitä, jos vain — hän, hän palaa ehjänä takaisin. Ja
on yhtä hieno ja hellä minulle kuin oli vielä pari päivää sitten.
Niin uutta lupaava, hiljaa kehittyväistä — — — voih, turmelin ehkä
kalleimman kukan sipulin ainaiseksi!

Isoniemeläiset — hm — mitäs niistä enää! Ovat sanotut, kun ulkomuotonsa
ovat sanotut. Samallaista sulamattomuutta niillä oli kotonaankin,
keltaisia koivuhuonekaluja ja rääsymattoja! Mitäpä heistä, mutta kun
kuohahdin Ericin aikana, niin silmittömästi suutuin, että henki lähti
ruumiista tuhoteille. Eihän hän voi käsittää sellaista hillittömyyttä,
hän, jolla ei ole syytä suuttua mistään, koska on kerran saanut elämän
lahjaksi kehtoonsa. Ei käsitä, kuinka sitä, joka paraikaa jyrkänteellä
rimpuilee, voi harmittaa päähän ylhäältäpäin tähdätyt kivet, — kuinka
voi joutua pois suunniltaan, kun kynnet heltiävät, eikä kivisade
sittenkään lakkaa. Sitäpaitsi olin epätoivossa jo Isoniemeen lähtiessä
— — — miksi ei Eric ollut edellisenä iltana Mummilassa teellä? Eikä
seuraavana päivänä edes selittänyt mitään. Makasin vuoteellani kuin
vaate hervottomana odotuksesta — voi, miksi olen oppinut häntä jo niin
odottamaan! Olin mustasukkainenkin noille toisille, joiden kieltä
en kykene hänelle yksin korvaamaan. Senkin savolaiset sanarullit,
anarkistit ja piimä-nihilistit! Hirveän tärkeä intelligenssi-klikki
Suomen nurkassa, josta taas saadaan joku uusi lahko ja herännäisyys
tähän kurjaan maahan, jolla niitä uskoja ja lahkoja jo rupee
riittämään... Mitä ne puhuvat, — luontoa ja välittömyyttä muka kaikkeen
— (yhtä hyvää kuin että Jean Jacques varasti viinipulloja!) — olla omaa
itseään — — valtoimesti irrallansa kuten kahlekoirat ketjuittansa! Ei
ole sitä ihmistä vielä syntynyt, jolla olisi oikeus olla omaa itseään.
Prokrustes-vuoteeseen joka hyvä mies, harvoin lyhennettäväksi, useimmin
venytettäväksi! Puhuvat väkevistä ja terveistä, kun lapsellisella
tavalla ihailevat halpahintaista menestystä ja raa'an tahdon verisiä
nyrkin-iskuja. Kaikkein lystikkäintä on kuulla niiden arvostelevan
julkisessa elämässämme esiintyviä henkilöitä joita varmasti tuntee.
Silloin sitä on eniten tänäkin kesänä honkiin horistu. Ja sitten niiden
eroottiset keskustelut ja pikkasen maisterin naisjutut, seikkailut ja
demimondit, joita tämä kuin nyrkkiä pöytään lyöden kertoo ja vaatii
tunnustettaviksi, koska ne ovat kerran niin erinomaisen miehen kuin
hänen lutkiaan, ja koskei hän muullaisia naisia ymmärrä, eikä muista
piittaa. Hanna neiti nauraa, hänestä se vain on niin pikanttia ja
persoonallisuutta todistavaa, itse ehkä tietäen lisäksi keinot,
millä mies on hänenkin vallassansa. Ne ovat olleet niin kyynillisiä
ja tunnottomia seurapuheissansa monta kertaa, että elleivät olisi
savolaisia, olisi heidän pikku suunnallansa, joka kerran päättää
tietenkin lätäkköön, jonkinlainen uudenaikaisen satanismin vivahdus.
Sanomalehti-aie niillä myös on, ja rahoilla pannaan se läpi! Kuinkas
muuten, kaikki Baalin profeetathan meillä sitten vielä kirjoittavat
julkista sanaa. Ettei kohta enää ole yhtä kirkasta kohtaa suomalaisessa
hengessä. Mutta saatte nähdä, ettei ikinä ole tässä maassa niin
nerokkaasti näitä vaikeita asioita pohdittu, kuin nyt, kun nämä
Isoniemen hihhulit alkavat syksyllä pohtia, kun tulee heidän uusi
l'art pour l'art'insa, josta muun muassa kauneus ja runollisuus ja
ihmissielun kaikkinainen kulttuuripyrkimys on julistettu pannaan.
Ensimmäisen ihanne-taiteen vaatimus meillä, täysin vailla mieltä,
päämäärää ja tarkoitusta. Silloin on Suomi vapaa, hallelujaa! — viis
isänmaan muusta ikeenalaisuudesta sitten! Pilkkaavat ja nilvivät
ne puolisalaa Ericiäkin, vaikkei tämä sitä huomaa tai ei ole ollut
huomaavinaan, hyvänen aika, hän poimi vain heidän sanansa ja ääntiönsä,
mitä kummempia, sen parempia. Pikkanen maisteri on säihkyvällä
satiirillaan antanut hänelle nimen: »nisupulla»! Vain siitä syystä,
että Ericin hipiä on puhdas ja sättijällä finnejä. Olkoon pikkasessa
maisterissa hieman fosforia, — Ericin polven lumpioonkaan ei hän
ihmisenä ja herrana ulotu. Diplomaattisesta viisaudestaan huolimatta
voi meidän maisteri kyllä joskus olla lapsellinen elämän raaka-aineksen
edessä ja suojatuissa olosuhteissaan kovin vastakkaisia ihmiskohtaloita
tuntematon, mutta hänen perintäkulttuurinsa ja vuosisataisten
vaistojensa varmuus moninaisissa ei ole niin vaan poispyyhkäistävissä
rahvaan röyhkeällä suunpieksännällä.

