Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Pormestarin vaimo: Romaani
Author: Ebers, Georg
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pormestarin vaimo: Romaani" ***


PORMESTARIN VAIMO

Romaani


Kirj.

GEORG EBERS


Saksan kielestä suomentanut

Hilja Walldén



Helsingissä,
G. W. Edlund Kustantaja,
1903.



Ensimäinen luku.


Varhain oli iloisa kevät alkanut Alankomaissa vuonna 1574 Kristuksen
syntymän jälkeen.

Taivas oli sininen, hyttyset karkeloivat päivänpaisteessa, valkoisia
perhosia kiikkueli äsken puhjenneissa kullankellervissä kukkasissa, ja
ojan vieressä — yhden noista monista, jotka viiltelivät tuota laajaa
tasankoa, — seisoi haikara, tavotellen muhkeata sammakkoa. Pianpa tuo
raukka potkiskelikin vihollisen punaisessa nokassa. Naksaus vain — ja
virkeä hypiskelijä oli kadonnut näkyvistä; murhaaja levitti siipensä
ja kohosi ilmaan. Loitolle lintu ohjasi kulkunsa, jättäen kauas
alapuolelleen puutarhat kukoistavine hedelmäpuineen, siroine lavoineen
ja kirjavine lehtimajoineen, — kaupunkia ympäröivät koleat muurit ja
tornit, — kapeat talot korkeine sahalaitaisine päätyineen, — kevään
tuoreutta uhkuvain jalavain, poppelien ja lehmusten reunustamat siistit
kadut. Vihdoin se laskeutui tiilikattoa kohden. Sen harjalla sillä oli
lujasti varustettu pesänsä. Saavuttuaan hautovan puolisonsa luo ja
luovutettuaan jalomielisesti saaliinsa tämän nautittavaksi, se asettui
seisomaan oikealla jalallansa ja alkoi miettiväisenä katsella alhaalla
sijaitsevaa kaupunkia, jonka häikäisevän punaiset tiilirakennukset
kiiltävinä ja hohtavina kohosivat vehreältä, pehmoiselta nurmikolta.
Monta vuotta haikara jo oli tuntenut tämän ihanan Leidenin, Hollannin
kaunottaren. Kaikki nuo Reinin pää- ja sivuhaarat, jotka lohkoivat
komean kaupungin moninaisiin saariin ja joiden ylitse johti yhtä monta
kivisiltaa kuin viidessä kuukaudessa on yhteensä päiviä, — kaikki ne
olivat sille perin tutut, mutta olipa toden totta paljon muuttunutkin
siitä kuin se viimeksi läksi etelään.

Minne olivat joutuneet kaupunkilaisten kirjavat huvilat ja
hedelmätarhat, minne puitteet, joille kutojat pingottivat moniväriset
kankaansa?

Hävinneet olivat kaupunginmuurien ja linnatornien ulkopuolelta kaikki
ihmiskäden, kaikki kasvikunnan tuotteet, mitkä vain olivat olleet
olankorkuisetkaan, ja kauempana tuolla yksitoikkoisella tasangolla,
linnun parhailla metsästysmailla, näkyi vihreän nurmikon keskellä
ruskeaan vivahtavia, sieltä täältä mustiksi pilkutettuja tantereita.

Viime vuonna lokakuun viimeisenä päivänä, kohta sen jälkeen kuin
haikarat olivat muuttaneet maasta, espanjalainen sotajoukko oli
asettunut tähän leiriin, ja muutamia tuntia ennen siivekkäiden
matkamiesten paluuta — josta kevään alku laskettiin — piirittäjät
olivat poistuneet tyhjin toimin.

Kasvuttomat paikat rehevässä ruohostossa osottivat missä leirit olivat
olleet, mustat pilkut taas olivat sammuneita hiiliä, tulisijojen jälkiä.

Keveämmin hengittivät vaarasta päässeen kaupungin kiitolliset asukkaat.
Ahkera, ilomielinen kansa oli pian unohtanut kestämänsä kärsimykset,
sillä ihaniahan ovat ensimäiset kevätpäivät, ja niiden suloutta
nauttiessa tuntuu pelastunut henki rakkaammalta kuin koskaan muulloin.

Uusi, parempi aika näytti koittaneen sekä luonnossa että ihmisille.
Omallekin sotaväelle, joka oli majaillut piiritetyssä kaupungissa
ja siellä tehnyt monenmoista harmia, oli toissa päivänä lausuttu
hyvästit laulun ja soiton kajahdellessa. Puusepän kirves välähteli
jälleen kevätauringon valossa punaisten muurien, tornien ja porttien
edustalla ja iski purevasti hirsiin, joista piti tehtämän uusia
telineitä ja puitteita; huoletonna kulki muhkea karja laitumella
kaupungin ympäristössä, ja hoidotta olleissa puutarhoissa muokkailtiin,
kylvettiin ja istuteltiin ahkerasti. Kaduilla ja taloissa toimivat
hyödyllisissä askareissa tuhannet kädet, jotka vielä äskettäin olivat
pidelleet ampuma-aseita ja keihäitä valleilla ja torneissa, ja vanhat
ihmiset istuivat levollisina ovillaan, paahtaen selkäänsä lämpimässä
kevätauringossa.

Harvat olivat tänä huhtikuun kahdeksantenatoista päivänä ne
leideniläiset, joiden kasvoilla ilmeni tyytymättömyyttä. Mutta olihan
niitä kärsimättömiä — ja jos halusi niitä nähdä, niin tarvitsi vain
mennä kaupungin suurimpaan kouluun, jossa nyt päivällisajan lähetessä
työ oli loppumaisillaan ja monet poikaset paljon hartaammin katsoivat
ulos kouluhuoneen avoimista akkunoista kuin kuuntelivat opettajaansa.

Ainoastaan siinä osassa suurta salia, jossa isommille pojille jaeltiin
oppia, ei voinut huomata mitään levottomuutta. Paistoihan kevätaurinko
_heidänkin_ kirjoillensa ja vihkoillensa, kutsuelihan kevät _heitäkin_
ulkoilmaan, mutta mahtavammin vielä kuin sen houkutteleva ääni näkyi
nuorten mieliin vaikuttavan se, mitä heille nyt puhuttiin.

Parikymmentä poikaa kuunteli silmät säihkyvinä ja katseet jännitettyinä
tuota parrakasta miestä, joka puhui heille syvällä äänellänsä.

Yksin raju Jan Mulderkin oli laskenut kädestänsä veitsen, jolla oli
alkanut piirtää koulupöytään oivallista liikkiön kuvaa, ja kuunteli
tarkkaavasti.

Nyt kuultiin Pietarinkirkosta ja pian sen jälkeen raatihuoneen
tornista kellon ilmoittavan päivällisaikaa, ja pikkupojat läksivät
meluten salista, mutta — ihmettä ja kummaa; — isommille riitti yhä
vielä kärsivällisyyttä! Varmaankin heille puhuttiin sellaista, mikä ei
oikeastaan kuulu kouluopetukseen.

Mies, joka seisoi heidän edessänsä, ei ollut koulun opettajia, vaan
kaupunginsihteeri van Hout, joka oli tänään ystävänsä maisteri ja
pastori Verstrootin sijaisena, tämä kun oli sairastunut. Kuullessaan
kellon äänen hän oli pannut kirjansa kiinni sanoen:

— _Suspendo lectionem_. Kuulepas, Jan Mulder, kuinka sinä kääntäisit
sanan "_suspendere_"?

— Ripustaa, hirttää! vastasi poika.

— Vai ripustaa! naurahteli van Hout. — Sinut ehkä kyllä naulaan, mutta
minne oppitunti ripustettaisiin? Adrian van der Werff —

Poika, jonka nimi mainittiin, nousi nopeasti paikaltaan ja sanoi:

— "_Suspendere lectionem_" on: päättää oppitunti.

— Oikein! Ja jos taas tahtoisimme hirttää Jan Mulderin, niin miten se
sanottaisiin:

— _Patibulare, — ad patibulum!_ huusivat pojat kilvan.

Kaupunginsihteerin äsken vielä hymyilevät kasvot kävivät vakaviksi. Hän
huokaisi syvään ja sanoi:

— "_Patibulo_" on huono latinalainen sana, ja teidän isänne täällä
istuessaan eivät ymmärtäneet sen merkitystä niin hyvin kuin te. Nyt
tuntee sen Alankomaissa jokainen lapsi, sillä Alba on sen teroittanut
mieliimme. Enemmän kuin kahdeksantoistatuhatta kelpo kansalaista on
hänen "_ad patibulum_" saattanut hirsipuuhun!

Näin lausuen hän veti lyhyen mustan takkinsa vyön alta suoraksi, tuli
lähemmäksi etumaista pöytää ja puhui, taivuttaen vahvarakenteista
vartaloansa kauaksi eteenpäin yhä kiihtyvällä mielenliikutuksella:

— Riittäköön tämä nyt täksi päiväksi, poikaseni. Ei haittaa suuresti,
joskin sittemmin unohdatte nuo nyt oppimanne nimet. Mutta yksi seikka
pitäkää aina mielessänne: Isänmaan etu ennen kaikkea muuta! Leonidaan
ja hänen kolmensadan sparttalaisensa kuolema on tuottava hyötyä,
niin kauan kuin on olemassa miehiä, jotka tahtovat seurata heidän
esimerkkiänsä. Teidänkin vuoronne on tuleva. Ei ole tapanani kerskata,
mutta mikä on totta, se on totta. Me hollantilaiset olemme uhranneet
viisikymmenkertaisesti kolmesataa marttyyriä kotimaamme vapauden
hyväksi. Tällaiset myrskyiset ajat kehittävät sukukunnan lujaksi. Yksin
poikasetkin ovat kunnostautuneet, kuten esimerkiksi tuo Ulrikki Löwing,
joka istuu tuolla ensi penkillä. Ennen muinoin oltiin kreikkalaisia tai
persialaisia, mutta meillä ollaan hollantilaisia tai espanjalaisia.
Eikä ylpeä Dareios varmaankaan niin raivonnut Hellaassa, kuin Filip
on riehunut Hollannissa. Poikaseni! Ihmispovessa kasvaa monenlaisia
kukkasia. Näistä on viha tuon myrkyllisen katkon kaltainen. Espanjasta
käsin se on kylvetty yrttitarhoihimme. Minä tunnen sen kasvavan täällä
povessani, ja te tunnette samaa, ja teidän tuleekin tuntea. Mutta elkää
ymmärtäkö sanojani väärin! Siitä on kysymys, ollaanko espanjalaisia vai
hollantilaisia, eikä siitä, katoolilaisiako ollaan vai reformeerattuja.
Herralle kelvannee jokainen uskonto, kun ihminen vain vakaasti
pyrkii vaeltamaan Kristuksen teitä. Taivaallisen valtaistuimen
edessä ei kysytä olemmeko olleet paavinuskolaisia, kalvinolaisia vai
luterilaisia, vaan millainen on ollut mielemme ja millaiset tekomme.
Kunnioittakaa jokaisen uskoa; mutta sitä, joka isänmaan vapauden
tuhoksi liittyy sortajaamme, sitä halveksikaa! Rukoilkaa nyt kukin
hiljaa itseksenne. No niin, nyt saatte mennä kotiin.

Oppilaat nousivat paikoiltaan. Van Hout pyyhki hikeä korkealta
otsaltansa, ja poikien vielä kootessa kirjojaan, piirtimiään ja kyniään
hän sanoi hitaasti, ikäänkuin puolustaaksensa sitä, että oli näin
puhunut:

— Tämä, millä teitä evästin, ei ehkä kuulu koulun alalle; mutta,
pojat, taistelumme ei ole vielä kohtakaan lopussa, ja vaikka teidän
tosin vielä tulee jonkun aikaa istua koulun penkeillä, niin olettehan
kumminkin samalla vastaisia sotureitakin. Löwing, jää tänne, minulla
olisi jotakin sanottavaa.

Hitaasti käänsi kaupunginsihteeri pojille selkänsä ja nämät syöksyivät
ulos.

He pysähtyivät Pietarinkirkon torille, kirkon taakse erääseen kulmaan,
jonka läheisyyteen vain harvan ohikulkijan tie johti, ja heidän
sekavista huudoistansa kehittyi vähitellen jonkunmoinen neuvottelu,
jota kirkosta tunkevat urkujen sävelet säestivät omituisella tavalla.

Iltapäivän varalta oli sovittava yhteisistä leikeistä.

Selvää oli, että nyt kaupunginsihteerin puheen jälkeen piti
taisteltaman; ei ollut kenenkään tarvinnut tätä ehdottaakaan, vaan
neuvottelu perustui aivan itsestään tuohon edellytykseen.

Päätettiin kohta, etteivät kreikkalaiset ja persialaiset taistelisi
keskenään, vaan patriootat ja espanjalaiset; mutta kun pormestarin
poika, neljäntoistavuotias Adrian van der Werff ehdotti, että
jo valmiiksi jakaannuttaisiin puolueisiin, ja määräsi hänelle
ominaisella komentavalla tavalla Paul van Swietenin ja Klaus Dirksonin
espanjalaisiksi, panivat nämät jyrkästi vastaan, ja nyt kävi selville
tuo arveluttava seikka, ettei ketään haluttanut esiintyä muukalaisena
soturina.

Mutta kun sodan syttymiseen on tarpeen kaksi puoluetta ja
hollantilaisten urhoollisuus ei voisi ilmetä ellei olisi espanjalaisia,
niin pojat kehottivat toinen toistansa rupeamaan espanjalaiseksi,
saadaksensa itse taistella Alankomaiden lipun alla. Nuorten
mielet kiihtyivät, kiistelevien posket alkoivat hehkua, siellä
täällä kohosivat jo nyrkitkin, ja kaikesta päättäen oli hirmuinen
kansalaissota puhkeava ilmi, ennenkuin ryhdyttäisiin taisteluun
vihollista vastaan.

Ja totta on, että nämä iloiset poikaset eivät juuri olleetkaan omiansa
esiintymään Filip kuninkaan synkkinä, jäykkäniskaisina sotureina.
Valkopäitten joukossa näkyi vain muutama ruskeatukkainen ja yksi ainoa
mustatukkainen, tummasilmäinen poika. Tämä oli Aatami Baersdorp, jonka
isä – samaten kuin van der Werffinkin — oli kaupunkilaisten johtajia.
Kun tämäkin poikanen kieltäytyi rupeamasta espanjalaiseksi, huusi eräs
tovereista hänelle:

— Etkö tahdo ruveta? Ja kumminkin isäni sanoo sinun isäsi olevan
puolittain espanjalaismielisen ja lisäksi kerrassaan paavinuskolaisen.

Tämän kuullessaan Baersdorp heitti kirjansa maahan ja hyökkäsi nyrkit
koholla vihollisensa kimppuun, — mutta Adrian van der Werff kiiruhti
taistelevien väliin huutaen:

— Häpeä, Kornelio... Jos ken vielä haukkuu toista tuolla tavalla, niin
tukin minä hänen suunsa. Katoolilaiset ovat kristittyjä kuten mekin.
Kuulittehan kaupunginsihteerin sen sanovan, ja samaa sanoo myös minun
isäni. Rupeatko, Aatami, espanjalaiseksi vai etkö?

— En! huusi tämä jyrkästi vastaan. — Ja jos ken vielä...

— Voittehan tapella jälkeenpäin, keskeytti Adrian van der Werff
kiihottunutta toveriansa. Ottaen sitten tyynesti maasta Baersdorpin
sinne heittämät kirjat, jotka tälle ojensi, hän sanoi päättäväisesti:

— Minä olen tänään espanjalainen. Ketkä muut?

— Minä, minä, sama se, kyllä minäkin, huusivat useat pojat,
ja puolueiden muodostamista olisi jatkettu mitä paraimmassa
järjestyksessä, ellei eräs uusi seikka olisi kääntänyt poikasten
huomiota pois heidän toimestansa.

Nuori herra, jota musta palvelija seurasi, tuli katua pitkin aivan
poikiin päin. Hänkin oli hollantilainen, mutta hän ei muussa suhteessa
ollut koulupoikain kaltainen, kuin että oli samanikäinen, valkoihoinen,
punaposkinen ja vaaleatukkainen ja että hänellä oli siniset, kirkkaat
silmät, jotka katselivat maailmaa ylimielisesti. Jokainen hänen
askeleensa todisti, että hän piti itseään muita parempana, ja hänen
käytöstänsä jäljitteli hullunkurisella tavalla perässä kulkeva
kirjavapukuinen neekeripoika, joka kantoi muutamia äsken ostettuja
kapineita. Neekerin kaula oli vielä enemmän kenossa kuin junkkarin,
jota jäykkä espanjalainen poimukaulus esti pitämästä kaunista päätänsä
yhtä vapaasti kuin muut ihmislapset.

— Katsokaapas tuota apinaa, tuota, Wibismata, sanoi eräs koulupojista,
osottaen sormellaan yhä lähemmäksi tulevaa junkkaria.

Poikalauma kääntyi tarkastamaan tulijaa; pilkallisesti katselivat
he pientä, siivellä koristettua samettilakkia, punaista, vanulla
sisustettua, hihoista ja rinnalta korkeaksi pöyhöteltyä atlassipukua,
lyhyitä ruskeita puhkahousuja ja tulipunaisia silkkisukkia, jotka
piukasti keveltyivät kaunisrakenteisille säärille.

— Mokoma apina, toisti Paul van Swieten. — Hän on kardinaalilainen,
siksi hän on noin punainen.

— Ja niin espanjalainen kuin tulisi suoraa päätä Madridista, huusi
toinen poika, ja kolmas lisäsi:

— Eivätpä Wibismat silloin viihtyneet täällä, kun meillä oli leivän
puute!

— Luopioita Wibismat ovat kaikki tyyni!

— Ja sitten rehennellään täällä keskellä arkipäivää silkissä ja
sametissa, sanoi Adrian. — Katsokaapas tuota mustaa korppia, jonka tuo
punakoipinen haikara on tuonut muassaan Leideniin!

Pojat rupesivat ääneen nauramaan, ja niin pian kuin junkkari oli
saapunut aivan heidän lähellensä, sähisi Paul van Swieten hänelle,
nenäänsä puhuen:

— Kuinka voitte pakonne jälkeen, herra luopio, ja mitä uutta kuuluu
Espanjasta?

Junkkari heitti päätänsä vielä enemmän taaksepäin, neekeri teki samoin,
ja molemmat kulkivat rauhallisesti eteenpäin, vaikkakin Adrian huusi
junkkarin korvaan:

— Sanopas, luopio, kuinka moneen hopeapenninkiin Juudas möi Vapahtajan?

Nuori Matenesse van Wibisma teki suuttumusta ilmaisevan liikkeen,
mutta hillitsi yhä vielä mieltänsä, kunnes Jan Mulder astui hänen
eteensä, kurotti kerjäläisen tavoin häntä kohden pienen kukonhöyhenellä
koristetun verkalakkinsa ja pyysi nöyrästi:

— Antakaa, herra grandi, ropo, että saan anekirjan meidän kissallemme;
se varasti eilen vasikanluun teurastajalta.

— Pois tieltä! sanoi nyt junkkari ylpeästi ja tarmokkaasti, koettaen
kätensä selkäpuolella työntää Mulderia sivulle.

— Elä koske, luopio! huusi nyt koulupoika, uhkaavasti kohottaen
nyrkkiään.

— Antakaa minun sitten olla rauhassa, vastasi Wibisma. — Minä en tahdo
joutua kahakkaan kenenkään kanssa ja teidän kanssanne kaikkein vähimmin.

— Miksikä et juuri meidän kanssamme? kysyi Adrian van der Werff,
kiukustuneena tuosta kylmäkiskoisen ylpeästä äänestä, jolla junkkari
oli lausunut viime sanat.

Wibisma kohautti halveksivasti olkapäitänsä, mutta Adrian huusi:

— Siksi että sinua enemmän miellyttää espanjalainen pukusi kuin meidän
Leidenin verasta tehdyt takkimme.

Nyt vaikeni Adrian, sillä Jan Mulder hiipi junkkarin taakse, löi
kirjalla hänen lakkiinsa ja huusi, Nikolas van Wibisman koettaessa
saada silmiltänsä päähinettä, joka esti häntä näkemästä:

— No, nyt on kai lakkisi lujassa, herra grandi? Sinähän saat pitää sen
päässäsi yksin kuninkaankin edessä.

Neekeri ei voinut auttaa herraansa, hänellä kun oli syli täynnä kääröjä
ja tötteröitä. Ei nuori herra kutsunutkaan häntä avuksensa, sillä hän
tiesi, kuinka pelkurimainen tuo musta palvelija oli, ja tunsi olevansa
kyllin voimakas puolustaaksensa itseänsä.

Komea valkoinen kamelikurjensulka oli hänen lakkiinsa kiinnitetty
kallisarvoisella soljella, jonka hän oli saanut lahjaksi
seitsemäntenätoista syntymäpäivänänsä; mutta ei hän tätä ajatellut,
vaan heitti lakkinsa menemään, oikaisi käsivartensa, ikäänkuin
ruvetaksensa voittosille, ja sanoi sitten, posket hehkuvina,
tarmokkaasti ja lujalla äänellä:

— Kuka tämän teki?

Jan Mulder oli nopeasti vetäytynyt toveriensa joukkoon ja, sen sijaan
että olisi tullut esiin ja sanonut nimensä, hän huusi vain nauraen:

— Hae käsiisi lakinvanuttaja! Leikkikäämme sokkosilla!

Junkkari toisti nyt vihan vimmoissa kysymyksensä yhä vaativammalla
äänellä.

Kun nyt koulupojat, muuta vastausta antamatta, jatkoivat Jan Mulderin
pilantekoa, iloisesti huutaen kilvan: — Sokkosille! Lakinvanuttajaa
hakemaan! Luopio, alapas sinä! — silloin Nikolas ei enää voinut hillitä
mieltänsä, vaan huusi tuolle nauravalle joukkueelle aivan raivostuneena:

— Mokomaa pelkurimaista roskaväkeä!

Tuskin oli hän lausunut nämät sanat, kun Paul van Swieten kohotti
siannahkakantisen pienen kielioppinsa ilmaan ja heitti sillä Wibismata
rintaan. Äänekästen huutojen kajahdellessa lenteli Donatuksen jälkeen
muitakin kirjoja nuorukaisen hartioihin ja sääriin. Hämmentyneenä tämä
vetäytyi kirkonmuuria kohden, suojellen kasvojansa käsillään. Sinne hän
pysähtyi, valmistautuen hyökkäämään vihollistensa kimppuun.

Jäykkä, kuosikkaan korkea espanjalainen kaulus ei enää estänyt hänen
kauniin, kultakutrisen päänsä liikkeitä. Uljaasti ja rohkeasti hän
katsoi vastustajiansa silmiin, pingotti suoriksi ritarillisissa
harjoituksissa karaistut nuorteat jäsenensä ja hyökkäsi sitten,
aitohollantilainen kirous huulillansa, lähinnä seisovan Adrian van der
Werffin kimppuun.

Pian oli pormestarinpoika maassa — hän kun oli vastustajaansa nuorempi
ja heikompi; mutta nyt alkoivat toisetkin koulupojat käydä käsiksi
voitetun päällä polvistuvaan junkkariin, häntä lakkaamatta luopioksi
nimitellen.

Nikolas puolustautui uljaasti, mutta vastustajain ylivoima oli liian
suuri.

Voimatta enää hillitä itseänsä, tempaisi hän raivosta ja häpeästä
mieletönnä tikarin vyöltänsä.

Pojat päästivät nyt hirmuisen huudon, ja kaksi heistä hyökkäsi
junkkarin kimppuun vääntääksensä aseen hänen kädestänsä. Pian tämä
heille onnistuikin; tikari putosi maahan, mutta valitellen peräytyi
Paul van Swieten, sillä terävä säilä oli sattunut hänen käsivarteensa
ja helakkana virtasi veri maahan.

Pitkän aikaa esti poikien huuto ja neekerin ulvonta kirkonakkunasta
tunkevia ihania urunsäveleitä selvään kuulumasta. Äkkiä taukosi
soitto; taitehikkaasti esitettyä sävellystä seurasi yhdestä ainoasta
urkutorvesta tunkeva valitusääni, joka vähitellen hiljeni, ja sakastin
ovesta astui nopeasti esiin nuori mies. Pian kävi hänelle selväksi
syy tuohon rajuun meteliin, joka oli häirinnyt hänen harjoituksiansa.
Hänen kauniit, lyhyen täysiparran ympäröimät kasvonsa, jotka juuri
olivat näyttäneet kovin pelästyneiltä, vetäytyivät hymyyn, mutta
varsin tarmokkaita olivat kumminkin nuhteet ja kädenliikkeet, joilla
hän erotteli toisistansa noita raivostuneita poikasia, — eikä niiden
tarkoitus jäänytkään saavuttamatta.

Koulupojat tunsivat soittotaiteilijan Vilhelmi Kornelionpojan, eivätkä
vastustaneet häntä, sillä he pitivät hänestä, — jota paitsi hänen
vaikutusvaltaansa lisäsi se seikka, että hän oli toistakymmentä vuotta
heitä vanhempi. Ei yksikään käsi enää kohonnut uhkaamaan junkkaria,
vaan pojat ympäröivät urkuria, kilvan puhuen ja huutaen, syyttääksensä
Nikolasta ja puolustaaksensa itseänsä.

Paul van Swietenin haava ei ollut vaarallinen. Hän seisoi toverien
muodostaman piirin ulkopuolella, nojaten haavoittunutta vasenta
käsivarttansa oikeaan käteensä. Väliin hän puhalteli tuota polttelevaa
paikkaa, jonka ympärille liina oli kiedottu, mutta hän oli kumminkin
halukkaampi näkemään, kuinka tämä mieltäjännittävä oikeudenkäynti
päättyisi, kuin saamaan hoitoa ja parannusta.

Kun rauhansolmijan toimi jo alkoi lähestyä loppuansa, huusi haavoitettu
äkkiä varoittavasti tovereillensa, viitaten terveellä kädellänsä
koululle päin:

— Tuolla tulee Nordwykin herra! Laskekaa luopio menemään, muutoin
saamme nähdä kummia!

Ja tukien jälleen oikealla kädellänsä haavoittunutta käsivarttansa Paul
van Swieten läksi juoksemaan kirkon sivutse. Useat pojista seurasivat
häntä; mutta uudella tulokkaalla, jota he pelkäsivät, oli nuoret,
tuskin kolmikymmenvuotisetkaan, sangen pitkät sääret, joita hän osasi
käyttää oikein tarmon takaa.

— Seis, pojat! huusi hän kauas kuuluvalla, komentavalla äänellä. —
Seis! Mitä täällä on tapahtunut?

Leideniläiset kunnioittivat suuresti tätä korkeaoppista ja uljasta
aatelismiestä; siksi ne pojista, jotka eivät olleet heti ottaneet
korviinsa haavoitetun varoitusta, jäivät paikoilleen, kunnes Norwykin
herra oli heidät saavuttanut.

Omituinen eloisa välähdys näkyi tämän järkevissä silmissä ja hänen
viiksikäs suunsa vetäytyi hienoon hymyyn, kun hän huusi taiteilijalle:

— Mitä täällä on tapahtunut, herra Vilhelmi? Eikö Minervan oppilasten
huuto ottanut sulautuaksensa urkujen säveliin, vai onko — mutta kautta
kaikkein taivaankaaren värien! — sehän on Niko Matenesse, nuori
Wibisma! Ja minkä näköinen junkkari on! Tappeluako kirkon turvissa, —
ja sinäkinkö siitä osallisena, Adrian, ja tekin, herra Vilhelmi?

— Minä vain erotin heidät, vastasi taiteilija sävyisästi, laitellen
epäkuntoon joutuneita kalvokkaitaan.

— Tyynesti, mutta tarmolla, kuten käsittelette urkujannekin, naurahteli
herra van der Does. — Kuka alkoi tappelun? Tekö, junkkari? Vai nuoko
toiset?

Kiihkolta, häpeältä ja vihalta Nikolas ei voinut tehdä selkoa asiasta,
mutta Adrian tuli esille ja sanoi:

— Me olimme voittosilla. Elkää olko meille suutuksissanne, herra Janus!

Nikolas loi ystävällisen katseen vastustajaansa. Mutta Nordwykin herra
Jan van der Does eli, kuten hänen tieteilijänä oli tapana nimittää
itseänsä, Janus Dousa ei suinkaan tyytynyt tähän selitykseen, vaan
huusi:

— Malttakaa! Malttakaa! Kovin sinä näytät epäluuloa herättävältä,
Adrian mestarini! Tulepas tänne ja kerro "_atrakeos_", totuuden mukaan,
mitä täällä on tapahtunut.

Koulupoika seurasi tätä kehotusta ja teki sen rehellisesti, salaamatta
tai parantamatta mitään siitä, mitä oli tapahtunut.

— Hm, tuumaili Dousa, pojan lopetettua kertomuksensa. — Tämä on hankala
juttu. Puolustettavissa ette ole yksikään. Ellette olisi käyttänyt
tikaria, olisivat teidän asianne olleet paremmalla kannalla, arvoisa
herra junkkari. Mutta sinä, Adrian, ja te, te röyhkeät poikanulikat,
teidän asianne... Tuolla tulee rehtori. Jos hän saa teidät käsiinsä,
niin ette varmaankaan saa tänä ihanana päivänä muuta katseltavaksenne
kuin paljaita seiniä. Olisin siitä pahoillani.

Röyhkeät nulikat ja Adrian heidän muassansa käsittivät tämän
vihjauksen, ja jäähyväisiä lausumatta he lensivät kirkon ohitse kuin
haukan ajama kyyhkysparvi.

Heti heidän poistuttuansa kaupunginpäällikkö lähestyi Nikolasta ja
sanoi:

— Ikäviä juttuja! On parasta, että teette samoin kuin nuo toisetkin.
Laittautukaa kotiinne! Oletteko vierailemassa tätinne luona?

— Olen, herra, vastasi junkkari.

— Onko isänne myöskin kaupungissa?

Junkkari vaikeni.

— Hän ei tahdo, että tiedettäisiin hänen olevan täällä?

Nikolas nyökäytti myöntävästi päätänsä ja Dousa jatkoi:

— Leiden on avoinna jokaiselle hollantilaiselle, teille myöskin.
Mutta kun te tulette tänne Filip kuninkaan hovipoikana ja halveksien
kohtelette vertaisianne, niin voitte syyttää itseänne seurauksista.
Tuossa on tikarinne, nuori ystäväni, ja tuolla lakkinne. Ottakaa
ne maasta ja pankaa mieleenne, että tuollainen ase ei ole mikään
leikkikalu. Monelta on yksi ainoa silmänräpäys, jolloin hän käytti
sitä ajattelemattomasti, turmellut koko elämän. Ylivoima, joka teitä
ahdisti, olkoon puolustukseksenne. Mutta kuinka aiotte kunnialla päästä
tätinne luo repaleisessa takissanne?

— Minun viittani on kirkossa, sanoi taiteilija, — annan sen junkkarille.

— Oikein, herra Vilhelmi! sanoi Dousa. — Odottakaa täällä, herraseni,
ja menkää sitten kotiin. Toivoisin että se aika vielä palaisi, jolloin
isänne välitti minun tervehdyksestäni. Tiedättekö, miksi hän ei siitä
enää välitä?

— En, herra.

— Tahdon sen sitten sanoa teille. Siksi, että hän pitää siitä, mikä on
espanjalaista, ja minä pysyn hollantilaisena.

— Me olemme hollantilaisia kuten tekin, vastasi Nikolas posket
hehkuvina.

— Tokkopahan, lausui Dousa tyynesti, laskien kätensä laihalle
leuallensa. Hän aikoi lisätä ankariin sanoihinsa jotakin
ystävällisempää, kun junkkari huudahti kiivaasti:

— Herra, peruuttakaa tuo sananne!

Dousa katsoi hämmästyneenä rohkeata poikaa kasvoihin ja jälleen
myhähtelivät hänen huulensa. Sitten hän sanoi ystävällisesti:

— Nikolas herraseni, minä pidän teistä. Ja minua ilahduttaa, jos te
tahdotte tulla kunnon hollantilaiseksi. Tuolla tulee herra Vilhelmi
viittoinensa. Antakaa minulle kätenne. Ei, ei tätä, tuo toinen!

Nikolas vitkasteli; mutta Janus tarttui molemmin käsin hänen oikeaan
käteensä, hänen kookas vartalonsa kumartui ja hän kuiskasi pojan
korvaan niin hiljaa, ettei taiteilija sitä voinut kuulla:

— Ennenkuin eroamme, niin ottakaa parastanne tarkoittavalta mukaanne
nämät sanat: Kahleet, vaikkapa kultaisetkin, painavat maahan, mutta
vapaus suo siivet. Sillä välin kuin me espanjalaisia kahleita
miekkoinemme kolhimme, te vain ihailette sitä loistoa, jota niiden
komeus teille tuottaa; — minä pidän enemmän meidän toimestamme.
Miettikää näitä sanoja ja kertokaa ne isällennekin, jos suvaitsette.

Janus Dousa käänsi pojalle selkänsä, viittasi kädellään taiteilijalle
jäähyväisiksi ja meni pois.



Toinen luku.


Adrian poikanen kiiruhti pitkin Werff-nimistä polkua, josta hänen
sukunsa oli saanut nimensä. Hänellä ei ollut aikaa huomata tien
molemmin puolin kasvavia lehmuksia, joiden latvoissa ensimäiset
vehreät lehdykät alkoivat tunkea esiin suipoista lehtisilmikoista,
eikä lintusia, jotka viserrellen ja pesiä rakennellen lentelivät edes
takaisin muhkeiden puiden vieraanvaraisten oksien välitse, sillä
hänellä ei ollut muuta mielessä kuin päästä kotiin niin pian kuin
suinkin.

Toisella puolen Achtergrachtin ylitse vievää siltaa hän pysähtyi
epätietoisena suuren rakennuksen eteen.

Talon keskiovella riippui kolkutin, mutta hän ei uskaltanut heti
kohottaa sitä, antaaksensa sen pudota lukon alla olevaa kiiltävää levyä
vastaan, sillä hänellä ei ollut odotettavissa ystävällistä vastaanottoa
omaisiltansa.

Takki oli joutunut huonoon kuntoon painiskellessa vahvemman vihollisen
kanssa. Repeytyneen poimukauluksen oli täytynyt väistyä oikealta
paikaltaan ja pujahtaa taskuun, ja oikean säären uusi sinipunainen
sukka — tuo kurja sukka — se oli kivityksellä piehtaroidessa mennyt
aivan rikki ja sen suuresta, ammottavasta reiästä näkyi Adrianin
valkoista polvea paljoa enemmän kuin hän olisi suonut.

Samettilakkiin voisi tosin riikinkukonhöyhenen sijaan helposti hankkia
toisen, mutta lakki ei ollut ratkennut saumasta, vaan itse verka oli
repeytynyt, ja sukat tuskin enää olivat parsittavissa.

Poika oli tästä kaikesta todellisesti pahoillaan, sillä isä oli
käskenyt pitämään vaatteita hyvin, että säästyisi rahaa. Varsin
säästäväisesti elettiinkin näihin aikoihin tuossa suuressa talossa,
joka komeine ovineen ja akkunoineen sekä kaunismuotoisilla kierukoilla
koristettuine päätyineen kaksikerroksisena kohosi Werffpolun varrella
varsin muhkeana.

Pormestarinvirasta ei ollut paljon tuloja, ja isoisältä peritty
ammatti — säämiskänahkan valmistaminen — ja nahkakauppa olivat
jääneet takapajulle, sillä isällä oli mielessä muita asioita, asioita
sellaisia, jotka eivät vaatineet ainoastaan hänen kykyänsä, voimiansa
ja aikaansa, vaan myöskin jokaisen liikenevän rovon.

Adrianilla ei ollut kotona hyvää odotettavissa isältään ja vielä
vähemmin tädiltänsä, Barbara rouvalta. Mutta vähemmin poika pelkäsi
näiden molempain vihaa, kuin tyytymätöntä katsetta tuon nuoren naisen
silmistä, jota hän ainoastaan vuoden ajan oli nimittänyt äidiksi ja
joka oli vain kuusi vuotta vanhempi häntä itseään.

Tämä ei koskaan sanonut hänelle pahaa sanaa, mutta hänen kauneutensa
ja tyyni, ylhäinen olentonsa masensivat Adrianin itsepäisyyden ja
rajuuden. Poikanen ei tiennyt itsekään, rakastiko hän äitipuoltansa,
vaan tämä oli hänestä kuin hyvä haltijatar, josta sadut kertoivat, ja
usein tuntui kuin hän olisi ollut liian hento ja hieno ja suloinen
elääksensä heidän yksinkertaisessa porvarillisessa talossansa. Kun
Adrian näki äitipuolensa hymyilevän, oli hän onnellinen, ja kun tämä
näytti surulliselta — eikä se tapahtunut juuri varsin harvoin — silloin
kirveli hänen sydäntänsä. Laupias taivas! Ystävällisesti ei hän
suinkaan voisi ottaa häntä vastaan, kun näkisi tuon takin ja taskuun
pistetyn kauluksen ja sitten tuon sukan!

Ja toiseksi... Kellon ääni kuului taas!

Ruoka-aika oli jo kauan sitten ohitse, eikä isällä ollut tapana odottaa
ketään. Ken tuli liian myöhään, sai olla ruuatta, ellei Barbara täti
keittiössä häntä armahtanut.

Mutta mitä auttoi miettiminen ja vitkastelu?

Adrian rohkaisi mielensä, puri hampaansa yhteen, puristi vasemmalla
kädellänsä taskussa olevan repaleisen kauluksen kokoon ja antoi
kolkuttimen voimakkaasti iskeä teräslevyyn.

Kerttu, vanha palvelija, avasi oven, eikä hän huomannut tuossa suuressa
puolipimeässä ulkoeteisessä, jossa oli nahkoja kääry toisensa vieressä,
kuinka huonossa kunnossa pojan puku oli.

Nopeasti tämä kiiruhti portaita ylös. Ruokasalin ovi oli auki ja —
ihmettä ja kummaa! — katettu pöytä oli vielä koskematta, — isä oli
varmaankin viipynyt tavallista kauemmin raatihuoneella.

Adrian kiiruhti pitkin harppauksin ullakkokamariinsa, muutti siistin
puvun yllensä ja saapui ruokasaliin, ennenkuin talonisäntä oli lukenut
pöytärukouksen.

Voisihan sitten sopivaan aikaan antaa takin ja sukat Barbara tädille
tai Kertulle korjattavaksi.

Tarmokkaasti Adrian kävi käsiksi höyryävään vatiin: mutta pian hänen
sydäntänsä alkoi ahdistaa, sillä isä ei puhunut sanaakaan ja tuijotti
eteensä yhtä totisena ja huolestuneena kuin silloin kuin piiritetyn
kaupungin hätä oli kasvamistaan kasvanut.

Pojan nuori äitipuoli istui vastapäätä puolisoansa ja katsahti usein
Pietari van der Werffiä vakaviin kasvoihin saadaksensa häneltä
ystävällisen katseen.

Joka kerran kun hän oli tehnyt sen turhaan, pyyhkäisi hän hienoset,
kullankellervät hiuksensa otsalta, heitti kaunista pientä päätään
taaksepäin tai puraisi hieman huultansa ja katsoi äänetönnä lautaseensa.

Barbara täti sai kysymyksiinsä — mistä raatihuoneella oli keskusteltu,
— saataisiinko rahoja kokoon uusiksi kelloiksi, — vuokrattaisiinko
niitty Jaakko van Slotenille — vain lyhyitä, puoleksi karttelevia
vastauksia.

Tuo tarmokas mies, joka vaiti ja kulmat rypyssä istui omaistensa
keskellä ja pisti muutamia kertoja nopeasti ruokaa suuhunsa, mutta
lakkasi sitten kokonaan syömästä, ei näyttänyt siltä kuin hänellä olisi
ollut tapana antautua alakuloisuuden valtaan.

Vielä aterioivat kaikki muut läsnäolevat, joihin palvelustyttö ja
renkikin kuuluivat, kun talonisäntä äkkiä nousi pöydästä ja huudahti
tuskallisesti, painaen ristissä olevia käsiänsä ulkonevaa takaraivoansa
vasten:

— En kestä kauemmin. Lue sinä pöytärukous, Maria. Mene raatihuoneelle,
Jan, ja kysy, eikö lähetti vielä ole tullut.

Renki pyyhkäisi suutansa ja totteli heti. Hän oli suuri, harteikas
friisi, mutta hän ulottui vain herransa otsaan.

Lausumatta omaisillensa hyvästiä Pietari van der Werff käänsi heille
selkänsä, avasi oven, joka vei hänen työhuoneeseensa ja veti sen
tarmokkaasti kiinni heti kynnyksen yli päästyänsä. Sitten hän meni
suuren, lujatekoisen tammisen kirjoituspöydän luo, jolla oli korkeita
pakkoja papereita ja kirjeitä raskaiden lyijylevyjen alla, ja alkoi
selailla äskentulleita asiakirjoja. Neljännestunnin ajan hän turhaan
koetti saada huomionsa niihin kiintymään; sitten hän meni akkunan luo.
Pienistä pyöreistä ruuduista voi — niin kirkkaiksi kuin ne olivatkin
hangatut — nähdä ainoastaan pienen osan katua, mutta pormestari lienee
nähnyt sen mitä hänen katseensa hakivat, sillä hän sysäsi nopeasti
akkunan auki ja huusi rengille, joka kiiruusti lähestyi taloa:

— Katsopas tänne, Jan! Onko hän tullut?

Friisi pudisti kieltävästi päätänsä, akkuna lensi jälleen kiinni ja
muutaman silmänräpäyksen jälkeen pormestari otti hattunsa, joka riippui
pistoolien ja yksinkertaisen jykevän miekan välillä nuoren naisen kuvan
alla — huoneen ainoalla seinällä, joka ei ollut aivan tyhjä.

Kiduttava levottomuus, joka oli vallannut hänen mielensä, pakotti hänet
lähtemään pois kotoa.

Hän aikoi satuloittaa hevosen ja ratsastaa odotettua lähettiä vastaan.

Ennenkuin läksi huoneesta hän pysähtyi hetkeksi seisomaan
mietteisiinsä vaipuneena ja meni sitten vielä kerran kirjoituspöydän
luo allekirjoittaaksensa muutamia papereita, joita tarvittiin
raatihuoneella. Voisihan ehtiä tulla yö ennenkuin hän palaisi kotiin.

Seisaaltaan hän silmäili molempia papereita, jotka oli levittänyt
eteensä, ja tarttui kynään. Silloin ovi aukeni hiljaa, ja siro jalka
saattoi valkoiselle lattialle ripotellun hiekan natisemaan.

Pormestari kuuli sen kyllä, mutta ei antanut tämän häiritä itseänsä.

Nyt seisoi hänen vaimonsa aivan hänen takanansa.

Ollen kaksikymmentäneljä vuotta miestänsä nuorempi tämä oli ujon
tyttösen kaltainen, kun nyt kohotti kättänsä, uskaltamatta kumminkaan
häiritä puolisoansa hänen toimissaan.

Rauhallisesti hän odotti, kunnes pormestari oli allekirjoittanut
ensimäisen paperin. Sitten hän käänsi suloisen päänsä toisaalle ja
huudahti, silmät maahan luotuina ja hieman punehtuen:

— Minä se olen, Pietari.

— Hyvä, lapseni, vastasi tämä lyhyesti ja otti toisen paperin, sitä
lähemmin tarkastaakseen.

— Pietari! huudahti nuori vaimo toisen kerran, vaativammin kuin ensin,
mutta yhä vieläkin arasti. — Minulla on sinulle jotakin sanottavaa.

Van der Werff käänsi päänsä häntä kohden, loi häneen pikaisen,
ystävällisen silmäyksen ja sanoi:

— Nytkö, lapseni? Näethän että minulla on töitä, ja tuossa on jo
hattuni.

— Mutta Pietari! sanoi vaimo, ja hänen silmissänsä välähti jotakin
suuttumuksen tapaista, kun hän hieman valittavalla äänellä jatkoi:

— Emme ole tänään vielä ollenkaan puhelleet keskenämme. Sydämeni on
niin täynnä, ja se, mitä tahtoisin sinulle sanoa, se on, sen täytyy...

— Kun tulen kotiin, Maria, ei nyt, vastasi pormestari keskeyttäen
vaimoansa, ja hänen syvä äänensä kuului puoleksi kärsimättömältä,
puoleksi rukoilevalta. — Ensin kaupunki ja maa, sitten lempi.

Nämät sanat kuullessaan Maria heitti päätään taaksepäin ja sanoi
vavahtelevin huulin:

— Tuohon tapaan olet puhunut avioliittomme ensi päivästä saakka.

— Ja valitettavasti — valitettavasti täytyy niin olla edelleenkin,
kunnes olemme saavuttaneet päämäärämme, vastasi mies lujasti.

Silloin puna kohosi Marian hennoille poskille ja nopeammin hengittäen
hän huudahti kiivaasti ja tarmokkaasti:

— Niin kyllä, tuon perusohjeen kuulin kyllä jo kosiessasi, ja minä
olen isääni enkä ole koskaan väittänyt sitä vastaan, mutta nyt se ei
enää pidä paikkaansa meihin katsoen, vaan sen tulee kuulua: "Kaikki
isänmaalle ja vaimolle ei mitään!"

Van der Werff laski kynän kädestänsä ja kääntyi kokonaan vaimoonsa päin.

Tämän hoikka vartalo näytti ylenneen, ja ylpeästi säihkyivät nuo
kyyneltyneet siniset silmät. Olipa todella kuin Jumala olisi luonut
tämän elämäntoverin häntä, nimenomaan häntä varten. Pietarin sydän
lämpeni. Vilkkaasti ojensi hän tuolle rakastetulle olennolle molemmat
kätensä ja sanoi sydämellisesti:

— Tiedäthän, mikä on kysymyksessä! Sydämeni on muuttumaton ja tuleehan
toisia aikoja.

— Milloinkahan ne tulevat? kysyi Maria niin koleasti kuin hän ei olisi
ollenkaan uskonut ruohon parempaan tulevaisuuteen.

— Pian! vastasi hänen puolisonsa lujasti. — Pian, kun vain jokainen nyt
vapaaehtoisesti antaa sen, mitä isänmaa vaatii.

Maria irroitti Pietarin lausuessa näitä sanoja kätensä tämän käsistä,
sillä ovi aukeni ja Barbara rouva huusi kynnykseltä veljellensä:

— Herra Matenesse van Wibisma, tuo luopio, on eteisessä ja tahtoo
tavata sinua.

— Tuo hänet sisään, sanoi pormestari harmistuneena.

Kun hän jälleen oli kahden kesken puolisonsa kanssa, kysyi hän nopeasti:

— Tahdotko olla kärsivällinen ja tahdotko auttaa minua?

Maria nyökäytti myöntävästi päätänsä koettaen hymyillä.

Pietari huomasi ettei hänen mielensä ollut iloinen. Tämä koski häneen,
ja hän ojensi hänelle vielä kerran kätensä sanoen:

— Tuleehan parempia aikoja, jolloin sinulla on minusta enemmän iloa
kuin nyt. Mitä äsken aioit sanoa?

— Valtiolle on yhdentekevää tiedätkö sen vai et.

— Mutta sinulle ei. No, kohota nyt jälleen päätäsi ja katso minuun.
Puhu pian, rakkaani, sillä he tulevat jo portaita ylös.

— Ei siitä kannattaisi puhua. — Tästä päivästä vuosi sitten... tänään
voisimme viettää hääpäiväämme.

— Hääpäiväämme! huudahti Pietari lyöden kätensä yhteen. — Toden totta,
tänäänhän on kahdeksastoista päivä huhtikuuta, ja sen, sen olen
unohtanut!

Hellästi hän veti puolisonsa povelleen, mutta silloin ovi jo aukeni ja
Adrian toi paroonin sisään.

Van der Werff kumarsi kohteliaasti harvinaiselle vieraallensa. Sitten
hän huusi sydämellisesti vaimollensa, joka poistui punehtuen:

— Toivotan siis onnea! Tulen sitten myöhemmin luoksesi. — Adrian, me
vietämme tänään iloisaa juhlaa, hääpäiväämme, ettäs tiedät.

Adrian pujahti nopeasti ulos ovesta, jota hänen kätensä vielä piteli.
Hän aavisti näet ettei tuo ylhäinen vieras tuonut hänellekään mitään
hyvää muassaan.

Eteisessä hän pysähtyi miettiväisenä. Sitten hän kiiruhti nopeasti ylös
portaita;, nouti höyhenettömän lakkinsa ja riensi ulos portista.

Ulkona hän näki toverinsa, jotka keppeinensä ja seipäillensä asettuivat
taistelujärjestykseen.

Mielellään Adriankin olisi ottanut osaa sotaleikkiin, mutta juuri siksi
hän tahtoi vielä hetkisen olla kuulematta taistelevien huutoja, ja hän
juoksi kaupunginportille päin, kunnes oli poissa kuuluvista.

Nyt vähensi hän vauhtiansa ja kulki kumarassa, väliin polvillaan,
pienen Vanhaan Reiniin laskevan ojan reunaa pitkin.

Kun hän oli poiminut lakin kukkuralleen valkoisia, sinisiä ja keltaisia
kevätkukkasia, niin hän istuutui rajapyykin viereen, sitoi säteilevin
silmin ne kauniiksi kirjavaksi kukkavihkoksi ja juoksi sitten viemään
sen kotiin.

Penkillä portin edustalla istui vanha palvelija pienen kuusivuotiaan
siskon kanssa. Adrian antoi lapsukaiselle kukkaset, joita tähän saakka
oli piilotellut selkänsä takana, ja sanoi:

— Vie, pikku Liisa, nämät äidille, tänään on hänen hääpäivänsä. Lausu
hänelle myös herttaiset onnentoivotukset meidän kummankin puolesta.

Pienokainen nousi, mutta vanha palvelija sanoi:

— Adrian, sinä olet kunnon poika.

— Niinkö luulet? kysyi tämä, ja hänen mieleensä johtuivat kaikki
aamupäivän synnit.

Mutta valitettavasti ne eivät ollenkaan herättäneet hänessä katumusta.
Päinvastoin alkoivat hänen silmänsä vilkkailla veitikkamaisesti ja
suu meni nauruun, kun hän taputtaen vanhaa palvelijaa olalle hiljaa
kuiskasi tämän korvaan:

— Tänään vasta haivenia harvenneltiin, Kerttu. Tuolla kamarissa
on vuoteen alla takkini ja uudet sukkani. Ei kukaan ole niin hyvä
parsimaan kuin sinä.

Palvelija heristi hänelle sormeaan, mutta poikanen pyörähti pois
ja juoksi kaupunginportille päin, tällä kertaa aikeessa johtaa
espanjalaisia hollantilaisia vastaan.



Kolmas luku.


Pormestari oli pyytänyt vapaaherraa istumaan kirjoitustuoliin, mutta
itse nojasi hän puoleksi istuen pöytään ja kuunteli hiukan kärsimätönnä
uhkean vieraansa puhetta.

— Ennenkuin puhun tärkeämmistä asioista, alkoi herra Matenesse van
Wibisma puheensa, — pyytäisin että te oikeutta harrastavana miehenä
rankaisisitte sitä sopimatonta kohtelua, jolla tässä kaupungissa on
solvaistu minun sukuani.

— Puhukaa, pyysi pormestari, ja ritari kertoi nyt lyhyesti ja
suuttumustaan peittelemättä, että koulupojat olivat loukanneet ja
hätyyttäneet hänen poikaansa Pietarin kirkon luona.

— Minä ilmoitan rehtorille tästä harmillisesta tapauksesta, virkkoi nyt
van der Werff, — ja syyllisiä rangaistaan oikeuden ja kohtuuden mukaan.
Mutta suokaa anteeksi, arvoisa herra, kysymykseni: Onko myöskin jo
tutkittu, kenestä alku läksi?

Herra Matenesse van Wibisma katsahti hämmästyneenä pormestariin ja
vastasi kopeasti:

— Olettehan kuullut poikani antaman kertomuksen.

— On kohtuullista kuulustella toisiakin, vastasi van der Werff
tyynesti. — Niin on Alankomaissa ollut tapana ikivanhoista ajoista.

— Poikani kantaa samaa nimeä kuin minä, ja hän puhuu siis totta.

— Meidän pojillamme on nimenä vain Leendert tahi Adrian tai Gerrit,
mutta totta hekin puhuvat, ja siksi minun täytyy pyytää teitä
lähettämään junkkari kouluun tutkittavaksi.

— Se ei suinkaan tule tapahtumaan, vastasi ritari jyrkästi. —
Jos tämä asia mielestäni olisi rehtorin ratkaistava, niin olisin
mennyt hänen luoksensa enkä teidän, herra Pietari. Pojallani on
yksityisopettajansa, eikä häntä siis hätyytetty teidän koulussanne,
jossa käydäksensä hän muutoin olisikin liian vanha, sillä hän on jo
pian seitsentoistavuotias, vaan häntä ahdisteltiin yleisellä kadulla,
jonka turvallisuudesta teidän pormestarina on pidettävä huolta.

— No hyvä, toimittakaa siis kanne, viekää junkkari oikeuden eteen,
hankkikaa todistajat ja antakaa lain tuomita! Mutta, herra, jatkoi van
der Werff, hilliten äänensä kärsimätöntä sointua, — ettekö itsekin
kerran ole ollut nuori? Oletteko kokonaan unohtanut tappelut linnan
luona? Mitä iloa teillä siitä on, jos me heitämme pari ajattelematonta
veitikkaa tällä päivänpaisteisella säällä kahdeksi päiväksi tyrmään?
Kyllä nuo irvihampaat keksivät sielläkin yhtä hyvin kuin ulkona
huvikseen joitakin kepposia, ja rangaistus kohtaa ainoastaan vanhempia.

Viime sanat kuuluivat niin ystävällisiltä ja hyväsydämisiltä,
etteivät ne olleet vaikuttamatta vapaaherraan. Tämä oli kaunis mies,
jonka säännöllisissä, miellyttävissä, kokonaan alankomaalaisissa
kasvonpiirteissä ei ilmennyt rahtuakaan kovuutta.

— Jos puhutte tähän tapaan, tuumaili hän hymyillen — niin voimme
helpommin selvittää asiamme. Tahdon lähemmin esittää kantaani. Jos
tappelu olisi syntynyt leikissä tai poikamaisessa kiistassa, niin en
hukkaisi sanaakaan koko asiaan. Mutta kun jo lapset alkavat pilkalla
ja väkivallalla ahdistaa toisinajattelevia, niin se ei saa jäädä
rankaisematta. Pojat huusivat junkkarille tuon ruman sanan...

— Se on todella paha loukkaus, keskeytti van der Werff ritaria, —
sangen inhottava sana se on, jolla kansamme nimittää vapautensa
vihollisia.

Vapaaherra nousi paikaltaan ja seisoi kiihkoissaan pormestarin edessä.

— Kuka teille sanoo, huusi hän, lyöden leveään, silkkipuhkain
peittämään rintaansa, — kuka teille on sanonut että me emme soisi
Hollannille vapautta? Me toivomme aivan yhtä hartaasti kuin tekin, että
voittaisimme sen takaisin staateille, mutta toista, suorempaa tietä
kuin Oranialainen.

— Ovatko tienne suoria vai vääriä, herra, vastasi van der Werff, — ei
ole minun ratkaistavanani, mutta valitettavasti tiedän aivan varmaan,
etteivät ne johda meidän päämääräämme.

— Niiden tulee johtaa Filipin — meidän ja teidän kuninkaamme — sydämeen.

— Niinpä niin, jos hänellä vain olisi sitä, mitä me täällä Hollannissa
nimitämme sydämeksi, vastasi pormestari katkerasti hymyillen. Mutta
Wibisma heitti kiivaasti päätään taaksepäin ja sanoi nuhtelevasti:

— Herra pormestari, te puhutte voidellusta ruhtinaasta, jolle olemme
vannoneet uskollisuutta.

— Vapaaherra Matenesse, vastasi van der Werff synkän vakavalla äänellä,
oikaisten itsensä suoraksi ja laskien kätensä ristiin rinnalle,
samalla kuin katsoi aatelismiestä terävästi silmiin, — minä puhun
pikemmin sortajastamme, jonka verioikeus julisti kuolemaan tuomituiksi
pahantekijöiksi kaikki, jotka omistavat itselleen hollantilaisen nimen
— ja teidät meidän muiden kanssamme —, joka on antanut Alban, tuon
teurastaja-paholaisensa, polttaa, mestata ja hirttää kymmeniätuhansia
oiva kansalaisia, joka on ryöstänyt toisilta kymmeniltätuhansilta
heidän omaisuutensa ja karkottanut heidät maasta, minä puhun tuosta
katalasta tyrannista...

— Jo riittää, huudahti ritari tarttuen miekkansa kahvaan. — Millä
oikeudella te...

— Millä oikeudella puhun näin katkeria sanoja, aioitte kysyä? keskeytti
Pietari herra paroonia ja tähtäsi synkät katseensa tämän silmiin. —
Milläkö oikeudella? Sen voin teille sanoa. Tämän oikeuden suo minulle
kelpo isäni mykkä suu, hänen, joka mestattiin uskonsa tähden, tämän
oikeuden suo minulle mielivalta, joka ilman tutkintoa tuomitsi minut
veljineni maanpakoon, tämän oikeuden suovat minulle espanjalaisten
rikotut valat, tämän maan hävitetyt vapaudenkirjat, tämän kurjan,
kidutetun, kelpo kansan hätä, — se kun on joutuva perikatoon, ellemme
sitä pelasta.

— Te ette voi sitä pelastaa, vastasi Wibisma levollisemmalla äänellä.
— Te syöksette kuilun partaalla hoipertelevan joukon syvyyteen, ja
joudutte itse sen muassa perikatoon!

— Me olemme luotseja. Ehkä voimme toimittaa pelastusta, ehkä myöskin
uppoamme syvyyteen niiden kanssa, joiden tähden olemme valmiit
kuolemaan.

— Noin te puhutte, ja kumminkin olette solminnut itseenne nuoren
kukoistavan vaimon.

— Herra parooni, te olette tullut tähän huoneeseen kantajana
pormestarin luo ettekä suinkaan vieraana tai ystävänä.

— Niin kyllä, mutta minä tulin hyvissä aikeissa varoittamaan päämiestä,
joka johtaa tätä ihanaa, onnetonta kaupunkia. Kerran olette säästyneet
rajuilmalta, mutta uusi ja paljoa vaarallisempi vetäytyy kokoon teidän
ylitsenne.

— Me emme sitä pelkää.

— Ettekö nytkään vielä?

— Nyt täydestä syystä vähemmin kuin ennen.

— Ettekö sitten tiedä, että prinssin veli...

— Ludvig Nassaulaisella oli neljäntenätoista päivänä kova ottelu
espanjalaisten kanssa ja me pääsimme voittopuolelle...

— Aluksi kyllä.

— Lähetti, joka eilen illalla...

— Meidän lähettimme tuli tänä aamuna.

— Tänäkö aamuna? Ja mitä hän...

— Prinssin sotajoukko joutui Mookerin nummella tappiolle ja
hajoitettiin kokonaan. Ludvig Nassaulainen itse kaatui.

Van der Werff tarttui lujasti kiinni kirjoituspöytään. Terve puna
poistui hänen poskiltaan ja huuliltaan, jotka kävivät kalmankalpeiksi
ja vavahtelivat tuskallisesti hänen kysyessään hiljaa, koleasti:

— Onko Ludvig kuollut, aivan varmaan kuollut?

— Kuollut hän on, vastasi parooni varmaan ja synkästi. — Me kannatimme
vastakkaisia mielipiteitä, mutta Ludvig oli ihana nuorukainen, ja
minuakin surettaa hänen kohtalonsa.

— Kuollut, Vilhelmin kallis lemmikki kuollut! mumisi pormestari
itsekseen kuin unessa. Tarmokkaasti hilliten tunteitansa hän sanoi
sitten lujalla äänellä:

— Suokaa anteeksi, arvoisa herra. Hetket kuluvat. Minun täytyy mennä
raatihuoneelle.

— Ja te aiotte antamastani tiedosta huolimatta yhä edelleen puolustaa
luopumista?

— Niin aion, herra, niin totta kuin olen hollantilainen.

— Muistakaa Haarlemin kohtaloa.

— Minä muistan sen asukasten vastarintaa ja pelastunutta Alkmaaria.

— Mies, mies! huudahti parooni. — Kaiken kautta, mikä on pyhää,
rukoilen teiltä tulemaan järkiinne.

— Jo riittää, herra parooni. Minun täytyy mennä raatihuoneelle.

— Ei, parisen sanaa vielä, vain pari sanaa. Tiedän, että te nimitätte
meitä luopioiksi, karkureiksi ja paljoksi muuksi — mutta niin totta
kuin toivon Jumalalta armoa, te tuomitsette meitä väärin! Minä rakastan
tätä maata ja tätä ahkeraa, kunnon kansaa yhtä innokkaasti kuin
tekin, sillä virtaahan sen verta minunkin suonissani. Olenhan minäkin
allekirjoittanut kompromissin. Tässä nyt seison edessänne, herra.
Katsokaa minua. Olenko minä Juudaksen näköinen? Olenko espanjalaisen
näköinen? — Voitteko sitä paheksua, että minä uskollisesti pidän
kuninkaalle vannomani valan? Mistä ajasta alkaen on Hollannissa
ruvettu pitämään valoja leikinasiana? Te, Oranialaisen ystävä,
olette vakuuttanut suovanne jokaiselle hänen oman uskonsa, enkä sitä
epäilekään. No hyvä, minä pysyn vanhalle kirkolle uskollisena, olen
katoolilainen ja sinä pysyn. Mutta tällä hetkellä tunnustan vapaasti:
samoin kuin te, minäkin vihaan inkvisitsioonia ja Alban veritöitä. Ne
kuuluvat yhtä vähän meidän uskontoomme kuin kuvain raastaminen kuului
teidän uskontoonne. Minulle ovat kotimaamme oikeudet yhtä kalliit kuin
teillekin. Niiden takaisinvoittaminen on minun pyrkimykseni kuten
teidänkin. Mutta kuinka meidän, tämän pienen joukon, voisi onnistua
ajan pitkään vastustaa maailman mahtavinta valtakuntaa? Jos voitammekin
kerran tai pari, niin jokaisen voitetun sotajoukon sijaan ilmestyy
kaksi uutta, suurempaa. Väkivallalla emme saa mitään aikaan, mutta
viisaalla myöntyväisyydellä ja järkevillä toimenpiteillä paljonkin.
Filipin rahastot ovat tyhjät; sotajoukkonsa hän tarvitsee muihin
maihin. Käyttäkäämme siis hänen pulaansa hyväksemme! Pakottakaamme
hänet korvaukseksi jokaisesta kaupungista, joka palaa hänen turviinsa,
vahvistamaan joku kadottamamme oikeus. Ostakaamme häneltä sillä, mitä
meille on jäänyt muinoisista rikkauksistamme, ne oikeudet, jotka
hän taistelussa kapinoitsijoita vastaan on anastanut itselleen.
Voitte luottaa siihen, ettemme tule säästämään varojamme, minä ja
hengenheimolaiseni. Teidän mielipiteenne vaikuttaa paljon tämän
kaupungin neuvostossa, te olette Oranialaisen ystävä, ja jos voisitte
taivuttaa hänet...

— Mihin, jalo herra? ·

— Liittoutumaan meihin. Me tiedämme, että Madridissa ymmärretään
arvostella hänen merkitystänsä ja pelätään häntä. Asettakaamme ensi
ehdoksi täysi anteeksianto hänelle ja hänen puoluelaisilleen. Minä
tiedän, että Filip kuningas on armollisesti ottava hänet...

— Syliinsä, rutistaaksensa hänet kuoliaaksi, virkkoi pormestari
tarmokkaasti. — Oletteko unohtanut nuo entiset valheelliset
anteeksiannon lupaukset, oletteko unohtanut Egmontin ja Hoornin, tuon
jalon Montignyn ja monen muun ylhäisen herran kohtalon? He luottivat
häneen ja näkivät joutuneensa tiikerin luolaan. Mitä tänään ostamme,
se varmaan huomenna otetaan takaisin, sillä mikä vala olisi Filipistä
pyhä? En ole mikään valtiomies, mutta sen tiedän: vaikka hän soisikin
meille kaikki entiset vapautemme, — tuota yhtä, jota ilman elämä ei ole
minkään arvoinen, sitä hän ei koskaan suo meille.

— Mitä sitten, herra Pietari?

— Sitä, että saisimme uskoa, mitä sydämemme halajaa. Teidän kannaltanne
katsoen ovat aikeenne hyvät, herra parooni; mutta te luotatte
espanjalaisiin, me emme sitä tee, ja jos me sitä yhä vielä tekisimme,
niin antaisimme kuin lapset pettää itsemme. Teidän uskontonne ei joudu
mihinkään vaaraan, meidän sitä vastoin mitä suurimpaan; te ajattelette,
että sotajoukon suuruus ja kullan valta ratkaisee taistelumme, me
turvaamme siihen toivoon, että Jumala vihdoin suo voiton uljaan kansan
oikeutetuille pyrinnöille — kansan, joka olisi valmis vaikkapa tuhansin
kerroin kuolemaan vapautensa puolesta. Tämä on mielipiteeni, ja sitä
olen puolustava raatihuoneella.

— Ei, Pietari herra, ei! Te ette voi ettekä saa sitä tehdä!

— Mitä voin, se on vähäpätöistä, mitä saan, sen ratkaisee sydämeni ja
sitä seuraan.

— Ja teitä johtaa siis loukkaantunut sydän eikä järkevästi punnitseva
pää, ettekä siis voi antaa muita kuin huonoja neuvoja. Muistakaa,
mies, että Oranialaisen viimeinen sotajoukko joutui häviölle Mookerin
nummella.

— Aivan niin, herra, ja elkäämme siis nyt käyttäkö hetkiä puheluun,
vaan toimintaan.

— Tuosta otan minäkin opikseni, herra pormestari, sillä kuninkaalla
on Leidenissä vielä paljon ystäviä, joita täytyy varoittaa sokeasti
seuraamasta teitä teurastuslavalle.

Nämät sanat kuullessaan peräytyi van der Werff aatelismiehestä,
tarttui tarmokkaasti oikealla kädellään viiksiinsä ja sanoi, korottaen
ääntänsä, kylmästi ja käskevästi:

— Siinä tapauksessa minä, tämän kaupungin turvallisuuden vartijana,
käsken teitä heti lähtemään Leidenistä. Jos teidät huomenna
iltapäivällä vielä tavataan näiden muurien sisäpuolella, niin annan
kaupunginvahtien viedä teidät kaupunginrajan ulkopuolelle.

Vapaaherra poistui jäähyväisiä lausumatta.

Heti kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä van der Werff heittäytyi
nojatuoliinsa ja kätki kasvot käsiinsä.

Kaksi suurta kyynelpisaraa näkyi hänen jälleen noustessansa paperilla,
joka oli ollut hänen kättensä alla. Katkerasti hymyillen hän pyyhkäisi
ne pois kätensä selkäpuolella.

— Kuollut, kuollut, mumisi hän, ja hänen mieleensä kuvastui tuo uljas
sankarinuorukainen, tuo taitava välittäjä. Oranian Vilhelmin lemmikki.
Hän mietiskeli, miten tämä kohtalon uusi isku vaikuttaisi prinssiin,
jota hän kunnioitti maansa suojelushenkenä ja ihaili ja rakasti sen
viisaimpana ja uhraantuvaisimpana miehenä. Vilhelmin suru koski
häneen yhtä syvästi kuin jos se olisi kohdannut häntä itseänsä, ja
vapaudenasia oli kärsivä tästä iskusta kauan — ehkä ainiaan!

Mutta vähän aikaa vain hän soi itselleen suruun vajotakseen, sillä
nythän juuri oli koottava kaikki voimat hukatun korvaamiseksi. Uusilla
toimilla piti nuo uhkaavat vaarat torjuttaman, jotka olivat seuranneet
Ludvigin tappiota, ja keinoja oli keksittävä uusien sotavarustusten
hankkimiseen.

Otsa syvissä rypyissä van der Werff kulki edes takaisin huoneessaan,
harkiten toimenpiteitä ja punniten suunnitelmia.

Hänen puolisonsa avasi oven ja pysähtyi kynnykselle, mutta hän huomasi
hänet vasta kun tämä mainitsi hänen nimensä ja lähestyi häntä.

Osa kukkasista, jotka Adrian oli tuonut, oli Marialla kädessään, toinen
osa loisteli hilpeästi ja komeillen hänen povellansa.

— Tästä saat, sanoi hän, ojentaen miehellensä kukkavihkon. — Adrian,
tuo kunnon poika, on ne poiminut, ja nythän tiedät, mitä ne merkitsevät.

Kernaasti Pietari otti vastaan nuo kevään enteet. Hän vei ne lähelle
kasvojansa, veti Marian povelleen, painoi sydämellisen suudelman hänen
otsalleen ja sanoi sitten synkästi:

— Tällä tavoin siis vietämme ensimäistä hääpäiväämme. Vaimo parka!
Vapaaherra ei ehkä ollut aivan väärässä; ehkä olisin tehnyt viisaammin
ja oikeammin, jos en olisi solminnut sinun kohtaloasi omaani.

— Pietari, huudahti Maria nuhtelevasti, — mistä tuollaisia ajatuksia
tulee päähäsi!

— Ludvig Nassaulainen on kaatunut, mumisi Pietari kolealla äänellä, —
hänen sotajoukkonsa on hajoitettu.

— Mitä! huudahti Maria, kauhistuneena lyöden kätensä yhteen, — mutta
Pietari jatkoi:

— Tuo oli meidän viimeinen sotajoukkomme. Rahastot ovat tyhjät, ja
mistä nyt saamme uusia varoja ja mitä nyt seuraa — se, se... Tee hyvin,
Maria, ja jätä minut yksin! Ellemme nyt käytä hetkiä oikein, ellemme
nyt keksi oikeita keinoja, niin ei käy hyvin, ei voi käydä hyvin.

Näin sanoen hän heitti kukkavihkon pöydälle, otti nopeasti käteensä
paperin, katsahti siihen ja viittasi Marialle häneen katsomatta.

Sydän lämpöä hehkuvana oli Maria tullut huoneeseen. Hän oli toivonut
tämän hetken tulevan niin ihanaksi, ja nyt hänet valtasi yksinäisyyden
tunne Pietarin läsnäolosta huolimatta. Hänen kätensä vaipuivat alas ja
neuvotonna, häpeissään ja loukkaantuneena hän katsoi mieheensä.

Maria oli lapsuudestaan saakka elänyt keskellä vapaudentaisteluita,
ja hän ymmärsi, kuinka arveluttavan vakava tuo seikka oli, josta hän
oli saanut tiedon. Kosiessaan oli Pietari sanonut hänelle, että häntä
hänen rinnallaan odottaisi levoton ja rauhaton elämä, mutta Maria oli
kumminkin ilomielin seurannut alttarille tuota oikean asian kelpo
puolustajaa, — asian, jonka edestä Marian isäkin taisteli, — sillä hän
oli toivonut saavansa ottaa osaa miehensä huoliin ja taisteluihin. Ja
kuinka oli käynyt? Mitä apua uskalsi hän tarjota Pietarille? Mitä apua
olisi tämä ottanut häneltä vastaan? Minkä verran oli hän tänäänkään,
heidän hääpäivänänsä, tahtonut uskoa vaimollensa, — jonka kumminkin oli
mahdotonta pitää itseänsä tuollaisena heikkona olentona, jommoisena
häntä kohdeltiin.

Tuossa Maria nyt seisoi, ja hänen avoin sydämensä kutistui kokoon, eikä
häntä haluttanut puhutella miestänsä sanoaksensa, että yhtä mielellään
tahtoi jakaa hänen kanssansa huolet ja vaivat kuin onnen ja kunnian.

Nyt Pietari oli löytänyt mitä haki. Hän otti hattunsa ja huomasi
jälleen vaimonsa.

Kuinka kalpealta ja pettyneeltä tämä näytti!

Pietarin sydäntä kirveli; mielellään hän olisi pukenut sanoihin tuon
valtavan ja lämpimän rakkauden, jota tunsi vaimoansa kohtaan, ja
lausunut hänelle herttaiset onnittelut, mutta tällä hetkellä, tämä suru
mielessä, nämät huolet sydämellä hän ei voinut sitä tehdä, ja siksi
ojensi hän vain Marialle molemmat kätensä sanoen sydämellisesti:

— Tiedäthän, Maria, kuinka kallis minulle olet, ja ellet sitä tiedä,
niin sanon sen sinulle tänä iltana. Minun täytyy vielä tavata herrat
raatihuoneella, muutoin menee kokonainen päivä hukkaan, ja näinä
aikoina ovat hetket kalliita. No, Maria?

Maria katsoi maahan. Mielellään hän olisi heittäytynyt miehensä
povelle, mutta hänen loukattu ylpeytensä ei sitä suvainnut, ja salainen
voima oli tenhonnut hänen kätensä eikä sallinut hänen laskea niitä
miehensä käsiin.

— Hyvästi, sanoi hän hiljaa.

Silloin Pietari huudahti nuhtelevasti:

— Maria! Toden totta, tänään ei ole sopiva aika oikuttelemiseen. Ole
järkevä ja tule luokseni!

Mutta Maria ei tullut heti. Pietari kuuli kellon ilmoittavan neljättä
tuntia, jolloin neuvoston istunto oli lopussa, ja hän läksi huoneesta
taaksensa katsomatta.

Kukkavihko oli jäänyt pöydälle. Maria huomasi sen ja voi tuskin
pidättää kyyneleitänsä.



Neljäs luku.


Lukuisasti oli porvareita kokoontunut muhkean raatihuoneen edustalle.
Sanoma Nassaun Ludvigin tappiosta oli pian levinnyt kaupungin jokaiseen
sopukkaan. Kukin tahtoi saada tarkempia tietoja asiasta, puhella
hengenheimolaisten kanssa suruistaan ja huolistaan ja kuulla, mihin
toimenpiteisiin neuvosto nyt aikoi ryhtyä.

Kaksi lähettiä oli todistanut, että herra Matenesse van Wibisman antama
tieto valitettavasti oli oikea. Ludvig oli kaatunut, hänen veljensä
Henrik ei ollut löydettävissä, sotajoukko oli kerrassaan hajoitettu.

Nyt ilmestyi akkunaan neuvostonsihteeri Jan van Hout — sama mies,
joka oli aamulla opettanut poikasia, — ja ilmoitti porvareille, minkä
tuntuvan tappion vapaudenpuolustajat olivat kärsineet, sekä kehotti
ytimekkäin sanoin heitä nyt, jos koskaan, verineen ja henkineen
puolustamaan tuota kallista asiaa.

Äänekkäät huudot seurasivat tätä puhetta. Kirjavia lakkeja ja
töyhtöhattuja lensi ilmaan, keppejä ja miekkoja heiluteltiin, ja naiset
ja lapset, jotka olivat tunkeutuneet miesten joukkoon, liehuttivat
liinojansa, ja heidän kimakat äänensä kajahtelivat miesten huutojen
seasta.

Oivallisen porvarivartioston jäsenet kokoontuivat antaaksensa
päälliköllensä toimeksi vakuuttaa kokoontuneelle neuvostolle, että
he tahtoivat olla uskollisia Oranian Vilhelmille, tahtoivat uhrata
viimeisen veripisaransa ja viimeisen roponsa ja mieluummin kuolla
vapauden edestä kuin elää espanjalaisen tyranniuden sortamina. Vakavat
ja synkän surulliset olivat monet kasvot tuossa joukossa, sillä nämät
miehet, joiden riveissä oli vain vapaaehtoisia, rakastivat kaikki
Oranialaista; häntä kohdannut suru saattoi heidät murheellisiksi,
ja maan hätä vihloi heidän sydäntänsä. Heti kun kaupungin neljä
pormestaria, kahdeksan raatimiestä ja neuvoston läsnäolevat jäsenet
olivat ilmaantuneet akkunoihin, monet sadat alkoivat laulaa
geusilaulua, jota jo hetken aikaa oli hyräilty siellä täällä. Kun
sitten auringon laskiessa tuo vilkas kansa hajaantui ja laulellen
kulki, yksitellen tai kaksittain tai kolmittain käsikoukussa,
ravintoloita kohden, vahvistaaksensa raittiilla juomalla luottamustansa
parempiin päiviin ja haihduttaaksensa monia kylläkin aiheutettuja
huoliansa, silloin näytti Leidenin torilla ja sen läheisillä kaduilla
siltä kuin raatihuoneesta äsken olisi annettu tieto voitonsanomasta.

Voimakkaasti olivat tosin kajahdelleet eläköönhuudot ja geusilaulu,
mutta olisi luullut noin monesta sadasta kurkusta lähtevän vieläkin
voimakkaamman äänen.

Tätäpä miettivät nuokin kolme siistipukuista porvaria, jotka nyt juuri
tulivat pääkatua pitkin "sinisen kiven" ohitse, ja vanhin heistä
virkkoi tovereillensa:

— Kyllähän ne nyt kerskailevat ja kirkuvat ja ovat mahtavia
mielestänsä, mutta saammepa nähdä, että pian alkaa kuulua toiselta.

— Jumala pahimmasta varjelkoon, vastasi toinen, — mutta kyllähän
espanjalaiset nyt varmaan tulevat tänne uudelleen, ja tunnen kyllä
monta naapureistani, jotka eivät nyt enää äänestä vastustamista.

— He ovat oikeassa, ovatpa tietenkin oikeassa. Eihän Requesens ole
mikään Alba, ja jos me hyvällä antautuisimme kuninkaan armon turviin...

— Niin olisi verenvuodatus lopussa ja kaikki päättyisi hyvin.

— Kyllähän minäkin mieluummin olisin hollantilainen kuin espanjalainen,
sanoi kolmas, — mutta nyt Mookerin tappion jälkeen on turhaa koettaa
enää tehdä vastarintaa. Oranialainen lienee kyllä kelpo herra, mutta
oma osa ensimäinen, toisen tarve tuonnemmainen.

— Ja itse teossahan meidän kumminkin vain hänen tähtensä pitää panna
alttiiksi omaisuutemme ja henkemme.

— Sitä juuri vaimonikin eilen sanoi.

— Ei ammateilla ainakaan tule olemaan mitään hyötyä hänestä, kaikkea
muuta. Uskokaa pois, monet ovat samaa mieltä kuin mekin, olisihan
muutoin tuo geusiläishuutokin ollut voimakkaampaa.

— Kolmea viisasta vastaa aina viisi narria, sanoi vanhempi porvari. —
Kyllä minä vain olen varonut suutani liiaksi aukomasta.

— Mitähän sen kummempaa tuo vapauden huuteleminen lopulta on
tavottelevinaan? Alba poltti raamatunlukijat, de la Marc vuorostaan
hirttää papit. — Minun vaimoni tapaa käydä messuissa, mutta salaa hän
sinne aina menee, ikäänkuin tekisi jotain väärää.

— Vanhassa uskossa mekin pysymme.

— Vähät uskosta, sanoi kolmas. — Kalvinolaisia me olemme, mutta ei
minua haluta heittää rahojani Oranialaisen kitaan, eikä ole ylen
hauskaa taas repiä maahan tuolla lehmäportilla olevia tankoja, joilla
lankani riippuvat, kesken kuivattamisen.

— Olkaamme vain yksistä tuumin, neuvoi vanhempi, — Ihmiset eivät
uskalla lausua oikeita mielipiteitänsä ja kukin kurja kirkkorotta on
olevinansa sankari. Mutta varmaa on, että on olemassa kylläkin järkeviä
miehiä joka kaupunginosassa ja ammattikunnassa, yksinpä neuvostossakin
ja pormestarien joukossa.

— Hiljaa, kuiskasi toinen porvari, — tuolla tulee tuo van der Werff
kaupunginsihteerin ja nuoren herra van der Does'in kanssa. Nuo ne ovat
pahimmat kaikista!

Mainitut kolme henkilöä tulivat katua pitkin, keskustellen innokkaasti
mutta hiljaa.

— Setäni on oikeassa, herra Pietari, sanoi Jan van der Does, sama pitkä
herra, joka aamulla oli lähettänyt Nikolas van Wibisman kotiin, hyvä
neuvo muassaan. — Muu ei auta, teidän täytyy mennä tapaamaan prinssiä
ja neuvotella hänen kanssansa.

— Niin täytyy, vastasi pormestari. — Minä lähden huomenna.

— Elkää jättäkö sitä huomiseksi, keskeytti häntä kaupunginsihteeri.
— Prinssi tapaa ratsastaa nopeaan, ja jos ette tapaa häntä enää
Delftissä...

— Lähtekää te sinne edeltäkäsin, pyysi van der Werff. — Onhan teillä
istunnon pöytäkirja.

— Ei se käy päinsä. — Mutta teiltä, prinssin ystävältä, puuttuu tänään
hyvä tahto, tänään ensi kerran!

— Olette oikeassa, Jan, huudahti pormestari, — ja saatte myöskin
tietää, mikä minua pidättää.

— Jos se on jotakin, minkä ystävä voi toimittaa puolestanne, niin olen
käskettävänänne, sanoi Nordwykin herra.

Van der Werff tarttui junkkarin hänelle ojentamaan käteen ja vastasi
hymyillen:

— Ei, herra, ei. Te tunnette nuoren vaimoni. Tänään olisi meidän ollut
vietettävä hääpäiväämme, ja minä — minä olin näiden monien huolten
takia sen unohtanut, häpeä sanoakseni.

— Kovaa, kovaa, sanoi kaupunginsihteeri hiljaa. Sitten hän oikaisi
itseänsä ja lisäsi päättäväisesti: — Mutta jos olisin teidän
sijassanne, niin läksisin sittenkin, Maria rouvasta huolimatta.

— Läksisittekö _tänään?_

— Läksisin, sillä huomenna voi olla liian myöhäistä. Ken tietää,
kuinka pian meiltä tie tukitaan, ja ennenkuin uudelleen panemme kaikki
alttiiksi olisi saatava tietää mitä aikeita prinssillä on. Hän on pää,
me olemme kädet. Te, herra, olette häntä lähempänä kuin me muut.

— Ja Jumala tietää, kuinka mielelläni veisin hänelle lohduttavan
viestin näinä surun aikoina. Mutta tänään en voi lähteä. Lähetti
ratsasti ruunikollani täältä edelleen.

— Ottakaa minun raudikkoni, sehän on myöskin nopeakulkuisempi, sanoi
Janus Dousa, ja van der Werff vastasi:

— Kiitoksia, herra, varhain aamulla annan noutaa sen.

Kaupunginsihteerin kohosi veri päähän. Harmistuneena työnsi hän kätensä
takin ja vyön väliin ja huudahti:

— Lähettäkää raudikko _minulle_, jos herra pormestari sallii minun
lähteä.

— Ei, lähettäkää se minulle, keskeytti Pietari häntä tyynesti. — Mikä
on tehtävä, se on tehtävä. Minä lähden jo tänään.

Heti kirkastuivat van Houtin miehekkäät kasvot. Tarttuen molemmin käsin
pormestarin oikeaan käteen hän sanoi iloisesti:

— Kiitos siitä, herra Pietari. Elkääkä olko suutuksissanne, tunnettehan
minut vanhastaan tuittupääksi. Lähettäkää vaimonne minun vaimoni luo,
jos aika käy hänestä pitkäksi.

— Ja minun vaimoni luo, lisäsi Dousa. — Omituista on tarkata, kuinka
nuo kaksi käsitettä, tahto ja velvollisuudentunto, ovat toisistaan
riippuvia. Mitä vapaammaksi ja jalommaksi ihminen tulee, sitä
täydellisemmin hän saattaa edellisen jälkimäisen orjaksi.

— Ja kumminkin voisin lyödä vetoa siitä, herra Pietari, että teidän
vaimonne tänään sekoittaa nuo käsitteet ja luulee teidän törkeästi
rikkoneen velvollisuutenne. Ahtaalla on nykyisin tahto parka!

Van der Werff nyökäytti myöntävästi päätänsä ja selitti ystävillensä
lyhyesti ja varmasti, mitä aikoi antaa prinssille tiedoksi.

Hänen talonsa edustalla erkanivat nuo kolme miestä.

— Ilmoittakaa prinssille, sanoi van Hout erotessa, — että me panemme
kaikki alttiiksi ja kestämme pahintakin peräytymättä.

Kuullessaan nämät sanat Janus Dousa katsoi kiinteästi molempiin
tovereihinsa: hänen huulensa vavahtelivat kuten aina kun voimakas
mielenliikutus oli vallannut hänen mielensä, ja hänen älykkäillä
kasvoillansa kuvastui iloa ja luottamusta, kun hän huudahti:

— Me kolme olemme kestäväisiä, me seisomme vankalla perustuksella.
Tyranni voi tosin taittaa niskamme, mutta taivuttaa sitä hän ei voi.
Elämän ja hengen, kodin ja konnun, kaiken, mikä on ihmiselle rakasta ja
arvokasta ja edullista, kaiken me uhraamme, pelastaaksemme aarteista
kalleimman!

— Kaiken! sanoi van der Werff vakaasti ja lujalla äänellä, ja
kaupunginsihteeri toisti tulisesti:

— Kaiken, kaiken, — niin kaiken!

Hetkeksi noiden samanmielisten miesten kädet lujasti sulkeutuivat
toisiinsa. Äänetön vala sitoi heidät tänä hetkenä toisiinsa, ja kun
sitten Nordwykin herra läksi toiseen suuntaan ja van Hout toiseen, niin
vastaantulevista porvareista oli juuri kuin heidän kookkaat vartalonsa
olisivat kasvaneet viime hetkinä.

Pormestari läksi viipymättä vaimonsa huoneeseen, mutta hän ei löytänyt
häntä sieltä. Maria oli mennyt kälynsä kanssa kävelemään maalle päin.

Palvelustyttö vei kynttilän pormestarin huoneeseen. Tämä meni hänen
jälkeensä, tutki pistooliensa jykeviä lukkoja, vyötti vanhan miekan
vyöllensä, pani satulalaukkuun mitä tarvitsi ja kulki sitten edes
takaisin suorana ja kokonaan vaipuneena miettimään tehtäväänsä.

Oven edustalla polki Nordwykin herran raudikko kivitystä ja kattojen
ylitse loisteli iltatähti.

Nyt aukeni katuovi.

Pormestari tuli eteiseen, mutta hän näki siellä vain Adrianin, joka
tuli kotiin, mutta ei puolisoansa.

Hän jätti pojalle toimeksi lausua äidille sydämelliset terveiset ja
sanoa hänelle, että isän täytyi tärkeissä toimissa lähteä tapaamaan
prinssiä.

Vanha palvelija oli jo pessyt pikku Liisan ja riisunut häneltä
vaatteet. Hän toi peitteeseen käärityn lapsukaisen isän nähtäväksi.
Tämä suuteli tuota rakasta pikku olentoa, joka hymyili hänelle
omituisesta kuoruksestaan, painoi huulensa Adrianin otsalle, käski
vielä kerran sanomaan äidille terveisiä ja läksi sitten ratsastamaan
Marendorpinkatua pitkin.

Kaksi naista tuli Reininlinnalle vievältä portilta päin häntä vastaan,
hänen saavuttuaan Stefanonluostarin luo. Hän ei heitä huomannut,
mutta nuorempi naisista sysäsi päähinettään taaksepäin katsoen hänen
jälkeensä, ja hänen sormensa tarttuivat nopeasti ja lujasti seuralaisen
ranteeseen, kun hän huudahti:

— Pietari se oli!

Barbara rouva kohotti päätänsä ja vastasi:

— Hyvä on, etten ole paha säikkymään! Päästäpä irti käsivarteni!
Tuotako tarkoitat, joka nyt ratsastaa Ursulankadun ohitse!

— Aivan niin, Pietari se on!

— Tyhmyyksiä, lapseni! Ruunikolla on lyhyemmät sääret kuin tuolla
korkealla kamelilla. Eikä Pietarilla ole tapana lähteä ratsastamaan
tähän aikaan.

— Mutta hän se oli.

— Jumala meitä varjelkoon! Pimeässä käy lehmus pyökistä. Jos hän ei
tänään tulisi kotiin, sittenpä vasta oltaisiin ihmeissä!

Viime sanat olivat epähuomiossa päässeet pujahtamaan Barbara rouvan
huulilta. Hän ei näet ollut tähän saakka, viisaasti kyllä, ollut
huomaavinaankaan, ettei Marian ja hänen puolisonsa välit olleet oikein
selvillä, vaikka hän varsin hyvin havaitsi, mitä tunteita hänen nuoren
kälynsä mielessä liikkui.

Barbara oli viisas ja kokenut nainen, joka ei suinkaan pitänyt
veljeänsä ja hänen merkitystänsä isänmaahan nähden vähäpätöisenä. Jopa
hän luuli että paitsi Oranian prinssiä ei kukaan ihminen maailmassa
olisi taitavampi johtamaan vapaudentaistelua onnelliseen loppuun, kuin
Pietari. Mutta hän tunsi että hänen veljensä ei käyttäytynyt oikein
Mariaa kohtaan, ja koska Barbara oli oikeutta harrastava nainen, niin
hän hiljaa mielessään paheksui tuon vaimoansa laiminlyövän miehen
käytöstä.

Vähän aikaa kulkivat molemmat naiset vaieten eteenpäin.

Vihdoin pysähtyi leski sanoen:

— Ehkä prinssi on kutsunut Pietarin luoksensa. Tällaisina aikoina,
tuollaisten iskujen jälkeen voi uskoa mitä tahansa. Onhan mahdollista,
ettet erehtynyt.

— Hän se oli aivan varmaan, vastasi Maria vakuuttavasti.

— Mies parka! virkkoi toinen. Tuo matka mahtaa käydä hänelle karvaaksi!
Mutta jolla on kello kaulassa, sen on pää painossa! Sinulla ei
ole mitään syytä olla allapäin, sillä miehesi palaa huomenna tai
ylihuomenna. Mutta entäs minua, ajattelepas minua, Maria! Jäntevänä ja
suorana vaellan koko elämäni ja suoritan reippaalla mielellä tehtäväni.
Poskeni ovat punakat ja ruoka maistuu minusta hyvältä, ja kumminkin
on minun täytynyt luopua rakkaimmastani. Kymmenen vuotta olen ollut
leskenä. Kreetani joutui luotani naimisiin ja Vilhelmin lähetin itse
merelle geusien joukkoon. Minä hetkenä tahansa voin hänet menettää,
sillä hänen elämänsä on alituista vaaraa. Mitä muuta iloa on leskellä
kuin ainoa poikansa? Ja minä uhrasin hänet isänmaalle. Se on vaikeampaa
kuin nähdä miehensä lähtevän hääpäivänä ratsastamaan pariksi tunniksi.
Eikä hän toden totta tee sitä huvikseen!

— No, nyt olemme kotona, sanoi Maria kohottaen kolkutinta.

Kerttu aukaisi oven ja Barbara huusi jo kynnykseltä hänelle vastaan:

— Onko herra kotona?

Hän sai kieltävän vastauksen, kuten jo oli aavistanutkin.

Adrian kertoi isän terveiset ja Kerttu kattoi illallispöydän, mutta
keskustelu ei ottanut sujuaksensa.

Luettuaan nopeaan itseksensä pöytäsiunauksen, Maria nousi paikaltaan ja
sanoi kääntyen Barbaraan:

— Päätäni pakottaa, tahtoisin mennä levolle.

— Mene vain nukkumaan! vastasi leski. — Minä nukun viereisessä
huoneessa ja jätän oven auki. Yön hiljaisuudessa tulee usein mieleen
kaikenlaisia turhanpäiväisiä huolia.

Maria suuteli sydämellisesti kälyänsä ja meni levolle. Mutta hän ei
voinut nukkua, vaan heittelihe sinne tänne keskiyöhön saakka.

Kun hän kuuli Barbaran yskivän viereisessä huoneessa, nousi hän
istualleen ja kysyi:

— Kälyseni, nukutko sinä?

— En, lapseni, voitko pahoin?

— En, mutta minua niin pelottaa, ilkeät ajatukset ahdistavat mieltäni.

Barbara sytytti heti kynttilän, meni makuuhuoneeseen ja istuutui
vuoteen laidalle.

Hänen sydäntänsä vihloi kun hän näki tuon nuoren, suloisen olennon
makaavan yksin huolissaan leveällä vuoteellansa, voimatta nukkua
katkeralta sydämensurulta.

Maria ei ollut hänestä vielä koskaan näyttänyt niin viehättävän
suloiselta. Surevan enkelin kaltaisena hän lepäsi valkoisessa
yöpuvussaan valkoisilla patjoilla. Barbara ei voinut olla
pyyhkäisemättä hiuksia hänen kapealta otsaltansa ja suutelematta hänen
hieman punoittavaa poskeansa. Maria katsoi kiitollisesti kälynsä
pieniin vaaleansinisiin silmiin ja sanoi rukoilevasti:

— Tahtoisin kysyä sinulta jotakin.

— No?

— Mutta sinun täytyy sanoa rehellisesti totuus.

— Kylläpä vaaditkin paljon.

— Tiedänhän minä, että pysyt totuudessa, mutta onhan...

— No, puhu nyt suusi puhtaaksi!

— Oliko Pietari onnellinen avioliitossaan ensimäisen vaimonsa kanssa?

— Oli, lapseni, oli.

— Eikä ainoastaan Pietari, vaan myöskin Eeva vainaja, tiedätkö sen?

— Tiedän, kälyseni, tiedän.

— Etkä ole voinut erehtyä?

— En, en suinkaan tässä asiassa. Mutta mistä tulevat tuollaiset
ajatukset päähäsi? "Anna kuolleitten haudata kuolleensa", sanotaan
raamatussa. Käänny nyt toiselle kyljellesi ja koeta nukkua!

Barbara palasi huoneeseensa, mutta kului monta tuntia ennenkuin Marian
onnistui vaipua uneen.



Viides luku.


Seuraavana aamuna pysähtyi kaksi siroon palvelijanpukuun puettua
ratsastajaa torin läheisyydessä olevalle Nobelkadulle, komean talon
edustalle. Kolmas talutti edes takaisin kahta vahvarakenteista
papurikkoa, joilla oli komeasti kaartuvat kuonot. Tallipoika piti
ohjaksista monivärisillä koristeilla varustettua pitkäharjaista ratsua.
Tämä oli nuorta neekeriä varten, joka seisoi talonovella ja karkotti
luotansa katupojat, jos joku uskalsi häntä lähestyä, mulkoillen
kammottavasti silmillään ja näytellen heille valkoisia hampaitaan.

— Missähän ne nyt viipyvät? sanoi toinen ratsastajista. — Tänään ei
suinkaan tarvinne kauan odottaa sadetta.

— Eipä suinkaan, vastasi toinen. — Taivas on harmaa kuin vanha
huopahattuni, ja kun ehdimme metsään, niin saamme vettä yllin kyllin.

— Jo sataa tihuttaa!

— Tällaista kostean kylmää ilmaa minä en voi lainkaan sietää.

— Eilen oli kauniimpi sää.

