Title: Harmaa linna: eli Kertomus Ristilän hovista
Author: Ingelius, A. G.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Harmaa linna: eli Kertomus Ristilän hovista" ***


HARMAA LINNA

eli

Kertomus Ristilän hovista


Kirj.

A. G. INGELIUS


Uusi suomennos



Porissa,
Otto Andersin'in kustannusliike,
1925.



SISÄLLYS:

Edellinen osa.

     I. Suon laidassa.
    II. Stella.
   III. Pastori Ortman.
    IV. Kotiopettaja ja perhe.
     V. Luku, jossa muun muassa puhutaan tätyruohosta.
    VI. Tärkeähkö luku.
   VII. Stella ja Rene.
  VIII. Rene Stellan sijalla.
    IX. Erään kävelyretken seuraukset.
     X. Odottamattoman onnen vaikutus.
    XI. Erään saarnan vaikutus.
   XII. Vanhoja asioita, muuan lääkäri y.m.

Jälkimäinen osa: Irene.

  XIII. Uusia juonitteluja.
   XIV. Kaksi karkeloivaa paria.
    XV. Viisi vuotta vanha kirja.
   XVI. Läntinen siipirakennus.
  XVII. Maanalaisessa kopissa.
 XVIII. Kreivitär Henningin kertomus.
   XIX. Lisää kreivittären kertomukseen.
    XX. Heikko sielu, jossa on taipumusta hyvään.
   XXI. Isä ja tytär.
  XXII. Ruumis.
 XXIII. Lyhyt luku, joka on kolmen luvun arvoinen.
  XXIV. Lyhyt luku, joka voisi olla lyhyempikin.
   XXV. Katkennut kitarankieli ja sammunut elämä.



EDELLINEN OSA.



I.

SUON LAIDASSA.


Oli tuollainen valoisa suviyö, jolloin tähtiä ei ole näkyvissä, jolloin
hämärä on melkein yhtä valoisa kuin päivä, mistä huomaamme olevamme
pohjolassa juhannuksen aikana.

Tällaisten öiden suloa lisäävät tuulahdukset, jotka päivän kuumuuden
jälkeen virkistävät mieltämme, tuudittaen meidät puoliksi uneen,
jolloin tunteet voittavat ajatus- ja toimintakyvyn ja vain vienot
haaveet täyttävät mielemme.

Mutta se yö, josta kertomuksemme alkaa, ei ollut tuollainen, vaan niin
kylmä kuin kesäinen yö konsanaan voi olla. Olivatpa sisäjärvien rannat
ohuessa jäänriitteessäkin, oli näet yksi kesäkuun rauta-öitä.

Ei siis sovi ihmetellä, että Harald Thalberg, joka ei ollut muistanut
varustautua lämpöisillä päällysvaatteilla ja jolla oli vain ohut
kesätakki yllään, ei ollut halukas vaipumaan tämmöisiin vienoihin
haaveisiin. Hän päinvastoin kävi kärsimättömäksi ja sanoi:

— Kyytimies, mitä ajatteletkaan, kun ajat aivan käyntiä?

— Eikö herra näe, että on vastamäki? Täytyyhän antaa hevosen hieman
levähtää. — Onko tämä vastamäki? Kylläpä tunnen teidät, kyytimiehet,
kuinka te opetatte hevosianne hiljentämään kulkuansa heti kun mäki on
näkyvissä. Antakaa mennä vain, kunnes päästään mäen alle!

— Eikö herra luule minun ennenkin olleen kyydissä?

— Kentiesi olet ollut, mutta toinen asia on, ovatko kyydittävät olleet
ajoosi tyytyväisiä. No, nyt on vastamäki, niin että ruunasi saa kävellä.

Mäen yli päästyä ajoi kyytimies vähän parempaa vauhtia, mutta sitä
kesti vain lyhyen ajan ja pian ruuna jälleen alkoi juosta hiljaista
hölkkäänsä.

— Kuulehan, kyytimies — alotti Harald jälleen — äsken huomautit
taipaleen olevan niin pitkän, ettet uskalla liiaksi rasittaa hevostasi.
Mutta mitäpä sanoisit, jos minä voisin näyttää toteen, että tämmöinen
hiljainen nytkytys on väsyttävämpää kuin oikea juokseminen?

Ällistyneenä kyytimies töllisteli Haraldia ja tämä jatkoi:

— Oletko koskaan kävellyt puolta peninkulmaa tunnissa?

— Usein olen tunnissa astellut enemmänkin.

— Entä oletko kovasti väsynyt?

Enpä juuri. Mutta kerran olin saattamassa äitiä ja naapurin Leenaa
kirkolle... ja pulska tyttö se onkin ... Matkaa oli puoli peninkulmaa,
mutta kesti kuitenkin kävellä lähes kaksi tuntia, ja kelpo tavalla minä
väsyinkin.

— Vaikka Leenakin oli mukana, niin sittenkin väsyit, ja minkä vuoksi?
Senvuoksi, ettet sinä aikana ensinkään ponnistanut tahtoasi etkä
voimiasi. Kenelle Jumala on antanut voimia, hänen täytyy myös kaikella
tarmollaan niitä käyttää; näin tehden sekä voimat että kyky kasvavat.
Siemen voi itää ja siitä saattaa karttua monia tuhansia jyväsiä; vaan
jätäpä se kylvämättä, niin siitä ei tule kerrassaan mitään. — (Mutta
nytpä olenkin ryhtynyt vertauksiin, jotka eivät näy pitävän oikein
paikkaansa, ajatteli Harald itsekseen.)

— Kas, nytpä minä vasta ymmärrän mitä tarkoitatte, puuttui kyytimies
puheeseen — herra kai tarkoittaa, että samoin kuin minä väsyin naisten
seurassa astuskellessani, niin samaten hevosenikin väsyy tästä
hiljaisesta kulusta, joka ei ensinkään rasita sitä.

— Tarkoitan sitä ja erästä toistakin asiaa: kuta nopeammin hevosesi
pääsee perille, sitä pikemmin se pääsee ruoan ääreen.

— Aivan oikein. Nytpä annankin hurista oikein aika mekosta.

— Älähän nyt hätäile! Sehän olisi ruunallesi vahingoksi, jos sitä
liikaa rasittaisi. Ei missään liikoja! Anna hevosen juosta näin ja
välistä vähän puhaltaa, niin takaan, että sekä hevonen että mies siitä
kostuvat.

— Herra näyttää ikäisekseen hyvin viisaalta. Lienettekö
kahdenkaankymmenen?

— Lisää siihen vielä neljä vuotta, mutta... älä nyt noin aja neliä!

— Vai Ristilään herra meneekin? Mitä sinne on asiaa?

— Aijon vapaaherran kahden pojan opettajaksi — vastasi Harald, jota
kyytimiehen nenäkkyys ei näkynyt ollenkaan suututtavan.

— Ristilään on matkaa vielä peninkulma. Tuntuu ikäänkuin vähän
kammottaisi saapua sinne yösydännä. Se on hirveä paikka; yön aikana
siellä kuulema nähdään niin paljon kamalaa, sellaisten kuolleitten
haamuja, jotka ovat saaneet väkivaltaisen lopun, mikä lienee kaikista
kauhein kuolema. Sillä jos siinä on perää, mitä papit sanovat, että
itsemurhaajat eivät saa Jumalalta armoa, niin heidän kuolinhetkensä
ei kuitenkaan liene niin kauhea kuin niiden, jotka eivät kernaasti
tahtoisi kuolla.

Harald kuunteli mietiskelyyn taipuvaa kyytimiestänsä, jonka näköpiiri
näkyi laajenevan sitä mukaa kuin asia häntä miellytti ja joka
häikäilemättä lasketteli lyhyttä Länsi-Suomen murrettaan. Mutta koska
Harald ei tahtonut ruveta kiistelemään asioista, joista ei itsekään
ollut täysin selvillä, niin hän kysyi ainoastaan:

— Ketä noista väkivallantöistä syytetään?

— Uskallankohan puhua suoraan teille, joka tulette kuulumaan
talonväkeen? Ajatelkaahan, kun sanotaan vapaaherran tehneen liiton
paholaisen kanssa! Näytätte hyvältä ja kunnon mieheltä, miksi siis
suotta rupeatte sellaisten ihmisten kanssa tekemisiin?

— Muistatko, ystäväni, mitä äsken puhuin siemenjyvästä? Ehkä Jumala
nyt käyttää minua niinkuin me ihmiset siemenjyvää. Hän viskaa minut
sellaiseen paikkaan, jossa voin kantaa hedelmää ja jossa minusta on
jotakin hyötyä.

— Toivonpa menestyvänne! Rohkealta ja pelkäämättömältä te ainakin
näytätte, ja puhuttekin niin todennäköisesti ja selvästi, että
yksinkertainen talonpoikakin sen käsittää. Ensin luulin teitä vain
hevosenrääkkääjäksi, mutta nyt huomaan, ettette suinkaan tahdo hevosta
kiusata.

— Ja loppujen lopuksi annetaan sen nyt hiukan levähtää.

Paikka, missä he nyt olivat, oli samalla sekä miellyttävä että
vastenmielinen. Se oli Suomen luontoa synkimmässä erämaan muodossaan.
Edessäpäin oli vasemmalla suuri suo, joka hallaisena ja tuhoa
tuottavana levisi äärettömiin. Oikealla kohosi vuorenharjanne, joka ei
ollut varsin korkea, mutta jylhä ja metsätön. Suon ja vuoren välissä
kulki maantie, koukerrellen kuin käärme pitkin nevan laitaa.

Hevosen pysähtyessä matkustajat näkivät tuon kaiken edessänsä.

Onko lukijani joskus nähnyt seudun, jonka kolkko yksinäisyys ja jylhä
erämaanluonto on vaikuttanut häneen valtavasti, todistaen Luojan
ääretöntä monipuolisuutta ja majesteetillista rikkautta?

En tiedä, mikä olisi verrattava tällaiseen seutuun... ellei kentiesi
alkuansa jalo, mutta langennut ihmissielu.

Ellei Harald sattumalta olisi tässä pysähyttänyt hevosta, niin
maisema ei varmaankaan olisi tehnyt häneen samaa vaikutusta kuin nyt.
Pyöräin tärinä ja yhtämittainen eteenpäin kulku olisivat melkoisesti
vähentäneet tätä vaikutusta. Hänen mielensä muuttui äkkiä ja,
tietämättä minkä takia, hänestä tuntui ikäänkuin hiukset hänen päässään
olisivat nousseet pystyyn.

Heidän oltuansa kotvan ääneti, kyytimies, joka hänkin oli vain
neljänkolmatta ikäinen, puhkesi yhtäkkiä puhumaan:

— Eikö tämä teidänkin mielestänne ole ison hautausmaan kaltainen?

— On, ystäväni. Iso kalmisto kuolleille ja kuolevaisille. Tahtoisinpa
kuolla tähän.

Kaukainen rattaiden kolina herätti heidän huomiotansa. Kyytimies, jolla
oli luonnonlapsen tarkka näkö, kysyi:

— Näettekö, herra, tuolla missä tie tekee mutkan vasempaan... sinne
taitaa olla noin puoli pitkää virstaa... siellä eroitan rattaat, jotka
tulista vauhtia kiitävät eteenpäin.

— Minä en voi nähdä niin kauvas, kuulen vain rattaiden kolinan.

Oltiin jälleen ääneti. Kyytimies oli taas tarttumaisillaan ohjaksiin,
kun aivan läheltä kuuluva kummallinen ääni esti häntä. Molemmat
kuuntelivat.

— _Mio padre_ — kuului valittava ääni.

He katsoivat sinnepäin, mistä se kuului, ja näkivät jotain pään ja
käsien tapaista liikkuvan suossa.

— Jumalalle olkoon kiitos, sanoi Harald. Hän se oli, joka pysähytti
hevosemme. Tässä on ihmishenki kysymyksessä.

— _I no vorrei morire_, puhui ääni jälleen.

— Onkohan tuo edes elävä olento; ehkä se onkin vain kummitus, arveli
kyytimies, mutta kumosikin samassa oman väitteensä, lisäten:

— Mutta enpä toki koskaan ole kuullut, että aaveet puhuvat. Kai tuo
siis onkin elävä ihminen.

— Kuinka onnellista, etten tullut ottaneeksi kääsejä, vaikka niitä
minulle tarjottiin, sanoi Harald. Nyt kiskomme häkin rattaistamme,
käyttääksemme sitä siltana.

Tämä työ oli pian tehty ja he lähestyivät maantieltä noin
kolmenkymmenen askeleen päässä olevaa paikkaa, josta nyt kuulivat äänen
hiljaa kuiskaavan:

— _Fra poco Stella e morte. Addio, addio!_

— Tässä häkki ei kannata meitä molempia. Koetapa, etkö pysyisi tuolla
mättäällä, niin siirrän yksin häkin puoliskoita.

— Kyllä mätäs kestää. Jään tähän odottamaan.

Haraldin tullessa perille, ei enää kuulunut mitään valitusta.

Hän näki aivan nuoren tytön, joka oli tainnoksissa, eikä siis tiennyt
mistään. Mustakiharainen pää oli hervottomana vaipunut rintaa vasten ja
hartioita myöten oli hän painunut suohon.

Harald yritti nostaa häntä kainaloista, mutta tyttö oli niin lujasti
kiinni liejussa, että hän itse alkoi häkkeineen vajota. Hän laski tytön
hetkeksi, vetääkseen allensa toisenkin häkinpuoliskon, ja ponnistaen
kaikki voimansa, hän yritti uudelleen.

Yhdistettyinä häkit paremmin kannattivat ja hänen onnistui pelastaa
tyttö. Silmänräpäyksessä hän palasi samaa tietä kuin oli tullutkin ja
kyytimies seurasi jälestä.

Hän kuunteli tytön hengitystä... tämä hengitti vielä; hän kosketti
hänen käsiään, jotka olivat jäykkinä vilusta ja säikähdyksestä. Harald
riisui yltään päällystakkinsa ja kääri sen lokaisen, puolikuolleen
tytön ympärille.

— Tiedätkö mitään sopivaa paikkaa, joka olisi likempänä kuin kartano,
jonne olemme matkalla?

— Tiedän erään aivan maantien varrella olevan torpan. Sinne taitaa olla
noin neljäsosa peninkulmaa. Mutta paikan maine ei ole aivan hyvä.

— Yhdentekevää. Aja sinne vain, äläkä säästä hevostasi. Aijon jäädä
sinne yöksi.

— Kun ihmishenki on kysymyksessä, niin en surkuttele hevostani, vaikka
matka olisi kymmenen kertaa pitempikin.

Kesti kauvan, ennenkuin torpanväki oli tietävinään Haraldin kiivaasta
koputuksesta ovelle. Hänen saatuaan heidät rauhoitetuiksi käyntinsä
tarkoitukseen nähden, torpan isäntä vihdoin itse avasi oven.
Paitahijasillaan ja palava päre kädessään hän ensin epäilevästi ja
sitten kummastellen katseli vieraita. Harald kysyi, saisivatko he
täällä yösijaa.

— Kyllä, jos ensin näytätte, mitä teillä on tuossa käärönsä, kuului
vastaus.

— Tässä näette ihmisen, joka Jumalan avutta olisi jo kuollut.

— No, astukaa vain pieneen tupaani. Kyllä myöhemmin saan tietää, miten
asia on tapahtunut. Nuori neiti maatkoon vaimoni vieressä ja me toiset
missä parhaiten sopii.

Hämärän takia ja koska oli toiminut niin nopeasti, ei Harald vieläkään
ollut saanut täyttä selkoa pelastetun puvusta ja ulkomuodosta. Mutta
hänen astuttuaan tupaan, kun torpan emäntä alkoi riisua nuorta tyttöä,
niin tämän outo ulkomuoto sekä kummallinen puku niin hyvin Haraldissa
kuin muissakin läsnäolevissa herätti mitä suurinta kummastusta. Tyttöä
olisi sopinut pitää kauniina keijukaisena, ellei koko alimmainen
osa hänen vaatteistaan olisi ollut aivan loassa ja siis ylen
maallista laatua. Ainoa, joka oli pysynyt jotensakin puhtaana, oli
vaaleanpunainen, silkkinen miehusta, jossa oli kaikellaisia kummallisia
koristuksia. Hame ulottui vain polviin saakka ja alusvaatteet olivat
trikoota.

Torpparin vaimo koetteli ensin tytön hentoa ruumista, ikäänkuin
vakuuttautuaksensa, oliko se todellakin oikeaa lihaa ja verta eikä
mikään aave, joka silmänräpäyksessä voisi kadota ihmisten näkyvistä.
Riisumisen hän toimitti hyvin hienotunteisesti, ettei monikaan mökin
vaimo olisi osannut niin tehdä, ja laski hänet sitten lämpöiselle
vuoteelle. Koska sikeä uni, johon tyttö oli vaipunut, Haraldin
mielestä oli paras lääke, sammutti ukko päresoihtunsa ja tutkittuaan
ikkunaluukkuja, jotka illalla oli sulkenut, rohkaisi vaimoaan
paneutumaan vieraan naisen viereen maata.

Pian kaikki sikeästi nukkuivat. Ainoastaan Harald valvoi. Hän ajatteli,
kuinka ihmeellisesti Jumala johtaa tapauksia, joista riippuu ihmisten
elämä ja kuolema, onni ja onnettomuus. Jos majatalosta lähdettäessä
olisi ajettu kovempaa tai hiljempaa, niin hän olisi tullut joko liian
aikaisin tai liian myöhään; ja jos hän ei olisi antanut hevosen
levähtää juuri sillä paikalla, taikka ellei olisi tyytynyt tavallisiin
häkkirattaisiin... niinpä niin, jos yksi ainoakin näistä sattumuksista
olisi jäänyt tapahtumatta, niin tämä hento tyttöparka olisi kuollut
surkean kuoleman. Harald ei tuntenut häntä eikä hänellä ollut mitään
syytä hänestä välittää, mutta hänen sydämensä sääli turvatonta ja
ihmiskunnan suruihin otti hän hartaasti osaa.



II.

STELLA.


Kello viiden seutuvilla, mikä hänelle oli kylläkin myöhäistä, torppari
heräsi ja rupesi hankkimaan työhön lähtöä. Hänen liikkuessansa heräsi
vaimokin sekä kyytimies ja Harald, joka muutamaksi tuokioksi oli
vaipunut unentapaiseen horrostilaan. Vaikka kyytimiehen olisikin
tehnyt mieli jäädä katsomaan kuinka asia päättyy, piti hän kuitenkin
velvollisuutenaan palata takaisin majataloon, varsinkin koska jo oli
tullut viipyneeksi yli määräajan. Mutta kun Harald lupasi ilmoittaa
asianomaisille syyn hänen viipymiseensä, jäi hän odottamaan, kunnes
nainen heräisi, viedäkseen hänet sitten sinne, minne nähtäisiin
parhaaksi.

Harald katseli tyttöraukan vaatteita, jotka torpan emäntä oli pessyt
ja vääntänyt kuivumaan. Puku oli, taikka ainakin se oli ollut komea ja
näytti melkein teatteripuvulta.

Harald seurasi torpparia tämän lähtiessä ulos, jotta vaimo saisi
pukeutua yksinäisyydessä, taikka kiitollisuudesta selittääkseen
isännällensä sen vähän, minkä itse tiesi tuosta kummallisesta tytöstä.
Ja kun kyytimieskään ei enää viihtynyt tuvassa, jäi torpanvaimo yksin
nukkuvan tytön luokse, jonka kasvoja hän heltynein mielin alkoi
katsella.

— Aivan tuollainen meidänkin Hanna olisi, jos olisi saanut elää. Mutta
metsän pedot eivät tunne armoa; ellei niitä olisi, olisi meillä vielä
lapsemme, sillä omaksemme sitä kuitenkin sopii sanoa. Tällainen sekin
olisi ollut, noin neljän- tai viidentoista vuotias.

Epämääräisen aavistuksen valtaamana aikoi hän kädellään koskettaa
nukkuvan olkapäätä, kun tämä äkkiä avasi silmänsä ja pelästyksestä
huutaen nousi vuoteessa istuallensa. Mutta kun hän huomasi, että
vaimo, joka seisoi hänen vieressään, ei näyttänyt tahtovan tehdä
hänelle mitään pahaa, vaan pikemmin hänkin näytti hämmästyneeltä ja
pelokkaalta, tuli lempeä ilme hänen kasvoihinsa ja hän kuiskasi sanoja,
joita vaimo ei ymmärtänyt. Vihdoin erotti hän sanat _Cald' io_ ja
luullen vieraan haluavan tavallista juomaamme, kaljaa, toi hän sitä
tuopillisen. Tyttö katseli häntä hämmästyneenä ja epäluuloisesti.
Hermostuneessa tilassaan hän varmaankin luuli vaimon tahtovan
myrkyttää hänet, mutta vaimon kasvoilla asuvan hyvän ja rehellisen
ilmeen rohkaisemana hän otti tuopin, joi siitä halukkaasti ja viittasi
tahtovansa lisääkin. Tyhjennettyään vieläkin tuopin, näytti hän hyvin
virkistyneeltä ja nousi uudelleen istumaan, sanoen _Vesti_ (vaatteita).
Vaimo ymmärsi heti, mitä hän tarkoitti, ja toi hänelle vaatteet. Mutta
ne nähdessään heräsi tytössä muisto; hän vaikeroitsi hiljaa ja sanoi:
_Stella no fece un sogno_ (ei Stella olekaan nähnyt unta).

Torpanvaimo, joka luuli hänen valittavan sitä, etteivät vaatteet vielä
olleet aivan kuivat, avasi arkkunsa ja otti sieltä sangen hienoja
liinavaatteita sekä sievän pumpulihameen. Silloin tyttö kärsimättömästi
heitti omat vaatteensa lattialle ja viittauksella pyysi vaimoa
auttamaan häntä pukeutumaan uusiin, vaimon antamiin vaatteisiin. Pian
se oli tehty, ja taputtaen köyhää mökin vaimoa olkapäähän, alkoi tyttö
itkeä nyyhkyttää, josta seurasi että vaimokin, tietämättä itsekään
minkä vuoksi, purskahti itkuun ja hellästi syleili turvatonta.

Voi mielessään kuvitella, kuinka oudolta tämä kaikki tuntui vaimosta,
kahden kesken kun hän oli tytön kanssa, jota hän ei tuntenut, jonka
kieltä hän ei ymmärtänyt, eikä tiennyt mistä hän tuli ja mikä kohtalon
oikku hänet oli tänne johdattanut.

Suuren maailman nainen, joka on lukenut joukon romaaneja ja mielessään
kuvitellut jos jonkinlaisia kohtauksia elämässä, olisi kentiesi ollut
enemmän hämmästynyt kuin tämä kokematon vaimo, joka varmaankaan ei
koskaan ollut ajatellut mitään ihmeellistä ja joka tuskin oli nähnyt
muita ihmisiä kuin omansäätyisiänsä ja heidän peltojaan ja torppiaan.

Ja hänen asemassaan tämä tapahtuma oikeastaan ei ollutkaan pelottava,
vaan päinvastoin miellyttävä.

Haraldin astuessa sisään, he vielä sylitysten itkivät. Hän aavisti
heti, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut, eikä voinut olla
pelastettua tervehtimättä, vaan astui esiin ja painoi hellästi huulensa
tytön viattomalle otsalle.

Tyttö näkyi jo niin kotiutuneen näihin outoihin oloihin, ettei tämä
tervehdys ensinkään häntä peloittanut, vaan päinvastoin näkyi se häntä
miellyttävän. Hän viittasi kysyvästi torpan emännälle, ikäänkuin olisi
tahtonut tietää, oliko se tuo, joka... Vaimo ymmärsi mitä hän tarkoitti
ja nyökäytti myöntäen päätään. Silloin tyttö lankesi maahan ja syleili
pelastajansa polvia; tämä nosti hänet ylös ja kysyi italiankielellä:
_che nome?_ (mikä on nimenne?) Hän vastasi äänellä, joka osoitti
kummastusta sen johdosta, ettei tuota muka tiedetty:

— Stella.

Nyt Haraldille vasta johtui mieleen tytön outo puku ja hän muisti
kuulleensa Helsingissä puhuttavan tämän nimisestä pienestä ja
kauniista nuoralla-tanssijattaresta, jota hän ei koskaan ollut
tahtonut mennä katsomaan, koska surkutteli tuollaisia pieniä taiteen
uhreja. Sitäpaitsi kaikellaiset ilveet, joihin hän myös laski
nuorallatanssimisen, herättivät hänessä vastenmielisyyttä ja inhoa.

Koska hän osasi italiankieltä hyvin huonosti, niin ei häntä haluttanut
sitä puhua paitsi suurimmassa hätätarpeessa. Hän koetti siis saksaksi
tehdä jonkun vähäpätöisen kysymyksen, mutta kun tyttö ei näkynyt
ymmärtävän, kysyi hän samaa ruotsiksi ja tämä kieli näytti olevan
tytölle tutumpaa, koska hän osasi matkiakin muutamia sanoja.

Harald oli puoleksi saksalaista sukua ja syntynyt Rügenilla. Kuitenkin
hänelle oli mieleen, että Stella paremmin ymmärsi ruotsia kuin saksaa.
Sillä vaikka hän, joka viidennestä ikävuodestaan alkaen oli asunut
äitinsä kotimaassa, Suomessa, saattoikin hiukan rakastaa oikeaa
isänmaatansa ja sen kieltä, niin tämä Stellaan nähden ei ensinkään
kuulunut asiaan. Hänelle juolahti mieleen tuuma, jonka toteuttamista
varten oli tärkeämpää, että Stella osasi paremmin ruotsia kuin saksaa.

— Onko Stella käynyt Tukholmassa ja Helsingissä?

— Olen kauvan ollut sekä Tukholmassa että Helsingissä.

Osoittaen hänen pukuaan, Harald kysyi: Onko Stella ollut?

— Olen, mutta en ole enään. Ei, ei, nyt saatte Stellasta tyttären
taikka sisaren; te rupeatte isäkseni tai veljekseni.

Tuota samaa oli Haraldkin ajatellut, koska ymmärsi ettei tyttöä
haluttanut palata takaisin niiden luo, joiden huostassa ennen oli ollut.

Mutta kuinka tämä kävisi päinsä? Sehän kysyisi rahaa ja sitä Haraldilla
ei paljoakaan ollut. Velkaa hänellä tosin ei ollut, ja että hän, joka
pian oli puolivälissä kolmenkymmenen ja jo oli maisteriksikin vihitty,
tahtoi ruveta koti-opettajaksi, riippui vain siitä että hän, samoin
kuin moni muukin nuorukainen, pelkäsi velkaantumista. Sitäpaitsi
hänellä oli hyvin romanttiset taipumukset ja koti-opettajan toimi voi
välistä antaa tilaisuutta sellaisten tyydyttämiseen, varsinkin jos
opettaja on sattunut saamaan sopivan paikan, eikä ole mikään kokematon
ja lukuihinsa piintynyt keltanokka.

Rikkautta hänellä siis ei ollut, mutta, kas, olihan hänellä vielä
jälellä lähipitäin tuhat markkaa äitinsä perintöä! Nepä ensi aluksi
riittäisivätkin Stellan kouluuttamiseen. Mutta mistäpä löytäisi
sopivan oppilaitoksen? Ja mistä opettajan, jolla olisi tarpeeksi
ihmistuntemusta sekä ymmärtämystä, voidakseen kasvattaa tämänlaatuista
tyttöä? Eiköhän erämaassa jylhien vuorten välissä hoidotta kasvanut
orjantappurapensaskin pian kuivettuisi ja kuolisi, jos se kesken
kukkimistansa istutettaisiin toiseen paikkaan?

Näin Harald mietiskeli ja jätti siksensä kaikki koulusuunnitelmat. Entä
jos itse yrittäisi häntä kasvattaa? Mutta hänpä oli ottanut vastaan
kotiopettajanpaikan ja hänen oli siis aivan mahdotonta peruuttaa
lupaustansa. Ja kukapa tiesi, pystyisikö naisopettaja paremmin tähän
toimeen. Voisipa niinkin käydä, että hän rakastuisi tyttöön, joka oli
nuori ja kaunis... ja sekin olisi ikävä asia..

Hänen näin miettiessänsä, keskeytti torpanvaimo hänen
tulevaisuudentuumansa sanomalla:

— Kaikesta päättäen on herra pelastanut tämän naisen hengen.
Luultavasti saan kuulla enemmän kyytimieheltä taikka mieheltäni, jos
hän ehkä tietää jotakin. Mutta mihin herra nyt aikoo hänet viedä? Ja
mihin itse olette matkalla?

— Ristilän vapaaherran luo ja sinne minä vien Stellankin... sehän on
hänen nimensä... Ainakin aluksi vien hänet sinne.

— Vai Ristilään? Ei, hyvä herra, älkää viekö sinne!

— Miksi en veisi?

— Mitä te pidätte tuosta hameesta, joka nyt on Stellan yllä? — Se sopii
hyvin ja kaunistaakin häntä. Mutta eihän se ole teidän omia hameitanne?

— Eihän toki; olen perinyt sen veljeni tyttäreltä, joka veljeni
kuoltua oli kuin oma lapseni. Minun kehoituksestani hän meni Ristilään
palvelukseen. Siellä hän sai hyvät vaatteet ja häntä kohdeltiin kaikin
tavoin hyvin, niinkuin kerrottiin. Mutta kahden vuoden kuluttua oli hän
entistään kurjempi ja hänen loppuansa en tahdo mainitakaan. Onneton
tyttöraukka!

— No, mihinkä sitten neuvoisitte minua viemään Stellan?

— Puolen peninkulman päässä täältä on Ristilä ja sieltä on vielä pitkä
virsta kappalaistalolle, joka on aivan lähellä kirkkoa. Kysykää sieltä
pastoria, jonka nimi luullakseni on Ortman. Hän on ymmärtäväinen ja
kelpo mies, joka kohtelee seurakuntalaisiaan hyvin... on sanalla
sanoen hyvä palvelija Herran viinamäessä. Viekää Stella sinne ja
kysykää häneltä neuvoa. Varmaankin hän on oleva teille hyödyksi. Suokaa
anteeksi, että minä, joka olen köyhän torpparin vaimo, näin sekaannun
teidän asioihinne, mutta minusta herra näyttää siltä kuin pitäisi
huonompiakin ihmisinä, eikä aivan halveksisi heidän neuvoansa.

— No, tahdonpa noudattaa kehoitustanne ja lähteä sinne. Tunnen olevani
hyvin epävarma, jos yksinomaan luotan omaan ymmärrykseeni. Ja tästä
saatte Stellan uusista vaatteista.

— Kiitoksia, herra, se on liian paljo.

— Kyytimies, menepä valjastamaan hevonen.

Stella käsitti aivan hyvin, että hänen oli lähteminen Haraldin kanssa,
tietämättä ensinkään minne piti matkustettaman. Hän käyttäytyi kuin
kiltti lapsi, mutta hyvästellessään torpan emäntää, jota luultavasti
ei vastedes enää tulisi milloinkaan näkemään, nousivat vedet hänen
silmiinsä. Hän otti tanssiaispukunsa ja laski sen vaimon syliin,
viitaten että hän pitäisi sen Stellan muistona.

Pian rattaat mennä koluuttivat pitkin suon laitaa. Silloin Stella
kalpeni ja nojautuen Haraldiin puristi hänen kättään. Harald hymyili ja
kiersi kätensä hänen vyötäisillensä, ikäänkuin osoittaaksensa, ettei
ollut syytä pelkoon, kun hän oli häntä suojelemassa. Yhtäkkiä Stella
sanoi:

— Voiko semmoinen olla isäni, joka heitti minut tuonne? Ja hän osoitti
sormellaan suota.

— Eihän isä sellaista tekisi. Hän ei suinkaan ollut sinun isäsi.

Mielien olla niin kauvan kuin mahdollista hauskassa seurassa oli
kyytimies alkanut ajaa hyvin verkalleen, varsinkin, kun ei kukaan
käskenyt häntä kiiruhtamaan.

— Tahdotteko, ystäväni, kuulla elämäkertani, joka on aivan lyhyt?

— Puhu, _mia cara!_ Kuuntelen kernaasti.

Luultavasti oli italiankieli ainoa, jota Stella puhui sujuvasti. Mutta
saadakseen Haraldin ymmärtämään, hän nyt puhui kummallista siansaksaa,
jossa oli kolme osaa italialaisia, kaksi ruotsalaisia ja yksi
ranskalaisia sanoja, Harald käsitti hänen kertomuksensa näin:

— Minulle on sanottu että olen syntynyt Italiassa ja vuoden olen siellä
oleskellut, mutta minusta siellä oli niin kuuma, että ikävöitsin
sieltä pois. Lapsuuteni ajoilta en muista kerrassaan mitään, ennenkuin
vasta sitten, kun rupesin tanssimaan Tukholmassa. Ihmiset pitivät
minusta, sanoen minua kauniiksi. Sittemmin olen tanssinut monessa
paikassa ja saavuttanut yhä enemmän suosiota. En koskaan ole pitänyt
seurasta, johon olen kuulunut. He olivat niin kummallisia, pelasivat
ja joivat, jolloin aina olivat häijyjä minulle, niin että löivätkin
minua. Kerron kaikki sinulle, jota pidän veljenäni. Isäni sanoi että
tuo oli minulle omiansa, koska muutoin olisin tullut liian ylpeäksi.
Mutta vähitellen he muuttuivat kohteliaammiksi ja muuan heistä, se
joka miehistä oli paras nuoralla-tanssija, sanoi että ilman minua ei
koko näyttelijäjoukko olisi ollut minkään arvoinen ja ehdotti, että me
yhdessä lähtisimme karkuun ja perustaisimme oman seurueen, ellei isäni
hyvällä luopuisi minusta. Kentiesi olisin tuon miehen kanssa karannut,
koska hän oli minua kohtaan muita parempi ja koska en ollenkaan pitänyt
isästä nyt. Mutta isäni suostuikin hänen pyyntöönsä. Eilen aamulla
läksimme matkaan eräästä kaupungista, jonka nimen olen unhoittanut.
Sulhaseni olisi tullut kanssani samoille rattaille, mutta isäni
tahtoi vielä saattaa minut toiseen kaupunkiin. Matkalla oltaessa hän
yöllä kysyi, eikö sulhaseni ollut suostutellut minua karkaamaan hänen
kanssaan ja ehdottanut, että me omin neuvoin ansaitsisimme elatuksemme.
En voinut kieltää. Silloin hän vallan hurjistui ja sanoi, että hän
kernaammin ennen auringonnousua toimittaisi meidät molemmat hengiltä,
ennenkuin sallisi meidän riistää häneltä hänen ansionsa. Näin sanoen
hän riisui yltäni päällysvaatteet sekä kaikki koristukset ja kysyi,
kumpaisenko kanssa kernaammin menisin naimisiin, sulhaseniko vai...
hänen, joka oli olevinaan isäni. Ajoimme viimeisinä joukossa ja hän oli
pysäyttänyt hevosensa. En ikinä, vastasin ja olin niin hämmästynyt,
etten tiennyt mitä tehdä. Tiedä, etten olekaan... hän vaikeni... kaukaa
kuului rattaiden kolinaa. Päätä heti paikalla, kiirehti isäni. En
saanut puhutuksi, en voinut päättää mitään, vaan olin ääneti. Silloin
hän koppasi minut syliinsä, astui muutaman askeleen tien sivuun ja
kaikin voimin heitti minut kauvas. Vajosin suohon, yritin päästä ylös,
mutta vaivuinkin yhä, syvemmälle. Hänen rattaansa kuuluivat vierivän
pois, en nähnyt mitään, kun olin selin tielle päin. Yö oli kolkko; en
enään uskaltanut liikahtaa, koska ympärilläni oleva jää oli pahoin
haavoittanut käteni, näin... ne olisivat menneet aivan pilalle, jos
vielä olisin hiemankin liikkunut... Taas kuulin pyöräin kolinaa;
luulin että isäni oli katunut ja palasi auttamaan minua ylös... mutta
sitten en enää kuullut mitään ja minä... en tiedä, puhuinko enää
mitään, nukuin yhä sikeämmin... ja herätessäni huomasin, että sinä olit
pelastanut henkeni.

Näin sanoessaan tyttö loi katseensa maahan, mutta katsoi sitten
Haraldia suoraan silmiin ja kysyi:

— Miksi et sano mitään? Puhu toki jotakin!

- Ikävöikö Stella sulhastaan?

— En vähääkään. Hän ei ollut minulle niin paha kuin toiset, siinä
kaikki. Mutta sanopas, etkö kertomuksestani ymmärtänyt mitä tarkoitin,
nimittäin että mies, joka sillä tavoin teki, ei ollutkaan isäni?

— Ymmärsin, lapseni; kahdesta seikasta käsitin sen varsin hyvin.

— Sittenpä minun ei enää tarvitse hänestä välittää. Varmaankin viet
minut sellaiseen paikkaan, jossa minun ei enää tarvitse nähdä häntä,
eikä niitä toisiakaan?

— Siihen saat luottaa. Tiedätkö mikä rakennus tuo tuossa on, joka on
korkeampi kuin muut?

— Eiköhän se liene kirkko, sellainen huone, jossa Neitsyt Mariaa
rukoillaan?

— Onko Stella koskaan käynyt kirkossa?

— En koskaan; hän, joka oli olevinaan isäni sanoi, ettei siitä ole
minulle mitään hyötyä.

Harald hymyili surullisesti ja puristi hänen kättänsä.

— Miksi nauroit? Enpä ennen ole nähnyt sinun noin nauravan, sanoi
Stella.



III.

PASTORI ORTMAN.


Pastori Ortman istui keinulaudalla yksinkertaisen asuntonsa edustalla,
kahvia odotellessaan poltellen aamupiippuansa.

Kuten kelpo isäntä ainakin, hän jo aamulla oli käynyt tarkastamassa
erään renkinsä ja torpparinsa työtä ja katsomassa mitä vahinkoa viime
yön halla oli tehnyt viljamaille, kiertäen pienet peltonsa moneen
kertaan.

Pian hänen pahat aavistuksensa toteutuivat. Ennen heilimöimistään
arimmillaan oleva ruis oli pahoin vahingoittunut, eikä vehnän laita
ollut juuri paremmin. Pienet perunanlehdet ja arat herneenvarret olivat
kellastuneet ja retkallaan.

Sellainen ei ilahuta maanviljelijää, joka otsansa hiessä on tehnyt
työtä, toivoen parempaa tulosta. Ei siis sovi ihmetellä, että pastori
istui hyvin totisena laudallaan, keinuen tavallista hiljempää.

Pastori Ortman oli puolivälissä neljänkymmenen. Hän oli lyhyehkö mies
eikä paksukaan, pikemmin laiha kuin lihava, joten ne, jotka luulevat
papin arvokkuuden vaativan, että hän on hyvässä lihassa, tuskin
olisivat häntä papiksi luulleetkaan. Vaikka hänen kasvonsa eivät
suinkaan olleet kauniit, olivat ne kuitenkin sen laatuiset, että ne
ensi silmäyksellä herättivät luottamusta, koska ne tekivät hänen muussa
suhteessa vähäpätöisen ulkomuotonsa arvokkaan näköiseksi.

Jo kymmenkunta vuotta oli hän ollut pienen seurakuntansa pappina,
hakematta kertaakaan sieltä pois. Sitä asiaa ei hän ollut tullut
edes ajatelleeksi ja vielä vähemmin kirkkoherrantutkintoa, minkä
suorittaminen olisi ollut hänelle helppo tehtävä. Kun hänellä oli ollut
kunniasija eräissä maisterinvihkiäisissä, niin häneltä ei suinkaan
puuttunut maallisiakaan tietoja, joita sanotaan sellaisessa tutkinnossa
eniten kysyttävän.

Jos hänelle ilman matkustuksia, vaalisaarnoja ja muita vaivoja
olisi tarjottu vaikka piispanistuin, niin hän ei olisi ottanut sitä
vastaan. Niin suuresti hän oli kiintynyt pieneen seurakuntaansa, jonka
sivistyttämistä hän piti elämäntehtävänään.

Seurakuntalaisten ja heidän sielunpaimenensa välit olivat sellaiset,
että he menivät hänen luokseen ikäänkuin lapset isänsä tykö ja hän
puhutteli heitä kuin veli veljiään. Mutta hänen selittäessään heille
saarnastuolissa Jumalan sanaa, eivät he enää muistaneetkaan, että siinä
puhuikin vain ihminen.

Hänen istuessansa keinulaudalla ajatuksiinsa vaipuneena, häiritsi häntä
hänen vanha Regiina-niminen emännöitsijänsä, joka käveli tavallista
vinhemmin.

Tämä Regiina, joka oli yli viidenkymmenen oleva vanhapiika, oli
viidennestätoista ikävuodestaan kymmenen vuotta palvellut hänen
iso-isänsä ja iso-äitinsä sekä sen jälestä kaksikolmatta vuotta
hänen vanhempiensa luona. Entisen "nuoren herran" saatua vakinaisen
kappalaisviran, hän sittemmin oli siirtynyt hoitamaan tämän taloutta.

Ei Ortman ollut jäänyt naimattomaksi siitä syystä, että Regiina niin
hyvin hoiti hänen talouttansa... ei suinkaan.

Asia vain oli suoraan sanoen se, ettei hän ollut milloinkaan ollut
rakastunut.

Eikä se, ettei hän koskaan ollut tuntenut tuota valtavaa tunnetta,
riippunut siitäkään, että hän olisi ujostellut ja karttanut ihmisiä,
sillä nuorempana hän oli katsellut paljonkin maailmaa, eikä
vieläkään ollut muuttunut tuollaiseksi kömpelöksi maalaispapiksi,
jolle uudenaikaiset ihmiset syystä nauravat. Päinvastoin vieraili
hän joka paikassa pitäjässä ja vielä ulompanakin, jopa teki joskus
ilman erityistä asiaa pieniä huvimatkoja kaupunkiinkin, jossa hänen
monet tuttavansa ilomielin ottivat hänet vastaan. Siitä huolimatta
ei ainoakaan nainen vielä ollut saanut hänen sydäntänsä sykkimään
niin kovin, että hän olisi voinut pitää sitä rakkautena, joka oli
korkeintaan ollut vain haaveksimista.

Viisastelevien ihmisten kuulee väittävän että mies, joka on elänyt
keski-ikään kertaakaan rakastumatta, varmaankin on pölkkypää, taikka
hyvin epärunollinen olento. Mutta nämä ihmiset olkoot hyvät ja
korjatkoot erehdyksensä sekä muistakoot, että sellainen mies, jos hänen
sydämessään on rakkaudelle sijaa, useinkin voi olla todellisemmin
runollinen kuin joutavanpäiväinen haaveilija, joka ikänsä kaiken on
rakkauden hunajaa maistellut.

Nämä välihuomautukset tehtyämme lienee parasta, että palaamme Regiinan
luo, jonka esiintyminen onkin antanut niihin aihetta. Kuten jo
mainittiin, olivat hänen askeleensa tavallista nopeammat ja hän näytti
hyvin uteliaalta huutaessaan:

— Kyytirattailla ajava herra ja nainen poikkeavat maantieltä tänne. Nyt
ovat he jo veräjällä! Mitähän noilla lienee asiaa?

— Regiina on hyvä ja lisää kahvia pannuun.

Rattaat pysähtyivät ja niistä hyppäsi alas nuori mies, jolla oli
kauniit ja jalot, miltei ylhäisennäköiset kasvot. Hän auttoi maahan
nuorta tyttöä, joka mielihyvin näkyi nojautuvan hänen käsivarteensa,
vaikka hyppäsikin alas notkeana kuin gaselli. Pastoria kummastutti,
että tyttö, jolla oli niin hienopiirteiset ja ylevät kasvot,
että hän tuskin saattoi olla alhaissäätyinen, kuitenkin oli niin
yksinkertaisesti puettu, yllään vain pumpulihame ja päässä silkkihuivi.
Pastorista tämä kaikki tuntui hieman oudolta ja uteliaisuus, ehkäpä
myös jotkin muutkin ristiriitaiset tunteet saattoivat hänen verensä
kiertämään jonkun verran vinhemmin. Hän nousi ja meni vieraita vastaan.

Harald arvasi, että hänen edessään oli pastori ja vaikka se ei
oikeastaan kuulunutkaan asiaan, niin hän kuitenkin kohteliaisuudesta
esittäytyi ja sanoi:

— Se että tähän aikaan päivästä tulen aivan ventovieraan luo, todistaa
asiani olevan hyvin tärkeää laatua.

Tähän Harald pysähtyi ja näkyi miettivän. Kääntyen sitten Stellan
puoleen hän hiljaa lisäsi:

— Suo anteeksi, Stella, että puhumme kieltä, jota et ymmärrä.

— Aivan mielelläni suon anteeksi. Arvaanhan teidän puhuvan minusta, ja
silloin lieneekin parasta etten ymmärrä mitään.

