Title: Luolatyttö
Author: Burroughs, Edgar Rice
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Luolatyttö" ***


LUOLATYTTÖ

Kirj.

Edgar Rice Burroughs


Englanninkielestä suomentanut

Alpo Kupiainen



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1925.



SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa

    I. Haaksirikkoinen.
   II. Villi-ihmiset
  III. Pikku Eden
   IV. Kuoleman kynnyksellä
    V. Herääminen
   VI. Valinta
  VII. Etsivä Thandar
 VIII. Nadara jälleen
   IX. Etsijä
    X. Jälkien loppupää
   XI. Vangiksi

Toinen osa

    I. Kuningas Isonyrkki
   II. Kuningas Thandar
  III. Suuri Nagoola
   IV. Taistelu
    V. Nadaran ryöstö
   VI. Etsintä
  VII. Ensimmäinen perämies Stark
 VIII. Villit
   IX. Veneen rakentaminen.
    X. Pääkallonmetsästäjät
   XI. Pelastus
  XII. Merirosvo
 XIII. Kotimatkalla



ENSIMMÄINEN OSA



ENSIMMÄINEN LUKU

Haaksirikkoinen


Otuksen himmeä hahmo häämötti vain epäselvänä täplänä taustalla
kohoavan metsän varjoja vasten.

Nuori mies ei erottanut ulkopiirteitä, joista olisi saattanut päätellä,
oliko siellä eläin vaiko ihminen.

Hän ei nähnyt silmiä, mutta oli varma, että väijyvät silmät tähystivät
häntä tuosta äänettömästä rykelmästä.

Jo neljännen kerran otus oli pimeän tullessa hiipinyt metsän reunaan —
jo neljättä kertaa niiden kolmen hirvittävän viikon aikana, jotka hän
aaltojen maalle heittämänä oli viettänyt tällä autiolla rannalla, hän
kauhuissaan tarkkaili metsän laidassa väijyvää varjomaista hahmoa.

Se ei ollut kertaakaan häntä ahdistanut, mutta kun pelko teki hänen
mielikuvituksensa sairaloisen herkäksi, näytti se illan pimetessä
hiipivän yhä likemmäksi — odottamistaan odottaen hetkeä, jolloin hän ei
pitäisi varaansa.

Waldo Emerson Smith-Jones ei ollut ylettömän rohkea mies. Hänet oli
kasvatettu esi-isiensä erinomaisen hienossa, Back-lahden rannalla
sijaitsevassa talossa ylisivistystä ja liioiteltua henkevyyttä
uhkuvassa ympäristössä.

Hänet oli opetettu halveksien suhtautumaan kaikkeen, mistä tuoksahti
ruumiillista voimaa — kaikki sellainen oli sivistymätöntä, raakaa,
alkeellista.

Hän oli kaivannut vain jättiläisälyä — hän ja häntä hellivä äiti — ja
heidän toiveensa oli täyttynyt. Yhdenkolmatta ikäisenä Waldo oli elävä
tietosanakirja — ja jotakuinkin yhtä lihaksinen kuin sekin.

Pelosta vapisten hän nyt vetäytyi ihan vedenrajaan niin kauaksi
kammottavasta metsästä kuin suinkin pääsi.

Kylmiä hikikarpaloita kihosi hänen pitkän, hontelon, lähes
sadanyhdeksänkymmenen sentimetrin mittaisen vartalonsa jokaisesta
huokosesta. Hänen laihat kätensä ja jalkansa vapisivat kuin
vilutautisen. Tavantakaa hän yskäisi — juuri se yskä olikin pakottanut
hänet tälle kovaonniselle merimatkalle.

Hänen kyyrötellessään hietikolla, kauhun laajentamat silmät levällään
tuijottaen pimeään yöhön, vieri isoja kyyneliä hänen kuihtuneilla,
kalpeilla poskillaan.

Vain vaivoin hän sai hillityksi melkein ylivoimaisen halun kirkaista.
Hänen mielensä valtasi hyödytön katumus sen tähden, ettei hän
ollut jäänyt kotosalle odottamaan lääkärin ennustamaa, riuduttavaa
kuolemaa, joka olisi ainakin ollut rauhallinen, eikä sellainen karkean
väkivaltainen loppu, joka häntä nyt uhkasi.

Tämä eteläisen Tyynenmeren veltto herrastelija nosti jalkansa
päällekkäin ja ojensihe hietikolle, sillä hän oli peräytynyt niin
loitolle peloittavasta pimennosta kuin valtameri suinkin salli.
Verkkaisten minuuttien venyessä aikakausien pituisiksi tunneiksi
rasitti hermojännitys heikkoa poikaa niin ankarasti, että hän keskiyön
vaiheilla vaipui armeliaan tajuttomuuden tilaan.

Seuraavana aamuna herätti hänet lämmin auringonpaiste, mutta se elvytti
hänen rohkeuttaan vain hitusen. Nyt eivät otukset tosin voineet
huomaamatta hiipiä hänen luokseen, mutta silti niitä saattoi tulla,
sillä aurinko ei häntä suojelisi. Parhaillaankin oli ehkä metsän
reunassa joku raju peto väijymässä.

Se ajatus lamautti häntä siinä määrin, ettei hän uskaltanut mennä
metsään poimimaan hedelmiä, jotka olivat olleet hänen ravintonsa
tärkeimpänä osana. Vedenrajasta hän noukki muutamia suullisia meren
tarjoamaa ruokaa, mutta siinä olikin kaikki.

Hän vietti sen päivän samoin kuin sen edellä kuluneet kauhunpäivät
tähyilemällä vuorotellen valtamerelle ja metsän rajaan, odottaen
näkevänsä toisaalla laivan, toisaalla hirveän kuoleman, joka millä
hetkellä tahansa saattoi synkästä pimennosta syöksyä vaatimaan häntä
omakseen.

Käytännöllisempi ja uljaampi mies olisi kyhännyt jonkunlaisen
suojuksen, jossa olisi voinut nukkua yönsä verrattain turvallisesti
ja mukavasti, mutta Waldo Emersonin kasvatuksessa oli noudatettu
miedontamattomia älyllisiä ohjeita — käytännölliset harrastukset ja
tiedot olivat jokapäiväisiä, ja kaikki jokapäiväinen oli rahvaanomaista
ja raakaa. Oli nurinkurista ajatellakin, että joku Smith-Jones ikinä
tarvitsisi rahvaanomaisia tietoja.

Kahdennenkymmenennentoisen kerran sen jälkeen, kun valtava aalto oli
pyyhkäissyt hänet höyrylaivan kannelta ja singonnut hänet melkein
tukehtuneena ja pärskyvänä tälle tylylle rannalle, Waldo Emerson näki
auringon nopeasti painuvan läntiselle taivaanrannalle.

Sen laskeutuessa nuoren miehen pelko yltyi, ja hän piti katseensa
hievahtamatta suunnattuna siihen kohtaan, jossa varjo oli edellisenä
iltana näyttäytynyt.

Hän tunsi, ettei hän enää jaksaisi kokonaista yötä kestää samanlaista
kidutusta, jota hän oli jo neljä yötä kärsinyt. Hän uskoi varmasti
tulevansa hulluksi ja alkoi tutista ja uikuttaa jo päivän valossa.
Käännettyään selkänsä metsään päin hän istui kokoon sykertyneenä ja
koetti katsella merelle, mutta hänen poskilleen kierivät kyyneleet
sumensivat hänen silmiänsä niin, ettei hän nähnyt mitään.

Vihdoin hän ei enää jaksanut sitä sietää, ja päästäen äkillisen
ähkäisyn kauhusta hän pyörähti metsään päin. Siellä ei näkynyt
mitään erikoista, mutta silti hän murtui lapsen tavoin nyyhkyttämään
yksinäisyyttään ja pelkoaan.

Kyettyään hetkiseksi hillitsemään kyyneleensä hän käytti tilaisuutta
tarkastaakseen tummenevia varjoja toistamiseen.

Heti ensi katsahduksen jälkeen puristui hänen kalpeilta huuliltaan
vihlova parkaisu.

Otus oli siellä!

Tällä kertaa ei nuori mies heittäytynyt vääntelehtimään maassa, vaan
jäi seisomaan, silmät pullollaan tuijottaen epäselvään hahmoon, samalla
kun hänen irveen vääntyneiltä huuliltaan pääsi kirkaisu toisensa
jälkeen.

Hänen järkensä järkkyi.

Ensimmäisen vertahyytävän parahduksen kuullessaan pysähtyi otus, mikä
se sitten lienee ollutkaan, ja huutojen toistuessa se pujahti takaisin
metsään.

Heikkenevän ajatuskykynsä rippeillä Waldo Emerson tajusi, että hänen
olisi parempi kuolla heti kuin uhmailla sysipimeän yön kaameata pelkoa.
Hän syöksyisi kohtaloansa vastaan ja lopettaisi siten tämän tuskaisen
jännityksen.

Ajatusta seurasi toiminta, ja yhäti kiljuen hän lähti päistikkaa
kiitämään metsänlaidassa vilahtelevaa olentoa kohti. Hänen juostessaan
se kääntyi pakenemaan syvemmälle metsään, ja Waldo Emerson riensi sen
jälessä pitkien, laihojen jalkojensa kiidättäessä pitkin harppauksin ja
ponnahduksin hänen kuihtunutta ruumistaan repivän pensaikon halki.

Hän kirkui kirkumistaan — ne olivat korviavihlovia kiljaisuja,
jotka päättyivät venytettyihin, enemmän suden kuin ihmisen ääntä
muistuttaviin ulvahduksiin. Ja hänen edellään pakeneva olento kirkui
nyt sekin.

Tavantakaa nuori mies kompastui ja kaatui. Okaset ja risut repivät
hänen vaatteitaan ja hänen pehmeätä ihoaan. Hän oli päästä jalkoihin
saakka veren tahraama. Mutta sittenkin hän kiiruhti yhä eteenpäin
kuutamoisessa, hämyisessä metsässä.

Aluksi oli Waldo Emersonia kannustanut mielipuolinen halu kohdata
kuolema ja saada sen julmasta otteesta unohduksen rauha, mutta sitten
hän alkoi ajaa edellään kiitävää, kiljuvaa olentoa takaa kokonaan
toisenlaisesta syystä. Nyt hän tahtoi saada seuraa. Nyt hän ulvoi
pelosta, että olento lipuisi hänen käsistään ja että hän jäisi yksin
tämän kammottavan metsän sydämeen.

Hitaasti, mutta varmasti pakenija loittoni hänestä, ja sen
oivallettuaan Waldo Emerson ponnisteli kahta rajummin saavuttaaksensa
sen. Enää hän ei karjunut, sillä ankaran ruumiillisen ponnistelun
aikana vei läähättävä hengitys hänen heikkojen keuhkojensa kaikki
voimat.

Äkkiä he joutuivat metsästä pienelle, kuutamoiselle aukeamalle, jonka
vastaisella laidalla kohosi korkea kalliorinne. Pakenija riensi sitä
kohti ja hetkisen kuluttua katosi, ikäänkuin olisi vuorenseinämä sen
nielaissut.

Sen katoaminen oli yhtä kammottavan salaperäinen kuin koko sen olemus,
ja nuori mies jäi seisomaan tyrmistyneenä ja epätoivoisena.

Takaa-ajon rauettua alkoi vastavaikutus, ja Waldo Emerson vaipui
vapisevana ja nääntyneenä kallion juurelle. Hän sai yskimispuuskan ja
virui sitten tuskaisten aavistusten ja surkean kauhun vallassa, kunnes
hän pelkästä heikkoudesta vaipui syvään uneen.

Oli jo kirkas päivä, kun hän heräsi — jäykkänä, hervottomana, hellänä,
nälkäisenä ja surkeana, mutta siitä huolimatta virkistyneenä ja
selväjärkisenä. Ensimmäisen ajattelusysäyksen hänelle antoi nälästä
huutava vatsa, mutta vain vaivoin hän sai pakotetuksi raukkamaiset
aivonsa ohjaamaan askeleensa metsään, jossa oli hedelmiä yllin kyllin.

Vähäisimmänkin äänen kuullessaan hän seisahtui, kuunnellen jännittyneen
hiljaisena ja valmiina pakenemaan. Hänen polvensa tutisivat niin
rajusti, että kolahtelivat vastakkain, mutta vihdoin hän astui
hämyiseen pimentoon ja ahtoi pian suuhunsa kypsiä hedelmiä.

Ylettyäkseen pudottamaan joitakuita herkullisia hedelmiä hän oli
ottanut maasta katkenneen oksan palasen, jonka tyvi oli noin
kymmenen sentimetrin paksuinen, mutta latvan läpimitta vain kolmisen
sentimetriä. Se oli Waldo Emersonin ensimmäinen käytännöllinen
teko siitä lähtien, kun meri oli viskannut hänet uuden kotinsa
rannalle — oikeastaan se kaiken todennäköisyyden mukaan oli eniten
käytännöllisyyttä hipova teko koko hänen elämässään.

Waldon ei oltu koskaan sallittu lukea romaaneja, eikä hän itse ollut
milloinkaan halunnut tuhlata niihin aikaansa eikä köyhdyttää niillä
aivojansa. Kasaamiensa syvien tietojen varastosta hän ei voinutkaan
löytää mitään sellaista, mikä olisi muistuttanut häntä nyt ympäröiviä
oloja.

Luonnollisesti Waldo tiesi, että oli sellaisiakin vehkeitä kuin
tikapuita, ja että jos hänellä olisi ollut sellaiset, hän olisi voinut
niiden avulla saada hedelmiä, joihin hän ei käsin yltänyt. Mutta se,
että hän saattoi tipauttaa herkut maahan katkenneella oksalla, tuntui
hänestä todella suurenmoiselta keksinnöltä — arvokkaalta lisältä
inhimillisiin tietoaarteisiin. Ei edes itse Aristoteles ollut koskaan
järkeillyt johdonmukaisemmin.

Waldo oli astunut elämänsä ensimmäisen askeleen omakohtaista
sielullista toimintaa kohti — tähän saakka olivat hänen käsityksensä,
ajatuksensa, jopa tekonsakin lainatut muinaisajan viisaiden
homehtuneista kirjoituksista tai saaneet ohjauksensa hänen hallitsevan
äitinsä moitteettomasta mielestä. Ja nyt hän takertui keksintöönsä
kuten lapsi takertuu uuteen leluun.

Palatessaan metsästä aukealle hän vei keppinsä muassaan.

Hän päätti jatkaa sen olennon takaa-ajoa, joka oli luiskahtanut hänen
käsistään edellisenä iltana. Olisipa tosiaankin hupaista nähdä otus,
joka pelkäisi häntä. Hän ei ollut koko elämänsä aikana kuvitellutkaan
minkään olennon voivan paeta häntä pelon vallassa. Innostuksen tapainen
tunne virisi nuoren miehen rinnassa, kun se ajatus alkoi aristellen
juurtua hänen mieleensä.

Saattoiko Waldon pitkästä, luisevasta vartalosta kuvastua hiukkasen
pöyhistelyä, kun hän suuntasi askeleensa kalliota kohti? Surma
sellaisen ajatuksen periköön! Ylpeillä rahvaanomaisesta ruumiillisesta
kunnosta! Pitkä sarja Smith-Joneseja olisi noussut haudoistaan ja
repinyt rikki käärinliinansa, jos sellaista olisi vihjaistukaan.

Kauan aikaa Waldo asteli edestakaisin kallion juurella, etsien
eilisiltaisen karkulaisen käyttämää pakotietä. Kymmenkunta kertaa
hän sivuutti selvästi näkyvän polun, joka koukerrellen nousi kallion
kuvetta ylöspäin; mutta Waldolla ei ollut käsitystäkään poluista — hän
silmäili vain huomatakseen portaat tai oven.

Hän ei löytänyt kumpaakaan, mutta osui sattumalta polulle, ja
vaikkeivät sen ilmeiset käyttämisen merkit ilmaisseetkaan hänelle
mitään, noudatti hän sitä siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ei
saanut jalansijaa mistään muualta koko kallion kupeelta.

Jonkun matkaa kavuttuaan hän saapui ahtaalle rotkolle, johon polku
häipyi. Siihen oli pudonnut ylhäältä irtautuneita lohkareita, jotka
olivat kiilautuneet seinämien väliin lähelle pohjaa, jättäen vapaaksi
vain pienen, luolamaisen onkalon, johon Waldo tirkisti.

Näkyvissä ei ollut mitään, mutta sisällä oli pimeätä ja kammottavaa.
Waldon otsaan kihosi kylmä, nahkea hiki, ja hän alkoi vapista. Sitten
hän kääntyi katsomaan metsään.

Se ajatus, että hänen pitäisi viettää vielä yksi yö tuon kolkon paikan
näkyvissä, oli vähällä rusentaa hänet. Ei! Tuhat kertaa ei! Mikä
kohtalo tahansa oli parempi kuin se, ja useiden turhien yritysten
jälkeen hän senvuoksi tunki vastahakoisen ruhonsa pieneen aukkoon.
Hän huomasi joutuneensa kahden kallioseinämän väliselle polulle,
joka kohosi jyrkästi eteenpäin. Vähän väliä pilkotti sininen taivas
aukoista, joita kivet ja sora eivät olleet täyttäneet.

Jostakusta toisesta miehestä olisi ollut selvää, että inhimilliset
olennot olivat pitäneet rotkoa auki, että sitä käytettiin kulkuväylänä,
jos kohta ei varsin paljoa, niin kuitenkin siksi usein, että oli
kannattanut uhrata melkoisesti työtä, kun siitä oli raivattu
rapautuneet kivilohkareet, joita varmastikin yhtenään tippui ylhäältä.

Mihin polku vei tai mitä Waldo odotti tapaavansa sen toisessa päässä,
siitä hänellä ei ollut hämärintä aavistusta. Hänen mielikuvituksensa ei
ollut vilkas. Mutta hän kapusi kapuamistaan siinä toivossa, että hän
lopultakin löytäisi käsistään edellisenä iltana livahtaneen olennon.

Kun se paetessaan oli lyhyen hetkisen ollut lempeän kuutamon
valaisemalla aukeamalla, oli se Waldon mielestä merkillisen paljon
muistuttanut ihmistä; mutta siitä hän ei ollut varma.

Vihdoin hänen polkunsa toi hänet äkkiä päivänvaloon. Kumpikin seinämä
oli vain vähän häntä korkeampi, ja hetkisen kuluttua hän nousi rotkosta
laajalle, kauniille ylängölle.

Hänen edessään levisi lavea ruohotasanko, ja sen takana kohosi jono
valtavia kukkuloita. Niiden ja hänen välillään oli metsäinen vyöhyke.

Uusi tunne pullisti Waldo Emerson Smith-Jonesin rintaa. Se oli
hiukan samanlainen kuin se, jota Balboa lienee tuntenut ensi kerran
katsellessaan mahtavaa Tyyntämerta Sierra de Quarequan laelta.
Silmäillessänsä tätä uutta, ihanaa maisemaa, aaltoilevia ruohokenttiä,
kaukaista metsää ja sahamaisia kukkuloita, hän vähäksi aikaa melkein
unohti pelkonsa. Ja hetken vaikutelman kannustamana hän lähti tasangon
poikki tutkimaan metsän takana olevaa tuntematonta seutua.

Waldo Emersonin mielenrauhalle oli hyvä, ettei hänen mielikuvitusta
puuttuviin aivoihinsa pälkähtänytkään, mitä siellä oli. Maa ilman
sivistysoloja — ilman kaupunkeja, kyliä ja ihmisiä, jotka käyttäytyivät
samalla tavoin kuin bostonilaiset ja noudattivat samanlaisia tapoja —
oli hänestä mahdoton.

Kävellessään hän jännittyneenä tähyili joka suunnalle, etsien
ihmisasutuksen merkkejä — aitaa, savupiippua, mitä tahansa ihmisten
rakentamaa — mutta turhaan.

Metsän laidassa hän pysähtyi; häntä peloitti tunkeutua puiden
katveeseen. Mutta nähtyään, että metsä oli harvempi kuin rantapuolella
ja että pensaita oli vain vähän, hän sai kootuksi kyllin paljon
rohkeutta astuakseen arkaillen eteenpäin.

Varovasti varpaillaan hiipien hän eteni puistomaisessa lehdossa,
seisahtuen aina muutamien minuuttien päästä kuuntelemaan valmiina
ensimmäisen vaaranmerkin havaittuaan kirkuen pakenemaan lakealle
tasangolle.

Pelostaan huolimatta hän saapui metsän toiseen reunaan näkemättä
tai kuulematta mitään epäilyttävää ja poistuttuansa vilpoisista
varjoista huomasi olevansa vähän matkan päässä äkkijyrkästä, valkeasta
kallioseinämästä, jossa oli luolien suita lukuisasti kuin aukkoja
mehiläiskennossa.

Näkyvissä ei ollut ainoatakaan elävää olentoa, eikä luolien
silmäänpistävän keinotekoinen ryhmitys herättänyt epäkäytännöllisen
Waldon mielessä arvelua, että ne saattoivat kenties olla villien
ihmisolentojen asumuksia.

Yhä vieläkin löytöretkeilyhengen lumoissa hän lähti aukeaman poikki
kalliota kohti silti suinkaan unohtamatta nykyistä surkean peloittavaa
tilaansa. Hänen silmänsä ja korvansa olivat herkkinä havaitsemaan
väijyviä vaaroja, ja aina muutamien askelten jälkeen hän seisahtui
arkana tähyilemään ympäristöään.

Kun hän kerran tällä tavoin pysähtyi ehdittyään puoliväliin metsästä
kalliolle, erotti hän puiden lomitse hiljaista liikettä takaansa.

Hetkisen hän seisoi paikallansa, tuijottaen jähmettyneenä kauhusta,
kykenemättä ratkaisemaan, oliko hän erehtynyt vaiko tosiaankin nähnyt
jonkun olennon liikkuvan metsässä.

Hän oli jo uskomaisillaan vain kuvitelleensa nähneensä jotakin, kun
puunrungon takaa äkkiä astui esille ihmisenmuotoinen, kookas, karvainen
otus.



TOINEN LUKU

Villi-ihmiset


Olento oli alaston; vain vyötäisillä riippui nahkahihnan kannattama
taljankappale.

Jos Waldo katseli tulokasta ihmeissään, niin varmasti herätti hänkin
kummastusta karvaisen miehen mielessä, sillä villin katsetta kohdannut
näky oli hänestä totisesti merkillinen kuten hänen ulkoasunsa taas
oli sivistyneestä bostonilaisesta. Ja Waldon ulkonäkö oli tosiaankin
perin ällistyttävä. Hänen sadanyhdeksänkymmenen sentimetrin mittaisen
vartalonsa pituutta korosti hänen tavaton laihuutensa; harmaat silmät
näyttivät heikoilta ja tihruisilta niitä reunustavien, unen puutteen ja
paljon itkemisen aiheuttamien tulehtuneiden ympyröiden keskellä.

Hänen keltainen tukkansa oli sekava ja takkuinen sekä loan ja veren
tahraama. Myöskin hänen likaantuneissa ja repaleisissa housuissaan oli
veritahroja. Hänen paidastaan oli jälellä ainoastaan joukko risaisia
siekaleita, joita vain kaulus piti hänen ympärillään.

Hänen avuttomana tuijottaessaan kammottavaan olentoon, joka tähysti
häntä metsästä, hänen leukansa loksahti auki, hänen polvensa alkoivat
tutista, ja hän näytti olevan sortumaisillaan maahan pelkästä pelosta.

Sitten kamala mies kyyristyi ja alkoi varovasti hiipiä häntä kohti.

Tuskaisesti parahtaen Waldo kääntyi pakenemaan kalliota kohti. Olan
ylitse luotu hätäinen vilkaisu puristi uuden sarjan kirkaisuja
säikähtyneen pakenijan huulilta, sillä se ilmaisi, että kammottava mies
ajoi häntä takaa ja että lisäksi hänen jälessään kiiti toistakymmentä
yhtä hirvittävää olentoa.

Waldo juoksi kalliolle ainoastaan sentähden, että se oli suoraan
poispäin hänen ahdistajistaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä
hän tekisi saavuttuansa kiviseinämälle — hän oli ihan liian kauhuissaan
kyetäkseen ajattelemaan.

Takaa-ajajat saavuttivat häntä; heidän hurja kiljuntansa sekaantui
hänen vihloviin huutoihinsa, kannustaen häntä juoksemaan niin nopeasti,
ettei hän ollut uneksinutkaan sellaisesta vauhdista.

Hänen juostessaan kohosivat hänen polvensa lähelle hartioita jokaisella
vimmaisella ponnahduksella; hänen vasen kätensä oli ojennettu suoraan
eteenpäin, ja hän hapuili sillä ilmaa, ikäänkuin koettaen vetää itseään
eteenpäin, kun taas oikea käsi, joka yhäti puristi nuijaa, piirsi
vinhasti ympyrää kuten pillastuneen tuulimyllyn siivet. Liikkeessä
ollessaan Waldo oli innostava näky.

Kallion juurella hän pysähtyi hetkiseksi ja silmäili ympärilleen,
etsien pakotietä. Mutta nyt hän näki vainoojain hajaantuneen oikealle
ja vasemmalle, joten hän ei voinut pelastua muutoin kuin kapuamalla
huimaavaa kallionkuvetta. Sitä myöten vei kapeita polkuja ylöspäin
kielekkeeltä toiselle.

Paikoitellen päästiin pystysuorista kohdista karkeatekoisia tikapuita
myöten luolakerrokselta toiselle. Mutta Waldosta näytti hänen edessään
oleva seinämä kerrassaan mahdottomalta nousta. Katsahdettuaan
sitten uudelleen taakseen hän näki hätyyttäjäin ripeästi lähestyvän
ja syöksähti kallionkupeelle, jossa ei näyttänyt olevan käden- eikä
jalansijaa, ja tarrautui sormin ja varpain siihen kiinni epätoivoisen
rajusti.

Hänen kapuamistaan haittasi nuija, jota hän yhäti piti kädessään ja
josta hän ei nytkään luopunut. Olisi kuitenkin ollut vaikea sanoa,
miksi hän sitä säilytti, jollei syynä ollut se, että hänen liikkeensä
olivat nyt täysin koneelliset, sillä hänen mielessään ei ollut tilaa
millekään muulle kuin pelolle.

Ensimmäinen luola-ihminen oli aivan hänen kintereillään, mutta vaikka
villi koko ikänsä harjoitettuaan oli saavuttanut apinan ketteryyden,
hämmästyi hän nähdessään, kuinka luonnottoman nopeasti kirkuva Waldo
Emerson kiskoi itseään ylöspäin.

Melkein seinämän puolivälissä oli kuitenkin karvainen koura vähällä
tavoittaa häntä nilkasta.

Hän oli parhaillaan vaarallisessa asemassa kiivetessänsä irrallisilla
ja huojuvilla tikapuilla — ne eivät olleet sanottavasti kummempia
kuin pieniä puunrunkoja, jotka oli epävakaisesti sijoitettu kallion
kohtisuoraa rinnettä vasten — kun lähin ahdistaja pääsi niin lähelle
häntä. Mutta tikkaiden yläpäässä tuli sattuma väliin, pelastaen Waldon
ainakin toistaiseksi. Juuri silloin hän kapusi vähäiselle kielekkeelle
kammottavasti luistavalta tangolta.

Hädissään hän teki vahingossa tempun, jonka neuvokas mies olisi tehnyt
tahallansa. Vetäessään itseään kielekkeelle hän potkaisi tikkaita
ulospäin. Sekunnin ajan huojuttuaan pystyssä ne ryskähtäen suistuivat
pitkin kallion kuvetta alas, vieden mennessään ihmistaakkansa ja
pyyhkäisten tieltään takaa-ajavan lauman muutkin jäsenet.

Raivoisa kiljunta kajahti Waldon alapuolelta, mutta hän ei edes
kääntänyt päätänsäkään ottamaan selkoa hetkellisestä hyvästä onnestaan.
Ylöspäin, yhä ylöspäin hän ehätti, kunnes hän vihdoin seisoi ylimmällä
kielekkeellä ja hänen edessään oli kohtisuora sileä, noin kahdeksan
metrin päässä olevalle jyrkänteen laelle saakka ulottuva seinämä.
Useita kertoja hän yritti turhaan sileätä pintaa ylöspäin, raapien sitä
kynsillänsä mielipuolisesti pyrkiessään kiipeämään vieläkin ylemmäksi.

Hänen oikealla puolellansa oli pimeän luolan pieni aukko, mutta hän ei
sitä havainnut — hänen mieleensä ei mahtunut muuta kuin yksi ajatus:
kavuta pois häntä hätyyttävien hirmuolentojen kynsistä. Mutta vihdoin
hänen puolihulluissa aivoissaan kirkastui varmuus, että nyt oli tullut
loppu — hän ei päässyt pakenemaan kauemmaksi — muutamien minuuttien
kuluttua kuolema saavuttaisi hänet täällä.

Hän kääntyi sitä kohtaamaan ja näki alhaalla joukon luolamiehiä
sijoittamassa uusia tikkaita kaatuneiden sijalle. Seuraavalla hetkellä
he alkoivat kavuta hänen jälkeensä.

Heidän yläpuolellaan seisoi nuori mies kapealla kielekkeellä, rääkyen
ja virnistellen mielipuolen tavoin. Nyt hänen surkeisiin huutoihinsa
sekaantui ankaran ponnistelun aiheuttamaa kumeata yskintää.

Kyyneliä vieri pitkin hänen ryvettyneitä kasvojansa, piirtäen niihin
käyriä, likaisia juovia. Hänen polvensa kolahtelivat vastakkain
niin rajusti, että hän vain vaivoin pysyi pystyssä, ja tällaisen
raukkamaisen kuvatuksen kasvot olivat ensimmäisen luolamiehen
näkyvissä, kun hän kapusi tirkistämään kielekkeelle, jolla Waldo
seisoi. Mutta äkkiä sitten virisi Waldo Emerson Smith-Jonesin rinnassa
kipinä, jonka miespolvia kestänyt liikahienostuminen ja hempeän
veltostava sivistys olivat miltei tukahduttaneet — hänessä heräsi
vaisto puolustaa itseään voimakeinoilla. Tähän saakka hän oli pyrkinyt
pelastautumaan yksinomaan pakenemalla.

Kuolemanpelon vimmastuttamana hän nosti nuijansa, heilautti sen
korkealle päänsä yläpuolelle ja täräytti sen suoraan hätyyttäjän
suojattomaan kalloon.

Pudonneen sijalle ilmestyi toinen — hänkin suistui alas päälaki
murtuneena. Nyt Waldo otteli kuin umpisoppeen joutunut rotta, kiljuen
ja höpisten epäselvästi. Mutta enää hän ei itkenyt.

Aluksi häntä kammotti kömpelön aseensa tekemä verisen tuhoisa jälki.
Hänen luontoansa kuohutti veren näkeminen, ja kun hän huomasi verisiä,
takkuisia hiuksia tarttuvan nuijaansa ja tajusi, että juuri hän, Waldo
Emerson Smith-Jones, oli sivaltanut iskut, jotka olivat takerruttaneet
ne siihen tahmeaksi, inhoittavaksi tahmaksi, valtasi hänet ellotus, ja
hän oli vähällä horjahtaa huimaavan korkealta paikaltaan.

Vihollisuudet keskeytyivät muutamiksi minuuteiksi, ja luolamiehet
kokoontuivat yhteen ryhmään alhaalla, pudistellen nyrkkejään Waldolle
ja kiljuen uhkauksia ja uhitteluja. Nuori mies katseli heitä, jaksaen
tuskin käsittää yksin vastustaneensa villejä miehiä voimainmittelyssä
ja torjuneensa heidän hyökkäyksensä.

Hän oli tyrmistynyt ja kauhuissaan, ei niin paljon sen tähden, mitä
oli tehnyt, kuin sen vuoksi, että tunsi outoa, selittämätöntä ylpeyttä
kyettyään kamppailussa voittamaan otukset. Mitähän hänen äitinsä
sanoisi, jos näkisi lemmikkinsä juuri tällä hetkellä?

Äkkiä Waldo sivulta päin havaitsi, että joku olento ryömi hänen
kimppuunsa takaapäin siitä pimeästä luolasta, jonka edustalla hän oli
taistellut. Heti sen oivallettuaan hän heilautti nuijaansa, suunnaten
murhaavan iskun tähän uuteen viholliseen ja samalla pyörähtäen sitä
vastaan.

Olento väisti taaksepäin, ja isku, joka olisi rusentanut kallon,
viuhahti hiuskarvan päässä kasvoista.

Waldo ei lyönyt toistamiseen, ja hänen otsallensa kihosi kylmä hiki,
kun hän huomasi olleensa vähällä murhata nuoren tytön. Viimemainittu
kyyrötti nyt luolan suulla, silmäillen häntä pelokkaasti. Waldo kohotti
risaista hattuaan ja kumarsi syvään.

»Pyydän anteeksi», virkkoi hän. »Minulla ei ollut aavistustakaan, että
täällä oli nainen. Olipa hyvä, etten kolhaissut teitä.»

Joko hänen sävynsä tai käytöksensä rauhoitti tyttöä, sillä tämä astui
hymyillen luolasta kielekkeelle hänen viereensä.

Hänen tullessansa esille, levisi Waldon kasvoille, kaulalle ja korviin
polttava puna — hän tunsi, kuinka niitä kuumensi. Hermostuneesti
rykäisten hän kääntyi toisaalle ja alkoi innokkaasti tarkkailla etäistä
maisemaa.

Pian hän kuitenkin loi vaivihkaa silmäyksen taakseen. Kauheata! Tyttö
oli vieläkin siellä. Taaskin mies yskäisi hermostuneesti.

»Suokaa anteeksi», — alkoi hän puhua. »Mutta — hm — niin — te — olen —
tyyten outo, kuten tiedätte. Eikö teidän olisi parasta palata sisälle —
hm — pukeutumaan?»

Tyttö ei vastannut mitään, ja siispä Waldo pakottautui uudelleen
kääntymään häneen päin. Toinen hymyili hänelle.

Waldo ei ollut eläissänsä ollut niin kauhean hämillään kuin nyt —
hän ihan siveellisesti kauhistui älytessänsä, ettei tyttö ollut
millänsäkään.

Hän puhutteli tyttöä toistamiseen, ja vihdoin tämä vastasi, mutta
sellaisella kielellä, jota mies ei ymmärtänyt. Se ei vähääkään
muistuttanut ainoatakaan kieltä, ei nykyaikaista eikä kuollutta, johon
Waldo oli tutustunut, ja Waldo oli kuitenkin enemmän tai vähemmän
perehtynyt niihin kaikkiin — erittäinkin kuolleisiin.

Senjälkeen hän ei enää koettanutkaan katsoa tyttöön päin, oivaltaen
varmasti näyttävänsä hyvin naurettavalta. Ja pian vaativatkin
tärkeämmät asiat hänen huomiotansa — luolamiehet alkoivat jälleen
hyökätä. Tällä kertaa he toivat muassaan kiviä, ja samalla kun toiset
heistä nakkelivat niillä Waldoa, yrittivät toiset rynnätä hänen
puolustusasemaansa. Silloin tyttö pujahti takaisin luolaan, mutta
palasi hetkisen kuluttua, tuoden sylissään kivisiä aseita ja astioita.

Hänellä oli tavattoman iso huhmar, johon hän oli pistänyt survimen
ja useita pienempiä kivenkappaleita. Ne hän työnsi kielekettä myöten
Waldolle.

Aluksi mies ei käsittänyt hänen tarkoitustaan. Pian tyttö oli
ottavinaan käteensä kuvitellun kiven ja heittävinään sillä alhaalla
hyöriviä otuksia, sitten osoittaen tuomiansa esineitä ja Waldoa.

Nyt Waldo ymmärsi. Tyttö oli siis hänen puolellaan. Hän ei käsittänyt
sen syytä, mutta oli siitä hyvillään.

Noudattaen toisen kehoitusta hän otti pari pienehköä kivenkappaletta ja
sinkosi niillä hyökkääjiä.

Mutta he nousivat yhä ylemmäksi — Waldo ei suinkaan ollut mainio
tähtääjä. Nyt tyttö uutterasti kokosi niitä luolamiesten heittämiä
kiviä, jotka olivat jääneet kielekkeelle, ja kantoi ne kasaan Waldon
viereen.

Silloin tällöin nuoren miehen heitot sattumalta osuivat, ja silloin
tytöltä pääsi pieni riemun kirkaisu — hän taputti käsiään ja hyppi
ilosta.

Ennen pitkää Waldo kummastuksekseen tunsi, että nämä suosionosoitukset
hivelivät suloisesti hänen korvaansa. Ja sitten hän alkoi tähdätä
paremmin.

Kesken kaiken välähti hänen mieleensä kuva häneen hartaasti
kiintyneestä äidistä ja valitusta joukosta älykkäitä nuoria ihmisiä,
joita äiti aina oli koonnut hänen ympärillensä.

Waldo tunsi uuden kauhun pistoksen koettaessaan kuvitella, mitä he
tuntisivat, jos olisivat katselemassa häntä nyt, kun hän seisoi
huimaavalla kallionkielekkeellä melkein alastoman tytön vierellä ja
viskeli kivillä alapuolellaan hääriviä ja raivosta kirkuvia karvaisia
ihmisiä.

Se oli kammottavaa. Hänen rinnassaan kohahti voimakas harmin ja
nöyryytyksen aalto.

Hän kääntyi moittivasti katsahtamaan takanaan olevaan häpeämättömään
nuoreen naiseen — nainen ei saisi luulla, että hän suosi niin raakoja
ja rahvaanomaisia menettelytapoja. Heidän katseensa osuivat vastakkain
— tytön silmissä Waldo näki säihkyvän innostusta, elämäniloa ja
sellaista toverihenkeä, jollaista hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt
ainoankaan kuolevaisen silmissä.

Sitten tyttö kiihtyneenä osoitti kielekkeen reunaa.

Waldo vilkaisi sinne.

Kookas luolaotus oli hänen huomaamattansa kavunnut melkein heidän
turvapaikkaansa.

Hän oli vain vähän toista metriä heitä alempana, ja hänen katsoessaan
ylöspäin Waldo pudotti kahdenkymmenen kilon painoisen kivihuhmaren
suoraan hänen kasvoihinsa.

Nuori nainen päästi pienen, riemuisan huudahduksen, ja kasvot
jakaantuneina leveään virnistyksen kääntyi Waldo Emerson Smith-Jones
hänen puoleensa.



KOLMAS LUKU

Pikku Eden


Huhmar lopetti taistelun — ainakin toistaiseksi. Mutta luolamiehet
vetelehtivät koko iltapäivän kallioseinämän juurella, silloin tällöin
kiljuen herjauksia ylhäällä olevalle parille.

Niihin tyttö vastasi ilmeisesti samalla mitalla. Joskus hän osoitti
Waldoa ja elehti hurjasti epäilemättä kuvaten, kuinka hirveän
verilöylyn Waldo heille valmistaisi, jolleivät he menisi tiehensä ja
jättäisi parempiansa rauhaan. Kun nuori mies tajusi tytön eleitten
merkityksen, pullistui hänen rintansa tunteesta, jonka hän pelkäsi
olevan raa'an, alkeellisen, rahvaanomaisen ruumiillisen kunnon
nostattamaa ylpeyttä.

Päivän jatkuessa Waldon tiili sekä hyvin nälkä että hyvin jano.
Alhaalla laaksossa hän erotti vähäisen puron, joka kirkkaana ja
kauniina virrata solisi etelää kohti. Sen ja metsän reunassa
vilkkuvien, kypsien, syötävien hedelmien näkeminen teki hänet melkein
mielipuoliseksi.

Merkeillä hän kysyi, oliko tytönkin nälkä, sillä nyt hän jo saattoi
katsella tyttöä ilman ulkoisia pahastumisen merkkejä. Tyttö nyökkäsi,
osoitti laskevaa aurinkoa ja selvitti hänelle, että he pimeän tultua
laskeutuisivat syömään.

Illan pimetessä eivät luolamiehet olleet poistuneet, ja Waldosta
tuntui kovin huimapäiseltä uskaltautua maahan niin kauan kuin heitä
saattoi olla lähistöllä. Mutta tyttö osoitti niin ilmeisesti pitävänsä
häntä voittamattomana taistelijana, että hänen mieltään repivät
ristiriitaiset tunteet, arkuus ja selittämätön halu esiintyä tytölle
edullisessa valossa, teoillaan todistaa tytön luottamus oikeaksi.

Waldosta oli perin ihmeellistä, että kukaan saattoi pitää häntä
voimaolentona ja vankkana turvana. Ja häntä itseään kalvoi hieno
epäilys, että se arviointi saattaisi valmistaa hänelle mitä
kiusallisimpia ja nolaavimpia tilanteita. Samalla hän aprikoi, olikohan
tyttö hyvä juoksija; hän toivoi niin.

Keskiyö alkoi varmaankin olla käsillä, kun hänen kumppaninsa selitti,
että heidän oli aika lähteä aterioimaan. Waldo olisi toivonut tytön
menevän edellä, mutta toinen painautui pelokkaana hänen lähelleen ja
pysytteli taempana.

Hänellä ei senvuoksi ollut muuta keinoa kuin antautua yritykseen,
mutta jos aurinko olisi paistanut, olisi se paljastanut hyvin kalpean
sankarin, joka silmät levällään varovasti lipui kielekkeen reunalta
varpaillansa hapuilemaan jalansijaa.

Heidän ehdittyään laskeutua seinämän puoliväliin nousi metsän
yläpuolelle kuu — iso troopillinen täysikuu, joka valaisi kalliota
melkein yhtä kirkkaasti kuin aurinko. Se paistoi sillä kielekkeellä
olevan luolan suuhun, jolle Waldo oli juuri saapunut, ja kauhistunut
nuori mies näki kookkaan karvaisen olennon nukkumassa vajaan metrin
päässä hänestä.

Hänen katsoessaan avautuivat pienet, ilkeät silmät ja suuntautuivat
suoraan häneen.

Waldo sai vaivoin tukahdutetuksi säikähdyksen huudahduksen
kääntyessänsä suinpäin syöksymään äkkijyrkkää kallionkuvetta alas.
Tyttö ei vielä ollut laskeutunut lähinnä ylempänä olevalta kielekkeeltä.

Hän oli varmaankin vaistonnut, mitä oli tapahtunut, sillä Waldon
pyörtäessä pakoon hän huudahti hiljaa pelosta. Ja samassa ponnahti
luolamies pystyyn. Mutta tytön ääni oli värähdyttänyt Waldon rinnassa
sellaista kieltä, joka oli melkein surkastunut oltuaan miespolvia
käyttämättömänä, ja ensimmäisen kerran eläissään hän teki uljaan ja
rohkean teon.

Hän olisi helposti päässyt luolamiehen kynsistä laaksoon — yksin; mutta
heti tytön äänen kuultuaan hän kääntyi kapuamaan takaisin kielekkeelle
uhmaamaan tukevaa alku-ihmistä, joka olisi voinut rusentaa hänet
yhdellä iskulla.

Enää ei Waldo Emerson vapissut. Hänen hermonsa ja lihaksensa olivat
vakavat, kun hän heilautti nuijaa kaaressa ja iskeä täräytti sillä
luolamiehen kohotettua, torjuvaa kättä.

Luu räsähti iskusta poikki, kajahti tuskainen parahdus, — mies horjahti
taaksepäin, tyttö hypähti Waldon viereen ylemmältä kielekkeeltä, ja
käsi kädessä he lähtivät kiitämään kallionkuvetta alas.

Kymmenkunnasta luolanaukosta ilmestyi yhtä monta päätä, mutta
pakeneva pari oli ennättänyt puoliväliin aukeamaa, ennenkuin näille
hidasälyisille olennoille oikein selvisi, mitä oli tapahtunut. Ja
heidän aloittaessaan takaa-ajon olivat Waldo ja tyttö jo kadonneet
metsään.

Muutamia metrejä ohjasi viimemainittu miestä suoraan puiden varjoihin,
mutta kääntyi sitten oikealle, poiketen suorakulmaisesti heidän
siihenastisesta suunnastaan.

Tyttö yhäti puristi nuoren miehen kättä eikä vähääkään hidastanut
vauhtiaan heidän jouduttuaan puiden alla vallitsevaan pimentoon.
Hän juoksi erehtymättömän varmasti sysipimeässä metsässä ikäänkuin
tie olisi ollut kaarilamppujen valaisema. Mutta Waldo kompasteli ja
kaatuili yhtenään.

Pian alkoi takaa-ajon häly hiljetä; luolamiehet olivat nähtävästi
edenneet suoraan metsään. Mutta tyttö kiidätti huohottavaa Waldoa
yhä eteenpäin niin kauan, että se tuntui henkeä haukkovasta nuoresta
miehestä ikuisuudelta. Kohta he kuitenkin saapuivat luolilta näkyneen
pienen puron partaalle. Siellä tyttö alkoi kävellä ja veti vähän ajan
kuluttua bostonilaisen viettävää äyrästä myöten veteen, joka nousi
hänen polviensa yläpuolelle. Tyttö vei häntä ylöspäin pitkin puron
uomaa, jossa oli joskus niin syviä kuoppia, että he joutuivat kokonaan
veden valtaan.

Waldo ei ollut koskaan opetellut uimisen raakaa taitoa, ja niinpä
hän olisi hukkunut, jollei hänen kumppaninsa voimakas, ruskettunut
käsi olisi aina kiskonut häntä pärskyvänä ja yskivänä kammottavista
syvennyksistä ja vihdoin vetänyt häntä, kun hän jo oli melkein
tukehtunut ja kuolemaisillaan kauhusta, turvaan matalalle, ruohoiselle
rannalle jyrkän kallion juurelle. Kallio muodosti toisen seinämän
rotkossa, jonka lävitse joki virtasi kuohuvana koskena.

Ei suinkaan pidä luulla, että Waldo Emerson palatessansa ottelemaan
karvaisen raakalaisen kanssa, joka uhkasi erottaa hänet uudesta
kumppanistaan, olisi ihmeellisellä tavoin muuttunut jäniksestä
leijonaksi — kaukana siitä.

Nyt, jolloin hän sai virua ihan hiljaa ja miettiä viimeksi kuluneen
tunnin seikkailuja, tuli vastavaikutus, ja Waldo Emerson oli
kiitollinen ystävälliselle yölle, joka salasi tytön katseilta hänen
surkean näköiset, herpaantuneet jäsenensä ja vapisevat huulensa.

Taaskin hän oli silmittömän kauhun vallassa, ja hänen ärtyneet hermonsa
vaativat häntä äänekkäästi voivottelemaan sietämättömästä pelosta.

Kosteassa rotkossa, jossa tuuli puhalsi kylmän vedenpinnan ylitse,
ei ollut lämmin, joten Waldon sielulliseen tuskaan lisääntyi kylmän
ja kosteuden aiheuttama ruumiillinen epämukavuus. Hän oli todellakin
säälittävän surkea viruessaan kokoon sykertyneenä ruohikossa,
rukoillen, että aurinko pian nousisi, mutta kuitenkin peläten
päivänvaloa, joka saattaisi paljastaa hänet vainoojille.

Mutta vihdoin aamu koitti, ja katkonaisen unen jälkeen Waldo heräsi,
huomaten olevansa viettävällä ruohoisella rannalla, hauskassa ja
kauniissa pikku paratiisissa, jonka erottivat muusta maailmasta jokea
reunustavat korkeat kalliot ja johon ei nähnyt muualta kuin joen
vastakkaisella rannalla kohoavan kallion laelta.

Tyttö, lepäsi vähän matkan päässä.

Hän nukkui vielä. Hänen päänsä nojasi toiseen lujaan, ruskeaan
käsivarteen. Pehmeä, musta tukka valui sekavana toisen posken ja
käsivarren ylitse, viehättävästi leviten vihreälle ruohikolle.

Katseleva Waldo pani merkille, että tyttö oli sangen sievä.
Milloinkaan ennen hän ei ollut nähnyt samanlaista tyttöä. Hänen nuoret
naistuttavansa olivat olleet aika koreilevia ja keskinkertaisen
näköisiä; heillä oli ollut pitkät, kalpeat kasvot ja ohuet huulet,
joiden he tuskin milloinkaan rohkenivat sallia kaartua hymyyn, ja
alhaisontapaista naurua he halveksivat.

Tämän tytön huulet näyttivät olevan tehdyt nauramaan — ja jotakin muuta
varten, vaikka oikeudenmukaisuus vaatii myöntämään, ettei Waldo silloin
tajunnut, mitä kaikkia mahdollisuuksia niissä piili.

Waldon katseen lipuessa pitkin tytön nuoren vartalon viivoja nostatti
hänen puritaaninen kasvatuksensa kuuman häpeänpunan hänen kasvoilleen,
ja hän kääntyi kylmäkiskoisesti selin tyttöön päin.

Liioittelematta puhuen Waldo Emersonista olikin todentotta kauheata
ajatella, kuinka tavattomaan ja sopimattomaan asemaan kohtalo oli hänet
pakottanut. Kuta enemmän hän sitä pohti, sitä punaisemmaksi hän tuli.
Se oli hirveätä — mitähän hänen äitinsä sanoisi siitä kuullessaan?

Mitä sanoisi tämän tytön äiti? Mutta tärkeämpää olisi — kammottava
ajatus — mitä tytön isä tai veljet tekisivät Waldolle, jos löytäisivät
heidät yhdessä tällä tavoin — tytöllä vain vyötäisillään kovin vähäinen
nahankappale, joka tuskin missään kohdassa ulottui polven alapuolelle,
mutta toisin paikoin loppui jo paljoa ylempänä.

Waldo oli kovasti harmissaan. Hän ei jaksanut käsittää, mitä tyttö
oikein ajatteli, sillä muissa suhteissa hän näytti sangen kiltiltä, ja
hänen suurista silmistään ei varmasti kuvastunut muuta kuin hyvyyttä ja
viattomuutta.

Hänen istuessaan sellaisissa mietteissä tyttö heräsi ja tervehti häntä
hilpeästi nauraen.

»Hyvää huomenta», sanoi Waldo hyvin totisena.

Hän olisi toivonut osaavansa tytön kieltä, jotta olisi voinut
huomauttaa, kuinka paheksuttavana hän piti moista asua.

Hän oli aloittamaisillaan selvittää sitä merkeillä, kun tyttö
nousi pystyyn joustavana ja viehkeänä kuin naarastiikeri ja meni
puron partaalle. Näppärällä sormiliikkeellä hän irroitti ainoata
pukukappalettaan pitelevän hihnan, ja sen pudotessa maahan kääntyi
Waldo kauhusta ähkäisten kasvoilleen, painaen kätensä tiukasti
ummistetuille silmillensä.

Sitten tyttö sukelsi vilpoiseen veteen ottamaan aamukylpyään.

Hän kutsui useita kertoja Waldoa mukaansa, mutta Waldo ei voinut edes
katsoakaan sinnepäin; hänen sielunsa oli loukkaantunut.

Tytön noustua vedestä kului vähän aikaa, ennenkuin Waldo rohkeni
empivästi vilkaista sinnepäin. Hän huoahti helpotuksesta nähdessään
tytön pukeneen ylleen ainoan vaatetuskappaleensa, ja senjälkeen hän
saattoi häpeilemättä katsella tyttöä, kun tämä oli sillä tavoin puettu.
Alastomuuteen verrattuna se oli hänestä tuiki säädyllinen asu.

He kävelivät yhdessä puron rantamalla, poimien sellaisia hedelmiä ja
juuria, joiden tyttö tiesi olevan syötäviä. Waldo Emerson noukki niitä
tytön neuvojen mukaan — kaikesta opistaan huolimatta hänen oli pakko
turvautua tämän pienen, kehittymättömän villitytön ohjaukseen.

Sitten tyttö opetti häntä pyydystämään kaloja, käyttäen satimeenaan
taivutettua oksaa ja tehden salamannopean liikkeen ruskeilla käsillään
— tai pikemminkin koetti opettaa häntä, sillä hän oli ihan liian hidas
ja kömpelö kyetäkseen siihen.

Myöhemmin he istuutuivat pehmeään ruohikkoon villin viikunapuun varjoon
syömään tytön pyydystämiä kaloja. Waldo aprikoi, miten ihmeellä tyttö
saisi tulen viritetyksi ilman tulitikkuja, sillä hän oli ihan varma,
ettei toisella niitä ollut. Ja vaikka hän saisikin tulen sytytetyksi,
ei siitä olisi mitään hyötyä, koska hänellä ei ollut keittovehkeitä
eikä uunia.

Mutta kauan hänen ei tarvinnut ihmetellä.

Tyttö järjesti kalat pieneen kasaan heidän väliinsä ja suloisesti
hymyillen kehoitti häntä aterioimaan kanssansa valiten sitten kalan
itselleen ja upottaen vankat, valkeat hampaat sen raakaan lihaan Waldo
Emersonin katsellessa kauhistuneena.

Waldo kääntyi toisaalle ellottavan inhon vallassa.

Tyttö näytti hämmästyneeltä ja huolestuneelta, kun mies ei syönyt.
Tavantakaa hän koetti merkeillä houkutella häntä nauttimaan kalaa,
mutta hän ei voinut edes katsoa toisen aterioimista. Vastenmielisyyden
ensimmäisen puuskan vaimennuttua hän oli yrittänyt, mutta nähtyään
tytön syövän kalan kokonaan ja sellaisenaan vaivautumatta sitä
siivoamaan tai suomustamaan, alkoi häntä kuvottaa niin, ettei hän
voinut ajatellakaan ruokaa.

Seuraavan viikon aikana he uskaltautuivat useita kertoja pois
piilopaikastaan, ja tällöin kävi tytön menettelystä ilmeisen selväksi,
että hän tahtoi karttaa heidän vainoojiaan ja pyrkiä johonkin toiseen
turvalliseen paikkaan. Mutta heidän yrittäessään sitä varoittivat
hänen valppaat korvansa tai herkät sieraimensa joka kerta häntä vaaran
läheisyydestä, ja heidän oli pakko rientää takaisin pieneen Edeniinsä.

Tällä ajalla hän opetti Waldolle useita sanoja äidinkieltään, joten he
täyttäen merkeillä aukot kykenivät keskustelemaan aika tyydyttävästi.
Waldon kielitaito edistyi ripeästi.

Kymmenentenä päivänä tyttö sai hänet ymmärtämään haluavansa paeta
hänen kanssaan oman kansansa pariin. Ne ihmiset, joiden keskuudesta
Waldo oli hänet tavannut, olivat hänen heimonsa vihollisia, ja hän oli
piileskellyt heitä Waldon osuessa hänen luolansa kohdalle.

»Minä karkasin», kertoi hän. »Äitini surmattiin. Isäni otti toisen
puolison, joka aina kohteli minua julmasti. Mutta vaellettuani näiden
vihollisten maahan alkoi minua peloittaa, ja olisin palannut isäni
luolalle. Mutta olin edennyt liian kauas.

— Minun olisi pitänyt juosta hyvin nopeasti voidakseni välttää heitä.
Kerran juoksin kapeata polkua pitkin meren rannalle. Oli pimeä.

— Harhaillessani metsässä, jouduin äkkiä lakealle rantakaistaleelle ja
näin hietikolla oudon olennon. Se olit sinä. Halusin tietää, mimmoinen
mies olit. Mutta olin kovin peloissani, joten en uskaltanut tarkkailla
sinua muuta kuin kaukaa.

— Viidesti kävin sinua siellä katsomassa. Sinä et minua huomannut
ennenkuin viimeisellä kerralla. Silloin lähdit minun jälkeeni kiljuen
kauheasti.

— Minua peloitti hyvin kovasti, sillä olin varma, että sinun täytyi
olla hyvin rohkea, koska oleskelit yksin metsän äärellä ilman
minkäänlaista suojaa, eikä sinulla ollut edes kiveäkään, jolla olisit
heittänyt Nagoolaa, jos se olisi tullut metsästä hätyyttämään sinua.»

Waldo Emersonia puistatti.

»Kuka ja mikä on Nagoola?» tiedusti hän.

»Etkö tunne Nagoolaa!» huudahti tyttö ällistyneenä.

»En siltä nimeltä», vastasi Waldo.

»Se on yhtä iso», alkoi tyttö kuvailla, »kuin kaksi miestä ja musta, ja
sillä on välkkyvän sileä turkki. Sillä on kaksi keltaista silmää, jotka
näkevät yhtä hyvin yöllä kuin päivällä. Sen vankoissa käpälissä on
valtavat kynnet. Se —» Vastapäistä kallionlakea reunustavista pensaista
kuuluva kahina sai hänet pyörähtämään sinnepäin ja tähyämään valppaasti.

»Kas tuolla», kuiskasi hän, »on Nagoola nyt».

Waldo katsahti hänen osoittamaansa suuntaan.

Olipa hyvä, ettei tyttö nähnyt hänen kalpeita kasvojaan ja pullottavia
silmiään, kun hän katseli ilkeännäköistä, isoa, mustaa pantteria, joka
kyyrötti joen vastaisella rannalla ja silmäili heitä.

Waldon valtasi voimakas pakokauhu. Vain se, että hänen pelonlamauttamat
lihaksensa eivät totelleet tahdon määräyksiä, esti häntä kirkuen
syöksymästä pois tuon hurjan otuksen näkyvistä.

Sitten hän raukkamaisesti pelätessään taaskin kuuli ikäänkuin sumun
lävitse tytön suloisen äänen: »Olin varma, että sinun täytyi olla hyvin
rohkea oleskellaksesi ihan yksin sen kamalan metsän liepeellä.»

Ensimmäisen kerran Waldo Emersonin eläessä tulvahti häpeän aalto hänen
mieleensä.

Tyttö huuteli ärsyttävästi pantterille ja kääntyi sitten hymyillen
Waldon puoleen.

»Kuinka rohkea nyt olenkaan!» puhui hän nauraen. »Enää en pelkää
Nagoolaa. Olethan sinä seurassani.»

»Niin», sanoi Waldo ääni hyvin heikkona, »sinun ei tarvitse pelätä, kun
minä olen luonasi».

»Oi!» intoili tyttö. »Tapa se! Kuinka ylpeä olisinkaan palatessani
omaisteni luokse sellaisen miehen saattamana, joka on voittanut
Nagoolan ja jonka lanteita verhoisi sen talja merkkinä urotyöstä!»

»Ni-iin», myönsi Waldo hiljaa.

»Mutta», jatkoi tyttö, »sinähän olet surmannut monta Nagoolan veljeä ja
sisarta. Sinusta ei sentapaisten surmaaminen ole kiihoittavaa huvia.»

»Niin — kyllä», huudahti Waldo. »Niin, siinäpä se — olen kyllästynyt
panttereihin.»

»Oi!» Tyttö taputti hurmaantuneena käsiään. »Kuinka monta olet niitä
tappanut?»

»Hm — kas niin, annahan, kun mietin», väitteli nuori mies. »Asia on
niin, etten koskaan ole koettanutkaan pitää muistissani kaatamieni
pantterien lukumäärää.»

Waldo alkoi raivostua. Hän ei ollut ennen kertaakaan valehdellut koko
elämänsä aikana. Hän vihasi valhetta ja kammosi valehtelijaa. Nyt hän
aprikoi, minkä tähden hän itse oli valehdellut.

Eipä totisesti kannattaisi kerskua, jos olisikin surmannut Jumalan
luomia olentoja — ja suorastaan kauheata oli väittää tappaneensa
niitä niin paljon, ettei edes jaksanut muistaa niiden lukumäärää.
Mutta sittenkin hän tunsi vihlovaa mielipahaa sen tähden, ettei ollut
tappanut tuhatkuntaa pantteria ja säilyttänyt niiden kaikkien taljoja
miehuutensa merkiksi.

Pantteri tähyili heitä yhäti joen vastaiselta rannalta. Tyttö painautui
ihan likelle Waldoa, sukupuolensa tavoin etsien turvaa. Laskien
arkailevasti kätensä miehen laihalle käsivarrelle hän suuntasi suuret
luottavat silmänsä hänen kasvoihinsa kunnioittavan ja ihailevan
näköisenä.

»Miten sinä niitä tapat?» supatti hän. »Kerrohan!»

Silloin Waldo päätti selittää kaikki ja tunnustaa, ettei hän ollut
ennen kertaakaan nähnyt elävää pantteria. Mutta avattuaan suunsa
aloittaakseen nöyryyttävän, tunnustuksensa hän ihan äkkiä tajusi,
minkä tähden hän oli valehdellut — hän tahtoi antaa itsestään hyvän
käsityksen tälle villille, puolialastomalle tytölle.

Hän, Waldo Emerson Smith-Jones, kaipasi raakalaisen hyväksymistä ja
kehumista, ja saavuttaaksensa sen hän oli teeskennellyt ruumiillista
kuntoa, jota Smith-Jonesit olivat miespolvien aikana arvostelleet
etäältä katsoen, paheksuen ja moittien.

Tyttö toisti pyyntönsä.

»Niin», äänsi Waldo, »se käy tosiaankin perin yksinkertaisesti.
Päästyäni niihin käsiksi isken niitä rajusti kepillä.»

Tyttö huoahti.

»Kuinka ihastuttavaa!» kehui hän.

Waldoa raastoivat monenlaiset epämieluiset tunteet — hänet äkkiä
vallanneen siveellisen turmeluksen aiheuttama masentava häpeä,
pelokkaat aavistukset, että tyttö tuonnempana näkisi hänet oikeassa
karvassaan, ja pelko, jäytävä, hirveä pelko, että tyttö vaatisi häntä
heti menemään ja surmaamaan Nagoolan.

Mutta tyttö ei hiiskahtanutkaan mitään siihen suuntaan, ja pian
pantteri väsyi väijymään heitä ja luikki takaisin sen takana alkavaan
tiheään pensaikkoon.

Waldo huokaisi helpotuksesta nähdessään sen katoavan.



NELJÄS LUKU

Kuoleman kynnyksellä


Myöhään saman päivän iltapuolella tyttö ehdotti, että he sinä iltana
lähtisivät taivaltamaan hänen kotikyläänsä kohti.

»Ilkeät ihmiset eivät ole liikkeellä pimeän tultua», selitti hän, »ja
kun sinä olet turvanani, en pelkää Nagoolaa».

»Kuinka pitkä matka kylääsi on?» kysyi Waldo.

»Meiltä kuluu matkaan kolme yötä», vastasi toinen. »Päivisin on meidän
pysyteltävä piilossa, sillä et edes sinäkään kykenisi voittamaan
ilkeitä miehiä, jos heitä karkaisi kimppuusi suuri joukko yhtä aikaa.»

»En», myönsi Waldo, »otaksuttavasti en».

»Mutta oli kovin ihanaa katsella sinua», jatkoi tyttö, »kun ottelit
kalliolla, paiskellen heitä alas sitä myöten, kun heitä tuli. Kuinka
uljas olitkaan! Ja kuinka peloittava! Ihan vapisit raivosta.»

»Niin», myönteli Waldo, »olin perin kiukuissani. Vapisen aina sillä
tavoin, kun vihani kiehuu. Joskus vimmastun niin, että polveni
kolahtelevat vastakkain. Jos joskus näet polvieni tutisevan, niin
arvaat, kuinka silmittömästi olen suuttunut.»

»Kyllä», jupisi tyttö.

Kohta senjälkeen Waldo huomasi tytön nauravan hiljaa itsekseen.

Hänen mielessänsä heräsi kova pelko. Eikö tyttö ehkä ollutkaan niin
herkkäuskoinen kuin oli näyttänyt olevan? Oivalsiko hän ehkä sittenkin,
että Waldo kerskui koettaessansa verhota arkuuttaan?

Vihdoin hän rohkaistui kysymään: »Miksi naurat?»

»Kuvittelin mielessäni vanhan Lättäjalan ja Korthin ja kaikkien muiden
hämmästystä, kun vien sinut heidän luokseen.»

»Mikä heitä sitten hämmästyttää? tiedusti Waldo.

»Se, miten sinä kolhit heidän päänsä mäsäksi.»

Waldoa puistatti.

»Minkä tähden minun pitäisi kolhia heitä?» kysyi hän.

»Miksikö sinun pitäisi kolhia heitä!» Tyttö ei nähtävästi jaksanut
uskoa, ettei hän sitä käsittänyt.

»Kuinka vähän sinä tiedätkään!» säälitteli hän. »Sinä et osaa uida etkä
puhua ymmärrettävää kieltä, eksyisit metsään, jos minä jättäisin sinut
yksin, ja nyt et sanojesi mukaan tiedä, että kun saavut vieraan heimon
pariin, koetetaan sinut tappaa ja että sinut otetaan heimon jäseneksi
vasta sitten, kun olet osoittautunut sen arvoiseksi surmaamalla ainakin
yhden heimon väkevimmistä miehistä.»

»Ainakin yhden!» kertasi Waldo puolittain itsekseen.

Se tieto tyrmistytti häntä. Hän oli otaksunut, että hänet
avosylin lausuttaisiin tervetulleeksi tytön kotiseudun parhaisiin
seurapiireihin. Juuri niin hän oli kuvitellut, sillä vieläkään hän ei
ollut oppinut tajuamaan, että kokonaisia kansoja saattoi elää tyyten
toisenlaisissa oloissa kuin ne olivat, jotka vallitsivat Bostonissa,
Massachusettsissa.

Myöskin tytön viittaus hänen tietämättömyyteensä oli kirvelevä
sivallus. Hän oli aina pitänyt itseään suuresti oppineena miehenä.
Siitä hän oli itse salaa pöyhistellyt, ja hänen äitinsä oli siitä
peittelemättä ylpeillyt.

Ja nyt hänen tietämättömyyttään säälitteli sellainen olento, joka
todennäköisesti luuli maapalloa litteäksi pannukakuksi, jos hän
lainkaan vaivasi päätään sellaisilla asioilla — joka ei osannut lukea
eikä kirjoittaa! Ja pahinta kaikesta oli se, että tytön arvostelu piti
paikkansa — se ei vain ollut kyllin pitkälle menevä.

Hänen tiedoissaan ei ollut paljoakaan käytännöllisesti arvokasta.
Tajutessaan tietojensa suppeuden Waldo Emerson tietämättään astui aimo
harppauksen laajempaa viisautta kohti kuin hänen ahdas sielunsa oli
milloinkaan osannut kuvitellakaan.

