Title: Munkebodan Skytteläiset: Kotielämän kuvaus Skånesta v. 1830
Author: Malling, Mathilda
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Munkebodan Skytteläiset: Kotielämän kuvaus Skånesta v. 1830" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

SKYTTELÄISET ***



MUNKEBODAN SKYTTELÄISET

Kotielämän kuvaus Skånesta v. 1830


Kirj.

MATHILDA MALLING


Pohjalaisen suomentama



Vaasassa,
Pohjalaisen kirjapainossa,
1899.



             Isälle ja Äidille
      omistaa kiitollisuudella tämän vanhan
      jutelman Länsi Göingen kihlakunnasta

                                  Tekijä.



I.


Kirkkaasti valaisi maaliskuun aurinko pitkän valkean rakennuksen
etuseinää ja paistoi kimakasti hiukan viheriähköin, korkealla olevien
akkunoiden kautta sisälle. Suurten kivirappusten yläpuolella, etehisen
puoliavoimella ovella seisoi Agneta räpähytellen silmiänsä juuri
silitetyn harsomyssynsä suojassa, joka hänellä oli ensi kerran tänä
vuonna ja solmi vähän väristellen vihavassa kevättuulessa neulotun
villaliivinsä kaulanauhan kiini. Sitte nosti hän nopeasti molemmilla
käsillänsä ylös ohuen vihtoriini-hameensa, joka suurikukkaisine
kuvioineen ja vaalean sinipunervine pohjineen näytti kelvottoman
haalistuneelle — sen huomasi hän nyt vasta auringon paisteessa.

Hän aikoi vain keittiöpuutarhaan katsoaksensa, josko kukkisi siellä
jokukaan lumikellonen, jonka hän voisi viedä Joachim serkun kamariin
— kaapin päällys neulottuine liinoineen ja kuvastimineen vain näytti
niin kovin paljaalle. Ja sitte aikoi hän — tuumiskeli hän juostessansa
jäätyneen parsapengermän yli — ripustaa perintöprinssin sekä kenraali
Adlersparren pienet painokuvat, jotka tuskin näkyivät vanhanaikuisen
kaapin päältä tuolla alhaalla — seinälle hänen sänkynsä yläpuolelle.
Se, tuumi hän, sopii hyvin upseerille.

Keittiön avoimen takan edessä leipoi Beata, valppaasti tarkkaavaisena
"köyhiä vänrikkejä" kahvileiväksi. Ne, jotka olivat epäonnistuneita
ja kärähtivät liiaksi, latoi hän erilleen toiselle vadille — ne
olivat oivallisia tarjota "pesu Riitulle" ja Fersingin Kirstille
panimohuoneessa.

Asuintuvassa helskyivät kangaspuut, kuten tavallisesti. Armollinen
rouva ei suvainnut että piiat otettiin ennen aikojaan pois työstä. Itse
asiassa ei hän antanut Joachim serkun tulolle niin suurta arvoa kuin
tytöt. Kun ei sen kunniakkaampana tullut, niin...

Mutta, ei Agneta, eikä Beata, eikäpä edes Karin Mariakaan tiennyt,
_miksikä_ serkku tuli — äiti ei ollut pitänyt sopivana, eikäpä edes
viisaanakaan sanoa tuon vierailun syytä heille. Eivätkä he sitä liioin
kyselleetkään — siinä oli kylliksi että hän tuli — että _joku_ tuli.
Nyt oli taas talvi vierähtänyt kotona Munkebodassa, eivätkä he olleet
sitte laamannin ja provastin joulukekkerien ja syntymäpäivä naamiaisten
jälkeen Brita tädin luona, nähneet ainoatakaan elävää sielua,
paitse hiljaista parooni Stjerneä Marieholmasta ja vanhaa mamseli
Fikeniä, joka auttoi aina täkin y.m. ompelemisissa, sekä muissakin
pikkuasioissa. Hän, mamseli Fiken, oli kyllä kiltti ja aika hauskakin,
mutta hehän olivat jo niin monena herran vuotena kuulleet kaikki
hänen juttunsa, että he jo osasivat ne melkein paremmin kuin hän itse
ja ne ainoat uudet, jotka olivat ilmestyneet lisäksi viime aikoina,
puhuivat vaan kaikki tuosta ilkeästä Pietari Lassisesta Boforssasta,
joka äskettäin juovuspäissään oli pistänyt appensa puukolla kuoliaaksi.
Senkin alinomainen kuunteleminen ajan pitkään ei voinut olla niin
erinomaisen hupaista!

Majuurska istui tavallisella paikallaan akkunoiden välissä ja kutoi
"laine kuvioisia" uutimia. Siksi paljon arvoa Joachimille oli hän
suvainnut osoittaa, että hän oli päivän kunniaksi pannut käsiltä
pois parsimakoppansa joka oli aina täynnä ikivanhoja, esivanhempain
aikuisia hienoja liinasia liinoja, joita hän oli kaivellut esille
liinakaappinsa komeroista ja joita hän huviksensa parsiskeli. Tuossa se
nyt oli koristellun peiteliinan peitossa kaapin päällä perintöprinssin
ja kenraali Adlersparren valokuvien alla, joita Agneta salavihkaa
tuumiskeli muuttaa.


Soikean salin pöydän ääressä, pitkän sohvan edessä seisoi Karin Maria
järjestellen kahvikuppeja ja asettaen esille juhlakannua, kuvioituine,
hopeaisine kansineen. Hän oli katsahtanut vähän epäillen äitiin
ottaessaan ne esille nurkkakaapista ja kieritellessänsä tuon vanhan,
eriskummallisen kannun — alkujaan Karoliinilaisen juomakannun, johon
eräs kekseliäs rouva Skytte, siihen aikaan, jolloin kahvi pääsi
valtaan, oli antanut kultasepän Kristianstadissa panna torven — esille
vanhasta korvatyynyn päällisestä, johon se tavallisesti oli kääritty.
Mutta majuurska nirpisti vaan suutaan, eikä ollut huomaavinaankaan
sitä. Niin otti Karin Maria sen ja pani pöydälle.

Sitte lisäsi hän pari puuta takkaan ja silmäsi mielihyvällä ympärilleen
tarkastellakseen vielä kerran laitoksiansa.

Laaja, kauttaaltaan kaidoista kuusilaudoista kokoonpantu lattia oli
niin valkeaksi puhdistettu kuin se suinkin voi tulla ja auringon
valossa nyt näytti se häikäisevän valkealta. Seiniä reunusteli tukevat,
kiiltävät mahonkiset huonekalut — jäykät, kuosikkaat, eteiseen
vievän oven kummallakin puolella oli kiivupöytä, hyvin kapeine
keskustoineen ja leveine laiteineen, niin näppärästi sovitetut, että ne
juhlatilaisuuksissa voi yhdistää yhdeksi ainoaksi pitkäksi pöydäksi.
Kolmen akkunan verhoina oli pitkät, kotikutoiset, tupsureunaiset
uutimet — ne olivat talon kolmen tyttären työtä. Akkunan kaiteella
armollisen rouvan tavallisen paikan luona oli kaksi kukkivaa hyasinttia.

Sohvan yläpuolella riippui kuningas ja kuningatar Desiderian painokuvat
kaidoissa mahonkipuitteissa; näiden välillä soikeassa kullatussa
kehystässä Hedvig Elisabet Charlotan öljyvärillä maalattu muotokuva,
jonka hän itse, ollessansa vielä herttuatar oli antanut äidin tädille.
Sen paikka oli ennen ollut vieraskamarissa perhekuvien joukossa, mutta
kun sitä ei koskaan lämmitetty muuta kuin kerran tai kahdesti talvessa,
oli äiti muuttanut sen saliin. Hänestä oli mieleistä — ainakin mamseli
Fikenille — silloin tällöin jonkun kerran jutella tädistänsä.

Ruokasalin hiljaisuudessa kuulivat he kuinka Agneta etehisessä pyyhki
kuusen havuihin jalkojansa ennenkuin kiiti ylös vintin rappuja.

Beata tuli sisälle tuoden lautasella "köyhiä vänrikkejä" — rusoittavia
ja maukkaan näköisiä — ja asetti ne muiden pienten leivosten sekaan
hopeakoriin. Karin Maria heitti salaisen silmäyksen pieneen himmeään,
pitkulaiseen nurkkapeiliin, joka melkein suurimmaksi osaksi olikin
puitteita vain. Hän kohenteli tukkaansa ja musliini kaulaliinaansa,
joka oli neulalla kiinnitetty avokaulaiseen kotikutoiseen pukuun.

"Nyt minusta nähden hän jo pian saisi olla täällä", lausui Beata
kärsimättömästi.

Agneta harppaili vinnin rappuja alas. Hän kiskasi sohvaa vastapäätä
olevan, molempien kiivupoytien välisen oven auki ja huusi kovasti
huoneessa:

"Äiti! Tytöt! Näen Olli Mattssonnin kyytirattaat mäen päällä. Tulija on
varmaan Joachim!"

Äiti pani kudelman pois. "Ole hyvä ja muista vast'edes, että aina kun
puhelet hänen kanssaan sanot _serkku_ Joachim". Hän katsoi ankarasti
nuorinta tytärtään. Oli hassua että tytöt tekivät sellaisen asian
tuosta pojasta! Agneta oli käynyt päälle päätteeksi sitasemassa uuden
silkkinauhansa hiuksiinsa. Siinä oli nyt tuo punanen nauharuusu
hiuksissa ylhäällä kamman edessä sivukiharoiden välissä, jotka
ohimoilla riippuivat ja jotka kohta kun hän päätänsä liikahutti,
lehahtivat leikitellen edestakaisin. Niin ja itse Karin Marialla
oli isoäidin helmineula kaulaliinassa — se, joka muutoin vain
suurimmissa juhlatilaisuuksissa otettiin esille. — Ja Beatalla riippui
rippikoulumuistonsa kaulassansa. Äiti kyllä huomasi kaiken, vaan kun
kerran oli ehtinyt näin tapahtua, oli parasta olla olevinaan, ikäänkuin
ei olisi mitään huomannut, hän vain nyrpisti miettiväisestä suutaan
pannessansa hitaasti ja säntillisesti kokoon laajan kudelmansa.

Mutta mitä oli tekeillä? ... Eikö totta tosiaan se sittenkin ollut
mamseli Fiken, joka hankki itsellensä asiaa — tietysti nähdäksensä vain
sukutilan perijän, "fidei komissaarion".

Mamseli Fiken avasi sohvan ja kaapin välisen salaoven ja kuroitti
esille pienen, hieman pelästyneen pään, pyöreine silmineen, linnun
nokkaa muistuttavine, terävine nenineen ja kolmine, harmaine
kiharakääreineen molemmilla ohimoilla.

"Ah, armahin rouvaseni, pyydän tuhannesti anteeksi!" huusi hän aivan
ymmällään kohdatessansa kohta ovessa majuurskan kylmän, hämmästyneen
katseen. "Menen lukkarille ristiäisiin tänään — siksi en ole päästänyt
kiharoitani vielä irti" — hän vei kätensä hermostuneesti anteeksi
pyytäen kiharakääryille — "ja sitte tahdoin niin mielelläni pyytää
Karin Marian uusia avokenkiä, sillä minun," — hän pisti veikistellen
hienon, pienen jalan esille punervissa, kuluneissa nauhakengissä — "ne
eivät juuri ole omansa kutsuihin."

"Varsin mielellä, mamseli Fiken," sanoi majuurska jäykkänä kuten ennen.
"Hae kengät Karin Maria."

"Nyt?" kysäsi Karin Maria vastenmielisesti, sillä hän kuuli rattaiden
ajavan pihalle.

Majuurska huomasi, hetken tukaluuden. Hän sanoi kylmästi ja hyvin
arvokkaasti mamseli Fikeniile: "Odotamme luutnantti Skytteä, mieheni
veljenpoikaa tänään iltapäivällä."

"Vai niin", lausui mamseli Fiken vain. Hän tietysti ei ollut sitä ennen
kuullut.

Tytöt loivat epävarmoja silmäyksiä toisiinsa. Nyt pysähtyi vaunu
rappusten eteen — ja kun isä ei ollut kotona! Kuka menisi etehiseen
vastaan ottamaan? ...

Majuurska seisoi mietiskellen. Ei, tuo vanha lörpöttelijä täältä
ainakaan tulisi saamaan lörpötyksen aihetta!

"Mamseli Fiken saapi suoda anteeksi", sanoi hän kaikkein
herttaisimmalla tavallaan... Sitte avasi hän etehisen oven ja
astui ulos — tyttäret kaikki kolme kohottautuivat varpailleen ja
kurkistelivat äidin olan takaa.

Siinä seisoi hän jo kivi-permannolla, korkea kasvuisena, leveä
harteisena, päällyskengissä ja sudennahkaturkissa, hattu kädessä.
Tuuhea, ruskea tukka riippui otsalla ja ahavoittuneet, hymyilevät
kasvot, kirkkaine, tummansinisine silmineen olivat ikäänkuin kahden
ohuen, tumman kiharan kehystään suljetut.

"Terve tuloa Joachim hyvä!" lausui majuurska äänekkäästi, enemmän
ajatellen mamseli Fikeniä, joka myöskin seisoi kurotellen kaulaansa
tuolla sisällä, kuin veljenpoikaansa, joka tottuneen kohteliaisuudella
kumarteli, ennenkuin sai Lotti tädin velvollisuudesta suodun syleilyn.

Salissa tervehti hän serkkuja. Hän suuteli kaikkia kolmea poskelle ja
ihmetteli että Agneta todellakin oli kasvanut niin suureksi.

"Niin", sanoi Agneta nyppien vyötärölleen sidottua nauhaa. "Täytin
yhdeksäntoista syksyllä".

Karin Maria seisoi jo hopeakannu kädessä, Mamseli Fiken pyysi vielä
kerran anteeksi kiharakääreidensä puolesta ja sai pyynnön jäädä juomaan
kupin kahvia.

Karin Maria hienona ja solakkana pitsiröyhelöä pitkien valkeiden
käsien ympärillä, kyseli sivistyneen tavalla Anne Ulla tädistä ja Lisu
serkusta, jotka nyt olivat saaneet olla koko talven Tukholmassa ja
Beata, vielä leipomisesta hehkuvin poskin, tarjoili hyväntahtoisesti
pikkuleivoksia mamseli Fikenille, joka jo oli latonut koko joukon eri
lajeja teevadilleen. Mutta Agneta istui vaan ja katseli alas polviinsa
ja punoittaviin, ahavoituneihin käsiinsä — hän tunsi että Joachim
serkku koko ajan puhellessansa muiden kanssa, salaa katseli häntä. Hän
toivoi ettei hän koskaan olisi sitonut punasta silkkinauhaa hiuksiinsa
— sillä sitä hän varmaan katseli...

Ja koko ajan kun Joachim Skytte keskusteli kohteliaasti Lotti tädin
ja Karin Marian kanssa Tukholman ja Kristianstadin sukulaisista ja
maisteli mielihyvällä Beatan "köyhiä vänrikkejä", istui hän ihmetellen
itseksensä, että hän todellakin joskus oli voinut unohtaa Agneta
serkun näön — sillä jotain hänen kaltaistaan ei hän ollut koskaan
nähnyt. Hän oli niin vaalakka, että hiukset päälaella, tulipunaisen
nauharuusun alla vivahtivat, melkein hopeavalkealle, ja monet pienet
kutriset jotka ohimoilta kasvoille ja korvallisille putoilivat, olivat
pehmoiset ja silkinvälkkeiset. Kasvot olivat vielä lapsekkaat ja
pehmeät piirteiltään, iho raikas ja jo — näin aikasin vuodesta — hieman
päivettynyt. Ja sitte oli hänellä — ihmehintä kaikesta! — pari suurta,
ruskeaa silmää, ruskeaa kuin ruskea sametti, himmeät ja lämpimät hänen
vaietessaan, veitikkamaiset ja rohkeat kun hän puhui. Ne sopivat niin
ihmeteltävän hyvin yhteen tuon pienen punasuun kanssa, joka samalla oli
niin viehkeä ja uhkarohkea lapsellisesti nyrpistettyine huulineen.



II.


Yläkerran pohjoisessa päätyhuoneessa käveli Joachim Skytte ottaen
esille tavaroitaan matkalaukusta. Pirttipiika Bengta oli auttanut
häntä liinavaatteiden panemisessa kaapin laatikkoihin ja vaatteiden
ripustamisessa vaatekomeroon, mutta nyt hänet oli lähetetty pois
kiitokset ja sanomat saatuaan, että luutnantti itse kyllä pitää lopusta
huolen. Olihan kumminkin jotain, johon voisi ryhtyä! Räiskyvän,
liekehtivän, koivupuisen takkavalkean ja yhden ainokaisen kaapin päällä
palavan talikynttilän yhtyneessä valossa, otti hän suuren nahkalaukun
pohjalta kirjan toisensa perästä esille asettaen ne huolellisesti
seinällä riippuvaan hyllyyn.

Siinä oli "Corinne" ja "La nouvelle Héloïse", muutamia Walter
Skottin romaaneja ja pari Voltairen murhenäytelmää, "Die Räuber'in"
ja Ehrensvärdin Italian matkakuvien ohella. Siihen lisäksi muutamia
vanhempia ruotsalaisia kirjoja ja uudempia "Frithiofin satu", pari
vihkoa "Iduna'a" ja "Valtiokalenteri" sekä muutamia ahkerasti luettuja
Victor Hugon ensimäisiä "Odeja ja balladeja". Sanalla sanoen aika
suuri kirjasto viisikolmatta vuotiaalle tykkiväen luutnantille joka ei
koskaan koettanutkaan näyttää oppineelta, eikä ollut konsaan ollut maan
rajoja ulompana.

Hän tarkasteli hajamielisesti jokaisen kirjan nimeä ja silitti
usein hitaasti kädellään kirjan kantta, ennenkuin hän pani kirjan
paikoilleen — tuolla ajattelemattomalla hyväilytavalla, jolla se
joka todella rakastaa lukemista, hyväilee kirjoja. Sitte otti hän
esille vanhanaikuisen, monimutkaisen kirjoitus-salkun, joka ennen
oli ollut erään toisen Joachim Skytten omaisuutta — sen kannessa oli
nimikirjaimet J. S. ja vuosiluku 1788 — aukasi sen ja järjesteli sen
sisällön pöydälle akkunan eteen.

Sitte, sen pahempi, ei ollut muuta tekemistä. Hän keräili kokoon
tavaroiden kääre-paperit ja asetti ne taas huolellisesti matkalaukkuun
ja alkoi kävellä edestakaisin pitkässä huoneessa.

Hyvä Jumala! Täällä siis täytyisi pysähtyä koko pitkä kevät ja
kesä — talvikin kenties. Ja tämän hullun oikun ja ajattelemattoman
päähänpiston vuoksi! Mitä hänellä oli överstin armaan kanssa tekemistä?
Tyttö lepukoita oli yllin kyllin Tukholmassa ja "punanen Lotta" ei
hänen silmissään ollut hitustakaan parempi kuin nuo toiset. Mutta tämä
nyt oli ihastunut häneen. — Luutnantti Skytte hymyili ehdottomasti
muistaessansa tuon mainion juomingin Stallmästaregårdenissa, missä
hän, huolimatta översti Stålkulan mustasukkaisesta läsnäolosta, oli
voittanut "punaisen Lotan" hetkellisen ja kovin kiihkeän suosion ja
niin ei hän tietysti ollut voinut vastustaa vallatonta haluansa tehdä
ukolle kepposet.

Viineistä ja varastetuista suuteloista pää pyörällä oli hän kantanut
tytön rekeen ja jättänyt muut, ajaen maalle päin, pysähtynyt
ensimäiseen yhyttämäänsä kestikievariin... viipynyt siellä kaksi
kokonaista päivää, siksi kunnes översti vihaisena kuin ärsytetty
eläin, oli löytänyt heidät. Sitte oli seurannut tuo kuuluisa
kaksintaistelu, ilman todistajoita — halpamainen kahakka, jota
estääkseen hän alussa oli tehnyt kaikkensa mutta, johon toinen,
uhatessaan häntä ratsu-piiskallaan, oli hänet pakoittanut. Joachim
kurtisti otsaansa yksinäisyydessä, ajatellessansa sitä — oli tietysti
vastenmielistä, että oli täytynyt läksyttää vanhaa miestä, mutta
ruveta keppiä vastaanottamaan kuin koulupoika, siihenkään ei hän
voinut suostua. Ja jos hän sittenkin vain olisi malttanut olla siitä
mitään hiiskumatta, niin Stålkula kyllä itsensä vuoksi olisi antanut
jutun raueta, mutta kun katkera ja suuttunut hän oli ukkoon ei hän
myöskään ollut voinut hillitä itseään kehumasta tovereilleen, miten
hän kaksoismerkityksessä oli istuttanut "sarven" päällikkönsä otsaan.
Sitte olivat perintöprinssi ja asianomaiset saaneet vihiä asiasta. Ukko
Stålkulan vuoksi, joka myöskään jutusta ei liioin kunniaa niittänyt,
ei juttua oltu jätetty sotaoikeuden käsiteltäväksi, mutta esimerkin ja
kurin vuoksi, koska juttu upseeri-piireissä oli kovin tuttu, katsottiin
tarpeelliseksi että luutnantti Skytte erotettiin toistaiseksi virastaan.

Hän arvaili tiesivätköhän tytöt, minkä ihmeen tähden hänen joka
juuri vasta oli Kristianstadin tykkiväestöstä siirretty Tukholmaan,
niin yht'äkkiä oli täytynyt jättää pääkaupunki, eikä ollut muuta
neuvoa, kuin paeta vanhalle sukutilallensa Munkebodaan. Tietysti
tiesivät he sen! Eipä suinkaan ollut Lotti täti voinut salata niin
mieltäkiinnittävää jutelmaa; ja Karin Mariahan joka oli kirjevaihdossa
Tukholmalaisten tyttö-ystäviensä kanssa oli varmaan saanut viestit
kaikesta. Peukalot liivintaskuissa jäi hän seisomaan keskelle lattiaa
tuijotellen kurtistetuin silmäkulmin suoraan valohon, — levotonna,
suuttuneena, nöyrtyneenä, raivostuneena itseensä ja muihin, aina
siihen asti, kunnes hän alkoi hymyillä, hän oli yht'äkkiä nähnyt
edessänsä pikku Agnetan ruskeat silmät, suuret, avoimet, lapsellisesti
kauhistuneina Joachim serkun hirveistä urhotöistä.

Seuraavana aamuna heräsi hän myöhään, täysin levänneenä matkan jälkeen
ja paremmalla tuulella. Pukeutuessansa ja järjestäessänsä kiharaista
tukkaansa kaapin päällä olevan, pienen, huurusen, kapean kuvastimen
edessä, ei hän katsellutkaan elämää enää niin synkillä väreillä, ja kun
hän katsahtaessansa ulos akkunasta keksi Karin Marian, joka suorana
ja ryhdikkäänä punaruutuisessa villahameessa, peiteliina hartehilla,
avopäin huolimatta pakkasesta, seisoi syötellen keittiön rapun
edustalla kanoja, alkoi hän vähä kerrassansa sulautua aikomukseensa
viettää aikansa Munkebodassa.

Hän vetäsi vielä viime kerran viiksiänsä, kiinnitti kultaneulan
korkeaan kaulaliinaansa, tapasi kirjavan silkkinenäliinansa, joka oli
pudonnut kuvastimen taa ja juoksi ripeästi alas rappuja.

Salissa istui Lotti täti tapansa mukaan keskiakkunan ääressä,
hyasinttein välillä. Aamiaispöytä oli katettu — aivan tyhjennettynä
muutoin, ainoastaan _yhdelle_ varatuin paikoin. Kun Joachim kumarsi ja
hieman hämillään alkoi pyytää anteeksi unikekountansa, nousi majuurska
ja huusi keittiön ovelta:

"Boel, lämmitä olutjuusto ja tuo ruoka sisälle. Luutnantti on jo
alhaalla."

Sitte syventyi hän taas neuleensa silmien ylösottamiseen. — Joachimista
tuntui kuin hän taaskin kävisi kymmenen vuotta vanhemmaksi tämän
nyrpeän, moittivan hiljaisuuden aikana.

Kun Boel, punaisena kasvoiltaan, peiteliinan alla toi sisälle
olutjuuston, paistettua silliä ja peruna-möyhennystä, sanoi täti,
nostamatta silmiään työstään:

"Saat rakas veljenpoikani suoda anteeksi meidän maalaistapamme.
_Meillä_ on aamiainen pöydällä säntiileen kello seitsemän aikaan".

"Hyvä Lotti tätini saa olla varma siitä, että juuri kello seitsemän
olen tästedes saapuva minäkin".

Majuurska lientyi hieman hänen nöyrästä kohteliaisuudestaan ja kysyi
armollisesti häneltä, kuinka hän oli nukkunut ja alkoi puhua, miten
ikävää oli että siellä sinisessä kamarissa oli rottia, vaikka hän
totta tosiaan oli tukkinut sekä kuninkaan kynttilöitä että arsenikilla
sekoitettua puuroa koloihin...

Aamiaisen jälkeen kierteli Joachim jotakuinkin yksinäisenä pihalla,
joka tuntui lepäävän kuolleena auringon valossa. Rengit olivat metsässä
ja toivat halkoja ja havuja kotiin — täytyi kiiruhtaen käyttää aikaa
niinkauan kuin jäätyneillä nevoilla vielä voi kulkea — ja keittiössä
valmistelivat piiat päivällistä, jonka kaikille koko talossa,
niinhyvin herras- kuin muullekin väelle, täytyi olla valmiina juuri
kello puoli kaksitoista. Ainoa, joka hänelle vähääkään soi huomiota,
oli hänen vanha tuttavansa pirttipiika Bengta, joka istui keittiön
akkunan ääressä, jauhaen kanuunan kuulalla senappia savivadissa,
jota hän lujasti piteli polviensa välissä, samalla tahdikkaasti
nyökkästen edestakaisin ruumiillaan. Aina pihalle asti kuuli Joachim
ohikulkiessansa hänen laulaa-hoilottelevan neitosesta, joka näki

    laivan seilaavan.
    Kolme kreiviä laivassa;

samalla kun hän epämukavassa asennossaan kurkistelussansa vierasta oli
saada niskansa pois tiloiltaan.

Hieman ilostuneena tästä huomaavaisuudesta — ainoasta, jonka hän tähän
saakka oli osaksensa saanut — jatkoi Joachim äänetöntä innokasta
tyttöjen etsintäänsä, jotka tuntuivat kuin maan alle vajonneilta ja
vihdoin viimeinkin, kun hän, kävi miten kävi, aikoi astua sisälle
panimohuoneeseen, älysi hän Beatan, joka kangaspuidenpa äärestä
panimohuoneen kaksijakoisen oven viereisestä akkunasta kurottautui ja
nyykäytti hänelle ystävällisesti.

Vähän aikaa etsiskeltyänsä pimeässä panimohuoneessa löysi hän
kutomakamarin ovilinkun ja astui sisälle.

Turvetuli hehkui raikkaasti leveässä, melkein nelinurkkaisessa
rautauunissa, jonka etuseinää koristi kauhea, jotenkin epäselvä,
sotainen korkokuva. Aurinko paistoi sisälle vihreähköstä,
pieniruutuisesta akkunasta, jonka ääressä Beata istui, hän nousi nyt
kangaspuiltansa tervehtääkseen serkkuaan.

"Miten täällä on hauskaa!" tätä ei Joachim, joka viimeisen puolentunnin
ajan oli tuntenut itsensä aivan kuin eksyneeksi, voinut olla
lausumatta. "Onko serkulla mitään sitä vastaan, jos istahdan tänne
hetkiseksi"?

Beata korjasi pois hyväntahtoisesti käämit ja sukkulat puiselta
tuolilta joka oli huoneen ainoa ja pyysi häntä kohteliaasti istumaan.

Aluksi kävi keskustelu jotakuinkin kankeasti. Beata oli osaksi ujo,
osaksi pelkäsi hän äidin tulevan ja näkevän miten laiska hän oli. Sillä
ei sopinut hänen koko aikaa istua ja paukuttaa kangasta pitäessänsä
seuraa Joachim serkulle. Vasta sitte kun tämä sattumalta oli tullut
maininneeksi nähneensä Lotti tädin kangaspakkojen valkenemaan panemista
valvomassa — hyvää kevätaurinkoa tuli käyttää hyväkseen — tuli oikein
eloa keskusteluun.

He puhelivat seudusta, jota Joachim tuskin sitte lapsuutensa
päivien oli nähnyt ja hän kyseli mitä seuraa heillä oikeastaan oli
paikkakunnalla.

Beata mainitsi velvollisuudesta provastin ja laamannin, "mutta ne
asuivat niin kaukana" huokasi hän.

"Ja sitte" — sanoi hän hiukan viivytellen, melkeinpä epäillen —
"parooni Stjerne Marieholmasta".

"Nils Olof Stjerne?" kysyi Joachim uteliaisuudella. Serkun äänessä oli
ollut jotain salaisesti peittelevää, joka selvästi lupasi enempää ja
herätti mielenkiintoa.

"Niin... Beata istui alas luoduin silmin keinutellen polkimia jalallaan
ja punniten sukkulaista kädessään.

"No? ..." tutki Joachim rohkaisevasti. Näkyihän selvästi, että Beatalla
oli jotain sanottavaa, jota hän enemmän kuin mielellään tahtoi tuoda
ilmi.

"Hän tulee tänne usein", jatkoi hän samalla äänellä.

"Niinkö?..." Joachim serkun silmät kävivät yhä enemmän odottaviksi ja
kysyviksi.

Beata kumartausi hieman kankaasen päin ja sanoi vähän matalammalla
äänellä, kuin kuiskaten:

"Hän nyt on melkein kihloissa Agnetan kanssa".

"Eihän"! huudahti Joachim, — ei niin vastaanväittäen, vaan ihmeissään.

Beata nyykähytti vaan vakuudeksi heittäessänsä pikasesti sukkulan
loimien lomitse, polkasi ja löi.

Joachim nousi ja nojausi kangaspuita vasten. "Mutta Agnetahan vain on
lapsi", sanoi hän moittien, "hänen rinnallaan".

"Äiti niin tahtoo", jatkoi Beata luottavaisesti, iloisena että oli
joku puhetoveri. "Mutta hän kumminkin mieluummin olisi Agnetan sijalle
toivonut Karin Mariaa".

"Siksikö että hän on vanhempi"?

"Niin, tietysti... Ja sitte hän on ymmärtäväisempi. Äiti niin pelkää,
ettei Agneta osaa menetellä vanhan vapaaherrattaren kanssa oikein".

Joachim Skytte vaikeni. Hän seisoi ja kuvaili mielessään pientä
Agneta serkkua tuon paksun, nelikymmen-vuotiaan Niilo Olavi Stjernen
vapaaherrattarena. Tietämättänsä vetäysi melkein inhoava ilme hänen
kasvoillensa.

"Mutta", Beatan ääni hiljeni jälleen, "äidin tahto nyt missään
tapauksessa ei merkitse mitään, sillä ei hän kumminkaan koskaan saa
Agneta sisarta siihen taipumaan".

"Eikö"? Joachimin mielenkiinto oli jälleen herätetty. "Miksikä ei,
Beata serkku? Istua vapaaherrattarena Marieholmassa, se mielestäni
olisi jotakin pikku Agnetalle — joka on kuin prinsessa", lisäsi hän
hitaammin, melkein kuin itseksensä.

Beata ei vastannut. Hän asetti uuden käämin sukkulaan ja puristi
huulensa lujaan sen näköisellä ilmeellä, joka selvemmin kuin sanat
mitkään sanoi, että hän kyllä tiesi enemmän, mutta mikään voima
maailmassa ei voisi saada häntä sitä lausumaan.

"Kerros" kehoitti Joachim, yhä enemmän ja enemmän uteliaana.

Beatan luja päätös horjahti heti.

"Jos serkku lupaa, ettei sano sitä — ei kenellekään..." Hän katsahti
vakavasti ylös.

"Ei ainoallekaan elävälle sielulle. Niin totta kuin Jumala minua
auttakoon", vannoi toinen juhlallisesti.

Beata ei voinut nyt enää pidättää salaisuutta kauemmin. Hän kumartui ja
kuiskasi kiireesti.

"Niin, sillä luulen aivan varmaan, että Agneta on rakastunut toiseen".

"_Kehen_"? Kysäsi Joachim tarmokkaasti. "Eikö serkku tiedä kuka se on"?

"Niin, katso sitä en ensinkään tiedä", tunnusti Beata alakuloisesti,
"ja minun on mahdotonta päästä siitä perille. Mutta _jonkun_ sen täytyy
olla, sillä aina siitä saakka kun tanssimme Joulukuun 20 p:nä Britu
tädin luona Råsnäsissä ei hän ole ollut Stjerneä kohtaan entisenlainen
eikä kärsi nähdäkään häntä".

Varjo solahti Beatan valkoisen kankaan yli. Iloista naputusta kuului
lasiruudulla ja Agnetan herttaiset kasvot, peiteliinan reunustamana,
jota hän piti kiinni leukansa alla, pilkistivät sisälle.

"Elä virka mitään serkku Joachim — elä Jumalan tähden", kuiskasi Beata.
"Tytöt eivät koskaan antaisi minulle anteeksi..."

Agneta kiskasi oven sepposen selälleen. Hän nyhtäsi peiteliinan
päältänsä ja harteiltansa nostaen molemmat kädet hiuksiinsa,
huomaamatta Joachimia, joka seisoi varjossa, kangastukkiin nojautuneena.

"Joachim serkku!" huudahti hän hämmästyen, yht'äkkiä keksiessänsä
hänet. "Hyvää huomenta", — hän niijasi hänelle. "Onko serkku täällä?"

"Niin. Olemme istuneet tuumiskellen hiukan aamupuhtehella, Beata serkku
ja minä", sanoi Joachim kainostelematta ja tervehti.

"Mitä?" ihmetteli Agneta uteliaana katsoen häntä silmiin kirkkailla,
ruskeilla silmillänsä, laskematta vielä käsiänsä alas tukkakääröltään,
joka oli vierimäisillään alas.

"Oi... avioliitosta, naisista ja rakkaudesta ja muusta sellaisesta.
Eikö niin; Beata serkku?" kiusoitteli Joachim orpanaansa, joka istui
rypistetyin silmäkulmin ja teki uhkaavia, salaisia merkkejä selällään
Agnetalle.

"Rakkaudesta?..." alkoi Agneta jälleen hitaasti, ikäänkuin itseksensä.
"Ihmettelen..."

Hän ei sanonut enempää, vaan punastui Joachimin häntä kysyvän näköisenä
ja huvitettuna katsellessa. Sitte istahti hän pian keskellä huonetta
olevan rukin ääreen ja alkoi valmistaa puolivalmista käämiä. Beata loi
salaperäisen, tarkoittavan, melkein riemuitsevan katseen Joachimiin.

"Ei se ole mitään ihmeteltävää", sanoi Joachim hitaasti hetken
vaitiolon jälkeen, ilmeellä, jota tytöt, jos he olisivat tunteneet
sanan ja ymmärtäneet sen, olisivat kutsuneet aistilliseksi. Nyt he
nimittivät sitä vaan vallattomuudeksi, ja heidän mielestään puki se
häntä. "Sen kyllä serkku oppii aikanansa kaikki tyynni tietämään, — kun
serkku joutuu naimisiin".

Agneta katsoi ujosti ylös puolastaan. Miten tuo serkku oli miehekkään
näköinen ruskeassa verkatakissaan, joka istui niin hyvin, korkeissa,
kirjavissa liiveissään, silkki-kaulaliinassaan ja hienossa paidassaan!
Hänen katseensa solui alas, koreisiin housuihin ja somiin kiiltäviin
saappaisiin.

Luoja tietää, ihmetteli hän ehdottomasti, aikooko hän aina arkipäivin
käydä noin hienona!

Joachim kohtasi hänen katseensa, tytön avoin, teeskentelemätön ihailu
hyväili hänen turhamaisuuttaan ja sai hänet heti hyvälle tuulelle.

"Kun menee naimisiin", uudisti Beata epäilevästi, syvästi halveksivalla
äänellä. "Ei, jos ei sitä opi _ennen_ tietämään, niin ei sitä ainakaan
opi _silloin_!"

Joachim purskahti nauramaan. Hän voi kyllä ymmärtää, että ne
avioliittoa koskevat mielipiteet, jotka serkku oli omistanut
äidiltänsä, eivät olleet erittäin ihanteellisia. "_Voihan_ ajatella
_niin_", sanoi hän hilpeästi ja jatkoi hyväntahtoisesti, "että tyttö
tulee naimisiin miehen kanssa jota hän rakastaa". Hän puhui Beatalle,
mutta katsoi Agnetaan, joka painoi vieläkin syvempään päänsä surisevan
rukinpyörän päälle.

Beata äännähti halveksivaisesti. "Se ei tapahdu koskaan, ei edes
romaaneissakaan". Tuo vastenmielinen ja aistillinen mieliala, joka
äsken oli vallannut nuoren Skytten, kuullessansa pikku Agnetan
ja parooni Stjernen välille tuumitut naimahankkeet, hälveni
pois kerrassaan. Hän tunsi taas yhtäkkiä, vastoin Beata serkun
periaatteellisia epäilyksiä, kuinka häntä jälleen elähytti haaveellisen
ihanteellinen uskonsa _todellisen, totisen, oikean_ rakkauden
kaikkivoimaan, jonka hän oli tavannut ilmilausuttuna useimpain
lempirunoilijoidensa kirjoissa, ja joka nuorehkoissa toverikekkereissä
oli opettanut hänet niin lämpimästi ja innokkaasti tulkitsemaan
vaikutusta, jonka moinen naisellisuus, "das ewig weibliche", niin
kauan kuin hänen muistinsa kantoi oli tehnyt hänen alttiiseen
mieleensä. Nojautuneena kangastukkia vasten, toinen käsivarsi niskan
takana ja pää hieman taaksepäin taipuneena, alkoi hän innokkaasti ja
vakavasti ilmituoda tuumiansa, ylistää rakkauden onnea, sen ainoaa,
autuaaksi tekevää vaikutusta elämässä. Tummansiniset silmät sädehtivät
nuorekkaasti sileän, valkean otsan alla, jolleka ruskeat, hiussuortuvat
putoilivat ja tuo syvä kolo — liikkuva ja ilmeikäs, hänen innostuneesti
puhuessaan pyöreässä, parrattomassa leuassaan ikäänkuin syveni. —
Beata oli jo kauan sitte lakannut kutomasta. Hän istui nypiskellen
sukkulaa, pieni pää musliinikaulaliinaa vasten miettiväisesti
kallellaan, uskaltamatta oikein katsoa ylös serkkuun, samalla Agnetan
vähän kumartuneena, käsi rukin pyörällä, puoli avoimin suin ja
suureksi avatuin silmin seuratessa jokaista hänen kasvojensa liikettä.
Joachimin tarkoitus alkuaan oli ollut näyttää Beatalle, että rakkauden
onni myöskin voisi olla mahdollinen avioliitossa — niin, oikeastaan
olikin sieltä kotoisin — mutta kuta enemmän hän puhui, tuli hän omien
sanojensa innostuttamana, kokonaan pois tästä aineesta, ja puhui vain
rakkaudesta yleensä, miehen rakkaudesta naiseen, siteistä ja laista
huolimatta. Ja nimet jotka hän mainitsi: Julies ja S:t Preux'in nimet,
Frithiofin ja Ingeborgin nimet, hänen otteensa Eigilin riemuitsevasta
huudahduksesta Oehlenschlägerissä:

"Mull'on mun Helgani! Kuulkaa..." kaikki tämä itse asiassa ei
todistanut mitään onnesta avioliitossa, mutta tytöt eivät sitä
huomanneet: hekin kuten hän itse olivat jo aikoja sitte kokonaan
unhottaneet lähtökohdan. Hän puhui kuin kirja, kuin runo ja hän puhui
rakkaudesta — se oli heille kylliksi.

Tämä kiihkeä esitelmä sydämen oikeudesta oli murtanut jään kokonaan.
Heistä tuntui kuin olisivat he vanhoja tuttuja ja kutsuivat aivan
kursailematta toisiansa tuttavallisesti "sinuksi" ja nimeltään aivan
kuin sisarukset.

Rakkaan Frithiofin johdosta kääntyi puhe kirjallisuuteen — he
kaikki harrastivat vilkkaasti kansallista kirjallisuutta, mutta
ulkomaan kirjallisuudesta tytöt eivät paljon muuta tunteneet kuin
vanhat ranskalaiset koulukirjansa. Ne "contes'it" ja ranskalaiset
murhenäytelmät, jotka äidillä olivat, pidettiin lukon taa teljettyinä
ja niistä vaan valituita kappaleita, valvonnan alaisena luettiin
ääneen kielen vuoksi. Joachim kertoi heille Saksan romantikoista ja
lausui heille kappaleita "Don Carlos'esta" ja "Ryöväreistä" — enemmän
omaksi kuin serkkujensa huviksi, jotka vain vajanaisesti ymmärsivät
saksaa. Saksan oppimista ei ollut pidetty tapoina äidin aikoina;
ranskaa sitävastoin kuten useimmat muutkin "parempien ihmisten lapset"
olivat he saaneet oppia melkein äidinkielen rinnalla. Kun Joachim
näki, että heidän huolimatta hyvästä tahdostaan, oli mahdotonta yhtyä
hänen kanssaan Carl Mooria ja markiisi Posaa ihaelemaan, keskeytti hän
yht'äkkiä puheensa ja vilkkaasti innostuen huudahti:

"Mutta sitte on olemassa eräs ranskalainen, nimeltä Victor Hugo! Hän
on aivan nuori, tuskin vanhempi minua. Ja tietäkää, _hän_ vasta osaa
kirjoittaa!"

Ja Munkebodan kutomatuvassa, missä rouvat, neidet ja piiat, virsien ja
säädyllisten kansanlaulujen kaikuessa olivat tuhansin kyynärin liina
ja pumpulikangasta vaivalla kokoon kyhänneet, alkoi nyt nuori Skytte
serkuillensa laususkella uudenaikaista eurooppalaista, romantillista
runoutta:

    "Nous parlons des héros, du ciel des chevaliers..."

kuului raikkaasti ja mahtavasti aina panimohuoneesen, missä majuurska
oli, joka hämmästyneenä pysähtyi tuokion, ennenkuin sai linkun
nostaneeksi. Ja kun hän avasi oven, näki hän molemmat tyttärensä
punoittavin poskin kyynelsiimissä istumassa kädet ristissä arkipäivänä,
parhaana työaikana, Joachim serkun seistessä keskellä lattiaa
rypistetyin silmäkulmin, ja kädet traagillisesti ojennettuina häntä
kohti.

Totta tosiaan, uusi aika oli koittanut Munkebodassa! Myöskin _siellä_
oli vuossadan kolmas vuosikymmenes alkanut.



III.


Tytöt asuivat myöskin yläkerrassa, — päätyhuoneessa, joka oli Joachimin
huoneen kanssa vastakkain. Suuri etelänpuoleinen kamari, johon aurinko
paistoi melkein päiväkauden, oli heidän, kaikkien kolmen, yhteisenä
asuntona. Seinät eivät olleet paperoidut niinkuin muissa huoneissa,
vaan niihin oli iso-isän aikana maalattu siniselle pohjalle kirjavia,
mielikuvituksen luomia kuuman ilmanalan maisemia, parhaastaan korkeita
palmuja, jotka siimestivät ihanteellisten alkuasujanten suojelemia
kahvinruskeita majoja. Iso-isä itse oli joutohetkinään maalaillut ne,
niinkuin etehisen ovikuvatkin.

Huoneen kalustona olivat vanhat, valkeaksi kiillotetut kustavilaiset
huonekalut — maalaisesti kömpelöt — jotka majuurska taloon tultuansa
oli hylännyt pois vieraskamarista. Leveässä, päästävedettävässä
sängyssä, joka päiväksi työnnettiin kokoon, nukkuivat Agneta ja Beata
ja sitä vastapäätä, kotikutoisella, ruudukkaisella pumpulikankaalla
päällystetyllä sohvalla oli Karin Marialla joka oli vanhin,
erikoispaikkansa. Sohvan edessä oli huoneen upein huonekalu, vanha
soikea, tumma marmoripöytä, jonka paksut kaarevat jalat olivat
aikoinaan olleet kullatut.

Kun Joachim kulki huoneesensa ja sieltä pois, näki hän usein serkkujen
huoneen oven olevan auki. Ja joka kerran kun hän mennessänsä pimeän
ullakon poikki katsoi sinne sisälle, oli hänen silmänsä huijeta,
ikäänkuin olisi hän tirkistänyt suoraan aurinkoon — niin valoisaa oli
aina tuolla sisällä, nyt kevätpuoleen. Väliin näki hän Karin Marian
akkunan pielessä nojatuolissa harjoittelevan harpunsoittoa, eli Beatan
leveällä akkunalaudalla, kuurullaan pistämässä kevään ensilehtiä
kanarialintusten häkkiin, joka riippui leveän, moniruutuisen, melkein
ansarinseinää muistuttavan, akkunan keskellä. Iso-isä oli laittanut
sen sellaiseksi, sillä tuolla ylhäällä — päivänpaisteessa, kaikkia
tavanmukaisia, maalaustaidonsääntöjä halveksien — oli ukolla, joka oli
erikoinen kaikessa, ollut maalaushuoneensa, "atelierinsa".

