Title: Kreivi Hannibal: Historiallinen romaani Ranskan hovista
Author: Weyman, Stanley John
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kreivi Hannibal: Historiallinen romaani Ranskan hovista" ***


KREIVI HANNIBAL

Historiallinen romaani Ranskan hovista


Kirj.

STANLEY J. WEYMAN


Englanninkielestä suomentanut

Aili Tarvas [Aili Somersalo]



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1920.



SISÄLLYS:

      I. Veripunaista suosiota.
     II. Hannibal de Saulx, kreivi de Tavannes.
    III. Kultaisen neidon viereinen talo.
     IV. Juhlan aattona.
      V. Korkea kosinta.
     VI. Kuka loukkaa Tavannesia?
    VII. Amfiteatterissa.
   VIII. Kaksi kanaa ja yksi muna.
     IX. Epävakaa.
      X. Rouva St. Lo.
     XI. Sopimus.
    XII. Louvren etusalissa.
   XIII. Lähettinä.
    XIV. Liian lyhyt lusikka.
     XV. St. Magloiren veli.
    XVI. Pahassa pulassa.
   XVII. Kaksintaistelu.
  XVIII. Andromeda, Perseuksen poissaollessa.
    XIX. Orleansin metsissä.
     XX. Linnan kukkulalla.
    XXI. Tahtoi eikä tahtonutkaan.
   XXII. Tulella leikkimistä.
  XXIII. Kahdenvaiheilla.
   XXIV. Kuninkaan majatalossa.
    XXV. Vertavuotavan sydämen veljeskunta.
   XXVI. Pahaa tuulta.
  XXVII. Musta kaupunki.
 XXVIII. Pienessä kapitulissa.
   XXIX. Pako.
    XXX. Pyhänhäväistys.
   XXXI. Pako Angersista.
  XXXII. Teräskoe.
 XXXIII. Väijytys.
  XXXIV. Kumman valitsette, rouva?
   XXXV. Seinää vasten.
  XXXVI. Hänen kuningaskuntansa.



I.

VERIPUNAISTA SUOSIOTA.


Herra de Tavannes hymyili. Neiti vältti hänen katsettaan. Häntä
värisytti, ikäänkuin viereisestä ovesta huokuva kesäyön ilma, vaikka
se olikin painostavan lämmin, olisi tuntunut hänestä kylmältä. Samassa
sattui tervetullut keskeytys.

— Tavannes!

— Teidän majesteettinne!

Kreivi Hannibal nousi hitaasti. Kuningas oli kutsunut häntä, eikä
hänellä ollut valitsemisen varaa, vaan oli heti toteltava. Hän
viivytteli kuitenkin vielä hetkisen kumartuneena seuralaisensa puoleen,
joka tunsi vihaavansa hänen henkäystäänkin, kun se hipaisi hiuksia.

— Meidän huvimme keskeytettiin liian äkkiä, neiti, — sanoi kreivi
Hannibal sillä erikoisella äänensävyllä ja katsellen häntä sillä
tavalla, jota tyttö inhosi. — Mutta ainoastaan muutamiksi tunneiksi,
sillä me tapaamme huomenna. Tai ehkä... aikaisemminkin.

Tyttö ei vastannut mitään. — Tavannes! — kertasi kuningas kiihtyneenä.
— Tavannes! Herran nimessä! — jatkoi hänen majesteettinsa katsellen
ympärilleen vihan vimmassa. — Eikö kukaan voi noutaa häntä tänne?
Olenko minä kuningas vai koira, joka...

— Minä tulen, teidän majesteettinne! — huudahti kreivi kiireesti.
Sillä Kaarle, Ranskan kuningas, yhdeksäs järjestyksessä, ei ollut
maltillisimpia, ja tuskinpa kukaan muu hovissa olisi uskaltanut antaa
hänen odottaa niin kauan. — Minä tulen, teidän majesteettinne, minä
tulen! — toisti Tavannes siirtyessään neidin luota.

Hän raivasi itselleen tien hoviherrojen piirin puhki, joka ehkäisi
pääsemästä kuninkaan läheisyyteen ja osaksi suojeli neitiä näkymästä.
Hän työntäytyi pöydän ohi, jolla Kaarle ja kreivi Rochefoucauld olivat
pelanneet primeroa, ja jonka ääressä viimeksimainittu yhä istui
leikkien laiskasti kortteineen. Vielä kolme askelta, ja hän saavutti
kuninkaan, joka seisoi seinäkomerossa Rambouilletin ja italialaisen
marskin kanssa. Jälkimmäisen pyynnöstä oli kuningas heti keskeyttänyt
pelinsä.

Katsellen kreivin jälkeen neiti näki sen verran ja lisäksi kuninkaan
harhailevan katseen ja laihat kasvot ja nuo neljä miestä seisomassa
erikseen huoneen yläosassa täydessä valaistuksessa. Sitten hovimiesten
piiri jälleen sulkeutui hänen edessään, ja hän istuutui taas
töyrytuolilleen. Häneltä pääsi pitkä, värisevä huokaus. Nyt, jospa hän
nyt voisi hiipiä ulos ja paeta! Nyt — hän silmäili ympärilleen. Hän
ei ollut kaukana ovesta; helpolta näytti poistua. Mutta tuijottava ja
kuiskaileva parvi herroja ja hovipoikia sulki tien, ja tytöllä, joka
ei tuntenut hovielämän sääntöjä ja jolla oli ainoastaan viikon kokemus
Pariisista, ei ollut rohkeutta nousta ja lähteä yksinään ryhmän puhki.

Hän oli tänä lauantai-iltana tullut Louvreen sulhasensa serkun,
rouva d'Yvernen suojassa. Pahaksi onneksi oli rouva, kutsuttuna
leski-prinsessan työhuoneeseen, pakosta jättänyt hänet. Mutta
olihan neidillä vielä luonaan sulhasensa, jonka turvissa hän aivan
tyytyväisenä istuutui odottamaan suureen pylväskäytävään, missä
oli hyörinää, iloa ja huvitusta. Sillä tänä, seitsemäntenä päivänä
niitä juhlia, joita vietettiin Navarran kuninkaan ja Kaarlen sisaren
häiden johdosta — näiden kun tuli sovittaa kaksi niin kauan keskenään
sotinutta puoluetta, hugenotit ja katolilaiset — oli Louvre niin
iloisena, vilkkaana ja täpötäytenä kuin juhlien ensimmäisenä päivänä.
Maaseudulla kasvaneen tytön aika oli hauskasti kulunut iloisessa
ihmisvilinässä; hän oli katsellut naamioittuja ja hovineitejä,
vartijoita ja piispoja, sveitsiläisiä yllään Anjoun musta-valko-vihreä
sotilaspuku ja tummempiin vaatteisiin pukeutuneita hugenotti-aatelisia
yhtämittaisessa kulkueessa. Siten oli ilta vähitellen kulunut, ja hän
oli alkanut tuntea itsensä hermostuneeksi; ja herra Tignonville, hänen
sulhasensa, oli jättänyt hänet erääseen akkunakomeroon ja lähtenyt
hakemaan rouvaa.

Hän oli pahaa aavistamatta odottanut jonkun aikaa, luullen joka hetki
näkevänsä sulhasensa palaavan. Hän palaisi, ennenkuin hän ehtisi
laskea sataan, hän palaisi, ennenkuin hän ehtisi laskea, kuinka monen
penikulman päässä hän oli rakkaasta maakunnastaan ja Biskajanlahden
rannalla olevasta kodistaan, jossa hänen ajatuksensa tässäkin komeassa
ympäristössä hellästi viipyivät. Mutta hetki hetkeltä oli kulunut,
eikä hänen sulhasensa ollut palannut. Ja mikä oli vieläkin pahempi
— hänet oli tavannut Tavannes, — ei marski, vaan hänen veljensä,
kreivi Hannibal, hän, jonka vihattu huomaavaisuus, ollen samalla uhka
ja herjaus, oli ovelasti ympäröinyt häntä koko viime viikon. Kreivi
oli istuutunut hänen viereensä, ottanut hänet huostaansa ja käyttäen
hyväkseen hänen kokemattomuuttaan tehnyt pilaa hänen pelostaan ja
hymyillyt hänen paheksumiselleen. Lopuksi kreivi oli kysymättä
hänen tahtoaan vienyt hänet mukanaan salonkiin, missä kuningas oli.
Loppupuoli iltaa oli ollut kiduttava, kuin yöllinen painajainen,
josta ainoastaan kuninkaan Tavannesta luokseen kutsuva ääni oli hänet
pelastanut.

Hänen aikomuksensa oli paeta nyt, ennenkuin kreivi palaisi, tai
ennenkuin joku toinen nähdessään hänet yksinään omaksuisi kreivin osan
ja olisi hänelle hävytön. Lähellä olevat hoviherrat olivat jo alkaneet
tuijottaa häneen, ja hovipojat kääntyivät katsomaan virnistellen ja
kuiskaillen keskenään. Katsoipa hän minne tahansa, aina hän kohtasi
jonkun tarkastavan silmäyksen, jonkun parin, joka iloitsi hänen
hämmingistään. Asia yhä paheni hänen huomatessaan olevansa ainoa
nainen salongissa, ja hän tajusi samalla olevan sopimatonta, että hän
oli siellä tähän aikaan. Tämä ajatus nosti hänen poskilleen polttavan
punan, ja hän loi katseensa maahan. Koko huone tuntui humisevan hänen
nimeään, törkeää puhetta, pilkkaa ja ivaa hänen kustannuksellaan.

Lopuksi, kun asema oli käynyt miltei sietämättömäksi, hajaantui parvi
oven edessä, ja sinne ilmestyi Tignonville. Tyttö nousi huudahtaen
helpotuksesta, ja sulhanen astui hänen luokseen. Hoviherrat katselivat
heitä hymyillen.

Tignonville ei salannut hämmästystään löytäessään morsiamensa sieltä.
— Mutta, neiti, mitä tämä merkitsee? — kysyi hän hiljaa. Hän oli
kuten tyttökin tietoinen siitä huomiosta, jota he herättivät, ja
yhtä epätietoinen, sopiko tytön siellä olla. — Minä jätin teidät
pylväskäytävään, mutta palatessani olitte kadonnut ja...

Tyttö teki liikkeen, joka keskeytti hänet. — Ei täällä, — kuiskasi hän
hilliten kärsimättömyyttään. — Minä kerron, kun vain pääsemme täältä.
Saattakaa minut pois, ulos, olkaa niin hyvä, aivan heti!

Tignonville oli yhtä valmis lähtemään kuin tyttökin. Ovensuussa
teki parvi tietä, ja tyttö astui ulos sulhasensa seuraamana. Hetken
kuluttua molemmat seisoivat suuressa pylväskäytävässä sen salin
yläpuolella, jossa on naisenmuotoiset pilarit. Ihmisjoukko, joka
tunti sitten tungeksi siellä, oli hävinnyt. Ja laaja kaikuva tila,
jota siihen aikaan käytettiin vartijain asemapaikkana, oli melkein
tyhjä. Ainoastaan silloin tällöin jossakin akkunakomerossa tai oven
suojassa jokunen pari puheli hiljaisella äänellä. Perimmäisessä päässä,
lähellä porraskäytävää, joka johti alhaalla olevaan etusaliin ja
linnan pihalle, vetelehti asestettu osasto sveitsiläistä vartiostoa
joutilaana. Neiti katsahti terävästi kumpaankin suuntaan ja kääntyi
sitten suuttumuksesta hehkuvin kasvoin sulhasensa puoleen.

— Miksi te jätitte minut? — kysyi hän. — Miksi jätitte minut, jos
ette heti voinut tulla takaisin? Käsitättekö, hyvä herra, että teidän
hartaasta pyynnöstänne minä tulin Pariisiin, tulin tähän hoviin, —
jatkoi hän, — ja että minä odotin teiltä suojelusta?

Aivan niin, — sanoi Tignonville. — Ja...

— Ja ovatko Carlat ja hänen vaimonsa teidän mielestänne minulle
soveliaita suojelijoita? Luuletteko, että olisin tullut tai edes
ajatellutkaan tulla näihin häihin ilman teidän ja serkkunne lupausta?
Ellen olisi pitänyt itseäni melkein vaimonanne, — jatkoi hän
lämpimästi, — ja ollut varma suojeluksestanne, luuletteko, että olisin
lähestynyt tätä kamalaa kaupunkia edes sadan penikulman päähän? Ei
kukaan meikäläisistä olisi tullut tänne, jos minä olisin saanut määrätä.

— Kamalaa kaupunkia? Totisesti, tokkopa se nyt onkaan niin kamala, —
vastasi hänen sulhasensa hymyillen ja koettaen kääntää keskustelua
leikilliseksi. — Te olette viikon kuluessa nähnyt enemmän kuin olisitte
koko elämänne aikana nähneet Vrillacissa, neiti.

— Ja minä tukehdun! — vastasi tyttö kiivaasti. — Minä tukehdun! Ettekö
huomaa, kuinka meitä kadulla katsellaan, meitä hugenotteja? Kuinka
ne, jotka asuvat täällä, osoittavat meitä sormellaan ja kiroavat
meitä? Kuinka koiratkin haukkuvat meitä ja murisevat kintereillämme,
ja pienet lapsukaiset tekevät ristinmerkin kulkiessamme ohi? Voitteko
nähdä Gastinesin toria muistamatta, mitä siellä tapahtuu? Voitteko
mennä yöllä Greven poikki kuulematta ilmassa kiljahduksia, vaikerrusta
ja kamalia tuskanhuutoja, siellä murhattujen meikäläisten huutoja? —
Hän pysähtyi hengähtääkseen, rauhoittui hiukan ja sanoi matalammalla
äänellä: — Minulle muistuu mieleeni Philippine de Luns päivällä
ja yöllä. Räystäskourut näyttävät minusta uhkaavilta; tiilikivet
putoisivat katoilta päällemme, jos voisivat tehdä niinkuin haluavat;
talot kumartuvat, kumartuvat...

— Mitä varten, neiti? — kysyi hänen sulhasensa teeskennellen
kyynillisyyttä ja kohauttaen hartioitaan.

— Murskatakseen meidät allensa! Niin, herra, murskatakseen meidät!

— Ja kaikki tämä vain siksi, että jätin teidät hetkeksi?

— Tunniksi... tai melkein tunniksi, — vastasi tyttö maltillisemmin.

— Entä jos se ei ollutkaan minun syyni?

— Teidän olisi tullut ajatella sitä... ennenkuin toitte minut
Pariisiin, hyvä herra. Näin levottomina aikoina.

Puna nousi herra Tignonvillen kasvoille. — Te teette minulle vääryyttä,
neiti, — sanoi hän. — On seikkoja, jotka te unohdatte; hovissa ei aina
ole oma herransa.

— Sen tiedän, — vastasi tyttö kuivasti, muistellen kuinka hänen itsensä
oli käynyt.

— Mutta te ette tiedä, mitä tapahtui, — tokaisi hänen sulhasensa
kärsimättömästä — Te ette tiedä, että syy ei ole minun. Kun saavuin
leski-prinsessan kammioon, oli rouva d'Yverne jo lähtenyt Navarran
kuningattaren luo. Kiirehdin hänen jälkeensä ja tapasin joukon herroja
Navarran kuninkaan huoneessa. Siellä oli neuvottelu, ja he pyysivät,
ei, vaan pakottivat minut jäämään.

— Sekö teitä pidätti niin kauan?

— Juuri se, neiti.

— Eikä... rouva St. Lo?

Herra de Tignonville lensi tulipunaiseksi. Tämä isku oli odottamaton.
Tässä siis oli selitys neidin pahaan tuuleen.

— Mitä te tarkoitatte? — änkytti hän.

— Kuinka kauan olitte Navarran kuninkaan huoneessa ja kuinka kauan
rouva St. Lon luona? — kysyi tyttö pilkallisesti. — Taikka olkoon,
en tahdo panna teitä koetteelle, — jatkoi hän sukkelasti, nähdessään
sulhasensa epäröivän. — Kuulin salongissa istuessani teidän juttelevan
rouva St. Lon kanssa pylväskäytävässä. Tiedän, kuinka kauan viivyitte
hänen luonaan.

— Tapasin rouvan palatessani, — änkytti Tignonville yhä punaisena
kasvoiltaan, — kysyin häneltä, missä te olitte. En tiennyt, neiti,
ettei minulla ole lupa puhutella tuntemiani naisia.

— Minä olin yksinäni ja odotin.

— Kuinka olisin sen tiennyt... en totisesti tiennyt, — vastasi hänen
sulhasensa, tehden parastaan. — Te ette ollut siellä, jonne teidät
jätin. Myönnän, että luulin teidän lähteneen. Luulin, että olitte
mennyt kotiin.

— Kenen kanssa? Kenen kanssa? — kertasi tyttö säälimättä. — Oliko
tuo nyt luultavaa? Kenen kanssa olisin voinut mennä? Ja sittenkin on
totta, että olisin voinut mennä kotiin, jos olisin tahtonut... herra de
Tavannesin seurassa. Niin, — jatkoi hän ankarasti moittivalla äänellä,
punastuen hiusrajaa myöten, — sellaista sallitte minulle tapahtuvan!
Te sallitte, että minua ajaa takaa, kiusaa ja vaivaa mies, jonka katse
kauhistuttaa, jonka kosketusta minä... minä vihaan! Te sallitte, että
mihin ikinä menenkään, minua puhuttelee mies, jonka jokainen sana
osoittaa, että minä olen hänelle otus, ja jolle te olette vain tyhjää
ilmaa. Te olette mies ettekä tiedä, ette voi tietää, kuinka minä
kärsin! Kuinka minä olen kärsinyt koko tämän viime viikon joka kerta,
kun olette jättänyt minut yksin!

Tignonville näytti synkältä. — Mitä hän on puhunut teille? — kysyi hän
hampaittensa lomitse.

— Ei mitään, jota saattaisin teille kertoa, — vastasi tyttö väristen. —
Hän se oli, joka vei minut kuninkaan huoneeseen.

— Miksi te menitte sinne?

— Odottakaahan, kunnes hän käskee teitä tekemään jotakin, —sanoi
tyttö. — Hänen tapansa, hymynsä, äänensä, kaikki pelottaa minua.
Ja tänä iltana niissä kaikissa oli jotakin pahempaa, sata kertaa
pahempaa kuin nähdessäni hänet viime kerralla... se oli torstaina!
Hän näytti tuijottavan minua, — änkytti tyttö häpeänpuna poskillaan,
— ikäänkuin olisin ollut hänen omaisuuttaan. Oi, herrani, jospa emme
olisi jättäneet Poitoutamme! Näemmeköhän enää milloinkaan Vrillacia,
kalastajani mökkejä satamassa ja kivipengertä vastaan aaltoilevaa
sinistä merta?

Tignonville oli kuunnellut synkkänä, melkein jörönä, mutta nyt,
nähdessään kyynelten kohoavan tytön silmiin, hän yritti nauraa.

— Mitä hullutuksia, te olette yhtä lapsellinen kuin herra de Rosny
ja Vidame! — sanoi hän. — Ja he ovat yhtä täynnä pelkoa kuin muna
ruskuaista! Siitä asti, kun tuo roisto perjantaina haavoitti amiraalia,
he luulottelevat, että koko Pariisi on liittoutunut meitä vastaan.

— Ja miksi se ei voisi olla totta? — kysyi tyttö kalpeana katsellen
häntä ikäänkuin tutkien hänen ajatuksiaan.

— Miksikä? Tietysti siksi, että niin hirvittävää mahdollisuutta ei voi
ajatellakaan! — vastasi Tignonville varmassa luottamuksessa, sillä
hän ei käyttänyt tätä todistuskeinoa ensimmäistä kertaa. — Kuningasta
ei mikään voi loukata pahemmin kuin sellainen epäluulo. Joku Borgia
murhatkoon vieraansa, mutta Ranskan kuninkaat eivät ole koskaan
sellaisia vehkeitä viritelleet. Totisesti, minä en enää välitä. Asukoot
missä tahansa, toisella puolella virtaa tai vallien ulkopuolella, mutta
Rue de l'Arbre Sec on minulle kyllin hyvä, ja kuninkaan nimi minulle
kyllin varmana takeena.

— Ei ole teidän tapaistanne olla pelkuri, sen tiedän kyllä, —
vastasi tyttö hymyillen ja katsellen häntä naisellisesti ylpeänä
rakastetustaan. — Olkoon miten hyvänsä, mutta te ette enää jätä minua
pulaan, ettehän?

Sulhanen vannoi, ettei niin tekisi, suuteli tytön kättä, katsoi häntä
silmiin, ja sitten äkkiä heltyen hän hämmentyneenä ja änkyttäen
mainitsi rouva St. Lon nimen. Tyttö keskeytti hänet.

— Ei kannata puhua siitä asiasta, — sanoi hän vastaten ystävällisesti
sulhasensa katseeseen ja kieltäytyen kuulemasta hänen selityksiään. —
Ettekö kahden viikon kuluttua ole mieheni? Kuinka minä teitä epäilisin?
Sehän vain oli ikävää, että hänen jutellessaan minä odotin... odotin;
ja... ja rouva St. Lo on kreivi Hannibalin serkku. Hetken aikaa
olin niin mieletön, että luulin hänen tahallaan pidättävän teitä.
Luuletteko, että hän teki niin?

— Hänkö? — huudahti Tignonville kiivaasti ja hätkähti kuin olisi
sellainen ajatus häntä loukannut. — Mahdotonta! Mutta tosiasia on,
neiti, — jatkoi hän hieman kiihtyneenä, — että te olette samanlainen
kuin monet muut meikäläisistä: te uskotte, että katolilainen voi tehdä
minkä konnantyön tahansa.

— Olemme uskoneet sitä jo kauan Vrillacissa, — vastasi tyttö vakavasti.

— Ne ajat ovat jo menneet, jos ihmiset vain ymmärtäisivät. Nämä häät
ovat tehneet lopun kaikesta sellaisesta. Mutta mitä niistä vanhoista!
Sallikaa, että sensijaan saatan teidät kotiin.

— Olkaa niin ystävällinen. Carlat ja palvelijat ovat varmaankin
alhaalla.

Tignonville tarttui sen ajan tavan mukaan oikealla kädellään tytön
vasempaan ja laskien toisen kätensä miekkansa kahvalle saattoi tytön
alas portaita, jotka tehden käännöksen johtivat suoraan linnan pihalle.
Täällä liikkui joutilaana edestakaisin meluava joukko asestettuja
palvelijoita, lakeijoita ja juoksupoikia, muutamat kantaen soihtuja,
toiset herrojensa viittoja ja päällyskenkiä.

Jos herra de Tignonville olisi käyttänyt huomiokykyään enemmän, taikka
ellei hän olisi ollut siinä määrin vaipunut oman tärkeytensä tuntoon,
niin hän luultavasti olisi huomannut, että monet silmät tarkastivat
häntä synkästi. Hän olisi ehkä kuullut, että monet ilmeisesti päästivät
pilkkanaurun hänen kustannuksellaan. Mutta kutsuessaan luokseen
Carlatia, joka oli neiti de Vrillacin hovimestari ja taloudenhoitaja,
hän ei tullut kuulleeksi, kuinka eräs juoksupoika halveksivasti
sähähti heille: »Kristityt koirat!» ja kuinka toinen kuninkaan veljen
sotilaspukuun puettu räyhääjä mutisi partaansa: »Etelän koirat!»

Hänen huomionsa oli kiintynyt hovimestarin hakemiseen ja auttamaan tätä
kietomaan viittaa emäntänsä ympärille. Sitten hän mahtavin liikkein,
jotka olivat hänelle uusi saavutus ja jotka hän Pariisiin tultuaan oli
oppinut, avasi tien tytölle tungoksen läpi. Hetken kuluttua he kaikki
kolme, kuuden asestetun keihäitä ja tulisoihtuja kantavan palvelijan
seuraamina erosivat ihmisjoukosta ja astuen linnanpihan poikki, jota
valaisivat kirkkaat akkunarivit, menivät ulos pallokenttien välisestä
portista Fosses de St. Germain-kadulle.

Heidän edessään kohosivat St. Germain-kirkon torni ja gootilaiset kuvut
tummassa siroudessaan taivasta vasten, jolla iltaruskon viimeinen
heikko hohde vielä kilpaili tähtien kanssa. Kello oli hiukan yli
yhdeksän. Elokuun-päivän kuumuus hehkui vielä tungokseen asti ihmisiä
täynnä olevan kaupungin yllä, heikentäen etäistä aseiden ja varustusten
helinää, joka kuitenkin pyrki hiljaisuudesta tai oikeammin hillitystä
humusta kuuluville.

Kun neiti sivuutti St. Germainin luostarin viereisen suljetun talon,
jonka edustalla juuri eilen oli haavoitettu amiraali Colignytä,
hugenottien johtajaa, puristi hän seuralaisensa kättä ja painautui
vaistomaisesti häntä lähemmäksi. Mutta Tignonville nauroi hänelle.

— Se oli yksityistä kostoa, — sanoi hän vastaukseksi tytön
lausumattomiin ajatuksiin. — Se oli luultavasti Guisein työtä.
Mutta nyt he tietävät, mikä on kuninkaan tahto, he ovat ymmärtäneet
viittauksen ja vetäytyneet syrjään. Sellaista ei enää tapahdu,
neitiseni. Ja todistuksena siitä ovat vartijat, katsokaa, — he olivat
juuri tulleet Bethizy-kadun päähän, jonka kulmatalossa, Arbre Sec-kadun
puolella, Coligny asui — jotka kuningas on asettanut hänen suojukseen.
Viisikymmentä keihästä Cosseinsin johdolla.

— Cosseinsin? — kertasi tyttö. — Mutta minä luulin...

— Että hän ei meitä juuri rakastanut? — vastasi Tignonville nauraa
hihittäen. — Ei hän ollutkaan siihen taipuvainen. Mutta koirat
nuolevat, mitä heidän herransa käskee, neiti. Hän ei ollut ennen
puolellamme, mutta nyt hän on. Nämä häät ovat tehneet kaikessa
muutoksen.

— Toivokaamme, ettei niistä koidu onnettomuutta! — kuiskasi tyttö. Hän
sanoi sen sisäisestä pakosta.

— Mitä vielä! — vastasi hänen sulhasensa vakuuttavasti. — Miksi niin
kävisi?

He olivat hänen puhuessaan pysähtyneet viimeisen talon edustalle
St. Honoré-kadun kulmaan, vastapäätä Croix du Tiroiria, joka kohosi
varjomaisena neljän kadun yhtymästä. Tignonville koputti ovelle.

— Mutta, — sanoi tyttö lempeästi katsoen häntä kasvoihin, — tämä muutos
on niin äkillinen, eikö olekin? Kuninkaan ei ollut tapana olla niin
hyvä meille.

Hänen sulhasensa toisti samat sanat kohteliaasti. — Unia teistä!
— huudahti hän ja tehden kädenliikkeen jäähyväisiksi kääntyi
paluumatkalle.

Hän kulki reippaasti taakseen katsomatta, vaikka tyttö vitkasteli
hetkisen seuraten häntä katseillaan. Tyttö ei huomannut kiinnittävänsä
tähän seikkaan huomiota taikka sen loukkaavan mieltään. Kuitenkin, kun
ovi lukittiin ja teljettiin hänen takanaan, kun hän kohosi senaikuisia
kylmiä, autioita portaita yläkertaan — kun hän kuuli palvelijoittensa
hiljaiset, kumajavat askeleet heidän poistuessaan komeroihinsa ja
makuusuojilleen, ja ennen kaikkea silloin, kun hän oli astunut
huoneensa kynnyksen poikki ja kädenliikkeellä viittasi rouva Carlatia
ja kamarineitiään kuuntelemaan, tunsi hän varmasti jotakin puuttuvan.

Hän alkoi tuntea vilunväreitä ehkä juuri siksi, että oli tuo puute,
jota hän ei itselleen myöntänyt eikä määritellyt. Se saattoi myöskin
johtua yöilmasta, vaikka olikin elokuu, ehkäpä pelkästä hermostumisesta
tai kreivi Hannibalin hymyn muistamisesta. Mistä se lieneekin johtunut,
seurasi se häntä vuoteeseenkin. Hän makasi kauan valveilla, kauan
vielä senkin jälkeen kun koko talo jo nukkui, kun kauppahallien
ahdinkoinen kortteli oli alkanut liikehtiä ja Sorbonne ruvennut
purkamaan sisästään mustamekkoista ihmisvirtaansa, vielä kauan senkin
jälkeen, kun akkunarivit olivat syttyneet säteilevään valoon suurissa
taloissa, joiden päädyt olivat kadulle päin ja joita ulottui St.
Antoinesta Montmartrelle ja pohjoispuolella olevasta St. Denisistä
etäiseen St. Jaquesiin asti, — niin, vieläpä sittenkin, kun ainoastaan
Louvren kortteli pysyi pimeänä tämän omituisen sydänöisen kirkkauden
ympäröimänä. Lopuksi hänkin nukahti uneksien kodistaan, Poitoun
avarasta taivaanlaesta ja Vrillac-linnastaan, jota yötä ja päivää
huuhteli Biskajanlahden vuorovesi.



II.

HANNIBAL DE SAULX, KREIVI DE TAVANNES.


— Tavannes!

— Teidän majesteettinne.

Kuten tiedämme, oli Tavannes ollut hidas tottelemaan kutsua. Astuessaan
esille joukosta hän näki kuninkaan vetäytyneen salin perälle Retzin ja
hovimestarinsa Rambouilletin seurassa. Kaarle oli nähtävästi unohtanut
kutsuneensa kreiviä. Hän näytti kuuntelevan pää hiukan painuksissa,
sillä hän oli pitkä ja sen vuoksi hiukan kumara, matalaäänistä
keskeytymätöntä puhelua, joka kuului hänen työhuoneensa ovelta.

Eräs ääni, joka usein kuului ylinnä, oli epäilemättä naisen. Eräällä
toisella, tasaisella ja pehmeällä äänellä, oli vieras ääntämistapa.
Kolmas oli kuninkaan veljen, Katariina de Medicin lemmikkipojan,
kiihkeä ja käskevä ääni.

Seisten kunnioittavasti parin askelen päässä kuninkaan takana Tavannes
ei sanottavasti kuullut, mitä puhuttiin, mutta Kaarle nähtävästi kuuli
jonkun verran enemmän, sillä hän alkoi äkkiä nauraa hurjaa, ilotonta
naurua ja taputti Rambouilletia olalle.

— Kas niin! — sanoi hän kamalasti kiroten tapansa mukaan. — Se on siis
päätetty! Se on päätetty! Menkää, mies, ottamaan vastaan määräyksenne!
Ja te, herra de Retz, — jatkoi hän äänessään julmaa pilkkaa, — menkää
ja antakaa määräykset!

— Minäkö, teidän majesteettinne? — sanoi italialainen marski
rukoilevasti torjuen. Nuori kuningas osoitti ajoittain
kärsimättömyyttään italialaista piiriä kohtaan, jolla hänen äitinsä
ympäröi häntä ja johon kuuluivat Retzit ja Biraguet, Strozzit ja Gondyt.

— Niin, juuri te! — vastasi Kaarle. — Te ja minun rouva äitini! Ja
Jumalan nimessä vastatkaa siitä tuomiopäivänä! — jatkoi hän kiivaasti.
— Te sitä tahdotte! Te ette anna minulle rauhaa, ennenkuin olette
saaneet tahtonne täytetyksi. Siis tehkää niin, mutta huomatkaa, se
on tehtävä perinpohjin! Ei saa jäädä henkiin ainoakaan, joka voisi
sen heittää vasten kuninkaansa silmiä ja huutaa: »_Et tu, Carole_»
(sinäkin, Kaarle)! — Rypekää, rypekää veressä, jos teitä haluttaa, —
jatkoi hän yhä pahemmin raivostuen. — Oi, siitäpä tulee hauska yö!
Ja sen verran siinä on totta, että saatte tappaa kirppuja vaikka
koko päivän, mutta jos poltatte takin, niin leikki loppuu siihen.
Koettakaa vain polttaa, niin silloin... Hän säpsähti ja keskeytti
puheensa huomatessaan Tavannesin likellään. — Piru vieköön! — huusi hän
raa'asti, — kuka teidät on kutsunut tänne?

— Teidän majesteettinne kutsui minua, — vastasi Tavannes, muiden
pujahtaessa kuninkaan työhuoneeseen, osaksi kuninkaan käden
kehoituksesta, osaksi pakenemishalusta, jättäen heidät kahden kesken.

— Minäkö olisin kutsunut teitä? Huusin veljeänne, marskia.

— Hän on tuolla sisällä, teidän majesteettinne, — vastasi Tavannes,
osoittaen työhuonetta. — Kuulin hänen äänensä hetki sitten.

Kaarle varjosti silmiään vapisevalla kädellään. — Onko hän siellä?
— mutisi hän. — Niin näkyy olevan. Sitäpaitsi kuulin hänen äänensä.
Ja... ja ihminen voi olla vain yhdessä paikassa yhdellä kertaa. —
Hurjan katseen harhaillessa pitkin huonetta hän laski kätensä kreivi
Hannibalin rinnalle. — He eivät suo minulle vähääkään rauhaa, äitini ja
Guiset, — kuiskasi hän, hivutustautisen punan kohotessa kiihtyneille
poskille. — He vaativat lakkaamatta. He sanovat, että Coligny... he
sanovat, että hän solvaisee minua täällä omassa palatsissani. Ja…
_mordieu_, se onkin totta. Ja vielä tänään hän tahtoi sopia kanssani.
Minun, kuninkaan kanssa! Esittää ehtoja! Ja siksi saakin niin käydä,
Jumalan ja perkeleen nimessä, se pannaan toimeen! Mutta ei ainoastaan
kuusi tai seitsemän kappaletta. Ei, ei, vaan kaikki, kaikki! Ei
yksikään saa jäädä henkiin sanoakseen minulle: »Te sen teitte.»

— Hiljaa, teidän majesteettinne, — vastasi Tavannes, sillä Kaarle oli
vähitellen korottanut ääntänsä. — Te herätätte huomiota.

Nyt vasta nuori kuningas — hän oli vain kahdenkymmenenkahden vanha,
Jumala häntä armahtakoon! — katsahti ensimmäisen kerran seuralaiseensa.

— Aivan niin, — kuiskasi hän, ja hänen katseensa kävi kavalaksi. —
Sitäpaitsi, sittenkin vielä toinen mahdollisuus, jos vain tahdon. Voi,
kuinka viimeksi olen tuumimistani tuuminut; soisin, että tietäisitte. —
Ja kohottaen olkapäitään melkein korvien tasalle hän vuoroin nosti ja
laski kämmeniään, jolloin selkä peitti tämän liikkeen läsnäolijoilta.
— Hypi lautaa! Hypi lautaa! — mutisi hän. — Ja kuningas on kummankin
välillä, nähkääs. Se on äitini hallitustaitoa. Sen hän on sadasti
minulle osoittanut. Mutta, katsokaa, yhtä helppoa on antaa toisen
painua kuin toisenkin, — hän katsahti Tavannesiin viekkaasti, — taikka
hakata poikki oikea tai vasen puoli. Ja...ja amiraali on vanha mies ja
kuolee pian, ja sitäpaitsi minusta on hauskaa kuulla hänen puhuvan.
Hän puhuu hyvin. Sitävastoin nuo toiset, Guise ja hänen heimolaisensa,
ovat nuoria, ja minä olen ajatellut, — niin, olen ajatellut... mutta
mitäpä siitä! — Hän naurahti äkkiä katkerasti. — Minun rouva äitini
tahtoo tehdä oman päänsä mukaan. Ja olkoon menneeksi tällä kertaa,
mutta kaikki, kaikki! Myös Foucauld, kas niin! Oletteko huomannut: hän
sekoittaa kortteja. Näettekö hänet... sellaisena kuin hän on huomenna,
haava kurkussa ja hampaat irvissä? Mitä ihmettä, jumalani! — huusi hän
miltei kirkuen, — kynttilät hänen ympärillään palavat sinisin liekein.
— Ja vapisevin käsin, kasvot suonenvetoisesti vavahdellen, nuori
kuningas tarrautui seuralaisensa käsivarteen ja puristi sitä.

Kreivi Hannibal kohautti olkapäitään, mutta ei vastannut mitään.

— Luuletteko, että näemme heitä jäljestäpäin? — jatkoi Kaarle
kiihkeää kuiskettaan. — Unissamme, vai mitä? Taikka silloin, kun
yövartija huutaa ja me heräämme, ja munkit rukoilevat ja veisaavat St.
Germainissa, ja... ja vahakynttilä palaa himmeästi?

Ivahymy väreili Tavannesin huulilla. — Minä en uneksi, teidän
majesteettinne, — vastasi hän kylmästi, — ja valvon harvoin. Muuten en
pelkää vihollisiani, olkoot eläviä tai kuolleita.

— Ettekö? Lempo soikoon, toivoisin, etten minäkään pelkäisi, — huudahti
nuori hallitsija. Hänen otsansa oli hiestä kostea. — Toivoisin, etten
pelkäisi. Mutta sehän on päätetty. He ovat niin päättäneet, ja soisin,
että se olisi jo tehty. Mitä te ajattelette... siitä, mies? Mitä te
itse ajattelette siitä?

Kreivi Hannibalin ilme oli selittämätön. — En ajattele mitään, teidän
majesteettinne, — vastasi hän kuivasti. — Ajatteleminen on teidän
majesteettinne ja teidän neuvostonne asia. Minulle riittää, että se on
kuninkaani tahto.

— Mutta ettehän peräydy? — mutisi Kaarle katsahtaen häneen äkkiä
epäluuloisesti. — Mutta tiedänhän — hän kirosi hirmuisesti — että te
ette peräydy. Uskon, että yhtä mielellänne tappaisitte munkin... vaikka
siitä ei, Jumalan kiitos — hän teki hurskaasti ristinmerkin — ole
lainkaan puhetta... kuin tavallisen miehen. Ja mieluummin kuin tytön.

— Paljon mieluummin, teidän majesteettinne, — vastasi Tavannes
yrmeästi. — Jos teillä on joitakin määräyksiä munkkien suhteen... eikö?
Siinä tapauksessa teidän majesteettinne ei tarvitse jutella minulle
kauempaa. Herra de Rochefoucauld alkaa jo ihmetellä, mikä pidättää
teidän majesteettianne niin kauan pelistänne. Ja muutkin alkavat
kiinnittää huomiotaan teidän majesteettiinne.

— Jumalan nimessä! — huudahti Kaarle, äänessään ihmetyksen ja
kauhun kaiku, — jos he tietäisivät, mitä on mielessämme, niin he
kiinnittäisivät vielä enemmän huomiotaan meihin. Ja sentään, katsokaa
Nancayta tuolla ovella? Hän on välinpitämätön. Hän on tänään saman
näköinen kuin eilenkin. Ja kuitenkin joutuu hänen osalleen työ täällä
palatsissa...

Ensimmäisen kerran pääsi Tavannesilta hämmästyksen merkki.

— Palatsissa? — mutisi hän. — Tullaanko täälläkin tekemään jotakin?

— Sallisitteko muutamien paeta ja sitten vähitellen palata leikkaamaan
kurkkumme poikki? — vastasi kuningas jyrkästi, raivonpuuskan vallassa.
Hänen horjuvan luonteensa vaarallisin heikkous oli kykenemättömyys
säilyttää samaa mielentilaa kahta minuuttia kauempaa. — Ei. Kaikki,
kaikki! — kertasi hän kiihkeästi. — Eikö Noakin kahdeksanhenkinen
perhe kansoittanut maata? Mutta minä en jätäkään kahdeksaa henkeä!
Serkkuni saavat elää, sillä he ovat kuninkaallista verta, jos muuttavat
mielensä. Ja vanha hoitajani, jos kukaan. Ja Paré, sillä kukaan muu ei
osaa hoitaa ihoani. Ja...

— Ja Rochefoucauld, epäilemättä, teidän majesteettinne?

Kuningas, joka oli silmillään etsinyt suosikkiseuralaistaan, iski nyt
katseensa Tavannesiin.

— Foucauld? Kuka niin on sanonut? — mutisi hän luulevaisesti. — En
ainakaan minä. Mutta se nähdään sitten. Saadaan nähdä. Ja muistakaa
olla säästämättä ainoatakaan ilman määräystä. Siinä on teidän
tehtävänne, herra kreivi.

— Ymmärrän, teidän majesteettinne, — vastasi Tavannes kylmästi.
Ja hetken äänettömyyden jälkeen, nähdessään, että kuninkaalla ei
enää ollut hänelle mitään sanottavaa, hän kumarsi syvään ja poistui
hovimiespiirin tarkastelemana, kuten pidettiin silmällä kaikkia
kuningasta ympäröiviä sellaisena aikana, jolloin kuninkaan henkäys
merkitsi elämää tai kuolemaa ja hänen hymynsä loi ihmisten onnen. Hänen
astuessaan Rochefoucauldin ohi tämä katsahti häneen ja nyökkäsi.

— Mitähän nyt on veli Kaarlen mielessä? — mutisi hän. — Tänä iltana hän
on entistään hullumpi. Suunnitteleeko hän naamiohuveja vai murhaa?

— Oikkuja, — vastasi Tavannes halveksivasti. — Täynnä vanhoja taruja,
joita hänen entinen hoitajansa on hänelle syöttänyt. Kyllä hän kohta
tointuu, ja hyvä on, jos voitte huvittaa häntä.

— Koetan, jos hän vain tulee, — vastasi Rochefoucauld sekoittaen
kortteja. — Jos en onnistu, jää se Chicotin velvollisuudeksi, ja hänen
pitäisi se huomata. Minä olen väsynyt ja menen maata.

— Kyllä hän tulee, —selitti Tavannes ja liikahti ikäänkuin mennäkseen
eteenpäin, mutta pysähtyi sanoakseen vielä jotakin. — Kyllä hän tulee,
— mutisi hän kumartaen ja kuiskaten hiljaa ja katsoi toista kiinteästi
silmiin. — Mutta älkää salliko hänen menettää suuria summia. Hän on
ilkeällä tuulella. Olkaa hänelle mieliksi, jos voitte; siitä voi olla
teille hyötyä.

Molempien miesten katseet yhtyivät tuokioksi, ja Foucauld — niin
kuningas nimitti hugenotti-suosikkiaan — ilmaisi lievää hämmästystä,
sillä kreivi Hannibal ja hän eivät olleet läheisiä tuttuja, mutta
nähdessään toisen puhuvan vakavasti hän kohotti kulmakarvojaan
ilmaistakseen, että oli käsittänyt. Tavannes nyökäytti huolimattomasti
päätään vastaukseksi, katsoi hetken pöydälle levitettyjä kortteja,
jatkoi matkaansa työntäytyen piirin läpi ja saapui ovelle. Hän nosti
juuri oviverhoa mennäkseen ulos, kun Nancay, henkivartion kapteeni,
kosketti hänen hihaansa.

— Mitä te sanoitte Foucauldille, herra de Tavannes? — kuiskasi hän.

— Minäkö?

— Niin, —ja kapteeni loi häneen epäluuloisen katseen, — juuri te, herra
kreivi.

Kreivi Hannibalin silmäykseen tuli nyt sitä äkillistä julmuutta, joka
teki tämän miehen sananparreksi hovissa.

— Juuri mitä halusin, herra sveitsiläisten kapteeni! — sähisi hän, ja
hänen kätensä puristautui toisen ranteen ympäri kuin pihdit. — Juuri
mitä mieleni teki, muistakaa se! Ja muistakaa ensi kerralla, että minä
en ole hugenotti ja sanon mitä tahdon.

— Mutta varovaisuus on erikoisesti tarpeen, — puolusteli Nancay
änkyttäen ja vältellen. — Ja... ja minulle on annettu määräykset, herra
kreivi.

— Teidän määräyksenne eivät liikuta minua, — vastasi Tavannes päästäen
ylenkatseellisesti otteensa hänen ranteestaan. — Ja muistakaa, mies,
ettette tänä yönä tule minun tielleni. Te tunnette vaalilauseemme? Joka
loukkaa veljeäni, loukkaa Tavannesia! Ottakaa onkeen!

Nancay näytti jurolta. — Mutta papit sanovat: »Jos kätesi on sinulle
pahennukseksi, niin leikkaa se poikki», — mutisi hän.

Tavannes nauroi kolkosti. — Jos te olette minulle pahennukseksi, niin
leikkaan kurkkunne poikki, — sanoi hän mennen tervehtimättä ulos ja
laskien oviverhon takanaan.

Nancay katseli raivosta kalpeana hänen jälkeensä. — Olkoon hän kirottu!
— kuiskasi hän hieroen rannettaan. — Jos hän olisi joku toinen, kyllä
minä opettaisin hänet! Mutta hän lävistäisi minut yhtä mielellään
kuninkaan läsnäollessa kuin Pre aux Clercsissä, ja kuningas kuuntelee
hänen veljeään, marskia, ja mikä on vieläkin pahempi, rouva Katariina
myöskin!

Hän oli vielä vihansa vimmassa, kun eräs upseeri, puettuna kuninkaan
veljen sotilaspukuun, astui kiireesti sisään ja käsi oviverholla
silmäili levottomasti ympärilleen. Kun hänen katseensa osui Nancayhin,
kirkastuivat hänen kasvonsa.

— Onko teillä luettelo? — mutisi hän.

— Palatsissa on seitsemäntoista hugenottia, paitsi heidän
kuninkaallisia korkeuksiaan, — vastasi Nancay samalla varovalla
äänellä. — Ottamatta lukuun paria kolmea, jotka eivät ole sitä eikä
tätä. Lisäksi nuo molemmat Montmorencyt, mutta heidät on jätettävä
rauhaan veljensä tähden, joka ei ole satimessa. Hän tulee liian paljon
isäänsä, vanhaan Penkinpolttajaan, jotta olisi viisasta loukata häntä.
Ja sitten on vielä Paré, jonka tulee mennä kuninkaan työkammioon heti
kun portit on suljettu. Jos kuningas vielä päättää pelastaa jonkun,
lähettää hän hänet työkammioonsa. Näin on täällä siis kaikki selvillä
ja kunnossa. Jos te olette ulkona etumaisena, niin hyvä on. Kuka
huolehtii hammaspuikko-herrasta?

— Amiraalista? Monsieur, Guise ja pääpriori. Cosseins ja Besme
vartioivat. Se toimitetaan aivan ensimmäiseksi. Sitten pormestari
herättää kaupungin. Hänellä on valmiina joukko vankkoja miehiä
kolmessa tai neljässä paikassa, niin että tuli heti leimahtaa liekkiin
kaikkialla. Marcel, entinen pormestari, on saanut saman tehtävän virran
eteläpuolella. On annettu määräys, että kaupunki on valaistava kuin
kansanhuveja varten, ja hallit ovat valmiina.

Nancay nyökäytti päätään, mietti hetkisen, ja vaistomainen väristys
puistatti häntä.

— Jumalani! —huudahti hän, — se tulee järkyttämään koko maailmaa!

— Niinkö luulette?

— No aivan varmasti! — Hänen seuraavat sanansa osoittivat, että hän
muisti Tavannesin varoituksen. — Minä puolestani, ystäväni, pukeudun
rautapaitaan tänä iltana, — sanoi hän. — Paitsi hänen majesteettinsa
laskua tulevat monen muunkin saatavat ennen aamunkoittoa maksetuiksi,
ja moni salainen isku sattuu taistelun tuoksinassa.

Toinen risti itsensä. — Jumala suokoon, ettei yksikään isku sattuisi
tänne! — sanoi hän hartaasti. Ja katsahtaen ympärilleen vielä kerran
hän nyökkäsi ja meni ulos.

Ovensuussa hän törmäsi yhteen juuri sisään astuvan henkilön kanssa.
Tämä oli herra de Tignonville, joka nähdessään likellä Nancayn tervehti
tätä ja jäi katselemaan ympärilleen. Nuoren miehen kasvot punoittivat,
ja hänen silmänsä olivat oudosta kiihtymyksestä kirkkaat.

— Missä on herra de Rochefoucauld? — kysyi hän innokkaasti. — Ei
suinkaan hän ole vielä lähtenyt?

Nancay kuuli värähdyksen hänen äänessään, huomasi nuoren miehen
punoittavat kasvot ja muuttuneen käytöksen, huomasi sitäpaitsi
rypistyneen paperipalan, joka oli melkein kätkössä hänen kädessään.
Kapteenin kasvot synkistyivät. Hän astui askeleen lähemmäksi, ja hänen
kätensä hapuili varovasti tikaria, mutta kun hän puhui, oli hänen
äänensä tyyni, kuten huvitteluhaluisen hovin pinta, rauhallinen kuten
kaikki näkyi olevan tänä kesäiltana Pariisissa.

— Hän on yhä täällä, — vastasi hän. — Onko teillä uutisia, herra de
Tignonville?

— Uutisiako?

— Herra de Rochefoucauldille?

Tignonville nauroi. — Ei, — sanoi hän. — Tulin tänne saattaakseni hänet
asuntoonsa, siinä kaikki. Vai uutisia, kapteeni? Mikä teidät siihen
luuloon saattoi?

— Se, mikä teillä on kädessänne, — vastasi Nancay vapautuneena
epäluulostaan.

Nuori mies punastui hiusrajaa myöten. — Ei tämä ole häntä varten, —
sanoi hän.

— Huomaan sen, herra, — vastasi Nancay kohteliaasti. — Hänellä on tosin
suuri menestys, mutta kaikki rakkauskirjeet eivät mene yhtäälle.

Nuori mies nauroi itsetietoista, imarreltua naurua. Hän oli kaunis
ja hänellä oli sellaiset kasvot, joita naiset ihailevat, mutta siitä
tavasta, kuinka hän piti hovipukuaan, puuttui luontevuus. Puku oli myös
hiukan hienompi kuin mikä oli hugenottien maun mukaista, tai näytti
ainoastaan hienommalta, johtuen siitä tavasta, kuinka hän sitä piti,
samoin kuin Telignyn ja Foucauldin samettiviitat ja hopeakudoksiset
silkkipuvut menettivät komeutensa ja muuttuivat vain sivuseikoiksi,
sopiviksi ja arvokkaiksi vaatekappaleiksi näille miehille. Vieläkin
omituisempaa oli, että kun Tignonville nauroi pitäen somaa, hajuvedelle
tuoksuvaa paperia kädessään samalla sitä sekä kätkien että näytellen,
tuntuivat hänen vaatteensa entistä komeammilta ja hän itse tavallista
kömpelömmältä.

— Tämä on tosin eräältä naiselta, — myönsi hän. — Mutta se sisältää
vain pientä pilaa, sen voin teille vakuuttaa.

— Tietenkin! — mutisi herra de Nangay kohteliaasti. — Onnittelen teitä!

— Mutta...

— Minä onnittelen todellakin.

— Mutta tämähän ei ole kerrassaan mitään!

— Kyllä ymmärrän. Katsokaa, kuningas aikoo poistua. Astukaa esiin,
herra, — jatkoi hän ystävällisesti. — Nuoren miehen tulee näyttäytyä.
Sitäpaitsi hänen majesteettinsa on teille suosiollinen, — lisäsi
hän silmää iskien. Hänen majesteettinsa henkivartion kapteenilla
oli epämiellyttävä taipumus huumoriin, ja tänä iltana hänellä oli
tavallista enemmän tilaisuutta sitä näyttää.

Tignonvillellä oli liian hyvä käsitys itsestään epäilläkseen toisen
tekevän pilaa, ja näin rohkaistuna hän työntäytyi piirin eturiviin.
Hänen ollessaan täältä poissa morsiamensa kanssa piiri oli harventunut
ja kynttilät haaraisissa jaloissaan olivat palaneet tuumaa lyhemmiksi.
Mutta vaikka monet olivatkin poistuneet, olivat kuitenkin kuninkaan
valituimmat ystävät jääneet sinne, ja kuningas oli vastoin seurueensa
luuloa istuutunut jälleen paikalleen.

Täällä vallitsi teeskennelty iloisuus, mikä oli hyvin tavallista hovin
turmeltuneessa elämässä. Kuningasta vastapäätä pelasivat erään pöydän
ääressä Montpensier ja marski Cossé noppapeliä ja väittelivät, milloin
huudahtaen ilosta, milloin kiroillen, joten saattoi arvata, minne
päin onni kulloinkin kääntyi. Kuninkaan tuolin takana Chicot, hänen
aatelissyntyinen narrinsa, nojasi hänen hartiaansa, väliin tarkastellen
kortteja, väliin irvistellen kamalasti, niin että katsojat purskahtivat
nauramaan. Kauvempana huoneessa, seinäkomeron pään kohdalla, istui
marski Tavannes — Hannibalimme veli — matalalla tuolilla, joka oli
asetettu vastapäätä työhuoneen avointa ovea.

Tästä ovesta vilahti hento silkkisukkainen jalka silloin tällöin
näkyviin. Se pistäytyi esille, katosi ja ilmestyi jälleen ritarillisen
marskin yrittäessä joka kerta ryöstää siltä punasamettista tohvelia,
joka oli koristettu jalokivillä. Hän epäonnistui kolmasti saaden
palkakseen raikuvaa naurua. Neljännellä yrityksellä hänen tuolinsa
kaatui ja hän itse keikahti lattialle, mutta ei hellittänyt tohvelia,
eikä ainoastaan tohvelia, vaan ei jalkaakaan. Hän veti ensiksi
liehuvien silkkihameitten ja hienojen pitsien keskestä esille nilkan ja
sitten kauniin jalan, piilossa olevan kaunottaren kimakasti huutaessa.

Seurue taputti käsiään osoittaen vilkkaasti mielihyväänsä, nuori nainen
tunsi jalkaansa yhä vedettävän ja kirkui yhä äänekkäämmin. Kaikki,
paitsi kuningas ja häntä vastapäätä istuva, kääntyivät katsomaan. Äkkiä
tämä leikki loppui kesken; jäntevä käsi ilmestyi avuksi ja erotti, ja
Guisen kauniit, tummat kasvot olivat hetken aikaa ovella näkyvissä. Ne
katosivat heti, kun olivat ilmestyneetkin, ne olivat tuskin sekuntia
näkyvissä, mutta moni ehti tuntea ne ja ihmetteli, sillä eikö nuori
ruhtinas ollut kuninkaan epäsuosiossa murhayrityksestä amiraalia
vastaan? Olihan hänet karkoitettu Pariisista juuri tänä aamuna ja
kielletty palaamasta?

He tuijottivat vielä kaikki hämmästyksen vallassa, kun Kaarle
kiivaasti, tapansa mukaan, työnsi tuoliaan taaksepäin.

— Foucauld, te olette minulle kymmenen kolikkoa velkaa! — huusi hän
ihastuksissaan ja löi kätensä pöytään. — Maksakaa, ystäväiseni,
maksakaa!

— Huomenna, pikku herra, huomenna! — vastasi Rochefoucauld samaan
sävyyn ja nousi seisomaan.

— Huomenna! — toisti Kaarle. — Huomenna? — Hänen leukansa tutisi tätä
sanoessa, ja hän katseli hurjana ympärilleen. Hänen kasvonsa olivat
aavemaisen kalpeat.

— Niin, teidän majesteettinne, miksi ei huomenna? — kysyi Rochefoucauld
hämmästyneenä ja kääntyi vuorostaan katsomaan ympärilleen, ja samassa
hän tunsi väristystä. — Miksikä ei huomenna? — kertasi hän.

Vähään aikaan ei kukaan vastannut hänelle: huoneessa oli
kuolemanhiljaista. Minne hän katsoikin, kohtasi hän vakavia,
kummastelevia katseita, sellaisia, joita luodaan ruumisarkussa
makaavaan mieheen.

— Mikä teitä kaikkia vaivaa? — huusi hän väkinäisesti. — En todellakaan
näe, mikä tässä asiassa on niin leikkisää, teidän majesteettinne.

Kuninkaalta nähtävästi puuttui voimaa vastata, ja Chicot katkaisi
äänettömyyden.

— On jotakuinkin selvää, — sanoi hän raa'asti naurahtaen. — Kukko munii
ja Foucauld maksaa — huomenna!

Nuoren aatelismiehen poskille kohosi puna. Hän ja gasconjelainen
hovinarri olivat huonoissa väleissä.

— On olemassa eräitä velkoja, jotka maksan jo tänään, — huusi hän
ylpeästi. — Ja nyt hyvästi, pikku herrani! Kun joku ei ymmärrä pilaa,
on hänen aika lähteä.

Hän oli puolitiessä ovelle, kaikkien tarkastellessa häntä, kun kuningas
alkoi puhua.

— Foucauld! — huusi hän oudolla, tukehtuneella äänellä. — Foucauld! —
Hugenottilainen suosikki kääntyi takaisin ihmetellen. — Odottakaahan
hetkinen! — jatkoi kuningas samalla väkinäisellä äänellä. — Jääkää
aamuun asti — työhuoneeseeni. Nyt on jo myöhäistä. Pelataan tämä
loppuyö!

— Teidän majesteettinne suokoon minulle anteeksi, — vastasi
Rochefoucauld avomielisesti. — Olen jo aivan nukuksissa.

— Te voisitte nukkua pukuhuoneessani, — väitti kuningas itsepintaisesti.

— Kiitoksia tyhjästä! — oli iloinen vastaus. — Sen vuoteen tunnen
liiankin hyvin! Nukun kauvemmin ja paremmin omassani.

Kuningasta puistatti, mutta hän koetti salata sitä kohauttamalla
kevyesti olkapäitään ja kääntyi poispäin.

— Se on Jumalan tahto! — mutisi hän, kasvot huulia myöten valkeina.

Rochefoucauld ei kuullut näitä sanoja. — Hyvää yötä, teidän
majesteettinne, — huusi hän. — Hyvästi, pikku herrani! — Nyökäyttäen
päätään ystävilleen hän jatkoi matkaansa ovelle Mergeyn ja Chamontin,
kahden seurueeseensa kuuluvan aatelismiehen saattamana.

Nancay kohotti oviverhoa nöyrän näköisenä. — Suokaa anteeksi, herra
kreivi, — sanoi hän, — menettekö hänen korkeutensa luo?

— Ainoastaan hetkiseksi, Nancay.

— Sallikaa minun saattaa teitä. Vartiosto on ehkä jo asettunut sinne.

— Tehkää niin, ystäväni, — vastasi Rochefoucauld. — Kas, Tignonville,
tekö se olettekin?

— Olen tullut saattamaan teitä asuntoonne, — sanoi nuori mies, astellen
toisen vieressä, kun oviverho oli laskeutunut heidän takanaan ja he
kulkivat pitkin pylväskäytävää.

Rochefoucauld pysähtyi ja laski kätensä Tignonvillen käsivarrelle.

— Kiitoksia, poikaseni, —sanoi hän, — mutta minä menen leskiprinsessan
luo, vasta myöhemmin hänen korkeutensa puheille. Voin viipyä tunnin tai
ehkä enemmänkin, te ette viitsi odottaa niin kauan.

Herra de Tignonvillen ilme nolostui hullunkurisesti. — Totta puhuen,
en, — sanoi hän. — En... en luule, että voin odottaa niin kauan... tänä
yönä.

— No niin, tulkaa sitten huomenillalla, — vastasi Rochefoucauld
hyväntahtoisesti.

— Hyvin mielelläni, — huudahti toinen sydämellisesti, ilmeisesti
keventynein mielin. — Tietysti tulen, se on minulle suuri ilo. — Ja
nyökäyttäen hyvää yötä toisilleen he erosivat.

Rochefoucauldin astuessa, rinnallaan Nancay ja aatelismiestensä
saattamana, pitkin kaikuvaa, nyt aivan tyhjää pylväskäytävää, hyökkäsi
nuorempi mies säteilevin kasvoin portaita alas siihen suureen saliin,
jossa oli naisenmuotoiset pilarit. Hän ainakaan ei ollut uninen.



III.

KULTAISEN NEIDON VIEREINEN TALO.


Historia kertoo, että ennenkuin kreivi de la Rochefoucauld jätti
Louvren sinä yönä, hän sai mitä selvimpiä viittauksia siitä
perikadosta, joka häntä uhkasi, ja hän sai ainakin yhden kirjallisen
varoituksen, jonka hänelle toi outo, mustiin puettu mies, ja hän
puolestaan ilmoitti sen Navarran kuninkaalle. Lisäksi mainitaan,
että kun hän vihdoin kello yhdentoista tienoissa lähti, oli linnan
piha voimakkaasti valaistu ja kolme vartiokomppaniaa, sveitsiläinen,
skotlantilainen ja ranskalainen, seisoi riviin järjestettyinä alkaen
suuresta etusalista sille portille asti, joka avautui kadulle.
Mutta, lisää aikakirja, tämä varokeino, niin pahaa ennustavalta kuin
se muutamista hänen seuralaisistaan näyttikin, tai se vakava tapa,
millä portin luona paikallaan seisova Rambouillet hyvästeli erästä
seurueeseen kuuluvaa aatelismiestä, ei järkyttänyt hänen ritarillista
sieluaan eikä hävittänyt sen jaloa luottamusta.

Herra de Tignonville oli nuori ja vähemmän paatunut vaaroihin kuin
Rochellen maaherra; jos hän olisi nähnyt näin paljon, olisi asian
laita häneen nähden ehkä ollut toisin. Mutta hän lähti Louvresta
tuntia aikaisemmin, jolloin palatsissa ja sen ympäristössä ei ollut
mitään tavallisuudesta poikkeavaa, vaikka se meistä näyttää synkältä
tulevien tapahtumien valossa. Sitäpaitsi hän nyt ajatteli aivan muita
asioita mennessään linnan pihan poikki ja oli niin syventynyt omiin
mietteisiinsä, että viitatessaan kahta palvelijaansa seuraamaan itseään
hän tuskin oli tietoinen siitä mitä teki eikä herännyt haaveistaan,
ennenkuin oli ehtinyt Baillet-kadun kulmaukseen. Siellä kuului selvästi
niiden sveitsiläisten ääniä, jotka seisoivat vahdissa vastapäätä
Colignyn asuntoa Bethizy-kadun päässä. He olivat sytyttäneet nuotion
rautaiseen koriin keskelle katua, ja edempänä saattoi nähdä pieniä
joukkoja liikkuvan edestakaisin pystytettyjen aseittensa ympärillä.

Tignonville pysähtyi, ennenkuin joutui valopiirin sisälle, ja kääntyen
palvelijoittensa puoleen kehoitti heitä menemään kotiin. — Seuraan
pian itsekin, mutta minulla on ensin vielä vähän asioita, — lisäsi hän
lyhyesti.

Vanhempi palvelijoista vastusteli. — Kadut eivät ole turvallisia, —
sanoi hän. — Parin tunnin kuluttua viimeistään on sydänyö, ja silloin...

— Joutavia, mies, pidätkö minua lapsena? — tiuskaisi hänen herransa
vihaisesti. — Minulla on miekkani ja osaan käyttää sitä. En viivy
kauan. Ja muistakaapa, miehet, pitää suunne kiinni, kuuletteko?

Miehet, hänen kotiseutulaisiaan, tottelivat vastahakoisesti,
aikoen hiipiä hänen jäljessään heti kun hän kääntäisi selkänsä,
mutta hän aavisti heidän aikeensa ja seisoi paikallaan, kunnes he
olivat sivuuttaneet nuotion eivätkä enää voineet hänen liikkeitään
nähdä. Sitten hän kiirehti Baillet-kadulle, meni sen poikki päästen
Boule-kadulle, sitten vielä tämänkin poikki ja kääntyi oikealle joutuen
koko Pariisin läpi idästä länteen ulottuvalle Ferronerie-kadulle.
Täällä hän pysähtyi Viattomain Lasten hautuumaan pitkän tumman
ulkomuurin edustalle. Siellä hautojen ja kuolleen Pariisin patsaiden
keskellä osti ja myi sen ajan elävä Pariisi, käveli, juorusi ja
rakasteli.

Hänen ympärillään oli nähtävänä sellaista, mikä olisi tuntunut hänestä
oudommalta, jos hän itse olisi ollut tutumpi tässä kaupungissa.
Pohjoisessa olevilta toreilta päin, siitä kaupunginosasta, joka
kahdelta puolelta rajoittui hautausmaahan, jatkui sama kumea kohina,
joka tunti sitten oli kiinnittänyt neiti de Vrillacin huomiota.
Taivaalla hautausmaan yläpuolella levisi heijastavaa valoa, johon ei
tarvinnut kaukaa etsiä syytä, sillä ympäröivien korkeiden rakennusten
jokainen akkuna ja jokainen lähistöllä oleva markkinakoju otti osaa
valaistukseen. Tämä outo kirkkaus hämmästytti häntä aluksi, sillä nyt
oli jo se aika, jota Pariisikin piti myöhäisenä, jolloin kunniallinen
ihminen nukkui vuoteessaan, mutta kuluneella viikolla oli ollut niin
paljon juhlia, naamiaisia ja kansanhuveja, jotka oli aivan äkkiä pantu
toimeen kuninkaan päähänpistojen mukaan, että hän päätti tämänkin
johtuvan kuninkaan oikusta ja ihmetteli hiukan, mutta ei pohtinut asiaa
sen enempää.

Talojen valot eivät sopineet hänen aiheilleen, mutta hautausmaan
suljetun portin vieressä, kahden kojun välillä, paloi muistolamppu
pyhän neitsyen ja Kristuslapsen kuvan edessä. Hän poikkesi kadun
yli sinne ja katsottuaan ensiksi ympärilleen ollakseen turvassa
kuljeksijoilta iän veti kirjelipun poveltaan. Se oli pistetty hänen
käteensä pylväskäytävässä, ennenkuin hän saattoi neidin asuntoonsa;
se oli ollut hänen hallussaan vain tunnin, mutta vaikka sen sisältö
oli niin lyhyt ja niin helppo muistaa, oli hän tarkasti lukenut sen jo
kolmasti.

»Kultaisen Neidon viereisessä talossa, Cinq Diamantskadulla, on ovi
avoinna tuntia ennen sydänyötä, jos haluaisitte jutella vielä hetken. —
C. St. L.»

Hänen lukiessaan kirjettä neljännen kerran lankesi lampun valo vinosti
hänen kasvoillensa. Samoin kuin hänen hienot vaatteensa näyttivät
sopivan vähimmin hänelle silloin, kun hän oli torjuvinaan Nancayn
syytöksiä rakkausseikkailuista, samoin hänen kasvonsa eivät koskaan
olleet näyttäneet vähemmän miellyttäviltä kuin nyt. Puna, jonka
turhamaisuus nosti hänen poskilleen, itserakas hymy, joka väreili hänen
huulillaan, kaikki oli omansa todistamaan, ettei hänen luonteensa ollut
jaloimpia, taikka lamppu teki hänelle vääryyttä.

Luettuaan kirjeen hän suuteli sitä ja piilotti sen jälleen. Hän
odotti, kunnes St. Jacquesin kello ilmoitti olevan vielä tunnin
sydänyöhön. Silloin hän lähti liikkeelle ja kääntyi oikealle kapeaa
tietä pitkin, joka johti Lombard-kadulle. Täällä hän kulki katuojaa
pitkin miekka kädessä katsellen kummallekin sivulle, sillä tämä paikka
oli pahamaineinen ryöstöjen tähden, mutta vaikka hän näki montakin
olentoa kurkistelemassa oviaukoissa tai johonkin käytävään johtavan
kaarikatoksen alla, katosivat ne hänen lähestyessään. Tuskin kului
minuuttiakaan, ennenkuin hän pääsi eteläpäähän sitä katua, jolla on tuo
omituinen nimi »Viisi timanttia».

Tämä katu kuului teurastajien ahtaasti asumaan kaupunginosaan ja oli
melkein heidän kuuluisan kirkkonsa varjossa. Se jatkui pohjoisempana
Quimcampoix-kadun nimisenä; täällä nähtiin, mikä ei suinkaan ollut
niihin aikoihin tavatonta, loistoa ja kurjuutta rinnakkain. Toisella
puolella katua oli rivi upeita päätytaloja, rakennettuja Frans
ensimmäisen aikana, ja niissä asui varakasta väkeä. Niitä erotti vain
kadun leveys ja haiseva oja toisella puolella olevista hökkeleistä,
paikkasuutarien ja makkarantekijöiden tölleistä. Nämä nojasivat
muodottomiin puutaloihin, jotka kallistuen pyrkivät korkeutta kohden
sortuvien kattojen ja pullistuvien räystäskourujen sekavana rykelmänä.

Tämä paikka oli Tignonvillelle outo ja yhdeksänä yönä kymmenestä hän
olisi eksynyt, mutta onneksi monesta akkunasta loistavat vahakynttilät
näyttivät hänelle, että hänen tarvitsi etsiä vain yhdeltä puolelta, ja
sykkivin sydämin hän kulki pitkin uudempien talojen riviä innokkaasti
etsien Kultaisen Neidon nimikilpeä.

Se löytyi vihdoin, ja sitten hän seisahtui hetkeksi neuvottomana.
Kirjeessä sanottiin: »Kultaisen Neidon viereinen ovi», mutta ei sanottu
kummalla puolella. Hän tarkasteli lähintä taloa, mutta ei nähnyt
mitään merkkiä, josta olisi voinut tehdä johtopäätöstä, ja aikoi juuri
siirtyä etäämmän oven luo, kun sattui näkemään kaksi miestä, jotka
näyttivät häntä väijyvän. He koettivat piillä toisella puolella katua
pölkyn takana, josta noustiin ratsun selkään. Heidän läsnäolonsa
säikäytti häntä, mutta suureksi helpotuksekseen hän huomasi samassa,
että etäämmän talon ovi oli auki. Se oli hiukan raollaan, joten kapea
valonsäde pääsi pujahtamaan kadulle.

Hän kiirehti sinne — mitä pikemmin hän olisi sisällä, sitä parempi
— työnsi oven auki ja astui sisään. Sisäpuolelle jouduttuaan hän
heti koetti sulkea oven jäljessään, mutta huomasi, ettei se käynyt
päinsä: ovi ei mennyt kiinni. Yritettyään hetken turhaan sitä sulkea
hän jätti oven auki ja kiirehti eteenpäin kolkkoa, valaistua käytävää
pitkin, jonka päässä näkyi yhtä kolkko porrasjakso. Hän seisoi hetken
portaiden juurella kuunnellen siinä toivossa, että rouvan kamarineiti
tulisi osoittamaan hänelle tietä. Aluksi hän kuuli ainoastaan oman
hengityksensä, sitten äreä ääni yläkerrasta sai hänet säpsähtämään.

— Tänne päin, herra, — sanoi ääni. — Te olette aikainen, ette
kuitenkaan liian aikainen!

Rouva siis luotti lakeijaansa! Herra de Tignonville kohautti
olkapäitään, vaikka hänellehän se oli samantekevää, eihän se häntä
liikuttanut. Hän astui ylös portaita, mutta tultuaan puolitiehen
pysähtyi hiljaa kiroten. Kaksi miestä oli astunut sisään avoimesta
ovesta, aivan samoin kuin hän itsekin, ja yhtä äänettömästi.

Mikä varomattomuus! Kuinka varomatonta jättää ovi niin, ettei sitä
voinut sulkea! Hän kääntyi ja meni portaita alas heitä vastaan
purren hampaansa yhteen ja käsi miekkansa kahvassa. Toinen epäluulo
toisensa jälkeen pyöri hänen aivoissaan. Oliko hän saarroksissa? Oliko
hän satimessa? Oliko hänellä kilpailija? Oliko tämä sattuma? Kaksi
porrasta hän ehti laskeutua, kun ääni, joka oli hänelle puhunut, huusi
uudelleen, mutta käskevämmin:

— Ei, herra, vaan tänne! Ettekö kuullut, mitä sanoin? Tänne päin, ja
koettakaa joutua. Vähitellen tulee tungos, ja mitä useampia olemme
saaneet pois tieltä, sitä parempi!

Hän huomasi nyt tehneensä erehdyksen, tulleensa väärään taloon, ja
luonnollisesti hänen ensi aikeensa oli jatkaa matkaansa portaita alas
ja palata kadulle. Mutta viivytyksen aikana olivat molemmat miehet
ehtineet aivan hänen luokseen eivätkä nähtävästi aikoneet päästää häntä
ohitseen — päinvastoin he estivät häntä.

— Huone on yläkerrassa, herra, — sanoi etumainen asiallisella äänellä
ja tervehti keveästi. — Astukaa edellä, tehkää hyvin, — ja hän viittasi
häntä kääntymään.

Mies ja hänen seuralaisensa olivat rotevia, julman ja raa’an näköisiä.
Tignonville oli kahden vaiheilla, sitten hän kääntyi ja astui ylös
portaita, mutta he olivat tuskin tulleet ylimmälle porrassiltamalle,
missä miehet saattoivat päästä hänen ohitsensa, kun hän kääntyi jälleen.

— Olen luultavasti erehtynyt, — sanoi hän. — Tämä ei ole se talo, jota
etsin.

— Ettekö aikonut tulla »Kultaisen Neidon» viereiseen taloon?

— Kyllä.

— Cinq Diamants-kadulle, teurastajien kaupunginosaan?

— Aivan niin.

— Silloin ette ole erehtynyt, — vastasi roteva mies varmasti. —Te
olette vain tullut aikaisin. Näen, että olette asestettu. Maillard! —
huusi hän henkilölle, jonka äänen Tignonville oli kuullut yläkerrasta.
— Antakaa tänne valkoinen hiha ja risti herran hattua varten ja pankaa
hänen nimensä luetteloon. Kas niin, alkakaa nyt! Ryhtykää nyt toimiin,
mies!

— Aivan heti, herra. Kaikki on valmista.

— No älkää sitten vitkastelko, kuuletteko? Täällä on muitakin,
jotka ovat tulleet aikaisin hyvän asian tähden. Tervetuloa, hyvät
herrat! Tervetuloa kaikki, jotka ovat oikean uskon puolella! Kuolema
kerettiläisille! »Surmaa, ei mitään armoa!» se on tämän yön tunnussana.

— Kuolema kerettiläisille! — huusivat viimeksi saapuneet yhteen ääneen.
— Surmaa, ei mitään armoa! Milloinka se alkaa, herra pormestari?

— Aamun koitteessa, — vastasi pormestari tärkeän näköisenä. — Mutta
älkää huolehtiko, hätäkello soi kyllä silloin merkiksi. Kuningas ja
hyvä herra de Guise ovat järjestäneet koko jutun. Valkoinen hiha,
valkoinen risti ja terävä veitsi puhdistavat Pariisin syöpäläisistä.
Hyvät herrat, jotka kuulutte tähän kaupunginosaan, tämän yön tunnussana
on »Surmaa, ei mitään armoa!» Kuolema kerettiläisille!

— Kuolema! Kuolema hugenoteille! Surmaa, ei mitään armoa! — Tusina
miehiä, sillä huone alkoi täyttyä, heilutti aseitaan ja kertasi huudon.

Onneksi Tignonville oli käsittänyt tilanteen ja sen vaaran, johon
oli joutunut, ennenkuin Maillard lähestyi häntä tuoden valkoista
hihaa. Sinä silmänräpäyksenä, kun asia hänelle selveni, tuntui
hänestä hetken aikaa, että hänen sydämensä lakkasi sykkimästä, ja
veri pakeni hänen kasvoiltaan, mutta vaikka hänellä oli joitakin
vikoja, ei hän kuitenkaan ollut pelkuri, niin että hänen onnistui
salata mielenliikutuksensa. Hän ojensi vasemman käsivartensa ja salli
palvelijan pujottaa sen yli hihan ja kiinnittää tämän valkoisen
liinavaatteen kyynärpään yläpuolelle. Palvelijan viittauksesta hän
myöskin luovutti samettilakkinsa ja näki sen koristettavan valkoisella
ristillä, joka oli tehty samasta kankaasta.

— Ja nyt nimenne luetteloon, herra, — jatkoi Maillard kiireesti, ja.
osoittaen hänelle kirjuria, joka istui pitkän pöydän päässä kirja ja
mustepullo edessään, kääntyi seuraavan puoleen.

Tignonville olisi mielellään välttänyt luetteloimisen kiirastulen,
mutta kirjuri piti häntä silmällä. Onni oli ollut hänelle myötäinen
tähän asti, mutta hän tiesi, että pieninkin epäluulo veisi hänet
turmioon, ja kooten kaiken tarmonsa hän sanoi nimensä varmalla äänellä:
»Anne Desmartins». Se oli hänen äitinsä tyttönimi ja ensimmäinen, minkä
hän keksi.

— Pariisista kotoisin?

— Äskettäin tänne muuttanut, kotoisin Limousinista.

— Hyvä on, herra, — sanoi kirjuri merkiten nimen ja kääntyen seuraavan
puoleen. — Entä te, ystäväni?



IV.

JUHLAN AATTONA.


Tignonvillen pelastus riippui siitä, että miehet, jotka tungokseen
asti täyttivät pitkän valkoseinäisen huoneen kerskaillen
ilkeästi alastomien, lepattavien lamppujen valossa, kuuluivat
eri kansanluokkiin. Siellä oli teurastajia, tämän kaupunginosan
asukkaita, jotka veren haju oli houkutellut luolistaan, pappeja, jotka
vääristynein kasvoin kuiskailivat teurastajien korviin, virkapukuisia
herroja, yksinkertaisia käsityöläisiä, rikkaita kauppiaita vaipoissaan,
ryysynkerääjiä paljain käsivarsin, sileänaamaisia kuorilaulajia,
repaleihin puettuja kuokkavieraita; mutta niin monessa suhteessa
kuin he erosivatkin toisistaan, olivat he yhdessä asiassa kaikki
samanlaisia. Kaikki, niin ylhäiset kuin alhaiset, janosivat verta,
kukin tahtoi ensimmäisenä olla valmiina taisteluun.

Eräässä nurkassa seisoi ylhäissäätyinen mies ääneti ja erillään muista,
käsi miekan kahvassa; ainoastaan hänen mielenliikutuksesta värähtelevät
kasvonsa ilmaisivat, mikä myrsky riehui hänen sielussaan. Toisessa
nurkassa muuan normandialainen hevoskauppias kuiskaili kahden varkaan
kanssa. Kolmannessa oli eräällä kullankerääjällä kuulijoina ihaileva
ryhmä Sorbonnen korttelista, keskilattian vähitellen muuttuessa
kiehuvaksi tungokseksi mutisevia, kolkkokatseisia miehiä, joiden
lävitse viimeksi tulleiden oli sangen vaikea raivata itselleen tietä,
vaikka tyrkkivätkin kyynärpäillään voimiensa takaa.

Yhtämittainen kohina täytti matalakattoisen huoneen, vaikka ei
kukaan puhunut ääneen. »Surmaa! surmaa! surmaa!» — oli yhä uudelleen
toistuva kertaussäe, seuraus niistä Jumalaa herjaavista sanoista,
jotka jo kauan olivat häväisseet Pariisin kirkkoja ja päivästä toiseen
lietsoneet Pariisin rahvaan ulkokultaisuutta ilmiliekkiin. Tignonville
kauhistui kuunnellessaan ja olisi mielellään sulkenut korvansa, mutta
ei uskaltanut, sillä se olisi voinut maksaa hänen henkensä. Muuan
raajarikko kerjäläinen, kääpiömäisen pieni, ruokottoman näköinen
olento, jolla oli vanunut tukka, nykäisi häntä hihasta ja tarjosi
hänelle kovasinta.

— Onko aseenne terävä, arvoisa herra? — kysyi hän silmää vilkuttaen. —
Onko aseenne terävä? Sitten vasta hyvä tulee, kun terä luistaa luuhun
asti. Vain viilto ja iskuko? No, tehköön jokainen miten haluaa, mutta
antakaapa minulle leveä teurastajanveitsi, niin tulen yksinäni toimeen,
oli sitten mies, nainen tai lapsi!

Vieressä seisova laiha, mustapukuinen mies nauraa hohotti tätä
kuunnellessaan.

— Mutta jos saatte valita naisen ja lapsen välillä, kumpi on teille
mieluisempi, Jehan? — kysyi hän katsoen Tignonvilleen, että tämä
yhtyisi pilaan.

— Valkoinen kaula on minulle mieluisin, — vastasi raajarikko
kauhistuttavalla mielihyvällä. — Tänä yönä saa katkaista kauniita
kauloja! Melkein jo olen kuulevinani niiden kiljuntaa. Ettekö tarvitse
tätä, herra? — jatkoi hän tarjoten jälleen kovasintaan. — Vai ette?
Silloin hion vielä hiukan omaa asettani pyhän neitsyen, pyhimysten ja
isä Pezelayn nimessä.

— Kuule, lainaahan sitä minulle hetkeksi! — huusi laiha mies ojentaen
asettaan. — Tahdon kuolla, jollen tapa niitä kirottuja yhtä monta kuin
minulla on sormia käsissäni.

— Minä samaten, ja lisäksi niin monta kuin minulla on varpaita
jaloissani! — vastasi raajarikko, ettei toinen voittaisi häntä. — Niin
monta kuin varpaita on. Täysi tiu!

— Se riippuu syntiemme lukumäärästä, — vastasi toinen, joka hiukan
muistutti pappismiestä. — Mitä enemmän kerettiläisiä surmaa, sitä
enemmän saa syntejään anteeksi. Muistakaa sitä, veljeni, älkääkä
säästäkö, vaikka sielunne säälisi. He pilkkaavat Jumalaa ja nimittävät
häntä taikinaksi. Heidän oman verensä taikinassa, — jatkoi hän julmana,
— tahdon sotkea ja vatkata heitä, sanoo hyvä isä Pezelay, minun herrani!

Raajarikko teki ristinmerkin. — Jumala varjelkoon häntä, — sanoi hän. —
Hän on hyvä mies. Mutta te näytätte sairaalta, arvoisa herra? — jatkoi
hän tirkistellen uteliaana nuorta hugenottia.

— Se johtuu kuumuudesta, — mutisi Tignonville. — Tämä yö on
tukahuttava, ja lamput vielä lisäävät kuumuutta. Yritän päästä
lähemmäksi ovea.

Hän toivoi pääsevänsä heistä eroon, vieläpä luuli voivansa paeta koko
huoneesta ja hälyttää, mutta raivattuaan tien ovelle hän huomasi kahden
pistimillä varustetun sotamiehen sitä vartioivan. Hän kääntyi katsomaan
taakseen nähdäkseen, oliko hän herättänyt mitään huomiota, sillä hän
käsitti, että hänen mielenliikutuksensa saattoi herättää epäluuloja.
Silloin hän huomasi, että pitempi niistä kahdesta miehestä, jotka
hän juuri oli jättänyt, mustiin puettu mies, jolla oli nälkiintyneet
kasvot, seisoi varpaillaan tarkaten häntä ihmisjoukon päiden yli.

Tämä ja tietoisuus avuttomuudesta huimasi häntä niin, että lamput
tuntuivat hänestä keinuvan. Kavalasti suunniteltu perikato, joka uhkasi
hänen puoluettaan, kaikkia niitä, joita hän rakasti ja joihin hänen
kohtalonsa niin läheisesti liittyi, sekaannutti hänen ajatuskykyään,
niin että hän tunsi olevansa miltei hulluuden partaalla. Hän koetti
ajatella, arvioida pelastuksen mahdollisuutta, keksiä jonkin tavan,
miten voisi huoneesta paeta tai hälyttää akkunasta, mutta ei voinut
koota ajatuksiaan.

Sen sijaan hän hengessään näki, mitä tulisi tapahtumaan; näyt
seurasivat toinen toistaan salamannopeasti: hän näki kihlattunsa
murhaajien käsissä, kauniit kasvot, jotka olivat hymyilleet hänelle,
olivat kauhusta jähmettyneet; kunnon miehet, Montaubanin voittajat,
Angelyn puolustajat, makasivat kuolleina kaupungin pimeillä kaduilla.
Ja hänessä kuohahti, raivo ja pelko saivat hänet vuoroin vapisemaan.
Missä muussa seurassa tahansa olisi hänen mielenliikutuksensa saattanut
hänet ilmi, mutta siinä huoneessa oli paljon vääristyneitä kasvoja
ja monta vavahtelevaa kättä. Murhaaminen, julma, kaikkein saastaisin
sydänyön salamurha, pani murhaajatkin kauhistumaan. Salatakseen
hermostuneisuutensa toiset lörpöttelivät, mitä aikoivat tehdä, ja
toiset odottaen kiihkeästi sovittua merkkiä ilmaisivat, että jo
ennakolta nauttivat kamalista tapahtumista.

Ennenkuin Tignonvillellä oli mitään suunnitelmaa valmiina, näkyi oven
luona liikehtimistä, portaat notkuivat äkillisten askelten painosta,
ja eräs ääni huusi: »Kuninkaan nimessä!» Silloin äänten kohina
huoneessa vaikeni. Tungos kiihtyi, joukko väistyi kahden puolen, ja
marski Tavannes astui sisään puoleksi asestettuna, valkoinen vyöhikkö
olalla. Häntä seurasi kuusi tai kahdeksan aatelismiestä, kaikki samoin
puettuina.

Nyt kuului huutoja: »Jarnac! Jarnac!» — sillä tämä kuuluisa voitto
luettiin yleisesti hänen ansiokseen, vaikka taistelua oli nimellisesti
johtanut kuninkaan veli —ja marski astui peremmälle huoneeseen, kohtasi
pormestarin ja alkoi neuvotella hänen kanssaan. Ilmeisesti hän kehoitti
jälkimäistä valitsemaan muutamia luotettavia miehiä, joille voitaisiin
uskoa jokin erikoinen tehtävä, sillä pormestari katseli ympärilleen ja
viittasi luoksensa joukosta kaksi, jotka kuuluivat korkeampaan säätyyn
kuin muut, sekä pari kaikkein raaimman näköistä.

Tignonville vapisi pelosta, että hänetkin valittaisiin. Hän oli
piiloutunut niin hyvin kuin taisi oven luona ihmisjoukon takariveihin,
mutta hänen niin suuresti tavallisuudesta poikkeava pukunsa oli
huomiota herättävä, ja hän kuvitteli, että pormestarin katse liukui
ihmisjoukon poikki hänen luokseen. Karttaakseen sitä ja päästäkseen
näkyvistä hän siirtyi askeleen vasemmalle.

Tämä askel oli kohtalokas. Se tosin pelasti hänet pormestarin
katseilta, mutta toimitti hänet kasvoista kasvoihin ja silmästä silmään
kreivi Hannibalin näkyviin, joka seisoi eturivissä veljensä vieressä.
Tavannes tuijotti häneen hetken, ikäänkuin ei olisi uskonut silmiään.
Sitten, epäilyn hitaasti muuttuessa varmuudeksi, samalla kun yllätyksen
sijaan tuli ihmettely, hän hymyili, ja hetken kuluttua hän katsoi
toisaalle.

Tignonvillen sydän vavahti ja tuntui sitten aivan pysähtyneen. Valot
pyörivät hänen silmissään, ja korvissa kohisi. Hän odotti sanaa, joka
antaisi hänet ilmi. Sitä ei kuulunut. Yhä se jäi lausumatta; ja marski
Tavannes kääntyi. Niin, hän kääntyi mennäkseen, ja pormestari kumartaen
syvään saattoi häntä ovelle. Hänen seurueensa jakaantui kahtia
avatakseen hänelle tietä. Entä kreivi Hannibal? Myöskin kreivi Hannibal
seurasi häntä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ikäänkuin hän ei
olisikaan nähnyt mitään!

Nuori mies veti helpotuksen huokauksen. Oliko mahdollista, että kreivi
Hannibalin säpsähdys tuntiessaan hänet, vakava, tarkoin tutkiva katse
ja pahaa ennustava hymy olivat ainoastaan mielikuvitusta? Ei, sillä
seuratessaan toisia Tavannes pysähtyi silmänräpäykseksi, heidän
katseensa kohtasivat toisensa jälleen, ja hän hymyili vielä kerran.
Sekuntia myöhemmin hän oli kadonnut ovesta, hänen kannuksensa helisivät
portaissa, ja ihmisjoukossa, jota ei enää hillinnyt suuren miehen
läsnäolo, puhkesi taas yhä äänekkäämpi puheensorina.

Tignonvilleä puistatti. Hän oli pelastunut ikäänkuin ihmeen kautta,
pelastunut, mutta miten, sitä hän ei tiennyt. Tämä ilmitulon
lykkääntyminen tuotti hänelle kuitenkin vain hetkisen helpotusta,
vaikka se outoudellaan tuokioksi käänsikin hänen ajatuksensa muualle.
Hyökyaallon tavoin syöksähti jälleen tietoisuus toisia odottavista
kauhuista täyttäen hänen mielensä masentavalla avuttomuuden tunnolla,
joka oli tehdä hänet hulluksi. Kunpa pääsisi ulos vaikka vain tunniksi,
vain lyhyeksi puoleksi tunniksi! Kunpa saisi juosta läpi nukkuvien
katujen ja huutaa kuuroille korville, jotka kuningas mairitteluillaan
oli tukkinut kuin villalla! Kiirehtiä portaita ylös ja ravistaa
hereille vieraat, joiden kuninkaalliset makuusuojat aamun koittaessa
muuttuisivat heidän vertaan tihkuviksi teurashuoneiksi!

He nukkuivat: hyväsydäminen Teligny, uljas Pardaillan, jalo
Rochefoucauld ja Piles, St. Jeanin taistelun sankari, ja heidän
nukkuessaan julma kaupunki kohisi liikehtien heidän ympärillään,
ja tuomio mateli kuiskaten heidän ovelleen. He nukkuivat, he ja
tuhannet muut hyväsydämiset ja viattomat, nuoret ja vanhat, ja heidän
nukkuessaan puolihullu Valois epäröi, kumpaa mielipidettä kuulisi, ja
italialainen nainen, kirotun suvun kirottu tytär, huusi akkunastaan:
»Kuulkaa!» ja katseli itää kohden odottaen aamun sarastusta.

Entä naiset? Se nainen, joka oli tuleva hänen vaimokseen, ja muut
— miten oli heidän käyvä? Hänet valtasi raivon puuska, niin että
hän sysäsi tieltään edessään seisovat ja työntäytyi valituksista ja
vastustuksesta välittämättä ovelle. Mutta ovea suojasivat ristiinpannut
pistimet, eikä hän olisi kuolemakseenkaan voinut sanaakaan lausua. Hän
aikoi syöksyä vartijain kimppuun, sillä hän ei enää voinut hillitä
itseään, mutta kyyristyessään hyökkäämään tarttui käsi hänen hihaansa,
ja ääni, jota hän inhosi, kuiskasi hänen korvaansa:

— Ei, rehellistä peliä, hieno herra, rehellistä peliä! — kuiskasi
raajarikko Jehan, vetäen häntä väkisin sivulle.— Kaikki alkavat samalla
kertaa, kellekään ei tehdä vääryyttä. Mutta jos teillä on jokin pieni
mieskohtainen työ suoritettavana, — jatkoi hän alentaen ääntään ja
tirkistellen viekkaasti toista kasvoihin, — omasta tai ystävienne
puolesta, jokin tai joku, josta haluatte nopeasti suoriutua, niin
luottakaa vain minuun. Ehkä olisi viisaampaa, ettette itse esiintyisi,
ja mies, johon voitte luottaa — —

— Mitä te tarkoitatte? — huusi nuori mies peräytyen kauhistuneena.

— Ei kannata teeskennellä hämmästystä, hieno herra, — vastasi
rauhoittavalla äänellä laiha mies, joka oli liittynyt heihin. — Joka
tappaa tänä yönä, tekee Jumalalle palveluksen, ja joka Jumalan hyväksi
tekee paljon, voi myös tehdä hiukan itseänsäkin varten. »Älä sido
riihtä tappavan härän suuta», sanoo hyvä isä Pezelay.

— Kuulkaa, kuulkaa! — kirkui raajarikko innostuneena ja niin
maltitonna, että tanssi varpaillaan. — Hän saarnaa yhtä hyvin kuin hyvä
isä, hänen herransa. Siis suu puhtaaksi, hieno herra, mitä asia koskee?
Naistako, joka on muuttunut rumaksi? Rikasta vanhaa miestäkö, jolla
ehkä on laatikossaan testamentti? Tai ehkä nuorta perillistä, joka on
herrani tiellä? Mikä asia lieneekin, olkoon minkälainen hyvänsä, niin
luottakaa minuun ja ystävääni tässä, minun teurastusveitseni katkaisee
solmun.

Tignonville pudisti päätään.

— Mutta jokin asia teitä painaa, — väitti laiha mies itsepäisesti,
katsellen epäluuloisesti Tignonvillen pukua. Oli selvää, että
molemmat miehet olivat keskustelleet hänestä ja aiheista, jotka
olivat saattaneet hänet heidän keskuuteensa. — Onko pelionni ollut
epävakaista, hyvä herra, ja tuumitteko käydä tervehtimässä jalokivi
kauppiaita täyttääksenne jälleen kukkaronne? Jos niin on, niin uskokaa
minua, parempi on mennä sinne kolmisin kuin yksin, me pestaudumme
palvelukseenne.

— Ah, me tunnemme sellaisia kauppoja, missä voitte upottaa käsivartenne
kultaan kyynärpäähän asti, — mutisi raajarikko, ja hänen silmänsä
kiiluivat ahneutta. — Esimerkiksi Baillet-kadulla, arvoisa herra.
Siinä on kauppa aivan kuin teitä varten. Ja siellä on myös se kauppa,
josta hovikin ostaa. Se kauppias on rampa kuin minäkin. Minä osaan
joka paikkaan. Ah, tästäpä tulee ihana yö, jos ne vain soittavat ennen
aamunkoittoa. Luulisi jo kohta alkavan valjeta. Mutta mitä tämä on?

Tosiaankin, mitä se oli? Moni ääni vaati hiljaisuutta, ja pian
pidättivät kaikki henkeään. Rajuimmat odottivat ainoastaan hetken,
seisten tuijottavin silmin ja suu auki. — Se oli kellonsoitto! — huusi
sitten joku, — päästäkää meidät ulos! — Ei, se ei ollut kello, — huusi
joku toinen, — se oli pistoolinlaukaus! — Oli miten hyvänsä, mutta me
tahdomme ulos! — ulvoi joukko yhteen ääneen, — me tahdomme ulos!

Raivostunut joukko syöksyi ovea kohti, ikäänkuin avatakseen sen
väkivallalla, välittämättä siitä, oliko merkki todella jo annettu vai
ei.

Mutta vahdit pistimineen eivät liikahtaneet oven luota, ja nähdessään
aikeensa ehkäistyksi ihmisjoukko kääntyi toinen toisensa puoleen
kiistellen ja väitellen, kerskaillen ja kutsuen taivaan ja pyhimykset
todistajiksi siihen, kuinka armottomasti he puhdistaisivat Pariisin
pitaalitaudista, kun vain kuulisivat sovitun merkin. Sitten joku
huusi taas keskellä ääntensorinaa: »Hiljaa!» — ja jälleen he
kuuntelivat. Ja tällä kertaa kuulivat vihan tai pelon kiihdyttämät
korvat selvästi, vaikkakin välimatkan ja seinien hiljentämättä, kellon
raskaita läppäyksiä, jotka kajahtelivat kuumassa yöilmassa. Se oli
kuolemanmerkin kolkkoa, uhkaavaa jyminää.

Ovenvartijat laskivat pistimensä, ja hurjasti rynnäten, kuten
susilauma ahdistaen saalistaan, syöksyi joukko tyrkkien, ponnistellen
ja tapellen alas kapeita portaita ja pitkin kapeaa käytävää. »Alas
hugenotit! Kuolema hugenoteille!» — huusivat he, ja rääkyen, hikoillen
ja sysien luotaan inhoittavin käsin ja vielä inhottavammin ilmein he
tulvivat kadulle sikinsokin, yhtyen melullaan hätäkellon kuminaan,
joka silmänräpäyksessä, ikäänkuin ihmeen kautta, muutti Pariisin
kadut verilöylyn helvetiksi, sillä samoin kuin täällä, meneteltiin
kymmenkunnassa muussa kaupunginosassa.

Niin nopeasti kuin he olivatkin syöksyneet kadulle — eikä nopeammin
olisikaan päästy — niin rajusti kuin he tyrkkivät ja tappelivat
keskenään puhkaistakseen itselleen tietä, oli Tignonville kuitenkin
etumaisia. Ja hetken aikaa nähdessään kadun avoinna ja melkein
tyhjänä edessään hän luulotteli voivansa tehdä jotakin uskonlahkonsa
pelastukseksi. Hän voisi ehkä jättää murhanhimoiset jälkeensä ja
hälyttää; pahimmassa tapauksessa hän ainakin saavuttaisi kihlattunsa,
ennenkuin tälle tapahtuisi mitään pahaa.

Mutta kun hän oli ehtinyt juosta ehkä sata kyynärää, lamautui hänen
rohkeutensa. Kukaan ei tosin juossut hänen ohitsensa, mutta hätäkellon
soitto näytti loihtivan itse kivetkin miehiksi. Talot, pihat,
puistokäytävät, jopa kirkotkin näkyivät purkavan sisältään miehiä.
Tuokiossa olivat kadut täynnä väkeä, josta kuului kuin tulvivan
nousuveden pauhu. Kaikilla välkkyi soihtuja ja aseita, ja ilmassa oli
tuhansien äänien jyminä.

Hän ei enää ollutkaan etunenässä, miehiä juoksi hänen edellään,
takanaan ja kummallakin puolella. Joka syrjäkadulla, joka käytävällä
näkyi miehiä juoksevan, eikä ainoastaan miehiä, vaan myös naisia ja
lapsia, raivoavia olentoja ilman ikää ja sukupuolta. Ja koko ajan soi
kello kuolinsoittoaan, yhä nopeammin, yhä lujemmin; laukaukset ja
huudot ja aseiden helinä ja raskaiden murtuvien ovien romahdukset yhä
paisuttivat huumaavaa äänten kohinaa.

Hän oli nyt St. Honoré-kadulla ja kiirehti länttä kohti. Mutta mitä
pitemmälle hän ehti, sitä suuremmaksi paisui tulva hänen ympärillään:
hän jäi siitä suorastaan jälkeen. Kun hän vihdoin läähättäen näki
päämääränsä ja oli siitä ainoastaan sadan askeleen päässä, esti
häntä etenemästä tiheä ihmisjoukko, joka hitaasti liikkui häntä
vastaan. Tungoksen keskellä kannettiin soihtuja, joita oli noin
tusina kappaletta, ja ne valaisivat kuutta panssaroitua, aseellista
ratsumiestä. Näiden ratsumiesten silmät, samoin kuin heitä ympäröivän
roskaväenkin raivosta kiiluvat katseet, eivät hetkeksikään hellittäneet
oikeanpuolisten päätytalojen kattoja. Siellä nähtiin silloin tällöin
valkoinen olento, joka siirtyi toisen savutorven luota toiselle taikka
kumartuen syvään juoksi pitkin kaidemuuria. Joka kerta, kun olento
näyttäytyi, osoittivat ratsumiehet häntä kohti ja roskaväki vaahtosi
raivosta.

Tignonville voihkasi, mutta hän ei voinut auttaa. Kun hänen oli
mahdoton päästä eteenpäin, kääntyi hän ja hoputtaen, huutaen ja muiden
mukana aseitaan huitoen tunkeutui Roule-kadulle, meni sen poikki
ja pääsi Bethizy-kadulle. Mutta täällä, kuten hänen olisi pitänyt
ennakolta arvata, oli tie kokonaan ummessa Hotel Ponthieun likellä.
Siellä roistojoukko tanssi, kirkui ja lauloi amiraalin ruumiin
ympärillä, joka lojui keskellä katua, ja kummallakin puolella tunkeutui
miehiä taloihin pakottaen uusia uhreja tulemaan esille. Pahin, mitä
saattoi tapahtua, oli täällä jo suoritettu, ja hän kääntyi läähättäen,
palasi uudelleen St. Honoré-kadulle, meni sen poikki ja kääntyi
vasemmalle, hyökäten sivukatujen läpi, kunnes jälleen saapui suurelle
valtakadulle, vähän toiselle puolelle Croix du Tiroiria. Sen nurkassa
oli talo, missä neiti asui.

Täällä sammui häneltä viimeinenkin toivon kipinä. Kadulla vilisi
joukkioita, jotka kulkivat kiireesti edestakaisin kuin tyhjäksi
ryöstetyssä kaupungissa. Hallien kuona-ainekset, sen kaupunginosan
roskaväki hyökkäsi sinne tänne, osa joutuen sattumalta tänne päin,
kun taas tuolla ohjasi ja johti heitä muutama asestettu miesjoukkue,
jonka rintahaarniskoihin satojen soihtujen valo heijastui. Saattoi
nähdä, kuinka samaan aikaan valloitettiin rynnäköllä kolme tai neljä
taloa. Joka puolelta kuului sydäntäsärkeviä huutoja, niihin liittyi
julmaa naurua, raakaa pilapuhetta ja huutoja: — viekää jokeen! — Julmin
kaikista kaupungeista oli katkaissut kahleensa eikä sitä voinut enää
hillitä. Se ei myöskään sallinut hillitä itseään, ennenkuin Seinen vesi
virtasi punaisena mereen, ja penikulmien päässä, pienissä hauskoissa
normandilaisissa kylissä, maalaiset ruttoa peläten sysäsivät ruumiita
siltojen luota seipäillä ja kekseillä.

Kaiken tämän Tignonville näki, vaikka hänen katseensa liukuen
mellakan yli tähtäsi ainoastaan sitä ovea, jolle hän oli jättänyt
morsiamensa vain muutamaa tuntia aikaisemmin. Siellä oli joukko
miehiä tungeksimassa ja meluamassa, mutta siitä paikasta, missä hän
seisoi, hän ei voinut enempää nähdä. Se oli kuitenkin kylliksi. Raivo
ja epätoivo antoivat hänelle uutta voimaa; maailma musteni hänen
silmissään. Ellei hän voisi kihlattuaan pelastaa, tahtoi hän ainakin
kostaa.

Hän heittäytyi mistään välittämättä mellakkaan, miekka kädessään.
Jaellen notkeasti lyöntejä oikealle ja vasemmalle hän tunkeutui läpi,
hänen valkoisen hihansa ja hatussa olevan valkoisen ristinsä ansioksi
on luettava, että hän pääsi aivan lähelle ovelle kasaantunutta
miesjoukkoa. Täällä ei hänen ensimmäinen yrityksensä päästä sisälle
onnistunut, ja mahdollista on, että hän olisi jäänytkin tungoksen
estämänä ulkopuolelle, jollei sinne olisi tullut osasto ratsastavia
joutsimiehiä. Kun he kannustivat hevosiaan, välittämättä siitä kenen
yli ratsastivat, tarttui hän erääseen jalustimeen, jonka kannattamana
hän joutui aivan joukon keskukseen. Kohta hän sitten seisoi kynnyksellä
kasvoista kasvoihin kreivi Hannibalin edessä. Tämä seisoi myös
kynnyksellä, mutta selin oveen, joka sulkematta ja telkeämättä ammotti
hänen takanaan.



V.

KARKEA KOSINTA.


Sama mielipuolisuus, joka vallitsi Pariisia tänä yönä, oli tarttunut
nuoreen mieheen. Satimeen joutuneen pedon vimma raivosi hänessä,
ja hänen kätensä piteli miekkaa. Pedon vaisto käski häntä iskemään
sokeasti, iskemään mitään kysymättä jokaista, joka vastusti häntä,
ja jollei kreivi Hannibal olisi samana hetkenä puhunut, olisi hänen
viimeinen hetkensä nyt tullut.

Siinä seistessään päätä pitempänä koko väkijoukkoa hän ei kuitenkaan
näyttänyt huomaavan Tignonvilleä eikä miekanterää, joka juuri oli
lävistämäisillään hänen sydämensä. Tummana ja julmana katsannoltaan,
soihtujen hohteen vääristäessä hänen tylyjä piirteitään hän katseli
hugenotin ohi huitovien käsivarsien ja raivostuneiden kasvojen merta,
joka aaltoili ratsumiesten satuloiden ympärillä. Ja niille hän puhui.

— Menkää tiehenne, koirat! — huusi hän äänellä, joka pani lähinnä
seisovat säpsähtämään, — taikka minä piiskaan teidät täältä
jalustinhihnoillani. Kuuletteko? Menkää matkaanne! Tämä talo ei ole
teitä varten. Polttakaa, murhatkaa, ryöstäkää missä ikinä tahdotte,
mutta menkää matkaanne täältä!

— Mutta tämä on luettelossa, — kirkui yksi roistoista kimakalla
äänellä. — Se on luettelossa! — Ja hän tunkeutui eteenpäin, kunnes
seisoi Tignonvillen vieressä.

— Eikä tässä ole mitään ristiä! — kiljui toinen tunkien hänkin
vuorostaan esiin. — Kas niin, päästäkää meidät vain ohi, kuka ikinä
olettekin! Kuninkaan nimessä, surmatkaa! Tässä ei ole ristiä!

— No sitten, — jyrisi Tavannes, — minä naulaan teidät tähän ristiksi.
Ei ole ristiä, sanotte? Teistä minä otan jonkun ristiksi, lokainen
roskajoukko!

Puhuessaan hän iski kädellään ulospäin; tunkeilija syöksähti takaisin,
hänen toverinsa samaten, mutta yksi ratsastavista joutsimiehistä alkoi
puhua.

— Kuulkaa, teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän, sillä hän tunsi
Tavannesin, — kuninkaan tahto on, että armoa ei anneta kenellekään tänä
yönä, olkoon sitten ylhäinen tai alhainen. Ja tämä talo on luettelossa
ja täynnä kerettiläisiä.

— Eikä siinä ole ristiäkään! — huusi meluava lauma yhteen ääneen, ja he
olivat niin kärsimättömiä, että hyppivät ilmaan nähdäkseen paremmin.
— Ei ole mitään ristiä! — väittivät he itsepintaisesti. Sillä sen he
ymmärsivät. Mitä hyödyttivät ristit, jos ei saanut surmata siellä,
missä ei ollut ristiä? Päivänvalokaan ei ollut sen selvempää.

Tavannesin kasvot synkkenivät, ja hän heristi sormeansa jousimiehelle.

— Sinä koira, — huusi hän, — ainoastaan täälläkö pannaan kuninkaan
tahto täytäntöön? Eikö ole muualla taloja ryöstettävänä taikka miehiä,
joita voit murhata, koska härnäät minua? Pyritkö suosioon? Minulta
et saa suosiota, jollet heti pötki pakoon ja vie inhottavaa häntääsi
mukanasi! Taikka täytyykö minun huutaa: 'Tavannes!' ja käskeä väkeni
pyyhkiä teidät pois kadulta?

Eturivi epäröi, heitä pelotti hänen esiintymisensä ja nimensä;
takimmaiset olivat jo lähteneet siinä toivossa, että muualla olisi
helpompi ryöstää. Muut olivat kahden vaiheilla, ja toinen toisensa
jälkeen katosi. Jousimies näki, mistä päin tuuli puhalsi ja kohautti
olkapäitään.

— Hyvä on, teidän ylhäisyytenne, kuten tahdotte, — sanoi hän jörösti. —
Joka tapauksessa neuvoisin teitä sentään sulkemaan oven ja lukitsemaan
ja telkeemään. Me emme liene viimeiset vieraanne tänä päivänä. — Ja hän
käänsi äreänä korskuvan hevosensa ja karahutti joukon läpi.

— Lukitsemaan ja telkeemään? — huusi Tavannes raivoissaan hänen
jälkeensä. — Tässä kuulette vastaukseni, — ja kääntyen kynnyksellä
hän huusi: — te siellä sisällä, avatkaa luukut, sytyttäkää valot ja
kattakaa pöytä! Valoa, kuuletteko, valoa! Ja kattakaa pöytä sukkelasti,
jos henkenne on teille rakas! Ja ovet auki, sillä minä aterioin
emäntänne kanssa tänä yönä, vaikka ulkona sataisi verta! Kuuletteko,
konnat? Kattakaa!

Viimeiset sanat hän huusi vapiseville palvelijoille ja kääntyi jälleen
kadulle päin. Hän näki, että tungos oli vähenemässä, ja katsahtaen
Tignonvilleen nauroi ääneen.

— Suvaitseeko herra aterioida kanssamme? — sanoi hän. — Seuran
täytteeksi? Tai aterioiko hän mieluummin ystäviemme kanssa tuolla? Hän
saa itse päättää. Myönnän, omasta puolestani — hän hymyili julmasti —,
että heidän vieraanvaraisuutensa on hiukan raakaa ja meluavaa.