Auringon sinä iltana laskettua ja tähtien ja kuun alettua loistaa lähti
pari turvapaikastaan luoteista kohti, jolla suunnalla tyttö vakuutti
hänen kansansa kylän olevan.

He astelivat käsi kädessä pimeässä metsässä. Tyttö opasti, ja nuori
mies puristi oikealla kädellään pitkää nuijaansa, tähyillen pimentoihin
havaitakseen pelokkaiden aivojensa loitsimia hirmuolentoja ja ennen
kaikkea ne kaksi kammottavaa, hehkuvaa täplää, joiden hän tytön
puheista päätteli olevan merkkinä Nagoolan läsnäolosta.

Hänen korviinsa kantautui outoja ääniä, ja kerran tyttö painautui ihan
kiinni häneen herkän korvansa erottaessa kahinaa, kun iso otus hiipi
pensaikossa heidän vasemmalla puolellaan, Waldo Emerson oli melkein
lamautunut kauhusta, mutta vihdoin otus, mikä se lieneekin ollut,
vetäytyi kauemmaksi metsään ahdistamatta heitä. Moniin tunteihin
senjälkeen ei heitä häirinnyt mikään, mutta kammon aiheuttama alituinen
jännitys oli käynyt niin ankarasti miehen jo ennestään ylenmäärin
vaivautuneille hermoille, että hän surkeassa pelossaan ei enää lainkaan
kyennyt hillitsemään itseään.

Kun tyttö niin ollen äkkiä seisautti hänet, ähkäisten hiljaa
säikähdyksestä, ja osoitti suoraan eteenpäin kuiskaten: »Nagoola», tuli
hän heti hulluksi kauhusta.

Vain hetkiseksi hän pysähtyi kuin kivettyneenä paikalleen, mutta
syöksähti sitten tytön luota, kohotti nuijansa päänsä yläpuolelle,
päästi kammottavan kiljaisun ja lähti juoksemaan — suoraan pantteriin
päin.

Joidenkuiden mielestä saattanee olla epäilyttävää, kumpi —
silokarvainen, äänetön, musta kissaeläin vaiko virnistävä, kirkuva
Waldo — oli hirvittävämpi.

Olipa sen laita miten tahansa, ei pedon mielessä ilmeisesti ollut
lainkaan epäilyksiä siihen nähden, sillä kiljaistuaan yhden ainoan
kerran vastaukseksi se pyörähti ympäri ja katosi synkän yön pimeyteen.

Mutta Waldo ei huomannut sen lähtöä. Yhä kirkuen hän riensi eteenpäin
metsässä, kunnes kompastui köynnöskasviin ja tupertui uupuneena maahan.
Hän virui huohottaen, värähdellen ja vapisten paikallaan, kunnes tyttö
löysi hänet tunnin kuluttua auringon noususta.

Kuullessansa tytön äänen Waldo olisi ponnistautunut pystyyn ja
pujahtanut piiloon metsään, sillä hänestä tuntui, ettei hän enää ikinä
voisi katsoa tyttöä silmiin tehtyään hänelle niin raukkamaisen tepposen
muutamia tunteja aikaisemmin.

Mutta kun hän pystyyn päästyään kuuli tytön ensimmäiset sanat,
rauhoittivat ne häntä ja haihduttivat hänen mielestään koko halun
pyrkiä piiloon.

»Saitko sen kiinni?» huudahti tyttö.

»En», ähkäisi Waldo Emerson ihan totuuden mukaisesti. »Se luikki
tiehensä.»

He levähtivät hetkisen, ja sitten Waldo vaati, että he jatkaisivat
matkaansa päivällä eivätkä yöllä. Hän oli varmasti päättänyt, ettei
hän enää sietäisi sellaista sielullisen kidutuksen yötä, ja uskoi,
ettei hän jaksaisikaan sitä kestää. Paljoa mieluummin hän antautuisi
siihen vaaraan, että he kohtaisivat ilkeitä miehiä, kuin sietäisi sitä
alituista tunnetta, että näkymättömät viholliset tähyilivät häntä
pimeästä joka hetki.

Päivällä heillä olisi ainakin se etu, että he näkisivät ahdistajansa,
ennenkuin saisivat iskun. Näitä syitä hän ei kuitenkaan esittänyt
tytölle. Oloihin katsoen oli toinen selitys hänen mielestänsä sopivampi
tytön korville.

»Jollei näet», haasteli hän, »olisi ollut niin pimeä, ei Nagoola ehkä
olisi päässyt käsistäni. Se on perin ikävää — perin ikävää.»

»Niin», vahvisti tyttö, »se on kovin ikävää. Meidän on taivallettava
päivällä. Eikä se enää olekaan vaarallista. Ilkeiden ihmisten maa on
takanamme, ja tämän paikan ja minun kansani asumasijojen välinen seutu
on hyvin harvaan asuttua.»

Sen yön he viettivät pienen joen jyrkästä äyräästä löytämässään
luolassa.

Se oli kostea, lokainen ja kolea, mutta molemmat olivat väsyksissä, he
vaipuivat uneen ja nukkuivat yhtä sikeästi kuin olisi heidän allaan
ollut mitä parhaat patjat. Tyttö nukkui otaksuttavasti paremmin, koska
hän ei koko elämänsä aikana ollut tottunut lepäämään kovinkaan paljoa
mukavammilla vuoteilla.

Matkaa kesti viisi päivää tytön arvioimisen kolmen sijasta, ja sillä
aikaa Waldo oppi tytöltä yhä enemmän erämiestaitoja. Aluksi oli hänen
ajatuskantansa estänyt häntä kovinkaan paljoa hyötymästä toisen
laajemmista käytännöllisistä tiedoista, sillä hän oli ollut taipuvainen
pitämään tyttöä, kehittymätöntä villiä, itseään alempana olentona.

Mutta nyt hän oli harras oppilas, ja kun Waldo Emerson halusi oppia,
kykeni hän pian käsittämään ja painamaan mieleensä mitä hyvänsä.
Hänellä oli hyvin harjoitetut aivot, joiden pahin vika oli se, että ne
oli ahdettu täyteen hyödyttömiä tietoja. Hänen äitiänsä oli vaivannut
se erehdys, ettei hän ollut koskaan osannut erottaa tietoja viisaudesta.

Mutta tällä matkalla ei Waldo yksinään oppinut uutta. Myöskin tyttö
oppi jotakin — sellaista, mikä päiväkausia oli pyrkinyt hänen
tietoisten ajatustensa piiriin, ja nyt hän tajusi sen piilleen
sydämessään melkein ensi hetkestä alkaen, kun oli joutunut tämän oudon
nuoren miehen seuraan.

Luonto oli suonut Waldo Emersonille ritarillisen sydämen, ja
tottumuksesta hän suorastaan koneellisesti käyttäytyi kaikkia naisia
kohtaan joustavan kohteliaasti ja huomaavaisesti, mikä on hyvän
kasvatuksen tuomia hienoja puolia. Eikä hän hitustakaan vähemmän
tunnokkaasti suhtautunut tähän villiin luolatyttöön kuin olisi
suhtautunut oman ylimystöpiirinsä hienoimman perheen tyttäreen.

Hän oli koko ajan ollut ystävällinen, huomaavainen ja hienotuntoinen,
ja tytöstä, joka ei ollut tottunut saamaan miehiltä osakseen sellaista
kohtelua eikä ollut milloinkaan nähnyt miehen käyttäytyvän sillä tavoin
ainoatakaan naista kohtaan, tuntui miltei ihmeeltä tällainen hellä
lempeys niin sotaisessa ja hurjassa luonteessa kuin hän luuli Waldo
Emersonilla olevan. Mutta hän tyytyi uskomaan, että niin pitikin olla.

Hän ei olisi välittänyt miehestä, jos tämä olisi ollut lempeä häntä
kohtaan, mutta pelkurimainen. Jos hän olisi uneksinutkaan, kuinka
asianlaita todellisesti oli, jos hänellä olisi ollut hämärintäkään
aavistusta, että Waldo Emerson oli pahanpäiväisin raukka, mitä
aurinko oli ikinä lämmittänyt, olisi hän inhonnut ja vihannut tätä
miestä, sillä hänen yhteiskunnassaan, hänen maailmassaan vallitsevien
alkeellisten siveyssääntöjen mukaan ei siellä ollut sijaa aroille eikä
heikoille — ja Waldo Emerson oli sekä arka että heikko.

Kun hän heräsi tajuamaan voimistuvat tunteensa miestä kohtaan, muutti
se hänet ujoksi ja neitseellisen arkailevaksi, jollainen hän ei ollut
aikaisemmin lainkaan ollut. Siihen saakka heidän seurustelunsa —
mitä tyttöön tulee — oli pikemminkin muistuttanut kahden nuorukaisen
kumppanuutta. Mutta kun hän nyt tunsi värähtelevänsä miehen
keveimmästäkin tarkoituksettomasta kosketuksesta, valtasi hänet
eriskummainen halu karttaa Waldoa.

Ensi kerran elämässään hän myöskin huomasi olevansa alasti, ja se
kainostutti häntä. Kenties se johtui siitä, että Waldo niin kovin
huolekkaasti koetti pukunsa riekaleilla verhota ruumiinsa kokonaan,
mikä kuitenkin oli mahdotonta.

Heidän lähestyessään määräpaikkaansa kävi Waldo yhä levottomammaksi.

Viimeisenä yönä kiusasivat häntä unessa hirvittävät näyt Lättäjalasta
ja Korthista. Hän näki kookkaiden, karvaisten otusten karkaavan
kimppuunsa alkuaikaiseen villin hurjaan tapaansa — petomaisessa
raivossaan raatelevan hänen jäsenensä yhden erältään siekaleiksi.

Häneltä pääsi parahdus, ja siihen hän heräsi.

Tytön pelästyneenä tiedusteltua, mikä hänen oli, hän vastasi vain
uneksineensa.

»Näitkö unta Lättäjalasta ja Korthista?» kysyi toinen nauraen. »Ja
siitä, mitä teet heille huomenna?»

»Kyllä», myönsi Waldo, »näin unta Lättäjalasta ja Korthista». Mutta
tyttö ei nähnyt, että hän vapisi ja painoi päätään kainalokuoppaansa.

Viimeisen päivän taivallus oli Waldo Emersonin elämän tuskaisin
kokemus. Hän uskoi varmasti menevänsä kuolemaan, mutta enemmän häntä
kammotti tuleva kuolintapa kuin itse kuolema. Itse asiassa hän
oli taaskin sellaisessa tilassa, että kuolema olisi ollut hänestä
tervetullut. Tulevaisuus ei tarjonnut hänelle muuta kuin vaivaloista ja
surkeata elämää sekä alituista sieluntuskaa hänen elää retuuttaessaan
kauhean pelon vallassa tässä kummallisessa ja hirvittävässä maassa.

Waldolla ei ollut hämärintäkään aavistusta, oliko hän jollakin
mantereella vaiko jollakin tuntemattomalla saarella. Hän tiesi vain
sen, että hyökyaalto oli yllättänyt heidät jossakin paikoin Tyynenmeren
eteläosassa. Ja jo kauan sitten hän oli tauonnut toivomasta, että
hänelle saapuisi apua kyllin ajoissa pelastamaan hänet sortumasta
surkeaan tuhoon kaukana kodistaan ja äiti-raukastaan.

Hän ei voinut kauan ajatella tätä surullista asiaa, koska se aina
nosti itsesäälittelyn kyyneleet hänen silmiinsä, ja jostakin
selittämättömästä syystä Waldo ei missään nimessä tahtonut tällaista
epämiehekästä heikkouttaan paljastaa tytölle.

Koko pitkän päivän hän vaivasi aivojansa keksiäkseen jonkun kelvollisen
tekosyyn, jolla voisi taivuttaa kumppaninsa opastamaan hänet johonkin
muualle eikä omaan kyläänsä. Tuhansia kertoja parempi olisi joku
eristetty suojapaikka, sellainen kuin se oli, jossa he olivat olleet
turvassa kymmenen päivää päästyään pakoon luolamiesten kynsistä.

Jos he vain tapaisivat sellaisen paikan lähellä rannikkoa, joten Waldo
voisi alati pitää silmällä merta ohipurjehtivien alusten varalta, olisi
hän niin onnellinen kuin suinkin luulisi voivansa olla niin villissä
maassa.

Hän tahtoi säilyttää tytön seuranaan; yksin ollen häntä peloitti
pahemmin. Tietysti hän käsitti, ettei tyttö ollut sopivaa seuraa niin
runsailla hengenavuilla varustetulle miehelle kuin hän oli; mutta
olihan tyttö kuitenkin inhimillinen olento, ja hänen seuransa oli
parempi kuin ihan ilman. Niin kauan kuin hän oli vielä uskaltanut
toivoa pääsevänsä hengissä palaamaan rakkaaseen Bostoniinsa, oli hän
usein aprikoinut, rohkenisiko hän kertoa äidilleen hänen ja tytön
välisestä, sovinnaisuutta loukkaavasta tuttavuudesta.

Ei luonnollisesti tullut kysymykseenkään, että hän olisi kuvannut
kaikkia yksityiskohtia. Hän ei esimerkiksi tohtisi hiiskuakaan tytön
puvusta tiukkavaatimuksiselle äidilleen.

Myöskin se seikka, että he olivat viikkokausia olleet yötä päivää
kahdenkesken, huolestutti Waldoa kovasti. Hän oli varma, että
sellaisen tiedon loukkaava vaikutus saattaisi sortaa hänen äitinsä
tautivuoteelle, ja kauan aikaa hän pohti mielessään, olisiko viisainta
olla mainitsematta koko tytöstä mitään.

Vihdoin hän arveli, että pieni, viaton hätävalhe olisi sallittava,
koska sekä hänen äitinsä terveys että tytön maine olivat kysymyksessä.
Niinpä hän päätti kertoa tytön tädin olleen heidän muassaan valvovana
seuranaisena. Se oli kaunis ratkaisu, ja nyt ei se asia enää kalvanut
Waldon mieltä niin pahasti.

Myöhään iltapäivällä he astelivat polkua myöten, joka vei ylängöltä
kapeaan, kauniiseen laaksoon. Puiden reunustama joki koukerteli laakson
tasaisen pohjan keskitse, ja taustalla kohosi äkkijyrkkiä kallioita,
joita jatkui kumpaankin suuntaan niin kauas kuin silmä kantoi.

»Tuolla asustaa minun kansani», ilmoitti tyttö osoittaen kaukaista
vuorenseinämää.

Waldo ähkäisi mielessään.

»Levätään täällä huomiseen saakka», ehdotti hän, »jotta saapuisimme
perille levänneinä ja virkistyneinä».

»Oi, ei!» huudahti tyttö. »Ennätämme kyllä luolille ennen pimeän tuloa.
Tuskin maltan odottaa sitä, että näen sinun surmaavan Lättäjalan ja
ehkä myöskin Korthin. Luulen kuitenkin, että kun toinen heistä on
saanut maistaa voimiasi, muut ilomielin ottavat sinut heimon jäseneksi
saadakseen sinut ystäväkseen.»

»Enkö jollakin tavoin», rohkeni levoton Waldo esittää, »voisi
tulla kyläänne taistelematta? En mielelläni tappaisi ainoatakaan
ystävistäsi», selitti Waldo juhlallisesti. Tyttö purskahti nauramaan.

»Lättäjalka ja Korth eivät kumpikaan ole ystäviäni», vastasi hän. »Minä
vihaan heitä molempia. He ovat kauheita miehiä. Olisi koko heimolle
parempi, jos heidät surmattaisiin. He ovat niin väkeviä ja julmia, että
me kaikki vihaamme heitä, koska he käyttävät voimiansa sortaakseen
heikompiaan.

— He pakottavat meidät kaikki ankarasti uurastamaan heidän hyväkseen.
He anastavat muiden miesten puolisoita, ja jos muut miehet panevat
vastaan, tappavat he heidät. Tuskin kuluu ainoatakaan kuukautta, jona
joko Lättäjalka tai Korth ei surmaisi jotakuta.

— Eivätkä he tapa yksinomaan miehiä. Usein he suutuspäissään tappavat
naisia ja pieniä lapsia vain huvikseen. Mutta kun sinä joudut
keskuuteemme, tulee siitä loppu, sillä sinä surmaat heidät molemmat,
jolleivät he pysy kunnollisina.»

Waldo oli liian kauhistunut tästä lähiaikaisten vastustajainsa
kuvauksesta vastatakseen mitään — hänen kielensä juuttui suulakeen, ja
kaikki hänen puhe-elimensä tuntuivat halvautuneen.

Mutta tyttö ei sitä huomannut. Hän haasteli edelleen hilpeästi, kiskoen
Waldon hermoston irti ruumiista ja repien sen riekaleiksi.

»Lättäjalka ja Korth», jatkoi hän, »ovat näet mahtavampia kuin heimoni
muut miehet. He saavat tehdä mitä tahtovat. He ovat hirvittävän
näköisiä, ja usein olen arvellut muiden sydämien lakkaavan sykkimästä,
kun he näkevät jommankumman näistä hirmuista tulevan heidän kimppuunsa.

— Ja he ovat niin vahvoja. Olen nähnyt Korthin musertavan
täysikasvuisen miehen kallon yhdellä ainoalla kämmenensä sivalluksella,
ja Lättäjalka huvittelee katkomalla miesten käsivarsia ja jalkoja
paljain käsin.»

Tällä välin he olivat saapuneet laaksoon ja etenivät nyt äänettöminä
pientä jokea reunustavia puita kohti.

Nadara opasti hänet kahlaamolle, jonka poikki he nopeasti kahlasivat.
Heidän astellessaan laaksossa oli Waldo koko ajan koettanut keksiä
jotakin pelastuskeinoa.

Hän ei uskaltanut mennä tuohon kamalaan kylään kohtaamaan tytön
kuvaamia hirveitä miehiä, ja melkein yhtä vastenmielistä hänen oli
tytölle tunnustaa pelkäävänsä.

Hän olisi ilomielin kuollut välttääkseen molemmat vaihtoehdot, mutta
hän halusi mieluimmin itse valita kuolintapansa.

Sitä ajatusta, että hän menisi kylään ja saisi kauhean lopun siellä
odottavien raakalaisten käsissä, hän ei jaksanut kestää, ja yhtä
mahdottomalta tuntui hänestä paljastaa tytölle, ettei hän ollut valtava
taistelija eikä sankari.

Näitä kiusallisia mietteitä hautoen hän saapui Nadaran seurassa metsän
toiseen laitaan, josta he selvästi erottivat laakson pohjasta lähes
kolmensadan metrin päässä jyrkästi kohoavan kallioseinämän.

Seinämällä ja sen juurella Waldo näki lauman puolialastomia miehiä,
naisia ja lapsia hyörivän erilaisissa puuhissaan. Hän pysähtyi
tahtomattaan.

Tyttö tuli hänen vierelleen. Yhdessä he katselivat näyttämöä, jonka
kaltaista Waldo Emerson ei ollut ikinä nähnyt.

Hänestä tuntui kuin olisi hänet äkkiä tempaistu mittaamattomien
aikojen taakse ammoin menneeseen muinaisuuteen ja pudotettu keskelle
paleoliittisten esivanhempiensa esihistoriallista elämää.

Luolien edustalla olevilla kapeilla kielekkeillä kyyrötti naisia,
joilla oli pitkä, hulmuava tukka ja jotka hienonsivat ruokaa
karkeatekoisissa kivihuhmarissa.

Heidän ympärillään leikki alastomia lapsia vaarallisen likellä
äkkijyrkän kallion reunaa.

Karvaisia miehiä kyykötti gorillan tavoin litteiden paasien ääressä,
joilla oli levitetty raakoja vuotia; he kaaputtivat niitä pienillä,
teräväsärmäisillä kivillä.

Naurua ja laulua ei kuulunut.

Silloin tällöin Waldo huomasi noiden hurjannäköisten otusten
puhuttelevan toisiaan, ja joskus niistä joku veti paksut huulensa
äkäiseen irvistykseen, paljastaen torahampaansa. Mutta he olivat niin
kaukana, ettei nuori mies erottanut heidän sanojaan.



VIIDES LUKU

Herääminen


»Tule!» kehoitti tyttö. »Mennään joutuin! Kaipaan maltittomasti
takaisin kotiin! Kuinka hauskalta tuolla näyttääkään!»

Waldo katsahti häneen kauhuissaan. Tuntui uskomattomalta, että tämä
kaunis, nuori olento oli samaa ainesta kuin hänen silmiensä edessä
olevat otukset. Hänestä oli kuohuttavaa ajatella, että tyttö saattoi
polveutua noista puolieläimistä tai että hänet oli synnyttänyt joku
yhtä hurjan ja innoittavan näköinen nainen kuin ne olivat, joita hän
katseli. Se ihan ellotti häntä.

»Mene sinä omaistesi luokse, Nadara!» käski hän, sillä hänen mieleensä
oli välähtänyt suunnitelma.

Hän oli keksinyt, miten pääsisi kohtaamasta Lättäjalkaa ja Korthia,
ja inho, jota hän oli äkkiä alkanut tuntea tyttöä kohtaan, teki
suunnitelman toteuttamisen hänelle helpommaksi.

»Etkö sinä tulekaan mukaani?» huudahti tyttö.

»En heti», vastasi Waldo täysin vilpittömästi. »Haluan sinun
menevän edellä. Jos menisimme yhdessä, saattaisivat he kolhia sinua
karatessansa ahdistamaan minua.»

Tyttö ei lainkaan sitä pelännyt, mutta hänestä mies tuntui hyvin
huomaavaiselta pitäessään niin hellää huolta hänestä. Ja Waldon
mieliksi hän suostui ehdotukseen.

»Kuten tahdot, Thandar», sanoi hän hymyillen.

Thandar oli hänen oma valitsemansa nimi. Hänen tiedustettuaan Waldon
nimeä oli mies ilmoittanut, että tyttö sai nimittää häntä herra Waldo
Emerson Smith-Jonesiksi. »Minä nimitän sinua Thandariksi», oli hän
vastannut. »Se nimi on lyhyempi, helpompi muistaa ja kuvaavampi. Se
merkitsee rohkeata.» Ja niin oli Waldosta tullut Thandar.

Tuskin oli tyttö poistunut metsästä mennäkseen kallioille, kun
Thandar rohkea pyörähti ympäri ja lähti täyttä vauhtia juoksemaan
päinvastaiseen suuntaan. Joelle saavuttuaan hän heti osoitti,
kuinka suuresti hänen erämiestaitonsa oli edistynyt niiden lyhyiden
viikkojen aikana, jotka hän oli ollut tytön holhouksessa. Hän syöksyi
vitkastelematta veteen ja käveli jokea ylöspäin jättämättä sorapohjaan
jälkiä, joita myöten nämä alkeelliset, kotkankatseiset ihmiset olisivat
voineet vainuta häntä.

Hän otaksui tytön etsivän häntä, mutta ei tuntenut omantunnon vaivoja
sen tähden, että oli niin raukkamaisesti karannut hänen luotaan.
Hänellä ei luonnollisestikaan ollut aavistusta, minkälaiset tytön
tunteet häntä kohtaan oikeastaan olivat — häntä olisi loukannut
se ajatuskin, että tuon tytön tapainen, halpasyntyinen olento oli
ihastunut häneen.

Se olisi ollut harmillista ja ikävää, mutta tietenkin mahdottoman
sopimatonta — koska Waldo Emerson Smith-Jones ei ikinä olisi saattanut
solmita avioliittoa itseään alemman naisen kanssa. Ja mitä itse tyttöön
tulee, olisi Waldo yhtä kernaasti voinut pohtia sitä mahdollisuutta,
että hän olisi mennyt naimisiin lehmän kanssa. Niin kaukana olivat
hänestä olleet kaikki sellaiset ajatukset tyttöön nähden.

Hän tallusti yhä eteenpäin koleassa vedessä. Joskus se nousi hänen
päänsä ylitse, mutta hän oli oppinut uimaan — hänet oli siihen
taivuttanut osaksi tyttö houkutuksillaan, osaksi pelko, että toinen
ivaisi häntä.

Illan tullen häntä alkoi peloittaa, mutta nyt ei hänen pelkonsa enää
ollut niin masentava kuin muutamia viikkoja aikaisemmin. Itse sitä
huomaamattaan Waldo oli muuttunut hieman vähemmän araksi, vaikka hän ei
suinkaan vielä ollut leijonamainen.

Sen yön hän nukkui puun haarautumassa. Hän valitsi pienen puun, joka
tosin ei ollut niin mukava, mutta tarjosi paremman turvan Nagoolaa
vastaan kuin isompi olisi suonut. Senkin hän oli oppinut Nadaralta.

Jos hän olisi pysähtynyt miettimään, olisi hän oivaltanut saaneensa
kaikki tietämisen arvoiset tietonsa villiltä pikku tytöltä, jota hän
säälitellen katseli tietojensa korkealta jalustalta. Mutta Waldo ei
ollut vielä oppinut kylliksi tajutakseen, kuinka mitättömän vähän hän
tiesi.

Aamulla hän jatkoi pakoaan, noukkien aamiaisekseen hedelmiä puista
ja pensaista rientäessään niiden ohitse. Tässäkin suhteessa hän oli
kiitollisuudenvelassa Nadaralle, sillä ilman hänen ohjaustaan hänen
olisi ollut pakko rajoittua pariin hedelmälajiin, kun hän nyt sensijaan
sai pelkäämättä valita monenlaisia hedelmiä, juuria, marjoja ja
pähkinöitä.

Joki, jota hän oli noudattanut, oli nyt muuttunut kapeaksi, kohisevaksi
vuoristopuroksi. Se syöksyi pieniltä jyrkänteiltä rajuina, kauniina
putouksina ja kuohuvina koskina ja vei Waldoa yhä kauemmaksi
epätasaiselle ylänköseudulle.

Kiipeäminen oli vaivaloista ja usein vaarallista. Waldoa ihmetytti,
kuinka jyrkistä kohdista hän suoriutui — huimaavista vieruista, joita
hän muutamia viikkoja aikaisemmin olisi pelon herpaisemana kammonnut.
Waldo edistyi.

Toinen seikka, joka herätti hänen mielessään kummastusta, samalla kun
se tuotti hänelle riemua, oli se, ettei hän enää yskinyt. Se olikin
kerrassaan uskomatonta, koska hänen ei eläissään ollut tarvinnut niin
paljon kärsiä vilua, kosteutta ja rasituksia.

Kotosalla, sen hän tajusi, hän olisi aikoja sitten sortunut ja kuollut,
jos hänen olisi pitänyt kestää kymmenettä osaakaan siitä, mitä hän oli
kokenut hyökyaallon temmattua hänet laivan kannelta ja muitta mutkitta
paiskattua hänet keskelle tätä uutta, vaivojen ja kauhun värittämää
elämää.

Keskipäivällä Waldo alkoi taivaltaa hitaammin. Hän ei ollut kuullut
eikä nähnyt merkkiäkään takaa-ajosta. Tavantakaa hän seisahtui
tähyämään taakseen, mutta vaikka hän näkikin kapeata laaksoa pitkän
matkan, ei hän huomannut mitään huolestuttavaa.

Äkkiä hän tajusi olevansa kovin yksinäinen. Kymmenkunta kertaa yhtä
monen minuutin kuluessa hänen mieleensä johtui huomautuksia, jotka hän
olisi mielellään lausunut, jos olisi ollut ketään niitä kuulemassa.
Hän olisi myöskin hartaasti halunnut kysellä erinäisiä seikkoja tästä
oudosta seudusta, ja hänen mieleensä välähti, että koko maailmassa oli
ainoastaan yksi hänen tuntemansa henkilö, joka olisi osannut oikein ja
täsmällisesti vastata hänen tiedusteluihinsa.

Hän aprikoi, mitähän tyttö ajatteli, kun hän ei mennytkään kylään
ahdistamaan Lättäjalkaa ja Korthia. Sitä miettiessään hän huomasi
punehtuvansa jostakin tuiki käsittämättömästä syystä.

Mitä tyttö ajatteli! Arvaisiko hän, kuinka asianlaita oikein oli?
No niin, mitäpä siitä, jos hän arvaisikin? Mitäpä Waldo Emerson
Smith-Jonesin kaltainen sivistynyt herrasmies välitti hänen
mielipiteestään? Mutta sittenkin hänen ajatuksensa alituisesti
palasivat tähän ikävään kysymykseen. Se oli perin harmillista.

Tyttöä ajatellessaan hän huomasi hyvin selvästi muistavansa hänen
somien, pienten kasvojensa kaikki piirteet, ruskettuneen, kaunista
terveyden punaa hehkuvan ihon, hienon, suoran nenän ja sirot sieraimet,
kiehtovat silmät, jotka olivat lempeät, mutta joista loisti rohkeutta
ja älyä. Waldo mietti, miksi hän muisti ne kaikki ja muisteli niitä.
Hän oli ollut viikkokausia tytön seurassa käsittämättä erikoisesti
panneensa niitä merkille.

Mutta elävimmin loitsi muisti hänen mieleensä tytön pehmeän, sujuvan
puheen, kerkeät vastaukset, älykkäät, kiintoisat huomautukset
heidän jokapäiväisen elämänsä pienistä tapahtumista, huomaavaisen
ystävällisyyden häntä, maahan saapunutta muukalaista, kohtaan ja —
taaskin Waldo punastui kovasti — vilpittömän, vaikka merkillisen
luottamuksen Waldon sankaruuteen.

Kului kauan, ennenkuin Waldo itselleen tunnusti kaipaavansa tyttöä;
varmaankin vieri viikkoja, ennenkuin hän vihdoin myönsi sen suoraan.
Samalla kertaa hän päätti palata tytön kotikylään etsimään häntä. Ja
jopa hän oli lähtenytkin paluumatkalle, kun kuvaukset Lättäjalasta ja
Korthista äkkiä muistuivat hänen mieleensä ja hän seisahtui paikalleen
— perin nöyryytettynä.

Veri tulvahti hänen kasvoihinsa — hän tunsi, kuinka niitä kuumotti.
Ja sitten Waldo teki kaksi tekoa, joita hän ei ollut tehnyt koskaan
aikaisemmin: hän tarkasti sieluaan, nähden sen sellaisena kuin se oli,
ja — kirosi.

»Waldo Emerson Smith-Jones», virkkoi hän ääneen, »sinä olet auttamaton
raukka! Ja vielä enemmänkin, olet sanoinkuvaamaton tolvana. Se tyttö
oli ystävällinen sinua kohtaan. Hän kohteli sinua äidillisen hellästi
ja huolekkaasti? Entä miten sinä palkitsit hänen ystävällisyytensä?
Katsoit häneen olkasi ylitse röyhkeän alentuvasti. Säälittelit häntä.
— Säälittelit häntä! Sinä — sinä surkea rahjus — kunnoton, säälittelit
tuota hienoa, älykästä, ylevää tyttöä! Sinä mitättömän vähäisine,
toisilta ammennettuine tietovarastoinesi surkuttelit sen tytön
tietämättömyyttä! Hänhän on unohtanut enemmän todellisia tietoja kuin
sinä olet ikinä kuullutkaan, sinä — sinä —;» Hän ei keksinyt sopivia
sanoja.

Waldon herääminen oli perinpohjainen — tuskallisen perinpohjainen.
Se paljasti hänen halveksittavan pienen sielunsa vähäisimmätkin,
salatuimmatkin sopukat hänen tutkivan itse-erittelynsä arvosteltaviksi.
Muistellessaan tapahtumattoman elämänsä yhtäkolmatta vuotta hän ei
jaksanut muistaa muuta kuin yhden ainoan teon, josta hän nyt saattoi
ylpeillä, ja hänen koulutuksensa valossa katsottuna oli kummallista,
ettei sillä ollut mitään tekemistä sivistyksen, älyn, hyvän syntyperän
ja kasvatuksen eikä tietojen kanssa.

Se oli raa'an karkea, ruumiillinen teko. Se oli kamalan, rajun,
vastenmielisen eläimellinen — se oli juuri se sankaruuden puuska, jonka
kannustamana hän oli kallion kupeella palannut ottelemaan kammottavan,
karvaisen miehen kanssa, kun viimemainittu uhkasi estää Nadaran paon.

Nytkin Waldon oli mahdoton käsittää, että juuri hän oli uskaltanut
suorittaa niin huimapäisen tempun. Mutta siitä huolimatta hänen
rintansa pullistui ylpeydestä hänen sitä muistellessaan. Se herätti
hänen sydämessään uuden toiveen ja hänen päässänsä uuden päätöksen —
sellaisen, että jos hän Back-lahden rannalla asuva äitinsä olisi siitä
tiennyt, olisi hän sortunut ennenaikaiseen hautaan.

Ja aikaa hukkaamatta Waldo Emerson aloitti uudet elämäntavat, jotka
lopulta tekisivät hänet kykeneväksi toteuttamaan loistavan päätöksensä.
Nyt hän piti sitä loistavana, vaikka sen kammottava raakuus olisi
muutamia viikkoja aikaisemmin ellottanut hänen mieltään.

Kaukana vuoristossa, lähellä pikku puron lähteitä, Waldo löysi
kallioluolan. Sen hän valitsi uudeksi asunnokseen. Hän puhdisti sen
tunnokkaan huolellisesti ja levitti sen lattialle lehdeksiä ja ruohoja.

Luolan suulle hän kasasi toistakymmentä isoa kivijärkälettä, järjestäen
ne niin, että hän saattoi poistaa ja siirtää takaisin paikalleen niistä
kolme joko sisä- tai ulkopuolelta. Siten ne muodostivat oven, jonka
saattoi tehokkaasti sulkea tungettelijain varalta.

Korkean ulkoneman laelta, joka oli noin kolmen neljänneskilometrin
päässä hänen luolaltaan, Waldo saattoi nähdä valtamerelle, jonne oli
neljätoista tai viisitoista kilometriä. Hänen mielessään väikkyi
aina ajatus, että jonakin päivänä saapuisi laiva, ja Waldo ikävöi
sivistysseuduille, mutta ei toivonut laivan ilmestyvän, ennenkuin hänen
suunnitelmansa olisivat kunnollisesti kypsyneet ja hän olisi ennättänyt
ne toteuttaa. Hän ajatteli, ettei hän voinut iäksi lähteä pois tältä
rannikolta ensin kohtaamatta Nadaraa ja saattamatta entiselleen tytön
häntä kohtaan tuntemaa luottamusta, jonka hän tunsi hänen äskeisen
karkaamisensa tähden eittämättä järkkyneen perustuksiaan myöten.

Uuden elämänjärjestyksensä mukaan Waldo tarvitsi ruumiinharjoitusta,
ja sitä varten hän päätti tehdä retken meren rannalle ainakin kerran
viikossa. Tie oli epätasainen ja vaarallinen, ja muutamilla ensi
kerroilla Waldo hädintuskin jaksoi taivaltaa yhtäänne päin auringon
nousun ja laskun välisenä aikana.

Sentähden hänen oli välttämätöntä viettää yö ulkosalla, mutta sekin
sopi hänen omaksumansa tehtävän yksityiskohtiin, ja niinpä hän tekikin
sen ilomielin ja sopeutui kaikkeen alistuvasti kuin marttyyri, minkä
hän huomasi tehokkaasti vaimentavan hänen pahimpia arkuudenpuuskiansa.

Ajan mittaan hän kykeni samoamaan koko retken rannalle ja takaisin
yhdessä ainoassa päivässä. Nyt hän ei enää milloinkaan rykinyt eikä
vilkuillut pelokkaasti sivuilleen astellessaan villin alueensa metsissä
ja aukeamilla.

Hänen silmänsä olivat säteilevät ja kirkkaat, päänsä ja hartiansa
komeasti pystyssä, ja vuorilla kapuaminen oli laajentanut hänen
rintaansa hämmästyttävässä määrin, mikä tuotti hänelle suurta salaista
tyydytystä. Nyt hän oli kokonaan toisenlainen kuin se surkea olento oli
ollut, jonka valtameri oli viskannut kaukaisen rannan hietikolle.

Ne päivät, joina Waldo ei tehnyt retkeä meren rannalle, hän vietti
vaellellen kukkuloilla luolansa läheisyydessä. Hän tunsi jokaisen kiven
ja puun hyvin monen kilometrin päähän asumuksestaan.

Hän tiesi, missä Nagoola piileksi päivällä ja mitä polkua myöten se
hiipi laaksoon iltaisin. Eikä hän enää tutissut nähdessään tämän
kookkaan, mustan kissaeläimen.

Tosin Waldo vältti sitä, mutta se johtui kylmäverisestä, tahallisesta
varovaisuudesta, joka on kokonaan toista kuin järjetön pakokauhu. Waldo
odotti aikaansa.

Aina hän ei karttaisi Nagoolaa. Nagoola sisältyi hänen suureen
suunnitelmaansa, mutta vielä ei Waldo ollut valmis käymään siihen
käsiksi.

Nuori mies piti edelleen nuijaansa muassaan ja oli sen lisäksi
harjoitellut kivenheittoa, niin että hän melkein osui lähellä olevaa
lintua siipeen. Näiden aseiden lisäksi Waldo valmisteli keihästä. Hänen
päähänsä oli pälkähtänyt, että keihäs olisi perin näppärä ase sekä
ihmisiä että petoja vastaan, ja niinpä hän oli ryhtynyt muovaamaan
sellaista.

Etsittyään hyvin suoran, noin kolmen sentimetrin paksuisen ja kolmen
metrin pituisen nuoren vesan hän sai teräväsärmäisellä piikivellä
vuoltua sen toisen pään teräväksi. Heittoaseillaan surmaamiensa pikku
eläinten taljoista liittämänsä raakanahkaisen jänteen avulla hän kantoi
karkeatekoista asettaan olallaan retkeillessään ympäristöllä.

Hän harjoitteli keihäänheittoa tuntikausia joka päivä, kunnes saattoi
lävistää sillä omenankokoisen hedelmän kolmella kerralla viidestä
viidentoista metrin päästä ja osui kolmenkymmenen metrin päästä
miehenmittaiseen maaliin melkein ilman harhaheittoja.

Oli kulunut kuusi kuukautta siitä, kun hän oli paennut päästäkseen
kohtaamasta Lättäjalkaa ja Korthia.

Silloin Waldo oli ollut laiha, arka, heikko rahjus. Nyt hänen roteva
vartalonsa oli terveen pyöristynyt, ja hänen ihonsa alla pullistelivat
vankat lihakset, kun hän kävi käsiksi moniin herkulesmaisiin puuhiinsa,
jotka hän oli määrännyt tehtäväkseen.

Kuusi kuukautta hän oli työskennellyt pitäen silmällä yhtä ainoata
päämäärää, mutta vieläkään hän ei uskonut sen ajan tulleen, jolloin hän
pelkäämättä rohkenisi panna äsken kehittyneen miehuutensa koetukselle.

Hänen sielunsa sisimmässä sopukassa väikkyi vielä pelko, että hän
sittenkin oli sydämestään arka — eikä hän uskaltautunut antautua sitä
koettamaan. Olisi liian paljon toivottu, vakuutti hän itselleen,
että mies muuttuisi perinpohjaisesti lyhyessä puolessa vuodessa. Hän
vartoisi vielä vähän aikaa.

Näihin aikoihin Waldo tapasi ensimmäisen ihmisolennon sen jälkeen, kun
hän oli viimeksi nähnyt Nadaran.

Hän oli parhaillansa matkalla meren rannalle, jossa hän siihen aikaan
kävi kolmasti viikossa, ja joutui äkkiä vastakkain hiipivän, karvaisen
olennon kanssa.

Waldo seisahtui odottamaan, mitä tapahtuisi.

Mies tähyili häntä pienillä, ovelilla, punareunaisilla silmillään,
jotka Waldosta muistuttivat siansilmiä.

Vihdoin Waldo puhkesi puhumaan Nadaran kielellä.

»Kuka olet?» tiedusti hän.

»Sag Surmaaja», vastasi mies. »Kukas sinä olet?»

»Thandar», ilmoitti Waldo.

»En tunne sinua.», sanoi Sag, »mutta voin tappaa sinut».

Hän painoi häränpäänsä kumaraan ja syöksyi Waldoa kohti pokkaavan
pässin tavoin.

Nuori mies laski valmiina olleen keihäänsä tanaan ja levitti jalkansa
hajalleen. Kärki tunkeutui Sagin rintaan solisluun alapuolelta,
lävistäen raakalaisen sydämen. Waldo ei ollut liikahtanutkaan, miehen
oma vauhti oli riittänyt keihästämään hänet.

Vainajan ruumiin retkahdettua pitkäkseen ja jäykistyttyä muutamien
suonenvedontapaisten potkaisujen jälkeen Waldo veti keihäänsä siitä
irti. Sen kärki oli veressä neljännesmetrin pituudelta, mutta Waldoa se
ei näyttänyt lainkaan kammottavan eikä inhoittavan.

Sensijaan hän hymyili. Se oli käynyt niin paljoa helpommin kuin hän oli
olettanut.

Jätettyänsä Sagin ruumiin virumaan paikalleen hän lähti jatkamaan
matkaansa merelle. Tunnin kuluttua hän kuuli tavatonta melua takaapäin.

Hän pysähtyi kuuntelemaan. Häntä ajettiin takaa. Äänistä päättäen hän
arvioi ahdistajia olevan koko joukon, ja mennessään vähän ajan kuluttua
aukeaman poikki hän näki ne ensimmäisen kerran, kun ne ilmestyivät
metsästä, josta hän oli juuri äsken tullut.

Niitä oli ainakin kaksikymmentä vankkalihaksista otusta. Olalle
heitetyssä pussissa oli kullakin kiviä, joilla he alkoivat heitellä
Waldoa rientäessään häntä kohti. Hetkisen mies pysyi paikallaan, mutta
oivalsi pian, kuinka turhaa hänen oli antautua ottelemaan sellaista
ylivoimaa vastaan.

Hän kääntyi juoksemaan aukeaman vastaisella laidalla kasvavaan metsään
kivikuuron suhistessa ympärillään.

Hänen päästyään puiden suojaan ei kivien osuminen häneen enää ollut
niin todennäköistä, mutta silti hän saattoi silloin saada kolahduksen
hyvin tähdätystä sirpaleesta. Waldo toivoi hätyyttäjäinsä kyllästyvän
takaa-ajoon, ennenkuin he saapuisivat rannalle, sillä hän käsitti,
ettei taistelu voinut päättyä muuta kuin yhdellä tavoin hänen ollessaan
yksin kahtakymmentä vastaan.

Ahdistetun ja ahdistajain kiitäessä eteenpäin metsässä alkoi muuan
viimemainituista, nopeajalkaisempi kuin kumppaninsa, lyhentää Waldon ja
hätyyttäjälauman välistä matkaa. Hän saavutti pakenijaa yhäti, kunnes
Waldo vilkaistuaan taaksepäin oivalsi tuossa tuokiossa saavansa nopean
vihollisensa niskaansa. Mies oli tovereitansa nuorempi ja ketterämpi,
ja kun hän oli viskellyt kaikki kivensä, ei hänellä ollut painamassa
muuta taakkaa kuin lanneverhonsa.

Waldo piti vieläkin repaleisia housujaan, jotka korjaamisen puutteessa
olivat kuluessaan hajonneet ja pyrkivät yhtenään valumaan pois hänen
lanteiltaan, joten ne olivat omiaan haittaamaan hänen liikkeitänsä ja
hidastamaan hänen vauhtiansa.

Jos hän olisi ollut yhtä alaston kuin takaa-ajajansa, olisi hän
epäilemättä jätättänyt miestä. Mutta hän ei ollut, ja ilmeisesti hänen
oli sentähden antauduttava käsikähmään, joka saattaisi viivyttää häntä
niin kauan, että koko lauma ehtisi hänen kimppuunsa — ja se merkitsisi
kaiken loppua.

Mutta Waldo Emerson ei parkunut pelosta eikä vapissut. Kun hän
pyörähti torjumaan kintereilleen saapunutta raakalaista, väikkyi hänen
huulillaan hymy, sillä:

Waldo Emerson oli »surmannut miehensä» eikä hänen sieluaan enää
kalvanut se painajaisentapainen pelko, että hän oli sydämestänsä
pelkuri.

Kun hän seisahtui keihäs tanassa, pysähtyi myöskin luolamies äkkiä.

Sellaista ei Waldo ollut odottanut. Muut villit ryntäsivät ripeätä
juoksua heidän luokseen, mutta se veitikka, joka oli ensimmäisenä hänet
tavoittanut, pysytteli turvassa kuuden metrin päässä hänen keihäänsä
kärjestä.

Waldoa pidätettiin ovelasti paikallaan, kunnes kaikki viholliset
ennättäisivät hänen kimppuunsa ja nujertaisivat hänet. Hän arvasi, että
jos hän kääntyisi juoksemaan, syöksähtäisi parhaiksi hänen ulottumansa
ulkopuolella hyppivä ja kiljuva mies heti hänen niskaansa.

Hän koetti karata vainoojansa kimppuun, mutta toinen peräytyi
ketterästi, houkutellen Waldoa yhä likemmäksi kiiruhtavaan laumaan päin.

Aikaa ei saanut hukata. Hetkisen kuluttua olisivat kaikki kaksikymmentä
hänen kimpussaan. Mutta keihäs tarjosi sellaisia mahdollisuuksia,
joista luolamies tietämättömyydessään ei uneksinutkaan. Waldon
käsivarsi liikahti salamannopeasti, ja alkuasukas näki keihään vinhasti
sujahtavan ilman halki ihan rintaansa kohti. Hän yritti väistää,
mutta se oli liian myöhäistä. Hän kellahti maahan, rajusti tarttuen
sydämessään törröttävään ohueen keihääseen.

Vaikka eräs kaatuneen kumppaneista nyt oli ihan likellä, ei Waldo
hennonnut luopua aseestaan yrittämättä siepata sitä mukaansa — sen
valmistaminen oli vaatinut häneltä tuntuvasti aikaa, ja se oli tänään
kahdesti pelastanut hänen henkensä. Unohtaen koskaan olleensa pelkuri
hän syöksähti kaatuneen luokse, saapuen ruumiin vierelle yhtä aikaa
etumaisen ahdistajansa kanssa.

He iskivät yhteen kuin vimmastuneet härät — villin tavoitellessa
Waldon kurkkua ja Waldon heiluttaessa köykäistä nuijaansa. Hetkisen
he rimpuilivat edestakaisin, pyörähdellen ja kiemurrellen. Luolamies
pyrki tarttumaan Waldon henkitorveen, ja Waldo koetti pidellä häntä
käsivarren matkan päässä sen lyhyen hetkisen, jonka hän tarvitsisi
sivaltaakseen yhden ainoan äkillisen, tehokkaan iskun nuijallaan.

Toiset raakalaiset olivat jo ennättäneet ihan likelle heitä, kun nuori
mies sai kiinni vastustajansa kurkusta. Turvautuen koko painoonsa ja
pinnistäen kaikki voimansa Waldo työnsi luolamiestä taemmaksi, kunnes
sai hänet niin loitolle, että saattoi käyttää nuijaansa. Yksi ainoa
isku riitti.

Kun vihollisen hervoton ruumis luisui maahan hänen otteestaan, tempasi
Waldo kallisarvoisen keihäänsä uhrinsa sydämestä ja kääntyi jälleen
pakenemaan merelle päin raivostuneen lauman ennätettyä melkein hänen
kimppuunsa.

Nyt olivat ulvovat villit ihan hänen kintereillään, eikä hän kyennyt
suuresti pidentämään välimatkaa. Hän aprikoi, miten kaikki päättyisi;
hän ei tahtonut kuolla. Yhtenään hänen ajatuksensa pyörivät hänen
poikavuosiensa kodissa, hellässä äidissä ja entisissä ystävissä. Hän
tunsi, että hän oli viimeisellä hetkellä menettämäisillään sisunsa —
että hänen vaivoin hankittu miehuutensa sittenkin oli teennäistä.

Mutta sitten hän oli näkevinään soikeat, ruskettuneet, tuuhean,
pehmeän, mustan tukan reunustamat kasvot, ja se näky haihdutti
kuolemanpelon, saaden hänen kasvonsa tuimaan hymyyn. Hän ei pysähtynyt
pohtimaan sen syytä — eikä hän olisi päässyt siitä selville, vaikka
olisikin koettanut. Hän tiesi vain, ettei hän niiden silmien näkyvissä
voinut esiintyä muutoin kuin rohkeasti.

Hetken kuluttua hän syöksähti metsän äärimmäisestä pensaikosta merta
reunustavalle aukealle rannalle.

Pienen puron partaalla hän siellä näki ryhmän, joka täytti hänen
sydämensä riemulla ja kauempana ulapalla oli se, mitä hän oli toivonut
ja odottanut kaikki nämä pitkät, rasittavat kuukaudet — laiva.



KUUDES LUKU

Valinta


Rannalla oli merimiehiä täyttämässä vesitynnyreitään.

Heitä oli kaksitoista, ja kun Waldo ilmestyi metsästä, katsoivat
he hämmästyneinä ja levottomina outoa olentoa. He näkivät rotevan,
ruskettuneen jättiläisen, jonka verhona oli muutamia valkoisia,
repaleisia, purjekankaisia siekaleita, sillä Waldo oli pitänyt asunsa
niin tahrattoman puhtaana kuin ankarasti kylmässä vedessä hankaamalla
suinkin saattoi.

Kummallisella olennolla oli toisessa kädessään pitkä, verinen keihäs,
toisessa keveä nuija. Pitkä, keltainen tukka valui takkuisena hänen
leveille olkapäilleen.

Monet miehistä — ne, joilla oli aseet — tähtäsivät häntä pyssyillä ja
revolvereilla. Mutta hänen lähestyessään he näkivät hänen kasvoillansa
leveän virnistyksen ja kuulivat hänen lausuvan moitteettoman hyvällä
englanninkielellä: »Älkää ampuko! Olen valkoinen mies.» Silloin he
laskivat alas aseensa ja sallivat hänen tulla luokseen.

Hän oli tuskin ennättänyt heidän joukkoonsa, kun he näkivät parven
alastomia miehiä syöksyvän esille metsästä hänen jälessään. Waldo
huomasi heidän katseittensa suuntautuvan hänen ohitseen ja arvasi
hätyyttäjäinsä tulleen näkyviin.

»Teidän lienee pakko ampua heitä», virkkoi hän. »He eivät ole varsin
maltillisia. Koettakaa ensin ampua heidän päittensä ylitse! Ehkä saatte
peloitetuksi heidät tiehensä haavoittamatta heistä ainoatakaan.»

Se ajatus, että hän näkisi villi-parkoja teurastettavan, tuntui hänestä
vastenmieliseltä. Hänestä ei tuntunut varsin rehelliseltä niittää heitä
maahan kuulilla.

Merimiehet noudattivat hänen kehoitustaan. Ensi pamahduksien jälkeen
luolamiehet seisahtuivat ällistyneinä ja tyrmistyneinä.

»Hyökätään niiden kimppuun», ehdotti yksi miehistä, ja muuta ei
tarvittukaan karkoittamaan raakalaiset kiiruisasti takaisin metsään.

Waldo sai tietää, että laiva oli englantilainen ja että sen
kaikki miehet puhuivat hänen äidinkieltään enemmän tai vähemmän
ymmärrettävästi. Toinen perämies, joka johti maihin saapunutta
seuruetta, oli syntyisin Bostonista. Waldosta tuntui melkein siltä kuin
hän olisi päässyt jälleen kotiin.

Waldo oli niin kiihtynyt ja halusi kysellä niin paljon samalla kertaa,
että toiset tuskin saivat selvää hänen puheistaan. Hänestä tuntui
melkein mahdottomalta, että laiva oli tosiaankin saapunut.

Nyt hän käsitti, ettei hän oikeastaan ollut koskaan ihan varmasti
uskonut ainoankaan laivan milloinkaan poikkeavan tähän maailman
syrjäiseen soppeen. Hän oli toivonut ja uneksinut, mutta hänen
sydämensä syvyydessä oli kytenyt epäilys, että saattaisi kulua
vuosikausia, ennenkuin hänet pelastettaisiin.

Nytkin hänen oli vaikea uskoa, että nämä miehet olivat sivistyneitä
olentoja, hänen kaltaisiansa.

He olivat matkalla sivistysmaailmaan; pian heillä olisivat ympärillään
sukulaisensa ja ystävänsä, ja hän, Waldo Emerson Smith-Jones, aikoi
lähteä heidän mukaansa!

Muutamien kuukausien kuluttua hän näkisi äitinsä, isänsä ja kaikki
ystävänsä — taaskin hän pääsisi kirjojensa pariin.

Mutta heti kun tämä viimeinen ajatus välähti hänen mieleensä, seurasi
sitä lievä ihmettely sen johdosta, ettei se toive kyennyt saamaan häntä
lämpenemään, kuten hän oli otaksunut sen tekevän.

Kirjat olivat ennen olleet hänen elämänsä varsinainen sisällys —
olivatko ne voineet jonkun verran menettää lumousvoimaansa? Oliko
se, että hän oli vähän aikaa elänyt tosioloista elämää, tylsyttänyt
hänen mielenkiintoaan toisilta ammennettuihin toiveihin, pyrkimyksiin,
tekoihin ja tunteisiin nähden?

Oli kyllä.

Waldo kaipasi vieläkin kirjojansa, mutta yksin ne eivät enää
riittäneet. Hän tarvitsi jotakin suurempaa, todellisempaa ja
kouraantuntuvampaa — hän tahtoi lukea ja tutkia, mutta vieläkin
kiihkeämmin hän tahtoi toimia. Ja kun hän pääsisi takaisin omaan
maailmaansa, olisi siellä hänellä yllin kyllin tekemistä.

Hänen sydäntänsä värähdyttivät uutta Waldo Emersonia odottavat
mahdollisuudet, joista hän ei olisi uneksinutkaan, jollei omituinen
sattuma olisi temmannut häntä entisestä elämästä ja viskannut häntä
näihin uusiin oloihin — jotka olivat pakottaneet hänet kehittämään
itseluottamustaan, rohkeuttaan, aloitekykyään ja neuvokkuuttaan. Nämä
luonteenpiirteet olisivat aina jääneet uinuviksi hänen sieluunsa,
jollei välttämättömyys olisi virittänyt niihin eloa.

Niin, Waldo tajusi saavansa kiittää paljosta näitä kokemuksia ja
paljosta myöskin — Ja äkkiä hänelle sitten selvisi oikea asianlaita —
hän oli kaikesta kiitollisuudenvelassa Nadaralle.

»En ole koskaan joutunut haaksirikkoisena asumattomalle saarelle»,
lausui toinen perämies, keskeyttäen Waldon aatokset, mutta osaan varsin
hyvin kuvitella, kuinka riemuiselta teistä tuntuu ajatellessanne,
että vihdoinkin olette pelastunut ja että noin tunnin kuluttua näette
vankilanne rannikon häipyvän eteläiselle taivaanrannalle».

»Niin», myönsi Waldo äänessään etäinen soinnahdus, »olette kovin hyviä
minua kohtaan, mutta minä en tule mukaanne».

Kaksi tuntia myöhemmin Waldo Emerson seisoi yksin rantakaistaleella,
silmäillen ison laivan pienenevää runkoa sen painuessa pohjoisen
näköpiirin alapuolelle.

Hänen katsettaan himmensi epäselvä kyynelutu. Sitten hän oikaisi
hartiansa, nielaisi kurkkuunsa kohonneen möhkäleen ja kääntyi pää
pystyssä palaamaan metsään.

Toisessa kädessään hänellä oli partaveitsi ja käärö tupakkaa — ainoat
muistot hänen äskeisestä lyhyestä kosketuksestaan sivistysmaailman
kanssa. Hyväntahtoiset merimiehet olivat kehoittaneet häntä uudelleen
harkitsemaan päätöstään, ja kun hän oli pysynyt järkkymättömänä,
olivat he vaatineet häntä sallimaan heidän jättää hänelle joitakuita
elämänmukavuuksia.

Ainoa esine, jota hän saattoi ajatella hyvin kipeästi kaipaavansa,
oli partaveitsi — tuliaseita hän ei tahtonut ottaa, sillä hän
oli tässä villissä maailmassa kehittänyt omat hyvin hienot
ritarillisuussääntönsä, jotka eivät sallineet hänen turvautua täällä
tapaamiansa kehittymättömiä alkuasukkaita vastaan muihin kuin omien
aivojensa suunnittelemiin ja omien käsiensä valmistamiin välineihin.

Viimeisellä hetkellä oli muuan merimiehistä, jolla oli aulis sydän ja
joka hyvin tajusi, miltä elämän täytyi tuntua ilman alkeellisiakin
tarvikkeita, sysännyt Waldolle tupakkakäärön. Nyt sitä katsellessaan
nuori mies hymyili.

»Se olisi totisesti viimeinen askel äidin katsantokannan mukaan»,
puheli hän itsekseen. »Sen alemmaksi en enää voisi vaipua.»

Laiva, joka vei mennessään Waldon pelastumistilaisuuden, vei
myöskin pitkän kirjeen Waldon äidille. Paikoitellen se oli varsin
epämääräinen ja sekava. Siinä muun muassa mainittiin, että Waldon oli
täytettävä eräs velvollisuus, ennenkuin hän saattoi poistua nykyisestä
asuinpaikastaan, mutta että hän »heti vapauduttuaan siitä lähtisi
ensimmäisessä laivassa Bostoniin».

Juuri äsken lähteneen aluksen kapteeni oli huomauttanut Waldolle, että
mikäli hän tiesi, ei saaren rantaan mahdollisesti enää koskaan tulisi
ainoatakaan laivaa. Saari oli niin syrjässä käytetyistä reiteistä, että
vain sen rantaviivaa oli milloinkaan tutkittu ja tuskin kahdenkymmenen
laivan oli mainittu nähneen sen, sittenkun kapteeni Cook oli löytänyt
sen vuonna 1773.

Mutta siitä huolimatta Waldo oli kieltäytynyt lähtemästä. Astellessaan
verkkaisesti metsässä takaisin luolalleen hän koetti vakuuttaa
itselleen, että hän oli toiminut yksinomaan kiitollisuuden ja
oikeudentunnon vaatimuksesta, että hänen kunnon miehenä täytyi
tavata Nadara ja kiittää häntä saamastaan ystävällisestä avusta.
Mutta jostakin syystä se tuntui perin mitättömältä ja lapselliselta
selitykseltä siihen nähden, että hän oli hylännyt hyvin mahdollisesti
ainoan tilaisuutensa palata sivistysmaailmaan.

Lopullisesti hän päätteli menetelleensä narrimaisesti. Mutta sittenkin
hän kävellessään hyräili hilpeätä säveltä, ja hänen sydämensä sykähteli
onnentunteesta ja riemullisesta odotuksesta, vaikka hän ei olisikaan
voinut ilmaista, mitä hän odotti.

Yhden asian hän oli päättänyt: seuraavan päivän aamuna hän olisi
matkalla Nadaran kylään. Sinä päivänä raakalaisista saamainsa
kokemusten nojalla hän uskoi jotakuinkin pelotta voivansa uhmailla
Lättäjalkaa ja Korthia.

Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä keveämmäksi kävi hänen mielensä
— sitä hän ei jaksanut ymmärtää. Hänen olisi pitänyt vaipua mitä
synkimpään epätoivoon, sillä olihan hän äsken hylännyt mahdollisuuden
palata kotiin, ja olihan hänen päivän tai parin perästä mentävä hurjan
Lättäjalan ja väkevän Korthin kylään. Mutta sittenkin hänen sydämessään
soi ylistys.

Waldo ei nähnyt merkkiäkään aikaisemmin samana päivänä häntä
hätyyttäneistä olennoista liikkuessaan varovasti metsässä tai
mennessään niiden vähäisten tasankojen ja nurmikkojen poikki, joita
oli valtameren ja hänen luolansa välisen matkan varrella. Mutta
usein hänen ajatuksensa suuntautuivat villeihin ja hänen aamullisiin
seikkailuihinsa, ja lopputuloksena hänelle selvisi, että hänen
varuksensa olivat puutteelliset, minkä hänen äskeinen taistelunsa teki
räikeän selväksi.

Kahdessa suhteessa olikin parannus helppo. Toinen oli kilven puute. Jos
hänellä olisi ollut sellainen suojus, olisivat villien sinkoamat kivet
olleet hänelle verrattain vähän vaarallisia.

Toinen oli miekka. Jos hänellä olisi ollut miekka ja kilpi, olisi hän
voinut ihan turvallisesti päästää viholliset hyvin likelle ja sitten
perin helposti lävistää heidät.

Tämän uuden ajatuksen tähden oli hänen, siirrettävä suunnitelmainsa
toteuttaminen tuonnemmaksi. Hänen oli valmistettava sekä kilpi että
miekka, ennenkuin hän lähtisi Lättäjalan kylään. Waldon suunnitellessa
ja miettiessä oli kotimatka edistynyt hitaasti, joten aurinko oli jo
laskenut hänen ehtiessään viimeiseen, syvään rotkoon, jonka toisen
laidan takana hänen kallioasuntonsa sijaitsi. Rotkon pohjalla oli jo
ihan pimeä, vaikka ympäröiviä kukkuloita vielä verhosikin himmeä hämärä.

Hän oli kavunnut melkein päähän saakka viimeisen jyrkän polun, joka
vei hänen matkansa määrään, kun hänen yläpuolellaan alkoi häämöttää
tummenevaa taivasta vastaan kuvastuva, kookas, musta, kyyröttävä hahmo,
jonka keskellä hehkui kaksi tulista palloa.

Se oli Nagoola, joka anasti ainoan rotkosta harjanteen laelle vievän
polun keskikohdan.

»Olin vähällä unohtaa sinut, Nagoola», jupisi Waldo Emerson. »En olisi
mitenkään voinut lähteä matkalleni ensin haastattelematta sinua, mutta
olisin toivonut sen tapahtuvan toiseen aikaan ja toisessa paikassa.
Siirretään se päivää tai paria tuonnemmaksi», lopetti hän ääneensä.
Mutta Nagoolan ainoa vastaus oli uhkaava murina. Waldosta tuntui aika
ilkeältä.

Hän ei olisi voinut osua vastakkain ison, mustan pantterin kanssa
epäedullisempaan aikaan eikä pahemmassa paikassa. Oli liian pimeä
Waldon ihmissilmille, otus oli hänen yläpuolellaan ja hän itse jyrkällä
rinteellä, joka suotuisimmissakin oloissa tarjosi vain perin pettävän
jalansijan. Hän koetti hätistää hirveätä petoa tiehensä kiljumalla ja
tekemällä uhkaavia liikkeitä, mutta Nagoola ei säikkynyt.

Sensijaan se ryömi hitaasti eteenpäin, hivuttaen notkeata ruhoaan
tuuman tuumalta pitkin kalliopolkua, kunnes se oli vartoavan miehen
kohdalla noin neljän metrin päässä hänestä.

Kuusi kuukautta aikaisemmin Waldo olisi jo aikoja sitten kirkuen
kiitänyt meteorin tavoin alapuolella olevan rotkon pohjalle. Että
hänessä oli tapahtunut ihmeellinen muutos, siitä oli todistuksena se,
ettei häneltä päässyt pelokasta äännähdystäkään ja ettei hän suinkaan
paennut, vaan eteni tuuma tuumalta ylöspäin yläpuolellaan kyyröttävää,
uhkaavaa petoa kohti. Keihäänsä kärjen hän piti suunnattuna hieman
otuksen ilkeästi välkkyvien silmien alapuolelle.

Hän oli kuitenkin ehtinyt siirtyä ylöspäin vain neljä tai viisikymmentä
sentimetriä, kun kauhea peto päästi kammottavan karjaisun ja heittäytyi
hänen kimppuunsa.

Raskaan ruhon törmähdyksestä Waldo suistui taaksepäin rinnettä alas, ja
Nagoola meni hänen muassaan.

Kynsien, repien ja raastaen kieriskelivät mies ja peto hyppelehtien
kalliorinnettä alaspäin, pysähtyen lähelle rotkon pohjaa paksun puun
runkoa vasten.

Ärinä ja kiljunta taukosivat, repivät käpälät ja kädet raukesivat.
Pian kohosi troopillinen kuu kallion harjan ylitse ja katseli
pientä, sekavaa rykelmää, jossa mies ja peto viruivat hievahtamatta
painautuneina vankkaa puunrunkoa vasten lähellä pimeän rotkon pohjaa.



SEITSEMÄS LUKU

Etsivä Thandar


Pitkään aikaan ei näkynyt elonmerkkiä tuossa oudossa kasassa, jossa
oli sekaisin lihaa, luita, jänteitä, kiiltävän mustia karvoja, pitkiä,
keltaisia hiuksia ja verta. Mutta aamun sarastaessa alkoi läjän alaosa
hieman liikahdella, vähäistä myöhemmin kuului voihkaisu, ja sitten oli
jälleen kaikki hiljaista useita minuutteja.

Äkkiä se liikahti uudelleen, tällä kertaa tarmokkaammin, ja useiden
ponnistusten jälkeen työntyi kasan alta näkyviin keltainen, veren
tahraama, takkuinen pää. Huumautunut ja silvottu Waldo tarvitsi lähes
kokonaisen tunnin selviytyäkseen Nagoolan sekavasta syleilystä.

Kompuroituaan vihdoin pystyyn hän näki ison kissaeläimen viruvan
kuolleena edessään. Sen sileästä, mustasta rinnasta törrötti keihään
katkennut varsi.

Peto oli ilmeisesti elänyt vain minuutin murto-osan syöksyttyään miehen
kimppuun, mutta silläkin vähällä ajalla se oli tehnyt kauheata jälkeä
valtavilla kynsillään, vaikka Waldon onneksi vankat leukapielet eivät
olleet osuneet häneen.

Miehen ruskeaan ihoon oli uurrettu kammottavia, rinnasta polviin saakka
ulottuvia haavoja. Ne olivat pedon voimakkaiden takakäpälien piirtämiä.

Hän sai kiittää hengestänsä sitä, että ottelu sattui jyrkällä rinteellä
eikä tasaisella maalla; se näytti ihan varmalta, sillä heidän
kieriessään vierua alaspäin ei Nagoola ollut voinut raapia häntä
lainkaan tehokkaasti.