Joachim muisti vielä selvään iso-isän, tyttöjen mielessä oli säilynyt
vain himmeä kuva vanhasta, valkohapsisesta, luuvalon koukistamasta,
kuuruselkäisestä miehestä, jonka sinisten silmien tuike oli
veitikkamainen ja lempeä ja hienot, punervat kasvot, ryppyiset kuin
talviomena. Luuvalon oli iso-isä saanut sotaretkellä Suomessa v:na
88, mutta kumminkin vasta sitte kun hän vanhana miehenä oli majaillut
sotajoukon kanssa Rügenillä, oli hän käynyt niin huonoksi, että oli
alkanut käydä koukussa. Ja kun hän sitte vihdoinkin oli tullut kotiin
Munkebodaan, oli hän alkanut maalailla. Hän liikkui harvoin kotoa
pois, istui parhaastaan vinnikamarissaan vain auringon paisteessa,
sepitellen haaveellisia maisemiaan, tahi lueskeli uutta ranskalaista
ja saksalaista runoutta — hän oli Ossianin ja Chateaubriand'in suuri
ihailija ja monet tauluista olivat hänen oman mielikuvansa luomia
kuvia "Atalaan" ja "René'sen". Sanomalehtiä ei hän vanhuutensa
päivinä suvainnut näkösälleen — "Grevesmöhlensk-kirjallisuudeksi",
kutsui hän halveksuen niitä. Maaliskuun 13 päivän vallankumouksessa
oli hän ollut Adlersparren seuralainen — ja ollen maanpuoltaja,
skånelainen ja alkuaan vanhaa sissi-sukua oli hän pitänyt tanskalaisen
hallitsijasuvun puolta. Hän oli kerran ollut innokas valtiomies ja
vastustuspuolueen kannattaja — Kustaa III ja hänen hallitustaan ei
hän koskaan ollut voinut sietää, mutta elämänsä lopulla laimeni vähä
kerrassaan hänen harrastuksensa valtakunnan asioihin. Viimeisen
perintöprinssin vaalin jälkeen, jolloin hänen muinainen vilkkautensa
tuntui jälleen leimahtaneen liekkiin, eivät edes hänen poikansakaan
kuulleet hänen koskaan lausuvan mitään mielipidettä maan valtiollisissa
asioissa. Sitävastoin otti hän koko tarmollaan osaa tapausten
juoksuun etäämpänä Euroopassa ja seurasi jännityksellä keisarin
sotaretkeä. Suuret, etäiset urhotyöt viehättivät alati hänen soturi- ja
taiteilija-mielikuvitustaan sadun ja ihmeen lumousvoimalla.

Poikansa poika ja "pikku Joachim"-nimi olivat olleet aina hänen
lemmikkejänsä. Poika oli syntynyt 2 p:nä joulukuuta v. 1805,
voitonseppele päässä. Kun sanoma Austerlitzista vihdoinkin saapui Länsi
Göingen kihlakuntaan — se oli jo jotenkin joulun tienoota — tuotatti
iso-isä vanhus esille viimeisen pullon vanhaa tokaijeria, joka oli
maannut kellarissa aina siitä päivin kun Karl Niklas Skytte tuli kotiin
Wienistä v. 1738. Hän kilisteli juhlallisesti poikiensa ja miniänsä —
Joachimin kauniin, iloisen äidin kanssa — ja kastettuaan pikkusormensa
pään viinissä, pisti hän sen pienokaisen suuhun — kun oli syntynyt
voitonlakki päässä, itse Austerlitzin päivänä, niin pitihän siitä saada
tietää!

Ja Joachim saikin siitä tietää, Joulukuun toista päivää vietettiin
aina, niinkauan kuin isoisä eli erikoisilla juhlallisuuksilla ja
rohkealla, liitelevällä, oikealla skytteläisellä mielikuvituksellaan
kuvaili poika aina, koko lapsuusaikansa itsensä määrätyksi sekä
marskisauvan että herttuakruunun kantajaksi. Eikä iso-isä särkenyt
koskaan hänen kuvittelujaan — hän ei nähnyt koskaan Waterloon päivää!

Kun Joachim läksi kamaristaan, olisi hän paljon mieluummin astuskellut
tyttöjen luo vastapäätä kuin alakertaan Lotti tädin luo, mutta tähän
saakka oli hän kumminkin onnellisesti voittanut tämän kiusauksen.
Sitä kyllä ei missään muussa kodissa olisi pidetty sopimattomana näin
lähiserkkujen kesken, mutta hän tiesi että täti Lotin mielestä se olisi
ollut kumminkin niin, kun oli kysymyksessä juuri _hän_.

Lotti täti ei ollut koskaan pitänyt Joachimista. Ensiksikin syystä
siitä, kun hänellä itsellään ei ollut poikaa, ja koska tämä ainoana
pojanpoikana, iso-isän testamentin mukaan perisi Munkebodan ja sitte
kun hän oli niin "julkea". Juttu överstin Lotan kanssa, jonka täti
tunsi yksityisseikkoja myöten, ei tietystikään kohottanut Joachimia
hänen suosioonsa — täti piti häntä nyt melkein siveellisesti
turmeltuneena.

Tytöillä oli aina paljon puuhaa. He kutoivat, ompelivat reikäompelusta,
harjoittelivat klaveerin — ja harpun soittoa ja lukivat vielä
määrätunnit viikossa ranskaa äitinsä edessä, joka itse oli saanut
vanhan kustavilaisen kasvatuksen, eikä hyväksynyt muita tapoja
lainkaan. Niin mielellään kuin Joachim olisikin tahtonut seurustella
heidän kanssaan, ei hänellä juuri koskaan ollut tilaisuutta siihen.
Siitä saakka kuin Lotti täti oli kerran kuullut hänen kutomatuvassa
laususkelevan uudenaikuista, eurooppalaista runoutta, epäili hän häntä
enemmän kuin ennen.

Joachim oleskeli enimmäkseen metsissä ja vainioilla, hän seurasi
huvitettuna metsän hakkuuta ja alkavia kevättöitä. Joskus teki hän
pitkiä ratsastusretkiä — ratsasti niin että hevonen oli vaahdossa
— vain saadaksensa ratsastaa; kerran oli hän vieraillut pappilassa
ja kerran laamanni Sköldborgin luona, mutta tätä käyntiään hän ei
uudistanut, sillä laamannin rouva ja tyttäret kaikki alkoivat pumputa
häneltä, toinen toistaan salaperäisemmin, tietoja Agnetan ja Stjernen
välisistä asioista, joka tuntui heitä erinomaisesti huvittavan.
Marienholmaan ei hän, vaikka se oli Munkebodan lähin naapuri, mennyt
— hän ei "kärsinyt kosijaa", oli hän Beatalle ilmaissut ja sitte
toisekseen ryypiskeltiin siellä niin rajusti, että jos hän vain
kerrankin koettaisi pitää puoliansa Niilo Olavin rinnalla, loppu
varmaan siitä olisi se, että hän joisi itsensä kuoliaaksi.

Syy kumminkin oli se, että hän ei voinut sietää Niilo Olavin
punakoita kasvoja, ulkonevine, sinisine silmineen — häntä jo niiden
ajatteleminenkin hermostutti. Hän tunsi häntä kohtaan salaista,
voittamatonta, oikeastaan järjetöntä ja aivan perusteetonta
vastenmielisyyttä, joka hetkittäin voi paisua melkein vihaksi, niin
sietämätön oli hänelle ajatus, että tuo hidas köntys kerran olisi
omaava Agnetan joka — sen vannoi hän useammin kuin kerran, oli kaunein
tyttö, minkä hän tunsi, huolimatta siitä, että hän vain oli skånelainen
maalaistyttö ja sitä paitse hänen oma likiserkkunsa, jonka hän muisti
niiltä ajoilta kun tämä kapalossa nukkui.

Iltasin pani Joachim "patiencea", "la Blocade de Copenhague", pelasi
"mustaa Pekkaa" tyttöjen ja mamseli Fikenin kanssa, tahi bezigueta
Niilo sedän kanssa, joka totilasinsa vilkastuttamana, kertoi aina
jotakuinkin samat jutut, kun hän oli 1814 ollut sotajoukon mukana
Norjassa, eli iloisia nuoruusmuistojansa Tukholmasta sotilasajoiltaan,
jolloin hän ihasteli Fredrika Löfiä ja Inga Åbergia, ja huolimatta
Kustaa Adolfin ikävästä hallituksesta oli huvitellut aika oivallisesti.

Kello 10 nousi Lotti täti, vaikkapa korttileikki tai joku jutelma
olisikin jäänyt kesken — tunnusteli, josko nurkkakaappinsa sekä
mahonkinen ruokakaappi olivat oikein lukossa, antoi sille tyttäristä,
jolla oli "vuoroviikkonsa" huomispäivää koskevat määräyksensä, ja pani
pois neuleensa, sammuttaen talikynttilän, joka oli hänen luonaan pöydän
päässä.

"Kas niin, Skytte", sanoi hän mahdikkaasti, "nyt on nuorison aika käydä
levolle".

Niilo setä nousi — hänen, enemmän kuin kenenkään muunkaan päähän
ei olisi pistänyt ruveta vastustamaan yksinvaltiasta majuurskaa,
joka seisoi jo talikynttilä kädessä ovella, jossa Joachim sytytti
vahakynttilänsä näyttääkseen tytöille ja itselleen tietä yläkertaan.
Mutta Lotti täti seisoi uskollisesti odottaen kylmässä etehisessä,
kunnes hän näki nuorten eroavan puolipimeässä ullakkokäytävässä ja
sitte vasta meni sänkykamariin kynttilöinensä, missä se säästäväisesti
sammutettiin ja vaihdettiin "tuijuun".

Ja tuon elämän — ja seikkailun haluisen nuoren Skytten täytyi tyytyä
siihen että hän tuli kymmenen aikaan ajetuksi sänkyyn kuin koulupoika
— _täytyi_, sillä täällä länsi Göingen kihlakunnan erämaassa ei
todellakaan ollut muuta neuvoa yöksi, kuin siivosti hiipiä vuoteesensa.
Hän sadatteli Lotti tätiä ja koko Munkebodan komentoa — luki hiukan ja
nukkui kuin tukki kello puoli seitsemään, jolloin joku tytöistä naputti
hätäisesti ovelle ja pyysi hänen Jumalan tähden kiiruhtamaan, sillä
äitihän niin suuttui, jos hän sai olutjuustoineen odottaa.

— Tyttöjen kanssa oli hän kohta käynyt tuttavalliseksi varsinkin
Beatan, joka oli niin ystävällinen, iloinen ja sydämellinen. Karin
Maria vivahti paljon täti Lottiin, — hän oli jäykkä, hieno ja piti
itsensä aina arvokkaana, ja kun puheli hänen kanssaan, havaitsi kohta,
että hän oli ajattelevaisempi ja kokeneempi kuin toiset siskot. Hän oli
ollut pari talvea Tukholmassa ja Kristianstadissa ja Joachim oli aluksi
hänen kanssaan paljon tutumpi kuin noiden toisien. Agnetahan oli vain
lapsi, mutta... Hänellä, pikku Agneta serkulla oli lemmen silmät!

Aina ensi näkemästä alkaen ajatteli Joachim useimmiten Agnetaa.
Hän oli niin käsittämätöin — väliin niin lapsellisen raju, niin
teeskentelemättömän luottavainen, avomielinen ja puhelias, väliin
taas niin arka ja epäilevä, umpimielinen ja hiljainen, että Joachim
voi hermostua ja hänen korviansa alkoi poltella, kun hän koetteli
arvaella, "mitä hän oli tehnyt hänelle" eli "jos serkku oli kuullut
jotain hänestä" Agneta voi usein, kuin serkku ei häntä katsellut,
istua ja seurata häntä vihamielisesti ihmetellen, totisilla, mustilla
silmillään, jonka katseen toinen tunsi, vaikkei katsonutkaan häneen,
sillä silloin — sen tiesi hän — loisi Agneta heti silmänsä alas,
ja pieni, viehkeä suu nirpistyisi uhkaavaisesti. Serkku oli aina
vakuutettu siitä että tyttö istui silloin miettien hänen överstin ja
tuon kirotun Lotan välistä juttuaan. Sillä mamseli Fiken tietysti,
joka arvatenkin oli harkkinut jutun tietoonsa, ei ollut voinut
hallita kieltään, joskin Lotti täti — sen huomasi hän nyt — oli
sen voinut. Mutta hän erehtyi. Tytöt — yksin Karin Mariakaan eivät
tienneet nyt sen enempää kuin Joachimin tullessa, he oikeastaan
pitivät hänen oleskeluaan Munkebodassa tavallisena, pitkänpuoleisena
sukulaisvierailuna.

Eräänä aurinkoisena, huurteisena päivänä — huhtikuun puolivälissä
— kun nuori Skytte oli tullut kotiin tavalliselta rajulta
ratsastusretkeltään, hän, kuten tavallisesti noustessansa yläkerran
rappuja ylös, näki tyttöjen kamarin harvan oven kautta yli koko
ullakon leviävän valosäteen, ja koska hän juuri oli nähnyt Lotti tädin
kellarissa puuhailevan perunoiden tarkastelemisessa, jotka olivat
"alkaneet itää", seurasi hän tällä kertaa tuota säännöllisesti palaavaa
haluansa käydä tyttöjä tervehtimässä.

Vielä pitkiin saappaisiin ja kannuksiin puettuna seisoi hän ratsupiiska
kainalossa, hattu kädessä ja naputti ovelle.

"Astukaa sisälle"! huudettiin heti kursailematta.

Hän avasi oven ja näki Agnetan kurkollaan akkunan laudalla pistämässä
kanarialintusten häkkiin muutamia vaaleanpunasia varpuja. Tämä
nähdessänsä Joachim serkun, niin hämmästyi, että oli menettää
tasapainon.

"Serkku Joachim..."

Hän aikoi hypähtää alas, mutta nyrjähytti jalkansa ja hän olisi
pudonnut, ellei serkku samassa olisi reippaasti sulkenut hänet syliinsä.

"Mutta, Agneta, miten sinä voit noin menetellä"!

Tyttö oli käynyt kalpeaksi ja katsoi pelästyneesti ylös häneen
ruskeilla silmillään. Joachim palavissaan vielä ravakasta
ratsastuksestaan ja mäkiä ylös ponnisteltuaan viuhakassa kevättuulessa
ja häikäisevästä valosta ikäänkuin huumaantuneena — painoi melkein
tietämättänsä mitä teki, pikku Agnetan lujemmin syliinsä, eikä
päästänyt häntä irti. Heidän silmänsä yhtyivät pitkään, hymyilevään
katseesen.

"Koskeeko kovin, Agneta serkku?" mutisi hän.

Ja tuntien huumaavan, pyörryttävän tunteen — voimatta siihen syytä
selittää — kuiskasi Agneta, että hän "luuli niin", että koski —
jalkaan...

"Istu nyt"! Serkku asetti hänet varovaisesti, mutta varmasti sohvalle
ja ennenkuin Agneta osasi aavistaakaan, mitä hän aikoi tehdä, laskeusi
hän toiselle polvelleen hänen eteensä ja päästi pian nauhakengän hänen
jalastaan.

"Mutta serkku Joachim..." Hän punastui, mutta ei häntä estänyt —
kumartui vain uteliaasti, hieman ujosti hymyillen hänen ylitseen.

"Jos sitä hiukan hieroo, niin se kyllä paranee", hän siveli
varovaisesti käsiensä välissä kotonaneulotun, pumpulisukan peittämää
pientä lämmintä jalkaa. Heidän katseensa kohtasivat toisensa jälleen.

Sitte taivuttautui serkku syvään alas ja teki, mitä hän tietysti ei
koskaan olisi tehnyt — hän nojasi kasvonsa jalkapöytään ja suuteli sitä.

Kuului juoksevia askelia rapuilta. Agneta hehkuvin poskin sekä aina
kaulaan saakka punoittavana kuin veri — painoi jalkansa lujasti
lattiaan ja Joachim hypähti ylös.

Se oli vain Beata. Hän tuli sisälle esiliina täynnä ruokaomenoita,
kädessä vati ja pari hopeaista veistä.

"Kas vain, Joachim serkku"! sanoi hän vähän nolostuen, mutta ei
kumminkaan niin pahoin pelästyen.

"Niin, ovi oli auki ja kun näin Agnetan putoavan akkunan laudalta..."
selitteli Joachim vähän katkonaisesti, eikä aivan totuuden mukaisesti.

Beata ei kuunnellutkaan. Hän tahtoi käyttää tilaisuutta hyväkseen
saadaksensa Agnetalta vähän apua omenan kuorinnassa, äidin ollessa
perunakellarien tarkastuksilla. Ja jos Joachim serkku piti heille
seuraa — niin se vielä parempi!

Sitte istuutuivat he kaikki upean, marmoripöydän ympärille. Punaiset,
kapeat kuorikiehkurat kertyivät kasaksi tyttöjen eteen heidän
puhellessaan, ja omenalohot vadissa vetäysivät tummanruskeiksi.

Äiti piti niin tärkeänä että omenatorttu saataisiin valmiiksi tänä
päivänä, kun leivottiin ja kun suurta uunia oli lämmitetty, sillä
sotaneuvos Fagerhjelm oli ilmoittautunut vieraaksi ylihuomenna koko
perheineen, matkustaessansa kotiin Kristianstadiin.

"Minä kyllä sen tiesin", Beata keräili molemmin käsin, ympäri pöytää
levinneet kuoret.

"Minä tiesin sen! Karin Marialta hävisi kampa, kun hän kampasi tänä
aamuna, ja harakat ovat nauraneet koko päivän. Se ennustaa aina
vieraiden tuloa".

"Tuhat tulimmaista"! nauroi Joachim ja ojensi mukavasti ratsusaappaissa
olevia jalkojaan "sittepä teidän harakkaraukkanne eivät usein saa avata
suutaan".

"Ja ajattele, miten mukavaa, tuo tyhmä kalkkunakana oli hukkua
rankkisaaviin tänään ja katkasi jalkansa, muutoin äiti ei varmaan
mitenkään olisi hennonut valmistaa sitä Fagerhjelmiläisille."

"Minusta tuntuu kuin en ennen koskaan olisi kuullut heistä
puhuttavan", lisäsi siihen Joachim miettiväisesti. "He eivät asuneet
Kristianstadissa minun aikaani".

"Ei, setä Fagerhjelm onkin äskettäin vasta muuttanut sinne, mutta äiti
ja hänen rouvansa ovat pikkuserkut. Setä on Smålantilainen", lisäsi
Beata vähän säälivällä, melkeinpä halveksivalla äänenpainolla, jolla
todellinen göingeläinen puhuu smålantilaisesta.

"Ja Susen on ollut Wexjeen kasvatuslaitoksessa, hän puhuu Upplannin
murretta", lörpötteli Beata yhä edelleen.

"Fröken FFagedrhjelm"! matki Agneta veitikkamaisesti, onnistuen hyvin
koetellessansa lausua kovia rr'iä.

"Ja ajatteles sillä tavoin ei puhu edes Joachim serkkukaan, joka on
ollut jo niin kauan Tukholmassa"! Beatan katseessa, kääntyessänsä
serkkuun, oli sekä kunnioitusta että ihailua.

"Niin ei tee kukaan skånelainen, joka tuntee oman arvonsa", lausui
Joachim vakuuttavaisesti.

Agneta alkoi jälleen selvitä tajuntaansa. Hän asetti molemmat
punaruutuisen villahameen lyhyiden hihojen paljaiksi jättämät
käsivartensa pöydälle ja kurkisti veitikkamaisesti:

"Kun nyt Joachim serkku saapi nähdä Susenin..." tämä Joachimin
"kiusoitteleminen" tuotti hänelle nyt kiihoittavaa, ennentuntematonta
huvia.

"Susenini, Susenini, — ihastuttava! Mikä vartalo" matki Beata
parrakasta sotaneuvosta, kierrellen kuviteltuja viiksiänsä.

"Ja miten ihailtu tuo Susen sitte on!" jatkoi Agneta samanlaisella
äänellä. "Hän on jo ollut kihloissa kahdentoista arvoasteikossa kulkian
kanssa!"

Joachim nauroi ääneen ja kumartausi alas nähdäksensä oikein Agnetan
veitikkamaiset, voiton varmat, kiihoittavaisesti hymyilevät silmät. "Ja
Agneta serkku toivoo siis että minä tulisin kolmanneksitoista!" sanoi
hän muka loukkaantuneena, katsoen suoraan tytön silmiin.

"Ei, luutnanteista ensimäinen" vastasi Agneta erittäin kohteliaasti.
Hänen silmänsä saivat yht'äkkiä tietämättään, vallattoman, riemua
sädehtivän ilmeen, kun hän kohottausi, päätään taaksepäin heittäen.

"Nyt on jo aika Susenin alkaa uusi tusina!"

"Agneta, Agneta!" varoitti Beata nuhtelevaisesti noustessaan ja
hankkiutuessaan, vati käsivarrellaan, lähtöön.

Mutta Joachim nauroi täyttä kurkkua — hän tunsi kuinka hän päivä
päivältä pääsi yhä enemmän serkkujensa "perille".

Agneta oli myöskin noussut paikaltaan sohvalta ja koetti melkein
hermostuneella kiireellä laittautua valmiiksi heti seuraamaan
sisartaan. Joachim piti kohteliaasti ovea auki Beatalle, joka
molemmilla käsillään kantaen kukkuraista vatia, oli jo ullakossa. Kun
Agneta kulki hänen sivuitsensa, kumartausi hän häneen päin.

"Miten on jalan laita, Agneta?"

Ja hän, joka äsken oli ollut niin veitikkamaisen varma, hymyilevä ja
hilpeä hiipi nyt hänen ohitsensa punaisena kuin veri aina hiusmartoon
saakka, arka, puoleksi suuttunut, puoleksi rukoileva katse nyt mustissa
silmissään.

Etehisen ovi avattiin reippaasti ulkoa päin. "Äiti!" kuiskasi matalalla
äänellä pimeän ullakon läpi varoittavaisesti Beata — joka jo oli
melkein alhaalla.



IV.


Iltapäivällä, vieraiden tulon edellisenä päivänä, juuri kuin piiat
järjestelivät vierashuonetta ja kun tyttäret itse, majuurskan valvonnan
alaisena laittoivat sängyt, niin että hän voi olla aivan varma että
liinalakanat jaettiin oikealla tavalla ja parhaat hienoilla pitseillä
koristetut korvatyynyt ja hänen häidensä aikuiset siniset silkkitakit
asetettiin huolellisesti ja säntillisesti niille sängyille jotka
hän oli itsekullekin määrännyt, ajoi pari vierasta herraa rattailla
kartanolle. Agneta keksi heidät ensiksi vierashuoneen suuresta
akkunasta, mutta huomauttamatta, tahi virkkaamatta kenellekään mitään,
pujahti hän samassa tuokiossa ulos huoneesta ja riensi suin päin
yläkertaan.

Kohta tuli kyökkipiika juosten sisälle ja pyysi majuurskaa Jumalan
tähden olemaan hyvän ja tulemaan heti, sillä Munkebodan parooni ja eräs
toinen herra olivat jo etehisessä.

Majuurska antoi pikaisesti pari määräystä, lähetti majuuria ja
luutnantti Skytteä hakemaan ja katosi kiireesti vierashuoneesen, jota
säästäväisyydestä, sen pahempi, ei ollut lämmitetty.

Kun hän hymyillen ja iloisena, uusin tukkalaitos päässään, joka
kumminkin kiireessä oli tullut asetetuksi vähän vinoon, astui saliin,
tapasi hän jo herrat täällä, jotka selin häneen seisoivat suorina
ja juhlallisina toisen kiivupöydän luona tirkistellen tarkoin
Breitenfeldin tappelua kuvaavaa hyvin epäselvää kuparitaulua ylhäällä
seinällä.

Alettiin kohta kursailla ja lausua kohteliaisuuksia ja majuurska pyysi
moninkertaisesti anteeksi, kun ei kukaan ollut saapuvilla herroja
vastaanottamassa.

Parooni selitteli hyvin perinpohjaisesti olleensa ystävänsä kanssa
Kristianstadissa hankkiakseen hiukan karjanrehua — kuten tavallisesti
kevätpuoleen, oli hänen oma varastonsa jo lopussa. Ja nyt oli hänestä
mukava tilaisuus pistäytyä Munkebodaan ja mahdollisesti — ellei se
kovin tuottaisi herrasväelle vaivaa — pysähtyisi hän koko illaksi.

Majuurska selitti kohteliaasti, ettei tietysti vaivoista voinut
olla puhettakaan, kun kysymyksessä oli niin rakas vieras, hän jo
ajatuksissaan päätti nitistää kaulan poikki kolmelta parhaalta
kukoltaan, samalla suunnitellen pikaisesti mielessään, minkä verran
huomeniltaisista kestiruoista voisi ottaa niiden huomattavasti
vähenemättä.

Nyt tuli majuuri sisälle, vasta kovetetussa kauluksessa ja jo etukäteen
iloiten "whisti"-pelistä ja ylimääräisestä, väkevästä rommitodistaan
iltapuhteella.

Sillä aikaa kuin majuurska katosi antaakseen pikaisen määräyksen
konttorin lämmittämisestä — vierashuoneen lämmittämistä ei ansainnut
ajatellakan — alkoivat nuo kolme herraa puhella karjanrehun puutteesta,
yökylmistä ja miten oli vaikea saada hyviä siemenjyviä.

Parooni Niilo Olavi Stjerne Marieholmasta — "kosija" kuten Joachim
häntä kutsui — oli kookas, tukeva, nelikymmeninen herrasmies, hän
oli vaalea, lihava ja punakka, korkea ja paljas otsainen, silmät
olivat suuret, siniset ja ulkonevat. Häntä pidettiin ylipäänsä
kauniina, kasvot kokonaisuudessaan muistuttivat hiukan Kustaa Adolfin
tavallisista muotokuvista, mutta niiden raskas, turpea, hitautta ja
surumielisyyttä osoittava ilme rumensi niitä. Kumminkaan ei hän millään
muotoa ollut — jospa ei katsottukaan hänen syntyperäänsä ja Stjerne
suvun arvoon — mahdoton niinkään nuoren ja kauniin tytön kuin Agneta
Skytten mieheksi.

Ja Joachimista astuessaan sisälle paroonia tervehtimään, tuntuikin
vastenmieliseltä, kun hänellä oikeastaan ei ollut minkäänmoista
todellista syytä tuohon voittamattomaan vastenmielisyyteen, jota
parooni ja tuo tuumittu naimapuuha hänessä herätti. Hän oli
Kristianiassa ollessaan tavannut häntä useampia kertoja, ja oli pitänyt
häntä silloin kunnollisena, hyväsuuntaisena, joskin hiukan vaiteliaana
seuramiehenä. Miksikä maailmassa olikaan tuo paksu hirviö iskenyt
silmänsä juuri Agnetaan, ajatteli Joachim, taaskin tuon ihmeellisen,
hermostuneen vastenmielisyytensä valtaamana, joka kohta Beatan ensi
sanat kuultuaan oli hänessä herännyt Lotti tädin lempituumaa kohtaan,
samalla kuin hän sydämellisesti pudisti kosian kättä ja kysyi, miten
hän voi tässä kirotussa huhtikuun ilmassa.

Parooni Stjernen vierellä istui hänen valituinen hyvä ystävänsä ja
seurakumppalinsa Figge Vallqvist. Hän oli nyt jo kuudenkymmenen
seudussa oleva herrasmies, pieni, laiha ukonkäppyrä, jonka tumma tukka
oli tavattoman hyvin säilynyt ja jonka koko kasvoille suuri roomalaisnenä
antoi ylhäisen, vaativaisen leiman.

Varmaankin tämä kovin ylimyksellinen nenä oli antanut hänelle aihetta
lukeutua erään ruotsin kuninkaan lähisukulaiseksi. Figge Vallqvist
nimittäin oli jotenkin varma väitteessään että hän oli Fredrik
Hesseniläisen pojan poika. Paitse nenäänsä ja Fredrik nimeänsä oli hän
myöskin perinyt ruhtinaalliselta esi-isältänsä notkean älykkäisyytensä
ja lörpöttelevän, karkean huvittavaisuutensa, joka tekikin hänet
herrasseuran suosikiksi. Tämä laiton kuninkaan jälkeläinen haaveili
aina ja innostui noista aatteistaan, joita hän tavallisesti pari
vankkaa totilasia maisteltuaan juhlallisesti kutsui "laillisuuden
aatteeksi" ja "verenoikeudeksi". Ja niinkuin hän opetti, niin elikin
Figge Vallqvist. Hän oli aikoinaan vallankumouksen ja sitä seuraavien
levottomuuksien aikana pitänyt ankarasti laillisen perijän Kustaa IV
Aadolfin puolta — ja sitte myös laillisuuden aatteen elähyttämänä
— ottanut vapaaehtoisena osaa Bernadotten johtamana, liittolaisten
sotaretkeen "korsikkalaista vallananastajaa" vastaan, joksi hän aina
kutsui ranskalaisten keisaria. Hän oli ollut osallisena Pariisin
hyökkäyksessä ja hänellä oli ollut suuri ilo nähdä Vendômkolonnin
kukistuvan.

Paitsi näitä mainituita ulkonaisia ja sisällisiä ruhtinaallisia
ominaisuuksiaan ei Figge raukka ollutkaan perinyt mitään muuta
kunniakkaalta esi-isältänsä, vaan hän eleli enimmiten ystäväinsä
turvissa, jotka kiitokseksi hänen tunnetusta iloisuudestaan ja
rikkaista nais- y.m. jutelmistaan elättelivät häntä kuukausittain ja
vuosittain luonaan seuramiehenä. Pääkortterina nykyisin viimeaikoina
oli hänellä oikeastaan ollut Marieholma, sillä vanhan Figgen
myötätuntoisuus ja monet elämänkokemukset tuottivat hiukan lohtua Niilo
Olavi Stjernelle, joka oli kyllästynyt äitinsä leski vapaaherrattaren
itsevaltiaaseen hallitukseen.

Karin Maria tuli sisälle ja niiasi kohteliaasti molemmille herroille,
ilmoittaen samalla isälle että konttoori oli jo järjestyksessä ja
lämmitetty jos herrat tahtoivat pelata korttia jo ennen illallista.

Parooni Stjerne oli silmännyt odottavaisesti ovelle kun se avattiin.
Kun tulija olikin vain Karin Maria, käänsi hän pettyneenä silmänsä
tuokioksi poispäin. Oli kulunut koko kuusi viikkoa siitä kun hän
viimeksi oli Munkebodassa ja koko tällä ajalla ei hän ollut kertaakaan
nähnyt Agnetaa. Figge, jolla kuten sanottu, oli maine että hän hyvin
ymmärsi naiset, oli nimittäin innokkaasti neuvonut häntä olemaan jonkun
aikaa poissa antaakseen siten "ajan ja kaipauksen vaikuttaa".

Vaihdettuaan muutamia kohteliaisuuslauseita vanhimman neiden kanssa,
vaelsivat molemmat herrat nöyrästi konttooriin — Karin Marian äänessä
piili nimittäin salainen käsky, jonka kaikki hyvin ymmärsivät. Joachim
yksin jäi.

"Eikö serkkukin mene", kysyi Karin Maria vähän kärsimättömästi. Hän
seisoi ja odotti saadakseen alkaa pöydän kattamista, joka oli hänen
tehtävänsä tänä iltana.

"Kyllä... Missä on..." Hän oli sanoa Agneta, mutta kun hän kohtasi
Karin Marian tuiman katseen, muutti hän vaistomaisesti aikomuksensa ja
kysyi sen sijaan: "Missä on Beata?"

"Ylhäällä pukeutumassa", vastasi Karin Maria lyhyesti ja lisäsi hiukan
kopeasti, kun Joachim vielä viivytteli:

"Tietääkö serkku kenties missä Agneta on? Hän nimittäin on aivan
kadoksissa".

"En!" Joachim naurahti, yht'äkkiään hyvällä päällä, ikäänkuin tuo tieto
olisi keventänyt häntä kun hän tiesi ettei Agneta ainakaan seissyt
koristautumassa "kosijalleen". "Mutta jos tahdot serkku, niin olen
tekevä parastani hänet löytääkseni".

Hän tapasi etehisessä mamseli Fikenin — jolle kuten tavallisesti oli
käynyt vainu vieraista — antoi hänelle lyhyesti tiedon, mistä löytäisi
Karin Marian ja juoksi reippaasti yläkertaan.

Hän pysähtyi hetkeksi ja kuunteli, kuuluiko ääntä tyttöjen kamarista —
mutta tuntui todellakin kuin Beata olisi ollut siellä yksin.

Sitte avasi hän, tuli mitä tuli, oven niinkutsuttuun "romukamariin",
missä majuurska säilytti kaikenmoista vanhaa rojua ja tavaroita mitä ei
tarvittu.

Ensimäinen mitä hän keksi kelmeässä, kylmässä kevät hämärässä,
olikin, aivan oikein Agneta, joka oli kömpinyt maalattuun, ja edestä
näkinkengän muotoisesti kangistettuun, vanhaan 1700 vuoden aikuiseen
rekeen. Hän oli kääriytynyt nahkasiin ja aikansa kuluksi tutkisteli
hän erästä resuista, vanhaa kirjaa, jonka oli sattumalta löytänyt
yläkerrasta. Kun hän näki Joachim serkun leimahti hän punaseksi ja
valmistausi heti jättämään pakopaikkansa.

Joachim kiipesi muutamain, vanhojen laatikoiden yli, jotka sulkivat
häneltä kulkuväylän, nykäsi päällään kiireessään paria talikynttilää
— niitä riippui pitkissä riveissä ullakon katossa valkeamassa sydämen
silmukoista nuoriin pujotettuina — ja saavutti vihdoin tuon näin
neuvoin saarretun serkkunsa.

"Mutta Agneta", hän tietämättäänkin hiljensi äänensä istuutuessaan reen
laidalle, josta serkku ei ollut vielä ehtinyt lähteä. "Sinähän istut ja
palellutat itsesi kuoliaaksi täällä ylhäällä".

"Eeii", sanoi Agneta viivytellen. Nahkasista huolimatta paleli häntä
niin, että hän värisi ohuessa hameessaan, paljaine käsivarsineen.
"Minä... minä olin vain etsimässä täältä ylhäältä..."

"Nyt ne ovat konttoorissa, eivätkä tule sisälle ennen illallista".
Joachim katsoi tarkoittavaisesti häneen, samalla kuin hän reippaasti
kävi asiaan suoraan käsiksi.

Agneta nyrpisti huulensa ja katsoi alas. Hän ei liikahtanutkaan reessä.

"Agneta"! Joachim kumartautui eteenpäin ja hänen äänensä kaikui
vieläkin himmeämmin. "Kun nyt et millään muotoa huoli hänestä niin..."

"Minä en voi", mutisi Agneta kiihkeästi, katsomatta serkkuun. "Otan
myrkkyä, eli juoksen metsään, jos äiti pakottaa minua".

"Kukaan ei pakota sinua", kuiskasi serkku suuttuen ja tapasi hämärässä
tytön käden, jonka hän, oikein itsekään tietämättä, mitä teki, rajusti
pusersi omaansa. "Kuinka voit luulla, että kukaan uskaltaisi?..."

"Jospa hän vain olisi tahtonut jonkun noista toisista", kuiskasi Agneta
alakuloisesti. "Äitihän tahtoisi sitä niin mielellään. Hän on sanonut,
että hänen syntymäpäivänään kesällä julkaistaan kihlaus".

"Ei koskaan" huudahti Joachim tulisesti, "ei koskaan niin kauan
kuin minä elän saa Niilo Olavi Stjerne sinua". Ja kun Agneta nyt
yhtäkkiä huojentuneena kun oli joku, jolle voi huolensa uskoa avutonna
turvautuen hänen suojelukseensa, aavistellen serkun sanoihin ja ääneen
kätkeytynyttä tunteiden kuohua, kadotti kaiken itsehallintonsa,
nyyhkyttäen ääneen, kasvot nahkasiin painettuina kumartausi serkku
silloin hänen ylitsensä lohduttavaisena, hellänä ja heidän silmänsä
kohtasivat toisensa reen pimennossa.

"Vakuutan sinulle Agneta, että jos joskus tarvitset... tarvitset...
sinä ymmärrät..." Hän kuiskaili epäselvästi, hämmästyneesti ja
takerrellen. "Sinun ainakin täytyy olla niin onnellinen, että saat
seurata sydämesi ääntä".

Beatan uskoma salaisuus "tuosta toisesta", kummitteli vielä joskus,
joskin himmeästi Joachimin mielessä. Hänen terve järkensä sanoi
hänelle nimittäin ettei tuo herkkä, haaveellinen ja sen lisäksi hieman
ivallisuuteen taipuvainen Agneta niinkään helposti ollut voinut löytää
mitään sopivaa sydänkäpyä tässä erämaassa. Mutta väliin kun hän tunsi
mielialansa synkemmäksi, kiertelivät hänen ajatuksensa muun muassa tuon
salaperäisen "rauhan häiritsiän" ympärillä, joksi hän oli alkanut häntä
nimittää.

Agneta ei tuntunut oikein voivan ymmärtää serkun jalomielisyyttä,
hän vain painoi päänsä syvemmin alas. Joachim katseli häntä ensin
ihmetellen ja sitte... Yhtäkkiä näki hän — uskalsi hän katsoa — jotain
muutakin punastuksessa.

"Eli... eli... Olisiko Beata erehtynyt? Ei siksi, sillä sinä pidät
eräästä toisesta, joka...?" kysyi Joachim pian, vieläkin osaksi
mustasukkaisena, kaikesta terveestä järjestänsä huolimatta.

"Minäkö?" mutisi Agneta hämmästyneesti, "pitäisinkö toisesta? Mikä
maailmassa olisi se sitte?"

"Niin, olet oikeassa", huusi Joachim yhtäkkiä ylpeästi. "Kukapa se
voisikaan olla? Täällä!"

Samassa tuokiossa kohtasivat heidän katseensa toisensa. Agnetan
hämmästynyt, veitikkamainen ja hiukan hellä, Joachimin... niin
hetkellä, jolloin Joachim silmäsi serkkunsa viattomiin silmiin, lukien
niiden ilmeen, alkoi hän hymyillä — vieläkin veitikkamaisemmin kuin
Agneta, joka nyt, purren huultansa, hitaasti käänsi päänsä pois,
vieläkin hellempänä ja vähän nolostuneena.

Agneta huudahti — hänen silmänsä tuijottivat romukamarin oveen, joka
aavemaisen hiljaisesti avautui ulkoapäin. Jumalan kiitos, se olikin
vain Beata!

"Oletteko täällä?" sanoi Beata. Hänen äänensä oli matala, mutta kovin
ihmettelevä. "En tottatosiaan, voinut käsittää, mikä täällä ullakossa
sissutteli ja sassutteli".

Joachim kääntyi myöskin päästämättä irti Agnetan kättä, jota hän
lujasti piteli kiinni nahkasten alla.

"Agneta istuu täällä peloissaan kosijaa paossa", kuiskasi Joachim ja
hänen äänessään piili riemuitsevaa poikamaista vallattomuutta, joka
loukkasi Beataa, mutta, ihme kyllä, ei lainkaan Agnetaa.

"Ja serkku voi vielä laskea leikkiä", nuhteli hyväntahtoinen Beata
miettiväisesti. "Stjerne itse kyllä menee mukiinsa, vaikka hän onkin
hirveän paksu ja tavattoman ikävä, mutta kun serkku saisi nähdä vanhan
vapaaherrattaren".

Agneta oli irroittanut hiljaa kätensä Joachimin kädestä. Hän nousi
pois nahkasista ja seisoi vähän epäröiden, uskaltamatta katsoa ylös
serkkuunsa ja pääsemättä hänen sivutseen. Tämä huomasi sen heti ja
astui syrjään.

"Mutta kaikessa tapauksessa saat mennä sisälle ja järjestellä itseäsi
hiukan", lisäsi jälleen käytännöllinen Beata. "Miten pörröiset hiuksesi
ovat! Eikä äiti anna koskaan sinulle anteeksi, jos et ainakin pukeudu
sinipunaiseesi".

"Sinipunainen" oli Agnetan haalistuneen vihtoriinihameen, perheessä
yleisesti tunnettu lempinimi. Beata itse komeili suurikukkaisessa,
punaisessa, ostokankaisessa puvussa ja tuoksui hajuvesiltä.

"Niin, täytynee kai tehdä niin", sanoi Agneta harvinaisen sävyisästi,
mennessään Joachimin ohi, katsomatta häneen ylös.

Kun nuori Skytte vihdoinkin tämän välinäytöksen perästä meni herrojen
luo konttooriin, odottivat häntä siellä Niilo sedän nuhteet, kun he
niin kauan olivat saaneet kaivata neljättä miestä. Vanha Figge kumartui
nostaakseen hänelle tulevat korttinsa ja sanoi vitkastellen, ja vähän
sammaltavalla äänellä katsoessaan ylöspäin punareunaisine silmineen:

"Ei niin ankarasti, veli Niilo!... Kun on nuori, kun on kavaljeeri!
Eikö niin herra luutnantti? Ei sitä suotta pidetä kolmea kaunista
serkkua..."

"Lörpötystä", keskeytti Niilo setä, joka istui tappiostaan suutuksissaan.

Mutta Figge Wallqvist ei antanut itseänsä säikähyttää. Hän löi Skytten
sotamiehen kuninkaallaan ja jatkoi samalla äänellä kuin ennenkin.

"Kenelle noista kolmesta sulottaresta — jos saapi olla niin utelias
ja kysyä — on luutnantti nyt suonut omenansa?" Ja kun Joachim seisoen
peli-pöydän ääressä pysyi vaan halveksuen, nyrpeänä, äänetönnä
jatkoi edellinen: "Vai onko se tällä kertaa joku impynen alemmasta
ilmapiiristä? ... Järkevästi, poikani, hyvin järkevästi! Täällä
saavuttaa sen... mitä on saavutettavissa... vähemmälläkin ajan hukalla".

"Skyttehän ei ole ajanhaaskaajaksi tunnettu sellaisissa asioissa",
liitti siihen Niilo Olavi harvinaisen vilkkaasti, selvästi viitaten
tuohon surkeasti kuuluisaan Tukholman seikkailuun.

He yhtyivät kaikki äänekkääseen nauruun molemmin puoleisen miellyttävän
maailman miehen tapaisen tuttavallisuuden ja toverillisuuden
vallitessa. Joachimista tuntui yhtäkkiä että hän oli ollut sanomattoman
pöyhkeä ja tuhma, kun todellakin äsken oli oikein voinut suuttua ukko
Figgeen.

Hän kiitti neuvosta yhtä hyvällä tuulella, kun se oli annettukin,
joi veljenmaljan ukon kanssa, joka esitti sen ja koska keskustelussa
näkyi viitteitä sen kääntymisestä valtiollisiin asioihin, koetti hän
innokkaasti johtaa sitä sille uralle.

Ukko Figge lausui pari jotenkin terävää huomautusta vallitsevaa
hallitsiasukua vastaan, joka — huolimatta heidän yhteisestä
sotaretkestään "korsikkalaista vallananastajaa" vastaan — syystä kun
se soti laillisuuden aatetta vastaan — ei ollut koskaan oikein voinut
voittaa hänen suosiotaan. Joachim joka tietysti kuten muutkin nuoret ei
paljonkaan välittänyt kuninkaasta, mutta sitä vastoin todellakin piti
perintöprinssiä maan toivona, tarttui innokkaasti puheeseen ja puolsi
lämpimästi "vapaudessa kasvanutta voimaa ja kunnollisuutta". Figge
vanhus pudisteli päätään ja sylki toisen tupakkapurun toisensa perästä
suustaan.

"Joutavia"! sanoi hän. "Vapaudessa kasvanut, hitto vie! mitähän
merkitystä silläkin on, siitä voi jokainen äpärä pitäjässämme
kerskaella".

Mutta sellaisissa suhteissa merkitsee juuri jotain auktoriteetti
— laillinen auktoriteetti. Tuolla salaperäisellä veren antamalla
oikeudella, jota vastaan ei voida väittää, sillä on merkitystä.

"Oikein! Oikein", huusi Joachim, kiihkoisasti. "Nykymaailmassa ei
syntyperä oikeuta ei valtaan eikä oikeuksiin — ken niihin kykenee saa
ne kummatkin".

Niilo Olavi Stjernen muutoin niin laimea veri alkoi myöskin
kuohahdella. Hän tunsi itsensä yhteiskunnallisen järjestyksen,
ritariston ja aateliston puolesta loukatuksi.

"Hänhän on jakobiini, täysiverinen jakobiini"! huusi hän vimmastuneena,
katse tulevaan appeensa kääntyneenä.

Vanha Niilo Skytte istui näpähytellen miettiväisesti nuuskarasiansa
kantta. Veljenpoikansa rohkeita sanoja ei hän voinut auttaa ja hän
ikäänkuin tunsi sukunsa kuuman, kapinallisen sissiveren juoksevan
vilkkaammin suonissaan. Hän ei tahtonut loukata Stjerneä, joka tietysti
oli oikeassa, mutta... Hän taputti melkein hyväilevästi Joachimin
harteille, tuolla salaisella sukulaisen myötätuntoisuudella, jota
ikäänkuin magnetivoiman kautta annetaan ja käsitetään ja huolimatta
paroonin harmistuksesta sanoi hän tyynnyttävän hyväntahtoisesti,
koettaen kääntää kaiken leikiksi:

"Niin tietystikin on hän jakobiini, se kuuluu sukuumme. Niin olen
itsekin ollut, ollut niin että tuntui v. 89, neljäkymmentä vuotta
sitte, ja niin oli myöskin isäukkoni aikoinaan 1772. Hänhän nyt
ei koskaan oppinutkaan sulaumaan yhteen vallanpitäjöiden kanssa.
Mutta muuten kyllä..." hän nuuskasi. "Sellainen kyllä haihtuu. Niin
tavallisesti kumminkin käy".

"Mutta ei minun suhteeni"! vannoi Joachim nyt aivan tosissaan...
"Kyllä tiedän että täällä Ruotsissa olemme me nyt korvia myöten ilkeän
vitkastelun ja pelkuruuden pauloissa, mutta..."

"Malta! Malta nuori ystävä!" Ukko Figge nousi juhlallisesti paikaltaan,
ja tuskin kenenkään oikein tietämättä miten oli siihen johduttu, olivat
he yhtäkkiä keskellä valtiollista kiistaa, jossa kuvastui jälleen
kaikki 20. vuosiluvun levottomien valtiopäivien taistot ja lörpötykset.