Tignonville katsahti taaksensa, ja häntä puistatti. Sama petomainen
lauma, joka hetki sitten oli tungeskellut oven edessä, oli nyt
tavannut uhrin etäämpänä kadulla ja Tavannesin puhuessa palasi riehuen
katukäytävää pitkin huojuvien tulien ja hyppelevien, juoksevien
olentojen sekamelskana. Keskeltä kuului kidutetun surkeata kiljuntaa.
Niin kamalia olivat nämät huudot, että Tignonvillen täytyi miltei
pyörtyen nojautua pihtipieltä vasten, ja Tavannesinkin rautainen sydän
näytti hetkeksi heltyvän.

Mutta vain hetkeksi; sitten hän katsoi seuralaistaan, ja hänen huulensa
värähti ivallisesti.

— Luulen, että te liitytte meihin? — sanoi hän peittämättä
ylenkatsettaan. — Siinä tapauksessa astukaa edellä, herra. He avaavat
juuri akkunaluukkuja. Pöytä on epäilemättä katettu, ja neiti odottaa
meitä. Astukaa edellä, herra, olkaa niin hyvä. Muutama tunti sitten
olisin astunut edellä, sillä te — hän hymyili pahaenteisesti — olitte
täällä kuin kotonanne. Nyt ovat osamme vaihtuneet.

Mitä hän lieneekin pilapuheellaan tarkoittanut — sillä ilkeän pilan
sointu piili hänen äänessään — näytteli hän isännän osaa niin pitkälle,
että kehoitti hämmästynyttä seuralaistaan astumaan käytävää pitkin
vasemmanpuoliseen arkihuoneeseen, jossa hänen määräyksensä valon
sytyttämisestä ja pöydän kattamisesta oli pantu täytäntöön, kuten
hän ulkona huomasi. Tusina kynttilöitä paloi pöydällä ja valaisi
huonetta. Kaikki ruoka ja viini, mitä talossa oli, oli koottu ja tuotu
pöydälle. Luultavasti vapisevat, vastahakoiset kädet olivat poistaneet
akkunaluukut matalasta, leveästä, viistoruutuisesta akkunasta, joka
antaen kadulle päin koko seinän levyisenä oli ulkoa miehen pään tasalla.

Sellaisten ohikulkijoiden silmissä, jotka tunkeilevien ihmislaumojen
ja välkkyvien aseiden helvetistä sattuivat katsomaan sisään, lienee
säteilevä huone ja katettu pöytä todella näyttänyt ihmeelliseltä!

Tignonvillestä kaikki, mitä oli tapahtunut ja paraikaa tapahtui, tuntui
unennäöltä: hänen astumisensa sisälle tuon omituisesti vaikuttavan
miehen kohteliaasta kehoituksesta; se, että neiti seisoi pöydän takana
kalpeana, silmät jähmettyneinä; neidin taakse erääseen nurkkaan
piiloutuneet palvelijat; hänen oma äänettömyytensä ja neidin vaitiolo,
ennenkuin kreivi Hannibal puhui.

Aluksi hän laski palvelijoiden lukumäärän. — Yksi, kaksi, kolme, neljä,
viisi, — sanoi hän. — Ja kaksi niistä naisia. Neidillä on vain pieni
palveluskunta. Eikö kukaan — hän kääntyi neidin puoleen — ole poissa?

Tyttö avasi kahdesti huulensa, mutta mitään ääntä ei kuulunut.
Kolmannella kerralla yritys onnistui.

— Kaksi heistä läksi ulos, — mutisi hän käheällä, tukehtuneella
äänellä, — eivätkä ole palanneet.

— Eivätkä ole palanneet? — toisti kreivi kohottaen kulmakarvojaan. —
Siinä tapauksessa pelkään, ettei tarvitse odottaa heitä. Saisimme ehkä
odottaa kauan! — Ja kääntyen kiivaasti kauhun valtaamien palvelijoiden
puoleen: — Menkää paikoillenne! Ettekö näe, että neiti odottaa
tarjoilua?

Tyttö värisi ja puhui.

— Tahdotteko, — kuiskasi hän samalla tukehtuneella äänellä, — että
näyttelen tätä ilveilyä... loppuun asti?

— Loppu voi olla parempi kuin luulettekaan, arvoisa neiti, — vastasi
Tavannes kumartaen ja kääntyi sitten onnettomien palvelijoiden puoleen,
jotka yhä vitkastelivat peläten jättää emäntänsä hameiden turvaa. —
Paikoillenne! — huusi hän. — Pankaa kohdalleen neidin tuoli. Oletteko
näin velttoja muinakin päivinä? Jos niin on — hänen katseestaan saattoi
lukea kamalan aikomuksen — niin kadotuksenne on sitä mitättömämpi. Nyt,
neiti, saanko kunnian? Ja aterioidessamme voimme puhua.

Hän ojensi kätensä, ja totellen viittausta neiti siirtyi paikalleen
pöydän yläpäähän, mutta sallimatta kätensä koskettaa kreivin kättä.
Kreivi ei millään tavalla näyttänyt sitä huomanneen, astui vain
paikalleen hänen oikealle puolelleen ja viittasi Tignonvilleä istumaan
neidin viereen vasemmalle.

— Ettekö tahdo istua? — jatkoi hän, sillä tyttö yhä seisoi.

Tyttö käänsi jäykästi päätään, kunnes ensi kertaa kohtasi kreivin
katseen. Väristys, entistä rajumpi, puistatti häntä.

— Eikö teidän olisi parempi... surmata meidät heti? — kuiskasi hän.
Hän oli huulia myöten kalpea, ja kasvot olivat ikäänkuin kuvapatsaan,
valkoiset, kauniit, elottomat.

— Enpä luule, — sanoi kreivi vakavasti. — Istukaa, ja toivokaamme
parasta. Ja te, herra, — jatkoi hän kääntyen Carlatin puoleen, —
kaatakaa emännällenne viiniä. Hän tarvitsee sitä.

Hovimestari kaatoi emäntänsä lasiin ja sitten kummallekin miehelle,
ja hänen vapiseva kätensä läikytti pöytäliinalle yhtä paljon kuin
laseihin. Eikä se ollut kummakaan. Saarella sijaitsevan palatsin iso
kello oli juuri alkanut soittaa tuomiotaan, sen ääni kuului yli kadun
hälinän ja melskeen, yli etäisten ovien ryskeen, vieläpä St. Germainin
horjuvasta kellotapulistakin yhä soivan hätäkellon. Muuan huoneen
toisessa päässä kyyristyvä nainen purskahti kouristuksentapaiseen
itkuun, mutta Tavannesin hirvittävä katse mykisti hänet jälleen.

Tignonville toipui vihdoin. — Ovatko he murhanneet amiraalin? — mutisi
hän, tuijottaen pöytään.

— Herra Colignynkö? Tunti sitten.

— Entä Telignyn?

— Hänet myöskin.

— Herra de Rochefoucauldin?

— Luulen, että he juuri nyt käsittelevät herra kreiviä, — vastasi
Tavannes. — Hänellä oli mahdollisuus pelastua, mutta hän ei siitä
välittänyt, — ja hän alkoi aterioida.

Pöydän ääressä istuvaa miestä puistatti. Nainen tuijotti yhä eteensä,
mutta huulet liikkuivat ikäänkuin hän olisi rukoillut. Äkkiä kuului
kova jalkojen töminä ja äänten sorina syöksevän hyökyaallon tavoin
akkunan ohi, silmänräpäyksen ajan hehkui soihtujen loisto punaisena
huoneen seinillä, ja sen valossa näkyi katkaistu ihmispää, jota
kannettiin pistimen kärjessä roskaväen yläpuolella.

Neiti huudahti hiljaa ja aikoi nousta, mutta kreivi tarttui hänen
ranteeseensa, ja hän vaipui takaisin tuolilleen miltei tainnoksissa.
Vähitellen lähin meteli hiljeni, ja kellot paukuttivat edelleen
rautaisia kieliään villiintyneen kaupungin yläpuolella. Idässä alkoi
ruskottaa; pian aamunkoiton harmaa hämärä oli hiipivä kylmenneiden
sydänten, murskattujen ovien ja sinne tänne viskeltyjen aseiden yli,
valaisten samalla hylkylaumoja, joita juovutti saaliinhimo ja viha.

— Mitä aiotte meille tehdä? — kysyi Tignonville käheästi, kun hänen
äänensä jälleen pääsi melulta kuuluville.

— Se riippuu asianhaaroista, — vastasi kreivi Hannibal ajateltuaan
hetken.

— Mistä?

— Neiti de Vrillacin tahdosta.

Tignonvillen silmät säkenöivät raivosta. Hän kumartui eteenpäin.

— Mitä hänellä on tämän asian kanssa tekemistä? — huusi hän, nousten ja
istuutuen heti jälleen.

Tavannes kohotti kulmakarvojaan, ja silmissä oli sellaista lempeyttä,
joka oli ristiriidassa ankarien kasvojen kanssa.

— Tahdon vastata kysymykseenne toisella kysymyksellä, — vastasi hän. —
Kuinka monta henkeä on talossa, ystäväni?

— Laskekaa itse!

Tavannes laski jälleen. — Seitsemän? — sanoi hän. Tignonville nyökäytti
päätään kärsimättömästi.

— Seitsemän henkeä?

— Aivan niin, entä sitten?

— Aivan niin, arvoisa herra, ja te tiedätte kuninkaan käskyn?

— Arvaan sen, — vastasi toinen vihan vimmassa. Ja hän kirosi kuningasta
ja kuninkaan äitiä, nimittäen häntä Isabeliksi.

— Te siis arvaatte? — virkkoi Tavannes; ja sitten äkkiä kuohahtaen,
ikäänkuin ei hänkään voisi kylmän rauhallisesti sanoa sitä, mitä aikoi
sanoa. — Ei, te tiedätte sen! Te kuulitte sen jousimieheltä ovella. Te
kuulitte, että hän sanoi: 'Ei mitään sääliä, ei mitään armoa, olkoon
sitten mies, nainen tai lapsi. Niin sanoo kuningas.' — Te kuulitte
sen ja kumminkin kiistelette minun kanssani. Foucauld, jonka kanssa
kuningas pelasi eilisiltana kahden — Foucauld on kuollut! Ja te
luulette jäävänne eloon? Te? — jatkoi hän kiihdyttäen itseään raivoon.
— En tiedä, minkä sattuman kautta jouduitte sinne, missä näin teidät
tunti sitten, enkä sitä, kuinka teidän onnistui saada tuo ja tuo, —
ja hän osoitti syyttävästi sormellaan hugenotin pukuun kiinnitettyjä
merkkejä. — Mutta sen tiedän, että minun tarvitsee vain huutaa nimenne
tuolta akkunasta taikka vain pysyä syrjässä, kun roistojoukot tulevat
kiertäen talosta taloon, kuten ne pian tulevatkin, ja teidät kohtaa
kuolema yhtä varmasti kuin tähän saakka olette pelastunut!

Toisen kerran neiti kääntyi ja katsahti häneen.

— Jos niin on, — kuiskasi hän värittömin huulin, — niin minkä vuoksi
tämä — pilkka?

— Siksi, että seitsemän henkeä pelastuisi, neiti, — vastasi kreivi
kumartaen.

— Mistä hinnasta?

— Sellaisesta hinnasta, —vastasi kreivi,—jokanaisista ei tunnu
raskaalta maksaa... hovissa. Se maksetaan joka päivä huvin tai oikun
vuoksi, tavoitellun arvon taikka vastaanoton tähden, hienojen pukujen
ja koristeiden takia. Harvoilla, neiti, on etuoikeus ostaa ihmishenki,
ja vielä harvemmilla seitsemän!

Tyttö alkoi vapista. — Tahtoisin mieluummin kuolla ... seitsemän
kertaa! — huusi hän värisevällä äänellä ja yritti nousta, mutta
istuutui jälleen.

— Entä nämä? — Kreivi osoitti palvelijoita.

— Paljon, paljon mieluummin! — toisti tyttö intohimoisesti.

— Entä sulhasenne? Entä sulhasenne? —jatkoi kreivi kolean
itsepintaisesti, luoden tytöstä Tignonvilleen ja taas takaisin tyttöön
katseen, jossa oli selittämätön ilme. — Jos te rakastatte tätä herraa,
neiti — ja minä uskonkin, että rakastatte...

— Minä voin kuolla hänen kanssaan! — huusi tyttö.

— Ja hän teidän kanssanne?

Tyttö väänteli itseään tuskissaan.

— Ja hän teidän kanssanne? — kertasi kreivi Hannibal painostaen
sanojaan ja kumartui eteenpäin. — Sillä siitä on kysymys. Ajatelkaa,
ajatelkaa, neiti. Minun vallassani on pelastaa kuolemasta mies,
jota rakastatte, pelastaa teidät, pelastaa nämä lurjukset, jos sitä
haluatte. Voin pelastaa hänet, pelastaa teidät, pelastaa kaikki;
ja minä pelastan kaikki... siitä hinnasta. Toiselta puolen, jos
kieltäydytte minulle sitä hintaa maksamasta, jätän kaikki surman
suuhun, ja he kuolevat varmasti, ennenkuin aurinko, joka nyt nousee,
menee tänä iltana mailleen.

Neiti katsoi suoraan eteensä; hänen silmissään välähti kamala aavistus.

— Mikä se hinta on? — mutisi hän.

— Te, neiti.

— Minäkö?

— Niin, te juuri. Mutta miksi minua väistätte? — jatkoi kreivi
ystävällisesti. — Tiesittehän sen, te olette sen lausunut. Olettehan
lukenut sen silmistäni näinä seitsemänä kuluneena päivänä.

Tyttö ei liikahtanut, ei puhunut, ei näyttänyt hengittävänkään. Kuten
kreivi Tavannes oli sanonut, oli hän aavistanut, tiennyt vastauksen,
mutta Tignonville nähtävästi ei ollut ja hypähti nyt tuoliltaan.

— Herra de Tavannes, — huusi hän, — te olette konna!

— Mitä uskallatte, herraseni?

— Te olette konna! Mutta sen saatte maksaa! — jatkoi nuori mies
tulisesti. — Tästä huoneesta ette pääse elävänä. Tämän häväistyksen
saatte maksaa.

— Häväistyksen? — toisti Tavannes, kuten näytti, hämmästyen, ja sitten,
ikäänkuin olisi asia hänelle selvinnyt: — Ahaa, mutta te erehdytte,
— sanoi hän tehden kädellään kieltävän liikkeen. — Ja neiti ehkä
myöskin? Olkaa rauhassa, silloin käytetään myös kellonsoittoa, kirjaa
ja kynttilää; hänet solmitaan minuun niin lujasti kuin pyhä kirkko
voi solmita! Taikka, jos hän haluaa, saa hänet vihkiä hänen oman
kirkkonsa pappi, jos joku jää henkiin. Hän saa valita kumman tahansa,
kumpi hänelle vain on paremmin mieleen. Minulle on samantekevää! Mutta
aikoessanne maksaa minulle, herra, — jatkoi hän, ja hänen äänessään
ja eleissään oli ivaa, — kysyn teiltä, koska? Ijankaikkisuudessako?
Sillä jos hylkäätte tarjoukseni, ei teillä ole täällä maan päällä
aikaa. Nytkö? Minun tarvitsee vain puhaltaa tähän pilliin —hän kosketti
rinnallaan riippuvaa hopeapilliä — ja täällä lähellä on miehiä, jotka
surmaavat teidät, ennenkuin olette ehtinyt kahtakaan askelta astua.
Hylätkää aikomuksenne ja tulkaa järkiinne. Te olette minun vallassani.
Pariisissa virtaa verta, yhtä ylhäisten kuin teidän, yhtä viattomain
kuin neidin. Jos ette tahdo hukkua muiden muassa, niin päättäkää! Ja
pian! Sillä se, mitä olette nähneet, on vain esimakua; mitä olette
kuulleet,-se on vain hiljaista suhinaa, joka ennustaa hirmumyrskyä.
Älkää miettikö liian kauan, niin kauan, etten enää minäkään voi teitä
pelastaa.

— Tahtoisin mieluummin kuolla! — vaikeroi neiti peittäen kasvonsa
käsillään. — Tahtoisin mieluummin kuolla!

— Ja nähdä hänen kuolevan? — vastasi kreivi Tavannes tyynesti. — Ja
nähdä näiden kuolevan? Miettikää, miettikää, lapsi!

— Te ette tee sitä, — läähätti tyttö. Hän vapisi kiireestä kantapäähän.

— Minä en tee mitään, — vastasi kreivi varmasti. — Minä vain jätän
teidät oman onnenne nojaan ja nämä toiset samoin. Vaimoni ja hänen
väkensä uskallan pelastaa vaikka kuninkaan edessä, mutta en muita.
Teidän täytyy valita... ja nopeasti.

Eräs pelästyneistä naisista, neidin kamarineitsyt, nimeltä Javette,
aikoi heittäytyä emäntänsä jalkoihin. Tignonville karkoitti hänet
takaisin yhdellä ainoalla sanalla ja kääntyi kreivi Hannibalin puoleen.

— Mutta, herra kreivi, — sanoi hän, — oletteko aivan mieletön? Onhan
mieletöntä kosia häntä tällä tapaa. Te ette rakasta häntä. Te ette
kaipaa häntä. Missä suhteessa hän merkitsee teille enemmän kuin muut
naiset?

— Missä suhteessa hän teille merkitsee enemmän kuin muut naiset? —
kysäisi Tavannes niin terävällä, pistävällä äänellä, että Tignonville
säpsähti, ja heidän välillään istuvan tytön, kilpailun kunniapalkinnon,
poskille kohosi hieno puna. — Missä suhteessa hän on teille enemmän
kuin muut naiset? Onko hän enemmän? Ja sittenkin... haluatte hänet
omaksenne.

— Hän merkitsee minulle enemmän, — vastasi Tignonville.

— Todellako? —iski toinen hänen sanoihinsa, ja äänessä oli tarkoittava
sävy. — Todellako? Mutta me leikittelemme sanoilla, ja myrsky on
nousemassa, kuten jo ennustin teille. Teille riittää, että minä kaipaan
häntä, että minä tahdon hänet omakseni. Hänestä on tuleva minun
vaimoni, vapaasta tahdostaan Hannibal de Tavannesin vaimo... taikka
minä jätän hänet oman onnensa nojaan ja teidät samaten!

— Oi, Jumalani! — vaikeroi tyttö. — Vapaaehtoisesti hänen vaimonsa!

— Niin, neiti, vapaaehtoisesti minun vaimoni, — vastasi kreivi
ankarasti, — taikka ei kenenkään!



VI.

KUKA LOUKKAA TAVANNESIA?


Ennustaessaan, että myrsky oli nousemassa, kreivi Hannibal oli vain
puhunut totta. Uusi roistojoukko oli hetki sitten syöksynyt idästäpäin
St. Honorè-kadulle, ja tuhansien äänien kohina paisui valtavammaksi
kuin kellojen kiihkeät läppäykset. Liikkuvien ihmisjoukkojen takana
alkoi uusi päivä, sunnuntai, elokuun 24:äs, pyhän Bartolomeuksen
juhlapäivä, sarastaa Bastiljin linnoituksen yli, ikäänkuin opastaakseen
kansaa sen julmassa työssä. Vielä olivat kadut, kujat, goottilaiset
pihat ja tukahuttavat sokkelot, joissa työ odotti tekijäänsä, hämärään
verhotut; talojen etupuolia valaiseva soihtujen hohde ennusti yhä
joukon tuloa. Mutta aamu vaikeni, aurinko oli nousemaisillaan. Pian
oli päivä koittava ja paljastava piileskelevän pakolaisen, jonka
armeliaampi hämärä oli säästänyt, ja leimaava laillisiksi ne kauhut,
joita yö oli koettanut salata.

Ja päivällä, kirkkaassa valossa, kävisi surmaaminen helpommaksi
ja pakeneminen yhä vaikeammaksi. Sillalla, jonka lähellä rikkaat
kultasepät asuivat, laitureilla ja rannalla tehtiin jo murhia.
Louvressa, hovipihalla, kuninkaan silmäin edessä, ja Medicien
akkunoiden alla surmattiin. St. Martinissa, St. Denisissä ja St.
Antoinessa samoin, joka paikassa, missä vain viha, ulkokultaisuus
tai yksityinen kauna yllytti kättä. Koko kaupunki oli täynnä
valitushuutoja, raivoa ja pahaa ennettä. Cour des Miraclesista,
toreilta, teurastajien korttelista, rikollisuuden ja kurjuuden joka
pesästä tulvi ihmishylkyjen laumoja, muutamat omin päin rosvotakseen,
kenenkään ehkäisemättä, minne tahansa menivät, mutta useimmat
liittyäkseen johonkin niistä aseellisista joukoista, joiden asiana oli
käydä kadulta kadulle, talosta taloon, kukistaen vastustuksen ja pannen
kaikkialla Pariisissa täytäntöön kuninkaan ylevää oikeudenmukaisuutta.

Juuri yksi näistä parvista oli Tavannesin puhuessa ilmestynyt
kadulle, eikä hän olisi voinut parempaa asianajajaa kutsua avukseen.
Kun voimakas huuto: — Alas! alas! — ikäänkuin ukkosenjyrinä vieri
talorivin etupuolta pitkin ja raivokkaampi ääni: — Tappakaa! tappakaa!
— lähenemistään läheni ja saapuvan ihmisjoukon tulet alkoivat välkkyä,
katosi palvelijoiden rohkeus. Rouva Carlat vapisi koko ruumiiltaan
ja puhkesi valituksiin; kamarineitsyt, Javette, heittäytyi kauhun
vallassa neidin jalkain juureen ja kietoen käsivartensa hänen polviensa
ympärille kirkui, että neiti pelastaisi hänet, pelastaisi ainoastaan
hänet. Eräs miehistä liikahti ikäänkuin sulkeakseen akkunaluukut,
ja ainoastaan vanha Carlat pysyi vaiti, rukoillen ääneti, liikkuvin
huulin, kasvoillaan synkkä, päättävä ilme.

Entä kreivi Hannibal? Pikisoihtujen valon kirkastuessa kadulla,
voittaen harmaan päivänvalon, hän näytti kasvavan. Katseellaan hän
vaiensi kirkuvan naisen.

— Valitkaa pian, neiti! — sanoi hän. — Sillä minä voin pelastaa
ainoastaan vaimoni ja hänen väkensä. Pian, sillä kohta olemme ahtaalla,
eikä siitä tule mitään lastenleikkiä.

Laukaus, kiljahdus kadulta ja akkunan ohi juoksevien askelten töminä
säesti hänen sanojaan.

— Pian, neiti! — huusi hän ja hengitti hiukan kiivaammin. — Pian,
ennenkuin on liian myöhäistä! Tahdotteko pelastaa ihmishenkiä vai
surmata?

Tyttö katsoi rakastettuaan kuolemantuska silmissään, kysyen neuvoa
sanattomana. Mutta Tignonville ei antanut mitään merkkiä, ja ainoastaan
Tavannes oli tämän katseen huomannut.

— Herra on tehnyt kaiken voitavansa pelastaakseen itsensä, — sanoi
kreivi, naurahtaen ivallisesti. — Hän on pukeutunut kuninkaan
palvelijoiden pukuun; hän on sanonut: 'Kuka tahansa saakin surmansa,
minä ainakin jään eloon!' Mutta...

— Olkaa kirottu! — huusi nuori mies ja toisen ärsytyksestä
silmittömästi vimmastuneena kiskaisi ristin lakistaan heittäen sen
lattialle. Hän tarttui valkoiseen hihaansa ja repäisi sen olkapäästä
kyynärpäähän asti. Kun se sitten riippui vain nauhan varassa, ojensi
hän kätensä ja huusi:

— Olkaa kirottu! En tahdo henkeäni teidän armostanne! Ehkä voin vielä
pelastaa hänet. Ja minä tahdonkin pelastaa hänet!

— Narri! — vastasi Tavannes, mutta hänen sanansa tuskin kuului
huumaavassa pauhinassa. — Voitteko taistella tuhatta vastaan? Katsokaa!
— ja tarttuen toisen ranteeseen hän viittasi akkunaan.

Katu hehkui kuin sulatusuuni soihtujen punaisessa valossa, joita
kannettiin seipäiden nenissä ihmismeren yläpuolella. Siellä aaltoili
päitä, tuijottavia kasvoja ja huitovia käsivarsia, ja aallot vyöryivät
ohi yhä edelleen. Hetken näytti siltä kuin tulva virtaisi ohi ja
jättäisi heidät rauhaan. Sitten tuli pysähdys, kuului sekavaa huutoa,
ihmismeri aaltoili sinne tänne, soihdut heiluivat edestakaisin, ja
lopuksi kajahti: — Avatkaa! avatkaa! — ja roskajoukko kerääntyi talon
ja valaistun akkunan eteen.

Aluksi näytti siltä kuin kreivi Hannibalinkin rautaiset hermot
värähtäisivät. Hän seisoi ruokapöydän ympärille kokoontuneen valjun
ryhmän ja raivostuneen roistojoukon välillä, joka mulkoili uhrejaan,
ennenkuin repisi ne palasiksi. — Avatkaa! avatkaa! — ulvoi lauma, ja
eräs mies puhkaisi pistimellään akkunan.

Tällä ratkaisevalla hetkellä neidin silmät kohtasivat Tavannesin
katseen sekunnin murto-osaksi. Hän ei puhunut, ja vaikka hän olisikin
vielä kyennyt ääntämään, eivät hänen sanansa olisi kuuluneet. Mutta
jotakin hänen silmänsä lienevät ilmaisseet, jotakin tärkeää, vaikka ei
kukaan muu sitä huomannut eikä ymmärtänyt. Sillä kreivi seisoi äkkiä
akkunan luona ja kohotti kätensä vaatien hiljaisuutta.

— Takaisin! — jyrisi hän. — Takaisin, lurjukset! — Ja hän vihelsi
kimakasti. — Tehkää mitä haluatte, — jatkoi hän samassa äänilajissa, —
mutta ei täällä! Menkää eteenpäin! Kuuletteko?

Mutta joukkoa ei voinut niin helposti hajoittaa. Raaka, itsepintainen
ja paatunut lauma ulvoi yhä: — Avatkaa, avatkaa! — ja se mies, joka
oli juuri rikkonut akkunan — raajarikko, kamalan näköinen Jehan —
tarttui lyijykehykseen, kiskaisten siitä suuren palasen, ja sitten
erääseen poikkitankoon koettaen sitä kiskoa irti ponnistamalla toisella
jalallaan alhaalta seinästä.

Tavannes näki, mitä oli tekeillä, ja hänen luonteensa tulisuus ja
rajuus saattoi hänen hahmonsa ikäänkuin kasvamaan.

— Koirat! — karjui hän, — täytyykö minun kutsua ratsumieheni
hajoittamaan teidät? Täytyykö piiskata teitä pitkin katuja
jalustinhihnoilla? Minä olen Tavannes, varokaa minua! Minulla on kynnet
ja hampaat ja osaan purra! —jatkoi hän, ja ylenkatse hänen sanoissaan
oli suurempi kuin sen joukon raivo, jolle hän nämä sanat huusi. —
Surmatkaa missä haluatte, ryöstäkää missä haluatte, mutta siellä, missä
minä olen, ei! Taikka teidät hirtetään kantapäistänne mies miehen
viereen Montfauconiin. Minä nyljen selkänne. Menkää! Minä olen Tavannes!

Mutta roskajoukko, joka oli aluksi pelästynyt hänen äänensä jyrinää,
hänen ylimielisyyttään ja huolettomuuttaan, osoitti nyt, että sen
maltti oli lopussa. Kimakasti kiljuen se syöksyi eteenpäin, tusina
miestä jyskytti ovea huutaen: — Kuninkaan nimessä! — Toiset kiskoivat
irti jäljellä olevat akkunapuitteet, tarttuen poikkitankoihin ja
koettaen vetää niitä irti tai kiivetä sisään niiden välistä. Raajarikko
Jehan, joka oli ollut Tignonvillen vierustoverina kokouksessa, johti
heitä.

Kreivi Hannibal katseli heitä hetken, tuimat kasvot kumartuneina heitä
kohti ja selvästi näkyvissä soihtujen hohteessa. Mutta kun raajarikko,
seisten toisten olkapäillä ja vastustajan toimettomuuden rohkaisemana,
alkoi tunkeutua tankojen välistä sisään, kohotti Tavannes pistoolin,
jota oli toisten huomaamatta pitänyt selkänsä takana, viritti tyynesti
hanan ja laski aseen ilkeiden kasvojen tasalle, jotka irvistelivät
aivan lähellä hänen omiaan. Kääpiö näki pistoolin ja yritti peräytyä,
mutta liian myöhään. Välähdys, parkaisu, ja roisto, kurkku luodin
lävistämänä, levitti kätensä pudoten taaksepäin laihan mustapukuisen
miehen syliin, joka oli tarjonnut hänelle olkapäänsä porsaaksi.

Muutaman sekunnin ajan pistoolin savu täytti huoneen ja akkunan. Kuului
huuto, että hugenotit olivat pääsemäisillään pakoon, että hugenotit
tekivät vastarintaa, että oli tekeillä salaliitto; muutamat huusivat,
että oli vartioitava talon takaovia, toiset tahtoivat vartioida kattoa,
ja jotkut kehoittivat lähtemään pois. Mutta kun savu hälveni, näki
hölmistynyt roskajoukko, että kaikki oli ennallaan. Kreivi Hannibal
seisoi entisellä paikallaan julma hymy huulillaan.

— Kenen vuoro nyt on? — huusi hän ivallisesti. — Minulla on muitakin
pistooleja. — Sitten hänen äänensä sävy muuttui äkkiä julmuudeksi.
— Te koirat! — jatkoi hän. — Te likaisen kaupungin loka, te hallien
hylkyväki! Aiotteko ärsyttää minua? Luuletteko voivanne pelottaa minua
taikka minut tappaa? Minä olen Tavannes, ja tämä on minun taloni, ja
vaikka täällä olisi tusina hugenotteja, ette saisi koskea yhteenkään
tai taittaa hiuskarvaakaan hänen päästään! Menkää tiehenne, sanon minä
vielä kerran, niin kauan kuin pääsette! Etsikää naisia ja lapsia ja
tappakaa. Mutta ei täällä!

Hänen vimmansa ja ylenkatseensa mykisti heidät hetkiseksi. Sitten tuli
vastaus takarivistä... vanhanaikuisen väkipyssyn laukaus. Luoti lensi
vinkuen kreivi Hannibalin pään ohi ja pirskoittaen seinästä kalkkia
noin askeleen päässä Tignonvillestä putosi lattialle.

Tavannes nauroi. — Poropeukalo! — huusi hän. — Jospa kuuluisit minun
joukkooni, käskisin pistää sormesi kiehuvaan öljyyn, niin että oppisit
ampumaan. Mutta te kyllästytätte minua, koirat. Minun täytyy antaa
teille hiukan opetusta. — Ja hän nosti pistoolinsa ja tähtäsi. Joukko
ei tiennyt, oliko tämä se pistooli, jonka hän jo oli laukaissut, vai
uusi, mutta peräytyi läähättäen säikähdyksestä. — Minun täytyy opettaa
teitä, — jatkoi hän halveksivasti. — Tännepäin, Bigot, Badelon, ajakaa
pois nuo kerskurit! Puhdistakaa katu niistä! Täällä on Tavannes!

Ei sanalla eikä katseella hän tähän asti ollut ilmaissut, että hänellä
oli apumiehiä. Mutta hänen huudettuaan nimensä hyökkäsi tusina miehiä,
jotka olivat liikkumattomina seisseet Croix du Tiroirin kohdalla
hampaisiin asti asestettuina, suljetussa rivissä joukon vasempaa
kylkeä vastaan. Tämä oli lähinnä seisoville täydellinen yllätys.
Välähtävät peitset silmäinsä edessä, luullen jo tuntevansa kylmää
terästä kyljissänsä, he pakenivat joka haaralle epätietoisina siitä,
kuinka moni ajoi heitä takaa, vai oliko lainkaan takaa-ajoa. Hetken
aikaa näytti siltä kuin olisi tusina pistintä saanut hajoitetuksi
roskajoukon, joka pari minuuttia sitten esiintyi niin uhkaavana, että
kokonainen rykmentti olisi voinut lannistua sen edessä.

Ja niin olisi käynytkin, jos kaikki olisivat olleet sitä, miksi hän
heitä nimitti, kadun kuonaa ja hylkyjä. Mutta joukon keskessä —
sen saattoi pikemmin aavistaa kuin nähdä — oli kourallinen toista
rotua, Sorbonnen ylioppilaita, tulisilmäisiä pappeja ja kolme tai
neljä ratsastavaa jousimiestä, se kantajoukko, joka kulkiessaan
pitkin katuja oli koonnut ympärilleen suuren lauman. Kiiluvin silmin
uhkaillen ja kiroillen nämä seisoivat paikoillaan, ja Tavannesinkin
hurjapäät karttoivat koskemasta paljaaksi ajeltuihin päihin. Täten
aiheutunut pysähdys soi pakeneville hengähdysaikaa; he jäivät mustien
kaapujen suojaan ja alkoivat kivittää pistinmiehiä, jotka taas
vuorostaan peräytyivät, kunnes heistä tuli kaksi ryhmää, seisten
puolustusasennossa, toinen akkunan, toinen oven edessä.

Kreivi Hannibal oli katsellut hyökkäystä ja pysähdystä hymyilevän
uteliaana, kuten mies katselee leikkiä. Säikähdyksessä olivat soihdut
joko pudonneet maahan taikka sammuneet, ja talon ja peräytyneen
väkijoukon välille, joka hetki hetkeltä kävi uhkaavammaksi, lankesi
kylmä päivänvalo valaisten raajarikon katuojassa nurinniskoin makaavaa
ruumista.

Laihan mustapukuisen miehen olkapäille kohonnut pappi alkoi puhua
roistojoukolle; kumea hyväksymisen huuto ja kättentaputukset näkyivät
hänen esiintyessään vaikuttavan Tavannesin miehiin. He katselivat
akkunaa kohden ja kuiskailivat keskenään. Oli selvää, ettei heillä
ollut halua ruveta taistelemaan kirkon kanssa, ja että he levottomina
odottivat poistumiskäskyä.

Mutta kreivi Hannibal ei antanut mitään määräystä, ja niin suuresti
kuin hänen miehensä pelkäsivätkin munkkikaapuja, pelkäsivät he häntä
vielä enemmän. Sillä välin puhujan into paisui, hän viittaili hurjin
liikkein tätä taloa kohden. Väkijoukko murisi, ja äkkiä alkoi kiviä
sataa pistinmiesten päälle, niin että heidän rintahaarniskansa
ratisivat. Pappi valitsi tämän hetken. Hän hypähti maahan ja juoksi
eturiviin. Hän kannatti toisella kädellä kaapuaan heiluttaen ilmassa
toista, ja roistojoukko, ikäänkuin yhden ainoan tahdon pakottamana,
vyöryi eteenpäin suunnattomana, yksirintamaisena pauhaavana
hyökyaaltona pyyhkäisten tieltään nuo kaksi kourallista pistinmiehiä,
jotka pelkäsivät sekä hyökätä että paeta.

Mutta hyökyaalto syöksyi turhaan tukevia seiniä ja tammisella teljellä
varustettua ovea vastaan; se viskautui takaisin huitovien käsivarsien
ja ryöstönhimoisten kasvojen kiehuvana sekamelskana. Ainoastaan yksi
kohta oli valloitettavissa, nimittäin akkuna, ja siinä keskellä
aukkoa seisoi Tavannes. Nopeana kuin ajatus hän ampui kaksi laukausta
väkijoukkoon, ja sitten, kun savu vielä verhosi kaikki, hän vihelsi.

Oliko tämä merkkinä hänen väelleen uudelleen ryhtyä taisteluun,
kuten he ponnistelivatkin parhaansa mukaan, vai oliko hänellä vielä
näkymättömiä apujoukkoja, sitä ei voitu huomata. Sillä kun savu alkoi
hälvetä ja akkunan edessä roistojoukko kahden miehen menetyksestä
kauhistuneena yhä työntäytyi taaksepäin, vaikka olisi pitänyt pyrkiä
eteenpäin, alkoi heidän takanaan kuulua outoja ääniä, kimeää kirkunaa,
kavioiden kapsetta ja hätääntyneitä huutoja. Vielä silmänräpäys,
ja väkijoukon suuressa sekasorrossa hajoaviin takariveihin syöksyi
parikymmentä täyttä laukkaa ratsastavaa hoilottavia, kiroilevaa
ratsumiestä, ja heitä seurasi noin kaksi sen vertaa jalkamiehiä, jotka
riippuivat jalustimissa tai hevosten hännissä, kirkuen ja hihkuen,
sivaltaen hevosia kilpaa hurjien ratsastajien kanssa.

— Eteenpäin, eteenpäin! — kiljui etummainen, horjuen satulassaan,
suupielet vaahdossa. — Teurasta elokuussa, teurasta toukokuussa!
Surmaa! — Ja hän ampui laukauksen roskajoukkoon, joka pakeni joka
suunnalle välttääkseen hänen hyökkäävää, pystyyn karahtavaa ratsuaan.

— Surmaa! — Surmaa! — huusivat hänen seuraajansa, viiltäen ilmaa
miekoillaan, horjuen edestakaisin satuloissaan ja yrittäen humaltuneina
seurata hänen esimerkkiään.

— Eteenpäin! Eteenpäin! — huusi taas johtaja, ja taloa ympäröivä
väkijoukko väistyi joka taholle pelastuakseen hillittömän hyökkäyksen
tieltä.

Roskajoukko pakeni, mutta ei kyllin nopeasti, sillä yksi tai pari
joutui hevosten jalkoihin, ja se pysäytti ratsastajat tuokioksi.
Ennenkuin he ehtivät jatkaa matkaansa, huusi kreivi Tavannes
akkunastaan:

— Hei, hei! — ja hän nauroi ääneensä. — Aja heidän ylitsensä, rakas
veli! Puhdista katu minun häitäni varten!

Marski Tavannes, sillä hän juuri, Jarnacin taistelun sankari, johti
näitä hurjia mellastajia, kääntyi sinne päin ja koetti hillitä
hevostaan.

— Mikä heitä vaivaa? — huusi hän hurjistuneen hevosen karahtaessa
pystyyn ja rautaisten kavioiden iskiessä tulta liukkaasta kivityksestä.

— He nousevat pystyyn kuten sinun ratsusi! — vastasi kreivi Hannibal. —
Piiskaa heitä, piiskaa heitä minun puolestani. Tavannes! Tavannes!

— Mitä? Noita lurjuksiako?

— Niin, noita lurjuksia!

— Joka loukkaa veljeäni, lonkkaa Tavannesia! — vastasi marski ja
kannusti hevostaan roskajoukkoon, joka oli paennut kadunvierille
koettaen parhaimpansa mukaan litistyä seiniä vasten. — Pois täältä,
koirat, pois täältä! — huusi hän yhä ahdistaen heitä, ja sitten: —
Tahtoisitte kai purra, tahtoisitteko? — ja siepaten pistoolin kenkänsä
varresta hän laukaisi heidän joukkoonsa välittämättä siitä, kehenkä se
osui. — Ha, haa! Se saa teidät liikkeelle, saa kun saakin! — jatkoi
hän, kun roistot pakenivat suin päin. — Joka loukkaa veljeäni, loukkaa
Tavannesia! Eteenpäin! Eteenpäin!

Äkkiä eräästä läheisestä ovesta syöksähti tummapukuinen olento kadulle,
tarttui marskin ohjaksiin ja hetkeksi pysähdytti hänet. Pappi — sillä
hän oli pappi, isä Pezelay, sama, joka oli puhunut kansalle — kohotti
varoittaen kättään.

— Seis! — huusi hän säihkyvin viiniin. — Seis, arvoisa herra!
Kirjoitettu on: Älä säästä kananealaista vaimoa. Ei säästämistä
varten ole kuningas antanut käskyä ja miekkaa, vaan surmaamiseksi. Ei
suojaamiseksi, vaan iskemiseksi! Iskemiseksi!

— Tahdon sitten iskeä! — huusi marski ja iski pistoolinsa perällä
intoilijan maahan. Sitten hän kannusti hevostaan hänen ylitsensä yhtä
häikäilemättä kuin olisi ratsastanut hugenotin yli, nauraen kuin
mielipuoli pilalleen. — Joka loukkaa veljeäni, loukkaa Tavannesia! —
kiljui hän. — Loukkaa Tavannesia! Eteenpäin!

— Eteenpäin! — ulvoivat hänen seuralaisensa, lyöden ympärilleen samaan
hurjaan tapaan. He olivat nuoria aatelismiehiä, jotka olivat viettäneet
yönsä palatsissa juhlimalla, ja juopuneina viinistä ja hulluina
kiihtymyksestä he olivat jättäneet Louvren aamunkoitossa herättääkseen
kaupungin. — Jarnac! Jarnac! — huusivat he, ja muutamat tervehtivät
kreivi Hannibalia kiitäessään ohi. Ja niin, hoilaten ja kannustaen
hevosiaan ja seuraten johtajaansa he syöksyivät pois nyt aivan tyhjää
katua pitkin, kiidättäen mukanaan kauhua ja riehuntaa, mihin ikinä
heidän ratsunsa sinä aamuna heidät lennättivät.

Nojaten käsillään hävitetyn akkunan pihtipieleen Tavannes kumartui ulos
nauraen ja katsoi heidän jälkeensä. Tuokiossa oli roskajoukko hävinnyt,
ja katu oli tyhjänä. Peitsimiehet ilmestyivät yksi toisensa jälkeen
nolon näköisinä kadulle käytävistä ja kujista, joista olivat etsineet
suojaa. He kokoontuivat katselemaan katuojassa liikkumattomina, kasvot
maata vasten makaavia kolmea olentoa taikka oikeastaan niitä ei enää
ollut kolme, vaan kaksi. Sillä heidän lähestyessään yksi, nimittäin
pappi, nousi hitaasti ja horjuen jaloilleen. Hän käänsi veriset,
laihat, leppymättömät kasvonsa akkunaa kohti, jossa Tavannes seisoi.

Juhlallisesti, tehden ristinmerkin, ja kohotetuin käsin hän kirosi
kreivin, olkoon tämä vuoteessa tai ruokapöydässä, kävelemässä,
ratsastamassa, seisomassa, taistelussa tai kuoleman kielissä.
Peitsimiehet peräytyivät kauhistuneina ja peittivät kasvonsa; ja ne,
jotka olivat pohjoisesta kotoisin, tekivät ristinmerkin, ja ne, jotka
tulivat etelästä päin, käänsivät kaksi sormea hevosenkengän tapaan.
Mutta Hannibal de Tavannes nauroi; nauroi niin, että hampaat hohtivat,
ja käski heitä siirtämään haaskat syrjään, etteivät alkaisi haista
auringon noustessa korkealle. Sitten hän käänsi selkänsä kadulle ja
katsoi huoneeseen.



VII.

AMFITEATTERISSA.


Naiset olivat liikkuessaan kaataneet kaksi kynttilää, ja kolmas
oli valunut sammuksiin. Ne kolme kynttilää, jotka vielä paloivat,
taistellen voimattomasti hetki hetkeltä kasvavan päivänvalon kanssa,
loivat ympäristölle liian kauan kestäneen mässäyksen leiman.
Epäjärjestyksessä oleva pöytä, nurkissa piileskelevien palvelijoiden
kalpeus, neidin tuskasta kivettyneet kasvot, kaikki lisäsi tätä sävyä,
jota vielä yleinen uupumus täydensi, niin että kun Tavannes kääntyi
akkunasta voitonpuna kasvoillaan kohdaten toisten katseet, hän näytti
ainoalta voimakkaalta, ainoalta mieheltä tässä seurassa. Tosin hänen
uhriensa uupumuksen ja masennuksen alla paloivat intohimo, viha ja
vastenmielisyys yhtä rajuina kuin salainen tuli tulivuoren sisällä,
mutta tällä hetkellä ne kytivät tuhkan peittäminä ja toimettomina.

Hän heitti laukaistut pistoolit pöydälle. —Jos tuo korppi puhuu
totta, — sanoi hän, — saan maksaa kalliin hinnan vaimostani ja
vain lyhyen aikaa sanoa häntä vaimokseni. Sitä suuremmalla syyllä,
neitiseni, täytyy kiirehtiä. Eikä asia viivyttelemisestä parane. Kumman
valitsette, minun pappini vai oman kirkkonne miehen?

Nyt Tignonville ponnahti esille. — Hän ei ole luvannut mitään! — huusi
hän ja löi nyrkkinsä pöytään.

Kreivi Hannibal hymyili ivallisesti. — Se on neidin sanottava, —
vastasi hän.

— Mutta jos hän niin sanoo, entä sitten?

Tavannes otti makeisrasian, jollaisia sen ajan muodin mukaan pidettiin
mukana, samoin kuin myöhemmän ajan ihmiset käyttivät nuuskarasiaa. Hän
valitsi hitaasti luumun.

— Jos hän niin sanoo? — toisti hän. — Siinä tapauksessa herra de
Tignonville saa takaisin lemmittynsä, ja herra de Tavannes kadottaa
morsiamensa.

— Te lupaatte sen?

— Lupaan. Mutta...

— Mutta mitä?

— Mutta hän ei sano niin, — vastasi Tavannes rauhallisesti.

— Miksi ei?

— Miksikö ei?

— Niin, herra, miksi ei? — kertasi nuorempi mies vavisten.

— Siksi, herra de Tignonville, että se ei olisi totta.

— Mutta hän ei puhunut! — huusi Tignonville kiihkeästi, niinkuin lintu
turhaan rimpuilee siivillään häkin seiniä vastaan. — Hän ei puhunut, ja
siksi hän ei voinut luvata.

Tavannes söi luumun hitaasti, näytti nauttivan sen tuoksusta ja
tunnustavan sen oikeaksi Agen-luumuksi, ja vasta sitten hän puhui.

— Teidän asianne ei ole sanoa, lupasiko hän vai ei, — vastasi hän
kuivasti, — eikä minunkaan. Se kuuluu neidille.

— Te jätätte sen hänen ratkaistavakseen?

— Jätän hänen ratkaistavakseen, lupasiko hän.

— Siinä tapauksessa hänen täytyy sanoa, ettei luvannut! — huusi
Tignonville äänellä, jossa väreili voiton ja helpotuksen tunne. — Sillä
hän ei puhunut. Kuulkaa, neiti! — jatkoi hän, kääntyen ojennetuin käsin
ja vedoten morsiameensa intohimon vallassa. — Kuuletteko? Ymmärrättekö?
Teidän tarvitsee vain puhua, niin olette vapaa! Sanokaa vain tuo
sana, ja tämä herra jättää teidät rauhaan! Jumalan nimessä, puhukaa,
Clotilde! Ah! — Hän teki epätoivoisen eleen, kun tyttö ei vastannut,
vaan istui yhä kuin kivettynyt, toivottomana katsellen suoraan eteensä
ja nyppien suonenvedontapaisesti nytkähtelevin sormin vyönsä reunusta.
— Hän ei ymmärrä! Pelko on huumannut hänet. Olkaa armelias, herra,
antakaa hänelle aikaa tointua, että hän tietäisi mitä tekee. Pelko on
lamauttanut hänen ajatuskykynsä.

Kreivi Hannibal hymyili. — Minä tunsin hänen isänsä ja setänsä, —
sanoi hän, — eivätkä heidän aikanaan Vrillacit olleet pelkureita.
Herra unohtaa myöskin, — jatkoi hän hienolla ivalla, — puhuvansa
morsiamestani.

— Se on valhe!

Tavannes kohotti silmäkulmiaan. — Te olette minun vallassani, — sanoi
hän. — Sitäpaitsi, jos se on valhetta, tarvitsee neidin vain sanoa
samaa.

— Te kuulette, mitä hän sanoo? huusi Tignonville. — Siis, puhukaa toki,
neiti! Clotilde, puhukaa! Sanokaa, että te ette ole puhunut, ette ole
koskaan luvannut hänelle mitään!

Nuoren miehen ääni värisi närkästyksestä, raivosta ja tuskasta; mutta
jos totuus on tuotava julki, etupäässä häpeästä, oudon, tavattoman
asemansa häpeällisyydestä. Sillä sitä mukaa kuin häneltä häipyy
äkillisen, väkivaltaisen kuoleman pelko, valveutui hänen ajatuskykynsä,
ja tilanne alkoi näyttää hänestä yhä rumemmalta. Oikeastaan ei hänen
rakkautensa niin tuskallisesti koettanut pidättää tyttöä — rakkaus,
joka kärsi nähdessään vaaran menettää lemmittynsä, kuten jaloimpien
luonteitten laita luultavasti olisi ollut. Pikemminkin hänessä
kärsi miehen itserakkaus, ylpeän luonteen itserakkaus, joka huomasi
olevansa vasaran ja alasimen välissä, niin kierossa asemassa, että
hänen, onnettoman, tästä lähtien voitaisiin sanoa ostaneen henkensä
rakastettunsa hinnalla. Hän ei ollut ostanut, mutta hänen oli ollut
pakko olla läsnä; hänen oli täytynyt olla toimetonna asianhaarojen
pakosta, ja tosiasia oli, että jos tyttö uhraisi itsensä, hän siten
pelastuisi.

Siinäpä olikin pula. Ei siis ihme, että hän rukoili tyttöä sellaisella
äänellä, joka herätti pelon herpaisemat palvelijatkin horroksista.

— Sanokaa hänelle! — huusi hän. — Sanokaa hänelle, ennenkuin on liian
myöhäistä. Sanokaa, että te ette ole luvannut!

Tyttö käänsi hitaasti kasvonsa häntä kohti. — En voi, kuiskasi hän, —
en voi. Menkää, — jatkoi hän kasvojen vääntyessä tuskasta. — Menkää,
herra. Jättäkää minut. Kaikki on mennyttä.

— Mitä? — huudahti Tignonville. — Te lupasitte hänelle?

Tyttö nyökkäsi.

— Siinä tapauksessa, — huusi nuori mies kiukun puuskassa, — en minä
ainakaan tahdo olla osa hinnasta. Katsokaa! Noin! Ja noin! — ja hän
kiskaisi valkoisen hihan kokonaan irti käsivarrestaan ja reväisten
sen halki heitti sen maahan ja tallasi sitä. — Minusta ei milloinkaan
saa sanoa, että olin läsnä ja annoin teidän ostaa henkeni. Minä menen
kadulle, kävi minun sitten miten tahansa. — Ja hän kääntyi ovea kohti.

Mutta Tavannes ehti ennen häntä. — Ei! — sanoi hän; — te jäätte tänne,
herra de Tignonville, — ja hän asettui seisomaan selin ovea vasten.

Nuori mies katseli häntä kasvot vimmasta vääristyneinä.

— Minunko täytyy jäädä tänne? — huusi hän. — Ja miksi niin, herra? Mitä
merkitsee teille, jos valitsen kuoleman?

— Ainoastaan hiukan, — vastasi Tavannes. — Nyt olen vastuussa neidille,
tunnin kuluttua vaimolleni, teidän hengestänne. Eläkää siis, herra,
teillä ei ole valintaa. Kuukauden kuluttua kiitätte minua siitä... ja
häntä myöskin.

— Olenko teidän vankinne?

— Olette.

— Ja minun täytyy jäädä tänne... kidutettavaksi? — huusi Tignonville.

Kreivi Hannibalin silmät säkenöivät. Äkilliset, rajut muutokset olivat
hänelle luonteenomaisia; välinpitämättömyys saattoi äkkiä vaihtua
raivoksi, iva hillittömäksi herjaukseksi.

— Kidutettavaksi! — kertasi hän julma ilme kasvoillaan. — Te puhutte
kidutuksesta, kun Piles ja Pardaillan, Teligny ja Rochefoucauld
makaavat kuolleina kadulla! Kun lahkonne häviää, kuihtuu kuin
kurpitsa yhtenä yönä! Kun palvelijanne teurastetaan ja Ranska nousee
ympärillänne verivirran hyökynä! Mutta vähät siitä, — ja hän viittasi
kädellään halveksivasti, — te saatte minutkin puhumaan, vaikka en
olekaan puhelias eikä minulla ole aikaakaan. Neiti, te ainakin toimitte
ettekä puhele. Teidän luvallanne palaan tunnin kuluttua ja tuon
mukanani... kummanko, meikäläisen vai teikäläisen papin?

Clotilde katsoi häneen sen näköisenä, joka hitaasti alkaa tajuta
asemansa kammottavan, julman todellisuuden. Aluksi hän ei vastannut.

— Meikäläisen, — kuiskasi hän sitten tuskin kuuluvasti.

Tavannes nyökäytti päätään. — Hugenottipapin siis, — sanoi hän
huolettomasti. — Hyvä on, kunhan vain löydän jonkun. — Ja astuen
rikotun, ammottavan akkunan luo, josta viileä aamuilma puhalsi
huoneeseen ja hiljaa liehutteli onnettoman tytön hiuksia, hän virkkoi
pari sanaa ulkopuolella vahdissa olevalle miehelle. Sitten hän kääntyi
mennäkseen ovelle, mutta kynnyksellä hän pysähtyi heittäen omituisen
katseen kumpaankin ja viittasi Carlatia ja palvelijoita menemään ensin
ulos.

— Ylös, ja pysykää hiljaa yläkerrassa! — jyrisi hän. — Yrittäkääpä
vain avata akkuna tai katsoa ulos, niin saatte maksaa sen kalliisti!
Kuuletteko? Ylös! Te myöskin, vanha töpökorva. Mitä? ettekö mene? — ja
hän katsahti tuimasti, kun Carlat epäröi. — Näin on parempi! Näkemiin,
neiti!

Hän odotti siksi, että kaikki olivat menneet, seurasi heitä sulkien
oven ja jätti molemmat nuoret yksin, jotka jäätyään kahden kesken
ammottavan akkunan ja haaskatun juhla-aterian ääreen pysyivät oudosti
vaiti. Tyttö puristi toisella kädellään toista, ikäänkuin masentaakseen
nousevaa kammoa, ja istui tuijottaen eteensä, näyttäen tuskin
hengittävänkään. Mies nojasi vähän matkan päässä hänestä seinään ja
tuijotti lattiaan kasvot synkkinä, vääristyneinä.

Hänen olisi ennen kaikkea tullut ajatella tyttöä ja tytön puolesta,
hänen ensi vaistonsa olisi täytynyt neuvoa lohduttamaan, kun ei
voinut häntä pelastaa. Hänen asianaan olisi ollut lieventää, mikäli
mahdollista, tytön kohtaloa, todistaa hänelle puhtain, pyhin
jäähyväissanoin, että hän käsitti ja antoi arvoa uhrille, jonka tyttö
oli tekemäisillään, ei pelastaakseen omaa, vaan toisten hengen, ja
josta he molemmat maksoivat hinnan.

Ja kaikki nämä ajatukset ehkä risteilivätkin Tignonvillen aivoissa,
ehkä hän ajattelikin etusijassa juuri näitä asioita, mutta ne eivät
päässeet esille. Nuori mies seisoi yhä vaipuneena synkkään mietiskelyyn
ja näytti ajattelevan vain omaa itseään eikä tyttöä, omaa asemaansa
eikä toisen. Muutoin hänen olisi täytynyt katsoa tyttöä ja kääntyä
hänen puoleensa. Hänen olisi täytynyt tuntea Clotilden sanattoman,
sulhaseensa turvautumisen ylevä vetovoima, kun hän syvään hengähtäen
hitaasti käänsi silmänsä häntä kohden, äänetönnä, kysyvänä odottaen,
mitä hän ehdottaisi.

Tietysti hänen olisi täytynyt. Kuitenkin kesti kauan, ennenkuin hän
vastasi. Hän istui vaipuneena miettimään omaa itseään ja asemaansa,
ilkeätä, arvoaan alentavaa asemaansa, johon Clotilde oli hänet
saattanut. Lopuksi hän tunsi tytön pakottavan katseen, taikka ajatukset
kävivät sietämättömiksi. Hän kohotti katseensa, kohtasi tytön silmät ja
hypähti kiroten seisaalleen.

— Se ei saa tapahtua! — huusi hän matalalla, mutta raivoisalla äänellä.
— Te ette saa niin tehdä! Tahdon sitä ennen tappaa hänet! Tahdon
tappaa hänet tällä kädellä! Taikka — hän harppasi akkunan ääreen ja
peräytyi samassa, riemastuneena, toinen ilme kasvoillaan — taikka,
vielä parempi, me livahdamme sittenkin hänen käsistään. Katsokaa,
neiti, näettekö? Taivas on armelias! Häkkimme on tällä hetkellä auki!
— Hänen silmänsä säteilivät innostuksesta, ja äkillinen toivo virisi
hänen ilmeeseensä hänen osoittaessaan vartioimatonta akkunaa. — Tulkaa!
Tämä on meidän ainoa tilaisuutemme! — Hän tarttui Clotilden käsivarteen
koettaen vetää häntä akkunaa kohden.

Mutta tyttö ponnisteli vastaan tuijottaen häneen. — Ei, ei! — huusi hän.

— Kyllä, kyllä, tietysti! — vastasi Tignonville. — Te ette ymmärrä. Tie
on auki! Me voimme paeta, Clotilde, me pääsemme pakoon!

Minä en voi! Minä en voi! — valitti tyttö yhä estellen.

— Pelkäättekö?

— Pelkäänkö? — kertasi tyttö hämmästyneellä äänellä. — En, mutta minä
en voi! Minä lupasin hänelle. En voi. Voi, hyvä Jumala! — jatkoi hän
äkillisessä surun purkauksessa, kun tietoisuus yleisestä tappiosta,
yhteisestä, suuresta murhenäytelmästä samassa yllätti hänet tunkien
hetkeksi syrjään hänen yksityisen hätänsä. — Miksi ajattelisimme
itseämme? Ne, jotka olivat meidän, joita rakastimme, ovat kuolleet tai
kuolemaisillaan! Miksi haluaisimme elää? Onhan samantekevää, miten
meidän käy? Me emme voi tulla onnellisiksi? Onnellisiksi? — jatkoi
hän hurjasti. — Onko kukaan enää onnellinen? Taikka onko koko maailma
muuttunut yhdessä yössä? Ei, me emme voisi olla onnellisia. Ja ainakin
te jäätte eloon, Tignonville, se on lohdutukseni.

— Jään eloon! — vastasi nuori mies kiivaasti. — Minäkö jäisin eloon?
Tahtoisin mieluummin kuolla tuhat kertaa kuin elää häväistynä! Kuin
nähdä teidät uhrattuna tuolle paholaiselle! Kuin pitää polttomerkkiä
otsassani, jotta jokainen mies osoittaisi minua sormellaan! Mieluummin
kuolisin tuhat kertaa!

— Ettekö usko, että minäkin sitä tahtoisin? — sanoi tyttö väristen. —
Parempi, paljon parempi olisi kuolla kuin — kuin elää hänen kanssaan!

— Miksi emme siis kuolisi?

Tyttö tuijotti häneen suurin silmin, ja äkillinen tyyneys valtasi
hänet. — Kuinka? — kuiskasi hän. — Mitä tarkoitatte?

— Tuota! — vastasi hänen sulhasensa. Puhuessaan hän kohotti kätensä
ja viittasi tyttöä kuuntelemaan. Raikkaassa aamuilmassa kuului vielä
kaukainen, mutta vihainen kohina, joka ennusti uuden myrskyn nousua.
Tytön kuunnellessa alkoi ääni jo vahvistua, ja kuitenkin ensi hetkellä
hän käsitti väärin sulhasensa tarkoituksen. — Oi Jumalani! — huusi
hän liiaksi rasittuneiden hermojensa kiihdyttämällä, — eikö tuo kello
milloinkaan lakkaa soimasta? Eikö kukaan voi sitä pysähdyttää?

— Se ei ole kellonsoittoa! — huusi Tignonville tarttuen tytön käteen
ikäänkuin kiinnittääkseen hänen huomiotaan. — Ääni, jonka kuulette,
nousee lähenevästä roistojoukosta. He palaavat. Meidän ei tarvitse
muuta kuin seistä tässä avoimessa akkunassa, muuta kuin näyttäytyä
heille, eikä meidän sitten tarvitse enää elää! Clotilde! Jos
tarkoitatte, mitä sanotte, jos se on teidän vakava tahtonne, niin tie
on auki!

— Ja me kuolemme — yhdessä?

— Niin, yhdessä. Mutta onko teillä siihen rohkeutta?

— Rohkeuttako? — huusi tyttö, ja peloton hymy valaisi hänen valkeita
kasvojaan. — Rohkeutta vaadittaisiin elämiseen. Siihen vaadittaisiin
rohkeutta. Olen valmis, aivan valmis. Se ei voi olla mikään synti. Elää
tietoisena siitä, mikä minulla on edessäni, se olisi syntiä. Tulkaa! —
Tällä hetkellä hän oli unohtanut väkensä, lupauksensa, kaikki. Hänestä
tuntui, että kuolema vapauttaisi hänet kaikesta. — Tulkaa!

Hän painoi Tignonvillen kättä, ja he astuivat ammottavan akkunan luo.
Hiljainen kohina, jonka Tignonville hetki sitten oli kuullut vain
epäselvästi, oli paisunut äänten pauhuksi. Roistojoukko palatessaan
itään päin pitkin St. Honoré-katua lähestyi taloa. Tignonville
tuki tyttöä käsivarrellaan ja he seisoivat odottaen juuri akkunan
sisäpuolella. Äkkiä Tignonville kumartui ja hänen kasvonsa olivat
miltei yhtä valkeat kuin tytön. Heidän katseensa yhtyivät, ja hän olisi
tahtonut suudella Clotildea.

Tyttö ei vetäytynyt irti hänen käsivarrestaan, mutta käänsi kasvonsa
poispäin, silmät puoleksi ummessa. — Ei, — mutisi hän. — Ei! Minä
olen hänen omansa niin kauan kuin elän. Mutta me kuolemme yhdessä,
Tignonville. Eihän se kestä kauan, eihän? Ja jäljestäpäin — —

Hän ei päättänyt lausettaan, mutta huulet liikkuivat äänettömässä
rukouksessa, ja hänen kasvoilleen tuli kaukaisuuteen tähyävä ilme,
sellainen, joka erään toisen hugenottinaisen, Phillippine de Lunsin,
kasvoilla sai maailman katalimman roskajoukon irstaat pilapuheet
vaikenemaan, kun hänet neljätoista vuotta tätä ennen teloitettiin
Maubert-torilla. Tuntia tai paria aikaisemmin oli neiti säikähtänyt
äkillistä myrskyä, kauhistunut kohtaloaan, tuntenut pelkäävänsä. Nyt,
kun hän vapaaehtoisesti astui sitä kohti, hän oli, kuten moni muu
nainen sekä ennen häntä että hänen jälkeensä, ilman pelkoa. Hän oli
irtautunut itsensä yläpuolelle.

Mutta kuolema viivytteli tuloaan. Jokin tuntematon este pidätti
roskajoukkoa etenemästä. Melu kylläkin jatkui, oli lyödä korvat
lukkoon ja värisytti heitä, mutta joukko itse tuntui pysähtyneen parin
talonmitan päähän St. Honoré-kadulle. Kului puoli minuuttia, pitkä
puoli minuuttia, joka tuntui ihmisiältä, eikä joukko lähestynyt.
Lähestyikö se ensinkään? Tulisiko se tänne? Vai kääntyisikö se jälleen?

Epävarmuus, joka oli epätoivoa paljoa pahempi, alkoi horjuttaa miehen
rohkeutta, sillä miehen on helpompi toimia kuin kärsiä. Hiki kohosi
Tignonvillen otsalle hänen kuunnellessaan, käsivarsi kierrettynä
tytön vyötäisille, kuunnellessaan ja odottaessaan. Onhan mahdollista,
että hän ei oikein ollut tarkoittanut, mitä sanoi minuuttia tai paria
aikaisemmin väittäessään mieluummin kuolevansa tuhat kertaa kuin
elävänsä näin häväistynä. Myöskin on mahdollista, että hän todella
tarkoitti sitä. Mutta siinä tapauksessa hän ei ollut kuvitellut, mitä
tulisi tapahtumaan, ei ollut osannut oikein arvioida kestävyyttänsä
toimettomassa odotuksessa.

Hän oli yhtä rohkea kuin tavallinen mies, tavallinen sotilas, mutta
marttyyrius, alistumisen jumaloiminen tulee paremmin naisen mieleen
kuin miehen. Jos ratkaisu olisi tullut pikemmin, niin hän ehkä olisi
uljaasti sen kohdannut. Mutta hänen täytyi odottaa ja lisäksi odottaa
petojen karjuessa, mutta siihen hän ei ollut valmistunut.

Nainen voi ehkä tyytyä kuolemaan tällä tavalla, mutta mies? Puna
nousi ja katosi jälleen Tignonvillen kasvoilta, hänen katseensa
alkoi harhailla sinne tänne. Olisiko nytkään liian myöhäistä paeta?
Liian myöhäistä välttää tytön hullun itsepäisyyden seurauksia?
Liian myöhäistäkö —? Tytön silmät olivat ummessa, hän nojasi hänen
käsivarteensa melkein elotonna. Clotilde ei tietäisi, eikä hänen
tarvitsisikaan tietää ennenkuin jälkeenpäin. Ja jälkeenpäin hän
kiittäisi siitä! Niin, sitten — ja nyt akkuna oli auki, katu oli
tyhjänä, ja joukko viipyi eikä tullut.

Hän muisti, että kahden talonmitan päässä oli kapea kuja, joka kääntyi
St. Honoré-kadulta kohtisuorasti ulkonevan holvikatoksen alitse
Roule-kadulle. Jospa hän vain ehtisi sinne roskajoukon näkemättä!
Kaiketi hän ehtisi. Hän oli tehnyt päätöksensä, ja kiivaasti liikahtaen
hän astui askeleen eteenpäin. Puristaen tyttöä lujemmin vyötäisistä hän
tarttui vasemmalla kädellään sen tangon päähän, jonka hyökkääjät olivat
kiskaisseet irti paikaltaan akkunanpielestä, ja kääntyi laskeutuakseen
akkunasta alas. Yhdellä ainoalla harppauksella hän joutuisi kadulle.

Tällä hetkellä Clotilde heräsi huumauksestaan. Hän avasi äkkiä
hämmästyneenä silmänsä ja kohtasi Tignonvillen katseen.

Tignonville oli juuri astumaisillaan takaperin laskeutuakseen
akkunasta, vetäen tyttöä mukaansa. Mutta tämän vuoksi ei hänen aikeensa
tullut ilmi, vaan hänen kasvojensa takia, jotka heti ilmaisivat tytölle
kaikki — ettei hän etsinyt kuolemaa, vaan elämää. Tyttö ponnisteli
pysyäkseen seisaalla ja vapautuakseen Tignonvillestä, joka nyt oli sekä
raivostunut että päättäväinen, aikoen pelastaa. Clotilden laahaamalla
hänet ulos vaikka vastoin tahtoa. Mutta sitten, kun tyttö tuli täysin
tajuihinsa, tulistui hänkin.

— Ei! — huusi hän, — minä en tahdo! — ja hän ponnisteli yhä kiivaammin.

— Teidän täytyy! — sähisi Tignonville hampaittensa välitse. — Te ette
saa jäädä tänne perikatoon.

Mutta tytön kädet olivat nyt vapaat, ja hän työnsi Tignonvillen luotaan
intohimoisesti, epätoivoisesti, kaikella voimallaan. Tignonvillen
toinen jalka oli juuri sillä hetkellä ilmassa, ja silmänräpäyksessä
se oli tapahtunut. Raivosta kiljahtaen hän menetti tasapainon ja yhä
pidellen kiinni tangosta horjahti taaksepäin akkunan läpi, ja samalla
Clotilde läähättäen ja puoleksi tiedotonna lennähti taaksepäin Hannibal
de Tavannesin syliin, joka kummankaan huomaamatta oli minuuttia
aikaisemmin astunut huoneeseen. Hän oli kynnyksellä seisten ja
luontainen hymy huulillaan pitänyt silmällä taistelua ja sen tulosta.



VIII.

KAKSI KANAA JA YKSI MUNA.


Tignonville oli saanut aika tärähdyksen pudotessaan, ja tavallisissa
oloissa hän olisi jäänyt makaamaan, minne oli pudonnut, ja voihkinut.
Mutta kun mies kerran on kääntänyt selkänsä kuolemalle, kuvittelee hän
sen olevan ihan kintereillään. Hänellä ei ole aikaa yllätyksiin, vaan
hän kiirehtii päästäkseen mahdollisimman kauas vaarallisesta paikasta.
Niin kävi tämän hugenotinkin. Äkkiä syöstynä kadun julkisuuteen hän
tiesi, että vaara minä hetkenä tahansa voi siepata hänet käsiinsä,
ja hän oli jalkeilla katsellen pitkin katua kumpaankin suuntaan jo
ennenkuin hänen putoamisestaan syntynyt kolina oli kuulunut kolmen
talonmitan päähän.

Roskajoukko oli vielä sadan askeleen päässä, piirittäen ja tungeskellen
erään talon ympärillä, jossa metsästettiin ihmisiä aivan kuin
pyydystetään rottia. Hän näki, että häntä ei oltu huomattu, ja
hänen varovaisuutensa muuttui raivoksi. Hän alkoi kiehua vihasta
sen johdosta, mitä oli tapahtunut, ja äkillisessä häpeän puuskassa
hän pui nyrkkiään ammottavalle akkunalle ja pilkallisen näköiselle
kilpailijalleen, jonka hän himmeästi erotti taustalla. Jos katse olisi
voinut tappaa Tavannesin — ja tytön, ei olisi muuta tarvittu.

Sillä tällä hetkellä hän ei vihannut ainoastaan Tavannesia, vaan
myöskin neitiä, toisen voiton tahdotonta välikappaletta. Tyttö oli
sysännyt hänet luotaan, ei ollut suostunut hänen ohjattavakseen, oli
vastustanut, ehkäissyt, häväissyt häntä. Kärsiköön sitten seuraukset,
kun kerran tahtoi joutua perikatoon!

Tignonville ei edes itsellensä tunnustanut suuttumuksensa todellista
syytä, sitä koetusta, jolle tyttö oli pannut hänen rohkeutensa, ja jota
se ei ollut kestänyt. Tämä seikka se kuitenkin oli syynä, vaikka hän
olikin itse aiheuttanut kokeen, joka poltti hänen ritarikunniaansa,
kuten salakuljettajan nuotio polttaa kääpiökanervikkoa. Havainto, että
sankarillisuuden hetkellä hän ei ollutkaan sankari, sai hänet tekemään
tuon intohimoisen kädenliikkeen ja seuraavassa silmänräpäyksessä
syöksymään kujaa pitkin Roule-kadulle, sydän täynnä kiivaita lupauksia
ja vieläkin kiivaampia uhkauksia.

Hän oli ehtinyt kujan toiseen päähän ja oli juuri kääntymäisillään
kadulle, kun hän muisti, ettei hänellä ollut mitään paikkaa minne
mennä. Hänen asuntonsa ei enää ollut hänen, sillä hänen isäntänsä
tiesi hänet hugenotiksi ja antaisi hänet varmasti ilmi. Hän ei voinut
lähestyä niitä uskolaisiaan, joiden luona oli tavallisesti käynyt,
koska se olisi pannut heidät vaaralle alttiiksi, ja muutoin hänellä
oli vain harvoja tuttavia ja nekin aivan uusia. Kaduilla oleskeleminen
oli kuitenkin mahdotonta: siellä hän oli mitä suurimmassa vaarassa,
ikäänkuin juuri putoamaisillaan olevan kirveenterän alla. Oli
yhdentekevää, kävelikö hän vai piileskeli, hän oli kuitenkin aina
vastaantulijoiden vallassa, jos nämä vain olivat kyllin julkeita
ottamaan hänet hengiltä.

Hiki nousi hänen otsallensa hänen seistessään matalan kaarikatoksen
alla maistaen kuolemaan tuomitun ja takaa-ajetun koiran katkeraa
turvattomuutta tässä aurinkoisessa kaupungissa. Hän kuvitteli, että
vastapäätä, talonpäädyn joka akkunassa, joku valvoi hänen liikkeitään.
Jokaisen kaukaisen askeleen kaiussa hän kuvitteli tuomion lähenevän ja
joutuvansa ilmi. Ja siinä vavistessaan hänen täytyi ajatella, päättää,
keksiä jokin suunnitelma.

Kaupungissa ei hänellä ollut mitään paikkaa eikä aukea lähiseutu
tarjonnut mitään turvaa. Ja kuinka hän pääsisi kaupungin ulkopuolelle?
Jos hänen onnistuisikin saavuttaa joku kaupungin porteista, St. Antoine
tai St. Denis, — jo sinänsä sangen vaikea asia —, niin hän vannaankin
tapaisi sen suljettuna ja vartioituna. Lopuksi pälkähti hänen
päähänsä, että hän ehkä voisi päästä virran poikki, ja tämä ajatus
herätti toivoa. Olihan mahdollista, että verilöyly ei ollut ulottunut
etäiseen etukaupunkiin; mahdollista myös, että vaikka näin olisikin
käynyt, niin sikäläiset hugenotit — Frontenay, Montgomery ja Chartres
pohjoisranskalaisen sotaväkensä kera — olisivat ehkä kyllin voimakkaita
vastarintaan, kenties vielä käymään pariisilaisten kimppuun.

Hänen kasvonsa saivat uudelleen väriä. Hän ei ollut sotilaana pelkuri;
jos piti taistella, oli hänellä kylläkin rohkeutta. Hän ei voinut mennä
siltaa pitkin virran poikki, sillä siellä asuivat rikkaat kultasepät
ja siellä tietysti roskajoukko puuhasi eniten. Mutta jos hän pääsisi
rannalle, voisi hän ehkä jostakin yksinäisestä paikasta saada veneen ja
pahimmassa tapauksessa vaikka uida virran poikki.

Hänen takanaan olevasta Louvresta kuului kiväärinlaukauksia, jokaisesta
korttelista kohosi etäisten ihmisjoukkojen kohinaa taikka uhrien
häipyviä, valittavia huutoja. Mutta hänen eteensä aukeavaa tyhjää katua
pitkin näytti helpolta kulkea; hän rohkaisi itseään ja lähti nopeasti
astumaan. Hän ei tavannut ketään, eikä kukaan häntä hätyyttänyt, mutta
hän näki vilaukselta kalpeiden kasvojen vaanivia silmäyksiä akkunoiden
takaa, ja niin hermostuttava oli tämä äänetön, pahaa ennustava
tarkkaavaisuus, että hän tultuaan kadun päähän kulki harhaan. Hänen
olisi tullut kääntyä etelää kohden; sen sijaan hän jatkoi matkaansa
suoraan eteenpäin, havaitsi joutuneensa Ferronerie-kadulle ja kohta
senjälkeen miltei törmäsi yhteen vartiojoukon kanssa, joka kulki
tarkastusmatkalla talosta taloon.

Hänen pelastuksensa riippui enemmän kadun tilasta kuin hänen
mielenmaltistaan. Ferronerie-katu, joka muutenkin oli kapea, oli nyt
niin täpötäynnä markkinakojuja ja väliseiniä, että äskettäin oli
annettu määräys niiden kojujen ja seinien muualle muuttamisesta,
jotka olivat hautausmaan rajalla. Vielä ei kuitenkaan oltu ryhdytty
toimenpiteisiin, ja tämä idästä länteen johtava valtakatu, joka
yhdistää Louvren ja Maraisin hienot kaupunginosat, oli yhä eksyttävänä
kojujen ja vajojen sekamelskana.

Tignonville pujahti erään kojun taakse, huomasi, että siltä kohtaa
alkoi eräs kuja, ja juoksi kiireesti sitä pitkin välittämättä siitä,
minne se vei. Hän odotti joka hetki kuulevansa vainoojien huutoja eikä
pysähtynyt hengähtämään, ennenkuin sotamiehet olivat jääneet kauas
hänen jälkeensä. Silloin hän huomasi eksyksissä joutuneensa neljän
meluisan kadun yhtymäkohtaan, joista kahden ylitse melkein yhtyivät
talojen ulkonevat päädyt. Toisten kahden kadun välistä näkyi kappale
taivasta, mutta ainoastaan niin vähän, ettei voinut aavistaa, missä
päin Seine virtasi.

Tignonville epäröi, mutta vain hetken, sillä joukko ääniä ennusti uutta
vaaraa, ja hän pujahti erääseen porttikäytävään. Katua pitkin tuli
joukko lapsia, joista vanhin oli tuskin kaksitoistavuotias. He hyppivät
ja tanssivat laahaten jäljessään jotakin, minkä olivat kiinnittäneet
nuoranpäähän. Väliin joku takimmaisista lapsista potkaisi sitä
eteenpäin, väliin joku toinen kompastui nuoraan muiden purskahtaessa
kimeään lapselliseen nauruun. Päästyään katujen risteykseen
he pysähtyivät kiistelemään ja neuvottelemaan, minne päin nyt
käännyttäisiin, taikka kenen vuoro oli vetää ja kenen kulkea perässä.
Vihdoin he taas lähtivät hoilaten liikkeelle; heidän johtajansa lauloi,
ja kaikki nykivät nuorasta sävelen tahtiin. Heidän lelunsa hyppeli ja
putoili, milloin syöksähtäen eteenpäin, milloin viivytellen kuin elävä
olento. Mutta elävä se ei ollut, kun Tignonville siihen kauhistuen
katsoi heidän mennessään ohitse. Heidän laahattavanaan oli alastoman
pikkulapsen ruumis.

Tämä näky tukahdutti Tignonvilleä. Sellainen pelko, jota hän ei ennen
ollut tuntenut, värisytti hänen ydintään. Tämä oli todella vihaa,
joka lannisti voimakkaankin miehen. Sellaista vihaa, josta Clotilde
oli puhunut sanoessaan, että sylilapsetkin tekivät ristinmerkin hänen
ohikulkiessaan, ja että talot horjuivat, ollen vähällä kaatua hänen
päälleen!

Hän pysähtyi hetkeksi tointuakseen, sillä niin syvästi oli näky
järkyttänyt hänen mieltään. Siinä seistessään hän ihmetteli, olikohan
tämän vihan kylmä silmä jo osunut häneenkin. Hänen katseensa siirtyi
vaistomaisesti vastapäiseen seinään, mutta siinä oli vain kaksi pientä,
kaksinkertaisella rautaristikolla varustettua akkunaa. Se näytti
kivitalon takaseinältä, jota ajanhammas oli syönyt ja kadun lika
tummentanut. Holvikattoisen porttikäytävän ulommat ovet olivat auki, ja
siinä keskellä käytävää seisoi suuri heinäkuorma sulkien tien, sillä
heinät koskettivat kummankin puolen seiniä ja hipaisivat kattoakin. Kun
hänen katseensa sattui heinävankkureihin, tarkasteli hän niitä hetken
ja jäykistyi äkkiä. Hän oli nähnyt käden, joka silmänräpäyksen ajan
heilui heinien ja holvikaton välillä ja sitten katosi.

Tignonville jäi tuijottamaan. Ensiksi hän luuli, että silmät olivat
pettäneet. Sitten käsi ilmestyi jälleen, ja tällä kertaa se viittasi
hänelle aivan selvästi. Pakolaisen ei tarvitse pelätä tuntematonta
taikka piilossa olevaa, ja siksi Tignonville, katsahdettuaan ensiksi
kadulle, missä muuan mies seisoi yksinään selin häneen, pujahti kadun
poikki, tunkeutui heinien ja seinän väliin ja yskähti.

Kuiskaava ääni kehoitti häntä kapuamaan ylös, ystävällinen käsi
tarttui häneen ja auttoi häntä. Tuokion kuluttua hän makasi vatsallaan
heinien ja holvikaton väliin tiiviisti puristuneena. Hänen vieressään
makasi mies, jonka kasvoja hämärään tottumattomat silmät eivät voineet
erottaa. Mutta mies tunsi hänet ja kuiskasi ääneen hänen nimensä.

— Te tunnette minut? — mutisi Tignonville hämmästyneenä.

— Panin teidät merkille, herra de Tignonville, viime sunnuntaina
saarnan aikana, — vastasi tuntematon rauhallisesti.

— Te olitte siellä?

— Minä saarnasin.

— Te olette siis herra La Tribe!

— Niin olen, — vastasi pappi tyynesti. — He saivat minut käsiinsä
kotini kynnyksellä, mutta minä jätin heille viittani ja pakenin.
Yksi heistä viilsi pistimellään sukkani rikki, toinen takkini, mutta
ei hiuskarvakaan päässäni vahingoittunut. He ajoivat minua takaa
seuraavan kadun päähän asti, mutta minä jäin eloon ja elän vielä ja
tulen vastakin elämän korottaakseni ääneni tätä turmeltunutta kaupunkia
vastaan.

Poliittinen hugenotti ei ollut suurestikaan myötätuntoinen sille, josta
oli uskonnon vuoksi tullut hugenotti. Tignonville, kuten useimmat muut
nuoremman polven korkeasäätyiset, oli hugenotti valtiollisista syistä
ja nyt katkeralla mielellä. Hän tunsi ehkä, että juuri tuollaiset
pappismiehet olivat ajaneet toisen puolueen tällaisiin hirmutekoihin,
ja hänen oli vaikea hillitä ivallista vastausta.

— Toivoisin olevani siitä yhtä varma! — mutisi hän tylysti. — Te
tiedätte, että kaikki meikäläiset on surmattu?

— Hän voi pelastaa harvojen taikka monen kautta, — vastasi saarnaaja
hurskaasti. — Me kuulumme harvoihin, siunattu olkoon Jumala, ja tulemme
näkemään, kuinka Israel voittaa ja kansamme on suuri kuin lammaslauma.

— Eipä siitä näy suuria toiveita, — sanoi Tignonville
ylenkatseellisesti.

— Tiedän sen yhtä varmasti kuin tiesin ennen teidän tuloanne, herra de
Tignonville, että te tulisitte tänne.

— Ettäkö minä tulisin?

— Että joku tulisi, — vastasi La Tribe selittäen. — En tiennyt, kuka se
on, ennenkuin ilmestyitte ja asetuitte seisomaan tuonne vastapäiseen
porttikäytävään, aivan kuin pyhässä raamatussa Obadia astui Eliaan
piilopaikan ohi.

Molemmat makasivat vatsallaan vieretysten, ja holvikaton hirret
melkein koskettivat heidän päitään. Tignonville kohottautui hieman ja
tirkisteli jälleen uteliaasti toista. Hän luuli, että aamun kauhut ja
täpärä pelastuminen olivat pahasti järkyttäneet La Triben mieltä.

— Te hourailette, mies, — sanoi hän. — Nyt ei ole aikaa nähdä näkyjä.

— En ole sanonut sanaakaan näyistä, vastasi toinen.

— Kuinka siis olette niin varma, että pelastumme?

— Minulle on annettu siitä vakuutus, — vastasi La Tribe. — Ja
enemmänkin; minä tiedän, että saamme maata täällä muutamia päiviä.
Aikaa ei minulle vielä ole ilmoitettu, mutta se tulee olemaan
vuorokausia ja yksi päivä. Sitten jätämme tämän paikan ilman mitään
vammaa kuten tulimmekin, ja mitä ikänä muille tapahtunee, me jäämme
eloon.

Tignonville nykäisi olkapäitään. — Sanoinhan jo, että hourailette,
herra La Tribe, — sanoi hän nyrpeästi. — Voimme joutua ilmi millä
hetkellä tahansa. Nytkin kuulen askelia.

— Ne seurasivat jälkiäni melkein tänne asti, — vastasi pappi tyynesti.

— Hitto vieköön! — mutisi Tignonville hermostuneesti. Hän ei uskaltanut
puhua ääneen. — Olisitte sanonut sen minulle, ennenkuin kömmin tänne
luoksenne, arvoisa herra, ja minä olisin hakenut turvallisemman
piilopaikan. Kun löytävät meidät...

— Silloin, —jatkoi toinen rauhallisesti, —saatte nähdä.

— Joka tapauksessa meidän on parempi pysyä taempana, — tiuskaisi
Tignonville. — Mehän olemme melkein näkyvissä kadulta päin, — ja hän
alkoi luikerrella taaksepäin.

Pappi kosketti häntä kädellään. — Olkaa varuillanne! — mutisi hän. —
Älkää liikahtako, vaan kuunnelkaa, mitä teille kerron. Kun tänä aamuna
jouduin tänne, oli kello noin viiden tienoissa, ja hengästyksissä
odotin joka hetki, että minut vedettäisiin ulos tekemään tiliä
uskostani kansanjoukolle. Minä olin toivoton, kuten te nyt. Kuten Elias
katajapuun alla, sanoin minäkin: 'Nyt riittää, Jumalani, ota minunkin
sieluni, sillä minä en ole uskonkumppaneitani parempi!' Taivas musteni
silmissäni, korvani olivat täynnä lasten parkua ja naisten valitusta.
'Jumalani, nyt riittää', rukoilin. 'Ota sieluni, tahi jos se on Sinun
tahtosi, niinkuin enkeli toi Eliaalle leipää, niin anna minullekin
merkki, että saan elää!'

Hän oli hetken vaiti, taistellen ylivoimaista mielenliikutusta
vastaan. Tämä vaikutti hänen maltittomaan kuulijaansakin, joka mutisi
kauhistuneella äänellä:

— Niinkö? Ja sitten, herra La Tribe?

— Sain merkin. Tuskin olin lausunut nuo sanat, kun maasta lennähti
kana, pöyhi itsellensä pesän jalkojeni juureen ja pian muni siihen
munan.

Tignonville jäi tuijottamaan. — Sattuipa se sopivaan aikaan, sen
tunnustan, sanoi hän. — Mutta se ei ole niin erikoista. Luultavasti
sillä on pesänsä täällä ja munii siihen joka päivä.

— Ystäväni, tämä on vastaleikattua heinää, — vastasi pappi
juhlallisesti. — Nämä vankkurit tuotiin tänne aikaisintaan eilen.
Täällä on vielä niityn tuoksu eivätkä kukat ole kuihtuneet. Ei, kana
oli lähetetty. Huomenna se palaa, ja sitten yhä edelleen kunnes meteli
lakkaa ja minä pääsen täältä menemään. Mutta siinä ei vielä ole kaikki.
Jonkun ajan perästä tuli toinen kana, ja minä luulin, että se munisi
samaan pesään. Mutta se teki uuden sille puolelle, missä te makaatte,
lähelle jalkojanne. Silloin tiesin, että saan toverin ja että Jumala
oli hänelle kattanut pöydän tässä erämaassa.

— Se muni siis?

— Se on vielä pesässä, jalkanne vieressä.

Tignonville aikoi juuri vastata, kun pappi tarttui hänen käteensä ja
antoi merkin vaieta. Hän ei tehnyt sitä liian varhain. Syventyneinä
keskusteluun he eivät olleet huomanneet, mitä tapahtui kadulla, ja
likellä seisovien miesten äänet yllättivät heidät. Jo ensimmäisistä
sanoista kävi selville, että miehet olivat samoja, jotka olivat ajaneet
La Tribeä takaa neljän tien risteykseen ja täällä kadotettuaan hänet
näkyvistä kuluttaneet aamun muissa hommissa. Nyt he olivat tulleet
tavoittamaan häntä käsiinsä. Elleivät he olisi kiistelleet äänekkäästi,
olisivat he päässeet hiipimään saaliinsa luo, ennenkuin heidän tulonsa
huomattiin.

— Tänne päin hän juoksi! — väitti yksi. — Ei, ei sinne, — muistutti
toinen, ja heidän sanansa, höystettyinä inhoittavilla uhkauksilla
ja kirouksilla, kovenivat ja kiihtyivät. Molemmat kuulijat tuskin
uskalsivat hengittää. Vaara oli niin lähellä, oli niin varmaa, että jos
miehet tulisivat kolme askelta eteenpäin, huomaisivat he ja tutkisivat
heinäkuorman. Tignonville oli jo tuntevinaan terän kurkussaan.
Hän kuuli, kuinka heinä ritisi hänen pienimmästäkin liikkeestään,
ja puristi toisella kädellään toista pidättääkseen ylivoimaisen
jännityksen aiheuttamaa vavistusta. Kuitenkin, kun hän vilkaisi
pappiin, huomasi hän, että tämä oli rauhallinen, hymy huulilla. Herra
de Tignonville olisi voinut kirota häntä ylimielisyydestä.

Sillä miehet lähestyivät! Hetki vain, ja he näkivät kuorman. Se konna,
joka oli kehoittanut tulemaan tänne päin, hyökkäsi eteenpäin riemuiten.

— Kas! Enkö sitä sanonut? — huusi hän. — Hän on käpristynyt tuonne
heiniin, vietävän paholainen kun on! Siellä hän on, katsokaa vain!

— Kenties, — vastasi toinen kylmästi, joukon kokoontuessa paikalle. —
Tai kenties ei, Simon.

— Hiiteen tuo saivartelunne! — vastasi edellinen. Ja hän pisti
piikkinsä syvälle heiniin ja kiersi sitä vihaisesti.

Ylhäällä istujat hillitsivät itseään. Tignonvillen kasvot olivat
tuhkanharmaat. Omasta puolestaan hän olisi luisunut alas koettaakseen
onneaan, pitäen parempana kuolla taistellen, kuolla avoimesti, kuin
saada rotan lailla loppunsa heinäkasassa. Mutta La Tribe oli tarttunut
hänen käsivarteensa ja piti hänestä kiinni.

Mies, jota toiset nimittivät Simoniksi, pisti uudestaan, mutta liian
matalalle ja tuloksetta. Hän aikoi koettaa kolmannen kerran, kun eräs
tovereista, joka oli mennyt kadun toiselle puolelle, ilmoitti papin
olevan heinien päällä.

— Voitko nähdä hänet?

— En, mutta siellä on tilaa liiaksikin.

— Mene hiiteen tiloinesi! — vastasi Simon.

— Hyvä, saat katsoa itse.

— Jollei muuta tarvita, niin se nähdään pian, — kuului vastaus. Ja
roisto, tunkeutuen heinien ja portinpielen väliin, tapasi vankkurien
pyörän ja alkoi nousta sille.

Tignonville, joka makasi sillä puolen, kuuli hänen liikkeensä, vaikkei
voinutkaan nähdä. Hän tiesi, mitä se merkitsi, hän tiesi, että
tarvittiin vain silmänräpäys, ja hänet keksittäisiin. Ja viimeinen
rukous huulillaan hän valmistui hyppäämään.

Tuntui ijäisyydeltä, ennenkuin tunkeutujan pää nousi heinäin tasalle.
Ja silloin tuli hälytys toiselta taholta. Kana, joka oli tehnyt
pesänsä Tignonvillen jalkojen juureen, häiriintyi uuden tulokkaan
liikehtimisestä tai käden kosketuksesta ja lensi humisten ja lepattaen
pois ikäänkuin suuren tulipalon pelottamana. Hätkähtänyt Simon luisui
kiroten maahan, ja lintu pyrähti kaakattaen toisten miesten päitten
yli, kiirehtien nopeasti tiehensä ja kiukkuisesti lakaisten maata
siivillään.

Kaikki nauroivat ärsyttävästi, kun Simon ilmestyi kyynärpäätään
hieroen. — Siitä sait, semmoinen se pappisi olikin, — ilkkui hänen
vastustajansa.

— Kirottu kana, siitä lähtee ääntä yhtä paljon kuin kaikista muista,
— jatkoi toinen. — Tahdotko koettaa uudestaan, Simon? Ehkäpä löydät
toisenkin siivellisen.

— Lopettakaa jo, — huusi kolmas kärsimättömästä — Pappi ei voi olla
siellä, missä on kanoja. Mennään takaisin. Sanoinhan jo, ettei hän
mennyt tänne päin. Hän on kai pötkinyt virralle.

— Hitto hänet periköön! — vastasi Simon raivostuneena. — Olkoon hän
missä tahansa, kyllä minä hänet löydän.

Vastahakoisena myöntämään olleensa väärässä hän viivytteli, luoden
epäluuloisia silmäyksiä heiniin.

Mutta yksi miehistä haukkui häntä narriksi; ja lopulta, kun oli pakko
myöntää erehtyneensä tai jäädä jälkeen, hän liittyi seuralaisiinsa.
Askeleet ja äänet loittonivat hitaasti katua pitkin; hitaasti, kunnes
ne häipyivät kokonaan ja hämärän herkkä tunnelma ja vastaniitetyn
heinän suloinen tuoksu rauhoitti molempien tänne jääneiden
kiihtymyksestä väriseviä hermoja.

La Tribe kääntyi toveriinsa säteilevin silmin. — Sielumme ovat
pelastuneet, — mutisi hän, — kuten metsästäjän satimesta pelastunut
lintu. Sadin on murrettu ja me olemme vapaat! — Hänen äänensä värisi
kuiskatessaan nämä muinaiset voiton sanat.

Mutta kun he katsoivat Tignonvillen jalkojen juuressa olevaan pesään,
ei siellä ollutkaan munaa!



IX.

EPÄVAKAA.


Tämä seikka huolestutti herra La Tribeä suuresti, vaikkei hän maininnut
siitä mitään toverilleen. Sen sijaan he puhuivat kuiskaten siitä,
mitä oli tapahtunut; amiraalista, Telignystä, jota kaikki rakastivat,
toimeliaasta Rochefoucauldista, kuninkaan ystävästä; Louvren
prinsseistä, joita he pitivät kuolleina, virran toisella puolella
asuvasta hugenottiylhäisöstä, jonka pelastuksesta näytti olevan vähän
toivoa. Tignonville — hän itse tiesi kyllä syyn — ei maininnut mitään
morsiamensa kohtalosta eikä omista seikkailuistaan sen yhteydessä.

Mutta kumpikin kertoi, kuinka hälytys oli ensin tullut, kuvaillen
katkonaisesti, kuinka vaikeaa oli uskoa niin kamalaa petosta. Sitten he
siirtyivät tuleviin tapahtumiin, ja heidän mielipiteensä erosivat siinä
kuin yö ja päivä. Toinen uskoi tulevaisuuteen, toinen oli toivoton.
Ja vihdoin iltapäivällä kuluneiden kahdentoista tunnin kauheiden
kokemusten uuvuttamina he vaipuivat uneen, nojaten päätään käsivarteen,
heinien kutkuttaessa kasvoja; ja kuoleman hiipiessä heidän kohdallaan
katua pitkin he nukkuivat sikeästi vielä auringonlaskunkin jälkeen.

Kun he heräsivät, heräsi nälkäkin heidän mukanaan, ja La Triben mieleen
tuli jälleen puuttunut muna. Häntä ei huolestuttanut ainoastaan
kalvava nälkä, vaan myöskin koko heidän piilopaikkansa, joka tosin oli
ikäänkuin jumalallisen kaitselmuksen suoma, varjelema ja elintarpeilla
varustama pelastuksen arkki, ja nyt hänen täytyi mitä kunnioittavimmin
ihmetellä, mitä tämä laiminlyönti merkitsi. Ei voinut kuvitella,
että vain yksi kana olisi ilmestynyt, ikäänkuin ei olisikaan annettu
pitemmäksi ajaksi toiveita. Mutta ilmoitus oli selvä tiettyyn määrään
asti. Silloin, juuri kun kaitselmuksen käsi oli selvimmin näkynyt, niin
että sydän oli sulaa kiitollisuudesta ja kunnioituksesta, oli ilmoitus
käynyt epäselväksi. Hugenotti kysyi vakavasti itseltään, mitä se
merkitsi.

Tignonvillen kannalta, jos hän tätä asiaa ensinkään mietti, oli tässä
puhe vain munasta eikä mistään kummemmasta. Muna voisi lievittää nälän
yltyviä vaivoja, ja kun se oli jäänyt tulematta, oli se tietysti ikävä
juttu, mutta sen suurempaa merkitystä hän ei sille antanut. Myös on
tunnustettava, että heinäkuorma oli hänestä vain heinäkuorma eikä
mikään arkki, ja mitä pikemmin hän sieltä pääsisi onnellisesti, sitä
mieluisampaa se hänelle olisi. Sillä aikaa kun La Tribe, joka makasi
mukavasti ja lämpöisenä heinissä hänen vieressään, kiitti Jumalaa
siitä, että hänen kohtalonsa oli niin perin erilainen kuin paenneiden
ystävien, joita hän kuvitteli ryömimässä pimeissä kellareissa tahi
katoilla päivän helteessä ja yön kosteudessa — kävi nuori mies yhä
synkemmäksi.

Nälkä vaivasi häntä, ja se kehno osa, jota hän oli joutunut
näyttelemään, pakotti hänet toimimaan. Keskiyön vaiheilla, huolimatta
ystävänsä kiellosta, hän olisi hiipinyt etsimään ruokaa, jollei
ohikulkevan kansanjoukon melu olisi hänelle ilmaissut, että murhat
vielä jatkuivat. Silloin hän vetäytyi koukkuun ja nukkui päivän
sarastukseen asti. Mutta tyytymättömänä omaan käytökseensä ja
kiihdyksissä, kun ajatteli morsiantaan, hän ei ollut siinä tilassa,
että olisi voinut ilomielin kärsiä vastuksia. Ja vähitellen kuvastuivat
hänen mieleensä rouva St. Lon hymyilevät kasvot ja vaalea tukka, joka
valui kiharoina valkoiselle kaulalle.

Hän tahtoi eikä tahtonut. Kuolema, joka oli hiipinyt niin lähellä
häntä, oli pitänyt hänelle vakavan saarnan. Mutta kuolema ja nautinto
eivät koskaan ole kaukana toisistaan. Ei koskaan eikä missään
nähty niiden tuttavallista kisailua niin vilkkaana kuin juuri nyt,
jolloin Italian vaikutus, Italian taide ja Italian toivottomuus
olivat vallalla. Toisaalta taas La Triben esimerkki vaikutti hänen
onnettomuustoveriinsa, mutta toisessa vaakakupissa painoi vapautus
epämukavuudesta, naisen hymyn ja mielistelyn toiveet, hienot ruuat,
ylellisyys ja intohimo. Jos hän lähtisi nyt, lähtisi hän tämän naisen
luo kuoleman kielistä, seikkailun ja vaaran sädekehä ympärillään; jo
pelkkä pääsy tämän naisen läheisyyteen oli houkutus. Sitäpaitsi, jos
hän silloinkin, kun hänellä vielä oli morsiamensa, oli ollut siihen
valmis, niin miksi ei nyt, kun oli hänet kadottanut?

Juuri tämä viimeinen ajatus ja sitäpaitsi eräs toinenkin, joka äkkiä
pälkähti hänen päähänsä, ratkaisi asian. Puolipäivän aikaan hän nousi
heinissä istumaan ja sanoi katkonaisesti ja jörösti: — Nyt en viitsi
täällä enää kauempaa lojua. — Hän pisti jalkansa ulos. — Minä lähden.

Tämä liike oli niin odottamaton, että La Tribe tuijotti voimatta puhua.
Sitten hän sanoi vakavasti: — Te antaudutte suureen vaaraan, jos
niin teette. Yön pimeydessä voitte hiipiä virralle asti tai pääsette
portille. Mutta nyt minusta tuntuu mahdottomalta päästä portin läpi
taikka virran poikki.

— En aio odottaa yötä, — vastasi Tignonville, ja hänen äänessään oli
uhmaa. — Minä menen nyt. En tahdo maata kauempaa!

— Nytkö?

— Niin, juuri nyt.

— Olette hullu, jos menette, — vastasi toinen. Hän piti sitä
toimettomuuteen väsyneen nuorukaisen maltittomana purkauksena,
ainoastaan vastalauseena.

Mutta pian hän sai nähdä erehtyneensä. — Hullu taikka en, mutta minä
menen, — tiuskaisi Tignonville. Ja hän luisui maahan ja roikkuvien
heinien suojassa kurkisti varovasti kadulle kumpaankin suuntaan. — Katu
näyttää tyhjältä, — sanoi hän. — Hyvästi. — Ja ilman muuta, katsomatta
kertaakaan ylöspäin tai viittaamatta kädellään, lausumatta sen pitempiä
jäähyväisiä tai kiittämättä, hän lähti kadulle, kääntyi vasemmalle ja
katosi.

Pappi huudahti hämmästyksestä ja näytti myös aikovan laskeutua.

— Tulkaa takaisin, herra, — huusi hän niin kovaa kuin uskalsi. — Herra
Tignonville, tulkaa takaisin, tuo on pahempaa kuin hulluus!

Mutta Tignonville oli mennyt. La Tribe kuunteli hetken, kykenemättä
sitä uskomaan ja yhä odottaen hänen palaavan. Viimein, kun ei mitään
kuulunut, hän liukui hyvin kiihtyneenä maahan ja kurkisti ulos. Vasta
katsottuaan kumpaankin suuntaan ja nähtyään omin silmin, että katu oli
tyhjä, hän saattoi uskoa, että toinen oli todella mennyt. Sitten hän
kömpi hitaasti ja vakavana paikalleen ja huokasi.

— Epävakaa kuin vesi sinä olet etkä menesty! — mutisi hän. — Nyt
tiedän, miksi täällä oli vain yksi muna.

Sillä välin Tignonville, päästyään parin sadan askeleen päähän
makuutoveristaan, pujahti ensimmäiseen pimeään porttikäytävään, jonka
tapasi. Kiireesti ja otsa rypyssä hän leikkasi irti vasemman hihansa.
Kun hän näin oli paljastanut paidanhihansa, oli hänellä jälleen
valkoinen hiha, jonka hän kerran oli tahtomattaan saanut ja sitten
hyljännyt. Valkoista ristiä hän ei voinut lakkiinsa saada, sillä nyt
hän oli paljain päin. Mutta hänellä ei ollut syytä epäillä, ettei hiha
riittäisi, ja hän lähti rohkein mielin pohjoista kohti, kunnes pääsi
Ferronerie-kadulle.

Kiihtyneitä joukkoja vaelsi valtakaduilla edestakaisin; peläten
tungosta hän kulki niiden kanssa yhdensuuntaisia kujia pitkin St.
Denis-kadulle asti, mennen sen poikki. Kaikkialla hän näki hävitettyjä
taloja ja murskattuja ovia ja miltei uskomattoman julmuuden ja
uskonkiihkon jälkiä. Lombards-kadun varrella oli kuollut lapsi,
joka oli ryöstetty alastomaksi ja ripustettu naulaan nurkkasuutarin
akkunanpieleen. Vähän edempänä samalla kadulla hän joutui harppaamaan
murhatun kauniin nuoren naisen ylitse, jolla oli harvinaisen kaunis
ja pitkä tukka. Saadakseen häneltä rannerenkaan olivat ryöstäjät
leikanneet hänen kätensä poikki; myöhemmin — mutta Jumala yksin tietää,
kuinka paljon myöhemmin oli joku ohikulkija, armeliaampi kuin toverit,
päästänyt hänet kärsimyksistä keihäällä, joka yhä oli pistettynä hänen
ruumiiseensa.

Tignonville kauhistui tästä näystä ja muusta samanlaisesta. Hän inhosi
sitä merkkiä, jota piti, ja itseään siitä, että sitä piti; ja monesti
hänen parempi minuutensa kehoitti häntä palaamaan ja näyttelemään
jalompaa osaa. Kerran hän jo kääntyi tässä mielessä. Mutta hän oli
alkanut ajatella mukavuutta ja nautintoa, ja vaara ja epävarmuus
lisäävät niiden arvoa. Pian hänen stoalaisuutensa katosi, ja hän
kääntyi jälleen. Ehtien tuskin väistää tungeskelevaa roskajoukkoa, joka
kuljetti pyörtynyttä saalistaan virtaan, hän kiirehti Lombards-katua
pitkin ja saavutti onnellisesti sen talon, joka oli Kultaisen Neidon
vieressä. Nyt hän ei enää epäillyt, millä puolen Kultaista Neitoa oli
se talo, jossa rouva St. Lo asui; talo oli selvästi hänen edessään.
Hänen tarvitsi vain kolkuttaa. Mutta sitä mukaa kuin hän läheni
turvapaikkaansa, kasvoi myös hänen levottomuutensa. Menettää kaikki,
kun kaikki jo oli hänen kädessään, epäonnistua itse kynnyksellä —
sitä hän ei uskaltanut ajatellakaan; ja kun hän käsitteli raskasta
rautakolkutinta, joka koristi ovea, vapisi hänen kätensä, ja hän
silmäili arasti taaksensa.

Hän ei voinut hellittää katsettaan eräästä miesjoukosta, joka oli
kokoontunut kadun toiseen päähän, erään ränsistyneen päätytalon
kohdalle. Näytti siltä kuin he pitäisivät häntä silmällä, ja hän
kuvitteli — vaikka etäisyys esti näkemästä — että epäluulo heräsi
heidän silmissään. Joka hetki he saattoivat tulla pitkin katua,
lähestyä ja syyttää häntä. Ja siinä luulossa hän uudestaan kolkutti.
Miksi ei portinvahti avannut?

Niin, miksi ei? Sillä nyt tuli joukko mahdollisuuksia nuoren miehen
mieleen kiduttaen häntä. Oliko rouva St. Lo lähtenyt turvallisempaan
paikkaan ja sulkenut talon? Taikka, hyvä katolilainen kun oli,
säikähtänyt ja päättänyt olla avaamatta kenellekään? Taikka oliko hän
sairas? Vai oliko kuolema kohdannut hänet yleisessä metelissä?

Ja silloin, juuri kun miehet alkoivat lähestyä häntä, sykähti hänen
sydämensä rajusti. Hän luuli raskaiden ja hitaiden askelien lähenevän
sisältäpäin. Vielä hetki, ja raudoitettu kurkistusaukko aukeni ja
vanhahko miespalvelija, laiha ja kunnioitusta herättävä, tarkasti häntä.

Tignonville saattoi tuskin puhua mielenliikutukseltaan. — Rouva St.
Lo? — mutisi hän vavisten. — Minä tulen hänen serkkunsa kreivi de
Tavannesin luota. Pian, pian! Olkaa hyvä. Avatkaa minulle!

— Herra on yksin.

— Tietysti.

Mies nyökkäsi vakavasti ja avasi salvan. Hän laski Tignonvillen sisään,
sitten varovasti sulki oven ja astui edellä pienen neliömäisen pihan
poikki, joka oli laskettu punaisilla tiilillä ja talon ympäröimä,
mutta ilman kattoa. Toista kerrosta reunusti parveke, ja pihalla
vallitsi hiljaisuus, jonka keskeytti ainoastaan suihkulähteen solina.
Viiniköynnökset kiemurtelivat parvekkeen puisia pylväitä pitkin
verhoten ylempänä räystäätkin ja ne kolme päätyä, jotka eri tahoilla
sulkivat näköalan. Rypäleet riippuivat melkein kypsinä, ja niiden
terttujen ja vihreiden lehtien lomasta Tignonvillen etsivät katseet
hakivat turhaan uuden lemmityn nauravia silmiä ja pirteitä kasvoja.

Kun näet ovi sulkeutui ja hän oli jättänyt kadun kauhut, oli hän
kuin lumottuna astunut uuteen, hymyilevään maailmaan, siihen, jossa
olivat vallalla tennis ja ruusut, helisevät äänet ja naisten juonet,
ja jossa tuli mieleen Firenze ja etelä ja rakkaus ja elämä, — siihen,
jonka hänen viimeiset kokemuksensa olivat karkoittaneet niin kauas,
että se tuntui hänestä vain unennäöltä. Nyt, hengittäessään täysin
siemauksin sen hiljaisuutta ja tuoksua, tuntiessaan sen turvallisuuden
ja ylellisyyden jälleen ympäröivän itseään, hän huokasi. Ja tällä
huokauksella hän vapautui paljosta.

Palvelija saattoi hänet viileään, varjoisaan vierashuoneeseen, joka
sijaitsi pienen neliön etäisimmällä sivustalla, ja mutisten epäselvästi
jotakin jätti hänet yksin. Hetken kuluttua hän kuuli vallatonta naurua
ja pihan poikki lähenevän naisen hameiden hiljaista kahinaa, joka nosti
veren hänen poskilleen. Hän astui askeleen lähemmäksi ovea, ja hänen
silmänsä kirkastuivat.



X.

ROUVA ST. LO.


Tähän asti oli Tignonvillen kiihtynyt mieliala ylläpitänyt hänen
voimiaan pakomatkalla. Vasta sitten kun hän tiesi olevansa turvassa,
kun hän kuuli rouva St. Lon askeleet pihalta, kun hän tiesi
silmänräpäyksen kuluttua näkevänsä hänet, tiesi hän myöskin, että
hän oli ravinnon puutteesta nääntymäisillään. Huone tuntui pyörivän
hänen silmissään, akkuna heilui ja valo värisi. Sitten taas, yhtä
äkkiä, hänen voimansa palasivat, ja hän tunsi itsensä varmaksi ja
täydellisesti hallitsevansa itseään. Niin, hän ei ollut koskaan ennen
tuntenut sellaista itseluottamusta ja toimintakykyä. Voitonriemu
siitä, mitä oli tehnyt, se tietoisuus, että niin monesta hän melkein
yksinään oli pelastunut, täytti hänen mielensä turhamaisella ilolla ja
ylpeydellä.