— Vedä pistoolikotelon lämsät lujemmin kiinni. Reppu junkkarin satulan
takana ei ole aivan suorassa. Noin! Täyttikö keittäjätär pullosi?

— Täytti kyllä, ruskealla espanjan viinillä. Tuossa se on.

— No, satakoon sitten! Kun on sisältä märkä, niin voi sietää paljon
ulkoapäin tulevaa kosteutta.

— Vie oriit portille; kuulen herran tulevan.

Ratsastaja ei ollut erehtynyt, sillä ennenkuin hänen toverinsa oli
onnistunut saada suurempi papurikko seisomaan hiljaa, kuuluivat
suuresta ulkoeteisestä heidän isäntänsä herra Matenesse van Wibisman ja
Nikolas junkkarin äänet.

Nämät lausuivat ystävällisiä jäähyväissanoja nuorelle tytölle, jonka
ääni kuului syvemmältä kuin tuon keskenkasvuisen pojan.

Kun vanhempi herra alkoi kääriä papurikon harjaa kätensä ympärille ja
jo kohotti jalkaansa pannaksensa sen jalustimeen, tuli neiti, joka oli
jäänyt ulkoeteiseen, kadulle, pani kätensä Wibisman käsivarrelle ja
sanoi:

— Sananen vielä, setä, mutta sinulle yksin.

Jättämättä irti harjaa, huudahti parooni kohteliaasti hymyillen:

— Ellei se vain liiaksi rasita hevosia. Tuollainen kaunosuun uskoma
salaisuus painaa paljon!

Samalla lähensi hän korvaansa nuoreen sukulaiseensa. Mutta tämä ei
näkynyt aikoneen kuiskata, sillä hän ei tullut lähemmäksi, vaan sanoi
vain puoliääneen, italiankielellä kumminkin:

— Tee hyvin ja sano isälle, etten minä jää tänne.

— No mutta, Henriika!

— Sano, etten tee sitä missään tapauksessa.

— Täti ei päästä sinua.

— Oli miten oli, tänne en jää.

— Ilmoitan asiasta, mutta vähän lievemmässä muodossa, jos sallit.

— Kuten tahdot. Sano siis isälle, että pyydän häntä noutamaan minut.
Ellei hän itse tahdo tulla tähän kerettiläispesään — mitä en suinkaan
lukisi hänelle viaksi —, niin lähettäköön minulle vain ratsun taikka
vaunut.

— Entä syyt tähän?

— En tahdo enää lisätä kuormitustasi. Kiiruhtakaa pois, muutoin satulat
kastuvat, ennenkuin pääsette matkaan.

— Siis sanon Hoogstratenille, että hänellä on kirje odotettavissa.

— Ei sellaista voi kirjoittaa. Eikä se ole tarpeellistakaan. Sano
isälle, etten jää tädin luo ja että tahdon kotiin. Hyvästi, Niko!
Ratsassaappaat ja tuo vihreä verkatakki sopivat sinulle paljoa paremmin
kuin nuo silkkihetaleet!

Neiti heitti sormisuukkosen junkkarille, joka jo aikoja sitten oli
hypännyt hevosen selkään, ja kiiruhti sisään. Vanhempi van Wibisma
kohautti olkapäitänsä, nousi papurikon selkään, kääri tumman viittansa
tiukemmin ympärillensä, viittasi Nikolasta tulemaan viereensä, ja he
läksivät yhdessä ratsastamaan palvelijoiden seuraamina.

Kaupungin läpi ratsastaessaan he eivät puhuneet sanaakaan keskenään,
mutta kaupunginportilla Wibisma sanoi:

— Henriikasta käy aika pitkäksi Leidenissä. Hän tahtoisi palata isänsä
luokse.

— Ei lienekään hauskaa asua yhdessä tädin kanssa, vastasi junkkari.

— Hän on vanha ja sairaloinen ja hänen elämänsä on ollut ilotonta.

— Mutta hän on ollut kaunis. Siitä ei ole enää paljoa nähtävissä, mutta
hänen silmänsä ovat yhä vielä samanlaiset kuin tuossa kuvassa, — ja
sitten hän on niin rikas.

— Se ei tee onnelliseksi!

— Mutta miksikähän hän ei ole mennyt naimisiin?

Parooni kohautti olkapäitään ja vastasi:

— Viattomia miehet siihen ainakin ovat.

— Miksikä hän sitten ei ole mennyt luostariin:

— Kukapa sen tietää. Naissydämiä on vielä vaikeampi ymmärtää kuin sinun
kreikkalaisia kirjojasi. Sen saat vielä kokea. — Mitä teillä tädin
kanssa oli tekeillä, kun minä tulin sisään?

— Katsos, vastasi poika, otti ohjakset suuhunsa ja veti sormikkaan
vasemmasta kädestään, — hän pisti tämän sormuksen sormeeni.

— Kallisarvoinen smaragdi! Muutoin hän ei mielellään luovu tuollaisista.

— Ensin hän tarjosi minulle toista ja sanoi lahjoittavansa sen minulle
korvaukseksi niistä iskuista, joita eilen olin saanut siksi että olen
kuninkaalle uskollinen. Eikös se ollut hassua?

— Eikä vain hassua, minun nähdäkseni.

— Ei minunkaan luontoni sallinut ottaa lahjoja mustelmista. Vetäisin
siis nopeasti pois käteni ja sanoin, että minäkin puolestani olin
antanut noille porvaripojille muistoja kotiin, ja että tahdoin ottaa
sormuksen palkinnoksi _siitä_.

— Oikein, Niko, oikein!

— Niin hänkin sanoi ja pani tuon pienen sormuksen takaisin lippaaseen
ja valitsi tämän, ja tuossa se nyt on!

— Kallisarvoinen kapine! jupisi parooni ja ajatteli hiljaa itsekseen:
"Tämä lahja on hyvän merkki. Poika ja Hoogstratenit ovat hänen lähimmät
perillisensä, ja jos tuo tyhmä tyttö ei pysy hänen luonansa, niin voisi
tapahtua..."

— Mutta hänen tuumailunsa jäi kesken, sillä junkkari häiritsi sitä
sanoen:

— Jo alkaa sataa! Eivätkös nuo usmajoukot tuolla niityllä ole aivan
kuin taivaalta pudonneita pilviä? Minua kylmää!

— Vedä viitta hartioillesi!

— Kuinka sataa vettä ja rakeita! Luulisi talven palaavan. Ojavesi
näyttää mustalta, ja tuolla, katsopas, mitä tuo on?

Tien varrella oli majatalo, ja sen edustalla kohosi taivasta kohden
yksinäinen, hyvin korkea, vanha jalava, jonka runko, mastopuun
tavoin oksatonna, oli kasvanut suoraksi kuin kynttilä ja haaraantui
vasta katon tasalla. Kevät ei ollut vielä kiinnittänyt ainoatakaan
lehdykkää sen oksiin, mutta lehdettömässä latvassa oli kumminkin paljon
katseltavaa. Yhdessä oksassa liehui pieni lippu, jossa oli Oranian
suvun värit; toisessa riippui suuri nukke, joka kaukaa katsoen aivan
näytti mustiin puetulta mieheltä; kolmannessa kiikkueli vanha hattu,
ja neljänteen oli kiinnitetty valkoinen pahvilevy. Suurilla mustilla
kirjaimilla, jotka sateesta jo alkoivat käydä epäselviksi, oli sille
kirjoitettu:

 "'Onni olkoon Oranialaisen; Espanjalaiselle kuolema!' Sillä lailla
 kuulukohon Quatgelatin kutsunta."

Sateisena huhtikuun aamuna, kolean harmaassa sumuilmassa, puu ei
suinkaan näyttänyt kovin viehättävältä monenmoisine koristuksineen.

Korppia oli laskeutunut tuulessa leijailevan nuken viereen, kai
luullen sitä hirtetyksi ihmiseksi. Huono-oppisia lintuja ne lienevät
olleet, sillä eivätpä hirsipuut olleet Hollannissa vuosikausiin
joutaneet tyhjiksi, missä vain espanjalaisilla oli valta käsissänsä.
Korpit rääkkyivätkin kuin vihoissaan, mutta jäivät kumminkin istumaan
puuhun, jota lienevät pitäneet hirsipuuna. Räikeän ivallisesti
vaikuttivat nuo muut hullunkuriset koristeet ynnä ajatus, että mikähän
ketteräjalkainen uskalikko lienee kiivennyt niitä tuonne asettelemaan,
tuon teloituspaikan irvikuvan rinnalla.

Nikolas rupesi kumminkin ääneen nauramaan nähdessään nuo omituiset
ilmiöt jalavan latvassa, ja hän sanoi viitaten sormellaan ylöspäin:

— Kas, mitä hedelmiä tuolla riippuu?

Mutta jo seuraavana hetkenä karmi hänen selkäpiitänsä, sillä korppi
laskeutui mustalle nukelle ja kävi kovalla nokallaan niin rajusti sen
kimppuun, että se kuin heiluri liikkui edes takaisin, lintu muassaan.

— Mitä nuo hassutukset merkitsevät? kysyi parooni, kääntyen takanaan
ratsastavan rengin puoleen, joka näytti olevan huimapäinen veitikka.

— Ne ovat olevinaan jotakin majatalon kyltin tapaista, sanoi tämä. —
Eilen päivänpaisteessa ne näyttivät varsin lystikkäiltä, mutta tänään —
hyi, oikein nahkaa karsii!

Paroonilla ei ollut niin hyvät silmät, että olisi voinut lukea
kirjoituksen levyltä. Kun Nikolas oli lukenut sen hänelle, kirosi hän
itsekseen ja kääntyi jälleen renkiin päin kysyen:

— No saako tuo isäntä lurjus noilla tyhmillä ilveilyillä houkutelluksi
ihmisiä majataloonsa?

— Kyllä, herra, — ja eilen, kun ei vielä ollut noita inhottavia
korppia, niin ne totta tosiaan näyttivät helkkarin hullunkurisilta;
ei niitä nauramatta voinut katsella. Täällä oli puoli kaupunkia ja
meidätkin toi virta tänne muassaan. Tuolla nurmikolla, sielläpä vasta
oli iloa ja melua! Säkkipilliä puserreltiin ja viulua vingutettiin,
ettei tahtonut tulla loppua. Ja tuo hassu kansa hurrasi niin että
korvani siitä vieläkin soivat. Soitettiin ja tanssittiin. Miehet
heittelivät viulun tahdin mukaan ruskea-, sini- ja punasukkaisia
sääriänsä ilmaan, takit liehuivat, ja oikea käsivarsi neidon ympärillä
ja oluttuoppi korkealla pään yläpuolella pyörittiin niin että vaahto
vain räiskyi. Huutoa kuului ja riemua, juuri kuin jokainen leinikkö
olisi muuttunut kultaiseksi guldeniksi. Mutta tänään — pyhä Florian,
tämäpä vasta on sadetta!

— Se on onneksi noille kapineille tuolla puussa, huudahti parooni. —
Tällaisella sateella kastuu taula, muutoin ottaisin pistoolit kotelosta
ja ampuisin tuon lakkiretaleen ja tuon kirjavan rievun alas puusta.

— Tuolla oli tanssikenttä, virkkoi renki, osottaen tallattua nurmikkoa.

— Kansa on hullua, rutihullua, huudahti vapaaherra, — tänään tanssitaan
ja iloitaan, ja huomenna puhaltaa tuuli huopahatun ja lipun puusta
alas, ja tuon mustan nuken sijaan joutuvat he itse hirsipuuhun. —
Hiljaa, papurikko, hiljaa! Rakeet saattavat hevoset levottomiksi.
Gerrit, aukaisepas reppu ja anna junkkarille peite!

— Heti, herra. Mutta eikö olisi parempi, jos menisitte sisään, siksi
kunnes kuurosade lakkaa? Pyhä Florian! Katsokaapas, millainen jääpala
riippuu oriinne harjassa! Se ei ole paljoa pienempi kyyhkysen munaa.
Vajassa on jo kaksi hevosta, eikä Quatgelatin olut ole huonoa.

Vapaaherra katsahti kysyvästi poikaansa.

— Menkäämme sisään, sanoi tämä, — ehdimme kyllä ajoissa Haagiin.
Katsopas, kuinka papurikko parka värisee! Henriika väittää sitä
valkeasta maalatuksi, mutta jos hän näkisi kuinka hyvin se säilyttää
värinsä tällä ilmalla, niin hän peruuttaisi sanansa.

Herra van Wibisma käänsi taloa kohden vettä tippuvan ja höyryävän
hevosensa, jonka rakeet saattoivat levottomaksi, ja muutaman
silmänräpäyksen jälkeen hän meni poikinensa sisään majataloon.



Kuudes luku.


Lämmin, oluelta ja ruualta haiskahtava ilma virtasi matkustavaisia
vastaan heidän tullessansa majatalon suureen, matalaan
vierashuoneeseen. Niukalti tunki tänne valoa kahden puolen olevista
akkunoista, joita tuskin voi nimittää muuksi kuin luukuiksi. Huone oli
muutoinkin laivankajuutan näköinen, katto ja lattia, pöydät ja tuolit
olivat kaikki tummanruskeasta puusta, ja samalla puulajilla olivat
päällystetyt myös seinät, joita pitkin oli makuusijoja.

Tiheään kumarrellen meni isäntä vastaanottamaan ylhäisiä vieraitansa
ja vei heidät uunin luo, jossa hohti suuria turvekappaleita. Näistä
säteilevä hehku tuotti monenlaista hyötyä. Se lämmitti ilman, valaisi
osan huonetta, joka muutoin oli puolipimeä sateisen sään takia, ja
saivatpa siitä osansa vielä nuokin kolme kanaa, jotka juuri rupesivat
ruskettumaan ohuella vartaallansa.

Vanha vaimo, joka oli kääntänyt varrasta, nousi paikaltansa niitten
vierasten valkeata lähestyessä ja sysäsi lattialle valkoisen kissan,
joka oli ollut hänen sylissänsä.

Isäntä heitti penkille vaatteet, jotka oli levitetty kuivamaan kahdelle
tuolille, ja ripusti niiden sijalle vapaaherran ja hänen poikansa
läpimärät viitat.

Sillä välin kuin vanhempi Wibisma tilasi lämmittävää juomaa itsellensä
ja seuralaisillensa, kuljetti Nikolas neekeripojan uunin luo.

Värisevä poikanen, jolla oli jalassa likomärät punaiset
sahviaanisaappaat, kyyristyi lattialle tuhan viereen ja kurotteli tulta
kohden vuoroin jalkojansa, vuoroin vilusta kangistuneita sormiansa.

Vapaaherra istuutui nyt poikineen pöydän ääreen, jolle palvelustyttö
levitti liinan. Häntä olisi haluttanut tuon koristellun puun takia
hätyyttää isäntää, tuota ylen kohteliasta, rokonarpista kääpiötä, joka
oli puvultaan aivan samanvärinen kuin ravintolan sisustukseen käytetty
puu, mutta hän jätti sen tekemättä, sillä pöydän ääressä, jonkun matkaa
hänen pöydästänsä, istui kaksi leideniläistä, joista toinen oli hänelle
tuttu, eikä häntä haluttanut joutua kiistaan tällaisessa paikassa.

Kun Nikolaskin oli ehtinyt katsella ympärilleen, nykäisi hän isäänsä
sanoen hiljaa:

— Oletko huomannut noita miehiä tuolla? Nuorempi — hän, joka nyt nostaa
tuoppinsa kantta, — on tuo ystävällinen mies, joka eilen vapautti minut
pojista ja antoi minulle viittansa.

— Tuoko tuolla? kysyi aatelismies. — Hän on kaunis nuorukainen.
Häntä voisi luulla maalariksi tai joksikin sellaiseksi. Isäntä hoi,
kuka on tuo ruskeakiharainen, suurisilmäinen herra, joka puhelee
miekkailunopettaja Allertsin kanssa?

— Vilhelmi herra se on, jos armollinen herra sallii, neuvoston vanhan
veronkantajan Kornelion nuorin poika, soittoniekka eli musikantti,
niinkuin häntä nimitetään.

— Kas, kas, huudahti parooni. — Hänen isänsä on vanhoja leideniläisiä
tuttujani. Hän oli kunnon mies, oikein kelpo mies, ennenkuin tuo
vapaudenhuumaus kohosi ihmisille päähän. Pojallakin on kasvot
sellaiset, että niitä mielellään katselee. Niissä on jotakin puhdasta,
jotakin — sitä on vaikea määritellä, jotakin — kuules Niko, eikös hän
muistuta meidän pyhää Sebastiotamme? Menisinköhän puhelemaan hänen
kanssansa, kiittääkseni hänen kohteliaisuudestansa?

Odottamatta vastausta pojaltansa, jota hänellä oli tapana kohdella
vertaisenaan ystävänä, parooni nousi paikaltansa mennäksensä lausumaan
ilmi nuo ystävälliset tunteensa, mutta odottamaton seikka esti tämän
kiitettävän hankkeen toteutumasta.

Mies, jota parooni oli nimittänyt miekkailunopettaja. Allertsiksi, oli
juuri huomannut, että noiden "espanjalaisten" viitat riippuivat valkean
edessä, jota vastoin hänen ja hänen ystävänsä viilat oli heitetty
penkille. Tämä seikka näytti häntä kovin harmittavan, sillä vapaaherran
noustessa paikaltaan hän sysäsi kiivaasti tuoliansa taaksepäin ja
taivutti vahvarakenteista vartaloansa kauas eteenpäin. Samalla hän
nojasi käsivartensa edessään olevan pöydän reunaan ja käänsi kiivailla
liikkeillä uhkaavat kasvonsa väliin isäntää, väliin aatelismiestä
kohden. Vihdoin hän huusi lujalla äänellä, kääntyen huoneeseen päin:

— Pietari Quatgelat, sinä... sinä... Jos sinä vain!... Kuka on sinulle,
sinä raihnainen köyristelijä... Kuka on sinulle antanut luvan heittää
meidän viittamme nurkkaan?

— Teidän viittanne, herra kapteeni, sopersi isäntä, — olivat jo...

— Suusi kiinni, liehakoitsija! vastata jymähdytti toinen niin
kiihkoissaan, että tuuheat harmaat viikset värähtelivät ja pitkä, paksu
leukaparta vavahteli ylös ja alas. — Suusi kiinni! Sen me paremmin
tiedämme. Tuhat tulimmaista! Täällä mielistellään aatelistakkeja.
Nehän ovat espanjalaista kuosia, samaa maata kuin herrojen naamatkin.
Oiva hollantilainen kangas — se heitetään nurkkaan! Odotapas, veikko
vääräsääri, kyllä me sinut vielä opetamme!

— Mutta, korkeasti kunnioitettu herra kapteeni...

— Minä vähät teidän kunnioituksestanne, te herra kunnoton, te
rutilurjus! Ken ensiksi tulee myllyyn, jauhaa ensiksi! Sellainen on
tapa Hollannissa ja niin on Hollannissa tehty aina Aatamin ja Eevan
ajoista saakka. Korvat pystyyn, vääräsääri! Jos minun "korkeasti
kunnioitettu" viittani ja Vilhelmi herran viitta eivät kahteenkymmeneen
luettuani riipu entisillä paikoillansa, niin täällä tapahtuu jotakin
sellaista, mikä ei ole teille mieleen. Yksi — kaksi — kolme —

Isäntä loi aatelismieheen hätäisen, kysyvän silmäyksen, ja kun tämä
nykäytti olkapäitään ääneen lausuen: — Lieneehän valkean ääressä tilaa
useammalle kuin kahdelle viitalle, — niin Quatgelat otti leideniläisten
takit penkiltä ja ripusti ne kahdelle tuolille, jotka asetti uunin
eteen.

Tämän tapahtuessa miekkailija laski hitaasti edelleen. Kun hän oli
ehtinyt kahteenkymmeneen, oli isäntä lopettanut tehtävänsä, mutta
julmistunut kapteeni ei kumminkaan suonut hänelle vieläkään rauhaa,
vaan sanoi:

— Ja nyt laskumme, mies. Paha on joutua tekemisiin tuulen ja sateen
kanssa, mutta on olemassa vieläkin huonompaa seuraa. Uunin ääressä on
tilaa neljälle viitalle ja Hollannissa kaikille elukoille, mitä oli
Noan arkissa, — mutta ei espanjalaisille eikä heidän kätyreillensä. Hyi
saakeli, kaikki sappeni on syössyt maksaani. Lähtekäämme täältä, herra
Vilhelmi, muutoin ei käy hyvin.

Näin puhuessansa iski miekkailija vihaisesti aatelismieheen ja tämän
poikaan ulkonevat silmänsä, jotka tavallisissakin oloissa katselivat
maailmaa niin terävästi kuin niiden olisi ollut otettava selkoa
jostakin eriskummallisesta seikasta.

Mutta parooni ei ollut kuulevinaankaan noita ärsyttäviä sanoja,
vaan meni kapteenin lähtiessä huoneesta tyynesti ja selkä
suorana soittotaiteilijan luo, kumarsi kohteliaasti ja kiitti
ystävällisyydestä, jota tämä edellisenä päivänä oli osottanut hänen
pojallensa.

— Ei mitään kiittämistä, vastasi Vilhelmi. — Minä autoin junkkaria
siksi että näyttää rumalta, kun on monta yhtä ahdistamassa.

— Sallikaa minun sitten kiittää tuota ajatustapaa, vastasi parooni.

— Sitäkö ajatustapaa? toisti taiteilija, hymyillen omituisesti ja
piirrellen nuotteja pöytään.

Vaieten katseli parooni hetkisen tuota piirtelevää sormea. Sitten tuli
hän lähemmäksi nuorukaista ja sanoi:

— Onko sitten kaikki nykyisin sovitettava valtiollisiin seikkoihin?

— On, vastasi Vilhelmi lujasti, kääntäen nopealla liikkeellä
kasvonsa Wibismata kohden. — Niin on oleva, muu ei näinä aikoina
ole mahdollista. Ei ollut viisasta, että aloitte puhella kanssani
ajatustavasta, herra Matenesse.

— Jokainen, vastasi ritari kohauttaen olkapäitänsä, — jokainen pitää
omaa käsityskantaansa oikeimpana, sehän on itsestään selvää; mutta
pitäisihän antaa arvoa myös niiden mielipiteille, jotka käsittävät
asiat toisella tavalla.

— Ei, herra, huudahti taiteilija keskeyttäen ritaria. — Näinä
aikoina meillä suvaitaan ainoastaan _yhtä_ käsityskantaa. Joka on
hollantilaista syntyperää ja ajattelee toisin kuin me, sen kanssa en
tahdo pitää mitään yhteyttä, en edes tyhjentää lasia saman pöydän
ääressä. Suokaa anteeksi, herra. Matkatoverini on tulinen luonnoltaan,
kuten ikävä kyllä saitte kokea, eikä pidä odottamisesta.

Vilhelmi kumarsi hieman, viittasi kädellään junkkarille jäähyväisiksi,
meni uunin luo, otti käsivarrelleen nuo vielä kosteat viitat ja
heitti rahan pöydälle. Sitten hän otti käteensä peitteellä varustetun
linnunhäkin, josta kuului siipien räpyttelemistä, ja läksi huoneesta.

Vaieten patooni katsoi hänen jälkeensä. Nuorukaisen koruttomat sanat
ja hänen poistumisensa herättivät hänessä tuskallisia tunteita.
Oikeata luuli hän tavottelevansa, mutta kumminkin hänestä tuntui
tällä hetkellä siltä kuin tuossa hänen edustamassansa asiassa olisi
jotakin häpeällistä. Helpompaa on sietää vainoa kuin huomata itseänsä
kartettavan, ja siksi kuvastuikin syvä mielipaha paroonin lempeillä
kasvoilla, kun hän nyt jälleen lähestyi poikaansa. Nikolas oli kuullut
joka sanan, jonka taiteilija lausui, ja hänen verevät kasvonsa
kalpenivat, kun hän näki kuinka tuo mies, johon hänen nuori sydämensä
oli kiintynyt erityisellä mieltymyksellä, käänsi hänen isällensä
selkänsä — aivan kuin kunniansa menettäneelle, jota kukin pyrkii
karttamaan.

Elävästi muistuivat hänen mieleensä sanat, jotka Janus Dousa eilen
erotessa oli lausunut hänelle, ja kun hän jälleen istui pöydän ääressä
vastapäätä isäänsä, kohotti hän katseensa ja lausui epäröiden, mutta
liikuttavan sydämellisellä ja huolestuneella äänellä:

— Isä, mitä on tapahtunut? Isä — ovatko he sitten niin aivan väärässä,
kun tahtovat mieluummin olla hollantilaisia kuin espanjalaisia?

Wibisma loi poikaansa hämmästyneen ja nuhtelevan katseen. Ja kun hän
tunsi oman vakaumuksensa horjuvan, vaikkapa vain hetkeksikin, ja koska
mahtipontinen sana usein auttaa silloin kuin ei voi tai ei tahdo
puolustautua asiallisilla perusteluilla, niin hän huudahti äänellä niin
suuttuneella, ettei vuosikausiin ollut siten puhutellut tuota pian
täysikasvuista lemmikkiänsä:

— Vai jo sinunkin mielesi alkaa tehdä tuota syöttiä, jolla Oranialainen
houkuttelee nuo narrit puolellensa. Jos vielä kerran puhut tuohon
tapaan, niin näytän kuinka nenäkkäitä poikanulikoita pidetään kurissa!
— Tulkaa tänne, isäntä. Mitä merkitsevät nuo laitokset tuolla puussa?

— Nuo tyhmät ihmiset, hyvä herra, nuo leideniläiset narrit ovat
syypäät noihin kujeisiin, enkä minä, teidän armonne. Kun sotamiehet,
jotka piirityksen aikana olivat kaupungissa, läksivät pois, niin
he koristelivat puun noin sopimattomalla tavalla. Minä olen täällä
vanhemman herra van der Does'in vuokramiehenä, eikä minulla saa olla
mitään omia mielipiteitä, sillä jollakinhan minun täytyy elättää
itseni. Mutta niin totta kuin toivon autuasta kuolemaa, niin olen
uskollinen Filip kuninkaalle.

— Siksi kunnes leideniläiset palaavat takaisin, vastasi Wibisma
katkerasti. — Oliko tämä ravintola hallussanne piirityksen aikana?

— Oli, herra, eikä armollisilla espanjalaisilla herroilla ollut
syytä sitä valittaa. Ja elleivät näin halvan miehen palvelukset ole
mielestänne liian vähäarvoisia, niin olen käskettävänänne.

— Vai niin, vai niin, mutisi parooni itsekseen ja katseli tarkkaavasti
tuota epämiellyttävää isäntää, jonka pienistä silmistä säteili
kekseliäisyyttä ja viekkautta. Sitten hän kääntyi junkkarin puoleen
sanoen:

— Katselepas hetkinen noita rastaita tuolla akkunassa, poikani, minulla
olisi puhelemista isännän kanssa.

Nikolas nousi heti paikaltansa, ja kun hän, sen sijaan että olisi
katsellut lintuja, katsoi noiden kahden Delftiin päin ratsastavan
miehen jälkeen, joille Hollannin vapaus oli niin kallis, niin
hän muisti vertauksen kahleista, jotka painavat maahan, ja hänen
mieleensä kuvastuivat käädyt, jotka Filip kuningas armonsa osotteeksi
oli lähettänyt hänen isällensä. Ehdottomasti kääntyi Nikolas tätä
katsomaan. Tuossa hän seisoi kuiskaillen innokkaasti isännän kanssa.
Nyt hän jo laski kätensä tämän hartialle. Oliko oikein, että hän tuolla
tavoin kohteli miestä, jota hänen kumminkin täytyi halveksia kaikesta
sydämestänsä? Tai olisiko hän — poikasta kauhistutti, sillä hänen
mieleensä tuli sana "petturi", jonka eräs koulupojista oli huutanut
hänen korvaansa kirkon luona tapellessa.

Kun sade hiljeni, läksivät matkustavaiset majatalosta. Erotessa
vapaaherra salli tuon ruman isännän suudella hänen kättänsä, mutta
junkkari ei sitä suvainnut.

Ratsastaessaan edelleen Haagiin päin isä ja poika eivät puhuneet monta
sanaa keskenänsä.

Paremmin sujui puhe taiteilijalta ja miekkailijalta, jotka ratsastivat
Delftiin.

Nöyrästi, kuten nuoremman tulee, oli Vilhelmi huomauttanut kapteenia
siitä, että tämä ehkä oli liian tulisesti ilmituonut vihansa
aatelismiestä kohtaan.

— Totta, aivan totta, vastasi Allerts. — Tuo kiivauteni, tuo
kiivauteni! Te ette voi aavistaa, herra Vilhelmi... Mutta elkäämme
puhuko siitä.

— Ei, puhukaa pois, kapteeni.

— Ette te ajattele minusta sen parempaa, jos sitä kuinka
selittelisinkin.

— No, puhukaamme sitten jostakin muusta.

— Ei, Vilhelmi. Eihän minun juuri tarvinne hävetä, sillä pelkuriksi
minua ei toki kukaan luulle.

Taiteilija huudahti naurahtaen:

— Teitäkö pelkuriksi! Kuinka moneen espanjalaiseen olette jo iskenyt
tuolla brescialaisella miekallanne?

— Pistänyt olen sillä enimmäkseen, herra, paljon useammin pistänyt
kuin iskenyt, vastasi kapteeni. — Jos paholainen minua vaatisi
kaksintaisteluun, niin kysyisin vain: "Otetaanko floretit vai
espanjalaiset miekat?" — Mutta on kumminkin olemassa eräs,
jota pelkään, hän on samalla paras ja huonoin ystäväni, hän on
hollantilainen kuten tekin, hän on, että sen tietäisitte, se mies,
joka ratsastaa tässä vieressänne. Kas, herra, kun joudun raivoihini,
kun viikseni alkavat vavista, niin vähäinen ymmärrykseni lentää tipo
tiehensä, aivan kuin teidän kyyhkysenne, jos päästätte ne irti. Te ette
tunne minua, Vilhelmi.

— Enkö, herra? Kuinka usein pitää teitä sitten nähdä komentamassa tai
miekkailusalissa?

— Se on lapsen leikkiä, — silloin olen tyyni kuin vesi tuolla ojassa.
Mutta kun tapahtuu jotakin, joka käy vasten luontoani, kun — niin,
kuinka sen sanoisin teille ilman vertauskuvia, lyhyesti ja selvästi?

— Selittäkää vain.

— Siis esimerkiksi, kun minun täytyy nähdä viekastelijaa kohdeltavan
ikäänkuin hän olisi rehellinen ihminen...

— Niin tuo harmittaa teitä aika lailla.

— Harmittaako? Vai harmittaa! Raivoihini minä joudun kuin tiikeri, enkä
saisi kumminkaan raivostua, en saisi! Roland, edeltäjäni, mitähän tästä
lopuksi...

— No, no, hyvä herra, nyt partanne jo taas alkaa vavista!

— Mitähän nuo petturit luulivatkaan olevansa, kun heidän
aatelisviittansa...

— Isäntä otti meidän viittamme aivan omin lupinsa valkean äärestä!

— Siitä vähät! Mutta tuo vääräsäärinen apina teki sen mielistelläksensä
tuota espanjalaista kettua. Se minua kiukustutti, sitä en voinut sietää.

— Ettepä te liioin salannutkaan suuttumustanne. Oikein kävi ihmeekseni,
kuinka tyynesti vapaaherra kuunteli parjauksianne.

— Sepä se, sehän se juuri! huusi miekkailija, ja hänen viiksensä
alkoivat taas vavista arveluttavalla tavalla. — Sehän minut karkotti
tuolta kapakasta, siksihän läksin itseäni pakoon. Se... se... Roland,
edeltäjäni!

— En ymmärrä mitä tarkoitatte, herra.

— Ettekö? Vai ette! Kuinka voisittekaan sitä tehdä; mutta selitän sen
teille. Katsokaas, nuori mies, kun te tulette niin vanhaksi kuin minä,
niin tekin saatte kokea samaa. Vähän on metsässä vioittumattomia puita,
harvassa ovat virheettömät ratsut, harvassa puutteettomat miekansäilät,
ja miehiä tuskin löydätte ainoatakaan, joka olisi ehtinyt yli
neljänkymmenen saamatta sydämeensä jotakin arkaa kohtaa. Toisille tuo
tuottaa vähemmin kärsimystä, toisia se kiduttaa katkeralla tuskalla, —
ja tuo, joka minulla on sydämessäni, se... se... Haluttaako teitä luoda
silmäys poveeni?

Näin sanoen miekkailija löi leveään rintaansa ja jatkoi vilkkaasti
vastausta odottamatta:

— Te tunnette minut ja tiedätte, millaista elantoni on, herra Vilhelmi.
Kaikki tehtäväni, kaikki toimeni ovat ritarillisia. Miekka on minulle
kaikki kaikessa. Oletteko nähnyt parempaa säilää tai varmempaa kättä
kuin tämä tässä? Tokko sotamieheni minua tottelevat? Olenko säästänyt
henkeäni taistellessa tuolla punaisten muurien ja tornien edustalla?
En, kautta edeltäjäni Rolandin, en, en koskaan!

— Kuka sitten väittäisi vastaan, herra Allerts? Mutta sanokaa, mitä
tarkoitatte puheellanne edeltäjästänne Rolandista?

— Toiste, Vilhelmi. Nyt ei teidän pidä keskeyttää minua. Kuulkaa
pikemmin perinpohjin, millainen tuo haava on, joka povessani kirvelee.
Siis vielä kerran: kaikki toimeni ovat ritarillisia, mutta kumminkin
— jos esimerkiksi tuo Wibisma, joka isältäni on oppinut miekkaa
käyttämään, minua kohtelee pahoin ja saa sappeni kuohahtamaan, ja
minä rohkenisin vaatia häntä kaksintaisteluun, kuten oikeuteni olisi,
mitä hän silloin tekisi? Hän nauraisi ja kysyisi: "Paljonko tuo
miekkailuharjoitus maksaisi, mestari Allerts? Vai on teillä teräviäkin
miekkasimia!" Tai ehkei hän sanoisi mitään, ja olemmehan juuri nähneet,
kuinka hän silloin menettelee. Hänen katseensa liukuivat taitavasti
ohitseni ja kuurot olivat hänen korvansa. Minäkö häntä haukun vai
rakkikoira, se on hänestä yhdentekevää. Jos äsken joku Renneberg tai
Brederode olisi ollut minun sijallani, kuinka nopeasti olisikaan
Wibisman miekka lentänyt huotrastansa, sillä hän osaa miekkailla
eikä ole mikään pelkuri. Mutta minähän se vain olin, vain minä! — Ei
kenestäkään ole hauskaa, jos häntä lyödään vasten kasvoja, mutta —
kautta kelpo isäni! — helpompi on sietää julkeintakin loukkausta kuin
sitä tunnetta, että on liian halpa voidaksensa loukata. Katsokaas,
Vilhelmi, kun tuo espanjalainen lurjus ei ollut minua näkevinänsä...

— Silloin rupesi partanne vavahtelemaan.

— Hyvähän teidän on laskea leikkiä, te ette tiedä...

— Kyllä, kyllä, herra Allerts, ymmärrän teitä varsin hyvin.

— Ja te ymmärrätte myöskin, miksi minä niin nopeasti toimitin itseni
miekkoineni ulos?

— Varsin hyvin. Mutta tehkää hyvin ja pysähtykää hetkeksi. Kyyhkyset
tuolla häkissä räpyttelevät niin levottomasti siipiään; ne kaipaavat
ilmaa.

Miekkailija pysähdytti oriinsa, ja Vilhelmin ottaessa pois vettä
tippuvan peitteen edessään olevalta pieneltä häkiltä hän sanoi:

— Kuinka voi miehinen mies hoidella tuollaisia kilttiä pikku eläimiä?
Jos teitä kerran haluttaa tuhlata musiikille pyhitettyä aikaanne
siipikarjan mielistelemiseen, niin kesyttäkää sitten toki haukkoja. Se
on ritarillinen toimi ja voitte sen oppia minulta.

— Sallikaa minun pitää kyyhkyseni, vastasi Vilhelmi. — Ei niitä ole
niinkään helppo pitää kurissa kuin luulisi, ja useinhan on niistä
myöskin ollut hyötyä sodassa, joka tietenkin on ritarillinen toimi
sekin. Muistelkaapa vain Haarlemia! — Nyt alkaa jälleen valaa vettä.
Ellei tuo viittani olisi niin kovin ahdas, niin suojelisin sillä
kyyhkysiäni!

— Olette siinä tosiaankin kuin Goliat Daavidin puvussa.

— Tämä on kouluajoiltani. Toisen viittani lainasin eilen nuorelle
Wibismalle.

— Tuolleko espanjalaiselle keltanokalle?

— Kerroinhan teille jo poikain tappelusta.

— Kyllä, kyllä. Ja tuo marakatti piti teidän viittanne?

— Te tulitte minua noutamaan ettekä suostunut odottamaan. Arvattavasti
he ovat lähettäneet sen takaisin heti meidän lähdettyämme.

— Ja nuo armolliset herrat kai vielä odottavat kiitosta siitä, että
junkkari otti sen.

— Eivät suinkaan, vapaaherra kiitti minua varsin kohteliaasti.

— Mutta eivät nuo kiitokset tee kaulustanne sen pitemmäksi. Ottakaa
minun viittani, Vilhelmi. Minullahan ei ole mitään kyyhkysiä
suojeltavana, ja nahkani on paksumpaa kuin teidän.



Seitsemäs luku.


Ensimäistä sadepäivää seurasi toinen ja vieläpä kolmaskin. Niityt
olivat peittyneet harmahtavaan usmaan ja sumuun. Kylmän kostea
luoteistuuli ajoi kokoon raskaita pilviä synkistyttäen taivaan.
Leidenissä virtaili sade loristen pystyiltä katoilta kouruja myöten
alas maahan; ojissa ja kanavissa kävi vesi sameaksi ja kohosi
kohoamistaan äyräitä kohden. Märät, palelevat ihmiset kiiruhtivat
tervehtimättä toistensa ohitse, ja haikarat kyyristyivät pesässänsä
lähemmäksi toisiansa, muistellen lämpimiä etelämaita ja katuen
ennenaikaista muuttoansa tänne kylmälle ja kostealle alangolle.

Alakuloisuuden ohella ihmispovissa kehittyi kehittymistään huoli
tulevaisuudesta. Yhtä nopeasti kuin ruoho kedolla, kasvoi sateen yhä
vain jatkuessa pelko kaupunkilaisten mielissä. Olutjuomaloissa kuuli
keskusteluja, jotka eivät liioin tuntuneet toivehikkailta, jopa paikka
paikoin väitettiin että oli narrimaista enää tehdä vastarintaa ja
kehotettiin suorastaan luopumaan prinssistä ja vapauden puolustamisesta.

Jos tahtoi Leidenissä näinä päivinä nähdä iloisia kasvoja, niin sai
niitä kauan hakea turhaan, eikä ainakaan voinut toivoa näkevänsä niitä
pormestari van der Werffin talossa.

Kolme päivää oli nyt jo mennyt menojaan Pietari herran lähdöstä, jopa
oli neljäskin kulunut melkein puolipäivälle saakka, eikä pormestari
ollut vieläkään palannut, ei lähettänyt mitään tervehdystä, ei
sanaakaan selitykseksi omaisilleen.

Maria rouva oli pukenut yllensä vaaleansinisen verkaleninkinsä,
jonka nelikulmaiseksi uurrettua pääntienettä reunustivat Mechelnin
pitsit. Tästä puvusta hänen puolisonsa näet piti aivan erityisesti, ja
tänäänhän hänen nyt ainakin pitäisi palata kotiin.

Kultalakanoksan, joka hänellä oli povellaan, hän oli itse leikannut
kasvista, joka kukki hänen ikkunallaan, ja Barbara oli auttanut häntä
tuon tuuhean tukan järjestämisessä.

Oli enää tunti aikaa päivälliseen, kun tuo hento, solakka nuori vaimo
tuli miehensä työhuoneeseen, valkoinen tomuliina kädessä. Ensiksi hän
asettui akkunaan, jota myöten rankkasade virtaili monimutkaisissa
koukeroissa, painoi otsansa ruutuun ja katseli alas tyhjälle kadulle.
Vesilätäkköjä oli muodostunut sileiden punaisten tiilien väliin, joilla
katu oli kivitetty. Muuan kuormankantaja meni ohitse kopisuttaen
raskailla puukengillänsä, eräs palvelustyttö kiiruhti eteenpäin liina
kasvoille vedettynä, ja huolellisesti vältellen kuivia paikkoja
hypiskeli lätäköltä lätäkölle suutarin oppipoika, selässä pari korkeita
saappaita; mitään ratsastajaa ei näkynyt, ei kuulunut.

Oli melkein kolkon hiljaista sekä sisässä että kadulla; Maria ei
kuullut muuta kuin sateen lotinaa. Ennenkuin kavioiden kapsetta
alkoi kuulua, hän ei voinut odottaa miestänsä saapuvaksi, eikä hän
silmäillytkään katua pitkin, — ajatuksiinsa vaipuneena hän vain katseli
alas maahan, sateen loristessa yhä edelleen.

Huonetta oli huolellisesti lämmitetty pormestarin varalta, jonka
odotettiin tulevan kotiin läpimärkänä, mutta kylmä viima tunki sisään
akkunanraosta. Mariaa värisytti, ja kun hän nyt vetäytyi kauemmaksi
tuohon puolipimeään huoneeseen, oli hänestä kuin täytyisi aina olla
näin hämärää, kuin valoisia päiviä ei olisi enää koskaan odotettavissa.

Vasta hetken kuluttua hänelle muistui mieleen mitä varten oli
tullut huoneeseen. Hän alkoi nyt pyyhkiä liinalla kirjoituspöytää,
paperipakkoja ja muita huoneessa olevia esineitä. Lopuksi lähestyi hän
pistooleja, jotka Pietari oli jättänyt kotiin.

Korkealla aseiden yläpuolella riippui Pietarin vaimo vainajan kuva.
Tämä tarvitsi pikemminkin puhdistusta kuin nuo aseet, sillä tähän
saakka ei Maria ollut voinut pakottaa itseään sitä koskettamaan.

Nyt rohkaisi hän mielensä, pysähtyi seisomaan aivan sen eteen ja
katseli herkeämättä noita nuorekkaita kasvonpiirteitä, — tuota vaimoa,
jonka kanssa oli kuullut Pietarin olleen onnellisen. Tenhoavan
tuntuivat hänet nuo ruskeat silmät, joilla tuo lempeä olento häntä
katseli.

Toden totta, nainen tuolla ylhäällä näytti tyytyväiseltä, melkeinpä
ylimielisen tyytyväiseltä. Kuinkahan paljon täydellisemmin Pietari
olikaan antaunut tuolle ensimäiselle vaimolleen kuin hänelle!

Tämä ajatus vihloi hänen sydäntänsä, ja vaikka hänen huulensa olivat
liikkumattomat, hän kumminkin teki kysymyksen toisensa jälkeen tuolle
mykälle kuvalle, joka yksinkertaisista puitteistansa katseli häntä yhä
edelleen yhtä itsetietoisesti ja iloisesti.

Mariasta oli kuin nuo täyteläiset huulet olisivat vavahtaneet, — jo
hänestä näyttivät silmätkin liikkuvan. Kylmä väristys jähmetytti hänen
verensä, häntä alkoi pelottaa, mutta hän ei kumminkaan voinut poistua
kuvan luota.

Tuijottavin silmin hän katsoi ylöspäin.

Liikkumatonna seisoi hän ja alkoi hengittää nopeammin.

Nyt näytti Marian katse käyvän tarkemmaksi.

Eeva vainajan korkealla otsalla näkyi varjo.

Olikohan maalari siten tahtonut kuvata hänen mieltänsä ahdistavaa
surua, vai oliko tuo vain tomua, joka himmensi värit?

Maria veti tuolin lähelle kuvaa ja nosti jalkansa istuimelle. Hänen
hameensa helma kohosi hieman. Hän punastui, ikäänkuin nuo maalatut
silmät olisivat olleet elollisia, veti häveliäästi hameen valkoisen
sukkansa ylitse ja nousi sitten nopealla liikkeellä tuolille.

Silmästä silmään hän nyt katsoi kuvaa. Liina, jota hän piti hieman
vavahtelevassa kädessänsä, siveli Eevan otsaa ja pyyhki pois varjon
hänen hohtavan verevältä iholtansa. Nyt Maria pyyhki tomun puitteista
ja kankaasta ja huomasi nimikirjoituksen, joka ilmoitti, kenen kädestä
kuva oli lähtenyt. "Artjen Leidenistä" — näin nimitti taiteilija
itseänsä, ja huolellisen tarkasti hänen siveltimensä oli kuvannut
vähäpätöisimmätkin erityiskohdat. Hopeakäädyt sinisine turkooseineen
tuolla täyteläisellä kaulalla — ne olivat Marialle varsin tutut.
Pietari oli antanut ne hänelle morsiuslahjaksi ja vihittäessä ne
olivat olleet hänellä kaulassa; mutta timanttiristiä, joka oli niiden
keskellä, hän ei koskaan ollut nähnyt. Kultasoljen, joka oli Eevan
vyöllä, hän oli saanut viime syntymäpäiväkseen, — mutta se oli aika
lailla vääntynyt ja tylsyneet piikit voivat töin tuskin tunkea paksun
nauhan lävitse.

"Hän sai kaikki uutena", mietti Maria itsekseen. "Mitäpä minä
koristeista välittäisin, mutta sydämen — Pietarin sydämen hän myöskin
on omistanut! Minkä verran rakkautta hän lienee sinne jättänyt
jäljelle?!"

Hän ei olisi tahtonut tätä ajatella, mutta kumminkin kaikuivat nämät
sanat uudelleen ja yhä uudelleen hänen mielessänsä, ja hänen täytyi
kaikin voimin hillitä tunteitansa voidaksensa pidättää itkua.

"Jospa hän palaisi, kun hän vain palaisi!" vaikeroi hänen kärsivä
sydämensä.

Silloin ovi aukeni hänen huomaamattansa. Barbara tuli sisään ja lausui
hiljaa hänen nimensä ystävällisen nuhtelevalla äänellä.

Maria vavahti ja pyysi punehtuen:

— Tee hyvin ja anna kätesi, niin laskeudun maahan. Työni on jo lopussa.
Hyi tuota tomua... oikein hävetti...

Kun hän jälleen oli lattialla, sanoi leski:

— Kuinka poskesi punoittavat! Kuulepas, käly kultaseni, kuule,
lapseni...

Barbaran nuhtelu jäi kesken, sillä kolkutin iski katuoveen ja Maria
kiiruhti akkunaan.

Leski seurasi häntä ja huudahti luotuaan pikaisen silmäyksen kadulle:

— Se on Vilhelmi Kornelionpoika, soittotaiteilija. Hän on ollut
Delftissä, kuulin sen hänen äidiltänsä. Ehkä hän tuo tietoja
Pietarista. Lähetän hänet luoksesi, mutta ensin hänen täytyy tuolla
alhaalla kertoa minulle, mitä uutisia hän tuo muassansa. Jos tarvitset
minua, niin olen pikku Liisan tykönä. Hän tuntuu niin kuumalta ja hänen
silmiänsä pakottaa; hän saa varmaankin jonkun iho- tai kuumetaudin.

Barbara läksi huoneesta. Maria painoi kätensä vasten polttelevia
poskiansa ja kulki hitaasti edes takaisin, kunnes ovelta kuului
kolkutus ja taiteilija tuli sisään.

Kun oli tervehditty, kysyi nuori vaimo nopeasti:

— Te olette tavannut puolisoani Delftissä?

— Olen, vastasi Vilhelmi, — toissa iltana.

— No kertokaa toki sitten...

— Heti, heti. Minä tuon muassani koko säkillisen terveisiä. Ensiksi
äidiltänne.

— Hän voi hyvin?

— Varsin hyvin. Arvoisa tohtori Groot on myöskin terveenä ja toimessa.

— Entä minun mieheni?

— Häntä tapasin tohtorin tykönä. Herra Groot lähettää teille mitä
sulimpia ja herttaisimpia terveisiä. Eilen ja toissa päivänä oli hänen
luonansa lauluharjoitus. Hänellä on aina uusimmat sävellykset, mitkä
tulevat Italiasta, ja kun me tätä motettia...

— Toiste siitä, herra Vilhelmi! Kertokaa ensiksi, mitä puolisoni...

— Herra pormestari tuli prinssin asioissa tohtorin luo. Hänellä oli
kiire, eikä hän voinut viipyä siksi kuin aloimme laulaa. Laulu kävi
oivallisesti. Tabulatuurin takia teidän ei tarvitse huolehtia. Kun te
vain ihanalla äänellänne...

— Mutta, herra Vilhelmi!

— Ei, arvoisa rouva, te ette saa kieltäytyä. Herra Groot sanoi, että te
Delftissä tyttönä ollessanne lauloitte ensi ääntä oivallisemmin kuin
kukaan muu, ja jos te, jos Nordwykin armollinen rouva ja lisäksi herra
van Akenin vanhin tytär...

— Mutta, hyvä herra, huudahti Maria yhä lisääntyvällä
kärsimättömyydellä, — enhän nyt puhu teidän moteteistanne ja
tabulatuureistanne, vaan puolisostani.

Vilhelmi katsasti nuoreen rouvaan puoleksi hämmästyneenä,
puoleksi pelästyneenä. Sitten hän pudisti päätänsä hymyillen
ajattelemattomuudellensa ja sanoi hyväntahtoisen katuvalla äänellä:

— Suokaa anteeksi, olkaa hyvä! On kerran kaikkiaan niin, että meistä
vähäpätöisetkin seikat tuntuvat ylen tärkeiltä, kun ne kokonaan
täyttävät meidän oman mielemme. Teidän korvissanne täytyy sanasen
poissaolevasta puolisostanne kaikua suloisemmalta kuin kaiken maailman
musiikin. Se olisi minun pitänyt ymmärtää. Siis — pormestari voi hyvin
ja hän on keskustellut paljon prinssin kanssa. Ennenkuin hän eilen
aamulla läksi Dordrechtiin, antoi hän minulle tämän kirjeen ja käski
minun tuomaan sen teille mitä herttaisinten terveisten ohella.

Näin sanoen taiteilija ojensi Marialle kirjeen. Tämä otti sen nopeasti
hänen kädestänsä ja sanoi rukoilevasti:

— Elkää panko pahaksenne, herra Vilhelmi. Moteteistanne puhelemme
huomenna tai milloin vain tahdotte, mutta tänään...

— Tänään omistatte aikanne tälle kirjeelle, keskeytti häntä Vilhelmi.
— Sehän on aivan luonnollista. Lähetti on tehnyt tehtävänsä ja
soittoniekka saa tulla toiste nuotteineen koettamaan onneansa.

Heti taiteilijan poistuttua Maria meni huoneeseensa, istuutui akkunan
ääreen, avasi kiiruusti puolisonsa kirjeen ja luki:

 "Rakas, uskollinen vaimoni!

 Herra Vilhelmi Kornelionpoika Leidenistä tuo Sinulle tämän kirjeen.
 Voin hyvin, mutta minusta oli ikävää lähteä luotasi hääpäivänämme. On
 kovin huono ilma. Prinssi on varsin huolestunut, mutta emme lakkaa
 toivomasta, ja jos rakas Jumala meitä auttaa ja jokainen tekee
 velvollisuutensa, niin kaikki voi vielä päättyä hyvin. Minun täytyy
 tänään lähteä Dordrechtiin, minulla on siellä tärkeitä tehtäviä. Malta
 mielesi, sillä voi vielä kulua monta päivää, ennenkuin tulen kotiin.

 Jos neuvostonpalvelija tulee noutamaan jotakin, niin anna hänelle ne
 paperit, jotka ovat kirjoituspöydällä reunimmalla oikealla, pienemmän
 lyijylevyn alla. Tervehdä Barbaraa ja lapsia. Jos tarvitsette rahaa,
 niin pyydä minun nimessäni neuvostonsihteeriltä van Houtilta loput
 saatavistani, — hän tietää kyllä asiasta. — Jos Sinulla on ikävä,
 niin mene tervehtimään hänen rouvaansa tai Nordwykin rouvaa; se olisi
 heistä hauskaa. Ostakaa jauhoja ja voita ja juustoa sekä savustettua
 lihaa niin paljon kuin mahdollista. Ei tiedä mitä on odotettavissa.
 Neuvottele Barbaran kanssa!

 Kuuliaisuuteesi luottaen

                                      uskollinen puolisosi Pietari
                                      Adrianinpoika van der Werff."

Maria luki tämän kirjeen ensin nopeasti, sitten uudelleen, hitaasti,
lause lauseelta, loppuun saakka. Pettyneenä, alakuloisena,
loukkaantuneena taittoi hän sen kokoon ja otti — hän ei itsekään
tiennyt miksi — kultalakan rinnaltansa ja heitti sen turvelaatikkoon
uunin viereen. Sitten hän avasi arkun, otti siitä sirosti veistellyn
lippaan, laski sen pöydälle, avasi sen ja pani siihen puolisonsa
kirjeen.

Tämän tehtyänsä Maria seisoi vielä kauan lippaan ääressä, miettiväisenä
katsellen sen sisältöä.

Vihdoin hän tarttui kanteen sulkeaksensa sen; mutta hän viivähti
vielä ja otti pakan kirjeitä, jotka olivat olleet lippaan pohjalla
ja joiden päällä oli muutamia kummien antamia kulta- ja hopearahoja,
vaatimattomia koristeita ja kuihtunut ruusu.

Sitten hän veti tuolin pöydän ääreen, istuutui ja alkoi lukea. Varsin
tuttuja olivat hänelle nämät kirjeet. Jalo, toivehikas nuorukainen
oli kirjoittanut ne morsiamellensa, Marian sisarelle. Ne olivat
päivätyt Jenassa, jonne hän oli lähtenyt lopettamaan oikeustieteellisiä
opintojansa. Joka sanassa ilmeni rakastavaisen mielen tulinen kaipaus,
joka rivi kertoeli intohimosta, joka täytti kirjoittajan sydämen. Usein
tuo nuori oppinut, joka ollessaan Delftissä tohtori Grootin oppilaana
oli rakastunut morsiameensa tämän melkein vielä lapsena ollessa, puki
tunteensa ylevän kaunopuheliaaseen muotoon.

Marian mieleen kuvastui hänen lukiessansa Jakoban suloinen olento ja
hänen sulhonsa kauniit, haaveksivat kasvot. Hän muisteli heidän iloisia
häitänsä ja lankomiehen hillitöntä, runsaslahjaista ystävää, joka
oli tätä seurannut Hollantiin ollaksensa sulhaspoikana. Erotessa hän
oli antanut Marialle tuon ruusun, joka nyt oli tuossa lippaassa. Ei
Marian ääni ollut vielä sulautunut kenenkään ääneen niin kuin hänen,
niin runollisen kauniita sanoja hänelle ei ollut puhunut kukaan muu,
eivätkä hänen silmänsä koskaan toiste olleet kohdanneet niin säteileviä
katseita kuin tuon nuoren tyyrinkiläisen aatelismiehen.

Häiden jälkeen oli Yrjö von Dornburg matkustanut kotiinsa ja nuori
aviopari Haarlemiin. Maria ei ollut sen koommin kuullut muukalaisesta
mitään, ja pian oli sisar puolisoinensa vaiennut ikuisiksi ajoiksi.
Samaten kuin enimmät Haarlemin asukkaista hekin saivat surmansa
espanjalaisten murhamiesten kädestä, silloin kuin tuo jalo, onneton
kaupunki valloitettiin. Muuta ei tuo kallis sisar ollut jättänyt
hänelle kuin elävän muiston itsestänsä ja nuo kirjeet, jotka nuorena
kuollut vaimo parka oli saanut sulholtaan ja jotka nyt olivat Marian
kädessä.

Niissä ilmeni rakkaus, ilmeni oikea, ylevä, ikuinen rakkaus, joka puhuu
enkelein kielillä ja siirtää vuoret.

Ja tuossa oli sitten hänen miehensä kirje!

Voi tuota kuivaa sepustusta! Ei enää haluttanut avata sitä, kun hän
nyt pani nuo kalliit muistot takaisin lippaaseen, — ja kumminkin
laajeni hänen povensa, kun hän ajatteli puolisoansa. Hän tunsi
rakastavansa häntä ja omistavansa hänen uskollisen sydämensä. Mutta
hän ei ollut tyytyväinen, ei onnellinen, sillä Pietari omisti hänelle
vain joko intohimoista hellyyttä tai isällistä hyvyyttä, ja hän
kaipasi toisenlaista rakkautta. Hän, tuo oppineen Grootin oppilas,
jopa ystäväkin, tuo nuori nainen, joka lapsuudestaan saakka oli
seurustellut hienosti sivistyneiden miesten kanssa ja joka hartaasti
rakasti maatansa, hän tunsi, että kykenisi tarjoamaan puolisollensa
enemmän, paljoa enemmän, kuin tämä häneltä tahtoi ottaa vastaan. Ei
hän ollut koskaan odottanut kuulevansa korupuheita tai hillittömiä
tunteenpurkauksia tuon vakavan, tarmokkaan miehen suusta, mutta hän
oli luullut, että tämä käsittäisi kaikkea sitä ylevää ja jaloa, mitä
hänen povessansa liikkui, antaisi hänen ottaa osaa harrastuksiinsa ja
ilmaisisi hänelle tunteensa ja ajatuksensa. Ettei niin ollut käynyt,
sitä todisti jälleen tuo sisällyksetön kirje, jonka hän juuri oli
saanut.

Pietari oli ollut Marian isä vainajan uskollinen ystävä. Myöskin
hänen lankonsa oli nuoruuden hartaudella kiintynyt van der Werffiin,
tuohon vanhempaan, kypsyneeseen vapaudenpuoltajaan. Hän oli aina
puhunut Marialle Pietarista sanoin, jotka ilmaisivat mitä hartainta
ihailua ja rakkautta. Kohta sen jälkeen kuin Marian isä oli kuollut
ja tuo nuori aviopari oli saanut surmansa, Pietari tuli Delftiin,
ja kun hän nyt puhui Marialle osanotostansa ja lohdutteli häntä,
niin hänen voimakkaat, sydämelliset sanansa olivat kuin pelastuksen
ankkuri, johon Maria voi tarttua hädissänsä. Tuo kelpo leideniläinen
tuli yhä useammin Delftiin ja vieraili silloin aina Grootin talossa.
Miesten neuvotellessa sai Maria täyttää lasit ja kuunnella heidän
keskustelujansa. Puheltiin niitä näitä, ja usein herrojen puheet
eivät Marian mielestä olleet juuri selviä eikä viisaita; mutta mitä
van der Werff puhui, se oli aina järkevää, ja kipsikin olisi voinut
ymmärtää hänen koruttomat, tarmokkaat sanansa. Niinkuin tammi huojuvien
pajujen keskellä hän oli Mariasta. Tämä oli usein tiennyt Pietarin
hengenvaarallisista matkoista, joita hän teki palvellakseen prinssiä
ja vapaudenasiaa, ja sykkivin sydämin oli hän odottanut kuinka ne
onnistuisivat.

Monesti oli silloin tullut hänen mieleensä se ajatus, että mahtaisi
olla ihanaa kulkea läpi elämän tuon lujatahtoisen miehen vahvojen
käsivarsien tukemana. Ja hän olikin ojentanut käsivartensa Mariaa
kohden, ja tämä oli täyttänyt hänen pyyntönsä niin ylpeänä ja
onnellisena kuin aseenkantaja, jota kuningas kutsuu lyödäksensä hänet
ritariksi. Nyt muisteli Maria noita kuluneita aikoja, — ja kuinka
elävästi johtuivatkaan hänen mieleensä kaikki toiveet, joita hänellä
oli ollut seuratessansa miestänsä Leideniin!

Aviopuoliso ei ollut luvannut Marialle hänen rinnallaan mitään
kevätkautta, mutta kaunoisen kesän ja syksyn. Nyt Marialle muistui tuo
vertaus mieleen, — ja kuinka toisenlaiseksi olikaan heidän liittonsa
muodostunut kuin hän oli luullut! Myrskyä, levottomuutta, taistelua,
vaihetellen rasittavaa työtä ja sitten väsymystä, — tällaista oli
Pietarin elämä, tätä näkemään hän oli pyytänyt Marian rinnallensa, edes
haluamatta jakaa vaivojansa ja huoliansa vaimonsakin kannettaviksi.
Niin ei saanut, niin ei voinut jatkua! Kaikki, mikä hänestä kotona oli
ollut ihanaa ja suloista, se jäi täällä unhotuksiin. Musiikista ja
runoudesta, jotka kotona olivat ylentäneet hänen mieltänsä, älykkäistä
keskusteluista, jotka olivat järkeä kehittäneet, niistä ei täällä ollut
tietoakaan. Barbaran ystävällisyys ei voinut korvata sitä, mitä hän oli
kadottanut; jos hän olisi kokonaan omistanut miehensä rakkauden, niin
hän olisi mielellään uhrannut tuon kaiken, — mutta kuinkahan mahtoikaan
olla tämän rakkauden laita?

Katkeralla mielellä hän asetti lippaan takaisin säiliöön ja noudatti
ruokakutsua. Suuren pöydän ääressä näki hän ainoastaan Adrianin ja
palvelijat, sillä Barbara oli pikku Liisan tykönä.

Niin hyljätyksi, niin yksinäiseksi ja hyödyttömäksi kuin tänään hän
ei ollut vielä koskaan tuntenut itseänsä. Mitä hänellä oli täällä
tekemistä? Barbara piti huolta taloudesta, ja hän — hän oli vain
estämässä miestänsä täyttämästä velvollisuuksiansa maata ja kaupunkia
kohtaan.

Hänen näin miettiessänsä iski kolkutin jälleen ulko-oveen. Hän meni
akkunaan. Lääkäri se oli. Liisa oli tullut sairaammaksi, ja hän, lapsen
äiti, ei ollut edes tiedustellut kuinka pienokainen voi.

— Lapset, niin lapset! mumisi hän itseksensä. Väsyneille kasvoille
ilmaantui eloa ja mieli kävi valoisammaksi hänen miettiessänsä: "Minä
olen luvannut Pietarille kohdella niitä kuin omiani, ja tahdon täyttää
mitä olen vapaasti ja omasta tahdostani ottanut tehdäkseni."

Sydän keveämpänä hän tuli hämärään sairashuoneeseen ja vetäisi oven
nopeasti kiinni. Tohtori Bontius loi häneen nuhtelevan katseen ja
Barbara sanoi:

— Hiljaa, hiljaa! Liisa on juuri nukahtanut!

Maria lähestyi vuodetta, mutta lääkäri peräytti hänet kysyen:

— Onko teillä ollut nokkoisrokko?

— Ei.

— Sitten ette saa enää tulla tähän huoneeseen. Missä Barbara rouva
toimii, siinä ei tarvita muuta apua.

Maria ei vastannut mitään, vaan meni takaisin eteiseen. Hänen sydämensä
oli niin raskas, niin sanomattoman raskas. Muukalaiseksi tunsi hän
itsensä miehensä talossa. Hänen täytyi päästä ulkoilmaan, ja kun
hän, otettuaan liinan yllensä, laskeutui portaita alas, oli hänestä
sietämätön tuo haju, joka kohosi alakerrasta, säilytyshuoneessa
olevista nahkakääröistä, — vaikka hän ennen sitä tuskin oli
huomannutkaan. Hän toivoi olevansa äitinsä ja delftiläisten ystäviensä
tykönä hiljaisessa, vilvakkaassa kodissansa. Nyt hän ensi kerran
rohkeni pitää itseään onnettomana, ja kun hän silmät maahan luotuina
kulki vastatuulessa katuja pitkin, vastusti hän turhaan salaperäistä.
synkkää voimaa, joka häntä pakotti huolellisesti johtamaan mieleensä
kaikkea, mikä oli käynyt toisin kuin hän oli toivonut.



Kahdeksas luku.


Lähdettyään pormestarin talosta soittotaiteilija meni nuoren herra
Matenesse van Wibisman tädin luo noutamaan viittaansa, sillä sitä ei
ollut tuotu hänelle takaisin. Tavallisesti hän ei liioin välittänyt
puvustansa, mutta nyt hänestä oli kumminkin mieluista, että sade
pidätti ihmiset kotona; sillä tuo ahtaaksi käynyt viitta, joka hänellä
oli yllänsä, ei voinut näyttää ylen muhkealta. Vilhelmi ei liene
näyttänytkään kovin varakkaalta, sillä kun hän saapui vanhan neiti
Hoogstratenin suureen, komeaan etuhuoneeseen, niin hovimestari Belotti
otti hänet vastaan niin alentuvaisesti kuin hän olisi ollut kerjäläinen.

Mutta pian neaappelilainen, jonka suussa tuo voimakas hollanninkieli
kuului kuin vilustuneen laulajan korinalta, muutti käytöksensä,
kun Vilhelmi oivallisella italiankielellä rauhallisesti selitti
hänelle mitä varten oli tullut. Kävipä tuo tyly palvelija oikein
hyväntahtoiseksi ja toimeliaan kohteliaaksikin, kun kuuli äidinkielensä
suloisia sointuja. Hän yritti ruveta Vilhelmin kanssa keskustelemaan
kotimaastansa, mutta tämä keskeytti häntä ja kehotti toistamiseen
noutamaan viitan.

Belotti vei hänet nyt kohteliaasti sivukamariin, joka oli suuren
etuhuoneen vieressä, auttoi viitan hänen päältänsä ja nousi sitten
portaita ylös. Kun hetki toisensa jälkeen kului ja lopuksi jo
neljännestuntikin oli mennyt menojaan, eikä palvelijaa alkanut näkyä
enemmän kuin viittaakaan, niin nuori mies kadotti kärsivällisyytensä
— mikä ei juuri hevillä tapahtunut — ja todellinen vaara jo alkoi
uhata lyijyjuotoksista ruutua, jota hän sormillaan rummutteli, kun ovi
vihdoinkin aukeni. Vilhelmi huomasi sen kyllä, mutta hän takoi ruutua
vain yhä kiivaammin, osottaaksensa italialaiselle oikein ilmeisesti,
että aika oli käynyt hänestä pitkäksi. Mutta nopeasti poistuivat hänen
sormensa akkunasta, sillä hänen takanansa lausui sointuisa naisääni
oivallisella hollanninkielellä:

— Onko sotalaulunne jo lopussa, hyvä herra? Belotti tuo viittanne.

Vilhelmi kääntyi puhujaan päin ja katsoi hämillään ja sanatonna nuoreen
aatelisneitiin, joka seisoi aivan hänen edessänsä. Nuo piirteet olivat
hänelle tutut, mutta — mutta eiväthän vuodet viedessään nuorenna
jumalattariakaan, ja kuolevaiset ihmistyttäret kasvavat eivätkä
pienene. Vaan nainen, jonka hän oli luullut näkevänsä edessänsä, jonka
kanssa hän oli ollut varsin tuttu tuolla ikuisessa Roomassa ja jota ei
ollut koskaan unohtanut, — hän oli vanhempi ja kookkaampi kuin tämä
neiti, joka oli niin hänen näköisensä ja jota ei näyttänyt ollenkaan
miellyttävän Vilhelmin hämmästynyt ja tutkiva katse. Ylpeästi hän
viittasi hovimestarille ja sanoi italiankielellä:

— Antakaa herralle hänen viittansa, Belotti, ja sanokaa hänelle, että
tulin pyytämään anteeksi että olitte unohtanut lähettää sen.

Näin sanoen Henriika van Hoogstraten kääntyi oveen päin, mutta Vilhelmi
kiiruhti nopeasti parilla askeleella hänen jälkeensä ja huudahti:

— Ei toki, ei toki, arvoisa neiti! Minunhan on pyydettävä anteeksi.
Mutta jos joskus olette tavannut hämmästyttävää yhdennäköisyyttä...

— Minä en tahdo olla muiden ihmisten näköinen! huudahti tyttö tehden
epäävän liikkeen.

— Mutta kumminkin, neiti...

— Elkää, elkää puhuko, keskeytti häntä Henriika niin ärtyisellä
äänellä, että taiteilija hämmästyneenä katsahti häneen. — Toinen
lammas on toisen kaltainen ja sadasta talonpojasta on kaksikymmentä
samannäköistä. Kaikki tusinatavaraa on halpaa.

Kun Vilhelmi kuuli perusteita esitettävän, palasi hänen tavallinen
levollisuutensa ja hän vastasi nöyrästi:

— Mutta muodostaahan luonto ihanintakin parittain. Ajatelkaapa vain
madonnan silmiä.

— Te olette katoolilainen?

— Kalvinolainen, arvoisa neiti.

— Ja kuulutte prinssin puolueeseen?

— Sanokaa pikemmin vapauden puolueeseen.

— Siitäpä johtuikin siis tuo sotalaulun rummuttaminen.

— Se oli aluksi vieno gavotti, mutta kärsimättömyys saattoi tahdin
nopeammaksi. Minä olen soittoniekka, neiti.

— Mutta varmaankaan ette kumminkaan rummunlyöjä. Ruutu parat!

— Ne ovat soittokoneita kuten muutkin, ja soitossahan koetamme tuoda
esiin sitä mitä tunnemme.

— Kiitän siis siitä, ettette lyönyt ruutuja sirpaleiksi.

— Se ei olisi ollut kaunista, neiti, ja mikä ei ole kaunista, se ei ole
taidettakaan.

— Pidättekö te kauniina vai rumana tuota laulua, joka oli viittanne
taskussa? Se oli pudonnut maahan ja Niko otti sen sieltä.

— Tätäkö vai tuota toista?

— Tuota geusilaulua minä tarkoitan.

— Se on raju, mutta yhtä vähän ruma kuin myrskyn kohina.

— Se on minusta inhottava, raaka ja kiihkoisa.

— Minä sanoisin sen olevan koruttoman, mutta valtavan voimakkaan.

— Entä tämä toinen sävellys?

— Sallikaa minun olla sitä arvostelematta, se on minun säveltämäni. Te
ymmärrätte nuottikirjoitusta, arvoisa neiti?

— Kyllä vähän.

— Onko kokeeni teistä epämiellyttävä?

— Ei, mutta minusta on tässä koraalissa paikka paikoin samaa
haikailemista kuin kaikissa kalvinolaisissa lauluissa.

— Se riippuu siitä, kuinka ne esitetään.

— Nehän ovat aiotut toriämmien ja pesijättärien laulettaviksi teidän
rukoushuoneissanne.

— Jokainen sävellys, jossa ilmenee todellista tunnetta, ylentää noiden
yksinkertaisten ihmisten mieltä, jotka sitä laulavat. Ja se, mikä
sydämen syvimmästä sopukasta kohoaa taivasta kohden, se ei voi olla
vastenmielistä Luojalle, jolle se omistetaan. Ja sitä paitsi...

— Mitä aiotte sanoa?

— Ja jos tämä sävellys ansaitsee säilyä unhoon joutumasta, niin voihan
tapahtua että verraton laulukunta sen kerran...

— Esittää teille, tarkoitatte?

— En, neiti. Se on täyttänyt tarkoituksensa, jos se kerrankaan
esitetään ylevällä tavalla. Tosin kernaasti tahtoisin olla sitä
kuulemassa, mutta tämä toivomukseni ei ole likimainkaan niin harras
kuin tuo toinen.

— Kuinka vaatimatonta!

— Itse säveltäminen on minulle jo tuottanut kylliksi nautintoa.

Henriika katsahti osaaottavasti taiteilijaan ja hänen sointuisa äänensä
kuului lempeämmältä, kun hän lausui:

— Minun käy teitä sääliksi, herra. Teidän sävellyksenne miellyttää
minua, miksi en sitä myöntäisi. Monin paikoin se tunkee sydämeen. Mutta
kuinka se turmellaankaan teidän kirkoissanne! Teidän kerettiläisyytenne
tekee lopun kaikesta taiteesta. Suurten maalarien teokset teitä
kauhistuttavat, eikä paremmin ole käyvä säveltaiteenkaan, joka
kumminkin on kukoistanut täällä Alankomaissa.

— Minä uskallan toivoa päinvastaista.

— Te erehdytte, herra, te erehdytte. Sillä jos teidän puolustamanne
asia pääsee voitolle — mistä pyhä neitsyt meitä varjelkoon — niin
ei Hollannissa pian ole muuta kuin tavaravarastoja, työhuoneita ja
koruttomia saarnahuoneita, joista viimein karkotetaan laulu ja urutkin.

— Ei suinkaan, neiti. Pienessä Ateenassa alkoivat taiteet kukoistaa
vasta sitten kuin se oli turvannut vapautensa sodassa persialaisia
vastaan.

— Ateena ja — Leiden! vastasi Henriika ivallisesti. — Pöllöjä on tosin
Pankrationtornissa, mutta mistä löydämme Minervan?

Henriikan lausuessa nauraen nämät sanat, huusi kimakka naisääni jo
kolmannen kerran hänen nimeänsä. Nyt keskeytti hän puheensa ja sanoi:

— Minun täytyy lähteä. Nämä nuotit minä pidän.

— Minulle on kunniaksi, jos suvaitsette ottaa ne, ja sallisittekohan
minun tuoda teille toisiakin?

— Henriika! kuului taas portailta, ja neiti vastasi nopeasti:

— Antakaa vain Belotti'lle mitä tahdotte, mutta pian, sillä minä en jää
tänne enää pitkäksi aikaa.

Vilhelmi katsoi Henriikan jälkeen. Yhtä nopeata ja itsetietoista kuin
hänen puheensa, oli hänen käyntinsäkin, kun hän nyt kulki avaran
etuhuoneen poikki ja portaita ylös, — ja taaskin taiteilija muisti
roomalaisen ystävättärensä.

Vanhan italialaisen katseet seurasivat myöskin Henriikaa. Kun tämä
katosi leveän porraskäytävän viimeiseen käänteeseen, kohautti palvelija
olkapäitään, kääntyi taiteilijan puoleen ja lausui osaaottavasti:

— Neidin laita ei ole oikein. Aina vain kiihkoa, aina kuin latingissa
oleva pistooli. Ja sitten vielä tuo hirmuinen päänsärky! Ei hän ollut
tuollainen tänne tullessansa.

— Onko neiti sairas?

— Emäntäni ei ota sitä uskoaksensa, vastasi palvelija. — Mutta
näemmehän sen omin silmin, kamarineitsyt ja minä. Punehtuu ja kalpenee,
öisin ei voi nukkua, aterioidessa saa töin tuskin niellyksi sirpaleen
kananlihaa tai lehdykän salaattia!

— Mitä lääkäri arvelee?

— Lääkärikö? Tohtori Fleuriel ei ole enää täällä. Hän muutti Gentiin
espanjalaisten tänne tullessa, ja sen jälkeen ei vanha neiti ole
suvainnut luonansa muita kuin välskärin, joka iskee häneltä suonta.
Täkäläiset tohtorit ovat Oranian prinssin puolella ja ovat kaikki
tyyni vääräuskoisia. Nyt taas huudetaan! Viitan lähetän teille
kotiin, ja jos teitä joskus haluttaa puhua äidinkieltäni, niin tulkaa
vain kolkuttamaan tätä ovea. Tuota huutelemista — tuota alituista
huutelemista! Neitiäkin se vaivaa!

Vilhelmin tullessa ulos kadulle satoi enää vain hieman. Pilvet alkoivat
hajaantua ja niiden raosta pilkisti esiin sininen taivas, josta aurinko
lähetti kirkkaita, häikäiseviä säteitä alas Nobelkadulle. Kattojen
yläpuolella hohti monivärinen sateenkaari, mutta tänään taiteilija
ei edes huomannut tuota miellyttävää näytelmää. Hän ei pitänyt märän
kadun kirkkaasta valaistuksesta. Häikäisevä auringonpaiste ei ollut
kumminkaan kestävä kauan, se vain ennusti sadetta. Kaikki tuntui nyt
Vilhelmin mielestä olevan epäjärjestyksessä ja häiritsevän. Toinen
kuva pyrki tunkeutumaan tuon ihanan kuvan rinnalle, jota hän säilytti
muistojensa kaikkein pyhimmässä ja jonka luona soi menneitä aikoja
ikävöivän henkensä viivähtää vain sen ylevimpinä hetkinä. Hän oli
vaihtamaisillaan jalon timanttinsa kiveen, jonka arvoa ei tuntenut.
Entiseen puhtaaseen sointuun sekaantui häiriten toinen, samaan
sävellajiin kuuluva, mutta edellisestä kumminkin eroava. Kuinka voisi
hän enää ajatella Isabellaa samalla muistamatta Henriikaa! Mutta
onneksi hän ei ainakaan ollut kuullut neidin laulavan, ja niin olivat
Isabellan laulut sekoittumattomina jääneet hänen mieleensä. Häntä
harmitti, että turhamaisuudesta oli luvannut lähettää uusia sävellyksiä
tuolle ylpeälle, espanjalaismieliselle neidille. Herra Matenesse van
Wibismata hän oli kohdellut tylysti hänen mielipiteidensä takia, mutta
tuota toista, joka pilkkasi sitä, mikä hänestä oli ylevää, häntä hän
pyrki lähestymään, koska hän oli nainen ja koska oli ihanaa saada
kaunosuulta kiitosta tuotteistansa. "Herkules heittää nuijan kädestänsä
ja käy Omfalen viittauksesta kehräämään — ja kaunis Ester ja Herodiaan
tytär..." mumisi Vilhelmi tyytymätönnä itsekseen. Hänen mielensä oli
levoton ja hän halusi päästä hiljaiseen ullakkokamariinsa, jonka
vieressä hänellä oli kyyhkyslakkansa.

"Hänelle on tapahtunut jotakin ikävää Delftissä", mietti isä.

"Miksi eivät paistetut kampelat tänään maistu hänestä?" ihmetteli
äiti aterioidessa. Jokainen tunsi että häntä, joka oli koko perheen
ylpeydenaihe ja lemmikki, ahdisti jokin huoli, mutta syytä ei
tiedusteltu, sillä oli vanhastaan tuttua, että hän väliin joutui
tuntimääriksi tuollaisten mielialojen valtaan.

Syötettyään kyyhkysiänsä Vilhelmi meni kamariinsa. Siellä hän ensin
kulki levottomasti edes takaisin. Sitten hän otti viulunsa ja sovitti
yhteen kaikki laulut, joita oli kuullut Isabellan laulavan. Harvoin oli
hänen soittonsa ollut niin sulavaa ja samalla niin rajua ja myrskyisää,
ja äiti, joka kuuli sen keittiöön, pyöritteli vispilää yhä nopeammin,
työntäisi sen sitten sakeaan taikinaan ja mumisi itsekseen pyyhkiessään
käsiänsä esiliinaan:

— Voi sitä tuskaa ja riemua! Jos tuo nyt keventää hänen mieltänsä, niin
soittakoon sitten Jumalan nimessä! Mutta suolet ovat kalliita, ja pari
kieltä tuo nyt ainakin tulee maksamaan.

Illempänä Vilhelmin piti ottaa osaa ampujakuntansa harjoituksiin. Hänen
osastonsa oli määrätty vartioksi Hoogewoortin portille. Kun hän sitä
kuljetti pitkin Nobelkatua, kuuli hän avoimesta akkunasta Hoogstratenin
talosta syvän ja puhtaan naisäänen laulua. Hän kuunteli, ja kun hän
kauhukseen huomasi, kuinka Henriikan ääni — sillä eihän laulajatar
voinut olla kukaan muu kuin tuo neiti — oli Isabellan äänen kaltainen,
käski hän rummuttajan lyödä rumpua.

Seuraavana päivänä tuli palvelija Hoogstratenin talosta ja antoi
Vilhelmille lipun, jossa häntä muutamin sanoin pyydettiin kello
kaksi iltapäivällä — ei ennemmin eikä myöhemmin — saapumaan tuohon
Nobelkadulla olevaan taloon.

Hän ei olisi tahtonut mennä, mutta hänen oli mahdotonta kieltäytyä
tulemasta, ja niin hän saapui paikalle määrättyyn aikaan.

Etuhuoneen viereisessä kamarissa odotti häntä Henriika. Tämä näytti
vakavammalta kuin edellisenä päivänä, varjot silmien alla olivat
entistä tummemmat, ja hänen poskiensa hehkuva puna johti Vilhelmin
mieleen Belotti’n huolet hänen terveydentilastansa. Vastattuansa
Vilhelmin tervehdykseen hän sanoi nopeasti, ilman esipuheita:

— Minun täytyy puhella kanssanne. Tehkää hyvin ja istukaa. Lyhyesti
sanoen: Tapa, jolla eilen tervehditte minua, on herättänyt kaikenlaisia
mietteitä mielessäni. Epäilemättä muistutan suuresti jotakin toista
naista, jota lienette tavannut Italiassa. On ehkä kysymyksessä eräs
minulle hyvin läheinen henkilö, jonka olopaikkaa en tiedä. Vastatkaa
minulle rehellisesti, sillä minä en kysy turhasta uteliaisuudesta.
Missä te häntä tapasitte?

— Luganossa. Matkustimme samassa vaunussa Milanoon, ja myöhemmin
tapasin häntä Roomassa ja siellä olin kuukausimääriä joka päivä hänen
seurassansa.

— Siis tunnette hänet varsin hyvin. Onko teistä yhdennäköisyys
hämmästyttävä vielä nytkin, kun olette nähnyt minut toistamiseen?

— On, ylen hämmästyttävä.

— Siis täytyy olla olemassa olento, joka minuna kummittelee. Onko hän
täältä kotoisin?

— Hän nimitti itseänsä italialaiseksi, mutta hän ymmärsi
hollanninkieltä, sillä hän selaili usein kirjojani ja ymmärsi
keskusteluitamme, kun puhelin kotimaastamme olevien nuorten maalarien
kanssa. Luulen hänen olleen saksalaista aatelissukua.

— Seikkailijatar siis! Entä hänen nimensä?

— Isabella; — mutta luullakseni ei ole syytä nimittää häntä
seikkailijattareksi.

— Oliko hän naimisissa?

— Hänen ylevässä olennossansa oli jotakin naidun naisen tapaista,
mutta hän ei koskaan maininnut, että hänellä olisi ollut puoliso.
Vanha italialainen nainen, hänen duennansa, nimitti häntä donna
Isabellaksi, mutta hänellä lienee tuskin ollut enemmän tietoja hänen
menneisyydestään kuin minullakaan.

— Oliko teillä hyviä vai huonoja?

— Ei kumpiakaan, arvoisa neiti.

— Ja mitä hän toimitti Roomassa?

— Hän harjoitti laulutaidetta, jossa oli ylen etevä. Mutta hän jatkoi
yhä vain opintojansa, ja hän edistyi suuresti Roomassa oleskellessansa.
Kontrapunktin opissa minä sain olla hänen opettajanansa.

— Hän esiintyi julkisesti laulajattarena?

— Siihen en voi antaa täsmällistä vastausta. Eräs muukalainen — korkea
hengellinen virkamies — suosi häntä, ja hänen puoltolauseensa hankki
hänelle pääsön kaikkialle, yksin Palestrinankin tykö. Kirkkolauluista
hän usein sai pääosia esitettäväkseen ja hienoissa seuroissa hän
myöskin suostui esiintymään, mutta maksusta hän ei koskaan ole
laulanut. Minä tiedän sen, sillä hän ei sallinut kenenkään muun kuin
minun säestää itseänsä. Häntä miellytti minun soittoni, ja siten
jouduin hänen välityksellään moneen ylhäiseen taloon.

— Oliko hän rikas?

— Ei, neiti. Hän oli komeasti puettu ja hänellä oli hohtavia
koristeita, mutta kummiakin hänen täytyi elää säästävästi. Florensin
kautta hän sai tuon tuostakin rahalähetyksiä, mutta nopeasti solui
kulta hänen sormiensa lomitse. Sillä vaikka hänellä oli yksinkertainen
asunto ja hän söi kuin lintu, jos kohta hänen hento terveytensä
olisikin vaatinut voimakkaampaa ravintoa, niin hän oli kumminkin aivan
tavattoman tuhlaavainen, kun näki köyhien taiteilijoiden kärsivän
puutetta; hän tunsi näet useimmat heistä, sillä hän ei arastellut tulla
minun mukanani heidän seuraansa.

— Maalarienko ja soittoniekkojen seuraan:

— He olivat kaikki tyyni ylevämielisiä taiteilijoita. Väliin hän oli
hilpein meistä kaikista.

— Väliin siis vain?

— Niin, väliin, sillä toisin hetkin, toisin päivin oli hänen mielensä
synkkä, ylen synkkä. Kuin auringonpaiste ja sade vaihtelevat huhtikuun
päivänä, niin vaihteli hänen mielessänsä epätoivo ja huumaava elämänilo.

— Omituinen olento. Tiedättekö minne hän joutui?·

— En, neiti. Eräänä iltana hän sai Milanosta kirjeen, jossa lienee
ollut huonoja sanomia, ja seuraavana päivänä hän oli kadonnut
jäähyväisiä lausumatta.

— Ettekö koettanut päästä hänen jäljillensä?

Vilhelmi punastui ja vastasi hämillänsä:

— Siihen minulla ei ollut oikeutta, ja kohta hänen lähdettyänsä
sairastuin — sairastuin aivan hengenvaarallisesti.

— Te rakastitte häntä?

— Arvoisa neiti, minun täytyy pyytää teitä...

— Te rakastitte häntä. Ja rakastiko hän teitä?

— Me olemme tunteneet toisemme vain eilisestä saakka, neiti van
Hoogstraten.

— Suokaa anteeksi! Mutta jos noudatatte tahtoani, niin emme nyt tapaa
toisiamme viimeistä kertaa, vaikkakin tuo nainen varmaan on toinen
henkilö kuin se, jota tarkoitin. Toiste näkemiin! Te kuulette, että
tuosta huutelemisesta ei taaskaan tule loppua. Te olette minussa
herättänyt osanottoa omituista ystävätärtänne kohtaan, ja toiste pitää
teidän kertoa minulle enemmän hänestä. Mutta yksi seikka vielä. Voiko
kunniallinen tyttö häpeätä tuntematta yhä edelleenkin keskustella
hänestä teidän kanssanne?

— Voi, jos ette pelkää puhua jalosta naisesta, jolla ei ollut muuta
suojelijaa kuin oma itsensä.

— Teitä mainitsematta! huudahti Henriika lähtien huoneesta.

Ajatuksiinsa vaipuneena kulki taiteilija kotiinsa päin. Oliko Isabella
tuon neidin sukulainen? Hän oli kertonut Henriikalle melkein kaikki
mitä tiesi hänen ulkonaisista olosuhteistansa, ja ehkäpä neiti oli
oikeutettu näiden nojalla nimittämään häntä seikkailijattareksi, kuten
monet Roomassakin olivat tehneet. Tuo sana kirveli hänen sydäntänsä,
ja Henriikan kysymys, rakastiko hän tuota muukalaista, kiusasi häntä
ja oli hänen mielestänsä sopimaton ja liian lähentelevä. Totta oli,
että Vilhelmi oli tulisesti rakastanut tuota naista; vaikeata hänen
oli ollut kestää sitä, ettei ollut muuta kuin hänen hyvä toverinsa
ja luotettava ystävänsä. Monet taistelut Vilhelmi oli taistellut
salataksensa häneltä tunteitansa, ja hän tiesi, että olisi kumminkin
langennut koetuksissa ja paljastanut hänelle sydämensä, ellei olisi
pelännyt Isabellan halveksuen sysäävän häntä luotansa. Vanhat
sydämenhaavat ratkesivat nyt jälleen vuotamaan, ja hän muisteli tuota
aikaa, jolloin Isabella äkkiä jäähyväisiä lausumatta oli lähtenyt
Roomasta. Töin tuskin parannuttuansa kovasta taudistansa oli Vilhelmi
palannut kotimaahansa kalpeana ja siipirikkona, ja kuukausia oli
kulunut, ennenkuin hän jälleen voi nauttia taiteestansa. Aluksi oli
Isabellan muisto herättänyt hänessä vain katkeria tunteita, mutta nyt
hänen hiljaisen, kestävän kamppailun jälkeen oli onnistunut — ei tosin
unohtaa, vaan poistaa katkerat tunteet siitä puhtaasta ja ihanasta
nautinnosta, jota hänelle tuotti Isabellan muisteleminen. Tänään
yritti taistelu taaskin alkaa uudelleen, mutta hän ei mielinyt joutua
tappiolle, vaan pyrki säilyttämään sydämessänsä Isabellan kuvan sen
täydessä ihanuudessa.

Mieli kuohuksissa palasi Henriika tätinsä luokse. Olikohan se
seikkailijatar, josta taiteilija oli puhunut, tuo ainoa olento, jota
hän rakasti tulisen sydämensä koko kiihkolla? Oliko Isabella hänen
kadonnut sisarensa? Moni seikka näytti todistavan, että niin ei
ollut, mutta aivan mahdotonta tuo ei kumminkaan ollut. Nuo kysymykset
ahdistivat hänen mieltänsä, ja kuta vähemmän lepoa täti soi hänelle,
sitä tuskallisemmaksi kävi päänsärky, sitä selvemmin hän tunsi, että
kuume, jonka masentavaa valtaa hän oli vastustanut pitkät ajat, nyt
pääsisi voitolle.



Yhdeksäs luku.


Illalla kolmantena päivänä sen jälkeen kuin Vilhelmi oli keskustellut
Henriikan kanssa, sattui taiteilija kulkemaan Nobelkatua Hoogstratenin
talon ohitse.

Ennenkuin hän oli ehtinyt talon kohdalle, näki hän kahden herran,
joiden edellä palvelija kantoi lyhtyä, kadun poikki lähestyvän sitä.

Vilhelmi kävi tarkkaavaksi. Nyt tarttui palvelija kolkuttimeen. Valo
hänen lyhdystänsä lankesi miesten kasvoille. Molemmat olivat hänelle
tuttuja.

Tuo pieni, siro vanhus, jolla oli suippo lakki ja lyhyt musta
samettiviitta, oli abbé Picard, lystikäs pariisilainen, joka oli
tullut Leideniin kymmenen vuotta sitten ja antoi kaupungin varakkaissa
taloissa opetusta ranskankielessä. Hän oli ollut Vilhelminkin opettaja,
mutta taiteilijan isä, veronkantaja, ei pitänyt tuosta liukaskielisestä
muukalaisesta, sillä hänen kerrottiin lähteneen rakkaasta
Ranskastansa jonkun ruman jutun takia, ja Kornelio herra epäili häntä
espanjalaiseksi vakoilijaksi. Tuo toinen, keskikokoinen, harmaapäinen,
tavattoman lihava herrasmies, jonka turkiksilla reunustettuun viittaan
oli mennyt ylen paljon verkaa, oli signor Lamperi, Antwerpenissä olevan
suuren italialaisen kauppahuoneen Bonvisin edustaja. Hänellä oli tapana
joka vuosi haikaroiden ja pääskysten palatessa tulla kauppatoimien
takia muutamaksi viikoksi Leideniin, ja ylen tervetullut hän oli joka
kapakkaan, hän kun loppumattomiin osasi kertoella lystikkäitä juttuja.
Ennenkuin nuo molemmat herrat menivät sisään, yhtyi heihin kolmas,
jonka edellä kaksi palvelijaa kantoi lyhtyjä. Laaja viitta verhosi
hänen kookasta vartaloansa, hänkin oli vanhuuden rajalla, eikä ollut
hänkään Vilhelmille vieras, sillä tuo katoolinen monseigneur Gloria,
joka usein Haarlemista käsin kävi Leidenissä, oli jalon säveltaiteen
suosija ja oli nuoren taiteilijan lähtiessä Italiaan varustanut häntä
arvokkailla suosituskirjeillä, huolimatta hänen harhaoppisuudestansa.

Vilhelmi jatkoi matkaansa katuoven sulkeutuessa noiden kolmen herran
jälkeen. Hovimestari Belotti oli eilen kertonut, että nuori neiti
näytti hänestä varsin sairaalta, mutta koska vanha neiti otti vastaan
vieraita, niin varmaankin hänen veljentyttärensä voi paremmin.

Hoogstratenin talon alakerta oli tänä iltana kirkkaasti valaistu;
toisesta kerroksesta tunki vain yhdestä ainoasta akkunasta tasainen
valo himmeästi Nobelkadulle; mutta hän, jota varten tuo valkea paloi,
istui levottomana, silmät kuumeesta palavina, jykevän pöydän ääressä,
painaen otsaansa sen marmorilevyyn. Henriika oli aivan yksin tuossa
suuressa, ylen korkeassa huoneessa, jonka täti oli määrännyt hänen
asuttavakseen, vahvasta kultakirjokankaasta tehtyjen kellastuneiden
uutimien takana oli hänen sänkynsä, tavattoman leveä, kömpelötekoinen
kapine. Isoja olivat muutkin huonekalut ja kulunutta niiden komeus.
Joka tuoli, joka pöytä näytti siltä kuin se olisi ollut kotoisin
rappeutuneesta juhlasalista. Tästä suuresta huoneesta ei puuttunut
mitään tarvekalua, mutta kumminkaan se ei ollut vähintäkään kodikas
eikä hauska, ja tuskinpa kenenkään päähän olisi pälkähtänyt se ajatus,
että tässä asui nuori tyttö, ellei olisi nähnyt tuota suurta kullattua
harppua, joka oli asetettu uunin vieressä olevaa kovaksi täytettyä
leposohvaa vasten.

Henriikan päätä poltti, mutta hänen jalkansa olivat jähmettyä tuolla
matottomalla kipsilattialla, vaikka hän olikin käärinyt liinan niiden
ympärille.

Vähän sen jälkeen kuin nuo kolme herraa olivat tulleet taloon, nousi
naisolento ylös portaita, jotka johtivat toiseen kerrokseen. Ylen
jännitetyillä aistimillansa huomasi Henriika atlassikenkien hiljaisen
sipsutuksen ja silkkilaahuksen kahinan jo paljoa ennemmin kuin tulija
oli saapunut huoneeseen, ja nopeammin hengittäen hän nousi paikaltaan
ja oikaisihe suoraksi.

Kolkuttamatta aukaisi nyt laihahko käsi oven, ja vanha neiti van
Hoogstraten astui suoraa päätä veljentytärtänsä kohden.

Tuo iäkäs nainen oli muinoin ollut kaunis, mutta nykyisin ja liiatenkin
tällä hetkellä hän näytti varsin omituiselta ja epämiellyttävältä.

Hänen käyrää, laihaa varttansa verhosi pitkällä laahuksella varustettu
paksu vaaleanpunainen silkkileninki. Pieni pää oli upotettu
kaularöyheloön, tavattoman korkeaan ja leveään pitsilaitokseen.
Leningin kaarteesta näkyvää kelmeätä kaulaa peittivät pitkät käädyt,
joissa hohti helmiä ja jalokiviä, ja taitehikkaasti järjestettyjen
vaaleiden venetialaisten kiharoiden ylitse liehui kamelikurjensulkia,
jotka olivat pystytetyt vaaleansinisellä sametilla päällystettyyn
pallukkaan. Voimakas hajuveden tuoksu tunki sisään jo hänen edellänsä.
Se lienee hänestä itsestänsäkin ollut liian voimakas, sillä suuri
kimeltävä viuhka, joka hänellä oli kädessänsä, pysyi lakkaamatta
liikkeessä ja alkoi liehua yhä kiivaammin, kun Henriika kehotukseen: —
Pian, pian! - vastasi tarmokkaasti: — En tule, täti.