Illallista syödessä, joka kaiken sen vaivan palkaksi, mikä kukkojen
kiinniottamisessa ja höyhentämisessä oli ollut, tarjottiin jotenkin
myöhälle, ei ollut erittäin hauskaa. Herrojen päät paitse Joachimin,
joka oli keskustellut enemmän kuin juonut ja Stjernen, joka sieti
ainakin härkätynnyrillisen, tuntuivat kovin raskailta ahkeran
kestailemisen jälestä konttoorissa, toisekseen oli majuuri huonolla
tulella illallisen viipymisestä.

Tytöt olivat hiljaisia ja juhlallisia — kosijan läsnäolo vaikutti
aina niin lannistavasti heihin. He istuivat kaikki yhdessä ryhmässä
eikä Niilo Olavi Stjerne, joka todellakin oli koko illan oikein
kärsimättömästi ikävöinyt nähdä valittunsa edes vilahdukseltakaan,
enempi kuin Joachimkaan, joka silmillänsä mustasukkaisesti vartioi
"kosijaa" eivät kumpikaan tulleet lausuneeksi ainoatakaan sanaa
Agnetalle. Hän istui pöydän ääressä Beatan ja Karin Marian välissä
katsahtamatta ylös tuskin kertaakaan koko iltana.

Majuurska oli kaikkea muuta kuin tyytymätöin tyttönsä käytökseen. Tytön
täytyy aina olla "maltillinen" sellaisissa asioissa ja sitäpaitse se
hänen mielestään oli kaikin puolin viisainta, niin kauan kuin kihlaus
ei ollut vielä oikeastaan julkaistu.

Aikaisin seuraavana aamuna ajoivat kosija ja ukko Wallqvist kotiin.

Laimeasta pyynnistä pysähtyä vielä seuraava päivä — majuurskan mielestä
nimittäin ei olisi ollut oikein viisasta kiusata heitä kovin jäämään
nyt juuri kuin hurmaavaa Susen neitiä odoteltiin — kiitettiin vain
kohteliaasti. Stjerne koetteli vielä kerran katsoa Agnetaa silmiin
mutta ei onnistunut. Sumeana huhtikuun aamuna seisoi hän ja niiasi
itsepäisesti alasluoduin silmin kosijalleen rapulla, samalla kuin
tämä alakuloisena ja pahalla tuulella tarttui ohjaksiin ja käski
maiskahuttaen ruunaansa.



V.


Kello kuuden aikaan iltapäivällä — juuri kun Joachim parhaallaan
keskellä pihamaata pitkästä nuorasta talutellen viipuutteli nuorta
Aijas-oritta, joka koko päivän oltuaan sisälle suljettuna, raittiista
ilmasta raivostuneena ja pyörryksissä yhtämittaisesta kiekkoon
juoksemisesta, oli vähällä melkein piltoutua — ajoi sotaneuvos
Fagerhjelmin vanha kullalla silattu umpivaunu veräjästä pihaan.
Joachimilla oli yllin kyllin tekemistä tyynnytellessänsä Aijasta, joka
sieramet alaspäin, tiukasti vastustellen seisoi kaapien etujaloillaan
ja päristeli, — niin että hänen täytyi jättää Niilo sedälle naisten
auttaminen vaunuista. Vasta sitte kun nämät kovalla äänellä puhellen
rappusilla ja etehisessä ja monin kerroin anteeksi pyydettyään että
he näin "ilman kursailuitta" tulivat keskellä parasta arkipäivää
tervehtimään herrasväkeä, olivat onnellisesti sijoittuneet, vihdoin
viimeinkin lämmitettyyn vieraskamariin, uskalsi Joachim mennä rappuja
ylös omaan huoneeseensa, missä hän — muistaen kahtatoista tutkinnon
suorittajaa — pukeusi mitä suurimmalla huolella parhaimpaan pukuunsa ja
pyyhkäsi hitusen hyvänhajuista hiusvoidetta tukkaansa.

Kun hän vihdoinkin oli valmis ja meni salin läpi, missä kaapin päällä
palavan himmeän kyökkituijun valossa Beata, Agnetan ja mamseli
Fikenin avustamana puuhaili illallista mukavasti yhteenliitetyille
kaksoiskiivupöydille. Kyökin salaovi oli selkoselällään, ja sieltä
tuoksahti häntä vastaan tuon puoleksi hukuttautuneen kalkkunan hyvä
tuoksu ja patojen ja pannujen sekavasta räminästä joita pantiin ja
nostettiin pois hellalta erottihe veitsien ja haarukoiden kuonalla
kiilloittamisesta syntynyt kitinä. Agneta, joka seisoi syli lautasia
täynnä, heitti Joachimin huolelliseen pukuun, hänen kulkeissaan sivu,
pikaisen, aran, melkeinpä vihamielisesti ivallisen silmäyksen. Beatan
silmät olivat myöskin auki, eikä hän voinut olla tarkoittavaisesti
silmäämättä sisartaan ja nykäsemättä häntä kylkeen.

Vieraskamarissa, neljän seinälampun — joita paloi kaksi kummallakin
pituusseinällä — levittämässä juhlallisessa hämärässä puhutteli
Lotti täti sohvassa istuvia laihoja rouvia, joiden kummankin
korkeita tukkakääröjä koristi monet tekokukkaset ja poskipäillä
riippuvat irtokiharat. Nuori — eli ainakin nuorempi, avokaulaiseen,
vaaleansiniseen bombasiini hameesen puettu tyttö, pitäen
pitsinenäliinaansa kahden sormen välissä, puheli Karin Marian kanssa
nurkkasohvassa "salaisuuksia", ja nuori Fritz Fagerhjelm, joka muutoin
vain "makaili" Lundissa, koki leikkiä laskien urkkia tietoonsa,
mitä he sanoivat. Majuurin konttorista kuului jo nappuloiden kopse
lautapelipöytää vasten.

Asianmukaisella juhlallisuudella esiteltiin luutnantti Skytte
sotaneuvoksettarelle ja kapteenin rouva Ekebäckille, joka oli nuorempi
ja hiukan puuhkeampi kuin edellinen ja vihdoinkin lopuksi sai Joachim
lausuttuaan monia kohteliaisuuslauseita, joita tapa ehdottomasti vaati,
kääntyä Susen neidin puoleen.

Hän kirosi paikalla, että — hitto vieköön — neiti Susen ei ollut mitä
hullumpia! Hän oli laiha, se nähtävästikin oli sukuominaisuus mutta
häneltä ei puuttunut hyvää tuulta. Hänen piti kohta sanoa luutnantille
niin "sanomattoman paljon terveisiä" koko joukolta yhteisiä tuttavia
Smålannissa ja hän käytti kaiken aikaa suuria, sinisilmiänsä niin
oivallisesti, että Joachim, yhtäkkiä hyvälle tuulelle tulleena,
onnitteli Kristianstadilaisia, heille tarjoutuvan mainion tilaisuuden
puolesta tehdä uusi tuttavuus, joka päälle päätteeksi oli niin kovin
kiitollinen.

Kun Agneta vähän ajan perästä tuli sisälle, katsoi tarkkaavaisesti
äitiinsä ja niiaten ilmoitti illallisen olevan valmiin, tapasi
hän jo Joachimin hentomielisesti nojautuneena Susenin sohvan yli,
kuiskailemassa kohteliaisuuksia, joihin sekoittui hämäräperäisiä sanoja
siitä miten hän oli vieras ja miten häntä siitä syystä ei käsitetty
ja Karin Maria harmissaan tästä sopimattomasti kovin kiireellisestä
liehakoinnista ompeli kuin henkensä edestä kanavapuitteensa ääressä,
eikä välittänyt vähääkään nuoresta Fritzistä, joka neuvotonna istui
hänen rinnallaan pureskellen kynsiään.

Majuurska nousi ja pyysi herrasväen tyytymään yksinkertaiseen
voileipään. Hänen vaatimattomaksi tekeytynyt äänensä sanoi kumminkin
että sitä, mitä hän nyt tarjosi ei voitu kullalla palkita. Majuuri
ja sotaneuvos, molemmat vähän punoittavimpina kasvoiltaan kuin
tavallisesti, tulivat konttoorista ja Joachim esitettiin uudelleen.

"Kunniani ja varallisuuteni kautta!" Sotaneuvos pullisti vatsaansa
ja helyytteli paria Napoleonin-rahaa, joita hän aina piti liivinsä
taskussa ja pyörähytti laajasti kaartaen, ihastellen Agnetan luotaan.
"Kautta sieluni, sinä kunnon veliseni voit ylpeillä nuorimmasta
tyttötypykästäsi!"

Agneta punastui ja puristi nolona, pää avuttomasti kallellaan,
kädellään, joka oli vapaana, lyhyttä Vihtoriini hamettaan. Hän tunsi
että kaikki katsoivat häneen.

"Oletkos jo liian suuri suodaksesi vanhalle sedälle suutelon?" jatkoi
ihastunut kavaljeeri äänekkäästi imarrellen. Ja vastausta odottamatta
kietoi hän kätensä nuoren tytön vyötärölle ja suuteli häntä.

Joachim oli, kuten muutkin, sotaneuvoksen mairitellessa kääntynyt
ja katsoi Agnetaan, — hän oli viehättävä lapsellisen raikkaassa
tiedottomassa suloudessaan, tyttömäisesti luisuine olkapäineen, pehmyt
kaula kevyesti kaartuneena ja hohtavan valkoisena valossa. Joachim
oli yht'äkkiään aivan unohtanut Susenin ja kun tuo "vanha veijari" —
joksi hän tästä päivin mielessänsä nimitti mairittelevaa sotaneuvosta
— muitta mutkitta suuteli tyttöä, kurtisti hän ehdottomasti otsaansa,
kiihoittuneena ja harmistuneena siitä että hän — Agneta — todellakin
voi kärsiä tuollaista hävyttömyyttä.

"Suvaitseeko armollinen serkkuni", sotaneuvos kumarsi majuurskalle,
joka arvokkaasti alentuen laski kaksi sormea hänen käsivarrelleen
ja Niilo setä viittasi kohteliaasti molemmille laihoille sisarille
sohvassa ja Susen, koska luutnantilla ei näkynyt olevan aikomustakaan
tulla häntä hakemaan, kietoi hyväilevästi kätensä vielä pahatuulisen
Karin Marian ympärille.

Siinä kumarreltiin ja kursailtiin, taloudellisen Beatan lämpimänä ja
punaisena tarjoellessa lautasia voileipäpöytään ja majuurskan yhä
kehoitellessa. Agneta, tuntien selittämätöntä vastenmielisyyttä toisten
seurassa, hankki itselleen asiaa vieraskamariin ja jäi sinne suorimaan
sohvan edusmattoa ja asettelemaan paikoilleen tuoleja, jotka olivat
tulleet epäjärjestykseen.

"Agneta" mutisi Joachim hänen vierellään.

Hänen äänessään oli jotain samalla vaativaa ja nöyrästi anovaa, joka
herätti Agnetassa vastustushalua.

"Joachim serkku"! äännähti hän kummeksuen, ikäänkuin ei hän ennen
ensinkään olisi huomannut hänen huoneessa olevankaan. "Mutta..." hän
katsahti ympärilleen, "mihin olet jättänyt Susenin"?

"Agneta"! Joachim kurotti hänelle kättään uskaltamatta siihen
heti tarttua. Agneta vetäysi vähän taaksepäin ja katsoi synkästi,
leppymättömästi häneen.

"Sanoinhan sinulle, että ihastuisit heti Suseniin — hän on niin
vastustamaton..."

"Hiiteen Suseninesi"! lausui hän kärsimättömästi yht'äkkiään matalalla,
mutta tarmokkaalla äänellä ja tarttui päättäväisesti pieneen
kätöseen ja veti sen lujasti luokseen. "Jos sinä..." hän katsoi
alas ja selvitteli ääntään. "Jos vielä kerrankaan annat tuon vanhan
viinalekkerin ottaa itselleen vapauksia, niin väännän häneltä kaulan
poikki".

Agneta katsoi suurin viattomin silmin. "Mutta Joachim... sellainen
kunnon vanha setä".

Tytön silmät olivat liian viattomat — ne eivät häntä pettäneet.
Päästämättä häntä katseellaan vain, joka nyt oli teeskentelemättömän
hellä ja iloinen, osaksi kysyvä, kuin tahtoisi hän vielä enemmän
vaikkei uskaltanut — vei hän hänen kätensä hiljaa huulillensa.

"Agneta pikku", mutisi hän. Illallisen jälestä, kun he muut kaikki
paitsi majuurska ja sotaneuvoksetar, jotka opettelivat mallista erästä
uutta neulelajia, pelasivat korttia piparinöttien ja paahdettujen
mantelien päällisiä, oli Agneta niin vallaton, että Karin Marian,
useammin kuin kerran täytyi varoittavaisesti vilkuttaa silmiään
hänelle ja koettaa nykäistä häntä hameesta pöydän alitse. Joachim
näki nyt, että Agneta ymmärsi käyttää silmiään aivan yhtä hyvin kuin
Susen neiti konsanaan. Hänellä oli tapana antaa nuoren Fritzin aina
kun tämä voitti, suudella käsiänsä jotka hän kumminkin säännöllisesti
viime silmänräpäyksessä vetäsi pois — ja sai pojan vuoroon kuumaksi
ja kylmäksi tuolla hänen istuessaan kapteenin rouva Ekebäckin ja
Susen neidin välissä. Ja kaikkein pahinta oli, että tämä vallaton,
lapsellisesti yllättävä, vallan selvään näytetty veikistely, lisäsi
hänen sulouttaan. Suuttumuksesta ja levottomuudesta huolimatta ei
Joachim voinut olla hymyilemättä, samalla kuin hän taaskin innokkaasti
puheli Susen neidin kanssa, joka kädet selän takana, kasvot juuri
hänen kasvojensa alla, lakkaamatta arvuutteli häneltä "pariko vai
liika" pähkinöistä joita he yhdessä, alinomaa kuiskaillen ja nauruaan
pidätelleen söivät, kohteliaan, mutta harmistuneen Karin Marian heidän
käytöstään suuresti paheksuessa.

Myöhemmällä oltiin arvuutuksilla. Netti täti, joksi kaikki tytöt
kutsuivat kapteenitarta ja jota Joachim korttipelin aikana
liehakoidessaan oli oppinut arvoittamaan iloisena ja soveliaana
esiliinana, oli etunenässä, — hän oli väsymätön loppusuontuja
löytäessään.

    "Alkupuoli hänessä on puuta.
    Toinen puoli vettä,
    Kokonansa aika lurjus vain
    Hän kannuksista hattuun on ollut ain"!

luki hän kirjoitusarkin puolikkaasta, jonka majuurska auliisti oli tätä
huvia varten luovuttanut.

Joachim ja Susen neiti panivat kumpikin viisautensa liikkeelle ja
keksivät mitä hullunkurisempia selitysehdotuksia — kukaan ei voinut
selittää arvoitusta.

"Mutta, Herranen aika!" huusi kapteenitar, heilutellen notkeasti
paperiarkilla — kuuma punssi ja piparinötit vähä kerrassaan olivat
saaneet lämpömäärän, vastalämmitetyssä vieraskamarissa nousemaan, "eikö
todellakaan kukaan teistä voi saada sitä selville? Sehän on tietysti
minun mieheni, Eke — bäck [Eke = tammi, bäck = puro]. Sehän on päivän
selvää. Luutnanttihan tuntee hänet"?

Hän katsoi hullunkurisen näköisenä sisaren tyttären silmiä tavattomasti
muistuttavilla, pyöreillä, teeskentelemätöntä hämmästystä osoittavilla
sinisilmillään Joachimiin, niin että tämä heti purskahti nauruun ja
alkoi melkein ihmetellä miten hän ei heti noin sattuvasta kuvauksesta
tuntenut tuota kunnon kapteenia.

Mutta kaikki kolme Skytten sisarusta olivat aivan loukkaantuneita, he
katselivat vain polvihinsa ja Beata kuiskasi Fritz nuorukaiselle, "että
hän ei voinut käsittää Netti tätiä".

"Ei hän tarkoita mitään pahaa", lohdutteli häntä nuori Fritz. "Mutta
hänen nuoruutensa päivinä kuului vain asiaan ettei saanut olla
hentomielinen kun puhui omasta puolisostaan".

"Äiti ei sanoisi koskaan niin isästä", vakuutti Beata vielä
harmistuneena.

"Varmaankaan ei..." Fritz pysähtyi vähän aikaa ja näytti siltä kuin
hän sitä ei olisi lukenut majuurskalle miksikään niin suureksi eduksi.
"Mutta täti Skytte hän nyt onkin harvinaisen totinen".

Ilta kului, mutta kukaan ei tahtonut käydä levolle; niin harvoinhan
sai nähdä nuorisoa Munkebodassa. Karin Maria sai Joachimin hakemaan
harppunsa alas päätyhuoneesta, jonka jälkeen hän lauloi pari Geijerin
laulua, jotka olivat aivan uusia, sekä ihailun "Laakson ruusu" ja
"Kukkaset".

Kaikki istuivat juhlallisina, melkeinpä hartaina pitkin seiniä
yhtäkkiä ikäänkuin kaikkeen nauruun ja lörpötykseen väsyneinä. Lotti
täti siirtyi ylemmäksi sohvansa nurkkaan ja katsahti arvokkaasti
ympärilleen, ylpeänä vanhimmasta tyttärestään. "Konttoorin" ovi avautui
äänettömästi, ja pitkien piippujen savupilvistä, joka aaltoillen levesi
vierashuoneeseen, pilkisti esiin kaksi punaista naamaa.

Joachim oli huomaamatta siirtynyt ja istui nyt Agnetan takana.
Ajattelematta mitä teki oli hän laskenut kätensä Agnetan tuolin
selustalle ja yhtäkkiä tunsi Joachim kuinka tytön kaula tietämättään,
taipui sitä vasten. Hän ei liikahtanutkaan, istui hiljaa kuin hiiri,
tytön pehmeän niskan luottavaisesti, hänen mielestään melkein hyväillen
yhä nojatessaan hänen käteensä.

Pyöreät, valkeat olkapäät puolihämärässä, sinistä "huonekalun
päällystää vasten näyttivät vieläkin valkoisemmilta — olisiko siinä
ollut Susen tai kuka muu tyttö tahansa, ei hän olisi epäillyt
hetkeäkään painaessaan huulensa niille; se olisi ollut vain tavallinen
satunnainen kohteliaisuus, aivan kuten oli sopivaa. Mutta kuinka lienee
ollut — kun siinä oli Agneta, niin ei hän hennonnut. Kenties enin
pelosta, että joku voisi sen nähdä ja voisi tehdä tavalla tai toisella
jonkun leikillisen tai epähienon muistutuksen, joka — sen tunsi hän
yhtäkkiä aivan varmasti — tänä hetkenä olisi ollut hänelle varsin
epäedullista. Ainoa hyväily — jos sitä edes siksi voi nimittääkään —
jonka hän serkullensa soi, oli että hän taivuttausi hänen ylitsensä ja
antoi kasvonsa koskettaa hänen pehmeitä hiuksiaan.

"Pikku Agneta", mutisi hän vielä kerran. Tämä köyhä, yksinkertainen
hyväilysana oli ainoa, joka nyt vieri hänen huulillensa — hänen, jolla
muutoin oli aina valmiina niin monia paljon ilmaisevia, ihastelevia
nimityksiä kauniille sukupuolelle.

Agneta kuuli sen ja yhtäkkiä tuntien hänen läheisyytensä kohotti hän
heti taaksepäin taipuneen päänsä ja istui viimeisen laulun ajan suorana
kuin kynttilä, hieman vain kumartuen tuntiessaan hänen katseensa.

Karin Maria lopetti parilla pitkällä värähtelevällä soinnulla; Joachim
nousi Agnetan tuolin takaa ja sanoi äänellä, jota Agneta ei oikein
tuntenut — pikaisesti, pontevasti ja hätiköiden sanoissaan.

"Nyt tanssimme me"!

Kukaan ei pannut vastaan. Kapteenin rouva Ekebäck istui heti
pyytämättä, kuin käskystä, klaveerin eteen. Joachim, yleisessä
hälinässä, toisten raivatessa tuolia ja pöytiä pois lattialta, otti
Agnetan erityisesti häntä pyytämättä käsihinsä ja alotti tanssia erästä
saksalaista valssia, joka viime aikoina oli käynyt hyvin yleiseksi
myöskin täällä maaseudulla.

Agneta tanssi tahdottomasti soiton tahdissa, joka ikäänkuin keinutellen
häntä kiidätti. Sädehtivät ruskeat silmänsä katsoivat hymyillen Joachim
serkun lämpimiin sinisiin. Kaiken aikaa kuin he tanssivat tuntui kuin
olisivat he olleet vain kahden kesken — poissa oli pakko, kainostelu,
pelko ja teeskentely heidän väliltään.

Valssi loppui. Joachim veti Agnetan, joka yhtäkkiä horjahti, likemmä
luokseen, koettaen itse pysyä vakavasti jaloillaan. Hänestä tuntui
yhtäkkiä pyörryttävän, kuin olisi hän tyhjentänyt yksin pullollisen
champanjaa.

"Kiitos! Kiitos"! mutisi hän ja pusersi kiihkeästi hänen käsiänsä,
tietämättä oikeastaan mitä sanoi ja teki.

Susen neiti oli loukkaantunut. Hän ei voinut käsittää miksi tuon
ainoan kavaljeerin — tietysti ei hän lukenut nuorta Fritziä miksikään,
— päähän yhtäkkiä oli pistänyt tanssia tuon "tyttö lepukan" kanssa,
siihen sijaan kuin tapa, käytös, yksinkertaisin kohteliaisuus olisi
vaatinut pyytämään ensiksi hänet. Hän istui jäykkänä, käsivarret
kupeille painettuina, pitäen nenäliinaansa hienosti sormiensa
välissä, sillä välin nuoren Fritzin kömpelösti pyytäessä Karin Mariaa
ja Beatan ilomielin pyörähdellessä setä Fagerholmin kanssa, joka
pää kallellaan tanssiessaan tarpeettomasti notkutteli sääriään jos
jonnekin päin. Salin ovella seisoi mamseli Fiken uudessa, mustassa
bombasiini-puvussaan ja tuuditteli ruumistansa sävelten mukaan, kädet
lanteilla, edestakaisin majuurin turhaan pyrkiessä vastapuoleiselta
ovelta lattian poikki, joka nyt, kuinka olikaan, oli tanssivia täynnä
ja alati ystävällisesti nyyköttäessä päätään ja väliin rohkaisevasti
huutaessa: "Nytkös me tanssimme mamseli Fiken — nyt sitä mekin
pyörähtelemme..."

Juuri heidän pysähtyessään oli Agneta tavannut äitinsä kylmästi
ihmettelevän ja suuttuneen silmäyksen — hän ymmärsi heti, mitä se
merkitsi ja pelästyi pahanpäiväisesti. "Susen!..." kuiskasi hän, vielä
vetäen henkeään ja katsoi rukoilevasti Joachimiin. "Susen istuu"!

Joachim oli niin iloinen että hän olisi voinut nauraa ääneen. Hän
puristi Agnetan käsiä, jotka vielä tahdottomasti lepäsivät hänen
käsissään ja meni kohteliaasti neiti Susenin luo.

"Luutnantti Skytte siis ei varmaankaan minun itseni vuoksi jätä niin
yhtäkkiä tanssitoveriaan", pisteli Susen neiti kohteliaan happamesti.

"Mutta neiti"! Joachim katsoi niin nuhtelevaisesti kuin mahdollista
ja vei tuntehikkaasti käden sydämelleen. "Tietysti olen valmistaunut
siihen, että neiti käsittää minut väärin. Olimme pannut vedon, serkkuni
ja minä", lisäsi hän vakavasti, niin kovasti että naiset sohvassa
voivat myös sen kuulla.

Neiti Susen ei ollut vaikea lepytellä: hän ehdotteli kohteliaasti että
luutnantti ja hän opettaisivat tytöille polkkaa: "Se on ainoa mitä me
nyt viitsimme tanssia Kristianstadissa", selitti hän vähän ylpeästi.

Beata oli heti hyvin huvitettu siitä: kiltti kapteenitar soitti
edelleen ja he alkoivat kaikki — mamseli Fiken myös — "opetella
askelia", joita Susen neiti sininen hame edestä sievästi
nostettuna niin ylös — että koruommellut sukkasiteet vilahtelivat,
hyväntahtoisesti ja innokkaasti näytti.

Agneta vain ei ollut mukana. Hän oli kohta valssin jälkeen hiipinyt
etehiseen ja istuutui puolipimeän yläkerran rapulle, pakkasta
huomaamatta.

Joachim oli nähnyt hänen katoavan ja aavistaen syyn, yhtäkkiä
hermostuneena, sietämättömän ikävän valloittamana, saada nähdä hänet
jälleen, läksi hän — kuin muut parhaallaan olivat polkan touhussa —
häntä etsimään.

"Agneta", kuiskasi hän matalasti. Hän ei keksinyt häntä kohta, etehisen
pöydällä olevan yksinäisen, liekkuvan ja savuavan raanilampun himmeässä
valossa.

Agneta ei vastannut, mutta nousi heti ja nojasi kaidepuuta vasten.

Seuraavassa tuokiossa oli Joachim hänen vierellänsä ja samassa —
kumpikaan ei koskaan voinut heistä sanoa, kuinka se oikeastaan oli
käynyt — lepäsi Agneta hänen sylissänsä, lähellä, lämpimästi hänen
rintaansa vasten.

"Agneta, omani, armahaiseni", kuiskasi Joachim onnellisesti,
sydämellisesti hänelle.

Tämä ei vastannut, mutta katsoi puoli pimeässä häneen — hellästi hieman
arasti, ikäänkuin uteliaana. Joachim tunsi nyt, että pikku Agneta
yhdessä ainoassa päivässä kiihkeän, vihdoinkin täydellisesti käsitetyn
rakkautensa lämpösätehissä oli kasvanut hänen käsissänsä naiseksi. Ja
tuo kuuma, melkeinpä raaka kiihko, joka ensin tanssissa oli soaissut
hänen silmänsä kaikelle, mitä hänen ympärillänsä tapahtui, niin ettei
hän tuntenut kenenkään muun olemassa oloa kuin Agnetan, suli täällä
— hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä vienoksi hellyydeksi ja tuokion
tuskallisesti värähteleväksi sydämellisyydeksi.

Sitä kesti vain hetken. Ovi aukeni alhaalla — tanssin hälinää ja
ääniä kuului. — Agneta nyhtäsihe vavisten hänen sylistään ja kiiti
äänettömästi ylös yläkerran rappuja.



VI.


Aikasin seuraavana aamuna, kun vieraat vielä nukkuivat ja kun
juhlallista kahvi ja aamiaispöytää, takkavalkean leimutessa, katettiin
salissa, näki Joachim, astuessansa alas rappusia Agnetan peiteliina
harteilla akkunan ääressä seisovan ja solmivan myssynsä nauhoja.

Hän hätkähti, he eivät olleet vaihtaneet sanaakaan sitte eilisillan,
kun hän rappusten puolipimeässä oli tuokioksi sulkenut hänet sylihinsä.
Kun Agneta vähän ajan perästä oli tullut sisälle — seurueen juuri
alkaessa erota — ei hän hetkeksikään saanut tilaisuutta katsoa hänen
silmiinsä ja tyttö oli vain kaikkien muiden keralla sanonut hänelle
pikaisesti, tuskin kuultavasti hyvää yötä.

Joachim lähestyi häntä epäillen — tyttö seisoi alasluoduin silmin, eikä
ollut huomaavinaankaan häntä...

"Menetkö ulos? ... näin aikasin..." oli kaikki mitä hän, kummallisesti
hämmentyneenä hoksi sanoa.

Agneta ei kohottanut silmiään vetäessään kotona neulotuita lapasia
käsiinsä.

"Niin, minun täytyy ennen aamiaista rientää Niilo Maunun Gunillaa
pyytämään lampaan keritsemiseen, niin on äiti käskenyt".

Joachim aukasi etehisen oven ja sanomatta sanaakaan otti hän hattunsa
ja seurasi häntä.

He kävivät vaieten. Auringon valo välkehti vaaleasti vihoittavilla
pelloilla ja metsässä, joka vähän alkoi jo vivahtaa punaruskealle.
Routa ei ollut vielä maasta lähtenyt, ja syviä rattaan jälkiä peitti
vielä aamusin hapras, valkoinen jää, joka heidän astuessansa murtui
kuin ohut lasi.

He kävivät äänetönnä, rinnatusten yhä edelleen. Yhtäkkiä, ikäänkuin
sisällisestä käskystä kumartui Joachim pikaisesti ja katsoi myssyn
sisälle, suoraan Agnetan kasvoihin. Hänen silmänsä olivat täynnä suuria
kyyneleitä, jotka olivat valmiina vierähtämään.

"Mutta Agneta", kuiskasi hän. "Hyvänen aika miksikä?" Hän tarttui hänen
käteensä, joka hervotonna riippui hameella ja kumartui.

"Agneta, miksikä Herran nimessä itket?" kysyi hän vielä kerran,
päättäväisemmin, levottomasti.

"Siksi... siksi..." nyyhki hän "siksi kun Joachim serkku ei sano
sanaakaan minulle".

"Mutta Agneta", alkoi Joachim lämpimästi, "käynhän tässä vierelläsi,
ollen iloinen vain siitä että saan käydä rinnallasi" — hän puristi
hellästi pientä kintaan peittämää kättä — "ja vaieta. Mitäs sitte
voisin sanoa, joka olisi kylliksi hyvää?"

Agneta vaikeni valkean, kovaksi kovoitetun hattunsa varjossa. Ja koko
hänen kasvoistansa ei Joachim nähnyt muuta kuin hiuskutrit edestä
ja nenän, pienen, pyöreän, pehmeän nenänipukan, joka näytti niin
uhkarohkealta.

Ja tuon omituisen vuorovaikutuksen kautta, joka on kahden rakastavan
välillä, arvasi hän mitä Agneta ajatteli.

"Sinä tahdot... tahdot, että sanoisin... sen mitä en saanut sanotuksi
eilen...?"

Agneta kohottiihe vähän, hieman ylpeästi, ikäänkuin näyttääksensä,
että nyt oli se hänelle yhdentekevää. Mutta Joachim ei antanut tämän
tekeydytyn välinpitämättömyyden itseänsä eksyttää: hymyillen kumartui
hän ja veti hänen kätensä luokseen.

"Rakas tyttöseni, onhan jo kaikki sanottu suutelossa", oli hän juuri
sanomaisillaan, mutta muisti yhtäkkiä, ettei hän koskaan oikein
ollut suudellut häntä — ei koskaan muuta kuin hänen poskeansa, ja
jalkapöytäänsä ja kättänsä. Hän hymyili, pysähtyi ja nostaessaan
hänen kätensä ja painaessaan sitä silmäänsä vasten, mutisi hän kerran
toisensa perästä matalasti ja hillitsemättömästi:

"Minä rakastan sinua... Mutta minähän rakastan sinua..."

Agneta nosti kasvonsa häneen päin, punastuen hennosti värähtelevin
huulin. Katse lepäsi hänen katseessaan: lämpimänä, ihailevan hellänä,
teeskentelemättömän sydämellisenä.

Ja Joachim kietoi kätensä lujasti hänen harteillensa, taivuttausi ja
painoi huulensa hänen hienolle — raikkaalle, kylmänä huhtikuun aamuna
hieman kostealle poskellensa — ja hänen pehmeille, puoleksi avatuille
huulillensa, jotka ujosti sulkeutuivat suuteloa yhä kestäessä.
Ei pistänyt heidän kummankaan päähän ensin silmätä ympärilleen,
jos he todellakin olivat yksin. Ei se ollut tarpeellistakaan,
täällä kivisellä, rouhkoisella, jäätyneellä kanervikkokankaiden
ja peltotilkkujen läpi mutkikkaasta luikertelevalla, ylenemistään
ylenevällä tiellä ei löytynyt näin aikasin aamusella ainoatakaan sielua.

"Ja välitätkö sinä todellakin minusta, kurjasta, syntisestä
paholaisesta?" kysyi Joachim nöyrästi, mutta aivan tarpeettomasti,
kuullaksensa, vain hänen vielä kerran vakuuttavan sitä.

"En välitä koskaan kenestäkään muusta, en koskaan maailmassa", mutisi
Agneta kiihkeästi ja yhtäkkiä, ikäänkuin omaa kiivauttansa peläten,
sulki hän sädehtivät ruskeat silmänsä.

"Entäpä Stjernestä?" Kysyi Joachim riemuiten, vallattomasti
kiusoitellen. Mutta seuraavassa tuokiossa katui hän katkerasti, että
oli sanonut tämän nimen. Agnetan kasvoille solui hetkeksi sellainen
inhon ja pelästyksen kiusallinen ilme, että niitä tuokion aikana tuskin
olisi entisiksi tuntenut.

"Mutta Agneta, Agneta", kuiskasi hän lämpimästi. "Ethän vain pelänne
Mitäpä hän voisi tehdä sinulle — nyt?"

"Äiti", kuiskasi hän yhtäkkiä epätoivoisena. "Et tiedä miten
järkähtymätön äiti on, kun hän kerran on luvannut jotain".

"Ja sinä aijot todellakin taipua hänen tuumiinsa?" huusi hän kiivaasti.

Agneta katsoi ylös. "En", sanoi hän hiljaa, mutta niin selvästi, että
se kuului melkein ankaralta. "En — en koskaan".

"Etkö luule että olisi parasta", alkoi Joachim, epäillen vähäisen
väliajan perästä, "että ratsastan puhumaan itse Stjernen kanssa,
ennenkuin Lotti täti... Eihän meidän tarvitse sanoa heti sitä Lotti
tädille", lisäsi hän hiljaisemmin meikein houkutellen.

"No niin", lausui Agneta keveämmin, "puhu ensin Stjernen kanssa. Kun
sanot hänelle, että minä en tahdo, että en mitenkään voi... en voi edes
kuvitellakaan sitä... niin täytyy hänen luonnollisesti minusta luopua."
Hän katsoi tuskallisesti Joachimiin. "Etkö luule niin?"

"Sanos minulle Agneta," Joachim pysähtyi keskelle mäkeä ja katsoi häntä
vakavasti silmiin.

"Oletko varma siitä, että hän välittää sinusta — sinusta itsestäsi,
rakkaudestasi, tarkoitan? Onko hän joskus suoraan sanonut, puhunut
tunteistaan kanssasi?"

Agneta vaikeni hetken ja sanoi sitte hiljaa.

"On."

"Sanot sen niin kummallisesti Agneta," lausui hän yhtäkkiä
levottomasti, valmiina tarkkaamaan hänen mielensä joka vivahduksen.

"Niin siksi... siksi... Minusta on niin vastenmielistä ajatella häntä"
lausui hän tulisesti.

"Sano minulle nyt kaikki", kehoitti Joachim yhtä innokkaasti, melkeinpä
tuskallisesti. "Kerro kaikki".

"Oi, ei siinä ole paljon kertomista". Melkein vaistomaisesti koki hän
hillitä ääntään ja ikäänkuin haihduttaa omien sanojensa vaikutusta.
"Niin oltiin joulukesteissä Råsnäsissä, he olivat juoneet paljon
ja sitte aivan viimeiseen tanssiin tuli hän minua pyytämään. En
uskaltanut, tietysti kieltää".

"Oliko hän juopunut"? kysyi Joachim suoraan. "Enpä sitä juuri luulisi,
hänhän sietää vaikka kuinka paljon, se mies".

"En tiedä tarkoin oliko hän juovuksissa", sanoi Agneta
ajattelevaisesti, "mutta selväkään hän ei ollut, vaikka hän vei minua
paljon varmemmin kuin moni muu, jonka kanssa olin tanssinut".

Joachim pusersi Agnetan kalvosta kovemmin. Hän tajusi yhtäkkiä,
ensikerran miten tuo — että nuoren tytön, kuten yleisenä tapana oli
täytyi tanssia kenen hyvänsä, puolijuopuneen kavaljeerin kanssa, joka
vain suvaitsi häntä pyytää, ja kukapa sitte ei ollut ainakin osaksi eli
kokonaankin juovuksissa joulukekkereissä? — että se todellakin oli mitä
mieltä kuohuttavin epäkohta.

"Ja koko ajan kun me tanssimme", jatkoi Agneta matalammalla äänellä,
hieman vaikeasti, ikäänkuin muisteleminen olisi vaivannut ja hävettänyt
häntä, "katsoi hän minuun. Ja yhtäkkiä, ennenkuin aavistin eli voin sitä
estää, kumartui hän ja kuiskasi... jotain... ja", hän kävi punaiseksi
kuin veri, "ja hän tarttui korvaani kuin tahtoisi hän purra minua..."

"Sellainen raaka..." Joachim noitasi. "Mitä sanoi hän"?

"Oh, en sitä niin tarkoin muista. Agneta katsoi häveten maahan,
pelästyneenä ja kumminkin mielissään siitä että Joachim voi omistaa
asian niin. Ja minä olin aivan kuin pois laidoilta, niin nolostuin ja
kauhistuin. Jotain että olin niin soma, että hän juuri siinä paikassa
olisi tahtonut syödä minut suuhunsa... Kenties se ei ollut niin
vaarallista, hän tietysti oli humalassa... Mutta hän pelästytti minut
— voi, miten häntä pelkäsin! Jo vain hänen silmänsä... Muutoinhan hän
aina on niin siivo ja kohtelias...

"Hän on raaka intohimoinen lurjus, sellainen hän on!" huusi Joachim
kalpeana, raivostuneena, kun hänen pienen Agnetansa oli avutonna
täytynyt kuulla niin hävyttömän karkeaa rakkauden tunnustusta,
jollaista kohtelias herrasmies tuskin voisi tarjota katuneitosellekaan.
Sillä tytön katkonaisesta, kainostelevasta kertomuksesta ymmärsi
hän kokemuksiensa nojalla enemmän, kuin hän viattomuudessaan oli
käsittänyt eli aavistanut. "Miehen kunnian vuoksi täytyy minun otaksua
hänen olleen humalassa, muutoin tuollainen menettely kunniallista
säätyläistyttöä kohtaan on enemmän kuin anteeksiantamatonta. Mutta
luota minuun, olen pakoittava sen kolhon pyytämään anteeksi sekä
sinulta että minulta".

"Ei", huusi Agneta yhtäkkiä aivan pelästyneenä, että hän oli tullut
jonkun roskajutun tahi riidan aloittajaksi. "Et saa virkkaa noista
tyhmyyksistä hänelle mitään. Kiellän sinua siitä, juoksen järveen
häpeästä, jos hän saa tietää että minä muistan vielä ja olen kumminkin,
kun tapaan hänet, aivan yhtäläinen häntä kohtaan kuin ennenkin. Mutta
mitä olisin voinut tehdä"? hän kääntyi Joachimiin. "Enhän voinut sanoa
äidille mitään, sitä en olisi kehdannut. Ja hänhän kosi minua kohta sen
jälkeen", lopetti hän vähän katkonaisesti.

"Luuletko että se kenties tapahtui siitä syystä"? kysyi Joachim
kopeasti. "Parantaakseen nenäkkäisyyttään..."

"Ei", sanoi Agneta rehellisesti. "Luulen todellakin että hän on...
että hän on... rakastunut minuun", lopetti hän hyvin päättäväisesti.
Ja kun Joachim ei vastannut, lisäsi hän ujosti, vähän lapsellisesti
ylvästellen.

"Senhän aina huomaa. Tarkoitan, tuntee sanomattakin kun mies..."

Hän lopetti yhtäkkiä Joachimin hymyilevästä katseesta loukkaantuneena
ja heilahutti niskaansa taaksepäin.

"Luuletko kenties ettei kukaan koskaan ole välittänyt minusta", sanoi
hän suuttuneesti ja tavallaan hyvin arvokkaasti.

"Jumala tietää, että luulen juuri päinvastaista. Minähän", hän otti
sovitellen hänet syliinsä ja kuiskasi: "minähän itse olen aivan hulluna
sinuun".

Agneta oli aivan unohtanut lampaankeritsemisasiansa Niilo Maunun
Gunillalle. Hän huomasi äkkiä kauhuksensa että he jo kauan aikaa sitte
olivat sivuuttaneet polun, joka kanervikkokankaan poikki johti tuvalle.
Hän vetäysi pian, melkeinpä nyhtäsi itsensä irti Joachimin sylistä.

"Jumalan tähden, Joachim serkku", huudahti hän huolestuneena ja hänelle
tuli yhtäkkiä hyvin kiire. "Kaikella muotoa, riennä kotiin, niin
että olet kotona ennen minua. Mitä ihmettä äiti ja Fagerhjelmiläiset
sanovat. Ja Susen..." ei hän voinut olla singahuttamatta sitä hänelle
kääntyessään takaisin.

"Sinä sitten oletkin surkein pelkuri raukka", mumisi toinen,
vastenmielisesti hänet jo luotaan päästäen.

"Pelkuriko"? Agneta heilahutti päätään taaksepäin ja loi ylpeästi
komeat ruskeat silmänsä häneen. "Saatpa vielä nähdä olenko pelkuri, kun
kerran sitä kysytään"!



VII.


Samana iltapäivänä kun sotaneuvos vihdoinkin oli sanonut hyvästit
ja kun he jo onnellisesti ja hyvin vaelsivat Kristianstaadia kohti,
ratsasti Joachim Marieholmaan. Aamullinen katkeruus oli pysynyt koko
päivän yhtä kiihkeänä, niin ettei hänellä ollut lepoa eikä rauhaa
ennenkuin oli saanut puhua Stjernen kanssa.

Kun hän ratsasti kivitettyyn umpipihaan, jonka suuren portin päällystää
koristi hiekkakivestä hakattu vapaaherravaakuna, veti hänen huomionsa
heti puoleensa olento, jota merkillisempää hän mielestään koskaan
ei ollut nähnyt. Ylhäällä portin vastapäätä olevilla päärappusilla
seisoi pieni naishenkilö, kömpelöä hiekkakivistä kaidepuuta vasten
nojautuneena. Hänen harteillaan oli vanha topattu silkkiviitta, josta
pumpulitukut siellä täällä pilkistelivät esille ja pitkulaisessa
päässään, terävine koukkunenineen ja tuikeasti paistaville silmineen
oli korkea, ympyriäinen hattu, jonka suuri, kovin kulunut höyhentöyhtö
oli ainakin viisitoista vuotta vanha. Toisessa kädessään oli hänellä
pitkä kävelykeppi, jollaiset olivat käytännössä "rococo"-aikakautena
ja toisella kädellään oli hän kerännyt helmansa ylös, niin että jalat
pitkävartisissa puukengissä näkyivät. Joachim tietysti oli kuullut
kylliksi hänestä, niin ettei hänen edes tarvinnut tuokiotakaan epäillä
sitä että edessänsä seisoi kautta koko Höingen kihlakunnan kuuluksi
käynyt vapaaherratar Malviina Stjerne.

Hän puhutteli ankarasti, kuten tuntui, erästä kurjaa
torpparipaholaista, joka hattu kädessä seisoi rappusten edessä. Kun
Joachim ratsasti pihaan otti hän vanhanaikuisen, saksien muotoisen
jalokivillä koristetun "lorgnetin" ja piti sitä silmiensä edessä.

"Kuka hän on"? kysäsi hän mahtipontisesti.

Joachim nosti kohteliaasti hattuansa ja kumarsi satulassa. "Luutnantti
Skytte Munkebodasta". vastasi hän tottuneesti, "armollisen
vapaaherrattaren nöyrin palvelija".

"Vai nuori Skytte..." hän tarkasteli häntä edelleen yhtä
häikäilemättömästi. "Ei ole hullumpi, ei ole hullumpi kautta kunniani!
Hän siis kai tuntee minut"?

Joachim ei voinut olla hymyilemättä vastatessansa kohteliaasti:

"Ei löydy ainoatakaan koko Skånessa ken ei tuntisi vapaaherratarta".

Hymyily solahti samassa vapaaherrattaren ruskeaihoisten linnunkasvojen
yli, ympyriäisen hatun alla.

"Se ilahduttaa minua", sanoi hän nyykähyttäen. "Siltä sen pitää kuulua"!

Joachim käyden vähän hämilleen näki heti, että vapaaherratar varsin
hyvin oli käsittänyt hänen pilkallisen vastauksensa, mutta että hän ei
siitä vähintäkään närkästynyt.

Käden liikkeellä käski vapaaherratar torpparin huolehtimaan hevosesta
ja Joachim asteli hitaasti rappuja ylös.

"Luutnantti kai tahtoo tietystikin tavata poikaani"? kysyi hän käyttäen
kohteliaampaa ääntä kuin äsken.

"Niin". Joachim kumarsi kohteliaasti ja suuteli hänen kättänsä, joka
oli kylmä ja luiseva kuin linnun kynsi.

"Hän tulee heti, näin hänet juuri tallissa, kulkiessani siitä ohi".
Vapaaherratar puhellessansa työnsi itse raskaan tammioven auki ja pyysi
vieraansa astumaan sisälle.

Etehisessä oli heitä vastassa eräs palvelija, jonka vapaaherratar
kumminkin heti paikalla lähetti herra paroonia etsimään. Sitte potkasi
hän pitkällistä harjoitusta osoittavalla näppäryydellä raskaat
puukengät jaloistaan, ja laski hameensa alas ja alkoi — kuten Joachim
kohtausta kuvatessaan jälestäpäin sanoi — "näyttää ihmismäisemmälle".

