Title: Billy ja etsivä: Seikkailuromaani Meksikon sodista
Author: Burroughs, Edgar Rice
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Billy ja etsivä: Seikkailuromaani Meksikon sodista" ***


BILLY JA ETSIVÄ

Seikkailuromaani Meksikon sodista


Kirj.

EDGAR RICE BURROUGHS


Englanninkielestä ["The Man Without a Soul"] suomentanut

Alpo Kupiainen



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1924.



SISÄLLYS:

      I. »Kotona»
     II. Tervetuliaiset
    III. Epätoivoinen yritys
     IV. Kulkurirunoilija
      V. Kumppanuksina
     VI. Bridgen koetus
    VII. Vaara
   VIII. Ilmiantajat
     IX. Rouva Shorter
      X. El Paso
     XI. Ojasta allikkoon
    XII. Kenraali Pesita
   XIII. Pesita muuttaa suunnitelmiaan
    XIV. Väijytys
     XV. Leijonaa ärsyttämässä
    XVI. El Orobon rancho
   XVII. Billy murtaa kassakaapin
  XVIII. Pako
    XIX. Uusi kirjanpitäjä
     XX. Barbara toimii
    XXI. Barbaran viesti
   XXII. Kapteeni Byrnen sotajuoni
  XXIII. Satimessa
   XXIV. Eddie sulkee silmänsä
    XXV. Billy tulee takaisin.
   XXVI. Kapteeni Rozales näkee jotakin
  XXVII. Eddie Shorter lähtee kotiin
 XXVIII. Pimanien kylä
   XXIX. Bridgen yllättävä saapuminen
    XXX. Karkaaminen
   XXXI. Billyn ja Pesitan loppuselvitys
  XXXII. »Ensi suudelma»



ENSIMMÄINEN LUKU

»Kotona»


Billy Byrne oikaisi leveitä hartioitaan ja täytti mahtavat keuhkonsa
tutunomaisella kaasulla, jota Chicagossa nimitetään ilmaksi.

Hän seisoi New York Central-rautatien vaunusillalla, ja hänen junansa
porhalsi parhaillaan La Salle-kadun asemalle. Vaikka nuori mies
ei suinkaan ollut onnellinen, uhkui hänen olennostaan kuitenkin
eräänlaista tyytyväisyyttä, sillä hän saapui kotiin.

Harhailtuaan hieman toista vuotta maailmalla ja koettuaan eriskummaisia
seikkailuja Billy Byrne palasi nyt laajalle Länsipuolelle ja Grand
Avenuelle.

Eihän pitkän ja mutkikkaan Grand Avenuen kupeilla eikä sen
keskiväylällä kylläkään ole paljoa sellaista, mikä olisi omiaan
herättämään kiihkeätä ihailua, eikä Billy erikoisesti haaveillutkaan
tämän toisin paikoin syvemmän, toisin paikoin matalamman lokakerroksen
peittämän valtakadun ihanuudesta.

Mutta Billyä riemastutti se ajatus, että hän nyt palasi näyttämään
sikäläisille tutuilleen hänessä tapahtunutta muutosta. Maailmalle
lähtiessään hän oli ollut huonossa huudossa: häntä oli pidetty
paatuneena, rajupäisenä räyhääjänä, joka haki vertaistaan jopa omassa
karkeatapaisessa syntymä- ja kasvatuspiirissään.

Muutoksen oli saanut aikaan tyttö. Hän oli Billyn seurustelutasosta
yhtä kaukana kuin taivaan tähdet; mutta Billy oli rakastanut häntä ja
ottanut hänestä oppia, ja koettaessaan muovata itseään sellaiseksi kuin
hän tiesi tytön yhteiskuntaluokkaan kuuluvien miehien olevan Billy oli
luonut yltään paljon sitä raakaa kömpelyyttä, joka oli aina ollut osana
hänestä, ja tyyten hylännyt räyhäävän esiintymisensä. Billy Byrne ei
enää ollut sakilainen.

Hän oli luopunut tytöstä, koska hän kuvitteli Grand Avenuen ja
Riversiden huvilatien välistä kuilua ylipääsemättömäksi; mutta hän
palvoi silti niitä ihanteita, jotka tyttö oli hänen mielessään
herättänyt. Yhä vieläkin hän tahtoi olla juuri sellainen kuin tyttö
toivoi hänen olevan, vaikka hänestä näyttikin varmalta, etteivät he
enää ikinä tapaisi toisiaan.

Grand Avenuella hän luuli helpoimmin unohtavansa surunsa — tyttöä hän
ei voisi milloinkaan unohtaa. Ja lisäksi hänen äskettäin herännyt
ylpeytensä ajoi häntä takaisin entisille mellastustantereille,
sillä siellä hän voisi, kuten hän itse lausui, näyttää entisille
kumppaneilleen.

Hän tahtoi koko sakin näkevän, ettei Billy Byrne pelännyt olla siivo ja
säädyllinen. Hän tahtoi eräiden naapurien käsittävän, että hän kykeni
tekemään vakavaa työtä ja kunniallisesti ansaitsemaan elatuksensa, ja
hän nautti etukäteen siitä huvista ja tyydytyksestä, jota hän tuntisi
nähdessään joidenkuiden kapakoitsijoiden happamet ja pettyneet ilmeet,
sillä he olivat kukin osaltaan pitäneet. Billyä juovuksissa viitenä
päivänä viikon seitsemästä, mutta nyt ei Billy enää juonut.

Mutta ennen kaikkea hän tahtoi puhdistautua aikoinaan vihaamansa lain
silmissä. Hän halusi poistaa maineestaan väärän murhasyytöksen, joka
toista vuotta sitten oli kiidättänyt hänet suinpäin pois Chicagosta
samana yönä, jolloin Lake Streetin poliisiaseman henkilökuntaan kuuluva
konstaapeli Stanley Laslzy oli vihjaissut hänelle, että Sheehan oli
sotkenut hänet Schneider-ukon murhaan. [Kts. romaania »Väkevä Billy»]

Billy Byrne ei ollut tappanut Schneideriä. Hän ei ollut edes ollut
mainitun vanhan miehen kapakan läheisyydessäkään, kun sen kassa silloin
ryöstettiin. Mutta Sheehan, joka oli pidätetty ja jota rikoksesta
syytettiin, oli jo poikavuosilta Billyn vihamies ja oli oivaltanut,
että hänellä oli tilaisuus suunnata epäluuloja jonkun verran pois
itsestään ja samalla kertaa maksaa vanha velkansa Byrnelle.

Uudistunut Billy Byrne oli valmis pitämään täysikelpoisena kaikkea,
mikä jollakin tavoin tuntui olevan hänen rakastamansa tytön korkean
oleskelupiirin yhteydessä. Lait, järjestyksen ja oikeuden näki Billy
uudessa valossa, senjälkeen kun hän oli likeisesti seurustellut
sivistyneen ja hienostuneen olennon kanssa. Enää hän ei niitä
epäillyt eikä pelännyt. Hän saisi niiden taholta sitä, mitä etsi —
oikeudenmukaista kohtelua.

Billystä tuntui oudolta, että hän halusi mitään lailta tai sen
kätyreiltä. Vuosikausia hän oli yhtämittaa ollut sotakannalla niitä
vastaan. Nyt hän tuli vapaaehtoisesti takaisin antautuakseen niiden
käsiin ehdottoman varmana siitä, että hänet pian vapautettaisiin.
Billy tiesi olevansa viaton ja vilpitön ja oletti toistenkin empimättä
antavan sille arvon.

— Ensiksi, — ajatteli Billy, — pistäydyn hieman vilkaisemassa vanhaa
Grand Avenueta, sitten menen ilmoittautumaan poliisilaitokseen. Jutun
käsittelyyn saattaa kulua pitkä aika, ja siltä varalta käväisen ensin
katsomassa vanhaa joukkuetta.

Niinpä Billy nousi raitiovaunuun ja katseli avoimen ikkunan aluslautaan
nojautuneena, kuinka likainen Chicago vilahteli hänen ohitseen, kunnes
lipunmyyjän huuto »Granavenuu!» ilmoitti, että hänen matkansa oli
päättynyt.

Maggie Shane istui kotitalonsa naarmuista etuseinää vasten hontelosti
nojaavien pitkien portaiden ylimmällä astuimella; Shanen perhe asui
talon toisessa kerroksessa ahdettuna kolmeen pahanhajuiseen huoneeseen.

Oli lauantai, ja Maggie oli vapaana. Hän istui perin alakuloisena,
sillä Maggieta vaivasi miestuttavien puute; ei ollut ilmestynyt ketään
täyttämään sitä kirvelevää tyhjää sijaa, jonka äkillisesti poistunut
»Coke» Sheehan oli jättänyt, kun tämä arvoisa herrasmies oli lähtenyt
etsimään terveellisempää ilmanalaa — jäytäväksi harmiksi sekä Maggielle
että herra Sheehanin saamamiehille.

Maggie tuijotteli äreänä ryysyisten naisten ja lasten täyttämälle
lokaiselle kadulle ja raitiovaunuihin, jotka jyristen kiitivät hänen
ohitseen likaisine matkustajineen. Silloin tällöin hän hankki vaihtelua
yksitoikkoiseen istumiseen venyttämällä purukumiansa ihmeellisen
pitkiksi suikaleiksi, pitäen niiden toista päätä peukalonsa ja
etusormensa, toista hampaittensa välissä.

Äkkiä Maggie huomasi jokseenkin hauskan näköisen miehen, joka veltosti
lähestyi häntä hänen puolellaan katukäytävällä. Mies oli vielä siksi
etäällä, ettei hänen kasvonpiirteitään voinut erottaa, mutta hänen
kokonsa, ryhtinsä ja yleisvaikutelmansa miellyttivät yksinäistä
Maggieta. Hän toivoi, että kävelijä olisi hänen tuttujaan tai että
häneen voisi helposti tutustua, sillä Maggie kuihtui ikävästä.

Hän tasoitti hiusnutturaansa ja oikaisi toisen silmän ylitse riippuvaa
kuontaloa. Sitten hän järjesti hamettaan ja jäi odottamaan. Miehen
lähestyessä Maggie näki, että hän oli hauskemman näköinen kuin hän oli
rohjennut edes toivoa ja että hänen ulkomuodossaan oli jotakin tuttua.
Mutta vasta tultuaan talon kohdalle vilkaisi mies ylöspäin, ja Maggie
tunsi hänet.

Silloin Maggie Shanelta meni suu auki, ja hän tarttui kaidepuuhun.
Hetkisen kuluttua oli mies sivuuttanut hänet ja jatkoi matkaansa
katukäytävää myöten.

Maggie Shane tähyili hänen jälkeensä minuutin ajan; sitten hän juoksi
vikkelästi portaita alas vähän matkan päässä olevaan maustekauppaan,
jossa hän pyysi saada käyttää puhelinta.

»Yhdistäkää minut Länsipuolen kaksi nolla kuusi kymmentä kolme», hän
käski puhelinneitoa ja jatkoi vähäistä myöhemmin: »Onko Lake Streetin
poliisiasemalla?»

— Niin, nähkääs, Billy Byrne on tullut takaisin. Näin hänet juuri äsken.

— Kyllä, eikä sillä ole väliä, kuka minä olen; mutta jos tahdotte
napata hänet, niin hän on parhaillaan Grand Avenuun länsipäässä. Ihan
tällä minuutilla näin hänet Lincolnin lähistöllä. Ja hän paiskasi
kuulotorven takaisin koukkuunsa.

Billy Byrne arveli pistäytyä äitinsä luona — ei silti, että hän olisi
odottanut olevansa tervetullut, vaikka äiti sattuisikin olemaan selvä,
tai että hän olisi kaivannut äitiään. Mutta, vuoden kuluessa oli Billyn
koko ajatustapa muuttunut, ja nyt hänellä oli sellainen tunne, että
hänen oli tehtävä tämä käynti. Kenties hän voisi jollakin tavoin auttaa
äitiään.

Mutta ehdittyään pimeälle kujalle, jonka varrella hän oli viettänyt
lapsuutensa, hän sai tietää, että hänen äitinsä oli kuollut ja että
toinen perhe asui siinä ränsistyneessä hökkelissä, joka oli ollut hänen
kotinsa.

Jos Billy Byrne suri äitinsä kuolemaa, ei hän sitä näyttänyt. Hänen
ei tarvinnut olla äidilleen kiitollinen mistään muusta kuin potkuista
ja tyrkkäyksistä sekä siitä ympäristöstä ja vaikutuksesta, joka oli
ohjannut hänet rikollisen elämän uomaan silloin, kun useimmat pojat
tulevat alkeiskouluun.

Oikeastaan miehen mieli oli keveämpi, kun hänen ei ollut tarvinnut
nähdä äitiään, ja hän kääntyi palaamaan Grand Avenueta pitkin
reippaammin kuin oli tullut, Ei ainoakaan hänen kohtaamansa entinen
tuttu ollut näyttänyt erikoisesti ilostuvan tapaamisesta. Hän tunsi
olevansa hiukan pettynyt. Billy päätti mennä suoraa päätä Lake Streetin
poliisiasemalle tiedustamaan, millä kannalla Schneiderin murhajuttu
oli. Ehkä oli oikea murhaaja saatu ilmi, ja siinä tapauksessa
annettaisiin Billyn olla rauhassa. Mutta jollei niin olisi, voisi hän
antaa pidättää itsensä ja pyytää tutkintoa voidakseen puhdistautua.

Hänen lähestyessään Wood Streetiä pujahti kaksi miestä, jotka olivat
olleet häntä vaanimassa, läheisen kapakan ovesta sisään: hänen mentyään
ohitse he astuivat jälleen kadulle hänen taakseen ja tarttuivat häneen
kahden puolen.

Billy pyörähti äkäisenä ympäri.

»Lähtekää vain kiltisti, Byrne», kehoitti toinen miehistä, »älkääkä
panko meteliä toimeen.»

»Kas», virkkoi Billy, »teikäläisiähän siinä onkin. No niin, olin juuri
menossa kamarille ilmoittautumaan.»

Molemmat miehet naurahtivat epäilevästi. »Sitten me säästämme teiltä
sen vaivan», sanoi toinen heistä. »Me viemme teidät sinne. Saattaisitte
vielä eksyä, jos koettaisitte mennä yksin.»

Billy asteli äänettömänä kadunnurkkaukseen, jossa rattaat odottivat.
Hän älysi, että näille etsiville ei kannattanut selitellä mitään;
mutta hän sai huomata, että komisario oli yhtä taipuvainen epäilemään
hänen aikeitaan. Myöskin hän vain nauroi, kun Billy vakuutti olleensa
matkalla poliisiasemalle juuri silloin kun hänet pidätettiin.



TOINEN LUKU

Tervetuliaiset


Kun Billy Byrne viikkojen hitaasti vieriessä ei saanut keltään osakseen
ystävällistä myötätuntoa ja kun kukaan ei välittänyt vähääkään hänen
halustaan elää nuhteettomasti eikä kallistanut korvaansa hänen
vakuutuksilleen, ettei hän ollut millään tavoin sekaantunut Schneiderin
murhaan, alkoi hän epäillä tekonsa järkevyyttä.

Myöskin pyrkivät hänen mielessään jälleen heräämään aikaisemmat
epäluulot lakeja ja niiden valvojina muka toimivia poliiseja
vastaan. Eräs koppitoveri kertoi hänelle sanomalehtien ankarasti
soimanneen etsivääosastoa siitä, ettei oltu onnistuttu saamaan kiinni
hyvänsävyisen Schneider-vanhuksen murhaajaa; yleinen mielipide oli
kiihtynyt siinä määrin, että koko poliisilaitos oli joutunut liikkeelle.

Siitä syystä poliisit kiihkeästi halusivat vierittää syyn jonkun
niskoille — siitä he eivät välittäneet, kuka olisi syntipukki, kunhan
hän vain olisi heidän hallussaan.

»Kenties sinä et ole sitä tehnyt», myönsi koppitoveri, »mutta he
lähettävät sinut pakkotyöhön, jolleivät he saa sinua hirtetyksi. Kyllä
he panevat parastaan, että julistettaisiin kuolemantuomio. He eivät
pidä sinusta, Byrne. Annoit heille aikanasi aimo tavalla puuhaa,
eivätkä he ole sitä unohtaneet. Enpä totisesti tahtoisi olla sinun
housuissasi.»

Billy Byrne kohautti olkapäitään. Missä olivat hänen haaveensa
oikeudesta? Ne näyttivät haihtuneen ja muuttuneen entiseksi
epäluottamukseksi ja vihaksi. Hän ravisti itseään ja loitsi sielunsa
silmien eteen kauniin tytön, joka oli uskonut hänen sanojaan ja
luottanut häneen, juurruttanut hänen mieleensä rakkauden kaikkeen
siihen, mikä on hienointa ja parasta oikeassa miehuudessa, kaikkeen
siihen, mitä hän katkerimmin oli vihannut koko ikänsä, ennen kuin tyttö
oli ilmestynyt hänen elämäänsä, muuttanut sen ja hänet itsensä.

Ja sitten Billy taaskin uskoi — uskoi, että oikeus kuitenkin lopulta
voittaisi ja kaikki tulisi jälleen hyväksi, ihan niin kuin hän oli
kuvitellut.

Oikeudenkäynnin viimeisenä päivänä oli Billyn entistäkin vaikeampi
säilyttää kunnioitustaan lakia, järjestystä ja oikeutta kohtaan.
Syyttäjä oli sitovasti todistanut, että Billy oli vaarallinen
roisto. Poliisien hankkimat todistajat eivät empineet vannoa väärin
esittäessään lausuntoja, jotka tyhmimmänkin valamiehen olisi Billyn
mielestä selvästi pitänyt huomata sepitetyiksi ja perin tyystin ulkoa
opituiksi.

Nämä todistajat muistivat hämmästyttävän tarkasti ja pienimpiä
yksityiskohtia myöten kaikki, mitä oli tapahtunut toista vuotta
sitten syyskuun kolmannenkolmatta päivän iltana kello seitsemäntoista
minuuttia yli kahdeksan ja yksikolmatta minuuttia yli yhdeksän välillä.
Mutta missä he olivat olleet ja mitä he olivat tehneet kymmenen
minuuttia aikaisemmin tai myöhemmin tai missä he olivat olleet kello
yhdeksän viime perjantai-iltana, sitä he eivät kuolemakseenkaan
jaksaneet muistaa.

Ja Billyllä ei ollut ainoatakaan todistajaa.

Tulos oli edeltäkäsin varma. Billynkin oli pakko se myöntää, ja kun
yleinen syyttäjä vaati kuolemanrangaistusta, tunsi vanki kaulassaan
kaamean hamppuköyden kuristusta.

Odottaessaan valamiehistön päätöksen julkaisemista Billy istui
kopissaan, koettaen lukea sanomalehteä, jonka hyväntahtoinen vartija
oli hänelle antanut. Mutta hänen katseensa ei kiintynyt valkealle
paperille painettuihin mustiin kirjaimiin; hänen silmiensä edessä
väikkyi näkyjä, joita ei ollut missään lehdessä.

Hän näki jylhässä seudussa kohisevan vuolaan virran ja keskellä
sen pyörteitä pienen saaren. Ja saarella oli mies ja tyttö. Tyttö
opetti miestä puhumaan sivistyneiden tapaan ja katselemaan elämää
hienostuneiden ihmisten silmillä.

Tyttö opetti miehelle oman luokkansa kunniakäsitteitä ja selitti
hänelle, että oli parempi menettää kaikki muu kuin kunnia. Billy
ymmärsi, että juuri nämä opetukset olivat kannustaneet häntä tähän
hulluun suunnitelmaan, joka nyt päättyisi siihen, että hänet
tuomittaisiin syylliseksi — hän oli tahtonut puhdistaa kunniansa. Hänen
huuliltaan pääsi katkera naurahdus; mutta sitten hän heti malttoi
mielensä, ja hänen kasvonpiirteensä pehmenivät.

Se oli sittenkin tapahtunut _hänen_ tähtensä, ja mitäpä väliä olisi,
vaikka hänet lähetettäisiinkin hirteen? Hän ei ollut uhrannut
kunniaansa — hän oli parhaansa mukaan koettanut puhdistaa sitä. Hän
oli viaton. Hänet voitaisiin tappaa, mutta häntä ei voitu tehdä
syylliseksi. Vaikka tuhat laivamiehistöä julistaisi hänet syypääksi,
niin ne eivät sittenkään mahtaisi mitään sille seikalle, että hän ei
ollut tappanut Schneideriä.

Mutta kovaa se olisi, sen jälkeen kun hän oli niin paljon toivonut
ja suunnitellut voivansa elää kunnollisesti ja _näyttää_ ihmisille.
Hänen silmänsä, jotka yhä tuijottivat sanomalehteen, kiintyivät äkkiä
erääseen sanaan — nimeen Harding.

Billy vavahti ja alkoi lukea:

Barbara Harding, moninkertaisen miljoonamiehen Anthony Hardingin tytär,
ja William Mallory vihitään avioliittoon kesäkuun 25 päivänä.

Uutinen oli päivätty New Yorkissa. Siinä oli enemmänkin, mutta Billy
ei lukenut muuta. Hän oli nähnyt kylliksi. Tosinhan hän oli vaatinut
Barbaraa menemään Malloryn puolisoksi, mutta kun hän nyt oli yksin ja
ystävittä, tuntui hänestä melkein siltä kuin tyttö olisi ollut hänelle
uskoton.

»Lähdetäänpäs, Byrne!» keskeytti oikeudenpalvelija hänen mietteensä.
»Valamiehistö on tehnyt päätöksensä.»

Kun Billy vietiin oikeussaliin, astui tuomari omasta huoneestaan.
Pian saapuivat myöskin valamiehet jonossa ja istuutuivat paikoilleen.
Puhemies ojensi sihteerille paperikaistaleen. Ennenkuin se edes
luettiin, tiesi Billy, että hänet oli harkittu syypääksi. Enää hän ei
siitä välittänyt, hän tuumi. Hän toivoi, että tuomari lähettäisi hänet
hirsipuuhun. Nyt ei elämällä kuitenkaan olisi enää hänelle mitään
arvoa. Hän halusi kuolla. Mutta hänet tuomittiinkin elinkaudeksi
vankeuteen Jolietin kuritushuoneeseen.

Se oli äärettömän paljon pahempi kuin kuolema. Billy Byrne tyrmistyi
ajatellessaan, että hänen pitäisi jäädä koko elinajakseen vankilan
kolkkojen muurien sisälle.

Vielä kerran hänet valtasi entinen, silmitön viha lakia ja kaikkea
sen yhteydessä olevaa kohtaan. Hän olisi tahtonut puristaa rautaiset
sormensa punertavakasvoisen tuomarin paksun kaulan ympäri. Siististi
puetut valamiehet nostattivat hänen mielessään murhanhimon. Oikeus!
Billy naurahti ääneen.

Oikeudenpalvelija koputti, vaatien hiljaisuutta. Yksi valamiehistä
kumartui kumppaninsa puoleen ja kuiskasi: »Paatunut rikollinen.
Yhteiskunta on turvallisempi, kun hän on telkien takana.»

Seuraavana päivänä Billy vietiin Jolietiin lähtevään junaan. Hänet ja
vanginvartija kytkettiin käsiraudoilla yhteen. Billy oli ulkonaisesti
rauhallinen; mutta hänen sisässään liehui hillitön viha. Kuinka
toisenlainen olikaan hänen kotiintulonsa kuin hän oli toivonut! Kuinka
toisenlaiset tervetuliaiset!



New Yorkin kaupungissa Riversiden huvilatien varrella sijaitsevassa
hyvin kauniissa talossa istui nuori nainen vuoteessaan, nojautuen
mukavasti untuvapatjoihin, nauttien aamukahviaan ja leivoksiaan ja
silmäillen aamulehteä.

Uutisosaston sisäsivulla veti muuan otsake puoleensa hänen uneliaan
katseensa:

CHICAGOLAINEN MURHAMIES ELINKAUDEKSI VANKILAAN.

Viime aikoina Chicago oli kiinnittänyt Barbara Hardingin mieltä enemmän
kuin koskaan ennen, ja niinpä hän nytkin antoi silmäinsä ylimalkaisesti
harhailla otsakkeen alla olevalla palstalla.

Schneiderin, säyseän ravintoloitsija-vanhuksen murhaaja on vihdoinkin
joutunut oikeuden käsiin. Länsipuolen tunnettu räyhääjä »Billy» Byrne,
joka vangittiin pakoiltuaan yli vuoden ajan lain kouraa, on tuomittu
elinkaudeksi Jolietiin.

Barbara Harding istui useita minuutteja, tuijottaen jäykkänä eteensä.
Sitten häneltä pääsi tukahtunut nyyhkytys, hän kääntyi ja painoi
kasvonsa patjoihin.



KOLMAS LUKU

Epätoivoinen yritys


Kun se juna, joka vei Billy Byrneä ja vanginvartijaa Jolietiin, oli
kulkenut noin puolet Chicagon ja Billyn vastaisen, pysyvän olinpaikan
välisestä matkasta, teki vanginkuljettajan mieli vedellä sikaarin
sauhuja ja hän päätti siirtyä tupakkavaunuun.

Siitä hetkestä alkaen, jolloin Billy Byrnen tuomio oli julistettu,
oli koko hänen sielunsa keskittynyt yhteen ainoaan ajatukseen
— karkaamiseen. Hän tiesi, ettei hänellä todennäköisesti olisi
pienintäkään karkaamisen mahdollisuutta; mutta siitä huolimatta se
alituisesti pyöri hänen mielessään.

Koko hänen olemuksensa oli kuohuksissa; häntä ei ainoastaan
kiihdyttänyt häntä kohdannut vääryys, kun hänet oli tuomittu
elinkautiseen vankeuteen, vaan häntä myöskin kammotti häntä odottavien
pitkien vuosien kaamea yksitoikkoisuus.

Hän ei jaksanut kestää sitä ajatusta. Hän ei tahtonut! Vanginkuljettaja
nousi seisomaan, viittasi hänelle menemään edellä ja lähti astelemaan
tupakkavaunuun. Se oli kolmas vaunu edessäpäin. Vaunusta toiseen
päästiin niiden päissä olevien eteisten kautta. Ensimmäinen vaunusilta,
jonka ylitse he menivät, oli visusti suljettu, mutta toiselle
saapuessaan Billy huomasi huolimattoman tarkastajan jättäneen toisen
oven auki. Juna kulki jostakin syystä hidasta vauhtia — kenties noin
kolmekymmentä kilometriä tunnissa.

Billy saapui vaunusillalle ensimmäisenä. Ja ensiksi hän huomasi avoimen
oven. Se merkitsi hänelle jompaakumpaa — karkaamisen mahdollisuutta tai
kuolemaa. Viimemainittukin olisi parempi kuin elinkautinen vankeus.

Billy ei epäröinyt hetkeäkään. Ennen kuin vanginkuljettaja edes
havaitsi, että ovi oli auki, oli vanki hypännyt liikkeellä olevasta
junasta, samalla kiskaisten vartijansa perässään.

Byrnellä ei ollut aikaa valita sopivaa hyppäämiskohtaa. Hän olisi
voinut osua suoraan pisteaitaan tai pohjattomaan kuiluun — hän ei
tiennyt mitään etukäteen. Eikä hän välittänytkään tietää.

Mutta kumpaakaan sellaista ei sattunut. Vaunusilta oli juuri sillä
hetkellä sillalla, jonka alla oli mutainen lammikko. Siihen miehet
suistuivat saamatta minkäänlaisia vammoja. Ensiksi oli pystyssä Byrne.
Hän kiskoi vanginkuljettajan polvilleen, ja ennenkuin tämä säikähtynyt
ja ällistynyt lainvartija ehti tointua, oli häneltä siepattu revolveri
ja sen kylmä ja puolueeton piippu tähdätty häntä kohti.

Sitten Billy Byrne kahlasi kuivalle maalle, tyrkkien vanginvartijaa
revolverin piipulla kylkeen ja varoittaen häntä pysymään hiljaa.
Lammikon lähellä kasvoi pieni, tiheä metsikkö. Sinne Byrne vei vankinsa.

Heidän päästyään lehvistön suojaan siksi syvälle, ettei heitä enää
todennäköisesti voitu ulkoapäin nähdä, Byrne pysähtyi.

»Ja nyt lue isämeitäsi!» hän komensi. »Minä aion nitistää sinut!»

Vanginkuljettaja katsahti häneen silmissään sekava kauhun ilme.

»Hyvä Jumala!» hän huusi. »Enhän minä ole tehnyt sinulle mitään, Byrne.
Enkö ole aina ollut ystäväsi? Olenko milloinkaan tehnyt sinulle mitään?
Jumalan tähden, Byrne, ethän aio murhata minua, ethän! Joudut varmasti
kiinni!»

Billy Byrnen huulille levisi ilkeä hymy.

»Niin», hän myönsi, »sinä et ole tehnyt minulle mitään; mutta sinä
olet lain puolella — paha sen periköön! — ja minä aion nitistää kaikki
lain puoltajat, jotka joutuvat tielleni. He tahtoivat lähettää minut
vankilaan koko elinajakseni — minut, viattoman miehen! Teikäläiset sen
tekivät — nuuskijat. Sinä et ole nuuskija, mutta sinä olet yhtä kurja.
Ja nyt lue rukouksesi!»

Hän tähtäsi revolverilla uhrinsa päätä. Vanginkuljettaja lysähti
polvilleen ja koetti syleillä Byrnen polvia, samalla rukoillen tätä
säästämään hänen henkensä.

»Heitä se sikseen, surkea tolvana!» kehoitti Billy. »Sinun on kuoltava,
ja jos sinussa olisi vähääkään miestä, niin kuolisit miehen tavalla!»

Vanginkuljettaja lysähti maahan. Pelko oli käynyt hänelle
ylivoimaiseksi, ja hän oli vaipunut onnelliseen tiedottomuuden tilaan.
Byrne silmäili miestä hetkisen. Heidät oli kahlehdittu ranteistaan
yhteen, ja tajuttoman miehen paino ärsytti häntä.

Byrne kumartui ja painoi revolverin suun vanginkuljettajan korvan
taakse. »Oikeitta!» hän jupisi katkeran pilkallisesti, ja hänen
sormensa jännittyi painamaan liipaisinta.

Mutta äkkiä ilmestyi hänen ja pyörtyneen miehen väliin kauniin tytön
kuva, jonka kasvoilla väikkyi uljas hymy ja silmistä kuvastui rajatonta
luottamusta ja ylpeyttä — luottamusta Billy Byrneen ja ylpeyttä hänestä!

Billy painoi silmänsä tiukasti kiinni, ikäänkuin olisi tuntenut
ruumiillista tuskaa, ja pyyhkäisi kädellään kasvojaan.

»Hyvä Jumala!» hän mutisi. »Minä en voi sitä tehdä — mutta kamalan
likellä se oli.»

Hän sujautti revolverin taskuunsa ja polvistui vanginkuljettajan
viereen kopeloimaan hänen vaatteitaan. Vähän ajan kuluttua hän löysi
etsimänsä esineen — useita avaimia sisältävän renkaan.

Hän valitsi sopivan avaimen ja oli pian vapaa, jääden seisomaan
paikalleen katse kiintyneenä vanginkuljettajaan.

»Minun pitäisi nitistää sinut!» hän jupisi. »Karkaamiseni ei onnistu,
jollen sitä tee! Mutta _hän_ ei sitä tahdo — Jumala häntä siunatkoon!»

Äkkiä juolahti Billy Byrnen mieleen ajatus. Jos hän voittaisi aikaa,
niin kenties hän ehtisi paeta. Miehelle ei koituisi vähääkään
vahinkoa, jos hän saisi olla täällä muutamia tunteja tai vaikkapa
kokonaisen päivänkin. Billy riisui vanginkuljettajan takin ja repi sen
kaistaleiksi. Niillä hän sitoi miehen kiinni puuhun. Sitten hän pani
kapulan vartijan suuhun.

Hänen puuhaillessaan tuli vanginkuljettaja jälleen tajuihinsa. Hän
katsoi Billyyn kysyvästi.

»Päätin jättää sinut nitistämättä», selitti nuori mies. »Aion lähteä,
ja sinä jäät tänne vähäksi aikaa. Muutamien tuntien perästä etsitään
sinua radanvarsilta — ei kulu pitkää aikaa, ennen kuin sinut löydetään.
Näkemiin vain! Muista pysyä kilttinä!» Ja Billy Byrne oli poissa.

Billyn onneksi vankilaviranomaiset erehtyivät, odottaen Billyn
saattajineen saapuvan vasta myöhemmässä junassa, joten ei herännyt
lainkaan epäilyksiä, kun he eivät tulleet siinä junassa, jossa olivat
lähteneet. Siten sai Billy etumatkaa kaksi tuntia, jota hän ei muutoin
olisi saanut — ja hän käytti sitä etuaan mainiosti hyväkseen.

Kun viranomaiset vihdoin oivalsivat, että jotakin oli tapahtunut, oli
Billy Byrne jo kahdeksankymmenen kilometrin päässä Jolietista länteen,
mennä jytyyttäen Santa Fétä kohti pikatavarajunassa.

Kohta pimeän tultua juna kulki Mississipin ylitse. Billy Byrnen oli
nälkä ja jano, ja kun juna hidasti vauhtiaan ja seisahtui keskelle
autiota, hiljaista, hyvätuoksuista maaseutumaisemaa, aukaisi Billy
vaununsa oven ja hypähti keveästi maahan.

Siihen mennessä ei kukaan ollut nähnyt Billyä sen jälkeen, kun
hän lähti häntä saattaneen vanginkuljettajan luota, ja kun Billy
ei lainkaan halunnut kenenkään häntä huomaavan, niin hän pujahti
ratapenkereen reunalta kuivaan ojaan ja jäi sinne kyyröttelemään ja
odottamaan junan poistumista.

Tämä junan öinen pysähtyminen oli yksi niitä salaperäisiä seisauksia,
joita ei osaa selittää kukaan muu kuin ihmisten ja rautateiden
liikkuvan kaluston matkoja ohjaava korkea järki. Lähistöllä ei ollut
asumuksia eikä edes pysäkin valoa.

Pian kajahti veturin piipusta kaksi kimakkaa vihellystä; kytkyraudat
alkoivat ratista ja nytkähdellä, ensin ison veturin luona, josta
käsin liike nopeasti eteni pitkin junan pituutta; jarrut kirskuivat
hankautuessaan pyöriä vasten, ja juna lähti verkalleen jatkamaan pitkää
matkaansa; vauhti lisääntyi joka sekunti, kunnes junailijan vaunu
vihdoin vieri vinhasti karkulaisen ohitse. Pian nieli junan rautatietä
verhoava pimeys.

Junan mentyä Billy kiipesi takaisin ratapenkereelle, lähtien sitä
myöten tallustelemaan poistuneen junan jäljessä. Pian pitäisi radan
poikki kulkea jonkun tien, ja tien varrella olisi taloja tai kylä,
josta hän saisi ruokaa ja juomaa.

Billy oli pennitön, mutta ei vähääkään epäillyt syövänsä löydettyään
ruokaa. Hän mietti sitä astellessaan ripeästi länttä kohden, ja tämä
ajattelu herätti hänen mielessään epäilyksiä siitä, olisiko ruoan
varastaminen sittenkään niin kovin helppoa.

»Pyh!» hän huudahti puoliääneen, »hän ei pitäisi vääränä, että mies,
joka on kuolemaisillaan nälkään, kehveltää hiukan muonaa. Eihän se ole
samanlaista kuin se, että aikoisin puhdistaa joltakulta miekkoselta
lompakon. Varmastikaan hän ei pidä pahana sitä, että hankin jotakin
syötävää. Eihän minulla ole rahaa. Minulta anastettiin joka penni, ja
onhan minulla oikeus elää — mutta yhtä kaikki en tee sitä mielelläni.
Kunpa olisi joku muu keino! Mutta onpa hän tehnyt minusta vätyksen! Ei
edes mieleenikään johtunut tuon vartija-pampun taskujen tyhjentäminen.
On totisesti hullua, kuinka perinpohjin mies saattaa muuttua. Jopa
melkein mielelläni olen vätys!» Ja Billy Byrne hymähti tälle miltei
käsittämättömälle ajatukselle.



NELJÄS LUKU

Kulkurirunoilija


Ennen kuin Billy saapui maantielle, näki hän valoa ratapenkereen ohessa
olevasta pienestä notkelmasta. Se ei ollut sellaista valoa, jota
ikkunan takana palava lamppu luo. Se oli ajoittain voimakkaampi, toisin
ajoin heikompi ja lekutti lähellä maanpintaa.

Se näytti nuotiotulelta, ja lähemmäksi mennessään Billy huomasi, että
sellainen se olikin, ja kuuli myöskin ääntä. Billy eteni varovammin.
Hänen oli aina tarkoin kavahdettava näyttäytymästä, ennen kuin itse
näki. Pikku nuotio paloi joen äyräällä, jonka yli rautatie kulki
betonisiltaa myöten.

Billy laskeutui taaskin ratapenkereeltä ja kiipesi aidan ylitse harvaan
metsikköön. Sieltä hän voi lähestyä nuotiota pelkäämättä, että hänet
nähtäisiin. Pian hän alkoi erottaa sanoja ja nojautui puuta vasten
kuuntelemaan.

Nuotiolla oli yksi ainoa henkilö — mies, joka kyykötti tulen ääressä,
paistaen jotakin. Tulen toisella laidalla oli kuhmuinen, höyryävä
peltikannu, josta tuoksu silloin tällöin kantautui Billyn sieraimiin.

Kahvia! Oi, kuinka hyvältä se tuoksusi! Billyn suuhun herahti vesi.
Entä ääni — se kiinnitti Billyn mieltä melkein yhtä paljon kuin aterian
valmistelut.

    Meill' eessä outo, pitkä lie taas maiden, merten poikki tie,
    mi meidät niinkuin linnut vie päin uutta onnelaa.
    Tukassa ruusunnuppunen Penelopen on kaunoisen;
    hän siellä vartoo kaivaten mult' ensi suudelmaa.

Sanat värähdyttivät jotakin kieltä Billyn sydämessä, niin että hän
unohti nälkänsä. Nuotiolla olijan täyteläinen, sointuva ääni kantautui
hänen luokseen kuten suloinen suitsutus, joka herättää uinailuja, ja
sävel pani hänen verensä kiertämään nopeammin.

Entä ääni? Se oli sellainen, jollaisia Billy oli aina kammonnut ja
pilkannut, ennen kuin hän oli istunut Barbara Hardingin jalkojen
juuressa ja oppinut paljon, muun muassa rakastamaan. Se oli sivistyneen
ja hienostuneen ihmisen ääni.

Billy pinnisti katsettaan, koettaen tähystää pimeässä nähdäkseen miehen
tarkemmin. Nuotion hohde valaisi kuluneita vaaterisoja ja päälakea,
jota verhosi muodoton hattureuhka.

Ilmeisestikin mies oli kulkuri. Kelvottomassa peltikannussa kiehuva
kahvi olisi yksinkin osoittanut sen ehdottoman varmasti, mutta siitä
näkyi kosolta muitakin todistuksia. Niin, mies oli kulkuri. Billy jäi
seisomaan paikalleen ja kuuntelemaan.

    Utuiseen peittoon vuoren pää ja sinihohtoon laakso jää,
    hopeisna kaikki kimmeltää — ei maasta muuta näy.
    Merellä harjall' aallokon jo laiva meitä vastass’ on,
    kun rantaan tyrsky loputon ain’ ankarana käy.
— Kas vain! — mietti Billy. — Tuopa on jotakin! Mistä ihmeestä hän
lienee laulun oppinut? Se herättää minussa halun retkeillä, kunnes
löydän sen paikan, josta hän laulaa.

Billyn ajatukset keskeytti hänen toiselta puoleltaan metsästä kuuluva
ääni. Kun hän katsahti siihen suuntaan, josta hänen huomiotansa
herättänyt melu kuului, näki hän kaksi miestä, jotka astuivat tyynesti
esiin puiden varjosta ja menivät nuotiollaolijan luokse.

Myöskin nämä olivat ilmeisesti kulkureita. Epäilemättä laulajan
kumppaneita. Viimemainittu ei kuullut heidän tuloaan, ennen kuin he
olivat aivan hänen takanaan. Sitten hän kääntyi hitaasti ja nousi
pystyyn, kun he pysähtyivät hänen tulensa ääreen.

»Iltaa, naapuri!» virkkoi toinen tulokkaista.

»Hyvää iltaa, hyvät herrat!» vastasi leiriytynyt. »Tervetuloa halpaan
majaani! Oletteko syönyt puolista?»

»Emme», myönsi äskeinen puhuja, »emme ole, mutta aiomme tehdä sen nyt.
Ja sinä lopeta lurittelu ja laputa! Täällä ei ole ruokaa riittävästi
yhdellekään, saatikka sitten kolmelle. Livistä!» Ja mies, joka oli
kookas ja vanttera, astahti uhkaavan näköisenä askeleen yksinäistä
nuotiolaista kohti.

Viimemainittu oli lyhyt ja hento. Isompi mies näytti kykenevän syömään
hänet yhdellä haukkaisulla. Mutta nuotiolainen ei säikkynyt.

»Te tuskastutatte minua!» hän sanoi. »Te herätätte minussa ankaraa,
vaikeasti hillittävää harmia, ja kaiken lisäksi en pidä viiksistänne.»

Tämän asiattomalta tuntuvan huomautuksen jälkeen hän tarttui
kookkaamman kulkurin takkuiseen partaan ja tähtäsi miehen kasvoihin
nopean, rajun iskun. Heti oli toinen vastatullut hänen kimpussaan,
mutta hän ei hellittänyt kiukkuista otettaan, vaan antoi iskuja oikein
satamalla toisen päähän ja kasvoihin.

Billy Byrne pysyi huvitettuna katselijana. Hän nautti hyvästä ottelusta
enemmän kuin useimmista muista näyistä. Mutta kun ensimmäisen kulkurin
äkkiä onnistui kiertää jalkansa kurittajansa jalkojen ympärille ja
kiskoa hänet maahan, samalla kun hänen kumppaninsa tempasi paksun kepin
ja, syöksähti lähemmäksi iskeäkseen nuotiolaisen pään mäsäksi, arveli
Billy, että hänen oli aika sekaantua.

Hän riensi esiin ja huusi äänekkäästi: »Jättäkää sikseen, pojat! Te
ette saattane olla noin kovakouraisia näin rattoisaa laulajaa kohtaan!
Lopettakaa! Seis!» lisäsi hän, kun toinen maankiertäjä kohotti
sauvaansa lyödäkseen pitkänään viruvaa nuotiolaista.

Puhuessaan Billy Byrne alkoi juosta, ja samalla kun keppi laskeutui,
ennätti hän lyöjän vierelle ja läimäytti miehen leukaan, niin että mies
sinkoutui joen äyräälle kieppuen kuin hyrrä, hoippui siinä hetkisen
kuin juopunut ja suistui sitten selälleen matalaan veteen.

Senjälkeen Billy tarttui toisen hyökkääjän olkapäähän ja tempasi hänet
pystyyn.

»Haluatko sinäkin osasi, sinä suuri öykkäri?» hän tiedusti.

Raivosta puhisten mies koetti kiskoutua irti ja lyödä Billyä: mutta
äkillinen tölmäys, sellainen, jollaisen Billy Byrne oli kerran antanut
ällistyneelle Harlem Hurricanelle, poisti kulkurin mielestä kaikki
hänen mahdollisesti hautomansa aikeet tehdä tulokkaalle ruumiillista
pahaa ja haihdutti hänen päästään kaikki muutkin ajatukset vähäksi
aikaa.

Kun mies tuupertui tajuttomana maahan, nousi nuotiolainen pystyyn.

»Jotakin mojovuutta on teillä hihassanne, ystävä hyvä!» hän kehaisi.
»Tuohon kämmeneen!» Ja hän ojensi ohuen, hyvin muodostuneen käden.

Billy tarttui käteen ja pudisti sitä.

»Ei se mojovuus kuitenkaan värähdytä sydänalaa kuten nuo teidän
säkeenne, veikkonen», hän vastasi.

»Näyttääpä se tunkeutuneen tuon miekkosen paksuun kalloon», huomautti
laulumies, »ja onpa täpärä se mahdollisuus, että minun tai kenenkään
muun säkeet koskaan pääsevät sinne.»

Se kulkuri, joka oli käväissyt mittaamassa joen jalansyvyistä vettä ja
parin jalan syvyistä liejua, kömpi nolona rannalle.

»Mitä _sinä_ nyt tahdot?» kysyi Billy Byrne. »Saippuapalastako?»

»Kyllä minä vielä sinulle maksan», sähähti kastunut mies märkien
viiksiensä alitse.

»Unohda koko velka», kehoitti Billy, »ja pötki tiehesi!» Hän osoitti
sormellaan rautatietä. »Ja sinä myöskin, John L.», hän lisäsi, kääntyen
puhumaan temppujensa toiselle uhrille, joka parhaillaan nousi istumaan.
»Tiehesi!»

Mutisten ja äristen luikkivat molemmat retkaleet matkaansa ja katosivat
pian näkyvistä hämyiselle tielle.

Yksinäinen nuotiolainen oli käynyt jälleen käsiksi keittopuuhiinsa
näöltään yhtä levollisena ja tyynenä kuin ei olisi tapahtunut mitään
sellaista, mikä oli häirinnyt hänen rauhaista yksinäisyyttään.

»Istukaa!» hän sanoi hetkisen kuluttua, katsahtaen Billyyn. »Ja
puraiskaa kanssani palanen! Käykää tuohon nahkapäällyksiseen
nojatuoliin! Ludvig neljännentoista aikainen tuoli on epämukavan pieni
ja vääräjalkainen.» Hän viittasi kehoittavasti kädellään nuotion
lähellä olevaan ruohikkoon.

Jonkun aikaa hän hommaili kokonaan kiintyneenä paistamaan terävään
vartaaseen pistettyä lintua, jota hän käänteli oikealla kädellään.
Sitten hän taaskin alkoi äkkiä laulaa.

    Vaelluksemme vinha näin vie maita pitkin, poikin päin
    niin kauas meitä kiidättäin kuin Luoja mailmaa loi.
    Mä joudun muonaa haalimaan, hän riimit rustaa puolestaan.
    Ei maksa matka kummankaan, kun keinotella voi.

»Te olette kelpo poika», hän keskeytti. »Useimmat eivät olisi tehneet
sellaista palvelusta toiselle ihmiselle.»

»Heitä oli kaksi yhtä vastaan», vastasi Billy, »enkä minä pidä
sellaisesta ylivoimasta. Lisäksi miellyttävät laulunne minua. Mistä
olette ne saanut — tehnytkö?»

»Enhän toki», selitti toinen nauraen. »Jos osaisin tehdä sellaisia,
niin en kääntelisi pannua. Muuan Knibbs-niminen mies ne on sepittänyt.
Ne ovat suurenmoisia, eivätkö olekin?»

»Ovat totisesti! Ne osuivat suoraan sydämeeni.» Pienen pysähdyksen
jälkeen hän jatkoi: »Lienee kai teillä kylliksi kahta varten,
veikkonen?»

»Minulla on kylliksi teitä varten, kumppani», vastasi toinen, »vaikka
minulla olisikin puolta vähemmän kuin nyt on. Kas tässä! Ottakaa ensin
ryyppy tätä nektaria! Ikävä kyllä minulla ei ole kuin yksi kuppi; mutta
James on särkenyt muut. James on hyvin huolimaton. Joskus minusta
melkein tuntuu, että minun on pakko erottaa hänet.»

»Kuka on James?» tiedusti Billy.

»James? Niin, James on palvelijani», vastasi toinen.

Billy vilkaisi kummastuneena toveriinsa ja maistoi sitten peltituopista
tummaa, sakeata keitosta.

»Tämähän on kahvia», hän ilmoitti. »Olin kuulevinani teidän nimittävän
sitä nektariksi.»

»Halusin vain nähdä, tunnetteko te sen mausta», selitti laulumies
kohteliaasti. »Olen hyvin iloinen siitä, että saatoitte maun nojalla
arvata mitä se todella on.»

Pari söi äänettömänä useita minuutteja, ojennellen peltimukia
edestakaisin ja imeskellen — kaluten olisi osuvampi sana —
lihasuikaleita puolikypsästä linnusta. Hiljaisuuden keskeytti Billy.

»Minusta tuntuu, että olette huiputtanut minua puhuessanne — Jamesista
ja nektarista.»

Toinen naurahti leppoisasti.

»Toivoakseni ette ole loukkautunut», hän virkkoi. »Tämä maailma on
murheellisen ikävä, kuten tiedätte, ja me kaikki etsimme huvitusta.
Ja kenellä ei ole rahaa ostaakseen sitä, hänen on itsensä sitä
valmistettava.»

»Niinpä niin; en minä ole siitä pahastunut. Mutta laulakaapa uudelleen
se Penelope-kappale! Sitten saatte kiusoitella minua mielin määrin.»

Joen äyrään nuotiolainen noudatti Billyn pyyntöä, samalla kun toinen
istui tuijottaen tuleen; lepattavien liekkien välitse hän näki sen
naisen soikeat kasvot, joka oli hänen Penelopensa.

Säkeistön päätyttyä hän ojensi kätensä ja otti peltimukin lujaan
kouraansa, kohottaen sen kasvojensa kohdalle.

»Malja tuolle — Knibbsille!» hän sanoi ja ryyppäsi, tarjoten sitten
kolhiutuneen astian uudelle ystävälleen.

»Niin», vahvisti toinen; »malja Knibbsille ja — Penelopelle!»

»Terveydeksi!» vastasi Billy Byrne.

Runoniekka veti takataskustaan tupakkapussin ja puseronsa taskusta
rypistyneen paperinipun ja ojensi ne Billylle.

»Tarvitsetteko ainekset?» hän kysyi.

»En ole mielelläni norkkona», selitti Billy; »mutta ehkäpä pääsen
tekemään jotakin vastavuoroon vielä kerran, ja todella kaipaan sauhuja.
Minut nähkääs pengottiin. Minulla ei ole mitään — ne vintiöt eivät
jättäneet minulle ainoatakaan pyörylää.»

Billy kumartui nuotion reunoitse ottamaan tupakkaa ja paperia. Hänen
ranteensa paljastui, ja teräksisten käsirautojen painama jälki näkyi
selvästi tulen valossa. Metalli oli uponnut lihaan hänen hypätessään
junasta.

Hänen toverinsa katse osui kielevään merkkiin. Miehen kulmakarvat
kohosivat tuskin huomattavasti, mutta hän ei sanallakaan ilmaissut
huomanneensa mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

Miehet polttelivat useita minuutteja aloittamatta uudelleen
keskustelua. Laulaja hyräili Servicen ja Kiplingin runojen otteita,
palaten sitten jälleen Knibbsiin, joka ilmeisesti oli hänen
suosikkinsa. Billy kuunteli omissa aatoksissaan.

»Oletteko menossa johonkin määrättyyn paikkaan?» hän tiedusti, kun
toinen hetkeksi keskeytti hyräilynsä.

»Etelään tai länteen», vastasi toinen »En minnekään erityisesti
— kaikki paikat ovat minusta sopivia, kunhan ne vain eivät ole
pohjoisessa eivätkä idässä.»

»Samat sanat», äänsi Billy.»

»Vaelletaan sitten yhdessä»,, ehdotti runoniekka. »Nimeni on Bridge.»

»Ja minun on Billy. Kättä siitä!» Ja Billy ojensi kätensä.

»Siihen saakka, kunnes jompikumpi meistä väsyy toisen seuraan», virkkoi
Bridge.

»Juuri niin», vahvisti Billy. »Ja käydäänpä nyt yöpuulle!»

»Hyvä!» huudahti Bridge. »Missähän ihmeessä James vitkastelee? Hänen
olisi pitänyt saapua aikoja sitten pöyhimään vuodettani ja valmistamaan
minulle kylpyjä.»

Billy naurahti ja ojensihe kyljelleen, pää rinteelle päin ja jalat
tulta vasten. Parin jalan päähän sijoittui Bridge samaan suuntaan,
ja viiden minuutin kuluttua hengittivät molemmat miehet raskaasti
virkistävässä unessa.



VIIDES LUKU

Kumppanuksina


Billy Byrne nousi istualle, ojenteli ja haukotteli hartaasti.

»'Mä joudun muonaa haalimaan, hän riimit rustaa puolestaan’», hän
kertasi mietteissään.

Hänen toverinsa heräsi ja kohosi kyynärpäänsä varaan. Aurinko pilkisti
heidän takanaan olevan metsikön ylitse, ja sen säteet välkkyivät puron
pinnalla. Kerttunen hyppeli nurmikolla hyvin lähellä heitä, ja noin
sadan metrin päässä kasvavan puun oksalta kuului laululinnun iloista
viserrystä.

Kauempaa kantautui etäisyyden hiljentämiä heräävän maatalon ääniä:
lehmien ammuntaa, kukon kiehumista ja kahleissa vietetyn yön jälkeen
juuri irroitetun koiran hilpeätä haukuntaa.

Billy nousi seisomaan ja ravisti itseään.

»Tämä on elämää», riemuitsi Bridge. »Minne aiotte lähteä?»

»Muonaa haalimaan», vastasi Billy. »Sehän on minun osani
suunnitelmasta.»

Toinen nauroi. »Olkoon menneeksi!» hän myönsi. »Minä inhoan sitä.
Juuri se puoli on enemmän kuin mikään muu ollut vähällä saada minut
viettämään kunnollista elämää. Minusta on almun pyytäminen kamalan
vastenmielistä.»

Billy kohautti olkapäitään. Hän oli eläissään tehnyt pahempaakin ja
lähti viheltäen tallustamaan tiehensä. Hän oli iloisempi kuin moneen
päivään. Sitä ennen hän ei ollut aavistanutkaan, että maaseutu saattoi
aamuisin olla niin kaunis.

Jäljellejäänyt kumppani keräsi nuotiotarpeita, peseytyi joessa, asetti
vedellä täytetyn peltikannun risuläjän viereen ja jäi odottamaan. Ei
ollut mitään keitettävää, joten tulen sytyttäminen oli hyödytöntä.
Hänen istuessaan siinä mietteissään lensivät hänen ajatuksensa taaskin
Billyn ranteessa näkyneeseen punaiseen merkkiin, ja hän virnisti.

Billy lähestyi maataloa, josta edelleenkin kuului heräämisääniä. Isäntä
näki hänen tulevan, keskeytti puuhailunsa karjapihalla, nojautui
veräjää vasten ja silmäili häntä jokseenkin tylysti.

»Minun pitäisi saada jotakin syötävää», selitti Billy.

»Onko teillä rahaa ruoan maksuksi?» kysyi isäntä.

»Ei», vastasi Billy »mutta kumppanini ja minä olemme nälkäisiä ja
meidän on saatava syödä.»

Isäntä osoitti känsittyneellä etusormellaan talon takapihalle päin.
Billy katsahti sinne, huomasi halkoläjän ja naurahti sävyisesti.

Virkkamatta sanaakaan hän meni puupinolle, otti hakkuupölkkyyn isketyn
kirveen, riisui takkinsa ja ryhtyi työhön. Isäntä syventyi jälleen
omiin hommiinsa. Puolen tunnin kuluttua hän aamiaiselle mennessään
pysähtyi Billyn luokse ja katseli yhä kasvavaa pilkekasaa.

»Ei teidän tarvitse pilkkoa koko seudun puita saadaksenne aterian Jed
Watsonilta», hän tokaisi.

»Tahdon siksi paljon, että toverillenikin riittää», selitti Billy.

»No niin: olette pilkkonut kylliksi kahdesta ateriasta, poika», vastasi
isäntä ja kääntyen keittiön oveen päin huusi:

»Kuules, muori, anna tälle pojalle jotakin syötävää — niin paljon, että
riittää kahdeksi ateriaksi kahdelle miehelle.»

Astellessaan takaisin nuotiolle syli täynnä maitoa, voita, munia,
leipää ja kylmää lihaa myhäili Billy perin tyytyväisenä.

»Noin vuosi sitten», hän muisteli, »olisin kehveltänyt tämän ja
pitänyt itseäni sukkelana. Onpa hullua, kuinka mies voi muuttua —
vain tyttöheilakan tähden! Ja lisäksi on tyttö nyt toisen miehen
oma! Hemmetti! Mutta mitäpä väliä sillä olikaan? Hän olisi iloinen,
jos tietäisi sen, ja minusta tuntuu paremmalta menetellessäni hänen
toiveittensa mukaan.

— Entä tuo vanha isäntä-miekkonen — kukapa olisi voinut luulla
hänellä olevan sydäntä lainkaan? Kun ensiksi hänet näin, pelkäsin
hänen mielivän usuttaa koiran kimppuuni, mutta hän meneekin ja käskee
'muorin’ antaa minulle tällaisen läjän eväitä!

— Hei vain! Onpa maailma totisesti leikkiä! Hänen tapansa oli
väittää, että melkein kaikki ovat säyseitä ja ystävällisiä, jos heitä
lähestytään oikealla tavalla, ja kai hän oli oikeassa. Hän olikin
selvillä melkein kaikesta. Hyvä Jumala, toivoisinpa, että hän olisi
syntynyt Grand Avenuen tai minä Riversiden huvilatien varrella!»

Saapuessaan odottavan toverinsa luokse, joka oli sytyttänyt tulitikulla
nuotion palamaan nähdessään muonanhankkijan sylissä olevat kääröt,
toisteli Billy uudelleen, ikäänkuin ne sanat olisivat kiehtoneet hänet
lumousvoimaansa: »Ei Penelope kaunoinen mua varro missään kaivaten!»

Bridge silmäili kääröjä Billyn laskiessa niitä yhden kerrallaan nuotion
viereen nurmikolle. Maito oli pienessä, puhtaassa emaljiastiassa,
munat oli pantu paperipussiin, ja muut ruokatarpeet oli kääritty
sanomalehdenkappaleihin.

Kun ne kaikki avattiin, ja niiden sisällöt tulivat näkyviin tuoreina,
siisteinä ja ruokahalua herättävinä, sulki Bridge toisen silmänsä ja
vilkutti toista Billylle.

»Kuoliko se vaikeasti?» hän tiedusti.

»Kuka niin?» kummasteli toinen.

»No, koira tietysti.»

»Ei se ole kuollut minun tietääkseni», vastasi Billy.

»Et kai, hyvä ystävä, aio väittää, että sinut päästettiin lähtemään
sylissäsi kaikki nämä tavarat usuttamatta koiraa kimppuusi?»

Billy purskahti nauramaan ja selitti sitten asian; toisen mieli
keventyi — Billyn ranteessa oleva punainen merkki pyöri yhä
itsepäisesti Bridgen ajatuksissa.

Syötyään he kävivät pitkäkseen ruohikkoon ja polttelivat Bridgen
tupakkaa.

»Mitäs nyt teemme?» kysyi Bridge.