Kun ovi avautui ja rouva St. Lo näyttäytyi kynnyksellä, astui hän
eteenpäin ojentaen molemmat kätensä. Hän luuli, että rouva St. Lo
heittäytyisi hänen syliinsä.

Mutta rouva perääntyi ja niiasi vallattomasti hymyillen.

— Tuhannet kiitokset, herraseni! — sanoi hän, — mutta te olettekin
valmiimpi kuin minä! — Ja hän jäi seisomaan ovensuuhun.

— Minä olen kaiken uhalla tullut luoksenne! — huusi Tignonville puhuen
kovaa, sillä hänen korvissaan humisi vielä. — Toiset makaavat kadulla!
Kuolemaisillaan, kuolleina, heitä on ajettu takaa ja ajetaan vieläkin,
he joutuvat perikatoon! Mutta minä tulen sittenkin teidän luoksenne!

Rouva St. Lo niiasi jälleen. — Niinpä näkyy, arvoisa herra, — vastasi
hän. — Tulonne kunnioittaa minua. — Mutta hän ei lähestynyt. Ja
vähitellen Tignonville, ajattelematon kun oli, kuvitteli rouva St. Lon
katselevan omituisen tarkasti, mistä täytyi loukkaantua.

— Sanoin, että olen tullut luoksenne, — toisti hän. — Te ette näytä
olevan hyvillänne!

Rouva St. Lo astui askeleen eteenpäin ja tarkasteli häntä yhä oudommin.

— Aivan niin, — sanoi hän. — Siitä olenkin iloinen, herra de
Tignonville. Sitä juuri tarkoitin. Mutta sanokaa, kuinka on laitanne?
Oletteko haavoittunut?

— En hiuskarvaakaan! — huusi Tignonville kerskaavasti ja kertoi rouva
St. Lolle monin katkonaisin lausein seikkailuistaan, heinävankkureista
ja vaarallisesta paostaan lopettaen tyhjällä, typerällä naurulla.

— Te ette siis ole syönyt puoleentoista vuorokauteen? — sanoi rouva St.
Lo ja toisen ollessa vaiti jatkoi: — Nyt minä ymmärrän. — Samalla hän
nyökäytti päätään puhuen kuin lapselle. Hän soitti hopeista kelloa ja
antoi määräyksensä.

Hän puhutteli palvelijaa tavallisella äänellään, mutta Tignonvillen
korvissa se kuului vain kuiskaukselta. Rouva St. Lo oli vartaloltaan
hento ja keijukaismainen ja Tignonvillestä näytti ikäänkuin hän olisi
heilunut edestakaisin; ja sitten heti rouva St. Lo tuntui kadonneen
ja hän huomasi istuvansa pöydän ääressä pidellen vapisevin hyppysin
viinikuppia, jota äskeinen vanhahko palvelija kohotti hänen huulilleen.
Hänen edessään pöydällä oli peltokanaa ja valkoista leipää. Juotuaan
vielä kulauksen viiniä, joka ikäänkuin taikajuoma antoi hänelle näön
takaisin, hän sai palvelijalta kehoituksen ruveta syömään. Hän kävikin
ruokaan käsiksi ruokahalun kasvaessa sitä mukaa kuin hän söi.

Hetken kuluttua, tuntiessaan voimiensa jälleen palaavan, hän huomasi,
että kaksi rouvan naista tähysteli häntä avoimesta ovesta. Kun hän
katsoi sinnepäin, juoksivat he nauraa kikattaen pihalle, mutta hetken
kuluttua he palasivat, ja heidän naurunsa sai hänet kääntymään
uudestaan ovea kohti. Siihen aikaan oli korkeasukuisilla naisilla
tapana palvella suosikkejaan ruokapöydässä; ja hän tuumiskeli, oliko
rouva St. Lo heidän joukossaan, ja miksi hän ei itse tullut näkyviin.

Mutta sitten käristetyn linnunpaistin tuoksu vei vähäksi aikaa kaiken
hänen huomionsa, ja kun varovaisuus käski hänet lopettamaan ja hän
nojasi tuolissaan mukavasti taaksepäin tyytyväisenä pitkän paastonsa
jälkeen, ei hän enää ollut niin arvostelevalla tuulella. Ehkäpä rouva
piti seuraa vieraille, joita ei voinut jättää, sillä jostakin kuului
kitaransoittoa, tai hän koetti salata hänen täälläoloaan joltakulta,
joka olisi voinut antaa hänet ilmi.

Hänen ajatuksensa palasivat niihin kauhuihin, joista hän oli
pelastunut, mutta ainoastaan hetkeksi.

Häntä värisytti, ja hän tunsi suurta sääliä, ja sitten hän jälleen
kokosi ajatuksensa. Viileän huoneen hiljaisuudessa, aurinkoista,
viiniköynnösten verhoamaa pihaa katsellessa, kitaransoittoa ja etäisiä
naisten ääniä kuullessa oli vaikea uskoa, että se, mistä hän oli
pelastunut, oli todellisuutta. Vieläkin vastenmielisempää ja turhaa oli
sitä ajatella. Tilipäivä oli koittava, ja jos La Tribe oli oikeassa,
niin heidän asiansa oli voittava välkkyvin peitsin, sotaoriiden
hirnuessa, ja tässä kaupungissa vuodatettu veri oli ääneen huutava
kostoa. Mutta se hetki ei vielä ollut käsissä. Hän oli menettänyt
rakastettunsa, ja siitä oli saatava hyvitystä. Mutta tällä hetkellä
odotti häntä toinen rakastettu, ja koska mies kuolee ainoastaan kerran
ja voi kuolla millä hetkellä hyvänsä, niin hän myös elää ainoastaan
hetken ja juuri nykyhetken. Ja sitten menköön vaikka hiiteen!

Kun hän heräsi tästä lyhyestä mietiskelystään ja alkoi juuri ihmetellä,
kuinka kauaksi aikaa hänet jätettäisiin yksin, niin näkymättömän
käden heittämä ruusukimppu kosketti hänen rintaansa ja putosi
hänen povelleen. Vaistomaisesti hän tarttui siihen ja suuteli sitä
intohimoisesti, samalla hypähtäen tuolilta ja katsellen ympärilleen.
Mutta hän ei nähnyt ketään; ja toivoen yllättävänsä antajan hän hiipi
akkunaa kohti. Kitaran ääni ja kaukainen naurunkikatus jatkuivat.
Piha oli tyhjä, lukuunottamatta erästä palveluspoikaa, joka nukkui
parvekkeen penkillä. Tignonville tarkasti epäluuloisesti poikaa;
hovinaiset pukeutuivat mielellään miehiksi, ja jos rouvaa huvitti
yllättää hänet, niin tämä olisi ollut erinomainen tilaisuus. Mutta
nukkuva näytti kuitenkin pojalta, ja hetken kuluttua nuori mies palasi
paikalleen.

Juuri kun hän istuutui, osui toinen kukkakimppu entistä lujemmin hänen
kasvoihinsa, ja tällä kertaa hän ei syöksähtänytkään akkunan, vaan oven
luo. Hän avasi sen nopeasti, mutta nytkin hän myöhästyi.

— Ensi kerralla saan teidät käsiini, kuningattareni! — kuiskasi hän
hellästi, toivoen toisen kuulevan hänen sanansa, ja sulki oven. Mutta
tällä kertaa hän oli viisaampi: hän jäi odottamaan käsi ovenrivassa,
kunnes kuuli hameiden kahinaa ja näki, että jokin varjo himmensi oven
alle lankeavan valojuovan. Silloin hän veti oven selkoselälleen ja
sulki hameissa olevan syliinsä suudellen häntä, ennenkuin toinen ehti
tehdä vastarintaa.

Mutta äkkiä hän peräytyi ikäänkuin häntä olisi ammuttu. Sillä hameiden
omistajatar, nainen, jota hän oli suudellut, oli rouva St. Lon
kamarineitsyt, jonka takana seisoi rouva itse nauramistaan nauraen,
purkaen oikein sydämensä pohjasta iloista nauruaan.

— Voi, kuinka kohtelias aatelismies! — huusi hän taputtaen innokkaasti
käsiään. — Onko kukaan koskaan toipunut näin nopeasti? Tai voittanut
näin äkkiä? Suzanne, lapsukaiseni, sinä voitat Venuksenkin, sillä sinun
sulosi valloittavat jo ennenkuin niitä on nähtykään!

Tignonville oli sysännyt Suzanne-raukan luotaan ikäänkuin tyttö olisi
häntä polttanut ja seisoi nyt punoittavin poskin ja hämmästyneenä,
kiroten kiihkeyttään ja tuijottaen heihin nolona.

— Madame, — änkytti hän lopuksi, — te tiedätte varsin hyvin, että...

— Siihen uskoo, mitä omin silmin näkee.

— Että luulin häntä teiksi.

— Voi, mitä olenkaan kadottanut! — vastasi rouva St. Lo heittäen
viekkaan silmäyksen Suzanneen, joka nauraa kikatti ja nakkeli niskaansa.

Tignonvilleä aikoi todella suututtaa. — Mutta hyvä rouva, — koetti hän
väittää, — te tiedätte...

— Tiedän mitä tiedän ja uskon mitä näen! — vastasi rouva iloisesti, ja
alkoi hyräillä:

    »Oli ihana, juhliva juhannus
    kun Suzannelta suukon sain...»

Aivan niin, tiedän mitä tiedän! — kertasi hän ja alkoi jälleen nauraa
hillittömästi, ja sievä, pahanjuoninen olento hänen vieressään
painoi kainosti päänsä alas, pisti sormen suuhunsa ja pilkkasi häntä
tekeytymällä säädylliseksi.

Nuori mies tuijotti heitä julmistunein katsein nolona ja toisaalta
vimmoissaan. Tämä ei ollutkaan sellainen vastaanotto, sellainen
sankarinpaluu, jota hän oli kuvitellut ja toivonut. Hänessä heräsi
epäilys. Hänen mielikuvituksensa luoma rakastajatar ei nauranut, kun
hän suuteli toista naista, eikä unohtanut silmänräpäyksessä niitä
vaaroja, joiden läpi hän oli raivannut tiensä rakastettunsa luo, sitä
helvettiä, josta hänen oma voimansa oli hänet nostanut! Ehkä hovinaiset
pitivät rakkautta näin halpana ja rakastajiaan vain leluinaan,
pilkkatauluinaan, nauloina, joille saattoi ripustaa naurunsa. Mutta...
mutta hän alkoi epäillä eikä hämillään ja hermostuneena voinut salata
tunnettaan.

— Madame, — sanoi hän jäykästi, — pila on erinomaisen huvittavaa.
Mutta, suokaa anteeksi, jos sanon, että on sopimatonta tehdä pilaa
paastoavasta miehestä.

Rouva koetti pidättää nauruaan voidakseen puhua. — Paastoavasta
miehestä! — huusi hän. — Ja hän on juuri syönyt kaksi peltokanaa!

— Tarkoitin paastoa rakkaudesta.

Rouva St. Lo kohotti molemmat kätensä. — Eikä siitä ole kulunut kahta
minuuttia, kun hän ryösti suudelman!

Tignonville tuskastui ja vaikeni hetkeksi, mutta huomattuaan, ettei
kannattanut käyttää tätä sävyä, hän heittäytyi rouva St. Lon armoille.

— Olkaa armelias, madame, niinkuin olette kauniskin, — sanoi hän
rukoilevin katsein. — Älkää kiusatko minua enempää kuin mies voi
kestää. Laskekaa luotanne tämä kiltti tyttö, jonka sulot vain lisäävät
teidän ihanuuttanne, niinkuin tähdet johtavat katseen kuuhun, ja
tehkää minut maailman onnellisimmaksi mieheksi suomalla minun nauttia
seurastanne sen verran kuin te armosta voitte minulle myöntää.

— Se aika voi koitua hyvin lyhyeksi, — vastasi rouva St. Lo luoden
ujosti silmänsä alas ja ollen hypistelevinään matalan poimukauluksensa
röyhelöä, mutta Tignonville näki, että rouvan huulet värähtivät, ja
olisi voinut vaikka vannoa, että rouva teki hänestä Suzannelle pilkkaa,
sillä tyttö tyrski naurusta.

Mutta sittenkin Tignonville yhä hillitsi itseään. — Miksi te olette
niin julma, — kuiskasi hän hiljaa, ettei kamarineito sitä kuullut, ja
katsoi rouvaan hellän paheksuvasti. — Te ette ollut niin kova, kun
puhuttelin teitä pylväskäytävässä, kaksi iltaa sitten.

— Enkö? — kysyi rouva St. Lo. — Olinko tämän näköinen? Tai tämänkö?
— Ja hän katseli kahdella eri tavalla hyvin suloisen ja riutuvan
näköisenä.

— Hiukan sen tapainen.

— Sitten en tarkoita mitään, — vastasi rouva äkkiä vilkastuen, virnisti
hänelle ja nauroi vasten kasvoja. — Minä näytän siltä silloin, kun en
mitään tarkoita, arvoisa herra. Kas niin, ymmärrättekö? Mutta te olette
gasconjelainen ja arvatenkin itserakas.

Tignonville näki nyt selvästi, että rouva St. Lo teki hänestä pilkkaa.
Närkästys ja kiivaus pääsivät kohteliaisuudesta voitolle.

— Minäkö itserakas? — huusi hän raivon tukahuttamalla äänellä. —
Ehkä olen nyt, madame, mutta oliko se minun itserakkauttani, kun te
kirjoititte tämän kirjelipun? — ja hän veti esille ja heilutti sitä
rouvan silmien edessä. — Kuvittelinko vain, kun sitä luin? Vai eikö
tämä ole teidän käsialaanne? Ehkä se on väärennetty, — jatkoi hän
katkeroituneena, — taikka se ei merkitse mitään. Ei mitään, vaikka
tämä kirje pyytää minua saapumaan rouva St. Lon luokse tuntia ennen
sydänyötä. Niin, tuntia onnen sydänyötä!

— Lauvantai-iltanako? Toissailtanako?

— Lauvantai-iltana, toissailtana! Mutta rouva ei tiedä siitä mitään? Ei
tietystikään!

Rouva St. Lo kohautti olkapäitään ja hymyili iloisesti. — Tiedänpä
kyllä, minähän sen kirjoitin, — sanoi hän. — Mutta entä sitten, herra
de Tignonville?

— Entäkö sitten?

— Niin, entä sitten? Luulitteko, että kirjoitin sen rakkaudesta teihin?

Toisen kylmäverisyys saattoi Tignonvillen hetkeksi epävarmaksi. —
Mistä syystä sitten? — huudahti hän käheästi. — Mistä syystä, ellei
rakkaudesta?

— Mistä! Säälistä, nuori herraseni! — vastasi rouva terävästi. — Ja
turhaa vaivaa se näkyy olleenkin. Vai rakkaudesta! — Ja hän nauroi niin
iloisesti ja luonnollisesti, että se loukkasi Tignonvilleä sydänjuuriin
asti. — Ei ensinkään, mutta te sanoitte pari sievää kohteliaisuutta ja
hymyilitte herttaisesti, ja hupsu ja nainen kun olin, kävi minun sääli
viatonta vasikkaa, joka ammuu niin sievästi matkalla teurastajalle.
Ajattelin teljetä teidät lukon taakse ja sillä tapaa pelastaa henkenne,
kunnes verilöyly olisi päättynyt. Nyt sen tiedätte ja toivon, että
olette siitä hyvillänne.

Voiko siitä olla hyvillään, kun jokainen rouva St. Lon sana riisti
häneltä itsekkäät haaveet, joihin hän oli kietoutunut suojaksi
vastoinkäymisen myrskyjä vastaan? Kun mielikuvitus luodessaan
hänen eteensä rouva St. Lon sulot oli viekoittanut hänet pois
urhoollisuuden uralta, niin että hän tuon naisen tähden oli ollut
uskoton morsiamelleen, ystävilleen, uskolleen ja aatteelleen! Kun hän
nyt tunsi, että kaikki oli hukassa eikä mitään saatu, ei edes tätä
vaivaista, halpaa, häpeällistä hyvitystä! Voiko siitä olla hyvillään?
Ei ollut kumma, ettei hän kyennyt puhumaan ja että hän tuijotti rouva
St. Lohon raivostuneena, onnettomana, häpeissään.

— Kas niin, jos se ei miellytä teitä, — jatkoi rouva St. Lo heittäen
niskaansa hetken vaiti oltuaan, — niin olisi sopinut pysyä poissa.
Teidän ei kannata minuun tuijottaa, hyvä herra. Minä en siitä säikähdy.

— Soisin... soisin kautta Jumalan, että olisin pysynyt poissa! — voihki
nuori mies.

— Sitäpaitsi luulen, että te ette ole koskaan nähnytkään minua... koska
ette voi minua valloittaa!

— Sekin vielä! — huudahti Tignonville.

Rouva St. Lo oli harvinaisen huikenteleva ja kuultuaan tämän tuijotti
ensin hetken aikaa nuoreen mieheen purskahtaen sitten kimakkaan nauruun.

— Vielä hetkinen, niin lähetän teidät serkkuni Hannibalin luo, — sanoi
hän. — Ette voi uskoa, kuinka hän haluaa tavata teitä. Huvittaisiko
teitä — hän katsoi veitikkamaisesti — esiintyä sulhaspoikana, herra
de Tignonville? Taikka haluaisitteko mieluummin olla morsiamen isän
sijaisena? Vielä ei ole liian myöhäistä, mutta pian kyllä on.

Tignonville sävähti ja kävi kalpeaksi. — Mitä te tarkoitatte? -—
änkytti hän ja käänsi häpeissään katseensa toisaalle tuntien nyt,
kuinka kurja ja ala-arvoinen hänen asemansa oli. — Onko hän... nainut
hänet? — jatkoi hän.

— Kas vaan, kas vaan! — huudahti rouva St. Lo voitonriemuisena. —
Siinäpä se arka kohta olikin! Eikö ollutkin? — ja hän matki sopottaen
ivallisesti: — Onko hän ... nainut hänet? Ei, ei vielä, mutta hän nai
hänet, siitä voitte olla varma. Kyllä hän nai hänet. Hän odottaa vain,
kunnes saa käsiinsä papin. Tahtoisitteko kuulla, mitä hän sanoo? —
jatkoi hän, leikkien nuorella miehellä kuten kissa hiirellä. — Eilen
sain häneltä kirjeen. Ettekö halua kuulla, kuinka tervetullut olette
hänen häihinsä? — Ja hän heilutteli paperipalasta toisen silmien edessä.

— Antakaa se tänne, — sanoi Tignonville.

Rouva St. Lo kohautti olkapäitään ja salli hänen ottaa kirjelipun.
— Sehän koskee teitä eikä minua, — sanoi hän. — Lukekaa, jos teitä
huvittaa, ja pitäkää se, jos tahdotte. Serkku Hannibal ei tuhlaa
liikoja sanoja.

Se oli totta, sillä paperi sisälsi ainoastaan tusinan tai viisitoista
sanaa, ja nimikirjoituksen sijalla oli vain alkukirjain.

»Voin tarvita keropäätäsi huomenna iltapäivällä. Lähetä hänet ja
Tignonville, jos hän ilmestyy, suojelusjoukon saattamana. — H.»

— Arvaan kyllä, mihin hän pappia tarvitsee, — sanoi rouva St. Lo. — Ei
ainakaan ripittääkseen itseään, sen voin taata. Pelkään, että siitä on
pitkä aika, kun Hannibal luki rukousnauhansa helmiä.

Tignonville alkoi sadatella. — Soisinpa, että minä saisin häntä
ripittää, — sähisi hän hampaittensa välistä.

Rouva St. Lo taputti käsiään riemastuneena. — Mutta senhän te voitte
tehdä! — huudahti hän. — Tosiaankin! Siihen on vielä aikaa, sillä
minunhan piti lähettää tänään enkä ole vielä lähettänyt. Tahdotteko
olla keropää, joka ripittää taikka vihkii hänet? — ja hän nauroi
hillittömästi.

— Tahdotteko, herra de Tignonville? Munkkikaapu on yhtä hyvä
valepuku kuin mikä muu tahansa ja suojelee teitä paremmin kadulla
kuin rikkinäinen hiha. Sillä tapaa hän saa molemmat toivomuksensa
täytetyksi, sama mies ripittää ja vihkii. Ja silloin saattekin
löylyttää häntä aika lailla.

Tignonville katsoi häneen, ja samalla virisi taas toivo ja rohkeus
hänen silmissään. Entä jos hän sittenkin vielä voisi tehdä menneisyyden
olemattomaksi? Entä jos hän vielä voisi korjata hairahduksensa ja
päästä entiseen asemaansa... Clotilden rinnalle?

— Jospa vain tarkoitatte, mitä sanotte! — huudahti hän hengittäen
kiivaasti. — Jos todellakin sitä tarkoitatte, hyvä rouva!

— Josko? — vastasi rouva St. Lo, ja hänen silmänsä suurenivat. — Mutta
miksi en tarkoittaisi?

— Siksi, — vastasi toinen hitaasti, — että kun tapaan serkkunne, olkoon
ylläni munkkikaapu tai ei, niin...

— Niin hänen ei käy hyvin? Niinkö? — ilkkui rouva St. Lo nauraen. — Ja
te luulette, että minä pelkään hänen puolestaan. Niinkö te luulette?

Tignonville nyökkäsi.

— Pelkään hänen puolestaan juuri tämän verran! — kivahti rouva St.
Lo ylenkatseellisesti. — Juuri tämän verran! — ja astuen askeleen
lähemmäksi Tignonvilleä hän näpäytti pieniä valkoisia sormiaan hänen
nenänsä edessä. — Ymmärrättekö? Ei, te ette tunne kreivi Hannibalia,
herra de Tignonville, jos luulette, että hän pelkää tai että kukaan
pelkää hänen puolestaan. Jos aiotte härnätä jalopeuraa luolassaan, on
se teille vaarallista eikä jalopeuralle.

Nuoren miehen kasvot hehkuivat. — En välitä vaarasta! — huudahti
hän. — Ja teitä, hyvä rouva, kiitän tästä tilaisuudesta, mitä ikinä
tapahtuneekin. Mutta...

— Mutta mitä? — kysyi rouva St. Lo nähdessään hänen epäröivän ja käyvän
masentuneen näköiseksi.

— Jos hän jäljestäpäin huomaa teidän tehneen hänelle kepposen, — sanoi
hän, — luuletteko hänen rankaisevan teitä?

— Minuako?

Tignonville nyökäytti päätään.

Rouva St. Lo nauroi halveksivasti kimakkaa nauruaan.

— Te ette vielä tunne Hannibal de Tavannesia, — sanoi hän. — Hän ei
tappele naisten kanssa.



XI.

SOPIMUS.


Naissukupuolelle on ominaista siepata kyynärä silloin, kun heille
tarjotaan tuuma, ja vaatia itselleen etuja sellaisissa oloissa, joissa
mies, tunnustaen jalomielisyyden vaatimukset, arastelee enempää
pyytää. Tähän syvälle juurtuneeseen vaistoon lienee alkusyynä ollut
pitkäaikainen miehestä riippuminen, ja sadat esimerkit Judithista
alkaen osoittavat, että se on voimakkaimmillaan silloin, kun hätä on
suurin.

Kun neiti de Vrillac vihdoin toipui pitkällisestä pyörtymyksestään,
johon sulhasen epäuskollisuus oli hänet vaivuttanut, odotti hän mitä
pahinta eikä heti oikein osannut antaa arvoa sille armonajalle, jonka
rouva Carlat kiiruhti hänelle ilmoittamaan. Hän ei voinut uskoa, että
hän vielä lepäsi turvassa omassa huoneessaan yläkerrassa, että häntä
hoitivat omat palvelijat, ja että huoneessa ei ollut sen vihatumpaa
henkilöä kuin tämä hyvä nainen, joka istui itkien hänen vuoteensa
vieressä.

Kuten oli luonnollista, hän toipui huokaillen ja väristen ja oli
lopen uupunut. Niin pian kuin hänen katseensa saattoi ketään etsiä,
etsi hän _häntä_, ja vaikka hän näki, että ovi lukittiin oikein
kaksinkertaiseen lukkoon, epäili hän... epäili ja väristen piiloutui
vuoteen uutimen taakse. Mellakan ja ryöstöjen hälinä, joka yhä jatkui
kaupungilla ja kuului tähänkin suljettuun huoneeseen, vaikka paperinen
akkuna, jonka yläosassa oli lasi, oli pihalle päin, riitti saamaan
naisen kalpenemaan. Mutta se, mikä pakotti tyttöä kyyristymään huoneen
pimeimpään nurkkaan ja järkytti hänen mieltään, ei ollut pelko siitä,
mikä voisi häntä kohdata kadulta päin, vaan siitä, mikä uhkasi täällä
sisällä. Hän ei voinut uskoa, että hänelle oli suotu edes tämä pieni
viivytys, ennenkuin rouva Carlat oli sitä vakuuttanut moneen kertaan.

— Te petätte minua! — huusi hän monta kertaa, säpsähtäen joka kerta
kauhun vallassa. — Hän ei ikinä sanonut tulevansa vasta huomenna!

— Niin hän sanoi, karitsaiseni, kyllä hän niin sanoi, — vastasi vanha
vaimo kyynelsilmin. — Luuletteko, että minä pettäisin teitä?

— Sanoiko hän, ettei hän palaa?

— Hän sanoi, että hän palaa vasta huomenna. Teillä on aikaa huomiseen
asti, sanoi hän.

— Ja sitten?

— Hän aikoo tuoda papin tullessaan, — vastasi rouva Carlat surullisesti.

— Papin! Huomenna? — huusi neiti. — Papin! — ja hän kyyristyi jälleen
polttavin silmin vuoteen verhojen taakse ja peitti vavisten kasvonsa.

Mutta sitä kesti vain hetken. Hänen rohkeutensa heräsi kohta, kun hän
pääsi varmuuteen siitä, että hänelle todella oli myönnetty lykkäystä,
että hänellä oli aikaa huomiseen asti, ja rohkeuden mukana heräsi
vaisto, josta jo aikaisemmin on mainittu. Kreivi Hannibal oli myöntänyt
hänelle lykkäystä, tosin vain lyhyeksi ajaksi eikä sen enempää kuin
pelkkä inhimillisyys vaati; kuitenkin se oli jotakin, mitä tavallinen
teurastaja ei olisi tehnyt pitäessään käsissään vapisevaa lammasta,
joka ei voinut vastustaa. Se oli, sanottakoon jälleen, ainoastaan
inhimillisyyden vaatima teko ja kuitenkin sellainen, joka näytti
vaativan jotakin vastaavaa myönnytystä, jotakin sen mukaista etua. Se
ei kuulunut pelkän rosvon ohjelmaan. Jotakin oli myönnetty. Jotakin
oli kiristetty valloittajan äärimmäisen vallan alta vapaaksi. Hän oli
osoittanut olevan sellaistakin, mitä hän ei tahtonut tehdä.

Eikö siis voisi häneltä saada vielä muutakin? Pitempää lykkäystä,
jotakin ehtoa, jotakin, samantekevää mitä, minkä saattaisi kääntää
itselleen eduksi? Rosvon kanssa ei voi tehdä sopimusta. Mutta se,
joka antaa vähän, voi antaa enemmänkin, joka antaa päivän, voi antaa
viikonkin, ja joka antaa viikon, voi antaa kuukauden. Ja kuukausi?
Hänen sydämensä sykähti. Hänestä kuukausi tuntuisi elinajalta,
ijäisyydeltä, kun hänelle oli suotu aikaa vain huomiseen.

Mutta vielä oli muuan seikka, joka olisi voinut masentaa
pelokkaamman mielen. Voittaakseen jotakin Tavannesilta täytyi sitä
pyytää. Ja voidakseen pyytää täytyi häntä tavata, vieläpä ennen
tuota huomispäivää, joka hänelle oli niin tärkeä. Täytyi siis
jotakin uskaltaa, mutta vaaratta ei mitään saisi aikaan, eikä hän
epäröinytkään. Mahdollistahan oli, että hän oli väärässä, että tuo mies
ei ollutkaan ainoastaan vailla sääliä ja sydäntä vaan että häneltä
myöskin puuttui se säädyllisyyden rahtunen, jonka hän luuli hänellä
olevan ja johon hän luotti. Siinä tapauksessa, jos lähettäisi kutsumaan
häntä... mutta hän ei tahtonut ajatella sitä mahdollisuutta.

Akkunan asema, vaikka se olikin naisten turvallisuudelle eduksi, esti
heitä seuraamasta sitä, mitä ulkona tapahtui, paitsi mitä he kuulivat.
Heille ei selvinnyt, oliko Tavannes jäänyt taloon vai hyökännyt ulos
auttaakseen murhatöissä. Rouva Carlatilla ei oikeastaan ollut halua
tietää mitään. Yläkerrassa, missä ovi oli kaksin kerroin lukittu,
hänellä oli nykyhetken turvallisuuden ja lopullisen pelastuksen
toivo; siellä hän säästyi kauhuilta, niin kauan kuin pidätti maailmaa
loitolla. Siksi hänestä se ajatus, että Tavannes kutsuttaisiin sinne
taikka hänen kanssaan neuvoteltaisiin, tuntui salamaniskulta. Oliko
hänen emäntänsä hullu? Aikoiko hän häiritä sallimusta? Tavatakseen
Tavannesia heidän täytyi kääntyä hänen ratsumiestensä puoleen, sillä
Carlat ja miespalvelijat oli teljetty ylimpään kerrokseen. Nuo
ratsumiehet olivat julmia ja raakoja miehiä ja voivat omin ehdoinkin
kohdella heitä hävyttömästi. Ja takertuen emäntäänsä kauhun vallassa
rouva Carlat kuvitteli toisen hirvittävän mahdollisuuden toisensa
jälkeen, kunnes hänen oma kauhunsa oli paisunut kymmenkertaiseksi. Ja
kuitenkin täytyy myöntää, tehdäksemme hänelle oikeutta, ettei mikään
hänen hurjista mielikuvituksistaan voittanut niitä kauhuja, joita
Pariisi, kauhujen hedelmällinen äiti, sinä hetkenä kaduillaan näki,
kuten nyt tiedämme.

Sillä nyt oli keskipäivän aika sunnuntaina, neljäntenäkolmatta
elokuuta, »pyhäpäivä, jolloin kansalla oli sitä parempaa aikaa
murhata ja ryöstää». Juuri silloin, kun he olivat turvassa tuossa
lukitussa huoneessa, Tignonvillen lymytessä heinissä, heitettiin muita
onnettomampia hugenotteja sidottuina käsistä ja jaloista silloilta alas
Seineen, varsinkin Notre Damen kivisillalta. Virran rannalla poltettiin
kirjailija Niquet hiljaisella tulella, jota ylläpidettiin hänen omilla
teoksillaan. Tiedemies Ramus ja kuvanveistäjä Goujon, jota etevämpää
Pariisi ei ole nähnyt eikä ansainnut, teurastettiin kodeissaan kuin
lampaat; ja siinä murheen laaksossa, jolla nykyään on nimenä Quai de la
Megisserie, lyötiin lyijypäisillä kepeillä kuoliaaksi seitsemänsataa
henkeä, jotka olivat etsineet turvaa vankiloista. Niin, juuri tähän
aikaan — joko hiukan aikaisemmin tai myöhemmin, sehän on yhden tekevää
— kuoli roskajoukon käsiin Tignonvillen oma serkku, rouva d'Yverne,
joka vielä päivää ennen oli Louvren lemmikki; herra de Tavernyn yhtä
onneton sisar sai samanlaisen kuoleman, kun häntä ensin oli laahattu
katuja pitkin.

Rouva Carlat ei siis suinkaan liioitellut vastaväitteissään, mutta
neiti oli tehnyt päätöksensä eikä järkähtänyt.

— Jos kerran minusta tulee hänen vaimonsa, sopiiko minun pelätä hänen
väkeään? — sanoi hän värisevin sieraimin. Ja avaten itse oven, sillä
muut eivät uskaltaneet, hän huusi vartijaa. Mies, joka vastasi hänen
huutoonsa, oli lyhyt, ryppyinen, matalaotsainen normandialainen,
tukka katoksen tavoin silmillä ja täysparta leuassa; ylimalkaan hän
näytti vastaavan naisten kuvittelemaa hirviötä. Lisäksi hän puhui
hedelmäviinien seudun murretta, jota toiset ymmärsivät melkein yhtä
huonosti kuin saksaa; hänestä taas heidän eteläinen, pehmeämpi
ääntämistapansa oli sulaa italiankieltä. Mutta hän ei näyttänyt
ilkeämieliseltä, taikka ehkä neidin ilme herätti hänessä kunnioitusta;
verrattain pian hänet saatiin käsittämään, mistä oli puhe, ja hän
laskeutui portaita alas lähteäkseen asiaa toimittamaan.

Sitten neidin sydän alkoi sykkiä entistä kiivaammin, kun kuuli
_hänen_ askeleitaan portailta. Hän tunsi jo ne askeleet, eroitti ne
muista! Kun oli ruvennut peliin, täytyi koettaa onneaan, joko sitten
menettäisi taikka voittaisi. Ehkäpä kreivi, jolla oli niin huono
käsitys naisista, luuli hänen nyt leppyneen kohtaloonsa, luuli tämän
olevan alkua, askeleena ystävällisempään kohteluun, jälleen uutena
todistuksena halvemman ja heikomman sukupuolen epävakaisuudesta, se
kun oli luotu miehen leikkikaluksi. Tätä ajatellessa hänen silmänsä
alkoivat säkenöidä raivosta. Mutta vaikka niin kävisikin, täytyi hänen
se kestää. Hän oli pyytänyt kreivi Hannibalia luokseen, ja hän oli
tulossa, oli jo ovella!

Kreivi astui sisään, ja neiti hengitti vapaammin, sillä nyt ei miehen
kasvoilla näkynyt sitä ivaa, sitä hymyilevää omistusoikeutta, jota
hän oli tottunut niissä näkemään ja vihaamaan. Ne olivat vakavat,
kysyvät, vieläpä epäluuloiset, mutta myöskin synkät ja tylyt, ja neiti
havaitsi, että ne muistuttivat häntä hakemaan lähetetyn ratsumiehen
matalaotsaisia, ryppyisiä kasvoja. Mutta loukkaava ilme oli niistä
kadonnut, ja neiti voi taas hengittää.

Hän sulki oven jälkeensä, mutta ei astunut sisemmälle.

— Millä voin teitä palvella? — kysyi hän vaatimattomasti. — Tehän
kutsuitte minua, eikö niin?

Neiti Vrillac seisoi hänen edessään, ja hänessä oli jotakin
alistuvaista, samoin kuin Roxanassa tämän seistessä voittajansa edessä.

— Niin, minä kutsuin, — vastasi hän ja vaikeni, painaen kädellään
rintaansa, ikäänkuin ei voisikaan jatkaa. Mutta pian hän lisäsi
matalalla äänellä: — Olen kuullut, herra de Tavannes, mitä sanoitte
pyörryttyäni.

— Entä sitten? — sanoi kreivi Tavannes pitäen toista tarkasti silmällä.

— Olen teille kiitollinen siitä, että ajattelitte minua, — jatkoi neiti
heikolla äänellä, —ja olisin vielä kiitollisempi — puhun siitä teille
näin pian ja aikaisin — jos soisitte minulle vielä hiukan enemmän aikaa.

— Tarkoitatteko, että...jos siirtäisin vihkimisen tuonnemmaksi?

— Niin, monsieur.

— Se on mahdotonta.

— Älkää sanoko niin, — huudahti neiti, vaistomaisesti korottaen
ääntään. — Minä vetoan jalomielisyyteenne. Ja minä pyydänkin ainoastaan
lyhyttä, hyvin lyhyttä lykkäystä.

— Se on mahdotonta, — vastasi kreivi Tavannes tyynesti. — Ja eri
syistä. Ensinnäkin voin paljon helpommin suojella vaimoani. Ja toiseksi
minua on juuri äsken kutsuttu Louvreen, ja minun tulisi jo olla menossa
sinne. Huomenna illalla, ellen erehdy siitä toimesta, jota minulta
vaaditaan, olen matkalla kaukaiseen maakuntaan, kuninkaallisia kirjeitä
mukanani. Ja tärkeätä on, että olemme naimisissa ennen lähtöäni.

— Miksi niin? — kysyi neiti itsepäisesti.

Kreivi kohautti olkapäitään. — Miksikö? — kertasi hän. — Kuinka voitte
noin kysyä viime yön tapahtumien jälkeen? Minä en tahdo itselleni herra
de Tignonvillen kohtaloa. Näinä päivinä elämä on epävarmaa ja kuolema
liiankin varma. Viime yönä oli meidän vuoromme, ja teidän ystävienne
vuoro voisi sattua... ensi yönä.

— Siis muutamat ovat pelastuneet? — huudahti neiti.

Kreivi hymyili. — Olen hyvilläni, että olette noin älykäs, — vastasi
hän. — Kunnialliselle vaimolle se on erinomainen ominaisuus. Niin,
neiti, pari on pelastunut.

— Ketkä? Ketkä? Olkaa niin hyvä ja sanokaa.

— Herra de Montgomery, joka nukkui yönsä virran toisella puolella,
on yksi heistä, ja Vidame ja muutamia hänen mukanaan. Herra de
Biron, jota pidän hugenottina, ja jolla on asehuone vallassaan aivan
kuninkaan nenän edessä, on toinen. Ja lisäksi muutamia muita. Sanalla
sanoen, kylliksi pitääksemme varamme. Siksi minun on mahdoton lykätä
toistaiseksi lupauksenne täyttämistä.

— Siinä lupauksessa oli ehtoja! — tiuskaisi neiti vimmastuneena siitä,
ettei voinut sen enempää saada. Ja hänen komean vartalonsa jokainen
piirre, hänen äänensä jokainen värähdys hehkui äkillistä kiivasta
kapinaa. — Ei minua saa ilmaiseksi. Te lahjoititte minulle kaikkien
talossa olevien hengen, kaikkien! — toisti hän intohimoisesti. — Mutta
kaikki eivät ole täällä. Ennenkuin tulen vaimoksenne, täytyy teidän
näyttää minulle herra de Tignonville elävänä ja turvassa!

Kreivi Tavannes kohautti olkapäitään. — Hänhän on lähtenyt pois, —
sanoi hän. — Mitä se minuun kuuluu, kuinka hänen nyt käy?

— Minulle se merkitsee paljon! — vastasi neiti kiivaasti.

Kreivi katsoi häneen tuikeasti, ja verisuonet paisuivat äkkiä
hänen otsallaan. Hänen oli vaikea hillitä itseään, mutta hän nieli
loukkauksen, ehkä kostaakseen sen vastedes.

Tein kaiken voitavani, — sanoi hän synkästi. — Jos olisin tahtonut,
niin hän olisi silloin kuollut tuolla alakerrassa. Minä lahjoitin
hänelle hengen; ei siis kuulu minuun, jos hän on uudelleen antautunut
vaaraan ja menettänyt henkensä.

— Te lupasitte, että hän saa elää, — kertasi neiti itsepäisesti. —
Hän... ja muutkin. Mutta siinä ei vielä ole kaikki, — jatkoi hän. — Te
lupasitte minulle hugenottipapin.

Tavannes nyökkäsi, hymyillen katkerasti itsekseen, ikäänkuin olisi
saanut epäluuloonsa vahvistuksen.

— Taikka vihkimisen toimittaa katolinen pappi, — sanoi hän.

— Ei, vaan hugenottipappi.

— Jos sellainen on saatavissa. Muussa tapauksessa katolinen pappi.

— Ei, te sanoitte, että minä saan päättää, ja minä tahdon
hugenottipapin! Juuri hugenottipapin! — huusi neiti kiivaasti. —
Näyttäkää minulle herra de Tignonville elävänä ja tuokaa minun uskooni
kuuluva pappi, niin pidän lupaukseni, herra de Tavannes. Siitä saatte
olla varma. Muutoin en suostu.

— Te ette suostu? — huusi kreivi — Te ette suostu?

— En.

— Ette suostu naimisiin minun kanssani?

— En!

Tuskin hän oli tämän sanonut, kun kauhu valtasi hänet, ja hän olisi
mielellään kirkuen paennut. Kreivin silmien säihky ja kasvojen
intohimoinen ilme ihan polttivat, ja aluksi voi melkein luulla, että
hän hyökkäisi vastustajansa kimppuun ja paiskaisi maahan. Mutta
vaikka naiset neidin takana pidättivät hengitystään, ei hän kääntänyt
katsettaan kreivistä eikä osoittanut pelkoa; ja hän otaksui, että juuri
siitä syystä kreivi hillitsi itsensä.

— Te ette suostu? — kertasi hän, ikäänkuin ei olisi käsittänyt, että
joku sillä tavoin saattoi vastustaa hänen tahtoaan, ikäänkuin ei olisi
uskonut korviaan. — Te ette suostu? — ja toistettuaan tämän kolmannen
kerran hän nauroi, mutta hänen naurunsa kuului kaamealta murinalta.

— Te hierotte kauppaa, eikö niin? — sanoi hän. — Te vaaditte maksun
viimeistä ropoa myöten, niinkö? Ja olette miettinyt yhtä ja toista,
millä voisitte pidättää minua ja voittaa aikaa, kunnes sulhasenne,
joka on teidän kaikkenne, tulee teitä pelastamaan? Älykäs tyttö,
todellakin! Mutta oletteko ajatellut asemaanne... nainen? Tiedättekö,
että jos vain annan luvan, niin väkeni kohtelee teitä kuin kurjinta
ilotyttöä, mikä ikinä öisin vaeltaa katuja? Tiedättekö, että minun
vallassani on pelastaa teidät taikka heittää teidät susille, joiden
kuulette ulvovan? — ja hän osoitti akkunaa. — Hugenottipappi? Katolinen
pappi? — jatkoi hän kolkosti. — _Mon Dieu_, minä olen itsekin
hämmästynyt vaatimattomuuttani. Te lörpöttelette minulle katolisista
ja hugenottipapeista, toisesta ja toisesta, vaikka voitaisiin olla
ilman kumpaakin. Vaikka olette yhtä täydellisesti ja toivottomasti
minun vallassani kuin jokin piika keittiössäni! Te! Te ilkutte minua ja
määräätte ehtoja minulle! Te!

Ja hän astui niin lähelle neitiä tummine, tylyine kasvoineen, ja hänen
äänensä oli viimeisiä sanoja lausuessa niin uhkaava, että tytön hermot,
jotka ennestään olivat järkytetyt, eivät enää kestäneet, ja luullen,
että kreivi aikoi häntä lyödä, hän hiljaa huudahtaen peräytyi askeleen.

Tavannes ei seurannut eikä liikahtanutkaan sinne päin, mutta hän nauroi
matalaa tyytyväistä nauruaan, ja silmät ahmivat neitiä.

— Ho, hoo! — sanoi hän. — Sitä ei ollakaan niin rohkeita kuin miltä
ensin näytti. Ja kuitenkin uskalsitte pilkata minua? Te aioitte estää
minua... Tavannesia! Mihin te luotitte? Niin, ja mihin te yhä vieläkin
luotatte?

Neiti tiesi, että hän tällä peräytymisellään, johon pelko oli hänet
pakottanut vastoin tahtoaan, oli pannut kaikki alttiiksi. Että hän
oli kadottamaisillaan kaikki, enemmän kuin kaikki, mitä oli luullut
voittavansa uljaalla vastarinnalla. Arempi, tahdottomampi nainen olisi
jättänyt taistelun sikseen ja kiittänyt onneaan, että pääsi asiasta
näinkin vähällä. Mutta tämä nainen, vaikka hänen verettömät kasvonsa
osoittivat hänen tietävän, mitä syytä oli pelkoon, ja vaikka hänen
sydämensä oli pakahtua kauhusta, piti paikkansa, jonne oli perääntynyt.
Hän turvautui viimeiseen keinoon.

— Mihinkö luotan? — kuiskasi hän vapisevin huulin.

— Niin, neiti, — vastasi kreivi Hannibal hampaittensa lomitse. — Mihin
te luotatte... kun uskallatte härnätä Tavannesia?

— Hänen kunniaansa, — vastasi tyttö heikolla äänellä. — Ja teidän
lupaukseenne.

Kreivi Tavannes katseli häntä ivahymy huulilla. — Ja kuitenkin,
— ilkkui hän, — te luulitte juuri äsken, että aioin teitä lyödä.
Taikka että paiskaisin teidät maahan. Ja nyt puhutte kunniastani ja
lupauksestani! Kuinka viisasta, neitiseni! Sillä tavalla naiset pitävät
miehiä narreinaan. Arvasin, että jotakin tällaista oli esillä, kun
lähetitte hakemaan minua, sillä minä tunnen naiset ja heidän tapansa.
Mutta sallikaa minun sanoa, että nyt ei sovi puhua kunniasta, kun kadut
ovat punaisia! Ja lupauksista, kun kuninkaan käsky kuuluu: Ei mitään
armoa kerettiläiselle!

— Sittenkin te pidätte sananne, — sanoi neiti rohkeasti.

Kreivi ei vastannut heti, ja se toivo, joka oli melkein sammunut tytön
rinnassa, alkoi jälleen kyteä, vieläpä syttyi uudelleen. Sillä selvää
oli, että mies epäröi; hän tuumi otsa rypyssä ja silmät synkkinä. Hänen
kasvoissaan oli sekä tuskaa että epäilyä.

— Tässä on eräs seikka, — sanoi hän vihdoin ja loi tyttöön tuijottavan
katseen, — jota ette liene tullut ottaneeksi huomioon. Te ahdistatte
minua nyt ja pidätte kiinni ehdoistanne ja vaatimuksistanne, hoette
»jos» ja »muutoin». Te vaaditte minulta mahdollisimman paljon, koko
hinnan ja hiukan kaupanpäällisiäkin! Mutta soisin teidän punnitsevan,
onko se viisasta. Ajatelkaa, millainen suhteemme tulee olemaan sitten,
kun teistä tulee vaimoni... jos nyt noin minua ahdistatte. Tuleeko se
sulostuttamaan suhdettamme? Ja mihin sitten vetoatte saadaksenne hyvää
kohtelua, jos nyt noin kiusaatte?

Tyttöä puistatti. — Mieheni armeliaisuuteen, — sanoi hän matalalla
äänellä painaen päänsä alas.

— Ja te tyydytte luottamaan siihen? — vastasi kreivi tuimasti, eikä
hänen äänensä sävyssä tai kulmakarvojen kohoamisessa ollut suurtakaan
lupausta armosta. — Miettikää! Nyt teillä on oikeutenne ja ehtonne,
arvoisa neiti. Mutta sitten saatte pitää hyvänänne vain minun
armahtavaisuuteni... rouvana.

— Siihen tyydyn, — kuiskasi neiti heikosti.

— Ja Herra armahtakoon sieluani, pitäisi teidän lisätä, — vastasi
kreivi, — sillä niin kovin suuresti luotatte armeliaisuuteeni. Ja
oikeassa olette! Olette oikeassa, tehtyänne minulle tämän kepposen.
Mutta kuten tahdotte. Koska niin haluatte, niin olkoon! Te saatte
pysyä ehdoissanne, saatte kaikki oikkunne täytetyiksi ja koko maksun,
sopimuksen mukaan. Mutta sitten... rouva de Tavannes...

Hän ei päättänyt lausettaan, sillä kuullessaan ensimmäiset myöntävät
sanat neiti oli vaipunut matalalle, puiselle akkunakomerossa olevalle
istuimelle, jonka vieressä oli seisonut, kyyristyen etäisimpään
kolkkaan, kätkenyt kasvot käsiinsä ja purskahtanut rajuun itkuun. Hänen
tukkansa, joka viime yön kiireessä oli häthätää solmittu päälaelle,
riippui paksuna palmikkona vyötäreille asti, ja sen vieressä hohti
hänen niskansa lumivalkoisena.

Mies seisoi hetken tarkastaen ääneti ja synkkänä tytön olkapäitten
säälittävää hytkimistä ja kouristuksentapaisia nyyhkytyksiä. Mutta hän
ei yrittänytkään koskea häneen ja lopuksi kääntyi toisten puoleen.
Naisista toinen toisensa jälkeen väisti hänen katsettaan pelokkaasti.
Näytti siltä kuin hän olisi aikonut lisätä jotakin, mutta pysyi
kuitenkin vaiti. Se lause, jonka hän oli jättänyt kesken, ja pitkä
katse, jonka hän kääntyessään heitti itkevään tyttöön, puhuivat
selvemmin tulevaisuudesta kuin mitkään puheet.

»_Sitten, rouva de Tavannes_!»



XII.

LOUVREN ETUSALISSA.


Omituista on, että rakkaus — taikka intohimo, jos kreivi Hannibalin
äkillistä mieltymystä neiti Vrillaciin ei katsota tuon korkeamman
nimityksen arvoiseksi — niin täydellisesti hallitsee niitä, joilla tämä
tunne on sydämessä, että suurimmatkin tapahtumat ja hämmästyttävimmät
onnettomuudet, jopa sellaisetkin teot, jotka painavat kaikiksi ajoiksi
leimansa kansakuntaan, ovat heistä tärkeitä ainoastaan sikäli kuin ne
koskevat rakastetun saavuttamista.

Kun Tavannes, lähdettyään neidin luota, ratsasti kivettyjä katuja
pitkin päätytalojen ohitse, silloisten gootilaisten torninhuippujen
varjossa, kohtasi häntä monta näkyä, jotka olivat omiaan herättämään
sääliä, vihaa tai kummastusta. Hän näki, kuinka Pariisi oli ryöstetyn
kaltainen, kuin teurastushuone, jossa viikko takaperin oli pidetty
upeita naamiaisia; umpeen naulatut ovet ja tiiviisti suljetut akkunat
olivat veressä, ja katujen kulmissa oli siellä täällä vaatekappaleita,
rikottuja aseita ja kasoittain lyijynharmaita ruumiita. Mutta hän
katseli tätä kaikkea sellaisilla silmillä, jotka kaikkialta, sekä
kuolleitten että elävien joukosta, etsivät vain Tignonvilleä. Etupäässä
Tignonvilleä, mutta myös kerettiläistä pappia, joka vielä olisi
kylliksi hengissä suorittaakseen tehtävänsä.

Luultavasti juuri tätä sai eräs mies, jota oli ajettu takaa koko
Pariisin läpi, kiittää pelastuksestaan. Hän hyökkäsi esille kapeasta
käytävästä aivan Tavannesin silmäin edessä tukka pystyssä, silmät
pullollaan, juosten sokeasti niinkuin vainottu jänis katua pitkin
suoraan kreivi Hannibalia ja hänen seuruettaan vastaan. Miehen kasvot
olivat kuoleman hiestä märät, hänen keuhkonsa tuntuivat olevan
pakahtumaisillaan, ja hengitys korisi hänen juostessaan. Takaa-ajajat
olivat jo hänen kintereillään ja nähdessään kreivi Hannibalin seurueen
tulevan vastaan päästivät riemuhuudon pitäen miestä jo kuoleman omana.

Hän olisikin kuollut puolen minuutin päästä, jos Tavannes olisi tehnyt
tehtävänsä. Mutta hänen ajatuksensa olivat muualla. Lieneekö hän
luullut tuota kurjaa raukkaa Tignonvilleksi taikka papiksi, jota etsi
—, ainakin hän salli pakolaisen pujahtaa hevosen vatsan alta ja vielä
pahensi asiaa kääntämällä niin kömpelösti ja sopimattomasti hevostaan
ajaakseen pakolaista takaa, että hevonen sulki tien ja keskeytti
takaa-ajon. Saalis pujahti eräälle kujalle ja katosi. Takaa-ajajat
seisoivat kiroillen, näyttipä hetken siltä kuin he olisivat aikoneet
kostaa tämän vahingon. Mutta Tavannes hymyili, ja vieläkin leveämpi
hymy valaisi hänen takanaan olevien kuuden rautapukuisen miehen
kasvoja; jostakin syystä roistot malttoivat mielensä ja väistyivät
syrjään.

On kovasydämisiä miehiä, jotka tuntevat ylenkatsetta silloin, kun muut
säälivät. Tavannes hymyili ivallisesti ratsastaessaan edelleen katujen
läpi, katsellen eri puolille ja nähden, mitä kaksikymmenkaksi-vuotias
kuningas oli pääkaupungilleen tehnyt. Mutta hänen ivansa kävi kaikkein
purevimmaksi, kun hän saapui molempien tenniskenttien ohi Louvren
itäiselle portille ja tapasi portin suljettuna ja vartioituna, niin
että palatsin ja kaupungin välillä ei ollut mitään yhteyttä. Tällainen
epäkuninkaallinen pelonmerkki ratkaisevalla hetkellä, jonka kuningas
itse oli aiheuttanut, hämmästytti häntä vähemmän pari minuuttia
myöhemmin, kun portti oli avattu ja hän pääsi linnoituksen pihaan.

Portinvartijan oven sekä sisä- että ulkopuolella seisoi noin puoli
sataa jousi- ja pyssymiestä aseissa, ei taisteluasennossa, vaan
epäjärjestyksessä, pienissä ryhmissä, joista kuului loppumatonta
äänten sorinaa, kiihkeitä nauruntyrskeitä ja väkinäisiä pilapuheita.
Laskeva aurinko, jonka säteet juuri ylettyivät neliön etäisimpään
päähän, valaisi vinosti heidän aseitaan ja tehosti heidän liikkeittensä
liioiteltua, rauhatonta vaikutusta.

Tyynesti katseltaessa näytti siltä, kuin heitä vaivaisi painajainen.
Satunnaiset puheenpuuskat ja äkilliset liikkeet, hikiset otsat ja
kosteat hiukset ynnä jonkun synkkä, ajatuksiaan hautova hiljaisuus
todisti jotakin luonnotonta ja kamalaa. Heidän joukossaan oli kalpeita
kasvoja, tutisevia leukoja, ja muutamat nielivät yhtä mittaa; oli
myöskin niitä, jotka paljastivat punaiset käsivartensa ja kerskailivat
mielipuolen tavoin urotöistään. Mutta ehkä kaikkein hämmästyttävintä
oli ahne, kiihkeä himo kuulla uutisia ja saada uutta kiihoketta.

Kulkiessaan heidän ohitsensa kreivi Hannibal ehti kuulla monta
eri huhua siitä, mitä kaupungissa tapahtui, että Montgomery ja ne
aatelismiehet, jotka olivat nukkuneet virran toisella puolen, olivat
ratsain pelastuneet paitasillaan, että Guiseä oli ammuttu takaa-ajossa,
että hän oli vanginnut Vidame de Chartresin ja kaikki pakolaiset,
että hän ei ollut ensinkään lähtenyt kaupungin ulkopuolelle, että hän
juuri nyt oli tuossa Forte de Bucyn kautta. Edelleen, että Biron oli
luovuttanut asehuoneen, että hän oli uhannut pommittaa kaupunkia, että
hän oli kuollut, että hän pelastuneiden hugenottien kanssa juuri marssi
Louvrea kohti, että...

Sillä hetkellä Tavannes pääsi pois sokaisevasta auringonpaisteesta ja
äänten sorinasta, ja aivan hänen edessään, neliön vastaisella puolella,
näkyi linnan uusi, italialainen, siro renessanssityylinen julkipuoli,
kohoten hymyilevänä vastakohtana linnan kolmelle muulle jylhälle
gootilaiselle sivustalle, jotka silloin, kun keskustorni oli poissa,
näyttivät esteettömästi uhkaavan toisiaan. Mutta mikä tuo oli, joka
makasi uuden italialaisen vallin juurella? Tuo, jonka ympärillä seisoi
muutamia henkilöitä uteliaasti katsellen, kun taas toiset ripottelivat
tuoretta hietaa sen päälle tai kauan maahan päin katseltuaan loivat
silmänsä akkunoihin vastatakseen siellä olijan kysymykseen?

Kuolema julmimmassa muodossaan... ja sen yllä parvi surisevia kärpäsiä
ja runsaasti vuodatetun veren unohtumaton haju. Eräästä läheisestä
oviaukosta kuului kimakoita, hysteerisiä nauruntyrskeitä, ja juuri kun
Tavannes astui pihan poikki, lennähti sieltä naurun jatkuessa nuori
tyttö, jonka nähtävästi hänen toverinsa olivat työntäneet ulos, sillä
hän ponnisteli vastaan. Mutta jouduttuaan lopulta pihalle hän pysähtyi,
kikattaen ja väittäen vastaan, osaksi mielihyvillään. Kohdattuaan
Tavannesin katseen hän kiljahtaen syöksähti jälleen sisään, niin
että alushameet lehahtivat näkyviin. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt
neljääkään askelta, oli hän jälleen ulkona.

Kreivi Hannibal pysähtyi katsomaan, kuka hän oli, ja hänen ajatuksensa
kääntyivät vastoin tahtoakin sen naisen luokse, jonka hän oli jättänyt
itkemään yläkerran huoneeseen. Sitten hän kääntyi toisaalle ja pysähtyi
laskemaan kuolleita. Näiden joukosta hän tunsi Pilesin, Pardaillanin,
Soubisen, jonka ruumiilta oli ryöstetty viimeinenkin vaateriekale, ja
Touchetin ja St. Galaisin. Hänen kasvonsa olivat aivan ilmeettömät
hänen tehdessään näitä havaintoja, ja yhtä tyynenä hän pysähtyi ja
kumartui siirtyessään toisen luota toisen luo. Olihan hän ollut mukana
Jarnacin verilöylyssä ja nähnyt kolme kenttää täynnä ruumiita. Mutta
kun eräs läsnäolija matelevasti mielistellen laski pilaa Soubisesta ja
sormellaan tehosti sanojaan, kuunteli hän sitä yhtä kylmäkiskoisesti
kuin katseli kuolluttakin. Ja pilkkaaja väistyi nolona ja ymmällä
kreivi Hannibalin vaiteliaisuudesta ja tuijotuksesta.

Puolitiessä portaita suureen pylväskäytävään ja vartiohuoneeseen kreivi
Hannibal näki veljensä marskin eräässä seinäkomerossa vaipuneena
humalaiseen uneen. Pylväskäytävässä, jonne hän meni veljeään
herättämättä, kulki edestakaisin joukko hoviherroja ja naisia ynnä
valiojoukon pyssymiehiä ja kapteeneja kuiskaillen keskenään tai
vilkuillen olkansa yli etuhallin sisäpäähän, josta silloin tällöin yli
äänten sorinan kuului kuninkaan valittava ääni. Astuessaan sinne päin
Tavannes kohtasi Nangayn, joka juuri oli menossa ulos, matkasaappaat
jalassa ja asestettuna, melkein törmäten häntä vastaan.

— Kas, tämäpä on onnellinen sattuma, herra kreivi, — sanoi hän
ivallisesti, osoittaen niin paljon vihamielisyyttä kuin suinkin
uskalsi. — Kuningas on kahdesti kysynyt teitä.

— Olen juuri menossa hänen luokseen. Entä te? Minne niin kiireesti,
herra Nangay?

— Chatilloniin.

— Hauskalle asialle?

— Riittää, että se on kuninkaan! — vastasi Nangay odottamattoman
kiivaasti. — Toivon, että teidän toimenne tulee olemaan yhtä mieluisa!
— lisäsi hän virnistäen ja jatkoi matkaansa.

Miehen katseen pahansuopuus varoitti Tavannesia. Hän katsahti
ympärilleen nähdäkseen jonkun, joka mahdollisesti tunsi salaisuuden,
näki kauppiaitten esimiehen ja lähestyi tätä.

— Mikä nyt on hullusti, herra le Charron? — kysyi hän. — Eivätkö asiat
suju niinkuin pitäisi?

— Nyt on puhe asehuoneesta, herra kreivi, — vastasi esimies innostuen.
— Herra de Biron suojelee siellä syöpäläisiä. Hän on laskenut alas
nostoristikot ja kääntänyt pitkät tykkinsä uhkaamaan portin päällitse
eikä antaudu tai välitä järkisyistä. Kuningas tahtoisi sopia hänen
kanssaan, mutta kukaan ei uskalla lähteä sinne viestiä viemään.
Loukkoon joutuneet rotat purevat kovasti, kuten tiedätte, eivätkä
välitä ketä purevat.

— Nyt alan ymmärtää.

— Aivan niin, herra kreivi. Hänen majesteettinsa olisi lähettänyt
sinne herra de Nangayn. Mutta Nangay lähti mieluummin Chatilloniin
sieppaamaan nuoren poikueen kiinni. Amiraalin lapset, tiedättehän.

— Jotka eivät vielä ole saaneet hampaita! Hänpä oli viisas.

— Niinpä niin, herra de Tavannes, niinpä niin. Mutta se suututti
kuningasta, ja sitten tuli vielä eräs pappi valituksineen, ja jos saan
olla niin rohkea ja antaa teille pienen neuvon, niin älkää...

Mutta Tavannes luuli nyt päässeensä vaikeuksien perille ja nyökäyttäen
päätään lähti taas liikkeelle, menettäen täten varoituksen, jonka
toinen oli aikonut hänelle antaa. Pian hän oli ehtinyt sisemmän piirin
luo ja pysähtyi siellä hämmästyneenä, jopa suorastaan hätkähtäen. Sillä
tuskin hän oli näyttäytynyt, kun hänet näki kuningas, joka asteli
edestakaisin kuin vangittu peto pöydän edessä, kolmen papin ollessa
polvillaan sen ympärillä. Kaarle kohotti kätensä ja osoitti häntä
vapisevalla sormellaan, silmissä mielipuolen tuijottava katse.

— Siinäkö te vihdoin olette! — huusi hän haukkumasanojen tulvatessa
hänen suustaan. Ja hän viittasi kreivi Hannibalia ympäröiviä
vetäytymään taaksepäin. — Siinä te siis olette, todellakin! Ettekö
pelkää näyttäytyä? Sanon teille, että te ja sellaiset kuin te juuri
saatatte meidät häpeämään. Joka paikassa sanotaan, että Guise tekee
kaikki ja me seuraamme häntä, kun meidän on pakko! Te ja teidän
kaltaisenne olette kunnon pariisilaistemme loukkauskivenä. Oletteko
te petturi? — jatkoi hän tulisesti, — vai oletteko samaa mieltä kuin
veljemme Alencon, koska rikotte määräyksiämme sielunne kadotukseksi
ja meidän häpeäksemme? Oletteko petturi? Tai oletteko kerettiläinen?
Vai mitä te olette? Taivaan Jumala, ettekö vastaa minulle, mies, vai
lähetänkö teidät sinne, missä jälleen saatte puhelahjanne?

— En tiedä, mistä teidän majesteettinne syyttää minua, — vastasi kreivi
Hannibal, tuskin huomattavasti kohauttaen olkapäitään.

— Minäkö? Minä en ole syyttäjä, — tiuskasi kuningas. Hänen tukkansa
riippui kosteana otsalla, ja hän kuivasi käsiään alinomaa. Hänen
liikkeissään oli kaatuvatautiselle ominaista kömpelyyttä ja äkillistä
rajuutta. — Kuulkaapas te siellä! Puhukaa, isä, ja nolatkaa hänet!

Silloin Tavannes huomasi piirin toisella puolella sen papin, jonka
yli hänen veljensä oli aamulla ratsastanut. Isä Pezelayn kalpeat
kotkankasvot näyttivät tavallista kalpeammilta, ja leveä side
peitti toista ohimoa ja osaksi kasvojakin. Mutta siteen alla ei
hänen silmäinsä tuli ollut heikentynyt eikä myöskään hänen kielensä
myrkky. Hän oli tullut kuninkaan puheille, sillä kukaan muu ei
tahtonut sekaantua hänen rajun vastustajansa asioihin. Ja nyt, hänen
valmistuessaan tuhoamaan vastustajansa, kun hänen vuoronsa kerrankin
oli tullut, näytti hänen pitkä, laiha vartalonsa kapeassa, mustassa
uumatakissa entistäkin pitemmältä, laihemmalta, myrkyllisemmältä ja
käärmemäisemmältä.

Hän seisoi siinä sopivasti edustamassa Pariisin pimeätä
kiihkokatolisuutta, jota Kaarle ja hänen seuraajansa, perikatoon
tuomitun suvun viimeinen jäsen, vuoroin käyttivät aseenaan, vuoroon
pelkäsivät liian mahtavana, ja jolle Euroopan turmeltunein ja
epäsiveellisin hovi synkkinä hetkinään osoitti alhaista, orjallista
kunnioitusta. Juopuneiden, häpeämättömien hovimiestenkin kesken, jotka
kannattivat, jos ylimalkaan mitään kannattivat, silloista toista
vaikutusta, renessanssia, pidettiin häntä tärkeänä miehenä, ja kreivi
Hannibal tiesi sen. Hän tiesi, ettei ainoastaan Kaarlen, vaan useimpien
tässä läsnäolevien silmissä pappi oli pyhempi kuin neitsyt ja keritty
päälaki arvokkaampi kuin tahrattoman viattomuuden kaikki hyveet.

— Sopiiko kuninkaan antaa toisella kädellä ja ottaa takaisin toisella?
— aloitti pappi äänellä, joka oli käheä, mutta kuitenkin nariseva ja
intohimon kannattamana kaikui joukon yli. — Tuleeko hänen säästää
parhaimmat niistä miehistä ja neidoista, jotka Jumala on tuominnut,
kirkko kironnut ja kuningas luovuttanut? Onko kuninkaan käsi lyhentynyt
taikka hänen sanansa kumottu, koska eräs mies tekee, mitä hän on
kieltänyt, ja jättää tekemättä, mitä hän on käskenyt? Saako Jumalaa
pilkata? Voi, voi teitä, — jatkoi hän kääntyen kädet koholla Tavannesin
puoleen, — jotka mielihyvin katselette heidän neitojensa punaista ja
valkeaa hipiää ja otatte saaliista parhaimmat palat, säästäen, kun
kuninkaan käsky kuuluu: älä säästä! ja jotka iskette miekalla pyhää
kirkkoa! Te, jotka...

— Vastatkaa, herra! — huusi Kaarle iskien kannuksillaan maata
raivoissaan. Hän ei voinut kauan kuunnella ketään. — Onko niin? Onko
niin? Teettekö te sillä tapaa?

Kreivi Hannibal kohautti hartioitaan ja oli juuri vastaamaisillaan, kun
samea, juopunut ääni kuului joukosta hänen takaansa.

— Mitä niin? Mitä? — mörisi ääni. Ja muuan olento, jonka silmät olivat
veristyneet, parta ja loistava puku epäkunnossa, tunkeutui orjamielisen
piirin läpi. Se oli marski Tavannes. — Hei, mitä nyt? Härnäättekö
kuningasta, niinkö? — nikotti hän julman näköisenä katsellen isä
Pezelaytä käsi miekkansa kahvassa. — Vaikka olisitte kymmenen kertaa
pappi...

— Hiljaa! — huusi Kaarle miltei vaahdoten raivosta tämän uuden
keskeytyksen johdosta. — Ei se ole hän, hupsu! Se on teidän saastainen
veljenne.

— Joka loukkaa veljeäni, loukkaa Tavannesia! — vastasi marski
uhkaavasti. Hän näkyi olevan kyllin selvä kuullakseen, mitä sanottiin,
mutta ei ymmärtänyt, mistä oli puhe, ja se aiheutti hiljaista
hihitystä, joka heti raivostutti häntä. Hän kääntyi ja nipisti
lähintä naurajaa korvasta. — Hävytöntä! — huusi hän. — Minä opetan
teidät nauramaan, kun kuningas puhuu! Penikka! Joka nauraa hänen
majesteettiaan tai loukkaa veljeäni, joutuu tekemisiin Tavannesin
kanssa.

Kuningas, joka oli niin vimmastunut, että tuskin saattoi puhua, polki
kahdesti lattiaa.

— Idiootti! — huusi hän. — Tyhmyri! Anna hänen olla rauhassa. Se ei
ole hän. Se on kerettiläinen veljenne. Kaikkien pyhimysten nimessä!
— Ja hänen suustaan tulvi kirouksia. — Kuulkaa minua ja olkaa vaiti!
Kuulkaa... teidän veljenne...

— Jollei hän palvele teidän majesteettianne, tapan hänet tällä
miekalla! — keskeytti parantumaton marski, — kuten olen tappanut
kymmenen henkeä tänään. Kymmenen! — Ja horjahtaen taaksepäin hän
pelastui kaatumasta tarttumalla Chicotin kaulaan.

— Pystyssä, kaunis marski! — huudahti hovinarri, kutkuttaen häntä
toisella kädellään leuan alta ja tukkien häntä toisella, sillä hänkään
ei ollut selvällä päällä.

    »Kaunis Margot, leikkiin käy,
    neitonen kaino...»

— Hiljaa! — huusi Kaarle huitoen kärsimättömällä vimmalla pitkiä
käsivarsiaan. — Jumalani, olenko tappanut jokaisen järkevän miehen?
Oletteko kaikki hulluja? Hiljaa! Kuuletteko? Hiljaa! Ja antakaa minun
kuulla, mitä hänellä on sanottavaa, — ja samalla hän viittasi kreivi
Hannibaliin. — Ja muistakaa, herraseni, että pysytte asiassa, — jatkoi
hän kiroten.

— Jos on kysymyksessä teidän majesteettinne palveleminen, — vastasi
Tavannes, — ja kuuliaisuus teidän määräyksiänne kohtaan, niin minä olen
siihen soveliaampi kuin tuo, joka seisoo tuolla, — ja hän viittasi
pappiin. — Siitä annan sanani ja voin sen todistaa.

— Mitenkä, herra, — huusi Kaarle. — Mitenkä, sanokaapa! Miten voitte
sen todistaa?

— Tekemällä teidän puolestanne sellaista, mitä hän ei tee, sire! —
vastasi Tavannes halveksivasti. — Pankaa hänet koetteelle, ja jos hän
palvelee kirkkoaan niinkuin minä kuningastani...

— Älkää pilkatko pyhää! — huusi pappi.

— Älkää lörpötelkö! — tiuskaisi Tavannes jyrkästi, — vaan toimikaa!
Parempi on se, — jatkoi hän, — joka valloittaa kaupungin, kuin se, joka
surmaa naisia. Ei, sire, — kiirehti hän jatkamaan nähdessään kuninkaan
hätkähtävän, — älkää suuttuko, vaan kuunnelkaa minua. Te haluaisitte
lähettää viestin Bironille asehuoneeseen? Te etsitte sanansaattajaa,
sire? Sallikaa tämän kelpo papin ruveta lähetiksenne. Käskekää
hänen viedä teidän majesteettinne määräykset Bironille, puhutella
suurmestaria kasvoista kasvoihin ja saattaa hänet järkiinsä. Tai, jos
hän ei tahdo, niin minä teen sen. Olkoon se koetuksena.

— Kas, kas! — huusi marski de Tavannes, — sinä puhut hyvin, veli.

— Ja jos hän ei mene, niin minä menen! — toisti Tavannes. — Se sopii
koetukseksi.

Kuningas pyörähti äkkiä isä Pezelayn puoleen. — Kuuletteko, isä? —
sanoi hän. — Mitä siitä sanotte?

Papin kasvot kävivät yhä enemmän vahan värisiksi. Hän tiesi, että
asehuoneen vallien turvissa oli miehiä, joita eivät mitkään sopimukset
tai Bironin kiellot estäisi tarttumasta hänen kurkkuunsa, kun hän
kerran astuisi uhkaavien, pitkien tykkien ohi synkkien porttien
sisäpuolelle; miehiä, jotka olivat nähneet, kuinka heidän naisensa ja
lapsensa, vaimonsa ja sisarensa uhrattiin hänen käskystään, ja jotka
nyt ennen kuolemaansa eivät parempaa toivoneet kuin että saisivat
seistä kasvoista kasvoihin, silmästä silmään hänen kanssaan ja jäsen
jäseneltä repiä hänet palasiksi. Tämä vaatimus oli siis yksipuolinen
ja kohtuuton, mutta juuri siitä syystä se niin järkytti häntä. Että
tuo mies yllätettynä oli ovelasti keksinyt tämän satimen, se aivan
kauhistutti. Hän ei uskaltanut suostua, mutta tuskin kieltäytyäkään. Ja
tällä välin partaansa hymyilevien hovimiesten katseet seurasivat häntä.
Lopuksi hän puhui, mutta hänen äänensä oli menettänyt rohkean ja varman
sävynsä.

— Syytöksistä puhdistautuminen ei kuulu minulle, — huusi hän kimeästi
ja kiivaasti, — vaan niille, joita syytetään, jotka eivät totelleet
kuninkaan käskyä ja jotka ovat pitäneet mitättöminä hänen kristillisiä
määräyksiään. Teidän, kreivi Hannibal, joka olette kerettiläinen tai
tuskin kerettiläistä parempi, on helppo sanoa: minä menen. Sillä te
menette vain omienne luo, ja teidän omanne ottavat teidät vastaan.

— Te ette siis lähde? — sanoi kreivi Hannibal pilkallisesti.

— Teidän käskystänne? En! — kiljahti pappi vimmoissaan. — Hänen
majesteettinsa tietää, palvelenko häntä vai en.

— Tiedän, — huusi Kaarle polkien jalkaa raivoissaan, — että te kaikki
palvelette minua silloin, kun itseänne miellyttää. Että te kaikki
olette saman vitsakimpun varpuja, saman taakan puita, helvetinsikiöitä
omien asioittenne hoitamisessa, mutta kuhnureita minun asioissani. Te
tapatte tänään, ja huomenna sysäätte sen minun niskoilleni! Niin, niin
te teette, niin juuri! — kertasi hän hurjasti, päättäen vakuutuksensa
kamalalla kirouksella. — Kuolleet ovat yhtä hyviä palvelijoita kuin te.
Foucauld oli parempi. Foucauld, Foucauld! Voi, hyvä Jumala!

Ja äkkiä, kaikkien nähden, huulillaan pyhä nimi, jota hän niin usein
oli pilkannut, Kaarle kääntyi ja peittäen käsillään kasvonsa purskahti
lapselliseen itkuun. Syvä hiljaisuus valtasi kaikki läsnäolijat —
Bussyn, jonka miekassa vielä oli hänen serkkunsa Resnelin verta,
Fervacquesin, ystävänsä pettäjän, Chicotin, kilpailijansa murhamiehen,
ja Coconnas julmurin —, miehet, joiden kädet vielä olivat teurastuksen
jäljiltä pesemättömät, ja häpeämättömät naiset, jotka seisoivat
seinävierillä, — kaikki, jotka käyttivät tätä nyyhkyttävää miestä
astinlautanaan ja saadakseen tahtonsa täytetyksi ja päästäkseen
halujensa perille tallasivat hänen heikon sielunsa vereen ja lokaan.

Toinen katseli toistaan neuvottomana. Äsken rohkeissa silmissä alkoi
herätä pelko, hetki sitten kuumeisesti punoittavat posket kalpenivat.
Jos _hän_ näin äkillisesti muutti mieltään, jos näin vähän saattoi
luottaa hänen päähänpistoihinsa ja päätöksiinsä, niin kenen henki oli
turvassa? Kenen vuoro voisikaan olla jo huomenna? Tai ketä ei voitaisi
pitää syyllisenä tämän päivän tapahtumiin? Moni, josta hetki sitten
katumus oli tuntunut olevan kovin kaukana, katsoi väristen taakseen.
Tuntui siltä kuin olisivat vainajat, joiden ruumiit makasivat aivan
ovien edustalla, ja Pariisin lukemattomat kuolleet, joiden tuskanhuudot
vielä väreilivät ilmassa, varjojen hahmossa kokoontuneet pylvässaliin
ja seisten siellä murhaajiensa takana kuiskineet kylmin henkäyksin
elävien korviin: »Tehkää tiliä! Mitä minä olen, sellainen on sinustakin
tuleva!»

Kreivi Hannibal mursi tämän lumouksen ja hiljaisuuden, ja laskien
kätensä veljensä olkapäälle hän astui askeleen eteenpäin.

— Ei, sire, — huusi hän äänellä, jonka kaiku uhmaavasti kiersi kattoa
ja tuntui haastavan taisteluun niin eläviä kuin kuolleitakin. — Jos
kaikki kieltävätkin, mitä ovat tehneet, niin minä en kiellä. Mitä
olemme tehneet, sen olemme tehneet. Ja niin se olkoon. Kuolleet ovat
kuolleita. Ja olkoot. Mutta vielä on teidän majesteetillanne yksi
palvelija, joka täyttää tahtonne, yksi sotilas, jonka henki on teidän
käytettävänänne. Olen sanonut tahtovani lähteä ja minä lähden, sire.
Ja te, kirkonmies, — jatkoi hän kääntyen papin puoleen katkeran
ylenkatseellisena, — lähdettekö tekin... edes kirkkoon? Kirkkoon,
kaljupää! Menkää, valvokaa ja rukoilkaa puolestamme! Paastotkaa
ja ruoskikaa ruumistanne puolestamme! Ruoskikaa noita olkapäitä,
ruoskikaa, kunnes niistä veri valuu! Sillä siinäpä onkin kaikki, mitä
näytte voivan tehdä kuninkaanne hyväksi.

Kaarle kääntyi. — Vaietkaa, pilkkakirves! — sanoi hän murtuneella
äänellä. — Älkää kylväkö lisää katkeruuden siemeniä! Nyt jo — ja
väristys puistatti hänen pitkää, honteloa vartaloaan — näen verta
kaikkialla! Verta? Voi, hyvä Jumala, näenkö enää koskaan mitään
muuta? Mutta nyt ei enää voi kääntyä takaisin. Tehtyä ei voi saada
tekemättömäksi. Vai niin, te menette siis Bironin luo. Ja voitteko te,
— jatkoi hän kääntyen synkkänä marski Tavannesin puoleen, — ottaa hänet
mukaanne ja kertoa hänelle, mitä hänen tulee tietää.

— Se on jo tehty, sire! — huusi marski nikottaen. — Tule, veli!

Mutta kun molemmat olivat astuneet salin poikki hovimiesten nopeasti
väistyessä heidän tieltään, kosketti marski Hannibalin hihaa.

— Sepä riippui hiuskarvasta, — kuiskasi hän; nähtävästi hän oli
ollut selvempi kuin miltä näytti. — Pane mieleesi, ettei käy päinsä
vastustaa pikku herraamme, kun hän saa kohtauksensa. Muista se ensi
kerran varalle, taikka sinun käy hullummin, veli. Tällä kertaa selvisit
asiasta loistavasti ja niistit tuota mustaa paholaista kerrassaan
ihmeteltävällä tavalla. Mutta niin mieletön et aikone olla, että lähdet
Bironin luo?

— Kyllä, — vastasi kreivi Hannibal kylmästi. — Minä lähden.

— Parempi olla lähtemättä! — vastasi marski. — On helpompi päästä
sinne sisään kuin sieltä ulos... ehjin kurkuin! Oletko milloinkaan
pyydystänyt villikissoja puun ontelosta? Ensiksi poikasia ja sitten
emoa? Hyvä on, juuri sellaista siitä tulee! Kuule neuvoani, veli.
Aja takaa Montgomeryä, jos sinua haluttaa, ratsasta Nancayn kanssa
Chatilloniin, hän on juuri lähtemäisillään, mene Pariisista minne ikänä
sinua haluttaa, mutta älä lähde sinne! Biron vihaa meitä, ainakin
minua. Ja mitä kuninkaaseen tulee, unohtaa hän koko jutun viikon
kuluttua, jos hän ei näe sinua pariin päivään.

Kreivi Hannibal pudisti päätään. — Ei, — sanoi hän, — minä lähden.

Marski tuijotti häneen hetken. — Lempo soikoon! — sanoi hän, — miksi?
Et ainakaan kuninkaan mieliksi, sen näen. Mitä luulet sieltä saavasi,
veli?

— Hugenottipapin, — vastasi Hannibal ystävällisesti. — Tarvitsen
sellaisen, joka on hengissä, ja niitä on harvassa vapaina. Näin ollen
minun täytyy lähteä häntä hakemaan.

— Ja kiskaisten miekankannikettaan paremmin kohdalle hän asteli pihan
poikki portille ja hevostensa luo.

Marski palasi nauraen saliin ja kämmenellään reittään läjähyttäen
törmäsi epähuomiossa yhteen erään ulospyrkivän kanssa.

— Mitä nyt? — huusi gasconjelainen kiivaasti, sillä tulija oli Chicot.

— Joka loukkaa veljeäni, lonkkaa Tavannesia! — nikotti marski. Ja
uudelleen läjähyttäen reittään hän taas purskahti nauruun.



XIII.

LÄHETTINÄ.


Siellä, missä Pariisin vanha valli, josta ei enää ole merkkiäkään
jäljellä, kulki idästä virran pohjoista rantaa kohden, oli tähän
aikaan Seinen ja vallin välisessä kulmauksessa St. Pol-kadun takana
oleva alue sen ajan häiriöitä kuvaavassa tilassa. Aivan vedenrajassa
synkkä vanha St. Polin palatsi, hullun kuninkaan Kaarle kuudennen ja
hänen turmeltuneen puolisonsa Isabeau de Bavièren muinainen asunto,
levitteli sammaltuneiden esipihojensa ja sortuneiden pylväskäytäviensä
sokkeloita, kolkkona muistopatsaana gotiikan päiviltä, jotka olivat
Ranskasta häviämässä. Sen avarat puistikot ja hämärät lehtimajat
täyttivät virran ja St. Antoine-kadun välisen koko alueen. Ja
pohjoispuolella, Bastiljin kahdeksan suuren tornin varjossa, joista
neljä ikäänkuin katsoi ulospäin ehkäistäkseen vieraan tuloa ja neljä
sisäänpäin hillitäkseen kaupunkia, oli toinen palatsi, alkaen sieltä,
minne St. Pol päättyi, jatkamassa rappeutumisen aluetta kaupungin
valliin asti.

Tämä toinen palatsi, eriskummainen, sekava ryhmä pieniä harjatorneja,
teräviä huippuja ja päätyjä, oli nimeltään Hotel des Tournelles, joka
samaten kuin naapurinsakin muistuttaen Englannin vallan aikoja oli
ollut käskynhaltija Bedfordin hallitustalona. Sitten se oli noin sata
vuotta ollut Ranskan kuninkaitten kaupunkiasuntona, mutta kun Henrik II
oli linnan turnajaiskentällä saanut surmansa juuri saman Montgomeryn
keihäästä, joka nyt henkensä kaupalla pakeni Guiseä, ei hänen leskensä
siellä enää viihtynyt. Katariina de Medici, hänen poikansa ja hovinsa
olivat sen hylänneet, ja nyt sen puutarhat olivat jo villiintyneet
sotkuisiksi metsäpuistoiksi, katot vuotivat, rotat leikkivät siellä,
missä kuninkaat olivat nukkuneet, ja rappeutuminen edistyi hiljakseen.
Toisinaan kuiskailtiin, että Ludvig yhdennentoista synkkä haamu
kummitteli sen autioissa suojissa.

Virran ja vallin sisäkulmauksessa oli asehuone, jonka näiden hylättyjen
linnojen rappiolle jääneet pihat ja ympärysmuurit eristivät muusta
Pariisista. Muutamia vuosia aikaisemmin oli erään ruutitehtaan räjähdys
hävittänyt sen suureksi osaksi, mutta nyt se oli melkein kokonaan
uusi, ja kun sillä oli edessään turvana Seine Billyn torniraunioihin
asti ja toisaalta Bastilji oli sitä lähellä, pidettiin sitä yhtenä
»Pariisin avaimia». Se oli tykistön päällikön hallussa, ja sen
vallien sisäpuolelta oli herra de Biron, joka oli valtiollisilta
mielipiteiltään hugenotti, joskaan ei uskoltaan, ja tähän aikaan siinä
toimessa, etsinyt turvaa ensi hälytyksen kuultuaan. Pitkin päivää
hän oli päästänyt sisään joukon pakolaisia, joiden rohkeus tai hyvä
onni oli toimittanut heidät asehuoneen portille. Illan hämärtyessä,
sellaisen teurastuksen jälkeen, jollaista ei tämä onneton kaupunki
ollut nähnyt sitten Armagnacien suuren verilöylyn sataviisikymmentä
vuotta aikaisemmin, ilmaisivat sytyttimien hohde hämärän lävitse ja
vahtien kumeat askeleet, että yhä vielä oli Pariisissa sellainen
paikka, jossa kuninkaan käskyllä ei ollut valtaa.

Vastakohtana kaupungin epäjärjestykseen oli täällä kuolemanhiljaista,
niin kammottavan äänetöntä, että pelkuri varmaankin olisi pysähtynyt
epäröimään, ennenkuin sitä lähestyi. Mutta se tuntematon mies, joka
illan suussa ratsasti katua pitkin asehuoneen porttia kohden, ainoan
palvelijan juostessa hänen vierellään jalustimesta kiinni pitäen,
nyökkäsi vain kolean hyväksyvästi näille toimenpiteille. Likemmäksi
päästyään hän loi puolelle ja toiselle tarkkaavia katseita eikä
seisahtunut, ennenkuin käheä ääni vaati häntä pysähtymään hänen
ehdittyään kuuden hevosenpituuden päähän asesäiliön portista. Silloin
hän pidätti hevostaan ja korottaen ääntään kysyi selvästi herra de
Bironia.

— Menkää, — sanoi hän käskevästi, — ilmoittamaan suurmestarille, että
täällä on kuninkaan lähetti, joka tahtoo puhua hänen kanssaan.

— Ranskan kuninkaanko? — kysyi portilla oleva upseeri.

— Tietysti! Onko muka useampia kuin yksi kuningas Ranskassa?

Kuului sadatusta ja katkera huudahdus: — Kuningasko? — Kuningas
Herodes! — ja sitten kuiskaavaa keskustelua, joka toisen alhaalla
hämärässä odottavan miehen korvissa kuului pahaenteiseltä. Molemmat
saattoivat eroittaa kytevien sytyttimien himmeänpunervan tulen ääressä
edestakaisin liikkuvia olentoja. Pian eräs portin luona seisova mies
sytytti soihdun, pitäen sitä niin, että sen valo lankesi alaspäin.
Vieraan palvelija piiloutui hevosen taakse.

— Varokaa, herra! — kuiskasi hän. — He tähtäävät meihin!

Jos niin oli, niin ratsastajan rohkea ryhti ja levollinen käytös
ehkäisi aikeen. — Lähetän noutamaan suurmestaria, — ilmoitti sitten se
mies, joka oli ennen puhunut. — Kenen nimessä?

— Sillä ei ole väliä, — vastasi tuntematon. — Sanokaa: kuninkaan
lähetti.

— Oletteko yksin?

— Tulen yksinäni sisään.

Tämä vakuutus näytti tyydyttävän, sillä mies vastasi: — Hyvä on! —
ja hetken kuluttua avattiin portissa pieni ovi, suojaristikko kohosi
naristen ylös, ja vallihaudan poikki sysättiin lankku. Ratsastaja
odotti, kunnes kaikki oli kunnossa, luisui sitten hevosen selästä
maahan, heitti ohjakset palvelijalle ja astui rohkeasti vallihaudan
poikki. Tuokiossa hän oli jättänyt taakseen pimeän kadun, virran ja
rääkättyjen huudot, joita yötuuli kantoi mukanaan toiselta rannalta,
ja seisoi holvikattoisessa porttikäytävässä, kirkkaassa hohteessa,
kiiluvien silmien ja vihaisten kasvojen piirittämättä.

Ensi hetkellä valo häikäisi häntä, mutta vartijat puolestaan eivät
olleet paremmassa asemassa, sillä tuntematon oli naamioitu. Tietämättä,
kuka heitä katseli mustan samettinaamion takaa, he tuijottivat häneen
tyrmistyneinä ja neuvottomina. Siellä oli miehiä, paljastetut aseet
käsissään, jotka olisivat lävistäneet hänet, jos olisivat tienneet,
kuka hän oli, ja useita, jotka eivät suinkaan olisi estäneet heitä tätä
tekemästä. Mutta epätieto ja miehen äänensävy lamautti heidät. Sillä
he ajattelivat, että hän saattoi olla kuka tahansa. Condé tosin oli
liian pieni, mutta Navarran kuningas, jos hän vielä oli elossa, voisi
kylläkin täyttää tuon kaavun taikka Guise taikka Anjou taikka kuningas
itse. Ja vaikka muutamat eivät olisikaan arastelleet tahria käsiään
kuninkaalliseen vereen, olisivat kuitenkin useat kiirehtineet sitä
estämään. Ja niin he seisoivat neuvottomina tuijottaen naamion tummaa
epätietoisuutta ja sen silmänaukoista kiiluvien silmien hymyilevää
arvoitusta, kunnes muuan käsi, jonka omistaja oli tovereitaan
rohkeampi, kurotti sieppaamaan verhon pois.

Tuntematon antoi miehelle nyrkillään korvapuustin. — Pois, roisto! —
sanoi hän käheästi. — Ja te, — kääntyen upseerin puoleen, — viekää
minut heti herra de Bironin luo!

Mutta luutnantti, joka pelkäsi miehiään, katseli häntä epäröiden.

— No no, — sanoi hän, — ei niin kiirettä! — Ja eräs miehistä, ottaen
johdon käsiinsä, huusi: — Ei! Me emme ehkä tarvitsekaan herra de
Bironia. Ensiksi teidän nimenne.

Vieras tarttui äkillisellä liikkeellä upseerin ranteeseen.

— Kertokaa päälliköllenne, — sanoi hän, — että se, joka näin tarttui
helluntaiyönä hänen ranteeseensa, on täällä ja haluaa häntä puhutella.
Ja sanokaa, pankaa muistiinne, että minä tulen hänen luokseen eikä hän
minun luokseni!

Tämä merkki ja hänen äänensä sävy vaikutti rohkeimpiinkin. Kaksi
kolmattaosaa vahdissa olevista miehistä oli hugenotteja, jotka
himoitsivat kostaa toveriensa veren, ja upseeristaan välittämättä
nämä tahtoivat ottaa kutsumattoman vieraan haltuunsa, jos tämä oli
paavilainen, kääntymättä suurmestarin puoleen, jonka maltillisuutta he
pelkäsivät. Veitsenisku kylkiluiden väliin ja ruumis vallihautaan...
miksi ei se kävisi päinsä, kun sellaista tapahtui ulkopuolellakin?
Mutta nämäkin epäröivät nyt, ja herra Peridol, luutnantti, luki heidän
silmistään saman epäluulon, joka hänessä itsessäänkin oli syttynyt, ja
olisi hyvinkin mielellään totellut, jos hänen miehensä vain sallisivat.
Tuntemattoman käytös oli todella vaikuttanut häneen, ja siksi hän jo
lähdettyään vielä kerran palasi päästäkseen varmuuteen siitä, että
miehillä ei ollut pahoja aikeita hänen poissaollessaan, eikä jättänyt
heitä, ennenkuin oli kuiskannut erään miehen korvaan.

Hänen poistuttuaan lähetti nojasi porttikäytävän seinään. Seisten siinä
painunein päin, ajatuksiinsa vaipuneena, hän ei näyttänyt huomaavan
synkkiä katseita, joiden esineenä hän oli. Tässä asennossa hän
pysyi, kunnes upseeri palasi, seurassaan lyhtyä kantava mies. Heidän
tullessaan tuntematon havahtui ajatuksistaan ja saatuaan merkin seurata
Peridolia astui mitään huomauttamatta kahden pihan poikki ja yhä ääneti
erääseen rakennukseen, joka sijaitsi ympärysmuurin äärimmäisessä
itäisessä kulmauksessa lähinnä Billyn tornin raunioita. Tänne, ylimpään
kerrokseen, oli asesäiliön päällikkö järjestänyt tilapäisen asuntonsa.

Huoneessa, johon vieras opastettiin, oli ilmeisiä merkkejä siitä,
kuinka kiireesti se oli pantu asuttavaan kuntoon. Kattohirsistä,
joita ei oltu laudoilla päällystetty, riippui kaksi hopealamppua,
luoden valoaan sikin sokin heitetyille aseille ja panssareille,
pergamenteille, kirjoille ja teräskypäreille. Nämä kapineet eivät
peittäneet ainoastaan pöytiä, vaan myöskin tuoleja ja arkkuja, jotka
sen ajan tavan mukaan oli sijoitettu jäykkään järjestykseen pitkin
vaateverhoisia seiniä. Sekamelskan keskellä, paljaalla lattialla,
käveli se mies, joka enemmän kuin kukaan muu oli edistänyt hugenottien
kokoontumista Pariisiin... ja siten heidän perikatoansa. Ei ollut
kumma, että päivän tapahtumat, kauhu ja hämmästys yhä kuohuttivat hänen
mieltään, eikä ensinkään ihmeellistä, ettei hänkään, jota pidettiin
jäykkyyden ja umpimielisyyden perikuvana, voinut tällä kertaa salata
kiehuvaa vihaansa. Hän pysyi tosin ääneti niin kauan, kunnes upseeri
oli poistunut ja sulkenut jälkeensä, seisten pöydän ääressä ylpein
ryhdin ja katsellen vierastaan ankarasti. Mutta samassa kun hän huomasi
heidän olevan kahden, alkoi hän puhua.

— Teidän korkeutenne voi nyt riisua naamion, — sanoi hän yrittämättä
salata ylenkatsettaan. — Tosin teitte viisaasti ryhtyessänne tähän
varokeinoon, sillä ilman sitä olisitte tuskin hengissä päässyt
luokseni. Jos vartiosto portilla olisi tuntenut teidät, en olisi
voinut vastata teidän korkeutenne hengestä. Sitä häpeällisempiä ovat
ne tämän päivän työt, — jatkoi hän kiivaasti, — jotka ovat pakottaneet
Ranskan kuninkaan veljen kätkemään kasvonsa omassa pääkaupungissaan ja
omassa linnoituksessaan. Sillä minä uskallan sanoa teille, monsieur,
mitä kukaan muu ei sanoisi, nyt kun amiraali on kuollut. Te olette
palauttaneet takaisin Armagnacien päivät. Te olette panneet toimeen
verilöylyn ja tuottaneet Ranskalle pahaa mainetta, ja minä rukoilen
Jumalaa, ettei teidän vuorostanne tarvitsisi kärsiä siitä, mitä olette
tehneet. Mutta jos yhä seuraatte herra de Guisen neuvoja, niin sanon
teille erään asian, — ja hänen äänensä kävi matalaksi ja koleaksi, —
Burgundia voitti Orleansin, mutta joutui sitten vuorostaan Montereaun
sillalle.

— Luuletteko minua kuninkaan veljeksi? — kysyi vieras, ja selvää oli,
että hän hymyili naamionsa takana.

Bironin kasvojen ilme muuttui. — Luulen teitä, — sanoi hän terävästi, —
siksi, jonka merkin minulle lähetitte.

— Viisaimmatkin erehtyvät toisinaan, — vastasi toinen naurahtaen
hiljaa. Ja hän riisui naamionsa.

Ritarikunnan suurmestari peräytyi askeleen, ja hänen silmänsä
säkenöivät vihasta.

— Herra de Tavannesko? — huudahti hän, ja hän vaikeni hetkeksi sulasta
hämmästyksestä. Sitten lyöden kämmenensä pöytään hän kysyi: — Mitä tämä
petos merkitsee?

— Asia on aivan yksinkertainen, — vastasi Tavannes levollisesti. — Ja
kuitenkin, kuten juuri äsken sanoitte, olisin tuskin ilman sitä päässyt
luoksenne. Ja minun täytyi päästä luoksenne. Ei, herra de Biron, —
lisäsi hän nähdessään Bironin raivoissaan tarttuvan vieressään pöydällä
olevaan kelloon, —sillä tavoin ette voi saada tehtyä tekemättömäksi.

— Voin ainakin luovuttaa teidät, — vastasi suurmestari kiivaasti, —
niille, jotka menettelevät kanssanne, niinkuin te olette menetellyt
meidän omaistemme kanssa.

— Siitä teille ei tule mitään hyötyä, — vastasi kreivi Hannibal
maltillisesti, — sillä kuulkaapa, suurmestari, minä tulen kuninkaan
puolesta. Jos soditte häntä vastaan ja pidätte hänen linnoitustaan
hallussanne ihan hänen nenänsä edessä, olen minä hänen lähettinsä
ja hänen kaikkeinpyhimpänsä. Jos teidän välillänne on rauha ja te
määräätte täällä hänen tahdostaan, niin olen hänen palvelijansa ja siis
myöskin turvassa.

— Rauhassa ja turvassa? — huusi Biron vihasta vapisevalla äänellä.
— Ja ovatko ne rauhassa ja turvassa, jotka tulivat tänne luottaen
hänen sanaansa, jotka makasivat hänen palatsissaan ja nukkuivat
hänen vuoteissaan? Missä he ovat, ja mitä on heille tapahtunut,
kun te uskallatte vedota kansainväliseen lakiin taikka hän Bironin
uskollisuuteen? Kuinka te uskallatte ärsyttää minua, te, jonka veli
tänään usutti tämän kehnon kaupungin koiria Ranskan jaloimpien
kimppuun, joka olette liittoutunut ulkomaisen joukkion kanssa
tehdäksenne sellaisen työn, että maamme siitä haisee maailman
sieraimissa vielä sitten, kun me jo olemme tomuna? Te tulette tänne
puhumaan rauhasta ja turvallisuudesta! Herra de Tavannes, — ja hän
iski kämmenellään pöytään, — te olette rohkea mies. Minä tiedän,
miksi kuningas tahtoi lähettää juuri teidät, mutta en tiedä, miksi te
tahdoitte tulla.

— Kerron sen teille myöhemmin, — vastasi kreivi Hannibal tyynesti. —
Sillä ensiksikin kuninkaan asia. Viestini on lyhyt, herra de Biron.
Haluatteko pitää tasapainoa Ranskassa?

— Keiden välillä? — kysyi Biron ylenkatseellisesti.

— Lotringilaisten ja hugenottien.

Ritarikunnan suurmestari rypisti otsaansa tuimana. — Olen toiminut
välittäjänä yhden kerran liikaa, — murisi hän.

— Nyt ei tarvitse mennä välittämään, vaan pitää tasapainoa, — vastasi
Tavannes levollisesti. Tässä on puhe vain... mutta asiasta toiseen,
onko teillä halua, herra de Biron, ruveta Rochellen kuvernööriksi?
Kuningas tahtoo, tänään rangaistuansa, osoittaa ankaruuden jälkeen
lempeyttä, kuten viisaan hallitsijan tulee. Ja rauhoittaakseen
rochellelaisten mieliä hän tahtoisi antaa heille vallanpitäjän, joka
on heille mieluinen ja myös uskollinen hänen majesteetilleen... taikka
muuten syntyy sota. Sellainen mies tulee siinä asemassa olemaan koko
kuningaskunnan herrana, sillä hänellä on Janus-temppelin avaimet, ja
hänen pidättäessään tai hellittäessään merikarhunsa on Ranskassa rauha
tai sota.

— Tuleeko kaikki tuo kuninkaan suusta? — kysyi Biron ivallisesti. Mutta
hänen mielen kuohunsa oli asettunut. Hän oli käynyt miettiväiseksi,
epäluuloiseksi, ja katseli toista niin tarkasti kuin olisi tahtonut
lukea hänen salaisimmatkin ajatuksensa.

— Tarjous on hänen, mietteet minun, — vastasi Tavannes kuivasti.
— Sallikaa minun lisätä vielä yksi. Amiraali on kuollut, Navarran
kuningas ja Condén prinssi ovat vankina. Kuka nyt pitää tasapainoa
italialaisia ja Guisejä vastaan? Ritarikunnan suurmestari, jos hän on
viisas ja tyytyy säätämään Ranskalle lakia Rochellen linnoituksesta.

Biron tuijotti puhujaa kummastellen hänen suorasukaisuuttaan.

— Te olette rohkea mies, — huudahti hän vihdoin. — Mutta _timeo Danaos
et dona ferentes_ [pelkään danaolaisia, vaikka lahjojakin tuovat.
Suom.], — jatkoi hän katkerasti. — Te tarjoatte liian paljon.

— Tarjous on kuninkaan.

— Ja ehdot? Hinta?

— Että pysytte alallanne, herra de Biron.

— Täälläkö?

— Niin, täällä. Ettekä liian julkisesti vastusta kuninkaan tahtoa.
Siinä kaikki.

Suurmestari näytti ällistyneeltä. — En luovuta ketään, — sanoi hän. —
En ketään! — Olkoon se asia selvä.

— Kuningas ei vaadi kenenkään luovutusta.

Syntyi vaitiolo. Sitten Biron kysyi: — Tietääkö herra de Guise tästä
tarjouksesta? — ja hänen silmänsä kirkastuivat. Hän vihasi Guisejä ja
he vihasivat häntä, siinä kohdassa hän oli hugenotti.

— Hän on lähtenyt kauas tänään, — vastasi kreivi Hannibal kuivasti.
— Ja jos siitä ei ole pahempia seurauksia, voi hän olla tyytyväinen.
Rouva Katariinalla on tästä tieto.

Biron oli selvillä siitä, että marski Tavannes oli leskikuningattaresta
riippuvainen, ja hän kohautti olkapäitään.

— Niin, tämähän näyttää rouva Katariinan valtiotaidolta, — mutisi
hän, — hänen tapaiseltaan! — Ja viitaten vierastaan istuutumaan
vaatepäällystäiselle arkulle seinän viereen hän itse istui tuoliin
pöydän ääreen ja mietti hetkisen otsa rypyssä, uneksivin silmin. Hetken
kuluttua hän naurahti katkerasti. — Te olette sytyttäneet roihun, —
sanoi hän, — ja toivotte nyt, että minä sen sammuttaisin.

— Toivomme, että estätte sitä leviämästä.

— Te olette tehneet teon, ja nyt teitä kauhistuttaa, kun pitäisi maksaa
veren hinta. Sepä se, vai mitä?

— Haluamme mieluimmin maksaa sen herra de Bironille, — vastasi kreivi
Hannibal kohteliaasti.

Jälleen suurmestari vaikeni hetkeksi. Vihdoin hän katsahti Tavannesiin,
ja hänen katseensa oli läpitunkeva kuin teräs.

— Mitä tässä takana piilee? — ärähti hän. — Sanokaa, mies, mitä?

— Jos siinä on jotakin takana, niin minä en siitä tiedä, — vastasi
Tavannes varmasti.

Bironin tuikea katse herposi. — Mutta sanoittehan, että teillä oli
muuan tarkoitus, — huomautti hän.

— Minulla olikin, tullessani lähettinä.

— Mikä se oli?

— Tarkoitukseniko? Päästä selville kahdesta seikasta.

— Mainitkaa ensimmäinen, tehkää niin hyvin. — Biron työnsi puhuessaan
hiukan leukaansa ulospäin.

— Onko täällä asehuoneessa eräs herra de Tignonville, poitoulainen
aatelismies?

— Ei ole, — vastasi Biron lyhyesti. — Entä toinen seikka?

— Onko täällä joku hugenottipappi?

— Ei ole. Jos olisikin, en luovuttaisi, — lisäsi Biron varmasti.

Tavannes kohautti olkapäitään. — Minä tarvitsen sellaista pappia, —
sanoi hän huolettomasti, — mutta hänelle ei siitä koituisi vahinkoa.

— Mitä varten?

— Vihkimään minut.

Toinen tuijotti häneen. — Mutta tehän olette katolilainen, — sanoi hän.

— Mutta morsiameni on hugenotti, — vastasi Tavannes.

Suurmestari ei yrittänytkään salata hämmästystään.

— Ja hän pitää siitä kiinni? — huudahti hän. — Tänään?

— Hän pitää siitä kiinni. Tänäänkin.

— Tänäänkin? _Nom de Dieu!_ Tänään! No niin, — ja hän pyrki
syrjäyttämään tämän asian, — minä en voi häntä auttaa. Minulla ei ole
täällä pappia. Jos on jotakin muuta, millä voin palvella häntä...

— Ei ole mitään, kiitän teitä, — vastasi Tavannes. — Nyt minun on vain
vietävä vastauksenne kuninkaalle. — Ja hän nousi kohteliaasti ja otti
pöydältä naamionsa.

Herra de Biron katseli häntä hetkisen ikäänkuin tuumien, minkä
vastauksen antaisi. Sitten hän nyökkäsi ja soitti vieressään olevaa
kelloa.

— Naamio! — kuiskasi hän hiljaa, kun kuului lähestyviä askeleita, ja
totellen viittausta Tavannes pani naamion kasvoilleen. Heti sen jälkeen
se upseeri, joka oli saattanut hänet tänne, avasi oven ja astui sisään.

— Peridol, — sanoi herra de Biron, nousten seisaalleen, — minä olen
saanut viestin, joka kaipaa vahvistusta, ja sen saadakseni minun täytyy
lähteä liikkeelle. Minä menen marski Tavannesin asuntoon, pankaa se
mieleenne — hän saa olla minusta vastuussa; siksi aikaa jää tämä herra
tänne tarkasti vartioitavaksi yläkerran eteläisessä huoneessa. Teidän
tulee kohdella häntä panttivankina, kaikin puolin säädyllisesti, ja
hän saa pysyä tuntemattomana. Mutta jos en palaa huomenna puolipäivän
aikaan, niin jätätte hänet alhaalle miesten haltuun, he kyllä tietävät,
mitä hänelle on tehtävä.

Kreivi Hannibal ei yrittänyt keskeyttää häntä eikä myöskään ilmaissut
sitä hämmennystä, jota varmaankin tunsi. Mutta suurmestarin lopetettua
hän sanoi totisella, matalalla äänellä:

— Herra de Biron, tästä saatte minulle maksaa! — ja hänen silmänsä
säihkyivät naamion aukoista.

— Mahdollisesti, mutta en tänään enkä huomenna, — vastasi Biron
kohauttaen olkapäitään ylenkatseellisesti. — Peridol, toimittakaa,
että tämä herra pannaan säilöön määräykseni mukaan, ja palatkaa
sitten luokseni. Arvoisa herra, — ja hän kumarsi puoleksi
kohteliaasti, puoleksi ivallisesti, — sallikaa minun suositella teille
vaiteliaisuuden ja naamionne etuja, — ja hän viittasi kädellään ovea
kohti.

Kreivi Hannibal epäröi hetken. Hän oli vihamielisen linnoituksen
keskuksessa, jossa yksinäisen miehen vastustus, vaikka hän olisi ollut
asestettu hampaita myöten, olisi ollut turha, ja hän oli aseeton,
lukuunottamatta tikaria. Sittenkin hänet valtasi hetkellinen kova halu
syöstä Bironin kimppuun ja tikari hänen kurkullaan, hänen henkensä
hinnalla, kiristää itselleen turvallinen paluu. Mutta sitten hän
alistui, sillä hänen tuiman ja intohimoisen luonteensa loimiin oli
kutoutunut omituista viekkautta ja muutamia muita ominaisuuksia, joita
ei voinut aavistaakaan. Kumartaen vakavasti hän kääntyi arvokkaana ja
seurasi ääneti upseeria huoneesta.

Peridolilla oli kaksi miestä odottamassa ovella. Toiselta luutnantti
otti lyhdyn ja samalla kertaa yrmeän ja kunnioittavan näköisenä opasti
ylös kiviportaita herra de Bironin asunnon yläpuolelle. Tavannes
seurasi; perässä kulkivat molemmat vartijat kantaen toista lyhtyä.
Portaiden päässä, josta paljas käytävä kulki pohjoisesta etelään,
saattue kääntyi oikealle ja sivuutettuaan kaksi ovea pysähtyi kolmannen
ja viimeisen eteen, joka oli heitä vastapäätä käytävän päässä.
Luutnantti avasi sen avaimella, jonka otti ovenpielestä. Sitten
valaisten lyhdyllään hän kehoitti hoidokkiaan astumaan sisään.

Huone ei ollut pieni, mutta matalakattoinen ja vankilaa muistuttava;
seinät olivat paljaat, ja katossa oli savun jälkiä. Lasiton akkuna oli
syvässä komerossa, jonka pohja oli jalan verran lattiaa korkeammalla,
ja kolean aukon läpi puhalsi tuuli, joka tänäkin elokuun iltana henki
matalien rantojen nihkeää usvaa. Pöytä, kaksi tuolia ja työntösänky
ilman olkia tai peitettä — siinä koko kalusto, mutta katseltuaan
huonetta Peridol lähetti toisen miehistä hakemaan olkilyhdettä ja
toisen tuomaan ruukun viiniä. Heidän ollessaan poissa Tavannes ja hän
seisoivat odottaen ääneti, kunnes nähdessään vangin silmien etsivän
akkunaa luutnantti nauroi.

— Ei mitään kankia, — sanoi hän. — Ei, niitä ei tarvitakaan. Sitä tietä
ette mene, olkoon siinä ristikko taikka ei.