Vanha neiti ei kumminkaan joutunut hämilleen tuosta kiellosta, vaan
toisti vain kehotuksensa entistä lujemmin ja lisäsi, tuodakseen esiin
vaikuttavan perusteen:

— Monseigneur on tullut ja tahtoo kuulla lauluasi.

— Kiitos kunniasta, vastasi tyttö, — kiitos kunniasta, mutta kuinka
monesti minun on toistettava etten tule?

— Saanko kysyä, miksi, kaunokaiseni? lausui vanha nainen.

— Siksi etten sovi sinun seuroihisi, huudahti Henriika kiivaasti,
— siksi että päätäni pakottaa ja silmiäni polttelee, siksi etten
tänään voi laulaa ja siksi... siksi... siksi... — Minä rukoilen sinua
jättämään minut rauhaan!

Vanhuksen viuhka vaipui alas ja hän sanoi kylmäkiskoisesti:

— Mutta kaksi tuntia sitten sinä lauloit — vai etkö?

— Lauloin.

— Sitten ei päänsärkysi voi olla niin vaarallista ja Denise pukee sinut.

— Jos hän tulee, niin lähetän hänet takaisin. Äsken otin harppuni
haihduttaakseni kipuani laulamalla. Se auttoi hetkiseksi, mutta nyt
kolhii päätäni kahta kovemmin.

— Tekosyitä!

— Ajattele, mitä tahdot. Ja jos vaikka tällä hetkellä voisin paremmin
kuin orava metsässä, niin en kumminkaan tulisi herrojesi luo. Minä jään
tänne. Nyt sen tiedät. Jään tänne. Vakuutan sen kunniani kautta, ja
minä olen Hoogstraten kuten sinäkin.

Henriika oli noussut paikaltaan ja hänen silmistänsä säteili kammottava
hehku ahdistelijaa vastaan. Vanha neiti leyhytteli viuhkaansa nopeammin
ja hänen ulkoneva leukansa vavahteli. Sitten hän sanoi lyhyesti:

— Annan arvoa sanallesi! Et tule siis! Vai et tule!

— En! huudahti tyttö ynseän varmasti.

— Jokainen noudattakoon tahtoansa, vastasi vanha nainen ja kääntyi ovea
kohden. — Mikä on liikaa, se on liikaa. Tästä et saa kiitosta isältäsi.

Näin sanoen tarttui neiti van Hoogstraten pitkään laahukseensa
ja läheni ovea. Hän pysähtyi ja loi vielä kerran kysyvän katseen
Henriikaan. Tämä huomasi hyvin, että täti viivytteli, mutta käänsi
tahallaan hänelle selkänsä, vastaamatta mitään tuohon salaiseen
uhkaukseen.

Heti kun ovi oli sulkeutunut, vaipui tyttö alas tuolille ja hänen
otsansa painui pitkäksi aikaa marmorilevylle. Sitten hän nousi
nopeasti, ikäänkuin seuratakseen harrasta kehotusta, aukaisi kiivaasti
vaatearkkunsa kannen, heitteli pois tieltä sukat, liivit ja kengät
suurissa kaarissa yli kirjavan lattian ja nousi ylös vasta kun oli
löytänyt muutamia kirjepaperiarkkia, jotka oli ottanut mukaansa kotoa
lähtiessään.

Häntä pyörrytti noustessa polviltansa, mutta hän pysytteli seisoallaan
ja vei pöydälle ensin valkoisen paperin ynnä nuottikirjan ja sitten
suuret kirjoitusneuvot, jotka jo monta päivää olivat olleet hänen
huoneessansa. Sitten hän istuutui pöydän ääreen.

Syvälle nojatuoliin vaipuneena hän alkoi kirjoittaa. Kirja, jota
käytti aluksena, oli hänellä polvillansa, paperi kirjalla. Raappien ja
väkinäisesti piirsi hanhenkynä suuria, jäykkiä kirjaimia valkoiselle
paperille. Henriika ei ollut tottumaton kirjoittamaan, mutta tänään
lienee tuo tehtävä tuntunut hänestä vallan vaikealta, sillä hänen
korkea otsansa kävi hieman kosteaksi, piirre hänen huulillansa ilmaisi
kovaa tuskaa, ja saatuaan aina muutaman rivin valmiiksi hän sulki
silmänsä tai joi ahnain siemauksin vieressään olevasta vesiastiasta.

Tuossa suuressa huoneessa oli aivan hiljaista, mutta sen alapuolella
sijaitsevasta ruokasalista kuului tuon tuostakin melua ja omituisia
ääniä. Lasien kilinää, kimakkaa hihitystä, äänekästä naurua, pieni
pätkä jostakin kevytmielisestä rakkaudenlaulusta, eläköönhuutoja ja
sitten kilahdus, jonka synnytti vallattomasti rikkilyöty lasi, —
tuollaiset äänet tunkivat vuorotellen ja sekaisin Henriikan korviin.
Hän ei olisi tahtonut kuulla tuota kaikkea, mutta hän ei voinut olla
sitä kuulematta, ja suuttuneena puri hän yhteen valkoiset hampaansa.
Mutta kynä ei siltä joutanut lepäämään.

Se, mitä hän nyt kirjoitti, muodosti hajanaisia lauseita — vaillinaisia
tai pitkiä ja sekavan monimutkaisia. Paikoin jäi jokin sana pois,
paikoin samoja sanoja toistettiin kaksi, kolme kertaa. Tuo kirje oli
kuin mielipuolen kirjoittama, ja kumminkin ilmeni joka rivillä, joka
piirroksessa sama kiihkoisa toivomus: Pois täältä! Pois tämän naisen
luota ja tästä talosta!

Kirje oli isälle. Henriika pyysi että tämä vihdoinkin päästäisi hänet
tädin luota, noutaisi tai noudatuttaisi kotiin. Setä Matenesse van
Wibisma, kirjoitti hän, näytti olleen kovin hidas sanansaattaja; hän
oli kaiketi itse ennen aikaan ollut ihastunut tädin iltamiin, joita
Henriika puolestansa katsoi inhottaviksi. Jos isä pakottaisi häntä
jäämään tänne, niin hän läksisi, kuten sisarensa, kiertämään maailmaa.
— Sitten hän alkoi kertoa tädistä ja tämän elannosta. Räikeän synkällä
tavalla esitti hän noita monenmoisia kärsimyksiä, ulkonaisesti ja
sisällisesti alentavia vaatimuksia, joita hänen oli täytynyt sietää
päivin ja öin tuon vanhan neidin tykönä viettämiensä viikkojen kuluessa.

Samoin kuin tänään juotiin ja nauraa hihiteltiin varsin usein tuolla
alhaalla; mutta ei sillä hyvä, vaan Henriikan oli myöskin täytynyt
seurustella tädin vierasten kanssa, jotka olivat vanhanpuoleisia
vallattomia herrasmiehiä, italialaisia tai ranskalaisia syntyperältään
ja kevytmielisiä tavoiltansa. Kun hän kuvasi noita seuroja, kävivät
hänen ennestäänkin punoittavat poskensa yhä hehkuvammiksi ja nuo
korkeat kirjaimet suurenivat suurenemistaan. Abbé'n jutut, jotka saivat
tädin nauramaan, italialaisen kovaääniset puheet, joita kuullessaan
monseigneur Gloria myhähdellen hieman pudisti päätänsä, niitä muka
paheksuen, — ne olivat niin julkean rivoja, että niiden toistaminen
olisi häntä saastuttanut.

Oliko hän kunniallinen tyttö vai ei? Mieluummin hän näkisi nälkää
ja janoa kuin ottaisi vielä kerran osaa tuollaiseen seuraan. Kun
talossa ei ollut vieraita, silloin vaadittiin Henriikalta muita
mahdottomuuksia, sillä silloin täti, joka ei hetkeäkään voinut olla
yksin, oli sairaana ja kurjassa tilassa, ja Henriikan täytyi hoitaa
häntä. Kernaasti ja ilomielin tahtoi hän auttaa kärsiviä, sen oli hän,
niin hän kirjoitti, selvästi osottanut hoitaessansa rokkoa sairastavia
lapsia kotikylässänsä, mutta kun täti ei voinut nukkua, niin hänen
piti valvoa hänen tykönänsä, pitää häntä kädestä ja kuunnella kaiken
yötä, kuinka hän väliin valitteli, tuskitteli ja rukoili, väliin
kirosi itseänsä ja petollista maailmaa. Hän, Henriika, oli tullut
tuohon taloon terveenä ja voimakkaana, mutta kaikki tuo inho, viha ja
itsensähillitseminen oli turmellut hänen terveytensä.

Keskiyöhön saakka kirjoitti tyttö. Kirjaimet kävivät yhä sekavammiksi,
rivit yhä epätasaisemmiksi ja vääremmiksi, ja hänen kirjoittaessansa
viimeisiä sanoja: "Voi päätäni, pää raukkaani! Te saatte nähdä, että
menetän järkeni. Minä rukoilen teitä, rakas ja kunnioitettu isäni,
päästäkää minut kotiin. Minä olen taas kuullut jotakin Annasta..." —
musteni maailma hänen silmissänsä, kynä putosi kädestä, ja hän vaipui
tainnoksissa nojatuoliin.

Tässä tilassa oli hän siksi kunnes nauru ja lasien kilinä alhaalla
vihdoinkin oli lakannut ja tädin vieraat olivat lähteneet talosta.

Denise, kamarineitsyt, huomasi että nuoren neidin huoneessa oli
valkeata. Hän tuli sisään, ja turhaan koetettuansa saada Henriikaa
virkoamaan hän kutsui emäntäänsä.

Tämä seurasi palvelijaa ja mutisi portaita noustessansa:

— Ikävissään nukahtanut, — siinä kaikki! Meidän seurassamme olisi
pysynyt valveilla ja saanut nauraa. Tuota hitautta! Voista sanoo
kuningas Filip näiden ihmisten olevan. Tuo hassu Lamperi oli tänään
niin vallattomalla päällä, ja abbé’n sukkeluudet, ne... ne...

Viinin vaikutus näkyi vanhan neidin suurissa silmissä, ja viuhka liehui
edes takaisin jäähdyttääksensä hehkuvia poskia.

Nyt hän seisoi Henriikan edessä. Hän mainitsi hänen nimeänsä, pudisteli
häntä ja ruiskutti hänen päällensä voimakkaasti tuoksuvaa nestettä
suuresta kultaan juotetusta helmestä, joka hänellä oli vyöllään
hajuvesipullona. Kun Henriika siitä huolimatta vain mumisi tolkuttomia
sanoja, käski täti palvelustytön noutamaan lääkelaatikon.

Denise meni pois, ja nyt huomasi neiti Henriikan kirjeen, vei sen
lähelle silmiään ja luki sivun toisensa perästä yhä lisääntyvällä
raivolla; sitten hän heitti sen maahan ja koetti pudistaa
veljentyttärensä hereille; mutta se oli turhaa.

Sillä välin hovimestari Belotti oli saanut tietää Henriikan kovasti
sairastuneen ja, kun hän piti nuoresta neidistä, lähettänyt omin päinsä
noutamaan lääkäriä sekä myöskin kappalaista Damianusta, rippi-isän
asemasta, joka oli karkotettu kaupungista. Sitten hän läksi huoneeseen,
jossa sairas oli.

Jo ennenkuin hän oli päässyt kynnyksen yli, huusi hänelle vanha neiti,
joka oli aivan suunniltansa:

— Belotti, mitäs sanotte, Belotti? Meillä on sairas talossamme, ja
sehän voi olla tarttuvaa tautia, vaikka ruttoa!

— Kuumetta tuo vain näyttää olevan, vastasi italialainen
rauhoittavasti. — Tulkaa, Denise, kantakaamme yhdessä neiti vuoteeseen.
Lääkäri tulee kohta.

— Lääkärikö? huudahti neiti, lyöden viuhkallansa pöydän marmorilevyyn.
— Kuka on antanut teille luvan, Belotti...

— Olemmehan kristittyjä, lausui palvelija arvokkaasti, häntä
keskeyttäen.

— No niin, no niin! virkkoi neiti. — Tehkää mitä tahdotte, kutsukaa
ketä mielenne tekee, mutta tänne ei Henriika voi jäädä. Minunko
talossani tarttuva tauti, rutto, — musta taulu ovella!

— Teidän armonne huolehtii aivan tarpeettomasti. Kuulkaamme toki ensin,
mitä lääkäri sanoo.

— Minä en tahdo häntä kuulla, minä en voi sietää ruttoa enkä rokkoa.
Menkää heti alas, Belotti, ja antakaa varustaa kantotuoli. Tuolla
takarakennuksessa on vanha vierashuone tyhjänä.

— Mutta, teidän armonne, siellähän on niin ummehtunutta ja kosteata,
että pohjoiseen oleva seinä on aivan homeessa.

— Antakaa siellä sitten tuulettaa ja puhdistaa. Miksi te vitkastelette?
Teidän on toteltava. Ymmärrättekö, hyvä herra?

— Teidän armonne sairaalle veljentyttärelle tuo vierashuone ei kelpaa,
vastasi Belotti kohteliaasti, mutta varmasti.

— Vai ei? Oikeinko totta? kysyi neiti pilkallisesti. — Mene alas,
Denise, ja käske tuoda kantotuoli. Onko teillä vielä mitä sanottavaa,
Belotti?

— Kyllä, vastasi italialainen vapisevalla äänellä. — Minä pyydän,
armollinen neiti, saada eron.

— Palveluksestaniko?

— Niin palveluksestanne, jos teidän armonne sallii.

Vanha nainen vavahti, puristi lujasti viuhkaa molemmin käsin ja sanoi:

— Te olette närkäs, Belotti.

— En ole, armollinen neiti, mutta minä olen vanha ja minua kammottaa
ajatellessa että joskus voisin sairastua iässä talossa.

Neiti kohautti olkapäitään ja huudahti kääntyen kamarineitsyeen:

— Nouda kantotuoli, Denise. Te olette vapaa palveluksestani, Belotti.



Kymmenes luku.


Tuota yötä, jolloin tauti ja kärsimykset olivat tunkeuneet
Hoogstratenin taloon, seurasi ihana aamu. Haikaroiden oli jälleen hyvä
olla Hollannissa, ja äänekkäästi ja iloisesti kotkotellen ne lensivät
päivänpaisteisille niityille päin. Tämä päivä oli sellainen, jollaisia
huhtikuu usein loppunsa edellä suo ihmisille, ikäänkuin osottaaksensa
heille, että he ylistelevät liiaksi hänen seuraajaansa toukokuuta,
mutta sitä vastoin liian vähän häntä itseänsä. Hänen vallitessaanhan,
sen voi huhtikuu lukea kunniaksensa, syntyy kevät, ja hänen kukoistava
perillisensä vahvistaa vain sen voimia ja kehittää sen kauneutta.

Oli sunnuntai, ja kun sellaisena päivänä kellojen soidessa kuljeskelee
Hollannissa päivänpaisteisia teitä, kukkivien niittyjen poikki, joilla
käy laitumella lukemattomia kirjavia nautoja, villavia lampaita ja
joutilaita hevosia, kun tulee vastaan siistipukuisia talonpoikia,
talonpoikaisnaisia, joiden lumivalkoisten pitsipäähineiden alla
hohtavat kiiltävät kultalevyt, juhlivia porvareita kirjavissa
pyhävaatteissa ja lupapäivistä iloitsevia koululapsia — silloin tuntuu
pian siltä kuin luontokin olisi pukeutunut juhlapukuun, kuin vehreys
olisi tuoreampaa, sini kirkkaampaa ja kukkakentät monivärisemmät kuin
arkipäivinä.

Iloinen juhlamieli oli varmaan vallannut nuokin porvarit, jotka
tänään kiiruhtivat mikä jalkaisin, mikä suurilla, täyteen ahdetuilla
halkorattailla, mikä taas Reiniä pitkin kirjavissa veneissä luonnon
helmaan, viettääksensä siellä vaimoinensa ja lapsinensa lepopäivän
tuottamat joutohetket, nautiten maalaisleipää, keltaista voita ja
tuoretta juustoa ynnä maitoa ja viileätä olutta.

Taiteilija Vilhelmi oli jo aikoja sitten suorittanut urkujensoiton
kirkossa, mutta hän ei ollut kumminkaan kiiruhtanut ikäistensä kanssa
ulkoilmaan, sillä hänellä oli tapana tällaisina päivinä käyttää
lepohetket pitempiin matkoihin, — matkoihin sellaisiin, jotka eivät
ollenkaan kysyneet hänen anturoitansa.

Hän käytti lentimiä, jotka tuulen nopeudella veivät hänet kotimaan
alankojen yli, halki Saksanmaan vuoristojen ja laaksojen, Alppien
poikki Italiaan. Varsin sopiva paikka olikin hänellä käytettävänään,
kun hän täten tahtoi unohtaa nykyisyyden ja ympäristönsä, vaipuakseen
menneisyyden ja tuon kaukaisen maan muistelemiseen. Hänen veljensä
Ulrikki ja Johannes, jotka olivat soittotaiteilijoita hekin ja olivat
kateutta tuntematta huomanneet Vilhelmin etevämmyyden ja auttoivat
häntä kehittymään yhä edelleen, olivat sillä aikaa kuin Vilhelmi oli
oleskellut Italiassa rakentaneet hänelle kotitalon suippokattoiseen
päätyyn sievoisen ullakkokamarin, josta leveä ovi johti pienelle
parvekkeelle. Täällä oli puinen penkki, jolla Vilhelmin oli tapana
istua kyyhkystensä lentoa katsellen ja haaveksivasti silmäillen
avaruuteen tai kuunnellen, jos hänet valtasi taiteellinen luomishalu,
noita säveleitä, jotka uhkuivat esiin hänen povestansa täyttäen hänen
sielunsa.

Ihana oli näköala joka suuntaan tämän erillään sijaitsevan talon
parvekkeelta. Siitä voi nähdä melkein yhtä kauas kuin Leidenin
keskellä kohoavan vanhan roomalaislinnan huipusta. Niinkuin hämähäkki
verkkonsa keskipisteessä oli Vilhelmin syntymäkaupunki noiden
lukemattomien niittyjä risteilevien joenhaarojen ja kanavien keskellä.
Punaisista tiileistä rakennetut vallimuurit, joita huuhteli tumma
vesiviiru, ympäröivät torneineen ja linnoituksineen tuota siistiä
paikkakuntaa kuten otsanauha tyttösen päätä. Ja höllästi sidotun
orjantappuraseppeleen tavoin kiersi muuria toinen, linnoitusten ja
ulkovarustusten muodostama, paikoin katkaistu ympyrä. Ulkovarustusten
ja kaupunginmuurien välillä kävivät kaupunkilaisten nautalaumat
laitumella ja kauempana näkyi kyliä ja maakartanoita.

Kun tänä kirkkaana huhtikuun päivänä katsoi pohjoseen päin, näki
Haarleminmeren; lännessä taas, toisella puolen Haagin jo vihoittavaa
lehtimetsikköä, täytyi noiden hietasärkkien olla, jotka luonto oli
luonut suojellaksensa maata sitä ahdistelevilta aalloilta. Lujemmin
ja voimakkaammin vastusti tämä kukkulainen selänne veden hyökkäyksiä,
kuin Allenin, Leiderdorpin ja Valkenburgin, noiden kolmen Reinin
varrella sijaitsevan linnoituksen multavallit ja varustukset voivat
vastustaa vihollisten sotajoukkoja. Ja tuolla oli Rein! Vilhelmi
katseli tuota kapeata ja hitaasti virtaavaa jokea, ja se oli hänen
mielestänsä kuin valtaistuimelta syösty kuningas, joka oli menettänyt
mahtinsa ja suuruutensa ja nyt koetti ahtaassa piirissä hyödyttää
niillä hyvyyksillä, mitä hänelle oli jäänyt jäljelle. Taiteilijahan
oli nähnyt tuon ihanan jakaumattoman saksalaisen Reinin, ja usein
kulkivat hänen ajatuksensa sen mukana etelää kohden; mutta vielä
paljoa useammin ne voimakkaassa lennossa riensivät kohden italialaisen
alppiseudun ihaninta helmeä, Luganonjärveä, ja kun hän muisteli sitä
ja Välimerta, kuvastui hänen mieleensä smaragdinvärinen vehreys, tumma
sini ja kullalta kimmeltävä hohde, ja sellaisina hetkinä sukeutui hänen
haaveiluistansa sulosointuja, ihania säveleitä!

Ja hänen matkansa Lugonasta Milanoon! Vaatimaton ja ylen täyteen
ahdettu oli vaunu, jossa hän oli tullut tuohon Leonardon kaupunkiin,
mutta siinähän hän oli löytänyt Isabellan! Ja Rooma, Rooma, tuo jalo,
unohtumaton Rooma, jossa kehittyy, jossa voimat ja hengenlahjat
kasvavat ja jonka jätettyänsä käy kurjaksi kaihosta!

Vasta Roomassa oli Vilhelmi oppinut oikein käsittämään mitä taide on,
mitä oli hänen oma, ihana taiteensa. Siellä, Isabellan läheisyydessä,
oli hänelle auennut uusi maailma. Mutta nuo kukkaset, jotka silloin
olivat versoneet hänen sydämessänsä, oli pannut kova halla, ja
hän tiesi, että ne olivat kuihtuneet eivätkä voisi kantaa mitään
hedelmää. — Vaan tänään hänen onnistui palauttaa mieleensä Isabellan
nuorekkaan ihana kuva ja ajatella kadotetun lemmityn asemasta
hyväntahtoista Isabella ystävätärtänsä, ja hän uneksui taivaasta,
sinisestä kuin kiinteä turkoosi ja keveät kaunokit, suihkulähteistä ja
solakoista patsaista, öljypuulehdoista ja marmorikuvista, viileistä
kirkkoholveista ja hohtavista huviloista, säkenöivistä silmistä ja
säihkyvästä viinistä, ihanista laulukuoroista ja — Isabellan laulusta!

Kuhertelevat kyyhkyset lensivät edes takaisin lakkansa ympärillä, mutta
ne saivat tehdä mitä halusivat, hoitaja ei nähnyt, ei kuullut niiden
puuhia.

Miekkailunopettaja Allerts nousi portaita ylös tuohon näkötorniin,
mutta vasta kun hän seisoi parvekkeella Vilhelmin vieressä ja tervehti
häntä syvällä äänellänsä, huomasi tämä hänet.

— Missä onkaan oltu, herra Vilhelmi? kysyi harmaaparta. — Tässäkö
verkaa kutovassa Leidenissä? Ei, toden totta! Varmaankin Musika rouvan
luona Olympossa, — jos hän muutoin asuukaan siellä.

— Oikein arvasitte, vastasi Vilhelmi, pyyhkäisten molemmin käsin
hiukset otsaltaan. — Olin hänen luonaan vieraisilla, ja hän käski sanoa
teille terveisiä.

— Viekää siis myös hänelle minun terveiseni, vastasi toinen, — mutta
kyllä hän muutoin on vain kaukaisempia tuttujani. Minun kurkkuni
soveltuu paremmin juomiseen kuin laulamiseen. Sallitteko?

Miekkailija otti tuopin, jonka äiti päivittäin täytti oluella ja asetti
lemmikkinsä huoneeseen. Hän joi siitä aika siemauksen, pyyhkäisi sitten
viiksiänsä ja sanoi:

— Tuo teki hyvää ja oli minulle tarpeen. Miehillä oli parempi halu
huvittelemaan kuin harjoittelemaan, mutta me panimme pakon, —
Warmondin junkkari Duivenvoorde ja minä. Kuka tietää kuinka pian
meidän tulee näyttää mihin kelpaamme. Kautta Rolandin, edeltäjäni!
Tuollainen mielettömyys on kuin nuija, johon eivät pysty florensilaiset
miekkasimet, eivät sirot terssit eivätkä kvartit. Oikein tuosta tulin
huonolle tuulelle.

— No, ehkäpä se pian kääntyy, vastasi Vilhelmi iloisesti ja heitti
virnansiemeniä ja vehnäjyviä suurelle kyyhkyselle, joka oli laskeutunut
parvekkeen kaidepuulle.

— Nuo tarvitsevat ruokaa, ja mitä hyötyä niistä on! huudahti Allerts
katsoen kyyhkystä. — Warmondin herra, joka on Jumalan mielen mukainen
mies, toi minulle juuri kaksi haukkaa; tahdotteko tulla katsomaan, kun
minä niitä kesytän?

— En, kapteeni, musiikki ja kyyhkyseni riittävät minulle.

— Kuten tahdotte. — Tuo pitkäkaula on lystikäs eläjä.

— Mistä maasta arvelette sen olevan sukuisin? Nyt se lentää toisten
luo. Silmäilkää sitä ja vastatkaa sitten.

— Kuningas Salomo sen olisi tiennyt, — hänhän oli lintujen hyvä tuttu.

— Katselkaa sitä vain, niin pääsette siitä selville.

— Herralla on jäykkä kaula ja pää tavattoman pystyssä.

— Entä nokka?

— Käyrä, melkein kuin korppikotkalla! Tuhat tulimmaista, kuinka se
käyskentelee hajalla säärin ja varpaat levällään. Odotapas vain,
roisto! Se vielä nokkii tuon pienen kyyhkysen kuoliaaksi. Kautta
henkeni, tuo rehentelijä ei voi olla muu kuin espanjalainen lurjus!

— Aivan oikein. Se on espanjalainen kyyhkynen. Se lensi lakkaani, mutta
minä en voi kärsiä sitä ja koetan karkottaa sen pois, sillä minä pidän
vain muutamia paria, jotka ovat samaa lajia, ja koetan niistä kehittää
hyvää rotua. Jos kokoaa monenlaista väkeä samaan lakkaan, niin ei siitä
koidu mitään hyvää.

— Tuo herättää mietteitä monenlaisia. Mutta minun mielestäni te ette
ole valinnut juuri kauneinta lajia.

— En, herra. Tuo, jonka tuossa näette, on antwerpeniläistä
kirjekyyhkyslajia. Ne ovat sinertävää, punertavaa, pilkullista väkeä;
en minä väreistä välitä, mutta pieni ruumis niillä täytyy olla ja
suuret siivet sekä leveät höydyt siipisulissa — ja ennen kaikkea
voimakkaat lihakset. Tuo tuossa — odottakaas, otan sen kiinni, — tämä
on parhaita lentäjiäni. Koettakaapas kohottaa sen siipeä.

— Jumaliste, tuolla pienellä olennolla on tarmoa luissansa. Kuinka se
puristaa siivet ruumista vasten! Haukat eivät ole paljoa voimakkaammat.

— Se onkin johtokyyhkynen, joka yksin löytää perille.

— Miksi teillä ei ole ollenkaan valkoisia kyyhkysiä? Minun mielestäni
niiden lentoa olisi helpoin seurata.

— Koska kyyhkysten on laita aivan samoin kuin ihmistenkin. Joka
kovin loistaa ja tunnetaan kaukaa, sitä ahdistavat vihamiehet ja
kadehtijat, ja petolinnut hyökkäävät pahimmin valkoisten kyyhkysten
kimppuun. Vakuutan, herra, kellä on silmät päässä, se voi kyyhkyslakkaa
katsellessaan oppia tuntemaan, millaista on Aatamin ja Eevan
jälkeläisten elo.

— Sekä riitaa että rakkautta on täällä ylhäällä aivan kuin
Leidenissäkin.

— Niin, aivan niin, kapteeni. Jos annan vanhalle kyyhkyselle
paljoa nuoremman aviosiipan, niin siitä harvoin on hyvä tulos. Kun
uroskyyhkynen on rakastunut, osottaa se hentullensa kohteliaisuuksia
kuin hienoin hoviherra lemmityllensä. Ja tiedättekö mitä tuo
suuteleminen tarkoittaa? Kosija ruokkii mielitiettyänsä, se tahtoo
sanoa, hän koettaa lahjoilla voittaa hänen suosionsa. Sitten ovat häät,
ja he rakentavat yhdessä pesän. Jos on poikasia, niin he ruokkivat
niitä yhdessä, sulassa sovussa. Ylhäiset kyyhkyset hautovat huonosti,
ja me annamme niiden munat huonompien haudottaviksi.

— Ne ovat aatelisrouvia, jotka tarvitsevat imettäjiä lapsillensa.

— Parittomat kyyhkyset saavat usein pahaa aikaan avioparien kesken.

— Ottakaa siitä opiksenne, nuori mies, ja varokaa jäämästänne vanhaksi
pojaksi. Tyttöjä, jotka pysyvät naimattomina, en tahdo moittia; olen
heidän joukossansa tavannut monta herttaista, avuliasta olentoa.

— Niin minäkin, mutta valitettavasti ilkeitäkin, kuten täällä lakassa.
Yleensä holhottini elävät onnellista avioelämää, mutta jos tulee ero...

— Kumpi on silloin siihen syypää?

— Naaras, kymmenestä tapauksesta yhdeksässä.

— Roland, edeltäjäni, aivan kuten ihmistenkin kesken! huudahti
kapteeni, lyöden kätensä yhteen.

— Mikä se on tuo teidän Rolandinne, herra Allerts, te lupasitte minulle
äskettäin... Mutta kuka nousee tuolla portaita ylös?

— Teidän äitinne, luullakseni.

— Hän tuo tänne vieraita. Tunnen tuon äänen, mutta... Odottakaa. Se on
vanhan neiti van Hoogstratenin hovimestari.

— Nobelkadultako? Laskekaa minut, Vilhelmi, sillä tuota
luopiojoukkiota...

— Odottakaa vähän, portailla on tilaa vain yhdelle, pyysi taiteilija
ja ojensi kätensä Belotti'lle, vetääksensä hänet ylimmältä astuimelta
sisään.

— Espanjalaisia ja heidän hengenheimolaisiaan, mutisi kapteeni
itsekseen, läheni ovea ja huudahti portaita laskeutuessaan:

— Odotan täällä alhaalla, kunnes ilma jälleen on puhdasta.

Parransänki peitti nyt hovimestarin kauniita kasvoja, jotka
tavallisesti olivat mitä huolellisimmin sileiksi ajellut, ja
huolestuneelta ja valvomisesta väsyneeltä näytti vanhus kertoessaan
Vilhelmille, mitä eilisestä illasta saakka oli tapahtunut hänen
emäntänsä talossa.

— Kenellä on kuuma veri, sanoi italialainen jatkaessaan kertomustaan, —
sen vuodet vieriessään kyllä tekevät heikommaksi, mutta eivät tyyneksi.
Minä en voinut nähdä tuota enkeli parkaa — sillä ei hän ole kaukana
pyhän neitsyen istuimesta — kohdeltavan kuin sairasta koiraa, joka
heitetään ulos kartanolle, ja niin pyysin eroa palveluksesta.

— Se on kunniaksi teille, mutta ei juuri hyödyksi tällä hetkellä. Onko
neiti sitten todellakin viety tuohon kosteaan huoneeseen?

— Ei, herra. Isä Damianus saapui ja selitti vanhalle neidille mitä
pyhä neitsyt vaatii kristityltä ihmiseltä, ja kun neiti yhä vielä
koetti toteuttaa tahtoansa, nuhteli tuo pyhä mies häntä niin jyrkin ja
ankarin sanoin, että hänen täytyi taipua. Nyt lepää nuori neiti posket
hehkuvina vuoteessa ja hourailee.

— Ja kuka hoitaa sairasta?

— Lääkärin tähdenhän juuri tulin luoksenne, hyvä herra, sillä tohtori
de Bont'ia, joka tuli heti kun häntä käytiin noutamassa, emäntäni
kohteli niin sopimattomasti, että tämä muitta mutkitta käänsi hänelle
selkänsä ja sanoi minulle mennessään, ettei hän enää palaisi.

Vilhelmi pudisti päätänsä, mutta italialainen jatkoi:

— Onhan Leidenissä muitakin lääkäreitä, mutta isä Damianus sanoo,
että de Bont eli Bontius, kuten häntä nimitetään, on taitavin ja
tunnollisin kaikista, ja kun nyt vanha neiti päivällisaikaan itse sai
kohtauksen eikä varmaankaan pääse piakkoin vuoteesta, on tie jälleen
avoinna, ja isä Damianus sanoo, että jos muu ei auta, niin hän menee
itse noutamaan tohtori Bontiusta. Mutta te kun olette tämän kaupungin
lapsia ja tunnette nuoren neidin, niin arvelin, että voisin säästää isä
Damianusta saamasta tuon kieltävän vastauksen, mikä tietenkin tulisi
hänen osakseen pyhän kirkkomme viholliselta. Mies paralla on kyllä
tarpeeksi siedettävää siinäkin, mitä saa kuulla katupojilta ja muilta
irvihampailta, kun kuljettaa sakramenttia kaupungin lävitse.

— Te tiedätte, että on ankarasti kielletty häiritsemästä häntä hänen
virkatoimissaan.

— Mutta kumminkin tehdään hänestä pilaa heti kun hän tulee kadulle. Me
emme kumpikaan voi muuttaa maailmaa, hyvä herra. Kun kirkolla oli valta
käsissään, poltti se ja mestasi teikäläisiä, ja nyt, kun te olette
voitolla, vainotaan ja pilkataan meidän pappejamme.

— Vastoin lakia ja virallista kieltoa.

— Te ette voi estää ihmisiä sitä tekemästä, ja isä Damianus on karitsa,
joka kärsivällisesti kestää kaiken, hän on yhtä hurskas kristitty kuin
moni pyhimys, jolle vahakynttilöitä uhrataan. Tunnetteko tohtoria?

— Hiukan, ulkonäöltä.

— Oi, menkää sitten hänen tykönsä, herra, neidin tähden, huudahti
vanhus sydämellisesti ja rukoilevasti. — Teidän vallassanne on pelastaa
ihmishenki, ihana, nuori ihmisolento.

Hovimestarin silmät välkkyivät kosteina. Juuri kun Vilhelmi pani
kätensä hänen käsivarrellensa ja sanoi ystävällisesti: — Tahdon koettaa
sen tehdä, — huusi miekkailija ovelta: — Teidän neuvottelunne kestää
minusta liian kauan. Toiste näkemiin!

— Ei, herra, tulkaa hetkeksi sisään, tämä herra on tullut tänne
erään tyttö raukan takia, joka sairastaa hengenvaarassa. Nyt on tuo
avuton olento yksin ja hoidotta, sillä hänen tätinsä, vanha neiti van
Hoogstraten, on karkottanut hänen luotansa tohtori de Bont'in, tämä kun
on kalvinolainen.

— Tuon hengenvaarassa olevan tytön luota?

— Se on kurjan kurjaa, mutta nyt on vanha neiti itse sairaana.

— Oivallista, — oivallista! huudahti Allerts lyöden kätensä yhteen.
— Ellei paholainen pelkää häntä, vaan tahtoo hänet noutaa, niin minä
maksan kyytihevoset. Mutta entä tyttö, tuo sairas tyttö?

— Tämä herra pyytää minua koettamaan taivuttaa de Bont’in menemään
jälleen hänen luoksensa. Tehän olette ystäviä tohtorin kanssa?

— Me olimme, Vilhelmi, olimme. Mutta viime perjantaina jouduimme kovaan
kiistaan uusista kypäreistä, ja nyt tuo oppinut puolijumala vaatii,
että pyytäisin häneltä anteeksi. Mutta peräytyminen ei kuulu tapoihini.

— Oi, rakas herra, huudahti Belotti liikuttavan hartaasti. — Tuo lapsi
raukka makaa avutonna, mitä kovimmassa kuumeessa. Jos taivas on teitä
itseänne siunannut antamalla teille lapsia...

— Rauhoittukaa, vanhus, rauhoittukaa, vastasi kapteeni, sivellen
ystävällisesti Belotti'in harmaita hiuksia. — Lapseni eivät tosin kuulu
tähän, mutta me teemme tuon nuoren naisen hyväksi mitä voimme. Näkemiin
saakka, hyvät herrat! Roland, edeltäjäni, mitä kaikkea saakaan kokea!
Hamppuhan on huokeata Hollannissa, ja kumminkin tuollainen syöjätär saa
aivan meidän keskellämme elää vanhaksi kuin korppi!

Näin sanoen hän laskeusi portaita alas. Vasta kadulle tultuansa hän
alkoi miettiä, millä sanoin pyytäisi anteeksi tohtori de Bont'ilta, ja
hänen kasvonsa kävivät happamen näköisiksi, mutta samalla vilkkueli
hymy silmissä ja parrakkailla huulilla.

Tuo oppinut ystävä teki anteeksipyynnön helpoksi, ja kun Belotti tuli
kotiin, oli lääkäri jo sairaan vuoteen ääressä.



Yhdestoista luku.


Nordwykin Elisabet rouva ja kaupunginsihteeri van Houtin vaimo
olivat kumpikin erittäin pyytäneet pormestarin rouvaa kanssansa
maalle nauttimaan tuosta ihanasta keväisestä sunnuntaista, mutta
Barbaran kehotuksesta huolimatta ei nuori rouva ollut taivutettavissa
noudattamaan kutsua.

Hänen puolisonsa lähdöstä oli jo kahdeksan päivää, ja niiden kulku
aamusta iltaan oli ollut yhtä hidasta kuin samean veden, joka
hollantilaista niittyä leikkaavaa ojaa myöten on matkalla leveämpää
jokea kohden.

Uni lähestyy kernaasti nuorten leposijoja ja Mariankin luo se oli
jälleen saapunut, mutta auringon noustessa palasi tyytymättömyys
ja levottomuus, palasivat sydämentuskat, jotka uni ystävällisellä
huolenpidolla oli karkottanut loitommaksi. Maria tunsi, ettei näin
ollut oleva, ja että hänen isänsä olisi nuhdellut häntä, jos olisi
voinut nähdä hänet tällaisessa mielentilassa.

On olemassa naisia, jotka häpeävät punaisia poskiansa ja viatonta
elämäniloa ja joille kärsiminen tuottaa surunvoittoista nautintoa.
Näihin naisiin Maria ei suinkaan kuulunut. Hän olisi tahtonut olla
onnellinen ja kaikin tavoin hän koetti voittaa takaisin kadottamansa
mielenhilpeyden. Pyrkien tunnollisesti täyttämään velvollisuuksiansa
hän tuon tuostakin yritti lähestyä pikku Liisan vuodetta; mutta
lapsukainen alkoi jo parata, ja huomatessaan jääneensä kahden kesken
hänen kanssansa se aina alkoi huutaa Barbaraa, Adriania tai Kerttua.

Lukea koetti Maria myöskin, mutta nuo muutamat kirjat, mitkä hän oli
ottanut mukaansa Delftistä, olivat kaikki tyyni hänelle vanhastaan
tuttuja, ja hänen ajatuksensa läksivät kulkemaan omia teitänsä,
ennenkuin olivat ehtineet kiintyäkään kirjaan.

Vilhelmi toi hänelle uuden motettinsa ja hän ryhtyi sitä
harjoittelemaan; mutta voidaksensa tuottaa nautintoa musiikki vaatii
koko sydäntä, ja kun Marian mieltä täyttivät niin monet muut seikat,
niin sävelet eivät tuottaneet hänelle iloa, ei lohtua.

Kun hän opasti Adriania tämän lukiessa läksyjä, loppui hänen
kärsivällisyytensä nykyisin paljoa pikemmin kuin muulloin. Ensimäisenä
toripäivänä hän Kertun kanssa läksi torille, noudattaaksensa
puolisonsa määräystä ruokavarojen ostamisesta, ja kun hän nyt
liikkui ihmistungoksessa torilla, jossa kaupiteltiin paikoin kalaa,
paikoin lihaa tai vihanneksia, ja hänelle huudettiin joka taholta: —
Pormestarinna, tulkaa tänne! Pormestarinna, minulta sitä saatte! —
unohti hän huolet, jotka olivat ahdistaneet hänen mieltänsä.

Hänen itsetuntonsa varttui, kun hän nyt tarkasteli jauhoja,
palkohedelmiä ja kuivattuja kaloja, koettaen tinkiä parhaansa mukaan;
pitihän Barbaran toki nähdä, että hän osasi tehdä hyviä kauppoja. Kova
oli tungos kaikkialla, sillä kaupungin hallitusmiehet olivat antaneet
kuuluttaa, että kunkin talon pitäisi uhkaavan vaaran takia joka
toripäivänä ostaa runsaasti ruokavaroja. Mutta pormestarin nuorelle,
suloiselle rouvalle kaikki, yksin välikaupitsijattaretkin, tekivät
tilaa, ja tämäkin tuotti Marialle iloa.

Hilpeänä ja iloisena, kun näet oli parastansa tehnyt, hän palasi kotiin
ja meni heti Barbaran luo keittiöön.

Pietarin hyväntahtoinen sisar oli varsin hyvin huomannut, kuinka raskas
hänen nuoren kälynsä mieli oli, ja siksi oli hän iloinnut, kun tämä
läksi ostoksille. Täytyisihän valikoimisen ja tinkimisen haihduttaa
huolia ja tuoda muita ajatuksia mieleen. Tosin tuo varovainen
taloudenhoitajatar, joka kyllä kernaasti uskoi Marian omistavan mitä
muita hyveitä tahansa, mutta ei vain talonemännälle tarpeellista
taitoa ja tarmoa, oli käskenyt Kertun pitää huolta siitä, ettei rouvaa
petettäisi. Mutta kun torilla milloin menisi tavaroita kaupaksi
kaksi, kolme kertaa enemmän kuin niitä on tarjolla, niin hinnat
nousevat, ja siitä johtui, että kun Maria luetteli leskelle, mitä hän
mistäkin oli maksanut, huudahti Barbara kerran toisensa perästä: —
Mutta, hyvä lapsi, sehän on hirmuista! Tuolla tavoinhan pian tulee
keppikerjäläiseksi!

Mariaa kiukustuttivat nuo huudahdukset, jotka asianhaaroihin katsoen
enimmäkseen olivat aiheettomia. Mutta hän tahtoi pysyä hyvässä sovussa
kälynsä kanssa, ja vaikka hänen olikin vaikea sietää tuota kohtuutonta
arvostelua, ei hänen luontonsa kumminkaan olisi sallinut hänen ilmaista
suuttumustansa kiivain sanoin. Hän sanoi siis vain hieman kiihtyneenä:

— Tee hyvin ja tiedustele mitä muut emännät ovat maksaneet, ja toru
sitten, jos katsot olevan syytä.

Näin sanoen hän läksi keittiöstä.

— Mutta, hyvä lapsi, enhän minä toru lainkaan, huusi Barbara hänen
jälkeensä, mutta Maria ei ollut kuulevinaan, vaan nousi nopeasti
portaita ylös ja sulkeutui huoneeseensa. Hänen ilomielisyytensä oli
taaskin haihtunut kerrassaan.

Sunnuntaina Maria meni kirkkoon. Päivällisen jälkeen hän pani ensin
liinareppuun eväitä Adrianille, jonka piti lähteä venematkalle
muutamien toverien kanssa, sitten hän istuutui huoneensa akkunaan.
Muhkeita herroja, niiden joukossa monta neuvoston jäsentä, käveli
ohitse juhlapukuisine vaimoineen ja lapsineen. Kukkavihkot povella
vaelsi tyttösiä käsi kädessä, parittain tai kolmittain, kanavan
viereistä tietä pitkin kaupunginportille päin, jossa aiottiin tanssia.
Siivosti, silmät sävyisästi maahan luotuina, he kulkivat ohitse, mutta
monen kasvot punehtuivat ja moni voi töin tuskin pidättää punaisia
huuliansa menemästä nauruun, kun nuorukaiset, jotka hilpeinä ja
säännöttömissä parvissa seurasivat tasaisesti astelevia neitosia kuin
nopealiikkeiset kalalokit laivaa, laskivat pilapuheita tai kuiskailivat
tyttösille sellaista, mikä ei ollut aiottu muiden kuultavaksi.
Iloisilta ja huolettomilta näyttivät kaikki, jotka kiiruhtivat
kaupunginportille päin, ja jokaisen kasvoista voi huomata hänen
odottavan saavansa viettää hauskoja hetkiä ulkona raittiissa ilmassa
päivänpaisteisilla niityillä. Mariastakin olisi ollut miellyttävää
tuolla ulkona, mutta mitäpä hän siellä vierasten keskellä, yksinäisenä
ja suruissaan muiden iloitessa! Talojen varjot olivat hänestä
tänään synkemmät kuin koskaan muulloin, kaupunginilma tavallista
ummehtuneempaa, ja hänestä tuntui siltä kuin kevät olisi saapunut
ilahduttamaan kaikkia muita ihmisiä, aikuisia ja lapsia, vanhoja ja
nuoria, mutta ei vain häntä.

Achtergrachtin vierellä olevien rakennusten ja puiden varjot
alkoivat jo käydä pitemmiksi ja kattojen yläpuolella värähteleviin
kullankellerviin auringonsäteisiin sekoittui jo vienoa punaa, kun
Maria kuuli ratsastajan lähestyvän. Hän oikaisihe suoraksi ja hänen
sydämensä sykki kiivaasti. Toisin tahtoi hän nyt ottaa Pietarin vastaan
kuin muulloin; hänen täytyi olla rehellinen ja antaa miehensä tuntea,
mitä hänen mielessänsä liikkui, ja ettei heidän suhteensa voinut pysyä
ennallaan; miettipä hän jo valmiiksi sanojakin, joilla ilmaisisi
ajatuksensa. Silloin pysähtyi ratsu oven eteen. Maria meni akkunaan
ja näki, kuinka hänen puolisonsa hypähti hevosen selästä ja katsahti
iloisesti ylös hänen huoneeseensa. Maria ei tervehtinyt häntä, mutta
hänen sydämensä pakotti hänet miehensä luokse. Kaikki tuumat, kaikki
mietteet unohtuivat, ja nopein askelin kiiruhti hän käytävää pitkin
portaille. Mutta Pietari oli jo ehtinyt eteiseen ja Maria huudahti
hänen nimensä. — Lapseni, Maria, siinähän olet! kajahti hänelle
vastaan, ja reippaasti kuin nuorukainen kiiruhti hänen puolisonsa
portaita ylös, saavutti hänet niiden yläpäässä ja sulki hänet syliinsä
kiihkeän hellästi.

— Vihdoin, vihdoin ollet jälleen luonani! huudahti Pietari riemuisasti
ja suuteli Marian silmiä ja tuoksuvia hiuksia. Tämä oli kietonut
kätensä lujasti hänen kaulaansa, mutta Pietari irroitti ne, sulki ne
omiinsa ja kysyi:

— Ovatko Barbara ja Adrian kotona?

Maria pudisti kieltävästi päätänsä.

Silloin Pietari naurahti, kumartui hieman, otti hänet kuin lapsen
syliinsä ja kantoi hänet huoneeseensa. Samoin kuin liekki sytyttää
palavan talon vieressä kasvavan ihanan puun, vaikka sitä on koetettu
suojella valamalla kylmää vettä sen ylitse, niin valtasi nyt Mariankin
lämpö, joka ilmeni hänen puolisonsa tunteissa, huolimatta hänen
päivämääriä hautomastaan tuumasta, että ottaisi hänet kylmästi vastaan.
Hän iloitsi sydämensä pohjasta siitä, että Pietari taas oli hänen
luonansa, ja uskoi kernaasti, kun tämä hellin sanoin kertoeli, kuinka
raskas eronaika hänestä oli ollut, kuinka hän oli kaivannut Mariaa
ja kuinka Marian kuva oli väikkynyt hänen edessänsä, vaikka häneltä
muutoin puuttui taito kuvailla mielessänsä poissaolevaa henkilöä.

Kuinka lämpimin sanoin ja kuinka vakuuttavalla äänellä hän tänään
osasikaan ilmaista rakkauttansa! Maria tunsi olevansa kaikesta
huolimatta onnellinen vaimo, eikä hän salannut mieheltään, että niin
oli.

Barbara ja Adrian palasivat kotiin, ja illallispöydässä oli paljon
juteltavaa. Paljon oli Pietari kokenut matkallaan ja uutta toivoa näkyi
hänessä heränneen, poikasta oli palkittu koulussa ja pikku Liisan
tautia voi jo pitää voitettuna vaarana. Barbara loisti ilosta, kun nyt
Maria ja hänen veljensä näyttivät jälleen sopineen.

Hauskasti kului tuo huhtikuun suloinen kesäinen ilta.

Kun Maria seuraavana aamuna palmikoitsi hiuksiinsa mustia
samettinauhoja, oli hänen sydämensä kiitollinen, sillä hän oli
rohkaissut mielensä ja sanonut Pietarille, että tahtoi suuremmassa
määrässä kuin tähän saakka saada ottaa osaa hänen huoliinsa, ja Pietari
oli vastannut ystävällisellä lupauksella. Arvokkaampaa, aatteellisempaa
olisi hänen elämänsä tästälähin oleva, niin hän toivoi. Tänään vielä
kertoisi Pietari hänelle, mitä oli saanut aikaan prinssin tykönä ja
Dordrechtissä, sillä tähän saakka hän ei vielä ollut puhunut sanaakaan
noista asioista.

Barbara, joka hyöriskeli keittiössä ja juuri aikoi ottaa kiinni kolme
kananpoikaa, teurastaaksensa ne, jätti ne vielä hetkiseksi elämään,
heittipä vielä niiden häkkiin puoli kourallista ohria, kun kuuli
kälynsä tulevan laulaen portaita alas. Tuo pätkä Vilhelmin uusimmasta
madrigaalista kuului Barbarasta niin suloiselta ja toivehikkaalta kuin
puutarhurista satakielen ensi liverrys pitkän takatalven päättyessä.
Keväistä oli nyt jälleen pormestarin talossa, ja niinkuin auringonkukan
mykerö kehässään hohti Barbaran ystävällinen pyöreä naama iloisena ja
huolettomana suuren päähineen keskellä, kun hän huusi Marialle:

— Tänään sinä olet hyvällä tuulella, lapseni. Nyt laitamme voin
astioihin ja suolaamme liikkiöitä.

Tämä kuului niin iloiselta kuin se olisi ollut kutsu paratiisiin,
ja Maria oli kernaasti apuna tuossa työssä, johon heti ryhdyttiin.
Kun Barbara toimi käsillänsä, ei hän voinut pitää kieltäänkään
liikkumatonna, ja hän oli nyt sangen utelias tietämään miten Pietari ja
hänen vaimonsa olivat selvitelleet välinsä.

Taitavasti hän saattoi puheeksi kotiin palanneen miehen ja kysäisi
aivan kuin sattumalta:

— Onko hän jo pyytänyt anteeksi, kun läksi pois hääpäivänä?

— Tiedänhän, että hän ei voinut olla lähtemättä.

— Ei kai, ei kai, — mutta haudottu paju parempi, lyöty lapsi armahampi!
Miehille ei pidä antaa liian paljoa anteeksi. Ei mitään ilmaiseksi.
Avioliitossa tulee lyödä kärsimänsä vääryydet rahaksi, jolla saa uusia
etuja.

— Ei minua haluta käydä kauppaa Pietarin kanssa, ja jos minua olikin
pahoittanut jokin seikka, niin olen sen kernaasti suonut anteeksi näin
pitkän eron jälkeen.

— Mutta ei tora haavaa tee. Jos ihmistä rasittaa jokin huoli, niin
hänen ei pidä sitä hautoa, vaan puhua suunsa puhtaaksi. Sitä vartenhan
hänellä on kieli, ja eilen olisi ollut sopiva aika jutella kaikesta,
mikä mieltäsi ahdistaa, sillä ken myötäisen makaa, se vastaisen soutaa.

— Hän oli niin hyvällä tuulella tullessaan kotiin, — ja miksikä sitä
paitsi luulet, että minä olen onneton?

— Onneton? Kuka sitä on sanonut?

Maria punastui, mutta leski otti veitsen ja aukaisi kanahäkin.

Kerttu auttoi noita keittiössä puuhailevia naisia, mutta usein hänen
täytyi keskeyttää toimensa, sillä ulko-oven kolkutin ei ollut tänä
aamuna kauan hiljaa, — eikä tulijoilla liene ollut ilahduttavia sanomia
tuotavana pormestarille, sillä hänen syvä, jymisevä äänensä kuului
usein keittiöön saakka.

Kauimmin keskusteli hän kaupunginsihteeri van Houtin kanssa, joka ei
ollut tullut ainoastaan tietoja saamaan ja antamaan, vaan myöskin
esiintuodakseen kanteita.

Kannattipa katsella noita kahta miestä, joille harva veti vertoja,
yhtä vähän ruumiinkoossa kuin siveellisessä vakavuudessa ja
alttiiksiantavassa vapaudenrakkaudessa, — kannatti heitä katsella, kun
he nyt tekivät selkoa mielipiteistään ja yhdessä purkivat vihaansa
sanoiksi. Kiihkeällä kuului tuon tulisen, tarmokkaan, vilkkaan van
Houtin ääni, vakaasti punniten puheli tyyni ja järkevä van der Werff.

Ei ollut luottamista kaupungin isiin, ei pohattoihin, jotka edustivat
vanhoja sukuja, ei varakkaisiin kutojiin ja juomanpanijoihin, sillä
omaisuus, elämä ja yhteiskunnallinen asema olivat heistä arvokkaammat
kuin uskonto ja vapaus. Köyhät sitä vastoin, joiden täytyi tehdä työtä
otsansa hiessä ansaitaksensa niukan elatuksen omaisillensa, olivat
valmiit panemaan alttiiksi verensä ja henkensä tuon kalliin asian
tähden.

Vaikeuksia oli voitettava monenmoisia. Telineet ja puitteet, vajat
ja muut rakennukset, joita vihollinen voisi käyttää piilopaikkana,
piti hävitettämän maan tasalle, samaten kuin jo ennen oli menetelty
kaupungin läheisyydessä olevien maatalojen suhteen. Paljon oli jo
hävitetty sellaista, mikä vasta äsken oli saatu pystyyn, mutta
rikkaat enin arastelivat iskiessään kirveen kaluihinsa. Tärkeän
Valkenburgin linnoituksen luona oli alettu luoda uusia multavalleja.
Mutta osan siitä alueesta, jossa kaivamistyötä toimitettiin, omisti
muudan juomanpanija, ja tämä vaati vahingoittuneesta niitystänsä
suurta korvausta. Maaliskuussa lakanneen piirityksen aikana oli pantu
liikkeelle paperirahaa, pyöreitä pahvilevyjä, joiden toisella puolen
oli Alankomaiden jalopeura ja sen ympärillä kirjoitus "_Haec libertatis
ergo_" ja toisella puolen kaupungin vaakuna ja lause "Jumala suojelkoon
Leideniä". Nämä piti nyt vaihdettaman metallirahaan tai viljaan,
mutta oli varakkaita keinottelijoita, jotka olivat saaneet haltuunsa
joukon näitä paperirahoja ja nyt koettivat korottaa niiden arvoa.
Kaikenlaisilla toimilla ahdisteltiin pormestaria, ja samalla hänen myös
täytyi ajatella yksityisasioitaan, sillä pian voi yhteys muun maailman
kanssa olla lopussa, ja hänen piti sopia hampurilaisen asioitsijansa
kanssa monesta ammattia koskevasta seikasta. Suuria tappioita oli
odotettavissa, mutta hän ei jättänyt mitään keinoa koettamatta,
pelastaaksensa omaisillensa sen mikä oli pelastettavissa.

Vaimoansa ja lapsiansa hän näki vain harvoin. Kumminkin hän luuli
täyttävänsä lupauksen, jonka Maria oli ottanut häneltä sinä iltana,
jolloin hän palasi kotiin, kun lyhyesti vastasi tämän kysymyksiin
tai itsestään ohimennen virkkoi hänelle muutaman sanan, kuten: —
Tänään oteltiin kiivaasti raatihuoneella! — tai: — Pakkorahan vaihto
näyttää tuottavan enemmän vaikeuksia kuin olisi luullutkaan! — Hän ei
kaivannut uskotuita eikä tuntenut halua keskustella muiden kanssa, ja
hänen ensimäinen vaimonsa oli ollut tyytyväinen ja onnellinen, kun
hän rauhallisina aikoina istui tyynenä hänen vieressänsä, nimitti
häntä kultaseksensa, iloitsi lapsista tai kehuskeli hänen vohveleitaan
ja sunnuntaipaistiaan. Ammatti ja yleiset asiat olivat kuuluneet
Pietarille, keittiö ja lastenkamari olivat olleet hänen vaimonsa
toimiala. Heitä oli yhdistänyt rakkaus, jota tunsivat toisiansa
kohtaan, lapset, talon arvon ja kunnian ylläpito ja sen omistaminen.

Maria kaipasi muutakin, ja Pietari tahtoi kyllä suoda sitä hänelle.
Mutta kun Maria illoin ahdisteli tuota väsynyttä miestä kysymyksillä
sellaisilla, jommoisia tämä oli tottunut kuulemaan ainoastaan miesten
suusta, niin Pietari lohdutti häntä sillä, että tulisi rauhallisempia
aikoja, tai nukahti kesken hänen tiedustelujansa.

Maria näki millainen taakka häntä rasitti, kuinka väsymättömästi
hän toimi, — mutta miksi hän ei sälyttänyt osaa kuormastansa muiden
hartioille?

Kerran he menivät kauniilla säällä yhdessä maalle. Silloin Maria käytti
tilaisuutta hyväksensä ja huomautti Pietarille, että hänen tulisi sekä
itsensä että vaimonsa takia suoda itsellensä enemmän lepoa.

Kärsivällisesti Pietari kuunteli, ja kun Maria oli saanut esitetyksi
kaikki pyyntönsä ja neuvonsa, tarttui hän hänen käteensä ja sanoi:

— Olethan sinäkin nähnyt herra Marnix van St. Aldegonden ja tiedät
mitä hän on tehnyt vapaudenasian hyväksi? Oletko kuullut hänen
mielilauseensa?

Maria nyökäytti päätänsä ja sanoi hiljaa:

— _Repos ailleurs_.

— Niin, muualla voimme levätä, lausui Pietari tarmokkaasti.

Silloin Marian valtasi hiljainen vavistus, ja vetäessään kätensä
miehensä kädestä hän ajatteli: "Muualla — siis ei täällä. Lepoa
ja onnea ei täällä ole odotettavissa." Hän ei lausunut ilmi näitä
ajatuksiansa, mutta ne eivät tahtoneet haihtua hänen mielestänsä.



Kahdestoista luku.


Hiljaista oli yleensä Nobelkadulla ja nykyisin kaikkein hiljaisinta
Hoogstratenin talossa. Olkia ja hietaa oli levitetty kadulle tohtori
de Bont'in ja vanhan neidin hovimestarin toimesta. Akkunain edessä oli
paksut verhot, oven ja kolkuttimen välille oli naulattu huopaa. Katuovi
oli lukitsematta, mutta sen takana istui vartija, jonka puoleen tulijat
voivat kääntyä.

Aamulla toukokuun kahdeksantena päivänä kääntyivät taiteilija Vilhelmi
Kornelionpoika ja Janus Dousa Nobelkadulle. He olivat juuri puhelleet
varsin innokkaasti, mutta nähdessään hiedan ja oljet he ensin
hiljensivät ääntänsä ja vaikenivat sitten kokonaan.

— Tie on jo valmiina kuoleman riemuretkeä varten. Toivokaamme että hän
täällä vain kerran kääntää soihtunsa maata kohden ja osottaa tämän
kunnian hänelle, jonka osaksi se ikään katsoen on tuleva, niin vähän
kunnioitusta kuin hän muutoin ansaitseekin. Elkää viipykö kovin kauan
tuossa taudin saastuttamassa talossa, herra Vilhelmi.

Taiteilija avasi hiljaa oven. Palvelija tervehti häntä vaieten
ja kääntyi porraskäytävään päin huutaaksensa Belottia, sillä
"soittoniekka" oli jo monesti käynyt tapaamassa hovimestaria.

Vilhelmi meni odotushuoneeseen, jossa tänään aivan ensi kerran oli
toinenkin vieras — ja lisäksi sangen oudossa asennossa. Selkä suorana
mutta pää sivulle vaipuneena oli pater Damianus nukahtanut istualleen
nojatuoliin. Hän oli neljääkymmentä lähentelevä, vaaleapartainen mies,
valkoihoinen ja punaposkinen kuin lapsi. Paljaaksi ajeltua päälakea
ympäröivät vaaleat hiukset, muodostaen ohuen kaaren. Uinailevan kädet,
jotka olivat vaipuneet syliin, pitelivät öljypuusta valmistettua, hyvin
kellastunutta rukousnauhaa. Hänen hieman avonainen suunsa hymyili
herttaisesti ja ystävällisesti.

"Tämä lempeä pyhimys pitkässä naismaisessa puvussaan ei juuri ole
tarmokkaan työntekijän näköinen", ajatteli Vilhelmi, "mutta kumminkin
hänen suuret kätensä näyttävät kovettuneilla ja työhön tottuneilta".

Kun Belotti tuli odotushuoneeseen ja näki nukkuvan papin, asetti hän
varovasti tyynyn hänen päänsä alle ja viittasi Vilhelmille, että tämä
seuraisi häntä etuhuoneeseen.

— Antakaamme hänen vähän levätä, sanoi italialainen. — Vasta kaksi
tuntia sitten hän läksi vanhan neidin luota, jonka vuoteen ääressä
hän on istunut eilisestä puolipäivästä saakka. Neiti on enimmäkseen
tiedotonna, mutta kun hän välillä virkoaa, ikävöi hän hengellistä
lohdutusta, Kuolinsakramenttejä hän ei vielä tahdo, sillä hän ei ota
uskoaksensa, että hänen loppunsa voi olla käsissä. Mutta väliin, kun
kivut lisääntyvät, kysyy hän kuolemantuskissaan onko kaikki valmiina,
sillä hän pelkää kumminkin kuolla ilman viimeistä voitelua.

— Ja kuinka Henriika neiti voi?

— Hiukan paremmin.

Pappi tuli samassa odotushuoneesta. Belotti suuteli kunnioittavasti
hänen kättänsä ja Vilhelmi kumarsi kohteliaasti.

— Minä nukahdin, sanoi Damianus yksinkertaisesti ja luontevasti, mutta
äänellä, joka ei ollut niin voimakas ja syvä kuin olisi odottanut
nähdessään hänen leveän rintansa ja kookkaan vartalonsa. — Luettuani
messun käyn pikaisesti sairaitteni luona ja palaan sitten jälleen.
Oletteko jo tullut järjillenne, Belotti?

— Se on mahdotonta, herra, pyhä neitsyt tietää, että se ei käy päinsä.
Minun oli lähdettävä palveluksestani toukokuun ensimäisenä päivänä,
tänään on kahdeksas, ja täällä minä olen yhä vielä; en ole lähtenyt
tästä talosta, koska olen kristitty! Mutta nyt on neideillä etevä
lääkäri hoitajana, sisar Gonzaga täyttää velvollisuutensa, te itse
ansaitsette hoidollanne sijan marttyyrien joukossa paratiisissa, ja
niin voin minä siis syntiä tekemättä panna pillit pussiin.

— Elkää lähtekö, Belotti, sanoi pater Damianus vakaasti, — ja jos ette
sittenkään luovu aikeestanne, niin elkää ainakaan nimittäkö itseänne
kristityksi.

— Te jäätte tänne, huudahti Vilhelmi, — jos ette muutoin, niin toki
nuoren neidin tähden, josta te pidätte.

Belotti pudisti päätänsä ja vastasi levollisesti:

— Siihen, mitä arvoisa isä Damianus eilen minulle sanoi, ette te, nuori
herra, enää voi lisätä mitään. Kumminkin pysyn aikeessani ja lähden;
mutta koska panen paljon arvoa siihen, mitä arvoisa isä ja mitä te
minusta ajattelette, niin pyydän teitä hyväntahtoisesti kuulemaan
minua. Olen jo kuudenkymmenenkahden vuoden vanha, ja niin on laita
vanhain palvelijain kuin vanhain hevosten, etteivät ne helposti käy
kaupaksi. Brysselissä voisi tosin ehkä vielä katoolinen hovimestari
saada paikan, kun on toimeensa tottunut, mutta vanha sydämeni ikävöi
Neaappeliin — ikävöi kiihkeästi, tulisesti, sanomattomasti. Te, nuori
herra, olette nähnyt meidän sinisen meremme ja meidän taivaamme;
minä kaipaan niitä, se on totta, mutta enemmän vielä kaipaan muita
vähäpätöisempiä seikkoja. Minusta tuntuu jo onnelta sekin, että saan
puhua omaa kieltäni teidän kanssanne, herra Vilhelmi, ja teidän,
arvoisa isä. Mutta onhan olemassa maa, jossa jokainen puhuu niinkuin
minä. Vesuvion juurella on pienoinen kylä. Armias taivas! Moni
kauhistuisi, jos hänen täytyisi jäädä sinne puoleksikaan tunniksi,
kun vuori jylisee, kun tuhkaa sataa ja tulinen laava virtaa vuorta
alas. Eivät talot siellä suinkaan ole niin sirosti rakennetut, eivät
akkunaruudut myöskään hohda puhtauttaan kuten täällä. Pahoin pelkään
ettei koko Resinassa ole olemassakaan monta lasiakkunaa, mutta ei
lasten kumminkaan tarvitse meillä palella enemmän kuin teilläkään.
Mitähän leideniläinen talonemäntä virkkaisi meidän kyläntiestämme?
Viiniköynnöksiä tangoissansa, viikunanlehviä ja kirjavia pesuvaatteita
näkyy siellä sekaisin katoilla, akkunoissa ja noilla vinoilla
parvekkeilla; pienissä puutarhoissa, joista puuttuu suoria käytäviä
ja kaavanmukaisia kasvilavoja, riippuu kullankellerviä hedelmiä
oranssi- ja sitruunapuissa. Kaikki kasvaa siellä sikin sokin. Ja
nuo viinitarhojen valkoisten muurien ylitse kiipeilevät poikaset —
repaleisissa ryysyissänsä, jotka eivät suinkaan näytä räätälin kädestä
lähteneiltä, — nuo pikku tytöt, joiden tukkaa äiti selvittelee talon
ovella, ne eivät ole niin valkoihoisia ja punaposkisia ja puhtaaksi
pestyjä kuin hollantilaiset lapset. Mutta tahtoisin sittenkin vielä
kerran nähdä noita tummasilmäisiä, ruskeita pörröpäitä ja viettää
loppuikäni keskellä tuota sekamelskaa, lämpöisessä ilmassa, huoletonna
elellen sukulaisteni ja kansani keskuudessa.

Vanhuksen poskille oli kohonnut puna hänen näin puhellessaan, ja hänen
tummissa silmissänsä ilmeni jälleen säihky, jonka vielä äskettäin olisi
luullut ainiaaksi sammuneen pohjan kylmän ilman ja pitkän palvelusajan
vaikutuksesta. Kun ei pappi eikä taiteilija heti vastannut hänen
keskeytettyään puheensa, jatkoi hän levollisemmin:

— Monseigneur Gloria lähtee nyt Italiaan, ja minä voin päästä hänen
kanssansa Roomaan hänen matkapalvelijanaan. Sieltä pääsen helposti
Neaappeliin, ja voin täydessä rauhassa ruveta elelemään säästöjeni
koroilla. Viidentenätoista päivänä lähtee tuleva isäntäni, ja
kahdentenatoista täytyy minun saapua Antwerpeniin hänen luoksensa.

Pappi ja taiteilija katsahtivat toisiinsa. Vilhelmi ei raskinut
kehottaa hovimestaria luopumaan tuumastaan, mutta Damianus rohkaisi
mielensä, laski kätensä vanhuksen olalle ja sanoi:

— Jos te jäätte tänne vielä muutamiksi viikoiksi, Belotti, niin
myöhemmin kyllä pääsette lepoon, ja silloin saatte myöskin nauttia
hyvän omantunnon rauhaa. Niille, jotka ovat uskollisia kuolemaan
saakka, luvataan elämän kruunu. Kun nämät raskaat ajat ovat menneet
ohitse, on helppo pitää huolta siitä, että vaikeuksitta pääsette
kotimaahanne. Päivällisaikaan minä palaan takaisin, Belotti. Jos
tarvitsette apuani, niin lähettäkää minulle sana: Ambrosio vanhus kyllä
löytää luokseni. Toivotan teille Jumalan siunausta ja samoin teillekin,
herra Vilhelmi, jos sallitte minun sitä tehdä.

Papin lähdettyä sanoi vanha palvelija huoaten:

— Kyllä hän vain sittenkin minut pakottaa noudattamaan tahtoansa.
Väärin hän käyttää vaikutusvaltaansa. En minä ole mikään pyhimys, ja
hän vaatii minua...

— Tekemään oikein! sanoi Vilhelmi vakuuttavasti.

— Mutta ette tiedä miltä tuntuu, kun pitää heittää mielestänsä pitkän,
vaivaloisen elämän kallein toivo aivan kuin toinen heittää luotansa
rikkinäiset kenkäräsynsä. Ja kenenkä tähden, sanokaa, kenen? Tunnetteko
te neitiäni? Voi herra, minä olen tässä talossa nähnyt monenmoista,
sellaistakin, jota te, nuori mies, ette voisi uskoa mahdolliseksikaan.
Te olette ihastunut nuoreen neitiin. Olenko oikeassa vai en?

— Te erehdytte, Belotti.

— Todellako? Teidän tähtenne iloitsen siitä, sillä te olette vaatimaton
taiteilija, mutta nuori neiti on Hoogstratenin sukua, — muuta minun ei
tarvitse sanoa. Tunnetteko te neidin isän?

— En, Belotti.

— Siinä se vasta on hurjapää! — Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan
nuoren neitimme vanhemmasta sisaresta?

— Onko Henriikalla vanhempi sisar?

— Kyllä, herra, ja kun häntä muistelen... Kuvailkaa mielessänne
neitimme, aivan Henriika neitimme, mutta kookkaampana, muhkeampana,
kauniimpana.

— Isabella! huudahti taiteilija. Ajatus, jonka keskustelu Henriikan
kanssa oli hänessä herättänyt, alkoi näyttää todenmukaiselta, ja siksi
hän tarttui hovimestarin käsivarteen niin kiivaasti ja niin äkkiä, että
tämä peräytyi, samalla kuin Vilhelmi jatkoi tulisesti:

— Mitä te tiedätte hänestä? Kertokaa minulle kaikki. Belotti, tehkää
hyvin!

Palvelija katsahti portaille päin ja jatkoi sitten päätään pudistellen:

— Varmaankin te erehdytte. Minun tietääkseni ei tässä talossa ole
koskaan ollut Isabellaa, mutta kernaasti täytän kumminkin pyyntönne.
Tulkaa takaisin illan suussa, mutta elkää vain odottako kuulevanne
mitään hupaista kertomusta.

Pimeän tullessa palasi taiteilija Hoogstratenin taloon. Odotushuone oli
tyhjä, mutta Belotti saapui pian.

Vanhus asetti valkean viereen pöydälle sievän tarjottimen, jolla
oli viiniastia ja pikari, ja annettuaan tietoja sairasten voinnista
hän tarjosi erityisen kohteliaalla tavalla Vilhelmille tuolin. Kun
taiteilija kysyi häneltä, miksi hän ei ollut tuonut itselleen pikaria,
vastasi hän:

— Minä juon vain vettä, mutta jos sallitte, niin istuudun.
Kamaripalvelija läksi pois ja minun on koko päivä täytynyt juosta
portaita ylös ja alas. Tuo on rasittanut vanhoja jalkojani, eikä meillä
ole suinkaan odotettavissa rauhallista yötä.

Yksi ainoa kynttilä valaisi kammiota, kun Belotti, joka oli vaipunut
syvälle nojatuoliinsa, avasi ristissä olevat kätensä ja alkoi kertoa
hitaasti:

— No niin, tänä aamuna puhuin Hoogstratenien luonnonlaadusta.
Yleensähän samojen vanhempien lapset kehittyvät hyvin erilaisiksi,
mutta teidän pienessä maassanne, jolla on oma kielensä ja paljon
muutakin omintakeista, on jokaisella vanhalla suvulla — sitä ette
voi kieltää — erityiset tuntomerkkinsä. Minä tiedän sen, sillä olen
elellyt monissa hollantilaisissa aatelistaloissa. Joka suvulla on
oma luonnonlaatunsa ja omat tapansa. Ja jos joku on — elkää panko
pahaksenne! — päästään hiukan vialla, niin hän harvoin on ainoa
laatuaan suvussaan. Minun emäntäni on enemmän ranskalaiseen äitiinsä.
Mutta minunhan piti puhua neitini veljentyttärestä, ja kertomukseni
alkaa käydä liian laveaksi.

— Ei loki, Belotti, ei suinkaan. Meillähän on kyllä aikaa, ja teidän
puheenne huvittaa minua; mutta sallikaa minun ensin kysyä erästä asiaa.

— Kas herra, kuinka poskenne hehkuvat! Oletteko ehkä tavannut Italiassa
häntä, josta me puhumme?

— Ehkä kyllä, Belotti.

— No sitten, — sitten! Ken hänet kerran on nähnyt, se ei häntä helposti
unohda. Mitä te aioitte kysyä?

— Mikä on hänen nimensä?

— Anna.

— Eikö myöskin Isabella?

— Ei, Annaksi häntä vain nimitettiin.

— Ja milloin hän läksi Hollannista?

— Odottakaapas — siitä on... Pääsiäisenä siitä oli neljä vuotta.

— Onko hän tumma- vai valkoverinen?

— Kuten sanoin, aivan Henriika neidin näköinen. Mutta voihan mikä
nainen tahansa olla tumma- tai valkoverinen. Luulen että pikemmin
pääsemme asiasta selville, jos sallitte _minun_ nyt tehdä kysymyksen.
Oliko tuolla naisella, jota tarkoitatte, suuri pyöreämäinen arpi
keskellä otsaa, juuri tukan rajalla?

— Jo riittää! huudahti Vilhelmi hypähtäen nopeasti seisoalleen. — Hän
oli lapsena lyönyt otsansa isänsä aseeseen.

— Päinvastoin, herra, junkkari van Hoogstratenin ase iski tämän tytärtä
otsaan. Kuinka kauhistuneelta te näytätte! Hyvä Jumala, minä olen kyllä
tässä talossa kummempaakin nähnyt. Mutta nyt on taas teidän vuoronne
vastata: Missä kotimaani kaupungissa te häntä tapasitte?

— Roomassa, missä hän eleli yksin ja käytti salanimeä. Isabellako —
hollantilainen tyttö! Tehkää hyvin, Belotti, ja jatkakaa kertomustanne.
Minä en suinkaan enää keskeytä teitä. Mitä oli pienokainen tehnyt, kun
hänen oma isänsä...

— Noista hurjista Hoogstrateneista on junkkari kaikkein hurjin.
Italiassa olette ehkä tavannut hänen tapaisiansa miehiä, tässä maassa·
ei hevillä löytäisi toista tuollaista hurjapäätä. Pahasisuiseksi ei
teidän kumminkaan pidä luulla häntä; mutta ei ole tarpeen muuta kuin
sana vain, joka ei ole hänelle mieleen, tai tyly katse, ja heti hän on
poissa suunniltaan; nyt seuraa teko, tekoa katumus. Mitä tulee hänen
tyttärensä arpeen, niin hän sai sen tällä tavoin: Hän oli vielä lapsi,
eikä hän tietysti olisi saanut kosketella ampuma-aseita, mutta hän teki
sen kumminkin milloin vain voi, ja kerran laukesi pistooli ja luoti
surmasi yhden paraita metsäkoiria. Junkkari kuuli pamauksen, ja kun hän
näki koiran pitkällään ja pistoolin pikku neidin jalkojen juuressa,
otti hän aseen maasta ja löi sen teräväsärmäisellä perällä...

— Lasta, omaa tytärtänsä! huudahti Vilhelmi kauhistuneena.

— Ihmisiä on monenlaisia, jatkoi Belotti. — Toiset — ja niihin te kai
kuulutte — punnitsevat asiat tarkoin ennenkuin puhuvat ja toimivat;
toiset taas tuumivat kauan, ja kun he ovat asioista selvillä, niin he
puhuvat pitkälti, mutta tekoihin he harvoin ryhtyvät. Mutta sitten
on vielä kolmatta lajia ihmisiä — ja niihin kuuluvat ennen muita
Hoogstratenit —, jotka vain antavat toisen teon seurata toista ja
jos joskus niitä punnitsevat, niin eivät ainakaan ennenkuin ne ovat
tehdyt. Jos he silloin huomaavat menetelleensä väärin, estää ylpeys
heitä sitä myöntämästä ja sovittamasta. Niin seuraa toinen onnettomuus
toista; mutta ei niitä kovin surra, ja viini ja korttipeli, turnajaiset
ja metsästykset auttavat ne unohtamaan. Velkoja on yllin kyllin,
mutta niistä saavat velkojat huolehtia, ja ne pojista, joille ei jää
perintötilaa, voivat kyllä päästä hoviin tai sotaväkeen, tytöiltä ei,
Jumalan kiitos, puutu luostareita, jos he tunnustavat meidän pyhää
uskoamme, ja molemmille toivotaan perintöjä rikkailta tädeiltä ja
muilta sukulaisilta, jotka kuolevat lapsettomina.

— Te kuvaatte räikein värein.

— Mutta todellisuuden mukaan, — ja junkkariin soveltuu tämä kaikki.
Poikia varten hänen ei tosin tarvinnut säilyttää tilaansa, sillä niitä
ei hänen puolisonsa ollut hänelle lahjoittanut. Tämän hän oli tavannut
hovissa Brysselissä, ja hän oli kotoisin Parmasta.

— Tunsitteko te hänet?

— Hän oli jo kuollut, ennenkuin minä tulin tähän taloon. Molemmat
neidit ovat saaneet varttua suuriksi ilman äidin hoitoa. Kuten
kuulitte, voi junkkari väliin pidellä heitä pahoin, mutta varmaankin
hän kumminkin heitä rakasti, eikä hän raskinut panna heitä
luostariin. Usein hän kyllä huomasi — ainakin hän sen empimättä
myönsi keskustellessaan emäntäni kanssa — että voi olla olemassa
sopivampia olopaikkoja nuorille aatelisneitosille kuin hänen
linnansa, jossa pidettiin aika menoa, ja niin hän vihdoin lähetti
vanhemman tyttärensä meille. Neitini ei muutoin lainkaan voinut
sietää nuoria tyttöjä läheisyydessään, mutta Anna neiti oli meidän
lähimpiä sukulaisiamme, ja minä tiedän että hän vapaaehtoisesti kutsui
lapsukaisen luoksensa. Muistan vielä selvään tuon kuusitoistavuotiaan
neitosen; suloisempaa olentoa, herra Vilhelmi, en ole nähnyt sitä
ennen enkä sen jälkeen — enkä myöskään vaihtelevampaa. Olen nähnyt
hänet taipuisana kuin flanderilainen sametti, mutta toisin ajoin hän
riehui ja raivosi kuin syysmyrskyt täällä teidän maassanne. Kaunoinen
oli hän aina kuin äskenpuhjennut ruusu, ja kun hänen äitinsä vanha
kamarineitsyt — hän oli kotoisin Luganosta — oli kasvattanut hänet,
ja pappi, joka oli ollut hänen opettajansa, oli kotoisin Piisasta ja
kuuluisa musiikkitaiteilija, niin neiti puhui minun äidinkieltäni
kuin toskanalainen lapsi ja oli hyvin perehtynyt säveltaiteeseen.
Te olette kai itse kuullut hänen laulavan ja soittavan harppua tai
luuttua, mutta voin vielä mainita, että kaikilla Hoogstratenin suvun
naisilla, lukuunottamatta minun emäntääni, on erityinen taipumus
teidän taiteeseenne. Me asuimme kesällä tuossa kauniissa maatalossa,
jonka teidän ystävänne ennen piirityksen alkua repivät maahan, —
ilman laillista oikeutta, minun nähdäkseni. — Usein toivat ratsut
meille muhkeita vieraita. Talomme oli vieraanvarainen, ja missä on
tarjolla hyvä ateria ja nähtävänä niin ihana neitonen kuin meillä,
sieltä ei puutu ritareita. Näiden joukossa oli myöskin eräs hyvin
ylhäinen, keski-ikäinen herra, markiisi d'Avennes, jota neitini
nimenomaan oli pyytänyt käymään luonansa. Niin kohteliaasti kuin häntä
emme olleet vastaanottaneet ruhtinaitakaan. Sehän oli luonnollista,
sillä hänen äitinsä oli emäntäni sukulaisia. Neitini on nimittäin
äitinsä puolelta normandialaista syntyperää. Markiisi d'Avennes oli
tosin hieno seuramies, mutta olennoltaan pikemmin siro kuin miehekäs.
Kohta hän oli silmittömästi rakastunut Anna neitiin ja kosikin häntä.
Emäntääni tuuma miellytti, ja junkkari ilmoitti lyhyesti tyttärellensä,
että tämän oli suostuminen, — eikä hän pidä vastustelemisista. Eipä
muillakaan ritareilla ole tapana liioin tiedustella tyttäriensä
mieltä, kun ilmaantuu sopiva kosija. Näin tuli siis Anna neidistä
markiisin morsian, mutta emäntäni selitti tarmokkaasti, että hänen
veljentyttärensä oli liian nuori mennäksensä naimisiin. Hän taivutti
junkkarin, jota hän siihen aikaan piti yhtä tiukalla ohjissa kuin
kengittäjä varsaa, määräämään häät pidettäviksi vasta pääsiäisen
aikoina. Talvella piti myötäjäiset valmistettaman. Markiisille
asetettiin ehdoksi, että hänen pitäisi odottaa vielä puoli vuotta.
Sormus sormessa hän palasi takaisin Ranskaan. Morsian ei vuodattanut
kyyneltäkään hänen lähtönsä takia, ja heti sulhasen lähdettyä hän
heitti sormuksen koristelippaaseen kamarineitsyen nähden, joka kertoi
sen minulle. Hän ei uskaltanut vastustaa isäänsä, mutta tädillensä
hän sanoi suoraan, mitä ajatteli markiisista, ja tämä salli hänen
sen tehdä vaikka olikin suosinut ranskalaisen kosintaa. Aikaisemmin
olivat emäntäni ja nuori neiti usein otelleet kiivaasti, ja vaikka
neidilläni kyllä olikin syytä soukentaa tuon kesyttömän haukan
siipiä ja opettaa mikä on aatelisnaiselle sopivaa, niin antoivat
Anna neidillekin valittamisen aihetta tädin monenmoiset vaatimukset,
jotka veivät häneltä kaiken elämänilon. Olen pahoillani siitä, herra,
että järkytän nuoruuden kokemattomuuteen perustuvaa luottamustanne
ihmisiin, mutta joka silmät avoinna on elänyt vanhaksi, se on myöskin
nähnyt ihmisiä, joille tuottaa iloa, joiden täytyy saada loukata muita
ihmisiä. Kumminkin olen samalla lohdutuksekseni aina huomannut, ettei
kukaan ole paha vain ollakseen paha, niin, olenpa usein huomannut, että
pahimmatkin taipumukset — kuinkas sen sanoisin? — että pahimmatkin
taipumukset vain johtuvat vastakohtiensa eli mitä ihanimpien hyveiden
rajattomuudesta, joiden hyveiden irvikuvia ne ovat. Ihailtavasta
kunniantunnosta olen nähnyt kehittyvän kavalaa kateutta, ripeästä
toimeliaisuudesta paheksuttavaa ahneutta, hellästä rakkaudesta kiivasta
vihaa. Emäntäni oli nuorena ollessaan rakastanut uskollisesti ja
hartaasti, mutta hänet petettiin kurjalla tavalla, ja nyt valtasi hänen
mielensä viha, ei ainoastaan määrättyä henkilöä, vaan koko elämää
kohtaan, ja tuon jalon uskollisuuden sijan anasti nyt pahansuopa
itsepintaisuus. Te käsitätte mitä tarkoitan ja mistä tuo kaikki on
johtunut, jos tahdotte edelleen kuunnella kertomustani.

Kun tuli talvi, sain minä toimekseni matkustaa Brysseliin laittaakseni
siellä uuden, muhkean talouden kuntoon. Pian tulivat neidit sinne
jälkeeni. Siitä on nyt neljä vuotta. Siihen aikaan Alba herttua
piti kuninkaan sijaisena asuntoa Brysselissä. Hän piti emäntääni
suuressa arvossa, kunnioittipa hän meitä kahdesti käynnilläänkin.
Hänen ylhäiset upseerinsa kävivät myöskin usein talossamme. Näiden
joukossa oli myöskin don Luis d'Avila, joka oli vanhaa aatelissukua
ja herttuan suosikkeja. Hänkään ei ollut enää aivan nuori, enemmän
kuin markiisikaan, mutta hän oli ihan toisenlainen: kookas mies, kuin
teräksestä taottu, voittamaton kortinlyöjä ja miekkailija ja mitä pahin
äkäpussi. Mutta hänen tulisissa silmissään ja ihanassa laulussaan oli
kumminkin jokin salaperäinen voima, joka hurmasi naisia. Palvelijain
huoneessa kerrottiin lukemattomista seikkailuista, joista hän muka
oli suoriutunut, ja puolet niistä olivatkin tosia, sen olen myöhemmin
saanut varmasti tietää. Jos te luulette, että tämä sydänten valloittaja
oli noiden iloisten, kiharatukkaisten onnettaren suosikkien kaltainen,
joita vastaan neitoset kiiruhtavat tarjotakseen heille rakkauttaan,
niin te erehdytte, sillä don Luis oli vakava, kalpeaposkinen,
lyhyttukkainen mies, joka aina käytti tummaa pukua, vieläpä miekankin
kahvassa jotakin tummaa metallia kullan ja hopean asemasta. Pikemmin
hän muistutti kuolemaa kuin kukoistavaa rakkautta. Ehkäpä olikin juuri
siksi niin vaikea häntä vastustaa, sillä kuolemaa vartenhan me kaikki
synnymme, eikä yksikään kosija ole niin varma voitostaan kuin hän.

Alussa emäntäni ei juuri suosinut häntä, mutta asiat muuttuivat, ja
uudenvuoden aikoina hän jo tuli niihinkin iltamiin, joihin kuului vain
lähimpiä tuttuja. Hän tuli aina kun häntä kutsuttiin, mutta nuorelle
neidille hän ei suonut sanaa, ei katsetta, tuskin tervehdystäkään.
Ainoastaan silloin kuin neiti suostui laulamaan, meni hän läheisyyteen
ja huomautti hänelle tulisin sanoin esityksen virheitä. Usein hän
itsekin lauloi, ja silloin hän tavallisesti valitsi samat laulut, jotka
neiti oli laulanut, ikäänkuin näyttääkseen etevämmyyttään.

Tällä kannalla pysyivät asiat karnavaaliin saakka. Laskiaistiistaina
piti emäntäni suurenpuoleiset pidot, ja kun minä olin ohjaamassa
palvelijoita, joiden piti tarjota ruokia, ja silloin seisoin Anna
neidin ja d'Avilan takana — emännälläni oli jo kauan ollut tapana
määrätä tälle paikka veljentyttärensä vieressä — silloin huomasin,
että heidän kätensä pöydän alla sulkeutuivat toisiinsa pitkäksi aikaa.
Sydäntäni ahdisti niin, että töin tuskin voin pysyä tarkkaavaisena,
vaikka se tuona iltana oli niin tuiki tarpeellista, ja kun minut
seuraavana aamuna kutsuttiin vanhan neidin luo tiliä tekemään, katsoin
velvollisuudekseni nöyrästi huomauttaa häntä siitä, että Anna neitiä
ei näyttänyt loukkaavan don Luis d'Avilan kosiskeleminen, vaikka
olikin toisen morsian. Hän salli minun puhua suuni puhtaaksi, mutta
kun uskalsin mainita, mitä espanjalaisesta kerrottiin, niin hän
kiivastui ja käski minut ulos. Uskollinen palvelija näkee ja kuulee
usein paljoa enemmän kuin isäntäväki luulee, ja siihen aikaan sain
kuulla monenmoista emäntäni kasvatussisarelta, joka ei enää ole elossa;
Susanna tiesi kaikki mikä koski emäntääni.

Ranskassa oleskelevalla sulholla ei näyttänyt olevan hyvää
odotettavissa, sillä kun vanha neiti puhui hänestä, nauroi hän
omituisella tavallaan, — tavalla, josta tiesimme ettei se ennustanut
hyvää; mutta hän kirjoitti kumminkin usein markiisille ja hänen
äidillensä ja usein tuli tännekin kirjeitä Rochebrunista. Mutta
samoihin aikoihin oli neidilläni usein salaisia keskusteluja d'Avilan
kanssa.

Paastonaikana tuli junkkarin lähetti ilmoittamaan, että junkkari
saapuisi pääsiäispäivänä Haarlemista ja markiisi Rochebrunin linnasta
Brysseliin, ja kiirastuorstaina minä sain toimekseni koristaa kappelin
kukkasilla, tilata kyytihevoset ja ryhtyä muihin valmistuksiin.
Pitkänäperjantaina, Herramme ristiinnaulitsemispäivänä, — soisin
kertovani valheita —, pitkänäperjantaina puettiin nuori neiti varhain
aamulla morsiuspukuun, don Luis saapui mustiin puettuna, ylpeänä ja
synkkänä kuten aina, ja kynttiläin valossa vihittiin, ennen auringon
nousua, tuona kylmän koleana aamuna — minusta on kuin se olisi ollut
vasta eilen — toisiinsa kastilialainen ja Anna neiti. Todistajina
ei ollut muita kuin emäntäni, eräs espanjalainen upseeri ja minä.
Kello seitsemän tienoissa saapuivat vaunut, ja kun tavarat oli
niihin asetettu, antoi don Luis minulle lippaan, joka oli pantava
vaununlaatikkoon. Se oli raskas ja minä tunsin sen varsin hyvin,
— emännälläni oli tapana pitää siinä kultarahaa. Pääsiäispäivänä
tiedettiin koko kaupungissa, että don Luis d'Avila oli ryöstänyt
kauniin Anna van Hoogstratenin ja surmannut hänen sulhasensa
kaksintaistelussa Halin luona Brysseliin vievällä tiellä, aamulla
kiirastuorstaina, — siis tuskin vuorokautta ennen häitä.

Kuinka raivostunut junkkari van Hoogstraten oli meille saapuessaan,
sitä en koskaan unohda. Neitini ei tullut näkyviin, vaan sanoi olevansa
sairas, mutta hän oli niin terve kuin viime vuosina yleensä on voinut
olla.

— Käsitättekö syyn emäntänne eriskummaiseen menettelyyn? kysyi Vilhelmi.

— Kyllä, herra; on selvää mitkä vaikuttimet häntä johtivat. Mutta
alkaa olla myöhäistä ja minun täytyy kiiruhtaa. Yksityiskohdista en
muutoin tiedäkään paljoa, sillä olin itse vielä lapsi, kun nuo seikat
tapahtuivat. Mutta Susanna on puhunut minulle monenmoista, josta
ansaitsisi kertoa. Emäntäni äiti oli Chevraux'in sukua, ja hänen
sisarensa luona, joka talvisin asui Pariisissa, vietti neitini parhaan
nuoruudenaikansa. Tämä oli korkeastiautuaan Frans kuninkaan aikana,
ja te kai tiedätte, että tuo mahtava ruhtinas myöskin oli naisten
liehakoitsija ja uhkea ritari, josta sanottiin, että hän oli murtanut
yhtä monta sydäntä kuin keihästä. Neitini, joka siihen aikaan vielä
oli kaunis, kuului hovinaisiin, ja kuningas Frans oli hänelle erittäin
suosiollinen. Mutta neiti säilytti kunniansa, sillä hän oli varsin
nuorena valinnut ritarikseen keikarimaisen markiisi d’Avennes'in,
johon hän oli kiintynyt uskollisella rakkaudella ja jonka tähden sai
itkeä monet yöt. Sillä palvelija oli herraansa, ja markiisi kantoi
tosin viisi vuotta neitini värejä ja oli hänen nöyrin palvelijansa,
mutta siitä huolimatta hänen katseensa ja tunteensa harhailivat
puolelle ja toiselle. Mutta kumminkin pysyi tuo liitto voimassa, ja
kuudennen vuoden alkaessa kehottivat neidin sukulaiset markiisia
päättämään pilan ja ajattelemaan häitä. Neiti alkoi valmistella
myötäjäisiään, ja Susanna tiesi kertoa, kuinka hän neuvotteli markiisin
kanssa pitäisikö maatilat ja linnat, jotka hänellä oli Hollannissa,
vai koettaisiko saada ne myydyksi. Mutta häistä ei vain sittenkään
tullut mitään, sillä markiisin täytyi seurata sotajoukkoa Italiaan,
ja morsian oli alituisessa tuskassa hänen tähtensä, sillä silloin
kävi ranskalaisten huonosti minun kotimaassani, ja usein sai hän
kuukausimääriä odotella tietoja. Vihdoin palasi markiisi kotiin,
ja nyt hän kohtasi Chevraux'in talossa emäntäni serkun, joka oli
pienestä tytöstä kasvanut viehättäväksi neitoseksi. Lopun voitte
arvata. Hortense nuppunen miellytti markiisia enemmän kuin tuo
viidenkolmattavuotias hollantilainen kukkanen. Chevraux'it olivat
ylhäistä sukua, mutta velkaantuneita, ja kosija oli ollessaan Italiassa
sotaa käymässä perinyt setänsä suuret tilukset, eikä hänen tarvinnut
suotta kosiskella. Neitini palasi Hollantiin. Hänen isänsä vaati
markiisin kaksintaisteluun, mutta se päättyi ilman verenvuodatusta, ja
herra d'Avennes eli onnellisessa avioliitossa Hortense de Chevraux'in
kanssa. Heidän poikansa oli Anna neidin onneton sulhanen. Käsitättekö
nyt asian, herra Vilhelmi? Puolen ikäänsä hautoi emäntäni tuota
vanhaa vihaansa; sen tyydyttämiseksi uhrasi hän oman sukulaisensa
tuolle tappelijalle d'Avilalle, mutta saihan hän kostaa vuosikautiset
kärsimyksensä vihaamalleen naiselle, kun surmautti tämän ainoan pojan.

Taiteilija puristi kokoon nenäliinan, jolla oli pyyhkinyt otsaansa, ja
kysyi koleasti:

— Mitä muuta tiedätte Annasta?

— En juuri paljoa, vastasi Belotti. — Junkkari hylkäsi hänet ja
nimittää Henriikaa ainoaksi tyttäreksensä. Ketä isän kirous vainoaa, se
ei saavuta onnea, eikä hän varmaankaan ole sitä saavuttanutkaan. Olen
kuullut, että don Luis olisi alennettu vänrikiksi jonkun ruman kepposen
takia, ja miten lieneekään käynyt hänen kurjan, ihanan puolisonsa.
Neitini lähetti hänelle herra Lamperin välityksellä väliin Florensin
kautta rahoja Italiaan, mutta en ole kuullut siitä mitään enää moneen
kuukauteen.