Vieras kieli sekä tytön vieno ääni viehättivät niin pappia, ettei hän
muistanut edes pyytää heitä astumaan sisään.

Haraldin kertoessa viime yön tapauksista, istahti Stella keinulaudalle
ja näkyi vaipuvan ajatuksiinsa. Samaten tapahtuu usein, että uskollinen
koira levollisena ja välinpitämättömänä makaa loukossaan, eikä näy
muistavankaan isäntäänsä, joka sillä kuitenkin alati on mielessään.

Haraldin kertomus oli tietysti selvempi kuin Stellan, vaikka se
välistä vähän erosikin siitä, hän kun arvasi yhtä ja toista, jota
Stella ei niin suoraan maininnut. Molemmat herrat kävelivät vähintään
neljännestunnin edestakaisin ja vain joskus Ortman jollakin pienellä
kysymyksellä tai muistutuksella keskeytti kertomuksen. Sen päätyttyä he
vielä ääneti jäivät kävelemään, Stellan istuessa kiltin lapsen tavoin
paikallaan, katse maahan luotuna.

Äänettömyyden katkaisi vanha Regiina, joka tuli kysymään, juotaisiinko
kahvia ulkona vai sisällä. Hajamielisyydestään heräten hänen isäntänsä
luontevammin kuin olisi maalaispapilta odottanutkaan, tarttui kumpaakin
vierastaan käteen ja talutti heidät sisään.

Juotuaan kahvinsa siirtyivät herrat saliin, jättäen Stella raukan
taas yksikseen vierashuoneeseen. Hänen ajatuksiansa olisi ollut
vaikea kuvailla, koska hän tällä hetkellä ei ajatellutkaan mitään, ja
tunteita... niitähän ei käykään kuvaileminen.

— On selvää, sanoi pastori Ortman, että hän on löydetty, taikka
pikemmin varastettu lapsi. Mutta se ei kuulu tähän; pääasia on, että
hän on turvaton. Olen samaa mieltä kanssanne, ettei sovi panna häntä
kouluun. Mutta jotain on hänen hyväksensä tehtävä.

Jos Harald olisi vain kuullut nämä pastorin sanat, hän varmaankin
olisi pitänyt torpanemännän neuvoa huonona, tämä kun oli kehoittanut
häntä kääntymään papin puoleen, ja olisi pitänyt häntä kehnona
auttajana. Mutta pastorin vilkkaalla ja kauniilla katseella oli aivan
päinvastainen vaikutus kuin hänen sanoillaan. Harald tunsi, että tämä
oli oikea mies häntä neuvomaan ja puristi hänen kättään pitkään ja
lämpimästi.

Nyt seurasi jälleen äänettömyys ja sen kestäessä muistui Ortmanin
mieleen hänen tuhoutunut viljansa. Tämä johti hänen ajatuksensa
erääseen suunnitelmaan, jota hän luultavasti ei olisi tullut
ajatelleeksi, jos hänen peltonsa olisivat säästyneet hallalta.

Erikoisemmat luonteet katsovat kaikkea täällä maailmassa toiselta
kannalta kuin jokapäiväiset ihmiset. Jos edelliset joskus katsovat
niin kauas, että menevät liian pitkälle ja joutuvat harhaan, niin
on kuitenkin varmaa, että ne katsovat jälkimäisiä pidemmälle.
Kerrotaanpa Kustaa III:sta, että hän, jouduttuaan Venäjän kanssa
sotaan, mikä oli sitä uhkaavampi, kun kapina hänen omassa maassaan
samaan aikaan lamautti hänen voimansa ja hän sen lisäksi vielä sai
kuulla, että tanskalaiset olivat hyökänneet maahan, silloin yhtäkkiä
oli huudahtanut: _nyt olen pelastettu_, jonka kuullessaan läsnäolevat
luulivat kuninkaansa tulleen hulluksi. Hän päätti nimittäin itse
omaksi ja valtakuntansa pelastukseksi kehoittaa taalalaisia kapinaan
sekä saada voimaan yhdistys- ja vakuutuskirjan. Mitkä seuraukset siitä
koituivat, sen kertoo meille historia.

Jotakin tuollaista kuninkaallista jalomielisyyttä oli pieniin oloihin
katsoen myös pastori Ortmanissa, koska hallan tuhoama vilja johti
hänen ajatuksensa siihen suuntaan, että hän mahdollisesti voisi ottaa
Stellan omaksi lapsekseen, elättää ja vaatettaa, hoitaa ja suojella,
kasvattaa ja sivistyttää häntä. Ja hän piti sitä runsaana korvauksena
yhdestä vuodentulosta, piti sitä suurena onnena ja satona, joka antaisi
tuhatkertaisesti takaisin. Hän oli tosin köyhä, mutta tämä tekisi hänet
rikkaaksi.

Muistamme Haraldinkin kotvan hautoneen tällaista ajatusta, mutta osaksi
täytymyksestä, osaksi sen vuoksi, että hän epäili omaa kykyänsä tai
nuhteettomuuttansa, oli hän sen hyljännyt. Sellaista Ortman ei tullut
ajatelleeksi, ja siksipä hän olikin kykenevämpi sellaiseen toimeen.
Sillä jonkun ajatuksen toteuttamiseen vaaditaan itseluottamusta ja oman
arvon tuntoa, kun sitä vastoin itsensä epäileminen ei ennusta mitään
hyvää. Ja pastorin ilmoittaessa Haraldille haluavansa ottaa tämän
lapsen kasvatettavaksensa, oli hänen äänensä niin vakava ja katseensa
niin lempeä, että se teki Haraldiin hyvän vaikutuksen.

Vielä kerran hän tunsi, että tähän mieheen voi luottaa ja yhä uudelleen
hän puristi papin kättä. Sitten he menivät Stellan luo, joka äkkiä
nousi ja kysyvästi katseli Haraldia. Tämä sanoi:

— Pyysit minua viemään sinut sellaiseen paikkaan, jossa sinun ei enää
tarvitsisi nähdä häntä, jota luulit isäksesi, eikä niitä toisiakaan.

— Niin, sehän olisi minulle hyvä.

— Tämä on sellainen paikka ja hän, joka tästä lähtien tahtoo olla
sinulle isän sijaisena, seisoo tuossa.

— Onpa entisen ja uuden isäni välinen erotus suuri. Tätä saatan katsoa
suoraan silmiin.

Ei Harald enempää kuin Ortmankaan luulleet hänen niin pian mukautuvan
uusiin oloihinsa. Mutta hän oli muuttunut niin välinpitämättömäksi,
että pieni lapsikin olisi voinut häntä hallita, saatikka sitten Harald,
jolle hän oli kiitollisuudenvelassa henkensä pelastamisesta.

Kotvan äänettömyyden jälkeen Stella katsoen arasti Haraldia, sanoi:

— Mutta tulethan sinä kuitenkin olemaan veljeni?

— Niin kauan kuin elän tahdon olla veljesi.

— Ja sinäkin jäät tänne, jotta meillä on sama isä. Eikö niin?

— Ei. Mutta minä tulen asumaan täällä lähellä, niin että saat tavata
minut usein.

— Suo anteeksi, isä, sanoi Stella Ortmanin puoleen kääntyen, suo
anteeksi, että luulin hänenkin jäävän tänne. Mutta ehkä lieneekin
parempi, ettei hän asu täällä, eikä Stella hänen lähtiessänsä ollenkaan
itke.

Ortman pyysi Haraldia jäämään edes päiväksi tai pariksi, jotta he
yhdessä saisivat keskustella Stellaa koskevista asioista. Kun Harald
lupasi jäädä päiväksi, katsottiin tarpeelliseksi lähettää pois
kyytimies, jolle annettiin todistus hänen viipymisensä syystä. Harald
antoi myös tuon merkillisen yön toverilleen tarpeellisia tietoja, joita
tämä tietysti oli utelias kuulemaan, eikä Harald myöskään tahtonut,
että Stellan tuleva kohtalo pidettäisiin salassa, ainakaan siltä, joka
oli ottanut osaa hänen pelastamiseensa.

Erikoiset, yhdessä eletyt tapaukset synnyttävät ihmisissä keskinäistä
ystävyyttä, ja kun hyväntahtoinen kyytimies viimeinkin lähti, oli hänen
mielensä hyvin liikutettu ja hyvästellessään hän suuteli sekä Haraldin
että Stellan kättä. Sitten hän nousi rattailleen ja, antaen hevosensa
laiskasti hölkytellä, kääntyi vielä monesti katsomaan taaksensa, kunnes
katosi näkyvistä. Emme enää vastedes tapaa häntä tässä kertomuksessa.

Aamiaista syötäessä, jolloin pieni madeirapullokin tuli näkösälle,
huomasivat molemmat herrat yhtäaikaa, että heidän yhteinen, jalo
pyrkimyksensä ei sallisi heidän olla toisiansa sinuttelematta.

Stellan kanssa sovittiin, että hän sanoisi Haraldia sinuksi tai
veikoksi; Ortmania taas hän oman mielensä mukaan saisi nimittää milloin
isäksi tai veljeksi, milloin ystäväkseen, sinuksi tai Erkiksi, joka oli
pastorin ristimänimi.

— Ystäväkseni häntä halulla mainitsisin, sanoi tyttö, koska olen saanut
siihen luvan.

Näin sanottuaan hän purskahti katkeraan itkuun ja vilkaisi heihin
ikäänkuin katsoakseen, oliko tuo kaikki totta. Ja hänen nähdessään,
että niin oli, yltyi hänen itkunsa, eivätkä nyyhkytykset tahtoneet
lakata. Tällä tavoin luonnonlapsi ilmaisi ilonsa.

Katsahtaessaan jälleen ylös, hän näki toistenkin itkevän. Silloin hän
tyyntyi ja kyynelsilmin hymyillen sanoi:

— Stellan elämässä tämä on ensimäinen päivä. Entiset ovat olleet vain
pahaa unta.

Suudellen hänen kiharaista päätään sanoi pastori:

— Suokoon Jumala, että elämäsi vastedes olisi todellisuutta, taikka —
jatkoi hän hiljaa — taikka valoisaa ja ihanaa unelmaa!

Päivän loppu vietettiin mitä hauskimmin. Monella eri tavalla koetettiin
houkutella Stellaa tuomaan ilmi kehittymättömiä käsitteitään ja
etupäässä tapahtui se leikillä, koska pastori vasta myöhemmin täydellä
todella rupeaisi häntä opettamaan, minkä toimen Harald mielellään
luovuttikin hänelle.

Pastori näytti Stellalle huoneen, jossa hän tulisi asumaan. Se oli
pieni, valoisa ja iloinen suoja, josta oli näköala kirkolle ja joelle.

— Ja tämänkö saan oikein omaksi huoneekseni! Stella ihmetteli ja
taputteli pieniä käsiään. Tuolla raukalla ei koskaan ollut ollut mitään
erityistä suojaa, eikä hän edes ollut asunutkaan sellaisessa, paitsi
joskus jonkun päivän.

— Ja tämä pieni kaappiko on minun? Ja pian ehkä saan jotain siihen
panemistakin.

Tässä keskeytti hänet Harald, joka puhui pastorille suomeksi, jottei
Stella sitä ymmärtäisi:

— Varmaankin lupaat suostua pyyntööni. Anna minun täyttää tämä pieni
kaappi.

Pastori naurahti. Hän tiesi aivan hyvin, että lahjoittaminen tässä
suhteessa oli heille kumpaisellekin yhtä mieluista kuin saaminenkin.
Eikä hän kadehtinut ystävältään tätä pientä iloa, koska ei tahtonut
pitää kaikkea hyvää omaa itseänsä varten.

— Olkoon menneeksi, koska näin tahdot, veli kulta! Mutta vain
ensimäiset vaatteet sinä saat ostaa.

— Ja osaksi toiset ja kolmannetkin? väitti Harald.

— Jopa nyt jotakin! No, saadaanhan nähdä, vastasi pastori nauraen.

Ei viipynyt kauan, ennenkuin muuan keski-ikäinen rouva kirkonkylästä
tuli pastorin pyynnöstä ottamaan hameiden mittaa y. m. Stellan
nähdessään hän hämmästyksestä huudahti, tämä kun oli aivan jonkun
naisen näköinen, jonka hän nuoruudessaan oli nähnyt, vaikka ei
muistanut, kuka se oli.

Pastori tunsi rouvan kelpo ihmiseksi, jonka vuoksi hänelle uskottiin
Stellan pitovaatteiden tekeminen, jonka ohella hän sai toimekseen
kaikkien kankaitten ostamisen j.n.e. Laskettiin, paljonko tulisi
maksamaan määrätty luku hameita, saaleja, liinavaatteita y.m., joiden
laatu myös määrättiin. Harald, joka tässä tilaisuudessa oli mielestänsä
hyvin rikas, arveli että neljäsataa markkaa koko vaatetuksesta ei ollut
lainkaan liikaa. Rouva taas puolestansa sanoi saavansa voittoakin,
niin että tyytyväisyys oli molemminpuolinen. Harald maksoi etukäteen
suuren osan sovitusta rahamäärästä, eikä se ollenkaan pilannut asiaa.
Rouva läksi tyytyväisenä ja ihmetellen, kuka tämä salaperäinen tyttö
oikeastansa oli. Vähän hän tosin oli saanut kuulla pastorilta, mutta
tämä ei hänen mielestänsä läheskään riittänyt.

Tänä merkillisenä päivänä, jonka kuluessa kolmesta siihen asti
toisilleen aivan ventovieraasta ihmisestä oli tullut miltei sisarukset,
olivat niin hyvin pastori kuin Haraldkin illalla huomaavinaan, että
Stella jo paremmin ymmärsi heidän puhettaan sekä myös itse vähän osasi
käyttää ruotsia. Olipa siinä nyt perää tai ei, mutta ainakin pastori
siitä sai hyvää toivoa Stellan opinhaluun nähden.

— Kuinka nyt ensi alussa aijot hänen suhteensa menetellä ja mitä
opetustapaa tulet käyttämään? kysyi Harald, joka opetustapaa
mainitessaan naurahti vähän ivallisesti, osoittaen kuitenkin samalla
täyttä luottamusta vanhemmalle ystävälleen.

— Kuinkako alussa aijon menetellä? Kuljettaa häntä ihanassa
luomakunnassa ja, näytellen hänelle pellot ja niityt, metsät, vuoret
ja laaksot, puhella hänen kanssansa. Täällä kotonakin tulemme
keskustelemaan oppiaksemme toisiltamme, hän minulta ja minä häneltä.

Pastorin näin puhuessa olivat hänen kasvonsa miettiväiset ja
miellyttävät. Aivan hyvin hän aavisti, kuinka paljo hänelläkin oli
oppimista tältä lapselliselta ja tietysti sangen taitamattomalta
tytöltä.

— Varmaankin olet tänä ainoana päivänä tullut huomanneeksi, kuinka
kiihkeästi minä rakastan maamme kieltä, Suomea, jatkoi pastori,
puheenaihetta muuttaen. Kuitenkaan ei minun — ainakaan ensi alussa
— sovi puhua tätä kieltä Stellalle, vaikka ensin olin niin aikonut.
Luontoni ei sallisi minun antaa valistuksen tarpeessa olevan ihmisen
vaivata itseään kielellä, joka on hänelle aivan vieras. Opetusaikana
voisivat kentiesi siten monet taipumukset, monet uudet ja arat, ehkäpä
vielä epäselvät käsitykset haihtua ja kovettua. Mutta hänen korvansa
on jo tottunut ruotsinkieleen ja kuukauden kuluttua hän jo osaa sitä
välttävästi puhua. Ruotsia siis aluksi aijomme käyttää.

— Suo anteeksi että ollenkaan otin puheeksi, kuinka aijot menetellä,
sanoi Harald. Huomaanhan yhä selvemmästi, että sinä jos kukaan olet
sopiva tähän toimeen ja toivotanpa sinulle siinä Jumalan siunausta ja
hyvää menestystä. Ja sinusta, Stella, minä toivoisin että rupeaisit
pitämään Erkistä enemmän kuin kenestäkään muusta ihmisestä maan päällä.

Katsein, joka siirtyi toisesta toiseen, Stella vastasi:

— Te molemmat olette ainoat ystäväni ja teistä minä pidän kaikkia muita
enemmän.

— Ja nyt, Erkki, sanoi Harald, ikäänkuin väkisin olisi tahtonut erota
seurasta, joka oli tullut hänelle niin rakkaaksi, nyt minun täytyy
muistuttaa, että lupasit minulle hevosen Ristilään.

— En tahdo vaatia sinua jäämään, koska muutenkin sanot pääseväsi
perille päivää myöhemmin kuin olet luvannut. Mutta pieni lähtöryyppy,
jonka sanotaan olevan meille suomalaisille niin mieleisen, ei suinkaan
liene vahingoksi. On todellakin tarpeen, että vähän rohkaiset itseäsi,
saapuessasi ensi kerran Ristilään, josta niin paljon pahaa juorutaan
ja joudut tekemisiin sen salaperäisten ja ylpeiden asukkaiden kanssa.
Mutta huomaanpa rupeavani tässä ilkeäksi, johon minulla heihin nähden
ei suinkaan ole mitään erityistä syytä.

— Minua on kyllä varoitettu ja koetettu pelottaa koko toimesta, mutta
se on, totta puhuakseni, vain kiihottanut minua yrittämään. Ehkä en
muuten olisikaan ruvennut kotiopettajaksi.

— Toivotan sinulle toki onnea, ja joka tapauksessa olen ystäväsi, jonka
turviin toisinaan saat paeta.

Lieventääksensä näiden sanain ylen vakavaa tarkoitusta, pastori
ikäänkuin itseänsä pilkaten naurahti. Mutta Harald käsitti asian
toiselta kannalta ja vastasi:

— Ainakin on minulla sinussa ystävä, johon saan turvautua ja jolta voin
pyytää neuvoa... jos niitä tarvitsen.

Monta sanaa ei sen jälkeen vaihdettu. Jäähyväiseksi Harald lujaa
puristi pastorin kättä sekä suuteli Stellaa otsalle. Hänen noustuaan
rattaille, seurasivat toiset häntä maantielle, josta jo Ristilä näkyi.

— En pidä tuosta harmaasta linnasta, jonne Harald lähtee, puhui Stella
ikäänkuin itsekseen, pääseekö hän edes enää sieltä pois?

— Melkein joka päivä tulen teillä käymään, vastasi Harald. Voikaa sillä
välin hyvin!

Hän lähti ja nyt oli pastori kahdenkesken Stellan kanssa. Miksi hänen
sydämensä sykki niin rajusti nyt, kun hän oli jäänyt kahdenkesken tuon
taitamattoman tytön kanssa? Sen vuoksi, että hän nyt vasta käsitti,
mihinkä oli sitoutunut. Kolmannen läsnäolo vaikutti, ettei hän niin
syvästi sitä ajatellut, ja nyt oli tämä kolmas poissa. Huomenna hänen
opettajatoimensa alkaisi, mutta millä alottaisi, mistä nytkin puhuisi
hänelle? Sanoin hän tosin ei tätä kysynyt, mutta sellaiselta tuntui
hänessä itsessään.

Kun pastori oli jäänyt yksin tämän aivan taitamattoman tytön kanssa,
tuntui hänestä ikäänkuin tämä olisi ollut jonkinmoinen voimakas
hallitsijasielu. Ja tämä vaikutus oli sitä voimakkaampi, kun hän oli
ottanut tehtäväkseen häntä sivistyttää ja opettaa hänelle kaikkea,
mitä tässä matoisessa maailmassa tarvitaan. Mutta nyt hän epäili omaa
kykyänsä.

Niin, jopa hän rupesi epäilemään puhdasta tahtoansakin sekä tämän
tehtävänsä vaikuttimia. Ehkä oli yhtenä vaikuttimena myös jonkinmoinen
turhamainen ja epäselvä toivo saada kasvattaa naista oman mielensä
mukaan, tehdäkseen hänestä sellaisen, jonka olisi tahtonut omakseen.

Näiden ajatuksien valtaamana hän oli luonut katseensa alaspäin, mutta
silloin herätti hänet Stellan ääni:

— Älä, hyvä ystävä, noin katso maahan. Katso minua ja katsele taivasta,
niin et näytä noin synkältä.

Nämä sanat vaikuttivat häneen sähkövoiman tavalla. Hän katsahti
taivaaseen ja sitten lempeästi Stellan silmiin ja sanoi:

— Niinpä niin. Taivasta ja sinua katsellessani opin, kuinka sinua on
opetettava, jotta pääsisit kerran taivaaseen. Jumala, joka on luonut
taivaan, maan ja ihmiset, on myös luonut sinut, tyttöni. Jumala, joka
näkee meidät, joka meitä suojelee ja pitää meistä huolen, on myös
armosta minun kauttani opettava sinulle tiensä. Oletko koskaan kuullut
puhuttavan Jumalasta?

— Jumala, sehän on italiankielellä _Dio_. Enpä ole usein kuullut heidän
häntä mainitsevan. Mutta kuitenkin olen ymmärtänyt, että Jumala on
olemassa ja, ollessani yksin, olen usein langennut polvilleni, näin.

Näin sanoen hän katuvaisen tavalla notkisti polvensa, Vaikka ei
ymmärtänyt mitään pahaa tehneensä.

Silloin pappikin lankesi polvilleen ja nöyryytti itsensä Jumalan edessä.

Ja hän sai lohdutuksen, avun ja voiman.

Haavanlehdet eivät enää lipattaneet ja aurinko oli mennyt mailleen.



IV.

KOTIOPETTAJA JA PERHE.


Kotiopettajan tointa pidetään tavallisesti opintoja harjoittavan
nuorukaisen viho viimeisenä hätäkeinona. Voima, jonka hän niin
hyvin tarvitsisi oman itsensä kehittämiseksi, lamautuu, kun hänen
ennen aikojansa täytyy ruveta toisia opettamaan, mikä useinkin
hänen oppilaihinsa nähden on hyvin epäkiitollista työtä. Kuitenkin
kuullaan semminkin naisten kehuvan kotiopettajan tointa erinomaisen
sivistyttäväksi nuorille miehille, joilla sitä ennen on ollut vain
koulutietoja, mutta joilta on puuttunut esiintymiskykyä. Tietämättänsä
tällaiset naiset pitävät sangen tärkeänä asiana, että nuorukainen
sievästi ja keveästi siirtää tuoliansa, että hän ei ole neuvoton siitä,
mihin asettaa kätensä, että sopivasti osaa käyttää seuraelämässä
tavallisia korulauseita — sanalla sanoen, että hän kaikin puolin osaa
käyttäytyä somasti ja kohteliaasti.

Harald Thalberg tavallisesti käsitti asiat toiselta kannalta kuin muut
ja niin hän teki nytkin. Hän näet alotti opettamisen silloin, kun
muilla oli tapana se päättää.

Ehk'ei se kuitenkaan olisi johtunut hänen mieleensä, ellei uteliaisuus
olisi häntä kiihoittanut. Ristilän vapaaherra oli jo puoli vuotta
kuulustellut opettajaa lapsillensa, ja kun hän tarjosi hyvänlaisen
palkan, olisivat useatkin nuorukaiset mielellään ottaneet tämän toimen
vastaan, mutta Ristilän ja sen omistajan huono maine pelotti heitä,
niin että he peräytyivät. Tämä houkutteli Haraldia, jota kaikki
salaperäinen viehätti; häntä huvitti tutkia tällaisten huhujen alkua ja
siis hän ryhtyi siihen, johon eivät muut uskaltaneet ruveta.

Vähän ennen auringonlaskua hän saapui perille. Hän ajoi käyden läpi
puiston, jotta paremmin saattaisi katsella rakennuksia ja istutuksia.

Puisto oli romantillinen ja synkkä. Tuuheita kuusia, koivuja ja haapoja
kasvoi siellä sekaisin. Hän oli kyllä ennenkin nähnyt kuusien kasvavan
koivujen seassa ja pitänyt sitä kyllä kauniina, mutta se, että täällä
oli haapojakin, ei häntä oikein miellyttänyt. Haapametsä semmoisenaan
on kyllä kaunis, mutta jos tämä puu kasvaa hajallaan koivujen ja
kuusien seassa, niin se tekee kamalan ja vastenmielisen vaikutuksen.

Erään tällaisen haavan juurella hän huomasi hautakiven, jossa luki
Henrik Henning, syntynyt 1815 kuollut 1817. Olisipa tuo poika saanut
elää ja olla täällä linnassa, jotta minulla ajan kuluksi olisi ollut
samanikäinen puhetoveri, ajatteli Harald.

Pian oli kuljettu puiston läpi ja kyytipoika juoksi aukaisemaan
pihaporttia, joka oli iso ja paksusta raudasta tehty ja joka kovasti ja
pahaa ennustaen narisi.

Kolinan kuultuaan riensi yksi palvelustytöistä paikalle. Hän näytti
hyvin ylpeältä ja kysyi nenäkkäästi:

— Herra on kai se, jota tänne on odotettu?

Harald tiesi aivan hyvin, kuinka mahtavia palkolliset paremmissa
paikoissa yleensä ovat. Hän ei siis ensinkään nolostunut, vaan vastasi
ivallisesti:

— Arvasitte aivan oikein, armollinen neiti; teidän luvallanne
todellakin aijon tänne... Ja nyt näytät sinä, missä huoneeni on, heti
paikalla!

Mitään vastaamatta nousi palvelustyttö toiseen kerrokseen ja osoitti
hänelle huoneen, joka oli ullakkokamari.

Siinä, mihin kiertoportaat päättyivät ja mistä ullakko alkoi, heräsi
Haraldissa yksi noita kummallisia, unelmantapaisia muistoja, joihin
erinäiset paikat toisinaan antavat aihetta. Tuntuu ikäänkuin joskus
ennenkin olisi ollut ihan samallaisessa paikassa ja silloin tuntenut
aivan samaa kuin nyt. Paikka ja tunteet vaikuttavat meihin niin
valtavasti, että meistä on ikäänkuin meidät olisi siirretty kauas
menneisyyteen. Mutta pian nämä tunteet haihtuvat, emmekä yritäkään
selvittää noita salaperäisiä mielikuvia.

Harald oli hyvin tyytyväinen ullakkohuoneeseensa. Yleensä hän piti
tällaisista erillään olevista huoneista ja tämä oli sitäpaitsi
tarpeeksi tilava sekä hyvin kalustettu. Ei hän kuitenkaan kauvan
ehtinyt katsella ympärillensä, ennenkuin sama palvelustyttö, joka äsken
oli käyttäytynyt niin kopeasti, avasi oven ja kohteliaalla, miltei
nöyrällä tavalla pyysi maisteria tulemaan alas, koska illallispöytä oli
jo katettu.

Samassa paikassa kuin äskenkin, siinä missä käsipuut alkoivat, heräsi
hänessä uudelleen sama tunne, sama unelmantapainen, hämärä muisto.
Mutta koko tahtonsa voimalla hän karkoitti sen luotaan ja riensi nopsan
ja ketteräjalkaisen palvelustytön jälessä. Hänen oli vielä kuljettava
eteisen, salin ja vielä kolmannenkin huoneen läpi, ennenkuin hän tuli
siihen, niissä perhe oli koolla.

Vapaaherra tuli häntä vastaan kätelläksensä, mutta jäikin seisomaan
ja loi silmänsä maahan. Tämä vapaaherran kummallinen hämmästys oli
vaikuttaa Haraldiinkin, niin että hänkin oli punastumaisillaan... joka
olisi ollut mitä kiusallisinta... mutta samassa vapaaherra jo tointui
ja katsoen häntä rohkeasti sanoi:

— Suokaa anteeksi hajamielisyyteni, herra maisteri! Nähdessäni
ensi kerran ihmisiä, minun aina käy niin, että heidän ulkomuotonsa
muistuttaa minulle jotain rakasta vainajaa tai poissaolevaa tuttavaa.
Niin kävi nytkin. Kuitenkin: terve tuloa!

Hän löi kättä, mutta tapa, jolla hän sen teki, oli niin kylmä ja
veltto, ettei se ensinkään ollut Haraldille mieleen. Ja yhtä vähän
vapaaherran ulkomuoto miellytti häntä. Hänen katseensa oli tosin
terävä ja hän katsoi ihmisiä suoraan silmiin, mutta tässä katseessa
ei kuitenkaan ollut mitään hyvää ja luotettavaa. Näytti ikäänkuin
hän olisi totuttautunut katsomaan ihmisiä silmiin, ikäänkuin sillä
peittääksensä teeskentelyänsä.

Pituudeltaan parooni oli keskikokoinen, mutta muuten roteva. Nuorena
hän näytti olleen kaunis, mutta nyt oli hänen otsansa kamalasti
rypyssä, mikä usein on hurjien himojen seurauksena, suu hymyili
ilkeästi ja alahuuli oli inhottavasti nyrpistynyt. Tämä ei näyttänyt
luotettavalta, eikä hänen harmahtava tukkansakaan herättänyt katsojassa
kunnioitusta.

Harald muisteli joskus nähneensä vapaaherran näköisen roiston.

Hän oli niin kiintynyt katselemaan vapaaherraa, että tuskin olisi
tullut vilkaisseeksi toisia, ellei vapaaherra olisi esittänyt jokaista
vuoronperään. Tämä kohteliaisuus ihmetytti Haraldia, koska hän oli
kuullut kerrottavan, ettei vapaaherra koskaan ennen kotiopettajain
suhteen ollut nähnyt sitä tarpeelliseksi.

Ruotsalainen kamarijunkkari v. Assar oli noin puolivälissä
neljänkymmenen oleva mies, ulkomuodoltaan kelmeä ja kivulloisen
näköinen. Hän oli pitkä ja soreavartaloinen, mutta hänen silmäinsä
kirkkaus näkyi kadonneen, lieneekö siihen ollut syynä sairaalloisuus
vaiko irstas elämä.

Muutaman päivän hän oli ollut Ristilässä vieraana ja tulisi viipymään
niin kauan kun terveysvedenjuontinsa kestäisi.

Kolmannen seurassa olevan herran vapaaherra esitti ikäänkuin
sivumennen, mainiten välinpitämättömästi hänen nimensä: herra v. Nit.
Tälle miehelle vapaaherra ei siis näkynyt antavan mitään erityistä
arvoa. Luultavasti hän oli jonkinmoinen pehtoori, kirjanpitäjä taikka
muu sellainen, ajatteli Harald ensi silmäyksellä.

Hän näytti olevan melkein samanikäinen kuin vapaaherrakin, mutta
eivät hänenkään harmahtavat hapsensa näyttäneet Haraldin mielestä
kunniakkailta. Muuten herra v. Nitillä näytti olleen hyvät päivät.
Hänen lyhyt ja tanakka vartalosta ei ollut voimakas, niinkuin
tavallisesti sellaiset ovat, vaan lihava ja pöhistynyt, luultavasti
ylellisestä juomisesta. Nytkin saattoi huomata, että yksinomaan häntä
varten tarjolla olevaa konjakkipulloa oli liiaksi kallisteltu.

Vapaaherran esittäessä näin ohimennen herra v. Nitin, näki Harald
tarpeelliseksi mennä kädestäpitäen häntä tervehtimään. Herra v. Nit
nousi puoliksi tuoliltaan, mutta lysähtikin takaisin istualleen, kun
hänen juopottelemisesta hämärät silmänsä nyt selvemmin erottivat
Haraldin. Hänen verevät kasvonsa hieman vaalenivat, hän veti syvään
henkeänsä ja änkytti:

— _Oh, c'est une merveille!_

Herra v. Nitin mielenliikutus ei jäänyt vapaaherralta huomaamatta ja
hän sanoi:

— Lyönpä vetoa, että herra v. Nit maisterissa huomaa saman
yhdennäköisyyden kuin minäkin, niin silmiinpistävä se todellakin on!
Eikö mielestänne maisteri Thalberg ihmeellisesti muistuta yhteistä
ystäväämme, herra v. Rohlia?

— Rohlia — herra v. Nit verkalleen toisti, mutta jatkoi sitten
kiihkeästi: — kas, hänen näköisensähän maisteri juuri onkin!

Harald oli huomaavinaan, että vapaaherra nuhdellen katsahti v.
Nitiin. Kaiken tämän ohessa hän kuitenkin oli ehtinyt tervehtiä rouva
Orrbergia, joka oli talossa emännän sijaisena, millä tarkoitamme, että
hän vapaaherran toisen rouvan kuoltua oli itsevaltiaasti hallinnut sekä
sisätaloutta että karjanhoitoon kuuluvia asioita.

Talossa oli neljä lasta, kaksi edellisestä ja kaksi jälkimäisestä
avioliitosta. Irene neiti oli seitsemäntoista ja hänen Aleksi-niminen
veljensä neljäntoistavuotias. Solmu oli kahdeksan ja pikku Ulla vain
viiden vuoden ikäinen.

Harald katseli tutkivasti näitä ihmisvesoja. Hänestä he näyttivät
hyvin hiljaisilta ja miettiväisiltä, melkeinpä ikäänkuin joku suru
olisi heitä painanut. Molemmat pojat olivat sitäpaitsi kalpeita ja
ruumiinrakenteeltaan heikkoja. Pikku Ulla oli ainoa, joka näytti
rauhalliselta, eikä ujostellut. Hän vain hiipi sisarensa viereen,
ehkäpä enemmän tätä hyväilläksensä kuin etsiäksensä häneltä turvaa.

Lapset tekivät Haraldiin miellyttävän vaikutuksen. Hän tunsi
kiintymystä heihin ja piti heistä jo etukäteen.

Illallisen syötyä vapaaherra sanoi Haraldille:

— Jotta päivä päättyisi hauskasti, pyydän saada kuulla maisterin
laulavan.

Oli siirrytty salonkiin. Iso avoinna oleva flyygelipiano osoitti,
että Irene neiti oli hiljan soittanut. Paroonin kehoittaessa Haraldia
laulamaan, tämä sattumalta vilkaisi Ireneä, joka surullisin ja vakavin
katsein vastasi hänen silmäykseensä.

— Tyttö parka, ajatteli Harald, varmaankaan et ole onnellinen!

Hän istahti pianon ääreen ja itse säestäen lauloi laulun, jonka
sisällön jo arvaa nimestäkin. Se oli "Yksinäisen tytön suru."

Haraldin ääni ei ollut erikoisen kaunis ja laulaessaan hän ei
noudattanut minkään erityisen laulamistaidon sääntöjä, mutta osasi
hyvin hallita ääntänsä ja lauloi intomielisesti ja tunteellisesti
kuin sävelet olisivat nousseet suoraan hänen sydämestänsä. Näin hän
ihastutti kuulijoitansa enemmän kuin moni, jolla on parempi ääni ja
joka on enemmän harjoitellut.

Syystä kysyttänee, kuinka vapaaherra tiesi Haraldin osaavan
soittaa ja laulaa. Asian laita oli niin, että hän, hakiessaan
sanomalehti-ilmoituksilla lapsilleen opettajaa, erityisesti oli
maininnut, että semmoinen olisi otollisempi, joka osaisi myös opettaa
laulua pianon säestyksellä. Vastauksessaan Harald myönsi harrastavansa
soitantoa ja lupasi antaa tässä aineessa opetusta kaksi tuntia
viikossa. Ja tähän hän suostui sitä kernaammin, kun arvasi tätä
opetusta annettavan vapaaherran vanhimmalle lapselle, Irene neidille,
josta hänellä kulkupuheitten mukaan oli jonkunmoinen epäselvä käsitys.
Harald piti jo ennestään nuorista naisista, eikä siis katsonut heidän
opettamistansa ylen rasittavaksi. Työtä se tosin oli, mutta ehkäpä
hauskaakin.

Laulun päätyttyä parooni kiitti ja sanoi, että sellainen, joka
itse laulaa niin kauniisti ja taidokkaasti, on varsin sopiva muita
opettamaan.

— Se on vanhin lapseni, joka tulee hyötymään teidän opetuksestanne. Hän
on jo neljä vuotta soittanut ja edistynyt hyvin, mutta ei liene vielä
yrittänyt laulaa.

Irene ei virkkanut mitään, vaikka hänellä tässä olisi ollut sopiva
tilaisuus puhua. Varmaankin, ajatteli Harald, hänen isänsä on ylen
ankara eikä hyväksy sitä vapautta ja suloista tuttavallisuutta, joiden
tulisi vallita vanhempain ja heidän lastensa välillä. Ikäänkuin olisi
arvannut hänen ajatuksensa, vapaaherra Ireneen kääntyen kysyi:

— Kuinka on, lapseni, oletko koskaan laulanut?

Hän oli puhuvinaan hellästi, mutta Haraldista se tuntui teeskennellyltä.

— Olen koettanut laulaa muutamia yksinkertaisia lauluja, sellaisia
joita käy laulaminen kolmisointuisesti. Siinä kaikki.

Puhuessa Irene aluksi oli katsonut isäänsä, mutta pelosta siirtyi hänen
katseensa muualle, ensin Haraldiin ja sitten pikku Ullaan.

Ääni, jonka Harald nyt ensi kerran kuuli, kuulosti hänestä ihmeen
suloiselta. Olipa ikäänkuin hän äänestä olisi oppinut tuntemaan tuon
helläluontoisen, viattoman ja haaveellisen olennon.

Herra v. Nit, joka tosin syötäessä oli lörpötellyt yhtä ja toista,
mutta sittemmin istunut aivan ääneti, katsoi nyt sopivaksi puuttua
puheeseen, vaikka hänen kielensä ei tahtonut oikein hyvin kääntyä
suussa:

— Kuulepa, veli Henning... herra parooni kai olisi pitänyt sanomani,
mutta mitäpä sillä väliä! Enkö minä hoksannut, että kotiopettaja myös
voi olla soittoniekka? Enkö minä sillä kertaa taistellut koko seuraa
vastaan, jonka mielestä puhuin pelkkää roskaa. Minä Ptolemaeus Seth von
Nit sanoin, tiedättekös, näin: Ilmoita vain sanomalehdissä, ettei olisi
vahingoksi, vaikka opettaja osaisi soittaakin ja voisi opettaa nuorta
herraa... hm, hm... neiti Ireneä laulamaan ja säestämään pianolla.
Tytöllä on hyvä ääni, olenpa usein kuullut hänen portaita juostessaan
laulaa hyräilevän ja se on, jumala paratkoon, pehmittänyt syntisen
sydämeni. Ja se onnistui; tänne on tullut nuori mies, joka, paitsi että
hän on korkeasti oppinut ja toivottavasti hyväntapainen, myös pystyy
tajuamaan soittoa ja vieläpä opettamaan sitä muillekin. Niinpä niin,
sen minä sanon, että siihen herra pystyy, herra, joka on niin kovin
tuon nuoruuden ystävän näköinen... hm, hm .. niin, mikä hänen nimensä
taas olikaan?

Vapaaherra, joka naurahtaen oli kuunnellut tätä pitkää puhetta,
nyrpisti sen lopulla alahuultansa ja loi von Nitiin vihaisen katseen,
mikä vaikutti, että mies nousi tuoliltaan ja kumartaen poistui
huoneesta. Hänen mentyään vapaaherra hymyili ja sanoi:

— Maisteri näkee, että meillä on talossa tuollainen vanha veitikka,
joka silloin tällöin mielellään ottaa naukun, eikä aina osaa pitää
suutansa kiinni. Tämä liiallinen lörpöttely on useinkin minua
suututtanut, mutta koska hän nuoruuteni aikana on tehnyt minulle suuria
palveluksia, olen päättänyt kärsiä hänen vikojaan... niin, minulla ei
ole edes sydäntä kieltää häneltä väkijuomia. Olen tuuminut näin: koska
miesparka on niihin niin mieltynyt, niin miksikä kieltäisin niitä
häneltä? Ja nyt toivon maisterin ymmärtävän syyni.

Harald kumarsi myöntäen. Kamarijunkkari v. Assar kääntyi Irenen
puoleen, pyytäen että hän vuorostansa soittaisi. Irene meni pianon luo
ja valitsi nuottivihkojensa seasta erään, jota rupesi selailemaan,
mutta pani sen jälleen pois, ikäänkuin olisi katsonut vääräksi pitää
sitä avoinna, koska taisi nuotit ulkoa.

Kappale, jonka hän nyt soitti, oli Andante Triosta Op. 97, josta muuan
Beethovenin ihailijoista on sanonut, että sanat siihen ovat Göthen
Faustissa.

Tapa, jolla hän soitti, lämmitti Haraldin sydäntä ja vahvisti
käsitystä, jonka hän oli saanut, kuullessaan nuoren tytön puhuvan.

— Näytte eniten suosivan Beethovenia, koska aina soitatte hänen
sävellyksiään, huomautti kamarijunkkari.

— Niin teenkin, vastasi Irene.

— Soittakaa meille jotain iloisempaa, se olisi kyllä tarpeen. Kello
tulee pian kaksitoista, aaveitten aika.

Ja Irene soitti yhden Adamin kehnoimmista kappaleista. Kamarijunkkari
oli mielissään ja taputti käsiänsä.

Sitten erottiin ja Harald läksi ullakkokamariinsa. Portaitten ylipäässä
vapaaherra saavutti hänet ja sanoi:

— Tästä saatte avaimen. Tahdon sanoa teille asian suoraan. Kuten
näette, tämä ovi vie ullakolle ja sitä paitse herra v. Nitin
huoneeseen, joka on rakennuksen toisessa päädyssä. Nyt on herra v.
Nit sellainen mies, että hän liiaksi ryypiskeltyään usein yöaikaan,
jos hänelle on pistänyt jotain päähän, syöksyy huoneestaan ja alas
portaita, mellakoiden ja herättäen koko talonväen, ja teitä hän
kaiketikin tulisi eniten häiritsemään. Senvuoksi pyydän maisteria
sekä oman itsenne että meidän takia tällä avaimella joka ilta
lukitsemaan tämän pienen oven ja sitäpaitsi vetämään salvan eteen,
se kun on samalla puolella kuin avainkin. Voisin kyllä itsekin sen
tehdä, estääkseni v. Nitiä pääsemästä alas. Mutta olen heti tahtonut
saada teidät kotiutumaan ja voisihan tapahtua, että joskus yöllä
tai aamupuoleen tekisi mielenne pistäytyä herra v. Nitin luona...
täällähän, nähkääs, sanotaan kummittelevan... no, no, minä lasken vain
leikkiä, ja saattaisihan teillä muutenkin olla syytä liikkua. Nuorella
miehellä on usein kaikellaisia kummallisia päähänpistoja, niin että
oma huone tuntuu hänestä liian ahtaalta. Mutta täällä teillä on tämä
avara, sileälattiainen ullakko, jossa yönaikana saatte jaloitella.
Mutta jättäen pilan siksensä, on kuitenkin totta, etten millään
muotoa tahtoisi teljetä teitä huoneeseenne ja täällä teillä ainakin
on tilaisuus liikkua vapaasti ylimmässä kerroksessa. Ainoa, joka ei
pääse ulos, on herra v. Nit, mutta jos hänelle jotain sattuu, niin
maisteri kai herää huudosta, niin että menee pelastamaan tuon vanhan
pilkkakirveen.

Tultuaan kamariinsa alkoi Harald tarkemmin miettiä illan tapauksia.
"Miksikähän vapaaherra on niin kohtelias minulle, onkohan se siitä
syystä, että olen tuon nuoruudenystävän näköinen, vai lieneekö
ulkomuotoni niin arvokas?" ajatteli hän itsekseen. Harald oli tosin
luonnostaan vakava, mutta samalla hiukan lapsellinenkin, joten ei ole
ihmettelemistä, vaikka tällaiset ajatukset johtuivatkin hänen mieleensä.

Myöskin sitä hän ihmetteli, miksikä veltto ja kiltinnäköinen v. Nit
oli noin teljettävä. Mutta samassa hänelle juolahti mieleen, ettei
hän varmaankaan tiedä koko asiasta, ja jos hän joskus turhaan olikin
yrittänyt päästä ulos, niin luultavasti hän jo aamulla oli sen
unhoittanut.

Hänen viimeinen ajatuksensa oli Irene. Hän ei tiennyt mitenkä
asianlaita oli, mutta hänestä tyttö tuntui hyvin onnettomalta. Ja.
unissaan hän näki milloin Irenen, milloin Stellan ja lopulta molemmat
yht'aikaa. He olivat istuvinaan nurmikolla, puistossa olevan hautakiven
vieressä, ja itse hän istui kivellä, pitäen käsiään kumpaisenkin pään
päällä. Hänestä tämä oli tuntuvinaan niin autuaalliselta, mutta pian
häiritsi häntä vapaaherra, joka oli kurkistavinaan erään puun takaa. Ja
siihen Harald heräsi.



V.

LUKU, JOSSA MUUN MUASSA PUHUTAAN TÄTYRUOHOISTA.