— Mitä sen kohdalla on? — kysyi kreivi Hannibal huolettomasti. —
Virtako?

— Aivan niin, mutta ei mitään vettä. Mutaa kuuden jalan paksuudelta,
pehmeää kuin joulupuuro, mutta ei niin makeaa. Olen nähnyt, kuinka
kaksi koiranpentua, jotka eivät kumpikaan painaneet enempää kuin lihava
kananpoikanen, heitettiin alas tuosta akkunasta. Toinen oli hävinnyt,
ennenkuin ehti laskea viiteenkymmeneen, eikä toinen elänyt kolmea
vertaa niin kauan, ja sekin riippui vain siitä, että se oli pudonnut
edellisen päälle ja tarrautunut siihen.

Tavannes luopui tästä puheenaiheesta kohauttaen olkapäitään ja käärien
vaippansa tiiviimmin ympärilleen veti tuolin seinän viereen ja
istuutui. Miehet, jotka toivat viiniä ja olkilyhteen, olivat uteliaita
ja olisivat kernaasti vitkastelleet tarkastaakseen häntä salavihkaa,
mutta Peridol joudutti heitä poistumaan. Luutnantti itse loi vielä
katseen ympäri huonetta ja mutisi palaavansa silloin, kun hänen
päällikkönsäkin palaisi. Sitten hän toivotettuaan hyvää yötä — tämä
enemmän hyvästä käytöksestä kuin suopeasta mielestä johtuen — poistui
huoneesta. Seuraavalla hetkellä avaimen ratina lukossa ja salpojen
liukuminen paikoilleen ilmaisi Tavannesille, että hän nyt oli vankina.



XIV.

LIIAN LYHYT LUSIKKA.


Kreivi Hannibal jäi istumaan, leuka rintaa vasten, kunnes hänen
korvansa vakuuttivat hänelle, että kaikki kolme miestä olivat
laskeutuneet portaita alas alempaan kerrokseen. Silloin hän nousi
ja otettuaan lyhdyn pöydältä, jonne Peridol oli sen jättänyt, hiipi
ovelle. Samoin kuin akkunakin, oli ovi syvennyksessä, joka tässä
tapauksessa oli käytävän jatkoa. Lyhyt tarkastus riitti vakuuttamaan
hänelle, että pako tätä tietä oli mahdoton, ja pikaisesti silmäiltyään
lattiaa ja kattoa hän kääntyi pimeää, tuulista aukkoa kohti, joka
ammotti huoneen toisessa päässä. Pantuaan lyhdyn pöydälle ja
peitettyään sen viitallaan hän nousi akkunakomeroon ja astuen aidaketta
vailla olevalle reunalle katsoi ulos.

Hän tunsi enemmän kuin näki, että Peridol oli puhunut totta. Pariisin
tätä osaa ympäröivien lakeuksien viluinen henkäys kohosi väkevänä hänen
sieraimiinsa. Hän aavisti, että se Seinen haara, joka oli asehuoneen
ja Ile des Louviersin välillä, mateli hänen allaan, mutta ilta oli
pimeä, ja mahdotonta oli eroittaa maata vedestä. Hän kuvitteli melkein
näkevänsä saaren ääripiirteet; se oli asumaton ja puupinojen peittämä.
Mutta yliopistokorttelin tulet, jotka kohosivat heikosti tuikkien St.
Genevieven huippuun asti, hämmensivät hänen näköpiiriään ja tekivät
ympäröivän hämärän vieläkin pimeämmäksi.

Tältä suunnalta ja oikealta puolelta kaupungin keskuksesta kuului
ääniä kertoen kaupungista, joka yhä raskaasti huokaili veritahraisessa
unessaan ja nukkuessaankin suunnitteli uusia rikoksia. Väliin kuului
kaukainen laukaus, väliin hiljaista kohinaa joltakin sillalta tai
etäinen huuto, koriseva ja äkillinen, joka hyydytti veren. Mutta siitä,
mitä tapahtui pimeän turvissa, hänen oli vaikea päästä selville, ja
seisottuaan hetken nojaten käsillään akkunan molemmille puolille hän
alkoi tuntea vilunväreitä. Hän kääntyi ja laskeuduttuaan lattialle otti
lyhdyn viittansa alta ja pani sen takaisin pöydälle. Hänen ajatuksensa
palasivat edellisen yön valmistuksiin, joihin hän oli ryhtynyt
saadakseen neiti Vrillacin haltuunsa, ja julma hymy huulillaan hän
nyt mietti, kuinka vähän oli aavistanut itse joutuvansa vuorokauden
kuluessa vangiksi. Sitten naamio alkoi tuntua hänestä painostavalta,
ja hän riisui sen ja laskien sen viereensä pöydälle istui tuijottamaan
lyhdyn valoa.

Kuinka nokkelasti Biron oli petkuttanut häntä! No niin, sitä pahempi
Armand de Gontaut de Bironille, jos tämän seikkailun jälkeen onni
kääntäisi hänelle selkänsä! Mutta sillä välin? Sillä välin hänen
kohtalonsa oli varma, jos jokin onnettomuus kohtaisi Bironia. Eikä hän
tiennyt, mikä kuninkaan tai leskikuningattaren todellinen tarkoitus
oli Bironiin nähden, yhtä vähän kuin hän saattoi arvioida, kuinka
he jaksaisivat vastustaa kiusausta, kun suurmestari oli joutunut
heidän käsiinsä, liittää hänet uhriensa joukkoon. Jos Biron heti
menisi marski Tavannesin turviin, niin kaikki saattoi käydä hyvin.
Mutta jos hän uskaltaisi retkeillä Guisein pitkien käsivarsien
ulottuville tai menisi suoraan Louvreen, niin se seikka, että hänen
kohtalostaan riippui kreivi Hannibalin kohtalo, ei merkinnyt yhtään
mitään. Sellaisina ratkaisevina hetkinä korkeat henkilöt uhrasivat
vähääkään empimättä alempana olevat ja nämä taas puolestaan alemmat.
Eivätkä Guiset pitäneet kreivi Hannibalista, ja harva häntä muuten
rakastikaan. Hänen veljensäkään, marskin, merkitys ei ollut itsenäinen,
vaan riippui oikeastaan kruununperillisestä, jolle hän oli voittanut
Jarnacin taistelun; ja sekin voisi kukistua väkivallan ja etujen
ristiriitaisuuksiin, jotka tämän päivän raivohulluus oli laskenut
Pariisissa valloilleen.

Se vaara, johon hän oli joutunut, ei kuitenkaan ollut vaikea kestää,
vaikka vaaraan tottuneen miehen kylmäverinen, selvä järki arvioi sen
täsmällisesti; pahinta oli hänen pakollinen toimettomuutensa. Hän oli
aikonut masentaa tuulispäätä ja ohjata myrskyä ja muiden vaarasta
rakentaa oman menestyksensä. Sen sijaan hän lojui täällä eikä ollut
ainoastaan voimaton ohjaamaan omaa kohtaloaan, joka riippui toisen
mielivallasta, vaan myös sormellakaan edistämään omia suunnitelmiaan.

Istuessaan siinä synkkänä katsellen lyhtyä hän ajatuksissaan seurasi
Bironia ja tämän seuralaisia heidän ratsastaessaan sydänyön katuja:
pitkin St. Antoinea ja La Verrerietä, synkän La Ferronerie-kadun
kautta ja sitten St. Honoré-katua sen talon ohi, jossa neiti Vrillac
istui odottamassa huomispäivää... Tignonvilleä, hugenottipappia,
vihkimistään! Varmaankin siellä yhä kuljeskeli ryöstäviä joukkoja;
vartiopaikoilla jousimiehet pysäyttivät epäluulonalaiset; akkunoista
kalpeat kasvot tähystivät kadulle. Temppelin ja keskikaupunkia
ympäröivien leveiden vallien portailla olivat tukevat vartiojoukot
valmiina torjumaan hyökkäyksen.

Bironin saattue oli varmaankin kyllin suuri suojaamaan häntä, ja jos
hän ei sattuisi yhteen Guisen henkivartion kanssa, niin hänen retkensä
kaupungin läpi rauhoittaisi mieliä. Mutta oliko niin varmaa, että neiti
oli turvassa? Hän tunsi omat miehensä, ja vapaana ollessaan hän ei
ollut epäillyt jättää morsiantaan heidän huostaansa. Mutta nyt, kun
hän ei itse voinut olla saapuvilla, kun hän oli voimaton nostamaan
kättään avuksi, horjui hänen luottamuksensa, joka ei ollut pettänyt
häntä suuremmassakaan hädässä. Hän kuvitteli mielessään tapahtumia,
joita voisi sattua ja joille hän tavallisissa oloissa olisi nauranut.
Nyt ne vaivasivat häntä niin, että hän säpsähti varjoakin, jopa niitä
ajatellessaankin masentui. Hän, joka viime yönä ollessaan vapaa
toimimaan oli minuutilleen määritellyt tulonsa ja neidin pelastamisen!
Joka oli iloinnut vaarasta, sillä sellaisilla silmänlumeilla
valloitettiin lapselliset naiset! Joka ei ollut väistynyt silloinkaan,
kun joukko hurjimmillaan vaati tytön verta!

Miksi hän oli mennyt tällaiseen satimeen? Niin, miksi todella? Hän
asteli vimmastuneena kolmasti lattian poikki. Kauan sitten oli kuuluisa
Nostradamus ennustanut hänelle, että hänestä kerran tulisi kuningas,
mutta kaikkein pienimmän kuningaskunnan. »Joka mies on kuningas
ruumisarkussaan», oli hän vastannut. »Hauta on kylmä, mutta teidän
kuningaskuntanne on lämpöinen», oli tietäjä siihen vastannut. Ja
silloin olivat hovimiehet nauraneet ja ennustaneet hänelle maurilaista
saarta ja mustaa kuningatarta. Hän oli muiden muassa laskenut pilaa,
mutta salaa ottanut selvää Ranskan itsenäisistä alueista, niiden
hallitsijoista ja perillisistä. Nyt häntä kauhistutti ajatus, ettei hän
joutuisikaan minkään maan hallitsijaksi, vaan vankikoppiin Lochesin
tukahuttavan tiilikaton alle, missä kardinaali Balue ja monet muut
olivat kituneet kuolemaansa saakka.

Tämä ajatus ei johtunut hänen omasta vaaranalaisesta asemastaan, vaan
siitä, että neidin vaara liikutti hänen mieltään perin oudosti; jopa
hän itsekin ihmetteli omaa hulluuttaan. Lopuksi, väsyneenä katselemaan
varjoja, joita ilmavirta tanssitti seinällä, hän kietoutui vaippaansa
ja laskeutui pitkälleen oljille. Hän oli valvonut koko edellisen yön,
ja niin hän, kokeneen sotilaan tapaan levollisena, oli parin minuutin
kuluttua nukuksissa.

Sydänyön hetki oli mennyt. Kahden tienoissa oli lyhdyn kynttilä
palamaisillaan loppuun ja hiljaa pärskähdellen se pian sammui. Vielä
tuntia myöhemminkin oli huoneessa hiljaista pimeää; sitten vähitellen
harmaa sarastus, sitäkin harmaampi, kun virrasta kohoava usva kietoi
koko ympäristön tahmeaan vaippaansa, alkoi hiipiä huoneeseen keksien
esineiden hämärästi häämöittäviä muotoja. Jälleen kului tunti, ja
aurinko oli kohoamassa Montreuilin yli, ja siellä täällä alkoi
Seinen pinta kimmeltää sumun läpi. Mutta huoneessa oli vain niukalti
päivänvaloa nukkujan herätessä ja noustessa istumaan, odottava ilme
kasvoillaan. Jokin oli herättänyt hänet. Hän kuunteli.

Hänen korvansa ja tottumus valppauteen, joka oli seuraus ainaisissa
vaaroissa elämisestä, ei ollutkaan pettänyt. Käytävässä liikkui miehiä,
jotka kärsimättöminä tömistelivät jalkojaan. Oliko Biron palannut?
Taikka oliko hänelle jotakin tapahtunut ja olivatko nämä miehet tulleet
kostamaan hänen puolestaan? Kreivi Hannibal nousi, hiipi lattiapalkkien
poikki ovelle ja painaen korvansa sitä vasten kuunteli.

Hän kuunteli niin kauan kuin kestää hitaasti laskea
sataanviiteenkymmeneen. Sitten noin kolmasosa sekuntia meni siihen,
että hän kääntäen päätään antoi katseensa kiertää ympäri huoneen. Hän
kumartui jälleen ja kuunteli tarkkaavammin, melkein hengittämättä.
Nyt sieltä kuului, paitsi jalkojen töminää, myöskin ääniä; eräs
ääni — luultavasti Peridolin — puhui kauan, milloin hiljaa, milloin
kovaa, tulistuneena. Välillä kuului muitakin ääniä, mutta ainoastaan
katkerien huudahdusten murinana ilmaisten päätöksensä tehneitä mieliä
ja käsiä, jotka eivät olleet hillittävissä. Hän kuuli omankin nimensä,
Tavannesin, naamio oli siis tarpeeton! Kerran hän kuuli meluisaa
liikettä, joka päättyi äkkiä, luultavasti Peridolin ehkäisemällä.

Hän tiesi nyt kylliksi. Hän suoristautui täyteen mittaansa, ja hänen
silmänsä näyttivät hiukan lähenneen toisiaan; ilkeä hymy väreili hänen
huulillaan. Hänen katseensa kiersi huoneessa olevia esineitä, alastomia
tuoleja ja pöytää, lyhtyä, viiniruukkua ja näiden takana nurkassa
viittaa ja matalaa olkivuodetta. Kylmä, harmaa valo tunki koleana tähän
synkkään huoneeseen; se tuntui olevan sopusoinnussa pahaenteisten
kuiskausten kanssa, jotka yhä kiihtyivät käytävässä, samoin kuin
kuuntelijankin kanssa, joka päättäväinen, tuikea ilme kasvoillaan
seisoi käsi ovenrivalla. Hän tähysti, mutta ei löytänyt, mitään, josta
hänellä olisi ollut hyötyä, ei mitään tarkoitukseensa sopivaa, mikä
hänen tarkoituksensa lieneekin ollut. Nopein, kevyin askelin hän astui
oven luota, nousi akkunasyvennykseen ja seisten sen reunalla katseli
alaspäin.

Jos aikoi paeta sitä tietä, oli se yritys toivoton. Hän arvioi olevansa
noin kahdentoista jalan korkeudessa maanpinnasta. Mutta Peridol oli
puhunut totta. Alhaalla ei ollutkaan vettä, vaan limaisen mudan sileä
pinta, joka paikoittain kiilsi mätänevien aineiden hohteesta; siellä
täällä sitä uursivat kapeat vesiuomat, jotka laiskasti matelivat
taempaa, hitaasti virtaavaa jokea kohti. Tämä inhoittava ja petollinen
liejukerros nuoleskeli akkunan alla seinää ja oli riittävänä syynä,
miksi akkunassa ei ollut kankia tai ristikkoa. Mutta kumartuessaan
pitkälle ulos hän huomasi, että se päättyi rakennuksen kulmaukseen,
noin kahdenkymmenen jalan päähän hänestä oikealle.

Hän hypähti jälleen lattialle ja kuunteli hetkisen; sitten, liikkuen
varovasti — sillä vaaraa oli ilmassa ja äänettömässä huoneessa, koska
millä hetkellä hyvänsä saattoi tapahtua hyökkäys ja ovi romahtaa sisään
— hän laski lyhdyn ja viiniruukun lattialle ja otti pöydän syliinsä.
Hän alkoi kantaa sitä akkunaa kohti, mutta puolitiessä sinne hän
huomasi, ettei se mahtuisikaan aukosta ulos, ja laskien sen jälleen
lattialle hän kiirehti vuoteen luo. Taas hän pettyi. Vuode oli ruuvattu
kiinni lattiaan. Joku toinen olisi ehkä joutunut tästä epätoivoon,
mutta hän nousi näyttämättä vähääkään alakuloiselta ja alinomaa
kuunnellen levitti viittansa lattialle, ja taitavasti, välttäen kaikkea
kahinaakin, hän keräsi sille vuoteensa oljet, puristi käärön kokoon,
leikkasi tikarillaan vuodeköydet poikki ja sitoi ne ympärille. Kolmella
askeleella hän taas saavutti akkunasyvennyksen, ja juuri kun miehet
käytävässä tyrkkäsivät luutnantin syrjään ja nostaen äkkiä metelin
syöksyivät ovelle, heitti hän käärön keveästi ja huolellisesti oikealle
niin keveästi ja huolellisesti ja niin harkitsevasti arvioiden, että
se, omituista kyllä, putosi tavallista hyppäystä edemmäksi.

Seuraavassa tuokiossa hän oli jälleen lattialla. Miesten täytyi avata
lukko, vetää salvat syrjään, vetää auki ovi, joka avautui käytävään
päin; miesten lukumäärä samoin kuin heidän hurja kiireensäkin oli
heillä esteenä.

Kun he vihdoinkin ryntäsivät sisään karjuen: »Joelle! joelle!» —
ihmistulvana, josta etupäässä eroitti vain tyrkkiviä olkapäitä ja
sojottavia pistimiä, näkivät he hänen seisovan yksinään, käsivarret
ristissä, pöydän toisella puolella. Hänen levollisuutensa pysäytti
heidät hetkiseksi.

— Lukekaa rukouksenne, helvetin sikiö! — huusi johtaja heiluttaen
asettaan. — Saatte minuutin aikaa!

— Niin, minuutin aikaa! — huusivat hänen seuralaisensa kimeästi. —
Olkaa valmis!

— Aiotteko murhata minut? — kysyi kreivi Hannibal arvokkaasti. Ja kun
he huutaen myönsivät, vastasi hän:

— Hyvä on! Siitä asiasta saatte sopia herra de Bironin kanssa, jonka
vieraana täällä olen. Mutta — hänen katseensa kiersi piirissä seisovien
miesten tuimia silmäyksiä ja vääristyneitä kasvoja — tahtoisin lähettää
viimeiset terveiset eräälle henkilölle. Onko joukossa ketään, joka
panee arvoa kuninkaan suojeluskirjalle? Se on laadittu kahta varten,
jotka saavat tulla ja mennä neljäntoista päivän ajan. — Hän näytti
kädessään olevaa paperiliuskaa.

Heidän johtajansa huusi: — Menköön helvettiin suojeluskirjoineen!
Lukekaa rukouksenne!

Mutta kaikki eivät olleet samaa mieltä. Muutamilla julmilla kasvoilla —
ne olivat etupäässä rehellisiä miehiä, jotka olivat hurjistuneet heitä
kohdanneista vääryyksistä — välähti ahne ilme. Suojeluskirja? Saada
kostaa, surmata, tappaa — ja olla turvassa! Muutamat luonteet eivät voi
sellaista houkutusta vastustaa. Eräs miehistä työntäytyi esille.

— Hei, minä otan sen! — huusi hän. — Antakaa se tänne!

— Saatte sen, — vastasi kreivi Hannibal, — jos viette kymmenen sanaa
marski Tavannesille, sittenkun olen kuollut.

Miehen naapuri laski kätensä pidättävästi hänen olkapäälleen.

— Ja marski Tavannes maksaa sinulle kalliisti, — sanoi hän.

Mutta Maudron, se mies, joka oli tarjoutunut, pudisti käden olaitaan.

— Jos vien sen viestin, — kuiskasi hän toisen korvaan ovela ilme
kasvoillaan. — Luuletko minua hulluksi? — Sitten hän huusi: — Kas niin,
minä vien sananne perille. Antakaa tänne paperi.

— Vannotteko?

Miehellä ei ollut vähintäkään aikomusta tehdä mitä lupasi, mutta hän
vannoi väärän valan ja läheni kreivi Hannibalia. Toiset olisivat
myöskin työntäytyneet eteenpäin, osaksi kateellisina, osaksi
pilkallisina, mutta Tavannes esti heidät kädenliikkeellä.

— Hyvät herrat, suokaa minulle ainoastaan minuutti, — sanoi hän. —
Minuutti ei ole pitkä aika kuolevalle miehelle. Se sallittiin teidän
ystävillennekin.

Ja miehet, pitäen tätä vaatimusta kohtuullisena, ja varmoina siitä,
ettei heidän uhrinsa voinut paeta, sallivat Maudronin kiertää pöydän
ympäri hänen luokseen.

Mies kiirehti ja oli levoton, tietoisena pahoista aikeistaan ja
petoksestaan, mutta samalla myös ahneena ja häpeissään sopimuksesta,
johon juuri oli suostunut. Hänen huomionsa kohdistui paperiin, johon
hänen katseensa oli kiintynyt, ja toverien käytökseen, eikä hän
paljoakaan välittänyt kreivi Hannibalista, tietäen hänet aseettomaksi.
Vasta kun Tavannes näytti miettivän terveisiään ja viivyttelevän,
mutisi hän töykeän suorasukaisesti: — Antakaa kuulua, aikanne on
täpärällä!

Tavannes säpsähti, paperi luisui hänen hyppysistään. Maudron näki, että
hänen oli mahdollista saada se sen pitemmittä puheitta, ja tuskin tämä
ajatus oli välähtänyt hänen aivoissaan, kun hän nopeasti kumartui,
tarttui paperiin ja aikoi palata muiden luo. Mutta yhtä nopeasti,
jopa nopeampanakin Tavannes kumartui, tarttui hänen vyötäröönsä ja
suunnattomalla ponnistuksella, päästäen raivoisan huudon, jossa hänen
viime minuutteina osaksi hillitty hurja luontonsa purkautui, heitti
onnettoman raukan pää edellä akkunasta ulos.

Tämä ponnistus syöksi Tavannesin itsensäkin akkunasyvennykseen,
samalla kun hänen uhrinsa kiljahdus vielä kaikui huoneessa. Hän
pysähtyi silmänräpäykseksi reunalle. Kun sitten miehet, jotka aluksi
olivat seisseet kuin salaman lyöminä, hyökkäsivät kostamaan toverinsa
puolesta, hyppäsi hän ulos koettaen tavoittaa mudassa rimpuilevaa
olentoa, joka makasi siellä kasvot maassa.

Hän putosikin sen päälle ja painoi sen syvälle hyllyvään liejuun,
mutta itse hän onnellisesti ponnahti ylös. Vaara oli kauhistuttava,
mahdollisuus koettelematon, pelastumisen toivo niin pieni, että sitä
saattoi yrittää vain kuolemaan tuomittu. Mutta hän saavutti olkimytyn,
joka soi hänelle hetkellisen, epävarman jalansijan. Tasapainoaan hän ei
kuitenkaan saanut, ei päässyt edes hetkeksikään sille seisomaan. Mutta
sen kannattamana hän ryömi vaivaloisesti eteenpäin, ja kun ylhäältä
heitetty keihäs haavoitti häntä olkapäähän, kaatui hän suulleen
liejuun — mutta eteenpäin, ja hänen ojennetut kätensä sattuivat
mudassa johonkin kovempaan aineeseen. Ne vajosivat tosin kyynärpäihin
asti, mutta hän kiskoutui niiden varassa yhä eteenpäin ja vihdoin
äärimmäisellä ponnistuksella hellittäen toisen kätensä — molempia
tietysti ei voinut irroittaa, hän makasi kasvot puoleksi mudassa — hän
saattoi kurottaa vielä kyynärän verran edemmäksi ja tarttua rakennuksen
kulmasta ulkonevaan hirteen, jonka tarkoituksena oli torjua tulvavettä.

Akkunassa tunkeilevat miehet kiljuivat raivosta, kun hän hitaasti
vetäytyi liejusta ja seisoi mutapylväänä päästä kantapäihin asti.
Mutta vaikka he kuinkakin kiljuivat, ei heillä kuitenkaan ollut
ampuma-asetta, eivätkä he yhteen ahtautuneina kapeassa aukossa voineet
tähdätä keihäillään. He saattoivat vain katsella voimattoman raivoisina
ja lennättää hänelle kirouksia, kunnes hän katosi heidän näkyvistään
nurkan taakse.

Siellä oli noin parinkymmenen kyynärän matkalla kovaa rinnettä mudan
ja vallin välillä. Hän ponnisteli sitä pitkin, kunnes saapui vallin
päähän; silloin hän kääntyi ja katsahti vielä kauhua tuntien siihen
mustaan, kohoilevaan mutahautaan, josta juuri oli pelastunut, ja
joka vielä kurisi sillä kohtaa, minne onneton Maudron oli vaipunut.
Sitten hän työläästi kapusi virran äyräälle. Hänen olkapäässään oli
vain lievä keihäänhaava, mutta ponnistus oli ollut suunnaton, hiki
virtasi hänen otsaltaan, hänen kasvonsa olivat harmaat ja vääristyneet.
Mutta edettyään noin viidenkymmenen askeleen päähän asehuoneelta hän
seisahtui ja kääntyi. Hän näki, että miehet olivat juosseet toisiin,
tällä puolella oleviin akkunoihin. Hänen kasvonsa kirkastuivat, ja
hänen vartalonsa venyi voitonriemusta kookkaammaksi.

Hän pui heille nyrkkiä. — Hei, te houkat! — huusi hän, — sillä
tavoin ette tapa Tavannesia! Näkemiin, kunnes ensi kerralla tavataan
Montfauconilla!



XV.

ST. MAGLOIREN VELI.


Jos vallan käyttäminen yleensä on mieluista, niin erikoisen mieluista
naiselle on harjoittaa vaikutusvaltaansa mieheen. Jos lisäksi on
oltu tavallista suuremmassa vaarassa ja onnellisesta tuloksesta on
ollut vain heikko toivo — ja ennen kaikkea, kun saavutettu tilapäinen
etu näyttää lopullisen voiton enteeltä — niin on mahdotonta, ettei
riemunhurmiota lähenevä tunne täyttäisi mieltä, vaikka taivaanranta
näyttäisi kuinka tummalta ja rauhansatama kuinkakin etäiseltä.

Lienee vielä muistissa, millainen oli tilanne kreivi Hannibalin
lähtiessä neiti de Vrillacin luota. Tämä oli päässyt voitolle, mutta
kreivi Hannibal puolestaan oli nöyryyttänyt häntä maahan asti,
osaksi ovelilla uhkauksillaan, osaksi suoranaisella töykeydellään.
Hän oli jättänyt tytön itkemään, sanojen »rouva Tavannes» kaikuessa
tuomiokelloina hänen korvissaan ja miehen tahdon synkän kummituksen
osoittaessa sormellaan auttamatonta tulevaisuutta kohti. Olisi ollut
luonnollista, jos hänen toivonsa olisi sammunut.

Mutta tytön rohkeus oli sitä lajia, joka ei helposti eikä kauaksi
aikaa masennu, ja tuskin oli kulunut puolta tuntia kreivi Hannibalin
lähdöstä, kun hänen mieleensä jo juolahti lohdullinen ajatus, että
tähän asti oli päivän kunnia kuitenkin hänen. Kreivin vallasta ja hänen
omasta voimattomuudestaan huolimatta oli hänen tahtonsa taivuttanut
kreivin. Hän oli saanut jonkinlaisen vaikutusvallan kreiviin, keksinyt
pienen seikan, joka hillitsi, rajan, jonka poikki toinen ei tahtonut
mennä. Lopuksi hän voisi pelastuakin, sillä ehkä kreivi ei voisikaan
täyttää ehtoja, joihin niin vastenmielisesti oli suostunut. Hän
voisi päästä vapaaksi. Moni olisi tosin hänen asemassaan pelännyt
pahempaa kohtaloa ja tylympää menettelyä. Mutta tässä olikin puolet
hänen voittonsa ansiota. Hän ei ollut ainoastaan päässyt parempaan
asemaan, vaan myös oppinut paremmin luottamaan siihen, että hänellä oli
vaikutusvaltaa viholliseensa. Kreivi tietysti vaatisi heidän välisensä
sopimuksen täyttämistä; siinä asiassa hänen ei kannattanut toivoakaan
myönnytyksiä. Mutta hän uskoi, että jos kreivin olisi mahdoton täyttää
ehtoja, hän luopuisi koko asiasta, tosin perin kiukuissaan ja niin
raa'asti ja töykeästi solvaten naisellista oman arvon tuntoa, että sitä
tuskin voisi kestää. Mutta sittenkin hän luopuisi.

Ja jos pahin kohtaisi häntä? Hänellä olisi sittenkin se lohdutus, että
siitä perikadosta, joka oli hyökännyt hänen ystäviensä kimppuun, hän
oli lunastanut vapaiksi ne, jotka olivat hänelle kalleimmat. Hänen
huoneensa asemasta johtui, ettei hän nähnyt niitä väkivaltaisuuksia,
joihin Pariisi antautui tämän päivän loppuosana ja palasi seuraavana
aamuna yhtä innokkaana. Mutta Carlatit ja hänen naispalvelijansa
kuulivat alhaalla vahdeilta, mitä tapahtui, ja vaikerrellen ja
piileskellen nurkissaan kiinnittivät säikähtyneet katseensa häneen,
joka oli heidän turvansa ja toivonsa. Kuinka hän saattaisi pettää
heidät? Tuomita heidät perikatoon, vaikkei asia olisikaan koskenut
hänen rakastettuaan?

Tignonvilleä tyttö ajatteli tuntikausia. Vakavan hellästi hän palautti
mieleensä sen hetken, jolloin sulhanen oli vihkiytynyt kuolemalle, joka
tuli vain puolitiehen ottaakseen heidät omikseen. Hän oli myös valmis
antamaan anteeksi sitä seuranneen perääntymisen ja yrityksen pelastaa
hänet vastoin tahtoa. Hän piti äkillistä kuolemanhalua ihanana;
perääntymistä — sillä perääntyjä oli hänen rakastettunsa — tekona,
jonka toinen teki hänen eikä itsensä tähden, ja jonka hän helposti
antoi anteeksi. Tunteiden äkillinen muutos, joka silloin oli hänet
vallannut ja saattanut hänet kiskaisemaan itsensä irti sulhasestaan,
ei häntä enää juuri liikuttanut; sitä vastoin se, mikä muiden silmissä
ei ehkä olisi näyttänyt kovin sankarilliselta Tignonvillen koko
käytöksessä — kaikkein korkeinta vaativana hetkenä — kaikki se, mikä
vivahti tavalliseen tai kehnoon, häipyi sikseen, sillä hän oli yhä
kiintynyt lemmittyynsä, ei niin paljon kypsyneen naisen intohimoisella
rakkaudella kuin sillä neitseellisellä ja herkän tunteellisella
mieltymyksellä, jolla rakastaa silloin, kun ei enää ole omistamisen
toivoa, eikä rakkaus merkitse elämää, vaan uhrausta.

Hänellä oli aikaa näihin mietteisiin, sillä hän sai olla koko päivän
häiritsemättä ja vielä myöhään seuraavanakin päivänä. Hänen oma
väkensä palveli häntä, ja tiedettiin, että portaiden alapuolella
kreivi Hannibalin ratsumiehet tuimina vartioivat pönkitettyjen
ovien ja luukullisten akkunoiden takana, laskematta ketään sisään.
Silloin tällöin sattui hänen korviinsa kaiku siitä mellakasta,
joka peitti kadut verivirtoihin, taikka rouva Carlat toi hänelle
uutisia huomattavammista tapahtumista. Varhain tänä toisena päivänä,
maanantaina, kuiskailtiin, että herra de Tavannes ei ollut palannut ja
että alhaalla miehet alkoivat käydä levottomiksi.

Vihdoin, kun epävarmuus sekä alhaalla että ylhäällä kävi jännittäväksi,
se laukesi. Askelia ja ääniä läheni portailla, töminää ja hälinää
seurasi kova naputus, ja ovi avattiin väkisin. Neiti oli noussut
seisomaan odottaen sykkivin sydämin tietämättä itsekään mitä;
kynnyksellä seisoi St. Magloiren luostarin kaapuun puettu munkki ja
tehden ristinmerkin mutisi siunausta. Hän astui hitaasti sisään.

Ei mikään näky olisi ollut neidille kauheampi, sillä se osoitti,
kuinka mitättömät olivat ne ehdot, jotka hän vaivoin oli saanut. Entä
jos kreivi Hannibal oli siellä munkin takana, jos hän juuri nyt nousi
portaita ylös pakottaakseen hänet tämän kaljupään edessä vihille?
Taikka käyttääkseen viimeistä väkivaltaista keinoa, jos hän kieltäytyi?
Äkillinen kauhu oli tukahuttaa hänet; hän kalpeni ja painoi kädellään
rintaansa. Mutta kuitenkin hän toipui, ennenkuin ovi ehti sulkeutua
Bigotin jälkeen.

— Tämä väkivaltainen tunkeutuminen tänne on herra de Tavannesin
määräystä vastaan! — huusi hän astuen ylpeästi esiin. — Tällä
henkilöllä ei ole täällä mitään tehtävää. Kuinka te uskallatte laskea
hänet sisään?

Normandialaisen partaiset kasvot näyttäytyivät hetkeksi ovella.

— Herrani määräyksestä, — mutisi hän jörösti ja sulki oven.

Tytöllä oli hugenottien viha munkkikaapua vastaan, ja tällä tärkeällä
hetkellä hänellä oli syytä sitä pelätä. Hänen silmänsä salamoivat
suuttumuksesta.

— Riittää! — huusi hän viitaten kädellään käskevästi ovea kohti. —
Menkää takaisin hänen luokseen, joka teidät lähetti! Jos hän tahtoo
solvaista minua, tehköön sen vasten kasvoja! Jos hän tahtoo olla
valapatto, tulkoon itse syömään sanansa! Taikka jos tulette omasta
aloitteestanne, — jatkoi hän heittäen syrjään kaiken varovaisuuden,
— kuten veljeskuntanne tuli Philippa de Lunsin luo, tarjoomaan
minulle samanlaista valintaa kuin hänelle, niin vastaan samoin kuin
hän vastasi: Jos olisin ajatellut vain itseäni, en olisi elänyt näin
kauan! Ja mieluummin kuin siedän teidän läsnäoloanne tai kuuntelen
vastaväitteitänne —

Viimeisen sanan kohdalla hänen äänensä värähti oudosti, ja hän vaikeni
äkkiä, huulet jäivät auki, ja hänen vartalonsa näytti hetken horjuvan.
Seuraavalla hetkellä rouva Carlat, johon vieras seisoi selin, ei ollut
uskoa silmiään, sillä neiti oli vaipunut munkin syliin!

— Clotilde! Clotilde! — huusi munkki, painaen tyttöä rintaansa
vastaan, sillä munkki olikin herra de Tignonville. Munkkikaavun alla
oli sulhanen, jonka ympärillä neidin ajatukset olivat askarrelleet.
Tässä valepuvussa, kädessään kreivi Hannibalin kirjelippu rouva St.
Lolle, vartijat kun alhaalla tunsivat Tavannesin käsialan, vaikka eivät
osanneet lukea sen sisältöä — hän oli päässyt vaikeuksitta neidin luo.

Hän oli kuullut, ennenkuin astui sisään, että Tavannes oli poissa,
ja tiesi siis, että häntä ei uhannut suurikaan vaara. Mutta hänen
morsiamensa, joka ei tiennyt mitään hänen seikkailuistaan viime eron
jälkeen, näki hänessä miehen, joka saapui hänen luokseen henkensä
kaupalla, lukemattomista vaaroista huolimatta, verilöylyn puhki. Ja
vaikka hän ei ollut koskaan syleillyt sulhastaan, paitsi kaamealla
hetkellä hengenvaaran uhatessa, ja vaikkei hän ollut koskaan kutsunut
häntä ristimänimeltään, niin tämän jälleennäkemisen ilossa hän kokonaan
antautui hänen hyväilyilleen, piti hänestä itkien kiinni, unohti
hetkeksi hänen hairahduksensa ja ajatteli ainoastaan häntä, joka
oli niin ritarillisesti palannut hänen luokseen, joka toi mukanaan
tuulahduksen Poitousta, merestä, entisistä päivistä ja entisestä
elämästä, ja jonka näkeminen karkoitti hänestä hetkiseksi molempien
viime päivien kauhut.

Ja rouva Carlat itki myöskin, ja huoneessa kuului itkua ja nyyhkytystä.
Vähimmin oli liikutuksen vallassa Tignonville itse, joka, kuten
tiedämme, oli kokenut sinä päivänä paljon. Mutta hänenkin sydämensä
paisui, osaksi ylpeydestä, osaksi onnellisena siitä, että hän oli
palannut ihmisen luo, joka rakasti häntä näin suuresti. Kohtalo oli
ollut hänelle ansaitsemattoman suopea, mutta nyt hänen ei tarvinnut
sitä tunnustaa. Jahka hänen suunnittelemansa temppu oli onnellisesti
suoritettu loppuun, unohtaisi hän pian, että hänellä oli ollut muitakin
tuumia.

Neiti oli ensimmäisenä menettänyt malttinsa, ja ensiksi hän myöskin
tointui.

— Olin unhottanut, — huusi hän äkkiä, — olin unhottanut, — ja hän
kiskoutui sulhasensa syleilystä rajusti, seisten siinä läähättäen,
kalpein kasvoin, silmät pelästyneinä. — Minä en saa! Ja te — olin
senkin unhottanut. Täällä olollanne, herra, teette minulle pahimman
palveluksen mitä voitte tehdä. Teidän täytyy lähteä pois. Menkää, hyvä
herra, rukoilen teitä laupeuden nimessä lähtemään, kun se vielä on
mahdollista. Pelkään jokaista hetkeä, jonka täällä viivytte, jokaista
hetkeä, jonka tässä talossa vietätte.

— Älkää pelätkö minun tähteni, — sanoi Tignonville kerskailevalla
äänensävyllä. Hän ei käsittänyt.

— Pelkään itseni puolesta, — vastasi tyttö. Sitten rakkaus sulhaseen
ja pelko itsensä puolesta joutuivat ristiriitaan, ja hän väänteli
tuskaisena käsiään. — Oi, suokaa minulle anteeksi! — sanoi hän. — Te
ette tiedä, että hän on luvannut päästää minut, jos hän ei saa käsiinsä
teitä ja — ja — hugenottipappia. Hän on taannut sen minulle, mutta
nähdessäni teidän astuvan sisään luulin, että hän oli syönyt sanansa ja
lähettänyt munkin, ja se raivostutti minua. En voinut sietää ajatusta,
etten ollut mitään voittanut. Käsitättekö nyt ja suotteko minulle
anteeksi? Jos hän ei saa teitä käsiinsä, olen pelastettu. Menkää siis,
pyydän, viivyttelemättä hetkeäkään.

Tignonville nauroi pilkallisesti ja kohautti olkapäitään, kääntäessään
taaksepäin munkkikaapunsa päähinettä.

— Kaikki tuo on jo mennyttä! — sanoi hän, —ollutta ja mennyttä,
armaani! Herra de Tavannes on tällä hetkellä vankina asehuoneessa.
Matkallani tänne tapasin herra de Bironin, ja hän kertoi minulle.
Ritarikunnan suurmestari tahtoi, että liittyisin hänen seuraansa; hän
oli ollut marski Tavannesin asunnossa koko yön, ja häntä oli pidätetty
siellä kauemmin kuin hän oli odottanut. Hän oli sitoutunut vapauttamaan
kreivi Hannibalin palattuaan, mutta minun pyynnöstäni hän suostui
pidättämään häntä vielä tunnin ja myöskin tekemään minulle erään pienen
palveluksen.

Se toivon kajastus, joka hetken oli kirkastanut tytön kasvoja, sammui
hitaasti.

— Siitä ei ole apua, — sanoi hän, — jos hän tapaa teidät täällä.

— Mutta hän ei tapaa. Ettekä tekään.

— Mitä tarkoitatte?

— Muutaman minuutin kuluttua, — selitti hän voimatta salata riemuaan,
— saapuu asehuoneesta viesti Tavannesin nimessä käskien hänen tänne
lähettämänsä munkin tuoda teidät hänen luokseen. Suullisen käskyn,
minun täällä oloni vahvistamana, luulisin riittävän: »Käskekää neidin
luona olevan munkin» — niin se käsky kuulunee — »saattaa hänet luokseni
asehuoneeseen ja pankaa neljä keihäsmiestä heidän turvakseen». — Kun
pyysin herra de Bironia toimittamaan tämän asian, niin hän nauroi. —
»Voin tehdä vielä paremminkin», — sanoi hän. — »He saavat tuoda kreivi
Hannibalin hansikkaan, jonka hän unohti pöydälleni. Kaikki tämä siinä
tapauksessa, etteivät lurjukset ole tehneet hänelle mitään pahaa, minkä
Jumala estäköön, sillä minä olen hänestä vastuussa.»

Ihastuksissaan tästä sotajuonesta, joka oli juolahtanut hänen mieleensä
tavatessaan Bironin, Tignonville ei nähnyt siinä mitään vikaa. Mutta
tyttö näki, ja vaikka hän kuuntelikin Tignonvillen selitystä loppuun
asti, ei mikään uusi toivonvälke hellyttänyt hänen kasvojensa ilmettä.
Tehden arvokkaan kädenliikkeen, joka ei tarkoittanut ainoastaan rouva
Carlatia ja ovella seisovaa kamarineitsyttä, vaan myöskin poissaolevia
palvelijoita, hän sanoi:

— Kuinka näiden käy? Te unhotatte heidät. Te ette voi luulla, te ette
ole voinut luulla, että minä hylkäisin heidät? Että jättäisin heidät
hänen armoilleen, sitä armoa saamaan, jota hän voitettuna saattaisi
heille osoittaa? Ei, te unhotatte heidät.

Tignonville ei tiennyt mitä vastata, sillä säikähtäneen kamarineidin
epäluuloinen katse oli kiintynyt häneen säikkyen ahdistetun eläimen
raivoa. Sekä rouva Carlat että hän olivat kuulleet ja saattoivat
edelleen kuulla. Vihdoin hän mutisi niin hiljaisella äänellä,
että jos palvelijat käsittivätkin, mistä oli kysymys, se jäi vain
epätäydelliseksi.

— Parempi yhden pelastus kuin ei kenenkään! — sanoi hän. — Minun täytyy
ajatella teitä.

— Ja minun heitä, — vastasi tyttö varmasti. — Eikä siinä kaikki. Vaikka
he eivät olisikaan täällä, ei siitä kuitenkaan voisi mitään tulla. Olen
antanut sanani — vaikka hetki sitten iloissani sen unhotin, kun näin
teidät. Ja kuinka, — jatkoi hän, — voin toivoa hänen pysyvän sanassaan,
jos minä en pysy omassani? Taikka jos minä olen valmis rikkomaan
sopimuksen tämän tapahtuman johdosta, jota en ensinkään voinut odottaa,
niin kuinka voin vaatia häneltä ehtojen täyttämistä, joita hän sietää
yhtä vähän — yhtä vähän kuin minä häntä?

Viimeisissä sanoissa hänen äänensä katkesi surkeasti; silmät etsivät
rakastetun katsetta anteeksi pyytäen. Mutta Tignonville ei tuntenut
sääliä eikä ihailua; hänet valtasi raivo. Hän seisoi tuijottaen tyttöä,
sanattomana niin huimaavasta hulluudesta.

— Tuota ette voi tarkoittaa, — puhkesi hän lopulta sanomaan. — Te ette
voi tarkoittaa, neiti, että aiotte siinä pysyä! Että aiotte pitää
lupauksen, kun teidät siihen on pakotettu väkivallalla, petoksella,
niiden kauhujen keskellä, joita hän ja hänen väkensä ovat meille
toimittaneet! Se on aivan käsittämätöntä.

Tyttö pudisti päätään. — Minä lupasin, — sanoi hän.

— Teidät pakotettiin siihen!

— Mutta tämä lupaus pelasti henkemme.

— Murhamiesten, salamurhaajien käsistä! — väitti Tignonville.

Tyttö pudisti päätään. — Minä en voi peräytyä, — sanoi hän, — en voi.

— Te siis haluatte hänet mieheksenne, — huusi Tignonville alhaisen
vihansa vallassa. — Siinäpä se on! Niin, te suorastaan haluatte hänen
kanssaan naimisiin! Sillä mitä tulee hänen ehtoihinsa, — jatkoi
nuori mies nauraen loukkaavasti, — niin ettehän voi ottaa niitä
vakavalta kannalta. Hänkö täyttäisi mitään ehtoja, kun te olette hänen
vallassaan? Hän, kreivi Hannibal? Ja sitäpaitsi, jos hän suvaitsisi ne
täyttää, minkä arvoisia ne ovat? Hugenottipappeja on paljon. Tapasin
yhden juuri tänä aamuna. Voisin viidessä minuutissa saada jonkun heistä
käsiini. Hänen tarvitsee siis vain löytää yksi heistä — ja minut!

— Niin, herra, — huusi tyttö vavisten loukatun ylpeytensä tunnosta,
— juuri siksi pyydän teitä lähtemään. Mitä pikemmin jätätte minut,
mitä pikemmin olette turvatussa asemassa, sitä parempi minulle. Joka
hetki, jonka viivytte täällä, panette sekä itsenne että minut vaaralle
alttiiksi.

— Ellette suostu —

— Minä en suostu, — vastasi tyttö varmasti, — ja te teette vain — mutta
tässä hänen ylpeytensä alkoi lannistua, hänen äänensä väristä, ja hän
katsoi sulhastaan onnettomana, — täällä olollanne minulle vaikeammaksi
— —

— Hiljaa! — huusi rouva Carlat. — Hiljaa! — ja kun he säpsähtivät
ja kääntyivät hänen puoleensa, oli hän huoneen toisessa päässä oven
luona, miltei liian kaukana heidän kuuluviltaan kohottaen varoittavasti
kättään. — Kuunnelkaa! — mutisi hän, — joku on tullut taloon.

— Se on minun lähettini Bironin luota, — vastasi Tignonville yrmeästi.
Ja vetäen kaapunsa päähineen päänsä yli ja piilottaen kätensä
hihoihinsa hän astui ovelle. Mutta kynnyksellä hän kääntyi ja aukaisi
sylinsä. Hän ei voinut lähteä tällä tapaa. — Neiti! Clotilde! — huusi
hän kiihkeästi, — sanon viimeisen kerran, totelkaa minua, tulkaa
kanssani. Suostukaa!

— Hiljaa! — keskeytti rouva Carlat jälleen ja kääntyi huolestuneena
heihin päin. — Se ei olekaan mikään lähetti! Se on Tavannes itse:
tunnen hänen äänensä. — Ja hän väänteli käsiään. — Voi Jumalani,
Jumalani, mitä meidän nyt on tehtävä? — jatkoi hän kauhun vallassa
katsellen ympäri huonetta.



XVI.

PAHASSA PULASSA.


Pelko välähti neidin silmissä, mutta hän hillitsi itsensä. Hän viittasi
rouva Carlatia vaikenemaan, ja he kuuntelivat tuijottaen toisiaan,
toivoen vastoin toivoa, että nainen oli erehtynyt. He odottivat hyvän
aikaa, ja joku heistä alkoi jo jälleen hengittää vapaammin, kun kreivi
Hannibalin karhea ääni kumahti portailta ja poisti kaiken epäilyksen.
Neiti tarttui pöydän reunaan ja seisoi siihen nojaten.

— Mitä on tehtävä? — mutisi hän ja kääntyi neuvotonna naisten puoleen.
Se rohkeus, joka oli hänen sulhasensa poissa ollessa tukenut häntä, oli
nyt kadonnut. — Jos hän tapaa hänet täällä, niin olen hukassa!

— Hän ei varmaankaan tunne minua, — kuiskasi Tignonville. Mutta hänen
äänensä kuului epävarmalta, eikä hapuileva katse tukenut hänen sanojaan.

Rouva Carlat silmäili hätäisesti ympäri huonetta. Näytti siltä, että
hän tällä kertaa saisi hoitaa asiat. Mutta huoneessa ei ollut toista
ovea, ja akkunat olivat pihalle päin, jota Tavannesin väki vartioi. Ja
juuri nyt kreivi Hannibalin askeleet kajahtelivat jo likellä, ja hänen
kätensä jo melkein koski ovenripaa. Nainen väänteli käsiään; sitten,
erään ajatuksen äkkiä juolahtaessa hänen mieleensä, hän hyökkäsi siihen
nurkkaan, jossa neidin puvut riippuivat seinällä naulakossa.

— Kas tänne! — huusi hän. — Näiden taakse! Ehkä häntä ei näy täällä!
Pian, herra, pian! Piiloon!

Se oli turha toivo, sellaisen keksimä, jolle tilanne ei ollut selvä. Ja
kuinka lupaava se olikin, neidin ylpeys nousi sitä vastaan.

— Ei, — huusi hän, — ei sinne! — ja Tignonville seisoi paikallaan
tietäen piiloutumisen turhaksi, sillä kreivi Hannibal oli tietysti
saanut kuulla, että siellä oli munkki.

— Ettekö voisi kieltäytyä avaamasta? — kuiskasi Tignonville kiireesti.

— Kun luonani on pappi? — vastasi tyttö pudistaen päätään.

Enempään puheluun ei ollut aikaa, sillä kreivi Hannibal naputti jo
ovelle. Tyttö loi viimeisen katseen rakastettuunsa, joka oli kääntynyt
selin akkunaan, niin ettei valo enää osunut hänen kasvoilleen.
Olihan mahdollista, että hän pysyisi tuntemattomana, jos Tavannes
viipyisi vain vähän aikaa; ainakin oli tämä vaara kestettävä. Puoleksi
tukahtuneella äänellä hän pyysi kamarineitiään, Javettea, avaamaan oven.

Kreivi Hannibal kumarsi syvään astuessaan huoneeseen ja eksytti toiset,
mutta ei tyttöä. Hän oli tuskin astunut kynnyksen poikki, kun tyttö
jo katui, ettei ollut seurannut Tignonvillen neuvoa ja kieltäytynyt
avaamasta ovea. Sillä mikä voikaan pysyä salassa noilta tylyiltä,
teräviltä silmiltä, joiden katse yhdellä silmäyksellä ikäänkuin ahmi
kaikki, mitä huoneessa oli, näki kaikki, eikä kuitenkaan tuntunut
näkevän mitään — noilta silmiltä, joissa nytkin välkkyi julmaa pilaa?
Hän saattoi pettää muita, mutta häntä, joka läähätti hänen kourissaan
niinkuin villi lintu värisee metsämiehen kädessä, ei petetty! Hän näki
ja tiesi, ja kuitenkin kumartaessaan ja hymysuin suoristautuessaan hän
katseli ainoastaan yhtä!

— Luulin voivani tavata teitä aikaisemmin, — sanoi hän kohteliaasti,
— mutta minua on viivytetty. Ensinnäkin pidättivät minua muutamat
ystävistänne, jotka eivät tahtoneet minusta erota, sitten muutamat
vihollisistanne, jotka tapasivat minut hieman ikävässä tilassa ja
luullen minua virrasta pelastuneeksi hugenotiksi pakottivat minut
mutkistelemaan paluumatkaani. Mutta nyt, kun olen saapunut, tuon
uutisia.

— Uutisiako? — kuiskasi neiti kuivin huulin. Ne eivät varmaankaan
olleet hyviä uutisia.

— Niin, neiti, herra de Tignonvillestä, — vastasi kreivi. — En
ensinkään epäile, että voin toimittaa hänet tänne jo tänä iltana ja
siten poistaa toisen tunnonvaivanne. Ja kuten uskon, on tämän hyvän
isän, — jatkoi hän kääntyen papin puoleen ja puhuen sillä ivallisella
sävyllä, jota hän vain harvoin hillitsi, niin katolilainen kuin olikin,
aina kun mainitsi pappia, — jo onnistunut karkoittaa toinen este ja
suostuttaa teidät käyttämään hyväksenne palveluksiaan — —

— Ei ole! — huudahti tyttö kiivaasti.

— Eikö ole? — toisti Tavannes hymyillen epäilevästi ja katsellen
toisesta toiseen. — Kah, minä olin toivonut parempaa menestystä. Mutta
hän voi vielä onnistua. Olenpa varma, että hän vielä onnistuu. Ja
siinä tapauksessa teidän kainoutenne suokoon minulle anteeksi, jos
pyydän teitä kiirehtimään ja määräämään illallisen jälkeisen tunnin
lupauksenne täyttämisen hetkeksi.

Tyttö kalpeni huulia myöten. — Illallisen jälkeenkö? — läähätti hän.

— Niin, neiti, tänä iltana. Sanotaanpa — kello kahdeksalta?

Kauhuissaan siitä, mikä häntä uhkasi ja mistä vain kaksi tuntia eroitti
hänet, hän ei keksinyt muita sanoja kuin ne, joita juuri oli käyttänyt.
Pahin oli häntä kohdannut; suurempaa onnettomuutta ei hänelle voinut
sattua.

— Mutta hän ei ole saanut minua suostumaan! — huusi hän puristaen
kiihkossaan kätensä nyrkkiin. — Minä en hyväksy katolista pappia.

— Ehditte vielä hyväksyä, neiti.

— Minä en suostu! — huusi tyttö hurjasti.

Huone pyöri hänen silmissään. Kuilu ammotti hänen jalkainsa juurella,
sen uhkaavat kauhut huimasivat. Häntä oli sysätty yhä lähemmäksi;
vaikka hän kuinka ponnisteli vastaan, oli hän nyt kuitenkin joutunut
sen reunalle. Sumu kohosi hänen silmäinsä eteen, ja vaikka toiset
luulivat hänen kuuntelevan, ei hän kuitenkaan käsittänyt mitään siitä,
mitä tapahtui. Kun hän hetken kuluttua jälleen toipui, kuuli hän kreivi
Hannibalin puhuvan.

— Sallikaa hänen tehdä uusi yritys, — kuului hän sanovan suopean
ivallisesti. — Ainoastaan hetkinen vielä, neiti! Vielä yksi rynnäkkö,
isä! Kirkon aseita ei voisi käyttää paremmin eikä arvokkaampaan
tarkoitukseen, ja jos ne menestyvät, eivät ne suinkaan jää vaille
asianmukaista tunnustusta ja maallista korvausta.

Ja samalla kun tyttö, jonka korvissa humisi, yritti kuunnella, mitä
sanottiin, oli kreivi Hannibal äkkiä poistunut. Ovi sulkeutui hänen
jälkeensä, ja he katsoivat kaikki kolme toisiaan — neidin kamarineitsyt
oli syrjemmällä, avattuaan kreiville ovea. Tyttö avasi huulensa
puhuakseen, mutta saattoi vain surkeasti hymyillä; Tignonville katkaisi
hiljaisuuden, ja hänen äänensä sävy ilmaisi ennen kaikkea helpotusta.

— No, kaikki ei vielä ole hukassa, — sanoi hän reippaasti. — Jos voin
paeta tästä talosta — —

— Hän tuntee teidät, — vastasi tyttö.

— Mitä?

— Hän tuntee teidät, — toisti neiti melkein kylmäkiskoisella äänellä.
— Näin sen hänen silmistään. Hän tunsi teidät heti ja tiesi myöskin,
— lisäsi tyttö katkerasti, — että hänellä oli täällä käsissään toinen
niistä henkilöistä, joita hän tarvitsi.

— Miksi hän sitten salasi sen tietävänsä? — tiuskaisi nuori mies.

— Miksikö? — vastasi tyttö. — Vietelläkseen minut luopumaan toisesta
vaatimuksesta sillä ehdolla, että te pelastutte. Voi, — jatkoi tyttö
katkeralla ivalla, — hänellä on helvetillinen viekkaus, pappien
viekkaus! Te ette kelpaa kilpailemaan hänen kanssaan. En minäkään eikä
kukaan meistä. Ja hänestä tulee minun herrani! Hän taivuttaa minut
tahtonsa ja kätensä alle! Hän tulee omistamaan minut, ruumiini ja
sieluni, kaikki! — jatkoi hän kauhuissaan vaipuen tuoliin, huojuttaen
ruumistaan edestakaisin ja kätkien kasvot käsiinsä. — Minun täytyy olla
hänen omansa, hänen, kunnes kuolen!

Miehen silmät säikkyivät, ja hänen ohimosuonensa tykyttivät rajusti.

— Mutta se ei saa tapahtua! — huusi hän. — Ehkä en ole hänen
vertaisensa viekkaudessa, siinä olette oikeassa, mutta minä voin tappaa
hänet. Ja sen minä teenkin. — Totisesti!

— Olisitte sen tehnyt hänen täällä ollessaan, — huomautti tyttö
puoleksi ivaten, puoleksi tosissaan.

— Ei ole liian myöhäistä vieläkään, — huusi Tignonville, ja vaikeni
samassa, sillä ovi avautui ja Javette astui sisään.

He katsoivat häneen, ja ennenkuin hän ehti avata suunsa, olivat he
pystyssä. Hänen kalpeat, kiihottuneet kasvonsa, osoittaen muutakin kuin
pelkoa, ilmaisivat hänen tuovan uutisia. Hän sulki oven jälkeensä, ja
muutamassa hetkessä oli kaikki kerrottu.

— Herra voi paeta, jos kiirehtii, — sanoi hän matalalla äänellä, ja
he näkivät hänen vapisevan mielenliikutuksesta. — He syövät juuri
illallista. Mutta hänen täytyy olla sukkela!

— Eikö ovi ole vartioitu?

— On, mutta —

— Ja hän tietää! Emäntänne sanoo hänen tietävän, että minä olen täällä.

Hetken Javette näytti hämmästyneeltä. — Onhan se mahdollista, — mutisi
hän. — Mutta hän on mennyt ulos.

Rouva Carlat taputti käsiään. — Kuulin oven sulkeutuvan kolme minuuttia
sitten, — sanoi hän.

— Ja jos herra voisi päästä siihen huoneeseen, jossa hän söi illallista
viime kerralla, niin siellä on särkynyt akkuna ainoastaan tukittu —
hän nielaisi pari kertaa kiihdyksissään — jollakin sellaisella, minkä
hän voi siirtää tieltään. Ja silloin herra pääsee kadulle, ja kaapu
suojelee häntä.

— Entä kreivi Hannibalin miehet? — kysyi Tignonville innokkaasti.

— He syövät etuhuoneessa oven vieressä.

— Ahaa! Eivätkä voi nähdä sieltä toiseen huoneeseen?

Javette nyökkäsi. Kerrottuaan asiansa hän näytti olevan kykenemätön
lisäämään sanaakaan. Neiti, joka tiesi hänen olevan pelkurin,
ihmetteli, mistä hän oli saanut rohkeutta sekä tehdä nämä havainnot
että tuoda uutiset. Mutta kun kohtalo oli ollut niin armelias ja pannut
tämän naisen näin toimimaan, oli heidän käytettävä tilaisuutta —
viimeistä, luultavasti kaikkein viimeistä tilaisuutta.

Hän kääntyi Tignonvillen puoleen. — Oi, menkää! — pyysi hän
kuumeisesti. — Menkää, sitä minä rukoilen! Menkää nyt, herra! Suurin
palvelus, minkä voitte minulle osoittaa, on mahdollisimman pian
mennä sellaiseen paikkaan, josta hän ei saa teitä käsiinsä. — Vieno
puna, toivon hohde, oli palannut hänen poskilleen, ja hänen silmänsä
säteilivät.

— Oikein, neiti, — myönsi nuori mies, kerrankin totellen, — minä menen!
Ja olkaa rohkealla mielellä.

Hän piti hetken aikaa tytön kättä omassaan, sitten siirtyen oven luo
avasi sen ja kuunteli. Kaikki tunkeilivat hänen takanaan. Kaukainen,
hiljainen, alhaalta kuuluva äänten sorina vahvisti tytön kertomuksen
todeksi; muuten oli talossa äänetöntä. Tignonville katsahti viimeisen
kerran neitiin ja viitaten kädellään jäähyväisiksi hiipi portaille
alkaen laskeutua kasvot munkkikaavun alla piilossa. He näkivät hänen
saapuvan portaiden kulmaukseen ja sitten häviävän sen taakse. He
kuuntelivat yhä ja katsoivat toisiaan, kun joku lattiapalkki narahti
taikka kun alhaalta kuuluvat äänet hetkeksi vaikenivat.



XVII.

KAKSINTAISTELU.


Portaiden alapäässä Tignonville pysähtyi. Vartijain jymisevät
normandialaiset äänet kaikuivat muutaman askeleen päästä vasemmalta
huoneesta, jonka ovi oli auki. Hän kuuli erään pilapuheen, jota seurasi
raaka naurunhohotus myrskyisine kättentaputuksineen, ja samalla hän
tiesi, että millä hetkellä hyvänsä voi joku miehistä astua ulos ja
keksiä hänet. Onneksi hän saattoi miltei kädellä ylettyä sen huoneen
oveen, jossa oli rikottu akkuna, käytävän oikealla puolella, ja
hän hiipi sinne päin varovasti. Hän seisoi hetken epäröiden käsi
ovenrivalla, mutta säikähtäen vartiohuoneesta kuuluvaa liikettä,
joka ilmaisi muutamien nousevan ruokapöydästä, hän sysäsi oven auki,
pujahti huoneeseen ja sulki oven jälkeensä. Hän oli turvassa eikä
ollut herättänyt mitään kolinaa. Mutta pöydän ääressä selin häneen,
kasvot vaillinaisesti tukittua akkunaa kohti, istui kreivi Hannibal
illallisella!

Nuoren miehen sydän tuntui seisahtuvan. Hyvän aikaa hän ikäänkuin
lumottuna ja kykenemättömänä liikkumaan tuijotti kreivi Hannibalin
selkää. Sitten, kreivin jatkaessa aterioimistaan taakseen katsomatta,
hänen rohkeutensa alkoi palata. Hän oli ehkä tullut niin hiljaa,
huoneeseen, ettei Tavannes ollut mitään huomannut taikka kenties
luullut vain palvelijan tulleen sisään. Oli siis mahdollista, että hän
saattoi poistua samalla tavalla, ja hän oli jo todella nostanut salvan
vetäen mitä varovaisimmin ovea puoleensa, kun Tavannesin ääni sattui
ikäänkuin suoraan hänen kasvoihinsa.

— Pyydän, älkää laskeko sisään vetoa, herra de Tignonville, — sanoi hän
katsomatta taakseen. — Te ette kaapu yllänne ole sille alttiina, mutta
minun laitani on toisin.

Onneton Tignonville seisoi kuin keihään lävistämänä, tuijottaen toisen
takaraivoon. Ensi hetkellä hän ei saanut sanaakaan suustaan.

— Olkaa kirottu! — sähisi hän sitten raivon puuskassa, — olkaa kirottu!
Te siis tiesitte? Hän oli oikeassa.

— Jos tarkoitatte, että odotin teitä, niin olette oikeassa, — vastasi
kreivi Hannibal. — Katsokaa, teille on katettu, tuolle paikalle ei
tunnu veto akkunasta, ja puku, jonka olette lainannut, suojelee teitä
erittäin hyvin kylmältä. Mutta — eikö se tunnu teistä hiukan tukalalta
näin kesäilmalla?

— Olkaa kirottu! — huusi nuori mies vavisten.

Tavannes kääntyi ja katsoi häntä hymyillen synkästi. — Kirous voi
osua, — sanoi hän, — mutta luulen, ettei se tule teidän anomuksienne
seurauksena. Ja eikö olisi parasta, että nyt näyttelisitte miehen osaa?

— Jos olisin asestettu, — huusi toinen tulisesti, — ette loukkaisi
minua!

— Istukaa, herra, istukaa, — vastasi kreivi Hannibal ankarasti. —
Puhumme siitä asiasta aivan kohta. Mutta ensiksi minulla on teille
hiukan asiaa. Ettekö halua syödä?

Mutta Tignonville ei tahtonut.

— Hyvä on, —vastasi kreivi jatkaen aterioimistaan. — Minusta on
yhdentekevää, syöttekö vai ette. Minulle riittää, että te olette toinen
niistä kahdesta, jotka minulta puuttuivat tunti sitten, ja että olette
vallassani, herra de Tignonville. Ja teidän avullanne toivon löytäväni
toisenkin.

— Kenenkä toisen? — huusi Tignonville.

— Papin, — vastasi Tavannes hymyillen, — niin juuri, papin. Pariisissa
ei ole monta jäljellä teidän uskonveljistänne. Mutta tiedän, että
tapasitte yhden tänä aamuna.

— Minäkö? Minäkö tapasin?

— Niin, herra, te! Ja viidessä minuutissa voitte saada hänet käsiinne,
kuten tiedätte.

Herra de Tignonville hengitti raskaasti, ja hänen kasvonsa kävivät
entistä kalpeammiksi.

— Teillä on vakooja, — huusi hän. — Teillä on vakooja tuolla
yläkerrassa!

Tavannes kohotti kupin huulilleen ja joi. Laskettuaan sen jälleen
pöydälle hän virkkoi:

— Saattaa olla. Minä tiedän, eikä sillä ole väliä, kuinka tiedän. Minun
asiani on käyttää parhaimmalla tavalla omia tietojani — ja teidän!

Herra de Tignonville nauroi hävyttömästi. — Käyttäkää omianne parhain
päin, minulta ette saa mitään tietoja.

— Sen saamme nähdä, — vastasi kreivi Hannibal. — Muistelkaapa,
millaista oli kaksi päivää sitten, herra de Tignonville. Jos olisin
mennyt neiti de Vrillacin luo viime lauvantaina ja sanonut hänelle:
»tulkaa vaimokseni taikka luvatkaa tulla», minkä vastauksen olisin
saanut?

— Hän olisi sanonut, että olette häpeämätön! — vastasi nuori mies
kiivaasti. — Ja minä —

— Se ei kuulu asiaan, mitä te olisitte tehnyt, — keskeytti Tavannes. —
Riittää, että hän olisi vastannut, kuten otaksutte. Mutta tänään hän on
antanut minulle lupauksensa.

— Niin, — tiuskaisi Tignonville, — sellaisissa oloissa, joissa ei
yksikään kunnian mies —

— Sanokaamme omituisissa oloissa.

— Entä sitten?

— Jotka yhä jatkuvat! Huomatkaa se, herra de Tignonville, — jatkoi
kreivi kumartuen eteenpäin ja katsoen nuorta miestä tarkoittavasti.
— Ne olot jatkuvat yhä! Ja ne voivat vaikuttaa toisen tahtoon samoin
kuin hänenkin! Kuunnelkaa! Kuuletteko? — ja nousten synkistyvin
kasvoin tuolistaan hän osoitti puoleksi tukittua akkunaa, jonka kautta
kuului selvästi miesjoukon tahdikkaita askelia. — Kuuletteko, herra?
Ymmärrättekö, mitä se merkitsee? Samoin kuin oli eilen, on myöskin
tänään. Tänä aamuna tapettiin presidentti La Place. He etsivät yhä.
Virta ei vielä ole täynnä eikä hirsipuu kyllästynyt. Minun ei tarvitse
tehdä muuta kuin avata akkuna ja osoittaa teitä, eikä henkenne ole
kalliimpi kuin hullun koiran, jota ajetaan kadulla takaa!

Nuori mies oli myöskin noussut. Hän seisoi katsellen Tavannesia, kaapu
oli liukunut hänen kasvoiltaan, ja hänen silmänsä laajenivat.

— Te koetatte pelottaa minua! — huusi hän. — Te luulette, että minä
olen kyllin raukkamainen uhratakseni hänet pelastuakseni itse. Te —

— Te olitte kyllin pelkuri peräytyäksenne eilen, seistessänne tämän
akkunan luona ja odottaessanne kuolemaa! — vastasi kreivi Hannibal
julmasti. — Te peräydyitte silloin ja saatatte peräytyä vieläkin!

— Pankaa minut koetukselle! — vastasi Tignonville raivosta vavisten. —
Koettakaa! — Mutta toisen tuijottaessa häneen liikahtamatta hän huusi:
— Mutta te ette uskalla, ette uskalla!

— Miksikä en?

— Ette! Sillä jos minä kuolen, niin menetätte hänet, — vastasi
Tignonville voitonvarmasti — Te ette uskalla, sillä minun
turvallisuuteni on osa hinnasta ja merkitsee teille enemmän kuin
minulle itselleni! Uhkailkaa vain, herra de Tavannes, ja kerskailkaa
ja huutakaa ja osoittakaa akkunaa — ja hän matki ilkkuen ja
ylenkatseellisesti toisen liikettä, — mutta minun turvallisuuteni on
tärkeämpi teille kun itselleni! Ja siihen se asia loppuu.

— Niinkö luulette?

— Minä tiedän sen!

Kahdella harppauksella kreivi Hannibal oli akkunan luona. Hän kävi
käsiksi akkunan toista puolta peittävään laudoitukseen ja kiskaisi
siitä suuren palan irti. Iltavalo tulvaili sisään aukosta ja osui hänen
kasvoilleen kohottaen niiden kiihoittunutta hehkua, kun hän kääntyi
vastustajaansa päin.

— Jos siis tiedätte sen, — huusi hän, — niin toimikaa Herran nimessä
sen mukaan! — ja hän osoitti akkunaa.

— Toimikaa sen mukaan?

— Niin, juuri niin! — kertasi Tavannes säkenöivin silmin. — Tie on
avoinna! Jos tahdotte pelastaa rakastettunne, niin tässä on tie!
Jos tahdotte pelastaa hänet siitä syleilystä, jota hän kauhistuu,
silmistä, joiden katsetta hän vapisee, isännän kädestä, niin tuossa
on tie! Ettekä te tahdo pelastaa ainoastaan hänen hansikastaan,
vaan hänet itsensä, hänen sielunsa ja ruumiinsa! Siis, — jatkoi hän
hillittömällä äänellä, jossa väreili ylenkatse ja katkeruus, — syöskää
leijonien eteen, uljas rakastaja! Annatteko henkenne hänen kunniansa
vuoksi? Tahdotteko kuolla, jotta hän jäisi immeksi? Uhraatteko päänne
pelastaaksenne hänen sormensa? Siis, hypätkää alas! Kilpakenttä on
avoinna, hiekka on ripoteltu! Omasta suustanne olen kuullut, että
jos teitä kohtaa turmio, hän on pelastettu! Ulos siis arvoisa herra!
Huutakaa: »minä olen hugenotti», ja silloin tapahtuu Jumalan tahto!

Tignonville oli käynyt tuhkanharmaaksi. — Tai oikeastaan teidän! —
läähätti hän. — Teidän tahtonne, te pahahenki! Sittenkin —

— Te aiotte lähteä! Ha, ha! Te aiotte lähteä!

Hetken näytti siltä, että hän aikoi lähteä. Hämäyksen kiihdyttämättä
ja suunniltaan Tavannesin osoittamasta ylenkatseesta hän heitti
kiusaajaansa vihasta palavan katseen ja kiivaasti hengittäen laski
kätensä akkunalaudan reunalle ikäänkuin hypätäkseen ulos.

Mutta sen käy huonosti, joka kerran on paennut vihollista. Hänen
katseensa sattui lähellä seisovaan jousimiesjoukkoon, joiden
teräksisillä keihäänkärjillä ilta-auringon säteet välähtelivät ja
tuntuivat sydämeen asti kylmiltä. Kuolema, mutta ei taistelutanterella
eikä tuhansien yllyttävien katsojien nähden, vaan tällä hämärtyvällä
kadulla vihollisen nauraessa akkunasta, sellainen kuolema, jota
ei seuraisi kosto, ilman varmuutta, että tyttö vihdoinkin olisi
turvassa, voisi johtua vain puhtaasta rakkaudesta, kun lapsi rakastaa
vanhempiansa, vanhemmat lastaan, mies sitä naista, joka hänelle on
ainoa koko maailmassa!

Hän peräytyi. — Te ette säästäisi häntä! — huusi hän, ja hänen
kasvoiltaan virtasi hiki, sillä hän tiesi nyt, ettei lähtisi. — Te
koetatte päästä minusta eroon! Te pettäisitte minut, ja sitten —

— Omat sananne tuomitsevat teidät! — sanoi kreivi Hannibal vakavasti. —
Tehän itse sanoitte niin. Mutta sittenkin vannon. Vannonko sen teille?

Mutta Tignonville peräytyi yhä ja vaikeni.

— Enkö? Voi teitä, jalo ritari, urhea sankari! Tiesinhän sen!
Luuletteko, etten tiennyt, kenen kanssa olin tekemisissä? — ja kreivi
Hannibal purskahti tylyyn nauruun kääntäen toiselle selkänsä ikäänkuin
ei enää välittäisi hänestä. — Te ette tahdo kuolla hänen kanssaan
ettekä hänen puolestaan. Teille sopisi paremmin hänen alushameensa
ja hänelle teidän polvihousunne. Taikka ei sentään, paras olette
munkkina. Kuulkaa neuvoani, herra de Tignonville, lopettakaa aseitten
käyttö; rukousnauhalla, makeilla sanoilla ja lavertelemalla pyhästä
kirkkoäidistä voitte petkuttaa naisia, aivan varmaan myöskin heidän
parhaimpiansa! Eiväthän he kaikki ole sentapaisia kuin serkkuni,
ivaava, myrkyllinen pilkkakirves — teillä oli kai siellä huono menestys?

— Jospa minulla olisi miekka! — puhisi Tignonville raivosta lyijyn
karvaisena. — Te parjaatte minua raukaksi, kun en tahdo kuolla teidän
mieliksenne. Mutta antakaa minulle miekka, ja minä osoitan teille,
olenko pelkuri!

Tavannes pysähtyi. — Sitäkö tarkoitatte, niinkö? — kysyi hän
muuttuneella äänellä. — Minä —

— Antakaa minulle miekka, — toisti Tignonville ojentaen vapisevia
käsiään. Miekka! Helppo on solvata aseetonta miestä, mutta —

— Haluatteko taistella?

Muuta en pyydä! En mitään muuta! Antakaa minulle miekka, — pyysi hän
kiihkeästi, ja ääni vapisi maltitonna. — Te itse olette pelkuri!

Kreivi Hannibal tuijotti häneen. — Ja mitä hyötyä minulla on teidän
kanssanne taistelemisesta? — aprikoi hän hitaasti. — Te olette
vallassani, minä voin menetellä kanssanne kuinka haluan. Voin huutaa
tästä akkunasta ja antaa teidät ilmi taikka voin kutsua väkeni —

— Pelkuri! Pelkuri!

— Mitä? No hyvä, sanon teille kuinka teemme, — ja hän hymyili
viekkaasti. — Annan teille miekan, herra de Tignonville, ja taistelen
kanssanne täällä, tässä huoneessa, jalka jalkaa vasten, mutta yhdellä
ehdolla.

— Mikä se on? Mikä se on? — huusi nuori mies. — Mainitkaa ehtonne!

— Jos voitan teidät, niin hankitte minulle hugenottipapin.

— Minäkö hankkisin teille — —

— Hugenottipapin. Niin, niin juuri, taikka ilmoitatte, mistä voin
sellaisen löytää.

Nuori mies peräytyi. — En koskaan! — sanoi hän.

— Te tiedätte, mistä sellaisen voisi tavata.

— En koskaan! En koskaan!

— Te voitte saada hänet käsiinne viidessä minuutissa, kuten tiedätte.

— Minä en tahdo.

— Siinä tapauksessa en miekkaile kanssanne! — vastasi kreivi Hannibal
tyynesti ja kääntyi nuoresta miehestä taas poispäin. — Suotte minulle
anteeksi, jos sanon, herra de Tignonville, että päätöksenne taistella
on yhtä häilyvä kuin päätöksenne kuolla. En luule, että olisitte
saavuttanut menestystä hovissa. Vielä on eräs seikka, jota luullakseni
ette ole tullut ajatelleeksi. Jos taistelemme, niin te mahdollisesti
surmaatte minut, jolloin tuo ehto ei minua hyödytä. Taikka minä — mikä
on luultavampaa, — lisäsi hän hymyillen kylmästi, — surmaan teidät enkä
siinäkään tapauksessa ole paremmassa asemassa.

Nuoren miehen kalpeat kasvot ilmaisivat, että hänen rinnassaan oli
ristiriita. Hänen kunniakseen olkoon sanottu, että hänen kätensä
suorastaan syyhyi kaivaten miekankahvaa — siihen hän oli kyllin rohkea.
Hän vihasi, ja ainoastaan tällä tapaa hän saattoi kostaa. Mutta entä
rangaistus, jos hän epäonnistuisi! Ja sittenkin, mitä siitä? Hän oli
nyt helvetissä, nöyryytyksen, häpeän, tappiolle joutuneen helvetissä,
vihollisensa kiusaamana! Hän saattoi vain panna itsensä alttiiksi
alemmalle helvetille.

— Minä suostun! — huudahti hän lopuksi käheästi. — Antakaa minulle
miekka ja pitäkää itsestänne huolta.

— Te lupaatte?

— Minä lupaan!

— Hyvä on, — vastasi kreivi Hannibal herttaisesti, — mutta näin emme
voi miekkailla, meidän täytyy saada enemmän valoa. — Ja hän harppasi
ovelle avaten sen, huusi luoksensa normandialaisen ja käski hänen
siirtää pöydän ja tuoda tusinan kynttilöitä, sillä valo oli häipymässä
kapeilla kaduilla ja huoneessa, akkunan ollessa puoleksi tukittuna,
alkoi jo hämärtää. Tignonvillen päässä jyskytti, ja hän ihmetteli,
että palvelija ei vähimmässäkään määrässä ilmaissut hämmästystään eikä
sanonut sanaakaan, kunnes Tavannes määräystensä lisäksi käski tuoda
pari miekkaa.

— Herran miekka on täällä, — vastasi Bigot vaikeatajuisella
murteellaan. — Hän jätti sen tänne eilen aamulla.

— Oletpa sinä hyvä mies, Bigot, — vastasi Tavannes niin iloisesti
ja hyvätuulisesti, että Tignonville hämmästyi. — Ja pian saat naida
Suzannen.

Normandialainen hymyili happamesti ja lähti hakemaan aseita.

— Teillä on kai tikari? — jatkoi kreivi Hannibal samalla iloisella
äänellä, joka oli jo hämmästyttänyt Tignonvilleä. — Mainiota!
Tahdotteko riisua kaapunne vai taistellaanko näin? Hyvä on, herra,
siinä epätodenmukaisessa tapauksessa, että onni suosii teitä, on
teidän noin puettuna parempi olla. Mies, joka juoksee katuja pitkin
paitahihasillaan, voi joutua rettelöihin, — ja hän nauroi hilpeästi.

Tignonville kuunteli, ja hänen raivonsa alkoi muuttua hämmästykseksi.
Mies, joka piti miekkailua neljän seinän sisäpuolella huvituksena, ja
joka piti vihollista vallassaan ja kuitenkin oli valmis syrjäyttämään
tämän edun, astumaan taistelutanterelle ja panemaan henkensä
alttiiksi päähänpiston vuoksi, sellainen mies oli hänen kokemuksiensa
ulkopuolella, vaikka Poitoussa näinä sotien aikoina miehet olivat
uljaita. Sillä mitä, kysyi hän itseltään, Tavannes voitti taistelulla?
Saisiko hän neidin omakseen? Mutta olihan neiti hänen vallassaan,
jos intohimo pääsisi hänessä voitolle; ja jos hänen lupauksensa oli
esteenä, mikä tuntui mahdottomalta hänen maineensa kannalta, niin hänen
tarvitsi vain odottaa, ja huomenna tai ylihuomenna tai sitä seuraavana
päivänä hän voisi tavata jonkin hugenotin ja vaaratta saavuttaa sen,
minkä takia nyt pani kaikki alttiiksi.

Tignonville ei tiennyt, että toisen luonteen mukaista oli nauttia
tällaisista uhkayrityksistä. Mutta Tavannesin huolettomuus vaikutti
häneen, ja kun nuoren miehen miekka tuotiin, oli hänen kiihkeä halunsa
kaksintaisteluun osaksi laimennut, ja vaikka miekankahvan kosketus
palauttikin hänen päätöksensä, niin lukittu ovi, rajoitettu tila
ja valaistus, johon hän oli tottumaton, olivat syynä, että hänen
rohkeutensa melkein vaihtui epätoivoon.

Sen ajan kaksintaisteluissa käytettävä lyhyt miekka teki kuitenkin itse
epätoivonkin pelottavaksi, eikä Tignonville asettuessaan paikalleen
ensinkään näyttänyt halveksittavalta vastustajalta. Hän oli riisunut
viittansa ja munkkikaapunsa ja seisoi notkeana ja ketteränä kuin kissa,
antaen ruumiinsa painon levätä milloin toisella, milloin toisella
jalalla ja alinomaa liikkeessä. Pöytä, jolla kynttilät seisoivat,
oli siirretty akkunan eteen, jonka Bigot oli uudelleen tukkinut,
ennenkuin lähti huoneesta. Valo oli hänen oikealla puolellaan, ja hän
oli mielissään tästä edusta, koska muka hänen miekkansa kärkeä oli
vaikeampi pitää silmällä.

Kreivi Hannibal ei kuitenkaan näyttänyt sitä huomaavan. — Oletteko
valmis? — kysyi hän. — Asentoon! — huusi hän sitten polkien jalallaan
sanan vahvistukseksi. Mutta sitten hän ei tehnytkään äkkirynnäkköä,
joka olisi ollut hänen luonteelleen ominaista ja jota Tignonville
pelkäsi, vaan pysytteli varovasti etäällä kumartuen syvään, ja kun
hänen hitaaseen alkuunsa vastattiin yhtä viisaasti, alkoi hän härnätä
vastustajaansa.

— Tulkaa nyt vain! — huusi hän ollen uhmailevinaan. — Tulkaa, herra,
miekkailemmeko vai leikimmekö vain miekkasilla?

— Alkakaa sitten itse! — vastasi Tignonville mielenliikutuksen ja
syttyvän toivon kiihoittamana. — Minä en ainakaan ole teitä pidättänyt!
— ja hän hyökkäsi, mutta työnnettiin syrjään.

— Ahaa! Ahaa! — hoki Tavannes vuorostaan pistäen ja väistäen, mutta
huolimattomasti ja etäältä.

Tämän jälkeen molemmat siirtyivät lähemmä ovea katsellen toisiaan
kiiluvin silmin, polvet koukussa ja selkälihakset jännitettyinä
hyökkäykseen. Äkkiä Tavannes työnsi ja hypähti sivulle; hänen
vastustajansa työnsi vuorostaan, ja kreivi väisti vääntäen niin
voimakkaasti miekanterän syrjään, että hetkisen näytti siltä kuin
hän olisi aikonut karata Tignonvillen kimppuun tikarillaan. Mutta
Tignonville peräytti oikean jalkansa vikkelästi, joten he jälleen
joutuivat vastatusten, ja nuori mies nauroi.

— Yrittäkää uudestaan, herra kreivi! — sanoi hän ja samalla hyökkäsi
salamannopeasti. Tuokion aikaa miekat risteilivät vihlovasti, terät
välkkyivät, molemmat hehkuvat kasvot tuijottivat toisiaan. Sitten he
taas erosivat.

Veri tihkui kreivi Hannibalin kaulaan tulleesta naarmusta. Jos terä
olisi osunut puolenkaan tuumaa enemmän oikealle, olisi se pistänyt
hänen kurkkuunsa. Tignonville nauroi jälleen ylpeänä ja heilutteli
itseään puolelta toiselle odotellen yhä varmempana uutta tilaisuutta.
Notkeana kuin leopardi, joita Kaarle piti Louvressa, hän kumartui yhä
alemmaksi ja joka liikkeellä otti yhä enemmän hyökkääjän asennon,
vaanien, että vastustaja paljastaisi itsensä. Kreivi Hannibal seisoi
synkin kasvoin ja tarkkaavin katsein edelleen puolustuskannalla. Valo
alkoi hiukan heiketä, kynttilöiden sydämet olivat pitkällä karrella,
mutta kumpikaan ei sitä huomannut eikä uskaltanut siirtää katsettaan.
Heidän raskas hengityksensä sai ikäänkuin vastakaikua oven toiselta
puolelta, mutta tätäkään ei huomattu.

— No? — sanoi kreivi Hannibal vihdoin. — Ettekö tulekaan?

— Tulen silloin, kun haluttaa, — vastasi Tignonville teeskennellen
hyökkäävänsä, mutta kohta peräytyen.

Toinen teki samoin, ja jälleen he katselivat toisiaan, ja heidän
silmänsä näyttivät yhä pienenevän. Vihdoin alkoi Tignonvillen huulilla
hymy hitaasti väreillä. Hän pisti. Se väistettiin. Pisti uudelleen
— väistettiin jälleen! Tavannes, joka oli käynyt yhä varovammaksi,
peräytyi kyynärän verran. Tignonville seurasi, mutta ei sallinut
itseluottamuksen voittaa varovaisuutta. Hän alkoi tosin härnäillä
vastustajaansa, ilkkua ja pilkata, mutta tietyssä tarkoituksessa.

Sillä äkkiä, kesken lausetta, hän toisti sen erikoisen piston, jolla
oli jo aikaisemmin ollut menestystä. Mutta tällä kertaa Tavannes
oli varuillaan, työnsi terän syrjään ja vastaamatta äkillisellä
jälkityönnöllä hypähti lähemmäksi yllättäen toisen. Nyt he olivat
joutuneet kasvoista kasvoihin, toisen rinta toisen olkapäätä vasten,
ja iskivät hurjasti miekoillaan. Kreivi Hannibal oli edullisemmassa
asemassa, sillä hän oli vastustajansa miekan ulkopuolella. Tignonvillen
miekka iski, mutta kimposi toisen metallikahvasta. Tavannesin miekka
sivalsi kovaa nuoren miehen silmien väliin. Hugenotti huitoi käsillään
ja kaatui pitkäkseen lattialle. Samassa oli kreivi Hannibal hänen
rintansa päällä ja löi miekan hänen kädestään.

— Tunnustatteko itsenne voitetuksi? — huusi hän.

Nuori mies, jota kasvoille virtaava veri sokaisi, viittasi kädellään.
Kreivi Hannibal nousi ja katseli vihollistaan hetken puhumatta. Sitten
hän näytti tyytyväiseltä, nyökkäsi ja astuen pöydän ääreen kasteli
erästä ruokaliinaa vedessä. Siirtyen Tignonvillen luo hän huolellisesti
tuki tämän päätä ja pesi verisen otsan.

— Niin on kuin oletin, — sanoi hän saatuaan veren pysähtymään. — Te
ette ole vahingoittunut. Olette vain huumaantunut. Se ei merkitse
enempää kuin mustelma.

Tignonville alkoi toipua. — Mutta minä luulin, — mutisi hän keskeyttäen
puheensa koettaakseen kasvojaan kädellään. Sitten hän hieman horjuen
nousi hitaasti. — Minä luulin, että satutitte siihen terällä, — mutisi
hän.

— En, vaan miekan ponnella, — vastasi Tavannes kuivasti. — Minun etuni
mukaista ei ollut surmata teitä. Sen olisin saattanut tehdä vaikka
kymmenen kertaa.

Tignonville voihkaisi ja istahtaen pöydän ääreen painoi ruokaliinalla
pakottavaa päätään. Yksi kynttilöistä oli mellakassa kaatunut ja
pudonnut lattialle, kytien nyt pienessä rasvalätäkössä. Tavannes polki
sen sammuksiin, sitten harpaten huoneen toiseen päähän nosti lattialta
Tignonvillen miekan ja laski sen pöydälle omansa viereen. Hän katseli
ympäri huonetta, olisiko vielä jotakin tehtävää, ja nähdessään, ettei
ollut, palasi Tignonvillen luo.

— Nyt, hyvä herra, — sanoi hän tylyllä, väkinäisellä äänellä, — minun
täytyy pyytää teitä suorittamaan osanne.

Tuskallinen huokaus nousi onnettoman miehen rinnasta. Ja hän oli
kuitenkin pannut henkensä alttiiksi; mitä muuta hän olisi voinut tehdä?

— Lupaatteko, ettei papille tehdä mitään pahaa? — mutisi hän.

— Hän on turvassa, — vastasi kreivi Hannibal vakavasti.

Tignonville taisteli hetken ylpeyttään vastaan ja sanoi sitten nopeasti
ja hämillään: — Ettehän kerro Clotildelle — että juuri minun avullani —
löysitte papin?

— En kerro, — vastasi Tavannes yhä vakavana. Hän kumartui nostamaan
lattialta viitan ja munkkikaavun, jotka olivat pudonneet tuolilta, niin
ettei hänen silmiään näkynyt. — Minun kauttani hän ei milloinkaan saa
sitä tietää, — sanoi hän.

Ja Tignonville ilmaisi hänelle, mitä tiesi, kätkien kasvot käsiinsä.



XVIII.

ANDROMEDA, PERSEUKSEN POISSAOLLESSA.


Vähitellen, heidän miekkaillessaan alakerrassa, oli hämärä tihentynyt,
ja yläkerran huoneessa oli aivan pimeä. Mutta neiti ei sallinut
tuotavan kynttilöitä. Istuen pimeässä portaiden ylimmällä askeleella
kädet ristissä polvien ympärillä hän yhä kuunteli, ikäänkuin olisi
sillä voinut välttää onnettomuutta taikka näin pitkälle sitä vastaan
menneenä torjua siitä pahimman puolen. Pimeässä hänen ympärillään
värisevät naiset olisivat mielellään sytyttäneet tulta ja vetäneet
hänet mukaansa takaisin huoneeseen, sillä heistä tuntui siellä
turvallisemmalta, mutta häntä ei saanut paikaltaan liikahtamaan.

Vartiohuoneessa olevien miesten nauru ja lörpötys tai edestakaisin
kulkeva Bigot, jota hän ei kuitenkaan voinut nähdä, ei ensinkään
pelottanut häntä; hän suorastaan hengitti helpommin alastomalla,
aukealla porrassiltamalla kuin suljettuna huoneeseen, jonka hänen
pelkonsa teki vastenmieliseksi. Täällä hän saattoi ainakin kuunnella
olematta itse näkyvissä, ja kuunnellen oli epätietoisuuskin helpompaa.

Portaiden käänne ja vartiohuoneesta kuuluva melu tekivät vaikeaksi
kuulla, mitä alhaalla suljetussa huoneessa tapahtui. Mutta hän
ajatteli, että jos siellä syntyisi hälinä, hänen täytyisi se kuulla, ja
kun aika kului eikä mitään tapahtunut, vakaantui hän uskossaan, että
hänen rakastettunsa oli päässyt akkunasta pakoon.

Mutta sitten hän säikähti. Kolme tai neljä miestä tuli vartiohuoneesta
ja läheni, kuten hänestä tuntui, sen huoneen ovea, jossa oli särkynyt
akkuna. Tyttö huomasi iloinneensa liian aikaisin, ja hänen sydämensä
tuntui pysähtyvän. Hän odotti kuulevansa jalkojen töminää, huutoa,
tappelua. Mutta lukuunottamatta epämääräistä, hillittyä ääntä, joka
kuului hetken aikaa, ja jota seurasi kumea jysähdys, ei hän kuullut
mitään muuta. Heti sen jälkeen miehet palasivat kuiskaillen, ja
vartiohuoneessa alkoi taas melu, oltuaan hetkisen hiljempänä, ja
vaikkakin ymmällään, hengitti tyttö jälleen helpotuksesta. Varmaankin
hän jo oli paennut ja päässyt kauas, asehuoneeseen tai muualle turvaan.
Ja hänellä itsellään oli syytä rohkaista mieltään ja tuntea, että tältä
päivältä oli vaara ohitse.

— Eikö neiti nyt halua valoa? — rohkeni yksi naisista ehdottaa.

— En, en! — vastasi hän kiivaasti, yhä kyyröttäen paikallaan ja
vilvoitellen itseään ja hehkuvia kasvojaan portaiden pimeässä
viileydessä. Ulkoilmaa virtasi vapaasti hänen kyynärpäänsä viereisestä
akkunasta, ja tämä paikka oli joka tapauksessa raittiimpi kuin hänen
huoneensa. Javette alkoi ruikuttaa, mutta hän ei siitä välittänyt; joku
miehistä astui alhaalla ulos huoneesta ja meni käytävää pitkin, ja hän
kuuli, kuinka ulko-ovesta nostettiin salpa ja kolmen tai neljän miehen
askelet narisivat heidän mennessään siitä ulos.

Mutta mitään häiritsevää ei tapahtunut, ja sitten talossa vallitsi
taas hiljaisuus. Ja kun tänä maanantai-iltana verilöylyn ensimäinen
raivo alkoi tyyntyä — vaikka sitä tavallaan jatkui viikon loppuun
asti, — oli ulkopuolinenkin Pariisi hiljainen. Ne äänet, joita kahtena
viime päivänä oli usein kuulunut kouristaen hänen sydäntään, olivat
nyt vaienneet. Hänet valtasi melkein rauhoittava ja lohdullinen
tunne, jonkinlainen nukuttava väsymys, joka suurimmaksi osaksi johtui
jälkiseurauksena mielenliikutuksesta. Hänen päänsä painui pimeässä yhä
alemma polvia vasten, ja näin kului puoli tuntia Javetten ruikuttaessa
ja rouva Carlatin torkkuessa nojaten leveää selkäänsä seinää vasten.

Äkkiä neiti avasi silmänsä ja näki kolmea porrasaskelta alempana
vieraan miehen, jolta hän sulki tien. Tulijan takana oli Carlat
ja tämän takana Bigot, molemmat valaisemassa tietä, ja neidin
huumaantuneissa ajatuksissa, kun hän nousi seisaalle, näyttivät
kaikki kolme kuuluvan samaan seurueeseen tuijottaessaan häneen yhtä
hämmästyneinä. Hänen viereisestään akkunasta puhalsi viima saaden
kynttilänliekin sinne tänne lepattelemaan, lisäten siten tilanteen
yöllistä painajaistunnelmaa, sillä tässä häilyvässä valossa näyttivät
miehet milloin nauravan, milloin taas rypistävän otsaansa, ja heidän
varjonsa lankesivat väliin suurina, väliin pieninä seinälle. Itse
asiassa he olivat yhtä odottamatta tavanneet hänet täällä kuin hän
heidät, mutta he olivat valveilla ja hän vasta havahtunut, niin että
etu oli heidän puolellaan.

— Mitä nyt? — huudahti hän äkillisen pelon vallassa. — Mitä nyt?

— Jos neiti tekisi niin hyvin ja palaisi huoneeseensa, — sanoi eräs
miehistä kohteliaasti.

— Mutta... mitä on tapahtunut? — Hän oli säikähtynyt.

— Jos neiti...

Silloin hän enempää kyselemättä kääntyi ja palasi huoneeseensa;
jäljestä tulivat nämä kolme ynnä hänen kamarineitinsä ja rouva Carlat.
Hän seisoi nojaten toisella kädellään pöytään, Javetten sytyttäessä
vapisevin sormin kynttilöitä.

— Nyt, arvoisa herra, — sanoi hän tuikealla äänellä, — tahdotteko
ilmoittaa minulle asianne?

— Ettekö tunne minua? — Vieraan katse viipyi hänessä ystävällisesti ja
säälien.

Tyttö katseli häntä silmää räpäyttämättä koettaen tukahuttaa heräävää
pelkoa.

— En, — sanoi hän. — Ja kuitenkin luulen nähneeni teidät.

— Te näitte minut sunnuntaista viikko sitten, — vastasi vieras
surullisesti. — Nimeni on La Tribe. Saarnasin sinä päivänä, neiti,
Navarran kuninkaan läsnäollessa. Luulen, että tekin olitte siellä.

Tyttö tuijotti häneen hetken ääneti, huulet raollaan. Sitten hän nauroi
yhteenpurtujen hampaittensa lomitse.

— Onpa hän viisas! — huusi hän. — Hänellä on pappien oveluus! Taikka
paholaisen! Mutta te tulette liian myöhään. Lintu on lentänyt pois.

— Neiti...

— Sanon teille, että lintu on lentänyt pois, — toisti tyttö kiivaasti,
ja hänen kolea voitonvarma naurunsa helähti huoneen läpi. — Hän on
viekas, mutta minä olen ollut häntä viekkaampi. Minä olen...

Hän vaikeni ja tuijotti hurjana ympärilleen, sillä äkkiä hän kauhistui
hiljaisuutta, läsnäolijain kasvojen omituisen juhlallista, säälivää
ilmettä, ja hänen huulensa alkoivat vavista.

— Mitä? — kuiskasi hän. — Miksi te katselette minua noin? Ei suinkaan —
hän kääntyi toisesta toiseen päin — ei suinkaan häntä ole saatu kiinni?

— Herra de Tignonvilleäkö?

Tyttö nyökkäsi.

— Hän on alakerrassa.

— Oih! — voihkaisi tyttö.

He odottivat, että hän aivan murtuisi, ehkä kaatuisi, mutta hän
ainoastaan hapuili jotakin tuolia ja istuutui. Hetken aikaa huoneessa
oli hiljaista, ja sitten hugenottipappi alkoi puhua juhlallisella,
virallisella äänellään.

— Kuulkaa, kaikki läsnäolevat! — sanoi hän hitaasti. — Jumalan tiet
ovat tutkimattomat. Kahtena päivänä suurten vaarain keskellä hänen
kätensä on suojellut ja hänen laupeutensa ruokkinut minua, ja minulle
on sanottu, että saan elää, ja tässä asiassa teen niiden tahdon mukaan,
joiden vallassa nyt olen. Mutta olkaa siitä varmat ja kuulkaa kaikki, —
jatkoi hän äänessään ankara sävy, — mieluummin kuin vihin tämän naisen
vastoin hänen tahtoaan ...jos tosiaankin sellainen vihkiminen Jumalan
silmissä mitään merkitsee... mieluummin kuin pelastan henkeni niin
halpamaisella myöntyväisyydellä, tahdon kuolla enkä ainoastaan kerran,
vaan vaikka kymmenen kertaa! Minä olen valmis enkä puolusta itseäni. —
Ja hän levitti käsivartensa ikäänkuin vastaanottaakseen iskun. — Jos
täällä tapahtuu petosta, jos sitä on harjoitettu tuolla alhaalla, missä
minulle kerrottiin yhtä ja toista, niin siitä ei ole mitään hyötyä.
Ennenkuin kuulen neidin omasta suusta, että hän niin tahtoo, en lausu
ainoaakaan vihkiäissanaa.

— Hän tahtoo sitä itse.

La Tribe kääntyi ja näki puhujan. Se oli kreivi Hannibal, joka oli
tullut sisään vähää ennen ja pysähtynyt ovensuuhun.

— Hän suostuu, — toisti Tavannes tyynesti. Ja joskin hän tänä hetkenä
nauttiessaan suunnitelmiensa hedelmiä tunsi voitonriemua, salasi hän
sen vakavuuden naamiolla. — Epäilettekö minua, mies?

— Tahdon kuulla sen hänen omasta suustaan, — vastasi toinen
pelottomasti, ja harva saattoi sanoa niinkään paljon ankaran kreivin
läsnäollessa. — En kenenkään muun suusta!

— Kuulkaas, te pappi...

— Minä voin kuolla. Enempää ette voi tehdä, arvoisa herra, — vastasi La
Tribe rohkeasti. — Ei mikään uhkauksenne voi mieltäni muuttaa.

— Siitä en ole varma, — vastasi Tavannes ystävällisemmin. — Mutta
jos olisitte kuunnellut minua ja ollut vähemmän innokas näyttämään
rohkealta, herra La Tribe, kun ei mikään vaara uhkaa, niin olisitte
käsittänyt, että sankarillisuutta ei tässä tarvita. Neiti tahtoo ja
sanoo sen teille.

— Tosiaanko?

Kreivi Hannibal kohotti silmäkulmiaan. — Niin juuri, hän itse sanoo,
jos sitä haluatte, — vastasi hän. Ja lähestyen tyttöä askeleen ja
puhutellen häntä oudon vakavasti hän jatkoi: — Neiti de Vrillac, te
kuulette, mitä tämä herra vaatii, oletteko niin hyvä ja vahvistatte,
mitä olen sanonut?

Tyttö ei vastannut, ja jännittyneessä hiljaisuudessa kuului siltä, kuin
joku naisista olisi ollut tukehtumaisillaan, ja eräs toinen purskahti
itkuun. Monet kasvot kalpenivat; miehet seisoskelivat levottomina.

Kreivi Hannibal katsahti ympärilleen pää pystyssä. — Itkuun ei ole
mitään syytä, — sanoi hän, ja vain hän itse tiesi, sanoiko hän tämän
ivaten vai omituisesti harkitsematta. — Neidillä ei olekaan mitään
kiirettä vastata niin tärkeään kysymykseen. Hän antoi lupauksensa
hirvittävän vaaran painostamana ja sitä suurempi syy hänellä nyt on,
kun on tullut lupauksen täyttämisen aika, tehdä se hätäilemättä ja
asiaa harkittuaan. Siitä lähtien, kun hän antoi lupauksensa, hänellä
on ollut monta tilaisuutta välttää sen täyttämistä. Mutta hän on
Vrillacien sukua, ja minä tiedän, ettei hän ajattelekaan mitään
sellaista.

Hän vaikeni hetkeksi. — Neiti, — sanoi hän sitten, — en tahtoisi
kiirehtää teitä.

Tytön silmät olivat ummessa, mutta nyt hänen huulensa liikkuivat. —
Minä... suostun, — kuiskasi hän. Värisevä huokaus, helpotuksestako,
säälistäkö, Herra ties mistä, täytti huoneen.

— Oletteko tyydytetty, herra La Tribe?

— Minä en...

— Mies! — Muristen kuin tiikeri kreivi Hannibal heitti naamion.
Kahdella harppauksella hän oli papin vieressä, käsi tarttui hänen
olkapäähänsä, ja intohimosta hehkuvat kasvot tuijottivat pappiin.
— Tahdotteko leikkiä ihmishenkien kanssa? — sähisi hän. — Jos ette
panekaan mitään arvoa omallenne, niin eikö toisten alttiiksi paneminen
teitä arveluta? Näiden? Katsokaa ja laskekaa heidät? Ettekö tunne
mitään sääliä? Jos hän tahtoo pelastaa heidät, niin ettekö te?

— Omalleni en mitään arvoa pane.

— Olkoon henkenne kirottu! — huusi Tavannes vihansa vimmassa ravistaen
pappia. — Kuka teidän hengestänne välittää? Tahdotteko tuomita nämä?
Aiotteko antaa heidät teurastajalle?

— Arvoisa herra, — vastasi La Tribe, vastoin tahtoaan säikähtyneenä. —
Jos neiti tahtoo...

— Hän tahtoo.

— Niin minulla ei ole mitään muistutettavaa. Mutta kuulin niin
epäselvästi hänen sanansa. Ja ilman hänen myöntymistään...

— Hän sanoo sen kohta selvemmin. Neiti...

Mutta tyttö ennätti ennen häntä. Hän oli noussut seisomaan ja tuijotti
suoraan eteensä kuin sokea.

— Minä suostun, — mutisi hän, — jos niin täytyy tapahtua.

Kreivi ei vastannut.

— Jos niin täytyy tapahtua, — toisti tyttö hitaasti ja huokasi syvään.
Hänen päänsä vaipui rintaa vasten. Mutta sitten, odottamatta — se
näytti ihmeelliseltä — hän katsahti ylös. Yhtä suuri muutos kuin se,
joka pari minuuttia sitten oli tapahtunut kreivi Hannibalissa, tapahtui
myöskin hänessä. Hän juoksi kreivin luo ja tarttui hänen käsivarteensa
ahmien silmillään hänen kasvojaan. — Ettehän petä minua? — huusi hän. —
Onko Tignonville alhaalla? Te... voi, ei, ei! — Ja hän peräytyi, hänen
silmänsä laajenivat, ja ääni muuttui äkkiä kimeäksi ja uhkaavaksi. —
Hän ei olekaan täällä! Te petätte minua! Hän on paennut ja te olette
valehdellut minulle.

— Minäkö?

— Niin, te olette valehdellut! — Tämä oli viimeinen välähtävä toivon
kipinä, kun toivo jo näytti kuolleen, hukkuvan viimeinen tarrautuminen
oljenkorteen, joka uiskenteli hänen silmiensä ohi.

Kreivi nauroi tylysti. — Viiden minuutin päältä olette vaimoni, —
sanoi hän, — ja te syytätte minua valheesta. Viikon kuluttua tunnette
minut paremmin. Ja kuukauden kuluttua... mutta siitä puhumme toisen
kerran,—jatkoi hän kääntyen La Triben puoleen. — Kertokaa hänelle,
herra, että mainittu henkilö on tuolla alhaalla. Ehkä hän uskoo teitä,
sillä tehän tunnette herra Tignonvillen.

La Tribe katsoi tyttöä säälivästi. — Minä olen nähnyt herra de
Tignonvillen, — sanoi hän. — Ja herra kreivi puhuu totta. Hän on
samassa asemassa kuin mekin, vankina.

— Näittekö hänet? — valitti tyttö.

— Hän jäi alakertaan, kun tulin portaita ylös.

Kreivi Hannibal nauroi julmaa ivanaurua, joka tuntui nauttivan
tuottamastaan tuskasta.

— Tahdotteko hänet todistajaksi? — kysyi hän. — Parempaa emme voi
saada, sillä hän ei sitä unhota. Toimitanko hänet tänne?

Tyttö painoi päänsä; häntä värisytti. — Säästäkää minut siitä, — sanoi
hän ja peitti silmät käsillään. Voittamaton vavistus puistatti koko
hänen olemustaan. Sitten hän astui taas esille. — Minä olen valmis, —
kuiskasi hän. — Tehkää minulle mitä tahdotte!

       *       *       *       *       *

Kun kaikki olivat poistuneet ja sulkeneet oven jälkeensä, ja nuo
molemmat, jotka pappi oli vihkinyt, jääneet kahden kesken, jatkoi
kreivi Hannibal hetken aikaa astumistaan edestakaisin huoneessa kädet
selän takana ja pää hiukan kumarassa. Hänen ajatuksensa näyttivät
kulkevan uutta latua, ja kummallista kyllä, sellaista, joka oli kaukana
hänen morsiamestaan ja siitä, mitä juuri oli saanut aikaan. Sillä
hän ei katsonut sinnepäinkään, missä tyttö oli, eikä vähään aikaan
puhutellut häntä. Kerran hän pysähtyi niistämään erästä kynttilää ja
toisen kerran, yhä niin hajamielisen näköisenä kuin ei näkisi siitä
sanaakaan, tarkastamaan vihkimätodistusta, joka oli pöydällä, muste
vielä tuoreena. Kummankin tällaisen keskeytyksen jälkeen hän taas
jatkoi tasaista kulkuaan edestakaisin, eikä hänen katseensa kertaakaan
eksynyt tuoliin, jossa tyttö istui.

Ja morsian odotti. Tunteiden ristiriita, taistelu pelon ja toivon
välillä ja lopullinen tappio olivat aivan huumanneet, ja jättäneet
hänet äärimmäisen väsymyksen, miltei tylsyyden tilaan. Ei kuitenkaan
täydellisesti. Sillä kun kreivi kävellessään hiukan läheni häntä,
kohosi kylmä hiki hänen otsalleen, ja väristykset puistattivat häntä,
ja kun kreivi loittoni hänestä, silloin ja ainoastaan silloin hän
näytti jälleen hengittävän. Mutta muutos oli pinnan alla ja petti
silmää. Hänen asennossaan, kun hän siinä istui kädet ristissä sylissä,
tuijottaen yhteen kohtaan, ei ollut mitään muutosta, eikä hän näyttänyt
vähääkään liikahtavan.

Sitten hän äkkiä tajusi, että kreivi puhui.

— Oli syytä kiirehtiä, — sanoi hän, ja hänen äänensä oli omituisen
matala ja liikutuksesta vapaa, — sillä minun täytyy lähteä Pariisista
huomenna Angersiin, jonne vien kuninkaan kirjeitä. Ja niinkuin
asiat nyt ovat, ei täällä ollut ketään, jonka liuostaan olisin
voinut teidät jättää. Luotan Bigotiin; hän on uskollinen, ja te
voitte luottaa häneen, rouva, hyvässä ja pahassa. Mutta hänellä on
hidas ajatuksen juoksu. Badeloniin voitte myös luottaa, pankaa se
mieleenne. Kamarineitinne Javette ei ole luotettava, mutta koska olen
taannut hänen henkensä, täytyy hänen pysyä täällä, kunnes hänet voi
turvallisesti sijoittaa muualle. Todellakin, minun täytyy ottaa kaikki
mukaani, paitsi yhtä, sillä munkit ja papit hallitsevat Pariisia
eivätkä ne suosi minua tai säästäisi mitään minun käskystäni.

Hän oli hetken aikaa vaiti, jatkaen sitten samaan äänilajin: — Teidän
tulee tietää meidän, Tavannesien, asema. Olemme leskikuningattaren ja
kuninkaan veljen suosiossa, mutta Guiset vihaavat meitä. Tällä kannalla
olemme olleet aina, mutta Guiset sysäävät meitä, ja vanha juopa aukee
uudelleen. Asiain nykyisessä tilassa voin tuskin vastata muusta
kuin siitä, mihin käteni ulottuu. Siksi otamme mukaan kaikki muut
paitsi herra de Tignonvillen, joka haluaa päästä saattueen turvissa
asehuoneeseen.