Kun Waldo katsahti itseensä, säikähti hän aluksi hirveännäköisiä
haavojaan. Mutta kun hän lähemmin tarkastettuaan näki niiden kaikkien
olevan vain pintanaarmuja, käsitti hän, etteivät ne olisi lainkaan
vaarallisia, jolleivät ne ärtyisi. Hänen kaikki luunsa ja lihaksensa
olivat helliä murjomisesta ja putoamisesta, ja itse haavat olivat
kipeät, miltei sietämättömät, kun joku liike venytti tai raotti niitä.
Mutta tuskistansa huolimatta hän hymyili silmäillessään jo kauan sitten
kehnoiksi kuluneiden housujensa jätteitä.

Hänen aikoinaan upean muodikkaista housuistaan ei ollut jälellä
riekalettakaan — pantterin terävät kynnet olivat täydentäneet ajan ja
okaisten pensaiden niin hyvin aloittaman työn. Ja niiden liinaisesta
kumppanista — valkeasta matkailupaidasta — oli jälellä ainoastaan
kaulus ja kämmenenkokoinen, takana riippuva repale.

»Luonto on ihmeellinen tasoittaja», mietti Waldo. »Se ilmeisesti
kammoaa teennäisyyttä samoin kuin tyhjää tilaa. Nyt tarvitsen sinua
todenteolla», lisäsi hän, katsoen Nagoolan mustaa, kaunista turkkia.

Kivuistaan huolimatta Waldo kömpi luolaansa, valitsi siellä olevasta
kokoelmastaan pari teräväsärmäistä kiveä ja palasi Nagoolan luokse.

Jätettyään sinne työvälineensä hän meni rotkon pohjalle, jossa
virtaavassa, pienessä, kristallinkirkkaassa purossa hän pesi haavansa.
Sitten hän lähti taaskin surmaamansa pedon luokse.

Ponnisteltuaan hyvin ankarasti puoli päivää Waldo sai nyljetyksi
pantterin taljan, jonka hän vaivoin raahasi luolallensa. Sen edustalle
hän vaipui lopen uupuneena kykenemättä edes ryömimään sisälle.

Seuraavana päivänä Waldo muokkasi taljan sisäpintaa, poistaen terävällä
kivellä kaikki lihahiukkaset, jotta ei olisi mädäntymisen vaaraa.

Hän oli vieläkin hyvin heikko ja hänen ruumiinsa hellä, mutta hän ei
sietänyt ajatellakaan, että hän menettäisi taljan, jonka hankkiminen
oli tullut hänelle niin kalliiksi.

Kaaputettuaan nahasta viimeisetkin lihan jätteet hän ryömi luolaansa
ja pysytteli siellä kokonaisen viikon, käyden ulkosalla ainoastaan
ruokaa ja vettä noutamassa. Senjälkeen hänen haavansa olivat
melkein parantuneet, ja hän oli täysin tointunut jäykkyydestään ja
seikkailun aiheuttamasta järkytyksestä, joten hän silmäili kaunista
voitonmerkkiänsä todella riemuiten ja nauttien.

Aina kun hän kuvitteli sitä aikaa, jolloin hän olisi saanut sen
valmiiksi vyötettäväksi lanteilleen, hän näki itsensä, ei omilla
silmillään, vaan sillä tavoin kuin hän arveli erään toisen arvostelevan
häntä, ja se toinen oli Nadara.

Useita päiviä Waldo kaaputti ja hakkasi laajaa taljaansa, kuten hän oli
nähnyt luolamiesten tekevän sinä lyhyenä hetkenä, jona hän oli Nadaran
seurassa tarkkaillut heitä metsänreunasta Lättäjalan kylän edustalla.
Vihdoin hän sai siitä vaivojensa palkkioksi nahan, kyllin notkean hänen
suunnittelemakseen alkeelliseksi pukimeksi.

Hän leikkasi siitä irti noin kolmen sentimetrin levyisen kaistaleen
muodostaakseen siitä kannatusvyön. Sillä hän kiinnitti mustan taljan
vyötäisilleen, pujotti toisen kätensä sitä varten nahan yläreunaan
tekemästään reiästä. Käännettyään etukäpälät eteenpäin rinnalleen hän
veti ne ristiin ja sitoi ne kiinni estämään verhoa putoamasta pois
hänen yläruumiinsa yltä.

Hyvin kopeana Waldo ylvästeli uudessa, komeassa asussaan. Hän ylpeili
kunnostaan, joka oli taljan hänelle hankkinut — rahvaanomaisesta,
karkeasta, raa'asta ruumiillisesta kunnosta — juuri siitä
ominaisuudesta, jota hän kuusi kuukautta sitä ennen oli arvostellut
ylhäisen halveksivasti.

Sitten Waldo syventyi muovaamaan miekkaa, uutta keihästä ja kilpeä.
Kaksi ensimmäistä oli verrattain helposti tehty — hän sai ne molemmat
valmiiksi puolessa päivässä. Ja viiden sentimetrin levyisestä
pantterinnahan kaistaleesta hän teki miekkavyön, joka kulki oikean
olan ylitse ja kannatti miekkaa vasemmalla kupeella. Mutta kilpi
aluksi uhitteli hänen vähäistä kätevyyttään ja äsken herännyttä
kekseliäisyyttään.

Pienistä oksista ja ruohoista hänen vihdoin lähes viikon kestäneen
aherruksen jälkeen onnistui kutoa karkeatekoinen, soikea, lähes metrin
pituinen ja noin kuudenkymmenen sentimetrin levyinen kilpi, jonka hän
verhosi useiden surmakivillään kaatamiensa pikku otusten nahoilla.
Kilven sisäpuolelle kiinnitetty nahkahihna piti sitä hänen vasemmassa
käsivarressaan.

Sen valmistuttua Waldo tunsi olevansa paremmassa turvassa, kun villit,
joita hän pian alkavalla retkellään varmasti kohtaisi, häntä vinhasti
kivittäisivät.

Vihdoin koitti lähtöaamu. Waldo nousi samanaikaisesti auringon kanssa,
kävi aamukylvyssään muutaman metrin päässä luolastansa kumpuavassa
viileässä lähteessä, nouti merimiehen lahjoittaman partaveitsen, ajoi
pois niukan, keltaisen partansa ja leikkasi keltaiset hiuksensa niin
lyhyiksi, etteivät ne enää valuneet hänen olkapäilleen ja silmilleen.

Sitten hän kokosi aseensa, vieritti kivijärkäleet luolan suuaukolle,
käänsi selkänsä vaatimattomalle kodilleen ja lähti pientä puroa myöten
laskeutumaan kaukaiseen laaksoon, joka metsässä kaarteli Lättäjalan ja
Korthin kallioiden editse.

Kun hän keveästi asteli huimaavalla polulla ja hyppeli kielekkeeltä
toiselle laskeutuessaan peloittavia jyrkänteitä, joita myöten puro
kohisi, olisi häntä saattanut luulla joksikin alkuaikojen uudelleen
ruumiillistuneeksi metsästäjäksi, jonka villistä verestä polveutuivat
kokonaisen maailman soturit ja voimamiehet.

Kookas, vankkalihaksinen, ruskettunut vartalo, kirkkaat, säteilevät
silmät, pään pysty asento, miekka, keihäs ja kilpi olivat kaikki
jyrkkänä vastakohtana sille heikolle ja avuttomalle olennolle, joka
kuusi kuukautta aikaisemmin oli kieriskellyt rantahietikolla, hikoillen
ja kirkuen kauhusta. Ja sittenkin se oli sama mies.

Sen, mitä toinen hyväätarkoittava, mutta harhaantunut nainen oli
tukahduttanut, oli toinen virittänyt, ja molempien vaikutuksen
lopputuloksena oli paljoa hienompi miehuuden edustaja kuin kumpikaan
olisi yksin voinut kehittää.

Kolmannen päivän iltapuolella Waldo saapui niiden kallioiden vastassa
olevaan metsään, joilla Nadaran koti sijaitsi. Hän hiipi varovasti
puulta puulle, kunnes saattoi kenenkään näkemättä katsella korkeata
mehiläiskennomaista seinämää.

Siellä oli elotonta ja autiota. Luolien aukot ammottivat murheellisina
ja hyljättyinä. Sikäli kuin Waldo saattoi nähdä ei millään suunnalla
ollut elon merkkiäkään.

Hän poistui metsästä, meni aukeaman poikki ja lähestyi kalliota. Nyt
hänellä oli eränkävijän valpas katse, ja hän huomasi aikomansa selviksi
syöpyneillä poluilla kasvavan nuorta ruohoa. Sen enempiä todistuksia
hän ei tarvinnut ollakseen varma siitä, että luolat oli hylätty ja että
se oli tapahtunut jo joku aika sitten.

Hän kävi tarkastamassa useita kallioasumuksia. Kaikista hän sai
saman mykän vahvistuksen jo ulkona ilmenneelle seikalle — kylä oli
tyhjennetty hätäilemättä ja hyvässä järjestyksessä. Kaikki arvokas oli
viety pois — ainoastaan muutamia rikkinäisiä tarvekaluja oli jälellä
osoittamassa, että siellä oli joskus ollut ihmisten asuinsijoja.

Waldo oli lopen ymmällä. Hänellä ei ollut hämärintäkään aavistusta,
miltä suunnalta hänen piti etsiä. Iltapäivän loppuosan hän harhaili
kallioseinämän ulkonemilla, käväisten milloin missäkin luolassa.

Mikähän niistä oli ollut Nadaran? Hän koetti mielessään kuvitella
tytön elämää tässä karkeassa, alkeellisessa ympäristössä, kansansa
keskuudessa, eläintämuistuttavien miesten ja naisten parissa. Nadara
ei tuntunut sopivan ympäristöönsä eikä kansaansa. Waldo oli varma,
että tyttö oli täällä oudompi kuin Lättäjalka olisi ollut jossakin
Back-lahden seurustelusalissa.

Kuta enemmän hän ajatteli Nadaraa, sitä surullisemmaksi hän muuttui.
Hän koetti uskotella itselleen sen olevan pelkästään pettymystä,
koska hän ei ollut suunnitelmainsa mukaan saanut kiittää tyttöä
hänen osoittamastaan ystävällisyydestä eikä näyttää, ettei hänen
luottamuksensa Waldon uljuuteen ollut osunut väärään. Mutta aina
hän havaitsi ajatuksiensa kiertyvän Nadaraan pikemminkin kuin hänen
seikkailunsa luulotellun tarkoituksen ympärille.

Sinä yönä hän nukkui hylätyissä luolissa ja lähti seuraavana aamuna
jälleen etsimään Nadaraa. Kolme päivää hän haeskeli pienessä laaksossa,
mutta turhaan. Siellä ei ollut jälkeäkään mistään muusta kylästä.

Sitten hän siirtyi toiseen, edellisestä pohjoiseen olevaan laaksoon.
Viikkokausia hän samoili sinne tänne vaivojensa palkkioksi edes
näkemättä ainoatakaan inhimillistä olentoa.

Eräänä päivänä kohta keskipäivän jälkeen noustuansa erään harjanteen
laelle tutkimaan uusia laaksoja hän äkkiä joutui vastakkain rotevan,
karvaisen miehen kanssa. Molemmat pysähtyivät, ja karvapeitteinen
muljautteli pieniä, ilkeitä silmiään.

»Minä voin tappaa sinut», ärisi villi.

Waldoa ei vähääkään haluttanut otella — hän oli etsimässä tietoja.
Mutta miehen kerkeä tervehdys pyrki hymyilyttämään häntä. Ihan saman
tervehdyksen hän oli saanut Sagilta, surmaajalta, käydessään viimeistä
kertaa rannikolla.

Se luiskahti näiltä kehittymättömiltä miehiltä yhtä kerkeästi ja
liukkaasti kuin »hyvää huomenta» lähtee ihmisten huulilta sivistyneiden
rotujen keskuudessa. Mutta hän tajusi, että viimemainittujen parissa
sillä kuitenkin oli vastineena jäykkä tuijotus, jonka toisilleen oudot
anglosaksilaisen rodun miehet luovat toisiinsa.

»Meillä ei ole mitään riitaa keskenämme», vastasi Waldo. »Ollaan
ystävyksiä.»

»Sinua peloittaa», herjasi karvainen olento.

Waldo osoitti mustaa talja-asuaan.

»Kysy Nagoolalta», kehoitti hän.

Mies katsahti hänen voitonmerkkiinsä. Sen kelvollisempaa todistusta
miehen uljuudesta oli mahdoton kuvitella. Hän astui askeleen likemmäksi
tarkastaakseen sitä huolellisemmin.

»Täysikasvuinen ja ihan terve», jupisi hän itsekseen. »Tämä ei ole
tautiin kuolleelta ruholta nyljetty, kulunut ja kapinen talja.»

»Miten sinä surmasit Nagoolan?» tiedusti hän sitten äkkiä.

Waldo viittasi keihääseensä, veti sitten taljan syrjään ja näytti
ruumiissaan olevia helakoita, äskenparantuneita naarmuja.

»Kohtasimme toisemme pimeässä kallion laella. Peto oli yläpuolellani.
Saavuttuamme rotkon pohjaan Nagoola oli kuollut. Mutta se oli mitätön
tapaus Thandarille. Minä olen Thandar.»

Waldolla oli oikeaanosunut aavistus, että vähäisellä kerskauksella
olisi hyvä vaikutus kehittymättömän olennon älyyn, eikä hän erehtynyt.

»Mitä tekemistä sinulla on täällä minun maassani?» kysyi mies, mutta
hänen sävynsä ei ollut niin röyhkeä kuin aikaisemmin.

»Etsin Lättäjalkaa ja Korthia — ja Nadaraa», ilmoitti Waldo.

Toisen silmät soukkenivat.

»Mitä heistä tahdot?» tiedusti hän.

»Nadara oli hyvä minua kohtaan — tahdon palkita häntä.»

»Entä Lättäjalka ja Korth — mitä heistä?» tiukkasi mies.

»Minulla on heille asiaa. Heidät tavattuani järjestän sen», vastasi
Waldo vältellen, sillä hän oli huomannut miehen silmissä kavalan
ilmeen, josta hän ei pitänyt. »Osaatko opastaa minut heidän luokseen?»

»Osaan kyllä neuvoa sinulle, missä he ovat, mutta en itse ole matkalla
sinne», virkkoi mies. »Edettyäsi kolme päivää auringon laskuun päin
joudut Lättäjalan kylälle. Siellä tapaat myöskin Korthin — ja Nadaran.»
Sen pitemmittä puheitta raakalainen kääntyi lönkyttämään itään päin.



KAHDEKSAS LUKU

Nadara jälleen


Waldo tarkkaili poistuvaa miestä, ja hänen mielensä teki lähteä toisen
jälessä, sillä hän ei suinkaan uskonut, että veitikka oli ollut
täysin vilpitön häntä kohtaan. Miksi mies ei ollut suora, sitä Waldo
ei aavistanut, mutta siitä huolimatta oli villin käytöksessä ollut
epämääräinen vilpillisyyden tuntu, joka oli pannut hänet aprikoimaan.

Waldo jatkoi kuitenkin etsintämatkaansa länttä kohti, laskeutuen
kukkuloilta syvään laaksoon, jonka pohjalla kasvoi sakeata ja sekavaa
troopillista viidakkoa.

Tunkeuduttuansa sen lävitse puolisentoista kilometriä hän saapui
leveän, hitaasti juoksevan joen partaalle. Sen vesi oli sakeata
liejusta; se ei ollut kirkasta, helmeilevää ja houkuttelevaa kuten
kauempana etelässä virtaavien pienten vuoristopurojen vesi oli sekä
vuorilla että laaksoissa.

Waldo eteni joen vartta myöten luoteiseen suuntaan, etsien kahlaamoa.
Jyrkät, mutaiset äyräät eivät tarjonneet kiinteätä jalansijaa, joten
hän ei uskaltanut yrittää ylimenoa, ennenkuin olisi varma pääsevänsä
vaaratta maihin vastaisella rannalla.

Parin sadan metrin päässä siitä kohdasta, jossa hän oli tullut joelle,
hän tapasi leveän, veteen vievän polun, ja toisen puolen äyrääseen oli
syöpynyt samanlainen polku.

Tässä ilmeisesti oli hänen etsimänsä kahluupaikka, mutta hänen
kääntyessään veteen päin hänen katseensa osui jälkiin, joita oli paljon
— sekä ihmisten että eläinten.

Waldo kumartui silmäilemään niitä yksityiskohtaisesti. Tuossa oli
Nagoolan leveiden käpälien jäljet, tuossa lukemattomien nakertajain
pieniä jälkiä, mutta niiden seassa oli sekä vanhoja että tuoreita
ihmisenjälkiä kumpaankin suuntaan.

Joukossa oli täysikasvuisten miesten isojen, lättäjalkojen jälkiä
sekä naisten ja lasten pienempien, mutta samoin latuskaisten jalkojen
jälkiä. Yksiin jälkiin hänen katseensa kuitenkin kohdistui erikoisesti.

Ne oli painanut viimeistellyn kaunis jalka, joka oli selvästi kaareva.
Kuten monet muut olivat nekin tuoreet, ja kuten muut verekset jäljet
veivät nekin ensin jokeen ja sitten pois sieltä ikäänkuin niiden
painaja olisi käynyt noutamassa vettä ja palannut sitten sinne, mistä
oli tullutkin. Waldo tiesi, että joelta poispäin vievät jäljet olivat
tuoreemmat, koska niillä kohdin, missä jäljet sattuivat päällekkäin,
kahlaamosta tulevat jäljet olivat aina päällimmäisinä.

Jälkien lukuisuus osoitti, että ne oli jättänyt suurehko heimo, ja
niiden tuoreudesta saattoi päättää, että heimo majaili lähistöllä.

Vain hetken emmittyään Waldo teki päätöksensä ja pyörsi sitten poispäin
joelta ja juoksi ripeätä hölkkää viidakon lävitse koukertelevaa polkua
pitkin. Juuri kumpujen läheisyydessä se kääntyi pois viidakosta ja
suuntautui kiemurrellen niiden harjalle.

Hän havaitsi noudattamansa polun kumpujen ylitse mennessään sivuuttavan
muutamien metrien päästä sen paikan, jossa hän vähän aikaisemmin oli
kohdannut luolamiehen. Mies oli ilmeisesti ollut palaamassa joelta
nähdessään Waldon.

Nuori mies erotti, missä villin jäljet erosivat polusta, ja seurasi
niitä sille kohdalle, jossa mies oli seissyt keskustellessaan Waldon
kanssa. Sieltä ne veivät itäänpäin vähän matkaa ja kaarsivat sitten
äkkiä pohjoiseen, yhtyen polkuun.

Waldo huomasi, että heti kun mies oli varmasti ennättänyt pois
muukalaisen näkyviltä ja kuuluvilta, hän oli lähtenyt vinhasti
juoksemaan. Kun raakalaisella oli kaksi tuntia ennakkoaikaa, oli Waldon
riennettävä, jos hänen oli mieli saavuttaa toinen.

Miksi hän halusi saavuttaa villin, sitä hän ei miettinyt, mutta
mahdollisesti hän vaistomaisesti tunsi, että jörö olento osaisi antaa
hänelle paljon enemmän ja täsmällisempiä tietoja kuin oli antanut. Eikä
Waldo myöskään saanut mielestään naisenjalan painamia, siroja jälkiä.
Se oli tietenkin typerää, ja hän itse tajusi sen selvästi. Mutta
yhtäkaikki hän hupsun itsepäisesti kuvitteli, että ne oli jättänyt
luolatyttö — Nadara.

Kaksi tuntia hän ravasi itsepintaisesti pitkin polkua, joka enimmäkseen
oli selvästi näkyvissä. Paikoitellen se tietysti koetteli hänen
vainoamiskykyänsä, mutta kaartamalla niiden kohtien ympäri laajoissa
ympyröissä hän aina löysi jäljet uudelleen.

Hän oli laskeutunut kukkuloilta ja joutunut harvaan metsään, jossa
polku tyyten häipyi puiden juuria verhoavaan sammalmattoon. Äkkiä hän
hätkähti kuullessaan kirkaisun — naisen kirkaisun — ja kahden miehen
kiukkuisen käheitä, syviä kurkkuääniä.

Waldo kiiruhti ääniä kohti ja sai näkyviinsä hälyn aiheuttajat pienellä
aukeamalla, joka oli melkein piilossa ympäröivien pensaiden keskellä.

Kammottavassa näytelmässä oli kolme esiintyjää — karvainen otus, joka
raahasi vastustelevaa tyttöä pitkästä, mustasta tukasta, ja vanha mies,
joka seurasi perässä, samalla hokien tehottomia vastalauseita nuorta
naista uhkaavaa väkivaltaa vastaan.

Kukaan heistä ei huomannut heidän luoksensa juoksevaa Waldoa, ennenkuin
hän oli ihan likellä. Sitten tyttöä kiskova raakalainen katsahti
tulijaan, ja Waldo tunsi hänet samaksi vintiöksi, joka oli lähettänyt
hänet taivaltamaan länteen päin aikaisemmin samana päivänä.

Samassa hän myöskin näki, että tyttö oli Nadara.

Sinä lyhyenä aikana, jonka hän tarvitsi tuntemiseen, karisi Waldo
Emerson Smith-Jonesin sydämestä, mielestä ja sielusta viimeisiä
rippeitä myöten koko se sivistyksen ja hienouden kerrostuma, jonka
muodostuminen oli vaatinut lukemattomia miespolvia, ja hän muuttui
ensimmäisen inhimillisen esi-isänsä kaltaiseksi, aikakausien
takaiseksi, kehittymättömäksi pedoksi.

Punainen, hurmeinen utu väikkyi hänen silmissään, kun hän karkasi
tavoittamaan sen raakalaisen kurkkua, joka armottomin, säälimättömin
kourin oli tarttunut Nadaraan.

Hänen huulensa virnistyivät äkäiseen irvistykseen, joka paljasti hänen
kauan käyttämättä olleet torahampaansa.

Hän unohti miekan, kilven ja keihään.

Enää hän ei ollut ihminen, vaan hirvittävä peto. Ja karvainen otus,
joka näki muutoksen, kalpeni ja peräytyi pelosta.

Mutta hän ei voinut välttää kurkkuunsa pyrkivän, raivoisan olennon
mielipuolisen vimmaista hyökkäystä.

Vähän aikaa he painiskelivat pystyssä, ponnahdellen ja heilahdellen
sinne tänne, ja kellahtivat sitten maahan — karvainen allepäin.

Kieriskellen, repien, ja purren he tappelivat kummankin koettaessa
saada toisesta murhaavaa otetta.

Kerran toisensa jälkeen upposivat ennen turhan tarkasti hienostelleen
bostonilaisen hampaat hänen vastustajansa rintaan ja olkapäihin, mutta
alkuperäisen vaistonsa kannustamana hän tavoitteli toisen kurkkua.

Tyttö ja vanhus olivat vetäytyneet sivuun katselemaan kamppailua
turvaisesta paikasta. Nadaran silmät olivat levällään ihastuksesta.

Hänen hennot, ruskettuneet kätensä olivat tiukasti painetut kiivaasti
huohottavaa rintaa vasten hänen seisoessaan hieman etukumarassa huulet
raollaan tarkkaillen ottelun kaikkia yksityiskohtia.

Niin, mutta taisteliko keltatukkainen jättiläinen tosiaankin
saadaksensa hänet omakseen vai ainoastaanko suojellaksensa häntä, koska
hän oli nainen?

Sikäli kuin hän Waldoa tunsi, saattoi hän helposti kuvitella Waldon
kiihokkeena olevan yksinomaan jonkun omituisen velvollisuuden tunteen,
jota mies kyllä saattoi tuntea, sen hän käsitti, vaikka ei itse
jaksanutkaan sitä ymmärtää.

Siinäpä se! Juuri niin oli asianlaita, ja voitettuaan kilpailijansa
Thandar taaskin juoksisi tiehensä, kuten oli tehnyt kuukausia
sitten. Sitä ajatellessaan Nadara tunsi punastuvansa harmista ja
nöyryytyksestä. Ei! Mies ei ikinä saisi tilaisuutta toistaa sitä
kauheata loukkausta.

Salliessaan ajatustensa viipyä siinä nöyryyttävässä hetkessä, jolloin
hänelle oli selvinnyt, että Thandar oli karannut hänen luotaan ihan
hänen kotinsa kynnyksellä, Nadara huomasi vihaavansa häntä yhtä
kiihkeästi kuin oli vihannut kaikkina näinä pitkinä välikuukausina.
Se viha oli melkein haihtunut, kun hän vähän aikaa sitten oli nähnyt
Waldon syöksyvän esiin pensaikosta riistääkseen hänet inhoittavan
rääkkääjän kynsistä.

Waldo ja hänen vastustajansa raastoivat yhäti toisiaan turhaan
koettaessaan tuottaa toiselle rampaavan vamman tai tappaa hänet.
Luolamiehellä oli jättiläislihaksistaan tuskin vähääkään etua
otellessaan vikkelän, vaikka hieman heikomman ahdistajansa kanssa.

Karvaotus käytti hampaitansa menestyksellisemmin, raadellen pahasti
Waldoa, josta vuoti verta yli kymmenestä haavasta.

Molemmat alkoivat heikontua, ja katselevasta tytöstä näytti nuori mies
ensinnä sortuvan molempia rasittaneista kirveistä ponnistuksista. Hän
astahti askeleen eteenpäin, kumartui ja otti maasta kiven.

Heikkoine voimineen hän kykenisi kallistamaan vaa'an kummalle puolelle
halusi — ripeä isku toisen päähän antaisi vastustajalle sen vähäisen
edun, joka tuottaisi kuoleman iskunsaaneelle ottelijalle.

Taistelijat olivat taaskin ponnistautuneet pystyyn, kun hän lähestyi
ase koholla.

Samassa silmänräpäyksessä, jona kivi lähti hänen kädestään, miehet
pyörähtivät täyskäännöksen ympäri, joten Waldon kasvot joutuivat
häneen päin, ja ennenkuin kivi osui Waldon kasvoihin, näki hän Nadaran
heittoasennossa ja tytön kasvoilla vihan ja inhon ilmeen.

Sitten hän meni tajuttomaksi ja vaipui maahan, kiskoen muassaan
luolamiehen, jonka kurkkuun hänen sormensa olivat juuri silloin
puristuneet.



YHDEKSÄS LUKU

Etsijä


Kun vanhus oivalsi, mitä oli tapahtunut, syöksähti hän eteenpäin ja
tarttui Nadaran ranteeseen.

»Nopeasti!» huusi hän. »Nopeasti pois, tyttäreni! Surmasit sen miehen,
joka olisi sinut pelastanut, eikä nyt muu kuin pako voi estää Korthia
toteuttamasta aikeitansa sinuun nähden.»

Ikäänkuin unissakävijä tyttö kääntyi poistumaan hänen seurassaan.

He olivat tuskin ennättäneet kadota pensaikkoon, kun Waldo tuli jälleen
tajuihinsa; niin heikko oli ollut hänen päähänsä osuneen iskun teho.

Kummastuksekseen hän näki luolamiehen viruvan vieressänsä ihan
liikkumattomana, mutta seuraavalla hetkellä hän jo tajusi sen syyn;
hänen vastustajansa otsa lepäsi pienellä, ulkonevalla kivensärmällä —
kaatuessaan oli villi kolhaissut siihen päänsä ja pyörtynyt.

Karvainen otus aukaisi silmänsä melkein heti, mutta ennenkuin hänen
sekava järkensä ehti selvitä, kouristuivat jäntevät sormet hänen
kurkkuunsa, ja hän vaipui jälleen tiedottomuuden tilaan — josta hän ei
enää koskaan herännyt.

Kompuroituaan pystyyn Waldo huomasi tytön kadonneen, ja hänen mieleensä
muistui Nadaran kasvoilla väikkynyt vihan ilme silloin, kun tyttö oli
iskenyt häntä kivellä.

Hänen oli mahdoton uskoa, että Nadara oli sillä tavoin kääntynyt häntä
vastaan ja lisäksi juuri sellaisella hetkellä, jolloin hän oli pannut
henkensä alttiiksi auttaakseen tyttöä. Mutta niin oli asia, siitä ei
voinut olla epäilystäkään, sillä hän oli nähnyt Nadaran viskaavan kiven
— omin silmin hän oli nähnyt sen ja lisäksi vihan ja inhon ilmeen tytön
kasvoilla heidän katsoessaan suoraan silmäkkäin. Mutta sensijaan hän
ei ollut nähnyt tytön kauhuista ilmettä, kun kivi sattui häneen eikä
Korthiin, nujertaen hänet maahan.

Hitaasti Waldo poistui taistelupaikalta luomatta enää katsettakaan
voitettuun viholliseensa ja nilkutti tuskallisesti pensaikkoon. Hänen
sydämensä oli hyvin raskas, ja hän itse oli heikkona uupumuksesta
ja verenvuodosta, mutta hän hoippuroi eteenpäin, aikoen takaisin
vuoristoluolalleen, kunnes hän ei enää kyennyt kävelemään, vaan kaatui
pienelle, ruohoiselle kunnaalle ja vaipui uneen.

Toinnuttuaan tekonsa aiheuttamasta tyrmistyksestä kyllin paljon
kuunnellakseen järkensä ääntä Nadara oivalsi, että Thandar oli
sittenkin saattanut jäädä henkiin, ja vanhuksen jatkuvista ja
äänekkäistä vastalauseista huolimatta hän itsepintaisesti tahtoi palata
sinne, minne he olivat jättäneet keltatukkaisen jättiläisen Korthin
kynsiin.

Hyvin varovasti tyttö eteni puiden välissä kasvavien pensaiden ja
köynnöskasvien lomitse, kunnes hän meluttomasti saapui sen aukeaman
reunaan, jossa miehet olivat kamppailleet.

Levottomana tirkistäessään viimeisen lehväverhon välitse hän näki yhden
ainoan ruumiin viruvan nurmikolla ja tunsi sen kohta Korthiksi. Vasta
useita minuutteja tähyiltyään hän alkoi uskoa, ettei se mies, joka
oli ollut koko hänen lapsuusaikansa kauhuna, kyennyt enää milloinkaan
häiritsemään häntä.

Hän silmäili ympärilleen, etsien Thandaria, mutta hänestä ei näkynyt
merkkiäkään. Nadara jaksoi tuskin uskoa omia silmiään.

Oli uskomatonta, että keltatukkainen mies oli mennyt tajuttomaksi hänen
vahingossa osuneesta iskustaan ja sittenkin voittanut väkevän Korthin.
Mutta miten muutoin oli Korth voinut saada surmansa ja Thandar kadota?

Hän meni ihan vainajan vierelle ja käänsi ruumista jalallaan, kunnes
kaula tuli näkyviin. Silloin hän näki työn suorittaneiden sormien
jäljet, ja ylpeydestä värähtäen hän kääntyi takaisin metsään ja huusi
ääneen Thandarin nimeä.

Mutta Thandar ei sitä kuullut. Hän virui kolmen neljänneskilometrin
päässä verenvuodosta heikkona ja tajuttomana.

Aamu tapasi Nadaran nukkumassa tukevassa puussa sen polun varrella,
jota myöten Waldo oli seurannut Korthia. Hän oli löytänyt molempien
miesten jäljet koettaessaan ottaa selville, mihin suuntaan Waldo oli
ottelun jälkeen lähtenyt. Nyt hän toivoi näiden jälkien opastavan
hänet Thandarin luolalle, jonne hän arveli miehen hyvin mahdollisesti
palanneen jotakin toista tietä.

Herättyään lähti tyttö jälleen taivaltamaan, seuraten jälkiä
erehtymättömästi kuin vainukoira kukkulaseudun halki, välivyöhykkeen
poikki ja viidakon lävitse kahlaamolle, jossa hänen heimonsa oli käynyt
juomassa muutamia päiviä aikaisemmin. Siellä hän viipyi vähän aikaa.

Sitten jatkui matka edelleen pitkin joen vartta alaspäin ja viidakon
lävitse taaskin välivyöhykkeelle. Jälkien mutkittelu kummastutti
häntä suuresti, mutta päiväkausia hän seurasi epäselviä jälkiä, jotka
vanhetessaan kävivät yhä himmeämmiksi ja vihdoin tyyten hävisivät.

Nyt hän kuitenkin oli ihan varma, että ne tulivat hänen heimonsa
entiseltä asuma-alueelta, ja niinpä hän samosi yhä eteenpäin, toivoen
kaikesta huolimatta pian osuvansa kotiinsa palanneen Thandarin
vereksille jäljille.

Lähtiessään etsimään Thandaria Nadara oli salaa pujahtanut vanhuksen
luota, ja niinpä viimemainittu palasi seuraavana päivänä heimonsa
asuinpaikalle yksin.

Ensimmäiseksi tervehti häntä Lättäjalka.

»Missä on tyttö?» ärähti hän. »Ja missä on Korth? Onko Korth vienyt
tytön? Vastaa ja puhu totta! Muutoin katkon ruhosi kaikki luut.»

»En tiedä, missä tyttö on», vastasi ukko totuudenmukaisesti, »mutta
Korth viruu kuolleena pienellä aukeamalla kolmen ison puun tuolla
puolen. Eräs väkevä mies surmasi hänet, kun hän raahasi Nadaraa
tiheikköön —»

»Entä anastiko mies tytön itselleen?» kiljaisi Lättäjalka. »Sinä vanha
varas! Tämä on sinun puuhiasi. Aina olet koettanut petollisesti riistää
minulta tämän tytön siitä pitäen, kun sait tietää minun haluavan häntä.
Minne he lähtivät? Nopeasti, ennenkuin tapan sinut!»

»En tiedä sitä», vakuutti vanhus. »Etsin tuntikausia, pimeän tuloon
saakka, mutta en löytänyt heitä kumpaakaan, eivätkä vanhat silmäni enää
pysty terävästi vainuamaan, joten minun oli pakko luopua etsimästä ja
aamun tullen palata tänne.»

»Jäljet alkavat puukolmikon luota, niinkö sanoit?» karjui Lättäjalka.
»Se riittää — minä kyllä heidät löydän. Ja kun palaan tyttö muassani,
ennätän sittenkin tappaa sinut; nyt se viivyttäisi minua liiaksi.»
Senjälkeen luolamies riensi metsään.

Nadaran jälkien etsiminen vei häneltä puoli päivää, mutta vihdoin hän
ne tapasi, ja kun tyttö ei ollut lainkaan koettanut niitä salata, eteni
Korth ripeästi ajaessansa takaa aavistamatonta tyttöä. Mutta villi ei
ollut yhtä nopsajalkainen kuin Nadara, ja ajosta näytti sukeutuvan
pitkällinen.

Waldon herätessä paahtoi aurinko hänen kasvoihinsa, ja vaikka hänen
ruumiinsa oli herpautunut ja hellä, tunsi hän kuitenkin olevansa kyllin
vahva jatkaakseen matkaansa. Mutta hän ei tiennyt, mihin hänen olisi
pitänyt mennä.

Kun Nadara oli nyt kääntynyt häntä vastaan, ei koko saari enää ollut
hänestä minkään arvoinen, ja hän oli suuntaamaisilllaan askeleensa
takaisin kaukaiselle luolalleen, josta käsin hän saattoi usein käydä
merellä, kun hänen mielessään äkkiä syntyi päätös, että hänen oli
uudelleen tavattava tyttö hänen ilmeisestä vihamielisyydestänsä
huolimatta ja hänen omilta huuliltaan kuultava tarkka selitys hänen
vihansa syystä.

Hän ei ollut aavistanut, että tytön ystävyyden menetys olisi kolahtanut
häneen niin kipeästi. Sekä hänen ylpeyttänsä että sydäntänsä kirveli,
kun hän ajatteli ärtyneitä tunteitaan.

Hän oli luonnollisesti jokseenkin varma, että Nadaran käytös johtui
hänen raukkamaisesta karkaamisestaan, jonka tähden hän oli jo kauan
kärsinyt mitä ankarimpia omantunnonvaivoja ja katkeraa katumusta. Mutta
hänestä tuntui, ettei tytön kostonhimoista esiintymistä voinut selittää
edes hänen ritarillisuuden ja kiitollisuuden vaatimuksia pahasti
loukkaava menettelynsä.

Äkkiä hänen mieleensä juolahti, että koska Nadara, kuten hän luuli, oli
salakavalasti käynyt hänen kimppuunsa hänen parhaillansa puolustaessaan
tyttöä, oli tämä menettänyt kaiken oikeuden vaatia häneltä
kiitollisuutta aikaisemmin osoittamastaan hyväntahtoisuudesta, mutta
samalla kun se hänelle selvisi, väikkyi hänen mielessään toinenkin
ajatus, nöyryyttävä ajatus — hän halusi sittenkin tavata Nadaran!

Hän, Waldo Emerson Smith-Jones, oli menettänyt ylpeytensä niin tarkoin,
että hän tahtoi vapaaehtoisesti etsiä käsiinsä sellaisen henkilön, joka
oli tehnyt hänelle vääryyttä ja loukannut häntä, ja pyrkiä hieromaan
sovintoa hänen kanssaan. Sitä oli mahdoton ajatella, mutta samalla kun
hän myönsi sen, hän sittenkin lähti etsimään Nadaraa.

Waldoa kummastuttivat suuresti nämä omituiset tunteet, jotka vetivät
häntä Nadaran puoleen, ja hän piti niitä perinnöllisinä laumavaistoina.

Hän ei lainkaan tullut ajatelleeksi, että menneiden yksinäisten
kuukausien aikana hän oli tuskin ollenkaan kaivannut Back-lahden
rannalla asuvia ystäviään, että hänen ajatuksensa olivat pyörineet
luolatytön ympärillä tuhansia kertoja useammin kuin heidän.

Hän ei tajunnut, ettei hän ikävöinnyt monilukuista seuraa, ettei se
johtunut yhteiskuntavaistosta, vaan että sen oudon kaipauksen olisi
yksi ainoa olento saattanut tyydyttää. Niin, Waldo Emerson ei tiennyt,
mikä häntä vaivasi, ja todennäköistä oli, ettei se selviäisikään
hänelle ennenkuin liian myöhään.

Nuori mies yritti palata edellisen päivän taistelupaikalle, mutta hän
oli ollut niin huumautunut ottelusta, ettei hän selvästi muistanut,
mihin suuntaan hän oli lähtenyt aukeamalta.

Niinpä hän sattumalta osuikin ihan päinvastaiseen suuntaan ja astui
pian pensaikosta lähellä matalaa kalliota, jonka seinämässä oli paljon
luolanaukkoja. Kaikkialla hyöri luolayhteiskunnan nyreitä, kovaosaisia
jäseniä, jotka viettivät raakalaiselämää melkein alituisesti
vaeltamalla toisilta likaisilta, epämukavilta asuinsijoilta toisille
yhtä siivottomille ja kehnoille.

Heidät nähdessään Waldo ei paennut säikähtyneenä, kuten hän varsin
varmasti olisi tehnyt muutamia kuukausia aikaisemmin. Sen sijaan hän
itseensä luottavana asteli heitä kohti.

Hänen lähestyessään he keskeyttivät puuhansa ja silmäilivät häntä
epäluuloisesti. Sitten alkoi useita vankkoja miespuolisia otuksia
varovasti hiipiä hänen luoksensa.

He pysähtyivät sadan metrin päähän.

»Mitä tahdot?» huusivat he. »Jos tulet kyläämme, saatamme tappaa sinut.»

Ennenkuin Waldo ennätti vastata, kömpi lähellä kallion juurta
sijaitsevasta luolasta vanhus. Niin pian kuin hänen katseensa osui
muukalaiseen, lähti hän rientämään niin nopeasti kuin vanhoilla
jaloillaan pääsi hurjien otusten muodostaman pienen vastaanottokomitean
luokse.

Hetkisen hän puheli heille hiljaa, ja hänen puhuessansa Waldo tunsi
hänet samaksi ukoksi, joka oli ollut Nadaran seurassa edellisenä
päivänä aukeamalla tapahtuneen kamppailun aikana. Hänen lopetettuaan
puheensa näytti muuan luolamiehistä suostuvan elähtäneen vanhuksen
ehdotukseen, mikä se sitten lieneekään ollut, ja Waldo näki kaikkien
muiden nyökkäävän hyväksyvästi.

Sitten ukko lähestyi verkkaisesti Waldoa. Tultuaan ihan likelle hän
alkoi puhua.

»Minä olen vanha mies», virkkoi hän. »Thandar ei halua surmata iäkästä
ukkoa.»

«En tietystikään. Mutta mistä tiedät, että nimeni on Thandar?» tiedusti
Waldo.

»Nadara, tyttäreni, kertoi sinusta. Eilen katselimme, kun taistelit
sen Nagoolan pojan kanssa — silloin Nadara ilmoitti, kuka olet. Mitä
Thandar etsii Lättäjalan kansan keskuudesta?»

»Tulen ystävänä», vastasi Waldo, »Nadaran ystävien luokse. Lättäjalasta
en välitä vähääkään. Hän ei ole Nadaran ystävä, ja Nadaran ystävät ovat
Thandarin ystäviä ja hänen vihamiehensä Thandarin vihamiehiä. Missä on
Nadara — mutta ensiksi: missä on Lättäjalka? Olen tullut surmaamaan
hänet.»

Nämä sanat ja niihin sisältyvä hurja haaste luiskahtivat sivistyneen
ja hienostuneen Waldo Emerson Smith-Jonesin kieleltä ikäänkuin
hän olisi syntynyt ja kasvanut tämän villin saaren kivisimmässä,
kolkoimmassa luolassa, eivätkä ne kuulostaneet hänestä oudoilta
eivätkä tavattomilta. Hänestä tuntui kuin hän olisi lausunut mitä
luonnollisimmat ja oloihin parhaiten soveltuvat sanat.

»Lättäjalka ei ole täällä», virkkoi vanhus, »eikä myöskään Nadara. Hän
—» Mutta Waldo keskeytti.

»Entä Korth sitten?» kysyi hän. »Missä on Korth? Voin tappaa hänet
ensiksi ja Lättäjalan vasta hänen palattuaan.»

Ukko silmäili puhujaa teeskentelemättömän ällistyneenä.

»Korthko!» huudahti hän. »Korth on kuollut. Etkö ehkä tietänyt, että
eilen surmaamasi mies oli Korth?»

Waldon silmät menivät hämmästyksestä yhtä levälleen kuin äsken
vanhuksen.

Korth! Hän oli tappanut hirveän Korthin paljain käsin — saman Korthin,
joka yhdellä ainoalla kämmeneniskulla saattoi musertaa täysikasvuisen
miehen pään.

Hän muisti selvästi ja sananmukaisesti, miten Nadara oli kuvaillut tätä
kauheata raakalaista, vaivaten hänen pelon ärsyttämiä hermoparkojaan
heidän lähestyessään Lättäjalan kylää. Ja nyt hän, Waldo Emerson
Smith-Jones, oli kohdannut ja surmannut sen olennon, jota karttaakseen
hän oli niin pelokkaana karannut muutamia kuukausia sitten!

Ja — ihme ja kumma — hänen mieleensäkään ei ollut johtunut käyttää
aseita, joita hän oli niin monta tuntia näperrellyt ja joiden käyttöä
hän oli niin monta kuukautta harjoitellut valmistautuakseen juuri tätä
tilaisuutta varten. Äkkiä hän muisti ukon maininneen, ettei Nadara
ollut saapuvilla.

»Missä hän on — Nadara?» huudahti hän, pyörähtäen niin äkkiä vanhuksen
puoleen, että toinen peräytyi levottomana.

»En ole tehnyt hänelle mitään pahaa», ehätti hän vakuuttamaan. »Lähdin
häntä etsimään ja olisin tuonut hänet takaisin, mutta olen vanha enkä
löytänyt häntä. Silloin kun olin nuori, ei kansani keskuudessa ollut
minua parempaa vainuajaa eikä valtavampaa soturia, mutta —»

»Niin, niin», kivahti Waldo kärsimättömästi, »mutta Nadara! Missä hän
on?»

»En tiedä», vastasi vanhus. »Hän poistui luotani, enkä minä löytänyt
häntä. Muistan hyvin, miten miehet vuosia sitten, kun vihollisten
jäljet olivat hämärät ja riistan löytäminen vaikeata, tulivat pyytämään
minua avukseen, mutta nyt —»

»Niin tietysti», keskeytti Waldo, »entä Nadara? Etkö edes tiedä, mihin
suuntaan hän lähti?»

»En. Mutta koska Lättäjalka meni seuraamaan hänen jälkiään, pitäisi
olla helppo vainuta heitä, kun heitä on kaksi.»

»Lättäjalka on lähtenyt Nadaran jälkeen!» huusi Waldo. »Minkä tähden?»

»Useita kuukausia hän samoin kuin Korth on halunnut Nadaraa
puolisokseen», selitti tytön isä. »Mutta luultavasti he kumpikin
pelkäsivät toisiansa, ja se seikka pelasti Nadaran. Vihdoin Korth
kuitenkin kohtasi meidät yksinänsä ja etäällä kylästä, ja silloin hän
tarttui Nadaraan ja olisi ryöstänyt Nadaran mukaansa, sillä Lättäjalka
ei ollut lähistöllä sitä estämässä.

— Silloin sinä saavuit ja lopun tiedät. Jos olisin ollut nuorempi, ei
Lättäjalka eikä Korth olisi uskaltanut uhata Nadaraa, sillä ollessani
nuori mies olin hyvin hirvittävä ja surmaamaini vastustajain luku oli —»

»Kuinka kauan sitten Lättäjalka lähti seuraamaan Nadaraa?» pisti Waldo
väliin.

»Vain muutamia tunteja takaperin», vastasi vanhus. «Minun olisi helppo
saavuttaa hänet yöllä, jos olisin yhtä nopsa kuin nuorena, sillä hyvin
muistan —»

»Miltä kohtaa Lättäjalka alkoi seurata jälkiä?» huusi nuori mies.
»Opasta minut sinne!»

»Tännepäin sitten, Thandar!» kehoitti toinen, lähtien metsään. »Minä
ohjaan sinut sinne, jos tahdot pelastaa Nadaran Lättäjalan kynsistä.
Minä rakastan häntä. Hän on ollut oikein ystävällinen ja hyvä minulle.
Hän ei ole samanlainen kuin muut heimolaisemme.

— Kuolisin onnellisena, jos tietäisin sinun pelastaneen hänet
Lättäjalan käsistä, mutta olen kovin iäkäs enkä kenties elä Nadaran
paluuseen saakka. Ja kas niin, siitä muistuu mieleeni, että luolassani
on Nadaralle kuuluvaa tavaraa, ja jos kuolisin, ei olisi enää ketään
säilyttämässä sitä hänelle.

— Suostutko odottamaan hetkisen, jonka tarvitsen juostakseni noutamaan
sen, jotta sinä veisit sen hänelle? Sillä olen varma, että sinä löydät
hänet, vaikka en olekaan niin varma siitä, että voitat Lättäjalan, jos
kohtaat hänet. Hän on hyvin peloittava mies.»

Waldo oli kovin vastahakoinen tuhlaamaan ainoatakaan minuuttia
kallisarvoisesta ajasta, sillä siten ennätti Lättäjalka yhä lähemmäksi
Nadaraa. Mutta jos hän siten saattoi palvella Nadaraa, joka oli
ollut hänelle niin ystävällinen ja hyväntahtoinen, ja tuottaa iloa
hänen vanhalle isälleen, ei hän saattanut kieltäytyä. Niinpä hän jäi
kärsivällisesti odottamaan ukon mennä kopistaessa luolille.

Waldoa vastaan puolitiehen tulleet villit olivat liikuskelleet
turvallisen välimatkan päässä hänestä hänen puhellessaan Nadaran isän
kanssa, ja heidän molempien käännyttyä metsään päin, olivat kaikki
palanneet töihinsä ilmeisesti huojentuneina. Sillä vanhus oli kertonut
heille, että muukalainen oli sama valtava soturi, joka oli paljain
käsin surmannut valtavan Korthin, eikä tarina hänen kertomanaan ollut
suinkaan menettänyt väriään.

Waldon varrottua, kuten hänestä tuntui, tuntikausia palasi ukko, tuoden
pienen nakertajan nahkaan huolellisesti kiedotun käärön, jonka saumat
oli ikäänkuin pauloittamalla kurottu vastakkain suolenkappaleilla.

»Tämä on Nadaran», ilmoitti hän heidän jatkaessaan matkaansa metsää
kohti. »Siinä on useita outoja esineitä, joiden merkitystä ja
tarkoitusta en tunne. Ne kaikki otettiin hänen äiti-vainajansa yltä.
Annathan ne Nadaralle?»

»Kyllä», lupasi Waldo. »Annan ne Nadaralle tai kuolen sitä
yrittäessäni.»



KYMMENES LUKU

Jälkien loppupää


Pian he löysivät Lättäjalan jäljet kolmen ison puun luona olevalta
aukeamalta. He eivät olleetkaan etsineet niitä aikaisemmin, sillä
vanhus tiesi raakalaisen lähteneen sieltä alkaessaan ajaa takaa tyttöä.

Jäljet kiersivät aukeamaa kymmenkunta kertaa yhä laajenevissa
ympyrissä, kunnes ne eräässä kohdassa, jossa Lättäjalka varmaankin oli
havainnut Nadaran jäljet, jyrkästi poikkesivat pensaikkoon. Kun tie nyt
oli selvä, kehoitti Waldo vanhusta pysymään rohkealla mielellä, sillä
hän, Waldo, toisi varmasti hänen tyttärensä takaisin, jos se vain olisi
ihmisvoimin suoritettavissa.

Sitten hän lähti rientämään pitkin vereksiä jälkiä, jotka olivat
hänestä yhtä selvät ja ymmärrettävät kuin hänen aikaisemman elämänsä
aikana lukemainsa kirjain painetut sivut. Mutta koskaan hän ei ollut
niin hartaasti lukenut mielikirjailijainsa teoksia kuin nyt tätä
kiehtovaa näytelmää, jonka villin miehen ja villin neidon jalat
olivat kirjoittaneet kääntyneihin lehtiin, hajaantuneihin oksiin ja
aarniometsän kuohkeaan maahan.

Iltapäivän keskivaiheilla Waldo tunsi olevansa Korthin kanssa käydyn
ottelun johdosta paljon heikompi kuin hän oli olettanut. Hänen haavansa
olivat vuotaneet aika tavalla verta, ja hänen seuratessaan ripeätä
vauhtia jälkiä oli ponnistaminen uudelleen avannut muutamia pahimpia,
joten hän nyt juostessaan jätti jälkeensä ohuen veri viirun.

Se havainto teki hänet miltei raivoisaksi, sillä se tuntui ennustavan
hänen yrityksensä epäonnistumista. Hänen heikko tilansa hidastuttaisi
häntä hänen kiiruhtaessaan takaa ajamansa parin jälkeen, joten olisi
suorastaan ihme, jos hän tavoittaisi Lättäjalan, ennenkuin raakalainen
saavuttaisi Nadaran.

Ja jos hän saavuttaisi Lättäjalan ajoissa — mitä sitten? Kykenisikö
hän ruumiillisesti mittelemään voimiaan jäntevän hirviön kanssa? Hän
pelkäsi, ettei hän kykenisi, mutta se, että hän itsepintaisesti jatkoi
näännyttävää takaa-ajoa, oli hyvänä merkkinä hänen uudesta, vasta
äskettäin heränneestä miehuudestaan.

Hän ponnisteli yhä eteenpäin, kunnes hän pimeän tullen vaipui lopen
uupuneena maahan. Kahdesti hän reutoutui pystyyn, yrittäen taivaltaa
edelleen, mutta lopulta hänen oli pakko alistua nukkumaan paikallaan
aamuun saakka.

Hieman virkistyneenä hän sitten söi juuria ja hedelmiä, joita metsässä
oli viljalti, lähtien sitten jälleen eteenpäin, mutta tällä kertaa
hitaammin.

Nyt hän oli varma, että jäljet veivät takaisin päin samaa tietä myöten,
jota hän oli tähän seutuun saapunut, ja tultuansa sille kohdalle,
jossa hän edellisenä päivänä oli ensiksi tavannut Korthin, hän oikaisi
vähäisen välimatkan luolamiehen jäljiltä siihen paikkaan, jossa hän
itse oli seisonut, ennenkuin lähti välivyöhykkeen poikki viidakkoon ja
sieltä joelle sekä kahlaamolle.

Hetkisen kuluttua hän ilokseen näkikin Nadaran somat samoin kuin
myöskin Lättäjalan jäljet, jotka veivät hänen vanhaa polkuaan pitkin.
Temppu oli säästänyt häneltä useiden kilometrien pituisen, tarpeettoman
vainuamisen.

Koko sen päivän hän samosi niin ripeästi, kuin hänen heikko tilansa
suinkin salli, mutta vaikka hän kuinka ponnisti, tuntui vauhti
kiusallisen hitaalta, etanamaiselta.

Matkan varrella hän pyydysti heittoaseillaan pari isohkoa nakertajaa,
joiden lihan hän söi raakana, sillä hän oli kauan sitten oppinut
huomaamaan liharuoan oivalliseksi ankarasti ponnistelevalle henkilölle
ja voittanut keittämätöntä ja paistamatonta lihaa kohtaan tuntemansa
luontaisen vastenmielisyyden. Olipa hän alkanut siitä pitääkin, vaikka
usein hänen sillä tavoin lihaa syödessään hänen kasvojaan valaisi
leveä virnistys, kun hän ajatteli, kuinka hirveästi hänen äitinsä ja
bostonilaiset ystävänsä kauhistuisivat, jos olisivat katselemassa niin
kamalaa toimitusta.

Vainutessaan edellään rientävää paria hän aluksi kummasteli
huomatessaan, kuinka uskollisesti Nadara pysytteli hänen jättämillänsä.
jäljillä, ja sen nojalla hän usein saattoi säästää monta kilometriä
oikaisemalla tulomatkallaan tekemiensä laajojen mutkien poikki.

Mutta kun hän kolmantena päivänä yritti samanlaista temppua, joka olisi
säästänyt häneltä hyvinkin viisitoista kilometriä, hän ei harmikseen
enää löytänytkään Nadaran eikä luolamiehen jälkiä. Myöskin hänen omat
vanhat jälkensä olivat tyyten häipyneet.

Tämä seikka huolestutti häntä suunnattomasti, sillä jos Nadara tosiaan
oli seurannut hänen jälkiänsä, täytyi tytön nyt harhailla ihan ilman
päämäärää, kenties koettaen uudelleen löytää ne. Siinä tapauksessa
hänen vauhtinsa olisi tuntuvasti hitaampi, ja Lättäjalalla olisi paljoa
suuremmat mahdollisuudet saavuttaa hänet.

Mahdollista oli myöskin, että raakalainen oli yllättänyt hänet — se
saattoikin olla syynä siihen, ettei takaa-ajoa enää jatkunut samoja
jälkiä myöten kuin tähän saakka.

Sitä ajatellessansa Waldo lähti kiiruhtamaan takaisin aikaisemmin
noudattamaansa tietä pitkin, jota hän saattoi seurata muistinsa avulla,
vaikka jäljet olivat harvoin näkyvissä.

Sinä päivänä hän ei nähnyt merkkiäkään etsimistään, mutta seuraavana
aamuna hän osui kallioharjanteelle, jossa Nadara oli eksynyt hänen
vanhoilta jäljiltään. Tyttö oli ilmeisesti otaksunut niiden vievän
laaksoon, jonka kuohkeasta maasta hän ne taaskin löytäisi, ja niinpä
hänen jälkensä suuntautuivatkin jyrkälle vierulle, ja niiden päällä
näkyivät selvästi Lättäjalan ison jäljet.

Ainakaan tähän saakka villi ei siis ollut saavuttanut tyttöä. Päästyään
siitä selville Waldo huoahti huojennuksesta. Jäljet olivat ainakin
kaksi päivää vanhat, sillä Nadara ja Lättäjalka olivat samonneet paljoa
nopeammin kuin haavoittunut mies, joka uhkaavan varjon tavoin hoippui
heidän jälessään.

Keskipäivällä Waldo saapui pienelle purolle, jonka partaalle kumpikin
hänen edellään mennyt olento oli pysähtynyt juomaan — hän erotti, missä
he olivat polvistuneet pehmeään ruohikkoon veden rajaan.

Kun Waldo kumartui sammuttamaan omaa janoaan, osui hänen katseensa
hetkiseksi vastaiseen rantaäyrääseen, joka sillä kohdalla oli vähän yli
kolmen metrin päässä hänestä. Vastainen ranta ei ollut niin ruohoinen
kuin toinen, ja se vietti veteen, muodostaen osittain veden alla olevan
mutaisen kaistaleen.

Mutta hänen huomionsa kiintyi useihin syviin, mudassa näkyviin jälkiin.

Niin kaukaa katsoen hän ei luonnollisestikaan voinut olla varma, mutta
siksi varmasti hän luuli tuntevansa ne, että hän ponnahti pystyyn,
unohtaen janonsa, ja syöksyi joen poikki tarkastamaan niitä lähemmin.

Kumarruttuaan silmäilemään jälkiä likeltä hän tuskin jaksoi tukahduttaa
riemuista huudahdusta — jäljet olivat jääneet Nadaran käsistä ja
polvista, kun hän oli kyykistynyt siihen juomaan vajaata vuorokautta
aikaisemmin.

Tytön oli jostakin syystä täytynyt kaartaa takaisin purolle. Mutta
eniten riemastutti Waldoa se, että Nadaran jäljet olivat yksin.
Lättäjalka ei vielä ollut saavuttanut häntä, ja nyt Waldo oli heidän
välissään.

Se tieto, että hän vielä saattoi ehtiä ajoissa ja että hän voimiensa
elpyessä jokseenkin varmasti pystyisi vihdoin tavoittamaan tytön, valoi
Waldoon uutta vireyttä. Kun hän nyt kiiruhti Nadaran jälessä, uhkui
hänestä samaa tarmoa, joka oli häntä kannustanut ennen hänen ja Korthin
välistä kamppailua.

Hänen haavansa olivat tauonneet vuotamasta, ja viime päivinä
hän oli syönyt hyvin ja nukkunut sikeästi yönsä, sillä hän oli
käsittänyt pystyvänsä auttamaan tyttöä vain säilyttämällä tarmoaan ja
vahvistamalla itseään kaikin mahdollisin tavoin.

Sinä yönä hän nukkui pienessä tiheikössä, joka ilmeisesti oli ollut
Nadaran suojana edellisenä yönä.

Seuraavana päivänä kulki tie aaltoilevassa seudussa, jota halkoivat
lukuisat syvät rotkot ja korkeat vedenjakajat. Taivaltaminen rasitti
tyttöä; sen Waldo näki hänen laahustavien askeltensa kielevistä
jäljistä. Jokaisen harjanteen laella mies seisahtui tähyilemään,
näkyisikö tyttöä edessäpäin.

Puolipäivän tienoissa hän erotti kaukana edessäpäin hohtavan viirun,
jonka hän tiesi mereksi. Varmastikin tämän pitkän takaa-ajon täytyi
päättyä siellä.

Kun hän oli lähtemäisillään jälleen rientämään Nadaran jälessä, sattui
hän luomaan katseensa taaksepäin, ja silloin hän näki suunnilleen
kilometrin päässä olevalla kummulla vantteran, puolialastoman olennon.
Se oli Lättäjalka.

Luolamiehen oli täytynyt huomata Waldo samalla kertaa, sillä uhkaavasti
heilauttaen tavattoman isoa nyrkkiään hän kiihdytti askeleensa
juoksuksi ja katosi hetkisen kuluttua sen kukkulan juurella olevaan
rotkoon, jonka laella hän oli tullut näkyviin.

Waldo oli kahdella päällä. Pitäisikö hänen jäädä paikalleen odottamaan
kamppailua vai kiiruhtaako eteenpäin, koettaen tavoittaa Nadaraa,
jotta tyttö ei kokonaan pujahtaisi hänen käsistään? Hän saattaisi
varsin hyvin saada surmansa ottelussa, ja vaikka hän selviytyisikin
voittajana, saattaisi voitto hyvinkin tulla hänelle niin hirvittävän
kalliiksi, ettei hän pystyisi jatkamaan etsimistä moniin päiviin.

Sitä miettiessään hänen katseensa harhaili pitkin ja poikin hänen
edessään leviävää maisemaa, tähyillen Nadaraa.

Vähän matkan päässä hänen oikealla puolellaan oli tasanko, joka ulottui
laakson eteläisellä laidalla noin viiden tai kuuden kilometrin päässä
kohoavien matalien kumpujen juurelle. Tähän suuntaan oli näköala
melkein esteetön, mutta tyttö ei ollut paennut sinne päin, joten Waldon
katse vain sattumalta kääntyikin rauhalliseen maisemaan, jonka tyyni ja
viehättävä kauneus olisi jonakin muuna aikana kiehtonut hänen silmäänsä.

Juuri silloin, kun hän vilkaisi taakseen Lättäjalkaan päin, pisti hänen
silmäänsä, että kaukana laaksossa, hieman hänestä takaviistoon, oli
jotakin omituista.

Muutamia kuukausia aikaisemmin ei Waldo olisi sitä nähnytkään, mutta
hänen äskettäin kehittynyt erämiesvaistonsa vainusi jotakin tavatonta,
kun tasangon pitkäaaltoisessa ruohossa näkyi epämääräistä, vähäistä
liikettä.

Ja tarkkaillessansa nyt kaikki aistit valppaasti suunnattuina siihen
kohtaan hän pian havaitsi jonkun eläimen siellä hitaasti liikkuvan
laakson yläpäässä olevia kukkuloita kohti. Vähäisellä kohoamalla, jossa
ruoho oli harvempaa, olento tuli pian hetkiseksi näkyviin. Ja silloin
Waldo erotti, että hänen tarkkailemansa olento oli nainen.

Kääntyessään kiiruhtamaan naisen jälkeen hän näki Lättäjalan nousevan
toiselle kukkulalle, joka oli noin puolta kilometriä likempänä kuin
äskeinen. Näkyviin tullessaan luolamies käänsi katseensa siihen
suuntaan, johon Waldokin oli silmäillyt. Sekuntia myöhemmin hän oli
luopunut ajamasta takaa Waldoa ja juoksi ripeätä vauhtia naista kohti.

Nadara oli nähtävästi taaskin pyörtänyt takaisin, tällä kertaa
merenrannalta, ja edetessään laaksossa sivuuttanut Waldon ja tullut
Lättäjalan kohdalle, ennenkuin kumpikaan heistä oli häntä havainnut.
Nuori mies huudahti levottomana oivaltaessaan luolamiehen olevan
lähempänä tyttöä kuin hän itse — arvionsa mukaan lähes kilometrin
päässä — ja senvuoksi hän pinnisti nopeutensa äärimmilleen hurjasti
syöksyessään kummun laelta laaksoon vievään kouruun.

Hän kiiti yhä eteenpäin näkemättä Lättäjalkaa tai Nadaraa, toivoen,
yhä toivoen ennättävänsä tytön luokse ensimmäisenä, sillä Nadara oli
kertonut hänelle, kuinka hirveästi Lättäjalan tapainen otus saattaisi
runnella naista estääkseen häntä pääsemästä kynsistään tai joutumasta
jonkun toisen käsiin.

Nadara oli tuulen yläpuolella eikä niin ollen erottanut häntä kohti
vinhasti kiiruhtavien miesten hajua eikä melua. Ensimmäisen varoituksen
siitä, ettei hän ollut yksin laaksossa, hän sai vasta nähdessään
Lättäjalan äkkiä ilmestyvän eteensä korkeasta heinikosta vajaan
viidentoista askeleen päässä.

Tytöltä pääsi pieni kirkaisu, ja hän lähti juoksemaan. Mutta hän
oli hyvin väsynyt päiväkausia kestäneestä, hellittämättömästä
taivalluksesta, joka oli pahasti kalvanut hänen kestävyyttään, eikä
niin ollen ollut kummakaan, että hän kompastui ja kaatui ennätettyään
tuskin harpata kymmentäkään askelta.

Tuskin hän oli päässyt jälleen pystyyn, kun Lättäjalka jo oli hänen
kimpussaan, tarttuen toisella kädellään hänen käsivarteensa.

»Tule mukaani sovinnossa tai muutoin tapan sinut!» kiljaisi raakalainen.

»Tapa minut sitten!» tokaisi epätoivoinen tyttö. »Sillä en ikinä lähde
mukaasi. Ennen surmaan itse itseni.»

Lättäjalka ei tahtonut tappaa häntä eikä myöskään mielinyt päästää
häntä käsistään, kuten hyvin todennäköisesti kävisi, jos häntä
ahdistaisi olento, jonka parhaillaankin täytyi olla ihan lähellä heitä.

Jos hän saisi pidetyksi tytön äänettömänä, voisivat he ehkä pysyä
piilossa ruohikossa, kunnes heidän etsijänsä olisi mennyt ohitse, ja
niinpä Lättäjalka sen ajatuksen mukaisesti laski karkeasti kätensä
Nadaran suulle ja kiskoi häntä takaisin äsken tekemiänsä jälkiä myöten.

Tyttö rimpuili, lyöden ja kynsien karvaista otusta, joka veti häntä
muassaan, mutta hän oli villin kynsissä yhtä avuton kuin vuorokauden
vanha lapsi.

Hän ei aavistanut, että apua oli niin likellä, sillä muutoin olisi hän
jollakin tavoin saanut suunsa vapaaksi ja parkaissut ainakin kerran.
Asiain näin ollen häntä kummastutti se, että Lättäjalka siten koetti
pitää häntä hiljaa, kun kerran lähettyvillä ei ollut ketään kuulemassa
hänen hätähuutojaan.

Jo useita päiviä hän oli tietänyt luolamiehen vainuavan häntä, sillä
käännyttyänsä kerran takaisin hän oli lyhyen matkan päästä sivuuttanut
harjanteen, jonka ylitse hän oli edellisenä päivänä tullut, ja nähnyt
siellä tanakan miesolennon ja tuntenut hänen kömpelön, laahustavan
käyntinsä.