Seuraavana päivänä pidettiin poikain tutkinto, jossa vapaaherra sekä
molemmat toiset herrat olivat saapuvilla. Tämä tapahtui Haraldin
ehdotuksesta, koska hän vapaaherran läsnäollessa tahtoi ottaa selkoa
oppilaittensa tiedoista, ennenkuin ryhtyi heitä opettamaan, voidakseen
erotessaan osoittaa missä määrin he olivat hänen aikanansa edistyneet,
aivan kuten talonvoutikin, näyttääksensä että tahtoo menetellä
rehellisesti, toimeensa ryhtyessään yhdessä isännän kanssa tekee
luettelon talon työkalustosta.

Ikäisikseen eivät pojat tiedoiltansa suinkaan olleet huonoimpia.
Puoleen vuoteen heillä tosin ei ollut ollut varsinaista opettajaa,
mutta kuitenkin olivat he pitäneet muistissaan, mitä olivat oppineet,
koska herra von Nit vapaaherran pyynnöstä tuontuostakin oli heidän
kanssansa kerrannut, mitä he ennen olivat lukeneet.

Mutta lukijaamme ehkä liiaksikin kyllästyttäisi, jos me perinjuurin
rupeaisimme selittämään kaikkia Haraldin opettajatoimeen kuuluvia
yksityisseikkoja. Siinä kyllin, että hän pian oli siihen perehtynyt
ja toimitti iloisesti ja halukkaasti tehtävänsä sekä vapaaherran että
oppilaittensa tyydytykseksi.

Itsestään selvää on, että laulutunnit olivat hänestä vieläkin
hauskemmat. Vaikka hän ei noudattanutkaan mitään määrättyjä sääntöjä,
oli hänellä kuitenkin oma keksimänsä suunnitelma, jota paremmin osasi
sovittaa muita opettaessa, kuin milloin itse harjoitteli. Seurauksena
oli kuitenkin, että Irene, jolla oli erinomaisen suuri taipumus
soitantoon, ennen pitkää oli siihen niin perehtynyt, ettei enään olisi
kaivannutkaan opetusta. Sitä hän ei kuitenkaan olisi itsellensäkään
myöntänyt, kentiesi vaatimattomuudesta, hän kun ei ollenkaan tuntenut
omaa etevyyttänsä, taikka ehkä senvuoksi, että laulutunnit olivat
hänestä niin hauskat.

— Olisitteko hyvä ja antaisitte minulle sen laulun, jonka lauloitte
ensi iltana, pyysi Irene erään laulutunnin päätyttyä.

— Kirjoitan mielelläni siihen nuotit, koska te pidätte siitä. Teen sen
oikein kernaasti.

— Osaatteko siis omasta päästänne kirjoittaa nuotteja siihen, mitä te
soitatte? Mikä tuon laulun nimi on?

— Yksinäisen tytön suru.

— Yksinäisen tytön suru! Sanat minä jotensakin hyvin muistan, mutta
kirjoitattehan nekin minulle. Kuka on ne sepittänyt?

— Eräs ylioppilastoverini kirjoitti sen nimenomaan minulle, vaikka hän
ei muuten vaadikaan runoilijan nimeä.

— Hän on ehkä iloinen ja onnellinen, vaikka kirjoittaakin sellaista.
Sepä on kummallista! Tunteista ja mielikuvituksesta johtuu, että
voidaan asettua muiden tilalle. Mutta kuka on sepittänyt nuotin tuohon
lauluun?

— Minä.

— Vai tekö, sanoi Irene, nyökäyttäen somasti ja kiitollisesti päätään.

Sitten hän uteliaasti katseli Haraldia. Lapsellinen kun oli, hän usein,
mieltyessään johonkin soittokappaleeseen, olisi tahtonut tietää,
millainen sen säveltäjä oikeastansa oli. Niinkuin kaikki, jotka ovat
mieltyneet johonkin taiteeseen, ovat tottuneet kunnioittamaan tuon
taiteen ylimyksiä, minkä kunnioittamisen syytä taiteeseen nähden
välinpitämättömät henkilöt eivät käsitä eivätkä voi aavistaa, niin
oli Irenekin ajatuksissaan kuvitellut, että säveltäjässä pitäisi olla
jotakin erityistä, joka kohotti hänet muitten ihmisten yläpuolelle.
Hänen mielestänsä! Harald tosin oli erilainen kuin muut, mutta tunne,
minkä hän hänessä herätti, oli pikemmin se, että hän tunsi olevansa
hänen kanssansa saman hengen lapsia. Ja ujosti häntä tarkastettuaan hän
näytti ajattelevan: vai tuollainen se säveltäjä onkin!

Kamarijunkkari von Assar kierteli Ireneä niin innokkaasti ja
uutterasti, että Harald alkoi epäillä hänellä olevan jonkun muunkin
syyn viipymiseen Ristilässa kuin pelkkä terveydenhoito. Koska Harald
ei ollut sellainen ihminen, joka läsnäolollaan olisi tahtonut estää
kahta rakastavaa olemasta kahdenkesken, niin hän ei tunkeutunut heidän
seuraansa, vaan jätti kernaasti sijansa v. Assarille, toivottaen
hänelle hyvää menestystä. Ja olisi hänen erilläänpysymiseensä voinut
olla toinenkin syy, se että hän vain oli kotiopettajana talossa ja v.
Assar sitä vastoin, joka oli aatelismies, aivan kuin kotonansa. Mutta
sitä Harald ei tullut ajatelleeksikaan, tahtoipa vain kaikin tavoin
edistää v. Assarin hankkeita, kunnes ne onnistuisivat taikka hänelle
annettaisiin rukkaset. Aivan varma asiasta Harald ei kuitenkaan ollut,
sillä tapahtuuhan varsin usein, että nuoret miehet ilman vakavia
aikomuksia juoksevat nuorten naisten perässä. Olipa asia miten tahansa,
mutta ainakin hän pysytteli erillään.

Joskus kuitenkin tapahtui, että hän sattumalta joutui kahdenkesken
Irenen kanssa.

Lupauksensa pitäen Harald hyvin usein kävi Ortmannin luona. Paitsi että
tarpeeksi pitkä kävelymatka häntä virkistytti, oli hänelle mieluista
nähdä, kuinka nopeasti Stella edistyi ja kuinka jalosti ja hellästi
hänen vanhempi ystävänsä kohteli tyttöä. Tämä oli jo oppinut tuntemaan
uskonnon totuuksia ja hänen näköpiirinsä oli kuudessa viikossa
äärettömästi laajennut. Valtava virta oli vihdoinkin murtanut tokeensa.

Eräänä iltana — se oli heinäkuun viimeinen päivä — hän, palatessaan
kappalaistalosta, tunsi sekä ruumiin että sielun puolesta olevansa
tavallista virkeämpi ja astui reippaasti kotiin päin. Mutta puistoon
tultuaan hän jäi katselemaan tuota harmaata linnaa, jonka nimen Stella
oli antanut Ristilän kartanolle. Hän oli jo niin tottunut tähän
paikkaan, ettei se enään tuntunut hänestä kamalalta. Mutta nyt — joko
sitten sielu, ollessaan virkeimmillään, on alttiimpi ulkonaisille
vaikutuksille, taikka lieneekö kirkonkellojen kumea ääni yht'äkkiä
muuttanut hänen mielensä — ainakin hänestä nyt tuntui ikäänkuin tuo
vanha kaksikerroksinen ja jyrkkäkattoinen päärakennus kaarevine
ikkunoineen olisi kertonut hänelle niistä moninaisista suruista
ja pahoista himoista, jotka vuosien kuluessa olivat jäytäneet sen
asukkaita, kaikista juonista ja vehkeistä, joita sieltä oli keksitty
ja pantu toimeen. Tuntuipa hänestä ikäänkuin rakennus olisi ruvennut
elämään, alkanut lähestyä häntä, ja hänen rintaansa ahdisti ikäänkuin
painajainen olisi häntä vaivannut.

Mutta samoin kuin ne, jotka taistelevat kauheaa unennäköä vastaan ja
ovat jo tukehtumaisillaan, mutta suurimmassa hädässään heräävät ja
jälleen virkoavat, niin kävi Haraldinkin. Hän toipui ja, astuttuaan
muutaman askeleen eteenpäin, katsahti ylös ja näki — Irenen.

Matkustaja, joka on eksynyt kolkkoon metsään ja joutunut jo vallan
epätoivoon, mutta ennenkuin laskee väsyneen päänsä sammaltuneelle
kivelle lepäämään, vielä yrittää astua muutaman askeleen ja äkkiä näkee
edessään ihanan laakson ja siinä ihmisasumuksen... niin, kenelläpä on
syytä iloita, ellei hänellä! Samoin Haraldillakin, hänen äkkiarvaamatta
nähdessään Irenen.

Tämä istui Henrik Henningin hautakivellä ja hänen kädessään oli
kokoonkääritty paperi.

Harald olisi tuskin voinut katkaista äänettömyyttä ja Irene puhuikin
ensiksi.

— Tullessanne huomasin teidät. Näin teidän jäävän asuinrakennusta
katselemaan, ikäänkuin olisitte sitä odottanut. Mitä te ajattelitte?

— En tiedä; en tainnut ajatella juuri mitään. Mutta nyt, nähdessäni
teidät näin perin läheltä, nyt minä ajattelin... niin, enpä nytkään
mitään ajatellut.

— Sanokaa kuitenkin mitä ajattelitte.

— Ajattelin samaa kuin se, joka yöllisen myrskyn jälestä näkee pilvien
hajaantuvan antaaksensa sijaa siniselle taivaalle ja kirkkaille
tähdille. Ehkä en mitään ajatellut, mutta mieleni muuttui iloiseksi.

— Tehän imartelette.

— Tämän yhden ainoan kerran vain... Mutta, jatkoi Harald, muuttaen
kiireesti puheenaihetta — mitä kirjettä tässä hautakivellä lueskelette?

— Tätä, vastasi Irene ja viattomasti hymyillen kääri auki pari Haraldin
kirjoittamaa nuottilehteä, joissa paitsi "Yksinäisen tytön suru"
nimistä laulua myös oli joitakin muita hänen sävellyksiään.

— Nythän te vuorostanne imartelette minua, naurahti hän.

Ikäänkuin karkoittaaksensa tuon luulon Irene äänellä, joka koetti olla
välinpitämätön, vastasi:

— Tahdoin oppia kaikki sanat ulkoa. En ennestään niitä osannut.

Irene yritti kiemailla, sillä hänpä oli nainen. Kuitenkin hän kovasti
punastui, koska tiesi valehdelleensa. Sanat hän osasi aivan hyvin; hän
oli niin usein niitä, laulanut, että jo aikoja sitten oli oppinut ne
ulkoa.

Tytön punastus ja suloinen kainous vaikuttivat Haraldiin, niin että hän
nyt vasta huomasi hänet ihanaksi. Ja samassa hän myös ymmärsi, ettei
hänen edessänsä ollut enkeli, vaan ihminen, johon inhimilliset tunteet
vaikuttavat, jonka mieltä toisen ihmisen rukoukset liikuttavat, jota
saamme katsoa lempeästi silmiin... ja odottaa vastausta.

— Onko teistä hauskaa istuskella tällä hautakivellä?

— On, koska itsekin tahtoisin olla kuollut. Vainajat varmaankin ovat
meitä paremmat ja parempi heidän on ollakseen.

— Serkkunneko hän oli, joka on tähän haudattu?

— Serkkuni oli, ja soisinpa että... niin, soisinpa hänen elävän.
Varmaankin hyvin pitäisin hänestä. Ehkäpä rakastaisinkin, jatkoi hän,
veikistellen yhtä miellyttävästi kuin äskenkin ja hänen poskilleen
nousi jälleen kaino puna.

— Mutta olen kuullut kerrottavan, ettei hän ole kuollut Suomessa, vaan
sukulaisten luona ulkomailla.

Miespalvelija sekä kamarineitsyt olivat tuontuostakin kertoneet
Haraldille kaikellaisia pahoja huhuja vapaaherrasta ja muun muassa
myös maininneet pikku Henrik Henningin. Yleensä Harald ei pitänyt
tyhjistä ja todistamattomista juorupuheista, mutta koska vapaaherra
ja ensi hetkestä oli tuntunut hänestä vastenmieliseltä, niin hän ei
hänen suhteensa yhtä tarkasti pitänet kiinni tästä mielipiteestään,
vaan kuunteli yhtä halukkaasti näitä kertomuksia kuin lapset, jotka
jännityksellä kuuntelevat hoitajansa kertomia inhoja satuja.

Vaikka nämä huhut yksityiskohdissaan hiukan erosivatkin toisistaan,
olivat ne kuitenkin pääasiassa yhtäpitäviä ja kuuluivat näin:

Vapaaherran vanhempi veli oli kreivi ja hänen nimensä oli Henrik.
Hän oli uljas ja ylevämielinen herra, joka oli ylpeä ylpeille, mutta
nöyrä alhaista säätyä oleville sekä kaikin puolin hyvä ja antelias.
Tässä suhteessa hän oli veljensä vastakohta, tämän joka koko ikänsä
oli ylimyksiä liehakoinut, mutta sen sijaan polkenut ja sortanut
alhaista kansaa. Henrik, vanhempi veli, oli Ristilän omistaja, kun
sitä vastoin nuoremmalla, Arvilla, joka silloin oli kapteeni, oli
vain muutamia Ristilään kuuluvia taloja hallussaan. Nyt sattui niin,
että vanhempi veli rakastui alhaista sukua olevaan nuoreen tyttöön,
jolle Jumala oli suonut sekä kauneutta että suloutta ja, huolimatta
nuoremman veljensä nuhteista, hän menikin hänen kanssansa naimisiin. He
tulivat onnellisiksi ja heille syntyi poika, jolle annettiin nimeksi
Henrik. Jonkun ajan kuluttua täytyi kreivin tärkeitten asiain tähden
matkustaa kauas ulkomaille ja kun hän viipyi kauvan yli määräajan, eikä
tullut kirjettäkään, joka olisi ilmoittanut, oliko hän hän enää edes
hengissä, vai oliko jo kuollut, niin nuori kreivitär pani tuon niin
pahaksensa, että joutui mielenvikaan ja vietiin hullujenhuoneeseen.
Nuorempi veli alkoi nyt huolehtia pikku Henrikistä ja hänen sanottiin
pitäneen lasta hyvänä. Näyttipä siltä, ettei hän voinut tulla pojatta
toimeen, koska hän matkustaessaan kerran Saksaan, vei kaksivuotiaan
lapsen mukanansa. Vapaaherra palasi sieltä ystävänsä von Nitin
seuraamana, mutta lapsen sanottiin kuolleen Lyypekissä ja vapaaherralla
oli näytettävänä lääkärin kirjoittama todistus sen taudin laadusta,
johon lapsi muka oli kuollut. Kuitenkin luullaan, ettei lapsi ole
kuollut luonnollista kuolemaa, vaan että se on surmattu taikka jätetty
jollekin asumattomalle rannikolle. Ainakin ovat sekä kertojat että
monet muutkin ullakolla ja pihassa kuulleet huokauksia ja kummallisia
ääniä, jotka ovat puhuneet asumattomasta saaresta sekä maininneet yhtä
ja toista muutakin, josta on saatu syytä arvella jos jotakin. Selvänä
asiana pidettiin, että surmattu poika siellä huokaili ja kummitteli,
ja sanoivatpa kertojat nähneensä aaveitakin. — — — Pikku vainajan
muistoksi oli parooni kuitenkin pystyttänyt hautakiven.

Monen vuoden kuluttua palasi sitten takaisin lapsen isä, kreivi Henrik,
ja se vaikutti niin hänen rouvaansa, että hänen aivonsa heti selvenivät
ja he rupesivat uudelleen elämään onnellista elämää Ristilässä,
jolloin heille syntyi tyttö, joka ristittiin Helenaksi. Mutta puolen
vuoden kuluttua lapsen isä kuoli ja äiti tuli jälleen mielipuoleksi
surusta, joka vihdoin viimein vei hänet hautaan. Ja ruumiina hänen
sanottiin olleen yhtä kaunis kuin eläessänsäkin. Nyt vapaaherra tuli
pikku Helenan holhoojaksi, mutta ennenkuin oli elänyt täyttä kahtakaan
vuotta, kuoli myös lapsi, vaikka hoitaja väitti sen, silloin kun hänet
ajettiin talosta pois, vielä olleen niin terveen ja reippaan, ettei
siinä ollut sairauden hiventäkään. Ja tällä tavoin vapaaherra sai
haltuunsa sekä Ristilän että kaikki muut maakartanot.

Irene kalpeni kuullessaan Haraldin muistutuksen ja vastasi:

— Sanoin väärin; hän ei ole tänne haudattu, vaan tämä on hänen
muistokivensä.

Irene oli siis tahtonut pitää Haraldilta salassa, ettei Henrik ollut
tänne haudattu. Olikohan Irenekin tunnottomilta palkollisilta saanut
kuulla kaikellaisia arveluja? Taikka miksi hän kalpeni, epäilikö hän
omaa isäänsä?

Harald oli pahoillaan, että oli tullut kajonneeksi näin kipeään ja
arkaluontoiseen asiaan. Hän koetti korvata ajattelemattomuutensa
muuttamalla heti puheenaihetta.

— Mitä pidätte auringosta, joka laskee tuonne kummun taakse?

— Pidän aurinkoa onnellisena, sitä kun aina rakastetaan, tulipa se
minne tahansa.

— Onko rakastettuna oleminen siis niin suuri onni?

— Onhan toki... suurin onni, mitä maailmassa voi olla.

— Tarkoitatte ehkä, että silloin ei tekisi mieli kuolla?

— Juuri sitä tarkoitan. Kun tietää olevansa rakastettu, niin haluaa
myös elää. Mutta miksi tuollaista kysyitte?

— Kysyinpähän vain arvelematta, sillä mitään tarkoittamatta, ja...
suotteko anteeksi?... Samallaisia kysymyksiä teidän olisi sopinut tehdä
minulle ja minä ehkä... olisin voinut vastata samoin kuin tekin.

— Mutta tehän olette mies. Onhan miehelle koko maailma avoinna, mitäpä
hän siis ikävöisi kuolemaa, vaikkei häntä rakastettaisikaan!

Mitähän Irene tarkoitti tuolla "rakastettu" sanallaan ja kuinkahan
laajassa merkityksessä hän sen käsitti? Siitä tyttö itsekään tuskin
olisi voinut saada selkoa ja parasta oli, ettei Harald kysynyt sitä
häneltä. Selvästi hän kumminkin huomasi, että tyttö kaiken ikänsä oli
kaivannut hellyyttä.

Nyt seurasi kotvan äänettömyys, jonka kestäessä Irene haaveillen katsoi
maahan ja Harald kävelykepillään löi poikki muutamia tätyruohoja,
joita tässä paikassa kasvoi oikein kosolta. Havaitessaan tämän Irene
pisti hienon kätensä kepin eteen, varjellaksensa kukkaa, joka nyt
vuoroonsa oli tulemaisillaan katkaistuksi. Nuhdellen, ehkäpä samalla
ystävällisesti hän katsahti ylös Haraldiin ja sanoi:

— Antakaa niiden olla; niiden on niin hyvä olla ja varmaankin tahtovat
ne mielellään elää, kun ympärillään näkevät sukulaisia ja ystäviä,
jotka rakastavat heitä.

Tässä hän ikäänkuin malttoi mielensä, mutta tunteet valtasivat hänet ja
äänellä, jonka vieno surumielisyys syvästi liikutti Haraldin sydäntä
hän huudahti:

— Ystäviä, niin, sellaisiahan minulla ei ole... ei ainoatakaan.

Hiljaa ja empien Harald häntä lohdutteli:

— Kukkasethan ovat ystäviänne ja sävelet siskojanne. He teitä
ymmärtävät.

Katseella, jossa ilmeni kiitollisuutta ja surua, jopa
veitikkamaisuuttakin, Irene vastasi:

— Pitäisi teidän toki ymmärtää, etten suinkaan ole niin eetterinen
olento, että niihin tyytyisin.

Tämä suora vastaus huvitti Haraldia niin, että hän yhdessä Irenen
kanssa nauroi oikein sydämellisesti.

— Maisteri luultavasti tulee pastori Ortmanin tyköä, eikö totta? Hän on
kai kertonut, että kävin hänen luonaan rippikoulua. Se oli ihana aika,
paras koko elämässäni. Silloin hän tuntui minusta ikäänkuin Jumalan
lähettämältä ystävältä. Miksi ei hän enään ole käynyt täällä? Eihän isä
ole koskaan ollut hänelle epäkohtelias.

Nyt Harald kertoi kaikki, mitä lukija jo tietää Stellasta. Siitä Irene
ei ollut kuullut enempää kuin että pastori oli ottanut luokseen köyhän
ja turvattoman tytön ja että hän nyt kasvatti häntä kuin omaa lastaan.
Haraldin lopettaessa kimmelsi ilon kyyneleitä Irenen silmissä. Ihaillen
hän katseli Haraldia ja huudahti:

— Varmaankin Jumala erityisellä tavalla rakastaa teitä, koska on
valinnut teidät näin jalon tarkoituksen välikappaleeksi... Tahtoisin
mielelläni nähdä tuon Stellan, ehkä saisin hänestä ystävän. Teidän
täytyy toimittaa niin, että saan hänet tavata.

— Eiköhän teidän sopisi käydä sen miehen luona, joka on valmistanut
teidät Herran pyhälle ehtoolliselle? Vai olisikohan isällänne mitään
sitä vastaan?

— Varmaankin olen paha lapsi, koska kernaammin olisin salaa sinne
mennyt... Mutta te olette oikeassa; eihän isälläni sovi olla mitään
sitä vastaan. Ja yksin minä menenkin sinne — hän jatkoi äänellä, joka
osoitti mitä hän tarkoitti: sinä et ainakaan saa tulia mukaan.

He kuulivat askeleita ja Irene nousi hautakiveltä. Tien mutkasta
kamarijunkkari tuli näkyviin.

— Kas, tämäpä vasta on romantillista, hän huudahti, hautakumpu on ollut
teillä yhtymäpaikkana!

Kamarijunkkari ei tarkoittanut mitään pahaa näillä sanoillaan, mutta
koska jo se, että täytyi hänet nähdä, tällä hetkellä tuntui Haraldista
vastenmieliseltä, hänellä kun vielä olisi ollut niin paljon Irenelle
sanottavaa, niin vielä enemmän häntä harmitti se, mitä hän puhui.

— Jos te olisitte ollut minun sijassani ja minä odottamatta olisin
nähnyt teidät neiti Irenen kanssa tämän hautakiven luona, niin tuskinpa
vain olisin nähnyt siinä mitään romantillista.

Melkeinpä Irene näiden sanojen johdosta oli hyvin tyytyväinen häneen.
Kamarijunkkari sitä vastoin ei tietänyt, miltä kannalta ne oikein
olivat käsitettävät, eikä tiennyt, sopisiko suuttua, vai ei. Sanoipa
vain:

— Maisteri laskettelee luullakseni arvoituksia.

— Jos niin on, vastasi Harald kohteliaasti, niin pyydän anteeksi ja
lupaan vast'edes parantaa tapani.

Tiedämme, ettei Harald läsnäolollaan tahtonut estää kamarijunkkarin
mahdollista edistymistä. Mutta nyt, kun hän itse oli tullut häirityksi
ja hänellä siis oli vanhempi etuoikeus, niin hänen ei myöskään sopinut
erota seurasta. He alkoivat siis kävellä toinen toisella, toinen
toisella puolella Ireneä ja lähestyivät kartanoa, puhellen mitättömistä
asioista.

Astuessaan sisään he tapasivat vapaaherran ja herra v. Nitin istumasta
vierekkäin vilkkaasti keskustellen, edellinen aivan punaisena
kasvoiltaan ja jälkimäinen kalpeana. Luultavasti vapaaherra ei ollut
kuullut heidän tulevan, koska oven auetessa ikäänkuin hämmästyneenä
hyppäsi ylös, eikä enää virkannut mitään v. Nitille. Sivumennen
mainittakoon, että nyt sattui olemaan tämän raitis ilta, joita hänellä
oli kolme viikossa. Vapaaherra ei näet nähnyt hyväksi suoda hänelle
hänen mielijuomaansa muulloin kuin sunnuntaisin ja sen lisäksi vielä
joka toinen päivä viikossa.

Harald oli ennenkin välistä tavannut vapaaherran ja v. Nitin
keskustelemassa, niinkuin näytti, jostain hyvin tärkeästä asiasta.
Mutta muiden läsnäollessa osoitti vapaaherra tätä "nuoruudenystäväänsä"
kohtaan mitä suurinta välinpitämättömyyttä. Oliko se sitten ylpeyttä,
vai eikö siihen pikemmin ollut joku pätevämpi, salainen syy?

Tultuaan hauskaan huoneeseensa, joka tuntui sitä hauskemmalta, koska
hän kokonaan sai pitää sitä omanansa, opetus kun näet tapahtui poikain
huoneessa, Harald otti piippunsa ja alkoi astuskella edestakaisin
lattialla. Siinä juolahti hänen mieleensä vapaaherran ja v. Nitin
keskinäinen suhde. Miksi vapaaherra, jota yleensä pidettiin saiturina,
joksi Haraldkin oli hänet huomannut — sillä kun hän kotiopettajalle
antoi jotensakin hyvän palkan, riippui tämä ehkä siitä, ettei
hän muutoin olisi sellaista saanut — miksikä hän maksutta, jopa
komeastikin elättäisi tuota herra v. Nitiä, hän, jonka sanottiin
nylkevän omia alustalaisiansakin? Miksi, ellei hän olisi ollut hänelle
kiitollisuudenvelassa jostain heidän nuoruudessaan tapahtuneesta
tärkeästä palveluksesta ja siis oli jollakin tavoin hänen vallassaan ja
hänestä riippuvainen.

Tätä mielessään hautoen Harald edestakaisin kävellessään poltti pari
kolme piipullista tupakkaa. Mihinkään varmuuteen hän ei tullut eikä
päässyt epäluuloja pidemmälle. Hyvin mielellään hän kuitenkin olisi
selvittänyt tämän sotkuisen vyyhdin, jos vain olisi saanut päästä
kiinni.

Kyllästyneenä turhaan miettimiseen, hän vihdoin viimeinkin pani
piippunsa pois ja, juotuaan lasillisen vettä, valmistautui levolle.

Yleensä Harald hyvin pian uupui uneen, joten ei hänen koskaan tarvinnut
turvautua unettavaan lukemiseen. Mutta nytpä ehtoopäivän tapaukset
pitivät häntä hereillä. Hän muisteli Stellaa ja Erkkiä sekä heidän
keskinäistä hyvää väliänsä, johon hänkin oli osallinen. Mutta pian nämä
muistot haihtuivat ja hän näki Irenen, sellaisena kuin hän hienossa ja
ohuessa, vaaleansinisessä hameessaan, Haraldin kirjoittama nuottivihko
kädessään, oli istunut hautakivellä. Hän muisteli, kuinka tyttö oli
punastunut ja miltä hän kalvetessaan oli näyttänyt. Hän muisti, kuinka
surulliselta Irenen ääni oli kuulunut, hänen sanoessaan: — Ystäviä,
niin, sellaisia ei minulla ole — ei ainoatakaan. Hän muisti niin
selvästi, kuinka Irene, milloin hienosti kiemaillen sanoi liian vähän,
milloin luonnonlapsen jalolla avomielisyydellä puhui liiaksikin. Ja
yht'äkkiä hänelle johtui mieleen: "varmaankin olen ainoa, jolle hän on
sellaista puhunut". Hän tahtoi hyljätä tämän ajatuksen, pitäen sitä
turhamaisen sielun keksimänä, mutta se ei onnistunutkaan, se palasi
kohta jälleen takaisin.

Silloin hän tunsi ikäänkuin kiitollisuutta ja hänen sydämensä alkoi
sykkiä levottomana ja samalla onnellisena.

— Oi — kuiskasi hänessä sisällinen ääni — jospa minusta tulisi se,
jolle hän sanoo enemmänkin kuin minkä hän nyt sanoi minulle! Jospa
hän voisi sanoa minulle: Rakastan sinua enemmän kuin kedon kukkasia,
viheriäistä nurmea ja sinistä taivasta!

Mutta tuon ihanan kuvitelman takaa kurkisti taas — Irenen isä.

Nähden milloin kamalia, milloin ihania näkyjä, hän vihdoin muistojensa
ja toivojensa tuudittamana vaipui unentapaiseen horrostilaan, jossa
epäselvät ajatukset ja mielikuvat vielä kiihkeämmät kuin hänen hereillä
ollessaan taistelivat keskenään. Vaikeroiva ääni ja kumeat askeleet
herättivät hänet horroksista.

Hän nousi sängyssään istualleen, ollakseen varma siitä, että olikin
valveilla. Hereillä hän oli ja ääni sekä askeleet olivat myös
todelliset.

Yleensä Harald ei ollut herkkä pelkäämään, mutta nyt hän tunsi verensä
jonkinlaisesta pelosta hyytyvän. Vaistomaisesti hän sieppasi vesipullon
ja joi siitä muutaman aika siemauksen. Kylmä vesi virkisti häntä, hän
nousi ja viskasi ylleen vähän vaatteita.

Astuttuaan muutaman askeleen hän jäi kuuntelemaan. Kuului ikäänkuin
joku olisi ollut mitä kovimmassa hädässä. Hän oli ottamaisillaan
kynttilän, mennäksensä ullakolle katsomaan, mikä siellä on. Mutta kun
hän vielä tunsi jonkinmoista pelkoa, joi hän vieläkin lasillisen vettä,
mikä ei kuitenkaan enää tahtonut auttaa.

Silloin muistui hänen mieleensä että hän hiljattain omia vieraitaan
varten oli tilannut kaupungista vähän "väkeviä" ja että oli käskenyt
palvelijattaren viedä korin vaatesäiliöön. Hänen ollessaan ystäväinsä
luona, oli kaupungista ehkä jo palattu.

Hän meni siis vaatekammioon katsomaan. Ainoastaan ohut lautaseinä
oli tämän ja ullakon välillä ja tänne kuului voihkiminen ja astunta
vielä selvemmin. Nyt hän ei kuitenkaan joutanut kuuntelemaan, vaan
alkoi etsiä pullokoria. Muutaman minuutin etsittyään hän löysikin sen.
Palvelustyttö oli asettanut sen erääseen komeroon ja, luultavasti
estääksensä sitä näkymästä, heittänyt sen päälle jonkun verhon.

Harald sieppasi punssipullon ja otti siitä kelpo kulauksen. Nyt hän
mielestään uskalsi astua huoneestaan ullakolle. Mukaansa hän otti
metsästyspuukon sekä ladatun revolverin, siltä varalta, että käytäisiin
hänen kimppuunsa.

Juuri kun hän oli tarttumaisillaan avaimeen, kuuluivat askeleet
lähestyvän. Jälleen hän otti aika siemauksen, koska edellinenkin hänen
mielestään oli häntä rohkaissut.

Ja tällä toisella oli sellainen vaikutus, ettei se ainoastansa lisännyt
hänen rohkeuttansa, vaan myös viekkauttansa ja älykkäisyyttään. Nyt hän
huomasi, että olisi parempi mennä ullakolle hiljaa ja ilman kynttilää.
Ja niin hän tekikin.

Vaikkei Harald uskonutkaan niin sanottuja kummituksia, niin hän ei
kuitenkaan jyrkästi hyljännyt sitä luuloa, että niitä mahdollisesti
voidaan nähdä. Itse hän kumminkin kernaimmin olisi ollut niitä
näkemättä, niin ettei ole ihmettelemistä, vaikka hän kokikin
ulkonaisilla keinoilla rohkaista mieltänsä.

Kuljettuaan kahden oven läpi, seisoi hän nyt ullakolla.

Sitä valaisi vain kaksi ikkunaa, ja koska oltiin ihan heinäkuun
lopussa, niin Harald ei voinut nähdä sanottavasti mitään. Kuitenkin hän
erotti valkoisen tai harmahtavan haamun, joka surkeasti voivotellen,
raskain askelin astuskeli edestakaisin. Harald, joka ei enään ensinkään
pelännyt, asettui erääseen nurkkaan, josta saattoi hyvin sekä nähdä
että kuulla.

Seisottuaan siinä pari minuuttia hän juuri oli menemäisillään tuon
haamun luo, saadakseen sen joko katoamaan taikka jotain puhumaan, kun
se yht'äkkiä purskahti naurunsekaiseen itkuun ja kuiskasi:

— Sieluni on ikuisesti kadotettu, pelastuksesta ei ole toivoakaan.

Toinen ääni vastasi:

— Sielusi ei ole ikuisesti kadotettu, jos suostut häpeälliseen
rangaistukseen. Antaudu maallisen esivallan käsiin ja tunnusta
rikoksesi.

— Sitä en voi. En uskalla.

Ja tuo harmaa haamu alkoi jälleen huoata, itkeä ja vaikeroida.
Astuttuaan muutaman askeleen eteenpäin seisoi se aivan Haraldin
vieressä ja kuiskasi:

— Mitä sinä, musta aave, ajattelet?

— Ajattelen sinun olevan onneton, koska olet rikoksellinen, vastasi
Harald kuiskaten.

— Sinä siis tiedät kaikki.

— Olen lähetetty sinua kiduttamaan. Enkö siis kaikkea tietäisi? Mutta
etkö luule voivasi korvata jotain siitä pahasta, minkä olet tehnyt?

— Naisen tuolla hautaholvissa voisin ehkä pelastaa. Mutta hän, joka
jätettiin autiolle, asumattomalle saarelle, kuinkahan hänen lienee
käynyt ja tyttö, joka vaihdettiin ja katosi... heitä en enää voi auttaa.

— Auta edes sitä, jota voit auttaa, vastasi Harald yhä kuiskaten.

— Mutta etkö sinä, joka olet henki, voisi häntä auttaa?

— Me henget emme voi auttaa teitä ihmisiä muuta kuin varoituksilla.
Eikä hän kaipaa mitään varoituksia, koska hän on hyvä.

Näin sanoen Harald sattui vähän liikahtamaan. Säikähtäen haamu
kimakasti kirkaisi ja kaatui tiedottomana lattialle.

Harald riensi kamariinsa noutamaan kynttilää. Palatessansa hän näki von
Nitin, suu vaahdossa ja nyrkit kiinni puristettuina, makaavan ullakon
lattialla.

Hän oli puettuna hyvin omituisiin ja ihmeellisiin vaatteisiin ja päässä
hänellä oli eriskummallinen musta lakki, jossa oli sarvet ja muita
koristuksia. Jos Harald nyt olisi ollut sillä tuulella, että häntä
olisi naurattanut, niin hän varmaankin olisi purskahtanut nauruun,
sillä niin hullunkuriselta v. Nit näytti kynttilän valossa. Hän
muistutti jotensakin mehiläishoitajaa, joka ammattipukuunsa puettuna
menee mehiläisparvea kokoamaan.

Harald mietiskeli itsekseen, olisiko parempi pitää, v. Nitin tointuessa
tulta kynttilässä, vai ei. Jälkimäinen oli sittenkin hänestä parempi
— parasta vain ettei v. Nit tietäisikään Haraldin nähneen häntä
sellaisessa puvussa. Harald kasteli hänen ohimoitaan vedellä ja niin
pian kun hän alkoi vähän liikkua, sammutti kynttilän ja huudahti:

— Herra v. Nit, mikä teitä vaivaa?

— Voi maisteriko se onkin, v. Nit vastasi ja nousi seisomaan. Suokaa
anteeksi, olen varmaankin teitä häirinnyt, mutta väliin tapahtuu että
käyn unissani.

— Kyllä vähän säpsähdin, mutta eipä ole hätää, kun se ei sen
vaarallisempaa ollut.

— Hyvää yötä, herra maisteri.

Harald ymmärsi, että toinen kuiskaava ääni myös oli v. Nitin.
Unissakävijänä tämä unentapaisessa horrostilassaan luuli olevansa kaksi
eri henkilöä, ja samalla tapaa kuin unessa yksi henkilö joskus on
olevinaan monta eri ihmistä, vaikka todellisuudessa onkin vain yksi,
niin oli myöskin herra v. Nit muuttanut äänensä sen henkilön ääneksi,
jonka kanssa oli keskustelevinaan.

Niin kummalta kun se kuuluukin, tapahtui kuitenkin, että Harald
kamariinsa palattuaan heti riisuutui ja vaipui uneen, näkemättä
ollenkaan unta.



VI.

TÄRKEÄHKÖ LUKU.


Irene oli jo monena päivänä aikonut pyytää isältään lupaa käydä pastori
Ortmanilla, mutta joko hän pelkäsi isää taikka hämärästi aavisti, että
syy tuohon hänen haluunsa tavata entistä opettajaansa voisi olla toinen
kuin hän itse luuli, hän ei vielä ollut uskaltanut sitä tehdä, vaikka
jo kauan oli miettinyt, keksiäksensä siihen sopivan tilaisuuden.

Eräänä päivänä Irene vähän ennen määrättyä laulutuntia, joka oli
kello kahdestatoista yhteen, istui salissa soittaen "Lied ohne
Worte" nimistä, ihmeen kaunista kappaletta, jonka säveltäjä,
Mendelsohn-Bartholdy, tämänlaatuisilla sävellyksillä on musiikin
alalla raivannut, joskaan ei varsin laajaa, niin kuitenkin uuden uran.
Vapaaherra oli kuuntelemassa ja näytti Haraldin astuessa sisään hyvin
innostuneelta. Tätä tilaisuutta tahtoi Irene käyttää hyväkseen, osaksi
sen takia, että Haraldin läsnäolo rohkaisi hänen mieltänsä ja osaksi
siitä syystä, että sävelet olivat saattaneet hänen isänsä paremmalle
tuulelle. Ja hän olikin oikein arvannut, että tämä, Haraldin ollessa
saapuvilla, olisi myöntyväisempi.

— Kuulkaapa, isä, alotti hän äänellä, jonka koetti saada rohkeaksi,
pastori Ortman kuuluu ihmetelleen, etten tänä vuonna, kuten joskus
ennen, ole käynyt hänen hauskassa kodissaan häntä tervehtimässä.

— Sitä hänellä ei ole syytä ihmetellä, vastasi vapaaherra, sehän
riippuu siitä, että olet tullut vanhemmaksi eikä se siis enää käy
laatuun.

— Mutta olisiko siinä sitten mitään pahaa, että joskus kävisin sen
luona, joka on valmistanut minut pyhälle ehtoolliselle? Sopisiko
kenenkään sitä moittia?

— Sopisi kyllä. Asemasi maailmassa ei salli sinun tehdä kaikkea, mikä
käy laatuun lapselle. Sinähän olet jo täysikasvuinen nainen.

— Mutta hän on pappi ja sitäpaitsi hengellinen opettajani.

— Entä sitten! Papit eivät aina ole parhaimpia. Vapaaherra ei ollut
aivan väärässä, samoin kuin hänen tyttärensä ei ollut aivan oikeassa,
mutta tuo paroonille omituinen pilkallinen alahuulen nyrpistys
vaikutti, että Haraldia puolueettomampikin kuulija olisi pitänyt
sitä aivan vääränä, että parooni kielsi tyttäreltään näin viattoman
huvituksen.

Vapaaherra vilkaisi Haraldia, joka samalla sattui katsomaan häntä.
Haraldin levollinen ja tutkiva katse lienee vaikuttanut, että parooni
jälleen puuttui puheeseen sanoen:;

— Mutta miksei pastori Ortman tule tänne, jos häntä niin suuresti
haluttaa nähdä rippilastansa? Silloinhan hän saisi halunsa täytetyksi!

Pahoillaan näistä sanoista vastasi Irene niin tyynesti kuin saattoi:

— Hän kai arvelee, ettei isä välitä hänen seurastaan, koska häntä ei
puoleen vuoteen ole tänne kutsuttu. Niin minä ainakin luulen.

Silmäten syrjästä Haraldia, parooni, luullen herättävänsä hänessä
kunnioitusta, röyhkeästi vastasi:

— En tosin paljon välitä hänen seurastaan, sillä en oikein tiedä, mitä
minulla olisi häneltä opittavaa.

Ikäänkuin ei olisi kuullut noita sanoja vastasi Irene:

Tai ehkä aika hänen mielestään niin tarkoin kuluu tuon turvattoman
tytön kasvattamiseen, jonka isä tietää hänen ottaneen taloonsa, ettei
hän jouda kyläilemään.

— Niinpä kai, ilkkuen virnisteli vapaaherra, kentiesi hän on niin
innostunut tuon nuoren ja luultavasti kauniin tytön opettamiseen, ettei
malta jättää häntä yksin hetkeksikään.

— Mutta voihan tapahtua, pikku Irene, jatkoi vapaaherra oltuaan hetken
ääneti, että täällä kotona joku kaipaa sinua vielä enemmän kuin mitä
vierailusi miellyttäisi pastori Ortmania.

Selvästi vapaaherra tarkoitti näillä sanoilla v. Assaria, ja Irene
punastui, mutta tämä punastus ei johtunut kainoudesta. Isä käsitti sen
väärin, luullen tyttärensä joutuneen hämilleen. Kääntyen Haraldiin hän
kysyi:

— Maisteri kai on tuonut tyttärelleni terveisiä pastori Ortmanilta ja
koettanut ajaa hänen asiaansa?

— Niin on, vastasi Harald aluksi välinpitämättömästi, mutta jatkoi
sitten vähän kiivaammin: — mutta en kenenkään muun asiaa, siihen
vapaaherra saa luottaa. Ainakaan minä puolestani en ole aikonut pyrkiä
neiti Irenen seuraan.

Samassa hän kuitenkin huomasi ehkä menneensä liian pitkälle ja
sanojansa oikaisten lisäsi:

— Tarkoitan vain sitä, ettei neiti Irene pastori Ortmanin seurassa
kaipaakaan muuta seuraa.

— Suotta te suututte, koska näytte käsittävän sanani toiselta kannalta
kuin olen tarkoittanut, vastasi parooni mielistellen.

Harald punastui, huomatessaan kiivastuneensa. Tämä oli ensimäinen
kerta, jolloin vapaaherran sanat olivat saaneet hänet hämmentymään.

Haraldin suuttumus teki vapaaherraan merkillisen vaikutuksen. Se
loukkasi hänen aatelisylpeyttään, enemmän hänen tyttärensä kuin hänen
itsensä takia, kun hän, ajatteli näin: tuo mies luulee voivansa käydä
vaaralliseksi tyttärelleni, koska tahtoo pysyä hänestä erillään. Hän
luulee olevansa hyvinkin etevä, mutta minäpä näytän, etten pidä häntä
lainkaan vaarallisena. Juuri hän saa saattaa Irenen sinne.

Toinen syy, minkä vuoksi vapaaherra salli Haraldin ja Irenen
olla kahdenkesken, oli se, että hän tahtoi saada v, Assarin
mustasukkaiseksi, kiihoittaaksensa tällä tavoin hänen rakkauttansa ja
pakottaakseen hänet ratkaisevaan päätökseen. Vapaaherra olisi hyvin
mielellään suonut, että v. Assar olisi nainut Irenen.

On usein huomattu, että isät eivät ymmärrä tyttäriänsä, eivätkä
ollenkaan aavista, kuinka heidän sydämensä laita on. Niinpä
vapaaherra Henningkin ihan todella uskoi v. Assarin tehneen hänen
tyttäreensä syvin vaikutuksen. Ellei se ollut rakkautta, vaan pelkkää
mielikuvitusta, niin se oli vapaaherrasta jokseenkin yhdentekevää
Olipa hän itse saanut kaksikin vaimoa, joiden rakkaudesta, kuten
hän sittemmin huomasi, ei ollut paljoakaan tietoa, mutta eipä hän
niittäkään ollut rukkasia saanut.

Ja jos vapaaherra olisi aavistanut, että jokin vaara Haraldin puolelta
uhkaisi, niin tämä vaara vain lisääntyisi, jos hän koettaisi estää
häntä olemasta kahdenkesken Irenen kanssa. Päinvastoin menetellessään
hän toivoi voittavansa samalla kertaa kaksi etua, nimittäin että
kiihoittaisi v. Assaria ja samalla tekisi Haraldin vaarattomaksi.
Sitäpaitsi tällainen menettely paremmin sopi yhteen hänen
aatelisylpeytensä kanssa.

Syystä voidaan epäillä, etteivät nuo tuumat olleet järkeviä. Hienoja ne
kyllä olivat olevinaan, mutta...



Vapaaherra oli kyllä oikeassa siinä, että alkava rakkaus kasvaa sikäli
kuin sitä koetetaan estää, ja se myös pitää paikkansa, että vanhemmat,
kohtelemalla välipitämättömästi henkilöä, johon heidän tyttärensä on
mieltynyt, saavat jälkimäisen tunteet sammumaan. Mutta tämä edellyttää,
että vanhemmat ja tyttäret rakastavat toisiaan, mikä ei Ireneen nähden
koskaan ollut juolahtanut vapaaherran mieleenkään.