Clotilde oli alkaessaan kuunnella katsellut muualle. Mutta kreivin
jatkaessa hänessä heräsi ihmettelyä ja jotakin muuta, mikä oli sitä
voimakkaampaa — outoa hämmästystä. Hän käänsi hitaasti kasvonsa kreiviä
kohti.

— Miksi te minulle tätä kerrotte? — mutisi hän kreivin vaiettua, ja
sanat tulivat vaivaloisesti hänen kuivilta huuliltaan.

— Siksi, että teidän tulee tietää nämä asiat, — vastasi kreivi
naputtaen pöytää miettiväisenä. — Minulla ei ole ketään, paitsi
veljeäni, johon voin luottaa.

Nuori nainen ei tahtonut kysyä, miksi kreivi luotti häneen taikka miksi
hän luuli voivansa luottaa. Hetken aikaa hän tarkasteli kreiviä tämän
seistessä maahan luoduin silmin ajatuksiinsa vaipuneena. Vihdoin hän
katsahti ylös ja kohtasi tytön katseen.

— Kuulkaapa! — sanoi hän äkkiä muuttuneella äänellä, — lopettakaamme
tämä? Minkä valitsette, suudelman vai iskun, meidän keskemme?

Morsian nousi seisomaan, vaikka hänen polvensa vapisivat, ja seisoi
palttinan valkoiseksi kalveten miehensä edessä.

— Mitä... te tarkoitatte? — kuiskasi hän.

— Suudelma vai korvapuusti? — toisti kreivi. — Miehen täytyy olla
vaimonsa rakastaja taikka hänen herransa taikka kumpaakin! Tyydyn
olemaan toinen taikka toinen taikka kumpaakin, aivan kuten haluatte.
Mutta jompikumpi tahdon olla.

— Siinä tapauksessa tuhannen kertaa mieluummin korvapuusti, — huudahti
Clotilde leimuavin silmin, — teiltä!

Kreivi ihmetteli hänen rohkeuttaan, mutta salasi ihmetyksensä. — Olkoon
niin, — vastasi hän. Ja ennenkuin toinen huomasi hänen aiettaan, löi
kreivi häntä kiivaasti poskelle hansikkaalla, jota piteli kädessään.
Nainen peräytyi huudahtaen, ja hänen poskensa lensi tulipunaiseksi
siltä kohtaa, johon oli lyöty. — Olkoon niin! — jatkoi kreivi synkästi.
— Te saatte valita, mutta joka päivä tulette luokseni saamaan
jommankumman. Jos en saa olla rakastaja, rouvaseni, niin tahdon olla
herranne. Ja tällä tapaa tahdon antaa teidän tuntea sitä joka päivä,
niin että muistatte.

Clotilde tuijotti kiivaasti kohoilevin rinnoin aivan tyrmistyneenä.
Mutta kreivi ei siitä välittänyt. Hän ei katsonutkaan häneen enää, hän
oli jo kääntynyt ovelle, ja nuoren naisen silmäillessä sinne päin hän
katosi sulkien oven jälkeensä. Ja niin oli Clotilde yksinään.



XIX.

ORLEANSIN METSISSÄ.


— Mutta te pelkäätte häntä?

— Pelkäisinkö häntä? — vastasi rouva St. Lo, ja kreivittären
hämmästykseksi hän virnisti ivallisesti. — En, miksi minä häntä
pelkäisin? Pelkään häntä yhtä vähän kuin tuo koiranpentu, joka
hyppii vanhan Sanchon suitsia kohti, pelkää suurta leikkitoveriaan.
Taikka yhtä vähän kuin tuo pilvi, jonka näette tuolla korkealla,
pelkää tuulta, jota se pakenee. — Hän osoitti kämmenen kokoista
pilvenhattaraa, joka liiteli heidän vasemmalla puolellaan erään
kukkulan yläpuolella, ainoana täplänä kesätaivaan sinessä. —
Pelkäisinkö häntä? En ainakaan minä! — ja iloisesti nauraen hän pani
ratsunsa hyppäämään kapean puron poikki, joka katkaisi rouhikkoisen
tien.

— Mutta hän on kova, eikö niin? — kuiskasi kreivitär hiljaa, päästyään
jälleen matkatoverinsa rinnalle.

— Kovako? — toisti rouva St. Lo ylpeän näköisenä. — Niin, kova kuin
jalokivisormukseni kivet! Kova kuin pii tai alimmainen myllynkivi...
vihamiehilleen. Mutta naisille? Mitä vielä! Onko koskaan kuultu hänen
loukanneen naista?

— Mutta miksi häntä sitten niin pelätään? — kysyi kreivitär seuraten
katseellaan heidän keskustelunsa esinettä, yksinäistä olentoa, joka
ratsasti noin puolensadan askelen päässä heidän edellään.

— Siksi, ettei hän välitä, mitä mikin maksaa, — vastasi hänen
toverinsa. — Siksi, että hän tappoi Savillonin Louvren pihalla, vaikka
tiesi panevansa henkensä pantiksi. Hän olisi myös lunastanut pantin
taikka menettänyt oikean kätensä, jollei kuninkaan veli hänen veljensä
marskin tähden olisi ruvennut välittämään. Mutta Savillon, nähkääs, oli
ruoskinut hänen koiraansa. Sitten hän tappoi ritari Millaudin, mutta se
tapahtui rehellisessä taistelussa, lumihangella. Senvuoksi Millaudin
poika vaani häntä kahden muun kanssa Chateletin alla käytävässä, mutta
Hannibal haavoitti yhtä heistä ja muut pelastuivat. Epäilemättä häntä
pelätään, — lisäsi hän sama ylpeä sävy äänessään.

Nämä kaksi, jotka puhelivat keskenään, ratsastivat viimeisinä pienessä
joukossa, joka oli jättänyt Pariisin aamulla varhain kaksi päivää
sitten St. Jacques-portin kautta. He olivat kulkeneet yhtä mittaa
lounaista kohti valiten syrjäteitä ja ratsupolkuja, sillä kreivi
Hannibal näytti olevan haluton käyttämään valtamaantietä, ja viettäneet
toisen yönsä eräässä kylässä noin peninkulman päässä Bonnevalista.
Kahden päivän ratsastusretki virkuilla hevosilla on omiaan vaihtamaan
niin mieli- kuin näköalojakin. Mutta harvoin on niin lyhyessä ajassa
saatu toimeen sellainen muutos, joka oli suotu tälle pienelle
seurueelle. Pariisin tukahuttavista sokkeloista ja pahanhajuisilta
kaduilta he olivat päässeet Orleansin maakunnan vihreille ylängöille,
viileisiin metsiin ja soliseville virroille; mitä kauhistuttavimmista
näyistä ja äänistä kanervikkojen hiljaisuuteen, kanakurjen tyyssijoille
taikka aurinkoisille vuorenrinteille, missä ilma väreili leivojen
laulusta; kauhun ja synkkyyden piiristä Jumalan vapaan luonnon
ihanuuteen.

Kyllin lukuisina, heitä kun seurasi parikymmentä asestettua miestä,
pitämään puoliaan Orleansin suurissa metsissä piileskeleviä
roistojoukkoja vastaan he pysähtyivät minne halusivat: päivällä
pähkinäpuuviidakkoon taikka puron reunalle salavien suojaan, ja
yöllä, jos mieli teki, pelkän taivaan alle. He lepäsivät kuumimman
ajan päivällä, ratsastaen aamuin ja illoin kaukana, ei ainoastaan
Pariisista, vaan myöskin valtatiestä hirsi- ja kaakinpuineen.
Valtamaantie kulki niihin aikoihin erämaan läpi, sillä ei yksikään
talonpoika mielellään asunut sen lähistöllä. Ja vaikka he olivat
lähteneet Pariisista hyvin kiireesti, ratsastivat he joka peninkulmalta
yhä rauhallisemmin.

Sillä mikä lieneekin ollut Tavannesin tarkoitus, ei hän näkynyt pitävän
kiirettä perille päästäkseen, eikä kukaan muukaan hänen seurueestaan.
Rouva St. Lo, joka oli käyttänyt tilaisuutta paetakseen pääkaupungista
serkkunsa suojeluksessa, oli suutuksissaan kaupungille ja haaveili
paljon metsämajan suloista. Toistaiseksi oli raainkin luonne ja
tunnottominkin ratsumies saanut kyllikseen metelistä ja ristiriidoista.

Koko seurue näytti tosiaankin, vaikka se kulki jonkinlaisessa
taistelujärjestyksessä etu- ja takavartioineen, naisten ratsastaessa
yhdessä ja kreivi Hannibalin ollessa yksinään keskellä, niin
rauhalliselta ja huvittelevan niin viattomalla tavalla kuin ei yksikään
mies heidän joukostaan milloinkaan olisi tarttunut peitseen taikka
virittänyt sytytintä. Heidän joukossaan oli vanha ratsumies, joka oli
ollut mukana Rooman valtauksessa ja nähnyt vapaajoukkojen jumaloiman
ylipäällikön kuolleet kasvot. Mutta nyt hän harrasti lääkekasveja
ja oli hyvin taitava tällä alalla, ja kun rouva St. Lo kerran näki
Badelonin polvillaan ruohikossa niitä etsimässä, ei ukko enää tuntunut
hänestä pelottavalta.

Matalaotsainen, vanutukkainen Bigot oli Suzannen, rouva St. Lon
kamarineitsyen, nöyrä orja, ja Suzanne torui häntä armottomasti hänen
normandialaisen murteensa vuoksi, purkaen häneen kymmenenkin kertaa
päivässä kiukkuansa. Kaiken kaikkiaan, La Tribe ja Carlatit mukaan
luettuina ynnä rouva St. Lon palvelijat ja kreivittären seurue, heitä
oli lähes neljäkymmentä henkeä. Kun he pysähtyivät puolipäivän aikaan
aterioimaan jonkun tuuhean puun varjossa tai torkkuen kuuntelivat
rouva St. Lon luutun säveliä, oli vaikea uskoa, että Pariisia oli
olemassakaan tai että nämä ihmiset niin äskettäin olivat jättäneet sen
veren tahraamat kivikadut.

He pysähtyivät tänä aamuna tavallista hiukan aikaisemmin. Rouva
St. Lo oli tuskin ehtinyt vastata toverinsa kysymykseen, ennenkuin
heidän keskustelunsa esine hypähti vanhan Sanchon selästä ja seisoi
odottamassa auttaakseen heitä satulasta maahan. Hänen takanaan, missä
vihreä, tien halkaisema laakso kapeni vuorensolaksi, oli vanha mylly
pajujen ympäröimänä kunnaan juurella. Sen takana kunnaalla kohosivat
satavuotisen sodan aikana piiritystä kestäneen linnan harmaat rauniot,
ja toisella puolella myllyä käyttävä virta tulvaili kallioiden yli
viileällä kohinalla, jonka viehätystä ei voinut vastustaa. Kun miehet
olivat juottaneet ja sitoneet kiinni hevoset, lähtivät he meluten kuin
poikanulikat uimaan putouksen alapuolelle, ja oltuaan hetken kahden
vaiheilla nousi kreivi Hannibalkin ruohikosta, johon oli heittäytynyt.

— Vartioikaa tätä, rouva, — sanoi hän pudottaen kreivittären syliin
sinetillä suljetun ja silkkilangalla sidotun käärön. — Turvallisempaa
on jättää se teille kuin vaatteisiini. Kuulkaas! —ja hän kääntyi
rouva St Lon puoleen. — Miellyttäisikö teitä ainainen mustalaiselämä,
serkkuseni? — Ja jos hänen äänessään olikin ivaa, oli hänen silmissään
kaipausta.

— Maailmassa on vain yksi onnellinen mies, — vastasi rouva St. Lo
varmasti.

— Ja hänen nimensä on?

— Compiegnen erakko.

— Ja viikon päästä te hurjasti pyrkisitte naamiohuveihin, — sanoi
kreivi kyynillisesti ja pyörähtäen kantapäällään seurasi miehiä.

Rouva St. Lo huokasi myöntävästi. — Hohoi! Hän on oikeassa, me emme
koskaan ole tyytyväisiä, ystäväni! Kun huvittelen hovissa, tekee
mieleni luonnonhelmaan, ja kun olen kaksi viikkoa syönyt mustaa
leipää ja juonut lähdevettä, uneksin vain Zametista ja valkoisista
silkkiäismarjaleivoksista. Ja niin on teidänkin laitanne. Te olette
pelastanut pyöreän valkoisen kaulanne taikka se on teille pelastettu,
mutta niin täpärällä se oli, ettei siitä puuttunut edes Zametin
tortunkuoren vertaa — oikein tulee vesi suuhuni, kun sitä ajattelen
— mutta sen sijaan, että olisitte kiitollinen ja kääntäisitte kaikki
parhain päin, te vain ajattelette rouva d'Yverne-parkaa taikka ensi
lempeänne.

Tytön kasvot — sillä tyttö hän oli, vaikka sanottiin rouvaksi —
alkoivat vavahdella. Hän taisteli hetken mielenliikutustaan vastaan,
mutta ei jaksanut, vaan alkoi hiljaa itkeä. Kaksi päivää hän oli
ollut muiden näkyvissä ja hillinnyt itseään, mutta viittaus hänen
rakastettuunsa oli liian tuntuva.

Rouva St. Lo katseli häntä, ja hänen silmänsä olivat ystävälliset. —
Sieltäkö päin nyt tuulee? — mutisi hän.

— Sitäpä luulinkin. Mutta kuulkaas, ystäväiseni, jollette pane tuota
kääröä taskuunne, tahraatte itkulla osoitteen. Sitäpaitsi, jos kysytte
minun mieltäni, niin en luule nuoren miehen sitä ansaitsevan. Tässä ei
ole muuta kuin että kaipaamme sitä, mitä emme ole saaneet.

Mutta nuoren kreivittären voimat olivat lopussa. Sanoen jotakin asiaan
kuulumatonta hän nousi ja lähti kiireesti pois. Ajatus siitä, millaista
oli ja mitä olisi voinut olla, muisto rakastetusta, joka yhä piti
paikkansa hänen sydämessään, vaikkei enää hänenkään silmissään ollut
täydellinen sankari, täytti hänen sydämensä kukkuralleen. Hän kaipasi
paikkaa, missä saisi itkeä muilta salassa, missä aurinko ja sininen
taivas eivät tekisi hänen surustaan pilaa, ja nähdessään edessään
joen rannalla eräässä mutkassa, joka talvella oli rämeikköä, pienen
lepistön, hän kiirehti sinne.

Rouva St. Lo näki hänen häviävän puiden varjoon. — Toden totta, aivan
kuin Ronsard! — mutisi hän. — Ja nyt hän katosi näkyvistä. Kas noin!
Voisin itsekin tuolla tapaa huvitella ja piirtää suloista suruani
puiden kaarnaan, jollei se olisi niin ikävää. Ja jos minulla olisi
siihen mies!

Ja mietteissään katsellen virtaa ja pajuja rouva St. Lo koetti päästä
sopivaan tunnelmaan, kuiskaillen milloin toisen ihailijan nimeä,
milloin vaihtaen sen toiseen, huomatessaan edellisen sopimattomaksi.
Mutta hiljainen supatus muuttui kikatukseksi päättyen vihdoin
haukotteluun, ja väsyneenä tähän yritykseen hän alkoi riipiä ruohoja
maasta ja viskellä niitä ympärilleen. Sitten hän huomasi, että rouva
Carlat ja muut naiset, jotka olivat istuneet hiukan syrjässä, olivat
hävinneet, ja kammoten yksinäisyyttä ja hiljaisuutta — hän kun ei ollut
kumpaakaan varten, hän hypähti seisomaan, tähystellen ympärilleen
ja toivoen keksivänsä heidät. Mutta sekä oikealla että vasemmalla
vuorenrinne kohosi taivasta kohti autiona ja asumattomana, ja hänen
takanaan kukkula raunioineen tuijotti synkkänä kuiluun täyttäen sen
masentavalla varjolla. Rouva St. Lo polki nurmikkoa.

— Pikku hupsu! — mutisi hän närkästyneenä. — Luuleeko hän, että minut
saa murhata, jotta hän saisi lihota huokauksista? Kuulkaapa, rouva,
siitä teidät täytyy saada irti! — Ja hän lähti reippaasti astumaan
viidakkoon päin kärkkäänä löytämään seuraa mahdollisimman pian.

Hän oli ehkä kulkenut viisikymmentä askelta ja vielä oli yhtä monta
jäljellä, kun hän pysähtyi. Puron toisella puolella, vähän hänen
edellään, näkyi eräs mies varovasti hiipivän kumarassa. Väliin rouva
St. Lo näki hänet, väliin taas kadotti hänet näkyvistä, ja joskus mies
vilaukselta näkyi pajujen lomitse. Vieras liikkui äärimmäisen varovasti
kuten sellainen, jota ajetaan takaa ja joka on vaarassa, ja aluksi
rouva St. Lo luuli häntä talonpojaksi, jota uimarit olivat häirinneet
ja joka yritti hiipiä tiehensä. Mutta miehen ehtiessä lepistön kohdalle
hän huomasi tämän paikan olevankin hänen päämääränsä, sillä mies
kyyristyi erään salavan suojaan ja koko ajan liikkuen selin rouva St.
Lohon tähysteli tarkkaavasti puiden sekaan. Ja sitten hän viittasi
jollekulle, joka oli metsässä.

Rouva St. Lo hengähti syvään. Ikäänkuin mies olisi sen kuullut — mikä
oli sula mahdottomuus — heittäytyi hän maahan, ryömi muutaman askelen
verran ja katosi.

Rouva tuijotti yhä sinne odottaen näkevänsä hänet tai kuulevansa
jotakin, mutta kun ei mitään tapahtunut, alkoi hän huutaa. Hän oli
nainen, jolla oli äkillisiä mielijohteita, pääasiallisesti perin
naisellista laatua, ja hän kiljahti kolme, neljä kertaa seisten
paikallaan ja pitäen metsänrajaa silmällä. — Jos se ei saa kreivitärtä
liikkeelle, niin ei sitten mikään, — ajatteli hän.

Mutta se tehosi. Pian kreivitär ilmestyi kiirehtien säikähtyneenä rouva
St. Lon luokse.

— Mitä on tapahtunut? — kysyi nuorempi naisista levottomana, luoden
silmäyksen taakseen, sillä koko laaksossa ja ympäröivillä kukkuloilla
oli aivan rauhallista, ja rouva St. Lon takana, vaikka hän ei ollut
heitä huomannut, valmistelivat uimamatkalta palanneet palvelijat
ateriaa. —Mitä se merkitsee? —

— Kuka hän oli? — kysyi rouva St. Lo lyhyesti. Hän oli nyt aivan
rauhallinen.

— Kukako oli... kuka?

— Se mies siellä metsässä?

Kreivitär tuijotti häneen hetken ja sitten nauroi. — Sehän oli vain
tuo vanha sotilas, jota sanotaan Badeloniksi, hakemassa lääkekasveja.
Luulitteko, että hän tekisi minulle pahaa?

— Se mies, jonka näin, ei ollut Badelon ukko, — vastasi rouva St. Lo
kiivaasti. — Hän oli paljon nuorempi ja hiipi puron toista reunaa
pysytellen piilossa. Kun ensiksi hänet huomasin, oli hän tuolla,
—jatkoi hän osoittaen paikkaa. — Ja hän ryömi yhä eteenpäin, kunnes
saapui teidän kohdallenne, ja silloin hän heilutti kättään.

— Minulleko?

Rouva St. Lo nyökkäsi.

— Mutta jos kerran näitte hänet, niin kuka hän oli? — kysyi kreivitär.

— En nähnyt hänen kasvojaan, — vastasi rouva St. Lo. — Mutta hän
viittoili teille, sen minä näin.

Kreivittären mieleen tuli muuan ajatus, joka hitaasti nosti veren
hänen kasvoilleen. Rouva St. Lo huomasi hänessä muutoksen ja näki
hellän ilmeen, joka äkkiä säteili toisen silmistä, ja sama ajatus
juolahti hänenkin mieleensä. Hän halusi rangaista matkatoveriaan
vaiteliaisuudesta, sillä hän ei epäillytkään, että nuori kreivitär ei
tietäisi enempää kun mitä oli tietävinään, ja siksi hän ehdotti, että
he palaisivat kysymään Badelonilta, oliko hänkin nähnyt miehen.

— Miksi niin? — kysyi rouva Tavannes, seisten paikallaan pää pystyssä.
— Miksi niin tekisimme?

— Saadaksemme asiasta selkoa, — vastasi vanhempi naisista ilkkuen.
— Mutta ehkä olisi parempi kertoa siitä miehellenne ja antaa hänen
miestensä tutkia pensaat.

Puna katosi kreivittären kasvoilta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Hän seisoi hetken mykistyneenä. — Emmekö vielä ole saaneet kylliksemme
vainoamisesta ja vainottuna olemisesta? — huudahti hän sitten
katkerammin kuin tähän asiaan näkyi sopivan. Miksi ajaisimme häntä
takaa? Minä en ole arka, eikä hän tehnyt minulle mitään pahaa. Hyvä
rouva, pyydän teitä olemaan niin hyvä, ettette tästä asiasta puhu
mitään.

— Tietysti, jos sitä vaaditte. Mutta mikä hälinä...

— Minä en nähnyt häntä eikä hänkään minua, — vastasi rouva de Tavannes
kiivaasti. — Siksi en käsitä miksi kiusaisimme häntä, olkoon hän sitten
kuka hyvänsä. Muuten, herra de Tavannes odottaa meitä.

— Ja herra de Tignonville... seuraa meitä! — mutisi rouva St. Lo
itsekseen, virnistäen toisen selän takana.

Mutta hän pysyi kuitenkin vaiti. He palasivat toisten luo, ja näytti
siltä kuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut. Lämmin kesäilma
huokui salavien juurella heidän aterioidessaan, niinkuin eiliselläkin
aterialla pähkinäpuiden siimeksessä. Hevoset söivät ruohoa lähistöllä,
liikahdellen silloin tällöin, niin että niiden koristeet helähtelivät,
taikka kateellisesti hirnahdellen. Naisten lörpöttely kilpaili myllyä
käyttävän virran taukoamattoman solinan kanssa. Päivällisen jälkeen
rouva St. Lo heläytteli luuttuansa, ja Badelon, joka oli ollut mukana
Colonnan palatsin ryöstössä ja jota kardinaalit olivat polvillaan
palvelleet, ruokki eräässä pajunkannossa asuvaa ojamyyrää porkkanan
jätteillä. Miehet laskeutuivat toinen toisensa jälkeen nukkumaan pää
käsivartensa varassa, ja tässä asestettujen, mutta rauhallisesti
elävien miesten leirissä tuntui kaikki olevan ennallaan.

Mutta siltä ei tuntunut kreivittärestä. Hän oli mukaantunut elämäänsä,
hän oli alistunut ja ihmetellyt, ettei se ollutkaan sen pahempaa.
Pariisin kauhujen jälkeen oli kahden viime päivän rauha vaikuttanut
häneen kuin palsami haavaan. Ruumiillisesti ja sielullisesti uupuneena
hän oli vain levännyt, ajattelematta mitään, miltei tuntemattakaan
mitään, paitsi sitä pelkoa ja uteliaisuutta, jota hänessä herätti tuo
vieras mies, hänen puolisonsa. Tämä puolestaan jätti hänet rauhaan.

Mutta viime tuntina oli tapahtunut muutos. Hänen katseensa oli käynyt
levottomaksi, hän vuoroin punastui ja kalpeni. Menneisyys liikahteli
tuoreessa — voi, niin tuoreessa — haudassaan, ja kuolleet toiveet ja
aavistukset kurottivat käsiään vastoin hänen tahtoaankin kiduttaakseen
häntä. Jos se mies, joka koetti salassa puhutella häntä, itsepäisesti
seuraten hänen askeliaan ja pysyttäytyen seurueen kintereillä, oli
Tignonville, hänen rakastettunsa, joka omasta pyynnöstään oli saatettu
asehuoneeseen ennen heidän lähtöään Pariisista, silloin hän oli pahassa
pulassa. Sillä mikä nainen, joka oli joutunut naimisiin sillä tavalla
kuin hän, saattoi muuta kuin hellästi ajatella tuota itsepintaisuutta.
Ja sittenkin, mies ja rakastaja! Mitä onnettomuutta ja häpeää nämä
sanat niin usein olivat merkinneet! Pelkkä ajatuskin saattoi hänet
vavisten kalpenemaan. Hän näki, kuten jyrkänteen reunalla seisova,
allaan ammottavan kuilun ja kysyi itseltään väristen, saattoiko hän
milloinkaan langeta niin syvälle.

Voimakkaan luonteen koko uskollisuus, hyvän naisen koko siveys kapinoi
tätä ajatusta vastaan. Tosin hänen miehensä, sillä miehekseen hänen
täytyi häntä sanoa, ei ollut ansainnut hänen rakkauttaan, mutta se
outo jalomielisyys, synkkä, kopea lempeys, jolla mies oli täydentänyt
omistuksensa, myöskin heidän yhteiset etunsa, joita niin omituisesti
oli teroitettu hänen mieleensä, vaativat rehellistä korvausta.

Korvata, mutta kuinka? Tämä kysymys hämmästytti, pelotti ja kiusasi.
Sillä jos hän kertoisi epäluuloistaan, panisi hän rakastettunsa
alttiiksi vaaralle joutua sen käsiin, jolla ei enää ollut syytä
olla armelias. Ja jos hän etsisi tilaisuutta tavata Tignonvilleä ja
kieltää häntä seuraamasta, joutuisi hän itse hirvittävään vaaraan.
Mitä muutakaan hän saattoi tehdä, ellei tahtonut pysyä syrjässä? Ellei
tahtonut olla kavaltaja? Ellei...

— Madame, — puhutteli häntä äkkiä hänen miehensä, — ettekö voi hyvin?
— Ja katsahtaessaan mieheensä syyllisen näköisenä hän huomasi tämän
tarkastelevan häntä omituinen ilme silmissään.

Hän punastui ja kalpeni ja punastui uudelleen, ja kääntyen jotakin
änkyttäen poispäin hän samassa kohtasi katseellaan rouva St. Lon, joka
naurahti hiljaa pelkästä vahingonilosta.

— Mitä nyt? — kysyi kreivi Hannibal terävästi. Mutta rouva St. Lon
vastaus oli vain muuan Ronsardin säe.



XX.

LINNAN KUKKULALLA.


Hän hyräili sitä kolmasti ja hymyili herttaisesti. Silloin tuli
keskeytys viereisestä joukosta. Bigotin päähän noussut viini oli
antanut hänelle rohkeutta ryöstää Suzannelta suudelman, ja Suzannen
häveliäisyys, joka näin seurassa oli erinomainen, velvoitti hänet
kiljaisemaan. Tästä seurannut hälinä, sillä miehet puolustivat miestä
ja naiset naista, sai Tavannesin jalkeille. Hän ei puhunut sanaakaan,
mutta yksi ainoa katse hänen silmistään tehosi kylliksi. Siellä ei
ollut ainoatakaan, joka ei olisi huomannut, että kreiville oli sattunut
jokin kiusa, ja äkillinen hiljaisuus valtasi koko seurueen.

Hän kääntyi kreivittären puoleen. — Halusitte nähdä linnanrauniot?
— sanoi hän. — Nyt sopisi mennä sinne, mutta ei yksinänne. — Hän
tarkasti kaikkia ja viittasi sitten La Tribelle, joka istui Carlatien
seurassa. — Seuratkaa rouvaa, — sanoi hän lyhyesti. — Hän haluaa nousta
kukkulalle. Pankaa mieleenne, että lähdemme kello kolmelta, älkääkä
uskaltako poistua kuuluviltamme.

— Ymmärrän, herra kreivi, — vastasi pappi puhuen rauhallisesti, mutta
hänen kasvoillaan oli omituinen kirkkaus hänen kääntyessään lähtemään
kreivittären kanssa.

Sittenkin hän vaikeni, kunnes rouva oli hidastellen ehtinyt noin sadan
askelen päähän seurueesta, — häneltä kun oli mennyt kaikki harrastus
tähän retkeen. Silloin pappi kuiskasi:

— Joka tuntee meidän ajatuksemme ja edeltäpäin antaa mitä sielumme
halaa... — Ja kun kreivitär hämmästyneenä kääntyi hänen puoleensa,
jatkoi hän: — Madame, minä olen rukoillut, ah, kuinka olenkin rukoillut
tätä tilaisuutta puhua kanssanne! Ja tilaisuus on tullut. Olisin
toivonut sen tulleen tänä aamuna, mutta vasta nyt se on tullut.
Älkää säpsähtäkö älkääkä katsahtako taaksenne, sillä monet silmät
seuraavat meitä, ja katsokaa, mitä minulla on teille sanottavaa, se
tulee liikuttamaan mieltänne, ja mitä teiltä pyydän, se vaatii teiltä
rohkeutta voidaksenne sen suorittaa.

Kreivitär alkoi vavista ja seisten paikallaan kohotti katseensa
viheriöivää vuorenrinnettä ylös, kukkulaa reunustavia harmaita
linnanraunioita kohti.

— Mistä on kysymys? — kuiskasi hän, vaivoin hilliten itseänsä. — Mitä
tarkoitatte? Jos se koskee herra de Tignonvilleä...

— Ei koske.

Kreivitär säpsähti ja kääntyi pappiin päin, sillä vaikka hän olikin
tehnyt kysymyksen, oli hän kuitenkin ollut varma, minkä vastauksen
saisi.

— Eikö? — huudahti hän melkein epäilevästi.

— Ei.

— Mistä sitten on puhe? — kysyi kreivitär hiukan ylpeästi. — Mikä
sitten voisi niin liikuttaa mieltäni?

— Elämä tai kuolema, madame, — vastasi pappi juhlallisesti. — Ei, vaan
enemmän, sillä koska kaitselmus on antanut minulle tämän tilaisuuden
puhutella teitä, vaikka olin jo toivoton, niin tiedän, että taakka on
laskettu meidän hartioillemme ja että olemme syylliset tai viattomat
sitä mukaa, hylkäämmekö vai kannammeko kuormamme.

— Mutta mikä sitten se asia on, josta puhutte? — huudahti kreivitär
kärsimättömästi.

— Yritin puhutella teitä tänä aamuna.

— Tekö siis olitte se mies, jonka rouva St. Lo näki ennen päivällistä
hiipivän perässäni?

— Minä se olin.

Kreivitär puristi kätensä yhteen ja huokasi helpotuksesta. — Jumalalle
olkoon kiitos! —vastasi hän. —Te olette nostanut taakan hartioiltani.
En pelkää mitään sen rinnalla, en mitään.

— Valitettavasti, — virkkoi pappi juhlallisesti, — on paljon pelättävää
muiden, vaikkei ehkä omasta puolestamme. Tiedättekö, mitä herra de
Tavannes aina kantaa vyössään? Mitä hän säilyttää niin huolellisesti?
Mitä hän jätti haltuunne mennessään tänään uimaan?

— Kuninkaan kirjeitä.

— Niin, mutta tiedättekö, kuinka tärkeitä ne ovat?

— En.

— Niin tärkeitä kuin ne olisivat kirjoitetut verellä, — huudahti pappi
leimuavin silmin. — Ne kärventäisivät kädet, jotka niitä pitelevät,
ja sokaisisivat silmät, jotka niitä lukevat. Niissä on kuninkaan
määräys tehdä Angersissa samoin kuin on tehty Pariisissa. Surmata
siellä kaikki uskonveljemme... ja heitä on monta. Olla säästämättä
ketään, niin vanhusta kuin syntymätöntä lastakaan! Katsokaa haukkaa
tuolla! — ja hän osoitti vapisevalla sormella haukkaa, joka sirona ja
kevyenä, siipien liikkeiden näkymättä, leijaili kukkulan yläpuolella.
— Kuinka se nauttii auringonpaisteesta! Kuinka mukavalta näyttää sen
ura, kuinka kevyeltä sen lento! Mutta katsokaa, se syöksyy uhrinsa
kimppuun tuonne kaislikkoon joen rannalle, sen komeus päättyy murhaan!
Samoin on laita tuon seurueen! — Hänen sormensa vaipui alaspäin, kunnes
se osoitti neljä sataa jalkaa alempana vihreällä nurmikolla olevaa
leiriä, joka näytti lelulta ja jossa jokainen mies ja hevonen, vieläpä
leirikattilakin näkyi aivan hyvin ääriviivoilleen, vaikkakin etäisyyden
pienentämänä satumaiseen kokoon. — Samoin on tuon seurueen laita, —
toisti hän synkästi. — He huvittelevat ja iloitsevat, toinen kalastaa
ja toinen nukkuu! Mutta matkan päässä on kuolema. Kuolema heidän
uhreilleen ja heille itselleen tuomio.

Hänen puhuessaan kreivitär seisoi portin raunioilla, takanaan pieni,
vallien ympäröimä nurmikko ja jalkainsa juurella joki, hymyilevä
laakso, lepistö ja pieni leiri. Taivas oli pilvetön, luonnossa tuntui
elokuun iltapäivän raukea hiljaisuus. Mutta papin sanat tekivät häneen
niin kammottavan vaikutuksen, että aurinkoinen maisema vain osaltaan
lisäsi sen näyn kauhua, jonka tuo kuvaus loihti hänen mieleensä.

Hän kalpeni tuntien pahoinvointia. — Oletteko siitä varma? — kuiskasi
hän vihdoin.

— Aivan varma.

— Voi, Jumala! — huudahti kreivitär, — emmekö milloinkaan pääse
rauhaan? — Ja kääntyen laaksosta hän astui muutamia askelia ruohoiselle
pihalle ja pysähtyi sinne. Hetken kuluttua hän kääntyi papin puoleen,
joka itsepäisesti oli seurannut hänen kintereillään. — Mitä te vaaditte
minun tekemään? — huusi hän epätoivoinen sävy äänessään. — Mitä minä
voin tehdä?

— Jos nuo kirjeet hävitettäisiin...

— Kirjeet?

— Niin, jos kirjeet hävitettäisiin, — toisti La Tribe hellittämättä,
— niin hän ei voisi tehdä mitään. Ei mitään! Ilman tätä valtuutta
Angersin viranomaiset eivät ryhtyisi mihinkään toimiin. Hän ei
saisi aikaan mitään. Ja eloon jäisivät miehet, naiset ja lapset,
joiden veri muutoin huutaa kostoa, ehkäpä kostoa meille, jotka
olisimme voineet heidät pelastaa. He jäisivät eloon! — toisti hän
heltyneenä. Ja levittäen käsivartensa hän näytti kutsuvan pilvettömän
taivaanlaen, auringonpaisteen ja heidän ympärillään huokuvan kesätuulen
todistajikseen. — He jäisivät eloon!

Nuori nainen hengähti syvään. — Oletteko saattanut minua tänne, — sanoi
hän, — pyytääksenne minua sen tekemään?

— Minut on lähetetty tänne pyytämään sitä teiltä.

— Miksi minulta? Miksi minulta? — valitti kreivitär riutunein ja
värittömin kasvoin ja teki molemmilla käsillään torjuvan liikkeen. —
Te tulette minun luokseni, vaikka olen vain nainen! Miksi juuri minun
luokseni?

— Te olette hänen vaimonsa!

— Ja hän on mieheni!

— Juuri siksi hän luottaa teihin, — oli taipumaton, säälimätön vastaus.
— Teillä, ja ainoastaan teillä, on siihen tilaisuutta.

Kreivitär katsoi häneen hämmästyneenä. — Ja tekö noin puhutte? —
sopersi hän hetken kuluttua. — Te, joka vihitte meidät yhteen, tekö
käskette minua kavaltamaan hänet, jota olen vannonut rakastavani?
Syöksemään perikatoon hänet, jota olen vannonut kunnioittavani?

— Niin juuri! — vastasi pappi juhlallisesti. — Syy olkoon minun ja
ansio teidän.

— Ei, — huudahti kreivitär leimuavin silmin, — ottakaa itse sekä
syy että ansio! Te olette mies, — jatkoi hän puhuen nopeasti
kiihdyksissään, — eikä hänkään ole enempää kuin mies. Miksi ette vie
häntä syrjään, viekoitelkaa hänet jollakin tekosyyllä erilleen muista,
ja kun sitten olette kahden, mies miestä vastaan, ryöstäkää häneltä
valtakirja. Uskaltakaa henkenne hänen henkeään vastaan ja olkoot kaikki
ne ihmishenget palkkananne! Ja pelastakaa ne taikka kuolkaa! Minäkin,
joka olen nainen, olisin valmis sen tekemään, jollei hän olisi mieheni.
Varmasti te, joka olette mies ja nuori...

— En ole hänen veroisensa voimassa tai aseissa, — vastasi pappi
surullisesti. — Muuten sen tekisinkin. Muuten panisin alttiiksi
henkeni, sen tietää taivas, pelastaakseni heidän henkensä, yhtä
ilomielin kuin istun aterioimaan. Mutta näin se ei onnistuisi, ja
silloin olisi kaikki hukassa. Sitäpaitsi, — jatkoi hän juhlallisesti,
— olen siitä varma, että tämän työn suoritus on määrätty teille. Ette
suotta, ette myöskään vain pelastaaksenne yhden pienen huonekunnan
joutunut liitetyksi tuohon mieheen, vaan lunastaaksenne kaikki nämä
ihmishenget ja tämän suuren kaupungin. Jotta teistä tulisi uskomme
Judith, Angersin pelastaja...

— Hupsu, hupsu! — huusi kreivitär. — Olkaa vaiti! — ja säihkyvin
silmin, kasvot liidunvalkoisina, hän kuohauksissaan polki turvetta. —
Minä en ole mikään Judith enkä mieletön nainen, joksi niin kernaasti
minua haluatte. Mieletönkö? — jatkoi hän mielenliikutuksen vallassa. —
Voi, Jumalani, toivoisinpa olevani, silloin olisin tästä vapaa! — Ja
kääntyen poispäin hän siirtyi vähän matkan päähän, ja hänen käyntinsä
oli raskasta kuin sellaisen, joka on sortua musertavan taakan alle.

Pappi odotti hyvän aikaa, mutta kreivitär ei puhunut. Vihdoin tämä
kuitenkin palasi näyttäen rauhallisemmalta ja tavoittaen papin
katsetta, ikäänkuin tunkeakseen hänen sieluunsa.

— Oletteko varma siitä, mitä minulle kerroitte? — kysyi hän. — Voitteko
vannoa, että kirjeiden sisältö on sellainen kuin sanotte?

— Niin totta kuin elän, — vastasi pappi vakavasti, — niin totta kuin
Jumala elää.

— Ettekä tiedä... mitään muuta keinoa? Mitään muuta keinoa? — toisti
kreivitär hitaasti ja surkeasti.

— En mitään, madame, en mitään, sen vannon.

Nuori nainen huokasi raskaasti ja seisoi mietteisiinsä vaipuneena. —
Milloin saavumme Angersiin? — kysyi hän sitten alakuloisesti.

— Ylihuomenna.

— Minulla on siis aikaa... ylihuomiseen?

— On. Ensi yöksi pysähdymme lähelle Vendômea.

— Ja sitä seuraavaksi yöksi?

— Lähelle erästä paikkaa, nimeltä La Flèche. Mahdollista on — jatkoi
pappi epäröiden, sillä hän ei käsittänyt kreivitärtä, — että hän menee
uimaan huomenna ja jättää käärön teidän huostaanne, kuten tänäänkin
minun turhaan yrittäessäni teitä puhutella. Jos hän tekee niin...

— Niin sitten?

— On helppo anastaa. Mutta kun hän huomaa, ettei teillä enää ole kääröä
tallella — pappi alkoi jälleen änkyttää — niin teidän voi käydä pahasti.

Kreivitär pysyi vaiti.

— Ja silloin luulen voivani auttaa teitä. Jos lähdette kävelemään vähän
erillenne seurueesta, niin minä voin tavata teidät ja hävittää kirjeet.
Sen tehtyäni — ja toivoisin kautta Jumalan, että se jo olisi tehty —
lähden pakoon niin nopeasti kuin suinkin, ja te hälytätte ja sanotte,
että minä ryöstin käärön. Ja varsinkin, jos repäisette pukunne.

— Ei, — sanoi kreivitär.

Pappi näytti kummastuvan.

— Ei, — toisti kreivitär matalalla äänellä. — Jos petän hänet,
en ainakaan tahdo valehdella hänelle! Eikä kukaan muu saa maksaa
kavallukseni hintaa. Jos syöksen hänet turmioon, jää se vain meidän
molempien kesken eikä kukaan muu saa siihen sekaantua.

Pappi pudisti päätään. — En osaa arvata, — mutisi hän, — mitä hän voi
teille tehdä.

— En minäkään, — sanoi kreivitär ylpeästi. — Se on hänen asiansa.

       *       *       *       *       *

Uteliaat silmät olivat seuranneet näitä kahta heidän noustessaan
kukkulalle. Sillä polku kiemurteli vuoren rinnettä ylös portintapaista
aukkoa kohti, melkein samoin kuin tie Ihanuuden linnaan vanhoissa
»Pyhiinvaeltajan matkan» painoksissa, ja rouva St. Lo oli huomannut
ensimmäisen pysähdyksen ja toisenkin. Pitäen silmällä heidän jokaista
liikettään hän ei ollut menettänyt tästä puhelusta muuta kuin sanat.
Mutta hän ei ollut mitään huomaavinaan, ennenkuin molemmat olivat
kadonneet näkyvistä. Silloin hän nauroi, ja kun kreivi Hannibal, johon
tämä nauru kohdistui, ei ollut sitä kuulevinaan, nauroi hän uudestaan,
hyräillen samaa Ronsardin säettä.

Sittenkään kreivi ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, ja
närkästyneenä rouva St. Lo turvautui sanoihin.

— Ihmettelenpä, mitä te tekisitte, — virkkoi hän, — jos tuo entinen
sulhanen seuraisi meitä ja puolisonne karkaisi hänen kanssaan.

— Hän ei karkaisi, — vastasi kreivi kylmästi, katsahtamatta häneen.

— Mutta jos Tignonville ryöstäisi hänet ja ratsastaisi pakoon.

— Niin hän palaisi jalkaisin.

Tätä ei rouva St. Lon varovaisuus enää kestänyt. Hänessä oli kyllä
naiselle ominainen taipumus kätkeä toisen naisen salaisuuksia, eikä hän
ollut nauraessaan aikonut muuta kuin hiukan huvitella tuon pelottavan
miehen kustannuksella, jonka kanssa niin harva uskalsi kujeilla. Mutta
nyt kreivin äänensävyn ja varmuuden ärsyttämänä hänen täytyi osoittaa,
että tämä luottamus oli aivan perusteeton. Ja kuten niin usein tapahtuu
tällaisissa asioissa, hän meni hiukan pitemmälle kuin tosiseikat
sallivat.

— Hän on ainakin seurannut meitä tänne asti! — sanoi hän ilkeästi.

— Herra de Tignonvillekö?

— Niin. Näin hänet tänä aamuna, kun olitte uimassa. Rouva Tavannes
jätti minut ja meni tuonne pieneen viidakkoon. Tignonville kulki joen
toista rantaa pitkin ja kumarassa juosten kiirehti häntä tapaamaan.

— Kuinka hän pääsi joen poikki?

Rouva St. Lo punastui. — Hän tapasi vanhan Badelonin, joka poimi siellä
lääkekasveja. Hän säikähti Badelonia ja ryömi matkaansa.

— Hän ei siis tullut joen poikki?

— Ei. En minä sanonutkaan, että hän tuli.

— Eikä puhunut Clotilden kanssa?

— Ei. Mutta jos luulette asian jäävän sikseen ensi kerrallakin... niin
tunnette naisia hyvin vähän.

— Naisia ylimalkaan kylläkin hyvin vähän, — vastasi kreivi ilkeän
kohteliaasti, — mutta tätä naista koko lailla.

— Te katsoitte kai hänen suuriin silmiinsä, — huudahti rouva St. Lo
kiihtyneenä, — ja heti lankesitte maahan häntä jumaloimaan! — Hän
melkein piti kreivittärestä, mutta oli luonteeltaan mitä kevyintä
laatua, ja vähinkin vastustus sai hänet suunniltaan. — Ja te luulette
tuntevanne hänet! Ja jos hän voisi pelastaa henkenne avaamalla
silmänsä, niin hän kulkisi tilkku silmällä kuolemanhetkeensä asti.
Uskokaa minua, te olette hänen ja hänen rakastettunsa välillä, ja
teidän käy vielä huonosti.

Kreivi Hannibalin tummat kasvot synkkenivät hänen silmiensä vetäytyessä
tuskin huomattavasti kokoon. — Luulenpa, että Tignonvilleä uhkaa
suurempi vaara, — mutisi hän.

— Hänestä ehkä voitte selviytyä, mutta vaimonne kanssa...

— Tiedän kuinka menetellä hänenkin kanssaan. Muutamia naisia
käsitellään piiskalla...

— Luultavasti piiskaisitte minua?

— Kyllä, — sanoi kreivi tyynesti. — Se tekisi teille hyvää, rouva.
Toisten naisten kanssa menetellään toisin. On naisia, jotka eivät petä,
jos heitä hyvin säikäytetään. Ja on toisia, jotka eivät petä, vaikka
heitä pelotettaisiin. Rouva de Tavannes on jälkimäistä lajia.

— Saadaan nähdä! — huusi rouva suutuksissaan.

— Sitä odotankin.

— Niin. Mutta jos olisitte pyytänyt apuani, olisin voinut kertoa
hänelle herra de Tignonvillestä sellaista, mikä olisi pannut hänet
hämmästymään, mutta sen sijaan te vain yhä odotatte, kunnes jonakin
kauniina päivänä heräätte ja huomaatte rouvanne hävinneen ja...

— Silloin otan uuden vaimon, jota voin piiskata, — vastasi kreivi,
jonka katse ilmaisi rouva St. Lolle, että nyt oli sanottu liikaa.
— Mutta teistä en huoli, suloinen serkkuni, sillä minulla ei ole
teidänlaistanne varten kyllin lujaa piiskaa.



XXI.

TAHTOI EIKÄ TAHTONUTKAAN.


Panimme merkille hiukan aikaisemmin, kuinka helposti naiset käyttävät
yhtä myönnytystä astinlautana toiseen, ja jalomielisyyden puutteen,
miltei tunnottomuuden, jota parhainkin heistä osoittaa peräytyvää
vihollista kohtaan. Mutta on myönnytyksiä, jotka koskevat juuri hyvän
naisen omaatuntoa, ja rouva de Tavannes, joka korvapuustin nojalla
oli vapaa ja jota muuten kohdeltiin karkean ystävällisesti, kauhistui
tekoa, joka hänen oli suoritettava.

Olla välittämättä siitä, mitä La Tribe oli hänelle kertonut, pysyä
toimetonna silloin, kun pieni liike hänen puoleltaan saattoi
pelastaa miehiä, naisia ja lapsia kuolemasta ja kokonaisen kaupungin
verilöylystä, se olisi ollut niin pelkurimainen ja itsekäs teko, että
hän jo heti alusta tiesi sen olevan mahdotonta. Mutta hänen voidakseen
sen sijaan menetellä ainoalla mahdollisella tavalla, pettää miehensä
ja ryöstää häneltä sen, minkä kadottaminen saattoi syöstä hänet
turmioon, ei häneltä vaadittu ainoastaan rohkeutta ja uhrautumista,
vaan myöskin kovuutta kestämään sekä syytöksiä että rangaistusta. Eikä
kreivitär ollut uskonkiihkoinen. Ei mikään tekopyhä hohde ympäröinyt
sitä asiaa, jota hän ajatteli, eikä suonut sille valheellisia
värejä. Silloinkin, kun hän harkittuaan lopputuloksena myönsi tämän
teon oikeudenmukaisuuden ja välttämättömyyden, kun hän tunnusti
velvollisuudekseen sen suorittaa, hän näki sen ja itsensäkin sellaisena
kuin kreivi Hannibal varmaankin arvostelisi.

Tosin kreivi Hannibal oli tehnyt hänelle suurta vääryyttä, ja muutamien
silmissä tämä ehkä näyttäisi rangaistukselta. Mutta hän oli pelastanut
hänen henkensä silloin, kun monta oli kohdannut turmio, ja tehtyään
tämän vääryyden kreivi oli kohdellut häntä merkillisen jalomielisesti.
Ja palkaksi siitä hänen muka piti syöstä kreivi perikatoon? Ei ollut
vaikea kuvitella, mitä kreivi sanoisi hänestä ja hänen tavastaan
osoittaa kiitollisuuttaan.

Hän mietti sitä heidän ratsastaessaan tänä iltana auringon laskiessa
heidän edessään ja tammien pitenevien varjojen langetessa poikittain
tietä reunustavien sanajalkain yli. He jatkoivat matkaansa kaksi
tai kolme yhdessä, laskien tasajuoksua vilvakkain ahojen poikki ja
hietaharjujen yli, läpi viheriöivien notkojen ja ohi pienten kylien,
joista jokainen elävä olento pakeni heidän lähestyessään, ratsastaen
kuin omassa maailmassaan, joka oli niin erilainen ja niin etäällä
todellisesta, mistä he tulivat ja minne heidän oli palaaminen, että
hän olisi voinut itkeä tuskasta ja kirota Jumalaa, joka salli ihmisen
pahuuden niin raskaasti painaa luomakuntaa. Laihat ratsumiehet ajoivat
huolettomina, heiluvin säärin ja jalustimin laulaen milloin jotakin
kertaussäettä Ronsardista, milloin jotakin Marotin virsistä, joita
koko mailma oli laulanut kolmekymmentä vuotta takaperin, ja näyttäen
viattomilta kuin karitsat. Heidän jäljessään rouva St. Lo lörpötteli
Suzannen kanssa ratsastusnaamiosta, joka oli unohtunut, taikka
suunnitteli apukeinoja, jos Angersista ei sattuisi löytämään mitään
kyllin kuosikasta. Ja muut naiset puhelivat ja kikattivat kirkuen
kaalamopaikoissa ja nostaen hälinän saapuessaan jyrkänteille, joissa
miesten täytyi auttaa heitä.

Sota-aikana kuoleman varjo peittää ainoastaan päivän kerrallaan, ja
näkyvistä kadonnut murhe kaikkoaa mielestäkin. Koko siinä joukossa,
joka auringon laskettua jäi lähelle Vendômen ylväitä viinipeittoisia
vuoria, olivat ainoastaan kolmen kasvot sopusoinnussa juuri loppuvan
kauhean elokuunviikon kanssa; vain kolme heitä oli, ja hekin olivat
kuin kolme irrallista helmeä iloisen nunnan rukousnauhassa, ratsastaen
miettivinä ja hiljaisina kukin itsekseen. Kreivitär oli yksi; toiset
olivat ne kaksi miestä, joiden ajatukset hän täytti ja joiden silmät
alinomaa hakivat häntä, La Tribe synkissä mietteissään, kreivi Hannibal
täynnä kolkkoja arveluita, jotka olivat ristiriidassa rouva St. Lolle
lausuttujen rohkeiden sanojen kanssa.

Sitäpaitsi kreivillä oli muitakin yhtä synkkiä ajatuksia, jotka eivät
koskeneet hänen puolisoaan. Ja tällä taas oli hetkittäin myös muita
ajatuksia: hän haaveili nuoresta rakastetustaan, tuntien kaipauksen
puuskia ja hurjaa kapinankiihkoa koko olemuksessaan, tarvetta päästää
tuskanhuudon siitä pimeydestä, johon hänet niin äkkiä oli kiedottu,
niin että heistä kolmesta ainoastaan La Tribe ajatteli yhtä asiaa.

Tänä päivänä he ratsastivat hyvän matkaa auringonlaskun jälkeenkin
harvassa tammimetsässä, jossa kaniineja puikkelehti heidän hevostensa
jaloissa ja oravat virnistivät heille puiden alemmilta oksilta.
Oli jo miltei yö heidän saapuessaan metsän eteläiselle reunalle ja
katsellessaan pimenevien, autioiden rinteiden poikki Vendômen kaukana
tuikkivia tulia.

— Vielä yhtä pitkä matka lisää, — mutisi kreivi Hannibal käskien
miesten sytyttää tulta ja riisua kuormahevoset. — Täällä on puhdasta
ja kuivaa, — sanoi hän. — Pane vartija, Bigot, ja lähetä kaksi miestä
hakemaan vettä tuolta alhaalta, mistä kuuluu sammakoiden kurnutusta.
Ette suinkaan pelkää saavanne kuuhoureita, rouva?

— Olen mieluummin täällä, — vastasi kreivitär matalalla äänellä.

— Rakennukset ovat munkkeja ja nunnia varten, — myönsi kreivi
sydämellisesti. — Mielelläni olen Jumalan taivaan alla.

— Maa on hänen, mutta me rumennamme sen, — mutisi kreivitär palaten
omiin ajatuksiinsa ja huomaamatta puhuvansa kreivi Hannibalille.

Tämä katsoi häneen tarkkaavasti, mutta tuli ei ollut vielä syttynyt, ja
hämärässä häämöttivät hänen kasvonsa epämääräisinä ja vaaleina. Kreivi
seisoi hetkisen odottaen, mutta toinen ei puhunut enempää, ja kun rouva
St. Lo tuli sinne touhuten, poistui kreivi antamaan jonkun määräyksen.

Tulet syttyivät vähitellen, ja niiden loimutessa he näyttivät
istuvan korkeapylväisessä kuorikäytävässä, luonnon tuomiokirkossa
lattialle siroiteltuina ryhminä. Varjoisan gootilaisen kaarikaton
läpi, jona olivat puiden monet haaraantuvat ja heidän päittensä
yläpuolella yhtyvät oksat, tuikki yksinäisiä tähtiä ikäänkuin
ullakon akkunoista. Ja alhaalta rotkosta kohosi yöllä sammakoiden
yksitoikkoista kurnutusta, ja milloin joku iso urossammakko äänteli,
oli sävelala melkein yhtä laaja kuin brescialaisten urkujen. Pimeys
verhosi kaikki; yö oli niin hiljainen, että voi kuulla toukan putoavan
lehdeltä. Etäisimmän tulen ääressä istuvat raa'at miehetkin vaikenivat
hetkittäin, tietämättä miksi, mutta heidätkin lumosi yön ääretön, autio
hiljaisuus.

Kreivitär muisti kauan tämän valveilla olon, sillä kesti myöhään,
ennenkuin hän saattoi nukkua, muisti viileän jylhyyden, hiljaisen
ritinän ja kahinan metsässä, ketun tai suden etäisen ulvonnan ja
sammuvien tulien himmeän hehkun, joka vihdoin katosi pimeän ja
tähtien tieltä; mutta ennen kaikkea taivaankappaleiden äänettömän
kiertoliikkeen, joka tosin oli merkkinä ylimmästä ohjaajasta, mutta
samalla masensi ihmissydämen tuntemaan oman mitättömyytensä ja kaikkien
ihmiskapinain mitättömyyden.

— Ja sittenkin minä uskon! — huudahti hän taistellen itsensä kanssa. —
Vaikka olenkin nähnyt, mitä olen nähnyt, niin sittenkin uskon!

Ja vaikka hänen oli kannettava taakkansa ja suoritettava teko,
jota hänen sielunsa kauhistui! Hänen naisellisuutensa tosin jatkoi
kapinoimistaan tätä sen tielle yhä uudestaan osuvaa murhenäytelmää
vastaan, jossa aina täytyy valita paha tai hyvä, itselleen huoleton
olo tai toisten henki. Mutta kiertoaan jatkavat tähdet johtaessaan
ajatukset tulevaan aikaan, jolloin kaiken hyvän samoin kuin pahankin
ajan pitäisi olla mennyt, vahvistivat tätä pohjaltaan jaloa luonnetta,
ja ennenkuin hän nukahti, tuntui hänestä ainakin sillä hetkellä, ettei
mikään häpeä tai kärsimys ollut liian kallis hinta pienten lasten
hengestä. Rakkaus oli riistetty hänen elämästään; se ylpeys, joka olisi
tahtonut jalomielisyyttä palkita samalla mitalla, oli uhrattava myös.

Päivän tullessa hänestä vielä tuntui samalta, eikä matkalle lähdön
hälinä tai sen tavallinen kulku karkoittanut yön ihanteita. Mutta
toisin kävi kuin hän oli kuvitellut. He pysähtyivät ennen puolta
päivää Loiren pohjoisrannalle, tasaiselle niitylle, missä risteili
poppelirivejä eri puolille täyttäen koko tämän paikan lehtien hempeällä
hohteella. Sinisikurin kukkia, kesätaivaan pikkaraisia kuvastimia,
kasvoi siellä täällä pitkän ruohon seassa, ja naiset poimivat niistä
kimppuja tai pujottelivat niitä italialaiseen tapaan tukkaansa. Niityn
poikki kulki tie lautalle, mutta lauttamies oli säikähtänyt nähdessään
tämän seurueen ja siirrettyään venheensä toiselle rannalle itse
piiloutunut.

Pian rouva St. Lo keksi venheen, taputti käsiään ja tahtoi välttämättä
sitä käyttää. Poppeleista ei saanut mitään varjoa, kärpäset kiusasivat
häntä, erakon elämä niityllä ei häntä enää miellyttänyt.

— Menkäämme joelle! — huusi hän. — Tehän menette kohta uimaan, arvoisa
serkkuni, ja jätätte meidät paistumaan!

— Kaksi livreä sille, joka tuo venheen tänne! — huusi kreivi Hannibal.

Lyhemmässä ajassa kuin puolessa minuutissa oli kolme miestä heittänyt
päältään jalkineensa uiden joen poikki toveriensa nauraessa ja
huudellessa. Viiden minuutin päästä oli vene tuotu.

Se ei ollut iso, eikä siihen mahtunut useampia kuin neljä henkeä.
Tavannesin katse sattui Carlatiin.

— Tehän olette tottunut soutamaan, — sanoi hän. — Seuratkaa rouva St.
Lota. Ja te myöskin, herra La Tribe.

— Mutta tottahan tekin tulette? — huudahti rouva St. Lo kääntyen
kreivittären puoleen. — Vai niin, rouva, te ette siis tule? — ja hän
niiasi. — Te...

— Kyllä minä tulen, — vastasi kreivitär.

— Minä menen virtaa ylöspäin ja uin siellä vähän matkan päässä, —
sanoi kreivi Hannibal. Hän otti vyöstään kirjemytyn, ja Carlatin
pitäessä venettä, jotta rouva St. Lo saattoi astua siihen, hän antoi
sen kreivittärelle samoin kuin edellisenäkin päivänä. — Pitäkää siitä
huolta, rouva, — sanoi hän matalalla äänellä, — älkääkä laskeko sitä
käsistänne. Sen hukkaaminen voisi maksaa pääni.

Kreivitär kalpeni, ja tahtomattaan hän vapisevin käsin torjui myttyä
luotaan. — Eikö olisi silloin parempi... että antaisitte sen Bigotille?
— änkytti hän.

— Hän menee uimaan.

— Käskekää hänen uida vasta myöhemmin.

— Ei, — vastasi kreivi miltei tylysti. Hänelle tuotti erikoista
mielihyvää heidän omituisesta suhteestaan huolimatta osoittaa
luottamusta. — Ei, ottakaa se, rouva, mutta varokaa.

Kreivitär otti sen vastaan ja kätki sen vaatteisiinsa, ja kreivi
Hannibalin käännyttyä poispäin hänkin kääntyi noustakseen veneeseen. La
Tribe seisoi veneen peräpuolen vieressä pitäen sitä paikallaan hänen
avukseen, ja kun kreivitär hetkeksi laski kätensä hänen hihalleen,
yhtyivät heidän katseensa. La Tribe loi sitten katseensa maahan ja
hänen käsivartensa tuntui vapisevan; kreivitärtä puistatti.

Hän vältti enää katsomasta pappiin, ja se olikin helppoa, sillä La
Tribe istuutui kokkaan Carlatin taakse, joka souti. Vene liukui hiljaa
joen pintaa alaspäin Carlatin hitaasti liikutellessa airojaan ja rouva
St. Lon lörpötellessä iloisesti ja niin äänekkäästi, että se kuului
kauaksi. Milloin hänen piti saada tuolla kukkiva vihvilä, milloin
vihreä oksa suojellakseen sillä kasvojaan auringon heijastukselta,
ja väliin heidän täytyi pysähtyä johonkin viileään suvantoon
sanajalkapeitteisten rantojen varjoon, missä kalat uivat hitaasti ja
pieni puronen tulla sirisi rantakivien yli.

Se oli idyllistä. Mutta ei kreivittärelle. Hänen kasvojaan poltti,
ohimoissa takoi, ja turhaan yrittäessään hillitä kovaa tykytystä hän
sormillaan puristi veneenlaitaa. Kirjemytty tuntui ihan polttavan.
Hänen aivoissaan vilahti suurkaupunki vaaroineen, Tavannes ja tämän
luottamus häneen, toiminnan pakko ja sen auttamaton seuraus. Tietoisuus
siitä, että hänen täytyi toimia nyt taikka ei koskaan, vaikutti
häneen niin voimakkaasti, että hän kävi hajamieliseksi. Hänen kätensä
tunnusteli myttyä, mutta herposi jälleen.

— Aurinko on pahasti paahtanut teitä, — sanoi rouva St. Lo. —
Käyttäisitte ratsastaessanne naamiota niinkuin minäkin.

— Minulla ei ole naamiota mukanani, — mutisi kreivitär katsellen veteen.

— Ja minulla on vain yksi. Mutta Angersissa...

Kreivitär ei kuullut enempää, sillä juuri silloin hän sattui
katsahtamaan La Tribeen, joka Carlatin selän takaa teki hänelle
merkkejä viitaten häntä käskevästi pudottamaan mytyn jokeen. Kun hän
ei totellut, tuntien itsensä sairaaksi ja heikoksi, näki hän papin
kasvojen synkkenevän. La Tribe uhkaili häntä salaa. Ja mytty yhä poltti
häntä; kahdesti hän hapuili sitä kädellään, mutta käsi palasi tyhjänä.

Äkkiä rouva St. Lo kirkaisi. Joen toisella puolella alkoi ranta kohota
jyrkemmin veden rajasta, ja törmän reunalla hän oli keksinyt myöhään
kukkivan ruusupensaan; nyt ei auttanut muu kuin täytyi heti päästä
rantaan ryöstämään sen kukat. Vene ohjattiin siis sinne, hän hyppäsi
rannalle ja alkoi nousta rinnettä ylös.

— Seuratkaa rouvaa! — huusi La Tribe tyrkäten Carlatia selkään. —
Ettekö näe, ettei hän voi kiivetä törmälle yksinään? Ylös, mies, ylös
nyt!

Kreivitär avasi suunsa huutaakseen: Ei! mutta sana kuoli hänen
huulilleen, ja kun taloudenhoitaja kääntyi hänen puoleensa
ymmärtämättä, mitä hän oikeastaan oli sanonut, niin hän nyökkäsi
myöntävästi.

— Niin, menkää! — mutisi hän kalpeana.

— No, ettekö kuule, mies, menkää nyt! — huudahti pappi säihkyvin silmin
melkein sysäten toista veneestä.

Seuraavana sekuntina vene liukui rannasta ajelehtien jokea alas. La
Tribe odotti, kunnes he joutuivat erään puun varjoon, joka suojasi
heitä molempien rannalle jääneiden katseilta. Silloin hän kumartui
eteenpäin.

— Nyt, rouva! — huusi hän käskevästi — Herran nimeen, nyt!

— Voi! — huudahti kreivitär. — Odottakaa, odottakaa! Tahdon miettiä
asiaa.

— Miettiäkö?

— Hän luotti minuun, — valitti kreivitär. — Hän luotti minuun! Kuinka
voin siihen suostua?

Sitten hän vielä puhuessaan veti mytyn esiin.

— Taivas on suonut teille tämän tilaisuuden!

— Jos olisin voinut sen varastaa! — vastasi kreivitär.

— Hupsu! — sanoi pappi heiluttaen itseään edestakaisin ja miltei
suunniltaan mallittomuudesta. — Miksi sen varastaisitte? Sehän on
teidän käsissänne. Se on teillä. Tämä on itse taivaan lähettämä
tilaisuus, Jumala on antanut teille tämän hetken.

La Tribe ei voinut lukea hänen ajatuksiaan eikä käsittää sitä
epäröimistä, joka pidätti toisen kättä. Hän oli suorasukainen; hänellä
oli vain yksi päämäärä, yksi tarkoitus. Hän näki rohkeain miesten
riutuneet kasvot toivottomina ja kuuli naisten ja lasten kuolevat
huudot. Tällainen tilaisuus pelastaa Jumalan valittuja, lunastaa
viattomia, oli hänen silmissään taivaan lahja. Ja ajatellen näin ja
nähdessään toisen epäröivän silloin, kun joka silmänräpäys tuotti
hänelle tuskaa, sillä niin välttämätön oli kiireellinen toiminta,
niin kallis tämä tilaisuus, hän ei enää kestänyt tätä tuskallista
odotusta. Kun kreivitär ei vastannut, kumartui hän eteenpäin, kunnes
hänen polvensa koskettivat tuhtoa, jolla Carlat oli istunut, ja sitten
sanaakaan sanomatta kurottaen toista kättään pitkälle tarttui myttyyn.

Jos pappi ei olisi liikahtanut, olisi kreivitär täyttänyt hänen
tahtonsa; melkein varmaan hän olisi niin tehnyt. Mutta näin
ahdistettuna hän vaistomaisesti vastusti ja tarrautui kirjeisiin.

— Ei! — huusi hän. — Ei, päästäkää irti, herra! — ja hän yritti kiskoa
myttyä haltuunsa.

— Antakaa se minulle!

— Päästäkää irti, herra! Kuuletteko? — toisti hän ja äkkiä temmaten
saikin sen irti; sillä pappi piteli sitä vain kulmasta. Sitten hän
piilotti sen selkänsä taakse. — Menkää takaisin ja...

— Antakaa se minulle! — läähätti pappi.

— Minä en tahdo!

— Heittäkää se siis jokeen!

— En tahdo! — huusi kreivitär, vaikka pappi mielettömän kiihkon
vallassa tuijotti häntä hurjistunein katsein, ja selvää oli, että tämä
mies, jolla oli ainoastaan yksi ajatus, ei enää voinut itseään hillitä.
— Menkää takaisin!

— Antakaa se minulle! — huohotti pappi, — taikka minä kaadan veneen! —
Ja tarttuen kreivittären hartiaan hän kumartui hänen ylitseen yrittäen
päästä käsiksi myttyyn, jota pidettiin selän takana. Vene heilui, ja
yhtä paljon raivon kuin pelonkin vallassa kreivitär alkoi huutaa.

Tähän huutoon vastasi toinen, jossa oli vain raivoa ja joka pääsi
Carlatilta. La Tribe, jonka koko huomio oli kiintynyt myttyyn, ei
välittänyt eikä tahtonut välittää taloudenhoitajasta. Mutta seuraavana
hetkenä viilsi ilmaa toinen ikäänkuin raivostuneen petoeläimen
karjahdus, kauempaa, alapuolelta, ja tuntiessaan kreivi Hannibalin
äänen hugenotti jätti kreivittären heti rauhaan nousten pystyyn.
Tuokion verran vene heilui vaarallisesti hänen allaan, törmäten sitten
hiljaa sitä rantaa vasten, jolla Carlat seisoi kauhistuneena tuijottaen.

La Triben toiveet olivat hukassa, hän huomasi, että Carlat saavuttaisi
hänet, ennenkuin hän ehtisi tehdä uuden yrityksen ja siinä onnistua.
Mutta kun joen ranta oli kovaa ja hän saattoi ylettää siihen kädellään,
voisi hän heti pakenemalla ehkä pelastua.

Hän seisoi hetken epäröiden; sitten silmissään katse, joka koski
kreivittären sydämeen, hän hypähti rannalle, pujahti leppien sekaan ja
katosi näkyvistä.

— Ajakaa häntä takaa! — jyrisi kreivi Hannibal. — Ajakaa takaa, mies!
— Ja Carlat kompuroi jyrkkää rinnettä alas ja tunkeutuen terävien
orjantappurapensaiden läpi koetti parastaan. Mutta turhaan. Ennenkuin
hän ehti alas rantaan, olivat karkurin askeleet miltei lakanneet
kuulumasta. Parin sekunnin kuluttua oli aivan hiljaista.



XXII.

TULELLA LEIKKIMISTÄ.


La Tribe oli hypätessään rantaan jalallaan sysännyt veneen joelle.
Se ajelehti hiljalleen alaspäin, ja näytti siltä, että ellei mitään
sattuisi sen tielle, se ajautuisi sille rannalle, jolla kreivi Hannibal
seisoi, parin sadan askeleen päässä hänestä alaspäin. Hän näki sen ja
käveli rantaa pitkin pysytellen veneen kohdalla, kreivittären istuessa
liikahtamatta perään kyyristyneenä, sormet puristettuina kohtalokkaan
mytyn ympärille. Veneen hidas liukuminen sen miltei huomaamatta
lähestyessä matalaa rantaa, peilikirkkaan vedenkalvon liikkumattomuus,
vain heikon väreilyn jäädessä veneen jälkeen, hiljaisuus, sillä
mielenliikutuksen valtaamana kreivi Hannibalkin oli ääneti, kaikki tämä
oli räikeänä vastakohtana kreivittären rinnassa riehuvalle myrskylle.

Pudottaisiko hän... vielä nyt, vaikka miehensä nähden tuon mytyn
veteen? Siihen tarvittiin vain liikahdus. Hänen tarvitsi vain ojentaa
kätensä, hellittää sormensa, ja se olisi suoritettu. Mitään muuta ei
tarvittaisi. Mutta hyvä tilaisuus oli nopeasti livahtamassa hänen
käsistään. Yhä hitaammin, yhä äänettömämmin solui vene rantaa kohti,
jolla kreivi seisoi, ja vieläkin hän epäröi. Hiljaisuus, odottava
olento ja häntä nyt ainoastaan parin jalan päästä tarkkaavat silmät
painostivat häntä ja tuntuivat lamauttavan hänen tahtonsa. Vielä oli
noin parin jalan pituinen välimatka jäljellä. Vielä hetkinen, ja kaikki
olisi liian myöhäistä. Veneen kokka kahisi hiljaa kaislikon läpi; se
suuteli rantaa. Ja yhä hänen kätensä piteli kirjeitä.

— Oletteko vahingoittunut? — kysyi kreivi lyhyesti.

— En.

— Tuo lurjus olisi voinut hukuttaa teidät. Oliko hän hullu?

Kreivitär oli vaiti. Hänen miehensä kurotti kätensä, ja hän laski mytyn
siihen.

— Olen teille suuressa velassa, — sanoi kreivi Hannibal äänessään
iloinen, miltei voitonriemuinen sävy. — Suuremmassa kuin voitte arvata,
rouva. Jumala loi teidät soturin vaimoksi ja soturien äidiksi. Mitä
nyt? Pelkäänpä, ettette jaksa hyvin?

— Tahtoisin levätä hetkisen, — änkytti kreivitär horjuen.

Kreivi Hannibal saattoi häntä tukien rannan viereisen niityn poikki
ja auttoi häntä istumaan erästä puunrunkoa vasten. Sitten miesten
palatessa, sillä hekin olivat kuulleet hälytyksen, hän tahtoi lähettää
kaksi heistä veneellä noutamaan rouva St. Lota tänne, mutta kreivitär
ei sallinut.

Tahdotteko siis kamarineitinne? — kysyi kreivi Hannibal.

— En, monsieur, kaipaan vain hetken yksinäisyyttä. Ainoastaan
yksinäisyyttä, — toisti hän kääntäen kasvonsa poispäin, ja uskoen näin
olevan parasta kreivi Hannibal käski miestensä poistua ja astuen itse
veneeseen souti joen poikki, otti rouva St. Lon ja Carlatin veneeseen
ja toi heidät lauttauspaikalle.

Täällä oli mitä hurjimpia huhuja liikkeellä. Joku löi vetoa, että
hugenotti oli tullut hulluksi, toinen, että hän oli käyttänyt
tilaisuutta kostaakseen veljiensä puolesta, kolmas, että hän oli
aikonut ryöstää kreivittären vaatiakseen hänestä lunnaita. Ainoastaan
Tavannes itse oli rannalta nähnyt kirjemytyn ja käden, joka ei sitä
luovuttanut, eikä hän sanonut mitään. Vieläpä hän, kun muutamat
miehistä tahtoivat mennä joen poikki etsimään karkuria, kielsi heitä
siitä, tuskin itsekään tietäen miksi, paitsi että näin ehkä oli
kreivittärelle mieluisinta. Ja kun naiset tahtoivat kiiruhtaa hänen
luokseen kuullakseen jutun hänen omilta huuliltaan, kielsi hän heitä
myöskin.

— Hän haluaa olla yksin, — sanoi hän lyhyesti.

— Yksinäänkö? — huudahti rouva St. Lo kuumeisen uteliaana. — Te saatte
vielä tavata hänet kuolleena tai pahemmassa tilassa. Kuinka kukaan voi
jättää naista yksin sellaisen säikähdyksen jälkeen?

— Hän halusi sitä.

Rouva nauroi kyynillisesti, ja tämä nauru nosti heikon punan kreivi
Hannibalin kasvoille.

— Vai hän itse haluaa! — ilkkui rouva St. Lo. — Siinä tapauksessa
ymmärrän kyllä. Olkaa varuillanne, muuten sattuu jonakin päivänä, että
jätettyänne hänet yksin tapaatte heidät yhdessä!

— Olkaa vaiti!

— Mielelläni, — vastasi rouva. — Mutta kun niin tapahtuu, älkää sanoko,
ettei teitä ole varoitettu. Te luulette, ettei hän ole saanut mitään
tietoja entisestä sulhasestaan...

— Kuinka se olisi mahdollista? — kysyi kreivi Hannibal vastoin tahtoaan.

Rouva St. Lon ylenkatse paisui määrättömäksi. — Kuinkako? — toisti
hän. — Te laahaatte naista mukananne Ranskan halki, annatte hänen
istua yksin, nukkua yksin ja melkein hukkua yksin ja kysytte, kuinka
hän voi saada tietoja lemmitystään. Te jätätte vanhat palvelijat hänen
ympärilleen ja kysytte, kuinka hän voi olla yhteydessä jonkun muun
kanssa?

— Te ette tiedä mitään! — murahti kreivi.

— Tiedän jotakin, — väitti rouva. — Näin hänen tänä aamuna istuessaan
hymyilevän ja itkevän samalla kertaa. Ajattelikohan hän teitä? Vai
rakastettuaan? Hän katseli kyyneltensä läpi kukkuloille, sininen usva
leijaili niiden yläpuolella, ja lyönpä vetoa, että hän näki jonkun
silmien tuikkivan ja jonkun käden viittovan sieltä sinestä.

— Menkää hiiteen! — huusi kreivi väkisinkin, kiusaantuneena. —
Pahanteko on teillä aina mielessä.

— Ei ole! — vastasi toinen nopeasti. — Sillä enhän minä ole teitä
toisillenne naittanut. Mutta jatkakaa vain, niin saatte nähdä,
millaiset tervetuliaiset saatte!

— Niin teenkin, — jyrähti kreivi Hannibal ja lähti kulkemaan rantaa
pitkin vaimonsa luo.

Valo oli sammunut hänen silmistään. Ja sittenkin ne olisivat olleet
vieläkin synkemmät ja hänen ilmeensä ankarampi, jos hän olisi tiennyt
millä mielellä oli nainen, jonka luokse hän kiirehti. Kreivitär oli
pyytänyt saada jäädä yksikseen, mutta sitten hän oli huomannut, että
kaivattu yksinäisyys oli julma lahja. Hän oli pelastanut kirjeet,
täyttänyt luottamustoimensa, muttei ainoastaan kokeakseen sinä hetkenä,
kun työ oli suoritettu, katumuksen polttavaa katkeruutta. Ennen tätä,
kun hänellä vielä oli ollut valta valita, oli miehensä pettäminen
näyttänyt hänestä suurelta rikokselta; nyt hän huomasi, että oikeata
petosta olikin kohdella miestään sillä tapaa kuin hän oli tehnyt,
ja että kreivin itsensäkin vuoksi ja pelastaakseen hänet kamalasta
synnistä olisi tullut hävittää kirjeet.

Nyt ei enää näyttänyt niin painavalta velvollisuus miestään kohtaan
kuin niitä viattomia kohtaan, joita uhkasi verilöyly ja jotka hän
olisi voinut pelastaa, velvollisuus uskonveljiä kohtaan, jotka hän oli
hyljännyt, naisia ja lapsia kohtaan, joiden kuolemantuomion hän oli
pysyttänyt. Nyt hän ymmärsi, ettei yhdellekään naiselle ollut sattunut
jumalallisempaa tehtävää eikä raskaampaa vastuuta. Eikä pelottavampaa
rangaistuksen uhkaa!

Hän vääntelehti epätoivoissaan. Mitä hän oli tehnyt? Hän saattoi kuulla
ääniä kaukaa leiristä, satunnaisen huudahduksen, naurun purskahduksen.
Huuto ja nauru kaikuivat hänen korvissaan katkeralta ivalta. Mihin
tämä kesäleiri oli alkuna? Mihin tuo hänen miehensä suvaitsevaisuus
päättyisi? Eivätkö molemmat olleet julmaa uskottelua? Vielä kaksi
päivää, ja rannalla naureskelevat miehet murhaisivat ja kiduttaisivat
yhtä iloisesti. Vielä vähän aikaa, ja aviomies, jota nyt huvitti olla
jalomielinen, näyttäisi todellisen mielenlaatunsa. Ja tällaisten
takia hän oli näytellyt pelkurin osaa, tuottanut itselleen ikuisia
tunnonvaivoja, niin että tästä lähtien unissaankin kuulisi viattomien
valituksia.

Tällaisten ajatusten kiduttamana hän ei kuullut läheneviä askeleita,
ja vasta kun varjo osui hänen jalkainsa poikki, huomasi hän miehensä
läsnäolon. Hän katsahti ylös ja tunsi vaistomaista pelkoa.

— Ah, monsieur, — änkytti hän painaen kättään rintaansa vasten, kun
näki muutoksen hänen kasvoillaan. — Suokaa anteeksi! Te säikäytitte
minua.

— Siltä näyttää, — vastasi kreivi seisten ja tarkastellen häntä.

— En ole vielä oikein... toipunut, — mutisi kreivitär, jolle hänen
miehensä ilmeestä selvisi, että säpsähdys oli paljastanut hänen
tunteensa.

Valitettavasti on haittojakin siitä, että väkisten ottaa naisen
omakseen, ja muiden muassa tämä: miehen täytyy olla hyvin toivehikas
luullakseen omistavansa hänen sydämensä ja ilman mustasukkaisuutta,
niin ettei epäluuloja herätä heikoinkin punastuminen taikka kevyinkin
sana. Hän tietää, että nainen on vastoin tahtoaan hänen, uhri eikä
rakastajatar, ja jokaisen pensaikon takana tien varrella ja jokaisen
naamion takana ihmistungoksessa hän luulee näkevänsä kilpailijan.

Ja lisäksi, kun on puhe naisista, kuka pysyy aina lujana? Ja kuka voi
sanoa, kuinka kauan noudattaa toista tai toista suunnitelmaa? Kreivi
Hannibal, luonteeltaan mitä ankarin, oli huolellisesti harkittuaan
valinnut erään menettelytavan, yhä vieläkin tietäen, että jos hän siitä
luopuisi, hänellä olisi vain vähän toiveita, vaikka sitä vähemmän
pelättävää. Mutta tämä kreivittären juuri osoittama uskollisuus oli
puhaltanut hänen sydämessään kytevän tulen hehkuvaan liekkiin, ja rouva
St. Lon pilkkapuheet, joiden olisi luullut vaikuttavan kylmän veden
tavoin hänen toiveisiinsa ja intohimoonsa, olivat vain yllyttäneet
hänen haluaan saada tietää kaikki. Mutta sittenkään hän ehkä ei olisi
puhunut nyt, jollei olisi sattunut näkemään kreivittären säikähtänyttä
katsetta. Niin omituista kuin se olikin, juuri tämä katse saattoi hänet
menettämään malttinsa, vaikka sen ennen kaikkea olisi pitänyt vaientaa
hänet ja varoittaa, että aika ei ollut vielä tullut. Äkkiä hänen
miehyytensä vei hänet harhaan.

— Te siis vieläkin pelkäätte minua? — sanoi hän käheällä,
luonnottomalla äänellä. — Vihaatteko minua sen vuoksi, mitä teen, vai
senkö vuoksi, mitä jätän tekemättä, rouva? Sanokaa minulle, sillä...

— En kummankaan vuoksi, — vastasi kreivitär vapisten. Kreivi Hannibal
katseli häntä polttavin, intohimoisin katsein, ja tumma puna oli
kohonnut otsalle asti. — En kummankaan vuoksi. Minä en vihaa teitä.

— Siis te pelkäätte minua? Siinä olen oikeassa.

— Pelkään sitä... mitä teillä on mukananne, — änkytti kreivitär
seuraten äkillistä mielijohdetta ja tuskin tietäen mitä sanoi.

Kreivi Hannibal säpsähti, ja hänen ilmeensä muuttui. — Vai niin? —
huudahti hän. — Todellako? Tiedättekö siis, mitä se mytty sisältää?
Kuka sen on teille kertonut? Kuka, — jatkoi hän uhkaavalla äänellä, —
on teille siitä puhunut? Olkaa niin hyvä ja vastatkaa.

— Herra La Tribe, — kuiskasi kreivitär. Hän ei ollut aikonut sitä sanoa
— miksi hän siis tuli sanoneeksi?

Kreivi Hannibal nyökkäsi. — Minun olisi pitänyt tietää, — sanoi hän.
— Epäilin sitä hyvinkin. Sitä suuremmassa kiitollisuudenvelassa olen
teille kirjeiden pelastamisesta, mutta... — hän vaikeni ja naurahti
tylysti — te ette sitä tehnyt rakkaudesta minuun. Senkin tiedän.

Kreivitär ei vastannut eikä kiistänyt, ja kun kreivi Hannibal oli
hetken aikaa turhaan odottanut hänen vastaväitettään, tuli hänen
silmiinsä julma katse.

— Madame, — sanoi hän hitaasti, — ettekö milloinkaan tule ajatelleeksi,
että voitte mennä liian pitkälle siinä osassa, jota näyttelette? Ettei
pahimmankaan miehen kärsivällisyys voi kestää ikuisesti?

— Minulla on lupauksenne, — vastasi kreivitär.

— Ettekä pelkää?

— Te olette luvannut, — toisti hän katsahtaen miestään uljaasti
kasvoihin, ja hänen silmistään loisti hänen sukunsa rohkeus.

Nyt koveni piirre kreivi Hannibalin suun ympärillä. — Ja mitä iloa
minulla on teidän lupauksestanne? — kysyi hän hiljaa. — Niin, mitä iloa?

Kreivittären kasvoja alkoi polttaa, hän loi katseensa maahan, ja hänen
äänensä vapisi. — Teillä on kiitollisuuteni, — kuiskasi hän katsahtaen
ylös ikäänkuin anoen sääliä. — Jumala tietää, että se teillä on.

— Jumala tietää, etten sitä tarvitse, — vastasi kreivi naurahtaen
halveksivasti. — Teidän kiitollisuutenne! — matki hän töykeästi.
Sitten hän oli vaiti noin minuutin ajan, joka tuntui kreivittärestä
niin pitkältä, että hän alkoi ihmetellä ja vavista. — Teidän
kiitollisuudestanne en välitä rahtuakaan, — sanoi hän vihdoin. — Minä
tahdon rakkauttanne. Vaikka olettekin kylmä ja hugenotti, voitte
kuitenkin rakastaa niinkuin muutkin naiset.

Ensi kerran kreivi nyt käytti tätä sanaa hänelle puhuessaan, ja vaikka
se kuuluikin uhkaukselta ja vaikka sitä käytettiin samalla tavalla kuin
mies ojentaa pistoolia, punastui kreivitär uudelleen kaulaa ja otsaa
myöten. Mutta hän ei vavissut.

— En voi antaa rakkautta, — sanoi hän.

— Onko se hänen?

— On, monsieur, — vastasi kreivitär ihmetellen omaa rohkeuttaan ja
hulluuttaan, — se on hänen.

— Enkä minä voi sitä saada... koskaan?

Kreivitär ravisti vavisten päätään.

— Enkö koskaan? — ja äkkiä kumartuen kreivi Hannibal tarttui hänen
ranteeseensa ikäänkuin rautaisella kouralla. Hänen äänessään oli
intohimoinen sävy, ja hänen silmänsä polttivat.

Tämäkö saattoi kreivittären muuttamaan menettelytapaa vai suorastaan
epätoivo, vaiko hänen korvissaan kaikuva pienten lasten ja avuttomien
naisten huuto — jokin ajatus lennähti juuri sillä hetkellä hänen
mieleensä, säihkyi hänen silmissään ja muutti hänen äänensä sävynkin.
Hän kohotti päätään ja katsoi miestään rohkeasti silmiin.

— Mitä tarkoitatte rakkaudella?

— Teitä, — vastasi kreivi raa'asti.

— Siinä tapauksessa olkoon, — vastasi kreivitär. — Siihen on keino, jos
sitä haluatte.

— Keino?

— Jos niin haluatte.

Puhuessaan kreivitär nousi hitaasti seisomaan, sillä hämmästyksissään
kreivi oli hellittänyt hänen ranteensa, ja he seisoivat vastatusten
kapealla nurmella joen ja poppelien välillä.

— Jos minä haluan? — Kreivi Hannibal näytti kasvavan, ja hänen silmänsä
ahmivat nuorta naista.

— Niin, — vastasi tämä. — Jos annatte minulle kirjeet, joita pidätte
vyössänne, sen mytyn, jonka tänään pelastin, niin että saan hävittää
kirjeet... silloin olen omanne vapaasta tahdosta ja mielelläni.

Kreivi hengähti syvään, yhä ahmien häntä silmillään.

— Tarkoitatteko, mitä sanotte? — kysyi hän vihdoin.

— Tarkoitan. — Kreivitär katsoi häntä kasvoihin, ja hänen poskensa
olivat valkoiset. — Antakaa minulle vain kirjeet!

— Ja niistä annatte minulle rakkautenne?

Kreivittären silmissä välähti, ja tahtomattaankin hän värisi; heikko
puna nousi hänen poskilleen.

— Vain Jumala voi antaa rakkauden, — sanoi hän hiljaa.

— Ja teidän on jo annettu?

— Niin on.

— Toiselle?

— Niin olen sanonut.

— Rakkautenne kuuluu hänelle, ja kuitenkin näiden kirjeiden lähden...

— Näiden ihmishenkien tähden! — huudahti kreivitär ylpeästi.

— Tahdotte antautua?

— Sen vannon, jos annatte ne minulle, — vastasi hän ojentaen käsiään.
Hänen kiihkeillä kasvoillaan oli omituinen loiste. Tarkasti katsellen
olisi luullut hänen olevan kiivaan mielenliikutuksen vallassa, yhä
kiihtyneenä kamppailusta veneessä, ja tuskin voivan hillitä itseään.

Mutta mies, jota hän vietteli, jolla oli hänen hintansa vyössään,
kääntyi poispäin, luotuaan häneen yhden ainoan tutkivan katseen, ehkä
siksi, ettei uskaltanut häntä enempää katsella. Kreivi Hannibal astui
kymmenkunnan askelta eteenpäin ja samoin vielä kerran, ja silloin
hänen astunnassaan oli jotakin tulista ja rajua. Vihdoin hän pysähtyi
kreivittären eteen.

— Teillä ei ole mitään annettavaa kirjeiden maksuksi, — sanoi hän
kylmällä, kovalla äänellä. — Ei mitään, mikä ei jo olisi omaani, mihin
ei minulla jo olisi oikeus, tai mitä en voisi ottaa mieleni mukaan.
Minun lupaukseni? — jatkoi hän nähdessään kreivittären tahtovan
keskeyttää. — Aivan oikein, rouva, se teillä on, senhän saitte.
Mutta miksi minun täytyisi pitää sanani teille, joka kiusaatte minua
rikkomaan sanani kuninkaalle?

Kreivitär viittasi väsyneesti. Hänen päänsä vaipui rinnalle; hän näytti
huumaantuneen kreivin ylenkatseesta, siitä tavasta, kuinka hänen
tarjouksensa oli otettu vastaan.

— Te pelastitte kirjeet, — jatkoi kreivi tulkiten hänen liikkeensä. —
Totta kyllä, mutta kirjeet ovat minun, ja se, mitä niistä tarjootte,
on myöskin minun. Teillä ei ole mitään tarjottavaa. Muuten, madame, —
jatkoi hän katsellen häntä kyynillisesti, — te hämmästytätte minua. Te,
jonka säädyllisyys ja hyveellisyys on niin suuri, tahtoisitte lahjoa
miehenne, myydä itsenne, häväistä sitä rakkautta, josta niin paljon
kerskaatte, jonka ainoastaan Jumala antaa. — Hän nauroi ivallisesti
matkiessaan toisen sanoja. — Niin, ja näytettyänne kuinka halvasta
olette saatavissa, te varmaankin vielä tahdotte, että kunnioittaisin
teitä ja pitäisin sanani. Madame! — ja hänen äänensä muuttui
hirvittäväksi, — älkää leikkikö tulella! Te pelastitte kirjeeni, se
on totta, ja sen vuoksi, tällä kertaa, saatte mennä rauhassa, jos
Jumala auttaa minua laskemaan teidät. Mutta älkää kiusatko minua! —
kovisti hän kääntyen poispäin ja jälleen takaisin, tehden kädellään
epätoivoisen liikkeen, ikäänkuin epäillen omaa hillitsemiskykyään. —
Olenhan minäkin samanlainen kuin muutkin miehet. Ehkä heikompi. Ja
tekö... joka lörpöttelette rakkaudesta ettekä tiedä mitä rakkaus on...
voisitte rakastaa! Rakastaa!

Hän vaikeni lausuttuaan tämän sanan, ikäänkuin se olisi tukahuttanut
hänet, ja taisteli mielenliikutustaan vastaan. Vihdoin hän kiirehti
pois puoleksi tukahutettu kirous huulillaan, pysähtyi, viivytteli
hetkisen ja syöksi sitten tiehensä raivoissaan. Astellessaan joen
vartta hän tallasi kukkaset jalkainsa alle ja survoi heinikossa
kasvavat kalpeat lemmikit.



XXIII.

KAHDENVAIHEILLA.


La Tribe tunkeutui tiheikön läpi luullen Carlatin ja kreivi Hannibalin
olevan aivan kintereillään eikä uskaltanut pysähtyä kuuntelemaankaan.
Hän kompastui varvikossa ja leppien oksat löivät häntä kasvoihin
sokaisten häntä; kerran hän kaatui pitkälleen sammalpeitteiselle
kivelle ja kömpi siitä ähkien pystyyn. Mutta takaa ajettava jänis
ei välitä okaista eikä kettu mudasta, jonka läpi sen täytyy ryömiä
piilopaikkaansa, ja tällä hetkellä hän ei ollut muuta kuin vainottu
otus. Puristaen kyynärpäitä kylkiinsä tai ojentaen käsiään työntämään
oksia tieltään, miltei pakahtuvin keuhkoin ja kasvot tulipunaisina,
hän hyökkäsi viidakon läpi, väliin luiskahtaen kumoon, väliin
hypäten ilmaan, milloin melkein ryömien maassa, milloin puskien
orjantappurapensaikon puhki. Hän juoksi yhä eteenpäin, kunnes saapui
metsän laitaan, ja nähdessään edessään avoimen nurmikon, missä ei
ollut suojaa tai piilopaikkaa, hän voihkaisten heittäytyi maahan. Hän
kuunteli, kuinka lähellä olivat takaa-ajajat.

Ei kuulunut mitään, ei niin mitään, paitsi metsän tavallisia ääniä,
häirityn mustan rastaan kiukkuista räkätystä sen lentäessä matalalla
piiloon ja nurmikolta lentoon pyrähtävän kottaraisparven käheitä
huutoja. Mehiläisten surina täytti ilman, ja elokuun kärpäset kuhisivat
hänen hikisen otsansa ympärillä, sillä hän oli hukannut lakkinsa. Mutta
hänen takanaan... ei mitään. Metsän hiljaisuus oli jo painunut hänen
jäljilleen.

Hän ei vähääkään ollut äkkikauhun vallassa. Hän otaksui, että
Tavannesin miehet nousivat ratsujensa selkään, ja että jos he kaartaen
eri tahoilta panisivat toimeen ajometsästyksen, niin hänen täytyi
joutua kiinni. Tämä ajatus sai hänet uudelleen nousemaan, vaikka
hän vielä tuskin oli ehtinyt toipua hengästyksestään, ja pysytellen
viidakon suojassa hän ryömi rinnettä alas joelle. Sinne päästyään hän
hiljaa liukui veteen ja kumartuen rantaa alemmaksi, pää ja olkapäät
pensaiden suojassa, hän kahlasi jokea alaspäin, kunnes oli lisännyt
taas pari sataa askelta itsensä ja takaa-ajajiensa välille.

Sitten hän pysähtyi kuuntelemaan. Vieläkään ei kuulunut mitään, ja hän
jatkoi kahlaamistaan, kunnes vesi alkoi olla syvää. Tällä kohtaa hän
keksi vähän matkan päässä edempänä toisella rannalla ryhmän puita,
ja arvellen, että se puoli herättäisi vähemmän epäluuloja, jos hän
vain pääsisi sinne huomaamatta, hän ui joen poikki pyrkien erästä
orjantappurapensasta kohti, joka kasvoi matalalla lähellä vedenrajaa.
Sen suojassa hän ryömi vedestä ja madellen kuin käärme kapean
ruohorannan poikki hän vihdoin seisoi puiden varjossa. Hetken hän
ravisteli itseään, mutta muistaen sitten, että hän vieläkin oli kovin
likellä leiriä, hän jatkoi matkaansa milloin juosten, milloin kävellen
niitä kukkuloita kohden, joiden ylitse hänen seurueensa oli aamulla
kulkenut.

Jonkun aikaa hän vieläkin kiirehti eteenpäin, ajatellen vain
pelastustaan. Mutta kun hän oli kulkenut tunnin verran ja pako näytti
onnistuvan, alkoi hänen kiitollisuuteensa sekaantua jokin katkera
tunne, joka kävi hetki hetkeltä katkerammaksi. Miksi hän oli paennut
ja jättänyt työnsä suorittamatta? Miksi hän oli päästänyt valloilleen
kehnon pelon, kun kirjeet olivat hänen saatavissaan? Jos hän olisi
viivytellyt parikin sekuntia lisää, olisi hänen tosin ollut jokseenkin
mahdoton paeta, mutta mitä siitä, jos hän näinä sekunteina olisi voinut
pelastaa Angersin, pelastaa uskonveljensä? Hän oli surkeasti esiintynyt
pelkurina, Tavannesin pelottava ääni oli vienyt hänen miehuutensa. Hän
oli pelastanut oman henkensä ja jättänyt laumansa surman suuhun, — hän,
jonka Jumala oli tätä työtä varten erottanut muista monen ihmeellisen
merkin avulla!

Tavallisesti häneltä ei puuttunut rohkeutta. Hän olisi kärsinyt
marttyyrikuoleman vakaumuksensa tähden, mutta hänellä ei ollut sitä
malttia, joka kestää äkillisen kauhun, eikä sitä kylmää järkeä,
joka kuoleman uhatessa näkee kahden tienhaaran päähän. Hän ei ollut
pelkuri, mutta nyt hän syytti itseään pelkuruudesta, ja katumuksen
tuskassa hän heittäytyi suulleen pitkään ruohikkoon. Hänellä oli ollut
koettelemuksia ja kiusauksia, mutta tähän asti hän oli ne voittanut;
nyt hän oli Pietarin tavoin pettänyt Herransa.

Hän makasi siinä tunnin aikaa valitellen sieluntuskissaan, mutta sitten
hänen mieleensä juolahti raamatunlause: »Sinä olet Pietari ja tälle
kalliolle...» ja hän nousi istumaan. Pietari oli pelkuruudesta pettänyt
Herransa luottamuksen, niinkuin hänkin oli tehnyt. Mutta Pietaria ei
Herra ollut pitänyt kelvottomana. Eikö hänenkin laitansa voisi niin
olla? Hän nousi seisomaan, ja hänen silmiinsä oli syttynyt uusi valo.
Hän päätti mennä takaisin. Hän palaisi sinne, maksoi mitä maksoi,
vaikka henkensä uhalla, ja ryöstäisi kirjeet. Eikä silloin pelko kreivi
Hannibalia kohtaan eikä äkillisen kuoleman kauhu voisi estää häntä
täyttämästä velvollisuuttaan.

Hän oli heittäytynyt pitkälleen metsäniitylle, aivan lähelle sitä
polkua, jota pitkin hän oli aamulla ratsastanut. Mutta sisäinen
taistelu oli niin suuresti järkyttänyt hänen mieltään, ettei hän enää
muistanut, miltä puolelta oli tullut metsäaukealle, ja hän kääntyi eri
puolille koettaen muistella.

Juuri silloin sattui hänen korviinsa suitsien hiljainen helinä, ja hän
näki vihreiden pensaiden välistä sotavarustusten välkkyvän. He olivat
siis seuranneet häntä päästen jo tänne! Tämä oli hänelle selvä merkki,
että hän saisi yrittää vielä toisen kerran. Ja innoissaan hän astui
esiin paikalle, mistä hänen takaa-ajajainsa täytyi hänet nähdä.

Niin hän ainakin luuli. Mutta kumminkin etumainen miehistä ratsastaen
huolimattomasti toisaalle käännetyin kasvoin, säärien heiluessa,
olisi mennyt ohitse mitään huomaamatta, ellei hänen hevosensa oli
tarkkaavampana hypähtänyt syrjään. Silloin mies kääntyi ja tuokion
aikaa he tuijottivat toisiaan hevosen pystykorvien välitse.

— Herra de Tignonville! — pääsi vihdoin papilta huudahdus.

— La Tribe!

— Tekö se todella olette?

— Hm... niinpä luulisin, — vastasi nuori mies.

Pappi kohotti silmänsä ikäänkuin kutsuakseen puut, pilvet ja linnut
todistajikseen. — Nyt, — huudahti hän, — tiedän olevani valittu! Ja
tiedän meidän olevan välikappaleita suorittamaan tämän työn siitä
päivästä alkaen, kun kana pelasti meidät heinäkuormassa Pariisissa.
Nyt tiedän kaiken olevan anteeksi annetun ja järjestetyn ja Angersin
uskovaisten huomenna jäävän eloon eikä kuolevan, — ja hän astui
säteilevin, mutta samalla juhlallisin kasvoin nuoren miehen jalustimen
viereen.

Hetken aikaa Tignonville katseli tarkkaavasti eteensä. — Kuinka kaukana
he ovat meistä edellä? — kysyi hän. Hänen äänensävynsä, tyly ja
asiallinen, ei ensinkään liittynyt toisen innostukseen.

— He lepäävät noin puolen tunnin matkan päässä täältä, lautan lähellä.
Ajatteko heitä takaa?

— Koetan.

— Yksinännekö?

— En. — Nuoren miehen kasvoilla oli julma ilme hänen puhuessaan. —
Minua seuraa viisi miestä... samaa laatua kuin tekin, herra La Tribe.
Sain ne asehuoneesta, ja yksi heistä on menettänyt vaimonsa, toinen
poikansa, toiset kolme...

— Mitä he?

— Rakastettunsa, — vastasi Tignonville kuivasti ja loi pappiin
omituisen katseen.

Mutta La Triben mielessä oli vain yksi asia, hän saattoi ajatella vain
sitä. — Kuinka satuitte kuulemaan kirjeistä? — kysyi hän.

— Kirjeistäkö?

— Niin?

— En ymmärrä, mitä tarkoitatte.

La Tribe tuijotti nuoreen mieheen. — Miksi siis ajatte häntä takaa? —
kysyi hän.

— Miksikö? — toisti Tignonville vihasta synkkenevin kasvoin. — Vai
kysytte, miksi ajamme takaa... Mutta se nimi, jonka hän aikoi lausua,
tuntui tukahuttavan häntä, ja hän vaikeni.

Mutta nyt hänen miehensäkin olivat saapuneet paikalle, ja yksi heistä
vastasi hänen puolestaan. — Miksikö seuraamme Hannibal de Tavannesia? —
sanoi hän ankarasti. — Tehdäksemme hänelle, mitä hän on tehnyt meille.
Ryöstääksemme häneltä niinkuin hän on ryöstänyt meiltä... ryöstänyt
kultaa kalliimpaa. Surmataksemme hänet niinkuin hän on surmannut
omaisemme, salakavalasti ja äkkiarvaamatta. Vaikkapa hänen vuoteessaan,
jos vain voimme. Hänen vaimonsa sylissä, jos Jumala sen sallii. —
Puhujan kasvot olivat näiden ajatusten hautomisesta ja unettomuudesta
kuihtuneet, mutta hänen silmänsä leimusivat, ja hänen toverinsa
murahtelivat myöntymistään.

— Onhan selvää, miksi me vainoomme häntä, — yhtyi toinen puheeseen. —
Onko ainoatakaan uskolaistamme, joka ei näitä hirmutöitä kuullessaan
syöksyisi pystyyn saadakseen tikarillaan puhkaista lähimmän tästä
mustasta laumasta... vaikka se olisi hänen veljensä? Jos sellainen on,
niin olkoon hän kirottu!

— Aamen! Aamen!

— Sillä tapaa, ainoastaan sillä tapaa, — huusi mies, joka oli ensiksi
puhunut, — saamme maassamme turvaa. Ja ainoastaan silloin voivat
lapsemme, pienet tyttösemme, maata turvallisina vuoteissaan.

— Aamen! Aamen!

Puhujan pää painui rintaa vasten, ja valo sammui hänen silmistään hänen
lausuttuaan viimeiset sanansa. La Tribe katsoi häneen tarkkaavaisesti,
sitten toisiin, viimeiseksi Tignonvilleen, jonka kasvoilla hän
kuvitteli yllättäneensä heikon hymyn. Mutta kun Tignonville puhui, oli
hänen äänensä kyllin vakava.

— Nyt te olette kuullut, — sanoi hän. — Soimaatteko meitä?

— En voi, — sanoi pappi, ja häntä puistatti. — En voi. — Nämä tunteet
olivat jonkun aikaa olleet hänen sielunelämänsä ulkopuolella,
ja vihannassa metsässä, Jumalan taivaan alla, kirkkaassa
auringonpaisteessa, ne tuntuivat kiduttavilta. Sittenkään hän ei voinut
moittia miehiä, jotka olivat kärsineet niinkuin nämä olivat kärsineet
ja yltyneet hurjaan vimmaan, kun heille oli tehty suurin vääryys, mitä
ihminen milloinkaan voi toiselle tehdä. — En uskalla, — jatkoi hän
surullisesti. — Mutta Jumalan nimessä tarjoan korkeamman ja jalomman
työn suoritettavaksenne.

— Emme tarvitse muuta, — mutisi Tignonville kärsimättömänä.

— Mutta monet muut tarvitsevat teitä, — vastasi La Tribe nuhtelevasti.
— Te ette tiedä, että sillä miehellä, jota ajatte takaa, on kirjeitä
kuninkaalta Angersin viranomaisille.

— Mitä? Onko hänellä?

— Käskien niitä toimimaan Angersissa niinkuin hänen majesteettinsa on
toiminut Pariisissa.

Miehet purkivat kirouksia. — Mutta hän ei saa nähdä Angersia, —
vastasivat he. — Siihen vereen, jonka hän on vuodattanut, hän saa
matkalla tukehtua. Ja mitä hän on aikonut tehdä muille, se tapahtukoon
hänelle itselleen!

La Tribe värisi kuunnellessaan ja katsellessaan heitä. Vastoin
tahtoakin näiden miesten kostonhimo kauhistutti häntä. — Mutta miten? —
sanoi hän. — Hänellä on parikymmentä miestä mukanaan, ja teitä on vain
kuusi.

— Meitä on nyt seitsemän, — vastasi Tignonville hymyillen.

— Totta kyllä, mutta...

— Ja hän levähtää tänä yönä La Flèchessä? Eikö niin?

— Niin oli tänä aamuna hänen aikomuksensa.

— »Vanhan kuninkaan majatalossa» valtateiden risteyksessä?

— Niin sanottiin, — myönsi La Tribe vastahakoisesti ymmärtämättä
itsekään miksi. — Mutta jos yö on kaunis, niin on yhtä luultavaa, että
he nukkuvat taivasalla.

Yksi miehistä osoitti taivasta kohti. Synkkä pilvisikermä, joka
näytti juuri kohonneen merestä, roikkui lännessä matalalla suurena ja
uhkaavana.

— Katsokaa! Jumala antaa hänet meidän käsiimme! — huusi hän.

Tignonville nyökkäsi. — Jos hän on siellä yötä, — sanoi hän, — niin
Jumala sen todella tekeekin. Ratsastakaa edellä, — sanoi hän eräälle
seuralaisistaan laskeutuen ratsunsa selästä, — ja pitäkää varanne,
ettei meitä yllätetä. Ja te, Perrot, kertokaa tälle herralle. Tämä
Perrot, niin on Jumala sallinut, — lisäsi hän, ja hänen huulillaan
väreili sama heikko hymy, jonka pappi jälleen huomasi, — on nainut La
Flèchen suuresta majatalosta ja tuntee tämän paikan.

— Paremmin kuin kukaan, — murisi jörö, mietteitään hautova nuori mies,
jonka katse hämmästytti julmalla hehkullaan.

La Tribe pudisti päätään. — Minäkin tunnen sen, — sanoi hän. — Se on
luja linnoitus, piha on muurien ympäröimä ja kaikki akkunat pihalle
päin. Portit suljetaan tunti auringonlaskun jälkeen, vaikka kuka olisi
ulkopuolella. Jos luulette, herra de Tignonville, saavanne hänet
käsiinne sieltä...

— Malttia, arvoisa herra, — keskeytti Perrot, — te ette vielä kuullut,
mitä minulla on kerrottavaa. Tunnen sen toiseltakin kannalta.
Muistatteko pienen puron, joka juoksee suuren pihan ja tallien läpi?

La Tribe nyökkäsi.

— Siinä on rautaristikko kummassakin päässä eikä koirakaan pääse
lävitse. Muistattehan? Hyvä on, monsieur, minä olen pyydystänyt siellä
rottia, ja sillä kohtaa, missä vesi juoksee vallin alitse, on onkalo,
pituudeltaan noin sylen mittainen. Siellä voi väkevä mies siirtää
tieltään yhden niistä kivistä, jotka ympäröivät aukon ristikkoa... ja
silloin hän on sisällä.

— Niinkö, sisällä! Mutta missä siellä? — kysyi La Tribe rypistäen
kulmakarvojaan.

— Viisaasti sanottu, missä? — toisti Perrot voitonriemuisella äänellä.
— Siinäpä temppu juuri onkin. Tallissako, jossa on nukkuvia miehiä
ja kuorsaajia joka olkikuvolla? Ei, vaan kahden tallin välillä
syvennyksessä, ja siellä vesi virratessaan sisään valuu puhtaana
kiviseen kanavaan, joka on yhdeltä kohtaa syvennetty, niin että siitä
voi nostaa nuoralla ja sangolla vettä huoneisiin. Sillä kohtaa ovat
talon parhaat huoneet, neljä perätysten, ja kaikki avautuvat käytävään,
joka oli yleisen tavan mukaan avoin, kunnes leskikuningatar Isabel
matkallaan Nantesiin kaksi vuotta sitten poikkesi sinne ja piti
huoneita vetoisina. Silloin käytävän senpuolinen pää katettiin ja
suljettiin hänen paluunsa varalta. Tavannes ja hänen rouvansa nukkuvat
arvatenkin siellä, ja hän on mielestään hyvässä turvassa, sillä näihin
neljään huoneeseen on vain yksi tie, se ovi, joka vie avoimesta
käytävästä katettuun osaan. Mutta, — ja hän loi nopean katseen
ylöspäin, ja La Tribe näki hänen silmissään kytevän tulen, — me emme
mene siitä ovesta.

— Nostetaanko vettä lattialuukun kautta?

— Käytävässäkö? Aivan niin, se on kulmauksessa neljännen oven takana.
Siellä hän lankee kuoppaan, jonka on muille kaivanut, ja hänen ilkeät
aikeensa kohtaavat häntä itseään.