— Sallikaa minun tehdä vielä yksi kysymys, Belotti, sanoi Vilhelmi. —
Mikä sai junkkarin uskomaan Henriikan emäntänne huostaan, vaikka hän
näki kuinka hänen vanhemman tyttärensä kävi tässä talossa?

— Raha, — tuo kurja raha! Voidaksensa säilyttää linnansa ja
perintötilansa hän luovutti tyttärensä. Niinkuin ratsusta hierottiin
neidistä kauppaa, eikä junkkari vähästä suostunut häntä tänne
lähettämään. Juokaa, herra, te olette kurjan näköinen.

— Ei se ole vaarallista, vastasi Vilhelmi, — raitis ilma on minua
virkistävä. Kiitoksia kertomuksestanne, Belotti.



Kolmastoista luku.


Pormestari der Werffin rouva tarkasteli iltapäivällä toukokuun
kuudentenatoista päivänä kaappejaan ja laatikoitaan. Pormestari oli nyt
raatihuoneella, mutta hän oli ilmoittanut että prinssin komisario herra
Diederik van Bronkhorst, molemmat Nordwykin herrat, kaupunginsihteeri
van Hout ja muutamia muita kaupungin etevimpiä miehiä ja vapauden
ystäviä illempana saapuisi hänen luoksensa neuvotteluun. Marian piti
herrojen kestitsemiseksi toimittaa hyvä illallinen, viiniä ynnä muuta
mitä tarvittiin.

Tämä pyyntö virkistytti ja ilahdutti nuorta rouvaa. Hänestä oli
hauskaa, että hänkin toki kerran saisi esiintyä emäntänä siihen tapaan
kuin hänen kotonansa käsitettiin emännän tehtävät. Pitkiin aikoihin ei
hän ollut saanut kuunnella vakavaa, asiallista keskustelua. Tuttavista
ei tosin suinkaan ollut puutetta, sillä talon naissukulaiset ja vanhat
ystävät, jotka tulivat tervehtimään häntä ja Barbaraa, pyytelivät
häntä kyllä käymään heidän luonansa. Näistä olivat monetkin hänelle
ystävällisiä, ja hän piti heitä arvossa, koska he olivat kelpo
ihmisiä, mutta ei yksikään heistä ollut hänen hengenheimolaisiaan.
Ja vaikkei hänen elämässään suinkaan ollut liiaksi vaihtelua,
niin hän kumminkin suorastaan pelkäsi noiden vierasten tuloa, ja
heidän läsnäolonsa tuntui hänestä kärsimykseltä, joka ei ollut
kartettavissa. Nuo arvokkaat rouvat olivat kaikki tyyni syntyään
paljoa aikaisemmilta vuosikymmeniltä kuin hän, ja kun he istuivat
kehräten, kutoen sukkaa tai verkkoa ja nauttiessaan leivoksia ja
hedelmäsosetta ynnä maustettua viiniä keskustelivat piiritystilan
tuottamista vaikeuksista, lastenhoidosta ja palvelijoistaan, vaatteiden
pesusta ja saippuankeitosta, kun he ankarin sanoin arvostelivat noita
käsittämättömiä ja paheksuttavia tekoja, joita toiset naiset olivat
tehneet tai aikoivat tehdä, — silloin alkoi Marian sydäntä ahdistaa, ja
hänen hiljainen kammionsa kuvastui hänen mieleensä rauhallisen ihanana
pakopaikkana.

Ainoastaan silloin hänkin vilkastui, kun tuli puheeksi maan hätä ja
pyhä velvollisuus kestää vielä toistamiseenkin millaista ahdinkoa
tahansa vapauden hyväksi, ja kernaasti hän silloin kuunteli noiden
tarmokasten naisten keskusteluja, joista voi huomata, että he
todella tarkoittivat mitä puhuivat. Mutta kun turhaa lörpöttelyä
kesti tuntimääriä, tuotti se hänelle suorastaan tuskaa. Mutta hän ei
tohtinut mennä pois, vaan hänen täytyi kestää siksi kunnes viimeinenkin
tädeistä oli lähtenyt talosta. Muutaman kerran oli hän näet
uskaltanut poistua ennen heidän lähtöänsä, vaan silloin oli Barbara
ystävällisesti varoittanut häntä, kertoen että hänellä oli ollut
täysi työ puolustaessaan Mariaa, — häntä kun oli katsottu ylpeäksi ja
epäkohteliaaksi.

— Tuollainen lörpöttely, tuumaili Barbara, — tuottaa huvia ja vahvistaa
mieltä, ja ken lähtee pois tätien joukosta heidän vielä koolla
ollessansa, sen korvat kyllä pian alkavat soida.

_Yksi_ leideniläinen nainen kumminkin suuresti miellytti Mariaa.
Tämä oli kaupunginsihteeri van Houtin vaimo, mutta hän kävi harvoin
vierailemassa, sillä vaikka hän näytti hennolta ja hienolta, täytyi
hänen kumminkin hyöriä aamusta varhain myöhään iltaan hoitaessaan
lapsiansa ja talouttansa, jonka suhteen täytyi olla tuiki säästäväinen.

Maria oli reippaammalla mielellä ja iloisempi kuin moneen päivään,
kun hän nyt tarkasteli astiahyllyjä ja hopeakaappia. Valkoisilla,
pitsireunaisilla liinoilla kiilsivät ja hohtivat tuolla talon parhaat
pöytäkalut, joilla ei näkynyt tomuhiukkaakaan. Maria valitsi mitä
tarvitsi, mutta monet noista tina-, lasi- ja kiviastioista eivät häntä
miellyttäneet, sillä ne eivät oikein sopineet yhteen, niitä oli ostettu
vähän kerrallaan, ja olipa eräissä kuhmujakin ja vammoja.

Kun äiti valmisteli Marian myötäjäisiä, oli Pietari pyytänyt, että
huonon ajan takia säästettäisiin rahaa eikä ostettaisi mitään
tarpeetonta. Hänen talossansa oli yllin kyllin kaikenlaisia
talouskaluja, ja hänestä olisi ollut väärin ostaa lautastakaan lisäksi.
Tottahan olikin, ettei mitään puuttunut hyllyiltä ja kaapeista, mutta
Maria ei ollut itse valinnut eikä tuonut muassaan noita kapineita:
olivathan ne hänen, mutta eivät ne kumminkaan oikein tuntuneet hänen
omiltaan, ja pahinta oli, ettei häntä, joka oli tottunut näkemään
kauniimpia kaluja, voineet miellyttää kiillottomat, naarmuiset
tinalautaset eikä tuopit, kupit ja kannut, joissa oli koreita,
karkeatekoisia maalauksia. Noista jykevistä lasikaluista hän ei
myöskään pitänyt, ja kun hän niitä tarkasteli ja otti esille mitä
tarvitsi, muistuivat hänen mieleensä hänen vastanaidut ystävättärensä,
jotka olivat näytelleet hänelle uusia, hohtavia talouskalujansa niin
ylpeillen ja tyytyväisinä kuin olisivat työllä ja vaivalla itse
laatineet joka kapineen. Mutta voihan näilläkin astioilla, joita oli
käytettävänä, kattaa pöydän niin, että se näyttäisi miellyttävältä ja
somalta.

Aamupäivällä Maria oli Adrianin kanssa noutanut kukkasia
kaupunginmuurin viereisestä puutarhasta, ja kaupungin ulkopuolella
olevalta niityltä hän oli poiminut hienoja heiniä. Aistikkaasti
järjesteli hän nyt nuo keväimen tuotteet maljakkoihin, asetellen
joukkoon riikinkukonhöyheniä, ja hän iloitsi huomatessaan, kuinka
sieviltä kaikkein kömpelöimmätkin astiat alkoivat näyttää, kun hän
oli kietonut köynnöksiä niiden ympärille. Ihmetellen katseli Adrian
hänen toimiansa. Tuskin häntä enää olisi kummastuttanut, jos äidin
kätöset olisivat muuttaneet tuon pimeän ruokahuoneenkin hohtavaksi
kristallisaliksi.

Kun pöytä oli katettu, tuli Pietari hetkeksi kotiin. Hän aikoi vielä
ennen vieraiden tuloa ratsastaa kapteeni Allertsin, Janus Dousan ja
muutamien muiden herrojen kanssa Valkenburgiin tarkastamaan valleja.
Kulkiessaan ruokasalin lävitse hän tervehti vaimoaan kädenliikkeellä ja
sanoi vilkaisten ruokapöytään:

— Nuo koristeet eivät olisi olleet tarpeellisia ja kukat vieläkin
vähemmän. Me kokoonnumme pitääksemme vakavaa neuvottelua, ja sinä olet
kattanut pöydän kuin häitä varten.

Huomatessaan että Maria loi katseensa maahan, lisäsi hän huoneesta
poistuessaan ystävällisesti:

— Mutta sama minusta, olkoon se vain noin.

Epäröiden katseli Maria laitelmiaan. Hänen mielensä alkoi jälleen
katkeroittua, ja uhkamielisesti ojensi hän jo kätensä tarttuakseen
maljakkoon, joka oli koristeltu erityisen huolellisesti, kun Adrian
huudahti hartaasti rukoilevalla äänellä, katsoen häneen suurilla
silmillänsä:

— Elkää, äiti, sitä ette saa tehdä, sehän on niin kovin muhkea ja
kaunis.

Maria hymyili, silitteli pojan kiharoita, otti maljasta kaksi leivosta
ja antoi ne hänelle lausuen:

— Toinen on sinulle, toinen Liisalle. Jääkööt kukkamme paikoilleen.

Adrian kiiruhti pois makeine lahjoineen, mutta Maria tarkasti vielä
kerran pöytää miettien mielessään:

"Pietari ei välitä muusta kuin siitä, mitä ilman ei voi tulla toimeen;
mutta onhan tarpeen muutakin, muutoinhan Jumala olisi luonut kaikki
linnut harmaiksi."

Autettuaan Barbaraa keittiössä hän meni kamariinsa. Siellä hän järjesti
tukkansa, pani kaulaansa äskenjähmitetyn röyhelön ja edessäpäin
olevaan kaarteeseen huolellisesti laskostetun pitsin, mutta piti
yllään arkipukunsa, sillä eihän hänen puolisonsa tahtonut että tästä
kokouksesta muodostuisi mitkään juhlapidot.

Juuri kun Maria oli kiinnittänyt tukkaansa viimeisen kultaneulan ja
mietti, kummalleko olisi ruokapöydässä suotava kunniasija, komisario
van Bronkhorstilleko, prinssin edustajalle, vai Nordwykin arvokkaalle
vanhalle herralle, kolkutti Kerttu ovea ja ilmoitti, että tohtori
Bontius oli tahtonut tavata pormestaria ylen tärkeän asian takia. Hän
oli sanonut, että pormestari ei ollut kotona, mutta lääkäri ei ollut
lähtenyt pois, vaan oli pyytänyt saada puhua rouvan kanssa.

Maria läksi heti Pietarin huoneeseen. Lääkärillä näytti olevan kiire.
Hän tervehti vain kohottamalla kultanuppista pitkää keppiään suippoa
mustaa hattua kohden, jota hän ei ottanut päästään sairasvuoteenkaan
ääressä, ja kysyi nopeasti ja lyhyesti:

— Milloin Pietari herra tulee koliin?

— Tunnin perästä, vastasi Maria, — mutta istukaa toki, tohtori!

— Toiste. En voi odottaa miestänne. Voittehan seurata minua ilman hänen
suostumustansakin.

— Miksikä en, mutta me odotamme vieraita.

— Sehän on totta. Kun ehdin, tulen minäkin. Herrat tulevat kyllä
toimeen ilman minuakin; tahtoisin nimittäin viedä teidät erään sairaan
luo, joka tarvitsee teitä.

— Enhän minä edes tiedä, kenestä te puhutte.

— Ettekö? Kärsivästä, se tietohan riittänee ensi aluksi.

— Ja te luulette että minä voisin...

— Te voitte hyödyttää paljoa enemmän kuin luulettekaan. Barbara emännöi
keittiössä ja sanon vielä kerran: teitä tarvitaan avuksi sairaalle.

— Mutta, herra tohtori...

— Minun täytyy pyytää teitä päättämään nopeasti, sillä minulla on
kiire. Tahdotteko siis auttaa vai ettekö?

Ruokasalin ovi oli auki. Maria silmäili vielä kerran katettua pöytää,
ja hänen mieleensä kuvastui kaikki tuo huvi, mitä oli toivonut tästä
illasta. Mutta kun lääkäri yritti lähteä, pidätti hän häntä sanoen:

— Minä tulen.

Maria tunsi ennestään tuon karkeapintaisen mutta avuliaan kunnon miehen
käytöstavan. Vastausta odottamatta nouti hän liinansa ja meni hänen
edellänsä portaita alas. Kun he menivät keittiön ohitse, huusi Bontius
Barbara rouvalle:

— Sanokaa Pietari herralle, että minä vein hänen rouvansa Nobelkadulle
Hoogstratenin sairaan neidin tykö.

Maria voi tuskin seurata nopeasti astelevaa tohtoria, ja hänen
oli vaikea ymmärtää, kun tämä puolinaisin lausein kertoi, että
Hoogstratenit — koko tuo espanjalaisjoukkue — olivat lähteneet
kaupungista, että vanha neiti oli kuollut ja palvelijat lähteneet
talosta, peläten ruttoa, joka ei lainkaan ollut kysymyksessä, ja
että Henriika siten oli jätetty yksin. Hänellä oli ollut kova
kuumetauti, mutta muutamia päiviä hän jo oli ollut paranemaan päin.
— Onnettomuus näyttää asettuneen vieraaksi tuohon taloon, tuumaili
lääkäri. — Vanhalle neidille teki kuolema palveluksen, noutaessaan
hänet. Ranskalainen kamarineitsyt, heikko höytäle, koetti parastansa,
mutta sairastui valvottuansa muutamia öitä, ja hänet olisi viety
Katariinansairaalaan, mutta sitä ei sallinut italialainen hovimestari
— kunnon mies muuten —, vaan antoi viedä hänet erään katoolisen
pesijättären tykö. Itse meni hän mukaan pitämään hänestä huolta.
Nuorta neitiä hoitamaan ei tuohon autioon taloon oli jäänyt ketään
muuta kuin sisar Gonzaga, hyväntahtoinen nunna, yksi noista kolmesta,
joiden sallittiin jäädä asumaan tuohon teidän lähellänne olevaan
vanhaan luostariin, mutta kaiken muun onnettomuuden lisäksi tuo
oiva hoitajatar poltti tänä aamuna sormensa kylpyä valmistaessaan.
Katoolinen sielunpaimen on pysynyt terveenä ja toiminut väsymättömästi,
mutta eihän hän voi meitä auttaa hoitamaan tuota nuorta potilasta. Te
kai aavistatte, mitä varten otin teidät mukaani. Eihän teidän tarvitse
ettekä voikaan jäädä pitemmäksi aikaa hoitamaan tuota vierasta neitiä,
mutta ettei hänen sittenkin vielä lopuksi kävisi huonosti, täytyy hänen
saada nähdä kasvot, jotka häntä miellyttävät ja juuri sellaiset on hyvä
Jumala suonut teille. Menkää tervehtimään sairasta, puhelkaa hänen
kanssansa, ja ellen ole erehtynyt teidän suhteenne... Mutta nythän jo
olemmekin perillä.

Hoogstratenin talon hämärässä ulkoeteisessä tuntui voimakas myskin
haju. Tohtori Bontius oli heti lähettänyt raatihuoneelle sanan vanhan
neidin kuolemasta; nyt kulki aseellinen vartija ulkoeteisessä edes
takaisin, ja tämä ilmoitti lääkärille, että kaupunginsihteeri van Hout
juuri oli ollut siellä seuralaisinensa ja lukinnut ovet, varustaen ne
sinetillä.

Porraskäytävässä laski Maria pelästyneenä kätensä seuralaisensa
käsivarrelle. Yläkerroksessa, johon he juuri nousivat, näki hän
nimittäin puolipimeässä eräästä avonaisesta ovesta omituisen olennon,
joka liikkui oudosti puolelle ja toiselle, ylös ja alas, eikä Marian
ääni kuulunut ylen levolliselta, kun hän kysyi, viitaten sormellaan
sivullepäin:

— Mikä tuo on?

Tohtori pysähtyi myöskin samalla kuin Maria, ja huomatessaan
kummallisen ilmiön, jota Maria osotti, hän peräytyi hieman. Mutta
tuo tyyni mies huomasi pian, mikä kummitus oikeastaan oli, ja astuen
eteenpäin Marian edellä hän huusi hymyillen:

— Mitä ihmettä te siellä puuhailette, isä Damianus?

— Minä pesen lattiata, vastasi puhuteltu tyynesti.

— No sitä vailla, huudahti lääkäri tyytymätönnä. — Olette toki liian
hyvä toimittaaksenne palvelijan tehtäviä, herra Damianus, varsinkin
kun tässä talossa on yllin kyllin rahaa, jolla ei ole omistajaa, ja me
voimme huomenna saada niin monta lattian pesijää kuin ikinä tahdomme.

— Mutta tänään emme, herra tohtori, ja neiti ei tahdo millään ehdolla
enää jäädä tuohon huoneeseen. Te itse määräsitte että hänen pitää
nukkua, ja sisar Gonzaga sanoo, ettei hän voi ummistaakaan silmiänsä
niin kauan kuin ruumis on viereisessä huoneessa.

— Oikeudenpalvelijain olisi pitänyt kantaa hänet vuoteessansa vanhan
neidin kauniiseen asuinhuoneeseen.

— Se lukittiin sinetillä ja samoin kävi tässä kerroksessa olevien
vierashuoneidenkin. Neuvoston lähetit olivat kohteliaita ja koettivat
myöskin hankkia pesijättäriä, mutta vaimo raukat pelkäävät kovin ruttoa.

— Tuollaiset huhut leviävät rikkaruohon tavoin, huudahti tohtori. —
Ei kukaan katso olevansa syypää niiden leviämiseen, mutta ken kykenee
tekemään niistä lopun, kun ne kerran ovat olemassa?

— Ette te enkä minä, vastasi pappi. — Neiti piti tuotaman tähän
huoneeseen, mutta täällä näytti kovin siivottomalta, ja siksi olen minä
täällä puhdistellut. Tästä oli hyötyä sairaalle, ja minulle ei liike
ollut haitaksi.

Näin sanoen pappi nousi seisoalleen ja sanoi huomattuaan Marian:

— Te tuotte uuden hoitajattaren. Se on oikein. Minun ei tarvitse kehua
sisar Gonzagaa, sillä te tunnette hänet, mutta siitä olen varma, ettei
Henriika neiti tule kauan kärsimään häntä läheisyydessään, ja minä
puolestani jätän tämän talon heti kun maahanpanijaiset ovat ohitse.

— Te olette tehnyt tehtävänne. Mutta mitä tarkoitatte tuolla mitä
sanoitte sisar Gonzagasta? huudahti lääkäri tyytymätönnä. — Minä pidän
kumminkin vanhasta Gonzagasta palaneine käsivarsinensa enemmän kuin...
Mitähän nyt taas lienee tapahtunut!

Pappi tuli häntä lähemmäksi ja virkkoi vilkaisten Mariaan:

— Hän puhuu nenäänsä, ja neiti sanoi, että häntä kiusasi kuulla hänen
puhuvan; siksi en tahtoisi laskea häntä hänen luoksensa.

Tohtori Bontius mietti hetkisen ja sanoi sitten:

— On silmiä, jotka eivät siedä kirkasta valoa, voihan siis olla
mahdollista että on ääniä, jotka ylen kiihottuneesta kuuloaistista
tuntuvat sietämättömiltä. Hyvä rouva, te olette saanut odottaa kauan;
tehkää hyvin ja seuratkaa minua.

Oli jo pimeä. Sairaan huoneessa oli laskettu uutimet akkunain eteen ja
varjostimen peittämä lamppu loi vain himmeätä valoa.

Lääkäri lähestyi vuodetta, koetti Henriikan valtasuonta, valmisti
häntä hiljaisin sanoin vastaanottamaan vierasta ja otti sitten lampun,
katsoakseen miltä sairas näytti.

Maria näki nyt kalpeat, säännölliset kasvot ja tummat silmät, jotka
loistonsa ja suuruutensa takia muodostivat omituisen vastakohdan
sairaan laihoille, velttopiirteisille poskille.

Kun Gonzaga oli asettanut lampun paikoilleen, sanoi lääkäri:

— Kaikki käy hyvin! Menkää nyt, sisar, nukkumaan, ja muuttakaa kääreitä
käsivarrellenne. — Sitten viittasi hän pormestarin rouvaa tulemaan
lähemmäksi.

Henriikan kasvot tekivät Mariaan omituisen vaikutuksen. Hän piti häntä
kauniina, mutta nuo suuret silmät ja tuo lujasti suljettu suu olivat
pikemmin omituiset kuin miellyttävät. Maria noudatti kumminkin heti
lääkärin kehotusta, tuli vuoteen ääreen ja lausui ystävällisesti, että
oli tahtonut tulla pitämään neidille seuraa ja kysymään, mitä voi tehdä
hänen hyväksensä.

Nämät sanat kuullessaan kohottautui Henriika vuoteeltaan ja huudahti
syvään hengähtäen:

— Tuo tekee hyvää! Kiitän teitä, tohtori. Saan toki vielä kerran kuulla
ihmisääntä. Jos tahdotte olla mielikseni, hyvä rouva, niin puhelkaa
yhtä mittaa — yhdentekevää mitä. Tehkää hyvin ja tulkaa istumaan tänne.
Sisar Gonzagan kädet, teidän äänenne ja herra tohtorin — niin, kuinkas
sen sanoisin — herra tohtorin avomielisyys tekevät parantumisen minulle
helpoksi.

— No hyvä, hyvä on, mumisi lääkäri. — Sisar Gonzagan haavat eivät ole
vaarallisia, ja hän jää teitä hoitamaan, mutta kun tulee nukkumisaika,
niin teidät viedään jonnekin muuanne. Te, hyvä rouva, saatte viipyä
täällä tunnin, se riittää täksi päiväksi. Minä menen teille ja lähetän
rengin tuomaan lyhdyn.

Kun naiset jäivät kahden, sanoi Maria:

— Te tarkkaatte kovin äänten sointua. Niin teen minäkin — enemmänkin
kuin pitäisi. Ei minulla tosin vielä ole ollut mitään kovaa tautia...

— Ensi kertaa minäkin tätä koetan, vastasi Henriika, — mutta nyt tiedän
miltä tuntuu, kun täytyy taipua kaikkeen, mitä ei voisi sietää, ja
samalla on kaksin verroin arempi sille, mikä on vastenmielistä. Parempi
kuolla kuin kitua!

— Teidän tätinne on kuollut, sanoi Maria osaaottavasti.

— Niin, hän kuoli tänä aamuna. Meitä ei yhdistänyt mikään muu kuin
sukulaisuus.

— Eivätkö teidän vanhempanne enää ole elossa?

— Ei kuin isäni vain; mutta miksi sitä kysytte?

— Hän iloitsee teidän parantumisestanne. Tohtori Bontius sanoo, että te
tulette aivan entisellenne.

— Niin minäkin luulen, vastasi Henriika toivehikkaasti ja jatkoi sitten
hiljaa, ikäänkuin itsekseen puhuen:

— Yksi seikka on toki ihana. Kun paranen, niin voin jälleen...
Harjoitatteko te musiikkia?

— Kyllä, hyvä neiti.

— Ettekä vain huviksenne, vaan siksi että tunnette, ettette voisi elää
ilman sitä.

— Teidän tulisi pysyä levollisena, arvoisa neiti. Musiikki — niin,
kyllä se todellakin suuressa määrässä on rikastuttanut elämääni.

— Te laulatte?

— Täällä sitä harvoin tulen tehneeksi, mutta ollessani vielä kotona
Delftissä lauloimme joka päivä.

— Te tietysti ensi ääntä?

— Niin, neiti.

— Lakatkaa toki minua neidittelemästä ja sanokaa Henriikaksi.

— Varsin kernaasti, jos te puolestanne suostutte sanomaan minua
Mariaksi tai edes rouva Mariaksi.

— Koetan sen tehdä. — Ettekö luule, että voisimme harjoitella yhdessä
laulamaan?

Sisar Gonzaga tuli samassa sisään ilmoittamaan, että veronkantaja
Kornelion vaimo oli tullut kysymään, voisiko tehdä jotakin sairaan
neidin hyväksi.

— Mitä tuo nyt on? kysyi Henriika tyytymätönnä. — En minä tunne tuota
naista.

— Hän on taiteilija Vilhelmin äiti, sanoi Maria.

— Vai niin! huudahti neiti. — Laskisinkohan hänet sisään, Maria?

Maria pudisti päätänsä ja vastasi varmasti:

— Elkää, neiti Henriika. Teille ei ole hyödyllistä ottaa nyt vastaan
useampia kuin yksi vieras, ja sitä paitsi...

— Mitä sitten?

— Hän on oiva, kelpo nainen, mutta minä pelkään, että hänen karkea
olentonsa, raskaat askelensa ja voimakas äänensä eivät tekisi teille
hyvää nyt vielä. Sallikaa minun mennä häntä puhuttelemaan.

— Olkaa hänelle ystävällinen ja käskekää hänen sanoa pojallensa
terveisiä minulta. Enhän minä itse ole mikään vieno olento, —·mutta
huomaan, että ymmärrätte minua. Niin voimakasta ravintoa tuskin vielä
voisin sietää.

Kun Maria oli toimittanut asiansa ja vielä vähän aikaa puhellut
Henriikan kanssa, tultiin ilmoittamaan, että kaupunginsihteeri van
Houtin rouva oli tullut. Hänen puolisonsa, joka oli ollut kuolintaloa
lukitsemassa, oli kertonut yksinäisestä potilaasta vaimollensa, ja tämä
tuli katsomaan, olisiko tuolle tyttö paralle jotakin tarpeen.

— Hänet te kyllä voisitte ottaa vastaan, sanoi Maria, — sillä hän
varmaankin miellyttäisi teitä, mutta nyt soitetaan taas, ja nyt jo
riittää täksi päiväksi. Koettakaa nyt nukkua. Minä menen kotiin rouva
van Houtin kanssa ja huomenna tulen jälleen, jos tahdotte.

— Tulkaa, tulkaa, tehkää hyvin! huudahti neiti. — Te aioitte vielä
sanoa jotakin?

— Niin aioin, neiti Henriika. Tähän kolkkoon taloon te ette saa jäädä.
Meidän talossamme on kyllin tilaa. Tulkaa vieraaksemme, kunnes isänne...

— Niin, ottakaa minut luoksenne! huudahti Henriika ja hänen silmänsä
välkkyivät kyynelistä. — Viekää minut täältä pois, pois, — minä olen
teille siitä kiitollinen koko elinaikani.



Neljästoista luku.


Niin iloisena kuin tänään ei Maria ollut viikkomääriin noussut portaita
ylös. Hän olisi laulanut, jos se olisi käynyt päinsä; mutta kumminkin
hän oli vähän levoton, sillä olihan mahdollista, ettei hänen miehensä
pitäisi siitä, että hän oli omin päinsä pyytänyt luoksensa vieraan
henkilön, joka lisäksi vielä oli sairas ja espanjalaismielinen.

Ruokasalin ohitse kulkiessaan kuuli hän sieltä neuvottelemaan
kokoontuneiden miesten puhetta. Nyt alkoi Pietari puhua. Maria kuunteli
hänen syvän äänensä miellyttävää sointua ja ajatteli itseksensä,
että Henriika varmaankin pitäisi siitä. Hetkisen perästä hän meni
ruokasaliin tervehtimään miehensä vieraita, joita katsoi myös
omiksensa. Hänen poskensa punoittivat ilosta ja nopeasta käynnistä
ulkoilmassa, joka ei vielä ollut jäähtynyt lämpöisen kevätpäivän
jälkeen, ja kun hän nyt tuli huoneeseen, tervehtien vaatimattomasti,
mutta tavalla, joka osotti kuinka häntä ilahdutti saada vastaanottaa
tällaisia vieraita, näytti hän niin viehättävän suloiselta, että
kaikkein läsnäolijain katseet ehdottomasti kiintyivät häneen. Vanhempi
herra van der Does löi ensin Pietaria olalle ja paiskasi sitten kätensä
yhteen ikäänkuin sanoaksensa: "Ei ole moittimista!" Janus Dousa
kuiskasi iloisesti kaupunginsihteerille, joka oli hyvä latinalainen:

— _Oculi sunt in amore duces_.

Kapteeni Allerts hypähti seisoalleen ja lähensi, sotilaan tapaan
tervehtien, kättänsä lakkiinsa, ja Bronkhorst, prinssin komisario,
tulkitsi tunteitansa ritarillisella kumarruksella; tohtori Bontius
hymyili tyytyväisenä kuten se, jolle uhkarohkea yritys on onnistunut
oivallisesti, ja ylpeänä ja onnellisena, koetti Pietari kiinnittää
vaimonsa huomion itseensä. Multa tämä ei hänelle onnistunut, mutta heti
kun Maria huomasi, että niin monet silmät häntä tarkastivat, loi hän
punehtuen katseensa maahan ja sanoi sitten paljoa varmemmalla äänellä
kuin olisi voinut odottaa päättäen hänen ujosta ulkonäöstään:

— Terve tultuanne, hyvät herrat! Tervehdykseni tulee myöhään, mutta
olisin toden totta kernaasti lausunut sen aikaisemmin.

— Sen minä voin todistaa, huudahti tohtori Bontius, joka nyt nousi
paikaltaan ja meni pudistamaan Marian kättä sydämellisemmin kuin
koskaan ennen. Sitten viittasi hän Pietarille ja huusi aterioiville: —
Sallikaa pormestarin poistua hetkeksi!

Kun hän sitten seisoi ovella erillään avioparin kanssa, huudahti hän:

— Te olette kutsunut vieraan taloonne, hyvä rouva. Lupaan etten enää
koskaan juo tippaakaan malvasiiria, jos olen erehtynyt.

— Mistä te sen tiedätte? kysyi Maria iloisesti.

— Voin sen nähdä teistä.

— Ja neiti on sydämellisesti tervetullut, sanoi Pietari.

— Joko siitä siis tiedät? kysyi Maria.

— Tohtori ei ole salannut aavistustansa.

— No niin, sairas tahtoo kernaasti tulla meille, ja huomenna...

— Ei, tänään vielä annan noutaa hänet, keskeytti häntä Pietari.

— Tänäänkö? Mutta hyvänen aika, nythän jo on niin myöhäistä. Hän
ehkä jo nukkuu, herrat ovat täällä, ja vierasvuode... huudahti
Maria, katsoen tyytymätönnä ja epävarmana ensin lääkäriin ja sitten
puolisoonsa.

— Rauhoitu, lapseni, vastasi Pietari. — Tohtori on tilannut
Katariinansairaalasta umpinaisen kantotuolin. Jan ja kaupunginpalvelija
kantavat hänet tänne, ja Barbaralla ei ole enää keittiössä mitään
tehtävää ja hän valmistelee jo huonettansa häntä varten.

— Ja täällä, keskeytti häntä tohtori, — saa sairas ehkä jälleen unta.
Sitä paitsi tuo ylpeä neitonen varmaankin varsin kernaasti tahtoo tulla
kaupungin läpi pimeässä ja huomiota herättämättä.

— Niin, niin, sanoi Maria alakuloisesti, — kyllä kai olette oikeassa.
Mutta minä ajattelin... Eikä myöskään pidä koskaan hätiköidä.

— Otatko kernaasti neidin taloomme? kysyi Pietari.

— Kyllä, tietysti.

— No elkäämme siis ryhtykö vain puolinaisiin toimenpiteisiin hänen
hyväksensä. Tuolla Barbara viittailee: kantotuoli on täällä, tohtori.
Menkää siis Jumalan nimessä johtamaan tuota yöllistä muuttoa, mutta
elkää viipykö kovin kauan.

Pormestari meni takaisin paikalleen ja Bontius läksi huoneesta.

Maria seurasi häntä. Eteisessä laski tohtori kätensä hänen
käsivarrellensa kysyen:

— Tahdotteko nyt toisen kerran kuulla, mitä teistä ajattelen?

— En, vastasi Maria äänellä, joka kajahti leikilliseltä, mutta
kumminkin ilmaisi hänen tuntevan pettymystä; — en, mutta teistä olen
huomannut, että te olette mies, joka osaatte turmella paraimmankin ilon.

— No, minä hankin teille uusia riemunaiheita sijaan, naurahteli
tohtori laskeutuessaan portaita alas. Hän oli Pietarin vanhin ystävä,
ja monella perusteella oli hän vastustanut sitä, että pormestari
tällaisina tukalina aikoina meni naimisiin tuon häntä niin paljoa
nuoremman Marian kanssa, mutta tänään hän näytti hyväksyneen van der
Werffin valinnan.

Maria palasi vierasten tykö, täytti heidän lasinsa ja joi heidän
kanssansa; sitten hän meni kälynsä huoneeseen auttaaksensa häntä
valmistamaan sairaalle kaikkea parhaan mukaan. Hän ei tehnyt sitä
vastenmielisesti, mutta hänestä tuntui siltä kuin hän seuraavana aamuna
olisi ryhtynyt tuohon työhön paljoa suuremmalla mielihalulla.

Barbaran tilava huone oli pihaan päin. Sinne ei ollenkaan kuulunut
ruokasalista herrojen puhe, vaikka se ei suinkaan ollut hiljaista.
Noita miehiä innostutti sama päämaali, mutta keinoista ja tavoista,
joilla se oli saavutettava, he olivat erimielisiä.

Tuossa he istuivat, nuo pienoisen maan urhoolliset kansalaiset, tämän
vähäväkisen ja puolustusvälineistä köyhän yhteiskunnan tarmokkaat
johtajat, jotka olivat ottaneet vastustaakseen aikansa mahtavinta
valtakuntaa ja parhaita sotajoukkoja. He tiesivät, että ukkospilvet,
jotka jo viikkomääriä olivat loitolta heitä uhanneet, lähenivät
lähenemistään, vetäytyen kokoon voimakkaaksi, Leidenin ylitse
purkaantuvaksi rajuilmaksi. He tiesivät sen, sillä van der Werff oli
kutsunut heidät luoksensa, koska kirje, jonka prinssi oli kirjoittanut
hänelle ja komisario van Bronkhorstille, sisälsi sen tiedon, että
maaherra Requesens oli antanut sotapäällikkö Valdezille käskyn ryhtyä
piirittämään Leideniä toistamiseen ja pakottaa sen antautumaan. He
tiesivät myös, ettei Oranian prinssi varmaankaan voisi ennenkuin
kuukausien kuluttua saada kokoon sotaväkeä, joka saisi vihollisen
kääntymään toisaanne tai toisi kaupungille apua; he olivat kokeneet,
kuinka vähän apua oli toivottavissa Englannin kuningattarelta ja Saksan
protestanttisilta ruhtinailta, ja Leideniä mahtavamman naapurikaupungin
Haarlemin kammottava kohtalo oli heillä varoittavana esimerkkinä. Mutta
he tiesivät toimivansa oikean asian hyväksi, he luottivat Oranialaisen
uskollisuuteen, alttiiksiantavaisuuteen ja valtiotaitoon, he olivat
valmiit mieluummin kuolemaan kuin antamaan tuon espanjalaisen tyrannin
orjuuttaa heidän ruumiinsa ja sielunsa. Vakava ja horjumaton oli heidän
luottamuksensa Jumalan vanhurskauteen, ja raitis oli jokaisella tunto
omien miehuudenvoimain kestävyydestä.

Ja toden totta, nuo naiskäden kukittaman pöydän ympärillä istuvat
herrat, jotka tyhjentelivät kuhmujalkaisia kolpakoltaan niin
tiheästi, että kellarista täytyi tuoda Pietarin malvasiiria ja Reinin
viiniä astia toisensa jälkeen, — nuo miehet, jotka iskivät aukkoja
pyöreisiin piirakkoihin ja suuriin lihamöhkäleisiin, joiden vertaisia
ravitsevaisuuden puolesta ei voinut saada missään muussa maassa, —
nämät aterioitsijat eivät toden totta näyttäneet siltä kuin katala
pelko olisi heidät ajanut kokoon.

Hattu on vapauden merkki ja vapaa mies pitää hatun päässänsä. Siksi
istuivat toiset pormestarin vieraista pöydässä hattu päässä, ja kuinka
kaunistivatkaan nuo korkeat, tummanpunaisesta sametista poimutetut
baretit tuuheine, somasti kaareilevine höyhentöyhtöineen Nordwykin
vanhan herran verevää muotoa ja hänen veljenpoikansa Janus Dousan
kasvoja, joilla ilmeni tieteilijän järkevyys, — kuinka miellyttävältä
näyttikään Warmondin junkkarin Jan van Duivenvoorden kiharoilla tuo
leveälierinen hattu liehuvine kamelikurjensulkineen, joissa nähtiin
Oranialaisen värit, sininen ja punakeltainen! Ja tuota reippautta
sitten ja omintakeisuutta, mikä ilmeni noiden tänne kokoontuneiden
miesten kasvoilla! Useimmat heistä olivat punaposkisia, ja raitis
elämänilo, selvä järki, taipumaton tahdonlujuus ja päättäväisyys
säteili pöydän ympärillä istuvien sinisistä silmistä. Eivätpä edes
mustapukuiset neuvoston herratkaan somine röyhelöineen tai sileine
valkeine kauluksineen näyttäneet siltä kuin tomuiset asiakirjat
olisivat turmelleet heidän terveytensä. Viikset, joita ei keltään
puuttunut, sekä leuka- tai poskiparta lisäsivät ulkomuodon
miehekkyyttä. Kaikki nämät miehet olivat valmiit ilomielin uhraamaan
henkensä ja omaisuutensa ylevän henkisen aarteen edestä, ja kumminkin
he näyttivät siltä kuin olisivat toimineet keskellä arkielämän touhua.
Ei ainoakaan piirre heidän järkevissä, raittiissa kasvoissansa
osottanut taipumusta haaveksimiseen. Ainoastaan Warmondin nuoren herran
silmissä säteili jotakin sentapaista, ja Janus Dousan katse kävi väliin
niin syvälliseksi kuin hän olisi vaipunut tutkimaan oman sydämensä
salaisimpia sopukoita, ja sellaisina hetkinä hänen teräväpiirteinen,
säännötön muotonsa kävi omituisen viehättäväksi.

Leveänä istui tuossa tavattoman kookas komisario, neuvos van
Bronkhorst. Hän oli hidasliikkeinen, mutta taipumaton lujuus ilmeni
tuosta pyöreästä, lyhyttukkaisesta päästä ulkonevissa silmissä.

Kirjavalta ja komealta näytti kirkkaasti valaistu ruokapöytä tällaisine
vieraineen. Ylen somat olivat Warmondin junkkarin, översti Mulderin ja
kapteeni Allertsin keltaiset nahkakölterit ja värilliset silkkivyöt,
samoin kuin uljaan Dirk Smalingin vaaleanpunainen takki pastori
Verstrootin sekä pormestarin, kaupunginsihteerin ja heidän toveriensa
juhlallisten mustain pukujen rinnalla. Komisarion sinipunainen vaatetus
ja vanhan herra van der Does'in ja herra van Montfortin turkiksilla
reunustetut tummat viitat vaikuttivat miellyttävän välittävästi noiden
helakkojen ja mustien pukujen joukossa. Puutteesta ja alakuloisuudesta
ei näkynyt jälkeäkään tämän kirjavan ja elämänhalua uhkuvan seurueen
läheisyydessä, ja siksipä puheet sujuivat ja äänet kaikuivat
voimakkaina ja täyteläisinä.

Vaara uhkasi läheltä. Minä päivänä tahansa voivat espanjalaisten
etujoukot saapua Leidenin edustalle. Paljon oli tehty valmistuksiakin.
Englantilaisten apujoukkojen piti puolustaa Allenin linnoitusta ja
Goudan sulkua, Valkenburgin varustuslaitoksia oli paranneltu ja ne oli
uskottu toisille englantilaisille sotureille. Kaupunginsotilasten,
porvarivartioston ja vapaaehtoisten täytyi harjoitella ahkeraan.
Vierasta sotaväkeä ei tahdottu kaupunkiin, sillä edellisen piirityksen
aikana oli huomattu niistä olevan enemmän haittaa kuin hyötyä, eikä
ollut juuri pelättävissä, että tuo veden, muurien ja tornien suojaama
kaupunki voitaisiin vallata väkirynnäköllä.

Mikä ennen kaikkea oli saattanut herrojen mielet kuohuksiin, oli
sanoma, jonka kaupunginsihteeri oli tuonut muassaan. Rikas Baersdorp,
yksi kaupungin neljästä pormestarista, jolla oli suurin viljaliike
Leidenissä, oli ottanut toimeksensa ostaa kaupungin varalta suuria
viljamääriä. Eilen oli tosin saapunut monta laivalastia vehnää ja
ruista, mutta tilatusta määrästä puuttui vielä kolme neljännestä,
ja Baersdorp tunnusti suoraan, ettei hän vielä ollut antanut mitään
lopullisia määräyksiä tuon puuttuvan viljan hankkimisesta, koska
Rotterdamin ja Amsterdamin pörsseissä luultiin viljan hintojen pian
laskevan odotettavissa olevan hyvän vuoden takia, eikä kaupungin
piirittäminen kumminkaan ehtisi alkaa ennenkuin muutaman viikon
kuluttua.

Van Hout oli aivan raivoissaan, kun vielä lisäksi kaksi Baersdorpin
virkaveljeä katsoi tämän olevan oikeassa. Nordwykin vanhempi herra
säesti van Houtia huudahtaen:

— Pysyköön virkanne kunniassaan, herra Pietari, mutta kyllä teidän
kolme virkaveljeänne ovat noita huonoja ystäviä, jotka kernaasti
vaihtaisi oikeisiin vihollisiin.

— Noyelles'in herra, keskeytti häntä översti Mulder, — lausui heistä
kerran prinssille sen oikean ja sattuvan arvostelun, että he olisivat
omiansa hirsipuuhun.

— Niin he ovatkin, huudahti kapteeni Allerts, — niin totta kuin
surmansilmukat ovat olemassa petturien kaulojen varalta!

— Hekö pettureita — eiväthän toki! sanoi van der Werff tarmokkaasti. —
Sanokaa heitä pelkureiksi, vieläpä itsekkäiksikin ja halpamaisiksi, —
mutta Juudasta ette löydä heidän joukostansa.

— Olette oikeassa, herra Pietari, pettureita he varmaankaan eivät ole
ja ehkeivät pelkureitakaan, lausui Nordwykin vanha herra. — Kellä on
silmät nähdä ja korvat kuulla, se tietää millainen on noiden vanhoihin
kaupunkilaissukuihin kuuluvain herrojen mieli, jotka jo kastettaessa
ovat määrätyt tuleviksi raatiherroiksi. En puhu yksin leideniläisistä,
samoin ovat asiat niin Goudassa ja Delftissä kuin Rotterdamissa ja
Dordrechtissakin. Kuusikymmentä sadasta taipuisi espanjalaisen ikeen
alle ja luopuisi kernaasti omantunnonvapaudesta, kun heidän vain
annettaisiin pitää erikoisetunsa ja oikeutensa. Kaupunkien pitää saada
hallita ja kaupunkien johtajina olla heidän itsensä, siinä kaikki mitä
he tahtovat. Saarnataanko kirkoissa vai luetaan messuja, hallitseeko
heitä hollantilainen vai espanjalainen, siitä he vähemmin välittävät.
Läsnäolevia en tarkoita, hyvät herrat; te ette olisi täällä, jos
olisitte samaa mieltä kuin ne, joista puhun.

— Kiitoksia vain, sanoi Dirk Smaling, — ja voittehan olla oikeassa,
mutta te kuvaatte kovin synkin värein. Sallitteko minun kysyä eivätkö
aatelillekin sen oikeudet ole rakkaita?

— Tietysti, herra Dirk, nehän ovat yleensä vanhempia kuin teidän
etuoikeutenne, kuului vastaus. — Katsokaas, aatelismies _tarvitsee_
hallitsijaa. Hän on valoton tähti, jos häneltä puuttuu valoa suova
aurinko. Minä ja samoin kaikki ne aateliset, jotka ovat vannoneet
Oranialaiselle uskollisuutta, olemme sitä mieltä, ettei meidän
aurinkomme voi olla kukaan muu kuin hän, joka on meikäläisiä, joka
meitä tuntee ja rakastaa ja ymmärtää, eikä Filip, joka ei käsitä
ollenkaan ajatuksiamme ja toimintaamme, joka on meille vieras ja inhoaa
meitä. Me panemme elämämme ja henkemme alttiiksi Vilhelmin edestä,
sillä, kuten jo sanoin, me tarvitsemme aurinkoa, nimittäin hallitsijaa.
Kaupungit sitä vastoin luulevat loistavansa omalla valollansa ja
olevansa kuinkakin kirkkaita tähtiä. Tosin ne oivaltavat, että maa
näinä levottomina aikoina tarvitsee päämiestä, ja etteivät ne siihen
toimeen voi saada ketään parempaa ja viisaampaa ja luotettavampaa
kuin Oranialaisen; mutta jos niin käy — ja taivas suokoon, että niin
kävisi, — että espanjalainen ies murtuu, silloin niistä tuntuu tuon
jalon Vilhelminkin hallitus liian rasittavalta, sillä ne tahtovat itse
pitää vallan käsissänsä. Lyhyesti sanoen: kaupungit _suvaitsevat_, että
on hallitsija, aateli _tarvitsee_ häntä, ja hän on keskipiste, jonka
ympärille se kokoontuu. Hyvin ei käy, ennenkuin aatelisto, porvarit ja
talonpojat vapaaehtoisesti taipuvat Vilhelmin käskettäviksi ja yhtyvät
hänen johdollansa taistelemaan elämän pyhimpien aarteiden puolesta.

— Totta kyllä, sanoi van Hout. — Ylevämielinen aateli kelpaa tämän
ja muidenkin kaupunkien hallitseville säädyille esimerkiksi; mutta
kansa, työtä tekevä, köyhä kansa, se kyllä tietää itsestäänkin
mikä on kysymyksessä, se ei, Jumalan kiitos, vielä ole kadottanut
harrasta rakkauttansa noita kalleuksia kohtaan, joita nimititte elämän
pyhimmiksi aarteiksi. Se tahtoo olla ja pysyä hollantilaisena, se
kiroo todellisessa vihassa noita espanjalaisia murhamiehiä, se tahtoo
palvella Jumalaa omalla tavallaan ja säilyttää sydämensä uskon, ja se
nimittää Vilhelmi prinssiä isäksensä. Odottakaammepa vain! Kun tulee
hätä käsiin, niin mahtavat ja rikkaat epäröivät ja luopuvat tuosta
kalliista asiasta, mutta alhaiset ja köyhät pysyvät lujina.

— Heihin voimme luottaa, sanoi van der Werff, — voimme lujasti luottaa.

— Ja koska heidät tunnemme, huudahti van Hout, — niin Jumalan avulla
kestämme lujina, tulkoon mitä tahansa.

Janus Dousa oli katsonut lasiinsa. Nyt heitti hän päätään taaksepäin ja
sanoi, tehden nopean kädenliikkeen:

— Omituista on että ne, jotka kourillaan saavat taistella
olemassaolostansa ja joiden kehittämätön järki pystyy nielemään vain
jokapäiväisen elämän tarpeita, ovat halukkaimmat uhraamaan henkisten
aarteiden hyväksi tuonkin vähän, minkä omistavat.

— Niin, sanoi pastori, — yksinkertaisille on taivaan valtakunta
avoinna. On ihmeellistä nähdä, kuinka köyhät ja oppimattomat ymmärtävät
pitää korkeammassa arvossa uskoa, vapautta ja isänmaata kuin tämän
maailman turhaa tavaraa, tuota kultaista vasikkaa, jota toiset kilvan
palvelevat.

— Meikäläisiä ei tänään imarrella, vastasi Dirk Smaling. — Mutta
pyytäisin teitä ottamaan huomioon, että onkin kysymyksessä panna kaikki
alttiiksi, ja että suurin tappio uhkaa juuri varakkaita.

— Ei suinkaan, keskeytti häntä van Hout. — Kallein aarre, jonka panemme
alttiiksi, on kumminkin henki, ja tämä on samanarvoinen, olkoonpa puhe
köyhistä tai rikkaista. Mutta luulen tietäväni, ketkä ne ovat, jotka
kieltäytyvät sen uhraamasta; eivät ne, joilla on oviensa yläpuolella
koruton lauselma tai kyltti, vaan ne, joilla on komeat vaakunat.
Saammepa nähdä!

— Niin, saamme nähdä! toisti van der Werff. — Mutta nyt on meillä
lähempiä asioita mietittävänä. Ylihuomenna on helatuorstai, ja sitten
alkavat vuosimarkkinat. Jo eilen ja toissa päivänä on kaupunkiin tullut
useita vieraita kaupustelijoita ja kuljeksivia joukkueita. Annammeko
heidän pystyttää kojunsa, vai lykkäämmekö markkinat toistaiseksi? Jos
vihollinen pitää kiirettä, niin tulee aika sekasorto ja markkinat
ehkä tuottavat espanjalaisille suuren edun. Tehkää hyvin ja sanokaa
ajatuksenne, hyvät herrat!

— Pitäisi estää kauppiaita vahinkoa kärsimästä ja lykätä markkinat
toistaiseksi, sanoi Dirk van Montfort.

— Ei, herra, vastasi kaupunginsihteeri, — sillä jos sen teemme, niin
vähävaraiset menettävät hyvän ansion, ja me lannistamme ennen aikojaan
heidän rohkeutensa.

— Antakaa heidän pitää juhlansa, huudahti Janus Dousa. — Ei pidä
sallia uhkaavan huolen turmella nykyhetken iloa. Jos tahdotte toimia
viisaasti, niin seuratkaa minun Horationi neuvoa.

— "Huomenisella päivällä on suru itsestänsä", opettaa raamattukin,
lisäsi pastori, ja kapteeni Allerts huudahti:

— Toden totta! Sotilaitten, porvarivartioston ja vapaaehtoisten täytyy
markkinoilla saada olla mukana juhlakulkueessa. Vasta kun sotilas on
täydessä asepuvussa, kun kauniit silmät häntä ihailevat, vanhukset
häntä viittaellen tervehtivät ja lapset kulkevat riemuiten edellä,
vasta silloin sotilaan itsetunto herää.

Päätettiin siis että markkinat pidettäisiin. Herrojen vilkkaasti
keskustellessa vielä muistakin asioista sijoitettiin Henriika Barbaran
hauskaan huoneeseen, jossa hänelle suotiin lempeätä hoitoa. Kun hän
oli nukahtanut, meni Maria vielä kerran vieraitansa katsomaan, mutta
hän poistui heti, sillä herrojen posket hehkuivat, eivätkä he enää
puhelleet vuorotellen hyvässä järjestyksessä, vaan eri ryhmissä, kuinka
vain kutakin halutti. Pormestari keskusteli van Houtin ja komisarion
kanssa kaupunkiin hankittavasta viljasta, Janus Dousa ja Warmondin
herra puhelivat runosta, jonka kaupunginsihteeri oli esittänyt
runoilijaliiton viime kokouksessa, vanhempi herra van der Does ja
pastori kiistelivät uusista jumalanpalvelusmenoista, ja kookas kapteeni
Allerts, jonka edessä oli laaja, viime tippaan saakka tyhjennetty
juomasarvi, nojasi otsaansa översti Mulderin olkaa vasten, vuodattaen
viljavia kyyneleitä, kuten hänellä oli tapana, kun viiniä nautittuaan
tunsi oikein erityistä autuaallisuutta.



Viidestoista luku.


Seuraavana päivänä menivät pormestari van der Werff ja
kaupunginsihteeri van Hout, muassaan notario ja kaksi
oikeudenpalvelijaa, neuvoston istunnon jälkeen Nobelkadulle,
järjestääkseen neiti van Hoogstratenin kuolinpesän asioita. Kaupungin
isät olivat päättäneet ottaa takavarikkoon luopioitten entiset asunnot
ja käyttää niihin jääneen omaisuuden yhteisen asian hyväksi.

Vanha neiti oli ollut yleisesti tunnettu espanjalaismieliseksi,
ja kun Leiden oli suljettu hänen läheisimmiltä sukulaisiltaan,
Hoogstrateneilta ja Matenesse van Wibismalta, niin jäi kaupungin
tehtäväksi edustaa perillisiä. Oli odotettavissa että vainaja olisi
määrännyt perillisikseen vain sellaisia henkilöitä, jotka olivat
selvästi osottautuneet vapauden vihollisiksi, ja jos niin olisi,
niin pesän varat ja kiinteimistö jäisivät kaupungin haltuun, kunnes
nuo luopiot muuttaisivat mielensä ja käyttäytyisivät niin, että
kaupunginhallitus katsoisi jälleen voivansa suoda heille pääsyn
Leideniin. Niiden perintöosuus, jotka edelleen olisivat espanjalaisten
puolella ja vastustaisivat vapaudenasiaa, jäisi kaupungille. Tämä
menettelytapa ei ollut uusi. Filip kuningas oli sen saattanut
käytäntöön, anastaessaan lukemattomain viattomasti mestattujen,
maanpakoon ajettujen tai vapaaehtoisesti maansa jättäneiden uuden
uskon tunnustajien, vieläpä katoolistenkin patrioottain omaisuuden.
Kun on vuosikausia täytynyt olla nuhjittavana, niin tahtoo kerran
itsekin antaa iskuja; joskaan menettelytapa ei ollut juuri arvokas
eikä oikeudenmukainen, niin puolustauduttiin sillä, että espanjalaiset
olivat menetelleet sadoin verroin säälimättömämmin ja julmemmin.
Ei olisi ollut kristillistä maksaa samalla mitalla, mutta nythän
vain kostettiin surmaavia iskuja tarmokkailla alankomaalaisilla
läimäyksillä, ja eihän kukaan tavotellut noiden luopioitten henkeä.

Kuolintalon ovella raatiherrat kohtasivat taiteilija Vilhelmi
Kornelionpojan äitineen. Nämä olivat tulleet tarjoamaan Henriikalle
vieraanvaraista olopaikkaa tykönänsä. Vilhelmin äiti, joka
aluksi ei olisi suostunut ulotuttamaan ihmisrakkauttansa tuohon
espanjalaismieliseen neitiin, ei nyt tahtonut voida tyytyä siihen, että
oli menettänyt tilaisuuden tehdä hyvän työn, ja ilmaisi tuon tunteensa
hänelle ominaisella tarmokkaalla tavalla.

Ulkoeteisessä seisoi Belotti, ei enää silkkisukissa ja atlassilla
reunustetussa verkapuvussa kuten ennen hovimestarina ollessaan,
vaan yksinkertaisessa, tummassa porvarinpuvussa. Hän oli kertonut
taiteilijalle ja Pietarille jäävänsä toistaiseksi Leideniin, koska
hänen oli pidettävä huolta sairaasta kamarineitsyestä Denisestä.
Mutta hänen viipymiseensä oli muukin syynä, — ennen kaikkea vuosien
vahvistama tunne, joka häntä kiinnitti Hoogstratenin taloon; mutta sitä
hän ei kernaasti myöntänyt edes itselleenkään. Hänen tilinsä olivat
hyvässä järjestyksessä, sen oli notario, joka hoiti neidin asioita,
myöntänyt ja kernaasti suostunut maksamaan hänelle hänen saatavansa.
Hänen säästönsä olivat olleet sijoitetut varmoihin käsiin ja kasvaneet
aika suuriksi, kun tuo kohtuutta rakastava mies ei koskaan ollut
käyttänyt korkoja, vaan lisännyt ne pääomaan. Ei mikään enää pidättänyt
häntä Leidenissä, mutta hän ei voinut kumminkaan lähteä sieltä,
ennenkuin kaikki oli lopullisesti järjestetty tuossa talossa, jonka
hoito niin kauan oli ollut hänelle uskottuna.

Joka päivä hän oli tiedustellut sairasten naisten vointia, ja kun
vanha neiti kuoli, jäi hän Leideniin, vaikka Denise jo alkoi parantua:
hän piti näet velvollisuutenansa osottaa vainajalle viimeisen kunnian
olemalla läsnä hänen maahanpanijaisissansa.

Herroille oli mieleen että tapasivat Belotti'n tuossa talossa.
Notario oli hoitanut hänen pienoista pääomaansa ja piti arvossa tuota
kunnon miestä. Nyt hän pyysi Belotti'n näyttämään tietä hänelle ja
hänen seuralaisillensa. Ennen kaikkea piti vainajan testamentti
saataman käsiin. Arveltiin sen löytyvän kuolintalosta, sillä se oli
ollut notarion hallussa siihen päivään saakka, jonka edellisenä yönä
Henriika oli sairastunut, mutta silloin vanha neiti oli pyytänyt sen,
tehdäksensä siihen muutoksia. Notario ei tuntenut sen sisältöä, sillä
sitä ei ollut laatinut hän, vaan eräs virkaveli, joka oli kuollut ja
jonka asianajotoimet olivat jääneet hänen hoidettavikseen.

Hovimestari vei herrat ensiksi arkihuoneeseen ja sen viereiseen pieneen
kylkikammioon, mutta asiakirjaa ei löytynyt, vaikka tarkasteltiin
kirjoituspöydät, arkut ja kaapit ja löydettiin joukko laatikoita ja
lippaita, jotka sisälsivät kirjeitä, rahaa ja arvokkaita koristimia.

Herrat arvelivat että se varmaankin oli jossakin salalaatikossa ja
lähettivät oikeudenpalvelijan noutamaan lukkoseppää. Belotti salli
sen tapahtua, mutta kuunteli samalla tarkkaavasti hiljaista laulua,
joka kuului ruumishuoneesta. Tuosta huoneesta, sen hän tiesi,
oli testamentti varmaankin löytyvä, mutta hän tahtoi antaa papin
häiritsemättä toimittaa ruumiin siunaamisen. Heti kun ruumishuoneessa
vallitsi hiljaisuus, pyysi hän herroja tulemaan mukaansa.

Korkeassa holvikattoisessa huoneessa, johon hän vei heidät, tuntui
voimakas suitsutuksen haju. Takaseinällä oli iso sänky, jonka
yläpuolella kohosi kattoon saakka ulottuva, paksusta silkkikankaasta
valmistettu suippeneva teltta. Arkku, jossa vainaja lepäsi, oli asetettu
keskelle huonetta. Kasvoille oli levitetty pitseillä reunustettu liina.
Vainajan hienoset kädet eivät vielä olleet muuttuneet; ne olivat
ristissä ja pitelivät keveästi kulunutta rukousnauhaa. Ruumiin ylitse
oli levitetty kallisarvoinen peite, ja peitteellä nähtiin sirotekoinen
norsunluinen ristiinnaulitun kuva.

Vaieten painoivat herrat päänsä alas tultuansa ruumiin tykö.
Belotti meni lähemmäksi, ja kun hän näki nuo kädet, jotka olivat
hänelle niin tutut, alkoi vanhuksen rinta vavahdella voimakkaista
nyyhkytyksistä. Sitten vaipui hän polvilleen arkun viereen ja painoi
huulensa hennoille, kylmille sormille. Kuuma kyynel — ainoa, jonka
tämä kuolintapaus oli saanut vuotamaan — herahti noille ainiaaksi
sulkeutuneille kätösille.

Pormestari ja hänen seuralaisensa eivät häntä häirinneet, ja hän painoi
otsansa arkun laitaa vasten ja rukoili lyhyen, hiljaisen rukouksen.
Kun hän oli noussut ja vanhanpuoleinen, täydessä juhlapuvussa
oleva pappismies oli lähtenyt huoneesta, viittasi pater Damianus
kuoripojalle, jonka kanssa hän oli vetäytynyt syrjään, laski hänen ja
Belotti'n avulla kannen ruumisarkulle ja sanoi sitten, kääntyen Pietari
van der Werffin puoleen:

— Aiomme viedä neidin viimeiseen lepoon keskiyöllä, että se voisi
tapahtua pahennusta synnyttämättä.

— Hyvä, herra! vastasi pormestari, — ja kuinka käyneekin, niin
emme karkota teitä kaupungista. Mutta jos itse haluatte liittyä
espanjalaisiin...

Damianus pudisti päätänsä ja keskeytti pormestaria vastaten tyynesti:

— Ei, herra, minä olen syntyisin Utrechtistä ja rukoilen mielelläni
Hollannin vapauden puolesta.

— Kas niin, kas niin! huudahti kaupunginsihteeri.— Nuo olivat oivia
sanoja, kunnon sanoja! Kätenne, pater Damianus!

— Tässä sen saatte. Ja jos ette muuta rahoissanne olevaa lauselmaa
"_Haec libertatis ergo_" lauseeksi "_Haec religionis ergo_", niin en
peruuta sanojani.

— Meidän ihanteemme on vapaa maa, jossa jokainen saa pitää uskonsa, —
myöskin te ja teidän uskolaisenne, sanoi pormestari. — Tohtori Bontius
on kertonut minulle teistä, te kunnon mies! Te olette kiitettävällä
tavalla pitänyt huolta vainajasta. Toimittakaa maahanpanijaiset
kirkkonne tavan mukaan, me olemme tulleet järjestämään maallisen
tavaran, jonka hän jättää jälkeensä. Ehkäpä tämä lipas sisältää
testamentin.

— Ei, herra, vastasi pappi. — Kun hän sairastui, niin hän minun
läsnäollessani mursi tuon asiakirjan sinetin, ja aina kun hän tunsi
olevansa vahvempi, lisäsi hän siihen muutaman sanan. Tuntia ennen
loppuansa hän lähetti kutsumaan herra notariota, mutta kun hän saapui,
oli neiti jo kuollut. Minä en ole voinut yhtä mittaa olla ruumiin
ääressä, ja siksi panin paperin liinavaatekaappiin. Tässä on avain.

Pian löytyikin tuo sinetitön testamentti. Pormestari avasi sen
tyynesti, ja hänen sitä ääneen lukiessaan katsoivat notario ja
kaupunginsihteeri siihen hänen olkansa takaa.

Erityiset kirkot ja luostarit, joissa neidille piti luettaman
sielumessuja, sekä hänen lähimmät sukulaisensa saivat jakaa omaisuuden.
Belotti'lle ja Deniselle oli määrätty pienet rahasummat.

— Onpa onni, huudahti kaupunginsihteeri, — että tämä asiakirja on vain
paperipala eikä mitään sen enempää.

— Testamentilla ei ole laillista arvoa, lisäsi notario, — sillä se
pyydettiin minulta nimenomaan muuttamista varten. Kääntäkääpä toinen
puoli, herra Pietari. Täällä takana on vielä paljon luettavaa.

Tuon kirjoituksen lukeminen ei suinkaan käynyt herroille helpoksi,
sillä potilas oli piirrellyt paperin tyhjälle takapuolelle ylös
ja alas, sinne tänne lyhyitä muistiinpanoja, nähtävästi muistin
auttamiseksi uutta testamenttia laadittaessa.

Aivan ylhäällä oli vapisevalla kädellä piirretty risti ja sen alla
sanat: "Rukoilkaa puolestani! Pyhälle kirkolle jää kaikki."

Alempana oli luettavana: "Niko. Minä pidän tuosta poikasesta. Saa
rannikkolinnan. Rahaa kymmenentuhatta guldenia. Ovat saatettavat
hänen itsensä käytettäviksi. Isä ei saa niihin koskea. Nimenomaan
huomautettava, miksi hän jää perinnöttömäksi. Van Vliet Haarlemista oli
se mies, jonka tyttären kanssa serkkuni oli salaa naimisissa. Keksien
kurjia tekosyitä hän hylkäsi hänet solmitakseen uuden avioliiton. Jos
hän on sen unohtanut, niin minä muistan sen ja kostan sen hänelle.
Nikon on muistettava, että uskoton rakkaus on myrkkyä. Minulta on se
elämän turmellut — turmellut!"

Tuo sama sana seurasi vielä moneen kertaan, lopuksi kiemuroilla ja
köynnöksillä koristettua.

Oikealla puolella oli paperin reunassa joukko lyhyitä muistiinpanoja:

"Annalle kymmenentuhatta guldenia. Toimitettavat hänelle itselleen.
Muutoin sieppaa tuo nylkyri d'Avila ne kynsiinsä."

"Henriikalle kolme kertaa niin paljon. Hänen isänsä maksaa ne hänelle
siitä mitä on minulle velkaa. Saa ottaa rahat mistä haluaa. Olemme
täten kuitit!"

"Belotti on käyttäytynyt huonosti. Ei saa mitään."

"Denise pitäköön sen, mikä hänelle on määrätty."

Keskelle paperia oli suurilla kirjaimilla kirjoitettu seuraavat sanat,
joiden ympärille oli piirretty kaksin- ja kolminkertaisia viivoja:

"Puulipas, jonka kannessa on Hoogstratenin ja d'Avilan sukujen
vaakunat, on lähetettävä markiisi d'Avennes'in leskelle. Hän asuu
Rochebrunin linnassa Normandiassa."

Miehet, jotka yhdessä olivat ottaneet selkoa noista kirjoituksista,
katsoivat vaieten toisiinsa, kunnes van Hout huudahti:

— Mitä mieletöntä ilkeyden ja naisellisen heikkouden sekasotkua! Mutta
olkoonpa naissydän kuinka kolean kylmä tahansa, jääkukkia siellä
ainakin on, jos ei muita.

— Nuorta neiti van Hoogstratenia, joka on talossanne, herra
Pietari, huudahti notario, — minun käy sääliksi, sillä helpompaa
on kiskoa tuohta kivestä kuin tuolta velkaantuneelta junkkarilta
sellaista rahamäärää. Tytär saa kärsiä isänsä tähden — sepä vasta on
sukulaisrakkautta!

— Mitähän lippaassa mahtanee olla? tuumaili notario.

— Tuossa se on, huudahti van Hout.

— Antakaa se tänne, Belotti.

— Meidän täytyy avata se, sanoi notario, — sillä ehkä hän siten koettaa
toimittaa arvokkaimman omaisuutensa maasta pois.

— Avatako se? Huolimatta vainajan nimenomaisesta määräyksestä? kysyi
van der Werff.

— Tietysti! huudahti notario. — Meidät lähetettiin tänne ottamaan
selkoa siitä, mitä vainaja on jättänyt jälkeensä. Kansi on lujassa,
Ottakaa tiirikat, mestari. No, nyt se on auki.

Mutta nuo herrat, jotka olivat tulleet valvomaan kaupungin etuja, eivät
löytäneet lippaasta mitään kalleuksia, vaan ainoastaan kirjeitä, jotka
olivat eri ajoilta. Niitä ei ollut monta. Alimmat, hyvin kellastuneet,
sisälsivät markiisi d'Avennes'in rakkaudenvakuutteluja, uudemmat
olivat lyhyitä ja niiden alla oli don Luis d'Avilan nimikirjoitus.
Kaupunginsihteeri, joka ymmärsi kastiliankieltä, millä kielellä ne
olivat kirjoitetut, luki ne nopeasti. Kun hän oli ehtinyt viimeisen
kirjeen loppupuolelle, huudahti hän kiihkoissaan:

— Meillä on käsissämme selitys erääseen ilkityöhön! Muistatteko,
millaista huomiota herätti neljä vuotta sitten kaksintaistelu, jossa
markiisi d'Avennes sai surmansa erään espanjalaisen tappelikon kädestä?
Tässä tuo kurja murhamies kertoo että... Kannattaa ottaa tästä selkoa!
Käännän sen teille. Kirjeen alkuosa ei ole tärkeä, mutta kuulkaas tätä:
"Ja kun minun nyt on onnistunut saada miekkailla markiisin kanssa ja
oman henkeni uhalla surmata hänet — minkä kohtalon hän näyttää hyvin
ansainneen, koska hän on niin kerrassaan joutunut epäsuosioonne —, niin
on asettamanne ehto täytetty ja minä toivon huomenna saavani Teidän
armonne välityksellä mitä suloisimman palkan. Sanokaa donna Annalle,
morsiamelleni, jota jumaloin, että huomenna varhain vien hänet vihille,
sillä d'Avennes'in perheellä on suuri vaikutusvalta ja ylihuomenna jo
voin olla vaarassa. Mitä muuhun tulee, niin toivon voivani luottaa
suosijattareni kohtuudentuntoon ja jalomielisyyteen."

Van Hout heitti kirjeen pöydälle huudahtaen:

— Katsokaas, kuinka sievä käsiala tuolla tappelikolla on. Ja tuhat
tulimmaista! — nainen, jolle nämä murhahankkeet piti lähetettämän,
on varmaankin äiti, jonka onnettoman pojan tuo espanjalainen roisto
surmasi.

— Niin on, herra, sanoi Belotti, — minä voin todistaa luulonne
oikeaksi. Markiisitar oli sen miehen puoliso, joka rikkoi
uskollisuutensa neiti van Hoogstratenia kohtaan hänen nuorena
ollessaan. Hän, joka tuossa lepää, sai odottaa monet päivät ja yöt,
ennenkuin voi panna kostonsa täytäntöön.

— Heittäkää tuleen tuo sepustus! huudahti van Hout kiivaasti.

— Ei, vastasi Pietari. — Emme lähetä kirjeitä minnekään, vaan
säilyttäkää ne kaupunginarkistossa. Vanhurskas Jumala usein viivyttelee
kostaessansa, — ken tietää, mihin näitä papereita vielä tarvitaan.

Kaupunginsihteeri nyökäytti päätänsä myöntävästi ja sanoi pannessaan
kirjeitä kokoon:

— Kaiketi vainajan omaisuus jää kaupungille?

— Se jätetään prinssin ratkaistavaksi, vastasi van der Werff. — Kuinka
kauan olette ollut neidin palveluksessa, Belotti?

— Viisitoista vuotta.

— Jääkää sitten toistaiseksi Leideniin, sillä arvelen, että voitte
toivoa saavanne pitää rahasumman, joka alkuaan oli teille määrätty.
Otan asianne ajaakseni.

Muutamia tuntia ennen vanhan neidin yöllisiä maahanpanijaisia
ilmestyivät herra Matenesse van Wibisma ja hänen poikansa Nikolas
kaupungin edustalle, mutta portinvartija ei päästänyt heitä sisään,
vaikka he molemmat vaativat sitä sukulaisensa kuoleman perusteella.
Henriikan isä ei saapunut, sillä hän oli joku päivä sitten lähtenyt
Kölniin turnajaisiin.



Kuudestoista luku.


Kuudentenakolmatta päivänä toukokuuta, helatuorstaina, kahdentoista
ja yhden välillä päivällä, ilmoitti heleä kellojen sointi
"ristinmarkkinat" alkaviksi. Ennen muinoin oli ollut tapana
tuona päivänä juhlasaatossa kulkea kaupungin alueen ympäri. Tätä
kiertokulkua oli jo pitkät ajat korvannut kirkollinen juhlanvietto,
mutta vielä uudenkin uskonnon päästyä valtaan pantiin kumminkin yhä
edelleen "ristinpäivänä" markkinain alkajaisiksi toimeen kaikenlaisia
juhlakulkuja.

Katooliseen aikaan oli ristiä kuljetettu katuja pitkin juhlasaatossa,
johon koko kaupungin oli tapana liittyä. Nyt kannettiin ristin
jälkeen myöskin kaupungin lippuja ja toisia, joissa nähtiin Oranian
suvun värit, ja niitä seurasivat sitten aateliset ratsain, kaupungin
virkakunnat juhlavaatteissa, hengelliset herrat mustissa talaareissa
ja vapaaehtoiset komeissa asepuvuissa. Sitten tulivat käsityöläiset,
joiden edellä kannettiin eri ammattikuntain tunnusmerkkejä ja liehuvia
lippuja, ja lopuksi vielä koululapset, muodostaen pitkän, hilpeän
jonon. Täksi päiväksi hankki köyhinkin lapselleen jotakin uutta päälle
pantavaksi. Huolellisemmin kuin koskaan palmikoitsivat äidit pikku
tyttöjensä tukan ristinmarkkinain kulkueen varalta. Lantit kaivettiin
esiin laihoista kukkaroista ja niillä ostettiin huonoista ajoista
huolimatta nauhoja ja lastenkenkiä, sieviä lakkeja ja kirjavia sukkia.
Niin voivatkin siis kevätauringon säteet häikäisevästi heijastua
tyttösten kiiltäväksi silitetystä päästä, ja kirjavampi kuin kukat
herra van Montfortin puutarhassa, jonka ohitse juhlasaatto kulki,
oli poikaparvi, jossa nähtiin isoja nulikoita ja pieniä aapislaisia.
Paitsi sulkaa oli jokaisella lakissaan vihreitä lehviä — ja mitä
pienempi mies, sen suurempi oksa. Ei puuttunut äänekästä puhetta
ja iloista huutoa, sillä aina kun kuljettiin jonkun lapsen kodin
ohitse, huusi tämä tervehdyksen kotiin jääneelle äidille, isoäidille
tai palvelusväelle, ja kun yksi korotti äänensä, niin toiset heti
yhtyivät huutoon. Eivät täysikasvuisetkaan pysyneet äänettöminä, kun
lähestyttiin raatihuonetta, ampujakunnan ja ammattikuntain taloja
tai jonkun suositun miehen asuntoa. Yleistä riemastusta lisäsi ja
kiihotti vielä kellojen soitto, laivamiesten eläköönhuudot, joita
kajahteli Reinin molemmilta haaroilta ja kaikilta kanavilta, katujen
kulmiin asettuneiden soittoniekkojen soitto ja tykinlaukaukset, joita
konstaapeli apulaisineen ampua jymähdytti linnasta. Tämäpä vasta
oli iloista elämöimistä herttaisessa kevätilmassa! Huolettomina
ja rauhallisina näyttivät nuo hilpeät ihmiset antauvan nauttimaan
onnesta, sininen oli taivas ja lämmintä ja kirkasta päivänpaiste!
Raatiherrojen joukossa tosin näki vakavia, huolestuneita kasvoja;
mutta ammattikuntalaiset ja lapset, jotka heitä seurasivat, eivät
sitä huomanneet, ja niin jatkui riemuitsemista siksi, kunnes kulkue
hävisi kirkkoihin, joissa saarnastuolista puhuttiin niin vakavasti ja
varoittavasti, että moni kävi miettiväiseksi.

Miehen mielen täyttää samalla kertaa menneisyys, nykyhetki ja
tulevaisuus, vanhuksen ajatukset kohdistuvat menneisyyteen, nuorukaisen
tulevaisuuteen, lapsen nykyhetkeen. Mitäpä olisivat Leidenin poikaset
ja tyttöset markkinalupaa viettäessään välittäneet uhkaavasta
vaarasta? Kenen onnistui tänään tai perjantaina, jolloin oli suuret
palttinamarkkinat, tai jonakin seuraavana päivänä saada vanhemmilta
tai kummilta markkinarahaa, tai kenellä edes oli silmät nähdä, korvat
kuulla ja nenä haistaa, se kulki tovereineen markkinakojujen väliä,
pysähtyen kamelin tai tanssivan karhun luo tai katsellen kuinka
avoimissa kapakoissa tytöt ja nuorukaiset, vieläpä ilomieliset
vanhuksetkin tanssivat säkkipillin, klarinetin tai viulun äänen mukaan.
Toiset tutkivat piparkakkuja tai muita makeisia tarkkaavasti kuten
asiantuntijat ainakin, toiset noudattivat torventoitotuksia, joilla
rohdoskaupustelijan neekeri kutsueli ihmisjoukkoa.

Pormestarin Adrian vetelehti myöskin päivän toisensa jälkeen
tovereinensa tai yksin markkinaihanuuksien keskellä, ja tuon tuostakin
hän, nauttien varallisuuden tuottamasta turvallisuuden tunteesta,
tarttui vyöstänsä riippuvaan nahkakukkaroon; se sisälsi näet koko
joukon lantteja, joita hän oli saanut eri henkilöiltä, isältä,
äidiltä, Barbaralta ja kummitädiltä. Kolme kertaa oli ratsumestari van
Duivenvoorde, hänen hyvä ystävänsä, jonka komeilla hevosilla hän jo
usein oli saanut ratsastaa, ottanut hänet mukaansa vohvelimyymälään,
että hän saisi syödä mielin määrin, ja siksi eivät hänen varansa edes
vielä helatuorstain jälkeisenä tiistaina olleet sanottavasti vähenneet.
Hän aikoi käyttää ne johonkin arvokkaaseen ja suurenmoiseen, ostaa
niillä joko pitkän ritarinmiekan taikka jousen tai ehkäpä — mutta
tämä tuntui hänestä ilkeältä kiusaukselta — tuon mantelitäpläisen
piparkakun, joka oli kylttinä erään delftiläisen sokurileipurin
myymälässä. Tosin tuosta jättiläiskakusta riittäisi hänelle ja pikku
Liisalle syömistä viikkomääriksi, jos he olisivat säästäväisiä, ja
onhan säästäväisyys hyve, johon tulee harjaantua... Jotakin pitäisi
kumminkin jäädä jäljelle myös "munkkien" varalta, joita valmistettiin
myymälöissä aivan ohikulkijain nähden.

Tiistaina iltapäivällä kulki Adrian kuuluisan rotterdamilaisen
leivosmyymälän ohitse. Tuon laudoista kokoonkyhätyn, peileillä ja
kirjavilla kuvilla koristetun kojun edessä istui korkeassa, kauas
näkyvässä nojatuolissa parhaassa ijässään oleva lihava, siisti nainen.
Tämä otti suuresta ruukusta valkoista, vetelää taikinaa ja kaatoi
sitä nopeasti ja ihmeellisen taitavasti polviensa tasalla olevalle
kuumalle rautalevylle, jossa oli joukko syvennyksiä. Apulainen käänsi
nyt sukkelasti haarukalla nuo pienet kakkarat, jotka alkoivat käydä
ruskeiksi heti levylle tultuaan, ja järjesti sitten valmiit leivokset
sievästi pienille lautasille. Tarjooja valmisti ne vieraille, pannen
tuolle korkealle, höyryävälle leivosläjälle aika palan kullankellervää
voita. Erinomaisen viehättävä haju, joka johti mieleen entiset
nautinnot, kohosi liedeltä, ja Adrian alkoi jo hypistellä kukkaronsa
sisältöä, kun samassa neekerin torvi kajahti ja puoskaroitsijan kärryt
pysähtyivät juuri leivosmyymälän eteen.

Kuuluisa tohtori Morpurgo oli komea mies, jolla oli tulipunainen puku
ja ohut, pikimusta, rinnalle ulottuva parta. Hän liikkui juhlallisesti
ja arvokkaasti, ja kumarrukset ja kädenliikkeet, joilla hän tervehti
kokoontunutta kansanjoukkoa, olivat alentuvaisia ja hyväntahtoisia.
Kun riittävä määrä uteliaita ympäröi hänen kärryjänsä, jotka olivat
täynnä koteloita ja pulloja, alkoi hän puhua heille murteellisella
hollanninkielellä, johon sekoitti runsaasti vieraita sanoja.

Hän ylisti Luojaa, joka hyvyydestä oli luonut ihmisen elimistön
niin ihmeelliseksi. Siinähän oli, sanoi hän, kaikki järjestetty ja
muodostettu viisaasti ja mitä tarkoituksenmukaisimmalla tavalla.
Yhdessä suhteessa voi kuitenkin asiantuntija huomata puutteen.

— Tiedättekö te, missä kohden on vika huomattavana, te herrat ja
naiset? sanoi hän.

— Rahakukkarossa, huudahti leikillinen parturinapulainen, — se on liian
taipuisa laihtumaan.

— Oikein, poikani, vastasi puoskari armollisesti. — Mutta sitä
paitsi luonto on hutiloinnut rakentaessaan tuota aukkoa, josta
vastauksesi tuli. Teidän hampaanne ovat rutihuonoa työtä. Tuskia
tuottavat ne tullessaan, ne turmeltuvat ennen aikojaan, ja kun ne
vielä ovat jäljellä, saa niiden takia kärsiä kipua, ellei niitä hoida
huolellisesti. Mutta tiede voi sovittaa, mitä luonto on rikkonut.
Katsokaapas tätä koteloa... — ja nyt hän alkoi ylistää keksimäänsä
hammaspulveria ja hammastaudinlääkettä. Tästä johti hän puheensa
ihmisen päähän ja kuvasi vilkkaasti sen eri kipuja. Mutta niillekin
löytyi parannuskeino, varma lääke, tarvitsi vain ostaa hänen rohtoansa.
Polkuhinnasta voi sitä saada, ja ken uskalsi sitä koettaa, siitä läksi
päänsärky, mitä pahinkin, kuin luudalla pyyhkäisten.

Suu auki kuunteli Adrian tuon kuuluisan tohtorin puhetta. Myymälän
puolelta löyhähteli kuumalta paistinlevyltä erittäin miellyttävä
tuoksu, ja varsin kernaasti olisi poikanen syönyt lautasellisen
tuoreita leivoksia. Nyt tuo pulska leipojatar vielä lisäksi viittasi
hänelle lusikallaan, mutta hän piti kiinni kukkarostaan ja kääntyi
jälleen rohdoskauppiaaseen päin, jonka rattaiden ympärillä tungeskeli
miehiä ja naisia, ostellen voiteita ja lääkkeitä.

Hänen kotonansahan oli sairas Henriika. Jo kahdesti oli Adrian viety
hänen luoksensa ja sääliksi oli poikasen käynyt nähdessään tuon
tummasilmäisen neidin kalpeat, kauniit kasvot. Omituisen ja valtavan
vaikutuksen oli häneen myöskin tehnyt Henriikan syvä, sointuisa
ääni, kun tämä puhutteli häntä muutamin sanoin. Eräänä aamuna oli
kerrottu, että talossa oli vieras, ja sen jälkeen oli äiti ollut vain
harvoin nähtävissä ja kotona oli ollut vielä paljoa hiljaisempaa kuin
tavallisesti. Kaikki kävelivät ja puhuivat hiljaa, naputtivat varovasti
akkunaan, sen sijaan että olisivat käyttäneet kolkutinta, ja aina kun
Adrian tai Liisa nauroi ääneen tai juoksi varomattomasti portaita ylös
tai alas, ilmestyi Barbara, äiti tai Kerttu ja kuiskasi heille: —
Hiljaa, lapset, neidin päätä pakottaa. — Ja tuossa oli nyt rattailla
joukko pulloja, jotka tuottaisivat parannusta hänen kivullensa, ja
kuuluisa Morpurgo näytti olevan varsin järkevä mies eikä mikään narri,
kuten muut puoskaroitsijat. Leipuri Vilhelmi Pietarinpojan vaimo, joka
seisoi Adrianin vieressä ja jonka tämä tunsi, sanoi seuralaisellensa,
että tohtorin lääkkeet olivat hyviä, ja että ne olivat parantaneet
varsin nopeasti erään hänen sukulaisensa vaarallisesta ruusutaudista.

Tämä vakuutus saattoi pojan tekemään lopullisen päätöksen. Hänen
mieleensä kuvastuivat tosin vielä kerran ritarinmiekat, jouset,
piparkakut ja nuo mureat munkit, mutta tahdonponnistuksella hän
karkotti ne, pidätti henkeänsä, ettei tuntisi tuota houkuttelevaa
leivosten hajua, ja meni nopeasti kärryjen luo. Sitten päästi hän
kukkaronsa vyöltään, kaatoi sen sisällön käteensä, näytti rahat
tohtorille, joka mustilla silmillään katseli ystävällisesti tuota outoa
ostajaa, ja kysyi häneltä:

— Riittääkö tämä?

— Mistä sitten?

— Päänsärynlääkkeestä.

Puoskaroitsija hajoitteli etusormellaan Adrianin kädessä olevia
lantteja ja vastasi vakavasti:

— Eivät ne tosin riittäisi, poikaseni, mutta tieteiden edistäminen
tuottaa minulle iloa. Sinulla on koulussa vielä paljon opittavaa ja
siinä on päänpakotus esteeksi. Tästä saat rohdot ja sinulle annan vielä
lisäksi kaupantekijäisiksi tämänkin toisen käyttöohjeen.

Adrian kääri nopeasti kaupustelijan antaman pullon paperiin ja juoksi
kotiin aarre kädessänsä. Tiellä pysähdytti hänet kapteeni Allerts, joka
tuli häntä vastaan taiteilija Vilhelmin seurassa.

— Kuulepas, veitikka, oletko nähnyt Anteroani? kysyi hän pojalta.

— Hän oli soittoniekkojen tykönä Rapenburgissa, vastasi Adrian,
irroittautui tuon tukevan miehen käsistä ja katosi ihmisjoukkoon.

— Reipas poikanen, sanoi miekkailija. — Minun poikani se taas on
soittoniekkojen tykönä. Hän ei välitä mistään muusta kuin teidän
taiteestanne. Saadessaan kamman käsiinsä hän sillä puhaltelee sen
sijaan että silittäisi tukkaansa, joka lehdellä ja putkella hän
viheltelee, taittuneista miekanteristä hän rakentelee kolmikolkkia,
eikä ainoakaan pata ole turvassa hänen rummutukseltaan. Lyhyesti
sanoen, poikanulikka ei välitä mistään muusta kuin kilinästä ja
vingutuksesta. Hän aikoo soittoniekaksi tai joksikin sellaiseksi.

— Se on oikein! vastasi Vilhelmi innokkaasti. — Hänellä on tarkka korva
ja hän on paras koko köörissä.

— Täytyy miettiä tuota asiaa, lausui kapteeni, — ja jos kukaan, niin
te voitte sanoa, mitä hänestä voi toivoa teidän taiteenne alalla. Jos
teillä tänä iltana on aikaa, herra Vilhelmi, niin tulkaa luokseni
vahtitorniin; tahtoisin puhella kanssanne. Mutta ennen kymmentä ette
juuri voine saada minua käsiinne. Minä tunnen taaskin kurkussani
tuollaisia nyhtäyksiä ja sellaisina päivinä... kautta Rolandin,
edeltäjäni!...

Kapteeni ryki äänekkäästi ja kiivaasti ja Vilhelmi sanoi:

— Tulen kernaasti pitämään teille seuraa, sillä onhan yö pitkä, mutta
nyt en päästä teitä käsistäni, ennenkuin olen selvillä siitä, mikä se
on tuo edeltäjänne Roland.

— Olkoon menneeksi sitten! Ei siitä juuri kannattaisi puhua, ettekä
te ehkä ollenkaan voi käsittää minua. Tulkaa tänne sisään; oluttuopin
ääressä käy paremmin kertominen, ja jalat eivät enää ota palvellakseen,
kun niiltä neljä yötä peräkkäin pidätetään niille tuleva lepo.

Kun miehet sitten istuivat vastakkain kapakassa, pyyhkäisi kapteeni
viikset huuliltaan ja alkoi puhua:

— Kuinkahan kauan siitä lieneekään — noh, yli viisitoista vuotta
sitten — ratsastin kerran Haarlemiin Vaihettajan majatalon isännän
kanssa, joka, kuten tiedätte, on oppinut mies ja jota huvittaa
kaikenmoinen vanha romu ja kaikenlaiset latinalaiset kirjoitukset.
Tuon miehen kanssa käy hyvin jutteleminen, ja niin jouduimme puheisiin
siitä, kuinka usein sattuu niin, että kun jotakin näkee ensimäisen
kerran elämässään, tuntuu kumminkin siltä kuin se olisi jo ennestään
tuttua. Tämä oli helposti ymmärrettävissä, sanoi silloin Aquanus,
sillä ihmissieluhan oli olento, jota ei voinut hävittää, — tuollainen
kuolematon, ilmoja liitelevä lintunen. Niin kauan kuin elämme, pysyy se
meissä, ja kun aikamme on kulunut loppuun, lentää se pois, ja sitten
sitä ansion mukaan joko palkitaan tai rangaistaan. Mutta vuosisatojen
jälkeen, jotka eivät Herrasta Jumalasta ole pitemmät kuin se hetkinen,
jonka tarvitsen tämän täyden tuopin tyhjentämiseen — tuokaapa toinen!
— päästää armollinen Isä sen jälleen vapaaksi ja silloin se asettuu
vastasyntyneeseen lapseen. — Tuo puhe minua nauratti. Mutta siitä hän
ei välittänyt, vaan kertoi eräästä vanhasta pakanasta, eräästä hyvin
viisaasta miehestä, joka tiesi varmaan, että hänen sielunsa kerran
ennen oli asunut ylen mahtavan sankarin ruumiissa. Tämä pakana muisti
tarkoin minne hän aikaisemman elonsa aikana oli ripustanut kilpensä
ja kertoi sen tovereilleen. Silloin ruvettiin kilpeä hakemaan, ja se
löydettiinkin, ja siinä oli alkukirjaimet sekä etu- että sukunimeen,
jotka tuolla oppineella oli ollut, kun hän vuosisatoja sitten oli
elänyt sotilaana. Tuo minut saattoi hämmästymään, sillä katsokaas,
herra, — mutta elkää naurako! — minä olin kokenut jotakin samantapaista
kuin tuo sankari. En juuri välitä kirjoista, ja lapsuudestani
saakka olen aina vain lueksinut yhtä ainoata. Sen olin saanut isä
vainajaltani, eikä se ole painettu, vaan kirjoitettu. Näytän sen
joskus teille; se on kertomus uljaan Rolandin elämänvaiheista. Usein
kasvoni ovat käyneet tulipunaisiksi lukiessani noita kauniita ja
totuudenmukaisia kertomuksia, ja kuten Aquanus saatte tekin kuulla
tunnustukseni: Joko minä erehdyn taikka olen todella aterioinnut
Kaarle kuninkaan seurassa ja taistellut Rolandin rautapantsari ylläni.
Minusta tuntuu siltä kuin olisin nähnyt maurien kuninkaan Marsilian, ja
kerran lukiessani siitä, kuinka kuoleva Roland Roncesvalles laaksossa
puhalteli torveensa, kunnes hänen voimansa loppuivat, tunsin kurkussani
sellaista tuskaa kuin se olisi ollut pakahtumaisillaan, ja oli kuin
jo kerran ennen olisin tuntenut samanlaista kipua. Kuultuaan kaiken
tämän, aivan totuuden mukaan kerrottuna, Aquanus huudahti, että sieluni
epäilemättä jo kerran oli elänyt Rolandissa, eli, toisin sanoen, että
minä aikaisemmassa elämässäni olin ollut Roland ritari.

Taiteilija katsoi hämmästyneenä kertojaan ja kysyi:

— Voitteko sitä todellakin uskoa, herra kapteeni?

— Miksikä en? vastasi toinen. — Korkeimmalle ei mikään ole mahdotonta.
Aluksi minä itsekin nauroin isäntää vasten silmiä, mutta en ole voinut
unohtaa hänen sanojansa, ja kun sitten luin uudelleen nuo vanhat
jutut — tuo luku ei muutoin juuri rasita silmiäni, sillä tiedän aina
edeltäpäin mitä seuraava rivi sisältää, — silloin en voinut olla
ajattelematta... Lyhyesti sanoen, herra, sieluni on varmaan sittenkin
ollut kerran Rolandissa, ja siksi nimitän häntä edeltäjäkseni. Aikojen
kuluessa on tullut tavakseni vannoa hänen kauttansa. "Hassutusta!" te
ajattelette, mutta minä pysyn uskossani, — ja nyt minun täytyy lähteä.
Tänä iltana keskustelemme taas, mutta muista asioista. Niin, herra,
jokaisella on omat päähänpistonsa, mutta minun hullutukseni ei ainakaan
rasita muita ihmisiä. Muutoin puhun tästä vain hyville ystäville,
ja tuntemattomat, jotka sattuvat kysymään jotakin edeltäjästäni
Rolandista, harvoin toistavat kysymyksensä. — Nyt laskumme! Kurkkuani
taas kuristaa... Täytyy mennä katsomaan ovatko tornit hyvin varustetut
ja teroittaa vartioitten mieleen että ovat varoillaan. Jos tulette
asepuvussa, niin teiltä siten ehkä säästyy käynti kotona, sillä tänään
en vastaa mistään. Te kai kuljette Uuden Reinin ohitse. Pistäytykääpä
meille ja sanokaa rakkaalle muorilleni, ettei hän odottaisi minua
illalliselle. Tai ehkä teen sen itse. Tunnen että on jotakin erinäistä
odotettavissa — saatte nähdä! Kurkussani on sama tunne kuin muinoin
Roncesvalles'issa!



Seitsemästoista luku.


Suuressa vahtimajassa, joka oli rakennettu linnan viereen kaksi
kuukautta sitten päättyneen piirityksen aikana, istui auringon
laskettua kaupunginsotilaita ja vapaaehtoisia ryhmissä, jutellen ja
tyhjennellen oluttuoppejansa sekä kuluttaen aikaansa lyömällä korttia
talikynttiläin himmeässä valossa.

Nurkka, jossa upseerien pöytä seisoi, oli vähän valoisampi.
Vilhelmi, joka noudattaen ystävänsä neuvoa oli pukeutunut
porvarivartioston-vänrikin asuun, istuutui tyhjän pöydän ääreen heti
torninkellon lyötyä kymmenen. Juuri kun hän oli käskenyt tuoda tuopin
olutta, saapui kapteeni Allerts ja hänen seurassaan Warmondin junkkari
— hän, joka oli ottanut osaa Pietari van der Werffin neuvotteluun ja
joka kaksi vuotta sitten Brielin valloituksessa oli ansainnut kapteenin
arvon. Hänen sukunsa oli Hollannin ylhäisimpiä ja varakkaimpia
aatelissukuja, — junkkarin äiti oli syntyänsä Egmont. Tultuaan
upseerien nurkkaan veti hän pitkään miekkakintaaseen puetun kätensä
kapteenin käsivarrelta ja sanoi, peruuttaen taiteilijan tilauksen:

— Ei, juomanlaskija! Tuo keltainen Würzburgin viini ei vielä voi olla
lopussa. Tänään tyhjennämme astian pohjaan saakka. Eikö niin, kapteeni?

— Se tuottaa astialle kevennystä, meitä liioin rasittamatta, vastasi
toinen. — Hyvää iltaa, herra Vilhelmi, täsmällisyys on sotilaalle
kunniaksi. Ihmiset alkavat käsittää mitä on tekeillä. Minä olen
asettanut vahteja joka ilmansuuntaan päin. Joka tunti niitä vaihdetaan,
ja sillä välin käyn itse tarkastamassa onko kaikki kunnossa. Tämä
on hyvää juomaa, junkkari! Kunnia olkoon sen miehen, joka sulattaa
isänperintönsä tällaiseksi viiniksi! Ensi lasi omistetaan prinssille!

Nuo kolme miestä kilistelivät lasejaan ja joivat taas kohta Hollannin
vapauden ja Leidenin menestyksen maljan. Sillä välin he keskustelivat
vilkkaasti, unhottamatta kumminkaan velvollisuuksiaan, sillä
ensimäisen puolen tunnin kuluttua nousi kapteeni paikaltaan mennäkseen
tarkastamaan ympäristöä ja kehottaaksensa vahteja olemaan varoillaan.