Vapaaherran puolustukseksi on kuitenkin myönnettävä, että isällä voi
olla tyttärestään suuri vastus, jos tämä on sattunut rakastumaan
sellaiseen mieheen, jota isä ei voi suosia. Jos tämä tekee esteitä,
niin rakkaus saa niistä vaan kiihotusta, ja ellei se sitä tee, niin se
siitä huolimatta kasvaa kasvamistaan. Mikäpä silloin tulee isä-paralle
neuvoksi! Parasta olisi, että isä olisi siksi viisas, ettei sekaantuisi
sydämen asioihin, eikä sellaisistakaan isistä, Jumalan kiitos, ole
lainkaan puutetta.

Oltuaan hetken ääneti, jolloin yllämainitut ajatukset nuolen nopeudella
liikkuivat vapaaherran mielessä, hän jälleen puuttui puheeseen, sanoen
iloisesti ja miltei veitikkamaisesti:

— Koska niin kernaasti menisit tervehtimään hengellistä opettajaasi,
joksi häntä nimität, niin en tahdo panna vastaan. Mutta ainoastaan
sillä ehdolla, ettet mene yksin, vaan että maisteri Thalberg aina
seuraa sinua.

Tällä kertaa vapaaherra ei näyttänyt tarkoittavan mitään pahaa, sillä
ainakaan Harald ei hänen äänestään huomannut, että hän olisi tehnyt
hänestä pilkkaa.

Mutta aivan eritavoin tämä lupaus vaikutti Haraldiin ja Ireneen.
Edellinen punastui ja katsoi vapaaherraa tutkivasti silmiin, kun taas
Irene loi katseensa maahan ja — kalpeni.

Myöhemmin Harald hyvin selvästi muisti tuon kalpenemisen ja hänen
mieleensä juolahti, että se kentiesi oli jonkin aavistuksen tai toivon
vaikuttama.

— Nyt lienee aika alottaa laulutunti, koska kello näkyy jo olevan
ylitsekin ja minun on siis poistuttava. Näin sanoen vapaaherra otti
hattunsa ja keppinsä ja läksi viheltäen alas portaita.

Laulutuntien aikana käyttäytyi Harald vakavasti, miltei juhlallisesti.
Hän ei virkkanut sanaakaan, ei tehnyt ainoatakaan muistutusta, joka ei
olisi kuulunut asiaan.

Tällä tunnilla harjoiteltiin uutta laulukappaletta, Don Juanin ja
Zerlinan duettia: _Là ci darem la mano_. Harald tahtoi, että se
laulettaisiin italiankielellä, koska sanat millään muilla kielillä
eivät hänen mielestään kelvanneet mihinkään.

Vaikka Irene ei ymmärtänyt italiankieltä, niin hän kuitenkin lauloi
ikäänkuin olisi hyvinkin ymmärtänyt, ehkäpä paremminkin.



VII

STELLA JA IRENE.


Stella istui vanhan Reginan kamarissa ja leikkeli tämän kanssa papuja.

— Ovatko nämä nyt kyllin ohuita ja tarpeeksi vinoon leikatuita? kysyi
hän.

— Kelpaavathan nuo, vastasi Regina asiantuntijan tavalla.

— Niitä ei saisi sanoa kuutioiksi, vaan viipaleiksi, huomautti Stella.

— Ainakin keittokirjoissa niitä sellaisiksi nimitetään ja samoin
keittiöissäkin.

— Vai niin, vastasi Stella hiukan nolostuneena, mutta nähdessään,
kuinka Regina oli olevinaan mahtava, hän purskahti sydämelliseen
nauruun.

— Ellen pitäisi niin paljon Stella neidistä niin todellakin suuttuisin.

— Oikein minä pelkäisin, jos Regina vihastuisi. Muistan kyllä, kuinka
ensi päivinä ajattelin, teidän ollessanne vielä niin äreä: kunpa ei tuo
vain tosissaan minuun vihastuisi! Nyt ei enään ole syytä näin ajatella,
koska en vielä ole nähnyt teitä vihan vimmassa.

— Niin, myöntää täytyy, etten ensi aluksi oikein tahtonut teitä sietää,
kun te silloin puhuitte niin kummallista kieltäkin. Ja ajattelin minä
pastoriakin: mitähän ihmiset rupeaisivat sanomaan, kun hän on ottanut
taloonsa näin nuoren tytön? Mutta en ole kuullut seurakuntalaisten
sanovan siitä muuta kuin hyvää; ovat kai ymmärtäneet, että pastori
on sen tehnyt Jumalan-pelosta ja ihmisrakkaudesta ja ovat vielä
entistään runsaammin tuoneet hänelle ruokavaroja ja muita tuomisia.
Näkyvät ajatelleen, että ken holhoo turvatonta, häntä ovat myös hänen
lähimäisensä velvolliset auttamaan.

Oli vielä tärkeämpikin syy, jonka johdosta Regina ei ensi aluksi
sietänyt Stellaa. Hän näet pelkäsi tämän jollain tavalla sekaantuvan
hänen emännöitsijäntoimiinsa ja anastavan häneltä vallan. Mutta kun
hän huomasi, että Stella päinvastoin näkyi pyrkivän hänen suosioonsa
ja sitäpaitsi joutohetkinään sekä keittiössä että kanakopissa ja vielä
muuallakin koetti kaikin tavoin olla hänelle avuksi, ottaen hänen
neuvoistaan vaarin, niin hän pian jopa mielistyikin tyttöön.

— Kumpi on Stella neidistä parempi: suurustaa turkinpavut maidolla,
vaiko vedellä?

— Vedellä suurustettuina niissä on hienompi maku.

— Mutta onhan maito paljon parempaa kuin vesi.

— Onhan viinikin vielä parempaa kuin maito, mutta miltä maistuisi, jos
papuja suurustettaisiin sillä?

— Olettepa aika veitikka! No, ehkä pavut maistuvatkin paremmalta
vedessä keitettyinä. Sellaisina pastorikin pitää niistä enemmän. Hänen
isä- ja isoisävainajansa muistaakseni tahtoivat syödä niitä maidolla
suurustettuina. Mutta nykyajan ihmisillä lienee toinen maku kuin meillä
vanhanaikaisilla.

— Ehkä Regina jo antaakin lomaa Stella neidille, ehdotti pastori,
katsellen ystävällisesti vanhaa palvelijatarta.

— Kuinka pastori viitsii noin puhua, vastasi tämä, ikäänkuin minä
olisin mikäkin itsevaltias talossa!

— Tiedättekö, että Regina on latinankieltä ja merkitsee kuningatarta.

— No, silloinpa annan pastorille luvan viedä tyttö muassaan. En häntä
enää tarvitse.

Niinkuin näkyy, oli Regina luonteeltaan leikkisä, mikä vanhemmissa
palvelijoissa tuntuu hyvin hauskalta, eikä ole ensinkään haitaksi.

Stellan asetuttua istumaan pienen lukupöydän ääreen vastapäätä
pastoria, oli tämä sanomaisillaan hänelle jotakin, mutta luodessaan
katseensa häneen hän sen kokonaan unohti, katsellakseen vain tyttöä
hellästi ja herkeämättä.

— Miksi te minuun tuolla lailla tuijotatte?

Pastori, joka jo aikoja sitten oli jättänyt nuoruuden ijän taaksensa,
tunsi kuinka hänen poskensa tuon viattoman kysymyksen johdosta alkoi
kuumottaa. Ehkä tunsi hän omassatunnossaan piston ja huomasi, ettei
olisi pitänyt tyttöä "tuolla lailla" katsella. Ja kun hän ei heti
tullut vastanneeksi, lisäsi Stella:

— Olitte sen näköinen, kuin olisitte aikonut kysyä minulta jotakin.

— Niin aijoinkin. Eilen lupasit tänään vastata kysymykseen, jonka
silloin sinulle tein. Mistä se johtui, että jo ennestäänkin osasit
vähän lukea ja kirjoittaa?

Stella näytti käyvän hämilleen ja vastasi:

— Nähdessäni ilveilijäseurueen ilmoituslehtisiä, pyysin aina jonkun
joukosta lukemaan ne minulle ääneen. Sillä tavoin sain vähän vihiä
kirjaimista ja tavuista. Lyijykynällä yritin sitten mukailla painetuita
kirjaimia, joka ehkä oli jonkinlaista kirjoittamisen alottamista.
Pitkälle en kuitenkaan ehtinyt, niinkuin itse näette.

— Kuitenkin niin pitkälle, että jo ilokseni kuulen sinun puhtaasti
ja selvästi lukevan samaa kirjaa, jota minun vielä muutama päivä
takaperin täytyi lukea sinulle ääneen. Aiota siis, lapseni, siitä mihin
viimekerralla lopetit.

Selvällä, heleällä äänellään Stella alkoi lukea uudesta testamentista,
kunnes tuli tähän värsyyn: "Katsokaa taivaan lintuja, eivät ne kylvä
eivätkä niitä, eivät myös kokoo riiheen, ja teidän taivaallinen Isänne
ruokkii heidät. Ettekö te ole paljoa enempi kuin he?"

Tähän Stella pysähtyi ja katsoi pastoriin surullisesti.

— Itseäsikö tuota lukiessasi ajattelit? kysyi tämä.

— Itseäni. Oliko se väärin?

— Eihän se ole väärin, jos ihminen sitä tehdessään ajattelee sielunsa
tilaa ja tuntee kiitollisuutta Jumalaa kohtaan. Jotakin sellaista se
kai oli?

— Ja eiköhän tuo kiitollisuuden tunnekin tullut Jumalalta? Eikö kaikki
hyvä, mikä meissä liikkuu, Vapahtajan ansiosta tulekin Häneltä? Mutta
pahaan olemme itse syypäät, se johtuu syntisestä luonnostamme ja
esivanhempiemme lankeemuksesta.

Stella oli hyvin halukas selvästi käsittämään pastorin opetuksia ja
kertaamalla hän näin tahtoi tutkia, oliko hän ymmärtänyt ja muistissaan
säilyttänyt, mitä hänelle oli opetettu.

Eikä pastori kauvan tahtonut vaivata häntä samalla aineella, vaan
vaihteli, antaen hänen milloin lukea, milloin kirjoittaa. Sillä välin
keskusteltiin ja tehtiin pieniä kävelyretkiä.

Muutaman luvun luettuaan Stella yht'äkkiä sanoi:

— Tiedättekö, mitä nyt ajattelen? Oi, jospa uskaltaisin sen sanoa!

— Tarvitseeko sinun pelätä veljeäsi ja ystävääsi?

— Niin, tahtoisin niin mielelläni nauttia armopöydässä siunattua viiniä
ja leipää. Menisin niin kernaasti Herran pyhälle ehtoolliselle.

— Miksi menisit?

— Koska en sitä ennen mielestäni ole Jumalan lapsi. Tuntuu ikäänkuin
olisin vain pakana. Mutta jos saisin maistaa... oi, sallikaa minun
mennä ripille!

Pastori oli ääneti ja mietti asiaa. Silloin Stella jatkoi:

— Ette vastaa mitään. Mutta olettehan itse sanonut, että ollakseen
mahdollinen käymään Herran pyhällä ehtoollisella, ei vaadita muuta kuin
uskoa.. Ja minä uskon.

Näin sanoen hän luottamuksella kohotti päätään, hänen kasvonsa
säteilivät ja näyttivät kirkastetuilta.

Nähdessään hänet tuollaisena, ei pastori enään empinyt ja hänenkin
kasvonsa kirkastuivat.

— Huomaan olleeni väärässä, sanoi hän. Aijoin ensin antaa sinun
oppia katkismuksen ulkoa sekä muutaman kerran lukea läpi raamatun
historian ja muita hyödyllisiä kirjoja. Mutta huomaan sinulla jo olevan
tarpeelliset tiedot ja onhan sinulla usko, mikä on kaikkia kirjoja
parempi. Niinpä siis, Stella, en tahdo kieltää sinua tyydyttämästä
sydämesi halua. Päinvastoin minä, joka herran armosta olen
sielunpaimenesi, kehoitan sinua notkistamaan polvesi Herran alttarin
juurella.

Näin sanoen hän laski kätensä Stellan pään päälle, rukoillaksensa
hänelle Jumalan siunausta. Mutta äkisti hän veti sen pois.

— Minkä vuoksi noin äkisti veditte kätenne pääni päältä, tiedusteli
Stella. Enkö mielestänne olekaan sellainen kuin minun pitäisi olla?

— Ei, ei, en minä sitä tarkoittanut, vastasi pastori hänelle
harvinaisella kiivaudella, sinähän olet — hän aikoi jatkaa, mutta
saikin sanotuksi vain: Stella.

Tapa, millä pastori hillityn tunteen koko voimalla lausui tuon nimen,
vaikutti että Stella aran tutkivasti katsoi häntä silmiin.

— Mitä tarkoitatte?

— Saat kyllä ehtoollisessa nauttia siunattua leipää ja viiniä, mutta
minä... niin, joku toinen saa jakaa ne sinulle. Minä en voi sitä tehdä.

Pastori ei tahtonut kaunistella asioita omalletunnolleen. Hän tunsi
itsessään, että jos hän nyt menisi Herran ehtoollista jakamaan,
niin hän pettäisi mestarinsa, jolle oli vannonut uskollisuutta,
koska enemmän ajattelisi armon välikappaleiden nauttijaa kuin pyhää
toimitusta.

— En ymmärrä, miksi toisen tulee se tehdä. Selittäkää se minulle.

— Kentiesi joskus tulevaisuudessa. Nyt en voi. Mutta sinullehan se on
yhdentekevää. Kun Herra puhuu, niin ihmisestä ei ole väliä.

— Suokaa anteeksi. Tiedän, että kaikki, mitä sanotte ja teette on hyvä
ja oikein, enkä enää kiusaa teitä kysymyksillä.

— Lähdetäänkö nyt hiukan kävelemään maantielle ja kirkolle päin?

— Kirkolle päin mennään... Mutta miksi ette enään kulje kanssani
käsitysten, niinkuin teitte ensi aikoina?

Vähän mietittyään pastori vastasi:

— Koska et enään ole sama Stella kuin silloin... Näetkö tuossa puussa
linnun, joka laulaa niin kauniisti?

— Näenhän minä sen, tuon herttaisen linnun. Mikä sen nimi on?

— Keltasirkku. Ehkä ottaisit sellaisen huoneeseesikin, jotta usein
saisit kuulla sen visertävän?

— En muuta kuin joiksikin päiviksi. Sitten laskisin sen jälleen ulos,
sillä varmaankin linnut ulkona laulavat kauniimmin kuin sisällä.

— Puolivälissä Ristilästä näkyy tuolla tulevan joku herra ja nainen.

— Herra on Harald ystävämme. Mitä pidätte hänestä?

— Miksi sitä kysyt, lapseni? Olen sangen usein häntä kehunut. Entä sinä
itse, pidätkö sinä hänestä?

— Tiedättekö, mitenkä laitani oli ensi viikkoina! Minun oli Haraldia
niin kovin ikävä, koska silloin pidin hänestä paljon enemmän kuin
teistä. Mutta nyt... vaikka pidänkin hänestä yhtä paljon kuin ennen,
niin en kaipaa häntä enää samalla tavalla, koska pidän teistäkin ja
rupean päivä päivältä yhä enemmän pitämään.

Nuo sanat kuullessaan pastorin sydän ankarasti sykähti. Hän luotti
niihin ja inhimilliset tunteet valtasivat hänet. Hän ei voinut sille
mitään, että Stellan sanat tuottivat hänelle suurta iloa.

— Kas, tuossa he jo näkyvät tulevan ja Harald tuijottaa vain maahan.
Eiköhän se lienekin Irene neiti, joka on hänen mukanaan?

— Hän se on. Astutaan vähän reippaammin, niin sitä pikemmin saat nähdä
Irene neidin.

Herrat esittelivät kumpikin naisensa, mainiten heidät vain heidän
ristimänimiltään.

Ulkonäöltään nämä tytöt olivat hyvin erilaiset. Stellalla oli
tumma, vähän kihara tukka ja ruskeat silmät. Irenen silmät olivat
tummansiniset, ja hänen pitkät, paksut hiuksensa olivat aivan sileät
otsan kohdalta ja palmikoidut, kun sitä vastoi Stellan lyhyeksi
leikattu tukka vapaasti liehui tuulessa. Stellan kasvojenpiirteet
olivat säännölliset ja plastilliset ja hänen hienomuotoinen nenänsä
muodosti yhdessä otsan kanssa melkein suoran viivan, koko kasvot kun
muutenkin olivat aivan kreikkalaismalliset. Irenen otsa oli Stellan
otsaa sekä korkeampi että kaarevampi, mutta muuten hänen kasvonsa
olivat tuota epäsäännöllistä lajia, joka todistaa, että sulot joskus
voivat olla muodosta aivan riippumattomat.

Heidän kasvojensa ja silmiensä ilmeet erosivat myös suuresti
toisistaan. Stellan totisenakin ollessa ilmestyi kuitenkin hänen
ruskeihin silmiinsä jotakin iloista, ujostelematonta ja miltei
veitikkamaista, kun sitä vastoin Irenen hymyillessäkin huomasi hänessä
jotakin hiljaista surumielisyyttä. Ensinnämainitussa surumielisyys
pysyttelihe vain pinnalla ja sen takana piili luonnonlapsen vilkas
hilpeys. Irenen huulet saattoivat hymyillä, mutta hänen tummansinisissä
silmissään ilmeni haaveksivan naisen surumielisyyttä.

Niin riippumaton on ihmisluonne, että se kaikista kohtalon vaiheista
huolimatta pysyy samana. Niinpä Stellakin, vaikka oli viettänyt
luonnonlapsen seikkailurikasta elämää, kuitenkin oli osannut estää
kaihomielisyyden pääsemästä, niinkuin Ireneen nähden oli tapahtunut,
luonteensa vallitsevaksi puoleksi.

Molemmat tytöt eivät tervehtiessään suinkaan noudattaneet vapaaherra
v. Kniggen "Seuratapoja", mutta silti emme tahdo halventaa sen nimisen
kirjan arvoa, vaikka mainittu seuramies itsekin toisinaan olisi
poikennut sen säännöistä.

Kumpikin tyttö näytti iloisesti hämmästyvän ja kumpaisenkin silmät
näyttivät sanovan: vai tuollainenko sinä oletkin! Kumarruksesta ei
ollut puhettakaan, mutta empien ja verkalleen he tarttuivat toistensa
käteen.

Epämiellyttävälläkin maailmannaisella on aina jotakin sanottavaa. Jos
Irene olisi ollut tällainen, niin hän ensin muutamalla sanalla olisi
kääntynyt isännän puoleen, lausuen ilonsa siitä, että sai nähdä hänet
näin terveenä siihen verraten, mitä hän heidän viimeksi tavatessaan
toisensa oli ollut, ja ehkä piloillaan maininnut jotakin siitä, että
hänen taloonsa oli kertynyt lisää väkeä y.m.

Irene tunsi sisäistä vetoa Stellan puoleen ja sama oli tämänkin laita
edelliseen nähden. Mutta he eivät keksineet sanoja sitä ilmoittaaksensa
ja ikäänkuin ujostelivat toisiansa.

Molemmat miehet nauttivat tuota katsellessaan kumpikin tavallaan, mutta
pastori ehkä enemmän. Hän oli näet perin kiitollinen siitä, että Irene
näytti huomaavan Stellan miellyttäväisyyden.

Irene, joka juuri kuin noiduttuna oli jäänyt paikalleen seisomaan,
havahtui vihdoin hajamielisyydestään ja sanoi:

— Suokaa anteeksi, herra pastori

— Ymmärtääkseni pyydätte anteeksi sitä, joka on minulle hyvinkin
mieluista. Mutta mitä me jäämme tänne seisomaan! Menkäämme pappilaan,
jonka seinäin sisäpuolella luullakseni paremmin tutustumme kuin tässä
maantiellä.

— Minäkin olen samaa mieltä kuin sinä, veli hyvä, sanoi Harald. —
Seinät, joiden sisäpuolelle olemme suljetut, ikäänkuin pakottamalla
pakottavat meidät tuttavuuteen, kun sitä vastoin luonnon suuruus ja
äärettömyys vieroittaa mielemme kaikesta pienestä, yksityisestä ja
tuttavallisesta.

Voitaisiin sanoa aivan päin vastoinkin. Ja todella luulenkin, että
esimerkiksi kirjailijat yleensä väittävät luonnon enemmän kehottavan
tuttavuuteen kuin helteiset suojat, joksi he niitä nimittävät. Mutta
sellaiset asiat, joita vaaratta voidaan käsittää monelta eri kannalta,
ovat jätettävät jokaisen ratkaistettaviksi oman mielensä mukaan, niin
kuin kukin parhaaksi näkee.

— Ellet olisi maininnut tuota sanaa _vaaratta_ niin olisin sanonut
sinun olevan Ignatius Loyolan oppilaita, naurahti Harald.

He olivat päässeet pois maantieltä ja punaiseksi maalattu veräjä, joka
oli sulkeutunut heidän taaksensa, lienee vaikuttanut, etteivät tytöt
enää katselleet toisiansa niin arasti. Mutta käytyään istumaan mukavaan
sohvaan Stellan huoneessa, jonne tämä puoleksi ilveillen oli osoittanut
tien, Irene sanoi:

— Nyt jo uskallan puhua...

— Mutta en vain minä, vastasi Stella ujosti, ehkäpä samalla
veitikkamaisesti.

Molemmat tytöt purskahtivat sydämelliseen nauruun, joka heti teki
hyvän vaikutuksen. Viattomat ja kokemattomat lapset voivat hilpeällä
naurulla useinkin saada aikaan enemmän kuin vanhemmat ihmiset pitkillä
ja järkevillä keskusteluillaan.

Herrat olivat siirtyneet pastorin huoneeseen, joka oli porstuakamari
erityisine sisäänkäytävineen, saadakseen siellä rauhassa tupakoida sekä
myös antaaksensa tytöille aikaa tutustua toisiinsa.

Pastori kertoi Haraldille, mitä äsken oli Stellan kanssa puhellut.
Mutta kun hän myös tuli maininneeksi, että toinen pappi tulisi tätä
ripittämään ja hänelle ehtoollista antamaan, niin Harald rupesi
tiedustelemaan syytä siihen.

— Etkö sitä voi arvata? — kysyi pastori.

— Rakastatko häntä?

— Rakastan.

Harald myönsi hänen siinä tapauksessa menettelevän oikein. Olipa
hän kerran kuullut nuoren papin jotensakin kevytmielisesti kertovan
antaneensa Herran ehtoollista nuorelle tytölle, jota hän rakasti. Pappi
oli myös siinä tilaisuudessa tehnyt selkoa tunteistaan, jotka olivat
olleet hyvinkin maallista laatua.

Hiukan arveltuaan Harald yht'äkkiä sanoi:

— Mitäpä syytä minulla olisi pitää sinulta salassa sellaista, jonka
ehkä itsestäsikin aavistat? Minäkin olen rakastunut...

— Keneen?

— Ireneen.

Tämä nimi nosti painon papin sydämeltä, jota hänen kuullessaan
tuon ainoan sanan _minäkin_ oli ruvennut kovasti ahdistamaan. Hän
ei kuitenkaan rohjennut katsoa Haraldia silmiin, kun pelkäsi hänen
huomaavan, kuinka kiitollinen hän oli.

— Ireneen, niinpä niin, puhui Harald ikäänkuin itsekseen — vaikka en
vielä täydestä sydämestäni häntä rakasta, mutta...

— Mutta vaikka kuitenkin hänen äänensäkin saa sydämesi vavahtamaan,
arveli pastori nauraen.

— Ja ehkäpä Stellan pelkät askeleetkin saavat sinun sydämesi kovemmin
sykkimään, vastasi Harald puolestansa leikillisesti.

Yleensä Harald oli luonteeltaan iloisempi kuin pastori, mutta tämä oli
sen sijaan syvempi ja haaveellisempi. Heidän välillänsä oli melkein
samallainen erotus kuin Irenen ja Stellan välillä: Harald muistutti
enemmän jälkimäistä ja pastori edellistä. Siksipä sopivatkin Harald
ja Irene niinkuin myös Erkki ja Stella paremmin yhteen. Vastakohdat
vetävät toisiaan puoleensa.

— Ymmärräthän sen itsestäsikin, kuinka minulle on mieleen, että asiat
ovat kääntyneet näin päin, sanoi pastori. Mutta tunnustapa, veikkoseni,
eikö sinusta aluksi tuntunut, ikäänkuin olisit ollut mieltymäisilläsi
Stellaan?

— Sitä en usko. Ensi hetkestä pidin häntä ikäänkuin sisarenani ja
semmoinen hän vastedeskin on minulle oleva. — Ja vaistomaisesti
aavistaen, että toinen kuulisi sen mielihyvin, hän jatkoi:

— Niin, jos olisin ollut sinun sijassasi, niin kentiesi silloin olisin
rakastunut Stellaan.

Pastori huomasi, mitä hän sillä tarkoitti ja vastasi:

— Mokomakin veitikka! Mutta tahdonpa suoraan tunnustaa sen sinulle.
Tulin hyville mielin, kun sanoit rakastavasi Ireneä ja pitäväsi
Stellasta kuten sisaresta, mutta salaa iloitsin myös siitä, että
olisit voinut rakastuakin häneen... Enpä ole koskaan ennen rakastanut
enkä sellaista ajatellutkaan. Mutta luuletko miehen voivan rakastua
toiseenkin kuin siihen, joka näin äkisti on valloittanut hänen
sydämensä?

— Luulen varmasti.

— Ettäkö voi rakastua vielä toisenkin kerran?

— Luulen. Olenpa minäkin tätä ennen kerran rakastanut erästä tyttöä,
joka nyt... makaa mustassa mullassa.

— Ja oliko rakkautesi silloinkin yhtä puhdas kuin nyt?

— Puhdas oli, vastasi Harald vakavasti, milt'ei kiivaasti — niin puhdas
kuin rakkauteni koskaan voi olla. Mutta täydellisesti puhdas... Oi,
Erkki, veljeni ja ystäväni, onpa mielikuvitukseni toisinaan saanut
minut kauhistumaan. Olen silloin epäillyt sydämeni puhtautta.

Pastori ei tuohon virkkanut mitään ja kumpikin pisti piippuunsa. Sitten
hän vaihtoi puheenaihetta:

— Kuinka maailmassa kaikki on kummallista! Ei kumpasellakaan meistä
enää ole isää eikä äitiä elossa. Tuskin on sukulaisiakaan, ei ainakaan
sellaisia, jotka suuresti meistä välittäisivät. Ja ystävistä taitaa
olla melkein yhtä suuri puute. Mutta täällä, tämän matalan katon alle
suljettuna, on kaikki, mitä maailmassa eniten rakastamme, mikä, vaikka
kaikesta muusta olisikin puute, vaikuttaa sen, että tunnemme olevamme
rikkaita. Tuskin voin käsittää, että tällä kädelläni saatan ulottua
tuohon seinään ja sanoa: ainoastaan sinä erotat minut Stellasta.

Puhuessansa pastori kiihtyi kiihtymistään, mutta tämä ei vaikuttanut
Haraldiin, koska hänkin tunsi ihan samoin.

— Ei tämä kelpaa, sanoi Harald näennäisesti tyynenä. Mennäänpä vähän
jaloittelemaan. Tarvitsemme raitista ilmaa ja sopiihan samalla
vilkaista kurjia peltojasi.

Ja he läksivät.

Palatkaamme Irenen ja Stellan luo, jotka sillä aikaa olivat ennättäneet
sen verran tutustua, että jo sinuttelivatkin toisiansa. Stella sanoi:

— Tiedätkö mitä, Irene...

— Mitä?

— Että Irene on kaunis nimi, yhtä kaunis kuin sinä itsekin olet. Jo
nimestäkin tietää, millainen sinä olet.

Stella rupesi taputtelemaan ja hyväilemään Ireneä ja sai palkkioksi
suudelman. Nyt he olivat jo aivan kuin vanhat tuttavat.

Yht'äkkiä Stella kysyä tokaisi:

— Mitä pidät Haraldista?

Irene punastui ja kun hän tunsi sen, niin hän punastui vielä enemmän.
Olipa onni, ettei kukaan muu sitä nähnyt kuin Stella, joka ei siitä
tehnyt mitään johtopäätöksiä. Kun Irene ei vastannut, niin hän jatkoi:

— Mikset vastaa? — kysyin, mitä pidät Haraldista.

— Mitäkö hänestä pidän? No niin, hän on kylläkin mieleiseni, vastasi
Irene. Hän oli joutunut pahaan pulaan, kun ei uskaltanut tunnustaa koko
totuutta, vaikka kyllä mielellään olisi sen tehnyt.

— Olisiko sinusta mieluista, jos hän kiertäisi kätensä sinun kaulaasi,
kuten minä nyt teen? kysyi Stella tuolla lapsellisella uteliaisuudella,
joka ei häikäile tehdä välistä hiukan kiusaakin.

— Mutta sinähän likistät kaulaani liian kovasti, huomautti Irene,
ajattelematta, että hänen sanansa sopi tulkita kahdella eri tavalla.

— Sinä siis tahtoisit, että se olisi ollut Harald, riemuitsi Stella
pieniä käsiään taputtaen.

Irene oli pahoillaan, että Stella oli tullut tällaiseen
johtopäätökseen, jonka syystä hän ei vielä itsekään ollut täysin
selvillä. Ja hän alkoi itkeä.

Sen nähdessään rupesi Stella itkemään vielä enemmän kuin toinen.

— Suo anteeksi, pyysi hän, olen ollut paha. Hetken vain olemme olleet
yhdessä ja kuitenkin olen ollut niin häijy, että olen saanut sinut
itkemään.

— Et sinä ole ollut häijy. Itse minä olen paha ja ilkeä. Olisin niin
mielelläni sinun sijassasi. Soisin olevani köyhä, turvaton tyttö, joka
sinun tavallasi on löytänyt hyvän kodin, lämpöisen pesän, jossa lintu
saa levätä.

Stella muisti värsyn, jonka hiljan oli taivaan linnuista lukenut.
Itkien hän sanoi:

— Olen onnellinen.

— Sinulla on kaksi ihmistä, jotka pitävät sinusta, mutta kukapa pitää
minusta?

— Harald.

— Niinkö luulet?

— En luule, koska tiedän sen. Siitä minä sen tiedän, että hän ei voi
olla sinua rakastamatta. Se on minusta aivan selvää.

— Tämä on varmaan sinun kaappisi, kysyi Irene, väkisinkin tahtoen
katkaista keskustelun, joka kuitenkin oli hänelle niin mieluinen.

— Minun se on, vastasi Stella ja sen muistaessaan hän niin suuresti
riemastui, ettei muistanut edes kiusoitella Ireneä siitä, että tämä
oli kääntänyt puheen muihin asioihin. Hän meni kaapin luo, avasi erään
laatikon ja veti sieltä muutamia hameita esille.

— Sanopa, Irene, mikä näistä on somin. Näetkö tämän sinisen, se
on paras, koska se on eniten maksanut. Minulle olisi annettu
silkkihamekin, mutta minäpä en enää välitä silkkipuvuista. Olen
kyllästynyt silkkiin ja koristuksiin, ne kun muistuttavat entisiä
aikoja. Sanohan nyt, Irene, mikä on somin, tämä sininen vaiko tuo
harmaa tiibettinen, vaiko ehkä tuo villamusliininen? Minulla ei ole
muuta kuin yksi karttuunihame, mutta sen sijaan viisi puuvillahametta.
Lasken näet mukaan senkin, joka on ylläni.

— Se on kaikista somin, joka nyt on ylläsi, vastasi Irene hymyillen.

— Sinä olet samanlainen kuin Erkki, sillä niin hänkin sanoo. Ja jos
puen ylleni toisen, niin hän sanoo samoin.

Hän ei tahdo selittää minulle asiaa, niin se on.

Irene ymmärsi asian paremmin, mutta ei puhunut mitään. Ei hänkään
viitsinyt selittää sitä Stellalle.

Hänen kerran kiittäessään pastoria uusista vaatteistaan, tämä ei
voinut olla myöntämättä, että hänen tulisikin kiittää Haraldia. Lukija
muistanee, että pastori ja Harald, keskustellessaan Stellan puvuista,
olivat puhuneet suomea, jotta Stella ei ymmärtäisi. Mutta nyt hän
kuitenkin oli saanut tietää, kuka ne oli antanut.

Irene huomautti:

— Sanoit, että _olisi annettu_, siis ei pastori yksin ole näitä
antanut, vaan myös...

— Harald. Häntä sinä kai tarkoitit, ja hänen antamiaan ne ovatkin.

— Mitkä ovat pastorin antamia ja mitkä Haraldin?

— Kas, kuinka olet utelias! Erkki kertoi, että Harald oli antanut
jok'ainoan. Kai hän itsekin olisi ne antanut, mutta ehkä Haraldilla
silloin sattui olemaan... enemmän rahoja. Ja Stellan täytyi nauraa, kun
näin käytännöllinen ajatus oli juolahtanut hänen mieleensä.

— Taikka kenties pastori tahtoi suoda hänellekin antamisen ilon. Sillä
mielellään hän kumminkin antoi.

Irenestä oli mieluista, että Harald oli kaikki antanut, ja tarkasti hän
rupesi hameita tutkimaan, sanoen:

— Tuo harmaa varmaankin kaunistaa sinua eniten.

— Mutta näetkö tämän valkoisen, sanoi Stella äkisti. Se ei ole ollut
vielä ylläni; säästän sen, kunnes menen ensi kerran ripille.

Ja nyt hänen veitikkamaisuutensa ja lapsellinen hilpeytensä väistyi
vakavuuden ja ilon tieltä, joissa tosin lapsen mieli myös ilmeni,
ehkäpä puhtaammassa ja hartaammassa muodossa. Hän kertoi pastorin
arvelleen hänellä jo olevan tarpeelliset tiedot, voidakseen
mahdollisesti nauttia Herran pyhää ehtoollista. Siitä hän ei mitään
maininnut, ettei pastori itse tulisi häntä ripittämään, mutta tuohon
pyhään toimitukseen verraten se olikin vain sivuasia. Stellan mieleen
muistuivat pastorin sanat: Jumalan puhuessa kaikki muu raukeaa
mitättömäksi.

— Oi, kuinka selvästi minä muistan sen päivän, sanoi Irene ja hänen
tummansiniset silmänsä säteilivät ilosta, ikäänkuin se olisi ollut
eilen tahi tänään. Se oli ihanin päivä elämässäni, sillä Vapahtaja asui
silloin sydämessäni.

Innostuksella Stella häntä kuunteli. Sitä, minkä Irene kertoi
kokeneena, ei hän vielä ollut kokenut, mutta hänkin toivoi saavansa
pian maistaa samaa autuutta. Tämä toivo ilahutti hänen sydäntänsä,
jota mikään maallinen rakkaus ei vielä ollut saastuttanut, hän kun oli
rakastanut vain Jumalaa.

Kotvan he vielä keskustelivat hengellisistä asioista, kunnes sanat
eivät enää riittäneet ilmaisemaan heidän tunteitansa ja heidän täytyi
palata jokapäiväisiin oloihin.

Pastorin ja Haraldin astuessa sisään, he heti huomasivat, että tytöt jo
olivat kuin vanhoja tuttuja, mikä tietysti miellytti heitä.

— Näetkö, etten enään ollenkaan pelkää Ireneä, sanoi Stella. Enkä enää
sano häntä neidiksikään.

Näin sanoen hän pienillä, valkoisilla käsillään taputteli Irenen
hienoja, punaisia poskia, tekipä sen melkein läimäyttämällä, mutta soma
tuota oli katsella.

Jos Irene olisi ollut parikymmentä vuotta vanhempi, niin häntä olisi
voinut luulla hyväksi äidiksi, jota hänen hemmoteltu tyttärensä
nuhteita saatuaan koettaa lepyttää. Mutta nyt hän Haraldista näytti
nuorelta naiselta, jota hänen viaton ja kokematon nuorempi sisarensa
koettaa jonkun erehdyksen johdosta lohduttaa ja viihdyttää.

Sekä pastori että Harald olivat niin kiintyneet tuota katselemaan,
ettei kumpikaan tullut puhuneeksi mitään. Stella itse, joka oli
kuvaelman päähenkilö, katkaisi myös äänettömyyden. Istuen hiljaa ja
levollisena Irenen vieressä, hän ikäänkuin itsekseen puhuen virkkoi:

— Ihmeellistä, että ensimäinen samanikäinen tyttö, jonka kanssa olen
tullut tekemisiin, on sellainen, että kohta saatoin häneen tutustua ja
pitää hänestä.

— On vieläkin merkillisempää, jos tämä ensimmäinen myös tulee olemaan
ainoa, josta voit pitää, sanoi Harald.

— En ymmärrä, mitä tarkoitat, mutta ehkä Irene sen ymmärtää. Mutta,
Irene, miksi et puhu mitään?

— Olemme tässä herrojen poissa ollessa tarkastaneet Stellan hameita,
sanoi Irene, joka ujoudessaan ei oikein tietänyt, mitä olisi sanonut.

Harald rupesi puhumaan ilmasta, mikä aihe ei tänään tuntunut niinkään
joutavalta, koska helteinen kuumuus ja mustat pilvet eivät ennustaneet
hyvää.

Stella pyysi Ireneä katsomaan hänen lemmikkejänsä. Ensiksi menivät
he kanakoppiin, sillä sellainenkin oli kappalaistalossa. Siellä hän
näytti, mistä kukosta ja mistä kanoista hän eniten piti, ja sitten
siirryttiin navetan puolelle, jossa ihmeteltiin kaunista vasikkaa,
jolla oli valkoinen tähti otsassa. Stella nosti sen etujaloista pystyyn
ja pisti kätensä sen suuhun. Lapsista näet on aina hauskaa antaa
vasikkain imeä kättänsä. Mutta Stella meni niinkin pitkälle, että
suuteli vasikkaa, jolle tämä näytti olevan niin mieluista, että se
alkoi juosta ja hypellä tuolla hauskalla tavalla, joka on vasikoille
ominainen.

Surumielin Irene tuota katseli. Alituinen kaihomielisyys oli estänyt
häntä ottamasta osaa lapsuusajan viattomiin iloihin.

— Kuinka oletkaan onnellinen! ajatteli hän Stellaa katsellessaan.

— Tänään olen Irene-neidin opas, sanoi Harald tyttöjen palattua, ja
vaikka täällä olisi hauska viipyä vieläkin, niin meidän kuitenkin
täytyy lähteä, koska rajuilma varmoista merkeistä päättäen pian on
tulossa.

Irene ei vastannut, vaan otti kiltisti saalinsa ja alkoi hankkia lähtöä.

Pastori, joka myös ennusti myrskyn puhkeavan, oli käskenyt valjastaa
hevosen viheriäisiksi maalattujen yhdenistuttavien kääsien eteen, koska
ei katsonut sopivaksi vaatia vieraitaan jäämään yöksi.

Pian oli sanottu hyvästi ja kiesit läksivät liikkeelle. Poika, jonka
piti tuoda hevonen takaisin, ei mahtunut kapealle taka-istuimelle, vaan
kulki jalan, milloin juosten, milloin kävellen jälessä. Sillä vaikka
pilvet nousivat yhä korkeammalle, ajoi Harald vain hiljaista hölkkää.

Nuoren, miellyttävän naisen kyytimiehenä olemisessa on aina jotakin
viehättävää, vaikka ei olisikaan häneen rakastunut, saatikka sitten,
jos jo tuntee itsessään selviä lemmenoireita.

Paljoa ei matkalla puhuttu, mutta Harald oli mielissään siitä, että
Irene aina vastatessaan puoleksi käänsi kasvonsa häneen päin, heittäen
harson syrjään, jotta hän hyvin voi katsoa häntä silmiin. Eikä hän
siksi ollut niin iloinen, että Irene täten tahtoi osoittaa hänelle
kohteliaisuutta, vaan siksi, että hän sai katsella hänen ihania
kasvojaan.

Ukkonen jylisi jo jotensakin lähellä, mistä Harald sai syytä kysyä,
peloittiko häntä.

— Muulloin olen kyllä pelännyt, mutta en nyt.

Tämä vastaus miellytti Haraldia kahdesta syystä.

Ensiksikään hän ei pitänyt naisista, jotka pelkäsivät ukkosta,
ja toiseksi hänen itserakkautensa selitti tämän vastauksen hänen
toiveilleen mitä suotuisimmalla tavalla.

Kiesien pysähtyessä portaitten eteen, alkoi sataa ryöpyttää ja puhkesi
myrsky, joka yksinkertaisessa mahtavuudessaan yleensä vaikuttaa
katsojaan valtavammin kuin monimutkaisimmatkin murhenäytelmät.

Kylmästi ja ylhäisesti vapaaherra otti heidät vastaan.

— No, mitenkä tuo mainio vierailunne päättyi?

— Hauskemmin kuin se, joka ei ole ollut sellaisissa mukana, osaa
aavistaakaan. Toivonpa Irene neidin olleen siihen tyytyväisen.

— Tyytyväisenkö? Oi, se on liian vähän sanottu!

— Tuo löytölapsiko sinua niin huvitti.

— Hän juuri. Oikein rupesin hänestä pitämään.

— No, kuinka pitkälle tuttavuutenne kehittyi?

Isänsä kanssa kahden Irene tuskin olisi uskaltanut tunnustaa tällaista
asiaa, mutta Haraldin läsnäolon rohkaisemana hän vastasi:

— Me jo sinuttelimmekin toisiamme.

Se ei johtunut harhaan suuntautuneesta isänrakkaudesta, ettei
vapaaherra yleensä antanut tyttärensä seurustella kaikellaisten
ihmisten kanssa, vaan pelkästä ylpeydestä, kun _hän_ oli Irenen isä.

— Vai sinä, ärjäsi hän vihoissaan, mutta samassa salama leimahti ja
kuului niin kauhea ukkosenjyrähdys, että vapaaherra sortui lattialle.

Kamarijunkkari v. Assar, joka myös oli saapuvilla, sanoi:

— Näin salaman iskevän vasempaan siipirakennukseen, mutta kuitenkin
sitä sytyttämättä.

— Vai vasempaan? ihmetteli herra v. Nit.

— Entä sitten, vastasi vapaaherra vaivoin tointuen, mitä se meihin
kuuluu? No niin, Irene. Minä en ole mikään sellainen pedantti, että
tahtoisin säätää lakeja nuoren tytön välittömille ja arvaamattomille
päähänpistoille. Saat siis mielesi mukaan häntä sinutella. Ymmärrän
kyllä, että täällä maaseudulla ajankuluksi tarvitset samanikäistä
leikkikumppania ja, niinkuin jo sanoin; en kiellä sinua häntä
sinuttelemasta.

— Kiitoksia, isä, vastasi Irene, jota tällainen aulius hämmästytti,
varsinkin kun hän äsken oli pelännyt kiivasta kohtausta.

Haraldiakin tällainen odottamaton muutos kummastutti. Hän luuli sen
ukkosenjyrähdyksen vaikuttaman säikähdyksen vaikutukseksi, että
vapaaherra näin oli muuttanut mieltänsä. Hän ei kuitenkaan pitänyt
siitä, että tämä näin viekkaasti osasi puolustaa asiaa, josta äsken oli
niin silmittömästi suuttunut. Mutta hän näkyi olevan sellaisia ihmisiä,
jotka kameleontin tapaan muuttavat väriänsä ja osaavat viisasteluilla
salata aikeitansa.

Illallinen syötiin erityisettä ruokahalutta ja perästäpäin vapaaherra
ehdotti, että Harald vähän laulaisi, rauhoittaaksensa niitä, jotka
pelkäsivät ukkosen voimaa.

— Ukkosen käydessä en _tahdo_ laulaa, vastasi Harald.

— Vai niin. No, jokaisellahan on omat mielipiteensä. Entä sinä, Irene,
tahdotko sinä laulaa?

— Ukkosenilmalla en _voi_ laulaa.

— Hänelle joka ei _voi_ annetaan kernaammin anteeksi kuin sille joka ei
_tahdo_. Siis meidän on tyytyminen ukkosen tarjoamaan musiikkiin.

Jos joku toinen olisi tämän lausunut, olisi se ehkä Haraldia
miellyttänyt, mutta vapaaherran suussa se kuulosti herjaukselta.

Irene istui vähän loitompana, pikku Ulla sylissään. Harald otti
tilaisuudesta vaarin ja kuiskasi hänelle:

— Älkää pelätkö. Muistakaa... — mutta samassa hän vaikeni.

Sitten hän toivotti hyvää yötä ja alkoi vitkalleen nousta ylös
portaita, mennäkseen ullakkokamariinsa. Viimeisellä askelmalla
pysähytti hänet v. Nit.

— Olisiko maisteri hyvä ja tulisi minun huoneeseeni? Minun olisi
silloin parempi olla, koska suoraan sanoen pelkään ukkosta. Salamat
leimahtavat eteläpuolella, joten olisi sopivampi istua minun
huoneessani.

Harald ei ollut ennen käynyt herra v. Nitin huoneessa, koska ei
kutsumatta ollut tahtonut sinne mennä ja kernaasti hän nyt suostui
häntä seuraamaan.