»Lähdetään samoamaan», ehdotti Billy.

Bridge nousi seisomaan ja venytteli itseään. »Kun jalkain alla polttaa
maa, siis pystyyn, kelpo mies!» hän hyräili.

Billy kokosi ruoan tähteet ja kietoi ne kahteen yhtä isoon kääröön,
ojentaen niistä toisen Bridgelle.

»Jaetaan taakka», hän selitti. »Ja kas tässä, juo loppu maito! Minä
tarvitsen astiaa.»

»Mitä aiot sillä tehdä?» tiedusti Bridge.

»Vien sen takaisin», sanoi Billy. »‘Muori' vain lainasi sen minulle.»

Bridge kohotti kulmakarvojaan hieman. Hän oli sittenkin erehtynyt.
Talossa tervehti emäntä heitä ystävällisesti, kiitti Billyä siitä,
että tämä oli tuonut takaisin hänen astiansa — jota, jos totuus
tiedettäisiin, hän ei ollut odottanut enää näkevänsä — hän antoi heille
kummallekin kourallisen paksuja, muheita, kullanruskeita leivoksia,
joiden päällä oli sokerikuori.

Heidän vaeltaessaan eteenpäin Bridge huoahti. »Ei mikään koko
maailmassa ole hyvän naisen vertaista», hän virkkoi.

»'Muorin' vaiko Penelopen?» kysäisi Billy.

»Jommankumman tai molempien», vastasi Bridge. »Minulla ei ole
Penelopea, mutta oli kovin oivallinen 'muori'.»

Billy ei vastannut mitään. Hän ajatteli räyhäävää, tihrusilmäistä
naista., joka oli synnyttänyt hänet maailmaan. Se muisto ei suinkaan
ollut hupainen. Hän koetti pyyhkäistä sen mielestään.

»Bridge», hän sanoi äkkiä ja aiheettomasti pyrkiessään vaihtamaan
puheen. »Se on kummallinen nimi. Olen kuullut puhuttavaa Bridgeseistä
ja Bridgereistä, mutta en koskaan Bridgelstä.

»Sen nimen sain eräältä kumppanilta pohjoisessa Yukonin varsilla.
Käytin joskus sellaisia sanoja, joita hän ei ollut ennen kuullut,
minkä vuoksi hän antoi minulle nimen 'The Unabridged’ [»Täydellinen
sanakirja». — Suom.]. Mutta se oli liian pitkä, ja toverit lyhensivät
sen Bridgeksi, ja sitä minusta käytettiin. Sen jälkeen se on ollut
minulla aina, eikä minulla nyt enää olekaan muuta. Itsekin ajattelen jo
itseäni Bridgenä. Se on hullunkurista, eikö olekin?»

»Kyllä», myönsi Billy, ja siihen se puhe loppui. Hänen mieleensäkään ei
pälkähtänyt tiedustaa kumppaninsa oikeata nimeä, yhtä vähän kuin Bridge
oli udellut hänen nimeään tai menneisyyttään. Maantien ohessa nuotiolla
nukkuvien ja tyhjässä tomaattipurkissa ruokansa keittävien ihmisten
siveyskäsitteet eivät hyväksy niin nenäkästä tunkeilua.

Useita päiviä jatkoi pari huolettoman verkkaista vaellustaan Kansas
Cityä kohti. Kerran he ajoivat muutamia penikulmia tavarajunassa, mutta
enimmäkseen he tyytyivät iloisina tallustamaan pölyisiä teitä pitkin.
Yhä edelleen Billy 'haali muonaa', kun taas Bridge silloin tällöin
katkaisi yksitoikkoisuuden jollakin laulunpätkällä.

»Sinä osaat niitä niin paljon», huomautti Billy eräänä iltana heidän
poltellessaan tupakkaa tiellä, »että luulisin sinun kykenevän itsesikin
niitä sepittämään.»

»Olen koettanut», myönsi Bridge, »mutta minun säkeissäni tuntuu aina
olevan jotakin vikaa — ne eivät tunkeudu sydämeesi — niistä puuttuu
jumalallista innoitusta. Alku saattaa olla varsin hyvä ja paikallaan,
mutta loppu ei tule sellainen, jollaista en itse ole odottanut ja
jollalta en halua.»

»Muistatko niistä yhtään?» kysyi Billy.

»Kirjoitin yhden muutamasta järvestä, jonka rannalla kerran majailin»,
virkkoi Bridge aatoksissaan, »mutia en muista siitä muuta kuin yhden
säkeistön.»

»Annahan tulla!» pyysi Billy. »Panenpa veikkaa siitä, että se saa
Knibbsin maineen kalpenemaan.»

Bridge rykäisi ja lausui:

    Hopeiset aallot hohtaa,
    ja kaikki on niin märkää.
    Kaloja silmä kohtaa,
    ne eivät pelkää härkää.

Sitten hän katsoi Billyyn hymyn värehtiessä hänen suupielissään. »Miltä
tuntuu?» hän tiedusti.

Billy kynsi korvallistaan.

»Se on hyvä viimeistä säettä myöten», hän vastasi peittelemättä. »Mutta
viimeinen rivi on jollakin tavoin viassa.»

»Niin», vahvisti Bridge, »kyllä se on.»

»Knibbsin maine taitaa olla turvassa ainakin toistaiseksi», sanoi Billy.

Bridge tarkkaili kumppaniaan, pannen merkille leveät hartiat, korkean
rinnan, vankan kyynärvarren ja hauislihaksen, jota toisen ohut
puuvillapaita ei voinut piilottaa.

»Eihän se kyllä ole minun asiani», hän alkoi äkkiä, »mutta
ulkomuodostasi ja sinulta silloin tällöin luiskahtaneista
sanontatavoista päättäen samoin kuin sen nojalla, miten käsittelit
niitä kahta vintiötä tapaamisyönämme, tekisi mieleni olettaa, että sinä
joskus maailmassa olet ollut vähemmän kuin tuhannen kilometrin päässä
köysillä ympäröidystä nyrkkeilylavasta.»

»Olen kerran nähnyt nyrkkeilyottelun», tunnusti Billy.

Sen päivän aattona, jona he olivat laskeneet saapuvansa Kansas Cityyn,
ansaitsi Billy ruokatarpeita erään pikku kaupungin ravintoloitsijalta
suorittamalla hänelle joitakuita vähäisiä töitä. Billyn saamat tavarat
oli kääritty Kansas Cityn »Starin» vanhaan numeroon.

Leiripaikalle saavuttuaan Billy sysäsi käärön Bridgelle, joka
kunniakkaan hovirunoilija-asemansa lisäksi oli samalla kokki. Sitten
Billy poistui läheiselle joelle pesemään käsistään ja kasvoistaan
kunniallisen työn tahrat ja hien.

Kun Bridge aukaisi käärön ja levitti sanomalehden eteensä, kiintyi
hänen huomionsa erääseen uutiseen — aluksi vain sattumalta; mutta
pian hän luki sitä, unohtaen kaiken muun. Lukemisen aikana hänen
kulmakarvansa vuoroin kohosivat huomattavan korkealle, vuoroin
painuivat syviin ryppyihin. Silloin tällöin hän nyökkäsi tietävän
näköisenä. Lopuksi hän vilkaisi Billyyn, joka juuri nousi seisomaan
peseydyttyään puhtaaksi.

Hätäisesti repi Bridge sanomalehdestä uutisen, joka oli kiinnittänyt
hänen mieltään, käänsi sen laskoksiin ja pisti sen taskuunsa — hän ei
ollut ehtinyt silmäillä sitä läpi ja halusi säilyttää sen lukeakseen
sen tarkoin myöhemmin sopivassa tilaisuudessa.

Sinä iltana Bridge istui kauan, tarkastaen Billyä puolittain
suljettujen silmäluomiensa välitse, ja hänen katseensa siirtyi usein
toisen ranteessa näkyvään punertavaan renkaaseen, mutta mitä hänen
päässään lieneekään liikkunut, hän piti sen kaiken omana tietonaan.

Oli keskipäivä, kun pari laiskasti asteli Kansas Cityyn. Billyllä oli
taskussaan dollari — kokonainen aarre. Hän oli ansainnut sen auttamalla
muuatta autoilijaa nostamaan vaununsa ojasta.

»Me saamme upean aterian», oli hän kehaistut Bridgelle, »ja nukkua
vuoteessa vain oppiaksemme tuntemaan kuinka paljoa suloisempaa on
nukkua ulkosalla tumman taivaan ja tuikkivien tähtösten alla.»

»Sinähän olet Lucullus, Billy», huomautti Bridge.

»En tiedä, mitä se sana merkitsee», vastasi Billy, »mutta jos se on
jotakin sellaista, mitä minun ei pitäisi olla, niin otaksuttavasti
olen.»

He menivät erääseen matkustajakotiin, jossa Bridge tiesi heidän saavan
kaksivuoteisen puhtaan huoneen viidestäkymmenestä sentistä. Olihan se
kylläkin verrattain kallis hinta heidän maksettavakseen, mutta Bridge
oli tarkka valinnassaan ja tunnusti Billylle mieluummin haluavansa
nukkua maantien vierustan puhtaassa tomussa kuin siivottoman vuoteen
tahmeassa liassa.

Eteiskäytävän päässä oli pesuhuone, ja Bridge lähti sinne riisuttuaan
takkinsa ja heitettyään sen vuoteen jalkopäähän. Hänen poistuttuaan
huoneesta pisti Billyn silmään lattialla Bridgen takin kohdalla oleva
kokoontaitettu paperipala. Hän nosti sen pois pannakseen sen pienelle
pukeutumispöydän tapaiselle, mutta samassa osui hänen katseensa
erääseen sanaan. Se oli nimi Schneider.

Billy käänsi leikkeleen auki, ja hänen luettuaan uutisen otsakkeen
tuli hänen silmiinsä outo ilme — kova, kylmä kiilto, jollaista niissä
ei ollut näkynyt sen jälkeen, kun hän jätti vanginkuljettajan metsään
Chicagon ja Jolietin keskivälille.

Billy luki seuraavaa:

 »Billy Byrne, joka oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen Jolietin
 kuritushuoneeseen länsipuolelaisen ravintoloitsija-vanhuksen
 Schneiderin murhasta, heittäytyi junasta, kun häntä eilen vietiin
 Jolietiin, kiskoen perässään vanginkuljettajan, johon hänet oli
 ranteesta kytketty.

 Vanginkuljettaja löydettiin muutamia tunteja myöhemmin sidottuna ja
 kapuloituna metsästä Santa Fén radan varrelta jonkun matkan päässä
 Lemontista. Hän oli vahingoittumaton, hän kertoi Byrnen saaneen
 aimo etumatkan ja epäilemättä käyttäneen hyväkseen sitä palatakseen
 Chicagoon, jossa hänen kaltaisensa mies voi löytää turvallisia
 pakopaikkoja helpommin kuin munalla.»

Oli vielä paljon muutakin — yksityiskohtainen selostus siitä
rikoksesta, josta Billy oli tuomittu, täydellinen kuvaus Billystä,
kertomus hänen pitkäaikaisesta, rikollisesta elämästään ja lopuksi
maininta, että viranomaiset olivat luvanneet viidensadan dollarin
palkkion sellaisista tiedoista, joiden avulla hänet saataisiin
vangituksi.

Lopetettuaan lukemisensa Billy käänsi paperipalan jälleen laskoksiinsa
ja pisti sen vuoteen jalkopäässä riippuvan takin taskuun. Hetkisen
kuluttua astui Bridge huoneeseen. Billy vilkui vähän väliä
kumppaniinsa, ja joka kerta johtui hänen mieleensä Bridgen taskusta
löytämänsä uutisen loppulause — viidensadan dollarin suuruisen palkkion
maininta.

»Viisisataa dollaria», tuumi Billy, »on koko joukko rahaa. Mitenhän
lienee?» Ja hän suuntasi katseensa toveriinsa, ikäänkuin hän olisi
kyennyt lukemaan miehen kasvoista, mitä hänen sydämessään liikkui.
»Hän ei näytä siltä; mutta viisisataa dollaria on paljon rahaa
kulkijapojalle — ja hittoako hänellä oli tuo uutinen taskussaan? Senpä
tahtoisin tietää. Minun taitaa olla aika livistää.»

Koko se äsken saatu tyytyväisyys, jota Billy oli tuntenut siitä
alkaen, kun oli joutunut runollisen Bridgen seuraan ja he olivat
yhdessä aloittaneet huolettoman, hätäilemättömän samoamisensa pitkin
maaseudun varjoisia teitä, pysähdellen hyvätuoksuisten niittyjen halki
kiemurtelevien, vilpoisten purojen varsille, katosi heti, kun hänelle
selvisi, minkälaista uutista hänen kumppaninsa oli kantanut taskussaan,
salaten sen häneltä.

Päiväkausiin ei hänen mielessään ollut herännyt häiritseviä ajatuksia
takaa-ajosta ja vangitsemisesta. Hän oli tuntenut olevansa vähäinen
olento rajattomassa luonnossa, keskellä aaltoilevia kunnaita, metsiä
ja tasankoja, ja se oli hänen huomaamattaan tuudittanut hänet
varmasti uskomaan, ettei kukaan voisi häntä löytää, vaikkapa häntä
etsittäisiinkin.

Se ajatuskin, että hän kohtaisi jonkun siviilipukuisen etsivän
rauhaisan missourilaisen maantien seuraavassa mutkassa, oli niin
nurinkurinen ja epätodennäköinen, että Billyn oli ollut mahdoton sitä
vakavasti punnitakaan.

Hän ei ollut koskaan ennen ollut synnyinmaansa maaseutualueilla.
Hänestä olivat koko Yhdysvallat samanlaisia kuin Chicago, New York
tai Milwaukee, ne kolme kaupunkia, jotka hän parhaiten tunsi. Kaikki
kokemuksensa muista paitsi kaupunkipaikoista hän oli saanut kaukaisen
Yokan koskemattomissa viidakoissa. Siellä hän ei ollut kohdannut
ainoatakaan etsivää — epäilemättä ei niitä voisi olla täälläkään.

Etsivät kuuluivat sellaiseen maaperään, jossa oli nurkkakapakoita ja
pelipaikkoja, ja vain sinne — yhtä hyvin saattaisi odottaa jonkun Oda
Yorimoton samurain piilevän jossakin Michiganin Boulevardin palokujassa
kuin jonkun noista toisista väijyvän maatalojen reunustamalla tiellä.

Mutta täällä Kansas Cityssä, suurkaupungin melussa ja hajussa, oli
asian laita toisin. Täällä saattoi kuka vastaantulija hyvänsä olla
vaanimassa häntä, ensimmäinen heidän kohtaamansa poliisi voisi vangita
hänet Bridgen vihjauksesta — ja Bridge saisi viisisataa dollaria.

Juuri silloin alkoi Bridge laulaa:

    Loasta vain ma paidan sain,
    mut kouran tarjoon sulle.
    Vaellan näin mä mielissäin,
    ei huolia koskaan tulle.
    Nyt muusta siis mä piittaan viis,
    kun laulu vain ei kätkee.
    Hei, veikko, siis — —

»Sanopa», hän keskeytti laulunsa, »mitä arvelet, jos lähdettäisiin nyt
saamaan sitä sinun mainitsemaasi upeaa ateriaa?»

Billy nousi pystyyn. Hänestä ei tuntunut mahdolliselta, että Bridge
aikoisi kavaltaa hänet.

    Loasta vain ma paidan sain,
    mut kouran tarjoon sulle.

Billy toisti säkeet puoliääneen. Ne jossakin määrin uudistivat hänen
luottamustaan Bridgeä kohtaan.

»Pidätkö niistä?» kysyi viimemainittu.

»Kyllä», vastasi Billy. »Ovatko nekin Knibbsin?»

»Eivät; ne ovat Servicen. Ja nyt lähdetään syömään. Mentäisiinkö
Midland-hotelliin?» Ja hän naurahti pikku pilalleen, mennen edellä
kadulle.

Oli myöhäinen iltapäivä. Aurinko oli jo laskenut; mutta vielä oli
liian aikaista lamppujen sytyttämiseksi. Bridge opasti Billyn erääseen
ruokalaan, jossa mies saisi syödä kunnolleen ja puhtaalta lautaselta
viidelläkolmatta sentillä. Billy oli pitänyt silmänsä auki, vilkuillen
etsiviä. He eivät olleet sivuuttaneet ainoatakaan virkapukuista
poliisia — se olisi ratkaiseva koe, mietti hän — jollei Bridge aikonut
pistäytyä poliisikamarissa kaikessa hiljaisuudessa ja järjestää niin,
että Billy siepattaisiin makuulta.

Heidän saavuttuaan pienen, alakerrassa sijaitsevan ravintolan ovelle,
viittasi Bridge Billyä laskeutumaan edellä portaita myöten. Hän itse
pysähtyi silmänräpäykseksi porrasten yläpäähän ja katsahti ympärilleen.
Samassa astui eräs mies esiin kadun vastaisella puolella olevan
porttikäytävän varjosta.

Jos Bridge näki miehen, ei hän ainakaan ilmaissut sitä millään
merkillä, vaan asteli huolettomasti Billyn jäljessä ruokalaan.



KUUDES LUKU

Bridgen koetus


Heidän astuttuaan sisälle etsi edelläsaapunut Billy vapaan
pöydän. Mutta kun hän oli ripustamaisillaan lakkinsa naulaan ja
istuutumaisillaan, nykäisi Bridge häntä kyynärpäästä.

»Mennään peseytymishuoneeseen ja puhdistetaan hiukan itseämme», hän
virkkoi niin äänekkäästi, että lähimmät istujat voivat sen kuulla.

»Mutta mehän peseydyimme juuri lähtiessämme majapaikasta», esteli Billy.

»Suu kiinni ja seuraa minua!» kuiskasi Bridge hänen korvaansa.

Heti virisivät Billyn epäluulot. Hänen kätensä solahti taskuun, jossa
vanginkuljettajan revolveri vielä oli. Häntä ei vangittaisi elävänä,
sen oli Billy päättänyt. Hän ei palaisi elinkautiseen vankeuteen,
ei enää maisteltuaan avaran luonnon suloista vapautta — sellaista
vapautta, jota kahlehtiva kaupunki ei voi tarjota.

Bridge huomasi hänen kätensä liikkeen.

»Jätä se sikseen», hän supatti, »ja seuraa minua, kuten jo sanoin! Näin
äsken erään chicagolaisen etsivän kadun toisella puolella. Kenties
ei hän huomannut sinua, mutta siltä se melkein näytti. Hän on täällä
parissa sekunnissa. Tule mukaan — me puikimme pakoon takapihan kautta —
minä tunnen tien.»

Billy Byrneltä pääsi voimakas helpotuksen huokaisu. Äkkiä hän melkein
alkoi sopeutua vangitsemisen ajatukseen, sillä hän oli samassa
tajunnut, ettei hän ollut siinä määrin pelännyt menettävänsä vapautensa
kuin luottamuksensa uskottua kumppania kohtaan.

Näennäisesti kiirehtimättä he astelivat salin loiseen päähän ja
katosivat peseytymishuoneeseen vievästä ovesta. Heidän edessään oli
törkyiselle takapihalle aukeava ikkuna. Rakennus oli rinteellä, joten
sen takaosa oli maanpinnan tasalla, vaikka sen etupuolen sisäänkäytävä
olikin kadun tason alapuolella.

Bridge kehoitti Billyä kiipeämään ulos ikkunasta, samalla kuu hän itse
pani ruokailuhuoneeseen vievän oven salpaan. Hetkisen kuluttua hän
seurasi Billyä ja kävi johtamaan.

Hän pujotteleikse ahtaita, lokaisia kujia myöten ja romukasojen
täyttämien takapihojen läpi, Billyn pysytellessä kintereillä. Alkoi
hämärtää, ja ennenkuin he olivat ehtineet kovinkaan pitkälle, oli jo
pimeä.

He eivät seisahtuneet hetkeksikään eivätkä virkkaneet mitään
toisilleen, ennen kuin kaupungin liikekorttelit olivat jääneet heidän
jälkeensä ja he olivat joutuneet pois kirkkaan valaistuksen piiristä.
Bridge katkaisi äänettömyyden ensinnä.

»Sinä kai ihmettelet, mistä minä sinut tunsin», hän sanoi.

»En», vastasi Billy. »Näin sanomalehti-leikkeleen, joka on taskussasi
— se putosi lattialle, kun sinä tänään iltapäivällä riisuit
majapaikassamme takkisi mennäksesi pesulle.»

»Vai niin», äänsi Bridge, »nyt käsitän. Minun puolestani on se nyt
lopussa — emme mainitse sitä enää milloinkaan, veikkonen. Minun ei
tarvinne sanoa, että olen sinun puolellasi.»

»Ei tämän illan jälkeen», vakuutti Billy.

He jatkoivat matkaansa vähän aikaa, puhumatta, sitten Billy virkkoi:

»Minun on sanottava sinulle kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, että
nähtyäni tuon taskussasi olevan uutisen luulin sinun suunnittelevan
kavaltaa minut saadaksesi luvatut viisisataa. Minun olisi pitänyt
tuntea sinut paremmin. Toinen on se, että minä en tappanut Schneideriä.
En ollut hänen kapakkansa läheisydessäkään sinä iltana — ja se on
silkkaa totta.»

»Olen hyvilläni siitä, että puhuit minulle kummastakin», selitti
Bridge, »Luullakseni ymmärrämme toisiamme entistä paremmin tämän
jälkeen — me kumpikin pakoilemme jotakin. Pakenemme yhdessä, vai mitä?»
Hän ojensi kätensä. »'Loasta vain ma paidan sain, mut kouran tarjoon
sulle!’» hän lauloi nauraen.

Billy tarttui ojennettuun käteen. Hän pani merkille, ettei Bridge
ilmaissut, mitä hän pakoili.

Kaupungista poistuttuaan he suuntasivat matkansa etelään, maaseudun
tyynen hiljaiseen pimeyteen. Yöllä he menivät rajan poikki Kansasiin,
ja aamu tavoitti heidät kauniissa vuoriseudussa, johon kaikki ajatukset
kaupungeista, rikoksista ja poliiseista näyttivät niin tuiki huonosti
sopivan, että Billy tuskin saattoi uskoa muutamia tunteja takaperin
olleensa vain parin-, kolmenkymmenen askeleen päässä chicagolaisesta
etsivästä.

Auringon ensimmäiset säteet osuivat heihin, kun he nousivat ruohoisen
kukkulan laelle. Lehdille kertyneet kastehelmet säikkyivät kirkkaassa
valossa, joka pian haihduttaisi ne samaan tyhjyyteen, josta ne olivat
lähteneet.

Bridge pysähtyi ja ojensihe. Hän taivutti päätään taaksepäin ja antoi
lämpöisen päivän paahtaa pronssin värisiä kasvojaan.

    »Taas laulu puhkee rinnastain,
    on mieli aurinkoinen.
    On vuori toinen tuttavain
    ja synkkä metsä toinen.
    Näin nuoruuteni mennä saa,
    ja heitän kaiken huolen.
    Mä tahdon aina taivaltaa
    ja matkallein ma kuolen.»

Ja sitten hän seisoi useita minuutteja paikallaan, vetäen syvin
henkäyksin uuden päivän puhdasta, raikasta ilmaa. Hänen vieressään
seisoi päätä pitempänä, voimakkaana, peloittavan voimakkaana, Billy
Byrne, leveät hartiat oikaistuina, laajan rinnan pullistuessa, kun hän
hengitti.

»Tämä on suurenmoista, eikö olekin?» puhkesi hän vihdoin puhumaan. »En
aavistanutkaan ennen, että maaseutu oli tällaista, enkä tiedä, olisinko
koskaan oppinut sitä tuntemaan ilman noita runoilijaveitikoita, joiden
sanoja alituisesti pursuaa suustasi.

— Minä aina epäilin heitä vätyksiksi», hän jatkoi, »mutta sellainen
mies ei voi olla vätys, joka ajattelee ja kirjoittaa sellaisia lauluja,
että ne panevat veren kiertämään, ikäänkuin olisi ottanut ryypyn
tyhjään vatsaan.

— Pidin aina vätyksinä kaikkia, jotka eivät olleet raisuja poikia. Minä
olin raisu ja kova ja olin siitä perin ylpeä. Enää en ole enkä ole
ollut pitkään aikaan; mutta ennen kuin aloin käsittää itseäni, olisin
vihannut sinua, Bridge. Olisin vihannut hienoja puheitasi, runojasi ja
sitä luonteesi piirrettä, joka panee sinut kaihtamaan almun pyytämistä.

— Olisin vihannut itseäni, jos olisin uskonut voivani koskaan puhua
näin vennosti kuin nyt. Näetkös, Bridge, olin äärimmäinen. Tyttö, —
sievä tyttö — nimitti minua kerran sakilaiseksi ja raukaksi. Olin
kumpaakin, mutta minulla oli maine, että olin Länsipuolen raisuin
poika, ja itse pidin itseäni miehenä. Olin vähällä möyhentää hänen
kasvonsa sen tähden — ajattelepa, Bridge, sitä! Vähällä olin sen tehdä;
mutta minua hillitsi jokin — jokin pidätti kättäni, ja myöhemmin on
minusta ollut hauska ajatella, että se pidättävä voima oli jotakin
sellaista, mikä on minussa aina ollut — jotakin kunnollista, joka
todella on osa minusta.

— Nyt minua harmittaa, että minulla oli kyllin petomainen sydän
voidakseni toimia sillä tavoin koko ikäni aina siihen sitten aloin
muuttua. Se kävi kovin hitaasti, ja yhä vieläkin olen aika kolho; mutta
pyrkimys minussa on parempaan. Hän auttoi minua tietystikin eniten, ja
nyt autat sinä minua aika lailla — sinä ja runosäkeesi. Jollei kukaan
sieppo saa minua kiinni, voi minusta ennen kuolemaani tulla kunnon
mies.»

»Kyllä on kummallista», virkkoi Bridge, »kuinka katsantokantamme
muuttuvat ympäristön mukana ja vuosien vieriessä. Yhteen aikaan olisin
minä vihannut sinua, Billy, yhtä paljon kuin sinä olisit vihannut
minua. En tiedä, olisiko minun pitänyt sanoa 'vihannut', sillä se ei
ole täsmälleen sopiva sana. Pikemminkin tunsin halveksimista niitä
ihmisiä kohtaan, joiden en katsonut olevan muka syntyperäni määräämällä
älyllisellä ja yhteiskunnallisella tasolla.

— Pidin niitä ihmisiä, jotka liikkuvat suppean piirini ulkopuolella,
'alhaisena roskaväkenä'. Minä säälin heitä ja vilpittömästi nyt luulen
sydämeni sisimmässä sopukassa uskoneeni, että he olivat toista maata
kuin minä ja että heidän sielunsa, jos heillä sitä oli, olivat jotenkin
samalla tasolla, kuin eläinten sielu.

— Silloin en olisi voinut nähdä sinussa ihmistä sen enempää kuin sinä
olisit voinut nähdä sitä minussa. Senjälkeen olen oppinut paljon,
vaikka yhä pidänkin kiinni muutamista entisistä uskonkappaleistani —
uskon, etteivät kaikki ihmiset ole yhdenvertaisia; ja tiedän, että
suunnattomasti suurempi osa on heistä sellaisia, joiden kumppanina en
tahtoisi olla, kuin sellaisia, joiden kumppanina tahtoisin olla.

— Se seikka, että joku puhuu äidinkieltään paremmin tai on lukenut
enemmän ja muistaa lukemansa tarkemmin kuin joku toinen, tekee hänet
paremmaksi vain siinä suhteessa. En pidä sinua huonompana silti, ettet
osaa lausua Browningia etkä Shakespearea — merkitystä on vain sillä,
että osaat samoin kuin minäkin antaa arvon Servicelle, Kiplingille ja
Knibbsille.

— Kentieshän olemme kumpikin väärässä —- ehkäpä Knibbs, Kipling
ja Service eivät kirjoittaneetkaan runoja, ja jotkut ihmiset
väittävät niin; mutta olkootpa heidän säkeistönsä mitä hyvänsä, ne
tehoavat sinuun ja minuun samalla tavalla, ja siinä suhteessa olemme
samankaltaisia. Ja kun asia on niin, niin katsotaanpa, emmekö saisi
hankituksi hieman muonaa, ja sitten etsitään pehmeä turve, jolle
voisimme kallistaa päämme.»

Billy arveli olevansa liian uninen tehdäksensä työtä ruoan
hankkimiseksi ja uhrasi puolet siitä pääomasta, jolla edellisenä
iltana piti saada uhkea ateria, ja osti viidelläkolmatta sentillä
ruokatarpeita läheisen talon ystävälliseltä emännältä. Sitten he
paneutuivat pitkäkseen puun varjoon siksi etäälle maantiestä, etteivät
herättäisi tarpeetonta huomiota, ja nukkuivat iltapuolelle päivää.



SEITSEMÄS LUKU

Vaara


Mutta he eivät täydelleen saavuttaneet tarkoitustaan varovaisuudellaan.
Vähää ennen puolta päivää kapusi kaksi likaista parroittunutta
maantieritaria vaivaloisesti aidan ylitse ja oikaisi suoraa päätä samaa
puuta kohti, jonka alla Billy ja Bridge lepäsivät. Näitä kahta ohjasi
samanlainen ajatus, joka oli saanut Billyn ja Bridgen etsimään samaa
yksinäistä paikkaa.

Miesten jäykässä laahustamisessa oli jotakin hyvin tuttua. Olemme
tavanneet heidät jo ennen — vain muutamia minuutteja tosin, mutta
sellaisissa oloissa, että heidän luonteestaan painui muutamia piirteitä
mieleemme. Nähdessämme heistä viimeisen vilahduksen, he mennä
tallustivat tiehensä pimeätä ratapengertä myöten ensin vannoskeltuaan
tilaisuuden sattuessa kauheasti kostavansa Billylle, joka oli juuri
löylyttänyt heitä.

Kun he nyt aavistamattaan osuivat molempien nukkujien luokse, eivät he
heti paikalla tunteneet heitä äskettäin saamikseen vihamiehiksi. He
jäivät seisomaan silmäillen kumppanuksia tyrmistyneinä ja aprikoiden,
miten he voisivat käyttää havaintonsa omaksi edukseen.

Ei Billyn eikä Bridgen tamineiden nojalla voinut suinkaan
päättää, että heiltä voisi saada runsaasti saalista, ja lisäksi
Billyn atleettivartalo varoitti heitä yrittämästä ryöstää häntä
antamatta hänelle ensin tupertavaa kolhaisua, kuten he olisivat
kainostelemattoman yksinkertaisesti lausuneet.

Mutta heidän tarkastaessaan nukkujien piirteitä soukkenivat toisen
kulkurin silmät kahdeksi ilkeästi kiiluvaksi raoksi, kun taas hänen
toverinsa silmät menivät levälleen epäilevästä hämmästyksestä.

»Tunnetko noita vintiöitä?» kysyi edellinen ja jatkoi vastausta
odottamatta: »He ovat samat veitikat, jotka murjoivat meitä siellä
Kansas Cityn tuolla puolen. Etkö muista?»

»Oletko siitä varma?»

»Ihan varma. Tuntisin heidät tuhansien joukosta. Annetaan heille pari
mäjäystä ja pötkitään tiehemme!» Ja hän kumartui ottamaan maasta isoa
kiveä.

»Annahan olla!» kuiskutti toinen renttu. »Sinä et lainkaan tunne noita
veitikoita. He saattavat olla samat miekkoset, joilta saimme selkäämme,
mutta tuo iso Öykkäri on vielä muutakin. Häntä etsitään Chicagossa, ja
hänestä on luvattu puolituhantinen.»

»Kuka sinulle on semmoista pötyä syöttänyt?» tiedusti edellinen
pilkallisesti.

»Olin tallessa yhdessä hänen kanssaan — hän oli nitistänyt jonkun
miekkosen. Hän sai elinkautisen. Matkalla pakkotyölaitokseen hän
tyrkkäsi kuljettajansa vaunusta ja karkasi. Quincyssä kohtaamamme
matkalaukkujen puhdistaja supatti korvaani hänestä koko joukon juttuja.
Niin totta kun olemme tässä, voimme siepata itsellemme viisisatasen,
jos olemme sukkelia.»

»Mitä tarkoitat?»

»No, jätämme heidät rauhaan, menemme lähimpään taloon, soitamme Kansas
Cityyn ja annamme vihjauksen siepoille, ymmärrätkö?»

»Et kai luule, että me saamme ropoakaan niistä viidestäsadasta, vai
mitä, jos siepot kerran tulevat mukaan?»

Toinen raapi päätään.

»En», myönsi hän perin epäilevänä oltuaan hetkisen syvissä mietteissä.
»Ei kukaan saa mitään, kun kerran siepot pääsevät sekaantumaan asiaan.
Mutta saammehan joka tapauksessa kuitatuksi velkamme noille jehuille.»

»Ehkäpä he pistävät kouraamme pari sievää seteliä», virkkoi toinen
toiveikkaasti. »Sen verran heidän toki pitäisi.»



Chicagon poliisikuntaan kuuluva etsiväkersantti Flannagan istui
veltosti painuneena tuoliin etsivien päällikön yksityisessä
virkahuoneessa Kansas Cityssä, Missourissa. Kersantti Flannagan oli
ärtynyt, sen hän oli itsekin valmis myöntämään.

Hänet oli lähetetty tuntemaan erästä epäilyksenalaista henkilöä, jonka
Kansas Cityn viranomaiset olivat pidättäneet. Mutta hän ei ollut
tuntenut mainittua vankia ja oli ollut aikeissa lähteä kotimatkalle,
kun onnetar oli hetkisen hymyillyt hänelle harvinaisen herttaisena,
mutta kadonnut sitten kellarikerroksessa sijaitsevan ruokalan halvasta
ovesta.

Hän oli edellisenä iltana kävellyt kadulla ajattelematta juuri
mitään, mutta silmät ja korvat valppaina, kuten menestyksellisen
poliisiupseerin tuleekin. Äkkiä oli hänen katseensa osunut kahteen
mieheen, jotka lähestyivät häntä toisella katukäytävällä.

Toisen miehen jättimäisen vartalon heilumisessa oli jotakin tuttua.
Noudattaen vuosikausien aikaista tottumustaan kersantti Flannagan niin
ollen pujahti erään portin varjoon ja jäi sinne odottamaan, kunnes
miehet saapuisivat likemmäksi.

Vasta kun he olivat hänen kohdallaan, välähti hänen mieleensä oikea
asianlaita — kookas veitikka oli Billy Byrne, ja hänestä oli luvattu
viidensadan dollarin palkkio.

Ja sitten pari kääntyi ja katosi maanalaiseen ruokalaan vieviin
portaisiin. Astuessaan esiin porttikäytävästä mennäkseen kadun poikki
näki kersantti Flannagan Byrnen toverin seisahtuvan ja vilkaisevan
taakseen.

Senjälkeen ei kersantti Flannagan ollut nähnyt vilahdustakaan Billy
Byrnestä eikä tämän kumppanista, jäljet olivat loppuneet ruokalan
takana sijaitsevan peseytymishuoneen avoimen ikkunan luona, eikä hän
kaikesta etsimisestään huolimatta ollut kyennyt löytämään niitä jälleen.

Ei ainoakaan ihminen Kansas Cityssä ollut nähnyt Flannaganin kuvauksen
mukaista kahta miestä sinä yönä — ei ainakaan kukaan sellainen, jonka
Flannagan sai käsiinsä.

Vihdoin hänen oli ollut pakko ottaa Kansas Cityn etsivänpoliisin
päällikkö uskotukseen, ja nyt oli kymmenkunta miestä parhaillaan
nuuskimassa kaupungin niitä osia, joihin karanneen murhamiehen
todennäköisimmin voitiin olettaa piiloutuvan.

Flannagan oli itsekin ollut liikkeellä vähän aikaa, mutta nyt hän oli
tullut kuulemaan etsinnän tuloksia. Hän oli saanut tietää, että oli
pidätetty kolme epäiltyä henkilöä, joita katsomaan häntä oli odotettu.

Kun ovi sysättiin auki ja kaikki kolme tuotiin Flannaganin eteen,
pääsi kersantilta harmistunut ärähdys, joka todennäköisesti ei
ainoastaan ilmaissut epätoivoa, vaan samalla jossakin määrin kuvasti
sitä, missä arvossa hän omassa mielessään piti Kansas Cityn etsivien
henkisten kykyjen voimaa ja tehokkuutta, sillä pidätetyistä oli
yksi kalpeakasvoinen, ahdasrintainen nuorukainen, joka lisäksi
parhaillaankin oli kokainihumalassa, toinen oli vanha, parrakas kulkuri
ja kolmas ilmeisesti kiinalainen.

Virallinen kohteliaisuuskaan olisi tuskin kyennyt pidättämään
kiihtyneen kersantti Flannaganin purevan ivan ilmauksia, ja hän oli
purkamaisillaan myrkyllisen syytöstulvan kaikkea Chicagon länsipuolella
olevaa, muun muassa ja erikoisesti Kansas Cityn etsivääosastoa kohtaan,
kun päällikön pöytäpuhelimen kilinä keskeytti hänet. Hän tahtoi
päällikön tarkoin kuulevan, mitä hän ajatteli, ja siksi hän odotti
kärsivällisesti.

Päällikkö kuunteli joitakuita minuutteja, kyseli jotakin, laski sitten
lihavan kätensä puhelinkoneelle ja pyörähti Flannaganiin päin.

»Nyt», hän virkkoi, »taisin vihdoinkin saada jotakin teille.
Puhelimessa on mies, joka, väittää äsken nähneensä ajettavanne Shawneen
lähistöllä. Hän haluaa tietää, suostutteko jakamaan palkkion hänen
kanssaan.»

Flannagan haukotteli ja oikoi jäseniään.

»Luultavasti», hän sanoi pilkallisesti, »saan sinne mentyäni nähdä,
että hän on helmikaulainen neekeri», ja hän loi suruisen katseen
edessään olevaan kolmeen mieheen.

»Sitä en usko», vastasi päällikkö. »Mies väittää tuntevansa Byrnen
hyvin ja olevansa varma asiastaan. Ilmoitanko hänelle, että menette
sinne ja jaatte palkkion?»

»Sanokaa hänelle, että tulen ja kohtelen häntä oikeudenmukaisesti»,
vastasi Flannagan ja kysyi sitten, kun päällikkö oli toistanut hänen
sanansa puhelimeen ja pannut kuulotorven paikoilleen. »Mutta missä tämä
Shawnee sitten on?»

»Lähetän pari miestä mukaanne. Se ei ole kaukana rajasta, eikä ole
lainkaan vaikeata pujahtaa takaisin kenenkään tietämättä mitään — jos
saatte hänet kiinni.»

»Hyvä on», virkkoi Flannagan, jonka toiveet viidestäsadasta dollarista
alkoivat jo varmistua.

Vain vähän yli kello yksi kiiti Kansas Citystä etelää kohti auto, jonka
etuistuimella ohjaajan vieressä istui etsiväkersantti Flannagan ja
takaistuimella kaksi tukevaa missourilaista lain edustajaa.

Omenapuun alla nukkuivat Billy Byrne ja Bridge yhäti kaikessa rauhassa.



KAHDEKSAS LUKU

Ilmiantajat


Kun kulkuripari lähestyi maataloa, josta Billy oli ostanut ruokaa
muutamia tuntia aikaisemmin, kutsui sen emäntä kesäkeittiössä nukkuvaa
koiraa ja otti käsiinsä ovenpielessä naulassa riippuvan pyssyn.

Pitkäaikaisen kokemuksen nojalla oli vaimo oppinut lukemaan kasvoista
— ainakin kulkurien kasvoista — eikä kummankaan tulijan ulkomuoto
suinkaan herättänyt luottamusta. Olihan se nuori mies, joka oli käynyt
siellä aikaisemmin samana päivänä ja joka eukon ihmeeksi oli todella
maksanut saamansa ruoan, ollut toisenlaatuinen. Vaatetus oli osoittanut
hänet maankiertäjäksi, mutta hänen partansa oli ajeltu, sillä
Bridgellä oli partaveitsi aina mukanaan. Viimeksi kulunut ehdottoman
raittiisti vietetty vuosi oli muuttanut hänen silmänsä kirkkaiksi ja
ihon terveenväriseksi. Hänen ulkonäkönsä ja ryhtinsä nuorekas reippaus
herätti pikemminkin luottamusta kuin epäluuloja.

Emäntä ei ollutkaan epäillyt häntä, mutta näitä kahta hän epäili. Kun
he pyysivät saada käyttää puhelinta, epäsi hän sen ja käski heidän
mennä tiehensä, luullen, että he käyttivät sitä verukkeena päästäkseen
sisälle. Mutta he puhuivat asiastaan ja selittivät nähneensä
läheisyydessä — jopa saman talon niityllä — piileskelevän karanneen
murhamiehen ja haluavansa ainoastaan ilmoittaa siitä Kansas Cityn
poliisikamariin.

Vihdoin vaimo suostui, mutta piti koiran vierellään ja pyssyn kädessään
kiertolaisten astuessa sisään ja mennessä puhelimen luokse, joka oli
vastaisella seinällä.

Kuulemastaan keskustelusta emäntä päätteli sittenkin erehtyneensä, ei
ainoastaan näistä kahdesta, vaan myöskin siitä nuoresta miehestä, joka
oli aikaisemmin pistäytynyt ostamassa ravintoa, sillä kulkurien kuvaus
karkulaisesta sopi täsmälleen mainittuun nuoreen mieheen.

Tuntui mahdottomalta uskoa niin kunnollisen näköistä miestä
murhaajaksi. Kelpo nainen kauhistui, ja hänestä oli kaameata ajatella,
että hän oli ollut yksin pahantekijän tullessa ja että tämä olisi
voinut tappaa hänetkin, jos olisi tahtonut.

»Toivottavasti hänet saadaan kiinni», sanoi hän, kun maankiertäjä oli
lopettanut puhelunsa Kansas Cityyn. »Ihmisten käyttäytyminen nykyaikana
on hirveää. Ei koskaan voi tietää, kehen voi luottaa, ja hän oli
minusta niin hauskannäköinen nuori mies. Ja lisäksi hän maksoi kaikki,
mitä sai.»

Koira oli ikävystynyt seisomaan toimettomana, mennyt takaisin keittiöön
ja käynyt jatkamaan keskeytynyttä untaan. Toinen maankiertäjä nojasi
seinää vasten ja keskusteli emännän kanssa. Toinen hankasi voimainsa
takaa oikeata pohjettaan vasemman kenkänsä kannan tähteellä. Hän tuki
itseään toisella kädellään pöytään, jolla lepäsi perheraamattu.

Aavistamattaan hän äkkiä menetti tasapainonsa, pöytä kallistui, hän
heilahti vieläkin enemmän sen varaan, ja silmänräpäyksessä rysähtivät
kulkuri, pöytä ja raamattu lattialle.

Huudahtaen pelästyksestä syöksähti vaimo eteenpäin nostamaan kirjaa,
unohtaen hädissään pyssyn taakseen nojalleen tuolin selkämystä vasten.

Melkein samanaikaisesti älysivät molemmat maankiertäjät hänen
hätäytymisensä todellisen syyn. Iso kirja oli pudonnut selälleen
lattialle ja avautunut, ja kun useita lehtiä kääntyi, ennen kuin
asettuivat paikoilleen sai heidän katseitaan kohdannut näky heidän
silmänsä menemään pystyyn.

Raamatun lehtien väliin siloisesti sovitettuina oli Yhdysvaltain rahaa
viiden, kymmenen ja viidenkolmatta dollarin seteleinä. Lattialla viruva
mierolainen oli vielä liian ällistynyt yrittääkseen nousta pystyyn; hän
pyörähti ympäri ja tempasi kirjan, kuten jalkapalloilija kaaduttuaan
tempaa pallon, vetäisi sen alleen ja levitti kyynärpäänsä verrattoman
aarteen lisäsuojaksi.

Naisen ensimmäisen huudon kajahtaessa hypähti koira pystyyn ja juoksi
muristen huoneeseen. Seinää vasten seisova kulkuri näki sen tulevan —
sekarotuisen, äkäisen koiran karvat pörhöllään.

Pyssy oli melkein miehen ulottuvissa — vain yksi askel, ja se oli hänen
kädessään. Ikäänkuin aavistaen veijarin aikeet koira pyörähti lattialla
makaavan maankiertäjän kimpusta, jonka niskaan se oli ensinnä käynyt,
ja karkasi toista kohti.

Pyssyn piippu kohtasi sen puolitiessä. Kuului korvia huumaava pamahdus,
ja koira vaipui lattialle rinta raadeltuna. Silloin alkoi nainen kirkua
apua; mutta silmänräpäyksessä olivat molemmat roistot hänen kimpussaan
ja vaimensivat hänen äänensä.

Toinen heistä juoksi kesäkeittiöön, palaten hetkisen kuluttua kädessään
vaatekappale; sillä aikaa oli toinen istunut hajasäärin uhrin päällä
puristaen sormillaan hänen kurkkuaan. Kerran mies hellitti otettaan,
ja nainen kiljaisi taaskin. Pian hän oli sidottu ja kapuloita. Sitten
alkoivat konnat puhdistaa raamattua.

Siinä oli piilotettuna tuhat sata dollaria, koska isäntä ja emäntä
eivät luottaneet pankkeihin — siinä olivat koko heidän elämäntyönsä
säästöt. Tullessaan tajuihinsa emäntä tuskakseen näki heidän vähäisen
aarteensa viimeistenkin rippeiden siirtyvän kulkurien taskuihin, ja
otettuaan kaikki miehet tiedustivat, missä loput olivat säilössä,
poistivat hänen kapulansa, jotta hän voisi vastata.

Hän selitti, että siinä olivat heidän kaikki rahansa, ja rukoili, ettei
niitä vietäisi.

»Teillä on pennosia enemmänkin», huudahti toinen miehistä, »ja teidän
olisi parasta antaa ne lemmestä, sillä muutoin kyllä keksimme keinon,
jolla pehmitämme sisunne.»

Mutta vaimo väitti yhä, että siinä oli kaikki. Kulkuri pistäytyi
keittiöön. Uunissa paloi tuli. Ikkunalaudalla oli pihdit. Niillä mies
otti yhden hehkuvista hellanrenkaista ja palasi arkihuoneeseen.

»Kai hän muistaa, että hänellä on rahaa muuallakin, kun tämä alkaa
lämmittää», virkkoi hän irvistäen. »Riisu häneltä kengät, Dink!»

Toinen mutisi vastustaen.

»Sinä surkea hölmö!» hän moitti. »Siepot ovat täällä tuossa tuokiossa.
Meidän on parasta puikkia tiehemme näine saaliinemme.»

»Hitto!» huudahti hänen toverinsa. »Unohdin siepot ihan tyyten.» Vähän
ajan kuluessa hänen ilkeiden kasvojensa ilme vaihteli; ne kuvastivat
aluksi pelkoa, lopuksi huojennusta, ja hän virnisti pahanilkisesti
kumppanilleen.

»Meidän on nitistettävä akka», hän sanoi. »Muuta keinoa ei ole. Jos
he tapaavat hänet elävänä, niin hän varmasti lavertaa, eikä heidän
ole kovinkaan vaikeata napata meitä kiinni tai saada selville, keitä
olemme.»

Toinen kohautti olkapäitään.

»Pötkitään tiehemme», hän uikutti. »Voimme joutua tästä hommasta
ainoastaan istumaan, jos vielä viivymme; mutta se toinen teko turmelisi
meidät —» Hän teki likaisella sormellaan kuveran rikkeen kaulansa
ympäri.»

»Ei sinnepäinkään», sanoi hänen toverinsa. »Minulla on kaikki selvänä,
meillä on runsaasti aikaa ennen sieppojen saapumista. Nitistämme akan
ja sitten livistämme maantielle _sieppoja vastaan_ — ymmärrätkö?»

Toinen kauhistui.

»Milloin olet menettänyt järkesi?» hän valitti.

»Järkeni on tallella. Maltahan, kun pääsen loppuun saakka. Kohtaamme
siepot viattomina miehinä; mutta sitä ennen kätkemme saaliin metsään.
Kerromme heille rientäneemme opastamaan heitä Byrne-vintiön luokse, ja
kun palaamme tänne taloon ja näemme, mitä täällä on tapahtunut, olemme
yhtä ällistyneitä kuin toisetkin.»

»Sinä hupsu!» kiivasteli toinen harmissaan. »Et kai usko voivasi
syöttää tuollaista ovelalle chicagolaiselle, vai mitä? Kenen he
luulevat nitistäneen akan ja piskin? Pitävätkö he itseään surmaajina?»

»He luulevat Byrnen kumppaneineen tehneen sen, sinä tolvana», vastasi
Crumb.

Dink kynsi korvallistaan, ja kun suunnitelman etevyys selvisi hänen
pimeissä aivoissaan, irvisti hän niin leveästi, että keltaiset hampaat
paljastuivat.

»Onpa sinussa miestä, kumppani», hän kehui, ja hänen äänessään oli
ihaileva sointu. »Mutta kumpi meistä sen tekee?»

»Kyllä minä teen. Ei ole minkäänlaista pelkoa siitä, että joutuisin
sentähden pinteeseen, joten yhtä hyvin voin hoitaa koko jutun. Hae
keittiöstä veitsi tai kirves — luikku pitää liian pahaa ääntä.»



YHDEKSÄS LUKU

Rouva Shorter


Billy Byrne heräsi hätkähtäen. Hänen korvissaan kaikui vieläkin
epäselvää hälyä, ja hän nousi istumaan ja katseli ympärilleen.

»Mitähän se lienee ollut?» hän jupisi. »Se kuulosti pyssyn
pamahdukselta.»

Bridge heräsi samaan aikaan, käänsi laiskasti kylkeään ja nousi
kyynärpäänsä varaan, myhäillen Billylle.

»Hyvää huomenta:» hän virkkoi ja alkoi sitten hyräillä:

    Nyt pannaan kintut heilumaan, ei auta säästää vaivojaan.
    Sun seurassasi kaipuun saan taas uuteen — kukaties.
    Alamme kaksin taivaltaa tän mailman tietä mutkaisaa,
    kun jalkain alla polttaa maa. Siis pystyyn, kelpo mies!

»Ylös siis!» kertasi Billy, hypähtäen pystyyn. Samassa kuului heikosti,
mutta niin selvästi, ettei siitä voinut erehtyä, säikähtyneen naisen
kirkaisu. Se kantautui talon suunnalta — saman taion, josta Billy oli
ostanut heidän aamiaisensa.

Odottamatta huudon toistumista Billy pyörähti ympäri ja lähti vinhaa
vauhtia juoksemaan pientä rakennusryhmää kohti. Bridge ponnahti
pystyyn ja seurasi häntä, mutta jäi jälkeen, sillä hän ei ollut saanut
samanlaista karkaisua kuin Billy tämän harjoitellessa sitä ottelua
varten, jossa hän oli voittanut »valkoisen toivon» New Yorkissa,
silloin kun professori Cassidy oli pannut kaikki rahansa veikkaan hänen
puolestaan eikä turhaan.

Dink etsi kesäkeittiöstä kirvestä, mutta kun ei löytänyt, kolusi
pöytälaatikossa, kunnes sai käsiinsä ison puukon. Se kelpasi mainiosti
tähän työhön. Tunnustellen sen terää peukalollaan hän palasi Crumbin
luokse.

Nais-poloinen virui täysin tajuissaan lattialla. Hänen levällään olevat
silmänsä pyörivät kauhusta. Hän repi siteitään ja koetti kielellään
työntää kapulaa suustaan; mutta hänen rimpuilunsa oli tehotonta.

Hän oli kuullut kaikki maankiertäjien sanat. Hän tiesi, että he
toteuttaisivat suunnitelmansa ja että heidän kauheiden puuhiensa
keskeyttämisestä ei ollut vähääkään toiveita, sillä hänen puolisonsa
oli jo ennen päivänkoittoa lähtenyt Hollidayn tuolle puolen eikä
todennäköisesti palaisi ennen kuin iltalypsyn aikana. Kansas Cityn
etsivät saapuisivat liian myöhään häntä pelastamaan.

Hän näki Dinkin palaavan keittiöstä pitkä puukko kädessään. Hän muisti
sen päivän, jolloin hän oli ostanut sen puukon kaupungista, samoin
kuin kaikki ne tehtävät, joihin sitä oli käytetty. Juuri samana aamuna
hän oli leikannut sillä sianlihakimpaleen viipaleiksi. Kuinka selvästi
tuollaiset pikkuseikat johtuivatkaan sillä kamalalla hetkellä hänen
mieleensä! Ja nyt aikoi tuo hänen vieressään seisova kammottava otus
katkaista sillä hänen kaulansa.

Hän näki Crumbin ottavan puukon ja koettelevan terää hivelemällä
sitä peukalollaan. Hän näki lurjuksen kumartuvan, katsoen häntä
suoraan silmiin. Mies tarttui hänen leukaansa ja työnsi sitä ylös- ja
taaksepäin, jotta hänen kurkkunsa paremmin näkyisi.

Oi, miksi hän ei voinut pyörtyä! Miksi hänen piti kestää nämä
kammottavat alkuvalmistelut! Miksi hän, ei edes voinut sulkea silmiään!

Crumb kohotti puukkoa ja piti sen terää hänen paljaalla kurkullaan.
Häntä puistatti, mutta sitten räjähti ovi selkosen selälleen, ja
huoneeseen syöksähti mies. Hän oli Billy Byrne, ikkunasta hän oli
nähnyt, mitä sisällä oli tekeillä.

Hän kouraisi Crumbia kauluksesta ja kiskaisi hänet irti uhristaan. Dink
tempasi pyssyn ja tähtäsi sillä häiritsijää, mutta tämä oli liian
lähellä. Billy tarttui pyssyn piippuun ja käänsi sen suun laipiota
kohti, kun maankiertäjä painoi liipasinta. Sitten väänsi hän sen miehen
kädestä, heilautti sitä päänsä ylitse ja iski perän Dinkin kalloon.

Dink nujertui lattiaan ja oli poissa leikistä — pitkäksi aikaa. Crumb
kompuroi pyryyn ja koetti pujahtaa ovelle, mutta osui suoraan Bridgiin,
joka oli hengästynyt, mutta otteluvalmis. Hän oivalsi heti, että
takkutukkainen yritti pakoon, kahmaisi käteensä hänen sekavan partansa,
kuten olemme nähneet hänen tehneen kerran ennenkin, piti kulkurin päätä
jäykästi samassa asennossa ja antoi vintiön kasvoihin useita iskuja,
jotka tekivät Crumbin yhtä kykenemättömäksi ottelemaan kuin hänen
tupertunut toverinsa jo oli.

»Vartioi heitä!» käski Billy, ojentaen Bridgelle pyssyn. Sitten hän
kävi hoivaamaan emäntää. Puukolla, jolla nainen oli aiottu surmata,
hän katkoi siteet. Päästettyään vaimon suusta kapulan Billy nosti
hänet voimakkaille käsivarsilleen ja kantoi hänet arkihuoneen nurkassa
olevalle jouhisohvalle, laskien hänet hellävaroen pitkälleen.

Billy muisteli Watsonin »muoria.» Tämä nainen muistutti viimemainittua
vähän, erikoisesti lihavahkolta, äitimäiseltä olemukseltaan, ja rouva
Watson oli erottaessa lausunut hänelle jonkun ystävällisen sanan ja
herttaiset jäähyväiset.

Emäntä loikoi sohvalla, hengittäen raskaasti ja valittaen hiljaa.
Säikähdys oli ollut melkein liian ankara hänenkin vahvoille
hermoilleen. Äkkiä hän katsahti Billyyn.

»Te olette hyvä poika», hän huohotti, »ja tulitte ihan viimeisellä
hetkellä. He ottivat minulta kaikki rahat. Ne ovat heidän taskuissaan.»
Mutta sitten levisi hänen kasvoilleen pelokas ilme. Hetkeksi hän oli
unohtanut, mitä oli kuullut tästä miehestä — että hän oli karannut
vanki — tuomittu murhamies. Oliko hänen asemansa lainkaan parempi nyt,
kun hän oli puhunut Billylle rahoistaan, kuin silloin, kun nuo toiset
olivat saaneet tietää niiden säilytyspaikan?

Kuullessaan hänen sanansa kumartui Bridge tutkimaan kulkurien taskuja,
laskien rahat sitä mukaa kuin sai ne käsiinsä.

»Tuhat satako?» hän kysyi ja ojensi rahat Billylle.

»Tuhat sata, niin», kuiskasi vaimo heikosti, tuijottaen Billyyn
pelokkain silmin. Enää hän ei välittänyt rahoista — ne saataisiin ottaa
kaikki, kunhan vain hänet jätettäisiin eloon.

Billy kääntyi hänen puoleensa ja ojensi hänelle rypistyneen, vihreän
setelinipun.

»Kas tässä», hän sanoi, »mutta siinä on kauhean paljon rahaa naisen
säilytettäväksi kotosalla — yksin ollessaan. Teidän ei olisi pitänyt
tehdä niin.»

Vaimo otti rahat vapisevin sormin. Hänestä tuntui uskomattomalta, että
mies antoi ne hänelle takaisin.

»Tiesinhän minä sen», hän lausui vakavasti.

»Minkä niin?» kysäisi Billy.

»Tiesin, että te olette hyvä poika. Nuo väittävät teitä murhaajaksi.»

Billyn otsa rypistyi, ja hänen kasvonsa saivat tuskaisen ilmeen.

»Miten he tulivat siitä puhuneeksi?» hän tiedusti.

»Kuulin, kun he soittivat Kansas Cityn poliisikamariin», vastasi emäntä
ja nousi sitten äkkiä istumaan. »Etsivät ovat nyt matkalla tänne!» Hän
melkein kirkui. »Ja vaikka olisittekin murhamies, en minä siitä välitä!
Én voi katsella heidän vangitsevan teitä sen jälkeen, mitä olette
tehnyt hyväkseni: Missään nimessä en usko teitä murhaajaksi. Te olette
hyvä poika. Oman poikani pitäisi nyt olla suunnilleen teidän ikäisenne
ja kokoisenne, jos hän on elossa. Hän karkasi kauan sitten — kenties
olette tavannut hänet. Hänen nimensä on Eddie — Eddie Shorter. En ole
kuullut hänestä moniin vuosiin.

— Ei», hän jatkoi. »En usko heidän sanojaan — kasvonne ovat liian
hyvät: mutta jos olette murhamies, niin menette matkaanne ennen heidän
tuloaan, ja minä neuvon heidät väärään suuntaan ajamaan teitä takaa.»

»Entä nämä?» huomautti Billy. »Emmehän me voi jättää näitä tänne.»

»Sitokaa heidät ja antakaa minulle pyssy!» vastasi vaimo. »Se on varma,
etteivät he enää tee minulle tepposiaan.» Nyt hän oli saanut takaisin
sekä malttinsa että sisunsa.