Saimi niistä oli hauskin. Saimi meitä hieman rakastikin. Mutta Saimin
rakkaudet ovat vaahtoa ja aistipaloa vain, kun selkä on käännetty,
niin kaikki on unohdettu. Tämä priki Eufrosynen matruusi! Sinä
ankarana häväistysiltanakin ilmestyi ikkunan taa suorana seisten
hevosen selässä. Sehän minut sytyttikin ja äärimmäisen liikutuksen
antoikin, singoten muutaman asteen ylös rakkaaseen »dionysiseen»...!
Ja hurmani ensi uhriksi valitsin sen pikkasen juuri, sen salavihaisen
kipunan takia, mikä sillä on silmässään. Mutta se kielen pölyniekka,
hoksaisko tuo, mitä on Ergo bibamus! Und jetzt hab ich mein Leben auf
nichts gebaut! Mitä Rausch, berauscht ja berauschen! No, ymmärtäähän
renkijussi jotain sakkaa, mutta salonkiflirttiä ja naisen suosiota
ei. Vaatimattomasti koketeerasin rumimmalle niistä. Pitkä ahkera
ylioppilaskin olisi ehkä ollut mieluisampi, vaikken sentään tiedä,
eihän sillä ole huuliakaan, kuivahuulinen ihminen ei ole sitten
rattoisa yhtään, pelätkää kuivia huulia elämänne kaiken. Seuran
tietosanakirja ja kronikoitsija siitä kyllä tulee, nieli jo niin
hartaasti toisten tyhmyydet kaikki ja suurimmalla kunnioituksella istui
sulattamaan kielteisellä koneistollaan. Arvasinhan ne kaikki! Eric
katsoi hieman pitkään ja omituisesti, vielä hymyillen sentään, kun
urheilin kuin ameriikkalainen viehätyshalullani. Niin, niin, sportti on
olemassa! Voi, jos olisin uskaltanut kerran valita hänet kahden kesken
ollessa sellaisen Rauschin uhriksi! Ei hän ollut koskaan nähnyt heidän
tasaista naisellista neitiään, joka toisinaan tuskin uskalsi puhua
sopertaa, niin Iloisena ja irti maasta. Mutta en ollut kenenkään neiti
enää, olin Arma Helena Rausch — anteeksi, Vieras, Vieras tarkoitan
— suomalaisen rusthollari-aatelin ylimielinen embryo, joka nosti
päänsä yhtä ylväästi aurinkoon kuin kuka viikinki tahansa. Maan mullan
musta tytär, äitinä avaruus, isänä ikuisuus! Huihai, orjaksiko henki
heikompain henkien! Vaikka kouraantuntuvimman osani tällä pallolla
sukuni houkat miehet hukkasivat, jättivätpä iloisen ylpeän sielun,
joka ei ole kuin koetteeksi niskaansa taivuttanut. Noin paisutti sinä
hetkenä ihana ylpeys sydäntäni, kuoleman synti! Ilma kimmelsi kultana
edessäni, esineet sen takana piirtyivät täysinä ja pyöreinä, vaikka
hieman heiluvina, ihanat kuutiot olivat ihmiskappaleetkin nuo. Synkin
suru on siinä tilassa mannaa, kuilu täynnä Indian kauppa-aarteita,
käärme hauskin leikkitoveri! Ettenkö niistä suoriutuisi! Suustani
tunkivat siniset sähkölauseet heidän päittensä päälle, ihanankaameat
elämäntotuudet nostivat väreet velttoihin lihastöihin. Heitin heille
oudon katkeria kukkia naisen manalanvirralta, kiinnitakertuvia
köynnöksiä valemyrkky-rypäleineen, repäsin verhoa rakkauden
plastillisenkin kauneuden edestä. Sanalla sanoen, kaiken maailman
henkistä kuukerinpallia heidän edessänsä heitin, annoin, annoin noille
konnille itseäni, lahjoitin loppumattomiin —!

Vaan olinpa, olinpa muista muutettu minäkin. Kun ääni kuumeen
korkeudesta oli valkohehkuvin, poski hohti kuin hää-ruusu, hymy
leonardomaisen salatietävä, sielun silkkikuteet kaikki taas kerrankin
käsissäni, — silloin se katala pikkuinen pisama avasi suunsa, tarttui
Hanna neitiänsä liepeisiin ja kuiskasi puoli ääneen: »On oksennuttava!»

Nauran nyt suljetuin huulin mny-mny-mny! — mutta sinä hetkenä kuin se
sanottiin, meni minusta luonto —

Luonto meni, eikä ole vielä oikein palannut. Eric, hieno Eric kuuli
kaikki! Hänen aikanaan häväistiin minua Tschandalassa.

Ja tässä maailmassa piti vain riippua kiinni! Täällä piti
kirvelevässä kylmyydessä kahlata uusia kauheuksia kohti! Siinä
paikassa kun olisi noussut koko upseeri-pituuteensa ja laskettanut
kauniilla kaariliikkeellä kuulan ohimoonsa —! Kuula ohimoon —, mikä
morfiini-huuma siinä ajatuksessa on tuhat kertaa ollut! Kuinka ihana
kerrankin levätä tuosta Maan ruvesta, lähimmäisestä ihmisestä —

Aivan sairaana ja kuin luut pehminneinä siirryin sohvannurkasta
sohvannurkkaan. Ja kuin mieltä vailla takerruin samassa sisäänastuvaan
kuvanveistäjään, joka tietämättä, mitä huoneessa oli tapahtunut,
istahti viereeni, viattomana kuin vuona. Hänen kaikkiruokainen
dekadenttinen hyvyytensä oli nyt autuus. Hyvä jumala, en olisi pannut
vastaan, vaikka joku siitä paikasta olisi käsivarsillansa tai paareilla
sitten — kantanut pois, niin voimaton olin, vyyhti.

Hieman ne näyttivät olevan noloja itsekin, sen verran ihmisluontoa
kuitenkin oli. Mutta ei kauan. Eikä keskinäinen myötätunto ainakaan
ollut haaksirikkoa kärsinyt. Saihan sitä 'hullusta' sanoa mitä
hyvänsä, kuten maisteri neidin klassillinen päätelmä kuului. Sen
kasvot olivat viime aikoina hieman pyöristyneet, täytyi minun
vastenmielisesti myöntää, kammoittavaisuus oli hiukan kadonnut. Sijaan
oli tullut salainen ilkkuva voitonriemu, mikä todisti, että se nyt
jollain tavoin sai mieleisensä elämän-annoksen. Batisti-puseron alle
oli rinta korkealle pönkitetty, lihavuus näytti sentään kiusaavan,
kun piti olla 'koreana sulhasille', kuten Henriikka sanoo. Sen
lantioita vihasin, siitä en pääse. Äkkiä käsitin vihani syvyyden, —
kuinka en ennemmin! — Se vastenmielinen vaikutushan yhtyi kokemuksen
varmuuteen. Silmäni sulkeutuivat ja kuin huumeessa jyskien meni
sieluni edessä haamufilmi... lyhyt verinen tarina. Mutta eihän se
kuulu tähän. Sen verran voin sanoa, että kerran ennenkin olen ollut
taistelussa saman näköisen naisen kanssa, että sellainen on kerran
ollut kilpailijattareni, — — rintoina samat ihrapallit, puheessa ilkeä
nasaali-äänne ja laitakaupunkilainen rivous, — kylmempi egoisti kuin
käätyinsä kulta. Sen lantioita kaupittiin sadallatuhannella ja tietysti
voittivat kaikista neidon liikuttavista olosuhteista huolimatta. Vaan
tulipa hetki, jolloin luonto ilmoitti, minkä arvoiset ne tavarat
olivat, kun lääkäri ja pihdit saivat puuttua asiaan, kun maattiin
tainnoksissa viikkomääriä, huudettiin ja paruttiin, eikä vuoden mittaan
tervettä ihmistä tullut. Kuinka silloin halveksin sitäkin erotikkoa!
Oli syytä halveksia, jo vain fysiologisistakin syistä. Mutta onhan se
toinen asia.

Havahduin Saimin aiheuttamaan oven paukaukseen. Hän tuli sisään yhtä
viattomana kuin veli äsken, alkoi vain suurella pauhulla toimittaa omia
asioitaan.