Vanhan juopon huone näytti hyvin siivottomalta, siellä kun ei ollut
minkäänlaista järjestystä. Vaatekappaleita ajelehti hujanhajan, yksi
siellä toinen täällä, vieläpä sängyn alla; peili oli tuolilla, eikä
vuodetta ollut pitkään aikaan korjattu. Kirjakaapin ovien päällä
riippui vanhoja, hiestä kellastuneita sukkia ja lattialla makasi
vesipullon vieressä katkonaisia, Voltairen ja Lafontainen romaanien
osia, mikä kaikki näytti hyvin vastenmieliseltä. Sen ohella tuntui
huoneessa tympäisevä väkijuomien haju, jota ei edes tupakan savu ollut
haihduttamassa, koska herra v. Nit käytti tupakkaa ainoastaan nuuskan
muodossa, pitäen myös joskus pikanellia suussaan.

— Suokaa anteeksi tämä siivottomuus, herra maisteri, mutta minun
ikäiseni vanhapoika ei kaipaa sen parempaa. Tämän madeirapullon ääressä
voimme unohtaa, että huone ei ole kovinkaan hyvässä järjestyksessä.

Siitä huolimatta, taikka ehkä juuri siitä syystä, että oli tullut
huomanneeksi hänen salaperäisen suhteensa vapaaherraan, Harald,
tavattuaan von Nitin ullakolla kummittelemassa ja kuultuaan, mitä hän
unissakäydessään puhui, oli ruvennut pikemmin häntä surkuttelemaan kuin
pelkäämään ja inhoamaan. Ja näin ollen hänellä ei ollut mitään sitä
vastaan, että ryhtyi pitämään hänelle seuraa.

Väkijuomien nauttimisesta on se hyvä tai paha seuraus, että yleisistä
ja arvottomista asioista siirrytään keskustelemaan yksityisistä ja
mieskohtaisemmista. Harald, joka ei ollut ehdottomasti raitis, vaikka
ei mikään juopottelijakaan, kesti väkijuomia paremmin kuin v. Nit,
osoittamatta kuitenkaan vähemmän avomielisyyttä kuin tämä.

Huomaamatta kääntyi puhe onneen ja onnettomuuteen, kuinka edellinen
ilman ihmisen omaa ansiota hymyilee toisille, kun taas toiset
jäävät siitä aivan osattomiksi, vieläpä joutuvat syyttömästi
onnettomuuteenkin. Onnelliset ovat kadehdittavia, onnettomat
surkuteltavia.

— Mutta jos ihminen itse on ollut syypää onnettomuuteensa, mitä hänestä
on ajateltava ja kuinka hänen suhteensa on meneteltävä? kysyi v. Nit.

Harald ei ollut koskaan pitänyt n.s. opettavaisista kertomuksista
lapsille, koska niissä siveysoppi yleensä on hyvin arveluttavaa laatua.
Äskettäin oli hän kieltänyt nuorempaa oppilastansa, pikku Solmua,
lukemasta erästä kirjaa, koska sitä silmäillessänsä jo alussa oli
tavannut kertomuksen, jonka sisältö oli lyhyesti sanoen seuraava.
Eräs isä oli kieltänyt lapsiaan menemästä pimeässä lyhdyttä ulos.
Yksi pojista ei kuitenkaan totellut: hän lankesi ja vahingoitti
toisen silmänsä, niin että tuli silmäpuoleksi. Mutta ei siinä kyllin.
Sitäpaitsi hän "kilteiltä" sisaruksiltaan alinomaa sai nuhteita:
„Jos olisit isää totellut, niin sinun ei olisi käynyt, niinkuin nyt
kävi. Tottelemattomuus vanhempia kohtaan on tosin suuri vika, mutta
yllämainitun kirjan tekijällä ei näyttänyt olevan aavistustakaan siitä,
että on paha suurentaa onnettoman kuormaa, moittimalla häntä siitä,
jota hän ei enää voi auttaa, ja että nuo kiitit lapset siis olivat
todellisia hylkiöitä.

Tämä kertomus johtui samassa Haraldin mieleen ja hän vastasi
ystävällisesti:

— Jos ihminen itse on ollut syypää onnettomuuteensa, vaikka siihen
olisikin ollut syynä jotakin vielä pahempaa kuin ajattelemattomuus
ja äkkipikaisuus, niin meidän kuitenkin täytyy surkutella sellaista
ihmistä... juuri hänen onnettomuutensa takia.

— Mutta entä jos tämä onnettomuus juuri onkin törkeitten rikoksien
synnyttämä omantunnon tuska?

— Sitä onnettomampi on hän, jonka täytyy sitä kärsiä ja sitä suurempi
oikeus hänellä on vaatia lähimmäiseltään sääliä ja myötätuntoisuutta.
Hänen onnettomuutensa syy olkoon meille sivuasia ja itse onnettomuus
pääasia. Eikö siinä kyllin, että hän on onneton, pitäisikö meidän vielä
tutkia sen syytä?

Nämä suorat sanat, jotka lausuttiin jalon sielun hyvyydellä ja
lempeydellä, tekivät herra v. Nitiin omituisen vaikutuksen. Hän
nojasi päänsä käsiinsä ja vaipui äänettömyyteen, mikä tuntui sitä
merkillisemmältä, kun hän jo oli juonut puolet madeirapullosta.

— Hyvää yötä, herra v. Nit, sanoi Harald.

— Kiitän nöyrimmästi tästä hauskasta hetkestä. _Au revoir!_



VIII.

IRENE STELLAN SIJALLA.


Kului muutamia viikkoja ilman muuta huomattavaa, kuin että Harald
ja Irene päivä päivältä katsoivat toisiansa lempeämmin silmiin ja
että Harald oli muuttunut entistään vielä harvapuheisemmaksi. He
tapasivat toisensa vain soittotunneilla taikka käydessään tervehtimässä
ystäviään pappilassa. Tosin v. Assar taudinkohtauksen takia oleskeli
kaupungissa, saadakseen siellä lääkärinhoitoa, mutta siitä huolimatta
menetteli Harald samoin kuin sitä ennenkin, tahtomatta liian usein
jäädä kahdenkesken Irenen kanssa, joko hän sitten pelkäsi vapaaherran
rupeavan epäilemään tyttärensä ja hänen välillään jotakin läheisempää
suhdetta, jota Harald itsekään ei rohjennut toivoa ja jonka
mahdollisuus täytti hänen sielunsa synkillä taistelun ja onnettomuuden
aavistuksilla — taikka lieneekö hän käyttäytynyt täten, suojellaksensa
sekä Ireneä että itseänsä joutumasta kovan kohtalon kolhittavaksi.

Oli tullut se päivä, jolloin Stella saisi notkistaa polvensa armon
alttarin juurella.

Rukouksissaan hän myös lapsellisesti oli anonut, että tämä päivä tulisi
olemaan kirkas ja kaunis. Pitäen kanssapuhetta Jumalan kanssa, hän oli
anonut: ellei tällainen rukous kelpaa sinulle, Jumalani, niin ilmoita
se tunnossani. Mutta hänen omatuntonsa ei vaivannut häntä ja rauhassa
hän lopetti viattoman rukouksensa.

Ja päivä olikin ihana ja kirkas. Se oli syyskuun alussa.

Pastori Ortman saarnasi, mutta toinen pappi oli jakamassa Herran
ehtoollista.

Emme tahdo ryhtyä erittelemään Stellan tunteita, sillä niistä on
yleensäkin vaikea kertoa, saatikka sitten nyt. Kuitenkin Harald ja
Irene kyllä huomasivat, mitä hänen sielussaan liikkui.

Yksin, kuten oli tullutkin, palasi Stella kotiin. Kirkkoväki, joka
enimmäkseen oli herrasväkeä omasta ja naapuripitäjistä sekä sellaista
talonpoikaiskansaa, joka oli ymmärtävinään ruotsia, jäi katselemaan
tuota ihanaa rippilasta sekä antoi hänelle tietä. Ompelijarouva, joka
myös oli saapuvilla, ihmetteli jälleen itsekseen: "merkillistä, kuinka
hän on jonkun näköinen, jonka olen nähnyt ennen". Mutta ketä Stella
muistutti, se jäi kun jäikin rouvalta selittämättä.

Astuessaan omaa tietänsä, ikäänkuin olisi kuulunut toiseen maailmaan,
ei Stella huomannut, mitä huomiota hän herätti kirkossaolijoissa. Hän
ei ollenkaan ollut itkenyt. Hänen kasvoistaan loisti taivaallinen ilo,
kehottaen enemmän hartauteen kuin itkeväin kyyneleet.

Yksin, niinkuin oli tullutkin, ajoi myös Irene kotiansa. Harald lähti
molempain pappien seurassa kappalaistalolle ja palasi kotiin vasta
myöhään illalla.

       *       *       *       *       *

Vapaaherra oli saanut kuulla, että pastori Ortmanin kasvattitytär oli
kaunis. Tämä sekä vaihteleva seikkailuelämä, jota tyttö tätä ennen oli
viettänyt ja josta vapaaherra myös oli kuullut huhuttavan, herättivät
hänessä halun saada nähdä hänet. Eräänä päivänä hän siis sanoi
Haraldille:

— Maisteri on niin usein käynyt pastori Ortmanilla, mutta hän ei
kertaakaan täällä. Vaikka hänellä olisikin jotakin minua vastaan, niin
teidän tähtenne hänen kuitenkin pitäisi rohkaista mielensä, tehdäkseen
meille sen kunnian, että tulisi vierailemaan.

Vapaaherra arvasi aivan oikein, ettei pastori oikein voinut häntä
sietää, eikä siitä syystä tullut. Hän siis naurahti ivallisesti ja
pureskeli alahuultaan. Mutta kun Harald ei heti vastannut, niin hän
jatkoi:

— Eikö hän voisi pariksi tunniksi irrottautua herttaisesta
holhotistaan, jonka sopisi jättää vanhan emännöitsijän turviin?

— Miksi ei sitä voisi tehdä, vastasi Harald, joka ei viitsinyt panna
vastaan.

Vapaaherra, joka tällä kertaa olisi suonut, että häntä olisi
vastustettu, alkoi uudelleen.

— Mutta jos pastorin mielestä tuon vanhan sivistymättömän naisen
seura yhtenä iltapäivänä voisi jollakin tavoin olla nuorelle naiselle
vahingoksi...

— En luule pastori Ortmanin olevan sitä mieltä, keskeytti Harald.

Ikäänkuin ei olisi kuullut jatkoi vapaaherra:

— Täydellä syyllä pastori ehkä tahtoo käyttää joka tunnin ja minuutin
holhottinsa sivistyttämiseen ja eikö hänen siis sopisi... eikö
kävisikin laatuun, että hän toisi hänet mukanansa tänne? Vai eikö hän
uskalla.

Kun Harald vain katsoi vapaaherraa suoraan silmiin, eikä heti
vastannut, niin tämä jatkoi:

— Tai ehkä pastorin mielestä liian lyhyt aika on kulunut siitä, kun
tyttö kävi ensi kerran ripillä. Mutta...

— En usko, että sekään on syynä, keskeytti Harald uudelleen, eihän
silti sovi muuttua erakoksi — hän melkein kevytmielisesti lisäsi,
ikäänkuin aavistaen, mitä vapaaherralla oli mielessä sanoa ja antaen
hänelle sanat suuhun.

— Tai ehkä ei tyttö hänen mielestään vielä ole tarpeeksi perehtynyt
seuraelämän tapoihin. Mutta tällaiset luonnonlapset esiintyvät
usein paremmin kuin me tavalliset ihmiset, jotka teemme kaikkea
matkimalla isää ja äitiä sekä muita esikuvia, ja jos he joskus vähän
eroavatkin muista, niin se vain tekee heidät miellyttävämmiksi ja
kiihottavammiksi. Mutta tästä päättäen maisteri ehkä luulee tuon tytön
tulon olevan minulle suuremman arvoisen kuin itse pastorin tulon?

Vapaaherran lopettaessa juuri tähän ja kun hän oli lausunut tuon
_minulle_-sanan perin pontevasti, niin Harald erehtyi hänen suhteensa
niin suuresti, että luuli vapaaherran muka asettuneen hänen asemaansa,
niinkuin hän äsken vapaaherran ja vastasi senvuoksi:

— Minun on myönnettävä, että pidän pastori Ortmanin kasvattitytärtä
suuressa arvossa.

Vapaaherra vastasi melkein niin kuin asia oli:

— Saan kiittää tuosta tunnustuksestanne, joka pelasti minut
uskomasta, että kentiesi epäilette minua. Mutta olin vähällä
jättää erään asian koskettamatta — jatkoi hän muuttaen leikillisen
puhetapansa totisemmaksi. — Tyttärenikin näkyy niin mieltyneen
tuohon leikkitoveriin, että tämä hänenkin vuoksensa on tervetullut.
Pyydän maisteria hyväntahtoisesti viemään minulta pastori Ortmanille
terveiset, että hän olisi hyvä ja tulisi käymään täällä sekä että hän
kaikin mokomin toisi holhottinsa mukanaan.

Nämä viimeiset sanat vapaaherra lausui hyvin veitikkamaisesti,
ikäänkuin saattaaksensa Haraldin hämilleen, koska tämä muka puoliksi
oli antanut siihen aihetta. Tämä vapaaherran epäluulo oli Haraldista
hyvin mieluinen, ja siis tämä keskustelu, jonka kestäessä kumpikin
viekastelemalla koetti toistansa eksyttää, päättyi molemminpuoliseen
tyytyväisyyteen. Harald ajatteli Irenen huvittamista, vapaaherra vain
omaa itseänsä. Tosin Haraldissakin liikkui joitakin itsekkäämpiä
tunteita, mutta koska nämä olivat vähemmän selviä ja jotensakin
epämääräisiä, niin ainakin tällä kerralla jätämme ne sikseen.

        *       *       *       *       *

Harald toimitti vapaaherran asian sillä seurauksella, että pastorin
epäröinti Stellan suhteen haihtui ja hän päätti tämän kanssa käydä
Ristilässä. Mitä Stellaan tulee, niin hän vähän kammoksui tuota
harmaata linnaa, vaikka tunsi sinne salaista vetovoimaakin.

Matkalla he tavallisuuden mukaan vilkkaasti ja innokkaasti
keskustelivat toinen avomielisesti kysellen, toinen lempeästi vastaten.
Välistä pastorikin vuorostaan teki jonkun kysymyksen ja Stella vastasi.

Mutta sikäli kuin he lähestyivät Ristilää, menetti Stella kyselyhalunsa
eikä pastorinkaan tehnyt mieli puhua. Heidän tultuaan puistoon, Stella
kuitenkin, oltuaan kauvan ääneti, ryhtyi jälleen puhumaan:

— Niinkuin ehkä huomasitte, tuntui mieleni niin oudolta, nähdessäni
tuon kivirakennuksen yhä lähenevän. Mutta nyt, kun se on aivan edessäni
ja me jo olemme puistossa, niin se yht'äkkiä alkaa tuntua minusta aivan
tutulta. Uskallanpa sanoa, etten enään pelkää ollenkaan.

— Samoin on vaarankin laita. Kun se vielä on kaukana, emmekä tiedä mitä
laatua se on, niin pelkäämme enemmän kuin silloin, kun se on meitä
lähellä ja me olemme saaneet siitä selvän käsityksen.

— Ymmärrän kyllä, että puhutte vertauksin. Taikka... ettehän toki
tarkoita että täällä olisi joku _vaara_ tarjona?

Pelokkaasti Stella katsahti ystäväänsä, joka tämän katseen lumoamana
unohti vastata. Eikä se ollutkaan tarpeen, sillä tuolla jo Irene tuli
heitä vastaan, ollen ikäänkuin rauhoittavana vastauksena Stellan arasti
kysyvään katseeseen. Unohtaen pelkonsa rientää Stella hänen luoksensa,
tarttuu hänen käsiinsä ja syleilee häntä. Irene suutelee hänen
kaulaansa ja silloin pälkähtää heidän päähänsä suikata suutakin.

Oli keskiviikkopäivä, jolloin Irenellä oli ollut soittotuntinsa, mihin
hän oli niin suuresti innostunut, ja siis oli hänellä nyt kaunis
päivänsä. Jos pastori olisi ollut puolueeton katselija, niin hän olisi
ollut kahdenvaiheilla, kumpaisenko julistaisi kauniimmaksi.

— Tiedätkö, Irene, että tämä kolkko puisto vaikutti minuun lopen
ahdistavasti, mutta heti kun näin sinut, haihtui kaikki tuollainen.
Kuinka hauskaa olikaan, että tulit meitä vastaan. Mitenkä satuit
tulemaan juuri nyt?

— Minähän odotin teitä, kun puolenpäivän aikaan kuulin sen Har...
maisteri Thalbergilta, ja tulin tänne lehtimajaan odottamaan.

— Varmaankin tämä on oma lehtimajasi ja kai sinä useinkin istut täällä.
Erkki, eiköhän mennä sinne hetkeksi lepäämään?

Sopivampaa olisi ollut mennä ensin vapaaherraa tervehtämään, mutta
pastori ei hennonut evätä Stellalta näin viatonta pyyntöä. Irenen
puolelta olisi myös ollut kohteliaampaa pyytää vieraitaan astumaan
sisään, mutta hän jäi niin mielellään ystäväinsä kanssa ulos
lehtimajaan. Hän tunsi jonkinmoista vaistontapaista pelkoa esitellä
isänsä ja Stella toisilleen. Tai lieneeköhän hän odottanut, että
Haraldkin tulisi puistoon vastaanottamaan odotettuja vieraita. Jos niin
kävisi, niin sopisihan heidän neljän ensin viettää muutamia hauskoja
hetkiä lehtimajassa, ennenkuin siirtyisivät synkkään ja juhlalliseen
salonkiin.

Mutta Haraldia ei näkynyt, ei kuulunut ja pastorin täytyi muistuttaa,
että oli jo istuttu täällä kolme neljännestuntia ja että jo oli aika
mennä talon isäntääkin tervehtimään.

Noustessaan ylös portaita Stella kalpeni ja vapisi huomattavasti.

— Oi, kuinka minun tekee pahaa, sanoi hän — jäädään tähän hetkiseksi.
Näettekö, kuinka vapisen?

Hellästi ja ihmetellen pastori ja Irene katselivat häntä. Pian hän
kuitenkin toipui ja sanoi hymyillen:

— Minä, nähkääs, ensi kerran eläessäni käyn vieraissa!

Sitten hän keveästi juosta sipsutti jälelläolevat portaat ja nyt
tultiin salonkiin. Vapaaherra ei ollut siellä, mutta askeleita
kuullesssan hän omista huoneistaan pian saapui sinne.

Pastorin tervehdykseen hän vastasi hyvin kohteliaasti, mutta kun
ensinmainittu tarttui Stellan käteen esittääksensä hänet, niin olisipa
kelvannut katsella vapaaherraa! Hän kalpeni ja häntä alkoi miltei
puistattaa. Ellei pastori olisi ollut niin ällistyksissään, niin
vapaaherra olisi hänestä muistuttanut kiinnisaatua rosvoa. Stella oli
ulkona, ennenkuin näki vapaaherran, kalvennut ja vapissut, mutta oli jo
aivan tyyni. Nyt oli vapaaherran vuoro kalveta ja vapista.

— Suokaa anteeksi, hyvä herrasväki, sanoi vapaaherra irrottauduttuaan
lumouksesta, joka muutamaksi sekunniksi oli hänet vallannut — pastorin
holhokki, Stella neiti... sehän on hänen nimensä... muistuttaa
ulkonäöltään niin ihmeellisesti erästä nuoruudenystävää, joka oli
minulle hyvin rakas, oi, ehkäpä liiankin rakas... Minussa on yleensä se
heikkous, mikä luultavasti riippuu ylen vilkkaasta mielikuvituksesta,
että usein olen huomaavinani yhdennäköisyyttä rakkaitten vainajien
ja sellaisten henkilöiden välillä, jotka näen ensi kerran. Maisteri
Thalberg, joka, paha kyllä, ei satu olemaan saapuvilla sitä
todistamassa, muistaa kyllä, kuinka hänet ensi kerran nähdessäni
ällistyin. Niin kovin kuin nyt en kuitenkaan silloin hämmästynyt.

Irenekin muisti kyllä, kuinka Haraldinkin ulkomuoto silloin oli
hämmästyttänyt sekä hänen isäänsä että herra v. Nitiä, joskaan se ei
ollut koskenut edelliseen niin omituisesti kuin tällä kertaa, se täytyi
Irenen myöntää. Tuota heikkoutta, jonka vapaaherra puolustuksekseen
mainitsi, ei Irene kuitenkaan sitä ennen koskaan ollut huomannut,
vaikka vapaaherra oli kertonut siitä niinkuin se olisi ollut jotakin
hyvin tavallista, ja sitä Irene ei voinut käsittää.

Taitavammin ja kevyemmin kuin edellisestä päättäen olisi sopinut
odottaa, käänsi vapaaherra nyt puheen muihin asioihin. Hän ja pastori
kiintyivät pian keskustelemaan maanviljelyksestä, hallan panemasta
viljasta ynnä muusta semmoisesta, mutta heti kun Harald ilmestyi
saliin, ei kauvan viipynyt, ennenkuin vapaaherra poistui seurasta.

Ensin hän astuskeli edestakaisin kukkatarhassa, joka oli aivan salin
ikkunain alla, josta hyvin saattoi nähdä, kuinka hän milloin katkaisi
jonkun tuoksuvan kukkasen, milloin suvaitsi nyhtäistä irti jonkun
rikkaruohon, tirkistäen sillä välin puutarhan pystö-aitaa tutkiaksensa,
olisiko muutamain säleitten välinen aukko ehkä niin suuri, että porsaat
pääsisivät tunkeutumaan siitä sisään. Mutta kun hän huomasi, että nämä,
kyllästyneinä turhiin ponnistuksiinsa, röhkien vetivät päänsä pois, hän
näytti rauhoittuvan ja läksi pois kukkatarhasta.

Mutta sitten hän hiljaa nousi herra v. Nitin ullakkokamariin. Tämä oli
vastikään ryhtynyt juomaan totiansa. Vapaaherran silmät iskivät tulta
ja hän sanoa tokaisi:

— Eipä juuri usein haluta käydä siivottomassa, haisevassa huoneessasi
ja vanhastaan kai tiedät, etteivät asiat silloin ole hyvällä tolalla.

— No, sano sitten pian, mikä lempo nyt taas on hätänä!

— Pistäydypä alhaalla vilkaisemassa pastori Ortmanin kasvattitytärtä.
Mutta sen sanon sinulle: älä joudu hämillesi, tai ainakaan et saa sitä
näyttää, vaikka hän liiaksi olisikin maanalaisen tuttavamme näköinen...
Älä minua noin katsoa töllistele, eihän se mitään hyödytä. Ota aika
kulaus ja lähde alas.

Herra v. Nit näytti vähän säikähtäneeltä eikä häntä näyttänyt
haluttavan mennä. Mutta vapaaherran kehoituksesta hän otti vieläkin
kulauksen ja rohkaisi mielensä.

— Poistu sieltä niin pian kuin suinkin sopii, mutta älä aivan heti, ja
palaa sitten tänne. Minä jään tänne odottamaan. Onneksi olkoon!

Tehtyään salissa kumarruksensa, jolloin ei hämmästynyt yhtä
silmittömästi kuin vapaaherra, koska edeltäpäin tiesi olla varuillaan
ja sitäpaitsi konjakkiryypyistä oli saanut rohkeutta, hän vähäksi
aikaa jäi puhelemaan ja palasi sitten huoneeseensa, jossa vapaaherra
läpitunkevin katsein otti hänet vastaan.

— No, mies, mitä ajattelet?

— Mitäpä muuta, kuin että minäkin huomasin tuon yhdennäköisyyden. Suuri
se kyllä on, mutta olisipa se voinut olla suurempikin.

— Älä sotke asiaa! Sanon sinulle, Ptolemaeus Seth v. Nit, että tuo
yhdennäköisyys on niin selvä kuin se ikinä voi olla. Juuri sellainen
hän oli nuoruudessansa.

— Entä sitten! Mitä sillä tarkoitat?

— Sanon sinulle suoraan: olet minut pettänyt.

— Tästä yhdennäköisyydestäkö sen päätät?

— Olisiko siinä mitään ihmeellistä? Muistathan, että minä, nähdessäni
koti-opettajan, jo hieman rupesin epäilemään sinua, mutta kun sittemmin
johtui mieleeni, ettei sallimus koskaan niin taitavasti pystyisi
kumoamaan ihmisen suunnitelmia, niin hylkäsin tuon epäluulon. Eikä
edellinen yhdennäköisyys sitä paitse olekaan niin suuri kuin tämä
jälkimäinen; tiedäthän mitä tarkoitan. Sillä Stella on niin selvästi
tuon elävältä haudatun näköinen, että, vaikka minulta puuttuukin
todistuksia, varmaan tiedän, että olet minut pettänyt.

— Koska sinulla ei ole todistuksia, niin olet myös väärässä.

— Vai sillä tavalla, mies, nytpä olet joutunut kiikkiin! Käsität asian
heti vakavalta kannalta, lyömättä sitä ollenkaan leikiksi.

— Olet itse puhunut niin vakavasti, ettei näytä olevan syytä ruveta
laskemaan leikkiä.

v. Nitin näin vastatessa kuulosti hänen äänensä epävarmalta ja
pelokkaalta. Mutta kun vapaaherra raivostuneena tarttui hänen
kaulukseensa ja häntä lujasti pudistellen kiljaisi: — olet syyllinen! —
niin v. Nit entistä tyynemmin vastasi:

— Syytön, aijoit kai sanoa!

— Älkäämme sanoja saivarrelko, sanoi vapaaherra, joka jo oli
irroittanut kätensä v. Nitin takinkauluksesta — sanon vain, että olet
minut pettänyt.

— Hyvä olisi, jos niin olisin tehnyt, vastasi v. Nit — mutta — lisäsi
hän empien — mutta enpä ole sinua pettänyt.

— Voi, miksi viivyinkään silloin poissa kokonaisen, kuukauden! Syytä
siihen minulla tosin oli, mutta hölmö olin, kun luulin lapsen siinä
ajassa muuttuneen niin, ettei sitä enään olisi voinut tuntea. Silloin
oli talvi, mutta en tullut ajatelleeksi, että kasvot pakkasella hyvin
säilyvät. Olisin voinut ottaa lapsen arkusta ja näyttäen sitä sinulle
sanoa: sinä petit minut! Parempi olisi ollut, etten olisi luottanut
sinuun, sinä arka ja pelkurimainen omantunnon-mies, joka olet liian
kehno, ollaksesi hyvä, ja liian pelkuri, ollaksesi konna.

Vapaaherra oli aluksi puhunut ikäänkuin itsekseen, mutta sitten hän
kiihottui kiihottumistaan, niin että viimeisiä sanoja lausuessaan hän
hurjilla ja tutkivilla silmillään oli säikähyttämäisillään v. Nitin
kuoliaaksi. Tämä koetti kuitenkin pitää puoliansa ja vastasi niin
tyynesti kuin suinkin osasi:

— Vieläkin vakuutan sinulle, että nämä epäluulosi ovat pelkkiä houreita.

— Vai houreita! ja kuitenkin sinun epävarma äänesikin todistaa
sellaista luuloa vastaan. Etpä edes saata katsoa minua suoraan silmiin!
Et vain, mokomakin hempeämielinen pelkuri, sinä pelastit lapsen
vaihettamaila sen toiseen, joka oli kuollut, eikö totta?

— Se ei ole totta; tuo onneton yhdennäköisyys johtaa sinut harhaan.

Ikäänkuin ei olisi tuota kuullut ja niinkuin jo olisi ollut aivan varma
asiasta, vapaaherra yhä jatkoi:

— Entä mitä luulet olevan seurauksena tuosta tyhmyydestäsi? Olisit
seurannut neuvoani ja antanut tuon mainion hapon vaikuttaa, niin lapsi
olisi päässyt tämän maailman vaivoista ja tullut autuaaksi, sanoi
vapaaherra pilkallisesti naurahtaen — silloin olisimme molemmat olleet
turvassa, sillä yhdessä me seisomme ja yhdessä kaadumme. Mutta kun
noudatit omaa tyhmää mieltäsi, elää lapsi, ehkä saattaakseen meidät
turmioon. Sillä sattuma voi toimittaa hänelle monta todistusta asiasta.
Et varmaankaan hyvää työtäsi tehdessäsi muistanut Oidiposta, Kyyrosta
ja muita lapsia, jotka kuolemaan määrättyinä kuitenkin teioittajiensa
armosta ovat jääneet elämään ja myöhemmin kostaneet niille, jotka
olivat heidän kuolemaansa tahtoneet. Sellaiset tapaukset eivät
johtuneet sinulle mieleen, minä sitä vastoin pidän niitä mahdollisina.

— Luuletko aivan tosissasi, että tuollaiset tarinat sopivat tähän?
Suotta sinä turhia pelkäät. Lapsi, jota tarkoitat, meni sen tien,
vakuutti herra v. Nit, ollen asiastansa aivan varma.

— Sinä olet kaksinkertainenkin konna: ensin otit suorittaaksesi
sellaista, jota pidit vääränä, ja sitten rikoit lupauksesi.

v. Nit ajatteli itsekseen, että se tekee oikein, joka rikkoo sellaisen
lupauksen, ja että hän siinä tapauksessa tuskin onkaan konna. Näin hän
ajatteli, vaikka ei uskaltanut sitä sanoa. Vapaaherra jatkoi:

— En viitsi pitemmälti puhua syyllisyydestäsi tai kuunnella, mitä
sinulla olisi puolustukseksesi sanottavaa. Olen vain vakuutettu, että
sinä olet minut pettänyt. Mutta ainakin nyt sinun täytyy minua totella.
Kummituspuvussasi pitää sinun yöllä kello kahdentoista aikaan hiljaa
hiipiä siihen huoneeseen, jossa Stella tulee makaamaan. Ilmapuntari
on melkoisesti laskenut, nyt jo vähän sataa tihuuttaa ja pian puhkeaa
myrsky raivoamaan. Pyydän vieraitamme jäämään yöksi ja toimitan asian
niin, että Stella saa yösijansa siinä huoneessa, jossa on sala-ovi ja
joka muutoinkin on sopivin vieraita varten. Maisterin mentyä levolle,
menen itse avaamaan pienen oven, jonka olen pyytänyt häntä pitämään
lukittuna, estääkseni sinua unissasi siitä kulkemasta. Sitten pistäydyt
huoneeseeni saamaan sellaiseen nesteeseen kastetun pensselin, joka ei
tapa heti paikalla, vaan vitkalleen ja varmasti. Tällä pensselillä
sivelet tytön kauniita huulia ja sitten palaat samaa tietä kuin olet
tullutkin. Jos hän sattuisi olemaan hereillä ja näkemään sinut,
niin hän joko pelosta käy puhumattomaksi, jolloin aivan hyvin voit
toimittaa tehtäväsi, taikka hän kirkaisee, jolloin sinun tyhjin toimin
on peräytyminen, joutumatta kuitenkaan mihinkään vaaraan, koska hän
tietysti luulee sinua aaveeksi. Jos onnistut, saat palkkioksesi
suurimman Ristilään kuuluvan talon.

Kun v. Nit ei kohta vastannut, vaan aikoi tarttua lasiin, esti
vapaaherra hänet siitä:

— Seis, mies! Tuo ei tällä kertaa tule kysymykseen, sehän pilaisi koko
suunnitelman. Ymmärrätkö?

— Ymmärrän kyllä, että sinä olet kaikista paholaisista pahin. Pelkästä
epäluulosta, koska tuo nuori, viaton tyttö sattuu olemaan erään toisen
näköinen, tahdot hänet murhata. Ja jotta et itse joutuisi vaaraan,
käytät minua aseenasi. Mutta minä en ryhdy sellaiseen.

— Silloin sinusta jo tästä päivästä alkaen tulee keppikerjäläinen

— Jos minusta tulee kerjäläinen, niin samalla sinäkin joudut vankilaan.
Minulle se jo silloin onkin yhdentekevää.

— Oma tunnustuksesi sekä todistukset, mitkä sinulla on tarjottavana,
eivät riitä saattamaan minua, vaan yksistään sinut vankeuteen. No,
suostutko suunnitelmaani?

Herra v. Nit ei vastannut, vaan näytti miettivän asiaa. Mutta samassa
kun vapaaherra silmänräpäykseksi käänsi päänsä pois, sieppasi toinen
rommipullon ja ennenkuin vapaaherra ennätti tempaista sen hänen
kädestään v. Nit oli jo ehtinyt ryypätä siitä pitkän kulauksen.
Vapaaherra ällistyi niin, ettei ensi aluksi saanut sanaakaan suustansa.
Herra v. Nit, johon tuo juovuttava juoma jo oli vaikuttanut, niin että
hänen puheensa oli vain epäselvää lepertelyä, sanoi mokeltaen:

— Nyt en enää pysty mihinkään, vaikka kuinka tahtoisin. Ymmärrättekö,
herra vapaaherra?

Tämä huomasi hänen todellakin olevan niin humalassa, ettei enää
kelpaisi mihinkään. Mutta peläten, että hän ehkä kuitenkin kykenisi
asian ilmoittamaan taikka asianomaista varoittamaan, otti vapaaherra
pullon ja, kallistaen sen v. Nitin suuhun, sanoi:

— Näen kyllä, ettet enää kelpaa mihinkään. Parasta siis, että hotkaiset
loputkin. Toinen kulaus ehkä maistuu ensimäistä vielä paremmalta.

— Niinkuin sanoin, änkytti v. Nit — ensimäisen ryypyn otin hyvää sillä
tar... tarkoittaen... en suinkaan sinun tar... tarkoitustasi varten,
hm, hm... älä sitä luu... luulekaan. Tämän otan, koska se mais...
maistuu niin mai... mainion hyvältä.

Pian hän nukkui kuin kivi. Sen nähdessään vapaaherra mutisi:

— Nyt et kykene mihinkään. Makeaa unta!

Hän palasi kukkatarhaan ja katkaisten erään syyskukan puhui itsekseen:

— Tämän annan Stellalle. Edellinen suunnitelmani olisi ollut parempi,
mutta kelpaa se tämäkin.

Tihkusade oli muuttunut rankkasateeksi ja hän läksi sisään vieraittensa
luokse.

       *       *       *       *       *

Vapaaherran läsnäolo oli vaikuttanut kaikkiin vastenmielisesti. Hänen
mentyään tuntui ikäänkuin kivi olisi vierähtänyt heidän rinnaltaan.

Harald ja Irene lauloivat dueton. Pastori ja Stella istuivat vierekkäin
kuunnellen ihastuneina laulua. Tietämättänsä Stella puristi pastorin
kättä.

Kuinka tämä silloin tunsikaan olevansa onnellinen! Kuitenkaan ei hän
vastannut tytön kädenpuristukseen.

Laulun päätyttyä Stella sanoi:

— Ennen maailmassa... niin, Erkki sen kyllä tietää... osasin minäkin
vähän näppäillä kitaran kieliä ja se on niiltä ajoilta ainoa asia, jota
ilolla muistelen. Toimittaisitteko minulle sellaisen soittokoneen?
Eihän se soi yhtä kauniisti ja täyteläisesti kuin piano, mutta
laulun säestykseksi sen sävelet sopivat melkein yhtä hyvin, vaikka
kuulostavatkin surullisemmilta.

Pastori, joka oli hyvin mieltynyt soittoon, vaikka ei itse ollut sitä
harjoittanut, ei tähän saakka ollut siitä Stellan kanssa keskustellut.
Mutta nyt hän oikein innostui, kuvitellessaan kuinka ihanaa olisi
kuulla Stellan laulavan kitaran säestyksellä ja lupasi heti hankkia
sellaisen. Sillä vaikka Stella olisi pyytänyt häneltä vieläkin
tarpeettomampaa kapinetta, niin hän ei olisi hennonut sitä kieltää.

— Harald kyllä opettaa sekä Erkkiä että minua laulamaan ja hänen
tullessaan sitten Irenen kanssa meille, me laulamme heille, niinkuin
he nyt ovat laulaneet meille. Eivätkä he ensinkään naura, vaan vieläpä
kiittävätkin meitä!

Harald oli mielissään siitä, että Stella halusi Erkin laulutoverikseen.
Ei hän oikein käsittänyt syytä siihen, mutta iloiseksi ainakin muuttui
hänen mielensä. Erkkikin oli onnellisen näköinen ja myhäili.

Irene ehdotti, että mentäisiin puistoon kävelemään, mutta sitten
vasta surulla huomattiin, että taivas oli mustassa pilvessä ja
että jo satoikin. Täytyi siis jäädä sisään odottamaan, kunnes sade
mahdollisesti lakkaisi.

Kaunis ilma oli pettänyt pastorin, niin ettei hän kotona ollut
tullut sanoneeksi, että häntä lähetettäisiin hevosella noutamaan,
jos sattuisi sade tulemaan. Eikä hänen tehnyt mieli pyytää hevosta
vapaaherraltakaan, koska tiesi hänet hyvin araksi hevostensa puolesta.
Kun vapaaherra sisälle palattuaan suvaitsi ehdottaa, että he jäisivät
sinne yöksi, niin ei siis hänellä eikä Stellalla ollut mitään sitä
vastaan.

Loppu iltaa kului erittäin hauskasti. Vapaaherra esiintyi niin
kohteliaasti ja huvittavasti, että hänen läsnäolonsa ei enää tuntunut
ensinkään painostavalta. Stella ei tullut hyväksi ystäväksi ainoastansa
pikku Ullan ja Solmun, vaan myös Aleksin kanssa, vaikka tämä, kuten
kaikki neljän-, viidentoista vaiheilla olevat pojat, suuresti ujosteli
nuoria naisia. Stella käyttäytyi niin iloisesti ja kainostelematta,
ikäänkuin ei hänelle olisi johtunut mieleenkään, mikä suuri ero oli
hänen oman, tietämättömän syntyperänsä ja näiden lasten korkean
sukuperän välillä. Ja varmaa on, ettei hän tullut sitä muistaneeksikaan.

Itse vapaaherrakin näytti mieltyneen Stellaan, niin että tarjosi
hänelle äsken katkaisemansa kukkasen. Mutta nyt ei Stella
käyttäytynytkään aivan luontevasti, koska ensin kysyvästi vilkaisi
pastoriin, ennenkuin otti sen vastaan.

Vapaaherra huomasi sen ja sanoi:

— Ettehän toki pelkää minua! Vai kuinka, Stella neiti?

— En juuri pelkääkään.

— Vastauksenne ei ainakaan ole ylen imartelevaa laatua, naurahti
vapaaherra ja kääntyi puhelemaan pastorin kanssa.

Illallisen syötyä pastori ja Harald läksivät ullakkokamariin.
Vapaaherra oli näet otaksunut pastori Ortmanin parhaiten viihtyvän
siellä, ja niin olikin laita.

— Näetkö, mitä minulla on tässä? sanoi Harald ja veti esille laatikon,
jossa oli kitara.

— Oikeinpa Stella arvasi, koska näytät osaavan tuotakin soittaa.
Tarkoitatko, että hän ensi aluksi saisi tämän lainaksi?

— Joksikin ajaksi vain, vastasi Harald hymyillen. Pastori ymmärsi, mitä
hän tarkoitti ja nyökkäsi myöntäen päätään.

Samaan aikaan tytötkin hiljakseen pakinoivat keskenänsä. Siihen otti
tuon tuostakin osaa rouva Orrberg, jonka huone oli aivan Irenen
huoneen vieressä ja jolla oli tapana aina illallisen syötyä keventää
talouspuuhista ja piikojen huolimattomuudesta väsynyttä mieltään,
kertomalla milloin niistä, milloin nuoruutensa ajoista. Toisinaan
hänellä kuitenkin oli hauskempaakin tarjottavatta, koska hän oli
vähinsä lueskellut ja vieläkin sunnuntai-iltapäivisin lueskeli
romaaneja, vaikka ei kerrallaan saanut monta sivua luetuksi, niin että
yhden kirjan lukeminen joskus kesti kokonaisen vuoden.

— Vai sinisessä kamarissa sinä tuletkin nukkumaan, sanoi Irene — ja
ihan yksin.

— Luuletko minun pelkäävän? vastasi Stella. Onhan sinun ja minun
huoneeni välinen ovi avoinna ja vielä ovi rouva Orrberginkin huoneeseen.

— Tarkoitatte kai vapaaherrattaren huonetta, huomautti rouva Orrberg,
joka oli hyvin arka vapaasukuisen herrasväkensä arvosta ja piti sitä
loukkauksena, kun Stella oli sanonut "minun huoneeni". Eikä hän vielä
ollut oikein selvillä siitä, miltä kannalta Irenen tuttavallinen suhde
Stellaan olisi käsitettävä.

— Mutta entä jos sänkyvaatteet olisivat nihkeitä, niin että voisit
kylmettyä, Stella hyvä! Anna minun maata siellä, minä olen kestävämpi.

— Niinkö luulet, vastasi Stella hymähtäen. Et siis näy muistavan
kaikkia niitä vaivoja, joista olen sinulle kertonut ja kuinka kaikin
puolin olen saanut kärsiä. Sellaiseen minä olen paremmin tottunut
kuin sinä, jatkoi hän, hiukan ylvästellen muistoistaan, jotka muutoin
tavallisesti saattoivat hänet murheelliseksi.

— Mitä turhia te kinastelette! Eikö neiti Irenen ole parasta maata
omassa sängyssään pikku Ulla neidin kanssa ja Stella neidin siellä,
missä hänelle on sija valmistettu. Kun minä olen pitänyt siitä huolen,
ei kenenkään tarvitse pelätä nihkeitä liinavaatteita.

Rouva Orrbergin oli vapaaherra käskenyt valvoa järjestystä, johon
myös kuului, ettei Irenen ja Stellan sallittaisi harjoittaa sellaista
vallattomuutta, että he toisten nuorten tyttöjen tapaan saisivat koko
yön turhia lörpötellä.

— Mutta sinähän nukut ensi yötä täällä, väitti Irene — ja luultavasti
pelkäät olla yksinäsi, vaikka ovi minun huoneeseeni onkin avoinna. En
soisi sinun pelkäävän.

— Aikooko neiti saattaa koko talon pahaan huutoon, vai oletteko
todellakin niin arka, että pelkäätte, nukkuessanne ensi yötä vieraassa
paikassa?

Enemmän rohkaistuna Irenen hänelle osoittamasta ystävällisyydestä kuin
rouva Orrbergin nuhdesaarnasta, oli Stella jo siirtymäisillään siniseen
huoneeseen, kun pikku Ulla, joka keskustelun aikana oli herännyt ja
ääneti sitä kuunnellut, äkisti nousi sängyssä istumaan ja sanoi:

— Minä tahdon nukkua Stellan kanssa. Pidän kyllä kauheasti isosta
siskostakin, mutta hänen kanssansahan aina saan maata. Nyt tahdon
nukkua Stellan kanssa.

— Niin saatkin, pikku Ulla. Kas niin, Stella, riisu nyt ja suutele
minun sijastani Ullaa. Vaikka voinhan itsekin sen tehdä. Hyvää yötä!

Rouva Orrbergilla, joka ehkä pelkäsi vapaaherraa vielä enemmän kuin
rakasti Ireneä, ei enään ollut mitään sanomista, kun hän näki Irenen
näin päättävästi käyttävän pikku Ullan päähänpistoa hyväkseen. Arvelipa
hän sitäpaitsi, ettei vapaaherra saisi sitä tietää, koska hän aikoi
kieltää tyttöjä siitä kertomasta.

Yleensä Stella vaipui uneen hyvin pian, saatikka sitten nyt, kun hän
oli kävellyt niin pitkän matkan. Kotona hän tavallisesti paneutui maata
jo yhdeksän ja kymmenen välillä, ja nyt oli kello jo kymmenen. Pian
hän näki unta kauniista, valkoisista enkeleistä, jotka olivat hänen
vieressään nukkuvaa pikku enkeliä vielä ihanammat.

Irene ei saanut unta yhtä helposti. Hän ei ennen ollut maannut tässä
huoneessa, jossa hänen äitinsä oli kuollut. Sellainen muisto ei ole
omiansa unettamaan, ei ainakaan sellaisena yönä kuin tämä. Oli juuri
ollut täysikuu, mutta kun taivas oli pilvessä, ei kuutamostakaan ollut
suurta apua. Ulkona satoi ja tuuli vonkui ja humisi. Salamat tuon
tuostakin himmeästi valaisivat huonetta, jonka ikkunat olivat peitetyt
paksuilla verhoilla.