Billy ja Bridge köyttivät yhdessä molemmat maankiertäjät. Ei edes
norsukaan olisi kyennyt murtamaan niitä kahleita. Sitten he kantoivat
vangit kellariin, ja heidän palatessaan telkesi rouva Shorter kellarin
oven.

»Uskonpa, etteivät he varsin pian pääse sieltä ulos», hän sanoi.
»Ja nyt te kaksi ottakaa käpälät allenne! Onko teillä rahaa?» Ja
odottamatta vastausta hän laski puseronsa sisälle pistämästään
setelitukusta viisikolmatta dollaria, ojentaen ne Billylle.

»Eikä mitä», virkkoi tämä; »mutta kiitos silti!»

»Teidän on otettava ne», intti emäntä. »Sallikaa minun olla antavinani
ne omalle pojalleni, Eddielle, sallittehan!» Ja hänen silmiinsä
kihonneet kyyneleet olivat vieläkin tepsivämmät kuin hänen sanansa.

»No, olkoon menneeksi!» myöntyi Billy. »Otan ne ja annan ne Eddielle,
jos joskus hänet kohtaan.»

»Ja nyt rientäkää!» hoputti rouva Shorter. »En halua teidän joutuvan
kiinni — vaikka olisittekin murhamies. Toivoisin kuitenkin, ettette
ole.»

»En ole», sanoi Billy, »mutta lakimiehet väittävät, että olen, ja
heidän sanansa pitää.»

Hän kääntyi Bridgen seurassa ovelle sanottuaan jäähyväiset emännälle.
Mutta kun hän astui kuistille, näkyi tien mutkassa nopeasti lähestyvän
auton nostama pölypilvi.

­»Liian myöhään!» virkkoi Billy, kääntyen Bridgeen päin. »Tuolla he
tulevat!»

Nainen juoksi heidän­ ohitseen ja tähysti tielle. »Varmaankin ne ovat
juuri he. Hyvä Jumala! Mitä meidän on tehtävä?»

»Minä livistän takaovesta, ehdotti Billy. »Juuri niin, niin teemme.»

»Se ei auttaisi hitustakaan», torjui rouva Shorter, pudistaen päätään.
»He soittavat puhelimella jokaiseen taloon kolmenkymmenen kilometrin
päähän täältä kaikkiin suuntiin, ja varmasti teidät siepataan. Mutta
malttakaahan! Päähäni välähti suunnitelma. Tulkaa mukaan!»

Hän pyörähti ympäri ja riensi pienen arkihuoneen läpi toiseen
huoneeseen, joka oli puolittain eteissali, puolittain varastopaikka.
Sieltä veivät portaat yläkertaan. Kehoitettuaan toisia seuraamaan hän
lyllersi niitä myöten ylöspäin, minkä jaloistaan pääsi.

Portaiden päästä olevasta kammiosta vei luukku laipion läpi.

»Vetäkää tuo kaappi luukun alle!» komensi emäntä. »Sitten kiivetkää
ylisille ja sulkekaa luukku! Sieltä ei teitä löydetä.»

Billy työnsi vanhanaikaisen huonekalun luukun alle, ja seuraavalla
hetkellä hengittivät pakolaiset tuulettamattomien ylisten ummehtunutta
ilmaa. He kuulivat rouva Shorterin alhaalla kiskovan kaapin takaisin
tavalliselle paikalleen, ja sitten hänen askeleensa häipyivät portaita
myöten alas.

Pian kantautui heidän korviinsa talon edustalle pysähtyvän auton tohina
ja sisälle astuvien miesten ääniä. Odotettuaan tunnin ajan, melkein
tukehtuen ylisten huonoon ilmaan, he kuulivat koneen lähtevän jälleen
käyntiin ja ääni vaimeni auton edetessä.

Pian senjälkeen kuului alhaalta rouva Shorterin ääni: »Voitte tulla
alas nyt», hän ilmoitti; »he lähtivät jo.»

Heidän laskeuduttuaan luukusta emäntä vei heidät keittiöön.

»Valmistin etsivien täällä ollessa teille hieman palaa purtavaksi»,
hän selitti. »Syötyänne voitte piiloutua aittaan pimeään saakka, ja
sitten vie ukkoni teidät Dodsoniin — se on risteyskohta — ja sieltä ei
teidän pitäisi olla vaikea puikkia pakoon. Etsiville uskottelin teidän
lähteneen Olatheen — sinne he lähtivät ja veivät molemmat maankiertäjät
mukanaan.

— Mutta olinpa totisesti kuin kuumilla hiilillä. En ole mikään juttujen
kertoja, mutta luultavasti syötin heille enemmän pajuköyttä kuin olen
tehnyt koko elämäni aikana. Selitin heille, että teitä oli kaksi,
että isommalla teistä oli punainen tukka ja että pienempi oli hyvin
rokonarpinen.

— Sitten he arvelivat, ettette te lainkaan olleet heidän etsimiään
miehiä. Ja Luoja nähköön, kuinka he sadattelivat niitä maankiertäjiä
siitä, että nämä olivat muka houkutelleet heidät väärille jäljille.
Mutta yhtä kaikki he menevät etsimään teitä Olathesta, mutta sieltä he
eivät teitä löydä.» Ja emäntä purskahti nauramaan, vaikkakin hieman
hermostuneesti.

Shorter palasi Hollidaysta vasta illansuussa. Kuultuaan vaimonsa
kertomuksen hän vakuutti maattavansa pojat vaikkapa Meksikkoon saakka,
jollei olisi parempaa suunnitelmaa.

»Dodson on kyllin etäällä», rauhoitti häntä Bridge, ja iltamyöhällä
kumppanukset laskeutuivat määräpaikassaan kiitollisen maanviljelijän
rattailta.

Tunti senjälkeen he jo kiiruhtivat etelään päin Missouri Pacific-radan
junassa.

Bridge nojautui mukavasti tupakkavaunun punaisella sametilla verhottuun
penkkiin.

»Laulu meille, vai mitä, veikko?»

Bridge ojensihe ja alkoi hyräillä:

    Kun myrskysää on, kolkko yö, ja kuohu hurjimmillaan lyö,
    on vainoojalla täysi työ sen halki rynnistää.
    Mut minne raukka rientäisin? Tuo laiva kiitää kuitenkin,
    minusta tahtoo saalihin — ma oon sen matkan pää.



KYMMENES LUKU

El Paso


Kului neljäkolmatta tuntia, ennen kuin etsiväkersantti Flannagan
oivalsi, että häntä oli vedetty nenästä ja että kansasilainen
talonemäntä oli sen tehnyt.

Vihdoin hän sai sen selville vangittujen maankiertäjien puheista ja
palattuaan Shorterin taloon, ja hänen kuunneltuaan siellä emännän ja
isännän ristiriitaisia ja yksinkertaisia kertomuksia, muuttuivat hänen
epäilyksensä varmuudeksi.

Senjälkeen hän heti sähkötti Chicagon poliisikamariin ja pyysi lupaa
saada edelleen seurata pakenevan Byrnen jälkiä.

Ja niinpä kersantti Flannagan saapui muutamien päivien kuluttua El
Pasoon, jonne hänet olivat ohjanneet matkan varrella saadut erilaiset
vihjaukset. Mutta hänen harmikseen oli eteneminen käynyt hitaasti.

Vielä junasta astuessaankaan hän ei ollut varma olevansa oikeilla
jäljillä, vaikkakin hän heti pistäytyi sähkösanomatoimistoon ja
sähkötti esimiehelleen olevansa karkulaisen kintereillä.

Todellisuudessa hän oli lähempänä takaa-ajettavaansa kuin hän itse
aavistikaan, sillä Billy ja Bridge eivät sillä hetkellä olleet kahden
kadunkulmauksen päässä hänestä, pohtien keskenään tulevaisuutta ja
parhaita menettelytapoja.

»Mielestäni», arveli Billy, »on minun parasta livistää rajan toiselle
puolen. Vanhojen Yhdysvaltojen ahtaalla alueella en koskaan ole
turvassa, ja jos Meksikossa olot kuohuvat samalla tavoin kuin parina
viime vuonna, pitäisi minun varsin helposti voida kadota sinne.

— Sinä sitävastoin olet turvassa täällä, hyvä ystävä. Sinun ei tarvitse
pötkiä mihinkään, sillä et ole tehnyt mitään. En tiedä, mitä pakoilet,
mutta varmasti se ei ole semmoista, mihin poliisit sekaantuvat — sen
olen huomannut käyttäytymisestäsi — joten meidän on kai paras erota
nyt. Olisit hölmö, jos lähtisit rajan poikki, jollei sinun ole pakko,
sillä jollei Villa saa sinua kynsiinsä, niin Cirranzan puoluelaiset
saavat, elleivät Zapatan miehet nappaa sinua sitä ennen.

— Joka tapauksessa nitistävät sinut' jotkut rosvonnäköiset
partiolaiset, jos lähdet sinne; se on varmaa sen vähän nojalla, mitä
olen kuullut täällä El Pasossa.

— Tänä iltana syömme yhdessä viimeisen ateriamme. Sitten minä panen
pillit pussiini.» Oltuaan hetkisen ääneti hän jatkoi: »Se on minusta
vaikeata, veikko, sillä sinä olet valkoisin tapaamani kumppani.» Se oli
Billy Byrnen ja grandavenuelaisen sanomaksi hyvin paljon.

Bridge kiersi loppuun ruskean savukkeen ja puhkesi vasta sitten
puhumaan:

»Sanasi ovat puhdasta ja väärentämätöntä viisautta, veikko. On
enemmänkin kuin todennäköistä, ettei kaksi amerikkalaista kulkuria
voi Meksikossa säilyttää henkeänsä viikkoakaan, mutta minä en ole
noudattanut viisautta enää moneen vuoteen ja siksi tulen mukaasi.»

Billy myhäili. Hän ei jaksanut salata tyytyväisyyttään.

»Olet täyttänyt yksikolmatta vuotta», hän virkkoi, »ja korvantaustasi
ovat kuivat. Lähdetään syömään! Meillä on vielä vähän tähdettä niistä
viidestäkolmatta dollarista.»

Yhdessä he menivät erääseen kapakkaan, jossa Bridge muisti annettavan
hyvin paljon maksutonta ruokaa, kun ostettiin vain yksi ainoa pikari
olutta.

Tarjoilupöydän edessä oli pyöreitä pöytiä, ja ostettuaan oluensa veivät
kumppanukset lasinsa syrjäiseen nurkkapöytään lähelle erästä takaovea.

Sinne jäi Bridge paikkojen vahdiksi, kun taas Billy meni maksuttoman
ruokapöydän luokse ja anasti sieltä niin paljon muonaa kuin nirsu
palvelija suinkin salli.

Palattuaan Bridgen luokse hän sijoittui istumaan selin seinään päin,
noudattaen vanhaa tapaansa, voidakseen kuten nytkin nähdä toisen
ainakin yhtä aikaa kuin tämä näki hänet. Useimmissa tapauksissa oli
tämä toinen joku kookas herrasmies, jonka vasemmassa rintapielessä oli
viranomaisen välkkyvä kilpi.

»Tuo mies on saita», huomautti Billy, keikauttaen päätään vapaan
ateriapöydän huoltajaan päin. »Minä kahmaisin suunnilleen sen verran
kuin kanarialintu kunnolleen syö, ja hän käski minun panna takaisin
siitä puolet. Mitenkähän kävisi, jos aloittaisi ravintolaliikkeen ja
tarjoaisi viidellä sentillä pelkkää rapakaljaa.»

Bridge purskahti nauramaan.

»No, etpä onnistunut niinkään huonosti», hän virkkoi. »Tiedän
sellaisiakin paikkoja, joissa sinua pidettäisiin paatuneena rosvona,
jos ottaisit enemmän kuin nyt toit.»

»Kehnoa olutta», huomautti Billy.

»Se on täällä aina huonoa», vastasi Bridge. »Joskus olen arvellut, että
he panevat siihen koiruohoa estääkseen sen pilaantumasta.»

Billy katsahti puhetoveriinsa ja hymyili; sitten hän kohotti korkeata
lasiaan.

»Malja —», hän alkoi, mutta ei päässyt pitemmälle. Hänen katseensa osui
toverin ohitse matalasta ovesta ilmestyneeseen kookkaaseen mieheen.

Samalla hetkellä sattui tulijan katse Billyyn. Kummankin silmät
välähtivät: he tunsivat toisensa. Varteva mies lähti juoksujalkaa salin
läpi Billy Byrneä kohti.

Viimemainittu hypähti pystyyn. Myöskin Bridge, joka arvasi, mitä oli
tapahtunut, ponnahti seisoalleen.

»Flannagan!» hän huudahti.

Etsivä hapuili revolveriaan, joka oli hänen takataskussaan. Byrne
tempasi oman aseensa. Bridge laski kätensä hänen käsivarrelleen.

»Älä toki, Billy!» hän huusi. »Takanasi on ovi. Tässä!» Ja hän työnsi
Billyä heidän takanaan olevalle ovelle.

Byrne piti yhäti olutlasiaan, jonka hän tarttuessaan revolveriinsa oli
siirtänyt vasempaan käteensä. Flannagan oli hyvin likellä heitä. Bridge
aukaisi oven ja koetti työntää Billyä siitä, mutta viimemainittu empi
hetkisen, sillä hän oivalsi, ettei hän ennättäisi sulkea ja teljetä
ovea — jos siinä oli salpa — ennen kuin leveäharteinen Flannagan ehtisi
paiskautua sitä vasten.

Poliisimies kiskoi yhä taskun vuoriin sotkeutunutta revolveriaan. Hän
mylvi kuin härkä, kiljuen Billylle, että tämä oli vangittu.

Pöydissä istuneet miehet olivat hypähtäneet seisomaan. Tarjoilupöydän
ääressä seisoneet olivat pyörähtäneet ympäri, kun Flannagan lähti
juoksemaan salin poikki. Jotkut heistä siirtyivät nyt etsivää ja tämän
uhria kohti, mutta on vaikea sanoa, tekivätkö he sen uteliaisuudesta
vai oliko heillä joitakuita pahoja aikeita.

Yksi asia on kuitenkin varma — jos kaikkien siinä huoneessa olleiden
miesten yleensä poliisia kohtaan tuntema rakkaus olisi voitu yhdistää
yhteen ihmiseen, ei siitä sittenkään olisi tullut kovinkaan kiihkeätä
tunnetta.

Flannagan pikemminkin tunsi kuin näki miesten siirtyvän lähemmäksi
häntä, ja sitten hän onnekseen — kuten hän luuli — sai vedetyksi
revolverinsa esille. Billy oli juuri silloin pujahtamaisillaan ovesta.
Revolveri välähti etsivän kädessä, ja samassa selvisi, mitä varten
Billy oli itsepintaisesti pitänyt olutlasia kädessään.

Hän viskasi sen vasemmalla kädellään ja hätäisesti; mutta itse
Flannaganinkin olisi ollut pakko myöntää, että se oli hyvä heitto. Lasi
osui keskelle etsivän kasvoja, leikkasi särkyessään ilkeän haavan hänen
poskeensa ja täytti hänen silmänsä oluella — eikä oluita ole suinkaan
tarkoitettu silmien huuhtelua varten.

Flannagan pysähtyi äkkiä, syljeksien ja kiroillen; hänen pyyhittyään
oluen silmistään oli Billy Byrne ehtinyt mennä ovesta ja sulkea sen
jälkeensä.

Se huone, johon Billy ja Bridge olivat tuoksahtaneet, oli jokseenkin
pieni, ja sen lattian keskellä istui ison, pyöreän pöydän ympärillä
puolikymmentä miestä, pelaten pokeria. Pöydän kohdalla oli yksi ainoa
kaarilamppu, joka loi pelaajiin räikeätä valoa.

Billy vilkaisi nopeasti ympärilleen nähdäkseen, oliko huoneessa
toista uloskäytävää, mutta huomasi, että sen oven lisäksi, josta he
juuri olivat tulleet, oli seinissä vain yksi ainoa aukko — pieni,
lujaristikkoinen ikkuna. Hän oli joutunut oikeaan satimeen.

Heidän syöksyessään sisään olivat miehet keskeyttäneet pelinsä, ja
pari heistä oli hypähtänyt pystyyn, syytäen raakoja kysymyksiä ja
vastalauseita. Billy ei ollut heistä milläänkään. Hän painoi ovea
olkapäällään, koettaen sulkea sitä; mutta ovessa ei ollut lukkoa eikä
salpaa.

Flannagan heittäytyi ovea vasten toiselta puolen, pinnistäen voimansa
äärimmilleen tunkeutuakseen väkisin sisälle; mutta vankkatekoinen
Billy kesti horjumatta kuin kallio. Hän mietti useita hurjia
pakosuunnitelmia, mutta yksikään niistä ei tarjonnut vähääkään toiveita.

Pöydän ääressä istuvat miehet kiljuivat, vaatien häiriön selitystä.
Kaksi heistä lähestyi Billyä, ilmaisten peittelemättä aikovansa heittää
hänet ulos. Äkkiä Billy käänsi kasvonsa heihin päin.

»Herjetkää rähisemästä, tomppelit!» hän huusi. »Oven takana on joukko
sieppoja — paikka on yllätetty.»

Heti syntyi hornamainen meteli. Kortit, pelimerkit ja rahat katosivat
pöydältä kuin taika-iskusta. Pöydän alta piilosta siepattiin
kymmenkunta likaista ja risaista aikakaus- ja sanomalehteä, ja huone
muuttui sekunnin murto-osassa pelipaikasta viattomaksi lukusaliksi.

Billy myhäili leveästi. Flannagan oli luopunut yrittämästä murtaa ovea
ja koetti suostutella Billyä tulemaan rauhallisesti ulos ja alistumaan
vangittavaksi. Byrne oli taaskin vetäissyt revolverinsa esiin ja
kehoitti Bridgeä tulemaan luokseen.

»Seuraa minua!» hän kuiskasi. »Älä liikahda ennen minua — mutta sitten
liiku ripeästi.» Sitten hän kääntyi jälleen oveen päin ja huusi:
»Senkin ärhentelijä! Et kykene viemään raajarikkoa sairaalaan saatikka
sitten Billy Byrneä koppiin. Laputa käpälämäkeen, ennen kuin tulen ulos
ja annan kelpo mojauksen naamatauluusi.»

Jos Billy oli pikku puheellaan aikonut saada etsiväkersantti
Flannaganin vihan ärtymään, niin hän onnistui niin hyvin kuin oli
osannut toivoa. Flannagan alkoi ulvoa ja uhkailla, ja pian hän taaskin
paiskoi itseään ovea vasten.

Äkkiä Byrne pyörähti ympäri ja ampui yhden ainoan laukauksen
kaarilamppuun; hiilen kappaleet ja kuvun sirpaleet putosivat
räiskyen ja kilisten pöydälle, samalla kun Billy astahti vikkelästi
syrjään. Ovi lennähti auki ja kersantti Flannagan suistui päistikkaa
pimeään huoneeseen. Avautuneen oven takaa ojentui jalka, Flannagan
törmäsi siihen ja typertyi kasvoilleen perin lukuhaluisten pelurien
poljettavaksi, jotka pitivät risaisia aikakausjulkaisujaan nurinpäin
tai ylösalaisin, miten ne olivat kunkin kouriin osuneet.

Samassa Billy Byrne ja Bridge pujahtivat avoimesta ovesta ulos,
läjäyttivät sen kiinni jälkeensä ja kiitivät tarjoiluhuoneen läpi
kadulle.

Flannaganin tupsahtaessa pöydän ääressä istuvien miesten keskelle nämä
ponnahtivat pystyyn ja syöksyivät ovelle.

Mutta etsivä oli heidän jäljessään niin vikkelästi, että vain kaksi
ehti päästä ulos. Toinen näistä pamautti oven jalomielisesti kiinni
toisten nenän edessä, ja heidän tyrkkiessään toisiaan ja kiljuessaan
toisilleen ennätti Flannagan heidän sekaansa.

Sysimustassa pimeydessä hän ei voinut tuntea heistä ainoatakaan; mutta
varmuuden vuoksi hän kolhi heitä umpimähkään, kunnes oli karkoittanut
heidät kaikki ovelta; sitten hän asettui selin oveen — huoneessaolijat
olivat hänen vankiaan.

Siten hän seisoi jonkun aikaa, uhaten ampua heti, jos huoneessa kukaan
liikahtaisi. Senjälkeen hän aukaisi oven jälleen, astui kynnyksen
toiselle puolelle ja komensi vankinsa tulemaan ulos yksi kerrallaan.

Heidän sivuuttaessaan Flannaganin tarkasti tämä heidän kasvojaan.
Vasta sitten kun he kaikki olivat menneet ja hän oli uudelleen käynyt
lamppu kädessä tutkimassa huonetta, hän huomasi, että otus oli taaskin
livahtanut hänen kynsistään. Kersantti Flannagan oli vimmoissaan.



YHDESTOISTA LUKU

Ojasta allikkoon


Aurinko paahtoi pölyiselle tielle. Auerta leijaili ilmassa karun
tasaisen maiseman yllä, joka levisi tien kummallakin puolella
harmaanruskeita kukkuloita kohti. Kehno maja, jonka seinät olivat
kalkitut, pisti kirkkaassa auringonpaisteessa räikeästi silmään sen
taustana olevia likaisia ulkorakennuksia vasten.

Tiellä astella tömisti kaksi miestä. He olivat riisuneet takkinsa ja
vetäneet hatturisojensa reunukset silmilleen, joita he siristelivät
huikaisevan valon ja pölyn vaivaamina.

Toinen miehistä vilkaisi kaukaiseen majaan ja viritti laulun:

    »Nous päivän kehrä korkeuksiin ja paistoi pieneen kaupunkiin.
    Jos rautatietä seurattiin, ei matkaa paljonkaan.
    Hän seisoi siinä mietteissään ja humun kuuli päältä pään.
    Jo linnut lentää etelään, ja talvi valtaa maan.»

Toinen kumppanus katsahti laulajaan.

»Eihän täällä ole rautatietä», hän virkkoi, »eikä tuo kehno hökkeli
juuri muistuta kaupunkia. Mutta muutoin nuo Knibbsin säkeet sopivat
meihin hyvin, varsin hyvin. Me olemme etelään kiitäviä muuttolintuja,
ja Flannagan on kylmä talvi. Flannagan on oikea pakkanen. Mutta
voisinpa lyödä vetoa siitä, että se jehu on ähmissään.»

»Mistä johtuu, Billy», kysyi Bridge vähän aikaa kestäneen hiljaisuuden
jälkeen, »että sinä joskus puhut kirjakieltä ja toisinaan taas
syrjäkujien murretta? Joskus sanot 'sie' ja 'sinä' samassa
lauseessakin. Puhetavassasi on paljon ristiriitaisuuksia. Tuntuu
melkein siltä kuin jokin tai joku olisi muuttanut sitä.»

»Syntymästäni saakka opin sanomaan 'sie'», selitti Billy. »_Hän_ opetti
minua puhumaan toisella tapaa. Joskus se minulta unohtuu. Olen ollut
noin kaksikymmentä vuotta toisessa ja vain vuoden hänen koulussaan, ja
kaksikymmentä yhtä vastaan on kovin epätasainen kilpailu — siinä voi
helpommin hävitä kuin voittaa.»

»Hän on arvattavasti Penelope», mutisi Bridge puolittain itsekseen.
»Hänen on täytynyt olla hyvä tyttö.»

»'Hyvä' ei ole sopiva sana», oikaisi Billy. »Jos joku on hyvä, niin
toinen voi olla parempi ja kolmas paras. Hän oli parempi kuin paras.
Hän — hän oli — mutta, Bridge, minun pitäisi olla kävelevä sanakirja
voidakseni kuvata häntä.»

Bridge ei vastannut, ja he tallustivat kalkittua majaa kohti ääneti
useita minuutteja. Sitten Bridge katkaisi hiljaisuuden, puhjeten
laulamaan:

    »Tukassa ruusunnuppunen Penelopen on kaunoisen..
    kun siellä vartoo kaivaten hän ensi suudelmaa.»

Billy huoahti ja pudisti päätään.

»Sellaista onnea ei minulle ole suotu», hän valitti. »Hän on nyt toisen
miekkosen vaimo.»

Vihdoin he saapuivat majalle, jonka varjonpuolisella seinustalla
kyyrötteli meksikolainen, tuprautellen sauhuja savukkeestaan, samalla
kun kynnyksellä istui nainen, ilmeisesti hänen vaimonsa, ahkerasti
valmistellen jonkinlaista ruokaa leveässä, matalassa kulhossa. Heidän
lähistöllään leikki pari puolittain alastonta lasta. Kynnyksen viereen
majan lattialle levitetyllä huopapeitteellä sätkytteli sylilapsi.

Kumppanusten lähestyessä katseli mies heitä epäluuloisesti. Bridge
tervehti häntä hyvin ymmärrettävällä espanjankielellä, pyytäen ruokaa
ja ilmoittaen, että heillä oli rahaa maksaakseen vähäsen — ei paljoa,
vain vähän.

Meksikkolainen ojensihe hitaasti ja nousi pystyyn, viitaten vieraita
seuraamaan itseään majaan. Herransa ja isäntänsä käskystä tuli vaimo
kynnykseltä ja saatuaan uuden komennuksen toi pöytään _frijoleja ja
tortilloita_.

Isäntä määräsi hinnan vain nimeksi. Mutta hänen katseensa ei
hievahtanut Bridgen kädestä, kun viimemainittu otti esille rahan ja
ojensi sen hänelle. Hän näytti hieman pettyneen, kun näkyviin ei tullut
enempää rahaa kuin vaadittu hinta.

»Minne matka?» hän tiedusti.

»Olemme työnhaussa», selitti Bridge. »Haluaisimme päästä töihin
jollekin yhdysvaltalaiselle maatilalle tai yhdysvaltalaiseen
kaivokseen.»

»Teidän on viisainta kääntyä takaisin», varoitti meksikkolainen.
»Minulla omasta puolestani ei ole mitään yhdysvaltalaisia vastaan,
_señor_, mutta hyvin monet maanmiehistäni eivät pidä teistä.
Yhdysvaltalaiset pyrkivät kaikki täältä pois. Joitakuita ovat rosvot jo
surmanneet. Teidän ei ole turvallista mennä edemmäksi. Pesitan miehiä
vilisee ympäristössä. Hän ei säästä edes meksikkolaisia. Ei kukaan
tiedä, kannattaako hän Villaa vaiko Carranzaa. Jos Pesita tapaa Villan
puolella olevan _rancheron_, silloin hän huutaa _Viva Carranza!_ ja
hänen miehensä tappavat ja ryöstävät.

— Jos taas äskeisen uhrin naapuri ehtii kuulla siitä ja Pesitan
saapuessa hänen luokseen vakuuttaa olevansa Carranzan puolella, huutaa
Pesita _Viva Villa!_ ja karkaa onnettoman raukan kimppuun, joka
saa kiittää onneaan, jos selviytyy jupakasta hengissä. Entä sitten
yhdysvaltalaiset? Heiltä ei Pesita kysele mitään, hän vihaa heitä
kaikkia ja surmaa heistä kaikki, jotka vain saa kynsiinsä. Hän on
vannonut vapauttavansa Meksikon gringoista.»

»Mitä mustalainen lörpöttää?» kysyi Billy.

Bridge selosti mahdollisimman lyhyesti meksikkolaisen puheet.

Heidän keskustellessaan majassa lähestyi sitä pölyisen tasangon poikki
lähimmiltä kukkuloilta: päin viisimiehinen ratsujoukko.

He ratsastivat ripeästi ja saapuivat sellaiselta puolelta, jonne päin
majasta ei auennut ovi eikä ainoakaan ikkuna, joten sisälläolijat
eivät aavistaneet heidän tuloaan. He olivat tummaihoisia, rääsyisiä
retkaleita, mutta täysissä aseissa ja sellaisissa tamineissa, että
heidän saattoi otaksua kuuluvan jonkunlaiseen sotilaalliseen järjestöön.

Aivan majan takana nousi heistä neljä satulasta, kun taas viides
jäi ratsunsa selkään pitelemään toveriensa hevosten suitsia. Toiset
hiipivät varovasti rakennuksen seinustaa myöten ovelle karabiinit
valmiina käsissään.

Ensiksi huomasi tulokkaat toinen lapsista. Vihlovasti kirkaisten hän
syöksyi majaan ja painautui äitinsä hameeseen.

Billy Bridge ja meksikkolainen pyörähtivät yhtä aikaa ovelle päin
katsomaan, mitä tyttö oli säikähtänyt; siellä seisoi neljä miestä,
tähdäten heitä karabiineillaan.

Kun meksikkolaisen katse osui tulokkaihin, kuvastui hänen kasvoistaan
pelko, samalla kun hänen vaimonsa lysähti maahan, syleili hänen
polviaan ja vaikeroi.

»Mitä lempoa?» ärjäisi Billy Byrne. »Mitä on tekeillä?»

»Olemme nähtävästi joutuneet vangeiksi», huomautti Bridge; »mutta
ovatko vangitsijamme Villan vaiko Carranzan puoluelaisia, sitä en
tiedä.»

Isäntä ymmärsi heidän sanansa ja kääntyi kumppanuksiin päin.

»Nämä ovat Pesitan miehiä», hän selitti.

»Niin, me olemme Pesitan miehiä», vahvisti yksi rosvoista, »ja Pesita
ilostuu tavatessaan sinut, Miguel, erittäinkin kun näkee, millaisessa
seurassa olet. Tiedäthän, kuinka paljon Pesita pitää gringoista!»

»Mutta eihän tämä mies edes tunne meitä», puhkesi Bridge puhumaan.
»Pysähdyimme tänne syömään. Hän ei ole ennen kohdannut meitä. Olemme
matkalla El Orobon rancholle etsimään työtä. Meillä ei ole rahaa,
emmekä ole rikkoneet lakeja. Antakaa meidän mennä rauhassa. Ette hyödy
mitään, jos pidätätte meidät, ja mitä tulee tähän Migueliin — niin te
kai häntä nimititte — niin hänen puheistaan päättäen hän on jokseenkin
yhtä mieltynyt gringoihin kuin teidän arvoisa päällikkönnekin tuntuu
olevan.»

Miguel loi kiitollisen silmäyksen Bridgeen tämän puolustuspuheen
johdosta; mutta ilmeisestikään hän ei odottanut, sen auttavan.
Eikä se auttanutkaan. Rosvojen puolesta puhunut mies vain virnisti
pilkallisesti.

»Saatte ilmoittaa kaiken tämän Pesitalle itselleen, _señor_», hän
vastasi. »Nyt lähdetään — alkakaa saapastaa — vikkelästi!» Mies oli
aikoinaan ollut työssä El Pasossa ja ylpeili suuresti »korkeasta
englantilaisesta» kasvatuksestaan.

Kun hän koetti ajaa heitä pois majasta, viivytteli Billy, kääntyen
Bridgen puoleen.

»En ymmärrä paljoakaan näistä puheista», hän selitti. »En ole vielä
selvillä tästä mustalaismongerruksesta, vaikka olenkin saanut jonkun
sanan siitä kallooni parina viime viikkona. Selitähän minulle, mitä tuo
veitikka höpisee!»

»Ollaan hiljaa vain», kehoitti Bridge. »Olemme rosvojen vankeja, ja he
aikovat viedä meidät hupaisen päällikkönsä luokse, joka epäilemättä
ammuttaa meidät ennen auringonlaskua.»

»Rosvojen?» murahti Billy, naurahtaen pilkallisesti. »Et kai nimitä
noita kääpiöpahaisia rosvoiksi?»

»Lapsirosvoja, Billy, Japsirosvoja», vastasi Bridge.

»Ja aiotko sinä noin vain antaa heidän reuhata näyttämättä heille, mitä
kuuluu ja kuka käski?» tiedusti Byrne.

»Meidän näyttää olevan pakko tehdä niin», huomautti Bridge. »Meitä
uhkaa neljä karabiinia. Vastustamisesta koituisi meille nyt pikainen
kuolema. Myöhemmin kenties saamme tilaisuuden — mielestäni meidän
on parasta malttaa mielemme ja odottaa.» Hän puhui nopeasti, hiljaa
kuiskaten, sillä ilmeisesti roistojen johtaja ymmärsi hiukan
englanninkieltä.

Billy kohautti olkapäitään, ja kun heidän vangitsijansa uudelleen
hoputtivat häntä joutumaan, niin hän lähti rauhallisesti. Mutta hänen
ilmeensä olisi pannut meksikkolaiset ymmälle, jos he olisivat tunteneet
paremmin Grand Avenuella kasvaneen Billy Byrnen — hän hymyili iloisesti.

Miguelin tarhassa oli kaksi ponihevosta. Rosvot anastivat ne ja
sijoittivat Billyn toisen, Miguelin ja Bridgen toisen selkään. Ei ollut
järkevää panna raskasta Billyä kenenkään muun ratsastajan hevosen
rasitukseksi.

Heidän noustessaan satulaan kallistui Billy Bridgeen päin ja supatti:

»Kyllä minä näille vekkuleille näytän, kumppani — maltahan!»

»Olen mukana leikissä, William, kaikkine ratsu-, jalka- ja
tykkiväkineni», vastasi Bridge nauraen.

»Se muistutti mieleeni», virkkoi Billy, »että minulla on paukku
piilossa — nuo tyhmyrit eivät penkoneet minua.»

»Ja minun mieleeni johtuu», vastasi Bridge, kun hevoset lähtivät
liikkeelle niitä ohjaavien rosvojen nykiessä talutusnuorasta, »pieni
liikuttava säkeistö eräästä Servicen runosta:

    »Mut muista, milloin kalpee kuu
    suo hautapaaden loistaa,
    sen kilpi paljastuu
    ja nimeäsi toistaa.»

»Olet rattoisa veitikka», virkkoi Billy ja vaikeni.



KAHDESTOISTA LUKU

Kenraali Pesita


Pesita oli lyhyt, vanttera mies, jolla oli pitkät, mustat viikset.
Hänen vaatetuksenansa oli hänen omien kuvitelmiensa mukainen
kenraalinpuku, jonka kokoonpanoon onnen oikulliset vaihtelut
vaikuttivat, muutellen sitä milloin enemmän, milloin vähemmän.

Sillä hetkellä, jolloin Billy, Bridge ja Miguel raahattiin hänen
eteensä, oli hänen vartalonsa verhona kultaompeluksilla koristettu
vaippa, joka oli aikoinaan ollut loistava. Hänen olkapäillään oli
pronssiset olkalaput, jollaisia nähtiin vain keveiden operettien
laulajattarilla viisitoista tai kaksikymmentä vuotta sitten. Puvun
täydennyksenä olivat likaiset ja rikkinäiset työhousut. Jalat olivat
paljaat.

Hän katseli vankeja, rypistäen tuikeasti otsaansa, samalla kun
hänen luutnanttinsa kehuskellen kuvasi hänelle jännittävää
vangitsemistilaisuutta.

»Oletteko Yhdysvalloista?» kysyi hän Bridgeltä ja Billyltä.

Molemmat myönsivät olevansa. Sitten Pesita puhutteli Miguelia, kysyen:

»Missä on Villa?»

»Mistä minä sen tietäisin, herra kenraali?» vältteli Miguel. »Mikä
olen minä — köyhä mies, jolla on vain mitätön rancho — tietääkseni
maailman isoisten liikkeistä. Enhän edes tiennyt suuren kenraali
Pesitan olinpaikkaa, ennen kuin minut nyt tuotiin hänen armolliseen
läheisyyteensä ja voin heittäytyä hänen jalkojensa juureen
rukoillakseni häntä sallimaan minun palvella häntä vaikkapa vain hänen
halvimpana käskyläisenään.»

Pesita ei näyttänyt kuulevankaan Miguelin sanoja. Hän kääntyi selin
mieheen ja puhutteli Billyä huonolla englanninkielellä.

»Olitte matkalla El Orobon rancholle, vai mitä? Oletteko sikäläisten
tuttavia?»

Billy vastasi, etteivät he olleet — he olivat vain etsimässä työtä
jollakin yhdysvaltalaisen omistamalla tilalla tai yhdysvaltalaisessa
kaivoksessa.

»Miksi lähditte omasta maastanne?» uteli Pesita. »Mitä haluatte täältä
Meksikosta?»

»Asia on näet niin, vekkuli», vastasi Billy, »että linnut lentävät
etelään, talvi tulee, ja eräs paksukalloinen chicagolainen sieppo on
jäljilläni — siksi pötkin.»

»Pötkin?» kertasi Pesita ymmällä. »Ahaa, se lentää etelään. Ymmärrän.»

»Äh, tomppeli — minä livistin», selitti Billy.

»Ah, niin», äänsi Pesita tahtomatta edes halveksitulle gringollekaan
myöntää, ettei hän ymmärtänyt selvää englanninkieltä. »Entä
leveänaamainen sieppo — mitä se lienee? Olen oleskellut Yhdysvalloissa
kauan, mutta sitä en tunne.»

»Sanoin 'paksukalloinen sieppo' — lentävä etsivä», koetti Billy
valaista.

»Sekö siis on lintu?» Pesita pöyhisteli osoitettuaan terävyyttään. »Se
lentää.»

»Flannagan ei ole mikään lintu.»

Bridge ehätti auttamaan.

»Oppinut ystäväni tarkoittaa», hän selvitti, »että poliisit vainosivat
häntä, ja hän pakeni Yhdysvalloista.»

Pesita kohotti kulmakarvojaan. Nyt hän käsitti koko jutun.

»Mutta miksi hän ei sitä sanonut?»

»Hän kyllä koetti», vastasi Bridge. »Hän teki parhaansa.»

»Lopettakaa jo lepertely», kehoitti Billy.

Äkkiä välähti Pesitan päähän kirkas ajatus. Hän puhutteli Bridgeä.

»Ystävänne ei siis olekaan yhdysvaltalainen? Aavistin sitä. Siksipä en
ymmärtänytkään häntä. Hän ei puhu gringojen kieltä niinkään hyvin kuin
minä. Mistä maasta hän on?»

Billy Byrne olisi jyrkästi tahtonut vakuuttaa, että hän oli
yhdysvaltalainen koko sielustaan, mutta Bridge oivalsi kerkeästi, että
Pesitan harhaluulo voisi tarjota hänen ystävälleen pelastumiskeinon, ja
pudistamalla hieman päätään varoitti Billyä pysymään vaiti.

»Hänen kotipaikkansa on 'Gran Avenuu'», hän ilmoitti. »Se ei ole
varsinaisessa Saksassa, mutta siellä on hyvin paljon saksalaisia.
Ystäväni on siellä syntynyt, joten hän ei puhu saksan- eikä
englanninkieltä — 'granavenuulaisilla' on oma kielensä.»

»Käsitän», vakuutti Pesita, »saksalainen siirtomaa. Niin, juuri
niin. Viekää Miguel ja gringo pois!» komensi hän sotureja, jotka
olivat tuoneet vangit hänen luokseen. »Haluan keskustella tämän
'granavenuulaisen' kanssa.»

Toisten poistuttua äänen kantamilta sanoi Pesita Billylle:

»Olen pahoillani teitä kohdanneiden ikävyyksien tähden. Mieheni eivät
voineet tietää, ettette ollut gringo. Mutta minä voin sovittaa kaikki
ja tahdon sovittaa. Olette kookas mies. Gringot ovat ajaneet teidät
maastaan, kuten he ajoivat minutkin. Minä vihaan heitä. Te vihaatte
heitä.

— Se heistä. Teillä ei ole Meksikossa muuta tehtävää kuin työnhaku.
Minä annan teille työtä. Olette iso mies ja väkevä kuin härkä. Jääkää
luokseni, _señor_. Minä teen teistä kapteenin. Tarvitsen miestä, joka
puhuu hiukan englanninkieltä ja on gringon näköinen. Te kelpaatte
mainiosti. Hankimme paljon rahaa — te ja minä. Hankimme sitä, samalla
kun taistelemme vapauttaaksemme Meksikko-poloiseni. Kun Meksikko
on vapautettu, taistelemme vielä jonkun verran vapauttaaksemme sen
uudelleen. Muullakin tavoin voi saada paljon rahaa, kun ratsastelee
ympäri rikkaassa seudussa mukanaan sotilaita vapauttamassa
vertavuotavaa isänmaa-parkansa. Ymmärrättekö?»

»Kyliä luullakseni», vastasi Billy, »ja ehdotuksenne kuulostaa varsin
hyvältä. Pääseekö kumppanini mukaan?»

»Mitä?»

»Teettekö myöskin ystävästäni kapteenin?»

Pesita nosti käsiään ja mulkoili silmiään pyhän kauhun vallassa. Ottaa
gringo hänen joukkueeseensa! Se oli kuulumatonta.

»Hänet ammutaan!» kiljaisi hän. »Olen vannonut tappavan! kaikki
gringot. Minusta tulee isänmaani pelastaja. Puhdistan sen kaikista
yhdysvaltalaisista.»

»No sitten ei minustakaan tule kapteenia», virkkoi Billy vakaasti.
»Se mies on oikeata maata. Jos kukaan suuri öykkäri luulee saavansa
nitistää pikku Bridgen, kun Billy Byrne on saapuvilla, niin hän saa
nähdä erehtyneensä pahan kerran. Hän ja minä olemme nähkääs kuin
veljeksiä.»

»Pidättekö tästä gringosta?» kysyi Pesita.

»Se on tietty», huudahti Billy.

Pesita mietti useita minuutteja. Hänen mielessään oli suunnitelma, jota
varten hän tarvitsi juuri tämän muukalaisen kaltaisen miehen apua —
hän tarvitsi henkilön, jota ei lainkaan tunnettu ympäristössä ja jonka
ilmestymistä kaupunkiin ei paraskaan kuvittelija voisi panna yhteyteen
rosvopäällikkö Pesitan puuhien kanssa.

»No niin», alkoi hän vihdoin, »annan ystävänne poistua vapaasti.
Lähetän hänet varman turvajoukon saattamana El Orobon rancholle.
Ehkäpä hän jonkun ajan kuluttua auttaa meitä siellä. Jos te jäätte,
päästän hänet menemään. Muussa tapauksessa ammutan teidät kummankin ja
Miguelin.»

»Miksi olette kiukuissanne Miguelille?» kysäisi Billy. »Hän on vaaraton
miekkonen.»

»Hän on Villan puolella. Jos Villa voittaa, tulvii Meksikkoon gringoja.
Hän menettelisi aivan samoin kuin Huerta olisi tehnyt, jos olisi saanut
tilaisuuden.»

»Päästäkää se lallusrukka tiehensä!» penäsi Billy. »Silloin, jään
seuraanne. Hänellä on vaimo ja lapsia — ette suinkaan tahdo jättää
heitä hoivattomiksi tähän kirottuun maahan!»

Pesita myhäili suopeasti.

»Olkoon menneeksi, herra kapteeni», hän myönsi, kumartaen syvään.
»Päästän Miguelin ja arvoisan ystävänne vapaiksi. Lähetän heidän
mukaansa riittävän turvajoukon.»

»Sepä kelpo jehun puhetta!» huudahti Billy, ja Pesita hymyili
hyvillään, sillä hän luuli saaneensa jonkun kohteliaan nimityksen
'Granavenuun' kielellä. »Minä lähden kertomaan sen heille», lisäsi
Billy.

»Menkää!» sanoi Pesita. »Ja ilmoittakaa heille, että he lähtevät
matkaan varhain huomenaamulla!»



KOLMASTOISTA LUKU

Pesita muuttaa suunnitelmiaan


Billyn poistuttua siihen suuntaan, johon sotilaat olivat vieneet
Bridgen ja Miguelin, viittasi Pesita luokseen erään miehen, joka seisoi
pyssyynsä nojaten vähän matkan päässä »kenraalistaan» — paljasjalkaisen
retkaleen, joka oli pantu päämajan ajutantiksi.

»Lähettäkää kapteeni Rozales puheilleni!»

Sotilas löntysti pois, lähestyen pientä seuruetta erään puun varjossa
loikoilevia, naureskellen ja savukkeita kierrellen pakinoivia miehiä,
joilla kullakin oli päässään leveälierinen, metallilevyllä koristettu
hattu. Hän teki kunniaa heistä yhdelle ja ilmoitti sanomansa, minkä
jälkeen pitkä, luiseva kapteeni Rozales nousi ja meni Pesitan luokse.

»Tänään tuotu kookas mies ei ole gringo», virkkoi Pesita aloittaakseen
keskustelun. »Hän on Granavenuusta. Hänestä voi koitua meille paljon
hyötyä, sillä hän näyttää gringolta ja on minulle sopiva mies. Voimme
käyttää häntä hyväksemme. Lisäksi hän on hyvin iso ja näyttää kovin
vankalta. Hänestä pitäisi sukeutua hyvä taistelija, eikä meillä ole
niitä liikoja. Nimitin hänet kapteeniksi.»

Rozales naurahti. Pesitan satamiehisessä joukkueessa oli jo nyt
viisitoista kapteenia.

»Missä on Granavenuu?» tiedusti Rozales.

»Tarkoitatteko, rakas kapteeni», huudahti Pesita, »ettette te, niin
hyvän kasvatuksen saanut mies, tiedä, missä Granavenuu on? Se minua
hämmästyttää. Sehän on saksalainen siirtomaa.»

»Niin tietystikin. Muistan sen nyt varsin hyvin. Se oli vain hetkeksi
hävinnyt mielestäni. Isoisäni, joka oli innokas matkailija, kävi
siellä useita kertoja. Kuulin hänen monasti kertovan siitä.»

»Mutta en kutsunut teitä keskustelemaan Euroopan maantieteestä»,
keskeytti Pesita. »Pyysin teitä luokseni ilmoittaakseni teille, ettei
muukalainen suostu palvelukseeni, jollen vapauta hänen gringoystäväänsä
ja tuota nuuskivaa Miguel-vakoilijaa. Minun oli pakko taipua, sillä
voimme käyttää muukalaista. Senvuoksi lupasin hänelle lähettää toiset
huomenaamulla matkalle riittävän saattojoukon seuraamina, ja te, rakas
kapteeni, lähdette vartioston komentajaksi.

— Henkenne tähden kunnioittakaa lupaustani, Rozales; mutta jos jotkut
Villan hirtehiset sattuvat karkaamaan kimppuunne ja taistelussa, kun
te koetatte puolustaa gringoa ja Miguelia, molemmat kaatuvat Villan
miesten kuulista, niin — se olisi valitettavaa, Rozales, mutta se ei
olisi teidän vikanne. Kukapa tosiaankaan voisi moittia teitä, joka
taistelitte uljaasti ja panitte oman ja miestenne hengen vaaraan
täyttäessänne pyhää velvollisuuttanne? Rozales, jos niin kävisi, niin
mitäpä muuta voisin tehdä osoittaakseni tyytyväisyyttäni teitä kohtaan
kuin korottaa teidät everstiksi?»

»Puolustan heitä oman henkeni uhalla, kenraali», huudahti Rozales,
kumartaen syvään.

»Hyvä on!» kiitti Pesita. »Muuta asiaa ei minulla olekaan.»

Rozales kääntyi palaamaan tupakoitsevien miesten piiriin.

»Seis, kapteeni!» huusi Pesita. »Vielä yksi seikka. Suvaitsetteko
ilmoittaa muille upseereille, että granavenuulainen muukalainen on
kapteeni ja että häntä on kohdeltava hyvin, mutta ettei hänelle saa
puhua pyhästä työstämme vapauttaessamme vertavuotavaa, onnetonta
Meksikko-parkaamme, mitään sellaista, mikä voisi loukata häntä tai
vahingoittaa hänen käyttökelpoisuuttaan?»

Taaskin Rozales kumarsi ja lähti. Tällä kertaa häntä ei kutsuttu
takaisin.

Billy tapasi Bridgen ja Miguelin istumassa maassa kaksi likanaamaista
sotilasta vartijoinaan. Viimemainitut olivat jonkun matkan päässä. He
eivät estäneet Billyä lähestymästä vankeja, vaikka he olivat hieman
kummastuneen näköisiä, kun hän asteli heidän luokseen vartioimattomana.

Billy istuutui Bridgen viereen ja purskahti nauramaan.

»Mikä sinua huvittaa?» kysyi Bridge. »Surmataanko meidät hirttämällä
eikä ampumalla?»

»Ei kummallakaan tavalla», vastasi Billy. »Minä olen kapteeni. Mitä
arvelet siitä?»

Hän selosti, mitä hänen ja Pesitan kesken oli tapahtunut Bridgen ja
Miguelin kuunnellessa tarkkaavasti hänen kertomustaan.

»Se näytti minusta ainoalta jekulta pelastaaksemme nuppimme», selitti
Billy. »Olimme pahemmassa klikissä kuin olin luullut.»

»Heitä sikseen jätkien sanat, Billy», kehoitti Bridge, »ja puhu siivoa
kieltä. Tiedäthän itsekin osaavasi.»

»Olet oikeassa, veikko», myönsi Billy sävyisesti. »Minulta näet aina
unohtuu se, kun minulla on jotakin perin tärkeätä jutusteltavana.
Silloin turvaudun jälleen entiseen murteeseeni. No niin, kuten aioin
sanoa, en olisi suostunut tekemään Sitä, jollet Sinäkin olisi saanut
jäädä, mutta hän ei taipunut ottamaan sinua. Hän vihaa katkerasti
kaikkia gringoja, ja se juttu, jonka latelit hänelle, että minä muka
olin kotoisin jostakin vieraasta Granavenuu-nimisestä maasta, kävi
täydestä kuin väärä raha. Hän ilmoitti, että jollen jäisi häntä
auttamaan, hän nitistäisi meidät kaikki.»

»Miten on sen paukun laita, josta mainitsit?» tiedusti Bridge.

»Se on minulla vieläkin.» Billy hiveli jotakin kovaa esinettä, joka
heilahteli paidan sisäpuolella hänen vasemmassa kainalossaan. »Mutta,
hyvä Jumala, mies! Mitä mahdoin kokonaiselle joukkueelle? Olisin ehkä
saanut kaadetuksi heistä muutamia, mutta loppujen lopuksi he olisivat
surmanneet meidät kaikki. Tämä toinen keino on viisaampi, vaikka
minusta on perin vaikea erota sinusta, vanha veikko.»

Sitten hän oli hiljaa hetkisen, katsoa tuijottaen maahan. Bridge
vihelsi ja rykäisi.

»Olen aina halunnut viettää vuoden Riossa», hän sanoi. »Tapaamme
toisemme siellä, Billy, kun pääset pujahtamaan täältä.»

»Sinäpä sen sanoit», varmensi Billy. »Siis Riossa niin pian kuin
suinkin. Pesita lupasi vapauttaa teidät kummankin huomenaamulla ja
lähettää teidät riittävän turvajoukon saattamina — Miguelin onnelliseen
kotiinsa ja sinut El Orobon rancholle. Se vanha vintiö ei taida
sittenkään olla tuiki ilkeä.»

Miguel herkisti korviaan kuullessaan mainittavan turvajoukosta. Hän
kumartui eteenpäin lähemmäksi kumppanuksia ja kuiskasi:

»Kuka tulee komentamaan saattojoukkoa?»

»En tiedä», vastasi Billy. »Mitä väliä sillä on?»

»Siitä riippuu, jäämmekö me, ystävänne ja minä, henkiin vai
kuolemmeko», virkkoi Miguel. »Minulle on saattojoukko aivan tarpeeton.
Minä osaan liikkua kaikkialla Chihuahuassa yhtä hyvin kuin Pesita tai
yksikään hänen hirtehisistään. Olen koko ikäni tullut toimeen ilman
saattajia.

— Ystävänne laita on luonnollisesti toisin. Kenties olisi hyvä,
jos hänellä olisi seuraa El Oroboon saakka. Ehkä on kaikki oikein
ja paikallaan, mutta odotetaan, kunnes saadaan tietää, kuka tulee
turvajoukon päälliköksi. Tunnen Pesitan hyvin. Tunnen hänen
menettelytapansa. Jos Rozales ratsastaa huomenaamulla muassamme, niin
saatte sanoa jäähyväiset ystävällenne, sillä ette enää milloinkaan
kohtaa häntä Riossa ettekä muuallakaan. Hän ja minä olemme vainajia
ennen kello kymmentä.»

»Mikä saa teidät luulemaan niin, mies?» kysyi Billy.

»En luule, _señor_», vastasi Miguel, »vaan tiedän.»

»No niin», sanoi Billy, »katsotaanpa!»

»Jos Rozales lähtee», jatkoi Miguel, »niin älkää hiiskuko mitään!
Siitä ei olisi mitään apua. Mutta silloin osaamme olla varuillamme,
ja jos suinkin voitte, niin hankkikaa meille pari revolveria! Siinä
tapauksessa —» Hän kohautti olkapäitään, ja hänen huulillaan väreili
heikko hymy.

Heidän puhellessaan lähestyi heitä eräs sotilas ja ilmoitti etteivät he
enää olleet vankeja, vaan saivat vapaasti liikkua leirissä. »Mutta»,
hän lisäsi, »kenraali pyytää teitä pysyttelemään leirin alueella.
Kukkuloilla on paljon rosvoja, ja kun te nyt olette hänen vieraitaan,
on hän huolissaan teidän turvallisuudestanne.»

Mies puhui espanjankieltä, joten Bridgen oli käännettävä hänen sanansa
Billylle, sillä tämä oli ymmärtänyt ne vain osittain.

»Tiedusta häneltä», pyysi Byrne, »koskeeko tuo määräys minuakin!»

»Hän selittää, ettei se koske», vastasi Bridge kysyttyään sotilaalta.
»Kapteeni on muka nyt yksi heistä ja saa mennä ja tulla mielensä mukaan
kuten muutkin upseerit. Niin on Pesita käskenyt.»

Billy nousi seisomaan. Sanansaattaja oli palannut vahtipaikalleen
päämajaan.

»Näkemiin, kumppani», virkkoi Billy. .»Jos minun on mieli auttaa
sinua ja Migiä, on sitä parempi, kuta vähemmän meitä nähdään yhdessä.
Poistun luotanne tuonne mustalaisjoukkueeseen ja opettelen istumaan
kantapäilläni. Se näkyy olevan yleinen tapa täällä, ja minun on
harjaannuttava rosvoksi, kun kerran olen yksi heistä.»

»Hyvästi, vanha veikko! Muista Rioa!»

»Ja revolvereja, _señor_!» lisäsi Miguel.

»Olkaa huoleti!» vastasi Billy ja poistui savukkeita polttavien miesten
pientä ryhmää kohti.

Hänen lähestyessään katsahti Rozales häneen hymyillen, nousi sitten
pystyyn ja ojensi kätensä.

»Herra kapteeni, tervetuloa joukkoomme! Olen kapteeni Rozales.» Hän
empi, odottaen Billyn ilmoittavan nimensä.

»Nimeni on Byrne», esitteli Billy itsensä. »Hauska tutustua teihin,
kapteeni.»

»Siis kapteeni Byrne.» Ja Rozales alkoi esitellä tulokasta
upseeritovereilleen.

Jotkut heistä olivat samoin kuin Rozales sivistyneitä miehiä, jotka
olivat olleet vakinaisen sotaväen upseereja edellisten hallitusten
aikana, mutta muuttuneet rosvoiksi, mikä oli turvallisempaa kuin
jättäytyä heti uhkaavan surman suuhun silloin vallassa olleen puolueen
vainon alaisina. Muut olivat enimmäkseen puhdasverisiä intiaaneja,
jotka täysikasvuisiksi tultuaan olivat viettäneet koko elämänsä
lainsuojattomina pahantekijöinä.

Kaikki he olivat pienikokoisia paitsi jättimäistä Byrneä. Rozales ja
kaksi muuta puhuivat englanninkieltä. Näiden kanssa Billy keskusteli.
Hän koetti saada heiltä selville sen upseerin nimen, jonka tuli
komentaa seuraavana aamuna Bridgeä ja Miguelia laaksoon saattavaa
osastoa, mutta sekä Rozales että muut vakuuttivat, etteivät tietäneet
sitä.

Kysyessään sitä Billy katsoi Rozalesia suoraan silmiin. Hän näki miehen
silmäterien supistuvan ja pani merkille, että hänen ruumiinsa kallistui
hieman taaksepäin, mikä myöskin on päättäväisyyden merkki. Siitä Billy
päätteli, että Rozales valehteli, vaikka tiesi, kuka olisi saattojoukon
päällikkönä, ja siinä tiedossa oli jotakin turmiollista, sillä muutoin
hän olisi sen myöntänyt.

Billy alkoi pohtia suunnitelmia pelastaakseen ystävänsä siitä
kohtalosta, jonka Pesita aikoi hänelle valmistaa. Myöskin Rozalesin
ajatukset liikkuivat nopeasti. Hän ei ollut typerä. Miksi oli
muukalainen udellut turvajoukon päällikön nimeä? Hän ei tuntenut
henkilökohtaisesti ainoatakaan upseeria. Mitä eroa voisi niin ollen
hänen mielestään olla sillä, kuka lähtisi saattamaan hänen ystäväänsä?
Niin, mutta Miguel tiesi, että sillä oli eroa. Miguel oli kuiskutellut
uudelle kapteenille ja herättänyt hänen epäluulonsa.

Rozales pyysi anteeksi ja nousi pystyyn. Vähän ajan kuluttua hän oli
Pesitan puheilla, kertoi tälle epäilynsä ja esitti uuden suunnitelman.

»Älkää lähettäkö minua saattojoukon mukana!» hän neuvoi.

»Lähettäkää kapteeni Byrne!»

Pesita vihelsi sellaiselle ajatukselle.

»Malttakaahan!» pyysi Rozales. »Antakaa muukalaisten lähteä
komennettavanaan puolikymmentä valittua miestä, jotka huolehtivat
siitä, ettei mikään mene sekaisin. Tuntia ennen päivänkoittoa lähetän
edeltäpäin kaksi miestä — parhaat ampujamme. He sijoittuvat meille
kummallekin tuttuun paikkaan, ja keskipäivällä palaa kapteeni Byrne
joukkueineen leiriin ja kertoo, että heidän kimppuunsa hyökkäsi osasto
Villan miehiä ja että molemmat vieraamme ammuttiin. Se on surullista;
mutta se ei ole meidän syymme. Me vannomme kostavamme Villalle, ja
kapteeni Byrne vihaa häntä, kuten kunnon Pesitalaisen tuleekin.»

»Olette ovela kuin arosusi, hyvä kapteeni», huudahti Pesita.
»Tapahtukoon teidän ehdotuksenne mukaan! Saatte mennä. Lähetän
noutamaan kapteeni Byrneä ja annan hänelle määräykset huomisen
varalta.»

Rozalesin astellessa verkkaisesti tiehensä, nousi Pesitan teltan
varjosta hahmo, joka pujahti pimeyteen.