La Tribe oli vaiti.

— Mitä te ajattelette tästä suunnitelmasta? — kysyi Tignonville.

— Se on koko ovela, — vastasi pappi.

— Eikö teillä ole muuta huomautettavaa?

— Ei mitään, ennenkuin olen saanut syödä.

— Antakaa hänelle jotakin! — sanoi Tignonville happamella äänellä. — Ja
me voimme itsekin syödä samalla kertaa. Taluttakaa hevoset metsään. Ja
te, Perrot, kutsukaa Tuez-les-Moines, joka on edessäpäin. La Flècheen
pitäisi olla vain kahden tunnin matka. Meidän ei senvuoksi tarvitse
lähteä täältä, ennenkuin aurinko on laskemaisillaan. Päivälliselle!

Hän ei kuitenkaan liene tuntenut sitä huolettomuutta, jota teeskenteli,
sillä aterialla hänen kasvonsa synkkenivät, ja hän loi ajoittain
pappiin epäluuloisia katseita. La Tribe puolestaan pysyi ääneti, vaikka
väki söikin erillään. Hän oli tosiaankin kahden vaiheilla omista
tunteistaan. Vaisto ja järki olivat joutuneet hänessä ristiriitaan.
Sittenkin oli yksi seikka hänelle selvä, Angersin pelastaminen, ja
vähitellen jäi kaikki muu syrjemmälle. Kun ateria oli päättynyt ja
Tignonville taas puhutteli häntä, oli hän valmis.

— Teidän innostuksenne näkyy laimentuneen siitä asti, kun tapasimme
toisemme, — sanoi nuorempi miehistä pilkallisesti hymyillen. — Saanko
nyt kysyä teiltä, näettekö suunnitelmassamme mitään varjopuolta?

— Siinä ei ole mitään vikaa.

— Jos kaitselmus toimitti meidän tiemme yhtymään, niin eikö juuri
kaitselmus ole antanut minulle Perrotia, joka tuntee La Flèchen? Jos
kaitselmus toi teidän tietoonne Angersin uskovaisten vaaran, niin eikö
kaitselmus johtanut meitä tänne, sillä ilman meitä olisitte ollut
voimaton?

— Sen kyllä uskon.

— Sanokaa siis, Herran nimessä, mitä oikeastaan tarkoitatte? —
tiuskaisi Tignonville niin kiivaasti, ettei toisen käytös ensinkään
näyttänyt riittävältä aiheelta sellaiseen purkaukseen. — Mitä te
tahdotte? Mikä teitä vaivaa?

— Tahtoisin asettua teidän sijallenne, — vastasi La Tribe rauhallisesti.

— Minunko sijalleni?

— Niin.

— Mitä, onko meitä liian monta?

— Meitä on tarpeeksi monta ilman teitä, herra de Tignonville, — vastasi
pappi. — Jumala ei lue tätä retkeä viaksi noille miehille, joilla on
vääryyksiä kostettavana.

Tignonvillen silmät leimusivat vihasta. — Eikö siis minulla ole
vääryyttä kostettavana? — huusi hän. — Eikö merkitse mitään, että olen
menettänyt morsiameni, että minulta on ryöstetty vaimoni, että olen
nähnyt rakastamani naisen laahattavan pois orjaksi ja leikkikaluksi?
Eikö se kaikki ole mitään vääryyttä?

— Hän säästi henkenne, vaikkei olisikaan sitä pelastanut, — sanoi pappi
juhlallisesti. —Ja hänen henkensä ja hänen palvelijoillensa hengen.

— Omaksi edukseen.

La Tribe levitti kätensä.

— Omaksi edukseen! Ja siksi tahtoisitte päästää hänet vapaaksi? — huusi
Tignonville raivosta miltei tukehtuneella äänellä. — Tiedättekö, että
tämä mies yksin, seistessään Louvren suuressa salissa ja kuninkaankin
peräytyessä, hyväksyi meikäläisten murhan? Onko hänet sittenkin
vapautettava?

— Teidän käsistänne kyllä, — vastasi La Tribe tyynesti. — Te olette
meidän joukossamme ainoa, joka ei saa häntä vainota. — Hän olisi vielä
lisännyt jotakin, mutta Tignonville ei tahtonut kuulla.

Asehuoneen muurien sisäpuolella hautoessaan kärsimiään vääryyksiä
Tignonville oli sallinut vihan tukehuttaa jalommat vaistonsa. Ollen
turhamainen ja itserakas hän kuvitteli joutuvansa maailman silmissä
naurettavaksi sen kurjan osan tähden, jota oli näytellyt. Ja hänen
turhamaisuuteensa sattunut haava paheni, kunnes ei mikään muu olisi
auttanut kuin nähdä vihollisensa joutuvan perikatoon. Viipymätön
takaa-ajo, pikainen kosto, ainoastaan nämä muka voivat parantaa hänen
kunniansa toverien silmissä.

Sisimmässään hän kyllä tiesi, mikä olisi hänelle paremmin sopinut.
Mutta turhamaisuus on voimakas vaikutin, ja hänen omatuntonsa nuhteli
vain heikosti silloinkin, kun La Tribe sitä kannatti. Hän ei tahtonut
kummaltakaan kuulla enempää.

— Te olette matkustanut hänen kanssaan niin kauan, että olette mennyt
hänen puolelleen! — huusi hän vimmastuneena. — Varokaa, hyvä herra,
varokaa, ettemme ala pitää teitä paavilaisena! — Ja mennen miesten
luo hän käski heitä satuloimaan hevoset lisäten jonkin karvaan sanan,
mikä saattoi miehet luomaan pappiin kaikkea muuta kuin ystävällisiä
katseita. Sitten La Tribe ei sanonut enää mitään. Mitä se olisikaan
hyödyttänyt?

Mutta kun pimeys alkoi verhota vaippaansa koko tämän pienen joukon
ja miesten ennustama myrsky kohista lännestä päin, paisui hänen
vastenmielisyytensä tätä suunnitelmaa kohtaan. Kesäisen salaman
valossa, joka juuri alkoi välähdellä taivaalla, ei ainoastaan näkynyt
leveä kimalteleva joki ja metsäinen kukkula, joiden välitse heidän
tiensä kulki, vaan myöskin hänen seuralaistensa kasvot; ja nämä kasvot
vuorostaan valaisivat kammottavalla tavalla sitä veristä kauheutta,
jota kohti he olivat menossa. Hermostuneena ja levottomana pappi
pohti tämän yrityksen eri asteita: salaista pääsyä sisään vesijohdon
kautta, luukusta kömpimistä, yllätystä ja verilöylyä makuuhuoneessa. Ja
liekö se johtunut siitä, että hän oli viettänyt useita päiviä uhrinsa
seurassa, vai siitä, että hänen toiselle mainitsemansa syyt panivat
hänet epäröimään, mutta tämä suunnitelma järkytti hänen sieluaan.

Turhaan hän vakuutti itselleen, että Tavannes oli sortaja; sittenkin
hän näki juuri unestaan herätetyn miehen, jonka silmissä kuvastui
uhkaavan perikadon kauhu. Ja kun ratsumies, jonka takana hän istui,
osoitti hänelle erästä tuikkivaa tulta ja kuiskaten mainitsi sen
vilkkuvan St. Agnesin kappelista, joka oli aivan majatalon vieressä,
olisi hän voinut huudahtaa kuten parhain katolilainen: _inter pontem et
tontem, Domine!_ Niin, hän todella mutisikin jotakin sellaista. Sillä
hänen edessään mies kääntyi ja kysäisi: — Mitä?

Mutta hugenotti ei selittänyt.



XXIV.

KUNINKAAN MAJATALOSSA.


Kreivitär nousi istumaan pimeässä huoneessaan. Puolesta päivästä alkaen
hänellä oli ollut tunnonvaivoja, eikä hän enää niitä kestänyt. Hitaasti
kuluva päivä, illalla tullut ukonilma ja nousevan myrskyn enteet,
jotka olivat pakottaneet seurueen etsimään suojaa tästä majatalosta,
kaikki tämä oli kiduttanut häntä muistuttaen, että hetket kuluivat ja
että pian olisi tuo laiminlyönti korjaamaton. Kerran hän jo äkillisen
mielijohteen mukaan oli koettanut korjata tätä erehdystä, mutta
turhaan, ja tekemällä itsensä epäiltäväksi vain vaikeuttanut korjausta.
Päivän mittaan oli kuitenkin tuntunut mahdolliselta levähtää tietoisena
siitä, että oli tehnyt yrityksen, mutta nyt yöllä, kun pimeässä
oli kuulevinaan pienten lasten huutoja heidän äitiensä katsellessa
kauhistuneina, se oli aivan mahdotonta. Hän nousi istumaan ja kuunteli
ohimosuonten jyskyttäessä.

Rouva St. Lo, joka nukkui samassa huoneessa, oli ripustanut vaipan
akkunan eteen, ettei näkyisi ajoittain välähtelevää salamaa, ja niin
siellä oli aivan pimeä. Vaikeampaa oli estää ukkosen kumeaa jyrinää
kuulumasta, sillä yö oli painostavan kuuma ja vaipan peittämä akkuna
oli auki. Vähitellen alkoi kuulua toistakin ääntä, rankkasateen
rapinaa, sekaantuen tasaiseen hengitykseen, josta päättäen rouva St. Lo
nukkui.

Päästyään tästä selville kreivitär huoahti ja liukui vuoteeltaan
lattialle. Hän tapaili pimeässä vaippaansa, löysi ja kietoi sen
yöpukunsa ympärille. Sitten hän lähti hapuillen ovelle vuoteensa
äärestä, jonka pääpuoli oli akkunaa ja jalkopää ovea kohti, ja
tunnusteltuaan kädellään ovea ristiin rastiin ainakin kymmenen kertaa
hän vihdoin tapasi ovenrivan ja painoi sen alas. Ovi narahti hänen
avatessaan, ja hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta tuo ääni ei kuulunut
pitemmälle, sillä katetussa käytävässä, jossa oli kaksi akkunaa pihan
puolella, kohosi ulkoapäin tulevia ääniä, sateen rapinaa ja veden
solinaa räystäskouruissa ja torvissa.

Toinen akkunoista oli auki päästäen sisään sadetta ja tuulta, ja
kreivittären pysähtyessä ja pidellessä ovea auki ilmavirta puhalsi
hänen yltään vaipan. Hän astui nopeasti ulos ja sulki oven jälkeensä.
Vasemmalla puolella oli käytävän umpinainen osa; hän kääntyi oikealle.
Mutta tuskin hän oli astunut pimeässä askeleen, kun hän pysähtyi. Hänen
vieressään, parin jalan päässä hänestä, oli joku liikahtanut, ja jokin
oli kumahtanut niinkuin puukenkä lattiata vasten, kuuluen niin läheltä,
että hän henkeään pidättäen painautui seinää vasten. Hän kuunteli. Ehkä
jotkut palvelijoista olivat tehneet vuoteensa lattialle, kuten oli
aivan tavallista. Ehkä joku naisista oli liikahtanut hänen takanaan
siinä huoneessa, jonka seinään hän juuri painautui. Ehkä... mutta juuri
hänen tätä vakuuttaessaan itselleen hän kuuli saman äänen uudelleen; se
kuului hänen jalkainsa juurelta.

Onneksi leimahti nyt salama valaisten koko käytävän; se oli tyhjä. Se
valaisi hänen oikealla puolellaan oviriviä, pieniä akkunoita vasemmalla
ja häntä vastapäätä oven, joka eroitti heidät muusta talosta. Hän olisi
saattanut kiittää Jumalaa tästä valosta ja kiittikin siitä, sillä kun
salamaa heti seurannut ukkonen jyrähti hänen päänsä kohdalla vyöryen
raskaasti itää kohti, astui hän rohkeasti käytävää pitkin tunnustellen
kädellään ensimmäistä ovea, sitten toista ja vihdoin kolmatta.

Hän hapuili tämän ripaa ja löysi sen, mutta pysähtyi vieläkin.
Kootakseen rohkeutensa hän koetti palauttaa mieleensä ne tuskanhuudot
ja kauhistuneet silmät, jotka olivat ajaneet hänet tänne. Ja vaikkei
tämä oikein onnistunut, tuli hänen avukseen muita ajatuksia. Kun myrsky
tukahutti muut vähemmät äänet ja tuontuostakin aukaisi Jumalan lyhdyn
hänen hyväkseen, eikö se osoittanut, että Herra oli hänen puolellaan ja
tarpeen tullen häntä auttaisi? Tämä usko tuli varsin sopivaan aikaan,
ja entistä rohkeampana hän nyt kokosi ajatuksensa. Kun jyrinä oli
lakannut, avasi hän oven, pujahti sisään ja sulki jälkeensä. Hän olisi
mielellään jättänyt oven raolleen päästäkseen hädän tullen paremmin
pakoon, mutta avoimesta akkunasta käytävään puhaltava tuuli teki tämän
varokeinon liian vaaralliseksi.

Hän astui pari askelta syvemmälle huoneeseen ja ukkosen jyrinän
häipyessä etäisyyteen kurottautui eteenpäin koettaen tuskallisessa
jännityksessä kuulla kreivi Hannibalin hengitystä, mutta akkuna oli
auki ja sade rapisi yhä; hän ei voinut sateelta kuulla mitään ja
peloissaan astui vieläkin askeleen eteenpäin. Akkunan piti olla hänen
edessään ja vuoteen vasemmalla nurkassa. Mutta kummastakaan hän ei
ollut varma; hänen täytyi odottaa salaman leimahdusta.

Se leimahti ja sekunnin ajaksi huone sai kirkasta valoa. Hän näki
häikäisevän selvästi akkunan, matalan pyörillä liikkuvan vuoteen ja
nukkujan, ja ennenkuin huone ehti uudelleen pimetä, kyyristyi hän
syvään vetäen vaipan päähineen kasvoilleen. Sillä hän oli salaman
valossa nähnyt kreivi Hannibalin, mutta ei nukuksissa. Kreivi oli
maannut kyljellään kasvot häntä kohti, avoimin silmin tuijottaen häneen.

Taikka oliko valo pettänyt hänet? Varmaankin se oli, sillä sinä aikana,
joka seurasi salamaa ennen jyrähdystä hänen vapisten kyyristyessään
kreivi Hannibal ei liikahtanut eikä päästänyt ääntä. Varmaankin valo
oli pettänyt. Hän tunsi olevansa siitä niin varma, että rohkeni pysyä
samassa asennossa, kunnes salama leimahti toisen kerran ja näytti
kreivi Hannibalin nukkuvan silmät ummessa.

Silloin hän hengähti helpotuksesta ja nousi hitaasti pystyyn, mutta
ei uskaltanut liikkua, ennenkuin salama leimahti kolmannen kerran ja
totesi oikeaksi sen, mitä hän oli toisella kerralla nähnyt. Sitten hän
ukkosen jyrähtäessä ja vyöryessä etäisyyteen hiipi vuodetta kohti,
kunnes seisoi päänaluksen vieressä ja kumartuessaan kuuli nukkujan
hengityksen.

Mutta voi, vaikein työ oli vielä jäljellä. Hän oli aivan varma, että
kirjemytty oli päänaluksen alla. Kuinka hän löytäisi ja saisi sen
sieltä esille herättämättä nukkujaa? Pelkkä kosketus voisi hänet
herättää. Sittenkin hänen täytyi yrittää, vieläpä heti, jollei tahtonut
palata tyhjin käsin, tuskallisin ajatuksin, jotka olivat kiduttaneet
häntä koko pitkän päivän.

Hän tiesi sen, mutta viivytteli vielä hetkisen, kammoten tätä
omankädenoikeutta ja kuunnellen sateen loppumatonta kohinaa. Silloin
myrsky rohkaisi häntä toisen kerran. Kuinka sopivaan aikaan se olikaan
puhjennut! Kuinka erinomaisesti se oli ohjannut häntä! Kuinka huono
mahdollisuus hänellä olisikaan ollut ilman sitä! Ja niin hän vihdoin
päättäväisesti, mutta taitavasti työnsi sormensa päänaluksen ja vuoteen
väliin, painaen varovasti toiselle kädellään jälkimäistä alaspäin.
Silmänräpäyksen ajan hänestä tuntui, että nukkuja pidätti hengitystään,
ja hänen sydämensä miltei lakkasi sykkimästä. Mutta hengitys jatkui
seuraavana sekuntina — jos se ensinkään oli välillä tauonnut — ja
peläten salaman leimahtavan uudelleen ja ilmaisevan hänet kreiville
näin likellä ja tällaisessa teossa, oka tuntui paremmin sopivan
pimeässä suoritettavaksi, hän tunnusteli kädellään kauempaa ja samassa
kosketti jotakin. Kun hänen sormensa osuivat myttyyn ja tarttuivat
siihen nukkujan hengityksen huokuessa kuumana hänen polttavaa poskeaan
vasten, silloin hän käsitti, että suurin vaara oli käden takaisin
vetämisessä.

Ensimmäisellä yrityksellä nukkuja murahti jotakin, liikahti ja heitti
kätensä vuoteen reunan yli. Hän luuli kreivin olevan heräämäisillään ja
saattoi vaivoin pysyä paikallaan, mutta toinen ei liikahtanut enää, ja
kreivitär yritti uudestaan niin varovasti, että hiki valui pitkin hänen
kasvojaan ja tukka tuntui nihkeältä niskassa päähineen alla. Hitaasti,
hyvin hitaasti hän veti kättään ja siinä olevaa myttyä takaisin, niin
hitaasti, mutta näin pitkälle päästyään niin päättäväisesti, että kun
pelätty salamanleimahdus yllätti hänet ja hän näki nukkujan ankarat,
tummat kasvot, joilla oli unen salaperäinen, kaukainen ilme, aivan
lähellä omiaan, ei hänen käsivartensa ainoakaan lihas liikahtanut, eikä
hänen kätensä vavissut.

Se oli tehty... vihdoinkin! Äkillisen kiitollisuuden, voitonriemun ja
ihastuksen vallassa hän suoristi vartalonsa. Hän käsitti, että nyt se
oli tehty, ja että hän tuossa piti kädessään myttyä. Hengähtäen syvään
helpotuksesta ja riemusta hän hiipi ovea kohti.

Hän tavoitti ripaa ja silloin hänestä kuului kuin nukkujan hengitys
olisi muuttunut; hän pysähtyi ja kuunteli kurkottaen päätään. Mutta
kaikki äänet paitsi aivan lähimmät hukkuivat sateen rapinaan, ja hän
uskoi erehtyneensä, niin että kun hänen kätensä sattui ovenripaan,
painoi hän sen alas, liukui varjon tavoin käytävään ja sulki oven
jälkeensä.

Huoneesta päästyään hän jäi seisomaan paikalleen, ja kaikki veri
tuntui pakkautuvan sydämeen. Uneksiko hän! Käytävä, jossa hän seisoi,
jossa oli ollut pilkkopimeä hänen siellä hetki sitten ollessaan,
oli nyt valaistu. Ainakin niin paljon valaistu, että hänen pimeään
tottuneet silmänsä selvästi eroittivat käytävän toisessa päässä kolme
miestä, jotka näkyivät korjaavan heitä valaisevaa lyhtyä, sillä kaksi
lähintä oli juuri kumarruksissa sen kimpussa. Nämä kaksi seisoivat
selin häneen, kolmannen kasvot olivat käännetyt häntä kohti, ja
juuri nämä kasvot saattoivat veren pakkautumaan hänen sydämeensä.
Mies oli ainoastaan vyötäisiin saakka näkyvissä. Tuijotettuaan häntä
muutaman sekunnin äänettömän kauhun vallassa kreivitär näki hänen
kohoavan ylemmäs ja huomasi silloin, että hän hetkeksi pysähdyttyään
oli nousemassa lattialuukusta. Mitä tämä näky merkitsi, keitä miehet
olivat taikka mitä heidän ilmestymisensä tiesi, näihin kysymyksiin
eivät hänen aivonsa tällä hetkellä voineet vastata. Siinä oli kylliksi,
että hän muisti, kuka saattoi kuulla ja mitä hänellä oli kädessä, eikä
kirkaissut.

Sensijaan hän seisoi hämärässä omassa päässään käytävää tuijottaen
heihin tarkasti, kunnes näki kolmannen miehen nousseen kokonaan esille,
mutta lyhdyn valo häilyi miehen edessä, niin ettei voinut nähdä häntä
selvästi. Tuskin oli mies päässyt ylös luukusta, kun hän jo kumartui
auttamaan neljättä, jolla luukusta kömpiessään oli paljas puukko
hampaissaan. Kreivitär näki silloin, että heillä oli kaikilla aseet,
ja jokin salakähmäisyys heidän liikkeissään ja heidän silmiensä julma
katse valon osuessa heidän synkille kasvoilleen kammotti häntä ja hyyti
hänen sydämensä. Keitä he olivat ja miksi he olivat tulleet tänne?
Mitä he aikoivat? Jälleen tointuessaan ja tehdessään itselleen näitä
kysymyksiä hän näki neljännen miehen vuorostaan kumartuvan ja ojentavan
kätensä viidennelle, mutta silloin kreivitär ei enää voinut hillitä
itseään, vaan päästi huudahduksen, sillä viimeiseksi luukusta kömpinyt
mies oli La Tribe! La Tribe, josta hän oli tänä aamuna eronnut!

Kreivitär oli tosin huudahtanut vain hiljaa, mutta miehet kuulivat sen
kuitenkin, ja molemmat ne, jotka seisoivat selin häneen, kääntyivät
niin nopeasti kuin heitä olisi pistetty. Mies, joka piteli lyhtyä,
nosti sitä, ja kaikki viisi tuijottivat häneen ja hän heihin. Silloin
pääsi kreivittäreltä toinen huudahdus, kovempi ja hämmästyneempi
edellistä, sillä mies, joka seisoi häntä lähinnä pitäen lyhtyä
korkealla, oli Tignonville, hänen rakastettunsa!

— Hyvä Jumala! — kuiskasi kreivitär. — Mitä te aiotte?

Vasta silloin Tignonville hänet tunsi. Sillä siihen asti he olivat
lyhdyn valossa nähneet vain huppukauluksiseen vaippaan kietoutuneen
olennon, synkän haamun, joka herätti taikauskoista pelkoa. Mutta nyt
kaksi heistä tunsi hänet, ja Tignonville lähestyi häntä hitaasti
ikäänkuin unessa.

Sielunelämässä on ratkaisevia hetkiä, jolloin henkiset kyvyt toimivat
oikeastaan vaistomaisesti eivätkä järjen mukaan. Nuori nainen ei
koskaan käsittänyt, miksi hän sillä hetkellä toimi niinkuin toimi,
miksi hän ei kysynyt mitään, ei huudahtanut eikä moittinut, vaan sormi
huulilla katsellen Tignonvilleä silmästä silmään laski mytyn hänen
käteensä.

Tignonville otti sen häneltä yhtä koneellisesti kuin se annettiinkin,
samalla kädellä, joka piteli paljastetun miekan kahvaa. Sitten hän
synkin katsein ja ääneti kuten nainenkin aikoi mennä tämän ohitse.
Lemmittynsä täällä tapaaminen vartioimassa sen miehen ovea, joka
oli hänet ryöstänyt, kiihoitti hänen huonoimpia intohimojaan. Mutta
kreivitär liikahti estämään häntä ja sulki häneltä tien. Kohottaen
kättään hän osoitti lattialuukkua.

— Menkää! — kuiskasi hän ankarasti. — Te olette saanut mitä
tarvitsette. Menkää!

— Ei, me emme mene! — ja Tignonville pyrki hänen ohitsensa.

— Menkää! — toisti kreivitär samalla sävyllä. — Te olette saanut mitä
tahdoitte. — Hän viittasi yhä kädellään, yhä tarkaten viittä miestä
silmää räpäyttämättä, ukkosen kumeasti jyrähdellen vyöryessä itää kohti
ja kuuluessa hetki hetkellä etäämpää ja sydänyön sateen tulvehtiessa
joka vesitorvesta ja tippuvasta räystäästä ja täyttäessä käytävän
hiljaisella suhinalla. Vähitellen kreivittären katse pääsi voitolle,
hänen jalompi luonteensa ja tarkoituksensa masensi Tignonvillen
heikomman luonteen. Sillä hän käsitti nyt, mistä oli kysymys, ja
Tignonville näki, että toinen sen käsitti, ja jos hän olisi ollut
siellä yksinään, olisi hän pujahtanut tiehensä sanomatta sanaakaan
puolustuksekseen. Mutta eräs miehistä tunkeutui hurjan maltittomana
heidän väliinsä.

— Missä hän on? — murisi hän. — Mitä tämä hyödyttää? Missä hän on?
— ja Tuez-les-Moinesin verestävät silmät tarkastivat oviriviä ja
hänen veitsenkahvaa pitelevät, värähtelevät kätensä ilmaisivat hänen
kiihkeyttään. — Missä hän on? Missä hän on, tyttö? Sano heti, taikka...

— Sitä en sano.

— Valehtelet, — huudahti mies, näyttäen hampaitaan kuin koira. — Kyllä
sinä sen sanot. Taikka tapamme sinutkin! Missä hän on?

— Sitä en teille sano, — toisti kreivitär seisten hänen edessään
ylenkatseellisen pelottomana. — Jos astutte vielä askeleen, niin
hälytän koko talon hereille. Vannon teille, herra de Tignonville, joka
tunnette minut, että jos tämä mies ei peräydy, niin...

— Onko hän jossakin näistä huoneista? — vastasi Tignonville. — Missä
niistä?

— Hakekaa niistä! — vastasi kreivitär hiljaa, mutta purevalla ivalla.
— Hakekaa. Herättäkää palvelijani, hälyttäkää koko talo! Ja kun hänen
väkensä on kimpussanne, niin kiittäkää omaa päätöntä hulluuttanne,
sillä heitä on viisi jokaista teitä kohti.

Tuez-les-Moinesin silmät kiiluivat. — Ettekö siis sano meille? — huusi
hän.

— En!

— Silloin...

Mutta juuri kun vimmastunut mies oli syöstä nuoren naisen kimppuun,
kietoi La Tribe käsivartensa hänen ympärilleen vetäen hänet takaisin.

— Sehän olisi hulluutta, — huusi hän. — Oletteko järjiltänne, hupsu?
Lopettakaa jo! — Hän läähätti rimpuillessaan vimmastuneen kanssa.
— Jos rouva hälyttää, olemme hukassa, sillä hän voi olla yhdessä
näistä neljästä huoneesta emmekä tiedä missä niistä. — Hän pyysi
katseellaan tukea Tignonvilleltä, jonka edelle oli päässyt nuorta
naista varjellessaan ja joka sen jälkeen oli vain kuunnellut jurona. —
Me olemme saaneet mitä tarvitsemme. Tahdotteko kostaa rouvalle, joka on
sen hankkinut meille omalla uhallaan...

Herrallehan minä tahtoisin kostaa, — mutisi Tignonville ilkeästi.

— Tekemällä väkivaltaa kreivittärelle, niinkö? — tiuskasi pappi. Hän ja
Tuez yhä kamppailivat. — Sanon teille, että panemme vaaralle alttiiksi
sen, mitä olemme saavuttaneet, jollemme nyt poistu! Minä ainakin...

— — olen pelkuri, — lisäsi siihen Tignonville. — Madame — tämä sana
näytti takertuvan hänen kurkkuunsa — voitteko vannoa, ettei hän ole
täällä?

— Vannon, että jollette nyt poistu, niin hälytän! — kuiskasi kreivitär
niin hiljaa kuin osasi. — Menkää, jollette jo ole viipyneet liian
kauan! Taikka katsokaa! — ja hän osoitti lattialuukkua, josta
kuudennen miehet kasvot ja käsivarret juuri kohosivat — kasvot niin
hätääntyneinä, että kreivittären naisellinen äly heti keksi jonkin
olevan hullusti. — Katsokaa, mitä viivytyksenne jo on saanut aikaan.

— Vesi nousee, — mutisi mies vakavana. — Palatkaa, Jumalan nimessä,
samantekevä oletteko saaneet mitään toimeen, taikka muuten emme pääse
enää ulos, nyt on tuskin jalan verta vedenpinnasta onkalon kattoon ja
vesi yhä nousee.

— Kirottu vesi! — vastasi Tuez-les-Moines raivoissaan. Ja kirottu
olkoon tämä nainenkin. Tapetaan molemmat! Mitä sillä on väliä, mitä
sitten tapahtuu? — ja hän yritti kiskaista itseään irti La Triben
kourista.

Mutta pappi piteli häntä epätoivon voimin. — Oletteko hullu? — sanoi
hän. — Mitä me voimme kolmeakymmentä vastaan? Mennään täältä ennenkuin
on liian myöhäistä. Heti paikalla!

— Niin, mennään vain, —huusi Perrot myöntyen vastahakoisesti. Hän oli
tähän asti pysynyt puolueettomana. — Onni ei ole meille myötäinen.
Tänä yönä ei kannata, veikkonen. — Hän kääntyi jörön alistuvaisena ja
heilauttaen itsensä jalat edellä luukusta alas seurasi uutisten tuojaa.
Eräs toinenkin miehistä teki päätöksensä ja lähti. Näin ainoastaan
Tignonville, joka piteli lyhtyä, ja La Tribe, joka ei uskaltanut
päästää otettaan Tuez-les-Moinesista, jäivät yltiöpään kanssa käytävään.

Kreivittären ja hänen entisen rakastettunsa katseet yhtyivät, ja
lienevätkö vanhat muistot heränneet eloon vai johtuiko se ehkä siitä,
että vaara nyt oli miltei sivuutettu — hän alkoi tuntea herpaantumista
ja horjua. Mutta Tignonville ei huomannut sitä. Hän oli kaamean raivon
vallassa sekä kreivitärtä että itseään vastaan.

— Ottakaa lyhty, — kuiskasi kreivitär epäselvästi. — Ja... hänen täytyy
seurata!

— Entä te itse?

Mutta nyt olivat nuoren naisen voimat lopussa. — Voi, menkää, —
valitti hän. — Menkää, ettekö milloinkaan lähde? Jos rakastatte minua,
jos milloinkaan olette rakastanut minua, niin kuulkaa rukoukseni ja
lähtekää täältä.

Nuori mies ei ollut osoittanut rakastajan tunteita, mutta tällaista
pyyntöä hän ei voinut vastustaa, vaan kääntyi ääneti lähtemään.
Tarttuen Tuez-les-Moinesin toiseen käsivarteen hän raastoi hänet
väkisin luukulle.

— Hiljaa, hupsu, — mutisi hän tylysti, kun mies vastusteli, — ja
pujahtakaa alas! Jos viivymme tappaaksemme hänet, on pakomme mahdoton
ja hänen hengestään on silloin liian kalliisti maksettu. Alas nyt vain,
mies! — ja pappi ja hän pakottivat vastustelevan yltiöpään laskeutumaan
luukusta eikä kuulunut muuta kuin milloin jokin läimäys, milloin
metallin kilahdus.

La Tribe seurasi häntä kiireesti. Tignonville laskeutui viimeisenä.
Juuri kun hän oli katoamassa luukusta, kohotti hän lyhtyään nähdäkseen
vielä vilaukselta kreivittären. Hänen kummakseen käytävä oli tyhjä
ja kreivitär jo poissa. Aivan hänen likellään oli ovi pari tuumaa
raollaan, ja hän arvasi kreivittären menneen sinne ja kirosi
hampaittensa välitse; tällä hetkellä hänessä heräsi viha. Mutta hän ei
arvannut, kuinka täpärästi nuori nainen oli arvioinut voimansa pysyen
lopulta töintuskin pystyssä, eikä sitäkään, että hänen viivähtäessään —
turmiokseen, jos hän olisi sen tiennyt — ja katsoessaan pimeän huoneen
raotettua ovea kreivitär makasi siellä kuin kuollut vuoteellaan.
Nääntyneenä hän oli mennyt tainnoksiin, josta ei tointunut, ennenkuin
aurinko oli noussut ja vaeltanut lähes neljännen osan taivaankantta.

Oli vielä eräs seikka, jota Tignonville ei sattunut huomaamaan; muutoin
hän olisi kiirehtinyt. Ennenkuin lyhdyn keltainen valo oli hävinnyt
käytävän katosta, avautui luukusta kauimpana oleva ovi. Eräs mies hiipi
käytävään varpaisillaan, ja hänen silmänsä loistivat ja kasvot olivat
ihmeellisesti heltyneet, mutta pimeys peitti hänet pian. Mies seisoi
hetken kuunnellen. Sitten kuullessaan alhaalla liikkuvien miesten
huudahtavan säikähdyksestä hän havahtui äkilliseen toimintaan. Vääntäen
avaimella viereisen oven auki, joka johti muun talon yhteyteen, hän
katosi siitä. Sekuntia myöhemmin kuului pihalta kimakka vihellys, joka
herätti ja nosti jalkeille kymmenkunnan nukkujaa. Tuokiota myöhemmin
pihalla oli sekaista äänten sorinaa, jonka yli kaikui yhden kirkas ja
käskevä ääni. Hämmästyksestä kirkaisten majatalo heräsi.



XXV.

VERTAVUOTAVAN SYDÄMEN VELJESKUNTA.


— Mutta miksi? — kysyi rouva St. Lo kädet puuskassa, — mutta miksi
jäisimme tähän vaivaiseen paikkaan koko päiväksi ja yöksi, kun kestää
vain kuusi tuntia ratsastaa Angersiin?

— Siksi, — vastasi Tavannes kylmästi, kävellessään serkkunsa kanssa
majatalon portin edustalla, — että kreivitär ei voi hyvin ja
vuorokauden lepo varmaankin virkistää häntä.

— Hän nukkui erinomaisesti. Siitä olen varma.

Kreivi kohautti olkapäitään.

— Hän ei tänä aamuna edes nostanut päätään, vaikka palvelijani kirkui
viereisessä huoneessa: Murha! Ja... taivaan nimessä! — jatkoi rouva St.
Lo äkillisen keskeytyksen jälkeen ja varjostaen silmiään kädellään,
— mikä tuolta tulee? Hautajaissaattoko? Vai pyhiinvaelluskulkue? Jos
kaikki papit täällä päin ovat yhtä mustia, niin ei ole ensinkään kumma,
että herra Rabelais riitaantui heidän kanssaan.

Majatalo oli kaupungin vallien ulkopuolella niiden mukavuudeksi, jotka
halusivat matkustaa aikaisin, ehkä hiukan senkin vuoksi, että ruoka ja
rehu olivat halvempia eikä viinistä tarvinnut maksaa veroa kaupungille.
Majatalon edessä oli neljän valtatien risteys, ja itäisimmällä niistä
läheni juhlallinen saattue, joka oli jo kiinnittänyt rouva St.
Lon huomiota. Aluksi kreivi Hannibalkin otaksui samoin kuin hänen
serkkunsa, että siinä saatettiin hautaan jonkun ylhäisen henkilön
ruumista, sillä saattueessa oli etupäässä pappeja ja heidän vertaisiaan
ratsastaen aaseilla, enimmäkseen mustiin puettuja. Pieni lippu, joka
liehui heidän yläpuolellaan, oli myöskin musta, mutta vaakunan paikalla
oli siinä vertavuotavan sydämen kuva. Mutta katsoessaan tarkemmin he
eivät nähneet paareja eikä kantovuodetta, ja seurueen lähestyessä kävi
ilmi, että he kaikki olivat jollakin tapaa asestettuja, joko he sitten
olivat pappeja tai maallikoita.

Äkkiä rouva St. Lo alkoi taputtaa käsiään ja ilmoitti suuresti
hämmästyneenä tuntevansa heidät. — Kas, siellähän on isä Boucher,
St. Benoistin pappi! — sanoi hän, —ja isä Pezelay St. Magloiresta.
On siellä kolmaskin, jonka tunnen, mutta en muista hänen nimeään. Ne
ovat Pariisin pappeja. Niitä ne ovat. Mutta mitähän he täällä tekevät?
Luuletteko, että he ovat toivioretkellä?

— Kyllä, verisellä toivioretkellä, — vastasi kreivi Hannibal tuimasti.
Ja kääntyessään häneen päin nähdäkseen, mikä häntä suututti, rouva
St. Lo näki kreivin silmissä katseen, joka ennusti myrskyä. Mutta
ennenkuin hän ehti mitään kysyä, oli tämä synkkä seurue, joka aluksi
oli häämöittänyt vain mustana, paahtavassa kesäaamun auringonpaisteessa
liikkuvana pilkkuna, ehtinyt jo melkein heidän kohdalleen. Kreivi
Hannibal jätti seuralaisensa astuen esille ja pysäytti kulkueen
nostamalla kättään.

— Kuka on teidän johtajanne? — kysyi hän ylpeästi.

— Minä olen johtaja, — vastasi lihava, komeapukuinen pappi, jonka
pienet, ilkeämieliset silmät olivat ristiriidassa kellahtavien kasvojen
typerän ilmeen kanssa. — Luvallanne sanoen, herra de Tavannes, minä se
olen.

— Ja luvallanne sanoen, — pilkkasi Tavannes, — te olette...

— Angersin piispan viransijainen ja päädiakoni, St. Germainin
Pienempien Veljien luostarin esimies, herra kreivi. Olen myöskin
Angersin hiippakunnan tarkastaja, — jatkoi tämä arvohenkilö pudistaen
poskiaan, — sekä Saumurin varamaaherran kappalainen ja hänen halpa
veljensä, joka...

— Tuopa on soma ja hyvin kirjailtu hansikas, — keskeytti Tavannes
halveksivasti. — Tuo käsi, jonka tuolla näen. — Hän osoitti isä
Pezelaytä, jonka laiha käsi oli pinnaltaan kuin pergamenttia ja joka
hieman punastuen ei ollut kuulevinaan tätä pilkkaa. — Oletteko matkalla
Angersiin? — jatkoi kreivi Hannibal. — Mitä varten, herra esimies?

— Hänen armonsa, piispa, on poissa, ja hänen poissaollessaan...

— Menette yllyttämään hänen kaupunkiaan eripuraisuuteen. Ette te,
— ja hän kääntyi ylenkatseellisesti esimiehestä seurueen kolmannen
päähenkilön puoleen, — vaan te. Tehän olette se pappi, joka sai
roskajoukon liikkeelle viime pyhäinpäivänä.

— Minä julistan Sen tahtoa, joka minut lähetti, — vastasi tämä kolmas
pappi, jonka hautova ilme ja eloton, verhottu katse eivät suoneet
aavistaakaan, että hän oli Pariisissa kuuluisa hurjan kaunopuheisista
saarnoistaan.

— Siinä tapauksessa hänen käskynsä ovat vain: murhaa ja polta! —
tiuskasi Tavannes, ja välittämättä siitä kauhistuneesta hämmästyksestä,
jota tällainen puhe, miltei jumalanpilkka, herätti pappismiehissä,
hän kääntyi isä Pezelayn puoleen. — Ja te! Teidätkin minä tunnen,
ja te tunnette minut. Ja pankaa mieleenne tämä varoitus: kääntykää
takaisin, tai muutoin teitä kohtaa pahempi onnettomuus kuin isku päähän
— teillähän näkyy vielä olevan merkki jäljellä. Ellen erehdy, olette
juuri te houkutellut tälle retkelle nämä kunnon ihmiset, jotka ehkä
eivät tunne minua, mutta te tunnette ja voitte heille sanoa. Jos he
välttämättä pyrkivät Angersiin, niin menkööt. Mutta jos minä sinne
tultuani tapaan epäjärjestystä, niin hirtätän erään henkilön jokseenkin
korkealle. Älkää rypistäkö minulle nokkaanne, pappi! — Kreivi Hannibal
ei voinut olla lisäämättä tätä viimeistä huomautusta, sillä isä
Pezelayn silmät suorastaan leimusivat vihasta. — Niin, erään henkilön,
eikä hänen paljas päälakensa silloin pelasta hänen ilmatorveansa
kiristyksestä!

Pappien seuralaiset alkoivat jupista närkästyneinä, ja muutamat
näyttivät juuri vetävän miekkansa tupesta. Mutta kreivi Hannibal ei
pannut heihin mitään huomiota, vaan oli jo pyörähtänyt kantapäällään,
kun isä Pezelay kannustaen aasiaan pari askelta eteenpäin ja
siepaten eräältä kirkonpalvelijalta raskaan vaskiristin kohotti sen
korkealle ilmaan vaatien Tavannesia pysähtymään, ja hänen äänessään
oli sama sävy, joka niin usein ennen oli innostanut St. Magloiren
uskonkiihkoista seurakuntaa.

— Odottakaa, herra kreivi! — huusi hän. — Ja kuulkaa tämä varoitus.
Pysähtykää, te huoleton herjaaja, jonka kasvot ovat kylmät kuin rauta
ja sydän kova kuin kivi taivasta ja pyhää kirkkoa vastaan! Seiskää
ja kuulkaa! Herran viha on kääntynyt tätä kaupunkia, juuri Angersia
vastaan epäuskon tähden. Sen paikka on jääpä autioksi, ja sen lapset
paiskataan kiviä vasten. Voi teitä sentähden, jos vastustatte tai
keskeytätte, mitä on käsketty! Sillä silloin te hukutte niinkuin Saul.
Kirous kohtaa teitä viipymättä, ja teidän päivänne päättyvät kesken.
Teidän huoneessanne asuvan kananealaisen naisen tähden ja sydämenne
ajatusten tähden on paikkanne annettu toiselle. Niin, se miekka, joka
teidät lävistää, on jo sivallettu.

— Luultavampaa on, että halkaisette kuulokalvoni, — vastasi Hannibal
jyrkästi. — Ja pankaa mieleenne: Saarnatkaa niin paljon kuin haluatte
täällä! Mutta jos hiiskutte sanankin Angersissa, niin tukin suunne
sellaisella tavalla, joka ei teitä miellytä, vaikka olisitte kahdesti
ajellut päänne! Jos siis kielenne on teille kallis, isä, niin... Vai
niin, te pudistatte tomun jaloistanne? Hyvä on, jatkakaa matkaanne!
Ehkäpä se on parasta.

Hän jäi katselemaan kulkueen menoa eteenpäin liehuvine lippuineen,
eikä häntä häirinnyt heidän vihainen ilmeensä tai härnäävästi taivasta
kohden nostettu risti tai sekään, että toinen kirkon palvelija
toisensa jälkeen kääntyi katsomaan ja kohottaen kätensä kutsui
taivaantulta polttamaan herjaajan. Kun jono sivuutti suuret vesialtaat
ja majatalon avoimen porttikäytävän, lankesi sinne kokoontunut
miesjoukko polvilleen. Ja vastaukseksi siihen papit kohottivat lippunsa
korkeammalle ja alkoivat veisata: »Pelasta minut, Herra!» Sävel kaikui
milloin kostonhimoisena, milloin täynnä epätoivoa, milloin taas
kohisten uhkaavana kulkueen hitaasti loitotessa Angersia ja Loirea
kohti.

Äkkiä rouva St. Lo kosketti kreivin hihaa. — Nyt olen saanut
kyltikseni, — huusi hän kiivaasti. — Teidän kanssanne en matkusta
pitemmälle.

— Kuinka niin?

— En pitemmälle, — toisti hän kalpeana ja väristen. — Paljon kiitoksia,
serkku, mutta tässä tiemme eroavat. En tule Angersiin, minä olen saanut
kyllikseni kauhuista. Kerään väkeni ja lähden Toursin kautta ja itäistä
tietä tätini luo. Aavistan kyllä, mitä on tulossa. Teitä kohtaa turmio
vasaran ja alasimen välissä.

— Vai niin.

— Te pelaatte liian ylimielistä peliä, — jatkoi rouva St. Lo
värähtelevin huulin. — Antakaa tyttö takaisin sulhaselleen ja
lähettäkää hänet väkineen pois. Ja peskää kätenne hänestä ja kaikesta,
mitä häneen tulee. Sillä muuten saatte nähdä hänen kaatuvan ja itsekin
kaadutte hänen rinnalleen! Kuulkaa neuvoani ja antakaa hänet takaisin
Tignonvillelle!

— Vaimoniko?

— Vaimonneko? — toisti rouva, ja vaikka hän olikin luonteeltaan
heikko ja päättämätön, aina toimien hetken tunnelman mukaan, oli hän
kuitenkin tällä kertaa hyvin vakava. Hän viittasi juuri näkyvistä
häviävää kulkuetta kohti. — Onko sellaista sidettä, jota nuo eivät
voi päästää? Onko ihmistä, joka pelastuu, kun he ovat tuominneet?
Pelastuiko amiraali? Tai Rochefoucauld? Taikka ennen rouva de Luns?
Vakuutan teille, että he menevät yllyttämään Angersia teitä vastaan, ja
minä aavistan myöskin, miten silloin käy. Hän sortuu siihen ja te hänen
mukanaan. Vaimonneko? Mokoma vaimo, jonka ovelta viime yönä vangitsitte
hänen rakastettunsa!

— Myöskin teidän oveltanne, — vastasi kreivi rauhallisesti, ivasta
välittämättä.

Mutta rouva St. Lo ei ollut kuulevinaan. — Olenhan varoittanut teitä,
— huusi hän. — Mutta te ette uskonut. Kerroin teille, että Tignonville
seurasi meitä. Ja nyt varoitan teitä uudestaan: te olette vasaran
ja alasimen välissä, herra kreivi! Jollei Tignonville murhaa teitä
vuoteessanne...

— Hänhän on minun vallassani.

— Niin pyhä kirkko syöksyy päällenne ja murskaa teidät. Minä puolestani
olen nähnyt kyllikseni ja enemmänkin. Minä matkustan Toursiin itäistä
tietä pitkin.

Kreivi Hannibal kohautti olkapäitään. — Kuten haluatte, — sanoi hän.

Rouva St. Lo kiirehti tyytymättömänä hänen luotaan. Hän ei voinut
käsittää miestä, joka pelasi uhkapeliä tällaisessa asemassa. Tämä peli
oli hänestä liian hienoa, sen vaarat liian ilmeiset ja voitto kovin
pieni. Sitäpaitsi hänessä oli naisellinen pelko kirkkoa kohtaan, naisen
usko, että kuollut käsi voi rangaista.

Puolessa tunnissa hän oli jaellut määräyksensä, ja kahden tunnin
päästä hänen väkensä oli koolla. Sitten hän lähti matkalle itäistä
tietä pitkin; palvelijain joukossa oli kolme Tavannesin ratsumiestä
saattamassa heitä kappaleen matkaa. Kreivi Hannibal katseli heidän
lähtöään, ja nähdessään, että Bigot ratsasti Suzannen aasin vieressä,
hän hymyili. Ja kun hän sitten kääntyi poispäin, tapahtui jotakin, mikä
oli hänelle sangen harvinaista... hän nauroi ääneen.

Tämä nauru oli ilmauksena yhtä harvinaisesta mielentilasta. Tuskin
kukaan oli nähnyt hänen silmiensä säteilevän, niinkuin ne nyt
säteilivät, hänen kävellessään edestakaisin majatalon edustalla. Miehet
tarkastelivat häntä ihmetellen eivätkä pitäneet siitä ensinkään, sillä
muutamat olivat sattuneet kuulemaan kreivin riidan pappien kanssa ja
kertoneet siitä muillekin, jolloin he pudistivat päätään. Se mies, joka
oli kärventänyt paavin partaa ja kutittanut kardinaaleja leuan alta,
oli jo vanha, eikä rohkeinkaan muista halunnut taistella sellaisten
kanssa, joiden aseet eivät olleet tästä maailmasta.

Mutta vaikka he eivät siitä tietäneetkään, oli kreivi Hannibalilla
pätevät syyt iloonsa. Hän ei iloinnut siksi, että aavisti vaaran
uhkaavan, vaikka hän tosin mielellään menikin vaaraan; eikä siksi,
ei ainakaan yksinomaan, vaikka ehkä osaksi, että se nainen, jonka
rakkautta hän kaipasi, oli sinä yönä seissyt hänen ja kuoleman välillä.
Ei hän myöskään iloinnut siksi, vaikka ehkä hiukan siitäkin, että tämä
nainen oli todistanut hänen vaalinsa oikeaksi tuolla menettelyllään,
jollaista ahdasmielinen mies olisi surkutellut, mutta jota voimakas
mies ihaili. Ei, vaan hän iloitsi etupäässä siksi, että yölliset
tapahtumat olivat antaneet hänen käsiinsä kaksi asetta, ja näillä hän
uskoi voivansa valloittaa takaisin kaiken kadottamansa alueen, — sen,
jonka oli menettänyt äkillisen päähänpiston takia poiketessaan alusta
saakka noudattamaltaan polulta.

Näitä aseita olivat Tignonville, jonka nousuvesi oli vanginnut rotan
satimeen, ja myös se, että kreivitär oli varastanut hänen päänalaisensa
alta kallisarvoisen kirjemytyn. Hän tiesi sen, sillä maatessaan hän
oli tuntenut kreivittären hengityksen poskellaan, hänen kätensä
päänalaisensa alla ja samalla miltei ylivoimaista kiusausta kiskaista
hänet äkkiä syliinsä. Hän oli maannut hiljaa ja sallinut toisen poistua
huoneesta rauhassa niinkuin oli tullutkin. Ja palkkioksi siitä hänellä
nyt oli se tietoisuus, että vaikka toinen oli ryöstänyt häneltä, ei
hän ollut ryöstänyt itselleen, ja että kun hänen henkensä oli ollut
vaarassa, ei toinen ollut epäillyt panna omaansa alttiiksi hänen
puolestaan.

Tullessaan tähän johtopäätökseen hän värisi. Miten vähällä hän oli
ollut tuomita tätä naista väärin! Ellei hän olisi maannut hiljaa
ja odottanut, ellei hän olisi hillinnyt itseään, olisi hän luullut
kreivittären olevan salaa liitossa entisen sulhasensa ja niiden kanssa,
jotka aikoivat hänet murhata. Hän olisi joko varoituksetta saanut
surmansa, taikka jos hän olisi pelastunut, olisi hän ehkä yllättänyt
kreivittären ja Tignonvillen yhdessä ja silloin kaikiksi ajoiksi
menettänyt uskonsa jaloon naiseen.

Tästä vaarasta hän oli pelastunut. Ja lisäksi saanut käsiinsä aseet,
joista jo olemme puhuneet. Nyt hän tunsi pitävänsä kreivitärtä
vallassaan ja aivan huumaantui. Jos hän käyttäisi näitä aseita
parhaiten, jos hän ulottaisi jalomielisyyttä mahdollisimman pitkälle,
niin hänen vaimonsa sydämen linnoitus lopultakin antautuisi!

Hänellä oli tällaiselle luonteelle ja miehuudelle ominainen vika,
nimittäin halu toimia tulisesti. Hän tiesi, että yöllinen tapahtuma
saattaisi hänet sellaisiin vaikeuksiin, joita kirjeiden anastaja ei
ollut aavistanutkaan. Jos papit yllyttäisivät Angersin katolilaisia,
jos hänen saapuessaan Angersiin miehet verilöylyä varten hiotuin
miekoin odottaisivat hänen antavan siihen merkin eikä hän antaisikaan,
silloin tulisi sellaisia vaikeuksia, joista Hannibal de Tavannes oikein
riemuitsi. Ikivanhan tuomiokirkon ympärillä ja Angevinin linnan mustien
muurien suojassa tapahtuisi sellaisia yhteentörmäyksiä, jotka veisivät
tavalliselta mieheltä kaiken rohkeuden.

Ja juuri silloin, tilanteen ollessa uhkaavimmillaan, hän ilmaisisi
tietonsa. Anteeksianto näyttäisi silloin mahdottomalta, mutta hän
antaisi anteeksi. Turmion hyökyaaltojen, joiden padot kreivitär oli
avannut, kohistessa heidän ympärillään hän sanoisi miehelle, joka
oli väijynyt hänen henkeään: »Mene!» Ja naiselle hän sanoisi: »Minä
tiedän ja annan anteeksi!» Tämä, vain tämä olisi arvokas loppu sille
menettelylle, jota hän oli päättänyt alusta alkaen noudattaa, vaikkei
ollut voinut toivoakaan jatkavansa sitä perille asti näin loistavasti,
kuin se nyt huikaisi häntä.



XXVI.

PAHAA TUULTA.


Seuraavana päivänä tämä harvinainen ja omituinen, yhä kestävä iloisuus
aluksi hämmästytti, mutta sitten kauhistutti kreivitärtä. Kreivi oli
epäilemättä huomannut kirjeiden kadonneen, sen mytyn, josta niin
paljon riippui ja jonka tärkeydestä hän oli huomauttanut. Mutta jos
hän kerran oli huomannut varkauden, miksi hän ei puhunut siitä mitään?
Miksi hän ei hälyttänyt, ei etsinyt, ei kysellyt eikä hakenut? Miksi
hän ei antanut hänelle tätä mahdollisuutta kertoa totuutta, sillä ilman
kreivin aloitetta ei hänelläkään ollut rohkeutta puuttua asiaan.

Mutta ennen kaikkea, mikä oli tuon oudon riemun lähde? Mitä merkitsivät
nuo laulunpätkät, joita hän toisinaan hyräili ja jotka ainoastaan
kreivittären hämmästynyt katse vaiensi? Hänen ratsuunsakin tarttui
isännän iloisuus, sillä se tepasteli korskuen isäntänsä viskellessä
ratsupiiskaansa ilmaan ja siepatessa sen jälleen kiinni.

Miksi hän nyt oli irtaantunut synkkämielisyydestään ja ratsasti kuin
nuorin heidän joukossaan, juuri nyt, kun häntä oli kohdannut näin suuri
vastoinkäyminen, kun häneltä oli ryöstetty se, mistä hänen täytyisi
tehdä tiliä? Hän ihmetteli itsekseen, mitä miehet tuosta ajattelivat,
ja tarkatessaan heitä hän huomasi heidän tuijottavan kreiviin, pitävän
häntä salaa silmällä ja kuiskailevan keskenään. Mitähän he ajattelivat?
Hän ei käsittänyt, ja vähitellen alkoi niin hirvittävä kauhu kouristaa
hänen sydäntään, ettei väkivaltaisinkaan kohtelu olisi voinut sellaista
herättää.

Lähes vuorokauden lepo oli virkistänyt häntä yön tapahtumia
seuranneesta uupumuksesta; kuitenkin hänen jäsenensä olivat vapisseet
hänen noustessaan aamulla satulaan. Mutta varhaisen kesäaamun viileä
raikkaus, ympäröivä vihannuus ja mutkitteleva Loire, jonka rantaa
pitkin he ratsastivat, elähyttivät häntä. Jos kreivi nyt olisi ollut
synkän näköinen, näyttänyt vain hautovan uhkaavia ajatuksia taikka
tarkastellut epäluuloisin katsein, olisi kreivitär silloin rohjennut
lähestyä häntä ja kohta kertoa hänelle totuuden.

Mutta tässä uudessa mielentilassa piili jotakin outoa. Jos
hän ensinkään oli siitä perillä, tuntui se ennustavan jotakin
eriskummaista, kaameaa kostoa, joka oli kreivin rajun, ivallisen
luonteen mukaista. Kreivittären rohkeus lamaantui kokonaan; punakin
alkoi vähitellen paeta hänen poskiltaan. Ja hän tiesi, että kreivin
tarvitsi vain katsoa häneen huomatakseen hänen syyllisyytensä, joka
ilmeni kasvoista, pelokkaasta käytöksestä ja silmistä, näiden milloin
etsiessä Tavannesia, milloin taas välttäessä. Ja pitäen varmana, että
kreivi sen huomasi ja tiesi totuuden, hän kuvitteli hänen nuolevan
huuliaan ikäänkuin kissa, joka leikkii hiirellä, ja salaa nauttivan
toisen kauhusta ja hämmennyksestä.

Ja kuitenkin tämä päivä ja tie oli omiaan herättämään hilpeää mieltä.
Toisella puolen viinitarhat peittivät lämpöisiä, punervia rinteitä,
kohoten laaksosta porrasmaisesti luostarin valkoisia rakennuksia
kohti; toisella taas kiemurteli virta vihannan tasangon läpi, jonka
polvenkorkuisessa ruohikossa villisilmäiset puolialastomat pojat
paimensivat mustaa karjaa. Väliin Loire katosi matkailijain näkyvistä,
ja ratsastettuaan erästä rinnettä ylös he saapuivat pyökkimetsien
hämäriin holvikäytäviin, missä viime vuoden lehdet peittivät maata
syvinä, kahisevina kinoksina. Heidän päästessään ulos metsästä johti
tie jälleen alaspäin, ja kääntyen syrjään seurue pujotteli kapeaa
polkua pitkin erään vanhan kaupungin ruskeiden, hammasreunaisten
muurien juurella. Ampuma-aukoista tarkkasivat heitä joidenkuiden
osaksi uneliaat, osaksi epäluuloiset kasvot heidän siinä matkatessaan
alhaalla paahtavassa kuumuudessa. Sitten he jälleen saapuivat joen
rannalle, missä likainen erakko istui kerjäämässä rantapenkereeseen
kaivamansa luolan suulla, ja vastaisella rannalla kutsui luostarin
kello nukuttavan hitaasti kello kolmen messuun.

Eikä kreivi vieläkään puhunut, ja hänen salaperäisen iloisuutensa
pelottamana oli kreivitärkin vaiti, vaikka syyttikin itseään
raukkamaisuudesta. Kreivi toivoi heidän ehtivän Angersiin ennen
yötä, ja nuori nainen ihmetteli kauhu mielessä, mitä siellä tulisi
tapahtumaan. Mitä suunnitelmia kreivillä oli häneen nähden?
Millä tavalla hän aikoi rangaista? Vaikka hän olikin rohkea, oli
hän kuitenkin nainen, ja hänellä oli naisen hermot, ja pelko ja
ennakkoarvailu kiihdytti niitä. Pahinta oli kuitenkin kreivi Hannibalin
vaikeneminen, joka kaiketi ennusti pahempaa kuin mitkään sanat!

Sitten hänen mieleensä tuli uusi ajatus. Olikohan kreivillä toisiakin
kirjeitä? Jos hänen käytöstään saattoi ensinkään selittää, oli tämä
ainoa selitys. Ehkä hänellä oli muitakin alkuperäisiä kirjeitä tai
ehkä jäljennöksiä, niin ettei hän ollutkaan mitään kadottanut, vaan
ainoastaan saanut täten oikeuden kiusata ja kiduttaa, herjata ja
halveksia?

Tämä ajatus oli niin tuskallinen, että se saattoi hänet äkkiä
ilmaisemaan itsensä. He ratsastivat juuri leveää, tomuista tietä pitkin
kivitetyn maantien rinnalla, joka oli luotu niin korkeaksi, etteivät
syystulvat siihen ulottuneet. Hän kääntyi äkkiä kreivin puoleen.

— Teillä on toisiakin kirjeitä! — huudahti hän. — Niin, toisiakin
kirjeitä! — Ja unohtaen hetkeksi pelkonsa hän katsoi kreiviä silmiin
tutkivasti.

Kreivi Hannibal katsahti häneen, ja suun ympärillä kävi piirre
tuimemmaksi. — Mitä tarkoitatte, madame? — kysyi hän.

— Onko teillä toisiakin kirjeitä?

— Kenelle?

— Kuninkaalta Angersiin?

Kreivi Hannibal huomasi, että Clotilde aikoi tunnustaa, päästen siten
pilaamaan hänen erinomaisen suunnitelmansa, ja järjetön suuttumus
heräsi tässä miehessä, joka oli ollut valmis antamaan anteeksi
todellisen vääryyden.

— Tehkää niin hyvin ja selittäkää! — sähähti hän hampaittensa välistä,
ja hänen silmänsä kiiluivat uhkaavasti. — Mitä te tarkoitatte?

— Teillä on toisiakin kirjeitä, — huudahti kreivitär, — paitsi niitä,
jotka varastin.

— Jotka varastitte minulta? — kertasi kreivi hitaasti. Hän oli niin
vimmastunut tästä odottamattomasta käänteestä, ettei tiennyt kuinka
päästä asiasta.

— Niin, minä juuri! — huudahti toinen. — Minä! Minä otin ne
päänalaksenne alta.

Kreivi oli hetken aikaa vaiti. Sitten hän päätään ravistaen naurahti. —
Ei se kelpaa, rouva, — sanoi hän ivallisesti. — Te olette tosin viisas,
mutta minua ette petä.

— Petä?

— Niin.

— Ettekö siis usko, että minä otin kirjeet? — huudahti kreivitär hyvin
hämmästyneenä.

— En, — vastasi kreivi. — Ja minulla on siihen pätevä syy. — Hän
oli nyt paaduttanut sydämensä, keksinyt juonen eikä aikonut säästää
kreivitärtä.

— Millainen syy?

— Pätevin kaikista, — vastasi kreivi. — Sillä se henkilö, joka varasti
kirjeet, saatiin kiinni juuri kun oli pääsemässä pakoon, ja nyt hän on
minun huostassani.

— Se... joka varasti kirjeet? — änkytti kreivitär.

— Niin, madame.

— Tarkoitatteko herra de Tignonvilleä?

— Juuri häntä.

Kreivitär kalpeni niin, että huuletkin kävivät valkoisiksi, ja hänen
oli vaikea pysyä satulassa. Suurella ponnistuksella hän pysähdytti
hevosensa. Kreivi Hannibal pysähtyi myös. Palvelijat olivat ehtineet
jonkun matkaa edelle.

— Ja nyt ovat kirjeet taas hallussanne? — kuiskasi kreivitär, kun
heidän katseensa kohtasivat toisensa. — Ovatko kirjeet teidän
hallussanne?

— Eivät, mutta varas on! — Kreivi Hannibalin äänessä piili synkkää
uhkaa. — Senhän näytte tietäneen, — jatkoi hän ivallisesti, —
äskeisistä sanoistanne päättäen.

— Minäkö? En, en! — ja kreivitär horjui satulassaan.

— Mitä... mitä te aiotte... tehdä? — kuiskasi hän oltuaan hetken aikaa
vaiti masentuneena.

— Hänellekö?

— Niin.

— Viranomaiset saavat siitä päättää Angersissa.

— Mutta hän ei ottanut niitä. Minä vannon, ettei hän ottanut.

Kreivi Hannibal ravisti kylmästi päätään.

— Minä vannon, että minä ne kirjeet otin! — toisti kreivitär aivan
onnettomana. — Rangaiskaa minua! — Hänen vartalonsa oli kumarassa
hevosen kaulalla ja näytti anovan sääliä, mutta kreivi vain hymyili.

— Ettekö usko minua?

— En, — vastasi kreivi ja lisäsi äänellä, joka värisytti kreivitärtä: —
Jos uskoisinkin, niin rankaisisin häntä sittenkin!

Nyt nuori nainen oli masentunut, mutta kreivi tahtoi masentaa häntä
vieläkin, jos suinkin mahdollista. Hän tahtoi nähdä, eikö kreivittären
panssarissa ollut mitään heikkoa kohtaa. Hän tahtoi kiusata häntä nyt
hiukan, koska kuitenkin lopuksi piti vapauttaa. — Vakuutan teille,
madame, — jatkoi hän tylyimmällä äänellään, — että olen jo kyllästynyt
lemmittyynne. Hän on liian usein osunut tielleni. Te olette vaimoni,
ja minä olen miehenne. Päivän tai parin päästä tulee tästä ilveilystä
loppu ja hänestä myös.

— Hän ei ottanut niitä, — valitti kreivitär, ja hänen päänsä vaipui
alemmas rintaa vasten. — Hän ei ottanut niitä. Armahtakaa häntä!

— Ne ovat ainakin poissa, madame! — vastasi Tavannes. — Te olette ehkä
ottaneet ne yhdessä, mutta kun en halua, että te saatte maksaa, niin
täytyy hänen maksaa niiden hinta.

Ellei tieto siitä, että Tignonville oli joutunut hänen miehensä käsiin,
olisi jo sinänsä ollut kreivittärelle kyllin musertava, niin oli
ainakin kreivi Hannibalin äänellä tämä vaikutus. Tavannesin paatumus
vaikutti hallayön tavoin uuden elämän oraaseen, joka oli alkanut versoa
Pariisin kamalien päivien jälkeen ja ylläpitänyt nuorta mieltä raskaan
taakan alla, kun Angersia uhkaava vaara painoi hänen hartioitaan, ja
tämä nuori taimi kuihtui ja kuoli tylyn jalan tallaamana. Ylpeys, joka
oli kreivitärtä tukenut, herättänyt kreivissä ihailua ja kunnioitusta,
sekin masentui kokonaan kuten hän itsekin kallistuneena hevosen kaulaa
vasten ja katkerasti itkien. Hän antautui kokonaan surunsa valtaan,
niinkuin kerran ennen Pariisissa yläkerroksen huoneessa.

Kreivi Hannibal katseli tätä surkeutta. Hän oli tahtonut masentaa ja
päässyt tahtonsa perille eikä kuitenkaan tuntenut tyydytystä. Hän oli
nöyryyttänyt toista niin suuresti, että nyt olisi jalomielisyydellä
varmaankin erinomainen vaikutus, loistaen kuin aurinko pimeässä
maailmassa, mutta kuitenkaan hän ei ollut onnellinen. Hän saattoi
odottaa huomispäivää ja sanoa itselleen: »Hän saa silloin käsittää ja
tuntea minut», mutta tieto siitä, että nainen tuossa itki rakastettunsa
tähden, viilsi taas hänen sydäntään. Ja hän ajatteli: »Hän valitsisi
mieluummin kuoleman Tignonvillen kädestä kuin minulta elämän. Vaikka
antaisin hänelle koko maailman, ei hän sittenkään muuttuisi. Vaikka
pääni koskettaisi tähtiä, täyttäisi Tignonville kuitenkin hänen
maailmansa.»

Tämä ajatus kiihoitti häntä uuteen julmuuteen, pani hänet yrittämään,
eikö voisi noin lannistuneelta kiristää rukousta.

— Te ette ensinkään kysy, niissä hän on? — sanoi hän ivallisesti. —
Hän voi olla joko edellä tai jäljessämme? Ettekö välitä, onko hän
haavoittunut vai hyvissä voimissa? Ja mitä hän pyysi teille sanomaan?
Mitä hän pelkää ja mitä hän toivoo? Entä hänen viimeinen toivomuksensa?
Ja kun voi toivoa niin kauan kuin toinen on elossa, ettekö haluaisi
tietää, missä ensi yönä säilytetään hänen vankilansa avainta, madame?

Joka kysymys sattui kreivittäreen kuin ruoskanisku, mutta hän ei
väistänyt, sillä hän oli jo kuin tunnottomaksi ruoskittu. Se yhä
yllytti kreiviä jatkamaan, hän tunsi hurjaa, mieletöntä halua kuulla
toisen rukouksia, nöyryyttää yhä syvemmälle, pakottaa polvilleen. Hän
tavoitteli mielessään vielä kirpeämpää ivaa. Heidän palvelijansa olivat
jo melkein kadonneet näkyvistä, ja laskeva aurinko paistoi heidän
silmiinsä.

— Kahden tunnin päästä olemme Angersissa, — sanoi kreivi. — Olipa
todella vahinko, madame, että kun yhdessä varastitte kirjeeni, ette
menneet askelta pitemmälle. Teidät yllätettiin, muuten kai en enää
olisi hengissä.

Silloin kreivitär nosti päätään ja katsoi miestään niin hämmästyneenä
ja niin nuhteleva ilme kosteissa silmissään, että kreivi
tahtomattaankin hiljensi ääntään lausuessaan viimeistä sanaansa.

— Tarkoitatteko... että aioin murhata teidät? — kysyi kreivitär. —
Mieluummin olisin leikannut käteni poikki. Mitä tein, —ja nyt hänen
äänensä oli aivan varma, vaikka matala, — sen tein pelastaakseni
uskolaisiani. Ja jos se täytyisi tehdä uudestaan, niin sen myöskin
tekisin.

— Ja sen te uskallatte kertoa minulle suoraan vasten kasvoja?
— huudahti kreivi salaten tunteitaan, jotka olivat tukahuttaa
hänet.—Tekisittekö sen uudestaan, todellako? _Mon Dieu_, teidän
sietäisi saada pieni opetus.

Hän kohotti ratsupiiskansa sivaltaakseen hevosia, jotta ne jälleen
lähtisivät liikkeelle. Kreivitär luuli uhattavan itseään ja tällä
kertaa vihdoinkin väisti, mutta piiska läimäytti hevosta lavan kohdalle
saaden sen hypähtämään eteenpäin. Kreivi Hannibal puri hammasta
kalpeana.

— Eteenpäin! Eteenpäin! — huusi hän tylysti. — Olemme jääneet jälkeen!
— Ja ratsastaen kreivittären takana sivaltaen silloin tällöin hänen
hevostaan hän pakotti sen juoksemaan ravia, kunnes he saavuttivat
palvelijansa.



XXVII.

MUSTA KAUPUNKI.


Oli jo myöhäinen ilta, kun he väsyneinä saapuivat rasittuneilla
hevosillaan Angersin etukaupunkiin ja näkivät edessään matkansa pään.
Iltarusko oli jo häipynyt taivaalta, mutta ilma oli vielä lämmin
päivän helteestä, ja tätä opaalinväristä taustaa vasten Angersin
linnan jättiläishahmo, joka kirkkaalla päiväpaisteellakin kohoaa
synkkänä ja uhkaavana Mayenne-virran rannalta, erottautui mustana ja
teräväpiirteisenä. Sen alapuolella joen kummallakin rannalla ylenivät
kaupungin tornit ja huiput harjakattoisten talojen epämääräisestä
ryhmästä, jossa siellä täällä näkyi lahonnut, kyyhkysten tyyssijaksi
joutunut kaariportti Ludvig Pyhän ajoilta taikka tuulimyllyn kapeat
siivet.

Kaupunki näytti tummalta vaaleaa taivasta vasten, säilyttäen tiukasti
salaisuutensa. Tuhannet ihmiset olivat tulleet ulkosalle nauttiakseen
illan viileydestä pihoilla ja lehtikujilla. Ainoastaan hiljainen kohina
ilmaisi, että kaupungin suonissa sykki elämä.

Sittenkin kreivitär nähdessään sen katot tunsi jonkinlaista onnea ensi
kertaa tänä päivänä. Vaikka hän saisikin kärsiä, oli hän kuitenkin
pelastanut. Nuo talot olivat hänelle kiitollisuudenvelassa. Tuossa
hiljaisessa kohinassa olivat niidenkin naisten ja lasten äänet, jotka
hän oli pelastanut. Ajatellessaan tätä ja katsellessaan kaupunkia
läikähti hänen rinnassaan lämmin rakkauden ja hellyyden aalto, huuhtoen
pois kaiken katkeruuden. Hänet valtasi syvä nöyryys ja ääretön
kiitollisuus, ja hänen päänsä painui alemmas hevosen kaulalle, mutta
tällä kertaa ei häpeästä, vaan hartaudesta.

Jos hän olisi tiennyt, mitä tapahtui noiden kattojen alla, jotka
yö liitti yhteisen hämärän peittoon, jos hän olisi voinut lukea ne
ajatukset, joista tällä hetkellä monet rohkeatkin porvarit kalpenivat
ison torin läheisissä taloissa, olisi hän ollut vieläkin kiitollisempi.
Sillä tällä hetkellä oli perähuoneissa polvistuneita naisia
rukoilemassa kuumeinen hehku silmissään, ja miehet koettivat ulkona
näyttää rohkeilta, vaikka sydän oli pakahtua pelosta, toisten miesten
katsellessa heitä karsaasti, kuvitellen näkevänsä heidän ruumiinsa jo
käärinliinoissa.

Sillä Angersiin oli saapunut kaamea uutinen, eikä kukaan tiennyt
millä tapaa. Siitä oli saatu vihiä noin kolme päivää sitten. Miehet
olivat lukeneet toisten miesten katseista. Jonkun äkäpussin kieli tai
solvaistun naisen pilkkanauru oli sitä levittänyt, ilman linnut olivat
samaa liverrelleet. Siitä oli kuiskailtu sydänyön äänettömyydessä
toisesta ullakkoikkunasta toiseen vanhan kaupungin kapeiden kujien
poikki; siitä oli puhuttu luostarin rautaristikkoisten akkunain
takana ja rannalla lautatarhoissa. Huhu kertoi kymmenentuhannen,
viidenkymmenentuhannen, sadantuhannen saaneen Pariisissa surmansa ja
Orleansissa kaikkien. Tuon miehen sisar oli muka tapettu Toursissa,
ja tuon poika Saumurissa. Koko Ranskan halki oli lentänyt se sana,
että hugenottien on kuoltava, ja tässä levottomassa kaupungissa oli
saman katon alla pelkoa ja vihaa, raivoa ja himoa. Seinän toisella
puolella väijyi julmasilmäinen murhamies, toisella puolella lepäsi
uhri tuijottaen ovenripaa ja vavisten jokaista lähenevää askelta.
Väkevät miehet maistoivat kuoleman katkeruutta, ja naiset puristivat
pienokaisiaan rintaansa vasten ja hymyilivät niille tuskaisesti.

Puuttui vain merkki verilöylyyn. Muutamat odottivat sitä Saumurista,
jossa paavinuskoinen Anjoun herttua ja varamaaherra Montsoreau asui.
Toiset odottivat sitä suoraan kuninkaalta Pariisista. Se saattoi saapua
minä hetkenä hyvänsä, päivällä tai yöllä, ja viranomaisilla kuului
olevan yhtä mittaa istuntoja sitä odotettaessa. Ei siis kumma, että
ullakkojen päätyakkunoista ja korkealle sovitetuista kattoluukuista
monet kauhun riuduttamat kasvot tähyilivät pohjoista ja itää kohti;
pelko teroitti heidän kuntoaan ja he olivat kuulevinaan kesken
kaupungin hälinän rautaisten kavioiden kopsetta tuomiota tuotaessa.

Epäilemättä väestön enemmistö halusi rauhaa, niinkuin Ranskan
enemmistö aina on halunnut. Mutta tuomiokirkon tienoilla ja
niillä kujilla, joiden varrella lukkarit asuivat, luostarin
vierashuoneissa ja oppilaitosten pihoilla, kaikkien niiden kesken,
joiden elinkeinoa tämä uusi usko uhkasi, vallitsi kiihtymys ja
mieltenkuohu ikäänkuin häirityssä mehiläispesässä. Yhtäällä oltiin
tyytymättömiä viranomaisiin, — miksi he odottivat? Toisaalla tehtiin
salaisia sopimuksia ja suunnitelmia; kaikkialla hiottiin aseita ja
valettiin kuulia. Vanhalla kaunalla, uudella kilpailulla, tiedemiehen
katkeruudella, papin suvaitsemattomuudella, kaikella oli nyt hyvä
tilaisuus vihdoin purkautua. Kenenkään ei tarvinnut lähteä tästä
juhlasta nälkäisenä!

Juuri tähän luokkaan kuului se mies, joka vakoilemaan lähetettynä
ensin keksi kreivi Hannibalin joukon lähestyvän. Hän kiirehti tuomaan
kaupunkiin tätä uutista, ja matkamiesten saapuessa kaupungin portille
ja valojen juuri alkaessa tuikkia akkunoista ja markkinakojuista vilisi
hämärille kaduille ihmisiä, jotka juoksivat heitä vastaan toitottaen
tätä sanomaa. Tuskin olivat väsyneet ja matkasta tomuttuneet vieraat
ehtineet porttiholviin, kun huomasivat olevansa keskellä suurta
ihmisjoukkoa, joka liikkui heidän mukanaan ja tunkeili ympärillä,
milloin paljastaen päänsä, milloin syytäen kysymyksiä tai huutaen:
»Eläköön kuningas! Eläköön kuningas!» Tungoksen yläpuolella syttyi
valoa akkunoihin, ja kaiken tämän yllä vanhojen hirsitalojen sirot,
kallistuvat päädyt katselivat tätä kiirettä ja hälinää.

He kulkivat pitkin kapeaa katua, missä kreivi Hannibalin ohjasten
kohdalla juoksevan ja tavantakaa hänen kasvojaan tutkivan roskaväen
oli vaikea väistää hevosten jalkoja. Sitten he joutuivat suuren kirkon
eteen, jonka avoimista ovista heitä vastaan tuli suitsutuksen ja
palavan vahan tuoksu. Osa seurakuntaa oli kuullut hälinän ja pyrkinyt
ulos seisten yhteen ahdettuna portailla pääoven kaksinkertaisen holvin
alla.

Kun kreivitär ratsasti kirkon ohi, tanakka, asestettu mies kummallakin
puolellaan, sattui hänen katseensa erääseen rappusilla seisovaan
mieheen, joka oli pitkä, laiha, tomuiseen mustaan pukuun puettu, ja
vaikka hän ei tuntenut miestä, näkyi tämä yhtä hartaasti tarkastelevan
kreivitärtä, sillä kun heidän katseensa yhtyivät, tarttui mies
naapurinsa olkapäähän ja viittasi kreivittäreen. Joko tämän liikkeen
tarmo taikka miehen ohuet huulet ja pahansuovat silmät hyydyttivät
veren kreivittären suonissa ja saattoivat hänet oudosti värisemään.

Tähän asti hän ei ollut pelännyt mitään, paitsi miestään. Mutta tällöin
kävi hänelle ilmeiseksi tuollaisen tungoksen voima ja pakottavaisuus,
ja hän näki ympärillään ne rajut intohimot, jotka yksikin sana
päästäisi valloilleen. Ja katsahtaessaan sivuillaan ratsastaviin
tuimiin miehiin hän oli näkevillään heidän kasvoissaan levottomuutta.

Hän katsahti myös taakseen. Siellä kreivi Hannibalin miehet tulivat
jalka jalassa kiinni, ympäröiden naispalvelijoita joka puolelta ja
siten suojellen heitä väkijoukon liialliselta puristukselta. Heidänkin
kasvoillaan kreivitär luuli näkevänsä levottomuutta. Ei siis ollut
kumma, että hänen Pariisissa kokemansa kohtaukset palasivat hänen
mieleensä ja värisyttivät hänen jo ennestään liiaksi rasittuneita
hermojaan.

Hän alkoi vavista. — Uhkaako... vaara? — kuiskasi hän Bigotille, joka
ratsasti hänen oikealla puolellaan. — Aikovatko he jotakin?

Normandialainen nuuhkaisi. — Eivät ainakaan niin kauan kuin hän istuu
satulassa, — sanoi hän nyökäten isäntäänsä kohti, joka ratsasti parin
askeleen päässä edellä ohjakset höllinä. — Täällä on muutamia, jotka
tuntevat hänet, — jatkoi Bigot tapansa mukaan venytellen sanojaan. — Ja
moni muu saa pian oppia tuntemaan hänet, jolleivät pysy aisoissa. Älkää
ensinkään pelätkö, rouva, hän vie teidät kyllä turvassa majataloon.
Kuolema hugenoteille, niinkö? — jatkoi hän kääntyen erään vintiön
puoleen, joka riippui hänen jalustimessaan kiljuen näitä sanoja, kunnes
oli aivan tulipunainen kasvoiltaan. — Miksi ette siis mene matkaanne
ja...

— Kuningas! Kuninkaan sana ja lupa! — vastasi mies.

— Niin, sanokaapa meille! — kiljui toinen katsellen ylöspäin ja huitoen
lakki kädessä. — Onko meillä siihen kuninkaan lupa?

— Saatte odottaa hänen lupaansa ensin! — tiuskaisi normandialainen
osoittaen kreiviä peukalollaan. — Taikka muuten pääsette...
kolmijalkaisen hevosen selkään!

— Mutta hänhän tulee kuninkaan luota! —läähätti mies.

— Aivan varmaan.

— Mutta sittenhän...

— Odottakaa hänen lupaansa! Siinä kaikki! — vastasi Bigot nähtävästi
enemmän omaksi lohdutuksekseen kuin valaistakseen toista. — Sitä saatte
kaikki odottaa, koirat! — jatkoi hän mutisten partaansa, katsellessaan
aaltoilevaa ihmismerta. — Me olemme siis nyt täällä, kas vaan. Emmekä
suinkaan liian varhain.

Hän vaikeni heidän saapuessaan torille, jonka yhtä puolta reunusti
tuomiokirkon synkkä etusivu ja kolmea muuta puolta kirkkaasti tai
heikosti valaistut rakennukset. Roskaväki syöksyi heidän kanssaan tänne
ja jo ennenkin heitä, täyttäen siitä heti suuren osan ja tulvehtien
hetken aikaa sinne tänne, sillä kirkkoväki tunki heitä edellään,
ja ne, jotka ensimmäisinä olivat saapuneet torille, tunkivat heitä
takaisin pysyäkseen kuulomatkan päässä. Vieras, joka olisi sattumalta
jouduttuaan tähän tungokseen nähnyt nämä kiihtyneet kasvot ympärillään
ja kuullut korvia huumaavat huudot: »Eläköön kuningas! Eläköön
Anjou! Kuolema hugenoteille!» olisi varmaankin luullut näkevänsä
edessään koko kaupungin taisteluvalmiina. Mutta silloin hän olisi
ollut kaukana totuudesta. Kaupungin tosin vaarallinen kuona puuskui,
kuohui ja vaahtosi Tavannesin ohjaksia pitelevän käden hillitsemänä.
Siellä täällä väkijoukon keskellä, mutta silti kuulumatta heihin,
liikkui tummaviittainen pappi, benediktiinimunkki tai joku parraton
kirkonpalvelija yllyttäen tekoon, johon ei itse rohjennut ryhtyä.
Mutta siivot porvarit eivät olleet täällä. He makasivat kodeissaan
salvattujen ovien takana, ja viranomaiset vapisivat uskaltamatta muuta
kuin kehitellä roskajoukkoja tai heidän johtomiehiään.

Ranskassa ei ole ainoatakaan kaupunkia, joka ei olisi sitä kokenut,
elänyt sitä hetkeä, jolloin joukot uhkasivat ja yhden miehen sanalla
oli valta panna alkuun tai ehkäistä. Neljän seinän sisäpuolelle jääneet
angersilaiset kuulivat tämän metelin ja värisivät, alkaen lapsesta,
joka äitinsä hameisiin tarrautuen ihmetteli miksi äiti itki, kaupungin
pormestariin asti, luullen sen hetken nyt tulleen. Kreivitärkin kuuli
sen ja tiesi, mitä se ennusti. Hän kuuli roskaväen huudoissa sen julman
ja raa'an sävyn, joka tiesi vaaraa; hänen sydämensä alkoi sykkiä
kiivaasti, ja hän katsoi miestään. Mutta sekä hänen että Angersin
onneksi saivat kaikki silloin nähdä, että kreivi Hannibalin satulassa
istui mies.

Hän kohotti kätensä vaatien hiljaisuutta, mutta kesti pari minuuttia,
ennenkuin kaikki sen huomasivat, sillä torilla oli jo hämärä. Sitten
kreivi Hannibal nousi seisaalle jalustimiensa varassa ja paljasti
päänsä.

— Minä tulen kuninkaan luota! — huusi hän korottaen ääntään niin,
että se kuului torin joka kulmalle. — Ja tämä on hänen majesteettinsa
armollinen käsky ja määräys, että joka mies kuolemanrangaistuksen tai
sitäkin pahemman uhalla pidättää kätensä huomiseen. Ja huomenna, kello
kahdentoista aikaan, julistetaan hänen tarkemmat määräyksensä. Eläköön
kuningas! — Ja kreivi Hannibal peitti jälleen päänsä.

— Eläköön kuningas! — huusivat muutamat etumaisista, mutta heidän
äänensä olivat heikkoja ja vailla innostusta hukkuen siihen
tyytymättömään murinaan, joka kohosi joka puolelta. Samalla kuului
huutoja: »Siinäkö kaikki? Eikö mitään enempää? Kuolema hugenoteille!»
Vähitellen sulivat kaikki huudot yhdeksi, itsepintaiseksi
vaatimukseksi: »Montsoreau! Montsoreau! Me tahdomme tänne Montsoreaun!»
— Tämän huudon alkuunpanijat seisoivat, mikäli saattoi nähdä, torin
pimeimmässä nurkassa.

Jos Tavannesin sijalla olisi ollut joku toinen tai jos hän olisi
kääntynyt, perääntynyt tai osoittanut hiukankaan pelkoa, olisivat sanat
heti muuttuneet teoiksi, mellakasta olisi tullut kapina. Mutta kreivi
Hannibal, jonka jäljessä seurasi vain kourallinen ratsumiehiä, katseli
väkijoukkoa yhtä tyynenä kuin Notre Damen asestettu ritari. Ainoastaan
kerran hän vielä puhui, ja nostaen kätensä hiljaisuuden merkiksi hän
huusi jyrisevällä äänellä:

— Te vaaditte Montsoreauta, niinkö? Mutta Montfauconin te saatte,
ellette heti mene kotiinne!

Arimmat pelästyivät nyt, kun lisäksi näkivät kreivin säihkyvät silmät.
Tuntiessaan hänen katseensa ja nähdessään, ettei hän aikonutkaan
perääntyä, he alkoivat yksitellen taikka parittain luikkia tiehensä.
Pian heidän toverinsa kaipasivat heitä, ja huomatessaan heidän
hävinneen hekin säikähtivät ja hävisivät itse vuorostaan. Pian virtasi
ihmisiä joukoittain pois kujia, lehtokäytäviä ja pääkatua pitkin.
Vihdoin rohkeimmat ja hurjapäisimmät huomasivat jääneensä viimeisiksi.
He katselivat levottomina vuoroin toisiaan, vuoroin Tavannesia, mutta
heitäkin alkoi vihdoin pelottaa, ja sekaantuen poispäin virtaavaan
väkijoukkoon hekin kiirehtivät sieltä kajauttaen silloin tällöin
huudon: »Eläköön Montsoreau! Montsoreau!» Ja tällä huudolla oli
huomispäivän varalta uhkaava merkitys.

Kreivi Hannibal istui liikkumattomana ratsunsa selässä odottaen, kunnes
tori tyhjeni. Kun jäljellä oli vain muutamia harvoja ihmisryhmiä,
viittasi hän seuruettaan laskeutumaan hevosen selästä, sillä tähän asti
olivat myös kreivitär ja hänen naispalvelijansa pysyneet satulassa,
ettei väkijoukko saisi väärää käsitystä ja kuvittelisi heidän pelosta
peräytyvän majataloon. Itse hän laskeutui maahan viimeisenä ja saattoi
kreivittären taloon; miehet valaisivat lyhdyillä edellä ja takana,
ja Bigot, joka kantoi kreivin viittaa ja pistooleja, astui heidän
edellään. Montakaan minuuttia ei ollut kulunut siitä, kun kreivi
Tavannes oli vaatinut hiljaisuutta, mutta jo kauan ennen, kuin hän oli
ehtinyt siihen ensimmäisessä kerroksessa olevaan huoneeseen, jonka
ikkunat olivat torille päin ja jossa heille jo katettiin illallista,
tiedettiin koko Angersissa se uutinen, että tänä yönä ei ollut vaaraa.
Haukka oli lentänyt Angersiin, ja katso, se oli kyyhkynen!

Kreivi Hannibal astui avoimen ikkunan luo ja katsahti ulos. Huone
oli kirkkaasti valaistu, ja talonväki askarteli siellä kattaen
pöytää. Kreivitär seisoi takan ääressä, joka näin kesällä oli täynnä
vihreitä oksia, ja kamarineiti piteli hänen edessään vesiastiaa
hänen pestäkseen, ja hänen mieleensä muistui tuskallisen selvästi
Bartholomeuksen päivän aamu ja se ateria, joka oli ollut hänen kaikkien
huoltensa enteenä. Vaistomaisesti hän joutui taas katsahtamaan
mieheensä ja muisti, kuinka suuresti silloin oli häntä kauhistunut,
ja nyt hän tavallaan hätkähti — ehkä siksi, että kreivi oli viime
minuutteina esiintynyt uudessa valossa — verratessaan silloista
käsitystään siihen, joka hänessä nyt oli, niin paljon kuin hän tätä
miestä pelkäsikin.

Jos koskaan, niin juuri tänä iltapäivänä, juuri näiden viimeisten
tuntien kuluessa, oli kreivin kohtelu oikeuttanut hänessä tämän kauhun
ja käsityksen. Hän oli kohdellut häntä suorastaan raa'asti, herjannut,
uhannut, jopa melkein lyönyt. Sittenkin kreivitär tunsi, että hänen
käsityksensä tästä miehestä oli kovin muuttunut, ja että hänen oli
vaikea ymmärtää entistä kantaansa. Vaikka hän vieläkin suuresti pelkäsi
kreivi Hannibalia, saattoi hän tuskin käsittää voineensa milloinkaan
tuntea niin suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan.

Kreivin kääntyessä ikkunasta hän yhä seisoi katsellen häntä silmillä,
jotka kokivat yhdistää nuo kaksi eri käsitystä yhdeksi. Hän oli niin
ajatuksiinsa vaipunut, että seisoi paikallaan, pidellen vielä kosteissa
käsissään pyyheliinaa. Ennenkuin hän ehti huomata, oli kreivi tullut
hänen viereensä ja käskien kamarineitiä pitelemään vesiastiaa huuhtoi
siinä kätensä. Sitten hän kääntyi ja katsomatta kehenkään kuivasi
kätensä sen pyyheliinan toiseen päähän, jota kreivitär vielä käytti.

Heikko puna kohosi kreivittären poskille. Tällainen tutunomaisuus ja
likeisyys oli heidän suhteessaan niin kokonaan outoa, että se pani
veren virtaamaan nopeammin hänen suonissaan. Kun kreivi sitten käski
Bigotia avaamaan kannushihnat, astui hän esille.

— Minä teen sen! — kuiskasi hän seuraten äkillistä ja selittämätöntä
vaikutetta. Polvistuessaan hän ravisti päätään, niin että tukka
valahtaisi hänen kasvoilleen ja salaisi hänen punastumisensa.

— Te vain likaisitte sormenne, madame! — sanoi kreivi kylmästi.

— Sallikaa minun, — sopersi toinen tuskin ymmärrettävästi, ja vaikka
hänen sormensa vapisivat, suoritti hän kuitenkin tehtävänsä.

Kun hän nousi seisomaan, kiitti kreivi häntä. Mutta silloin miehessä
asuva pahahenki tai ehkä kostotar, jota kreivi oli ärsyttänyt väkisin
ottaessaan tytön toiselta, lemmenkateuden jumalatar, pani hänet
pilaamaan kaikki.

— Ja kummanko tähden, madame? — lisäsi hän pisteliäästi, — minunko
vai herra de Tignonvillen? — ja katsahtaen kreivittäreen puolittain
ivallisesti, puolittain tosissaan hän yritti lukea hänen ajatuksiaan.

Toinen peräytyi ikäänkuin olisi todella saanut iskun, ja kuuma veri
pakeni hänen poskiltaan. — Hänen tähtensä! — vastasi hän tuskallisesti
väristen, — että säästäisitte hänen henkensä! — Ja hän vetäytyi syrjään
nöyränä kuin koira, jota on lyöty. Mutta oikeastaan hän oli sen tehnyt
Angersin tähden kiitollisena siitä, mitä oli tapahtunut, eikä missään
turhassa toivossa, jotta sillä lepyttäisi miestään.

Kreivi olisi ehkä peruuttanut sanansa, mutta ennenkuin hän ehti
vastata, tuli isäntä kumartaen miltei maahan asti ilmoittamaan, että
kaikki oli valmiina, ja että kaupungin pormestari, jonka herra kreivi
oli kutsuttanut, oli saapunut ja odotti alakerrassa.

— Käskekää hänet tänne! — vastasi Tavannes vakavana ja otsaansa
rypistäen. — Ja sulkekaa sitten ovet, hyvä herra! Oma väkeni palvelee
kyllä meitä. Jaha, — jatkoi hän, kun pormestari, lihava mies, jonka
tavallisesti kukoistavat kasvot olivat nyt kalpeat ja venyneet, astui
sisään ja lähestyi häntä ahkeraan kumarrellen. — Mistä johtuu, herra
pormestari — olettehan pormestari, eikö niin?

— Niin juuri, herra kreivi.

— Mistä johtuu, että sellainen väkijoukko saa kokoontua kaduille? Ja
että vaikka tulen ilmoittamatta, minua on puoli kaupunkia vastassa?

Pormestari tuijotti hämmästyneenä. — Epäilemättä, herra kreivi, — sanoi
hän, — ovat jotkut tulleet koolle kunnioituksesta hänen majesteettinsa
kirjeitä kohtaan, joita tuotte.

— Kuka on sanonut, että minulla on kirjeitä?

— Kukako...?

— Kuka kertoi, että minä tuon kirjeitä? — toisti kreivi Hannibal
terävällä äänellä, käänsi tuoliaan puolittain ympäri ja katsoi
hätääntynyttä pormestaria. — Kuka sitä kertoi?

— Teidän ylhäisyytenne, — sopersi pormestari, — sitähän kerrottiin
kaikkialla eilen...

— Eilenkö?

— Viimeksi viime yönä... että oli tulossa kuninkaalta kirjeitä.

— Minunko kauttani?

— Niin, kirjeet kuuluivat tulevan teidän ylhäisyytenne mukana, jonka
nimi on niin tunnettu täällä, — sanoi pormestari toivoen voivansa
kirkastaa suuren miehen otsan.

Kreivi Hannibal nauroi kolkosti. — Te opitte kyllä pian tuntemaan minut
täällä paremmin, — sanoi hän. — Katsokaas, arvoisa herra, täällä on
joitakin vehkeitä. Mitä merkitsee, että he huutavat Montsoreauta, kuten
kuulin?

— Teidän ylhäisyytenne tietää, että Montsoreau on hänen majesteettinsa
varakuvernööri Saumurissa.

— Tiedän, hyvä mies, mutta onko hän täällä?

— Hän oli vielä eilen Saumurissa, mutta kolme päivää sitten kerrottiin,
että hän saapuu tänne hävittämään hugenotit perinpohjin. Sitten
huhuttiin teidän ylhäisyytenne tulosta ja hänen majesteettinsa
kirjeistä, ja silloin otaksuttiin, ettei Montsoreau tulekaan tänne,
koska hänen valtansa näin syrjäytettiin.

— Vai niin. Ja nyt roskaväkenne on sitä mieltä, että he mieluummin
tahtoisivat tänne herra Montsoreaun. Onko asian laita niin, mitä?

Pormestari kohautti olkapäitään ja levitti kätensä. — Sikoja! — sanoi
hän ja syljettyään lattialle katsoi kreivitärtä anteeksipyytävästi. —
He ovat todellakin sikoja!

— Millaisia suhteita hänellä on täällä? — kysyi Tavannes.

— Hänen veljensä on hänen ylhäisyytensä piispan viransijainen, joka
saapui eilen.

— Ja hänen mukanaan kaiketi kokonainen lauma keropäitä, jotka ovat
saarnanneet ja kiihoittaneet väestöä! — huudahti kreivi Hannibal
vihanpuna kasvoillaan. — Puhukaa, mies, arvaanko oikein? Mutta voinpa
vannoa, että asian laita niin on.

— He ovat kyllä saarnanneet, — myönsi pormestari vastahakoisesti.

— Montsoreau saa siis laskea veljensä yhdeksi heistä. Hän on houkkio,
mutta hänen takanaan on lurjus, jolla ei ole mitään syytä rakastaa
meitä! Entä linna? Se on kaiketi Montsoreaun jonkun kätyrin hallussa,
eikö niin?

— Niin on, herra kreivi.

— Ja kuinka paljon siellä on asevoimaa?

Virkamies kohautti hartioitaan ja katsoi epäilevästi Badelonia, joka
vartioi ovea. Tavannes seurasi hänen katsettaan maltittomasti. — Ei
teidän tarvitse epäillä häntä! — huusi hän. — Hän on ryöstänyt Pyhän
Pietarin pesän ja kärventänyt paavin partaa pyhitetyllä kynttilällä!
Kardinaalit ovat palvelleet häntä polvistuen, ja hän on turkkilainen,
juutalainen, munkki tai hugenotti, miten kulloinkin hyväksi näen.
Ja rouva, — sillä katseltuaan hetken sotilaan rautaisia kasvoja
pormestarin hämmästynyt katse oli siirtynyt kreivittäreen, — on
hugenotti, niin että häntä teidän ei tarvitse pelätä. Avatkaa siis
nyt vain suunne, mies, — jatkoi kreivi kärsimättömänä, — älkääkä enää
ajatelko omaa nahkaanne!

— Jospa tietäisin, teidän ylhäisyytenne, mitä te... voi, minun
oma sisarenpoikanikin, — hän vaikeni, ja hänen kasvonsa alkoivat
värähdellä, — on hugenotti! Niin, teidän ylhäisyytenne, hugenotti!
Ja sen he tietävät! — Hänen kasvoilleen kohosi raivon puna, joka
osaltaan lisäsi niiden liikutettua ilmettä. — Niin, he tietävät
sen! Ja tyrkkivät minua neuvostossa esiin ja sitten irvistelevät
selkäni takana: Lescot, joka oli pormestarina kaksi vuotta sitten ja
tahtoi naittaa tyttäreni pojalleen, ja Thuriot, joka painaa kirjoja
yliopistolle. He tyrkkivät toisiaan ja pakottivat minut esiintymään,
niin että puoli kaupunkia luulee juuri minun tahtovan tappaa hugenotit!
— Hänen äänensä katkesi jälleen. — Ja oman sisareni poika on hugenotti!
Ja tyttäreni on kotona kalmankalpea... hänen tähtensä.

Tavannes tarkasteli miestä viekkaan näköisenä. — Ehkä tyttärenne on
samaa mieltä? — sanoi hän.

Pormestari säpsähti ja kalpeni. — Herra varjelkoon! — huudahti hän. —
Suokaa anteeksi, että puhun näin rouvan läsnäollessa. Mutta joka niin
sanoo, hän valehtelee.

— Mutta hänen valheensa ei ole kaukana totuudesta.

— Teidän ylhäisyytenne!

— Vaiti, mies, Lescot on niin sanonut ja aikoo toimia sen mukaan.
Samoin Thuriot, joka painaa yliopiston kirjoja. Tahtoisitteko päästä
heidän kynsistään? No niin, kuunnelkaa siis, mitä sanon. Vaadin vain
kahta asiaa. Montako miestä on tuolla Montsoreaun kätyrillä linnassa?
Varmasti vain muutamia, sillä hän on saituri, ja jos hän kuluttaa
rahaa, kuluttaa hän herttuan palkkaa.

— Kaksitoista, mutta viisi riittää sitä puolustamaan.

— Vai niin, mutta kaksitoista ei uskalla sieltä poistua. Annetaan
heidän niittää, mitä ovat kylväneet. Ja nyt puhumme toisesta asiasta.
Pitäkää huolta, mies, että ennen aamunkoittoa pystytetään torille kolme
hirsipuuta, kussakin kaksi köyttä ja tikapuut. Ja yksi niistä on
pystytettävä juuri tämän oven eteen. Ymmärrättekö? Hyvä on, pitäkää
siis tästä huoli. Loput, — lisäsi hän julmasti hymyillen, — voitte
jättää minun huolekseni.

Pormestari nyökkäsi melkein hervottomana. — Epäilemättä, — sanoi hän,
ja hänen katseensa harhaili rauhattomasti ympäri huonetta, — on täällä
Angersissa roistojakin. Ja hirsipuut ovat omiaan roistoille. Mutta
jos sallitte minun lausua mielipiteeni, teidän ylhäisyytenne, niin on
epätietoista, tokko...

Mutta herra de Tavannesin maltti oli loppunut. — Täytättekö
määräyksen!? — jyrisi hän. — Siitä on kysymys ja se onkin ainoa kysymys.

Pormestari hätkähti niin, että miltei hypähti. — Tietysti, teidän
ylhäisyytenne, tietysti! — mutisi hän nöyrästi. — Tietysti täytän. —
Ja kumarrellen ahkerasti, mutta lisäämättä enää mitään hän poistui
huoneesta takaperoa.

Kreivi Hannibal nauroi julmalla tavallaan ja varmaankin luuli nähneensä
pormestarin viimeisen kerran sinä yönä. Siksi hän kiukustuikin, kun
tuskin minuutin kuluttua ja ennenkuin Bigot oli ehtinyt leikata paistia
ovi avautui ja pormestari ilmestyi uudelleen. Hän pujahti sisään
ja kiirehti selittämään pulmallista asemaansa, ennenkuin portailla
saavutettu rohkeus ehtisi haihtua.

— Näin ovat asiat, herra kreivi, — valitti hän. — Jos pystytän
hirsipuut ja joku hirtetään ja teillä on kuninkaan kirjeet, niin
on vain yksi roisto poissa, eikä siis mitään kiusaa ole sattunut.
Mutta jos teillä ei ole kirjeitä hänen majesteetiltaan, pannaan se
minun tiliini, ja silloin olisi kumma, elleivät he keksisi keinoa
hirttääkseen minut hyvitykseksi.

Kreivi Hannibal hymyili kolkosti. — Entä sisarenpoikanne? — kysyi hän
ivallisesti. — Ja entä tyttärenne, joka on kalpea hänen tähtensä ja voi
joutua samalle polttoroviolle kuin hänkin? Ja entä — —

— Armoa! Armoa! — huusi onneton pormestari väännellen käsiään. — Lescot
ja Thuriot — —

— Ehkä voimme hirttää Lescotin ja Thuriotin — — —

— Mutta minä en näe mitään keinoa, — voivotteli pormestari. — En
mitään, en mitään!

— Minäpä osoitan teille yhden keinon, — tiuskaisi Tavannes. — Jos
hirsipuut eivät ole paikoillaan auringon noustessa, niin hirtätän
teidät tästä akkunasta. Siinä yksi keino, mutta teette viisaammin
valitessanne toisen. Muuten teidän mieltänne rauhoittaakseni sanon
teille, että vaikka minulla ei olisikaan kirjeitä, ei kuningas aina
usko salaisimpia aikeitaan paperille.

Pormestari kumarsi. Hän vapisi ja epäröi, mutta hänellä ei ollut
valitsemisen varaa.

— Teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän, — minä olen käytettävissänne.
Täytän määräyksenne, tietysti täytän. Mutta, mutta — — ja ravistaen
päätään pahojen aavistusten vallassa hän kääntyi ovelle.

Mutta juuri kun hän oli melkein jo kynnyksellä, nousi kreivitär
seisaalle ja kutsui häntä takaisin.

— Herra pormestari, odottakaa vielä hetkinen, olkaa niin hyvä, —sanoi
hän. — Huomenna voi tulla selkkauksia, ja tyttärenne joutuu ehkä
vaaraan. Tekisitte viisaasti, jos lähetätte hänet minun luokseni.
Minun mieheni, — ja tätä sanaa lausuessaan hänen epäröivä äänensä kävi
varmaksi ja tyyneksi, — pitää huolta turvallisuudestani. Ja tyttärenne
on samoin turvassa minun luonani.

Pormestari näki edessään vain armollisen rouvan, joka huolehti muista
ihmisistä enemmän kuin oli tavallista hänen säätyisissään naisissa.
Hänestä ei tämän naisen poskien hehku eikä silmien lempeä loiste ollut
vaikeasti selitettävissä, ja siksi hän oli vain syvästi kiitollinen,
heltyen kyyneliin asti. Nöyrästi kiittäen pormestari suostui
tarjoukseen, joka koski hänen lastaan, ja poistui silmiään pyyhkien.

Hänen mentyään, ja kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, kääntyi
Tavannes kreivittären puoleen, joka yhä seisoi.

— Olettepa kovin luottavainen tänä iltana, —sanoi hän ivallisesti.
— Hirsipuut eivät nähtävästi pelota teitä. Ehkäpä pelottaisi, jos
tietäisitte, ketä varten on aiottu se, joka pystytetään tänne oven
eteen?

Kreivitär loi häneen tutkivan katseen ja puhui uhmaavalla äänellä. —
Sitä en usko! Te, joka pelastatte Angersin, ette syökse häntä turmioon!
— Mutta hän oli nainen, hänen mielentilansa muuttui, ja rohkeus katosi,
samalla kun veri pakeni hänen kasvoiltaan. — Voi ei, ettehän te sitä
tee! — valitti hän. Hän lankesi kreivin eteen polvilleen ja kohotti
ristissä olevia käsiään. — Jumala panee sen sydämeenne, että säästätte
häntä... ja minua!

Kreivi nousi tukahuttaen kirouksen ja mennen hänestä parin askeleen
päähän. Hänen äänensä oli käheä ja kuului väkinäiseltä. — Menkää pois!
— sanoi hän. — Menkää taikka istukaa! Kuuletteko? Te koettelette
kärsivällisyyttäni liian paljon.

Mutta kreivittären mentyä hänen kasvonsa säteilivät. Hän oli saanut
tämän naisen ja kaiken muunkin juuri sille kannalle kuin oli
suunnitellut. Huomenna odotti häntä voitonriemu. Huomenna se, joka oli
maahan painettu, kohotettaisiin taas pystyyn.

Hän ei aavistanut, mitä yksi päivä voi tuoda mukanaan.



XXVIII.

PIENESSÄ KAPITULISSA.


Oli kulunut tunti auringonnoususta, ja Angersissa myymälät ja
kauppakojut olivat jo auki tai niitä aukaistiin paraikaa silloisen
aikaisen tavan mukaan. Maalaisväkeä tunkeili kaikista porteista
mustan kaupungin synkille kaduille tuoden maitoa ja hedelmiä, ja
vaimot tinkivät kalojen hinnasta ovien ja akkunoiden ääressä tai
hieroivat kauppaa linnuista. Sillä ihmisten täytyy syödä, vaikka Ste.
Croix-torille onkin pystytetty hirsipuita, kaksinkertaisia, korkeita ja
mustia vehkeitä, joista kustakin riippuu heiluvia köysiä, ikäänkuin ne
olisivat kaksinkertaisia kysymysmerkkejä.

Mutta hirsipuut tarvitsevat myös ravintoa, ja maasta hirteen oli niihin
aikoihin niin lyhyt matka, että mies väliin riippui köydessä, ennenkuin
ehti sitä huomatakaan. Mitä pikemmin siis leipävasut tyhjenivät
ja maamoukka, joka saa kaikki maksaa, pääsi kaupungin porttien
ulkopuolelle, sitä tyytyväisempi ainakin hän sai olla. Torilla oli sen
vuoksi kova kiire. Huudot olivat hiljaisempia tavaroita tarjoillessa,
ja tuskin odotettiin vanhintakaan ostajaa. Kun hinnasta oli sovittu,
kiirehtivät arimmat ostajat sulkeutumaan jälleen taloihin, mutta
rohkeammat, jotka uskalsivat käydä Ste. Croix-torilla saadakseen
omin silmin nähdä, oliko huhussa perää, puhelivat katujen kulmissa
ja kujilla karttaen aukeita paikkoja ja katselivat näitä uhkaavia
valmistuksia kaukaa. Kaameat mustat hirsipuut, jotka seisoivat
tuomiokirkon edustalla auringonpaisteessa, heittivät varjonsa yli
koko Angersin. Pelon hiljaisuus vallitsi kaikkialla, missä ihmiset
kuiskailivat, ja luostarissakin, joissa miehet pureskelivat kynsiään
voimattoman raivon vallassa. Mitä hyvänsä kreivi Hannibal aikoikin
ilmoittaa kaupungille, ei ollut luultavaa — ja tunti tunnilta yhä
vähemmän luultavaa —, että kukaan häntä vastustaisi.

Hän oli siitä selvillä kävellessään auringonpaisteessa majatalon
edustalla, kannusten helistessä kiviä vasten joka kerta, kun hän
kääntyi, ja sadan tähystelevän silmän seuratessa hänen liikkeitään.
Nähtävästi ei ollut vaikea hallita tai kulkea omia teitään tässä
maailmassa. Mutta samassa hän muisti, ettei kaikilla ollutkaan hänen
malttiaan eikä sitä ylenkatsetta kaikkea heikkoa ja epäonnistunutta
kohtaan, joka helposti muuttui sääliksi. Nyt hän piti Angersia
vallassaan, masentaen sitä hirsipuillaan. Montsoreausta voisi
tulla vastusta, mutta vain mitätöntä, sillä hän tunsi Montsoreaun
ja sen seikan, jolle kuvernöörin sijainen pani enemmän arvoa kuin
hyödyttömälle verenvuodatukselle.