Salissa, joka oli pitkulainen kuin taidekokoelma, vanhoine, valkeine
kullattuine rococohuonekaluineen pyysi emäntä vierastansa istumaan,
istuutuen heti itsekin ja alkaen purkaa kultalankaa; tämä oli ollut
hänen ensi nuoruutensa aikana yleistä, ja oli, kuten pahansuovat
ihmiset sanoivat, ainoa käsityö jota hän osasi tehdä. Sanottiin
myös, ja uskottiinkin yleisesti, että vapaaherratar Malviina
Stjerne, syntyisin Leijonklo, ei ollut koskaan oppinut lukemaan eikä
kirjoittamaan. Tämän taitamattomuuden syynä, jota peittääkseen hän
kumminkin vastoin "suoraa" luonnettansa teki kaikkensa, pidettiin
osaksi hänen vanhempainsa eriskummallisuutta ja Rousseaulaisten
kasvatusohjeiden sekavaa käsitystä, osaksi hänen omaa sairaloisuuttaan
kasvuaikana, joka olikin tämän kasvatustavan tehnyt mahdolliseksi
ja jonka nojalla sitä oli voitu puolustaa. Tosiasia kumminkin oli,
ettei kukaan, huolimatta hänen laajalle levinneistä, monimutkaisista
asioistaan, voinut ylvästellä nähneensä hänen kädellään kirjoitettua
ainoatakaan sanaa, eli hänen koskaan lukevan kirjaa.

Mutta hän oli matkalla aamusta aikasesta iltaan myöhään, ratsastaen,
venäläisellä juoksijallaan talosta taloon, torpasta torppaan koko
tuolla suurella tiluksellaan, jonka hän kakskymmenneljävuotisena,
miehensä kuoltua oli ottanut hoitoonsa velkaisena ja puti puhtaaksi
pantuna ja joka nyt oltuaan kohta neljäkymmentä vuotta hänen
hallittavanaan, sodasta, vallankumouksesta ja hallitsijasuvun
vaihtumisesta, taloudellisesta pulasta ja lisäveroituksesta
huolimatta kannatti paremmin kuin mikään muu talo koko länsi Göingen
kihlakunnassa. Poikaansa kohteli hän aina kuin alaikäistä, ja kun
Joachim nyt näki äidin, voi hän varsin hyvin käsittää, kuinka Niilo
Olavista todellakin, hyvästä ymmärryksestään ja verrattain hyvistä
tiedoistaan huolimatta oli voinut tulla sellainen kun hän oli: tylsä,
raskasmielinen ja epäitsenäinen. Äiti oli aina siitä päivin kun poika
oli vuoden vanha kukistanut hänen tahtonsa, sitonut hänen kätensä.

"No, miten siellä Skyttelässä voidaan"? Vapaaherratar ei seurustellut
enää kenenkään kanssa, eikä liikkunut koskaan missään, mutta hän oli
utelias kuin joskus nainenkin voi olla ja tiesi kaikki, mitä monen
pitäjän piirissä tapahtui, "No kuinkas pieni miniäni siellä kasvaa ja
varttuu"?

Joachim katsoi tarkasti häneen. "Tarkoittaako vapaaherratar serkkuani,
neiti Agneta Skytteä"?

"Niinpä tietystikin", hän katsahti ylös. "Tuo pieni, pieni suurine
ruskeine silmineen ja valkeine hiuksineen, jonka minun poikani" —
piirre suun ympärillä kävi yhtäkkiä katkeraksi, melkeinpä ivalliseksi —
"välttämättömästi aikoo tehdä Marieholman emännäksi jälkeeni".

"On minusta ikävää sanoa", Joachimin ääni oli hyvin kohtelias, ja hän
katsoi vapaaherratarta yhä vakavasti silmiin, "mutta luulen että niin
ei tule tapahtumaan".

"Eikö"? sanoi vapaaherratar kylmästi, katsoen yhtä vakavasti hänen
silmiinsä. "Onko kenties tullut joku sykkyrä lankaan?"

"Niin" vastasi nuori Skytte lyhyesti. Hänen vihansa kuohahti nähdessään
miten ylpeästi vapaaherratar asiaa kosketteli, ja hänelle tuotti oikein
helpotusta saada sanoa hänelle totuus yhtä lyhyesti ja häikäilemättä,
kuin hänkin puhui.

"Miksikä niin, jos uskaltaa kysyä?"

"Siksi että minä en tahdo että Agneta serkkuni menee naimisiin!"
huudahti Joachim yhtäkkiä hillitsemättömästi, toisen muuttumattoman,
välinpitämättömän kylmyyden kovin kiihoittamana.

Vapaaherratar heitti "purukset" ja löi yhtäkkiä käsiänsä yhteen aivan
haltioissaan.

"No, suuri Luoja, onkos kuultu kummempaa! Ja tuossa istuu hän ja sanoo
minulle — minulle Niilo Olavin omalle äidille sen suoraan vasten
kasvoja".

Joachim oli noussut. "Olen tullut tänne puhumaan Stjernen kanssa
asiasta ja onhan hyvä, että vapaaherratarkin saa samalla tietää sen.
Agneta Skytte — sen olen valalla vannonut — ei koskaan maailmassa mene
naimisiin kenenkään muun miehen kanssa kuin minun".

Kun Joachim alkoi puhua kuului jo ääniä ja askeleita etehisestä.
Vapaaherratar kohotti heti kättänsä ikäänkuin saadaksensa hänet
vaikenemaan, mutta se oli liian myöhään. Samassa kun hän oli lausunut
viime sanansa astui parooni Figge Wallqvistin seuraamana, saliin.

Niilo Olavi Stjerne seisoi kynnyksellä, hän tietysti oli heti
käsittänyt, niistä oli kysymys, joka ei ollutkaan vaikeaa, kun Joachim
oli niin selvään ja suoraan sanonut sanottavansa.

"Mitä hittoja...?" oli ainoa, mitä hän seisaaltaan tuli sanoneeksi.

Syntyi tuokion hiljaisuus. Sitte astui Stjerne hitaasti huoneeseen ja
kääntyi, tummanpunaisena vihasta, suoraan Joachimiin.

"Mitä hittoa tämä merkitsee?" kysyi hän päättäväisesti ja samalla vähän
arvokkaasti.

Vapaaherratar oli noussut ja kokoili lankojaan ja tilkkujaan.

"Niin, niin, poikalopit" — kun Malviina vapaaherratar kiivastui,
puhui hän aina samaa, karkeaa, sievistelemätöntä skånelaista, jonka
hän muutoin säästi rengeilleen ja torpparilleen. "Tapelkaa nyt vaan
tyttötypykästä, se onkin ainoa sopiva tapa päättämään tällaisia
asioita, kun peli on kunniallista. Mutta älkää nuhjoko toisianne
kuoliaaksi, se ei ole tarpeellista".

Niilo Olavi Stjerne piti ovea auki äidilleen: "Äiti voi olla aivan
huoletta, minun selkääni ei Skytte läksytä".

Figge Wallqvist, joka vielä oli pysytellyt huomaamatonna takalistolla,
purskahti yht'äkkiään, hermostuneesti nauraa killittämään kuullessansa
tämän viittauksen Tukholman kuuluksikäyneeseen urotyöhön.

Vapaaherratar, joka jo oli astunut huoneesta ulos, kääntyi mahdikkaasti.

"Wallqvist voi seurata minua" sanoi hän.

Joachim oli raivostunut — ensiksikin itseensä kun ei ollut menetellyt
viisaammin, ja sitte Stjerneen, joka taaskin uskalsi läimähyttää tuon
tuhman överstin Lotta jutun hänelle vasten kasvoja ja sen juuri tänä
hetkenä, Agnetan nimen yhteydessä.

Stjerne sulki oven äitinsä ja Figge ukon mentyä ja kääntyi sitten
Joachimiin.

"Tahdotko olla hyvä ja tehdä selkoa, mitä tämä oikeastaan merkitsee",
sanoi hän lyhyesti.

Hän oli nyt aivan valkea ja hänen kätensä vapisivat hieman. Ikäänkuin
koneellisesti teki hän jonkunmoisen viittauksen vieraalleen että hän
istuisi, siten itsekin saaden syytä istuutua. Mutta Joachim Skytte jäi
seisomaan.

"Tämä ei merkitse muuta mitään kuin mitä jo olen sanonut: Agneta ei
mene kenenkään muun kanssa naimisiin kuin minun".

"Vai niin" sanoi Niilo Olavi ivallisesti — ei suotta ollut häntä
äitinsä kasvatellut. "Mitä sanoo armollinen majuurska siihen?"

"Hän ei siitä tiedä vielä", sanoi Joachim lyhyesti.

"Ja tulet kai luokseni nyt siksi, että minun pitäisi tätiäsi valmistaa
sitä ilosanomaa vastaanottamaan?" kysyi parooni yhäti samalla äänellä".

"Ei!" Joachim tuskin enää voi hillitä itseään kauemmin, toisen tapa
häntä niin kiihoitti. "Tulen ensiksi luoksesi, kuin katsoin sen
soveliaimmaksi... ja... ja... kunniakkaimmaksi" — hän kohotti äkkiä
ylpeästi päänsä — "että sinä joka olet lähin asianomainen, ensiksi
saisit tietää miten asian laita oikeastaan onkaan".

"Jatka!" huusi Stjerne äreästi. Hän istui naputellen sormillansa
kovasti pöytää; kuta enemmän Joachim voi hillitä itseään, sen
raivostuneemmaksi toinen kävi.

"Ei ole muuta jatkamista", sanoi Joachim hyvin hiljaisesti. "Asia oli
vain se, jonka nyt olet jo kuullut kolme kertaa että Agneta tahtoo
minut, eikä sinua".

Niilo Olavi nousi ja löi nyrkkinsä pöytään niin että kaikui.

"Vai sitä hän tahtoo? Näytän että se on valhetta!" huusi hän
raivoissaan.

"Hiljemmin mäessä, veli Stjerne!" Joachim kiivastui myöskin nyt.
"Jos et luopune vaatimuksestasi hyvällä, niin löytänen kai keinon
pakoittaakseni sinua".

"Mene hänenkin kanssaan Norrbackan kestikievariin, niinkuin tuon
toisenkin lutkan kanssa. Sen perästä, siitä saat olla varma, ei Niilo
Olavi Stjerne vaadi sulta aarrettasi".

Joachim tietämättään nosti uhaten ratsupiiskan, jota hän koko ajan oli
pitänyt kädessään. "Tiedä huutia!" huusi hän raivoisena, "muista että
puhut neiti Skyttestä!"

He vaikenivat molemmat pariksi tuokioksi, molemmat ikäänkuin häpeissään
ja Joachimin kiihkeän muistutuksen jäähdyttäminä. Stjerne istuutui
raskaasti tuoliinsa ja tuijotti hiljaa, mutta äkäisesti kuin eläin
suurilla sinisillä silmillään Joachimiin, joka solakkana ja suorana
seisoi hänen edessään, hattu ja ratsupiiska kädessä valmiina lähtemään.

Sitte nousi parooni ja sanoi hitaasti ja hillitysti, taistellulla
tyyneydellä:

"Puhelkaamme järkevästi tästä, veli Joachim — tällä keinoin emme
kumminkaan koskaan pääse mihinkään. Tiedän kyllä, että Agnetalla ei
vielä" — hän katsoi alas ja hapuili sanoja — "ole mitään erityistä...
tunnetta minua kohtaan. Mutta kun minulla on hänen vanhempainsa lupa,
ja kun tyttöä rakastan ja luulen voivani tehdä hänet onnelliseksi,
niin ei ole aikomukseni luovuttaa häntä ensimäisen satunnaisen
vastaantulijan mielivaltaisille oikuille... Pysyn sanoissani", lisäsi
hän tarmokkaasti, "kuten luulen ukko majuurinkin pysyvän sanoissaan,
kun tulee niistä kysymys".

"Hyvä!" vastasi Joachim lyhyesti. "Niinpä tiedämme sen sitte!"

Hän valmistausi jo lähtöön, kun Stjerne — sekavasti tuntien että miten
asiat olivatkaan, hän kaikessa tapauksessa oli isäntä ja hänen oli
mahdotonta sallia kenenkään mennä talostaan tällä tavalla, maistamatta
kuivaa eli märkää, — osaksi äreän hyväntahtoisesti, osaksi kömpelösti
vitkastellen lausui:

"Veli viivähtää kai täällä ottamaan ryypyn ja syömään voileipää
kanssamme iltasella?"

Joachim heilautti ylpeästi, melkeinpä halveksuen päätään. Tosin hänellä
oli sekä nälkä että jano — Herra sen tiesi. Mutta hän piti sen arvoaan
alentavana syödä palasenkaan leipää tai juoda pisarankaan vettä tämän
katon alla, niin kauvan kuin Stjerne ei hellittänyt vaatimustaan saada
Agnetan käden omakseen. Sitäpaitse hän ei voinut itseltään kieltää,
että hän mieluummin oli tapaamatta Malviina muijaa, heidän välisten
asiain saatua sellaisen lopun.

Mutta niin ei kuitenkaan käynyt, kun hän Stjernen rinnalla, joka
kohteliaasti saattoi vierastaan ulos, seisoi kivirapulla, odotellen
hevostaan, tuli vanha vapaaherratar.

Hän astui häikäilemättä esille ja asettui heidän välilleen, tavallisen
suoraan tapaansa meikeinpä kopeasti kysyen:

"No ovatko herrat jo päässeet sovintoon, kumpi teistä on se onnellinen
joka saa viedä tytön morsiamena kotiin?"

Niilo Olavi käänsi päänsä poispäin, vastaamatta äidilleen,
loukkaantuneena ja hämillään tavasta, jolla asiaa käsitteli, Joachim
sitävastoin katsoi melkein uteliaana vapaaherratarta, tämän seisoessa
hänen vierellään; pienenä ja suorana avokaulaisessa vanhanmuotisessa,
kapeassa, lyhytselkäisessä puvussaan, ilman päällysvaatteen
tapaistakaan koleana huhtikuun iltana. Kun hän tapasi hänen suurten
kirkkaiden silmiensä hyväntahtoisesti pilkallisen ja epäilevästi
ilkkuvan katseen, helpottui hänen mielensä ja hän tuli yht'äkkiä
paremmalle tuulelle, kuin mitä hän oli ollut koko iltapäivänä. Hän
kumartui ja painoi kohteliaasti huulensa hänen laihaa, kylmää kättänsä
vasten.

"Tietysti se, jonka morsian itse valitsee, tai oikeammin, jonka hän
jo on valinnut", sanoi hän ylvästellen ja katsoi häntä kauniilla
silmillään hymyillen.

Vapaaherratar oli, kuten hän itse sanoi "ei tunteeton". Hän puisteli
päätään ja nirpisti ohuet huulensa, ja taputteli kevyesti luutnantti
Skytteä poskelle laihoilla, luisevilla sormillaan.

"Ei aina. Ei aina, ystäväiseni". Hän tuijotti eteensä enää kohtaamatta
hänen katsettaan. "Ei ainakaan minun nuoruudessani".

Ja kun Joachim ei oikein tietänyt mitä vastata — vanhuksen ääni oli
ollut niin kummallinen — lisäsi tämä pannen laihat käsivartensa ristiin
rinnalleen, tuolle kerran niin sievälle vanhanaikuiselle puvulleen.

"Silloin oli tyttö ymmärtäväinen ja otti sen jolla oli talo ja nimi...

"Ja toinen raukka?" kysäsi Joachim nauraen katsahtaen olkansa ylitse —
hevosta talutettiin esiin, ja hän juoksi rappusia alas.

Vapaaherratarkin nauroi.

"Toisinaan sai hän tulla jälestä päin..."

"Äiti!" huudahti Stjerne äkkiä loukkaantuneena hänen aistillisesta
puhetavastaan, johon hänen kumminkin olisi pitänyt tottua.

"Herranen aika Niilo Olavi", — Joachim istui jo satulassa ja nosti
emännälle hymyillen hattuaan — "jollakinhan täytyy miestä sentään
ilahduttaa!" Hän katsahti poikaan ja lisäsi kuivasti:

"Sillä jos tunnen tyttöjä oikein, niin hän kumminkin ottaa sinut".



VIII.


Niilo Olavi Stjerneä pidettiin kylläkin yleisesti varsin hitaisena, kun
oli kysymys ratkaisevan päätöksen toteuttamisesta, mutta vaikka hän
olikin äitinsä vallanhimon tylsyttämä, oli hän kumminkin itsepäinen ja
uhkamielinen kuin skånelainen konsanaan ja kovin rakastunut Agnetaan
kun oli, huolimatta hänen selvästi näyttämästä vastenmielisyydestään
— luottaen vanhempien lupaukseen — piti hän Agnetaa kihlattuna
morsionaan. Hän ei myöskään pelännyt Joachim Skytten vaarallisuutta
kilpakosijana — eroittihan laki jo, jota ei erityisettä luvatta voitu
evätä, serkut toisistaan — mutta siitä päivin kun Munkebodaan oli
tullut nuori mies, jonka helpoista kauniin sukupuolen valloituksista
maine jo etukäteen oli kertonut, oli parooni vaistomaisesti ollut
mustasukkainen hänelle ja Joachimin ylpeä, julkea käytös oli vielä
enemmän ärsyttänyt häntä. Tuhlaamatta aikaa antoi Marieholman
herra valjastaa hevosensa kiesien eteen ja tällä kertaa pyytämättä
seuraherraansa mukaan, ajoi hän yksin suoraa päätä Munkebodaan.

Joachim ei ollut saanut tilaisuutta puhua Agnetan vanhempien kanssa.
Vasta sitte kuin koko perhe jo oli kokoontunut illallispöytään, oli hän
tullut kotiin Marieholmamatkaltaan, vihdoinkin sitte kun he iltasella
— Lotti tädin talikynttilöilleen heitä saattaessa — menivät rappuja
ylös, oli hän saanut pikaisesti kuiskatuksi pari sanaa Agnetalle, miten
kaikki oli käynyt.

       *       *       *       *       *

Oli Vapunpäivä ja vanhan tavan mukaan laskettiin elukat Munkebodassa
ensikerran laitumelle. Mutta kun nyt oli kumminkin ruohoa niukalti
tänä Vappuna ei syönnistä juuri tullut sanottavaa — eläimet pääsivät
vain vähän ulos kytkyeistä ja koko juhla supistui siihen, että ne
saivat parin tunnin ajan jaloitella ja hengittää raitista ilmaa. Lehmät
seisoivat sävyisinä ja tyytyväisinä navetan edustalla, ne ammuskelivat
raikkaaseen ilmaan ja ojennellen kaulaansa tuijottivat tylsästi
eteensä suurilla, surullisilla silmillään. Vasikat, auringonpaisteen
elvyttäminä tanssivat sitävastoin pitkine säärineen iloisesti
ja kömpelösti ympäri pihaa ja hyppivät rajusti ja vallattomasti
sivullepäin, kun niitä hätisteltiin. Juhlaan — sillä juhlana melkein
sitä Munkebodassa pidettiin, kun kevät tällä tavoin ikäänkuin
julkisesti julistettiin — otti alusta loppuun ukko majuuri itse osaa.
Pitkä piippu vaappui toisessa suupielessä ja kypäri oli takaraivalle
sysättynä kun hän omin käsin Joachimin kanssa auttoi elukoiden
irtipäästelemisessä ja seisoi sitte tyytyväisenä katsellen niitä.
Tyttäret istuivat keittiön rappusilla, peitehuivit harteilla, nauttien
avopäin auringon paisteesta, joka todellakin tänään oli tavattoman
lämmintä ja keväistä.

Marieholman vaunut vierivät hitaasti veräjistä — karjakartanon eroitti
päärakennuksesta ja sen somerikkotanhuasta vain kapea Munkebodan
maantie, — ja paruuni, kokeneena kuskina ja maalaisena, tiesi tietysti
asianomaisesti varoa irtilaskettua karjalaumaa.

"Kas, veli Stjerne, hyvää päivää"! huusi majuuri iloisesti hänelle,
tyttöjen samalla kadotessa rappuselta. Joachim, joka karjanhoitajan
kanssa oli syventynyt katselemaan erään vasikan kipeää takajalkaa, ei
sitävastoin heti huomannut vierasta.

Parooni astui hitaasti kieseistä — taputteli tyynnytellen ruunaa,
joka levottomasti arasteli lehmiä; ja kysyi tavallista jäykemmin
ja juhlallisemmin, jos arvoisa veli suvaitsi puhua hänen kanssaan
kahdenkesken pari sanaa.

Konttorissa, ennenkuin hän vielä oli saanut tervehtiä majuurskaakaan
joka nyt — kuten tavallisesti kun tuli vieraita — muutti heti pukunsa,
sanoi parooni viivyttelemättä asiansa ja pyysi luvan saada vielä
tänä päivänä puhua neiti Agnetan kanssa; hänellä oli syytä — hän loi
majuuriin sellaisen katseen, että vanhasta Niilo Skyttestä tuntui
ilkeältä ja hänen mieltänsä alkoi ahdistaa — hänellä oli syytä toivoa
että kihlaus lopullisesti julkaistaisiin niin pian kuin mahdollista.

Kyselemättä pitemmältä, — melkein pelästyneenä tästä — käski majuuri
heti kutsua Agnetaa ja armollista rouvaa. "Pyydä kaikella muotoa
armollista rouvaa myöskin tulemaan"! huusi hän vielä Bengtalle, aivan
hermostuneena ajatellessansa että hänen täytyi olla yksin näytelmässä,
joka nyt alkoi.

Kohta kun Joachim oli tuntenut Marieholman ajopelit, oli hän samassa
passittanut tuon mieliä kiinnittävän vasikan luotaan ja oli pikaisesti
juossut pihan yli keittiön rapulle, missä tytöt äsken istuivat, ja
mistä he olivat hänelle huutaneet ja nykyttäneet päätään. Hän arveli
heidän menneen ullakolle, mutta kiiruhtaessansa keittiön etehisen läpi,
ehkäsi hänet Beata, joka varovaisesti pisti päänsä ulos, tällä hetkellä
tyhjänä olevan väentuvan raotetusta ovesta ja viittasi häntä salaisesti
tulemaan sisälle.

Pitkällä penkillä, valkean ruokapöydän edessä istui Karin Maria, ja
Agneta, peiteliina päässä, oli polvillaan hänen edessään ja painoi
kasvonsa sisarensa helmaan.

"Mutta Herran nimessä, tytöt"! huusi Joachim kauhistuen astuessaan
sisälle. "Mitä nyt on tekeillä"?

Agneta silmäsi ylös kalpein, hämmästynein kasvoin — Joachim astui heti
hänen luokseen.

"Mutta. Agneta..." hän nosti hänet ylös ja veti hänet luokseen,
välittämättä vähääkään Karin Mariasta ja hyväntahtoisesta Beatasta,
joka yhtäkkiä oli alkanut itkeä. "Siksikö että Stjerne? ... Ja sinä,
joka lupasit minulle, olla pelkäämättä"!

"En pelkääkään", mutisi Agneta ja painautui lujasti hänen syliinsä,
nojaten otsaansa hänen olkapäähänsä, "en häntä. Mutta äiti... Olenhan
aina tottunut äitiä tottelemaan"!

Karin Maria nousi pikaisesti ylös ja astui sisarensa viereen: "Tässä
et tottele ketään muuta kuin omaa sydäntäsi, Agneta", sanoi hän
juhlallisesti.

Joachim katsoi ylös — ja ojensi Karin Marialle kätensä.

"Karin Maria... Olet meidän puolellamme?..." äännähti hän
hämmästyneesti, kiitollisesti.

Karin Maria laski kätensä hänen käteensä ja nyykähytti äänetönnä.
Hän olisi sanonut jotain, mutta samassa hyökkäsi pirttipiika Bengta
sisälle. Beata, joka piti vahtia ovella, oli tietysti unohtanut
velvollisuutensa ja seisoi nyt liikutuksesta nyyhkien, nenäliinaa
silmillään.

"Neiti Agneta..." Piika jäi seisomaan avosuin töllistellen: eikö siinä
sitte seissyt luutnantti pitäen Agneta neittä sylissään! Ja kumminkin
tiesi joka sielu pitäjässä, että juuri hän tulisi saamaan Marieholman
paroonin!

Agneta oikasiihe pikaisesti — hän oli aivan kalpea.

"Tahdotko että tulen mukaasi"? kysyi Joachim hiljaa. He kaikki tietysti
olivat heti arvanneet mitä varten kutsuttiin.

Agneta katsoi tuokion epäilevästi Joachimiin, suuressa kiusauksessa —
Karin Maria sanoi vakavasti ja päättäväisesti.

"Se ei kelpaa lainkaan. Agnetalta kysytään ja Agneta yksin
vastatkoonkin... Sitä paitse suututtaisi se äitiä tavattomasti", lisäsi
hän hiljemmin, "ja kosijaa tietysti myöskin..."

Agneta pusersi molemmilla käsillään rintaansa — ovella kääntyi hän ja
katsoi sydäntäsärkevästi komeilla, nyt kyynelloisteisilla, ruskeilla
silmillään. Joachim astui tenhottomasti askeleen häntä kohti.

"Anna hänen vain mennä", kuiskasi Karin Maria. Ja lisäsi ääneensä, kun
Agneta piian kera oli jo oven ulkopuolella: "Ollos aivan huoletta,
serkku — ei kukaan pakoita Agnetaa enemmän kuin meitä muitakaan".

Armollinen rouva, joka katsoi välttämättömän tarpeelliseksi kaikissa
juhlatilaisuuksissa olla oikein "tällissään", ei vielä ollut saapunut
kun Agneta, joka oitis, valmistelematta oli kutsua seurannut, astui
konttooriin isänsä luo.

Hän oli kalpea ja vapisi, niin että hänen täytyi tukea lähimpään
tuoliin niijatessansa kosijalle alasluoduin silmin. Hänen suunsa
ympärillä oli tuo uhkamielinen päättävä piirre, joka joskus teki hänet
niin äitinsä näköiseksi.

"Agneta, pieni tyttöseni..." soperteli isä onnettomuutta ennustavalla
juhlallisuudella. Hän käänsi levottomasti katseensa tyttärestään
parooniin, mutta kun ei kumpikaan tuntunut tahtovan kohdata hänen
katsettaan, eikä rohkaissut häntä millään tavalla, hätääntyi hän heti,
käänsi äkkiä selkänsä, ja asettui, kädet housuntaskuissa seisomaan
huoneen perimmäisen akkunan ääreen ja mutisi pikaisesti:

"Puhu itse, veli Stjerne, hänen kanssaan — onhan se oikeastaan enempi
sinun asiasi kuin minun".

Niilo Olavi seisoi ja katseli Agnetaa: solakka, hentonen hän oli
nojatessaan paljailla, valkoisilla käsivarsillaan edessään olevaa
tuolin selystää vasten, pää syvään painettuna rinnalle, joka
levottomasti aaltoili kotikutoisen, ruudukkaisen kaulaliinan alla.
Kosija läheni hitaasti.

"Neiti Agneta", sanoi hän takerrellen matalalla äänellä. "Isänne on
suonut minun kysyä, josko neiti... josko Agneta..." Hän ei sanonut
enempää, vaikeni hetken, pari ja tarttui yht'äkkiä kiihkeästi hänen
käteensä. "Agneta", kuiskasi hän rukoillen, vakavasti, "lupaan että
vaimoni ei koskaan tarvitse katua myöntävää vastaustaan".

Agneta katsahti arasti ylös. "Herra parooni", alkoi hän hiljaisella
äänellä, "surettaa minua..."

Parooni piteli vielä hänen kättänsä, ja pusersi sitä tulisesti:

"Elkää virkkako enempää!... Agneta tulee katumaan. Punnitkaa
— punnitkaa tarkoin levossa ja rauhassa". Hän puhui kiireesti,
liikutettuna. "Älkää antako tuon poika heitukan turhien lupauksien
viekotella teitä rikkomaan vanhaa lupaustanne..."

"En ole koskaan antanutkaan mitään lupausta", huusi Agneta
loukkaantuneena.

Samassa tuokiossa aukeni ulko-ovi reippaasti ja majuurska seisoi
kynnyksellä. Hän oli, astuessaan sisälle, kuullut Agnetan viime sanat
ja, piialta vihiä saatuaan, käsitti hän heti mistä oli kysymys.

"Vanhempasi ovat sen antaneet sinun nimessäsi", huudahti hän kiivaasti,
vihastuen. Hän ei ehtinyt edes tervehtiä Stjerneä — hän joka muutoin
oli niin kohtelias vieraille. "Saat olla hyvä ja käyttäytyä sen
mukaisesti".

Tämä karkea käsky herätti Agnetan vielä uinuvan naisellisen itsetunnon.
Hän kiskasi kätensä irti ja kääntyi äitiinsä.

"Äiti"! Hän katsoi häntä suoraan silmiin. "Voitte koetella pakottaa
minua, jos tahdotte, mutta en koskaan maailmassa myönny Stjernen
pyyntöön".

"Hän on hassu", mutisi majuuri etäämpää, akkunan äärestä. "Hän ei
ymmärrä omaa etuaan. Mutta veli, ällös välittäkö siitä — se haihtuu. Se
kyllä haihtuu, sen saa veli nähdä..."

"Se ei haihdu", lausui Niilo Olavi tulisesti. "Se ei haihdu, sanon sen,
ennenkuin tuo Joachim lurjus on tullut talosta pois".

"Jos en koskaan olisi nähnytkään serkkuani", huudahti Agneta
katkerasti, menettäen viimeisenkin malttinsa, "niin en kumminkaan olisi
paroonia huolinut. En hinnasta mistään"!

Majuurska tarttui kovasti tyttärensä käsivarteen. "Onko niin asiat"?
kysyi hän terävästi. "Onko Joachim todellakin antautunut lörpöttelemään
tyhmyyksiä sinulle? Missä sitte ovat silmäni olleet, kun en ole sitä
nähnyt"!

Ja kuin Agneta vaikeni — uhkamielisenä ja katkerana — lisäsi hän
levollisemmin, katsoen samalla kysyvästi Stjerneen:

"Mutta se on mahdotonta... Olisin sen keksinyt jo kauan sitte..."

"Mitä hän on Agaetalle sanonut, en tiedä", lausui parooni, aivan
poissa suunniltaan, "mutta varmaa ainakin on, että hän tulee luokseni
kerskaillen mitä hävittömimmin voittaneensa morsiameni".

Majuurska mietti hetkisen. "Skytte", sanoi hän komentavasti, "kutsuta
heti veljenpoikamme tänne. Ja sinä, ma chère", — hän kääntyi
tyttäreensä — "sinä olet saava tietää, ennenkuin on liian myöhäistä,
että sinulla on vanhemmat, jotka ovat sinua viisaammat! Siinäkö sinun
älysi vain onkin, että sinä yks kaks ihastut ensimäiseen, vastaan
tulevaan Corydoniin, joka on sattunut sanomaan sinulle pari tyhmyyttä,
niin... Niin, silloin tottatosiaan et ole ansainnut parempaa kuin että
tartutaan asiaan kovin kourin"!

Agneta ei vastannut sanaakaan. Hän oli tällä hetkellä odottaessaan
Joachimia sellaisessa ilkeässä ja ankarassa jännityksessä, niin että
hänestä tuntui melkein kuin jokin hänen sisällään katkeaisi, eli
halkeisi. Melkein tietämättään oikasiihe hän täyteen pituuteensa ja
kohotti päänsä — tällä hetkellä, seistessänsä vanhempiensa ja tuon
miehen, jonka he olivat hänen mieheksensä valinneet, kanssa kasvot
kasvoja vasten ja kun hänen täytyi puollustaa nuorta rakkauttaan, oman
sydämensä oikeutta, kehittyi hän täysikasvuiseksi.

Joachim, joka Agnetasta erottuaan, oli odottanut vieraskamarissa, tuli
nyt sisälle sedän kanssa ja sulki oven jälkeensä. Majuurska istahti
raskaasti kiinalaiseen rottinkituoliin, niin että se natisi. Hän oli
niin vihainen ja kiihoittunut, että leveät myssyn nauhat leuan alla
lepattivat.

Joachim astui Agnetan luo ja asettui hänen taakseen, — hän kietoi
kevyesti kätensä hänen vyötärönsä ympäri.

"Paras Niilo setä, hyvä Lotti täti", alkoi hän kiihkeästi, mutta varsin
kohteliaasti ja hillitysti — hän oli, odotellessaan ulkona miettinyt,
mitä hän sanoisi. "Ette saa käsittää tätä uhkaksi eli kunnioituksen
puutteeksi siltä, joka kumminkin niin hyvin tietää miten paljosta hänen
on teitä kiittäminen, mutta — sitä ei voi auttaa — Agnetan ja minun
täytyy saada kuulua toisillemme". Hän katsoi vedoten heihin, ja kun ei
kukaan vastannut, lisäsi hän miehekkään päättävästi:

"Nyt te sen tiedätte. Ja nyt vannon, etten mielisuosiolla, enkä pakolla
luovu serkustani".

Joachimin puhuessa, kuullessansa vain jo hänen äänensä kaiun, tunsi
Agneta tavatonta helpoitusta — ikäänkuin olisi hänet vapautettu
soimauksen ja yksinäisyyden kuormasta, joka oli häntä tähän
saakka painanut. Melkeinpä tietämättään, nojausi hän raskaasti ja
tenhottomasti Joachimiin — tämä huomasi sen ja kietoi kätensä lujemmin
hänen vyötärönsä ympäri.

"Säästäkää meitä edes noista _scènes d'amour_"! (rakkauskohtauksista)
huusi majuurska katkerasti. Hän istui — kuten hän sitte uskoi
miehellensä — ja "häpesi silmät korvat täyteen" Stjernen vuoksi, joka
seisoi jäykkänä ja suorana, toinen käsi takin väliin pistettynä ja
antoi Agnetan äidin pitää puheenvuoroa. "Saako luvan kysyä" — kun
majuurska oli suuttunut, hän mielellään aina viime vuosisadan tapaan
alkoi puhua ranskaa — "miten kauan Joachim oli ollut tyttäreni 'aux
petits soins'?"

"Ensi päivästä, kun hänet näin", vastasi nuori Skytte lämpimästi.

"Se oli jotenkin sukkelaan edellisen kuulummaksi käyneen rakkausjuttusi
jälkeen!" tätä katkeroitunut majuurska ei mitenkään voinut olla
huudahtamatta.

Joachim lensi häpeästä ja vihasta tulipunaiseksi hiusrajaan saakka.
Agneta käänsi päänsä ja katsoi ihmetellen häneen.

"Charlotte!" huusi majuuri nuhtelevaisesti — jotenkin ankarasti. Mutta
kun hän samassa kohtasi vaimonsa katseen, lisäsi hän heti säyseämmin:

"Eikö ole tarpeetonta Agnetan saada tuosta tyhmästä jutusta tietoa?"

"Onko se tarpeetonta, että tyttäresi saapi tietää, minkä kevytmielisen
Don Juanin hän ymmärtämättömyydessään mieluummin valitsee kunniakkaan
ja vakaantuneen kosijan sijaan", lopetti majuurska päättäväisesti.

Syntyi hetkeksi syvä hiljaisuus huoneessa. Agneta seisoi liikkumatonna
samassa asennossa, serkkunsa olkapäätä vasten nojaten, silmät alas
luotuina.

Majuurskasta tuntui yhtäkkiä vastenmieliseltä puhua enempää asiasta;
mutta hän pakoitti itsensä siihen. Hän nousi ja sanoi seisaaltaan
jonkunmoisella arvokkaisuudella:

"Joachim todellakaan ei ole puhtaan sydämesi arvoinen, pikku tyttö
rukkani. Jospa vain tietäisit, miten hän äskettäin Tukholmassa..."

Agneta oikasihe pikaisesti — avasi silmänsä ja astui, torjuen, askeleen
äitiänsä kohti.

"Äidin ei tarvitse virkkaa mitään — tiedän kaiken", sanoi hän
pikaisesti, ylpeästi.

"Tiedätkö sen?" huusi majuurska ällistyneenä. "Kuka, Herran nimessä on
ollut niin sanomattoman julkea ja kertonut sinulle...?"

"Tiedän kaiken", uudisti Agneta kaiuttomasti, tällä kertaa se
nähtävästi vaati ponnistusta.

Kaikki ymmärsivät yhtäkkiä, että mitä hän puhui ei ollut totta,
että hän ei tietänyt mitään, että hän arkana omassa puhtaudessaan,
jalomielisenä rakkaudessaan, vaistomaisesti ei tahtonut tietää mitään,
joka hänen omissa ja mahdollisesti muidenkin silmissä halventaisi sitä
miestä, jolleka hän nyt kerran oli antanut pienen, ylpeän sydämensä.

Ja vastausta odottamatta, katsomatta kehenkään, välttäen Joachimin
katsetta, joka — yhtäkkiä kalpeana mielenliikutuksesta, rajusti, syli
avoinna — astui askeleen häntä kohti — meni Agneta Skytte hitaasti ulos
huoneesta.



IX.


Beata oli pyhästi luvannut Joachim serkulle, joka ei ollut konttoorissa
tapahtuneen kohtauksen perästä puhunut ainoatakaan sanaa Agnetan
kanssa, että hän kyllä iltapäivällä saisi sisarensa mukaansa mamseli
Fikenin luo, jos hän tahtoisi tulla heitä tapaamaan sieltä. Serkku
voisi ottaa asiaksensa parin koruompelulla koristetun kannattimen
tilaamisen mamseli Fikeniltä.

Kun tytöt kello 2 aikaan iltapäivällä tulivat sinne, istui Joachim
jo siellä. Mamseli oli noussut pois pöytäliinakankaansa äärestä ja
levitteli innokkaasti noihin asianomaisesti tilattuihin kannattimiin
sopivia ompelumalleja ja erivärisiä lankoja "löjtnantille" ja
tilauksesta mielissään lupasi hän että niistä tulisi oikeat
mestariteokset. Kun hän näki tyttöjen tulevan sisälle — Agnetan
äänetönnä, myssy syvästi silmille painettuna, molemmat kädet
peitehuivin sisällä ja Beatan tekeytyen iloiseksi ja kovin viattomasti
ihmetellen sanoessaan: "No eipähän muuta, serkku Joachimkin!" tiesi
mamseli Fiken kohta, mikä tuuli oli tuonut herrasväen hänen "matalaan
majaansa". Bengta tietysti ei ollut voinut pitää kielensä takana,
mitä oli nähnyt asuintuvassa, — mamseli Fikenillä oli myös ollut omat
aavistuksensa ja kun hän aamupäivällä oli nähnyt paroonin ajavan
Munkebodasta, tuskin tunnin siellä vierailtuansa, käsitti hän helposti
miten asian laita oli. Ja vaikka hän vain olikin "vanha mamseli rukka"
kuten hän sitte sanoi Beatalle ja saikin tyytyä tässä maailmassa
vähäpätöiseen asemaan, niin olihan hän kumminkin "parempien ihmisten"
lapsi ja Jumalan kiitos oli hänellä sydän — mamseli Fiken laski käden
rinnallensa — sydän, missä Aamorikin kerran oli asustanut! Ja nyt
sai Beata kuulla, kyynel tulvin kerrotun, usein kuullun jutelman
ylioppilaasta, joka sitte pääsi Bunkefloohon virkaa toimittavaksi
pastoriksi, "mutta silloin jo oli unohtanut nuoruuslempensä". Tämä oli,
niin sanoakseni ensimäinen todellinen rakkausjuttu, jonka Munkebodan
tytöt olivat kuulleet — sillä oli ollut tärkeä osa heidän aikaisemmissa
tyttöhaaveiluissaan ja se häämöitti ainiaan heidän mielessään
jonkunmoisena "oikean romaanin" kaavamaisena perikuvana.

Tytöt tervehtivät — vähän jäykästi — mamseli Fikeniä ja vähän
kursailtuaan istuutuivat liikkaavaan sohvaan, pitkulaisen kuvastimen
alle, jossa ei edes Karin Mariakaan koskaan muistanut olleen lasia.
Kullatun kehystän sisällön sen siaan muodosti nyt paperin pala, johon
kekseliäs mamseli Fiken oli saanut kylän maalarimestari Anderssonin
maalaamaan jonkunmoista pilvekästä taivaansiniväriä, joka muka kuvaisi
kuvastinlasin vivahduksia. Seiniä oli sivelty keltamaalilla ja
kaikki tämä keltainen ja sininen näytti, kuten mamseli Fiken sanoi,
niin "ruotsalaiselta", seinällä riippuvine sievine Kustaa Adolfin
ja Fredrika kuningattaren valokuvineen, joiden välille oli asetettu
painetuista kukkasista laitetun seppeleen ympäröimä lävistetty sydän,
jonka alla oli tuon Bunkefloon uskottoman pastorin kirjoittama
paririvinen syntymäpäivä värssy — kaikki tyyni oli lasin alle kehyksiin
suljettu. Aivan alimmaisimpana oli Ludvig XVI aikuisessa mitä
hienoimmassa ja aistikkaimmassa kehystässä erään Parisin etevimpien
pienien muotokuvien maalaajan tekemä ihastuttava pastellimaalaus Kustaa
Mauri Armfeltistä, jonka valokuvan aikoinaan oli omistanut eräs mamseli
Fikenin täti. Tämä oli kerran maailmassa ollut kuulu kauneudestaan
ja oli ollut köörilaulajana Kustaa III:nen oopperassa siksi kunnes
hän hieman seikkailurikasta elämää pääkaupungissa vietettyään,
keuhkotautisena ja iloisten ystäviensä hylkäämänä oli tullut kotiin
Skåneen jälleen kuollaksensa "matalassa majassa". Hänen harppunsa oli
vielä huoneen nurkassa, vainajan muistoksi tomuisten olkikukkasten
seppelöimänä.

Aina ensi lapsuutensa ajoista olivat tytöt vähentymättömällä
ihastuksella katselleet tämän majan romantillisia muistoja ja vieläpä
nytkin — kaikista huolista huolimatta — ei Agneta voinut olla
kääntämättä silmiään nurkassa seisovaan, vaienneesen harppuun, jonka
katkenneilla kielillä kerran olivat leikitelleet valkeat sormet, joita
Ruotsin Alkebiades, hilpeine tovereineen oli ihastellen suudellut.

Mamseli Fiken, joka oli paljonkin kokeneempi kuin viaton Beata, ymmärsi
tietysti heti, ettei hän voisi tehdä suosikillensa "löjtnantille"
suurempaa palvelusta kuin antaa hänen olla kahdenkesken rakastettunsa
kanssa.

Saatuaan vieraat istumaan, asettautui hän itse heidän vastapäätään,
kylmettyneet kädet ristissä pumpuliesiliinan alla ja tuumiskeli
hyväntahtoisesti millä keinoin — näyttämättä epäkohteliaalta — hän
voisi poistua Beatan kanssa, josta myöskin alkoi yhdessäolo tuntua
painostavalta. Jospa hänellä vain olisi ollut vähänkään kahvinpapuja
kotosalla! — Mutta viimeisensä oli hänen valitettavasti täytynyt
käyttää Boforsan muorin kestitsemiseen eilen iltapäivällä.

"Tahtooko pikku Beata kenties nähdä villahameen, jota ompelen lukkarin
Sissalle?" keksi hän kumminkin vihdoin onnellisesti sanoaksensa. "Siitä
tulee ylön hieno, sillä siihen tulee koko rivi 'exkysejä' ympäri koko
hameen — näin"! Hän selitteli tehden etusormellaan kuvioita polvellensa.

Beata ei vetänyt edes suutansakaan hymyyn — oli tuttu asia, että
mamseli Fikenin sanastossa "exkysit" merkitsivät samaa kuin "rimsut"
ja nimitys oli monivuotisen käytännön kautta käynyt yleiseksi koko
pitäjässä. Hän nousi innokkaasti ylös:

"Kyllä toki, rakas mamseli Fiken, tahdon kovin mielelläni!"

Agnetasta ei mainittu sanallakaan, mutta, he olivat kumminkin
kaikessa tapauksessa saaneet syytä poistua ja mamseli Fiken vei heti
riemuiten valtioviisaasta menettelystään Beatan keittiöön, missä
tämä pitemmittä selittelyittä kiipesi kiivupöydälle ja herkutteliihe
lapsuutensa lempiruualla: siirappia hapan leivällä, kuivatuiden
omenalohkojen kanssa, samalla kun hän sydämensä kyllyydestä romantisen
ja osaaottavaisen mamseli Fikenin kanssa pohti sisaren onnetonta
rakkausjuttua.

Mutta kamarissa istui Agneta yhä vain liikkumattomana sohvalla, kädet
peiteliinaan kätkettynä, katsellen alas nauhakenkiinsä.

"Agneta!" kuiskasi Joachim mamseli Fikenin vihdoinkin sulkiessa oven
jälkeensä. "Katso minua — puhu minulle... Enhän tiedä mitä minun pitää
uskoa. Oletko todellakin antanut minulle anteeksi... eli... eli oletko
sydämestäsi tyytymätön minuun?... Agneta..."

Tämä puisti laimeasti päätään, välttäen serkun rukoilevaa katsetta.
Joachim heittäysi polvilleen vaappuvan sohvan eteen ja laski hellästi
molemmat käsivartensa hänen vyötärönsä ympärille — silloin vasta näki
hän, että alasluodut silmät olivat suuria kyyneleitä täynnä.

"Herra Jumala, Agneta — anna minun nyt selittää sinulle kaikki tyyni",
pyysi hän hiljaa.

Agneta pudisti vielä kerran päätään — hieman innokkaammin vain. "Se ei
ole tarpeellista, Joachim", mutisi hän tahtomatta katsoa serkkuunsa,
"ei se maksa vaivaa... Enhän missään tapauksessa voi mennä naimisiin
kanssasi".

"Senkö vuoksi?" kysyi Joachim epäilevästi ja puoleksi nöyrtyneenä,
puoleksi ihmetellen. "Sen vuoksi... tiedäthän... jota Lotti täti tahtoi
sinulle sanoa. Rakas tyttöseni — et käsitä sitä nyt oikein, mutta
luuletko todellakin joskus voivasi saada miehen, jonka omallatunnolla
ei olisi joku sellainen synti?"

"En tiedä", itki Agneta yhtäkkiä ääneensä hermostuneesti. "Syy ei ole
yksin se! Se tietysti on sinulle suuri häpeä, sen voin kyllä ymmärtää,
mutta — mutta... enhän ole sitä ihmistä koskaan nähnyt ja Tukholmahan
on niin kaukana! Ei Joachim!" hän katsahti ylös suurilla surullisesti
nuhtelevilla silmillään, "ei se ole yksin siitä syystä. Vaikka..." hän
vetäysi kammoksuen kauemmaksi seinään päin. "Miten voit niin tehdä?"