Se tieto sai hänet loittonemaan vanhasta kotikylästään, jota kohti
hän oli suunnannut matkansa eksyttyään Thandarin jäljiltä, ja hän oli
lähtenyt etsimään uutta seutua, jossa hän voisi eksyttää Lättäjalan
kintereiltään.

Miehen rajusti raahatessa häntä ruohikossa vaivasi Nadara aivojansa
keksiäkseen pelastumiskeinon tai keinon lopettaakseen kurjan
elämänsä, ennenkuin peto ehtisi toteuttaa aikeensa häneen nähden.
Mutta ainoatakaan toivonsädettä ei pilkahtanut hänen onnettomaan
sydän-rukkaansa.

Jospa vain Thandar olisi saapuvilla! Thandar pelastaisi hänet, vaikkapa
vain seuraavalla hetkellä karatakseen pois hänen luotansa.

Mutta toivoiko hän, että Thandar taaskin pelastaisi hänet? Nyt sitä
ajatusta punnitessaan hän ihan varmasti uskoi, että hän mieluummin
kuolisi kuin tapaisi uudelleen Thandarin, sillä olihan se mies kahdesti
hylännyt hänet.

Tuskassaan hän selitti sen, että Thandar oli niin merkillisesti
kadonnut oteltuaan Korthin kanssa, seuraavalla tavoin: mies oli
odottanut, kunnes hän oli ehtinyt pois näkyvistä, ja sitten noussut ja
paennut, peläten Nadaran palaavan ja löytävän hänet. Kummastellen tyttö
aprikoi, minkä tähden hän oli Thandarista niin vastenmielinen.

Hän luuli varmasti olleensa oikein hyvä Waldoa kohtaan ja koettaneensa
olla häiritsemättä häntä heidän yhdessä ollessaan. Kenties Thandar
halveksi häntä, sillä varmasti Thandar oli ylempää rotua; siitä tyttö
oli ehdottoman varma.

Ja niinpä Nadara oli hyvin surkealla mielellä, onnettomana ja
toivottomana raa'an Lättäjalan raahatessa häntä viidakon pitkään
ruohikkoon. Pian hän pani merkille, että luolamies vilkui vähän väliä
taakseen.

Mitähän mies saattoi odottaa siltä suunnalta tai yleensä miltään
muultakaan suunnalta? Eivätkö he olleet monen monien päivämatkojen
päässä oman heimonsa alueelta, sellaisessa seudussa, jossa ei näyttänyt
asustavan ihmisiä lainkaan?

Lättäjalka ei kuullut merkkiäkään takaa-ajosta. Hän alkoi tuntea
olonsa turvallisemmaksi. Muukalainen oli eksynyt heidän jäljiltään.
Luolamiehen liikkeet kävivät hitaammiksi, ja nyt hän kävellessään
katseli ympärilleen löytääkseen onkalon, johon voisi ryömiä tyttö
muassaan. Sitten ei enää olisi minkäänlaista vaaraa.

Seuraavana päivänä Lättäjalka tulisi sieltä ilmoille, etsisi miekkosen
ja tappaisi hänet, mutta nyt hänellä oli hupaisempaa puuhaa, eikä hän
halunnut kenenkään häntä häiritsevän.

Mutta juuri silloin hän erotti hiljaista liikettä ruohikosta muutamien
metrien päästä oikealta. Waldo oli saapunut siihen kohtaan, jossa
Lättäjalka oli saavuttanut Nadaran, pian sen jälkeen kun raakalainen
oli raahannut tytön sieltä pois, ja heti alkanut hakea korkeampaa
paikkaa, josta saattoi katsella korkeata ruohikkoa.

Pian hän oli löytänytkin kohdan, jolla seisoen — hän oli
sadanyhdeksänkymmenen sentimetrin mittainen — hän saattoi silmäillä
ympäröivää viidakkoa.

Vähän aikaa tarkkailtuaan hän huomasi ruohonlatvojen huojuvan vähän
matkan päässä hänestä. Senjälkeen tarvitsi hänen vain vainuta jälkiä.

Kun Lättäjalka kuuli kahinan, jonka hän otaksui johtuvan vihollisensa
liikkeestä, hän heitti Nadaran olalleen ja lähti juosujalkaa
päinvastaiseen suuntaan — poiketen suorakulmaisesti omilta jäljiltään.

Hänen juonensa osoittautuikin tepsiväksi, sillä kun Waldo saapui
kohtaan, jossa hän oli laskenut joutuvansa luolamiehen jäljille, ei
hän löytänyt merkkiäkään viimemainitusta, ja tutkiessaan ympäristöä
päästäkseen jäljille hänellä hukkaantui monta kallista minuuttia.
Mutta vihdoin hän ne löysi ja alkoi juosta korkeassa ruohikossa kahta
vinhemmin.

Hänen edettyään vain lyhyen matkaa, jäljet veivät äkkiä aukealle
lakeudelle lähelle niiden kukkuloiden juurta, jotka olivat olleet
näkyvissä hänen nähdessään vilahduksen Nadarasta.

Edellään hän näki molemmat etsimänsä — Nadara oli Lättäjalan tukevilla
hartioilla — ja luolamies kiiti kallioseinämässä ammottavia luolia
kohti. Jos hän ennättäisi sinne, saattaisi hän puolustaa jotakin
luolista yhtä ainoata ahdistajaa vastaan rajattoman kauan.



YHDESTOISTA LUKU

Vangiksi


Melkein heti Waldon ilmestyttyä viidakosta huomasi Nadara hänet,
riuhtaisi itsensä irti ja heittäytyi pois Lättäjalan hartioilta.

Nyt tyttö rimpuili hurjasti päästäkseen ryöstäjänsä kynsistä.
Lättäjalan käsityksen mukaan ei ollut muuta kuin yksi mahdollinen
ratkaisu. Hänen oli nyt oteltava, mutta tyttö ei ikinä pääsisi häneltä
karkuun.

Hän nosti valtavaa nyrkkiään, jonka yksi ainoa isku oli usein surmannut
täysikasvuisia miehiä, ja tähtäsi kauhean lyönnin Nadaran ohimoon.

Ensimmäisen tyttö väisti, ja kun käsi kohosi iskemään toistamiseen,
heilautti Thandar keihästä pitelevää oikeata kättänsä kauas taaksepäin,
syöksähti rajusti eteenpäin ja sinkautti keveän aseensa kolmenkymmenen
metrin päässä olevaa Lättäjalkaa kohti.

Se oli hirveän uskallettua — hänen tähtäämänsä karvaisen rinnan ja
ihanan vangin kauniin pään välimatka oli tuskin neljännesmetriä. Jos
jompikumpi liikahtaisi keihään lentäessä ilmassa, ennenkuin se osuisi
maaliinsa, saattaisi se lävistää sen olennon, jota pelastamaan se oli
lingottu.

Lättäjalan nyrkki laskeutui parhaillaan tytön viehkeitä kasvoja kohti,
kun keihäs sattui häneen. Mutta hän oli liikahtanut — parhaiksi niin
paljon, että hänen käsivartensa oli joutunut rinnan suojaksi — joten
ase osui iskevään käteen eikä sydämeen, johon se oli aiottu.

Mutta se teki tehtävänsä. Ulvoen tuskasta ja raivosta Lättäjalka unohti
tytön mielipuolisessa vimmassaan, pudotti hänet maahan ja syöksyi
Waldoa kohti.

Viimemainittu oli vetäissyt miekkansa — se oli vain kovasta puusta
tehty, teroitettu keppi — ja odotti vastustajaansa. Ensimmäisen kerran
hän koetti miekan ja kilven käyttöä todellisessa tarpeessa ja halusi
kiihkeästi oppia tuntemaan niiden arvon.

Lähestyessään hätyyttäjäänsä Lättäjalka kiskaisi keihään irti
käsivartensa lihaksista ja kumartui sieppaamaan kiven, joita oli
hajallaan kallion juurella.

Luolamies mylvi kuin raivostunut härkä; hänen likekkäin sijaitsevissa
silmissään paloi viha ja murhanhimo, hänen ylähuulensa oli vetäytynyt
irveen, niin että hänen torahampaansa näkyivät, ja hänen törröttävälle
parralleen oli pirskahdellut kuolaa.

Waldo ei uskonut koko maailmassa ikinä olleen hirvittävämpää otusta, ja
häntä ihmetytti, ettei hän ollut peloissaan. Ja kun hän vain ajatteli,
minkä vaikutuksen tämän kauhean hirviön vimmainen hyökkäys olisi tehnyt
häneen vähän aikaa takaperin, levisi hymy hänen huulilleen.

Hänen pilkallisen hymynsä nähdessään Lättäjalka sinkautti kivensä
suoraan noita kiukustuttavia kasvoja kohti. Nopeasti liikauttaen
vasenta käsivarttaan Waldo torjui sen kilvellään, johon kolahdettuaan
se putosi maahan tekemättä vähääkään vahinkoa.

Lättäjalka ei heittänyt toista kertaa, ja hetkisen kuluttua hän oli
bostonilaisen kimpussa — Back-lahden rannalla asuvien hienostuneiden ja
ylimyksellisten Smith-Jonesien ylpeyden ja toivon kimpussa.

Tavoittaessaan nopsaliikkeistä, vaaleaveristä jättiläistä hän tapasi
tiellään taljoilla verhotuista oksista kyhätyn ohuen levyn, ja kun hän
koetti repiä maahan sitä suojusta, sysättiin hänen vatsaansa teroitetun
kepin kärki.

Tämä ei ollut mitään kamppailua!

Lättäjalkaa oli häpäisty. Hän hypähti taaksepäin ja tähyili Waldoa
silmät mulkoillen. Sitten hän painoi päänsä kumaraan ja karkasi
uudelleen muukalaisen kimppuun, ihan ilmeisesti aikoen paiskata hänet
maahan pelkällä painollaan ja rajulla hyökkäyksellään.

Tällä kertaa terävä keppi vikkelästi sujahti innoittavan
taljapäällyksisen suojuksen ylälaidan ylitse ja upposi Lättäjalan
niskaan ihan hänen paksun kallonsa alapuolelle.

Sen kärki painui kolmenkymmenen sentimetrin pituudelta karvaisen
raakalaisen hartialihaksiin, puristaen hänen huuliltaan tuskan ja
raivon välimuodon.

Ennenkuin Waldo ennätti vetäistä asettaan irti sitkeistä jänteistä,
oli Lättäjalka äkkinykäisyllä oikaissut vartalonsa, katkaisten miekan
kahtia ja jättäen hänen vastustajansa käteen vain lyhyen tyngän.

Nadara oli katsellut kamppailua henkeä pidätellen, valmiina kiitämään
pakoon, jos se kääntyisi hänen sankarinsa tappioksi, ja samalla väijyen
tilaisuutta auttaaksensa häntä.

Samoin kuin Lättäjalka ei tyttökään ollut koskaan ennen nähnyt
käytettävän miekkaa ja kilpeä, ja häntä ihmetytti, kuinka paljon etua
niistä oli Thandarille. Mutta kun hän näki miekan katkeavan, alkoi
ottelun lopputulos tuntua hänestä epävarmalta, sillä Lättäjalka oli
murskannut keihään pirstaleiksi kiskaistuaan sen käsivarrestaan.

Mutta vielä Waldolla oli nuijansa, joka oli hihnalla kiinnitetty
hänen miekankannikkeeseensa, ja kun luolamies uudelleen karkasi
hänen kimppuunsa, sivalsi hän voimakkaan iskun raakalaisen kumaraan,
elukkamaiseen otsaan.

Hetkeksi huumaantuneena villi horjahti askeleen taaksepäin, ja
toistamiseen Waldo heilautti uutta asettaan.

Lättäjalka vapisi, hänen polvensa löivät vastakkain, ja hän hoippui
kuin humalainen. Mutta kun katseleva Waldo parhaillaan odotti hänen
vaipuvan maahan, kannusti luonnon ensimmäinen laki hänen eläimellisiä
voimiaan, ja hän syöksähti bostonilaisen kurkkuun, päästäen kuoleman
kouristaman, sokean vimmaisen pedon ärinän.

Valtavien, tavattoman väkevien lihaksiensa sinkauttamana tämä vanttera,
karhumainen eläin kellisti Waldon maahan, ja samalla hetkellä tarttui
kumpikin toisen kurkkuun jäntevin, ruuvipihtejä muistuttavien sormin.

Nyt he viruivat hyvin hiljaa, lujien, hellittämättömien otteiden
tukahduttamina. Heidän oli pinnistettävä lihaksensa äärimmilleen
säilyäkseen hengissä.

Waldon olo kävi hyvin tuskalliseksi hänen kestettyään hetkisen kamalaa
kuolemankouristusta. Hän tunsi vaivautuneiden keuhkojensa melkein
pakahtuvan koettaessaan haukkoa ilmaa.

Hän yritti kiertäytyä vapaaksi Lättäjalan kauheista sormista, mutta
ei silmänräpäykseksikään hellittänyt omaa otettaan, vaan koetti joka
sekunti yhä tiukata puristustaan tuntiessaan elinvoimiensa väsyvän. Hän
kävi yhä heikommaksi. Nyt oli tuska sietämätön.

Hänen katsettaan sumensi utu — kaikki musteni hänen silmissään — hänen
aivoissaan suhisi ja ne tuntuivat pyörivän hirvittävän vinhasti hänen
kammottavan pimeässä päässänsä.

Nyt tyttö kumartui lähelle heitä, sillä he kumpikaan eivät enää
rimpuilleet niin rajusti. Hän oli mielinyt rientää pelastamaan.
Thandaria, mutta äkkiä hän oli muistanut miehen hylänneen hänet, ja
hänen kehittymättömään mieleensä oli tulvahtanut hillitön vihanpuuska.

Kuolkoon Thandar, mietti hän. Thandar oli hyljeksinyt häntä, sysännyt
hänet luotaan, halveksi häntä.

No, pitäköön mies sitten itse huolen itsestään, ja päättävästi hän
kääntyi toisaalle jättääkseen miehet itse ratkaisemaan ottelunsa ja
lähti astelemaan heimonsa kylään päin.

Mutta hänen ehdittyään loitota tuskin kahtakymmentä askelta leimahti
hänen sydämessään liekki, joka tukahdutti hänen Thandaria kohtaan
tuntemansa katkeruuden viimeisetkin rippeet. Palatessaan, kamppailijain
luokse hän koetti selittää tätä uutta heikkouttaan ajattelemalla, että
oikeus ja kohtuus vaativat häntä antamaan keltatukkaiselle miehelle
apua vastapalvelukseksi häneltä saamastaan avusta. Sen tehtyään hän
saattaisi mennä tiehensä omatunto rauhallisena.

Hän ei enää milloinkaan tahtonut kohdata Thandaria, mutta hän ei voinut
ottaa sen miehen kuolemaa vastuulleen. Kun se välähti hänen mieleensä,
pääsi häneltä hiljainen huudahdus, ja hän lähti juoksujalkaa maassa
viruvien miesten luokse.

Nyt he molemmat olivat melkein ihan hiljaa; heidän ponnistelunsa
olivat miltei tyyten tauonneet. Hänen saapuessaan heidän viereensä
herpaantuivat Lättäjalan lihakset, hänen kouransa heltisi Waldon
kurkusta, ja hän jäi virumaan ihan hievahtamatta.

Sitten vaaleaverinen jättiläinen nykäisi suonen vedontapaisesti
jäseniään kerran tai pari; hän ähkäisi, hänen silmänsä pyörähtivät,
lihakset värähtivät äkkiä, ja sitten hän jäykistyi liikkumattomaksi.

Kauhistuneena vilkaistuaan sankarinsa kammottaviin kasvoihin Nadara
pakeni viidakkoon.

Suinpäin hän syöksyi lähes puoli kilometriä niin nopeasti kuin hänen
väsyneet raajansa suinkin jaksoivat häntä kiidättää, ja sitten hän
saapui etsimälleen paikalle — pienelle purolle, joka verkkaisesti
mutkitteli laakson halki valtamereen.

Laskeuduttuaan sen partaalle polvillensa hän otti suunsa täyteen
virkistävää vettä. Sitten hän ponnahti heti jälleen pystyyn ja lähti
kiitämään samaa tietä takaisin.

Polvistuttuaan Waldon viereen hän kostutti taintuneen kasvoja suustaan
purskuttamallansa vedellä. Hän hieroi Waldon käsiä, pudisti häntä,
veden loputtua puhalsi hänen kasvoihinsa, ja kyynelten valuessa
silmistään hän sitten heittäytyi miehen päälle, peitti hänen kasvonsa
suudelmilla ja hoki epäselvästi helliä hyväilysanoja, jotka miltei
hukkuivat tuskaisen murheen nyyhkytyksiin.

Äkkiä hänen valituksensa lakkasivat yhtä nopeasti kuin olivat
alkaneetkin. Hän nosti miehen viereen painetun päänsä pystyyn ja
silmäili tarkasti toisen kasvoja.

Sitten hän painoi päänsä Waldon rintaa vasten. Riemusta huudahtaen hän
ryhtyi jälleen hieromaan sankarinsa käsiä, sillä hän oli kuullut hänen
sydämensä sykkivän.

Pian Waldo huoahti, ja hetkisen häntä vaivasivat jälleen alkavan
hengityksen tuskat. Kun hän tultuaan tajuihinsa avasi silmänsä, näki
hän Nadaran kumartuneena puoleensa kauniilla kasvoillaan ankaran
välinpitämätön ilme. Hän käänsi päätään toiselle puolelle; siellä virui
Lättäjalka kuolleena.

Kului useita minuutteja, ennenkuin hän kykeni puhumaan. Sitten hän
nousi kovin epävarmasti pystyyn.

»Nadara», virkkoi hän, »Korth viruu vainajana kolmen ison puun
viereisellä aukeamalla Lättäjalan entisen kylän läheisyydessä. Tässä
on Lättäjalan kuollut ruumis, ja lanteillani riippuu rehellisessä
taistelussa hankittu Nagoolan talja.

— Olen tehnyt kaikki, mitä halusit minun tekevän; olen koettanut
palkita sen hyväntahtoisuuden, jota osoitit minulle, kun olin outo
muukalainen maassasi. En tiedä, minkä tähden yritit surmata minut minun
kamppaillessani Korthin kanssa.

— En myöskään tiedä, minkä tähden sallit minun nyt jäädä henkiin,
vaikka olisi ollut niin helppo lähettää minut tuonelaan viruessani
tajuttomana tuossa Lättäjalan vieressä.

— Näen kasvoistasi, että olet harmistunut, ja se pahoittaa mieltäni,
sillä olisin tahtonut erota sinusta ystävänäsi, jotta silloin, kun ajan
tullen pääsen palaamaan omaan maahani, olisin voinut viedä mukanani
vain mieluisia muistoja. Kun olemme levänneet ja virkistyneet, saatan
sinut takaisin isäsi luokse.»

Tämän siveellisen velvollisuuden täyttämistä koskevan kiihkottoman
puheen kylmä sävy hyydytti tytön rakkautta ja kiitollisuutta uhkuvasta
sydämestä huulille pursuavat hellyyden ja kiitollisuuden ilmaisut.

Kenties Waldon sävy sai värityksensä siitä, että hän muisti, kuinka
syvää vihaa oli säihkynyt Nadaran katseesta silloin, kun hän
otellessaan Korthin kanssa sortui maahan tytön heittämästä kivestä,
sillä siinä ei ollut edes ystävällisyyden häivettäkään.

Ja niinpä tytön vastatessa oli hänen esiintymisensä yhtä vierova, jopa
kylmempikin, sillä siihen vaikutti katkeruus.

»Thandar ei ole lainkaan ollut kiitollisuudenvelassa Nadaralle», torjui
hän. »Ja vaikka se ei merkitsekään mitään, vaatii rehellisyys kuitenkin
minua ilmoittamaan, että taistellessasi Korthin kanssa aukeamalla
sinuun osunut kivi oli tähdätty Korthiin.»

Waldon kasvot kirkastuivat. Hänen sydäntänsä painanut käsittämätön
taakka oli vierähtänyt pois.

»Et siis tahtonutkaan vahingoittaa minua?» huudahti hän.

»Minkä tähden olisin tahtonut vahingoittaa sinua?» kummeksi tyttö.

»Arvelin» — ja nyt Waldo turmeli sovintoa kohden tehdyn hyvän alun —
»arvelin, selitti hän, »sinun olevan vihoissasi minulle, koska karkasin
luotasi silloin, monta kuukautta sitten, kun olimme saapuneet heimosi
kylän luokse».

Nadara nosti päänsä pystyyn ja naurahti ääneen.

»Minäkö vihoissani? Minua hämmästytti se, ettet tullutkaan kylään,
mutta tunnin kuluttua olin unohtanut koko jutun — vain vaivoin tunsin
sinut nähdessäni sinut uudelleen; niin tyystin oli se tapaus lähtenyt
mielestäni.»

Waldo ihmetteli, minkä tähden tämä avomielinen tunnustus oli hänestä
niin nöyryyttävä. Mitäpä hänelle merkitsi, mitä tämä tyttö hänestä
ajatteli? Minkä tähden puna levisi hänen kasvoilleen, kun hän sai
tietää tytön välittävän hänestä niin vähän, että oli unohtanut hänet
muutamissa kuukausissa?

Waldo oli loukkaantunut ja äkeissään. Hän vaihtoi jyrkästi
puheenaihetta. Tästä lähtien hän varoisi kajoamasta henkilökohtaisiin
seikkoihin.

»Etsitään luola jonkun matkan päässä ruumiista», ehdotti hän. »Siellä
voimme levätä, kunnes olet valmis yrittämään paluumatkalle.»

»Minä olen valmis heti», vakuutti Nadara. »Enkä tarvitse enkä kaipaa
seuraasi. Osaan kyllä palata yksin kuten tulinkin.»

»Et lähde yksin», intti Waldo itsepäisesti. »Minä tulen mukaasi,
halusitpa tai et. Saatan sinut turvassa isäsi luokse. Lupasin sen
hänelle.»

Nadaraa riemastutti hänen vastauksensa ensi osa, mutta kun kävi
selville, että hän tahtoi tulla mukaan vain täyttääkseen vanhukselle
antamansa lupauksen, vimmastui tyttö, vaikka hän huolekkaasti salasikin
sen Waldolta.

»Niinpä niin», myönsi hän, »tule sitten, jos haluat, vaikka se ei
olekaan tarpeellista eikä mieluista minusta. Mieluummin olisin yksin.»

»En tyrkytä sinulle seuraani», tokaisi Waldo ylpeästi. »Voin seurata
jälessäsi muutamien askelien päässä sinusta.»

Hänen viimeisten sanojensa loukkaantunut sävy ei jäänyt Nadaralta
huomaamatta. Tyttö aprikoi, olikohan hän tosiaankin ansiosta kohdellut
Thandaria niin tylysti.

He löysivät luolan kolme neljänneskilometriä alempaa laaksosta. Sinne
he majoittuivat siihen saakka, kunnes Waldo olisi virkistynyt, sillä
tyttö yhäti väitti varsin hyvin jaksavansa lähteä paluumatkalle heti.

Mies tunsi asian paremmin, mutta salli Nadaran uskoa, että he viipyivät
pikemminkin hänen kuin tytön tähden, sillä hän epäili, jaksaisiko tyttö
kestää pitkän taivalluksen vaivat sitä ennen välillä levähtämättä.

Seuraavana aamuna he kumpikin olivat reippaampia ja paremmalla
tuulella, joten heidän edellisenä päivänä sattunut pureva
sananvaihtonsa ei uusiintunut.

Heidän astellessansa alempana laaksossa, valtameren puolella kasvavaa
metsää kohden jättäytyi Waldo muutamia askelia tytön jälkeen
kohteliaasti alistuen hänen edellisenä päivänä lausumaansa toivomukseen.

Hän tarkkaili edellään kävelevän tytön joustavan vartalon viehättäviä
liikkeitä ja hänen kaunispiirteisiä kasvojansa sivulta, kun hän
ravintoa hakiessaan käänteli päätään puolelle ja toiselle.

Kuinka kaunis Nadara olikaan! Oli uskomatonta, että tytön ulkomuoto
oli kauniimpi ja ryhti kuninkaallisempi kuin sivistysmaailman
kuningattarien ja kaunottarien, mutta sittenkin Waldon oli itselleen
tunnustettava, ettei hän ollut uneksinutkaan niin ehdottomasta
ruumiillisesta kauneudesta, saatikka sitten nähnyt sellaista.

Hän olisi toivonut voivansa sanoa yhtä paljon tytön luonteesta. Mutta
se oli kauhean tyly. Tuntui mahdottomalta uskoa, että niin ihanan
ulkomuodon alla piili niin paljon kiittämättömyyttä ja kylmyyttä.

Pian he saapuivat puiden keskelle, joiden oksilla nuokkui kypsiä
hedelmiä, ja kun Waldo ketterästi kiipesi puihin ja viskeli Nadaralle
herkullisimpia, tarkkaili tyttö vuorostaan häntä.

Nyt hän pani tarkemmin merkille, kuinka tavaton muutos oli muutamien
kuukausien aikana miehessä tapahtunut. Hän oli ennenkin pitänyt Waldoa
ihmeellisenä, mutta nyt mies näytti suorastaan jumalalta. Hän ei
ajatellut ihan sillä tavoin, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan
jumalista — muista kuin pahoista hengistä, joiden otaksuttiin
majoittuvan sairaiden ruumiisiin. Mutta hän piti Waldoa ylempänä
olentona, eikä hän sitten enää ollut loukkaantunut siitä, että Waldo
välitti hänestä niin vähän.

Thandar ei ollut mies — hän oli enemmän kuin mies, ja hän, Nadara, oli
menetellyt hyvin ilkeästi kohdellessansa häntä niin häpeällisesti.

Niinpä hän senjälkeen koettikin esiintyä ystävällisemmin, vaikka
hänessä vieläkin oli eristäytymisen tuntu.

Yhdessä he istuutuivat mättäälle syömään hedelmiään ja puhelivat
samalla vähän, sillä kahden nuoren ihmisen on vaikea kantaa kaunaa
kauan aikaa, etenkin jos heillä ei ole ketään muuta, jolle voisivat
jutella.

»Mihin aiot lähteä, Thandar», tiedusti tyttö, »saatettuasi minut
takaisin isäni luokse?»

»Palaan meren rannalle tähyilläkseni laivaa, joka veisi minut takaisin
omaan maahani», vastasi mies.

»Minä olen nähnyt yhden ainoan laivan eläissäni», virkkoi Nadara, »ja
siitä on jo monta vuotta. Asustimme silloin suuren veden lähellä, ja
laiva pysähtyi kauas rannasta ja lähetti maihin suuren joukon pienempiä
veneitä.

— Veneissä oli miehiä, ja niiden astuttua rannalle veivät isäni ja
äitini minut syvälle metsään, etäälle merestä, ja siellä viivyimme
useita päiviä, kunnes muukalaiset olivat poistuneet. He harhailivat
edestakaisin rannikolla ja etenivät metsään ja viidakkoon muutamia
kilometrejä.

— Äitini sanoi, että he etsivät minua ja että he veisivät minut pois,
jos löytäisivät minut. Minä olin niin kovin peloissani.»

Nadaran mainitessa äitiänsä Waldo muisti tytön isältä tyttöä varten
säilytettäväksi saamansa pienen käärön. Hän irroitti sen vyöllään
olevasta hihnasta, jossa se oli riippunut hänen pantterintaljaisen
verhonsa alla.

»Isäsi pyysi minua tuomaan tämän sinulle», ilmoitti hän, ojentaen
käärön Nadaralle.

Tyttö otti sen ja tarkasteli sitä ikäänkuin tyyten outoa esinettä.:

»Mikä se on?» kysyi hän.

»Isäsi ei maininnut muuta kuin sen, että se sisältää esineitä, jotka
äidilläsi oli hänen kuollessaan», vastasi Waldo lempeästi, sillä hänen
sydämessään heräsi voimakas sääli äiditöntä tyttö-poloista kohtaan.

»Jotka äidilläni oli», kertasi Nadara, rypistäen otsaansa miettivän
näköisenä. »Kun äitini kuoli, ei hänen yllään ollut mitään muuta kuin
yksi ainoa monista pienistä nahoista kyhätty verho — hyvin vanha ja
kulunut — ja se haudattiin hänen kanssaan. En käsitä tätä.»

Yrittämättäkään aukaista kääröä hän istui paikallaan, katsellen kauas
valtamerelle, joka parhaiksi näkyi puiden lomitse. Hän oli syventynyt
Waldon sanojen herättämiin aatoksiin.

»Saattoikohan vanhan naisen kertoma tarina olla tosi?» jupisi hän
puoliääneen. »Olisikohan äiti juuri sen tähden, että se oli totta,
karannut kynsin ja hampain hänen kimppuunsa, melkein tappaen hänet?
Olisikohan —»

Tässä hän äkkiä pysähtyi pelon ja epätoivon vallassa, sillä hänen
katseensa kiintyi kaukaiseen esineeseen, jonka hän oli juuri havainnut.

Hänen kurkkuunsa kohosi iso möhkäle, hänen silmiinsä kihosi kyyneliä,
ja samassa hän täysin tajusi, mitä tuo metsän takaa pilkottava esine
merkitsi hänelle.

Hän kääntyi katsomaan Thandaria. Waldo istui pää kumarassa,
tarkoituksettomasti leikkien isolla kuoriaisella, jonka hän oli
salvannut pienistä risuista sommittelemaansa aitaukseen.

Vihdoin hän teki aukon aitaan.

»Mene tiehesi, olento-paha!» mutisi hän. »Taivas tietää, että tunnen
liiankin hyvin, kuinka kauheata vankeus on, pidättääkseni ainoatakaan
muuta luontokappaletta poissa kumppaneittensa luota ja kotoaan.»

Tyttöä värisytti nyyhkytystä muistuttava, tukahduttava huokaus. Sen
kuullessaan Waldo katsahti häneen. Tytön silmissä oli liikuttava,
surkea ilme. Äkkiä Waldon valtasi voimakas halu ottaa Nadara syliinsä
ja lohduttaa häntä. Hän ei tiennyt, mitä tyttö suri, mutta hänen
murheensa vetosi voimakkaasti Waldoon — kuten hän luuli — hänen
suojelusvaistoonsa, hänen sukupuolensa yhteiseen ominaisuuteen.

Nadara nosti hitaasti kättään ja osoitti puiden lävitse. Hänestä tuntui
kuin hän olisi repinyt sydämen rinnastaan, niin tuskaisia, sen hän
tunsi, olivat hänen tekonsa seuraukset, mutta se tapahtui Thandarin
tähden — sen miehen tähden, jota hän rakasti.

Kun Waldon katse seurasi toisen etusormen osoittamaa suuntaa, ponnahti
hän äkkiä pystyyn, huudahtaen rajusti riemusta. Puiden lomitse näkyi
tyynen meren välkkyvällä pinnalla keinuva sievä, valkea pursi.

»Jumalan kiitos!» huudahti mies kiihkeän hartaasti, laskeutui
polvilleen ja ojensi kätensä ylöspäin ilon ja surun antajan puoleen.

Hetkisen kuluttua hän hypähti jälleen pystyyn.

»Kotiin! Nadara! Kotiin!» riemuitsi hän. »Etkö ymmärrä sitä? Minä
pääsen kotiin. Olen pelastettu. Oi, Nadara, lapsi, etkö tajua, mitä se
merkitsee minulle? Kotiin! Kotiin! Kotiin!»

Puhuessaan hän oli katsellut purtta, mutta kääntyi nyt tyttöön päin.
Nadara kyyrötti maassa kasvot painettuina käsiin ja hento vartalo rajun
itkun puistattamana.

Waldo meni hänen viereensä, polvistui ja laski kätensä hänen olalleen.

«Nadara!» sanoi hän hellästi. »Miksi itket, lapsi? Mikä sinua vaivaa?»
Mutta tyttö vain ravisti päätään valittaen.

Mies nosti hänet pystyyn ja tuki häntä, kiertäen käsivartensa hänen
hartioittensa ympärille.

»Kerro minulle, Nadara, mikä sinua surettaa?» pyysi hän.

Mutta vieläkään ei toinen voinut puhua nyyhkytyksiltään, vaan painoi
kasvonsa hänen rintaansa vasten.

Waldo piti nyt häntä hyvin likellä itseään, ja hänen painaessaan tyttöä
rintaansa vasten leimahti hänen sydämessään äkkiä ilmiliekkiin tuli,
joka hänen aavistamattaan oli kytenyt siellä kuukausia, ja sen kuumuus
haihdutti usvan, joka oli koko sen ajan sumentanut hänen sydämensä
silmiä.

»Nadara», kuiskasi hän hyvin hiljaa, »itketkö sen vuoksi, että minä
lähden pois?»

Mutta sen kuullessaan tyttö kiskaisihe irti, ja hänen silmänsä
leimusivat kyynelten lävitse.

»En!» kivahti hän. »Olen hyvilläni, kun sinä olet poissa. Toivoisin,
ettet olisi tullutkaan. Minä — minä — vihaan sinua!» Sitten hän
pyörähti kiitämään laaksoa ylöspäin, unohtaen Thandarin tuoman pienen
mytyn ja jättäen sen virumaan maassa, johon hän oli sen pudottanut.

Edes vilkaisemattakaan purteen Waldo syöksyi rientämään hänen
jälkeensä, mutta Nadara oli nopea kuin jänis, joten Waldo olikin
pahasti hengästynyt vihdoin saavuttaessaan hänet kallioseinämän
puolivälissä kolmen kilometrin päässä rannasta.

»Mene tiehesi!» kiljaisi tyttö. »Mene heimolaistesi pariin ja omaan
kotiisi!»

Waldo ei vastannut mitään. Mutta entinen Waldo oli lakannut olemasta.
Nyt sensijaan Thandar, luolamies, sieppasi Nadaran väkevään syleilyynsä
ja puristi häntä rintaansa vasten.

»Tyttöni!» huohotti hän. »Oma tyttöni! Minä rakastan sinua. Mutta koska
olen hupsu, en tiennyt sitä, ennenkuin se oli melkein liian myöhäistä.»

Hän ei kysynyt, rakastiko tyttö häntä, sillä hän oli Thandar,
luolamies. Eikä hänen hetkisen kuluttua tarvinnutkaan sitä udella,
sillä Nadaran voimakas käsivarsi pujottui hänen kaulaansa ja veti hänen
huulensa tytön suulle.

Kului hyvinkin puoli tuntia, ennenkuin kumpikaan uudelleen
ajatteli purtta. Paikaltansa kallioseinämältä he näkivät meren ja
rantakaistaleen.

Useita veneitä oli vedetty hietikolle ja joukko miehiä oli tulossa
metsään. Pian he huomaisivat kalliolla olevan parin.

»Nyt lähdemme yhdessä takaisin», virkkoi Thandar.

»Minua peloittaa», valitti Nadara.

Vähän aikaa mies silmäili siroa purtta ja näki kaukana sen takana
sivistyksen, jota se edusti, miellyttäviä miehiä ja virnisteleviä
naisia ja heidän joukossaan hennon, ruskettuneen kaunottaren, joka
kaihtoi naisten julmia katseita — ja Waldo kärsi siitä ja tyttöä
arvostelevien miellyttävien miesten himokkaista katseista — ja häntäkin
peloitti.

»Tule!» kehoitti hän, tarttuen Nadaran käteen. »Kiiruhdetaan takaisin
vuoristoon, ennenkuin he huomaavat meidät!»

Samassa kun purresta tulleet miehet — purren oli John Alden Smith-Jones
lähettänyt Etelämerelle etsimään kadonnutta poikaansa — astuivat
metsästä ja näkivät laakson ja kallioseinämän, kiipesi viimemainitun
harjan ylitse luolamies puolisoineen, kadoten taempana kohoavia
kukkuloita kohti.

Purresta lähetettyjen etsijöiden palatessa rannalle alkoi pimeä olla
käsissä.

He eivät olleet löytäneet merkkiäkään ihmisasutuksesta pienessä
laaksossa eikä koko rannikolla, jota he olivat tarkastaneet
huolellisesti.

Etunenässä marssi retkikunnan päällikkö, palveluksesta eronnut meriväen
upseeri kapteeni Cecil Burlinghame.

Heidän saavuttuaan metsän lävitse lähelle rantaa osui hänen jalkaansa
kääröön, joka oli kiedottu pienten nakertajain nahkoihin.

Hän kumartui ja otti sen käteensä.

»Tämä on ensimmäinen todistus siitä, että tällä saarella on joskus
ollut muitakin ihmisiä kuin me», virkkoi hän leikatessaan suolipaulat
auki taskuveitsellään.

Ulomman kääreen sisällä oli säämiskänahkainen kukkaro, jollaisissa
naiset joskus pitävät jalokiviä kuljettaessansa niitä muassansa.

Siitä hän kaatoi kämmenelleen kymmenkunta harvinaisen kallisarvoista
sormusta, muutamia vanhanmallisia rintaneuloja, rannerenkaita ja
medaljonkeja.

Eräässä viimemainituista oli norsunluuhun maalattu pienoiskuva — hyvin
kauniin naisen kuva.

Medaljongin toiseen puoleen oli kaiverrettu: »Eugénie Marie Céleste
de la Valoisille, Crecyn kreivittärelle, hänen puolisoltaan Henriltä.
Tammikuun 17 päivänä 18 —»

»Hyvä Jumala!» huudahti vanha kapteeni. »Mitä arvelette tästä?

— Crecyn kreivi ja kreivitär olivat palaamassa Pariisiin
kuherrusaikanansa maapallon ympäri höyrypursi Dolphinilla tekemältään
retkeltä lähes kaksikymmentä vuotta sitten, mutta heidän lähdettyään
Australiasta ei heistä enää koskaan kuultu mitään.

— Minkälaisista murhenäytelmistä ja salaperäisistä, romanttisista
tapauksista osaisivatkaan nämä säihkyvät jalokivet kertoa, jos niillä
vain olisi kieli!»



TOINEN OSA



ENSIMMÄINEN LUKU

Kuningas Isonyrkki


Waldo Emerson Smith-Jones, bostonilaisen John Alden Smith-Jonesin
ylimyksellisen perheen vesa, kapusi äkkijyrkän vuoren kalliorinteellä
ketterästi kuin apina.

Oikealla kädellään hän puristi puolialastoman puolisonsa hoikkia,
ruskeita sormia, auttaen häntä vaarallisimpien ja vaikeimpien kohtien
ylitse.

Kallion laelle ehdittyään pari kääntyi katselemaan taaksensa merelle.
Metsän hiljaa huojuvien puiden tuolla puolen avautui välkkyvän
valtameren laaja ulappa. Etualalla, vähäisen lahdelman pinnalla, keinui
soma pursi — kauniilta lelulta se näytti kaukaisen kukkulan laelta
katsottuna.

Ensimmäisen kerran mies näki aluksen kokonaisuudessaan. Aikaisemmin,
silloin kun he olivat sen ensiksi huomanneet, oli se puunrunkojen
välitse näkynyt vain osittain.

Nyt hän näki sen täydelleen keulasta perään saakka, ja kaikki sen
tutut, miellyttävät viivat piirtyivät selvästi veden syvää sineä vasten.

Äkillisen tuntemisen aiheuttama mielenliikutus pusersi vaistomaisen
huudahduksen hänen huuliltaan. Tyttö katsahti nopeasti hänen
kasvoihinsa.

»Mitä nyt, Thandar?» tiedusti hän. »Mitä näet?»

»Pursi!» kuiskasi mies. »Se on Priscilla — isäni pursi. Hän on minua
etsimässä.»

»Entä haluatko sinä mennä?»

Vähään aikaan Waldo ei hiiskunut mitään. Ja myöskin hänen vierellään
seisova nuori tyttö pysyi ihan liikkumatta ja hiljaa, silmäillen miestä
sivulta päin ja tarkkaillen hänen kasvojensa ilmeitä omilla kasvoillaan
sanattoman surkeuden ilme.

Nopeana kuvasarjana kulki miehen entisyys hänen sielunsa silmien
editse. Hän muisti, kuinka huolellinen ja hellä hänen kasvatuksensa
oli ollut — kuinka paljon aikaa, rahaa ja ylpeilevää hellyyttä hänen
kehittämisekseen oli uhrattu. Hän ajatteli tulosta — ahdassieluista,
itsekästä, heikkoa rahjusta, arkaa raukkaa, jonka hyökyaalto oli
pyyhkäissyt ohikiitävän höyrylaivan kannelta tämän villin, syrjäisen
saaren hiekkaiselle rantakaistaleelle.

Mutta hänen vanhempainsa harhautuneet ponnistukset olivat sittenkin
johtuneet rakkaudesta, huolekkaasta ja hellästä. Hän oli heidän ainoa
poikansa. Epäilemättä he murehtivat häntä. He eivät enää olleet nuoria,
ja hänestä oli liikuttavaa, että he elämänsä loppuvuosina menettäisivät
sen onnen, jonka hän saattaisi heille tuottaa palaamalla entiseen
elämäänsä.

Mutta saattoiko hän koskaan palata kirjatoukan elämään, joka aikoinaan
oli tuntunut niin viehättävältä?

Eikö tämä lyhyt vuosi, johon oli mahtunut niin paljon villiä,
alkuperäistä elämää, tehnyt hänelle mahdottomaksi palata suppeaan,
omakeskiseen olemassaoloon? Eikö se ollut opettanut hänelle, että
elämässä oli äärettömän paljon enemmän sisältöä kuin ikinä oli
kirjoitettu kirjojen kuiville, ummehtuneille sivuille?

Se oli opettanut hänet kaipaamaan elämää suoranaisesti — ei enää
painetun sanan välityksellä. Se oli antanut hänelle sen ja — Nadaran.
Hän vilkaisi tyttöön.

Saattaisiko hän luopua Nadarasta? Ei! Tuhat kertaa, ei!

Hän näki tytön kasvoista, että hänen sydämessään väijyi pelko. Niin,
hän ei voinut luopua Nadarasta. Hän sai kiittää tätä tyttöä kaikista
niistä ominaisuuksistaan, joista hän eniten ylpeili — voimakkaasta
ruumiistaan, vastasaamastaan rohkeudesta, erämiestaidostaan, kyvystään
tulla alkeellisin välinein toimeen alkeellisessa maailmassa, Nadaran
villissä maailmassa, jota hän oli oppinut rakastamaan.

Niin, hän ei voinut hylätä tyttöä; mutta — mitä? Hänen katseensa oli
suunnattu Nadaran viehkeisiin kasvoihin. Hitaasti hänen ajatuksiinsa
syöpyi osittainen käsitys, minkätähden hän rakasti tätä villiä,
puoliraakaa luolatyttöä, tuntien häntä kohtaan muutakin kuin
sukupuolien välistä alkuvoimaista intohimoa.

Nyt hän ei nähnyt ainoastaan Nadaran ruumiillista kauneutta, vartalon
ja kasvojen kauneutta, vaan myöskin hänen tyttömäisen suloisen, puhtaan
viattomuutensa ja ennen kaikkea Nadaran häntä kohtaan tunteman hellän
rakkauden, joka kuvastui hänen silmistään.

Jos hän jäisi tänne ja ottaisi tytön puolisokseen tämän villin
kansan noudattamien menojen ja tapojen mukaisesti, ei se tuottaisi
häpeätä heille kummallekaan. Mutta eikö Nadara ansainnut korkeinta
kunnianosoitusta, joka olisi hänen vallassaan tarjota rakkautensa
alttarilla?

Hänen — hänen ihanan, ihmeellisen Nadaransa — täytyi tulla hänen
omakseen, mutta se liitto oli vahvistettava juhlallisimmilla,
arvokkaimmilla menoilla, mitä sivistyneet ihmiset olivat keksineet.
Kaikki se, mitä hänen entisen elämänsä nuoret naiset olivat vaatineet,
ei suinkaan ollut liian hyvää Nadaralle.

Taaskin tyttö lausui kysymyksensä.

»Haluatko lähteä?»

»Kyllä, Nadara», vastasi hän. »Minun on palattava omaisteni pariin ja
sinun on tultava mukaani.»

Kun tyttö kuuli viimeiset sanat, kirkastuivat hänen kasvonsa
mielihyvästä ja onnesta. Mutta sitä ilmettä seurasi pian epäilyksen ja
pelon varjo.

»Minua peloittaa», kuiskasi hän, »mutta jos sinä haluat, tulen».

»Sinun ei tarvitse pelätä, Nadara. Kukaan ei häiritse sinua sanoilla
eikä teoilla, kun Thandar on luonasi. Tule! Palataan rannalle ja purren
luokse, ennenkuin se ehtii poistua.»

Käsi kädessä he lähtivät samaa tietä takaisin, jyrkkää kalliota alas ja
pienen laakson halki metsää ja rantaa kohti.

Nadara käveli hyvin likellä Thandaria käsi pistettynä hänen käteensä
ja olka tiukasti painettuna hänen kylkeensä, sillä häntä peloitti uusi
elämä outojen sivistysolentojen parissa.

Laakson toisella laidalla, metsän liepeellä, kasvaa sankka
bambuviidakko — oikeastaan vain kapea kaistale, leveimmältä kohdaltaan
korkeintaan kolmenkymmenen metrin laajuinen, mutta niin tiheä, että
se täydelleen piilottaa kaikki otukset muutamankin metrin päässä sen
ahtailla, pimentoisilla poluilla.

Tähän tiheikköön pari työntyi, Thandar edellä, Nadara hänen
kintereillään, astuen tarkoin hänen jalanjälkiinsä — vaistomaisesti
noudattaen tottumustaan, sillä tässä tapauksessa ei ollut tarpeen
pettää takaa-ajajia eikä käyttää toisen jälkiä hyväkseen etenemisen
helpottamiseksi. Polku oli selvä, ja monet käpälät olivat polkeneet sen
sileäksi.

Se koukerteli monissa mutkissa, kääntyen aina sinne, missä vastustus
oli vähäisin — siinä oli haaroja, ja tavantakaa liittyi siihen tai sen
poikki meni toisia polkuja. Kolmenkymmenen metrin levyinen viidakko
tuntui polkua myöten mitattuna paljon leveämmältä.

Pari oli ennättänyt melkein tiheikön metsänpuoliseen laitaan, kun
Thandar polun jyrkässä käänteessä joutui vastakkain kookkaan,
karhumaisen miehen kanssa.

Miehellä oli pehmeästä nahasta valmistettu hihna vyöllään, ja hänen
toisella olallaan riippui vanha ja likainen leopardintalja, mutta
muutoin hän oli alasti. Hänen sakea, jäykkä tukkansa ulottui takkuisena
syvään otsalle, ja kasvojen muita osia peitti tuuhea, punainen parta.

Hänen nähdessään Thandarin välähtivät hänen lähekkäin olevat, pienet
silmänsä äkkiä kiukusta ja kavaluudesta. Hänen paksuilta huuliltaan
kajahti raju kiljaisu — se oli valmistava taisteluhaaste.

Tavallisesti on tässä villissä saaressa vastakkain osuvien outojen
ihmisten ensin vaihdettava joku määrä herjauksia ja räikeitä
loukkauksia, ennenkuin he karkaavat toistensa kurkkuun.

»Minä olen Thurg», mylvi raakalainen. »Pystyn tappamaan sinut.» Ja
sitten seurasi tulva halventavia viittauksia Thandarin ja hänen
esi-isiensä mahdolliseen syntyperään.

»Ilkeitä ihmisiä», kuiskasi Nadara.

Nämä sanat muistuttivat miehen mieleen vuosi takaperin kallioseinämällä
sattuneen kohtauksen, jolloin hän raukkamaisen pelon vallassa oli
kääntynyt ottelemaan kookkaan luolamiehen kanssa, joka aikoi katkaista
Nadaran pakotien.

Hän katsahti edessään olevan olennon oikeaan kyynärvarteen, ja hänen
huulilleen levisi hymy — käsivarsi oli väärä, ikäänkuin olisi siinä luu
murtunut ja sitten parantunut päät huonosti vastakkain sijoitettuina.

»Haluatko tappaa Thandarin — taaskin?» kysyi Waldo pilkallisesti,
osoittaen rujomuotoista kyynärvartta.

Silloin Thurgin punareunaisiin silmiin tuli muistamisen ilme, ja
päästäen uuden raivoisan karjaisun hän syöksyi vanhan vammansa
aiheuttajan kimppuun.

Thandar torjui hyökkäyksen kovasta puusta muovaamallansa lyhyellä,
teroitetulla kepillä — »miekakseen» hän sitä nimitti. Se upposi Thurgin
rintalihaksiin, puristaen hätyyttäjän huulilta tuskaisen ulvahduksen ja
jättäen jälkeensä tulipunaisena virtaavan veriviirun.

Thurg peräytyi. Tämä ei ollut mitään taistelua. Häntä oli häpäisty.

Useita minuutteja hän seisoi paikallaan, mulkoillen vastustajaansa ja
kiljuen hänelle kamalia uhkauksia ja herjauksia. Sitten hän hyökkäsi
toistamiseen.

Uudelleen tunkeutui repivä kärki hänen ruumiiseensa, mutta tällä kertaa
hän työntyi eteenpäin rajusti huitoen koettaessaan tavoittaa piikkiä ja
Thandaria.

Viimemainittu piti häntä käsivarren matkan päässä ja pisteli häntä
puumiekkansa terävällä kärjellä.

Pieniaivoinen luolamies kummasteli tämän saman muukalaisen kuntoa
ja uljuutta, joka monta kuukautta sitten oli sivaltanut häntä yhden
ainoan kerran nuijalla ja sitten paennut kuin jänis välttääkseen hänen
vihaansa.

Minkähän tähden mies ei nyt juossut pakoon? Mikä kummallinen muutos oli
hänessä tapahtunut? Tunnettuaan vihdoin vihollisensa hän oli otaksunut
saavansa helpon uhrin, mutta sensijaan hän olikin kohdannut yhtä
jäntevän ja hurjan olennon kuin hän itsekin oli, ja lisäksi muukalainen
käytti outoa asetta, jonka kaltaista hän ei ollut milloinkaan ennen
nähnyt.

Nyt Thandar sohi häntä kiivaasti, ja Thurg kirkui raivosta ja tuskasta.
Vihdoin hän ei enää jaksanut sitä kestää. Äkkiä hän kiskaisihe irti ja
katosi juoksujalkaa viidakkoon, ulvoen mennessään.

Thandar ei lähtenyt ajamaan takaa. Hän tyytyi siihen, että oli päässyt
eroon hätyyttäjästään, ja kääntyi hymyillen Nadaran puoleen.

»Bostonissa meistä tuntuu elämä hyvin laimealta», huomautti hän,
mutta vaikka tyttö hymyilikin vastaukseksi, ei hän ymmärtänyt, sillä
hänestä Boston oli vain toinen maa, jossa oli aarniometsiä ja tiheitä
viidakoita, karvaisia, kamppailevia ihmisiä ja raivokkaita petoja.

Metsän laidassa he kohtasivat Thurgin uudelleen, mutta tällä kertaa
hänen ympärillään oli parikymmentä tanakkaa heimoveljeä. Thandar oli
liian viisas yrittääkseen vastustaa niin useita ahdistajia.

Thurg riensi heidän kimppuunsa kumppaninsa kintereillään. Äänekkäästi
hän taaskin karjui taisteluhaastettaan, ja hänen takanaan seuraavat
raakalaiset säestivät häntä, niin että metsä kajahteli heidän kamalasta
mylvinästään.

Otellessansa Thandarin kanssa hän oli nähnyt Nadaran ja tuntenut hänet
samaksi tytöksi, jota hän vuosi sitten oli halunnut omakseen ja jonka
tämä muukalainen oli häneltä riistänyt.

Nyt hän oli päättänyt kostaa miehelle ja samalla anastaa tytön.

Thandar ja Nadara kääntyivät takaisin viidakkoon, jonka kapeilla
poluilla heitä saattoi ahdistaa ainoastaan yksi vihollinen kerrallaan.
Siellä heidän onnistui välttää vainoojiaan useita tunteja, ja he
menivät jälleen metsään noin puolentoista kilometrin päässä siitä
poukamasta, jossa Priscilla oli ollut ankkurissa.

Thurg kumppaneineen oli nähtävästi luopunut takaa-ajosta — heitä ei
ollut vähään aikaan näkynyt eikä kuulunut. Nyt pari kiiruhti eteenpäin
metsässä päästäkseen rannalle purren kohdalle.

Vihdoin he saapuivat lahden näkyviin. Thandar seisahtui. Kauhun ja
pettymyksen ilme tuli hänen piirteitään valaisseen iloisen odotuksen
ilmeen sijalle — pursi oli poissa.

He erottivat sen vielä puolentoista kilometrin päässä nopeasti mennä
höyryttämässä pohjoiseen.

Thandar juoksi rannalle. Kiskaistuansa mustan pantterintaljan
hartioiltaan hän heilutti sitä vimmatusti päänsä yläpuolella ja samalla
kiljui, turhaan koettaen kiinnittää loittonevalla aluksella olevien
ihmisten huomiota itseensä.

Äkkiä hän sitten vaipui hietikolle ja painoi kasvonsa käsiinsä.

Pian Nadara hiipi hänen luokseen ja kiersi pehmeät käsivartensa hänen
hartioittensa ympärille, vetäen hänen poskensa omaa poskeansa vasten
koettaessaan lohduttaa häntä.

»Onko sinusta niin hirveätä», kysyi hän, »jäädä tänne kahden kesken
Nadarasi kanssa?»

»Ei se sitä ole», vastasi Waldo. »Jos olisit minun, en välittäisi siitä
niin paljoa, mutta sinä et voi tulla omakseni, ennenkuin pääsemme
sivistysmaailmaan ja sinusta on tehty puolisoni sivistyneiden ihmisten
lakien ja tapojen mukaisesti. Ja kukapa nyt tietää, milloin tänne
saapuu uusi laiva — jos saapuu enää koskaan?»

»Mutta minähän olen sinun, Thandar», intti tyttö. »Sinä olet mieheni —
olet sanonut rakastavasi minua, ja minä olen vastannut tahtovani olla
puolisosi — kukapa voisi antaa meidät toisillemme paremmin kuin itse
voimme?»

Waldo koetti parhaansa mukaan selittää tytölle oman maailmansa
avioliittotapoja ja -menoja, mutta Nadaran oli vaikea käsittää, miten
outo ihminen, jota kumpikaan heistä ei mahdollisesti ollut milloinkaan
nähnyt, saattoi antaa hänelle oikeuden rakastaa hänen omaa Thandariaan
ja miten hän voisi menetellä väärin rakastaessaan Thandaria ilman oudon
ihmisen lupaa.

Thandarista näytti tulevaisuus perin synkältä ja toivottomalta. Samalla
kun hän äkkiä oli päättänyt viedä Nadaran oman kansansa keskuuteen, oli
hänet vallannut jäytävä koti-ikävä.

Nyt hän oivalsi, että hänen entinen haluttomuutensa, kun hän ajatteli
Bostoniin palaamista, oli johtunut yksinomaan siitä, että hän muisteli
Bostonia sellaisena kuin hän oli sen tuntenut — Bostonia ilman Nadaraa.
Mutta kun Nadaran nyt piti lähteä hänen mukaansa, tuntui Boston koko
maailman viehättävimmältä paikalta. Istuessaan miettimässä onnettomia
tapahtumia, jotka olivat viivyttäneet heitä siinä määrin, että pursi
oli ennättänyt poistua, ennenkuin he ennättivät rannalle, hän myöskin
pohti suunnitelmia lievittääksensä heidän pettymystään.

Jäädä iäksi asumaan tälle raakalais-saarelle ei tuntunut niin
kammottavalta kuin vuosi takaperin — mutta silloin hän ei ollutkaan
tajunnut rakastavansa vierellänsä olevaa nuorta, villiä olentoa. Jospa
tyttö vain voisi tulla hänen vaimokseen, niin hänen maanpakonsa täällä
olisi pikemminkin onnellinen kuin murheellinen kohtalo.

Entäpä jos hän itsekin olisi syntynyt täällä? Se ajatus herätti toisen,
joka näytti tarjoavan hänelle keinon selviytyä pulmasta. Jos hänkin
olisi ollut tämän saaren syntyperäinen asukas, niin miten hän olisi
ottanut Nadaran puolisokseen?

Niin, noudattamalla oman kansansa menoja tietenkin. Ja jos kerran
miehet ja naiset menivät täällä avioliittoon sillä tavoin ja elivät
uskollisina toisilleen koko elämänsä, niin voisiko sivistysmaailma
tarjota sen pyhempää liittoa?

Hän ponnahti pystyyn.

»Tule, Nadara!» huudahti hän. »Palaamme sinun kansasi pariin, ja siellä
sinusta tulee vaimoni.»

Nadara oli ymmällä, mutta ei huomauttanut mitään, tyytyen
yksinkertaisesti jättämään tulevaisuuden järjestämisen herransa ja
isäntänsä huoleksi, noudattamaan sellaista menettelyä, joka tekisi
Thandarin onnellisemmaksi.

Nadaran heimon asuinsijoille palaaminen vaati kolme unohtumatonta
päivää.

Kuinka toisenlainen oli tämä matka kuin heidän vuosi sitten
taivaltamansa? Silloin oli luolatyttö opastanut kauhun painamaa Waldo
Emersonia pakenemaan ilkeän kansan luota hänestä yhtä kammottavaa
kohtaloa kohti, Korthin ja Lättäjalan käsiin.

Silloin olivat metsän aukeamat kumahdelleet raivoisten petojen
käpälistä ja alastomien, inhimillisten hirmuolentojen hiipivistä
askelista. Jokainen risahtanut oksa oli ennustanut pikaista ja hirveätä
kuolemaa.

Nyt Korth ja Lättäjalka olivat saaneet surmansa muuttuneen Waldon
kädestä. Kiusaava yskä oli poissa. Hän oli otellut ilkeiden miesten
ja muiden heidän vertaistensa kanssa sekä selviytynyt kamppailusta
kunniakkaasti. Ei edes Nagoola, kamalien öiden kiiltävän sileä, musta
hornankissa, enää vähääkään värisyttänyt hänen vahvistuneita hermojaan.

Eikö Thandarin olkapäitä ja lanteita verhonnut Nagoolan talja, jonka
hän oli hankkinut ottelemalla käsikähmässä pelätyn pedon kanssa?

Verkkaisesti he astelivat jättiläispuiden varjossa, miellyttävien
purojen partailla tai lakeissa laaksoissa, joissa kasvoi
polvenkorkuista ruohoa ja heidän paljaat jalkansa avasivat polun
lukemattomien, tuoksuavien, villien kukkien keskelle.

Yöt he nukkuivat siellä, missä ilta heidät yllätti, milloin jonkun
eläimen hyljätyssä luolassa, milloin rehevän puun oksilla kyhättyään
karkeatekoisen lavan samansuuntaisten oksien varaan.

Ja perin huolekkaasti Thandar aina varasi Nadaran vuoteeseen
mitä pehmeimpiä heiniä ja sijoitti omansa vähän matkan päähän
siitä, sellaiseen asemaan, että hän parhaiten voi suojella tyttöä
saalistavilta pedoilta.

Taaskin Nadara oli ymmällä, mutta vieläkään hän ei virkkanut mitään.
Vihdoin he saapuivat kylään.

Useita nuoria miehiä tuli heitä vastaan, mutta kun he tunsivat miehen
Korthin surmaajaksi, hillitsivät he röyhkeyttään, kaikki muut paitsi
Isonyrkki, joka oli ruvennut kuninkaaksi Lättäjalan poistuttua.

»Minä saatan tappaa sinut», ilmoitti hän tervehdykseksi, »sillä
olen Isonyrkki ja kuningas Lättäjalan paluuseen saakka — ja kenties
myöhemminkin, sillä kerran vielä surmaan Lättäjalan».

»En halua tapella kanssasi», vastasi Thandar. »Olen jo tappanut
Korthin, eikä Lättäjalka enää palaa, sillä hänetkin olen tappanut. Ja
pystyn surmaamaan Isonyrkinkin, mutta mitäpä se hyödyttäisi? Minkä
tähden meidän pitäisi otella? Olkaamme ystävyksiä, sillä meidän on
elettävä yhdessä, ja jollemme surmaa toisiamme, on meitä enemmän
torjumassa ja tappamassa ilkeitä miehiä, jos he tulisivat meitä
hätyyttämään.»

Kuultuansa, että Lättäjalka oli saanut surmansa tämän muukalaisen
kädestä, ei Isonyrkki enää niin kovasti himoinnut päästä mittelemään
voimiansa tulokkaan kanssa. Hän huomasi toisen tarjoaman peräytymistien
ja koetti kerkeästi vetäytyä takaisin, mutta kunniakkaasti.

»No niin», virkkoi hän, »minä en tapa sinua — sinun ei tarvitse pelätä.
Mutta sinun on tiedettävä, että minä olen kuningas, ja tehtävä niinkuin
minä käsken.»

»'Pelätä'», kertasi Thandar nauraen. »Saat olla kuningas, mutta mitä
tulee siihen, että tottelisin käskyjäsi —» Taaskin hän naurahti.

Waldo Emerson Smith-Jones oli nyt kokonaan toisenlainen kuin se olento,
jonka meri oli heittänyt helmastaan kaksitoista kuukautta aikaisemmin.



TOINEN LUKU

Kuningas Thandar


Kylään saavuttuaan Thandar ensi töikseen etsi käsiinsä Nadaran isän.

He tapasivat vanhuksen kallioseinämän kehnoimmassa ja huonoimmin
suojatussa luolassa alttiina kaikkien saalistavien raatelijain ja
hiipiväin vihollisten hyökkäyksille.

Hän oli sairas, eikä häntä hoivaamassa ollut ketään, mutta hän ei
valittanut. Sellainen oli hänen kansansa tapa. Kun ihminen tuli liian
vanhaksi kyetäkseen hyödyttämään yhdyskuntaa, oli hänen paras kuolla,
eikä välttämätöntä lopputulosta senvuoksi pyritty millään tavoin
hidastuttamaan. Kun joku muuttui kokonaan heimolaistensa taakaksi,
oli tapana jouduttaa loppua — tarkasti tähdätty, raskaalla kivellä
sivallettu isku oli omiaan nopeasti huojentamaan yhdyskunnan taakkaa ja
toimintakyvyttömän yksilön kärsimyksiä.

Thandar ja Nadara astuivat sisälle ja istuutuivat hänen viereensä. Ukko
näytti ilostuvan heidät nähdessään.

»Minä olen Thandar», alkoi nuori mies puhua. »Tahtoisin ottaa tyttäresi
puolisokseni.»

Vanhus silmäili häntä kysyvästi vähän aikaa.

»Olet surmannut Korthin ja Lättäjalan — kukapa voisi estää sinua
ottamasta Nadaraa?»

»Tahtoisin solmita hänen kanssaan avioliiton sinun suostumuksellasi,
noudattaen kansanne avioliittomenoja”, sanoi Thandar.

Vanhus ravisti päätään.

»En ymmärrä sinua», virkkoi hän vihdoin. »Täällä on useita mainioita
luolia, joissa ei ole asukkaita — jos haluat vielä paremman, on sinun
vain surmattava sen nykyiset asukkaat, jolleivät he laittaudu sieltä
pois sinun käskystäsi — mutta luultavasti he lähtevät, kun Korthin ja
Lättäjalan surmaaja käskee.»

»Luola ei minua huoleta», vastasi Thandar. »Mutta selitähän, miten
teidän keskuudessanne miehet ottavat vaimon itselleen!»

»Jollei nainen tule mielisuosiolla, tartumme hänen tukkaansa ja
kiskomme hänet mukaamme», selitti Nadaran isä. »Minun puolisoni ei
tahtonut tulla», jatkoi hän, »ja vielä sittenkin, kun olin ottanut
hänet kiinni ja raahannut hänet luolaani, riistäytyi hän irti ja
karkasi luotani. Mutta saavutin hänet uudelleen, sillä silloin kun olin
nuori, ei kukaan jaksanut juosta nopeammin kuin minä. Ja sitten tein,
kuten minun olisi pitänyt tehdä jo ensi kerralla — löin häntä päähän,
kunnes hän vaipui uneen. Herätessään hän oli luolassani, ja oli yö,
eikä hän enää senjälkeen yrittänytkään karata.»

Kauan aikaa Thandar istui aatoksissaan. Sitten hän äkkiä puhkesi
puhumaan, kääntyen Nadaran puoleen.

»Minun maassani ei vaimoja oteta sillä tavoin, enkä minäkään ota sinua
siten. Meidän on mentävä oikeaan avioliittoon sivistyskansojen tapojen
ja lakien mukaisesti.»

Nadara ei vastannut mitään. Hänestä tuntui, että Thandar piti hänestä
kovin vähän — muulla tavoin hänen oli miltei mahdoton selittää miehen
kummallista käytöstä. Se teki hänet murheelliseksi. Ja sitten toiset
naiset nauraisivat — siitä hän oli ihan varma, ja sekin tuntui hänestä
varsin ilkeältä — he näkisivät, ettei Thandar haluaisi häntä omakseen.

Takkuisesta, likaisesta ruohosta kyhätyllä, kurjalla vuoteellaan viruva
vanhus oli kuullut keskustelun. Hän oli yhtä ymmällä kuin Nadarakin.
Vihdoin hän alkoi puhua — nyt hänen äänensä oli hyvin heikko, sillä
kuolema lähestyi nopein askelin.

»Olen hyvin vanha mies», sanoi hän Thandarille. »Minulla ei ole kauan
elonaikaa jälellä. Ennen kuolemaani tahtoisin mielelläni tietää, että
Nadaralla on puoliso, joka suojelee häntä. Rakastan häntä, vaikka —»
Hän epäröi.

»Vaikka mitä?» kehoitti Thandar.

»En ole koskaan hiiskunut siitä kenellekään», supatti ukko. »Puolisoni
ei sitä sallinut, mutta kun nyt olen kuolemaisillani, ei siitä voi
koitua mitään pahaa. Nadara ei ole minun tyttäreni.»

Tyttö ponnahti pystyyn.

»Enkö sinun tyttäresi? Kuka sitten olen?»

»En tiedä, kuka olet; sen vain tiedän, ettet ole edes meidän kansaamme.
Kerron teille kaikki tietoni nyt ennen kuolemaani. Tulkaa likelleni,
sillä ääneni heikkenee nopeammin kuin ruumiini!»