Irene makasi siis hereillään, muistellen kaikellaisia pieniä ja
mitättömiä asioita, jotka kuitenkin olivat hänelle suuren arvoiset.
Muistipa hän senkin kerran, kun Harald oli sanonut että hänestä Irenen
nähdessään tuntui ikäänkuin yölliset pilvet olisivat antaneet sijaa
siniselle taivaalle ja kirkkaille tähdille. Ja Irenen silloin sanoessa:
Te imartelette minua, hän oli vastannut: vain tämän ainoan kerran.
Tämä vastaus oli lrenelle niin mieluisa, kun se todisti hänen täyttä
totta tarkoittavan. Ja lupauksensa hän oli uskollisesti pitänyt, sillä
sittemmin ei hän ollut häntä imarrellut. Mutta miten lienee ollutkaan,
Irene oli kuitenkin pahoillaan siitä ettei hän ollut rikkonut
lupaustansa. Tyttö olisi niin mielellään suonut, että hän vieläkin
olisi häntä imarrellut.

Tämä pani hänet miettimään ja hän kysyi itseltään: rakastanko häntä?
Tuota samaa oli hän usein ennenkin kysynyt ja saanut vastaukseksi
empivän: en. Mutta tällä kertaa tykytti hänen sydämensä entistä
kovemmin ja nyt hänen täytyi samaan kysymykseen vastata myöntäen. Ja
sitä seurasi toinen kysymys: rakastaakohan hänkin minua? Kainosti
hän vastasi tähän kysymykseen: _kenties!_, ja ikäänkuin asia sillä
olisi ollut taattu hän miltei tietämättänsä teki vielä kolmannenkin
kysymyksen: Pääsemmeköhän koskaan nai...? Mutta samassa hänen mieleensä
muistui v. Assar ja hän säikähti. Hän muisti vielä isänsäkin ja
pelästyi yhä pahemmin. Ihanat tuulentuvat, joita hän niin kevyesti ja
vaivattomasti oli rakennellut, sortuivat samassa maahan.

Sydämen ankara sykintä pani hänen ajatuksensa sekaisin ja hänen päänsä
oli täynnä epäselviä mielikuvia. Sänky esirippuineen tuntui hänestä
haudalta, johon hän oli elävältä haudattu. Tämä ajatus oli vähällä
tukahuttaa hänet, hän hyppäsi pois vuoteesta, puki ylleen ohuen
yöpuvun ja meni lähimmän akkunan luo. Saadakseen vähän enemmän valoa
huoneeseen hän veti rulla-akuttimen ylös ja istahti akkunan viereen,
haihduttaaksensa ajatuksiaan pilvien ja salamain katselemisella.

Mutta kun se ei onnistunut, siirtyi hän toisen akkunan luo, kiertämättä
kuitenkaan akutinta ylös. Hän vain pisti pienen päänsä akkunan ja
akuttimen väliin ja alkoi katsella ulos niinkuin äskenkin. Ja nyt se
onnistui paremmasti.

Ensin hän kuitenkin kuunteli viereisissä huoneissa makaavien hengitystä
ja erotti selvästi jokaisen hengityksen erikseen. Vaikka rouva Orrberg
makasi kauempana kuin muut, kuului hänen hengityksensä kovemmin kuin
toisten, sillä hän kuorsasi nukkuessaan. Pikku Ullan hengityksen Irene
tunsi hyvin: se kuulosti hiljaiselta ja ikäänkuin vähän sortuneelta.
Stella taas hengitti hiljaa ja tyynesti.

Stellasta ajatukset väkisinkin siirtyivät Haraldiin, mutta kun samassa
salama leimahti, valaisten taivaanrannan tulipunaisella hohteella, niin
hän taas unohti Haraldin ja rupesi harkitsemaan tuon luonnonilmiön
syytä ja alkuperää. Irenen fysiikan-tiedot eivät suinkaan olleet
perinpohjaisia, mutta hän oli kuitenkin joskus lukenut jonkin kirjasen,
jossa näitäkin asioita kosketeltiin.

Hän muisti jonkun sanoneen tämän välähdyksen johtuvan sangen etäällä
tapahtuneesta ukkosenpurkauksesta, jonka jylinää emme kuule, mutta
jonka hohteen erotamme tummalla yötaivaalla. Toiset arvelevat,
että salaman saavat aikaan ilmassa palavat ainekset, joko sähkön
vaikutuksesta tai ilman sitä. Kumpi käsitys lienee oikea? Luulta, että
milloin toinen, milloin toinen on oikeassa.

Nyt hän kuuli Stellan hengittävän vähän kovempaa. Irene siirtyi pois
akkunasta ja asettui istumaan sen vieressä olevalle tuolille. Stella
puhui unissaan:

— Se sopii mainiosti. Harald ja Irene.

Noin hän varmaankin oli puhuvinaan pastorille. Ja kuinka se olikaan
Irenestä mieluista!

Kauvan hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa iloita niistä suloisista
tunteista, joita Stellan unissaan puhuminen hänessä herätti, sillä
kohta sen jälkeen hän oli kuulevinaan, että jotakin ovea hiljaa
avattiin. Hän katsahti sinnepäin, mistä tämä ääni kuului, ja näki
huoneen perimmäisessä nurkassa seinän avautuvan.

Huone oli pitkä ja kapea nurkkahuone, jossa oli kolme ikkunaa,
mitkä kaikki olivat pidemmällä seinällä, joka oli osa rakennuksen
päädystä. Tähän kuuluivat myös nuo toisessa kerroksessa olevat kaksi
makuuhuonetta, joista jo olemme puhuneet. Sänky oli lyhyemmällä
seinällä, mikä taas oli osa rakennuksen pääsivua. Irene istui siis sen
akkunan vieressä, joka oli lähimpänä Stellan makuuhuonetta. Ja viistoon
hänestä hän nyt näki seinän ikäänkuin aukenevan.

Aukosta astui sisään haamu, joka sai hänen verensä hyytymään.
Ulkomuodoltaan se voitti kaikki pahat peikot ja aaveet, joista hän
lapsuudessaan oli kuullut kerrottavan. Ikäänkuin kiveksi muuttuneena
Irene istui loukossaan, voimatta huutaa tai liikahtaa paikaltaan. Hän
voi kuitenkin katsella ja silmillänsä seurata aaveen liikkeitä, sillä
ikkunasta, jonka akuttimen hän oli kiertänyt ylös, tuli sen verran
valoa, että hän saattoi erottaa kaikki.

Haamu astui vuoteen luo ja, vedettyään verhot syrjään, näytti hakevan
sieltä jotakin. Sitten hän veti verhot jälleen sängyn eteen ja näytti
olevan kahdenvaiheilla, mitä nyt olisi tehtävä. Yht'äkkiä valaisi
salama huoneen ja nyt se huomasi Irenen, joka oli istunut piilossa
pimeässä nurkassa. Nopeasti se lähestyi tuota valkoista esinettä, jonka
se oli havainnut.

Mutta silloin Irene tointui. Yhdellä harppauksella hän syöksyi Stellan
huoneeseen. Ovi, jonka hän paiskasi jälestään kiinni, pelasti hänet
kaikesta vaarasta, kun sen avain oli hiljakkoin kadonnut.

Kovasti kirkaisten vaipui Irene pyörtyneenä lattialle. Nyt vasta hän
oli voinut huutaa.

— Mitä siellä, mikä on hätänä? kysyi unenhorroksissa rouva Orrberg —
oliko se Irene neidin ääni? Mitä on tapahtunut?

— Ei mitään muuta, kuin että näin pahaa unta, vastasi Irene, virottuaan
tainnoksistansa.

— Enkö varoittanut teitä sinne menemästä? Kun tiesi olevansa niin perin
arka, niin mitä tarvitsi ryhtyä sellaiseen! Oma syy, kuka käski mennä!

— Tule tänne meidän viereemme, Irene kulta! Mahdumme kyllä, yksi
kummallekin puolelle pikku Ullaa, kuului Stellan ääni.

Irene ei vastannut heti, vaan näkyi miettivän. Vihdoin hän vastasi:

— Niinkuin tahdot, Stella! Mutta sinun täytyy maata seinän puolella.

— Koska sinä tottelet minua, niin minäkin tottelen sinua, vastasi
Stella.

Väsymys, joka aina seuraa suurta mielenliikutusta, vaikutti, että Irene
ennen pitkää vaipui syvään uneen.

       *       *       *       *       *

Irene heräsi kuitenkin ennenkuin Stella, joka, valvottuaan tavallista
hiukan myöhempään, nyt aamulla veteli unia sitä pidempään. Surumielin
Irene katseli häntä ja Ullaa, jotka niinkuin kaksi enkeliä makasivat
siinä vierekkäin.

Sen, että rouva Orrberg jo aikoja sitten oli noussut, ymmärtänee
jokainen emäntä, joka suvaitsee lukea tätä kertomusta. Kukaan ei siis
huomannut, että Irene jo kello seitsemältä poistui huoneesta.

Rohkeasti hän astui huoneeseen, jossa alkuyöstä oli maannut, ja kauan
tutkittuaan hän löysi pienen salaoven. Vaikka hän usein oli ollut
tässä huoneessa, niin ei hän koskaan ennen ollut sitä huomannut, mikä
osoitti, että tämä salaovi oli hyvin taitavasti seinään sovitettu.

— Siis se ei ollutkaan mikään aave, arveli Irene itsekseen — sellaiset
eivät tarvitse ovia. Ihminen se vain oli.

Hänen täytyi mennä muutaman huoneen läpi, ennenkuin tuli saliin. Kaikki
pahat ajatukset poistaaksensa, hänen teki mieli soittaa.

Saliin tultuaan hän kummastukseksensa näki Haraldin, joka oli tullut
porstuanpuoleisesta ovesta. Irene ei tietänyt, että Harald oli pyytänyt
vapaaherralta luvan saada joka aamu kello seitsemästä kahdeksaan,
ennenkuin hänen opetustuntinsa alkoivat, tulla alas saliin soittamaan.

— Näytte ihmettelevän, että minä olen täällä. Jo neljänä päivänä olen
ollut täällä joka aamu.

— Sitä en ole kuullut. Tulin tänne samassa tarkoituksessa kuin ehkä
tekin... tulin soittamaan.

— Siitä syystä kai olitte niin epäkohtelias, että jätitte vieraanne
yksin?

— Hän nukkuu vielä.

— Mutta olen kuullut, ettette koskaan nouse näin varhain. Miksikä nyt?

— Älkää olko niin utelias, sanoi Irene, silmäillen nuottilehteä.

— Vain tämän yhden ainoan kerran, vastasi Harald.

Kuullessaan tämän vastauksen, joka muistutti hänelle erästä toista
kertaa, Irene tunsi veren nousevan poskilleen. Hän joutui siitä
hämilleen ja aikoi rientää pois salista, mutta Haraldin rukoileva ääni
esti hänet menemästä.

— Älkää nyt vielä menkö. Älkää toki, hyvä Irene neiti!

Haraldin ääni oli niin rukoileva ja neidiksi puhutteleminen, joka
muutoin tavallisesti poistaa kaiken tuttavallisuuden, vaikutti Ireneen
kummallisella tavalla, vaikka se ei ollut edeltäpäin mietittyä.

— Eihän teillä olekaan minulle mitään sanottavaa, sanoi hän, koettaen
kääntää asian leikiksi, koska Harald ei näyttänyt aikovan katkaista
äänettömyyttä.

— Ei olekaan. Mutta jos uteliaalla kysymykselläni vähänkään loukkasin
teitä, niin pyydän kaikesta sydämestäni anteeksi.

— Ei, ei, enhän minä sitä tarkoittanut, vastasi Irene. Vastustamattoman
halun pakoittamana hän sitten jatkoi:

— Onkohan mielestänne siinä mitään pahaa, että nuori tyttö, jolla ei
tähän asti ole ollut ketään, johon turvautuisi, hädässään uskoutuu
sellaiselle, johon hän voi luottaa? Näen silmistänne, että vastaatte:
"ei". Mitä minulla on sanottavaa, ei kentiesi ole niinkään tärkeätä,
mutta ainakin olette te ainoa, jolle uskallan sen ilmoittaa. Toivon,
että minua oikein ymmärrätte ja... annatte minulle anteeksi.

Ja nyt kertoi Irene yön tapaukset, Iisäilemättä mitään, kertoen asian
sellaisenaan ilman selityksiä ja arveluja.

Harald tarttui hänen käteensä, puristaen sitä lämpimästi, ja kun hän
tiesi pastorin pian tulevan hänen soittoaan kuuntelemaan, niin hän
palasi ullakkokamariinsa,' jotta hänen ei tarvitsisi soittaa, kun se ei
nyt häntä haluttanut. Pastori istui piirrellen paperille erästä nimeä,
jota hän näytti Haraldille. Mutta kun tämä ei kiinnittänyt siihen
mitään huomiota, niin pastori kysyi, mitä hän nyt ajatteli.

— Mietin vain, ilmoitanko sinulle heti mikä mieltäni painaa, vai teenkö
sen tuonnempana. Olen myös kahden vaiheilla, sanonko siitä kaikki vaiko
ainoastaan osan ja olisiko parempi puhua totta vai vähän valehdella..

Pastori oli niin ihmeissään, ettei tullut puhuneeksi mitään. Vasta
oltuaan hetken ääneti, hän vastasi:

— Sano niin vähän kuin mahdollista, kun se vain on totta.

— _Niin vähän kuin mahdollista_ on tässä suhteessa sama kuin _kaikki
mikä on tarpeen_ ja se kuuluu näin: _Anna tämän olla ainoan kerran,
jolloin lasket Stellan tähän harmaaseen linnaan, tähän kuoleman
kotiin._ Ja nyt ole n sanonut sanottavani. Pitkältä sitä ei ollut,
mutta kaikki mitä tarvitaan.

— Enempää en pyydä tietääkään, ja mitä Stellaan tulee, niin siinä on
kylliksi.

— Luultavasti saat vast'edes kuulla enemmän, kun olen ehtinyt
tarkemmin punnita asiaa, taikka jos jotakin tapahtuu, mikä tekee sen
tarpeelliseksi.

Pastorin ja Haraldin välillä oli sellainen ystävyys ja keskinäinen
luottamus, että edellinen sanoessaan, ettei hän tahtonut saada
tietää enemmän, ei ollenkaan puhunut liikoja. Hän ei edes ryhtynyt
arvelemaan, mikä vaara mahtoi Stellaa uhata, vaan luotti lujasti
Haraldin sanaan, tietäen, että se oli jotakin pahaa. Hän ei vihjaissut
siitä Stellallekaan, ei edes silloin, kun tämä heidän paluumatkallaan
kertoi, ettei hän enään ensinkään pelännyt tuota harmaata linnaa. Mutta
vaimentaakseen hänen haluaan käydä vast'edes Ireneä tervehtimässä,
pastori keksi hyvin tepsivän keinon, sanoen puoliksi surullisesti,
puoliksi leikillään:

— Mutta luuletko, Stella, että nyt on minun vuoroni kammota sitä?

— Oikeinko totta? ihmetteli Stella. Silloin minäkin rupean taas
pelkäämään. Ja jos olisin maannut yksin siinä huoneessa, missä Irene
makasi, niin en varmaankaan kuten äsken olisi pelkäämättömyydestäni
kerskaillut. Sillä yöllä Irene tuli luokseni eikä enää mennyt sinne
makaamaan. Varmaan siinä huoneessa näkee pahoja unia... Antakaa
anteeksi, Erkki, mutta nyt minua jälleen alkaa kammottaa. Ja jos tekin
pelkäätte... niin silloin minä vasta rupeankin pelkäämään.

Pastori ei tahtonut mennä pidemmälle. Stellan suloinen ääni, herttainen
suu ja ilme hänen silmissään ihastuttivat pastoria niin suuresti, että
hän unohti kaiken muun. Eipä hän tullut huomanneeksi sitäkään, että
Stella oli mitä kuuliaisin lapsi, joka pienimmissäkin asioissa noudatti
hänen tahtoansa, ollen samalla kertaa sekä hänen hallitsijattarensa
että orjansa.

Emme tahdo lopettaa tätä lukua tekemättä seuraavaa huomautusta. Yksi
tässä kertomuksessa esiintyvistä henkilöistä oli nähnyt aaveen, toinen
sai siitä aihetta kaikenlaisiin epäluuloihin ja tietämättänsä niiden
syytä, otti kolmas noudattaaksensa hänelle annettuja varoituksia.
Neljäs, jota tämä kaikki koski, ei tiennyt koko asiasta yhtään mitään.



IX.

ERÄÄN KÄVELYRETKEN SEURAUKSET.


Pastori ja Stella istuivat eräänä iltapäivänä kappalaistalon
yksinkertaisessa salissa. He olivat juuri lopettaneet maantieteen
opetustunnin. Pastori ei tosin pitänyt maantiedettä oppilaallensa
tärkeämpänä kuin muitakaan tieteitä, jos sitä tieteeksi edes voikaan
nimittää. Mutta kun Stella kerran oli pyytänyt häntä selittämään,
mitä seinällä riippuvalla kartalla tehdään, oli hän ruvennut hänelle
opettamaan yleisiä maantieteellisiä asioita. Stellalla oli erinomaisen
hyvä muisti ja muutamassa päivässä hän jo oli oppinut monen maan ja
meren nimet. Pastorin huomattua, millä innolla hänen kasvattinsa
seurasi näitä opetuksia, hän alkoi lukea hänen kanssansa maantiedettä
oppikirjastakin. Alkeet hän kuitenkin nyt kuten aina tahtoi itse
opettaa, koska se oli Stellasta mieluisampaa, hän kun kyllä ymmärsi
suullisen sanan, varsinkin jos se lähti rakkaan opettajan suusta,
vaikuttavan kaikkia kirjoja tehokkaammin.

— Sanonko, minkä vuoksi niin kernaasti tahtoisin oppia maantiedettä?
Minun on tunnustettava, että olen ollut paha ja tottelematon
ystävälleni.

— Kuinka niin, lapseni? Ehkä et olekaan ollut niin paha, koska näytät
noin veitikkamaiselta.

— Olen tehnyt jotakin, johon minun enään olisi pitänyt pyytää teiltä
lupa. Menen heti noutamaan kirjan, jonka olen varastanut huoneestanne
ja jota siellä teidän poissa ollessanne olen vähän silmäillyt.

Hän palasi pian, tuoden muassaan muutaman osan Nösseltin historiaa
naisia varten, ja vilkaisi kysyvästi pastoriin, ikäänkuin odottaen
nuhteita. Mutta kun niitä ei tullutkaan, hän katsoi tarpeettomaksi
pyytää anteeksi, sanoihan vain selitykseksi:

— Ymmärrättehän, että tässä puhutaan valtakunnista ja kaupungeista,
joista en ollenkaan tietänyt, missä ne ovat. Nyt tiedän jo montakin.

Pastori oli kyllä huomannut, että jotkut niteet Nösseltin historiaa
olivat poissa ja oli tietysti niiden katoamisesta epäillyt Stellaa.
Mutta siitä oli hän vain mielissään, varsinkin kun nyt huomasi,
etteivät nämä enään olleetkaan kaksi ensimäistä nidettä, vaan molemmat
seuraavat, mikä osoitti tytön vakavasti ja järjestelmällisesti
harjoittavan lukemistansa.

— Mutta kuinka olet saanut selvän vuosiluvuista?

— Tarkoitatte kai niitä, jotka kirjoitetaan numeroilla? Niin, pyysin
vanhaa Reginaa avukseni. Hän opetti minulle numerot ja luvut tuhanteen
asti, joka kirjoitetaan ykkösellä ja kolmella nollalla... näin... Hän
arveli, ettei tarvitse osata sen enempää. Ensi nidettä lukiessani en
ymmärtänyt numeroista mitään, mutta hauskaa se kumminkin oli.

Pastori nauroi ja lupasi pian ruveta kiusaamaan häntä laskennon
opetuksella. Tähän asti se oli jäänyt tekemättä, mutta nyt hänen
täytyi myöntää laskennon olevan tärkeimpiä oppi-aineita, jotta
Stellasta ei tulisi aivan epäkäytännöllinen nainen. Hän ei ollut tullut
kysyneeksi, osasiko kasvattinsa edes laskea rahoja, sillä tuskinpa
nuorallatanssija-seurueessa oli hänelle annettu siihen tilaisuutta.

Milloin ilma oli kaunis, oli pastorilla aina hämärän aikana tapana
käydä kävelemässä kirkolle päin. Oltiin lokakuun lopussa; lunta ei
ollut vielä maassa, joka kuitenkin oli jäätynyt kovaksi, niin että oli
hyvä kävellä. Stella aikoi vain kääriä ympärilleen saalin, mutta kun
pastori huomautti, että ulkona puhalsi kylmä viima, heitti hän kaapun
yllensä.

Olemme huomanneet, että pastori mielellään otti osaa pieneen pilaan ja
sellaiseenkin keskusteluun, jossa ei kosketeltu uskonnollisia asioita.
Mutta hänen tavanmukaisella kävelyllään kirkolle päin johtui puhelu
molempain huomaamatta aina hengelliselle alalle.

— Niiden, jotka kaiken ikänsä ovat saaneet käydä kirkossa ja
yhdessä seurakunnan kanssa ottaa osaa jumalanpalvelukseen, tulisi
todellakin kiittää Jumalaa, sanoi Stella. — Minun suhteeni tähän
asiaan on hyvin kummallinen, minulla kun vielä on kahdeksan kuukautta
jälellä, ennenkuin olen saanut nauttia kaikista vuoden sunnuntai- ja
juhlapäivistä. Niistä on jokainen oleva minulle ihan uusi. Nyt tulee
pyhäinmiestenpäivä, jolloin saan kuulla teidän vielä laveammalti kuin
eilen illalla selittävän kahdeksaa autuutta.

— Kuulin sinun kerran sanovan, että kernaammin kuulet minun saarnaani
kuin kenenkään muun papin. Mistä se johtuu?

— Se ei riipu siitä, että pidän teistä enemmän, enkä saarnatessanne
edes muistakaan, että juuri te seisotte saarnastuolissa. Mutta
tuntuu ikäänkuin puhuisitte omasta kokemuksestanne. Kyllä toisetkin
papit osaavat oikein selittää, mutta silti tuntuu ikäänkuin he eivät
käsittäisi asiaa yhtä hyvin kuin te.

Jos itsekkäisyys oli antanut aihetta pastorin kysymykseen, niin se
Stellan näin vastatessa hävisi kokonaan. Sillä suora ja vilpitön kiitos
nöyryyttää ihmistä, niinkuin raamatussa puhutaan hengellisesti nöyristä.

Taivas oli jo tähtien peitossa ja sattuivatpa he näkemään
tähdenlennonkin.

— Irene kertoi minulle, että jos tähden pudotessa muistaa toivottaa
itselleen jotakin, niin se käy toteen, sanoi Stella. Onko paha uskoa
sellaista? Onko siinä mielestänne jotakin taika-uskoa ja syntiä?

Tällaisia kysymyksiä kuullessaan pastori usein joutui ristiriitaan
itsensä kanssa. Nytkin hänen toiselta puolen oli taisteltava
lapsellisia taikaluuloja vastaan, joista nuori tyttö ei kernaasti olisi
luopunut, ja toiselta itseänsä vastaan, hän kun ei kokonaan voinut olla
luottamatta aavistuksiin ja muihin sellaisiin. Kuitenkin hän vastasi:

— Jos tosissaan sellaista uskoo, niin se on synti. Mutta jos vain on
sitä uskovinaan, niin siinä ei ole mitään pahaa. Toivotitko nytkin
itsellesi jotakin?

— Toivotin kyllä. Mutta... ei... sitä en sano teille. En, vaikka mikä
olisi.

Ensi kerran Stella kieltäytyi ilmaisemasta hänelle ajatuksiansa ja
tästä pastori niin ällistyi, ettei hänkään tullut mitään sanoneeksi.
Ehkä Stellan vastaus johtui jonkinmoisesta epäselvästä ja kainosta
aavistuksesta siitä, että hän ainakin yhdessä suhteessa oli pastorista
riippumaton nainen, ja kentiesi tämä vastaus hänessäkin herätti
samallaisen aavistuksen, ehkäpä vielä selvemmässä muodossa.

He näkivät jälleen tähdenlennon, jolloin Stella sanoi:

— Tiedättekö mitä nyt toivoin? Olisinpa suonut, etten viime kerralla
olisi itselleni mitään toivonut koska sillä ehkä pahoitin teidän
mielenne. Mutta nyt kuitenkin toivoin, etten koskaan maailmassa
tuottaisi teille, hyväntekijälleni, minkäänlaista surua.

Ei pastori nytkään saanut vastatuksi, olisipa vain suonut, että tähdet
olisivat ilmoittaneet Stellalle sen, mitä hän ei kyennyt ilmaisemaan.

He olivat seisoneet paikoillaan kauan aikaa, mutta nyt he verkalleen
alkoivat astella kotiin päin. Stella puhkesi taas puhumaan:

— Eiköhän tähtitieteen, jota te nimitätte astronomiaksi, pitäisi olla
lähimmässä yhteydessä jumaluusopin kanssa?

— Ymmärrän kyllä, mitä tuolla tarkoitat. Mutta Jumalahan on ihmeellinen
kaikissa töissään ja kaikkivaltiaalla voimallaan hän on luonut puut
ja kukat, ihmiset ja eläimet. Eikä taivas ja tähdet, paremmin kuin
mikään muukaan paikka, ole hänen asuntonsa, sillä hän on joka paikassa
läsnäoleva.

— Mutta eikö Jumala asu taivaassa? Niinhän vapahtajamme itse on meille
opettanut.

— Vapahtajan vaeltaessa ihmisen muodossa täällä maanpäällä hänellä
myös oli inhimilliset ajatukset ja tunteet, vaikka hän olikin ilman
syntiä. Ja opettaessaan ihmisille autuuden tietä, hän käytti sellaisia
vertauksia ja kuvauksia, joita nämä voivat käsittää. Kuitenkaan hän
ei taivaalla, joka on Jumalan ja autuaitten asunto, tarkoittanut tätä
näkyväistä taivasta, josta hän on sanonut, että sen pitää katoaman
yhdessä maan kanssa, vaan näkymätöntä ja käsittämätöntä autuaitten
yhteyttä, jota ei mikään silmä ole nähnyt, eikä mikään korva kuullut ja
joka ei ole astunut yhdenkään ihmisen sydämeen.

— Mutta emmeköhän pidäkin taivasta Jumalan asuntona sen vuoksi, että se
on ihanin paikka, minkä tiedämme?

— Luultavasti. Mutta tällaisiin kysymyksiin on vaikea vastata,
koska vastaukset yksinomaan riippuvat jokaisen eri ihmisen omasta
mielipiteestä. Koska Jumala ei ole katsonut hyväksi ilmoittaa
sitä meille pyhässä sanassaan, vaan sen sijaan, jos uskomme hänen
armolupauksiinsa, on luvannut, ettei hän hylkää meitä, vaan
vastaanottaa meidät ikäänkuin hyvät lapset taivaaseensa, niin siinä on
kylliksi, että toivomme uskossa.

Ja pastori puhui oikein. Tosin hän olisi voinut vastata Stellalle
omakohtaisen käsityksensä mukaan, mutta koska hän ei itsekään ollut
aivan selvillä asioista, jotka käyvät yli ihmisen ymmärryksen,
niin miksikä hän rupeaisi sellaista Stellalle tyrkyttämään, se
kun kentiesi olisi johtanut hänet uskosta mietiskelyihin, ehkäpä
epäilyksiinkin. Parempi vain saada hänet hylkäämään tyhjän
aprikoimisen, joka on epäilyksen alku ja juuri, sanalla sanoen, saada
hänet yksinkertaisesti uskomaan. Ja tässä hän onnistuikin, sillä
Stella oli heti valmis luopumaan päätä huimaavista tutkimuksistaan,
joihin oli ollut syventymäisillään, luottaen täydellisesti hänen
sanoihinsa. Onnellisena hän hymyili kasvattajalleen, joka oli tehnyt
niin paljon hänen hyväkseen, pitäen itseään kuitenkin aivan halpana ja
mitättömänä. Tarttuipa hän vielä hänen käteensäkin, molemmin käsin sitä
puristaaksensa, jota hänellä ei yleensä ollut tapana tehdä.

He olivat nyt tulleet tienristeykseen, josta tie haaraantui kolmelle
eri taholle. Yksi näistä teistä oli kuitenkin vain polku, jota
kuljettiin pappilaan. Stella jäi tähän seisomaan ja sanoi:

— Kentiesi te ette pidä ennustuksista ja aavistuksista, mutta tätä
paikkaa minä kammoksun.

— Ehkäpä jonkun ennustuksen johdosta? Kerropa se minulle.

— Niin, ennenkuin tiesin, mitä astronomia on, olin jo saanut jotenkin
selvän käsityksen astrologiasta. Ette tosin ole sitä minulle koskaan
selittänyt, mutta tiedän kuitenkin, että se on tähdistä-ennustamistiede.

— Tuskinpa sitä voinee tieteeksi sanoa, korkeintaan taidoksi, oikaisi
pastori.

— Sama se. Olkoon vain taito.

— Taikka luulottelutaito, lisäsi pastori.

— No, olkoon niinkin. Mutta nytpä ette enää saa minua oikaista, nyt
tahdon kertoa... Ilveilijäjoukossa oleskeli yhteen aikaan hyvin
kummallinen, Giuseppe Fiamma niminen mies. Muuten hän oli hyvin siivo
ja surumielinen, ja kun hän osasi ennustaa tähdistä, pitivät toiset
häntä suuressa arvossa.

— No, mitä hän siis ennusti sinulle?

— Otettuaan käsille kummallisen koneen, jossa piikit olivat
olevinaan tähtiä, hän meidän ollessamme kahdenkesken ryhtyi minulle
ennustamaan: "Stella, sinä tähtien tytär, hän puhui; täällä maan
päällä kohtaavat sinua monet vaarat, joita tähdet sallivat sinun
torjua. Niin, näenpä että olet pääsevä niistä kaikista. Myrskystä ja
sekasorrosta olet pääsevä tyyneen satamaan. Elleivät tähdet sinua
suojelisi, olisi sinulla syytä pelätä asumatonta seutua, harmaata
linnaa ja kolmihaaraista haarukkaa". Näin hän puhui ja minä otin hänen
ennustuksensa enemmän huomiooni kuin muiden, jotka myös tähdistä olivat
minulle aivan toista ennustaneet. Sillä hän piti minusta ja oli niin
vakava ja synkkä... Ja onpa hänen ennustuksensa tuosta asumattomasta
seudusta jo käynyt toteen... se oli suo, johon vajosin. Ja
muistellessani Giuseppen ennustusta, olen myös pelännyt Ristilää, jota
nimitänkin harmaaksi linnaksi. Ja nähdessäni nyt tämän tienristeyksen,
se muistuttaa minulle kolmihaarukkaa.

Kuten jo kerroimme, oli se yksi pastorin heikkoja puolia, ettei
hänkään täydellisesti voinut olla luottamatta aavistuksiin ja muihin
sellaisiin. Stellan kertomus ja vielä enemmän hänen johtopäätöksensä ja
pelkonsa tekivät siis häneen kamalan vaikutuksen ja hellästi hän veti
tytön puoleensa, ikäänkuin häntä suojellaksensa.

Samassa pamahti pyssynlaukaus ja Stellan hento vartalo nojautui
raskaasti häntä vastaan.

— Tuohon sattui, kuiskasi tyttö heikosti — katsokaa, tuohon.

Kuului nopeasti poistuvia askeleita, mutta niistä pastori ei nyt
joutanut huolimaan.

— Painakaa kätenne tähän, pyysi Stella.

Hän pisti kätensä hänen kappansa alle ja lämmin verivirta sai sen heti
punaiseksi.

Verenvuotoa estääksensä hän painoi kätensä lujasti haavalle ja ilokseen
huomasi, että se lakkasi vuotamasta. Sitten nosti hän tytön syliinsä
ja alkoi varovasti kantaa kotiin päin. Kysymykseensä, tekikö tyttöön
kovasti kipeätä, hän ei saanut vastausta ja rientäen hän pian oli
saapunut kotiin, jossa laski rakkaan taakkansa tytön omaan vuoteeseen.

Sitten hän heti pani noutamaan lukkaria, joka oli seudun ainoa
haavalääkäri, ja vaikka tämän taito olikin hyvin epätietoinen, hän
kuitenkin päätti jättää sairaan toistaiseksi hänen hoidettavaksensa.
Sillä välin hän vanhan Reginan avulla hyvin varovasti koetti riisua
Stellan yltä vaatteet, kastaen vedellä hänen ohimoitaan ja käyttäen
kaikellaisia pieniä kotilääkkeitä, joista ei ainakaan ollut vahinkoa,
elleivät suuresti auttaneetkaan. Kaikki heidän puuhansa olivat
kuitenkin pastorin mielestä aivan turhia nyt, kun jokainen silmänräpäys
oli kallis.

Kaikeksi onneksi lukkari muutaman minuutin kuluttua saapui. Hän
ryhtyi heti tutkimaan haavaa ja huolettomasti ja itsetietoisesti kuin
mikäkin oppinut lääkäri hän ilmoitti, ettei haava ole niin vaarallisen
laatuinen, että kuolema siitä seuraisi. Luoti oli vasemman lapaluun
alitse tunkeutunut sydämen läheisyyteen. Jos se olisi kulkenut suoraan,
niin se olisi lävistänyt sydämen ja tappanut heti paikalla, mutta nyt
se ei ollut niin syvässä, että olisi ollut mitään erityistä pelon
syytä. Verenvuodosta nuori neiti kuitenkin oli käynyt niin heikoksi,
että hän pitkät ajat saisi potea vuoteessaan.

Pastori oli niin tyrmistynyt, ettei saanut sanoneeksi vastaan, vaikka
lukkari käyttikin sellaisia parannuskeinoja, joita hän ei muuten
olisi hyväksynyt. Lukkari nimittäin aukaisi Reginan panemat siteet,
antaaksensa muka veren vapaasti vuotaa, kunnes mielestänsä kaikki
ruma ja hyytynyt veri oli haavasta poistunut. Vasta sitten hän ryhtyi
asettamaan omia siteitään, joihin oli sivellyt jotain salaperäistä
rohtoa, ja vakuuttaen, että yöksi ei tarvitsisi tehdä muuta, hän
välinpitämättömänä läksi tiehensä. Vaikka vanha Regina hiukan
mutisikin, niin pastori ei kuitenkaan estänyt häntä menemästä.

Hän laskeutui polvilleen sängyn viereen ja kuunteli sairaan hengitystä.
Vielä hän hengitti, joskin hiljaa ja heikosti. Mitä hän olisikaan
antanut, jos Stella olisi herännyt horroksistaan, aukaissut silmänsä,
sanonut jotakin.

Mutta vaikka hän niin sydämestään sitä toivoi, rukoillen hartaasti
Jumalaa, niin kesti monta tuntia ennenkuin Stella vihdoin aukaisi
silmänsä ja kysyi:

— Missä olen?

— Oma Stellani, puhutteli pastori häntä.

— Ystäväni luona olen. Täällä kernaimmin kuolenkin.

— Ei, Stella, sinun pitää elää.

Vaikka Erkki oli pappi, vieläpä parhaimpiakin, niin hän ei nyt olisi
tahtonut kuulla puhuttavankaan kuolemasta. Ja jos hänen nyt olisi
pitänyt valmistaa joku kuolemaan, niin hän ei olisi sitä voinut. Nyt
hän ei ollutkaan pappi, vaan ihminen.

Ja mitäpä hänen valmistuksensa tällä hetkellä olisikaan hyödyttänyt? Ja
olisiko Stella sellaista kaivannutkaan?

Vaikka hän niin mielellään olisi kuunnellut tytön heikkoa ääntä, niin
hän kuitenkin rupesi häntä estelemään.

— Älähän, pikku Stellani, yritäkään sanoa mitään. Puhu niin vähän kuin
mahdollista.

— Siirrä päänalus alemmaksi, pyysi Stella hymyillen.

Vähitellen hän vaipui uneen, joka ei pastorista enää näyttänyt niin
kuolemantapaiselta. Hän pyysi Reginaa sammuttamaan kynttilän ja
istuen matalalla tuolilla sängyn vieressä, hän nojasi päätään Stellan
päänalukseen ja vaipui hänkin vihdoin unentapaiseen horrostilaan,
kiitettyään ensin Jumalaa, jonka johdatuksesta hän oli kehoittanut
Stellaa pukeutumaan talvikappaansa ja sittemmin vaaran hetkenä vetänyt
hänet lähelleen. Jos Stella siis jäi henkiin, niin hänen pelastuksensa
riippui yksinomaan näistä kahdesta seikasta, koska paksu päällysvaate
oli ehkäissyt luotia tunkeutumasta täydellä voimallaan hänen
ruumiiseensa ja sen suora kulku sitäpaitsi oli tullut sillä estetyksi,
että pastori juuri silloin sattui sieppaamaan tytön syliinsä. Vielä
pastorin nukkuessa oli tämä kaikki hänen mielessään.

Regina tosin koetti kauan pysyä hereillä, mutta kun hän ei huomannut
sairaassa mitään erinomaisempaa, niin hän ei enää taistellut vastaan,
vaan vaipui virkistävään uneen, mikä olikin hänen väsyneelle
ruumiilleen hyvään tarpeeseen.

Näistä kolmesta kuitenkin Stella nukkui sikeintä ja levollisinta unta.



X.

ODOTTAMATTOMAN ONNEN VAIKUTUS.


Niin vähän lukenut ja oppinut kuin olikin, lienee lukkarilla kumminkin
tässä suhteessa ollut jonkinmoista kokemusta, taikka sattuiko hän
muuten oikein arvostelemaan sairaan tilan, mutta ainakin kävi niinkuin
hän oli ennustanut. Stellan haava ei ollut kuolettavaa laatua, mutta
verenvuodosta ja ehkä myös säikähdyksestä hän sairastui lavantautiin,
joka oli hyvin pitkällinen ja hivuttava. Valtasuoni tykytti heikosti ja
hengitys kävi hitaasti ja vaivalloisesti. Joskus houraillessaan hän ei
milloinkaan käyttäytynyt rajusti ja väkivaltaisesti.

Pastori oli lähettänyt noutamaan lääkäriä, selittäen kirjeessään taudin
laadun sekä syyn, jota lääkäriä maalle haettaessa ei kuitenkaan koskaan
pitäisi tehdä. Tämäkin vain neuvoi joitakin vahvistavia rohtoja,
kirjoittaen, ettei tauti ollutkaan vaarallinen.

Tämä rauhoitti pastoria ja hän katseli nyt vähemmän huolestuneena
tytön kauniita kasvoja, jotka julma tauti oli muuttanut kalpeiksi ja
kuihtuneiksi, ja kuunnellessaan tyynemmin hänen hengitystään, hän myös
oli huomaavinaan, että valtasuoni tykytti vilkkaammin.

Astuessaan aamulla Stellan huoneeseen pastori ilokseen tapasi hänet
istumassa päänalukseen nojautuneena. Tyttö oli pyytänyt Reginaa
auttamaan yllensä tummanvärisen karttuunipuseron, josta pastori,
kuitenkin mitään virkkaamatta, aina oli paljon pitänyt.

— Hyvää huomenta, Erkki, miltä mielestänne näytän uudessa puvussani?

— Mutta entä jos vaatteet jollakin tapaa ovat sinulle vaivaksi, Stella
kulta! Ja eiköhän auringonpaistekin tee pahaa silmillesi?

Ja pastori aikoi peittää ikkunan isolla, tummalla saalilla.

— Ei, ei, antakaa olla! Herttainen päivänpaiste ei ollenkaan vaivaa
silmiäni; se loistaa vain niin kauniisti viheriäisen ikkunaverhon läpi.

— Tuntuuko puhuminen sinusta hyvin vaikealta?

— Ei ollenkaan. Onko minun siis ennen ollut vaikea puhua? Enpä itse
ole sitä tietänyt, mutta silmistänne näen, että niin kait se on ollut.
Mutta nyt on jo aivan toisin. Oletteko siitä mielissänne?

— Olen, Stellani, kovasti mielissäni!

— Näin unta, että ystävämme olivat täällä. Miksi he eivät ole käyneet?
Tottahan he tietävät, että olen sairastunut. Kylläpä he ovat pahoja!

— Irene on käynyt täällä kahdesti ja Harald melkein joka päivä.

— Vai niin, vai ovat käyneet. Enkä minä ole siitä mitään tiennyt.
Luultavasti olen silloin nukkunut, ettekä te tahtoneet minua herättää.
Mikä viikon päivä nyt on?

— Lauantai.

— Huomenna siis saarnaatte kahdeksasta autuudesta. Huomennahan on
pyhäinmiesten päivä, enkä minä kykene lähtemään kirkkoon. Teko siellä
saarnaatte?

— Olet jo kaksi viikkoa sairastanut. Pyhäinmiesten päivä on ollut ja
mennyt.

— Joko siitä on niin pitkä aika? Kuluuko aika sairastaessa niin
nopeasti? Te kai silloin saarnasitte, enkä minä saanutkaan sitä kuulla.

— Toinen pappi silloin saarnasi ja toinen saarnaa huomennakin.

— Kuinka te olettekaan hyvä! Ette ole saarnannut, kun minä olen ollut
sairaana. Mutta nyt teidän täytyy totella minua.

— No, koetanpa totella.

— Saarnatkaa huomenna. Minähän olen vain yksi, mutta kirkossa niin
monet teitä kaipaavat.

— Kuinka nyt voin sinua totella? En voi.

— Luuletteko painun kuolevan?

— En nyt enää sitä luule. Olet jo terveempi. Tuskallisesti hän koetti
torjua tätä luuloa, joka jo vaikutti, että hänen äänensä vapisi ja
hänen silmissään ilmeni pelkoa.

— Mutta silmänne näyttävät niin surullisilta; ehkä kuitenkin pelkäätte,
että se voi tapahtua. Ja nyt vielä itkettekin! Te iso, vankka mies ja
viitsitte itkeä. Hyi, hävetkää!

Sairaan pilanteossa on yleensä jotakin sydäntäsärkevää, joka saattaa
ihmiset itkemään, mutta nyt kävi aivan päinvastoin. Pastori pyyhkäisi
kyyneleet silmistään ja koetti väkisin hymyillä. Mutta katsahtaessaan
Stellaan, hän näki tämän ikäänkuin tervein suin naurahtavan ja nyt
hänkin pakotta saattoi yhtyä nauruun.

— Jumala, joka on elämän ja kuoleman herra, tehköön niinkuin hänestä
parhaalta näyttää. Olen tyytyvä Hänen tahtoonsa, sanoi pastori
ikäänkuin itsekseen.

— Mutta jos nyt kuolen, Erkki... emmehän sitä tiedä... niin enpä
mielelläni kuolisi, ennenkuin olen kysynyt teiltä jotakin. Miksi ette
koskaan ole pyytänyt suudella minua?

Tähän kysymykseen, joka saattoi hänet ensin punastumaan ja sitten
kalpenemaan, pastori ei vastannut ja Stella jatkoi:

— Taikka oletteko luullut, että olisin ollut sitä vastaan?

Aivan kuin oppilas opettajansa edessä oli pastori nyt tutkittavana.
Ja samaten kuin koulupoika kyllä mielellään vastaisi kysymykseen, jos
vain osaisi, niin samasta syystä jätti pastorikin tähän kysymykseen
vastaamatta. Mutta Stella ei antanut hänelle rauhaa, vaan lisäsi:

— Ette vastaa kysymykseeni, joka teidän mielestänne kentiesi ei
kaipaakaan vastausta. Vai kuinka?

— Oi, Stellani! Kysymyksesi kaipaa kyllä vastausta, mutta entä jos
vastauskin muuttuisi kysymykseksi, niin kuinka sitten kävisi?

— En oikein ymmärrä, mitä tarkoitatte. Jopa unohdin mitä kysyinkin...
muistoni ei enään ole yhtä hyvä kuin ennen... te kun aina sitä
kehuitte... Mitä minä taas sanoinkaan? Mitä kysyin?

— Minäkin olen sen unohtanut, vastasi pastori.

Iloisesti hymyillen tyttö äkisti huudahti:

— Mutta nyt minä sen muistan jälleen!

Hän vaikeni hetkeksi ja hänen kalpeille poskilleen nousi vieno puna.
Sitten hän uudelleen jatkoi:

— Kysyin miksi ette koskaan ole pyytänyt minulta suudelmaa ja ettekö
luullut minun siihen suostuvan. Mutta kuulkaa, mitä sanon... Silloin
olisin mielelläni _antanut_ teille suudelman, nyt _pyydän_ sitä.

Ja hän kohotti päätään päänalukselta, mutta kun toinen ei
lähestynytkään, hän antoi sen jälleen vaipua takaisin.

Pastoria säikähytti tällainen autuus, jota hän ei koskaan ollut
rohjennut ajatellakaan, paitsi ehkä joskus unissaan. Hän jäi
liikkumattomana istumaan tuolilleen ja... kalpeni.

Stella sanoi nuhdellen:

— Ette huolinut, vaikka kohotin päätänikin!