Mutta kun Joachim tuskissaan painoi kasvonsa hänen käsiinsä,
kurkottautui tyttökin hänen ylitsensä ja kuiskasi epätoivoisesti:

"En ole sitä koskaan ennen ajatellut — luulen että en edes ole sitä
tietänytkään... Äiti on minulle selittänyt nyt että se on laissa
kiellettynä, että — serkkujen välistä naimista pidetään aivan syntinä.

"Eikä mitään muuta kuin se!" huusi Joachim helpommalla mielellä.
"Anomme tietysti kuninkaalta. Niin monet tekevät sillä lailla".

Agneta pudisti surullisesti päätään. "Sitähän Karin Mariakin sanoi,
mutta äiti sanoi, että sinun ei tarvitse odottaa kuninkaalta
minkäänmoisia armahduksia, kun sillä tavoin olet Tukholmassa menetellyt
— vieläpä päällikköäsi vastaan!"

"Ja silloin tietystikään ei Lotti täti voinut olla sinulle
seikkaperäisesti kertomatta, mikä se oli, joka oli niin pahoin tehty?"
kysyi Joachim pilkallisesti, nöyryytettynä ja katkerana.

"Olinhan jo arvannut sen", mutisi Agneta hiljaa.

"En tiedä miten, mutta heti kun katsoin sinuun konttoorissa, kun
äiti alkoi siitä puhua, ymmärsin minä... Tahdoin vain päästä sen
kuulemisesta. Sehän on aivan yhdentekevä" — hän katsoi itsepäisesti
alas jalkoihinsa ja ääni hiljeni vieläkin. "Tarkoitan..." Hän pysähtyi
ja lausui sitte ääneensä kiivaasti:

"Itse asiahan se on ilkeä — kuka tuo ihminen on, on minulle aivan
yhdentekevää!"

"Mutta se ei voi olla sinulle yhdentekevää, että minä hetkellisen
kirotun hurjuuteni vallassa tyttö-tylleröisen vuoksi, josta
välitän vähemmän kuin pirttipiika Bengtasta, olen tärvellyt koko
tulevaisuuteni", huusi Joachim katkerasti katuen. "Uskallatko —
uskallatko todellakin... kun nyt tiedät, miten kurjan oikukas ja
kevytmielinen minä voin olla? ..."

Agneta laski molemmat kätensä hänen olkapäälleen. "Oi Joachim — pelkään
etten ole oikein hyveikäs en niinkuin äiti... mutta... mutta ... kun
sinä nyt taaskin olet luonani — on ikäänkuin ei se liikuttaisi minua
ensinkään, on niinkuin kaikki ne olisi niin kaukana, niin hämärää
ja utuista... Ei en voi sanoa mitä minä tarkoitan, ja sehän onkin
aivan sama — nyt kun laki kumminkin eroittaa meidät," lopetti hän
toivottomasti.

"Tietysti ei kuningas sitä kiellä", huudahti Joachim kärsimättömästi,
"vaikkapa vielä sekä hän, perintöprinssi että kaikki muut korkeat
herrat siellä olisivat kuinkakin tyytymättömiä minuun. Sitä ei juuri
koskaan kielletä — pyyntö on vain muodon vuoksi".

"Äiti sanoo että juuri sinunkin tähtesi ei suinkaan olisi viisasta
panna hakemusta — siitä olisi vain seurauksena että tuo roskajuttu
tulisi jälleen eloon herätetyksi", vastasi Agneta surullisesti, mutta
päättäväisesti eväten "Hän sanoo että kaikki ihmiset mitä ankarimmin
nuhteleisivat isää että hän, niin kohta sen jälkeen... Ja hän sanoo
vielä —" Agneta kuiskasi nyt tuskallisen hämmästyneesti — "että
ihmisten ehdottomastikin täytyisi luulla, että minä... ymmärrätkö...
että minä olen kovin kummallinen ja kevytmielinen tyttö, joka — joka —
olen niin halukas tarttumaan... nyt kun kaikki puhuvat sinusta..." Hän
pysähtyi ja sanoi sitte päättäväisesti varmemmalla äänellä:

"Voin varsin hyvin käsittää että hän on oikeassa, sen tietystikin
täytyy näyttää pahalta, että me... sinun nyt asuttuasi tässä talossa
niin..." Hän pakoitti itsensä katsomaan serkkuunsa ja kumartausi sitte
eteenpäin, peittäen molemmilla käsillään kasvonsa: "Oi, tuntuu kuin
vajoaisin maahan häpeästä, ajatellessani vain miten halpamaista...
miten ihmiset voivat selittää väärin kaikki"!

Joachim oli katsellut koko ajan hänen kasvojansa, hänen puhuessaan
katkonaisesti ja vaivalla. Sitte nousi Joachim aina huulia myöten
valkoisena vihasta ja vastenmielisyydestä.

"Olet oikeassa", sanoi hän. "Ja mieluummin kuin että koko Skåne puhuu
Agneta Skyttestä ikäänkuin olisi hän joku hairahtanut palvelustyttö,
jonka on pakko mennä naimisiin ensimäisen vastaantulevan Don Juanin
karissa — sillä niinhän äitisi minua nimitti? — niin..."

Agneta vaikeni. Hän oli yhtä kalpea kuin Joachimkin ja pusersi —
vetotaudin tapaisesti — huulensa lujasti tuokioksi kiinni hänen
puhuessaan. Joachim oli ymmärtänyt ja puki nyt kainostelematta
majuurskan varovaisemmat viittaukset selviksi sanoiksi.

Molemmat olivat hiljaa pari minuuttia. Joachim käveli edestakaisin pari
askelta huoneessa ja sanoi äkkiä kovasti:

"En tietänyt että maineeni oli niin huono".

Ja kun tyttö ei vielä mitään vastannut: "Sinua on helppo säikyttää,
kyyhkyläiseni".

Agneta oikasi itsensä suoraksi, hänen ruskeat silmänsä katsoivat
uhkaavan nuhtelevaisesti häneen.

"Vielä ei ole kukaan säikyttänyt minua tekemästä mitä itse tahdon".

Joachim käännähti pikasesti häneen päin.

"Ja kumminkin sanot sinä, ettet tahdo tietää minusta enempää? ..."

"Välitän kyllä", sanoi Agneta rohkeasti, punastuen hiukan, "mutta en
nyt. Tahdon että odottaisimme ainakin siksi kunnes myrsky on asettunut
ja ihmiset ovat ehtineet unohtaa".

"Ja sitä odotellessa täytyy minun käyskennellä täällä Munkebodassa
koko seutukunnan epäilemänä, äitisi vakoilemana ja karsastelemana,
jonka päähän kukaties vielä kerran pistää julaista kihlauksesi Stjernen
kanssa. Ethän tunnu sitä erityisesti vastaan panevankaan..."

"Joachim"! huusi Agneta ja polki jalkaansa. "Sen tiedät, että nyt sinä
valehtelet..."

Mutta Joachim oli kiihtynyt, eikä kuunnellut mitä hän sanoi.

"Se on tietysti tarkoituksesi", jatkoi hän itsepäisesti "että minun
täytyisi kuin minkäkin nahjuksen käydä täällä — kenties vuosikausia —
uskaltamatta puhua sinulle, uskaltamatta sinua nykästäkään... Agneta";
Hän pysähtyi juuri hänen eteensä. "Sanon sen sinulle, tulen hulluksi
siitä".

"Mutta minä en jää kotiin", mutisi hän ja katsoi ylös kyynelsilmin.
"Äiti tahtoo lähettää minut pois..."

"Niinkö? ..." Joachim kohtasi hänen katseensa ja lisäsi pian
päättäväisesti:

"Voit tervehtää Lotti tätiä, että sitä ei tarvitse tehdä. Ei minun
tähteni. Siihen siaan minä matkustan".

Hän alkoi jälleen käydä edestakaisin ahtaassa kamarissa — vihastuneena,
kärsimättömänä, peukalot liivin taskuissa ja jatkoi kiihkeästi.

"Olin kumminkin aina aikonut erota armeijasta — minulla ei kumminkaan
olisi ollut mitään tulevaisuutta sillä alalla. Ja totta puhuen en
välitä siitä nyt sen enempää! Tultuani tänne olen huomannut aivan
selvästi että sovin paljon paremmin Niilo sedän avuksi tänne kyntämään
ja louhuja särkemään kuin yksitoikkoiseen, toimettomaan kasarmielämään.
Ja rakkaus maatilaan — Munkebodaan — koko sen maahan on minulla
veressäni kuin kaikilla Skytteläisillä. Mutta nyt..." hän levitti
kätensä. "Jumalan kiitos, että näyttää siltä kuin Ranskalaiset saisivat
yllin kyllin tekemistä Afrikassa, muutoin tuntuisi kovin vaikealta
paikan löytäminen tässä maailmassa"!

"Ethän kumminkaan tarkoita? ..." Agneta hypähti ylös. "Ethän voi
taistella rinnatusten ranskalaisten kanssa"! huudahti hän tuskissaan
tarttuen, yhtäkkiä tointuneena, ensimäiseen sanottavaan. "Muista että
isäsi kaatui ranskalaisen kuulan lävistämänä"!

Joachim jäi seisomaan hänen eteensä — heidän silmänsä kohtasivat
toisensa.

"Erehdyt. Ensiksikin kaatui isäni sodassa keisarin saksalaista
rykmenttiä vastaan ja toisekseen luulen, ettei sovi asettaa niitä,
jotka nyt ovat Pariisin herroina, edesvastuuseen siitä, mitä oli
tapahtunut Leipzigissä vuonna 13. Se ei varmaankaan missään tapauksessa
maksaisi vaivaa! Ei", lisäsi hän itsepäisesti, pyörähtäen kantapäillään
ja alkaen jälleen vaelluksensa edestakaisin oven ja akkunan välillä,
"huomispäivänä käännyn ranskalaisen sotaministerin puoleen". Hän
katsahti pikaisesti Agnetaan sivumennen, ja kun hän ei vastannut,
lisäsi hän intoilevasti.

"Kreikanmaalle olisin tietysti mieluummin uhrannut elämäni, mutta
sielläkään ei minua enää tarvita. Oi — jospa tämä olisi vain tapahtunut
viisitoista vuotta sitten! Silloin kaikkialla Euroopassa tuli
tarvituksi epätoivoinen mies ja kelpo miekka".

"Joachim"! Agneta astui askeleen eteenpäin ja peiteliina putosi hänen
olkapäällään kun hän laski kätensä hänen käsivarrelleen. "En kestä
kuulla sinun puhuvan tällä tavalla — kiellän sinun matkustamasta".

Hän pysähtyi ottamatta käsiään liivin taskuistaan ja katsoi häntä
suoraan kasvoihin, jotka nyt olivat aivan likellä hänen kasvojaan. He
olivat tällä hetkellä niin toistensa näköisiä kuin veli ja sisar.

"Saanko kysyä sinulta mitä muuta on minulla tehtävää"?

Agneta kietoi yhtäkkiä molemmat kätensä hänen kaulaansa ja taivutti
päänsä taaksepäin. "Odota, sanon sen sinulle! Odota"!

Joachim veti hänet tulisesti luokseen.

"Mutta minä en tahdo odottaa — en voi odottaa. Tahdon että sinä tällä
hetkellä, jolloin toistemme tuki on tarpeeseen — rohkeasti, ehdoitta ja
mietiskelemättä annat myönnytyksesi eli kieltosi. Käsitätkö minut"?

Agneta oli niin vihoissaan hänen viisautta puuttuvasta menettelystään,
joka, hän näki sen selvään, tulisi hajottamaan kaikki heidän toiveensa,
eikä veisi heitä askeltakaan eteenpäin, että hän — aikoen riuhtautua
irti hänen käsistään — vastasi kiivaasti:

"Sinä siis tahdot asettaa veitsen kurkulleni — luulet voivasi pakoittaa
minut? ... Mutta vaikka uhkaatkin minua millä tahansa, niin et
kumminkaan voi estää minua tekemästä sitä minkä tiedän olevan viisasta
ja oikeaa... ainoaa järjellistä..."

"Olet kumminkin Lotti tädin oikea tytär, huomaan sen", sanoi
hän pilkallisesti, sokeasti vihastuneena hänen sitkeästä ja
odottamattomasta vastustuksestaan. "Viisas — järkevä — ennen kaikkea"!

Agneta kohotti ylpeästi päätään: "Jos virkat sanaakaan äidistä,
joka mitä hän tehneekin, aina tahtoo parastani — niin minä menen".
Peiteliina käsivarrella meni hän ovea kohti ylväänä, kantaen korkealla
päänsä.

Joachim laski kätensä pian hänen vyötärölleen ja samalla kun hän
karkeasti taivutti hänen päänsä taaksepäin, piteli hän lujasti häntä
kiini kuin ruuvipenkissä.

"Sinä et mene", huudahti Joachim nyt aivan hurjistuneena, "et ennenkuin
sinä suoraan olet antanut myöntymisesi eli kieltosi, josko olet
puolellani eli et, sillä senhän voin sinulta oikeudella vaatia".

Agnetan kasvot olivat aivan hänen kasvojensa alla, — kädellään taivutti
hän tytön jäykän niskan olkapäätänsä vasten. Agnetan ruskeat silmät
säkenöivät hänen silmiinsä.

"Ei"! sanoi tyttö lyhyesti, käheästi ja ponnistaen kiskasi itsensä irti.



X.


 Kristianstadissa Toukokuun 20 p. 1830.

 Rakkaat siskot!

 Isältä varmaankin olette kuulleet jo kylliksi matkasta ja äidillehän
 kirjoitin kuinka erinomaisen kohteliaasti ja ystävällisesti täti
 Fagerhjelm, Susen sekä setä itse ottivat minut Kristianstadissa
 vastaan. Unohdin vain sanoa että kun söimme päivällistä Röingenissä,
 niin jäi minulta sinne äidin silkkikaulaliina, jonka hän oli minulle
 lainannut, (tiedättehän se likanen, keltanen, jonka mamseli Fiken
 talvella värjäsi ja joka luovuttaa väriä). Mutta kestikievarin emäntä
 on kaiketikin ottanut sen korjuuseen, jos joku sitä tiedustelisi.
 Aluksi aijottiin että asuisin Susenin huoneessa, mutta keksittiin
 sitte että se kävisi kovin ahtaaksi ja makaankin sen sijaan nyt täällä
 pienessä päätyhuoneessa. Täältä on näköala puutarhaan, joka jo on
 aivan vihreä. Käyn joka päivä Netti tädin luona soittamassa ja nyt
 soittelenkin jo oikein vaikeita "etydejä" ja muita kappaleita. Iltasin
 luemme melkein aina professori Geijerin kirjoja, jotka tädin mielestä
 ovat niin mainioita. Me istumme iltasin paljon myöhempään ylhäällä
 kuin kotona ja väliin nukuttaa minua oikein makeasti.

 Olen ollut sitte tänne tultuani jo pari kertaa illallisilla ja kerran
 tanssiaisissa ja Susen sanoi, että se on ollut oikein onnen potkaisu,
 sillä on kovin harvinaista, että kukaan panee mitään sellaista
 toimeen enää näin huvikauden lopussa. Tanssiaisissa Rehnfeltillä
 oli minulla uusi bobinettipukuni ja sain tanssia paljon, vieläpä
 anglaisiakin, vaikken aluksi tuntenut montakaan. Siellä oli eräs
 nuori kornetti Tukholmasta, joka tunsi Anne-Ulla tädin ja monta muuta
 sukulaisistamme, hän teki kaikkensa huvittaaksensa minua seurallaan,
 mutta olin hyvin jäykkä ja pois-vetäytyväinen. Itse asiassa ei
 minua paljonkaan huvita kuunnella Kristianstadin herrojen turhia
 lörpötyksiä, kuten Netti täti niistä sanoo, mutta tietystikin on
 hauskaa, että kaikki ihmiset ovat niin hyviä ja kohteliaita minulle.

 Täällä on oikea täysi kesä jo, ja olisi oikein hyvä asia, jos äiti
 voisi lähettää minulle vanhan kesähattuni jokapäiväiseksi, uusi,
 kukkasineen käy niin pian pahaksi. Jos mamseli Fiken on hyvä ja auttaa
 Beataa nauhojen pesemisessä, niin voi siitä tulla aivan oivallinen ja
 piakkoin kai taas joku talonpoika tulee kaupunkiin.

 Ovatko narsissit kukkapenkissäni vielä kukkineet? Oi rakas, rakas
 Munkebodani! En tahtoisi koskaan asua missään muussa paikassa
 maailmassa!

 Minun mielestäni te ette kirjoita oikein kaikesta. Tahtoisin tietää
 kaikkea. Tiedänhän että te kaikki luette minun kirjeeni, siksi en
 lähetäkään terveisiä kenellekään erityisesti, mutta ajattelen teitä
 kaikkia ja Munkebodaa yöt, päivät. Olkaa varmat siitä.

 Teitä sydämellisesti rakastava sisarenne:

                                       _Agneta Eliana Skytte_.

Lotti täti oli päättänyt aina omin käsin avata kaikki nuorimmalta
tyttäreltänsä tulleet kirjeet — huolimatta hyvästä kristillisestä
kasvatuksesta, jonka hän tiesi antaneensa hänelle, ei hän kumminkaan
voinut olla aivan varmasti vakuutettu siitä; ettei niihin voisi
pujahtaa joku luvaton tervehdys eräälle "erityiselle henkilölle".
Niissä harvalukuisissa kirjeissä, jotka tähän saakka olivat tulleet,
ei hän ollut keksinyt pienintäkään viittausta siihen suuntaan ja hän
iloitsi jo että Agnetakin alkoi "jo malttaa mielensä", ja hän meni
hyväntahtoisuudessaan niin pitkälle, ettei hän edes ollut huomaavinaan
että Joachim yhtä hyvin kuin perheen muutkin jäsenet omin silmin luki
Kristianstadista tulleet kirjeet.

Oli jo toukokuun loppupuoli kulumassa. Karin Maria ja Beata istuen
kahdenpuolen marmoripöytää lukivat kumpikin vuorotellen Agnetan
viime kirjeen, ennenkuin he, paperi arkilla ja keskeensä asetetulla
rikkonaisella mustepullolla varustettuina, alkoivat kirjoittaa
vastausta siihen. Joachim käveli kädet taskuissa kärsimättömästi
edestakaisin lattialla.

"Hän ei puhu muusta mitään kuin hameistaan ja hatuistaan,
kavaljeereistaan ja korneteista, lörpötystä, jonkinjoutavaa!" Hän
pysähtyi Beatan tuolin takana ja kurottausi ottamaan pöydältä vielä
kerran tuon useat kerrat jo luetun kirjeen "Ei ainoatakaan kertaa
mainitse hän minua! — ei pienimmälläkään sanalla! Ei edes nimeänikään!"
Hän paiskasi vihastuneena kätensä selkäpuolen paperille. "Ei edes
virka mitään, ei ainoatakaan riviä kirjoita hän minulle, ei vastaa
kirjeeseeni, jonka hän sai mukaansa, ja jonka hänen on täytynyt löytää.
Niin, olet kai kätkenyt sen matkalaukkuun, kuten sinä lupasit?" Hän
kääntyi äkkiä epäluuloisesti ja vihaisesti Beataan päin.

"Vakuutan sen sinulle", sanoi Beata raukka melkein itku kurkussa,
hän oli jo satoja kertoja kuullut tämän syytöksen. "Panin sen niin
säntillisesti kahden hänen uuden paitansa väliin..."

Karin Maria istui pureskellen hanhenkynää. Hän sanoi miettiväisesti:

"Arvelen etteiköhän vain Agneta ole tarkoittanut sinua vetäissään
viivan kaikille ja joku sanan alle ja... muulla sellaisella. Näytäs
minulle kirje!"

Joachim ojensi sen hänelle — hieman kohteliaammin kuin hän oli sen
ottanut. "Miksikä hän ei sitte saattanut kirjoittaa edes nimeäni:
tervehdä Joachim serkkua — se ei olisi ollut rikoksellista ja se olisi
näyttänyt... ainakin sen että... että hän ainakaan ei kokonaan ole
unohtanut minua kirotuiden kornettiensa tähden, jotka päälle päätteeksi
toitottavat minun tuhmuuksiani hänelle korvat täyteen!" Hän alkoi
jälleen hermostuneesti astua edes takaisin huoneessa.

"Mainita nimesi", sanoi Karin Maria harmistuneena, "miksikä tekisi hän
sen? Hän kyllä tietää, että se vain kiusaisi äitiä, — eikä siitä olisi
mitään muuta hyötyä. Ja ethän kumminkaan koskaan voine pyytää, että
hänen täytyisi kirjoittaa sinulle itsellesi?..."

"Miksikä ei", huusi Joachim tulistuen. "Kun hän tietää että käyn täällä
kiusaantuen kuoliaaksi, levottomuudesta, asiain näin ollessa. Hän
voisi tehdä sen mamseli Fikenin osoitteella, ja kirjoittaa sisällön
Beatalle... Se olisi yksinkertaisin asia maailmassa — niin helppo kuin
ei mitään!"

"Jotain niin haaveellista, jotain niin..." Karin Maria etsi nyrpeänä
sanaa, "romantillista Jumalan kiitos, ei koskaan pistäisi Agnetan
päähän".

"Ei, mutta minun olisi pitänyt sanoa se hänelle kirjeessäni", mutisi
Joachim kapinallisesti. "Nyt täytyy minun taas koettaa kirjoittaa
hänelle. Mutta siitä tulee niin peevelin konstikas juttu, sillä se ei
kai voine muutoin tapahtua kuin että varastan postilaukun avaimen eli
että itse salaa ratsastan kirjeineni Kristianstadiin. Sillä täällä
koko seudussa ei ole ainoatakaan ihmistä — ei ainakaan sellaista, joka
on postin kanssa jotenkin tekemisissä — jonka hyväntahtoisuuteen tai
vaitioloon voisin luottaa, kun on kysymys Agnetasta ja minusta".

"Elä ole hullu, Joachim!" keskeytti Karin Maria ankarasti. "Olen varma
siitä että me voimme keinon keksiä".

"Niin sanot aina, serkku", ja Joachim käänsi vihastuneena kauniit,
tummat kasvonsa Karin Mariaan. "Siinä ei ole edes vähääkään järkeä
enää. Käyskentelen täällä voimatta tehdä mitään päätöstä, voimatta
ryhtyä mihinkään ennenkuin olen saanut kuulla hänestä. En ole nähnyt
häntä kohta kuukauteen, en edes tervehdystäkään ole saanut häneltä,
enkä tiedä edes, josko..." Joachim oli sanomaisillaan: "Josko hän
oli antanut minulle anteeksi", mutta hän keskeytti. Hän, enemmän
kuin Agneta itsekään ei ollut sanallakaan kertonut tytöille mitä
oli tapahtunut viimeisenä ilta päivänä mamseli Fikenin kamarissa
heidän välillään Joachim toivoi että Agneta yhtä katkerasti katuisi
pikaisuuttaan kuin hän itse, mutta hän ei ollut saanut pienintäkään
tukea luulolleen. Seuraavana aamuna oli majuuri itse vienyt tyttärensä
sekä majuurskan kirjeen sukulaisilleen, sotaneuvoksetar Fagerhjelmille
Kristianstadiin. Tämä valtava ja katkera "ei" oli siis ollut viime
sana, jonka Joachim oli kuullut Agnetan huulilta, ennenkuin tämä
aikasin aamusella — kalpeana, alasluoduin silmin — koko perheen
läsnäollessa, jäykästi ojensi hänelle kätensä hyvästiksi. Yön oli
Joachim sitte viettänyt kirjoittamalla mitä toivottomimman, mitä
romantisimman ja katkonaisen kirjeen, jonka aamusella myötätuntoinen
Beata oli suostunut toimittamaan Agnetan matkalaukkuun. Mutta tyttö
ei ollut antanut pienintäkään merkkiä siitä että hän oli löytänyt ja
lukenut tämän epistolan.

Tytöt jatkoivat kirjoittamistaan, vähääkään hänestä välittämättä. He
olivat nyt jotakuinkin tottuneet Joachimin "Roquairolleihin", kuten
Beata erittäin sekavasti ajatellen ja surkeasti kielioppia rääkäten
viittaamalla Jean Paulin kiitettyyn "Titaniin" nimitti Joachimin usein
uudistuvia tuskastumisen ja levottomuuden puuskauksia, siitä kun ei
ollut saanut kuulla mitään tytöstä, jota hän niin lämpimästi, niin
tulisesti ja rehellisesti rakasti.

Hän seisahti tuokion epäröiden ja katseli osaksi vihaisesti, osaksi
ivallisesti molempia rauhallisesti kumartuneita päitä ja käsiä, jotka
sirosti ja miettiväisesti piirsivät kirjaimen kirjaimen perästä
paperille.

Sitte tarttui hän reippaasti ovenlinkkuun, nyykähytti kärsimättömästi,
eikäpä suinkaan erittäin kohteliaasti serkuilleen ja meni matkoihinsa.

"Mutta enkö kumminkin voisi..." Beata katsoi vedoten sisareensa,
"enkö kumminkin jollain hienolla tavalla voisi pujottaa tähän jotakin
Joachimista — miten surullinen ja epäröivä hän on? Mitä luulet sinä
Karin Maria"?

Karin Maria pudisti päätään. "Äiti oivaltaa sen oitis ja hän pitää
sen puoleltasi tyhmyytenä. Jutun loppu on vain se, ettet saa lähettää
kirjettä"!

Beata istui tuijottaen eteenpäin kynä kädessä — hän kumminkin oli
kaikessa tapauksessa seurannut mielipidettään.

Kylmästi epäilevä Karin Maria ei sitä huomannut, ja keskustelematta
enempää jatkoivat he ahkeraa kirjoitustaan, levotonna peläten että
ruokakellon kilinä katkaisisi heidän työnsä.

"Nyt saat kuulla mitä minä olen kokoon kyhännyt"! Luettuansa
huolellisesti työnsä läpi, ja istutettuansa koko joukon pilkkuja,
pisteitä ja huudahdusmerkkejä, kylvi Beata runsaasti hiekkaa kaiken yli
ja heilutteli sitä vielä ilmassa saadaksensa sen kuivaksi, ennenkuin
hän jonkunmoisella kirjailijan ylpeydellä alkoi.

"Rakas Agneta sisko"!

"Sen yli voit toki hypätä"! keskeytti Karin Maria kärsimättömästi.

"Herranen aika, nuo pari sanaa"! sanoi Beata loukkaantuneena ja vähän
kylmemmin. "Niin — sitte tietysti olen aloittanut kertomalla yhtä ja
toista täältä kotoa ja että mamseli Fiken oli eilen saanut Löfsjön
Annalta kuusi iilimatoa hammastautinsa tähden ja että nyt olen kutonut
kolmekymmentä kyynärää sitä skottilaisruutuista pumpulikangasta ja
ruustinnan syntymäpäivistä..."

"Samaahan minäkin olen kirjoittanut"! keskeytti Karin Maria jälleen
katsahtaen käsikirjoitukseensa.

"Tietysti", vastasi Beata suurella tyyneydellä. "Hän kyllä voi hyvin
käsittää ettei meillä ole niin monia juhlia, joista kertoa. Oletko
myöskin maininnut että apulaispastori näkyy nyt vihdoinkin päättäneen
ottaa Ottilian"?

"Tietysti. Sehän olikin kaikkein mieltä kiinnittävin juttu".

"Niin saa hän sitte sen tiedon kahdelta taholta, sitä ei voi auttaa"!
Beata silmäsi hillitysti kirjoitustaan ja lisäsi vielä pari välimerkkiä
puhellessaan. "Kuule nyt vielä mitä olen sanonut".

"Kaikki provastilaiset kyselivät sanomattoman ystävällisesti sinua ja
pyysivät heitä muistamaan kun kirjoitamme sinulle. Parooni Stjerne ja
herra Vallqvist olivat myöskin siellä, mutta ne pelasivat enimmäksensä
korttia. Kaikki koko seutulaiset, eikä yksinomaan säätyläiset —
kuuntele nyt tarkoin! — ovat niin huvitettuja sinusta ja tahtovat niin
mielellään jutella sinusta ja sinun Kristianstadissa olostasi. Pikku
Hannes Larsson, tiedäthän Lassi Hansson'in vanhin, jonka olemme saaneet
vahtipojaksemme..."

"Sitä sanotaan paimenpojaksi", ojensi Karin Maria.

"Niin en ole sitä koskaan nimittänyt muuta kuin runoudessa",
tokasi siihen Beata harmissaan loppumattomista keskeyttämisistä.
"Ja sitäpaitse se nimi ei ensinkään sovi sellaiselle pikkuselle
villapöksyiselle puukenkäiselle pojan pallerolle"!

"— — — Ja eräs joka on hänen näköisensä", jatkoi hän salaperäisellä
äänenpainolla, "ei tee koskaan muuta kuin puhuu ja ajattelee Agnetaa".
Hän katsoi riemuitsevaisesti sisareen.

"Mutta herran nimessä mitä hassutuksia tämä on"! puhkesi Karin Maria
ihmettelemään, ymmärtämättä.

Nyt Beata todellakin suuttui. "Hullutuksia! Se on hyvin hieno tapa
— ja sitäpaitse ainoa mahdollinen — lähettää Agnetalle Joachim
serkku-rukalta tervehdys, niin ettei äiti sitä keksisi. Etkö muista
että meillä alussa aina oli tapana sanoa että Joachimin otsan ja silmän
seudut niin kovin muistuttivat pikku Hannesta... Agneta itse huomautti
siitä usein. Jos uskaltaisin vetää viivan 'eräs' sanan alle — niin
silloin pitäisi hänen ymmärtää, ellei hän vain liene tylsämielinen".

"Anna minun nähdä..." Karin Maria luki suuremmalla kunnioituksella
viime sanat. "Sinä olet oikeassa, se on jotenkin näppärästi sovitettu,
kun sen vain arvaa. Voit vallan hyvin alleviivata sen — sitähän
kumminkin teet niin usein, että äiti ei siihen ensinkään kiinnitä
huomiotaan".

Arvostelijansa hyväksymisestä ilostuneena, jatkoi Beata nyt
dramaattisemmin laususkellen ja tuntehikkaammalla äänellä kuin mitä hän
ennen oli uskaltanut käyttää:

"Ah rakkahin Agneta! Jospa vain tietäisit miten me täällä yläkerrassa
puhelemme sinusta ja ajattelemme sinua.

"Kun katselemme penkissäsi kukoistavia suloliljoja ja iloisten
laululintuisten liverryksiä kuullessamme, jotka..."

"Se ei ensinkään sovi, Beata — äiti luulee että olet hassu"!

"Hän kai voinee käsittää, että kevät kiihoittaa mielen hiukan
runoiluihin... Mamseli Fiken ja provastin Ottilia puhuvat usein paljon
koreimmilla sanoilla arkioloissa vain. Mutta tietystihän täytynee
sinun ymmärtää että hänen tunteitansa tahdon tulkita, enkä omiani. Sen
Agneta, tietysti heti käsittää".

"Serkku Joachim on tuolla ullakossa", Karin Maria nousi äkkiä. "Sinun
täytyy välttämättä antaa hänen kuulla se, ennenkuin sen lähetät".

Karin Maria aukasi varovaisesti oven ja viittasi serkkua tulemaan,
ennenkuin hän oli ehtinyt kadota rappusiin. Beata luki vielä kerran
julki teoksensa — hieman matalammalla äänellä, eikä niin suurella
varmuudella. Joachim nauraa hohotti yhtäkkiä hyvälle tuulelle tulleena,
mutta selitti armeliaasti että se oli parempi "kuin ei mitään".

"Sitäpaitse elä huoli antautua niin paljoon vaivaan, kuomaseni", hän
kohteli Beataa aivan toisenlaisella, tuttavallisemmalla tavalla, kuin
mitä hän koskaan uskalsi käyttää Karin Mariaa kohtaan. "Nyt olen tehnyt
päätökseni ja ensi tilaisuudessa — täytyyhän aina odottaa tilaisuutta
tässä kirotussa maassa — olen paneva sen toimeen"!

"Sehän ei vain liene mikään uusi ajattelemattomuus, serkku"? kysyi
Karin Maria kehoittavasti tuskissaan, kääntäessänsä taitteelle oman ja
sisarensa kirjeen sitte vanhempain kirjeessä edelleen lähetettäväksi.

"En tiedä miksi serkku sitä suvaitsee nimittää", sanoi Joachim
hilpeästi, veitikkamaisesti kiusoitellen. "Itse mielestäni se on ainoa
järjellinen tapa mitä nykyisissä oloissa voin käyttää. Ihmettelen
että olen tarvinnut melkein kokonaisen, sanomattoman ikävän kuukauden
tullakseni tähän lopputulokseen".

"Toivon että sinä — mitä tehnetkin — aina katsot isän ja äidin mieltä",
jatkoi Karin Maria samalla äänellä.

"Siinä tapauksessa Karin Maria serkkuseni", vastasi Joachim totisemmin
kuin äsken "noudatan nyt ja aina vain itseni ja Agnetan mieltä.
Häpeäisin itseäni, jos toisin menetteleisin".

Beata katsoi hieman ihaillen kauniiseen serkkuunsa. Hän toivoi tässä
tuokiossa että joku hänestäkin puhuisi samalla lailla. Karin Maria
vaikeni.

"Kuules, Beata serkku"! Joachim seisoi, käsi jo oven lukkoa pidellen.
"Ei maksa vaivaa että laususkelet tuota kenellekään muulle — mamseli
Fikenille esim. — tuota yhdennäköisyyttä tarkoitan minä. Ihmiset
laskevat niin kirotun huonosti, kun on kysymyksessä tosiasioiden
yhdistäminen". Hän nauroi vallattomasti sulkiessaan oven jälkeensä.

Beata lensi punaseksi kuin veri aina kaulaan, saakka. Hän sanoi
nyrpeästi Karin Marialle:

"Hän tarkoittaa, että ihmisten päähän voisi pistää sanoa, että pikku
Hannes olisi hänen — hänen poikansa"!

"Tietystikin tarkoittaa hän sitä", vastasi Karin Maria kuivasti. "Sinä
saat varoa mitä sanot, Beata rakas. Muilla ihmisillä on melkein yhtä
paljon mielikuvitusta kuin sinullakin".

"Sisarueni! ..." oli ainoa mitä Beata sai siihen sanoneeksi.



XI.


Karin Maria hypähti kevyesti pois kieseistä — aivan suoraan kohteliaan
Niilo Olavin syliin, samalla kuin majuuri istualtaan kumartaen vanhalle
vapaaherrattarelle, heitti ohjakset tallirengille ja valmistausi
mukavasti astumaan alas.

Ylhäällä rappusilla niiasi Karin Maria syvään "armolliselle tädilleen",
kuten Skytten tytöt läheisen sukulaisuuden odotuksessa olivat saaneet
luvan kutsua Malviina muijaa. Majuuri viipyi vähän hevosen luona, jonka
takajalkaa hän lämpimästi puollusti, Figge Vallqvistin varomattomasti
rohjetessa käydä sitä arvostelemaan.

Vanha vapaaherratar, suorana ja jäykkänä kuten tavallisesti,
avokaulaisessa, kapeassa keisarivallanaikuisessa puvussaan — sitte
vuoden 1810 olivat uudet kuosit hänet koskematta sivuuttaneet —
katseli kainostelematta Karin Mariaa "lorgnetillaan", samalla kun
hän, oikeastaan erityisesti kehenkään päin kääntymättä, puhui suoraan
vieraan pään yli Niilo Olaville.

"Miten hän on kaunistunut sitte kun viimeksi hänet näin talvella! ...
Eli kenties puku sen vaikuttanee? ..."

Karin Marialla oli uusi, silkkinen musta kesäpäällysvaate ja
sufflettihattu, jonka lierien alle oli ruusukimppu asetettu ja hän
piti pienen, vihreän päivänvarjonsa notkeasti riippumassa toisella
kalvosellaan. Hän näytti nyt — kuten ainakin sievältä sekä komealta,
eikä Malviina mummon kainostelematon arvostelu häntä kertaakaan
punastuttanut.

"Hänestähän, rakkahastani on sukeutunut oikein kunnon ihminen, jota
sopii näyttää" — tällä kertaa kääntyi vapaaherratar nuoreen tyttöön
päin. — "Ja hän osaa käyttäytyä"! Hän piti häntä vähän kauempana
luotaan. "Ei hullumpi, ei ollenkaan hullumpi..."

Karin Maria hymähteli ja vilkasi kainostellen Niilo Olaviin päin ja
lausui jotain että hänen armollinen tätinsä oli liian hyvä.

"Jospa voisin käsittää missä Niilo Olavin silmät ovat olleet"! jatkoi
vapaaherratar yhtä äänekkäästi mietiskelemistään... "Hän käyskentelee
täällä murjotellen kuukausmääriä ja nostaa sellaisen helvetin
mellakan tuon toisen pienen pippuripussin vuoksi, joka on rakastunut
serkkuriiviöönsä", — tässä teki Niilo Olavi epätoivoisen, mutta aivan
tuloksettoman kokeen keskeyttääkseen äitiään — "sen sijaan että hän
talttuisi ja pitäisi silmänsä auki niin että osaisi suunnata ne oikeaan
paikkaan".

"Neiti Karin Maria voi olla ylpeä siitä, että siinä määrin olette
äitiäni miellyttänyt", lisäsi siihen parooni raukka ujosti, koettaen
kääntää kaiken leikiksi. "Hän muutoin tavallisesti on hyvin vaativainen
nuorten naisten suhteen".

Vapaaherratar, jossa vanha Eeva hetkeksi heräsi nypiskeli arvostellen
Karin Marian päällysvaatetta ja sitte uutta Walter Scottruutuista
pumpulihametta.

"Vai niin — tämä siis on muodissa nyt! ... No niin, ei hullumpaa —
kaikkihan riippuu siitä miten sen päällään kantaa ja tällä pienosella
on ryhtiä, — todellakin ryhtiä..."

"Miten leveät teidän hameenne nykyään ovat"! hän pyrähytti Karin Mariaa
kuin olisi tämä ollut nukki. "Kuka hänelle ompelee"?

"Sen teemme me itse", vastasi Karin Maria kainosti. "Se tahtoo sanoa
mamseli Fiken tavallisesti auttaa meitä".

"Niinkö?... Mitä hän ottaa?" jatkoi utelias ja mitä suurimmassa
määrässä taloudellinen vapaaherratar tutkintoaan.

"Kahdeksan killinkiä päivältä", vastasi Karin Maria totuudenmukaisesti.

"Kahdeksan killinkiä"! huusi vapaaherratar Malviina lyöden käsiänsä
yhteen. "Kuudessakin pitäisi olla kylliksi, minun mielestäni kun on
talon ruoka".

Karin Maria ei ruvennut pitemmältä kinastelemaan palkka-asiasta
vapaaherrattaren kanssa, joka sitte viime sodan oli niin arka puhtaasta
rahasta ja maksoi vain palvelusväelleen aina "tavarassa", ja ainoastaan
pyhän Mikaelin päivänä antoi hän kaksi bankkoa "taskurahoiksi".

Majuuri, jonka vihdoinkin oli onnistunut saada Figge Vallqvist
vakuutetuksi takajalkaa koskevasta asiasta, astui nyt kesän kuumuudesta
hikisenä ja punaisena rappuja ylös ja Niilo Olavi pyysi herrasväen
siirtymään salonkiin "jäähdyttämään itseään kahvikupposella".

"Noo", sanoi vapaaherratar silmäten ylös ijankaikkisesta
purkamistyöstään. Kahvi oli nyt juotu ja herrat keskustelivat heinistä
huoneen toisessa päässä. "No, joko se sisar Agneta nyt alkaa malttaa
mielensä"?

"Luulen ettei Agneta sisareni malta mieltänsä siinä merkityksessä kuin
armollinen tätini tarkoittaa", vastasi Karin Maria kunnioittavasti,
mutta varmasti.

"Härkäpäinen kuten kaikki Skyttet!" lausui mietiskellen vanhempi
naisista. "Ainoastaan rohkeutta — ei mitään taitavuutta! Entäpä hän
itse, pikku serkku! Meillä ei ole mitään sydänsalaisuuksia meillä?"

Karin Maria tunnusti nauraen, ettei hänellä ensinkään ollut
minkäänmoisia sydänsalaisuuksia.

"Hän näkee niin harvoin miehiä, tietysti", sanoi vapaaherratar
hyväntahtoisesti. "Se on vahinko — todellakin suuri vahinko! Ja hän
ainakin on jo kaksikymmentäviisi vuotias, eli kuin?"

"Kaksikymmentäkolme", oikasi Karin Maria vähän terävästi.

Vapaaherratar avasi miettiväisesti nuuskarasiansa ja otti hitaasti
siitä hyppysellisen, pitäen, koko ajan silmänsä Karin Mariaan
käännettyinä.

"Kaksikymmentäkolme", toisti hän. "Oi niin. Silloin olin minä jo sekä
vaimo että äiti — ja leski myöskin. Hän ei tiedä, rakkahani, mitä elämä
oikeastaan on!"

Karin Maria, joka ei ollut vapaaherrattaren kuullut koskaan ennen
käyttävän tätä äänilajia, istui ja katsoi alas sormihinsa, eikä tiennyt
mitä hänen piti vastata.

"Mutta hän, Karin Maria serkku näyttää siltä kuin olisi hän elämään
kypsynyt", jatkoi Malviina vapaaherratar, jonka "mielikki", kuten hän
sanoi "Skytten vanhin tytär aina oli ollut".

"Hänen hartiansa tuntuvat tanakoilta ja hän katsoo puhuessaan ihmisiä
suoraan silmiin. Pidän enemmän hänestä kuin Agnetasta Mutta" — hän
mittaili häntä armahtamattomasti kirkkaalla, kylmällä katseellaan —
"Agneta on koreampi, ei voi kieltää!"

Karin Maria punastui nyt. Hän ei hevillä hätääntynyt, mutta Marieholman
vapaaherrattarella oli eriskummallinen kyky saattaa ihmiset hämilleen.

"Siitä hän, pienoseni, sitä paitse voi olla iloinen", lohdutteli
vapaaherratar häntä. "Hänhän on kylliksi soma... Kauneus on vaarallinen
lahja". Hän pani kaidan, luisen kätensä leukansa alle ja katsoi eteensä
— kauaksi Karin Marian kasvojen sivu. "Hyvin vaarallinen".

Karin Maria silmäsi vapaaherratarta. Nyt kun hänellä ei ollut tuota
vanhanaikuista, töyhtöniekkaa, sotilashatun tapaista hattuaan ja
kun hän oli säädyllisesti, joskin vanhanaikaisesti puettu, näkyi
että Malviina Stjerne kerran — joskin kauan sitte — oli ollut suuri
kaunotar. Ehdottomastikin katsahti hän ylös pieneen tauluun 1780
luvulta, joka riippui sohvan yllä: hento, hieno, pitkä, vaaleaverinen
— veitikkamaisin, suurin, kirkkain silmin, hymykuoppaisin kasvoin ja
korkeaksi kammatuin, puuderoiduin tukin. Sellainen oli neiti Lejonklo
ollut, kun hän seitsentoista vuotiaana oli joutunut vanhan parooni
Stjernen vaimoksi. Vanha nainen käännähti Hänen katseensa suunnittui
samaan kuin Karin Mariankin ja osaksi ivallinen, osaksi surumielinen
hymyily solui hänen huuliensa ylitse.

"Hän tuolla", hän nyykähytti muotokuvalle, "hän ei ollut elämää varten
kypsynyt, armahaiseni, kun hän alkoi taistelunsa. Ja", lisäsi hän
hieman pilkallisesti aistillisella äänellä, joka sai Karin Marian,
mikä oli kuullut monta vanhaa juorujuttua, punastumaan, — "ei edes
miehellekään! Mutta hän oppi sen — hän oppi sen, rakkahani!"

"Mutta sellainen vaimo", vapaaherratar nousi hyvin yht'äkkiään, heittäen
purkaustyönsä syrjään, "ei kelpaisi Niilo Olavilleni! Varsinkaan kuin
henttunen ei ole kauempana kuin Munkebodassa. Ja hän — nuori Skytte —
hän ei mielestäni näytä siltä että hän väistyisi aviomiehenkään edestä!"

"Paras tätini!" huusi Karin Maria loukkaantuneena. Nämät sanat hänen
sisarestaan ja Joachimista nostivat veren hänen poskillensa.

Vapaaherratar katsoi ivallisesti häneen, mutta kumminkin jonkunmoisella
hyväntahtoisuudella.

"Niin, niin, armahani, — hyvä sana jälleen! Minä tunnen maailmaa, sen
saa pikku Karin Maria uskoa, tunnen siksi miehiä, sekä naisia myöskin.

"Täytyy pitää kyyhkyslakkansa suljettuna eli myöskin — ja se onkin
viisainta — täytyy olla kyyhkyläisiä pitämättä!"

Hän vaikeni hetken. Sitte kumartausi hän pian ja pani yhtäkkiä kätensä
Karin Marian olkapäälle.

"Mitä sanoo hän, armaiseni — eikö hänellä itsellään olisi halua tulla
Marieholman vapaaherrattareksi?"

"Mutta täti Stjerne — paras täti!" huudahti Karin Maria aivan
hölmistyneenä.

"Ajattelehan sitä, impiseni — minä tarkoitan todellakin mitä sanon. Hän
voisi sopia Niilo Olaville. Hän tarvitsee naisihmistä, joka ymmärtää
hoitaa suitsiparia ja pitää väliin niitä vähän kireälläkin. Tämä ei ole
haaveellinen eikä hempeä — hän ei annakaan jokaisen hypätä nenälleen,
sen olen aina sanonut. Ajatteles sitä! Se joka tulee jälkeeni saa sekä
kimsua komsua kaikenmoista, suurta sekä pientä sen voin vakuuttaa
hänelle, pikku ystäväni — ei olekaan nyt enää niinkuin aikonaan minun
tullessani Marieholmaan".