Nuori mies ja tyttö siirtyivät lähemmäksi häntä ja kyyköttivät
kumartuneina hänen puoleensa erottaakseen jokaisen hiljaa lausutun
tavun.

»Puolisoni ja minä», alkoi ukko, »olimme lapsettomia, vaikka kuu oli
kiertänyt monta kertaa, senjälkeen kun otin hänet luolaani. Hän kaipasi
pienokaista, sillä vain siten saavat naiset jonkun, jolle voivat
tuhlata rakkauttaan.

— Olimme olleet kahden kesken useita päiviä metsästämässä kaukana
kylästä, sillä nuorena ollessani olin suuri metsästäjä — kansamme
keskuudessa ei ole milloinkaan elänyt minua suurempaa.

— Ja eräänä päivänä saavuimme laajan veden äärelle ja vähän matkan
päässä rannasta näimme kummallisen, veden pinnalla kelluvan esineen, ja
kun tuuli ajoi sen lähemmäksi, näimme, että se oli ontto ja että siinä
oli kaksi ihmistä — mies ja nainen. Molemmat näyttivät kuolleilta.

— Vihdoin kahlasin esineen luokse ja vedin sen rantaan, ja totisesti
siinä oli mies ja nainen, ja mies oli kuollut — ihan kuollut. Hän oli
varmaankin kuollut jo aikoja sitten; mutta nainen ei ollut kuollut.

— Hän oli hyvin kaunis, vaikka hänen silmänsä ja hiuksensa olivat
mustat. Kannoimme hänet maihin, ja sinä yönä syntyi hänelle pieni
tyttö, mutta nainen itse kuoli ennen aamua.

—- Panimme hänet takaisin kummalliseen esineeseen, joka hänet oli
tuonut — hänet ja hänen kanssansa tulleen kuolleen miehen — ja
sysäsimme sen laajan veden pinnalle, jossa yöllä kääntynyt tuuli ja
kahdesti vuorokaudessa maalta päin virtaava vesi veivät sen pois
näkyvistä, emmekä sitten enää koskaan heitä nähneet.

— Mutta ennenkuin työnsimme heidät ulapalle, otti vaimoni naisen
omituiset verhot ja pienen, nahkaisen pussin. Siinä oli useita
erivärisiä, säihkyviä kiviä ja keltaisesta ja valkoisesta metallista
muovattuja esineitä, joiden tarkoitusta emme osanneet arvata.

— Ilmeisesti nainen oli tullut jostakin oudosta maasta, sillä hän ja
kaikki hänen vehkeensä olivat kokonaan toisenlaisia kuin kaikki, mitä
milloinkaan olimme nähneet. Hän itse oli toisenlainen, kuten Nadarakin
on toisenlainen — Nadara on äitinsä näköinen, sillä Nadara on se lapsi,
joka sinä yönä syntyi.

— Toimme hänet kuukauden kuluttua oman kansamme pariin, väittäen häntä
puolisoni lapseksi. Mutta eräs nainen tunsi asian oikean laidan, sillä
nähtävästi hän oli tähyillyt meitä, kun löysimme veneen, ollessansa
pakoilemassa miestä, joka tahtoi häntä puolisokseen.

— Mutta puolisoni ei suvainnut kenenkään sanovan, että Nadara ei ollut
hänen lapsensa, siliä lapsettomuus on, kuten tiedätte, suuri häpeä
naiselle, ja niinpä hän oli useita kertoja vähällä tappaa sen naisen,
joka tiesi asian, estääkseen hänet ilmaisemasta totuutta koko kylälle.

— Mutta minä rakastan Nadaraa, ikäänkuin hän olisi oma lapseni, ja sen
vuoksi toivoisin näkeväni, että hänellä on hyvä puoliso, ennenkuin
kuolen.»

Thandar oli käynyt kalpeaksi kuunnellessaan kertomusta Nadaran
syntymästä. Hän jaksoi hädintuskin hillitä haluaan laskeutua polvilleen
ja kiittää Jumalaa siitä, että oli kuunnellut sivistysolojen mukaisen
koulutuksensa ääntä eikä ollut noudattanut helpompaa menettelytapaa,
joka tämän alkeellisen, eläimellisen heimon parissa oli käytännössä.
Sallimus, ajatteli hän, oli varmastikin lähettänyt hänet tänne tytön
pelastajaksi.

Vanhus kääntyi karkealla vuoteellaan ja suuntasi kuoppaanpainuneet
silmänsä kysyvästi Thandariin. Myöskin Nadara odotti huulet raollaan,
että hän alkaisi puhua.

Ukko haukkoi henkeään — hänen kurkustaan lähti omituinen, koriseva ääni.

Thandar kumartui hänen puoleensa ja kohotti hieman hänen päätään ja
hartioitaan. Nuori mies ei ollut koskaan ennen kuullut sellaista ääntä,
mutta nyt sen kuullessaan hän ei tarvinnut selitystä.

Hankaamalla jaloillaan siipiänsä heinäsirkka saattaa säikäyttää
kokemattoman henkilön luulemaan, että polulla väijyy piilossa oleva
kalkkarokäärme. Mutta kun iso mustaselkä antaa varoituksensa kuulua, ei
kukaan erehdy luuleman sitä heinäsirkan ääneksi.

Samanlainen on kuoleman korina ihmisen kurkussa.

Thandar tunsi, että loppu oli käsissä. Hän näki, kuinka ankarasti
vanhus ponnisteli koettaessaan torjua luotaan heltymätöntä niittomiestä
voidakseen vielä puhua. Kuolevan silmissä oli kysyvä ja vetoava ilme.
Thandar ei voinut ymmärtää sitä väärin.

Hän ojensi kätensä ja tarttui Nadaran käteen.

»Minun maassani tulee meistä aviopuolisot», lausui hän. »Kukaan muu
ei saa Nadaraa omakseen, ja merkiksi siitä, että hän on Thandarin, on
hänen aina pidettävä tätä sormessaan.» Hän irroitti sormestaan uhkean
timanttisormuksen ja pujotti sen Nadaran vasemman käden nimettömään
sormeen.

Vanhus näki sen. Hänen kasvoilleen levisi hymyilyä muistuttava
huojennuksen ja tyytyväisyyden ilme, kun hän ähkäisten huoahti ja
vaipui hervottomana Thandarin käsivarsille — kuolleena.

Saman päivän iltapuolella kantoivat nuoret miehet Nadaran kasvatusisän
ruumiin kallion laelle lähes kilometrin päähän luolista. Mitään
juhlallisia menoja ei ollut. Silloin Waldo Emerson kuitenkin näki
ihmisten alkuperäisen hautajaissaattueen — yksinkertaisen, järjen ja
tarpeen vaatimusten mukaisen —- josta ihmisrotu on taantunut käyttämään
nykyisten sivistyskansojen komeilevia, naurettavia, tartuntaa
levittäviä hautajaisia.

Isonyrkin määräyksen mukaan nuoret miehet veivät arvottoman ruumiin
sopivan välimatkan päähän luolista ja jättivät sen sinne, missä
petoeläimet ja -linnut pitivät huolta sen nopeasta hajoamisesta.

Nadara itki hiljaa. Vanhahko nainen, jonka suussa oli yksi ainoa
hammas, huomasi hänet ja alkoi valittaa myötätunnosta. Valittelun
houkuttelemina liittyi heidän seuraansa pian muita naisia, joihin
tarttui naissukupuolen perinnöllinen, kummallinen hysteria, niin että
he alkoivat säestää hampaattoman voivotuksia.

Omien ääniensä kiihdyttäminä he pian kirkuivat ja parkuivat kamalana
kuorona. Sitten saapui Isonyrkki ja hänen seurassansa muita miehiä.
Melu kiusasi heitä, ja he kävivät murehtijain kimppuun nyrkkeineen
ja hampaineen, hajoittaen heidät eri suunnille. Siten päättyi
juhlatilaisuus.

Tai se olisi päättynyt, jollei Isonyrkki olisi tehnyt kovaonnista
virhettä ja tähdännyt iskua Nadaraan. Thandar oli seisonut
läheisyydessä, kummissaan katsellen omituista näkyä.

Hän oli pannut merkille nuoren tytön hiljaisen surun — se oli
todellista surua — ja »murehtijain» monenlaiset hysterian ilmaisut.
Nekään eivät olleet valhesurua, koska he eivät olleetkaan
murehtivinaan, vaan pyrkivät ainoastaan aiheuttamaan hälyä. Ja koska
hornamainen pauhu oli ärsyttänyt Waldon omia hermoja, ei häntä
lainkaan ihmetyttänyt, että Isonyrkki ja muut miehet ryhtyivät meteliä
vaimentamaan.

Naispuoliset puolieläimet olivat heidän, ja Waldo Emerson oli siksi
suuressa määrin sopeutunut alkeelliseen ympäristöönsä, ettei hän
lainkaan tuntenut halua sekautua toisten asioihin. Mutta Nadara ei
ollut heidän — Nadara ei ollut heidän heimoaan, ja vaikka tyttö
ei olisikaan ollut hänen omansa, olisi amerikkalainen tuntenut
velvollisuudekseen astua hänen ja noiden villien olentojen väliin,
joiden pariin kohtalo oli hänet heittänyt. Mutta kun tyttö oli hänen,
valtasi hänet surmaajan kuuma verenhimo, kun hän syöksähti estämään
tytön kimppuun karkaavaa Isonyrkkiä.

Waldo Emerson Smith-Jones ei ollut oppinut miehekkään
itsepuolustustaidon aakkosiakaan aikaisemman, kaikelta karkealta ja
raa'alta visusti varjellun elämänsä aikana. Se oli onneton seikka,
koska se taito olisi tarjonnut hänelle paljon etua hänen otellessaan
raakalaista vastaan. Yksi ainoa, hyvin tähdätty sivallus suojattomaan
leukaan olisi lopettanut tappelun heti; mutta Thandarilla ei ollut
aavistustakaan iskuista, ei sivalluksista eikä muista nyrkkeilytempuista.

Tosin hän käytti karkeatekoisia aseitaan, mutta muutoin hän taisteli
samaan alkeelliseen tapaan kuin hänen alkuperäinen ihmisenkaltainen
esi-isänsä ja unohti hyvin usein kokonaan miekkansa, puukkonsa,
jousensa ja nuolensa sekä keihäänsä kyyristyessään puolittain kumaraan
asemaan ottamaan vastaan vihollisensa hyökkäystä.

Nyt hän karkasi tavoittamaan Isonyrkin karvaista kurkkua. Kuului kumea
tömähdys, kun miehet törmäsivät yhteen, ja kieriskellen, purren ja
repien he rimpuilivat sinne tänne kivisellä maaperällä kallion juurella.

Muut miehet herkesivät ahdistamasta naisia. Naiset keskeyttivät
äänekkään murehtimisensa. Kaikki sijoittuivat kamppailijain ympärille
pieneen piiriin, joka siirtyi sinne tänne ottelijain liikkuessa, niin
että he aina olivat sen keskellä.

Nadara tunkeutui katselijain välitse etualalle. Hän tahtoi olla likellä
Thandaria. Hänen kädessään oli rosoinen graniittikappale — olihan
mahdoton etukäteen arvata, miten kävisi.

Isonyrkki oli vanttera — tukeva kuin vuori — mutta Thandar oli
voimakaslihaksinen kuin Nagoola, musta pantteri. Hänen kaikki
liikkeensä olivat sulavia ja nopeita, mutta niin vastustamattomia.
Äkillinen, odottamaton isku Isonyrkin ohimoon keikautti hänen
pallomaista päätänsä sivullepäin niin rajusti, että kaula oli vähällä
nyrjähtää sijoiltaan.

Isonyrkki parkaisi sen tuottamasta kivusta. Riemuissaan sattumalta
sivaltamansa iskun tuloksesta Thandar uudisti sen. Isonyrkki mylvi
tuskissaan. Viimeisen kerran hän pinnisti voimiaan äärimmilleen ja
yritti päästä käsiksi ketterään vastustajaansa, ja se onnistui. Hänen
hampaansa tavoittivat Thandarin kurkkua, mutta samalla hänen oma
henkitorvensa joutui likelle Thandarin leukapieliä.

Waldo Emerson Smith-Jonesin vahvat, valkeat hampaat puristuivat
siihen niin luonnollisesti kuin ei olisikaan vierinyt lukemattomia
hitaita ajanjaksoja sen jälkeen kun joku hänen esi-isänsä oli viimeksi
upottanut torahampaansa vastustajansa pehmeään lihaan.

Hukkaan kuluneet ajanjaksot! Alkeellisesta ja eläimellisestä on niiden
vieriessä pyritty nykyaikaiseen ja inhimilliseen — mutta lyhyessä
hetkisessä raukeaa kaikki se työ tyhjiin, aikakausien silaus rapisee
pois jonkun alkuaikaisen intohimon kuumuudessa, ja alkeellinen ja
eläimellinen tulee jälleen näkyviin alastomana ja kainostelemattomana.

Kalpeana uhkaavan kuoleman herättämästä kauhusta koetti Isonyrkki
nyt kiskoutua irti. Thandar puri hampaansa sitäkin syvemmälle. Äkkiä
purskahti hänen kasvoilleen verta, joka salpasi hänen hengityksensä.
Isonyrkki herpaantui ja jäi virumaan hievahtamatta.

Hurmeen punaamana Thandar nousi pystyyn. Hänen edessänsä maassa viruva
kookas ruho vavahti suonenvedontapaisesti kerran tai pari elinnesteen
tulviessa katkenneesta kaulavaltimosta. Silmät pyörähtivät ylöspäin ja
jäykistyivät, ruumis värähti viimeisen kerran, ja Isonyrkki oli kuollut.

Thandar kääntyi viehättyneiden katselijain puoleen ja valitsi heidän
joukostaan neljä vankkaa miestä.

»Viekää Isonyrkki kallion laelle!» komensi hän. »Teidän palattuanne
valitsemme kuninkaan.»

Miehet tottelivat. He eivät ollenkaan ymmärtäneet, mitä Thandar
tarkoitti kuninkaan valitsemisella. Surmattuaan Isonyrkin Thandar oli
kuningas, jollei joku kunnianhimoinen mies halunnut vastustaa hänen
hallitusoikeuttansa. Mutta kaikki olivat nähneet hänen surmaavan
Isonyrkin ja tiesivät hänen tappaneen Korthin ja Lättäjalan, ja kukapa
sitten olisi rohjennut käydä kiistelemään hänen kanssaan kuninkuudesta?

Ruumiin viejien palattua kylään Thandar kokosi heimon miehet lähellä
kallion juurta kasvavan ison puun juurelle. Sinne he sijoittuivat
kyykkysilleen karkeapiirteiseen ympyrään. Heidän takanaan seisoivat
naiset ja lapset silmät levällään uteliaisuudesta.

»Valitkaamme kuningas!» ehdotti Thandar, kun kaikki olivat ehtineet
saapuville.

Syntyi pitkä äänettömyys. Sitten puhkesi muuan vanhemmista miehistä
puhumaan.

»Olen iäkäs mies. Olen nähnyt monta kuningasta. He tulevat surmaamalla.
He poistuvat surmaamalla. Thandar on surmannut kaksi kuningasta. Nyt
hän on kuningas Kuka haluaa surmata Thandarin, ja tulla kuninkaaksi?»

Vastausta ei kuulunut.

Vanhus nousi pystyyn.

»Oli typerää tulla tänne valitsemaan kuningasta», lausui hän, »koska
meillä jo on kuningas».

»Malttakaahan!» komensi Thandar. »Valitkaamme kuningas oikein
kunnollisesti. Se, että olen tappanut Lättäjalan ja Isonyrkin, ei
todista, että minusta tulee hyvä kuningas. Oliko Lättäjalka hyvä
kuningas?»

»Hän oli paha mies», vastasi ukko.

»Onko teillä koskaan ollut hyvää miestä kuninkaana?» tiedusti Thandar.

Vanhus rypisti miettivästi otsaansa.

»Ei pitkään aikaan», myönsi hän.

»Syynä on se, että aina sallitte öykkärin ja raakalaisen hallita
itseänne», selitti Thandar. »Se ei ole oikea tapa kuningasta valitessa.
Teidän pitäisi mieluummin kokoontua yhteen, kuten nyt olemme tehneet,
pohtimaan heimon tarpeita, ja sitten kun olette saaneet selville,
mitkä toimenpiteet ovat parhaat heimon jäsenten menestykseksi, pitäisi
teidän valita kuninkaaksenne mies, joka parhaiten pystyy toteuttamaan
suunnitelmianne. Se on parempi kuninkaan valitsemisen tapa.»

Vanhus purskahti nauramaan.

»Ja sitten», huomautti hän, »tulisi joku Isonyrkki tai Lättäjalka ja
tappaisi kuninkaamme päästäkseen kuninkaaksi hänen sijaansa».

»Oletteko koskaan nähnyt miestä, joka jaksaisi voittaa heimon kaikki
miehet yhtä aikaa?»

Ukko näytti joutuvan ymmälle.

»Se on vastaukseni väitteeseesi», virkkoi Thandar. »Kuninkaan
valitsijat voivat suojella häntä hänen vihamiehiään vastaan. Niin
kauan kun hän on hyvä kuningas, pitäisi heidän se tehdä, mutta kun
hän muuttuu huonoksi, voivat he valita uuden, ja jos paha kuningas ei
alistu tottelemaan uutta, on useiden miesten yhdessä helppo surmata
hänet tai karkoittaa hänet tiehensä, olipa hän kuinka uljas taistelija
tahansa.»

Monet miehistä nyökkäsivät ymmärtämyksen merkiksi.

»Se ei ole johtunut mieleemme», tuumivat he. »Onpa Thandar tosiaankin
viisas.»

»Nyt siis», jatkoi amerikkalainen, »valitkaamme kuninkaaksi se
mies, jota enemmistö kannattaa, ja niin kauan kun hän pysyy hyvänä
kuninkaana, on meistä enemmistön taisteltava hänen puolestaan ja
suojeltava häntä. Valitkaamme mies, jonka tiedämme hyväksi, katsomatta
siihen, pystyykö hän tappamaan kumppaneitaan, sillä jos heimon
enemmistö ottelee hänen puolestansa, niin miksipä hänen tarvitsisi
itsensä otella? Me tarvitsemme viisasta miestä — joka osaisi opastaa
heimon hedelmälliseen seutuun ja riistaisille metsästysmaille ja
sodan aikana johtaa taistelua älykkäästi. Lättäjalalla ja Isonyrkillä
ei ollut kylliksi järkeä; he osasivat vain ryöstää muiden miesten
puolisoita. Sellaista ei kuningas saisi tehdä. Kuninkaan pitäisi
suojella puolisoitanne Lättäjalan tapaisilta olennoilta ja rangaista
niitä, jotka mielivät ryöstää vaimojanne.»

»Mutta miten hän kaiken sen tekee», kysyi eräs nuori mies, »jollei hän
ole koko heimon paras taistelija?»

»Enkö ole sitä teille jo osoittanut?» huomautti Thandar. »Me, jotka
teemme hänet kuninkaaksi, olemme hänen taistelijoitansa — hänen ei
tarvitse otella omin käsin.»

Taaskin syntyi pitkä äänettömyys. Sitten alkoi ukko jälleen puhua.

»Thandarin sanoissa piilee viisautta. Valitkaamme kuningas, jonka on
oltava meitä kohtaan hyvä, jos hänen on mieli pysyä kuninkaana. Meidän
on kovin paha olla, jos meillä on kuningas, jota pelkäämme.»

»Minä puolestani», sanoi nuori mies, joka oli aikaisemminkin puhunut,
»en halua hallitsijakseni kuningasta, joka ei pysty voittamaan minua
taistelussa. Jos minä voitan hänet, niin minusta pitää tulla kuningas.»

Ja niin miehet jakautuivat puolueiksi, mutta sopivat lopulta niin,
että valitsisivat kuninkaaksi miehen, jonka he tiesivät olevan viisaan
ja samalla mainion taistelijan. Siksi he valitsivat kuninkaaksensa
Thandarin.

»Kerran viikossa», julisti uusi kuningas, »kokoonnumme tänne
keskustelemaan, miten heimon hyvinvointia parhaiten edistettäisiin,
ja minkä enemmistö hyväksi näkee, se tehdään. Heimo ilmoittaa
kuninkaalle, mitä on tehtävä — kuningas panee sen toimeen. Ja kaikkien
on taisteltava, kun kuningas käskee taistelemaan, ja kaikkien on oltava
työssä, kun kuningas käskee tekemään työtä, sillä kaikki taistelemme
ja työskentelemme koko heimon hyväksi, ja minä, Thandar, kuninkaanne,
taistelen ja uurastan ankarammin kuin kukaan teistä.»

Se oli heistä uusi katsantokanta ja saattoi kuninkuuden kokonaan
toisenlaiseen valoon kuin he aikaisemmin olivat tottuneet näkemään.
Että he tarvitsisivat kauan aikaa todella sulattaakseen sen
ajatustavan, sen Thandar oivalsi ja oli hyvillään siitä, että heillä
oli murrosaikana sellainen kuningas, joka kykeni vaatimaan heiltä
kunnioitusta heidän entisen mittapuunsa mukaisesti.

Ja häntä hymyilytti, kun hän ajatteli, kuinka paljon hän oli muuttunut
siitä ajasta, jolloin hän oli vapisten, itkien ja köhien istunut
autiolla rannalla kammottavan metsän liepeellä.



KOLMAS LUKU

Suuri N a g o o la


Waldo Emerson Smith-Jones oli ilomielin tarttunut sattuman tarjoamaan
tilaisuuteen ja ruvennut pienen luolalaisheimon kuninkaaksi. Ensiksikin
takasi hänen uusi asemansa paremmin Nadaran turvallisuuden, ja toiseksi
se antoi laajemmat toimintamahdollisuudet hänen äsken heränneelle
aloitekyvyllensä.

Aikaisemmin hän oli kaihtanut vastuunalaisuutta, mutta nyt hän
ilomielin otti sen niskoilleen. Nyt hän kaipasi toimintaa, kun hän taas
aikaisemmin oli tyytynyt ainoastaan lukemaan muiden saavutuksista.

Harmikseen hän pian kuitenkin huomasi, että klassillinen kasvatus,
jolle hänen varhaisempi elämänsä oli omistettu hellivän ja ylettömästi
hienostuneen äidin ohjatessa, osoittautui perin kehnoksi perustaksi,
kun hän alkoi käytännöllisesti suunnitella oman elämänsä ja heimonsa
elämän järjestelyä.

Hän tahtoi opettaa kansaansa rakentamaan pysyviä ja mukavia taloja,
mutta hän ei jaksanut muistaa ainoatakaan Ovidiukselta saamaansa
käytännöllistä vihjausta kirvesmiehen ammatissa.

Hänen kansansa hankki ravintonsa metsästämällä pieniä nakertajia,
tyhjentelemällä linnunpesiä ja noukkimalla villejä hedelmiä ja
vihanneksia. Thandar halusi panna alkuun jonkunlaisen yhteiskunnallisen
maanviljelyksen, mutta klassillisten runoilijain teokset, joihin hän
oli oikein hyvin tutustunut, tarjosivat kovin vähän käytännöllisesti
arvokkaita tietoja maanviljelyksestä. Hän oli pahoillaan siitä, että
hän ei ollut kirjoittautunut jonkun Alleghany-vuorten länsipuolella
sijaitsevan maanviljelyslukion luetteloihin, vaan mennyt Harvardin
yliopistoon opiskelemaan.

Hän päätti kuitenkin puristaa mahdollisimman paljon hyötyä niukoista
käytännöllisistä tiedoistaan, jotka melkein supistuivatkin siihen, että
hän osasi määritellä »maanviljelys»-sanan merkityksen.

Mutta olihan sekin itu, sillä se edellytti hänen tuntevan ne tulokset,
joita maanviljelyksellä voitiin saavuttaa.

Niinpä Thandar olikin askeleen edellä aikaisimmista esivanhemmistaan,
kun viimemainitut olivat ryhtyneet tarkoituksellisesti istuttamaan
viljaa, jota luonto oli siihen saakka umpimähkään siroitellut tuulen,
lintujen ja muiden eläinten välityksellä, mutta vain askeleen verran
heistä edellä.

Hän käsitti, että hänellä oli hyvin merkillinen asema aikakausien
asteikossa. Hän oli tuntenut, nähnyt ja käyttänyt hyväkseen kivikauden
ja kahdennenkymmenennen vuosisadan välisinä ajanjaksoina saavutetun
kehityksen kuluessa kasautuneita tietoja, ja nyt oli kohtalo äkkiä
viskannut hänet kivikauteen tai kenties muutamia ajanjaksoja kauemmaksi
ajassa vain osoittaaksensa hänelle, että kaikki hänen muiden ihmisten
tiedoista haalimansa tiedot olivat kerrassaan arvottomia kivikaudella.

Hän oli asunut puusta ja tiilistä rakennetuissa taloissa ja katsellut
lasi-ikkunoista. Hän oli lukenut kaasun ja sähkön valossa, ja hänellä
oli aavistus kynttilöistäkin. Mutta hän ei kyennyt valmistamaan
työkaluja rakentaakseen talon, hän ei olisi osannut tehdä tiiltä,
vaikka henki olisi ollut kysymyksessä, lasista oli äkkiä hänen
mielestään tullut yksi maailman ihmeistä, ja kaasu, sähkö ja kynttilät
taas olivat muuttuneet samanlaisiksi kuin Sfinksin salaperäinen
arvoitus.

Hän osasi kirjoittaa runosäkeitä loistavalla kreikankielellä, mutta
enää hän ei siitä ylpeillyt. Hän olisi paljoa mieluummin toivonut
pystyvänsä parkitsemaan vuotia tai virittämään tulen ilman tulitikkuja.
Waldo Emerson Smith-Jones oli vuosi sitten ollut erittäin ylpeä
älystään ja korkeasta opistaan, mutta vuoden kuluttua oli hänen
itserakkautensa kutistunut, niin että hän nyt piti itseänsä maailman
surkeimpana ja mitättömimpänä miehenä.

»Olen rikollisen tietämätön», sanoi hän Nadaralle, »sillä olen
sysännyt luotani kokonaisen elämäniän mahdollisuudet omistamalla sen
hyödyttömän opin kasaamiseen, vaikka olisin voinut hankkia hyödyllisiä,
käytännöllisiä tietoja, jotka ovat nostaneet maailman mustasta
raakalaisuudesta nykyaikaisen edistyksen valoon — en ainoastaan olisi
voinut tehdä sitä, vaan sitäpaitsi jonkun verran lisätä ihmiskunnan
kunniaa ja hyvinvointia. Olen kelvoton olento, Nadara — pahempi kuin
hyödytön.»

Tyttö kosketti hyväillen hänen voimakasta, ruskeata kättään ja katseli
ylpeillen häntä silmiin.

»Minusta olet suorastaan ihmeellinen, Thandar», kehui hän. »Paljain
käsin olet tappanut Nagoolan, maailman hirvittävämmän pedon, ja Korth,
Lättäjalka ja Isonyrkki viruvat voimiesi rusentamina korppikotkien
raadeltavina — yksin sinä olet surmannut heidät kaikki, kolme
kammottavaa miestä. Niin, Thandarini on suurin kaikista miehistä.».

Eikä Waldo Emerson jaksanut tukahduttaa voimakasta ylpeyden aaltoa,
joka tulvahti hänen mieleensä, kun hänen rakastamansa tyttö luetteli
hänen urotöitään. Enää ei hän pitänyt saavutuksiaan »raakana
ruumiillisena urhoollisuutena ja kuntona». Entinen Waldo Emerson,
jonka ruumiinlämpö oli kohonnut säännöllisesti joka päivä kello kolme
iltapuolella, jonka surkean laihaa ruumista yskiminen oli vaivannut
alituisesti, ja jonka silmiin oli sekä yöllä että päivällä tullut
kauhunilme hänen kuullessaan kuivien lehtien kahinaa, oli kuollut.

Hänen sijallansa oli roteva, verevä mies, ruskeaihoinen ja
teräsjänteinen, peloton, itseensäluottava, melkeinpä raaka ylpeänä
voimastaan — Thandar, luolamies.

Ne kuukaudet, jotka kuluivat Thandarin johtaessa kansaansa
luola-aukkojen täyttämältä kallioseinämältä toiselle etsiessään sopivaa
paikkaa pysyvää kylää varten, olivat Nadaran ja kuninkaan onnenaikaa.

Tytön onnea häiritsi hieman se seikka, ettei Thandar vaatinut häntä
omakseen. Hän ei vielä oikein jaksanut käsittää heitä erottavia
siveyssääntöjä. Thandar koetti selittämistään selittää hänelle, että he
kerran palaisivat hänen maailmaansa ja ettei se maailma ottaisi häntä
vastaan, jollei heidän liittoaan olisi vahvistettu siellä voimassa
olevien säädösten ja menojen mukaisesti.

»Saavatko ne avioliittomenot, joista puhut, sinut rakastamaan minua
enemmän?» kysyi Nadara.

Thandar purskahti nauramaan ja otti hänet syliinsä.

»En voisi rakastaa sinua enempää», vastasi hän.

»No, mitä hyötyä niistä sitten on?»

Thandar pudisti päätään.

»Sitä on vaikea selittää, erittäinkin sellaiselle herttaiselle pikku
pakanalle kuin Nadarani on. Sinun on tyydyttävä tietämään — usko
minun vakuutustani — että meidän on odotettava juuri siksi, että minä
rakastan sinua.»

Nyt oli tytön vuoro ravistaa päätään.

»En jaksa sitä käsittää», virkkoi hän. »Minun kansani miehet ottavat
puolisonsa mielensä mukaan, ja he ovat tyytyväisiä, ja kaikki ovat
tyytyväisiä, ja kaikki on hyvin. Mutta heidän kuninkaansa, joka saa
ottaa puolisokseen kenet vain haluaa, odottaa, kunnes mies, jota hän ei
tunne ja joka asuu laajan veden takana — jonne ehkä emme koskaan pääse
— antaa hänelle luvan ottaa puolisoksensa naisen, joka rakastaa häntä —
jota hän sanoo rakastavansa.»

Thandar pani merkille, että Nadara korosti sanaa »sanoo».

»Tuonnempana», vastasi hän, »kun olemme saapuneet minun maailmaani,
ymmärrät minun olevan oikeassa ja kiität minua. Siihen saakka, Nadara,
sinun täytyy luottaa minuun, ja», lisäsi hän puolittain itsekseen,
»olen ansainnut luottamuksesi, vaikka sinä et sitä tiedäkään».

Ja niinpä Nadara oli uskovinaan ja olevinaan tyytyväinen, mutta
sydämensä sisimmässä hän yhä pelkäsi, ettei Thandar rakastanut häntä
oikein todenteolla, eivätkä naisten puolittain verhotut huomautukset
suinkaan olleet omiaan rauhoittamaan hänen mieltään.

Ollessansa hänen seurassaan oli Thandar koko ajan opettanut hänelle
omaa kieltään, sillä hän toivoi sydämensä pohjasta voivansa viedä tytön
kotiinsa ja toivoi hänen olevan niin kypsyneen esiteltäväksi Bostonissa
ja sivistysmaailmassa, kuin hän, Waldo, suinkin saattoi hänet tehdä.

Thandar tahtoi etsiä kylälle sopivan paikan meren näkyvissä voidakseen
aina tähyillä laivoja. Vihdoin sellainen löytyikin —• tasainen ruohikko
matalalla ylängöllä, josta näkyi merelle.

Hän oli osunut sinne vaellellessaan yksiksensä useiden kilometrien
päässä niistä väliaikaisista kallioasumuksista, joissa heimo silloin
majaili. Maata kaivaessaan hän huomasi mullan meheväksi ja mustaksi.
Toisella laidalla kasvoi tukkipuita, ja toisella oli jyrkkiä kallioita
pehmeätä kalkkikiveä.

Thandarin suunnitelman mukaan oli kylä rakennettava osittain hirsistä
kallioseinämän viereen ja koverrettava asumuksien taakse lisäkammioita
sikäli kuin kukin perhe tarvitsi.

Luolat yksinkin olisivat tarjonneet kylliksi suojaa, mutta Waldo toivoi
pakottamalla kansansa rakentamaan osan majoista hirsistä saavansa
kussakin perheessä herätetyksi jonkunlaista omistajantunnetta ja
ylpeyttä mieskohtaisesta omaisuudesta, joten heidän ei enää olisi yhtä
helppo luopua majapaikoistaan kuin ennen, jolloin heidän oli tarvinnut
vain siirtyä jollekin toiselle kalliolle löytääkseen ihan yhtä mukavia
luolia kuin ne olivat, jotka he olivat niin kevein mielin hylänneet.

Toisin sanoen hän toivoi voivansa antaa heille sanan, jota heidän
sanastossaan ei ollut siihen saakka ollut — sanan »koti».

Olisiko se onnistunut vai eikö, sitä emme saa koskaan tietää, sillä
viimeisellä hetkellä astui väliin kohtalo, pyyhkäisten yhdellä vedolla
pois hänen kaikki suunnitelmansa ja pyrkimyksensä.

Hänen palatessaan sinä iltana kansansa pariin, uhkuen toiveittensa
virittämää innostusta, hiipi tanakka, karvainen olento varovasti
hänen jälessään. Kun Thandar ilmestyi lähelle sitä kallioseinämää
ulottuvasta pensaikosta, johon väliaikainen leiri oli sijoitettu,
juoksi odottamassa ollut Nadara häntä vastaan.

Thandarin jälessä hiipivä hahmo seisahtui pensaikon laitaan. Kun hänen
lähekkäin olevien silmiensä katse osui tyttöön, värähtelivät hänen
veltot huulensa nopeasta hengityksestä, ja hänen punaiset luomensa
painuivat puolittain umpeen, tehden hänet kavalan ja himokkaan
näköiseksi.

Muutamia minuutteja hän tarkkaili miestä ja neitoa, kun he verkkaisesti
astelivat kalliolle edellisen käsivarsi toisen ruskeiden hartioitten
ympärillä. Sitten hän kääntyi ja häipyi takanaan olevien sekavien
oksien sekaan.

Sinä iltana Thandar kokosi heimon jäsenet ympärilleen kallion juurelle.
He istuivat komean nuotion ympärillä, sillä aikaa kun Thandar,
heidän kuninkaansa, pienimpiä yksityiskohtia myöten selosti heille
tulevaisuutta, jonka hän oli heitä varten suunnitellut.

Jotkut vanhukset ravistelivat päätään, sillä tämä oli ennenkuulumatonta
ja poikkesi heidän totutusta elämänjärjestyksestään, eivätkä he hevillä
mielineet alistua muutokseen, siitä ehkä koituvista eduista huolimatta.

Mutta suurin osa kansaa riemastui kuullessansa esityksen mukavista
ja pysyvistä asumuksista, vaikka Thandar arvelikin heidän etukäteen
iloitsevan lapsellisen kiihkoisina ajatellessaan saavansa jotakin uutta
ja entisestä poikkeavaa. Oli kokonaan toinen kysymys, kestäisikö heidän
innostuksensa, kun he joutuisivat tekemään lisätyötä, jota uusi elämä
varmasti vaatisi.

Niinpä Thandar laati uudet lait, joiden oli siitä alkaen oltava hänen
kansansa ohjenuorana. Miesten oli valmistettava kaikki tarve-esineet ja
aseet, sillä hän oli jo opettanut heidät käyttämään jousta ja nuolia
sekä keihästä. Naisten oli pidettävä kaikki teräaseet terävinä. Miesten
oli kaadettava tukit ja rakennettava talot — naisten valmistettava
vaatteukset, keitettävä ja paistettava ruoka sekä pidettävä talot
järjestyksessä.

Miesten oli muokattava maa, naisten kylvettävä siemenet ja hoidettava
kasvava vilja, joka sitten myöhemmin oli kaikkien korjattava yhdessä.

Metsästäminen ja taisteleminen olivat miesten velvollisuus, mutta
taisteleminen oli rajoitettava heimon vihollisiin. Mies, joka tappoi
jonkun muun heimonsa jäsenen muutoin kuin puolustaessaan kotiansa tai
itseänsä, oli surmattava.

Hän laati muitakin lakeja — hyviä lakeja — joita nämäkin
kehittymättömät ihmiset pitivät hyvinä. Vasta hyvin myöhällä ryömi
viimeinen heistä epämukavaan luolaansa, uneksimaan ilmavista, metsän
puista rakennetuista huoneista, hyvästä ravinnosta, jota riitti yllin
kyllin yhtä hyvin ennen sadeaikaa kuin sen jälkeenkin, turvallisuudesta
»ilkeiden miesten» säännöllisesti toistuvien hyökkäysten varalta.

Thandar ja Nadara poistuivat viimeiseksi. Istuen kapealla kielekkeellä
Nadaran luolan edustalla kuutamon valaistessa heidän alastomia,
välkkyviä olkapäitään he yhdessä keskustelivat ja haaveilivat
tulevaisuudesta.

Thandar oli puhunut ihmeellisistä suunnitelmistaan, jotka näyttivät
vallanneen koko hänen mielensä — heimon tulevaisuudesta — pitkästä
askeleesta sivistysoloja kohti, jonka heimon jäsenet astuisivat
muutamissa lyhyissä hetkissä, jos he vain noudattaisivat hänen
mielessään väikkyviä yksinkertaisia suunnitelmia.

»Niin», sanoi hän, »kymmenessä vuodessa he olisivat taivaltaneet
matkan, joka meidän esivanhemmiltamme on varmasti vaatinut pitkiä
ajanjaksoja».

»Ja suunnitelmasi tähtäävät kymmenen vuotta eteenpäin, Thandar»,
huomautti tyttö, »vaikka vasta eilen mainitsit, että meren rannalle
päästyämme toivoit meidän ennen pitkää näkevän ohitsemme purjehtivan
aluksen, joka veisi meidät sinun sivistysmaailmaasi. Täytyykö meidän
odottaa kymmenen vuotta, Thandar?»

»Suunnittelen heimoa varten», vastasi mies. »Kenties emme me ole täällä
näkemässä muutosta; mutta tahtoisin saattaa heimon jäsenet taipaleelle
ja lähtiessämme pidän kyllä huolta siitä, että valitaan kuningas, jolla
on rohkeutta ja tahtoa toteuttaa suunnitelmani.

— Mutta», lisäsi hän aatoksissaan, »olisi mainiota, jos voisimme palata
täydentämään työmme. En koskaan, Nadara, ole suorittanut ainoatakaan
rakentavaa tekoa lähimmäisteni hyväksi, mutta nyt minulla on tilaisuus
tehdä jotakin, niin vähäiseltä kuin se näyttääkin, tämän — mitäs se
oli?»

Lännestä päin kuului matalaa, uhkaavaa jyminää. Se kuulosti syvältä
ja pahaenteiseltä, mutta oli niin hiljainen, ettei se herättänyt
ainoatakaan heimon nukkuvaa jäsentä.

Ennenkuin kumpikaan ennätti virkkaa mitään, vavahteli maa hiljaa heidän
allaan, niin hiljaa, että sitä tuskin olisi huomannut, jollei sitä
ennen olisi maan uumenista kuulunut kaukaista jymyä.

Kuutamoisella kallionulkonemalla istuva pari hypähti pystyyn, ja Nadara
painautui likelle Thandaria, joka suojelevasti kiersi kätensä hänen
hartioittensa ympärille.

»Suuri Nagoola», kuiskasi tyttö. »Taaskin se yrittää vapautua.»

»Mitä tarkoitat?» tiedusti Thandar. »Se on maanjäristys — kaukainen ja
ihan vaaraton meille.»

»Ei; se on suuri Nagoola», intti Nadara. »Kauan sitten, kun isäimme
isät eivät vielä olleet syntyneet, kuljeskeli suuri Nagoola maan
päällä, ahmien kaikki, jotka osuivat sen tielle — ihmiset, eläimet,
linnut, kaikki.

— Eräänä päivänä tapasi kansamme sen nukkumassa syvässä rotkossa kahden
vuoren välissä. Siihen aikaan olivat miehet väkeviä, ja kun he näkivät
suuren vainolaisensa nukkuvan rotkossa, meni heistä toinen puoli
toiselle ja toinen toiselle puolelle, ja he työnsivät molemmat vuoret
rotkossa nukkuvan pedon päälle, vangiten sen sinne.

— Se on varmasti totta, sillä äitini oli kuullut sen äidiltänsä,
joka taas oli kuullut sen omalta äidiltään — siten oli sitä
totuudenmukaisesti kerrottu polvesta polveen siitä alkaen, kun se kauan
sitten tapahtui.

- Ja vielä tähän päivään saakka on kuultu silloin tällöin suuren
Nagoolan murisevan raivoissaan, ja maa tärähtelee ja vapisee, kun se
koettaa syvällä, hyvin syvällä maan alla pudistaa vuoria päältänsä ja
riistäytyä vapaaksi. Etkö sinä kuullut sen ääntä ja tuntenut kallion
huojuvan?»

Thandar naurahti.

»No niin, sitten meillä ei ole hätääkään», huudahti hän, »sillä kun sen
päällä on kaksi vuorta yhdessä röykkiössä, ei se pääse karkaamaan».

»Kenpä tietää?» tuumi Nadara. »Se on iso, yhtä iso kuin pieni vuori.
Jonakin päivänä väitetään sen reutoutuvan irti, ja sitten ei mikään
pysty vaimentamaan sen vimmaa, ennenkuin se on tuhonnut kaikki elävät
olennot maan päältä.»

»Älä ole siitä huolissasi, pikku tyttöni!» lohdutti Thandar.
»Suuren Nagoolan on muristava äänekkäämmin ja rimpuiltava rajummin,
ennenkuin se saa sysätyksi vuoret niskoiltaan. Nytkin se on jälleen
hiljaa. Juokse senvuoksi luolaasi, armas, äläkä vaivaa somaa päätäsi
tarpeettomilla huolilla! On aika kaikkien kunnon ihmisten nukkua.» Hän
kumartui suutelemaan poistuvaa tyttöä.

Nadara takertui häneen kiinni hetkiseksi.

»Minua peloittaa, Thandar», kuiskasi hän. »Sen syytä en tiedä. Sen
vain tiedän, että pelkään; se on voimakasta pelkoa, joka ei ota
tyyntyäkseen.»



NELJÄS LUKU

Taistelu


Useiden naisten ja lapsien ollessa varhain seuraavana aamuna joella
vettä noutamassa hätkähtivät Thandarin heimon muut jäsenet valppaiksi
kuullessaan vihlovia kirkaisuja siltä suunnalta, johon vedennoutajat
olivat menneet.

Ennenkuin kookkaat, karvaiset, sileä-ihoisen Thandarin johtamat miehet
olivat ennättäneet kallion juurelle rientäessään pelastamaan naisia,
ilmestyi muutamia viimemainituista metsän reunasta, juosten vinhaa
vauhtia luolille.

Heidän kauhuiseen kiljuntaansa sekautui huutoja: »Ilkeät miehet!
Ilkeät miehet!» Mutta niitä ei tarvittu ilmaisemaan auttajille hälyn
syytä, sillä naisten kintereillä saapui Thurg ja parikymmentä hänen
kammottavaa otustaan. He eivät olleet juuri ihmisenmuotoisia apinoita
parempia. Pitkäkätisiä, karvaisia, lönkyttäviä kuvatuksia, joiden
lähekkäin sijaitsevat silmät ja kaltevat otsat osoittivat heidän olevan
lähempää sukua korkeammille eläimille kuin sivistyneelle ihmiselle.

Voi sitä ihmistä, miestä tai naista, joka joutui heidän kynsiinsä,
koska he alhaisella tasolla oleville olennoille tunnusmerkillisten,
halpojen, hillittömien intohimojensa lisäksi olivat vaipuneet
harjoittamaan mitä inhoittavinta ihmissyöntiä.

Tehdessään ryöstöretkiä naapuriensa asuinsijoille hankkiakseen
liharavintoa ja naisia, he olivat kohdanneet vain heikkoa vastarintaa
— kauhistuneet luola-ihmiset olivat kiireesti kavunneet turvaan
huimaaville kallionkielekkeilleen, joilta he saattoivat viskellä kiviä
ja vieritellä isoja järkäleitä, saattaen sekasortoon vaikka kuinka
huimat viholliset.

Aina olivat ilkeät miehet saaneet joitakuita varomattomia uhreja,
ennenkuin kaikki olivat ehtineet turvaisille kielekkeille, mutta nyt
kävi toisin. Thurg oli riemuissaan. Miehet syöksyivät alaspäin häntä
vastaan — suureksipa totisesti sukeutui tämän taistelupäivän jälkeinen
juhla, sillä kun miehistä olisi suoriuduttu, ei olisi kovinkaan
vaikeata hyökätä kalliolle ja ryöstää kaikki naiset ja lapset. Hänen
sitä ajatellessaan väikkyi hänen vähäisissä aivoissaan sen kauniin
tytön kuva, jonka hän edellisenä iltana oli nähnyt laskeutuvan luolilta
ja tulevan sileäihoista, kahdessa kamppailussa häntä löylyttänyttä
soturia vastaan.

Se, että Thandarin miehet saattaisivat kääntää taistelun hänen
tappiokseen, ei johtunut Thurgin mieleenkään. Eikä ihmekään,
sillä joskin luola-miesten lihakset olivat valtavia, olivat he
kuitenkin heikkoja rahjuksia verrattuina Thurgin puolieläimiin. Vain
sileäpintainen muukalainen vaivasi raakalaisen sekavia aivoja.

Hän kummasteli kuitenkin hiukan nähdessään vihollisten käsissä pitkät,
ohuet kepit ja heidän selässään riippuvissa nahkapusseissa pienet
säleet ja oudonnäköiset, käyrät oksat, joiden päitä yhdistivät ohuet
suolenkappaleet. Mitähän vehkeitä ne olivat?

Pian hän sai sen tietää — sen ja paljon muutakin.

Thandarin soturit eivät karanneet Thurgin ja hänen otuksiensa kimppuun
tiheään sullottuna, kiljuvana laumana. Sensijaan he hölkyttivät
hitaasti eteenpäin pitkänä, ohuena, kallion juuren suuntaisena viivana.
Sen keskikohdalla, suoraan hyökkäävien ilkeiden miesten keskustan
edessä, oli Thandar, huudellen ohjauksia väelleen, ensin toiselle,
sitten toiselle sivustalle.

Ja hänen komennustensa mukaan alkoivat viivan päät kiihdyttää
vauhtiaan, joten Thurg pian huomasi miehiä olevan edessään ja
molemmilla puolillaan. Ja kun kaikki parinkymmenen metrin päässä
etenivät varovasti, kyyristyneinä lopullista käsirysyä varten, näki hän
jokaisen vihollisen sovittavan säleen kaarevan oksan suolijänteeseen.
Sitten kuului äkkiä yhtäaikaisesti monta helähdystä, ja Thurg tunsi
pistävää kipua kaulassaan. Vaistomaisesti hän pyyhkäisi kädellään sitä
kohtaa; siinä törrötti vihollisen säle tuskin parin sentimetrin päässä
hänen henkitorvestaan.

Raivosta ulvoen hän kiskaisi esineen irti, mutta syöksyessään
rankaisemaan noita julkean rohkeita hulluja hän näki kymmenkunnan
seuralaisensa nykivän säleitä eri kohdista ruumistaan, ja ruohikossa
virui ihan hiljaa kaksi, joiden rinnoista pistivät esille säleiden päät.

Se näky pani raakalaisen hetkeksi pysähtymään. Hän näki kumppaniensa
karkaavan vihollisten kimppuun ja uuden sälekuuron tuoksahtavan
kaarevilta oksilta. Vielä yksi hänen soturinsa sortui maahan, ja
sitten vastustajat sileäpintaisen huutamasta komennuksesta viskasivat
syrjään kummalliset aseensa, tarttuivat pitkiin, ohuihin keppeihinsä ja
juoksivat Thurgin väkeä vastaan.

Thurgia hymyilytti. Nyt kaikki pian päättyisi. Hän kääntyi itseään
kohti kiiruhtavaan viholliseen päin — se oli Thandar. Thurg kyyristyi
ottamaan hyökkäystä vastaan. Hänen petomaisissa aivoissaan hehkui
raivo, kostonhimo ja verenjano. Vankoilla kourilla hän kiskoisi
keppipahasen tuon olennon otteesta, ja tällä kertaa hän puristaisi
sormensa tuohon sileään kurkkuun. Hän nuolaisi huuliaan. Mutta sitten
hän silmäkulmainsa alitse vilkaisi oikealle kupeelleen.

Mitä kummaa hän näkikään! Hänen väkensä pakenemassa? Se oli
uskomatonta! Mutta sittenkin se oli totta. Raivokkaasti ärjähdellen
tuskissaan ja kiukuissaan he juoksivat kujanjuoksua tulessa
teroitettujen keihäiden välitse. Kolme heistä virui kuolleena. Muista
valui verta heidän paetessaan hellittämättömästi sohivia kiusanhenkiään.

Se riitti Thurgille. Hän ei jäänyt vartoamaan Thandaria. Hänen
veltoilta huuliltaan pääsi yksi ainoa kiukkuinen ulvahdus ja sitten hän
pyörähti ympäri, lähtien syöksymään metsään. Viimeisenä hän sivuutti
Thandarin alkeellisen taistelurintaman toisiansa nopeasti lähenevät
päät. Hän juoksi niin vinhasti, että kallioseinämältä taistelua
katsellut Nadara myöhemmin väitti hänen jalkojensa jokaisella rajulla
harppauksella kohonneen pään yläpuolelle.

Thandar ja hänen voittoinen armeijansa ajoi metsässä vihollista takaa
parisen kilometriä. Sitten he nauraen ja riemuiten palasivat kuulemaan
vanhuksien, naisten ja lasten ylistyksiä.

Se oli onnellinen päivä. Leirissä juhlittiin. Ja muistaen, mitä hän oli
villeistä roduista lukenut, Thandar esitti sillä hetkellä keksimänsä
tanssin voiton kunniaksi.

Hän ei tuntenut raakalaistansseja paljoakaan paremmin kuin hänen
heimonsa jäsenet tunsivat two-stepiä ja valssia. Mutta hän tiesi, että
tanssi, laulu ja leikit olivat sellaisenaan suuri edistysaskel ihmisen
kehityskulussa, ja senvuoksi hän aikoi opettaa niitä kansalleen.

Kuuma puna lehahti hänen ohimoilleen, kun hän ajatteli, kuinka
kauhealta hänen arvokkaasta isästään ja jäykän muodollisesta äidistään
tuntuisi, jos he nyt näkisivät hänet — alastomana lannevyötä ja
pantterintaljaa lukuunottamatta, milloin harppaillen ja hyppien,
milloin liikkuen komein valssiaskelin, taputtaen käsiänsä liikkeittensä
tahdissa, samalla kun hänen jälessään tanssi parikymmentä hilpeää
alastonta soturia, jäljitellen hänen kaikkia temppujaan apinamaisen
tarkasti.

Heidän ympärillään kyyköttivät heimon, muut jäsenet tarkkaavaisempina
ja enemmän huvitettuina katsellen näitä elämänsä ensimmäisiä
juhlamenoja kuin mitään, mitä heille oli koskaan sattunut. Nyt hekin
taputtivat käsiänsä tanssijoiden tahdissa.

Nadara seisoi, katsellen outoa näkyä huulet raollaan ja silmät
levällään. Hänestä tuntui kuin olisi jokin hänen sisällään pyrkinyt
ilmoille — jokin, minkä hän oli tietänyt kauan, kauan sitten, minkä hän
oli unohtanut, mutta mikä hänen pian täytyi jälleen muistaa. Samalla
hän alkoi tuntea voimakasta liikkumisen tarvetta — hänen jalkansa
malttoi tuskin pysyä hiljaa maassa, ja hänen sydämeensä ja kurkkuunsa
tulvi valtavia sointu- ja lauluaaltoja, vaikka hän ei itse tiennyt,
mistä ne olivat ja mitä ne merkitsivät.

Senhän vain tiesi, että hän oli hyvin kiihtynyt ja onnellinen ja että
hänen koko olemuksensa tuntui yhtä keveältä ja ilmavalta kuin lauha
tuuli, joka hiljaa huojutteli metsän puiden latvoja.

Nyt oli tanssi lopussa. Thandar oli vienyt soturit jälleen
juhla-aterian ääreen. Sen piirin keskellä, jossa alastomat miehet
olivat äsken hyppineet ja pyörineet, oli tyhjä tila. Sinne juoksi
Nadara jonkun hienon sielullisen kiihoituksen kannustamana, jota hän
ei olisi käsittänyt, jos olisi koettanut, ja jota hän ei koettanutkaan
käsittää.

Hänen hennon, viehkeän vartalonsa ympärille oli kiedottu Nagoolan
välkkyvän musta talja — sekin hänen miehensä kunnon ja uljuuden
merkki. Se peitti hänen ruumiinsa vain puolittain, siten korostaen sen
kauneutta.

Silmät puoliummessa hän astui puolikymmentä sulavaa askelta koetteeksi.
Thandarin ja useiden muiden silmät olivat suunnatut häneen, mutta
hän ei heitä nähnyt. Äkkiä hän alkoi tanssia kädet ojennettuina
ulospäin, taivutellen joustavaa vartaloansa ja huojuen puolelta
toiselle kiehtovan viehättyneenä astuessaan askelia ja sijoittuessaan
asentoihin, jotka näyttivät yhtä luontevilta kuin lepotila.

Hän kaarteli pienessä piirissä yksinkertaisin, mutta somin
tanssiaskelin, ja nyt olivat kaikki silmät tähdätyt ääneen, ja
jokaisen villin sydän sykähteli samassa tahdissa kuin hänen sirot,
sopusointuisesti joustavien, ruskeiden jäsenten kanssa liikkuvat
jalkansa nousivat ja laskivat.

Ja kaikista sykkivistä sydämistä sykki Thandarin kiivaimmin, sillä
kouluttamattoman tytön runollisen viehkeissä liikkeissä hän näki
todistuksen Nadaran syntyperästä — siitä, että hänen päätelmänsä
Nadaran alkuperästä, senjälkeen kun tytön kasvatusisä oli kertonut
hänen syntymätarinansa, oli osunut oikeaan. Vain vanhan kulttuurisuvun
lapsella saattoi olla tällainen synnynnäinen lahja. Joka hetki hän
odotti tytön huulilta kajahtavan laulun eikä hän pettynytkään, sillä
kun luolaihmiset pian alkoivat taputtaa käsiään Nadaran askelten
tahdissa, viritti hän kirkkaan, linnunlaulua muistuttavan sävelen —
rakkauden ja elämän ja onnen sanattoman ylistyksen.

Vihdoin hän uupuneena taukosi, ja kun hänen katseensa osui Thandariin,
purskahtivat he hilpeään nauruun.

»Kuningas ei ole ainoa, joka osaa hyppiä ja leikitellä jaloillaan»,
huudahti tyttö.

Thandar meni ympyrän keskelle, polvistui Nadaran jalkojen juureen,
tarttui hänen toiseen käteensä ja suuteli sitä.

»Kuningas on vain kuolevainen ja mies», virkkoi hän. »Se ei ole mikään
moite, ettei hän vedä vertoja jumalattaren suloudelle. Olet kovin
ihastuttava, oma Nadarani», jatkoi hän. »Olen rakastanut sinua, mutta
nyt alan sinua palvoa.»

Ja erään toisen, hiljaisen metsän pimennossa tähyilevän miehen tunteet
kuohuivat väkevästi, kun hän katseli puolialastonta, viehättävää
tyttöä. Se oli Thurg, ilkeä mies, joka oli yksin hiipinyt takaisin
metsän reunaan väijymään tilaisuutta kostaa Thandarille ja hänen
väelleen.

Hänen häijyissä aivoissaan oli väikkynyt puolittain muovautunut
suunnitelma, joka oli kiteytynyt varmaksi päätökseksi hänen nähdessään
Nadaran tanssivan nuotion hohteessa.

Tanssin ja juhlimisen loputtua lähtivät Thandarin heimon jäsenet
yksitellen ja parittain kallioluoliinsa toivoen pian voivansa hylätä ne
ja pääsevänsä siirtymään mukavampaan kylään, jonka he aikoivat rakentaa
kuninkaansa ohjeitten mukaan idemmäksi laajan veden läheisyyteen.

Vihdoin oli kaikki hiljaista — kylä nukkui. Ei ketään ollut vahtimassa
toisten nukkuessa, sillä kirjaoppiin syventyneen Thandarin piti
kartuttaa käytännöllisiä tietojansa karvailla kokemuksilla, eikä vielä
ollut esiintynyt syytä, joka olisi osoittanut tarpeelliseksi sijoittaa,
yövahteja hänen kyläänsä.

Hän ei uskonut voitetun Thurgin valuneen enää palaavan, ei ainakaan
yöllä, sillä tämän villin saaren asukkaat olivat harvoin liikkeellä
öisin, koska he kunnioittivat Nagoolan hampaita ja kynsiä liian paljon
uskaltautuakseen pimeän tultua kolkkoihin metsiin tai yksinäisille
tasangoille.

Mutta Thurgin karvaisessa rinnassa riehui hillitön tunnemyrsky.
Hän unohti Nagoolan. Hän ajatteli ainoastaan kostoa — kostoa ja
mustatukkaista kaunotarta, joka oli niin usein pujahtanut hänen
käsistään.

Ja kun hän näki Nadaran tanssivan käsiänsä taputtavien heimolaistensa
muodostamassa kehässä loimuavan pensasnuotion hohteessa, yltyi hänen
himonsa suoranaiseksi vimmaksi.

Hän jaksoi tuskin pidättyä yksin syöksymästä vihollistensa keskelle
siepatakseen tytön heidän nenänsä edestä. Mutta varovaisuus pelasti
hänet, ja hän vartosi, vaikkakin maltittomana, kunnes viimeinenkin
luola-asukas oli vetäytynyt onkaloonsa.

Hän oli pannut merkille, mihin luolaan Nadara oli mennyt. Se oli
korkealla jyrkän kallion seinämällä ja juuri Thandarin luolan
yläpuolella. Kuu oli pilvien peitossa, kallion juurella palanut nuotio
oli hiipunut hehkuviksi hiiliksi, ja kaikki oli pimeyden ja varjojen
verhossa. Kaukaa metsän sydämestä kuului Nagoolan pärskymistä ja
ulvontaa. Tämä kammottava ääni sai Thurgin häränniskassa törröttävät
jäykät karvat nousemaan pystyyn. Hän vilkaisi pelokkaasti taakseen,
kyyristyi sitten matalaksi ja hiipi nopeasti ja äänettömästi aukeaman
poikki kallion juurelle.

Painautuneena ulkonevan kivimöhkäleen kupeeseen hän kuunteli hetkisen.
Nukkuvan kylän hiljaisuutta ei häirinnyt mikään. Kukaan ei ollut
huomannut hänen tuloaan — siitä hän oli varma.

Varovasti hän alkoi kavuta kallioseinämälle. Kiipeämistä vaikeutti se,
ettei hänen käytettävissään ollut karkeatekoisia tikkaita, jotka veivät
kielekkeeltä toiselle päiväiseen aikaan, mutta jotka vedettiin pois
yhteiskunnan jäsenten mentyä pimeisiin onkaloihinsa.

Mutta Thurg oli raahannut muassaan metsästä ohuen puun. Sen hän
sijoitti nojalleen kallioseinämää vasten.. Sen yläpää ulottui parhaiksi
alimman kielekkeen reunalle.

Thurg oli melkein yhtä kookas ja näköjään ihan yhtä kömpelö kuin
gorilla, mutta hän ei ollut niin loitolla alkuperäisistä, puissa
asustaneista kantavanhemmistaan kuin tämä iso apina on, ja niinpä hän.
suoriutuikin meluttomasti ja ilmeisen helposti kapuamisesta, joka hänen
raskaan ruhonsa tähden olisi saattanut näyttää mahdottomalta.

Ison kissan tavoin hän kiipesi norjaa tankoa myöten, kunnes sai
tartutuksi yläpuolellaan olevan kielekkeen laitaan ja kiskoi sinne
itsensä apinamaisesti kyyköttämään. Hapuillen hän sitten etsi
luola-asukkaiden kielekkeelle vetämät tikkaat.

Ne hän nosti pystyyn seuraavaa ylempää kielekettä vasten. Sen jälkeen
oli tie helppo, sillä muita kielekkeitä yhdistivät kallioseinämään
hakatut jyrkät polut. Se oli Thandarin toteuttama uudistus. Hän oli
pitänyt vaappuvia tikkaita vaivaloisina ja lisäksi vaarallisina sekä
hengelle että jäsenille, sillä melkein joka päivä sai joku vaimo tai
lapsi niiden tähden pahoja kolhaisuja.

Niinpä Thandar tahtomattaan auttoi Thurgia, ja tämä pääsi helposti
Nadaran luolan suulle.

Hänen sivuuttaessaan alemman luolan, oli hänen tehnyt voimakkaasti
mieli tunkeutua sinne ja surmata vihollisensa. Thurg ei ollut
milloinkaan vihannut ainoatakaan olentoa niin kiihkeästi kuin hän nyt
vihasi tätä sileä-ihoista vierasta — siihen vihaan keskittyi hänen
halvan sielunsa kaikki ilkeys.

Nyt hän kumartui kuuntelemaan luolan aukolle. Sisältä kuului tytön
tasaista hengitystä. Veri alkoi kuumasti kohista hänen eläimellisissä
suonissaan. Hänen isot kouransa avautuivat ja sulkeutuivat suonen vedon
tapaisesti. Kiihkoisesti hän imi ilmaa velttojen huuliensa välitse.

Suoraan hänen alapuolellaan nukkui Thandar uneksien. Hän näki
ihanan näyn, nuotion hohteessa tanssivan kauniin keijukaisen. Hänen
ympärillään istuivat piirissä Smith-Jonesit, Percy-Standishit,
Livingston-Brownit, Quincy Adams-Cootsit ja Bostonin satojen muiden
yhtä ylimyksellisten perheiden jäseniä.

Thandarista ei ollut lainkaan kummallista, ettei koko seurueen
vaatetuksella olisi saatu Laokoonia verhotuksi Hänen isällänsä
oli pukeva lanneverho, kun taas arvokkaalla rouva John Alden
Smith-Jonesilla, hänen äidillänsä, oli aistikas, vähäinen vaippa, joka
suolenkappaleilla oli ommeltu kokoon pienten nakertajain nahoista.

Keijukaisen tanssiessa taputtivat katsojat kovasti käsiään hänen
askeltensa tahdissa, ja hänen tauottuaan he toinen toisensa jälkeen
ryömivät nelinkontin hänen luokseen ja suutelivat hänen kättään.

Äkkiä hän tunsi keijukaisen Nadaraksi, mutta kun hän ponnahti esiin
vaatiakseen tyttöä omakseen, syöksähti muiden seasta roteva mies, jolla
oli jäykkä, takkuinen parta, luisu otsa ja lähekkäin olevat silmät,
sieppasi Nadaran ja tyttöä kantaen pakeni odottaville rattaille.

Hän tunsi miehen Thurgiksi, ja unessakin hänestä tuntui kovin oudolta,
että Thurgin yllä oli hyvin sopiva iltapuku.

Nadara kirkaisi kerran, ja se kirkaisu herätti Thandarin. Nousten
kyynärpäänsä varaan hän katsoi luolansa aukolle. Hän muisti unensa.
Huoahtaen hiljaa helpotuksesta, koska se oli ollut vain unta, hän
painautui jälleen ruohovuoteelleen ja oli pian taaskin vaipunut sikeään
uneen.



VIIDES LUKU

Nadaran ryöstö


Varovasti Thurg ryömi luolaan, jossa Nadara lepäsi pehmeällä
ruohovuoteellaan kiedottuna Nagoolan, mustan pantterin, välkkyvän
sileään taljaan.

Kyyröttävän puolieläimen ruho pimitti senkin heikon valon, jota hieman
hämärtävästä yöstä tunkeutui säröreunaisen aukon lävitse luolaan.

Sisällä vallitsi manalamainen pimeys.

Käsillään hapuillen Thurg vihdoin tapasi ruohoisen alustan nurkkauksen.
Hiljaa hän siirtyi sentimetrin toisensa jälkeen likemmäksi nukkujaa.
Pian hänen sormensa koskettivat pantterintaljan tuuheata turkkia.

Niin kömpelön isoksi otukseksi keveästi hän sitten tunnusteli pitkänään
olevan tytön vartaloa, kunnes hänen jättiläiskouransa hiveli Nadaran
upeata, silkinhienoa, sysimustaa tukkaa.

Silloin hän pysähtyi hetkiseksi. Nopeasti ja äänettömästi hänen toinen
leveä kämmenensä sitten paiskautui Nadaran suulle, samalla kun toinen
käsi kiertyi tytön vyötäisille, nostaen hänet vuoteelta.

Nadara heräsi ja koetti kauhistuneena kiskoutua irti ja kirkua. Mutta
hänen suutaan painava jättiläiskäsi piti hänen huulensa tarkkaan
kiinni, ja vyötäisillä oleva käsivarsi piti häntä tiukasti kuin
teräsvanne.

Thurg ei hiiskunut sanaakaan, mutta kun Nadara rimpuili vapautuakseen
ja hänen kätensä osuivat raakalaisen karvaiseen rintaan ja takkuiseen
partaan, arvasi hän, kuka hänen ryöstäjänsä oli, ja häntä puistatti.

Viivyttyään vain kylliksi ennättääkseen varmistua siitä, että vanki oli
varmasti hänen otteessaan ja ettei tytön vaipasta jäänyt roikkumaan
lievettä, johon hän saattaisi sotkeutua ja kompastua paetessaan
kallioseinämää alaspäin, alkoi Thurg laskeutua.

Thandarin luolan suulla Nadara ponnisteli kahta vertaa rajummin
saadakseen suunsa vapaaksi ja voidakseen kirkaista äänekkäästi edes
kerran. Thurg arvasi, mitä hän mieli, painoi kämmentään entistäkin
tiukemmin hänen suulleen, ja seuraavalla hetkellä he olivat huomiota
herättämättä siirtyneet lähinnä alemmalle kielekkeelle.