Maisteri Eric katseli lattiaan näyttäen salaavammalta kuin koskaan
ennen. Hänen katseensa minulle oli pehmeä, mutta olisi hän voinut
edes nyökätä vähän, jollain tavoin rohkaista. Odotin muuten joka
hetki, että hän nousisi ja keskeyttäisi, kyllä nyt jo olisi saanut
riittää Isoniemeläisille hänkin. Mutta sitä hän ei tehnyt. Seura
oli nyt keskenään jo täysin vironnut ja kuin entistä piristyneemmin
eliminoitunut. Sen salainen ilkku ja uhma kasvoi. Hanna neiti ei
ottanut lainkaan enää huomioon emäntävelvollisuuksiaan, vaan polki jo
poljettua vierasta. Oltiin tässä nyt marttyyreitä! Ja vähitellen oli
heillä olevinaan niin erinomaisen hauskaa, suutaan rääsäsivät kaikin
tavoin, ääneenkin nauruun purskahdellen. Alkoi kuohuttaa! Ja kun joku
sutkauksista oli liian selvästi alleviivattu, kelle se oli aiottu,
oikaisin itseni ensikerran ja vastasin jotain, kylmästi vielä. Sitä ei
olisi pitänyt tehdä, se kiihoitti heidän jo koko tuttavuuden aikana
kasautunutta antipatiaansa, jonka vaikein tartuntapesä oli pikkanen
maisteri. Sattuuhan sitä sekä käsitettäviä, että käsittämättömiä
antipatioita elämässä. Heidän vastenmielisyytensä suhtautui muka
minun tehtyyn hienouteeni ja herkkyyteeni ja kauneuden kaipuuseeni,
jonka olivat tavalla tai toisella onkineet ilmoille. Ja kun nyt
heidän mielestään ei saanut olla hieno eikä herkkä, eikä rakastaa
kauneutta, se oli muka epätervettä ja epäsuomalaista, se kuului oikein
heidän teorioihinsa ja prinsiippeihinsä. Pitkä ylioppilas oli vähän
hillitympi Ericinkin takia, jota hän kuin vasten tahtoaan ja toisten
tahtoa kunnioitti, muistaen aina, että tällä oli tutkinnoissaan
samoissa aineissa, joita hänkin luki, korkeat laudatuuri-arvolauseet.
Suhteessa minuun oli hän alun pitäen ollut immuuni ja toisia apinoiden
yhä enemmän jäätyi. Niinkuin en käsittäisi, näkisi heidän lävitsensä!
Mitä nuo talonpojat olisivat ymmärtäneet naisraukasta, joka pyrki
kultivoitumaan. Eric yritti tuon tuostakin asiallisempaa keskustelua,
mutta varsinkin naiset sekoittivat sen jälleen samaan vihamielisyyteen,
minä myöskin — en voi kieltää hermostunutta kiihtymystäni. Vastailin
yhä jyrkemmin, ja taitoni mukaan depotensseerasin vastustajaini älyä,
liukastuen pois totuudestakin sen verran kuin vihollisen kanssa
nautintorikasta ja pakko on. Jouduttiin aivan kakaramaisesti keskelle
riidan alhaisuutta ja epäsiveellisyyttä, oppineitten ja esteettisten
sanojen kulauksesta huolimatta. Maisteri Eric koetti taas myhäellä, oli
olevinaan huvitettu, ja mitä sanoi, sen paremmin kuin minun puoltani
ritarillisesti otti, koska kerran olin yksin, — jolloin ne toiset aina
katsoivat häntä hieman kangistutuneempina, — — kuin kanat, joilta
suurempi kukko nappaa höyhenen. Mutta eihän se auttanut kuin hetken,
savolaiset uskoivat vain toisiinsa. Jouduttiin heille kriitilliseen
ulkomuotokysymykseen ja lausuin jyrkästi vanhan väitteeni, että
ruumis oli sielun täydellisin ilmaisumuoto, ja ettemme sisältä olleet
sen kauniimpia kuin päältäkään. Tähän he nauraa rähähtivät kuin
suurimpaan hassuuteen ja ilma täyttyi heidän pilkastaan. Kiehumapiste
oli nyt sivuutettu. Koko maailma katosi tietoisuudestani paitsi
sieluni hetken-totuus. Siitä paikasta nousin —, ojensin käteni
ja aloin tarmokkaasti, itseänikin nyt kauhistuttavalla voimalla,
vavisten kiireestä kantapäihin, luetella, mitä ominaisuuksia pikkasen
maisterin, Hanna neidin, ja pitkän ylioppilaan ulkomuodot merkitsivät.
Hellittämättä, päästä jalkoihin, melkein sormea osoittamalla luettelin
kaikki hyvät ja pahat, viat ja vaillinaisuudet, salaisimmat paheetkin,
mitä varsinkin aavistin sillä pienellä olevan, — tein heistä
elämänkerjäläisiä, köyhiä nälkiintyneitä sieluja, puolimonstrumeja
siihen paikkaan. Voi, sitä kurjuutta, sitä Gehennan esimakua, mikä
siitä saatiin! Erickin oli aivan ihmeellisen näköinen, kalpea kuin
norsunluinen jumalankuva, silmät mustat, sieraimet vavahtelevat —
pitkä ylioppilas taas heitti minuun pitkäisen leimauksia ja vihreitä
kissansilmiä, — Saimi nauroi, huusi ja potki, kuvanveistäjän silmät
olivat uuvuksista aivan pään sisällä. — En osaa enää kuvata — —
irtonaista se vaan oli.

Eric nousi nyt. Jaa —, hyvästi! Anteeksi ja hyvästi!

Hyvästi Isoniemi! — minä olin polttanut sinne polutkin!

Mutta vasta kotimatkalla aloin aavistaa, mikä muutos Ericissä oli
tapahtunut ja juuri suhteessa — minuun.

En voi sitä surullista kulkua kuvata nyt, en jaksa millään. Koskee niin
kipeästi — — nyt kun hän on aivan poissa.

Lohduttihan hän vähäisen ja sanoi jotain hellääkin ja arvosteli
vihdoinkin isoniemeläisiä suoraan, mutisi: »— — pöbel, pack —!» Mutta
piti kuitenkin minunkin käytöstäni liian suurena virheenä. Olin
mennyt samalle tasolle vaikkei muuta kuin hetkeksi heidän kanssaan.
Ja tottahan se olikin! Mutta käsittääkö hän, kuinka sitä suomalaisena
joskus menee samalle tasolle puhtaasti suomalaisten kanssa, etsii
ja odottaa heistä jotain kaunista kalevaista perua, lyö niitä
piiskallakin, että huomaisivat —

Maisteri Ericiä selvästi kylmäsi, ei tahtonut kuulla puhuttavankaan
enää koko asiasta —

Dionysinen hurmani ja pyhä vihani oli singonnut minut kauaksi
tiedemiehestä, joka itse aina oli moitteeton ulospäin, hieno ja
esteettinen — vaikka kuten sanottu myös hieman liikaa diplomaattinen —.

Poissa on poissa!

Ei takaisin tule — ei enää ryijysohvallani edes henkiseen urheiluun!

Ja jos tulee, niin sitä ennen pitää minun olla visusti poissa — sen
merkin äkki-lähdöllänsä antoi —



Heinä on loppunut...

Sammakot hyppelevät edestäni ruohottuneilla raiteilla... kun kuulaassa
illassa kävelyltä kartanoon palaan.

Ne ovat vähän alle keskikoon nyt, kevään puntarpäät, pehmeän vaalea
nuttu selässä... Melkein liikuttaa... ollaan nuoria neitoja ja herroja
nyt, tunnelmoidaan kesästä vasta oikein, kun muilta on jo melkein ohi...