Kun hän jälleen palasi huoneeseen, eivät Vilhelmi ja junkkari häntä
huomanneet innokkaasti keskustellessaan. Taiteilija kertoi Italiasta,
ja kapteeni kuuli hänen haltioissaan huudahtavan:

- Kun sen kerran on nähnyt, ei sitä voi koskaan unohda. Istuessani
tuolla ylhäällä kyyhkysteni tykönä liitelevät ajatukseni usein
lintusten mukana, enkä enää ollenkaan näe tätä laajaa, yksitoikkoista
tasankoamme ja harmaata, sumuista taivastamme.

— Vai niin, herra Vilhelmi! keskeytti häntä kapteeni, heittäytyen
nojatuoliinsa ja ojentaen saapasniekat säärensä kauas eteenpäin. —
Vai niin — vai niin! Nytpä minä keksinkin teidän päähänpistonne.
Italia ja Italia vain! Tunnenhan minäkin tuon maan, sillä olen käynyt
Bresciassa hankkimassa prinssille ja muille korkeille herroille hyviä
teräsmiekkoja. Sitten kuljin noiden ryhmyisten Apenninien ylitse
ja tulin Florensiin hakeakseni hienotekoisia asepukuja. Livornosta
matkustin meritse Genuaan ja sieltä sain siselöityjä kulta- ja
hopeateoksia miekankannikkeita ja -kahvoja varten. Totta on, että nuo
ruskeat nahjukset ovat taitavia työssänsä. Mutta sitä maata — sitä
maata! Roland, edeltäjäni! — kuinka järkevä mies voi sitä pitää meidän
maatamme parempana, sitä en voi käsittää.

— Hollanti on äitimme, keskeytti häntä junkkari. — Sen kelpo poikina
pidämme sitä maista parhaana, mutta voimmehan kumminkin häpeämättä
tunnustaa, että on olemassa vieläkin kauniimpia maita.

— Samaa virttäkö tekin vedätte!? huudahti miekkailija suuttuneena
sysäten lasiansa kauemmaksi pöydälle. — Oletteko sitten koskaan ollut
Alppien toisella puolen?

— En, herra, mutta...

— Mutta te uskotte noita töhertäjiä, noita maalareita, joita häikäisee
pala sinistä merta ja taivasta, ja soittoniekkoja, jotka hurmaa äänien
sulavuus ja liikuttava viulunvingutus, — mutta olisi hyvä, jos myöskin
kerran ottaisitte korviinne mitä järkevällä miehellä on sanottavaa.

— Sanokaa siis ajatuksenne, kapteeni.

— No hyvä. Ja jos ken voi todistaa minun puhuneeni valheita, niin
sitoudun ikipäivikseni maksamaan hänen juomalaskunsa. Kerron nyt
siis oikein juurta jaksain. Ensin kuljetaan noiden inhottavien
alppikukkuloiden ylitse. Siellä näkee hedelmättömiä, paljaita
kallioita, kylmää lunta ja jäänsekaista kuohuavaa vettä, joka ei ota
kuljettaakseen mitään aluksia. Nuo ryöppyävät pyörteet paiskiloivat
vain rantaa kivillä, sen sijaan että kastelisivat niittyjä. Sitten
tullaan tasangolle, jossa on rehevä kasvullisuus — sitä en kiellä.
Olin siellä kesäkuussa, ja minusta oli hauskaa katsella noita sieviä
peltotilkkuja, joilla kasvavia pieniä puita myöten viiniköynnökset
luikertelivat ylöspäin. Ei se ollut rumaa; mutta kuumuus, junkkari
hyvä, kuumuus turmeli kaiken ilon. Ja sitten nuo pahansiivoiset kapakat
syöpäläisineen! Ja mitä kaikkea niissä saakaan kuulla roistojen
juttelevan, jotka kullanhimosta salaa vuodattavat kunnon ihmisten
verta. — Ja kun kieli kuivuu suussa, niin saa vain kiihottavaa viiniä
eikä kulaustakaan raikasta olutta. Ja tuota tomua, hyvät herrat, tuota
kauheata tomua! — Bresciassa sain tosin oivallisia teräsaseita, mutta
ravintolassa varastettiin sulka lakistani, ja isäntä söi sipulia
kuin leipää vain. Vakuutan teille — Jumala rangaiskoon minua, jos
valehtelen, — etten saanut siellä ainoatakaan kunnon lihapalaa,
tuollaista oikeata naudanlihaa, jommoista vaimoni tuo syödäkseni,
vaikka meillä ei juuri elellä herkutellen. Ja voi, junkkari, entä voi!
Me poltamme öljyä lampuissa ja voitelemme sillä narisevia saranoita,
mutta italialaiset paistavat siinä kananlihan ja kalan. Hyi, saakeli!

— Olkaa varoillanne, kapteeni, huudahti Vilhelmi, — muutoin vaadin
teitä pitämään sananne ja saatte iät päivät maksaa juomalaskuni.
Öljypuunöljy on puhdasta, maukasta nestettä.

— Saattaa olla, kun sitä vain saattaisi syödä. Minä pidän enemmän
hollantilaisesta voista. Teräksen kiillottamisessa on öljy kyllä
hyvää, mutta keitoksiin ja paistoksiin on pistettävä voita, ja sillä
hyvä. Ehdottakaapa vain koetteeksi äidillenne, että hän paistaisi
kanat ja kampelat öljyssä, — kylläpä hän katsoisi teitä pitkään!
Mutta tehkää hyvin ja kuunnelkaa edelleen kertomustani. Lombardiasta
menin Bolognaan ja sieltä Apennineille. Väliin sai kiivetä ylöspäin,
väliin taas laskeutua äkkijyrkästi alas, ja alamäkeä mennessä
tuottaa satulassa pysytteleminen omituista nautintoa, jota ei meidän
maassamme, Jumalan kiitos, saa kokea. Molemmin puolin kohoavat
korkeat vuoriseinät. Kapeiden laaksojen kautta kulkiessa alkaa mieltä
ahdistaa, ja kauemmaksi ei voi nähdä, sillä joka puolella on vain noita
inhottavia vuoria. Minä luulen, että Herra on luonut moiset kyttyrät
Aatamin syntiinlankeemuksen jälkeen, ihmisille rangaistukseksi.
Kuudentena luomispäivänä oli maan pinta tasainen. — Oli elokuu, ja
kun auringonsäteet keskipäivällä heijastuivat kallioseinistä, olin
menehtymäisilläni. Oikein käy ihmeekseni, etten siellä kuivettunut
ja paistunut — ja tuo Italian taivaan kehuttu sini! Aina vain yhtä
ja samaa! Kyllähän meilläkin on sellaista nähtävänä, mutta meillä on
muutteeksi myöskin kauniita pilviä, eikä ole monta seikkaa, jotka minua
niin miellyttävät kuin juuri meidän pilvemme. Kun jylseät Apenninit
vihdoin olivat jääneet taakseni, saavuin kuuluisaan Florensiin.

— No, ettekö ihaile sitäkään kaupunkia? kysyi taiteilija.

— Kyllä, herra; siellä on monta komeaa, uhkeaa palatsia ja paljon somia
kirkkoja, ei myöskään puutu samettia ja silkkiä ja kutomateollisuus
kukoistaakin siellä. Mutta, herra, ei minua miellyttänyt oloni edes
teidän kehumassanne Florensissakaan, etupäässä kuumuuden takia, mutta
kyllä siellä myöskin oli monessa suhteessa toisin kuin olin luullut.
Ensiksikin tuo Arno virta! Oikein naurattaa tuo joki, naurattaa toden
totta! Tiedättekö miltä se näyttää? Se on kuin lätäköt, joita näkee
aimo ukkossateen jälkeen kivenhakkaajan työpaikalla rakennuskivien ja
sirujen keskellä.

— Juomalaskuni, kapteeni, juomalaskuni!

— Minä tarkoitan leveitä lätäköltä laajalla työalueella. Voitteko
vieläkin väittää vastaan, jos sanon että Arno on matala, kapea
vesiviiru, juuri omansa kuljettamaan poikasten kaarnaveneitä? Se
reunustaa leveätä harmaata piikivikenttää aivan kuin nuo kultaripsut
junkkarin miekkakintaan käännettä.

— Te näitte sen kuuman kesän lopulla, vastasi Vilhelmi, — keväällä se
on aivan toisenlainen.

— Ehkä lienee; mutta ajatelkaapa vain Reiniä ja Maasia ja muita
jokiamme, myöskin Marnea ja Drechtiä ja mitä ne kaikki nuo pienemmät
ovat nimeltään. Niissä on kaikin ajoin vettä yllin kyllin, ja komeita
laivoja kulkee niitä pitkin. Tasaista ja luotettavaa on kaikki tässä
maassa, Italiassa taas kaikki muuttuu päivästä toiseen. Samanlaista
hutiloimista on heidän miekkailemisensakin.

— Italialaisiahan pidetään vaarallisina miekkailijoina, sanoi junkkari.

— Se on totta, mutta ne hyppelevät sinne tänne ja niiltä puuttuu
kestävyyttä. Tunnen asian, sillä asuin virkaveljeni Torellin luona,
joka on kaupungin etevin miekkailunopettaja. Aterioista, joita hän
tarjosi minulle, en puhu mitään. Makaroonia minulle siellä syötettiin
joka päivä, sen lisäksi sain pari kananluuta ja sillä hyvä. Usein vedin
aterian loputtua vyöni kireämmälle. Mitä miekkailutaitoon tulee, niin
ei Torelli suinkaan ole siinä huono, mutta hänkin suosii tuota samaa
hyppelemistä. Kun on miekkailtava hänen kanssansa, tulee tosin olla
varoillaan, mutta kun olen päässyt selville hänen miekkailutavastansa
ja voin käyttää kvarttiani, terssiäni ja sekuntiani, niin hän on
voitettu.

— Nuo teidän temppunne ovat oivalliset, sanoi junkkari. — Minullekin on
niistä ollut hyötyä.

— Muistan kyllä, vastasi kapteeni vilkkaasti. — Niiden avulla te
Namurissa saitte tuon ranskalaisen tappelikon vaikenemaan. — Nyt
taaskin kurkkuani kuristaa. Tänään tapahtuu jotakin, hyvät herrat,
täytyy tapahtua jotakin!

Kapteeni tarttui vasemmalla kädellään kaulukseensa ja iski oikealla
lasin pöytään. Usein oli hän käsitellyt sitä paljoa varomattomammin,
mutta nyt se särkyi sirpaleiksi.

— Ei haittaa! huudahti junkkari. — Toinen lasi kapteenille!

Miekkailija sysäsi tuolinsa kauemmaksi pöydästä ja sanoi, katsellen
vihreitä lasisirpaleita, muuttuneella äänellä, enemmän itsekseen kuin
tovereilleen:

— Niin, niin, tänään tapahtuu vakavia asioita. Keskeltä kahtia ja
tuhansiksi sirpaleiksi! Tapahtukoon Jumalan tahto! Minä tiedän mikä on
velvollisuuteni!

— Mutta kapteeni! keskeytti häntä junkkari hieman nuhtelevalla äänellä,
täyttäen uuden lasin. — Kapteeni, mitä päähänpistoja nuo nyt ovat?
Brielin kahakan edellä minä kompastuin veneestä hypätessäni ja taitoin
miekkani. Sainhan pian toisen, mutta kumminkin tuli mieleeni ajatus,
että loppuni olisi käsissä, — ja kumminkin olen yhä vielä elossa ja
toivon saavani tyhjentää vielä monet lasit seurassanne!

— Ei se mitään, sanoi miekkailija, nosti lakkiansa ja pyyhki otsaansa
käden selkäpuolella. — Kerranhan jokaisen kuolinhetki tulee, ja jos
minun loppuni nyt on tulossa, niin tapahtukoon Jumalan tahto! Omaisteni
ei tarvitse kärsiä puutetta. Talomme tuolla Uuden Reinin varrella on
velaton, ja joskaan he eivät peri juuri paljoa muuta, niin jätän heille
kumminkin kunniallisen nimen ja luotettavia ystäviä. Toista pojistani,
tuota soittoniekkaa, te, herra Vilhelmi, tulette pitämään silmällä, sen
tiedän. Välttämättömän tarpeellinen ei kukaan ole, ja jos taivas antaa
minulle käskyn luovuttaa komennon toiselle, niin voi Nordwykin junkkari
Jan van der Does täyttää sijani. Te, herra van Duivenvoorde, olette
oikea mies paikallanne, ja se asia, jonka puolesta taistelemme, pääsee
minuttakin voitolle.

Taiteilija kuunteli ihmetellen kuinka tunteelliselta tuon omituisen
miehen syvä ääni kuului, mutta junkkari kohotti lasiansa huudahtaen:

— Tuollaisen köykäisen lasin takia noin raskaita ajatuksia! Se ei ole
kohtuullista, hyvä kapteeni! Käykääpä taas käsiksi lasiinne ja tehkää
minulle seuraa. Eläköön jalo miekkailutaito ja teidän kvarttinne,
terssinne ja sekuntinne!

— Eläköön! vastasi kapteeni, — eläköön! Monet sadat jalot herrat tässä
maassa käyttävät miekkaa, ja minä se olen, joka olen opettanut heitä
käyttämään sitä sääntöjen mukaan. Monelle monituiselle on opetukseni
ollut hyödyksi kaksintaisteluissa, ja minä, Antero, heidän mestarinsa,
olen tuhansin kerroin toistanut kvarttini, terssini ja sekuntini, —
mutta aina· vain tylsillä miekkasimilla ja täpättyjä takkeja vastaan.
Taistelukentällä kaupunginmuurien edustalla ei kukaan ole ruvennut
kaksintaisteluun kanssani, niin usein kuin koetinkin joutua kahakkaan
johtajien kanssa. Tämä brescialainen säiläni on monesti tunkenut
läpi espanjalaisten költerien, mutta tuota taitoa, jota olen muille
opettanut, hyvät herrat, taitoa, jolle olen omistanut elämäni ja jota
rakastan, sitä en ole koskaan harjoittanut täyttä totta. Sitä on vaikea
kantaa, hyvät herrat, ja jos taivas tahtoo suoda mies paralle, joka ei
ole muita huonompi, erityisen armon, ennenkuin kutsuu hänet pois, niin
se suo minun vielä kerran mitellä miekkaani toisen kanssa todellisessa
ja oikeassa kaksintaistelussa ja antaa minun koettaa temppujani
otellen hengen takaa taitavan vastustajan kanssa. Jos rakas Jumala suo
Anterolle...

Miekkailijan lause jäi kesken, sillä aseellinen mies tempaisi oven auki
ja huusi huoneeseen:

— Leiderdorpista annetaan tulimerkkejä.

Reippaasti kuin nuorukainen hypähti Allerts tämän kuullessaan
istuimeltaan, oikaisihe suoraksi, asetti miekankannikkeen paikoilleen,
vetäisi vyön suoraksi ja huudahti:

— Torniin, torvenpuhaltaja, — puhaltamaan kaikki kokoon! Kapteeni van
Duivenvoorde, vapaaehtoistenne tykö! Asettukaa Hoogewoortin portille
neljän lipullisjoukon kanssa hyökätäksenne vihollisen kimppuun, jos
kahakka siirtyy aina kaupunginmuureille saakka. Konstaapeli pitäköön
huolta sytyttimistä. Torneihin lisätään väkeä kaksin verroin. Kiiruhda,
Klaas, Pankrationtorniin kellonsoittajan tykö. Hänen pitää soittaa
hälytyskelloja varoittaakseen markkinaväkeä. Kätenne, junkkari, tiedän
ettette väisty paikaltanne, ja te, herra Vilhelmi...

— Minä seuraan teitä, sanoi taiteilija päättäväisesti. — Elkää
kieltäkö! Tarvitsen liikettä, tukehdun täällä sisällä!

Vilhelmin posket hehkuivat ja hänen katseensa oli niin palava ja
synkkä, ettei junkkari enää ollut tuntea tyyntä ystäväänsä, ja kapteeni
huusi:

— Asettukaa sitten ensi komppaniaan vänrikkini viereen. Nyt on leikki
kaukana, mutta ette näytä olevankaan leikillisellä päällä.

Vakavin askelin meni Allerts ulos, lausui miehistölle muutaman
tarmokkaan sanan, käski rummuttajain kaupungin läpi kulkiessa
pärryyttää rumpua aika lailla herättääkseen markkinaväen, asettui
pienen, luotettavan joukkonsa etunenään ja läksi johtamaan sitä Uudelle
Reinille päin.

Kuu valaisi kirkkaasti hiljaisia katuja, kuvastuen joen tummaan pintaan
ja luoden hopeanhohdetta kapeiden talojen korkeille, sahalaitaisille
päädyille. Sotilasten nopeat, tahdinmukaiset askelet saattoivat talot
kajahtelemaan yön hiljaisuudessa, ja rummunpärrytyksen värähdyttelemä
ilma pani akkunaruudut tärisemään.

Tällä kertaa ei sotilasten edellä kulkenut iloisia lapsia paperisine
sotalippuineen ja puisine miekkoineen, tällä kertaa ei heitä seurannut
iloisia tyttösiä ja ylpeitä äitejä, ei myöskään vanhuksia, jotka
olisivat muistelleet menneitä aikoja, jolloin itse olivat aseissa. —
Kun tuo hiljainen, taisteluun valmis joukko oli saapunut Allertsin
talon läheisyyteen, löi torninkello hitaasti kaksitoista, ja heti sen
jälkeen alkoi kuulua hälytyssoittoa Pankrationtornista.

Allertsin asunnon alakerrassa työnnäistiin akkuna auki ja siinä näkyi
kapteenin puoliso. Monet huolet, jotka avioliitto tuon omituisen miehen
kanssa oli tuonut muassaan, olivat ennen aikojaan vanhentaneet kauniin
Eevan, mutta lempeä kuunvalo kirkasti nyt hänen kuihtuvat kasvonsa. Hän
tunsi hyvin miehensä rumpujen äänen, ja kun hän näki tämän keskiyöllä
kulkevan eteenpäin hätäkellojen kamalasti soidessa, valtasi hänet
kiivas mielenahdistus, ja töin tuskin kykeni hän huutamaan alas:

— Antero, mitä on tapahtunut, Antero?

Pärisevät rummut ja kapse, joka kuului kivitetyltä kadulta sotilasten
sitä kulkiessa, yhdessä kellonsoiton kanssa estivät kapteenin
kuulemasta hänen ääntänsä. Mutta hän näki hänet ja oudoksi kävi hänen
mielensä. Kuun valaisemat kasvot, joita ympäröi valkoinen liina,
näyttivät hänestä niin suloisilta, ettei hän kosimisajoistansa saakka
ollut nähnyt niitä sellaisina, ja kapteeni tunsi itsensä reippaaksi
kuin nuorukainen ja niin ritarillisen uhkamieliseksi vaeltaessaan
nyt vaaraa kohden, että hän pää pystyssä kulki vaimonsa ohitse mitä
siroimmilla rummuntahdin mukaisilla askelilla, — ja niinkuin rakastunut
keikailija heitti hän vasemmalla kädellään lentosuukkosen tehden
samalla miekallaan kunniaa.

Rummunlyönti ja lippujen liehunta olivat karkottaneet kapteenin
mielestä kaikki synkät ajatukset. Niin kuljettiin edelleen aina
hanhitorille saakka. Siellä nähtiin hälytyksestä heränneen kuljeksivan
joukkueen kiiruusti kokoilevan tavaroitansa vaunuun, jota he käyttivät
asuntonaan. Valitellen valjasti vanha vaimo laihaa hevosta, ja pienestä
akkunasta kuului vaikeroivan lapsen ääni, joka huusi vuoroin äitiä,
vuoroin isää.

Kapteeni kuuli tuon huudon. Hymyily poistui hänen huuliltaan ja hänen
käyntinsä kävi veltommaksi. Sitten hän kääntyi taaksepäin ja huusi
joukollensa voimakkaasti:

— Eteenpäin!

Vilhelmi marssi likinnä kapteenia ja tämä viittasi hänet viereensä.
Kiiruhtaen kulkuansa tarttui Allerts taiteilijan käsivarteen ja sanoi
hiljaa:

— Te otatte poikasen luoksenne oppiin?

— Kyllä, kapteeni.

— No hyvä; kyllä se teille vielä palkitaan, vastasi kapteeni, heilutti
miekkaansa ja huusi:

— Vapaus Hollannille, kuolema espanjalaisille, Oranialainen eläköön!

Ilolla yhtyivät sotilaat tähän huutoon, ja nopein askelin vaelsivat he
hänen jälkeensä Hoogewoortin portista ulos Leiderdorpiin päin.



Kahdeksastoista luku.


Adrian kiiruhti kotiin pulloinensa, ja iloissaan siitä, että hänellä
oli muassaan hoivaa tuolle sairaalle neidille, unohti hän hänen
päänsärkynsä ja heitti kolkuttimen aika vauhtia ovea vasten. Siksi
ei Barbaran tervehdys ollut ylen ystävällinen, mutta poikanen oli
niin autuaallinen, kun omisti tuon vaivoin hankkimansa aarteen, että
pelottomasti keskeytti vihastuneen tädin torat reippaasti huudahtaen
hänelle:

— Saatpa nähdä, mitä minulla on täällä neidille; missä äiti on?

Barbara huomasi Adrianista, että hän toi muassaan ilosanoman, joka
kokonaan oli vallannut hänen mielensä, ja poikasen raittiit, onnelliset
kasvot miellyttivät häntä niin kovin, että häneltä jäi toruminen
kesken, ja hän kysyi suopeasti hymyillen:

— Miksikä nyt sitten on niin kiire? Oikeinhan voi käydä uteliaaksi!

— Olen ostanut jotakin; onko äiti tuolla ylhäällä?

— On. Näytäpäs mitä sinulla on muassasi!

— Lääkettä. Tehokasta kerrassaan. Päänsäryn lääkettä.

— Päänsärynlääkettä? ihmetteli leski. — Kukahan sinua nyt on
petkuttanut!

— Vai petkuttanut! toisti poika nauraen. — Sain sen määrähintaa
halvemmalla.

— Näytäpäs poika, komensi Barbara tavotellen pulloa, mutta Adrian
peräytyi, piilotti lääkkeen selkänsä taakse ja sanoi:

— Ei, täti, minä vien itse sen äidille.

— Onkos ennen mointa kuultu! huudahti leski. — Johan nyt maailma on
mullin mallin, kun koulupojat ovat olevinansa lääkäreitä! Näytä heti
paikalla mitä sinulla on. Tuota sotkua nyt juuri tarvittiin!

— Vai sotkua! vastasi Adrian kiihkeästi. — Olen antanut siitä kaikki
markkinarahani, ja se on hyvää lääkettä.

Tohtori Bontius tuli keskellä tätä kinailua pormestarin rouvan kanssa
portaita alas. Hän kuuli pojan viime sanat ja kysyi ankarasti:

— Mistä olet saanut tuon moskan?

Näin sanoen otti hän kädestä kiinni poikaa, joka ei uskaltanut
vastustaa tuota ankaraa miestä. Tohtori otti pullon ja siihen kuuluvan
käyttöohjeen, ja kun Adrian vastasi lyhyesti: — Tohtori Morpurgolta, —
jatkoi hän suuttuneena:

— Tuo seos on juuri omansa poisheitettäväksi; tulee vain katsoa, ettei
sillä myrkytä kaloja. Ja puolen guldenia se vielä on maksanut! Te
näytte olevan varakas nuorukainen, herra Adrian! Kun teille toiste
karttuu liiaksi rahaa, niin lainatkaa minulle.

Pojan ilo turmeltui tästä puheesta, mutta hän ei ottanut sitä oikein
uskoakseen, vaan kääntyi uhkamielisenä puoleksi selin tohtoriin.
Barbara käsitti hänen tunteensa ja kuiskasi säälivästi tohtorille ja
kälylleen:

— Hän on uhrannut kaikki markkinarahansa auttaaksensa neitiä.

Maria lähestyi heti pahoittunutta poikasta, veti hänen kiharapäänsä
povellensa ja suuteli vaieten hänen otsaansa. Sillä välin oli tohtori
silmäillyt käyttöohjetta ja lausui nyt vakaasti kuten aina, kasvot
aivan totisina:

— Tuo Morpurgo ei sittenkään ole pahimpia. Hänen suosittamansa lääke
voi ehkä kumminkin olla neidille hyödyksi.

Adrian oli äsken ollut vähällä ruveta itkemään. Nyt päästi hän
helpotuksen huokauksen, mutta hän piti yhä vielä Mariaa kädestä,
kääntyen jälleen tohtoriin päin ja kuunnellen jännityksellä, kun tämä
jatkoi:

— "Kaksi osaa radaketta, yksi osa piparminttua ja puoli osaa
virmajuurta. Viimemainittu on varsinkin naisille hyvää. Seoksen ylitse
kaadetaan kiehuvaa vettä. Juotava kylmänä, kupillinen aamuin ja
illoin." Ei ole hullua, ei toden totta! Olet keksinyt hyvän lääkkeen,
arvoisa virkaveljeni. Aioin sinulle äsken sanoa jotakin. Poikani
menevät tänä iltana katsomaan englantilaisia ratsastajia ja heistä
olisi hauska, jos sinä menisit mukaan. — Tuota lääkettä voitte antaa jo
tänään.

Tohtori kumarsi naisille ja meni ulko-ovelle. Barbara seurasi häntä
kadulle ja kysyi:

— Oliko tuo määräyksenne käsitettävä todeksi?

— Oli, oli kyllä, vastasi tohtori. — Jo isoäitini suosi tuota juomaa
päänsärynlääkkeenä, ja tiedättehän, että hän oli ymmärtäväinen nainen.
Illoin ja aamuin ja lepoa lisäksi.

Henriikalle oli annettu asuttavaksi siisti, hauska huone. Sen molemmat
akkunat olivat hiljaiseen, varjoisaan pihaan päin, jonka toisella
puolen säämiskänahkatehtaan rakennukset olivat. Osan päivästä hän jo
sai viettää nojatuolissa tyynyjen varassa. Ollen luonnoltaan voimakas
hän parani pian. Mutta hän oli vielä heikko, ja kova päänsärky vaivasi
häntä yöt päivät. Virkistyksenä oli hänellä seurustelu pormestarin
hennon, henkevän vaimon kanssa, ja tuo vaatimaton, toimelias ja
tarmokas Barbara punaisine poskineen miellytti häntä myöskin.

Kun Maria kertoi hänelle Adrianin ostoksesta, heltyi Henriika
kyyneliin, mutta pojalta hän salasi liikutuksensa ja puhutteli häntä
ilkamoivin sanoin, huutaen hänelle:

— Tule tänne, pelastajani, ja anna minulle kätesi!

Sittemminkin hän aina nimitti Adriania pelastajaksensa tai "signor
salvatoreksi", hänellä kun oli tapana sekoittaa italialaisia sanoja
hollanninkieleen. Yleensä häntä huvitti nimittää oman mielensä
mukaan ihmisiä, joiden kanssa oli tekemisissä. Niinpä Barbara, jonka
nimi hänestä oli aivan kauhea, sai nimen Babetta, ja tuota pientä,
hentoa, suloista Liisaa, jonka hän aina tahtoi luoksensa, hän nimitti
keijukaiseksi. Mutta pormestarinna pysyi Maria rouvana, ja kun hän
kerran leikillään kysyi, miksi hänet oli jätetty osattomaksi, vastasi
Henriika, että nimi oli hänelle ylen sopiva; jos hänen nimensä olisi
ollut Martta, olisi hän luultavasti ristinyt hänet Mariaksi.

Henriikalla ei ollut tänään ollut mitään kipuja, ja kun Adrian illan
suussa meni katsomaan englantilaisia ratsastajia, ja kukkivien
lehmusten tuoksu ja kuuvalo tunkivat sisään avoimesta akkunasta
Henriikan huoneeseen, kielsi hän Barbaraa sytyttämästä valkeata ja
pyysi Mariaa juttelemaan kanssansa.

Adrianista ja Liisasta pakinoidessa tuli puheeksi heidän oma
lapsuutensa. Henriika oli viettänyt sen isänsä linnassa, jossa aika
kulutettiin juomingeilla ja metsästysseuroilla, Maria taas vakavassa
porvaristalossa, — ja mitä he toisilleen kertoivat, se oli toisesta
kuin taru vieraasta maailmasta.

— Helppo teidän on ollut kehittyä tuollaiseksi yleväksi, vienoksi
olennoksi, jollainen olette, sanoi Henriika, — mutta minun on
kiittäminen pyhimyksiä siitä, ettei minun ole käynyt tätä huonommin,
sillä oikeastaan olen kasvanut hoidotta kuin rikkaruoho. Ellei minussa
olisi ollut vireillä rakkaus musiikkiin ja jos ei kappalaisemme olisi
ollut niin etevä soittotaiteilija, olisi minun ehkä vieläkin vaikeampi
teidän rinnallanne kestää vertailua. Milloinkahan tohtori viimeinkin
sallii minun kuulla teidän laulavan?

— Ensi viikolla; mutta elkää vain odottako liikoja. Yleensä teillä
on liian hyvät ajatukset minusta. Muistakaapa vain tuota sananlaskua
tyynistä vesistä! Täällä povessani ei useinkaan ole niin rauhallista
kuin te luulette.

— Mutta te olette oppinut pitämään pinnan tyynenä, joskin syvyys
kuohuu, mutta minä en. Tässä talossa olen käynyt niin omituisen
rauhalliseksi. En tiedä johtuuko se sairaudestani vai ilmasta, jota
täällä hengitän. Mutta ei siitä vielä ole kauan, kun mieleni oli
kuohuksissa niinkuin meri, kun pyörteet sähisevät, kalalokit rääkkyvät
ja kalastajain vaimot rukoilevat rannalla. Nyt on meri tyyni. Mutta
elkää pelästykö, jos se jälleen alkaisi riehua.

Maria tarttui nämät sanat kuullessaan tuon kiihtyneen tytön käteen ja
sanoi rukoilevasti:

— Tyyntykää, tyyntykää, Henriika. Teidän tulee nyt vain pitää huolta
siitä että paranette. Ja — sanonkohan teille ajatukseni? Luulen että
vaikeudet vähemmin tuntuvat, jos ne voi malttamattomasti heittää
luotansa niinkuin meri, josta äsken puhuitte. Minun poveeni kokoontuu
toista toisen lisäksi ja jää sinne kuin hiekan alle hautumaan.

— Kunnes tuulenpuuska tulee, joka pyryttää kaikki ilmaan. En tahdo
ennustaa pahaa, mutta varmaankin vielä kerran muistatte nämät sanani.
Mikä huima, huoleton olento minä olinkaan! Silloin tuli päivä, joka
pani kaikki povessani mullin mallin.

— Onko petollinen rakkaus teille tuottanut kärsimyksiä? kysyi Maria
ujosti.

— Ei, ainoastaan se, mitä petollinen rakkaus on rikkonut erästä
toista henkilöä vastaan, vastasi Henriika katkerasti hymyillen. —
Lapsena ollessani huikenteleva sydämeni kyllä hehkui — en tiedä
kuinka monesti. Ensiksikin herätti toissilmäinen kappalainen, meidän
musiikinopettajamme, minussa tunteita, jotka eivät olleet vain pelkkää
kunnioitusta; joka aamu panin hänen akkunalleen tuoreita kukkasia,
— joita hän ei koskaan huomannut. Sitten — lienen silloin ollut
viidentoistavuotias — pidin hyvänäni kreivi Brederoden kauniin paashin
tuliset katseet. Hän koetti sitten ruveta helläksi ja sai maistaa
ratsupiiskaani. Nyt seurasi komea junkkari, joka kosi minua kun
olin tuskin kuudentoista vanha, mutta hän oli vielä velkaantuneempi
kuin isäni ja siksi hän sai rukkaset. En itkenyt kyyneltäkään hänen
tähtensä, ja kun kaksi kuukautta myöhemmin eräissä turnajaisissa
Brysselissä näin don Fadriquen, tuon suuren Alban pojan, silloin luulin
rakastavani häntä niinkuin vain voi rakastaa mielitiettyänsä, — vaikka
en edes tuntenut häntä muuta kuin ulkonäöltä. Mutta silloin tuli tuo
myrskynpuuska, josta jo puhuin, ja se teki lopun lemmenmietteistäni.
Toiste kerron tarkemmin tuosta kaikesta; en tarvitse sitä salata, sillä
se ei ole pysynyt salassa. Oletteko kuullut puhuttavan sisarestani?
Ettekö? Hän oli vanhempi minua, — se vasta oli olento! Hyvä Jumala
ei ole luonut toista täydellisempää. Ja hänen laulunsa sitten! Hän
tuli täti vainajani luo ja silloin... Mutta en tahdo suotta kiihottaa
mieltäni; lyhyesti sanoen, se mies, jota hän rakasti sydämensä koko
voimalla, syöksi hänet kurjuuteen, ja isäni kirosi sisareni eikä
ole pannut rikkaa ristiin häntä auttaaksensa. — Äitiäni en muista
ollenkaan, mutta Anna korvasi minulle hänet. Sisareni kohtalo on
opettanut minut tuntemaan miehet. Viime vuosina on moni minua kosinut,
mutta minulta puuttuu luottamusta — ja ennen kaikkea rakkautta, sillä
sen kanssa ei minulla ole enää mitään tekemistä.

— Ennenkuin se sittenkin vielä löytää tien sydämeenne, vastasi Maria.
— Oli väärin, että rupesin puhelemaan kanssanne tällaisista asioista,
sillä ne kiihottavat teitä ja se ei ole hyväksi.

— Puhukaa vain; tuntuu hyvältä kerran saada keventää sydäntänsä. Ettekö
ole rakastanut ketään ennen puolisoanne?

— Rakastanutko? En, Henriika, en ole todellisesti rakastanut ketään
muuta kuin häntä.

— Ja herra pormestari olisi ollut ensimäinen, joka sai sydämenne
sykähtelemään nopeammin?

— Ei, ei se ennenkään aina ollut aivan tyyni; minähän olen elellyt
miellyttävien ihmisten joukossa ja tietysti minusta oli toinen
rakkaampi kuin toinen.

— Ja varmaankin yksi rakkain kaikista.

— Sitä en kiellä. Sisareni häihin tuli lankoni seurassa hänen
ystävänsä, nuori saksalainen aatelismies, joka jäi meille moneksi
viikoksi. Hänestä pidin, ja vielä nytkin muistelen häntä mielelläni.

— Ettekö ole sen jälkeen saanut mitään tietoja hänestä?

— En, — ja ken tietää mitä hänestä on tullut. Lankoni toivoi hänestä
suuria, ja hänellä olikin harvinaiset luonnonlahjat, mutta samalla hän
oli hurjanrohkea uskalikko, joka tuotti äidillensä ainaista huolta.

— Teidän täytyy kertoa hänestä enemmän.

— Miksikä niin, Henriika?

— Minä en tahdo enää puhella, vaan tahtoisin maata hiljaa, hengittää
lehmusten tuoksua ja kuunnella, kuunnella vain.

— Ei, nyt teidän täytyy mennä levolle. Autan teitä ja palaan sitten
hetken kuluttua.

— Tässä talossa oppii tottelemaan, mutta kun pelastajani tulee
kotiin, niin tuokaa hänet luokseni. Hänen pitää kertoa minulle noista
englantilaisista ratsastajista. Tuollahan tulee Babetta rouva tuoden
hänen lääkettänsä. Saatte nähdä että juon sitä säännöllisesti.

Poika palasi myöhään kotiin, sillä hän oli tohtorin lasten kanssa
nauttinut kaikista markkinain ihanuuksista. Hän sai viipyä vain
hetkisen Henriikan luona. Isää hän ei ollut lainkaan nähnyt, sillä tämä
oli mennyt yölliseen neuvotteluun komisario van Bronkhorstin tykö.

Seuraavana päivänä oli markkinalupa lopussa, koulun piti jälleen
alkaa, ja Adrianilla oli ollut aikomus suorittaa kotityöt illalla. Nyt
olivat nuo englantilaiset ratsastajat estäneet häntä toteuttamasta
aiettansa, ja hänen oli mahdotonta mennä kouluun, ellei kotikirjoitus
ollut suoritettu. Sen hän avomielisesti tunnusti äidille, ja tämä
valmisti hänelle tilaa pöydälle, jonka ääressä hän itse neuloi, — ja
moni sana ja sääntö, jonka Maria ennen muinoin oli oppinut yhdessä veli
vainajansa kanssa, käytettiin tuon latinaa tutkivan nuorukaisen hyväksi.

Puoli tuntia ennen keskiyötä tuli Barbara sisään ja sanoi:

— Jo riittää nyt! Huomenna varhain ennen kouluun menoa voit lopettaa
sen mikä jää kesken.

Odottamatta Marian vastausta sulki hän pojan kirjat ja työnsi ne kokoon.

Hänen tätä tehdessään tärähdyttivät huonetta äkkiä ulko-ovelta
kuuluvat kovat iskut. Maria heitti ompeluksensa luotansa hypähtäen
istuimeltansa, ja Barbara huudahti:

— Taivaan tähden, mitä se on?

Adrian juoksi nopeasti isän huoneeseen ja avasi akkunan. Naiset
kiiruhtivat hänen jälkeensä, ja ennenkuin he ehtivät puhutella
rauhanrikkojaa, kuulivat he karkean äänen huutavan:

— Avatkaa! Minun täytyy päästä sisään!

— Mitä on tapahtunut? kysyi Barbara, joka kuun valossa tunsi tulokkaan
sotamieheksi. — Ei voi kuulla omaa ääntäänkään. Lakatkaa toki
kolkuttamasta!

— Käskekää pormestaria tänne! huusi airut, joka tähän saakka
oli lakkaamatta iskenyt kolkuttimella ovea. — Nopeasti, naiset,
espanjalaiset tulevat!

Barbara kirkaisi ääneen ja löi kätensä yhteen. Maria kalpeni, mutta ei
menettänyt mielenmalttiansa, vaan vastasi sotamiehelle:

— Herra ei ole kotona, mutta minä lähetän häntä noutamaan. Nopeasti,
Adrian, isää noutamaan!

Poika syöksähti portaita alas ja tapasi ulkoeteisessä rengin ynnä
Kertun, joka hypättyään kiiruusti vuoteesta oli heittänyt yllensä
alushameen ja nyt koetti vapisevin käsin avata ovea lukosta. Renki
työnsi hänet syrjään, ja heti kun oven saranat narisivat ryntäsi Adrian
ulos ja juoksi aika vauhtia katua pitkin komisarion taloa kohden. Sinne
saapui hän ennenkuin oli ehtinyt tulla mitään muuta sanansaattajaa,
kiiruhti avoimesta ulko-ovesta sisään ja päistikkaa ruokasaliin, jossa
huusi pöydän ääressä neuvotteleville miehille:

— Espanjalaiset ovat täällä!

Nopeasti hypähtivät herrat istuimiltaan. Toisille tuli kiire linnaan,
toisille raatihuoneelle, ja hetken kiihkossa ei voitu tehdä mitään
järkeviä päätöksiä. Ainoastaan Pietari van der Werff pysyi levollisena,
ja kun Allertsin lähetti saapui ja kertoi, että kapteeni joukkoineen
oli matkalla Leiderdorpiin, huomautti pormestari, että johtajien
pitäisi nyt ryhtyä tarmokkaisiin toimiin markkinaväen hyväksi. Hän
ja kaupunginsihteeri ottivat tehtäväksensä pitää heistä huolta, ja
pian seisoi Adrian isän ja van Houtin kanssa keskellä kokoontulvivaa
ihmisjoukkoa, jonka Pankrationtornista tuleva heleä valitusääni oli
herättänyt unesta.



Yhdeksästoista luku.


Adrianin tämänöiset tehtävät eivät vielä olleet lopussa, sillä isä
salli hänen tulla mukaan raatihuoneelle. Sieltä lähetti hän hänet
sanomaan äidille, että isä tulisi aamuun saakka olemaan toimessa,
ja että rengin pitäisi lähettää kaikki, jotka yhden jälkeen yöllä
tulisivat häntä tapaamaan, Reinin viereiselle halkotorille. Äiti
lähetti sitten Adrianin takaisin raatihuoneelle kysymään isältä, eikö
hän tahtoisi viittaansa, ruokaa, viiniä tai jotakin muuta.

Suurella innolla toimitti Adrian nämät asiat, sillä tunkiessaan läpi
ihmisjoukon, joka kapeammilla kaduilla oli ahdettu tiheään kokoon,
tuntui hän mielestänsä arvokkaammalta kuin koskaan ennen. Olihan
hänellä virka toimitettavana, ja lisäksi vielä yöllä, jolloin muut
lapset nukkuivat — liiatenkin ajatteli hän tovereitansa, joita nyt ei
varmaankaan laskettu kotoa. Sen lisäksi voi nyt odottaa monivaiheista,
vireätä aikaa, jolloin saisi kuulla rummunpärrytystä, torventoitotusta,
muskettien pauketta ja tykkien jyminää. Hänestä oli kuin leikki
"hollantilaiset ja espanjalaiset" nyt olisi alkanut täyttä totta ja
oikein pulskasti. Lapsen voimakas elämänhalu heräsi hänessä, ja kun hän
kyynärpäillänsä oli raivannut itsellensä tietä autiommille paikoille,
juoksi hän nopeasti eteenpäin, huutaen niin iloisesti kuin hänen olisi
ollut levitettävä ilosanomaa: — Nyt ne tulevat! Espanjalaiset tulevat!
— tai: — _Hannibal ante portas!_

Kun hän raatihuoneelle palattuansa sai kuulla, ettei isä tarvinnut
mitään ja että hänellä oli käytettävänään oikeudenpalvelija, jos
tahtoisi jotakin, katsoi Adrian suorittaneensa tehtävänsä ja olevansa
oikeutettu tyydyttämään uteliaisuuttansa.

Ensiksi hän meni katsomaan englantilaisia ratsastajia. Teltta, jossa
he olivat esiintyneet, oli poissa, ja räyhäävät miehet ja naiset
levittelivät suuria palttinakappaleita, laittoivat myttyjä ja kytkivät
kiroten yhteen hevosia. Tulisoihtujen synkässä valossa, joka sekaantui
kuun valoon, näki hän suureen nelipyöräiseen vaunuun vievillä kapeilla
portailla pienen yksinkertaisesti puetun tytön itkevän katkerasti.
Voiko tämä olla tuo ruusunhohteinen enkeli, joka liidellessään
lumivalkoisella pikku ratsullaan oli Adrianista ollut kuin autuaallinen
olento toisesta, ihanammasta maailmasta? Nyt nosti toraileva vanha
vaimo lapsen vaunuun, mutta Adrian seurasi eteenpäin tunkevaa
ihmisjoukkoa ja näki tohtori Morpurgon ratsastavan kärryjensä vieressä
kurjalla hevoskonilla, ei enää puettuna purppuraviittaan, vaan tummaan
pukuun. Neekeri kiiruhti kiukuissaan ajopelien eteen valjastettua
muulia, jota vastoin herra ei näyttänyt menettäneen tavallista
mielentyyneyttään. Hänen kauppatavaransa eivät olleet kallisarvoisia,
eikä espanjalaisilla ollut syytä viedä häneltä päätä eikä kieltä,
joiden avulla hän ansaitsi enemmän kuin tarvitsi.

Seuraten häntä tuli Adrian leveälle kadulle, jossa oli pitkä rivi
kauppakojuja, ja siellä hän näki monenmoista, mikä teki lopun hänen
uhkamielisyydestään ja saattoi hänet vähitellen käsittämään, että
nyt oli kysymyksessä vakavia, arveluttavia seikkoja. Häntä oli
naurattanut nähdessään, kuinka piparkakkukauppias ja lankakauppias
kävivät käsikähmään, kun olivat pelästyksissään heittäneet
tavarakäärynsä sekaisin toistensa avoimiin laatikkoihin eivätkä enää
saaneet niitä erotetuiksi. Mutta hän sääli sydämestänsä delftiläistä
kaupustelijatarta, joka kadun kulmassa oli myyskennellyt saviastioita;
Goudasta tulevat, suurilla tavarapakoilla kuormitetut rattaat olivat
näet sysänneet kumoon hänen kevykäisen kojunsa, ja nyt seisoi vaimo
parka vaikeroiden särkyneitten tavaroittensa ääressä, joita myymällä
oli elättänyt itsensä ja lapsensa, mutta kuormankuljettaja, hänestä
välittämättä, kiirehti vain hevosiansa ruoskanläimäyksillä. Surkeasti
parkui vanhemmistaan eksynyt pieni tyttö, jota armelias porvarivaimo
veti mukaansa. Eräs nuorallatanssija juoksi sinne tänne käsiään
väännellen ja hakien suojelusvahtia; häneltä oli tungoksessa varas
vienyt läkkirasian, joka sisälsi hänen kokoamansa lantit. Muudan
suutari heitteli sikin sokin ratsassaappaita ja naisten tohveleita
puiseen, hamppunuorakantimilla varusteltuun arkkuun, sillä välin kuin
hänen vaimonsa, auttamatta häntä ollenkaan, vain reviskeli hiuksiansa
ja huusi: — Johan sen sanoin, sinä pöllöpää, sä narri, sä tyhmyri,! Nyt
ne tulevat ja vievät meiltä kaikki!

Kadun päässä, joka vei Assendelftin talon ohitse Neitsyensillalle,
olivat useat korkeiksi kuormitetut vankkurit ajautuneet vastakkain, ja
hädissään alkoivat ajurit, sen sijaan että olisivat laskeutuneet maahan
toimittaaksensa apua, läimäytellä toisiansa. Iskut kohtasivat myöskin
kuormilla istuvia vaimoja ja lapsia. Kauas kajahtelivat valitushuudot,
mutta pian ne eivät enää päässeet kuulumaan, sillä toisessa päässä
katua oli kesytetty karhu riistäytynyt irti ja ajanut pakosalle kaikki
läheisyydessä olijat. Kirkuen ja ulisten syöksyivät pelästyneet ihmiset
katua pitkin; heihin yhtyi toisia, jotka eivät edes tienneet, mikä oli
hätänä, vaan otaksuivat, kuten luonnollista oli, vihollisen olevan
kintereillä ja parkuivat: — Espanjalaiset! Espanjalaiset! — Mikä
vain sattui tuon epätoivoisen joukkion tielle, se tallattiin maahan.
Erään seulakauppiaan lapsukainen oli jäänyt ihmisten jalkoihin isänsä
kumoonkaadettujen ratasten viereen, aivan lähellä Adriania, joka oli
asettunut muutaman talon ovikäytävään. Mutta poika ei voinut auttaa
pienokaista, sillä hänet tungettiin piilopaikkaansa, ja pian hänen
tarkkaavaisuutensa kääntyi toisaanne, kun Janus Dousa ilmestyi ratsain.
Tämä kiiruhti tuota hätääntynyttä ihmisjoukkoa vastaan. Kuullessaan
huudon: — Espanjalaiset! — Espanjalaiset! — huusi hän kauas kuuluvalla
äänellä: — Tyyntykää, tyyntykää, hyvät ihmiset! Vihollinen ei ole vielä
tullut! Reinille! Reinille! Siellä on laivoja kaikille ulkolaisille!
Reinille! Espanjalaiset _eivät_ ole täällä, kuuletteko, _eivät_ ole!

Junkkari pysähtyi juuri Adrianin eteen, sillä hänen ratsunsa ei päässyt
eteenpäin, vaan seisoi paikallaan korskuen ja vavisten. Aatelismiehen
varoitus ei ollut juuri suureksi hyödyksi, ja vasta kun monet sadat
olivat kiiruhtaneet hänen ohitsensa, alkoi joukko vähetä. Karhun,
joka oli ajanut heidät pakoon, olivat erään juomanpanijan rengit jo
aikoja sitten ottaneet kiinni ja vieneet omistajalle. — Nyt näki Adrian
kaupunginvahtien saapuvan hänen isänsä johtamina, ja hän seurasi heitä
kenenkään huomaamatta Reinin etelärannalla olevalle halkotorille.
Siellä hän näki toisenlaista sekasortoa, sillä sinne oli kiiruhtanut
joukko kaupustelijoita, pelastaaksensa tavaransa laivoihin. Miehiä ja
naisia tunki kääryjen ja kauppatavaroiden ohitse, joita työnnettiin
kapeita rautaportaita myöten laivoihin. Muudan nainen ja lapsi sekä
erään nuoranpunojan rattaat olivat ahdingossa suistuneet veteen, ja
siitä syntyi kamala hälinä. Mutta pormestari saapui heti paikalle,
johti hukkuvien pelastamista ja koetti sitten kaikin voimin saada
järjestystä aikaan. Kaupunginvahdit saivat tehtäväkseen pitää huolta,
että kukin joutui siihen laivaan, mikä meni hänen kotipaikkaansa;
kuhunkin laivaan pantiin kaksi rantaporrasta, toinen ihmisiä, toinen
tavaroita varten. Oikeudenpalvelijat ilmoittivat, että — kuten
muutoinkin hälytyskellojen soidessa — kaupunkilaisten oli mentävä
kotiin ja suuren sakon uhalla pysyttävä poissa kadulta. Kaikki
kaupunginportit avattiin poisrientäviä rattaita varten, ainoastaan
Hoogewoortin portista, joka vei Leiderdorpiin, oli pääsö kielletty.
Niinpä siis kadut vähitellen tyhjenivät, ihmisjoukot liikkuivat
järjestyksessä, ja kun Adrian aamuhämärissä läksi kotiinsa päin, ei
liike kaduilla ollut enää paljoakaan vilkkaampi kuin muina öinä.

Äiti ja Barbara olivat olleet huolissaan hänen tähtensä, mutta hän
kertoeli heille isästä, kuinka omin silmin oli nähnyt tämän tekevän
lopun tuosta sekamelskeestä.

Hänen puhuessaan kuului kaukaa musketinlaukauksia, ja nämä saattoivat
poikasen sellaiseen kiihkoon, että hän tahtoi jälleen lähteä ulos;
mutta äiti ei laskenut häntä, ja hänen täytyi tyytyä nousemaan ylös
kammioonsa. Mutta hän ei mennyt levolle, vaan kiiruhti ylimmällä
vinnillä rakennuksen päädyssä olevalle luukulle, josta nahkakääryt
tavallisesti toimitettiin vinnille, ja katseli sieltä itäänpäin, josta
yhä vain kuului laukauksia. Mutta hän ei nähnyt muuta kuin aamuruskoa
ja keveitä savupilviä, jotka ruusunhohteisina kiemurrellen kohosivat
korkeuteen. Kun ei alkanut näkyä mitään erityistä, menivät hänen
silmänsä umpeen, ja hän nukahti pian avonaisen luukun viereen ja uneksi
verisestä tappelusta ja englantilaisista ratsastajista.

Hän nukkui niin sikeästi ettei herännyt kärryjen ratinasta, joka kuului
alhaalta hiljaisesta pihasta. Sinne ajoi näet läheisistä kaupungeista
olevia kaupustelijoita, jotka mieluummin jättivät kauppatavaransa
vihollisen uhkaamaan kaupunkiin kuin läksivät niitä kuljettamaan
lähenevää espanjalaisjoukkoa vastaan. Pietari herra oli luvannut
muutamille heistä, että he saisivat jättää kuormansa hänen huostaansa.
Rattaat ajettiin kartanolle takapihan kautta, jossa työhuoneet olivat,
ja ne tavarat, joita kosteus voisi haitata, piti päivän kuluessa
kuljetettaman hänen talonsa tilavalle vinnille.

Maria oli mennyt keskiyöllä Henriikan tykö rauhoittaaksensa häntä,
mutta potilas näytti olevan aivan levollinen, ja kun hän kuuli
espanjalaisten lähenevän, säihkyivät hänen silmänsä ilosta. Maria
huomasi sen ja kääntyi pois vieraastaan; vaivoin sai hän pidätetyksi
kiivaat sanat, jotka tahtoivat tunkea hänen huulillensa, ja
toivotettuansa hyvää yötä läksi hän huoneesta.

Henriika katsoi miettiväisenä hänen jälkeensä ja nousi sitten
istualleen, sillä nukkumista ei varmaankaan tänä yönä käynyt
ajatteleminenkaan. Hälytyksestä, joka kuului Pankrationtornista, ei
tahtonut tulla loppua, ja lakkaamatta auottiin ovia, puhelua kuului, ja
etäältä kajahteli laukauksia. Henriikan korviin tunki monenmoisia ääniä
ja kaikenlaista melua, jonka syytä hän ei tiennyt, ja aamun valjetessa
kuului vilkasta liikettä akkunain alla olevasta pihasta, jossa
muutoin oli niin hiljaista. Ratisten kulki siellä rattaita, puheltiin
kiivaasti ja äänekkäästi, ja syvä miesääni tuntui siellä antavan
määräyksiä. Henriikan uteliaisuus ja levottomuus kasvoi kasvamistaan.
Hän jännitti kuuloaan niin, että päätä alkoi uudelleen särkeä, mutta
kumminkaan hän ei voinut kuulla kuin muutaman sanan vain, senkin
epäselvästi. Olikohan kaupunki antaunut espanjalaisille, olikohan
pormestarin taloon majoitettu Filip kuninkaan sotilaita? Hänen verensä
kuohahti suuttumuksesta, kun hän ajatteli kastilialaisten voittoa
ja isänmaansa nöyryytystä, mutta pian hänet taas valtasi äskeinen
ilontunne, sillä hän kuvaili mielessään, kuinka taide saisi uudistaa
nuo kolkot Leidenin kirkot, joista oli riistetty kaikki koristeet,
kuinka laulavat juhlakulkueet vaeltaisivat pitkin katuja, kuinka papit
komeissa virkapuvuissa toimittaisivat messuja muhkeissa temppeleissä
— suitsutuksen tuoksutessa, ihanan laulun kajahdellessa ja kellojen
soidessa! Henriika toivoi espanjalaisten avulla jälleen saavansa pyhän
sijan, jossa voisi rukoilla omaan tapaansa ja puhdistaa sielunsa
synnintunnustuksella. Hänen entisessä ympäristössänsä oli uskonto yksin
suonut hänelle jonkunmoisen varman perustuksen. Arvokas pappi oli ollut
hänen opettajanansa, ja tämä oli innokkaasti koettanut saada hänet
käsittämään, että tuo uusi oppi pyrki hävittämään kaiken sen, mikä soi
elämälle ylevämmän lennon, kauneuden kaihoamisen, kaikki ihmissielun
ihanteelliset pyrinnöt ja siis myöskin taiteen, ja siksi olisi Henriika
mieluummin nähnyt isänmaansa espanjalaisena ja katoolisena, kuin
vapautettuna noiden hänen vihaamiensa muukalaisten vallasta, mutta
kalvinilaisena.

Vähitellen hiljeni pihalla melu, mutta auringon ensi säteiden saapuessa
Henriikan akkunoihin alkoi sieltä jälleen kuulua vilkkaampaa liikettä
ja äänekästä puhetta. Raskaita askeleita kajahteli kivitykseltä, ja
äänten joukosta luuli Henriika erottavansa Marian ja Barbaran äänet.
Varmaankaan hän ei erehtynyt. Tuo kauhua ilmaiseva huudahdus voi tulla
ainoastaan hänen ystävättärensä huulilta, — sitä seurasi tuskallisia
miesäänisiä valitushuutoja ja äänekästä nyyhkytystä. Epäilemättä oli
jokin huono sanoma saapunut hänen isäntäväellensä, ja tuo hillittömästi
itkevä nainen tuolla alhaalla oli varmaankin kunnon "Babetta".

Henriika ei voinut enää pysyä vuoteellaan. Pienellä pöydällä vuoteen
vieressä oli pullojen ja lasien keskellä kynttilän ja taularasian
välissä pieni soittokello. Kun hän ennen oli sitä kilisyttänyt vaikka
kuinkakin hiljaa, niin kiiruhti aina jompikumpi hänen hoitajistaan
sisään. Nyt hän heilutti sitä kolme, neljä kertaa, soitti vieläkin
uudelleen, mutta ei ketään näkynyt. Silloin kuohahti hänen kuuma
verensä; puolittain kärsimättömyyden, puolittain uteliaisuuden ja
osanoton valtaamana hän otti kengät jalkaansa ja heitti aamupuvun
yllensä. Sitten hän meni akkunankomeron korokkeella seisovan
tuolin luo, avasi akkunan ja katseli pihalle kokoontunutta tiheätä
ihmisjoukkoa.

Ei kukaan huomannut häntä, sillä nuo alakuloiset miehet ja itkun
valtaamat naiset, joiden joukossa Maria ja Barbarakin olivat,
seurasivat osanotolla erään nuoren miehen vilkasta kertomusta ja eivät
nähneet eivätkä kuulleet, mitä heidän ympärillään tapahtui. Henriika
tunsi puhujan taiteilija Vilhelmiksi, mutta ainoastaan äänestä, sillä
kypäri, joka peitti hänen kiharoitansa, ja vereen tahrattu pantsari
tekivät tuon vaatimattoman taiteilijan sotaisan, jopa sankarimaisenkin
näköiseksi.

Hän oli ehtinyt jo pitkälle kertomuksessansa, kun Henriika kenenkään
huomaamatta tuli lisäksi hänen kuulijakuntaansa.

— Kyllä, herra, vastasi hän pormestarille, — me ajoimme heitä
takaa, mutta sitten he taas katosivat kylään, ja kaikki oli
hiljaista. Olisi ollut järjetöntä koettaa tehdä rynnäkkö taloihin.
Niin pysyimme siis levossa, mutta kello kahden tienoilla kuulimme
laukauksia Leiderdorpista päin. "Warmondin junkkari on varmaankin
lähtenyt liikkeelle", sanoi kapteeni ja läksi viemään meitä siihen
suuntaan, mistä ampumista kuului. Tämä oli ollutkin espanjalaisten
tarkoitus, sillä paljoa ennen kuin saavuimme perille, nousi hämärässä
lipullisjoukko kastilialaisia esiin eräästä saartokaivannosta. Heillä
oli asepukujensa päällä valkoiset kuolinpaidat, he heittäytyivät
polvillensa, mumisivat _pater nosterinsa_, huusivat avuksensa San Jagoa
ja hyökkäsivät meitä vastaan. Me olimme ajoissa huomanneet heidät, ja
keihäsmiehemme ehtivät siis ojentaa keihäät eteensä ja pyssymiehet
laskeutua maahan ja asettaa sytyttimet ruudille. Espanjalaisia kohtasi
siten kova vastarinta ja neljä heistä kaatui. Meitä oli enemmän kuin
heitä, ja he peräytyivät kapteeninsa johdolla hyvässä järjestyksessä
kaivantoon takaisin. Sinne he jäivätkin, sillä heidän tehtävänään
lienee ollutkin vain viivyttää meitä, kunnes suurempi joukko saapuisi
sulkemaan meiltä tien kaupunkiin. Joukkomme oli liian vähäväkinen
voidaksensa karkottaa heidät heidän turvapaikastaan, mutta kun
päivä sarasti idässä, eivätkä he vieläkään tulleet esille, lähestyi
kapteenimme heitä näyttäen valkoista liinaa, rummuttajan seuraamana,
ja huusi heille italiankielellä, jota oli hieman oppinut Italiassa
käydessään, että hän toivotti kastilialaisille herroille hyvää
huomenta ja kehotti heitä, jos heidän joukossaan oli upseeria, jolla
olisi kunniantuntoa, tulemaan miekkojen mittelyyn erään kapteenin
kanssa. Hän vakuutti kunniasanallaan, että hänen sotilaansa pysyisivät
puolueettomina katsojina, kävisipä taistelussa niin taikka näin.
Silloin lensi ojasta kaksi luotia, jotka suhahtivat kovin likeltä
kapteeni paran ohitse. Me huusimme hänelle, että hän säästäisi
henkeänsä, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan, vaan huusi heille, että
olivat pelkureita ja salamurhaajia — aivan kuin heidän kuninkaansakin.

Alkoi jo olla jokseenkin valoisa. Me kuulimme kaivannossa
keskusteltavan, ja juuri kun Allerts aikoi kääntyä takaisin, hyppäsi
eräs upseeri esiin kentälle huutaen: "Odota, kerskuri, niin saat
lämpimiksesi!"

Silloin tarttui kapteeni brescialaiseen miekkaansa, kumarsi
vastustajallensa kuten miekkailusalissa, taivutti säilää ja he
mittasivat miekkojansa. Tuo vastustaja oli solakka, kookas mies,
ylhäinen ryhdiltään ja — kuten kävi selville — ylen taitava
miekkailija. Kuin tuuliaispää pyöri hän kapteenin ympärillä tehden
hyppyjä, hyökkäyksiä ja jos mitä temppuja, mutta Allerts pysyi
levollisena ja tyytyi aluksi oivallisiin puolustusasentoihin.
Sitten iski hän aimo kvartin, ja kun toinen väisti sitä, seurasi
terssi, — jota kastilialaisen myös onnistui välttää, — ja sitten
salaman nopeudella sekunti, jollaisen _hän_ yksin voi saada aikaan.
Kastilialainen vaipui polvilleen, sillä tuo brescialainen säilä oli
lävistänyt hänen keuhkonsa. Hän kuoli aivan paikalla.

Heti kun hän oli kaatunut, hyökkäsivät espanjalaiset uudelleen meidän
kimppuumme, mutta me karkotimme heidät ja otimme upseerin ruumiin
mukaamme. Niin ylpeänä ja iloisena kuin silloin, en ollut koskaan
nähnyt kapteenia. Te, junkkari van Duivenvoorde, voitte helposti
arvata syyn. Nythän hän oli saanut miekkailla vertaisensa vastustajan
kanssa ja oikeassa ja vakavassa kaksintaistelussa näyttänyt mihin
hänen temppunsa kelpasivat, ja hän sanoikin minulle, että tuo oli
ollut hänen elämänsä onnellisin aamu, ja komensi meidät kiertämään
kaivannon, hätyyttääksemme vihollista sivultapäin. Mutta tuskin olimme
lähteneet liikkeelle, kun joukko, jota he olivat odottaneet, lähestyi
Leiderdorpista päin. Jo loitolta kajahteli sen sotahuuto "San Jago",
ja samalla nousivat entiset vihollisemme kaivannosta käydäksensä
kimppuumme. Allerts hyökkäsi heitä vastaan, mutta hän ei saavuttanut
heitä. Oi, hyvät herrat! — tuota hetkeä en koskaan unohda; luoti kaatoi
hänet maahan sivultani. Se sattui kai keskelle sydäntä, sillä hän huusi
vain: "Muistakaa poikaani!" Sitten oikaisi hän kookasta vartaloansa
ja heitti henkensä. Olisimme ottaneet hänet mukaamme, mutta ylivoima
ahdisteli meitä, ja meillä oli täysi työ peräytyessämme joltisessakin
järjestyksessä Warmondin junkkarin vapaaehtoisten tykö. Sinne saakka
eivät espanjalaiset uskaltaneet meitä seurata. Tässä nyt olemme.
Kastilialaisen ruumis on tornissa tuolla Hoogewoortin portilla. Tässä
ovat paperit, jotka löysimme vainajan takista, ja tässä on hänen
sinettisormuksensa; hänellä näkyy olleen uljas vaakuna.

Pietari van der Werff otti vainajan kirjesalkun, selaili paperipakkaa
ja sanoi:

— Luis d'Avila oli hän nimeltänsä.

Hän vaikeni, sillä hänen puolisonsa oli nähnyt Henriikan kurottavan
päänsä akkunasta ja huudahti pelästyksissään lujalla äänellä:

— Neiti. Jumalan tähden, neiti — mitä te mietittekään!



Kahdeskymmenes luku.


Maria oli huolissaan Henriikan tähden, mutta tämä tervehti häntä
tavallista iloisemmin ja vastasi saamiinsa lempeisiin nuhteisiin, että
tämä aamu oli virkistänyt häntä. Kohtalo, sanoi hän, noudatti oikeutta,
ja jos oli totta, että sairaan paranemisentoivo oli lääkärille avuksi,
niin kävisi tohtori de Bont'ille helpoksi hoitaa häntä. Kaatunut
kastilialainen ei voinut olla kukaan muu kuin tuo halpa olento, joka
oli syössyt hänen sisarensa Annan kurjuuteen. — Ihmeissään, mutta
rauhoittuneena, läksi Maria hänen luotansa, mennäksensä kertomaan
puolisollensa, missä mielentilassa Henriika oli ja missä suhteessa
Allertsin surmaama espanjalainen upseeri näytti olleen Henriikaan
ja hänen sisareensa. Hajamielisesti kuunteli Pietari häntä, ja kun
Barbara ojensi veljelleen äskenpoimutetun kaularöyhelön, keskeytti tämä
vaimonsa kertomuksen, antaen hänelle tuon kaatuneen kastilialaisen
kirjesalkun ja sanoen:

— Ota tämä, — hän voi itse ottaa selkoa asiasta: anna minulle sitten
illalla salkku takaisin. Minä tuskin tulen päivälliselle kotiin.
Myöhemmin kai menet tervehtimään kapteeni paran leskeä.

— Varsin kernaasti, vastasi Maria vakuuttavasti. — Kuka tulee kapteenin
seuraajaksi?

— Se on prinssin määrättävä.

— Oletteko keksineet keinoja estääksenne vihollisen sulkemasta tien
Delftiin?

— Sinunko äitisi tähden?

— En kysy yksin siksi. Onhan Rotterdamkin etelässä. Pohjosesta,
Haarlemista ja Amsterdamista, ei ole mitään apua odotettavissa, sillä
nuo tienoothan ovat kaikki vihollisen käsissä.

— Minä toimitan sinut sotaneuvostoon. Mistä oletkaan saanut kaiken tuon
viisautesi?

— Tuleehan ajatelleeksi kaikenmoista, ja eikös ole luonnollista, että
mieluummin kuljen kanssanne tulevaisuutta kohden näkevänä kuin sokeana?
— Onko englantilaisia apujoukkoja puolustamassa vanhan kanavan varrella
olevia varustuslaitoksia? Onhan Kaag myöskin tärkeä linnoitus.

Pietari katsahti hämmästyneenä nuoreen vaimoonsa, ja hänet valtasi
epämiellyttävä tunne, kuten huonon kirjoittajan, kun syrjäinen
katsoo hänen työtänsä hänen olkansa takaa. Maria oli huomauttanut
häntä pahasta, vaarallisesta laiminlyönnistä, — johon ei tosin hän
yksin ollut syypää, — ja kun häntä ei haluttanut vaimollensa tehdä
tiliä teoistansa, mikä ei olisi ollutkaan aivan helppoa, niin hän ei
vastannut hänen kysymykseensä, vaan sanoi vain: — Jätä nuo huolet
miehille! Näkemiin! — Ja hän meni Barbaran ohi ovea kohden.

Oudoksi kävi tästä Marian mieli, mutta ennenkuin Pietari oli laskenut
kätensä ovenrivalle, oli hän siksi tointunut että voi hänelle huudahtaa:

— Tätenkö aiot lähteä luotani, Pietari? Onko tuo oikein? Muistatko,
mitä lupasit minulle palattuasi prinssin luota?

— Kyllä, kyllä, vastasi Pietari kärsimättömästi. — Ei kenkään voi
palvella kahta herraa, ja pyytäisin ettet näinä aikoina ahdistelisi
minua kysymyksillä ja seikoilla, jotka eivät koske sinua. Minun
tehtävänäni on pitää huolta kaupungin asioista; sinulla on hoidokkaasi,
lapset, köyhät, — sillä hyvä.

Vastausta odottamatta läksi hän huoneesta, mutta paikaltaan
hievahtamatta katsoi Maria hänen jälkeensä.

Huolestuneena Barbara katseli Mariaa hetken. Sitten hän alkoi
järjestellä veljensä pöydällä olevia papereita ja sanoi ikäänkuin
itseksensä, mutta kumminkin kääntyen puoleksi kälyynsä päin:

— Huonot ovat ajat! Kiittäköön Jumalaa se, jota eivät ahdista
sellaiset huolet kuin Pietaria. Hänen on vastattava kaikesta, eikä
tuo taakka tee mieltä iloiseksi. Ei hevillä löydä toista, jolla olisi
alttiiksiantavaisempi mieli ja parempi sydän. Kuinka markkinaväkikin
oli kehuskellut hänen huolenpitoaan! Myrskyssä luotsi tutaan, ja
vaarassa on Pietari aina ollut ylevimmillään. Hän tietää, mikä hänen
velvollisuutensa on, mutta viime viikot näyttävät tehneen hänet monta
vuotta vanhemmaksi. Minun mielestäni täytyy meidän hänen suhteensa olla
taipuvaisia anteeksiantoon.

Maria nyökäytti päätänsä. Barbara läksi huoneesta, ja palatessaan
hetken kuluttua hän sanoi rukoilevasti:

— Sinä näytät kovin kurjalta, lapsukaiseni; tulepa nyt nukkumaan.
Tunnin uni virkistää sinua enemmän kuin kolme ateriaa. Olethan valvonut
koko yön, ja sinun iälläsi se kyllä tuntuu jälkeenpäin. Aurinko paistaa
kirkkaasti, mutta olen pannut verhot akkunain eteen ja valmistanut
vuoteesi. Ole nyt järkevä ja tule nukkumaan.

Näin sanoen hän tarttui Marian käteen ja veti hänet mukaansa. Maria ei
pannut vastaan, ja vaikka hänen silmänsä kyyneltyivätkin hänen jäätyään
yksin, valtasi uni hänet kumminkin pian.

Pukeuduttuaan uudelleen hän läksi puolipäivän aikaan kapteenin
asuntoon. Hänen sydämensä oli raskas, ja hän sääli itseänsä ja
kohtaloansa. Eeva Pietarintytär, kapteenin leski, hiljainen, vaatimaton
vaimo, jota Maria tuskin tunsi ulkonäöltä, ei tullut näkyville.
Hän itki yksin huoneessansa. Mutta Maria tapasi talossa taiteilija
Vilhelmin lohduttamassa ystävä vainajan poikaa, jonka lupasi ottaa
luoksensa, tehdäksensä hänestä aimo soittoniekan.

Maria käski pyytää leskeä seuraavana päivänä päästämään hänet·
luoksensa ja läksi sitten pois taiteilijan seurassa. Kaduilla
seisoi kaikkialla ryhmissä porvareita, kisällejä ja naisia,
jotka keskustelivat siitä mitä oli tapahtunut sekä odotettavissa
olevista kovista ajoista. Maria kertoi nyt Vilhelmille, kuka tuo
kaatunut kastilialainen oli ollut ja että Henriika halusi puhella
taiteilijan kanssa niin pian kuin mahdollista; mutta hänen täytyi
usein keskeyttää kertomuksensa, sillä väliin kulki heidän ohitsensa
joukko vapaaehtoisia tai porvarivartioston jäseniä, jotka olivat
matkalla torneihin ja muureille vahteja vaihettamaan, väliin sulkivat
tykkivaunut heiltä tien. Tulevat jännittävät tapahtumatko lienevät
kiihottaneet taiteilijaa vaiko rummunpärrytys ja torventoitotukset,
— sillä tuon tuostakin hän tarttui otsaansa ja Marian täytyi pyytää
häntä hiljentämään kulkuansa. Hänen äänessäänkin oli jotakin outoa,
hillittyä, kun hän Marian kysymysten johdosta kertoi espanjalaisten
tulleen vesitse Amstelia, Drechtiä ja Brasemjärveä pitkin Reinille ja
nousseen maalle Leiderdorpin luona.

Häntä keskeytti ratsain tuleva airut, joka kantoi prinssin värejä ja
jonka jälkeen juoksi lapsia sekä myös riensi aikuisiakin, ehtiäkseen
raatihuoneelle yhtaikaa hänen kanssansa; mutta kun joukko oli ehtinyt
ohitse, alkoi Maria tehdä seuralaisellensa kysymyksiä, toisen toisensa
jälkeen. Sotamelu, kaukaa kuuluvat laukaukset, kirjavat sotilaspuvut,
joita näkyi kaikkialla tavallisten tummempien porvaripukujen sijasta,
kiihottivat kovin Mariankin mieltä, eikä se, mitä Vilhelmi kertoi,
ollut juuri omansa häntä rauhoittamaan. Espanjalaisten pääjoukko oli
matkalla Haagiin. Leidenin piirittäminen oli alkanut, mutta se tuskin
onnistuisi, sillä englantilaiset apujoukot, joiden piti puolustaa
Valkenburgin lujaa linnoitusta, Alfenin kylää ja Goudan sulkua olivat
varsin luotettavia. Vilhelmi oli omin silmin nähnyt englantilaiset
soturit sekä heidän överstinsä Chesterin ja kapteeninsa Gensfortin, ja
hän kehuskeli heidän muhkeita asepukujansa ja komeata ryhtiänsä.

Asuntonsa edustalla aikoi Maria lausua jäähyväiset taiteilijalle, mutta
tämä pyysi hartaasti päästä heti neidin puheille ja tahtoi tuskin ottaa
uskoaksensa, että hänen täytyisi malttaa mielensä siksi kunnes lääkäri
olisi antanut suostumuksensa.

Aterioidessa kertoi Adrian, joka puheli varsin vapaasti, kun isä ei
ollut pöydässä, kaikenmoisesta mitä oli nähnyt tai kuullut koulussa ja
kadulla, ja äidin vilkkaat kysymykset lisäsivät myöskin suuresti hänen
puheenhaluansa.

Marian mieli oli ylen kiihtynyt. Vapaudenasia, jonka uhriksi rakkaimmat
hänen omaisistansa olivat joutuneet, täytti hänen mielensä hehkuvalla
innostuksella, ja viha maansortajia kohtaan raivosi kiihkeästi hänen
povessansa. Tuo hento, neitseellinen nainen, joka tavallisissa oloissa
ei edes olisi voinut ilmaista tunteitansa äänekkäin tai tarmokkain
sanoin, olisi nyt vaikkapa kiiruhtanut valleille vastustamaan
vihollista miesten kanssa yhdessä — kuten haarlemilainen Kenau
Hasselaer.

Tuon hänen omaistensa puolustaman asian herättämä into saattoi hänet
unohtamaan loukatun ylpeytensä ja kaiken muun, mikä vielä hetki sitten
oli ahdistanut hänen mieltänsä. Uutta elämänhalua hän tunsi mennessään
nyt Henriikan tykö, ja illan tultua istuutui hän lampun ääreen
kirjoittamaan äidillensä, sillä se oli jäänyt häneltä tekemättä sairaan
tultua taloon, ja varsin pian voi yhteys Delftin kanssa olla lopussa.

Kun hän saatuaan kirjeen valmiiksi luki sen, oli hän tyytyväinen siihen
ja itseensä, sillä siinä ilmeni luja luottamus oikean asian voittoon,
ja selvästi ja luontevasti se todisti, että hän oli valmis ilomielin
kestämään pahintakin.

Barbara oli jo lähtenyt levolle, kun Pietari vihdoinkin tuli kotiin.
Hän oli niin väsynyt että tuskin maistoikaan ruokaa, joka oli häntä
odottamassa. Pöydässä istuessaan hän kertoi Marialle samaa mitä tämä
oli kuullut taiteilijalta, ja hän oli lempeä ja ystävällinen, mutta
Marian sydäntä kirveli häntä katsoessa, sillä hänen ulkomuotonsa johti
hänen mieleensä Barbaran huomautuksen tuosta raskaasta taakasta,
jonka Pietari oli ottanut kantaaksensa. Tänään Maria ensi kerran
huomasi syvät rypyt, jotka huolet olivat uurtaneet hänen silmiensä ja
suunsa välille, ja hellän säälin valtaamana hän lähestyi takaapäin
puolisoansa, laski molemmat kätensä hänen poskillensa ja suuteli hänen
otsaansa. Silloin vavahti Pietari hieman, tarttui Marian hentoon
kätöseen niin kiivaasti että hän pelästyi, suuteli sitä ensin ja laski
sen sitten pitkäksi aikaa silmillensä.

Vihdoin hän nousi, läksi edeltäpäin makuuhuoneeseen, toivotti
vaimollensa sydämellisesti hyvää yötä ja meni nukkumaan. Kun Mariakin
paneutui levolle, hengitti hän jo raskaasti. Kova väsymys oli äkkiä
vallannut hänet. Levottomasti nukkuivat he kumpikin, ja Maria kuuli
aina herätessänsä puolisonsa huokailevan ja valittavan. Hän ei
liikahtanutkaan, ettei häiritsisi unta, joka oli Pietarille niin
tarpeellinen, ja kahdesti pidätti hän henkeänsäkin, sillä Pietari
puheli itseksensä. Ensin valitti hän hiljaa: — Raskasta, liian
raskasta, — sitten: — Jospa tämän vain kestäisin!

Kun Maria heräsi seuraavana aamuna, oli Pietari jo lähtenyt
raatihuoneelle. Päivällisen aikaan hän palasi kotiin ja kertoi, että
espanjalaiset olivat valloittaneet Haagin ja että siellä katalat
kuninkaanpuoluelaiset olivat ottaneet heidät riemulla vastaan. Mutta
kunnon ihmiset olivat onneksi ehtineet geusien mukana paeta Delftiin,
sillä kelpo Nikolas Ruichhaver oli jonkun aikaa viivyttänyt vihollista
Geestburgissa. Länteen päin oli vielä tie avoinna, ja uusilla
valleilla varustettu, englantilaisille uskottu Valkenburg ei ollut
helposti valloitettavissa. Idässä oli Alfenissa toisia englantilaisia
apujoukkoja ahdistamassa espanjalaisia takaapäin.

Pormestari kertoi kaiken tämän itsestään, mutta ei hänen puheensa nyt
sujunut niin luontevasti kuin miesten kanssa keskustellessa. Tuon
tuostakin hän katsoi lautaseensa ja pysähtyi hakien sanoja. Hänestä
näytti tuntuvan väkinäiseltä puhua naisten, palvelusväen ja lasten
kuullen noista asioista, joista oli tottunut keskustelemaan vain
vertaistensa kanssa. Maria kuunteli tarkkaavasti, mutta vaatimattomasti
hilliten itseänsä hän vain ystävällisillä katseilla ja osanottoa
ilmaisevilla huudahduksilla kehotti puolisoansa jatkamaan, jota vastoin
Barbara rohkeasti teki kysymyksen toisensa jälkeen.

Aterian lähestyessä loppuansa tuli Warmondin junkkari äkkiä huoneeseen
ja pyysi että pormestari heti seuraisi häntä, sillä översti Chester
oli, muassaan osa englantilaisia apujoukkoja, valkoisella portilla ja
halusi päästä kaupunkiin.

Tämän kuullessaan iski Pietari suuttuneena oluttuopin pöytään, hypähti
seisoalleen ja läksi huoneesta junkkarin edellä.

Myöhemmin iltapäivällä saapui van der Werffin taloon joukko
naisvieraita. He tulivat keskustelemaan Barbara rouvan kanssa siitä,
mitä valkoisella portilla tapahtui. Pormestari van Swietenin vaimo oli
kuullut puolisoltansa, että englantilaiset vastarintaa tekemättä olivat
heti espanjalaisten saapuessa luovuttaneet heille lujasti linnoitetun
Valkenburgin ja lähteneet pakoon. Vihollinen oli tullut Haarlemista
hietasärkkien poikki Nordwykin kautta, ja englantilaisten olisi ollut
helppo pitää puoliansa.

— Jopa niistä olikin apua, noista apujoukoista! huudahti Barbara
suuttuneena. — Elisabet kuningatar pitää miehet saarellaan ja lähettää
meille akat.

— Ja kumminkin ne ovat oikeita jättiläisiä ja niillä on varsin komea
ryhti, sanoi raatimies Heemskerkin vaimo. — Niillä on korkeat saappaat,
hienot nahkakölterit, kirjavat töyhdöt kypäreissä ja lakeissa, suuret,
väljät pantsarit ja keihäät, joilla helposti voisi pistää yhdellä
kertaa puoli tusinaa kuoliaaksi, — ja tuo kaikki kuin uutta vain.

— He eivät varmaankaan tahtoneet niitä tahrata, siksi he niin
pian toimittivat ne turvapaikkaan — nuo kunnottomat pelkurit,
huudahti kirkonhoitaja de Haes'in vaimo, joka oli tunnettu ylen
teräväkieliseksi. — Te näytätte tarkastaneen niitä läheltä, Margareeta
rouva.

— Tuulimyllystä tuolta portilta, vastasi toinen. — Airut pysähtyi
sillalle, joka oli aivan meidän allamme. Pulska mies hän oli, komealla
ratsulla. Torventoitottaja oli myöskin ratsain, ja hänellä oli torven
ympärillä suuri samettiverho, joka oli kirjailtu täyteen kultalankoja
ja helmiä. He anoivat että portti avattaisiin, mutta kiinni se vain
pysyi.

— Oikein, oikein! huudahti rouva Heemskerk. — Mutta prinssin lähetti,
tuo Bronkhorst, minusta käy kummaksi. Ei hän meistä liioin välitä, kun
vain kuningatar ei suutu ja lakkaa antamasta apua. Hän tahtoisi olla
Chesterille mieliksi ja päästää hänet kaupunkiin, niin olen kuullut.

— Niin hän tahtoisi, virkkoi kaupunginsihteeri van Houtin vaimo. —
Mutta teidän puolisonne, Maria rouva, ja minun mieheni — tapasin
häntä juuri tänne tullessani — tekevät voitavansa sen estämiseksi.
Molemmat Nordwykin herrat ovat samaa mieltä kuin he, joten komisario
mielipiteinensä ehkä jää vähemmistöön.

— Suokoon Jumala että niin kävisi, huudahti taiteilija Vilhelmin äiti
tarmokkaaseen tapaansa. — Huomenna tai ylihuomenna olemme saarroksissa,
niin ettei kissakaan enää pääse luikahtamaan kaupungista; ja mieheni
sanoo että meidän tulisi alusta pitäen säästää ruokavarojamme.

— Puolituhatta syömäriä lisäksi kaupunkiin nielemään lapsiltamme
ruokapalat, — sitä vailla! huudahti rouva de Haes heittäytyen tuoliin
että se rasahti ja lyöden polveensa.

— Ja ne ovat englantilaisia, arvoisa serkku, englantilaisia, keskeytti
veronkantajan vaimo Margareeta rouvaa. — Ne eivät syö, vaan ne ahmivat!
Eihän meikäläisiltäkään puutu ruokahalua, mutta Nordwykin herra —
tarkoitan nuorempaa, joka kävi prinssin lähettinä kuningattaren tykönä,
— kertoi Vilhelmilleni mistä kaikesta tuollainen englantilainen ahma
kykenee tekemään lopun. Ne pureksivat naudanlihaa kuin juustoa vain, ja
meidän oluemme on kuin astiavettä heidän tumman mallasjuomansa rinnalla.

— Tuo kaikki vielä olisi siedettävissä, sanoi Barbara, — kun ne
vain olisivat rohkeita sotureita. Meneekö satakunta nautaa enemmän
vai vähemmän, siitä ei toki niin paljoa riippune, ja kyllä puute
paastoamaan opettaa. Mutta noiden käpälämäkeläisten takia en uhraisi
edes ainoatakaan Adrianimme harmaista kaniineista.

— Ei kannattaisikaan, sanoi rouva de Haes. — Nyt menen kotiin, ja
jos saan mieheni käsiini, niin hän saa kuulla, mitä kunnon ihmiset
ajattelevat englantilaisista.

— Tyyntykää, serkku, tyyntykää, sanoi nyt pormestari van Swietenin
rouva, joka tähän saakka mitään puhumatta oli leikitellyt kissan
kanssa. — Uskokaa pois, on oikeastaan aivan yhdentekevää laskemmeko
nuo apujoukot kaupunkiin vai emme, sillä ennenkuin karviaismarjat
ovat kypsyneet meidän puutarhassamme on vastarinta lopussa — joka
tapauksessa.

Maria, joka tarjoeli leivoksia ja maustettua viiniä, laski tämän
kuullessaan tarjottimen pöydälle kysyen:

— Niinkö soisitte käyvän, rouva Matilda?

— Niin, vastasi tämä tarmokkaasti, — enkä minä yksin, vaan monet muut
järkevät ihmiset. Ylivoimaa ei ole mahdollista vastustaa, ja kuta
pikemmin anomme kuninkaalta armoa, sitä varmemmin sitä suodaan meille.

Toiset naiset kuuntelivat sanatonna tuon rohkean Matildan puhetta,
mutta Maria meni häntä lähemmäksi ja vastasi kiivaasti:

— Ken niin puhuu, se menköön heti espanjalaisten puolelle, sillä hän
toivoo häväistystä kaupungillemme ja maallemme, hän...

Matilda keskeytti Mariaa väkinäisellä naurulla ja huudahti:

— Rikkiviisas rouvaseni, aiotteko antaa neuvoja kokeneille naisille?
Onko mointa ennen kuultu, että vieraita tuolla tavoin hätyytellään?

— Olkoonpa kuultu tai ei, vastasi toinen. — Minä en suvaitse talossani
tuollaisia puheita, ja vaikka ne kuulisin oman sisareni suusta, niin
sanoisin hänelle: "Mene tyköäni, et kuulu enää ystäviini!"

Marian ääni vavahteli ja ojennetuin käsivarsin hän viittasi oveen.

Matilda rouva koetti tointua, mutta ei saanut huoneesta poistuessaan
sanotuksi muuta kuin: — Ei hätää — ei hätää — teidän ei tarvitse enää
nähdä minua.

Barbara meni saattamaan tuota loukkaantunutta rouvaa. Huoneeseen
jääneet vieraat loivat hämillään katseensa maahan, mutta Vilhelmin äiti
huudahti:

— Oikein, rouvaseni, oikein!

Kaupunginsihteerin ystävällinen vaimo kietoi käsivartensa Marian
ympärille, suuteli hänen otsaansa ja kuiskasi hänelle:

— Kääntykää toisaanne ja pyyhkikää pois kyynelenne!



Yhdeskolmatta luku.


Oli kerran vanki, jonka julmat kiduttajat heittivät taidokkaasti
rakennettuun tyrmään. Sen seinät siirtyivät päivä päivältä likemmäksi
toisiansa, uhaten ihmisparkaa yhä lähemmältä, niin että hän epätoivosta
heitti henkensä ja vankilasta tuli hänen ruumisarkkunsa. Samalla
tavoin siirtyi espanjalaisten sotajoukkojen muodostama rauta-aita
yhä lähemmäksi Leidenin ympärille, ja jos onnistui tehdä loppu uhrin
vastarinnasta, niin tätä uhkasi vielä julmempi ja säälimättömämpi
kohtalo kuin tuon vanki raukan. Kehä, jonka Filip kuninkaan
sotapäällikkö Valdez ja tämän taitava alapäällikkö don Ayala olivat
muodostaneet kaupungin ympärille vähemmässä kuin kahdessa päivässä,
oli jo melkein umpinainen, huolellisesti varustettu Valkenburgin
linnoitus oli vihollisen hallussa, ja lisäksi oli piiritys alkanut
paljoa aikaisemmin ja paljoa suuremmalla voimalla kuin pelokkaimmatkaan
kaupungin asukkaista olivat otaksuneet tapahtuvaksi. Leidenillä
oli odotettavissa, jos se joutui vihollisen käsiin, että sen talot
ryöstettäisiin tyhjiksi ja poltettaisiin, miehet menettäisivät henkensä
ja naiset kunniansa, — siitä oli takeena muiden valloitettujen
kaupunkien kohtalo ja espanjalaisten luonne.

Ken olisi näinä päivinä voinut kuvailla mielessänsä tuon toimeliaan
kaupungin suojelushengetärtä muunlaiseksi kuin synkkäotsaiseksi ja
haikeakatseiseksi, — ja kumminkin oli tänään valkoisella portilla elämä
niin vilkasta kuin olisi vietetty kevätjuhlaa esittämällä komeata
näytelmää. Kaikkialla pitkin valleja aina Katariinantornille saakka
seisoi ahtaalle tungettuina miehiä, naisia ja lapsia. Nuo vanhat
muurit muistuttivat katselijainpenkkejä ylen täydessä sirkuksessa,
ja aina kaupunkiin saakka kuului monilukuisen, uteliaan ihmisjoukon
aikaansaamaa surinaa.

Kohtalo on niin armelias, että se suo ihmiselle kyvyn iloita
auringonsäteistä, jotka välähtävät esiin kesken hirmuista rajuilmaa,
ja siten unhottivat kisällit ja oppipojat, naiset ja lapset tuolla
ylhäällä seistessänsä uhkaavan vaaran ja iloitsivat katsellessaan
komeapukuisia englantilaisia sotamiehiä, jotka silmäilivät ylös heihin
ja viittailivat ja hymyilivät veitikkamaisesti nuorille naisille —
näyttäen kumminkin hieman levottomilta odottaessaan portin takana
jatkuvan neuvottelun lopputulosta.

Nyt aukeni portti: siitä tuli ulos komisario van Bronkhorst, van
der Werff, kaupunginsihteeri van Hout ja muutamia muita kaupungin
johtavista miehistä, jotka kaikki saattoivat englantilaista överstiä
ja tämän torvenpuhaltajaa sillalle saakka. Översti näytti olevan kovin
kiihkoissaan ja iski kättänsä moneen kertaan miekkansa kultakahvaan,
leideniläiset herrat keskustelivat hänen kanssansa ja lausuivat
sitten syvään kumartaen hänelle jäähyväiset, — hän puolestaan vastasi
vain kopealla kädenliikkeellä. Kaupunkilaiset palasivat takaisin,
portti vetäistiin kiinni, vanha lukko kitisi, raudoitetut telkimet
laskeutuivat alustoilleen, nostosillalta kuului kauas ketjujen kalinaa,
— ja kokoontunut ihmisjoukko tiesi nyt että englantilaisilta oli
kielletty pääsö kaupunkiin.

Kuului äänekkäitä hurraahuutoja, joihin myöskin sekaantui kiivaita
paheksumisen ilmaisuja. — Oranialainen eläköön! huusivat pojat,
joiden joukossa myöskin oli Adrian ja Allerts vainajan poikanen,
naiset liehuttivat liinojaan ja kaikkein katseet olivat kiintyneet
englantilaisiin. Nyt kajahti äänekäs torventoitotus, upseerit
karauttivat ratsuillaan överstin luo, — seurasi lyhyt neuvottelu,
jota muutamat näyttivät häiritsevän kiihkeillä puheilla, — sitten
puhallettiin lähtömerkki. Sotamiehet kiiruhtivat nyt kilvan mikä
puolelle, mikä toiselle, ja moni heistä ilmaisi nyrkinpuinnilla vihansa
kaupunkia kohtaan. Sitten he tarttuivat keihäisiinsä ja musketteihinsa,
ja rumpujen ja torvien päristessä alkoi sekasorto selvitä. Kukin
asettui riviinsä, rivit muodostuivat osastoiksi, kirjavat liput
käärittiin tangoilta ja alkoivat liehua iltatuulessa, ja äänekästen
hurraahuutojen kaikuessa kulki joukko Reiniä pitkin lounaaseen päin,
missä espanjalaisten etuvartiot olivat.

Leidenin poikaset yhtyivät tarmolla englantilaisten hurraahuutoihin.

Allertsin poika oli myöskin alkanut hurrata muiden mukana, mutta kun
hän näki kookkaan kapteenin ylpeästi vaeltavan joukkonsa etunenässä,
tukahtui hänen äänensä, ja kätkien kasvot käsiinsä hän juoksi kotiin
äitinsä luokse.

Toiset pojat eivät huomanneet häntä, sillä auringonsäteet heijastuivat
niin häikäisevästi sotilasten pantsareista ja kypäreistä, keihäistä
ja miekoista, torventoitotus kuului niin reippaalta, upseerien
ratsut keikistelivät niin hilpeästi, ja kirjavat töyhdöt ja liput ja
hehkuvista luntuista kohoavat savupilvet hohtivat laskevan auringon
punassa niin komeavärisinä, että silmät ja korvat kuin tenhottuina
tarkkasivat tuota kaikkea. — Mutta pian kiintyi katselijain huomio
erääseen uuteen seikkaan.

Kuusineljättä englantilaista, niiden joukossa muutamia upseereja,
jäi toisista jäljelle ja lähestyi porttia. Jälleen kitisi lukko ja
ketjut kalisivat. Tuo pieni joukko päästettiin sisään, ja kaupungin
pohjoispäässä, siinä, missä talot alkoivat, lausuivat herra van
Bronkhorst ja pormestari heille tervetulijaiset.

Valleilla seisojat olivat kaikki luulleet saavansa nähdä poistuvien
englantilaisten joutuvan kahakkaan espanjalaisten kanssa. Mutta
he erehtyivät. Ennenkuin englantilaiset olivat tulleet vihollisen
läheisyyteen nähtiin lunttuja heitettävän ilmaan, liput laskeutuivat
— ja kun uteliaat yön tullessa hajaantuivat, tiesivät he, että
englantilaiset olivat pettäneet vapaudenasian ja menneet espanjalaisten
puolelle. Nuo kaupunkiin päästetyt kuusineljättä miestä olivat ainoat,
jotka kieltäytyivät ottamasta osaa tuohon petokseen. Kaupunginsihteeri
sai toimeksensa hankkia asunnon kapteeni Cromwellille ja noille
toisille englantilaisille. Van der Werff palasi kotiin herra van
Bronkhorstin seurassa. He puhelivat hiljaa, mutta kiivaasti. Komisario
vakuutti prinssin vihastuvan siitä, että englantilaisilta oli kielletty
pääsö kaupunkiin, sillä hän piti, syystä kyllä, ylen tärkeänä sitä
seikkaa että Elisabet kuningatar suosi vapaudenasiaa, — jota asiaa
pormestari ystävineen tänään oli vahingoittanut aika lailla. Van der
Werff ei myöntänyt tätä, sillä pääasia oli, että Leiden ei antautuisi.
Jos tämä kaupunki joutuisi vihollisen käsiin, olisivat myöskin Delft,
Gouda ja Rotterdam hukassa, ja turhaa olisi sitten enää koettaa
taistella Hollannin vapauden puolesta. Viisisataa aimo syömäriä olisi
ennen aikojaan tehnyt lopun kaupungin niukoista ruokavaroista. Olihan
koetettu esittää asia englantilaisille mitä kohteliaimmalla tavalla,
olihan heitä myöskin kehotettu asettumaan leiriin vallien viereen,
kaupungin tykkien suojaan.

Kun nuo kaksi miestä erosivat, ei kumpikaan ollut luopunut
mielipiteestään, mutta horjumaton oli kummankin vakuutus vastustajan
aikeiden vilpittömyydestä.

Erotessa sanoi Pietari:

— Kaupunginsihteerin pitää kirjoittaa prinssille ja esittää selvällä
ja vakuuttavalla tavallansa menettelymme syyt, ja hänen ylhäisyytensä
varmaankin lopuksi sen hyväksyy. Siihen voitte luottaa.

— Toivokaamme että niin käy, vastasi komisario, — mutta on muistettava,
että piakkoin olemme kuin vangit suljetut näiden muurien sisälle ja
että ehkä jo ylihuomenna on mahdotonta lähettää sanansaattajaa prinssin
tykö.

— Kaupunginsihteeri on nopsa kynämies.

— Ja antakaa aamulla varhain kuuluttaa, että kehotamme naisia,
vanhuksia ja lapsia, lyhyesti sanoen kaikkia, jotka vain kuluttavat
ruokavaroja eivätkä voi ottaa osaa kaupungin puolustamiseen, lähtemään
täältä. He voivat vaaratta lähteä Delftiin, sillä sinne on vielä tie
avoinna.