Ylimmillä kielekkeillä koukertelevaa polkua myöten Thurgin oli — kiitos
Thandarin — verrattain helppo laskeutua. Mutta kallion juurelta laskien
toisella kielekkeellä hänen oli pakko turvautua toisiin niistä kaksista
tikkaista, joita myöten päästiin viimeinen taival maahan.

Ja tällöin hänen oli hellitettävä kätensä Nadaran suulta. Hiljaa
äristen hän varoitti tyttöä pysymään ääneti, uhaten muutoin heti tappaa
hänet, poisti sitten kätensä vangin kasvoilta, tarttui tikkaiden
yläpäähän ja heilautti itsensä vaaralliselta jyrkänteeltä tikapuille,
pitäen taakkaansa kainalossaan.

Vähän aikaa Nadara oli liiaksi kauhun lamauttama käyttääkseen
hyväksensä tilaisuutta, mutta Thurgin parhaillaan laskiessa jalkansa
kielekkeelle portaitten alapäässä hän parkaisi kerran äänekkäästi.

Heti tärähti Thurgin kämmen kovakouraisesti hänen huulilleen. Villi
pudisti häntä raa'asti ja kiristi hänen vartaloaan valtavassa
otteessaan, niin että hän haukkoi henkeään ja odotti joka hetki
tuntevansa kylkiluittensa katkeavan hirvittävästä puristuksesta.

Minuutin ajan Thurg seisoi hiljaa kielekkeellä, rutistaen rääkättyä
uhriaan ja kuunnellen, kuuluisiko ylhäältä takaa-ajon ääniä.

Pian kävivät Nadaran tuskalliset kärsimykset ylivoimaisiksi — hän
pyörtyi. Thurg tunsi hänen vartalonsa herpaantuvan, ja raakalaisen
veltot huulet vääntyivät kammottavaan virnistykseen.

Kallioseinämällä oli hiljaista — tytön parkaisu ei ollut häirinnyt
hänen heimolaistensa unta. Thurg laski tikkaat, joita myöten hän oli
juuri äsken tullut, alemman kielekkeen reunalta maahan ja seisoi
seuraavalla hetkellä alhaalla taakkoinensa.

Meluttomasti hän nosti tikkaat ja puun, jota hän oli käyttänyt ylöspäin
kavutessaan, ja laski ne maahan kallion juurelle. Se katkaisisi vähäksi
aikaa kaiken mahdollisen takaa-ajon, kunnes luolamiehet ennättäisivät
tuoda muita tikapuita ylemmiltä kielekkeiltä, jonne he epäilemättä
olivat niitä kätkeneet.

Mutta takaa-ajoa ei alkanut, ja Thurg katosi pimeään metsään
saaliinensa.

Hän kantoi Nadaraa pitkän matkan, pälyillen pienillä siansilmillään
oikealle ja vasemmalle sysipimeään yöhön ajoissa havaitakseen väijyvät
pedot. Hänen pienten korviensa puolittain surkastuneet lihakset, jotka
vielä noudattivat melkein sammuneen vaiston kehoituksia, koettivat
kääntää rujomuotoisia korvanlehtiä eteenpäin, jotta hänen kuulonsa
erottaisi ensimmäisen risahduksen, kun kuivat lehvät murtuisivat
vankkahampaisen öisen saalistajan pehmeän käpälän alla.

Mutta metsä tuntui kuolleelta. Ei ilmestynyt ainoatakaan elävää olentoa
estämään puolieläimen ilkeitä aikomuksia. Thandar nukkui kaukana hänen
takanaan. Thurg virnisti.

Kuu pilkisti pilvistä ja valoi metsän puiden juurille hopeisen
vihreitä läikkiä. Nadara heräsi pyörtymyksestään. He olivat pienellä
aukeamalla. Heti hän muisti kaikki, mitä oli tapahtunut, ennenkuin hän
meni tajuttomaksi. Kuutamossa hän tunsi Thurgin. Kammottavan näköisenä
raakalainen tähyili hänen ylöspäin käännettyjä kasvojaan.

Thandar oli usein puhellut hänelle uskonnosta, kertoen hänelle omasta
Jumalastaan, ja nyt tyttö kiitti Häntä siitä, että Thurg oli vielä
liian alhaalla kehitysasteikossa osatakseen suudella. Tuo takkuinen
parta, nuo veltosti riippuvat huulet painettuina hänen suulleen! Se oli
liian kammottavaa — hän sulki inhoten silmänsä.

Thurg laski hänet pystyyn maahan, yhäti puristaen toisella kädellään
hänen hartioitansa. Nadara näki otuksen seisovan vierellään, ahmien
häntä himokkailla, verestävillä silmillään. Hänen inhoittavat huulensa
värähtelivät ja vapisivat, kun hänen kuuma, kiihkeästi läähättävä
hengityksensä kulki nopeasti edestakaisin.

Tyttö tunsi lopun olevan käsillä. Hurjistuneena hän koetti keksiä
jotakin puolustautumis- tai pakokeinoa. Thurg veti häntä puoleensa.

Äkkiä Nadara heilautti nyrkkiänsä, iski sen vasten miehen suuta,
kiskaisihe sitten irti hänen otteestaan ja syöksyi karkuun.

Mutta seuraavalla hetkellä Thurg oli hänen niskassaan, tarttui
karkeasti hänen olkapäähänsä, pudisti häntä rajusti ja paiskasi hänet
maahan.

Miehen särkyneistä huulista tippui verta hänen kasvoilleen ja
kaulalleen.

Kaukaa kuului syvää, ukkosmaista jyminää. Thurg nosti päätänsä ja
kuunteli. Kammottava ääni toistui useita kertoja.

»Suuri Nagoola tulee rankaisemaan sinua», kuiskasi Nadara.

Yhä vielä Thurg kyykötti hänen vierellään. Tyttö oli lakannut
taistelemasta, sillä hän tunsi omaansa suuremman voiman sekaantuvan
leikkiin pelastamaan hänet.

Maa heidän allaan vapisi, tärähteli ja sitten huojui kamalasti. Jyminä
ja pauhu kävivät huumaaviksi. Thurgin intohimot hyytyivät tämän uuden
hirmun pelosta, ja hän nousi pystyyn. Vähän aikaa oli hiljaista, mutta
sitten tuli uusi, entistä hirveämpi tärähdys.

Maa aaltoili kuvottavasti. Ilmestyi halkeamia, jotka nielivät puita ja
sitten sulkeutuivat ikäänkuin ahnaat suut nieltyään kauan lumoamaansa
ravintoa.

Thurg kellahti pitkäkseen. Nyt hän oli kauhun vallassa ja parkui
äänekkäästi peloissaan.

Taaskin oli hiljaista, ja tällä kertaa eläinmies ponnahti pystyyn ja
riensi metsään. Nadara oli yksin.

Pian alkoi maa uudelleen vapista, ja suuren Nagoolan ääni kiiri yli
maailman. Säikähtyneitä eläimiä kirmasi Nadaran ohitse, paeten joka
taholle. Pieniä kauriita, kettuja, oravia ja muita nakertajia juoksi
lukemattomana parvena pelon vallassa sinne tänne.

Iso musta pantteri ja sen puoliso hölkyttivät lapa lapaa vasten
painettuna sille aukeamalle, jossa Nadara yhä seisoi liian
tyrmistyneenä osatakseen paeta millekään suunnalle.

Ne pysähtyivät hetkiseksi kuutamoon ja silmäilivät häntä, mutta
pujahtivat sitten pensaikkoon edes vilkaisemattakaan taaksensa. Heti
niiden jälessä tuli kolme kaurista.

Nadara oivalsi, ettei hän ollut lainkaan pelännyt panttereita, kuten
olisi tehnyt tavallisissa oloissa. Jopa pienet kauriitkin juoksivat
luonnollisten vainoojiensa perässä. Kaikki vähäisemmät pelon tunteet
tukehtuivat maanjäristyksen herättämään, kaikki valtaavaan kauhuun.

Aamu alkoi sarastaa idästä. Jyminä oli vähäisempää, tärähdyksien
väliajat olivat pitempiä, eivätkä ne enää olleet niin ankaria.

Nadara lähti palaamaan kylään. Joka hetki hän odotti näkevänsä
Thandarin tulossa häntä etsimään, mutta vaikka hän oli jo ehtinyt
metsän reunaan, ei hän lohdukseen ollut nähnyt merkkiäkään Thandarista
eikä muista heimolaisistaan.

Vihdoin hän astui aukeamalle. Hänen edessään kohosi kallio. Hänen
huuliltansa puristui tuskainen parahdus, kun hän silmäili katsettaan
kohdannutta näkyä. Korkea kallio, joka oli ollut hänen kotinansa —
Thandarin heimon kotina — oli pirstoutunut ja murskautunut.

Ulkoneva kallionhuippu oli murtunut irti ja virui rosoisena röykkiönä
kallion juurella. Luolat olivat kadonneet. Kielekkeet olivat rauenneet
soraksi suuren Nagoolan jättiläismäisistä ponnistuksista. Kaikkialla
oli hävityksen jälkiä ja raunioita.

Nadara meni lähemmäksi. Kammottavassa, sekasortoisessa läjässä oli
siellä täällä kivien väliin pusertuneina miesten, naisten ja lasten
silpoutuneita, murjoutuneita ruumiita.

Nadaran poskilla kieri kyyneliä, ja hänen hentoa vartaloaan
puistattivat repivät nyyhkytykset. Entä Thandar? Missä hän oli?

Perin vaivaloisesti ponnistellen tyttö kiipesi sekasortoisia
kivilohkareita myöten ylöspäin. Vain arvaamalla hän saattoi päätellä,
missä Thandarin luola oli ennen sijainnut; nyt ei ollut jälellä
merkkiäkään luolasta — kaikkialla oli samanlainen, lohduton, äänetön
kiviröykkiö.

Raivokkaasti hän raastoi ja repi teräväsärmäisistä kivistä
kasaantuneita valtavia läjiä. Hänen kätensä saivat naarmuja ja
kolhiintuivat verille. Hän huuteli ääneensä miehensä nimeä, mutta
vastausta ei tullut.

Vasta myöhään iltapäivällä hän heikkona väsymyksestä luopui turhasta
etsinnästään. Sen yön hän nukkui kahden irtautuneen kivilohkareen
välisessä halkeamassa ja lähti seuraavana aamuna hakemaan luolaa,
jossa voisi elää yksinäisen elämänsä lopun, nauttien sellaista turvaa
ja niukkaa mukavuutta kuin yksinäinen tyttö pystyisi tässä villissä
maailmassa itselleen hankkimaan.

Viikon päivät hän harhaili sinne tänne, mutta useimmat hänen ennen
tuntemansa luolat olivat tuhoutuneet samoin kuin hänen heimonsa asumat.

Vihdoin hän sattumalta osui samalle kalliolle, jonka Thandar oli
valinnut kansansa pysyväksi asuinpaikaksi. Täällä näytti maanjäristys
riehuneen lievemmin, ja Nadara löysi turvallisen ja mukavan luolan
korkealla kallioseinämällä.

Viimeisellä välillä kiivetessään sinne hän tarvitsi ohutta tankoa,
jonka hän saattoi vetää jälessään ylös, siten tehokkaasti sulkien tien
Nagoolalta ja sen kaltaisilta. Vielä paremmin turvatakseen itseänsä
sinne sattumalta osuvien ihmisten varalta tyttö kantoi läjän pieniä
kivilohkareita kielekkeelle luolansa suunaukon viereen.

Hän hinasi sinne myöskin hedelmiä, pähkinöitä ja vihanneksia sekä ison
kurpitsan, jonka hän täytti vedellä alhaalla kumpuavasta lähteestä.
Palattuaan viimeiseltä hakuretkeltään ja istuessaan levähtämässä
kielekkeellään, silmäillen maisemaa ja kaukaista valtamerta hän oli
erottavinaan jotakin liikkuvan allaan leviävän aukeaman vastaisella
laidalla kasvavien puiden varjossa.

Saattoikohan se olla ihminen? Nadara veti seipään vierellensä
kielekkeelle.

Paetessaan suuren Nagoolan vimmaa Thurg oli päivän koittaessa saapunut
sille paikalle, jossa hänen väkensä leiri oli ollut. Siellä hän ei
kuitenkaan nähnyt miehistänsä merkkiäkään. Maassa vain ammotti laaja,
säröreunainen, puolittain sulkeutunut repeämä, joka oli saattanut
nielaista koko hänen heimonsa, kuten hän oli nähnyt halkeamain metsässä
nielevän monta, monta puuta samalla kertaa.

Jonkun aikaa hän etsi jälkiä heimolaisistaan, mutta turhaan. Kun
maanjäristyksen nostattama pelko sitten oli vaimennut, lähti hän
takaisin metsään etsimään tyttöä. Hän haki neljä päivää, saapui sen
kallion raunioille, jonka seinämällä Nadaran heimo oli majaillut, ja
huomasi siellä merkkejä siitä, että tyttö oli käynyt siellä kallion
tuhoutumisen jälkeen.

Hän näki Nadaran somien jalkojen jälkiä pehmeässä maassa lohkareitten
juurella — näki, kuinka hän oli kaivanut järkäleitten seasta etsiessään
Thandaria — näki hänen ruohovuoteensa lohkareitten välisessä
halkeamassa ja huolellisesti ja uutterasti etsittyään löysi sitten
Nadaran jäljet, jotka veivät itään päin.

Seurattuaan niitä useita päiviä hän vihdoin lähellä merta saapui
aukealle tasangolle metsän laitaan. Kapean aukeaman toisella puolella
kohosi korkea kallio — ja siellä kapusi jokin olento luolan tummaa
suuta kohti.

Saattoiko se olla nainen? Thurgin silmät soukkenivat, kun hän tähysti
kalliota tarkkaan. Niin, se oli nainen — sama nainen — hänen etsimänsä
ja yksin.

Riemusta kiljaisten Thurg syöksähti metsästä aukeamalle ja lähti
vinhasti juoksemaan kalliolle, jonka seinämällä Nadara kyyrötti
vieressään pieni kasa säröisiä heittokiviään valmiina uudelleen
kamppailemaan tämän inhoittavan hirviön kanssa enemmästä kuin hengestä.



KUUDES LUKU

Etsintä


Oli kulunut vuosi siitä, kun Waldo Emerson Smith-Jones oli lähtenyt
vanhempiensa aristokraattisesta, Back-lahden rannalla sijaitsevasta
kodista pitkälle merimatkalle etsimään parannusta köhäänsä ja poskiensa
hivutautiseen punaan, jotka sellaisinaan olivat olleet melkein
parantumattoman taudin merkkinä.

Kaksi kuukautta myöhemmin oli saapunut ensimmäinen niukka
sanomalehtiuutinen siitä, että se höyrylaiva, jossa Waldo Emerson oli
kiertomatkalla eteläisillä merillä, oli hädin tuskin pelastunut tyyten
tuhoutumasta, kun sen oli yllättänyt tavattoman iso hyökyaalto. Uutinen
kuului:

Kapteenin selostuksen mukaan oli voimakas aalto vyörinyt koko
aluksen ylitse, hetkeksi haudaten sen tyyten alleen. Kaksi merimiestä,
komentosillalla ollut upseeri ja muuan matkustaja, suistui mereen.

Viimemainittu oli amerikkalainen Waldo E. Smith-Jones, bostonilaisen
John Alden Smith-Jonesin poika, joka oli matkoilla hoitaakseen
terveyttään.

Höyrylaiva selviytyi aallosta ja risteili edestakaisin jonkun aikaa,
mutta kun aalto oli ajanut sen vaarallisen likelle rantaa, ei
näyttänyt enää turvalliselta viipyä paikalla, sillä jos olisi tullut
toinen hyökyaalto, olisi se kokonaan tuhonnut aluksen, paiskaten sen
läheiselle rannalle.

Kummastakaan onnettomuuden kohtaamasta miespoloisesta ei nähty
merkkiäkään.

Rouva Smith-Jones on vuoteen omana.

Heti varusti John Alden Smith-Jones huvipurtensa ja lähetti sen vanhan
ystävänsä kapteeni Burlinghamen, virasta eronneen meriupseerin,
johtamana kaukaiselle rannikolle etsimään hänen poikansa ruumista, joka
höyrylaivan kapteenin arvelun mukaan oli hyvin mahdollisesti ajautunut
rannalle.

Ja nyt oli Burlinghame palannut kertomaan, että hänen tehtävänsä ei
ollut onnistunut. Miehet istuivat John Alden Smith-Jonesin kirjastossa.
Rouva Smith-Jones oli heidän seurassaan.

»Tutkimme huolellisesti rannan, jonka kohdalla hyökyaalto yllätti
laivan», vakuutti kapteeni Burlinghame. »Kilometrien matkalla
kummallekin päin tarkastimme hietikosta jokaisen neliömetrin.

— Viidakon reunasta kysymyksessä olevan rantakaistaleen kohdalta
löysimme merimiehen ruumiin. Se ei ollut eikä voinut olla Waldon. Puku
oli merimiehen, ja vartalo oli paljoa lyhempi ja vantterampi kuin
teidän poikanne. Koko rannikolla ei näkynyt merkkiäkään mistään muusta
ruumiista.

— Kun pidimme mahdollisena, että joku miehistä oli saattanut ajautua
maihin hengissä, lähetimme tiedusteluretkikuntia sisämaahan. Maa
oli villiä ja kolkkoa, ja kahdesti kohtasimme hurjia, valko-ihoisia
raakalaisia, jotka viskelivät meitä kivillä, mutta pakenivat kuultuansa
ensimmäiset laukauksemme.

— Jatkoimme etsintäämme ympäri koko saaren, joka on melkoisen laaja.
Itärannikolta löysin tämän.»

Kapteeni ojensi Smith-Jonesille jalokivipussin, jonka Nadara oli
unohtanut lähtiessään Thandaria karkuun, ja kertoi lyhyesti kaikki,
mitä tiesi sen nais-paran tarinasta, jonka oma se oli ollut.

»Minä muistan sen tapauksen hyvästi», virkkoi rouva Smith-Jones.
»Minulla oli ilo pitää kreiviä ja kreivitärtä vierainani, kun he
kävivät täällä kuherrusmatkallaan. He olivat herttaisia ihmisiä.
Surkeata on ajatella, että he saivat niin traagillisen lopun!»

Kaikki kolme jäivät äänettömiksi. Burlinghame ei tiennyt, oliko hän
hyvillään vaiko pahoillaan siitä, ettei ollut löytänyt Waldo Emersonin
luita — se olisi lopettanut vanhempien kaikki toiveet. Kenties hyvin
samansuuntaisia ajatuksia risteili toistenkin mielessä.

Jossakin laajan talon alakerroksissa soi sähkökello. Yhäti istui
kolmikko ääneti. He kuulivat ovenvartijan avaavan etuoven. Sitten
kuului hiljaisia ääniä, ja pian naputettiin kirjaston ovelle
kunnioittavasti.

Herra Smith-Jones katsahti ovelle ja nyökkäsi. Tulija oli ovenvartija.
Hänellä oli kädessään kirje.

»Mitä nyt, Krutz?» tiedusti isäntä väsyneesti. Tuntui siltä kuin ei
enää mikään jaksaisi herättää hänen mielenkiintoaan.

»Erikoislähetin tuoma kirje, sir», vastasi palvelija. »Poika väittää,
että teidän itsenne on kuitattava se, sir.»

»Niinpä kyllä», myönsi Smith-Jones ottaessaan vastaan kirjeen ja
kuittikaavakkeen.

Hän katsahti postileimaan — San Francisco.

Hitaasti hän leikkasi kuoren auki.

»Sallitteko?» Hän katsahti ensin vaimoonsa ja sitten kapteeni
Burlinghameen.

Molemmat nyökkäsivät.

John Alden Smith-Jones avasi kirjeen. Se sisälsi yhden ainoan
käsinkirjoitetun sivun ja toiseen kuoreen suljetun liitteen. Luettuaan
vain pari riviä hän äkkiä oikaisihe tuolillaan.

Kapteeni Burlinghame ja rouva Smith-Jones katsoivat häneen kohteliaan
ja kummastelevan kysyvästi.

»Hyvä Jumala!» huudahti herra Smith-Jones. »Hän on elossa — Waldo on
elossa!»

Rouva Smith-Jones ja kapteeni Burlinghame ponnahtivat tuoleiltaan ja
juoksivat puhujan luokse.

Käsiensä tutistessa niin, että hänen oli vaikea lukea sanoja, joita
hänen vapiseva äänensä tuskin kykeni lausumaan, John Alden Smith-Jones
luki ääneen:

 Sally Corwith, San Francisco, Kalifornia.

 Herra John Alden Smith-Jones, Boston, Mass.

 Saavuin juuri satamaan ja riennän lähettämään perille poikanne
 minulle antaman, hänen äidilleen osoitetun kirjeen. Hän ei suostunut
 lähtemään mukaamme. Tapasimme hänet saarella, joka on 10°—' eteläistä
 leveyttä ja 150°—' läntistä pituutta. Hän näytti olevan hyvässä
 voinnissa ja pystyvän huolehtimaan itsestään. Hän ei, kuten hän itse
 väitti, tarvinnut mitään muuta kuin partaveistä, joten annoimme
 hänelle veitsen, ja lisäksi eräs miehistäni lahjoitti hänelle käärön
 purutupakkaa. Kehoitin häntä lähtemään, mutta hän ei suostunut. Mukana
 seuraava kirje epäilemättä kertoo hänestä tarkemmin.

                                                 Kunnioittaen
                                                 Henry Dobbs,
                                                   laivuri.

»Kymmenen eteläistä, sataviisikymmentä läntistä», jupisi kapteeni
Burlinghame. »Se on juuri tarkastamamme saari. Missä ihmeessä hän on
saattanut olla!»

Rouva Smith-Jones oli aukaissut hänelle osoitetun kirjeen ja luki sitä
henkeänsä pidätellen.

 Rakas äiti.

 Tunnen olevani kovin itsekäs jäädessäni tänne ja mahdollisesti
 aiheuttaessani teille lisää levottomuutta, mutta minun on täytettävä
 eräitä velvollisuuksia joitakuita täkäläisiä kohtaan, enkä katso
 voivani poistua täältä, ennenkuin olen ne täyttänyt.

 Olen saanut täällä osakseni kaikkea, mitä ihminen suinkin osaa kaivata
 — vieläpä enemmänkin, saattanen vakuuttaa.

 Ilmanala on ihastuttava. Yskäni on kadonnut, ja nyt olen kaikin puolin
 terve mies — vankempi kuin koskaan ennen muistan olleeni.

 Nykyisin asustan vuoristossa ja tulin tänään vain käväisemään
 rannikolla, jossa onneksi tapasin »Sally Corwithin», ja käytän
 hyväkseni kapteeni Dobbsin ystävällisyyttä, lähettäen tämän kirjeen
 sinulle.

 Älä ole huolissasi, äiti-kulta! Velvollisuustehtäväni ovat pian
 suoritetut, ja sitten riennän ensimmäisessä laivassa Bostoniin.

 Olen kohdannut täällä koko joukon mielenkiintoisia ihmisiä —
 kiintoisimpia, mitä olen milloinkaan tavannut. He suorastaan
 väsyttävät minua huomaavaisuudellaan.

 Ja koska kapteeni Dobbs kiirehtii matkalle, lopetan nyt kirjeeni,
 vakuuttaen mitä syvimmin rakastavani sinua ja isää.

 Sinua aina hellästi muistava poikasi

                                          Waldo.

Rouva Smith-Jonesin silmät olivat sumeat kyynelistä — kiitollisuuden ja
onnen kyynelistä.

»Ja ajatella», huudahti hän, »että hän sittenkin on elossa ja terve
— ihan terve! Hänen yskänsä on parantunut — se on parasta kaikesta,
ja hänen ympärillään on kiintoisia ihmisiä, joita Waldo juuri
kaipasi. Jonkun aikaa minua ennen hänen lähtöään peloitti, että hän
antautui liian kiinteästi opintoihinsa ja seurusteluun ympärillänsä
olevan vähäisen, suljetun piirimme kanssa. Tämä kokemus laajentaa
hänen ajatustapaansa. Ne ihmiset saattavat tietenkin olla hieman
maaseutulaisiin vivahtavia, mutta ilmeisesti he ovat jonkun verran
sivistyneitä ja hienostuneita — muutoin ei Waldo-poikani olisi ikinä
ylistänyt heitä 'mielenkiintoisiksi'. Karkeat, oppimattomat ja
rahvaanomaiset eivät milloinkaan voisi olla kiintoisia ainoastakaan
Smith-Jonesista.»

Kapteeni Cecil Burlinghame nyökkäsi kohteliaisuuden osoitukseksi — hän
ajatteli saaren sisäosissa näkemiänsä alastomia, karvaisia raakalaisia.

»Ilmeisesti, Burlinghame», huomautti herra Smith-Jones, »jäi osa saarta
teiltä tarkastamatta. Waldon kirjeestä päättäen täytyy siellä olla
siirtokunta sivistyneitä ihmisiä. On tietenkin mahdollista, että se on
syvemmällä maassa kuin te kävitte.»

Burlinghame ravisti päätänsä.

»Olen ihan ymmällä», valitti hän. »Kiersimme koko saaren ympäri,
mutta missään emme nähneet merkkiäkään ihmiskäsin parannetusta
satamasta, jollaisen olettaisi siellä olevan, jos saaren sisäosissa
olisi joku edistynyt siirtokunta. Jos laivoja edes silloin tällöin
poikkeaisi siellä käymässä kauppaa siirtolaisten kanssa, olisi meidän
pitänyt tavata ainakin kiinnitysrengas jossakin rannikon monista
luonnollisista, satamaksi sopivista lahdelmista.

— Ei, hyvät ystävät», jatkoi hän, »sikäli kuin minä olen taipuvainen
uskomaan, ei Waldon kirjettä voida tulkita sillä tavoin.

— Ilmeisesti hän näyttää olevan hyvässä turvassa ja iloisella mielellä,
ja se tieto riittää meille. Nyt meidän pitäisi olla helppo löytää hänet
— jos vielä haluatte lähettää häntä noutamaan.«

»Hän on saattanut jo lähteä matkalle Bostoniin», virkkoi rouva
Smith-Jones. »Hänen kirjeensä on päivätty monta kuukautta sitten.»

Taaskin Burlinghame pudisti päätään.

»Älkää luottako siihen, hyvä rouva!» varoitti hän ystävällisesti.
»Saattaa kulua viisikymmentä vuotta, ennenkuin ainoakaan laiva taas
poikkeaa sen syrjäisen saaren rannassa — jollette te sitä sinne lähetä.»

John Alden Smith-Jones hypähti pystyyn ja alkoi kävellä edestakaisin
lattialla.

»Kuinka pian voidaan Priscilla panna kuntoon lähteäkseen takaisin
saarelle?» tiedusti hän.

»Se voi tapahtua viikossa, jos tarvitaan», vastasi Burlinghame.

»Entä lähdetkö sinä mukaan komentajana?»

»Ilomielin.»

»Sepä hyvä!» huudahti Smith-Jones. »Ja nyt, kunnon ystävä, aloitetaan
valmistelut vitkastelematta. Minä aion tulla mukaan.»

»Ja minäkin lähden», ilmoitti rouva Smith-Jones.

Molemmat miehet katsahtivat häneen ällistyneinä.

»Mutta, rakas», esteli hänen puolisonsa, »onhan mahdoton tietää,
minkälaiset vaarat ja vaivat meitä odottavat — sinä et jaksaisi kestää
sellaisen retken rasituksia».

»Minä lähden», vakuutti rouva Smith-Jones jyrkästi. »Tunnen
Waldo-poikani ja hänen hienostuneen, tunteikkaan luonteensa. Uskon
varmasti jaksavani hyvin kestää kaikki, mitä hän on kestänyt. Hän
kertoo olevansa mielenkiintoisten ihmisten parissa. Ilmeisesti ei
niin ollen saaren asukkaiden puolelta ole mitään pelkäämistä, ja
sitäpaitsi tahdon omakohtaisesti tutustua niihin henkilöihin, joiden
parissa hän on elänyt. Olen aina huolekkaasti koettanut koota Waldon
ympärille vain valioväkeä, ja jos hän sillä aikaa, jonka hän on ollut
poissa äidillisestä valvonnastani, on saanut joitakuita turmelevia
vaikutuksia, tahdon oppia tuntemaan ne osatakseni taistella niiden
seurauksia vastaan.»

Siihen se päättyi. Jos rouva Smith-Jones tunsi poikansa, tunsi herra
Smith-Jones varmasti vaimonsa.

Viikkoa myöhemmin lähti Priscilla Bostonin satamasta pitkälle matkalle
Kap Hornin ympäri etelämerelle.

Aluksessa oli enimmäkseen entinen miehistö. Ensimmäinen ja toinen
perämies olivat uusia. Edellinen näistä, William Stark, oli esittänyt
Burlinghamelle hyvät suositukset. Alusta alkaen hän näytti älykkäältä
ja kokeneelta merimieheltä. Se, että hän oli harvapuheinen, vain lisäsi
hänen arvoaan Burlinghamen silmissä. Stark oli taipuvainen pitämään
ankaraa sotilaskuria, joten miehistö pian alkoi vihata häntä sydämen
pohjasta, mutta koska hän rajoitti tämän epämiellyttävän piirteensä
ilmaukset mitättömiin toimenpiteisiin, tyytyivät miehet ainoastaan
nurisemaan siitä keskuudessaan, mikä on jokaisen kunnon merimiehen
etuoikeus ja nautinto. Heidän uskollisuuttaan mainiota Burlinghamea
kohtaan ei kuitenkaan edes kymmenen Starkia olisi jaksanut järkyttää.

Yksitoikkoinen ja seikkailuton matka kymmenennen eteläisen leveysasteen
ja sadannenviidennenkymmenennen läntisen pituusasteen leikkauskohtaan
päättyi vihdoin ja maata näkyi edestä ylähangan puolelta. Sievässä,
valkeassa Priscillassa oli kiihtymys ylimmillään. Levottomana rouva
Smith-Jones melkein alinomaa tähyili kenttäkiikarillaan, odottaen joka
hetki näkevänsä Waldo Emersoninsa laihan, kuihtuneen hahmon seisomassa
rannalla heitä vastassa.

Kaksi viikkoa he purjehtivat pitkin rannikkoa, pysähtyen silloin
tällöin päiväksi, jolloin retkikuntia lähetettiin sisämaahan
etsimään sivistysasutuksen merkkejä. Kaksi päivää he viipyivät siinä
lahdessa, jossa Sally Corwith oli ollut ankkurissa. Siltä kohdalta
he tunkeutuivat syvemmälle maahan kuin mistään muualta, mutta
tuloksettomasti. Burlinghamen suunnitelman mukaan heidän oli ensiksi
hätäisesti tarkastettava koko rannikko ja tehtävä vain lyhyitä retkiä
saaren sisäosiin. Jollei siten löydettäisi kadonnutta Waldoa olisi
seurueen uudelleen tutkittava koko alue ja viivyttävä niin monta
viikkoa tai kuukautta kuin saaren jokaisen neliömetrin perinpohjainen
tarkastaminen vaatisi.

Ohjelman alkuosaa suorittaessaan he laskivat ankkurin samaan lahteen,
jonka pinnalla Waldo Emerson ja Nadara olivat nähneet Priscillan
keinuvan, sitten paeten sen luota.

Burlinghame muisti, että jalokivipussi oli löydetty juuri siltä
kohdalta. Sally Corwithin lahden jälkeen, kuten he olivat alkaneet
nimittää toista ankkuripaikkaa, tuntui tämä tarjoavan parhaat
onnistumisen mahdollisuudet. He ristivät sen Eugenie-lahdeksi sen
kovaonnisen nais-rukan, Eugénie Marie Céleste de la Valoisin, Crecyn
kreivittären, mukaan, jonka jalokivet oli löydetty rannalta.

Burlinghame ja Waldon isä olivat seurassaan kuusi Priscillan päällystön
ja miehistön jäsentä kuluttaneet päivän metsässä, tasangolla ja
vuorilla, etsien ihmisasutuksen jälkiä. Vähän keskipäivän jälkeen
löysi ensimmäinen perämies Stark ihmisen vaalenneen luurangon.
Hänen huutojensa johdosta riensivät seurueen muut jäsenet hänen
luokseen. Kolkko hahmo virui korkeassa ruohikossa pienellä
heinättömällä läikällä. Sen ympäriltä olivat mädäntymisnesteet
tappaneet kasvullisuuden, jättäen sen virumaan eristettynä ja kaamean
inhoittavana, ikäänkuin luonto olisi kammonnut ja kauhuissaan kaihtanut
sitä.

Stark seisoi osoittaen sitä sanaakaan virkkamatta toisten tullessa
hänen luoksensa. Ensiksi saapui Burlinghame. Hän kumartui syvälle
luiden puoleen ja tarkasti niitä huolellisesti. John Alden Smith-Jones
riensi huohottaen hänen viereensä. Nähtyään, mitä Burlinghame tutki,
hän kävi heti kalmankalpeaksi. Burlinghame katsahti häneen.

»Se ei ole hänen», vakuutti kapteeni. »Katsohan tuota kalloa — se on
joko gorillan tai jonkun hyvin alhaisrotuisen ihmisen.»

Smith-Jones huoahti helpotuksesta.

»Kuinka kauhea otus sen on täytynytkään olla!» virkkoi hän päästyään
täysin selville, kuinka tavattoman leveä tuo vanttera luuranko oli.
»Waldon on ollut mahdotonta pysyä hengissä tuollaisten olentojen
asumassa villissä seudussa. Kuvittelehan häntä vain tuota petoa
vastassa! Luonnostaan pelokkaana ja heikkorakenteisena hän olisi
kuollut kauhusta jo nähdessään moisen otuksen karkaavan kimppuunsa.»

Kapteeni Cecil Burlinghame nyökkäsi myöntävästi. Hän tunsi Waldo
Emersonin hyvin eikä senvuoksi voinut kuvitellakaan vastakkain heikkoa,
arkaa nuorukaista ja sellaista petoa, jollaista tämän vaalenneen
luurangon oli täytynyt kannattaa. Ja heidän jalkojensa juuressa
viruvat Lättäjalan luut olivat mykkänä todistuksena sellaisesta
mahdottomuudesta.

Äkkiä erään merimiehen luikkaus suuntasi heidän huomionsa laakson
vastaiseen laitaan. Mies seisoi kummulla, huitoi käsiään ja viittoili
rajusti korkeaan kallioon päin, joka äkkijyrkkänä kohosi rehevästä
viidakkoruohikosta. Kaikkien silmät kääntyivät kiihtyneen merimiehen
osoittamaan suuntaan. Aluksi he eivät erottaneet mitään, mutta pian
ilmestyi hahmo vähäiselle kohoamalle. Se oli ihminen, ja niinkin kaukaa
kaikki olivat varmoja, että se oli nainen. Ja hänen takanaan riensi
toinen olento. Naista takaa-ajava otus oli paksu ja tanakkatekoinen. Se
olisi saattanut olla henkiinvironneena sama olento, jonka luurangon he
olivat äsken löytäneet.

Saisiko otus naisen kiinni, ennenkuin viimemainittu ennättäisi
kalliolle? Olisiko pakenija turvassa edes sielläkään? Burlinghame ja
Stark olivat jo lähteneet juoksujalkaa oikaisemaan kalliota kohti.
John Alden Smith-Jones seurasi verkkaisemmin. Miehet kiiruhtivat
päällikköjensä jälessä.

Tyttö oli saapunut kalliolle ja kapusi niiden jyrkkää rinnettä
ylöspäin ketterästi kuin orava. Mies kiipesi ihan hänen kintereillään.
Katsojat näkivät tytön pääsevän kielekkeelle, jonka yläpuolella
ammottavasta luolasta hän ilmeisesti toivoi saavansa turvapaikan, ja
kiipeävän tikkaina käyttämäänsä huojuvaa vesaa myöten. He huoahtivat
helpotuksesta, sillä nyt hän näytti ehtineen turvaan — mies oli vielä
seuraavalla alemmalla kielekkeellä.

Mutta seuraavalla hetkellä valtasi tarkkailijat kauhu. Tyttöä
takaa-ajava raakalainen oli tarttunut jättiläiskourallaan vesan
alapäähän ja kiskoi sitä parhaillaan pois kielekkeen reunalta. Hetkisen
kuluttua tyttö suistuisi joko hänen syliinsä tai kauheaan kuolemaan
alhaalla oleviin säröisiin kiviin.

Burlinghame ja Stark seisahtuivat yhtä aikaa ja veivät molemmat
pyssyn poskelleen. Pamahti kaksi laukausta, niin lähekkäin, että ne
kuulostivat yhdeltä.



SEITSEMÄS LUKU

Ensimmäinen perämies Stark


Huomattuaan Nadaran oli Thurg kiitänyt kallion juurelle, karjuen ja
mylvien kuin vimmastunut härkä. Hän kiipesi puoliväliin pyrkiessään
tytön korkeaan turvapaikkaan. Mutta sitten oli hyvin tähdätty,
rosoinen kivi saanut hänet äkkiä pysähtymään, syljeksien verta ja
hampaita vahingoittuneesta suustansa. Hän katsahti Nadaraan ja kiljui
raivokkaasti, uhkaillen kostoa. Nadara sinkautti häntä toisella
kivellä, joka osui suoraan hänen silmäänsä, kaataen hänet kuin tukin
kapealle kielekkeelle, jolla hän oli seissyt. Nopeasti alkoi tyttö
laskeutua hänen luokseen päättääkseen aloittamansa työn, sillä hän
tiesi, että kun Thurg nyt kerran oli löytänyt hänen piilopaikkansa, ei
hän saisi rauhaa eikä turvaa, niin kauan kuin hirviö oli elossa.

Mutta hän ei ollut ehtinyt juuri muuta kuin laskea puun alempana
olevalle kielekkeelle, kun miehen jättiläisruho alkoi liikkua ja Thurg
nousi istumaan. Ketterästi Nadara kiipesi uudelleen kielekkeelleen ja
veti seipään uudelleen ylös. Hän oli heittämäisillään miestä uudella
kivellä, kun viimemainittu puhutteli häntä.

»Me olemme yksin maailmassa», alkoi hän. »Suuri Nagoola on surmannut
koko sinun kansasi ja koko minun kansani. Tule alas! Eletään
rauhallisesti yhdessä. Koko maailmassa ei ole ainoatakaan muuta ihmistä
hengissä.»

Nadara nauroi hänelle vasten kasvoja.

»Minäkö tulisin sinun luoksesi!» huusi hän pilkallisesti. »Eläisin
sinun kanssasi! Mieluummin eläisin metsässä tonkivien sikojen seurassa.
Mene tiehesi! Muutoin lopetan aloittamani työn ja tapan sinut. En
eläisi sinun kanssasi, vaikka tietäisin sinun olevan viimeisen
inhimillisen olennon koko maailmassa.»

Thurg rukoili ja uhkaili, mutta kaikki oli turhaa. Uudelleen hän yritti
kavuta tytön luokse, mutta taaskin hyvin tähdätyt kivet karkoittivat
hänet. Vihdoin hän peräytyi, ärjyen ja uhkaillen.

Viikkokausia hän kärkkyi kallion läheisyydessä. Nadaran niukat
ruokavarat olivat pian lopussa. Hänen oli pakko laskeutua maahan
hankkimaan lisää ruokaa ja täyttämään kurpitsansa tahi kuolla
nälkään ja janoon. Hän kävi metsässä öisin, vaikka musta Nagoola oli
saalistamassa ja väijyi uhmaavana pimeydessä. Vihdoin mies huomasi
hänet hänen ollessaan tällaisella yöllisellä retkellään ja oli vähällä
saavuttaa hänet, ennenkuin hän ehti turvaiselle kielekkeelleen.

Kolme päivää Thurg piti häntä tiukasti vankina. Taaskin hänen
muonavaransa ehtyivät. Kahdesti oli Nagoola vähällä saada hänet
kynsiinsä metsässä. Enää hän ei rohjennut uhitella kohtaloa menemällä
synkkään metsään yön aikana. Hänellä ei ollut muuta keinoa kuin panna
kaikki alttiiksi koettamalla vielä viimeisen kerran pujahtaa Thurgin
kynsistä päivällä ja etsiä uusi piilopaikka jossakin saaren kaukaisessa
sopessa.

Valppaasti hän tähyili sopivaa tilaisuutta, ja raakalaisen poistuttua
vähäksi aikaa hakemaan ravintoa itselleen lipui tyttö vikkelästi
kallion juurelle ja kiiti korkeassa ruohikossa laakson vastaiseen
reunaan.

Sinä päivänä Thurg oli osunut kauriiden jäljille etsiessään metsästä
marjoja, jotka olivat siihen aikaan kypsyneet ja joista hän erikoisesti
piti. Jäljet veivät metsän reunaa pitkin laakson vastaiseen laitaan ja
sieltä kukkuloiden ylitse niiden takaiseen seutuun. Koko päivän Thurg
seurasi nopsajalkaisia eläimiä, kunnes hänen vihdoin onnistumatta
saavuttaa niitä oli luovuttava niitä vaanimasta ja palattava kalliolle,
ettei hänen arvokkaampi otuksensa pääsisi karkuun.

Kukkuloiden ja kallioiden puolivälissä hän äkkiä joutui vastakkain
Nadaran kanssa. He olivat vajaan kahdenkymmenen askeleen päässä
toisistansa. Mielihyvästä ulvoen Thurg syöksyi tavoittamaan tyttöä,
mutta tämä pyörähti pakoon, ennenkuin mies ehti tarttua häneen
käsiksi. Jos Thurgin toiset senpäiväiset ajettavat olivat olleet
nopeita, niin oli Nadarakin, sillä pelko lainasi siivet hänen nopsille
jaloilleen. Thurg juosta lönkytti hänen jälessään, ja jos matka
olisi ollut lyhyempi, olisi hän jäänyt kauas jälkeen. Mutta heidän
kohtaamispaikaltaan oli pitkä matka Nadaran kalliolle. Tyttö jaksoi
jätättää miestä lyhyellä välillä, mutta kun voitto jäi kestävyyden
varaan, oli raakalaisella suunnattomasti edullisempi puoli.

Heidän lähestyessään päämaalia Nadara tajusi kintereillään huohottavan
hirmuolennon ripeästi lyhentävän hänen alussa saavuttamaansa etumatkaa.
Hän pinnisti kaikki voimansa ja jokaisen lihaksensa välttääksensä häntä
uhkaavaa kohtaloa. Hänen saapuessaan kalliolle oli Thurg ihan hänen
takanaan. Miltei tyyten uupuneena hän reutoutui ylöspäin, kuten hänestä
itsestään tuntui, surkean hitaasti. Vihdoin hänen kätensä ulottui
puuhun, jota myöten hän pääsisi luolansa suulle — hetkisen kuluttua hän
olisi turvassa. Mutta hänen virinnyt toivonsa sammui, kun hän tunsi
vesan luistavan ja alaspäin vilkaistessaan näki Thurgin kiskovan sitä
pois paikaltaan.

Hän sulki silmänsä, jotta ei näkisi allaan ammottavaa kuilua, johon hän
oli suistumaisillaan. Ja sitten hänen korviaan vihlaisi hirvittävin
ääni, mitä hän oli koskaan kuullut, lukuunottamatta sateen tullen
taivaalla kiirivää ukkosenjyrinää. Mutta tämä ääni ei kajahtanut
ylhäältä, vaan alhaalta laaksosta.

Tikkaat taukosivat luisumasta. Tyttö avasi silmänsä ja katsahti
alaspäin. Syvällä hänen allaan virui Thurgin ruumis. Hän erotti, että
mies oli ihan kuollut. Vainaja makasi kasvoillaan ja hänen selässään
olevista kahdesta pienestä reiästä valui kummastakin vähäinen verivirta.

Nadara kiipesi kielekkeelleen, veti vesan jälkeensä ja katseli sitten
ympärilleen saadakseen selville, mistä kummallinen ääni ja Thurgin
äkillinen kuolema johtuivat, sillä hän ei voinut olla liittämättä
niitä toistensa yhteyteen. Alhaalla laaksossa hän näki joukon
outoihin asuihin puettuja miehiä, jotka tulivat kalliolle päin. Hän
keräsi heittokivensä lähelleen, käsiensä ulottuville. Nyt miehet
olivat kallion juurella hänen kohdallaan ja huusivat hänelle. Hänen
silmänsä menivät pystyyn kummastuksesta — muukalaiset puhuivat samaa
outoa kieltä, jota Thandar oli koettanut opettaa hänelle. Hän huusi
heille vastaan omalla kielellään, mutta he ravistelivat päätään ja
viittoilivat häntä laskeutumaan alas. Häntä peloitti. Koko elämänsä
ajan hän oli pelännyt miehiä eikä syyttäkään — kaikkia muita paitsi
iäkästä kasvatusisäänsä ja Thandaria. Nämä muukalaiset olivat
ilmeisesti miehiä. Hän ei voinut odottaa heiltä muuta kuin samanlaista
kohtaloa kuin olisi saanut osakseen Thurgilta.

Yksi heistä oli alkanut kavuta kalliolle. Hän oli Stark. Nadara
sieppasi kiven ja nakkasi sillä häntä. Hän sai hädintuskin sen
väistetyksi ja lakkasi yrittämästä kiivetä tytön luokse. Nyt lähestyi
Burlinghame käsi koholla, kämmen Nadaraan päin merkiksi siitä, ettei
hän ahdistaisi tyttöä. Nadara muisti hieman Thandarin opettamaa kieltä
— kenties miehet ymmärtäisivät sitä.

»Menkää tiehenne!» huusi hän. »Menkää tiehenne! Nadara tappaa ilkeät
miehet.»

Mielihyvän ilme levisi Burlinghamen kasvoille — tyttö puhui
englanninkieltä.

»Me emme ole ilkeitä miehiä», luikkasi hän vastaan. »Me emme tee
sinulle pahaa.»

»Mitä te sitten tahdotte?» tiedusti Nadara vieläkään uskomatta pelkkiä
sanoja.

»Haluamme puhella kanssasi», vastasi Burlinghame. »Etsimme erästä
ystäväämme, joka haaksirikkoisena joutui tälle saarelle. Tule alas.
Emme tee sinulle pahaa. Emmekö ole jo osoittaneet olevamme ystäviäsi
surmaamalla tämän sinua hätyyttäneen vintiön?»

Tämä mies puhui ihan samaa kieltä kuin Thandar. Nadara ymmärsi
hänen kaikki sanansa, sillä Thandar oli puhunut hänelle paljon
englanninkieltä. Hän ymmärsi sitä paremmin kuin osasi sitä puhua.
Jos he kerran puhuivat samaa kieltä kuin Thandar, täytyi heidän olla
kotoisin samasta maasta. Kenties he olivat Thandarin ystäviä. Joka
tapauksessa he olivat hänen kaltaisiaan, eikä Thandar milloinkaan
ahdistanut naisia. Hän saattoi luottaa heihin. Verkkaisesti hän laski
seipään paikoilleen ja alkoi laskeutua. Useita kertoja hän jäi kahdelle
päälle, mielien palata kielekkeelleen, mutta lopulta aina Burlinghamen
ystävällinen ääni ja rohkaisevat sanat tehosivat, ja pian Nadara seisoi
heidän edessään.

Priscillan päällystö ja merimiehet kertyivät tytön ympärille. Heihin
tekivät hänen käytöksensä ja hänen kauneutensa ja ryhtinsä koruton
arvokkuus voimakkaan vaikutuksen. Vasemmalle olkapäälleen kiinnitettyä
laajaa, mustaa pantterintaljaa hän kantoi majesteetillisesti kuin
kuningatar ja niin luonnollisesti, ettei hänen siveyttään voinut
vähääkään epäillä, vaikka se jätti hänen vartalostaan paljaaksi ihan
yhtä paljon kuin verhosikin. William Stark, Priscillan ensimmäinen
perämies, pidätti henkeään — ei koskaan, siitä hän oli varma, ollut
Jumala luonut viehättävämpää olentoa.

Kallion laelta tirkisteli takkuinen mies outoa näkyä. Hän räpytteli
pieniä silmiään, kynsi takkuista päätään, ja kerran hän sieppasi
lähellään olevan ison kiven. Mutta hän ei heittänyt sillä alhaalla
seisovaa seuruetta, sillä hän oli kuullut pyssyjen kovat pamahdukset,
huomannut savun tuprahtavan piippujen suista ja nähnyt Thurgin äkkiä ja
ihmeellisellä tavoin sortuvan maahan.

Burlinghame puhui Nadaralle.

»Kuka olet?» kysyi hän.

»Nadara», vastasi tyttö.

»Missä asut?»

Nadara heilautti olkansa ylitse peukaloansa kallioon päin. Burlinghame
tähyili kivistä seinämää, mutta ei erottanut siellä merkkiäkään muista
elollisista olennoista.

»Missä omaisesi ovat?»

»Kuolleet.»

»Kaikkiko?»

Nadara nyökkäsi myöntävästi.

»Kuinka kauan sitten he kuolivat ja mikä heidät surmasi?» jatkoi
Burlinghame.

»Melkein kuukausi takaperin. Heidät surmasi suuri Nagoola.»

Vastaillen kysymyksiin Nadara selosti kaikkea, mitä oli tapahtunut
maanjäristysyön jälkeen. Hänen kuvauksensa nojalla olivat
amerikkalaiset varmoja siitä, että äskettäin, oli sattunut raju
maanjäristys, joka oli järkyttänyt saaren perustuksia.

»Tiedusta häneltä Waldoa!» supatti Smith-Jones uskaltamatta itse lausua
kysymystä.

»Etsimme erästä nuorta miestä», sanoi Burlinghame, »joka suistui
laivasta mereen tämän saaren länsirannikolla. Tiedämme hänen päässeen
hengissä maihin, sillä olemme kuulleet hänestä. Oletko nähnyt tätä
muukalaista tai kuullut hänestä. Hänen nimensä on Waldo Emerson
Smith-Jones. Tämä herra on hänen isänsä», lisäsi hän, osoittaen
Smith-Jonesia.

Silmät levällään Nadara katseli John Alden Smith-Jonesia. Tämä mies
siis oli Thandarin isä. Hän sääli miestä kovasti, sillä hän tiesi hänen
rakastaneen Thandaria — Thandar oli usein vakuuttanut hänelle niin.
Hän ei oikein tiennyt, miten kertoisi kaikesta — hän ei olisi tahtonut
tuottaa toiselle samanlaista tuskaa ja surkeutta kuin oli itse saanut
kestää.

»Tiedätkö hänestä mitään?» kysyi Burlinghame.

Nadara nyökkäsi.

»Missä hän on?» huusi Waldon isä. »Missä ovat ne ihmiset, joiden
seurassa hän on täällä oleskellut?»

Nadara meni lähelle John Alden Smith-Jonesia. Hänen viattomassa,
nuoressa sydämessään ei ollut vähääkään pelkoa tätä miestä kohtaan,
Thandarin isää kohtaan, joka rakasti Thandaria. Hän tunsi vain syvää
sääliä ja myötätuntoa sen murheen tähden, jonka hän pian miehelle
tuottaisi. Hellästi hän tarttui vieraan käteen ja katso suruisesti
häntä silmiin.

»Missä hän on? Missä on poikani?» kuiskasi Smith-Jones.

»Hän on kansansa luona, joka oli myöskin minun kansani — niistä
ihmisistä juuri äsken puhuin», vastasi Nadara hiljaa. »Hän on kuollut.»
Sitten hän painoi kasvonsa miehen kättä vasten ja purskahti itkemään.

Isku pani John Alden Smith-Jonesin horjumaan. Tuntui uskomattomalta —
mahdottomalta — että Waldo oli kestänyt kaikki, mitä hän varmasti oli
kokenut, tuhoutuakseen vihdoin ainoastaan muutamia lyhyitä viikkoja
ennen avun saapumista. Hetkeksi hän unohti tytön. Nadaran kuumat
kyyneleet, joita tippui hänen kädelleen, herättivät hänet huomaamaan
tytön läsnäolon.

»Miksi itket?» huudahti hän melkein karkeasti.

»Sinun tähtesi», vastasi tyttö, »joka myöskin rakastit häntä».

»Rakastitko Waldoa?» kysyi pojan isä.

Nadara nyökäytti, sekavan, tuuhean, sysimustan tukan peittämää päätään.
John Alden Smith-Jones katseli useita minuutteja äänettömänä pää
kumarassa nyyhkyttävää tyttöä. Hänen patriisinaivoissaan risteili
monenlaisia ajatuksia. Kasvatuksen, ympäristön ja perinnöllisyyden
vaikutuksesta hän oli ahdasmielinen ja puritaaninen. Hän näki tytön
niukan vaatteuksen ja pähkinänruskean ihon; mutta hän ei nähnyt Nadaran
alastomuutta, sillä sisäinen ääni hänen sydämessään kuiskasi, että
herttainen hyveellisyys verhosi tyttöä tehokkaammin kuin silkki- ja
samettiasut ilman hyvettä olisivat saattaneet verhota. Hellästi hän
kiersi kätensä tytön ympärille, vetäen häntä puoleensa.

»Tyttäreni», virkkoi hän ja painoi huulensa Nadaran otsalle.

Tuntia myöhemmin saapui Priscillaan juhlallinen ja murheen painama
seurue. Rouva Smith-Jones oli nähnyt retkeläisten tulevan. Vaistomainen
aavistus lienee varoittanut häntä, että he palatessaan toisivat hänelle
surua. Ainakaan hän ei, kuten aikaisemmin oli tehnyt, ollut heitä
vastassa aluksen kaiteen ääressä, vaan vetäytyi hyttiinsä, odottaen
miestään sinne. Saapuessaan hänen luokseen puoliso toi muassaan
puolialastoman nuoren naisen. Rouva Smith-Jones silmäili tyttöä,
huonosti salaten kauhistustaan.

Waldon äiti kesti miehensä kertoman rusentavan uutisen paljoa
lujempana kuin mies oli otaksunut. Oikeastaan hän olikin alunpitäen
valmistautunut sitä kuulemaan. Hän ei ollut milloinkaan oikein
tosissaan uskonut Waldon kykenevän pysymään pitkää aikaa hengissä
kaukana bostonilaisen kotinsa mukavuudesta ja ylellisyydestä ja hänen
valppaasta huolenpidostaan.

»Entä kuka on tämä — hm — henkilö?» tiedusti hän vihdoin kylmästi,
pitäen silmälasejaan silmiensä edessä luodessaan kulmakarvat koholla
paheksuvan katseen Nadaraan.

Tyttö ymmärsi paremmin vanhemman naisen käytöksen kuin sanat ja
oikaisihe ylpeästi. Herra Smith-Jones rykäisi ja punehtui. Hän astui
Nadaran luokse ja laski kätensä hänen hartioilleen.

»Hän on rakastanut Waldoa», sanoi hän koruttomasti.

»Mokoma julkea tuhkimo!» kivahti rouva Smith-Jones. »Rohkenee rakastaa
Smith-Jonesia!»

»No, no, Louisa!» tyynnytteli hänen puolisonsa. »Muista, että hänkin
kärsii — älä tee hänen murhettaan vieläkin katkerammaksi! Hän on
rakastanut poikaamme, ja Waldo on vastannut hänen rakkauteensa.»

»Mistä sen tiedät?»

»Hän kertoi sen minulle», vastasi mies.

»Se ei ole totta!» huusi rouva Smith-Jones. »Se ei ole totta! Waldo
Emerson ei olisi ikinä alentunut rakastamaan sellaista naista, joka ei
kuulu hänen omaan ylhäiseen yhteiskuntaluokkaansa. Kuka on tämä nainen,
ja mitä todistuksia sinulla on siitä, että Waldo on rakastanut häntä?»

»Olen Nadara», lausui tyttö, vastaten itse omasta puolestaan, »ja tämä
todistaa, että hän rakasti minua. Hän mainitsi, että tämä on meidän
välillämme uskollisuuden merkkinä, kunnes pääsisimme hänen maahansa ja
voisimme solmita avioliiton sikäläisten tapojen mukaisesti.» Hän ojensi
vasenta kättään, jonka nimettömässä sormessa säihkyi iso timantti.
Rouva Smith-Jones tunsi jalokiven heti.

»Antoiko hän teille tuon?» kysyi hän.

Sitten hän kääntyi miehensä puoleen ja tiedusti:

»Mitä aiot tehdä tälle tytölle?»

»Vien hänet kotiin», vastasi mies. »Hänen pitäisi olla tyttäremme,
sillä Waldo olisi tehnyt hänet tyttäreksemme, jos olisi elänyt. Hän
ei voi jäädä tälle saarelle. Kaikki hänen läheisensä saivat surmansa
maanjäristyksessä, joka tuhosi Waldonkin. Hän on alituisessa vaarassa,
sillä häntä väijyvät villit pedot ja vielä villimmät ihmiset. Meidän
ei sovi jättää häntä tänne, ja vaikka sopisikin, en tekisi sitä, sillä
poika-vainajamme tähden olemme velvolliset huolehtimaan hänestä, kuten
Waldo olisi huolehtinut — ja meillä on vieläkin suurempi velvollisuus
häntä kohtaan.»

»Minun on saatava olla yksin». Muuta ei rouva Smith-Jones vastannut.
»Vie hänet pois, John. Luovuta hänelle tämän vieressä oleva hytti ja
käske Marien pukea hänet kunnolliseen asuun — Marien vaatteiden pitäisi
suunnilleen sopia hänelle.» Hänen äänestään soinnahti nyt enemmän
väsymystä ja surua kuin kiukkua.

Herra Smith-Jones saattoi Nadaran ulos hytistä ja kutsui hänen
luokseen Marien, mutta Nadara särki hänen suunnitelmansa ilmoittamalla
haluavansa palata rannalle.

»Hän ei pidä minusta», sanoi hän, nyökäten rouva Smith-Jonesin hyttiin
päin, »enkä minä tahdo jäädä tänne».

John Alden Smith-Jones tarvitsi kauan aikaa taivuttaakseen tytön
muuttamaan mieltään. Hän huomautti vaimonsa olevan hyvin rasittuneen
ja järkkyneen Waldon kuoleman johdosta ja vakuutti hänen pohjaltaan
olevan hyväntahtoisen naisen ja pian katuvan käytöstään tyttöä kohtaan.
Ja lopulta Nadara suostui jäämään Priscillaan. Mutta kun Marie olisi
pukenut hänet sivistysmaailman mukaiseen asuun, pani hän jyrkästi
vastaan — halveksien innoittavaa ja epämukavaa vaatteusta.

Vasta kahden päivän kuluttua lähetti rouva Smith-Jones noutamaan häntä
luokseen. Kun hän astui rouvan hyttiin, pääsi viimemainitulta heti
paheksumisen huudahdus hänen barbaarisen asunsa tähden.

»Annoinhan määräyksen, että Marien oli vaatetettava teidät
kunnollisesti. Pukunne on sopimaton», moitti hän. «Tuo karhunnahka
loukkaa siveellisiä tunteita.»

Nadara keikautti päätänsä, ja hänen silmänsä leimahtivat.

»En ikinä käytä narrimaisia pukujanne», huusi hän. »Tämän antoi Thandar
minulle — omin käsin hän surmasi Nagoolan, mustan pantterin, ja antoi
taljan minulle, tulevalle puolisolleen. Luuletko minun vaihtavan sen
noin kelvottomiin tamintihin kuin nuo ovat?» Halveksivasti heilauttaen
kättänsä hän osoitti rouva Smith-Jonesin kallista aamupukua.

Vanhempi nainen unohti loukatun arvokkuutensa saadessaan tytön
sanoista vihjauksen, miten pääsisi hänestä eroon ensimmäisessä
sopivassa tilaisuudessa. Nadara oli maininnut Thandar-nimisen miehen
ja julkeasti kerskunut, että tämä Thandar oli tappanut pedon, jonka
taljaa hän käytti, ja antanut nahan hänelle vaatteukseksi. Hän oli
myöntänyt, että hänestä piti tulla tämän miehen »puoliso». Rouva
Smith-Jonesia puistatti. Samassa astui herra Smith-Jones hyttiin. Hän
hymyili hupaisesti Nadaralle ja sitten naisten asennoista nähdessään
joutuneensa taistelunäyttämölle katsoi kysyvästi vaimoonsa.

»Mitä nyt, Louisa?» tiedusti hän hieman terävästi.

»Kyllin paljon, John», huudahti rouva, »todistamaan oikeaksi
alkuperäisen väitteeni, että tämän naisen ottaminen mukaamme oli hyvin
ajattelematon teko — juuri äsken hän myönsi lupautuneensa jonkun
Thandariksi nimittämänsä henkilön 'puolisoksi'. Hän on julkea — minä en
salli hänen tulla kotiini, eikä hän saa viipyä Priscillassa kauempaa
kuin on välttämätöntä jättääksemme hänet ensimmäiseen sivistyneeseen
satamaan.»

Herra Smith-Jones katsahti kysyvästi Nadaraan. Tyttö oli arvannut, että
rouva Smith-Jonesin kiihtymys oli johtunut virheellisestä päätelmästä.
Hän oli unohtanut, etteivät toiset tienneet Waldon ja Thandarin
olevan saman henkilön. Nyt hän tuskin malttoi pidättyä hymyilemästä
huvitettuna ja vastustaa kiusausta käyttää hyväksensä rouva
Smith-Jonesin tietämättömyyttä ja ärsyttääksensä häntä yhä enemmän.

»Oliko sinulla toinenkin rakastaja Waldon lisäksi?» tiedusti herra
Smith-Jones.

»Rakastin Thandaria», vastasi tyttö. »Thandar oli kansani kuningas. Hän
rakasti minua. Hän tappoi Nagoolan minun tähteni ja antoi minulle sen
taljan. Hän surmasi myöskin Korthin ja Lättäjalan. He tahtoivat minua
omakseen, mutta Thandar surmasi heidät. Ja myöskin Isonyrkin hän kaasi
ja Sagin, surmaajan — oi, Thandar oli valtava taistelija. Onko teistä
ihme, että rakastin häntä?»

»Hän oli kammottava murhaaja!»; kivahti rouva Smith-Jones. »Ja
ajatella, että Waldo-parkani, arka, helläsydäminen Waldo-raukkani oli
tuomittu elämään sellaisten raakalaisten parissa! Voi, se on liian
hirveätä!»

Nadaran silmät menivät levälleen. Nyt oli hänen vuoronsa tyrmistyä.
»Arka, helläsydäminen Waldo-raukka!» Oliko hän kuullut oikein.
Saattoivatko he kuvailla samaa miestä? Tässä piili varmasti erehdys.

»Tiesikö Waldo, että rakastit Thandaria?» kysyi herra Smith-Jones.

»Thandar oli Waldo», vastasi Nadara. »Thandarin nimen annoin minä
hänelle — se merkitsee uljasta. Hän oli hyvin uljas», huusi hän. »Hän
ei ollut 'arka', ja' helläsydäminen' hän oli vain naisia ja lapsia
kohtaan.»

Rouva Smith-Jones ei ollut ennen niin pahasti kauhistunut koko elämänsä
aikana.

»Pois hytistäni!» kiljaisi hän. »Oivallan onton valheesi perinpohjin.
Ajattelemattomuudessasi paljastit itsesi ja halvan siveettömyytesi
ja nyt koetat turvautua halpaan parjaukseen väittämällä, että armas
poika-vainajani oli kamalia, raakoja päälliköltänne. Enää et minua
petä. Pois hytistäni!»

Herra Smith-Jones seisoi kuin halvaantuneena. Hän ei voinut uskoa tytön
esiintyneen petollisesti — tuntui mahdottomalta, että Nadara olisi
voinut pettää häntä niin pahasti — mutta ei hän myöskään voinut epäillä
omia korviaan. Oli luonnollisestikin ihan liian järjetöntä koettaakaan
uskoa, että Waldo Emerson ja peloittava Thandar olivat olleet sama
henkilö. Tyttö oli mennyt liian pitkälle, mutta sittenkään Smith-Jones
ei voinut uskoa häntä pahaksi. Tämän täytyi olla selitettävissä.

Tällä välin oli Nadara poistunut huoneesta pieni leuka korkealle
nostettuna. Enää hän ei ikinä, niin hän päätti, alistuisi Thandarin
äidin herjattavaksi. Hän meni kannelle. Hänen oli käynyt vaikeaksi
olla päivällä kannen alla. Hän kaipasi raitista ilmaa ja ylhäällä
tarjoutuvaa virkistystä. Päällystö oli ollut hyvin ystävällinen häntä
kohtaan. Stark oli paljon hänen seurassaan. Mies oli silmittömästi
rakastunut puoli villiin tyttöön. Saavuttuaan rouva Smith-Jonesin
hytistä tullessaan kannelle sattui hän ensiksi kohtaamaan Starkin.
Hän olisi mieluimmin ollut yksin suruineen ja suuttumuksineen, mutta
mies tuli hänen seuraansa. Yhdessä he seisoivat kaiteeseen nojaten ja
katselivat synkkien pilvien lähestymistä. Oli tulossa myrsky, jonka
haudetta oli ollut ilmassa jo useiden päivien aikana.

Stark ei tiennyt mitään siitä, mitä kannen alla oli tapahtunut, mutta
näki tytön olevan pahoillaan ja koetti lohduttaa häntä. Vihdoin hän
tarttui Nadaran käteen ja silitti sitä hyväilevästi puhellessaan.
Ennenkuin tyttö aavisti, mitä toisella oli mielessä, kuiskutti Stark
intohimoisia lemmensanoja hänen korvaansa. Nadara vetäytyi kauemmaksi,
ja hänen otsansa rypistyi hämmästyksestä.

»Älä puhu Nadaralle tuollaista!» kielsi hän. »Hän ei rakasta sinua.» Ja
sitten hän poistui hyttiinsä.

Stark katseli poistuvan tytön jälkeen. Hänen luontonsa oli kiihdyksissä
pohjiansa myöten. Mikä oli tuo raakalaistyttö hyljeksiäkseen häntä?
Mikä olisi Nadaran kohtalo ollut ilman hänen hyvin tähdättyä
laukaustaan? Eikö häntä ahdistanut mies ollut vain noudattanut hänen
villin kansansa tapoja? Hän olisi ottanut tytön omakseen väkisin.
Ja sillä tavoin hänet olisi aina otettu, jos hänet olisi jätetty
omaan saareensa. Muunlaisia kosimistapoja hän ei tuntenutkaan. Juuri
sellaista Nadara odotti. Hän oli ollut hupsu kuiskiessaan tytölle
sivistyneitten ventoja sanoja. Niiden tähden oli tyttö alkanut
halveksia häntä. Hän olisi ymmärtänyt väkivaltaa ja rakastanut häntä
sen vuoksi. No niin, hän näyttäisi Nadaralle osaavansa olla yhtä hurja
kuin kuka hänen villi rakastajansa tahansa.