NELJÄSTOISTA LUKU

Väijytys


Ja niinpä Bridge ja Miguel lähtivät seuraavana päivänä aamiaisen
syötyään laskeutumaan laaksoon kapteeni Billy Byrnen komentaman
turvajoukon saattamina. Vanha asetakki ja leveälierinen hattu
— molemmat upseeritoverien lahjoittamat — muodostivat kapteeni
Byrnen upseerivaatetuksen. Hänen ratsunsa oli Pesitan sotajoukon
hevosaitauksen kookkain. Billy kohosi huomattavasti miestensä
yläpuolelle.

Tunnin verran he ratsastivat polkua myöten Billyn ja Bridgen
keskustellessa monenlaisista asioista, visusti karttaen sitä kysymystä,
joka alinomaa pyöri heidän kummankin mielessään. Miguel ratsasti ääneti
ja omissa aatoksissaan. Edellisenä iltana hän oli kuiskannut jotakin
Bridgelle ryömittyään pimeydestä nukkumaan tämän viereen, ja aamulla
oli Bridge saanut tilaisuuden ilmoittaa meksikkolaisen tiedot Billylle.

Viimeksimainittu oli vain hieman kohauttanut kulmakarvojaan, mutta
sittemmin hymyillyt tavallista enemmän. Joku seikka näytti huvittavan
häntä äärettömästi.

Hänen vierellään joukkueen etunenässä ratsastivat Bridge ja Miguel.
Heidän jäljessään tuli kuusi pienikokoista, tummaihoista ratsumiestä —
valiomiehet, joihin Pesita saattoi luottaa.

Tällä kohdalla polku vei ahtaan ja syvän rotkon läpi, jonka sadeajan
tulvat olivat uurtaneet pehmeään tomumaahan, mutta joka nyt oli
kuivilla. Kummallakin reunalla kasvoi kaktuksia ja mesquitejä
suojaisena verhona, jonka takana kokonainen rykmentti olisi voinut
piileskellä. Se oli ihanteellinen väijytyspaikka.

»Tässä, _señor capitan_», supatti Miguel, kun he lähestyivät rotkoa.

Matala kukkula esti heidät näkemästä siitä muuta kuin suun ja piilotti
samalla heidän näkyvistään kaikki kauempana mahdollisesti väijyvät
viholliset.

Kuultuaan Miguelin sanat Byrne käänsi ratsunsa oikealle, poiketen
tieltä, joka kulki veden uurtaman syvänteen pohjalla kukkulan juuritse,
mutta samassa kannusti yksi ratsumiehistä hevostaan ja ajoi hänen
kupeelleen, huutaen espanjankielellä, että hän oli väärällä polulla.

»Mitä tuo veitikka höpisee?» kysyi Billy Miguelilta.

»Hän väittää, että teidän on pysyttävä rotkossa, _señor capitan_»,
selitti meksikkolainen.

»Käskekää hänen pysyä lestissään!» oli Byrnen lakooninen vastaus,
samalla kun hän hoputti hevostaan eteenpäin ratsastaakseen rosvon
ohitse.

Sotilas syyti kokonaisen tulvan vastaväitteitä. Taaskin hän ohjasi
ratsunsa Billyn eteen, ja tällä kertaa hänen viisi toveriaankin ehätti
sulkemaan tietä.

»Tämä polku vie harhaan», he kiljuivat. »Tulkaa tätä toista tietä,
kapteeni! Pesita määräsi niin.»

Billy käsitti, mitä he tarkoittivat, ja viittasi heitä väistymään.

»Tämän retken johtaja olen minä», hän huudahti. »Pois tieltä ja
vikkelästi, jos tahdotte säilyä ehein nahoin!»

Hän kannusti ratsuaan uudelleen. Taaskin sijoittuivat ratsumiehet hänen
tielleen, ja tällä kertaa heidän päämiehensä viritti karabiininsa
hanan. Hänen liikkeensä olivat uhkaavat. Billy oli hyvin lähellä
häntä. Heidän hevosensa lavat olivat vastakkain, rosvon ratsu melkein
poikittain tiellä.

Billy Byrne oli enemmän kuin joltisenkin hyvin tutustunut äkillisten
nujakkain tärkeimpiin ohjeisiin. Pelkäämättä erehtymistä voi sanoa,
ettei hän ollut koskaan kuullut mainittavan Van Bibberiä; mutta hän
tiesi yhtä hyvin kuin Van Bibberkin, että ensimmäisen iskun antajalla
on etupuoli.

Virkkamatta sanaakaan ja varoittamatta millään tavoin hän iski,
kumartuen eteenpäin antaakseen pontta nyrkilleen, joka osui suoraan
miehen leukaan, niin että tämä lennähti satulastaan yhtä keveästi kuin
juntan sinkauttamana.

Samassa tempasivat Bridge ja Miguel revolverit poveltaan, ja kun
Billy pyöräytti ratsunsa jäljelläolevia viittä kohti, alkoivat hänen
kumppaninsa ampua heitä.

Taistelu oli lyhyt ja hilpeä. Yksi oli vähällä päästä pakoon, mutta
Miguel, joka sattui olemaan erinomainen revolverilla ampuja, kellisti
hänet sadan askeleen päästä. Sitten meksikkolainen sivistyneen
sodankäynnin säännöistä lainkaan välittämättä surmasi ne, jotka eivät
vielä olleet kuolleet.

»Emme saa jättää ainoatakaan jäljelle kertomaan Pesitalle valheellisia
juttuja», hän selitti.

Jopa Billy Byrnestäkin tuntuivat nämä kylmäveriset murhat
säälimättömiltä ja häikäilemättömiltä; mutta hän ymmärsi, että ne
olivat välttämättömät, vaikka hän ei olisikaan voinut pakottaa itseään
suorittamaan niitä tekoja, jotka meksikkolainen pani toimeen niin
kylmäverisesti, jopa ilmeisesti nauttien.

»Ja nyt käydään käsiksi toisiin!» huudahti Miguel varmistauduttuaan
siitä, että kaikki kuusi olivat todella kuolleet.

Kannustaen hevostaan Billy ja Bridge ratsastivat hänen perässään,
rosoista maata pitkin pikku kukkulan juurelle ja sitten
yhdensuuntaisesti rotkon kanssa satakunta metriä, kunnes he havaitsivat
kaksi intiaania, nämä seisoivat karabiinit kädessä ilmeisesti
tyrmistyneinä odottamattoman ammunnan johdosta, jonka he olivat äsken
kuulleet ja joka tuntui heistä käsittämättömältä.

Huomatessaan kolmikon tarkka-ampujat painuivat suojaan ja laukaisivat.
Billyn hevonen tuupertui ensi pamauksen kajahtaessa, nousi jälleen
pystyyn, kohosi takajaloilleen ja kellahti sitten kumoon kuolleena.

Ratsastaja heittäytyi sivulle ja oli pian jaloillaan, laukaisten
kahdesti puolittain piilossa olevia miehiä kohti. Miguel ja Bridge
ratsastivat vinhaa vauhtia lähemmäksi, samalla ampuen. Toinen miehistä,
jotka Pesita oli lähettänyt väijymään ja murhaamaan vieraitaan,
pudotti pyssynsä, painoi kädet rintaansa vasten, parkaisi ja vaipui
mesquitepensaan taakse. Toinen kääntyi ja hypähti rotkon reunalle,
suistuen sitten suinpäin rinnettä alas kierien uoman pohjalle ja
nostattaen kokonaisen pilven kuivaa pölyä.

Noustuaan pystyyn hän lähti juoksemaan kuivuneen joen uomaa ylöspäin,
syöksähdellen mutkaisissa kaarroksissa kehnosta suojapaikastaan
toiseen. Billy Byrne meni rotkon reunalle ja vei karabiininsa
poskelleen. Hänen kasvonsa hehkuivat, silmät säkenöivät, ja
säännöllisillä kasvonpiirteillä väikkyi hymy.

»Tämä on elämää!» hän huudahti ja veti liipaisinta.

Alhaalla oleva mies, joka juoksi henkensä edestä kuin säikytetty jänis,
kellahti vatsalleen, ponnisti kerran noustakseen ja retkahti sitten
hervottomana maahan ikuisiksi ajoiksi.

Miguel ja Bridge olivat tällä välin laskeutuneet satulasta ja tulivat
nyt Byrnen luokse. Meksikolainen myhäili leveästi.

»Kapteeni on mainio taistelija», hän kehui. »Kuinka suuresti rakas
kenraalini ihailisikaan kapteenin kaltaista miestä. Epäilemättä hän
korottaisi teidät everstiksi. Lähtekää mukaani, señor capitan, ja
onnenne on varma!»

»Minne niin?» tiedusti Billy Byrne.

»Vertavuotavan Meksikko-paran vapauttajan, kenraali Francisco Villan,
leiriin.»

»Se ei kävele», vastasi Billy. »Nyt olen liittynyt tämän
Pesita-vekkulin joukkueeseen ja taidanpa pitää sanani. Hän on antanut
minulle enemmän huvia viimeksikuluneina neljänäkolmatta tuntina kuin
olen saanut erottuani rakkaasta ystävästäni Yokan valtiaasta.»

»Mutta, paras kapteeni», huudahti Miguel, »ette suinkaan aikone palata
Pesitan luokse? Hän ampuu teidät omin käsin saatuaan tietää, mitä
täällä on tapahtunut.»

»Sitä en usko», vastasi Billy.

»Sinun olisi paras lähteä Miguelin mukaan, Billy», suostutteli
Bridge. »Pesita ei anna tätä sinulle anteeksi. Sinä olet tuhonnut
häneltä tänään kahdeksan miestä, eikä hänellä ole sotilaita edes
riittävästikään. Lisäksi olet tehnyt hänelle kepposen sotkemalla hänen
suunnitelmansa, ja jollen erehdy, saat kyllä maksaa sen.»

»Ei», intti Billy, »minä melkeinpä pidän tästä Pesita-veijarista. Aion
kuljeksia vielä jonkun aikaa hänen seurassaan. Ainakin tahdon nähdä
hänen kasvonsa selostaessani hänelle retkeäni. Te, pojat, laputtakaa
nyt tiehenne ja puikkikaa turvaan! Minä puolestani palaan leiriin.»

Hän meni kaatuneiden tarkka-ampujien ratsujen piilopaikkaan, päästi
niistä toisen vapaaksi ja nousi toisen selkään.

»Näkemiin, pojat!» hän huusi. Heilautettuaan jäähyväisiksi kättään hän
pyöräytti hevosensa ympäri, kannusti sitä ja lähti nelistämään takaisin
samaa tietä, jota he äsken olivat tulleet.

Miguel ja Bridge katselivat häntä hetkisen; sitten hekin nousivat
satulaan ja ratsastivat päinvastaiseen suuntaan. Bridge ei hyräillyt
ainoatakaan säkeistöä koko sinä päivänä. Hänen sydämensä oli raskas,
sillä hän kaipasi Billy Byrneä ja oli huolissaan siitä kohtalosta,
joka tätä odotti rosvojen leirissä.



VIIDESTOISTA LUKU

Leijonaa ärsyttämässä


Hilpeänä kuin leivonen Billy Byrne ratsasti ripeätä vauhtia polkua
myöten takaisin leiriin. Hän ajatteli perin huvitettuna tulevaa
keskusteluaan Pesitan kanssa ja rajua, puolivilliä elämää, jota hän
saisi viettää rosvopäällikön seurassa.

Koko elämänsä ajan Billy oli saanut kokea kiihottavia seikkailuja.
Ollessaan sakilaisena, tappelupukarina, katurosvona ja
murtotaiteilijana Billy oli löytänyt yllinkyllin mielenkiintoista
Chicagon laajan Länsipuolen synkiltä, nokisilta, rotkomaisilta kujilta,
ja sitten oli kohtalo viskannut hänet Yokan kolkoille rannoille uusiin
seikkailuihin, jotka olivat omiaan kehittämään voimakkaan miehen
parhaita puolia ankarassa taistelussa olemassaolosta raakalaisia ja
vaikeita elinehtoja vastaan.

Länsipuolen elämä oli kehittänyt Billyssä vain huonoimpia
luonteenpiirteitä. Hän olisi helposti saattanut jälleen luisua
vanhoihin tapoihinsa, jollei olisi muistanut _häntä_ ja sitä, mitä
oli nähnyt hänen silmistään. Niistä oli kuvastunut rakkautta; mutta
voimakkaammin kuin se olivat miestä pitäneet kunnollisuuden ja
kunniallisuuden suoralla, mutta ahtaalla polulla kunnioitus ja ihailu.

Billystä oli tuntunut uskomattomalta, että jumalatar aan »saattoi
tuntea sellaisia tunteita häntä kohtaan — samaa miestä kohtaan, jonka
_hänen_ huulensa kerran olivat halveksien leimanneet raukaksi ja
sakilaiseksi; mutta hän oli nähnyt, että asianlaita oli siten, ja siitä
pitäen hän oli parhaan ymmärryksensä mukaan koettanut kaikin voimin
osoittautua tytön luottamuksen arvoiseksi.

Tähän asti eivät hänen mielensä rauhaa olleet lainkaan häirinneet
epäilykset siitä, menettelikö hän oikein liittyessään saalistavan
meksikkolaisen lainsuojattomaan joukkueeseen. Billy ei lainkaan
tuntenut tämän tasavallan poliittisia oloja. Jos Pesita olisi hänelle
väittänyt olevansa Meksikon presidentti, ei Billy olisi voinut väittää
sitä vastaan minkään tiedossaan olevien tosiseikkojen nojalla.
Oikeastaan supistuivat Billyn kaikki tiedot Meksikosta siihen, että se
oli jossakin yhteydessä tärkeän Juarez-nimisen paikan kanssa, jossa
pidettiin juoksukilpailuja.

Billy Byrnen mielestä Pesita niin ollen oli oikea kenraali, ja itseään
Billy vilpittömästi piti kapteenina. Hän oli astunut sellaisen armeijan
riveihin, joka kävi sotaa jotakin toista armeijaa vastaan. Minkätähden
taisteltiin, sitä Billy ei tiennyt eikä siitä välittänyt. Hän saisi
otella, ja siitä hän piti — sen hän tiesi.

Pesitan sodankäynnin siveelliset ohjeet eivät vaivanneet hänen
mieltään. Hän oli kuullut jonkun suuren yhdysvaltalaisen kenraalin
lausuneen: »Sota on helvetillistä.» Billy oli valmis uskomaan hänen
sanansa ja pitämään kaikkea, mitä sodan nimessä tehtiin, täysin
asiaankuuluvana ja paikallaanolevana.

Aamupäivä oli kulunut jo pitkälle, kun Billy pysähdytti ratsunsa
rosvojoukon leiriin. Pesita oli, mukanaan suurin osa voimistaan,
lähtenyt retkelle jonnekin pohjoiseen päin. Vain puolikymmentä miestä
vetelehti leirissä, poltellen tupakkaa tai nukkuen saadakseen helteisen
päivän kulumaan. Nähdessään Billyn palaavan yksin he katselivat häneen
ilmeisesti hämmästyneinä, mutta eivät kysyneet mitään, eikä Billy
puolestaan selittänyt heille mitään — hänen selostuksensa oli aiottu
yksinomaan Pesitaa varten.

Päivän loppuosan Billy käytti oppiakseen lisää espanjankieltä,
keskustellen valveilla olevien miesten kanssa ja tiedustellen heiltä
tuhansia asioita. Pesita saapui vasta auringon ollessa menemäisillään
mailleen. Kahta ratsastajatonta hevosta talutettiin pienen jonon
jäljessä, ja kolme miestä, joiden vaatteet olivat veren tahraamat,
huojui tuskallisesti satuloissaan.

Pesita oli ilmeisestikin kohdannut vastarintaa. Leirissä olleet miehet
hälisivät kovaäänisesti koettaessaan palaavilta tovereiltaan urkkia
senpäiväisen yrityksen yksityiskohtia.

Sommittelemalla yhteen ymmärtämänsä keskustelun sirpaleet Billy
sai selville, että Pesitan aikomuksena oli ollut käydä vaatimassa
pakkoveroa eräältä kaukaiselta _rancherolta_: mutta hänen tulostaan
oli tieto ennättänyt edeltäpäin, ja lukuisa osasto Villan säännöllistä
sotaväkeä oli piiloutunut pää- ja ulkorakennuksiin, antaen Pesitan
kaikkine joukkoineen mitään aavistamatta lähestyä lyhyen ampumamatkan
päähän.

»Saamme kiittää onneamme, että selviydyimme näin hyvin», virkkoi eräs
upseeri.

Billy myhäili itsekseen ajatellessaan, kuinka hauskalla tuulella
Pesita nyt otaksuttavasti ottaisi vastaan uutisen siitä, että hänen
ratsumiehistään oli kahdeksan surmattu ja että hänen »vieraansa»
olivat vahingoittumattomina päässeet hänen vieraanvaraisuutensa
ulottuvilta.

Näiden iloisten ajatusten parhaillaan pyöriessä hänen mielessään
lähestyi häntä pyssy kädessä rääsyinen intiaani, jonka paljaisiin
jalkoihin oli sidottu raskaat, hopeiset kannukset. Mies teki hänelle
kunniaa ja ilmoitti:

»Kenraali Pesita haluaa herra kapteeni Byrneä heti selostamaan
retkeään.»

»Minä tulen, Mike», vastasi Billy ja lähti hälisevän leirin läpi
päämajan teltalle.

Mennessään hän pisti kätensä paitansa povelle ja irroitti vasemmassa
kainalossaan riippuvan esineen.

»Pieni, tuttu paukkuseni», hän jupisi hyväilevästi.

Hän tapasi Pesitan astelemassa edestakaisin telttansa edustalla —
kenraali oli tarmokas ja jäntevä mies, jota pitkä ratsastusmatka ja
taisteleminen eivät jaksaneet väsyttää eivätkä lamauttaa.

Billyn saapuessa Pesita loi häneen nopean katseen, toivoen ehkä
voivansa hänen kasvoistaan erottaa, oliko hänen ystävänsä kuolema
herättänyt hänessä vihaa tai epäluuloja, sillä Pesitan mieleenkään
ei juolahtanut, ettei Bridge kenties ollutkaan saanut surmaansa
aamupäivällä.

»No», sanoi Pesita hymyillen. »Veittekö herra Bridgen ja Miguelin
vahingoittumattomina määräpaikkaan?»

»En voinut saattaa heitä koko matkaa», vastasi Billy, »koska minulla
ei enää ollut miehiä heidän turvakseen; mutta luullakseni he pääsivät
vaarallisten paikkojen sivuitse ja jatkavat eheinä matkaansa.»

»Teillä ei ollut miehiä?» kummasteli Pesita. »Olihan teillä kuusi
ratsumiestä.»

»Mutta he kaikki kaatuivat, ennen kuin olimme ratsastaneet kahta
tuntia. Se kävi näet seuraavasti: Olimme ehtineet kuivuneelle joen
uomalle, jota myöten tie laskeutuu laaksoon, kun joukko Villan
lurjuksia hypähti esiin väijyksistä, alkaen ampua meitä.

— Katsoen siihen, että minut oli lähetetty suojelemaan Bridgeä ja
Migiä, komensin heidät hyppäämään satulasta ja etsimään suojaa, minkä
jälkeen minä miehineni hyökkäsin ja tuhosin koko joukkueen. Heitä oli
vain muutamia, mutta he nitistivät kaikki kuusi uljasta miestäni.

— Se oli koko hilpeä nujakka, mutta säilytin vieraanne
vahingoittumattomia, ja sitä vartenhan te minut lähetitte. Ikävä
kyllä menetimme kuusi miestä, mutta uskokaa minua, kyllä me silti
Villa-vekkulin nujerramme. Johdattakaa vain minut hänen kimppuunsa!»

Puhuessaan alkoi Billy raapia vasenta kainaloaan ja sujautti sitten
kätensä paidan povelle ikäänkuin päästäkseen paremmin käsiksi
syyhyävään kohtaan. On vaikea tietää, huomasiko Pesita tätä viattomalta
näyttävää pikku liikettä ja oivalsiko hän sen merkityksen. Hän katsoi
Billyä suoraan silmiin hyvinkin minuutin ajan. Hänen ilmeistään ei
näkynyt pettymystä, ei raivoa eikä kostonhimoa. Pian hänen viiksensä
kohosivat verkkaisesti, ja hän hymyili niin, että vahvat valkeat
hampaat paljastuivat.

»Olette toiminut hyvin, kapteeni Byrne», hän sanoi. »Olette mieleisen!
mies.» Ja hän ojensi kätensä.

Puoli tuntia myöhemmin Billy asteli hitaasti vuodehuovilleen, ja jos
sanoisimme, että hän oli ymmällä, niin se tuskin riittäisi kuvaamaan
hänen mielentilaansa.

»En oikein pääse selville tuosta jehusta», hän mutisi. »Joko hän on
perin hyvänahkainen eikä suutu tappiosta tai sitten hyvin umpimielinen
ja odottaa vaikka vuoden saadakseen kostetuksi minulle, sitten kun
hänelle sopii.»

Ja muutamia minuutteja myöhemmin selitti Pesita kapteeni Rozalesille:

»Olisin ampunut hänet, jollei hän olisi ollut minulle tuiki
tarpeellinen; mutta harvoin olen tavannut niin rohkeata ja
häikäilemätöntä miestä kuin hän on. Ajatelkaapa, Rozales, hän surmaa
kahdeksan miestäni, antaa vankieni päästä pakoon ja sitten uskaltaa
palata kertomaan siitä, vaikka hänen olisi ollut helppo mennä
matkoihinsa.

— Villa olisi tämän tähden tehnyt hänestä upseerin, ja varmasti on
Miguel siitä hänelle puhunut. Hän on jollakin tavoin saanut vihiä pikku
suunnitelmastanne ja kääntänyt sen meitä itseämme vastaan. Voimme
käyttää häntä, Rozales, mutta meidän on pidettävä häntä silmällä. Ja,
rakas kapteeni, pitäkää silmällä myöskin hänen oikeata kättään, ja kun
hän pistää sen paitansa povelle, niin kavahtakaa ojentamasta asettanne
häneen päin — jollette satu olemaan hänen takanaan!»

Rozales ei tahtonut olla samaa mieltä päällikkönsä kanssa Byrnen
kelpoisuudesta. Hän huomautti, että mies oli ollut epäluotettava ja
petollinen ja oli senvuoksi vaarallinen. Hänen ajatuksensa olivat
toisenlaiset, mutta niitä hän ei ilmaissut mielipiteensä tueksi.

Rozalesia raivostutti ajatus, että tulokas oli ollut häntä ovelampi
ja voittanut hänet hänen omassa pelissään, ja lisäksi hän oli
kateellinen siitä, että Pesita oli alkanut panna Billylle suurta
arvoa. Mutta hän salasi omat henkilökohtaiset tunteensa ja oli
näennäisesti sopeutuvinaan päällikkönsä mielipiteisiin, tietäen, että
hänenkin aikansa tulisi vielä kerran, ja silloin hän voisi vapautua
vaarallisesta ja turmiollisesta kilpailijastaan.

»Ja huomenna», jatkoi Pesita, »aion lähettää hänet Cuivacaan. Villalla
on sikäläisessä pankissa huomattava määrä rahaa, ja tämä muukalainen
voi saada selon kaikesta siitä, mitä tarvitsen tietää kaupungissa
olevan joukko-osaston lukumäärästä ja linnoitusväen tavoista.»



KUUDESTOISTA LUKU

El Orobon rancho


El Orobon ranchon hoitaja oli Grayson-niminen yhdysvaltalainen.
Hän oli pitkä, jäntevä mies ja oli saanut kasvatuksensa etupäässä
Teksasin karjalaitumilla, missä opitaan monenlaista, mutta ei pitämään
meksikkolaisesta eikä luottamaan häneen.

Tämän aikaisemman koulutuksensa johdosta Grayson oli muutamissa
suhteissa erittäin sopimaton hoitamaan yhdysvaltalaisen omistamaa
maatilaa Meksikossa; mutta hän oli oikeamielinen mies, ja jolleivät
hänen _rancheronsa_ rakastaneetkaan häntä, niin he ainakin
kunnioittivat häntä, ja kaikki sellaiset, jotka olivat tehneet tai
joita halutti tehdä pahaa, pelkäsivät häntä.

Kenties ei ole oikein sanoa, että Grayson oli jollakin tavoin sopimaton
tehtäväänsä, sillä oikeastaan hän oli ihanteellinen ranchon esimies,
ja yksistään se seikka, että hän oli gringo, olisi riittänyt saamaan
hänen alaisinaan työskentelevät meksikkolaiset vihaamaan häntä — ei
jokapäiväisissä arkioloissa, vaan silloin, kun joku jommallakummalla
puolella rajaa sattunut kiusallinen tapaus lietsoi kytevän rotuvihan
ilmiliekkiin.

Tänään Grayson oli erikoisen ärtynyt sitäkin enemmän, koska hän ei
voinut purkaa kiukkuaan sen aiheuttajaan, sillä tämä ei ollut sen
vähäarvoisempi henkilö kuin hänen päämiehensä, jota kohtaan hän tunsi
suurta kunnioitusta.

Grayson ei jaksanut käsittää, kuinka kukaan tervejärkinen ihminen
oli voinut saada päähänsä ja toteuttaa niin hullun suunnitelman kuin
hänen isäntänsä oli juuri äsken tehnyt; tämä oli nimittäin saapunut
turvallisesta New Yorkista sodan myllertämään Meksikkoon ja — mikä oli
kaikkein pahinta — tuonut mukanaan tyttärensä.

Ja sellaisena aikana! Kului tuskin ainoatakaan päivää, jolloin ei
olisi kuulunut huhuja ja kertomuksia Meksikossa olevia Yhdysvaltain
kansalaisia kohdanneista loukkauksista, jopa väkivaltaisista
hirmuteoistakin. Ja joka päivä kävivät tämän kaltaiset tapaukset yhä
räikeämmiksi. Pelkät herjaukset olivat muuttuneet hätyyttämiseksi ja
murhiksi. Eikä lopusta ollut tietoakaan.

Pesita oli julkisesti vannonut vapauttavansa Meksikon gringoista —
surmaavansa heti paikalla jokaisen yhdysvaltalaisen, joka joutui hänen
käsiinsä. Ja mitäpä Grayson mahtaisi, jos ranchoa vastaan toden teolla
hyökättäisiin?

Tosinhan hänellä oli sata miestä — työläisiä ja vaqueroja; mutta
niistä oli vain kymmenkunta yhdysvaltalaista, ja vaaran hetkellä muut
epäilemättä kaikki noudattaisivat veren ääntä.

Lisäksi harmitti Graysonia se, että hän oli juuri äsken menettänyt
kirjanpitäjänsä, ja enemmän kuin mitään muuta hän inhosi kynää ja
mustetta. Kirjanpitäjä oli ollut iowalaisnuorukainen, kiltti poika ja
kaikin puolin sopiva toimeensa missä muissa oloissa hyvänsä paitsi
niissä, jotka silloin vallitsivat Meksikossa.

Mutta näin ollen hän oli joka hetki valveilla ollessaan ollut
kuolettavan pelon vallassa ja vihdoin antanut perään arkuudelleen,
sanoutuen irti työstään. Edellisenä päivänä hänet oli tavaroineen
sullottu rattaille ja viety Meksikon keskiradalle, jota pitkin vielä
silloin junia aika ajoin kulki Chihuahuaan ja Juareziin.

Näiden epämieluisten ajatusten vaivaamana Grayson istui
kirjoituspöytänsä ääressä työhuoneessaan, koettaen selvittää sotkuista
tilisivua, joka ei tahtonut mennä tasan. Ruusupuisesta piipusta
tuprahtelevien savupilvien seasta kuului Graysonin tuikeita murahduksia.

Rakennuksen ohitse kulki sillä hetkellä tyttö. Hänen rinnallaan asteli
harmaatukkainen mies, sellainen, jonka näkeminen aivan itsestään
johdattaa mieleen Wall Streetin suurliikkeiden johtokuntien kokoukset.

»Sellaista kieltä!» huudahti tyttö, nauraen.

Hänen seurassaan oleva mies hymyili.

»En voi sanoa kovinkaan pahasti häntä moittivani, Barbara», hän
virkkoi. »Oli perin ajattelematonta minun tuoda sinut tänne nykyisenä
aikana. En jaksa ymmärtää, mikä silloin päähäni meni.»

»Älä pahoittele sitä, isä-kulta», pyysi tyttö. »Sehän oli kokonaan
minun syyni. Minähän kiusasin sinua, kunnes sinun oli pakko suostua,
enkä sitä kadukaan, — jollei sinulle koidu mitään vahinkoa tulostamme.
En voinut olla New Yorkissa enää yhtään minuuttia. Kaikki olivat niin
uteliaita, ja näin, että he olivat pakahtumaisillaan halusta kysellä
minulta Billyn ja minun suhteitani.»

»En minäkään jaksa vielä käsittää, miksi sinä, Barbara, rikoit
kihlauksesi Billy Malloryn kanssa», huomautti vanhus. »Hän on New
Yorkin parhaita nuoria miehiä — ihanteellinen mies ainoan tyttäreni
puolisoksi.

»Minä koetin, isä», vastasi tyttö hiljaa: »mutta en voinut — en voinut.»

»Oliko syynä se —» Mies katkaisi lauseensa äkkiä. »No, olkoon se
sillään, rakas, minä en tahdo olla kiusallinen. Ja nyt saat mennä
yksinäsi kävelemään ja katselemaan kartanoa. Minun on jäätävä
puhelemaan Graysonin kanssa.»

Barbara meni hevosaitaukselle, jossa kolme miestä hartaasti koetti
saada kesytöntä varsaa ymmärtämään, että kuolainrautoja oli hauska
pitää suussaan, ja kiipesi rattaille, joilta hän mainiosti näki
aitaukseen.

Istuessaan siellä, ihaillen miesten vikkelyyttä ja rohkeutta sekä
säälitellen hevosta, hän havahtui aatoksistaan kuullessaan miellyttävän
miesäänen laulavan:

    Merellä harjall' aallokon käy miesten matka toivoton...
    Penelopella armaall’ on yks’ ruusu hiuksissaan.
    Humina kuuluu päältä pään, kun linnut lentää etelään
    pois tieltä häijyn, kylmän sään, ja talvi valtaa maan.

Barbara pyörähti katsomaan laulajaa. Hän näki hoikan miehen,
joka ratsasti väsyneellä meksikkolaisella konilla. Risainen
takki ja rikkinäiset housut verhosivat miehen ruumista, ja hänen
kaunismuotoisessa päässään oli repaleinen, muodoton huopahattu. Hän oli
jenkki, sen näki hänestä heti.

Nähtävästi hän myöskin oli kulkuri — se kävi selville hänen asustaan;
mutta tässä muuten esikuvallisessa maankiertäjässä oli kaksi kulkuriin
sopimatonta piirrettä. Hänen partansa oli ajeltu, ja hän ratsasti. Ja
lisäksi hän istui hevosen selässä sulavasti kuin armeijan upseeri.

Nähdessään tytön hän kohotti rypistynyttä hattuaan ja heilautti sen
ratsunsa lapojen tasalle, kumartaen samalla syvään.

»Etsin tilanhoitajaa, _señorita_», hän sanoi.

»Herra Grayson on konttorissa, tuossa pienessä rakennuksessa kartanon
vasemmalla puolella», vastasi tyttö osoittaen kädellään.

Tulija oli puhutellut tyttöä espanjankielellä, ja kun hän kuuli
puhtaalla, sujuvalla englanninkielellä lausutun vastauksen, levenivät
hänen silmänsä hieman. Hänen kasvoillaan tavallisesti kuten äsken
tervehtiessäänkin väikkynyt hymy häipyi, ja hänen lähtökumarruksensa
oli paljon arvokkaampi kuin edellinen, vaikka ei sitä matalampi.

    Tukassa ruusunnupppunen Penelopen on kaunoisen;
    hän siellä vartoo kaivaten mult' ensi suudelmaa.

Grayson ja hänen päämiehensä ehtivät kumpikin ulos, kun nämä Knibbsin
säkeistön sanat kantautuivat avoimesta ikkunasta huoneeseen.

»Mikähän tuonkin lienee tänne kuljettanut», virkkoi Grayson
havaitessaan nääntyneen hevosen selässä istuvan Bridgen, joka katseli
häntä ikkunasta. Tulokkaan huulille levisi kohtelias hymy, kun hänen
katseensa kohtasi Graysonin silmät ja lipui sitten hänen ohitseen
mahtavan näköiseen itävaltioiden rahaylimykseen.

»Hyvää iltaa, hyvät herrat», tervehti Bridge.

»Iltaa», murahti Grayson. »Menkää keittiön puolelle; kiinalainen antaa
teille ruokaa! Viekää hevosenne alahakaan! Smith näyttää teille, mihin
saatte paneutua levolle, ja aamulla saatte aamiaista. Hyvästi!»

Tilanhoitaja kääntyi toisaalle kädessään paperi, jota hän oli
keskeytyksen sattuessa tarkastanut päämiehensä kanssa. Hän oli antanut
ohjeensa Bridgelle, ikäänkuin olisi ampunut luotisateen konekivääristä,
ja kun hän nyt oli sanonut sanottavansa, oli koko tapaus häneen nähden
päättynyt.

Lounaisten seutujen vieraanvaraisuus ei sallinut ketään muukalaista
käännytettävän takaisin antamatta hänelle ruokaa ja yösijaa.
Huolehdittuaan niistä Grayson katsoi tehneensä kaikki, mitä isännältä
voitiin odottaa, etenkin kun kutsumaton vieras oli noin ilmeisesti
kulkuri ja epäilemättä lisäksi hevosenvaras, sillä kukapa olisi koskaan
kuullut, että kulkurilla oli hevonen?

Bridge istui liikahtamatta ratsunsa selässä samassa paikassa, johon hän
oli sen pysäyttänyt. Hän silmäili Graysonia, kuten tarkkaileva päämies
arveli, kohteliaasti salaten iloisuuttaan.

»Ehkä», huomautti isäntä kuiskaten, »miehellä on jotakin asiaa teille.
Te ette kysynyt sitä häneltä, eikä hän totisesti virkkanut mitään
aterian ja yösijan tarpeesta.»

»Hm?» murahti Grayson ja sanoi sitten Bridgelle: »No, mitä hittoa
tahdotte?

»Työtä», vastasi Bridge, »tai puhuakseni täsmällisemmin, tarvitsen
työtä — olkoon minusta kaukana sen _tahtominen_.»

Itävaltalainen hymyili. Grayson näytti olevan hieman hämillään ja
äkeissään.

»Nyt ei täällä ole työtä saatavissa», hän ärähti. »Emme tarvitse nyt
muita kuin hyviä hevosmiehiä — jotka osaavat ratsastaa ja ottaa hevosen
lassolla kiinni.»

»Minä osaan ratsastaa», vastasi Bridge, »mistä on todistuksena se, että
parhaillaan näette minut hevosen selässä.»

»Sanoin _ratsastaa_», tokaisi Grayson. »Kuka tomppeli hyvänsä kykenee
_istumaan_ hevosen selässä. Ei, työtä ei ole saatavissa, ja minulla on
nyt kiire. Seis!» hän huudahti sitten, ikäänkuin saatuaan äkillisen
mielijohteen. Silmäiltyään Bridgeä hetkisen terävästi hän pudisti
päätään. »Ei; pelkään, ettette kykene siihen — se työ vaatii tietoja ja
kasvatusta.»

»Astioiden pesuko?» naljaili Bridge.

Grayson ei ollut huomaavinaan toisen kysymyksen ilvehtivää sävyä.

»Kirjanpito», hän selitti. Hänen äänessään oli jyrkkä sointu, joka
tuntui ilmoittavan: Koska te tietystikään ette osaa kirjanpitoa, on
keskustelu lopussa. Tiehenne!

»Voisinhan koettaa», sanoi Bridge. »Osaan lukea ja kirjoittaa. Antakaa
minun yrittää!» Bridge tarvitsi rahaa päästäkseen Rioon ja halusi
sitäpaitsi viipyä Meksikossa, kunnes Billy oli valmis lähtemään.

»Osaatteko espanjankieltä?': tiedusti Grayson.

»Luen ja kirjoitan sitä paremmin kuin puhun», vastasi Bridge,
»mutta puhunkin sitä kyllin hyvin tullakseni sillä toimeen kaikissa
senkielisissä maissa.»

Grayson kaipasi kirjanpitäjiä kipeämmin kuin muisti ikinä mitään
kaivanneensa. Terve järki sanoi hänelle, että olisi äärimmäisen typerää
ottaa rääsyinen mierolainen kirjanpitäjäksi: mutta maankiertäjä tarjosi
hänelle ainakin yhtä paljon toivoa kuin oljenkorsi hukkuvalle, ja
niinpä Grayson tarttui häneen.

»Viekää koninne hakaan ja tulkaa sitten takaisin!» hän käski. »Annan
teidän koettaa.»

»Kiitos!» vastasi Bridge.

»Pelkään, ettei hänestä ole mihinkään», virkkoi Grayson suruissaan
Bridgen poistuttua äänenkantaman päähän.

»Minä pikemminkin luulen hänen kelpaavan», arveli isäntä. »Hän on
sivistynyt mies, Grayson — se käy selville hänen käyttäytymisestään
vieläkin varmemmin kuin hänen englanninkielestään, joka on erinomaista.
Todennäköisesti hän on yksi maailman murjomien suuren armeijan jäseniä.
Maailma on heitä täynnänsä, onnettomia pahuksia. Antakaa hänen yrittää,
Grayson! Ja joka tapauksessa saamme hänestä yhden amerikkalaisen
lisäksi, ja nyt merkitsee yksikin jotakin.»

»Niin, se on totta; mutta toivoakseni emme tarvitse käyttää aseita,
ennen kuin te ja neiti Barbara olette poissa.»

»Toivottavasti ei, Grayson; mutta sitä on mahdoton tietää tällaisissa
oloissa kuin täällä nyt. Uskotteko voivanne hankkia meille
matkustusluvan kenraali Villalta?»

»Villa kyllä antaa meille paperin», vastasi Grayson, »mutta siitä ei
ole meille mitään hyötyä, jos rajalle mennessämme kohtaamme muitakin
kuin Villan väkeä. Tuo Pesita-lurjus huolestuttaa minua pahemmin. Hän
vihaa kaikkia amerikkalaisia ja erittäinkin El Orobon ranchoa.

— Kuten tiedätte, torjuimme hänen ryöstöretkensä noin kuusi
kuukautta sitten — surmasimme hänen miehiään puoli kymmentä; eikä
hän ikinä anna sitä anteeksi. Villalta ei liikene riittävän suurta
turvajoukkoa saattamaan meitä rajalle, eikä hän voi taata rautateiden
turvallisuutta. Asemamme näyttää perin vakavalta, sir — en ymmärrä,
mitä lempoa varten tulitte tänne.»

»En minäkään, Grayson», myönsi päämies. »Mutta täällä nyt olen, ja
meidän on käännettävä kaikki parhain päin. Koko mellakka saattaa
asettua — niin on käynyt ennenkin — ja ehkä nauramme omalle pelollemme
muutaman viikon perästä.»

»Nykyisestä sekasorrosta ei tule loppua, ennenkuin raidallinen
tähtilippu hulmuaa Chihuahuan yläpuolella», jupisi Grayson äreästi.

Muutaman minuutin kuluttua palasi Bridge konttoriin riisuttuaan
hevosensa ja vietyään sen hakaan.

»Mikä on nimenne?» kysyi Grayson, valmistautuen merkitsemään sen
muistikirjaansa.

»Bridge», vastasi uusi kirjanpitäjä.

»Alkukirjaimet», ärähti Grayson.

Bridge empi. »Kirjoittakaa minut L. Bridgeksi!» hän virkkoi sitten.

»Mistä?» jatkoi tilanhoitaja.

»El Orobon rancholta», vastasi Bridge.

Grayson loi mieheen pikaisen silmäyksen. Vastaus varmensi hänen
epäilyksiään, että muukalainen oli otaksuttavasti hevosenvaras, ja
hevosenvarkaus oli Graysonin mielestä pahinta, mitä ihminen saattoi
tehdä.

»Mistä saitte sen ratsun, jolla saavuitte tänne?» tiedusti hän.
»En tietystikään väitä mitään, muita sen tahdon teille sanoa, että
hevosenvarkaita emme täällä tarvitse.»

Isäntää, joka oli kuunnellut keskustelua, kauhistutti Graysonin karkea
puhe; mutta Bridge vain nauroi.

»Jos teidän on saatava se tietää», hän selitti, »niin kerron, etten
suinkaan ostanut sitä hevosta eikä se mies, jonka se oli, sitä minulle
antanut. Minä yksinkertaisesti otin sen.»

»Onpa teillä sisua», murahti Grayson. »Teidän on parasta luikkia
tiehenne. Me emme tahdo tänne hevosenvarkaita.»

»Malttakaahan!» pisti esimies väliin. »Tämä mies ei menettele varkaan
tavoin. Varas kai tuskin tunnustaisi syyllisyyttään. Kuunnellaanpa
hänen kertomustaan ennen tuomion langettamista.»

»Olkoon menneeksi», virkkoi Grayson. »Mutta hänhän äsken myönsi
varastaneensa hevosen.»

Bridge kääntyi isäntään päin. »Kiitos!» hän sanoi. »Mutta todellakin
varastin sen hevosen.»

Grayson liikahti ikäänkuin sanoakseen: »Siinä kuulette, tiesinhän sen.»

»Se kävi näin», jatkoi Bridge. »Se herrasmies, jonka oma hevonen oli,
ampui ystävineen minua ja ystäviäni. Kun nujakka päättyi, ei eloon
ollut jäänyt ketään ilmoittamaan meille, kuka laillisesti omisti tämän
ja monta muuta hevosta, jotka joutuivat käsiimme, ja senvuoksi lainasin
tämän. Lakimiehet epäilemättä selittäisivät minun varastaneen sen,
mutta perin mielelläni annan sen takaisin lailliselle omistajalleen,
jos vain löytäisin hänet.»

»Olitteko kahakassa?» kysyi Grayson. »Ja kenen kanssa?»

»Pesitan miesten kanssa», vastasi Bridge.

»Milloin?»

»Eilen.»

»Kuten näette, he ovat varsin lähellä», huomautti Grayson
esimiehelleen ja jatkoi sitten Bridgelle: »No, jos otitte tuon konin
joltakin Pesitan veijarilta, niin sitä ei voi nimittää varkaudeksi.
Huoneenne on tuolla konttorin takana, ja sieltä löydätte vähän
vaatteita, joita edellinen kirjanpitäjä ei muistanut ottaa mukaansa. Te
voitte käyttää niitä ja näytte niitä tarvitsevankin.»

»Kiitos!» vastasi Bridge. »Pukuni on hieman risainen. Minun on
huomautettava siitä Jamesille.» Ja hän poistui konttorin takana olevaan
pieneen makuuhuoneeseen ja sulki oven jälkeensä.

»James?» mutisi Grayson. »Ketä hittoa hän Jamesilla tarkoittanee? Minun
nähdäkseni hän on yksin.»

Isäntä nauroi rauhallisesti.

»Sillä miehellä on omintakeinen luonne», hän sanoi. »Hän ansaitsee
palkan, jonka hänelle maksatte — jos osaatte antaa hänelle oikean
arvon, mitä minä epäilen.»

»Kyllä minä osaan antaa hänelle arvoa, jos hän osaa pitää kirjoja»,
selitti Grayson. »Muuta en häneltä vaadi.»

Ilmestyessään makuukamarista jälleen näkyville Bridgellä oli yllään
valkeat housut ja puhdas paita sekä jalassaan tenniskengät: hän oli
siinä määrin muuttunut, ettei Grayson eikä isäntä olisi tuntenut häntä,
jolleivät he olisi nähneet hänen tulevan samasta huoneesta, johon he
olivat lähettäneet hänet pukua muuttamaan.

»Tuntuuko paremmalta?» kysyi esimies hymyillen.

»Vaatteet ovat minusta vain syrjäseikka», vastasi Bridge. »Pidän niitä,
koska se on helpompaa kuin pahojen säiden ja poliisien uhmaaminen.
Se, mitä minulla on selässäni, ja se, mitä on päässäni, ovat kaksi ei
asiaa. Ei; en voi sanoa, että minusta tuntuu paremmalla, sillä nämä
vaatteet eivät ole yhtä mukavat kuin vanha pukuni, mutta jos herra
Grayson haluaa, että käytän vaaleanpunaista kimonoa työskennellessäni
hänen johdollaan, niin ilomielin teen niin. Mihin on minun ensiksi
ryhdyttävä, sir?» Kysymys oli lausuttu Graysonille.

»Istuutukaa tuohon ja koettakaa selvittää tämä sotku», vastasi
tilanhoitaja. »Tulen puhelemaan teille jälleen tänä iltana.»

Kun Grayson ja hänen työnantajansa poistuivat konttorista ja lähtivät
yhdessä hevostarhoille, oli viimemainitun otsa miettiväisissä rypyissä,
ja hänen kasvojensa ilme osoitti, että hän koetti saada selville
jotakin mielessään pyörivää, hämärää seikkaa.

»Se on kummallista, Grayson», virkkoi hän äkkiä, »mutta varmasti olen
tuntenut tämän uuden kirjanpitäjänne jo aikaisemmin. Samalla hetkellä,
jolloin hän tuli takahuoneesta puettuna inhimillisen olennon tapaan,
tiesin tuntevani hänet; mutta kuolemaksenikaan en jaksa muistaa, kuka
ja mikä hän on. Mutta olisin valmis panemaan melkoisen rahamäärän
veikkaan siitä, ettei hänen nimensä ole Bridge.»

»Luultavasti olette oikeassa», myönteli Grayson. »Otaksuttavasti hän
on joku itävaltioissa toimineita kelvottomia pankkivirkailijoita,
joutunut väärille poluille ja tullut tänne piileksimään. Oivallinen
piileksimispaikka tämä onkin juuri nykyisenä aikana.

— Mutta pankeista puhuttaessa», hän jatkoi, »sanokaapa, kenet lähetän
huomenna Cuivacaan nostamaan palkkarahoja! Ylihuomenna on tilipäivä.
Mielelläni en lähetä tätä maankiertäjää; meksikkolaisiin en voi luottaa
sen enempää, eikä minulta liikene ainoatakaan luotettavaa valkoihoista.»

»Lähettäkää hänet ja pari varminta meksikkolaistanne!» ehdotti esimies.

»En luota niistä kehenkään», vastasi Grayson, »mutta se on kai
sittenkin parasta. Lähetän hänen mukaansa Tonyn ja Beniton — he
vihaavat toisiaan liian katkerasti voidakseen suunnitella mitään
yksissä neuvoin, ja kumpikin vihaa gringoa. Uskonpa, että heille koituu
hauska matka.»

»Mutta he kai palaavat ja tuovat rahat, vai mitä?» tiedusti isäntä.

»Jolleivät joudu Pesitan kynsiin», virkkoi Grayson.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Billy murtaa kassakaapin


Kapteeni Billy Byrne ratsasti Cuivacaan etelästä päin. Sitävarten hän
oli tehnyt pitkän kaarroksen; mutta se oli niissä oloissa ollut hänen
mielestään viisasta. Hänen taskussaan oli erään etelämpänä toimivan,
Viilan puolella olevan kenraalin turvakirja, jonka hän oli anastanut
muutamalta äsken surmaamaltaan mieheltä.

Se riittäisi selittämään Billyn saapumisen Cuivacaan, koska se oli
aiottu saattamaan sen oikeudenmukaisen omistajan Juareziin ja sieltä
rajan ylitse Yhdysvaltoihin.

Hän huomasi, että Cuivacan sotilasvartiosto oli vähäinen ja kehnosti
komennettu. Kaduilla liikkui sotilaita, mutta ainoa säännöllisesti
hoidettu vartiopaikka oli pankin edustalla. Ei kukaan kysynyt Billyltä
mitään. Hänen ei tarvinnut näyttää turvapassiaan.

»Tämä näyttää käyvän helposti», tuumi Billy. »Oikeata lastenleikkiä.»

Ensiksi hän huolehti ratsustaan, vieden sen yleisöä varten tarjolla
olevaan aitaukseen, ja asteli sitten huolettomasti pankille ja meni
sisään tarvitsematta vieläkään vastata mihinkään kysymyksiin. Siellä
hän vaihtoi suuren setelin, jonka Pesita oli antanut hänelle, että hän
voisi sen nojalla päästä tarkastamaan pankkirakennusta sisältäpäin.

Billy vitkasteli kauan laskiessaan saamiaan pikku rahoja. Koko
ajan hän vilkuili ympärilleen, painaen mieleensä kaikki sellaiset
silmäänpistävät piirteet, jotka myöhemmin saattaisivat olla hänelle
tärkeitä. Laskettuaan rahat, Billy kiersi hitaasti savukkeen.

Pankkihuone oli metalliverkosta ja puusta tehdyllä väliseinällä
jaettu kahteen osastoon. Asiakkaat olivat toisella, konttoristit ja.
kassanhoitaja toisella puolella. Viimemainittu istui pienen luukun
takana, josta hän otti vastaan talletukset ja lunasti maksuosoitukset.
Hänen takanaan seisoi seinän vieressä amerikkalainen kassakaappi. Billy
oli ennenkin käsitellyt sellaisia.

Peräseinässä olevasta ovesta päästiin rakennuksen takapihalle. Ovi
oli vankka, teräslevyillä peitetty ja kiinnitetty useilla salvoilla
ja paksulla teljellä. Peräseinässä ei ollut ainoatakaan ikkunaa.
Siltä taholta näytti olevan melkein mahdotonta tunkeutua meluttomasti
pankkiin.

Sisustus oli perin alkeellinen, ja Billy ihmetteli, ettei kaupungissa
tapahtunut pankkiryöstöjä joka viikko. Kenties peräseinän lujat
suojalaitteet ja etusivulle sijoitettu vartija selittivät sen.

Tyytyväisenä näkemäänsä hän palasi katukäytävälle ja meni kadun poikki
erääseen kapakkaan. Tarjoilupöydän edustalla istui pienten pöytien
ääressä joitakuita sotilas- ja siviilihenkilöitä. Parissa pöydässä oli
korttipeli käynnissä, ja peräovesta Billy näki pienen, kukkotappelua
katselemaan keräytyneen ihmisryhmän.

Nämä seikat eivät kiinnittäneet Billyn mieltä. Hän oli tullut kapakkaan
vain päästäkseen kadun toiselle puolelle ja voidakseen herättämättä
epäluuloja tarkastella pankin julkisivua ulkopuolelta.

Ostettuaan pullon kurjaa olutta, jonka lämpö luultavasti ei ollut
alentunut alle kahdenkymmenenviiden asteen, senjälkeen kun se lähti
Teksasin panimon korkkausosastolta ja jota tietämättömille ihmisille
tyrkytettiin, hän meni laiskasti etusivun ikkunalle ja alkoi katsella
ulos.

Sieltä hän näki, että pankkirakennus oli kaksikerroksinen; toisen
kerroksen sisäänkäytävä oli talon vasemmassa päässä, avautui suoraan
katukäytävälle ja oli niin ollen selvästi pankin edustalla astelevan
vartijan näkyvissä.

Billy aprikoi, mihin tarkoitukseen yläkertaa käytettiin. Sen ikkunoissa
riippuvat tuhraantuneet verhot herättivät hänessä toivoa ja antoivat
hänelle äkillisen mielijohteen. Toisen kerroksen oven päällä oli kilpi:
mutta Billyn kielitaito ei ollut vielä edistynyt niin pitkälle, että
hän olisi kyennyt saamaan selkoa siihen maalatuista sanoista, mutta hän
luuli arvaavansa, mitä ne merkitsivät. Pian hän saisi tietää, oliko hän
arvannut oikein.

Palattuaan tarjoilupöydän ääreen hän tilasi toisen lasin olutta ja
puheli sitä juodessaan kapakoitsijan kanssa, käyttäen äsken opittua,
vähäistä espanjankielen taitoaan. Melkoisten vaikeuksien jälkeen hän
sai selville voivansa päästä yöksi pankkirakennuksen yläkertaan.

Billy poistui kapakasta perin mielissään ja asteli pitkin katua, kunnes
osui kaupungin ainoalle sekatavarakaupalle. Rääkättyään vielä kerran
Ferdinandin ja Isabellan kieltä hän sai ostetuksi muutamia esineitä
— kaksi vahvaa säkkiä, vintilän, kaksi poranterää ja reikäsahan.
Pistettyään työkalut toiseen säkkiin hän kääri toisen sen ympärille ja
palasi pankkirakennukselle.

Tavattuaan toisessa kerroksessa yömajan omistajan hän tilasi
rakennuksen takasivulta huoneen, josta näkyi pihalle. Kapteeni Byrne
oli siihen hyvin mieltynyt, laskeutui perin tyytyväisenä itseensä
takaisin kadulle ja lähti etsimään ravintolaa.

Pesita oli lähettänyt hänet ainoastaan ottamaan selkoa paikallisista
oloista ja kaupungin puolustusväestä, jotta rosvo voisi sitten saapua
kaikkine joukkoineen ryöstämään pankkia. Mutta Billy Byrnellä oli
vanhoja kokemuksia tällaisissa asioissa, ja hän oli suunnitellut paljon
paljon yksinkertaisemman tavan vihollisen varojen riistämiseksi:.

Syötyään Billy palasi huoneeseensa. Oli jo tullut hämärä, pankki oli
suljettu ja pimeä, sieltä olivat ilmeisestikin kaikki poistuneet. Vain
vahtisotilas asteli edestakaisin katukäytävällä rakennuksen edustalla.

Billy meni heti huoneeseensa, otti esille työkalut kätköpaikastaan
patjan alta ja oli hetkistä myöhemmin uutterassa työssä, poraten reikiä
lattiaan vuoteensa jalkopään läheisyyteen. Työskenneltyään varovasti ja
meluttomasti noin tunnin ajan hän oli saanut poratuksi karkeapiirteisen
ympyrän muotoisen sarjan reikiä, jotka erottivat lattiasta noin kaksi
jalkaa leveän alan.

Sitten hän pani vintilän syrjään ja tarttui reikäsahaan,
kärsivällisesti kihnuttaen sillä poikki lattialankut viereisten reikien
välistä; kierrettyään koko ympyrän hän nosti pois lankun kappaleet,
joten muodostui siksi laaja aukko, että hän saattaisi tunkea ruumiinsa
siitä lävitse, kun hänen tulisi aika laskeutua alakerrassa olevaan
pankkiin.

Billyn puuhaillessa oli Cuivacaan ratsastanut kolme miestä, He olivat
Tony, Benito ja El Orobon ranchon uusi kirjanpitäjä. Syönnin jälkeen
meksikkolaiset poistuivat heti nauttimaan _cantinan_ hauskuuksista, kun
taas Bridge tilasi huoneen siitä rakennuksesta, johon saattajat olivat
hänet opastaneet.

Sattumalta hän osui samaan rakennukseen, jossa Billy hommaili ja
hänenkin huoneensa oli takasivulla, joten siitäkin näkyi pihalle. Mutta
Bridge ei jäänyt valvomaan tähyilläkseen ympärilleen. Hän ei ollut
vuosikausiin ratsastanut niin pitkää matkaa kuin nyt kahtena viimeksi
kuluneena päivänä, ja hänen käyttämättöminä olleet lihaksensa vaativat
lepoa.

Senjohdosta Bridge vaipui uneen melkein heti, kun oli painanut päänsä
pielukseen, ja nukkui niin sikeästi, ettei mikään vähempi kuin
luonnonmullistus näyttänyt voivan häntä herättää.

Samaan aikaan kuin Bridge paneutui vuoteeseensa, poistui Billy
Byrne huoneestaan ja laskeutui kadulle. Pankin edustalla oleva
vahti ei kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota, ja kenenkään
estämättä Billy pääsi aitaukselle, johon hän oli jättänyt ratsunsa.
Kun hän parhaillaan satuloi hevostaan, tuli isäntä hänen harmikseen
puhuttelemaan häntä.

Huonolla englanninkielellä mies lausui ihmettelynsä sen johdosta,
että Billy lähti ratsastamaan niin myöhään illalla, ja amerikkalainen
luuli huomaavansa toisen eleissä ja sävyssä muutakin kuin pelkkää
uteliaisuutta — epäluuloisuutta vierasta gringoa kohtaan.

Hänen ei sopinut jättää miestä sellaisten ajatusten valtaan, ja siksi
hän kallistui lähelle toisen korvaa, myhäili leveästi, iski silmää ja
kuiskasi: »Señorita.» Samalla hän heilautti peukaloaan etelään päin.
»Olen huomenaamulla täällä jälleen.»

Meksikkolaisen käytös muuttui heti. Nauraen hän nyökkäsi ja tuuppasi
ymmärtäväisen näköisenä Billyä kylkeen. Hän jäi seisomaan paikoilleen,
katsellen, kun Billy nousi satulaan ja lähti etelään päin — jolla
suunnalla myös pankki oli. Billy ratsasti pankin takapihalle lainkaan
koettamatta salata liikkeitään.

Siellä hän hypähti satulasta, jätti hevosensa seisomaan suitset maata
viiltäen, irroitti lasson satulannupista, pisti povelleen ja meni
takaisin kadulle rakennuksen edustalle ja edelleen vahdin ohitse
huoneeseensa.

Työnnettyään sivuun sängyn, jonka hän oli vetänyt aukon kohdalle, hän
pudotti molemmat säkkinsä pankkiin, sitoi vintilän lasson toiseen
päähän ja laski sen säkkien jälkeen.

Kietaistuaan lasson keskikohdan sängynpylvään ympärille, hän tarttui
lujasti nuoran kumpaankin päähän ja laskeutui aukosta alhaalla olevaan
huoneeseen. Kaikki kävi yhtä meluttomasti kuin hänen aikaisemman
elämänsä aikana samanlaisissa tilaisuuksissa, jolloin hän oli
harjoittanut kuisteillekiipeämisen jaloa taidetta Ashland Avenuen ja
Washington Boulevardin varsilla.

Päästyään lattialle hän veti lasson toisesta päästä, niin että se
irtautui sängynpylväästä ja putosi hänen ojennettuihin käsiinsä.
Kierrettyään sen huolellisesti kiepuksi hän pani sen riippumaan
kaulastaan toisen kainalon alitse.

Toimiessaan ammattivarkaana Billy oli ollut huolellinen ja
suunnitelmallinen mies. Hän oli aina asianmukaisesti suorittanut
jokaisen yksityiskohdan ja vasta sitten siirtynyt yrityksensä
seuraavaan tehtävään. Tämän häneen syöpyneen varovaisuuden vuoksi hän
oli jo aikoja sitten kiinnittänyt säkkien suut yhteen, jättäen vain
parhaiksi laajat aukot voidakseen täyttää ne viipymättä.