Ehkäpä hän ei olisi tuntenut itseään niin varmaksi, jos olisi
tiennyt, mitä paraikaa tapahtui pienessä St. Aubinin luostarissa
siinä huoneessa, jota Angersissa sanottiin pieneksi kapituliksi.
Se oli pitkulainen; kaarikatto oli gootilainen, ja seiniä verhosi
lautapäällystys, joka oli tummaa pähkinäpuuta ja ylettyi niin korkealle
kuin pitkä mies voi kurottaa. Valoa tuli huoneeseen niukasti kolmesta
rautaristikkoisesta ikkunasta, jotka olivat pienen nurmikkoisen
sisäpihan, benediktiinimunkkien viimeisen lepopaikan puolella. Ensi
silmäyksellä tämä huone itsekin näytti kaikenlaisen vanhan rojun
säilöltä. Pitkin seiniä oli kuorilaulajien hylkääminä kasoittain ohuita
isokokoisia, likaisia pergamentteja, lehtien kulmat käpristyneinä;
siellä täällä niiden seassa lojui joku paksu metallihaoilla somistettu
teos, jossa yhä ruostuivat ketjut pulpettiin taikka saarnatuoliin
kytkemistä varten. Rikkinäinen alttari täytti yhden nurkan, toisessa
oli jalustalla kummallinen, rikkinäinen kartta, ja muissa kahdessa
oli sekaisin haalistuneita vaakunakilpiä ja lippuja, jotka olivat jo
viimeisen kerran olleet pyhäinpäivän juhlakulkueessa ja nyt vähitellen
hajosivat tomuksi, vieläpä paksuksi tomuksi, sillä koko huone oli sitä
täynnä.

Sittenkin käytettiin pitkää tammista pöytää, joka täytti huoneen
keskustan, niin ahkerasti, että se kiilsi, samoin kuin suuret
metalliset kirjoitusneuvot. Ja vaikka pöydän ympärillä istuvat
seitsemän miestä ensi silmäyksellä ja tässä koleassa valaistuksessa
näyttivät yhtä ruostuneilta ja haalistuneilta kuin roju heidän
takanaan, riitti jo toinen silmäys heidän teräviin leukoihinsa
ja nälkäisiin silmiinsä ilmaisemaan, että heissä oli yllinkyllin
elinvoimaa.

Se, joka istui suuressa nojatuolissa pöydän päässä, oli oikeastaan
pikemmin lihava kuin laiha. Hänen valkoiset kätensä olivat
huolellisesti hoidetut, ja sormissa välkkyi sormuksia. Hänen suunsa
osoitti turhamaisuutta, ja leuka painoi leveätä pitsikaulusta,
joka olisi kelvannut vaikkapa kardinaalille. Mutta vaikka tätä
piispansijaista kuunneltiin kunnioittavasti, saattoi kuitenkin panna
merkille, että kohta kun hän oli päättänyt puheensa, hänen kuulijansa
katsoivat hänen vasemmalla puolellaan istuvaa pappia, isä Pezelaytä,
odottaen tämän lausuvan mielipiteensä, ennenkuin itse puhuivat. Isä
Pezelay oli todellakin tarmollaan alistanut valtaansa angersilaiset,
niin papit kuin muunkin väestön, niinkuin hän oli hallinnut Pariisinkin
uskovaisia, jotka tunsivat hänet hyvin. Usein erehdytään pitämään
vihan synnyttämää intoa todellisena voimana, ja hän, joka oli omin
silmin nähnyt, kuinka Pariisissa oli tehty, puhui niin vakuuttavasti ja
käskevästi, että aremmat luonteet helposti ja nopeasti mukaantuivat.

Mutta hirsipuut ovat kammottavia, ja kirjanpainaja Thuriot, jonka
turhamaisuutta oli mairitellut kutsu tähän salaiseen istuntoon, alkoi
epäillä tehneensä viisaasti, kun sinne saapui. Samaa mietti myös
Lescot, joka juuri yritti puhua.

— Mutta jos herra de Tavannesin määräys kuuluu, ettei saa ryhtyä
mihinkään toimiin, — aloitti hän epäröiden, — niin ette kai, arvoisa
isä, tahdo meitä vastustamaan kuninkaan tahtoa?

— Herra varjelkoon, ystäväni! — vastasi isä Pezelay mahtipontisesti.
— Mutta hänen majesteettinsa tahto on, että työskentelemme Jumalan,
pyhimysten ja pyhän kirkon kunniaksi. Kuinka? Onko se, mikä oli
Saumurissa laillista, täällä laitonta? Onko se, mikä Toursissa
oli laillista, käynyt täällä laittomaksi? Mitä kuningas itse teki
Pariisissa, nimittäin epäuskoisten perinpohjainen hävitys ja pyhän
kaupungin puhdistus, onko se hänen tahtoansa vastaan täällä? Ei, hänen
tahtonsa on, että täällä tehdään samoin kuin Pariisissa ja Toursissa
ja Saumurissa on tehty. Mutta hänen lähettiläänsä on uskoton. Nainen,
jonka hän on ottanut povelleen, on lumonnut hänet suloillaan ja
noituudellaan ja kääntänyt hänen mielensä niin, että hän kieltää sen
sanoman, joka hänet on lähetetty tuomaan.

— Oletteko kaiken erehdyksenkin varalta varma, että hänellä on
sensuuntaisia kirjeitä, hyvä isä? — uskalsi kirjanpainaja kysyä.

— Kysykää hänen ylhäisyytensä piispan sijaiselta! Hän tuntee ne kirjeet
ja niiden sisällyksen.

— Ne tarkoittavat juuri tätä, — vastasi päädiakoni hiukan jörösti,
naputellen sormillaan pöytää. — Minä itse olin kansliassa ja näin ne.
Ne ovat samanlaisia kuin ne kirjeet, jotka lähetettiin Bordeauxiin.

— Siinä tapauksessa ne toimenpiteet, joihin hän on ryhtynyt, tähtäävät
hugenotteihin, — sanoi Lescot, entinen pormestari, hengähtäen
helpotuksesta. Thuriotinkin kasvot kirkastuivat. — Hän varmaankin aikoo
hirttää pari heidän johtajistaan, ennenkuin käy käsiksi itse laumaan.

— Sitä en usko! — huusi isä Pezelay kimakalla, vihlovalla äänellään.
— Sanon teille, että se nainen on lumonnut hänet, eikä hän koskaan
ilmoita kirjeiden todellista sisältöä.

Hetken aikaa oli huoneessa hiljaista. — Mutta kuinka hän uskaltaisi
niin tehdä, kunnioitettava isä? — kysyi sitten Lescot hitaasti ja
epäilevästi. — Mitä? Salaisiko hän kuninkaan kirjeet?

— Ei ole mitään sellaista, jota hän ei uskaltaisi, eikä ole koskaan
ollutkaan, — vastasi pappi kiivaasti, sillä muisto siitä, kuinka
Tavannes oli Louvressa niin taitavasti kääntänyt kuninkaan vihan häntä
vastaan, valoi myrkkyä hänen ääneensä. — Nainen, joka asuu hänen
luonaan, on pahan hengen lapsi. Hän on lumonnut taikakeinoillaan.
Hänellä on pedon merkki rinnassaan, ja häntä varten tuli jo viriää.

Läsnä olevia maallikoita värisytti. Heitä vastapäätä istuvat kaksi
munkkia tekivät ristinmerkin mutisten: »Väisty, saatana!»

— Teidän on päätettävä, — jatkoi pappi katsoen heitä kiihkeän
mielenliikutuksen vallassa, — tahdotteko asettua hänen vai Jumalan
enkelin puolelle. Sillä sen sanon teille, että kukaan muu ei pannut
jumalallista tuomiota toimeen Pariisissa! Jumalan enkeli piteli miekkaa
myös Toursissa eikä kukaan muu! Ja juuri hän sitä täälläkin pitää!
Oletteko hänen puolellaan vai häntä vastaan? Oletteko hänen vai sen
naisen puolella, jolla on pedon merkki? Oletteko Jumalan puolella vai
häntä vastaan? Sillä hetki lähenee. Aika on tullut. Teidän täytyy
valita. — Ja lyöden kämmenellään pöytään hän kumartui eteenpäin ja
tarkastaen kiiluvilla silmillään kutakin vuorostaan hän huusi: —Teidän
täytyy valita.

Päädiakonin vuoro tuli viimeiseksi.

Tämä liikahteli levottomana tuolillaan, hänen kasvonsa olivat entistään
hiukan kellahtavammat, ja posket näyttivät pullottavan tavallista
veltompina.

— Jospa veljeni olisi täällä! — mutisi hän. — Jospa herra de Montsoreau
olisi saapunut!

Mutta isä Pezelay tiesi, kenen tahto pääsisi voitolle, jos Montsoreau
tapaisi Tavannesin sopivalla hetkellä. Siksipä olikin papin tarkoitus
ollut ja oli yhä vieläkin yllättää Montsoreau, piirittää hänet heti,
kun hän saapuisi kaupunkiin, ulvovalla roskajoukolla, joka oli jo
ryhtynyt väkivaltaan, ja panna hänet heidän johtajakseen, heidän
pantikseen, ennenkuin hän ehtisi huomata, keiden kanssa oli joutunut
tekemisiin.

Mutta kuinka kaiken tämän saisi toimeen, niin kauan kuin hirsipuut
olivat pystyssä? Niiden luodessa varjonsa tämän kokoushuoneenkin pöydän
yli ja synkistäessä hänen innokkaimpien liittolaistensa kasvot? Tämä
ajatus teki papin vähäksi aikaa epävarmaksi, ja jollei yksityinen,
otsassa olevan arven kosketuksesta yhä yltyvä viha olisi lietsonut
hänen tekopyhyyttään, olisi hän varmaankin Angersin roskajoukon tavoin
taipunut vastahakoisesti ja sadatellen Angersia hallitsevan käden
valtaan. Mutta kun vihan siivet olivat kantaneet häntä pitkälle eikä
hän kuitenkaan saisi mitään aikaan... kun hän oli saapunut julkisesti
saarnaamaan ristiretkeä ja sitten täytyisi hiipiä nöyryytettynä
tiehensä, vaikka oli laahannut piispan sijaisen tänne, liehitellyt,
houkutellut ja uhkaillut vuorotellen — ja kaikki turhaan! Se oli kovin
katkeraa, kun koston muruset, joiden esimakua hän oli jo saanut,
maistuivat niin suloisilta.

Sillä se kosto, jota pappi oli suunnitellut yön pimeinä hetkinä aivojen
työskennellessä niin kuumeisesti, ettei hän voinut nukkua, ei ollutkaan
mikään tavallinen, maallikon keksimä, typerä ja kömpelö kosto. Häntä ei
ensinkään tyydyttänyt se, että saisi nähdä kreivi Hannibalin ryömivän
tomussa. Ei, vaan se, että saisi riistää hänen sylistään naisen,
jonka tähden hän oli syntiä tehnyt, kätkeä hänet johonkin luostariin
soppeen ja jättää hänet kidutukselle ja häpeälle alttiiksi ja lopuksi
polttaa hänet roviolla noitana: sellainen kosto oli papista yön hetkinä
tuntunut suloiselta.

Mutta näissä oloissa se näytti mahdottomalta. Kaupunki oli pelon
vallassa; pappi tiesi, ettei Montsoreauhon ollut luottamista, sillä hän
oli ahne ja ryösti mielellään. Kun siis päädiakoni tuumi avuttomana:
— Meidän tulee odottaa, — vastasi pappi ankarasti: — Ei herra de
Montsoreauta, arvoisa isä, vaan tulee luottaa Angersin hurskaisiin
asukkaisiin! Meidän tulee huutaa kaduilla: »He pilkkaavat Jumalaa! He
häpäisevät Jumalaa ja hänen äitiään!» Sillä tavalla, ainoastaan sillä
tavalla voimme hävittää tuon saastaisen joukon.

— Aamen, — mutisi St.-Benoisin pappi kohottaen päätään, ja hetken aikaa
hänen tylsät silmänsä leimusivat. — Aamen, aamen! — Sitten hänen päänsä
painui jälleen rintaa vasten.

Mutta Angersin papit katselivat epäröiden toisiaan ja arasti niitä,
jotka puhuivat. Tämä ravinto oli heille liian väkevää. Ja Lescot ja
Thuriot liikahtelivat levottomina.

— En käsitä, — mutisi Lescot vihdoin arasti.

— Mitä ette käsitä?

— Mitä voimme tehdä?

— Väkijoukko tietää, — vastasi isä Pezelay kiivaasti. — Luottakaa
heihin.

— Mutta ilman johtajaa he eivät ryhdy mihinkään.

— Siinä tapauksessa minä tahdon heitä johtaa.

— Sittenkin minua epäilyttää, arvoisa isä, — sopersi Lescot, ja
Thuriotkin nyökkäsi olevansa samaa mieltä. Siihen aikaan pystytettiin
hirsipuita mieluummin maallikoita kuin papistoa varten.

— Te epäilette! — huusi pappi. — Vai niin! — Hänen ilkeät silmänsä
siirtyivät toisesta toiseen ja heistä muihin. Hän huomasi, että
kaikki olivat samaa mieltä, lukuunottamatta St.-Benoisin pappia. —
Te epäilette! No niin, kyllä minä näen, mitä se merkitsee. Näin on
asianlaita, — jatkoi hän hitaasti ja muuttuneella äänellä. — Kuninkaan
tahto ei merkitse mitään Angersissa. Hänen käskynsä ei täällä päde. Ja
pyhä kirkko saa turhaan pyytää apua sortajaansa vastaan. Minä sanon
teille, että noita, joka on lumonnut hänet, on lumonnut teidätkin.
Olkaa siis varuillanne, ettei teidän käy niinkuin hänen! Ja ettei tuli,
joka polttaa noidan, polta teidän kotejanne.

Molemmat porvarit tekivät ristinmerkin, kalpenivat ja vapisivat.
Angersissa pelättiin suuresti noituutta, ja jos siitä joutui
syytteeseen, oli vaara hirvittävä. Munkitkin näyttivät säikähtyneiltä.

— Jospa... veljeni olisi täällä, — toisti päädiakoni avuttomana, — niin
voitaisiin jotakin toimittaa.

— Ihmisen apu on turha, — vastasi pappi ankarasti ja tehden ylevän
liikkeen kädellään ikäänkuin lähtömerkiksi. — Teidän luotanne käännyn
sen puoleen, joka on teitä mahtavampi, — ja nojaten päätään käsiinsä
hän kätki kasvonsa.

Varapiispa ja munkit katselivat häntä ja sitten huolestuneina
toisiansa. Heidät kaikki valtasi sama halu lopettaa jo tämä asia,
päästä siitä eroon, pelastua; ja toinen toisensa jälkeen he nousivat
paikoiltaan niin noloina kuin piesty koira, mutisivat häveten pari
anteeksipyytävää sanaa ja kiirehtivät ulos huoneesta. Lescot ja
kirjanpainaja eivät myöskään vitkastelleet, ja tuskin oli minuuttiakaan
kulunut, kun molemmat vieraat saarnamiehet, pariisilaiset papit, olivat
yksin huoneessa, lukuunottamatta laihaa, likaiseen mustaan pukuun
puettua luostarin palvelijaa, joka oli koko neuvottelun ajan istunut
ovensuussa.

Kumpikaan ei puhunut, ennenkuin viimeinenkin laahustava askel oli
häipynyt kuuluvista. Silloin isä Pezelayn ja toisen papin katseet
kohtasivat toisensa. He silmäilivät toisiaan hyvän aikaa.

— Mitä arvelette? — mutisi Pezelay vihdoin.

— Märkä heinä, — vastasi toinen uneksivasti, — syttyy hitaasti, mutta
palaa kuitenkin, jos vain tuli on kyllin vahva. Milloin hän ilmaisee
tahtonsa?

— Kello kaksitoista.

— Raatihuoneessako?

— Niin on sanottu.

— Se on noin kolmensadan askeleen päässä Ste. Croix-torilta, ja hänen
täytyy mennä sinne vartioston saattamana, — jatkoi St.-Benoisin pappi
uneliaaseen tapaansa. —-Hän ei voi jättää monta miestä asuntoonsa
naisen luo. Jos hänen poissa ollessaan hyökättäisiin taloon...

— Hän palaisi ja... — Isä Pezelay ravisti päätään, ja hänen poskensa
kävivät hiukan kalpeammiksi. Varmaankin hän mielikuvituksessaan näki
enemmän kuin sanoi.

— _Hoc est corpus_, — mutisi toinen. — Jos hän kohtaisi meidät juuri
silloin matkalla asuntoonsa, ja meillä olisi kello, kirja ja kynttilä,
pysähtyisikö hän?

— Hän ei pysähtyisi! — sanoi isä Pezelay.

— Eikö?

— Minä tunnen sen miehen.

— No sitten... — mutta lauseensa lopun St.-Benoisin pappi kuiskasi
päätään kurkoittaen niin hiljaa, ettei hänen takanaan laiha mieskään,
joka kuunteli ahnaasti esimiehensä sanoja, sitä käsittänyt. Mutta että
hän puhui kyllin selvästi kuulijalleen, sitä todistivat isä Pezelayn
kasvot. Hämmästys, pelko, toivo, voitonriemu, kaikki nämä väreilivät
vuorotellen hänen kalpeilla, laihoilla kasvoillaan, mutta ennen kaikkea
viekas, vahingoniloinen ilkeys, ikäänkuin paholaisen silmät olisivat
tirkistelleet naamarin takaa.

Kun toinen vihdoin vaikeni, hengähti Pezelay syvään.

— Se on rohkeaa, rohkeaa! — mutisi hän. — Mutta oletteko miettinyt
erästä seikkaa? Se mies, joka johtaa...

— Hyökkäystä? — kuiskasi toinen kikattaen. — Hän voi joutua kärsimään,
niinkö? Hyvin mahdollista, mutta se on joku muu kuin te tai minä. Se,
joka oli viimeisenä täällä, hän on ensimmäisenä siellä. Varapiispa, jos
vain saamme hänet myöntymään, hän kun tietää, että hänenkin varalleen
on marttyyrikruunu. — Himmeissä silmissä välähti inhoittava mielihyvä.

— Entä se hälytys, joka saa hänet poistumaan raatihuoneesta?

— Sen ei välttämättä tarvitse olla mitään todellista. Tärkeintä on
käyttää sitä hyvin. Ja silloin heinäkin palaa!

— Luuletteko niin?

— Mitä voisi yksi mies tehdä tuhatta vastaan? Eivät hänen omat
palvelijansakaan uskalla auttaa häntä.

Isä Pezelay kääntyi laihan miehen puoleen, joka vartioi ovea, ja
viitaten häntä luokseen neuvotteli hetken aikaa hänen kanssaan
matalalla äänellä.

— Ehkä voin saada kokoon parikymmentä, — vastasi mies hetken väittelyn
jälkeen. — Ja jos ne sijoitetaan hyvin, voidaan kyllä jotakin saada
aikaan. Mutta me emme ole Pariisissa, hyvä isä, jossa voidaan luottaa
teurastajien kortteliin ja miehet tietävät, että tappamalla hugenotin
tekee Jumalalle palveluksen! — Täällä — hän nykäisi olkapäitään
halveksivasti — ollaan lampaita.

— Se on kuninkaan tahto, — vastasi pappi rypistäen otsaansa.

— Niin, mutta ei Tavannesin, — sanoi mustiin puettu mies irvistäen, —
ja hän se tänään määrää täällä.

— Narri! — tiuskasi isä Pezelay. — Hänellä ei ole kahtakaankymmentä
mukanaan. Tehkää te vain niinkuin olen sanonut ja jättäkää kaikki muu
Jumalan haltuun.

— Ja teidän, hyvä herra? — vastasi toinen. — Sillä te ette sano minulle
kaikkea, mitä aiotte tehdä, — jatkoi hän irvistellen. — Hyvä, olkoon
niin. Teen kyllä oman osani, mutta toivoisin, että olisimme Pariisissa.
Pyhä Genoveva on aina hyvä palvelijoilleen.



XXIX.

PAKO.


Eräässä Angersin majatalon toisen kerroksen pienessä, likaisessa
ja kurjassa takahuoneessa, joka oli kapean kujan puolella ilman
muuta näköalaa kuin ikkunaton seinä, istui kaksi miestä nyrpeänä,
tai oikeastaan vain toinen istui, leuka käden varassa, kun taas
maltittomampi tai tulisempi toveri käveli edestakaisin. Jouduttuaan
vangiksi — sillä he olivat vankeja — he olivat aluksi toivottomina
pelänneet pahinta, ja nyt oli kaksi päivää hitaasti vierinyt heidän
ohitsensa sytyttäen ainoastaan heikon toivonkipinän heidän rinnassaan.
Mutta kun heidät komennettiin ulos vankeudestaan, pakotettiin nousemaan
hevosten selkään ja ratsastamaan, niin tämä vaihtelu, liike ja
ulkoilma lietsoivat kipinän tuleen, vaikka heillä aluksi olikin jalat
hevosen satulavyöhön sidottuina. He olivat kuiskailleet pari sanaa
toisilleen, ihmetelleet ja tuumineet. Valppaat, jöröt vartijat eivät
vastanneet mihinkään kysymykseen, ja vaikka tämä vaiteliaisuus tuntui
pahaenteiseltä ja he tunsivat hyvin sen miehen, jonka käsiin olivat
joutuneet, niin että sen olisi tullut sammuttaa tämä kipinä, niin nämä
kaksi miestä kuitenkin yhä puhalsivat sitä palamaan. Molemmilla oli
siihen oma syynsä, toisella nuoruuden joustavuus, toisella innostuneen
mielen usko. Toisen rinnassa tämä tuli oli leimahtanut suorastaan niin
ylimieliseksi luottamukseksi, että hän piti kaikkea varmana, olematta
ensinkään tyytyväinen.

— Teidän on helppoa sanoa: »Malttia!» — huusi hän astellessaan
lattialla kiihtyneenä. — Teillä ei ole muuta menetettävää kuin
henkenne, ja jos teidän onnistuisi paeta, niin olette kaikesta vapaa.
Mutta hän on ryöstänyt minulta enemmän kuin hengen. Minulta hän on
vienyt lemmittyni ja itsekunnioitukseni, paha hänet periköön! Hän ei
ole tehnyt minulle vain kerran vääryyttä, vaan kahdesti ja kolmastikin.
Ja jos hän nyt päästää minut hengissä irti, niin minä... minä tapan
hänet! — lopetti hän sähisten hampaittensa välistä.

— Teitäpä ei ole helppo tyydyttää.

— Minä tapan hänet.

— Silloin te vaipuisitte vieläkin syvemmälle, — vastasi pappi katsellen
häntä vakavasti. — Toivoisin, herra de Tignonville, teidän muistavan,
että pelastuksenne ei vielä ole varma. Teidän nykyinen mielentilanne,
sen sanon teille, ei ole mikään hyvä valmistus kuolemaan.

— Hän ei ota henkeämme! — huusi Tignonville. — Hän tietää paremmin kuin
useimmat muut miehet, kuinka on kostettava.

— Silloin hän on muita ylevämpi, — vastasi La Tribe kiivaasti. — Omasta
puolestani toivoisin olevani siitä varma, ja silloin istuisin tässä
rauhallisempana.

— Jospa voisimme paeta nyt, omasta aloitteestamme! — huusi Tignonville.
— Silloin emme pelastaisi ainoaltaan henkeämme, vaan myöskin kunniamme.
Ajatelkaapa sitä, hyvä mies! Jos voisimme paeta vastoin hänen tahtoaan!
Oletteko varma siitä, että nyt olemme Angersissa?

— Niin varma kuin voi olla se, joka on nähnyt mustan kaupungin vain
kerran tai kahdesti, — vastasi La Tribe astuen ikkunan luo, josta
puuttui lasi, ja tirkistellen kömpelön puuristikon läpi. — Mutta vaikka
voisimmekin paeta, niin olemmehan täällä vieraita. Emme tiedä minne
päin mennä emmekä sitäkään, mistä saisimme turvaa. Ja sitäpaitsi,
— jatkoi hän kääntyen ikkunan luota ja kohauttaen olkapäitään
alistuvaisesti, — ei siitä kannata puhua niin kauan kuin kuulemme noita
askelia tuolta käytävästä ja astuja pitää avainta taskussaan.

— Jos voisimme livahtaa hänen käsistään samalla tavalla kuin hän sai
meidät loukkoonsa!

— Niin, jospa! Mutta joka lattiassa ei ole luukkua.

— Mutta jos voisimme nostaa sijoiltaan jonkun lattialaudoista,
— esitti nuori mies astuen silmät lattiaan luotuina huoneen
toisesta päästä toiseen. — Taikka... kenties, — ja hän muutti
asentoaan, — voisimme murtautua katon puhki? — Katsahtaen ylös hän
tarkasteli hämähäkinseittien peittämää sälekattoa, jota kannattivat
laudoittamattomat parrut.

— Hm!

— Niin, miksi ei? Miksi emme koettaisi murtautua katon puhki? -— toisti
Tignonville, tarttui tarmonpuuskassaan seuralaisensa hartiaan ja
ravisti häntä. — Nouskaa vuoteelle seisomaan, niin yletytte siihen.

— Entä lattia sen päällä?

— Mitä vielä, eihän siellä ole mitään lattiaa. Yläpuolellamme on vain
ullakko. Katsokaapa tätä ja tätä, — ja nuori mies hypähti vuoteelle ja
työnsi kannuksenpyörän säleiden väliin.

La Triben ilme muuttui. Hän nousi hitaasti seisomaan.

— Koettakaapa vielä, — sanoi hän.

Tignonville työnsi punoittavin poskin kannuksen uudelleen säleiden
väliin ja kiersi sitä, kunnes saattoi työntää sormensa näin
syntyneeseen reikään. Sitten hän tarttui yhteen säleistä ja taivutti
sitä pitkälti alaspäin työntäen sitten aukkoon käsivartensa kyynärpäätä
myöten ja liikuttaen sitä edestakaisin. Hänen silmänsä loistivat
voitonriemuisina, kun hän katseli toveriansa putoilevien roskien läpi.

— Missä nyt on lattianne? — kysyi hän.

— Eikö kätenne osu mihinkään?

— Ei, siellä on tyhjää. Vähän ylempänä voisin koskettaa kattotiilejä, —
ja hän yritti kurottaa korkeammalle.

Vastauksen sijaan La Tribe tarttui häneen. —Alas, alas, pian! —
kuiskasi hän. — Meille tuodaan päivällistä.

Tignonville työnsi säleen takaisin niin hyvin kuin taisi ja hyppäsi
lattialle; sitten molemmat pyyhkivät kiireesti vuoteelta roskat. Kun
Badelon kahden miehen saattamana tuli sisään tuoden heidän ateriansa,
seisoi La Tribe ikkunan ääressä pimentämässä huonetta ja Tignonville
makasi äreänä vuoteella. Epäluuloisenkin katseen olisi ollut vaikea
keksiä, mitä oli tapahtunut; nämä kolme miestä eivät epäilleet mitään
eivätkä myöskään mitään keksineet. He menivät jälleen ulos, avain
kääntyi lukossa, ja portailta kuului kahden miehen loittonevia askelia.

— Nyt meillä on tunti aikaa! — huudahti Tignonville ja hypähtäen
leimuavin silmin vuoteelle alkoi hakata ja repiä säleitä. Hänen
ympärillään satoi tomua ja sirpaleita. Onneksi nämä putoillessaan
vuoteelle eivät saaneet aikaan paljonkaan ääntä, ja kuumeisen kiireesti
ponnistellen ja tomun miltei tukahuttaessa hän oli viidessä minuutissa
puhkaissut niin ison aukon, että saattoi sen läpi työntää käsivartensa.
Tämä reikä ylettyi toisesta parrusta melkein toiseen asti. Ilma oli
nyt aivan täynnä kalkintomua; molemmat miehet voivat tuskin hengittää,
mutta eivät uskaltaneet keskeyttää työtään. Nuori mies kapusi vuoteella
seisovan La Triben olkapäille ja työnsi päänsä ja käsivartensa aukosta
sisään; nojaten sitten kyynärpäitään kattoparruille hän kiskaisi
itsensä ylös aukosta ja lisäponnistuksella pääsi vihdoin nelin kontin
ullakon lattialle. Hän pysähtyi hengähtämään painaen naarmuisia ja
verestäviä sormiaan huulia vasten; sitten hän kurotti itseään alaspäin
ja auttoi toverinsa samalle edulliselle paikalle.

He huomasivat olevansa pitkällä, kapealla ullakolla, joka ei
ylimmältäkään kohdalta ollut kuutta jalkaa korkeampi. Siellä oli
tukahduttavan kuuma. Heidän kummallakin puolellaan olivat kattotiilet
jyrkästi vinossa, ja näiden välistä sirisi heikkoa valoa, joka
paljasti heille koko rakennuksen läpi kulkevan mahtavan kurkihirren ja
ullakon etäisimmässä päässä vuoliaisen, josta kohosi polvipuiden ja
poikkipönkkien verkko kurkihirttä kohti.

Tignonville, jonka näytti vallanneen luonnoton tarmokkuus, pysähtyi
vain riisuakseen saappaansa. — Rohkeutta! Kaikki käy hyvin! — läähätti
hän sitten ja kantaen saappaita kädessään kulki edellä astuen notkeasti
parrulta parrulle, kunnes saapui vuoliaisen luo. Hän kapusi sille ja
tunkeutuen polvipuiden välistä pääsi toiselle ullakolle, joka oli aivan
edellisen kaltainen. Tämän toisessa päässä kohosi karkeatekoinen,
hirsikehäinen tiiliseinä, suuresti masentaen hänen toiveitaan, mutta
kun hän lähestyi sitä, ilmestyi matalalla nurkassa, jota kohti katto
aleni, pieni neliskulmainen, tuskin kahden jalan korkuinen ovi.

Molemmat miehet ryömivät ovelle ja jäivät kuuntelemaan. — Luulenpa sen
johtavan lyijykatolle, — kuiskasi La Tribe. He eivät uskaltaneet puhua
ääneen.

— Samapa se, mitä tietä menemme! — vastasi Tignonville huolettomasti.
Hän oli entistäänkin innokkaampi, sillä on olemassa pelko, joka on
kuolemankin pelkoa pahempi. Hänen silmänsä loistivat tomunaamarin
läpi, hiki valui kasvoilta leukaa kohti, ja hän hengitti ähkyen. —
Ei ole millään väliä, jos vain pääsemme hänen käsistään, — läähätti
hän. Hän työnsi ovea häikäilemättä, se lensi auki, ja molemmat miehet
peräytyivät äkkiä huudahtaen hämmästyksestä.

He olivat luulleet, että heitä kohtaisi auringonpaiste; sensijaan
he nyt näkivät harmahtavan likaisen, avokattoisen yliskamarin. Tämä
täytti yläosan rakennuksen päätyä, joka oli hiukan korkeammalla sitä
sivustaa, missä he olivat olleet vankina. Lattialla oli likaisia
työntösänkyjä ja risaisia patjoja, lisänä vanhoja satuloita ja
rikkinäisiä hevosloimia. Kaikesta päättäen tämä oli palvelijain taikka
kurjien maankiertäjien makuupaikka. Mutta miehet, jotka polvistuneina
tuijottivat sinne uskaltamatta liikahtaa, eivät ensinkään säikähtäneet
tätä ruokottomuutta. Eikö siellä ollut ketään? Se kysymys oli heti
herännyt heidän mielessään ja sitten pannut heidän valtimonsa hurjasti
tykyttämään.

Heidän tuskaiset katseensa harhailivat toisesta ryysyläjästä toiseen,
tutkien jokaista epäilyttävää muotoa. Ja kun huoneessa yhä vallitsi
hiljaisuus, kurottivat he päitään yhä pitemmälle, kunnes saivat nähdä
yli koko lattian. Eikä vieläkään kuulunut mitään. Vihdoin Tignonville
liikahti, ryömi oviaukosta sisään, nousi seisomaan ja tirkisteli
ympärilleen. Hän nyökkäsi, ja pappi meni sinne myös, kun ei mikään
välitön vaara uhannut heitä.

He huomasivat nyt olevansa ihan likellä alaspäin johtavien kapeiden
portaiden päätä ja saattoivat nähdä portaiden alapäässä oven.
Tignonville viittasi La Tribeä odottamaan ja ryömi itse portaita
alas. Ehdittyään ovelle hän kumartui ja tirkisti rei’ästä, jonka läpi
säpinnuora kulki. Hän katseli hetkisen ja tuli sitten äänettömästi
masentuneen näköisenä jälleen ylös.

— Parasta heittää kirves järveen! — mutisi hän. — Vartija on vain
muutaman askeleen päässä ovesta, — ja raivostuneena pettyneistä
toiveistaan hän huitaisi kädellään.

— Katsooko hän tännepäin?

— Ei. Hän katselee pitkin käytävää meidän huoneemme ovea kohti. Mutta
emme voi sivuuttaa häntä.

La Tribe nyökkäsi ja hiipi erään ristikkoikkunan luo. Saattoihan olla
mahdollista, että voisi paeta tiilikaton reunaa pitkin. Mutta hän
huomasi, että ikkuna oli korkealla katossa, joka taittui jyrkästi
harjasta räystäskouruja kohti. Hän siirtyi toisen ikkunan ääreen, jonka
ristikossa pieni luukku oli auki, ja katsoi ulos. Korkealla ilmassa
huimaavassa korkeudessa lenteli valkoisia kyyhkysiä auringon paistaessa
kirkkaasti, ja katsoessaan alaspäin hän näki syvällä allaan paahtavan
torin ja siellä rivin markkinakojuja, joiden ohi liikkuvat ihmisjoukot
näyttivät kääpiöiltä. Ja kaiken tämän keskellä oli kummallinen teline!
Vaistomaisesti, ikäänkuin ihmiset olisivat alhaalta voineet nähdä hänen
kasvonsa pienessä kattoikkunassa, hän vetäytyi takaisin.

Hän viittasi Tignonvilleä luokseen ja, kun tämä oli noudattanut kutsua,
kehoitti häntä katsomaan alas. — Katsokaa! — kuiskasi hän. — Tuonne!

Nuori mies tähysteli sinne ja hengähti kiivaasti. Vaikka hänen kasvonsa
olivatkin tomun peitossa, kävivät ne kuitenkin vielä harmaammiksi.

— Teidän ei ensinkään tarvinnut pelätä, että hän päästäisi meidät
vapaiksi! — mutisi pappi miltei tahtomattaan ivallisesti.

— Ei.

— Eikä minunkaan! Tuolla riippuu kaksi köyttä — ja La Tribe huokasi
lyhyen rukouksen. Teline, joka oli herättänyt hänen huomiotaan, oli
hirsipuu, kolmesta hirsipuusta ainoa, joka oli heidän näköpiirissään.

Hänen vieressään seisova Tignonville kääntyi äkkiä ikkunasta ja
silmäili hurjasti ympärilleen. — Ehkäpä voimme puolustautua portaissa,
— mutisi hän. — Kahden miehen luulisi voivan pitää sitä vallassaan
jonkun aikaa.

— Meillä ei ole ruokavaroja.

— Ei olekaan. — Mutta äkkiä hän tarttui La Triben käsivarteen. — Nyt
minä tiedän! — huudahti hän. — Sillä tapaa voimme pelastua? Täytyy
yrittää! — jatkoi hän kiihtyneen näköisenä. — Katsokaa! — Ja nostaen
lattialta patjan, jonka ryysyjen välistä oljensänki monesta kohden
pisti esiin, hän pani sen päänsä päälle.

Patja painui joka kulmaltaan alaspäin, sillä sitä oli paljon käytetty,
ja melkein peitti hänen kasvonsa, jättäen paljaaksi ainoastaan hänen
leukansa ja muurisaven peittämät hartiansa. Hän kääntyi toverinsa
puoleen.

La Triben kasvot alkoivat hehkua Tignonvilleä katsellessa. — Saattaapa
niin olla! — huudahti hän. — Siinä on ainakin mahdollisuus, te olette
oikeassa, me voimme ehkä tuolla tavalla pelastua!

Tignonville pudotti patjan lattialle ja kiskaisi takin päältään. Sitten
hän repäisi polvihousunsa polven kohdalta, niin että ne roikkuivat
irrallaan pohkeiden ympärillä.

— Tehkää samaten! — sanoi hän. — Ja nopeasti, ystäväni, nopeasti.
Riisukaa kenkänne. Päästyämme ulos meidän täytyy kulkea katuja pitkin
näitä kantaen — hän nosti taakkansa jälleen lattialta päänsä päälle —
kunnes ehdimme yksinäiselle paikalle, ja sitten voimme...

— Piillä! Taikka uida joen poikki! — sanoi pappi. Hän oli seurannut
toverinsa esimerkkiä ja kantoi nyt samanlaista taakkaa päänsä päällä.
Revittyine ja tomuttuneine housuineen ja takki tuskin paremmassa
kunnossa hän oli hyvin kurjan näköinen. Tignonville katseli häntä
tyytyväisenä ja kääntyi portaita kohti.

— Tulkaa nyt, — kiirehti hän, — tässä ei ole varaa tuhlata hetkeäkään.
Minä hetkenä tahansa voidaan mennä huoneeseemme ja huomata se tyhjäksi.
Oletteko valmis? Lähtekäämme sitten reippaasti, sillä liiallinen
varovaisuus voi herättää epäluuloja! Ja mutiskaa jotakin ovella.

Itse hän alkoi äänekkäästi torua ja mutisten jotakin epäselvää
kompuroi portaita alas pään päällä olevan taakan raapiessa seinää
kummaltakin puolen. Tultuaan ovelle hän kömpelösti kopeloi lukkoa,
ja kun ovi aukeni, horjahti hän ulos päästäen samassa kirouksen,
ikäänkuin ei ajattelisi muuta kuin takkaansa. Badelon — sillä hänellä
oli vartiovuoro — tuijotti tätä ilmestystä, mutta seuraavassa hetkessä
hänen nenäänsä pisti patjan haju, joka ei suinkaan ollut tuoreimpia,
ja nyrpistäen nenäänsä hän peräytyi askeleen. Hänellä ei ollut mitään
epäluuloja; miehet eivät tulleet talon siitä osasta, jossa vangit
olivat, ja hän väisti sivulle antaakseen heille tietä. Pian he olivat
ehtineet hänen sivuitseen ja astuivat portaita alas hoippuen epävarmoin
askelin, ikäänkuin olisivat tuskin nähneet eteensä.

Näin pitkälle oli onni myötäinen. Onnettomuudeksi he saapuessaan
portaiden juurelle joutuivat ensimmäisen kerroksen pääkäytävään. Se
ulottui sekä oikealle että vasemmalle, eikä Tignonville tiennyt mihin
suuntaan kääntyä päästäkseen alaspäin johtaville portaille. Hän ei
kuitenkaan uskaltanut epäröidä, sillä käytävässä oli ovien kohdalla
odottamassa neljä tai viisi palvelijaa, ja etäämpänä hän näki kolme
Tavannesin seurueeseen kuuluvaa miestä. Sitäpaitsi saattoi minä hetkenä
tahansa joku kysyä, mitä oli tekeillä, ja keksiä petoksen. Hän kääntyi
siis umpimähkään vasemmalle ja marssi rohkeasti eteenpäin, kunnes
tapahtui juuri se, mitä hän oli pelännyt. Muuan mies ilmestyi käytävään
eräästä huoneesta, juuri kun he astuivat sen oven ohi, näki heidät ja
kohotti kauhistuneena kätensä.

— Mitä te teette? — huusi hän raivostuneena ja kiroten. — Kuka on
käskenyt teidät tänne?

Tignonvillestä tuntui kuin olisi kieli kuivunut kiinni kitalakeen.
Takana La Tribe mutisi jotakin tallista.

— Ja tähän aikaan päivästä! — sanoi mies. — Hyi! Mutta kuinka te
tulette tätä tietä? Oletteko juovuksissa? Kas tänne! — Hän avasi
läheltään ummehtuneen komeron oven. — Heittäkää ne tuonne, kuuletteko?
Ja pimeän tultua voitte käydä ne hakemassa. Hyi! Kumma, ettette vieneet
niitä suoraan rouvan huoneiden läpi! Ja olisipa itse herra silloin
ollut siellä! No, ettekö tee niinkuin käsken? Oletteko juovuksissa?

Tignonville heitti yrmeänä patjansa komeroon. La Tribe seurasi
esimerkkiä. Onneksi oli käytävässä huono valaistus, ja majatalossa oli
paljon apulaisia ja vieraita palvelijoita. Kellarimestari piti heitä
vain kulkureina, jotka eivät olleet sen parempaa ymmärtäneet.

— Menkää matkaanne nyt! — jatkoi hän kiukkuisesti. — Tämä paikka
ei ole teikäläisiä varten. Menkää tiehenne! Minä tulen heti! —
huusi hän sitten vastaukseksi johonkin etäiseen kutsuun miesten
lähdettyä liikkeelle ja kiirehti suorittamaan tehtävää, jonka heidän
ilmestymisensä oli keskeyttänyt.

Tignonville aikoi ottaa patjan jälleen säiliöstä, sillä kellarimestari
oli jättänyt avaimen lukkoon, mutta hänen yrittäessään avata
toinen kääntyi katsomaan, ja molempien karkurien täytyi olla häntä
seuraavinaan. Mutta hetken kuluttua he olivat taas rauhassa, ja
Tignonville kääntyi uudelleen ottamaan patjat. Mutta toisellakin kertaa
oli onni vastainen; muuan ovi aukeni askeleen päässä heistä, ja sieltä
tuli nainen, joka hätkähti nähdessään tämän oudon miehen, ja heidän
katseensa yhtyivät. Onnettomuudeksi lankesi valo juuri avatusta ovesta
Tignonvillen kasvoille, ja kirkaisten nainen mainitsi hänen nimensä
ääneen.

Vielä silmänräpäys, ja he olisivat olleet hukassa, sillä käytävän
toisessa päässä vetelehtivät palvelijat olivat kuulleet huudon ja
katselivat sinne päin. Mutta Tignonville säilytti malttinsa, painoi
kätensä naisen suulle ja työnsi hänet väkisin edellään huoneeseen,
johon hän itsekin kiirehti La Tribe kintereillään.

Huone oli tilava, ja siellä oli seitsemän tai kahdeksan henkeä, jotka
olivat rukoilemassa, kun naisen huuto oli säikäyttänyt heidät, ja nyt
nousivat polviltaan. Aluksi he eivät nähneet muuta kuin kynnyksellä
seisovan Javetten rimpuilemassa villiltä näyttävän, likaisen ja
ryysyisen miehen kourissa ja luulivat mellakan alkaneen kaupungissa ja
verilöylyn uhkaavan. Carlat heittäytyi emäntänsä eteen suojellakseen
häntä, kreivitär puolestaan koki suojella nuorta tyttöä, jonka kasvot
olivat kalmankalpeat. Rouva Carlat ja eräs palvelustyttö juoksivat
kirkuen ikkunan ääreen; vielä hetkinen, ja hälinä olisi kuulunut ulos.

Tignonvillen ääni keskeytti melun. — Ettekö tunne minua? — huusi hän. —
Rouva, te ainakin tunnette? Carlat! Oletteko kaikki järjiltänne?

Nämä sanat saivat heidät jäämään kunkin paikalleen, mutta heidän
hämmästyksensä oli miltei yhtä suuri kuin äskeinen säikähdys. Kreivitär
koetti puhua ja vasta kolmannella kerralla sai äänensä kuuluvilla.

— Oletteko karanneet? — kuiskasi hän.

Tignonville nyökkäsi voitonriemusta säteilevin silmin.

— Tänne saakka on onni meitä suosinut, — sanoi hän. — Mutta he voivat
olla kintereillämme millä hetkellä hyvänsä. Minne voimme piiloutua?

Kreivitär katsoi Javetteen painaen kättään rintaansa vasten. — Ovi
kiinni, tyttö! — kuiskasi hän. — Lukkoon!

— Niin, lukitse se! He voivat sitten mennä takaovesta ulos, — sanoi
rouva Carlat, äkkiä havahtuen ja käsittäen tilanteen. — Minun kamarini
kautta! Ja kun he kerran pääsevät pihalle, voivat he mennä tallien
kautta ulos.

— Minkä kautta? — kysyi Tignonville maltitonna. — Älkää tuijotelko,
vaan...

— Tästä ovesta! — vastasi rouva Carlat kiirehtien sitä kohti.
Tignonville oli juuri seuraamaisillaan häntä, kun kreivitär asettui
oven eteen.

— Seis! — huudahti hän, eikä huoneessa ollut yhtäkään, joka ei olisi
huomannut uutta päättäväisyyttä, joka kajahti hänen äänessään, tai
hänen ryhtinsä uutta arvokkuutta. — Pysähtykää, herra, ehkä kiirehdimme
liikaa. Jos nyt menette ulos tuollaisessa valepuvussa, niin etteköhän
silloin joudu suurempaan vaaraan kuin täällä? Olen varma, ettei
henkenne ole missään vaarassa tällä hetkellä. Miksi siis antautuisitte
vaaralle alttiiksi...

— Eikö missään vaarassa, rouva? — kysyi Tignonville keskeyttäen hänet
ihmetellen. — Oletteko nähnyt hirsipuun torilla? Ettekö myönnä sitä
vaaraksi?

— Se ei ole pystytetty teitä varten.

— Eikö?

— Ei, herra, — vastasi kreivitär varmasti. — Vannon, ettei ole. Ja
minä tiedän syitä, tärkeitä syitä, miksi teidän ei sopisi nyt lähteä
ulos. Herra de Tavannes — hän lausui miehensä nimen hermostuneesti,
ikäänkuin tietoisena tästä arasta kohdasta — antoi ankaran määräyksen,
ennenkuin ratsasti täältä, että kaikkien oli pysyteltävä sisällä,
sillä mitättöminkin asia saattoi villitä kaupungin. Senvuoksi, herra
de Tignonville, pyydän, suorastaan rukoilen teitä, — jatkoi hän yhä
innokkaammin nähdessään toisen tekevän kieltävän liikkeen, — jäämään
tänne, kunnes hän palaa.

— Ja vastaatteko, rouva, hengestäni?

Kreivitär epäröi, kalveten hetkeksi, mutta ainoastaan hetkeksi. Entä,
jos hän petti itseään? Entä, jos hän toimitti entisen sulhasensa
kuolemaan? Entä jos... mutta hänen epäröimisensä kesti vain hetken.
Hänen velvollisuutensa oli selvä.

— Minä vastaan siitä, — sanoi hän kalpein huulin, — jos jäätte tänne.
Ja pyydän, rukoilen hartaasti, sen rakkauden nimessä, jota muinoin
tunsitte minua kohtaan, että jäätte tänne, lisäsi hän epätoivoisena
nähdessään toisen aikovan kieltää.

— Muinoin! — liuskasi Tignonville kiihoittaen itseään halpamaiseen
raivoon. — Sen rakkauden nimessä, jota muinoin tunsin! Sanokaa
mieluummin sen rakkauden nimessä, jota tunnen, rouva, sillä minä en
olekaan mikään naisellinen tuuliviiri, joka nai voittajan, menee ja
tulee hänen käskyjensä mukaan! Näyttää siltä, että te, — jatkoi hän
ivallisesti, — olette hyvin oppinut vaimon läksyn! Te tahtoisitte
pitää minua pilkkananne, niinkuin silloin yöllä asettuessanne hänen
ja minun välilleni! Tottelin teitä silloin, säästin häntä. Ja mitä
hyötyä minulla siitä oli? Kahleet ja vankeutta! Ja mitä hyötyä minulla
nyt siitä olisi? Samanlaista! Ei, rouva, — puhui hän katkerasti,
yhtä paljon Carlatille ja muille huoneessa olijoille kuin entiselle
morsiamelleen, — minä en muutu. Minä rakastin ja rakastan yhä vielä.
Minä aioin lähteä ja lähdenkin. Jos kuolema vaanisi tuon oven takana,
— hän osoitti ovea, — ja henkeni olisi täällä varmassa turvassa sen
miehen vallassa, niin astuisin kynnyksen yli mieluummin kuin ottaisin
henkeni lahjana hänen kädestään! — Ja raahaten La Tribeä mukanansa
hän kiihkein elein syöksyi kreivittären ohi, avasi oven ja katosi
viereiseen huoneeseen.

Kreivitär astui askeleen ikäänkuin seuratakseen häntä, ikäänkuin
aikoisi suostutella häntä uusilla pyynnöillä. Mutta tuskin hän oli
liikahtanut, kun kuuli huudon, joka pysäytti hänet. Askelten töminä
ja kova huuto ja melu tuntui hyökyaaltona kohahtavan käytävää pitkin
ja lähenevän huonetta, jossa hän oli, hirvittävän nopeasti. Pako oli
tullut ilmi! Ehtisivätköhän karkurit livahtaa alhaalta ulos?

Joku koputti ovelle, painoi ovenripaa, työnsi ja hakkasi ovea. Mutta
kreivitär ja kaikki huoneessa olijat olivat kiirehtineet ikkunain
ääreen katselemaan.

Jos molemmat miehet eivät vielä olleet paenneet, niin ne varmasti
joutuisivat kiinni. Mutta ei, kurkottaessaan ulos ikkunasta kreivitär
näki ensiksi toisen ja sitten toisen pölyisen hahmon hyökkäävän
ulos alapuolella olevasta ovesta ja kiirehtivän Ste. Croix-torilta
ensimmäistä kadunkulmaa kohti. Mutta ennenkuin he ehtivät sinne,
hyökkäsi talosta neljä takaa-ajajaa, joiden etunenässä juoksi Badelon
harmaat kiharat liehumassa, ja katu kajahteli huudoista: »Pidättäkää
hänet! Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni!»

Joku takaa-ajajista tai syrjäinen tahtoi lisätä hälinää ja ampui
laukauksen ilmaan, ja samassa silmän räpäyksessä, ikäänkuin se olisi
ollut merkkinä, vilisi tori ihmisiä, joita tulvi sinne kummastuttavan
nopeasti, ja joltakin läheiseltä katolta — suuntaa oli mahdoton
tarkalleen sanoa, — kuului ainakin tusinan väkipyssyn rätinä, hälyttäen
koko kaupungin.

Kovaksi onneksi karkurit tapasivat jo ensi kadunkulmassa sulun. He
kiirehtivät toista katua kohti, mutta sielläkin oli läpitunkematon
ihmisryhmä, ja kääntyen he syöksyivät nyt torin poikki St. Mauriceen
päin pyrkien sekaantumaan ihmisjoukkoon. Mutta takaa-ajajat
pysyttelivät vimmatusti heidän kintereillään juosten kumoon milloin
jonkun miehen, milloin lapsen, joka osui tielle, ja sitten Tignonville
juostessaan erään markkinakojun ympäri kompastui naulaan ja kaatui La
Triben törmätessä vuorostaan häneen ja kaatuessa myöskin. Kaikki neljä
ratsumiestä hyökkäsivät saaliinsa kimppuun, tavoittivat heidät ja
alkoivat raastaa heitä kiroillen ja sadatellen majataloon päin.

Kreivitär oli nähnyt tämän kaiken ikkunastaan, pidättänyt hengitystään
heidän juostessaan ja sävähtänyt heidän langetessaan. — Nyt heidät
saatiin kiinni! — mutisi hän, ja nyyhkytys oli tukahduttaa hänet. Hän
puristi kätensä ristiin. — Jospa hän olisi seurannut neuvoani!

Mutta asia ei ollutkaan ratkaistu niin helposti kuin hän luuli. Hetki
hetkeltä kasvava ihmisjoukko ei tiennyt mitään takaa-ajajista eikä
karkureista. Päinvastoin alkoi kuulua huutoja, että ratsumiehet olivat
hugenotteja ja että hugenotit olivat ruvenneet surmaamaan katolilaisia,
ja kun niihin aikoihin ei pidetty mitään huhua mahdottomana ja tämä
huhu oli sellainen, jota pantiin alinomaa liikkeelle, niin singahti
ensiksi yksi kivi ja sitten toinen ja vielä kolmaskin. Eräs mies, jolla
oli kädessään sauva, hyökkäsi esiin ja löi Badelonia hartioihin, kaksi
tai kolme miestä tunkeutui ratsumiesten väliin alkaen ahdistaa heitä,
ja jollei samassa hetkessä oli rynnännyt paikalle kolme Tavannesin
seurueeseen kuuluvaa miestä ja uhaten roskajoukkoa keihäillään
pakottanut sitä hetkiseksi peräytymään, olisi vangit vapautettu aivan
majatalon oven edessä. Mutta nyt heidät raastettiin sisään ja portit
paiskattiin kiinni ja salvattiin viime tingassa. Vielä hetkinen,
ehkäpä vain sekunti, ja roskajoukko olisi saanut heidät käsiinsä.
Sitten alkoi kivisade rätistä majatalon ulkoseinää vastaan, ja kesken
roskajoukon yltyvää melua ja ulvontaa kajahti kaupungin ylitse raskaana
ja mahtavana St. Mauricen suuren kellon jyminä.



XXX.

PYHÄNHÄVÄISTYS.


Saumurin varamaaherra de Montsoreau melkein hypähti tuoliltaan pelkästä
hämmästyksestä.

Mitä? Eikö mitään kirjeitä? — huudahti hän.

Kaikki neuvosmiehet tuijottivat. — Eikö mitään kirjeitä? — mutisivat he.

— Ei mitään kirjeitä? — toisti pormestari heikolla äänellä.

Kreivi Hannibal katseli hymyillen ympärilleen neuvospöydässä. Hän yksin
pysyi tyynenä.

— Ei, sanoi hän. — Ei minulla ole mitään kirjeitä.

Herra de Montsoreau, joka vielä oli matkastaan tomuinen ja piti
rintahaarniskaa, istui toisella kunniasijalla pöydän päässä ja rypisti
otsaansa.

Mutta heitä kreivi, — sanoi hän, — minulla on kuninkaan veljeltä käsky
yhteistoiminnassa teidän kanssanne panna toimeen hänen majesteettinsa
tahto, ja minä käsitin asian niin, että te esiinnytte täällä
kirjallisesti kuninkaan puolesta.

— Minulla oli kirjeitä, — vastasi kreivi Hannibal kylmäkiskoisesti, —
mutta ne joutuivat matkalla hukkaan.

— Joutuivat hukkaan, niinkö? — huusi Montsoreau, joka ei uskonut
korviaan, ja kaupungin vähäpätöisemmät arvohenkilöt, neuvosmiehet ja
papit, jotka istuivat kummallakin puolen pöytää, tuijottivat suu auki.
Tuommoinen oli käsittämätöntä! Uskomatonta! Hukata kuninkaan kirjeet!
Oliko moista koskaan kuultu?

Niin, ne joutuivat minulta hukkaan. Kadotin ne, jos ymmärrätte sitä
paremmin.

— Mutta nyt te laskette pilaa! — vastasi maaherra levottomasti
liikahdellen tuolillaan. Kuvernööri oli kuuluisampi näppäryydestään
kuin rohkeudestaan, ja kuten useimmat viekkaat miehet, oli hänkin nopea
epäilemään ansaa. — Varmasti te puhutte leikkiä, herra kreivi. Hänen
majesteettinsa kirjeitä ei hukata matkalla.

— Ei hukatakaan, kun ne sisältävät hänen majesteettinsa tahdon, —
vastasi Tavannes hymyillen omituisesti.

— Te siis tarkoitatte...

Kreivi Hannibal kohautti olkapäitään, mutta ei ehtinyt vastata,
sillä Bigot tuli sisään tuoden hänen makeisrasiansa, ja hän avasi
sen ottaakseen jonkun luumun. Hän valitsi hyvän aikaa, mutta kukaan
läsnäolijoista ei voinut hänen ilmeistään aavistaa, että rasian kannen
sisäpuolella oli ilmoitus, pieni paperiliuska, jossa oli se uutinen,
että Montsoreau oli jättänyt etukaupunkiin Saumurin portin ulkopuolelle
viisikymmentä peitsimiestä paitsi niitä, jotka olivat julkisesti
seuranneet häntä kaupunkiin. Tavannes luki ilmoituksen hitaasti, vaikka
näytti valitsevan hedelmää.

— Mitäkö tarkoitan? — vastasi hän. — En mitään, herra de Montsoreau.

— Mutta...

— Paitsi että hänen majesteettinsa väliin havaitsee olevan varovaisinta
antaa määräyksiä, joita ei ole tarkoitettu täytettäviksi. On
olemassa asioita, jotka äkkiä pulpahtavat esille, — jatkoi Tavannes
napauttaen rasiaa huolettomasti pöytään, — ja toisia, jotka eivät niin
nopeasti ilmene, ja väliin ovat jälkimmäiset tärkeämpiä. Te, herra
de Montsoreau, tiedätte varmaankin paremmin kuin minä, että Louvren
pylväskäytävässä kuningas on toisenlainen kuin yksityishuoneissaan.

— Tiedän.

— Ja juuri siitä syystä...

— Te ette aio panna kirjeiden määräystä täytäntöön?

— Jos kirjeet olisivat vielä hallussani, niin panisin varmasti,
ystäväni. Olisin niiden velvoittama. Mutta pidin hyvää huolta siitä,
että ne hukkuivat, — jatkoi Tavannes avomielisesti. — Enhän minä ole
hupsu.

— Hm!

— Joka tapauksessa, — jatkoi kreivi Hannibal huolettomin elein, — se on
minun asiani. Jos te, herra de Montsoreau, olette halukas täyttämään
saamanne määräyksen, vaikkei minulla ole kuninkaan kirjeitä, niin
tehkää mielenne mukaan, mutta vasta sydänyön jälkeen...

Herra de Montsoreau hengitti raskaasti. — Ja miksi, — kysyi hän
puoleksi yrmeästi ja mahtipontisesti, — vasta sydänyön jälkeen, herra
kreivi?

— Oikeastaan vain sen vuoksi, ettei vähääkään epäiltäisi minulla
olevan mitään tekemistä koko asian kanssa, — vastasi kreivi Hannibal
ystävällisesti. — Siis sydänyön jälkeen voitte tehdä aivan kuten
haluatte. Sydänyöhön asti pysymme, luvallanne, aivan rauhallisina.

Maaherra liikahteli epävarmana tuolillaan. Tavannes oli viekkaasti
herättänyt hänessä sen pelon, ettei hän saisikaan käskyn täyttämisestä
mitään tunnustusta, ja tämä pelko taisteli ylivallasta hänen ahneutensa
ja itserakkaan tärkeytensä tunnon kanssa. Hän oli oikeastaan viekas
eikä rohkea ja tiesi sellaista tapahtuneen. Siinä synkkänä pohtiessa
näitä asioita heräsi hänen mielessään muuan sensuuntainen tuuma,
että sopisi menetellä ankarasti yhden tai parin henkilön kanssa,
mutta muuten ottaa hugenoteilta runsaat lunnaat, jollainen menettely
näkyi tuottavan myös suuria etuja Angersille. Se sopi hänelle
itselleenkin hyvin, sillä silloin hän voisi puolustautua kummassakin
tapauksessa, ja se täyttäisi hänen taskunsa hienommalla tavalla kuin
julkinen ryöstö. Toiselta puolen hän joutui loukkaamaan veljeään ja
kiihkokatolisen suunnan kannattajia, joiden kanssa hän tavallisesti oli
yhteistoiminnassa. He odottivat hänen panevan jyrkän vastalauseen. He
odottivat hänen selittävän kantansa ja...

Kreivi Hannibalin tuima ääni keskeytti hänen ajatuksensa, ja tässä
äänessä oli uhkaava sävy. — Missä teidän veljenne on? — kysyi hän,
nähtävästi vasta nyt huomattuaan hengenmiehen olevan poissa. — Juuri
Herran sijaisen tulisi ennen muita olla täällä! — jatkoi hän nojaten
eteenpäin ja silmäillen pöydän ympäri. Hänen ilmeensä ennusti myrskyä.

Lescot kiemurteli tämän katseen alla; Thuriot kalpeni ja alkoi vapista.
Vihdoin eräs St. Maurice-kirkon papeista rohkeni vastata.

— Hänen ylhäisyytensä pyysi, herra kreivi, — uskalsi tämä huomauttaa, —
että soisitte hänelle anteeksi. Hänen velvollisuutensa...

— Onko hän sairas?

— Hän...

— Onko hän sairas, kuuletteko? — jyrisi Tavannes. Ja kaikkien
väistäessä hänen silmiensä salamoita ei yksikään tiennyt, mikä oli
nostattanut tämän äkillisen rajuilman. Mutta ovensuussa seisova Bigot
tiesi ja kun hänellä oli yhtä tarkka kuulo kuin hänen isännälläänkin,
oli hän kuullut kaukaisen laukauksen. — Jos hän ei ole sairas, — jatkoi
Tavannes nousten ja katseli ympärilleen ja etsien heidän kasvoiltaan
syyllisyyden ilmettä, — ja jos täällä pelataan väärää peliä ja hän sitä
pelaa, niin ei piispan oma käsikään voi häntä pelastaa. Kautta taivaan,
se ei onnistu! Eikä teidänkään kätenne, — jatkoi hän katsoen säihkyvin
silmin Montsoreauta. — Eikä teidän herranne käsi!

Maaherra hypähti pystyyn. — Herra kreivi, -— änkytti hän, — en
käsitä tällaista puhetapaa. Enkä teidän kiivauttanne, olkoon se
sitten todellista taikka teeskenneltyä. Sanon vain, että jos täällä
harjoitetaan petosta...

— Jos, — tiuskaisi Tavannes. — Joka tapauksessa, jos sellaista
harjoitetaan, on täällä myöskin hirsipuita. Ja minä näen monta kaulaa.
— lisäsi hän kumartuen eteenpäin. — Monta kaulaa! Älköön yksikään
poistuko tämän pöydän äärestä, ennenkuin palaan! — huusi hän sitten
leimuavin silmin, — taikka hän joutuu tekemisiin minun kanssani.
Ei, — jatkoi hän vaihtaen äkkiä äänensävyä, sillä hänen luontainen
varovaisuutensa, joka ei koskaan jättänyt häntä kokonaan, ja ehkä
myöskin muisto toisen viidestäkymmenestä peitsimiehestä pakottivat
hänet rauhoittumaan kesken raivoaan, — minä kiivastun. En tarkoita
teitä, herra de Montsoreau. Ratsastakaa minne haluatte! Ratsastakaa
minun kanssani, jos teitä haluttaa, ja siitä olen teille kiitollinen.
Mutta muistakaa, että sydänyöhön asti on Angers minun!

Hän puhui yhä noustessaan pöydästä ja jättäen kaikki tuijottamaan
jälkeensä harppasi huoneen poikki. Hän pysähtyi silmänräpäykseksi
kynnykselle ja katsahti taaksensa, sitten helisevin kannuksin astui
kiviportaita alas. Hänen ratsunsa ja miehensä odottivat häntä, mutta
hän pysähtyi, jalka jo jalustimella, vaihtaakseen pari sanaa Bigotin
kanssa.

— Niinkö asiat ovat? — ärähti hän.

Normandialainen ei vastannut, vaan viittasi Ste. Croix-toria kohti,
josta päin satunnainen laukaus kuului vastaukseksi.

Niihin aikoihin olivat Angersin kadut kapeita ja mutkikkaita, korkeiden
puutalojen pimentämiä ja kauppakojujen täyttämiä, eikä Tavannes
voinut vanhalta kaupungintalolta, jota ei nykyään enää käytetä, nähdä
mainittua toria. Mutta sen voi helposti auttaa. Hän iski kannukset
hevosen kylkeen ja kiiti kymmenen ratsumiehensä seuraamana katua
pitkin, niin että kopisi. Ihmisryhmät, jotka kiiruhtivat samaan
suuntaan, hyökkäsivät säikähtyneinä seinävierille taikka pelastuivat
porttikäytäviin. Hän saavutti heidät ja oli kohta jo heidän ohitsensa.
Vielä sata askelta, ja hän pääsi torille.

Mutta silloin hän huomasi, mikä oli esteenä, ja raivosta huudahtaen
hän heti pysäytti hevosensa. Kapeassa solassa vaappui häntä vastaan
suuri musta lippu, jota kannettiin kahden tangon välissä. Se liikkui
etumaisena tummassa pappiskulkueessa, joka kirkon palvelijoiden ja
uskovaisten lisäämänä täytti kadun leveyden seinästä seinään. He
veisasivat jotakin katumusvirttä, mutta eivät niin äänekkäästi, että
heidän takaansa torilta kuuluva melu olisi siihen hukkunut.

He eivät tehneet tilaa, ja kreivi Hannibal kiroili vimmoissaan epäillen
petosta. Mutta hän ei ollut typerä, ja jos hänellä olisi tällä
hetkellä ollut vähänkin miettimisaikaa, olisi hän varmasti pyrkinyt
toiselle kadulle. Hänen epäröidessään juoksi onnettomuudeksi esille
joukosta mies varoittaakseen häntä ja tarttui ohjaksiin, ja Tavannes,
joka käsitti väärin hänen aikeensa, menetti malttinsa. Hän iski
miehen maahan ja ratsasti huolettomasti suinpäin keskelle kulkuetta,
huutaen mustiin kauhtanoihin puetuille olennoille, että heidän tuli
väistyä. Silloin viilsi ilmaa huuto, ei, vaan kauhun kiljahdus, ja
silmänräpäyksessä oli tapahtunut onnettomuus. Liian myöhään Tavannes
huomasi, että kulkue kantoi kunniakatosta ja ehtoollisleipää, liian
myöhään, sillä piispan sijainen, johon hänen ratsunsa oli törmännyt,
putosi kiljahtaen sen kavioiden alle, ja pyhät astiat vierivät hänen
käsistään lokaan.

Silloin Tavannes käsitti, mitä oli tehnyt. Ennenkuin hänen ratsunsa
rautakaviot uudelleen iskivät maahan, olivat hänen kasvonsa —
hänenkin — kalvenneet. Mutta hän tiesi myös, että jos hän nyt
epäröisi tai pysähtyisi, repisi kansanjoukko hänet kappaleiksi,
sillä hänen ratsumiehensä, jotka olivat nähneet sen, mitä lippu oli
häneltä peittänyt, eivät olleet seuranneet häntä, ja hän oli yksin
huitovien nyrkkien ja aseiden keskellä. Hän ei epäröinyt hetkeäkään.
Vetäen esille pistolin hän kannusti eteenpäin, ja hevonen syöksähti
hurjasti kirkuvien pappien joukkoon, ja vaikka ainakin sata kättä,
kirkonpalvelijain ja keropäiden munkkien, kurotti hänen ohjaksiinsa
tai kävi käsiksi hänen saappaisiinsa, pääsi hän kuitenkin heistä
eroon. Ja samalla häneen jäi muisto eräistä kasvoista, jotka hän
oli silmänräpäyksen ajan nähnyt ihmisjoukossa ja kerran nähtyään
aina muisti, isä Pezelayn kalmankalpeat, ilkeät, arven runtelemat ja
katalasta voitonriemusta vääristyneet kasvot.

Hänen takanaan kaikui jyrinänä huuto: »Pyhänhäväistys, pyhänhäväistys!»
ja väkeä alkoi kokoontua. Hänen edessään majatalon ovella mellastava
kansanjoukko ei ollut niin sankka, ja tietämättä siitä, mitä kapealla
kadulla oli tapahtunut, he antoivat hänelle tietä, rohkeimmatkin
säikähtäen ilmettä hänen kasvoillaan. Muutamat, jotka seisoivat
lähinnä majataloa ja olivat alkaneet pommittaa ikkunoita kivillä ja
hakata ovia, sinne kun Badelon minuuttia aikaisemmin oli vankeinensa
perääntynyt, luulivat hänen ratsumiestensä tulevan perästä, ja
hajaantuivat pakoon. Mutta hän tiesi vielä paremmin kuin he, että
aika oli täpärällä, ja ohjasi ratsunsa portin eteen ja jyskytti sitä
potkien, mutta samalla oli pistolia pitävä käsi suunnattuna toria ja
tuomiokirkkoa kohti, jolta taholta hän odotti jotakin merkillistä.

Ja se tulikin, aivan äkkiä, käden käänteessä! Kalmankalpea munkki,
silmät raivosta hehkuen, ilmestyi väkijoukon keskelle, pysähtyi,
repäisi vaatteensa kaikkien nähden ja kumartuen heitti tomua päänsä
päälle. Toinen ja kolmas seurasi hänen esimerkkiään, ja sitten kajahti
tuhannesta kurkusta huuto: »Pyhänhäväistys!» munkkien rynnätessä
hurjina sinne tänne ja kiljuen kertoessa tapahtumasta ja pappien
kieltäessä Angersilta kaikki sakramentit, kunnes se puhdistuisi tästä
synnistä.

Kreivi Hannibal oli päässyt pelastumaan suuren portin taakse aivan
viime tingassa. Portti oli avattu ajoissa. Mutta kukaan ei tiennyt
paremmin kuin hän, että Angersissa ei ollut niin paksua porttia eikä
sellaista muuria, joka olisi voinut suojella häntä montakaan tuntia
tältä myrskyltä, kun hän sen kerran oli päästänyt riehumaan.



XXXI.

PAKO ANGERSISTA.


Mutta se vain yllytti paholaista tässä miehessä ynnä tietoisuus siitä,
että hänen oli syyttäminen omaa huimapäisyyttään tästä pulasta. Hän
katsoi kauhistuneita ihmisiä, jotka levottomina ulkoa kuuluvasta
metelistä olivat kokoontuneet pihalle kuiskaillen ja käsiään
väännellen, ja hänen ilmeensä oli niin synkkä ja uhkaava, että ihmiset
häntä säikähtäen unohtivat muun pelkonsa ja lähinnä seisovat väistivät
häntä. Milloin tahansa muulloin, jos hän olisi näissä oloissa palannut,
he olisivat kiirehtineet kyselemään häneltä, mikä nyt oli hätänä,
alkoiko kaupungissa olla levotonta, ja missä Bigot miehineen oli,
mutta kreivi Hannibalin katse tukahutti kaiken uteliaisuuden. Kun hän
huusi satulastaan: — Tuokaa isäntä tänne! — käytiin tämä vapiseva mies
hakemassa, tuotiin pihalle ja tyrkättiin esiin miltei ilman ainoatakaan
sanaa.

— Onko talossanne takaporttia? — kysyi Tavannes ihmisjoukon kurottaessa
päitään kuullakseen, mitä hän sanoi.

— On, teidän ylhäisyytenne, — sammalsi mies.

— Sille kadulle päin, joka vie valleille?

— Niin juuri, teidän ylhäisyytenne.

— Kuulkaa siis, — sanoi hän Badelonille, — satuloikaa hevoset!
Teillä on viisi minuuttia aikaa. Satuloikaa nopeammin kuin koskaan
ennen eläissänne, — lisäsi hän hiljaa, — taikka... Hän ei päättänyt
uhkaustaan, vaan viittasi miehen lähtemään. — Ja te — hän kiinnitti
Tignonvilleen hetkeksi tuiman katseen — ja tuo saarnaileva hupsu,
joka on kanssanne, ottakaa aseet ja nouskaa satulaan! Tähän asti
olette näytellyt vain mitätöntä osaa, mutta jos nyt petätte minut
tai poikkeette jalankaan verran siltä polulta, jonka teille määrään,
niin ette, hyvä herra, enää tielleni osu! Ja te, rouva, — jatkoi
hän kääntyen kreivittären puoleen, joka seisoi hämmentyneenä ovella
pormestarin tyttären turvautuessa itkien häneen, — teillä on kolme
minuuttia aikaa toimittaaksenne naisväkenne ratsujen selkään!
Huolehtikaa siitä, etteivät viivyttele kauempaa, olkaa niin hyvä!

Kreivittären oli vaikea saada ääntään kuulumaan. — Entä tämä lapsi? —
sanoi hän. — Hän on minun huostassani.

— Ottakaa hänet mukaan, — vastasi kreivi maltittoman näköisenä ja
korottaen ääntään kääntyi ympärillään seisoskelevien ja pelokkaina
töllistelevien tallirenkien ja palvelijoiden puoleen. — Menkää
auttamaan! — ärjyi hän. — Menkää auttamaan ja sukkelasti! Kiirehtikää!
— lisäsi hän yhä synkistyvin katsein, kun toinenkin kello alkoi jymistä
läheisestä tornista ja sekava hämminki torilla muuttui kumeaksi
ulinaksi: »Pyhänhäväistys, pyhänhäväistys!»

Onneksi hän oli ensin aikonut mennä kokoukseen kaikkien miestensä
saattamana, ja tallissa oli kahdeksan hevosta satuloituna. Muut tuotiin
kiireesti ulos ja satuloitiin, ja naiset autettiin hevosenselkään.
Tavannes kehoitti silmäyksellä La Tribeä ottamaan taakseen pormestarin
tyttären, joka oli kauhusta aivan avuton. Kesken tätä äkillistä
hälytystä, ulkoa kuuluvaa meteliä ja sisäpuolella vallitsevaa hurjaa
pelästystä ei kukaan olisi saanut väkeään ajoissa valmiiksi, paitsi
mies, jonka nyökkäystäkin toteltiin. Javette olisi mielellään
pyörtynyt, mutta ei uskaltanut. Tignonvillen teki mieli kysellä, mutta
ei rohjennut yrittääkään. Kreivitär olisi halunnut sanoa jotakin, mutta
pakotti itsensä tottelemaan ääneti. Mutta sittenkin olisi yleinen
hämminki, jossa vilisi sekaisin miehiä, hevosia, loimia ja laukkuja,
saattanut toisen epätoivoon, mutta minne tahansa kreivi Hannibal käänsi
kasvonsa istuessaan ratsunsa selässä joukon keskellä, muuttui sekasorto
jonkinlaiseksi järjestykseksi, palvelijat lakkasivat kuuntelemasta
huutoa ja kirkumista ulkoa ja juoksivat tuomaan mitä tarvittiin, naiset
heittivät vaippoja alas parvekkeelta, miehet latasivat musketteja ja
kiinnittivät patruunavöittensä hihnoja.

Vihdoinkin hän näki kaikkien olevan valmiita, mutta ei yksikään
aavistanut, kuinka tuskallinen näiden minuuttien odotus oli hänelle
ollut. Johtaessaan heitä pistoli kädessä takaportille hän kumartui
sanoakseen jotakin Badelonille, jonka komensi joukon etunenään;
sitten hän käski avata portin. Niin tehtiinkin, ja juuri kun
Montsoreaun ratsuväki toisen ja uhkaavamman väkijoukon keskellä
syöksyi jo ennestään tungoksen täyttämälle torille ja kuului huuto:
»Muurinmurtaja!» majatalon portin särkemiseksi, ryntäsi Tavannes
kiirehtäen pientä joukkoa edellään ulos takaportista ja pelotti
pakoon kourallisen lurjuksia, jotka olivat kiertäneet sille puolelle.
Kenenkään enää häiritsemättä laskettiin täyttä vauhtia pitkin kapeaa
kujaa valleille päin. Kääntyen synkän linnan juurella itään päin
kuljettiin vallien sisäreunaa sitä porttia kohti, josta oli edellisenä
iltana saavuttu kaupunkiin.

Sinne päästäkseen heidän täytyi ratsastaa Toussaint-kadun poikki,
joka Ste. Croix-torilta lähtien kulkee niin suoraan, että majatalon
edustalla riehuvan roska väen tarvitsi kääntää vain päätään heidät
nähdäkseen. Vaara, johon he tällä kohdalla joutuivat, oli suuri, sillä
niin pienen joukon kuin Tavannesin seurueen oli mahdoton pelastua, jos
heitä ahdistettaisiin vallien sisäpuolella, varsinkin kun oli naisia
rasituksena.

Kreivi Hannibal tiesi sen. Mutta hän tiesi myöskin, että hänen oli
tekonsa tähden mahdoton oleskella Loiren pohjoispuolella. Ei kuningas
eikä marski, ei prinssi Kaarle eikä Gaspard Tavannes uskaltaisi
suojella häntä vimmastunutta kirkkoa vastaan, joka oli liian viisas
antaakseen anteeksi eräänlaisia loukkauksia. Hän saattoi pelastua
vain siinä tapauksessa, että ehtisi Loiren etelärannalle, suoraan
sanoen hugenottirannalle, ja etsisi suojaa jostakin kaupungista,
missä hugenotit olivat hyvin varustettuja, kuten Rochellestä tai St.
Jean d'Angelystä, jotta sitten voisi ryhtyä hieromaan sovintoa oman
puolueensa kanssa.

Mutta päästäkseen tämän suuren joen poikki, joka jakaa Ranskan kahteen
hyvin erilaiseen puoliskoon, hänen täytyi kulkea itäisestä portista,
sillä monen penikulman alalla Angersista oli vain yksi silta Loiren
poikki, nimittäin itään päin Tonts de Cén luona, puolen penikulman
päässä.

Tätä porttia kohti, Toussaint-kadun toiselle puolen, hän siis rohkeasti
kiidätti joukkoaan, ja vaikka naiset kalpenivat melun kuuluessa yhä
selvemmin ja huomatessaan lähenevänsä vaaraa, sensijaan että olisivat
siitä loitonneet, ja vaikka Tignonville hetken aikaa luuli hänen
menettäneen järkensä ja tarttui kreivittären ohjaksiin, niin hänen
asestetut miehensä ratsastivat täyttä laukkaa hyvässä luottamuksessa,
sillä he tunsivat hänet. Täsmällisesti kuin kellon rataslaitos
he livahtivat kadun pääpuolen poikki tunkeutuen tasaista vauhtia
eteenpäin, välittämättä ihmistulvasta, joka virtasi sinne päin,
mistä meteli kuului, ja siitä pelosta ja suuttumuksesta, jota heidän
tulonsa herätti. Vielä hetkinen, ja he näkivät edessään portin, josta
edellisenä iltana olivat saapuneet. Ja mikä suuresti ilahutti yhtä
heistä — portti oli auki.

Se olikin todella heidän onnekseen, sillä muutamaa sekuntia myöhemmin
he olisivat tulleet liian myöhään. Hälytys oli ehtinyt heidän
edelleen. Heidän rynnätessään portille juoksi eräs mies nostoristikon
ketjujen luo koettaen sitä laskea. Hän ei onnistunut ensi kerralla,
ja säikähtäen Badelonin ojennettua pistolia mies pakeni. Eräästä
varustuksesta huusi vartiosotilas heitä pysähtymään taikka hän ampuisi,
mutta ratsumiehet kiljuivat hänelle ivallisesti ja ajoivat kumisevan
holvikäytävän läpi portista ulos. Heidän edessään aukeni nyt Angersin
synkkien katujen sijaan maaseudun säteilevä kauneus, viinitarhojen
peittämiä kunnaita ja Loirea ympäröiviä vainioita, joilla myöhäinen elo
kuulsi keltaisena.

Naiset huokasivat helpotuksesta, ja jotkut heistä, jotka olivat enimmin
hengästyneet, olisivat tahtoneet hillitä ratsujaan ja ajaa hiljempää
luullen vaaran jo menneen ohitse. Mutta jälkijoukosta kuulunut lyhyt
tuima sana pani heidät uudelleen ajamaan laukkaa, ja he kiitivät
eteenpäin mäkeä alas, toista ylös ja niin yhä edelleen rautaisen
käden pakotuksesta, joka ei milloinkaan heitä hellittänyt. Ääneti ja
säälimättä hän joudutti heitä edellään, kunnes he olivat enää muutaman
minuutin matkan päässä pitkältä Ponts de Céltä, joka oikeastaan on
siltasarja eikä yksinäinen silta, ja matala, leveä Loire välkkyi
selvästi heidän edessään paahtavankuumine hietatöyräineen ja pienine
saarineen, jotka kasvoivat harmaata raitaa.

Nyt olivat muutamat naisista rasituksesta aivan kalpeita ja pysyivät
vaivoin hevosen selässä pitelemällä satulasta kiinni; toisten kasvot
punoittivat hehkuvan kuumina, hiukset valloillaan, ja heidän pölyisillä
otsillaan kihoili hikipisaria. Mutta mies, joka ajoi heitä edellään,
ei vähääkään säälinyt heikkoutta näissä oloissa. Hän kääntyi katsomaan
taakseen, näki jonkun sadan sylen päässä terästen välkähtelevän ja
ajavan heitä tuimasti takaa ja huusi: — Nopeammin! nopeammin! —
välittämättä naisten rukouksista ja sivaltaen perimmäisiä hevosia
miekkansa tupella. Eräs kamarineideistä kirkui putoavansa hevosen
selästä, mutta Tavannes vastasi tylysti: — Putoa vain, hupsu! — ja
itsensäsäilyttämisen vaisto pakotti naisen tarrautumaan satulaan,
ja siinä hytkyen hän ponnisteli eteenpäin muiden mukana, kunnes he
saapuivat siltojen läheisen kaupungin ensi talojen kohdalle ja Badelon
kohotti kätensä merkiksi, että nyt sai hiljentää vauhtia.

Heidän lähtönsä oli tapahtunut niin suuressa hämmingissä, että
vasta kun heidän hevostensa kavioiden kopse siirtyi sillalle, kaksi
joukosta, kreivitär ja Tignonville, huomasivat todella olevansa
matkalla eteläänpäin. Niihin aikoihin merkitsi Loiren poikki meneminen
jokaiselle paljon, mutta hugenotille erittäin paljon. Sattumalta nämä
molemmat ratsastivat rinnatusten sillalle, ja kummankin mieleen tuli
muisto heidän viimeisestä ylimenostaan, kuinka he matkallaan pohjoiseen
kuukautta aikaisemmin olivat ratsastaneet tämän virran poikki käsi
kädessä uskoen saavansa viettää elämänsä yhdessä ja ollenkaan
aavistamatta tulevia tapahtumia. Tämä muisto tummensi sitä punaa,
jonka rasitus oli nostanut naisen poskille, jättäen ne sitten entistä
kalpeammiksi. Hetkeä aikaisemmin hän oli ollut suutuksissaan entiselle
rakastetulleen, pitänyt häntä syypäänä kaupungissa puhjenneisiin
levottomuuksiin ja tähän äkilliseen pakoon; nyt hänen vihansa sammui ja
muistot palasivat. Mies, joka oli luonteeltaan pintapuolisempi ja jonka
mieltä enemmän kiinnittivät nykyolot, tunsi sillalle astuessaan ennen
kaikkea hämmästystä ja mielihyvää.

Hän ei aluksi voinut uskoa näin hyvään onneensa. — Ihme ja kumma! —
huudahti hän, — me menemme joen yli! — Sitten hän alensi ääntään,
toisti samaa kummastustaan ja katsoi kreivittäreen.

Tämän oli mahdoton olla vastaamatta toisen katseeseen, mahdoton olla
tuntematta ja muistamatta nyt, kun hänen vihansa oli lauhtunut, eikä
tämä katse voinut olla koskematta Tignonvillen sydämeen. Samaten
kuin kuukautta aikaisemmin heidän matkustaessaan sillan poikki
pohjoista kohti virtasi nytkin sama leveä, matala joki heidän allaan
auringonpaisteessa rupaisten vuolteiden viilettäessä hietasärkkien
ja pajupeitteisten äyräiden sivuitse. Luonto näytti samanlaiselta
kuin ennenkin, paitsi että viininkorjuu oli edistynyt pitemmälle ja
elo jo monin paikoin korjattu. Mutta kuinka heidän suhteensa olikaan
muuttunut, heidän suunnitelmansa ja toiveensa, heidän, jotka olivat
ratsastaneet virran poikki käsi kädessä toivoen saavansa viettää
elämänsä yhdessä!

Tätä miettiessä alkoi nuoressa miehessä kiehua viha. Heräävät muistot
osoittivat hänelle liian elävästi, liian selvästi, mitä vääryyttä
hän oli kärsinyt sen miehen toimesta, joka ratsasti hänen takanaan
ja nytkin juuri ajoi häntä eteenpäin, komenteli ja käyttäytyi
röyhkeästi. Hän unohti, että hänkin kaiketi olisi saanut surmansa
yleisessä verilöylyssä, ellei kreivi Hannibal olisi tullut apuun.
Hän unohti, että kreivi Hannibal oli säästänyt hänen henkensä kerran
ja kahdestikin. Hän laski kaiken syyn, kaiken vuodatetun veren
vihamiehensä niskoille, ja kun tätä ajatusta hänen ja hänen ystäviensä
kärsimistä vääryyksistä nopeasti seurasi toinen, nimittäin se, että
jokainen peninkulma eteläänpäin antoi hänelle paremman tilaisuuden
kostoon, huudahti hän ja tällä kertaa ihastuneena:

— Me menemme virran poikki! Vielä hetkinen, niin olemme omalla
alueellamme!

Kyyneleet nousivat kreivittären silmiin hänen katsoessaan lounaista
kohti. — Tuolla on Vrillac! — huudahti hän osoittaen kädellään. — Minä
tunnen meren tuoksua!

— Niin, — vastasi Tignonville melkein kuiskaten. — Siellä se on! Jos
vaihdetaan hevosia, niin ehdimme sinne kahdessa päivässä.

Badelonin ääni keskeytti heidät. — Eteenpäin! — huusi hän joukon
päästyä eteläiselle rannalle. — Eteenpäin. — Ja totellen käskyä pieni
joukko alkoi ratsastaa täyttä ravia Ponts de Céltä johtavaa tietä
lyhyestä viivähdyksestä virkistyneenä. Eikä kreivitär ollut ainoa,
jonka kasvot hehkuivat matkalla eteläänpäin, taikka ainoa, jonka
sydän sykähteli tahdissa hevosten kavioiden kanssa, kun ne ikäänkuin
tömistivät: — Kotiin! Sillä samalta tuntui Carlatista ja rouva
Carlatista. Myöskin Javette kuultuaan naapuriltaan, että oli menty
Loiren yli, rohkaisi mieltään, ja La Tribe tähystellen eteensä kostein
silmin puhui lohdutuksen anoja säikähtyneelle ja itkevälle tytölle,
joka piteli kiinni hänen vyöstään. Oli omituista nähdä, kuinka he
kaikki henkäisivät syvään, ikäänkuin ilma jo tuoksahtaisi merelle ja
etelälle, ja kuinka poitoulaiset istuivat satulassaan ikäänkuin eivät
toivoisikaan mitään muuta kuin saada ratsastaa yhä eteenpäin, kunnes
näkisivät kotimaisemia. Heidän mielestään taivas jo hohti tummemman
sinisenä, ilmassa oli suloisempi tuoksahdus, ja aurinko paistoi
kirkkaammin kuin pitkään aikaan.

Oliko tämä kumma kaiken sen jälkeen, mitä he olivat kärsineet
pohjoisella rannalla? Kun heidän viime kokemuksiaan saattoi verrata
vain julmimpaan painajaiseen? Ja kuitenkin oli heidän joukossaan
yksi, joka ensimmäisen helpotuksen ja tyydytyksen tunteen jälkeen
ajatteli toisin. Tignonvilleä alkoi tuskastuttaa tämä pakollisuuden
ja vallanalaisuuden tunne. Näin häntä ajettiin eteenpäin kysymättä,
tahtoiko hän vai eikö, pakotettiin ratsastamaan kenenkä tahansa
alhaissyntyisen soturin takana, pidettiin yhtä tietämättömänä siitä,
mitä oli tapahtunut tai juuri tapahtui ja mitä vaaraa he pakenivat,
kuin naiset, joiden joukossa hän ratsasti. Tällaiset ajatukset
lietsoivat uudelleen vihan synkkää tulta. Loiren pohjoisrannalla
oli hänen toimettomuutensa silloin, kun häntä kohdeltiin
loukkaavasti, ollut jossakin määrin anteeksiannettava, mutta tuliko
hänen eteläpuolellakin tuskin parin kymmenen peninkulman päässä
hugenottialueelta yhä kärsiä, yhä olla veltto?

Hänen raivoaan lisäsi eräs pettymys, joka häntä juuri tällöin kohtasi.
Katsahtaessaan taakseen heidän jo jätettyään Ponts de Cén puutalot
hän huomasi Tavannesin ynnä monen miehen puuttuvan seurueesta ja
mietti itsekseen, oliko kreivi Hannibal ehkä jäänyt omalle puolelleen
jokea. Se tuntui mahdolliselta, ja siinä tapauksessa La Tribe, hän ja
Carlat ehkä voisivat suoriutua Badelonista ja neljästä muusta heitä
yhä saattavasta miehestä. Mutta hänen silmätessään taakseen minuuttia
myöhemmin oli Tavannes ilmestynyt näkyviin seuraten heitä tuikein
kasvoin, eikä ainoastaan Tavannes, vaan hänen mukanaan oli Bigot ynnä
kaksi niistä kymmenestä miehestä, jotka olivat tähän saakka olleet
poissa.

Kuitenkin oli ilmeistä, etteivät he tuoneet mitään hyviä uutisia, sillä
tuskin he olivat saavuttaneet seurueen, kun kreivi Hannibal huusi: —
Nopeammin! nopeammin! — tylyimmällä äänellään, ja Bigot pakotti hevoset
ravaamaan kiireemmin. Heidän matkansa oli melkein yhdensuuntainen
Loiren kanssa Beaupréauta kohti, ja Tignonville alkoi pelätä, että
kreivi Hannibal alkoi mennä uudelleen joen poikki Nantesin luona, missä
oli Angersin alapuolella ainoa silta virran yli. Tätä silmällä pitäen
oli helppo käsittää, että hän halusi päästä mahdollisimman loitolle
takaa-ajajistaan, ennenkuin uudelleen menisi pohjoiselle rannalle.

Kreivitär ei ajatellut mitään sellaista. — He ovat varmaankin aivan
kintereillämme! — kuiskasi hän jouduttaen hevostaan määräyksen mukaan.

— Keitä he sitten lienevätkin! — mutisi Tignonville katkerasti. — Jos
vain tietäisimme, mitä on tapahtunut taikka kutka meitä ajavat takaa,
käsittäisimme koko asian paremmin. Joka tapauksessa tiedän, mitä soisin
hänen tekevän. Ja sitä kohti nyt ollaankin menossa.

— Mitä tarkoitatte?

Sopisi ratsastaa Vrillaciin, — vastasi Tignonville hurja välähdys
silmissään.

— Vrillaciinko?

— Niin juuri.

— Oi, jospa hän suostuisi siihen! — huudahti kreivitär kalveten. —
Siellä hän olisi turvassa.

— Niin, aivan turvassa! — vastasi Tignonville omituisella
äänenpainolla, luoden kreivittäreen syrjäsilmäyksen.

Hän kuvitteli, että hänen tuumansa, joka juuri äsken välähti hänen
aivoissaan, oli kreivittärenkin mielessä, että hänelläkin oli sama
salainen aikomus ja että he olivat yhtä mieltä. Ja nähdessään heidän
puhelevan keskenään, huomatessaan hänen katseensa ja innostuneet
liikkeensä Tavannes luuli samaa ja vaipui omiin mietteisiinsä yhä
synkistyen. Se, että hänen suunnitelmansa hurmata kreivitärtä
sellaisella jalomielisyydellä, jolla ei ollut vertaa eikä rajaa,
oli täydellisesti epäonnistunut, kun sen onnistuminen riippui
Angersin alistumisesta, hänen täydellinen pettymyksensä olisi voinut
paremmassakin miehessä herättää eloon huonoimmat ominaisuudet. Mutta
tämän miehen ylpeys oli ainakin yhtä suuri kuin hänen intohimonsa;
tällä häviön ja paon hetkellä hän tahtoi käyttäytyä niin, että
kreivittären täytyisi häntä ihailla, ellei voisikaan rakastaa, ja se
ajatus hillitsi erinomaisesti hänen vimmaansa.

Kun Tignonville jonkun ajan kuluttua katsahti taakseen, huomasi hän
kreivi Hannibalin ynnä kuuden ratsumiehen hiljentäneen vauhtia ja
kävelyttävän hevosiaan kaukana jälkijoukossa. Hän olisi itse puolestaan
tehnyt samaten, mutta Badelon huusi hänelle olkansa yli tuon ainaisen:
— Eteenpäin, herra, eteenpäin! — ja Tignonvillen oli pakko jatkaa
matkaa harmistuneena, vihaten Badelonia ja hänen herraansa tunti
tunnilta yhä enemmän ja hautoen kostoa mielessään.

Kopoti, kopoti, kop, kop! Hymyilevän luonteensa menettäneen maiseman
läpi, joka muuttui yhä jylhemmäksi ja karummaksi, mitä kauemmas he
etenivät Loiren rannoilta. Kopoti, kopoti, kop, kop! — ikuisesti,
tuntui monesta. Javette itki väsymyksestä, eivätkä toisetkaan naiset
olleet juuri reippaampia. Itse kreivitärkin puhui harvoin paitsi
rohkaistakseen pormestarin onnetonta tytärtä, joka äkkiä temmattuna
kotinsa piiristä vierasten keskelle osoitti suurempaa mielenlujuutta
kuin olisi saattanut odottaa. Vihdoin he näkivät eräiden matalien
kunnaiden rinteillä ryhmän taloja ja kirkon, ja Badelon huudahti
pysähyttäen ratsunsa:

— Beaupréau, rouva kreivitär! Levähdämme tunnin ajan.

Kello oli kuusi. He olivat ratsastaneet muutamia tunteja pysähtymättä.
Naiset laskeutuivat kömpelöistä satuloistaan huokaillen ja kivusta
huudahdellen, miesten ottaessa esille ne pienet eväät, jotka heillä oli
mukanaan, ja pannessa hevoset liekaan laitumelle.

Tunti kului pian, ja sitten Badelon oli hellittämätön. Kuului
valituksia hänen antaessaan määräyksen nousta ratsaille uudestaan,
ja Tignonville, joka oli närkästynyt tästä järjettömästä, typerästä
paosta, oli sydämensä pohjasta kapinoitsijoita. Mutta Badelon sanoi
ankarana, että he saivat joko ratsastaa edelleen ja elää taikka jäädä
tänne kuolemaan, aivan kuten heitä halutti, ja niin he vielä kerran
nousivat työläästi satuloihinsa ja ratsastivat tasaista hölkkää.
Aurinko laski, tuli hämärä ja yö. He ratsastivat pitkin kaameaa,
salaperäistä seutua mataline kukkuloineen ja kapeine tasankoineen,
missä oli yhä jylhempää ja autiompaa, mitä pitemmälle he ehtivät.
Onneksi ei hevosia oltu rasitettu pitkällä, mukavalla matkalla
Angersiin, ja ne juoksivat nyt hyvin ja reippaasti. Kun he vihdoinkin
laskeutuivat satulasta yöksi pienessä, synkässä metsikössä lähellä
Clissonia, olivat he ehtineet noin seitsemän penikulman päähän
Angersista.



XXXII.

TERÄSKOE.


Useimmat naisista olivat hervottomia kuin riepu ja päästyään satulasta
nukahtivat paikalleen lopen väsyneinä. Ja miehetkin, pidettyään
huolta hevosista, seurasivat esimerkkiä, sillä Badelon ei sallinut
sytyttää tulta. Lyhyemmässä ajassa kuin puolessa tunnissa nukkui koko
seurue, paitsi vartijaa metsikön laidassa, erääseen puuhun nojaavia
Tignonvilleä ja La Tribeä, jotka juttelivat matalalla äänellä, ynnä
kreivitärtä. Carlat oli järjestänyt kreivittären vuoteen ja verhonnut
sen vaipoilla, jotka turvasivat tuulelta ja silmäyksiltä, sillä kuu
oli noussut taivaalle, ja siellä, missä puita oli harvassa, tulvaili
kuutamo maahan ikäänkuin valkeina lammikkoina. Mutta rouva ei ollut
vielä mennyt levolle. Molemmat miehet, joiden äänet hän saattoi erottaa
hiljaisuudessa, näkivät hänen liikkuvan levottomana edestakaisin tien
ja pienen leirin välillä. Sitten hän tuli heidän luokseen.

— Hän johdatti joukkonsa ulos erämaasta, —kuuli hän La Triben sanovan,
— ulos Pariisin vaaroista, ulos Angersin mellakoista, aina vain etelää
kohti. Jos ette tässä, herrani, näe Hänen ohjaustaan...

— Entä Angers? — keskeytti Tignonville hiukan ivallisesti, — onko
Hän johdattanut senkin ulos vaaroista? Pari päivää sitten tahdoitte
panna kaikki alttiiksi sen pelastaaksenne, ystäväni. Nyt, kun olette
onnellisesti päässyt sieltä turvaan, ajattelette, että kaikki kääntyy
parhain päin.

— Me teimme parastamme, — vastasi pappi nöyrästi. — Siitä päivästä
alkaen, kun tapasimme toisemme Pariisissa, olemme olleet vain
välikappaleita.

— Pelastamaan Angersia?

— Pelastamaan jäljelle jääneitä.

Äkkiä kreivitär kohotti kätensä. — Ettekö kuule kavioiden kopsetta,
herra? — huudahti hän. Hän oli kuunnellut öisiä ääniä tuskin huomaten,
mitä molemmat miehet puhuivat.

— Joku omista ratsuistamme liikahti, — vastasi Tignonville
huolettomasti. — Miksi ette mene levolle, rouva?

— Minne hän on matkalla? — kysyi kreivitär vastauksen asemesta. —
Tiedättekö?

— Toivoisin tietäväni, — vastasi nuori mies nyrpeästi. — Ehkäpä
Niortiin. Taikka hän voi pian kääntyä takaisin ja mennä uudelleen
Loiren yli.

— Jos hän olisi aikonut Niortiin, olisi hän varmaankin mennyt Choletin
kautta, — sanoi La Tribe. — Suunnasta päättäen hän pikemminkin on
matkalla Rochelleen. Suokoon Herra, että pääsisimme sinne!

— Taikka Vrillaciin, — sanoi kreivitär pannen kätensä pimeässä ristiin.
— Voisikohan hän olla matkalla Vrillaciin?

Pappi ravisti päätään.

— Ah, jospa menisimme Vrillaciin! — huudahti kreivitär värähtävällä
äänellä. — Siellä olisimme turvassa, ja hän myös.

— Turvassako? — toisti neljäs, matalampi ääni, ja heidän vieressään
tuli pimeästä esille pitkä mies.

Pappi tuijotti häneen hetkisen ja hypähti sitten kiireesti pystyyn.
Tignonville nousi hitaammin.

Tulija oli Tavannes.

— Ja missä olisin turvassa? — kysyi hän äänessään salaista ivaa.

— Vrillacissa, — vastasi kreivitär. — Minun kotonani!

Tavannes oli hetken vaiti. — Teidän kotonanne, rouva? Millä suunnalla
se on täältä?

— Lännessä, — selitti kreivitär, ja hänen äänensä vapisi innosta,
mielenliikutuksesta ja toivosta. — Lännessä, herra, meren rannalla.
Mantereelta on sinne pitkä kivitetty tie, ja kymmenen miestä riittää
sitä puolustamaan tuhatta vastaan.

— Siis lännessä? Ja kuinka kaukana täältä?

Tignonville vastasi kreivittären puolesta, ja hänenkin äänessään
värähteli sama into, sama tuskallinen odotus, eikä se jäänyt kreivi
Hannibalilta huomaamatta.

— Runsaasti kuuden penikulman päässä, — sanoi hän, — jos mennään
Challansin kautta.

— Clissonista lukien?

— Niin, herra kreivi.

— Ja vielä lyhyempi matka Commequiersin kautta, — huudahti kreivitär.

— Ei, siellä on tie huonompi, — väitti Tignonville, — se veisi enemmän
aikaa.

— Mutta mehän tulimme...

— Meillä ei ollut kiirettä, rouva. Jos tahdotte olla nopeasti perillä,
täytyy mennä Challansin kautta.

— Vai niin, —sanoi kreivi Hannibal. Pimeässä oli mahdotonta nähdä hänen
kasvojaan taikka huomata mitä hän arveli. — Mutta perille tultuamme
minulla on vain vähän väkeä.

— Siellä on neljäkymmentä valmiina tulemaan, kun kutsutaan, — sanoi
kreivitär ylpeästi. — Lähetämme vain sanan heille, niin neljän tunnin
päästä taikka hiukan myöhemmin...

— Heillä on ylivoima, neljä miestä jokaista minun miestäni kohti, —
jatkoi kreivi Hannibal kylmästi, kuivasti, sellaisella äänellä, että
kreivittärestä ja Tignonvillestä tuntui kuin olisi jääkylmää vettä
viskattu heidän kasvoilleen. — Kiitän teitä, rouva, ymmärrän kyllä.
Vrillaciin ei ole pitkä matka, mutta juuri nyt emme sinne matkusta. —
Hän pyörähti kiivaasti ympäri ja lähti harppaamaan heidän luotaan.

Tuskin hän oli ennättänyt kolmenkymmenen askeleen päähän, kun kreivitär
saavutti hänet ja kosketti hänen käsivarttaan keskellä kuutamoista
avointa paikkaa. Kreivi Hannibal kääntyi nopeasti ja tavoitti miekkansa
kahvaa. Samassa hän näki, kuka häntä etsi.

— Vai niin, — sanoi hän, — olinpa unohtanut, rouvani. Tulitte saamaan...

— En! — huudahti kreivitär kiivaasti ja seistessään siinä kreivi
Hannibalin edessä pudisti vaippansa huppukauluksen niskaan, niin että
töinen saattaisi katsoa häntä silmiin. — Te ette ole tänään minulle
velkaa mitään korvapuustia. Olette jo maksanut minulle. Te olette jo
lyönyt minua, häpeällisesti kuin pelkuri. Muistatteko, — jatkoi hän
kiivaasti, — sitä hetkeä vihkimisen jälkeen ja mitä silloin sanoitte?
Muistatteko mitä kerroitte minulle? Ja kehen saattoi luottaa ja ketä
tuli epäillä, mitä etuja meillä oli ja ketkä olivat vihollisiamme?
Silloin luotitte minuun. Mitä olen tehnyt, että nyt rohkenette —
niin, rohkenette, herra, —toisti hän pelottomasti kalpein kasvoin,
silmäin säkenöidessä mielenliikutuksesta, — loukata minua? Kohdella
minua kuin — Javettea? Epäillä minua _siitä_? Luuletteko, että minä
koetan vietellä teitä ansaan kotonani, siinä talossa, joka oli minun,
tahtoisin...

— Kohdella minua, niinkuin minä olen kohdellut toisia.

— Tepä sen sanoitte! —huudahti kreivitär. Hän ei itsekään ymmärtänyt,
miksi epäluottamus oli niin syvästi, niin kipeästi loukannut häntä,
ettei hän enää laisinkaan pelännyt miestänsä. — Tepä sen sanoitte ja
panitte välillemme esteen, jota ei voi poistaa. Olisin voinut antaa
anteeksi lyönnit, — jatkoi hän hengähtämättä, kiivaan mielenliikutuksen
vallassa, — jos olisitte pitänyt minua sinä mikä olen. Mutta tästä
lähtien on teidän hyvä pitää minua silmällä. Teillä on syytä karttaa
Vrillacia. Sillä jos olisitte siellä ja kohottaisitte kätenne minua
vastaan ja vaikka se ei minuun sattuisikaan, niin siinä jo on kyllin,
ja voin teille vakuuttaa, että siellä on niitä, jotka ovat valmiit
heittämään teidät alas linnan tornista minun käskystäni.

— Todellako?

— Niin, todellakin.

Kuutamo valaisi kreivittären kasvoja, jotavastoin Tavannes seisoi
varjossa.

— Ja tämäkö sitten on uusi äänensävynne, rouva? — sanoi kreivi
hitaasti, painostavan äänettömyyden jälkeen. — Onko pääsy joen poikki
saanut teissä aikaan näin suuren muutoksen?

— Ei! — huudahti kreivitär.

— Kyllä, — sanoi Tavannes, ja hänen äänensä oli niin tuima, että
kreivitär tahtomattaan perääntyi. — Mutta vielä on teidän opittava
muuan asia: että minä en muutu, että minä pysyn samana niille, jotka
ovat samoja minua kohtaan, huolimatta siitä, olenko pohjoisessa vai
etelässä, että sen, mitä olen voittanut toisella rannalla, pidän
hallussani toisellakin kaiken uhalla, ja vaikka itse pyhä kirkko
jyrisisi kintereilläni! Minä lähden Vrillaciin...

— Tekö... lähdette? — toisti kreivitär hätkähtäen.

— Juuri minä, —vastasi toinen, — huomenna. Ja tahdonpa nähdä millaista
puhetapaa käytätte oman väkenne ympäröimänä. Kun olitte minun
vallassani, säästin teitä. Nyt, kun olette omalla alueellanne, kun
nostatte kätenne minua vastaan, tahdon osoittaa teille, millaista
ainesta minä olen. Jollei lyöminen teitä kesytä, niin koetan keinoa,
joka miellyttää teitä vähemmän. Kas vain, rouva, te hätkähdätte!
Olisitte tehnyt viisaasti, jos olisitte tuuminut kahdesti, ennenkuin
uhkasitte, ja kolmasti, ennenkuin yrititte pelottaa Tavannesia
kourallisella maanmoukkia ja kalastajia. Huomenna olemme Vrillacissa,
ja saatte täyttää velvollisuutenne! Ja vielä sananen, rouvani, — jatkoi
hän pyörähtäen ympäri ja palaten hänen luokseen mentyään jo muutaman
askeleen päähän. — Jos huomaan teidän matkalla vehkeilevän rakastajanne
kanssa, niin en hirtä teitä, vaan hänet. Olen säästänyt häntä monesti,
mutta tunnen hänet enkä luota siihen mieheen.

— Ettekä minuun, — sanoi kreivitär ja katsoi häneen kuutamon
valaistessa kalpeita, jähmettyneitä kasvoja. — Eikö olisi parasta
hirttää minut jo nyt?

— Miksi niin?

— Etten olisi teille vaarallinen! — vastasi kreivitär kohottaen kättään
ja osoittaen pohjoista kohti. — Etten murhaisi teitä jonakin yönä,
herra! Sanon teille, että tuhannen, miestä kintereillänne ei ole niin
vaarallisia kuin nainen lähellänne... jos hän vihaa teitä.

— Niinkö? — huudahti kreivi. Hänen kätensä lensi miekan kahvaan,
ja miekka välähti kuutamossa. Mutta kreivitär ei liikahtanut, ei
väistänyt; hän puri vain hampaansa yhteen, ja miekan terää katsellessa
hänen silmänsä suurenivat.

Tavannesin käsi vaipui hitaasti. Sitten hän ojensi miekan, kahva
edellä, kreivittärelle, joka tarttui siihen koneellisesti.

— Te pidätte itseänne kyllin urhoollisena tappaaksenne minut, —
ivasi kreivi. — Ottakaa siis tämä ja iskekää, jos uskallatte. Se on
terävä ja rintani on avoin. — Hän levitti käsivartensa kreivittärestä
vain parin askeleen päässä. — Kas tässä, solisluun yläpuolella, on
varmin paikka heikolle kädelle. Mitä, pelkäättekö? — jatkoi hän, kun
kreivitär tuijotti häneen hämmästyneenä ja vavisten puristi miekkaa. —
Te pelkäätte ja olette kuitenkin Vrillacista! Vain yksi isku oikeaan
kohtaan, ettekä koskaan joudu syliini! Miettikääpä sitä. Ainoastaan
yksi isku, ja saatte ehkä levätä hänen sylissään! Iskekää siis, rouva,
— pitkitti hän säälimätöntä ivaansa, — jos uskallatte ja jos vihaatte
minua. Kuinka teitä rohkaisisin? Löisinkö teitä? Sepä ei olisikaan
ensimmäinen kerta. Taikka suutelisinko? Ahaa, se varmaankin tepsisi.
Eikä se myöskään tapahtuisi vastoin tahtoanne, sillä se, mikä on teidän
kädessänne, pelastaisi teidät siitä, jos tahdotte. Juuri nyt, — ja hän
astui askeleen lähemmäksi, — nyt! — Hän kumartui, kunnes hänen huulensa
melkein koskettivat toisen huulia.

Kreivitär hypähti taaksepäin. — Älkää! — huusi hän. — Oi, älkää! — ja
pudottaen miekan kädestään hän purskahti itkuun kätkien kasvot käsiinsä.

Kreivi Hannibal kumartui rauhallisesti ja hapuiltuaan hetken pimeässä
veti esille miekkansa lehtien seasta, minne se oli pudonnut. Hän pisti
sen tuppeen ja vasta sitten virkkoi pilkallisesti:

— Minulla ei ole syytä pelätä liikoja. Te ette osaa vihata, rouva. Ja
joka ei osaa vihata, ei osaa rakastaakaan. Tappio on hänen. Ellette
voi iskeä yhtään iskua hänen puolestaan, niin ei teidän auta muu kuin
haaveilla hänestä! — Ja kohauttaen halveksien olkapäitään hän pyörähti
ympäri.



XXXIII.

VÄIJYTYS.


Matkalle lähtö aamun sarastaessa tuntui kolkolta ja pahaenteiseltä.
Ilman täytti tuollainen harmaa sumu, jota tuuli puhaltaa Atlantilta
läntisen Poitoun lakeille tasangoille. Hevoset, jotka sumun läpi
häämöttivät jättiläissuuruisina, potkivat arastellen kylmiä kuolaimia.
Miehet liikkuivat edestakaisin kantaen satuloita päänsä päällä, ja
kompastellen toisiin maassa lojuviin satuloihin he sadattelivat
hurjasti. Naiset kävivät kapinallisiksi kieltäytyen nousemasta makuulta
tai huusivat sopimattomia sanoja, kun heidät väkisin ajettiin ylös
vuoteiltaan hevosten luo.