Rajusää puhkesi valloilleen. Tuuli yltyi hirmumyrskyksi. Priscillan oli
pakko kääntyä pakenemaan luonnonvoimien raivoa, joten se palasi kahtena
viime päivänä taivaltamansa matkan ja ajautui sitten pohjoiseen.

Sillä ajalla Stark ei nähnyt Nadaraa vilahdukseltakaan.
Kolmenkymmenenkuuden tunnin kuluttua oli tuuli asettunut, ja aallokko
alkoi tyyntyä normaaliseksi. Oli ensimmäinen ilta myrskyn jälkeen.
Priscillan kansi oli melkein autiona. Pursi lipui hitaasti lähellä
saarta, joita on lukuisasti eteläisen Tyynenmeren siinä osassa.

Nadara tuli kannelle kävelemään ennen maatapanoa. Stark ja kaksi
merimiestä olivat vahdissa. Tytön nähtyään lähestyi ensimmäinen
perämies häntä ja puhutteli häntä, ikäänkuin ei olisi sattunut mitään,
mikä olisi voinut pilata heidän ystävällisiä suhteitaan. Hän haasteli
myrskystä ja osoitti läheisen rannikon tummia ääriviivoja, keskustelun
aikana ohjaten häntä aluksen peräpuolelle, pois keulempana olevien
merimiesten näkyvistä.

Äkkiä hän pyörähti tyttöön päin ja sieppasi hänet syliinsä.
Häikäilemättömän väkivaltaisesti hän puristi Nadaraa rintaansa vasten
ja peitti hänen kasvonsa suudelmilla. Nadara rimpuili, koettaen
kiskoutua irti, mutta Stark oli vahva mies ja painoi hänet hitaasti
kannelle. Tyttö löi häntä kasvoihin ja rintaan ja epätoivoisessa
hädässään huusi vihdoin apua. Heti mies iski häntä rajusti leukaan.
Hento tyttö retkahti herpaantuneena ja tajuttomana kannelle.

Nyt Stark äkkiä oivalsi, kuinka raskaasti hän oli rikkonut. Hän tiesi,
että Nadaran tultua tajuihinsa joutuisi hänen katala tekonsa kapteeni
Burlinghamen korviin, ja hän pelkäsi tätä tyyntä, palveluksesta
eronnutta meriupseeria pahemmin kuin pirua. Hän vilkaisi kaiteen
ylitse. Olisi varsin helppo toimittaa tyttö pois tieltä. Hänen
tarvitsisi vain pudottaa tajuton ruumis alhaalla aaltoilevaan veteen.
Otettuaan tytön syliinsä hän kantoi hänet kaiteelle. Kuutamo valaisi
Nadaran kasvoja. Mies katsahti vesille ja näki rannan olevan hyvin
lähellä.

Pantaisiin toimeen tarkka tutkimus, ja merimiehet, jotka eivät suinkaan
pitäneet hänestä, kuten hän hyvin tiesi, kertoisivat empimättä,
että viimeksi oli hänet nähty tytön seurassa. Ilmeisesti hän joka
tapauksessa joutuisi pahaan pinteeseen.

Taaskin hän silmäili Nadaran kasvoja. Tyttö oli hyvin kaunis. Stark
halusi kiihkeästi häntä omakseen. Verkalleen hänen katseensa lipui
valtameren tyynelle pinnalle, sitten jälleen hiljaiselle rannalle ja
senjälkeen takaisin tyttöön. Hetkisen hän seisoi kahdella päällä.
Sitten hän meni hytin seinustalle, jossa riippui pelastusvyö ja siihen
kiinnitetty pitkä nuora.

Hän sitoi pelastusvyön Nadaran ympärille ja laski hänet sitten veteen.
Tunnettuaan tytön painon siirtyneen nuoran varasta pelastusvyön
kannatettavaksi hän hyppäsi purren kaiteen ylitse aluksen perässä
kohisevaan tummaan veteen.



KAHDEKSAS LUKU

Villit


Nadara tuli tajuihinsa vasta sitten, kun Stark oli ehtinyt rannalle
ja parhaillaan raahasi häntä hietikolle pois hyrskyjen ulottuvilta.
Avattuaan silmänsä ei hän useihin minuutteihin oikein jaksanut muistaa,
mitä oli tapahtunut, ennenkuin Stark oli käynyt hänen kimppuunsa.
Pelastusvyö oli vielä hänen ympärillään, ja kun Stark kumartui
irroittamaan sitä, tiesi hän, kuka mies oli, vaikka ei erottanutkaan
hänen kasvojansa.

Mitä oli tapahtunut? Hitaasti tunkeutui hänen aivoihinsa aavistus
miehen uskaliaasta teosta — Stark oli hypännyt Priscillasta mereen ja
uinut maihin, hinaten hänet muassaan, jäämättä odottamaan häntä kohtaan
tekemästänsä häikäilemättömästä väkivallasta koituvia seurauksia.

Sivistysolojen turvissa kasvaneesta tytöstä olisi Nadaran asema
tuntunut toivottomalta. Mutta Nadara ei tiennyt mistään muusta
turvasta kuin siitä, jonka hänelle soivat hänen oma valpas älynsä ja
nopeasti toimivat nuoret lihaksensa. Hänestä olisi ollut äärettömän
paljoa masentavampaa, jos hän olisi ollut tämän miehen seurassa purren
ahtaalla alueella, sillä siellä oli kaikki outoa ja uutta. Hän oli
vieläkin puolittain pelännyt ja epäillyt kaikkia Priscillassa olleita
henkilöitä paitsi Thandarin isää ja kapteeni Burlinghamea. Mutta
olisivatko he suojelleet häntä Starkilta? Sitä hän ei tiennyt. Hänen
kansansa keskuudessa ainoastaan isä, veli tai puoliso suojeli naista
sellaista miestä vastaan, joka tavoitteli häntä vasten hänen tahtoaan,
ja sellaisia sukulaisia hänellä ei ollut pienellä aluksella.

Mutta täällä oli toisin. Vaistomaisesti hän tunsi asumattomalla
rannalla, olipa se kuinka outo ja tuntematon tahansa, olevansa kaikin
puolin etukynnessä Priscillan ensimmäiseen perämieheen verrattuna.
Tämä mies oli viettänyt elämänsä sivistyskeskuksien läheisyydessä,
eikä hänellä ollut aavistustakaan eränkävijäntaidosta, joka Nadaraan
oli syöpynyt toiseksi luonnoksi; hän saattoi sortua kuolemaan
hedelmällisessä ja riistaisessa maassa, koska ei osannut etsiä ravintoa
eikä tiennyt, mikä oli syötävää, mikä ei. Sen verran hän oli oppinut
Waldo Emersonin seurassa saamistaan aikaisemmista kokemuksista.
Kun heidän polkunsa olivat ensi kerran osuneet yhteen, oli Waldo
pystynyt tulemaan toimeen alkuperäisessä elämässä yhtä huonosti kuin
vastasyntynyt lapsi — Nadaran oli ollut opetettava hänelle kaikki.

Takaansa Nadara kuuli puiden hiljaista kohinaa — elämää kuhisevan
viidakkoyön kymmeniätuhansia ääniä — ja häntä hymyilytti. Heidän
ympärillään oli sysipimeätä. Stark oli irroittanut pelastusvyön ja
pannut sen tytön pään alle. Hän luuli Nadaraa vielä tajuttomaksi —
kenties kuolleeksi. Nyt hän kiersi vettä vaatteistaan, seisoen selin
tyttöön päin.

Nadara nousi pystyyn — meluttomasti kuin Nagoola. Varjon tavoin hän
katosi rantaa reunustavan viidakon pimentoon. Varovasti ja valppaasti
hän eteni sekavassa tiheikössä muutamia metrejä ja seisahtui paksun
puunrungon viereen kuuntelemaan. Sitten hän päästi huuliltansa
omituisen, hiljaisen äänen, kuunnellen senjälkeen taaskin hetkisen.
Toistettuaan sen kolmasti hän nähtävästi oli varma, ettei ylhäällä
ollut vaaraa väijymässä, heilautti itsensä alhaalla riippuville oksille
ja kapusi vikkelästi ylöspäin, kunnes löysi mukavan haarautuman, jossa
saattoi rauhassa levätä.

Rantahietikolla pusersi Stark liikaveden vaatteistaan ja kääntyi sitten
tarkastamaan tyttöä virvotellakseen häntä, jos hän oli vielä hengissä.
Pimeässäkin oli Nadaran hahmo selvästi näkynyt keltaista hiekkaa
vastaan, mutta nyt hän oli poissa. Stark oli ymmällä. Nopeasti hänen
katseensa lipui puolelta toiselle, mutta tyttöä ei näkynyt missään. Oli
ranta, meri ja viidakko. Minkä niistä hän oli valinnut pakotiekseen?
Stark ei tarvinnut kauan arvatakseen sen, vaan suuntasi heti askeleensa
muodottomana ja synkkänä häämöttävää metsänreunaa kohti.

Lähestyessään sitä hän eteni verkkaisemmin. Kun hän ajatteli, että
hänen pitäisi tunkeutua tuohon kammottavaan metsään, kulkivat kylmät
väreet pitkin hänen selkäpiitään. Oliko pelkkä tyttö rohjennut
uhmata sen nimettömiä kauhuja? Hänen oli täytynyt se tehdä, ja niin
päätellessään sai Stark uutta tarmoa. Jos tyttö kerran oli uskaltanut,
uskaltaisi varmasti hänkin. Uudelleen hän alkoi ripeästi astella
viidakkoon.

Ehdittyään ihan sen rajaan hän kuuli hiljaista, kaameata ääntä vain
kymmenkunnan askeleen päästä pimeästä, kammottavasta tiheiköstä. Siellä
Nadara päästi ilmoille ne kaksi ääntä, joiden joku hänen heimonsa
muinainen esi-isä oli huomannut puristavan vastausmurinan Nagoolalta
ja innoittavan sihinän ihmisen toiselta periviholliselta — isolta,
niljaiselta matelijalta, joka kiertyneenä aaltomaisiin mutkiin väijyi
puiden oksilla. Vain niitä Nadara pelkäsi — niitä ja ihmistä. Ennenkuin
hän kapusi yöllä puuhun, oli hänen senvuoksi tapana varmistautua, ettei
hänen turvapaikakseen valitsemansa puun oksilla ollut Nagoolaa eikä
Coovraa. Stark peräytyi hätäisesti eikä enää koko pitkän, kammottavan
yön aikana uskaltanut poistua rantahietikolta.

Aamun valjetessa Nadara oli suuresti virkistynyt nukuttuaan verrattain
hyvässä turvassa isossa puussa, kun taas Stark oli riutunut ja
uupunut vietettyään unettoman yön pelon ja harmittelun vallassa. Hän
kiroili itseänsä, tyttöä ja eläimellistä intohimoaan, mutta kun hänen
ajatuksensa sitten loitsivat Nadaran viehkeät kasvot ja houkuttavan
kauniin vartalon hänen sielunsa silmien eteen, hypähti hän pystyyn ja
lähti ripein askelin viidakkoon. Hän etsisi tytön käsiinsä. Kaikki
se, mitä hän oli uhrannut, ei saisi mennä hukkaan. Hän etsisi tytön
ja pitäisi hänet. Yhdessä he perustaisivat kodin tälle troopilliselle
rannikolle. Hän ottaisi elämästä irti niin paljon kuin suinkin saisi.

Käveltyään vain muutamia askelia hän huomasi Nadaran paljaiden
jalkojen jäljet, jotka olivat selvästi painuneet kosteaan hiekkaan ja
veivät metsään. Hymyillen tyytyväisenä ja voitonvarmana mies seurasi
niitä kasvullisuuden sokkeloihin, jotka olivat kosteat ja hämyiset
aamuauringon lämpimistä säteistä huolimatta.

Sattumalta hän osui suoraan Nadaran kohdalle. Tyttö oli laskeutunut
puusta etsimään vettä. He näkivät toisensa yhtä aikaa. Nadara kääntyi
pakenemaan syvemmälle metsään. Mies riensi hänen kintereillään. Ajoa
jatkui useita satoja metrejä sankassa viidakossa, joka äkkiä päättyi
kapean, kivikkoisen aukeaman reunaan. Aukeaman takana oli äkkijyrkkä
kallio, jonka laki kohosi lähes sata metriä puiden latvojen yläpuolelle.

Hymyntapainen levisi Starkin huulille, kun hän näki esteen, jonka
luonto oli sijoittanut hänen saaliinsa tielle. Mutta melkein heti
se hyytyi kauhun ilmeeksi, kun oikealta kuuluva heikko melu veti
puoleensa hänen huomionsa pakenevasta tytöstä. Hetkiseksi hän seisahtui
tyrmistyneenä, mutta vilkaistuansa sitten hätäisesti Nadaraan päin
hän näki tytön kapuavan jyrkälle kallioseinämälle ketterästi kuin
apina. Päästäen huudon herättääkseen tytön huomiota hän uudelleen
syöksyi kiitämään jälessä, mutta tällä kertaa itse takaa ajettuna.
Ahdistaja oli muuttunut ahdistettavaksi, sillä hänen jälessään
juoksi parikymmentä maalattua raakalaista, heiluttaen pitkiä, ohuita
keihäitään ja teräväkärkisiä parangejaan.

Nadara ei ollut tarvinnut Starkin varoitushuutoa havaitaksensa villit.
Hän oli nähnyt heidät heti viidakon reunasta tultuaan, ja heidät
nähtyänsä hän tiesi, ettei hänen enää tarvinnut pelätä valko-ihoista
miestä. Mutta villien hän tajusi olevan itselleen vaarallisempia, koska
heidän epäilemättä olisi varsin helppo saavuttaa hänet omilla tutuilla
alueillaan, kun hän taas olisi huoletta kyennyt välttämään valkoista
miestä vaikka kuinka kauan.

Ehdittyänsä kallioseinämän puoliväliin Nadara pysähtyi silmäilemään
taaksensa. Stark oli ennättänyt rinteen juurelle vähän matkaa
ahdistajainsa edellä. Hän oli valinnut sen tien nähtyään, kuinka
helposti tyttö oli kiivennyt kiviseinämälle, mutta hän ei ollut
laskelmissaan ottanut huomioon elinikäistä harjoitusta, johon Nadaran
ketteryys perustui. Varhaisimmasta lapsuudestaan saakka hän oli
elänyt jyrkkien kallioiden kupeilla ja niillä sijaitsevissa luolissa.
Ensimmäiset epävakaiset lapsenaskeleensa hän oli astunut kapeiden,
viettävien kielekkeiden reunamilla.

Mutta kallion juurelle saavuttuansa mies huomasi edessään
ylipääsemättömältä näyttävän seinämän. Hän loi säikähtyneen, vetoavan
katseen kaukana yläpuolellaan olevaan tyttöön. Kahdesti hän yritti
reutoutua pois lähestyvien raakalaisten ulottuvista, joiden tatuoidut
kasvot, riippuvat, puhkaistut korvalehdet ja teräviksi hiotut,
mustatut hampaat tekivät heidät vieläkin hirveämmän näköisiksi kuin
heidän murha-aseensa ja sotaiset kiljaisunsa ja liikkeensä. Molemmilla
kerroilla hän luisui takaisin, rajusti hapuillen kallioulkonemia ja
niitä sitkeitä kasveja, jotka olivat saaneet jalansijaa graniitin
halkeamissa. Hänen raapiutuneista käsistänsä vuoti verta, hänen
kasvonsa olivat naarmuissa ja vaatteensa repeytyneet. Ja nyt olivat
villit hänen niskassaan. He olivat nähneet, että hän oli aseeton. Vielä
ei ollut tarvis käyttää keihästä eikä parangia; he vangitsisivat hänet
elävältä.

Entä tyttö? Raakalaiset olivat ihmeekseen nähneet hänen nopeasti
kapuavan jyrkälle kalliolle. Heidän kaikista ruumiillisista
saavutuksistaan huolimatta tämä oli heistäkin käsittämätöntä. He olivat
metsä- ja jokikansaa, asuivat korkeiden paalujen varaan rakennetuissa,
olkikattoisissa majoissa eivätkä juuri ollenkaan tunteneet
luola-ihmisten elintapoja. Heistä oli tämän oudon, valkoihoisen tytön
teko suorastaan ihmeellinen.

Nadara näki heidän raa'asti tarttuvan kauhun lamauttamaan Starkiin,
sitovan hänen kätensä selän taakse ja sitten jälleen suuntaavan
huomionsa häneen.

Kolme soturia koetti kiivetä kalliolle hänen jälkeensä. He nousivat
hitaasti ylöspäin. Tyttöä hymyilyttivät heidän silminnähtävä pelkonsa
ja kömpelyytensä — hänen ei tarvinnut pelätä näitä miehiä, he eivät
ikinä kykenisi saavuttamaan häntä. Hän salli heidän lähestyä noin
neljän metrin päähän itsestään, irroitti sitten sirpaleen rapautuneesta
graniitista ja viskasi sillä suoraan etumaista päähän. Tuskasta ja
säikähdyksestä kiljaisten mies suistui taaksepäin alapuolellaan
olevien kumppaneittensa niskaan, ja kaikki kolme vierivät kirkuen ja
sätkytellen kallion juurelle kasautuneeseen kivikkoon.

Yksikään heistä ei kuollut, vaikka kaikki kolhiutuivat pahasti, ja
siltä heistä, johon Nadaran kivi oli osunut, vuoti virtanaan verta
otsassa olevasta haavasta. Heidän kumppaninsa nauroivat heille — se
oli kovin niukka lohdutus siitä, että tyttö oli heitä löylyttänyt.
Sitten he vetäytyivät vähän matkan päähän, kävivät piiriin kyykylleen
ja aloittivat pitkähkön sotaneuvottelun. Vähänväliä he viittoilivat
Nadaraan päin, ja siitä tyttö päätti heidän väittelynsä koskevan häntä.

Pian eräs heistä nousi ja tuli kallion juurelle. Siellä hän loruili
Nadaralle useita minuutteja, jääden sitten ilmeisesti odottamaan
vastausta. Mutta koska tyttö ei ollut ymmärtänyt miehen puheesta
sanaakaan, ei hän osannut muuta kuin ravistaa päätänsä.

Lähetti palasi tovereittensa luokse, ja jälleen pidettiin
pitkänpuoleinen neuvottelu. Sen aikana Nadara kiipesi ylemmäksi
ollakseen ohuiden keihäiden kantovälin ulkopuolella. Hän pysähtyi
kapealle kielekkeelle, kooten ympärilleen kivenkappaleita, sikäli kuin
sai kiskotuksi niitä irti kallioseinämästä. Hän tahtoi valmistautua
äkillisen hyökkäyksen varalle eikä epäillyt hetkeäkään taistelun
lopputulosta. Jollei hän sortuisi ravinnon ja veden puutteeseen, uskoi
hän kykenevänsä puolustamaan kallioseinämää ikuisesti lukemattomia
raakalaisia vastaan, jolleivät he osanneet kavuta paremmin kuin nämä.

Mutta villit eivät enää yrittäneetkään vallata hänen turvapaikkaansa
hyökkäyksellä. Sensijaan he äkkiä ponnahtivat pystyyn
neuvottelupiiristään ja katosivat metsään vilkaisemattakaan häneen
päin, vieden vankinsa mennessään. Ehdittyään pois tytön näkyvistä
he sijoittivat kaksi vahtia äärimmäisten lehvien verhoon ottamaan
kiinni tytön, jos hän laskeutuisi maahan. Toiset kiiruhtivat kallion
suuntaisesti, kunnes he sen jyrkästi poikettua sisämaahan päin
saattoivat uudelleen tulla aukeamalle Nadaran heitä näkemättä.

Siellä he heti alkoivat nousta selväksi kulunutta polkua, joka
koukerteli ylöspäin kallioseinämällä. Kavutessaan he raahasivat Starkia
mukanaan, sohien häntä aseillansa. Terävät keihäät ja parangien purevat
kärjet hoputtivat hänen vauhtiaan. Seurueen päästessä kallion laelle,
vuoti valkoisesta miehestä verta paristakymmenestä ihohaavasta.

Nyt joukkue kääntyi takaisin jyrkänteen reunaa myöten samaan suuntaan,
jota oli tullutkin.

Nadara ei tosin käsittänyt, minkä tähden villit olivat luopuneet
yrittämästä vangita hänet, mutta ei kuitenkaan antautunut pettävien
turvallisuusluulojen tuuditeltavaksi. Hän tiesi kallion olevan hänen
parhaan turvansa, mutta jäytävä nälkä ja jano varoittivat häntä,
että hänen oli piakkoin poistuttava sieltä etsimään ravintoa. Hän
oli laskeutumaisillaan viidakkoon hakemaan ruokaa ja vettä, kun
jättiläismäisestä vehmaasta, ihan metsän laidassa kohoavasta puusta
maahan saakka riippuvien köynnöskasvien hiljainen liike sai hänet
valppaasti tähyämään sinne. Hän oli varma, että köynnösten huojumisen
oli aiheuttanut joku puun alla liikkuva eläin, ja tarkkailtuaan
värähtämättä minuutin tai pari hän vihdoin erotti lehväverhon lomitse
argus-fasaanin pitkiä höyheniä, joilla villien sota-päähineet olivat
koristetut.

Nyt hän kyllä tiesi, että häntä pidettiin silmällä, mutta oli myöskin
varma pääsevänsä kallion laelle ja mahdollisesti löytävänsä ruokaa ja
juomaa, jos niitä sattui olemaan läheisyydessä, ennenkuin raakalaiset
ennättäisivät hänen kimppuunsa. Sitten hänen oli luotettava järkeensä
ja nopeuteensa päästäksensä jälleen kallion turviin heidän edellänsä.
Hän ei uskonut heidän yrittävän kiivetä kalliolle samalta kohdalta,
josta hän oli tullut, sillä hän oli nähnyt heidän olevan verrattain
tottumattomia siihen puuhaan, ja arvasi senvuoksi, että jos villit
lainkaan seuraisivat häntä ylös, käyttäisivät he jotakin tuntemaansa
kiertopolkua.

Ja niinpä Nadara kiipesi laelle, selviytyen keveästi ja nopeasti kuin
vuorikauris joko suoraan tai kiertämällä niin pahoista paikoista, jotka
olisivat panneet uskaliaimmankin alppienkapuajan kalpenemaan. Laella
oli harva, puistomainen metsä, ja sinne hän syöksyi etsimään ravintoa
ja juomaa. Muutamilla tuntemillaan hedelmillä ja pähkinöillä hän
tyydytti huutavimman nälkänsä, mutta vettä hän ei löytänyt eikä nähnyt
edes merkkiäkään siitä.

Edettyään noin puolitoista kilometriä suoraan sisämaahan hän ihan
sattumalta osui tiheän lehvistön piilossa olevalle pienelle lähteelle.
Vilpoisa, kirkas vesi virkisti häntä, antaen hänelle uutta elämänhalua
ja tarmoa. Juotuaan kyllikseen hän etsi jotakin esinettä, jolla olisi
voinut viedä arvaamattoman kallista nestettä turvapaikkaansa vuoren
seinämälle, mutta uutterasta etsinnästä huolimatta hän ei löytänyt
ainoatakaan kasvia, josta olisi voinut muovata astian.

Hänen ei niin ollen auttanut muu kuin palata ilman vettä, uskoen
sukkeluutensa avulla voivansa silloin tällöin pujahtaa raakalaisten
huomaamatta juomassa, kun janon sammuttaminen kävisi välttämättömäksi.
Myöhemmin hän varmasti luotti löytävänsä jonkinlaisen kurpitsan
tai jonkun eläimen rakon, jossa hän saattaisi säilyttää joitakuita
kallisarvoisia vesipisaroita.

Erämiestaitonsa ja melkein yliluonnollisen suuntavaistonsa avulla hän
saapui suoraan sille kohdalle, johon hän oli noussut kallioseinämältä.
Raakalaisia ei näkynyt, ei kuulunut. Helpotuksesta huoahtaen hän
astui metsän reunaan, mutta silloin ilmestyi villejä kaikkialta hänen
ympäriltään, puiden ja pensaiden takaa. Päästäen hurjia riemunhuutoja
he karkasivat häntä kohden. Pako oli mahdoton — joka suunnalla sulkivat
raa'at kasvot ja surma-aseet hänen tiensä.

Paljoa sävyisämmin kuin hän oli odottanut villit viittasivat häntä
tulemaan mukaansa. Stark oli heidän joukossaan. Hänen kohtelunsa ei
ollut kovin ystävällistä. Jos hän alkoi jäädä jälkeen, hoputti keihäs,
jonka kärki ennestään oli punainen hänen verestään, häntä jouduttumaan
vauhtiaan. Mutta tyttöä ei kohdeltu julmasti eikä loukkaavasti.

Seurue lähti taivaltamaan sisämaahan yksimiehisessä rivissä, vangit
jonon keskellä. Marssittiin koko päivä, niin että tällaisiin
ponnistuksiin tottumaton Stark alkoi hoippua ja kaatui kymmenkunta
kertaa jokaisella kilometrillä.

Nadara olisi melkein voinut sääliä häntä, jollei olisi liiankin hyvin
tajunnut, että ilman miehen eläimellistä häikäilemättömyyttä ei heidän
kummankaan olisi tarvinnut olla täällä ja alistua villien rääkkäykseen
ja kärsiä vastaisten kauhujen odotuksesta johtuvaa tuskaa.

Tyttö uskoi oman kohtalonsa koituvan vielä tuhat kertaa hirveämmäksi
kuin oli pelkkä kuolema, joka miestä odotti, sillä tuntui mielettömältä
toivoa, että nämä turmeltuneet raakalaiset jättäisivät hänet henkiin.
Nadara rukoili siltä Jumalalta, josta hänen Thandarinsa oli hänelle
puhunut, nopeata ja tuskatonta kuolemaa, mutta rukoillessaan hän hyvin
tiesi, ettei sellainen laupeus ollut odotettavissa.

Hän vertasi vangitsijoitansa Korthiin ja Lättäjalkaan, Isonyrkkiin ja
Thurgiin eikä uskaltanut toivoa heidän olevan sääliväisempiä kuin hänen
parhaiten tuntemansa miehet olivat olleet.

Myöhään iltapäivällä kävi ilmeiseksi, ettei Stark enää pääsisi
edemmäksi, jolleivät villit kantaisi häntä. Pian osoittautui, etteivät
he suinkaan aikoneet sillä tavoin, vaivautua. Priscillan ensimmäinen
perämies oli kaatunut kahdennenkymmenennen kerran. Vaikka häntä oli
kymmenkunta kertaa ilkeästi pistetty keihäällä, ei hän enää jaksanut
nousta hoippuen ja huojuen pystyyn kuten aikaisemmin.

Joukkueen päällikkö meni maassa viruvan valko-ihoisen luokse,
potki häntä kylkiin ja kasvoihin ja lopulta pisti häntä kärkevällä
parangillaan. Stark vain virui hervottomana, kärsivänä lihakasana ja
ähkyi. Päällikkö kiukustui. Hän tarttui molemmin käsin valko-ihoiseen
ja nosti hänet pystyyn, mutta heti kun hän hellitti otteensa, vaipui
Stark uudelleen maahan.

Vihdoin ei soturi ilmeisesti enää jaksanut hillitä vimmaansa. Hurjasti
ulvoen hän heilautti parangiaan ja sivalsi sillä pitkänään viruvaa
valkoista miestä suoraan kaulaan. Kammottavasti virnistävä pää kieri
Nadaran jalkojen juureen. Ihan tunteettomana tyttö katseli sitä, kun se
virui maassa ilmeettömien ja näkemättömien silmien tuijottaessa häneen.

Nadara, luolatyttö, oli tottunut näkemään kuolemaa sen kauheimmissa
ja äkillisissä muodoissa. Hän näki edessään vain vihamiehen pään eikä
välittänyt siitä mitään — Stark sai kiittää yksinomaan itseänsä.

Päällikkö kietoi katkaistun pään niinikudoksen kappaleeseen, kiinnitti
se keihäänsä päähän ja antoi miehilleen lähtömerkin.

Samottiin yhä eteenpäin, yhä syvemmälle saaren sisäosiin, ja toisten
joukossa asteli Nadara nimetöntä kohtaloa kohti, jonka laadusta hän
saattoi vain sommitella arvailuja.



YHDEKSÄS LUKU

Veneen rakentaminen


Kaksi päivää sen maanjäristyksen jälkeen, joka oli pelastanut Nadaran
Thurgin kynsistä ja pyyhkäissyt hänen heimonsa pois maan pinnalta,
alkoi mies hitaasti liikkua umpeen menneen luolansa katosta sortuneen
soran alla. Mies oli Thandar. Ylhäältä vyörynyt ja hänen luolansa suun
haudannut, tuhansien tonnien painoinen kiviröykkiö oli mennyt hänen
ohitseen lainkaan vahingoittamatta häntä, mutta katosta tipahtanut,
muutamien kilojen painoinen määrä kiviä ja soraa oli huumannut hänet
pitkäksi aikaa tiedottomaksi.

Vähitellen hänen tajuntansa palasi, mutta kului kauan, ennenkuin
hän jaksoi jännittää ajatuskykyänsä kylliksi edes sinnepäinkään
arvatakseen, mikä mullistus hänet oli yllättänyt. Sitten hänen
ajatuksensa ensiksi liitivät Nadaraan. Hän ryömi sille kohdalle, jossa
hänen luolansa sisäänkäytävä oli aikoinansa ollut. Vielä hän ei ollut
oivaltanut pimeyden oikeata syytä — hän luuli, että oli yö. Silloin oli
ollut yö, kun hän sulki silmänsä. Miten hän olisi voinut aavistaa, että
siitä oli jo kulunut kolme yötä ja että kohtalo oli hänen nukkuessaan
kolhinut häntä säälimättömästi.

Luolan aukolla odotti häntä ensimmäinen yllätys ja pettymys — tie oli
tukossa! Mitä se merkitsi? Heikosti hän kiskoi ja työnsi ainejoukkoa,
joka esti häntä pääsemästä ulos. Kuka oli teljennyt hänet vangiksi? Hän
muisti sen eloisan unensa, että Thurg oli ryöstänyt Nadaran. Se muisto
sai hänet rajusti käymään käsiksi kivi- ja soraläjään, joka sulki
oviaukon.

Harmiksensa hän tunsi olevansa liian heikko ponnistellaksensa
jatkuvasti esteen poistamiseksi. Hänen mieleensä välähti, että hänen
täytyi olla vahingoittunut. Vangitsija oli varmastikin ensin lyönyt
häntä. Hän tunnusteli päätään. Niin, siinä oli ammottava haava, mutta
sitä koskettaessaan hän tunsi, ettei se ollut tuore. Kuinka kauan hän
sitten olikaan ollut teljettynä? Istuessaan sitä pohtien hän huomasi,
että jäytävä nälkä ja huutava jano kalvoivat hänen vähitellen virkoavaa
ruumistaan. Se tunne oli miltei tuskallinen, niin tuskallinen, että hän
pakostakin tajusi olleensa ilman ruokaa ja vettä melkoisen kauan.

Uudelleen hän kävi käsiksi röykkiöön, joka piti häntä vangittuna, ja
hänen siihen kaivautuessaan alkoi oikea asianlaita hänelle hitaasti
selvitä. Hän muisti suuren Nagoolan jymisseen neuvotteluyönä,
säikyttäen Nadaraa. Tämän oli tehnyt kauhea maanjäristys. Thandaria
puistatti, kun hän ajatteli Nadaraa. Oliko hänkin teljettynä luolaansa
vai oliko hänelle käynyt pahimmin? Vimmaisesti hän nyt raastoi
tiiviiseen sulloutunutta mursketta. Mutta pian hän oivalsi, ettei
hän pelastuisi huonosti suunnatulla hätäilyllä. Verkkaisesti ja
huolellisesti hänen oli siirrettävä syrjään särkyneen kallion kappaleet
toinen toisensa jälkeen ja sillä tavoin kaivettava itselleen tunneli
ulkomaailmaan.

Järki sanoi hänelle, ettei hän ollut hautautunut syvälle, sillä se
seikka, että hän oli elossa ja saattoi hengittää, osoitti raitista
ilmaa tunkeutuvan luolaan sortuneen röykkiön lävitse, mikä olisi ollut
mahdotonta, jos luolan edustalla olisi ollut kiviä ja soraa kovin
paksulta.

Kun hän oli heikko, edistyi työ hitaasti, joten hän vasta useiden
tuntien kuluttua näki päivänvalon kuultavan esteen toisella puolen.
Senjälkeen kävi eteneminen ripeämmin, ja pian hän ryömi pienestä
aukosta silmäilemään murskautunutta kalliota.

Lauma korppikotkia nousi kammottavilta aterioiltaan, kun Thandarin
ilmestyminen häiritsi niitä. Miestä puistatti, kun hän katseli
hirvittäviä jäännöksiä, joiden äärestä ne olivat kohonneet ilmaan.
Unohtaen nälkänsä ja janonsa hän kynsi pirstoutunutta kallioseinämää
myöten Nadaran luolan entiselle paikalle. Sen suu oli ummessa, kuten
hänen luolansa aukko oli ollut. Uudelleen hän ryhtyi työhön, joka tällä
kertaa kuitenkin sujui helpommin. Saatuaan vihdoin tien auki hän empi
ennen sisällemenoa, peläten häntä siellä odottavaa vihlovaa murhetta.

Vihdoin hän sai kootuksi kyllin paljon rohkeutta kestääkseen
koettelemuksen ja ryömi Nadaran entiseen luolaan. Pimeässä hapuillen,
olettaen joka hetki rakastettunsa ruumiin kalmankylmänä osuvan käteensä
hän vihdoin oli etsinyt yli koko lattian. Luolassa ei ollut ruumista.

Kiireisesti hän kömpi takaisin kallion rinteelle ja aloitti hirvittävän
ja surkean etsinnän myllertyneiden kivien seassa hajallaan viruvien
mies- ja naisruumiitten kammottavien jätteiden joukosta. Mutta sekin
etsiminen meni hukkaan, sillä haaskalinnut olivat raadelleet uhrinsa
ihan tuntemattomiksi.

Heikkona, lopen uupuneena, murheen kalvamana ja murtuneena Thandar
tuskallisesti laahusti pikku purolle. Siellä hän sammutti janonsa
ja peseytyi. Haettuansa senjälkeen ravintoa hän ryömi joen äyräässä
olevaan onkaloon, heittäytyi pitkäkseen siellä oleville kuiville
heinille ja nukkui kokonaisen vuorokauden.

Unen ja nauttimansa ruoan virkistämänä ja voimistamana Thandar lähti
pimeästä suojapaikastaan elpynein toivein. Nadara ei voinut olla
kuollut! Se oli mahdotonta! Hän oli varmasti pelastunut ja harhaili nyt
saarella. Thandar päätti etsiä, kunnes löytäisi hänet. Mutta kun hän
päivien vieriessä ei tavannut merkkiäkään Nadarasta eikä ainoastakaan
muusta elävästä ihmisestä, heräsi hänessä se tuskallinen varmuus, että
saaren asukkaista hän yksin oli selviytynyt luonnonmullistuksesta
hengissä.

Se ajatus, että hänen olisi elettävä pitkä elämä ilman Nadaraa, syöksi
hänet synkimmän epätoivon valtaan. Hän moitti taivasta siitä, ettei
hänenkin oltu sallittu kuolla, sillä elämä ilman Nadaraa ei ollut
elämisen arvoinen. Ajan kuluessa hänen surunsa pikemminkin yltyi
kuin vaimentui. Ja sen lisääntyessä hän alkoi myöskin yhä enemmän
kammota yksinäisyyttänsä. Saari alkoi tuntua hänestä inhoittavalta
— elämä ivalta. Se mahdollisuus, että joku laiva hänen eläissään
saapuisi saaren rantaan, näytti tosiaankin vähäiseltä, mutta epätoivon
masentamana hän ei sitä edes toivonutkaan.

Hän ei tahtonut itse lopettaa elämäänsä, vaikka se kiusaus olikin
suuri, mutta hän haki kuolemaa kaikin mahdollisin, tässä villissä
saaressa tarjolla olevin tavoin. Öisin hän nukkui ulkosalla maassa.
Hän ahdisti Nagoolaa pedon omassa pesässä, ja aseenaan vain köykäinen
keihäänsä hän karkasi jokaisen tapaamansa kookkaan kissaeläimen
kimppuun.

Villejä karjuja, jotka usein olivat yhtä hirvittäviä kuin Nagoola,
ei milloinkaan ollut metsästetty sillä tavoin kuin nyt. Thandar eli
uljaasti siihen aikaan; paljon pantterintaljoja riippui hänen uudessa
luolassaan meren läheisyydessä olevalla kalliolla — samalla kalliolla,
jonka seinämältä Nadarakin oli hakenut suojaa ja josta hän oli lähtenyt
Priscillasta saapuneen etsintäseurueen mukaan.

Palatessaan eräänä päivänä rannalta, jossa hän nyt kävi usein
tähyilemässä taivaanrannalla mahdollisesti näkyviä purjeita, Thandar
näki jotakin liikkuvan kallionsa juurella. Hän kyyristyi pensaan taakse
tarkkailemaan. Hetkisen kuluttua olento liikkui uudelleen, ja Thandar
näki, että se oli mies. Hän ponnahti heti pystyyn ja syöksyi esille. Ne
päivät, jotka hän oli ollut ilman ihmisseuraa, oivat tuntuneet venyvän
yhtä moniksi ikäviksi kuukausiksi. Nyt hän tunsi olonsa äärimmäisen
yksinäiseksi ja olisi ollut valmis syleilemään vaikka paholaista, jos
se vain olisi tullut ihmisen hahmossa.

Thandar juoksi meluttomasti. Hän oli ihan likellä miestä, isoa,
karvaista otusta, ennenkuin toinen huomasi hänet. Aluksi mies lähti
juoksemaan, mutta nähtyään Thandarin olevan yksin hän seisahtui
taistelemaan.

»Minä olen Roof», kiljui hän, »ja saatan tappaa sinut!»

Tuttu raakalaistervehdys ei enää kiihdyttänyt Thandaria eikä lietsonut
hänen taistelu-intoansa. Nyt hän kaipasi seuraa eikä riitaa.

»Minä olen Thandar», vastasi hän.

Hidasälyinen, kömpelötekoinen olento tunsi hänet ja astahti askeleen
taaksepäin. Tunnettuansa edessään olevan miehen ei hän enää kovin
kiihkeästi himoinnut tappelua. Hän oli nähnyt Thandarin ottelevan ja
Thurgin saavan löylytyksen tältä sileäpintaiselta muukalaiselta.

»Älkäämme taistelko!» jatkoi Thandar. »Olemme yksin koko saarella. En
ole tavannut ketään muita kuin sinut, senjälkeen kun suuri Nagoola
riistäytyi valloilleen ja tuhosi ihmiset. Olkaamme ystävyksiä ja
metsästäkäämme yhdessä hyvässä sovinnossa. Muutoin täytyy toisen meistä
surmata toinen ja sitten elää aina yksin, kunnes kuolema vapauttaa
hänet hirveästä yksinäisyydestä.»

Roof pälyili Thandarin olan ylitse hänen takanansa olevaan metsään.

»Oletko yksin?» tiedusti hän.

»Kyllä — mainitsinhan sinulle, että kaikki saivat surmansa paitsi sinua
ja minua.»

»Eivät kaikki saaneet surmaansa», virkkoi Roof. »Mutta minä tahdon olla
Thandarin ystävä. Metsästämme yhdessä ja majailemme samassa luolassa.
Roof ja Thandar ovat veljeksiä.»

Hän kumartui ottamaan kourallisen ruohoa ja lähestyi sitten
amerikkalaista. Thandar teki samoin, ja kun kumpikin oli ottanut toisen
tarjoaman rauhanmerkin ja hieronut sillä otsaansa, oli ystävyysliitto
juhlallisesti solmittu. Toimitus oli koruton, mutta silti sitova,
sillä kumpikin tiesi toisen mieluummin kuolevan kuin rikkovan tätä
alkeellisesti solmittua sopimusta.

»Mainitsit, etteivät kaikki saaneet surmaansa, Roof», virkkoi Thandar
juhlatoimituksen jälkeen. »Mitä sillä tarkoitit?»

»Suuri Nagoola ei tappanut kaikkia», vastasi ilkeä mies. »Thurg ei
saanut surmaansa eikä myöskään se nainen, joka oli Thandarin puoliso —
jonka Thurg olisi halunnut ryöstää.»

»Mitä?» Thandarin kysymys tuli miltei kirkaisuna. »Eikö Nadara ole
kuollut?»

»Maltahan», kehoitti Roof ja vei hänet kallion juurelle. »Katsos tuota!»

»Niin», äänsi Thandar. »Olen ennenkin pannut merkille tuon ruumiin.
Mutta entä sitten?»

»Se on Thurgin ruumis», selitti Roof. »Hän koetti päästä käsiksi
puolisoosi, joka oli ottanut turvapaikakseen tuon luolan tuolla
ylhäällä. Sitten saapui joitakuita outoja miehiä, jotka pitivät pahaa
melua kepeillään, ja Thurg vaipui kuolleena maahan — kova ääni oli
tappanut hänet pitkän matkan päästä. Sitten oudot miehet tulivat tänne
likelle, ja Nadaraksi nimittämäsi nainen poistui heidän seurassaan.»

»Mihin suuntaan?» huusi Thandar. »Mihin he hänet veivät?»

«He veivät hänet siihen kummalliseen kallioon, jossa he asustivat
— jossa he tulivatkin. Sen kallion kaltaista esinettä ei ikinä ole
nähty. Se kellui veden pinnalla. Sen seinämässä oli useita pieniä
luolanaukkoja, mutta ihmiset eivät tulleet niistä, vaan kallion laesta,
kapusivat sen reunoja myöten alas ja lipuivat rantaan ontoissa,
puisissa vehkeissä. Kallion laella oli kaksi lehdetöntä puuta, joissa
oli vain hyvin lyhyet, suorat oksat. Kallion loitotessa pois tuprusi
sakeata savua näiden puiden välissä olevasta lyhyestä, mustasta
puuntyngästä. Se oli perin ihmeellisen näköinen, mutta ihmeellisintä
kaikesta olivat melukepit, jotka surmasivat Thurgin ja Nagoolan kaukaa.»

Thandar ei kuullut puoliakaan Thurgin kertomuksesta. Hänen aivoissaan
pauhasi ja jyrisi yksi ainoa ajatus: Nadara elää! Nadara elää! Hänen
elämänsä sai uuden sisällön. Hän vapisi ajatellessaan, kuinka suuriin
vaaroihin hän oli antautunut. Nyt hänen oli totisesti elettävä. Nauraen
ja huutaen hän alkoi hyppiä, kietoi käsivartensa ällistyneen Roofin
ympärille ja pyöritti luolamiestä vinhassa valssintahdissa. Nadara
elää! Nadara elää!

Taaskin päivä paistoi, linnut lauloivat, luonto oli entinen oma
itsensä, hilpeä, huoleton. Nadara oli hengissä ja sivistyneitten
ihmisten parissa. Mutta sitten välähti hänen mieleensä epäilys.

»Lähtikö Nadara vapaaehtoisesti muukalaisten mukaan», kysyi hän
Roolifilta, »vai veivätkö he hänet väkisin?»

»Eivät he häntä väkisin vieneet», vakuutti Roof. »He puhelivat hänen
kanssaan jonkun aikaa, ja sitten hän otti erään vieraan käden omaansa
ja silitti sitä, ja mies kiersi kätensä hänen ympärilleen. Sen jälkeen
he verkkaisesti astelivat laajan ulapan, rantaan, nousivat niihin
kummallisiin vehkeisiin, jotka olivat tuoneet heidät maihin, ja
palasivat kelluvaan kallioonsa. Pian alkoi savua tupruta, kuten äsken
kerroin, ja kallio etääntyi maailman äärtä kohti. Mutta nyt he kaikki
ovat kuolleet.»

»Mitä?» kiljaisi Thandar.

»Niin, näin kallion vaipuvan ehdittyään kauas rannasta, hyvin hitaasti,
kunnes enää vain savua kohosi vedestä.»

Thandarilta pääsi helpotuksen huokaus.

»Näytähän», pyysi hän, »millä kohdin kallio upposi veteen!«»

Roof osoitti melkein suoraan pohjoiseen.

»Tuolla», virkkoi hän.

Päiväkausia Thandar aprikoi, mikä oli saattanut olla se laiva ja keitä
olivat olleet ne miehet, joiden mukaan Nadara oli vapaaehtoisesti
lähtenyt. Epäilemättä oli joku hyväntahtoinen merenkulkija kuultuaan
hänen tarinansa ottanut hänet mukaansa kotimatkalle pois tämän kovan
onnen saaren kauhuista ja yksinäisyydestä. Ja nyt miestä jäyti kiihko
päästä hänen jälkeensä, etsimään kautta koko maailman löytääkseen
menetetyn rakastettunsa.

Laivan odottaminen tuntui maltittomasta Thandarista mahdottomalta,
sillä hän tiesi, ettei laivaa mahdollisesti ikinä saapuisi. Oli vain
yksi vaihtoehto, ja jos Waldo Emerson olisi käytännöllisemmin tuntenut
sen maailman, johon hän oli syntynyt, olisi hän hylännyt sen ainoan
vaihtoehdon tyyten mahdottomana. Mutta Waldo oli käytännöllinen ja
viisas ainoastaan alkeellisen ympäristönsä villissä elämässä, johon
olosuhteet olivat hänet pakottaneet. Ja niinpä hän päättikin ryhtyä
niin huimapäiseen ja ajattelemattomaan yritykseen kuin ihmisjärki
suinkin saattaa keksiä. Hän päätti rakentaa veneen ja lähteä sillä
aavalle Tyynellemerelle etsimään sivistynyttä satamaa tahi alusta, joka
veisi hänet jonnekin.

Waldosta se tuntui varsin käytännölliseltä. Luonnollisesti hän oivalsi,
että se olisi hyvin vaarallista, mutta eikö hänen olisi parempi
kuolla yrittäessään etsiä Nadaraa kuin jäädä koko elämänsä ajaksi
toivottomuuteen tänne Jumalan hylkäämälle saarelle?

Ja niinpä hän kävi käsiksi työhön, alkaen rakentaa venettä. Hänellä ei
ollut muita työaseita kuin karkeatekoinen veitsensä ja Sally Corwithin
merimiehen antama partaveitsi, joten hänen oli tuiki mahdoton kovertaa
venettä puunrungosta. Tulen avulla kovertaminen ei johtunut hänen
mieleensä. Vihdoin hän keksi ainoan mahdolliselta näyttävän keinon,
jolla saisi veneen kyhätyksi.

Veitsellään hän katkoi pitkiä, notkeita vesoja ja pienehköjä oksia.
Niistä hän sommitteli veneen rungon. Roof auttoi häntä hyvin
huvitettuna tästä uudesta puuhasta. Kaaret kiinnitettiin köliin ja
ääripuuhun pantterintaljasta leikatuilla hihnoilla, ja kun runko oli
valmis, pingoitettiin sen päälle pantterintaljoja. Nahkojen reunat
ommeltiin suolisäikeillä vastakkain niin tiukasti kuin Thandar ja Roof
suinkin jaksoivat vetää.

Keulapuolelle kiinnitettiin masto, ja pantterintalja, josta karva oli
kaavittu pois, sovitettiin purjeeksi raakapuiden varaan. Peräsimen
Thandar muovasi pitkästä, ohuesta vesasta, taivuttaen sen toisen pään
silmukaksi ja peittäen silmukan lujasti kiinni sidotulla nahalla.
Sitä hän suunnitteli käyttää sekä peräsimenä että melana, miten tarve
milloinkin vaati.

Vihdoin oli kaikki valmiina. Yhdessä Thandar ja Roof kantoivat kevyen,
karkeatekoisen aluksen mereen. Kahlattuaan hyrskyjen ulkopuolelle he
laskivat sen taaksepäin vierivän aallon harjalle, ja Thandar hypähti
siihen sen keinuessa veden pinnalla.

Tätä koetta tehtäessä ei purje ollut muassa. Thandar halusi vain
tietää, pysyisikö hänen veneensä pinnalla ja pystyssä. Vähän aikaa se
kellui, mutta pian se täyttyi avonaisista saumoista tulvivasta vedestä.

Vaivoin Thandar ja Roof saivat sen kiskotuksi takaisin rannalle. Nyt
olisi Roof luopunut koko yrityksestä, mutta niin ei Thandar. Tosin
hänen intonsa lamautui hieman, sillä hän oli pannut suuret toiveet
pienen aluksensa onnistumiseen.

Heidän kannettuaan hataran kyhäyksensä pois nousuveden ulottuvilta
Thandar istuutui maahan eikä tuntikauteen tehnyt muuta kuin tuijotti
vuotavaan veneeseensä. Sitten hän nousi, huusi Roofin mukaansa ja lähti
metsään. Puolentoista kilometrin päässä Thandar seisahtui erään puun
ääreen, jonka kupeesta hitaasti tihkui sakeata, tahmaista nestettä.
Thandar oli tullessaan tuonut kurpitsan ja alkoi nyt pienellä oksalla
ammentaa ainetta puun kupeesta kurpitsaan. Tunnin kuluttua kurpitsa oli
täysi. Sitten he palasivat alukselle.

Jätettyänsä kurpitsan sinne Thandar ja Roof menivät lähellä
luolakalliotansa sijaitsevalle, paksua viidakkoruohoa kasvavalle
läikälle. Siellä Thandar kokosi ison sylellisen keltaista,
tuleentunutta heinää ja käski Roofin tehdä samoin. Vietyään heinät
veneelle he hieroivat niitä uutterasti kämmeniensä välissä ja
loukuttivat niitä kivillä, muuttaen ne pehmeiksi, sitkeiksi kuiduiksi.

Nyt Thandar opetti Roofia punomaan kuidut löysäksi, pörröiseksi
nuoraksi ja saatuaan hänen työnsä hyvään vauhtiin hän kasteli nuoraa
puusta kaapimaansa tahmeaan nesteeseen ja työnsi sitä terävällä tikulla
veneen kaikkiin saumoihin ja rakoihin.

Se työ vei lähes kaksi päivää, ja kun se oli suoritettu ja kurpitsa
tyhjennetty, palasivat miehet puulle täyttämään sen jälleen. Tultuaan
sitten takaisin veneelle he tällä kertaa virittivät nuotion. Roof
pyöritti vinhasti sormiensa ja varpaittensa välissä kovaa puusälöä,
jonka kärki oli koverrettuun puupalaseen sijoitetussa, vähäisessä
taulakasassa. Pian kohosi taulasta ohut savukiehkura, joka sakeni vähän
aikaa ja sitten äkkiä leimahti tuleen.

Miehet kasasivat liekkiin risuja ja oksia, kunnes nuotio roihusi
hilpeästi. Sitten Thandar otti kurpitsasta sitkeätä ainetta, kuumensi
sitä tulessa ja viipymättä siveli sulaneella tahnalla aluksen
ulkopintaa. Hitaasti ja äärettömän kärsivällisesti puuhaillen onnistui
miesten tällä tavoin päällystää koko veneen ulkopinta vedenpitävällä
aineella, joka saattoi uhmailla veden vaikutusta miltei rajattoman
kauan.

Kolme päivää Thandar antoi päällystyksen kuivua, ja sitten alus pantiin
uudelleen koetukselle. Sydän kurkussa mies hyppäsi korkean aallon
harjalla kelluvaan veneeseen.

Mutta hetkisen kuluttua hän luikkasi huojennuksesta ja riemusta — alus
kellui kuin korkki eikä se näyttänyt vuotavan vähääkään. Puoli tuntia
Thandar meloi sinne tänne lahdella ja palasi sitten noutamaan purjetta.
Sekin toimi mainiosti, vaikka olikin varsin raskas ja kömpelö, ja hän
kulutti lopun päivästä purjehtien ja uskaltautuen ulapallekin.

Hän meloi aika paljon, sillä Waldo Emerson tunsi paremmin muinaisten
kreikkalaisten soutualukset kuin purjeet ja purjehdustaidon, joten hän
enimmäkseen purjehti vain myötätuuleen ja meloi pyrkiessään johonkin
muuhun suuntaan. Mutta kaikesta siitä huolimatta tuotti koe hänelle
suurta riemua, ja hän malttoi töintuskin odottaa hetkeä, jolloin
pääsisi lähtemään sivistysoloja ja Nadaraa kohti.

Seuraavat kaksi päivää käytettiin ruokavarojen ja veden hankkimiseen.
Muonan ja juoman Thandar pani lukuisiin kurpitsoihin, sulkien niiden
suut samalla kumimaisella aineella, jolla hän oli tehnyt veneensä
vedenpitäväksi. Hän leikkasi villisian, kauriin ja lintujen lihaa
ohuiksi kaistaleiksi, jotka hän kuivasi hiljaisella tulella. Tässä
työssä avusti Roof häntä, ja vihdoin oli kaikki valmiina yritystä
varten.

Hänen lähtöpäivänsä aamu sarasti selkeänä ja kirkkaana. Lievä
etelätuuli lupasi kiidättää häntä joutuisasti pohjoista kohti. Thandar
oli hurjana toivosta ja kiihkeydestä. Roofin piti lähteä hänen
mukaansa, mutta viimeisellä hetkellä luolamiehen sisu petti, ja hän
juoksi tiehensä, piiloutuen metsään.

Hyvä näinkin, tuumi Thandar; nythän hänen muonavaransa riittäisivät
kahta pitemmäksi ajaksi. Ja niin hän lähti vaaralliselle
seikkailulleen, uhittelemaan valtavaa Tyyntämerta hauraassa
ja vesillekelpaamattomassa simpukankuoressa niin varmana ja
itseensäluottavana kuin tietämätön ihminen konsanaan.



KYMMENES LUKU

Pääkallonmetsästäjät


Tähän saakka oli luonto ollut suopea Waldo Emerson Smith-Jonesille.
Hänen ei ollut tarvinnut kestää kovia tuulia eikä ankaraa aallokkoa, ja
nyt hän oli ollut vesillä kolme päivää. Tuuli oli koko ajan puhaltanut
etelästä päin, vaihdellen tällä ajalla vain muutamia piiruja, mutta
sittenkin alkoi Waldo Emerson epäillä ja olla huolissaan. Hänen
vesivaransa alkoivat peloittavasti vähetä, ja hänen ruokavaransa
riittäisivät enää vain muutamiksi päiviksi, eikä hän siihen mennessä
ollut nähnyt ainoatakaan purjetta eikä maata. Lisäksi hänellä ei ollut
hämärintäkään aavistusta, miten hän voisi palata saarelle, jolta oli
äsken lähtenyt. Hän osasi purjehtia ainoastaan myötätuuleen. Jos tuuli
pyörähtäisi pohjoiseen, saattaisi se sattumalta ajaa hänet takaisin
saarelle. Muutoin hän ei ikinä sinne pääsisi. Ja nyt hän alkoi pelätä
olleensa hieman ajattelematon poistuessaan maalta.

Waldo Emersonilla samoin kuin useimmilla muilla ikänsä kovalla
maakamaralla eläneillä ihmisillä oli kovin hatara käsitys äärettömän
laajoista, katkeamattomista vesiulapoista, jotka lohduttomina ja
mittaamattomina peittävät enemmän kuin kolme neljännestä maapallon
pinnasta. Mikäli hän karttoja muisti, kuvitteli hän mielessään, että
tyynellä ja sinisellä pinnalla, etenkin eteläisillä merillä, oli
saaria tuhkatiheässä. Usein niiden nimet olivat hyvin rauhoittavia.
Muiden muassa hän muisti sellaiset kuin Seurasaaret, Ystävyydensaaret
ja Joulusaaret. Hän toivoi osuvansa jollekin niistä. Karttoihin oli
merkitty niin paljon saaria, ja ne olivat niin likellä toisiansa, että
hänestä oli perin kummallista, kun hän ei jo aikoja sitten ollut nähnyt
niitä useita satoja.

Entä laivat sitten! Tuntui uskomattomalta, ettei hän ollut nähnyt
yhtä ainoata, purjetta. Hän muisti selvästi merikartan, jota hän oli
tarkastanut ennenkuin lähti terveysristeilylleen. Olihan Tyyneenmereen
vedetty kaikkiin suuntiin käyviä, aikoja sitten vakiintuneita
höyrylaivalinjoja, ja niiden välillä, niin Waldosta tuntui, täytyi
vilistä lukemattomia rahtialuksia, jotka välittävät suuren valtameren
rannoilla sijaitsevien lukemattomien satamain välistä liikennettä.

Mutta sittenkään ei kolmeen päivään ollut mikään keskeyttänyt sen
äärettömän ympyrän painostavaa yksitoikkoisuutta, jonka keskuksena ja
ainoana asukkaana hän aina oli. Kolmessa päivässä, arveli Waldo, hänen
oli täytynyt edetä mittaamaton taival.

Ja vielä kului kolme väsyttävän pitkää päivää. Tuuli oli tyyntynyt
hyvin heikoksi virinäksi. Vene parhaiksi liikkui, siinä kaikki.
Juomavesi oli lopussa. Muonavarat loppumaisillaan. Waldoa vaivasi
edellisen puute. Hellittämättä paahtava aurinko lisäsi hänen tuskiaan.
Hän levitti pantterintaljansa perän ylitse ja vetäytyi sen alle
polttavia säteitä piiloon, viruen siellä, kunnes pimeä toi huojennusta.

Yöllä tuuli jälleen yltyi, mutta puhalsi tällä kertaa lännestä. Se
kiihtyi yhä, ja aallokko nousi yhä korkeammaksi. Kömpelötekoiseen
peräsimeensä tarrautunut mies koetti pitää kevyttä alustaan suoraan
myötätuulessa, joka nyt vonkui peloittavasti, samalla kun Waldon
jälessä kiiti isoja laineita nälkäisinä ja kita avoinna, muistuttaen
saaliinhimoista susilaumaa.

Thandar tunsi, ettei hänen epätasaista taisteluansa valtavia
luonnonvoimia vastaan saattaisi kestää kauan. Hellittämättömän
tuulen jokainen raju puuska uhkasi repiä hänen hauraan veneensä
siekaleiksi, mutta juuri aluksen keveys sen pelasti, sillä se keinui
aaltojen harjoilla ja ajautui eteenpäin hirvittävän vinhasti ikäänkuin
hirmumyrskyn kiidättämä höyhen.

Thandarin sydämessä ei ollut pelkoa — hän vain pahoitteli sitä, ettei
hän kenties enää koskaan näkisi äitiänsä, isäänsä eikä Nadaraansa.
Mutta yö kului, ja yhä hän kiiti tuulen mukana. Taivas oli pilvessä
— oli pilkkosen pimeä. Hän kuvitteli, että hänen ympärillään yhäti
levisi sama laaja vesipiiri, jossa ei näkynyt ainoatakaan elävää
olentoa, mutta nyt se oli myrskyn pieksämä, jyrkkäaaltoinen ja
musta eikä rauhaisen tasainen ja hivelevän sinivihreä. Mutta hänen
parhaillansa sitä ajatellessa alkoi edestäpäin myrskyn vimmaisesta
möyrystä huolimatta kuulua ukkosen kaltaista jyskettä, hänen veneensä
kohosi korkealle ilmaan ja suistui sitten, kuten Thandarista tuntui,
pohjattomaan kuiluun. Mutta se ei ollut pohjaton. Vene kolahti johonkin
ja pysähtyi äkkiä, viskaten Thandarin kohisevaan pyörteeseen. Häneen
tarttui iso aalto, joka kiidätti häntä harjallaan vinhasti kuin
kilparatsu ja paiskasi sitten hänet armottomasti sileälle, kovalle
hietikolle. Vesi pyrki vetämään hänet takaisin, mutta hän ponnisti
vastaan, takertuen sormin ja varpain kiinni rantaan. Sitten aalto jätti
hänet rauhaan ja peräytyi nopeasti takaisin mereen.

Thandar oli lopen uupunut, mutta tiesi, että hänen oli ryömittävä pois
hyrskyjen ulottuvilta, sillä muutoin seuraava aalto kiskoisi hänet
takaisin veteen. Keskellä sysipimeätä yötä hän oli osunut maalle,
jota hän oli turhaan etsinyt kuusi pitkää päivää. Hän oli löytänyt
maata! Tai oikeammin sanoen, maa oli ollut hänen edessään, ja hän oli
ajautunut sen rantaan. Hän olikin jo alkanut aprikoida, että joku
hirveä luonnonmullistus oli niellyt kaikki maapallon maat, jättäen
jälelle vain rajattoman, lohduttoman ulapan. Se riemullinen tieto,
että hän oli jälleen kiinteällä maaperällä, sai hänet unohtamaan sekä
nälkänsä että janonsa. Hieman hän pohti, minkälainen maa se saattoi
olla. Hän toivoi päivän koittaessa näkevänsä läheisen kaupungin
savupiiput ja torninhuiput.

Hänet herätti aurinko, joka paistoi hänen ylöspäin käännettyihin
kasvoihinsa. Hän makasi selällään pensaikon juurella vähän matkan
päässä rannasta. Aikoessaan nousta silmäilemään uutta maailmaa, johon
kohtalo ja hirmumyrsky olivat hänet singonneet, hän kuuli pensaan
toiselta puolen tuttua ääntä. Siellä hiipi joku eläin korkeassa
ruohikossa.

Thandar, luolamies, kohosi meluttomasti käsiensä ja polviensa varaan,
pilkistäen varovasti välillä olevan oksakudoksen- välistä. Hänen
katsettaan kohdannut näky pani hänen kätensä hapuilemaan hänen
puista miekkaansa, jonka kärki oli tulessa karaistu. Vajaan viiden
askeleen päässä hänestä ryömi mies varovasti nelinkontin. Ryömijä oli
hirvittävimmän näköinen ihminen, mitä Thandar oli eläissänsä nähnyt —
Thurgkin näytti häneen verrattuna herttaiselta. Olennon korvat olivat
lävistetyt, ja raskaat koristukset olivat venyttäneet ne niin, että
korvalehtien alareunat lepäsivät olkapäillä. Kasvot olivat täynnä
kammottavia naarmuja ja tatuoidut. Hampaat olivat mustat ja teräviksi
hiotut. Pitkistä sulista kyhätty päähine huojui ja nuokkui inhoitta
vien kasvojen yläpuolella. Myös käsivarret ja jalat olivat kirjaviksi
tatuoidut, ja kumpaakin rintaa kiersi tatuoitu ympyrä. Uumenille
sidotussa vyössä riippui miekka tuppineen. Miehen kädessä oli pitkä
keihäs.

Soturi hiipi salaa jonkun Thandarista vasemmalla olevan olennon
kimppuun. Viimemainittu vilkaisi siihen suuntaan, johon raakalainen
tähyili. Pensaiden lävitse hän parhaiksi erotti hahmon, joka tuli
heihin päin pitkin rantahietikon reunaa. Nyt oli soturi sivuuttanut
hänet, ja Thandar nousi pystyyn paremmin nähdäksensä hänen väijymänsä
otuksen.

Silloin hän näki sen selvästi — se oli omituiseen, moniväriseen asuun
puettu mies. Yläruumista peitti keltainen nuttu, tahraantunut ja
risainen. Se ulottui vain miehen vyötäisille, ja siihen oli hyvin
huolitellusti' ommeltu kummallisia merkkejä. Sen alapuolella oli
punainen vyö, johon oli pistetty pistooli ja peloittavannäköinen
puukko. Siniset pussihousut ulottuivat paljaisiin nilkkoihin ja
jalkateriin. Pään ympärille kiedottu, tulipunainen kangaskaistale
täydensi oudon vaatetuksen. Miehen kasvonpiirteet olivat mongolilaisen.

Thandar huomasi soturin pysähtyvän, kun kävi ilmeiseksi, että toinen
tuli suoraan hänen piilopaikkaansa kohti. Mutta viimeisellä hetkellä
mitään pahaa aavistamaton kävelijä kääntyi jyrkästi oikealle, painuen
rantahietikolle. Hän oli havainnut Thandarin veneen hylyn ja meni sitä
tarkastamaan.

Tämän liikkeen johdosta Thandar joutui melkein molempien miesten
väliin. Äkkiä nousi alkuasukas pystyyn — uhrin selkä oli nyt häneen
päin. Tarttuen vasemmalla kädellä keihääseensä hän paljasti tuhoisan
näköisen miekkansa ja poistui varovasti pensaikosta. Samassa pyörähti
rantahietikolla oleva mies vikkelästi ympäri, ikäänkuin häntä olisi
äkkiä varoitettu vaarasta. Ilmitultuaan syöksähti alkuasukas miekka
koholla eteenpäin. Mies sieppasi vyöstään pistoolin, tähtäsi kimppuunsa
karkaavaa soturia ja painoi liipaisinta. Kuului tehoton naksahdus —
siinä kaikki. Ase ei ollut lauennut.

Heti sekaantui taistelun telmeeseen kolmas henkilö. Pitäen
kummallisesti vaatetettua mongolia kehitysketjun lähempänä sivistystä
olevana renkaana kuin alastonta villiä riensi Thandar auttamaan
edellistä. Miekka kädessä hän syöksyi raakalaisen kimppuun, joka
kääntyi ympäri. Thandar kiljaisi siirtääkseen hänen huomionsa pois nyt
melkein avuttomasta uhrista.

Thandarilla ei ollut aavistustakaan miekkailun hienoista tempuista,
eikä hän tiennyt, kuinka vaarallinen ase oli malajien parangi —
pääkallonmetsästäjäin terävä, käyrä miekka — ja hän karkasi ahdistamaan
raakalaista samalla tavoin kuin olisi ahdistanut jotakin Thurgin
puolieläintä.