Nyt hän kävi käsiksi peräoveen. Salvat ja teljet lähtivät helposti
irti sisäpuolelta, ja Billy huolehti ensin siitä, ennen kuin jatkoi
muita puuhiaan. Oli hyvä laittaa pakotie avoimeksi mahdollisimman
aikaisin. Vain yhden salvan Billy jätti paikalleen, jottei kukaan voisi
häntä yllättää; mutta sitä ennen hän koetti sitä ja huomasi, että sen
avaaminen kävi helposti.

Järjestettyään nämä seikat tyytyväisyydekseen Billy alkoi kaivertaa
kassakaapin monimutkaista lukkoa poralla, jonka hän oli kiinnittänyt
vintilään, ennen kuin laski sen pankkiin.

Työ oli raskaspa ja edistyi hitaasti. Hänen oli usein otettava terä
reiästä ja voideltava sitä saippuapalalla, jonka hän sitävarten oli
etukäteen pannut taskuunsa; mutta vihdoin hän oli saanut levyn lukon
sisuksiin ulottuvan reiän.

Ulkoa Billy saattoi kuulia kadulla vain viidentoista metrin päässä
hänestä edestakaisin astelevan vartijan askeleet. Mies ei lainkaan
aavistanut, että hänen vahdittavaansa pankkia parhaillaan ryöstettiin
melkein hänen nenänsä edessä. Kerran kävi korpraali vaihtamassa vahtia.
Senjälkeen ei Billy enää kuullut askelia, sillä uusi sotilas oli
paljain jaloin.

Porattuaan reiän Billy veti taskustaan metallilankakappaleen ja pisti
sen reikään. Liikutellen lankaa tottunein sormin hän käänteli lukon
vipuja sinne tänne, tunnustellen langallaan, kunnes kaikki joustimet
olivat oikealla kohdalla.

Myöskin se oli hidasta työtä, mutta se oli äärettömän paljon vähemmän
omiaan herättämään huomiota kuin mikään muu kassakaappien murtamistapa,
sikäli kuin Billy niitä tunsi.

Vasta paljon yli puolenyön se onnistui kapteeni Byrnelle, joustimet
kilahtivat sopivaan asentoon, kaapin kädensija kääntyi ja salvat
luiskahtivat taaksepäin.

Oven avaaminen ja kassakaapin sisällön siirtäminen säkkeihin vaativat
ainoastaan muutamia minuutteja. Kun Billy nousi ja heitti raskaan
taakan olalleen, kuuli hän ulkoa vartija huudon ja sitten puhelua.
Heti senjälkeen kantautui hänen korviinsa selviä askelten ääniä, jotka
nousivat yömajaan vieviä portaita myöten; sitten hän siirsi takaoven
viimeisen salvan ja pujahti pihalle.



KAHDEKSASTOISTA LUKU

Pako


Bridgelle, joka nukkui äärimmäisen uupumuksen sikeätä unta, jota tykin
pamahdus ei olisi häirinnyt, sattui sellainen selittämätön seikka,
jollaisia me kaikki olemme kokeneet satoja kertoja eläissämme. Hän
heräsi hätkähtäen, vaikkei hänen korviinsa ollut kuulunut mitään
häiritsevää ääntä.

Joku outo tunne pakotti hänet nousemaan istualleen, ja siinä asennossa
hän saattoi nähdä viereisestä ikkunasta takapihalle. Kuutamoisella
pihalla heitti eräs mies parhaillaan säkin satulannupille. Mies nousi
sitten ratsaille, pyöräytti hevosensa ympäri ja ratsasti tiehensä
pohjoiseen päin.

Miehen puuhissa ei Bridgen mielestä ollut mitään tavatonta; ne eivät
olleet näyttäneet lainkaan hiipiviltä eivätkä hätäisiltä, joten ne
eivät herättäneet hänen epäluulojaan. Bridge painautui uudelleen
pieluksia vasten ja koetti herutella unta, jonka äkillinen herääminen
tuntui siksi yöksi karkoittaneen.

Portaita myöten hoippuivat Tony ja Benito toiseen kerrokseen. Heidän
rahansa olivat menneet; mutta he olivat saaneet jotakin muuta, joka
näytti paljon raskaammalta kannettavalta ja josta ei ollut niin helppo
päästä eroon.

Tonyllä oli heidän huoneensa avain kädessään. Heidän kamarinsa oli
toinen käytävän oikealla puolella. Tony muisti sen hyvin selvästi.
Hän oli painanut sen mieleensä, ennen kuin poistui sieltä aikaisemmin
samana iltana, sillä Tony oli pelännyt, että heille sattuisi jotakin
sellaista kuin oli sattunut.

Tony hapuili ovenripaa ja koetti turhaan sovittaa avainta juonikkaaseen
reikään.

»Maltahan», sopersi Benito. »Tämä ei ole meidän huoneemme. Se oli
toinen portaista lukien. Tämä on kolmas.»

Tony horjahti ympäri ja kompuroi takaisinpäin. Hän mietti: »Jos tämä on
kolmas, niin lähinnä takanani ja oikealla puolellani on toinen. Tony ei
ottanut huomioon, että tullessaan kääntynyt päinvastaiseen suuntaan.»

Hän syöksähti käytävän toiselle puolelle — ei omasta tahdostaan, vaan
viinan ajamana. Hänen kohdalleen osui ovi. »Tämän siis täytyy olla
toinen ovi», hän puheli itsekseen, »ja se on oikeilla puolellani.
Benito, tässä on huoneemme.»

Benito epäili sitä ja sanoikin sen, mutta Tony oli itsepäinen. Eikö hän
tietänyt, mikä ovi oli toinen, kun hän näki sen? Ja eikö hän lisäksi
ollut täysikasvuinen voidakseen hyvin erottaa oikean ja vasemman
puolen? Täysi mies hän oli ja enemmänkin; niinpä hän pistikin avaimen
reikään — sama avain olisi avannut kaikki toisen kerroksen lukot — ja
kas, ovi lennähti auki, kiertyen saranoillaan sisäänpäin.

»Näetkös, Benito?» huusi Tony. »Enkö jo sanonut? Katsopas! Tämä on
meidän huoneemme, sillä avain sopii oveen.»

Huoneessa oli pimeä. Jo kauan sitten selittämättömän raskaaksi
käyneen pään paino veti Tonyä eteenpäin, ja hän siirteli rajusti
jalkojaan saadakseen ne pysymään mahdollisimman lähellä ruumiinsa
tasapaino-keskusta.

Pysyäkseen pään kohdalla piti jalkojen juosta sängyn jalkopäähän,
ja kun Tony saapui viimemainitulle paikalle Bemton hoipertaessa
perässä, sai tämä huoneeseen tunkeutuvassa himmeässä kuunvalossa
ällistyksekseen nähdä entisen vihamiehensä ja nykyisen ystävänsä
katoavan jollakin salaperäisellä tavalla. Alhaalta syvyydestä kuului
sitten hurja kirkaisu ja kumea jymähdys.

Vartiopaikallaan pankin edustalla asteleva vahtisotilas kuuli
kummatkin. Hetkisen hän seisoi hievahtamatta paikallaan, huusi sitten
äänekkäästi vartiostoa ja kääntyi pankin ovelle. Mutta se oli lukittu
eikä hän voinut muuta kuin tirkistää oveni ikkunoista sisälle. Kun
hän huomasi siellä tumman hahmon, niin hän meksikkolaisena vei pyssyn
poskelleen ja ampui oven lasien läpi.

Tony oli pudonnut samasta aukosta, josta Billy oli solunut niin
äänettömästi, kuuli luodin viuhahtavan päänsä ohitse ja naksahtavan
seinään taakseen. Parkaisten toistamiseen Tony heittäytyi kassakaapin
taakse suojaan ja rukoili pyhimyksiä turvakseen.

Ylhäältä tirkisti Benito aukon reunalta alhaalla vallitsevaan
pimeyteen. Käytävässä juoksi kirkaisujen ja pamahduksen herättämä
isäntä paljasjaloin. Hänen jäljessään riensi Bridge, kiinnittäen
revolverivyötään ympärilleen. Kun hänellä ei ollut yöpukua, ei hän
ollut katsonut tarpeelliseksi riisua vaatteitaan, minkä vuoksi häneltä
ei ollut hukkautunut aikaa pukeutumiseen.

Kun nämä kaksi, joihin oli nyt liittynyt Benito, saapuivat kadulle, oli
vartija jyskyttämässä pankin ovea. Benito huolissaan Tonyn hengestä,
joka oli hänen saatava riistää, jos se ylimalkaan riistettäisiin,
syöksyi vartioston kersantin puheille, selittäen sekä suullaan että
käsillään, minkä merkillisen onnettomuuden johdosta Tony oli suistunut
pankkiin.

Kersantti kuunteli, mutta ei uskonut, ja kun ovi oli romahtanut sisään,
komensi hän Tonyä tulemaan ulos kädet nostettuina pään päälle. Sitten
suoritettiin tarkastus, huomattiin kassakaappi ryöstetyksi ja nähtiin
katossa oleva iso aukko, josta Tony oli pudonnut.

Pankinjohtaja ilmestyi paikalle kersantin ja isännän ollessa tutkimassa
Billyn huonetta. Bridge oli seurannut heitä.

»Se on gringon työtä», huusi kiihtynyt isäntä. »Tämä on hänen
huoneensa. Hän on kaivanut lattiaan reiän, jonka korjaamisesta minun on
maksettava.»

Sitten saapui kapteeni unisin silmin ja noituvana. Kun hän kuuli,
mitä oli tapahtunut, että varat, joita turvaamaan hänet oli määrätty,
oli varastettu hänen nukkuessaan, niin hän repi tukkaansa ja uhkasi
ammuttaa vartijan päivän koittaessa.

Heidän palatessaan kadulle oli sinne kerääntynyt Cuivacan koko
miespuolinen ja suurin osa naispuolista väestöä.

»Tuhat dollaria sille miehelle, joka ottaa kiinni varkaan ja toimittaa
takaisin roiston anastamat varat», lupasi pankinjohtaja.

Pankin ohitse ratsasti sotilasosasto, kun tämä tarjous tehtiin.

»Minnepäin hän lähti?» tiedusti kapteeni. »Eikö kukaan nähnyt hänen
poistumistaan?»

Bridge oli ilmoittamaisillaan nähneensä rosvon ja kertomaisillaan tämän
ratsastaneen pohjoiseen, mutta hänen mieleensä juolahti, että tuhat
dollaria — tuhat meksikkolaistakin dollaria — oli varsin paljon rahaa,
että sekä hän että Billy pääsisivät sillä summalla Rioon ja että vielä
jäisi vähän huvituksiinkin.

Sitten puhkesi puhumaan pitkä, laiha mies, jonka iho oli samanvärinen
kuin kahvipapu.

»Minä näin hänet, señor capitan», hän huudahti. »Hänen hevosensa oli
säilytettävänä minun aitauksessani, ja hän kävi eilenillalla ottamassa
sen pois, väittäen menevänsä katsomaan jotakin señoritaa, Hän sai minut
petetyksi, se lurjus; mutta sen sanon teille — hän ratsasti etelään
päin. Näin omin silmin hänen lähtevän etelään.»

»No sitten hän on käsissämme ennen aamua», virkkoi kapteeni. »Etelässä
on vain yksi paikka, jonne rosvo voi pyrkiä, eikä hän ole päässyt
kylliksi paljon edellemme ennättääkseen turvaan, ennenkuin saavutamme
hänet. Eteenpäin! Mars!» Osasto lähti liikkeelle kapeata katua pitkin.
»Raviin! Mars!» Ja sotilaiden ehdittyä kaupan ohitse kajahti: »Täyttä
laukkaa! Mars!»

Bridge melkein juoksi kadun toisessa päässä olevalle hevosaitaukselle.
Hänen ratsunsa oli nyt levännyt, ja muutamien kilometrien päässä
pohjoisessa oli gringo, jonka pidättäminen toisi Bridgelle tuhat
dollaria, ratsastamassa vapauteen.

»Se on minusta tuiki vastenmielistä», ajatteli Bridge, »sillä vaikka
hän onkin pankinryöstäjä, hän on silti amerikkalainen. Mutta minä
tarvitsen rahat, ja kaikesta päättäen mies on roisto, joka olisi
pitänyt hirttää aikoja sitten.«

Pohjoiseen vievällä tiellä ratsasti kapteeni Billy Byrne huolettomasti,
uskoen, ettei häntä alettaisi ajaa takaa, ennen kuin pankki seuraavana
aamuna avattaisiin, jolloin hän jo olisi puolitiessä Pesitan leirille.

»Pesita-veitikka hieman ällistyy, kun näytän hänelle, mitä olen
hänen laskuunsa hankkinut», mutisi Billy. »Mutta», hän huudahti
äkkiä ääneen, »miksi hitossa veisin koko tämän runsaan saaliin
tuolle keltanaamaiselle vintiölle? Kuka tämän tempun suoritti? Minä
tietystikin, eikä suinkaan kukaan luulle Billy Byrneä kyllin typeräksi
jakamaan saalista sellaisen miekkosen kanssa, joka ei sitä hankittaessa
ole pannut rikkaa ristiin? Jakamaan! Lempo soikoon! Se vekkuli sieppaa
koko roskan!

—- Ehei! Rajalle minä lähden. Enhän tosin osaisi tehdä mitään
tällaisella rahamäärällä Riossa, mutta Bridge saapuu sinne millä
hetkellä hyvänsä. Jotakin saamme näillä pennosilla aikaan iloisessa
Riossa. Hyväinen aika! Painosta päättäen täytyy pusseissa oli
kokonainen miljoona.»

Äkkiä lehahti hänen kasvoilleen synkkä pilvi. »Miksi anastin rahat?»
hän kysyi itseltään. »Mursinko kassakaapin vai teinkö kauniin työn
vertavuotavan Meksikko-paran puolesta? Jälkimmäisessä tapauksessa ei
tekoni suinkaan ole rikollinen — paitsi sitä miekkosta kohtaan, jonka
omia rahat olivat.

— Jos taas mursin kassakaapin vain omin nokin, niin silloinhan olen
taaskin murtovaras, ja sellainen en voi olla — ei, en voi, kun _sinun_
kasvosi väikkyvät edessäni niin selvästi, ikäänkuin itse olisit
tuossa, pyytäen minua muistamaan ja olemaan kunnollinen. Hyvä Jumala!
Barbara, miksi en syntynyt sinun kaltaiseksesi, vaan kurjaksi, kehnoksi
sakilaiseksi? Lempo! Kuinkas kuuluukaan se Bridgen laulama Knibbsin
säkeistö:

    Ei missään varro kaivaten mua Penelope kaunoinen,
    mut kutsu kuiskeen hiljaisen ei rauhaa mulle suo.
    Se yhtyy tuulten huminaan, käy luonnon halki kauttaaltaan,
    ja aina siitä kuulla saan: jo riennä kultas luo.

Billy otti hatun päästään ja kynsi korvallistaan.

»Onpa hullua», hän tuumi, »kuinka paljon tyttö ja runous vaikuttavat
raisuun mieheen kuten minuun. Mitähän sanoisivat Kellyn takapihaa
vetelehtimispaikkanaan pitäneet pojat, jos arvaisivat, mitä
aivokopassani tällä hetkellä liikkuu. He haukkuisivat minua ämmäksi,
niin kai. Mutta sitä he eivät tekisi muuta kuin kerran. Mieleni
on kenties muuttunut vennoksi, mutta näppini ovat yhtä hyvät kuin
ennenkin.» Kiirehtiminen ja herkkätuntoiset ajatukset eivät juuri sovi
yhteen, ja niinpä Billy oli huomaamattaan antanut hevosensa hidastuttaa
vauhtinsa laiskaksi kävelyksi. Ja miksipä hänen olisikaan ollut
riennettävä. Ei kukaan vielä tiennyt, että pankki oli ryöstetty, niin
ainakin Billy päätteli.

Mutta kenties hän olisi ajatellut toisella tavoin kiirehtimisen tarpeen,
jos hän olisi vilahdukselta nähnyt perässään kiitävän ratsumiehen,
joka nyt oli kolmen kilometrin päässä hänestä, mutta ripeästi lyhensi
välimatkaa, ratsastaen vinhaa neliä, samalla kun jännitti silmiään,
kiihkeästi tähyillen takaa-ajettavaansa.

Billy oli niin syvästi vaipunut mietteisiinsä, ettei kuullut, kuinka
takaa-ajajan hevosen kaviot kapsivat kuivan maantien pehmeässä pölyssä,
ennen kuin Bridge oli lähes sadan metrin päässä hänestä.

Viimeisellä puolella kilometrillä oli Bridge selvästi erottanut
pakolaisen, ja hänen mielessään oli viekoittelevasti väikkynyt tuhannen
dollarin palkinto — tosin vain tuhannen meksikkolaisen dollarin,
mutta olihan se sittenkin siksi suuri summa, että se herätti hauskoja
ajatuksia.

Saatuaan edellään ratsastavan miehen näkyviinsä Bridge oli hillinnyt
hevosensa raviin, jotta hänen lähestymisensä synnyttämä melu kävisi
hiljaisemmaksi. Hän oli vetänyt revolverinsa kotelostaan ja aikoi juuri
kannustaa ratsuaan karatakseen pakenijan kimppuun äkkiä, kun tämän
huomio vihdoinkin kiintyi takaa kuuluvaan kapseeseen. Billy kääntyi
satulassaan ja näki Bridgen.

Kumpikaan ei tuntenut toistaan, ja kun Bridge komensi: »Kädet ylös!»
tempasi salamannopeasti liikkuva Billy revolverinsa ja ampui. Kuula
pyyhkäisi Bridgeltä hatun päästä, mutta ei vahingoittanut miestä.

Billy oli kääntänyt hevostaan, niin että se seisoi kylki Bridgeen
päin. Bridge laukaisi tuskin sekuntia myöhemmin kuin Billyn kuula oli
viuhahtanut niin vaarallisen läheltä hänen päätään, — ja hän ampui
mainioon maaliin vain viidenkymmenen askeleen päästä.

Laukauksen kajahtaessa ponnahti rosvon hevonen takajaloilleen, hoippui
vähän aikaa ja kaatui sitten taaksepäin. Billy arvasi, että hänen
ratsuunsa oli osunut ja koetti heittäytyä pois satulasta: mutta hänen
panosvyönsä oli takertunut meksikkolaisen satulan korkeaan nuppiin,
eikä hän saanut sitä irti ennen kuin hevonen horjahti taaksepäin.

Hevosen kaatuessa luiskahti vyö nupista, ja Billyn onnistui heilauttaa
itseään vähän sivulle. Mutta hänen toinen jalkansa rutistui eläimen
ruhon alle, ja Billyn rysähtäessä maahan kirposi revolveri hänen
kädestään sinkoutuen parhaiksi pois hänen ulottuviltaan.

Hänen karabiininsa oli tupessaan ratsun kupeella, ja eläin virui sen
päällä. Samassa ratsasti Bridge hänen viereensä ja tähtäsi häntä
revolverillaan.

»Älkää liikahtako!» hän varoitti. »Muutoin on minun surukseni pakko
lopettaa teidän maalliset puuhanne.»

»No pahuksen nimessä sitten!» huudahti kaatunut rosvo.

Bridge hypähti heti maahan kuullessaan tutun äänen.

»Billy! Mitä!? Sinäkö, Billy, ryöstit pankin?»

Samalla Bridge riensi nostamaan kuolleen hevosen ruhoa Billyn jalan
päältä.

»Onko luu murtunut?» hän tiedusti rosvon ponnistellessa vapautuakseen.

»Eipä siltä tunnu», vastasi Billy ja oli hetkisen kuluttua pystyssä.
»Mutta, veikko», hän jatkoi, »olipa mainion hyvä, että kaadoit tämän
pikku otuksen, sillä varmasti olisin tarkannut ampuessani toistamiseen.
Hitto soikoon! Kylmä hiki kihoaa otsalleni ajatellessani sitä
mahdollisuutta. Mutta tämä pankin Työstäminen. Oikeastaan ei minua
voida sanoa pankkirosvoksi. Nämä rahat olivat vihollisen sotakassaa,
ja minä vain sieppasin ne pois. Se on sotaa eikä rosvoamista. Enhän
minä ole aikonut anastaa niitä itselleni, vaan asian, vertavuotavan
Meksikko-poloisen asian hyväksi.» Ja Billy virnisti leveästi.

»Pesitan laskuunko sen teit?» kysyi Bridge.

»Tietysti», vastasi Billy »Minä en saa niistä senttiäkään. En
ottaisikaan niistä mitään, rehellisesti puhuen. Olen rehti nyt.»

»Tiedän sen, Billy», virkkoi toinen. »Mutta jos joudut kiinni, on sinun
vaikea saada viranomaisia uskomaan, että olet niin ylevämielinen ja
epäitsekäs.»

»Viranomaisia», tokaisi Billy pilkallisesti. »Meksikossa ei ole
viranomaisia. Yksi rosvo on yhtä hyvä kuin toinenkin. Heistä ei
yksikään ole valmis uhraamaan ropoakaan vertavuotavan Meksikko-raukan
tähden, jolleivät he itse saa olla iskemässä sen suonta. Täällä polkee
koira koiran hännälle. Jos minut saadaan kiinni, niin minut ammutaan,
olenpa ryöstänyt heidän pankkinsa tai en. Mutta mitäs tuo on?» Billy
muuttui äkkiä valppaaksi ja tähysti Cuivacaan päin.

»He tulevat, Billy», sanoi Bridge. »Ota hevoseni — nopeasti! Sinun
on laittauduttava tiehesi hyvin vikkelästi. Koko vartioväki on sinua
etsimässä. Luulin heidän lähteneen etelään päin. Jotkut heistä lienevät
kääntyneet takaisin.»

»Mitä sinä teet, jos minä otan ratsusi?»

»Minä voin palata kävellen», vastasi Bridge. »Kaupunkiin ei ole pitkä
matka. Kerron heille, että hevoseni vähän matkaa edettyäni heitti minut
selästään ja karkasi. He uskovat sen, sillä he pitävät minua kehnona
ratsastajana — nimittäin ne kaksi jotka saattoivat minua kaupunkiin.»

Billy empi. »Minusta on kovin vaikea tehdä niin», hän esteli.

»Sinun täytyy», intti Bridge.

— Jos meidät tavataan yhdessä, saamme molemmat surmamme, sillä minä
pysyn rinnallasi, Billy, emmekä me kykene täällä avoimella kentällä
torjumaan kokonaista ratsujoukkoa. Jos otat hevoseni, voimme kumpikin
selviytyä, ja tuonnempana kohtaan sinut Riossa. Hyvästi, Billy! Minä
lähden kaupunkiin.» Ja Bridge kääntyi jalkaisin palaamaan samaa tietä,
jota oli tullut.

Billy silmäisi häntä hetkisen äänettömänä. Bridgen esitys oli niin
kouraantuntuvan paikkansapitävä, että Billyn täytyi hyväksyä hänen
suunnitelmansa. Hetkistä myöhemmin hän siirsi saalissäkit Bridgen
ratsun selkään, keikahti satulaan ja vilkaisi vielä kerran maantietä
myöten Cuivacaan päin astelevan miehen yhä pienenevään hahmoon.

»Totisesti», hän jupisi itsekseen, »sinä olet oikeata maata,
kumppani.» Pyöräytettyään hevosen ympäri hän painoi kannukset uuden
ratsunsa kylkiin ja katosi nopeasti yön pimeyteen.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Uusi kirjanpitäjä


Viikkoa myöhemmin Grayson vielä nurisi »tuon Brazos-ponyn
katoamisesta.» Grayson ja tilanomistaja tyttärineen istuivat kartanon
kuistilla, ja ensinmainittu otti asian jälleen puheeksi.

»Tiesinhän, ettei ollut lainkaan järkevää ottaa palvelukseen sellaista
miestä, joka ei osaa ratsastaa», hän alkoi. »Nähkääs, Brazos ei ole
koskaan pudottanut ketään selästään, ja jos se olisi sen tehnyt, niin
se olisi seisonut paikallaan vaikka kokonaisen vuoden, odottaen, että
se otettaisiin uudelleen kiinni. En osaa kuvitella, millä tavoin tuo
arkakoipinen kirjanpitäjä on sen kadottanut. Hänen on täytynyt kepillä
hätistää se karkaamaan. Ja satula ja suitset menivät samaa tietä!
Kirottua!»

»Minullahan olisi syytä äkeillä», puhkesi tyttö puhumaan, hymyillen
hieman. »Brazos oli minun ratsuni. Senhän te valitsitte minun
käytettäväkseni täällä oloni aikana. Varmastikin herra Bridge-rukka
pahoittelee sitä yhtä paljon kuin kuka muu hyvänsä, ja minä uskon,
ettei hän mahtanut sille mitään. Meidän ei pidä tuomita häntä liian
ankarasti. Yhtä hyvinhän voisimme syyttää häntä siitä, että pankki
rosvottiin emmekä me saaneet palkkarahoja.»

»Annoin hänelle juuri sen hevosen», huomautti Grayson, koska tiesin,
ettei hän osaa ratsastaa ja koska se oli säysein hevosemme. Jospa
olisin antanut hänelle Santa Annan! Sen kadottamisesta en olisi
välittänyt. Sillä ei kuitenkaan kukaan voi ratsastaa, se on niin virma.»

»Eniten kummastuttaa minua se», sanoi isäntä, »ettei Brazos ole
palannut. Sehän syntyi näillä mailla, eikä sillä ole koskaan
ratsastettu muualle, eikö niin?»

»Se syntyi täällä rancholla», oikaisi Grayson, »eikä koskaan ollut
puoltatoistasataa kilometriä kauempana täältä. Jollei se ole kuollut
eikä varkaan käsissä, niin se olisi ollut täällä ennemmin kuin
kirjanpitäjä. Koko juttu on perin kummallinen.

»Minkälainen herra Bridge on kirjanpitäjänä?» tiedusti tyttö.

»No niin, hänessä ei liene mitään vikaa», vastasi Grayson nyreästi.
»Täytyyhän joka hepussa olla jotakin hyvää». Otaksuttavasti hän on yksi
noita paperikauluksisia, kelvottomia hulttioita, joka ei osaa muuta
kuin riipustelemista.»

Tyttö nousi hymyillen ja poistui.

»Minä joka tapauksessa pidän herra Bridgestä», hän virkkoi, vilkaisten
taakseen olkansa ylitse, »sillä mitä puutteita hänessä lieneekin, niin
ainakin hän on hyvinkasvatettu herrasmies.» Nämä sanat eivät suinkaan
olleet omiaan lisäämään Bridgen arvoa kovakouraisen tilanhoitajan
silmissä.

»Omituista, etteivät meksikkolais-peijakkaat palaa pohjoiselta
laitumelta. He ovat olleet matkalla koko päivän», huomautti Grayson
esimiehelleen tytön lähtöletkauksesta välittämättä.

Bridge istui nojautuneena konttorirakennuksen julkisivuun, lukien
vanhaa kuukausijulkaisua, jonka hän oli löytänyt sisältä. Hänen työnsä
oli päättynyt sen päivän osalta, ja nyt hän vain odotti ruokakellon
kutsuvan häntä illalliselle ranchon muun palveluskunnan seuraan.

Aikakauslehti ei kiinnittänyt hänen mieltään. Hän laski sen
veltosti polvilleen, sulki silmänsä ja turvautui ehtymättömään
hauskuudenlähteeseensä.

      And then that slim, poetic guy he turned and looket me in the eye,
    "... It's overland and overland and overseas to-where?"
      "Most anywhere that isn't here," I says. And his face went kind of
         queer.
    "The place we're in is always here. The other place is there."

Bridge venytteli raajojaan verkkaisen mukavasti. »'Missä vain’', hän
kertasi, 'Olen etsinyt kaikkea muuta’ jo useita vuosia, mutta jostakin
syystä en koskaan pääse pois täältä. Oltuani missä maailman nurkassa
hyvänsä kaksikin viikkoa saa hitto viedä kaiken muun, mutta sitten
kaipaan jälleen.»

Hänen aatoksensa keskeytti läheltä kuuluva herttainen naisääni. Bridge
ei heti avannut silmiään — hän vain istui ja kuunteli.

    Kesäisen metsän raikkaaseen kun kerran hiivin viileyteen,
    jo ennen sinne ehtineen mä nuorukaisen näin.
    Hän aurinkohon katseen loi ja sille haastoi, jos vain voi.
    Mi kumma tpuonkin tänne toi? mä mietin ymmälläin. —

Sitten tyttö purskahti nauramaan hilpeästi, ja Bridge aukaisi silmänsä
ja ponnahti pystyyn.

»En aavistanut teidän välittävän tällaisista säkeistä», hän sanoi.
»Knibbs kirjoittaa miesten runoja. En osannut kuvitellakaan, että ne
miellyttävät nuorta neitoa.»

»Mutta sittenkin ne miellyttävät», vastasi tyttö, »ainakin minua.
Niissä tuulahtaa reippautta ja vapautta.»

Taaskin hän nauroi, ja kun tämä tyttö nauroi, tunsivat kylmäpäisemmät
ja paljon vanhemmatkin miehet kuin Bridge rinnassaan outoa ailahtelua.

Viikon aikana oli Barbara monasti ollut uuden kirjanpitäjän seurassa.
Paitsi isäänsä tämä oli ainoa sivistynyt ja hienostunut mies, josta voi
kerskata tai, kuten rancholla olisi sanottu, hävetä.

Tyttö oli usein pistäytynyi pienen konttorin kuistille, salavihkaa
katsellut työnsä ääressä Bridgeä ja kutsunut hänet päärakennukseen.
Uusi kirjanpitäjä ei ainoastaan ollut mielenkiintoinen
keskustelukumppani vaan lisäksi hän oli verhoutunut salaperäisyyteen,
joka tehosi tytön romanttiseen mieleen.

Hän tiesi, että Bridge oli synnyltään ja kasvatukseltaan herrasmies, ja
ihmetteli usein, mitkä traagilliset olosuhteet olivat heittäneet hänet
ajelehtimaan ihmiskunnan haaksirikkoisten seassa. Lisäksi oli hänellä
sama lähtemätön tunne kuin hänen isälläänkin, että hän nimittäin oli
aikaisemmin tavannut miehen jossakin: mutta milloin ja missä, sitä hän
ei jaksanut muistaa.

»Kuulin syvämietteisen puhelunne 'pojan' kanssa», sanoi tyttö.
»Tein sen tahtomattani, en hevillä voinut sitä estää — olisi ollut
epäkohteliasta häiritä keskustelua.» Hänen silmänsä säikkyivät
veitikkamaisesti, ja hymykuopat tulivat hänen poskiinsa.

»Te ette olisi häirinnyt keskustelua», huomautti Bridge hymyillen,
»vaan muuttanut yksinpuhelun keskusteluksi.»

»Kyllä se oli keskustelu», intti tyttö. »Vaeltaja keskusteli
kirjanpitäjän kanssa. Te olette vaeltamishalun uhri, herra L. Bridge
— älkää koettakokaan väittää vastaan. Inhoatte kirjanpitoa ja kaikkia
muita jokapäiväisiä ammatteja, jotka vaativat teitä jatkuvasti pysymään
yhdessä paikassa.»

»Älkäähän toki!» esteli mies. »Tuo on tuskin oikein paikallaan. Olenhan
ollut täällä jo kokonaisen viikon.»

Molemmat nauroivat.

»Mikä ihme lienee saanut teidät viipymään täällä niin kauan?» huudahti
Barbara. »Kuinka vanhaksi talon asukkaaksi tunnettekaan itsenne —
varmaankin yhdeksi vanhimmista?»

»Pidän itseäni täällä syntyneenä ja kasvaneena», selitti Bridge; mutta
hänen sydämensä olisi vastannut toisin. Se olisi riemumielin ilmaissut
tytölle, että hänellä oli El Orobon rancholla viipyäkseen todellinen
syy, joka kävi yhä pakottavammaksi. Kuitenkin hän kykeni siksi hyvin
hillitsemään itsensä, ettei antanut myöten sydämensä vaatimuksille.

Aluksi Bridge oli vain pitänyt tytöstä ja ollut sanomattonan hyvillään
hänen seurastaan, koska heillä oli niin paljon yhteistä — he kumpikin
rakastivat hyvää musiikkia, hyviä tauluja ja hyvää kirjallisuutta — ja
niistä ei Bridge ollut saanut tilaisuutta keskustella kenenkään toisen
kanssa pitkiin, hyvin pitkiin aikoihin.

Vähitellen hän oli alkanut nauttia siitä, että hän sai vain istua ja
katsella Barbaraa. Hän oli kyllin kokenut käsittääkseen, että se oli
vaarallinen oire, ja siitä hetkestä alkaen, jolloin hänen oli ollut
pakko tunnustaa se itselleen, hän oli pitänyt tarkkaa vaaria sanoistaan
ja käyttäytymisestään tytön seurassa.

Hänestä oli hauska haaveilla, kuinka asiat saattaisivat olla,
istuessaan tarkkaillen tytön vaihtelevia kasvonilmeitä, jotka
kuvastivat hänen mielialansa läikkymistä; mutta hän oli liian
käytännöllinen antaakseen mieleensä välähtää toivon unelmiensa
toteuttamisesta, niin haaveilija kuin olikin.

Heidän puhellessaan meni Grayson heidän ohitseen. Hänen tylyt kasvonsa
saivat synkän ilmeen, kun hän näki tytön ja uuden kirjanpitäjän
naureskellen pakisemassa keskenään.

»Eikö teillä ole mitään tekemistä?» kysyi hän Bridgeltä.

»On varmasti», vastasi viimemainittu.

»Miksi ette tee sitä sitten?» ärähti Grayson.

»Teen parhaillani», sanoi Bridge.

»Herra Bridge pitää seuraa minulle», pisti tyttö väliin, ennen kuin
Grayson ehti virkkaa mitään. »Vika on minun — minä keskeytin hänen
työskentelynsä. Ettehän pahastu siitä, herra Grayson.»

Grayson jupisi jotakin epäselvää ja meni tiehensä.

»Herra Grayson ei näy olevan erikoisen mieltynyt minuun», pilaili
Bridge.

»Ei ole», vastasi tyttö peittelemättä; »mutta luulen sen johtuvan
siitä, ettette osaa ratsastaa.»

»En osaa ratsastaa!» huudahti Bridge. »Mutta olenhan ratsastellut koko
ajan täällä ollessani.»

»Herra Grayson ei pidä sitä oikean hevosmiehen ratsastuksena, jollei
ratsu alituisesti uhkaa ratsastajan henkeä», selitti Barbara. »Juuri
tällä hetkellä hän on hirveän pahalla tuulella sen tähden, että
kadotitte Brazosin. Hän väittää, ettei Brazos ole koskaan pudottanut
ketään selästään ja että jos olisittekin pudonnut sen selästä, se
olisi odottanut teitä ja antanut teidän uudelleen nousta satulaan.
Se näette oli koko ranchon säysein ratsu — erikoisesti valittu minun
käytettäväkseni. Miten ihmeessä te sen kadotitte, herra Bridge?»

Lausuessaan kysymyksensä tyttö katsoi miestä suoraan silmiin. Bridge
oli vaiti. Hänen kasvoilleen lehahti heikko puna. Hän ei ollut sitä
ennen tiennyt, että hevonen oli tytön. Hän ei hevillä voinut kertoa
Barbaralle totuutta eikä taas tahtonut valehdella; siksi hän ei
vastannut mitään.

Barbara huomasi punan ja pani merkille miehen äänettömyyden.
Ensimmäisen kerran heräsi hänessä nyt epäilyksiä, mutta hän ei
mielellään uskonut, että tämä kohtelias, hauska kulkuri olisi
syypää mihinkään muuhun rikokseen kuin huolimattomuuteen tai
välinpitämättömyyteen. Mutta mikä oli hänen ilmeisen hämminkinsä syy?
Tyttö oli ymmällä. He istuivat hiljaa vähän aikaa; sitten Barbara nousi
seisomaan.

»Minun on nyt juostava takaisin», hän virkkoi. »Isä ihmettelee, mitä
minulle on tapahtunut.»

»Niin», sanoi Bridge ja antoi hänen mennä. Hän olisi ilomielin puhunut
hänelle totta, mutta ei voinut tehdä sitä kavaltamatta Billyä. Hän oli
kuullut kylliksi tietääkseen, että Francisco Villa oli siinä määrin
raivostunut hänen omien sotilaittensa nenän edessä tapahtuneesta
rohkeasta pankinrosvouksesta, että hän koettaisi millä hinnalla hyvänsä
saada varkaan käsiinsä, jos vain saataisiin tietää, kuka hän oli.

Bridge oli mielessään täysin varma siitä, että oli menetellyt oikein
sinä yönä, jolloin pankki ryöstettiin. Hän tiesi, että tyttö olisi
ylistänyt hänen tekoaan ja että itse Graysonkin olisi menetellyt
samalla tavoin, jos olisi joutunut samanlaisiin oloihin. Mutta jos hän
olisi tunnustanut avustaneensa rosvoa pakoon, olisi hän pannut itsensä
alttiiksi Villan vihalle ja samalla ilmaissut kuka rosvo oli. »Eikä se
palauttaisi Brazosia Barbaralle», tuumi Bridge.



KAHDESKYMMENES LUKU

Barbara toimii


Ne vaquerot, jotka Grayson oli lähettänyt pohjoiselle laitumelle,
palasivat vasta hämärissä. He tulivat tyhjin käsin ja hitaasti,
sillä yksi heistä tuki hänen eteensä samaan satulaan sijoitettua
haavoittunutta toveriaan. He ratsastivat suoraan konttoria kohti, jossa
Grayson ja Bridge tarkastelivat muutamia senpäiväisiä tiliasioita; ja
kun ensinmainittu näki heidät, rypistyi hänen otsansa, sillä hän arvasi
kuulematta heidän kertomustaan, mitä oli tapahtunut.

»Ketkä sen tekivät?» hän tiedusti, miesten astuttua konttoriin, melkein
kantaen haavoittunutta.

»Pesitan seurueeseen kuuluva joukkue», vastasi Benito.

»Saivatko he myöskin naudat?» kysyi Grayson.

»Saivat osan — suurimman osan ajoimme pois ja hajalleen. Näimme myös
Brazosin.» Benito vilkaisi tuuheiden kulmakarvojensa alitse uuteen
kirjanpitäjään päin.

»Missä?» kysäisi Grayson.

»Sillä ratsasti yksi Pesitan upseereista — eräs amerikkalainen. Tony
ja minä näimme saman miehen Cuivacassa sinä yönä, jolloin pankin kassa
varastettiin, ja nyt hän ratsasti Brazosilla.» Taaskin miehen silmät
kääntyivät Bndgesiin päin.

Kerkeästi Grayson oivalsi meksikkolaisen viittauksen merkityksen,
sitäkin suuremmalla syyllä, kun se oli sopusoinnussa niiden epäilysten
kanssa, joita hän oli hautonut pankkirosvouksesta saakka.

Keskustelun aikana saapui tilanomistaja konttoriin. Hän, oli kuullut
palaavien vaquerojen ratsastavan rancholle ja huomattuaan, etteivät
he olleet tuoneet karjaa muassaan, tullut kuulemaan heidän uutisiaan.
Uteliaisuuden kannustamana oli Barbara seurannut isäänsä.

»Kuulitteko, mitä Benito sanoi?» kysyi Grayson ranchon isännältä.

Viimeksimainittu nyökkäsi. Kaikkien katse kohdistui Bridgeen.

»No», ärähti Grayson, »mitä sanomista teillä on puolestanne? Olen
epäillyt teitä koko ajan. Tiesin helkkarin hyvin, ettei Brazos ikinä
karkaa itsekseen. Te ja se toinen Yhdysvalloista saapunut rosvo
luulitte sommitelleenne koko jutun perin ovelasti, vai mitä? Muttei
kyllä me —»

»Malttakaa hetkinen, malttakaa, Grayson!» keskeytti isäntä. »Antakaa
herra Bridgelle tilaisuus selittää! Te esitätte häntä vastaan kovin
raskaan syytöksen ilman erikoisen varmoja perusteita.»

»Ei siitä mitään!» huudahti Bridge hymyillen. »Olen aavistanut, että
herra Grayson epäili minua osalliseksi pankkirosvoukseen. Mutta kukapa
voi häntä siitä moittia? Mies, joka ei osaa ratsastaa, voi olla syypää
mihin hyvänsä.»

Grayson murahti vihaisesti. Barbara astahti lähemmäksi Bridgeä. Hän
itsekin oli ollut valmis epäilemään miestä noin tunti takaperin; mutta
silloin ei Bridgeä oltu vielä syytetty. Kun hän nyt näki toisten
liittyvän Bridgeä vastaan, riensi hän ahdistettua puolustamaan.

»Te ette tehnyt sitä, ettehän, herra Bridge?» Tytön äänessä oli melkein
rukoileva sointu.

»Jos tarkoitatte pankin kassan rosvoamista», vastasi Bridge,
»niin siinä en ollut mukana, neiti Barbara. En tiennyt siitä
mitään edeltäpäin sen enempää kuin Benito ja Tonykään — he sen
tosiasiallisesti huomasivatkin, kun taas minä silloin nukuin
huoneessani pankin yläpuolella.»

»No, miten sai rosvo sitten sen hevosen, Brazosin?» kysyi Grayson. »Sen
tahtoisin tietää.»

»Teidän on kysyttävä sitä häneltä, herra Grayson», vastasi Bridge.

»Villa kyllä kysyy sitä häneltä saatuaan hänet käsiinsä», tokaisi
Grayson; »mutta luultavasti hän sitä ennen saa kaikki haluamansa tiedot
teiltä. Hän on Cuivacassa huomenna, ja niin olette tekin.»

»Aiotteko siis jättää minut kenraali Villan käsiin?» tiedusti Bridge.
»Aiotteko luovuttaa Yhdysvaltain kansalaisen tuolle teurastajalle,
vaikka tiedätte, että hänet siinä tapauksessa ammutaan neljänkolmatta
tunnin kuluessa?»

»Ampuminen on liian hyvä kuolema hevosvarkaalle!» vastasi Grayson.

Barbara kääntyi kiihkeästi isänsä puoleen.

»Ethän salli herra Graysonin tehdä sitä?» hän pyysi.

»Herra Grayson tietää parhaiten, miten tällainen asia on hoidettava,
Barbara», vastasi isä. »Hän on tilanhoitajani, enkä tahdo millään
tavoin sekaantua hänen toimintaansa.»

»Aiotko sallia, että herra Bridge ammutaan, lainkaan koettamatta
pelastaa häntä?» kysyi tyttö.

»Emmehän me tiedä, ammutaanko hänet», vastasi tilanomistaja. »Jos
hän on viaton, niin miksipä häntä rangaistaisiin? Jos hän on ollut
osallisena Cuivacan pankin rosvoamiseen, niin hän sotalakien mukaan
ansaitsee kuolemanrangaistuksen, sillä kenraali Villa pitää sitä
valtiokavalluksena, niin on minulle kerrottu. Osa niistä varoista,
joilla hänen hallituksensa oli hankittava sotatarpeita, oli siellä — se
varastettiin ja luovutettiin Meksikon vihollisille.»

»Ja jos me sekaannumme asiaan, saamme Villan vastaamme», pisti Grayson
väliin. »Hän ei nytkään ole kovin suopea amerikkalaisille. Vaikka tämä
vintiö olisi veljeni, olisi minun luovutettava hänet viranomaisille.»

»Mutta, Jumalan kiitos», huudahti Bridge tulisesti, »ettei minun
joutuessani Villan ammuttavaksi tarvitse kestää teidän sukulaisuutenne
tuottamaa lisäharmia. Muutoin en olekaan niin kovin varma siitä, että
Villa minut ampuu.» Niin sanoen hän pyyhkäisi lampun pöydältä, jota
vasten hän oli nojannut, ja syöksähti lattian poikki ovelle.

Barbara ja hänen isänsä olivat seisoneet lähinnä ovea, ja kun tyttö
oivalsi, että mies yritti rohkeasti karata vapauteen, sysäsi hän isänsä
syrjään ja tyrkkäsi oven auki.

Silmänräpäyksessä oli Bridge ulkona, kuiskaten sivuuttaessaan tytön
jäähyväisiksi: »Jumala siunatkoon teitä, herttainen tyttö!» Sitten ovi
sulkeutui pamahtaen. Barbara kiersi avainta, veti sen pois lukosta ja
viskasi sen pimeän huoneen toiseen päähän.

Grayson ja haavoittumattomat meksikkolaiset ryntäsivät pakenijan
jälkeen, mutta lukossa oleva ovi sulki heidän tiensä. Ulos päästyään
Bridge juoksi hevosten luokse, jotka seisoivat pää painuksissa,
kärsivällisesti odottaen ratsastajiaan. Seuraavalla hetkellä hän oli
yhden selässä ja kannustettuaan ratsuaan katosi pimeään yöhön, ajaen
ruoskan sivalluksilla toisia hevosia edellään.

Kun Grayson ja meksikkolaiset olivat tunkeutuneet pienestä ikkunasta
ulos konttorista, oli uusi kirjanpitäjä ehtinyt pois näkyvistä ja
kuuluvista.

Tilanhoitajan ollessa satuloimassa hevostaan aikeissa lähteä useiden
muiden etunenässä ajamaan takaa pakenijaa saapui isäntä hänen luokseen
ja kosketti hänen käsivarttaan.

»Herra Grayson», hän sanoi, »en ole tahtonut milloinkaan sekaantua
toimiinne, mutta nyt pyydän teitä luopumaan herra Bridgen takaa-ajosta.
Olisin iloinen, jos hänen onnistuisi paeta. Barbara oli oikeassa —
hän on Yhdysvaltain kansalainen kuten mekin. Me emme saa jättää häntä
Villan emmekä kenenkään muunkaan meksikkolaisen murhattavaksi.»

Nuristen riisui Grayson satulansa. »Jos olisitte nähnyt sen, mitä minä
olen täällä nähnyt», hän jupisi, »ette olisi niin kärkäs pelastamaan
sen vekkulin nahkaa.»

»Mitä tarkoitatte?» kysyi isäntä.

»Tarkoitan, että hän koetti mielistellä tytärtänne.»

Vanhus purskahti nauramaan. »Älkää olko hupsu, Grayson!» kehoitti hän
ja asteli hitaasti pois.

Tuntia myöhemmin Barbara käveli edestakaisin ranchon edustalla
Chihuahuan vilpoisessa, virkistävässä yöilmassa. Hänen mieltään
vaivasivat rauhattomat ajatukset viimeksi kuluneiden tuntien
tapahtumien johdosta. Se osa, jonka hän ajattelemattoman tunnepuuskansa
pakotuksesta oli konttorissa suorittanut, loukkasi hänen ylpeyttään
sanomattomasti. Ei sen vuoksi, että hän olisi katunut edistäneensä
Bridgen pakoa, vaan hänestä tuntui nöyryyttävältä, että hänen
asemassaan olevan tytön oli täytynyt esiintyä sillä tavoin Graysonin ja
tämän meksikkolaisten vaqnerojen näkyvissä.

Lisäksi hän oli tyytymätön Bridgeen. Hän oli pitänyt miestä rehellisenä
herrasmiehenä, jonka kova onni ja vaeltamishalu olivat alentaneet
yhteiskunnan alimmalle tasolle. Nyt hän pelkäsi Bridgen kuuluvan siihen
pohjasakkaan, joka oli alempana kuin yhteiskunnan omaksi osakseen
tunnustama alin ihmisluokka ja jonka muodostivat yksinomaan rikolliset.

Barbaran oli katkeraa ajatella seurustelleensa varkaan kanssa — se
oli kovaa vain pienen hetkisen aikana, kunnes hän vasten tahtoaankin
muisti, millä tasolla oli eräs toinen, jonka hän oli tuntenut — jolle
hän oli antanut rakkautensa. Tyttö ei säpsähtänyt muistaessaan sen —
sensijaan hän oikaisi selkäänsä ja nosti päänsä pystyyn.

»Olen ylpeä Bridgestä, mikä hän lieneekin ollut», hän mutisi, mutta
ei silloin ajatellut uutta kirjanpitäjää. Kun Bridge jälleen johtui
hänen mieleensä, iloitsi hän miehen paon onnistumisesta — »sillä hän on
amerikkalainen kuten minäkin.»

»Kas niin!» huudahti ääni hänen takanaan. »Teittepä meille soman
kepposen, neiti Barbara.»

Tyttö pyörähti ympäri ja näki Graysonin lähestyvän itseään. Barbaran
kummastukseksi hän ei näyttänyt olevan lainkaan äkeissään. Tyttö
tervehti häntä kohteliaasti.

»En voinut sallia teidän luovuttaa Yhdysvaltain kansalaista kenraali
Villalle», hän selitti, »olipa hän tehnyt mitä tahansa.»

»Minua miellytti reippautenne ja rohkeutenne», vastasi mies. »Olette
juuri sellainen tyttö, jollaista olen etsinyt koko elämäni ajan —
teillä on sisua ja tarmoa. Te piditte siitä kirjanpitäjä-veijarista,
eikä hän ollut edes puolittainen mies. Minä pidän teistä ja olen mies,
vaikka sanonkin sen itse.»

Tyttö peräytyi hämmästyneenä.

»Herra Grayson!» hän huudahti. »Te unohdatte oman arvonne.»

»En unohda», kiljaisi mies käheästi. »Rakastan teitä ja tahdon saada
teidät omakseni. Myöskin te rakastaisitte minua, jos tuntisitte minut
paremmin.»

Hän astui askeleen eteenpäin ja tarttui Barbaran käsivarteen, koettaen
vetää tyttöä puoleensa. Tyttö torjui häntä toisella kädellään ja löi
toisella häntä vasten kasvoja.

Grayson hellitti Barbaran käsivarren, ja tyttö oikaisihe täyteen
mittaansa, katsoen häntä suoraan silmiin.

»Saatte mennä», virkkoi Barbara, ääni jääkylmänä. »En hiisku tästä
kellekään mitään — jollette milloinkaan yritä toistaa sitä.»

Mies ei vastannut mitään. Kasvoihin saatu isku oli jäähdyttänyt hänen
intonsa toistaiseksi, mutta eikö se ollut tehnyt muutakin — muuttanut
sitä lujaksi, järkähtämättömäksi päätökseksi?

Hänen poistuttuaan Barbara kääntyi ja meni sisälle.

Kello oli lähes kymmenen seuraavana aamuna, kun ranchon rakennuksen
kuistilla istuva Barbara näki isänsä tulevan hänen luokseen konttorista
päin. Isän kasvoilla oli huolestunut ilme, joka pisti tytön silmään.

»Mikä on hätänä, isä?» tiedusti Barbara vanhuksen vaipuessa tuolille
hänen viereensä.

»Eilisiltainen uhrautumisesi ei hyödyttänyt mitään», vastasi Harding.
»Villan sotilaat ovat vanginneet Bridgen.



YHDESKOLMATTA LUKU

Barbaran viesti


Kuultuaan isänsä yllättävän ilmoituksen Barbara tuijotti vanhukseen
muutamia silmänräpäyksiä, tuskin käsittäen hänen sanojensa merkitystä.

»Mitä?» hän huudahti vihdoin. »Sitä et kai tarkoita — mistä sait sen
tietää?»

»Graysonille kerrottiin se juuri äsken puhelimitse Cuivacasta», selitti
vanhus. »Linja saatiin vasta eilen kuntoon sen jälkeen, kun Pesitan
miehet rikkoivat sen viime kuussa. Tämä oli ensimmäinen puhelumme. Ja
ajattelepa, Barbara, se pahoittaa mieltäni. Olin toivonut, että hän
pääsisi pakoon.»

»Niin minäkin», sanoi Barbara.

Isä katseli häntä tarkkaavasti nähdäkseen minkä vaikutuksen sanoma teki
häneen, mutta ei voinut havaita tytön kasvoista suurempaa huolestumista
kuin itsekin tunsi lähimmäisensä ja maanmiehensä tähden, jota odotti
kuolema muukalaisten käsissä kaukana kodistaan ja kansastaan.

»Eikö mitään voida tehdä?» kysyi Barbara.

»Ei kerrassaan mitään», vastasi isä jyrkästi. »Olen keskustellut siitä
Graysonin kanssa, mutta hän vakuuttaa, että meidän sekaantumisemme
olisi omiaan kääntämään Villan vastaamme, ja siinä tapauksessa olisimme
kaikki hukassa. Hän ei juuri pidä meistä nytkään, ja Grayson uskoo,
eikä ilman perusteita, että hän pitäisi tervetulleena pientäkin
tekosyytä hylätäkseen meidät suojeluksestaan.

— Heti kun hän sen tekisi, jäisimme me kaikkien vuoristossa majailevien
rosvojoukkojen saaliiksi. Ei ainoastaan Pesita karkaisi kimppuumme,
vaan myöskin ne ryöstelevät joukkueet, jotka nimellisesti kannattavat
Villaa, olisivat samalla hetkellä niskassamme. Ei, rakas, emme voi
tehdä mitään. Nuori mies on keittänyt itselleen liemen, ja pelkään,
että se on hänen yksin syötävä.»

Tyttö istui jonkun aikaa ääneti: pian hänen isänsä nousi ja
poistui sisälle. Kohta meni tyttö hänen jäljessään, palaten pian
ratsastustamineissa ja astellen rivakasti hevosaitaukselle. Siellä
hän tapasi amerikkalaisen cowboyn; tämä istui alassuin käännetyllä
korppulaatikolla, veistellen ahkerasti keppiä ja tuiskutellen osuvasti
tupakkasylkeä parin uutteran kovakuoriaisen päälle, jotka perin
harkitsemattomasti! olivat kierittäneet pienoiset palleronsa veistäjän
ulottuville.

»Eddie!» huudahti Barbara.

Mies katsahti työstään häneen päin ja vilkastui kuin sähköiskusta. Hän
ponnahti seisomaan ja tempasi lierihatun päästään. Leveä hymy kirkasti
hänen pisamaisia kasvojaan.

»Niin, neiti», hän vastasi. »Miten voin palvella teitä?»

»Satuloikaa minulle pony, Eddie», selitti tyttö. »Lähden hiukan
ratsastamaan.»

»Tuossa paikassa!» vakuutti nuorukainen hilpeästi. »Se on valmis
silmänräpäyksessä.» Ja hän lähti päästellen lassoaan auki aitaukseen
pientä ratsuryhmää kohti, joka siellä oli kiireellisten tarpeitten
varalta.

Parin minuutin kuluttua hän tuli takaisin taluttaen hevosta, jonka hän
sitoi kiinni aitaan.

»Mutta tuolla minä en kykene ratsastamaan», valitti tyttö. »Se on
vikuri.»

»Niinpä kyllä», virkkoi Eddie. »Minähän sillä ratsastankin.»

»Aiotteko tekin lähteä johonkin?» tiedusti tyttö.

»Lähden teidän mukaanne, neiti», ilmoitti Eddie.

»Mutta enhän pyytänyt teitä, Eddie, enkä tahdo teitä mukaani — tänään»,
huomautti Barbara.

»Se on ikävää, neiti», vastasi mies olkansa ylitse palatessaan
ottamaan kiinni toista hevosta; »mutta sellainen on määräys. Teitä
ei saa päästää ratsastamaan minnekään saattamatta. Eikä se olisikaan
turvallista», lisäsi hän melkein rukoilevasti, »enkä minä häiritse
teitä millään tavoin. Ratsastan perässänne, mutta siksi lähellä, että
ehdin tarvittaessa luoksenne.»

Heti sen jälkeen hän tuli jälleen takaisin, tuoden mukanaan toisen
hevosen, lauhakatseisen, sävyisän näköisen pikku ratsun, ja alkoi
kiinnittää hevosten satuloita ja suitsia.

»Lupaatteko», kysyi Barbara silmäiltyään hetkisen hänen puuhiaan
äänettömänä, »ettette kerro kenellekään, minne menen tai kenen tapaan?»

»Ennen kuolen kuin hiiskun sanaakaan», vakuutti Eddie.

»No sitten, Eddie, saatte lähteä mukaani ja ratsastaa vierelläni ettekä
takanani.»

He ratsastivat tasangolle, noudattaen joen äyräällä koukertelevaa tietä
kilometrin, kaksi, viisi, kymmenen, viisitoista. Eddie ihmetteli, mikä
oli niin ripeän menon tarkoitus. Huvikseen ei isännän tytär suinkaan
edennyt puolentoista penikulman päähän joen vartta ylöspäin ja ajaen
nopeata ravia.

Lisäksi Eddie oli huolissaan. He olivat poistuneet turvalliselta
alueelta ja olivat Pesitan joukkueen oleskelupiirissä. Jokaisessa
pienessä asumuksessa, joita oli siellä täällä pitkin joen vartta
kilometrin tai parin päässä toisistaan, oli joku kiihkeä Pesitan
puoltaja, jos niissä lainkaan oli asukkaita — siitä oli Pesita
henkilökohtaisesti huolehtinut.

Vihdoin nuori nainen seisautti ratsunsa kurjan, rappeutuneen
hökkelin edustalle. Eddie töllisteli suu auki. Maja oli Josén, ja
José oli yleisesti tunnettu lurjukseksi, jota yksistään vanhuus esti
harjoittamasta ainoata hänen milloinkaan tuntemaansa ammattia —
rosvousta. Mitä asiaa saattoi isännän tyttärellä olla Josélle? José
oli läheinen ystävä Chihuahuan kaikkien hirtehisten kanssa, ainakin
kaikkien niiden, jotka oleskelivat korkeintaan kolmensadan kilometrin
päässä hänen majastaan.

Barbara heilautti itsensä satulasta ja ojensi suitset Eddielle.

»Pidä hevosta», hän käski. »Viivyn vain pienen hetkisen.»

»Ette suinkaan aio yksin mennä sisälle tapaamaan José-ukkoa?»
kummasteli Eddie.

»Miksi en?» kysyi tyttö. »Jos pelkäätte, niin voitte jättää hevoseni
siihen ja ratsastaa kotiin.»

Eddie punastui punaisten hiustensa rajaa myöten eikä virkkanut mitään.
Tyttö meni kehnon hökkelin ovelle ja pilkisti sisään. Huoneen toisessa
päässä istui kumarainen ukko, poltellen tupakkaa. Hän katsahti ovelle,
kun Barbaran vartalo pimitti sen.

»José!» alkoi tyttö.

»Mitä, _señorita_?» röhisi ukko, nousi pystyyn ja lähestyi.

»Oletteko te José?» kysyi Barbara.

»Si, _señorita_», vastasi iäkäs intiaani. »Miten voi José-vanhus
palvella kaunista señoritaa?»

»Voitte viedä viestin eräälle Pesitan upseerille», vastasi tyttö. »Olen
kuullut puhuttavan teistä paljon ollessani Meksikossa. Tiedän, ettei
Chihuahuan näissä seuduissa ole ketään, joka kykenee löytämään Pesitan
niin helposti kuin te.»

Hän kohotti hilliten kättään, kun intiaani aikoi väittää vastaan.
Sitten hän otti ratsastushousujensa taskusta kourallisen
hopeakolikoita, antaen niiden välkkyen ja kilisten valua toisesta
kädestään toiseen.