Erkki kumartui, mutta veti äkisti päänsä takaisin, ennenkuin hänen
huulensa olivat koskettaneet Stellan huulia. Hänestä tuntui ikäänkuin
tuo vaalea tyttö ei olisikaan ollut mikään ihminen, johon uskaltaisi
kajota, siksi hän oli liian vieno ja hento. Kukapa tiesi, eikö hän
silloin katoaisi hänen näkyvistään, jättäen hänet ihan yksinänsä
maailmaan.

Kolmannen kerran Stella vielä sanoi:

— Miksi minua noin tirkistätte? Enkö ole teidän pikku Stellanne, joka
kauniisti pyytää ystäväänsä antamaan hänelle pienen suukkosen. Vai
olisiko se liikaa?

Silloin lumous katosi. Tyttö eli vielä, mutta oli ehkä pian muuttuva
enkeliksi. Eikö hän, kurja, silloin katuisi, ettei ollut häntä
suudellut...

Ja hän teki mitä Stella pyysi.

Tiesikö hän edes mitä teki? Mitä vielä! Taikka tunsiko? Tunsi kyllä.
Näkikö ihanaa unta? Ei... sillä sehän oli täyttä totta, vaikka
tuntuikin unelmalta!

Hänen näin kumartuessansa Stellaa syleilemään ja suutelemaan, tämä
kuiskasi hänen korvaansa:

— Minä rakastan sinua.

Ja kun tuohon ei tullut mitään vastausta, niin hän kysyi:

— Entä sinä? Rakastatko sinäkin minua?

Erkki laski hänet sylistään ja virkkoi:

— Oi, taivaallinen Isä, anna minulle, palvelijallesi, anteeksi,
että tämän tytön tähden, joka on vain ihminen, usein olen unohtanut
sinut. Anna anteeksi, että rakkaus häneen sinua rukoillessanikin on
hämmentänyt tunteitani.

Erkki ei ollut sitä mieltä, että maallinen rakkaus olisi kielletty
papilta enemmän kuin maallikoltakaan, eikä hän sitäkään vaatinut, että
rakkaudessa "järkevyys" ja maltillisuus olisi pääasiana. Sitä hän vain
ei olisi saattanut uskoa, että se voi tuntua näin suloiselta ja...
miltei taivaalliselta.

— Ehkä Jumala täten on tahtonut antaa meille hämärän aavistuksen omasta
äärettömästä rakkaudestansa, lohdutteli Stella häntä lempeästi.

Ja ikäänkuin nämä sanat olisivat muuttaneet hänen mielensä, Erkki nyt
vasta vastasi:

— Minäkin rakastan sinua.

Yksinkertaiset sanat, jotka eivät koskaan jää vanhanaikaisiksi;
ikuisesti uudet sanat, jotka soivat suloisesti korvissamme. Oi, kuinka
paljon ne sisältävätkään, yksinkertaisuudestaan huolimatta!

Pitkään aikaan he eivät puhuneet mitään, ainoastaan itkivät. Erkin
kyyneleet tippuivat Stellan kaulalle ja Erkin poski oli kostea Stellan
kyynelistä.

Hymyillen kesken kyyneleitään Stella vihdoin sanoi:

— Muistatko, ystäväni, mitä pyysin ennenkuin rupesin tätä kyselemään,
ennenkuin...?

— Muistan, armaani. Pyysit minua huomenna saarnaamaan, vastasi Erkki,
irroittautuen hiljaa hänestä — ja minä lupaan totella. Taikka _sinua_
en tällä kertaa tottele... vaan... Mutta sama se, lupaan kuitenkin
saarnata.

Pian hän istui omassa huoneessaan kirjoittamassa saarnaansa ja
tehden sitä niin suurella uskalluksella ja niin tyynesti, että häntä
itseäänkin ihmetytti. Muutama tunti takaperin hän oli epäillyt omaa
voimaansa, kykyänsä, jopa tahtoansakin, mutta nyt kävi kaikki niin
helposti, eikä maallinen rakkauskaan enää tuntunut vaimentavan Jumalan
sanan voimaa.



XI.

ERÄÄN SAARNAN VAIKUTUS.


Olemme jo ennenkin viitanneet sinnepäin, että pastori Ortman oli
niitä saarnamiehiä, jotka voimakkaasti vaikuttavat kuulijoihinsa.
Eikä hänen saarnansa ollut ohimenevää tunteitten kiihottamista
taikka ijäisen kadotuksen kauhuilla pelottelemista, jolla muutamat
ankarat lainsaarnaajat pelottelevat arkaluontoisia ihmisiä, vaan hän
opetti, että meidän rakkaudesta, eikä vain rangaistuksen pelosta,
tulee kääntyä Jumalan puoleen, Eikä hän saarnatessaan huutanut ja
morkannut, ei lyönyt nyrkkiään saarnastuoliin eikä muuten käyttäytynyt
sopimattomasti, vaan tyynesti ja selkeästi hän, osoittamatta erityistä
kiihkoa, voimallisesti selitti kuulijoilleen evankeliumia.

Tekstinä hänellä oli kuninkaan miehen tilinteko, ja vaikka se ei
sisältönsä puolesta ollutkaan muita saarnatekstejä parempi, ne kun
kaikki ovat yhtä hyviä, niin hän kirkkomiesten arvostelusta päättäen
tällä kertaa kuitenkin saarnasi tavallistakin voimakkaammin.

Suntio läksi kirkosta yhdessä eukkonsa ja nuoren, Anni nimisen
tyttärensä kanssa. Samaa tietä asteli eräs toinenkin perhe, nimittäin
lautamies emäntineen ja tyttärineen. Tuleva vävy, joka oli erään
rikkaan rustitilallisen vanhin poika, kuului myös seuraan.

Lukija huomaa siis joutuneensa talonpoikaissäädyn ylimyksien pariin,
sillä näiden välillä on yhtä suun arvoerotus kuin konsanaan korkeampaan
säätyluokkaan kuuluvien keskuudessa.

Kirkon tienoilla ei kumpikaan perhe luultavasti katsonut sopivaksi
kulkea yhdessä joukossa, mutta kirkkoväen hajaannuttua eri taholle,
suntion perhe lähempänä kotia saavuttikin lautamiehen väen.

— No, mitä piditte, lautamies, saarnasta?

— Oma pappimme saarnaa aina hyvästi. Mutta mitä itse siitä piditte,
koska kysytte?

— Minun mielestäni hän tänään saarnasi, niin että se olisi voinut
liikuttaa kiviäkin.

— Tavallista ankarammin hän ainakin puhui, huomautti suntion emäntä.

— Saarnan alussa vain, oikaisi häntä hänen miehensä, mutta niinhän sen
pitikin olla tekstin mukaan. Meidän tulee muistaa, että Jumala vaatii
meidät tilille samoin kuin kuninkaan mies palvelijansa.

— Ymmärrän kyllä, että se on vertaus, vastasi vaimo.

— Mutta sitten puhui hän sekä lempeästi että vakavasti, puuttui
puheeseen lautamiehen emäntä, kehoittaen meitä antamaan anteeksi
niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet, aivan kuten Jumalakin antaa
meille anteeksi.

— Ei se aivan niin ollut, oikaisi lautamies taas vuorostaan
vaimoansa, hän sanoi, että _jos_ me annamme lähimäisellemme anteeksi
hänen rikoksensa, niin saattaa myös tapahtua, että Jumala antaa
meille syntimme anteeksi. Meiltä siis vaaditaan, että ensin annamme
lähimäisellemme anteeksi.

Ääneti kuunteli vaimo miehensä selitystä, mutta käänsi sitten puheen
toisaalle:

— Muistatteko, kuinka pastorin tänne muutettua alussa olimme
yksinkertaisia, kun hän ei mielestämme saarnannut tarpeeksi oppineesti?

— Eikä huutanut yhtä kovasti kuin edellinen pappimme, lisäsi lautamies.

— Eikä myös osannut saarnaansa ulkoa niinkuin sen edellinen pappi,
jonka ei koskaan tarvinnut "kartasta" lukea, muistutteli suntion emäntä.

Tämä oli lautamiehen arkoja puolia ja siinä suhteessa hän ei oikein
hyväksynyt pastori Ortmania. Olipa tuonnoin vähän kiistellytkin
vaimonsa kanssa, joka tässä asiassa oli pitänyt pastorin puolta. Nyt
hän siis virkkoi:

— No, mitä siihen tulee, niin totta kai vapaasti saarnaaminen olisi
parempaa, mutta eihän kukaan ihminen ole joka kohdassa täydellinen.
Sitäpaitsi on myönnettävä, että pastori osaa laskettaa pitkälti
ulkoakin, tarvitsematta alinomaa tirkistää "karttaan", niinkuin tuo
lasisilmäinen pappi, joka pyhäinmiesten päivänä saarnasi kirkossamme.

— Ette kuitenkaan voi kieltää, että pastorimme on aika saarnamies,
intti suntio, joka ei mielellään olisi suonut, että rahtuakaan pastorin
ansiosta olisi supistettu.

— En puhuisi totta, ellen myöntäisi pappimme olevan parhaimpia, mitä
eläessäni olen kuullut.

— Ja saarnansa hän kirjoittaa itse, kertoi suntio, ja silloin on
yhdentekevää, vaikkapa ei muistakaan joka sanaa ulkoa, koska ne
kumminkin ovat hänen omasta päästänsä lähteneet. Voi sitä ulkoa
opetella toisenkin kirjoittaman saarnan, mikä ei suinkaan ole yhtä
hyvä, kuin jos itse olisi sen sommitellut.

— On sekin tosi, vastasi lautamies myöntäen. Kentiesi hän ei näin
pyhäpäivänä tahtonut ryhtyä sanakiistaan.

Tähän tapaan vanhukset keskustelivat. Molemmat tytöt astuivat yhdessä,
kun sitä vastoin sulhasmies, näyttääksensä vakavalta, oli siirtynyt
vanhain joukkoon.

Kuullessaan lasisilmäistä pappia mainittavan, lautamiehen Maiju kysyi
Annilta:

— Miksei pastori itse saarnannut pyhäinmiesten päivänä, vaan pani
puolestaan sijaisen?

— Luullakseni hän ei kyennyt saarnaamaan, kun tuota nuorta tyttöä,
jonka hän oli ottanut omaksi lapsekseen, oli niin pahoin ammuttu.
Varmaan en sitä kuitenkaan tiedä.

— Kai hän sitten...

— Pitääkö hänestä? Tietysti, mutta tyttö onkin niin ihmeen ihana.
Oletko häntä nähnyt?

— En. Mutta kukahan tahtoi tehdä hänelle niin pahaa?

— Ei sitä varmaan tiedetä, epäillään vain.

— Ketä?

— Ei ole oikein levittää pelkkiä epäluuloja. Kyllä sitä on minulle
kerrottu, mutta silti en tahdo ilmoittaa sitä muille.

Maiju loi Anniin katseen, jossa kummastus taisteli uteliaisuuden
kanssa. Ja ihmeelliseltä tuntuukin, että nainen voi pitää suunsa
kiinni, kun kysymyksessä ovat huhut ja uutiset. Hänen vanhaksi tultuaan
se ainakin on hänelle mahdotonta.

— Kai se on ollut Inttilän Jussi, sillä ei hän ainakaan liene omia
seurakuntalaisia, arveli Maiju.

— Enpä oikein tiedä, puhunko vai olenko vaiti. Mutta koska epäilet
aivan syytöntä miestä, niin en voi olla ilmoittamatta, että hän samana
iltana oli meillä auttamassa isää uuden rysän kudonnassa... ja lujia
rysiä hän tekeekin... menipä vaikka kuinka iso kala tahansa satimeen,
niin hänen rysänsä ja verkkonsa eivät koskaan repeä... Niin, näin
paljon tulin nyt sinulle sanoneeksi, mutta älä yritäkään houkutella
minulta enempää.

— Oletpa kaikin puolin hyvä ja kelpo tyttö, Anni kulta. Kas, kun ei
Samuli sinua kosinut, sinä kun joka tavalla olet minua parempi.

Kentiesi Maiju tahallaan lausui nämä sanat niin kovaa, jotta Samuli
ne kuuli. Hän lähestyi heti tyttöjä, väittäen Maijun olevan hänelle
parhaimman, niinkuin ehkä Anni jollekin toiselle. Kietoipa kätensä
morsiamensa vyötäisille ja olisi suudellutkin, elleivät vanhemmat olisi
olleet saapuvilla.

Ja nyt jätämme nämä arvoisat perheet siksensä, koska he eivät
oikeastansa kuulu kertomukseemme.

Kirkosta tuli myös kaksi henkilöä, jotka näkyivät karttavan kaikkea
seuraa ja pelokkaan näköisinä astelivat kumpikin erikseen. Taikka
oikeastaan se olikin niin, etteivät muut ihmiset piitanneet heidän
seurastaan.

Toinen näistä oli Inttilän torpparin vaimo. Tämän torpan väki ei ollut
hyvässä maineessa ja siksipä pitäjäläiset nyt kuten aina karttelivat
häntä.

Toinen oli renki, joka hiljan oli tullut pastori Ortmanin palvelukseen.
Sitä ennen hän oli palvellut Ristilässä.

Ristilästä huhuttiin niin paljon pahaa, ettei sieltä otettu
palkollisiakaan muihin taloihin pitäjässä. Pastori piti tuollaista
ennakkoluuloa vääränä, ja koska eräs Ristilän rengeistä hiljan
oli tarjoutunut hänen palvelukseensa, niin hän mielestänsä voi
ottaa tämän yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin. Mies oli luultavasti
riitaantunut entisen isäntänsä kanssa ja juuri muuttoaikana eroitettu
palveluksestaan. Päältä katsoen hän kyllä oli jotensakin vallattoman
näköinen, mutta kun pappilasta hiljattain oli kuollut renki, eikä
toista ollut tiedossa, täytyi pastorin pakostakin hänen sijaansa ottaa
Ristilän Heikki.

Niinkuin jo mainitsimme, pysyi muu kirkkoväki hänestä erillään sen
takia, että hän oli Ristilässä palvellut, mikä, niin väärin kuin se
olikin, oli heistä kyllin pätevä syy. Toiset huhusivat keskenään
jostain muustakin syystä, joka, jos siinä edes oli perää, olisi ollut
edellistä pätevämpi.

Hän astuskeli siis aivan yksinään, eikä mielestänsä koskaan ennen ollut
tuntenut itseään niin hyljätyksi kuin nyt. Ennen se ei ollut häneen
paljon koskenut, mutta nyt se kovasti kalvoi hänen mieltänsä, vaikka
hän tiesi tähän ylenkatseeseen tällä kertaa olevan täyden syyn.

Hän poikkesi maantieltä pieneen metsikköön. Siellä hän istahti
jäätyneelle mättäälle, johon jäi kauaksi aikaa istumaan. Muutamat
paikat papin saarnasta muistuivat elävinä hänen mieleensä ja hän alkoi
mietiskellä sielunsa tilaa.

       *       *       *       *       *

Saman sunnuntain iltapäivällä istui vanha Regina lueskellen jotakin
hengellistä kirjaa. Tässä rakkaassa toimessa häiritsi häntä eräs
tuntematon vaimo.

— Tunnetteko minua? kysyi vieras. Mutta kun hän ei heti saanut
vastausta, hän kohteliaammin jatkoi:

— Taikka kuinka pastorin emännöitsijä voisikaan tuntea kaiken maailman
ihmisiä!

Hiukan alentuvaisesti Regina vastasi:

— Muistan nähneeni teidät joskus kirkossa, mutta usein teitä ei
ole siellä näkynyt, koska en tiedä edes nimeänne, enkä tunne juuri
ulkonäöltäkään. Ahkerat kirkossakävijät tunnen kyllä sekä nimeltä että
ulkonäöltä.

Regina oli tuntevinaan kaikki seurakuntalaiset, joiden luku nousi
tuhansiin. Tämä mahtoi siis olla hyvin laiska kirkossakävijä, koska hän
ei häntä tuntenut.

— Meidän torppamme kuuluu emäseurakuntaan, vastasi vaimo, ja me käymme
siellä kirkossa; vain joskus tulemme tänne kuuntelemaan hyvää pappianne.

— Entä mitä pidätte hänestä?

— Pidän niin, että olen tullut hänen puheillensa.

— Mistä olette kotoisin?

— Inttilän torpasta.

— Olen kuullut tuota paikkaa ennenkin mainittavan, vastasi Regina
jotensakin nyrpeästi. — Mitä teillä on asiaa?

— Pastorilla kuuluu olevan nuori kasvattitytär, joka hiljattain on
yritetty tappaa. Saisinko nähdä hänet?

— En ymmärrä, mitä se hyödyttäisi. Sitäpaitsi hän nukkuu.

— Jos tietäisitte, että hän makasi kattomme alla sen yön, jolloin
Ristilän maisteri pelasti hänet suosta, niin ette suinkaan hylkäisi
pyyntöäni.

Reginan mieleen muistui nyt, että Stella oli kertonut hänelle eräästä
torpanvaimosta, jonka nimeä hän ei ollut kuullut, kehuen häntä
hyvin hyväksi ihmiseksi. Näistä hänen lemmikkinsä sanoista oli nyt
seurauksena, että torpanvaimo yht'äkkiä kohosi hänen silmissään, niin
ettei hän enää muistanutkaan, kuinka vastenmielisesti hänen nimensä oli
häneen vaikuttanut.

— Jos lupaatte kävellä hyvin hiljaa, niin ettei lapsiraukka herää,
hän kun niin kovin on unen tarpeessa, niin saatte pistäytyä hänen
huoneessansa. Kuitenkin täytyy teidän riisua kovat kenkänne.

He astuivat sisään ja katselivat nukkuvaa. Torpanvaimo purskahti itkuun
nähdessään, kuinka Stella oli käynyt laihaksi ja kalpeaksi, hän, joka
kauhean yön tapauksista huolimatta kuitenkin aamulla herätessään oli
ollut niin punaposkinen.

— Minkälainen lieneekään se, jolla on ollut sydäntä ampua tällaista,
ajatteli torpanvaimo, katsellen sairasta hellästi.

— Antaisitteko minun hiljaa siirtää hänen paitaansa syrjään, jotta
näkisin olkapään? kuiskasi vaimo hiljaa Reginan korvaan. — Vai
tekisittekö sen mieluummin itse?

Torpanvaimon kummallinen pyyntö teki Reginaan syvän vaikutuksen, niin
ettei hän voinut kieltää. Hän siirsi paitaa syrjään ja molemmat he
katselivat tytön paljasta olkapäätä.

Lapaluussa näkyi lähellä käsivarren juurta jotensakin selvästi
kirjaimet H.H., jotka olivat liian säännölliset, ollakseen
synnynnäisiä. Pikemmin olivat ne jollakin tavalla, ehkä polttamalla,
ihoon piirretyt.

Nähdessään tämän, torpanvaimo kiireesti veti Reginan muassaan tämän
kamariin ja sinne tultuaan hän pyörtyi.

— Voi taivaan taatto, mitä se tämä merkitsee? päivitteli Regina
etikkapulloa haparoiden. Toinnuttuaan torpanvaimo heikosti kuiskasi:

— Mikä onni se olikaan... ei, Jumala antoi minulle voimia, etten hänen
huoneessaan kaatua romahtanut lattialle. Hän olisi siitä herännyt ja
voinut säikähdyksestä kuolla. Voi, oma Hannani!

— Stellaksi me häntä nimitämme, oikaisi Regina.

— Mutta jos hän nyt on... ja varmaan hän onkin se pikku Hanna, jota
pienenä kannoin sylissäni... niin miksi en saisi mainita häntä samalla
nimellä kuin silloin?

Ihmetellen Regina katsoa tuijotti vierasta. Olikohan tuolla edes ollut
Hanna-nimistä tyttöä? Ja uskoiko hän itsekään mitä puhui, Regina
mielessään epäili. Sitten hän kysäsi:

— Miksi ette ennen ole täällä käynyt? Miksi juuri tänään?

— En voi sitä teille selittää, vaan tahdon päästä pastorin puheille.
Missä hän on? Onko hän kamarissansa ja missä se on? Viekää minut sinne.

Se oli pian tehty, ja nyt hän seisoi papin edessä.

Tapahtuu joskus, että korkeampaa tai alhaisempaa säätyä oleva
ihminen kunnollisen papin edessä vapisee enemmän kuin jos tämä olisi
maailman mahtavia, joku kuningas tai ruhtinas. Kesti kauan, ennenkuin
torpanvaimo sai sanaakaan lausutuksi.

Pastori arvasi hänellä olevan jotakin erinomaisen tärkeää mielessään.
Luterilaisena pappina hän tosin hylkäsi katoolisen salaripin, mutta
jos ihminen sielunsa ahdistuksessa hätääntyneenä kääntyi Herran
palvelijan puoleen pyytämään häneltä valaistusta, neuvoa ja lohdutusta,
niin hänestä se oli ihan paikallaan, se kun silloin tapahtui ihmisen
vapaasta tahdosta, eikä pakosta, kuten katoolisessa kirkossa.

Vaimon ilmoittaessa mistä hän on, pastoria vuoroonsa alkoi hiukan
peloittaa, koska hän melkein arvasi sen samaksi torpaksi, johon Harald
oli vienyt tiedottoman Stellan, ja hänessä syntyi aavistus, että
syy, minkä takia tämä vieras nainen oli pyrkinyt hänen puheillensa,
koski hänen holhokkiansa. Hän pyysi vaimoa istuutumaan ja kertomaan
pelkäämättä mitä hänellä oli asiana.

Vaimo veti syvään henkeänsä ja alkoi puhua. Hänen sanansa kuuluivat
näin:

— Seisoessani hurskaan Jumalan palvelijan edessä, en oikein tiedä,
miten alottaisin. Hiukan epäröityään hän jatkoi:

— Olin tänään tämän seurakunnan kirkossa, johon en tosin kuulu, mutta
koska tänne on lyhyempi matka ja pastorin saarnat sitäpaitsi enemmän
kuin emäkirkon pappien selitykset ovat liikuttaneet sydäntäni, niin
olen joskus käynyt täälläkin. Ja pastorin puhuessa tänään tilistä,
minkä taivaan ja maan Herra on vaativa meiltä, tunsin olevani kadotettu
syntinen. Saarnan lopusta sain kuitenkin vähän lohdutusta ja päätin
ilmoittaa teille, joka niin syvästi olette voinut liikuttaa mieltäni,
asian, joka vuosikausia on painanut sydäntäni. Tähän asti olen
epäillyt, oliko se syntiä, johon annoimme itsemme houkutella... mutta
vasta tänään varmasti olen huomannut sen synniksi... sillä omatuntoni
nyt sanoo sen selvästi.

Vaimo pyyhkäisi vedet silmistään ja jatkoi jälleen rohkeammin:

— Ensi Tuomaanpäivänä tulee kuluneeksi viisitoista vuotta siitä,
kun ukkoni ja minä itkien ja murehtien istuimme töllissämme. Pieni
Hanna-niminen tyttäremme, joka jo kävi toista vuotta, oli muutama
päivä takaperin kuollut. Kaipauksemme oli sitä katkerampi, kun
olimme olleet jo viisi vuotta naimisissa saamatta muuta kuin yhden
lapsen, joka kentiesi tulisi olemaan ainoamme. Lapset ovat köyhälle
siunaukseksi, ja vaikka niistä köyhdytäänkin, ne kuitenkin tuntuvat
rikkaudelta. Kun siis Jumala korjasi lapsemme, niin olimme mielestämme
kadottaneet kalliin aarteen ja istuimme itkien takkakivellä. Tuon
tuostakin nousimme vilkaisemaan lasta, joka vielä makasi kehdossaan,
koska emme vielä olleet malttaneet siirtää sitä arkkuun. Ei tahdottaisi
niin pian viedä rakkaitansa hautaan ja melkeinpä toivotaan niiden
vielä virkoavan henkiin. Ukkonikin suri niin paljon kuin isä suinkin
voi surra, mutta äiti on kuitenkin aina äiti ja tietysti hän, joka
on lapsen synnyttänyt, katkerammin sitä kaipaa. Aina välistä kävimme
koettamassa, eikö se jo rupea lämpiämään ja eikö sen kangistunut ruumis
ala jo taipua. Vaan se oli turhaa. Pidimme peiliä sen suun edessä,
nähdäksemme kävisikö sen kalvo himmeäksi, mutta se pysyi vain yhtä
kirkkaana. Kutitimme lapsen jalkapohjiakin ja pistimme silmäneulalla
sormenpäihin, saadaksemme sen virkoamaan. Ukko, nähkääs, oli hiljan
eräästä kirjasta lukenut miten valekuolleita saadaan henkiin ja sen
mukaan nyt. yritimme. Ampuipa tuvassa vielä laukauksenkin, nähdäkseen
eikö säikähdys mitään vaikuttaisi. Mutta tässä ei mikään auttanut ja
meidän oli uskominen, ettei lapsessa enään ollut henkeä. Nyt päätimme
vihdoin jättää kaikki tyhjät yritykset siksensä ja melkeinpä kaduimme,
ettemme olleet antaneet kuolleen lapsemme rauhassa levätä. Tuntuipa
ikäänkuin se olisi uhannut kannella meistä Jumalalle, ellemme jo
lakkaisi sitä kiusaamasta...

— Hetkeksi vielä jäimme takan ääreen istumaan, mutta kun valkea jo
oli palanut hiilille, niin vihdoin pyyhkäisimme kyyneleemme pois ja
rupesimme asettumaan levolle, saadaksemme edes vähänkään nukkua...
Tuuli vinkui nurkissa ja lumiräntä pieksi mökin seiniä, mutta siitä
huolimatta kuulimme äkisti maantieltä kavionkopsetta ja täyttä laukkaa
kuului ratsumies lähestyvän. Tämä ei tosin ollut mitään harvinaista,
koska valtamaantie kulki siitä ohitse, mutta kummallisempaa oli,
että mieheni ikkunaluukun reijästä näki ratsastajan poikkeavan
pyssynkantaman pituiselle kapealle tielle, joka johti meidän
mökillemme. Hän pysähtyi portaitten eteen ja koputti ovelle. Mieheni,
joka varsinkin nuorempana oli hyvin rohkea ja väkevä, meni hänelle
avaamaan. Köyhä kun oli, hänellä ei ollut syytä rosvojakaan pelätä...
hän luuli vain jonkun tarvitsevan apua ja arveli, että vieraan tulo
ehkä vähän haihduttaisi suruamme. Hän siis aukaisi oven ja palasi
vieraan seuraamana tupaan. Takkavalkean himmeässä valossa tämä näytti
hyvin kammottavalta ja hänen pukunsa oli niin outo, ettei sitä osaa
kuvaillakaan. Hän näytti puoleksi mieheltä, puoleksi naiselta, ollen
kuitenkin naiseksi liian pitkä ja mieheksi liian lyhyt. Äänestä
kumminkin tunsi hänet mieheksi... Kasvoja ei ollenkaan näkynyt, koska
niitä peitti naamio, sellainen, jota ilveilijät käyttävät. Ellen olisi
ollut niin murheellinen, niin varmaankin olisin kovasti pelännyt, sillä
vasta kun olento alkoi puhua, huomasin, että hän oli ihminen. "Tiedän
lapsenne kuolleen", hän virkkoi kummastukseksemme, meillä kun ei
moneen päivään ollut käynyt ketään, ei ainakaan muita kuin läheisimpiä
tuttaviamme. Sitten hän jatkoi: "Mitäpä te teette kuolleella lapsella,
antakaa se minulle, niin toimitan sen hautaan ja tästä saatte elävän
sijaan." Näin sanoen hän kummallisen viittansa alta veti esiin pienen
käärön, jossa oli kaunis, nukkuva lapsi. "Tahdomme itse haudata
lapsemme", ukkoni vastasi. "Jos annatte lapsen minulle, niin saatte
olla varmat, että se saatetaan kunniallisemmin hautaan kuin jos itse
sen hautaisitte. Voisinpa pakottaakin teitä suostumaan tarjoukseeni" —
näin sanoen hän veti esiin kaksipiippuisen pistoolin, jonka nähdessään
ukkoni kalpeni, koska muisti suotta laukaisseensa pyssynsä — "mutta
koetan asian selittämällä saada teidät järkiinne. Jos ette ota tätä
lasta, niin sen täytyy kuolla ja, paitsi että surette omaa lastanne,
saatte tämän lapsen kuoleman omalletunnollenne. Jos nyt suostutte
ottamaan vastaan tämän lapsen, niin saatte siitä yhtä hyvän vanhuuden
turvan kuin omastakin lapsestanne, jos se olisi jäänyt elämään. Aluksi
sitäpaitsi saatte kaikki nämä hopeakolikot ja lisää niitä heruu, jos
lapsi jää elämään. Jos se kuolee, niin sillä pääsette siitä ja niin
tämä juttu loppuu. Neuvotelkaa nyt keskenänne; menen tähän kauas
loukkoon istumaan, jotta rauhassa saatte kuiskata, mitä teillä on
sanottavaa"...

— Nähtyäni pistoolin, olin niin säikähtynyt, että koko ruumiini
vapisi. Ukkoni, jonka laita taisi olla samoin, kuiskasi nyt minulle,
että tekisimme hyväntyön, jos ottaisimme tuon lapsen vastaan. Tosin
kadottaisimme omamme, mutta sehän oli kuollut, niin ettei meillä
enään ollut siitä mitään iloa. Ja olihan nuo rahatkin hyvät saada,
köyhiä kun olimme. Mitä siis suotta panisimme henkemme alttiiksi...
Mieli apeana annoimme siis vieraalle lapsemme ruumiin, käärittyämme
sen ensin vieraan lapsen vaatteisiin, joita mies ei tahtonut jättää.
Vieraan lapsen panimme oman lapsemme kehtoon, jonka jälestä mies lähti,
heitettyään pöydälle hopearahat, joita oli kaksikymmentä riksiä...
Mutta nyt oli vaikea pulma edessä. Kuinka selittää ihmisille, jotka
ehkä tiesivät lapsemme kuolleen, että se vielä olikin elossa ja että
se ulkonäöltään oli peräti muuttunut? Aijoimme jo mennä tuomarille
ilmoittamaan asian ja selittämään, että meidät oli väkisin pakotettu...
mutta pelkäsimme, ettei meitä uskota ja kentiesi vielä syytetään
lapsen varastamisesta... niin vain kävi, ettemme uskaltaneet... eikä
olekaan hauskaa kulkea käräjissä ja joutua kaikellaisiin rettelöihin.
Päätimme siis muulla tavalla pelastautua. Ensin kerroimme harvoille
tuttaville, joita satuimme tapaamaan, että lapsi oli ollut valekuollut
ja sittemmin pidimme mökkimme oven lukittuna, kunnes mielestämme
lapsen vaihdosta ei enään niin suuresti huomattaisi. Vaikka torppamme
siitä joutui pahaan maineeseen, niin emme voineet sille mitään;
saavutimme ainakin tarkoituksemme... Tämä se nyt on, jota en ole
uskaltanut tunnustaa yhdellekään ihmiselle, vaikka se alati on
vaivannut omaatuntoani, jonka joskus vähäksi ajaksi olen saanut
rauhoitetuksi, mutta joka kohta uudestaan on herännyt.

Tässä vaimo keskeytti puheensa, pyyhkiäksensä pois kyyneleitä, jotka
yhä uudelleen herahtivat hänen silmiinsä. Syvästi huoaten hän jatkoi:

— Tähän voisin lopettaa, koska jo olen kertonut mitä... niin, kyllähän
pastori ymmärtää. Mutta sisällinen ääni pakottaa minut ilmoittamaan
kaikki. Pieni tyttö, jota oman tyttöni mukaan nimitin Hannaksi,
tuli minulle aikaa voittaen yhä rakkaammaksi. Ja kaunis ja sievä se
olikin, suurine ruskeine silmineen ja tummine hiuksineen, ja rupesi
jo melkein selvästi puhumaankin. Se vain kummastutti sekä miestäni
että minua, että sen selässä lähellä oikeanpuolista kainalokuoppaa
oli ikäänkuin puumerkki: kaksi isoa H-kirjainta. Näytti ikäänkuin
ne olisivat olleet ihoon piirretyt. Niistä päätin vast'edes saavani
selon lapsen syntyperästä... Mutta sitä ei tarvittukaan, sillä pian
tapahtui suuria muutoksia... Eräänä sunnuntaina — tyttö oli silloin
ollut meillä melkein vuoden ja taisi olla noin puolenkolmatta ikäinen
— minä iltapäivällä läksin kotoa, koska mieheni oli juovuksissa
ja silloin aina toraili ja riiteli. Menin pitkän taipaleen takana
olevaan torppaan, jonka emännän hyvin tunsin. Kotiin palatessani
olivat ovet selkosen selällään, mieheni oli poissa ja samoin lapsikin.
Säikähdin, että hän juovuspäissään oli vienyt lapsen mukanaan, mutta
samassa hän jo tulikin ja ilman lasta. Kysymykseeni hän vastasi,
ettei ollut ottanut sitä mukaansa, vaan jättäneensä sen kotiin.
Sitte hän meni maata, mutta minä pysyin hereilläni, toivoen että hän
kuitenkin humalapäissään oli sen vienyt ja jättänyt kylään, vaikka
ei enää sitä muistanut... Mutta seuraavana aamuna hän selvittyään
puhui samaa, vieläpä oli muistavinaan, että hän tuona onnettomana
iltana oli jättänyt oven lukitsematta... Kaikki etsiminen oli turhaa
ja toisen kerran me olimme jääneet lapsettomiksi. Arvelimme lapsen
ymmärtämättömyydessään lähteneen ulos tuvasta ja eksyneen metsään,
jonne sitten oli kuollut nälkään taikka joutunut petojen syötäväksi...
Sille emme mitään mahtaneet; se kai oli tapahtunut Jumalan tahdosta
meille rangaistukseksi. Ukko ei muuten olisi niin suuresti piitannut
lapsesta, vaikka se olisi kuollutkin; mutta se vain suuresti kalvoi
hänen mieltänsä, että hän itse oli ollut syypää sen katoamiseen. Minä
taas surin lasta ikäänkuin olisin ollut sen oikea äiti... melkeinpä
yhtä paljon kuin olin surrut omaa pikku Hannaani. Vähitellen kuitenkin
totuimme olemaan ilman lapsia ja nyt siitä on jo kulunut neljätoista
ajastaikaa... Mutta mitä pastori nyt arvelee, jos tyttö, jonka Ristilän
maisteri pelasti suosta ja jonka olette ottanut kasvattityttäreksenne,
olisikin sama Hanna, jota olen kanniskellut sylissäni ja opettanut
puhumaan?

— Mistä päätitte, että tämä olisi sama lapsi? kysyi pastori.

— Sama se on, ei voi olla kukaan muu. Tämänkin oikeanpuolisessa
kainalossa on ihan samanlaiset kirjaimet kuin tuon kadonneen lapsen.
Tosin ne eivät enää näy yhtä selvästi kuin hänen pienenä ollessaan,
koska ne ruumiin isommaksi varttuessa ovat kasvaneet enemmän umpeen.
Niin selvät ne kumminkin ovat, että tunnen ne samoiksi.

— Huomasitteko ne jo hänen maatessaan yötä torpassanne?

— Valitettavasti en huomannut. Tosin hämärästi jotakin aavistin, koska
aijoin tutkia hänen olkapäätänsä, mutta samassa hän kavahti unesta ja
minulta unohtui koko asia. Ei, herra pastori; vasta täällä minä näin
nuo kirjaimet. Sama aavistus, joka silloin raukesi tyhjiin, pakotti
minua pyytämään emännöitsijältänne luvan mennä sairasta katsomaan ja
hän suostui. Eihän pastori siitä häneen suutu? Käänsimme niin varovasti
paitaa syrjään, ettei sairas herännyt ja minä sain esteettömästi
katsella kirjaimia. Eikö pastorikin luule häntä samaksi tytöksi?

— En oikein tiedä mitä uskoa, vastasi pastori, joka selvästi huomasi
vaimon puhuvan totta, joten hänellä ei ollut pienintäkään syytä häntä
epäillä. Kuitenkaan hän ei yhtä lujasti kuin torpanvaimo luottanut
noihin kirjaimiin, eikä siitä sovi häntä moittia. Hiukan mietittyään
hän sanoi:

— Jos nyt olisi päivänselvää ja täydellisesti todistettu, että tämä
tyttö todellakin on sama, jota tarkoitat; jos niin olisi, etteivät
sudet olisikaan syöneet Hannaasi, vaan että pahat ihmiset olisivat
hänet ryöstäneet ja hän todellakin olisi sama Stella, jonka näitte
makaavan huonona ja kalpeana tuolla huoneessaan, niin mitä siitä
seuraisi?

— Jumala varjelkoon, enhän minä koskaan rupeaisi häntä takaisin
pyytämään! Sehän olisi samaa kuin jos juurineen repäisisin kauniin
kukkasen päivänpaisteisesta yrttitarhasta, jonka hedelmällisessä
maassa se on rehottaen kasvanut, istuttaakseni sen uudelleen kuivaan
kangasmaahan taikka suohon. Eihän se millään muotoa kävisi laatuun.
Siihen vain tyytyisin, että varmaan tietäisin hänet samaksi...
rukoilisin hänen puolestansa ja, vaikka olenkin hänestä kaukana,
rakastaisin häntä. Jos sitten joskus saisin hänet nähdä... niin
tyytyisinpä siihenkin, että saisin vain suudella hänen hameensa
lievettä.

— Mutta asiain näin ollen?...

— Niin kuitenkin rakastan häntä ja rukoilen Jumalaa hänen puolestansa.
Oi, jospa hän pian paranisi ja tulisi jälleen entisellensä! Mutta
ellei hän rupeakaan tästä toipumaan, niin lähettäkää sana minulle...
jos tarvitaan, niin tulen häntä hoitamaan... lupaan pysyä, hereillä
ja valppaana. Tekisin vaikka mitä tuon lapsen hyväksi, joka, vaikkei
ollutkaan omani, tuli minulle niin rakkaaksi.

— Ja minä puolestani lupaan panna parastani, saadaksemme asiasta
varmuuden. Sillä vaikka se tuntuukin ihmisille mahdottomalta, niin se
ei ole mahdotonta Jumalalle.

Ja pastori oli oikeassa. Se, jota hän piti miltei mahdottomana, saatiin
kuitenkin aikaan yhdistämällä muutamia pieniä asianhaaroja, joita
voisimme nimittää sattumukseksi, kohtaloksi taikka oikeammin Jumalan
isälliseksi huolenpidoksi..

Stellan ihoon poltetuista kirjaimista oli kuitenkin vähän ohjausta, ja
pastori kysyi sentähden vielä torpanvaimolta:

— Voitteko sanoa, kuoliko seudun herrasväen perheistä lasta saman
aikaan kuin Teiltä?

— Sitä en tiedä varmaan sanoa. Siihen aikaan emme uskaltaneet paljon
liikkua kotosalta; myöhemmin kumminkin saimme kuulla, että syksyn
loppupuolella sekä syystalvella oli riehunut kova lastentauti, johon
sekä omassamme että naapuripitäjissä oli kuollut paljon lapsia.

— Jos niin oli... no, sama se. Kuitenkin varoitan teitä kertomasta
muille, mitä nyt olette ilmoittanut minulle. Tarkoitan sitä, että sillä
tavoin paremmin päästäisiin asian perille.

— Kyllä tottelen, vaikka en tietäisikään mitä pastori kulloinkin
tarkoittaa... Mutta voikohan Jumala antaa minulle syntini anteeksi?

— Syntisi oli heikkoudensynti ja sellaisia Jumala ennemmin antaa
anteeksi kuin teonsyntejä.

— Tuollaiset sanat hurskaan Herran palvelijan suusta...

— Soisinpa ansaitsevani kiitostanne, vastasi pastori tuolla hänelle
ominaisella, nöyrällä hymyilyllä, joka usein ilmestyi hänen
kasvoilleen, olematta kuitenkaan mikään tekopyhyyden merkki.

Oikaisten sanojaan, vaimo jatkoi:

— Ainakin Jumalan armosta pyritte olemaan hurskas sielunpaimen ja
tällaiset sanat teidän suustanne vuodattavat sydämeeni rauhan, jota ei
mikään muu maailmassa voi tuottaa. Tuhat kiitosta, herra pastori, tätä
hetkeä en ole koskaan unohtava.

— Olette aina tervetullut, vaikka koska tahansa tulette. Menkää Jumalan
rauhaan!

Hän kätteli torpanvaimoa, joka nytkin itki, vaikka hänen kyyneleensä
olivat peräti toista laatua kuin hänen tänne tullessaan.

Stellan tultua terveemmäksi, pastori oli pyytänyt hänen lähettää
häntä kutsumaan niin usein kun hän halusi hänen seuraansa. Tämä oli
tapahtunut Reginan neuvosta, joka suoraan oli sanonut isännällensä
vasten silmiä, ettei naimattomalle, parhaimmassa ijässään olevalle
miehelle sopinut tuntikausia istua nuoren tytön vuoteen ääressä, ei
ainakaan tämän tultua tuntoihinsa, niin ettei hän enää houraillut.
Pastori oli kyllä mielestänsä koettanut olla varovainen, mutta koska
Regina siitä huolimatta kuitenkin häntä nuhteli, niin hän pelkäsi
menneensä liian pitkälle, eikä siis pannut emännöitsijänsä muistutuksia
pahakseen, vaan noudatti nöyrästi hänen neuvoansa.

Juuri nyt hän tuli ilmoittamaan, että Stella-neiti mielellään soisi
pastorin tulevan pitämään hänelle seuraa. Tämä oli tietysti ilosanoma
ja rientäen hän läksi sairaan huoneeseen.

Ruskea karttuunipusero näytti pukevan Stellaa vielä paremmin kuin
eilen, hänen istuessaan siinä päänalukseen nojautuneena. Eikä hän enää
näyttänyt yhtä kalpealtakaan, sillä rauhallinen, kuumeesta vapaa uni
oli virkistänyt häntä ja kentiesi myös hyvä ja voimakas lihaliemi oli
häntä virvoittanut.

Pastori oli useamman kerran sairastanut ja tiesi siis omasta
kokemuksestaan, kuinka sairaitten suhteen on meneteltävä. Huoneeseen
astuessaan hän siis mitään kysymättä istahti vuoteen vieressä olevalle
tuolille. Ikäänkuin olisi arvannut mitä hän ajatteli, sanoi Stella:

— Niinpä niin, Erkki. Kyllä voin jo paremmin ja minun alkaa jälleen
olla nälkäkin. Lämmittäkää, Regina kulta, minulle taas kupillinen tuota
voimakasta ja kirkasta lihalientä. Mitä arvelet, Erkki, valtasuoneni
tykinnästä?

Regina oli lähtenyt ulos ja huoneessa oli hämärä. Erkki piteli pientä
kätöstä omassaan, tunnustellen valtasuonta, joka tykytti tasaisemmin ja
reippaammin.

Salin ovi paiskattiin auki ja huoneeseen kompuroi mies. Hän heittäytyi
suulleen lattialle ja virkkoi:

— Anteeksiantamusta en uskalla toivoakaan, mutta tahdon kumminkin
tunnustaa. Minä se ammuin Stella-neitiä. Rauetkoot kaikki perkeleen
juonet tyhjiin!

Mies oli taloon hiljan muuttanut Heikki-renki. Vaikka hän puhuikin
suomea, ymmärsi Stella kuitenkin sen verran, että tiesi mistä oli
kysymys. Hän vavahti, mutta kysyi sitten lempeästi nuhdellen:

— Mitä pahaa minä olen sinulle tehnyt, kun sinä teit minulle sellaista?

Renki ymmärsi hänen puhettaan paremmin, kuin hän rengin. Nämä sanat
tekivät häneen valtavan vaikutuksen ja hän kolahutti usean kerran
päänsä lattiaan. Itkien ja voivotellen hän vastasi:

— Olin vietelty. Raha, tuo perkeleen keksintö, joka vietteli Juudaankin
pettämään Herramme ja Vapahtajamme, se se oli, joka myös minua
houkutteli. Niin se kävi.

Pastori oli tämän äkillisen kohtauksen johdosta joutunut pois
tasapainostaan, mutta nyt hänen mieleensä muistui kuinka
vahingollisesti se vaikuttaisi Stellan heikkoihin hermoihin. Hän käski
rengin nousta ja talutti hänet kädestä pois.

Heidän tultuaan pastorin huoneeseen renki jälleen lankesi polvilleen,
mutta nousi, kun hänen isäntänsä selitti, ettei tarvitse niin tehdä
syntisen ihmisen kanssa puhellessaan. Pastori käski hänen istuutua ja
meni itse vähän rauhoittamaan Stellaa, jonka luuli pelkäävän, että mies
tekisi hänelle jotakin pahaa. Tällaisessa tilaisuudessa tuo pelko oli
aivan luonnollinen, joskin hiukan lapsellinen.

— No, kerropa nyt, mikä vaivaa sydäntäsi, kehotti pastori palatessaan,
mutta puhu hiljaa, ettet häiritse toisessa huoneessa olevaa sairasta.