Hänen hyökkäyksensä pelkkä rajuus pelästytti alkuasukasta. Hetkisen hän
seisoi paikallaan, mutta pyörsi sitten pakoon, huudahtaen kauhusta.
Mutta hän ei ollut toiminut kyllin nopeasti. Thandar oli hänen
niskassaan. Terävä kärki upposi hänen selkäänsä vasemman lapaluun alle,
ja sitä työnsivät luolamiehen paino ja jänteet. Parkaisten tupertui
raakalainen eteenpäin, tarttuen veriseen kärkeen, joka nyt pisti esiin
hänen rinnastansa. Maata koskettaessaan hän oli kuollut.

Thandar irroitti miekkansa pääkallonmetsästäjän ruumiista ja kääntyi
pelastamansa miehen puoleen. Viimemainittu lähestyi häntä, puhuen
kiihtyneesti. Ilmeisesti hän kiitti Thandaria, mutta amerikkalainen
ei ymmärtänyt sanaakaan hänen oudosta kielestään. Hän ravisti päätään
osoittaakseen, ettei hän osannut toisen kieltä, ja viimemainittu
turvautui englanninkielen sekoitukseen, joka tosin oli hienostuneesta
bostonilaisesta miltei yhtä käsittämätöntä, mutta joka kuitenkin
sisälsi joidenkuiden hänen tuntemiensa sanojen kolhiutuneita jäännöksiä.

Eleillänsä Thandar osoitti pitävänsä tekoaan vähäarvoisena, heti sen
jälkeen merkeillä ilmaisten, että hänen oli nälkä ja jano. Muukalainen
ilmeisesti ymmärsi häntä, sillä viitattuaan Thandaria seuraamaan hän
lähti edellä rantaa pitkin takaisin samaan suuntaan, josta oli tullut.

Ennen liikkeelle lähtöä hän kuitenkin osoitti ensin Thandarin veneen
hylkyä ja sitten Thandaria itseään, nyökäyttäen kysyvästi päätään
ikäänkuin tiedustaakseen, oliko vene luolamiehen.

Kierrettyään muutaman kallioulkoneman he saapuivat pienelle poukamalle,
jonka rannalla oli leiri. Siellä oli lähes parikymmentä miestä, joiden
ulkoasu oli samanlainen kuin hänen oppaansa. He valmistivat parhaillaan
aamiaista jokseenkin ison, keskentekoisen veneenrungon ääressä, jota he
nähtävästi rakensivat.

Nähdessänsä Thandarin he näyttivät hämmästyvän, mutta kuultuaan
kumppaninsa kertomuksen he tervehtivät luolamiestä lämpimästi, antaen
hänelle ruokaa ja vettä yllin kyllin.

Kolme päivää Thandar työskenteli näiden miesten kanssa heidän
valmistaessaan venettänsä ja kuuli hitaasti heidän tarinansa sitä
mukaa kuin oppi auttavasti ymmärtämään sekakieltä, jota he käyttivät
puhuessaan hänelle. Pian hänelle selvisi, että kohtalo oli heittänyt
hänet merirosvojoukkion pariin. Heidän joukossaan oli kiinalaisia,
japanilaisia ja malaijeja — etelämerien hylkyväkeä, miehiä, jotka
olivat menettäneet maineensa jopa omien maittensa roistomaisten
merirosvojen keskuudessa ja joiden oli ollut pakko liittyä yhteen
toimiakseen näillä syrjäisemmillä, vähemmän tuottavilla vesillä
johtajanaan hirttämättä jäänyt konna, Tsao Ming, sama kiinalainen,
jonka hengen Thandar oli pelastanut.

Hän sai myöskin tietää, että myrsky, joka oli paiskannut heidät tälle
rannalle lähes kuukausi takaperin, oli tuhonnut heidän prahunsa ja
että heillä oli ollut puuhaisa aika rakentaessaan uutta ja tavantakaa
kahakoidessaan raakalaisten kanssa.

Viimeksi edellisenä päivänä olivat villit hyökänneet heikäläisen
seurueen kimppuun, joka oli ollut metsästämässä parin tai kolmen
kilometrin päässä sisämaassa, ja surmanneet heistä kaksi ja ottaneet
yhden vangiksi.

Rosvot kertoivat Thandarille, että nämä villit olivat hurjimpia ja
raa'impia pääkallonmetsästäjiä, mutta useimpien senlaatuisten tavoin
mieluimmin karkasivat väijyksistä mitään aavistamattoman uhrin niskaan
kuin ahdistivat häntä rehellisessä taistelussa avoimella kentällä.
Thandar ei vähääkään epäillyt, että jälkimäinen sotatapa olisi
ollut perin mieluisa hänen merirosvoystävistään, sillä hän ei ollut
eläissänsä edes uneksinutkaan niin hurjasta ja taistelunhaluisesta
joukkueesta kuin tämä lurjusmaisista ja verenhimoisista miehistä
haalittu kokoelma oli. Mutta alituinen hermopingoitus, jonka painamina
he olivat työskennelleet milloinkaan tietämättä, millä hetkellä nuoli
tai keihäs sujahtaisi viidakosta ja lävistäisi heidän selkänsä, oli
saattanut heidät pelon valtaan, jonka ainoastaan nopea lähtö saarelta
saattoi poistaa.

Heidän purtensa oli melkein valmis; enää vain kaksi päivää, ja sitten
he taaskin keinuisivat turvassa meren aalloilla. Tsao Ming oli luvannut
viedä Thandarin johonkin sivistyneeseen satamaan, josta hän voisi
höyrylaivalla palata Amerikkaan.

Kolmantena päivänä sen jälkeen, kun hän oli saapunut merirosvojen
pariin, hätkähtivät he kaikki nääntyneen ja veren tahraaman olennon
ilmestyessä heidän joukkoonsa. Mies oli hoippunut läheisestä viidakosta
ja vaipunut lopen uupuneena maahan aukeaman puoliväliin.

Hän oli Boloon, sama mies, joka oli joutunut pääkallonmetsästäjäin
vangiksi sen päivän aattona, jona Thandar oli ajautunut rannalle.
Ravinnon ja veden virkistämänä mies kertoi perin oudon tarinan.
Niistä niukoista otteista, jotka Thandarille myöhemmin selostettiin
englanninsekaisella sotkukielellä, sai bostonilainen tietää, että
Boloon oli raahattu kauas sisämaahan melkoisen laajaan kylään.

Siellä hänet oli teljetty huoneeseen pitkään rakennukseen odottamaan
päällikön määräyksiä. Hänelle oli vihjailtu, että häntä rääkättäisiin,
ennenkuin hänen päänsä katkaistaisiin päällikön palatsin laipiopalkkien
koristukseksi.

Kertomuksensa merkillisimmässä osassa hän selosti, että hänet oli viety
oudonnäköiseen temppeliin ja paiskattu valko-ihoisen jumalattaren
jalkojen juureen. Tsao Mingiä ja muita rosvoja kummastutti se hyvin
suuresti, sillä Boloon väitti, että jumalatar oli valko-ihoinen, että
hänellä oli tuuhea, musta tukka ja että hänen ruumiinsa verhona oli
upea, musta pantterintalja.

Vaikka Tsao Ming huomautti, ettei tällä saarella ollut lainkaan
panttereja, ei Boloon antanut perään. Hän oli nähnyt sen omilla
silmillään, ja hän oli varma. Ja sitäpaitsi, päätteli hän, ei saarella
myöskään ollut valkoisia jumalattaria, mutta sittenkin oli hänen
näkemänsä nainen ollut valkoinen.

Kun tämä omituinen juttu kerrottiin Thandarille, muisti hän, että
Nadaran ympärillä oli ollut musta pantterintalja. Mutta nainen ei
luonnollisestikaan saattanut olla Nadara — se oli mahdotonta. Hän
kuitenkin pyysi miestä kuvaamaan jumalatarta tarkemmin — hänen
silmiensä ja hiustensa väriä — hänen vartalonsa mittasuhteita — hänen
pituuttansa.

Boloonin kaikkiin näihin kysymyksiin antamat vastaukset lietsoivat
Thandarin kiihtymystä yhä voimakkaammaksi. Ja sitten tuli lause, joka
lopullisesti viritti hänen toivonsa ja pelkonsa ihan vimmaisiksi.

»Naisen vasemmassa kädessä oli iso timantti», mainitsi Boloon.

Thandar kääntyi Tsao Mingin puoleen.

»Minä lähden sisämaahan», ilmoitti hän, »katsomaan, kuka temppelissä
oleva nainen on. Jos odotatte minua kaksi päivää ja minä palaan, saatte
palkkioksi niin paljon kultaa kuin vaaditte. Jollette odota, niin
korjatkaa veneeni ja kätkekää se siihen pensaikkoon, jossa väijynyt
mies olisi tappanut sinut, jollen olisi tullut väliin!»

»Minä odotan kolme päivää», lupasi Tsao Ming. »Enkä ota ainoatakaan
_junia_ palkkioksi. Sinä pelastit Tsao Mingin hengen — sitä ei pian
unohdeta. Mielelläni lähettäisin miehiä mukaasi, mutta he eivät
lähtisi. He pelkäävät pääkallonmetsästäjiä. Myös korjautan veneesi
siltä varalta, että palaat kolmannen päivän jälkeen, mutta» — hän
kohautti olkapäitään — »sinä et palaa kolmantena päivänä etkä
neljäntenä etkä milloinkaan, Thandar. Sinun olisi paras unohtaa
säikähtyneen Boloonin mieletön kertomus ja lähteä pois tästä kirotusta
maasta Tsao Mingin seurassa.»

Mutta Thandar ei luopunut aikeestaan, vaan erosi rosvoista saatuaan
Boloonilta tarkat ohjeet, mihin suuntaan hänen olisi mentävä
löytääkseen salaperäisen temppelin ja valkoisen jumalattaren, joka
saattoi olla, mutta saattoi olla olemattakin Nadara.

Hän painautui suoraan sekavaan viidakkoon käsissään surmaamansa
pääkallonmetsästäjän keihäs ja parangi ja vyötäisilleen sidotussa
hihnassa kuolleen merirosvon pitkä pistooli. Tämän viimemainitun ynnä
joukon ammuksia oli Tsao Ming ihan väkisin tyrkyttänyt hänelle.



YHDESTOISTA LUKU

Pelastus


Noudatettuaan Boloonilta saamiaan ohjeita Thandar saapui toisen päivän
iltahämärässä pienen aukeaman laitaan ja erotti edessään useita
himmeäpiirteisiä, paalujen varaan rakennettuja, pitkiä taloja. Kylän
editse juoksi joki. Thandar oli useita kertoja mennyt tämän joen
poikki, sillä hän oli matkallaan kahdesti eksynyt ja hänen oli täytynyt
palata osa taivalta takaisin päästäkseen uudelleen omille jäljilleen.

Kylän keskellä häämötti korkeampi rakennus, jonka katto kohosi muiden
yläpuolelle. Pimeän tullen Thandar hiipi likemmäksi maaliansa — isoa
rakennusta, jonka Boloon oli kuvaillut temppeliksi.

Hiipiessään korkealla olevien majojen alitse hälytti luolamies siat ja
kanat liikkeelle, mutta niiden hälinä oli hyvin tavallinen ilmiö, joka
ei suinkaan uhannut hänen turvallisuuttaan, vaan pikemminkin suojasi
häntä estämällä hänen aiheuttamansa melun kuulumasta.

Vihdoin hän saapui temppeliä lähinnä olevan majan alle. Täysi kuu
paistoi korkealla taivaalla. Se valoi kirkasta hohdetta rakennusten
väliin, luoden niiden alle synkät, pimeät varjot. Sellaisessa
pimennossa Thandar tähyili. Hän näki, että temppeli oli vahdittu. Sen
ainoan sisäänkäytävän edustalla kyyrötti kaksi soturia. Miten hän
pääsisi niiden ohitse?

Hän siirtyi varjostavan majan pimennon reunaan niin kauaksi vahdeista
kuin mahdollista. Mutta sittenkin näytti varmalta, että hänet
huomattaisiin, jos hän koettaisi syöksyä temppelin seinustalle.
Hän oli kokonaan ymmällä eikä tiennyt mitä tehdä. Oli järjetöntä
panna nyt kaikki vaaraan toimimalla uhkarohkeasti — siihen vaaraan
uskaltautumisen aika olisi sitten, kun hän olisi löytänyt jumalattaren
ja saanut selville, oliko se Nadara vai joku toinenko. Mutta miten hän
pääsisi tuon kuutamoisen kaistaleen ylitse ja vahtien ohitse temppeliin
vaaraan antautumatta?

Hän hiipi hiljaa sen rakennuksen toiseen päähän, jonka varjossa hän
väijyi. Jonkun aikaa hän silmäili päämääräänsä, joka oli niin lähellä,
mutta kuitenkin tuntui olevan äärettömän paljon kauempana hänen
ulottuviltaan kuin sinä päivänä, jona hän oli lähtenyt rannikolta sitä
etsimään. Hän pani merkille pitkät pylväät, joita oli upotettu maahan
epäsäännöllisten välimatkojen päähän toisistaan ympäri rakennuksen.
Hän aprikoi, mitähän merkitsivät niiden kömpelötekoiset kaiverrukset,
ja ihmetteli niiden barbaarisia yläpäitä, joita joskus koristi
raakalaissoturin päähine, toisinaan taas kuivattu, irvistävä kallo tai
karkeasti veistetty ihmisenkuva.

Useihin pylväisiin oli ripustettu kilpiä, aseita, vaatteita ja
saviastioita. Etenkin yhtä niistä painoi niin raskas monenkirjava
taakka, että se humalaisen tavoin nojasi temppelin räystääseen.
Thandarin katse lipui sitä myöten alkeelliseen kattoliistoitukseen.
Se vihjaisu riitti — mistä hänen katseensa oli kiivennyt, siitä hän
kiipeisi itsekin. Ainoastaan kuutamo teki yrityksen vaaralliseksi.
Jospa vain kuu peittyisi pilveen! Mutta pilvistä ei näkynyt merkkiäkään
tähdikkäällä taivaalla!

Hän katsahti vahteihin päin. Ne torkkuivat temppelin toisessa päässä,
ja vain toinen heistä oli näkyvissä. Toinen oli piilossa rakennuksen
nurkan takana. Se mies, jonka Thandar näki, oli selin häneen päin.
Jos he pysyisivät siinä asennossa hetkisen, pääsisi hän katolle
heidän huomaamattansa. Mutta olihan kyllä vielä se vaara, että hänet
havaittaisiin jostakin muusta rakennuksesta. Tupakansavun tuoksahdus
ilmaisi hänelle, että joku mies oli vielä valveilla kuisteilla, joissa
useimmat nuorukaiset ja naimattomat miehet nukkuivat.

Thandar ryömi sellaiseen kohtaan, että näki ainoan, temppelin sillä
puolella olevan kuistin, josta hän oli päättänyt yrittää kavuta
sisälle. Tuntikauden hän tarkkaili kahden alkuasukkaan savukkeiden
vuoroin kirkastuvaa, vuoroin himmenevää hehkua ja kuunteli heidän
keskustelunsa hiljaista hyminää. Tunti tuntui venyvän iäisyydeksi,
mutta vihdoin lennähti ensin toisen ja sitten toisen savukkeen hehkuva
pätkä ruohikkoon, ja kuistilla syntyi hiljaisuus.

Thandar odotti vielä puoli tuntia. Viivytteleminen ja vakoileminen ei
enää ollut tarpeen — jos hän joutuisi ilmi, olisi kaikki lopussa, eikä
häntä hyödyttäisi rahtuakaan tietää sekuntia tai paria etukäteen, että
hänet oli nähty. Niinpä hän ei tuhlannut aikaa etenemällä varovaisesti
ja vilkuilemalla puoleen ja toiseen, vaan meni sensijaan nopeasti,
vaikkakin äänettömästi, suoraan kuutamoisen aukeaman ylitse kallellaan
olevan pylvään juurelle. Hän ei luonut katsettakaan taaksensa eikä
kummallekaan puolellensa, vaan suuntasi koko huomionsa edessänsä
olevaan tehtävään.

Thandar oli kiipeillyt luola-asukkaiden notkuvia ja huojuvia vesoja
myöten niin kauan, ettei pylväs aiheuttanut hänelle sen suurempaa
vaikeutta kuin tavalliset tikapuut olisivat tuottaneet teille tai
minulle. Ensinnä hän tutki sitä sekä silmin että käsin varmistuakseen
siitä, että sen yläpää nojasi tiukasti kattoon ja ettei se hänen
painostaan pitäisi pahaa melua luisuessaan pois entisestä asennostaan.

Päästyänsä selville siitä, että se oli lujassa, Thandar kiipesi sitä
myöten ylös meluttomasti ja nopeasti kuin kissa. Varovasti hän nousi
katolle, koska ei tiennyt, miten se oli rakennettu. Se olisi saattanut
olla heikko olkikatos, joka olisi hänen allaan pettänyt, joten hän
olisi suistunut temppelin sisälle.

Hämmästyksekseen ja pettymyksekseen hän huomasi sen olevan puuta ja
niin vankan kuin suinkin saattoi kuvitella. Hän oli suunnitellut
tunkeutua temppeliin ylhäältä käsin, mutta nyt se aie näytti menevän
myttyyn, sillä hän ei voinut toivoa saavansa parangillansa meluttomasti
tehdyksi reikää puiseen kattoon ennen päivänkoittoa, johon oli enää
muutamia tunteja. Hän kumartui tarkastamaan kattoa yksityiskohtaisesti
silmin ja sormin. Kuutamo oli kirkas. Sen valossa hän näki ihan
selvästi. Hän työnsi syrjään ohuen palmunlehtisen päällystyksen. Sen
alla oli käsinveistettyjä billianpuisia palkkeja. Jokaisessa oli pieni,
neliskulmainen reikä, jonka lävitse pujotetulla rottingilla palkki oli
kiinnitetty katon kehykseen.

Thandar poisti päällystyksen pieneltä, noin neliömetrin neljänneksen
laajuiselta alalta, pisti sitten terävän paranginsa kärjen rottinkisen
kiinnikkeen alle ja oli hetkisen kuluttua nostanut syrjään yhden
palkin. Ensimmäistä seurasi toinen, sitten toinen ja niin edelleen,
kunnes katossa oli niin iso aukko, että hän helposti saattoi soluttaa
itsensä sen lävitse.

Thandar kumartui sen reunalta tähystämään alhaalla vallitsevaan
pimeyteen. Hän ei erottanut mitään, sillä hänen oma ruumiinsa oli kuun
ja katossa olevan reiän välillä, estäen kuun säteitä tunkeutumasta
temppeliin.

Mies laski varovasti jalkansa aukkoon. Hapuiltuaan jalallaan hän
tapasi vuoliaisen. Hetkisen kuluttua oli koko hänen ruumiinsa kadonnut
temppelin sisälle. Pitäen toisella kädellään aukon reunasta Thandar
kyykötti vuoliaisella temppelin lattian yläpuolella.

Kun hänen ruumiinsa ei enää varjostanut aukkoa, tulvi kuun valoa
kirkkaana kimppuna lattian vastaiselle laidalle. Huoneen muita osia
valaisi heikosti heijastuva valo.

Temppelissä näytti olevan yksi ainoa avara sali. Sen keskellä oli
koroke, samoin sivustoilla. Vuoliaisista riippui koppia, joissa oli
ihmisenkalloja —- yksi niistä oli suoraan Thandarin alla. Hän erotti
sen kaamean sisällön selvästi.

Hänen katseensa lipui pitkin valokimppua siihen kohtaan, missä se osui
lattiaan huoneen vastaisella laidalla. Se muistutti Waldo Emersonista
teatterin parvekkeelta näyttämölle suunnatun valojuovan luomaa läikkää.

Keskellä valaistua kohtaa lepäsi nukkuva nainen korokkeella.
Thandarin sydän lakkasi sykkimästä. Naisen vartalon ympärille oli
kiedottu välkkyvä Nagoolan talja. Toisen paljaan, ruskean käsivarren
päällä aaltoili tuuhea, tumma tukka, silkinhieno, ja vasemman käden
nimettömässä sormessa säihkyi iso timantti. Naisen kasvot olivat
käännetyt seinään päin, mutta Thandar tunsi, ettei hän voinut erehtyä —
nukkuja oli Nadara.

Vuoliaiselta, jolla hän kyykötti, oli lattiaan korkeintaan neljä tai
neljä ja puoli metriä. Thandar laskeutui riippumaan käsiensä varaan ja
pudottautui paljaine jalkoineen kevyesti kuin kissa lattialle.

Melkein äänetön putoaminen riitti kuitenkin herättämään nukkujan.
Vikkelästi kuin pantteri hän pyörähti ympäri ja oli pystyssä, katsoen
mieheen melkein heti hänen ehdittyänsä maahan. Nyt kuutamo osui suoraan
hänen kasvoihinsa. Thandar syöksyi eteenpäin sulkeakseen hänet syliinsä.

»Nadara!» kuiskasi hän. »Jumalan kiitos!»

Tyttö peräytyi. Hän tunsi äänen ja vartalon, mutta — hänen Thandarinsa
oli kuollut! Miten olisi hän saattanut palata kuolleista? Nadaraa
peloitti.

Mies huomasi hänen liikkeistään kuvastuvan ilmeisen pelon ja pysähtyi.

»Mikä sinua vaivaa, Nadara?» tiedusti hän. »Etkö tunne minua? Etkö
tunne Thandaria?»

»Thandar on kuollut», sopersi tyttö.

Mies purskahti nauramaan. Muutamin sanoin hän kertoi, että maanjäristys
oli huumannut hänet, mutta ei surmannut häntä. Sitten hän meni Nadaran
luokse ja otti hänet syliinsä.

»Tuntuuko siltä, että olen kuollut mies?» kysyi hän.

Nadara kiersi kätensä hänen kaulaansa ja veti hänen kasvonsa likelle
omiansa. Tyttö nyyhkytti. Thandarin selkä oli temppelin oveen päin.
Nadara seisoi kasvot sinnepäin. Kun hän uudelleen katsoi miestä
silmiin, kävivät hänen kasvonsa kalmankalpeiksi, ja hän vetäisi rajusti
Thandarin pois kirkkaasta kuunvalosta.

»Vahti!» supatti hän. »Näin juuri äsken jotakin liikkuvan oven
ulkopuolella.»

Thandar siirtyi kattoa kannattavan, puisen pyhään taakse tähyilemään
ovelle. Niin, parhaillansa tuli sieltä mies temppeliin. Hänen silmänsä
menivät levälleen hämmästyksestä, kun hän vilkaisi katossa olevaan
aukkoon. Sitten hän katsahti siihen korokkeeseen päin, jolla Nadara oli
nukkunut. Nähtyään, että se oli tyhjä, hän juoksi takaisin ovelle ja
huusi kumppaniansa.

Hänen tehdessään niin Thandar tarttui Nadaran käteen ja veti häntä
temppelin vastaisen pään kautta, synkimpiä varjoja myöten ovelle
päin. Heidän ennätettyään huoneen päähän tulivat molemmat soturit
juoksujalkaa sisälle, huudahdellen kiihtyneesti. Toinen heistä oli
edennyt lattian puoliväliin, ja Thandar ja Nadara olivat jo melkein
ovella, kun toinen raakalainen havaitsi heidät. Huudahtaen varoituksen
kumppanilleen hän kääntyi heidän kimppuunsa parangi kädessä.

Miehen karatessa eteenpäin tempasi Thandar merirosvoilta saamansa
pistoolin ja laukaisi sen suoraan hyökkääjän rintaan. Ulvahtaen
mies horjahti taaksepäin ja vaipui lattialle. Sitten riensi hänen
kumppaninsa hyökkäämään.

Thandarilla ei ollut aikaa uuteen panostamiseen. Hän ojensi aseen
Nadaralle.

»Oikealla kupeellani olevassa pussissa on panoksia», neuvoi hän. »Ota
sieltä niitä muutamia! Kun ehdin, panostan pistoolin.»

Hänen puhuessaan he olivat siirtyneet ovelle päin. Ulkoa he jo
erottivat kiihtyneitä, kyseleviä ääniä. Laukaus oli hälyttänyt kylän.

Nyt oli parangia heiluttava mies hänen kimpussaan. Thandar käytteli
kömpelösti outoa asetta, jolla hän koetti torjua harjaantuneen villin
hyökkäystä. Epätasainen ottelu olisi saattanut päättyä vain yhdellä
tavoin, jollei Nadara aina sukkelaälyisenä ja neuvokkaana olisi
siepannut temppelin seinältä pitkää keihästä.

Hänen kiskoessaan sitä paikaltaan putosi sen mukana lattialle pääkallo,
joka rämisten vieri kamppailijani väliin. Pääkallonmetsästäjän huulilta
pääsi harmin ja raivon ulvahdus. Tämä oli herjausta. Kaikkein pyhintä
oli häväisty. Entistä hurjemmin hän karkasi käsikähmään Thandarin
kanssa, mutta samassa survaisi Nadara teräväkärkisen keihään hänen
kupeeseensa, hänen torjuma-asentoon kohotettu kätensä hervahti alas, ja
Thandarin parangi kolahti hänen kalloonsa.

»Joutuin!» hätäili Nadara. «Pakene samaa tietä, jota tulit! Jos jäät
tänne, on asemasi toivoton. Kerron villeille, että vahdit tappelivat
keskenään minun tähteni, että toinen tappoi toisen ja että minä ammuin
toisen pelastaakseni itseni. He uskovat minua — kerron heille, että
pistooli on koko ajan ollut kätkettynä vaippani alle. Hyvästi, oma
Thandarini! Me emme voi molemmat pelastua. Jos jäät tänne, kuolemme,
molemmat — sinä ainakin.»

Thandar pudisti kiivaasti päätään.

»Me lähdemme molemmat tai kuolemme molemmat», vastasi hän.

Nadara pudisti hänen kättänsä.

»Olen iloissani.» Muuta hän ei sanonut.

Pitkistä majoista tulvi raakalaisia. Temppelin edustalla oleva tie
täyttyi heistä. Pakenemisen yrittäminen siihen suuntaan olisi ollut
samaa kuin itsemurha.

»Eikö täältä ole mitään muuta uloskäytävää?» tiedusti Thandar.

»Temppelin takaseinässä on pieni ikkuna», vastasi Nadara, »pienessä
huoneessa, jossa kuolemaantuomittuja joskus säilytetään vankina,
mutta se avautuu toiselle tielle, jossa nyt otaksuttavasti vilisee
alkuasukkaita».

»Entä lattia?» huudahti Thandar. »Koetetaan lattian kautta.»

Hän juoksi temppelin pääovelle ja sulki sen. Sitten hän raahasi sen
eteen molemmat ruumiit ja pitkän penkin. Koko temppelissä ei ollut
ainoatakaan muuta irtainta esinettä, jonka paino olisi ollut vähääkään
tuntuva.

Sen tehtyänsä hän tarttui Nadaran käteen, ja yhdessä he juoksivat
pieneen huoneeseen. Senkin eteen he kasasivat sulun, ja Thandar alkoi
tarkastaa lattiata. Hän vipusi parangillaan irti palkin — se oli
mutkattomasti sijoitettu kannattimina olevien ohuiden pölkkyjen varaan.
Irroitettuaan toisen yhtä helposti hän laski Nadaran maahan temppelin
permannon alle.

Takertuneena paaluihin Thandar asetti palkit takaisin paikoilleen
päänsä yläpuolelle, ennenkuin hänkin pudottautui maahan Nadaran luokse.
Temppelin molemmilla puolilla olivat tiet täynnä raakalaisia. Pakenijat
kuulivat heidän kerääntyvän sisäänkäytävän edustalle; sisällä oli nyt
ihan hiljaista ja rauhallista. Kiljumalla he karkaisivat rohkeuttaan,
kunnes uskaltaisivat tunkeutua temppeliä tarkastamaan. He huutelivat
vahteja, mutta vastausta ei tullut.

»Anna pistooli minulle!» pyysi Thandar.

Hän panosti aseen ja otti useita panoksia valmiiksi käteensä.
Rinnakkain he sitten hiipivät temppelin takaseinälle. Torkkumasta
herätetyt siat röhkivät ja vinkuivat. Koira ärisi heille. Thandar
vaimensi sen paranginsa sivalluksella. Saavuttuaan temppelinalaisen
pimennon reunaan he huomasivat, että rakennuksen sillä puolella oli
vain muutamia alkuasukkaita, jotka riensivät nopeasti temppelin
etusivulle päin. Viidakko oli vajaan sadan metrin päässä.

Temppelin ovella syntyi äkkiä hiljaisuus. Kuului hakkaamista, sitten
työntämisestä johtuvaa kahinaa ja pian hurjan raivokasta kiljuntaa —
vahtien ruumiit oli löydetty. Sitten kuului sisältä tassutusta, kun
paljain jaloin juostiin lattialla. Takapuolella oleva tie tyhjeni heti.

»Nyt!» kuiskasi Thandar.

Käsi kädessä he kiitivät temppelin alta kuutamon ja väliaukeaman
ylitse ja pitkien majojen välitse viidakkoa kohti. Heidän ehdittyään
puolitiehen näki heidät läheisen talon kuistilta syöksyvä myöhästynyt
villi. Päästäen kauhean kiljaisun hän syöksyi heidän kimppuunsa.

Thandarin pistooli pamahti, ja villi vaipui maahan, mutta merkki oli
annettu, ja ennenkuin pakenijat olivat ennättäneet viidakkoon, oli
kirkuva soturilauma heidän kintereillään.

Thandar oli ymmällä. Kylään ja temppeliin tulon jälkeen oli hänen
suuntatajunsa sekaantunut. Hän kääntyi Nadaran puoleen ja huudahti:

»Minä en osaa rannikolle.»

Tyttö otti häntä kädestä.

»Tule mukaan!» kehoitti hän, ja heidän kummankin mieleensä muistui se
yö, jolloin hän oli opastanut Thandaria metsän lävitse ilkeän kansan
kallioilta. Taaskin sai Waldo Emerson Smith-Jones, oppinut mies,
kiittää kouluttamattoman tytön suurempaa viisautta pelastuksestaan.

Erehtymättä Nadara juoksi sekavassa viidakossa rannikkoa kohti. Vaikka
hän oli tullut sitä tietä vain kerran, eteni hän suoraa päätä yhtä
varmasti kuin olisi joka puussa palanut lyhty ja joka käänteessä ollut
tienviitta.

Heidän takanaan hälisi takaa-ajo, mutta Nadara ja Thandar kiitivät sen
edellä eikä se vähääkään saavuttanut pakenijoita monituntisen juoksun
aikana.

He saapuivat rannalle vasta keskipäivällä ja kiiruhtivat merirosvojen
leirille, mutta Thandarin pettymykseksi se oli tyhjä. Tsao Ming oli
poistunut odotettuaan sovitun ajan. Vaikka Thandar ei sitä tiennyt,
oli kirjava-asuinen hirtehinen vartonut yli määräajan ja poistunut
vähäistä ennen kuin pakenijat ilmestyivät viidakosta rannalle. Hänen
karkeatekoinen aluksensa olikin parhaiksi ennättänyt pois näkyvistä
pohjoispuolisen niemen taakse. Pistoolin pamahdus olisi kutsunut hänet
takaisin, mutta Thandar ei aavistanut sitä, vaan kääntyi masentuneena
etsimään piilotettua venettään.

Se oli saman pienen pensaan juurella, jonka suojassa Thandar oli
maannut, ennenkuin hän pelasti Tsao Mingin hengen, useita satoja
metrejä leiristä etelään.

Nyt ei takaa-ajon hälyä enää kuulunut lainkaan, ja niinpä pari asteli
verkkaisesti alukselle. Se löytyi sieltä, mihin Tsao Ming oli luvannut
sen sijoittaa. Se oli korjattu hyvin ja lujasti, ja lisäksi oli siihen
varattu runsaasti ruokaa ja vettä. Thandar siunasi Tsao Mingiä,
murhamiestä ja hirtehistä.

Yhdessä he raahasivat hauraan aluksen vedenrajaan ja olivat parhaillaan
työntämässä sitä vesille, kun ainakin parikymmentä hurjasti kiljuvaa
raakalaista tuoksahti viidakosta, kiitäen heitä kohti. Thandar pyörähti
torjumaan heitä pistooli ojossa.

»Työnnä vene vesille, Nadara!» huusi hän tytölle. »Minä pidän heitä
loitolla, kunnes se on vedessä, ja sitten ehkä ennätämme syvälle,
ennenkuin he meidät saavuttavat.»

Nadara kiskoi työläästi liikkuvaa venettä aaltojen loiskiessa hänen
päälleen joka kerta, kun hän yritti saada sitä vesille. Silmäkulmansa
alitse Thandar näki, kuinka vaivaloista tytön ponnistelu oli. Lauma oli
jo ehtinyt puolimatkaan juostessaan ripeästi metsästä rannalle. Mies ei
olisi tahtonut ampua ennenkuin ihan likeltä, koska hän tottumattomana
ampujana oli perin kehno tähtääjä. Oli kuitenkin ilmeistä, ettei Nadara
yksin saanut venettä vesille, ja senvuoksi Thandar suuntasi pistoolinsa
lähestyviin raakalaisiin, painoi liipaisinta ja pyörähti auttamaan
tyttöä.

Enemmän sattumalta kuin taidokkaan tähtäyksen johdosta kuula osui
ensimmäisen pääkallonmetsästäjän ruumiiseen. Parkaisten mies kellahti
hietikolle, ja hänen kumppaninsa seisahtuivat äkkiä yhtenä miehenä.
Mutta nähtyään Thandarin puuhailevan veneen kimpussa aikomatta jatkaa
ampumista he pian syöksyivät uudelleen hyökkäämään.

Thandarilla ja Nadaralla oli täysi työ kiskoessaan venettä, joten
villit pääsivät heidän huomaamattansa vedenrajaan saakka. Nähtyänsä
heidät Thandar pyörähti ympäri ja ampui toistamiseen, nosti sitten
veneen päänsä päälle ja asteli kuohuihin Nadaran kävellessä vierellä
tukien häntä.

Heidän jälessään tulivat raakalaiset — viisi tai kuusi rohkeinta — kun
äkkiä iso hyökyaalto sieppasi heidät kaikki, sekä hätyyttäjät että
hätyytetyt, valtoihinsa ja pyyhkäisi heidät syvälle. Thandar ja Nadara
takertuivat kiinni veneeseen, mutta raakalaiset imi pohjavirta pinnan
alle.

Kiljuen, uhkaillen ja viittoillen hyppeli rannalla kolme- tai
neljäkymmentä pettynyttä villiä. Mutta nyt olivat Thandar ja Nadara
kavunneet alukseen, jota luode kiidätti nopeasti kauemmaksi, ja pian he
melan avulla olivat turvassa Tyynenmeren ulapalla.

Turvassa?



KAHDESTOISTA LUKU

Merirosvot


Luoteen ja tuulen ajaessa kevyttä alusta ulapalle ja rantaviivan
vaipuessa näköpiirin alapuolelle katseli Waldo Emerson äärimmäisen
toivottomana sekä tulevaisuutta että heidän ympärillänsä lohduttoman
aavana myllertävää merta.

Jo kerran ennen hän oli ihmeen kautta selviytynyt meren moninaisista
vaaroista, mutta hän ei uskaltanut toivoa, että häntä toistamiseen
onnistaisi yhtä hyvin. Ja nyt oli Nadara hänen muassaan. Edellisellä
kerralla oli ollut tarjolla vain hänen oma tuskansa ja kuolemansa; nyt
häntä odotti vielä suurempi tuska nähdessään Nadaran kärsivän.

Tasaisena vihurina puhaltava tuuli nostatti aika isoja aaltoja. Laajat
laineet vierivät toinen toisensa kintereillä säännöllisten välimatkojen
päässä toisistaan kuin tarkastuksessa marssivat jalkaväen rivit.
Tuuli ja aallokko tuntuivat ihan kuin tilatuilta Thandarin ja Nadaran
haurasta alusta varten. Se keinui pitkillä, mahtavilla laineilla
kevyesti kuin korkki; sen kömpelötekoiseen purjeeseen tarttui tuuli,
joka pullisti sitä upeasti, kiidättäen sitä vinhasti vedenpinnalla.

Ja tuskin oli heidän taakseen jäänyt ranta painunut iäksi heidän
näkyvistään, kun suoraan heidän edessään alkoi näkyä toinen ranta.
Thandar saattoi tuskin uskoa silmiään. Hän hieroi niitä ja katsoi
uudelleen. Sitten hän pyysi Nadaraakin katsomaan.

»Mitä on edessäpäin?» kysyi hän.

Tyttö nousi puolittain pystyyn, huudahtaen riemusta.

»Maata!» huusi hän.

Ja maata se oli. Vinhasti puhaltava tuuli kiidätti heitä laajalta
näyttävän saaren pohjoispäähän. Hyökylaineet jyskyttivät kalliorantaa.
Sille laskeminen tuottaisi viipymättä kuoleman heille molemmille.
Mutta ajautuisivatko he sinne? Heidän lähestyessään saaren kärkeä,
selvisi Thandarille, että he ajautuisivat sen ohitse. Kykenisikö
hän hidastamaan pikku aluksen vauhtia ja kääntämään sen takaisin
maan suojaan? Oli perin todennäköistä, että vene kaatuisi heti hänen
leikattuaan poikki purjeen kannatushihnat ja koettaessaan meloa
syrjätuuleen, kuten hänen täytyisi tehdä päästäkseen saaren kärjen
ympäri.

Mutta muuta keinoa ei näyttänyt olevan. Hän ojensi paranginsa
Nadaralle, käskien hänen olla valmiina katkaisemaan purjetta pitelevät
raakanahkaiset hihnat heti hänen käskettyänsä. Puristaen melaa tiukasti
hän oli polvillansa veneen perässä, tarkkaillen veneen etenemistä
kallioisen kärjen ohitse.

Saaren tässä päässä pisti pitkä kieleke kauas mereen. Vene kiiti
tämän kielekkeen uloimman kärjen ohitse. Heidän sivuutettuansa sen
Thandar oivalsi, kuinka harkitsemattoman uskallettua olisi kääntää
vene laita-aallokkoon niinkään lyhyeksi ajaksi, jonka he tarvitsivat
päästäkseen kärjen suojaan. Melkein käden ulottuvilla oli siellä saaren
siimeksessä rauhaisen tyyni vedenpinta.

Mutta kun hän silmäili heidän edessään leviävää ääretöntä ulappaa,
käsitti hän, ettei toinen vaara ollut suurempi kuin toinenkaan, ja
sitten välähti hänen mieleensä vielä yksi vaihtoehto. Hän laskisi vähän
matkaa kärjen sivuitse, kääntyisi sitten melkein suoraan takaisin ja
koettaisi meloa veneen tyyneen veteen ihan vastatuuleen, välttäen siten
sivuaallokon vaarat.

Hänen suunnitelmassaan oli ainoastaan yksi heikko kohta — jaksaisiko
hän meloa venettä vastatuuleen. Sitä kannatti ainakin, yrittää. Hän
käski Nadaran katkaista purjeen pidinhihnat ja alkoi itse samassa
meloa purren ollessa aallon harjalla. Pantterintaljan tipahtaessa
karkeatekoisen maston juurelle pyörähti aluksen keula ympäri Thandarin
voimakkaista melanvetäisyistä.

He molemmat olivat niin kiintyneitä puuhiinsa kamppaillessaan henkensä
edestä luonnonvoimia vastaan, etteivät he kumpikaan huomanneet pitkää,
matalassa uivaa venettä, joka sujahti esiin heidän takanaan olevan
pienen lahden suusta, kun he tulivat näkyviin saaren suojapuolelle.

Hetkisen oli vene laitatuulessa. Thandar ponnisteli vimmaisesti
kääntääksensä sitä. He painuivat korkean laineen pohjaan. Heidän
yläpuolelleen kohosi aallon jyrkkä harja valmiina kaatamaan heidän
päällensä tonneittain vettä. Vene nousi yhäti laitatuulessa miltei
aallon harjalle — sitten vesivuori särkyi heidän niskaansa.

Pinnalle päästyään Thandar ajatteli ensiksi Nadaraa. Hän katseli
ympärilleen ravistaessansa vettä silmiltään. Melkein hänen vieressänsä
nousi Nadaran pää merestä. Kun heidän katseensa osuivat vastakkain,
levisi tytön huulille hymy.

»Näin on parempi», luikkasi hän. »Nyt pääsemme maalle.» Ja hän kääntyi
uimaan rantaa kohti.

Ihan hänen takanaan uiva Thandar tiesi, että Nadara oli vedessä kuin
kala, mutta epäili, jaksaisiko tyttö ja jaksaisiko hän itsekään
ponnistella maalle saakka tuulta ja luodetta vasten. Laine nosti heidät
korkealle ilmaan, ja sen harjalta he kumpikin näkivät aallon pohjalla
olevan pitkän aluksen, jonka miehistö oli hurjannäköistä väkeä.

Nadara, joka pelkäsi kaikkia miehiä paitsi Thandaria, olisi tahtonut
koettaa karttaa alusta, mutta nähtyään vilkaisun veneen väestä Thandar
uskoi varmasti hyvän onnen osuttaneen hänen Tsao Mingin ja hänen
joukkueensa pariin.

»He ovat ystäviä», kiljaisi hän Nadaralle, ja niinpä he sallivat veneen
tulla lähellensä, ja heidät nostettiin alukseen. Mutta heti kun Thandar
oli päässyt katselemaan miehiä lähemmin, selvisi hänelle, ettei hän
ollut koskaan nähnyt ainoatakaan heistä.

He olivat samanlaisia kuin Tsao Mingin kirjava lauma, eikä Waldo
Emersonin tarvinnut tiedustella heidän ammattiansa — varkaan ja
murhamiehen merkki oli painettu jokaisen kasvoihin. He syytelivät
Nadaralle ja Thandarille kysymyksiä monilla kielillä, joita heistä
kumpikaan ei ymmärtänyt, ja vasta sitten; kun alus oli ankkuroitu
pieneen lahteen ja seurue kahlannut, maalle, koetti Thandar puhua
heille merirosvojen englantia. Useat heistä ymmärsivät sitä, ja varsin
pian hän sai selvitetyksi heille, että he saisivat hyvän palkkion, jos
veisivät hänet ja Nadaran sivistyneeseen satamaan.

Johtaja, täysiveriseltä neekeriltä näyttävä mies, purskahti nauramaan,
pilkaten sellaista ajatusta, että melkein alaston mies voisi maksaa
lunnaat vapaudestaan. Samalla vintiö loi himokkaita katseita Nadaraan,
joten Thandar varmasti älysi, ettei hän tahtonut olla uskovinaan heidän
pystyvän suorittamaan lunnaita.

Kävi ilmi, että joukkue oli ollut lähdössä toiseen saman saaren
länsirannalla olevaan paikkaan, jossa heidän pää voimansa olivat. He
olivat odottaneet kolmea toveriaan, jotka olivat menneet sisemmälle
metsästämään, ja nähneet veneen sekä lähteneet vangitsemaan
siinäolijoita. Nyt he palasivat pieneen lahteen noutamaan
kumppanejansa, sitten palatakseen pääleiriin.

Neekeri olisi tahtonut surmata Thandarin heti, koska heidän veneessänsä
jo nytkin oli liikakuormitusta, mutta muutamat toiset estelivät häntä,
huomauttaen heidän päällikkönsä otaksuttavasti siitä kiukustuvan, sillä
vain vangin kuoltua hän uskoi menettäneensä mahdolliset lunnaat.

Vihdoin palasivat metsästäjät, ja kaikki nousivat purteen. Pian oli
alus poistunut lahdesta ja eteni saaren länsirannikkoa pitkin etelää
kohti. Pimeä oli jo melkein käsissä, kun sen keula käännettiin rantaa
kohti, ja pitkät airot työnnettiin veteen, samalla kun purje putosi
kasaan maston juurelle.

Kahden vähäisen, toisensa editse pistävän kärjen välitse he työntyivät
maan kaikilta puolin ympäröimään lahteen. Veneen saapuessa sisemmän
kärjen kohdalle ponnahti Thandar pystyyn, huudahtaen riemuisesta
hämmästyksestä. Vajaan sadan metrin päässä hänestä kellui veden
kuvastimen kirkkaalla pinnalla Priscilla.

Merirosvot katselivat vankiansa ällistyneinä. Neekeri nousi kädet
nyrkissä pystyyn valmiina iskemään häntä.

»Priscilla, hoi!» luikkasi Waldo Emerson. »Apuun, apuun!»

Neekeri virnisti. Valkoisesta huvipurresta ei vastattu. Sitten miehet
kertoivat Thandarille kaapanneensa aluksen useita viikkoja takaperin
ja pitäneensä sen väestöä vankeina maalla odottaessaan jostakin
selittämättömästä syystä kauan aikaa poissa viipynyttä päällikköänsä.
Kun Waldo Emerson ilmoitti hänelle purren olevan hänen isänsä, oli
neekeri hyvillään siitä, ettei ollut tappanut häntä, sillä hänestä
saataisiin runsaat lunnaat.

Heidän astuessaan maalle oli pimeä, ja Thandar ja Nadara työnnettiin
kurjiin hökkeleihin, joita oli useita rivissä rantahietikolla. Pitkään
aikaan mies ei saanut unta. Hänen mieltänsä kalvoi huoli hänen isänsä
ja äitinsä kohtalosta. Nadara oli kertonut heidän kummankin olleen
Priscillassa. Tyttö ei ollut hiiskunut mitään siitä, miten rouva
Smith-Jones oli häntä kohdellut, mutta Waldo oli arvannut lähelle
totuutta ja pannut merkille, ettei tyttö nähdessään Priscillan ollut
lainkaan innostunut eikä riemastunut.

Jonkun ajan kuluttua hän torkahti, mutta heräsi pian majansa
ulkopuolelta kuuluvaan liikkeeseen. Hiipimistä muistuttava ääni
kuulosti pahaenteiseltä. Hiljaa Thandar nousi ja meni ovelle.
Merirosvot eivät olleet köyttäneet vankejaan eivätkä teljenneet heidän
koppiensa ovia — heidän oli ihan mahdoton karata saarelta.

Thandar pisti päänsä hieman hämärtävään, öiseen ulkoilmaan. Häneltä
pääsi hiljainen raivon ja pelon ärähdys, sillä hän näki ison, tumman
miehenroikaleen ryömivän Nadaran majaan. Amerikkalainen seurasi heti
jälessä. Tytön hökkelin ovelle hän pysähtyi kuuntelemaan. Äkkiä
kuului sisältä säikähdyksen huudahdus ja sitten käsikähmän nahinaa.
Tuossa tuokiossa hän oli pimeässä majassa ja kompastui seuraavalla
hetkellä mieheen. Thandarin sormet hapuilivat kurkkua. Hän ei päästänyt
äännähdystäkään. Toinen pyörähti häneen päin veitsi kädessä. Thandar
oli sitä odottanut. Kyynärvarrellaan hän väisti ensimmäisen iskun, ja
sujuttaen kättänsä pitkin toisen käsivartta hän löysi puukkoa pitelevän
käden ranteen. Sitten alkoi kamppailu hökkelin sisällä vallitsevassa
manalamaisessa pimeydessä. Ottelijat hoippuivat ja horjahtelivat sinne
tänne savilattialla toisen koettaessa kiskoa irti puukkoa pitelevää
kättään, toisen pyrkiessä saamaan otetta vastustajan kurkusta samalla
koettaen pitää kiinni toisen rannetta. Miesten raskas huohotus kuului
selvästi yön hiljaisuudessa — se ja heidän jalkojensa töminä olivat
ainoat taistelun äänet. Nadara ei voinut auttaa Thandaria — hän arvasi
juuri Thandarin tulleen pelastamaan häntä, vaikka ei nähnytkään miestä.

Vihdoin riistäytyi öinen saalistaja yli-inhimillisellä ponnistuksella
irti Thandarin otteesta. Vähän aikaa vallitsi majassa hiljaisuus.
Kukaan kolmesta sisälläolijasta ei erottanut toisia. Pantterintaljansa
alta Thandar veti esille Tsao Mingin antaman pitkän pistoolin, mutta ei
rohjennut ampua, peläten osuvansa Nadaraan, eikä myöskään pyytää häntä
puhumaan ilmaistakseen olinpaikkansa, sillä siten hän olisi paljastanut
vastustajalleen, missä hän itse oli.

Tunneilta tuntuvia minuutteja seisoivat kaikki kolme ihan hiljaa,
koettaen pidättää henkeänsä. Sitten Thandar erotti varovaa liikettä
huoneen vastaiselta laidalta. Oliko se hänen vihamiehensä vaiko Nadara?
Hän kohotti pistoolinsa miehen rinnan korkeudelle ja siirtyi sitten
itsekin hyvin varovasti sivulle päin. Heti hänen hiljaisen liikkeensä
äänen jälkeen näkyi hökkelin vastaisella seinustalla kirkas välähdys
ja kuului huumaava pamahdus — vihollinen oli laukaissut, hänen aseensa
leimahdus valaisi hetkiseksi mökin sisustan kirkkaasti, Thandar
näki jättiläiskokoisen neekerin vajaan kahden askeleen päässä, ja
miehen vasemmalla puolella seisoi Nadara syrjässä Thandarin pistoolin
tähtäyssuunnasta.

Neekeri ei tiennyt, että Thandarilla oli ase, eikä niin ollen
aavistanut umpimähkäisen laukauksensa koituvan oman kuolemansa
merkiksi. Toisen pistoolin välähdyksen ilmaistua hänen olinpaikkansa
kajahti Thandarin aseesta vastauspamahdus, ja samalla Thandar ponnahti
syrjään syöksyäkseen neekerin kimppuun sivulta käsin. Mutta saapuessaan
miehen luokse ei hän kohdannut hurjaa vastarintaa, kuten oli odottanut,
vaan kompastui vastustajansa kuolleeseen ruumiiseen.

Mutta nyt oli koko leiri hereillä. Merirosvot juoksentelivat sinne
tänne klikkaillen kysymyksiä ja määräyksiä monilla kielillään.
Sekasorto oli ylimmillään, ja sen kestäessä Thandar tarttui Nadaran
käteen ja juoksi ulos hökkelistä. Hän riensi muiden majojen taitse
leirin toiseen päähän ja kääntyi sitten rantaan. Hänen aikomuksensa oli
anastaa vene ja soutaa Priscillaan.

Heidän takanansa kiihtyi melu leirissä merirosvojen tarkastaessa
majoja saadakseen selkoa laukauksista — parempaa pakotilaisuutta ei
olisi voinut toivoakaan. Yksi Priscillan omista veneistä oli vedettynä
rannalle. Yhdessä Thandar ja Nadara työnsivät sen vesille, ja hetkistä
myöhemmin he soutivat ripeästi purtta kohti.

Rajattoman turvallisuuden tunteen ja riemun vallassa Waldo Emerson
kiipesi laidan ylitse ja veti Nadaran jälkeensä. Mutta hänen riemunsa
loppui lyhyeen, sillä tuskin hän oli laskenut jalkansa kannelle,
kun häneen tarttui takaapäin puolikymmentä jäntevää roistoa, jotka
olivat olleet Priscillaa vahtimassa, nähneet parin lähtevän rannalta,
tarkkailleet heitä heidän soutaessaan purrelle ja väijyneet heitä
heidän kavutessaan alukseen.

Loppuyö heitä pidettiin vankeina Priscillassa, mutta varhain seuraavana
aamuna heidät vietiin rannalle. Siellä he tapasivat kaikki rosvot
kokoontuneina erään majan ulkopuolelle. Sisällä olivat Priscillan
matkustajat ja miehistö. Kun Thandar ja Nadara saapuivat, tartuttiin
heihin käsin, heitä kiidätettiin ovelle, ja itämaalaisten kirousten
säestäessä heidät sysättiin sisälle. Siellä seisoskelivat, lohduttoman
onnettomina ryhminä Priscillan miehistö, kapteeni Burlinghame sekä
herra ja rouva Smith-Jones. Katseensa osuessa viimemainittuun juoksi
Waldo Emerson kädet ojossa hänen luoksensa.

Kauhusta kirkaisten väistyi rouva Smith-Jones miehensä ja kapteenin
taakse. Waldo seisahtui äkkiä. Molemmat toiset miehet silmäilivät häntä
uhkaavasti. Hän katsoi suoraan isäänsä silmiin.

»Etkö tunne minua, isä?» kysyi hän.

John Alden Smith-Jonesin leuka vaipui alas.

»Waldo Emerson!» huudahti hän. »Se ei saata olla mahdollista!»

Rouva Smith-Jones tuli esiin turvapaikastaan.

»Waldo Emerson!» kertasi hän. »Se on mahdotonta!»

»Mutta se on totta, äiti», vakuutti nuori mies.

»Mikä kamala asu!» virkkoi rouva Smith-Jones syleiltyään poikaansa.
Sitten hänen katseensa siirtyi Nadaraan, joka oli seisonut ovensuussa
vakavan hiljaisena.

»Sinä?» ähkäisi hän. »Etkö olekaan kuollut?»

Nadara pudisti päätään, ja Waldo Emerson ehätti kertomaan, millaisia
seikkailuja tyttö oli kokenut, sitten kun Stark oli käynyt hänen
kimppuunsa Priscillan kannella. Rouva Smith-Jones lähestyi tyttöä ja
laski kätensä hänen olallensa.

»Olen ajatellut hyvin paljon senjälkeen kun viimeksi tapasimme
toisemme», sanoi hän, »ja sen tulos on, että aion tehdä sellaista, mitä
en ole tehnyt koskaan ennen — aion pyytää sinulta anteeksi; kohtelin
sinua häpeämättömästi. Minun ei tarvitse kysyä, rakastaako poikani
sinua — olet jo ilmaissut rakastavasi häntä — ja hänen silmänsä ovat
paljastaneet minulle, missä hänen sydämensä on.

— Yökausia viruin valveilla, miettien, kuinka kauheata se oli, ja
melkein rukoilin, että hän olisi pikemmin kuollut kuin palaisi
löytääkseen sinut odottamassa häntä Bostonissa — se tapahtui, ennenkuin
sinä jouduit pois purrestamme. Sinulla ei ollut syntyperää eikä
omaisia, ja se oli minusta kaikki kaikessa. Mutta senjälkeen kun aloin
pitää teitä molempia kuolleina, huomasin muistavani sinusta paljon
sellaista, mikä on äärettömän paljon parempaa kuin hyvä syntyperä ja
kasvatus.

— En oikein osaa selittää sinulle, mitä se on, mutta en voi moittia
poikaani siitä, että hän rakastaa sinua. Sinun on kuitenkin luovuttava
tuosta kamalasta asusta ja otettava yllesi jotakin kunnollista.»

»Äiti!» kiljaisi Waldo Emerson kiertäessään kätensä hänen ympärilleen.
»Tiesinhän sinunkin alkavan rakastaa häntä, kunhan vain opit tuntemaan
hänet.»

Juuri silloin avautui ovi, ja eräs rosvoista astui sisälle.

»Tulkaa!» käski hän.

Vangit menivät peräkkäin ulos hänen ohitsensa. Ulkona olevilta
roistoilta he saivat tietää, että oli päätetty surmata heidät kaikki
heti, ryöstää Priscilla puhtaaksi ja upottaa se, koska varhain
aamulla oli nähty sotalaiva risteilemässä rannikolla. Peloissaan
he eivät tahtoneet enää odottaa poissaolevaa päällikköänsä, ja
kaikki lunnaantoiveet olivat unohtuneet, kun miehet oli vallannut
mielipuolinen halu hävittää kaikki rosvotyönsä jäljet.

Uhrit katselivat toisiansa kauhistuneina. He olivat joka puolelta
rosvojen ympäröimät, ja toinen toisensa jälkeen heidät sidottiin
lujasti, jotta karkaaminen olisi ihan mahdoton. Oli suunniteltu viedä
heidät saaren sisäosiin, viidakon tiheimpään osaan, ja katkaista siellä
heidän kaulansa ja jättää heidän ruumiinsa korppikotkille. Rosvoista
näytti olevan hyvin hupaista selostaa suunnitelmaansa vangeille.

Vihdoin olivat kaikki sidotut ja kuolonmarssi alkoi. Toivottomien
vankien ja raakojen, ilkkuvien hirtehisten muodostaman pitkän jonon
jälkipään kadottua viidakkoon saapui lahdelle karkeasti veistetty alus.
Ehdittyään Priscillan näkyviin alkoivat siinä olevat miehet empiä ja
valmistautuivat pakenemaan, mutta kun aluksella ei näkynyt elonmerkkiä,
lähestyivät he sitä, ja kun kansi oli tyhjä, nousivat he purteen.
Hyteissä tulokkaat tapasivat kaksi nukkuvaa malaijia. Nauraa hohottaen
ja laskien karkeata pilaa he herättivät nukkujat.

Vahdit ponnahtivat pystyyn ja hapuilivat pistoolejansa, mutta
nähtyään yllättäjänsä alkoivat he virnistellä leveästi ja pakista
monisanaisesti. Kaikki huomautuksensa he lausuivat rotevalle, lurjuksen
näköiselle miehelle, jota he nimittivät päälliköksi. Juuri häntä rosvot
olivat odotelleet, ja hänen pitkän poissaolonsa seurauksena oli ollut
päätös teloittaa Priscillan vangit.

Kuultuansa mitä viidakossa oli tekeillä, alkoi päällikkö kiroilla ja
karjua vimmastuneena. Hän näki monen tuhannen kultakolikon haihtuvan
ilmaan silmiensä edessä. Kiljuen seuralaisilleen ja käskien heidän
seurata itseään hän hyppäsi alukseen, jolla he olivat tulleet
Priscillaan, ja hetkisen kuluttua sitä soudettiin ripeätä vauhtia
rataan. Malttamatta vetää venettä maalle päällikkö syöksyi viidakkoon
miehet kintereillään.

Kaukana hänen edellään tarpoivat väsyneet ja pelon masentamat vangit,
joita hoputettiin kepeillä ja terävien parangien lappeilla. Vihdoin
merirosvot pysähtyivät sankan kasvullisuusrykelmän keskelle.

»Tässä», ehdotti muuan, mutta erään toisen mielestä heidän oli edettävä
vähän kauemmaksi. Muutamia minuutteja miehet väittelivät, mutta sitten
edellinen vetäisi paranginsa ja meni Thandaria kohti.

»Tässä!» intti hän ja heilautti säiläänsä päänsä ympärillä.

Samassa alkoi pensaikosta äkkiä kuulua räiskettä ja äänekkäitä
kiukkuisia karjaisuja, ja mies loi katseensa siihen suuntaan, josta
häiriö tuli. Myöskin vangit katsoivat sinnepäin. Sieltä ilmestynyt näky
ei ollut erikoisen rauhoittava — vain vielä yksi hyvin hurjannäköinen
ja tavattoman äkäinen merirosvo, jota seurasi puolikymmentä muuta
konnaa.

Tulija syöksyi ryhmän keskelle, kolhien miehiä oikealle ja vasemmalle.
Ilkeän näköiset vintiöt, jotka vain muutamia minuutteja sitten olivat
rehennelleet pelästyneille vangeille ja säikytelleet heitä, olivat nyt
herpauttavan kauhun ruumiillistumia.

Päällikkö seisahtui paljastettua parangia pitelevän miehen eteen. Hänen
kasvonsa olivat lyijynharmaat ja nytkähtelivät suonenvedontapaisesti
raivosta ja kiihtymyksestä. Hän yritti puhua ja kääntyi sitten
katsomaan Thandaria, joka seisoi valmiina teloitettavaksi. Kun
päällikön katse osui tähän vankiin, menivät hänen silmänsä levälleen,
ja sitten hän kääntyi teloittajaksi aikoneen miehen puoleen, iskien
hänet rajulla iskulla maahan.

Se tuntui kirvoittavan hänen kielensä kantimet ja hänen suustansa tulvi
kammottavimpia kirosanoja, mitä vangit olivat milloinkaan kuulleet.
Ne olivat osoitetut niille miehille, jotka olivat rohjenneet mieliä
tällaista ilman hänen vahvistustansa, ja etupäässä sille pelosta
kyyköttävälle poloiselle, joka ei ollut uskaltanut nousta pystyyn,
sitten kun hänen päällikkönsä raskas nyrkki oli kellistänyt hänet
pitkäkseen.

»Ja sinä olisit tappanut Thandarin», karjui hän, »Thandarin, joka
pelasti henkeni!»

Ja sitten hän alkoi potkia pitkänään viruvaa miestä, kunnes Thandarin
itsensä oli pakko tulla väliin onnettoman puolesta.

Tsao Mingin saavuttua vankien vaivat haihtuivat kuin savu ilmaan,
sillä saatuansa tietää, että Priscillan omistaja oli Thandarin isä,
palautti hän purren ja kaikki miestensä siitä ryöstämät tavarat
oikeudenmukaisille omistajilleen. Eikä hän olisi tyytynyt siihen,
jos hänen olisi sallittu noudattaa omaa päätänsä, sillä hän mieli
teloituttaa puolikymmentä kovaosaista apuriaan, jotka olivat olleet
liian innokkaita täyttämään merirosvonvelvollisuuksiansa.

Tsao Mingin koreapukuiset lurjukset täyttivät Priscillan vesitynnyrit
ja veivät alukseen siksi paljon muonavaroja, että sen väelle riittäisi
yllin kyllin ravintoa matkalla Honoluluun, siihen satamaan, johon he
olivat päättäneet ensinnä pyrkiä.

Ja kun kaikki valmistukset oli suoritettu, saattoi kuusi
merirosvoprahua valkoista purtta sataviisikymmentä kilometriä
pohjoiseen päin, ampuen jäähyväisiksi yhteislaukauksen toisensa jälkeen
keuloihinsa sijoitetuista, malmisista, kuusituumaisista tykeistä.

Kun vähäinen laivasto supistui pelkiksi pilkuiksi purren taakse ja
katosi eteläisen näköpiirin alle, seisoi Priscillan kannella sitä
silmäilemässä flanellipukuinen mies, jolla oli lyhyeksi leikattu,
vaalea tukka, seurassaan hento, tummatukkainen, yksinkertaiseen
hameeseen ja purjekankaiseen puseroon puettu tyttö.

Kummankin huulilta pääsi heidän tietämättään huokaus, ja he kääntyivät
katsomaan toistensa silmiin.

»Me poistumme tylystä maailmasta, joka on ollut meille suopea», virkkoi
mies, »sillä kaikesta kolkkoudestaan huolimatta se antoi meidät
toisillemme ja yhdisti meidät, kun olimme joutuneet erillemme».

»Onko sivistysmaailma suopeampi?» tiedusti tyttö.

Thandar ravisti päätänsä.

»En tiedä», vastasi hän.



KOLMASTOISTA LUKU

Kotimatkalla


Honolulussa Waldo Emerson Smith-Jones ja Nadara vihittiin. Ennen
juhlatoimitusta oli pohdittu, minkä nimisenä Nadara olisi merkittävä
avioliittosopimukseen.

»Nadara» yksin tuntui liian lyhyeltä ja sisällyksettömältä muotoja
rakastavasta rouva Smith-Jonesista. Mutta Waldo Emerson ja tyttö
väittivät, että se oli hänen nimensä ja täysin riittävä. Kun siis
ei muuta nimeä ollut, olivat kaikki lopulta yhtä mieltä siitä, että
»Nadaraa» ei lainmukaisesti voitu parantaa.

Ennen vihkimistä, joka tapahtui Priscillassa, antoivat herra ja rouva
Smith-Jones, kapteeni Cecil Burlinghame sekä useat Honolulussa asuvien
virkamiesten ja ystävien joukosta kutsutut vieraat lahjoja morsiamelle.

Kapteeni Burlinghame lausui antaessaan lahjansa muutamia sanoja
selitykseksi.

»Sinulle, Nadara», puhui hän, »on näillä helyillä syvempi merkitys ja
suurempi arvo kuin kellekään muulle, sillä ne ovat peräisin omalta
syrjäiseltä saareltasi, jossa ne olivat viruneet kaksikymmentä vuotta,
kunnes minä ne sattumalta löysin läheltä rantaa. Sitä nais-poloista,
jonka omia ne aikoinaan olivat, et ole koskaan nähnyt — on varsin
mahdollista, ettei hän käynytkään villillä rannikollasi — ja aina pysyy
salaperäisenä arvoituksena, miten jalokivet olivat sinne joutuneet.
Mutta kaksi piirrettä on sinussa samanlaiset kuin hänessä, sillä hänkin
oli nainen ja hänkin oli hyvin kaunis.»

Hän ojensi kämmenellään Nadaralle pientä, suolenkappaleilla pienten
nakertajain nahoista ommeltua, kulunutta pussia. Sen nähdessään sekä
tyttö että Waldo Emerson huudahtivat hämmästyksestä.

Ihmetellen Nadara otti pussin käteensä ja karisti sen sisällön
kämmenelleen. Waldo kumartui katsomaan.

»Tiedättekö, kenen omia nämä ovat olleet?» tiedusti hän Burlinghamelta.

»Eugénie Marie Céleste de la Valoisin, Crecyn kreivittären», vastasi
kapteeni.

»Ne olivat Nadaran äidin», huomautti Waldo. »Hänen kasvatusvanhempansa
olivat saapuvilla hänen syntyessänsä ja ottivat nämä jalokivet
nais-paran yltä hänen kuoltuansa. Hän ajautui rannalle veneessä, jossa
paitsi häntä oli ainoastaan kuollut mies — Nadara syntyi samana yönä.»

Ja niinpä pappi toimitettuansa vihkimisen merkitsi todistukseen naisen
nimeä varten varattuun kohtaan: Nadara de la Valois.

Ja nyt he asuvat Bostonissa ihanassa kodissa, jonka, olette
nähnyt, jos olette milloinkaan käynyt Bostonissa ja ajellut siellä
jossakin isoista, nähtävyyksien katselemista, varten hankituista
moottoriomnibusseista, sillä sitä osoitetaan kaikille vieraille,
koska sen rakennustyyli on kaunis ja sen omistajan historialliseen ja
ylimykselliseen nimeen, joka sattumalta ei olekaan Smith-Jones, liittyy
erikoinen maine.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Luolatyttö" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.