»Tahdon, että menette Pesitan leiriin», hän jatkoi, »ja viette sille
miehelle, joka varasti Cuivacan pankin kassan — hän on amerikkalainen
— sanoman, että Villa on vanginnut hänen ystävänsä herra Bridgen ja
että häntä säilytetään Cuivacassa teloitettavaksi. Teidän on lähdettävä
heti — teidän on vietävä sana herra Bridgen ystävälle, niin että herra
Bridge voi saada apua ennen aamun koittoa. Ymmärrättekö?»

Intiaani nyökkäsi myöntäen.

»Kas tässä», sanoi tyttö, »on käsirahaa. Saatuani tietää, että olette
toimittanut viestin perille hyvissä ajoin, saatte vielä paljon enemmän.
Teettekö sen?»

»Koetan», vastasi intiaani ja ojensi petolinnun kynsiä muistuttavan
käden ottaakseen rahat.

»Hyvä siis!» huudahti Barbara. »Ja nyt heti matkalle!» Hän kaatoi
hopearahat ukon kämmenelle.



KAHDESKOLMATTA LUKU

Kapteeni Byrnen sotajuoni


Hämärissä kutsuttiin kapteeni Billy Byrne Pesitan telttaan. Siellä hän
tapasi rosvon vierellä kyyköttävän kuihtuneen intiaani-vanhuksen.

»José», ilmoitti Pesita, »on tuonut teille sanoman.»

Billy Byrne kääntyi kysyvästi intiaaniin päin.

»Minut lähetti, _señor capitan_», selitti José, »El Orobon ranchon
kaunis _señorita_ kertomaan teille, että ystävänne herra Bridge on
kenraali Villan vankina Cuivacassa ja että hänet epäilemättä ammutaan —
jollei apua saavu ennen huomisaamua.»

Pesita silmäili Byrneä kysyvän näköisenä. Siitä alkaen, kun gringo oli
palannut Cuivacasta, tuoden anastamansa pankin rahaston ja luovuttanut
hänelle koko saaliin viimeistä penniä myöten, oli rosvo alkanut pitää
uutta kapteeniaan melkeinpä yli-ihmisenä.

Se seikka, että Byrne oli puhdistanut pankin niin helposti Villan
vahtisotilaiden astellessa edestakaisin oven edustalla, tuntui
Pesitasta osoittavan, että hänen käytettävissään oli ihmeellisiä
voimia, kun taas se, että hän oli tuonut saaliin koskemattomana
päällikölleen vaatimatta siitä pesoakaan itselleen, oli suorastaan
uskomatonta.

Pesita ei jaksanut käsittää tätä miestä, mutta ihaili häntä suuresti ja
myöskin pelkäsi häntä. Moinen mies vastasi sataa sellaista yhteiskunnan
karkulaista, joita oli Pesitan komennettavana. Byrnen tarvitsi vain
pyytää jotakin suosionosoitusta, ja se myönnettiin hänelle heti, ja kun
hän nyt esitti, että Pesita antaisi hänelle sopivan joukkueen Bridgen
pelastamiseksi, suostui rosvo riemumielin hänen ehdotukseensa.

»Minä tulen mukaan», hän huudahti, »ja kaikki mieheni seuraavat minua.
Valtaamme Cuivacan väkirynnäköllä. Vangitsemme itse Villankin. Me —»

»Odottakaa hetkinen, päällikkö», keskeytti Billy Byrne. »Älkää
innostuko! Tahdon saada kumppanini pois Cuivacasta. Sitten on minusta
samantekevää, kenet vangitsette; mutta ensin tahdon vapauttaa
Bridgen. Sen voin suorittaa viidelläkolmatta miehellä — jollei se
ole liian myöhäistä. Jos haluatte, voitte sitten tuhota kaupungin.
Antakaa minulle viisikolmatta miestä ja pysytelkää itse muiden kanssa
läheisyydessä, kunnes minä olen tehnyt tehtäväni. Mitä sanotte?»

Pesita suostui auliisti mihin hyvänsä, ja niinpä Billy Byrne
puolentunnin kuluttua ratsasti viidenkolmatta valitun hirtehisen
etunenässä kukkuloiden välitse Cuivacaa kohti. Parin, kolmen kilometrin
päässä seurasi heitä Pesita pääjoukkoineen.

Billy eteni niin lähelle Cuivacaa, että kaupungissa palavat
harvalukuiset tulet tuikkivat vain vähän matkan päässä, ja he erottivat
selvästi tanssisalin avoimesta ikkunasta tulvivat särähtelevät
grammofonin sävelet ja toisilleen huutelevien vahtien klikkaukset.

»Jääkää tähän», komensi Billy vierellään ratsastavaa kersanttia,
»kunnes kuulette kasarmien ja vahtirakennuksen suunnalla pöllön
huhuavan kolmasti; sitten hyökätkää kaupungin vastaiselle laidalle,
ampuen, kiljuen kohti kurkkuanne ja pitäkää hornamaista melua!
Elämöikää niin pahasti kuin jaksatte, kunnes saatte viholliset
etenemään itseänne kohti, ymmärrättekö? Sitten alkakaa hitaasti
peräytyä, härnäten heitä edelleenkin ja pysyttäen heitä jäljessänne
niin kauan kuin voitte. Ymmärrättekö tarkoitukseni, mies?»

Espanjan-, englannin- ja grandavenuenkielen sekasotkusta käsitti
kersantti kylliksi hyvin päällikkönsä tarkoituksen voidakseen kunniaa
tehden myöntää ymmärtäneensä, mitä häneltä vaadittiin.

Annettuaan ohjeensa Billy Byrne ratsasti länteen päin, kaarsi Cuivacan
ympäri ja lähestyi pientä kaupunkia sen eteläiseltä laidalta. Siellä
hän laskeutui satulasta ja jätti ratsunsa piiloon erään ulkorakennuksen
taakse, lähtien itse varovasti vakoilemaan.

Hän tiesi, ettei kaupungin turvajoukoilla ollut mitään syytä
pelätä hyökkäystä. Villa oli selvillä vihollistensa päävoimien
sijoituspaikoista; ei mikään joukkue voisi lähestyä Cuivacaa niin,
ettei sana sen tulosta saapuisi linnoitukseen useita tunteja ennen
vihollisen saapumista. Että Pesita tai joku muu läheisyydessä toimiva
rosvopäällikkö uskaltaisi karata suojellun kaupungin kimppuun, se ei
juolahtanut kapinanjohtajan mieleenkään.

Näistä syistä Billy päätteli, että Cuivaca oli huonosti vartioitu. Sinä
yönä, jonka hän oli viettänyt siellä, hän oli nähnyt vartijoita pankin,
päävartion ja kasarmien edustalla sekä lisäksi yhden, joka asteli
edestakaisin sen talon kohdalla, jossa linnoitusväen komentajan päämaja
sijaitsi. Muutoin oli kaupunki ilman vartijoita.

Samanlaista oli tänäkin iltana. Billy pääsi sadan askeleen päähän
päävartioista ennen kuin näki ainoatakaan vartijaa. Mies nojasi
veltosti pyssyynsä rakennuksen — kasarmien takana olevan kehnon
hökkelin — edustalla. Päävartion kolme muuta sivua näkyi olevan
vartioimatta.

Billy heittäytyi vatsalleen ja ryömi hitaasti ja usein pysähtyen
eteenpäin. Vartija näytti nukkuvan. Hän ei hievahtanutkaan. Billy eteni
huomaamatta varjoon talon seinustalle noin viidentoista metrin päähän
sotilaasta. Sitten hän nousi seisomaan ristikoilla varustetun ikkunan
kohdalle.

Bridge asteli edestakaisin pienen rakennuksen päästä toiseen. Hän
ei saanut unta silmiinsä. Huomenna hänet ammuttaisiin! Bridgeä ei
haluttanut kuolla. Samana aamuna oli kenraali Villa henkilökohtaisesti
tutkinut häntä.

Kenraali oli ollut perin kiukuissaan — hänen rahastonsa varkaus yhä
vieläkin ärsytti häntä; mutta hän ei ollut vihjaissutkaan Bridgelle,
mikä kohtalo tätä odotti. Se oli jäänyt erään vankitoverin tehtäväksi.
Tämä mies, eräs sotilaskarkuri, oli sanojensa mukaan ammuttava samalla
kertaa kuin Bridgekin, ja sen seikan nojalla sai hän lisää elonaikaa
neljäkolmatta tuntia, koska kenraali Villa, niin hän väitti, tahtoi
olla poissa Cuivacasta, kun amerikkalainen teloitettiin. Siten hän
saattoi vierittää niskoiltaan sen teon vastuunalaisuuden.

Kenraalin oli määrä lähteä seuraavana aamuna. Kohta senjälkeen
vietäisiin Bridge ja sotilaskarkuri ulos ja asetettaisiin silmät
sidottuina kiviseinää vasten — jos siellä oli semmoista — tai
tiiliseinää tai multapengertä vasten. Sillä ei olisi paljonkaan väliä
karkulaisen eikä Bridgenkään mielestä.

Seinä oli toisarvoinen tekijä. Se saattaisi suuressa määrin lisätä
romanttisuutta kaikkien niiden kannalta katsoen, jotka myöhemmin
lukisivat tapahtumasta; mutta Bridgestä ja karkulaisesta sillä ei ollut
minkäänlaista merkitystä. Bridge ajatteli, että taulu, jossa olisi
ollut kirjoitus: »Kerran! Miksi ei nyt?» olisi ollut yhtä vaikuttava ja
paljon sopivampi. Tämän ajatuksen omituisuus melkein hymyilytti Bridgeä.

Huone, jossa häntä säilytettiin, oli ummehtunut, ja siinä oli
kasaantuneen lian löyhkä. Ilma pääsi vaihtumaan vain kahdesta pienestä,
ristikoilla varustetusta ikkunasta. Hän ja sotilaskarkuri olivat ainoat
vangit. Viimemainittu nukkui sikeästi, ikäänkuin seuraava päivä ei
olisi hänen elämässään sen ratkaisevampi kuin mikä muu hyvänsä.

Bridgen mieli teki ravistaa miestä ja saada hänet ajattelemaan häntä
odottavaa kohtaloa. Mutta sensijaan hän meni eteläiselle ikkunalle
täyttääkseen keuhkonsa ahtaan vankilansa ulkopuolelta tuulahtelevalla
vapaalla ilmalla ja katsellakseen tähtitaivasta, jota hän ei enää
koskaan saisi nähdä.

Hiljaisella äänellä Bridge hyräili kappaletta siitä laulusta, josta hän
ja Billy pitivät enimmän:

    »Tukassa ruusunnuppunen Penelopen on kaunoisen;
    hän siellä vartoo kaivaten mult’ ensi suudelmaa.»

Bridgen sielun silmien edessä väikkyi valkeaseinäisen ranchon kuisti.
Hän pudisti harmissaan päätään.

»Yhtä hyvä on näinkin», hän tuumi. »Hän ei ole minua varten.»

Ikkunan kohdalla maassa liikkui jotakin. Bridge alkoi äkkiä tarkasti
tähyillä sitä. Se nousi ja osoittautui mieheksi, ja sitten kuuluivat
tutulla äänellä kuiskatut sanat:

»Tukassani ei ole ruusuja, mutta povellani on paukku ja toinen
vyölläni. Kas tässä niistä toinen. Niiden pusut tepsivät paremmin kuin
kokonaisen kaupunginkorttelin. Millä tavoin on tämän hökötyksen ovi
teljetty?» Puhuja oli nyt painautunut lähelle ikkunaa, niin että hänen
kasvonsa olivat vain muutaman sentin päässä Bridgestä.

»Billy!» äännähti tuomittu mies.

»Ihan varmasti. Mutta miten on oven laita?»

»Ulkopuolella on vankka telki», vastasi Bridge.

»Sepä mukavaa», arveli Billy rauhoittuneena. »Laittaudu valmiiksi
livistämään, kun minä aukaisen oven! Minulla on kaupungin eteläpuolella
hevonen, joka saa tänä yönä kantaa kaksinkertaista taakkaa vähän
matkaa.»

»Jumala sinua siunatkoon!» kuiskasi Bridge kiihkeästi.

»Käy pitkällesi muutamiksi minuuteiksi!» kehoitti Billy ja poistui
vankilan takaseinää kohti.

Vähän ajan kuluttua kajahti yön hiljaisuudessa pöllön kaamea
huhuaminen. Se toistui kahdesti muutamien sekuntien väliaikojen
jälkeen. Vankilan edustalle sijoitettu vartija liikahti ja vilkaisi
ympärilleen; sitten hän rauhoittui, siirtäen ruumiinsa painon toiselle
jalalleen, ja vaipui juroihin aatoksiinsa.

Vankien säilytyshuoneen takana hiipivä mies liikkui meluttomasti
rakennuksen seinustalla, kunnes pääsi vain muutamien askelien päähän
mitään pahaa aavistamattomasta vartijasta, rakennuksen nurkkaus esti
sotilaan näkemästä häntä. Hänen oikeassa kädessään oli isotekoinen
revolveri, jota hän piti piipusta, odottaen sopivaa tilaisuutta.

Viiden minuutin ajan oli yön hiljaisuus häiritsemätön; sitten pamahti
itäpuolella yksi ainoa laukaus, ja heti senjälkeen kuului hajanaisia
pamahduksia ja käheitä huutoja.

Billy Byrne hymyili. Vartija näytti piristyvän. Vankilan takana
olevista kasarmeista kuului äänekkäitä komennuksia ja juoksuaskelia.
Kaupungin toisella laidalla paisui taistelun melske uhkaavaksi.

Billy näki sotilaiden rientävän esiin majapaikoistaan, ja hetkistä
myöhemmin he lähtivät marssimaan kaksoisrivissä. Kaikki kiiruhtivat
kaupungin vastakkaiselle laidalle paitsi vankilan edustalla olevaa
yksinäistä vartijaa. Hetki näytti suotuiselta hänen yritystään varten.

Billy tirkisti vankilan nurkitse. Olosuhteet olivat juuri sellaiset
kuin hän oli kuvitellut. Vartija seisoi paikallaan katsellen siihen
suuntaan, mistä ampuminen kuului, selkä vankien säilytyspaikkaan ja
Billyyn päin.

Yhdellä hyppäyksellä amerikkalainen oli pahaa aavistamattoman,
kovaonnisen sotilaan vierellä. Raskaan revolverin nuppi osui melkein
äänettömästi vartijan takaraivoon, ja mies vaipui ääntä päästämättä
maahan.

Billy kiskaisi salvan oven edestä, ovi lennähti auki ja Bridge pujahti
vapauteen.

»Joutuin!» kuiskasi Billy. »Seuraa minua!» Ja hän kääntyi vinhaa
vauhtia juoksemaan kaupungin eteläreunaa kohti. Nyt hän ei lainkaan
koettanut salata liikkeitään. Ainoastaan joutuminen oli tärkeä, ja
miehet riensivät avoimesti ja koettamattakaan etsiä suojaa.

He pääsivät kenenkään huomaamatta Billyn ratsun luokse, ja hetkistä
myöhemmin he ratsastivat täyttä ravia länteen päin kiertääkseen
kaupungin ympäri turvaan.

Idästä kuului yhäti heikkenevää laukausten vaihtoa Pesitan miesten
jatkuvasti peräytyessä puolustajien ahdistaessa, vetäytyen yhä
kauemmaksi Cuivacasta Billyn suunnitelman mukaisesti.

»Se kävi kuin namusten sieppaaminen lapselta», sanoi Billy, kun
Cuivacan tuikkivat valot jäivät heidän eteläpuolelleen, ja heidän
edessään oli tie selvänä rosvojen kohtauspaikalle.

»Niin», myönsi Bridge; »mutta haluaisinpa tietää, miten sait selville,
että minä olin täällä.»

»Penelope», vastasi Billy nauraen.

»Penelope?» tiedusti Bridge. »Enpä taidakaan seurata sinua.»

»No, mutta katsoen siihen, että sinä istut takanani, et sinä voi
opastaa minua», huomautti Billy. »Mutta suoraan puhuakseni sain
vihjauksen olinpaikastasi tytöltä — El Orobon ranchon kauniilta
_señoritalta_ — niin José muistaakseni häntä nimitti. Onko selvä?»

Bridge huudahti hämmästyksestä. »Jumala häntä siunatkoon! Hän teki sen
minun tähteni.»

»Niin, varmasti», vakuutti Billy, »ja voisinpa lyödä vetoa, että hän
'ruusunnuppu tukassaan vartoo sinulta ensi suudelmaa', sinä senkin
riiviö.» Billy nauroi hilpeästi. Hän oli joka tapauksessa iloinen
saatuaan Bridgen pelastetuksi, ja se seikka, että hänen ystävänsä oli
rakastunut ja että tyttö vastasi hänen tunteisiinsa — sillä sehän oli
varmaa, niin Billy päätteli, koska hän niin suuresti huolehti Bridgen
asioista — oli vain omiaan lisäämään hänen hyvää tuultaan. »Hän ei ole
meksikkolaisnaikkonen, eihän?» hän kysyi äkkiä.

»Sanoisin, ettei», vastasi Bridge. »Hän on todellinen New Yorkin
kuningatar, mutta, Billy, hän ei ole minua varten. Hänen tekonsa oli
jalomielisen sydämen sanelema. Hän ei voi pitää minusta, Billy. Hänen
isänsä on rikas — hän voisi saada parhaan maastamme — monesta maasta —
jos hän haluaisi mennä avioliittoon. Et kai uskokaan, että hän tahtoisi
omakseen kulkurin, vai mitä?»

»Sitä ei voi aina sanoa», virkkoi Billy hieman surumielisesti.
»Tunsin kerran sellaisen kuningattaren, ja hän olisi ottanut omakseen
sakilaisen, jos tämä olisi suostunut. Oletko pihkassa häneen, vanha
veikko?»

»Pelkään olevani», myönsi Bridge; »mutta mitäpä se hyödyttää?
Unohdetaan koko juttu. Mutta sanopa, onko tämä sama hevonen, jonka
annoin sinulle sinä yönä, jolloin anastit pankin kassan.»

»Kyllä», sanoi Billy. »Se on sama pikku pony, ja mainion sävyisä
hevonen se onkin. Mutta miksi sitä kysyit?»

»Se on hänen», vastasi Bridge.

»Ja tahtooko hän sen takaisin?»

»Ei hän sitä sanonut, mutta mielelläni toimittaisin sen hänelle
jollakin tavoin.»

»No ratsasta sillä takaisin sitten!» ehdotti Billy.

»En voi palata sinne», selitti Bridge. »Juuri tilanhoitaja Grayson teki
oloni niin tukalaksi, että minun oli lähdettävä. Hän yritti vangita
minut ja lähettää minut Villalle.»

»Mistä syystä?» tiedusti Billy.

»Hän ei pitänyt minusta ja tahtoi päästä eroon minusta.» Bridge ei
halunnut ilmaista joutuneensa pulaan sen vuoksi, että oli ollut
tekemisissä Billyn kanssa.

»No niin, sitten vien minä sen takaisin ja samalla kerron Penelopelle,
kuinka oivallinen veikko olet, ja annan tilanhoitajalle pienet
muistiaiset.»

»Ei; sinä et saa mennä sinne. Sinut tunnetaan siellä. Jotkut El Orobon
miehet näkivät sinut toissapäivänä, silloin kun anastitte heiltä
karjaa. He tunsivat hevosen, ja yksi heistä oli nähnyt sinut Cuivacassa
sinä yönä, jolloin pankin kassa rosvottiin. He varmastikin nappaisivat
sinut kiinni, Billy.»

Pian joutuivat kumppanukset kosketuksiin peräytyvien Pesitalaisten
kanssa, jotka verkkaisesti ratsastivat vuoristoleirilleen. Takaa-ajajat
olivat aikoja sitten lakanneet ahdistamasta heitä, peläten, että
heidät viekoiteltaisiin ylivoimaisen vihollisen kynsiin, ja palasivat
Cuivacaan.

Aamu oli käsissä, kun Bridge ja Billy uupuneina heittäytyivät
jälkimmäisen vuodehuoville.

»Niinpä niin», jupisi Billy Byrne. »Bridge-veikko on löytänyt
Penelopensa.» Ja hän vaipui uneen.



KOLMASKOLMATTA LUKU

Satimessa


Seuraavana iltapäivänä kapteeni Billy Byrne ratsasti vuoristosta
tasangolle pahankurisella hevosella, jonka silmät välähtelivät ilkeästi
ja korvat olivat aina luimussa.

Lassoon kiinnitettynä seurasi Brazos, sillä Billy oli vain nauranut
Bridgen varoituksille ja oli nyt matkalla El Orobon rancholle viemään
hevosta takaisin oikealle omistajalleen.

Lähtöhetkellä oli Pesita pyytänyt Billyä pistäytymään Josén luona
käskemässä intiaania viemään eräälle Estebanille sanan, että Pesita
vaati häntä saapumaan luokseen.

Pesitan joukkueen suojapaikasta sai ratsastaa kauan joutuakseen Josén
likaiselle hökkelille, erittäinkin kun talutettavana oli ylimääräinen
hevonen. Pimeä olikin jo ehtinyt tulla aikoja sitten, ennen kuin Billy
saapui Josén majalle. Billy laskeutui satulasta jonkun matkan päässä
majasta ja lähestyi sitä varovasti, sillä lainsuojatonta väijyivät
monenlaiset vaarat, eikä milloinkaan voi olla liiaksi varuillaan.

Pienestä ikkunasta tuikki valoa, ja Billy hiipi sinne päin. Lähellä
Josén majaa oli toinen isompi rakennus, jonka aikaisemmat asukkaat
olivat paenneet Pesitan vihaa. Se oli pimeänä ja näytti asumattomalta,
mutta juuri Billyn lähestyessä sattui silmäpari tähyämään avoimesta
ovesta.

Katsoja kääntyi puhumaan jollekulle takanaan olevalle henkilölle.

»José on saanut toisen vieraan», hän sanoi. »Kenties tämä ei ole niin
vaivaloinen kuin edellinen. Hän tulee hyvin varovasti. Otetaanpa
selvää.»

Kolme muuta miestä nousi lattialle levitetyiltä vuodehuoviltaan ja
liittyi puhujan seuraan. He olivat kaikki aseistettuja, ja heidän
yllään oli Villan epämääräiset sotilastakit. Billy seisoi selin heihin
päin, kun he pujahtivat ulos asumuksesta, jossa he olivat aikoneet
viettää yönsä, ja lähtivät kuulumattomasti! hiipimään häntä kohti.

Pelkkänä silmänä Billy tirkisteli pienestä ikkunasta intiaani-ukon
hökkeliin. Hän näki erään amerikkalaisen vakavasti keskustelevan Josén
kanssa. Kukahan tuo mies oli? Billy ei tuntenut häntä, mutta pian
ilmoitti José sen hänelle.

»Kaikki tehdään tahtonne mukaan, herra Grayson», hän virkkoi.

»Ahaa!» tuumi Billy. »El Orobon tilanhoitaja. Mitä ihmeen asioita
hänellä saattaa olla tuolle vanhalle veijarille — ja yöllä?»

Billyn mietteet keskeytyivät äkkiä, kun neljä vankkaa miestä karkasi
yhtaikaa takaa päin hänen kimppuunsa, kiskoen hänet maahan. Billy ei
päästänyt ääntäkään, mutta ponnisteli silti tarmokkaasti päästäkseen
irti, taistellen Grand Avenuen tapaan, joka ei suinkaan ole
miellyttävä, vaikkakin ehkä hyvin tehokas tapa.

Mutta neljä yhtä vastaan, kun neljällä lisäksi on kaikki edut
puolellaan, on musertava ylivoima, ja kun Grayson ja. José riensivät
ulos ottamaan selkoa metakasta ja tilanhoitaja ryhtyi auttamaan toisia,
nujertui Billy vihdoin. Se seikka,, että jokainen hänen vastustajansa
sai nujakasta useita päiviä kestäviä muistoja, oli vähäinen korvaus
vapauden menettämisestä. Mutta olihan sekin jotakin.

Riistettyään vangiltaan aseet ja sidottuaan hänen kätensä selän taakse
miehet kiskaisivat hänet pystyyn ja alkoivat tutkia häntä.

»Kuka olette?» tiedusti Grayson. »Mitä varten täällä hiiviskelette?
Minua vakoilemassako?»

»Jos tahdotte tietää, kuka olen», vastasi Billy, »niin menkää kysymään
Harlem Hurricanelta! Teitä vakoilemassa en ollut; mutta näyttää siltä,
että se kyllä olisi tarpeellista, te senkin vintiö.»

Vähän matkan päässä majasta hirnahti hevonen.

»Siellä on varmaankin hänen ratsunsa», arveli yksi Villan miehistä,
poistui sinne päin ja palasi pian, taluttaen Billyn hevosta ja Brazosia.

Heti viimemainitun nähdessään päästi Grayson ymmärtämystä osoittavan
äännähdyksen.

»Nyt tiedän, kuka hän on», hän selitti. »Olette saanut hyvän saaliin,
kersantti. Tämä on sama lurjus, joka rosvosi Cuivacan pankin. Tunnen
hänet kuulemieni kuvausten perusteella, ja se, että hänellä on tuo
hevonen, tekee asian varmaksi. Villan pitäisi ylentää teidät tämän
tähden.»

»Niin», tokaisi Billy, »hänen pitäisi tehdä teistä vähintäänkin
amiraali. Mutta vielä emme ole hänen leirissään, ja tarvitaan enemmän
kuin neljä teekua ja yksi rähjys viemään minua sinne.»

»He vievät teidät sinne yhtäkaikki, vekkuli», vakuutti Grayson. »Ja nyt
matkalle!»

He köyttivät Billyn omaan satulaansa, ja hetkistä myöhemmin pieni
seurue ratsasti etelään päin koukertelevan joen vartta pitkin El Orobon
ranchoa kohti, aikoen jäädä sinne loppuyöksi, sillä siellä voitaisiin
vanki vartioituna panna hyvään säilöön.

Heidän poistuessaan intiaanin ränstyneeltä majalta seisoi ukko pihalla,
kuvastuen hämärää oviaukkoa vasten. Hän pudisti nyrkkiään etenevälle
tilanhoitajalle.

»_El cochino_!» hän sähähti ja palasi majaansa.

El Orobon rancholla asteli Barbara edestakaisin päärakennuksen
edustalla. Sisällä istui hänen isänsä, lukien lampun valossa.
Palvelusväen asunnosta kuului kitaransoittoa ja silloin tällöin äänekäs
naurunremahdus, osoittaen, että joku Eddie Shorterin mainioista
kansasilaisista maalaistarinoista oli joutunut huippukohtaansa.

Barbara oli lähtemäisillään sisälle, kun hänen huomionsa kiintyi
ranchoa lähestyvään kuusimiehiseen ratsujoukkueeseen. Tulijat
pysähtyivät pihalle ja laskeutuivat satulasta konttorirakennuksen
edustalla. Hieman kummastellen myöhäisten vieraiden saapumista Barbara
meni sisälle, ohimennen mainiten isälleen näkemästään.

Ranchon omistaja, joka nykyisin alituisesti pelkäsi hyökkäystä, aikoi
lähteä tiedustamaan, keitä tulijat olivat, kun Grayson ratsasti kuistin
edustalle ja hyppäsi maahan. Barbara ja hänen isänsä olivat ovella
hänen noustessaan portaita ylös.

»Hyviä uutisia!» huudahti tilanhoitaja. »Käsissäni on pankkirosvo
ja myöskin Brazos. Se hiipivä arosusi joutui kiinni lähellä vähän
matkan päässä joen varrella.» Hän oli vähällä ollut sanoa »Josén
majaa», mutta hillitsi kielensä aikanaan. »Puhelinlanka oli katkaistu
jossakin pohjoisen laitumen pohjoislaidalla, ja aioin ratsastaa sinne
koettaakseni saada selvää pahantekijästä», hän selitti.

»Onko hän amerikkalainen?» kysyi isäntä.

»Siltä näyttää; mutta mieleltään hän on meksikkolaislurjus», vastasi
Grayson. »Muassani on muutamia Villan miehiä, ja he vievät hänet
huomenna Cuivacaan.»

Barbara ja hänen isänsä eivät näyttäneet kovinkaan ihastuneilta.
Meistä oli amerikkalainen aina amerikkalainen täällä Meksikossa,
jossa kaikki olisivat heidän kansansa vihollisia. Se seikka, että he
kotimaassa olisivat inhonneet rosvoa, ei vähääkään horjuttanut heidän
mielipidettään, ettei yhdenkään amerikkalaisen pitäisi käydä vainoamaan
omia kansalaisiaan. Barbara sanoikin sen Graysonille.

»Mutta tämä mieshän on Pesitan upseeri», puolusteli Grayson. »Hän
ei ansaitse myötätuntoa meidän eikä kenenkään muun amerikkalaisen
puolelta. Pesita on vannonut surmaavansa kaikki käsiinsä joutuvat
amerikkalaiset, ja tämä vintiö avustaa häntä tekemään niin. Hän on
kelvoton epatto.»

»Hänen tekonsa eivät kuulu minuun», intti Barbara. »Hän on
amerikkalainen, enkä minä kerta kaikkiaan voisi olla auttamassa, kun
hänet toimitetaan kuolemaan meksikkolaisten kynsissä; ja kuolema häntä
odottaa, jos hänet viedään Cuivacaan.»

»No niin, neiti», virkkoi Grayson, »ei teidän tarvitsekaan ottaa sitä
vastuullenne. Minä otan niskoilleni kaiken vastuunalaisuuden ja teen
sen mielihyvin. Arvelin vain, että teistä olisi hauska tietää, että
olemme saaneet hänet kiinni.» Hän puhui isännälleen.

Viimemainittu nyökkäsi, ja Grayson kääntyi ja poistui huoneesta. Ulkona
hän naurahti pilkallisesti, vilkaisten olkansa ylitse taakseen, ja
hypähti ratsaille.

Palvelusväen asunnon edustalla hän seisautti hevosensa ja huusi Eddie
Shorteria. Tämä tuli ovelle.

»Ota revolverisi ja pyssy ja tule konttoriin! Odotan sinua nyt heti.»

Eddie noudatti käskyä. Konttoriin astuessaan hän näki neljä
meksikkolaista, jotka liikkuivat velttoina sinne tänne, poltellen
savukkeita, kun taas Grayson seisoi tuolin edessä, jolla istui mies
kädet selän taakse sidottuina. Grayson kääntyi Shorteriin päin.

»Tämä mies on sama lurjus, joka varasti pankin rahat ja pääsi karkuun
kurjan kirjanpitäjä-tolvanamme hänelle antamalla Brazosilla. Tämä
kersantti aikoo miehineen viedä hänet huomenaamulla Cuivacaan. Sinä
jäät vartioimaan häntä puoliyöhön saakka, sitten he tulevat sijaasi.
Heidän on ensin saatava hieman nukkua ja minun on syötävä illallista.
Älä antaudu mihinkään kujeiluun, Eddie!» varoitti Grayson lopuksi ja
oli poistumaisillaan, mutta äkkiä välähti hänen päähänsä ajatus.

»Mutta, Shorter», sanoi hän, »eihän tuosta takana olevasta pienestä
makuukamarista päästä ulos muutoin kuin tämän huoneen kautta. Sen
ikkunat ovat siksi pienet, ettei kookas mies mahdu tunkeutumaan niistä.
Mepä teemmekin niin, että suljemme hänet sinne, ja sitten ei sinun
tarvitse olla lainkaan huolissasi eikä liioin meidänkään. Voit levittää
nuo huovat oven eteen ja käydä nukkumaan, eikä kenenkään tarvitse tulla
päästämään sinua vahdista koko yönä.»

»Juuri niin», virkkoi Eddie. »Jättäkää kaikki minun varaani! Kyllä minä
vahdin roistoa.»

Varmoina siitä, että heidän vankinsa oli varmassa tallessa, poistuivat
Villan sotilaat ja Grayson, senjälkeen kun Billy oli teljetty
peräkamariin.

Tilanhoitajan mainittua vartijan nimet — Eddien ja Shorterin — oli
Billy tarkastellut nuoren amerikkalaisen lehmäpaimenen kasvoja, sillä
hänen mielessään oli herännyt kiusoittava muisto, että ne nimet olivat
hyvin tuttuja. Mutta hän ei voinut millään Lavoin yhdistää niitä
kehenkään tuntemaansa henkilöön, ja varmaa myöskin oli, ettei hän ollut
koskaan ennen nähnyt tätä miestä.

Istuessaan toimettomana pimeässä huoneessa Billy koetti muistella, kuka
hänen vartijansa oli, kunnes, kuten teillekin on saattanut tapahtua,
ei mikään asia ole koko maailmassa ollut niin tärkeä kuin tämän pulman
ratkaisu. Jopa häntä uhkaava kohtalokin tuntui mitättömältä verrattuna
siihen tärkeään kysymykseen, missä hän oli aikaisemmin kuullut Eddie
Shorterin nimen.

Hänen vaivatessaan päätään, pohtien tätä mitätöntä asiaa, liikkui
jotakin lattialla hänen jalkojensa vieressä, ja äkkiä hän vetäisi
jalkaansa taaksepäin, sillä sitä peittävää saapasta nakersi rotta.

»Onpa tämä hitonmoinen ihmisen säilytyspaikka», jupisi Billy, »jossa
vilisee ihmisiä ahdistavia rottia. Hei»! Hän kääntyi katsomaan oveen
päin. »Kuulepa, Eddie! Tule tänne!»

Eddie tuli ovelle kuuntelemaan.

»Mitä haluat?» hän tiedusti. »Älä yritäkään juonitella. Olen kotoisin
Shawneesta, Kansasista, eikä meikäläisiä hevillä petetä. Sinä et kykene
huiputtamaan minua.»

Shawnee, Kansas! Eddie Shorter! Kaikki selvisi Billylle äkkiä.

»Vai olet sinä Eddie Shorter Shawneesta, Kansasista, niinkö?» huusi
Billy. »Minäpä tunnen äitimuorisi, Eddie; ja jos minulla olisi
sellainen muori kuin sinulla, en tuhlaisikaan aikaani täällä raatamassa
rinnan teekujen kanssa. Mutta enhän minä sitä aikonut sanoa, vaan sitä,
että minun on saatava tänne valoa. Rotan peijakkaat koettavat jyrsiä
minulta housut yltäni ja senjälkeen kiipeävät syömään minua; sitten on
Villa-miekkonen kiukuissaan.»

»Tunnetko äitimuorin?» kysyi Eddie, ja hänen äänessään oli kaihoisa
sointu. »Pyh, et sinä häntä tunne — se on vain noita peijaamisjuoniasi.
Sinä tahtoisit saada minut sinne voidaksesi sitten jollakin tavoin
jymäyttää minua ja päästä karkuun; mutta siihen olen liian ovela.»

»Niin totta kuin elän, Eddie, tunnen äitisi», intti Billy. »Olin
vanhempiesi talossa vain muutamia viikkoja sitten. Muistatko ikkunoiden
välissä olevaa jouhilla täytettyä sohvaa? Muistatko pienellä,
marmorilevyisellä pöydällä olevaa raamattua? Mitä! Entä Tigea? Niin,
Tige sai surmansa; mutta äitimuorisi ja isäukkosi ovat elossa ja
kaipaavat sinua takaisin luokseen.

— En välitä siitä, uskotko minua, poika, vai etkö; mutta äitisi oli
minulle kovin hyvä, ja sinun on luvattava kirjoittaa hänelle ja sitten
palata kotiin niin pian kuin voit. Ei kaikilla ole niin herttaista
äitiä kuin sinulla, ja niiden, joilla on, pitää olla hyviä äidilleen.»

Lukitun oven takana alkoi Eddien leuka vapista. Hänen sydämeensä ja
mieleensä tulvi suloisia muistoja avarasta sylistä, johon hän niin
usein oli painanut päänsä, ja isosta, tukevasta kädestä, joka oli
silittänyt hänen otsaansa ja punertavaa tukkaansa. Eddie nielaisi
jotakin.

»Et kai sinä ilvehdi?» hän kysyi. Billy Byrne erotti, että hänen
äänensä vapisi.

»En laske pilaa, poika», hän vakuutti. »Minä pahuksena minua oikein
pidät — likaisena teekunako? Sinä ja minä olemme amerikkalaisia — enpä
mieluisasti peijaa maanmiestäni tässä kirotussa hirtehismaassa.»

Billy kuuli avainta kierrettävän lukossa, ja hetkistä myöhemmin
avattiin ovea varovasti, ja Eddie tuli näkyviin turvanaan kaksi
kuusipiippuista revolveria.

»Se on oikein, Eddie», huomautti Billy nauraen. »Älä antaudu vaaraan,
kuinka paljon hentomielisiä juttuja sinulle syöttänenkin, sillä sen
sanon suoraan, että karkaan heti kun saan tilaisuuden. Mutta sehän
on mahdotonta, kun käpäläni ovat nuorissa ja sinä uhkaat minua
kaksine paukkuinesi. Hankihan tänne valoa, Eddie. Siitä ei tule pahaa
kenellekään, ja se pelottaisi rottia.»

Eddie peräytyi konttorin toisessa päässä olevan pienen pöydän ääreen,
jolla oli pieni lamppu. Pitäen oven lävitse vankiaan silmällä hän
sytytti lampun ja vei sen perähuoneeseen, laskien sen nurkassa olevan
pesukaapin päälle.

»Oletko todellakin nähnyt äitimuorin?» hän kysyi. »Onko hän terve?»

»Terveeltä hän näytti silloin, kun hänet tapasin», vastasi Billy;
»mutta hän kaipaa suuresti poikaansa. Kyllä kai hän olisi vielä
pirteämmän näköinen, jos sinä menisit kotiin.»

»Minä menen», huudahti Eddie. »Heti kun taloon saadaan rahaa ja
maksetaan palkka, lähden. Mutta mikä on nimesi? Kotiin päästyäni kysyn
äidiltä, muistaako hän sinua. Toivoisinpa jo tällä hetkellä voivani
pistäytyä kotiovesta sisälle.»

»Äitisi ei tiennyt nimeäni», sanoi Billy. »Mutta kerro hänelle nähneesi
sen miehen, joka antoi selkään kahdelle maankiertäjälle, kun nämä
ryöstivät hänen rahansa ja aikoivat nitistää hänet teurastuspuukolla.
En usko hänen unohtaneen sitä. Minä ja kumppanini olimme pakotiellä —
hänellä ei ollut mitään hätää; mutta minun kintereilläni olivat siepot
— ja äitisi antoi meille rahaa, jotta pääsisimme karkuun. Hän oli
totisesti kelpo muori, poika.»

Konttorin ulko-ovelle koputettiin. Eddie juoksi takaisin etuhuoneeseen,
sulki oven ja kiersi sitä' juuri lukkoon, kun Barbara astui sisään.

»Eddie, saanko nähdä vankia?» hän pyysi. »Tahdon puhella hänen
kanssaan.»

»Tekö puhelemaan pankkirosvon kanssa?» kummasteli Eddie. »Ettehän vain
ole sekaisin, neiti Barbara?»

»En ole; mutta haluan keskustella hänen kanssaan pienen hetkisen.
Saanhan, Eddie?»

Eddie epäröi. Hän tiesi, että Grayson suuttuisi, jos hän päästäisi
isännän tyttären yksin perähuoneeseen lainsuojattoman pankkirosvon
seuraan, ja isäntä itse näkisi mielellään Eddien teilattuna. Mutta
Barbara-neidiltä oli vaikea evätä mitään.

»Missä hän on?» tiedusti tyttö.

Eddie heilautti peukaloaan oveen päin. Avain oli vielä lukossa.

»Menkää katselemaan kuuta ikkunasta, Eddie!» kehoitti tyttö. »Se on
perin kaunis tänä iltana. Menettehän, Eddie!» hän lisäsi, kun mies yhä
empi.

Eddie pudisti päätään ja meni hitaasti ikkunan ääreen.

»Ei kukaan voi evätä teiltä mitään, neiti», hän virkkoi, »ei ainakaan,
jos te oikein hartaasti pyydätte.»

»Olette kovin kiltti, Eddie», kuiskasi tyttö ja astui ripein askelin
lukitulle ovelle.

Kiertäessään avainta hän tunsi hieman vapisevansa hermokiihoituksesta.
»Minkälainen mies hän lieneekin — tämä paatunut lainrikkoja ja rosvo
— kansastaan luopunut amerikkalainen, joka on liittynyt kansansa
verivihollisiin?» hän mietti mielessään.

Vain halu saada tietää, miten Bridgen oli käynyt, sai hänet sopeutumaan
niin vastenmieliseen keskusteluun. Hän ei uskaltanut pyytää ketään
muuta kysymään sitä puolestaan, sillä jos hänen osallisuutensa Bridgen
karkaamisessa — tietystikin jos hän oli päässyt pakoon — tulisi Villan
tietoon, olisi El Orobon amerikkalaisten kohtalo ratkaistu.

Hän painoi kädensijaa ja työnsi oven verkkaisesti auki. Huoneen
keskellä olevalla tuolilla istui mies selin tyttöön päin. Hän oli
kookas mies. Hänen leveät hartiansa kohosivat vankkoina yksinkertaisen
tuolin selkämyksen yläpuolelle. Tumma, kihara, takkuinen tukka peitti
kaunismuotoista päätä.

Oven narahtaessa hän kääntyi tyttöön päin, ja kun heidän katseensa
osuivat vastakkain, menivät heidän kummankin silmänsä levälleen
hämmästyksestä.

»Billy!» huudahti Barbara.

»Barbara! Sinä!» Billy nousi seisomaan, koettaen kiskoa irti köytettyjä
käsiään.

Tyttö sulki oven jälkeensä ja meni hänen luokseen.

»Sinäkö rosvosit pankin kassan?» hän kysyi. »Teitkö sen, vaikka olit
luvannut elää aina kunnollisesti — minun tähteni?» Hänen äänensä
värähti liikutuksesta. Mies näki, että hän kärsi, ja samalla hän tunsi
tuskaa itsekin.

»Mutta sinähän olet naimisissa», hän sanoi. »Näin sen sanomalehdistä.
Mitäpä enää välität siitä? Enhän merkitse sinulle mitään.»

»En ole naimisissa, Billy», huudahti Barbara. »En voinut mennä herra
Malloryn puolisoksi. Koetin uskotella itselleni voivani sen tehdä;
mutta vihdoin selvisi minulle, etten rakastanut enkä koskaan voisi
rakastaa häntä, enkä suostu menemään avioliittoon sellaisen miehen
kanssa, jota en rakasta.

— En osannut uneksiakaan, että täällä olit sinä, Billy», jatkoi tyttö.
»Tulin tiedustamaan sinulta, miten on herra Bridgen laita. Tahtoisin
tietää, pääsikö hän pakoon' vai — vai — oi, tätä kauheata maata!
Täällä ei välitetä ihmishengestä sen enempää kuin teurastaja välittää
teuraansa hengestä.»

Äkkiä Billylle selvisi oikea asianlaita. Miksi se ei ollut ennemmin
johtunut hänen mieleensä? Barbara oli Bridgen Penelope! Hänen paras
ystävänsä rakasti samaa naista kuin hänkin. Ja Barbara oli lähettänyt
sanantuojan pyytämään Billyä pelastamaan hänen lemmittynsä.

Barbara oli tänä iltana tullut konttoriin kyselemään Bridgestä
tuntemattomalta mieheltä, jota hän piti hylkiönä ja rosvona — koska ei
saanut lepoa kuulematta tietoja rakastetustaan. Billy jäykkeni. Häneen
koski sydänjuuria myöten; mutta hän ei moittinut Bridgeä — kohtalo
oli niin määrännyt. Ei hän myöskään moittinut Barbaraa siitä, että
tämä rakasti Bridgeä. Olihan Bridge joka tapauksessa enemmän hänen
kaltaisensa, oikein koulutettu miekkonen. Mutta hän itse oli vain
sakilainen.

»Bridge selviytyi hyvin», hän virkkoi. »Eikä hänellä ollut mitään
osuutta koko pankkiryöstössä. Sen suoritin minä. Hän ei tietänyt minun
olevan kaupungissa, enkä minä tiennyt hänen olevan. Hän on rehdein mies
maailmassa, on kuin onkin. Hän ajoi minua sinä yönä takaa ja ampui
minua, pitäen minua — ja aivan oikein — rosvona, mutta tietämättä, kuka
olin.

— Hän kaatoi hevoseni ja nähtyään, kuka olin, pakotti minut ottamaan
sinun hevosesi ja pyrkimään pakoon, sillä hän tiesi, että Villan miehet
nitistäisivät minut, jos saisivat minut kynsiinsä. Siitä et voi häntä
moittia, ethän? Hän ja minä olimme hyviä kumppanuksia — hän ei voinut
menetellä toisin. Hän se taivutti minut tuomaan hevosen takaisin.
Nyt se kai on aitauksessa. Olin tuomassa sitä, kun jouduin kiinni.
Nyt sinun on parasta mennä. Tämä ei ole sopiva paikka sinulle, ja
minä en ole nukkunut niin pitkään aikaan, että olen kuolemaisillani
nääntymyksestä.»

Hänen äänensä oli kylmä. Häntä näytti Barbaran seura ikävystyttävän,
vaikka hänen sydämensä oli pakahtua rakkaudesta, johon hän ei luullut
tytön vastaavan, ja hän olisi tahtonut katkoa siteensä ja pusertaa
Barbaraa rintaansa vasten.

Nyt oli Barbaran vuoro loukkautua. Hän ojentautui suoraksi.

»Olen pahoillani siitä, että olen häirinnyt lepoasi», hän vastasi, ja
poistui pää pystyssä. Mutta koko matkan astellessaan päärakennukseen
hän hoki itsekseen: »Huomenna hänet ammutaan! Huomenna hänet ammutaan!
Huomenna hänet ammutaan!»



NELJÄSKOLMATTA LUKU

Eddie sulkee silmänsä


Tunnin ajan Barbara Harding asteli edestakaisin kuistilla ylpeyden ja
rakkauden kamppaillessa ylivallasta hänen sydämessään. Hän ei voinut
sallia Billyn kuolla, sen hän tunsi. Mutta miten hän saisi miehen
pelastetuksi.

Palvelusväen asunnosta kuuluva soitto ja nauru oli lakannut. Ranchossa
nukuttiin. Joen vastaisella rannalla olevan matalan jyrkänteen rinnettä
myöten ratsasti pieni joukkue äänettömästi kahlaamolle.

Jyrkänteen juurella oli piikkilanka-aita ranxhon eristetyn alueen
rajana. Ensimmäinen ratsastaja laskeutui maahan, katkaisi langat poikki
ja veti päät syrjään hevosten jaloista, joten seurue pääsi edelleen.

Miehet ratsastivat jokeen, liikkuen pimeässäkin niin varmasti, että
he ilmeisesti tunsivat kahlaamon hyvin. Sitten he jatkoivat matkaansa
pajupensaiden reunustaman niityn halki ranchon rakennuksia kohti.
Heidän varovainen lähestymisensä, äänettömyytensä, myöhäinen hetki,
kaikki oli omiaan osoittamaan, että heillä oli paha mielessä.

Päärakennuksen kuistilla kävelevä Barbara pysähtyi äkkiä. Koko hänen
olemuksensa osoitti, että hän oli tehnyt lopullisen päätöksen.
Hetkisen hän seisoi mietteissään ja juoksi sitten vikkelästi portaita
alas ja pihan poikki konttorirakennukselle. Siellä torkkui Eddie
vartiopaikallaan. Tyttö ei häirinnyt häntä. Vilkaisemalla ikkunasta
Barbara varmistautui, ettei siellä ollut muita kuin Eddie ja vanki.

Sieltä hän meni edelleen hevostarhalle. Aitauksessa oli vain muutamia
hevosia, jotka seisoivat pää painuksissa. Kun hän meni tarhaan,
nostivat hevoset päätään, nuuhkivat epäluuloisesti, luimistivat
korviaan ja tytön lähestyessä vetäytyivät arastellen ja korskuen
kauemmaksi, kiertäen hänen ohitseen tarhan vastaiselle laidalle.

Niiden sivuuttaessa hänet hän silmäili niitä tarkoin, ja hänen
rohkeutensa lamaantui, sillä Brazos ei ollut niiden joukossa. Se oli
varmaankin viety laitumelle.

Hän meni tarhan ja laitumen väliselle veräjälle ja tunkeutui kahden
tangon välitse. Ylimmällä tangolla riippuivat päitset, joihin oli
kiinnitetty kappale nuoraa. Otettuaan ne hän lähti etenemään siihen
suuntaan, johon ratsuhevoset useimmiten menivät, kun ne päästettiin
tarhasta laitumelle.

Jolleivät ne olleet menneet joen poikki, uskoi hän löytävänsä ja
saavansa kiinni Brazosin, sillä sokeripalat ja leipäviipaleet olivat
synnyttäneet hevosen sielussa ihmeellisen voimakkaan kiintymyksen
väliaikaista valtiatartaan kohtaan.

Tyttö riensi joelle hevosten polkemia jälkiä pitkin ja tähyili
katsettaan pinnistäen eteensä ja sivuilleen nähdäkseen hevosten
tummat hahmot, joiden joukosta hän toivoi löytävänsä pienen, säyseän
Brazosinsa.

Kuta lähemmäksi jokea hän tuli, sitä enemmän hän lannistui, sillä vielä
ei eläimistä näkynyt merkkiäkään. Jos hän olisi yrittänyt kiinnittää
päitsiä jonkun tarhassa olevan raisun hevosen päähän, olisi se ollut
mitä suurinta hulluutta — niitä vangitsemaan tarvittiin voimakas mies
ja lujaksi punottu lasso.

Kun hän hermot jännittyneinä oli päässyt jokea reunustavan
pajupensaikon laidalle, kajahti villikissan kolkon kaamea ääni. Tyttö
pysähtyi äkkiä. Pelko pani kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen
selkäpiitään, ja hänen hiuksensa tuntuivat nousevan pystyyn.

Kääntyisikö hän takaisin? Hevoset saattaisivat olla hänen puolellaan
jokea, mutta todennäköisesti ne olivat menneet sen ylitse. Jaksaisiko
hän hillitä hermoja jäytävää kauhuaan ja tunkeutua tuon pimeän,
peloittavan tiheikön lävitse, vaikka hän tiesi, ettei hän tapaisi
ratsuja sen takana?

Hän kääntyi ympäri ja lähti samaa tietä takaisin. Hänen täytyi keksiä
joku toinen keino! Mutta oliko mitään muuta keinoa? Ja huomenna Billy
ammuttaisiin! Häntä puistatti; Hän puri alahuultaan rohkaistakseen
luontoaan, pyörähti ympäri ja kiiruhti pensaikkoon.

Kissa kiljaisi uudelleen — tällä kertaa hyvin likellä — mutta Barbara
ei empinyt hetkeäkään, vaan riensi eteenpäin ja astui pian tiheiköstä
kymmenkunnan metrin päässä joen äyräästä. Hän jännitti katsettaan
tähyillen pimeässä ympärilleen; mutta ei ainoatakaan hevosta ollut
näkyvissä.

Useiden eläinten polkemat syvät jäljet veivät suoraan pyörteiseen
veteen. Vastaisella puolella Brazos oli laitumella tai lepäämässä
parhaiksi hänen ulottuviltaan.

Katkeran epätoivoisena Barbara puristi kätensä nyrkkiin, niin että
kynnet painuivat kämmeniin. Hän seurasi jälkiä vedenrajaan saakka.
Vesi oli niin mustaa ja kolkkoa. Hän ei edes päivälläkään voinut
uskoa varmasti osaavansa kävellä kahlaamon poikki — yöllä olisi sen
koettaminen hulluutta.

Hän nielaisi nyyhkytyksen. Hänen olkapäänsä painuivat kumaraan, ja
pää kallistui eteenpäin. Koko hänen olennostaan kuvastui äärimmäinen
pettymys ja epätoivo.

»Mitä voin tehdä?» hän valitti. »Huomenna hänet ammutaan.»

Se ajatus reipastutti häntä kuin sähköisku.

»Häntä ei ammuta!» huusi hän ääneen. »Häntä ei ammuta, niin kauan kuin
minä olen elossa estääkseni sen.»

Uudelleen hän nosti päänsä pystyyn ja oikaisi selkänsä. Sidottuaan
päitset uumenilleen hän veti luottavana syvään henkeään ja astui
jokeen. Noin kymmenen metrin päähän ei hänen ollut lainkaan vaikeata
pysytellä kahlaamolla. Se oli leveä ja suora. Mutta kun hän lähempänä
joen keskustaa askel askeleelta tunnusteli tietään eteenpäin, tunsi
hän, että kallionkieleke, jolla hän seisoi, laskeutui syvään veteen.
Hän kääntyi taaksepäin, koettaen saada selville, minne päin se kääntyi,
mutta ei löytänyt jalansijaa mistään.

Jokea alaspäin hän tunsi vankkaa kalliota jalkojensa alla. Sinnepäin
siis tie vei, ja hän astui rohkeasti eteenpäin veden kohotessa
jo polvien yläpuolelle. Hän eteni pari, kolme askelta, ja hänen
luottamuksensa ja toivonsa yhä lujittuivat, mutta neljännellä
askeleella hän ei tavannutkaan pohjaa. Hän suistui jokeen, koetti
peräytyä takaisin kalliolle, mutta virta oli liian voimakas, ja äkkiä
näytti siltä kuin hän olisi itse heittäytynyt veteen ja alkoi uida joen
uomassa henkensä edestä.

Pyörre painoi häntä takaisin samaa rantaa kohti, jolta hän oli
juuri lähtenyt, mutta hän oli niin lujasti päättänyt onnistua Billy
Byrnen tähden, että hän kääntyi vastaiselle rannalle ja ponnisteli
saavuttaakseen mahdottomalta näyttävän päämäärän, jonka hänen suuri
rakkautensa oli hänelle viitoittanut.

Vuolas virta painoi hänet useita kertoja veden alle, mutta yhä
uudelleen hän tuli ilmoille ja kamppaili, ei oman henkensä, vaan
sen miehen hengen puolesta, jota hän oli ensin kammonnut, sitten
rakastamaan. Tuuma tuumalta hän lähestyi toista rantaa, mutta samalla
hän tunsi voimiensa uupuvan.

Jaksaisiko hän päästä perille? Oi, jospa hän olisi mies! Mutta se
ajatus herätti toisen: »Jumalan kiitos, että olen nainen ja rakastan
kuin vain nainen voi, sillä se antaa minulle voimia syöksyä kuoleman
kitaan hänen tähtensä!»

Ylenmääräisistä ponnistuksista hänen sydämensä jyskytti, ja hengitys
kävi läähättäen. Hänen raajansa olivat kylmät ja turrat, mutta hän ei
voinut lakata yrittämästä, vaikka hän olikin nyt jo varma, että oli
uhrannut henkensä hyödyttömästi.

Hänen ruumiinsa löydettäisiin, mutta kukaan ei koskaan arvaisi, mikä
hänet oli ajanut kuolemaan. Ei edes Billy tietäisi, että se oli
tapahtunut hänen tähtensä. Mutta sitten tuntui virran rajuus äkkiä
vähenevän, pyörre työnsi häntä hiljaa rantaan päin, ja hänen jalkansa
koskettivat pohjan hiekkaa ja soraa.

Huohottaen, horjuen ja kompuroiden hän reutoutui eteenpäin muutamia
askelia, vaipuen sitten maahan ja tarrautuen joen äyrääseen kiinni.
Siinä oli vesi matalaa, ja hän virui paikallaan, kunnes voimat
palasivat. Sitten hän jälleen nousi ja kapusi rantatöyrylle — tehtävä
oli onnistunut.

Löytääkseen hevoset tarvitsi hänen nyt enää etsiä muutamia minuutteja.
Ne seisoivat tummana rykelmänä piikkilanka-aidan vieressä laitumen
toisella laidalla. Hänen lähestyessään ne hajautuivat, väistyen syrjään
ja silmäillen häntä uteliaasti.

Hän kutsui vienosti »Brazos! Tänne, Brazos!» Liikkeelle lähteneestä
laumasta erosi ratsu ja tuli hirnuen hänen luokseen.

»Kelpo Brazos!» hän houkutteli. »Oiva heponi!» Samalla hän meni hevosta
vastaan.

Eläin antoi hänen ottaa itsensä kiinni ja silittää otsaansa nuuhkien
hänen käsiään löytääkseen odottamansa herkkupalan. Hellävaroen hän
pujotti päitset sen korvien ylitse. Saatuaan ne varmasti paikoilleen
hän huokasi helpotuksesta, kiersi kätensä hevosen kaulaan ja painoi sen
turvan poskeaan vasten.

»Sinä rakas, hyvä Brazos!» hän kuiskasi.

Hevonen seisoi rauhallisesti paikallaan tytön rimpuillessa sen selkään.
Barbaran hoputettua ja kosketettua kantapäillään sen kylkiä se sitten
lähti astelemaan kahlaamolle. Tällä kertaa kävi ylimeno perin helposti,
sillä Barbara piti nuoraa höllänä ja antoi Brazosin valita tien.

Hevonen tunkeutui vastaiselta rannalta pajukon lävitse niitylle.
Sieltä Barbara ratsasti yhä vain käymäjalkaa, ettei herättäisi
huomiota, portista pihalle. Sidottuaan ratsunsa tarhan aitaan hän
poistui etsimään satulaa ja suitsia. Hän ei tiennyt, kenen vehkeet hän
otti, eikä välittänytkään siitä, mutta jo paljoa ennenkuin hän sai
ne raahatuksi puolitiehen Brazosin luokse, hän tunsi, että ne olivat
tavattoman raskaat.

Hän sai kolmasti yrittää, ennenkuin hänen onnistui suorittaa
Herkuleksen voimia kysyvä temppu ja nostaa satula hevosen selkään, ja
jos hänellä olisi ollut joku muu ratsu kuin Brazos, ei siitä olisi
tullut mitään. Mutta tämä sävyisä pikku hepo seisoi hievahtamatta ja
kärsivällisenä raskaan meksikkolaisen puusatulan kolhiessa sen jalkoja
ja kylkiä, kunnes tyttö sai onnellisella heilautuksella heitetyksi sen
ratsun selkään.

Kiinnitettyään satulan ja suitset Barbara talutti hevosen rakennuksen
taakse ja sieltä kiertoteitse konttorihuoneen peräseinustalle. Siitä
huoneesta, jossa Billy istui vangittuna, näkyi valoa, ja jätettyään
suitsien perät viiltämään maata tyttö meni rakennuksen etupuolelle.

Hiivittyään varovasti portaille hän tirkisti ikkunasta sisään.
Eddie makasi koukussa, mutta silminnähtävästi mukavassa asennossa
konttorituolilla. Hänen jalkansa olivat kirjoituspöydällä. Revolveri
oli kaiken varalta hänen sylissään. Toinen oli kotelossaan hän vyöllään.