— Hyvä, sanoi Pietari. — Muutoin kuuluu joukko naisia lähteneen jo
tänään.

— Se on oikein, huudahti komisario. — Mehän olemme heikolla aluksella
myrskyssä tuuliajolla. Jos minulla olisi täällä tytär, niin kyllä
tietäisin mitä tekisin. Näkemiin, herra! Millähän kannalla lienevät
asiat Alfenissa! Sieltä ei kuulu enää laukauksia.

— Pimeys lienee keskeyttänyt taistelun.

— Toivokaamme siis että huomenna kaikki käy hyvin ja joskin nuo joukot
tuolla sortuisivat, niin me täällä pysymme horjumattomina ja lujina.

— Pysymme lujina loppuun saakka, vastasi Pietari tarmokkaasti.

— Loppuun saakka, — ja Jumala suokoon että se olisi onnellinen.

— Amen, huudahti Pietari, puristi komisarion kättä ja läksi jatkamaan
matkaansa kotiin päin. Portailla tuli häntä vastaan Barbara. Tämä aikoi
kutsua Mariaa, joka oli neidin tykönä, mutta Pietari ei sallinut hänen
sitä tehdä.

Pitkän aikaa hän kulki edes takaisin mietteisiin vaipuneena, ja hänen
huulensa vavahtelivat niin tuskallisesti kuin hän olisi kärsinyt kovaa
kipua. Kun hän hetken kuluttua kuuli vaimonsa äänen ruokasalista,
hillitsi hän tarmokkaasti mieltänsä, lähestyi ovea ja avasi sen
hitaasti.

— Sinä olet jo kotona! Ja minä istun täällä rauhassa kehräämässä!
huudahti Maria hämmästyneenä.

— Olen, lapseni. Tee hyvin ja tule luokseni, minulla olisi sinulle
sanottavaa.

— Jumalan tähden, Pietari, mitä on tapahtunut? Kuinka oudolta äänesi
kuuluu ja kuinka kalpealta näytät!

— En ole sairas, mutta asemamme käy arveluttavaksi — ylen
arveluttavaksi, Maria.

— On siis totta että viholliset...

— Ne ovat saavuttaneet eilen ja tänään paljon etuja, mutta tee hyvin ja
elä keskeytä minua nyt, jos rakastat minua, sillä se, mitä minun nyt
täytyy sanoa sinulle, ei ole helppo sanoa, — vaikea, ylen vaikea on
saada se lausutuksi. Mistä oikein alkaisin? Kuinka esittäisin sen, että
ymmärtäisit minua! Katsos, lapseni, otin sinut luokseni lämpöisestä
pesästä; vähän oli meillä sinulle tarjottavaa ja sinä odotitkin varmaan
enempää. Tiedän ettet ole ollut tyytyväinen.

— Mutta sinun olisi niin helppo tyydyttää minua.

— Sinä erehdyt, Maria. Näinä kovina aikoina on minun kokonaan
antauduttava tuolle yhdelle asialle; mikä sen lisäksi ja sen ohella
kiinnittää ajatuksiani, se on pahasta. Mutta nyt juuri eräs seikka
lamauttaa rohkeuttani ja tarmoani, nimittäin huoli sinun kohtalostasi.
Ken tietää mitä on odotettavissa, ja siksi täytyy minun sanoa se,
täytyy laskea sydämeni kidutuslavalle ja lausua sinulle toivomus...
Toivomus? Oi, laupias taivas, eikö ole muuta nimitystä sille mitä
tarkoitan!

— Puhu, Pietari, puhu, eläkä kiduta minua! huudahti Maria luoden
tuskaisen katseen puolisoonsa. Mikään vähäpätöinen seikka ei voinut
olla tuo, joka sai tämän selväjärkisen ja tarmokkaan miehen puhumaan
noin kierrätellen.

Pormestari hillitsi mieltänsä ja alkoi jälleen puhua:

— Olet oikeassa, ei vitkastelu auta, sanottava se kumminkin on. Me
olemme päättäneet tänään raatihuoneella kehottaa naisia lähtemään
kaupungista. Delftiin vievät tiet ovat nyt vielä käytettävinämme, mutta
eivät ehkä enää ylihuomenna, ja sitten... mitä sitten tapahtuu, — kuka
sen tietää? Ellei tule apua ja ruokavarat ovat lopussa, ei meillä ole
muuta neuvoa kuin avata portit viholliselle, ja sitten, Maria, kuvaile
mielessäsi, mitä sitten tapahtuu! Rein ja kanavat punertuvat niihin
virtaavasta verestä, ja niissä kuvastuu tulipalo, jonka vertaista ei
ole ennen nähty. Voi miehiä — ja voi naisia, joihin vihollisten raivo
kohdistuu! Ja voi sinua, sinua, sen miehen vaimoa, joka on taivuttanut
tuhansia luopumaan Filip kuninkaasta, sen maanpakoon tuomitun puolisoa,
joka on täällä johtanut vastarintaa.

Viime sanat kuullessaan loi Maria suuret silmänsä avo auki ja keskeytti
puolisoansa kysyen:

— Onko tarkoituksesi koetella rohkeuttani?

— Ei, Maria, minä tiedän, että sinä pysyisit uskollisena loppuun saakka
ja kärsisit kuoleman yhtä uljaasti kuin sisaresikin, mutta minä,
minä en voi kestää ajatusta, että sinä joutuisit noiden murhamiesten
kirottuihin käsiin. Kohtalosi täyttää mieleni levottomuudella,
kalvavalla levottomuudella, joka ratkaisevana hetkenä on lamauttava
tarmoni, ja siksi minun täytyy sanoa...

Maria oli tähän saakka vaieten kuunnellut puolisoansa; nyt hän tiesi,
mitä tämä tarkoitti. Hän meni lähemmäksi häntä ja keskeytti häntä
huudahtaen lujasti ja tarmokkaasti:

— Jo riittää, jo riittää, kuuletko! En kärsi kuulla enää sanaakaan!

— Maria!

— Vaiti. Nyt on minun vuoroni puhua. Vapautuaksesi _levottomuudesta_
tahdot lähettää puolisosi pois talostasi; pelkäät levottomuuden
lamauttavan tarmosi. Mutta luuletko sitten _kaipauksen_ sitä
vahvistavan? Jos minua rakastat, et voi olla sitä tuntematta...

— Josko sinua rakastan, Maria?

— No hyvä. Mutta sitä et ole tullut ajatelleeksi, miten minun olisi
mieleni tuolla paossa ollessani, jos minäkin sinua rakastan. Olen
vaimosi, olemme vihkialttarilla vannoneet ettei meitä erottaisi muu
kuin kuolema. Oletko sen unohtanut. Enkö ole kohdellut lapsiasi
ominani? Enkö ole opettanut heitä ilomielin nimittämään minua äidiksi?
Enkö?

— Olet, Maria, olet, olet.

— Ja kumminkin sinä raskisit lähettää minut luotasi haikeasti
ikävöimään? Tahdot estää minua pitämästä valoista pyhimmän? Voisit
erottaa minut lapsista? Pidätkö minua liian halpana ja heikkona
kärsimään vaivoja ja kuolemaa tuon pyhän asian tähden, joka koskee yhtä
läheltä minuun kuin sinuunkin? Sinä nimität minua usein lapseksesi,
mutta niinä voin myös olla luja, ja mitä nyt seuraakin, niin en valita.
Sinä olet mieheni ja saat käskeä; minä olen vaimosi ja tottelen. Onko
minun lähdettävä? Vai jäänkö luoksesi? Odotan vastausta.

Maria oli puhunut vapisevalla äänellä, mutta Pietari huudahti kovasti
liikutettuna:

— Jää, jää, Maria! Tule, tule luokseni ja anna anteeksi!

Pietari tarttui hänen käteensä ja huudahti vielä kerran:

— Tule, tule!

Mutta Maria irroittihe hänen kädestänsä, peräytyi ja sanoi rukoilevasti:

— Päästä minut, Pietari. En voi... Sydäntäni kirveltää vielä liiaksi.

Pietarin kädet vaipuivat alas ja hän katsoi huolestuneena häneen, mutta
Maria käännähti ja läksi vaieten huoneesta.

Pietari ei seurannut häntä, vaan meni työhuoneeseensa ja koetti
kohdistaa huomionsa virka-asioihin, mutta hänen ajatuksensa pyrkivät
aina vain kiintymään Mariaan. Tuo rakkaus rasitti häntä rikoksen
tavoin, ja hän oli mielestään kuin airut, joka noukkii kukkia tien
varrelta ja tässä turhassa toimessa kuluttaa aikaansa ja unhottaa
tehtävänsä. Hänen mielensä oli niin sanomattoman raskas ja alakuloinen,
että hänestä melkein tuntui keveämmältä, kun Pankrationtornista vähän
ennen keskiyötä alkoi kuulua hälytyssoittoa. Hädässä, sen hän tiesi,
tuntisi ja ajattelisi hän vain sitä, mitä velvollisuus vaati, — ja
rohkaistuna otti hän nyt hattunsa naulasta ja läksi vakavin askelin
talostansa.

Kadulla kohtasi hän junkkari van Duivenvoorden, joka pyysi häntä
tulemaan Hoogewoortin portille, sillä sinne oli jälleen saapunut
englantilaisia, pieni joukko kelpo miehiä, jotka olivat kiivaassa,
verisessä taistelussa puolustaneet Alfenia ja Goudan sulkua
espanjalaisia vastaan, siksi kunnes heiltä loppui ruuti ja heidän
täytyi joko antautua tai pelastua pakenemalla. Pormestari seurasi
junkkaria ja antoi avata portin noille uljaille sotureille. Niitä
oli parikymmentä, ja niiden joukossa oli alankomaalainen kapteeni
van der Laen ja eräs nuori saksalaista syntyperää oleva upseeri.
Pietari määräsi että heidät majoitettaisiin yöksi raatihuoneelle ja
vahtitupaan. Seuraavana päivänä piti heille toimitettaman sopivia
asuntoja kaupunkilaisten tykönä. Janus Dousa pyysi kapteenin luoksensa
ja saksalainen meni Vaihettajan majataloon. Kaikkia kehotettiin
saapumaan seuraavana päivänä puolipäivän aikaan pormestarin tykö,
jolloin heille määrättäisiin asunnot ja heidät sijoitettaisiin
vapaaehtoisiin joukkoihin.

Pankrationtornista kuuluva hälytys häiritsi van der Werffin talossa
naistenkin yörauhaa. Barbara meni Marian tykö, ja he palasivat
makuuhuoneisiinsa vasta kun olivat saaneet tietää syyn kellonsoittoon
ja rauhoittaneet Henriikaa.

Maria ei saanut unta. Hänen puolisonsa aikomus lähettää hänet luotansa
nyt vaaran uhatessa oli saattanut hänen sydämensä kapinoimaan ja
loukannut häntä mitä kovimmin. Maria tunsi että hän, jonka tähden hän
iloitsi huomatessaan yleviä pyrintöjä ja jaloja tunteita mielessänsä,
ei arvostellut häntä oikein, ei tuntenut häntä. Mitä iloa on sokean
vaimolla viehättävästä ulkomuodostaan, mitä auttoi häntä kallis aarre,
jota hän säilytti povessaan, kun hänen puolisonsa ei siitä tiennyt,
ei välittänyt! "Osota hänelle, sano hänelle, millaisia pyrkimyksesi
ovat!" kehotti rakkaus, mutta naisellinen ylpeys huudahti: "Elä tyrkytä
hänelle sitä, mitä hän ei huoli hakea!"

Niin kuluivat hetket, tuottamatta hänelle lepoa tai rauhaa,
herättämättä hänessä halua unohtaa tuota kärsimäänsä nöyryytystä.

Vihdoin tuli Pietari makuuhuoneeseen, varovasti ja hiljaa, ettei
herättäisi häntä. Maria oli nukkuvinaan, mutta raottaen silmiänsä voi
hän nähdä Pietarin. Kynttilä valaisi hänen kasvojansa, ja nuo rypyt,
jotka Maria oli huomannut jo ennen, loivat ikäänkuin synkät varjot
silmien ja suun välille. Ne painoivat hänen kasvoillensa tuon raskaan.
katkeran huolen leiman ja johtivat Marian mieleen sanat, jotka olivat
herättäneet hänet edellisenä yönä, Pietarin puheen tuosta "liian
raskaasta", jota hän ei ehkä jaksaisi kestää. Nyt lähestyi Pietari
hänen vuodettansa ja pysähtyi pitkäksi aikaa sen ääreen. Mutta Maria
ei enää nähnyt häntä, sillä hän painoi silmänsä lujasti umpeen, — vaan
hän oli kumminkin nähnyt välähdyksen tuosta lempeästä katseesta, jonka
Pietari loi häneen. Se ei häipynyt hänen silmistänsä, ja hänestä tuntui
siltä kuin Pietari olisi yhä edelleen katsellut häntä hellästi ja
rukoillut hänen puolestansa kuin lapsen puolesta.

Pietari oli nukkunut jo aikoja sitten, mutta vielä aamuhämärissä
oli Maria vallan valveillansa, kuin keskellä päivää. Paljon täytyi
hänen antaa Pietarille anteeksi hänen rakkautensa takia, mutta ei
hän kumminkaan voinut unohtaa tuota loukkausta. Leikkikalu, mietti
hän, taideteos, jonka näkeminen tuottaa iloa, viedään turvapaikkaan
vaaran uhatessa, mutta kirveestä ja leivästä, miekasta ja suojelevasta
talismanista, lyhyesti sanoen, siitä, mikä on välttämättömän
tarpeellista, luovumme vasta kun loppumme on tullut. Pietari katsoi
siis tulevansa toimeen ilman häntä. Jos Maria olisi täyttänyt hänen
tahtonsa ja lähtenyt hänen luotansa, ehkäpä hän sitten...

Tässä hän pysähtyi, sillä ensi kerran heräsi hänessä ajatus: "Olisiko
hän todella kaivannut apuani ja lohdutustani?"

Rauhatonna Maria kääntyi toiselle kyljelleen, ja hänen sydämensä sykki
levottomasti, kun hänen nyt täytyi myöntää, ettei ollut tehnyt paljoa
keventääksensä puolisonsa raskasta taakkaa. Häntä kiusasi epäselvä
tunne, että Pietari ehkä ei yksin ollut syypää siihen, ettei hän hänen
rinnallaan ollut täysin onnellinen. Eikös hänen edellinen käytöksensä
antanut Pietarille kyllin aihetta otaksua, että hänen vaimonsa kovimman
vaaran uhatessa olisi hänelle pikemmin esteeksi kuin lohdutukseksi ja
avuksi?

Marian valtasi harras halu päästä selville omasta itsestänsä, ja hän
nousi vuoteessaan istualleen ja rupesi miettimään kulunutta elämäänsä.

Hänen äitinsä oli ennen nuorena ollut katoolilainen, ja hän oli usein
kertonut Marialle, kuinka hänen mielensä oli tuntunut keveältä, kun
hän oli tunnustanut kaikki, mikä voi rasittaa naissydäntä, henkilölle,
johon luotti, ja Sanan palvelijan kautta saanut vakuutuksen, että
luottaen anteeksiantoon voisi alkaa uuden elämän. "Nyt on vaikeampi",
sanoi äiti, kun Maria ensi kerran meni ehtoolliselle, "sillä meidän
reformeerattujen on käännyttävä suorastaan Jumalan puoleen ja päästävä
selville itsestämme ja suhteestamme Häneen, ennenkuin menemme
Herran ehtoolliselle. Se tosin riittääkin, sillä jos sydämessämme
vilpistelemättä tunnustamme Jumalalle kaikki ajatukset ja teot, jotka
rasittavat omaatuntoamme, ja jos todella niitä kadumme, niin voimme
Vapahtajan haavoihin turvaten olla varmat anteeksiannosta."

Tuollaiseen sisälliseen rippiin valmistautui nyt Maria, ja hän tutki
ankarasti ja säälimättömästi omaa käytöstänsä. Totta oli että hän
oli liiaksi ajatellut itseään, vaatinut paljon ja suonut vähän. Hän
tunnusti syyllisyytensä, nyt alkaisi hän sitä sovittaa.

Tästä itsensätutkimisesta kävi hänen mielensä jälleen keveäksi, ja
kun hän vihdoin päivän sarastaessa koetti nukkua, iloitsi hän jo
ajatellessaan kuinka herttaisen aamutervehdyksen lausuisi Pietarille;
mutta kohta hän vaipui uneen, ja kun hän heräsi, oli hänen puolisonsa
jo aikoja sitten lähtenyt kotoa.

Kuten aina, järjesti hän tänäänkin, ennenkuin ryhtyi muihin toimiin,
Pietarin työhuoneen, ja sitä tehdessään hän loi ystävällisen katseen
Eeva vainajaan. Kirjoituspöydällä oli raamattu, — virkaa koskevia
kirjoja lukuunottamatta ainoa, jota Pietari luki. Barbarakin haki
siitä väliin lohtua ja mielenylennystä, mutta hän käytti sitä myöskin
oraakelina, siten että teki sille kysymyksiä ja aukaisi sen sitten.
asettaen samalla sormensa johonkin paikkaan. Vastaukset oli useimmiten
helppo ymmärtää, ja niiden mukaan hän toimi tavallisimmin, joskaan ei
aina. Tänään hän taaskaan ei ollut noudattanut sen vihjausta, sillä
kun hän oli tiedustellut, uskaltaisiko vielä lähettää pojallensa,
merigeusille, kaupunkia piirittävistä espanjalaisista huolimatta,
säkillisen kaikenlaista tavaraa, oli hän saanut vastaukseksi Jeremian
sanat: "Heidän majansa ja laumansa pitää heiltä otettaman pois, heidän
telttansa ja kaikki heidän kappaleensa, ja heidän kamelinsa pitää
heidän ottaman myötänsä." Kumminkin oli hän varhain aamulla uskonut
säkin eräälle leskelle, joka neuvoston kehotusta noudattaen nuorine
tyttärinensä aikoi lähteä Delftiin. Voisihan tuo oiva lahja ehkä
kumminkin saapua onnellisesti Rotterdamiin: ainahan äidit toivoivat
ihmeitä tapahtuvan heidän lastensa hyväksi.

Kun Maria otti raamatun pannaksensa sen jälleen sen tavalliselle
paikalle, avasi hän sen edellisen korinttilais-epistolan
kolmannentoista luvun kohdalta, sillä tuo rakkautta käsittelevä luku
oli hänelle erittäin rakas. "Rakkaus on kärsiväinen ja laupias", luki
hän, "ei rakkaus ole tyly" — ja sitten: "Kaikki hän peittää, kaikki hän
uskoo, kaikki hän toivoo, kaikki hän kärsii."

Niin, hänen tuli olla kärsiväinen, peittää kaikki ja toivoa, siihen
velvoitti häntä rakkaus.

Kun hän oli sulkenut raamatun ja aikoi lähteä Henriikan luo, toi
Barbara sisään Janus Dousan. Tuo nuori aatelismies oli nyt haarniskoitu
ja näytti paljoa pikemmin soturilta kuin oppineelta tai runoilijalta.
Kun pormestari ei ollut raatihuoneella, oli hän luullut saavansa tavata
häntä kotona. Lähetti oli palannut prinssin luota Dordrechtistä tuoden
muassaan kirjeen, jossa Dousa määrättiin Allertsin kuoleman kautta
avoimeksi jääneeseen päälliköntoimeen. Paitsi kaupunginsotilaita
tulisivat kaikki muutkin aseelliset joukot hänen komennettaviksensa.
Ilomielin oli hän suostunut ottamaan vastaan tuon toimen, ja hän pyysi
Mariaa ilmoittamaan siitä pormestarille.

— Toivotan onnea, sanoi Maria. — Mutta kuinkas nyt käy lempilauseenne:
"_Ante omnia Musae_"?

— Minä muutan sitä vähän ja sanon: "_Omnia ante Musas_".

— Ymmärrätkö sinä, hyvä lapsi, mitä tuo sekasotku merkitsee? kysyi
Barbara.

— Muusoille annetaan nyt lähtöpassit, sanoi Maria hilpeästi.

Janus naurahti kuullessaan tuon ravakan vastauksen ja huudahti:

— Kuinka huolettomalta ja reippaalta te näytätte! Näinä vakavina
aikoina on harvinaista nähdä iloiset kasvot.

Maria ei tiennyt, kuinka hänen olisi käsitettävä junkkarin sanat, jotka
kyllä voivat sisältää salaivaakin, ja hän vastasi avomielisesti:

— Elkää pitäkö minua kevytmielisenä, junkkari. Tiedän kuinka vakavat
ajat ovat, mutta olen juuri ripittänyt itseäni ja huomannut itsessäni
paljon pahaa, mutta myöskin halua parantua.

— Kas vain, kas vain, vastasi Janus. — Olenhan tiennyt että te jo
Delftissä solmisitte ystävyydenliiton klassikoitteni kanssa. "Tunne
itsesi", oli kreikkalaisten ensi ohjesääntö, ja te noudatatte sitä
järkevällä tavalla. Itsensätutkimisen ja jalostumispyrkimyksen alkuna
on aina halu oppia tuntemaan itsensä; ja jos rakkaassa omassa itsessään
huomaa rumentavia tahrapilkkuja ja rohkenee pitää niitä itsessään yhtä
rumina kuin muissa...

— Silloin alkaa aivan itsestään niitä inhota, ja silloin on alkanut
vaeltaa parannuksen tietä.

— Ei, arvoisa rouva, silloin on sitä jo ehtinyt hyvän matkaa.
Pitkällinen vakaa mietiskely saattoi Sokrateen huomaamaan — tiedättekö
mitä?

— Ettei hän tiennyt mitään. Minä sain nopeammin sen vakaumuksen.

— Ja kristitty oppii jo koulussa tietämään sen, sanoi Barbara,
sanoakseen jotakin hänkin. — Kaikki tieto on vajavaa.

— Ja me olemme syntisiä kaikki tyyni, lisäsi Janus. — Sitä on helppo
sanoa, muori kulta, ja helppo sitä on ymmärtääkin, kun tarkastelee
toisia. "_Hän_ on syntinen" on helppo sanoa, mutta "_minä_ olen
syntinen" on vaikeampi saada suustansa. Ja ken hiljaisessa kammiossaan
huutaa sitä tuskissaan, sen mustiin siipiin ilmestyy jo joku valkoinen
enkelinsulka. Suokaa anteeksi! Onpa omituista, kuinka synkän vakavaksi
nykyisin käy kaikki mitä ajattelee ja sanoo. Missä Mars jumala riehuu,
siellä iloiset muusat vaikenevat. Tervehtäkää puolisoanne ja sanokaa
hänelle, että kapteeni Allertsin ruumis on tuotu kaupunkiin ja että
maahanpanijaiset on aiottu pitää huomenna.

Junkkari lausui jäähyväiset, ja käytyään katsomassa hoidokkiansa, joka
voi hyvin ja oli iloisella mielellä, lähetti Maria Adrianin ja Liisan
poimimaan kaupunginmuurin vieressä olevasta puutarhasta kukkia ja
lehviä, joista hän aikoi yhdessä lasten kanssa sitoa seppeleitä tuolle
kelpo vainajalle. Maria itse läksi kapteenin lesken tykö.



Kahdeskolmatta luku.


Vähän ennen päivällistä tuli Maria kotiin. Heidän talonsa edustalle
oli kokoontunut kirjava joukko parrakkaita sotamiehiä. Nämä koettivat
englanninkielellä selittää jotakin kaupunginvahdeille ja kun näkivät
näiden kunnioittavasti tervehtivän Maria rouvaa lähensivät hekin
kättänsä kypäreihinsä.

Maria vastasi ystävällisesti ja meni sisälle avoinna olevasta ovesta,
josta päivänvalo virtaili ulkoeteiseen.

Pietari oli määrännyt ulkona seisoville englantilaisille sotamiehille
asunnot ja neuvoteltuaan uuden päällikön Jan van der Does'in kanssa
ilmoittanut heille, mihin osastoon kukin tulisi kuulumaan. He kai
vielä odottelivat toisia tovereitaan, sillä kun Maria rouva rupesi
nousemaan portaita ylös ja katsahti niitä pitkin, huomasi hän että tuon
kapean käytävän sulki pitkäkasvuinen soturi. Tämä seisoi selin häneen
ja näytteli Liisalle neliskulmaisilla metallilevyillä reunustettua
tummaa samettibarettiansa, johon oli kiinnitetty kaunis vaaleansininen
kamelikurjensulka. Tyttönen näytti olevan hyvissä väleissä soturin
kanssa, sillä hän naureskeli vain iloisesti, vaikka vieras ei suostunut
täyttämään hänen tahtoansa.

Maria pysähtyi, miettien mitä tekisi, mutta kun lapsukainen tempaisi
itsellensä tuon komean lakin ja pani sen kiharoillensa, katsoi hän
velvollisuudeksensa varoittaa häntä ja huudahti nuhtelevasti:

— Mutta, Liisa, eihän tuo ole mikään lasten lelu.

Sotilas käännähti, — hän säpsähti, laski kätensä otsallensa ja jäi
hetkeksi seisomaan paikalleen: sitten kiiruhti hän pitkin harppauksin
portaita alas Marian tykö. Tämä peräytyi hämmästyksissään, mutta vieras
ei suonut hänelle ajatusaikaa, vaan ojensi hänelle molemmat kätensä,
huudahtaen silmät säteilevinä reippaasti ja riemuisasti:

— Maria! Maria neiti! Tekö täällä! Tämäpä vasta on onnenpäivä!

Maria tunsi heti soturin ja ojensi hänelle kätensä epäröimättä,
mutta vähän hämillään. Nuorukaisen siniset silmät tavottelivat hänen
katseitansa, mutta hän loi ne maahan sanoen:

— En minä ole enää neiti, neidistä on tullut rouva.

— Vai rouva! huudahti toinen. — Kuinka arvokkaalta tuo kuuluu! Mutta
olettehan minusta sittenkin sama Maria neitonen. Ette ole hitustakaan
muuttunut. Tuolla tavoin te kumarsitte häissä Delftissä, tuolla
tavoin te kohotitte kättänne, noin te loitte katseenne maahan, — noin
suloisesti te silloinkin punehduitte.

Hän lausui nämät sanat iloisesti ja melkein lapsellisen avomielisesti,
harvinaisen soinnukkaalla äänellä, joka ei voinut olla Mariaa
miellyttämättä, vaikka häntä harmitti upseerin ylen tuttavallinen
käytöstapa. Nopealla liikkeellä kohotti hän päätänsä, katsoi rohkeasti
tuota nuorta, kaunista herraa silmiin ja sanoi arvokkaasti:

— Te näette vain ulkomuodon, junkkari von Dornburg, täällä sisällä on
paljonkin ehtinyt muuttua kolmessa vuodessa.

— Vai junkkari von Dornburg, toisti nuorukainen pudistellen
kiharapäätänsä. — Delftissä nimititte minua vain Yrjö junkkariksi.
Meidän on käynyt varsin eri lailla, arvoisa rouva, varsin eri lailla!
Sillä katsokaas, viikseni ovat kasvaneet joltisiksikin, joskaan eivät
upeiksi, olen käynyt hartevammaksi, aurinko on polttanut ruskeaksi
muinoisen punavalkoisen naamani, — lyhyesti sanoen, ulkomuotoni on
muuttunut suuresti, mutta täällä povessani on kaikki entisellään,
samassa tilassa kuin kolme vuotta sitten.

Maria tunsi veren jälleen kohoavan poskillensa, mutta hän tahtoi estää
sitä ja vastasi nopeasti:

— Ellei kehity, niin taantuu, ja siten olette hukkaan elänyt nuo kolme
vuotta, hyvä herra von Dornburg.

Upseeri katsahti hämmästyneenä Mariaan ja sanoi sitten vakavammin:

— Tuo pilapuheenne on sattuvampaa kuin ehkä luulettekaan. Olin toivonut
tapaavani teitä Delftissä, mutta ruutimme loppui kesken Alfenissa,
ja espanjalaiset ehtinevät siis syntymäkaupunkiinne ennen meitä. Nyt
suosiollinen sattuma suo minun kohdata teitä jo täällä, mutta...
Sallikaa minun puhua avomielisesti!... Mitä toivon ja halajan, sen
näen aina ihka selvästi edessäni, se kajahtelee korvissani, — ja kun
ajattelin sitä hetkeä, jolloin jälleen näkisin teidät, niin uneksuin
että te panisitte molemmat kätenne minun käsiini ettekä tervehtisi
minua pisteliäin sanoin, vaan kysyisitte muinoiselta toveriltanne,
jonka kanssa vietitte monet iloiset hetket entisinä onnellisina
aikoina, — kysyisitte Leonardin parhaalta ystävältä: "Muistatteko vielä
rakasta vainajatamme?" Ja kun olisin sanonut teille: "Muistan, muistan,
en ole koskaan häntä unohtanut", — silloin, niin ajattelin, silloin
teidän lempeä katseenne... Oi, kiitos, kiitos! Nythän nuo rakkaat
silmyet jo kimaltelevat kosteina! Ette ole sittenkään muuttunut niin
täydellisesti kuin luulette, Maria rouva, — ja voitteko nuhdella minua
siitä, että menneet ajat ovat pysyneet muuttumattomina mielessäni?

— En suinkaan, vastasi Maria sydämellisesti. — Ja kun puhutte minulle
tuohon tapaan, niin ilomielin nimitän teitä jälleen Yrjö junkkariksi ja
pyydän teitä luoksemme Leonardin ja minun ystävänäni.

— No niin, sepä hauskaa, huudahti junkkari ihastuneena. — Minulla on
niin paljon kyseltävää, ja mitä itseeni tulee... hyvä Jumala, soisin,
että minulla olisi vähemmän kerrottavaa.

— Oletteko nähnyt puolisoani? kysyi Maria.

— En tunne Leidenissä ketään muita, vastasi junkkari, — kuin oppineen
ja vieraanvaraisen isäntäni ja tämän vedestä ja silloista rikkaan
pienen Venetian dogen.

Yrjö viittasi portaita ylös; Maria punehtui jälleen ja sanoi:

— Pormestari van der Werff on puolisoni.

Junkkari vaikeni hetkeksi. Sitten sanoi hän nopeasti:

— Hän otti minut ystävällisesti vastaan. Entä tuo suloinen keijukainen
tuolla ylhäällä?

— Hänen lapsensa edellisestä avioliitosta, — nyt siis minunkin. Kuinka
tulitte nimittäneeksi häntä keijukaiseksi?

— Koska hän näyttää siltä kuin olisi syntynyt valkoisten kukkasten
keskellä kuutamolla, ja koska aamuruskon vieno hohde, jota keijukaiset
pakenevat, punasi hänen poskensa, kun sain hänet kiinni.

— Häntä on jo ennenkin nimitetty sillä nimellä, sanoi Maria. — Saanko
nyt viedä teidät puolisoni tykö?

— Ei nyt, arvoisa rouva, sillä minun tulee tänään pitää huolta noista
ulkona olevista miehistä, mutta huomenna, jos suvaitsette.

— Kerron teistä miehelleni. Näkemiin, junkkari Yrjö!

Marian tullessa sisään höyrysivät jo vadit ruokapöydässä. Häntä oli
jo odotettu, ja palavissaan nopeasta käynnistä lämpöisessä ilmassa ja
kiihottuneena tapaamastaan noin odottamatta tuon nuoren saksalaisen
aukaisi hän nyt Pietarin työhuoneen oven ja huudahti puolisolleen:

— Suo anteeksi, Tulin viipyneeksi. On jo varsin myöhäistä.

— Olemme kernaasti odottaneet, vastasi Pietari ystävällisesti, tullen
hänen luoksensa. Silloin muisti Maria päätöksensä, ja ensi kerran
avioliittonsa aikana hän painoi miehensä käden huulillensa. Hymyillen
veti Pietari sen pois, suuteli hänen otsaansa ja sanoi sitten:

— On sentään suloista että olet täällä.

— Eikö totta? kysyi Maria, leikillisesti uhaten häntä sormellaan.

— Mutta nyt olemme kaikki saapuvilla ja ruoka odottaa.

— No tulkaa siis, vastasi Maria iloisesti. — Tiedätkös, ketä tapasin
tuolla portaissa?

— Englantilaisia sotilaita.

— Niin kyllä, mutta paitsi niitä junkkari von Dornburgin.

— Hän kävi luonani ilmoittautumassa. Hän on komea, reipas nuorukainen,
kotoisin jostakin Saksan protestanttisista maista.

— Ja Leonardin paras ystävä. Olitko sen unohtanut? Olen varmaankin
kertonut sinulle hänestä. Hän oli vieraanamme Jakoban häissä.

— Aivan niin. Yrjö junkkari. Hän kesytti silloin prinssin
tallimestarille tuon vauhkon raudikon.

— Se oli uhkarohkea koe, sanoi Maria hengähtäen syvään.

— Raudikko on vielä nytkin hyvä juoksija, virkkoi Pietari. — Muistan,
että Leonard luuli junkkarin tempuillansa ja kyvyillänsä vielä
panevan maailman mullin mallin, ja nyt täytyy poika paran pysyä
täällä toimetonna meidän ruokittavanamme. Kuinka hän on joutunut
englantilaisten joukkoon ja tänne sotaan?

— En tiedä; hän sanoi vain kokeneensa paljon.

— Sen kyllä uskon. Hän asuu Vaihettajan majatalossa, mutta ehkä tuolla
sivurakennuksessa olisi pihan puolella sopiva huone hänelle.

— Ei, Pietari, vakuutti Maria innokkaasti. — Siellä ei ole yhtään
huonetta kunnossa.

— No saamme nähdä. Mutta kutsukaamme hänet joka tapauksessa huomenna
päivälliselle, niin hän saa kertoa meille elämänsä vaiheista. Hän
tuntuu olevan kelpo nuorukainen. Hän pyysi, etten jättäisi häntä
joutilaaksi, vaan toimittaisin hänelle tehtävää. Jan van der Does
asettaa hänet kyllä oikealle paikalle, sillä tuo uusi päällikkö osaa
tutkia ihmisten sydämiä.

Barbara sekaantui myöskin puheeseen, Pietari käski, vaikka oli
arkipäivä, oluen asemasta tuoda viiniä, ja mitä ei viikkomääriin ollut
tapahtunut tapahtui nyt: talonisäntä istui aterian jälkeen umpeensa
neljännestunnin pöydässä. Hän kertoi espanjalaisten nopeista marsseista
ja englantilaisten luopioiden surullisesta kohtalosta, — heiltä kun oli
riisuttu aseet, jonka jälkeen heidät osastoittain kuljetettiin pois.
Toiset englantilaiset, joiden joukossa Yrjö junkkari oli ollut, olivat
tehneet uljasta vastarintaa Alfenissa. Eräässä toisessa kiihkeässä
kahakassa väitettiin don Gaytanin, sotapäällikkö Valdezin avustajan ja
parhaan upseerin, kaatuneen. Nyt voivat airuet vielä päästä Delftiin,
mutta seuraavana päivänä, arveli pormestari, sulkisi vihollinen
varmaankin senkin tien. — Kaikesta tästä jutellessaan kääntyi Pietari
Marian puoleen, ellei Barbara nimenomaan kysynyt jotakin, ja kun hän
vihdoin nousi pöydästä, tilasi hän seuraavaksi päiväksi hyvää paistia
vieraan varalta, jonka itse aikoi kutsua päivälliselle. Tuskin oli
hän sulkenut huoneensa oven jälkeensä, kun Liisa kiiruhti Marian luo,
kietoi käsivartensa hänen polviensa ympärille ja kysyi:

— Äiti, eikös Yrjö junkkari ole tuo iso kapteeni, jolla on sininen
sulka ja joka juoksi niin nopeasti portaita alas sinua vastaan?

— Niin on, lapseni.

— Ja hän tulee huomenna päivälliselle! Hän tulee, Adrian!

Pienokainen taputti käsiään ihastuksissaan ja juoksi sitten Barbaran
tykö, huutaen vielä kerran:

— Kuulitko, Barbara täti, hän tulee!

— Sinisine sulkinensa, lisäsi täti.

— Ja hänen kiharansa, hänen kiharansa ovat yhtä pitkät kuin
Assendelftin Klaaran. Saanko tulla mukaan Henriika tädin tykö?

— Ehkä myöhemmin, vastasi Maria. — Menkää nyt, lapset, noutamaan
kukat, ja erottakaa ne lehvistä. Kerttu tuo nuoraa ja lankaa ja sitten
sidotaan seppeleet.

Junkkari näytti olleen oikeassa nimittäessään tuota päivää
onnenpäiväksi, sillä Henriikakin oli nyt reippaalla mielellä ja
ilman tuskia. Hän oli lääkärin luvalla kulkenut huoneessaan edes
takaisin, istunut kauan aikaa avonaisen akkunan ääressä ja syönyt
sitten kanapaistia, — ja nyt Marian tullessa hänen luoksensa hän istui
pehmeässä nojatuolissaan nauttien parantumisen tunteesta.

Maria iloitsi nähdessään hänet terveemmän näköisenä ja sanoi hänelle,
että oli tyytyväinen hänen ulkomuotoonsa.

— Samaa voin minä sanoa teistä, vastasi Henriika. — Näytätte niin
onnelliselta. Mitä hauskaa on tapahtunut?

— Mitäkö hauskaa? Mieheni oli iloisempi kuin tavallisesti, ja me
juttelimme pöydässä kaikenmoisesta. Tulin vain kysymään, kuinka te
voitte. Myöhempään tulen taas luoksenne. Nyt aion lasten kanssa ryhtyä
surulliseen työhön.

— Lastenko kanssa? Missä tekemisissä ovat keijukainen ja signor
salvatore surujen kanssa?

— Kapteeni Allertsin maahanpanijaiset ovat huomenna ja me sidomme
yhdessä seppeleitä ruumisarkkua varten.

— Vai seppeleitä! huudahti Henriika. — Tulkaapa minun luokseni oppiin.
Ottakaa, Kerttu, lautaset pois ja kutsukaa pienokaiset tänne.

Palvelija läksi pois, mutta Maria sanoi huolestuneena:

— Te rasittaudutte taas liiaksi, Henriika.

— Minäkö? Huomenna aion laulaakin! Tuo pelastajani juoma, se tekee
ihmeitä. Onko teillä kylliksi kukkia ja tammenlehviä?

— Luulisin olevan.

Hänen lausuessaan nämät sanat ovi aukeni ja Liisa tuli varovasti
huoneeseen. Hän lähestyi Henriikaa käyden varpaisillansa, kuten häntä
oli käsketty, ja antoi tämän suudella itseään sekä sanoi sitten
innokkaasti:

— Henriika täti, joko sinäkin siitä tiedät? Yrjö junkkari, hän, jolla
on sininen sulka, tulee huomenna jälleen, ja hän syö meillä päivällistä.

— Yrjö junkkari? kysyi Henriika.

Maria keskeytti lapsen vastauksen sanoen hämillään:

— Herra von Dornburg, eräs upseeri, joka tuli kaupunkiin noiden
englantilaisten kanssa, — kerroinhan heistä teille, — hän on
saksalainen... vanha tuttu. Mene, Liisa, järjestämään kukkia Adrianin
kanssa; minä tulen heti teitä auttamaan.

— Sitokaamme täällä Henriika tädin tykönä, pyyteli Liisa.

— Niin täällä, keijukainen, täällä; me sidomme yhdessä kauneimman
seppeleen minkä koskaan olet nähnyt.

Lapsukainen juoksi ulos ja unohti tällä kertaa ihastuksissaan sulkea
oven varovasti.

Maria katsoi ulos akkunasta. Neiti tarkasteli häntä hetken vaieten ja
huudahti sitten:

— Sananen vielä, Maria rouva. Mitäs katseltavaa siellä pihalla on? Ei
niin mitään. Ja minne on ilo kadonnut silmistänne? Ei teidän talossanne
juuri vilise vieraita; miksikä sitten odotitte Liisaa kertoaksenne Yrjö
junkkarista, tuosta saksalaisesta... vanhasta tuttavastanne?

— Jättäkää tuo asia, Henriika.

— Ei, ei! Tiedättekö, mitä luulen? Sodan myrskyt ovat varmaankin
lennättäneet taloonne tuon nuoren huimapään, jonka seurassa te vietitte
niin ylen autuaita hetkiä sisarenne häissä. Olenko oikeassa vai en? Ei
teidän tarvitse punehtua noin kovin!

— Hän se on, vastasi Maria vakavasti. — Mutta jos pidätte minusta,
niin unohtakaa mitä hänestä kerroin, tai elkää ainakaan huvitelko
viittailemalla siihen, sillä se loukkaisi minua kovin.

— Kuinka voisin sitä tehdä! Tehän olette toisen vaimo.

— Niin, toisen, jota kunnioitan ja rakastan, joka luottaa minuun ja
itse kutsui junkkarin taloonsa. Minä pidin tuosta nuorukaisesta,
iloitsin hänen luonnonlahjoistaan ja olin huolissani, kun hän
piloillaan saattoi henkensä vaaraan, ikäänkuin se olisi ollut joutava
lehdykkä, jonka heittää virran vietäväksi.

— Entä nyt, kun olette jälleen nähnyt hänet, Maria?

— Nyt tiedän mikä on velvollisuuteni. Pitäkää _te_ vain huolta siitä,
etteivät turhat puheet häiritse mieleni rauhaa.

— Kyllä, kyllä, Maria. Mutta utelias olen sittenkin näkemään tuon Yrjö
ritarin ja kuulemaan hänen lauluansa. Valitettavasti ei yhdessäolomme
kestä kauan. Minä tahdon kotiin.

— Tohtori ei salli teidän vielä lähteä.

— Tohtorista vähät. Minä lähden, niin pian kuin tunnen olevani kyllin
terve. Isältäni kielletään pääsö tänne, mutta teidän puolisollanne on
suuri vaikutusvalta ja tahtoisin keskustella hänen kanssansa.

— Tahdotteko tehdä sen jo huomenna?

— Mitä pikemmin, sen parempi, — onhan hän teidän miehenne, ja kuten
sanoin, olen täällä kuin kuumilla kivillä.

— Voi toki! äännähti Maria.

— Tuohan kuuluu vallan alakuloiselta, huudahti neiti. — Ehkä teistä
on hauskaa kuulla, että minustakin on vaikeata erota teistä. En
lähtisikään vielä muutoin, mutta sisareni Anna... hän on nyt leski,
— Jumalan kiitos, haluttaisi sanoa, mutta hän on puutteessa ja
turvatonna. Minun täytyy saada puhua hänestä isäni kanssa ja lähteä
täältä tyynestä lahdelmasta jälleen myrskyiselle ulapalle.

— Mieheni tulee luoksenne, sanoi Maria.

— No hyvä! Tulkaa sisään, lapset! Asettakaa kukat tuonne pöydälle.
Sinä, keijo, istuudut tuolle jakkaralle ja salvatore antaa minulle
kukkia. No mutta mitäs nyt? Luulen toden totta, että tuo veitikka on
voidellut kiharansa hyvänhajuisella öljyllä. _Minunko_ kunniakseni,
pelastajani? Kiitos! — Nuorat käytämme sittemmin. Ensiksi laitamme
kukkavihkoja ja sitten sidomme ne lehviin. — Laulakaapa pikku laulu,
Maria, työskennellessämme! Ensi kerran! Tänään sen kyllä kestän.



Kolmaskolmatta luku.


Puoli kaupunkia oli mukana kelpo kapteenin ruumissaatossa, ja soturien
joukossa, jotka osottivat tuolle urhoolliselle vainajalle viimeistä
kunniaa, oli myöskin Yrjö von Dornburg. Hautajaismenojen päätyttyä vei
taiteilija Vilhelmi tuon kaivatun toverin pojan mukaansa kotiinsa.
Van der Werffillä olisi ollut maahanpanijaisten jälkeen vielä paljon
toimitettavaa, mutta hän meni kumminkin kotiin, sillä hänhän odotti
saksalaista päivälliselle.

Pormestari istui kuten aina pöydän päässä; hänen ja Marian välillä
istui junkkari ja heitä vastapäätä Barbara ja lapset.

Leski ei voinut olla katselematta yhtä päätä nuorukaisen reippaita,
iloisia kasvoja, sillä vaikkei hänen Vilhelminsä kauneuden puolesta
ollut likimainkaan junkkarin vertainen, oli tämän luottamusta
herättävässä katseessa kumminkin jotakin, joka Barbarasta muistutti
hänen poikaansa.

Oli kyselty ja puheltu niitä näitä, muisteltu hauskoja entisiä aikoja,
— ja kun ruuat oli viety pois ja pöytään tuotu astia hienompaa viiniä,
täytti Pietari junkkarin lasin uudelleen ja kohotti omaansa.

— Tyhjentäkäämme tämä lasi, huudahti hän, katsoen herttaisen
ystävällisesti Yrjöä silmiin, — tyhjentäkäämme tämä lasi kalliin
asiamme menestykseksi, tuon asian, jonka puolesta tekin vapaaehtoisesti
olette tarttuneet miekkaan. Kiitos oiva ryyppäyksestänne! Juomistaito
on taitoa sekin, ja saksalaiset ovat siinä mestareita.

— Sitä oppii meillä kaikkialla eikä suinkaan huonoimmin Jenan
yliopistossa.

— Kunnia olkoon niille tohtoreille ja professoreille, jotka saattavat
oppilaansa siinä niin taitaviksi kuin lanko vainajani ja, tästä
juomisnäytteestä päättäen, myöskin teidät.

— Leonard oli opettajani _ars bibendissä_. Kuinka kauan siitä jo onkaan!

— Nuoret eivät muutoin tyydy vähään, vastasi Pietari, — mutta kun on
puhe ajasta, katsovat he usein paljoksi sitä mikä vanhemmista on vähän.
Mutta varmaankin olettekin kokenut paljon viime vuosien kuluessa. Minä
voin viipyä vielä hetkisen, ja kun kerran olemme tässä koolla, niin
kertokaapa meille, jos ette nimittäin mieluummin tahdo olla kertomatta,
kuinka jouduitte kaukaisilta kotitienoiltanne tänne Hollantiin ja
saksalaisten ja latinalaisten kirjojenne äärestä englantilaiseen
sotajoukkoon.

— Niin, lisäsi Maria luontevasti, — tehän lupasitte minulle kertoa
siitä. Lukekaa pöytärukouksenne, lapset, ja menkää sitten.

Adrian katsahti rukoilevasti ensin äitiin ja sitten isään, ja kun
ei kumpikaan kieltänyt häntä jäämästä, veti hän tuolinsa lähemmäksi
sisartansa, ja nojaten pään päätä vasten he silmät avo auki
kuuntelivat, kun junkkari kertoi, aluksi tyynesti, mutta sitten yhä
vilkkaammin:

— Te tiedätte, että olen kotoisin Tyyringistä, Keski-Saksassa
sijaitsevasta vuorisesta maasta. Meidän linnamme on kauniissa
laaksossa, jonka läpi kiemurtelee kirkas joki. Metsäiset vuoret, jotka
eivät ole niin korkeita kuin Sveitsin jättiläisharjanteet, mutta eivät
mataloitakaan, rajoittavat tuota kapeata laaksonpohjuketta. Vuorten
rinteitä peittävät pellot ja niityt, ja ylempänä on havumetsiä, jotka
metsämiesten tavoin kaikkina vuodenaikoina ovat vihreään puetut.
Talvella lumi tosin luo niiden ylitse hohtavan valkoisen vaipan. Kevään
tullen puhkeavat kuuset kasvamaan tuoreita havuja, yhtä uhkuvia ja
meheviä kuin teidän tammienne ja pyökkienne nuoret lehvät, ja joen
rannalla olevilla niityillä näyttää lämpöisestä ilmasta huolimatta
satavan lunta, sillä siellä kukkivat hedelmäpuut, toinen toisensa
vieressä, ja kun tuuli puhaltelee, liitelevät niiden hennot valkoiset
kukkalehdet kuin lumihiuteet ilmassa ja putoavat kirjavien kukkain
sekaan ja järven tyynelle pinnalle. Paljaita kallioita on myöskin
runsaasti ylempänä vuorilla, ja sellaisiin paikkoihin, missä ne ovat
varsin äkkijyrkkiä ja vaarallisia kiivetä, ovat esi-isämme rakennelleet
linnojansa, ollaksensa turvassa vihollisten hyökkäyksiltä. Meidän
linnamme on vuorenharjulla, joka kohoaa keskellä Saalenlaaksoa. Siellä
olen syntynyt, siellä poikasena leikkiellyt, lueksinut ja opetellut
kirjoittamaan. Metsäotuksia oli noissa tienoissa runsaasti, meillä
oli virkkuja ratsuja, ja harvoin minä raju nulikka vapaaehtoisesti
saavuin kouluhuoneeseen; harmaahapsisen maisteri Lorenzin täytyi
ottaa minut kiinni, jos mieli saada oppiinsa. Sisareni ja Hannu,
nuorin veljeni, — poikanen oli vain kolme vuotta minua nuorempi —
olivat kilttiä oppilaita. Vanhempi veli oli minulla myöskin, mutta
hänestä ei minulle ollut mitään iloa. Hänet oli näet, kun hänen
viiksensä vielä tuskin olivat alkaneet versoa, armollinen herttuamme
määrännyt ritari von Brandin aseenkantajaksi, kun tämä lähetettiin
Espanjaan hankkimaan Andalusian hevosia. Juhana Fredrikin isä vainaja
oli Mühlbergin tappelun jälkeen Madridissa oppinut tuntemaan niiden
arvon. Matkalle lähtiessään oli Ludvig ollut iloinen veitikka,
joka osasi kesyttää hurjimmatkin oriit. Vanhemmistani oli ylen
katkeraa ajatella häntä kuolleeksi, mutta kun vuosia kului eikä
häntä alkanut näkyä enemmän kuin ritari Brandiakaan, täytyi meidän
ruveta uskomaan että olimme kadottaneet hänet. Äiti yksin ei sitä
tehnyt, vaan odotti hänen vielä palaavan. Isä nimitti minua tulevaksi
linnanherraksi ja perilliseksensä. Kun ääneni alkoi käydä karkeammaksi
ja aloin joltisestikin ymmärtää Ciceroa, lähetettiin minut Jenan
yliopistoon lukemaan lakitiedettä, että voisin tulevaisuudessa päästä
valtioneuvostoon, kuten setäni, kansleri, toivoi.

Oi Jena, kallis Jena! On touko- ja kesäkuussa ihania päiviä, jolloin
taivaalla näkyy vain kevyitä pilvenhattaroita ja jolloin kaikki
lehdet ja kukat viheriöitsevät ja upeilevat niin raittiina ja
mehevinä että luulisi — ja niin ne kai itse luulevat — etteivät ne
koskaan voi kuihtua ja lakastua, — ja sellaisena päivänä kuvastuu
saksalaisen mielessä hänen iloinen ylioppilasaikansa. Sen varmaankin
uskottekin! Leonard on kertonut teille monenmoista Jenasta. Hän osasi
yhdistää huvittelun ja työnteon; minä sitä vastoin en oppinut paljoa
noilla puisilla penkeillä, sillä harvoin niillä istuskelin, eikä
kirjojen tomu suinkaan ole turmellut keuhkojani, mutta Ariostoa luin
väsymättömällä innolla, olin harras laulaja, ja kun povessani myrskyeli
ja kuohueli, sepitin omaksi huvikseni runoja. Miekkaa oppii Jenassa
myöskin käyttämään, ja kernaasti olisin kerran miekkaillut tuon kelpo
kapteeni Allertsin kanssa, josta minulle olette kertoneet. Leonard
oli minua vanhempi, ja kun hän jo kunnialla oli hankkinut itselleen
maisterinarvon, lueksin minä vielä pandekteja. Mutta yksi sydän ja
yksi sielu meissä aina oli, ja niin seurasin häntä hänen häihinsä
Hollantiin. Nepä vasta olivat päiviä! Jenan arvokkaat teoloogit
kiistelivät tuimasti siitä, millä paikalla maanpintaa paratiisin
yrttitarha sijaitsi. Minusta he olivat narreja kaikki tyyni, sillä
ajattelin: "On olemassa vain yksi Eedeni ja se on Hollannissa, ja
ihanimmat ruusut, mitkä ensi aamukaste herätti, ne kukoistavat
Delftissä!"

Kiharoitaan pudistaen ääntyi Yrjö hämillään, mutta kun ei kukaan
häntä keskeyttänyt ja hän huomasi Barbaran kasvoilla kuvastuvan
mielenjännityksen ja näki pienokaisten hehkuvat posket, jatkoi hän
levollisemmin:

— Niin tulin sitten kotiin ja sain ensi kerran kokea, että elämässäkin
usein ihanat kesäpäivät päättyvät rajuilmalla. Isäni oli sairaana,
ja muutamia päiviä sen jälkeen kuin olin tullut kotiin hän ummisti
silmänsä ikuiseen uneen. En ollut vielä nähnyt kenenkään ihmisen
kuolevan, ja ensimäinen, aivan ensimäinen oli hän, oli isäni.

Yrjö pysähtyi ja pyyhkäisi kovan liikutuksen valtaamana kädellä
silmiänsä.

— Teidän isänne oli varmaan, lausui Barbara hartaalla osanotolla, —
kelpo mies, jos saa hedelmän mukaan arvostella puuta.

Silloin kohotti junkkari jälleen päätänsä ja huudahti silmät
säteilevinä:

— Kuvailkaa mielessänne kaikkea mikä on hyvää ja jaloa, ja muodostakaa
siitä ylevä, ihana miesolento, — silloin näette edessänne isäni. Ja jos
saan kertoa teille äidistäni...

— Hän elää vielä? kysyi Pietari.

— Jumala suokoon! huudahti junkkari. — Kahteen kuukauteen en ole
kuullut mitään omaisistani. Se on kovaa. Hymyileehän iloja monenlaisia
kaikkialla maailmassa, ja sotilaan ammatti miellyttää minua, mutta
usein on katkeraa, kun niin harvoin saa tietoja kotoa. Oi, jos olisi
lintu, auringonsäde tai vaelteleva tähtönen, silloin voisi edes
silmänräpäyksen ajaksi katsahtaa kotiin ja nähdä, kuinka siellä ovat
asiat, mieli kävisi jälleen kiitolliseksi, tai jos niin täytyisi
olla... mutta sitä en tahdo ajatella. Myöskin Saalenlaaksossa kukkivat
nyt puut ja tuhannet kukat nurmikolla, aivan kuten täällä ja kuten
kaksi vuotta sitten, kun läksin toisen kerran kotoa.

Isäni kuoltua olin minä perillinen, mutta minulle ei tuottanut iloa
metsästys, ei ratsastukset, ei laulu eikä lasien kilinä. Kuljin
kuin unessa, ja minusta tuntui, että minulla ei ollut oikeutta olla
onnellinen, kun isäni oli poissa. Silloin toi lähetti — siitä on nyt
juuri kaksi vuotta — Weimarista kirjelmän, joka oli tullut Italiasta
armollisen herramme kirjeiden mukana ja sisälsi tiedonannon, että
kuolleeksi luultu veljemme vielä eli ja oli sairaana ja kurjassa
tilassa Bergamon sairaalassa. Eräs nunna oli kirjoittanut hänen
puolestansa, ja nyt saimme tietää, että Ludvig matkalla Valenciasta
Livornoon oli joutunut merirosvojen käsiin ja kuljetettu Tunisiin.
Mitä kärsimyksiä hänellä siellä oli kestettävänä, kuinka monen
vaaran uhalla hänen vihdoin onnistui päästä vapaaksi, siitä kerron
joskus toiste. Genualaisella kaleirilla hän oli paennut Italiaan.
Bergamoon saakka oli hän jaksanut kulkea, mutta sieltä hän ei päässyt
kauemmaksi, ja nyt hän oli sairaana, ehkä kuolemaisillansa, armeliasten
muukalaisten hoidettavana. Minä läksin matkaan enkä säästänyt ratsuani
kiiruhtaessani Bergamoon, ja vaikka matkalla oli nähtävänä monenmoista,
mikä oli omituista ja kaunista, ei se tuottanut minulle mitään
iloa, sillä ajatus, että Ludvig oli kovasti sairaana, rasitti koko
ajan mieltäni. Puron juoksu saattoi minut kiiruhtamaan kulkuani, ja
korkeat vuoret olivat minusta vain kiusoittavia viivykkeitä. Päästyäni
korkean Gotthardin toiselle puolen kävi mieleni keveämmäksi, ja kun
Bellinzonasta päin lähestyin Luganoa ja kaupungin edustalla kimalteleva
vedenpinta hymyili minulle kuin sininen silmä, silloin unohdin hetkeksi
huoleni, liehutin lakkiani ja lauloin laulun. Bergamossa tapasin
veljeni, hengissä tosin, mutta murtuneena ruumiiltaan ja hengeltään,
sairaana ja halutonna kauemmin kantamaan olemassaolon taakkaa. Hän
oli saanut hyvän hoidon, ja jo muutaman viikon jälkeen voimme lähteä
kotiin — matkaten nyt ihanan Tyrolin kautta. Ludvigin ruumiinvoimat
lisääntyivät päivä päivältä, mutta henkisesti hän tuntui olevan
siipirikko. Olihan hänen täytynyt vuosimääriä tehdä kovaa maatyötä,
kahleet jaloissa, polttavassa auringonpaisteessa. Ritari Brand oli
pian sortunut kovaan kohtaloonsa, — Ludvig taas kadotti Tunisissa sekä
nauru- että itkutaidon — ja kummankohan taidon puutteesta enemmän
kärsii? Ei hän edes kohdatessaan äitiämme voinut vuodattaa ainoatakaan
kyyneltä, vaikka hänen ruumiinsa — varmaankin sydämensäkin — vapisi
liikutuksesta. Nyt toimiskelee hän hiljaisesti kotona. Parhaassa
ijässään on hänestä tullut vanhus, mutta hän voi nyt jo tyytyä elämään
— vieraita kasvoja hän vain ei siedä nähdä. Olimme kovassa kiistassa
hänen kanssansa, sillä hänen, vanhimman veljen, on lain mukaan linna ja
perintötila, mutta hän tahtoi luopua oikeuksistansa minun hyväkseni.
Hän oli saanut äidinkin puolellensa, ja setä ja sisarukseni alkoivat
kehotella minua täyttämään hänen tahtonsa, mutta minä pysyin lujana.
Mikä ei ole minulle tulevaa, sitä en ota, ja meidän nuorin veljemme,
Wolfgang, on jo täysikasvuinen ja voi täyttää sijani, jos tarvitaan.
Kun nuo pyynnöt ja ahdistelut alkoivat rasittaa minua liiaksi,
satuloitsin jälleen ratsuni ja läksin maailmaa kiertelemään. Äidistäni
oli katkeraa laskea minut luotansa, mutta minussa oli herännyt
vaeltamishalu ja läksin sieltä riemuiten kuin häämatkalle. Suoraan
sanoen luovuin linnasta ja perintötilasta kuin rasittavasta taakasta.
Vapaana kuin tuuli ja pilvet kuljin samaa tietä, jota olin kulkenut
yhdessä Leonardin kanssa, sillä teidän maassanne oli aivan mieleni
mukainen sota, ja miekasta oli kohtaloni vastaisuudessa riippuva.
Kölnissä liittouduin Ludvig Nassaulaisen joukkoihin ja taistelin
niiden mukana Mookerin nummella, — taistelin, kunnes kukaan meistä
ei enää kyennyt tekemään vastarintaa. Ratsuni oli saanut surmansa,
költerini mennyt palasiksi, reppuni olin kadottanut, — minulla ei
ollut jäljellä paljon muuta kuin iloinen mieleni ja toivo, että vielä
tulisi parempia· aikoja. Kauan ei minun niitä tarvinnutkaan odottaa,
sillä kapteeni Gensfort pestasi minut englantilaiseen joukkoon. Tulin
hänen vänrikiksensä, ja Alfenissa taistelin hänen rinnallansa, kunnes
ruutimme loppui. Kuinka siellä kävi, sen tiedätte.

— Ja kapteeni van der Laen, lausui Pietari, — kertoi meille, että hänen
on teitä kiittäminen hengestänsä. Olitte taistellut kuin jalopeura.

— Oli aika temmellystä linnoituksen luona, mutta kumminkaan en saanut
pienintäkään naarmua — en minä eikä ratsuni, — ja sillä kertaa pelastin
myöskin reppuni ja täyden kukkaroni. Kohtalo suosii, kuten äiti, enin
niitä lapsistansa, joista on enin huolta, ja siksi se kuljetti minut
teidän ja teidän omaistenne tykö, herra pormestari.

— Ja pyydän teitä, vastasi Pietari, — olemaan kuin kotonanne. Meillä on
sivurakennuksessa pihan puolella kaksi hauskaa huonetta; ne laitetaan
kuntoon teidän varaltanne, jos tyydytte niihin.

— Ilolla, vastasi junkkari, ja Pietari sanoi ojentaen hänelle kätensä:

— Minun täytyy lähteä virkatoimiini, mutta ilmoittakaa naisväelle, mitä
tarvitsette ja milloin aiotte muuttaa tänne. Mitä pikemmin sen parempi.
Eikö niin, Maria?

— Lausun teidät tervetulleeksi, junkkari Yrjö. Nyt menen katsomaan
potilasta, jota täällä hoidamme. Ilmoittakaa Barbaralle mitä haluatte.

Maria tarttui puolisonsa käteen ja läksi hänen seurassansa huoneesta.

Leski jäi kahden kesken junkkarin kanssa, ja hän koetti nyt ottaa
selkoa vieraan toivomuksista. Sitten hän meni hakemaan kälyänsä, ja kun
hän löysi hänet Henriikan luota, löi hän kätensä yhteen, huudahtaen:

— Siinä se vasta on ihminen! Neiti, sen sanon, että minä, vanha
ihminen, en ikipäivinäni ole nähnyt toista sellaista. Sitä sydäntä, —
ja kauneutta sen ohella! Kenelle onnen antimia suodaan, sille niitä
suodaan täysin mitoin, jolla on, sille annetaan! Ne sanat ovat todet!



Neljäskolmatta luku.


Pietari oli luvannut Henriikalle että pyytäisi neuvoston toimittamaan
hänelle saattoväkeä.

Henriikasta oli vaikeata lähteä pormestarin talosta. Marian olennon
puhtaus virkistytti häntä; hänestä oli kuin hänen kunnioituksensa omaa
sukupuoltaan kohtaan olisi lisääntynyt seurustellessa hänen kanssansa.
Eilen oli hän kuullut hänen laulavankin. Kuten Maria itse, niin oli
hänen äänensäkin. Joka sävel oli raikas ja puhdas, ja Henriikaa
pahoitti, ettei hänen ollut suotu laulaa yhdessä hänen kanssansa.
Lapsistakin oli hänen vaikea erota. Mutta hänen täytyi lähteä, jo
Annankin takia, sillä kirjeiden kirjoittamisesta ei olisi mitään
hyötyä: Jos Henriika olisi kirjoittanut isälle, rukoillakseen häntä
antamaan anteeksi tuolle hylkäämällensä tyttärelle, olisi isä tuskin
lukenut kirjettä loppuun. Suusanalla oli hän pikemmin taivutettavissa
jonakin suotuisana hetkenä. Henriikan täytyi saada keskustella isän
kanssa, mutta häntä kammotti elämä tuolla kotilinnassa, varsinkin kun
hän tiesi ettei isä suinkaan häntä kaivannut. Voidakseen säilyttää
perintönsä oli hän lähettänyt tyttärensä tädin luo kidutettavaksi,
hänen sairastaessaan hengenvaarallista tautia oli hän mennyt
turnajaisiin, ja kirje, jonka Henriika oli saanut eilen, sisälsi vain
tiedon, että isältä oli kielletty pääsö kaupunkiin ja että Henriikan
pitäisi lähteä Haagiin junkkari de Heuterin taloon. Kirjeeseen oli
suljettu sotapäällikkö Valdezin allekirjoittama suojeluskirja, jossa
Filip kuninkaan upseereja ja sotamiehiä kehotettiin pitämään huolta
hänen turvallisuudestansa matkalla.

Pormestari oli arvellut että hänet, sopimuksenhierojan saattamana,
voitaisiin kantotuolissa kuljettaa espanjalaisten joukkojen tykö, eikä
lääkäri enää vastustanut hänen lähtöänsä. Toivottavasti hän voisi
lähteä jo tänään.

Haaveksien seisoi Henriika akkunankomerossa katsellen pihalle.
Itäisessä sivurakennuksessa oli muutamia akkunoita auki. Kerttu näytti
nousseen varhain, sillä hän tuli, muassaan nuori apulainen, joka kantoi
pesuneuvoja, siitä osasta rakennusta, mikä oli aiottu Yrjölle. Sitten
tuli Jan esiin kantaen suurta nojatuolia päänsä päällä. Liisa juoksi
friisin jälkeen huutaen:

— Sehän on Barbara tädin lepotuoli. Missähän hän nyt aikoo nukkua
päivällisuntansa?

Henriika kuuli nuo sanat ja ajatteli ensiksi vanhaa kelpo "Babettaa",
joka vielä voi olla noin hellämielinen, ja sitten Mariaa ja tuota
miestä, joka aiottiin sijoittaa noihin huoneisiin. Eivätkö muinoiset
siteet kumminkiin vielä höllästi kiinnittäneet toisiinsa Mariaa
ja tuota kaunista junkkaria? Häntä värisytti sitä ajatellessa.
Pietari parka! Maria parka! Oliko oikein nyt juuri jättää tuo nuori
vaimo, joka hädässä oli ojentanut hänelle auttavan kätensä? Mutta
lähempiä velvollisuuksiahan hänellä toki oli omaa sisartansa kuin
tätä vierasta naista kohtaan. Joka päivä, jonka hän vietti tässä
turvapaikassa, tuntui hänestä kuin Annalta ryöstetyltä, nyt kun eräs
tämän puolisollensa kirjoittama kirje, — upseeri vainajan salkussa
löytyneistä ainoa, joka oli hänen vaimoltansa, — oli saattanut hänen
tiedoksensa, että Anna oli sairas ja lapsinensa menehtymäisillänsä
kurjuuteen.

Apua siis tarvittiin, ja paitsi häntä ei kukaan voinut sitä toimittaa.

Barbaran ja Marian avulla hän pani tavaransa kokoon. Päivällisen aikaan
oli kaikki valmiina lähtöä varten, ja hän meni nyt tänään ensi kerran
aterioimaan yhdessä muiden kanssa. Pietari oli estetty tulemasta
pöytään; Henriika istuutui hänen paikallensa ja peitti äänekkääseen,
teeskenneltyyn hilpeyteen surut ja huolet, jotka täyttivät hänen
mielensä. Hämärän tultua seurasivat Maria ja lapset häntä hänen
huoneeseensa, ja hän antoi nyt ottaa harppunsa esille ja alkoi laulaa.
Monta säveltä oli hänen aluksi vaikea saada esiin syvällä äänellänsä,
mutta kuten lumi soluessaan vuorelta tasangolle ensiksi liukuu alaspäin
hitaasti ja väkinäisesti, mutta pian saa lisiä, käy lujemmaksi ja
tasaantuu, samoin paisui hänen äänensä vähitellen yhä täyteläisemmäksi,
käyden valtavan voimakkaaksi, ja kun hän vihdoin asetti harpun seinää
vasten ja väsähtyneenä lähestyi tuolia, tarttui Maria hänen käteensä ja
sanoi liikutettuna:

— Jääkää luoksemme, Henriika.

— En voi, vastasi tyttö. — Ettekä te kaipaakaan minua. Vai lähdettekö
mukaani, lapset?

Adrian katsoi hämillään alaspäin, mutta Liisa heittäytyi hänen syliinsä
huudahtaen:

— Minnekäs sinä menet? Jää meille!

Silloin kolkutettiin ovea ja Pietari tuli sisään. Hänestä voi nähdä,
ettei hän tuonut muassaan iloisia viestejä. Neuvosto ei ollut suostunut
hänen pyyntöönsä. Melkein yksimielisesti oli hyväksytty komisario van
Bronkhorstin ehdotus, että pidätettäisiin kaupungissa tuo neiti, jolla
oli Alankomaiden ylhäisimpään aateliin kuuluvia espanjalaismielisiä
sukulaisia. Jos kaupunki antautuisi, ei neiti van Hoogstratenin
sielläolo tosin voisi estää polttamista ja murhaamista, mutta se voisi
kumminkin saattaa päälliköt menettelemään jonkun verran varovammin.
Pietarin vastalausetta ei ollut otettu korviin. Nyt kertoi hän neidille
avomielisesti, kuinka oli pitänyt hänen puoltansa, ja pyysi tämän
rauhoittumaan ja tyytymään jäämään toistaiseksi hänen taloonsa, jossa
oli rakas vieras.

Henriika keskeytti häntä monilla mielipahaa ja suuttumusta ilmaisevilla
huudahduksilla; vähän tyynnyttyään hän sanoi:

— Voi teitä kumminkin! Jäisinhän kernaasti luoksenne, mutta tiedätte
mikä minulta jää suorittamatta tuon katalan väkivaltaisuuden takia.
Ja sitä paitsi — olenhan vanki, minun täytyy olla viikko- ja
kuukausimääriä käymättä ripillä ja messuissa! Mutta ennen kaikkea, —
laupias taivas, kuinka käy nyt onnettoman sisareni?!

Maria katsahti rukoilevasti Pietariin ja tämä sanoi:

— Jos kaipaatte uskonnollista lohdutusta, niin pidän huolta siitä että
pater Damianus tulee luoksenne, ja harmaiden sisarusten tykönä täällä
meidän lähellämme voitte käydä messuissa niin usein kuin tahdotte.
Emmehän taistele teidän uskoanne vastaan, vaan jokaisen uskonnon vapaan
harjoittamisen puolesta, — ja saattehan vapaasti liikkua kaikkialla
kaupungissamme. Sisartanne koskevia huolia vaimoni voi paremmin kuin
minä auttaa teitä kantamaan, mutta siitä olkaa varma, että milloin vain
voin auttaa teitä, teen sen, enkä vain sanoin.

Näin puhuen hän ojensi Henriikalle kätensä. Tämä puristi sitä lausuen:

— Olen kiitollisuudenvelassa teille, tiedän sen, mutta tehkää hyvin ja
jättäkää minut nyt ja suokaa minulle huomiseksi ajatusaikaa.

— Eikö neuvoston päätös ole muutettavissa? kysyi Maria puolisoltansa.

— Ei mitenkään.

— No sitten, sanoi Maria vakavasti, — sitten jäätte luoksemme.
Sisarenne kohtalo ei huolestuta yksin teitä, vaan se turmelee minunkin
iloni. Miettikäämme siis ennen kaikkea, mitä voimme tehdä hänen
hyväksensä. Kuinka on Delftiin vievien teiden laita?

— Ne ovat vihollisen hallussa ja huomenna tai ylihuomenna ei kukaan
enää pääse sinne.

— Rauhoittukaa siis, Henriika, ja miettikäämme, mitä vielä on
tehtävissä.

Nyt alkoi tuumiminen, ja neiti katsoi hämmästyneenä tuota hentoa
nuorta vaimoa, sillä tämä johti neuvottelua pontevan tarmokkaasti
ja järkevästi. Päätettiin että olisi parasta vielä samana päivänä
hankkia luotettava lähetti, joka voisi viedä Anna d'Avilalle rahaa ja,
jos mahdollista, tuoda hänet Hollantiin. Pormestari tarjosi omista
varoistansa lainan sitä rahamäärää vastaan, minkä vanha neiti van
Hoogstraten oli määrännyt Henriikan sisarelle ja joka varmaan tulisi
maksettavaksi, ja luontevasti otti hän vastaan vieraansa kiitokset.

Mutta kenen voi lähettää?

Henriika ajatteli taiteilija Vilhelmiä; olihan tämä hänen sisarensa
ystävä.

— Mutta hän on sotapalveluksessa, sanoi pormestari. — Minä tunnen
hänet. Näinä kovina aikoina ei häntä saisi jättämään kaupunkia edes
oman äitinsä hyväksi.

— Mutta minä tiedän sopivan lähetin, sanoi Maria. — Lähetämme Yrjö
junkkarin.

— Se kyllä kävisi päinsä, huudahti Pietari. — Hän on Vaihettajan
majatalossa. Minun täytyy mennä van Houtin luo ja hänen asuntonsa on
majatalon vieressä. Lähetän saksalaisen luoksenne. Minulla on kiire, ja
tuollaisten nuorukaisten suhteen saavat kauniit naiset enemmän aikaan
kuin parrakkaat miehet. Hyvästi, arvoisa neiti, ja olkaa varma siitä,
että me iloitsemme vieraastamme.

Kun pormestari oli lähtenyt huoneesta, sanoi Henriika:

— Kuinka äkkiä ovatkaan asiat joutuneet toiselle tolalle kuin odotin.
Minä pidän teistä, olen teille kiitollinen, — mutta olenhan vanki,
vanki!... Seinät alkavat minua ahdistaa, katto painaa minua. En
tiedä, olenko iloissani vai epätoivoissani. Teillä on kyky vaikuttaa
junkkariin. Kertokaa hänelle Annasta, liikuttakaa hänen sydäntänsä;
olisi meille molemmille parasta, jos hän läksisi.

— Te tarkoitatte teille ja teidän sisarellenne, vastasi Maria tehden
epäävän kädenliikkeen. — Tuossa on lamppu. Tulen tänne jälleen, kun
junkkari tulee.

Maria meni huoneeseensa ja heittihe siellä leposohvalle, mutta pian hän
nousi ja alkoi kulkea levottomasti edes takaisin. Sitten ojensi hän
ristissä olevat kätensä kauas eteensä ja huudahti:

— Oi jos hän läksisi, jospa hän vain läksisi! Rakas Jumala! Hyvä,
laupias taivaallinen Isä, suo hänelle onnea ja siunausta, mutta varjele
minun mielenrauhaani! Salli hänen lähteä ja vie hänet pois, pois, kauas
täältä!



Viideskolmatta luku.


Vaihettajan majatalo sijaitsi leveän kadun varrella ja se oli komea
rakennus, johon kuului avara piha täynnä monenlaisia ajopeliä.
Vasemmalla portista oli tilava oveton suoja, johon johti korkea
holvikäytävä. Täällä istui kuorma-ajureita ja muuta väkeä nauttien
olutta ja viiniä, — eivätkä nuo vieraat näyttäneet panevan pahaksi,
että talon kanat lensivät penkeille ja väliin pöydillekin, — täällä
suuren lieden ääressä puhdisteltiin vihanneksia, keitettiin ja
paistettiin, täällä täytyi tarmokkaan emännän väliin kutsua avuksensa
kovakouraiset palvelustyttönsä ja renkinsä, kun vieraat rupesivat
käsikähmään tai joku juoppo sattui ryyppäämään naukun liikaa. Täällä
harjoitettiin myöskin äskettäin käytäntöön tullutta tupakanpolttoa.
Tosin sitä tekivät vain muutamat merimiehet, jotka olivat palvelleet
espanjalaisissa laivoissa, — mutta rouva van Aken ei voinut sietää
tuota äkeää hajua, vaan piti auki akkunat, joissa nähtiin kukkivia
neilikoita ja solakoita palsameja sekä kirjavia tikliä häkeissänsä.
Portin toisella puolen oli kaksi suljettua huonetta. Ulomman ovella oli
sirosti puuhun piirrettynä Horation sanat: ·

    "Ille terrarum mihi praeter omnes
    Angulus ridet."

    [Ei mailmass' toista soppea,
    Mi mulle näin ois mieluisa!]

Tähän pitkänkapeaan huoneeseen ei päästettykään ketä tahansa. Se
oli kokonaan laudoitettu ja keskellä kattoa, jossa oli runsaasti
nikerryksiä, veti huomiota puoleensa omituinen kirjava kuva. Se
esitti talon isäntää. Tuo arvokas mies parrattomine kasvoinensa,
kiinnipuristettuine huulillensa ja pitkine neninensä, josta omistaja
sai oivallisen suuntaviivan piirtimellensä, istui roomalaisen
sotapäällikön puvussa valtaistuimella, ja Vulcanus ja Bacchus,
Minerva ja Pomona ojensivat hänelle lahjojansa. Klaus van Aken
eli — kuten hän kernaammin kuuli itseänsä nimitettävän — Nikolaus
Aquanus olikin erinomainen mies, jolle monet olympolaisista olivat
kannelleet oivallisia lahjojansa, sillä ammattinsa ohella harrasti
hän myös innolla tieteitä ja useita eri taiteita. Hän oli taitava
hopeaseppä, näppärä leimasimien valmistaja ja kaivertaja ja sen
ohella etevä rahaintuntija, uuttera tiedemies ja muinaiskalujen
kokoilija. Hänen pieni vierashuoneensa oli samalla myöskin museo, sillä
hyllyillä, joita oli joka seinällä, nähtiin runsaasti harvinaisia
kaluja sievästi järjestettyinä. Siellä oli vanhoja kannuja ja
juoma-astioita, rahoja monta eri kokoa, jalokiviä huolellisesti
lukituissa lasilippaissa, muinaisaikuisia savi- ja pronssilamppuja,
kiviä, joissa oli muinaisroomalaisia kirjoituksia, roomalaisia ja
kreikkalaisia terrakottateoksia, hiottuja marmorikappaleita, jotka
Aquanus oli löytänyt Italiassa raunioista, näiden lisäksi faunin pää,
käsivarsi ja jalka sekä muita pakanallisiin taideteoksiin kuuluneita
palasia, sitten vielä kaksi kauniisti emaljoitua lipasta, joista toinen
oli bysansilaista, toinen limogesilaista tekoa. Olipa siellä vielä
nähtävänä roomalaisen pantsarin puolikas ja mosaiikkipala roomalaisesta
kylpyhuoneesta. Näiden muinaiskalujen sekaan oli asetettu kauniita
venetialaisia laseja, pinjankäpyjä ja kamelikurjenmunia. Tuskinpa oli
Hollannissa toista sellaista juomalaa, ja erittäin hyvää oli myös
viini, jota siisti tarjoilijatar kaatoi omituisenmuotoisista kannuista
kauneisiin kolpakkoihin. Tässä huoneessa oleville vieraillensa suvaitsi
herra Aquanus itse näyttäytyä; portin toisella puolen olevassa piti
hänen vaimonsa komentoa.

Nyt ei "_Angulus_", kuten tuota hienoa juomalaa nimitettiin, vielä
ollut ehtinyt täyttyä, sillä aurinko oli äsken mennyt mailleen.
Kynttilät olivat kumminkin jo sytytetyt ja ne paloivat kolmihaaraisissa
korkeissa rautaisissa kynttiläjaloissa, joiden jokaisen osan,
niin solakan keskuspylvään kuin nuo taivutetut, kiemurtelevat ja
suikertelevat köynnökset, Aquanus oli takonut omin käsin ja mitä
huolellisimmin.

Muutamia vanhanpuoleisia herroja oli asettunut erään pöydän ääreen
juomaan viiniä, toisen ääressä istui kapteeni van der Laen — uljas
hollantilainen, joka oli mennyt englantilaiseen sotapalvelukseen
ja tullut kaupunkiin yhdessä muiden Allenin puolustajien kanssa, —
taiteilija Vilhelmi, Yrjö junkkari ja ravintolan isäntä.

— Tuottaa todellakin nautintoa tavata teidän kaltaisianne ihmisiä,
junkkari, sanoi Aquanus. — Te olette matkustellut silmät auki, ja tuo,
mitä kerroitte Bresciasta, kiihottaa uteliaisuuttani. Tahtoisin saada
tuon kirjoituksen.

— Toimitan sen teille, vastasi junkkari. — Sillä elleivät espanjalaiset
toimita minua toiseen maailmaan, niin käyn varmaan vielä kerran alppien
tuolla puolen. Oletteko täällä saanut käsiinne joitakin roomalaisia
muinaiskaluja?

— Olen kyllä, herra. Roomalaislinnan kanavan luota — kenties muinoisen
_praetoriumin_ — paikalta ja Katwykistä. Voorburgin läheisyydessä oli
kai _forum Hadriani_. Sieltä on tuo pantsari, jota näytin teille.

— Vanha, vihreä, ruosteen kaluama kapine, huudahti Yrjö. — Ja mitä
ajatuksia se kumminkin saa hereille katselijan mielessä! Ehkäpä
roomalainen seppä on takonut sen juuri tuon kuljeksivan keisarin
varalta. Kun tarkastan tätä pantsaria, näen edessäni Rooman
legiooneinensa. Kun vain voisin teidän tavoin, herra Vilhelmi, lähteä
tuonne Tiberin rannoille, jossa menneet vuosisadat kuvastuvat mieleen
selvästi kuin nykyhetki.

— Teidän seurassanne, vastasi Vilhelmi, — menisin kernaasti vielä
kerran Italiaan.

— Ja minä teidän seurassanne.

— Ensiksi turvaamme vapautemme, vastasi taiteilija. — Kun se on tehty,
niin kukin jälleen on oma herransa, ja sitten — miksikä en sitä teille
tunnustaisi — sitten ei mikään enää pidätä minua Leidenissä.

— Entä urut? Ja teidän isänne? kysyi Aquanus.

— Veljeni viihtyvät hyvin rauhassa täällä kotona, vastasi Vilhelmi, —
mutta minä, minä kaihoan ja ikävöin...

— Maan päällä on seisovia vesiä ja virtoja, keskeytti häntä Yrjö. —
Taivaalla pysyvät kiintotähdet paikallaan, mutta kiertotähdet eivät voi
olla vaeltamatta. Samoin on meidän ihmistenkin joukossa tyytyväisiä
olentoja, jotka kuten kasvit ovat kiintyneet siihen paikkaan missä
elävät, ja on myös muuttolintuja sellaisia kuin me. Minä pidän enemmän
meidän elintavoistamme. Mutta kuullaksenne kaunista laulua ei teidän
todellakaan tarvitse lähteä Italiaan. Kuulin äsken laulua, — laulua,
joka...

— Missä? Oikein käyn uteliaaksi.

— Van der Werffin talosta se kuului.

— Pormestarin rouva se oli.

— Ei suinkaan, _hänen_ äänensä on toisenlainen.

Kapteeni oli tämän keskustelun aikana noussut paikaltaan
tarkastellakseen isännän omituisia aarteita. Nyt katseli hän kaunista
pyöreätä tarjotinta, johon sujuva, tarmokas käsi oli hiilellä piirtänyt
oivallisen häränpään.

— Mikäs muhkea nauta tämä on? kysyi hän isännältä.

— Sen on piirtänyt itse Frank Floris, vastasi Aquanus. — Hän tuli tänne
kerran Brysselistä ja kävi tapaamassa taiteilija Artjenia. Mutta vanhus
ei ollut kotona. Silloin otti Floris hiilen ja piirsi sillä tuon kuvan.
Kun Artjen sitten tuli kotiin ja näki häränpään, katseli hän sitä kauan
ja huudahti sitten: "Frank Floris — tai itse paholainen!" Tämä juttu...
Mutta tuollahan tulee herra pormestari. Tervetuloa, herra Pietari. Mikä
harvinainen kunnia!

Vieraat nousivat paikaltaan ja tervehtivät kunnioittavasti van der
Werffiä; Yrjö hypähti seisoalleen, tarjotakseen hänelle tuolinsa.
Pietari istuutui hetkeksi ja joi lasin viiniä, mutta pian hän antoi
junkkarille merkin ja läksi pois hänen seurassansa.

Kadulle tultua hän muutamin sanoin pyysi junkkaria menemään hänen
kotiinsa, koska häntä siellä odotettiin tärkeän asian takia. Sitten hän
meni kaupunginsihteerin asuntoon.

Yrjö kulki ajatuksiinsa vaipuneena ja mieli jännitettynä pormestarin
talolle päin.

Varmaankaan ei kenelläkään muulla kuin Marialla voinut olla hänelle
asiaa. Mitähän tällä oli sanottavaa näin myöhään illalla? Olivatkohan
he katuneet sitä, että olivat tarjonneet hänelle asuntoa tykönänsä?
Huomisaamuna oli hän aikonut muuttaa sinne; ehkä tahdottiin nyt,
ennenkuin oli liian myöhäistä, ilmoittaa hänelle, että oli päätetty
toisin. Maria kohteli häntä toisin kuin ennen muinoin, se ei ollut
epäiltävissäkään, mutta sehän oli luonnollista! Mutta hän oli uneksinut
toisenlaisesta yhtymisestä, aivan toisenlaisesta! Tosinhan hän oli
lähtenyt Hollantiin myöskin palvellakseen Oranialaisen puoltamaa asiaa,
mutta kyllä hän sittenkin olisi ohjannut ratsunsa rakasta Italiaa
kohden, jossa aina tarvittiin hyvää miekkaa, eikä pohjoseen, ellei
olisi toivonut Hollannissa tapaavansa häntä, jota ei koskaan ollut
lakannut ikävöimästä. Nyt oli tämä toisen vaimo, ja hänen puolisonsa
oli osottanut Yrjölle hyvyyttä ja luottamusta. Riistää rakkautta
sydämestään hän ei voinut; mutta hänen oli pysyttävä lujana, oli
voimakkaasti torjuttava mielestänsä hänen omistamiseensa kohdistuvat
ajatukset ja iloittava vain hänen näkemisestään; se oli hänen
velvollisuutensa Marian puolisoa ja itseänsä kohtaan, ja hän tahtoi
pyrkiä täyttämään tuon velvollisuuden.

Monesti oli hän tätä jo vakuuttanut itsellensä, mutta kumminkin hänestä
tuntui siltä kuin olisi kulkenut horjuvin askelin kapeata porrasta, kun
Maria tuli häntä vastaan ruokasalin ovella ja ojensi hänelle kylmän,
vapisevan kätensä.

Maria kulki edellä ja junkkari seurasi häntä vaieten Henriikan
huoneeseen. Ystävällisesti tervehti neiti Yrjöä. Naiset epäröivät
alkaessaan puhetta, mutta junkkari katsahti reippaasti ympärilleen, ja
huomatessaan olevansa pihanpuolisessa huoneessa hän lausui vilkkaasti:

— Iltapäivällä olin täällä katselemassa uutta asuntoani ja silloin
kuulin tästä huoneesta laulua, josta olin ihmeissäni. Ensin en
tiennyt, mitä oli tulossa, sillä sävelet olivat himmeitä, heikkoja ja
katkonaisia, mutta sitten — sitten ne tulvivat esiin kuin laava tuhan
alta. Ken niin osaa valittaa, sille toivottaisi paljon kärsimyksiä.

— Te saatte tutustua laulajattareen, sanoi Maria, viitaten neitiin. —
Neiti Henriika van Hoogstraten, rakas vieraamme.

— Tekö se olitte? kysyi Yrjö.

— Hämmästyttääkö se teitä? vastasi Henriika. — Ääneni on tosin pysynyt
vahvempana kuin ruumiini, jota pitkällinen tauti on hivuttanut. Tunnen
kuinka syvällä silmäni ovat kuopissaan ja kuinka kalpea mahtanen olla.
Tosinhan laulu lieventää tuskia, mutta minun on kauan täytynyt olla
tuota lohdutusta vailla. Viikkomääriin en ole laulanut säveltäkään, ja
nyt kirveltää sydäntäni niin, että mieluummin itkisin kuin laulaisin.
"Mitä tuo minua liikuttaa?" ajattelette te, — ja kumminkin Maria
luulee, että uskaltaisin pyytää teiltä äärettömän suurta palvelusta.

— Puhukaa, puhukaa, huudahti Yrjö innokkaasti. — Jos Maria rouva minua
käskee ja voin palvella teitä, arvoisa neiti, niin teen sen ilolla.

Kohdatessaan junkkarin luottamusta herättävän katseen Henriika sanoi:

— Kuulkaa ensin, mitä rohkenemme teiltä pyytää. Aluksi teidän olisi
suostuttava kuulemaan lyhyt kertomus. Minä olen vielä heikko ja tämä
päivä on kovin kysynyt voimiani. Maria puhuu puolestani.

Nuori rouva teki sen levollisin ja selvin sanoin ja lausui
kertomuksensa lopuksi:

— Lähetin, jota tarvitsemme, olen minä valinnut. Te se olette, Yrjö
junkkari.

Henriika ei ollut kertaakaan keskeyttänyt Mariaa, mutta nyt hän sanoi
sydämellisesti:

— Olemme vasta tänään tutustuneet toisiimme, mutta luotan teihin
täydellisesti. Muutama tunti sitten olisi musta ollut värini, mutta jos
te rupeatte ritarikseni, niin valitsen iloisen vihreän, sillä nythän
alan jälleen toivoa. Tahdotteko tehdä minulle tuon palveluksen?

Yrjö oli tähän saakka vaieten katsonut alas. Nyt hän kohotti päätänsä
ja sanoi:

— Jos saan lomaa, niin olen käskettävänänne. Mutta en voi kantaa kuin
yhden naisen värejä, ja hänen värinsä on sininen.

Henriikan huulet vavahtivat hieman, mutta junkkari jatkoi:

— Kapteeni van der Laen on esimieheni. Menen heti hänen puheillensa.

— Entä jos hän ei anna suostumustansa? kysyi Maria.

Henriika keskeytti häntä vastaten kopeasti:

— Sitten pyydän teitä lähettämään luokseni taiteilija Vilhelmin.

Yrjö kumarsi ja läksi majataloon.

Kun naiset jäivät kahden, kysyi Henriika:

— Tiedättekö, ketä naista herra von Dornburg tarkoitti?

— Kuinka sen voisin tietää? vastasi Maria. — Levähtäkää vähän, neiti.
Heti kun junkkari palaa luon hänet luoksenne.

Maria meni pois ja istuutui rukkinsa ääreen kehräämään, Barbaralle
seuraksi. Yrjö viipyi poissa kauan aikaa. Keskiyöllä hän vihdoin
palasi, mutta hän ei tullut yksin, vaan kahden seuralaisen kanssa.
Kapteeni van der Laen ei ollut katsonut voivansa suoda hänelle lomaa
moneksi viikoksi — sillä niin kauan olisi hän viipynyt matkalla
Luganoon —, mutta junkkari oli neuvotellut taiteilijan kanssa ja tämä
oli heti tiennyt ehdottaa sopivan sanansaattajan. Nopeasti sovittuansa
hänen kanssansa Vilhelmi toi hänet heti muassaan: lähetti oli vanha
hovimestari Belotti.



Kuudeskolmatta luku.


Laajalla ampumakentällä, joka oli valkoisen portin lähellä Rapenburgin
ja kaupunginmuurin välillä, oli seuraavana aamupäivänä vilkasta elämää,
sillä siellä piti neuvoston päätöksen mukaan kaupungin kaikkein
asukasten, köyhäin ja rikasten, ylhäisten ja alhaisten, juhlallisella
valalla vannoa pysyvänsä uskollisina prinssille ja vapaudenasialle.

Tuuheiden lehmusten alla seisoivat juhlapuvussa komisario van
Bronkhorst, pormestari van der Werff ja kaksi raatimiestä; heidän piti
vannottaa noita vanhuksia, miehiä ja nuorukaisia, joita virtaili joka
taholta. Tuo juhlallinen toimitus ei ollut vielä alkanut. Janus Dousa
lähestyi nyt täydessä soturinpuvussa, pantsari nahkakölterin päällä
ja kypäri päässä, käsi kädessä van Houtin kanssa herra Pietaria ja
komisariota ja sanoi:

— No, nyt se taas nähdään! Työkansa on saapunut miehissä, mutta
herroista, jotka upeilevat sametissa ja turkiksissa, ovat useimmat
poissa.

— Heidän täytyy tulla! huudahti kaupunginsihteeri uhkaavasti.

— Mitä hyötyä meillä on väkisin vannotetuista valoista? vastasi
pormestari. — Ken vaatii vapautta itselleen, sen täytyy suoda sitä
muillekin. Ja nythän meillä on tilaisuus nähdä, keneen voi luottaa.

— Porvarivartiostosta ei puutu ainoatakaan, sanoi komisario. — Se on
ilahduttavaa. Mitäs kummaa tuolla lehmuksessa on?

Miehet katsahtivat ylös ja huomasivat Adrianin, joka oli piiloutunut
puun latvaan.

— Tuo veitikka se tungeikse joka paikkaan, huudahti Pietari. — Alas,
nulikka! Tarvitsinkin juuri sinua.

Poika ripustihe oksaan, heittäytyi siitä maahan ja lähestyi isäänsä
koettaen näyttää katuvaiselta, kuten hänellä oli tapana tällaisissa
tilaisuuksissa. Isä ei torunut häntä sen enempää, vaan käski hänen
mennä kotiin sanomaan äidille, ettei isä vielä ollut keksinyt mitään
keinoa toimittaa Belottia matkaan espanjalaisten joukkojen keskitse, ja
toiseksi, että pater Damianus oli luvannut päivän kuluessa käydä neidin
tykönä.

— Kiiruhda, Adrian, lisäsi pormestari, — ja te, vahdit, pitäkää huolta
siitä, ettei kukaan asiaankuulumaton henkilö pääse näiden puiden
luo, sillä jokainen paikka, missä valaa tehdään, on pyhä. — Tuolla
maalitaulujen luona ovat hengelliset herrat. Heille on suotava etusija.
Tehkää hyvin ja kutsukaa heitä, herra kaupunginsihteeri. Domine
Verstroot aikoo pitää puheen, ja sitten tahtoisin minä lausua muutaman
varoittavan sanan.

Van Hout poistui, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kentän poikki, tuli
Warmondin junkkari ilmoittamaan, että eräs vihollisen lähetti, kaunis
nuorukainen, pyysi pääsöä kaupunkiin. Hän odotti valkoisella portilla
ja hänellä oli kirje jätettävänä.

— Sotapäällikkö Valdeziltako?

— En tiedä; mutta poikanen on hollantilainen ja näyttää minusta
tuttavalta.

— Tuokaa hänet tänne, mutta hän saa esittää asiansa vasta kun valanteko
on päättynyt. Kertokoon hän Valdezille, mitä näkee ja kuulee. Tuon
kastilialaisen on saatava tietää, millainen mieliala täällä vallitsee.

Junkkari meni pois, ja kun hän jälleen palasi ampumakentälle Nikolas
van Wibisman kanssa — sillä lähetti oli hän — oli Verstroot lopettanut
liikuttavan puheensa. Nyt puhui van der Werff. Hänen silmänsä
säihkyivät ylevästä innostuksesta, ja vaikka nuo muutamat sanat, jotka
hän lausui kokoontuneille kansalaisillensa, taistelutovereillensa,
syvällä, voimakkaalla äänellänsä, olivat yksinkertaisia ja koruttomia,
tunkivat ne kumminkin kuulijain mieleen.