Ohi! Tuulikin tuolla madonsyömän koivikon läpi vetää pitkään ja
suruisaan, ohii! Suuri ja mustanraskas on lepänkin lehti, taittuneessa
ruodissa ruostetäplä. Pois, pois kaikki vähittäin, pois suurten
onni ja kaunis! On aika toukkain, näkymättömäin, aika pienten ja
mikroskooppisten.

Ei pysähtynyt minun kohdalleni Aika eikä Paikka tänä kesänä, sen
tiedän jo. Mutta rautasormin rintaani puserran ja olen huokaamatta
puiston puiden kanssa, ohii, ohii! Silloinkin kun surun silmukka pääni
yllä häilää, minut halvimmalla tavalla kuristaaksensa, ei se, joka
aurinkoa taatokseen kutsuu, joka Dionysoksen lemmitty on, päätään
joka hetki paina. Ei! Vaan jollei muuta, niin jäykän kivisen hymyn
pidän huulillani siihen asti, kunnes lihakset illalla patjaa vastaan
herpaantuvat. Silloin, silloin vasta hyökkää kimppuuni langatonta tietä
Fobos, silloin kouristuneena kuulen, kuinka mato hakkaa rakkaimman
ruumiini rintaa — — ja aika, ilkeä vanha ämmä, korvat homeessa, siinä
sivulla seisoo survoen kiireesti tiimalasin hiekkaa... Silloin, silloin
sieluni äkkiä parahtaa, yksin-olemisen kammosta huutaa, lähettäen
pitkän valituksen ikuisuuteen: Te tulette siellä, jotka astelette
korkeimmin kulkimin kuin me, voitteko Te ihmisiänne auttaa? Voitteko
kuristaa kuoliaaksi _Sattuman_, julmimman jumalista — —?

Me puhumme Teille —, mutta kuka vastaa meille —?

Yhä kaikoisammin huokuu ilta. Yli kartanon vanhuuden hienon katon
häilää musta lehvä: nocturno! Kartanon takana on armas huone vielä,
siellä kallis pöydänkulma, seinillä lumivalkeat — — — vaikka sen
huoneen kaunein vieras, sininen poika, on ja pysyy poissa — —

Kas kiiltomato! Fosfori-insinööri! Otan sen ylös leskenlehdeltä. Hui,
— kuten petos! Läheltä onkin äiköttävän ruma olio. Väkisinkin tulee
mieleen taas yksi niistä, joita kohta on jo arvotonta muistella.
Sen pikkasen silmissä oli samaa fosforia... Merkillistä, kuinka se
ihminen, kun joskus sattui, puhui kiinteästi luonnosta esim. maisemata
katsoessaan. Sen sanoissa oli jotain kaihoa silloin... l'ennui. Sielun
sopusointua ei ymmärtänyt, naista ei alkuunkaan, mutta ruispeltoa,
metsää, pilviä ja lintuja. Niin että kullakin on omansa — kuka heitä
kaikkia ymmärtää! Kipinä kosteutta sielussa kuitenkin!

Pahoillani pudotan madon liisanlillukoitten joukkoon. Makaa siellä nyt
hempukoittesi helmassa! Kaikki yksipuolinen, musta tai valkea on kuin
petos täyttä ihmistä kohtaan.

Naapuriin päin on nyt muuten kuulakasta aivan. Ne ovat lähteneet sieltä
kaikki Savonlinnaan laulujuhlille, jääden sitten kylpemään. Henriikka
sitä kertoi, samalla hupaisesti renkuttaen, jalalla palkkia polkien:
'Sanovat, sanovat, sanovat tuon Savonlinnan olevan vähän kallellansa!'
— niitä keittiö-iloja meillä! Vielä, että Isoniemessä nyt ehkä
hankitaan kihlajaisia, ehkä kaksiakin — — Hanna neiti on lahjoittanut
piioille kaikki vanhat silkkipuseronsa, (joissa ei ole mitään valkeata
kaulassa!) — ja uutta pyntätään joka sorttia. Se on lahjoittelevainen
—, pudottaa huolettomasti noin vaan yltään, ja hyvin vieraanvaraisia
ne myöskin olivat. Niin että onhan siinäkin ominaisuuksia! Itsepähän
tietävät, missä vielä ovat inhimillisempiä, missä kerrassa ytimissään,
vaikkei sitä heidän vihamiehensä huomaa. Surullisempi on Santtu
kuvanveistäjän tarina, on sekaisin nyt uskonasioista, mietteittensä
tuskallisen yksitoikkoisesta kehäkierrosta, ja täytynee hänet aivan
parantolaan korjata. Niin että kotiinsa kukin! —

Pois, pois jonnekin päin olisin minäkin lentänyt, murheettomimmille
maille. Vaan minne orjanainen menee, liekassa puutteen rautavitjoista!

Sitäpaitsi on kartanossa tapahtunut pieni onnettomuuskin. Vanha Vappu
säikähti tien käänteessä autoa ja tuomari, joka istui lehteä lukien
kääseissä, satutti nenänsä ja peukalonsa etulaitaan. Nenävammaa alkoi
pakoittaa, ja Rosenberg sai kiireesti hakea lääkärin, ja kenenkäs muun
kuin — Joonas ystäväni! Tämä tuli, vallan imarruksissa tietenkin,
ja herrat miellyttivät toisiaan odottamattoman hyvin (tuomari
vähän höristi korviaan, kun Joonas ja minä aivan ystävällisesti
sinuttelimme...). Mitäs, kun kysyttiin ja kuultiin, että ymmärsin
vähän sitäkin kurssia, niin määräsivät minut hieromaan niin keveitä
jäseniä muka! Voi, ajattelen tätä tapahtuneeksi keväällä, kun kaksin
pakahtuneina istuimme —! Ja koska vielä tuomarin silmätkin veristyivät,
sain ruveta lukemaan hänelle ääneen, hänen ensin kokeiltuaan
Rosenbergillä, jonka honottamisesta ei tullut mitään.

On oltu nyt kerrankin tarpeen muka!

Ericin isä... voi...!

Käsin kosketella tuota hienoa nenänkaarta, jonka osaisin vaikka
ulkomuistista tehdä, jonka muoto on samallainen kuin pojan, vain hieman
ohuempi —, tai ei nyt enää, sillä se on pahasti paisunut. Ujostuttaa
koko homma, — mutta en ole uskaltanut vastustaa määräystä ja ehdotella
sairaanhoitajatarta asemalta —

Ei muuten, mutta tuntuu vain, kuin koko ajan hyväilisin häntä, ja että
hän sen kerran huomaa.

Ukko on todella muuttunut ja tottunut minuun paljon. Sanoo nyt aina
jotain luetusta ja odottaa, että lukijattarensakin sanoisi, sen kunnian
ammoin suo. Vieläkään ei paljon kasvoihin katso — — eivät ruhtinaat
katso palvelijoita —

Mutta tuntuu kuin ei hänellä olisi nyt niin paha olla, ei niin
yksinäistäkään, vaikka poikakin taas noin meni matkoille aina.
Päinvastoin on hän niin leppoisata, viihtyisätä olossaan nyt. Taitoni
mukaan koitankin niin ääneti ja pehmeästi kuin suinkin kohennella
nahkakulmaisia korupatjojaan, — että vain tyytyisi.