Barbara meni varpaisillaan ovelle. Henkeään pidättäen hän painoi hiljaa
kädensijaa. Ovi kääntyi meluttomasti auki, ja seuraavalla hetkellä
tyttö oli huoneessa. Taaskin hän silmäili Eddie Shorteria. Tämä ei
hievahtanutkaan: vain hänen rintansa nousi ja laski syvän, sikeän unen
tasaisessa tahdissa.

Barbara hiipi lattian poikki hänen luokseen.

Kartanon takana liikkui kolme hahmoa pimennon turvissa. Kauempana,
noin sadan metrin päässä heistä seisoi pieni ryhmä hevosia ja miehiä.
He odottivat äänettöminä. Kolme ensinmainittua hiipi taloa kohti.
Rancho oli samanlaisia, joita Teksasissa tavataan kymmenittäin,
sadoittain. Ilmeisesti sen oli suunnitellut Grayson tai joku hänen
kaltaisensa. Siinä ei ollut mitään meksikkolaista eikä mitään kaunista.
Kaksikerroksisena, kuistilla varustettuna ja synkeänä se oli rumana
pilkkuna viehättävässä meksikkolaisessa maisemassa.

Hiipijät kiipesivät kuistin katolle ja lähestyivät avointa ikkunaa,
jonka takana oli neiti Barbara Hardingin makuuhuone. Kuunneltuaan
jonkun aikaa tunkeutui kaksi heistä huoneeseen. Viivyttyään siellä
muutamia minuutteja he palasivat, viittoillen ulkona odottaneelle
toverilleen harmistuneen ja pettyneen näköisinä.

He laskeutuivat maahan yhtä varovasti kuin olivat kiivenneetkin katolle
ja palasivat hevosten luokse jääneiden miesten luokse. Siellä sukeutui
matalaääninen neuvottelu, jonka kestäessä Barbara Harding ojensi
vapisemattoman käden, joka ei lainkaan paljastanut hänen mieltään
kalvavaa pelkoa, ja otti revolverin Eddie Shorterin sylistä. Eddie
nukkui yhäti.

Taaskin varpaillaan tyttö palasi lattian poikki perähuoneeseen vievälle
lukitulle ovelle. Avain oli lukossa. Hän kiersi sitä varovasti, pitäen
samalla silmällä nukkuvaa vartijaa, revolverin piippu uhkaavasti
ojennettuna häntä kohti.

Eddie Shorter liikahti ja pyyhkäisi kädellään kasvojaan. Barbaran
sydän lakkasi sykkimästä, kun hän odotti, että mies avaisi silmänsä ja
näkisi hänet. Mutta Eddie ei herännyt. Sensijaan hänen kätensä vaipui
hervottomana sivulle, ja hengitys muuttui jälleen säännölliseksi.

Avain kiertyi lukossa hänen sormiensa hiljaa vääntämänä, salpa liukui
meluttomasti syrjään, ja hän työnsi oven raolleen. Sisällä istuva Billy
Byrne loi kysyvän katseen avautuvalle ovelle, ja kun hän tunsi tulijan,
saivat hänen kasvonsa kummastuneen ilmeen. Mutta hän ei hiiskunut
mitään, sillä tyttö oli varoittavasti nostanut sormen huulilleen.

Barbara meni nopeasti hänen luokseen ja kehoitti häntä nousemaan
pystyyn, alkaen hypistellä hänen käsiänsä pidättävän nuoran solmua.
Kerran hän keskeytti puuhansa ja kävi sulkemassa oven, joka oli jäänyt
häneltä auki.

Kului viisi minuuttia — Barbara Hardingista ne tuntuivat hänen elämänsä
pisimmiltä minuuteilta — ennen kuin solmut hellisivät. Mutta vihdoin
nuora kirposi lattialle, ja Billy Byrne oli vapaa. Hän aikoi puhua,
kiittää ja ehkä myöskin torua Barbaraa tästä harkitsemattomasta teosta,
johon tyttö oli ryhtynyt hänen tähtensä. Mutta taaskin Barbara antoi
vaikenemismerkin, kuiskasi: »Tule!» ja kääntyi ovelle.

Raottaessaan sitä vakoillakseen hän piti revolveria edessään, tähdäten
sillä viereiseen huoneeseen. Mutta Eddie nukkui yhäti vähääkään
aavistamatta, millaista kujetta hänelle tehtiin.

Barbara ja Billy lähtivät konttorin portaille vievälle ovelle; taaskin
tyttö varoitti Billyä liikkumaan hiljaa, sillä hänen kävellessään
olivat kannukset kilisseet. Hetkiseksi kääntyivät heidän katseensa
poispäin Eddie Shorterista, ja kohtalo salli Eddien juuri sillä
hetkellä herätä ja avata silmänsä.

Hänen katsettaan kohdannut näky oli niin yllättävä, ettei
kansasilainen voinut hievahtaakaan sekunnin aikaan. Hän näki Barbara
Hardingin revolveri kädessä auttavan rosvoa karkaamaan, ja niinä
silmänräpäyksinä, jotka hämmästys piti Eddien liikkumattomana, hän
näki myöskin toisen kuvan — äidillisen naisen pienessä maatalossa
Kansasissa. Eddie tajusi, että tuo mies, tuo lainsuojaton, oli
herättänyt hänessä kaipauksen ja päätöksen palata äidin armaaseen
syliin. Lisäksi oli sama mies pelastanut hänen äitinsä pahoinpitelystä,
ehkäpä kuolemasta.

Eddie sulki nopeasti silmänsä, ja hänen aivonsa työskentelivät
kuumeisesti. Neiti Barbara oli aina ollut ystävällinen häntä kohtaan.
Hänen poikamainen sydämensä oli sykähdellyt rakkaudesta Barbaraa
kohtaan — se rakkaus oli tietystikin ollut toivotonta, poikamaista
tunnetta. Tyttö tahtoi rosvon pääsevän karkuun. Eddie käsitti olevansa
valmis tekemään, mitä hyvänsä neiti Barbara tahtoi, vaikkapa oman
henkensä uhallakin.

Tyttö ja mies olivat ovella. Barbara työnsi Billyn edellään ulos,
tähdäten itse revolverilla Eddie Shorteria, meni sitten perässä ja
sulki oven Eddie Shorterin pitäessä silmiään kiinni ja rukoillessa,
että Billy Byrnen karkaaminen onnistuisi hyvin.

Päästyään ulos ja konttorirakennuksen taakse Barbara ojensi revolverin
Billylle.

»Sinä tarvitset sitä», hän selitti hätäisesti. »Tuolla on Brazos — ota
se! Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua, Billy!» Ja tyttö oli poissa.

Billy nielaisi jotakin. Hänen mielensä teki juosta Barbaran jälkeen ja
sulkea hänet syliinsä. Mutta hän muisti Bridgen ja kääntyi huoahtaen
kärsivällisesti odottavan Brazosin luokse. Verkkaisesti hän otti
suitset maasta ja nousi satulaan. Yhtä huolettomasti kuin olisi
päivänvalossa poistuva kunnioitettu vieras hän sitten ratsasti ranchon
pihalta ja ohjasi hevosensa pohjoiseen päin joen vartta kiemurtelevaa
tietä pitkin.



VIIDESKOLMATTA LUKU

Billy tulee takaisin


Billyn kadotessa pimeyteen pohjoista kohti käveli Barbara Harding
hitaasti ranchon kuistille päin, samalla kun pienestä, sadan metrin
päässä seisovasta hevos- ja miesryhmästä erosi kolme miestä, lähtien
hiipimään häntä kohti, sillä he olivat kuutamossa nähneet hänet, kun
hän erosi Billystä konttorin luona, suunnaten verkkaiset askeleensa
päärakennukselle.

He pysyttelivät talon varjossa, kunnes tyttö oli kääntynyt nurkan
taakse ja lähestyi kuistia. Sitten he juoksivat nopeasti hänen
luokseen, ja kun hän alkoi nousta portaille, tartuttiin häneen
takaapäin ja häntä kiskottiin taaksepäin. Hänen suulleen laskettiin
käsi, ja häntä varoitettiin pysymään hiljaa.

Puolittain raahaten, puolittain kantaen miehet retuuttivat hänet
odottavien tovereittensa luokse. Eräs kookas mies hypähti ratsunsa
selkään, ja Barbara nostettiin satulanupille hänen eteensä. Sitten
nousivat toisetkin satulaan ja seurue poistui yhtä hiljaa kuin oli
tullutkin samaa tietä takaisin.

Barbara Harding ei ollut koettanutkaan huutaa, sillä heti vangiksi
jouduttuaan hän oli huomannut olevansa intiaanien käsissä, ja sen
perusteella, mitä hän oli kuullut idässä olevassa vuoristossa vielä
asustavasta vähäisestä pimaniheimosta, hän tiesi heidän voivan aivan
rauhallisesti survaista puukon hänen rintaansa.

José oli pimani, ja tytön päähän juolahti heti, että José oli
mukana panemassa toimeen hänen ryöstöään tai oli ainakin ollut sitä
suunnittelemassa. Siksi hän ei pelännyt minkäänlaista väkivaltaa, koska
José oli aikoinaan ollut kuuluisa saamiensa lunnaiden lukumäärästä ja
suuruudesta.

Hänen isänsä maksaisi vaaditun summan, hänet palautettaisiin, eikä
hänelle koituisi koko seikkailusta muuta haittaa kuin joitakuita päiviä
kestävä epämukavuus ja rasitus. Tällä tavoin järkeiltyään hän helposti
pysyi rauhallisena ja maltillisena.

Sillä aikaa kun Barbaraa vietiin itään päin, ratsasti Billy Byrne yhä
vain pohjoista kohti. Hän aikoi poiketa Josén majalla viemässä sen
sanoman, jonka Pesita oli pyytänyt häntä toimittamaan perille. Sitten
hän katoaisi läntiseen vuoristoon, yhtyisi Pesitaan ja yllyttäisi tätä
lähtemään uudelle ryöstöretkelle jonkun kenraali Francisco Villan
suosiman henkilön rancholle, sillä Billy ei sietänyt Villaa.

Hän olisi mielihyvin käväissyt vierailulla El Orobon rancholla ja sen
hoitajan luona; mutta se seikka, että sen omistaja oli Anthony Harding
ja että hän ja Barbara oleskelivat siellä, riitti karkoittamaan Billyn
mielestä kaikki sillä tavoin tyydytettävän koston ajatukset.

»Kenties pääsen häneen käsiksi myöhemmin», hän mietti, »kun hän on
poissa rancholta. En totisesti pidä siitä jukopäästä. Hänet pitäisi
panna valjaisiin kuin härkä ja taltuttaa!»

Billy laskeutui ratsailta Josén majan edustalla kello neljä aamulla.
Hän kolkutti ovelle, kunnes ukko tuli avaamaan.

»Kas!» huudahti José nähdessään, kuka hänen varhainen vieraansa oli.
»Te selviydyitte niiden kynsistä! Sepä mainiota!» Vanhus hihitti.
»Pari, kolme tuntia sitten lähetin Pesitalle sanan, että Villan miehet
vangitsivat kapteeni Byrnen ja veivät hänet Cuivacaan.»

»Kiitos!» sanoi Billy. »Pesita tahtoo, että lähetätte Estebanin hänen
luokseen. Viime yönä en saanut tilaisuutta ilmoittaa sitä teille, kun
piikkimiehet kuhisivat ympärillämme, minkä vuoksi pistäydyin tänne nyt
palatessani vuorille.»

»Lähetän Estebanin tänä yönä, jos saan hänet käsiini; mutta siitä en
ole varma. Esteban on liikkeellä Grayson-sian asioilla.»

»Mitä puuhia hänellä on Graysonin käskystä?» tiedusti Billy, »Ja mitä
tekemistä Graysonilla oli täällä, José? Eiköhän teillä vain ole liian
läheiset suhteet Pesitan vihollisten kanssa?»

»José on kaikkien hyvä ystävä.» Ukko virnisti. »Graysonilla on homma,
jota varten hän tarvitsee reippaita miehiä. José hankkii miehet.
Grayson maksaa hyvin. Homma ei ole missään yhteydessä Pesitan, Villan,
Carranzan, vallankumouksen kanssa — se on aivan yksityinen asia.
Grayson halusi saada _señoritan_. Hän maksoi siitä. Siinä kaikki.»

»Vai niin», virkkoi Billy ja haukotteli. Häntä eivät Graysonin
rakkaussuhteet liikuttaneet vähääkään. »Miksi ei se nahjus-parka mennyt
itse noutamaan hempukkaansa?» kysyi hän välinpitämättömästi. »Onpa hän
totisesti saamaton, koska hänen on pestattava miesjoukkue sieppaamaan
hänelle siwashityttöä.»

»Kysymyksessä ei olekaan siwashityttö, _señor capitan_», selitti José,
»vaan kaunis _señorita_ — El Orobon ranchon omistajan tytär.»

»Mitä?» kiljaisi Billy. »Mitä te puhutte?»

»Niin, _señor capitan_, entä sitten?» kummasteli José. »Grayson maksaa,
minä hankin miehet, Esteban lähtee sotureineen. Puhuin Estebanille.
He menivät tänä yönä ryöstämään _señoritaa_, mutta eivät Graysonia
varten.» Veijari-vanhus nauroi. »Sille en minä mahda mitään, vai mitä?
Grayson maksoi minulle ja sai miehiä. Minä hankin ne. En mahda mitään,
jos he pitävät tytön itse.» Ja hän kohautti olkapäitään.

»Aikovatko he mennä häntä ryöstämään tänä yönä?» huusi Billy.

»Si, _señor_», vastasi José. »Epäilemättä he ovat jo saaneet hänet
käsiinsä.»

»Helvetti!» jupisi Billy Byrne, pyöräyttäen Brazosin ympäri niin
äkäisesti, että pieni ratsu nousi takajaloilleen, ja syöksyi samaa
tietä takaisin etelään päin.

Brazos oli saanut sinä päivänä juosta pitkän matkan, mutta ratsastaja
oli ollut sen selässä vain vähän yli puolentoista penikulman matkalla.
Se ei niin ollen suinkaan ollut uupunut nelistäessään suitset höllinä
pölyistä jokitietä pitkin takaisin El Oroboon.

Koskaan ennen Brazos ei ollut juossut puoltatoista penikulmaa niin
lyhyessä ajassa, sillä kello ei ollut vielä viittä, kun se väsymyksestä
notkahdellen pysähtyi El Orobon ranchon konttorirakennuksen edustalle,
horjui ja kaatui.

Eddie Shorter oli istunut samassa asennossa, jossa Barbara ja Billy
olivat hänet viimeksi nähneet, odottaen, että Byrne saisi riittävän
etumatkan, ennen kuin hän menisi herättämään Graysonia ja ilmoittamaan,
että vanki oli karannut. Eddie oli päättänyt antaa Billylle aikaa
tunnin. Hän myhäili ajatellessaan, kuinka Grayson ja Villan miehet
raivostuisivat saadessaan tietää, että lintu oli lentänyt tiehensä, ja
sitä miettiessään hän nukahti.

Eddien herätessä oli kirkas päivä, ja kun hän vilkaisi seinällä
tikittävään pieneen kelloon ja näki sen osoittaman ajan, huudahti hän
hämmästyksestä ja ponnahti pystyyn. Avatessaan konttorin ulko-ovea hän
näki rakennuksen edustalla ratsastajan parhaillaan hyppäävän maahan
nääntyneen hevosen selästä. Heti hän tunsi Brazonin.

»Sinäkö?» huusi Eddie. »Mitä tekemistä sinulla on enää täällä? Minun on
pidätettävä sinut nyt.» Ja hän hapuili revolveriaan. Mutta Billy Byrne
tähtäsi häntä omallaan ennenkuin hän oli edes ehtinyt tarttua aseensa
perään.

»Ole alallasi!» kehoitti Billy. »Ja kuuntele, mitä puhun! Nyt ei ole
aika leikkiä revolvereilla eikä tehdä tuhmuuksia. En ole palannut
vangittavaksi — karkoita se ajatus nupistasi! Sain tietää, että
joukkue siwasheja oli täällä viime yönä ryöstääkseen neiti Hardingin.
Tule mukaan! Meidän on mentävä katsomaan, onko neiti täällä vai ei.
Äläkä yritäkään juonitella, Eddie! Minä en aio antaa vangita itseäni
toistamiseen, ja kuka sitä koettaa, se saa, mitä tarvitsee, ymmärrätkö?»

Eddie oli silmänräpäyksessä maassa ja riensi päärakennukselle.

»Minä olen puolellasi», hän vakuutti. »Kuka sinulle sen kertoi? Ja kuka
sen teki?»

»Älä välitä kertojasta! Mutta erään Esteban-nimisen siwashin piti tehdä
se Graysonin laskuun. Grayson halusi neiti Hardingia omakseen ja aikoi
varastuttaa hänet itselleen.»

»Se koira!» mutisi Eddie.

Yhdessä he kiiruhtivat päärakennuksen kuistille ja jyskyttivät ovea,
kunnes sen aukaisi kiinalainen, joka pisti päänsä raosta näkyviin,
silmäillen kysyvästi ulos.

»Onko neiti Harding täällä?» tiedusti Billy.

»Neiti Harding nukkuu», ärähti palvelija. »Häntä ei saa häiritä
ennen aamiaista.» Ja hän olisi sulkenut oven heidän nenänsä edessä,
jollei Billy olisi työntänyt saapastaan väliin. Samassa hän painoi
vankan kämmenensä taivaanvaltakunnan pojan kasvoille ja työnsi miehen
peremmälle. Sisälle päästyään hän huusi äänekkäästi herra Hardingia.

»Mikä on hätänä?» kysyi Harding, joka hetkisen kuluttua yöpuvussaan
ilmestyi seurusteluhuoneen takana sijaitsevan makuukamarin ovelle.
»Mistä on kysymys? Hyvä Jumala, mies, tekö se olette? Oletteko todella
Billy Byrne?»

»Varmasti», vastasi Billy lyhyesti. »Mutta emme saa tuhlata hetkeäkään
lörpöttelyyn. Kuulin, että neiti Harding oli ryöstettävä tänä yönä —
että hänet on ryöstetty. Rientäkää katsomaan, onko hän kotona!»

Anthony Harding lähti juoksemaan toiseen kerrokseen vieviä kapeita
portaita myöten, harpaten neljä askelmaa kerrallaan. Sillä tavoin
hän ei ollut mennyt portaita ylöspäin neljäänkymmeneen vuoteen.
Pysähtymättä edes koputtamaan hän syöksähti tyttärensä makuukamariin.
Se oli tyhjä. Vuode oli koskematon. Siinä ei ollut nukuttu. Parkaisten
vanhus kääntyi ympäri ja juoksi hätääntyneenä toisen kerroksen muihin
huoneisiin — Barbaraa ei löytynyt mistään. Sitten Harding kiiruhti
alakertaan häntä odottavien miesten luokse.

Hänen astuessaan huoneeseen toisesta päästä tuli Grayson sisälle
kuistille vievästä ovesta. Billy Byrne oli kuullut Graysonin
askeleet ulkoa, joten tämä näyttäytyessään ovesta näki vastassaan
kuusipiippuisen revolverin suun. Tilanhoitaja seisahtui ällistyneenä,
katsoen ensin Billy Byrneen, sitten Eddie Shorteriin ja Hardingiin.

»Mitä tämä merkitsee?» hän kysyi Eddie Shorterilta. »Mitä tekemistä
sinulla on täällä vankeinesi? Kuka sinun käski päästää hänet ulos,
mies?»

»Heittäkää sikseen loruilu!» karjaisi Billy Byrne. »Ei Shorter
päästänyt minua ulos. Karkasin monta tuntia sitten ja palasin juuri
äsken Josén luota tiedustamaan teiltä, missä neiti Harding on, te
halpamielinen koira. Missä hän on?»

»Mitä tekemistä on herra Graysonilla tässä asiassa?» kysyi
Harding. »Miten voisi hän tietää siitä mitään? Kaikki on minulle
arvoituksellista — te täällä, juuri te, ja Grayson puhuu teistä
vankinaan. En käsitä lainkaan. Mutta, Byrne, kertokaa nopeasti kaikki,
mitä tiedätte Barbarasta!»

Billy tähtäsi koko ajan revolverillaan Graysonia vastatessaan Hardingin
kysymykseen.

»Tämä vintiö on pestannut joukkueen pimaneja ryöstämään neiti
Hardingin», hän sanoi. »Sen sain tietää samalta veijarilta, jolle hän
maksoi sopivien miesten hankkimisesta. Hän haluaa nähtävästi saada
neidin omakseen.» Tässä Billy loi tilanhoitajaan katseen, joka olisi
surmannut Graysonin, jos katseet voisivat tappaa. »Neiti ei voi vielä
olla kaukana. Näin hänet sydänyön jälkeen, vähää ennen kuin karkasin,
joten häntä ei ole vielä voitu viedä kovinkaan etäälle. Tuo otus ei
kuitenkaan voi auttaa meitä vähääkään, sillä hän ei tiedä, missä neiti
on, sen paremmin kuin mekään. Hän luulee tietävänsä, mutta erehtyy.
Siwashit vetivät häntä nenästä ja pettivät häntä perinpohjaisesti.
Myöskin sen sain selville. Mutta hyvä Jumala! En tiedä, mihin neiti on
viety ja mitä hänelle aiotaan tehdä.»

Puhuessaan hän ensimmäisen kerran käänsi silmänsä Graysonista ja
katsoi Anthony Hardingia suoraan silmiin. Viimemainittu luki toisen
lujaluonteisista piirteistä, että hänen sydäntään painoi tuskaisa pelko
ja epäilys.

Sinä lyhyenä hetkenä, jona Billyn valpas katse oli kääntyneenä poispäin
tilanhoitajasta, oivalsi tämä saaneensa tarvitsemansa tilaisuuden. Hän
seisoi oven suussa — yhdellä ainoalla harppauksella hän pääsisi pois
Billyn revolverin ulottuvilta, hän saisi seinän sen ja itsensä väliin,
eikä Grayson vitkastellut, vaan harppasi heti sen askeleen.

Kun Billy kääntyi uudelleen katsomaan teksasilaista, oli tämä
kadonnut, ja Billyn ennättäessä ovelle, oli Grayson jo puolitiessä
konttorirakennukselle, jonka kuistilla seisovat Villan sotilaat
kiihkeästi napisten edellisenä iltana saamansa vangin poissaolon
johdosta.



KUUDESKOLMATTA LUKU

Kapteeni Rozales näkee jotakin


Billy Byrne juoksi pihalle. Tilanhoitaja huusi meksikolaisille, että
heidän vankinsa oli päärakennuksessa, ja kun he katsahtivat sinnepäin,
näkivät he Billyn tulevan verkkaisesti heitä kohti revolveri kädessään.

Billyn huulilla väikkyi hymy, jota he etäisyyden tähden eivät
erottaneet ja jonka merkitystä he eivät olisi tietäneet, koska
eivät tunteneet Billyä. Mutta revolverin merkitys oli selvä, ja sen
nähdessään yksi heistä nosti karabiininsa poskelleen.

Mutta hänen sormensa ei koskettanut liipasinta, sillä Billy Byrnen
takana pamahti laukaus ja meksikkolainen suistui eteenpäin portailta
maahan.

Billy vilkaisi taakseen ja näki Eddie Shorterin juoksevan luokseen
savuava kuusipiippuinen oikeassa kädessään.

»Takaisin!» komensi Byrne. »Tämä on minun jupakkani.»

»Enpä lähdekään», vastasi Eddie. »Nuo keltanaamat eivät vie El Orobosta
ainoatakaan valkoihoista, niin kauan kun minä olen täällä. Ja nyt
ripeästi! He hyökkäävät.»

Ja he hyökkäsivät, ampuen, niin että kuulat viuhuivat amerikkalaisten
pään ympärillä. Myöskin Grayson oli liittynyt Villan miehiin.
Palvelusväen asunnosta juoksi laukausten houkuttelemina lisää miehiä
taistelupaikalle.

Billy ja Eddie pitivät puoliaan, seisoen muutaman askeleen päässä
toisistaan. Vielä kaksi meksikkolaista kaatui. Grayson lähti pakoon
etsimään suojaa. Sitten kaatoi Billy Byrne viimeisen meksikkolaisen,
juuri kun palvelusväen rakennuksesta tulleet miehet läähättäen
saapuivat heidän luokseen. Tulijoiden joukossa oli sekä meksikkolaisia
että amerikkalaisia. Kaikki olivat aseistettuja, ja heillä oli
revolverit valmiina käsissään.

He pysähtyivät vähän matkan päähän Billystä ja Eddie Shorterista. Se
seikka, että viimemainittu oli muukalaisen puolella, säästi Billyn
saamasta heti surmaansa, sillä Eddiestä pitivät hänen työtoverinsa,
sekä meksikkolaiset että amerikkalaiset.

»Mitä hälyä täällä on?» tiedusti eräs amerikkalaisista.

Eddie selitti heille koko jutun, ja kun saatiin tietää, että isännän
tytär oli ryöstetty ja että konnantyön alkuunpanija oli tilanhoitaja,
yltyi amerikkalaisten suuttumus vaaralliseksi.

»Missä hän on?» kysyi yksi heistä. Nyt he olivat keräytyneet pieneksi
ryhmäksi Billy Byrnen ja Eddie Shorterin ympärille.

»Näin hänen pujahtavan konttorirakennuksen taakse», vastasi Eddie.

»Eteenpäin!» huudahti eräs toinen. »Otetaan hänet kiinni.»

»Hakekoon joku nuoraa!» Miehet puhelivat tavalliseen, tyyneen
tapaansa näyttämättä lainkaan kiihtyneiltä. Koko ryhmän ilmeisimpänä
kuvaavana piirteenä oli päättäväisyys. Yksi heistä lähti juoksujalkaa
noutamaan lassoaan palvelusväen asunnosta. Muut astelivat verkkaisesti
konttorirakennuksen taakse. Grayson ei ollut siellä. Etsintää
jatkettiin. Amerikkalaiset olivat etunenässä. Meksikkolaiset
pysyttelivät yhdessä joukossa hieman jäljempänä — tämä ei ollut heidän
asiansa. Jos gringot tahtoivat lynkata jonkun toisen gringon, niin
olkoon menneeksi — se oli gringojen asia. He pysyttelisivät syrjässä,
ja niin he tekivätkin.

Etsijät menivät palvelusväen asunnon ja keittiön sivuitse tallille.
Graysonia vain ei löytynyt. Tallissa havaitsi yksi miehistä erään
seikan — tilanhoitajan satula oli poissa. He riensivät hevostarhaan.
Yksi heistä purskahti nauramaan — veräjä oli auki ja kaikki ratsut
tipotiessään.

Äkkiä osoitti Eddie Shorter kädellään laitumen ja joen ylitse niiden
takana olevalle matalalle harjanteelle. Toiset katsoivat sinne. Siellä
näkyi ratsumies; joka hoputti hevostaan rinnettä ylöspäin. Ratsu ja
mies kuvastuivat selvästi nousevan auringon piinaamaa aamutaivasta
vasten.

»Se on hän», virkkoi Eddie.

»Antaa hänen mennä», sanoi Billy Byrne. »Hän ei ikinä palaa eikä häntä
kannata ajaa takaa, ei ainakaan, nyt, kun meidän on etsittävä neiti
Barbaraa. Hevoseni on täällä teidän hevostenne joukossa. Lähden sitä
noutamaan. Tuletko mukaan, Shorter, tarvitsen kenties apua, — en vielä
osaa käsitellä lassoa hyvin.»

Odottamatta vastausta hän lähti, ja kaikki amerikkalaiset seurasivat
häntä. Yhdessä he saarsivat hevoset ja ajoivat ne takaisin tarhaan.
Satuloituaan hevosensa ja noustuaan ratsaille Billy näki toisten
tehneen samoin.

»Me tulemme mukaan», selitti yksi miehistä. »Neiti Barbara kuuluu
meille.»

Billy nyökkäsi ja ratsasti päärakennukselle. Siellä hän hyppäsi maahan
ja alkoi Eddie Shorterin ja Hardingin seurassa kiertää talon ympäri
löytääkseen joitakin jälkiä, joiden nojalla voisi päättää, mihin
suuntaan naisenryöstäjät olivat poistuneet. Pian he osuivat sille
paikalle, jossa intiaanien hevoset olivat edellisenä yönä seisseet.

Sieltä veivät selvät jäljet joelle. Seuraavalla hetkellä seurasi niitä
kymmenen amerikkalaista, sitten kun Harding oli antanut Billylle
karabiinin, toisen kuusipiippuisen revolverin ja panoksia.

Jäljet veivät joen poikki, piikkilanka-aitaan murretun aukon läpi,
sitten jyrkänteen rinnettä ylöspäin ja sen takana olevaan pieneen
notkelmaan. Noin puolentoista kilometrin matkan jäljet olivat selvät,
mutta hävisivät sitten, ikäänkuin ratsastajat olisivat hajaantuneet.

»Niin», sanoi Billy toisten keräydyttyä hänen ympärilleen
neuvottelemaan, »he ovat menneet tuonne kukkuloille. He olivat pimaneja
— Estebanin heimoa — ja ovat vieneet neidin jonnekin tuonne. Meidän on
hajaannuttava ja etsittävä häntä sieltä. Sen, joka ensimmäiseksi kohtaa
pimenit, on alettava ampua, jolloin me muut riennämme hänen avukseen.
Voimme edetä parittain — jos sitten toinen kaatuu, niin toinen voi
ratsastaa takaisin ja opastaa muut tapahtumapaikalle.»

Miehet tuntuivat suostuvan ehdotukseen ja hajaantuivat parittain. Eddie
Shorter jäi Billyn seuraan.

»Hajaantukaa sivuille!» käski viimemainittu tovereitaan. »Eddie ja
minä ratsastamme suoraan eteenpäin — levitkää te muut viuhkan tavoin
kummallekin puolellemme! Näkemiin ja onneksi olkoon!» Ja hän lähti
ripeätä ravia kukkuloita kohti Eddie Shorter rinnallaan.

Rancholla vetelehtivät meksikkolaiset vaquerot ympäri kartanoa
napisten. Kun ei ollut tilanhoitajaa, ei heillä ollut muuta tekemistä
kuin keskustella huolistaan. Heille ei ollut makseta palkkaa siitä
lähtien, kun pankki rosvottiin, sillä Harding ei ollut saanut
hankituksi rahaa muualta käsin ennen kuin vasta muutamia päiviä sitten.
Nyt hänelle oli vakuutettu, että rahat olivat matkalla; mutta niiden
saapuminen El Oroboon oli epävarmaa.

»Miksi jäisimme tänne, kun meille ei ole maksettu?» kysyi heistä yksi.

»Niin, miksi?» kertasivat monet muut.

»Täällä ei ole mitään tekemistä», huomautti muuan. »Lähdetään
Cuivacaan. Minä olen kerta kaikkiaan kyllästynyt tekemään työtä
gringoille.»

Tämä ehdotus saavutti kaikkien yksimielisen hyväksymisen, ja vähän ajan
kuluttua miehet olivat satuloineet ratsunsa ja laskettivat täyttä neliä
auringonpaahteista Cuivacaa kohti. Nyt he lauloivat ja olivat iloisia
ja onnellisia, sillä he olivat samanlaisia kuin sokkosilla olevat pikku
pojat — eivät suinkaan pahoja miehiä, vaan pikemminkin vastuuttomia
lapsia.

Cuivacaan saavuttuaan he tuoksahtivat kapakkaan, jossa he alkoivat
juoda niitä vähäisiä rahoja, joita joillakuilla heistä oli tallella.

Myöhemmin samana päivänä astui kapakkaan vanha, kuihtunut intiaani
hikisenä ja pölyttyneenä pitkästä ratsastusmatkasta.

»Hei, José!» huusi eräs El Orobon ranchon vaqueroista. »Sinä vanha
veijari, mitä tekemistä sinulla täällä on?»

José katsahti ympärillään oleviin miehiin. Hän tunsi heidät kaikki
— siinä oli koko El Orobon meksikkolainen ratsastava paimenkunta.
José ihmetteli sitä, että he kaikki olivat Cuivacassa yhtä aikaa. Ei
edes palkkapäivänä oltu El Orobosta tavallisesti päästetty kaupunkiin
useampaa kuin neljä miestä kerrallaan.

»José tuli ostamaan kahvia ja tupakkaa», vastasi ukko, vilkaisten
miehiin. »Missä toiset ovat — gringot?»

»He lähtivät ajamaan takaa Estebania», vastasi yksi vaqueroista. »Hän
on vienyt muassaan neiti Hardingin.»

José kohotti kulmakarvojaan, ikäänkuin se kaikki olisi ollut hänelle
uutta.

»Entä herra Grayson? Menikö hän yhteen matkaan? Hän piti hyvin paljon
_señoritasta_.»

»Grayson karkasi», sanoi toinen puhuja. »Muut gringot aikoivat hirttää
hänet, sillä hänen kerrottiin lahjoneen Estebanin suorittamaan
kolttosen.»

Taaskin Josén kulmakarvat kohosivat. »Se on mahdotonta!» äänsi hän.
»Entä keitä sitten on vartioimassa ranchoa?» kysyi hän äkkiä.

»Herra Harding, kaksi meksikkolaista talouspalvelijaa ja yksi
kiinalainen.» Vaquero purskahti nauramaan.

»Minun täytyy lähteä», ilmoitti José hetkisen kuluttua. »Halvan
majani ja Cuivacaan väli edestakaisin on pitkä matka vanhan miehen
ratsastettavaksi.»

Vaquerot eivät enää kiinnittäneet häneen huomiota, ja hän poistui
hevosensa luokse. Mutta noustuaan ratsaille ja päästyään ulos
kaupungista hän lähti omituiseen suuntaan siihen nähden, että hänen
kotinsa oli idässä päin, sillä hän ohjasi ratsuaan luoteista kohti.

José oli ratsastanut pitkän matkan sen jälkeen kun Billy oli aamulla
lähtenyt hänen hökkeliltään. Hän oli käynyt lännessä päin, erään
Pesitan kannattajan pienellä rancholla. Viimemainittu oli lähettänyt
pojan viemään rosvolle sanaa, että kapteeni Byrne oli karannut
Villan miesten käsistä, ja José oli saapunut Cuivacaan kiertoteitse,
ratsastaen kaupunkiin idän puolelta.

Nyt hän lähti taaskin tapaamaan Pesitaa, mutta tällä kertaa hän
vei tiedon itse. Pesita oli leirissä, ja pyydettyään tupakkaa ja
savukepaperia kävi intiaani vihdoin käsiksi asiaansa.

»José tuli suoraan Cuivacasta», hän alkoi, »ja siellä hän joi
kaikkien El Orobon ranchon meksikkolaisten vaquerojen seurassa —
_kaikkien_, kenraali, käsitättehän. Esteban kuuluu ryöstäneen El
Orobon ranchon kauniin _señoritan_, ja vaquerot kertoivat Josélle,
että kaikki amerikkalaiset vaquerot ovat lähteneet häntä etsimään —
kaikki, kenraali, ymmärrättehän. Tällaisina vaarallisina aikoina on
kummallista, että gringot ovat jättäneet El Orobon niin suojattomaksi.
Siellä ovat vain rikas herra Harding, kaksi talouspalvelijaa ja yksi
kiinalainen.»

Pesitan teltan viereisessä teltassa loikoi vuodehuovillaan mies.
Kuullessaan puhujan äänen, vaikka se olikin hiljainen, hän nosti
päätään ja alkoi kuunnella. Hän erotti joka sanan, ja hänen otsansa
rypistyi. Barbara ryöstetty! Herra Harding melkein yksin rancholla! Ja
se kaikki Pesitan tiedossa!

Bridge nousi pystyyn. Hän kiinnitti panosvyön uumenilleen ja otti
pyssynsä, ryömi sitten telttansa peräseinän alitse ja lähti hitaasti
astelemaan lieassa olevia hevosia kohti.

»Kas, herra Bridge», virkkoi hauska ääni hänen korvaansa. »Minne matka?»

Bridge kääntyi katsomaan Rozalesin hymyileviä, ilkeitä kasvoja.

»Eipä juuri minnekään», hän vastasi. »Aioin lähteä katsomaan, saisinko
ammutuksi jonkun otuksen. On kauhean yksitoikkoista istua paikoillaan
tekemättä mitään.»

»_Señor_», myönsi Rozales. »Niin minustakin. Mennään yhdessä — minä
tiedän, missä on parhaat toiveet saada jotakin ammutuksi.»

»Sitä en epäile», ajatteli Bridge. »Todennäköisesti toisen
selkäpuolella.» Ääneen hän vastasi: »Sepä on todella hupaista.» Hän
arvasi, että Rozales oli määrätty vaanimaan häntä, estämään häntä
pakenemasta ja kenties olemaan ainoana todistajana, kun sattuisi joku
onneton tapaus, joka toimittaisi Bridgen isäinsä luokse.

Rozales käski erään sotilaan satuloida heidän hevosensa, ja pian
senjälkeen he ratsastivat rinnakkain kukkuloilta laaksoon vievällä
tiellä. Sellaisissa kohdissa, missä heidän oli pakko ratsastaa
peräkkäin, huolehti Bridge siitä, että Rozales meni edellä, ja
suopeasti meksikkolainen salli amerikkalaisen jäädä taakseen.

Jos Rozalesilla oli mielessään joitakin muita aikeita kuin
vakoileminen, niin hän ilmeisestikin tahtoi odottaa sopivaa hetkeä,
jolloin saisi haluamansa tilaisuuden. Ja ilmeistä oli myöskin, että
hän tunsi olevansa yhtä hyvässä turvassa amerikkalaisen edellä kuin
takanakin.

Eräässä paikassa painui se rotko, jota myöten he olivat tulleet,
notkelmaan, ja siellä ehdotti Rozales, että he ratsastaisivat
pohjoiseen. Siihen suuntaan ei Bridge suinkaan aikonut lähteä.
Amerikkalainen vitkasteli.

»Mutta laaksossa ei ole lainkaan riistaa», huomautti Rozales.

»Minun luullakseni siellä on», oli Bridgen hämärä vastaus. Sitten hän
äkkiä huudahti hämmästyneenä ja osoitti Rozalesin taakse. »Mitäs tuo
on?»’ hän kysyi kiihtyneesti.

Meksikkolainen kääntyi heti Bridgen etusormen osoittamaan suuntaan.

»Minä en näe mitään», virkkoi Rozales hetkisen kuluttua.

»Mutta nyt näette», vastasi Bridge, ja kun meksikkolainen käänsi
katseensa jälleen seuralaiseensa päin, oli hänen pakko myöntää
näkevänsä jotakin — suoraan häntä kohti tähdätyn kuusipiippuisen
revolverin epämiellyttävän suun.

»Herra Bridge!» huudahti Rozales. »Mitä te teette? Mitä tarkoitatte?»

»Tarkoitan», selitti Bridge, »että jos lainkaan välitätte
terveydestänne, laskeudutte heti hevosen selästä ettekä unohda maahan
päästyänne pitää käsiänne päänne päällä. No, alkakaa kivuta!»

Rozales laskeutui ratsailta.

»Kääntykää selin minuun päin!» komensi amerikkalainen; ja toisen
toteltua Bridge hyppäsi satulasta ja otti aseet hänen vyöltään.
»Nyt saatte mennä, Rozales», hän sanoi, »ja jos vielä joskus saatte
valtaanne amerikkalaisen, niin muistakaa, että säästin henkenne,
vaikka olisin helposti voinut riistää sen — vaikka minun olisi ollut
äärettömän paljon turvallisempaa surmata teidät.»

Meksikkolainen ei vastannut mitään, mutta hänen kasvojensa synkkä ilme
ennusti pahaa ensimmäiselle gringolle, jonka kova onni saattaisi hänen
käsiinsä. Hän pyörähti hitaasti ympäri ja lähti tallustelemaan takaisin
Pesitan leiriin.

»Minä olen puolitiessä El Oroboon», mietti Bridge, »ennen kuin hän
ennättää kertomaan Pesitalle, mitä hänelle on tapahtunut.» Sitten
hän nousi satulaan ja ratsasti laaksoon, taluttaen Rozalesin hevosta
jäljessään.

Hänen ei sopinut päästää hevosta irti liian aikaisin, sillä se olisi
epäilemättä palannut leiriin ja joutunut siten kulkemaan Rozalesin
ohitse, joka olisi ottanut sen kiinni. Ja Bridge tarvitsi aikaa
ehtiäkseen hyvän matkan päähän El Oroboa kohti, ennenkuin Pesita saisi
tietää hänen päässeen karkuun.

Bridgellä ei ollut aavistustakaan, miten Billylle oli käynyt,
sillä Pesitan käskystä ei amerikkalaiselle oltu ilmoitettu mitään.
Viimemainittu oli yhtäkaikki ollut hyvin huolissaan ystävänsä
kohtalosta, sillä olihan tämä vapautensa ja henkensä menettämisen
uhalla lähtenyt El Oroboon verivihollistensa keskuuteen.

Kaukana hänen takanaan taivalsi Rozales jurona jyrkkää vuoristopolkua
ylöspäin, hautoen mielessään monenlaisia taidokkaita kidutustapoja,
joita hän riemumielin käyttäisi ensi kerralla saatuaan jonkun gringon
käsiinsä.



SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Eddie Shorter lähtee kotiin


Billy Byrne ja Eddie Shorter ratsastivat suoraan kukkuloille. Heidän
kummallakin puolellaan puolentoista tai parin kilometrin välimatkojen
päässä toisistaan etenivät heidän seurueensa muut jäsenet, jotka
silloin tällöin olivat näkyvissä. Mutta enimmäkseen näkymättömissä.
Kukkuloille jouduttuaan eivät kumppanukset enää nähneet ystäviään.

Sekä Byrne että Eddie tunsivat, että he olivat osuneet oikeille
jäljille, sillä selvä, paljon käytetty polku kiemurteli ylöspäin
pitkin sitä cañonia, jota myöten he ratsastivat. Se oli erinomainen
väijytyspaikka, ja he kumpikin huoahtivat helpotuksesta päästyään
aukeammalle seudulle, alimpien juurikukkuloiden ja vuoriston
pääharjanteen väliselle pienelle tasanteelle.

Myöskin siellä oli polku selvä, ja kun Eddie katsoessaan eteenpäin
huomasi, että se näytti vievän harmaanruskeiden vuorien juurella
olevalle helakanvihreälle läikälle, pääsi häneltä iloinen huudahdus.

»Me olemme oikealla tiellä, kumppani», hän virkkoi. »Tuolla on vettä.»
Ja hän osoitti harmaata pohjaa vastaan näkyvää vihreätä täplää. »Tuolla
on intiaanien kylä. En ole milloinkaan ollut täällä, joten en tunne
seutua. Emme näet laske karjaa lainkaan joen tälle puolelle — pimanit
häiritsevät meitä. He eivät siedä ainoatakaan valkoihoista nuuskimassa
maataan. Mutta panisinpa veikkaan hattuni siitä, että tuolla on leiri.»

He jatkoivat matkaansa pientä, vihreätä läikkää kohti. Joskus se oli
näkyvissä, joskus peittyi heidän katseiltaan, kun he lähestyivät
ylänteitä tai kiertelivät veden uurtamissa notkelmissa ja rotkoissa.
Mutta aina he pitivät sitä määränään. Heidän noudattamansa polku vei
sinne — siitä ei enää voinut olla pienintäkään epäilystä. Ja heidän
ratsastaessaan eteenpäin tähyilivät heitä mustat, välkkyvät silmät
samalta vihreältä keitaalta, jota kohti he hoputtivat kapuamisesta
väsyviä hevosiaan.

Pienen jyrkänteen reunalla, jonka alapuolitse heidän oli
mentävä päästäkseen pääharjanteen juurella olevassa pienessä
luonnonmuodostamassa puistossa sijaitsevalle majarykelmälle, loikoili
ruskea mies mukavasti ruohovuoteella.

Kaukana tähystäjän yläpuolella kumpusi rinteestä lähde, jonka kirkas,
puhdas vesi muodosti alaspäin juostessaan pieniä lammikolta. Tällä
vedellä pimanit kastelivat vähäisiä peltojaan, ennen kuin se jälleen
katosi maan sisään heidän kylänsä alapuolella. Ruskean miehen
vieressä oli pitkä pyssy. Silmää räpäyttämättä mies tarkkaili syvällä
allaan liikkuvia pilkkuja, joiden hän tiesi ja oli jo tunti sitten
tietänyt olevan gringoja.

Hänen vierelleen ryömi toinen ruskeaihoinen, tirkistäen hänkin
jyrkänteen reunalta valkoisia miehiä. Kuiskattuaan joitakuita sanoja
pyssyllä varustetulle vartijalle hän mateli takaisin ja katosi
näkyvistä.

Samalla aikaa ponnistelivat Billy Byrne ja Eddie Shorter yhä eteenpäin
ja ylöspäin. Kumpikin he olivat mielessään varmoja, että jollei joku
vartija jo nyt ollut heitä nähnyt, huomattaisiin heidät hyvin pian, ja
vähän sen jälkeen viuhahtaisi kuula, joka kaataisi heistä toisen. Mutta
he antautuivat siihen vaaraan amerikkalaisen tytön tähden, joka oli
piilotettuna jonnekin tähän vuoristoon, sillä muulla tavoin he eivät
voisi niin nopeasti saada selkoa hänen kätköpaikastaan.

Jokainen niistä kahdeksasta amerikkalaisesta, jotka parittain
tunkeutuivat vuorille Billy Byrnen ja hänen kumppaninsa kahden puolen,
olisi ollut valmis antautumaan ja parhaillaan ilomielin antautuikin
samaan vaaraan. Mutta viimemainitut olivat nyt varmoja, että heistä
toisen oli uhrauduttava, sillä lähemmäksi tultaessa oli Eddie nähnyt
ohuen savupatsaan kohoavan keitaan puitten keskeltä. Nyt he tiesivät
osuneensa pimanien kylään vievälle polulle.

»Meidän on pidettävä silmät auki», sanoi Eddie, kun he kääntyivät
rotkoon, joka asemastaan päättäen vei suoraan kylään. »Nyt emme enää
ole kaukana heistä, ja jos he nitistävät meidät, niin luultavasti se
tapahtuu täällä.»

Ikäänkuin hänen sanojensa tehostukseksi pamahti heidän yläpuolellaan
laukaus. Eddie hätkähti ja painoi kädet rintaansa vasten.

»Minuun sattui», hän ilmoitti tyynesti.

Billy Byrnen revolveri oli vastannut ylhäältä kajahtaneeseen
laukaukseen, ja hänen kuulansa oli osunut siihen kohtaan, jossa Billy
oli nähnyt savua tuprahtavan. Sitten Billy kääntyi toveriinsa päin.

»Onko haava vaarallinen?» hän kysyi.

»Niin luulen», vastasi Eddie. »Mitä teemme? Piiloudummeko tänne vai
peräydymmekö noutamaan toisia?»

Ylhäällä pamahti toinen laukaus, vaikka Billy oli kokoajan silmäillyt
sinne päin saadakseen ampumamaalin, jonka hän varmasti uskoi
saavansa, kun mies nousisi ampumaan toistamiseen. Ja vihdoin Billy
näki ahdistajan — muutamien askelien päässä siitä paikasta, josta
ensimmäinen kuula oli lähtenyt. Mutta sitä ennen oli toinen ehtinyt
kaataa Eddien ratsun. Byrne ampui uudelleen, ja tällä kertaa hän
mielihyväkseen näki ruskean vartalon osittain kohoavan maasta,
reutoilevan hetkisen ja kellahtavan sitten ruohikkoon, jääden virumaan
liikkumattomana.

»Meidän on kai jäätävä tänne», virkkoi Billy, luoden murheellisen
katseen Eddien hevoseen.

Eddie nousi pystyyn, horjui ja kävi kalmankalpeaksi. Billy hypähti
satulasta, riensi hänen luokseen ja kiersi kätensä hänen ympärilleen.
Taaskin pamahti ylhäällä pyssy, ja Billyn ratsu korahti ja vaipui
maahan.

»Peijakas!» huudahti Byrne.»Meidän on laittauduttava pois tästä.»
Hän otti haavoittuneen toverinsa syliinsä ja juoksi saman jyrkänteen
suojaan, jonka laelta väijyjät heitä ampuivat. Painautuneina
kohtisuoraa kallioseinämää vasten he olivat turvassa intiaanien
kuulilta. Mutta Billyä ei tämä väliaikainen suojapaikka tyydyttänyt.

Kauempana kylän suunnalla ja jyrkänteen rinteen keskikohdalla oli
Billyn mielestä mainio turvapaikka. Vieru ei siinä kohden ollut niin
jyrkkä, sitä peitti joukko isoja kivijärkäleitä, ja toisia pisti esiin
maasta niiden ympärillä.

Billy lähti ponnistelemaan sinne. Hänen selässään oleva haavoittunut
kärsi kuvaamattomia tuskia; mutta Eddie puri huuliaan, tukahduttaen
parkaisut, joita hänen toverinsa jokainen askel pyrki puristamaan hänen
suustaan, ettei hän paljastaisi vihollisille, missä he olivat.

Heidän yläpuoleltaan ei kuulunut hiiskahdustakaan, mutta Billy tiesi,
että valppaat, punaiset vainolaiset parhaillaan ryömivät jyrkänteen
reunalle vaanimaan uhrejaan. Kunpa hän vain ehtisi kivimöhkäleiden
suojaan, ennen kuin pimanit huomaisivat heidät!

Ne minuutit, jotka Billy tarvitsi kiivetäkseen sen sadan metrin
pituisen välin, tuntuivat hänestä tunneilta. Mutta vihdoinkin
hän laski pyörtymäisillään olevan cowboyn kahden kivijärkäleen
väliin, jotka olivat lähellä jyrkänteen reunaa: he olivat pienessä,
luonnonmuovaamassa linnoituksessa, jota oli helppo puolustaa.
Jyrkänteen laella olevien intiaanien kuulilta suojasi heitä se kivi,
jonka juurella he viruivat, kun taas toinen piilotti heidät cañonin
toiselle puolelle mahdollisesti kiipeäviltä hätyyttäjiltä.

Pienemmät kivet, joita oli siellä täällä heidän ympärillään, olivat
turvana syrjästä päin tulevia laukauksia vastaan: ja sijoitettuaan
Eddien verrattain suojaiseen paikkaan Byrne alkoi kyhätä matalaa
rintavarustusta kylään päin leviävälle kupeelle — jolta suunnalta
hyökkäys luonnollisestikin oli odotettavissa.

Saatuaan sen valmiiksi hän siirtyi puuhailemaan päinvastaiselle
puolelle, ja pian oli sielläkin samanlainen suojamuuri. Sitten hän
alkoi hoivailla Eddie Shorteria, mutta piti samalla tarkasti silmällä
kumpaakin heidän varustukseensa tuovaa polkua.

Kansasilainen makasi kyljellään ja valitti. Verta oli pursunut hänen
huulilleen ja sieraimiinsa, ja aukaistuaan hänen paitansa ja nähtyään
hänen rintansa oikealla puolella ammottavan haavan Billy käsitti kuinka
vakava hänen toverinsa vamma oli. Tuntiessaan Billyn kosketuksen poika
aukaisi silmänsä.

»Luuletko, että olen mennyt mies?» hän tiedusti kuiskaten.

»Ei sinnepäinkään», valehteli Billy hilpeästi. »Vain pelkkä naarmu.
Päivän tai parin päästä olet jälleen täydessä kunnossa.»

Eddie pudisti väsyneesti päätään. »Toivoisin voivani uskoa sinua», hän
supatti. »Olen haaveillut palaavani kotiin katsomaan äitimuoria. En
ole ajatellut mitään muuta siitä pitäen kun kerroit, kuinka kovasti
hän kaipaa minua. Nytkin näen hänet yhtä selvästi kuin olisin siellä.
Varmaankin hän pesee keittiön lattiaa. Muori aina puhdistaa jotakin.
Onpa totisesti raskasta saada loppunsa tällä tavoin haaveillessaan
kotiinpaluuta.»

Billy ei keksinyt mitään sanottavaa. Hän vilkaisi cañoniin kahden
puolen nähdäkseen, olivatko viholliset tulossa.

»Kotiin!» kuiski Eddie. »Kotiin!»

»Ole huoleti!» virkkoi Billy lempeästi. »Kyllä sinä pääset kotiin,
poika. Toisten on täytynyt kuulla laukaukset, ja he ovat täällä tuossa
paikassa. Sitten puhdistamme tämän onkalon ja viemme sinut viipymättä
El Oroboon, jossa sinut pian hoidetaan kuntoon.»

Eddie koetti hymyillä katsoessaan toveriaan silmiin, ojensi kätensä ja
laski sen Billyn käsivarrelle.

»Olet kelpo kumppani, veikko», hän kuiskasi. »Tiedän, että valehtelet,
ja sen tiedät sinäkin. Mutta sittenkin minusta tuntuu paremmalta, kun
puhut niin.»

Billystä tuntui siltä kuin olisi joutunut kiinni varastaessaan sokealta
ihmiseltä. Hän ei osannut vastata mitään muuta kuin: »Pyh! Turhaa
lorua!»

Oltuaan vähän aikaa vaiti Eddie jatkoi: »Jos selviydyt täältä ja
vielä joskus palaat Yhdysvaltoihin, niin lupaathan käydä katsomassa
äitimuoria ja isäukkoa ja kertoa heille, että aioin tulla kotiin —
jäädäkseni sinne. Kerro heille myöskin, että kuolin kunnon miehen
tavalla — sillä tavoin kuin isä usein kertoi isoisäni kuolleen
taistellessaan intiaaneja vastaan jossakin Fort Dodgen lähistöllä.»

»Sen teen varmasti», lupasi Billy. »Kyllä kerron. Mutta katsos vain!
Kukas tuolla tulee?» Puhuessaan hän painautui maahan, ja kuula vingahti
hänen päänsä ylitse, naksahtaen kiveen, ja cañonin yläpäässä pamahti
pyssy. »Se veitikka oli vähällä osua minuun. Minun on tästä lähtien
oltava paremmin varuillani.»

Hän kohosi hitaasti kyynärpäänsä varaan pyssy valmiina kädessään ja
pilkisti rintasuojuksensa kahden kiven välissä olevasta pienestä
aukosta. Sitten hän työnsi siihen aseensa piipun, tähtäsi ja painoi
liipaisinta.

»Sattuiko?» kysyi Eddie.

»Kyllä», vastasi Billy ja laukaisi uudelleen. »Kellistin senkin. Nuopa
ovat itsepäisiä vintiöitä, mutta tuskinpa he enää ovat niin kärkkäitä
tulemaan. Nuo kaksi olivat ihan aukealla paikalla, ryömien vatsallaan
meihin päin. He varmaankin luulivat meidän nukkuvan.»

Kokonaiseen tuntiin ei vihollisia näkynyt eikä kuulunut, vaikka Billy
useita kertoja nosti hattunsa pyssynsä piipun nenässä rintavarustuksen
yläpuolelle narratakseen heidät ampumaan.

Iltapäivän keskivaiheilla kantautui toverusten korviin kaukaisen
ammunnan heikkoa ääntä jostakin alapuolelta.

»Siellä tulevat varmaankin meikäläiset», supatti Eddie Shorter.

Ampumista kesti puoli tuntia, ja sitten oli vuoristossa jälleen kaikki
hiljaista. Eddie alkoi hourailla. Hän puheli paljon Kansasista ja
lapsuudenkodistaan, pyytäen usein vettä.

»Pysy rohkeana, poika!» kehitteli Billy. »Toiset ovat täällä tuota
pikaa, ja sitten saamme vettä niin paljon kuin tahdot.»

Mutta toisia ei kuulunut. Billy nousi pystyyn ojentaakseen jalkojaan
ja tarkastaakseen cañonia. Hän aprikoi, voisiko hän yrittää pyrkiä
laaksoon, jossa heillä olisi edes vähän toiveita kohdata toverinsa.
Hänen parhaillaan miettiessään sitä kajahti terävä pamahdus, ja Billy
kaatui rentona vatsalleen.

»Hyvä Jumala!» huudahti Eddie. »Nyt hän sai surmansa.»

Byrne liikahti ja koetti nousta.

»Nähtävästi minuun osui», hän sopersi, ponnistautuen polvilleen.

Rintasuojuksen ylitse hän näki puolikymmentä intiaania vinhasti
juoksemassa varustusta kohti — hän näki heidät punaisen udun lävitse,
joka ei aiheutunut verestä, vaan raivosta. Kiroten Billy ponnahti
pystyyn. Koko hänen ruumiinsa oli polvia myöten alttiina vihollisten
tulelle, mutta siitä hän ei välittänyt. Vimmastuneena hän heilautti
karabiininsa poskelleen ja tyhjensi sen hyökkääviin intiaaneihin,
joiden oli mahdoton päästä suojaan. Heidän oli juostava eteenpäin tai
kuoltava paikoilleen, minkä vuoksi he syöksyivät edelleen, kiljuen kuin
pahat henget ja pysähtyen silloin tällöin silmänräpäykseksi ampumaan
hurjapäistä valkoihoista, joka seisoi heidän edessään niin mainiona
maalina.

Mutta hätäillessään he tähtäsivät huonosti. Kuulat naksahtelivat pienen
kivivarustuksen seiniin, riipoivat Billyn puseroa, housuja ja hattua,
ja koko ajan hän seisoi hievahtamatta paikallaan, syytäen lyijyä
ahdistajia vastaan — hätäilemättä, kylmän levollisesti kuten raavaita
tappava teurastaja.

Pimanit kaatuivat toinen toisensa jälkeen, kunnes enää oli vain yksi
ainoa intiaani epätoivoisesti ryntäämässä valkoiseen mieheen päin.
Lopuksi viimeinenkin hyökkääjä retkahti rintavarustukselle saatuaan
Billyn karabiinista kuulan otsaansa.

Eddie Shorter oli vaivaloisesti rentoutunut kyynärpäänsä varaan
katselemaan ottelua. Sen päätyttyä hän vaipui takaisin pitkäkseen,
veren pulputessa hänen kiinnipurtujen hampaittensa välitse.

Suoriuduttuaan viimeisestä pimanista Billy kääntyi toveriinsa päin ja
nähdessään, millaisessa tilassa hän oli, polvistui hänen viereensä ja
tuki hänen päätään kädellään.

»Sinun pitäisi pysyä hiljaa», hän varoitti kansasilaista. »Sinun ei ole
hyvä liikkua paljon.»

»Kyllä se kannatti», sopersi Eddie. »Olipa se aimo nujakka! On sinulla
sisua; seisoit suorana, vaikka heitä ryntäsi koko joukkue. Mutta jollet
olisi niin tehnyt, olisivat he hyökänneet tänne, ja jotkut heistä
olisivat päässeet kimppuumme.»