"Mutta, armollisin tätini", koki Karin Maria puoleksi onnetonna,
puoleksi nauraen estellä. "Parooni Stjerne ei ole koskaan edes niin
paljon että katsahtanutkaan minuun päin".

"On kyllä", nyykähytti vapaaherratar. "Miehet, tottatosiaan, näkevät
enemmän kuin luulemme, enemmän kuin he edes itsekään tietävät. Hän
ei ole mikään niin hullunkurinen minun Niilo Olavini, kun vain hänet
ottaa oikealla tavalla. Ja se on sinun asiasi, pikku ystävä. Ellen
erehdy, niin alkaa poikani jo käsittää, että on hyvin huono onni viedä
morsian huoneesensa, kun rakastaja seisoo ulkona valmiina hyppäämään
sisälle sänkykamarin akkunasta. Niin, niin" — vapaaherratar hymyili
aistillisesti ja tyynnytteli vähän ylpeästi Karin Mariaa, joka
harmistuneena väitti vastaan — "tämän sisar kai ei liene muita parempi!
Skyttejen kuuma veri kiehuu kai hänessäkin ja mitä luulet hänen
mielestään uskollisuus ja lupaus merkitsee rakkaudessa? Sillä pikku
Agnetalla on pari peijakkaan silmää. Kun hän on itkenyt vuoden tahi
vain puoli, niin antaa hän kyllä Joachim Skytten suudella kyyneleet
pois, niin teki... No se on se sama. Niin on moni muukin ennen
häntä tehnyt". Vapaaherratar vaikeni hiukan. Karin Maria ei tiennyt
laisinkaan mitä sanoisi.

"Mutta hän Karin Maria serkku on ymmärtäväinen ja säädyllinen ihminen,
joka ottaa maailman sellaisena kuin se on, hienostelematta ja
kursailematta, kuten se on otettavakin. Ja minä pidän hänestä. Lyömmekö
vedon että lopuksi kumminkin hän tulee Marieholman rouvaksi jälkeeni!"

Nyt täytyi Karin Marian suuttumuksestaan huolimatta nauraa ääneensä.
Kuinka olikaan — tämä vanhan rouvan itsepäisesti yhä uudistuva ehdotus
ja asiallinen varmuus, eivät kumminkaan kaikessa tapauksessa ollut
vaikuttamatta häneen hiukan.

Niilo Olavi Stjerne kuuli naurun — oli kulunut aikoja siitä kun joku
nuori tyttö oli nauraa raikahuttanut Marieholman salissa. Hän kääntyi
ja tuli molempien, naisten luo.

"Saanko kysyä, mikä neitiä niin kovin huvittaa?" sanoi hän juhlallisen
hyväntahtoisesti samalla epäröiden vetäen suunsa vähän hymyyn, joka,
sen pahempi, varsin harvoin osui hänen huulilleen.

Karin Maria lensi punaseksi aina hiusmartoa myöden ja heitti rukoilevan
katseen vanhaan vapaaherrattareen, joka reippaasti vastasi:

"Ennustan Karin Maria serkulle hänen tulevaisuuttaan — ja hän tuntuu
olevan siihen tyytyväinen. Nyt sitä paitsi pitäisi sinun, Niilo Olavi
mennä näyttelemään vähän kartanoa", jatkoi hän toisella äänellä.

"Hänhän niin harvoin suo meille tämän kunnian, ja hän, minusta nähden,
näyttää olevan huvitettu sekä ladoista, että talleista. Ja kun
herrasväki tulee jälleen sisälle, on illallinen oleva pöydällä. Karin
Maria serkku on näkevä mitä talossa löytyy".

Ja kun parooni vähän epävarmana, kysyvän näköisesti katsoi äitiinsä
— hän ei ollut tottunut että äiti käyttäisi vieraita kohtaan näin
leppoisata ääntä — lisäsi tämä vähä matalammin:

"Katsohan vain että kaikki käypi täällä säntillisesti. Tänä iltana en
tahdo nähdä Figgeä juovuksissa".



XII.


Päätyhuoneessa, josta oli näköala pieneen pikkukaupunkilais-puutarhaan,
missä narsissit ja kevätesikot reunustelivat matalan salvia ja
lavendeli aidan ympäröimää mansikkamaata ja porkkana ja persilja
penkereitä, istui Agneta muistellen kaikkia kotolaisiaan.

Ilta oli kesäkuun aivan ensimäisiä lempeitä, kosteita, sumuisia,
vienoja kuuvalo-iltoja. Muurin viereisestä suuresta seljapensaasta
levisi huoneesen voimakas, huumaava tuoksu avatun akkunan kautta, jonka
matalalla lauteella Agneta istui kyyryssään suorien hiuksiansa yöksi.
Sormet liukuivat koneellisesti hyväillen pitkien, välkkyvien hiusten
lomitse, jotka harteilta rinnalle valuivat, samalla hänen ajatuksissaan
palmikoidessa ja yhä palmikoidessa niitä — ja ilman että hän edes
tiesikään — hyräili hän hiljaa, niin että sanoja tuskin voi kuulla
erästä vanhanaikuista pitkäveteistä laulun säveltä.

Kuului rapsahdus pitkän muurin luota, joka eroitti sotaneuvoksen
puutarhan sen takana kulkevasta vähäpätöisestä, autiosta kadusta.
Agneta käänsi pikaisesti päänsä — leppeässä kesähämyssä voi hän
eroittaa kaikki mitä oli hänen ympärillään. Hän tarttui seljapensaan
lehvään ja kumartausi tarkastaaksensa: ei — siellä ei ollut mitään!
Vai estikö suuri pensas hänet oikein näkemästä? Ja huoletonna, vähiä
säikkymätön kun oli, jatkoi hän häikäilemättä hiljaista hillittyä
lauluaan.

Silloin kuuli hän taas — tällä kertaa aivan selvään — että joku koetti
tunkeutua hänen ikkunansa viereisen seljapensaan ja muurin väliin.
Hän nousi ylös paikaltaan akkunalaudalta — ja yhtäkkiä pälkähti hänen
päähänsä, että siellä tietysti oli vain Tiina, joka oli ollut ulkona
sotilasten tanssiaisissa.

"Onko siellä Tiina?" kysyi hän hiljaa, ettei herättäisi ketään talossa
ja ettei piika nolostuisi.

"Ei Agneta", kuiskasi ääni, jonka tyttö liiankin hyvin tunsi, vaikkakin
se nyt oli pakahtua pidätetystä naurusta.

"Tokihan sinun pitäisi arvata että minä täällä olen!"

Ja luutnantti Skytte — riemuiten ja onneansa ylistellen, että nyt
vihdoinkin oli viime esteen voittanut — tunkeusi hymyillen tiheän,
jäykän seljapensaan takaa esille.

Jos hän olisi ilmi-päivällä katuvaisena ja juhlallisena ilmestynyt
sotaneuvoksen saliin, olisi Agneta varmaankin, muistaen heidän
viimeistä myrskyistä kohtaustaan mamseli Fikenin kamarissa — ollut
sekä hieman häpeissään, että sen lisäksi, kuten hänellä itsellään oli
tapana sanoa olisi hän ollut "ylpeä ja jäykkä". Mutta nyt iltasella kun
Joachim kuin mikäkin maankulkija, samalla sekä rohkeana, että nöyränä
veitikkamaisena ja tunteellisena, muitta mutkitta, kiipesi muurin
yli ja likaisena, repaleisena, hatuttomin päin yhtäkkiä seisoi hänen
edessänsä kuuvalossa, hänen akkunansa alla, silloin... niin silloin
ei Agneta todellakaan voinut hetkeäkään enää pysyä juhlallisessa
arvokkaisuudessaan. Hitustakaan muistamatta hieman puutteellista
pukuaan ja suorukkeista, puoleksi avattua tukkaansa, ojensi hän
teeskentelemättä, kaihoten molemmat käsivartensa häntä kohti ja
kuiskasi riemuiten:

"Serkku Joachim!..."

Ei ollut puhetta sovinnosta eli anteeksiannosta — ei kumpikaan heistä
tällä hetkellä edes muistanutkaan, että mitään sellaista voisi tulla
kysymykseenkään. Joachim laski vain molemmat käsivartensa hänen
ympärilleen tuossa hänen istuessaan vielä akkunalaudalla, ja kun Agneta
lämpimästi, vähintäkään vastustamatta nojausi häneen päin, suuteli hän
hellästi ja tulisesti hänen suloisia huuliaan.

"Oi serkku", viattomasti ja kumminkin kiihkeästi kietoi Agneta molemmat
paljaat käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja painoi kerran vielä
pyytämättä huulensa hänen huuliansa vasten. "Oi Joachim serkku, miten
olen ikävöinyt..."

Serkun hiukset olivat kosteat samoin kuin hänen takkinsa
samettikauluskin — tyttö hivutti sitä hiljaa kädellänsä.

"Mutta", hän katsoi yhtäkkiä ujosti häneen, "miten olet tänne tullut?
Miten pisti päähäsi?..."

"Kysy paremminkin, kuinka en sitä jo ennemminkään keksinyt!" kuiskasi
toinen jälleen. "Nyt tuntuu minusta aivan uskomattomalta, että olen
viipynyt niin kauan. Mutta päivä kului päivän perästä odotellessani
saada kuulla sanankaan sinulta — saada tervehdyksen eli kirjeen. Ja
niin käyskentelin siellä kotona Munkebodassa nöyränä kuin kuritusvanki
ja hurskaana kuin lammas — Lotti tädin ja koko seudun viattomasti
epäilemänä ja vartioimana. Tuskin uskalsin liikahuttaakaan itseäni",
hän katsoi nauraen ylös Agnetaan, "vain näyttäytyäkseni kylliksi hyvin
kasvatetulta ja sinun arvoiseltasi. Mutta kun ei siitä kukaan huolinut,
niin..."

He hymyilivät toisilleen puolipimeässä — Joachimin käsivarret olivat
vielä hänen vyötäröllään — ja heidän silmänsä kohtasivat toisensa
tuttavallisesti, eikä epävarmuudesta ja ujoudesta näkynyt merkkiäkään.

"Ei kai sinua palella Joachim"? kysyi Agneta yhtäkkiä levottomasti.

"Palella?... Ei vähintäkään"! vastasi hän hajamielisesti.

"Niin, sillä minähän en mitenkään uskalla pyytää sinua tulemaan
sisälle", mutisi hän osaksi valittaen, osaksi ujosti anteeksi pyytäen.

"Hevoseni jätin erään talonpojan luo kymmenen minutin matkan
päähän kaupungista... Minun tietysti oli vähän vaivaloista päästä
tulliportista jotakuinkin huomaamatonna mutta se onnistui kumminkin
kaikessa tapauksessa. Nyt minun sitäpaitse pitää heti mennä... Tahdoin
vain nähdä sinut..."

Hänen äänensä ei ollut enää oikein luonnollinen — ikäänkuin
ihmeellisesti hämmentynyt ja hajamielinen — samalla kuin hän ei
hetkeksikään hellittänyt tyttöä käsistään. Agneta ei katsellut kauemmin
häntä, hän loi silmänsä alas hänen katseensa edessä, ja käsi, joka
vielä konemaisesti silitti serkun takin kaulusta, värähteli hiukan.

"Taivahan Jumala, Agneta"! mutisi hän yht'äkkiä hieman tapaillen
sanojaan ja painoi samassa otsansa lujasti hänen viileää olkapäätänsä
vasten. "Miksi en ole nyt sinun miehesi"?

Agnetalle tuli yht'äkkiään niin merkillisen kuuma hänen käsissään —
sydän, sykähteli vilkkaammin, ja hän tunsi punastuvansa aina kaulaan
saakka, punastuvan niin että poltteli... Ja uskaltamatta luoda ylös
silmiänsä mutisi hän osaksi hämillään osaksi onnetonna:

"On niin myöhäistä, Joachim serkku..." Agneta koki irroittautua hänestä
ja vetäytyä akkunan suojaan. "Ei varmaankaan ole sopivaa, että viivyt
täällä kauemmin".

"Yksi sana vain"! Huolimatta hänen vastustuksestaan veti Joachim
Agnetan lujemmin luokseen. "En voi ijankaikkisesta ijankaikkiseen
käydä allapäin, pahoilla mielin ja odottaa. Joko lupaat minulle
että sinä minun kanssani tahdot tehdä kaiken voitavasi, että niin
pian kuin mahdollista, saamme toisemme, eli myöskin —", hän katsoi
varmasti ja vakavasti häneen, "tahi pidän huolen itsestäni ja menen
ensi tilaisuudessa Ranskanmaalle. Kirje sotaministerille on täällä
taskussani. Sinun täytyy päättää — ja tee se nyt! —josko se lähetetään
eli ei".

"Mutta jos ei auta vaikkapa mitä tekisinkin", kuiskasi Agneta
tuskallisesti. "Jos äiti on järkähtämätön?..."

"Herra Jumala Agneta — niin karkaamme tiehemme"! huudahti hän
yhtäkkiä aivan raivoissaan. "Niin ovat muutkin tehneet ennen meitä.
Jos vain olemme yhdestä puolin, niin saat nähdä että naimaluvasta,
alaikäisyydestä, sukulaisuudesta ja Jumalasta ja koko maailmasta
huolimatta me... Itketkö sinä, Agneta"?

"En", nyyhki Agneta painaen päänsä hänen olkapäätänsä vasten. "Minä
vain en kestä kuulla sinun noin puhuvan..."

"Lupaatko minulle, kyyhkyseni", jatkoi hän jälleen armottomasti, mutta
ei kumminkaan aivan yhtä pikaisesti, "että tahdot olla rohkeampi ja
varmempi asiastasi nyt, kuin kuukausi sitte"?

"Lupaan" kuiskasi toinen kiihkeästi ääneensä itkien. "Lupaan sinulle
kaikki — teen kaikki mitä tahdot... kunhan et vain matkusta pois
maasta!..."

"Jos vain tulet omakseni niin mielelläni jään koko elämäkseni
Munkebodaan", kuiskasi hän lohduttavaisesti. "Kas niin, rakas
enkelini!..."

Kun hän oli vähän tyyntynyt häpesi Agneta hiukan teeskentelemätöntä ja
kiihkeää levottomuuttaan. Hän pyyhki molempien käsiensä selkäpuolella
silmiään ja mutisi melkein kärsimättömästi, ikäänkuin loukkaantuneena.

"Et sano sanaakaan siitä, miten ne siellä kotona jaksavat..."

Joachim alkoi yhtäkkiä nauraa. Hän oli iloissaan että hän vihdoinkin
rohkealla yrityksellään oli voittanut vastustelevan serkkunsa
mietteet ja esteet ja hänestä tuntui nyt yht'äkkiään niin sanomattoman
hullunkuriselle ruveta täällä yöllä, rakastettunsa akkunan alla, aivan
kiltisti keskustelemaan perheen voinnista.

"Eikö sinulla ole mitään muuta enää minulta kysyttävää, rakas Agneta",
kysyi hän hilpeästi, "kuin siitä, miten on mamseli Fiken raukan
ijankaikkisen hammastaudin laita, eli Lotti tädin kankaista, eli pikku
Hanneksen katekismuksesta, jota Beata häneltä uskollisesti joka päivä
kuulustelee, eli Karin Marian syreeneistä, jotka eivät keinoilla
millään tahdo kukkia tänä vuonna eli..."

Joachim lopetti yhtäkkiä, ihmeissään että Agneta melkein epätoivoisena
heittäysi jälleen hänen syliinsä. Hän ei ollut ajatellut että hänen
sanoillaan olisi voinut olla minkäänmoista vaikutusta, mutta tämä
hänen leikikäs, pikainen koto-olojen ja tapahtumien luetteleminen
oli jonkunmoisella salaperäisellä tavalla herättänyt Agnetan uinuvan
koti-ikävän.

"Oi Joachim!... Kuinka ikävöitsen kotia Munkebodaan. En kestä että
minun täytyy vielä tänne jäädä!

"Ei, en voi sitä..."

Agneta ei tiennyt itse että tämä tulinen, kiihkeä koti-ikävä, joka
nyt kokonaan tempasi hänet, todellisuudessa olikin vain Joachimin —
hänen rakkautensa, hänen lemmityn seuransa kaipuuta. Hän painautui
hillittömästi itkien hänen syliinsä.

Joachim asetti reippaasti jalkansa muurista ulkonevalle kivelle ja
kiepsahti vikkelästi ylös niin että hän myöskin nyt tuli istumaan
ikkunalaudalla, jalat riippuen ulkona. Agnetan olkapään ylitse silmäsi
hän pikaisesti puolihämärään huoneesen — näki kiivu-pöydän vaaleine
liinoineen, kuvastimen seinällä ja seinän syvennyksessä hänen valkoisen,
koskemattoman vuoteensa.

"Pikku Agnetani", sanoi hän hellästi, melkein veljellisesti. "Usko
minua — tulen sinua kohta hakemaan".

Sumu oli nyt jo melkein haihtunut. Oli aivan hiljaista — ei lehtikään
liikahtanut puutarhassa — ja kuu paistoi kalpeana, mutta suurena,
säteilevänä, aivan suoraan jäykän, pimeän seljapensaan yli. Yö oli
niin äänetön ja hiljainen. Joachim voi kuulla oman sydämensä sykinnän
Agnetan sydäntä vasten.

"Minun täytyy mennä Agneta..." Ja kun Agneta melkein tiedotonna,
pidätti häntä vielä: "Rakkahimpani, en uskalla viipyä enää..."

Agneta katsahti ylös — ikäänkuin unesta heränneenä — ja otti hitaasti,
hämillään askeleen taaksepäin.

Mutta Joachim jäi kumminkin liikkumatonna istumaan, selkä nojaten
akkunan pieleen — hänen katseensa lepäsi kuin kahlehdittuna Agnetaan.
Ei koskaan Joachim mielestään ollut nähnyt häntä niin viehättävänä,
kuin nyt tuossa hänen seistessänsä kuuvalossa: vaaleana suurin,
hellin, aroin silmin, hopeavälkkeisten hivusten valuessa madonnaisesti
harteiden, ja kaulan ylitse alas kaidalle, pehmeälle vyötärölle.
Tällä hetkellä tunsi hän enemmän kuin koskaan ennen tuota ijäistä
haaveellista ihailevaa jumalointia, mitä koskemattomuus naisessa,
neitseellisyys, nuori tyttö miehessä herättää.

Tyttö oli hänen — hän rakasti häntä koko sielultaan, hän ikävöitsi
häntä joka veripisarallaan, jokaisella voimakkaan, nuoren ruumiinsa
hermolla yö ja yksinäisyys yhdisti heidät ja kumminkin... Hän ei
ojentanut kättänsä tyttöänsä kohti, ei vetänyt häntä luoksensa — ei
vaikkei heidän väliänsä ollut enemmän kuin vaaksan vertanen — ei
vaipunut hänen jalkoihinsa, ei rukouksillaan häntä ahdistanut, joita
tyttö tässä tuokiossa, sen tiesi hän, ei olisi voinut vastustaa.
Kenties juuri tämä autuas tieto, tämä riemuitseva voiton varmuus siitä
että hän oli rakastettu, teki tuon kuumaverisen, ajattelemattoman
luutnantti Skytten hienotunteisemmaksi ja ritarillisemmaksi kuin mitä
muut miehet mahdollisesti, samat tunteet sydämessä, olisivat hänen
sijassansa olleet Hän olisi niin helpostikuin ei mitään paikaltansa
akkunan puitteelta voinut kiepsahtaa sisälle huoneeseen — hän voitti
sen kiusauksen. Lähtöön valmistautuessaan otti hän Agnetan käden, joka
hervotonna riippui hänen kupeellansa ja vei sen viime kerran, viipyen
huulillensa. Mutta hän ei virkkanut sanaakaan, — hän tiesi ettei hän
enää voinut luottaa ääneensä.

Vasta sitte kun hän jälleen seisoi hänen akkunansa ulkopuolella ja
tunsi märän maan jalkainsa alla, kuiskasi hän — niin hiljaa, että
Agneta tuskin voi kuulla hänen ääntänsä.

"Jumala tietää, josko sinä koskaan voit käsittää, miten paljon minä nyt
sinua rakastan..."

Hän kurkotti vielä sisälle, käsivarret akkunan puitteella ja — hänestä
tuntui, että hän näki Agnetan hymyilevän puolihämärässä. Mutta tämä
piti silmänsä liikkumatonna alasluotuina, hiljaa kuin madonna,
jakaukselle auenneitten, alasvaluvien hiustensa varjossa.

Joachim mietti vielä kauan tätä epämääräistä, salaperäistä hymyilyä,
kun hän — yht'äkkiää mustimmalla mielellä — epätoivoisena ja
sanomattomasti itseensä tyytymättömänä, ratsasti kotiin kosteana yönä.

Mutta kun hän oli mennyt, seisoi Agneta vielä kauan kuuvalossa avoimen
akkunan ääressä. Kerran kohotti hän vasemman kätensä ja katsoi sitä,
— sen käden, jota Joachim viimeksi oli suudellut ja vei sen hiljaa,
hitaasti huulillensa.



XIII.


Karin Maria oli ollut viime päivät aikalailla — kuten äiti sanoi —
"ajatuksiensa vallassa". Beata sanoi sen alkaneen siitä saakka kuin
hän tuli kotiin Marieholma-matkaltaan, mutta Karin Maria lykkäsi
luotaan arvokkaalla kylmyydellä tämän vetäisyn. Eikä parannut
mieliala siitäkään, vaikka parooni Niilo Olavi vieraili Munkebodassa
kaksi kertaa samalla viikolla — ensiksi tiistaina äitinsä käskystä
lainaamassa hienon hienoa sukkulaista ja sitten lauantaina tuomassa
laatikollisen asterin taimia, joka oli vanhan vapaaherrattaren lahja
Karin Marialle. Vieras ja Joachim eivät tavatessaan puhutelleet
toisiaan, kumarsivat vain kylmästi, mutta "eivät Jumalan kiitos
näyttäneet siltä kuin tahtoisivat käydä kaksintaisteluun", kertoi
Beata helpommalla mielellä mamseli Fikenille. Molemmilla kerroilla
oli parooni — joko omasta halustaan tahi äitinsä vaikutuksesta, siitä
ei Karin Maria voinut oikein päästä selville, — näyttänyt vanhimmalle
neidille erityistä kohteliaisuutta.

Kumminkin käyskenteli nyt vanhin neiti pitkät valoisat kesäpäivät
tuumien sinne tänne vanhan vapaaherrattaren kummallisia ehdotuksia
istutellessaan pieniä asterin taimia kukkapenkkeihin eli Bengtan
kanssa nuoralla jakaessaan keittiöpuutarhan palstareita, joidenka
välille pikku Hannes työnjohtajan suurilla puukengillä sai polkea
yhteen kertaan käytävät. Ja sellainen voima on kerran vapaasti
julkilausutulla, selvällä ja päättäväisellä sanalla — sanalla, jonka
taustana on tuuma ja tahto, — että Karin Maria ensiksi jonkunmoisella
vastenmielisellä arkuudella, sitte yhä enemmän tyyntyen, melkeinpä
voi sanoa mielenmaltilla huomasi, että hän todellakin alkoi pitää
Malviina muijan rohkeaa ehdotusta hyväksyttävänä mahdollisuutena,
mahdollisuutena, joka voisi käydä koko hänen elämänsä ja
tulevaisuutensa suhteen määrääväksi. Tietämättään ja tahtomattaan
selvittää itselleen asiaa, alkoivat hänen ajatuksensa yhä enemmän
pyöriä Niilo Olavin ympärillä, jota hän sitte lapsuutensa aikojen
ei ollut ajatellut koskaan muutoin kuin välttämättömänä, vanhempana
naapurina ja sittemmin kummallisen Agnetan kosinnan jälkeen, vain
sulasta myötätuntoisuudesta sisartaan kohtaan, oli arvostelematta
katsellut häntä samoilla silmillä kuin Agneta itse sekä Beata. Mutta
Karin Maria täytti tässä kuussa kaksikymmentä neljä vuotta — hän
oli melkein viisi vuotta vanhempi Agnetaa, ja hän alkoi katsella
maailmaa jossain määrin toisilla silmillä. Hän tiesi yhtä hyvin kuin
äitinsäkin että parooni Stjerne ehdottomasti olisi monen peninkulman
kuuluvilta edullisin naimakauppa ja että koko pohjois Skånesta saisi
etsiä Marieholman vertaista maatilaa. Sitäpaitse tunsi Karin Maria
viime aikoina ilmestyneistä "kosijaa" koskevista ennakkoluuloista
huolimatta sydämessään jonkunmoista myötätuntoisuutta Stjernen ujosti
hyväntahtoista ja hieman surumielistä olentoa kohtaan, hän muisti
miten hän kahdeksan tai kymmenvuotiaana tyttötyllerönä paroonin
ollessa jo kaksikymmentäviisi vuotias, täysi-ikäinen mies oli ollut
hänen ilmeinen suosikkinsa, saanut leikkikaluja ja karamelleja ja
oli häntä kutsunut "pikku morsiamekseen". Se oli kummallista, mutta
kaiken tämän muisti hän nyt yhtäkkiä jonkunmoisella mielihyvällä.
Aikaisemman nuoruutensa aikana ei Karin Maria ollut paljon nähnytkään
häntä Munkebodassa — ne olivat paroonin "hurjimpia aikoja", kotiinsa
ja vanhan paroonittaren merkillisyyksiin kovin kyllästyneenä, oli
hän enimmät ajat majaillut Kristianstadissa, ja elänyt siellä
upseeripiireissä, tahi kierrellyt maita mantereita pitemmillä
vierailuilla ystäviensä ja tuttaviensa luona. Sitten oli Karin Maria
itse ollut poissa parisen vuotta Tukholmassa ja kun hän tuli kotiin
jälleen, oli hän tavannut Niilo Olavin jotenkin samanlaisena, kuin
miksi hän muisti hänet sitte lapsuutensa, hiukkasen vanhempana vain,
hieman lihavampi ja surullisempi. Hän ei ollut enempää häntä ajatellut
ennenkuin tämä yhtäkkiä rakastui Agnetaan ja esiintyi tämän julkisena
kosijana. Silloin oli hän oitis, samoin kuin Beatakin varmasti
ollut häntä vastaan ja oli tuntenut itsensä suurimmassa määrässä
kiihoitetuksi kun äiti aineellisista syistä tahtoi pakoittaa sisaren
avioliittoon, joka hänelle oli niin sanomattoman vastenmielistä.
Nyt, kun Agneta oli poissa ja hän jälleen alkoi katsella itseään
Munkebodan enin huomiota herättäväksi olennoksi, alkoi Karin Maria
vähä kerrassaan katsella olosuhteita vähän toisella tavalla... Hän ei
ollut suotta enimmän äitinsä näköinen sisaruksista; hän alkoi ymmärtää,
että aineelliset syyt ovat myöskin syitä ja että voi katsella samaa
asiaa kahdelta eri puolelta. Tietystikään Niilo Olavi ei ollut mikään
unelmien sankari enemmän kuin raivoisa Rolandkaan, (niin tykkönään oli
Karin Maria jo luopunut entisistä ihanteistaan että hän sisällisesti,
hieman halveksivasti hymyillen antoi Joachimille nämät nimitykset),
mutta hän oli hyvä, ruotsalainen aatelismies, joka todellakaan ei
ollut hullumman näköinen — varsinkin silloin kuin hän silloin tällöin
suvaitsi hymyillä. Hän joi paljon — Karin Maria rypisti ehdottomasti
kauniita kulmakarvojaan — mutta hän kestikin paljon; harva tai tuskin
kukaan oli nähnyt hänet koskaan juopuneena. Ja mitä Figge Walqvistin ja
sensemmosien seuralaisuuteen tulee, niin tekisi hän kyllä sitte siitä
lopun, jos... jos... hänelle kerran tulisi siihen tilaisuutta. Vanha
vapaaherratar oli arvannut oikein kun hän oli kuvitellut mielessään
ettei Karin Maria antanutkaan jokaisen hypätä nenälleen ja että hän
ei kenellekään suuremmalla luottamuksella voinut jättää hallituksen
ohjia kuin hänelle: niin hyvin Marieholma kuin Niilo Olavikin olivat
nyt kerran tottuneet naiskäsien ohjattaviksi. Karin Maria oli ylpeä,
rehellinen ja viisas, oikein hyvä ja kelpo tyttö, mutta hänellä ei
ollut paljon Skyttein luonnetta: tuota haaveellista, vaikutuksille
altista, levottomasti leimahtelevaa, uhkarohkeasti kapinoivaa
rajalaisen luonnetta — "sissiverta", kuten Niilo ukko jonkunmoisella
ylpeydellä sitä nimitti. Hänellä ei ollut heidän mielikuvituksensa
runsautta, hän näki mitä hänen piti nähdä ja mitä hän tahtoi, mutta
ei enempää. Äidillä oli tapana kertoa, että hän koulu-aikanaan 1780
vuosiluvulla oli ranskalaiselta kotiopettajattareltaan oppinut
"ajattelemaan viivottimen mukaan". Vaikkakin Karin Maria oli niin
paljon aikansa lapsi, että hän voi hyvin tunteellisesti laulaa "Laakson
ruusua" ja oli monet kerrat vuodattanut katkeria kyyneleitä, runoja ja
romaaneja lukiessaan oli hänellä kumminkin sisimmässään koko joukko
tuota viime vuosisadan järki-ihmistä ja sääntöjen mukaisuutta, joka
vielä oli hänen äidissään luonteenomainen piirre ja oli määräävänä
kaikessa hänen toiminnassaan.

Asterilähetyksen jälkeen oli parooni vielä kolmannen kerran käynyt
Munkebodassa. Kun Beata päätyakkunasta oli nähnyt tuttujen kiessien
vierivän pihamaalle, sanoi hän sisarelle:

"Herra Jumala, siellä on Stjerneläinen jälleen!... Mitä maailmassa
luulet hänen hakevan täältä lakkaamatta, kun hän tietää kumminkin että
Agneta on poissa?

"Sitä ei ole niin helppo tietää", vastasi Karin Maria lyhyesti.

Beata istui pahatuulisena keskelle sohvaa kädet ristissä ja äänetönnä
kun sisar otti esille sievimmät kenkänsä, silitti tukkaansa kuvastimen
edessä, kietoi soman musliiniliinan kaulallensa ja huljahutti
porttukaalilaista hajuvettä nenäliinaansa. Karin Mariasta tuntui
tietenkin tuo teeskentelemätön kummastus vähän nololta, mutta hän ei
ollut sitä huomaavinaankaan.

"Etkö vähän somistaudu sinäkin Beata?" kysyi hän välinpitämättömästi,
avatessaan ullakon oven.

"Ei pistäisi minun mieleenikään koskaan mennä sisälle häntä
tervehtimään, ellei äiti suorastaan siihen käske minua", vastasi Beata
itsepäisesti.

Karin Maria oli vihoissaan laskeutuessaan hitaasti rappuja alas
parhaissa kengissään. Hän ei ollut tarkoittanut mitään erityistä
viattomalla pukunsa vaihdolla, mutta Beatan erehdyttämättömästi
pilkallinen hämmästys vaikutti, että hänestä tuntui nyt, kuin olisi hän
halpamainen onnen etsiä ja etujansa ajatteleva liehakoitsia.

Parooni nousi heti salissa hänen astuessaan sisälle — näytti siltä kuin
vieras olisi odottanut häntä.

Karin Maria niiasi kohteliaasti ja alkoi heti hyvin perusteellisesti
kuulustella, vapaaherrattaren vointia ja sen jälkeen yhtä
perusteellisesti kiittää astereista, jotka "rehoittivat niin
erinomaisesti". Kun parooni ei vastannut mitään, joka olisi voinut
antaa hänelle alkua ja pitänyt keskustelua vireillä kävi hän noloksi
ja punastui. Karin Mariaa puki suuressa määrässä kun hän kävi hieman
hämilleen — hänen kasvonsa kadottivat silloin jäykän, kovin varman
ilmeensä.

Majuuri istui ja nyykytteli päätään. "Posti ja kotimaan sanomansa"
takaa. Hänen päivällisunensa oli tullut häirityksi ja hän olisi suonut
Marieholmalaisen niin kauaksi kuin pippuri kasvaa. Itse asiassa eivät
nämät ranskalaiset vierailut häntä kovinkaan paljon miellyttäneet.
Stjerne kieltäytyi säännöllisesti Joachimin tähden jäämästä
illalliselle, niin hädin tuskin sai hänet juomaan kupposen kahvia tahi
totilasin. "Whisti" eli "bostoni" pelistä ei ollut puhettakaan, kun
Figge Malviina muijan määräyksestä ei enää uskaltanut seurata mukana.

"Eikö parooni tahdo itse nähdä, miten mainiosti ne kasvavat?" kysyi
lopuksi Karin Maria päättäväisesti epätoivoisena koettaen venyttää
puheaineen astereista, niin pitkälle kuin mahdollista.

Niilo Olavi sieppasi kohta hattunsa ja he vaelsivat yhdessä ulos
auringon paisteesen.

Puutarhassa, joka kuului erityisesti Karin Marian valvonnan alle, tunsi
hän kohta olevansa omalla alallaan ja sai heti jälleen tavallisen
varmuutensa ja tottuneen tapansa. Todellisella harrastuksella ja
erittäin rakastettavalla tavalla näytteli hän hiljaiselle, mutta
tarkkaavaiselle Niilo Olaville istutuksiansa ja laitoksiansa.

Lopuksi tulivat he pieneen lehtimajaan, jota Karin Maria erityisesti
suosi ja jonne hän oli ripustanut tuuli harpun, jonka hän tahtoi
näyttää paroonille.

Mutta — Karin Maria oli tuskin etusormellaan innokkaasti osottaen
riippukoivua, alkanut selityksensä, kun parooni yhtäkkiä kumartui
eteenpäin ja laskien kevyesti kätensä Karin Marian kädelle, keskeytti
hänet:

"Neiti Karin Maria", alkoi hän melkein juhlallisesti — kireä suhde
hänen ja tyttöjen välillä "kosinta" aikana oli syynä etteivät he
koskaan olleet tulleet heittäneeksi arvonimiä pois, — "te olette ainoa,
jonka kanssa, tuntematta kovin suurta vastenmielisyyttä voin puhua...
tuosta... tuosta..." Hän pysähtyi, katsoi häneen ja istahti äkkiä
raskaasti turvepenkille sanoen: "salliiko neiti?"

Karin Maria kumarsi kohteliaasti päätään; hän istahti itse vähän matkan
päähän hänen viereensä.

"En ole", alkoi hän jälleen vähän hämillään, katsomatta häneen, "koko
tänä kuukautena kuullut mitään Agnetasta. En ainoatakaan sanaa", hän
katsahti pikaisesti ylös.

"Niin", sanoi Karin Maria epävarmasti, "en tiedä..."

"Te tiedätte minkälaisissa oloissa me erosimme?... Minulle ei ainakaan
erittäin edullisissa ja toivehikkaissa..." hän katsoi taaskin ylös,
ikäänkuin vedoten Karin Mariaan. Ensi kerran selvisi Karin Marialla
oikein, että paroonilla oli todellakin hyvin kauniit siniset silmät ja
että hänen katseessaan oli paljon "tunnetta".

"Herra parooni", sanoi hän yht'äkkiään päättäväisesti, yhtä
muodollisesti kuin hänkin, mutta ystävällisellä ja avomielisellä
vakavuudella, "te olette kerran tehnyt minulle sen kunnian, että olette
toivoneet minua sisareksenne. Suvaitsetteko te, että tuokion puhuttelen
teitä, kuin todellakin niin olisi?"

"Paras neiti Karin Maria" — hän tarttui vilpittömällä kiitollisuudella
hänen käteensä — "niin sitä juuri uskalsinkin teiltä toivoa."

"No niin", Karin Maria vetäsi hiljaa kätensä pois, "minä luulen... minä
luulen... Jumalan tähden, älkää ymmärtäkö minua väärin! Mutta luulen
että tekisitte oikeimmin itseänne kohtaan ja jalomielisimmin sisareeni
nähden, jos te, aivan kokonaan vetäytyisitte hänestä pois, luopuisitte
vaatimasta hänen kättään ja vapauttaisitte vanhempani lupauksestaan".

Parooni katsoi vakavasti Karin Mariaan, nousi, käveli pari kertaa
edestakaisin pienessä kaidassa lehtimajasssa ja istahti jälleen.

"Agneta on ollut minulle hyvin rakas", sanoi hän jälleen, hieman
vaivaloisesti, hiljaa, melkein äänettömästi.

"Ja hän, herra parooni", — Karin Maria puhui yhtä paljon maltilla kuin
lämmöllä — "olen varma siitä, että jos hän, aijotun avioliiton häntä
pakottamatta olisi oikein oppinut tuntemaan teidät, sellaisena kun te
todellisuudessa olette, ei kukaan olisi pannut hellyydellenne suurempaa
arvoa kuin Agneta, Mutta, kuten nyt on..." Karin Maria pysähtyi ja
katsoi odottavaisesti häneen, Parooni kumarsi vain hiljaa merkiksi,
että hän jatkaisi.

"Niin, kuten nyt on — Agneta on hyvin nuori, uhkarohkea ja itsepäinen
— pelkään siksi, ettei sisareni koskaan tule pitämään teistä niinkuin
hänen pitäisi..."

"Oi neiti, jos te vain tietäisitte", mutisi Niilo Olavi surumielisesti.
"Minähän vaadin niin vähän. Jos hän vain tulisi omakseni, antaisi
minulle luvan rakastaa häntä..."

Karin Maria nousi. Hän piti silmänsä alasluotuina suuren hattunsa
lierin suojassa.

"Mutta Agneta pitää enemmän Joachimista... Ja minusta tuntuu",
hän katsoi itsepäisesti alas, "että joskaan nainen ei voi omistaa
miehelleen parhaimpia ja lämpimämpiä tunteitaan, niin... niin on
kumminkin molempien onnelle aivan välttämätöntä, että hän ei ainakaan
pidä kenestäkään muusta enemmän kuin hänestä..."

Molemmat vaikenivat sekunnin, pari. Sitte nousi Niilo Olavi.

"Kiitos neiti Karin Maria!" Hän tarttui kerran vielä hänen käteensä.
"Te olette sanonut minulle totuuden, eli oikeammin näyttänyt minulle
sen tavalla... jota... minä en koskaan ole unohtava".

"Minä toivon", sanoi Karin Maria komeimmalla ryhdillään ja samalla
mitä kauniimmalla tavallaan, "että te... että te ette käsittäisi tätä
miksikään pahaksi tarkoitukseksi..."

"Pahaksi tarkoitukseksiko? Minä!" Hän kumartausi alas ja suuteli
kättä, joka vielä lepäsi hänen kädessään ja heidän silmänsä sattuivat
toisiinsa.

"Te ette kenties usko minua", — puoleksi surumielinen, puoleksi
leikillinen hymyily, jonka Karin Maria heti ymmärsi solui hänen
kasvojensa ylitse, — "mutta tämä on todella ensi kerta, kun mielelläni
olen antautunut naisen johdettavaksi".

Karin Maria ei vastannut, mutta hän hymyili hienosti ja hänen sydämensä
sykytteli kiivaammin. Hän kääntyi hitaasti aikoen lähteä huvimajasta,
mutta parooni pysähdytti hänet vielä kerran.

"Kun nyt Agneta tulee kotiin — arvaan että hänen maanpakolaisuutensa",
hän antoi sanalle vähän katkeran äänenpainon, "ei tarvitse kestää kauan
— sallitteko minun silloin, huolimatta kaikesta mitä on ollut", hän
katsoi tarkoittavaisesti Karin Mariaan, joka käsittäen hänet, kumarsi
päätään, "että tulen vielä tänne?..."

"Luulen ettei äidillä, eikä Agnetalla voi olla mitään sitä vastaan",
vastasi Karin Maria matalasti, ei aivan niin varmasti kuin ennen.

"Ei myös kellään muullakaan". Hän katsoi vakavasti häneen.

"Ei", mutisi Karin Maria, yhä epävarmemmin "ellei parooni vain luule
että Joachim..."

"Joachim ja minä sovimme kyllä asiasta keskenämme", keskeytti Niilo
Olavi lyhyesti ja ylpeästi.

He kävivät hitaasti rinnattain ulos huvihuoneesta ja pitkin pitkää
suoraa käytävää.

Karin Maria oli alakuloinen ja tyytymätöin itseensä, mutta hän ei
oikein tiennyt miksi.

Asteripenkin kohdalla pysähtyi Niilo Olavi.

"Neiti Karin Maria", hän katsoi kysyvästi häneen, puoleksi pyytäen,
"jos vielä satun olemaan neuvoa vailla, jota en tahtoisi pyytää
keneltään muultakaan, saanko silloin tulla luoksenne?"

Karin Maria nyökkäsi. Hän hymyili vähän, mutta hänen oli mahdotonta
tässä tuokiossa keksiä mitään muutakaan sanottavaa kuin nuo jäykät,
mutta rehelliset sanat.

"Olkaa niin hyvä".



XIV.


Karin Maria oli niin merkillinen ja levoton koko iltapäivän kun Stjerne
oli lähtenyt, että oli kerrassaan ihme ja kumma ettei sitä kukaan
huomannut ja siitä mitään maininnut. Mutta Beata oli — harmistuneena
tosin Karin Marialle pauhattuaan siitä että "viitsitäänkin välittää
mokomasta kosijasta" — täydessä hommassa laittaessaan vanhaa, vähintäin
kymmenen vuotista kesähattua, jonka hän oli yliseltä löytänyt "ihan
uudeksi" ettei joutanut muuta näkemään eikä kuulemaan. Joachim
viime aikoina kulki ympäri haaveksien ja hämäriä, pilven korkuisia
tuulentupia aivoissaan hautoen — hän ei kuullut eikä nähnyt. Majuurska
tarkasti liinakaappejaan ja valmisti "juhannaspyykkiä", hänen päässään
pyörivät lakanat ja pyyhinliinat, täydet ja vaillinaiset tusinat, hän
ei nyt muuta joutanut ajattelemaankaan.

Illemmalla päätti Karin Maria mennä puhuttelemaan mamseli Fikeniä,
hän oli tyttöjen kaikki kaikessa. Kaikilla heillä oli se tunto ettei
kukaan maailmassa heitä paremmin ymmärtänyt kuin mamseli Fiken, joka
— aikoja ennen kuin äiti sen tarpeelliseksi katsoi — oli omilla
ansaitsemillaan rahoilla ostanut heille heidän ensimäiset nukkensa
Röingen markkinoilta, hoitanut heitä tuhkurissa, kärsivällisesti
kuulustellut heiltä Lafontainen kaskuja ja katkismoa, jatkanut heidän
hameitaan, parannellut hattujaan, ja sanellut miten heidän piti
kirjoittaa ensimäisiä onnittelukirjeitään sukulaisille, kirjeitä,
jotka aina päättyivät sanoilla: "nöyrimmällä kunnioituksella
piirtäen", kertonut luvattomia kummitusjuttuja ja tarjonnut heille
kiellettyä siirappiruokaa. Usein he mamseli Fikenille torasivat, ja
keskenään tekivät hänestä pilaa, mutta kun jotain oli epäkunnossa
niin aina sitä kuitenkin hänen "matalaan majaansa" turvauduttiin.
Mamseli Fiken oli kyllä "hupsu" niinkuin äiti hänestä tapasi sanoa,
mutta hänen köyhyytensä, hänen muiden ihmisten hyväntahtoisuudesta
ja oikuista riippuvaisuutensa, hänen vaikea asemansa "parempain"
ja "huonompain" ihmisten rajalla, hänen ponnistuksensa "matalan
majansa" ylläpitämiseksi — kaikki oli kehittänyt hänen muutenkin
tarkkaa ihmistuntemiskykyään, jota hänen armonsa majuurskakin
itseviisaudessaan ja tunnetulla käytännöllisyydellään usein käytti
hyväkseen. Tytöt tekivät sen aina — niinkuin jo sanottiin — Karin
Maria ei vähiten, vaikka hän muuten oli niin "olevinaan" Karin Maria
ei tarvinnut kauas mennä. Puutarhasta näki hän jo mamseli Fikenin,
kovaksi kovitettu, vaalea päähine syvälle otsalle vedettynä, niityllä
kävelevän askel askeleelta kumartuen — ruohoja ja kukkasia poimimassa.
Karin Maria tiesi, että hän aina kesäkuussa tapasi koota lemmenkukkia,
sydänruohoja ja muita kasvia, joita hän sitten taitavasti kuivasi
ja liisteröi varjokuvien ja syntymäpäivävärsyjen ympärille. Näitä
haaveellisia runosepustuksia, kultapaperikehyksiin asetettuina, pitivät
hienoimmat talonpoikaistytöt, suuressa arvossa. Niinkutsutuilla
"muistolehtisillään" saikin mamseli Fiken monta tervetullutta
kaksitoista killinkiä ja plootun seteliä. Karin Maria tervehti häntä
ja rupesi myöskin lemmenkukkia poimimaan. Valtioviisaasti alotti
hän keskustelun puhumalla ilmasta, heinistä, puolivuosipesusta y.m.
y.m. Koottuaan tarpeeksi kukkia istuutuivat he vierekkäin puron yli
johtavalle puoleksi lahonneelle puusillalle, jalkojaan veden päällä
heilutellen.

Etäämpänä maantiellä näkyi Joachim ja pari renkiä tuovan hevosia
juotettavaksi ennen yöksi talliin panoa. Täyttä laukkaa ratsastaen,
pari irtonaista hevosta kummallakin puolen, poikkesivat he lujaan
poljetulle hiekkaiselle polulle ja ratsastivat kauas kivien väliin
matalalla jokirannalla. Joachim huomasi molemmat naiset ja tervehti
hymyillen, jatkaen hilpeää puheluaan renkien kanssa, jotka hänen
kehoituksestaan rupesivat laulamaan. Aurinko laski punasella hohteella
Marieholman metsien taa.

"Ompa omituista miten hyvin 'löitnantti' viihtyy täällä göingeläisten
kesken", sanoi mamseli Fiken, pää kallellaan asettaessaan mansikan
lehtiä valmiin kukkavihkonsa ympärille.