Eric, Eric, Eric!

Ei ole minulla mitään oikeutta huutaa noin! Ei hän niin paljon
aihetta antanut — niin taidokasta oli hellyytensäkin, ettei se
sitonut häntä mihinkään. Sitä taitoa juuri jäinkin rakastamaan, sitä
saavuttamattomuutta siinä. Mielikuvitus ei sitäpaitsi kysy, kenen se
vetää lähelle ja kuinka lähelle. Minun esi-isäni ovat ehkä myöskin
lempineet — asramaisemmin kuin hänen —!


Ja sittenkin — sininen poika! Sinisempi kuin kukaan!

Hän se on nyt öitteni valkein ruumis, jolla kammo minua kivetyttää, hän
se on kallein kuollut, jonka puolielävänä hautaan...

Kun edes jonkun tiedon saisi, kun mielialansa jotenkin arvaisin —

Koskee, koskee —



Keskikesän loppu —

Ja lopun loppu ja maailmanloppu —

Tällä kertaa on kaikki oma syyni —

Paikka, ettei enää sen kummemmaksi tule!

Onko kellään moista kohtaloa, kellään juuri näin ihanata helvettiä?

Ja miten nyt näyttäydyn tuomarille, hampunkarvaisissako vaatteissa,
lipeäkiveä pään päällä?

Toiselta puolen on kaikki tavattoman koomillistakin, mutta en
luule että kukaan oppinut nyt tulee avukseni henkevyydellään minua
pelastamaan.

Voi, ilmojen tumma lintu, miksi laskeuduit maan päälle palkkoja
peräämään, miksi yllesi orjan silat otit, erämaan hirvi?

Pyydänkö anteeksi tuomarilta — mutta mitä anteeksi — —?

Lakkaan kiemurtelemasta ja kerron kohta kaikki julkeasti aivan. Onhan
lopetettava tämä loru. Tämmöistä kaaosta, täydellistä hajoomusta ei
mies koskaan ymmärtäisi, ei ainakaan herrat suomalaiset miehet!

Voi, voi — — voii!

No niin. Istuin arvoisan, — ja kuinka arvoisan, en tiennyt! — arvoisan,
arvoisan isäntäni kanssa kirjastohuoneessa. Luimme Fontenelleä
avattujen parveke-ovien ääressä. Tarjottimella oli punaviiniä, lasi
minullekin. Hän on nyt jo melkein terve ja näytti niin erikoisen
tyytyväiseltä siinä kuunnellessaan ja maistellessaan. Vaikka
omituista kyllä, kaksi päinvastaista vaikutusta hänestä lähtee.
Nenän keskikohdalle jäävä kuhmu tekee kasvot paljon nuoremmiksi ja
sytyttävimmiksi, kun taas rinta on hieman luhistunut, ehkä myös
raukeiden asentojen syy. On kuin toista lähempänä nyt, enemmän toisen
vallassa. Päivällispöydässä oli meillä ollut pitemmät puheet kuin
koskaan ennen. Suureksi kummakseni hän arvosteli paikkakunnan väestöä
uudelta ja omituiselta näkökulmalta, rikollisuuden nimittäin. Sangen
mieltäkiinnittävää, en vain käsitä, miten hän näissä olosuhteissa oli
niistä selvillä. Sitten moitti hän kovin erästä suomalaista esteetikkoa
tyylistä, — puolustin miestä ulkopuolella hampaiden saadakseni
väittelyn rakastettavasti jatkumaan. Hän alkoikin pian kuumottaa ja
punottaa, ja puhui melkein kuin minun käännyttämiseni olisi ollut
hänelle mieskohtainen asia ja onni. Nautin.

Perin ystävällistä siis, perin laheata kaikki tyyni.

Iltakin oli ihmeen kaunis ja haalea. Mitä muuta tarvittiin — — hetki
unohdusta, hetki keveämpää vihdoinkin. Pengermällä parvekkeen alla
kukkivat kilvan ruusut, pelargoniat, levkoijat, unikot ja muut. Kaikki
toivat ne sieluun erilaisia mielikuvia elämään sittenkin, sittenkin
olemassa olevasta ihanuudesta ja autuudesta. Kyllä onni on, vaikkei se
ole aina minun luonani! Mutta kun muistan, että se jossain on, voin
hymyillä, ja kas siinä jo yläpuolellani kelluu kuin suuri kimmeltävä
eteerinen pallo, ovela vastahymy taivaankaari silmäkulmassaan — —
venoseensa houkuttaa — —! Sellainen on kuvani onnesta.

Kukkapengerten takana taas iäkkäät omenapuut, hedelmä-emot oikein,
vääntelivät kaihoisasti koristeellisia oksiaan valoa kohti, toiset
terävästi kuin floretin pistot, kuin olisi kirpeänsuloiset nesteet
vieläkin niiden suonia polttaneet. Salmen sini-vetonen välkkyi
viileänä ja hauraana rantaniityn yllä, siellä, missä suuret hopeapajut
avautuivat leveästi, paljastaen pehmeäpiirteisen kivilaiturin,
päällystetyn kuin vaalean rosoisella sametilla. Ja taivaalla
aukon kultaisen jaon vasemmalla puolella kiiti merkillinen pilvi,
— kuin suuri jättilintu, toinen siipi valtavasti iskien, toinen
rauhallisemmin, ja sen siiven alla suojassa pienempi, naisellisempi
naaras yhtäännepäin nyökällään — — pois painuivat maastapäin,
ikivapautuneina kauko-avaruutta kohti... Sanomattoman kaihon herätti
näkijän rintaan .. siinä menivät toverit — —

Tämä kaikki riemastutti mielikuvitusta, herätti iltakuumeen
kultaporeilevaksi aivan. Tunteeni kääntyi kokonaan isäntääni kohtaan,
jonka kodissa ja luomissa olosuhteissa kaikkea tätä hyvää ja onnea
nautin. (Eric ei enää tänä kesänä palaa... on tullut jo kortti
Norjasta, jossa myös oli terveiset eräältä suurelta ruotsalaiselta
esteetikolta ja hänen rouvaltaan.) En muuta tarkoittanut, kuin osoittaa
vastakiitollisuutta sydämen täydellä alttiudella ja vilpittömyydellä.
Lukiessa panin kaiken mahdollisen taitoni ja iloni liikkeelle. En
enää soitellut kurkunkoneistoa, vaan Uitelin sielu vapautuneena,
kaikkeuden henkenä itse. Sinä, mitä rakastan ja olen rakastanut, — —
minun jumalaani! Avonaisemmin kuin koskaan ennen arvostelin lukemaani,
Fontenelleä ihaillen. Puhuin vanhalle, kauniille aristokraatille
melkein yhtä rohkeasti kuin kahvilassa jonkun kurjan boheemin
ihmisrinnalle. Ulkonaisesti hillittynä, sisäisesti haltioituneena,
sielu melkein särkyvänä autuudesta — — — oi, jos kerran siten kuolla
saisin, keveästi kuin kupla hengen jumalaiseen hekkumaan!