Nikolaskin kuunteli sykkivin sydämin hänen puhettansa, ja hänestä
tuntui siltä kuin tuo kookas, vakava mies tuolla lehmuksen alla olisi
puhunut hänelle, hänelle yksin, kun hän lopuksi vielä korotti ääntänsä
ja huudahti innostuneena:

— Ja käyköön nyt kuinka tahansa! Eräs kelpo mies teidän joukostanne
sanoi juuri äsken: "Me teemme vastarintaa niin kauan kuin meillä on
jäljellä käsi, jolla voimme panna leipää suuhumme ja jolla voimme
heiluttaa miekkaa." Jos kaikki olemme samaa mieltä, niin saa vaikka
kymmenen espanjalaista sotajoukkoa surmansa näiden muurien edustalla.
Leidenistä riippuu Hollannin vapaus. Jos me emme pysy lujina, vaan
antaumme, peläten kärsimyksiä, jotka nyt meitä vain uhkaavat, mutta
jotka sitten säälimättömästi ahdistaisivat ja kiduttaisivat meitä, niin
sanovat meistä tulevat sukupolvet: "Leideniläiset olivat järjettömiä
pelkureita; he ovat syypäät siihen, ettei hollantilaisen nimeä pidetä
suuremmassa arvossa kuin orjan nimeä." Mutta jos pysymme uskollisina
loppuun saakka, jos vastustamme tuota tuimaa muukalaista viime mieheen
saakka, vastustamme siksi kuin viime leipäpala on syöty, silloin he
kyynelsilmin meitä muistelevat ja huudahtavat ilolla: "Heitä meidän on
kiittäminen siitä, että meidän jalo, ahkera, hilpeä kansamme voi pitää
itseään muiden kansojen arvoisena ja ettei sen tarvitse sietää sortajaa
maassansa." Ken pitää kunniaa arvossa, ken ei ole turmeltunut poika
lurjus, joka pettää oman kotinsa, ken mieluummin tahtoo olla vapaa
mies kuin orja, se huutakoon kanssani, ennenkuin kohottaa sormensa
vannoakseen valan Jumalan edessä: "Turvamme Oranialainen ja vapaa
Hollanti — eläköön!"

— Eläköön! huusivat nyt monet sadat voimakkaat miesäänet
pariinkymmeneen kertaan. Konstaapeli laukaisi maalitaulujen vieressä
olevat tykit, rummut pärisivät ja torventoitotus toisensa jälkeen
värähdytteli ilmaa; kellonsoittoa kuului kaupungin kaikista torneista,
eikä innostunut kansanjoukko lakannut huutamasta ennenkuin komisario
viittasi ja valanteko alkoi.

Joukottain riensivät ammattikuntain ja porvarivartioston jäsenet
lehmusten alle. Kiihkeän innokkaasti kohottivat toiset kätensä, toiset
vakavan levollisesti tai syvän liikutuksen valtaamina, ja missä käsi
sulkeutui käteen, siinä huomasi harrasta lämpöä. Tunti kului ja vielä
toinenkin ennenkuin kaikki olivat vannoneet, ja monet niistä, jotka
olivat yhdessä tehneet valan lehmusten alla, uudistivat sen vielä
äänettömästi sydämellisellä kädenpuristuksella.

Nikolas van Wibisma istui ääneti, kirje polvellaan, ampumatelineiden
luona vastapäätä valantekopaikkaa, mutta katkerat ja tuskalliset
tunteet riehuivat hänen povessansa. Kuinka häntä olisikaan haluttanut
itkeä ääneen ja repiä palasiksi isänsä kirje! Ja kun hän näki
kunnianarvoisen herra van Montfortin käsi kädessä vanhan herra van
der Does'in kanssa vannovan uskollisuutta, kuinka kernaasti hän
silloin olisikaan kiiruhtanut heidän luoksensa tehdäksensä valan ja
huutaaksensa tuolle vakavalle miehelle, joka seisoi lehmuksen alla:

— Minä en ole mikään turmeltunut poika, joka petän kotini. En tahdo
olla orja enkä espanjalainen; olen hollantilainen kuten tekin!

Mutta hän ei mennyt minnekään, ei puhunut mitään, hän istui vain
liikkumatonna, kunnes valanteko oli päätynyt ja Warmondin junkkari vei
hänet lehmusten alle. Sinne oli niiden miesten lisäksi, jotka olivat
vannottaneet kansaa, tullut kaupunginsihteeri ja molemmat herrat van
der Does. Ääneti kumarsi Nikolas ojentaen pormestarille isänsä kirjeen.
Van der Werff aukaisi sen, antoi sen luettuaan toisille herroille ja
sanoi sitten kääntyen junkkarin puoleen:

— Odottakaa täällä, junkkari. Teidän isänne neuvoo meitä luovuttamaan
kaupungin espanjalaisille ja takaa meille kuninkaan armon. Vastauksen
suhteen ette voi olla epätietoinen, nähtyänne mitä täällä on tapahtunut.

— Tähän voi vastata vain yhdellä tavalla, sanoi van Hout kesken
lukemisen. — Repimällä sepustuksen ja vaikenemalla.

— Palatkaa kotiinne, ja Jumalan haltuun, lisäsi Janus Dousa. —
Ei, odottakaa; minä lähetän kumminkin teidän mukananne vastauksen
sotapäällikölle.

— Isäni kirjettä ette siis suvaitse vastata? kysyi Nikolas.

— Emme, junkkari. Me emme tahdo olla missään tekemisissä vapaaherra
Matenessen kanssa, vastasi komisario. — Mitä teihin tulee, niin voitte
palata kotiin tai odottaa täällä, kuinka vain haluatte.

— Menkää serkkunne luokse, junkkari, sanoi Janus Dousa ystävällisesti.
— Kestää hetken vielä ennenkuin saan käsiini kynän ja paperia ynnä
vahaa, jolla voin sulkea kirjeen. Neiti van Hoogstratenia ilahduttaa
varmaankin, jos hän teiltä saa kuulla jotakin isästänsä.

— Jos tahdotte käydä tervehtimässä neitiä, nuori herra, sanoi
pormestari, — niin on taloni teille avoinna.

Nikolas mietti hetken ja sanoi sitten nopeasti:

— Tahdon kyllä, viekää minut hänen tykönsä.

Kun poika Warmondin herran seurassa, joka oli ottanut opastaaksensa
häntä, oli saapunut kaupungin pohjoispäähän, kysyi hän junkkarilta:

— Te olette junkkari van Duivenvoorde, Warmondin herra?

— Niin olen.

— Ja te olitte geusien mukana valloittamassa Brielin espanjalaisilta?

— Olihan minulla tuo onni.

— Ja kumminkin te olette ylhäistä, vanhaa aatelissukua; ja geusien
joukossahan oli muitakin aatelisia, eikö niin?

— Oli kyllä. Luuletteko, ettei olisi arvomme mukaista rakastaa isiemme
maata? Minun esi-isäni, samoin kuin teidänkin, olivat aatelisia
ennenkuin maassamme oli ainoatakaan espanjalaista.

— Mutta Filip kuningas on laillinen hallitsijamme.

— Niin on, valitettavasti. Ja siksi me tottelemme hänen maaherraansa,
prinssiä, joka johtaa hallitusta hänen nimessänsä. Tuo valapattoinen
julmuri tarvitsee holhojan. Kyselkää vain edelleen; minä vastaan
kernaasti!

Nikolas ei noudattanut tätä kehotusta, vaan seurasi ääneti opastansa,
kunnes he tulivat Achtergrachtin luo. Silloin hän pysähtyi, tarttui
voimakkaan mielenliikutuksen valtaamana ratsumestarin käsivarteen ja
sanoi sitten, tuon tuostakin tukahtuvalla äänellä, nopeasti ja hiljaa:

— Minun sydämeni on pakahtua. Jollekin minun täytyy sanoa se! Minä
tahdon olla hollantilainen. Vihaan espanjalaisia. Leiderdorpissa ja
Haagissa olen oppinut heidät tuntemaan. He eivät tarkkaa minua, koska
olen nuori, ja he eivät tiedä että ymmärrän heidän kieltänsä. Silmäni
ovat auenneet. He puhuvat meistä pilkaten ja halveksivasti. Minä
tiedän, miten Alba ja Vargas ovat täällä menetelleet. Espanjalaisten
omasta suusta olen kuullut että he kaikkein mieluimmin tahtoisivat
meidät tuhota ja hävittää sukupuuttoon. Jos voisin toimia kuten
tahtoisin, välittämättä isästäni, niin kyllä tietäisin mitä tekisin.
Päässäni on kaikki sekaisin. Pormestarin puhe vie minulta vielä järjen.
Sanokaa hänelle, junkkari, pyydän teitä sanomaan hänelle, että vihaan
espanjalaisia ja olen ylpeä siitä, että olen hollantilainen.

He olivat jo taas kulkeneet kappaleen matkaa, ja kun he nyt lähestyivät
pormestarin taloa, sanoi ratsumestari, joka hämmästyneenä ja iloissaan
oli kuunnellut poikasen puhetta:

— Te olette kelpo nuorukainen, junkkari, ja pyritte oikeaan.
Pitäkää vain Pietari herran sanat mielessänne, ja muistakaa, mitä
historia opettaa. Kenelle omistaa tuo kertomus kansojen kohtaloista
kunniakkaimmat lehtensä? Tyranneilleko ja heidän kätyreillensä ja
imartelijoillensa vaiko niille, jotka ovat eläneet ja kuolleet vapautta
puoltaen? Pää pystyyn! Tätä taistelua jatkuu ehkä kauemmin kuin me
kumpikaan elämmekään, ja teillä on vielä yllin kyllin tilaisuutta
puoltaa oikeaa asiaamme. Aatelismiehen tulee palvella ruhtinastaan,
mutta hänen ei tule olla ruhtinaansa orja — ja sitäkin vähemmin, jos
tämä on muukalainen, hänen kansansa vihollinen. Nyt olemme perillä.
Tunnin kuluttua tulen noutamaan teidät. Antakaa minulle kätenne.
Tahtoisin kernaasti nimittää teitä ristimänimellänne, kelpo Nikoni.

— Tehkää se, huudahti junkkari, — ja lupaattehan ettette lähetä ketään
toista sijastanne? Tahtoisin vielä puhella kanssanne.

Van der Werffin talossa otti junkkarin vastaan Barbara. Henriika ei
voinut tulla heti, sillä pater Damianus oli hänen luonansa, ja junkkari
odotti ruokasalissa kunnes pappi tuli. Nikolas tunsi hänet ennestään ja
oli myöskin edellisenä vuonna kerran käynyt ripillä hänen tykönänsä.
Tervehdittyään häntä ja vastattuaan hänen kysymykseensä, kuinka oli
joutunut tänne, sanoi junkkari nopeasti, ilman esipuheita:

— Arvoisa isä, suokaa anteeksi, mutta eräs seikka ahdistaa sydäntäni.
Te olette hurskas mies ja voitte neuvoa minua. Onko rikos, jos
hollantilainen taistelee espanjalaisia vastaan, onko synti, jos
hollantilainen tahtoo olla ja pysyä sinä, miksi rakas Luoja itse on
hänet tehnyt? En voi sitä uskoa!

— En minäkään usko sitä, vastasi Damianus yksinkertaiseen tapaansa.
— Ken pysyy uskollisena pyhälle kirkolle, ken rakastaa lähimmäistään
ja pyrkii tekemään oikein, se voi turvallisesti olla hollantilainen
mieleltään ja rukoilla ja taistella maansa vapauden puolesta.

— Oi! huudahti Nikolas silmät säihkyvinä.

— Sillä katsokaas, jatkoi Damianus vilkkaammin, — täällä oltiin
oikeauskoisia katoolilaisia ja elettiin hurskaasti ja Jumalan tahdon
mukaan, ennenkuin espanjalaiset alkoivat maata ahdistella. Miksikä
ei kaikki vielä voisi joutua entiselleen? Siksi on Jumala luonut
kansat erilaisiksi, että Hän tahtoo että ne kukin eläisivät omaa
kansalliselämäänsä ja kehittäisivät sitä niin, että se tuottaisi
heille onnea ja Hänelle kunniaa, — ei siksi, että Hän olisi antanut
voimakkaammalle kansalle oikeuden kiduttaa ja sortaa heikompaa.
Kuvailkaa mielessänne, että isänne läksisi kävelemään ja espanjalainen
grandi hyökkäisi hänen niskaansa ja antaisi hänen tuta piiskaansa
ja kannuksiansa, ikäänkuin hän olisi hänen ratsunsa. Espanjalainen
taitaisi saada katua kauppojansa! No, ajatelkaa nyt ritari Matenessen
asemesta Hollantia ja grandin asemesta mahtavaa Espanjaa, niin
tiedätte, mitä tarkoitan. Meillä ei ole muuta keinoa kuin heittää
ahdistelija niskoiltamme. Pyhä kirkko ei kärsi siitä. Jumala on sen
perustanut, ja se on pysyvä voimassa, hallitkoonpa täällä sitten
kuningas Filip tai kuka tahansa. Nyt tiedätte mielipiteeni. Erehdynkö,
kun otaksun, ettei teitä enää miellytä kantaa luopion nimeä, kelpo
junkkarini?

— Ette, isä Damianus! — Te olette oikeassa, olette aivan oikeassa. Ei
ole syntiä toivoa Hollantia vapaaksi.

— Kuka teille sitten on sanonut sen olevan syntiä?

— Kaniikki Bermont ja meidän kappalaisemme.

— Siis olemme tämän maallisen asian suhteen eri mieltä. Antakaa
Jumalalle kuin Jumalan ovat, ja puolustakaa sitä maata, minkä Jumala
on teille suonut. Jos tahdotte taistella Hollannin vapauden puolesta,
sitten kuin miehistytte, niin tehkää se turvallisesti. Siitä synnistä
kyllä päästän teidät.

Henriika iloitsi kovin tavatessaan tuota reipasta ja onnellisen
näköistä poikaa. Hän pyysi Nikolasta kertomaan hänelle hänen isästänsä
ja sukulaisistansa ja kysyi miten hän oli tullut Leideniin tulleeksi.
Kun neiti kuuli pojan aikovan lähteä tunnin kuluttua kaupungista,
heräsi hänen mielessänsä hyvä tuuma, — hän kun lakkaamatta mietiskeli
kuinka saisi Belotti'n matkaan. Hän uskoi näet junkkarille aikeensa
ja pyysi että tämä auttaisi Belottia pääsemään espanjalaisten
sotajoukkojen välitse Haagiin, ja junkkari lupasi tehdä sen sekä
myöskin toimittaa jollakin tavoin Henriikalle tiedon, kun vanhus
palaisi.

Tunnin perästä sanoi junkkari Henriikalle jäähyväiset, ja kun hän
jälleen kulki Warmondin herran kanssa Achtergrachtin vieritse, kysyi
hän iloisesti:

— Kuinka pääsen geusien tykö?

— Tekö? kysyi ratsumestari hämmästyneenä.

— Niin, minä, vastasi junkkari innoissaan. — Pian täytän
seitsemäntoista vuotta, ja heti sen jälkeen... Odottakaapas — odottakaa
vain, — saatte vielä kuulla minusta!

— Oikein, Nikolas, oikein! vastasi toinen. — Elkäämme olko vain
jalosukuisia hollantilaisia, vaan myöskin jaloja hollantilaisia!

Kolme tuntia myöhemmin saapui junkkari Matenesse van Wibisma Belotti'n
seurassa, josta hän lapsuudestaan saakka oli pitänyt, Haagiin. Hän ei
tuonut isälleen muuta kuin huolellisesti kokoonkäännetyn ja sinetillä
varustetun kirjeen, jonka Janus Dousa, veitikkamainen hymy huulillaan,
oli antanut junkkarille, Leidenin porvariston puolesta annettavaksi
sotapäällikkö Valdezille, ja joka ei sisältänyt muuta kuin — siroilla
kirjaimilla suurelle paperiarkille kirjoitettuna — Dionysius Caton
sepittämän säkeen:

"_Fistula dulce canit volucrem dum decipit auceps_."

"Maireesti huilu ain' soi, kun se houkuttaa lintua verkkoon."



Seitsemäskolmatta luku.


Kesäkuun ensi viikko ja puoli toisesta oli kulunut, auringonpaisteiset
päivät olivat loppuneet, ja illan suussa tuli Vaihettajan ravintolan
"_Angulus_" täyteen vieraita. Siellä oli niin kodikasta, kun merituuli
puhalsi, sade rapisi ja vesi virtaili lotisten katukivitykselle.
Espanjalainen sotajoukko ympäröi nyt Leideniä kuin rautamuuri.
Kaupunkilaiset pitivät toinen toistansa vankilatoverinansa, ja kukin
liittyi läheisesti säätyveljiinsä ja hengenheimolaisiinsa. Kaikki
toiminta oli lamallansa, joutilaisuus ja huolet rasittivat jokaista, ja
kun aika kävi kovin pitkäksi ja mieli ylen synkäksi, mentiin juomalaan,
jossa kukin voi ilmaista huolensa ja toiveensa ja kuulla mitä muut
arvelivat ja tuumivat yhteisestä hädästä.

Juomalassa olivat nyt kaikki pöydät täynnä, ja jos ken vieraista
halusi sanoa jotakin toisen pöydän ääressä istuvalle toverillensa,
sai hän korottaa ääntänsä aika lailla, sillä joka pöydässä juteltiin
eri asioista. Samalla huudeltiin tarjoilijatarta joka taholle, lasit
kilisivät ja tinakannet kalahtelivat kiinnipudotessaan kivisiä
juoma-astioita vasten.

Tuon pitkämäisen huoneen toisessa päässä oli pyöreä pöytä, jonka
ääressä keskusteltiin lujemmalla äänellä kuin muissa pöydissä. Siellä
istui kuusi upseeria, niiden joukossa Yrjö von Dornburg. Kapteeni
van der Laen, hänen esimiehensä, joka oli mainehikas sotasankari,
kertoi voimakkaalla, syvällä äänellä ihmeellisistä tai lystikkäistä
seikkailuistaan maalla ja merellä, ja översti Mulder keskeytti häntä
aina tuon tuostakin sekä kertoi myhähdellen, aina kun kapteeni oli
lopettanut jonkun kummallisen jutun, hetikohta toisen samantapaisen,
mutta kerrassaan mahdottoman uskoa, — jolloin ratsumestari van
Duivenvoorden täytyi toimia välittäjänä, kun kapteeni kiivastui
vanhuksen pilasta, tietäen ettei hänellä ollut tapana liioitella
kovinkaan paljoa. Luutnantti Cromwell, pyöreäpäinen, pitkätukkainen,
vakava mies, joka oli tullut Hollantiin taistellakseen uskon puolesta,
otti vain silloin tällöin osaa keskusteluun, lausuen muutaman sanan
huonolla hollanninkielellä. Yrjö oli ojentanut jalkansa suoraksi ja
istui haaveksien syvälle tuoliinsa vaipuneena.

Herra Aguanus, isäntä, kierteli pöytien väliä, ja saavuttuaan vihdoin
upseerien tykö pysähtyi hän tyyrinkiläisen eteen ja kysyi:

— Herra junkkari, missä ovat ajatuksenne? Eihän teitä viime päivinä
enää ole ollut tunteakaan. Mikä teidän oikein on?

Yrjö kohottihe heti suoraksi, oikaisi itseään kuin heräten ja sanoi
ystävällisesti:

— Toimettomuus panee uneksimaan.

— Hänestä alkaa tuntua ahtaalta täällä häkissä, virkkoi kapteeni van
der Laen. — Jos tätä vielä kauan jatkuu, niin saamme kaikki tyyni
pyörätaudin kuin lampaat.

— Ja käymme niin jäykiksi kuin tuo pakanallinen kuparijumala tuolla
hyllyllä, lisäsi översti Mulder.

— Edellisen piirityksen aikana valitettiin samaa, virkkoi isäntä, —
mutta Noyelles'in herra koetti hukuttaa harmin ja tyhjensi siksi useita
astioita parasta viiniäni.

— Kertokaapa herroille millä hän ne maksoi, huudahti översti Mulder.

— Tuollahan paperi on puitteissansa, naurahteli Aquanus. — Rahan
asemasta hän lähetti minulle tämän runon:

    "Runsahasti annoit mulle mainiota viiniä;
    Maksaa tahtoisin sen Sulle, oivallinen isäntä!
    Mutt' ei ole rahaa mulla: taskun' aivan tyhjä on;
    Siispä keksin toisen keinon, mielestäni mainion:
    Koska Leidenissä käypi paperikin rahasta,
    Annan Sulle paper'liuskan velkojeni maksuna."

— Oivallista! huudahti Warmondin junkkari. — Tehän olitte vielä lisäksi
itse valmistanut noiden pahvirahojen leimasimen!

— Niin kyllä! Helpolla en suoriutunut Noyelles'in herran
joutilaisuudesta. — Tällä kertaa te toki olette kahdesti olleet
liikkeellä.

— Vaiti, vaiti, Herran tähden, elkää puhuko mitään ensi yrityksestä!
huudahti ratsumestari. — Hyvä tuuma, joka menee myttyyn siksi että
johtaja on mennyt levolle ja nukkuu kuin myyrä! Onko koskaan maailmassa
mointa kuultu?

— Mutta toinen yritys onnistui paremmin, sanoi isäntä. — Kolmesataa
liikkiötä, sata tynnöriä olutta, voita, ampumavaroja, — lisäksi mitä
kurjin vakoilija, — olihan se oiva saalis!

— Mitäpä siitä! huudahti kapteeni van der Laen.— Mehän olisimme voineet
ottaa haltuumme kaikki varastolaivat mitä oli Leideninjärvellä! Ja Kaag
sitten! Ajatelkaapa vain, että tuo saarilinnoitus on vihollisen käsissä!

— Mutta väkemme kunnostautui kumminkin, sanoi ratsumestari.

— Oli joukossa oikeita peijakkaan poikia, naurahteli van der Laen. —
Eräs niistä pisti muutaman espanjalaisen kuoliaaksi ja riisui keskellä
taistelun tuoksinaa hänen punaiset housunsa ja veti ne jalkaansa.

— Minä kyllä tunnen sen miehen, sanoi isäntä, — hän on nimeltään van
Keulen. Hän istuu tuolla toisella puolen olutta ryypiskelemässä ja
kertoo toisille lystikkäitä kaskuja. Aika huimapää — ja naama kuin
satyyrillä. Eihän meiltä kumminkaan puutu aivan kerrassaan ilonkaan
aiheita! Muistakaapa vain Chevraux'in tappiota ja geusien voittoa
Vlissingenin luona.

— Eläköön kelpo amiraali Boisot ja uljaat geusit! huudahti kapteeni
van der Laen kilistäen lasia översti Mulderin kanssa. Översti kääntyi
nyt lasiansa kohottaen tyyrinkiläisen puoleen, ja kun junkkari, joka
oli uudelleen vaipunut mietteisiinsä, ei huomannut hänen aiettansa,
huudahti hän loukkaantuneena:

— No, herra von Dornburg, te mietitte kauan, ennenkuin käytte käsiksi
kolpakkoonne!

Yrjö säpsähti ja vastasi nopeasti:

— Minäkö? Kyllähän minä... Maljanne, herra översti!

Hän tarttui kolpakkoonsa, tyhjensi sen yhdellä siemauksella, teki
"kynsikokeen" ja asetti astian pöydälle.

['Kynsikokeella'·oli tarkoituksena todistaa että juoma-astia
oli tarkoin juotu tyhjäksi; temppu suoritettiin pitämällä tuota
tyhjennettyä astiaa alassuin vasemman käden peukalon kynttä vasten.
_Suoment. muist._]

— Oikein! huudahti vanhus, ja herra Aquanus sanoi:

— Tuon hän on oppinut yliopistossa; tieteileminen herättää janoa.
— Isäntä loi samalla ystävällisen, huolestuneen silmäyksen nuoreen
saksalaiseen. Sitten hän katsahti ovelle päin, josta taiteilija
Vilhelmi tuli. Aquanus meni häntä vastaan ja kuiskasi hänelle:

— Minä olen huolissani tuon saksalaisen junkkarin takia. Livertelevä
leivonen on muuttunut sulkasatoiseksi yölinnuksi. Mikä häntä vaivaa?

— Koti-ikävä, kaipaa tietoja omaisistansa eikä viihdy satimessa, johon
on joutunut tavotellessaan kunniaa ja mainetta. Pian hän taas on
entisellään.

— Toivottavasti, vastasi isäntä. — Tuollainen tuore puu kimmahtaa
jälleen pystyyn, joskin se taivutetaan maahan. Rohkaiskaa te häntä,
tuota herttaista nuorukaista.

Eräs vieraista huusi isäntää, ja taiteilija meni upseerien luo ja alkoi
Yrjön kanssa hiljaisen keskustelun, jota muut eivät voineet kuulla
tuossa äänekkäässä surinassa.

Vilhelmi tuli van der Werffin talosta. Siellä hän oli saanut tietää,
että ylihuomenna, neljäntenätoista päivänä kesäkuuta, olisi pormestarin
syntymäpäivä. Adrian oli uskonut sen Henriikalle ja tämä hänelle.
Talonisäntä aiottiin nyt herättää laululla tuona merkkipäivänä.

— Oivallista! keskeytti Yrjö ystäväänsä. — Hän suorittaa sen
oivallisesti.

— Eikä hän yksin, me toivomme saavamme avuksemme pormestarin rouvan.
Aluksi hän kieltäytyi aivan varmasti, mutta kun minä ehdotin erästä
sievoista madrigaalia, suostui hän laulamaan ensi ääntä.

— Vai niin, sanoi junkkari kiihkeästi. — Tietysti minäkin olen
käytettävänänne. Lähtekäämme täältä; onko teillä nuotit kotonanne?

— Ei, herra von Dornburg, minä jätin ne neidille ja pormestarin
rouvalle, mutta aamulla...

— Aamulla harjoitellaan! Tämä viiniastia on minua varten, neitsy!
Maljanne, översti Mulder! Ratsumestari van Duivenvoorde, eläköön
ratsuväkenne ja ottelumme!

Saksalaisen silmät säihkyivät jälleen, ja kun kapteeni van der Laen
puhettansa jatkaen sanoi: — Nuo merigeusit ne vielä upottavat koko
espanjalaisen laivaston meren syvyyteen, — huudahti Yrjö innostuneena:
— Meren malja, hyvät herrat, meren malja! Vaarojen keskellä temmeltää,
se on ihaninta! Hyrskyjen kohistessa riemuita ja ahdistella vihollista!
Iskeä kiinni hänen laivaansa, rynnätä sinne ottelemaan mies miestä
vastaan, rinta vasten rintaa! Taistella ja voittaa — tai saada surmansa
yhdessä vihollisen kanssa!

— Maljanne, junkkari! huudahti översti. — Tuhat tulimmaista, tuollaista
nuorisoa me juuri tarvitsemme!

— Nyt te taas olette entisellänne, sanoi Vilhelmi kääntyen ystävänsä
puoleen. — Omaistenne malja!

— Yhdistäkäämme kaksi maljaa, huudahti Yrjö. — Eläkööt omaisemme,
eläköön rakkaus iloinensa ja tuskinensa, eläköön se ihana nainen,
jota lemmimme! Sota on iloa, rakkaus on elämää! Vuotakoot haavat,
pakahtukoon sydän tuhansiksi siekaleiksi! Taistelukentällä viheriöitsee
laakeri, rakkaus sirottelee ruusuja, — okaisia, mutta ihania! Loppusi
on käsissä, lasi! Sinusta ei kenenkään enää pidä juoman!

Posket hehkuvina heitti Yrjö lasisen kolpakon nurkkaan, jossa
se kilisten meni sirpaleiksi. Äänekkäästi ilmaisivat toverit
hyväksymisensä, — mutta luutnantti Cromwell nousi paikaltaan ja läksi
hiljaa huoneesta, ja isäntä pudisteli tyytymätönnä järkevää päätänsä.

Yrjö· oli kuin haltioissaan ja hehkuvan näytti hänen mielensä.
Huimassa sekasotkussa ympäröivät nuo tuuheat kiharat hänen kaunista
päätänsä, kun hän istui tuolissaan, taaksepäin nojaten, költeri auki,
singahuttaen toisten kuivanjärkevään keskusteluun syvällisiä aatelmia
ja viehkeitä mielikuvia. Vilhelmi kuunteli hänen puheitaan puoleksi
ihaellen, puoleksi huolissaan. Oli ehditty jo kappaleen matkaa yli
keskiyön, kun taiteilija läksi ystävänsä kanssa juomalasta. Översti
Mulder katsoi junkkarin jälkeen ja huudahti tovereillensa:

— Tuolla hurjapäällä on lempo nahassansa!

Seuraavana päivänä harjoiteltiin pormestarin talossa kolmiäänistä
madrigaalia, isännän itsensä ollessa puheenjohtajana neuvoston
istunnossa. Yrjö seisoi Marian ja Henriikan välillä. Niin kauan kuin
taiteilijan vielä täytyi oikaista virheitä ja laulattaa samaa kohtaa
moneen kertaan, pysyi tuo pieni laulukunta reippaan ilomielisenä, ja
Barbara kuuli viereiseen huoneeseen tuon tuostakin hilpeätä naurua;
mutta kun kukin oli oppinut osansa ja madrigaali oli esitettävä
lopullisesti, kävivät laulajattaret yhä vakavammiksi. Maria katsoi
koko ajan nuotteihin. Harvoin oli hänen laulunsa ollut niin henkevää,
niin moitteettoman puhdasta. Yrjö sovitteli esityksensä hänen laulunsa
mukaiseksi, ja joka kerran kun hän kohotti katseensa nuoteista,
kiintyivät ne Marian kasvoihin. Turhaan koetti Henriika tavottaa
junkkarin silmäyksiä, hänen ei onnistunut saada niitä poistumaan
Mariasta, niin kiusallista kuin hänestä olikin, ettei hänestä itsestään
pidetty lukua. Hän tahtoi osottautua Mariaa etevämmäksi, ja pian purki
hän intohimoisen luontonsa koko voiman lauluunsa. Henriikan tulisuus
kiihotti Mariaakin. Heleästi kajahtelivat hänen liverryksensä Yrjön
sointuisan äänen säestäminä, ja kumeana ja innostuneena sekaantui
niihin Henriikan laulu. Taiteilija löi tahtia ihastuksissaan ja
haltioissaan. Henriikan syvä, pehmeä ääni herätti hänessä suloisia
muistoja tämän sisaresta.

Kun esitys oli lopussa, huudahti Vilhelmi tulisesti: — Uudelleen! —
Nyt alkoivat laulajattaret kilpailla uudistetuin voimin, mutta silloin
sattuivat junkkarin tuliset katseet Marian silmiin. Marian käsi vaipui
heti alas, hän peräytyi laulajain muodostamasta puoliympyrästä ja sanoi:

— Me osaamme sen jo. Näkemiin aamulla varhain, herra Vilhelmi! Minulla
on paljon toimimista.

— Voi, voi! huudahti taiteilija pahoilla mielin. — Se kävi niin
oivallisesti, eikä ollut enää jäljellä kuin muutamia tahtia.

Mutta Maria oli jo ovella ja sanoi vain:

— Aamulla jatkamme.

Taiteilija kiitti neitiä hänen laulustansa innostunein sanoin, Yrjö
kohteliaasti. Kun he molemmat olivat lähteneet pois, kulki Henriika
nopein askelin edes takaisin ja iski pientä nyrkkiänsä uhkamielisesti
ja kiihkeästi toiseen käteensä.

Syntymäpäivänä kokoontuivat laulajat varhain aamulla, mutta Pietari
oli ollut ylhäällä jo ennen päivännousua, sillä hänen oli yhdessä
kaupunginsihteerin kanssa laadittava eräs ehdotus, jonka piti
olla valmis ennen neuvoston istuntoa. Ei hän lainkaan muistanut
syntymäpäiväänsä, ja kun madrigaalia alettiin esittää ruokasalissa, löi
hän nyrkillään oveen ja huusi:

— Me olemme työssä; menkääpä muuanne liverryksinenne!

Laulu keskeytyi ja Barbara sanoi:

— Ei sen mieli metsässä, kell' on verkot apajalla. Hänellä ei ole
aavistustakaan koko juhlasta. Lähettäkäämme lapset ensin sisään.

Maria meni nyt Adrianin ja Liisan kanssa Pietarin työhuoneeseen.
Heillä oli kukkavihkot kädessä, ja Maria oli pukenut tyttösen niin
somaksi, että hän valkoisessa puvussaan todellakin oli kuin viehättävä
keijukainen.

Nyt Pietari tiesi, mitä laulu oli tarkoittanut. Hellästi hän sulki
syliinsä nuo kolme onnittelijaa, ja kun madrigaali alkoi uudelleen,
asettui hän kuuntelemaan vastapäätä laulajia. Tosin ei tämä esitys
onnistunut puoleksikaan niin hyvin kuin harjoitus, sillä Maria lauloi
hiljaa ja hänen äänensä oli himmeä, — ja vaikka Vilhelmi löi tahtia
tarmon takaa, ei lauluun tullut enää eilistä intoa ja lämpöä.

— Oivallista, varsin oivallista, sanoi Pietari, kun laulu oli lopussa.
— Hauska keksintö ja esitys oivallista — ilahdutti minua suuresti!

Sitten otti hän kaikkia onnittelijoita kädestä, lausuen sydämellisiä
sanoja. Tarttuessaan junkkarin käteen hän sanoi lämpimästi:

— Te tulitte kuin pilvistä pudoten näinä kovina aikoina meille
virkistykseksi. Ja tehän puolestanne saitte kodin meillä, ja sille
kyllä panee arvoa vieraassa maassa.

Yrjö oli luonut katseensa maahan, mutta kuullessaan viime sanat
hän katsoi pormestaria silmiin. Kuinka uskollisesti, kuinka
hyväntahtoisesti ja rehellisesti tämä katsoikaan häntä! Hänet valtasi
voimakas liikutus, ja punnitsematta mitään, tietämättä oikein mitä
teki, hän laski kätensä Pietarin käsivarsille ja painoi kasvonsa hänen
olkaansa vasten.

Van der Werff salli hänen sen tehdä, silitteli nuorukaisen kiharoita ja
sanoi hymyillen:

— Aivan kuin Leonard, Maria. Aivan kuin meidän Leonardimme. — Tänään
syömme kaikki yhdessä päivällistä, tekin, van Hout, ja tietysti teidän
rouvanne myöskin.

Pöydässä asetti Maria vieraat istumaan niin, ettei hänen tarvinnut
katsoa Yrjöön. Tämä joutui istumaan rouva van Houtin viereen,
vastapäätä Henriikaa ja taiteilijaa. Aluksi oli Yrjö vähäpuheinen ja
ujo, mutta Henriika ei jättänyt häntä rauhaan, ja kun hän kerran oli
alkanut vastailla neidin kysymyksiin, yllytti tämän tulinen vilkkaus
häntä laskettelemaan lystikkäitä sukkeluuksia. Henriika maksoi hänelle
täysin mitoin, hänen silmänsä säihkyivät ja hänessä lisääntyi yhä
halu osottautua yhtä kekseliääksi kuin junkkari, jonka vastaukset ja
kokkapuheet saivat hänet yhä pisteliäämmäksi. Hän ei juonut lainkaan
viiniä, mutta hänen omat puheensa kiihdyttivät häntä, ja hän anasti
Yrjön niin kerrassaan itselleen, ettei tämä saanut tilaisuutta lausua
sanaakaan muille vieraille. Jos hän yritti sitä tehdä, keskeytti neiti
häntä heti ja pakotti hänet jälleen keskustelemaan hänen kanssansa.
Tuo pakko kiukustutti junkkaria, ja kun hän koetti puolustautua sitä
vastaan, heräsi hänen ylimielisyytensä, ja hän alkoi yllyttää Henriikaa
väittämään mahdottomia ja teki itse samoin.

Maria jäi tuon tuostakin ihmeissään kuuntelemaan neidin puheita,
ja tapa, jolla Yrjö tätä kohteli, pisti hänen vihaksensa. Pietari
tuskin huomasikaan Henriikaa, sillä hän keskusteli van Houtin kanssa
luopioiden lähettämistä kirjeistä, joissa kaupunkia kehotettiin
antautumaan ja joita oli saapunut jo kolme kappaletta, muutamien
neuvostonjäsenten horjuvasta kannasta ja vangitun vakoilijan
teloittamisesta.

Vilhelmi, jolle pöytänaapuri tuskin oli virkkanut sanaakaan, kuunteli
noiden vanhempain miesten keskustelua ja mainitsi, että hän oli
tuntenut petturin. Tämä oli ollut eräs isäntä, jonka ravintolassa hän
oli tavannut ritari Matenesse van Wibismata.

— Siinäpä se, keskeytti häntä van Hout. — Quatgelatin taskussa oli
kirjelippu, ja se oli kirjoitettu käsialalla, joka ihmeellisesti
muistutti vapaaherran käsialaa. Quatgelatin oli hankittava tietoja
Leidenin ruokavaroista.

— Nuo lurjukset! huudahti pormestari. — Valitettavasti — valitettavasti
hän olisi voinut antaa Valdezille ylen mieluisia tietoja. Tarkastus
ei ole ollut omansa mieltä ilahduttamaan, — varmoja lopputuloksia ei
kumminkaan ole vielä saatu.

— Meidän pitäisi antaa naisten piakkoin ottaa selkoa asiasta.

— Naistenko? kysyi Pietari hämmästyneenä.

— Niin, meidän! huudahti kaupunginsihteerin vaimo. — Miksikä me olemme
toimettomat, kun voisimme hyödyttää.

— Anna meidän suorittaa tuo tehtävä! huudahti Maria. — Me tahdomme
kuten tekin tehdä jotakin tuon kalliin asian hyväksi.

— Ja uskokaa minua, lisäsi rouva van Hout, — pikemmin meidät päästetään
aittoihin ja kellareihin kuin oikeudenpalvelijat, joita emännät
pelkäävät.

— Naisetko kaupungin palvelukseen? virkkoi Pietari epäröiden. — Suoraan
sanoen... mutta sopiihan miettiä ehdotustanne... Neiti näkyy tänään
olevan hyvällä tuulella.

Maria katsahti paheksivasti Henriikaan, joka kurottihe kauas pöydän
ylitse. Hän näytti Yrjölle sormusta ja huudahti naurahtaen:

— Ettekö tahdo tietää mitä se merkitsee? Katsokaapas: käärme, joka
puree pyrstöänsä.

— Vai niin, vastasi junkkari, — itsensäkiduttamisen vertauskuva.

— Oivallista, oivallista! Mutta sillä on toinenkin merkitys, ja pankaa
se mieleenne, herra ritari. Tiedättekö te, mitä on iäisyys ja iäinen
uskollisuus?

— En, neiti, niin syvällisiä asioita ei minulle Jenassa opetettu.

— Ei tietysti. Teidän opettajannehan olivat miehiä. Miehet ja —
uskollisuus, iäinen uskollisuus!

— Oliko Delila, joka kavalsi Simsonin filistealaisille, mies vai
nainen? kysyi van Hout.

— Hän oli nainen. Poikkeus, joka todistaa säännön oikeaksi. Eikö niin,
Maria?

Mitään vastaamatta Maria vain nyökäytti päätänsä; tyytymätönnä hän
sysäsi tuoliansa taaksepäin ja ateria oli lopussa.



Kahdeksaskolmatta luku.


Päiviä ja viikkoja oli kulunut, heinäkuuta oli seurannut kuuma elokuu,
ja sekin lähestyi loppuansa. Espanjalaiset piirittivät yhä Leideniä
ja kaupungissa elettiin nyt joka suhteessa vankilaelämää. Sotamiehet
ja aseelliset kaupunkilaiset toimittivat tehtävänsä väsyneesti ja
haluttomasti. Raatihuoneella oli työtä yllin kyllin, mutta se oli
surullista ja toivotonta, sillä ei vain alkanut kuulua prinssiltä ja
staateilta mitään viestiä, joka olisi voinut pitää toivon vireillä,
ja kaikki, mistä neuvoteltiin ja päätettiin, kohdistui lisääntyvään
hätään ja sotien hirvittävään seuralaiseen, ruttoon, joka oli saapunut
Leideniin yhdessä nälän kanssa. Samalla lisääntyi tyytymättömiä
viikko viikolta. He vaativat päivä päivältä yhä jyrkemmin kaupungin
antaumista, ja moni vapaudenystävä, joka näki omaistensa kituvan ja
kuihtuvan, yhtyi heidän vaatimukseensa. Lapset kävivät koulua kuten
ennenkin ja kokoontuivat leikkikentille, mutta harvoin oli enää
huomattavissa muinaista hilpeyttä, — ja minne olivatkaan joutuneet
poikasten punaiset posket ja tyttöjen pyöreät käsivarret? Köyhien
täytyi tiukentaa vyötänsä, ja leipäpala, joka kaupungin puolesta
annettiin jokaiselle, ei riittänyt poistamaan nälkää eikä edes pitämään
hengissä.

Yrjö junkkari oli asunut jo pitkät ajat van der Werffin talossa.

Elokuun yhdeksäntenäkolmatta päivänä palasi hän aamulla kotiin
kävelyretkeltä. Hänellä oli kädessään jousi ja olallaan reppu. Tällä
kertaa hän ei noussut yläkertaan, vaan meni Barbaran luo keittiöön.
Leski nyökäytti hänelle ystävällisesti päätänsä ja hänen harmaat
silmänsä säteilivät yhtä kirkkaasti kuin ennenkin, mutta nuo pyöreät
kasvot olivat käyneet kapeammiksi ja hänen kuihtuneet huulensa
vavahtelivat surunvoittoisesti.

— Mitä teillä tänään on mitassanne? kysyi hän junkkarilta.

Yrjö pisti kätensä metsästyslaukkuun ja vastasi hymyillen:

— Lihava vikla ja sitä paitsi neljä leivosta — eikö niin?

— Varpusraukat! Mutta mikähän otus tämä on? Päätön, jalaton ja tarkkaan
kynitty. Junkkari, junkkari, tuo näyttää arveluttavalta!

— Se soveltuu hyvin paistinpannuun ja nimestä vähät!

— No eihän kukaan tiedä, mitä kaikkea hän oikein syö, mutta eihän
Jumala kumminkaan ole luonut kaikkia eläimiä ihmisvatsaa varten.

— Johan sanoin teille että se on vikla, lyhytnokkainen vikla,
corvuslintu, ihka oikea _corvus_.

— Vai _corvus!_ Menkää nyt minne hyvänsä! Minua hirvittää tuo teidän
saaliinne... Höyhen tuolla siiven alla... Jesus Maria! Eihän se toki
vain liene korppi?

— _Corvus_ se on, kuten jo sanoin. Pankaa se etikkaan ja höystäkää
paistaessanne, niin se maistuu aivan yhtä hyvältä kuin oikea vikla.
Sorsia ei saa joka päivä kuten äskettäin, ja varpuset alkavat käydä
yhtä harvinaisiksi kuin ruusut talvella. Joka poikanen vahtii niitä
jousi kädessä, ja joka pihassa ahdistellaan niitä haaveilla ja
liimasaitoilla. Kohta ne häviävät sukupuuttoon, mutta jokunen on nyt
vielä jäljellä. — Kuinka keijukainen voi?

— Elkää nimittäkö häntä keijukaiseksi! huudahti leski. — Antakaa
hänen pitää kristillinen nimensä. Hän on valkoinen kuin tämä liina,
ja eilisestä saakka hän ei enää ole suostunut juomaan maitoa, jota
suurella huolella ja vaivalla olemme saaneet hänelle hankituksi
joka päivä. Jumala tiesi, kuinka tämä päättyy. Katsokaapa tuota
kaalintynkää, jonka olen ostanut! Entä tuota luupalaa!... Ei se minusta
ennen olisi kelvannut koirillekaan, ja nyt täytyy koko talon tyytyä
siihen. Illalliseksi minä keitän kinkunnahkaa viinissä ja sen lisäksi
vähän jauhopuuroa. Ja tämä on muka ruokaa sellaiselle jättiläiselle
kuin Pietarille! Jumala tiesi, kuinka hän pysyy siksikin voimissaan.
Mutta kyllä hän onkin kuin haamu vain. Maria ei tarvitse ruokaa enemmän
kuin lintunen, mutta Adrian, poika parka, lähtee usein kyynelet
silmissä pöydästä; mutta olen kumminkin usein nähnyt hänen antavan
Liisalle osan pienestä leipäpalasestaan. Oikein tuo käy sydämelle. Ja
kumminkin sanotaan, ettei ruoka syöden lopu, vaan saamattomuuteen,
ja että joka säästää saatuansa, sillä on tarpeessa tavara. Sanoohan
sananlasku myöskin, ettei hätä lakia lue, mutta toissa päivänä
meidän, kuten muidenkin, piti ilmoittaa uudelleen, mitä meillä vielä
on jäljellä, huomenna on annettava pois kaikki, mikä riittäisi yli
kahden viikon, eikä Pietari salli, että pidättäisimme edes säkillistä
jauhoja liiaksi, mutta kuinka sitten käy, mitä sitten seuraa, — laupias
taivas!...

Viime sanoja lausuessaan leski nyyhkytti ääneen ja jatkoi sitten itkien:

— On ihme että tekin pysytte voimissa! Ei teidän iällänne hyödy paljoa
pienestä lihasirusta.

— Herra van Aken anna minulle muonamääräni lisäksi omista
ruokavaroistaan niin paljon kuin voi. Kyllä minä aina tulen toimeen.
Mutta mitä näinkään tänään räätälin tykönä, joka korjaa vaatteitani!

— Mitä sitten?

— Kaksi hänen lapsistaan on kuollut nälkään.

— Ja tuolla kankurin talossa, sanoi Barbara itkien. — Sellaista kunnon
väkeä! Neljä päivää sitten synnytti nuori vaimo lapsen, ja tänä aamuna
sammui molempain elonkipinä, — kuin loppuun palanut kynttilä. Kankuri
Pietarinpoika ja hänen viisi lastansa ovat kaikki tyyni kuolleet
ruttoon. Kyllä tuota jo käy jokaisen sääliksi!

— Elkää kertoko enempää! sanoi Yrjö kauhistuen. — Minun pitää lähteä
pihalle harjoituksiin.

— No mitäpähän hyötyä siitäkin on! Espanjalaiset eivät tee
väkirynnäkköä, he jättävät kaikki kalpean kalman suoritettavaksi.
Miekkailu lisää nälkää, ja nuo riutuneet ihmisraukat jaksanevat tuskin
enää kättä käännähyttää!

— Te erehdytte, muori, erehdytte, vastasi Yrjö. — Toiminta ja liike on
heille juuri tarpeen, että voisivat pysyä pystyssä. Nordwykin herra
teki viisaasti, kun Allertsin kuoltua pyysi minua harjoittamaan heitä.

— Ehkä lienette oikeassa. Mutta ottakaapa pieni ryyppy ennenkuin
menette työhön. Viinistä ei meillä kumminkaan vielä ole puutetta. —
Kun ihmiset ovat toimessa, eivät he ainakaan tee kapinaa kuten toissa
päivänä nuo muutamat vapaaehtoiset, — ihmisraukat! Jumalan kiitos että
ne ovat poissa!

Barbaran kaataessa viiniä lasiin tuli taiteilija Vilhelmin äiti
keittiöön ja tervehti Barbaraa ja junkkaria. Hänellä oli muassaan
huivin alla käärö, jota puristi lujasti rintaansa vasten. Ei muorilta
vieläkään puuttunut leveyttä, mutta hänen lihavuutensa, joka muutama
kuukausi sitten oli tehnyt niin muhkean vaikutuksen, näytti nyt
rasittavan häntä kuin mikäkin taakka.

Nyt otti hän käärön käteensä sanoen:

— Tässä minä tuon ruokaa teidän Liisalle. Vilhelmini, tuo oiva
ihminen...

Hän keskeytti lauseensa ja pisti jälleen lahjansa huivin alle. Hän oli
nähnyt junkkarin kynityn saaliin ja jatkoi toiseen ääneen:

— Teillä näkyy jo olevankin kyyhkynen... sen parempi!
Kaupunginsihteerin pieni tyttö alkaa jo myöskin käydä sairaaksi.
Jumalan haltuun huomiseen!

Hän yritti lähteä, mutta junkkari pidätti häntä sanoen:

— Te erehdytte, arvoisa rouva. Tuon otuksen ammuin minä tänään, ja nyt
myönnän että corvuslintuni on vain tavallinen korppi.

— Enkös sitä jo arvellutkin! huudahti leski. — Hyi sentään!

Näin sanoen hän painoi lintua sormellaan rintaan ja lisäsi sitten
epäröiden:

— Mutta onhan tuossa eläimessä lihaakin.

— Korppiko! huudahti veronkantajan vaimo lyöden kätensä yhteen. — No,
ovathan monin paikoin jo koirat ja kissatkin joutuneet vartaalle ja
paistinpannuihin. Tässä saatte kyyhkysen.

Barbara aukaisi käärön niin varovasti kuin liha olisi voinut mennä
sirpaleiksi hänen hyppysissään. Sitten katseli hän sitä hellästi,
punniten sitä kädessään; mutta taiteilijan äiti sanoi:

— Se on jo neljäs, jonka Vilhelmi on teurastanut, ja hän sanoi sen
olleen hyvän lentäjän. Hän määräsi sen nimenomaan teidän Liisalle.
Pankaa siihen täytteeksi taikinaa, mutta ei liian sakeaa ja
kohtuullisen imelää. Se maistuu lapsista ja on terveydeksi, sillä se
annetaan hyvästä sydämestä. Pankaa tuo eläin pois. On vaikeata nähdä
kuolleena tuollaista tuttua olentoa.

— Jumala tämän teille palkitkoon! huudahti Barbara puristaen tuon
kunnon vaimon kättä. — Voi näitä kamalia aikoja!

— Mutta onhan meillä vielä olemassa sellaistakin, josta voimme olla
kiitolliset.

— On kyllä, — helvetissä on vielä kurjempaa, vastasi leski.

— Älkää tehkö syntiä, varoitti veronkantajan vaimo, — teillähän on
vasta _yksi_ sairas talossa. — Saisinko tavata Maria rouvaa?

— Hän on työhuoneissa viemässä noille ihmisraukoille vähän lihaa
meiltä. Joko teilläkin on niukka jauhoista? Lehmiä kyllä vielä näkee
laitumella, mutta jyvät ovat kerrassaan lopussa; torilla ei ollut enää
kapallistakaan. Otattehan tekin pienen ryypyn, hyvä rouva? — Menenkö
kutsumaan kälyäni?

— Minä menen itse hakemaan hänet käsiini. Tuo hintojen korottaminen
torilla ei ole enää siedettävissä. Me emme enää saa siellä mitään
aikaan, mutta hän saa ihmiset järkiinsä.

— Torikaupustelijatko? kysyi junkkari.

— Niin, herra von Dornburg. Tuo hento rouva saa ihmeitä aikaan, —
ei sitä tahtoisi uskoakaan. Kun toissa päivänä jälleen oli otettava
selkoa, miten paljon ruokavaroja oli kussakin talossa, kohtelivat
ihmiset minua ja muita tiedustelijoita röyhkeällä tavalla, ja moni
suorastaan ajoi meidät ulos. Mutta hän meni kaikkein raaimpien tykö,
ja kuten meren vedet erkanivat Israelin lasten edessä, niin aukenivat
hänelle kellarit ja aitat. Jumala tiesi, kuinka hän menettelee, mutta
ihmiset eivät vain voi häntä vastustaa.

Yrjö hengähti syvään ja läksi keittiöstä. Pihalla hän näki muutamia
kaupunginsotilaita, vapaaehtoisia ja porvarivartioston jäseniä, joiden
piti ryhtyä miekkailuharjoituksiin. Van der Werffin piha oli heidän
käytettävänään, eikä varmaankaan ollut Leidenissä ainoatakaan miestä,
joka olisi ollut sopivampi kelpo Allertsin seuraajaksi kuin tuo
saksalainen.

Barbara ei ollut väärässä. Yrjön oppilaat olivat nääntyneen ja kurjan
näköisiä, mutta monet heistä olivat Allerts vainajalta oppineet
käyttämään miekkaa aika hyvin ja he olivat varsin innostuneita tähän
toimeensa.

Keskellä pihaa oli nahasta tehty, tappuroilla täytetty ihmisolento,
jonka rinnan vasempaan puoleen oli kiinnitetty sydämenmuotoinen
punainen läpykkä. Tähän piti taitamattomampain iskeä, harjoittaakseen
kättänsä ja silmäänsä. Toiset asettuivat parittain vastakkain ja
miekkailivat Yrjön johdolla tylsillä miekkasimilla.

Junkkari oli ollut jokseenkin voimaton tullessaan keittiöön, sillä
suurimman osan leivästä, jonka oli saanut päivänmuonakseen, hän oli
antanut tuolle räätäli raukalle; mutta Barbaran viini oli häntä
virkistänyt, ja hän koetti karaista itseään ja meni nyt reippaasti
ja iloisesti miekkailijoiden tykö. Nopeasti hän heitti költerinsä
penkille, veti vyönsä kireämmälle ja seisoi nyt paitahihasillaan
sotamiesten edessä.

Kun hänen ensi komentosanansa kajahti, lensi Henriikan akkuna rämähtäen
kiinni. Ennen se usein oli avattu miekkailuharjoitusten alkaessa,
olipa akkunasta väliin kuulunut kätten taputustakin ja "hyvä"-huutoja.
Mutta siitä oli jo kauan, sillä viikkomääriin ei Henriika ollut suonut
junkkarille sanaa, ei katsetta. Sillä tavoin kuin junkkarille ei
hän ollut vielä ainoallekaan miehelle osottanut mieltymystään, niin
hartaasti hän ei olisi tavotellut ruhtinaankaan suosiota! Ja junkkari,
— hän oli ensin kohdellut häntä välinpitämättömästi ja sitten alkanut
karttaa yhä huomattavammin. Tämä loukkasi Henriikan ylpeyttä. Aikoja
sitten oli hän jo unohtanut, että hänen tarkoituksensa muka vain
oli irroittaa junkkarin ajatukset Mariasta. Muutoin eivät Marian ja
Henriikan välit olleetkaan enää oikein ennallaan, mikä siihen sitten
lienee ollut syynä. Ei kulunut päivääkään ettei neiti olisi tavannut
Yrjöä, ja hän iloitsi, jos voi osottaa junkkarille ettei hänen
näkemisensä tuottanut hänelle mitään iloa, vaan pikemmin harmitti
häntä. Vankinaolo rasitti häntä kovin, hän ikävöi sanomattomasti
vapauteen, luonnon helmaan, metsään. Mutta siitä huolimatta hän ei
koskaan puhunut siihen suuntaan, että tahtoisi lähteä kaupungista,
sillä Yrjöhän oli Leidenissä, ja häntä hän ajatteli päivin ja öin.
Väliin hän rakasti häntä, väliin vihasi, ja kumpikin tunne valtasi
yhtä tulisena hänen intohimoisen sydämensä. Sisartansa Henriika
myöskin muisteli ja hän rukoili usein hänen puolestansa. Voittaaksensa
taivaan suosion hyvillä töillä ja kuluttaaksensa aikaansa hän auttoi
van der Werffin talon viereisessä pienessä, vanhassa luostarissa
asuvia harmaita sisaruksia hoitamaan sairaita, jotka nämät armeliaasti
olivat ottaneet tykönsä, ja hän kävi myöskin sisar Gonzagan kanssa
katoolisissa taloissa kokoomassa almuja tuota pientä sairaalaa varten.
Mutta nämä toimet eivät tuottaneet hänelle mitään iloa; suorittaessaan
niitä hän osotti toisin ajoin ylen suurta intoa, mutta väsähti sitten
taas eikä ottanut päivämääriin niihin osaa. Kovin närkkääksi hän oli
käynyt, mutta oltuaan edellisenä päivänä aivan sietämättömän kopea, oli
hän jo seuraavana alakuloinen ja mielipahoissaan, — mutta ei kumminkaan
pyytänyt anteeksi niiltä, joita oli loukannut.

Nyt seisoi neiti tuon sulkemansa akkunan takana, katsellen Yrjöä, joka
hyökkäsi voimakkaalla hyppäyksellä, miekka kädessä, nahkaolentoa kohden
ja lävisti sen punaisen sydämen.

Sotamiehet päästivät ihastuksesta äänekkäitä huutoja. Henriikankin
silmät välähtivät mieltymyksestä, mutta äkkiä niiden hohde himmeni ja
hän peräytyi akkunasta. Maria tuli näet pihan poikki työhuoneilta päin
ja kulki silmät maahan luotuina miekkailijoiden ohitse.

Kalpeammaksi oli Maria käynyt, mutta hänen kirkkaiden sinisten
silmiensä katse oli itsetietoisempi ja tarmokkaampi kuin ennen. Hän oli
oppinut toimimaan itsenäisesti ja oli saanut raskaita velvollisuuksia
täytettäväksensä kaupungin ja köyhäin palveluksessa. Omaa sydäntänsä
vastaan oli hän taistellut voittohikkaasti, mutta koetukset eivät
vielä olleet lopussa, — sen tunsi hän aina junkkaria kohdatessaan. Hän
karttoi häntä, milloin vain voi, sillä hän tunsi, että jos koettelisi
kohdella häntä kuin ystävää tai veljeä, toisi yritys tuhon muassaan.
Vilpittömästi ja itsensäkieltävästi pyrki Yrjö auttamaan häntä tässä
suhteessa, ja Maria oli hänelle siitä kiitollinen, sillä koko sydämensä
hän tahtoi omistaa elinkumppanillensa, eikä hän tahtonut ketään toista
suojelijaksensa, — ei häntä edes kauhistuttanut ajatellessa perikatoa
Pietarin rinnalla. Mutta siitä huolimatta oli Yrjö kuin magneettivuori,
joka veti puoleensa ja jota hänen täytyi karttaa säilyäksensä
haaksirikolta.

Maria oli tänään työhuoneissa liikkuessaan ottanut selkoa työmiesten
tilasta ja saanut nähdä mitä surkeinta kurjuutta.

Nuo kunnon ihmiset tiesivät, että kaupungin antauminen tekisi lopun
heidän kärsimyksistänsä, mutta koska taisteltiin vapauden ja uskon
puolesta, tahtoivat he pysyä lujina, ja he pitivät vaivojansa
onnettomuutena, joka ei ollut kartettavissa.

Ulkoeteisessä tapasi Maria Vilhelmin äitiä ja lupasi vielä samana
päivänä neuvotella kaupunginsihteerin rouvan kanssa, mitä olisi tehtävä
torihintojen kohoamisen suhteen. Sitten hän meni Liisa paran tykö,
joka istui kalpeana ja voimatonna pienessä nojatuolissa. Hänen kaunein
nukkensa oli jo tunnin ajan ollut hänen polvellansa samassa asennossa.
Hänellä ei ollut enää halua eikä voimia kohottaa lelua. Kerttu toi
pikarin maitoa; sitä ei vielä tykkänänsä puuttunut, sillä muhkeita
nautalaumoja kävi yhä vielä laitumella kaupunginmuurien ulkopuolella
tykkien suojassa. Mutta lapsi ei tahtonut juoda ja nautti vain muutamia
pisaroita, nekin kyyneleitä vuodattaen.

Marian koettaessa lohdutella pienokaista tuli Pietari huoneeseen. Tuo
kookas mies, joka ulkonaiseenkin esiintymiseensä nähden oli ollut
arvokkaan porvarin perikuva, ei nykyisin näyttänyt enää pitävän
lukua ulkomuodostansa. Hänen ruskea tukkansa riippui otsalla, tiheä
parta, joka ennen oli peittänyt vain leuan, oli nyt päässyt leviämään
poskillekin, takki oli käynyt liian väljäksi, ja sukat muodostivat
poimuja eivätkä keveltyneet yhtä tiukasti kuin ennen hänen jäntevien
sääriensä mukaan.

Huolimattomalla kädenliikkeellä hän tervehti vaimoansa ja lähestyi
sitten lasta, jota katseli kauan ääneti ja mitä hartaimmalla
hellyydellä. Pienokainen käänsi häntä kohden suloiset kasvonsa,
koettaen tervehtiä häntä, mutta hymyily haihtui kohta hänen huuliltansa
ja hän katsoi taas välinpitämättömästi nukkeansa. Silloin kumartui
Pietari, otti hänet syliinsä, mainitsi hänen nimeänsä ja hiveli
huulillansa hänen kalpeita poskiansa. Lapsukainen kosketti hiljaa hänen
partaansa ja sanoi heikolla äänellä:

— Laske minut alas, isä kulta, minua pyörryttää täällä ylhäällä.

Kyynelsilmin asetti nyt Pietari pikku lemmikkinsä hellävaroin takaisin
nojatuoliin. Sitten hän läksi pois ja meni huoneeseensa. Maria seurasi
häntä sinne ja kysyi:

— Eikö vieläkään ole tullut mitään tietoa prinssiltä tai staateilta?

Pietari kohautti ääneti olkapäitänsä.

— Mutta he eivät voi, he eivät saa meitä unohtaa, huudahti Maria
tulisesti.

— Me menehdymme kurjuuteen ja he jättävät meidät kuolemaan, sanoi
Pietari koleasti.

— Ei, ei, he ovat puhkaisseet sulut. Minä tiedän että he toimittavat
meille apua.

— Sitten kuin on liian myöhäistä. Toinen onnettomuus tulee toisen
lisäksi, ja ketä kohtaavat tuon nälkään nääntyvän kansan kiroukset?
Minua, minua, minua yksin!

— Komisario van Bronkhorst on sinun puolellasi.

Pietari hymyili katkerasti ja sanoi:

— Hän joutui myös eilen sairasvuoteelle. Ruttoa, sanoi Bontius. Minä,
minä saan yksin kestää kaiken.

— Me autamme sinua sitä kestämään, huudahti Maria. — Ensin puutetta,
sitten nälkää, kuten olemme luvanneet.

— Eikä vain sitä. Tänään käytettiin viljat loppuun. Leipä on lopussa.

— Meillä on vielä nautoja ja hevosia,

— Ylihuomenna käydään niihin käsiksi. Tänään määrättiin kaksi naulaa
luineen aina neljälle ihmiselle. Leipä loppuu, liha loppuu, maito
loppuu! Ja mitä seuraa sitten? Ajattelepas äitejä, rintalapsia,
sairaita! Ja meidän Liisaa!

Epätoivoissaan painoi pormestari kätensä ohimoltansa vasten. Mutta
Maria sanoi:

— Rohkeutta, Pietari, rohkeutta! Jotakin meillä on jäljellä ja siitä
emme saa luopua — nimittäin toivo.

— Toivo, vai toivo, sanoi Pietari pilkallisesti.

— Jos siitä luovumme, huudahti Maria, — niin saa epätoivo meidät
avaamaan kaupungin portit, niiden avaaminen olisi...

— Kuka sitten on ajatellut porttien avaamista: Kuka on puhunut
antaumisesta? keskeytti Pietari häntä kiivaasti. — Vielä me kestämme,
vielä, vielä... Tuossa on salkku, vie se lähetille.



Yhdeksäskolmatta luku.


Liisa, joka ei moneen päivään ollut nauttinut palaakaan, oli nyt
syönyt vähän kyyhkyspaistia, ja sen johdosta vallitsi koko talossa
sellainen ilo kuin olisi perheen osaksi tullut suuri onni. Adrian
juoksi työhuoneisiin kertomaan siitä työmiehille. Pietarin ryhti
oli tarmokkaampi hänen mennessään raatihuoneelle, ja Maria, jonka
muutoinkin piti mennä kaupungille, lupasi käydä ilmoittamassa
veronkantajan vaimolle, kuinka hyvän vaikutuksen hänen poikansa lahja
oli tehnyt.

Kun pormestarin rouva tästä kertoi, virtailivat tuon kunnon vaimon
kuihtuneita kasvoja pitkin viljavat kyynelet. Hän suuteli Mariaa ja
huudahti:

— Niin, tuo Vilhelmi! Jospa hän nyt vain olisi ollut kotona! Minä menen
kutsumaan isää. Mutta hänkin taitaa olla raatihuoneella. Vaan mitäs tuo
oli? Kuulkaa, hyvä rouva, kuulkaa — mitä tuo on?

Kellonsoitto ja tykinlaukaukset olivat keskeyttäneet häntä; nopeasti
tempaisi hän akkunan auki ja huusi:

— Pankrationtornista! Se ei ole hälytyssoittoa! Laukauksia ja iloista
kilinää! Nyt on tapahtunut jotakin riemuisaa. Sitä kyllä tarvittaisiin!
Ulrikki hoi! Tule heti takaisin kertomaan meille mitä on tapahtunut.
Rakas taivaallinen Isä! Rakas Jumala! Lähetä meille apua! Jospa sitä jo
olisikin tulossa!

Naiset odottivat kovassa jännityksessä. Vihdoin palasi Vilhelmin veli
Ulrikki ja kertoi, että Delftiin lähetetyt airuet olivat onnellisesti
päässeet livahtamaan vihollisjoukkojen lävitse ja tuoneet palatessaan
kirjeen staateilta. Kaupunginsihteeri oli lukenut sen ääneen
raatihuoneen akkunasta. Säädyt kehuivat leideniläisten menettelyä
ja heidän kestävyyttänsä ja ilmoittivat, että sulut oli puhkaistu,
huolimatta vahingosta, mitä siitä koitui tuhansille maalaisille.

Meri tulvailikin todella jo maalle, ja airuet olivat itse nähneet
kaupungin avustamiseen määrätyt laivat. Pian olisi Leidenin ympäristö
veden vallassa, ja vesi pakottaisi espanjalaiset joukot vetäytymään
pois. "Parempi turmeltunut kuin menetetty maa", oli ajateltu
ryhdyttäessä tuohon hätäkeinoon, ja oli odotettavissa että ne, jotka
olivat päättäneet panna noin paljon alttiiksi, eivät arastelisi mitään
uhrauksia, kun vain saisivat Leidenin pelastetuksi.

Riemun valtaamat naiset ilmaisivat kädenpuristuksella tunteensa
toisillensa. Iloista kellonsoittoa jatkui ja tykinlaukauksia jymähteli
lakkaamatta, niin että akkunat tärisivät.

Hämärissä läksi Maria kotiin. Niin keveältä kuin nyt ei hänen
mielensä ollut tuntunut pitkiin aikoihin. Mustat taulut, joita oli
ripustettu ruton saastuttamien talojen ovelle, eivät tänään näyttäneet
hänestä niin kammottavilta kuin muulloin, ja nuo riutuneet kasvot
eivät herättäneet niin haikeata sääliä kuin ennen, sillä olihan
niillekin tulossa hoivaa. Uskollinen kärsivällisyys saisi palkkansa,
vapaudenpuoltajat pääsisivät voitolle!

Nopein askelin kääntyi Maria Vaihettajan majatalon ohitse vievälle
kadulle, jonne oli kokoontunut tuhansittain porvareita kuulemaan
mitä oli toivottavissa tai yhä vielä pelättävissä. Kadunkulmissa
seisoi kaupunginsoittajia, jotka kaiuttivat reippaita sävellyksiä,
geusilaulu sekaantui luikkupillien ja vaskitorvien ääneen, ja välillä
kuului innokkaita eläköönhuutoja. Mutta runsaasti oli myös kokoontunut
hyvinpuettuja porvareita ja naisia, jotka lujalla äänellä ja
arastelematta tekivät pilkkaa iloisesta soitosta ja turhien lupausten
hurmaamista riemutsevista narreista. Missä olivat apujoukot? Mitähän
tuo pivollinen geusejä, jotka prinssi kaikkein suosiollisimmassa
tapauksessa ehkä saisi kokoon, voisi noille Leideniä piirittäville
mahtaville sotajoukoille? Ja entä tuo maan laskeminen veden alle!
Kaupungin tienoot olivat siksi korkealla, että vesi ei voisi tulvailla
niiden ylitse. Oli tuotettu vahinkoa maalaisväestölle, voimatta
kumminkaan auttaa kaupunkia. Oli vain yksi pelastuskeino: antauminen
kuninkaan armoille!

— Mitä hyötyä meille on vapaudesta! huudahti muudan oluenpanija,
jolta samaten kuin hänen ammattiveljiltään jo aikoja sitten oli
kielletty oluen valmistaminen ja otettu viljat. — Mitä hyötyä meille
on vapaudesta, sitten kuin kaikki tyyni olemme heittäneet henkemme!
Olkaamme järkeviä ja lähtekäämme raatihuoneelle vaatimaan että kaupunki
antautuu, ennenkuin on liian myöhäistä!

— Antautaan! Kuninkaan armoille! huusi parikymmentä ääntä.

— Henki on pääasia, eikä se, ollaanko vapaita vai espanjalaisia,
kalvinilaisia vai paavinuskolaisia! huudahti eräs kankuri. — Minä tulen
mukaan raatihuoneelle.

— Olette kyllä oikeassa, te kunnon ihmiset, sanoi pormestari Baersdorp,
joka kallisarvoinen soopelinnahalla reunustettu viitta yllään tuli
raatihuoneelta ja kuuli nuo puheet. — Mutta malttakaa mielenne! Tänään
alkavat nuo herkkäuskoiset ihmiset jälleen toivoa, ja nyt ei ole sopiva
aika lausua ilmi teidän oikeutettuja toivomuksianne. Odottakaa vielä
muutamia päiviä, ja jos apujoukkoja ei silloin ole alkanut näkyä, niin
esitätte vaatimuksenne. Minä olen teidän puolellanne, samoin moni
muu neuvoston jäsen. Ei meillä ole Valdezilta odotettavissa muuta
kuin lempeyttä ja hyvyyttä. Oli alkuaankin rikos ruveta vastustamaan
kuningasta, ja syntiä ja mielettömyyttä on pyrkiä taistelemaan nälkää,
ruttoa ja kuolemaa vastaan. Jumalan haltuun, ystäväni!

— Pormestari on oikeassa, sanoi eräs värjäri.

— Van Swieten ja Norden ovat samaa mieltä kuin hän, mutta Pietari
herran on kiittäminen prinssiä virastansa! Meille tuovat espanjalaiset
apua, häneltä ne katkaisevat kaulan, jos pääsevät kaupunkiin. Mitäpä
hän meidän kuolemastamme välittää; hänellä ja hänen perheellänsä on
hyvät päivät!

— Tuolla tulee hänen vaimonsa, sanoi eräs kankuri, viitaten Mariaan
päin. — Kuinka iloiselta hän näyttää! Nahkakauppa mahtanee yhä vielä
olla tuottavaa. Kuulkaas, pormestarinna, kuulkaas! Tervehtäkää
miestänne ja sanokaa hänelle, että hänen henkensä kyllä on kallis,
mutta ettei meidänkään ole aivan arvoton.

— Sanokaa hänelle myöskin, huusi aivan Marian edessä muudan
karjakauppias, jota huonot ajat eivät näyttäneet kovinkaan
laihduttaneen, — sanokaa hänelle, että härkiä on lupa teurastaa kuinka
paljon tahansa, mutta Leidenin porvareita...

Karjakauppiaan puhe jäi kesken, sillä herra Aquanus oli nähnyt
akkunastaan, kuinka pormestarin rouvaa kohdeltiin, ja tuli nyt kadulle
sekä meni keskelle nurisevaa ihmisjoukkoa.

— Hävetkää! huusi hän. — Kadulla hätyytellään kunniallista naista!
Sellainenko on tapa Leidenissä? Kätenne, Maria rouva, ja jos kuulen
vielä ainoankaan solvaavan sanan, niin toimitan tänne kaupunginvahdit.
Kyllä minä teidät tunnen! Tuolla sinisen kiven luona on vielä jäljellä
hirsipuu, jonka herra van Bronkhorst pystytytti teikäläisten varalta.
Ketä haluttaa uudistaa se?

Nuo ihmiset, joille nämä sanat lausuttiin, eivät olleet ylen
urhoollista väkeä, eikä kuulunut enää sanaakaan, kun Aquanus vei
pormestarin rouvan majataloon. Talon emäntä ja tyttäret pyysivät Marian
omalle puolellensa, joka oli erillään ravintolahuoneista, ja pyysivät
häntä odottamaan siellä kunnes ihmisjoukko olisi hajaantunut. Mutta
Maria tahtoi mennä kotiin, ja kun hän sanoi että hänen täytyisi lähteä,
tarjoutui Aquanus saattamaan häntä.

Ulkoeteisessä seisoi Yrjö von Dornburg. Hän peräytyi tervehtien
kunnioittavasti, mutta isäntä huusi hänet luoksensa ja sanoi:

— Tänään tulee meillä kiire, sillä varmaankin moni ottaa ryypyn tuon
ilosanoman kunniaksi. Elkää panko pahaksenne, hyvä rouva, mutta
junkkari saattaa teidät kotiin yhtä varmasti kuin minäkin... ja te,
herra von Dornburg...

— Olen käskettävänä, vastasi Yrjö lähtien Marian seurassa ulos kadulle.

Vähän aikaa he kulkivat vaieten edelleen, ja heistä oli kuin olisivat
kuulleet toinen toisensa sydämen sykkivän. Vihdoin hengähti junkkari
syvään ja sanoi ·.

— Kolme pitkän pitkää kuukautta on kulunut siitä kuin tulin tänne.
Olenhan taistellut uljaasti, Maria?

— Olette, Yrjö.

— Mutta ette voi aavistaa, kuinka raskasta on ollut hillitä kurjaa
sydäntäni, olla puhumatta ja näkemättä. Kerran, Maria, kerran täytyy
minun saada sanoa...

—· Ei koskaan, ei koskaan, keskeytti häntä Maria kiihkeän rukoilevalla
äänellä. — Tiedän että olette taistellut vilpittömästi; elkää nyt
rikollisesti hukatko voittoa.

— Oi, kuulkaa minua, Maria, tämä yksi ainoa kerta vain!

— Mitä iloa teillä siitä on, jos tulisilla sanoilla häiritsette mieleni
rauhaa? Yhdellä vain on oikeus puhua minulle rakkaudesta, ja mihin
teillä ei ole oikeutta, sitä ette saa tehdä.

— Enkö? kysyi junkkari lempeän nuhtelevalla äänellä ja jatkoi sitten
koleasti ja katkerasti: — Te olette oikeassa, aivan oikeassa. Minulla
ei ole edes oikeutta puhua! Tyrehtyköön siis eloni juoksu työlääksi
kuin lyijyvirran, jonka rannalla kaikki on elotonta, tuoksutonta,
hohteetonta. Sumu on kätkenyt minulta auringon, mieleni hilpeys on
poissa, kaikki, mikä minua muinoin viehätti, on käynyt tenhottomaksi,
sulottomaksi. Tuntisitteko minua entiseksi iloiseksi toveriksenne?

— Pyrkikää jälleen saavuttamaan muinoinen ilomielenne, tehkää se minun
tähteni.

— Se on poissa, poissa, sanoi Yrjö synkästi. — Te näitte minut
Delftissä, mutta te ette kumminkaan oikein tuntenut minua. Kuten
kuvastimet, joissa kaikki käy todellisuutta viehkeämmäksi, olivat
silloin silmäni, ja ne saivat siitä palkinnon: minne vain katsahdin,
kohtasi minua ystävälliset silmäykset. Minä rakastin koko maailmaa,
ja sydämeni sykki niin reippaasti ja hilpeästi! Usein täytti mieleni
niin hillitön elämänilo, että minusta tuntui kuin olisin ollut
räjähtämäisilläni tuhansiksi sirpaleiksi, kuin pyssynputki, jonka liian
vahva latinki halkaisee, — mutta en lentääkseni hajalle, vaan suoraan
taivaaseen. Tuo tunne tuotti autuaallisuutta ja se tuotti tuskaa. Se
valtasi minut usein Delftissä, kun te olitte minulle ystävällinen.
Mutta nyt, nyt! Lentimet on minulla, voisin kohota korkeuteen, mutta
minun täytyy madella maassa kuin etana, — teidän tahdostanne.

— En sitä tahdo, sanoi Maria. — Olettehan minulle rakas, sen saan
sanoa, ja sydäntäni kirvelee nähdessäni teidät tuollaisena. Mutta
jos te pidätte minusta, ja tiedänhän että sen teette, niin lakatkaa
kiduttamasta minua noin säälimättömästi. Te olette minulle rakas —
sen sanoin, ja se teidän tulee tietää että suhteemme tulisi selville
—, rakas kuin kuluneet suloiset nuoruudenpäiväni, kuten viehättävät
unelmat, kuten ihana laulu, jonka kuuleminen ja muisteleminen virkistää
mieltä, — mutta muulla tavoin en rakasta teitä enkä saa teitä rakastaa.
Ja minä tahdon että pysyisitte minulle yhtä rakkaana, mutta se on
mahdollista ainoastaan sillä ehdolla, ettette riko valaa, jonka
vannoitte.

— Vannoinko? kysyi Yrjö. — Vannoin?

— Niin, te vannoitte, vastasi Maria, alkaen käydä hitaammin. —
Nojatessanne Pietarin poveen, syntymäpäivän aamuna, kun olimme
laulaneet. Muistelkaapa vain! Vaieten vannoitte te silloin tuon valan;
tiedän sen, tiedän sen yhtä varmaan kuin sen, että itse vannoin
puolisolleni uskollisuutta vihkialttarilla. Sanokaa, olenko erehtynyt?

Yrjö pudisti kieltävästi päätänsä ja jatkoi yhä tulisemmin:

— Te näette salaisimmatkin ajatukseni. Sydämemme tuntevat toinen
toisensa kuin uskolliset ystävykset, kuin maa tuntee kuunsa ja
kuu maan. Mitäpä on toisesta ilman toista? Miksikä ne erotetaan
toisistansa? Oletteko joskus vaeltanut metsätietä? Sitä pitkin kulkee
kahden pyörän jäljet vierekkäin, mutta koskaan yhtymättä. Ratasakseli
pitää ne erillään, — kuten meidät meidän valamme.

— Sanokaa pikemmin: kuten meidät kunniantuntomme.

— Kuten meidät kunniantuntomme. Mutta väliin tulee pensaikossa vastaan
paikka, jossa tie päättyy hakkion tai sysihaudan luona, ja siinä jäljet
käyvät ristiin, — ja tällä hetkellä tunnen että elontieni on päättynyt.
En voi jatkaa matkaani, muuten hevoset syöksyvät pensaikkoon ja kannot
ja kivet rikkovat ajopelit.

— Ja kunnia on mennyttä. Elkää puhuko enää sanaakaan. Kulkekaamme
nopeammin. Katsokaa, akkunat ovat valaistut. Kukin tahtoo osottaa
riemuitsevansa tuosta ilosanomasta. Ei meidänkään talomme saa olla
pimeä.

— Elkää kiiruhtako niin kovin. Barbara kyllä pitää siitä huolta, ja
kohta meidän täytyy erota. Sanoittehan että olen teille rakas.

— Elkää kiduttako minua! huudahti Maria liikuttavan rukoilevasti.

— En tahdo kiusata teitä, Maria, mutta kuulkaa minua. Tuo vala, jonka
vannoin, oli vakava, kammottavan vakava, ja olen koettanut kuolemalla
vapautua siitä. Olettehan kuullut, kuinka Boschhuizenin rynnäkössä
heinäkuussa kuin mieletön syöksyin keskelle espanjalaisjoukkoa. Teidän
nauhanne, tuo sininen, taivaanvärinen nauha, jonka sain Delftissä,
liehui olallani, syöksyessäni kalpojen ja keihästen joukkoon. Mutta
viimeinen hetkeni ei vielä ollut tuleva, enkä edes haavoittunut tuossa
mellakassa. Oi, Maria, tuo vala on tuottanut minulle sanomatonta
kärsimystä. Vapauttakaa minut siitä, sallikaa minun yksi kerta, yksi
ainoa kerta sanoa teille, Maria...

— Vaiti, Yrjö, vaiti! rukoili Maria. — Minä en tahdo, en voi sitä
kuulla... en tänään, en huomenna, en koskaan!

— Kerran vain, yhden ainoan kerran tahdon sanoa, täytyy minun sanoa
teille, että teitä rakastan, etten välitä elämästä enkä autuudesta, en
rauhasta enkä kunniasta...

— Ei sanaakaan enää, junkkari von Dornburg. Nyt olemme kotona. Te
olette vieraamme, ja jos vielä puhutte sanaakaan tuohon tapaan
ystävänne vaimolle...

— Maria, Maria... Elkää kolkuttako. Kuinka voitte noin tunnottomasti
tuhota toisen ihmisen elämänonnen...

Ovi aukeni ja Maria astui kynnykselle. Yrjö seisoi portailla, ojensi
hänen jälkeen kätensä, ikäänkuin apua anoen, ja mumisi synkästi:

— Te tuomitsette minut epätoivoon ja kuolemaan! Maria, Maria, miksi
kohtelette minua näin?

Silloin pani Maria kätensä hänen käteensä ja sanoi:

— Siksi että voisimme kunnioittaa toisiamme, Yrjö.

Väkisin hän veti jääkylmän kätensä Yrjön kädestä ja meni sisään. Mutta
Yrjö kuljeskeli kuin juopunut tuntimääriä pitkin noita valaistuja
katuja ja heittihe sitten pää polttavana vuoteellensa. Hänen vuoteensa
vieressä olevalla pienellä pöydällä oli löyhästi nidottu kirja. Hän
otti sen ja alkoi kirjoittaa siihen vapisevalla kädellä. Väliin lakkasi
hän kirjoittamasta ja vaipui mietteisiin, syvään hengittäen ja katse
haaveksivana. Vihdoin heitti hän kirjan kädestänsä, mutta hän valvoi
rauhatonna aamuun saakka.



Kolmaskymmenes luku.


Vähän auringonnousun jälkeen hypähti Yrjö vuoteeltansa, nouti reppunsa
ja pani siihen nuo harvat kapineet, mitä hänellä oli. Kirjan vain hän
jätti pois.

Varhain aamulla, ensimäisten työmiesten tullessa työhön, näki junkkari
myös taiteilija Vilhelmin tulevan pihaan ja meni ovelle häntä vastaan.

Nälänhätä ei ollut juuri jättänyt jälkiä taiteilijan kasvoille, mutta
koko hänen olennossaan ilmeni kiivas mielenliikutus ja hän punehtui
ja kalpeni yhtä mittaa, kun hän nyt esipuheitta ja kiihkeän nopeasti
kertoi Yrjölle, mikä oli syynä tähän hänen aikaiseen tuloonsa.

Espanjalainen lähetti oli eilen — kohta delftiläisten airueitten
saavuttua — tuonut pormestari van der Werffille kirjeitä. Yksi näistä
oli junkkari Nikolas Matenesselta ja sisälsi vain tiedon, että
Henriikan sisar oli saapunut Belotti’n kanssa Leiderdorpiin ja oli nyt
vanhemman vapaaherra Matenessen arentitalossa. Hän oli kovin heikko
ja ikävöi sisartansa. Pormestari oli antanut tuon kirjeen neidille,
ja Henriika oli heti kiiruhtanut taiteilijan tykö, pyytääksensä että
tämä auttaisi häntä pääsemään pois kaupungista ja saattaisi hänet
espanjalaisten joukkojen luo. Tuo oli tuottanut Vilhelmille kovan
sisällisen taistelun. Ei mikään uhri ollut hänestä liian suuri,
jos hän saisi nähdä Annan, ja mikä oli onnistunut airueille, voi
onnistua hänellekin. Mutta oliko hänellä oikeutta auttaa pakoon
tuota panttivankia, jonka neuvosto oli aikonut pidättää kaupungissa,
pettää vahdit ja lähteä kaupungista, vaikka oli sotapalveluksessa? —
Sen jälkeen kuin Henriika oli pyytänyt Yrjöä tuomaan hänen sisarensa
Luganosta Hollantiin, oli junkkari saanut lähempiä tietoja siitä, millä
kannalla asiat olivat, ja hän tiesi myöskin mitä tunteita taiteilijan
sydämessä liikkui.

— Minun täytyy lähteä — ja minulla ei ole siihen oikeutta! huudahti
Vilhelmi. — Kuvailkaa mielessänne minun ja neidin mielentilaa!

— Pyytäkää lomaa huomiseen saakka, neuvoi Yrjö tarmokkaasti. — Kun
tulee pimeä, saatan minä teidän kanssanne Henriikan täältä pois. Hänen
täytyy vannoa palaavansa, jos kaupunki antautuu. Mitä minuun tulee,
niin ei mikään vala enää sido minua englantilaisiin joukkoihin. Jo
neljä viikkoa sitten annettiin meille lupa mennä alankomaalaiseen
sotapalvelukseen. En tarvitse muuta kuin lausua sanan kapteeni van der
Laenille, niin olen vapaa.

— Kiitos, kiitos; mutta neiti kielsi minua pyytämästä teiltä apua.

— Lapsellisuuksia vain; minä tulen mukaanne, ja kun olemme saavuttaneet
päämäärämme, toimittaudun minä jollakin tavoin geusien joukkoon.
Neuvosto ei sure meidän lähtöämme, sillä kun Henriika ja minä olemme
poissa, on Leidenissä kaksi ihmistä vähemmän kuluttamassa ruokaa.
Taivas on harmaa, toivottavasti tulee yöllä olemaan pimeä. Ratsumestari
van Duivenvoorde on vahdissa Hoogewoortin portilla. Hän tuntee meidät
molemmat ja laskee meidät menemään. Minä neuvottelen hänen kanssansa.
Onko tuo arentitalo keskellä kylää?

— Ei, aivan sen reunassa, Leideniin vievän tien varrella.

— No hyvä, — me tuumimme sitten vielä asiasta kello neljä Vaihettajan
ravintolassa.

— Mutta mitä neiti...

— Hänen ei tarvitse ennenkuin kaupungin ulkopuolella saada tietää ketä
hänellä on seurassansa.

Kun Yrjö määrähetkellä tuli ravintolaan, sai hän tietää, että
Nikolas oli lähettänyt toisenkin kirjeen. Junkkari oli itse antanut
sen etuvartijoille ja se sisälsi vain sanat: "Keskiyöhön saakka on
espanjalaisten tunnussana 'Lepanto'. Isäsi saa vielä tänään tietää,
että Anna on täällä."

Kun sitten oli päätetty saapua Hoogewoortin portille kello yhdeksän
illalla, läksi Yrjö kapteeni van der Laenin ja päällikön van der
Does'in luo ja sai edelliseltä pyytämänsä eron, Janus Dousalta kirjeen
tämän ystävälle, amiraali Boisot'ille. Kun hän kertoi sotamiehillensä
aikovansa lähteä kaupungista liittyäksensä geuseihin, sanoivat nämä
tahtovansa seurata häntä, elääksensä tai kuollaksensa hänen kanssansa.
Vaivoin sai hän heidät luopumaan tuosta tuumasta. Raatihuoneen
lähelle tultuaan hän alkoi kulkea hitaammin. Pormestari oli aina
tähän aikaan päivästä siellä. Lähtisikö hän kaupungista sanomatta
hänelle jäähyväisiä? Ei, ei! Mutta eihän hänellä enää ollut oikeutta
häpeää tuntematta katsoa häntä silmiin. Häntä pelotti tavata häntä,
ja hän tuntui hänestä niin kovin vieraalta. Niin kiiruhti siis
Yrjö raatihuoneen ohitse uhkamielisesti ajatellen: "Jos lähdenkin
jäähyväisiä heittämättä, niin en kumminkaan jää hänelle mistään
kiitollisuudenvelkaan, sillä hänen hyvyytensä maksan hirmuisilla
kärsimyksillä, ehkä hengelläni. Maria rakasti minua ennenkuin häntä,
ja nyt lähtiessäni sanon hänelle, mitä hän minulle on ja oli ja tulee
olemaan!"

Hämärissä Yrjö palasi huoneeseensa ja antoi rengille käskyn viedä
hänen reppunsa ratsumestari van Duivenvoordelle Hoogewoortin
portin vartiopaikalle. Sitten hän kätki kirjan költeriinsä ja meni
päärakennukseen lausumaan jäähyväiset Marialle.

Hitaasti hän nousi ylös portaita ja pysähtyi yläkerran eteiseen.

Hänen sydämensä sykki niin rajusti että hän tuskin voi hengittää. Ei
hän tiennyt mitä ovea hänen olisi kolkutettava, ja tuskallinen pelko
valtasi hänet. Hetken seisoi hän kuin hervotonna, rohkaisi sitten
mielensä, pudistelihe ja mumisi itsekseen: — Vai pelkuri minusta on
tullut. — Samassa hän aukaisi ruokasaliin vievän oven ja meni sisään.
Siellä hän näki Adrianin lukemassa palavan päreen valossa tyhjän pöydän
ääressä. Yrjö kysyi äitiä.

— Hän kai kehrää tuolla toisessa huoneessa, vastasi poika.

— Kutsu häntä, minulla on hänelle tärkeätä asiaa.

Adrian meni pois ja tuli sitten sanomaan, että junkkari odottaisi isän
työhuoneessa.

— Missä Barbara on? kysyi Yrjö.

— Liisan tykönä.

Saksalainen nyökäytti päätänsä, ja kulkiessaan edes takaisin huoneessa
hän ajatteli: "Tällä tavalla en voi erota hänestä, minun täytyy saada
purkaa se esille sydämestäni; yhden kerran, yhden ainoan kerran tahdon
vielä kuulla, että olen hänelle rakas, minä tahdon, tahdon... Olkoon
se kunnotonta, olkoon rikoksellista, minä sovitan sen. Sovitan sen
hengelläni!"

Junkkarin kulkiessa edes takaisin kokosi Adrian kirjansa ja sanoi:

— Voi sentään, junkkari, miltä te tänään näytätte! Oikein teitä voisi
pelätä. Äiti on jo tuolla sisällä. Tulukset kalahtelevat, kai hän
sytyttää kynttilää.

— Onko sinulla aikaa toimittaa eräs asia? kysyi Yrjö.

— On, olen jo lukenut läksyni.

— No, mene sitten Vilhelmi Kornelionpojan luo ja sano hänelle että
pysyn päätöksessäni; me kohtaamme toisemme kello yhdeksän, täsmälleen
kello yhdeksän.

— Vaihettajan ravintolassako? kysyi poika.

— Ei, ei, kyllä hän tietää missä. Kiiruhda, poika!

Adrian aikoi lähteä, mutta Yrjö viittasi hänet luoksensa ja kysyi
häneltä hiljaa:

— Jos uskon sinulle salaisuuden, niin voitko olla siitä puhumatta?

— Kyllä, en hiiskahdakaan siitä.

— Minä lähden tänään kaupungista enkä ehkä palaa enää.

— Tekö, junkkari? Ja jo tänään? kysyi poika.

— Niin, poikaseni. Tulepa luokseni ja anna minulle suutelo
jäähyväisiksi. Tämä sormus pitää sinun säilyttää muistona minulta.

Poikanen piti suutelon hyvänänsä, pani sormuksen sormeensa ja kysyi
kyynelsilmin:

— Ja aivanko puhutte täyttä totta? Niin, tuo nälkä... Toden totta,
tulisin mukaanne, ellei olisi Liisaa ja äitiä. Milloin te tulette
takaisin?

— Jospa sen tietäisin, poikani! Pidä minua muistossasi rakkaana,
kuuletkos, oikein rakkaana! No menehän nyt!

Adrian kiiruhti portaita alas, ja muutaman silmänräpäyksen jälkeen oli
junkkari Pietarin huoneessa Marian edessä. Akkunaluukut olivat suljetut
ja pöydällä paloi haarakkaassa kynttiläjalassa kaksi kynttilää.

— Kiitos, tuhannet kiitokset siitä että tulitte, sanoi· Yrjö. — Te
lausuitte minulle eilen tuomioni ja nyt...

— Minä tiedän mitä varten tulette luokseni, vastasi Maria lempeästi. —
Henriika sanoi minulle hyvästit, enkä saa pidättää häntä lähtemästä.
Hän ei tahtoisi teitä saattamaan itseänsä, mutta herra Vilhelmi uskoi
minulle tuumanne. Te tulette jäähyväisille.

— Niin, Maria, lausumaan iäiset jäähyväiset.

— Jos Jumala suo, tapaamme vielä toisemme. Tiedän mikä teidät nyt
karkottaa täältä. Te olette hyvä ja jalo, Yrjö, ja jos mikään voi
keventää eroa, niin sen tekee se tieto, että nyt voimme ajatella
toisiamme tuntematta katumusta tai vihaa. Te ette unohda meitä, — ja
tietäkää, että muistonne on pysyvä täällä kaikkien sydämessä, niin
suurten kuin pienten.

— Teidän myöskin, Maria?

— Minun myöskin.

— Säilyttäkää se! Vielä sittenkin kuin myrsky on puhaltanut tieltänne
tämän tomun, joka nyt vielä elää ja hengittää ja rakastaa ja tuntee
epätoivoa!

Mariaa värisytti, sillä Yrjön synkissä, hehkuvissa silmissä kuvastui
rajaton epätoivo, ja kauhun valtaamana hän huudahti:

— Mitä teillä on mielessä, Yrjö, Jumalan tähden, mitä teillä on
mielessä?

— Ei mitään pahaa, Maria, ei mitään pahaa, vastasi Yrjö koleasti. —
Eivät kaikki linnut voi laulaa samaan tapaan. Ken voi pitää verensä
haaleana ja vuosikymmenen toisensa jälkeen nauttia kunniallisesti ja
rauhallisesti tyyntä elämäniloa, se on onnellinen. Minun vereni on
tulisempaa, ja mihin kiihkeä sydämeni on takertunut juurillansa, sitä
se ei päästä irti ennenkuin itse lakkaa sykkimästä. Minä lähden enkä
palaja, mutta muisto teistä ja rakkauteni seuraavat minua taisteluun,
hautaan... Minä lähden, lähden...

— Ei, Yrjö, tuossa mielentilassa ette saa lähteä.

— No käskekää minua sitten jäämään! Sanokaa sitten että säälitte minua!
Mutta elkää kehottako kurjaa olentoa, jonka olette häikäissyt, avaamaan
silmänsä, katsomaan ja iloitsemaan ihanuudestanne! Ja nyt te vapisette
ja värisette, eikä teillä ole sanaakaan sanottavaa sille, joka teitä
rakastaa, joka... joka...

Kiihkeältä mielenliikutukselta ei nuorukainen enää voinut puhua, ja
huoaten painoi hän otsansa käteensä. Sitten hillitsi hän itseänsä ja
jatkoi hiljaa ja surullisesti:

— Minähän tahdoin sanoa teille viimeisen kerran, kuinka sydämeni laita
on. Suloisia sanoja mielisin lausua teille, mutta kärsimys ja tuskat
tekevät puheeni katkeraksi. Ottakaa tämä kirja. Olen siinä ilmaissut
tunteeni runokielellä, kun sydämeni pakotti minua lausumaan sellaista,
minkä ilmituomiseen kuiva puhekieli ei riitä. Lukekaa nämä lehdet,
Maria, ja jos ne herättävät kaikua sydämessänne, niin säilyttäkää ne!
Kuusama tuolla puutarhassanne tarvitsee tukeen voidakseen kasvaa ja
kukkia. Olkoot nämä runo raukat säleistönä, jonka ympärille muistonne
minusta kiertää köynnöksiänsä. Lukekaa, oi lukekaa, ja sanokaa minulle
sitten vielä kerran että olen teille rakas, — tai karkottakaa minut
luotanne.

— Antakaa se, sanoi Maria ja avasi kirjan sykkivin sydämin.

Yrjö peräytyi hieman, mutta hän hengitti nopeammin ja seurasi Marian
katsetta hänen lukiessansa.

Maria alkoi viimeisen edellisestä runosta. Se oli sepitetty eilen,
kohta Yrjön palattua kotiin. Hän luki:

    "Riemust' sydän sykkäilee,
    Valo akkunoista hohtaa;
    Kadull' joukot vilisee,
    Tungoksessa toisens' kohtaa.
    Kukin rientää eteenpäin,
    Viettäin juhlayötä näin.