"Sehän on aivan luonnollista, göingeläinenhän hän on itsekin ja täällä
tulee hänen kotinsa varmaankin aina olemaan".

"Mutta kun on ollut Tukholmassa ja hovissa niinkuin löitnantti..."

"Vähän kai se lienee mitä hän hovissa on ollut"! nauroi suoraluontoinen
Karin Maria. "Kaikessa tapauksessa en luule hänen sitä kaipaavan".

"Ehkei, siellähän sitä viihtyy missä sydän on", huokasi mamseli Fiken.

Karin Maria itsekseen siunasi mamseli Fikeniä siitä että hän niin
mukavasti ohjasi puheen aineesen, josta hän juuri tahtoi keskustella.
Hän sanoi yhtäkkiä aivan totisena, mutta kohottamatta silmiään
kukkavihosta, jota hän juuri järjesti:

"Rakas mamseli Fiken — minä olen juuri saanut tietää — jotain Agnetasta
— jotain, joka panee minut..." Hän vaikeni epätietoisena.

"No, mutta Karin Mariaseni", mamseli Fiken oikein uteliaisuudesta ja
osanotosta värisi. "Kerrohan pian! Mitä kaikessa maailmassa..."

"Niin". Karin Maria ei enään empinyt. "Parooni Stjerne oli täällä
iltapäivällä..."

"Kyllä näin, kyllä näin herrasväen puutarhassa kävelevän..."

"Silloin juuri", sanoi Karin Maria punastuen. Hän ei voinut käsittää
miksi hän tässä istuu punastuen. Jumala kyllä tiesi ettei hänellä
siihen mitään aihetta ollut! "Hän antoi minun ymmärtää — niin sen
ainakin käsitin — kun... kun... hän lähemmin asiaa tuumittuaan
vihdoinkin olisi päättänyt luopua Agnetasta. Mutta minä en tiedä, en
voi päättää, jos on _oikein_ että ilmoitan siitä Agnetalle tai jollekin
muulle. Eihän hän ole jättänyt sitä minun toimekseni..."

Hän katsoi kysyen, epävarmana mamseli Fikeniin ja jatkoi vielä
epäröivämpänä:

"Minä tietysti vähän pelkään sanoa sitä äidille, sen mamseli Fiken
kyllä ymmärtää... Hän voisi pitää sitä loukkauksena — perhettämme
kohtaan, tarkoitan — kun se on _hän_ joka rikkoo. Ja kun tiedän, että
parooni Stjerne panee paljon arvoa äidille ja isälle, niin..." Karin
Maria vaikeni hämillään "En tosiaankaan tiedä mitä minun pitäisi
tekemän", lopetti hän puheensa.

"Minä en _luule_ että Karin Marian pitäisi sanoa se äidille heti",
sanoi mamseli Fiken varovaisesti. "Ainoa tapa millä voitaisiin se
luonnollisesti esittää olisi 'löitnantin' kautta... Hän puhuisi parooni
Stjernen kanssa".

"Mutta sitten taasen pelkään että parooni Stjerne, joka pelkästä
suvaitsevaisuudesta, pelkästä hyvyydestä, niin sanoakseni, vapauttaa
Agnetan, pitäisi sitä jonkunmoisena kopeutena Joachimin puolelta,
jonakin pakottamisena, jos _hän_..."

"Eikä, jos Joachim serkku käyttäytyy viisaasti! Ja kun hän saa tämän
kuulla, tulee hän niin iloiseksi, että kyllä saamme hänen taivuttamaan
jäykkää niskaansa hieman..."

Karin Maria katsahti luottavasti, melkein ihaillen mamseli Fikeniin.
"Sitten pitäisi minun ensiksi puhua serkku Joachimin kanssa?..."

"Jos _minä_ uskallan neuvoa Karin Mariaa", mamseli Fiken kävi yhä
nöyremmäksi mitä varmemmaksi hän tunsi itsensä. "Ehkä Karin Maria
tekisi sen heti ennenkuin hänen armonsa, majuurska saa vihiä asiasta.
Voimmehan kutsua häntä tänne..."

"Se olisi varmaankin viisainta", sanoi Karin Maria helpotuksesta
huoahtaen. "Silloin voisi mamseli Fikenkin olla mukana..."

Mamseli Fiken otti heti irti suuren vyöliinansa ja rupesi sillä
innokkaasti huitomaan nuoreen Skytteen kääntyen.

"Minuako huidotte"? huusi Joachim niityn yli hevosen selästä.

"Niin" vastasi Karin Maria kimakasti mutta varmaan. "Eikö Truls voi
ottaa hevosiasi"?

Joachim puristi päätään. Hän viittasi päättäväisesti — pikku Hansille,
joka avojaloin, sormi suussa, koko matkan oli juossut ihailemainsa
hevoskaakkien perässä, ja teki hänet kuningastakin onnellisemmaksi
antamalla hevosen hänen hoitoonsa ja vielä kuusi äyriä palkkioksi.
Sitten juoksi hän kiivaasti niityn poikki ja välinpitämättömästi
sanoen: "Mikä Herran nimessä on hätänä"? heittäysi hän suulleen
pehmeään ruohoon sillan vieressä. Karin Maria ja mamseli Fiken vetivät
heti häveliäästi jalkansa ylös.

"Arvoisat neidit, älkää olko millännekään"! huusi Joachim nauraen.
"_Parole d'honneur_, jos muuta näen kuin kengänanturanne"!

"Serkku Joachim"! sanoi Karin Maria tuimasti ja poimitteli hameensa
ankarana ympärilleen. "Jospa tietäisit kuinka vakavia asioita meillä on
puhuttavana sinulle..."

Joachim nousi äkkiä kyynärpäähänsä nojaten. "Oletko kuullut jotain
Agnetasta"? kysyi hän levottomasti.

Karin Maria teki kieltävän liikkeen ja kertoi hänelle keskustelunsa
Stjernen kanssa pääpiirteissään melkein samoin kuin äsken mamseli
Fikenille.

Nuori Skytte oli noussut seisaalleen. Hän seisoi siltapatsaasen nojaten
ja katsoi tarkkaavaisesti serkkuunsa.

"Mutta... mutta minä en ymmärrä!... Hän joka on härkäpäinen kuin
itse paholainen... Jotain on täytynyt tapahtua, joka on häneen
vaikuttanut..."

Joachim seisoi ja ajatteli yöllistä vierailuaan Kristianstadissa viikko
takaperin. Hän oli näinä viime päivinä useasti torunut itseään siitä
että voi niin ajattelemattomasti panna rakastettunsa maineen vaaran
alaiseksi ja pelkäsi nyt heti että joku mahdollisesti oli huomannut
hänet ja Agnetan yhdessä ja kertonut siitä tavalla, joka... Hän vuoroin
punastui ja vaaleni ajatellessaan, että Niilo Olavi mahdollisesti olisi
saanut vihiä asiasta.

"Vaikuttanut häneen"! toisti Karin Maria ja lensi tulipunaiseksi.
"Niin... mahdollisesti vanha vapaaherratar, hän on alusta alkaen ollut
naimista vastaan, niinkuin tiedät..."

"Sitten olisi hän voinut käyttää vaikutusvaltaansa aikaisemmin, niin
ainakin minusta...", mutisi Joachim.

"Mutta, Joachim, onko tosiaankin mahdollista, ettet lainkaan voi
arvostella sitä hienoutta, noblessia, jota Stjerne nyt osottaa"?
huudahti Karin Maria suuttuneena.

"Ensiksi minun täytyy tietää mitä tämä merkitsee", vastasi Joachim
epäluuloisena — käyntinsä Agnetan luona ja viimeinen keskustelunsa
"kosijan" kanssa kummailivat vielä aivoissaan. "Luonnottomalta tuntuu
minusta että joku noin vaan yhtäkkiä, mir nichts, dir nichts, voi
luopua Agnetasta. Se ei lyö yhteen sen kanssa mitä hän minulle on
sanonut".

Joachim ei ollut siksi ihmistuntija, että olisi voinut ymmärtää
että Stjernen luonteisissa — hidas- ja raskasmielisissä — usein
ensimäinen innostus muuttuu voimakasta vastarintaa kohdattuaan tylsäksi
välinpitämättömyydeksi, haluttomuudeksi tehdä mitään ponnistuksia,
joista kuitenkaan ei voi mitään varmaa tulosta toivoa. Joachimia
vastukset kiihoittivat, Stjernen ne tekivät välinpitämättömäksi — siinä
oli salaisuus, jota nuori Skytte nyt seisoi ja tuumi voimatta sitä
ymmärtää.

Mamseli Fiken laajalla, joskin hämärällä ja hajanaisella
ihmistuntemiskyvyllään sen ymmärsi — hän vaan ei tiennyt miten
hän voisi sen selittyä. Hän katsoi Joachimiin ja sanoi hiljaa ja
hyväntahtoisesti:

"Minun mielestäni pitäisi luutnantin vielä kerran puhua paroonin
kanssa. Voisi sattua, että herrat nyt sopisivat paremmin. Ja kun hän
_itse_ on sanonut Karin Marialle, että hän olisi halukas vetäytymään".

"Täytyy kohteliaasti väistyä tieltäni, että voisin sen kunniaa
tehden vastaan ottaa!" huudahti Joachim, jonka arka kunniantunto oli
loukkaantunut.

"Rakas serkku", Karin Maria oikasi varovasti hameensa poimut ja nousi.
"Ethän voine vaatia että Niilo Olavi Stjernen pitäisi tarjota sinulle
Agnetaa hopeatarjottimella ja sanoa olkaa niin hyvä ja ottakaa hänet...
Saat olla tyytyväinen kun hän vapauttaa isän lupauksestaan ja väistyy
tieltäsi..."

Joachim nauroi yhtäkkiä taasen hyvällä tuulella, kohteliaasti syliinsä
vastaanottaen Karin Marian ja mamseli Fikenin kun he sillalta
hyppäsivät niitylle mennäkseen oikotietä kotiin puutarhan läpi. Hän
sanoi hilpeästi:

"Olet oikeassa, serkku Karin Maria. Minä vaan ajattelin jotain,
joka..." Hän keskeytti äkkiä puheensa "Jumala suokoon että olisit
oikeassa!"

"Oikeassa olen aina", vastasi Karin Maria varmasti.



XV.


Hänen armonsa majuurska ei ollut kovinkaan mielissään kuullessaan
puhuttavan paroonin ritarillisesta vetäytymisestä. Hän tunsi itsensä
syvästi loukatuksi. Naimiskauppaa oli, ei ainoastaan koko ympäristössä
puoli vuotta innokkaasti aprikoitu, ei ainoastaan laamanska viiden
tyttärensä kera ollut sen takia harmista haljeta, vaan olipa hän jo
asiasta kirjoittanut kälylleenkin Tukholmaan. Ja päälle päätteeksi
oli hänen täytynyt uskoa koko salaisuus Fagerhjelmiläisille kun
Agneta sinne aivan äkkiarvaamatta lähetettiin. Koko häpeä lankesi nyt
hänen päällensä "_tous les frais_", niinkuin hän kiivaana sanoi Karin
Marialle. Jos olisi aavistanut että sen näin piti päättymän olisivat
_he_ jo aikoja sitten voineet rikkoa Agnetan puolesta — ainakin olisi
se näyttänyt paremmalta, kuin että häntä, lapsi poloista tällä tavalla,
noin vaan hyljitään! Sen takia ei heidän olisi tarvinnut heittää häntä
Joachim riiviön syliin. Koko Göingen kihlakunnassa ei ollut niin
pulskaa tyttöä kuin Agneta — hän olisi voinut saada kenen tahansa,
ennenkuin tämä kirottu juttu tuli väliin. Majuurska istui ullakossa
kattoikkunan alla, suorana kuin tikku ja kirjoitti omakätisesti — näin
ja samaan suuntaan sanellessaan — suurta pesuluetteloa, Karin Marian
ja Beatan, merkillisen nöyrinä ja alakuloisina, mutta sydämessään
iloisina, pesuvaatteita eri läjiin äidin komennon mukaan lajitellessa.
Tätä työtä ei Skytten talossa palkatuille henkilöille uskottu.

Joachim oli edellisenä päivänä käynyt toisella vierailullaan
Marieholmassa, jossa hän oli Niilo Olavin kanssa sopinut. Mitä heidän
välillään oli tapahtunut sitä ei kukaan varmuudella tiennyt — mutta
sitä ei tarvinnutkaan tietää, tulos oli kaikille selvillä. Kohta kotiin
saavuttuaan, meni Joachim nimittäin suoraan setänsä ja tätinsä luokse
ja kertoi lyhyesti mutta selvään että nyt oli parooni Stjerne luvannut,
äitinsä neuvoa seuraten ja tultuaan huomaamaan ettei hänellä ollut
mitään toiveita voittaa aijotun morsiamensa sydäntä, vapaaehtoisesti
vapauttaa Agnetan vanhemmat lupauksestaan ja peruuttanut kosintansa.

Majuurska istui kuin kivettyneenä. Erittäinkin sapettivat häntä ne
sanat "äitinsä neuvosta..." Ei hän totta tosiaankaan olisi voinut
aavistaa että Malviina muija oli mokoma sala vehkeilijä!

Mutta isossa eteisessä sulki Joachim Karin Marian syliinsä ja katsoi
häntä kauan veitikkamaisesti silmiin. Hän kysyi jos serkku tahtoisi
että hän kertoo mitä vanha vapaaherratar oli sanonut — _hänelle_
hän sen kyllä uskaltaisi kertoa! Karin Maria kävi tulipunaiseksi ja
kieltäytyi kuulemasta hänen lörpötyksiään. Sitten kuiskasi Joachim
ääneensä nauraen jotain hänen korvaansa ja suuteli häntä tulisesti
poskelle, ennenkuin harppasi ylös ylisen portaita Beatan luokse, jolta
hän toivoi varmuudella saavansa ääretöntä myötätuntoisuutta.

Karin Maria seisoi kauan ja hieroi ajatuksissaan poskeaan esiliinansa
kulmalla, siksi kun pieni harvoin huomattava kuoppa suupielessä tuli
näkyviin. Hän päätti ensi tilassa urkkia Niilo Olavilta mitä hän ja
serkku olivat keskenään puhuneet. Mitä vanha vapaaherratar ajatteli ja
sanoi siitä hän tietysti viisi välitti.

Itse asiassa ei Joachimin olisi tarvinnut pitää salassa keskusteluaan
Stjernen kanssa. Kaikki oli tapahtunut hyvin juhlallisesti. Nuori
Skytte oli alusta aikain esiintynyt hyvin kunnioittavasti ja
kohteliaana ja Niilo Olavi joka viime aikoina oli kyllikseen kuullut
äitinsä ennustuksia "morsiosta joka tuo rakastajan myötäjäisiksi", oli
levollisesti mutta tunteellisena sanonut että kun hänellä nyt vähemmin
kuin milloinkaan ennen oli toiveita voittaa Agneta Skytten sydämen, ei
häntä myöskään hänen takiansa tarvinnut pitää kotoa ja perhepiiristä
eroitettuna. Niilo Olavi kohteli Joachimia koko ajan jonkunmoisena
valtuutettuna lähettiläänä Munkebodasta, eikä sanallakaan maininnut
heidän kilpakosintaansa. Joachim kohta ymmärsi, eikä hänkään tätä
arkaluontoista asiaa koskettanut. Eihän se itse asiassa kuulunut Niilo
Olaville miten Agnetan kohtalo vastedes suoriutuisi, kun hän itse ei
enää ollut hänen elämäänsä määräämässä.

Sitten oli Figge ukko, joka korkeammasta määräyksestä ei ollut mistään
tietävinään tullut sisään ja kaikki kolme olivat juoneet lasin totia
parhaassa toveruudessa Stjerne oli tavallista vaiteliaampi ja joi
tavallista enemmän. Sitten tarjosi vapaaherratar lasin teetä ja
Joachim sai hänen huuliltaan kuulla ensimäisen varsinaisen selityksen
käänteesen, joka suuressa määrin häntä huvitti.

"Jaa, jaa rakas Corydonini", vanha nainen taputti häntä ystävällisesti,
mutta vähän kova kätisesti poskelle, pienillä luisevilla sormillaan.
"Kun _nyt_ pian saamme Amarylliksemme morsiusvuoteesen, muistammeko
silloin joskus vanhaa Malviina Stjerneä, jonka ansioksi se
pääasiallisesti on luettava?"

"Armollinen vapaaherrattareni voitte olla varma että ketään en ole
useammin muistava kuin teitä", vastasi Joachim käsi sydämellään,
sydämellisesti kiitollisena hänen arvokkaasta ja viisaasta
sekaantumisestaan asiaan, vaikkei se kohta ollutkaan varsinaisesti
hänen tähtensä tapahtunut.

"Tyhjää puhetta", sanoi vapaaherratar päätään pudistaen. "Minä tuntisin
huonosti maailmaa jos uskoisin että nuori poika muistaa vanhaa ämmää
kauemmin kuin se on hänellä silmäin edessä. Ei, ei ajattele sinä
Amaryllistäsi — _entre nous_ hän kyllä sen ansaitsee! — ja huolehdi
siitä että on aika kaksoset ensi juhannuksena".

Joachim ei olisi juuri hänen pilapuheistaan välittänyt, mutta lupasi
kuitenkin nauraen, että kyllä vapaaherratar kummiksi pääsee.

"Pidän sanoistasi kiinni, _mon cher_!" huusi vapaaherratar ja uhkasi
häntä pikkusormellaan. "Varjelkoon häntä taivas jos hän minut pettää.
Kun tytöllä nyt vaan ei olisi kalvetustautia, näyttää siltä melkein...
Niin nyt olen sen pahimman sotkun vyyhdissä selvittänyt — lopun saa hän
tehdä itse. Niilo Olavia minun täytyy vielä kerran korvista ohjata".

Sitte antoi hän Joachimin suudella kättään, lähetti terveisiä Karin
Marialle, ja viime hetkellä tarkasti Joachimin hevosen satula-vyötä,
jonka tallirenki oli huolimattomasti pingoittanut. Vapaaherratar näki
kaikki mitä ympärillään tapahtui ja sai nyt suureksi huvikseen tehdä
pilaa Joachimista, jonka "rakkaus oli tehnyt sokeaksi".

Joachim oli äärettömän tyytyväinen matkaansa kun hän kello yhdeksän
illalla ratsasti Munkebodan pihaan.

       *       *       *       *       *

Nyt kesällä, kun päivät olivat pitemmät, ei Lotti täti parhaimmalla
tahdollaankaan voinut tarkastaa kuinka kauan nuoret olivat ylhäällä.
Aivan mahdottomaksi osottautui saada Joachimia ja tyttöjä makuulle
määrä kellonlyöntinä, kun aurinko oli vielä korkealla taivaalla eivätkä
linnutkaan vielä olleet menneet levolle. Kitara polvillaan istui
Joachim leveällä kiviportaalla ja Karin Maria ja Beata — useimmiten
myöskin mamseli Fiken — äänetönnä toistensa vieressä muutamia rappusia
ylempänä.

Ja vaatimattomalla tuntehikkaalla tavallaan lauloi nuori Skytte
kitaran säestyksellä Geijerin miehekkäitä lauluja, ja toisinaan
aivan säestämättä vanhoja skånelaisia, alkuperäisesti tanskalaisia,
kansanlauluja, joita hän varhaisimpana lapsuutensa aikana ja osaksi
nyt uudelleen oli Munkebodan alustalaisilta oppinut. Talon rengit ja
piiat istuivat ryhmässä riippakoivun alla nurkassa ja kuuntelivat
yhtä hartaina kuin tytötkin — silloinkin kun hän lauloi pieniä
ranskalaisia viime vuosisadan "chansoneja", joita hän oli muinoin
iloiselta äidiltään oppinut, ja jotka ukko Niilo — avoimessa ikkunassa
iltapiippuaan poltellen — säännöllisesti pyysi uudelleen. Ankara Lotti
tätikin tuli toisinaan kuuntelemaan, seisoi ylinnä ovella korkea,
kovitettu myssy päässä ja ahdas, koinsyömä viitta heitettynä luiseville
hartioilleen.

"Tulkaa nyt sisään tytöt!" sanoi hän kun laulu loppui. "Aikoja sitten
olisi teidän pitänyt maata vuoteessanne!"

Mutta kukaan ei ollut kuulevinaankaan. Uppiniskaisuutta oli ilmassa
— sitä ei voinut enää auttaa. Lotti tädin täytyi päivittäin myöntää
itselleen että Joachim oli tuonut mukanaan uuden ajan ja uuden hengen
Munkebodaan.

Sillä "nuori Skytte", perillinen, oli vähitellen tullut päähenkilöksi
talossa, pääpisteeksi jonka ympäri kaikki liikkui. Ei ainoastaan
Agneta ja hänen siskonsa pitäneet häntä arvokkaimpana talossa vaan
Niilo ukkokin joka lähes kolmekymmentä vuotta oli ollut majuurskan
ensimäinen ja nöyrin palvelija meni päivä päivältä vihollisen
puolelle. Nuorukaisen hilpeä huolettomuus ja tulinen, rohkea miehuus
viehättivät vanhusta ja hän huomasi salaisella, surumielisellä
ilolla hänen haaveellisessa, vaikutuksille alttiissa luonteessaan
niin suurta sukulaisyhtäläisyyttä oman luonteensa kanssa, että se
aivan täydellisesti sovitti veljenpojan ajattelemattomuuden ja
uppiniskaisuuden. Ja Joachimin vähän epämääräisille ja hämärille
tulevaisuuden unelmille, hänen rehelliselle, kiihkoisalle
liittymiselleen suuren vallankumouksen kuolemattomiin, nyt vähitellen
uudelleen eloon heränneisiin aatteisiin tunsi setä luonnollista ja
lämmintä myötätuntoisuutta, jota ei hänen armonsa järkevä hallinto
yksinäisellä Munkebodalla tahi pyhän allianssin pakollinen rauha
Euroopassa koskaan olleet voineet tukahuttaa. Sillä Niilo Skytte oli
ollessaan nuori kornetti kuningas Kustaan joukossa, ollut — niinkuin
hän itse sanoi — "suuri jakobiini", ja kukaan ei ylpeää vapautta,
voimakasta persoonallista vaikutusta lämpimämmin ihaillut kuin hän.
Lapsellisesti ihaili hän nuorukaista — joka aina oli kekseliäs, aina
omaa etuaan katsomaton, jolla aina oli tuhat rohkeaa tuumaa valmiina,
joita hän sitten vakuutuksen lämmöllä, äärettömällä itsepintaisuudella
ja loppumattomalla kaunopuheliaisuudellaan osasi puolustaa. Lotti
täti pudisti päätään ja piti vastaan, minkä voi, mutta kaikella
viisaudellaan ei hän voinut estää että maatilan hoito yhä enemmän
siirtyi Joachimin käsiin. Majuuri tunsi itsensä vanhaksi ja väsyneeksi;
kun vaimonsa häntä torui että hallitusohjat liukuivat pois käsistään,
puolustautui hän sillä, että oli kaikille puolueille parasta jos
Joachim hänen johdannollaan, vielä hänen eläessään perehtyi oloihin —
hänhän se kuitenkin kerran tulisi isännäksi! Ja väki — epäluotettava,
itsepäinen, toraisa ja viekas rajakansa, jota on niin vaikea pitää
kurissa ja joka vaistomaisesti kunnioittaa ainoastaan itsetietoista
voimaa — se piti nyt jo kymmenen kertaa enemmän arvossa nuorta
luutnanttia jonka käskyt vaikka olivatkin olleet hieman ennenaikaisia
eikä aina tarkoin punnittuja, kuitenkin olivat selviä ja säntillisiä
ja, joka yhtä hyvin osasi antaa korvapuustin ajallaan kuin lootusetelin
sille, joka teki mielensä mukaan kuin vanhaa majuuria, joka suuttui,
marisi, antoi anteeksi ja pisti nuuskaa nenäänsä harmin päälle.

Joachim oli jo jättänyt sisään erohakemuksensa. Ellei täti ennen
vuoden loppua suostunut hänen ja Agnetan avioliittoon oli hän varmasti
päättänyt rakastettunsa estelyistä huolimatta mennä joksikin aikaa
ulkomaiseen sotapalvelukseen. Olla päivä päivän jälkeen täällä
kotosalla Munkebodassa toisiaan katsellen oli liian vaikea koetus sen
hän jo käsitti.

Parempi siis erota muutamaksi vuodeksi ja odottaa. Kireät olot
Puolassa, missä joka silmän räpäys odotettiin kapinan puhkeavan ilmi,
pyörivät nyt kaikkien nuorten mielissä ja moni ruotsalainen sydän
sykähteli halusta päästä sorretun kansan avuksi. Sillä Ruotsissa
ei unohdettu, että Puola oli kerran ollut veljesmaa ja sitte se
valtakunta, jolle suuret Kaarlot olivat uhranneet useimmat ajatuksensa
ja enimmän verensä; sen vapauden edestä taisteleminen moskovalaista
perintövihollista vastaan oli Joachim Skytelle ja monelle muulle hänen
ikäisellensä kuin erittäin kaunis ja jalo pyrintöperä.

Näinä pitkinä kesäiltoina puhui hän usein Beatan ja Karin Marian kanssa
tästä.

Oli jo kulunut hyvä matka heinäkuuta, mutta vielä ei hiiskuttu
sanaakaan Agnetan palaamisesta. Karin Maria, joka viime aikoina oli
käynyt uskomattoman rohkeaksi — äidin mielestä "itsevaltaiseksi", —
viittasikin siihen pari kertaa ja majurikin päästi pari lausuntoa
siihen suuntaan, että "kun ei kumminkaan Marieholmalaisenkaan kanssa
tullut kihlauksesta mitään, niin eihän tyttölapsen pakottaminenkaan
hyödyttäisi mitään" — mutta armollinen rouva oli järkähtämätön.
Hän etupäässä ajatteli sitä, eikä sitä salaisuutena pitänytkään,
miten "rumalta näyttäisi", jos Agneta parooni Stjernen "hylkäämänä"
— sanoessaan tämän sanan nirpisti majuurska tavallisesti huulensa
ylpeästi ja katsoi suoraan silmiin sitä, jonka kanssa hän puhui — jos
Agneta nyt suoraa päätä naitettiin Joachimille. Oli puhuttu kylliksi
seutukunnalla Agnetasta — nyt pitäisi ihmisten saada aikaa unohtaa
hänet.

"Mutta äiti" uskalsi Beata silloin sanoa, aivan itku kurkussa: "jos
serkku Joachim sitte menee sotaan?..."

"Niin menköön vaan", vastasi majuurska tyynesti. "Se tekisi vain
hänelle hyvää. Minun nuoruuteni aikana oli asiaan kuuluvaa, että miehen
piti olla osallisena ainakin yhteen sotaretkeen, ennenkuin hän jättäysi
lepoon".

"Mutta äiti", lisäsi Beata ujosti, "hän voisi olla paljon enemmän
hyödyksi täällä Munkebodassa".

"Tarkoitatko todellakin sitä?... Hän tekisi viisaimmin jos hän antaisi
kivien olla rauhassa pellolla", vastasi majuurska lyhyesti, ja
myssyn nauhat lepattivat leuan alla, kun hän ajatteli kaikkia niitä
parannuspuuhia, joita Joachim oli esittänyt ja joihin hän oli osaksi
saanut sedän myönnytyksen. "Siellä jossa ne makaavat, eivät ne maksa
ruutia eikä rahaa, ja maata meillä, Jumalan kiitos, on kylliksi Göingen
kihlakunnassa"!

Ainoa, joka ei suorastaan koettanut taivuttaa Lotti tätiä ja itse
asiassa viime aikoina tuntui olevan kerrassaan välinpitämätön siitä,
josko Agneta tuli kotiin eli jäi Kristianstadiin, oli Joachim serkku
itse. Hän melkein ei enää puhunutkaan hänestä ja hänen mielialansa
oli paras mitä voi toivoa — vähän epätasainen, mutta ylipäänsä mainio
— liiankin hyvä tyttöjen mielestä ja Beatalla ei ollut enää syytä
ensinkään valittaa minkään "Roqvaiosain näyttelemisestä".

Karin Marialla oli kumminkin epäluulonsa: hän oli huomannut että
Joachim serkulla ja mamseli Fikenillä oli viime aikoina luonnottoman
paljon yhteisiä salaisuuksia, kun hän muisti serkun sanat eräänä
edellisenä tilaisuutena, päätti hän tästä jotenkin suurella
varmuudella, että hän vihdoinkin tavalla tai toisella oli löytänyt
yhdyssiteen rakastettunsa kanssa. Mutta hän ei kertonut kellekään
luulojaan — eikä koettanut koskaan saada mitään tietää — mitäpä se
olisi hyödyttänyt? Senkautta hän olisi vain raskauttanut omaatuntoansa
uudella kuormalla, eikä Karin Marian omatunto ollut enää niin vapaa
kuin tavallisesti.

Mutta mamseli Fiken raukan omantunnon laita oli pahemminkin, sillä,
kuten Karin Maria arvasi, asia todellakin oli... Ollen syvästi
vakuutettu siitä että sodassa ja rakkaudessa ovat kaikki keinot
luvallisia, oli Joachim taitavasti viekoitellut kiltin mamseli
Fikenin hänen ja Agnetan välisen mitä vilkkaimman kirjevaihdon
välittäjäksi. Tämä tietysti oli vähän estellyt ja puhunut armollisesta
majuurskasta ja neljännestä käskystä, mutta kun hän oli hyvin
romantillinen ja kun hänellä oli hellin sydän, mitä olla voi ja osaksi
itsetiedottomassa ymmärtäväisyydessään, oli laskenut, että kenties
kerran tulevaisuudessa ei suinkaan olisi haitaksi, että oli tehnyt
tulevalle Munkebodan omistajalle palveluksen, myöntyi hän monien
kyynelien perästä "löitnantin" ihastuttaviin, mutta kylläkin vähän
sofistisiin, kaunopuheliaisiin pyyntöihin. Hän otti osoitteellaan
vastaan Joachimille tulevat kirjeet ja keksi väsymättömällä, koskaan
pettämättömällä kekseliäisyydellään alinomaa uusia keinoja,
vähintäkään epäluuloa herättämättä toimittaa hänen epistolansa
Agnetalle. Sopimus tähän kirjevaihtoon oli tapahtunut eräällä uudella
yöllisellä vierailulla sotaneuvoksen puutarhassa. Nämät salaiset
ratsastukset yön ja pimeän läpi, saadaksensa puolentunnin ajan seistä
rakastettunsa akkunan alla, kuulla hänen äänensä ja saada katsoa hänen
helliin ruskeisiin silmiinsä, viehättivät, seikkailumaisuudellaan ja
romanttisuudellaan nuorta Skytteä mitä suurimmassa määrässä. Vaan
kun unestaan herännyt utelias neiti Susen oli viime kerralla vähällä
huomata hänet, luopui Joachim hieno tunteisesti tästä uhkarohkeasta ja
useammassa kuin yhdessä suhteessa vaarallisesta huvista. Sielullaan
ja aistimillaan, kaikella olentonsa uhkamielisyydellä hän rakasti
Agnetaa, ahkera ja hellä kirjeiden vaihto jossa tyttö peittelemättä
avasi hänelle sisimmän sydämensä, kiinnitti häntä vielä lujemmin
morsiameensa. Hän saattoi istua tuntikausia pellonpientareella tai
vasikkahaassa ja lukea uudelleen ja yhä uudelleen näitä viehättävän
somia kirjeitä tietämättään ikävöiviä, hurmaavia intohimoisia niinkuin
Agneta itsekin oli ja sen lisäksi niin viattoman ymmärtäväisiä ja
tyttömäisen kainoja, kirjoitustavassaan alati muistuttaen Fiken
mamselin: "Kunnioittavasti ja nöyrästi piirtäen".

Agneta soimasi tietysti joka päivä itseään siitä, että täten petti
sekä äidin että täti Fagerhjelmin ja Susenin. Mutta istuttuaan koko
iltapäivän koruompeluineen sotaneuvoksen syreenimajassa ja oksien
välitse kurkisteltuaan Susenin ihailijoita Netti tädin väsymättömällä
tunteellisuudella ääneen lukiessa rouva Cottinin "Mathildea" — ei hän
voinut iltasella, vaikka henki olisi mennyt, olla pistäytymättä leipuri
Ullan luona kuulemassa, oliko "kotoa" mitään kuulunut... Kirjeet
jalosukuiselle ja siveälle neiti Agneta Skyttelle käärittiin nimittäin
paperiin ja osotettiin mamseli Fikenin serkulle, Ullalle, jolla oli
pieni leipuriliike sotaneuvoksen talon viereisessä talossa. Siten ei
kukaan saanut vihiä Agnetan suuresti laajenneesta kirjevaihdosta.

Vaan Susen ja Netti täti eivät voineet käsittää, miksi Agneta joskus
kaikista liikuttavimmissa kohdissa "Mathildessä" äkkiä antoi työn
pudota helmaansa ja jäi tuijottamaan eteensä suurilla haaveksivilla
silmillä, mitkä hän sitten sulki hymyillen — hymyillen niin hellää,
valoisaa ja onnellista hymyä että vanha rouva Cottin ei varmaankaan
koskaan elämässään ollut houkutellut esille sellaista.

"Agneta"! huusi Susen ja kutkutti virkkineulallaan häntä niskaan. "Mitä
se taasen on?..."

Mutta täti Ekebäck katsahti ylös pyöreiden silmälasien yli ja käänsi
vartaallaan lehteä.

"Unelmia", sanoi hän hajamielisesti. Ja sitten — lähemmin tarkastaen
Agnetaa, joka punastui äkkiä ja alkoi ommella kuin henkensä edestä —
suopeasti ja veitikkamaisesti hymähtäen:

"Nuoruuden unelmia!..."



XVI


Aamulla heinäkuun 20 p:nä seisoivat Beata ja Karin Maria puutarhassa
sokeriherneitä poimimassa. He seisoivat kahden puolen kaitaista
penkkiä, jossa kellanvihreät, hontelot herneenvarret kiemurtelivat
keppejä myöten ylöspäin ja punoutuivat niin tiheäksi verkoksi, ettei
Beata puhutellessaan Karin Mariaa nähnyt hänestä muuta kuin valkosen
päähineen. Mitä Karin Mariaan tuli, oli keskustelu senlaatuista, ettei
hän puolestaan ollenkaan halunnut katsoa sisareensa.

Beata seisoi nimittäin ja "ihmetteli", — jota jo oli tehnyt kuukauden
ajan — mitä se Niilo Olavi Stjerne oikeastaan haki Munkebodasta.

Viimeksi hän oli ollut heillä eilen illalla ja kun he aterian jälkeen
olivat koko perhe saattamassa vähän matkaa kulki hän kaukana muiden
jälessä hevosensa ohjat käsivarren ympärillä ja Karin Maria rinnallaan.
Mitä kumman kummaa he olivat jutelleet? Beata pisti nenänsä niin
kauas herneen varsien väliin kuin sen suinkin sai, vaan näki niinkuin
ennenkin valkoisen päähineen vaan ja Karin Marian puolihansikkaisiin
puetut kädet, mitkä hiljaa poimivat ohuita, vihreitä palkoja.

"Luulisipa melkein että hän on rakastunut sinuun", sanoi Beata viimein
harmistuneena.

Nyt Karin Maria vastasi. Hän sanoi säyseästi, vaan kuitenkin
arvokkaisuudella:

"Olisiko se sitten niin ihmeellistä? Minähän olen ainoa, joka aina olen
ollut häntä kohtaan ystävällinen".

"Aina"? ei Beata voinut hämmästyksestään huolimatta olla ivallisesti
kysymättä.

"Niin", sanoi Karin Maria rohkeasti — hän käsitti että nyt oli
aika tunnustaa. "Totta puhuen olen aina tuntenut kunnioitusta ja
myötätuntoisuutta Stjerneä kohtaan".

"Hyvä Jumala, Karin Maria". Beata miltei vaipui herneiden väliin, niin
uskomattomattomalta hänestä tämä petos tuntui. "Et suinkaan tarkoittane
että _sinäkin_ olet _häneen_ rakastunut"?

Karin Maria oli nyt ottanut ensimäisen vaikean askeleen ja tunsi
enemmän ja enemmän olevansa voiton puolella.

"Rakastunut", virkkoi hän hiukan venyttäen sanojaan, "siihen... siihen
ei minulla juuri ole taipumusta..." Onneksi ei Beata nähnyt miten hän
punastui. "Mutta minun täytyy suoraan tunnustaa, että olen näihin
aikoihin, kun olemme niin usein olleet yksissä, ruvennut pitämään
oikein paljon... paljon Niilo Olavista".

Karin Maria osasi aina sanoa asian sillä tapaa että se vaikutti —
Joachim väitti hänellä olevan verrattoman taidon tukkia suun toisilta
heti kun avasi omansa. Se onnistui tälläkin kertaa. Beata ei tullut
isoon aikaan sanoneeksi sanaakaan.

"Ehkä hän on jo kosinutkin sinua"? kysyi hän vihdoin koettaen olla
ivallinen. Beata alkoi nimittäin jo tuntea sitä kunnioitusta, jonka
jokainen järkevä ihminen antaa jo tapahtuneelle ja päätetylle asialle.

"On", vastasi Karin Maria aivan levollisesti ja jonkunmoisella
ylpeydellä. "Hän lausui eilen muutamia sanoja, jotka... jotka... luulen
olevani oikeutettu käsittämään sillä tapaa".

Tässä tunsi Beata ehdottomasti melkein ihailua vanhempaa sisartaan
kohtaan. Kuninkaallinen prinsessa ei olisi voinut ilmoittaa hallitsevan
ruhtinaan kosintaa suuremmalla kainoudella ja arvokkaisuudella samalla
kertaa.

"Mitä sinä vastasit"? kysyi Beata yhä enemmän ihmeissään, nyt ilman
vähintäkään ivaa äänessä.

"Pyysin kysymään isältä ja äidiltä — tietysti".

"Mutta silloinhan sinä siis tahdot hänet?...

"En suinkaan minä ole pakotettu ajattelemaan samalla tapaa kuin Agneta
sisko"? sanoi Karin Maria vähän terävästi. "Luuletko sinä esimerkiksi,
että minä tahtoisin Joachim serkkua? ..."

Beata ei voinut enään väittää vastaan. Hän myönsi itselleen, ettei hän
ollenkaan voinut Karin Mariaa käsittää.

Oli hetken aikaa aivan hiljaista puutarhassa. Mehiläiset surisivat
uneliaasti auringon paisteessa kukkapengerten kohdalla ja apilaniityltä
kuului Trulsin viikatteen suhiseva ääni, hänen niittäessään nurmea
vaunuparille. Karin Maria, jonka koppa jo oli täysi, kiersi hernepenkin
ja istuutui ääneti keskelle kapeaa käytävää sisarensa viereen.

"Rakas Beata", sanoi hän aivan kuin olisi puhunut tavallisimmasta
asiasta maailmassa, "nyt voimme saada Agnetan kotiin äidin
syntymäpäiväksi".

Beata katsahti ylös — kohtasi sisarensa katseen ja kietoi yhtäkkiä,
leppyneenä "kosijaan" ja koko hankkeesen, käsivartensa hänen kaulaansa.

Karin Maria ei sanonut mitään, vaan vastasi syleilyyn tunteellisemmin,
kuin hän tavallisesti omisti Beatan "hellyyskohtauksille".

Elokuun 11 päivänä, Susannan päivänä, oli hänen armonsa, rouva
Charlotta Susanna Skytten, syntymäpäivä ja samalla nimipäivä, siksi
vietti koko perhe sitä päivää vuoden — jouluaattoa lukuunottamatta —
suurimpana juhlapäivänä. Munkebodan hallitsijatar ei suinkaan suosinut,
sen tiesi Jumala ja koko maailma, mitään "joutavia" mutta tänä
päivänä hän piti — 1700-luvun tavoille uskollisena — sopivana antaa
"hämmästyttää" itseään. Siksi hän kiusasi itseään pari tuntia kauemmin
sängyssä kuin tavallisesti ja palkitsi sitten aina ilmestyttyään
tyttöjen ja mamseli Fikenin laitokset suopealla hymyllä. Nämät
alkoivat tavallisesti kaikenmoisiin pukuihin pukeutumisella ja runon
lausumisella kahvipöydässä, joka — jos ilma oli suotuisa — katettiin
puutarhaan. Tavanmukainen olutjuusto ei tietysti tullut kysymykseenkään
tänä juhlapäivänä. Sitte tuli jokainen; esille lahjoineen ja
onnitteluineen, joita armollisesti vastaanotettiin ja kehuttiin
ja päivällisten jälkeen tulivat naapurit aina kolmen peninkulman
päästä nimipäiväkahville ja illalliselle. "Hämmästyksien" arvoa ei
koskaan vähentänyt se seikka, että majuurska oli itse ainakin viikkoa
ennen Susannan-päivää kääntänyt ylösalasin koko talon siistimisellä
leipomisella, kuparin ja hopean kiilloittamisella sekä vihdoin aivan
viimeisinä päivinä lampaiden ja kanojen teurastuksella, kyynärän
korkuisten rasvakakkujen leipomisella, maljojen ja jälkiruokien
valmistamisella. Huolimatta näistä suurellisista valmistuksista, jotka
tietystikin olivat julkinen salaisuus (mamseli Fikeniltä kysyttiin jo
neljätoista päivää aikasemmin, laitetaanko haukia pippurijuuren kanssa,
vaiko uunipaistia ja kumpi olisi parempi illalliseksi kananpoika
persiljakastikkeen kanssa, vai villi sorsa), ei kumminkaan kukaan
koskaan vetänyt vähääkään suutansa hymyyn, kun armollinen majuurska
juuri kello yhdeksän aikaan keskeytti tanssin ja pyysi herrasväen
tyytymään yksinkertaiseen voileipään ja mitä muuta "talossa sattui
olemaan".

Tämä elokuun 11 p. ei ollut kangastellut tyttöjen mieleen hetimainkaan
niin juhlallisena kuin edelliset. Beata, joka muutoin oli mitä
innokkain, kun oli kysymyksessä perhejuhlallisuuksien viettäminen, ei
ollut edes voinut pakoittaa itseään neuvottelemaan mamseli Fikenin
kanssa senkään vertasesta, kuin jostain pienestä pukeutumisesta.
Keskustelun jälkeen Karin Marian kanssa hernemaassa tuntui kumminkin
kaikki aivan odottamatta kirkastuvan jälleen, ja päivällisaikana
istui hän jo tuumien mielessään juhlan loppukuvaelmaa: rakastavat
parit keskeltä kukkaisköynnösten ympäröimänä, kuten hän oli nähnyt
eräässä vanhassa Drottningholman juhlaa kuvaavassa kuvassa, jonka
sankarittarena oli Hedvig Elisabeth Charlotta. Hän heräsi melkein kuin
unesta, kun Bengta tuli sisälle ja hengästyneenä ilmoitti, että hän
keittiön rapulta oli nähnyt parooni Stjernen kiessit ja ruunan mäen
päällä.

Beata sävähti punaiseksi kuin veri ja sai heti hirveän
sydämentykytyksen. Kun he kaikki nousivat kiireesti viilipytyn
ympäriltä katsahti hän sen näköisenä kuin hän melkein olisi tuntenut
itsensä rikolliseksi pöydän yli Karin Mariaan, joka pysyi uljaana,
mutta punastui myöskin.

"Tänäänkin taas", lausui Niilo ukko suutuksissaan viskatessaan
"servietin". "Totta tosiaan hän varmaankin asettuu pian Munkebodaan
asumaankin! Hän, piru vieköön, ei käynyt puoleksikaan niin usein, kun
hän liikkui kosintahankkeissa!"

"Isä", sanoi Karin Maria hyvin hermostuneesti — Joachim ja Beata eivät
kääntäneet silmiänsä hänestä. "Luulen... Olen melkein varma siitä, että
parooni Stjernellä on _erityistä_ asiaa isälle ja äidille tänään..."

Hän ei saanut sanotuksi enempää — Niilo Olavi astui kumartaen, vähän
punakampana kuin tavallisesti saliin, josta äiti heti vei hänet
vieraskamariin. Karin Maria ja Beata viittailivat innokkaasti isällensä
että hänkin seuraisi ja vähän hämillään astui ukko perässä.

Karin Maria oli käynyt aivan kalpeaksi — hän seisoi aivan suorana
pöydän päässä ja keräili koneellisesti "serviettejä" kokoon. Kun hän
katsahti ylös, seisoi Joachim serkku hänen vieressään.

"Karin Maria? ..." sanoi hän vain ja laski kätensä kysyvästi hänen
kädellensä.

"Niin Joachim", vastasi Karin Maria yhtä merkitseväisesti ja näytti
kovin rikolliselta. Beata oli niin pelästynyt, että hän olisi voinut
hiipiä pöydän alle päästäksensä näkemästä mitä oli odotettavissa.

Yhtäkkiä otti Joachim hurmauksissaan Karin Mariaa vyötäröltä kiinni ja
nosti hänen leukaansa.

"Rakas serkku", sanoi hän sydämellisesti, "tämähän sovittaa kaiken!"

"Luulet ehkä, että minä teen tämän sinun tähtesi?" mutisi Karin Maria
puoleksi nauraen, puoleksi harmissaan.

Joachim nauroi myöskin ja vakuutti kunniasanallaan, ettei hän sentään
niin itserakas ole. Sitten vannoi hän ihastuksissaan kalliin valan
että Niilo Olavi Stjerne oli parhain ja rehellisin mies auringon
alla — vaikkei siltä kuitenkaan ansainnut sellaista helmeä kuin
Karin Maria Skytte oli! Minkä kohteliaisuuden sekä sitä seuraavan
onnittelusuudelman Karin Maria vastaanotti sopivalla kainoudella.