Keskellä esityksen huumausta oli tuomari kääntynyt päin, istui vain
ja katsoi. Tunsin sen sivultakin... Ja kun vihdoin vilkasin häneen,
kohtasin oudot, tumman kiinteät silmät. Nyt kysyn ja aion siitä
Joonaksen kanssa keskustellakin, eikö tuomarin silmäterissä saata
olla puhtaasti hypnoottista voimaa, sellaista, jota lääkärikin voisi
käyttää hyväkseen? Asianomainen ei ehkä tiedä sitä itse, mutta aivan
nukuttavan huumaava on hänen viipyvä katseensa, suurenevan silmäterän
ja värirenkaan kirkkaus leikkaava kuin säilä. Sellaista tuntua on pari
kertaa ennenkin ollut, kun on katsonut — — tai ehkä hän sen juuri
tietää ja siitä syystä on katsomatta. Näin ajattelen hädissäni, kun en
muutakaan keksi kauhean kohtauksen selitykseksi. Kuin mediumi, aivan
tahdottomana jäin riippumaan hänen silmiinsä kiinni — — en enää irti
päässyt, niin kova oli virran paine.

Siinä sitä oltiin, eikä tahtonut loppua tullakaan. Istuttiin vain ja —
— voi taivas, kuinka epämielyttävää nyt jälestäpäin ajatella.

Mikä sitten on onnettomuus?

On, on olemassa se onnettomuus — — — erehdykseni! Minä käsitin tämän
pitkän kumman mustan katsomisen olevan tuomarin puolelta — — no, jotain
metatysiikkaa ja rakkauden fysiologiaa! On niin että voisi vaikka
hiuksiansa kiskoa, huutaa tuskassa naurain!

Mutta miksei hän sitten lakannut katsomasta, ellen minä voinut?
Siinäpä arvoitus onkin! Olihan hän mies ja tahdoltaan vapaa! Sillä
sitä katsomista kesti niin mielettömän kauan! En ole muistaakseni
koskaan niinpäin erehtynyt, tavallisesti olen vähentänyt vielä siitäkin
vähästä, mitä saanut olen.

Ja-ja!

Kun nyt jälestäpäin muistissani tutkin hänen ilmettään, niin olihan
se kumman totinen. Ei mitään hellyyttä, taipumusta, — kauniimpaa ja
omaisempaakin on sitä ennen jo ilmennyt. Mutta erehdykseni huippu
oli se, että minä panin vastaan minun ilmeeseeni täyden alttiuden ja
myöntymisen — kyllä mahtoi olla marakattimaisen autuasta hänelle!
Tuo pelottavan nopea kykyni välistä siirtyä tunnelmasta toiseen,
tilanteesta toiseen, nähdä äkkivalaistussa uudet mahdollisuudet aivan.
Olen niin vähän ihanteellinen, etten ole edes 'oman ihanteeni apina'.
Elää, elää, minulle on kaikki kaikessa! Kuinka päästä realiteetteihin
käsiksi, kuinka hedelmällisiin päämääriin, kuinka luoda naisen osa
niistä!

Tiedän isäntäni, että jos hän puhuisi naiselle rakkaudesta, tarjoisi
hän samalla kätensä. Hän loisi naiselle täyden olemassa-olon, tai ei
mitään. Se kävi kerran ilmi, jotain kirjaa lukiessa, ah, ihanaa Jacopo
Orthista se olikin!

Ja niin oli edessäni valtava uuden tien näky, aivan arvaamaton!

En sitä kaikkea siinä katsoessani selvillä käsitteillä tietysti
ennättänyt ajatella, mutta se oli itiöinä alla temperamenttini mukaan.

Tyhmistä egoisteista en ymmärrä mitään. Jos onneen pääsisin, niin
puolet maailmaa kanssani kukoistaisi. Niinhän sitä ainakin kuvittelee!
Ensinnäkin puhaltaisin uuden elinvoiman tähän vanhaan ylimyspesään,
jonka kauneuden ja rikkauden ja maineen prestige on vielä pettämätön,
mutta joka varmasti hauraisiin sinertäviin ytimiinsä kaipaa jo uutta
verta. Päästä sellaiseen sukuun olisi samaa kuin saada käsiinsä luojan
alkuainetta! Aivan huumaa! Viivoja ja värejä myöten rytmiä koko elämään
joka päivän hetki järjestetty nousujen ja laskujen mukaan! Pitkäin
ahkerain kausien jälkeen suuria sytyttäviä juhlia! Se olisi taas
olemista maan päällä renessanssi-ajan ruhtinaiden malliin! Lapset,
joita pitäisi olla ainakin kuusi kaunista kappaletta! — kasvatettaisiin
ylimyksiksi, pohjalla kalevaisen etiikan kainot, mutta ihmeelliset
aakkoset. Miekka sivuun, ruusu käteen, henki päähän, laulu sieluun ja
sydämeen! Ruumiinkasvatus ensin, ilmeestä varpaan kynteen asti — 'henki
tulisi kyllä itsestänsä!' Kyllä siitä taas suoriutuisin! Ensimmäinen
asia perhe, suku, ystävät, alustalaiset, naapurit, isänmaa! Mitä vielä?
Joka mökkisen vaeltaisin, joka kakaran katsoisin! Milloin kaataa ja
karkoittaa, milloin nostaa ja kohottaa! Dekadenttista, kaikille yhtä
höllää hyväntekeväisyyttä ei, — kivet vain pois, missä ne voimia
painavat, ihmiset joko itsenäisiksi tai korkeampaansa palvelemaan.
Miten ihana olisi sitten kerran kartanon rouvan katsoa ikkunastaan
vaurastuvaa seutua, joka saisi vähitellen merkitsevän fysionomian.
Ja sitten vielä kaikki muu, kaikki muu, mitä ikänäkin uneksittu on
lännestä hamaan itään!

Entä sydämeni onni — —? Kysyisinkö sitä enää? Yhden tiedän, ylpeä
uskollinen säihkyvä puoliso hautaan asti, — ankarasti, muuta ei!
Vaan joskus, joskus sitten — — kun kultaisena iltapäivänä, kartanon
hiljaa uneksiessa ja läntisen puistossa huojuttaissa spireata yli
tuoreen timoheinän, — kun saapuisi kauko-matkalta äkkiä kotia
poikapuoli, ja äitipuoli saattaisi häntä ensikerran illalla yläkertaan
nukkumaan — — kuinka, kuinka kärsisi rinta! Tai kun olisi talvella
vieraita ja tanssin aikana joutuisimme hetkeksi talvipuutarhaan
palmujen ja kukkivain kasvien alle — — kuun välkkyessä lasiseinäin
takaa, havistessa puiston mustain kuusten — — — hän olisi silloin jo
ymmärtänyt, herännyt... muuttunut kuin ihanaksi etelämaalaiseksi...
hiljaa vain, ei sanaakaan! Ei sanoa saisi hän sanaakaan! Yhdelle
orkidealle vain suudelman painaisi, ikäisensä äitipuolen mustalta
pitsivyöltä pudonneelle. Tai, tai — pitkillä metsästysretkiltä — —
eksyneinä soihin, rämeisiin — — aina sama vaikenemisen julmuus, —
kunnes toinen kaatuisi kuin Asra, huulilla ei enää veren tippaa — — —
nauran, nauran, nauran!