»Kummallista, ettei poikia kuulu», virkkoi Billy.

»Niin», vastasi Eddie huoaten. »Nyt on lypsyaika, ja minä olin
menevinäni Shawneeseen tänä iltana. Nuo ovat mainioita leivoksia, äiti.
Minä —»

Billy Byrne kumartui syvään kuullakseen hänen hiljaiset sanansa; ja kun
ääni heikkeni olemattomaksi, laski hän punaisen, takkuisen pään kovalle
maaperälle ja kääntyi poispäin.

Saattoiko Länsipuolen raisuimman pojan silmäluomessa kimalteleva pisara
olla kyynel?

Iltapäivä meni menojaan ja tuli yö, mutta Billy Byrneä vastaan ei enää
hyökätty, eikä hän myöskään saanut apua. Kuula, joka oli hetkeksi
hänet kaatanut, oli vain raapaissut hänen otsaansa. Lukuunottamatta
sitä, että haavasta vuotanut veri oli tahrannut hänen kasvonsa, ei
se haitannut häntä lainkaan. Nyt pimeän tultua hän alkoi suunnitella
lähtöä varustuksestaan.

Ensiksi hän siirsi vyölleen ja taskuihinsa Eddien panokset, arvoesineet
ja pikkukalut, joiden hän luuli ilahduttavan »äitimuoria». Sitten hän
irroitti Eddien kivääristä lukon ja pisti senkin taskuunsa, jotta ase
olisi käyttökelvoton, jos intiaanit sen löytäisivät.

»Olen pahoillani, etten voi haudata sinua, veikko», jupisi Billy
jäähyväisiksi, kiipesi rintasuojuksen ylitse ja katosi yön pimeyteen.



KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Pimanien kylä


Billy Byrne liikkui varovasti pimeässä, mutta ei sinne päin, josta hän
olisi löytänyt turvaa, vaan suoraan cañonia ylöspäin pimanien kylää
kohti.

Pian hän kuuli äänten sorinaa ja kohta senjälkeen näki keittonuotiot,
joiden hohde valaisi pronssinvärisiä kasvoja ja matalien majojen
seiniä. Jotkut naiset itkivät ja valittivat. Billy arvasi heidän
murehtivan niitä miehiä, jotka olivat kaatuneet hänen kuulistaan
aikaisemmin samana päivänä. Yön pimeydessä, korkealla karussa, jylhässä
vuoristossa tuntui hänestä salaperäisen kaamealta.

Billy hiipi likemmäksi kylää. Piilossa pysyminen oli helppoa. Hän ei
huomannut ainoatakaan vartijaa ja ihmetteli pimanien huolettomuutta
melkein varman hyökkäyksen edellä. Sitten hänen mieleensä välähti,
että kenties se ammunta, jonka hän ja Eddie olivat kuulleet alhaalta
vuoriston juurelta, oli merkinnyt sitä, että kaikki El Orobon
amerikkalaiset olivat saaneet surmansa.

»No, sitten on pian minun vuoroni», tuumi Billy ja ryömi majoja
kohti. Hänen silmänsä ja korvansa olivat valppaina; mutta vaikka hän
olisi kuinka tähyillyt ja kuunnellut, ei hän havainnut merkkiäkään
etsimästään henkilöstä.

Hän pysytteli piilossa keskiyöhön saakka, ja koko ajan virittelivät
murehtijat haikeita valituksiaan. Sitten he menivät majoihinsa, ja
kylässä vallitsi hiljaisuus.

Billy hiipi eteenpäin. Hän tarkasteli jokaista majaa kaipaavin,
miettivin silmin. Mikähän niistä oli Barbaran säilytyspaikka? Miten
hän voisi sen ratkaista? Mikään niistä ei näyttänyt sanottavasti
lupaavammalta kuin toisetkaan. Hän oli pannut merkille, mihin niistä
intiaanit olivat vetäytyneet levolle. Kolmeen hän ei ollut nähnyt
kenenkään menevän. Niitä hänen siis olisi ensinnä tarkastettava.

Yö oli pimeä. Kuu ei ollut vielä noussut. Vain muutamat hiipuvat
nuotiot loivat näyttämölle häilyvää, lepattavaa valoa. Billy Byrne
ryömi pimennossa yhä lähemmäksi. Vihdoin hän oli aivan sen majan
vieressä, jota hän oli päättänyt ensiksi tutkia.

Hän makasi hiljaa pitkän aikaa, jännittyneenä kuunnellen, kuuluisiko
sisältä minkäänlaista ääntä. Mutta kaikki oli hiljaa. Hän ryömi ovelle
ja pilkisti sisään. Sysimusta pimeys esti häntä näkemästä mitään.

Billy nousi pystyyn ja astui rohkeasti majaan. Jos kerran hän ei nähnyt
siellä ketään, ei myöskään kukaan voinut nähdä häntä, kunhan hän vain
oli oven sisäpuolella. Senvuoksi, Billy päätteli, hän olisi yhtä
hyvässä asemassa kuin majassa mahdollisesti olevat vihollisetkin.

Hän meni varovasti lattian poikki, seisahtuen usein kuuntelemaan.
Vihdoin hän kuuli kahinaa suoraan edestään. Hänen sormensa puristuivat
revolverin ympärille, jota hän piti nuijan tavoin piipusta oikeassa
kädessään. Billy ei halunnut nostattaa suurempaa hälyä kuin oli
välttämätöntä.

Taaskin hän erotti ääntä samalta suunnalta. Se kuulosti hyvin
samanlaiselta kuin pelästyneen naisen ähkäisy. Billy päästi hiljaisen
murahduksen, onnistuneesti matkien saalista etsivää koiraa, jota on
häiritty.

Uudelleen ähkäisy, ja sitten lausui sointuva naisääni: »Mene tiehesi!»
Sanat olivat englanninkieltä!

»Sst!» äänsi Billy hiljaa ja hiipi varpaisillaan ääntä kohti. Hänen
ojennetut kätensä koskettivat pian ihmisolentoa, joka peräytyi,
huudahtaen taaskin.

»Barbara!» kuiskasi Billy, kumartuen lähemmäksi.

Pimeydestä ojentui käsi, löysi hänet ja tarttui hänen hihaansa.

»Kuka olette?» Kysymys lausuttiin hiljaa.

»Billy», vastasi mies. »Oletko täällä yksin?»

»En; minua vartioimassa on vanha nainen», selitti tyttö. Samassa he
kumpikin kuulivat liikettä läheltään; joku kiiruhti heidän ohitseen ja
kuvastui hetkiseksi oven paikkaa osoittavaa, hieman valoisempaa läikkää
vasten.

»Tuolla hän menee!» hätäili Barbara. »Hän kuuli äänesi ja riensi
noutamaan apua.»

»Tule!» komensi Billy, tarttui tytön käteen ja nosti hänet pystyyn.
Mutta he olivat tuskin ehtineet lattian puoliväliin, kun ulkoa kuuluva
kirkuna ilmaisi heille, että akka jo herätti leiriä.

Billy työnsi Barbaran käteen revolverin. »Meidän on taisteltava,
tyttöseni», hän sanoi. »Mutta sinun on parempi kuolla kuin jäädä tänne
yksin.»

Astuessaan ulos majasta he näkivät sotureja juoksevan esille kaikista
ovista. Akka kiljui pimaninkielellä kohti kurkkuaan. Billy työnsi
Barbaraa edellään ollakseen itse hänen kilpenään ja oikaisi suorinta
tietä pois kylästä.

Aluksi hän ei ampunut. Hän toivoi, ettei heitä huomattaisi, eikä
tahtonut suunnata intiaanien tulta heitä kohti. Mutta hän pettyi; he
olivat astuneet tuskin kymmentä askelta kun kajahti ihmisten hälyjä
voimakkaampi laukaus ja kuula suhahti heidän ohitseen.

Silloin Billy vastasi, ja häntä säesti Barbara hänen olkansa takaa. He
peräytyivät kylän laidalla kasvavien puiden varjoon koko ajan ampuen
intiaaneja.

Kyläläiset, jotka olivat juuri heränneet ja vielä unen pöpperössä,
luulivat saaneensa kimppuunsa paljon voimakkaamman vihollisen, ja se
pelko lamautti heitä useiden minuuttien aikana, siksi kauan, että
Billy ja Barbara ennättivät jyrkänteen laelle, josta Billyä ja Eddie
Shorteria oli ensiksi ammuttu.

Siellä he olivat piilossa intiaanien katseilta, ja Billy lähti heti
juoksemaan, melkein kantaen tyttöä kierrettyään voimakkaan kätensä
hänen vyötäisilleen.

»Jos pääsemme vuoriston juurella oleville kummuille», hän sanoi,
»voimme ehkä pujahtaa heidän kynsistään ja kävelemällä koko yön ehdimme
aamuksi joelle ja El Oroboon. Se on pitkä marssi, Barbara, mutta meidän
on se taivallettava — meidän on se tehtävä, sillä jos olemme pimanien
alueella aamun koittaessa, emme ikinä selviydy täältä. Ja saammehan
joka tapauksessa», hän lisäsi toiveikkaasti, »koko ajan kävellä
alamäkeä.»

»Me marssimme sen, Billy», vastasi Barbara, »jos vain pääsemme vartijan
ohitse.»

»Minkä vartijan?» tiedusti Billy. »En huomannut ainoatakaan vartijaa
tullessani kylään.»

»Öiseen aikaan vartija on alempana polulla», selitti tyttö. »Päivällä
hän on lähempänä kylää — tämän jyrkänteen huipulla, sillä sieltä näkyy
koko laakso. Mutta yöksi hänet sijoitetaan alemmaksi erääseen ahtaaseen
solaan.»

»Onpa mainiota, että mainitsit siitä», virkkoi Billy. »Muutoin olisin
juossut suoraan hänen syliinsä. Luulin, että he olivat kaikki jo
takanamme.»

Senjälkeen he etenivät varovammin, ja kun he saapuivat sille kohdalle,
missä vartija otaksuttavasti oli, varoitti Barbara Billyä taaskin. He
hiipivät varkaiden tavoin cañonin seinämän varjossa.

Billy kiroili itsekseen yön pimeyttä, joka salasi näkyvistä ’ kaikki
muutaman jalan päässä olevat esineet. Mutta kentiespä juuri pimeys
pelasti heidät, sillä se piilotti heidät viholliselta yhtä varmasti
kuin vihollisen heiltä. He olivat saapuneet sille kohdalle, jossa
Barbara varmasti uskoi vartijan olevan. Tyttö takertui lujasti Billyn
vasempaan käsivarteen. Billy tunsi, kuinka Barbaran sormet pusertuivat,
painuen hänen lihaksiinsa, ja hänen jättimäinen vartalonsa värähteli.

Kuolemanvaarasta huolimatta Billy Byrne tunsi, kuinka häntä huumasi
tämän tytön kosketus — ainoan naisen, jota hän oli koskaan rakastanut
ja jota hän aina rakastaisi.

Sitten häämötti heidän edessään tumma hahmo, ja ilman minkäänlaista
varoitusta pamahti laukaus, huikaisten heidän silmänsä.



YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

Bridgen yllättävä saapuminen


Anthony Harding asteli edestakaisin El Orobon ranchon kuistilla,
odottaen jotakin ilahduttavaa sanomaa niiltä miehiltä, jotka olivat
lähteneet etsimään hänen tytärtään Barbaraa.

Jokainen joen kahden puolen leviävällä kuivalla tasangolla kiiltävä
pölypyörre sai hänet toivomaan, että sen oli nostattanut hyvien
uutisten tuoja. Mutta aina osoittautui hänen toivonsa turhaksi, sillä
ei ainoatakaan ratsumiestä tullut näkyviin kuuman päivän autereesta;
vain pienet tomupyörteet kiertelivät leikkisästi kaktuksien keskellä.

Mutta vihdoin ilmestyi luoteisesta ratsastaja, jonka tuloa ennustamassa
ei ollut kierivää pölypatsasta. Harding pudisti päätään suruissaan.
Siltä suunnalta hän ei ollut odottanut tietoja Barbarasta, mutta hän
katseli kuitenkin yhtä mittaa ratsastajaa, kunnes tämä pysähtyi ranchon
pihalla ja sitoi hikisen ja väsyneen hevosensa kuistin portaiden
juurelle. Silloin Harding tunsi tulijan.

»Bridge!» hän huudahti. »Mikä tuo teidät takaisin tänne? Ettekö tiedä,
että saatatte vaaraan sekä meidät että itsenne, jos teidät nähdään
täällä? Kenraali Villa luulee meidän suojanneen teitä.»

Bridge juoksi kuistille. Hän ei ollut milläänkään Anthony Hardingin
vastalauseista.

»Kuinka monta luotettavaa miestä teillä on täällä?» hän tiedusti.

»Ei ainoatakaan», vastasi vanhus. »Mitä tarkoitatte?»

»Ei yhtään!» huusi Bridge epäilevän ja epätoivoisen näköisenä. »Eikö
täällä ole kiinalainen ja pari uskollista meksikkolaista?»

»On kyllä, onhan toki», myönsi Harding. »Mutta mihin te tähtäätte?»

»Pesita on matkalla tänne puhdistamaan El Oroboa. Hän ei ole kovin
kaukana perässäni. Kutsukaa tänne miehenne. Keräämme päärakennukseen
kaikki pyssyt ja ampumatarpeet ja lujitamme taloa. Ehkä kykenemme
torjumaan hyökkäyksen. Oletteko kuullut mitään neiti Barbarasta?»

Anthony Harding pudisti päätään murheellisena.

»Sitten on meidän jäätävä tänne ja koetettava selviytyä parhaamme
mukaan», virkkoi Bridge. »Arvelin, että voisimme yrittää pakoon,
jos neiti Barbara olisi täällä. Mutta koska hän ei ole, on meidän
odotettava hänen etsijöitään.»

Harding kävi kutsumassa meksikkolaiset, kun taas Bridge kävi
juoksujalkaa keittiössä käskemässä kiinalaista päärakennukseen. Sitten
entinen kirjanpitäjä tarkasti palvelusväen asunnot, etsien aseita ja
ammuksia. Löytämänsä vähäiset määrät hän vei päärakennukseen, teljeten
sitten ensimmäisen kerroksen ovet ja ikkunat huonekaluilla ja muilla
tavaroilla.

»Meidän on ammuttava yläkerran ikkunoista», hän selitti ranchon
omistajalle. »Jollei Pesita tuo tänne kovin lukuisaa joukkoa, voimme
kenties pitää puoliamme, kunnes saamme apua Cuivacasta. Soittakaa sinne
heti ja koettakaa taivuttaa Villa lähettämään apua — pitäisihän hänen
turvata teitä Pesitaa vastaan. Luullakseni he eivät ole varsin hyvissä
väleissä keskenään.»

Anthony Harding meni heti puhelimelle ja soitti Cuivacan keskiöön.

»Sanokaa puhelujen välittäjälle», kiljui Bridge, joka tirkisti erään
etusivun teljetyn ikkunan aukosta, »että rosvot saapuvat parhaillaan ja
että he todennäköisesti ensi töikseen katkaisevat puhelinlangan.»

Harding huusi hänen sanomansa ja avunpyynnön langan toisessa päässä
olevan tytön korvaan. Vähän aikaa vallitsi sitten huoneessa hiljaisuus
hänen kuunnellessaan vastausta.

»Mahdotonta! Hyvä Jumala! Se ei voi olla totta!» äänteli vanhus.
Sitten hän pani kuulotorven paikalleen ja kääntyi ympäri kasvoillaan
äärimmäisen epätoivoinen ilme.

»Mikä on hätänä?» kysyi Bridge.

»Villa on kääntynyt amerikkalaisia vastaan», vastasi Harding kumeasti.
»Puhelinneito on ilmeisesti myötätuntoinen meille, sillä hän varoitti
minua vetoamasta Villaan ja ilmoitti minulle syyn siihen. Juuri tällä
hetkellä on sillä miehellä viidenkolmattatuhannen miehen suuruinen
armeija valmiina marssimaan Uuteen Meksikkoon Colombusta valtaamaan.

— Tänään iltapäivällä on Cuivacassa hirtetty kolme amerikkalaista. Se
on hirveätä, sir! Se on hirveätä! Olemme tuhon omat jo tällä hetkellä.
Vaikka meidän onnistuisikin torjua Pesita, emme mitenkään voi pujahtaa
rajalle Villan joukkojen lävitse.»

»Pahalta näyttää», myönsi Bridge. »Eipä asemamme tosiaankaan
saattaisi olla paljoa huonompi. Mutta kun kerran olemme täällä, on
meidän pysyttävä täällä ja käytettävä ammuksiamme niin kauan kuin
niitä riittää. Tahdotteko jäädä luoksemme, miehet?» tiedusti hän
kiinalaiselta ja meksikkolaisilta. Nämä vakuuttivat, etteivät he
sietäneet Pesitaa, vaan halusivat taistella Anthony Hardingin puolella
mieluummin kuin siirtyä vihollisten joukkoon.

»Hyvä!» huudahti Bridge. »Ja nyt yläkertaan! Viidessä minuutissa he
ovat täällä ulvomassa ympärillämme, ja meidän on valmistettava heille
sellaiset tuliaiset, etteivät ne heiltä unohdu.»

Hän meni edellä toiseen kerrokseen, jossa kaikki viisi sijoittuivat
etusivun ikkunoiden ääreen. Vihollinen oli vähän matkan päässä,
ratsastaen ripeätä ravia ranchoa kohti. Joukkueessa oli parikymmentä
Pesitan ratsumiestä.

»Pesita on mukana», ilmoitti Bridge äkkiä. »Hän on tuo raudikolla
ratsastava pieni mies. Odotetaan, kunnes he ovat hyvin lähellä, sitten
annetaan heille muutamia kuulia. Mutta säästäkää ammuksia — meillä ei
ole niitä liikaa.»

Pesita ei odottanut kohtaavansa vastarintaa ja ratsasti rohkeasti
pihaan. Hänen pieni joukkueensa pysähtyi palvelusväen asunnon ja
konttorin edustalla, ja kolme, neljä ratsumiestä laskeutui satulasta,
mennen rakennuksiin etsimään uhreja. Kun sieltä ei löytynyt mitään,
lähtivät he päärakennukselle.

»Kyyristykää!» varoitti Bridge seuralaisiaan. »Älkää näyttäytykö
älkääkä ampuko, ennen kuin käsken!»

Ratsastajat lähestyivät verkkaisesti. Bridge odotti, kunnes he olivat
vain muutaman metrin päässä talosta, ja huusi sitten: »Nyt! Antakaa
paukkua!» Yläkerran ikkunoista räiskähti Pesitan joukkueeseen tähdätty
kiväärituli. Kolme ratsumiestä horjahti satulasta, pudoten maahan, ja
kaksi hevosta kellahti kumoon. Kiroillen ja kirkuen pyöräyttivät muut
rosvot ratsunsa ympäri ja laskettivat täyttä neliä konttoriin päin
puolustajien kuulien seuraamina.

»Eipä niinkään huonosti», kehui Bridge. »Uskallanpa väittää, että
herra Pesita on hieman ällistynyt — ja kiukuissaan. He menevät
tuonne konttorin taakse. Siellä he viipyvät muutamia minuutteja
neuvottelemassa ja rohkaisemassa luontoaan yrittääkseen uudelleen.
Seuraavalla kerralla he hyökkäävät toiselta suunnalta.

— Te kaksi», jatkoi hän, puhuen meksikkolaisille, »sijoittukaa talon
itäiselle ja eteläiselle seinälle! Sing voi jäädä tänne herra Hardingin
luokse. Minä menen pohjoiselle, konttorin puoliselle seinälle. Ampukaa
ensimmäistä miestä, joka pistää päänsä näkyviin: Jos kykenemme pitämään
puoliamme pimeään saakka, niin meidän ehkä onnistuu paeta. Älkää
missään tapauksessa päästäkö ainoatakaan rosvoa niin lähelle, että hän
voisi sytyttää talon tuleen. Sitä he koettavat.»

Kului viisitoista minuuttia, ennen kuin toinen hyökkäys tehtiin.
Viisi satulasta laskeutunutta ratsastajaa syöksyi taloa kohti
pohjoispuolelta. Mutta kun Bridge kellisti ensimmäisen, ennen kuin
hän oli ehtinyt kymmenen askeleen päähän konttorirakennuksesta, ja
haavoittanut toista, peräytyivät hyökkääjät suojaan.

Iltapäivän aikana Pesita tuon tuostakin koetti saada miehiään talon
seinustalle, mutta joka kerta heidät ajettiin takaisin. Vihdoin rosvot
eivät enää yrittäneetkään sytyttää rakennusta palamaan eikä vallata
sitä rynnäköllä, vaan tyytyivät silloin tällöin ampumaan jonkun
laukauksen.

»He odottavat pimeätä», selitti Bridge Hardingille vihollisuuksien
keskeydyttyä vähäksi aikaa. »Sitten olemme mennyttä kalua, jolleivät
pojat ajoissa palaa joen tuolta puolen.»

»Emmekö voisi pujahtaa täältä tiehemme pimeän tultua?» kysyi Harding.

»Se on ainoa toivomme, jollemme saa apua», vastasi Bridge.

Mutta kun ilta sitten pimeni ja viisi piiritettyä koetti poistua
talosta konttorin vastaiselta puolelta, tervehdittiin heitä karabiinien
välähdyksillä ja viuhuvilla kuulilla. Toinen meksikkolaisista
puolustajista kaatui saatuaan kuolettavan haavan, ja toiset ehtivät
hädin tuskin kiskoa hänet sisään ja teljetä oven jälleen, kun jo viisi
Pesitan miestä hyökkäsi heidän varustuksiaan vastaan. Vihdoin saatiin
ahdistajat karkotetuksi, ja taaskin keskeytyi taistelu toistaiseksi.
Mutta kaikki pakotoiveet olivat menneet, ja Bridge sijoitti puolustajat
jälleen yläkerran ikkunoihin pitämään silmällä talon luokse
mahdollisesti pyrkiviä vihollisia.

Tuntien hitaasti vieriessä kävi aseman toivottomuus kaikille selväksi.
Heidän ammuksensa olivat melkein lopussa — kullakin oli jäljellä vain
muutamia panoksia — ja ilmeisestikään Pesita hillittömän kostonhimon
kannustamana ei hellittäisi, ennen kuin saisi heidän linnoituksensa
valtaansa ja heidät kaikki uhreikseen.

Näin iloisin toivein he odottivat viimeistä hyökkäystä, jolloin he
olisivat ilman ampumatarpeita ja avuttomina julman ja heltymättömän
vihollisen käsissä.

Odotettu hyökkäys tapahtui vähää ennen päivän koittoa. Joka suunnalta
kuului pyssynpamahduksia ja rosvojen kiljuntaa. Alkuaan saapuneista
kahdestakymmenestä ei ollut jäljellä kuin alun toistakymmentä, mutta
he korvasivat lukumääränsä vähentymisen käsittelemällä aseitaan sitä
ripeämmin ja huutamalla entistä äänekkäämmin ja hurjemmin. Tällä kertaa
he pääsivät kuistin suojaan ja alkoivat hakata ovea pirstoiksi.



KOLMASKYMMENES LUKU

Karkaaminen


Kun pyssy pamahti niin likellä heitä, työnsi Billy Barbaran heti
syrjään ja syöksähti eteenpäin käydäkseen käsikähmään miehen kanssa,
joka sulki heiltä vapauteen vievän tien.

He olivat yllättäneet hänet vielä pahemmin kuin hän heidät, mikä
oli ilmeistä siitä, että hän ampui umpimähkään ja kuula meni heidän
ylitseen, ja että hän oli laskenut heidät niin lähelle itseään
laukaisematta pyssyään.

Viimemainittu seikka koitui hänen tuhokseen, sillä sen nojalla Billy
ehti päästä häneen käsiksi, ennen kuin hän ennätti uudelleen panostaa
vanhanaikaista asettaan. Miehet kaatuivat maahan amerikkalainen päälle
päin, ja kumpikin tavoitteli murhaavaa otetta. Mutta piinani oli
painoon, voimiin ja taitoon nähden suuresti alakynnessä verrattuna
harjaantuneeseen kamppailijaan, jonka jokapäiväisenä työnä oli
ajoittain ollut otteleminen eteviä nyrkkeilijöitä vastaan.

Barbara Harding riensi auttamaan pelastajaansa, mutta miesten kieriessä
maassa hän ei voinut iskeä pelkäämättä osuvansa Billy Byrneen
yhtä hyvin kuin tämän vastustajaankin. Pian hän huomasikin, että
amerikkalainen ei tarvinnut apua.

Intiaanin pää taipui hitaasti eteenpäin toisen valtavien lihasten
vastustamattoman voiman pakottamana, kuului rasahdus, kun kaulanikamat
katkesivat, ja hervoton ruumis, joka vielä äsken oli ollut elämänhalua
ja pirteyttä uhkuva mies, kierähti rentona syrjään — vaarattomana,
hengettömänä maan tomuna.

Billy Byrne ponnahti pystyyn ja ravisti itseään kuten iso kahlekoira,
jonka turkki on tuhraantunut tappelussa.

»Joutuin!» hän kuiskasi. »Nyt meidän on totisesti livistettävä
vilkkaasti. Tuon vintiön laukaus opastaa intiaanit suoraan niskaamme.»
Ja uudelleen he lähtivät pakenemaan laaksoon outoa polkua pitkin yön
pimeydessä.

Enimmäkseen he liikkuivat äänettöminä. Billy piti tyttöä käsivarresta
tai kädestä tukeakseen häntä polun vaikeilla ja vaarallisilla kohdilla.
Ja heidän rientäessään eteenpäin kasvoi rakkaus Billyn sydämessä niin
syväksi ja vastustamattomaksi, että hän itse ihmetteli, kuinka hän oli
voinut pitää rakkautena aikaisempaa tunnettaan tätä tyttöä kohtaan.

Tämä uusi tunne tulvi hänen mieleensä sokeana, hillittömänä,
pakottavana kuin valtava vuoksiaalto. Se mursi ja pyyhkäisi pois
hänessä äskettäin kehittyneen hienotunteisuuden heikot sulut. Hän oli
jälleen sakilainen ja vihasi yhteiskunnallisen luokkajaon teennäisiä
muureja, jotka erottivat hänet tästä tytöstä. Mutta nyt hän oli valmis
kiipeämään niiden muurien ylitse tai vieläkin mieluummin särkemään ne
maahan väkevällä nyrkillään. Mutta nyt ei vielä ollut se aika — ensin
hänen oli saatava Barbara turvalliseen paikkaan.

Eteenpäin, yhä eteenpäin he taivalsivat. Yö kului. Kaukana heidän
edellään kajahti silloin tällöin laukaus. Se kummastutti Billyä, ja
kun he lähestyivät ranchoa ja hän erotti pamahdusten kuuluvan sen
suunnalta, kiiruhti hän heidän vauhtiaan entistäänkin joutuisammaksi.

»Ranchoa ammutaan», hän huomautti. »Keitähän on hyökännyt sinne?»

»Luultavasti ystäväsi ja kenraalisi, vai mitä arvelet?» virkkoi tyttö.

Billy ei vastannut mitään. He saapuivat joelle. Kun Billy ei tuntenut
kahlaamoja, syöksyi hän veteen sillä kohdalla, missä se ensiksi sulki
heidän tiensä, ja ponnisteli kuin härkä vastaiselle rannalle, vetäen
tyttöä perässään. Syvimmällä kohdalla, kun hänen jalkansa eivät
tavanneet pohjaan, hän ui, Barbaran pysytellessä hänen selässään. Siten
he pääsivät joen poikki nopeasti ja vaarattomasti.

Toisella rannalla Billy pysähtyi vain niin pitkäksi aikaa, että sai
puhdistetuksi veden pyssystään, jonka tyttö oli kantanut joen ylitse,
ja lähti sitten taaskin rientämään ranchoa kohti, josta taistelun
melske nyt kuului entistä kiihkeämpänä.

Ranchon päärakennuksella oli horna valloillaan. Havaittuaan, että
jotkut hyökkääjistä olivat päässeet kuistille, käski Bridge elossa
olevan meksikkolaisen ja kiinalaisen seurata itseään alakertaan, josta
heidän olisi helpompi torjua tätä uutta vaaraa. Hardingia hän kehotti
jäämään toiseen kerrokseen.

Ulkopuolelta jyskytti kymmenkunta miestä ovea murtaakseen siihen aukon
ja tunkeutuakseen sisään. Jo oli yksi lankku irtaantunut, ja huoneeseen
saapuessaan Bridge näki rosvot näiden särkemästä aukosta. Hän vei
pyssyn poskelleen ja laukaisi. Kajahti parkaisu, ja yksi ahdistajista
kaatui; mutta toiset vain kiroilivat ja uhkailivat vieläkin
kiukkuisemmin.

Puolustajat ampuivat muutamia panoksia oven läpi. Sitten Bridge
huomasi, että kiinalainen oli lakannut ampumasta.

»Mikä on vikana?» tiedusti Bridge.

»Kaikki lopussa», vastasi Sing, osoittaen panosvyötään.

Samassa viskasi meksikkolainen pyssynsä lattialle ja syöksyi huoneen
vastaisella seinällä olevalle ikkunalle. Hänenkin ammuksensa olivat
loppuneet, ja niiden mukana oli hänen rohkeutensakin mennyt. Pako
tuntui hänestä ainoalta mahdolliselta keinolta.

Bridge ei koettanutkaan estää häntä. Myöskin hän olisi mielellään
paennut; mutta hän ei voinut jättää Anthony Hardingia eikä uskonut
vanhuksen kestävän pitkällistä pakoa jalkaisin.

»Myöskin sinun on parasta mennä, Sing», sanoi hän kiinalaiselle,
lähettäen vielä yhden kuulan oven lävitse. »Enää et voi tehdä mitään,
ja kenties ovat kaikki rosvot nyt tällä puolen — niin luulen. Te,
pojat, olette taistelleet loistavasti. Toivoisin, että voisin antaa
teille parempaakin kuin kiitokset; mutta muuta minulla ei ole, eikä
Pesita jätä minulle edes senkään vertaa.»

»Mitäpä siitä», vastasi Sing herttaisesti. Sekuntia myöhemmin hän
kiipesi ikkunasta uskollisen meksikkolaisen jäljessä.

Sitten rysähti ovi sisään, ja huoneeseen tuoksahti puolikymmentä rosvoa
itse Pesitan seuraamina.

Bridge seisoi portaiden juurella, pitäen kivääriään nuijan tavoin
piipusta, sillä hän oli juuri ampunut viimeisen panoksensa. Häntä
odotti varma kuolema; mutta hän oli päättänyt myydä henkensä
mahdollisimman kalliista hinnasta ja kuolla puolustaessaan Anthony
Hardingia, rakastamansa tytön isää.

Pesita oivalsi amerikkalaisen asennosta, ettei tällä ollut enää
panoksia. Hän löi syrjään erään rosvon pyssyn, joka oli ampumaisillaan
Bridgeä.

»Seis!» komensi Pesita. »Lakkauttakaa tuli! Hänen ammuksensa ovat
lopussa! Antaudutteko?» kysyi hän sitten Bridgeltä.

»En, ennen kuin olen iskenyt parin ystävänne kallosta kaiken sen, mitä
he itserakkaudessaan pitävät aivoina. En; jos tahdotte saada minut
elävänä vangiksi, Pesita, on teidän sitä vasten ensin surmattava minut.»

Pesita kohautti olkapäitään. »No niin», virkkoi hän
välinpitämättömästi. »Mitäpä sillä on väliä?» Portaat kelpaavat yhtä
hyvin kuin seinä. Nämä vertavuotavan Meksikko-paran vapauden uljaat
puolustajat voivat mainiosti toimia teloitusosastona. Huomio, lapset!
Valmiit! Tähdätkää!»

Yksitoista karabiinia suuntautui Bridgeen. Varhaisen sarastuksen
kelmeässä valossa näytti meksikkolaisten kellertävä iho aavemaiselta.
Amerikkalainen hymähti, hänen hento vartalonsa vavahti hieman, ja
sitten hän oikaisi selkänsä ja katsoi hymyillen Pesitaa suoraan silmiin.

Siihen ikkunaan, jonka kautta kiinalainen ja eloonjäänyt meksikkolainen
olivat paenneet, ilmestyi mies. Nopea silmäys selvitti hänelle
tilanteen.

»Hei!» hän karjaisi. »Jättäkää sikseen tuo raaka kujeilu!» Ja hän
hypähti huoneeseen.

Keskeytyksestä hämmästyneenä Pesita pyörähti häiritsijään päin
lausumatta sitä ennen laukaisukomennusta. Hänen kasvoilleen levisi
hymy, kun hän näki, kuka tulija oli.

»Kas!» hän huudahti. »Kapteeni Byrne! Saavuitte juuri parhaiksi,
ystäväni, näkemään, kuinka kavaltaja ja vakooja kärsii rangaistuksen
rikoksistaan!»

»Siitä ei tule mitään!» ärjäisi Billy Byrne, vei karabiininsa
poskelleen ja tähtäsi huolellisesti Pesitan kasvoihin.

Kuinka helppoa hänen olisikaan ollut vitkastella ikkunassa hetkinen
ilmaisematta itseään — kylliksi kauan, että Pesita olisi ehtinyt
lausua yhden ainoan sanan; se olisi lähettänyt yksitoista kuulaa sen
miehen ruumiiseen, joka rakasti Barbaraa ja jota Billy luuli Barbaran
rakastavan!

Mutta johtuiko sellainen ajatus Grand Avenuella kasvaneen Billy Byrnen
mieleen? Ei. Hän unohti kaiken muun, muistaen vain uskollisuuden
ystävää kohtaan. Bridge ja Pesita silmäilivät häntä ällistyneinä.

»Kiväärit alas!» komensi Billy teloitusjoukkuetta. »Laskekaa ne alas!
Muutoin ammun Pesitan. Käskekää miestenne laskea pyssyt pois, Pesita!
Minä tähtään nuppiinne!»

Pesita noudatti käskyä; hänen keltaiset kasvonsa olivat kalpeina
raivosta.

»Ja nyt panosvyöt!» ärjäisi Billy, ja kun ne oli laskettu lattialle,
käski hän Bridgen riisua aseet rosvopäälliköltä.

»Onko herra Harding vahingoittumaton?» kysyi Billy Bridgeltä. Saatuaan
myöntävän vastauksen hän huusi vanhusta tulemaan yläkerrasta alas.

Samalla kun vanhus laskeutui portaita, tuli Barbara huoneeseen
samasta ikkunasta, josta Billy aikaisemmin oli tullut ja joka avautui
sivukuistille.

»Ja nyt meidän on lähdettävä lipettiin», selitti Billy. »Yksikään
teistä ei ole turvassa täällä, vaikka luulisittekin Villaa ystäväksenne
— mutta hän ei ole yhdenkään amerikkalaisen ystävä.»

»Me tiedämme sen jo», vastasi Harding ja toisti Billylle, mitä
puhelinneitonen oli hänelle kertonut.

Marssittaen Pesitaa ja hänen miehiään edellään poistui Billy
seurueineen konttorirakennuksen taakse, missä rosvojen hevoset olivat
lieassa. Nyt he kaikki olivat aseistettuja rosvoilta riistetyillä
aseilla, ja heillä oli runsaasti panoksia. Kiinalainen ja uskollisena
pysynyt meksikkolainen ilmestyivät myöskin paikalle huomattuaan, että
osat olivat vaihtuneet. Myöskin heille annettiin aseet, ja kaikki
saivat ratsut. Sitten kun Billy oli sijoittanut jäljelläolevat pyssyt
ratsastajitta olevien hevosten selkään, lähti seurue liikkeelle, ajaen
Pesitan ratsuja ja aseita edellään.

»Luullakseni», huomautti Billy, »ei rosvoilla ole halua ajaa meitä
takaa ainakaan vähään aikaan.» Mutta takaa-ajo alkoi, ennen kuin hän
aavistikaan.

Kun he olivat saapuneet joen rannalle lähelle Josén majaa, tuli
näkyviin lännestä päin lähestyvä ratsujoukko. Billy hoputti seuruettaan
nopeampaan vauhtiin välttyäkseen kohtaamasta tulokkaita, jos suinkin
mahdollista. Mutta kohta selvisi, etteivät nämä suinkaan aikoneet antaa
heidän mennä häiritsemättä ohitseen, sillä joukkue muutti suuntaansa ja
lisäsi nopeuttaan, kiitäen pian pakenijoita kohti vinhaa laukkaa.

»Meidän lienee parasta», sanoi Billy, »alkaa ampua heitä. Näillä
seuduin meillä ei voi olla ystäviä.»

»Eikö meidän olisi parempi odottaa vielä hetkinen», virkkoi Harding.
»Missään nimessä emme saa erehtyä.»

»Milloinkaan ei erehdy, jos ampuu jonkun noista koirista», vastasi
Billy. Hän tähysti lähestyviä ratsastajia, ja äkkiä häneltä pääsi
huudahdus. »Siellä on Rozales», hän selitti. »Sen hernesalon tuntisin
vaikka missä. Meidän on viisainta ampua heitä, jos Rosie on heidän
joukossaan. Hän on Pesitan oikea käsi.»

Hän tempasi revolverinsa ja ampui laukauksen entisiä tovereitaan kohti.
Bridge noudatti hänen esimerkkiään. Pesitan miehet pysähdyttivät
ratsunsa. Billy pisti revolverinsa tuppeen ja tarttui karabiiniinsa.

»Menkää te edellä!» hän käski herra Hardingia ja Barbaraa. »Bridge ja
minä jäämme jälkijoukoksi.»

Sitten hän seisautti hevosensa, kääntyi ja tähtäsi huolellisesti heidän
vasemmalta puoleltaan saapuvaan ratsujoukkoon. Yksi rosvoista kellahti
satulasta, ja taistelu oli käynnissä.

Amerikkalaisten onneksi Rozalesin mukana oli vain kourallinen miehiä,
eikä Rozales puolestaan mielellään antautunut avoimeen otteluun.

Koko aamupäivän hän pysytteli pakenevien amerikkalaisten kintereillä,
mutta kumpikaan puoli ei saanut sanottavasti vahingoitetuksi toista,
ja iltapäivällä Billy pani merkille, että Rozales vain seurasi heidän
näkyvissään lähetettyään yhden miehistään takaisin siihen suuntaan,
josta he olivat tulleet.

»Hän meni noutamaan apuvoimia», virkkoi Billy.

He ratsastivat koko päivän tapaamatta ainoatakaan harhailevaa sotilas-
tai rosvojoukkuetta, ja se tuntui amerikkalaisista tuhoenteiseltä
katsoen siihen, että Villan oli samana iltana karattava amerikkalaisen
kaupungin kimppuun.

»Toivoisin, että ehtisimme rajalle kyllin ajoissa», sanoi Billy,
»varoittaaksemme maanmiehiämme. Mutta se ei ole mahdollista. Jos
ennätämme sinne ennen auringonnousua huomenaamulla, niin olemme
ratsastaneet hyvin.»

Hän oli puhunut tuskin mitään Barbara Hardingille koko päivänä, sillä
hänellä oli ollut yllin kyllin huolta ollessaan jälkijoukossa, eikä hän
ollut keskustellut paljoa myöskään Bridgen kanssa, vaikka hän olikin
usein vilkaissut viimemainittuun, jonka katse oli vähän väliä siirtynyt
heidän edellään ratsastavaan hentoon, viehättävään tyttöön.

Billy ajatteli kiihkeämmin kuin milloinkaan ennen. Hänestä oli kohtalo
ollut julma järjestäessään niin, että Bridge rakasti samaa tyttöä kuin
hänkin.

Hän tiesi hyvin, ettei Bridgellä ollut aavistustakaan hänen
kiintymyksestään Barbaraa kohtaan. Hän ei voinut moittia Bridgeä, mutta
ei toisaalta voinut myöskään sopeutua siihen, että hänen ystävänsä niin
ilmeisesti palvoi Barbaraa.

Päivän mennessä mailleen pakolaiset käsittivät, että lepo oli
välttämätön, sillä heidän ratsunsa laahustivat eteenpäin pää
painuksissa ja silmät himmeinä. Myöskin he itse olivat näännyksissä,
ja kun heidän edessään häämöitti rancho, päättivät he pysähtyä sinne
saadakseen kipeästi kaipaamaansa virkistystä.

Siellä he tapasivat kolme amerikkalaista, joilla ei ollut
aavistustakaan Villan suunnittelemasta retkestä rajan toiselle
puolelle. Kun heille siitä kerrottiin, olivat he kovin hyvillään
saatuaan avukseen kuusi ampujaa, sillä Barbarallakin oli pyssy ja
lisäksi hän käytteli sitä erinomaisesti tuhlaamatta panoksia.

Rozales pysähdytti pienen joukkueensa pyssynkantaman päähän ranchosta.
Mutta he saivat värjötellä nälkäisinä, kun taas heidän takaa-ajamansa
seurue söi yllin kyllin ja syötti ratsujaan.

Clark-veljekset ja heidän serkkunsa, Mason-niminen mies, jotka olivat
ranchon ainoat asukkaat, kannattivat pitkää lepoaikaa — vähintään
kaksituntista — sillä raja oli vielä puolentoista penikulman päässä
ja viimeisellä hetkellä saattaisi nopea ratsastus olla heidän ainoa
pelastuskeinonsa.

Billy taas vaati, että lähdettäisiin liikkeelle heti, ennen kuin
rosvot saisivat apuväkeä, jota noutamaan hän varmasti uskoi Rozalesin
lähettäneen sanansaattajansa. Mutta toiset olivat väsyneitä ja
huomauttivat, etteivät he voisi päästä pakoon nääntyneillä hevosilla,
ja niinpä he jäivät lepäämään. Mutta sitten kun he olisivat olleet
valmiit lähtemään jälleen matkalle, oli pako mahdoton.



YHDESNELJÄTTÄ LUKU

Billyn ja Pesitan loppuselvitys


Oli jo pimeä, kun pieni seurue alkoi jälleen satuloida ratsujaan. Se
puuha keskeytyi äkkiä lannistavalla tavalla.

Billy oli koko ajan pitänyt joko kiinalaisen tai Bridgen vahdissa
sillä taholla, jossa Rozalesin miehet väijyivät pimeässä poltellen
savukkeitaan, ja juuri Bridgen karabiinin pamahdus ilmaisi
amerikkalaisille, etteivät he vielä suinkaan olleet turvassa, vaikkakin
raja oli vain puolentoista peninkulman päässä.

Ammuttuaan Bridge kääntyi satulassaan taaksepäin ja huusi toisille
kehoittaen heitä laittautumaan rakennuksen turvaan.

»Heitä saapui pari sataa!» hän luikkasi. »Rientäkää suojaan!»

Billy ja Clark-veljekset hypähtivät ratsaille ja kiiruhtivat Bridgen
luokse, joka syyti lyijyä hyökkäävän vihollisen riveihin. Mason ja
herra Harding kiidättivät Barbaraa ranchorakennuksen epävarmaan turvaan.

Meksikkolainen seurasi heitä, ja Billy komensi Singin auttamaan toisia
lujittamaan ovia ja ikkunoita, kun taas Billy ja Clark-veljekset
torjuivat sillä aikaa rosvoja.

Peräytyen hitaasti ja ampuen yhtä mittaa he vetäytyivät talolle Pesitan
joukkueineen edetessä varovasti heidän jäljessään. He olivat päässeet
lähelle taloa, kun Bridge suistui satulasta. Clark-veljekset olivat
laskeutuneet ratsailta ja taluttivat hevosiaan rakennukseen. Vain Billy
huomasi, että hänen ystävänsä haavoittui.

Hetkeäkään empimättä hän solahti satulasta, juoksi maassa viruvan
Bridgen luokse ja otti hänet syliinsä. Heidän ympärillään viuhui
kuulia. Muuan ratsastaja nelisti edelle tovereistaan iskeäkseen gringot
maahan.

Billy vilkaisi taakseen ja huomasi ajoissa vaaran — miekka suhahti
parhaillaan ilmassa hänen päätään kohti. Hän pudotti Bridgen sylistään
ja kallistui syrjään, onnistuen välttämään sivalluksen; ja ennen
kuin lyöjä saavutti jälleen tasapainonsa, oli Billy hypähtänyt hänen
hevosensa viereen, tarttui ratsastajaan vyötäisiltä ja kiskaisi hänet
maahan.

»Rozales!» hän huudahti ja antoi miehelle sellaisen iskun, jollaista
hän ei ollut eläissään antanut, survaisten nyrkkinsä toisen kasvoihin
valtavien lihaksiensa koko voimalla ja antaen iskulle puhtia kaikella
painollaan.

Veri ruiskahti, kuului murtuvien luiden särähdys, ja kapteeni Guillermo
Rozales vaipui maahan: hänen rikollinen rosvonelämänsä oli sammunut.

Uudelleen Billy otti Bridgen syliinsä, ja tällä kertaa hän pääsi
ranchorakennukselle häiritsemättä. Vain pieni verijuova piirtyi hänen
vasempaan käsivarteensa ja kostutti Bridgen kasvoja, kun hän laski
ystävänsä lattialle.

Koko yön kiertelivät Pesitan miehet yksinäisen ranchon ympärillä.
Koko yön he ampuivat kuuliaan kalkittuihin seiniin ja teljettyihin
ikkunoihin. Koko yön taisteli pieni puolustajajoukko uljaasti henkensä
edestä. Mutta päivän koittaessa selvisi heille, että he ponnistelivat
turhaan, sillä heistä yhdeksästä oli yksi kuollut ja kolme
haavoittunut, kun taas hätyyttäjien lukumäärä ei näyttänyt lainkaan
vähentyneen.

Billy Byrne oli koko yön maannut vatsallaan ikkunan ääressä, ampuen
kuutamottoman, hämyisen aavikon taustaa vastaan silloin tällöin
kuvastuvia hämäriä hahmoja.

Äkkiä hän hypähti pystyyn ja riensi siihen huoneeseen, johon hevoset
oli viety.

»Ampukoot kaikki talon takapuolelle niin kiivaasti kuin ehtivät!» hän
komensi. »On puhdistettava tie, jotta minä pääsen pujahtamaan ulos.»

»Minne lähdette?» kysyi toinen Clark-veljeksistä.

»Pohjoiseen», vastasi Billy, »noutamaan rajalla olevia Funstonin miehiä
avuksi.»

»Mutta he eivät tule rajan tälle puolen», huomautti Harding.
»Washington ei salli heidän tehdä sitä.»

»Heidän on se tehtävä», ärähti Billy, »ja he tekevät sen saatuaan
tietää, että täällä on joukko teekuja ulvomassa amerikkalaisen tytön
ympärillä.»

»Te saatte surmanne», virkkoi Price Clark. »Te ette voi päästä rosvojen
ketjun lävitse.»

»Jättäkää se minun huolekseni!» vastasi Billy. »Olkaa vain valmiit
avaamaan tuo peräovi, kun käsken, ja sulkekaa se sitten nopeasti
jälkeeni!»

Hän talutti viereisestä huoneesta hevosen ja nousi sen selkään.

»Ovi auki, pojat!» hän komensi. »Näkemiin.»

Price Clark tyrkkäsi oven auki. Billy painoi kannukset ratsunsa
kupeisiin ja kyyristyi hevosen kaulaa vasten. Seuraavalla hetkellä
hän oli kadonnut ovesta, ja räiskyvät pamahdukset ilmaisivat, että
viholliset olivat huomanneet hänen rohkean tekonsa.

Pieni meksikkolainen hevonen kiiti kuin nuoli tasangolle. Kiväärien
pauke oli vain omiaan lisäämään säikähtyneen eläimen vauhtia. Billy
istui suorana satulassa, ohjaten ratsua vasemmalla kädellään ja
käytellen revolveria täsmällisesti oikealla kädellään.

Hänen takanaan seisoi Barbara Harding ikkunassa pidättäen henkeään
ikäänkuin lumottuna, kunnes Billy katosi pohjoiseen varhaisen
aamuhetken hämärään. Sitten tyttö kääntyi, huokaisten väsyneesti, ja
meni jälleen haavoittuneen Bridgen luokse, jonka päätä hän hautoi
vilpoisella vedellä, samalla kun Bridge hoki kuumeisia houreitaan.

Nousevan auringon ensimmäiset säteet valaisivat taivasta. Pesitan
joukkue järjestyi ratkaisevaan hyökkäykseen, ja piiritettyjen pienen
ryhmän toiveet olivat hyvin vähäiset. Äkkiä alkoi lännestä päin kuulua
lukuisan ratsujoukon kavioiden kapsetta.

»Villa!» valitti Westcott Clark toivottomana. »Me olemme mennyttä
kalua. Hän on varmaankin palaamassa rajan taakse tekemältään retkeltä.»

Aamusarastuksen himmeässä valossa seurue näki ratsujoukon, joka
hajautui pitkäksi, ohueksi viivaksi; se lähestyi heitä kuin kaikki
alleen polkeva tuhoamiskone.

Myöskin Pesitalaiset tarkkasivat sitä odottaen. He olivat lakanneet
ampumasta ja istuivat ratsujensa selässä unohdettuaan koko
hyökkäyksensä.

Ranchon puolustajat olivat kerääntyneet pienten ikkunoiden ääreen.

»Mitä nuo ovat», huusi Mason, »nuo, jotka liehuvat heidän
yläpuolellaan?»

»Ne ovat viirejä!» huudahti Price Clark. »Yhdysvaltain ratsuväen
viirejä! Näettekö? Näettekö? Eivätkö ne näytä komeilta?»

Lähestyvät ratsumiehet kajauttivat rajun hyökkäyshuudon. Pesitan
joukkue vastasi siihen rätisevällä yhteislaukauksella. Hetkistä
myöhemmin olivat amerikkalaiset heidän keskellään, ja käynnissä oli
yksi niitä revolveritaisteluita, jotka nyt jo ovat jääneet muistojen
joukkoon.

Päivä oli noussut, joten ranchon päärakennuksessa olevat katselijat
erottivat selvästi ottelijat. Kuumimmassa telmeessä näkyi
jättiläiskokoinen mies, jonka epämääräinen vaatetus muistutti enemmän
Pesitan kuin Yhdysvaltain ratsuväen pukua, mutta hän taisteli
viimemainittujen puolella. Ennen kuin kukaan muu havaitsi hänet Barbara.

»Tuolla on herra Byrne!» hän huudahti. »Hän se varmaankin toi
ratsujoukon tänne.»

»Mutia eihän hän voinut vielä ehtiä rajalle», huomautti toinen
Clark-veljeksistä, »saatikka sitten takaisin tänne mukanaan avuntuojat.»

»Tuolla hän on joka tapauksessa», vastasi neiti Harding. »Se
on todellakin kummallista. En jaksa käsittää, mitä tekemistä
amerikkalaisilla joukoilla on rajan tällä puolen.»

Pesitan miehet pyörsivät pakoon, mutta sitä ennen kannusti itse Pesita
ratsunsa Billy Byrnen luokse.

»Kavaltaja!» kiljui rosvo. »Tämän tähden saat surmasi.» Ja hän ampui
laukauksen suoraan amerikkalaista kohti.

Billy tunsi vihlaisevaa kipua vasemmassa käsivarressaan, mutta hänen
oikea kätensä oli entisessä kunnossaan.

»Vertavuotavan Meksikko-paran puolesta!» huusi hän, ja ampui kuulan
Pesitan otsaan.

Mitä te sanoitte?» kysyi eräs upseeri, pysähdyttäen ratsunsa Billyn
viereen.

Mutta Billy vain nauroi.



KAHDESNELJÄTTÄ LUKU

»Ensi suudelma»


Saattajanaan ratsujoukko, joka oli ahdistanut Villan retkeläisiä
Meksikkoon ja jonka Billy oli sattumalta kohdannut, pääsi pieni seurue
turvallisesti rajan yli Yhdysvaltain alueelle, jossa kaikki muut paitsi
yksi huokasivat helpotuksesta.

Bridge sai ensiapua sanitääreiltä, jotka vakuuttivat Billylle, ettei
hänen ystävänsä henki ollut vaarassa. Herra Harding ja Barbara
saivat majapaikan erään upseerin puolison luona, ja tämän perheen
arkihuoneessa Billy kohtasi Barbaran yksin.

Kun Billy astui sisään, katsahti tyttö häneen päin kasvoillaan
surumielinen ilme. Barbara aikoi tiedustaa, kuinka hänen haavansa laita
oli, mutta ei saanut siihen tilaisuutta.

»Tulin sinua noutamaan», sanoi Billy. »Luovuin sinusta kerran,
kun luulin, että sinun olisi parasta saada puoliso oman luokkasi
keskuudesta. Nyt en enää luovu sinusta. Sinä olet minun — olet minun
tyttöni, ja minä otan sinut mukaani. Lähdemme mahdollisimman nopeasti
Galvestoniin ja sieltä Rioon. Sinä olit minun paljon aikaisemmin kuin
Bridge sinut näki. Hän ei saa sinua. Sinua ei saa kukaan muu kuin minä,
ja jos joku koettaa estää minua saamasta sinua, niin tapan hänet.»

Hän astui eteenpäin askeleen, tullen likelle tyttöä. Barbara ei
peräytynyt — hän vain katsoi suoraan Billyyn ihmettelevin silmin. Billy
tarttui rajusti hänen käsivarteensa.

»Sinä olet minun tyttöni!» huusi mies käheästi. »Suutele minua!»

»Maltahan!» pyysi Barbara. »Sanohan ensin, mitä tarkoitit sillä,
ettei Bridge saa minua. En ole tiennyt Bridgen rakastavan minua enkä
totisesti ole halunnut tulla hänen omakseen. Oi, Billy, miksi et tehnyt
tätä jo aikoja sitten? Kuukausia takaperin New Yorkissa olisin tahtonut
sinun ottavan minut, mutta sinä jätit minut toiselle miehelle, jota en
rakastanut.

— Luulin, ettet enää pitänyt minusta, Billy, ja koko ajan, jonka olemme
olleet yhdessä täällä — siitä alkaen, kun tapasimme toisemme siellä
konttorin perähuoneessa — olet koettanut osoittaa minulle, etten
merkitse sinulle mitään. Ota minut, Billy! Vie minut, mihin maailman
nurkkaan menetkin! Minä rakastan sinua ja olen valmis olemaan vaikka
orjasi — kunhan vain saan olla sinun luonasi.»

»Barbara!» huudahti Billy Byrne, mutta sitten hänen äänensä tukahtui,
kun punaiset, lämpimät huulet painautuivat hänen huuliaan vasten.

Puolta tuntia myöhemmin Billy meni kadulle, aikoen läheiselle
rautatieasemalle ostaakseen matkaliput kolmelle henkilölle
Galvestoniin, Teksasiin.

Anthony Harding oli hänen muassaan. Vanhus oli kallistanut korvansa
Barbaran rukouksille ja vihdoinkin suostunut tukemaan Billy Byrneä
tämän pakoillessa lain kouraa tai ainakin auttamaan häntä sellaiseen
paikkaan, jossa Billy uudella nimellä voisi alottaa uutta elämää
Anthony Hardingin vävypoikana.

Väentungoksessa, joka oli saapunut katselemaan Villan joukkojen
edellisenä yönä tekemää turmiota, oli iso mies, jolla oli punertavat
kasvot. Sattumalta hän katsahti taakseen, kun Billy Byrne meni hänen
ohitseen. Molemmat miehet säpsähtivät tuntiessaan toisensa, ja
punertavakasvoinen näki vastassaan revolverin piipun.

»Antakaahan olla, Byrne!» kehoitti toinen rauhallisesti, »en uskonut,
että sinä olit niin herkkä tarttumaan aseeseen.»

»Kyllä minä olen herkkä tarttumaan aseeseen, Flannagan», vastasi
Billy, »mutta en vedäkään paukkua esille huvikseni. Nyt minulla on
mahdollisuus päästä turvaan, elää kunnollisesti ja saada elämältä
hieman onneakin ja Flannagan, jos joku koettaa tehdä tyhjäksi aikeeni,
hän saa surmansa. En aio lähteä vankilaan elävänä. Ymmärrättekö?»

»Kyllä», virkkoi Flannagan, »kyllä ymmärrän. Mutta en olekaan tällä
kertaa täällä tutkimassa teidän peliänne. Mutta missä olette ollut,
kun ette tiedä, että meidän välillämme on sota päättynyt? Nähkääs,
Coke Sheehan tunnusti noin kuukausi sitten, että juuri hän se nitisti
Schneiderin, ja kuvernööri armahti teidät kymmenen päivää takaperin.»

»Koetatteko peijata minua?» kysyi Billy, ja hänen silmänsä välähtivät
uhkaavasti.

»Varmasti en», vakuutti Flannagan. »Minulla on jossakin taskussani
sanomalehtileikkele, josta kaikki käy selville.»

Hän veti takkinsa taskusta esille joitakuita papereita ja ojensi yhden
niistä Billylle.

»Kääntykää selin tännepäin ja pitäkää kätenne ylhäällä, sillä aikaa
kun minä luen!» käski Byrne. Ja kun Flannagan noudatti käskyä, levitti
Billy tahraantuneen sanomalehtileikkeleen ja luki sen. Se sai hänet
vapisemaan hermokiihtymyksestä.

Hetkisen kuluttua uskalsi etsiväkersantti Flannagan vilkaista taakseen
ja näki, kuinka Byrne otti vastaan sanomalehdessä olleen riemuisan
sanoman.

»Vieköön minut —», äänsi etsivä, sillä Billy Byrne oikaisi minkä
käpälistä kerkisi sitä huonetta kohti, josta hän oli lähtenyt vain
muutamia minuutteja sitten.

Seuraavana päivänä nousi New Yorkiin menevään junaan onnellinen ja
tyytyväinen kolmihenkinen seurue sanottuaan väliaikaisessa sairaalassa
jäähyväiset Bridgelle ja otettuaan tältä lupauksen, että hän
lähiaikoina kävisi heidän luonaan New Yorkissa.



Oli kulunut kuukausi. Kevät loi luontoon uutta, virkeätä eloa. Lintujen
laulu ja puiden lehtien aukeaminen kuvastivat elämän riemua.

Verkkaisesti vierivän joen rannalla liekehtivän nuotion ääressä
kyyrötti mies. Vedellä täytetty kolhiutunut peltikannu oli lepattavan
tulen vieressä. Mies käristi teroitettuun vartaaseen pistämäänsä
lihankappaletta. Katsellen liekkien loimua hän hyräili, vaikka hänellä
ei ollutkaan kuulijoita:

    »Hän etsi uutta onnelaa ja matkas maiden, merten taa,
    miss’ oudon hahmon luonto saa. Mut tietää tahtoisin,
    tavoittiko hän ihanan Penelopensa kaihoisan
    ja saiko huulilt’ armahan hän suukon vihdoinkin.

— Ja sitä lauletaan minusta kohta puolin», jupisi nuotiollaistuja.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Billy ja etsivä: Seikkailuromaani Meksikon sodista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.