Beata seisoi sykkivin sydämin, odottaen että äiti avaisi oven ja
kutsuisi Karin Mariaa vieraskamariin. Tämä seremoniia tuntui Beatasta
kauheimmalta mitä vielä oli kokenut ja hän pelkäsi jo edeltäpäin
sitä hetkeä jolloin hänen sisäänkäskettynä pitäisi seisoa keskellä
lattiaa ja niiailla ja onnitella uutta lankoa, joka ehkä vielä päälle
päätteeksi pitäisi velvollisuutenaan syleillä häntä.

"Nyt!" kuiskasi Beata hermostuneesti ja henkäsi syvään, kuullessaan
jonkun koskevan lukkoon vierashuoneen puolella.

Karin Maria oikasihe konemaisesti ja astui sisään.

Tuokion seisoivat Joachim ja Beata liikkumattomina, hiljaa ja
kuunnellen, vaikk'eivät voineet mitään eroittaa.

"Voitko ymmärtää", sanoi Joachim äkkiä ääneen kuiskaten, "että Karin
Maria hänestä huolii?..."

Mutta nyt tunsi Beata itsensä sisarensa puolesta loukatuksi. Hän oli jo
näinä tunteina, keskustelun jälkeen aamupäivällä, ruvennut katsomaan
Stjerneä toisilla silmillä — nyt, kun hän niin sanoakseni kuului
perheesen — ja Karin Marian sulhasena oli hänellä lukemattomia hyveitä.
Mutta yhtäkkiä — kuullessaan liikettä viereisestä huoneesta — keskeytti
hän puheensa äkkiä:

"Serkku Joachim", Beata katsoi rukoilevasti häneen ja vetäytyi kyökin
ovea kohden. "Sano minä... että minä olen mennyt mamseli Fikenin luokse
hetkeksi. Minä..." hän levitti kätensä melkein traagillisesti, "minä en
kestä kauempaa"!



XVII.


Juhlallisen Susannan päivän edellisenä iltana tuli Agneta isän
hakemana ja setä Fagerhjelmin ja Susenin saattamana kotiin. Joachimin
ja äidin kirjeestä, sekä vihdoin isältä itseltään oli hän saanut
tiedon Karin Marian odottamattomasta kihlauksesta — nyt sai hän
iltasella, ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa Beatalta kuulla
kaikki yksityisseikat, niin hyvin kuin Beata itse, pääasiallisesti
mielikuvituksensa avustamana ne tunsi.

Agneta oli nyt ollut niin kauan poissa ja aluksi ympäröi häntä
sellainen kaupunkilaisilmakehä, että häntä kohdeltiin koko ensimäisenä
iltana melkein yhtä suurella kohteliaisuudella kuin Susenia. Isän
mielestä hän oli kasvanut ja äiti huomasi ensi silmäyksellä hänen
vähän lihonneen ja että hän oli tullut rinnan kohdalta korkeammaksi.
Hänen pukunsa olivat muodikkaammat, tukka oli "koketimmin" kammattu
ja tapa oli käynyt paljon tottuneemmaksi ja varmemmaksi. Kun hän
iltasella — he saapuivat Munkebodaan vasta kello kahdeksan — etehisessä
heitti päältään ruskean päällystakkinsa ja vaaleassa, kukkaisessa
karttuunihameessaan astui saliin, matkasta kalpeana, suurin, ruskein,
kotiintulon ilosta sädehtivin silmin, näytti hän kaikkien mielestä
lempeässä kesäillanhämyssä kauniimmalta, viehkeämmältä kuin ennen
koskaan. Joachimin mielestä ainakin oli niin, kun hän tavanmukaisella
kohteliaisuudella vei hänen kätensä huulillensa, — lämpimämpää
tervehdystä näissä epävarmoissa oloissa ei Lotti täti olisi antanut
hänelle koskaan anteeksi. Agneta punastui hieman alasluoduin silmin;
kun hän sitte nosti ne ja kohtasi serkun lämpimän, vakavan ja
ihastuneen katseen, välähti hieno, petollisen veitikkamainen hymy
hänen huulillaan — hymyily joka samassa sai nuoren Skytten onnen
hurmauksissaan hilpeäksi ja veitikkamaiseksi kuin hän itsekin. Sillä
vasta nyt tunsi Joachim tuossa hienossa neidissä jälleen oikein oman
armaan, itsepäisen, intohimoisen ja kapinallisen Agneta serkkunsa, joka
kyllä voi näytellä kohteliaasti huvinäytelmää, mutta ei kumminkaan
ottanut kohteliaisuutta eikä huvinäytelmää niin hirveän totisesti.

Kumminkaan ei hän saanut puhua ainoatakaan sanaa Agnetan kanssa
sinä iltana. Tuo aina väsymätön Susen neiti ei jättänyt häntä
rakastettavalla liehakoinnillaan hetkeksikään rauhaan, toisekseen
tiesivät he kyllä molemmat että äidillä, vaikkakin hän istui
nyt tarkkaavaisesti kuunnellen sotaneuvoksen juttuja, kyllä oli
silmät auki. Joachim oli niin iloinen, ettei hän huolinut ottaa
ensinkään omalletunnollensa, vaikkakin oli hakkaillut Susenia niin
"hävyttömästi", että Beataa aivan suututti. Illallisen jälkeen, joka
viipyi ja viipyi, mentiin melkein kohta levolle; pitihän vieraiden
levätä matkan vaivoista ja toisekseen odotettiin että Susannan päivät,
kuten tavallisesti, kysyisivät kyllä taas voimia.

Karin Maria nukkui kohteliaisuudesta vieraskamarissa Susenin kanssa.
Siinä tapauksessa tarjousi Beatalle jo tänä iltana tilaisuus kertoa
Agnetalle kaikki "pikkuseikkoja myöten".

Äiti itse saattoi tytöt huoneesen ja katsoi että vuode oli säännöllinen
ja että kaikki oli hyvässä järjestyksessä Agnetalle, sekä näytti
hänelle miten hän oli järjestänyt vasta silitetyt vaatteet hänen
kaappinsa laatikkoihin.

Hän viipyi paljon kauemmin kuin mitä hän oli aikonut — koko ajan, kun
tytöt riisuutuivat — ja kun hän vihdoinkin läksi, kääntyi hän vielä
kerran ovelta takasin ja otti yhtäkkiä nuorimman tyttärensä pään
käsiensä väliin suudellen samalla häntä molemmille poskille suuremmalla
lämmöllä kuin mitä hän muutoin katsoi hyödylliseksi jopa sopivaksikaan
lapsillensa näyttää.

"Nuku hyvin"! sanoi hän vain, selvitti vähän ääntään ja kiiruhti ulos
huoneesta.

Mutta Agneta ja Beata nousivat ylös, kyynäspäillään tyynyyn nojaten ja
pää käsien välissä kuiskailivat kauan — kunnes kukot alkoivat akkunan
alla laulaa ja valoisa elokuun aamu koitti idästä.

Talon kolme tytärtä nousivat aikasin seuraavana aamuna — aamiainen oli
katettava huvihuoneesen, pöytä ja äidin tuoli olivat taitehikkaasti
kukkasilla koristettavat. Kepeissä, kannattomissa nauhakengissään
hiipivät he rappuja alas ja kielsivät Bengtaa, joka ajattelemattomasti
laulaa hyräili etehistä siistiessään.

Siellä seisoi mamseli Fiken jo heitä odottamassa ja Joachim serkku
suuri veitsi kädessä oli juuri lähdössä koivujen ja kuusenoksien hakuun.

"Eikö Agneta serkku tule mukaan"? kysyi hän viattomasti, pirttipiika
Bengtan ja kaikkien muiden kuullen.

Agneta ei vastannut heti. Hän katseli vain valoisaa, hieman autereista
kesätaivasta, jossa aurinko ei näkynyt, mutta joka lupasi oikein
lämpimän päivän ja solmi suuren, kukilla koristetun hattunsa nauhat
kiinni tukan ylitse.

"Mene vain Agneta pieni", lupaili Karin Maria suojelevaisesti. "Voit
kenties Joachimin avuksi kantaa oksia kotiin".

Ja hän lisäsi välinpitämättömästi, ikäänkuin sivumennen vain:

"Äiti ei tiedustele sinua vielä vähään aikaan. Tiedäthän, hän nukkuu
aina nimipäivä-aamun pitempään..."

Agneta asteli kori käsivarrella, jonka Joachim kohteliaasti tahtoi
häneltä anastaa. Mamseli Fiken sanoi pelästyneenä, mutta hyvää
tarkoittavan sukkeluuden miten "olisi aivan sopimatonta löjtnantin
kävellä korin kanssa", jolleka he kaikki nauroivat sydämellisesti,
vallattoman hyvällä tuulella.

Sitte Joachim ja Agneta, joka viime mainittu aivan tarpeettoman
korkealla molemmin käsin kantoi lyhyttä karttuunihamettaan, astelivat
pihalta keittiöpuutarhaan — kolmen hyväntahtoisen hieman huolestuneen
silmäparin heitä seuratessa.

"Nyt täytynee kai äidin myöntyä"! lausui Beata yhtäkkiä.

"Niin..." vastasi Karin Maria vähän epävarmasti. "Mutta sitte on
saatava kuninkaan lupa..."

Mamseli Fiken kertoi lohdutellen kahdesta serkustaan, jotka olivat
anoneet kuninkaalta. Kaarlo XIII:sta aikana ja se "oli käynyt kuin
tanssi", vakuutti hän.

Karin Maria jäi, varjoten kädellään silmiään seisomaan rapulle, kunnes
sisar ja serkku olivat kadonneet koivujen taa joelle vievällä tiellä.

Kello yhdeksän oli aamiaispöytä valmiiksi katettu lehtimajassa, — ei
siellä missä tuuliharppu oli, ja joka nyt sitäpaitse oli Karin Marian
suosiossa enemmän kuin ennen, mutta suuressa lehmusmajassa, keittiön
rappusten luona, jonne ruoka oli niin saapusalla.

Äiti oli, kuten aina Susannanpäivänä hyvin armollinen — ja täysissä
juhlapukimissa, uudenuutukainen mitä hienoin, ruusunvärinen tyllimyssy
päässä, jonka Agneta oli toimittanut Kristianstadista. Karin Maria oli
ommellut helmeillä kellonpitimen, joka sai osaksensa paljon ihailua,
Beata oli kutonut kahvipöytäliinan, jota reunusti kukkaiskiehkura ja
jota hiljaisen sopimuksen mukaan ihmeteltiin aivan "odottamattomana"
lahjana huolimatta siitä, että äiti itse oli auttanut vaivaloisessa
pujotustyössä ja Agneta oli ommellut bobinettikankaalle myssyn,
joka juhlallisesti julistettiin "aivan erinomaisen kauniiksi". Kun
nuorin tyttö punastuen näytti tämän mestariteoksen — saman jota hän
näperteli Netti tädin "Mathildea" lukiessa sotaneuvoksen huvimajassa —
tarkasteli armollinen rouva häntä kerran vielä salaisella ylpeydellä:
hänhän tottatosiaan oli kuin hovineitonen tuossa vaaleakukkaisessa
karttuunihameessaan, ametistinen koriste otsallansa! Ja ajatteleppa
sitte sitä... Jäykkä majuurska tukahdutti huokauksensa ja hänen
katseensa solui tahdottomastikin Joachimin tyhjän paikan ohi; iloisena,
ettei häntä siinä nyt tällä hetkellä istunut riemuiten hänestä.
Sitte huokasi hän kerran vielä päättäväisesti, melkeinpä huomiota
herättävästi. Hänhän oli jo sydämessänsä myöntynyt — aina siitä
päivästä saakka kun Karin Maria oli kääntänyt kaiken mullin mallin,
ja niin arvaamatta kihlautunut Stjernen kanssa, näki hän selvästi,
etteivät pitemmät vastustelemisetkaan mitään auttaisi.

Hän ymmärsi että Joachim, joka jo niin monessa asiassa oli päässyt
Munkebodaan herraksi, myöskin tässä suhteessa ajan oloon saisi
kyllä tahtonsa täyttymään, mutta se tuntui vaikealta... se tuntui
vaikealta... Agneta, joka olisi voinut saada kreivin, jos olisi
tahtonut — noilla silmillä! Oli tietysti lohdullinen asianhaara, että
hän saisi jäädä Munkebodaan, että yksi hänen tyttäristään kumminkin
tuli rouvaksi vanhaan taloon...

Joachim ei ollut tällä haavaa saapusalla. Hän oli kohta, oltuansa
vihantaa hakemassa Agnetan kanssa — joka sitäpaitse ei vienyt niinkään
vähän aikaa — heti ennen aamiaista ratsastanut täyttä, laukkaa
provastilaan, mistä juuri näihin aikoihin saatiin posti. Niilo setä
oli uskonut hänelle laukun avaimen: äidin ei tarvitseisi ensinkään
odottaa Anne Ulla tädin tavanmukaista onnittelukirjettä, eikäpähän
ollut sen vaarallisempaa, jos sai sanomalehdenkin hitusta ennemmin kuin
tavallisesti.

Susen neiti, joka myöskin vietti nimipäiväänsä oli pukeutunut
hengettäreksi keveään harsopukuun ja lukematon joukko ruusuja
hiuksissa. Tällaisena keijukaisena toi hän sitte ristikankaalle
ommellun pallin. Hän oli ainoa, jolla oli erityinen "puku" mamseli
Fikenin ja Beatan suureksi lohdutukseksi, jotka oikeastaan pitivät
sen välttämättömästi juhlaan kuuluvana, mutta tällä kertaa eivät itse
olleet tulleet "panneeksi toimeen" mitään sellaista.

Ennenkuin oli ehditty ensimäistäkään "lisätilkkasta", tarjota, kuului
hevosparin laukkaa pihalta. Agneta ehdottomastikin kääntyi katsomaan
Karin Mariaa, ja kun heidän katseensa sattuivat toisiinsa, lensivät he
molemmat aivan punasiksi. Joachim ei mitenkään voinut vielä palata...
Beata ei uskaltanut katsoa ylös ja itse mamseli Fikenkin, jonka elämän
kokemukset eivät olleet niinkään vähäisiä, naureskeli hermostuneesti ja
aiheettomasti majuurin vakavalle pilalle että "tätä ilmaa ei mitenkään
voinut kestää niin kauan että rukiit saataisiin kokoon". Beata puristi
lohduttavasti ja lämpimästi sisaren kättä pöydän alla ja samalla astui
Niilo Olavi Stjerne, vanhan Figgen seuraamana puutarhaan.

Niilo Olavikin oli tavallista punakampi kasvoiltaan kun hän kumarsi
Agnetalle ja uljaasti koki saada lausutuksi miten iloinen hän oli
hänen kotiin tulostaan. Kaikki olivat noloja eikä kukaan uskaltanut
keskeyttää häntä. Agneta niiaili niiailemistaan, vasta sitte kun
Niilo Olavi tykkänään hämmästyneenä heitä ympäröivästä ilkeästä
hiljaisuudesta avuttomasti takertui kesken sanottavaansa, katsahti
Agneta vihdoinkin häneen ja — ensi kerran elämässään — huomasi hän
ja ymmärsi tuon perin rehellisen, sydämellisen hyväntahtoisen ilmeen
hänen vähän tylsässä katseessaan. Hän käsitti yhtäkkiä — vieläkin
vastenmielisesti — että Karin Maria kumminkin kenties voi hänestä
hiukan välittää.

Figge Wallqvist päästi pulmasta ruhtinaallisella ritarillisuudella
esittäen majuurskalle ampumakauden ensimäiset teeret. Hän laverteli
äänekkäästi ja seikkaperäisesti miten hän ja veli Stjerne olivat
huomanneet nämät aamusella puiston edustalta, johon ne olivat
laskeutuneet... "Oivallisia", vakuutteli hän innokkaasti, "ja lihavia
kuin lahtihanhet... Mitkä rinnat!" Hän paineli useita kertoja
sormillaan untuvan sisään, ennenkuin hän hennoi luovuttaa linnut
Bengtalle, joka kärsimättömänä seisoi odotellen saadaksensa viedä ne
keittiöön. Karin Maria oli nyt saavuttanut jälleen koko tavallisen
mielenmalttinsa — kohteliaasti ja kumminkaan liiaksi pyytelemättä
tarjosi hän rinnallaan sulhollensa paikan ja kaatoi kahvia hänen
kuppiinsa, ollen ikäänkuin ei olisi huomannutkaan Susenin läpitunkevia
silmäyksiä.

Taaskin kuului kavion kopsetta pihalta — kiivaampaa kuin äsken ja
samassa syöksähtikin Joachim kuin rajuilma, ratsastuksesta tomuisena
lehtimajaan.

Ehtimällä edes onnitella Lotti tätiä, tai tervehtää vieraita, heitti
hän huolimattomasti tuon Tukholmasta varrotun kirjeen pöydälle ja
vetäsi sanomalehden esille povitaskustaan. Kaikki olivat nousseet —
varroten, odottaen. He käsittivät heti että hän toi suuria uutisia.

Nuori Skytte lykkäsi hattunsa korkealle otsalle ja pyyhki koneellisesti
hiusrajaansa, samalla kun hän — ikäänkuin hetkisen herättämästään
jännityksestä nauttien — katsoi iloiten ja riemuiten heitä kaikkia
tuolta missä hän seisoi huvimajan ovella.

"Kuningasvalta on kukistunut Ranskassa! Kaarle X on karkoitettu!
— Uusi, suuri vallankumous on alkanut..." Hän löi käsiselällään
sanomalehteen, ojentaessansa sen sedällensä. "Lukekaa itse! — tässä
näette..."

Mamseli Fikeniltä pääsi huudahdus ja kaikki alkoivat puhua yhteen
ääneen ja kurottautuivat toistensa olkapäiden ylitse lukeaksensa pientä
sanomalehteä, jota Niilo setä lasisilmät nenällään, nyt piti kaukana
itsestään. Kuka olisi uskonut sen! — Kukapa sen tosiaankaan olisi
voinut uskoa? Olihan koko maailmassa vallinnut jo niin kauan rauha!

Joachim oli kuin tuli ja leimaus, niin innoissaan kuin olisi hän itse
ollut koko heinäkuun vallankumouksen alkuunpanija.

"Tuossa Niilo setä", huusi hän innokkaasti osottaen sanomalehteä,
"tuossa! Oi kun ajattelee sitä! ..." Hänen sinisilmänsä sädehtivät.
"Heitä on johtanut taistelussa taaskin kolmivärinen lippunsa ja kansa
on jälleen laulanut Marseljesinsä... Ja kun Ranska alkaa, niin nousee
koko Eurooppa! Se on vapaus — vapaus, ymmärrättekö te — joka alkaa..."

"Niin", sanoi Niilo ukko laskien hiljaa sanomalehden pöydälle. "Se on
varmaan jotain uutta, joka taaskin alkaa..."

"Ja sitte", lisäsi hän ajattelevaisesti, kun ei kukaan tähän vastannut,
"kun se on hetkisen kestänyt, niin huomataan, että se vain olikin tuota
vanhaa..."

"Ei", huusi Joachin Skytte tarmokkaasti. "Olen miettinyt sitä paljon
viime aikoina ja minä luulen, minä luulen... Ja tänään on ikäänkuin
selvennyt minulle, että taantumisesta, ruhtinas- ja pappisvallasta
yleisen mielipiteen orjuudesta, kaikenlaisesta raukkamaisuudesta
huolimatta, me kumminkin... kumminkin edistymme aina. Maailma ei
koskaan seiso paikallaan, eikä mennyt tule koskaan takaisin".

Hän puhui niin vakavasti, niin innostuksissaan, kauniit silmät
loistivat niin rohkeina miehekkään, avoimen otsan alta kun hän
ylpeänä heitti päänsä taaksepäin ja ikäänkuin vedoten katsoi heihin
kaikkiin — uskaliaana, rohkeana, kukistamattoman varmana itsestään
ja siitä sukupolvesta, johon _hän_ kuului. Ehkäpä vanhoillinen Niilo
Olavi Stjernekään, laillinen Figge ja viisas ja ymmärtäväinen Lotti
tätikään voineet tällä hetkellä olla tuntematta, vaikka vähän säälien,
myötätuntoista ihailua häntä kohtaan.

"Joachim serkku!" Vielä kyynelsilmin osaksi kapinasta innostuksissaan,
osaksi säälistä "vanhaa kuningas-raukkaa" kohtaan vetäsi Beata
häntä salavihkaa takin liepeestä "Sinähän olet aivan unohtanut
onnitella äitiä..." Joachim pyysi nolona anteeksi, kumarsi ja täytti
velvollisuutensa, lausuen tavalliset onnittelusanat. Lotti täti hymyili
hienosti ja Karin Maria tarjosi hänelle, kuten hän sanoi "hyvin
ansaitun" kupin kahvia. Joachim pyysi kohteliaasti, istuutuessaan
pöytään, että ne jotka olivat jo valmiit, eivät suinkaan odottaisi
häntä...

Ja viisas ja hieno Karin Maria ehdotti heti, että koko seurue siirtyisi
vieraskamariin sitomaan seppeleitä seinälamppujen väliin, niin että se
olisi päivälliseksi valmis — niin näkisi äitikin itse samalla miltä se
näyttäisi. He nousivat kaikki ja menivät puhellen auringonpaisteessa
sirosti silitellyn käytävän poikki keittiön rapun ohi; ukko Niilo
vain jäi varjoisaan nurkkaan piippuineen ja sanomalehtineen sekä
Agneta, joka muitta mutkitta omasta halustaan jäi tarjoilemaan
Joachimille. Äiti näki sen kyllä, mutta ei ollut huomaavinaankaan,
eikä kutsunut häntä muun seurueen luo. Tällä hetkellä antoi hän —
kaikki sen ymmärsivät — hiljaa vaieten myöntymyksensä siihen mikä oli
välttämätöntä.

Agneta seisoi Joachimin tuolin takana ja näki hänen suurella
ruokahalulla ottavan itsellensä ruokaa. Hänen kauniin, voimakkaan
niskansa oli aurinko paahtanut punaruskeaksi ja kutrinen musta tukka
oli vielä ripeästä ratsastuksesta kostea. Hän istui vallattomasti
toinen jalka kauaksi eteenpäin ojennettuna, kyynäsvarsi pöydällä
syödessään. Agneta silmäsi arasti isään päin, joka vielä piti
sanomalehteä kasvojensa eteen levitettynä — hän huomasi, että hänkin
myös oli myöntynyt ilman sanoitta ja tällä tavoin äänettömästi hyväksyi
hänen suhteensa serkkuun. Sitte taivuttausi Agneta alas, painoi
nopeasti kuin salama kasvonsa hetkeksi serkun päälakea vastaan.

Tavallisissa oloissa ei hän koskaan itsestään kenenkään muun
läsnäollessa olisi antanut hänelle mitään hyväilyä, mutta nyt...
Ensikerran elämässään tuntui hänestä, että Joachim ikäänkuin
ajatuksiinsa vaipuneena _unohti_ hänen läsnäolonsa. Mustasukkainen
vaisto ajoi hänet tekemään itsensä huomatuksi.

Hän taivutti päänsä taaksepäin ja hymyili turvallisesti suoraan
hänen silmiinsä. Hän käännähti tuolilla ja rajattomalla rohkeudella,
vähääkään Niilo sedästä huolimatta kietoi hän kätensä hänen
vyötärölleen.

"Nyt kun seisot täällä luonani näin, Agneta", kuiskasi hän, "tarjoillen
minulle ja... ja... kaikkea muuta sellaista, tuntuu kuin olisimme me
kotona. Tarkoitan... kotona omassa kodissamme..."

Agneta seisoi aivan hänen edessään, selin pöytään nojaten molemmilla
käsillään siihen ja jalat eteenpäin vähän ojennettuina, samalla kun hän
— totisempana kuin mitä Joachim hänet koskaan ennen oli nähnyt — katsoi
Joachimia suoraan kasvoihin.

"Sano", sanoi hän hiljaa, osaksi epäillen, "voitko sinä... luuletko
sinä voivasi _aina_ viihtyä täällä?..."

"Mitä tarkoitat?" kysyi toinen ihmeissään.

"Niin..." tyttö loi silmänsä alas eikä tietänyt oikein miten
ajatuksensa ilmaiseisi. "Joka kerran kun kuulet jotain suuresta
maailmasta... kuin nytkin nuot Pariisin uutiset... niin tuntuu
ikäänkuin se vetäisi sinua", sanoi hän kiivaammin, melkeinpä
nuhtelevaisesti.

Joachim hymyili, katsomatta ylös ja tarttui hänen käteensä. Hän pudisti
kaidat sormet toistansa vasten ja katsoi tarkasti monia hienoja juovia
käden sisäpuolella, vei sen hiljaa huulillensa ja suuteli sitä.

"Sinä vedät minua enemmän", kuiskasi hän hellästi ja sydämellisen
lämpimästi. "Ja", jatkoi hän helpommin, vähän häpeissään että hän tällä
juhlallisella tavalla lausui sydämensä sisimmät ajatukset, "istun
juuri tässä miettien, Agneta, että sen sijaan kuin uhraisin vereni
vieraalla maalla, olisi kenties sekä rohkeampaa että parempaa antaa
voimansa omalle maalleen... Murtaa louhikoita Göingen kihlakunnassa",
lisäsi hän veitikkamaisesti, "sen sijaan kun rakentaisin vallituksia
Pariisissa".

Agneta laski molemmat kätensä hänen hartioilleen ja katsoi lämpimästi
häneen. Tällä hetkellä ei hän huolinut vähääkään isästään, joka istui
vielä liikkumattomana nurkassaan sanomalehti kasvojen edessä.

"Kun alottaa maaperän valloittamisella", jatkoi hän samalla äänellä,
"niin voihan tapahtua että tällä tavoin vetää kortensa pesään vähä
kerrassaan kansan vapauttamiseksi... köyhyydestä, taitamattomuudesta
ainakin..." Hänen äänensä mataleni joka sanalta.

Agneta kumartui reippaasti ja suuteli häntä kiihkeästi — taaskin
ikäänkuin mustasukkaisena hänen kasvojensa ilmeestä.

Hän katsahti ylös ja sulki Agnetan syliinsä. "Ja sinä olet auttava
minua..." kuiskasi hän.

"Olen rakastava sinua", vastasi Agneta lyhyesti, "paljon. Alanpa
uskoa että se onkin ainoa, mitä minä oikeastaan osaan", lisäsi hän
keveämmällä äänellä, eikä niin kiihkoisasti.

Vanha Niilo Skytte rykäsi tarkoittavasti sanomalehden takaa — he eivät
kuulleet häntä ensinkään. Joachim loitonsi hymyillen Agnetan luotaan
molemmin käsin ja katsoi häneen — puolipäivän aurinko, joka pujotteli
lehmushuoneesen suurten lehtien lomitse, leikehti kultapilkkuina
hänen hopeanvaaleilla hiuksillaan, hänen kasvoillaan ja paljailla,
pehmeillä harteillaan, joilta pitsiliina oli solunut pois. Ja
kaikki ihanteelliset tulevaisuustuumat, kaikki haaveellisen rohkeat
tuulentuvat vaalenivat tuokiossa hänen lämpöisen, nuoren kauneutensa
rinnalla, joka oli elävä nykyhetki.

"Ja minä lupaan sinulle olla onnellinen... Alan luulla että sitä juuri
minä osaan..."



LOPPUKATSAUS.


Munkebodassa, joka nyt on rappeutunut ja toisten talojen varjossa
— eikä enää niin yksinäisenä sitte kun maa oli tullut jaetuksi ja
myydyksi — istui vielä muutamia vuosia sitte vanha Joachim Skytte
kuluneessa nojatuolissaan salin keskimäisen akkunan ääressä, missä
hänen anoppinsa oli istunut tuona kevätpäivänä vuonna 1830 kun hän
tuli Göingen kihlakuntaan pysähtyäksensä tänne koko elämänsä ajaksi.
Siinä hän istui "Iltalehti"' eteensä levitettynä ja joku noista
vanhoista hänen nuoruutensa aikuisista romantiikan punaisimpien ja
sen taivaansinisimpien runoilijoiden kirjoja vierellään, melkeinpä
aina joku Viktor Hugon runokokoelma eli joku osa Geijerin historiaa
— noita kirjoja, joita hän oli suosinut koko elämänsä ajan, ja jotka
olivat osaksi kasvattaneet hänet siksi mieheksi mikä hän oli. Hän luki
paljon, mutta tuon tuostakin taivuttausi hän eteenpäin ja hänen himmeät
silmänsä — nyt niin tyynet suurten kulmakarvain alla — katselivat
ylimaiden, mitkä hän oli perinyt, viljellyt, kylvänyt, ojittanut ja
kiivennyt, kunnes hänen taloansa ympäröivät pellot olivat silinneet,
ja tasoittuneet ja kantoivat runsaan sadon — muille. Sillä Munkeboda,
joka oli kestänyt 1600 vuosiluvun sodat ja melskeet, reduktioonit ja
majoitukset, joka Stenbockin sotaretken jälkeen tuskin oli omistanut
ainoatakaan hopeapikaria eli täysiarvoista taalaria muuriensa sisällä,
joka jälleen Myssyjen aikana oli saanut kalkkia seinilleen, auroja
vajaansa, lehmiä kytkyiinsä — ja vieläpä pöydällensä hopeakaluja —
ja sitte taas 1700 vuosiluvun loppupuolella kantanut Kustaa III:n
raskasta verokuormaa, kestänyt herrojensa poissaolon sodissa ja
taisteluissa, ja tilan parhaan nuorison sotapalvelukseen oton sekä
maksanut rehellisesti "veriveronsa" vuonna 1809 — sama Munkeboda, ei
ollut voinut kestää nuoren Joachim Skytten romantillista "vapauden"
ihailua ja hänen uskaliaiden, veressä perityiden, vähä kerrassaan
juurtuneiden kansanvaltaisten aatteittensa toteuttamista. Oli
aikoja muinoin, jolloin maat olivat metsittyneet ja metsät säälittä
kaadettiin; mutta tammi ja kuusi korkeni taas, ja kun paremmat päivät
koittivat perkattiin kanervikko ja rikkaruohokko poltettiin uudelleen
kaskeksi ja pellot kasvoivat jälleen ruista ja kauraa — _alueet eivät
pienenneet koskaan_. Mutta viimeinen Munkebodan haltia oli vapauttanut
ja jakanut "sidotun" maansa ja antanut talonpoikien ja torpparien
ostaa maapalstareita helpolla hinnalla. Hän oli antanut rankaisematta
heidän — sillä "kukaan Skytte ei koskaan tehnyt tikusta asiaa!" —
antanut heidän ampua metsiensä otuksia ja viedä kotiinsa kuormittain
halkoja ja havuja sekä oli tyynesti hymyillen katsellut, miten heidän
karjansa kutsumattomana vieraana säännöllisesti kävivät laitumella
hänen tiluksillaan. Hän oli rakentanut kouluja alustalaisilleen —
taannut talonpojille lainoja uusista säästöpankeista, joiden
perustamisessa hän oli ollut avullinen; yksin, omilla varoillaan oli
hän ojittanut maan ja kuivannut suot voittaaksensa yhteisen vihollisen,
ilta-usvat ja yökylmät. Ja kaikkina näinä vuosina oli hän tietysti
— vanhojen perityiden käsitteiden mukaan vanhasta ruotsalaisesta
vierasvaraisuudesta — auliisti avannut talonsa Munkebodassa kaikille
jotka vain halusivat vierailla hänen luonaan. Väkevä mallasolut kävi
panimohuoneessa ja paloviinaa, kahvia ja punssia tarjottiin jokaiselle,
jolla oli asiaa taloon. Mutta filistealaiset kokoontuivat Simsonin
huoneesen ja ijäisesti nuoren Delilan avulla, — tuon lumoavan,
lupaavan jumalattaren, frygiläinen hattu päässä, joka oli ollut hänen
nuoruus rakkautensa, jonka palvelemisen hän oli tehnyt elämänsä ja
kunnianhimonsa päämaaliksi — leikkasivat, ryöstivät ja sitoivat
jaloista ja käsistä tuon uljaan, herkkäuskoisen haaveilijan.

Ja kävi niin, että Skytten suku menetti Munkebodan ja että vanha
Joachim Skytte, miehuusajan tulisena ylpeytenä, ja myöskin
turhamaisuutena oli ollut, olla eurooppalaisen sivistyksen raivaajana
täällä Länsi-Göingen kihlakunnan karuilla sydänmailla ja jolle hän
oli uhrannut iloisen voimansa istui nyt vanhaksi tultuaan tyhjät
kädet ajattelevaisesti ristiin painettuna Viktor Hugon kirjojen ja
Hiertan Iltalehden päällä, kuroittaen nyt harmenneen päänsä ruutua
kohti ja tuijottaen tyynillä sinisilmillään vainioille, jotka eivät
enää olleet hänen ja joiden halki nyt uusi rautatie huhkasi. Hän
ajatteli silloin niin paljon — eli uudelleen muistoissaan koko
elämänsä. Hän ajatteli ensi lapsuuttansa, jolleka suuren keisarin
kanuunien kaiku Austerlitzista aina oli niin lupaavana ja ennustavasti
paukkunut, aina siksi kunnes hän kymmenvuotisena itkien ymmärsi että
Waterloon tappelun jälkeen ei sotilaasta tullut marsalkkaa eikä
kuningasta. Hän ajatteli kouluaikaansa, kovia kadettina-olo vuosiaan,
lyhyttä hupaista upseeriaikaansa, pelineen, juominkeineen ja kuumine
rakkausseikkailuineen. Ja sitte — kun hän oli kaksikymmentäviisi
vuotias — tuloansa vanhalle Skyttejen perintötilalle, rakkauttaan
Agnetaan, josta versoi rakkaus kotiseutuunkin, perintötaloon omiinsa
ja hänen hallittaviin: tähän kiivaaseen, uhkarohkeaan, sitkeään
rajalaiskansaan, johon hän aina koko sielustaan ja mielestään tunsi
kuuluvansa. Ja tuo isoisältä peritty, epäselvä, mutta haaveellisen
ihanteellinen vapauden ihailu voitti yhä täydellisemmin pintapuolisen
sotilaskurin ja yhtyi niinikään perittyyn sukutilan rakkauteen,
kunnes se vihdoin kuumana kesäkuun päivänä 1830, kun koko Euroopan
nuoriso itsetietoisena ja voiton hurmauksissaan puhkesi riemuitsemaan
uudesta vallankumous sanomasta Pariisista, leimahti hänessä liekiksi
niin kirkkaaksi ja voimakkaaksi, että sillä olisi voima valaista
koko hänen elämänsä. Hän ajatteli kaikkea tätä jälleen, tuossa nyt
istuessaan vanhana ja seutulaistensa unhottamana — tuo "vanha hupsu
Joachim Skytte", joka oli istuttanut metsää, kuivannut soita, kiivennyt
maita, kaskennut kanervikot siksi kunnes hän ei enää omistanut mitään
muuta kuin talon rappeutuneet rauniot ja tuolin millä istui, muiden
korjatessa sadon hänen pelloiltaan ja he ajoivat Länsi-Göingen
kihlakunnan asioita kansan edustajoiden joukossa, laativat maan lakeja
ja komeilivat kuninkaallisilla kunniamerkeillä.

Näitä hän myöskin ajatteli, joskus — mutta ei useasti, sillä hän oli
tylsä ja välinpitämätön koko maailmalle nyt ja Agnetan kuolemaa ja
lasten poissaoloa hän useimmin mietiskeli.

Hänen mielestänsä oli tuntunut ennen että elämä oli korkea vuori,
jonka huipulle tuli kiivetä, ja hän oli päättänyt saavuttaa sen huipun
— hän eläisi elämänsä niinkuin suurin ja voimakkain sen eläisi.
Alinomaa elämänsä vuosina — tuntui hänestä että hän — kapusi yhä
Korkeammalle — ja usein oli hän pannut kaikki kuntoon ja varustaunut
valmiiksi vihdoinkin uskaltaakseen ratkaisevan askeleen, suuren voiton
voittaaksensa. Ja niin eräänä päivänä näki hän että korkea vuori, joka
piti "saavuttaa" oli kutistunut moneksi pieneksi myyräkummuksi, että
suuri elämä, joka aina lapsuuspäivistä saakka oli kuvastunut hänelle
jonain auringon valaisemana luvattuna maana — että "elämä" kaikkine
tuumineen, kuvitteluineen, päätöksineen ja toiveineen yhtäkkiä oli
kutistunut kokoon päivien sarjaksi — tämäpäivä, huomen ja ylihuomen —
moneksi pieneksi myyräkummuksi, joiden jokaisen yli erikseen täytyi
pyrkiä. Se oli selvennyt hänelle yht'äkkiään — kerran kymmenen vuotta
sitte, kun hän kadotti Agnetan, vaimonsa. Silloin oli tuska tunkeutunut
hänen elämäänsä ja suru siirtynyt hänen oviensa sisäpuolelle. Hän
oli häntä rakastanut ja hän oli niin kauan kun hän eli, rehellisesti
pitänyt, mitä oli luvannut hänelle: hän oli "osannut olla onnellinen".
Ja Agneta myös oli täyttänyt lupauksensa hänelle. He olivat rakastaneet
toisiaan sovussa ja epäsovussa, myötä ja vastoinkäymisessä, kirkkaina
ja pilvisinä päivinä — eläneet yhdessä iloisina ja vapaina maalla, joka
vuossadat oli elättänyt heidän isiänsä, talossa, jonka muurien sisällä
molemmat olivat syntyneet. Kun lapsia karttui, olivat he uskollisesti
tasanneet ahdistukset ja onnen, toiveet ja pettymykset, ilon ja
tuskan. Sillä tuskaa kyllä oli heidän elämässänsä ollut, mutta ei
koskaan surua — kuvitelmat olivat usein katkenneet mutta ei tuo suuri
kuvittelu, johon jokainen elämä nojaa. Ajat olivat kyllä ulkonaisiin
oloihin nähden olleet väliin kovia kyllä — esim. 50-vuosiluvun
ahtaina aikoina — mutta aina olivat he tunteneet sen, että heitä oli
kaksi kuormaa kantamassa ja että, he huolimatta kaikesta, elivät ja
hengittivät suuren rakkautensa lämpimässä auringonpaisteessa. Sitte
kuoli Agneta ja hän jäi yksin. Vuodet vierivät ja katkerin kaipaus
tyyntyi, mutta — elämänkuvittelu oli murtunut: puuttui taustaa hänen
elämältään, tuota taustaa, jonka muodostavat kaikenmoiset harrastukset
ja tulevaisuustuumat, alituinen huolenpito toisesta ja tulevaisuudesta,
jotka ovat välttämättömät voidaksensa tuntea jotain maallista onnea.
Lapset myöskin olivat nyt täysikasvuiset, ja olivat soluneet yhä
kauemmaksi pois isästään. He elivät elämäänsä; heillä oli omat tuumansa
ja unelmansa — isä oli käynyt sivuhenkilöksi heidän elämässänsä. Ja
hän tietysti ymmärsi heidät niin hyvin — nyt kun hän tunsi itsensä
vanhaksi, ja ei uskonut enää tulevaisuuteen eikä omaan voimaansa —
heidän tietysti oli vaikea antaa anteeksi että hän niin itsevaltiaasti,
niin omaa etuaan katsomatta ja niin ymmärtämättömästi oli tuhlannut
heidän perintönsä, hukannut heidän sukuomaisuutensa. He eivät häntä
nuhdelleet, mutta hän ei voinut olla näkemättä mitä he ajattelivat. He
kuuluivat toiseen, järkevämpään sukupolveen ja hänen aikansa ihanteet
olivat heille turhia unelmia — kuula oli vierähtänyt takasin.

Kerran oli herännyt hänen harrastuksensa päivän tapahtumiin ja
kysymyksiin ikäänkuin uudelleen. Se oli syyskuun päivinä 1870, kun
Ranskan toinen keisarikunta kukistettiin ja tasavalta julistettiin.
Sinä päivänä — hän istui yksin kuten tavallisesti — tuli hänen kälynsä
Karin Maria, Marieholman vanha vapaaherratar, Munkebodaan ja hänellä
oli sähkösanoma syyskuun 4 p:ltä taskussaan. Hän tuli yksin ajaen mäen
poikki omassa vanhanaikaisessa yksivaljakossaan, sillä vaikkakin hän
oli täyttänyt jo kuusikymmentä neljä vuotta, voi Karin Maria vallan
hyvin hallita vielä ohjasparia.

Joachim Skytte nousi paikaltaan salin akkunan äärestä ja varjosti
silmiään kädellään — syyskuun aurinko paistoi niin kimakasti, ja oli
niin harvinaista että joku ajoi Munkebodan tietä nyt. Sitte otti hän
keppinsä, pani lakin päähänsä ja seisoi ja kumarteli etehisen ovella,
kun renki auttoi vapaaherratarta vaunuista.

Vieras astui saliin ja taloudenhoitajatar toi niiaten kahvia. Vanha
hopeakannu otettiin esille kaapista — syysaurinko paistaa hellitteli
niin kirkkaasti valkoiselle "servietille", jonka Brita mamseli levitti
kahvipöydälle sohvan eteen. Karin Maria istui seuraten häntä terävillä
silmillään.

He olivat puhelleet kuumuudesta ja sadosta, miten mainiosti
Marieholmassa oli saatu kaurat korjuuseen, juuri ennen suurta
ukkossadetta, vapaaherrattaren luuvalosta ja oliko Joachim saanut
nykyään kirjeitä Kaarlo Niilolta ja pikku Agnetalta. Ja sitte
vihdoinkin oli Karin Maria sanonut — aivan tyynesti, ikäänkuin
sivumennen, ottaessaan sähkösanoman taskustaan:

"Ajatteles, Olavi poikani sähköttää minulle Rouenista, että tasavalta
on siellä julistettu".

Vanha Skytte istui hiljaa — rommipullon, jota hän piti kädessään
kaataakseen kahviinsa, pani hän yhtäkkiä koskematta paikalleen.

"Tasavallan", sanoi hän hitaammin ja hänen äänensä kuului kirkkaammalle
kuin muulloin hänen uudistaessaan tämän sanan, josta hän kerran oli
unelmoinut niin paljon: "Tasavallan..."

"Niin", sanoi Karin Maria. "Ihmiset eivät näy viisastuvan sen siitään".
Ja jatkoi vähän ajan perästä: "Muistatko neljäkymmentä vuotta sitte,
serkku Joachim? ..."

Niin, hän muisti — hän muisti heidät kaikki: vanhan Niilo Skytten, joka
ei koskaan ollut voinut luopua nuoruutensa myötätuntoisuudesta suurta
vallankumousta ja suurta keisarikuntaa kohtaan, nyt surumielisesti
epäilevänä Lotti tädin terävien silmien vartioimana — älykkään Lotti
tädin, joka huolimatta kaikesta viisaudestaan riippumattoman sydämensä
syvyydessä kumminkin oli niiden puolella, jotka ymmärsivät nostaa
kapinaa. Ja Karin Marian, nuoren, innokkaan, mutta ymmärtäväisen — ja
Beatan, joka itki "pienen Bordeaux'n herttuan" ja "vanhan kuningas
raukan surkeutta..." Ja itsensä — Joachim Skytten — käsi Agnetan
vyötärölle kiedottuna lehmushuoneessa, riemusta säteilevänä, kuin
olisi hän voittanut elämän suuren voiton — jonka hän oikeastaan olikin
voittanut, kun hän oli voittanut Agnetan... Nuori Joachim Skytte...

Ja yht'äkkiään tunsi hän että hän oikeastaan kautta koko elämänsä aina
oli ollut sama "nuori Skytte" — uskollinen itsellensä ja nuoruudelleen.
Hän tunsi että häntä nyt harmenneena, yksinäisenä ja köyhtyneenä
useimmat pitivät menneenä miehenä — mutta ei koskaan, ei edes
silloinkaan kun hän muistossansa uudisti tuon päivän, jolloin hän niin
suuresti tulevaisuuteen ja onneen luottaen oli ottanut vastaan Agnetan
lupauksen ja viittonut ensimäisen, selvän, elämän suunnitelmansa —
ollut hänen koskaan tarvis hävetä itseään ja työtään.

Hän nousi — käly huomasi yhtäkkiä ihmeekseen, miten suora hän vielä
oli, miten vähän monet raskaat vuodet olivat häntä taivuttaneet. Hän
katsoi häntä ja hetkisen välkähti levoton loiste vanhuksen muutoin niin
väsyneissä, tyynissä silmissä — käsi pöydällä vapisi.

"Karin Maria", sanoi hän ja katsoi vakavasti häneen pöydän yli, Karin
Maria oli myöskin noussut — puoleksi pelästyneenä. "Karin Maria — kun
sinä... kun sinä..." hänen oli vaikea saada sanotuksi, "kun sinä kerrot
minulle tämän, niin huomaan että minä — _uskon vieläkin_".

Karin Maria katseli häntä — vanhaa huonetta, jossa hän tunsi jokaisen
huonekalun, jotka olivat nyt koin syömiä, resuisia ja kuluneita —
näköalaa akkunasta — vieraita peltoja, jotka nyt ulottuivat puutarhan
aitaan... Mutta pöydällä oli vielä kirkkaaksi kiilloitettu Skyttejen
vanha, hienosta hopeasta valettu hopeakannu, jonka kantta kaunisti
Kaarlo XII rintakuva. Karin Marian silmät kääntyivät kannuun — hänen
ajatuksensa olivat niin ihmeellisiä, niin katkonaisia: tuntui ikäänkuin
jokaisesta esineestä huoneessa tunkisi uusia ajatuksia ja vanhoja
muistoja hänen mieleensä — lopuksi näki hän vain tuon suuren kiiltävän
kannen, johon syysaurinko kirkkaasti kuvasteli. Ja hän ajatteli jotain
tämän tapaista kuin: kunhan vain säilyttää kilpensä puhtaana, niin...

Hän ei sanonut mitään — olihan kaikki niin sekavaa. Mutta pöydän yli
tarttui hän langon käteen samalla luoden häneen katseen — neljäkymmentä
vuotta nuoremman — ja hän mutisi hiljaa:

"Herra Jumala, Joachim, silloin..."

LOPPU.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Munkebodan Skytteläiset: Kotielämän kuvaus Skånesta v. 1830" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.