Tai itken, pöytäni kulmaa vasten itken — — — ei sen verran totta, ei
ikänä mitään äitipuolta, ei mitään etelämaalaista tulta!

Ja sitten vielä tehtynä se eilinen, — tili edessä — — seuraukset
tulevat siitä jyskien —

Niin vain, se kaikki ja paljon muuta oli ilmeeni alla, kun luulin
olevani pakoitettu vastaamaan isäntäni pitkään merkilliseen katsomiseen.

Ei tarvittu muuta, kuin että tuskin huomattava epämiellyttäväisyyden
varjo vihdoin ilmestyi hänen kasvoilleen, — niihin tuli jotain
silmälläpitävää, epäluuloista... äkkiä tunsin oudon pahoinvoinnin ja
samalla hirveän kolahduksen...

En käsitä kuinka pääsin ylös, kuinka ymmärsin pois lähteä, mitä sanoin.
Huone oli sakeana silmissäni, kuin kahlaamalla sen kuljin. Samaa
raskasta ainetta oli vielä puutarhakin hoiperrellessani sarakkeiden ohi.

Kun sain oven auki huoneessani, heittäydyin vuoteelle kuin ruumis —

       *       *       *       *       *

Ja koko yön sitten saarnasivat sekaiset äänet aivoissani... kauheata
porinata pitivät. Katuvaisia yksinpuheluja, selittäviä kaksinpuheluja,
hieman järkevämmin resoneeraavia kolmipuheluja, isä, poika ja...

       *       *       *       *       *

Nainen, nainen, osasi muista! 'Et sinä tee, sinulle tehdään —, sinulle
tapahtuu —' Ei sinulla pidä olla muita haaveita, ei muita toiveita kuin
ne, mitkä maailma valmiina kouraasi työntää.

Kaikki muu on häpeää, häpeää milloin punaisin, milloin valkein poskin.



Ja sitten arkinen julma todellisuus. Ei tekisi mieli enää jatkaa.

Vai pitäisikö kuvata tuomarin luona tehty nöyryyttävä
eronhakemusaudienssi — jonka sain kuten eronkin. Hänen Ylhäisyytensä
hyvyyden kuparilantti oli otettu tyyten takaisin, eikä kumma, olihan
hänen koko miehinen persoonansa vaarassa naishirviön edessä!

Hermoistani huomautti — —, hyvä muka kuitenkin, että itse käsitin
niiden tilan ja rasittuneisuuden. Ja eikö se vaan käyttänyt sanaa
eksentrinen, — käytti kun käyttikin se jossain käänteessä, ei aivan
suoraan, mutta se vaara muka oli. Vihattava sana eksentrinen!

Hm — usein kun jonkun ihmisen jännitysvoima on suurempi kuin toisen,
sanoo se pienivoimaisempi: eksentrinen! — mikä hänen mielestään on
aivan murhaavan kuvaavaa. Ruotsinkieliset sitä meillä varsinkin
käyttävät.

Niinpä niin! Epätasaiseksi hän myös sanoi mielentilojani, — jo muka
keväällä — siinäkö se ymmärrys nyt oli! Että minun piti lähteä
kylpemään, että hänen poikansakin oli ehdottanut lomaa ja kylpyä. Vai
niin, kävin punaiseksi hiusmartoani myöden! Että tällainen toimi ehken
ei oikein sopinut, että piti koettaa jatkaa lukuja yliopistossa — — —
j.n.e.

Ei ikinä se ollut niin paljon puhunut, kulki kirjastossaan edestakaisin
kädet seläntakana, punotti, kyllä sillä vähän vaikeata sentään oli —

Ja kerran se katsoikin ja hymyili niin omituisesti — — voi herra! Olla
nainen ja niellä kaikki!

Viidensadanmarkan setelin se antoi yli palkan — — lady-unelmani
särkymisestä.

Ei hänellä ollut mitään valittamista, kaikki oli mennyt hyvin
tähän asti, mutta koska nyt kerran itse halusin ja tunsin olevani
hermostunut, niin — — — tänne olikin tulossa juuri sukulainen, hän ehkä
ottaisi ensi-aluksi — — ja hän mainitsi sen keväisen eronneen rouvan
nimen, minulle vastenmielisen mustan sianrasva-rypäleen.

Silloin minun teki pahaa, silloin sieluni itki, — huusi niin pitkään
kuin lapsen — — kodistaan kartoitetun!

Kuinka paljon olin häntäkin rakastanut salaa tuhannella tavalla
hellinyt, kahdenlaistakin suhdetta onneton mielikuvitukseni
hemmoitellut, isän ja — —

Noin he saattoivat erota — noin vähän heille merkitsi heitä rakastava
herkkä sielu, pois vain maailman turvattomuuteen, kuin kivi mustaan
yöhön, häiritsemästä pois, pois —

Isä, isä! En tiedä miksi juuri ne sanat niin vihlovasti korvissani
kaikuivat. Vereni vaistoilla olin rakastanut häntä kuin omaista. Ei, ei
ole tumman linnun sielu palvelevan orjan, ei palkkapiika ruokon vuoksi!

Viheltäen nyt. Se oli viidennen näytöksen loppu. Tai kolmannen näin
pienestä pilasta.

Hohhoo, ei mitään, _rien!_



Hylkymaa ja onnentouko...

Vastapäätä junan kirjaisella plyyssillä istuu Joonas ystäväni
matkalla pääkaupunkiin hänkin. On hyvällä tuulella ja puhua pörisee
kaikenlaista, punerva kukka harmaassa napinlävessä.

Nyt sitä mennään mennessä!

Mennäänpä vaan!

Ilma on niin hellä, hunnutettu, pilvet alhaalla, mutta hatarat ja
hyllyvät, kuin itkemäisillään kuitenkin.

Eipä itketä nyt! Etäisellä vainiolla päivä säärii. Taivaalta lankee
alas vino silta kuin toivon sadetie — Olisiko vieläkin jotain —!

Kartanon viimeinen metsäkulma...

Sen kartanon...

Vielä on mieli sinnepäin, vielä kaipaa haikara kurkihirrellensä!
Katkeran hellää kuten sen, joka kodistansa loukkaantui ja lähti...

Olisihan siellä leijaillut pitkänä ladynä — — ainoa ilmapiiri
sittenkin, mikä minulle on ollenkaan sopinut. Kohentunut siellä vielä
ajan, piilossa maailman murskaavalta myllyltä! Mutta kun lähdin
kummailemaan, liiallisuuksiin taivuin, — vilkuttelin kulttuuriarvojani!
Hiljaa ja hellästi vain olisi palvoa pitänyt niitä hienojani, kuin
oikea äänetön nainen ainakin, — 'kuten ruukku, joka menee vedelle,
kunnes särkyy'!

Mutta kun lintu ei ole mikään ruukku!

Keittiössä kävi viime päivät kauheiksi aivan. Ne huomasivat heti jo
maisteri Ericin lähdön jälkeen, että jotain pahaa oli tapahtunut. Se
on kuin noiduttua, kyllä ne silloin näkevät läpi kuin lasisirpaleen,
sokeimmatkin! Pehtori, joka koko kesän oli nuuskinut yhtä ja toista ja
kaikenmoista, kuohutti koko keittiön Tschandalan vastaani. Henriikat,
puutarhurin vaimot ja kaikki hyökkäsivät kuten basillit heikentyneen
elimistön kimppuun. Ei ollut ainoakaan enää ystäväni, ei edes Lempikään
oikein passiivisuudessaan, Siikri marakatista puhumattakaan, — kansaa,
kansaa! Sulo Johannes, typerä raukka, sekoitettiin järkyttävällä
tavalla myös juttuun, tulipa hänen lahkolaisiltaan ja uskovaisiltaan
varoituskirjeitäkin. Minun viiden-minuutin-salonkiflirttini paisui
lopuksi kuten Potifarin eukko!