    Kestäös sä suloinen
    Lieto loisto ainiaan! —
    Onnea on hetkinen,
    Riemu lemmen lyhyt vaan!"

Viimeisen runon oli Yrjö kirjoittanut edellisenä yönä. Hän valitteli
siinä kovaa kohtaloansa. Mutta kerran, kerran täytyisi Marian kuulla
häntä, ja silloin laulaisi hän hänelle laulun verrattoman. Vaieten oli
Maria lukenut ensi säkeet, mutta nyt alkoivat hänen huulensa liikkua ja
nopeasti luki hän hiljaisella äänellä, mutta kumminkin kuultavasti:

    "Se milloin jylhän mahtavana soi
    Ja milloin kuiskeena, min tuuli toi.
    Se kaikuu riemuellen pilven teillä
    Tai huokaa satakielen säveleillä.

    Ja laulu tää, ei vaieta se saa,
    Se koko ihmiskunnan tenhoaa!
    Se tunkee syvyyksihin, maankin alle,
    Ja sieltä kauas sinitaivahalle.

    Jos missä lauluseni helkkyilee,
    Sit' luomakunta kaihoin kuuntelee
    Tai yhtyy siihen tuhannella suulla,
    Ja silloin täytyy, kulta,
    Sunkin kuulla!

    Kun kerran uinun alla turpehen,
    Kajahtaa vielä lauluin lumoten,
    Paikasta paikkaan, ääriin maailmoiden,
    Yhäti aina sorjemmasti soiden!"

Maria luki ja hänen sydämensä alkoi sykkiä yhä kiivaammin, hän hengitti
nopeammin, ja kun hän lähestyi loppua, syöksähtivät kyynelet hänen
silmistänsä ja hän kohotti kirjaa molemmin käsin, heittääksensä sen
pois ja kietoaksensa kätensä nuorukaisen kaulaan.

Yrjö oli seisonut hänen edessään ihastuksissaan ja mieli autuaallisena.
Vavisten intohimosta hillitsi hän itseänsä kunnes Maria vaikeni, kunnes
hän kohotti katseensa kirjasta ja yritti heittää sen luotansa. Mutta
silloin, silloin hänen vastustusvoimansa oli lopussa ja hurmaantuneena
hän huudahti:

— Maria, oma armaani!

"_Hänenkö_ armaansa?" kajahteli Marian mielessä kysyvästi,
varoittavasti, ja hänestä oli kuin jääkylmä koura olisi tarttunut hänen
sydämeensä. Huumaus haihtui, ja kun hän näki Yrjön edessänsä avosylin
ja silmät hehkuvina, värisytti häntä, ja voimakas inho häntä ja omaa
heikkouttaan kohtaan valtasi hänet. Sen sijaan että olisi syösten
hänen povellensa heittänyt kirjan luotansa, repäisi hän sen kahtia ja
sanoi ylpeästi: — Tässä ovat runonne, junkkari von Dornburg, ottakaa
ne. — Sitten hän jatkoi, vaivoin pysytellen arvokkaana, lempeämmin ja
vienommin: — Minä muistelen teitä kyllä ilman tätä kirjaakin. Me olemme
molemmat uneksineet, herätkäämme nyt todellisuuteen! Jääkää hyvästi!
Minä rukoilen Jumalaa suojelemaan teitä. Antakaa minulle kätenne, Yrjö,
ja kun palaatte, olette ystävänä tervetullut taloomme.

Sitten kääntyi Maria pois junkkarista ja nyökäytti vain vaieten
päätänsä kun tämä huusi hänen jälkeensä:

— Mennyttäkö! Kaikki mennyttä!?



Yhdesneljättä luku.


Kuin huumautuneena laskeusi Yrjö portaita alas. Hänellä oli kädessään
palat tuosta kirjasta, johon hän ystävänsä häiden jälkeen oli
sepittänyt koko sarjan Marialle omistettuja runoja.

Eteiseen tunki valkeanvaloa keittiöstä. Yrjö meni sinne, astui suoraan
lieden luo, ja ennenkuin edes oli vastannut Barbaran ystävälliseen
tervehdykseen heitti hän tuleen nuo lehdet, jotka kertoelivat hänen
puhtaasta ja suloisesta nuoruudenunelmastaan.

— No, no, junkkari! huudahti leski. — Ei kaikille ruuille sovi kova
tuli. Mitäs te nyt oikeastaan poltatte?

— Mielettömiä sepustuksia, vastasi junkkari. — Elkää pelätkö.
Enintäinkin voisivat ne sulaa kyyneliksi ja sammuttaa tulen. Kohta
ne ovat tuhkana. Nyt lentelevät jo kipinät säännöllisissä jonoissa
mustien, hiiltyneiden paperien välitse. Kuinka somalta tuo näyttää! Ne
tulevat ja entävät pois ja katoavat — kuin ruumissaatto tulisoihtuineen
pilkkosen pimeään yöhön. Hyvästi, lapsi raukat, — hyvästi, rakkaat
runoni! Katsokaapa tänne, muori! Nyt ne kipertyvät kokoon kiihkeästi
kiemuroiden, ikäänkuin niille tuottaisi tuskaa että niiden täytyy palaa.

— Mitä puheita nuo nyt ovat! keskeytti häntä Barbara, työntäen
hiiltyvän kirjan pihdeillä valkeaan. Sitten hän jatkoi varoittavasti,
osottaen otsaansa: — Usein oikein pelottaa kuullessa teidän tuumianne.
Tuollaiset puheet, jotka ovat kuin psalmeista ikään, eivät ole
arkipäivien eivätkä meidän keittiömme varalta. Jos olisitte minun
poikani, niin kyllä minä teille opettaisin! Ei kiihko kunniaksi! Hiljaa
ajain kylään pääsee.

— Hyvä neuvo matkaevääksi, vastasi Yrjö, ojentaen leskelle kätensä.
— Jääkää hyvästi, muori kulta! En voi täällä kauemmin kestää. Puolen
tunnin kuluttua olen kääntänyt selkäni tälle kunnon kaupungille.

— Mitä te nyt loruatte... Vai neitikö teidät vie muassansa? Aatelismies
ja aatelisneito. Sehän sopisi... Mutta erehtynen kai kumminkin, ettehän
te ole olleet sellaisissa väleissä. Hän on hyväsydäminen, mutta soisin
teille mieluummin jonkun toisen, kuin tuon paavilaisen tuulenhatun.

— Onko Henriika siis kertonut teille...

— Hän läksi juuri täältä. Hyvä Jumala, hänhän menee omaistensa tykö, ja
meillä... Työläs on tyhjää jakaa! Hänelle sanoin kernaasti hyvästit,
mutta teitä, Yrjö, teitä...

— Minä autan hänet kaupungista, ja sitten — nyt te ette varmaankaan
nuhtele minua — sitten liittäydyn geuseihin.

— No, se on toista! Siihen joukkoon te ollette omanne! Reipas mieli
vain, junkkari, ja rohkeutta! Antakaa minulle kätenne, ja jos näette
poikaani — hän komentaa omaa laivaa... Kas, mikä nyt tulee mieleeni!
Hetken voitte kyllä vielä odottaa. Kerttu, tule tänne! Tuolla vinnillä
on kirjavassa arkussa villasukat, jotka olen kutonut hänelle. Nouda
ne nopeasti! Ne ovat kyllä tarpeen liikkuessa vesillä kosteassa
syysilmassa. Otattehan ne mukaanne?

— Varsin kernaasti, ja kiitos kaikesta hyvyydestänne! Olette kohdellut
minua äidin tavoin.

Yrjö tarttui lesken käteen, eivätkä he kumpikaan salanneet, kuinka
rakkaiksi olivat käyneet toisillensa ja kuinka vaikeata oli erota.
Kerttu oli antanut sukat Barbaralle käteen, ja lausuessaan jäähyväiset
junkkarille kostutti tämä niitä aika lailla kyynelillänsä. Huomatessaan
niiden nyt kastuneen jo ennen sateeseen joutumistaan, huiskutteli hän
niitä ilmassa ja antoi ne sitten junkkarille.

Yö oli pimeä, mutta tyyni ja painostavan lämmin. Hoogevoortin portilla
otti matkaajat vastaan herra van Duivenvoorde. Vanha vahtimestari kulki
heidän edellään lyhty kädessä ja avasi portin. Ratsumestari syleili
rakasta, uljasta toveriansa Dornburgia, hiljaa kajahtelivat heidän
jäähyväissanansa ja onnentoivotuksensa linnanmuureista, ja pian nuo
kolme vaeltajaa olivat kaupungin ulkopuolella.

Hetken kulkivat he ääneti pimeässä. Vilhelmi tunsi tien ja kulki neidin
edellä, junkkari asteli aivan hänen jälkeensä.

Oli hiljaista kaikkialla, ei kuulunut muuta kuin tuon tuostakin joku
komentosana valleilta, tornikellon lyönti tai koiranhaukuntaa.

Henriika oli tuntenut Yrjön lyhdyn valossa, ja kun Vilhelmi, aikoen
johtaa seuralaisensa ojan ylitse, pysähtyi tutkimaan oliko siinä vettä,
sanoi neiti hiljaa:

— En tiennyt saavani teitä seuralaiseksi, junkkari.

— Tiedän sen, mutta tahdoin kuten tekin lähteä kaupungista.

— Ja tahdoitte käyttää hyväksenne tunnussanaa. Tulkaa siis vain
seurassamme.

— Seuraan teitä siksi kuin tiedän teidän olevan turvassa, neiti.

— Teidän ja vaaran välillä, jota pakenette, ovat nyt Leidenin muurit.

— En ymmärrä teitä.

— Sen parempi.

Vilhelmi käännähti ja pyysi hiljaisella äänellä seuralaisiansa
vaikenemaan. Äänetönnä kulkivat he nyt edelleen, kunnes juuri leirin
edustalla tulivat maantielle, jota tähän saakka olivat karttaneet.

Espanjalainen vahti pysähdytti heidät huudahtamalla jotakin.

— Lepanto! huusivat he vastaan.

He kulkivat leiripaikan poikki kenenkään heitä estelemättä.
Nelivaljaiset ajopelit, jotka muodosti pienen pienten etupyöräin
ja mahdottoman suurten takapyöräin välillä riippuva laatikko,
kulkivat hitaasti heidän ohitsensa. Magdaleena Moons, arvossapidetyn
hollantilaisen virkamiehen tytär, palasi niissä Haagiin, oltuansa
tervehtimässä ihailijaansa, sotapäällikkö Valdezia, josta sittemmin
tuli hänen puolisonsa. Ei kukaan tarkannut Henriikaa, sillä leirissä
oli ylen paljon naisväkeä. Siellä täällä istuskeli telttojen edustalla
huonosti puettuja vaimoja, jotka paikkailivat sotamiesten vaatteita.
Erään upseereille kuuluvan teltan luona istui viiniä ryypiskellen
koreapukuisia naikkosia, jotka olivat arpakuutisilla sotaherrojen
kanssa. Päällikön teltan takaa loisti kirkas valo. Sinne oli
pystytetty katos, jossa oli joukko rippituoleja ja alttari. Alttarilla
paloi vahakynttilöitä, ja sen yläpuolella riippui hopeinen lamppu.
Rippituoleja kohden tulvi tumma, loppumaton jono; sen muodostivat
kastilialaiset soturit, joiden joukosta voi erottaa yksityisiä, kun
valo lankesi kypäreille ja pantsareille.

Ryypiskelevien saksalaisten sotamiesten äänekäs laulu, hevosten
hirnunta ja kavioiden kapse sekä upseerien ja heidän henttujensa
nauru esti papin hiljaisen laulun ja ripitettävien ja rukoilevien
muminan kuulumasta, mutta messukellon heleä kilinä kajahteli aina tuon
tuostakin melun keskeltä. Kylän edustalla oli tunnussana matkaajille
taaskin hyödyksi, ja esteittä he saapuivat ensi talon luo.

— Nyt olemme perillä, sanoi Vilhelmi syvään hengähtäen. — Käyttäkää
hyväksenne yön pimeyttä, junkkari, ja kulkekaa eteenpäin kunnes olette
päässyt espanjalaisten joukkojen ohitse.

— Ei, ystäväni, vielähän te olette täällä. En tahdo jättää teitä yksin
vaaraan. Palaan kanssanne Leideniin ja koetan sitten päästä Delftiin.
Nyt jään tänne vartijaksi varoittaakseni teitä, jos tarvitaan.

— Erotkaamme nyt, Yrjö; voi kulua tuntimääriä ennenkuin palaan.

— Minulla on kyllä aikaa odottaa, on yllin kyllin! Odotan täällä.
Tuolla avattiin ovi.

Junkkari tarttui miekkaansa, mutta pian hän päästi sen kädestänsä,
sillä tulija oli Belotti, joka saavuttuaan pihalle tervehti neitiä.

Henriika seurasi häntä sisään ja alkoi hiljaa puhella hänen kanssansa,
mutta Yrjö huusi neidille:

— Neiti van Hoogstraten, "Jumalan haltuun" toki suvainnette lausua
minulle jäähyväisiksi!

— Jääkää hyvästi, herra von Dornburg! vastasi Henriika kylmästi, tullen
hieman lähemmäksi.

Yrjö tuli hänen luoksensa ja ojensi hänelle kätensä. Henriika epäröi
hetken, mutta tarttui siihen sitten ja kysyi samalla niin hiljaa, että
junkkari yksin sen kuuli:

— Rakastatteko te Mariaa?

— Pitääkö minun ripittäytyä?

— Elkää kieltäytykö täyttämästä viimeistä pyyntöäni kuten ensimäistä.
Jos voitte olla ylevämielinen, niin vastatkaa arastelematta, en ilmaise
sitä kellekään: Rakastatteko rouva van der Werffiä?

— Rakastan, neiti.

Henriika hengähti syvään ja kysyi sitten:

— Ja nyt te lähdette maailmaa kiertelemään unohtaaksenne hänet?

— En, neiti.

No, sanokaa sitten, miksi pakenitte Leidenistä?

— Hakeakseni surmaa sellaista, joka on soturin arvon mukainen, vastasi
junkkari.

Silloin tuli Henriika aivan lähelle häntä ja huudahti niin
pilkallisesti että Yrjön sydäntä vihloi:

— Siis teidät myöskin! Kaikki se saavuttaa: ritarit, tyttöset, vaimot
ja lesket; ei armahda ketään, ei väsy kiduttamaan! Jääkää hyvästi,
Yrjö! Voimme nauraa toisillemme tai surkutella toisiamme, kuinka vain
haluttaa. Seitsemän säilän lävistämä sydän — mikä oiva vertauskuva!
Olkoon värinämme purppuranpuna vihreän ja sinisen asemesta! Antakaa
minulle vielä kerran kätenne. Jumalan haltuun!

Henriika viittasi taiteilijalle ja he menivät yhdessä Belotti'n jälkeen
ylös kapeita, jyrkkiä portaita. Vilhelmi jäi pieneen huoneeseen, jonka
viereisessä kammiossa he näkivät kauniin kolmivuotiaan pojan vanhan
italialaisen naisen kanssa. Kolmannessa suojassa, joka samoin kuin
arentitalon muutkin huoneet oli niin matala, että kookas mies tuskin
voi seisoa suorana, makasi Henriikan sisar leveässä sängyssä, jolle
neljän patsaan kannattama varjostin muodosti jonkinmoisen katoksen.
Päreet valaisivat himmeästi tuota pitkänkaitaista huonetta. Epäselvästi
vain voi niiden leveän liekin punakeltaisessa valossa nähdä vuoteella
lepäävän kasvot.

Pikaisesti tervehti Henriika ensi huoneessa naista ja lasta. Hän riensi
edelleen tulisella kiiruulla, syöksähti vuoteen ääreen, heittäytyi
polvillensa, kietoi kätensä intohimoisesti sisarensa kaulaan ja suuteli
kiihkeästi hänen poskiansa.

Samalla hän huudahteli vain "Anna", ja sisar ei saanut sanotuksi
muuta kuin "Henriika". Näin kului hetkinen. Sitten hypähti tyttönen
seisoalleen, otti palavan päreen ja valaisi tuon jälleen löytämänsä
siskon kasvoja. Kuinka kalpeat ja riutuneet ne olivat! Mutta
kauniit olivat ne vieläkin — samat kuin muinoin! Omituinen ilon ja
surunsekainen tunne valtasi Henriikan mielen. Kaikki, mitä siinä oli
kylmää ja kovaa, lämpeni ja suli, ja kyynelet tuottivat hänelle kauan
kaihottua lohtua.

Vähitellen tyyntyi tunteiden kuohu, hellien huudahdusten ja
katkonaisten lauseiden sijaan seurasi nyt kysymyksiä ja vastauksia.
Kun Anna sai tietää että taiteilija oli seurannut hänen sisartansa,
tahtoi hän nähdä häntä ja Vilhelmin tullessa hänen luoksensa ojensi hän
hänelle molemmat kätensä huudahtaen:

— Ystäväni, missä tilassa tapaattekaan minut! Katsos, Henriika, tässä
on paras ihminen, ainoa epäitsekäs ystävä, jonka eläissäni olen
tavannut.

Syvä liikutus oli vallannut jokaisen mielen. Belotti ja vanha
italialainen nainen vastasivat usein potilaan puolesta, ja vähitellen
Henriikan ja Vilhelmin mieleen muodostui kuva elämästä, jonka
ansaitsematon kova kohtalo oli turmellut. Tuska, suru ja kalvava
epäluulo oli alusta aikain tehnyt Annan elämän kurjaksi, hänen
jouduttuaan tuon tunnottoman seikkailijan ja pelaajan puolisoksi,
jonka oli onnistunut tenhota hänen nuori, kokematon sydämensä.
Lyhykäistä tunteiden huumausta seurasi rajaton pettymys. Jonkun aikaa
Annan poikasen synnyttyä kohtasi häntä katkera solvaus: don Luis
uskalsi vaatia häntä kanssansa asumaan erään hunningolle joutuneen
markiisittaren luo, jonka huonomaineisissa pelihuoneissa hän itse
jo kuukausimääriä oli viettänyt kaiket illat ja yöt. Närkästyneenä
kieltäytyi Anna täyttämästä tuota vaatimusta, mutta kylmästi ja
uhkaavasti vaati don Luis häntä noudattamaan hänen tahtoansa. Silloin
Annan Hoogstrateneilta peritty kuuma veri kuohahti, ja nopeasti pakeni
hän jäähyväisittä lapsinensa Luganoon. Sinne hän jätti poikansa
äitinsä entisen kamarineitsyen tykö, mutta itse hän läksi Roomaan
— ei seikkailemaan, vaan pyrkimään määrättyä, arvokasta päämaalia
kohden. Palestiinan ja Naninin uudessa musiikkikoulussa hän tahtoi
vielä kehittää taipumuksiansa, voidaksensa taiteensa avulla elättää
lapsensa riippumatta miehestänsä ja omaisistansa, jotka eivät hänestä
välittäneet. Tämä oli uskaliasta, mutta hän tavotteli aivan varmaa
päämäärää, sillä eräs ylhäinen pappismies ja musiikinharrastaja, jolle
häntä Brysselistä käsin oli suositeltu ja joka tunsi hänen äänensä,
oli luvannut toimittaa hänet, sittenkuin hän palaisi Roomasta,
laulunopettajattareksi Milanoon erääseen luostariin, jossa kasvatettiin
nuoria aatelisneitosia. Luostari oli Annan suosijan valvonnan alaisena,
ja Roomaan lähtiessään oli Anna saanut tuolta arvokkaalta mieheltä
suosituskirjeitä hänen ystävillensä.

Hänen äkkipikaisen lähtönsä Roomasta oli aiheuttanut tieto, että
don Luis oli löytänyt ja ryöstänyt poikansa. Hänen täytyi pelastaa
lapsensa, ja kun hän ei enää tavannut miestänsä Milanossa, matkusti hän
hänen jälkeensä, kunnes vihdoin saavutti hänet Neaappelissa. Siellä
d'Avila luovutti hänelle pojan, hänen suostuttuaan miehensä hyväksi
luopumaan eläkkeestä, jonka täti hänelle maksoi. Mielenliikutukset ja
tuo pitkä ja vaivaloinen matka olivat liiaksi rasittaneet häntä, ja
sairaana ja murtunein voimin saapui hän Milanoon.

Hänen suosijansa oli pitänyt huolla siitä, että laulunopettajattaren
paikka pidettiin avoinna hänen varaltansa, mutta kauan ei hän voinut
hoitaa tuota tointa, jonka luostarin johtajatar ystävällisesti oli
hänelle tarjonnut, sillä hän kävi yhä heikommaksi ja tuskallinen yskä
turmeli hänen äänensä. Nyt palasi hän Luganoon ja asui siellä noiden
köyhien, rehellisten ystäviensä luona, koettaen korvata tuottamansa
menot myymällä korujansa; mutta pian tuli sellainenkin aika, jolloin
tuon anteliaan taiteilijattaren täytyi tyytyä turvautumaan palvelijan
armeliaisuuteen. Varsinaista puutetta oli hän kumminkin kärsinyt
vasta sen jälkeen kuin hänen hoitajattarensa mies kuoli, puoli vuotta
sitten. Silloin syntyi murhe jokapäiväisestä leivästä, ja nyt kukisti
äidinrakkaus Annan ylpeyden. Katuvaisena, onnettomuuden murtamana hän
kirjoitti isällensä, mutta ei saanut vastausta. Nyt tuo kituva äiti,
joka lapsinensa kärsi kurjuutta, ryhtyi kaikkein vaikeimpaan tehtävään,
— hän rukoili miestänsä, jota voi ajatella vain inholla ja halveksien,
ettei tämä jättäisi poikaansa elämään kerjäläislapsen tavoin. Kirjeen,
joka sisälsi tuon hätähuudon, oli don Luis saanut Hollannissa vähän
ennen kuolemaansa. Häneltä ei hänen vaimonsa saanut apua. Mutta Belotti
saapui, ja nyt oli Anna jälleen kotimaassaan, hänen vuoteensa ääressä
oli ystävä ja sisar, ja Henriika rohkaisi häntä toivomaan anteeksiantoa
isältä.

Keskiyö oli ohi, ja yhä vielä odotteli Yrjö ystäväänsä. Leirissä
alkoi melu ja touhu hiljetä, ja kituen paloi enää himmeäliekkinen
lamppu, joka oli valaisemassa arentitalon alakerrassa olevaa suurta
ulkoeteistä. Tuossa suojuksessa säilytettiin maanviljelyskaluja ja
valjaita, ja seinän viereen oli kasattu vilja- ja vihannesvarastoja,
mutta Yrjöä ei haluttanut luoda silmäystäkään tuohon kirjavaan
ympäristöön. Ei ollut lähellä, ei kaukana mitään, mistä hän olisi
välittänyt. Hän oli masentunut, tunsi olevansa rikoksellinen, väsynyt
elämään. Hän oli kadottanut kunnioituksen omaa itseänsä kohtaan, oli
hukannut rakkauden ja onnen, hänellä ei ollut odotettavissa muuta
kuin yksitoikkoinen, sisällyksetön tulevaisuus, mielen karvautta ja
sieluntuskia. Ei hän toivonut mitään muuta kuin pikaista loppua.
Tuon tuostakin hän myös muisteli rauhaisaa kotiansa, mutta tämä
kuva haihtui pian, ja hänen mieleensä kuvastui jälleen pormestarin
arvokas olento, häntä kiukustutti hänen oma kurja heikkoutensa ja
nöyryytys, jonka oli saanut kokea. Kiivas viha itseänsä kohtaan valtasi
hänet, ja intohimoisen kärsimättömästi halaji hän päästä kuulemaan
miekankalsketta ja tykinjyrinää, päästä taistelemaan rinta vasten
rintaa.

Aika kului, eikä hän sitä huomannut, mutta pian rupesi häntä vaivaamaan
kalvava nälkä. Seinän vieressä oli nauriskoko ja hän alkoi syödä siitä,
söi nauriin toisensa jälkeen, kunnes nyt pitkästä ajasta jälleen voi
nauttia kylläisyyden tunteesta. Sitten istuutui hän leivinkaukalolle ja
rupesi miettimään, kuinka pääsisi geusien tykö. Tienoot olivat hänelle
oudot, mutta voi sitä, ken asettuisi hänen tiellensä! Hänellä oli
voimakas käsivarsi ja oiva miekka, ja joka taholla oli espanjalaisia,
jotka saisivat niitä tuta. Hän alkoi käydä kärsimättömäksi, ja
tyytyväisenä odotti hän vaihtelua kuullessaan läheneviä askeleita ja
nähdessään mieshenkilön tulevan sisään, Käsivarret ristissä rinnalla
ja miekka niiden välissä hän oli asettunut seinää vasten, ja "seis!"
kajahti tulokkaalle vastaan.

Tämä sivalsi heti miekan tupesta, ja kun Yrjö komentavaan tapaan
kysyi, mitä hänellä siellä oli tekemistä, vastasi hän ylpeästi ja
tarmokkaasti, vaikkakin ääni sointui lapselliselta:

— Samaa minä kysyn teiltä. Tämä on isäni talo.

— Vai niin! vastasi hymyillen saksalainen, joka lampun himmeässä
valossa tunsi puhujan. — Pistäkää rauhallisesti miekkanne huotraan.
Jos olette nuori Matenesse van Wibisma, niin ei teidän tarvitse pelätä
mitään pahaa minun puoleltani.

— Se minä olen. Mutta mitäs te yönaikana teette miekkoinenne meidän
talossamme?

— Minä huvikseni lämmitän seinää, tai — jos tahdotte tietää totuuden —
olen vahdissa.

— Meidän talossamme?

— Niin, hyvä herra junkkari. Tuolla ylhäällä on sukulaistenne tykönä
eräs henkilö, joka ei iloitsisi saadessaan espanjalaisia seurakseen.
Menkää vain rauhallisesti sinne. Olen kuullut ratsumestari van
Duivenvoordelta, kuinka oiva nuorukainen te olette.

— Warmondin herraltako? kysyi Nikolas kiihkeästi. — Sanokaa, miksi
olette täällä ja ken te olette?

— Olen vapautenne puoltajia, saksalainen, Yrjö von Dornburg.

— Oi, tehkää hyvin ja odottakaa täällä. Palaan heti. Tiedättekö, onko
neiti van Hoogstraten...

— Hän on tuolla ylhäällä, sanoi Yrjö, viitaten portaita ylös.

Muutamin harppauksin kiiruhti Nikolas portaiden yläpäähän, kutsutti
Henriikan ja kertoi nopeasti, että tämän isä oli metsästysretkellä
pudonnut pahasti hevosen selästä ja makasi alhaalla sairaana. Ensin oli
hän vihastunut, kun Nikolas oli puhunut hänelle Annasta, mutta hetken
kuluttua hän oli tahtonut kuulla hänestä lähemmin, olipa yrittänyt
nousta vuoteeltaankin, seurataksensa Nikolasta. Hänen oli kyllä
onnistunut nousta, mutta sitten hän oli vaipunut vuoteensa viereen. —
Nikolas pyysi että Henriika seuraavana aamuna sanoisi hänen isällensä,
että tämän poika anoi häneltä anteeksiantoa: hän oli päättänyt toimia
sen mukaan kuin katsoi velvollisuutensa vaativan.

Hän kierteli Henriikan kysymyksiä ja tiedusteli vain nopeasti Annan
vointia sekä kysyi sitten leideniläistä, josta Yrjö oli puhunut.

Kuultuaan tämän olevan taiteilija Vilhelmin, pyysi hän Henriikaa
kehottamaan häntä lähtemään pian ja ilmoittamaan että Nikolas halusi
seurata häntä, jos se kävisi päinsä. Sitten hän lausui nopeasti
jäähyväiset ja kiiruhti portaita alas.

Vilhelmi läksi hetken kuluttua hänkin. Henriika saattoi häntä
portaille, nähdäkseen vielä kerran Yrjöä, mutta kuullessaan hänen
äänensä hän kääntyi ylpeällä liikkeellä takaisin ja palasi sisarensa
tykö.

Ulkoeteisessä keskusteli Nikolas innokkaasti junkkari von Dornburgin
kanssa.

— Ei, ei, poikaseni, sanoi saksalainen sydämellisesti, — te ette voi
seurata minua.

— Olen jo täyttänyt seitsemäntoista vuotta.

— Ei siksi, ei siksi. Uljaaksihan osottauduitte äskenkin minua
kohdatessanne, ja teissä on miehen tarmoa, mutta teille elämä vielä
kasvattaa kukkasia, — jos Jumala suo, varsin ihaniakin, — te tartutte
miekkaan voittaaksenne maallenne ja itsellenne vapautta ja onnea, —
mutta minä, minä... Antakaa minulle kätenne ja luvatkaa...

— Kätenikö? Tässä sen saatte. Mutta mitään lupausta en voi antaa.
Lähden geusien tykö, jos en teidän seurassanne, niin yksin.

Mielihyvällä katsoi Yrjö tuota uljasta poikaa kasvoihin ja kysyi
lempeästi:

— Elääkö teidän äitinne?

— Ei, herra.

— No, tulkaa sitten. Ehkäpä tuolla geusien joukossa kumpikin löydämme
mitä haemme.

Nikolas tarttui Yrjön hänelle ojentamaan käteen, mutta Vilhelmi
lähestyi häntä sanoen:

— Sitä teiltä odotinkin nähdessäni teidät Pietarinkirkon luona ja
Quatgelatin majatalossa.

— Te avasitte silmäni, huudahti Nikolas. — Tulkaa nyt. Menkäämme aivan
leirin keskitse, minut kaikki tuntevat.

Maantielle tultua asteli poikanen aivan Yrjön vieressä. Kun Yrjö
huomautti häntä siitä, että hänen isänsä suuresti paheksuisi hänen
menettelyänsä, vastasi hän:

— Sen tiedän, ja olen siitä pahoillani, kovin pahoillani... Mutta
en voi toimia toisin. Petturin nimi ei saa jäädä tahraamaan sukumme
kunniaa.

— Teidän serkkunne Matenesse, Rivièren herra, on myöskin vapaudenasiain
puoltajia.

— Mutta isäni käsittää asiat toisin. Hän rohkenee odottaa hyvää
espanjalaisilta! Espanjalaisilta! Olen näinä kuukausina oppinut heidät
tuntemaan! Erään uljaan leideniläisen pojan, Ulrikki Löwingin, — ehkä
hänet tunsittekin — he saivat vangiksi kunniallisessa taistelussa,
ja sitten — minua vieläkin pöyristää sitä muistellessa — sitten he
ripustivat hänet pää alaspäin ja kiduttivat hänet kuoliaaksi. Olin
saapuvilla ja kuulin joka sanan, jonka he puhuivat. Samalla tavalla oli
tehtävä loppu koko Hollannista — maasta ja kansasta —, siihen heidän
mielensä näkyi palavan. Ja samanlaisia puheita saa kuulla joka päivä!
Ei mikään häväistys ole heidän mielestänsä kyllin julkea meille, ja
samaa mieltä kuin sotilaat on kuningaskin. Olkoon se, ketä haluttaa,
sellaisen herran orjana, joka meitä kiduttaa ja halveksii! — Pyhä
uskontoni on ikuinen, eikä sitä voida hävittää. Tosin monet geuseistä
sitä vihaavat, mutta en pane sitä pahakseni, kun he vain auttavat
murtamaan espanjalaiset kahleet!

Näin keskustellen he kulkivat läpi kastilialaisten leirin, jossa kaikki
jo nukkuivat. Sitten he saapuivat saksalaisten joukkojen teltoille,
joiden edustalla vielä monin paikoin jatkettiin juominkeja. Leiripaikan
päässä järjesteli muudan muonakauppias vaimoillensa ylijäänyttä
varastoansa.

Vilhelmi asteli äänetönnä toisien jälkeen, sillä hänen mielensä
oli kuohuksissa ja tuska ja riemu vaihtelivat siinä. Hän oli
kuin hurmaantunut pelkistä ylevistä tunteista, — mutta tultuaan
kaupustelijan kojun luo hän äkkiä hiljensi kulkuansa ja viittasi
leipiin, joita ladottiin arkkuun.

Tuhoava, ylen tuhoava ja mahtava oli nälän valta tuolla lähellä
olevassa kaupungissa, eikä siis ollut ihme, että Vilhelmi lähestyi
kaupitsijoita ja osti säihkyvin silmin heiltä viimeisen liikkiön ja
niin monta leipää kuin heillä vielä oli jäljellä.

Nikolas nauroi nähdessään leivät, joita Vilhelmi kuljetti muassaan,
mutta Yrjö sanoi:

— Ette vielä ole oppinut tuntemaan nälänhätää, junkkari. Nuo leivät
ovat lääkettä nälkää kärsiville.

Hoogewoortin portilla käski Yrjö herättää Warmondin junkkarin, ja
Nikolas esitettiin nyt tälle tulevana geusinä. Ratsumestari toivotti
poikaselle onnea ja tarjosi hänelle rahaa, jolla hän voisi hankkia
Delftissä mitä tarvitsi ja tulla toimeen ensi viikot, mutta Nikolas ei
ottanut vastaan rikkaan säätyveljensä tarjousta, sillä hänen vyöstänsä
riippui kukkaro täynnä kultarahoja. Eräs haagilainen jalokivikauppias
oli eilen antanut ne hänelle vanhan neiti van Hoogstratenin
smaragdisormuksesta.

Nikolas näytti ratsumestarille aarrettansa ja huudahti sitten:

— Eteenpäin, junkkari von Dornburg. Tiedän mistä heidät löydämme. Ja
te, herra ratsumestari van Duivenvoorde, tehän kerrotte pormestarille
ja Janus Dousalle mitä minusta on tullut!



Kahdesneljättä luku.


Henriikan paosta oli kulunut viikko, ja tällä ajalla oli nälänhätää
yhä vain jatkunut. Maria oli kuullut taiteilijalta, että Yrjö yhdessä
nuoren Matenessen kanssa oli matkalla geusien tykö. Niin olivat siis
asiat oikealla tolalla. Tuon hyökyilevän puron täytyi yhtyä rajuun,
kohisevaan, valtavaan virtaan. Maria toivoi Yrjölle onnea ja elämää
ja iloa, — mutta ihmeellistä — siitä päivästä saakka, jolloin hän oli
repinyt hänen runonsa, oli muisto junkkarista hänen mielessään ollut
yhtä himmeä kuin ennen espanjalaisten tuloa. Olipa tuo nuori vaimo
Yrjön lähdettyä tuntenut harvinaista ilomielisyyttäkin huolimatta
suruista ja kärsimyksistä; hän oli saanut voiton omasta itsestänsä, oli
ollut ankara itseänsä kohtaan, ja jalon timantin hohde ilmenee täydessä
kirkkaudessaan vasta sitten kuin se on kestänyt hiomisen tuskat.
Iloisin ja kiitollisin mielin tunsi Maria olevansa oikeutettu katsomaan
arastelematta Pietaria silmiin, suomaan hänelle rakkautta ja vaatimaan
sitä häneltä. Huoliensa rasittamana Pietari näytti tuskin huomaavankaan
vaimoansa ja hänen toimiansa, mutta Maria tunsi kumminkin voivansa
monesti sekä sanoin että töin keventää hänen taakkaansa. Ravinnon
puute ei sanottavasti rasittanut Mariaa. Barbaralle siitä sitä vastoin
koitui paljon kärsimystä, ja veltommaksi oli hänen voimakas ruumiinsa
käynyt; usein hän oli joutua epätoivoon kaiken tuon kurjuuden takia —
nähdessään kylmän lieden ja tyhjät keittoastiat —, eikä hän edes enää
välittänyt poimuttaa suurta päähinettänsä ja kaularöyhelöänsä. Nyt oli
Marian vuoro rohkaista häntä, ja tuon tuostakin hän muistutti leskeä
hänen pojastansa, geusikapteenista, joka varmaankin pian saapuisi
Leideniin apujoukkoja mukanaan.

Kuudentena päivänä syyskuuta palasi Maria kotiin aamukävelyltä.
Syyssumu pimensi ilman ja merituuli toi katuja pitkin entäessään
mukanaan hienoa sateenvihmaa. Vettä tippuvat puut olivat jo kauan
sitten menettäneet lehtensä, mutta niitä eivät olleet vieneet
syystuulet, vaan lapset ja aikuiset, jotka olivat kuljettaneet
keittiöihin tuota madonruokaa, ikäänkuin hyviäkin vihanneksia.

Schagenpolulle tultuaan näki Maria Adrianin ja saavutti hänet pian.
Poika kulki veltosti eteenpäin, laskien itseksensä ääneen. Maria
mainitsi hänen nimensä ja kysyi, miksi hän ei ollut koulussa ja mitä
hän oikeastaan tuumiskeli.

— Minä lasken, vastasi poika. — Nyt niitä on yhdeksän.

— Yhdeksän?

— Yhdeksän ruumista olen nyt nähnyt kulkiessani. Rehtori lähetti meidät
kotiin. Maisteri Dirks on kuollut, ja meitä oli tänään enää vain
kolmetoista. Tuolla taas kannetaan ruumista.

Maria veti pääliinansa lujemmin kiinni ja kulki eteenpäin. Vasemmalla
oli korkea, kapea talo. Siinä asui muudan suutari, joka näytti olevan
iloluontoinen mies, sillä hänen katuovensa yläpuolella oli kaksi
leikillistä päällekirjoitusta. Toinen oli tällainen:

    "Täällä on kenkiä, saappaita,
    Mataloita ja korkeita.
    Daavidit, Goljatit, täältä vaan
    Sopivat jalkineet ostetaan."

Ja toinen:

    "Israel korpia kiertäissä
    Käytti samoja kenkiä
    Vuotta neljäkymmentä.
    Jos elettäis vielä sen tavan mukaan,
    Suutarin oppiin ei menisi kukaan."

Katonharjalla oli haikaranpesä. Se oli tyhjä. Näin varhain eivät
nuo punanokkaiset vieraat tavallisesti lähteneet etelää kohden,
ja niitä näki vielä Leidenissä siellä täällä seisovan katoilla
mietteisiin vaipuneina. Minnekähän suutarin rakkaat asuintoverit olivat
joutuneet? Eilen puolipäivän aikaan oli isäntä, joka tavallisesti
maaliskuussa omin käsin kiinnitti tuon onneatuottavan pesän katolle,
hiipinyt väijyksiin ja ampunut jousellaan ensin naaraksen ja sitten
kotiinpalaavan koiraksen. Vaikeata oli hänen ollut tehdä se, ja hänen
vaimonsa oli murhan tapahtuessa itkenyt keittiössä — mutta kun kalvava
näläntuska rasittaa ja näkee omaistensa kuolevan ravinnon puutteesta,
silloin ei välitä vanhasta ystävyydestä eikä tulevasta onnesta, vaan
hakee vain pelastusta ensi hädästä.

Mutta haikarat oli surmattu liian myöhään, sillä suutarin poika,
josta hän oli kasvattanut itselleen apulaista, oli tänä yönä sulkenut
silmänsä ikuiseen uneen. Äänekästä valitusta kuuli Maria työhuoneen
avoimesta ovesta, ja Adrian sanoi:

— Jaakko on kuollut ja Maria on myöskin vuoteenoma. Tänä aamuna kiroili
mestari minua isän takia. Hän sanoi hänen olevan syypään siihen,
että kaikki joutuvat perikatoon. Emmekö tänäänkään saa leipää, äiti?
Barbaralla on vielä korppuja, ja minä voin niin kovin pahoin. En voi
enää sietää lihaa.

— Ehkäpä voit tänään saada vähän leipää. Meidän täytyy säästellä sitä,
lapseni.

Talon eteisessä näki Maria mustiin puetun palvelijan. Tämä oli tullut
ilmoittamaan komisario Diederik van Bronkhorstin kuolemasta. Eilen
sunnuntai-iltana oli rutto tehnyt lopun tuon voimakkaan miehen elämästä.

Maria oli jo kuullut tuosta huolestuttavasta kuolemantapauksesta, joka
sälytti koko edesvastauksen taakan hänen miehensä hartioille. Hän oli
myös kuullut, että sotapäällikkö Valdezilta oli tullut kirje, jossa
tämä kunniasanallaan ja aatelisarvonsa kautta vakuutti säästävänsä
kaupunkia ja suovansa vapaan pääsön sieltä pormestarille, herra van
der Does'ille ja muille vastustuspuolueen johtajille, jos kaupunki
antautuisi kuninkaan "armoille". Espanjalaiset poistuisivat, ja Leiden
miehitettäisiin vain muutamilla saksalaisilla lipullisjoukoilla. Hän
kutsui van der Werffiä ja Nordwykin herraa Leiderdorpiin hieromaan
sovintoa ja lupasi toimittaa heidät varman saattojoukon turvissa
takaisin kaupunkiin, — joka tapauksessa, vaikka ei sovittaisikaan
rauhanehdoista. Maria tiesi lopuksi, että hänen miehensä tänä
päivänä aikoi kutsua kokoon neuvoston ja kaikki kaupungin johtavat
miehet sekä porvarivartioston päälliköt, — mutta tästä kaikesta ei
Pietari itse ollut maininnut hänelle sanaakaan. Hän oli kuullut siitä
kaupunginsihteerin vaimolta ja muilla naisilta.

Kovin oli hänen puolisonsa muuttunut viime päivinä. Kalpea ja synkkä
hän oli kotoa lähtiessään ja sinne palatessaan. Äänetönnä, huoliansa
kituen, vetäytyi hän pois omaistensa seurasta. Kun Maria sydämensä
pakottamana pyrki häntä lohduttamaan, vastasi hän tuimin, kärsimättömin
sanoin. Öisin ei hän saanut unta, ja ennenkuin päivä koitti nousi
hän vuoteeltaan, kulki huoneessaan levottomasti edes takaisin tai
meni katsomaan Liisaa, joka enää vain vienolla hymyilyllä voi osottaa
tuntevansa hänet.

Kotiin palattuaan Maria meni nopeasti Liisan tykö, ja hän tapasi
hänen luonansa lääkärin. Bontius pudisti päätänsä hänet nähdessään
ja sanoi että tuon hennon olennon voimat pian olisivat lopussa. Jo
ensi kuukausina nälänhädän alettua oli hänen vatsansa kerrassaan
turmeltunut, — nyt kieltäytyi se täyttämästä tehtäviään, ja olisi
mieletöntä enää toivoa pelastusta.

— Hänen täytyy elää, hän ei saa kuolla! huudahti Maria kiihkeästi
ja niin vakuuttavasti kuin hän olisi ollut todellinen äiti, joka
ei voi käsittää sitä mahdollisuutta että hänen täytyisi kadottaa
lapsukaisensa, — vaikka pikku sydän jo lakkaa sykkimästä ja kirkas,
armas silmyt murtuen sulkeutuu. — Liisa, Liisa, katso minuun! Liisa,
maistapa tätä hyvää maitoa! Pari pisaraa vain! Liisa, Liisa, et saa
lähteä luotamme!

Kenenkään huomaamatta oli Pietari tullut huoneeseen ja kuullut viime
sanat. Henkeänsä pidättäen hän katseli lemmikkiänsä, hänen tukevat
hartiansa vavahtelivat ja matalalla, tukahdutetulla äänellä hän kysyi
lääkäriltä:

— Täytyykö hänen kuolla?

— Niin luulen, ystäväni! Pää pystyyn! Sinulle jää vielä paljon! Van
Loolta ovat kaikki viisi kuolleet ruttoon.

Pietari vavahti ja painaen päänsä alas hän läksi huoneesta
katsahtamattakaan Mariaan.

Bontius seurasi häntä työhuoneeseen, laski kätensä hänen
käsivarrellensa ja sanoi:

— Kurjaa elämäämme pyritään tekemään yhä katkerammaksi, Pietari.
Barbara kertoi, että sinun ovesi eteen oli tänä aamuna asetettu ruumis.

— Ensi näky, joka minua kohtasi lähtiessäni aamulla asunnostani, olivat
nuo kalmankalpeat kasvot. Nuori ihmisolento se oli. Mitä kuolema
korjaa, siitä he minua syyttävät. Minne luokin katseensa, näkee vain
ruumiita! Minne kääntää korvansa, sieltä satelee kirouksia! Onko
minulla oikeutta uhrata niin monta ihmishenkeä? Ei päivin, ei öin kuule
muusta kuin kurjuudesta ja kuolemasta, — ja sittenkin — sittenkin...
Laupias Jumala, varjele järkeäni!

Pietari puristi molemmin käsin otsaansa, mutta Bontius ei löytänyt
sanaakaan lohdutukseksi, vaan huudahti:

— Entä minä, entäs minä? Vaimoni ja pieni lapseni ovat kuumeessa,
päivät ja yöt täytyy minun olla jalkeilla — ei hoivaa tuottamassa, vaan
näkemässä ihmisten kuolevan. Mitä ennen on oppinut työskennellessään
otsansa hiessä, siitä ei nyt ole mitään apua, ja kumminkin
noissa ihmisraukoissa syttyy toivon kipinä, kun koettaa heidän
suontansa. Mutta näin ei voi jatkua, ei voi! Toissa päivänä kuoli
seitsemänkymmentä, eilen kahdeksankymmentäkuusi — niiden joukossa kaksi
virkaveljeäni.

— Eikö ole toivoakaan tilan paranemisesta?

— Huomenna kuolee yhdeksänkymmenen asemesta sata, sataa seuraa kaksi-,
kolme-, neljä-, viisisataa, — kunnes lopuksi jää jäljelle vain yksi
ainoa, jolle ei ole enää haudankaivajaa.

— Ovathan ruton saastuttamat talot erotetut muiden yhteydestä, ja
meillä on vielä nautoja ja hevosia.

— Mutta rutto tunkee ulos raoista, ja kun viimeinen leipä ja viimeinen
mallaskyrsä on syöty, ja kun ei ole muuta syötävää kuin lihaa ja lihaa
vain — sitäkin pikkuruinen pala koko päiväksi —, yhtyy toinen kipu
toiseen, syntyy tauteja ennen kuulumattomia, joista ei puhu mikään
kirja, joille ei kukaan ole keksinyt lääkettä. Tämä pohjattomalla
astialla ammentaminen tekee minusta lopun. Minun järkeni ei ole lujempi
kuin sinunkaan. Näkemiin! Huomenna tapaamme.

— Tänään, tänään. Tulethan kokoukseen raatihuoneelle!

— En suinkaan! Tehkää mitä katsotte oikeaksi. Minä hoidan
virkatoimiani, joina nykyisin on painaa umpeen vainajain silmät ja
pitää ruumiintarkastusta. Pian ovat nämätkin tehtävät lopussa, jos
jatkuu samaan tapaan.

— Siis, lyhyesti sanoen: Minun sijassani rupeaisit hieromaan sovintoa
Valdezin kanssa?

— _Sinunko_ sijassasi? Minä en ole sinun asemassasi. Minä olen lääkäri,
minulla ei ole muuta tehtävää kuin taistella kärsimyksiä ja kuolemaa
vastaan. Sinusta riippuu nyt Bronkhorstin kuoltua tämän kaupungin
kohtalo. Toimita lihan lisäksi jokaiselle pala leipää, sellainen vain
kuin puoli kättäni, tai — minä rakastan maatani ja vapautta yhtä
hartaasti kuin muutkin, — tai...

— Taikka?

— Tai — antakaa kuolon korjata satonsa, — te ette ole lääkäreitä!

Bontius lausui jäähyväiset ystävällensä ja läksi pois, mutta Pietari
työnsi tuskastuneella liikkeellä sormet tukkansa lävitse ja jäi
tuijottamaan ulos akkunasta, siksi kuin Barbara tuli huoneeseen, pani
hänen virkapukunsa tuolille ja sanoi, koettaen tekeytyä tyyneksi:

— Saanko antaa Adrianille muutaman noista viimeisistä korpuista? Liha
inhottaa häntä. Hän väänteleikse vuoteellansa.

Pietari kalpeni ja vastasi matalalla äänellä:

— Anna vain ja kutsu lääkäriä.

— Maria ja Bontius ovat jo hänen luonansa.

Pormestari muutti yllensä toisen vaatetuksen, ja sitä tehdessään tunsi
hän raivoa joka vaatekappaletta kohtaan, jonka puki päällensä. Hän
vihasi tänään tuota uhkeata pukua yhtä kiihkeästi kuin virkaa, joka
oikeutti hänet sitä käyttämään ja jota hän vielä muutama viikko sitten
oli hoitanut reippaalla itsetunnolla.

Ennenkuin läksi kotoa, meni hän Adrianin tykö. Poika makasi Barbaran
huoneessa, valitteli kovissa tuskissa ja kysyi, täytyisikö hänenkin nyt
kuolla. Pietari pudisti päätänsä ja Maria suuteli häntä ja huudahti:

— Ei, ei toki, lapseni! —

Pormestari ei voinut viipyä kauan. Etuhuoneessa koetti hänen vaimonsa
pidättää häntä, mutta hän kiiruhti alas portaita, kuulematta mitä tämä
huusi hänen jälkeensä.

Maria palasi Adrianin vuoteen ääreen. Pitäessään kiinni hänen kosteasta
kädestänsä hän tuskalla ajatteli, kuinka äkkiä monet tuon rakkaan
poikasen tovereista olivat kuolleet, hän ajatteli Liisaa, hän ajatteli
Pietaria, ja hän oli kuulevinaan puolisonsa voimakkaalla äänellään
kokouksessa puolustavan vastarintaa, taistelua viimeiseen mieheen.
Maria oli samaa mieltä, hän oli selvillä siitä, mitä oli tehtävä:
kärsittävä, kärsittävä vapauden tähden, ja, jos Jumala tahtoi,
kestettävä sen edestä marttyyrikuolema — kuten Jakoba ja Leonard ja
kuten Pietarin arvokas isä! —

Tuskallisessa mielentilassa hän odotti tunnin toisensa jälkeen.

Kun Adrian rupesi voimaan paremmin, meni Maria Liisan luo, joka
kalpeana ja välinpitämättömänä näytti lähenevän kuolemaa ja vain väliin
kohotti pienoisia sormiansa liikutellaksensa kuivia huuliansa.

Oi tuota suloista kuihtuvaa ihmistainta! Kuinka lujaan se olikaan
juurtunut Marian sydämeen, kuinka mahdottomalta hänestä tuntui luopua
siitä! Silmät kosteina nojasi hän otsaansa ristissä oleviin käsiinsä,
pikku vuoteen pielukselle, ja hartaasti rukoili hän Jumalaa säästämään
lapsukaisen ja pelastamaan sen. Uudelleen ja yhä uudelleen hän sitä
rukoili, mutta kun hänen silmiänsä ei enää kohdannut lapsukaisen
rauennut katse ja sen kätöset vaipuivat alas, ajatteli hän jälleen
Pietaria ja tuota kokousta ja kaupungin kohtaloa, — ja hän mietti:
"Leidenin pelastus on Hollannin pelastus, Leidenin antauminen veisi
Hollannin perikatoon!"

Näin kuluivat hetket; tuota synkkää päivää seurasi hämärä, hämärää
ilta. Kerttu toi yölampun sisään, ja nyt kuuluivat vihdoinkin Pietarin
askelet portailta.

Hänhän se tietenkin oli, mutta ei tulijaa olisi luullut häneksi, sillä
ei Pietari vielä koskaan ollut noussut noin hitaasti,·noin arasti
portaita ylös.

Nyt aukeni työhuoneen ovi.

Hän se sittenkin oli!

Mitä olikaan tapahtunut, mitä olivat kaupunkilaiset päättäneet?

Ahdistetuin mielin käski Maria Kertun jäädä lapsen luo, sitten hän meni
puolisonsa tykö.

Täydessä virka-asussa, hattu päässä, istui pormestari kirjoituspöydän
ääressä. Hänen kasvonsa olivat vaipuneet pöydälle ristissä oleville
käsivarsille.

Ei hän nähnyt, ei kuullut mitään, ja kun Maria vihdoinkin häntä
puhutteli, vavahti hän, hypähti seisoalleen ja heitti kiivaasti
hattunsa pöydälle. Hänen tukkansa oli sekaisin, arat olivat hänen
katseensa ja kuolonkalpeat kasvot, joille lankesi liekkuvain kynttiläin
himmeä valo.

— Mitä tahdot? kysyi hän lyhyesti ja tuikeasti, mutta Maria ei
vastannut heti, sillä kauhu lamautti hänen kielensä.

Vihdoin pääsi hän ääneen ja kysyi tuskallisen pelon valtaamana:

— Mitä nyt on tekeillä?

— Loppu on pantu alulle, vastasi Pietari koleasti.

— He ovat päässeet teistä voitolle äänestyksessä? huudahti Maria. —
Baersdorp ja nuo toiset katalat pelkurit aikovat ruveta hieromaan
sovintoa?

Silloin oikaisihe Pietari pystyyn ja huusi kovalla äänellä ja
uhkaavasti:

— Pidä vaari kielestäsi! Kun näkee lastensa kuolevan ja ruumisten
sulkevan tien omaan asuntoon, kun on vastattava tuhansien kuolemasta,
kun on saanut kuulla kirouksia ja sadatuksia viikkomääriä ja turhaan
odottanut apua yli kolmannesvuoden, — kun näkee joka taholla silmiensä
edessä vain ääretöntä, yhä lisääntyvää kurjuutta ja silloin tarttuu
vihollisen pelastavaan käteen...

— Niin on pelkuri, on petturi, on valapatto!

— Maria! huudahti Pietari jymisevällä äänellä ja lähestyi häntä
uhkaavan näköisenä.

Pää pystyssä ja nopeasti hengittäen viittasi Maria häneen, huudahtaen
ankarasti, hieman vavahtelevalla äänellä:

— Sinä, sinäkö olet äänestänyt Baersdorpin ja hänen
hengenheimolaistensa kanssa, sinä, Pietari van der Werff! Sen teit
sinä, prinssin ystävä, tämän uljaan kaupungin tuki ja turva, sinä,
sama mies, joka vannotit kaupunkilaisia, marttyyrin poika, vapauden
palvelija!

— Jo riittää! keskeytti häntä Pietari, vavisten häpeästä ja raivosta.
— Tiedätkö, miltä tuntuu vastata Jumalan ja ihmisten edessä tästä
rajattomasta kurjuudesta?

— Tiedän, tiedän, tiedän sen: se on laskea sydämensä kidutuslavalle
pelastaaksensa Hollannin ja vapauden. Se on kysymyksessä! Jumalani,
laupias Jumala! Sinä olet hukannut oman itsesi. Hierot sovintoa
Valdezin kanssa!

— Ja jos sen tekisin? kysyi pormestari, tehden kiivaan kädenliikkeen.

Silloin katsoi Maria häntä ankarasti silmiin ja huudahti tarmokkaasti
ja lujalla äänellä:

— Silloin olisi minun vuoroni sanoa sinulle: Mene Delftiin! Mene
Delftiin, sillä toisenmoisia miehiä me täällä tarvitsemme!

Pietari kalpeni ja loi katseensa maahan, hänen vaimonsa katsoessa
häneen pelottomasti.

Valo lankesi suoraan Marian hehkuville poskille, ja kun Pietari jälleen
kohotti katseensa häneen, silloin hän tunsi, että hänen edessänsä
seisoi sama Maria, joka morsiona oli vannonut jakavansa hänen kanssansa
hädän ja vaarat, pysyvänsä loppuun saakka lujana hänen rinnallansa
taistellen vapauden puolesta, — tunsi, että hänen "lapsukaisensa" Maria
oli kehittynyt hänen vertaiseksensa ja ehtinyt hänestä edelle, silloin
hän ensi kerran käsitti, että tuo jalo nainen, joka seisoi hänen
edessänsä, oli hänen taistelutoverinsa, hänen ylevämielinen auttajansa
kärsimyksissä ja vaaroissa. Lempi ja kaiho, niin viehkeän hurmaava ja
voimakas, ettei hän vielä koskaan ollut sellaista tuntenut, pakotti
hänet lähestymään Mariaa, — ja se täytti hänen povensa, paisui yhä
mahtavammaksi ja tulvehti esiin, puhjeten sanoihin:

— Maria, Maria, vaimoni, suojelusenkelini! Olemme kirjoittaneet
Valdezille, mutta en ole vielä sitoutunut mihinkään, ja sinun, sinun
rinnallasi pysyn lujana loppuun saakka!

Silloin kajahti riemuhuuto Marian huulilta, keskellä kärsimyksiä tunsi
hän uutta, ennen aavistamatonta, sanomatonta onnea, — ja hän heittihe
puolisonsa povelle huudahtaen:

— Olen omasi elämässä ja kuolossa ja haudan tuolla puolen, seuraan
sinua taistellen ja lempien!



Kolmasneljättä luku.


Pietarin mielentila oli kerrassaan muuttunut. Hänen povensa täytti
rohkeus ja innostus sellainen, jommoista hän ei vielä koskaan ollut
tuntenut, sillä sitä vahvisti ja virkisti tuo uljassydäminen nainen,
joka taisteli hänen rinnallansa.

Kokouksessa oli kauhean edesvastauksen taakka, joka häntä painoi, ja
virkatoverien ahdistelut saaneet hänet lupaamaan, että kirjoittaisi
Valdezille pyytääksensä tätä suomaan vapaan pääsön läheteille, joiden
piti pyytää staatteja ja Oranian prinssiä vapauttamaan tuon kidutetun
kaupungin asukkaat heidän valastansa.

Valdez teki mitä voi, taivuttaaksensa pormestarin jatkamaan
sovinnonhierontaa, mutta tämä pysyi lujana, eikä kaupungista lähetetty
mitään pyyntöä päästä vapaaksi noista pyhistä velvollisuuksista.
Molemmat herrat van der Does, kaupunginsihteeri, Warmondin junkkari ja
muut lujamieliset miehet, jotka jo tuossa suuressa kokouksessa olivat
kiivaasti vastustaneet sovinnonhankkeita, pitivät nyt tarmokkaasti
pormestarin puolta hänen virkatovereitansa ja neuvoston jäseniä
vastaan, näistä kun muut paitsi seitsemän itsepintaisesti ja kiivaasti
vaativat ryhtymisiä rauhantekoon.

Adrian parani pian, mutta lääkärin ennustukset toteutuivat
hirvittävällä tavalla, sillä nälkä ja rutto kilpailivat julmuudessa ja
tuhosivat melkein puolet tuon kukoistavan kaupungin asukkaista. Synkkä
oli maailma, pilviin peittynyt taivas, mutta kumminkin tämänkin kauhean
kurjuuden aikana oli hetkiä, jolloin kirkas päivänpaiste valaisi mielet
ja toivo jälleen heräsi. Riemuisampina kuin morsio, jonka hääpäivän
aamuna herättää lapsuudentoverien laulu, nousivat leideniläiset
vuoteiltaan, kun aamulla yhdentenätoista päivänä syyskuuta kaukaa
kuului tykkien jylinää, joka kävi yhä kovemmaksi ja pitkällisemmäksi,
taivaan hohtaessa purppuranpunaisena. Lounaaseen Leidenistä oli kyliä
valkean vallassa. Mutta kuin ilotulitusta katselivat kaupungin asujamet
noita liekkejä, jotka polttivat poroksi talot ja aitat, tuhosivat kelpo
ihmisten varallisuuden.

Geusit olivat tulossa!

Tuolla, niissä tykit paukkuivat ja taivaanranta hehkui, siellä olivat
nuo särkät, jotka vuosisatoja olivat uskollisesti suojelleet Leidenin
tasankoa aaltojen hyökkäyksiltä ja nyt sulkivat tien avuksi rientävältä
laivastolta.

"Vajotkaa maahan, te suojelusmuurit, kohoa, myrsky, ahmaise saaliisi,
kuohuileva meri, tuhoa maamiehen varallisuus, turmele niittymme ja
vainiomme, mutta hukuta vihollinen tai karkota hänet täältä!" — Näin
saneli Janus Dousa, näin ajatteli Pietari, näin rukoili Maria ja hänen
kanssansa tuhannet miehet, tuhannet naiset.

Mutta taivaanrannan hehku sammui, tykit vaikenivat. Kului vielä
toinenkin päivä, kului kolmas ja neljäs, eikä tullut airutta, eivät
lähestyneet geusien laivat, ja meri näytti pyrkivän lepoon. Mutta
salaa ja hiipien, vaan rajattomalla tarmolla toimiskeli sen sijaan
muuan toinen vallanpitäjä, kuolema, jota avustivat sen kalpeat kätyrit
epätoivo ja nälkä.

Ihmiset kuljettivat salaa yöllä vainajansa hautaan, saadaksensa
muonanjaossa heidänkin sirusensa elävitten käytettäväksi. Talosta
taloon liiteli kuolonenkeli, ja se kosketti suloisen pikku Liisankin
sydäntä ja suuteli yön hiljaisuudessa hänen uneen ummistuneita
silmyeitänsä.

Pelkurit ja espanjalaismieliset kohottivat taas päänsä pystyyn, ja ne
parveutuivat kokoon, ja osa niistä tunki raatihuoneeseen vaatimaan
leipää. Mutta ei ollut enää murustakaan jäljellä, viranomaiset eivät
enää voineet antaa muuta kuin pienen palan naudan- tai hevosenlihaa ja
naudannahkaa, — keitettyä, suolattua naudannahkaa.

Kerran kulki van der Werff tämän kovimman hädän aikana
kaupunginsihteerin asunnolle päin. Hän ei tarkannut sitä, että parvi
epätoivoisia miehiä ja naisia seurasi häntä, purkaen uhkauksia
suustansa, mutta kun hän kääntyi, mennäksensä sisään van Houtin
taloon, huomasi hän äkkiä olevansa saarrettuna. Kalpea vaimo, kuoleva
lapsi sylissään, vaipui hänen jalkainsa juureen, kurotti häntä kohden
hengenlähdössä olevan pienokaisensa ja huusi koleasti, riutuneella
äänellä: — Tyydy jo! Tyydy jo — katsos — katsos tätä, tämä on kolmas!
Tyydy jo!

— Jo riittää, jo riittää! Leipää, leipää! Hanki meille leipää!
huudettiin ja kiruttiin hänelle joka taholta, ja uhaten kohosi ilmaan
aseita ja kiviä. Mutta eräs työmies, jonka hän tunsi ja joka tähän
saakka oli pysynyt uskollisena vapaudenasialle, tuli lähemmäksi ja
sanoi tyynesti, vakuuttavalla äänellä: — Tätä ei voi jatkua. Me olemme
kärsivällisesti kestäneet nälkää ja vaivaa puolustaaksemme vapauttamme
ja uskoamme, mutta on mieletöntä antautua varmaan kuolemaan.

Kalpeana ja haikein mielin katseli Pietari äitiä, lasta, tuota kelpo
työmiestä ja uhkaavia, kirkuvia, nälistyneitä ihmisiä. Tuo kurjuus,
joka näännytti heitä ja lukemattomia muita puutetta kärsiviä, ahdisti
hänen mieltänsä tuhatkertaisella voimalla. Rajaton sääli valtasi tuon
jalon miehen. Turmiotovereina ja samalla tulevan paremman elämän
kanssaperillisinä olisi hän tahtonut painaa heidät kaikki tyyni vasten
sydäntänsä. Voimakkaan liikutuksen valtaamana hän katseli heitä, toista
toisensa jälkeen. Sitten hän painoi lujasti kädet rintaansa vasten ja
huusi joukolle, joka tunki häntä kohden:

— Tässä olen. Olen vannonut pysyväni lujana loppuun saakka, te
vannoitte samaa. Valaani en riko, mutta voin kuolla. Jos voin palvella
teitä antamalla henkeni, niin ottakaa se! Leipää minulla ei ole, mutta
tässä, tässä on ruumiini. Ottakaa se, käykää siihen käsiksi ja repikää
minut palasiksi. Tässä olen, tässä! Valani pidän!

Silloin painoi työmies päänsä alas ja sanoi matalalla äänellä:

— Tulkaa, hyvät ihmiset! Tapahtukoon Jumalan tahto! Valamme sitoo
meidät!

Tyynesti meni pormestari sisään ystävänsä taloon. Rouva van Hout
näki ja kuuli tämän kaiken, ja vielä samana päivänä hän kertoi siitä
Marialle ja huudahti säteilevin silmin:

— En ole koskaan nähnyt ihmistä, joka olisi ollut niin ylevä kuin hän
tuona hetkenä! Onnelliset olemme, kun hän on vallanpitäjänä täällä
kaupungissamme. Tuota tekoa vielä lapset ja lastenlapset muistelevat
kiitollisin mielin.

He ovatkin sen tehneet; — ja yöllä sen päivän jälkeen, jona pormestarin
mielenlujuus ilmeni noin selvästi, tuli prinssiltä kirje, joka sisälsi
ilahduttavia, rohkaisevia tietoja. Jalo Oranialainen oli nyt täydelleen
parantunut ja pani kaikki voimansa liikkeelle, pelastaaksensa uljaan
Leidenin. Geusit olivat avanneet sulut, heidän laivansa lähenivät,
pelastus saapuisi pian, — ja ne kunnon miehet, jotka toivat kirjelmän,
olivat omin silmin nähneet avuksi kiiruhtavan laivaston ja sotainnosta
hehkuvat vapaudenpuoltajat. Herrat van der Does nimitettiin samassa
kirjeessä van Bronkhorst vainajan sijaan prinssin edustajiksi. Van
der Werffin ei enää tarvinnut yksin kantaa edesvastauksen taakkaa. Ja
kun seuraavana aamuna kaupungin asujamille luettiin "isä Vilhelmin"
kirje, ja kun lähettien tuomasta sanomasta oli kaikkialla saatu tietoa,
virkistyi kidutettujen kaupunkilaisten rohkeus ja luottamus kuin
kuihtuva ruoho raittiista sateesta.

Mutta monta viikkoa heidän vielä täytyi odottaa, kärsien tuskaa ja
kurjuutta.

Syyskuun viime päivinä täytyi teurastaa viimeiset lypsylehmät, joita
oli säästetty vastasyntyneitten ja heidän äitiensä takia — ja — sitten
— sitten?

Apu oli lähellä, sillä tuon tuostakin punoitti taivas ja ilma värähteli
tykinlaukauksista; mutta itätuulta kesti yhä, ja se peräytti maalle
tunkeuneen veden, ja laivat tarvitsivat voimakasta vedennousua,
voidaksensa lähetä kaupunkia.

Airueista, joita oli lähetetty, ei yksikään palannut. Mitään muuta
ei tiedetty varmaan kuin se, että tuo sietämätön kurjuus kasvoi
kasvamistaan. Tänään oli Barbarakin paneutunut vuoteeseen; hän valitti
väsymystä ja häntä inhotti ruoka.

Silloin muistui Marialle mieleen paistettu kyyhkynen, joka oli ollut
hyväksi Liisa vainajalle, ja hän läksi taiteilijan luo kysyäksensä
häneltä, voisiko hän suostua uhraamaan vielä yhden lemmikeistänsä hänen
kälynsä varalta.

Vilhelmin äiti otti vastaan Marian. Velttona ja välinpitämätönnä
hän istui nojatuolissaan. Tosin hän vielä voi astua, mutta kaikki
nuo tuskat ja kovat vaivat olivat panneet hänen kätensä vapisemaan
omituisella tavalla. Kun Maria esitti pyyntönsä, pudisti hän päätänsä
ja sanoi:

— Menkää itse kysymään. Hänen täytyy pitää nuo eläimet
sisäänsuljettuina, sillä nälkäiset ihmisraukat ampuvat ne, jos ne
tulevat näkyviin. Niitä on enää vain kolme. Toiset ottivat lähetit
mukaansa, eivätkä ne enää palaa, Jumalan kiitos! Nuo ruokamuruset,
jotka hänellä vielä on jäljellä, voi mieluummin panna vadille kuin
kupuun. Ajatelkaapas, kaksi viikkoa sitten hän säästämistään rahoista
maksoi viisikymmentä guldenia puolesta säkillisestä herneitä, — Jumala
tiesi, mistä hän ne sai käsiinsä. Ulrikki, Ulrikki! Vie pormestarinna
Vilhelmin tykö. Teidän täytyy tehdä hyvin ja mennä tuonne ylös, sillä
hän odottelee kyyhkysiänsä palaaviksi eikä ole tullut edes syömäänkään.
Hyvä Jumala, eipä juuri maksaisikaan vaivaa!

Päivä oli kirkas ja auringonpaisteinen. Vilhelmi oli vahtitornissaan
ja katsoi vehreän, vedekkään tasangon ylitse etelää kohden. Hänen
takanansa istui miekkailija vainajan poika Antero, nuotteja
kirjoittaen; mutta poikasen tarkkaavaisuus ei ollut ylen kehuttava,
sillä saatuaan aina rivin valmiiksi hän loi katseensa ylös ilmaan
hakien kyyhkystä, jota hänen opettajansa odotteli. Kovin nääntyneeltä
hän ei näyttänyt, sillä pienen lihapalansa lisäksi oli hän aina tuon
tuostakin saanut hiukan kyyhkysruokaa.

Hämmästyneeltä näytti Vilhelmi ottaessaan vastaan pormestarin rouvan,
jonka tulon luki itsellensä erityiseksi kunniaksi. Hän lupasi suostua
Marian pyyntöön, vaikka voikin huomata, ettei tuo ollut hänestä aivan
helppoa.

Maria meni taiteilijan kanssa parvekkeelle, ja Vilhelmi näytti
hänelle etelän puolella, jossa muutoin oli nähtävänä vain vehreitä
kenttiä, laajan alueen, jonka yläpuolella leijaili hienoa sumua.
Iltapäiväauringon säteet kirkastivat tuon valkoisen usman, joka
näytti ohenevan ja kohoavan ilmaan. Järvestä oli sumu noussut, ja
järven muodosti rikottujen sulkujen lomista tunkeunut vesi, — ja
pitkulaiset, tummat, liikkuvat täplät sen läheisyydessä olivat
varmaankin espanjalaisjoukkoja ja karjalaumoja, jotka kohoavaa
vettä paeten olivat jättäneet äärimmäiset vallitukset, kylät ja
maakartanot. Sulkuja ei voinut nähdä, mutta uloimman niistä olivat
geusit jo jättäneet taaksensa. Jos heidän laivastonsa onnistuisi päästä
Soetermeerinjärvelle ja sieltä...

Vilhelmi keskeytti äkkiä selityksensä, sillä Antero hypähti pystyyn,
sysäsi syrjään istuimensa ja huudahti:

— Nyt se tulee! Kyyhkynen! Roland, edeltäjäni, tuolla se tulee!

Ensi kerran kuuli Vilhelmi tänään pojan käyttävän isänsä
lempivahviketta. Ylen tärkeä mahtoi tuo seikka olla, joka noin häntä
liikutti, — ja, toden totta, — hän ei erehtynyt, sillä ilmojen kautta
lähestyvä piste, jonka poikanen oli huomannut tarkoilla silmillänsä,
ei ollut enää piste vain, se näytti pitkulaiselta, — se oli lintu,
kyyhkynen!

Vilhelmi tempaisi parvekkeella olevan lipputangon ja heilutti sitä niin
riemuisasti kuin sotapäällikkö, joka on päässyt taistelussa voitolle.
Nyt läheni kyyhky, nyt laskeutui se, nyt pujahti se lakkaan, — ja
muutaman minuutin jälkeen oli taiteilijalla kirje kädessänsä.

— Maistraatille! huudahti Vilhelmi. — Viekää se heti puolisollenne.
Oi, arvoisa rouva, suorittakaa te lopullisesti tuo toimi, minkä
kyyhkynen pani alulle! Jumalan kiitos, Jumalan kiitos! He ovat jo
lähellä Pohjois-Aata. Tuo tieto pelastaa ihmisraukat epätoivosta! Ja
eräs seikka vielä! Te saatte paistin, mutta ottakaa myös nämä jyvät.
Ohraliemi on parasta lääkettä sellaisessa taudissa kuin Barbaran on,
olen itse sen kokenut!

Kun oli tullut ilta ja taiteilija vanhempinensa oli ehtinyt iloita
uutisesta, käski hän ottaa kiinni sinisen kyyhkysen, jolla oli
valkoinen rinta.

— Lopeta se tuolla ulkona, sanoi hän, — en siedä sitä nähdä.

Antero palasi pian, muassaan päätön kyyhkynen. Hänen huulensa olivat
veressä ja Vilhelmi tiesi, mistä, mutta hän ei nuhdellut tuota
nälkäistä poikaa, vaan sanoi vain:

— Hyi sinua, mokomaa hilleriä!

Varhain seuraavana aamuna palasi toinen kyyhkynen. Kirjeet, jotka nuo
siivekkäät airuet olivat tuoneet muassaan, luettiin ääneen raatihuoneen
akkunasta, ja ne rohkaisivat epätoivon partaalla olevaa kansaa ja
auttoivat sitä kestämään mitä kovimmatkin kärsimykset. Toinen kirje oli
maistraatille, toinen Janus Dousalle, ja ne olivat varsin lohduttavia
ja toivehikkaita. Prinssi, vapauden kallis tuki ja turva, kansan ystävä
ja johtaja, prinssi oli jälleen hyvissä voimissa ja hän oli käynyt
tarkastamassa Leidenin avustamiseen määrättyjä laivoja ja joukkoja.
Pelastus oli lähellä, mutta tuuli kävi yhä koillisesta eikä vesi
noussut. Linnassa ja muilla ylhäällä sijaitsevilla paikoilla seisoi
joukottain porvareita, sotilaita, raatiherroja ja naisia, silmät
luotuina kauas etäisyyteen.

Tuhannet kädet liittyivät yhteen hartaaseen rukoukseen, ja
kuumeentapaisesta odotuksesta ja kiihkeistä toivomuksista kertoelivat
nuo etelää kohden suunnatut katseet. Mutta veden rajaviiva ei
siirtynyt, ja kuin ivaten tunki aurinko näkyviin syysaamun sumujen
lävitse, lämmitti suloisesti raitista ilmaa ja meni illalla mailleen
hohtavan hehkuisana, laaja sädekehä ympärillään. Pilvetönnä, kirkkaana
kaareili säälimätön taivas kaupungin yläpuolella ja koristelihe yöksi
tuhansilla tähtösillä. Aamulla yhdeksäntenäkolmatta päivänä alkoi
sumu tihentyä, ruoho oli kuivaa, usmajoukot kohosivat ylöspäin, ilma
oli painostava, harmaat pilvet kasaantuivat yhteen, käyden synkän
tummiksi. Nyt alkoi vieno tuuli liikutella puiden lehdettömiä oksia,
sitten tuli äkkiä tuulenpuuska, joka riensi tähystelevän ihmisjoukon
ylitse. Sitä seurasi toinen ja kolmas, ja pian kiisi myrsky riehuen,
vinkuen ja ulvoen läpi kaupungin, heitteli tiilejä katoilta, taivutti
puutarhojen hedelmäpuita ja kalujen varrella kasvavia nuoria jalavoita
ja lehmuksia. Se kaatoi kumoon lipputangot, jotka pojat olivat
pystyttäneet valleille espanjalaisten kiusaksi, se pieksi ojien
ja kanavien rauhallisesti virtailevaa vettä, ja — Herra ei hylkää
omiansa — tuuliviirit kääntyivät, tuuli puhalsi luoteesta, ja — kukaan
ei sitä nähnyt, mutta laivurit ilmoittivat siitä huudoilla, joita
jokainen riemuiten toisti ja kertoeli edelleen, — ja tuulenpuusti ajoi
tulvavuoksen paisuttamaa merta Maasin suuta kohden ja peräytti rajulla
hyökkäyksellä virran veden, pakotti sen tulvaamaan yli rantojen ja ajoi
sitä puhkaistujen sulkujen lomista ja kanavien avatuista porteista
kauas maalle, ja korkealle kohotti vedenselkä apuun rientävät laivat.

Riehu, myrsky, virtaile, virtaile, kohiseva sade, raivotkaa, te
laineet, ja tuhotkaa niityt, nielkää talot ja kylät! Leidenin valleilla
ja torneissa siunaavat teitä tuhannen tuhannet. He tuntevat teidät
kostavan, pelastavan Jumalan peljättäväksi sotajoukoksi ja tervehtivät
teitä iloiten ja riemuiten!

Kahtena päivänä perätysten seisovat pormestari, Maria ja Adrian sekä
van der Does'in ja van Houtin perheet melkein koko päivän kansajoukossa
ylhäällä linnassa tai lehmäportilla olevassa tornissa, eikä edes
töin tuskin parantunut Barbarakaan, jota toivo on virkistänyt vielä
enemmän kuin ohraliemi ja tuo laiha kyyhkynen, pysy kotona, vaan lähtee
taiteilijan luo näkötorniin. Kaikki tahtovat nähdä, kuinka vesi nousee,
kuinka se pehmittää maan, tunkee heinänkorsien lomitse, muodostaa
lätäköitä, lammikoita ja vihdoin laajan järven, johon virtaileva
sade luo kuplia ja renkaita. Kukin halajaa olla katsomassa, kuinka
espanjalaiset kiiruhtavat puolelle ja toiselle, kuin suden ahdistelema
lammaslauma, kukin tahtoo kuulla geusien tykkien jyminää, heidän
muskettiensa pauketta. Kaikista, niin miehistä kuin naisista, myrsky,
joka on vähällä heittää heidät kumoon, on suloisempi kuin mitä vienoin
tuulenleuhahdus, ja rankkasade, joka heidät kastelee läpimäriksi,
tuntuu heistä herttaisemmalta kuin auringonloisteessa kimeltelevä
kevätkaste!

Kroonensteenin linnan ja Lammenin lujien varustusten takana, joita
puolustamassa oli muutamia satoja espanjalaisia sotureita, voi tarkka
silmä havaita geusien laivat.

Tuorstaina ja perjantaina oli Vilhelmi turhaan tähystellyt kyyhkysiä,
mutta lauantaina palasi paras lentäjä. Se toi kirjeen amiraali
Boisot’ilta, joka kehotti kaupungin aseellista miehistöä perjantaina
tekemään hyökkäyksen Lammenia kohden.

Myrsky oli eksytellyt kyyhkystä. Se saapui liian myöhään kaupunkiin,
mutta lauantai-iltana läksivät Janus Dousa ja kapteeni van der Laen
liikkeelle. Kaikkia, jotka kykenivät asetta käyttämään, kehotettiin
kokoontumaan sunnuntaiaamuna. Kurjia ja kalpeita olivat taistelijat,
jotka noudattivat johtajien kutsua, Harvenneet olivat rivit, mutta
jäljelle jääneistä ei kukaan tahtonut jäädä pois, kaikki olivat he
valmiit uhraamaan henkensä kaupungin ja omaistensa pelastukseksi.

Myrsky oli tyyntynyt, tykit vaienneet, yö oli pimeä ja ilma painostava.
Ei ketään haluttanut käydä levolle, ja jos ken nukahti hetkiseksi, niin
hänet pian pelästytti unesta omituiset, salaperäiset äänet. Vilhelmi
istui vahtitornissaan ja katseli, tarkkaan kuunnellen, etelää kohden.
Väliin suhahtelivat vienot tuulahdukset tuon korkean talon ympärillä,
väliin kajahti huuto tai torventoitotus häiriten yön hiljaisuutta.
Sitten alkoi kuulua rasahduksia ja melua lehmäportin läheisyydestä, —
oli kuin osa kaupunkia olisi menettänyt perustuksensa ja syöksähtänyt
kumoon. Taivaalla ei näkynyt ainoatakaan tähteä, mutta Lammenin lähellä
liikkui pilkko pimeässä järjestetyissä riveissä hehkuvia valopilkkuja,
ikäänkuin virvatulia. Tuskallisen kamala oli tuo yö.

Aamulla huomattiin, että lehmäportin luona osa kaupunginvallista oli
syössyt maahan, mutta nythän se ei enää voinut tuottaa vaaraa, — ja
pian syntyi aukon ääressä rajaton riemu ja kohta kajahteli ilohuutoja
kaikkialla, kaduilla ja kujilla, ja ne saivat kaikki, miehet ja
naiset, vanhukset ja lapset, terveet ja sairaat houkutelluiksi ulos,
ja toinen kiirehti toistansa lehmäportille. Nähtiin geusien laivaston
lähestyvän ja kaupunginrakennusmestarin Tuomaanpojan yhdessä muiden
miesten kanssa tempovan vedestä paaluja, joilla espanjalaiset olivat
koettaneet tukkia väylän. Sitten laski ensi laiva muurien luo, ja sitä
seurasi toinen ja kolmas, ja niissä saapui rajunnäköisiä, parrakkaita
miehiä, jotka hymyilivät kaupunkilaisille ja heittivät heille leivän
toisensa jälkeen ja paljon muuta hyvää. Ja nuo soturit, joiden arpisia,
tuimia, päivettyneitä kasvoja vuosikymmeniin ei ollut kostuttanut
mikään muu suolainen neste kuin merivesi, itkivät ja nyyhkyttivät
liikutuksesta kuin lapset, nähdessään kuinka ihmisraukat söivät.
Söivät ja nauttivat — saamatta esille sanaakaan kiitokseksi. Ja sitten
tulivat johtajat, ja amiraali Boisot syleili van der Does'ia ja van der
Werffiä ja geusikapteeni van Duijkenburg vanhaa Barbaraa, äitiänsä,
— ja moni leideniläinen vapauttajaansa, jonka näki ensi kerran
eläessänsä. Runsaasti, runsaasti vuodatettiin kyyneleitä, tuhannet
olivat ne, joiden tunteet tulvailivat esiin, — ja pyhäkellot soivat
paljoa heleämmin ja raikkaammin kuin tavallisesti, ja ne kutsuelivat
pelastajia ja pelastettuja kirkkoon rukoilemaan. Avara temppeli oli
tänään liian ahdas, ja kun kunnon pastori Verstrootin sijainen —
hän itse oli sairastunut pitäessään huolta kaikista noista monista
sairaista — kun saarnaaja Kornelionpoika kehotti harrasta seurakuntaa
yhtymään kiitosrukoukseen, oli hänen kehotuksensa liian myöhäinen,
sillä jo urkujen ensi sävelet olivat herättäneet noissa tuhansissa
ihmisissä, jotka täyttivät kirkon, saman palavan halun kiittää,
kiittää, kiittää ja ylistää.

Myöskin pater Damianus kiitti Herraa harmaiden sisarusten kappelissa
ja hänen kanssansa Nikolas van Wibisma ja muut katoolilaiset, joille
isänmaa ja vapaus oli rakas. —

Jumalanpalveluksen jälkeen kahlasi Adrian, leipäpala toisessa
kädessä ja kengät toisessa, koulutoveriensa etunenässä korkeammalla
sijaitsevien kosteiden niittyjen poikki Leiderdorpiin, katselemaan
espanjalaisten jättämää leiripaikkaa. Tuossahan oli sotapäällikkö
Valdezin muhkea teltta. Hänen vuoteensa yläpuolella riippui Reinin
tienoita esittävä kartta, jonka muudan alankomaalainen oli piirtänyt
hänelle oman kansansa vahingoksi. Poikaset katselivat sitä, ja eräs
geusi, joka ennen muinoin oli oleksinut kirjoitushuoneissa, vaikka nyt
oli kuin mikäkin merikarhu, asettui sen eteen ja sanoi:

— Katsokaas tänne, pojat. Tämä tässä on rantasärkkä. Sen me ensiksi
puhkaisimme, mutta se oli vasta leikin alkua. Laivamme eivät
oikein ottaneet luistaaksensa eteenpäin, ja tässä, kolmannen sulun
kohdalla — se on nimeltään Voorweg — nousi tie pystyyn, — ei ollut
ajateltavissakaan päästä kauemmaksi. Nyt meidän täytyi peräytyä
takaisin ja kulkea, tehden suuri kaarros, Segwaertin tietä ja tämän
kanavan kautta, jossa oli aika kahakkaa, Pohjois-Aalle. Nyt oli
Soetermeerinjärvi takanamme, mutta vesi oli liian matalalla, emmekä
päässeet eteenpäin. Oletteko te nähneet tuota suurta delftiläistä
laivaa? Se on mahtavan iso alus, ja sitä ei panna liikkeelle airoilla,
vaan siipirattailla. Teitä varmaankin huvittaa katsella sitä.
Vihdoinkin soi Herra myrskyä ja tulvavuoksen, ja vesi kohosi niin
korkealle, että laivat pääsivät kulkemaan. Kerklaenin luona oli vielä
kerran tuima ottelu, mutta toissa päivänä saavuimme Lammeniin. Moni
kelpo mies oli jo saanut surmansa, toiset siellä, toiset täällä, mutta
Lammenissa odotimme kaikki kiivainta vastarintaa. Varhain tänä aamuna
aioimme tehdä hyökkäyksen, mutta kun päivä koitti oli siellä niin
helkkarin hiljaista, ja lamauttava tunne valtasi meidät. Arvelimme jo:
"Leiden on hukassa. Nälkä on sen kukistanut." Mutta vieläpä mitä! Te
olette kelpo rotua. — Ja sitten tuli meidän laivallemme muudan poika,
teidän kokoisenne, ja hän kertoi, että oli yöllä nähnyt linnoituksesta
tulevan esiin loistavia pilkkuja pitkässä jonossa, joka siirtyi sieltä
poispäin. Emme ensin tahtoneet uskoa häntä, mutta poika oli oikeassa.
Vesi lienee alkanut tuntua liian kostealta... valopilkut, jotka poika
oli nähnyt, olivat espanjalaisten palavat sytyttimet. Katsokaapas,
pojat, tämä tässä on Lammen...

Adrian oli tovereinensa tullut aivan kartan ääreen ja keskeytti nyt
geusin puheen helakalla naurulla.

— No, mitäs nyt, kähäräpää? kysyi geusi.

— Katsokaa, katsokaa, huudahti poikanen — tässä tuo suuri sotapäällikkö
ikuistaa itsensä ja tässä on hänen nimensäkin. Kuulkaa, kuulkaa!
Kylläpä rehtori häntä hävystelisi! Katsokaa: "_Castelli parvi!" — "Vale
civitas, valete castelli parvi; relicti estis propter aquam et non per
vim inimicorum_!" Voi tuota pöllöä! "_Castelli parvi_"!

— Mitä se merkitsee? kysyi geusi.

Hyvästi, Leiden, hyvästi, pienet "_castelli_"; teidät jätämme veden,
emmekä vihollisen voiman takia. — "_Parvi castelli_"! Tuo minun täytyy
kertoa äidille!

Maanantaina tuli Vilhelm Oranialainen Leideniin, jossa majaili
Montfortin herran talossa. Kansa otti riemuiten vastaan "isä
Vilhelmin", ja tuo väsymätön vapaudenpuoltaja ajatteli nytkin, ilon ja
riemun häntä ympäröidessä, millä tavoin voisi pitää huolta kaupungin
menestyksestä. Hän palkitsi sittemmin sen asukasten uskollisen
kestävyyden verrattomalla muistomerkillä: tämä oli Leidenin yliopisto.
Se herätti ja piti vireillä tuossa toimeliaassa kaupungissa ja maassa,
jota rasitti vuosikymmeniä kestävä sota, sitä henkeä, jonka parhaana
palkintona on sen luomat, jalot pyrinnöt ja riennot, — sitä henkeä,
joka pitää ikuiset aarteet verrattomasti arvokkaampina kuin ajalliset.
Tuo puu, jonka itu pantiin maahan synkimmän kurjuuden partaalla,
taistelujen ja ahdistusten jatkuessa, se on kantanut ihmiskunnan
hyödyksi mitä jaloimpia hedelmiä, kantaa niitä yhä edelleen ja
kypsyttää niitä, jos Jumala suo, vielä vuosisatojenkin kuluttua.

       *       *       *       *       *

Kuudentenakolmatta päivänä heinäkuuta 1581, seitsemän vuotta Leidenin
pelastuksen jälkeen, julistautuivat Hollanti ja Zeelanti, jotka itse
asiassa jo kuusi vuotta olivat olleet itsenäisiä, Haagissa vapaiksi
Espanjan vallasta. Vilhelm Oranialainen oli siihen saakka hoitanut
hallitusta Filip kuninkaan maaherrana ja käynyt hänen nimessään
sotaakin häntä vastaan. Filipin nimessä julkaisi Oranialainen yksin
Leidenin yliopiston perustamiskirjankin, joka asiakirja, sen synnyn
aiheuttaneista vakavista seikoista huolimatta, on mitä hienoimman
valtiollisen ivan mestariteos. Ylen huvittavaa on, kun tästä
kirjelmästä käy selville, että Eskurialin synkkä asukas neuvoteltuaan
perinpohjin rakkaan ja uskollisen serkkunsa Vilhelm Oranialaisen
kanssa, on päättänyt perustaa Leideniin yliopiston, — syistä, joiden
kaikki tyyni täytyi olla kuninkaasta mitä ankarimmin tuomittavia.

Neljäntenäkolmatta päivänä heinäkuuta oli tästä pilasta tehty loppu,
ja Filip oli julistettu valtansa menettäneeksi. Vilhelm johti nyt
hallitusta omassa nimessään.

Kolme päivää myöhemmin vietettiin näiden iloisten tapahtumien kunniaksi
van der Werffin talossa komeat vieraspidot.

Ruokasalin akkunat olivat sepposen selällään, ja kesäyön raitis ilma
jäähdytti pormestarin pöydän ääreen kokoontuneiden vierasten kasvoja.
Täällä olivat talon parhaat ystävät: Janus Dousa, van Hout, oppinut
tohtori Grotius, joka Marian suureksi iloksi oli saanut kutsun Leidenin
yliopistoon ja juuri tänä vuonna oli uuden yliopiston rehtorina,
ravintolanisäntä Aquanus, tohtori Bontius, joka nyt oli lääketieteen
professori yliopistossa, ynnä muita.

Taiteilija Vilhelmi oli myöskin saapunut, eikä yksin, vaan Anna
d'Avilan, ihanan, hennon puolisonsa seurassa, jonka kanssa hän
äskettäin oli palannut Italiasta. Jo vuosia oli taiteilijan nimi ollut
van Duivenbode (kyyhkysairut), sillä kaupunki oli suonut hänelle tuon
jalon nimen ja vaakunan, jossa oli hopeisella pohjalla kolme sinistä
kyyhkystä ja kaksi ristiin asetettua avainta.

Prinssin suostumuksella oli myöskin nuo lahjoitukset, jotka vanha neiti
van Hoogstraten oli määrännyt sukulaisillensa ja palvelijoillensa,
maksettu näille, ja Vilhelmi asui nyt puolisoinensa kauniissa uudessa
talossa, josta ei puuttunut kyyhkyslakkaakaan ja jossa Maria usein
oli laulamassa madrigaaleja, vaikka hänen neljä pienokaistansa eivät
suoneet hänelle paljoa joutoaikaa. Adrian — komea nuorukainen, joka oli
opiskellut uudessa yliopistossa ja pian oli tuleva neuvostoon, — kyseli
taiteilijalta kaikenmoista Roomasta ja hänen kälystänsä Henriikasta.
Junkkari van Hoogstraten oli nimittäin kuollut — saatuaan kumminkin
vielä nähdä ja siunata Annaa — ja isän kuoltua oli Henriika lähtenyt
Belottin kanssa Italiaan, ja hän oli nyt siellä johtajattarena eräässä
maallisessa sisareskunnassa, jonka keskuudessa erityisellä innolla
harjoitettiin musiikkia.

Barbaraa ei näkynyt aterioivien joukossa. Hänellä oli keittiössä yllin
kyllin toimimista. Nyt oli hänen valkoinen päähineensä poimutettu
melkein kopeilevan taitehikkaasti ja huolellisesti, ja tuo varma ja
tyytyväisyyttä ilmaiseva tapa, jolla hän komenteli Kerttua ja kahta
muuta palvelustyttöä, osotti, että Pietarin talossa oli kaikki niinkuin
olla piti. Kannattipa tosiaankin tehdä parastaan tuollaisten vierasten
takia! Näihin kuului myös Warmondin junkkari, ja hänelle oli määrätty
kunniasija rehtorin ja Janus Dousan, yliopiston ensi kuraattorin,
rinnalla, sillä hänestä oli sukeutunut mahtava herra ja toimelias
valtiomies; töin tuskin oli hän ehtinyt, yhdessä nuoren apulaisensa
Nikolas van Wibisman kanssa, tulla Haagista, ottaaksensa osaa tähän
juhlanviettoon. Hilpeänä ja vilkkaasti kuten ennen muinoin kilisti hän
lasia ravintolanisännän kanssa ja huudahti:

— Muinaisten aikojen ja ystävämme Yrjö von Dornburgin malja!

— Yhdyn kaikesta sydämestäni! vastasi Aquanus. — Pitkiin aikoihin ei
enää ole kuulunut mitään hänen uhkarohkeista teoistansa ja retkistänsä.

— Sehän on selvää! Nyt on tuo käyvä viini kirkasta. Dornburg on
jälleen englantilaisessa sotapalveluksessa; tapasin häntä neljä
viikkoa sitten Lontoossa, — hän on Hänen brittiläisen Majesteettinsa
korkea-arvoisen amiraalikunnan jäsen. Hänen laivastonsa on nyt
matkalla Venetiaan, Rakkaudella hän vielä muistelee meitä ja hän
lähetti kaikille terveisiä, — mutta ette tuntisi tuota kunnioitusta
herättävää päällikköä ja tyynen iloisaa miestä meidän muinoiseksi
lemmikiksemme. Kuinka usein hänen haaveilunsa hänet kiidättivätkään
luotamme yläilmoihin, — kuinka kirvelikään sydäntä, kun näki hänen
raskasmielisenä vaipuvan salaisen surunsa valtaan!

Minä näin ennen muinoin junkkarin Delftissä, sanoi rehtori Grotius.
— Tuollainen pilventakaisia tavotteleva mieli voi helposti saattaa
liitelemään niin korkealle, että putoaa maahan siipirikkona — mutta
jos se alistuu työntekoon ja velvollisuuksien täyttämiseen, saa se
suuria aikaan, ja reippaasti ja tarmokkaasti voittaa se tukalimmatkin
vastukset.

Sillä välin oli Adrian isän viittauksesta noussut paikaltaan ja
täyttänyt lasit mitä paraimmalla viinillä. Pormestari omisti maljan
prinssille ja Janus Dousa heti sen jälkeen isänmaan itsenäisyydelle ja
vapaudelle.

Van Hout kehotti juomaan muistojen maljan, tuon kovan ahdistuksen ja
sitä seuranneen pelastuksen maljan.

Jokainen yhtyi siihen tarmolla, ja eläköönhuutojen vaiettua sanoi
Aquanus:

— Ken ei ilolla muistelisi tuota ihanaa sunnuntaita — lokakuun kolmatta
päivää; mutta kun ajattelen kaikkea tuskaa, mitä saimme kärsiä sitä
ennen, niin alkaa vieläkin mieltäni ahdistaa.

Pietari tarttui nämä sanat kuullessaan Marian käteen, puristi sitä
hellästi ja kuiskasi vaimolle:

— Ja kumminkin minä silloin elämäni raskaimpana päivänä löysin
kalleimman aarteeni!

— Minä myös! vastasi Maria, katsoen kiitollisesti hänen uskollisiin
silmiinsä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pormestarin vaimo: Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home