Kreivitär katseli tätä kaikkea, ja häntä värisytti siinä odotellessaan,
että Carlat tulisi auttamaan häntä satulaan. Hän oli näiden kolmen
viime viikon aikana kokenut paljon surullista ja toivotonta, mutta
tällainen pakollinen, alakuloinen matkalle lähtö väsynein hevosin ja
vaikertelevin naisin olisi jo itsessään riittänyt masentamaan kotiin
palaamisen iloa, vaikkei se olisi synkistynyt pelosta ja uhkauksista.

Hän, jonka tahto hallitsi heitä kaikkia, seisoi hiukan erillään
muista ääneti ja synkkänä ja tähysti kaikkea, mitä tapahtui. Badelon
kävi kuulemassa päiväkäskyä ja jaettuaan sitten ratsailla syötäviä
viipaleita mustaa leipää lähti liikkeelle joukon etunenässä. Kreivi
Hannibal jäi jälkijoukkoon Bigotin ja kahdeksan ratsumiehen seurassa,
jotka olivat tähänkin asti kulkeneet viimeisinä. Hän ei ollut makuulta
noustuaan lähestynyt kreivitärtä, ja tämä oli siitä kiitollinen. Mutta
nyt, lähtiessään liikkeelle, kreivitär kääntyi katsomaan taakseen
ja huomasi hänen yhä seisovan paikallaan, haarniska yllä, ja nuoren
naisen tunne-elämässä tapahtui yksi niitä äkillisiä muutoksia, joita
miehen järki ei käsitä. Hän, joka puolen yötä oli heitellyt itseään
vuoteellaan kiivaasti kapinoiden huomista kohtaloaan vastaan, kiivastui
toisen vaiteliaisuuden ja kylmäkiskoisuuden vuoksi. Häntä alkoi äkkiä
närkästyttää, että kreivi pysyi hänestä niin loitolla ja halveksi
häntä. Hänen rintansa kohosi, ja punan noustessa kasvoille hän miltei
vastoin tahtoaan pysäytti hevosensa ikäänkuin palatakseen kreivin luo
ja tätä puhutellakseen. Samassa Carlatit ja muu seurue saavuttivat
hänet katkaisten häneltä tien. Badelonin yksitoikkoinen ääni huusi: —
Eteenpäin, rouva, eteenpäin! — Tämä oli merkki siitä, että päivän matka
oli alkanut, eikä hän enää nähnyt kreiviä.

Sittenkään hän ei pitkään aikaan voinut karkoittaa mielestään tuota
paikallaan liikkumatta seisovaa, sumun läpi häämöttävää olentoa,
jonka teräsasussa kosteat valonsäteet kimaltelivat. Tie, jota pitkin
Badelon johti heitä, kiemurteli lakeaa tasankoa. Ainoastaan siellä
täällä kohosi jokin kukkula. He ratsastivat aluksi hitaasti, mutta mitä
enemmän hevoset lämpenivät ja tottuivat juoksuun, sitä nopeammaksi
kävi vauhti, ja naiset, jotka tunsivat jäsenensä helliksi ja aroiksi,
alistuivat kärsimyksissä. Kukkulat olivat täällä päin tuskin muuta
kuin multatöyryjä, joita merestä nouseva, matalalla hiipivä sumu
kätki katseelta. Väliin näkyi pahkuraisia vaivaistammia, häipyen
jälleen salaperäisesti. Ne olivat kaameita puita, oksat toisenlaisia
kuin tavallisissa metsissä, ja kasvoivat harmaassa maassa, jolla ei
ollut taivaanrantaa eikä rajaa. Matkailijoittemme mielestä, heidän
ratsastaessaan niiden ohi, ne näyttivät ilkeän painajaisen väsyneiltä
haamuilta.

He kulkivat edelleen kumaraselkäisen Badelonin jäljessä, milloin
käyden, milloin ravia, mutta useimmiten väsähtänyttä hölkkäjuoksua.
Toisinaan sumu oli niin sakea, että he näkivät vain juuri edessään
ratsastavien kohoilevan ja vaipuvan satuloissaan. Toisinaan taas
ilma hiukan selveni, verho nousi vähän, niin että minuutin tai parin
aikana saattoi nähdä karuja, muokkaamattomia ja kivisiä peltoja taikka
laajoja nummia, joilla siellä täällä kasvoi tiheää kääpiöpensaikkoa tai
tuulen pieksämää havumetsikköä. Jotkut heistä katselivat ympärilleen
ja näkivät tämän, mutta useimmat jatkoivat matkaansa pahantuulisina
näkemättä mitään, maltittomina niistä vaivoista, joita tämä
käsittämätön pako tuotti.

Ollaksemme oikeudenmukaisia Tignonvillelle on myönnettävä, että hän ei
kuulunut viimeksimainittuihin. Hän näytti päinvastoin olevan paremmalla
tuulella sinä päivänä, ja kun nyt niin moni osoitti raukkamaisuutta,
esiintyi hän edukseen. Puhellen ja naureskellen erityisen iloisena hän
ratsasti Carlatin rinnalla karttaen kreivittären seuraa. Eikä häneltä
myöskään sumun hälvetessä jäänyt milloinkaan huomaamatta sille kohdalle
tietä sattunut rajakivi taikka vakuuttamatta Badelonille, että he
olivat oikealla tiellä.

— Kello kaksitoista olemme Légessä, — huudahti hän usein. — Ja jos
herra kreivi pysyy suunnitelmassaan, voimme ehtiä Vrillaciin illalla
auringonlaskun aikaan Challansin kautta.

Ja Carlat vastasi joka kerta: — Niin, herra, jos matkustamme Challansin
kautta, niin se on.

Hänen ennustuksensa toteutuikin siinä kohden, että he keskipäivällä
laahustivat väsyneenä karavaanina Légen kylään, missä tie Nantesista
Olonneen kääntyy etelään Poitoun tasangon yli. Kreivi Hannibal saapui
sinne ratsullaan tuntia myöhemmin, seurassaan kuusi kahdeksasta
ratsumiehestään. Puheltuaan pari minuuttia Badelonin kanssa, joka
tarkasti hevosia, hän viittasi Carlatia luokseen.

— Ehtisimmekö tänä iltana Vrillaciin? — kysyi hän lyhyesti.

— Luulenpa meidän ehtivän, jos matkustamme Challansin kautta, — vastasi
Carlat. — Täältä on sinne seitsemän tunnin ratsastusmatka.

— Onko se lyhyin tie?

— Ajan puolesta kyllä, herra kreivi, sillä se tie on paremmassa
kunnossa.

Kreivi Hannibal rypisti kulmakarvojaan. — Entä toinen tie? — kysyi hän.

— Se vie Commequiersin kautta. Matkan puolesta se on lyhyempi.

— Kuinka paljon?

— Penikulman verran, mutta siellä on kaalamoita ja myöskin eräs paha
suo, ja kun rouva ja naisväkeä on mukana...

— Niin se veisi enemmän aikaa, niinkö?

Taloudenhoitaja epäröi. — Niin luulen, — vastasi hän hitaasti, ja hänen
katseensa harhaili pitkin harmaata, sumuista maisemaa, jota vastaan
kylän vaivaiset hökkelit kohosivat alastomina ja kurjina. Matala
tammitiheikkö suojasi tätä paikkaa lounaistuulilta; muut kolme sivustaa
olivat avoinna.

— Hyvä on, — sanoi Tavannes lyhyesti. — Olkaa valmis lähtemään kymmenen
minuutin kuluttua. Te saatte opastaa.

Mutta kun kymmenen minuuttia oli kulunut ja seurue oli lähtövalmiina,
niin kaikkien hämmästykseksi taloudenhoitajaa ei löytynyt mistään.
Tuimiin huutoihin ei kuulunut vastausta. Yhtä tulokseton oli kylässä
toimeenpantu kiireellinen etsintäkin. Sitten kävi selville, että herra
de Tignonville oli ainoa, joka oli nähnyt taloudenhoitajan tämän
keskusteltua kreivin kanssa, ja silloin Carlat oli noussut satulaan ja
näyttänyt lähtevän Challansiin vievää tietä pitkin.

— Hän on siis edellämme?

— Niin, herra kreivi, — vastasi Tignonville varjostaen kädellä silmiään
ja katsellen puusikermää kohti. — En nähnyt, mille suunnalle hän
kääntyi, mutta hän oli tuon metsikön pohjoislaidalla, kun näin hänestä
viimeisen vilauksen. Jotenkin tuolla kohtaa! — Hän osoitti paikkaa,
missä Challansin tie kiersi metsänreunaa. — Kun olemme sivuuttaneet
tuon paikan, niin luulen, että näemme hänet.

Kreivi Hannibal murahti jotakin partaansa ja kääntyi satulassaan
katsoen pitkin tietä, jota pitkin oli saapunut. Muutaman sadan sylen
päässä näkyi pari kolme tummaa pilkkua lähenevän tasangon poikki.

— Tunnetteko tien? — kysyi hän kääntyen taas Tignonvilleen päin.

— Täydellisesti, yhtä hyvin kuin Carlat.

— Olkaa siis oppaana, yhdessä Badelonin kanssa. Älkää säästäkö
kannuksia tai piiskaa. Kumpikin on tarpeen, jos haluamme nukkua
lämpimässä ensi yönä.

Tignonville nyökkäsi myöntävästi ja kääntäen nopeasti hevosensa
ratsasti joukon etunenään heikko hymy huulillaan. Pian lähti pääjoukko
liikkeelle hänen takanaan, ja kreivi Hannibal ja kuusi miestä jäivät
viimeisiksi. Sumu, joka oli keskipäivällä hiukan hälvennyt, sakeni
jälleen, ja heidän tuskin ehdittyään ulos metsiköstä häipyivät jo puut
heidän takanaan näkyvistä. Eipä kumma, että Carlatia ei näkynyt. Sadan
askeleen päässä oli kaikki täydellisesti piilossa.

Ratsastettiin läpi harmaan maailman, joka oli niin epämääräinen, niin
epätodellinen, että ratsastajista tuntui kuin he yhä seisoisivat
samalla paikalla, painajaisen vallassa. Milloin he torkkuivat, milloin
taas äkkiä hytkähtivät hereille. Väliin ravia, sitten taas käyntiä ja
uudelleen ravia. Kaikki toistui lukemattomia kertoja, naisten hytkyessä
kurjissa satuloissaan, hevosten kompastellessa ja miesten sadatellessa
niitä.

Kas! Vihdoinkin näkyi La Garnache, ja tie kääntyi jyrkästi etelään
Challansia kohti. Kreivitär nosti päätään ja katseli ympärilleen. Hän
tiesi, että tuolla saataisiin pian nähdä kirkko ja tuolla vanha torni,
jonka taru tiesi noitien tai kartagolaisten rakentaneen. Ja tuolla
lännessä Noirmoutierin puolella olivat laveat suolapitoiset suot. Sumu
peitti ne kaikki, mutta pelkkä tietoisuus siitä, että ne olivat siinä,
joudutti hänen sydämensä sykintää, nostatti kyyneleitä hänen silmiinsä
ja helpotti pitkää matkaa Challansiin.

Challansissa he viipyivät puoli tuntia virkistäen hevosia vedellä,
johon oli sekoitettu hiukan _guignoletia_, tämän seudun viiniä.
Naisillekin annettiin annos samaa lääkettä. Hiukan kello seitsemän
jälkeen he aloittivat retkensä viime taipaleen, kulkien seutua, jota ei
sumukaan voinut rakkauden silmiltä verhota. Tuolla kohosi Soullansin
tuulimylly! Ja tuonne vanhan puun juurelle oli kaivanut pesänsä se
harmaa susi, joka oli repinyt kaksi lasta Tornicista. He olivat jo
vähän matkaa ratsastaneet kreivittären alueella. Nyt oli jäljellä enää
vajaa penikulma. Suolainen tuoksahdus, merenrannalla syntyneelle kuin
uusi elämä, lehahti heitä vastaan kallioisesta lahdenpoukamasta, joka
väikkyi heidän tiensä vierellä milloin kuultavan kirkkaana, milloin
taas tummeten. He voivat jo melkein kuulla Biskajanlahden aaltojen
kumeata kohinaa rantakallioita vasten.

Tignonville kääntyi hymyillen katsomaan kreivitärtä, ja tämä luuli
käsittävänsä hänen sekä katseensa että ajatuksensa. Mutta kun nuoren
naisen silmät sillä hetkellä olivat kosteat kyynelistä, jäi häneltä
huomaamatta, mitä tämä omituinen, osittain varoittava, osittain
riemuitseva katse oikeastaan merkitsi. Eikä ollutkaan kumma, että
hän kyyneltyi, sillä tuolla, muutaman minuutin matkan päässä, missä
yksitoikkoisesta tasangosta alkoi kalastajakylän ympärillä kohota
matalia kunnaita, vihreitä maan puolella, paljaita ja jyrkkiä merelle
päin, hän näki jo tien varrella kappelin, jossa hänen hoitajattarensa
oli hänen pikku lapsena ollessaan lukenut rukouksiaan. Kappelin
kohdalla yhtyi Commequiersista tuleva tie siihen, jota kreivitär juuri
ratsasti, ja siitä muutaman sadan sylen päässä, kun oli kiemurreltu
kunnaiden välitse, päästiin alas rantaan ja kivitetylle viertotielle ja
hänen kotiinsa.

Tämä näky toi Carlatin hänen mieleensä, ja huutaen Tignonvilleä hän
kysyi, mitä tämä tuumi siitä, ettei taloudenhoitajaa vieläkään näkynyt.

— Hän on vannaankin ehtinyt meitä niin paljon edelle! — vastasi
Tignonville oudosti naurahtaen.

— Mutta siinä tapauksessa hänen on täytynyt ratsastaa kovin nopeasti.

Tignonville pakotti ratsunsa perääntymään, kunnes se oli kreivittären
rinnalla. — Älkää sanoko mitään! — kuiskasi hän, — mutta katsokaa
eteenne, niin näette, odotetaanko meitä!

— Odotetaanko? Kuinka he voisivat meitä odottaa? — huudahti kreivitär
punan syöksähtäessä poskille.

Tignonville nosti sormensa huulilleen katsahtaen varoittavasti
Badelonin kumaraa selkää, joka hytkyi ylös ja alas heidän edessään.
— Jos Carlat on ehtinyt ennen meitä, niin hän on kertonut heille, —
virkkoi hän alentaen ääntään ja kumartuen kreivittären puoleen.

— Mitä hän on kertonut heille?

— Hän riensi toista tietä, ja sitä kautta pääsee nopeammin perille.

Kreivitär katseli häntä hämmästyneenä, huulet raollaan; sitten alkoi
asia hitaasti selvitä hänelle, ja hänen katseensa muuttui tylyksi.

— Miksi te siis sanoitte, — kysyi hän, — että se tie oli pitempi?
Jos meidät olisi saavutettu, olisi se ollut teidän syynne, kaikesta
päättäen!

Tignonville puraisi huultaan. — Mutta eihän meitä ole saavutettu, —
väitti hän. — Ja teidän on päinvastoin kiittäminen minua aivan toisesta
syystä.

— Joka ehkä on minulle yhtä vastenmielinen! — vastasi kreivitär
kiivaasti. — Mistä siis?

— Hiljaa, rouva!

— Mistä minun on teitä kiittäminen? — toisti kreivitär alentamatta
ääntään. — Puhukaa, herra, olkaa niin hyvä. — Tignonville ei ollut
milloinkaan nähnyt kreivittärellä sellaista silmäystä.

— Siitä tosiseikasta, — sanoi hän suutuksissaan kreivittären katseesta
ja äänenpainosta, — että kun saavutte kotiinne, huomaatte olevanne
emäntä omassa talossanne! Eikö se ole teistä minkään arvoista?

— Oletteko kutsunut väkeni koolle?

— Carlat on kutsunut taikka ainakin hänen piti kutsua, — vastasi
Tignonville. — Tästä lähtien herra kreivin käy huonosti, — jatkoi hän
riemuitsevalla äänellä, — jollei hän kohtele teitä paremmin kuin tähän
asti. Siinä kaikki!

— Te tarkoitatte, että hänen joka tapauksessa käy huonosti?

— Tarkoitan, rouva... mutta tuollapa he ovatkin! Kelpo Carlat! Hän on
toiminut erinomaisesti!

— Carlatko?

— Niin, tuollahan he ovat! Ja te olette valtiaana omalla alueellanne.
Vihdoinkin olette vapaa ja siitä saatte kiittää minua! Katsokaa! —
Ja riemuissaan välittämättä siitä, ymmärsikö Badelon vai eikö, hän
viittasi eteenpäin eräälle kohtaa, missä tie kiemurteli kahden matalan
kukkulan välitse. Laskevan auringon viime säteet viipyivät välähdellen
kymmenkunnan keihään terissä, jotka näkyivät toisen viheriöivän kummun
takaa. Hänen vielä puhuessaan nousi kummulle seisomaan mies, joka
viittasi alempana oleville seuralaisilleen. Ja takaa ilmestyi vielä
silmänräpäykseksi pieni, keihääseen kiinnitetty lippukin, joka liehui
hetken ja katosi näkyvistä.

Heidän katsellessaan katseli myös Badelon, kirosi hiljaa ja käänsi
hevosensa tien poikki seurueen eteen.

— Jacques! — huusi hän vasemmalla puolellaan olevalle miehelle, —
ratsasta henkesi edestä kreivin luo sanomaan, että täällä meitä
väijytään! — Ja kun tottunut sotilas pyörähytti hevosensa ympäri
ja kiiti pois, käänsi Rooman ryöstäjä synkät ja uhkaavat kasvonsa
Tignonvilleä kohti. — Jos tämä on teidän työtänne, — sähisi hän, —
niin kiitämme teitä siitä helvetissä! Sillä siellä useimmat meistä
ensi yönä nukkuvat! Nuo tuolla ovat Montsoreaun keihäitä, ja hänellä
on joukossaan sellaisia, jotka ovat vaarallisempaa väkeä kuin hänen
omat miehensä! — Sitten hänen äänensä muuttui. — Miehet rintamaan! —
huusi hän ikäänkuin ravistaen yltään kaiken teennäisen. — Ja te, rouva,
nopeasti jälkijoukkoon ja naiset mukaanne. Nyt, miehet, eteenpäin,
vetäkää miekkanne! Valmiit, valmiit, he tulevat!

Hetken aikaa vallitsi hillitön hämminki, epäjärjestys ja kauhu,
hevoset tyrkkivät toisiaan, naiset kirkuivat tarrautuen miehiin,
miehet riistäytyivät irti ja tunkivat etunenään. Onneksi ei vihollinen
hyökännyt heti, kuten Badelon oli odottanut, vaan näyttäydyttyään
laakson suulla noin kolmensadan askeleen päässä jäi jostakin syystä
epäröimään. Tämä viivytys antoi Badelonille aikaa järjestää seitsemän
miekkamiestään rintamaan, mutta todellisesta vastuksesta ei voinut olla
puhettakaan, kuten hän hyvin tiesi. Mutta kukaan ei ollut vastarintaan
niin haluton kuin Tignonville.

Kun nuorelle miehelle selvisi totuus ja mitä hän oli saanut aikaan,
oli hän hetken aikaa jähmettyneenä kauhusta. Badelon oli jo kahdesti
hävyttömin sanoin kutsunut häntä, ennenkuin hän heräsi toimintaan.
Sittenkin hän viivytteli vielä muutaman sekunnin koettaen tavata
kreivittären katseen, epätoivo omissa silmissään, mutta turhaan.
Kreivitär oli kääntänyt päänsä katsellen taakseen ikäänkuin sieltä,
ainoastaan sieltä, apu saattaisi tulla eikä häneltä. Ja Tignonville
älysi, että se oli oikeudenmukaista. Ja ääneti, synkkänä, vielä
julmemman näköisenä kuin itse Badelon, sotavanhus, joka tunsi tällaisen
kahakan juonet ja keinot, hän kannustaen hevostaan ratsasti rintaman
sivustalle.

— Nyt, valmiit! — huusi Badelon uudelleen, nähdessään vihollisen
liikehtivän. — Kas, Jumalan kiitos, kreivi saapuu! Seis! Seis! —

Aivan viime hetkellä kuultuaan laukkaavien hevosten kopsetta hän seisoi
nyt jalustimissaan katsellen taakseen. Niin, sieltä kreivi Hannibal
tuli noin kaksitoista askelta miestensä edellä. Mutta vieläkin näytti
taistelu toivottomalta. Tosin tuli kreivin kanssa kuusi miestä, mutta
sittenkin oli vihollinen ylivoimainen, kolme yhtä vastaan. Mutta hänen
lähestymisensä keskeytti hetkeksi vihollisten etenemisen, ja ennenkuin
he ehtivät lähteä uudelleen liikkeelle, oli hän jo päässyt naisten luo,
ja kreivitär huomasi häneen katsahtaessaan, ettei ollutkaan turhaan
odottanut apua, vaikka heidän asemansa olikin niin pulmallinen. Kreivi
Hannibalin silmissä leimusi synnynnäisen soturin riemu, ja hänen
äänensä kajahteli kirkkaana ja selvänä melskeessä.

— Badelon, sinä ja kaksi muuta jäätte rouvan luokse! — huusi hän.
—Seuratkaa viidenkymmenen askeleen päässä, ja meidän murrettuamme
rintaman ratsastakaa läpi! Toiset mukaani! Nyt eteenpäin, miehet, ja
näyttäkää hampaitanne! Tavannesin nimessä! Vielä me heille näytämme!

Ja hän kiiti eteenpäin johtaen ja jätti naiset jälkeensä. Häntä vastaan
tulla tömisi pengertä alas Montsoreaun asestettu joukkue kahdessa
rivissä, ja heidän mukanaan tusina kalpeakasvoista, tuikeasilmäistä
ja mustapukuista pappia, jotka kimeästi julistivat kirkon kirousta.
Tuska kouristi kreivittären sydäntä hänen tätä kuunnellessaan,
odottaessaan ja katseella seuratessaan kreivi Hannibalia, joka ratsasti
noin hevosenpituuden verran miestensä edellä, ainoastaan Tignonville
vierellään.

Hän pidätti hengitystään... eikö yhteentörmäystä koskaan tule? Hän ei
olisi liikahtanut paikaltaan, jollei Badelon olisi tarttunut hänen
ohjaksiinsa ja pakottanut häntä ratsastamaan eteenpäin. Ja silloin
juuri, kun hän lähti liikkeelle, he iskivät yhteen! Kiljahdukset,
hurjat huudot ja erään hevoskonin kaamea valitus viilsivät ilmaa
molempien joukkojen rynnätessä toisiaan vastaan. Hevosia näkyi
kaatuvan, toisia hypähti pystyyn, aseet välähtelivät, miehet
iskivät miekoillaan, jotkut olivat jo käsikähmässäkin. Kreivitär ei
käsittänyt, mitä oikeastaan tapahtui, miten heidän kävi, kuka kaatui
lävistettynä, keitä olivat nuo, jotka yhä taistelivat mies miestä
vastaan, kiertäen toinen toisensa hevosen ympäri, taikka nuo miehet
oikealla ja vasemmalla puolella, sillä Badelon raastoi hänet mukaansa
jouduttaen hänen hevostaan piiskalla ja kannuksilla, ja ne kaksi, jotka
nelistivät hänen edellään estäen häntä seuraamasta taistelun kehitystä,
ratsastivat rohkeasti sen ainoan miehen yli, joka yritti katkaista
heidän tietään. Vilaukselta näkyivät tämän miehen kasvot, juuri kun
hänen ratsunsa kääntymäisillään sai miekaniskun ja kaatui sivulle
hänen päälleen. Vaikka nämä kasvot nyt olivat pelosta vääristyneet,
eikä kreivitär ollut niitä nähnyt kuin kerran ennen, tunsi hän ne
kuitenkin. Ne olivat sen miehen kasvot, joka Angersin kirkon portailla
oli tavoittanut hänen katsettaan, sama laiha, mustapukuinen mies, joka
nyt oli ruvennut kirkon soturiksi... omaksi onnettomuudekseen.

Pääsisivätkö he läpi? Kyllä, tie oli auki heidän edessään. Taistelun
pauhu ja sadatukset loittonivat jo heidän takanaan. Hevoset hoippuivat
ja olivat melkein vaipua maahan heidän allaan, mutta Badelon tiesi,
ettei nyt ollut aikaa sääliä. Rautaisten kavioiden kopsetta kuului
takaa, ja vainoojat saattoivat millä hetkellä hyvänsä olla kintereillä.
Hän piiskasi hevosia edelleen, kunnes kalastajakylän pienet töllit
näkyivät kummallakin puolen tietä ja tie haaraantui, jolloin kreivitär
oudon innokkaasti huudahti: — Vasemmalle! Ja yhä he riensivät, kunnes
heidän edessään äkkijyrkänteen alla näkyi merenranta ja edempänä harmaa
valtameri vyöryi raskaina maininkeina.

Vuoksi oli korkeimmillaan. Ajopenger johti sen läpi näyttäen vain
kapealta nauhalta, jota tummenevat aallot nuoleskelivat. Tämän
nähdessään Badelon örähti helpotuksesta, sillä toisella puolen kohosi
Vrillacin linna portteineen ja torneineen tummana länsitaivasta vasten,
ja hän huomasi kreivittären puhuneen totta sanoessaan, että kymmenen
miestä riitti sitä puolustamaan tuhatta vastaan.

He laskeusivat kompastellen rinnettä alas rantaan ja antoivat
hevostensa ravata ajopengertä pitkin. He ratsastivat nyt hitaammin,
kääntyen usein katsomaan taakseen. Naispalvelijat olivat seuranneet
heitä niin hyvin kuin taisivat. Muutamat heistä itkivät hermostuneesti,
mutta tarrautuen samalla hevosiinsa, vieläpä niitä kiirehtienkin. Näin
he sekaisin ennättivät nostosillalle, eikä ainoatakaan takaa-ajajaa
näkynyt ajopenkereellä, ja ratsastaen sillan poikki he katosivat portin
holvikäytävään.

Täällä ystävälliset kädet, Carlat etunenässä, tervehtivät heitä ja
auttoivat laskeutumaan maahan, ja kreivitär näki ikäänkuin unessa,
kuinka tämä tuttu paikka oli kuin vieras: portilla, missä hän lapsena
oli leikkinyt, välkkyi aseita ja lyhtyjen valoa; miehet, joiden karkeat
kasvot olivat hänelle lapsuudesta saakka tuttuja, seisoivat nostosillan
ketjujen ja vintturin ääressä. Toiset puhaltelivat tulta, muutamat taas
jakelivat sytyttimiä. Vanhat palvelijat kerääntyivät hänen ympärilleen,
ja naiset tuijottivat häneen pelästyneinä ja itkien. Hän näki tämän
kaiken yhdellä silmäyksellä, valot, tummat varjot ja tulen äkillisen
heijastuksen käytävän holvikatossa ja kääntyi katsomaan sitä tietä,
jota he olivat juuri saapuneet, hämärää ajopengertä ja sen takana
häämöittävää matalaa, tummaa, nopeasti hämärään verhoutuvaa rantaa.
Silloin hän puristi kätensä ristiin.

— Missä on Badelon? — huusi hän. — Missä hän on?

Toinen niistä miehistä, jotka olivat ratsastaneet hänen edellään,
vastasi Badelonin menneen takaisin.

— Takaisin? — toisti kreivitär. — Kuka tuolla tulee? — kysyi hän sitten
kiihkeästi, varjostaen kädellä silmiään.

— Joku siellä tulee. Kuka se on?

Kaksi olentoa ilmestyi hämärästä ratsastaen hitaasti ja vaivaloisesti
ajopengertä pitkin. Toinen heistä oli La Tribe, jonka hevonen ontui,
toinen oli eräs ratsumies, joka oli saanut otsaansa iskun ja kiroili
nyyhkytystensä lomassa.

— Eikö ketään muuta! — kysyi kreivitär. — Eikö muita tulekaan?

Pappi ravisti päätään. Ratsumies pyyhki verta silmiltään nähdäkseen
paremmin, mutta näytti olevan aivan huumaantunut ja lörpötteli vain
outoja sanoja oudolla murteella.

Kreivitär polki jalkaansa tuskissaan. — Enemmän valoa tänne! —
huusi hän. — Eiväthän he muuten osaa tänne! Ja menköön kuusi
miestä ajopenkereelle heitä vastaan, vai aiotteko jättää heidät
teurastettaviksi ihan linnan eteen?

Mutta Carlat, joka ei ollut saanut koolle enempää miehiä kuin tusinan
verran, ravisti päätään. Ajopenkereen toinen pää oli jo peittynyt
hämärään, ja ennenkuin kreivitär ehti toistaa käskynsä, kuului sieltä
pimeän läpi rajuja ääniä taistelun melskeestä, ikäänkuin nälkäisten
kalalokkien huutoja. Naiset perääntyivät kynnyksen poikki sisälle
Carlatin huutaessa nostosillan ketjuja hoitaville miehille, että he
olisivat valmiit, ja ylempänä tähystysaukoissa oleville, että he
sammuttaisivat tulet ja laukaisisivat hänen antaessaan merkin. Ja
sitten he kaikki odottivat, kreivitär etumaisena, tähystellen pimeään
yöhön. Ei mitään näkynyt.

Sitten kuului etäistä melskettä, ja sitä seurasi kirous, huudahdus,
ja taas oli hiljaista! Tämä uudistui toisenkin kerran, mutta tällä
kertaa hiukan lähempää ja selvemmin, eikä sitä nyt seurannutkaan
äänettömyys, vaan ontuvan hevosen hidas astunta. Jälleen kumisi yössä
kaameana, epätodellisena askelten töminä, kuului aseiden kalsketta,
sitten kiljahdus, naurahdus, ja samassa ilmestyi hitaasti pimeästä
esiin ontuva hevonen pää riipuksissa, selässä mies — tai oliko tuo
mies? — aivan lyyhistyneenä satulassa, ja hänen jalkansa heiluivat
velttoina. Silmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin olisivat hevonen
ja mies olleet yksinään, aavemaisina parina, sitten tuli näkyviin
heidän kintereillään kaksi olentoa, jotka hyökkäilivät edestakaisin,
milloin läheten, milloin taas edeten kauemmaksi takaisin pimeään.
Toinen heistä, kumarahartiainen mies, kyyristyneenä satulassaan, käytti
miekkaansa molemmin käsin toisen suojatessa häntä keihäällä. Ja sitten
sukelsi yöstä esiin joukko tummia olentoja ahdistaen heitä ja ajaen
heitä edellään.

Carlatin mieleen juolahti muuan tuuma. — Laukaiskaa! — huusi hän, ja
neljä pyssymiestä ampui vainolaisten joukkoon. Eräs mies kaatui, toinen
kiljahti, ja muut peräytyivät. Hevonen jatkoi matkaansa aavemaisesti,
pää riipuksissa, kunnes muuan miehistä juoksi sitä vastaan ja tarttuen
sen päähän veti sen nostosillan yli. Ratsun jäljessä astui sillan yli
Badelon, jolla oli polvessaan ammottava haava, ja Bigot, jonka monet
haavat vuotivat verta. He seisoivat kahden puolen satulaa, hymyillen
tylsästi hevosen selässä istuvalle miehelle.

— Jättäkää minut! — mutisi tämä. — Jättäkää minut rauhaan. — Hän
liikutti kättään heikosti, ikäänkuin se olisi pidellyt miekkaa; sitten
hänen päänsä vaipui syvemmälle. Hän oli kreivi Hannibal. Häneltä oli
murtunut reisiluu, ja käsivarressa oli keihäänkärki.

Kreivitär katsoi häntä, sitten hänen taakseen ja ohitseen pimeään.

— Eikö sieltä tule muita? — kuiskasi hän värisevällä äänellä. — Eikö
ketään? Tignonville... minun...

Badelon ravisti päätään. Kreivitär kätki itkien kasvot käsiinsä.



XXXIV.

KUMMAN VALITSETTE, ROUVA?


Seuraavan aamun harmaassa sarastuksessa, tuntia ennen auringon
nousua, saapui linnaan tieto Tignonvillen kohtalosta. Sumu, joka
edellisenä iltana oli verhonnut etujoukon ja yön tulon, pysytteli vielä
aamupuolellakin sakeana, ja vain vähitellen se vastahakoisesti loittoni
sallien aamun paljastaa sen, mitä yöllä oli jäänyt ajopenkereen päähän.
Ensimmäinen, joka sen huomasi, oli holvikäytävän katolla seisova
Carlat. Hän hieroi tähystelemisestä väsyneitä silmiään tuijottaen
siihen uudelleen sumun läpi, ja hänestä tuntui kuin hän olisi jälleen
ollut Ste. Croix-torilla Angersissa. Oliko siis koko matka vain
unennäköä ja paluu tänne kotiin vain painajainen? Mutta vaikka hän
kuinka hieroi silmiään ja tuijotteli parhaansa mukaan, ei tuo ruma
kummitus kuitenkaan kadonnut; sen ääriviivat kävivät päinvastoin yhä
selvemmiksi usvan alkaessa kohota yläilmoihin harmaan, raskaasti
aaltoilevan meren pinnalta. Hän kutsui luokseen toisen miehen ja pyysi
tätä katsomaan.

— Mikä tuo on? — sanoi hän. — Näetkö, tuo tuolla? Kylän alapuolella.

— Se on hirsipuu, — vastasi mies naurahtaen kuin hölmö. He olivat
siellä vartioineet koko yön. — Jumala varjelkoon meitä siitä!

— Onko se hirsipuu?

— On.

— Mutta mitä varten se siellä on?

— Luultavasti heidän vankiensa hirttämistä varten, — vastasi mies
juron käytännöllisenä. Sitten tuli saapuville muitakin miehiä jääden
tuijottamaan ja mutisten partaansa. Pian oli holvikäytävän katolla
koolla kahdeksan tai kymmenen miestä katselemassa herkeämättä
manterelle päin ja puhelemassa tästä ilmiöstä. Jonkun ajan kuluttua
näkyi ajopengertä pitkin lähenevän mies valkoinen lippu kädessä.

Nähdessään miehen Carlat lähetti erään noutamaan pappia. — Hän on
viisas mies, — mutisi hän, — ja tuo näyttää minusta epäilyttävältä.
Ja varokaa, — huusi hän vielä sanan viejälle, — ettei tämä juttu
tule neidin korviin! — Vaistomaisesti hän täällä kreivittären
lapsuudenkodissa yhä nimitti tätä neidiksi.

Sanan viejä toi pian mukanaan La Triben, jonka pää näkyi portailla
juuri kun airut pysähtyi alhaalla portin eteen. Carlat viittasi
pappia tulemaan lähemmäksi. La Tribe veti syvän henkäyksen suolaista
meri-ilmaa ja loi katseensa pitkälle, matalalle usvaiselle rannalle
huomaten penkereen päässä kömpelön, ruman laitteen; sitten hän katsahti
alaspäin ja kohtasi lähetin katseen. Kului hetkinen, ennenkuin kukaan
puhui; porttikäytävän katolle jääneet miehet, jotka olivat seuranneet
lähetin tuloa, näyttivät olevan kiihtyneitä.

— Minulla on viesti, — aloitti mies vihdoin selvällä ja kuuluvalla
äänellä, — Vrillacin valtiattarelle. Onko hän läsnä?

— Puhukaa asianne! — vastasi La Tribe.

— Viesti on tarkoitettu vain hänelle.

— Haluatteko siis tulla sisäpuolelle?

— En! — vastasi lähetti niin kiireesti, että joku miehistä hymähti.
Hän näytti jonkinlaiselta kirkon palveluksessa olevalta maallikolta,
lukkarilta tai vahtimestarilta, ja oikeastaan hänellä oli sellainen
pukukin, sillä hänellä oli yllään pölyinen, musta kaapu ilman miekkaa,
vaikka hänellä olikin vyö. — En! Mutta jos rouva tulisi portille
puhumaan kanssani...

— Älkää luulkokaan mitään sellaista! — tiuskasi Carlat. — Ettekö usko
hänellä olevan muuta tekemistä kuin kuunnella roistojoukon airuita?

— Jollei viitsi kuulla, saa hän sitä katua kaiken elinaikansa! —
vastasi mies tylysti. — Näin kuuluu osa viestistäni.

Hetken aikaa vallitsi äänettömyys, sillä La Tribe harkitsi asiaa. —
Kenen luota tulette? — kysyi hän vihdoin.

— Hänen ylhäisyytensä Saumurin maaherran ja hänen ylhäisyytensä
Angersin piispan luota, — vastasi lähetti liukkaasti, — jota edustaa
hänen sijaisensa, sekä muiden laillisesti kokoontuneiden luota,
jotka tulevat poistumaan yhtä lainkuuliaisesti, jos heidän ehtonsa
täytetään. Minä tulen myöskin erään aatelismiehen herra de Tignonvillen
puolesta, jonka sanotaan olevan täältä päin kotoisin ja joka on heidän
vankinaan ja tuomittu tänä iltana auringon laskiessa kuolemaan, jollei
esitettäviini ehtoihin suostuta.

Katolla oltiin kauan aikaa hiljaa. Miehet tuijottivat herkeämättä
alaspäin, eikä ilme kenenkään kasvoilla muuttunut, sillä tämä uutinen
ei hämmästyttänyt ketään. — Miksi hänen täytyy kuolla? — kysyi La Tribe
vihdoin.

— Raskauttavasta rikoksesta.

— Mikä tämä rikos on?

— Hän on hugenotti.

Pappi nyökäytti päätään. — Entä ehdot? — mutisi Carlat.

— Niin, entä ehdot? — toisti La Tribekin nyökäten uudelleen. — Mitkä ne
ovat?

— Minun on sanottava ne ainoastaan rouvalle, — vastasi lähetti.

— Siinä tapauksessa ne jäävät sanomatta! — tiuskasi Carlat
raivostuneena. — Sen pituinen se! Ja mitä teihin tulee, niin
laittautukaa täältä sukkelaan, ennenkuin teemme teistä maalitaulun!

— Hyvä on, minä menen, — vastasi lähetti synkästi. — Mutta...

— Mutta mitä? — huudahti La Tribe tarttuen Carlatin hartioihin
saadakseen hänet vaikenemaan. — Mutta mitä? Sanokaa sanottavanne, mies,
puhukaa suunne puhtaaksi.

— Sanon sen kreivittärelle enkä kenellekään muulle!

Pitäkää sitten suunne kiinni! — ärjyi Carlat uudelleen. — Sillä häntä
te ette näe. Laputtakaa vain tiehenne, ja tappakoon teidät rutto!

— Niin, menkää vain! lisäsi La Tribekin rauhallisemmin.

Mies kohautti olkapäitään, kääntyi ja lähti kaikkien katolla olijoiden
seuratessa häntä katseillaan yhtä jännittyneinä. Mutta astuttuaan
parikymmentä askelta mies kääntyi ja palasi.

— Olkoon menneeksi, —sanoi hän katsahtaen ylöspäin harmistuneena. —
Toimitan täällä asiani, koska ette päästä minua rouvan luo. Mutta
minulla on myöskin kirje herra de Tignonvilleltä, enkä voi jättää
ainakaan sitä kenellekään muulle kuin rouvalle itselleen. — Puhuessaan
mies näytti harmaata, ohutta paperiliuskaa, luultavasti jonkin
messukirjan alkulehteä. — Katsokaa tätä! — jatkoi hän, — ja pankaa
mieleenne tämä varoitus! Jos hän ei saa tätä, vaan kuulee jäljestäpäin,
että hänelle tarjoutui...

— Ehdot, — ärjyi Carlat kärsimättömänä. — Sanokaa ehdot!

— Tahdotteko kuulla ne? — kysyi mies hermostuneesti lipoen huuliaan. —
Te ette siis salli minun tavata rouvaa eikä puhua hänen kanssaan kahden
kesken?

— Emme.

— Siis kuulkaa. Hänen ylhäisyytensä tietoon on tullut, että eräs
Hannibal de Tavannes, joka on syypää niin kammottavaan rikokseen
kuin pyhänhäväistykseen sekä muihinkin raskauttaviin rikoksiin,
on piiloutunut tänne. Hän vaatii, että mainittu Hannibal de
Tavannes on jätettävä hänen käsiinsä rangaistavaksi, ja jos hänet
luovutetaan tänä iltana ennen auringonlaskua, on hänen ylhäisyytensä
puolestaan luovuttava teille mainitun herra de Tignonvillen
vapaana ja vammattomana sekä poistuva Vrillacin alueelta. Mutta
jos kieltäydytte... — miehen katse harhaili kaidetta reunustavien
tarkkaavia kasvoja pitkin — niin auringon laskiessa hän hirttää
mainitun herra de Tignonvillen hirsipuuhun, joka on aiottu Tavannesia
varten, ja sitäpaitsi hävittää Vrillacin maat ja mannut aina
etäisimpään kolkkaan asti.

Portilla vallitsi pitkä äänettömyys. Muutamat miehistä herkeämättä
tuijottaen puhujaan liikuttivat leukojaan kuin olisivat jotakin
pureskelleet. Toiset katsahtivat sivulleen kohdaten toveriensa
merkitsevän katseen ja käänsivät silmänsä uudelleen puhujaan. Mutta
ei kukaan puhunut mitään. Lähetin takana alkoi aamurusko punertaa
itäisellä taivaalla, leviten ja käyden yhä heleämmäksi. Ilmakin muuttui
lämpöisemmäksi, ja harmaa meri linnan alapuolella alkoi väikkyä
vihertävänä. Parin minuutin kuluttua aurinko, jonka hehkuva kerä jo
tirkisti Ranskan matalien kunnaiden yli, nousisi yli taivaanrannan.

Lähetti liikahteli levottomana, kun ei kuulunut vastausta. — No, —
huusi hän, — minkä vastauksen saan viedä?

Eikä vieläkään kukaan liikahtanut.

— Olen täyttänyt tehtäväni. Eikö kukaan tahdo antaa rouvalle tätä
kirjettä? — huusi lähetti ojentaen sitä miehiä kohden. — Antakaa
vastaus nyt, sillä minä lähden.

— Ottakaa kirje! — Tämä käsky kuului miesten takaa ja lausuttiin
äänellä, joka sai heidät säpsähtämään. Kääntyessään niin nopeasti
kuin piiskan sivaltamina he näkivät kreivittären seisovan portaiden
yläosaa peittävän katoksen likellä. He arvasivat hänen kuulleen koko
keskustelun tai ainakin suurimman osan siitä, mutta nouseva aurinko
paistoi säteilevässä kirkkaudessaan suoraan hänen kasvoihinsa juuri
tällä hetkellä ja antoi hänen kasvoilleen erehdyttävän, ruusuisen
hohteen luoden eloa tuskallisiin, surullisiin silmiin. Oli vaikea
arvata, oliko hän kuullut, vai eikö. — Ottakaa kirje, — toisti hän.

Carlat katsahti avuttomana kaiteen yli.

— Menkää alas!

Hän katsahti kysyvästi La Tribeen, mutta saamatta vastausta. Hän
oli juuri aikeissa lähteä alas kreivittären määräyksen mukaan,
kun pelästynyt huuto pääsi katolla seisovilta miehiltä, jotka yhä
katselivat kaiteen yli. Lähetti oli heiluttanut kirjettä ilmassa
houkutellakseen sillä vielä viimeisen kerran, mutta pidellyt sitä
huolimattomasti, sillä kevyt tuulahdus, joka oli yhtä petollinen kuin
odottamatonkin, oli puhaltanut sen hänen kädestään. Kuullessaan huudon
kreivitär juoksi kaiteen luo ja näki paperin liehuvan ilmassa noin
viidenkymmenen askeleen päässä lähetistä. Se leijaili hetkisen sinne
tänne, milloin kohoten korkeammalle, milloin laskeutuen maata kohden;
sitten se kevyenä kuin untuva kosketti vedenpintaa alkaen vajota.

Lähetti raivosi ja polki jalkaa vimmoissaan. Mutta kreivitär seurasi
sitä katseellaan ääneti, kunnes matala, valkoharjainen aalto tyrskähti
pienen venhon yli, joka vaipui sanomineen.

Lähetti, joka myöskin oli vaiennut, tuijotti hetken veteen, sitten
kohautti olkapäitään.

— Olipa onni, että se oli hänen kirjeensä, — sanoi hän töykeästi, —
eikä hänen ylhäisyytensä, sillä silloin olisi selkääni kirveltänyt! Ja
nyt, — jatkoi hän kärsimättömästi, — olkaa niin hyvä ja sanokaa, mikä
vastaus minun on vietävä.

Mikä vastaus? Voi, Jumala, mikä vastaus? Kaiteeseen nojautuvat
miehetkin, vaikka olivat jöröjä ja raakoja, tunsivat tämän kysymyksen
traagillisuuden ja pulman, käsittivät, mitä tämä kysymys kreivittärelle
merkitsi, ja karttoivat katsomasta häneen. Mikä vastaus? Kumman näistä
kahdesta tuli jäädä eloon? Kummanko tuli kuolla... häpeällisellä
tavalla? Kummanko?

— Käskekää hänen... palata... tuntia ennen auringonlaskua, — sai
kreivitär sanotuksi.

He sanoivat näin lähetille, ja tämä lähti. Sitten mies toisensa jälkeen
alkoi hiipien poistua katolta, jättäen kreivittären sinne yksin
seisomaan, kasvot rannalle päin, kädet kaiteeseen nojaten. Hiljainen
tuulenhenki puhalsi maalta päin leyhytellen hänen pieniä valtoimia
kiharoitaan ja painaen ohuen puvun kiinni auringonpaisteiseen vartaloon.

Näin hän oli seissyt tuhansia kertoja entisinä aikoina, lapsuudessaan,
tyttövuosinaan. Näin hän oli seissyt isänsä eläissä, katsellen, kuinka
hänen rakastettunsa tuli ratsastaen rantahiekkaa pitkin kosimaan!
Näin hän oli seissyt odotellen sulhastaan iltaa ennen tuota onnetonta
Pariisinmatkaa! Täältä olivat muut katselleet hänen lähtöään sulhasensa
seurassa. Miehet muistivat sen... muistivat tämän kaiken, ja toinen
toisensa jälkeen he hiipivät noloina pois peläten hänen puhuttelevan
heitä taikka katsahtavan heihin surullisilla silmillään.

Mutta totta on, että he sääliessään kreivitärtä eivät ensinkään
epäilleet, millä lavalla kysymys ratkaistaisiin, eivätkä myöskään
ajatelleet uhria, joka joutuisi kärsimään ... Tavannesia. He, Poitoun
miehet, eivät häntä tunteneet eivätkä tienneet hänestä mitään, eikä
hänen kohtalonsa heitä liikuttanut. Heille hän vain oli vieras mies,
pohjoisesta kotoisin, soturi, joka oli ottanut morsiamensa miekalla, —
niin oli heille kerrottu. Mutta he näkivät kuitenkin, että valitsemisen
taakka oli laskettu kreivittären hartioille. Tuolla hänen ja heidän
silmäinsä edessä kohosi hirsipuu, ja vaikka he olivat maalaisia,
käsittivät he sittenkin, kuinka surullinen se tehtävä oli, joka oli
sattunut linnan valtiattaren osaksi, miten tahansa hän sen suorittaisi
ja vaikka hän sillä lahjoittaisikin rakastetulleen hengen.

Kun kaikki miehet, kolmea tai neljää lukuunottamatta, olivat
poistuneet, kääntyi kreivitär ja huomasi näiden seisovan portaiden
päässä piirissä Carlatin ympärillä, joka puheli heille matalalla,
innokkaalla äänellä. Hän ei voinut kuulla tavuakaan siitä, mitä
sanottiin, mutta nyt välähti hänen silmissään kova, miltei julma katse,
ja korottaen ääntään hän kutsui taloudenhoitajan luokseen.

— Nostosilta on ylhäällä, — sanoi hän ankaralla äänellä, — mutta entä
portit? Ovatko ne lukossa?

— Ovat, rouva.

— Entä portin pikku ovi?

— Ei, pikku ovi ei ole.

— Menkää siis, lukitkaa ovi ja tuokaa kaikki avaimet minulle! Taikka
odottakaa, kuulkaahan vielä! — Kreivittären ääni muuttui tylymmäksi,
ja hänen silmänsä säkenöitsivät kuin kissan silmät pimeässä. —
Pitäkää varanne, ettette tee minulle mitään kepposta! Kuuletteko?
Sillä jos teidät sellaisesta työstä tapaan, niin minä en ota huomioon
vanhuuttanne ja niitä monia vuosia, jotka olette meitä palvelleet, vaan
käsken heittää teidät alas tästä tornista, säälimättä teitä sen enempää
kuin Isabella rakastajiaan heittäessään heidät kalojen syötiksi. Sillä
minä olen vielä emäntänä täällä ja tänään enemmän kuin koskaan ennen.
Voi teitä, jos sen unohdatte!

Carlat kalpeni liikahdellen levottomasti ja muristen jotakin epäselvää.

— Minä ymmärrän, — sanoi kreivitär. — Näin sen heti! Ja nyt tahdon
avaimet. Menkää ja tuokaa ne tänne! Ja jos tullessani alas huomaan
portin pikku oven olevan sattumalta auki, niin silloin, Carlat,
rukoilkaa! Silloin teillä on syytä rukoilla.

Carlat livahti tiehensä, ja miehet hänen jäljessään, ja kreivitär
alkoi kävellä katolla ikäänkuin kuumeessa edestakaisin. Väliin hän
ojensi käsivarsiaan, ja hänen huulillaan pääsi hiljaisia valituksia,
ikäänkuin kidutetulta mykältä luontokappaleelta. Minne tahansa hän
katsoi, nousivat vanhat muistot häntä kiduttamaan, tehden hänet yhä
onnettomammaksi. Se, mitä ehkä olisi saattanut kestää ulkona maailmalla
tai mikä kenties olisi tuntunut siedettävältä Pariisin käryävässä
ilmassa taikka Angersin synkillä kaduilla, näytti täällä suorastaan
kauhistuttavalta. Tästä lähtien, huolimatta siitä kumman hän valitsi,
hän saisi aina tuntea kirousta tämän kodin yllä, joka entisinä
levottominakin aikoina oli suonut hänelle vain lepoa ja rauhaa!
Tästedes oli tämä päivä ja tämä hetki alati hänen ja onnen välillä,
polttaen merkin hänen otsaansa, leimaten hänet sellaisella teolla,
josta miehet ja naiset kammoen kertoisivat koko hänen elämänsä ajan!
Oi, Jumala... rukoillako? Kuka sanoi: rukoilkaa?

— Minä! — Ja La Tribe ojensi kostein silmin hänelle avaimet. — Minä,
rouva, —jatkoi hän juhlallisesti, murtuneella äänellä, — sillä ihmisapu
on turha. Voimakkainkin mies, hän, joka eilen ratsunsa selässä oli
herra ja käskijä, miesten mies ylpeydessään ja rohkeudessaan...
katsokaa häntä nyt, ja...

— Älkää! — huudahti kreivitär tuskasta värisevällä äänellä. — Älkää! —
ja viitaten häntä vaikenemaan käänsi kasvonsa pois. — Tuletteko hänen
luotaan? — kuiskasi hän sitten tuskin kuuluvasti.

— Tulen.

— Mitä luulette, onko hän... kuolettavasti haavoittunut? — Kreivitär
puhui hiljaa ja kätki kasvonsa papilta.

— Tuskinpa, surullista kyllä! — vastasi pappi, täten paljastaen
ajatuksensa. — Hänen luonaan näyttävät miehet varmasti uskovan hänen
vielä paranevan.

— Tietävätkö he?

— Badelonilla on siinä suhteessa kokemusta.

— Ei, ei! Tarkoitan, tietävätkö he mitään tuosta? — huusi kreivitär ja
viittasi inhoten toisella rannalla seisovaa mustaa hirsipuuta.

Pappi ravisti päätään. — En luule, että he tietävät, — mutisi hän.
— Jumala teitä auttakoon ja johtakoon, rouva! — lisäsi hän hetken
kuluttua hartaasti.

Kreivitär kääntyi kiivaasti hänen puoleensa. — Siinäkö kaikki, mitä
voitte tehdä? — huudahti hän. — Siinäkö on kaikki apu, mitä voitte
antaa? Te olette mies, menkää alas ja johtakaa miehiämme, karkoittakaa
nuo kurjat, jotka imevät meistä viimeisen veripisaran, nuo, jotka
tekevät kauppoja naisen sydämellä! Hyökätkää heitä vastaan! Ryhtykää
johonkin, mihin hyvänsä, sen sijaan että istutte turvassa... täällä!

Pappi ravisti surullisena päätään. — Ikävä kyllä, rouva, — sanoi hän, —
hyökkäys tuottaisi vain turhaa ihmishenkien hukkaa. Heillä on ylivoima,
kolme yhtä meikäläistä vastaan. Kun kerran kreivi Hannibalkaan ei
eilen illalla voinut tehdä enempää kuin murtautua läpi, ja kun tuskin
yksikään hänen miehistään silloin jäi haavoittumatta...

— Mutta hänen täytyikin huolehtia naisista!

— Ja me taas olemme häntä vailla!

— Hän ei olisi jättänyt meitä! — huusi kreivitär kiihtyneenä.

— Uskon sen kyllä.

— Jos he olisivat saaneet minut vangikseen, luuletteko, että hän olisi
pysytellyt muurien suojassa taikka piileskellyt täällä turvassa, kun...
kun...

Pappi ravisti päätään toivottomana.

— Ja tämäkö siis on kaikki, mihin kykenette, niinkö? — huusi kreivitär
kääntäen hänelle selkänsä, mutta kääntyi kohta uudestaan hänen
puoleensa ojentaen käsivarsiaan katkeran ivallisesti. — Kaikki, mitä
tahdotte tehdä? Oletteko unohtanut, että hän on kahdesti säästänyt
teidän henkenne? Että hän kerran Pariisissa ja toisen kerran Angersissa
pidätti kätensä? Että hän alati, sekä taistelun melskeessä että paon
kiireessä, suojasi meitä kaikelta vaaralta? Niin, aina! Eikö siis nyt
yksikään kohota kättään hänen puolestaan? Eikö yksikään?

— Hyvä rouva...

— Eikö yksikään? Jos hän olisi kaatunut taistelussa, — jatkoi kreivitär
tuskasta vapisevalla äänellä ja lyöden käsillään kaiteeseen, sillä
hän oli jälleen kääntynyt selin pappiin, — jos hän olisi viime yönä
kaatunut ratsastaessaan joukkonsa edessä vihollista vastaan, olisin
katsellut häntä kyynelittä, olisin pitänyt häntä onnellisena. Olisin
rukoillut kuivin silmin hänen puolestaan, hänen, joka... joka on
säästänyt minua kaikki nämä viikot ja päivät! Minä ryöstin häneltä, ja
hän antoi minulle anteeksi! Minä houkuttelin häntä rikokseen, mutta
hän oli minulle kärsivällinen! Niin, hän, joka säästi, ei kerran eikä
kahdesti, vaan monesti, sen miehen hengen, jonka puolesta hänen nyt
täytyy... nyt täytyy... — ja voimatta lopettaa lausettaan hän löi
jälleen kiihkeästä nyrkkiään kaiteen kiviin.

— Taivas tietää, rouva, — huusi pappi kiivaasti, — taivas tietää, että
neuvoisin teitä, jos osaisin.

— Miksi hän pitikin rintahaarniskaansa? — valitti kreivitär ikäänkuin
ei olisi kuullut papin sanoja. — Eikö siellä ainoakaan keihäs voinut
sattua hänen rintaansa, ettei hänen olisi tarvinnut tähän tilaan
joutua? Eikö siellä ollut ainoatakaan niin armeliasta vihamiestä, että
olisi säästänyt häneltä tämän? Taikka miksi _hän_ ei kuollut kanssani
Pariisissa odottaessamme kuolemaa? Se olisi voinut tulla hyvin nopeasti
ja pelastaa meidät tästä.

Pappi koetti lohduttaa häntä kyynelien vieriessä poskia pitkin.

— Ihminen, joka on vain varjo, — sanoi hän, — katoaa täältä... mitä
merkitsee, kuinka hän häviää luotamme? Pian, hyvin pian, mekin katoamme.

— Ja hänen kirouksensa seuraa meitä! — huusi kreivitär kätkien kasvot
käsiinsä ikäänkuin päästäkseen näkemästä mielikuvituksensa luomaa näkyä.

Pappi lähti hetkeksi hänen luotaan toivoen hänen jonkun verran
tyyntyvän yksinäisyydessä. Palatessaan hän näkikin kreivittären
istuutuneen ja olevan ulkonaisesti rauhallisemman, herkeämättä
katsellen kylästä pohjoiseen ulottuvaa hiekkalakeutta. Sitä tietä oli
hänen rakastettunsa monesti saapunut hänen luokseen, sitä pitkin he
usein olivat ratsastaneet yhdessä. Ja sitä tietä he olivat lähteneet
Pariisia kohti juuri tällaisena aamuna ja juuri tähän samaan aikaan,
auringon paistaessa, leivojen laulaessa toivorikkaina hietakumpujen
yllä ja pienten, lämpöisten laineiden loiskuessa hevosten kavioille.

Tästä kaikesta ei La Tribe, vieras, tiennyt mitään. Vain kreivittären
jännittynyt katse ja liikkumattomuus vahvistivat pappia siinä luulossa,
mihin suuntaan kreivitär ratkaisisi. Tuntien itsensä onnelliseksi
siitä, että kreivitär oli hiukan rauhoittuneempi, ja peläten uutta
samanlaista kohtausta, joka oli heille äsken sattunut, hän hiipi
uudelleen tiehensä. Jonkun ajan kuluttua hän tuli takaisin, mutta hyvin
vastenmielisesti ja ainoastaan siksi, ettei Carlat jättänyt häntä
rauhaan.

Hän palasi tällä kertaa pyytämään portin pikku oven avainta, selittäen
aikovansa mennä puolitiehen ajopengertä siellä viittauksilla
kehoittaakseen vihollista saapumaan neuvotteluun. Tämä ehdotus tehtiin
oikeastaan vain hänen omantuntonsa ja muiden miesten rauhoittamiseksi,
eikä juuri minkäänlaisten tulosten toivossa.

— Onhan mahdollista, — lisäsi pappi epäröivällä äänellä, sillä häntä
pelotti herättää kreivittäressä turhia toiveita, — että tarjoamalla
rahalunnaita...

— Menkää, — sanoi kreivitär päätään kääntämättä.

— Tarjotkaa heille mitä tahansa, mutta, — hänen äänensä sävy muuttui
katkeraksi, — varokaa heitä! Montsoreau on melkein samaa kuin
Montereau! Pitäkää sillasta vaari!

Pappi meni ja palasi puolen tunnin kuluttua. Tuskin olivat hänen
askeleensa alkaneet kaikua portaissa, kun kreivitär jo hypähti
seisomaan, vaikka oli puhunut papille ikäänkuin kaikki toivo olisi
jo sammunut, ja tuijotti pappiin kysyvästi avoimin huulin, kasvot
kalmankalpeina. Pappi ravisti päätään.

Heidän joukossaan on eräs pappi, — sanoi hän murtuneella äänellä,
— jonka Jumala vielä tuomitsee. Tämä on hänen suunnitelmansa, eikä
hänellä ole mitään armoa eikä sääliä.

— Ettekö tuo mitään... häneltä?

— He eivät salli hänen enää kirjoittaa.

— Ettekö nähnyt häntä?

— En.



XXXV.

SEINÄÄ VASTEN.


Eräässä porttikäytävän viereisessä huoneessa, johon kreivi Hannibal
oli kannettu, se kun oli lähin ja hänelle sopivin paikka, istui
muuan mies sivuttain tähystysaukon kapeassa syvennyksessä, katse
ikäänkuin naulittuna siihen kiinni. Tämä huone oli tavallisesti
Carlatien käytettävänä ja kuului linnan vanhimpaan osaan. Siinä oli
paitsi tähystysaukkoa hyvin syvällä muurissa kaksi muutakin ikkunaa,
kuitenkin suurempia kuin se aukko, josta Bigot, sillä hän se oli, niin
itsepintaisesti tirkisteli. Mutta nämä suuremmat ikkunat olivat etelän
ja merenlahden puolella. Juuri tällä hetkellä paistoi puolipäivän
aurinko täydeltä terältä niistä sisään, mutta se, mikä kiinnitti
Bigotin huomiota pidättäen häntä tässä epämukavassa asennossa, oli
nähtävästi toisaalla. Tähystysaukosta saattoi nähdä ajopenkereen, ja
normandialainen voi sen kautta pitää silmällä linjaan tulijoita ja
sieltä lähteviä. Sieltä näkyi myöskin ajopenkereen päässä aivan lähellä
rantaa kohoavan, kaamean laitteen poikkipiena.

Kreivi Hannibal makasi oven takana litteällä työntövuoteella. Häkin
tapainen teline esti peitettä vaivaamasta hänen haavoittunutta
jalkaansa. Hänen silmänsä olivat kuumeesta kirkkaat, ja pörröinen tukka
ja hoidotta jäänyt parta lisäsivät hänen ulkomuotonsa villiyttä. Mutta
hän oli tajuissaan, ja kun hänen katseensa siirtyi ikkunan ääressä
istuvasta Bigotista vieressä tuolilla istuvaan vanhaan vapaaehtoiseen,
joka veisteli puusta päreitä, muuttui ilme hänen tuimilla kasvoillaan
miltei lempeäksi.

— Vanha hupakko! — sanoi hän, eikä hänen äänensä, vaikka olikin
muuttunut, ollut menettänyt kaikkea voimaansa ja tuimuuttaan. —
Tarvitsiko ylipäällikkö silloin lastaa, kun hautasit hänet Gaetan
muurien alle?

Ukko kohotti silmänsä työstään ja katsahti ulos lähimmästä ikkunasta.

— Päivästä yöhön on pitkä aika, — sanoi hän tyynesti, — ja
kupinreunasta suuhun, arvoisa herra!

— Olisi varmasti, jos minulla vain olisi tallella molemmat jalkani, —
vastasi Tavannes puolittain ivallisesti, puolittain hymyillen. — Mutta
näin ollen... missä on tikarini, se katoaa minulta tavantakaa?

Se oli luisunut peitteeltä lattialle. Badelon nosti sen sieltä ja pani
vuoteelle herransa ulottuville.

Bigot kiroili vihoissaan. — Se olisi vieläkin pitemmällä, — murisi
hän, — jos kuuntelisitte minun neuvoani. Sallikaa minun teljetä ovi,
ja silloin kestää kauan, ennenkuin nämä kalastaja-kollot sen murtavat.
Badelon ja minä...

— Olette täysissä voimissanne, — ivasi kreivi Hannibal.

— Voisimme pitää siinä puoliamme. Siihen meillä kyllä on voimaa, —
kehaisi normandialainen, vaikka tuhkanharmaista kasvoista ja siteestä
näki, ettei hänen puheessaan ollut perää. Hän ei voinut liikahtaakaan
tuskatta, ja Badelonin polvi oli kaksin verroin paksu hänen omista
kääreistään.

Kreivi Hannibal tuijotti kattoon. — Te ette voisi iskeä kahtakaan
kertaa, — sanoi hän. — Älkää minulle valehdelko. Eikä Badelon voi astua
edes kolmea askelta! Erinomaisia taistelijoita! — lisäsi hän äänellä,
jossa ei ollut pelkkää katkeruutta. — Olettepa hyvä turva miehelle,
jota kuolema tavoittaa. Ei, nyt on aika kääntää kasvonsa seinää vasten.
Ja koska minun nyt kerran on lähdettävä, niin ei saa sanoa, ettei
kreivi Hannibal uskaltanut lähteä yksin! Sitäpaitsi...

Hänet keskeytti Bigotin sadatus, joka oli osaksi tuskan huudahdus.

— Olkoon hän kirottu! — huusi hän vimmastuneena. — Tuo sitäpaitsi
merkitsee häntä! Minä tiedän sen. Hän on ollut meidän turmiomme siitä
saakka, kun ensi kerran näimme hänet, niin, tähän päivään asti! Hän on
lumonnut teidän ylhäisyytenne, kunnes verenne on muuttunut vedeksi.
Sillä muuten te ette olisi milloinkaan tahtonut pelastaa sitä kättä,
joka petti meidät, pelastaa sitä miestä, joka...

— Vaiti! — huusi kreivi Hannibal hirvittävällä äänellä ja nousten
kyynärpäittensä varaan tähtäsi tikarillaan ikäänkuin lennättääkseen
sen. — Vaiti, taikka lävistän sinut kuin villin pedon, etkä sinä muuta
olekaan! Ole vaiti ja kuuntele! Ja sinä, vanha ketjukoira, kuuntele
sinäkin, sillä minä tunnen itsepintaisuutesi! Tässä ei ole puhe siitä,
että tahtoisin pelastaa sen miehen, vaan siitä, että tahdon kuolla
niinkuin olen elänytkin, pelkäämättä mitään, pyytämättä mitään! Helppoa
olisi teljetä ovi ja kuolla niinkuin saarrettu susi purren viimeiseen
hengenvetoon asti. Sehän olisi helppoa, sinä vanha susikoira! Hauskaa
ja mukavaa urheilua!

— Niin, se olisi kunniakas kuolema! — huudahti sotavanhus kirkastuvin
katsein. — Juuri niin toivoisin kuolevani!

— Niin minäkin! — iski kreivi Hannibal hänen sanoihinsa hymyillen
julmasti, niin että hampaat välkkyivät. — Minä myöskin! Enkä kuitenkaan
sitä tahdo. En tahdo, koska sillä tavalla kuoleminen olisi kuolemista
vastoin tahtoaan, ja siitä he riemuitsisivat. Antaisimmeko laahata
itsemme kuolemaan? Emme, vaan jos meidän täytyy kuolla, niin kuolemme
vapaasti. Tahdomme kuolla kunniakkaasti, kuten Tavannesien tulee! Niin,
että kun olemme kuolleet, heidän täytyy sanoa: »Siinä kuoli mies!»

— Ainakin kreivittären täytyy! — mutisi Bigot ivallisesti.

Kreivi Hannibal kuuli sen, ja hänen silmänsä leimahtivat, mutta hän
hillitsi itsensä.

— Niin, hänenkin! — sanoi hän hetken kuluttua. — Miksi ei hänkin niin
sanoisi? Kun kerran aloitimme tämän pelin hänen tähtensä, niin pelataan
se loppuun, vaikka häviämmekin, emmekä saa heittää kortteja kädestämme
siksi, että häviämme! Sitäpaitsi, miekkonen, jos kuolen soppeen
hammasta purren, niin herra de Tignonville kuolee myös!

— Ja eikö se olisikin kohtuullista? — kysyi Bigot nousten vihansa
vimmassa. — Miksi ei? Kenen syy on, että nyt makaamme täällä noitten
kalastaja-kollojen vankina? Kuka johti meidät harhaan ja petti? Hän sen
teki! Soisin, että paha olisi perinyt hänet jo vuosi sitten! Soisin,
että hän nyt olisi kourissani! Kuristaisin hänet pelkillä sormillani!
Ja hänkö ei saisi kuolla! Miksi ei?

— Miksikö? Siksi, houkka, että hänen kuolemansa ei pelastaisi minun
henkeäni, — vastasi kreivi Hannibal rauhallisesti. — Jos se pelastaisi,
olisi hän varmasti kuoleman oma! Mutta se ei auta. Ja meidän on nytkin
tehtävä samoin kuin ennenkin. Olen säästänyt häntä, valkomaksaista
metsäkoiraa, kaksikin kertaa, ja meidän täytyy samoin jatkaa loppuun
asti, koska emme saa parempaakaan aikaan! Olen miettinyt tätä asiaa ja
tehnyt päätökseni. Mutta huolehdi sinä vain siitä, vanha koira, että
tikarini on kätketty lastojen väliin, josta helposti saan sen esille.
Ja sitten, kun meidät on vaihdettu ja kreivitär on saanut takaisin
silkkihansikkaansa... pistääkseen sen povelleen! — hän irvisti, ja
äkillinen puna nousi hänen tylyille kasvoilleen, — jos pääpappi silloin
tulee ulottuvilleni, lähetän hänet edelläni sinne, minne itsekin menen.

— Niin, niin! —sanoi Badelon. — Ja jos teidän iskunne menisi harhaan,
kyllä minun osuu! Minäkin olen silloin saapuvilla ja pidän huolen
siitä, että hän lähtee. Minäkin olen silloin paikalla.

— Sinäkö?

— Niin, miksi en olisi? — vastasi vanhus tyynesti. — Muuten
voisi sattua, että saan ontua tällä jalallani ja kärsiä nälkää
kainalosauvoilla nilkuttaen, kuten vanha Claude Boiteux, joka otti osaa
Milanon valloitukseen ja nyt kerjää Chateletin kulmassa.

— Hullutuksia, miekkonen. Sinä saat uuden isännän.

Badelon nyökkäsi. — Niin, uuden isännän uusine tapoineen! — sanoi
hän hitaasti ja miettivästi. — Ja minä olen väsynyt. Ne ovat nyt
toista maata, ne herrat, kuin nuoruudessani. Käsky ja isku seurasivat
silloin toisiaan. Nyt olen jo vanha, ja useimmilta kuulee: »Vanha
porsas, muista pysyä matkan päässä! Rouvani kärsii hajustasi!» Ennen
he ratsastivat ja metsästivät ja olivat turnajaisissa, liikkuen ulkona
kesät ja talvet. Nyt he kähertävät tukkansa, maalaavat kasvonsa ja
lepäävät silkkivuoteilla huvitellen naisten kanssa, jotka eivät
kehdanneet ennen vanhaan minun lapsuudessani näyttäytyä hovissa tai
ruokapöydässä. Hiirien vikinä on heille mieluisempaa kuin leivon laulu.

— Mutta jos annan sinulle kultaketjuni, — sanoi kreivi Hannibal
tyynesti, -— pelastaa se sinut sellaisesta pulasta.

— Antakaa se Bigotille, — vastasi ukko. Lasta, jota hän oli
vuoleskellut, oli pudonnut hänen polvilleen, ja katse oli kiintynyt
menneeseen, etäiseen nuoruuteen. — Minä puolestani olen väsynyt
ja seuraan teitä. Hyvä on kuolla näyttäen hampaitaan ennenkuin on
kadottanut kaiken voimansa. Pitäkää vain tikarinne, jos haluatte, minä
panen sen oikein mukavasti lastan viereen. Mutta minä olen siellä
myös...

— Ja sinun iskusi osuu, niinkö? — huudahti Tavannes innokkaasti. Hän
kohosi taas kyynärpäiden varaan, ilon välähdys synkissä silmissään.

— Olkaa siitä huoleti, teidän ylhäisyytenne. Katsokaa, vapiseeko tuo? —
ja hän ojensi kättään. — Ja kun teidät on surmattu, isken minä siihen
keropäähän niinkuin espanjalainen, äkkikäännös ylöspäin, ennenkuin
terä vedetään pois, kuten Ruiz minulle opetti. Jospa he nyt olisivat
tässä! —jatkoi vanhus suoristaen vartaloaan, punan kohotessa kasvoille.
— Olisipa kumma, jollen saisi jostakin siepatuksi miekkaa, niin että
hakkaan maahan ainakin kolme heistä matkaseuraksi Tavannesille! Ja
Bigot saa sitten mennä tapaamaan hänen ylhäisyyttänsä marskia, ja
niinkuin minä tein papille, niin tekee marski Montsoreaulle. Ho, hoo!
Marski opettaa hänelle Jarnacin tempun, olkaa siitä huoleti! — ja julma
hymy sai ukon viikset käyristymään.

Kreivi Hannibalin silmät säkenöivät ilosta. — Vanha karhu! — huusi hän
ojentaen kätensä sotavanhukselle, joka kunnioittavasti kosketti sitä
huulillaan. — Lähdemme siis yhdessä! Joka loukkaa veljeäni, loukkaa
Tavannesia!

— Loukkaa Tavannesia! — huusi Badelon, ja hänen verestävät silmänsä
säikkyivät taisteluhalua. — Loukkaa Tavannesia! Muistatteko, kuinka
Jarnacin luona...

— Niin! Jarnacin luona!

— Kun hyökkäsimme heidän ratsuväkensä kimppuun, oli minun saappaani
vain jalan päässä teidän ylhäisyytenne saappaista! Eikö totta?

— Tuskin jalankaan päässä.

— Ja Dreuxin luona, — jatkoi ukko nousten ja tehden ylpeän liikkeen, —
kun tallasimme maahan saksalaiset peitsimiehet — ne olivat kuin ruohoa
edessämme, ikäänkuin höyheniä tai niinkuin lehtiä tuulessa, — niin enkö
minä silloin suojannut teitä oikealta puolelta väistymättä taistelun
tuoksinassa?

— Niinpä niin, juuri niin.

— Ja St. Quentinin luona, paetessamme espanjalaisia, sillä kuten
muistatte, se päivä oli voiton päivä heille ja me saimme maksaa sen
kalliisti...

— Niin, silloin olin nuori, — huudahti vuorostaan Tavannes säteilevin
silmin. — St. Quentin! Silloin oli elokuun kymmenes päivä. Ja sinä olit
vasta tullut palvelukseeni ja tartuit ratsuni ohjaksiin...

— Ja me ratsastimme tiehemme yhdessä, viimeisten joukossa, niin totta
kuin Jumala minut näkee! Ja niin me iskimme ympärillemme, että he
jättivät meidät rauhaan etsiäkseen helpompaa saalista.

— Aivan niin, kelpo miekkamies! Muistan sen niinkuin eilispäivän.

— Entä Cerisolessa, kun taisteltiin tasangolla Espanjan sodassa?
Kaikista tappeluista, joissa olen ollut mukana, se muistutti eniten
turnajaisia. Cerisolessahan sain kiinni teidän ratsunne. Muistatteko?
Silloin, kun äkkiä hyökkäsimme murtaen Guaston rintaman...

— Cerisolessako? — mutisi kreivi Hannibal hitaasti. — Mutta minähän...

— Minä otin kiinni hevosenne ja autoin teidät uudestaan satulaan!
Ettekö muista, teidän ylhäisyytenne? Ja sitten Landrianossa, jossa
Leyva jälleen voitti meidät.

Kreivi Hannibal tuijotti häneen. — Landrianossako? — mutisi hän
hämmästyneenä. — Mutta sehän tapahtui vuonna yhdeksänkolmatta, enemmän
kuin neljäkymmentä vuotta sitten! Varmaankin isäni...

— Ja entä Roomassa, teidän ylhäisyytenne! Voi niitä entisiä Rooman
päiviä! Kun espanjalaisten joukkue kapusi muureille, Ruiz ensimmäisenä,
toisena minä, ettekö silloin pitänyt juuri minun jalastani kiinni?
Ja minähän kiskoin teidät ylös sveitsiläispaholaisten ahdistaessa
ankarasti! Ah, nepä olivat päiviä, teidän ylhäisyytenne! Minä olin
nuori siihen aikaan, ja tekin olitte nuori ja kaunis kuin aamu...

— Sinä hourailet! — huudahti Tavannes saaden vihdoinkin puhevuoron.
— Roomassako? Sinä hourailet, ukko! Enhän silloin vielä ollut
syntynytkään. Isänikin oli siihen aikaan vasta poikanen! Tehän
mellastitte siellä vuonna kaksikymmentäseitsemän, neljäkymmentäviisi
vuotta sitten!

Vanhus siveli hehkuvia kasvojaan silmäillen ympärilleen huoneessa saman
näköisenä kuin ihminen, joka on äkkiä herätetty unestaan. Valo sammui
hänen silmissään kuin sammuksiin puhallettu kynttilänliekki. Istahtaen
tuolilleen hän näytti kutistuvan kokoon toisten jäädessä tuijottamaan
häneen.

— Niin, nythän minä muistan, — mutisi hän hitaasti. — Se olikin
Chalonsin prinssi Philibert Oranialainen.

— Maannut jo neljäkymmentä vuotta haudassa!

— Niin, neljäkymmentä vuotta! Kaikki he ovat jo kuolleet! — mutisi
vanhus katsellen kyhmyistä nyrkkiään, avaten ja puristaen sitä
vuorotellen. — Ja minä käyn jo lapsekkaaksi! On jo aika, todellakin
aika, että seuraan heitä! Nyt käteni vapisee, mutta olkaa huoleti,
teidän ylhäisyytenne, silloin se ei vapise! Kuolleet, niin, kaikki he
ovat jo kuolleet!

Hän vaikeni surumielisenä, ja katseltuaan häntä hetken säälivästi
Tavannes vaipui omiin, kylläkin synkkiin mietteisiinsä. Aurinko alkoi
laskea, ja vaikka se paistoi vieläkin kirkkaasti etelänpuolisista
ikkunoista, tuntui kuitenkin jonkinlainen varjo lankeavan hänen
ajatustensa tielle. Ne eivät enää riemuinneet uhmassa kuten
aamupäivällä. Niiden sijaan loihti tyyni harkinta hänen sielunsa
silmien eteen menneen elämän. Ihmiselämän kaikki toiveet, kunnianhimo,
tehdyt ja tekemättä jääneet teot, Nostradamuksen ennustama kuninkuus,
niiden miesten kasvot, joiden hengen hän oli säästänyt, ja sellaisten,
joilta hän oli sen ottanut...ja yhden naisen kasvot, kaikki soluivat
synkässä kulkueessa hänen ohitsensa.

Se nainen ei siis kuitenkaan joutuisi hänen omakseen. Hän oli pelannut
rohkeaa peliä ja jäisi häviölle, mutta tahtoi pelata sen yhtä rohkeasti
loppuun asti, niin että huomenna häntä muistettaisiin ylevänä miehenä.
Olikohan häntä ollenkaan alettu ajatella? Silloin Angersin majatalossa
hän oli ollut huomaavinaan muutoksen, ikäänkuin kreivittäressä olisi
jokin herännyt lämpöön ja eloon, tapahtunut jokin pieni käänne miehensä
puoleen. Ainakin oli se ollut hänelle mieluinen ajatus. Ja lisäksi
tuotti mielihyvää se kuvitelma, että kreivitär vastedes, ollessaan jo
Tignonvillen omana, salaa ja lempeästi muistelisi häntä. Tästä hän oli
jokseenkin varma. Ja tämän naisen ajatuksissa hänestä vähitellen tulisi
sankari, samoin kuin se mies, joka oli sijalle valittu, muuttuisi
mitättömäksi, kun yhteiselämässä näyttäisi oikean laatunsa.

Se tuotti mielihyvää, mutta siinä olikin melkein kaikki, mitä hänellä
oli mieluista jäljellä, ja lisäksi se ajatus, että hän tahtoi kuolla
yhtä ylpeästi kuin oli elänytkin. Mutta kun päivä kului pitemmälle,
ilman käydessä huoneessa kuumaksi ja ummehtuneeksi ja kivun yltyessä
hänen reidessään, muuttui hänen mielentilansa. Hänessä syttyi hurja
raivo ja intohimo, jota hänen oli vaikea hillitä. Kuolla tällä
tapaa, niin ettei mikään hänen toiveistaan, rahtunenkaan hänen
kunnianhimostaan toteutuisi! Kuolla näin loukkoon kurjan papin ja
keihäitä saaneen roskajoukon ahdistamana ja kuitenkin ollut mukana
Dreuxissä ja Jarnacissa, uhmannut kuningastakin ja rohjennut käyttää
Pärttylin yötä omiin tarkoituksiinsa! Kuolla näin ja jättää kreivitär
tuolle nukelle! Vaikka hän olikin voimakas mies, jolle mielenlujuudessa
ei monikaan mies vertoja vetänyt, otti kuitenkin kovalle, jotta hän
saattoi maata siinä hiljaa, ilman pienintäkään merkkiä siitä, mitä
mielessä riehui. Kerran hän sentään kohosi kyynärpäittensä varaan
murahtaen jotakin. Oliko se pilkallinen hymähdys vai kirous? Bigot ei
tiennyt, mutta kun kreivi nähtävästi aikoi sanoa jotakin, kiirehti
Bigot hänen luokseensa.

— Mitä teidän ylhäisyytenne haluaa?

— Vettä, — sanoi kreivi Hannibal, — vettä, hupakko! — Ja juotuaan
hän kääntyi seinään päin, ettei kiusaus puhua tai kysyä jotakin
kreivittärestä pääsisi ylivoimaiseksi.

Sillä hänen mielensä täytti halu vielä kerran ennen kuolemaansa
nähdä kreivitär, katsoa hänen silmiinsä ja koskettaa hänen kättänsä,
ainoastaan kerran vielä tavata tämä nainen, jonka hän tiesi olleen
luonansa yöllä ja vasta aamunkoitossa poistuneen. Mutta silloin hän oli
ollut niin heikko, että oli tuskin ollut tietoinen toisen läsnäolosta.
Jos hän nyt kysyisi kreivitärtä taikka pyytäisi saada häntä nähdä,
olisi se raukkamaisuuden osoite, mitä tahansa hänellä olisikin
sanottavaa. Se sananparsi, että joka etsii kuninkaan kasvoja, etsii
hänen suosiotaan, piti paikkansa hänen suhteessaan kreivittäreen, ja
tällaisella pyynnöllä hänen puoleltaan saattoi olla vain yksi merkitys.
Mutta tätä hän ei tahtonut, vaikka vaipuikin yhä syvemmälle kuoleman
kylmään aallokkoon, ja vaikka syyskuun auringon mennessä mailleen ja
lopun lähestyessä tuossa hiljaisessa huoneessa hänen sielussaan heräsi
kiihkeä kaipaus ja hurja kapina kohtaloa vastaan. Hänen maatessaan
siinä äärettömässä yksinäisyydessään hänen mietteensä olivat hyvin
katkeria. Hän käänsi kasvonsa seinää vasten.

Tässä asennossa hän hetken kuluttua nukahti. Bigotin silmissä kuvastui
raivo ja sääli. Huoneessa oli kauan hiljaista. Kreivi Hannibalin
nukahtaessa oli auringonlaskuun vielä ollut kolme tuntia. Hänen
herätessään oli huoneessa vielä valoisaa, jopa suorastaan kirkasta. Hän
makasi hetken aikaa unen ja valveilla olon vaiheilla, mutta sitten hän
äkkiä tuli tietoiseksi asemastaan, tämän päivän merkityksestä, siitä,
mitä oli tapahtunut, ja omasta avuttomuudestaan, ja vastoin tahtoakin
pääsi valitus hänen huuliltaan. Hän luuli aluksi torkahtaneensa vain
hetken ja makasi yhä edelleenkin kasvot seinään päin kääntyneinä
toivoen unen vielä palaavan.

Mutta uni ei enää palannut, ja vähitellen, maatessaan siinä kuunnellen
ja miettien ja käyden mieleltään yhä levottomammaksi, hän alkoi
kuvitella olevansa yksin huoneessa. Valo sattui heleästi siihen
seinään, johon päin hänen kasvonsa olivat. Kuinka tämä oli mahdollista,
jos Bigotin leveät hartiat täyttivät yhä tähystysaukon? Päästäkseen
tästä selvyyteen hän kutsui miestä nimeltä.

Ei kuulunut vastausta.

— Badelon! — mutisi hän. — Badelon!

Oliko siis hänkin, tuo uskollinen vanhus, mennyt? Siltä näytti, sillä
ei nytkään kuulunut vastausta.

Kaiken ikänsä oli kreivi Hannibal tottunut siihen, että häntä
viivyttelemättä palveltiin, että hänen määräyksiään toteltiin jo
melkein ennen kuin sanojen kaiku oli hälvennyt. Eikä mikään aikaisempi
kokemus, ei mikään hänen kärsimyksistään Angersin tappion jälkeen
ollut niin selvästi saattanut häntä tuntemaan voimattomuuttaan ja
asemaansa ja valtansa todellista menetystä kuin tämä. Veri syöksähti
hänen päähänsä, ja melkeinpä nousivat kyyneleet silmiin, jotka eivät
olleet niitä vuodattaneet lapsuusvuosien jälkeen eivätkä tahtoneet
vuodattaa nytkään, vaikka hän olikin heikko. Hän kohosi kyynärpään
varaan ja katseli ympärilleen raskain sydämin: niin oli laita kuin hän
oli arvannutkin. Badelonin tuoli oli tyhjä, ikkunasyvennys oli myöskin
tyhjä. Sen kapeasta aukosta hän näki kaistaleen rantaa ja matalan,
kallioisen kukkulan, jonka huippu hohti lämpimänä laskevan auringon
viimeisissä säteissä.

Laskeva aurinko! Niin, se laski, sillä kukkulan alaosa alkoi näyttää
kalsealta ja sen juurella oli ranta jo harmaa. Hän oli siis nukkunut
kauan, ja aika oli tullut. Hän hengähti syvään ja kuunteli. Mutta
sekä sisällä että ulkona vallitsi hiljaisuus, jota ajopengertä vasten
vyöryvä raskas maininki ei häirinnyt, vaan teki yhä huomattavammaksi.
Päivä oli ollut tyyni, mutta auringon laskiessa oli alkanut puhaltaa
hiljainen tuuli.

Hän puri hampaansa lujasti yhteen ja kuunteli yhä. Hänelle oli sanottu,
että vaihdon piti tapahtua tuntia ennen auringonlaskua. Mitä tämä siis
merkitsi? Viiden minuutin kuluttua olisi aurinko jo laskenut; hän
näki, kuinka lämpöraja kukkulan kyljessä jo kohosi ylemmä. Entä Bigot
ja Badelon? Miksi he olivat jättäneet hänet hänen nukkuessaan? Tuntia
ennen auringonlaskua! Mitä, huoneessahan alkoi jo hämärtää, nurkat
tuolla näyttivät jo harmailta ja tummilta, ja... mitä tuo oli?

Hän säpsähti niin kovin, että jalkaan koski kipeästi, ja tuska puristi
valituksen hänen huuliltaan. Vuoteen jalkopään kohdalla, vaikka hän
ei ollut sitä ennen huomannut, makasi nainen pitkällään lattialla pää
käsivarsien varassa. Hän makasi liikahtamatta pää ja ristiin puristetut
kädet tähystysaukkoon päin, paksun, sykkyräisen tukan peittäessä
kokonaan hänen niskansa. Eräs nainen! Kreivi Hannibal tuijotti häneen
herkeämättä, mutta kuvitellen sitten näkevänsä unta hän sulki silmänsä
hetkeksi, avaten ne sitten uudelleen. Ei, hän ei nähnyt unta. Nainen
oli kreivitär, hänen vaimonsa!

Hän hengähti syvään, mutta ei puhunut mitään, vaikka väri hitaasti
nousi hänen kasvoilleen, ja tähysti naista kiinteästi, päästä
kantapäähän asti, ikkunan alla valojuovassa valkoisina lepäävistä
käsistä pieniin kenkiin saakka. Nyt hän häiritsemättä sai sitä, mitä
niin hartaasti oli halunnut, katsella kreivitärtä! Tuskinpa kukaan
sadasta henkilöstä, jotka tunsivat kreivittären, olisi heti huomannut
häneksi tuon lattialla pitkällään makaavan naisen, josta ainoastaan
kädet olivat näkyvissä. Mutta kreivi Hannibal tunsi hänet, olisi
tuntenut hänet satojen, vaikkapa tuhansien naisten joukosta pelkistä
käsistä.

Mitä hän teki täällä ja tällä tapaa? Miettiessään sitä kreivi Hannibal
huomasi, että hänen katsellessaan kreivitärtä aurinko oli laskenut,
valo kadonnut kukkulan huipulta ja että ulkopuolinen maailma ja
huone, jossa he olivat, alkoivat käydä viileiksi. Johtuiko tästä,
ettei lattialla makaava enää pysynyt hiljaa? Hän näki väristyksen
puistattavan kreivitärtä ja vielä toisenkin kerran. Sitten hänestä
tuntui kuin hän olisi kuullut pienen voihkaisun. Oliko hän itse tullut
hulluksi vai rukoiliko kreivitär todellakin puoliääneen, väännellen
itseään kuin tuskissaan, hakaten otsaansa käsivarsiaan vasten ja
sitten taas pysyen aivan liikkumatta kuin ruumis? Kun tämä puuska oli
päättynyt, oli iltarusko jo kadonnut taivaalta, ja kukkulat peittyivät
hämärään.



XXXVI.

HÄNEN KUNINGASKUNTANSA.


Kreivi Hannibal ei olisi itsekään tiennyt, miksi hän ei heti puhutellut
puolisoaan. Hän pysyi vaiti epämääräisen vaiston varoittamana, ja
hänen katseensa oli ikäänkuin imeytynyt kreivittäreen, kunnes tämä
nousi lattialta ja heti kohtasi hänen katseensa, mutta ei säpsähtänyt,
vaikka hän oli luullut niin käyvän. Sensijaan kreivitär seisoi hiljaa
ja miettiväisenä, katsellen häntä surumielisen vakavasti, ikäänkuin ei
näkisi ainoastaan häntä, vaan samalla vainajan, ja väristen yhä uuden
puuskan vallassa.

— Nyt se on jo ohi! — kuiskasi kreivitär vihdoin. — Malttakaa, herra,
älkää pelätkö, koetan pysyä rohkeana. Mutta jotakin olen velkaa
hänellekin.

— Hänelle! — mutisi kreivi Hannibal, ja kalmankalpeus levisi hänen
kasvoilleen.

Kreivitär hymyili oudon hehkun säteillessä hänen silmistään. — Hänelle,
joka oli rakastettuni! — huudahti hän väräjävällä äänellä. — Jota
aina muistelen hellästi, vaikka olenkin kieltänyt hänet ja jättänyt
kuoleman omaksi. Se oli oikeudenmukaista. Hän, joka niin usein on
pannut minut koetteelle, tietää sen olevan oikeudenmukaista. Ja hän,
jonka olen uhrannut... hänkin sen nyt tietää! Mutta vaikeata on olla
oikeudenmukainen. — Hän hymyili vapisevin huulin. — Teidän, joka saatte
kaikki, tulisi olla helppo suoda hänelle hiukkanen, helppo antaa
minulle anteeksi, helppo malttaa mieltänne!

Kreivi Hannibalilta pääsi tukahtunut huudahdus, puoleksi valitus ja
karjaisu. Voimattomuudessaan hän riuhtoi peitettä, vaipuen sitten
hervottomaksi.

— Vettä! — mutisi hän. — Vettä!

Kreivitär toi kiireesti vettä ja kohottaen hänen päätään käsivartensa
varaan kurotti sitä hänen huulilleen. Kreivi Hannibal joi ja laskeutui
silmät ummessa takaisin vuoteelle. Hän makasi niin liikkumatta ja niin
kauvan, että kreivitär pelkäsi hänen pyörtyneen, mutta hetken kuluttua
hän puhui.

— Niinkö te teitte? — kuiskasi hän. — Niinkö todella?

— Niin, — vastasi kreivitär väristen. — Jumala antakoon minulle
anteeksi! Niin tein! Minun täytyi niin tehdä taikka...

— Ja onko nyt jo liian myöhäistä... vaihtaa?

— On, liian myöhäistä, — ja nyyhkytys tukahutti kreivittären äänen.

Kuinka uskomatonta, kuinka luonnotonta — mutta kyyneleitä alkoi tihkua
kreivi Hannibalin suljettujen silmäluomien alta vierien hitaasti
karheita poskia pitkin partaan asti.

— Minä olisin mennyt, — mutisi hän. — Jos olisitte siitä puhunut
minulle, olisin säästänyt teiltä tämän.

— Tiedän sen, — vastasi kreivitär epävarmalla äänellä. — Miehet
kertoivat minulle.

— Ja kuitenkin...

— Se oli oikeudenmukaista. Ja te olette mieheni, — vastasi kreivitär.
— Ja enemmänkin, minä olen miekkanne vanki, ja niinkuin te säästitte
minua, kun teillä oli valta, niin minäkin säästin teitä heikkoutenne
aikana.

— Voi, hyvä Jumala! — huusi kreivi Hannibal, — mutta kuinka kalliista
hinnasta!

Tämä liikutti ja viehätti kreivitärtä kesken hänen syvintä kauhuaan ja
suruaan, vaikka ajopenkereellä yhä seisoi hirsipuu, jonka hän oli aina
näkevinään edessään. Sillä hän tiesi nyt puhuttavan siitä hinnasta,
minkä se oli _hänelle_ maksanut. Hän tiesi, ettei kreivi Hannibal ollut
milloinkaan omasta puolestaan pitänyt ihmishenkeä kalliina, vaan olisi
silmää räpäyttämättä voinut nähdä Tignonvillen kärsivän.

Ja tämä huolehtiminen hänestä, arvo, joka annettiin kilpailijankin
hengelle, kun se oli hänelle kallis, liikutti häntä syvästi, ehkä
syvemmin kuin mikään muu tällä hetkellä olisi voinut liikuttaa. Hän
näki sen valossa kaiken sen, mitä aikaisemmin oli tapahtunut, mitä
heidän välillään oli sattunut tuon kohtalokkaan sunnuntain jälkeen
Pariisissa. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän ei tahtonut sanoa enempää
kuin jo oli sanonut. Niin kauan kuin se mies, jonka hän oli uhrannut,
odotti hautaustaan, eivät lemmen eivätkä edes sovinnonkaan sanat
saaneet tulla hänen huulilleen.

Tällä välin se mies, joka makasi hänen vieressään, piti sitä
uskomattomana. — »Se oli oikeudenmukaista», — oli hänelle sanottu, ja
hän tiesi sen todeksi. Tignonvillen hulluus, juuri se ja ainoastaan se
oli vienyt heidät satimeen ja toimittanut hänet itsensä vangiksi. Mutta
mitä on oikeudenmukaisuudella tekemistä tämän maailman menon kanssa?
Hänen kokemuksensa mukaan oli voimakas käsi Ranskassa samaa kuin
oikeus, ja omistaminen oli lakina. Hän oli voimakkaan käden oikeudella
ottanut kreivittären, ja samalla oikeudella kreivitär olisi voinut
hänestä vapautuakin.

Mutta hän ei ollut niin tehnyt. Se juuri oli uskomatonta. Hän oli
sensijaan tahtonut olla oikeudenmukainen. Sitä ei ollenkaan käsittänyt.
Avatessaan silmänsä hetkisen äänettömyyden jälkeen, jonka ulkoa
kuuluva laineiden loiske teki vieläkin juhlallisemmaksi, Tavannes näki
kreivittären polvistuneen hämärässä huoneessa pää painuksissa vuoteen
yli ja kasvot kätkettyinä käsiin. Hän tiesi kreivittären rukoilevan ja
melkein luuli jälleen näkevänsä unta. Mitään tällaista ei koskaan ennen
ollut hänelle sattunut, ja heikenneenä ja tuskissaan hän rukoili, ettei
tämä näky milloinkaan hälvenisi, ja ettei hänen milloinkaan tarvitsisi
tästä unesta herätä.

Ajatus siitä, mitä oli tehnyt, oli kreivittärelle hirvittävä.
Taistellessaan siinä kammonsa kanssa ja yhä uudelleen palaavan kauhun
puistattamalla hän kerran heitti kätensä peitteen poikki koskettaen
kreivi Hannibalia. Tämä säpsähti ja äkillinen liike vihlaisi niin
hänen kipeää raajaansa, että hän tuskasta huudahti. Kreivitär katsahti
häneen ja oli juuri sanoa jotakin, mutta samassa alkoi holvikäytävästä
kuulua jalkain töminää ja monien eri äänien sekavaa melua. Hän kohosi
seisaalle ja kuunteli. Kreivi Hannibal näki hänet vain epäselvästi,
silmät suunnattuina oveen.

Pari minuuttia kului, ja sitten kuului kaksi miestä lähenevän, toinen
ontuen. He pysähtyivät oven taakse, jonka alle ilmestyi valoviiru.
Sitten joku naputti ovelle.

Kreivitär meni ovelle ja nostettuaan salvan peräytyi nopeasti takaisin
vuoteen luo. Sisääntulijoiden lyhty häikäisi häntä hetkeksi, mutta
sitten hän huomasi lyhdyn yläpuolella La Triben ja Bigotin säteilevät
kasvot. Niistä oli helppo huomata, että he toivat hyviä uutisia. Ja
hyvä olikin, sillä miehet eivät olleet saada sanaa suustaan. Papin
kielevyys oli kadonnut; nyt hän oli hyvin kalpea. Vihdoin Bigot puhui
heidän kummankin puolestaan. Hän astui esiin ja polvistuen suuteli
kreivittären kylmää kättä.

— Armollinen rouva, — sanoi hän, — te olette voittanut kaikki,
kadottamatta mitään. Jumalalle kiitos!

— Jumalalle kiitos! — itki pappi, ja ulkoa käytävästä kuului naurua,
itkua ja sekaista puhetta. Heilahtelevien lyhtyjen valossa siellä
juoksenteli naisia hameiden kahistessa.

Kreivitär tuijotti pappiin sekavin, epäilevin katsein.

— Mitä? — kysyi hän. — Eikö siis herra de Tignonville olekaan...
kuollut?

— Ei, hän on hengissä, — vastasi La Tribe, — hän on hengissä. — Ja hän
kohotti kätensä ikäänkuin kiittääkseen Jumalaa.

— Hengissäkö? — huudahti kreivitär. -— Hengissä! Oi, taivas on
armelias! Oletteko siitä varma? Aivan varma?

— Aivan varma, hyvä rouva, aivan varma! Hän ei ollutkaan heidän
vankinaan. Hänet paiskattiin maahan, kaikesta päättäen jo ensi
rynnäkössä, mutta tultuaan pian tuntoihinsa hän ryömi pakoon päästen
St. Gillesiin, ja sieltä hän on saapunut veneellä tänne. Mutta
vihollinen sai vihiä, ettei hän ollut tullut tänne meidän mukanamme, ja
siitä pappi punoi sitten juonen. Kiitetty olkoon Jumala, joka ohjasi
teitä sitä ansaa karttamaan!

Kreivitär seisoi liikahtamatta painaen silmät ummessa kädet
ohimoilleen. Kerran hän horjahti ikäänkuin kaatumaisillaan, ja Bigot
kiirehti hänen luokseen ja auttaakseen häntä, mutta silloin hän avasi
silmänsä, huokasi syvään ja näytti tointuvan.

— Oletteko aivan varma, eikö siinä piile mikään juoni? — kysyi hän
heikolla äänellä.

— Ei, rouva, ei siinä piile juoni, — vastasi La Tribe, — herra de
Tignonville on elossa ja täällä.

— Täälläkö! — Kreivitär säpsähti, ja väri vaihteli hänen kasvoillaan. —
Entä avaimet? — mutisi hän sivellen kädellään otsaansa. — Luulin niiden
olevan minulla.

— Juuri siksi hän ei olekaan päässyt sisään, — vastasi pappi. — Hän
odottaa salaovella, jonka likellä hän laski maihin. Hän on tullut siinä
toivossa, että voisi olla teille hyödyksi.

Kreivitär oli hetken vaiti. Kun hän uudelleen puhui, oli hänen
ulkomuodossaan tapahtunut ihmeellinen muutos; hän piti päätään
pystyssä, poskilla oli punaa, ja silmät olivat kirkkaat.

— Siinä tapauksessa, — sanoi hän kääntyen La Triben puoleen, — menkää
te ja pyytäkää häntä minun nimessäni palaamaan St. Gillesiin, jos
vaaratta voi niin tehdä. Hänen paikkansa ei ole täällä... enää. Ja
jos hän voi turvassa palata kotiinsa, on parasta, että hän menee
sinne. Lisätkää, olkaa niin hyvä, että rouva Tavannes kiittää häntä
tarjouksesta olla avuksi, mutta ettei hän miehensä kodissa kaipaa
kenenkään muun suojelusta.

Bigotin silmät säteilivät ilosta.

Pappi epäröi. — Eikö mitään muuta, rouva? — änkytti hän, sillä hän oli
helläsydäminen, ja Tignonville kuului hänen uskokuntaansa.

— Ei muuta, — vastasi kreivitär vakavasti nyökäten, — sillä minun ei
ole kiittäminen herra de Tignonvilleä, vaan armeliasta taivasta siitä,
etten nyt seiso tässä yhtä onnettomana kuin olin tänne tullessani, —
sellaisena, jota painaisi kirous ja ihmiset osoittaisivat sormellaan
koko elämäni ajan. Ja kaatuneet, — hän viittasi juhlallisesti pimeän
tähystysaukon läpi rantaan päin, — lepäävät tuolla!

La Tribe lähti.

Kreivitär seisoi hetken aikaa mietteissään; sitten hän otti avaimet
karkeatekoiselta, kiviseltä ikkunalaudalta, jolle oli ne laskenut
huoneeseen tullessaan. Häntä puistatti kylmän raudan koskettaessa
sormia. Tämä kosketus toi taas hänen mieleensä sen onnettomuuden ja
kauhun, jossa hän toivotonna oli hapuillut viimeksi pidellessään näitä
avaimia.

— Ottakaa ne, — sanoi hän antaen ne Bigotille. — Teidän tulee pitää
niitä huostassanne, kunnes kreivi voi nousta makuulta, ja te olette
kaikesta vastuussa hänelle. Menkää nyt, ottakaa lyhty mennessänne ja
lähettäkää rouva Carlat puolen tunnin kuluttua luokseni.

Raskas maininki vyöryi mahtavasti ajopengertä vasten ja valui kohisten
takaisin mereen; sitä seurasi toinen ja vielä kolmaskin, täyttäen
huoneen rytmillisellä jyminällä. Mutta hämärässä huoneessa polvistuvan
kreivittären korvissa ei meren ääni enää kuulunut samalta kuin ennen.
Hän oli polvillaan vuoteen ääressä pää käsien varassa, aivan kuten
hetki sitten, mutta kuinka toisella mielellä hän nyt olikaan, ja
kuinka toisenlaisia hänen ajatuksensa! Kreivi Hannibal saattoi vain
hämärästi erottaa hänen päänsä, sillä hyrskyjen tähden osui valoa vain
kattohirsille. Mutta hän tiesi kreivittären olevan siinä ja olisi hyvin
mielellään laskenut kätensä hänen päälaelleen, sillä hänen sydämensä
oli tulvillaan.

Eikä hän sittenkään sitä tehnyt. Hänen ylpeytensä ei sitä sallinut.
Sensijaan hän pureskeli karheaa partaansa ja makasi katsellen
kattohirsiä ja odottaen, mitä nyt seuraisi. Hän, joka väkisin, lujalla
tahdollaan oli pidättänyt tuon naisen luonaan, makasi nyt vuorostaan
voimattomana, odottaen. Hän, joka sovitusta hinnasta oli säästänyt
kreivittären hengen, otti nyt vastaan oman henkensä toiselta lahjana,
nurkumatta.

— Mutta jälkeenpäin, rouva de Tavannes...

Jokin toi hänen mieleensä nuo sanat, joita hän ei ollut todella
tarkoittanut eikä pannut täytäntöönkään. Siitä hänen ajatuksensa
siirtyivät vihkiäisiin ja korvapuustiin, kohtaukseen, joka oli sattunut
joen varrella nurmikolla, viimeiseen ratsastusretkeen La Flèchen ja
Angersin välillä, jolloin hän oli leikitellyt kreivittären pelolla ja
levottomuudella nauttien siitä osasta, jota luuli voivansa näytellä
seuraavana päivänä. Siitä osasta? Voi, kuinka surullista! Kaikki hänen
suunnitelmansa kreivittären hurmaamiseksi olivat johtaneet... tähän!
Angers oli voittanut hänet, ja muuan pappi oli ollut saamaisillaan
hänet satimeen. Sensijaan, että hän olisi päästänyt Tignonvillen
niinkuin Bayard taikka ritarit ulvovien roskajoukkojen uhallakin,
hän oli ollut päästämäisillään hänet toisella tavalla ja omalla
kustannuksellaan. Sensijaan, että hän olisi hurmannut kreivittären
voimallaan ja voittanut hänet jalomielisyydellään, makasi hän nyt tässä
ollen hänelle velassa hengestään ja tuntien itsensä niin hervottomaksi
ja murtuneeksi, että lapsuusajan kyyneleet kohosivat silmiin.

Viileä, varma käsi liukui pimeässä hänen käteensä, tarttui siihen
lujasti ja veti sen lämpimille huulille ja sieltä naisen povelle.

— Minä olin miekalla saamanne vanki, — kuiskasi kreivitär, — ja te
säästitte minua. Hän, jota rakastin, joutui myöskin käsiinne, ja te
säästitte häntäkin... eikä ainoastaan kerran tai kahdesti. Te olisitte
minun tähteni säästänyt Angersiakin ja uskonveljiäni. Ja te uskoitte,
että minä voisin menetellä sillä tapaa! Voi, mikä häpeä! — Mutta hänen
kätensä ei päästänyt kreivin kättä.

— Te rakastitte häntä, — mutisi kreivi.

— Niin, minä rakastin häntä, — vastasi kreivitär hitaasti ja
miettivästi. — Minä rakastin häntä. — Hän vaikeni hetkeksi. — Ja
pelkäsin teitä, — lisäsi hän sitten matalalla äänellä. — Voi, kuinka
minä pelkäsin... ja vihasin teitä!

— Entä nyt?

— En pelkää häntä, — vastasi kreivitär hymyillen hämärässä, — enkä
vihaa häntä. Ja mitä teihin tulee, olen teidän vaimonne, ja minun
täytyy totella teitä, eikä siinä kysytä, haluanko vai enkö. Muuta en
voi.

Kreivi Hannibal oli vaiti.

— Eikö niin? — kysyi kreivitär.

Kreivi Hannibal koetti heikkona vetää pois kättään, mutta kreivitär
piti siitä kiinni.

— Minun täytyy sietää suuteloitanne tai lyöntejänne. Minun täytyy
olla ja tehdä mielenne mukaan, olla yksinäni taikka seurassanne,
onnellisena tai suruissani, aivan kuten teitä haluttaa. Sillä minä olen
omaisuutenne, teidän tavaranne, teidän omanne. Ettekö itse ole minulle
niin sanonut?

— Mutta sydämenne on hänen! — huusi kreivi Hannibal kiivaasti. —
Sydämenne, jota muka en koskaan saisi omakseni, kuten minulle silloin
sanoitte nurmella!

— Minä valehtelin, — kuiskasi kreivitär nauraen kyynelsilmin, ja hänen
kätensä silittelivät kreivin päätä. — Se on tullut takaisin, ja nyt se
on huulillani.

Hän kumartui ja suuteli miestänsä, joka nyt tiesi astuneensa
kuningaskuntaansa, naisen sydämen hallitsijaksi.

       *       *       *       *       *

Tuntia myöhemmin huomattiin manterella kylässä liikehtimistä.
Lyhtyjä alkoi liikkua siellä täällä. Miehet satuloitsivat hevosiaan
pahantuulisen näköisinä matkalle. Chalansiin oli pitkä matka, vieläkin
pitempi Legeen, toista päivämatkaa, ja Ponts de Célle ja Loire-joelle
oli monta väsyttävää penikulmaa. Miehet, jotka olivat niin reippaasti
ratsastaneet etelää kohti koston ja saaliin toivossa, käänsivät nyt
linnalle selkänsä vihaisin sanoin ja elein. He polttivat pari hökkeliä,
ja mitä eivät polttaneet, sen he ryöstivät, sen ajan tavan mukaan, ja
heidän käsiinsä joutuneen maalaisnaisen kävi huonosti. Onneksi oli
edellisen yön turvissa jokainen asukas kylästä paennut, toiset merelle,
toiset hietasärkkien suojaan. Ei yksikään silmä ollut näkemässä, kun
joukkue ratsasti ylös rantapolkua pitkin, vihreän laakson läpi, jossa
hevoset säikkyivät surmattujen miesten ruumiita.

Ei kukaan myöskään nähnyt viimeisenä joukossa ratsastavaa
kalpeakasvoista, hehkuvasilmäistä miestä, jonka ohimoa rumensi arpi.
Hän pysähtyi kukkulan laelle ja ennen poistumistaan kirosi vapisevin
huulin sen vihollisen, joka oli päässyt hänen käsistään. Mutta sanat
olivat tuskin lähteneet hänen huuliltaan, kun ne jo nielaisi kohinaansa
meri, joka pauhasi ajopengertä vasten ijäisyyden vertauskuvana,
kuohuttaen vesiään välittämättä siunauksista tai kirouksista, hyvistä
taikka pahoista aikeista, säästämättä hitustakaan vuoksestaan tai
luoteestaan siksi, että joku mitätön olento oli puhunut yössä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kreivi Hannibal: Historiallinen romaani Ranskan hovista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.