Vaan se on aivan eri elämä! En ole edes koko juonta kertonut —
haihtukoon omaan mitättömyyteensä!

Joonas sanoo äkkiä:

— Sen teidän tuomarin suonet kalkkiutuvat. Vanhenee pian mies.

Hätkähdän.

— Kalkkiutuu!

— Kalkkiutuu!

— Voi yhtäkaikki, vai kalkkiutuu! Eihän silloin voi olla tulenarka
yhtään enää —?

— Ei taida voida, naurahtaa Joonas.

— Mutta kuules, Joonas, yksi tärkeä seikka, oletko huomannut, että sen
silmissä on hypnoottista voimaa?

— Taitaa vähän olla, — mutta eihän se perhana katso ketään, lentää vain
edestakaisin lattialla kuin nahkakirja kainalossa!

— Mutta mitäs sinä oikein maisterista pidit? Te tutustuitte
juhannuksena ja olitte saarilla yhdessä —

Miksei, meneehän se — on vain niin riivatun kohtelias, ettei tiedä,
kuinka sen pirun oikein ottaisi!

— Hui, hui, hui! Niin rumasti et saa puhua Suomen hienommasta miehestä!
Mutta eikö totta, Joonas, että savolaisista ei tule koskaan oikeata
herrasväkeä? Kirottu Savo, pardon vermaledeit!

Joonas hyrähtää heleään nauruun. On niin hyvällä tuulella, kun on
päässyt vähän pakoon Elmasta —

— Mitäs sinä nyt savolaisia olet ruvennut vihaamaan! Iloisia
poroporvareita aina!

— Pohjalaisilla on sentään toisenmoinen profiili, sekä eetillinen että
muu. Kun ollaan oikein kunnon pohjalaisia, sillä sekalaista on aina
seurakunta!

— Jaa, ettäkö minä — —

— Sinä — — elä koetakaan! Osaatkos sinä kuitenkaan ottaa vihollisesi
henkisesti ja hienosti?

— Eihän se niin vaikeata ole!

— Se on totta, sinä osaat, miehet osaavat, huomaan sen. Mutta minä
lähden nyt maailmalle vasta sitä taitoa harjoittelemaan, minun täytyy
oppia olemaan syyttämättä muita onnettomuuksistani. Kun se on tehty,
olen kypsä luonne!

— Kypsä nainen...! Sinä olet jo kauan ollut kypsä joko vaimoksi tai
ehkä paremmin rakastajattareksi.

— Voi Bakhus! En suutu —

— Mutta kuule, Arma neiti, minnekä sinä oikeastaan matkustat?

— Minne matkustan! Kööpenhaminaan tietysti!

— Mitä pirua sinä siellä teet?

— Luuletkos ettei minullakin ole salaisuuteni! Eurooppa kutsuu —

— Äläs — ei sitä Eurooppaa ole —

— Eipä taida ollakaan kaikille — metsälinnuille ilman suosituskirjeitä!

— Tule minun kanssani, eihän sinun tarvitse mennä Kööpenhaminaan!
Tukholmaan asti vain — — hei, keksinpäs jotain, kas kun huomasinkin!
Ja hän esittää uusia vaihteluja vanhasta teemasta. Kummallista, kuinka
ihminen, jonka kaariviivan korkeimman nousun on aavistanut, on ikävä
sentään! Ei tule koskaan mitään yllättävää, mitään uutta ja luovaa, ei
edes sellaista, mikä panisi kaiken entisen päälleen pystyyn. Joonas
puhuu innokkaasti omaan pussiinsa, miestä ei hävetä yhtään!

Sillä tasolla taas ollaan, maailma mahdollisimman litteänä! Joonaksen
kaltaisia miehiä — — ja Elman kaltaisia ystävättäriä, vaikka
ystävättäret olisivatkin hieman runsaampia kuin Elma sentään. Naisten
kanssa ei elämää luoda.

Suljen silmäni nojautuen vaunun nurkkaan. Antaa kärpäsen surista!
Minä omiani aattelen. — Siellä viivytte vielä, kalpeat kuvat! Hiljaa
sivelen viime kerran — vaikeinta ruumistani, sinistä poikaa! Olit,
mikä olit, kalkkiutuvan isän ainoa miehenpuoli — — riivatun kohtelias,
diplomaattinen, mikä vaan!

— Ylimys olit, sieluni vastakohta moninaisissa — ominaisuuksia
sinulla, joita ei minulla, ehkä myös kainosti päinvastoin. Se tunne,
jonka sinä herätit, oli ihmeellinen sulettu onni, syvin suloisin
rauha — kuin kultaisen ympyrän keskipiste oloni varma! Niin ehjästi,
kaikkeen tyytyvästi, vaillinaisuuksiin varsinkin, voinee, vain kerran
elämässänsä tuntea. Sinä olisit pitänyt sielussani aatelin... sinun
vieressäsi iäti myrskyilevä henkeni tasapainossa levännyt — — sinun
kuninkaallisen käsiliikkeesi jälkeen levottomat haamut haudoissaankin
hymyilleet ja selälleen rauhaan vihdoinkin oikaisseet — — —. Ja nyt
oletkin vain valkea kuollut ruumiini! Katoavaisuuden laki vallitsee
meidän yllämme, kaikki muuttuu kerran, haihtuu — — ne ominaisuudet,
jotka nyt olisit voinut antaa minulle, minä sinulle, niitä ei kerran
enää ole, — — kalkkiutuvan isän poika!

Julmuus! Eric, Eric, Eric, Eric! Vaunun hämärässä ikkunanurkassa
vihdoinkin ratkeen itkuun, sären itseni tykkänään.

Mutta Joonaskaan ei huomaa tosi-elämää koskaan! Luulee, että nukun! Ja
hyvä, että niin luulee.

Pysäkillä pikkupojat huutavat aivan parkaisemalla sähkösanomiaan:

— Mikä siellä nyt on?
— Sota! Saksa on julistanut sodan Venäjälle!

— Mitäs huonoa pilaa se on?

Ryntäämme ulos.

— Ei taira olla pilaa, virkkaa maalainen vitkaan junasillalla. Sotapa,
sota!

— Voi kaikkia häntä!

Viikkokausiin en ole lukenut sanomalehtiä, eikä tuomarikaan ole.
Maailman menosta emme ole tietäneet mitään. Prinsiipin pommista kuulen
nyt vasta Joonakselta.

Ensin tuntuu sota-ajatus melkein koomilliselta, uskomattomalta aivan!
Mutta sitten sen käsitän. Nyt se alkaa! Nyt alkaa maailman raakuuden
paise puhjeta. Sitähän aina ajattelinkin, että missähän se kiitetty
valistus oikein ilmeni —





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Palkkapiian päiväkirja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.