Hiljaisella ja katuvaisella äänellä renki alotti kertomuksensa:

— Niin, rahallahan minut saatiin vietellyksi. Sain sitä kohta
käteisesti ja enemmän luvattiin. Palvellessani viimeisiä päiviä
Ristilässä sain tietää, että pastori kasvattityttärineen tavallisesti
hämärän aikana menee kävelemään kirkolle päin. Asetuin väijymään tuohon
pieneen lehdikköön, jonka pastori ehkä muistaa. Tien risteyksessä te
molemmat pysähdyitte muutaman askeleen päähän piilopaikastani. Siinä
kestin vielä pienen taistelun; valkeuden ja pimeyden vallat sotivat
viimeisen kerran sielussani... ja pimeys pääsi voitolle. Tähtäsin
vakavin käsin... sillä juuri sen vuoksi, että käteni oli tunnettu niin
vakavaksi, minut houkuteltiin tähän rikokseen. Minä siis tähtäsin,
enkä ensinkään vapissut, koska pahahenki oli minua tukemassa. Toivoin
osaavani ihan sydämeen, mutta painaessani liipasinta huomasin aijotun
uhrini siirtyneen hiukan syrjään. Tämä tapahtui Jumalan tahdosta, joka
tällä tavoin esti pimeyden ruhtinaan juonet. Luoti sattui, mutta ei
siihen paikkaan, mihin se oli aijottu. Pötkiessäni pakoon, viekkaana
kuin pahantekijä ainakin, kuulin hänen vielä puhuvan. Enpä voi sanoa,
että se alussa oli minusta mieluista, mutta kuta enemmän lähestyin
kotia, sitä enemmän iloitsin siitä. Kun piru ihmisen haahmossa,
joka oli minut vietellyt, tuli kysymään, kuinka asia oli päättynyt,
vastasin niinkuin asia oli. Hän luuli lohduttavansa minua sanoessaan:
”Vaikka se ei sattunutkaan sydämeen, niin se ehkä kuitenkin menestyi
hyvin. Nyt odotetaan, miten asia päättyy, ja ellei käy niinkuin
toivomme, niin onhan sinulla pastorin palveluksessa muutaman päivän
perästä tilaisuus tehdä samallainen yritys.” — Hän luuli sillä
rauhoittavansa minua, mutta niin ei käynyt. Siitä illasta asti olen
sielussani tuntenut kaikki helvetin tuskat; tuhat kertaa olen ollut
tunnustamaisillani rikokseni, mutta heikkouteni, se on pahahenki, on
aina estänyt hyvän aikomukseni ja niin se on jäänyt sikseen tähän
päivään asti. Pyhäinmiesten päivänä en uskaltanut mennä kirkkoon, kun
pelkäsin vain lisääväni syntikuormaani, jos sydän näin saastaisena
yhtyisin seurakunnan veisuun ja rukouksiin. Mutta tänään, kun muut
rengit kysyivät, lähdenkö kirkkoon ja arvelivat, etten ehkä koskaan
käykään kirkossa, päätin mennä. Joko se nyt tapahtui väärästä häpeästä
tai pelkäsinkö, että minua epäillään — kumpikin näistä tunteista oli
perkeleen viettelystä ja seuraus rikoksestani — niin vain kävi, että
läksin kuin läksinkin kirkkoon. Kuulin pastorin saarnan. Sanat olivat
lempeät ja kuitenkin ne sattuivat minuun kuin kaksiteräinen miekka.
Jok'ikinen sana koski minuun ja tuntui olevan ikäänkuin minulle
aijottu. Sain pyhän hengen voimaa katumukseen ja minussa heräsi halu
tunnustaa syntini. Paluumatkalla kirkosta poikkesin samaan metsikköön,
joka oli rikokseni todistajana, jos nimittäin elottomat kappaleet
kelpaisivat todistamaan. Kylmällä ja kostealla mättäällä olen siellä
tähän asti istunut. Oi, kuinka pahahenki osaa vietellä ja houkutella
ja vähälläpä oli, ettei hän päässyt minussa voitolle... silloin olisin
varmaankin ijankaikkisesti ollut mennyttä miestä. Mutta samassa
muistui mieleeni, niin selvästi kuin parastaikaa olisin ollut sitä
kuuntelemassa, päivän saarna. Näin edessäni ikuisen kadotuksen... ja
minua kammotti. Ajatellessani ijankaikkista kadotusta, joka ei koskaan
lopu, joutui sieluni suureen tuskaan ja olin jo epätoivon partaalla.
Mutta silloin muistin, että Jumala hyvyydessään houkuttelee meitä
parannukseen, ja sieluni sai siitä heti vähän lohdutusta. Epätoivo,
johon olin ollut joutumaisillani, poistui ja Jumalan kirkkauden valo
voitti helvetin pimeyden. Sain voimaa tehdäkseni päätöksen, jota en
vielä ole peruuttanut... ja nyt olen täällä.

— Sitä päätöstä et tule katumaan.

Renki luuli tuon kysymykseksi ja vastasi:

— Katumaanko? En, vaikka sen kautta joutuisin kuinka suureen häpeään
tahansa, niin en sittenkään katuisi. Mitäpä tästä lyhyestä elämästä
ja mitä on elonaikamme täällä, verrattuna ijäisyyteen, joka kestää
ijankaikkisesti!

Nyt pastori oikein ymmärsi, kuinka Jumala iloitsee syntisestä, joka
itsensä parantaa, koska hänkin, joka oli vain ihminen, taisi niin
iloita.

— Annanko itseni ilmi maalliselle esivallalle? Neuvokaa, pastori, mitä
minä teen!

Jos pastori vähänkin olisi häntä siihen kehoittanut, niin tämä mies
olisi näyttänyt, ettei hän pelännyt maallista häpeää ja häväistystä,
voittaaksensa sen sijaan taivaan ilon.

Mutta pastori ajatteli, että jos renki menisikin antamaan itsensä ilmi,
niin sillä ei olisi mitään voitettu. Jos puuttuu todistuksia, niin ei
ihmisen oma tunnustus riitä häntä tuomitsemaan, ja jos saataisiinkin
sen verran perustusta, että nyt kysymyksessä oleva mies huomattaisiin
syylliseksi, niin todistukset kuitenkin olisivat siksi vaillinaisia,
ettei itse viettelijää niiden nojalla saataisi kiinni. Tässäkin vanha
sananparsi siis toteutui: pienet varkaat hirtetään ja suuret lasketaan
menemään.

Pastori ei ollut oikein selvillä siitä, pitäisikö pahantekijän,
saadakseen rauhan Jumalan ja oman itsensä kanssa, myös julkisesti
tunnustaa rikoksensa. Mutta koska tämä kysymys on tärkeämpi ja siihen
on niin vaikea vastata, ettei joka mies pystyisi sitä selittämään, niin
jätämme sen siksensä. Totta vain on, että pastorin tuli renkiänsä niin
suuresti sääli, ettei hän siitäkään syystä olisi kehoittanut häntä
antamaan itseänsä ilmi.

Kentiesi riippui tämä hänen mielipiteensä yhtä paljon varovaisuudesta
kuin säälistäkin. Samoin kuin hän hiljan oli varoittanut torpanvaimoa
toistaiseksi olemaan salaisuuttansa ilmoittamatta, niin hän nytkin
itseksensä harkitsi, että jos renki antaisi itsensä ilmi, niin kävisi
entistä vaikeammaksi saada todistettua murhayrityksen todellinen
toimeenpanija syypääksi. Viekkaudestaan huolimatta oli hän kuitenkin
kiedottava omiin pauloihinsa, sillä ainakaan hän ei rengin kanteen
johdosta tulisi tuomituksi, kävisipä vain entistä varovaisemmaksi.

Oltuaan vaiti hetken, jolloin kaikki nämä ajatukset varjokuvien tapaan
seurasivat toinen toistaan hänen sielussaan, pastori jälleen ryhtyi
puhumaan:

— Tärkein asia on, että pysyt hyvässä päätöksessäsi ja, upottaen vanhan
Aatamin, rupeat uudeksi ihmiseksi.

Renki katseli häntä kummastellen. Siis ei hän pyydäkään kostaa, hän
ajatteli.

— Jumalan avulla koetan sen tehdä, vastasi hän, tarkoitan, etten
aijo sotia Jumalan hengen armovaikutuksia vastaan... Jos arvelette
ettei minun autuaaksi tullakseni tarvitse tunnustaa seurakunnalle
rikostani ja antautua maallisen oikeuden tuomittavaksi, niin onhan
pastori minusta yhtä hyvä kuin seurakuntakin ja teille minä tunnustan
niinkuin jo olen tehnyt sen Jumalalle sekä olisin valmis koska tahansa
tunnustamaan maallisen oikeuden edessä. Jotakin vielä puuttuu tästä
tunnustuksesta, mutta suoran ja vilpittömän sen tulee olla. Salassa
oleva rikos on tuotava ilmi, perkeleen välikappale, tuo ilkeä petturi
ja viettelijä on paljastettava, jotta viattomat ja turvattomat tietävät
häntä varoa. Tuo korkeasukuinen konna on _Ristilän vapaaherra_.

Juuri sitä pastori lienee aavistanutkin. Renki jatkoi:

— Tästä hetkestä alkaen koetan, niin kauan kuin voimani riittävät,
kaikin puolin suojella sitä, jonka hiljan aijoin... Ikäänkuin
uskollinen koira olen valvova, ettei susi pääse tunkeutumaan
lammashuoneeseen.

Sivumennen tuli eräs ajatus pastorin mieleen: "Mitenkähän olisi, jos
tämä renki, vapaaherraa pettääkseen ja saadakseen hänet kiinni, vielä
tarjoutuisi häntä auttamaan?"

Mutta samassa hän jo hylkäsi tämän ajatuksen. Sehän olisi samaa kuin
heittää ihminen, joka jo on joutunut hyvien vaikutuksien alaiseksi,
yhdestä synnistä toiseen. Sillä synti on valehdella konnallekin.

Parasta siis jättää asia Jumalan haltuun. Vaikkei hän ennen ollut
tullut sitä ajatelleeksi, johtui nyt yht'äkkiä eräs suunnitelma
hänen mieleensä. Stellaa suojellakseen hänen sopisi pyrkiä toiseen,
kaukaiseen paikkaan. Eihän häntä sopinut moittia siitä, että tyttö oli
hänelle kallis ja ettei hän mielellään olisi häntä kadottanut!

Mutta eiköhän kaukaisessakin paikassa vaara voisi olla tarjona?
Eivätköhän pahat juonet osaisi sinnekin?

       *       *       *       *       *

On suurenmoista ja kunnioitusta herättävää, että pappi sanan voimalla
saa ihmisen katumaan ja tunnustamaan syntinsä, jota terävämielinen
tuomarikaan ei aina voi. Ehkäpä hyvä sana voi vaikuttaa rikoksellisen
sydämeen pehmittävästi, kun sitä vastoin lain ankaruus ja pelotukset
sitä vain paaduttavat.

Pastorilla olisi siis ollut syytä riemuita tästä päivästä. Mutta niin
suuri suru, kuin samana iltana häntä kohtasi, oli tuskin koskaan ennen
häntä kohdannut.

Olemme kertoneet Stellan oppineen sen verran suomea, että ymmärsi mitä
renki polvillaan, pää lattiaan painettuna, tunnusti. Mutta vaikka
pastori muulloin oli ollut suuresti mielissään kuullessaan kasvattinsa
joskus ymmärtävän jonkun suomenkielisen sanan, niin hän ainakin tänä
iltana olisi ollut hyvin tyytyväinen, jos Stella ei koko asiasta olisi
ymmärtänyt yhtään mitään. Ymmärrettävää on, että kävi niinkuin pastori
oli aavistanutkin. Stellan taudista heikontuneet hermot eivät voineet
kestää tällaisia kohtauksia.

Tauti muuttui toisellaiseksi. Valtasuoni, joka jo oli sykkinyt
jotensakin tasaisesti, muuttui epäsäännölliseksi ja alkoi kovasti
tykyttää. Kuume kiihtyi kiihtymistänsä ja sairas rupesi kovasti
hourailemaan. Pastorin toivo hänen paranemisestaan oli peräti rauennut.

Vuorottain Regina ja hänen isäntänsä valvoivat lemmikkinsä
sairasvuoteen ääressä. Vanha emännöitsijä itki ja nyyhkytti, mutta
pastori ei voinut edes itkeä. Jos kyynelistä on mitään lievitystä,
niin sitä ei ainakaan suotu hänelle. Pahinta aavistaen ja veri pelosta
hyytyneenä hän jäykkänä kuin kivipatsas istui vuoteen vieressä.

Stellan sekavista hourailuista hän tuontuostakin tuskansekaisella
ilolla huomasi, kuinka suuri sija hänellä oli tytön sydämessä.



XII.

VANHOJA ASIOITA, MUUAN LÄÄKÄRI Y.M.


Enemmän kuin koskaan ennen olisi lääkäri nyt ollut tarpeen. Mutta
voidakseen olla ihan varma tämän tulosta, päätti pastori itse lähteä
kaupunkiin, koska ei enää uskaltanut luottaa kirjeen vaikutukseen.

Niin kauan kun oli pimeä ja yötä kesti, ei hänellä vielä ollut niin
suuri hätä saada lääkäriä, eikä hän myöskään olisi hennonnut jättää
sairasta tyttöä. Mutta marraskuun aamun ensimäiset auringonsäteet
synnyttivät kuitenkin, niin himmeät kun olivatkin, hänen rinnassaan
voimaa ja uskallusta. Kaikeksi onneksi oli aamu myös jäähdyttänyt
Stellan tulikuumaa otsaa, jotta hän sai nauttia virkistävää unta, jota
eivät mitkään unennäöt häirinneet. Pastori painoi suudelman hänen
otsalleen ja pakottautui väkisinkin poistumaan huoneesta, antaen järjen
saada mielettömästä hellyydestä voiton.

Ohimennen hän poikkesi Ristilään pyytämään Haraldia kysymään
vapaaherralta lupaa olla Stellan luona niin kauan, kun hän itse
viipyisi poissa. Tosin Haraldin lääketieteelliset tiedot eivät olleet
minkään arvoiset, mutta pastori katsoi mahdolliseksi, ettei Stella
eläisikään, kunnes hän palaisi kaupungista, ja piti Stellankin vuoksi
parempana, että rakas ystävä olisi hänen kuolinhetkellään saapuvilla.

Ymmärrettävissä on, että vapaaherra mielellään suostui tähän pyyntöön.
Olisihan ollut liian julmaa, miltei mieletöntä sitä evätä.

Saatuaan tämän tietää, pastori lähti matkalle. Luontokin näkyi olevan
täydellisesti sopusoinnussa hänen sisäisten tunteittensa kanssa. Ilma
oli aivan tyyni ja sakea sumu peitti auringon kokonaan. Pihlajasta
varisivat viimeiset lehdet ja nurmi oli kuihtunut ja kellastunut.
Elämää tuokin oli olevinaan, mutta voi, kuinka kaikki kuitenkin näytti
kolkolta ja elottomalta!

Mutta hänen katsellessaan alati vihannoivaa katajapensasta, viheriäisiä
puolanvarsia ja luodessaan katseensa pitkiin kuusiin ja mäntyihin,
noihin pohjolan metsien muhkeihin havupuihin, joiden väri pysyy aina
viheriäisinä, heräsi hänessä toivo, joka ulottui haudan toisellekin
puolelle.

Puolenpäivän aikaan hän saapui perille ja tapasi lääkärin muutamain
hyväin seuratoverien kanssa päivällispöydässä. Muutamat kaatuneet
viinipullot osoittivat mistä syystä pöytävieraitten naamat niin
punaisina hohtivat.

Tohtori Kinin oli tosin pastori Ortmanin ylioppilastoveri, mutta
ystävyksiä eivät he silti olleet koskaan olleet. Erilaiset pyrinnöt
olivat siihen syynä sekä se, että he niin aivan eri kannalta käsittivät
asioita.

Tohtori oli köyhän torpparin poika. Yhdeksänvuotiaana hänellä oli onni
päästä erään vanhan lääkärin juoksupojaksi. Tämä vanha herra oli hyvin
lystikäs mies, jolle ei mikään maailmassa tuntunut mahdottomalta.
Eräänä päivänä hän näki pikku Mikon hyvin vakavana tirkistävän pöydällä
olevaa kiinapulveria.

— Tiedätkö, poika, mikä se on?

— Tiedän kyllä, vastasi poika, lääkettä se kai on, sellaista joka
väliin tappaa ihmisen.

Tämä vastaus oli vanhalle, leikkisälle tohtorille mieleen. — Ehkä
sinäkin haluaisit päästä lääkäriksi, kysyi hän, katsoen poikaa suoraan
silmiin.

— Miksi en. Eihän siinä olisi mitään pahaa.

— No, koetetaanpa tehdä sinusta lääkäri. Sillä en minäkään näe siinä
mitään pahaa.

Poikanulikka ajatteli itsekseen, että kelpaisi sitä päästä papiksikin,
koska hänellä ikäisekseen oli hyvin kova ääni, niin että hän usein
oli saanut selkäänsäkin, herätettyään aamusilla laulullaan talon
piiat heidän makeasta unestaan. Oli nimittäin pientä vihaa Mikon ja
näitten välillä ja varmaan voimme sanoa, että se oli jälkimäisten
syy. Herrasväen piiat eivät yleensä pidä pienistä juoksupojista...
Luonnostaan Mikko ei ensinkään ollut kostonhimoinen, mutta olipa
hänelle joskus johtunut mieleen, että juuri tuolla äänellään, jolla
hän oli heitä suututtanut, hän ehkä vastaisuudessa saisi heitä
masentaa ja nöyryyttää. Tietysti tämä tulevaisuuden kuvitelma oli mitä
läheisimmässä yhteydessä mustan papinpuvun ja leuvan alle asetetun
liperin kanssa. Mutta kun vanha tohtori nyt tahtoi tehdä hänestä
lääkärin, niin poika heti oli valmis heittämään koko papillisen uran
siksensä. Hän ajatteli itsekseen näin: "Koska ukko itse oli lääkäri,
niin tahtoo hän tehdä minustakin lääkärin. Jos nyt väkisin tahtoisin
papiksi, niin hän ei tekisi minusta sitä eikä tätä." Näin hän ajatteli,
ja tyhmempiäkin ajatuksia voisi yhdeksänvuotiaalla poikanulikalla olla.

— Mutta jos teette minusta tohtorin, arveli poika, niin minusta kai
tulee herra. Mutta herroillahan on aina liikanimi.

— Sellaisen sinä kyllä pian saat. Pannaan sinulle tuon lääkkeen nimi,
Kinin.

— Sama se. Jos elän, kunnes tulen lääkäriksi, niin kaikki luulevat
minua hyvin taitavaksi, koska minulla on lääke nimenäkin. Mikko Kinin,
sehän kuuluu oikein komealta.

Vanha tohtori ei tyytynyt vain lupauksiin. Samana vuonna kun hän kuoli,
oli hänellä ilo nähdä kasvattipoikansa päässä tohtorinhattu.

Tohtori Kinin oli hyvin suosittu seuramies. Vaikka hänen pilapuheensa
joskus olikin hiukan raakaa, niin hänelle annettiin anteeksi, koska
hän näytti hyvää tarkoittavan ja hänen naurunsa sitäpaitsi tuli
niin sydämen pohjasta, että se houkutteli muutkin nauramaan. Hänen
vartalossaankin oli jotain, joka yhdessä hänen pienten kokkapuheittensa
kanssa herätti naurua, ilman että hän silti itse oli tämän naurun
esineenä. Varreltaan hän oli lyhytläntä ja paksu, jollaisiksi yleensä
lääkäreitä, majureja ja rovasteja kuvaillaan.

Siitä huolimatta, että oli näin suosittu seuramies, tohtori Kinin
kuitenkin usein oli saanut rukkaset. Kerran oli hän sattunut kosimaan
sellaista, joka jo ennestään oli salakihloissa, toisen kerran erästä
tyttöä, joka ei voinut häntä sietää, koska hän tuon tuostakin tuoksui
väkeviltä, kolmannen erästä, joka ei sellaisesta välittänyt, mutta
jonka mielestä tohtori sen sijaan oli hiukan talonpoikamainen eikä
tarpeeksi runollinen. Meidän kesken sanottuna olikin tässä moitteessa
perää, sillä ainakin hänen rakkautensa oli hyvin käytännöllistä laatua.
Yleensä hän oli kokeellinen mies, joka ei uskonut muuta kuin sitä, jota
kävi käsin tavottaminen.

Arvattanee, että tohtori tyynin mielin ja ilman erityistä surua
kärsi nämä pienet vastukset. Hän ajatteli vain, että tuhannet nuoret
ja kauniit tytöt... hän piti, kumma kyllä, vain nuorista... aivan
kernaasti olisivat hänet ottaneet, joten hänellä ei siis ollut
paheksumisen syytä, vaikka olikin sattunut kosimaan sellaisia, jotka
eivät tahtoneet rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä.

Esitettyämme tohtorin, lienee paikallaan, että esitämme hänen
pöytäkumppaninsakin. Niistä tahdomme vain mainita, että toinen oli
pitkä, laiha, keski-ikäinen ja kaljupää tuomari, toinen kauppias, joka
kolmasti oli tehnyt vararikon ja tämän johdosta niin vaurastunut,
että häntä jo pidettiin upporikkaana. Siitä huolimatta hän vielä eli
poikamiehenä, jota naima-ijässä olevat naislukijani tuskin antanevat
hänelle anteeksi.

Tuomarikin oli vielä naimaton ja nämä kolme vanhaapoikaa haasteli
vapaasti ja sujuvasti kaikellaisista asioista, kertoen erittäinkin
tapauksia entisiltä nuoruuden ajoiltaan. Näitä kertomuksia keskeytti
milloin lasien hauska kilinä, milloin iloiset naurunremahdukset.
Mitä jälkimäisiin tulee, lienee hauska, tietää, että tohtori nauroi
eniten omille sukkeluuksilleen, tuomari taas, joka oli olevinaan
nokkela, koetti puhuessaan pysyä vakavana, mutta kauppias nauraa
hohotti yhtä paljo, olipa hän itse taikka jompikumpi toisista sattunut
sanomaan jotakin hauskaa. Tästä ei kuitenkaan ole syytä tehdä mitään
johtopäätöksiä heidän eri luonteittensa suhteen; he olivat vain
sellaisia kuin ihmiset yleensä ovat.

Tuomari oli vastikään lopettanut pienen, jotensakin arveluttavan,
vaikka hauskan jutun ylioppilasajoiltaan. Naurettuaan aikalailla,
tohtori tyhjennettyään lasinsa, sanoi:

— Te, lakimiehet, olette hauskaa väkeä. Mahtaa tuntua mukavalta tuomita
rikoslain mukaan muita rangaistavaksi, kun vain pääsee sovelluttamasta
sitä omaan itseensä. Varsinkin sen hauskimpia pykäliä, joita en
kuitenkaan tunne.

Tuomaria näytti hiukan hävettävän, mutta kuitenkin hän tyytyväisesti
naurahti. Sitten hän sanoa tokaisi:

— Entä herrat lääkärit sitten! He kyllä osaavat neuvoa muille
raittiutta, mutta itse he, piru vieköön, eivät suinkaan sylje lasiin.

— Mitäpä niistä, puuttui puheeseen kauppias, — mutta mitä te sanotte
papeista? Nehän vasta osaavat saarnata ja varoittaa, mutta itse eivät
sitä usko, ainakaan eivät elä Jumalan sanan mukaisesti.

Kaikki papit tuntuivat näet kauppiaasta vastenmielisiltä siitä
asti, hänen toisen vararikkonsa jälestä, kun yksi heistä, joka oli
saanut vähän vihiä siitä, kuinka se oli tapahtunut, ei voinut olla
koskettamatta saarnassaan kysymyksiä, jotka ihmeellisesti antoivat
aihetta varoituksiin tässä suhteessa. Kuitenkin kauppias hiukan
hätkähti, kun heti, hänen hyökättyään pappien kimppuun, eräs heistä
astui huoneeseen.

Yleensä tohtori Kinin oli vähän ylpeänluontoinen, mutta tuota vikaa
ei huomattu, kun hän oli hiukan ryypiskellyt, koska hän aina silloin
oli niin alhainen kuin kuka hyvänsä. Ehkä hän selvällä päälläkin olisi
alhaisesti kohdellut halpaa maalaispappia, nyt hänessä ei ainakaan
huomannut mitään ylpeyttä. Päinvastoin hän halaili ja suuteli pappia
ja oli olevinaan entisestään hänen kanssansa hyvinkin hyvä ystävä,
vaikkeivät heidän välinsä silloin olleet olleet läheskään niin
tuttavalliset kuin tohtorin käytöksestä päättäen olisi voinut luulla.

Siksi ei tarvitse luulla hänen olleen juovuksissa... viini oli häntä
vain virkistänyt ja saattanut hänet hyvälle tuulelle.

Pastori Ortman ilmoitti asiansa ja tohtori lupasi olla valmis häntä
seuraamaan niin pian kuin päivällinen oli päättynyt ja lääkkeet, joita
varten hän heti istahti kirjoittamaan reseptiä, oli tuotu apteekista.
Tämä reseptin kirjoittaminen kävi niin nopeasti, että siitäkin huomasi
hänet hyvin harjaantuneeksi. Pastorille olisi kuitenkin ollut enemmän
mieleen, jos hän kauemmin olisi asiaa harkinnut.

— Kas niin, veikkoseni, älä ensinkään kursaile, vaan käy tähän
viereemme istumaan. Onhan linnunpaistia vielä jälellä, eikä
viinistäkään, Jumalan kiitos, ole mitään puutetta.

Eipä liene syytä moittia pastori Ortmania, vaikka hän surustaan
huolimatta suostuikin tohtorin tarjoukseen. Ruumiin ja sielun
toimitukset ovat näet kuitenkin kaksi eri asiaa.

Pian oli keskustelu jälleen saatu vireille ja pastorikin otti siihen
osaa, koska ei voinut olla sitä tekemättä ja murheet ja ajatukset
sitäpaitsi ovat aivan eri asioita. Heikkoluontoiset ihmiset eivät
saata puhua muusta kuin siitä, joka heillä on mielessään, mutta niiden
joukkoon pastori ei kuulunut.

Muun muassa tuomari sattui kertomaan viimeisistä käräjistä, joita hän
oli ollut pitämässä. Anteeksiannettavaa on, että hän kernaimmin puhui
omista virkatoimistaan, ja muiden käräjäjuttujen joukossa myös tuli
maininneeksi, että hänellä äskettäin oli ollut käsiteltävänään erään
italialaisen nuorallatanssijan asia, ja oli hän selvien todistuksien
nojalla saanut hänet tuomituksi murhasta ja kaikellaisista ilkeistä
juonista. Miehen nimi oli Jeromio.

— Jeromio?... huudahti pastori Ortman.

Tuomari huomasi saaneensa hänestä tarkan ja innostuneen kuulijan ja
alkoi siis juurtajaksain selittää asiaa.

Jeromion omat toverit, jotka myös ammatiltaan olivat
nuorallatanssijoita, olivat tehneet häntä vastaan ilmiannon.
Seurueeseen oli kuulunut Stella-niminen tyttö, joka oli kihloissa
erään nuoren ilveilijän kanssa, jonka nimi oli Guilielmo. Ajaessaan
eräänä yönä samoilla rattailla Jeromion kanssa, oli tämä Stella
kadonnut. Tämä oli ensimäinen syytös. Siihen Jeromio vastasi,
että valepuvussa esiintyvät ratsumiehet väkivallalla olivat tytön
ryöstäneet, josta seurueen muut jäsenet eivät tienneet mitään, koska
hän itse Stellan kanssa oli ajanut viimeisenä. Todistajat, jotka kaikki
ymmärsivät ruotsia, mikä paremmin, mikä huonommin, ja joista jotkut
heidän passistaan huomattiin Ruotsissa syntyneiksikin, vastasivat
tuomarin kiertelevään kysymykseen, oliko syytetyllä tapana ajaa aina
jälestäpäin, ettei sitä koskaan ennen ollut tapahtunut. Päinvastoin
hän aina ennen oli ajanut edellä, koska hän seurueen johtajana piti
itseänsä kaikkia toisia parempana. Epäilivät hänen nyt tehneen sen,
voidakseen pakottaa tytön tunnustamaan, oliko hänellä ja hänen
sulhasellaan aikomuksena edelleen jäädä seurueeseen, vai eikö.

Tuomarin mielestä tämä jo oli tarpeeksi raskauttava syy tekemään
hänet epäilyksen alaiseksi. Mutta toinen syytös oli vielä tepsivämpi.
Seurueen jäsenten saavuttua majataloon ja kauan odotettua, tuli myös
vihoviimein Jeromio, mutta yksin. Stellan katoamisen hän oli silloin
selittänyt samalla tavalla kuin nyt oikeudenkin edessä. Mutta ei
kukaan heistä tahtonut oikein luottaa hänen sanoihinsa, ei ainakaan
Guilielmo, joka toisia enemmän oli tyttöön kiintynyt. Hän haukkuikin
Jeromiota vasten silmiä roistoksi ja murhamieheksi, josta seurasi,
että tämä tikari pystyssä hyökkäsi hänen päällensä. Muut riensivät
kuitenkin apuun ja ase otettiin häneltä pois. Nytpä ilveilijät selvästi
huomasivat Jeromion olevan niitä miehiä, joita on pidettävä tarkasti
silmällä, sillä hän oli sekä kostonhimoinen että viekas ja kavala.

Seura oli jakaantunut kahteen eri joukkoon, joista toinen piti
Jeromion, toinen Guilielmon puolta. Viimemainittu oli todellakin
houkutellut joukkoansa luopumaan Jeromiosta ja, Guilielmo johtajana,
muodostamaan uuden seurueen. Mutta ennenkuin tämä pantaisiin toimeen ja
vaikka tiesikin sen vaaralliseksi, häntä huvitti ottaa selkoa, tahtoiko
Jeromio vielä saada hänet hengiltä.

Hän houkutteli siis erästä innokkainta, joskin salaista ystäväänsä
mielistelemään kaikin tavoin Jeromiota, ikäänkuin hyvinkin pitäisi
hänestä. Paremmin onnistuaksensa tämä kelpo lailla panettelikin
Guilielmoa ja oli häntä kovasti vihaavinansa.

Menipä hän niinkin pitkälle viekkaudessaan, että Jeromiolle ilmoitti
teeskentelevänsä Guilielmon ystäväksi, voidakseen saada selon tämän
aikomuksista. Hän oli siis olevinansa Jeromion vakoilija, vaikka olikin
Guilielmon, ollen yhtä haavaa sekä rehellinen että petollinen.

Rinaldo — se oli hänen nimensä — oli tällä juonellaan voittanut sen,
että sai milloin tahansa jutella Guilielmon kanssa, herättämättä
Jeromiossa epäluuloja.

Jeromio meni kuin menikin ansaan, eikä voinut luulla Rinaldoa muuksi
kuin todelliseksi ystäväkseen. Siis hän ehdotti, että he yhdessä
tappaisivat Guilielmon niin pian kun sattuisi sopiva tilaisuus. Eikä
hän pitänyt suurta väliä sen sopivaisuudestakaan; pääasia vain oli,
että Guilielmo saataisiin pois hengiltä. Kun hänellä oli puolellaan
Rinaldo, joka, häntä itseään lukuunottamatta, oli seurueen etevin
taituri, niin taisi hän olla vakuutettu siitä, etteivät toverit, vaikka
jotain epäilisivätkin, kumminkaan uskaltaisi ryhtyä heitä syyttämään,
koska heidän olemassaolonsa yksinomaan riippui heistä molemmista.

Tätä tilaisuutta ei tarvinnut kauvan odottaa. Koska seuralla ei ollut
erityistä menestystä kaupungissa, päätettiin esiintyä tievarrella
olevissa suuremmissa kirkonkylissä. He yrittivät siis ensimäisessä
ja menestyivät hyvin. Suomalainen rahvas yleensä pitää tämmöisistä
huvituksista, joita se yhteisellä nimellä kutsuu ilveilyksi. He jäivät
siis muutamaksi päiväksi kylään, jossa pian olivat kuin kotonansa.

Guilielmo ja Rinaldo sopivat nyt keskenänsä, että jälkimäinen
luulotteli Jeromiolle, että Guilielmo jo oli unohtanut Stellan ja nyt
mielisteli erästä pulskaa talonpoikaistyttöä, joka asui vähän matkan
päässä kirkonkylästä. Pistoolit ladattuina he siis asettuivat erääseen
maantien varrella olevaan viidakkoon väijymään. Mutta heidän siinä
odottaessaan vaihettikin Rinaldo oman pistoolinsa Jeromion pistooliin.
Tämä seisoi nimittäin selin häneen, eikä humalassa ollen huomannut
mitään, varsinkaan kun jo oli jotensakin pimeä. Rinaldon pistoolissa ei
nimittäin ollut luotia. Muutamia Guilielmon ystävistä oli myös kutsuttu
paikalle todistajiksi.

Jeromion tulisi ampua ensiksi ja, ellei hän osaisi paikalle, vasta
sitten Rinaldon. Toinen pistooli olisi sitten asetettava Guilielmon
käteen, ikäänkuin hän olisi itse ampunut itsensä.

Astuessaan hiljakseen viidakkoa kohden Guilielmo ei ymmärtänyt
asemaansa vaaralliseksi, sillä yhtä vähän kuin Rinaldo tiesi hänkään
aavistaa, mitä tulisi tapahtumaan. Jeromio ei tyytynyt siihen, että
puun juurelta, jossa oli väjyksissä, tyynesti olisi vihollistansa
tähdännyt, vaan, ennenkuin Rinaldo ennätti häntä estää, hän
hurjistuneena syöksyi suoraa päätä Guilielmoa vastaan ja laukaisi
pistoolinsa. Pelkästä latingista, joka sattui häntä ohimoon, Guilielmo
parka kuolleena sortui maahan, joutuen niinmuodoin oman rohkeutensa ja
uteliaisuutensa uhriksi.

Tietysti Rinaldo ja hänen ystävänsä heti vangitsivat Jeromion, joka
mielellään olisi pötkinyt pakoon, nähtyään joutuneensa hänelle
viritettyyn ansaan. Oikeudessa hän roiston tyynellä hävyttömyydellä
tunnusti olevansa syypää tähän viimeiseen murhaan ja sitäpaitsi
edelliseenkin, jonka ensin oli kieltänyt, _myöntäen_ todistajien
epäluulot oikeiksi ja vielä ilmoittaen, että hänellä tytön suhteen oli
ollut riettaita aikomuksia. Kun tyttö ei tahtonut näihin suostua, oli
hän aikonut käyttää väkivaltaa, mutta nopeasti lähestyvien rattaiden
kolina oli, paha kyllä, häntä pelottanut, jolloin hän ei tietänyt
parempaa neuvoa kuin viskata tyttö suohon, jonne hän luultavasti jäikin.

— Mutta ettekö ollut hänen isänsä? oli tuomari kysynyt.

Syytetty oli hiukan miettinyt ja tirkistänyt erästä todistajaa, joka
kävi kalpeaksi. Jeromio näytti ajattelevan, että olisi hauskaa vetää
toinenkin _kanssansa_ onnettomuuteen ja vaikka tälle ei määrättäisikään
yhtä kovaa rangaistusta kuin hänelle itselleen, niin tulisi hänelle
kuitenkin jotakin. Hän siis kertoi poikenneensa erään läsnäolevan
todistajan kanssa noin neljä-, viisitoista vuotta takaperin erääseen
torppaan janoansa sammuttamaan. Torpan aseman hän tiesi hyvin tarkasti
selittää, muistaen niiden kestikievaripaikkojen nimetkin, joiden
puolivälissä se sijaitsi, ja kertoen laajasti kaikki asiaan kuuluvat
pikku seikatkin. Hän muisti sanoa senkin, että torppa oli tuon ison
suon läheisyydessä, johon hän oli tytön upottanut... Todistajan kanssa,
jonka hän mainitsi nimeltään, oli hän mennyt torppaan juomaan. Ovi
oli ollut selällään ja tuvassa he tapasivat vain nukkuvan lapsen.
Ihastuneina sen kauneuteen päättivät he sen varastaa, koska toivoivat
tulevaisuudessa ansaitsevansa sillä paljon rahaa. He panivat heti
päätöksensä toimeen ja veivät mukanansa lapsen, jolle aikaa voittaen
opettivat ammattinsa.

— Voiko hän _myös_ näyttää tunnustuksensa todeksi? kysyi pastori.

— Kyllä, sillä hän oli haastanut neljä todistajaa, joista yksi oli
ranskalainen, kaksi ruotsalaista ja yksi italialainen. Kaikki he olivat
seurueen vanhempia jäseniä, noin neljänkymmenen ikäisiä. Viimeksi
syytetty mies tunnusti kaikki ja pyysi armoa, jonka hän saikin, paitsi
että hänelle tuomittiin vähän rahasakkoja. Toveriensa todistuksen
mukaan hän oli hiljainen ja siivo mies, jonka Jeromio uhkauksilla oli
saanut vietellyksi rikokseen. Viimeksimainitulle tietysti tuomittiin
kaikkein korkein rangaistus... ymmärrättehän.

Tuomarista tuntunee omituiselta, kun hänellä on edessään moisia
päällekantajia ja todistajia, arveli tohtori nauraen.

— Täytyyhän ainakin murha-asioissa tyytyä sellaisiin, mitä sattuu
olemaan saatavissa, vastasi tuomari. — Olihan näillä sitäpaitsi
täydelliset papinkirjat ja kristityitä he myös olivat.

— Onko siis selvästi todistettu, että tuo nuori tyttö, jonka Jeromio
heitti suohon, on läheisestä torpasta varastettu lapsi?

— Käräjäkirjat sen selvästi osoittavat ja niiden mukaan voidaan myös
löytää torppa. Ihme kuinka te, joka olette pappi, olette niin halukas
kuuntelemaan tätä juttua, aivan kuin olisitte lakimies.

— Tämä asia onkin minulle hyvin tärkeää laatua.

Hänen olisi tehnyt mieli sanoa vielä enemmänkin, mutta hän ei
uskaltanut, koska hänen mieleensä muistui Ristilän vapaaherra.

       *       *       *       *       *

Hämärän aikana hän tohtorin seurassa saapui synkkään kotiinsa.

Tohtori pudisti päätänsä ja sanoi, ettei ollut suurtakaan toivoa nuoren
neidin paranemisesta. Hän lupasi kuitenkin jäädä seuraavaan aamuun,
nähdäkseen oliko käsittänyt asian oikein.

Ilta kului niin hauskasti kuin tällaisessa tilaisuudessa oli
mahdollista. Tosin ei Haraldin eikä pastorin seura ollut varsin
elähyttävää, mutta siitä huolimatta tohtorin hilpeä luonne vaikutti,
että hänellä oli kylläkin hauskaa.

Aamu koitti ja tohtori pysyi sanassaan, ilmoittaen, ettei enään ollut
ensinkään syytä toivoa. Tiesipä hän määrätä ajankin, jolloin Stella oli
kuoleva. Sitten hän läksi, ollen pahoillaan, ettei häntä ollut tultu
noutamaan muutamia tunteja aikaisemmin.

Pastori ei antautunut epätoivoon, mutta hän oli aivan mykkä, jäykkä
ja ikäänkuin turruksissa. Henkeään vetämättä hän kuunteli sairaan
hengitystä, kestikö sitä vielä, katsellen kauhistuneena kuinka hänen
pienet hyppysensä peittoa hypistelivät. Sitähän aina pidetään kuoleman
merkkinä ja pastori muisti äitivainajansakin muutamia tunteja ennen
loppuansa tehneen samoin, niin että siitäkin syystä hän piti Stellan
kuoleman aivan varmana asiana. Sitä hän kuitenkin toivoi ja rukoili,
että sairas ennen kuolemaansa edes muutamaksi tunniksi lakkaisi
hourailemasta. Olisihan niin suloista nähdä hänen silmistään, että
hän vielä oli tullut tuntoihinsa, saada vielä kerran puhua hänen
kanssansa ja kuulla hänen suustaan sanoja, joihin ei sekautunut kuumeen
vaikuttamaa hourailemista. Pastori olisi niin sydämestään suonut
hänelle rauhallisen ja ihanan lopun.

Mutta sairas ei vain selvinnyt ja kuolemaakin turhaan odotettiin. Oli
jo neljäs vuorokausi siitä, kun tohtori lähti ja toista oli kulunut
siitä, jonka hän oli määrännyt sairaan kuolinpäiväksi. Tämä ei
kuitenkaan herättänyt pastorissa mitään toivoa, koska hän vanhastaan
tiesi lääkärien pikemmin tällaisissa tapauksissa panevan aikaisemman
kuin myöhäisemmän ajanmäärän.

Irenekin oli tullut Stellaa katsomaan. Vaikka Harald ei ollut sitä
kertonut, niin hän kuitenkin muilta oli saanut kuulla syyn tähän
tautiin, mikä oli herättänyt hänessä kauhua. Itkien hän istui Stellan
vuoteen vieressä ajatellen, että olisi parempi, jos hän itse saisi
kuolla ja Stella jäisi elämään.

Yht'äkkiä Stella avasi silmänsä, jotka eivät enään olleet kuumeen
himmentämät, vaan kirkkaat ja lempeät, vaikkakin raukeat. Heikolla
äänellä hän sanoi:

— Vai olet sinä täällä, Irene kulta. Mutta miksi itket?

Irene pidätti kyyneliään ja koetti näyttää iloiselta.

— Minkä vuoksi Irene itkee?

— Minua itkettää nähdessäni sinut, pikku Stellani, noin laihana ja
kalpeana.

— Hyi sinua, Irene, joka tahdot ystävääsi pettää! Itket, koska luulet
minun pian kuolevan. Eikö totta?

Koska Irene ei mitään vastannut, katsellen vain lempeästi Stellaa, niin
tämä suloisesti hymyillen jatkoi:

— Sinä luulet minun kuolevan, mutta tiedätkö mitä minä ajattelen?
Luulenpa, että rupean elämään.

Irenen lempeissä, syvämielisissä silmissä oli epäilevä, kysyvä ilme.

— Niin, luulenpa jääväni elämään. Ethän sinä antaisi minun kuolla, ja
Haraldkin kyllä minua kaipaisi... mutta Erkki kaikista eniten. Sanopas
Reginalle, että menee häntä noutamaan.

Pian tuli pastori huoneeseen ja kiinnitti katseensa Stellaan ikäänkuin
olisi tahtonut painaa hänen kuvansa mieleensä, saadakseen siitä koko
ijäkseen lohdutusta. Näyttipä ikäänkuin hän yhdellä siemauksella olisi
tahtonut tyhjentää onnen maljan pohjaan, ollakseen lopun ikäänsä
kaikkea onnea vailla.

— Kai sinä, Erkki, samaten kuin Irenekin, luulet minun kuolevan?

— Luulen, vastasi pastori. Totuus oli hänestä parempi kuin tyhjät
lohdutukset, jotka eivät kuitenkaan tuota lohdutusta Kumminkin hän
iloitsi nähdessään Stellan jälleen täydellä järjellä ja tunsi itsessään
pyhää voimaa valmistaaksensa häntä, jos hän itse sitä vaatisi,
kuolemaan.

Hiven hänen entistä veitikkamaisuuttaan ilmestyi Stellan kasvoihin,
hänen sanoessaan:

Nyt olen kuitenkin eri mieltä Erkin kanssa! Olen jo sanonut sen
Irenelle, Luulenpa, että jään elämään.

-— Miksi Stella sellaista luulee? kyseli pastori, johon nämä sairaan
sanat eivät ensinkään tehneet miellyttävää Vaikutusta, koska ne
herättivät hänessä tyhjän toivon ja siten alkoivat maahan kukistaa sitä
kieltäymyksen temppeliä, jonka hän vaivoin oli saanut rakennetuksi ja
johon jo oli alkanut tottua.

— Koska näin unta. Näin kolme... tiedäthän mitkä ne olivat...
jotka olivat päättäneet, että heitä tottelisin. Ja mitä he minulta
tahtoivat? Että jäisin eloon. Minusta tuntui mahdottomalta olla heitä
tottelematta, kun he niin lujasti olivat sen päättäneet. Ja heidän
valtansa oli niin suuri, että saattoivat panna toimeen mitä olivat
päättäneet. Heidän päätöksensä mukaan minun piti toipua... minun piti
totella ja elää.

Yhä enemmän hiipi pettävä toivo pastorin sydämeen, mutta häneen se
koski niin kipeästi, että hän painoi päänsä käteensä. Myöskin Irenen
sydämessä oli toivo syttynyt, mutta koska naisen sydän on toivon
tyyssija, niin se hänessä vaikutti vain miellyttävästi.

Seurasi pitkä äänettömyys. Vihdoin puhkesi Stella puhumaan ja hänen
äänensä ei enää kuulostanut niin heikolta kuin ensin:

— Niin, uskokaa vain minua! Uniin en kuitenkaan niin varmasti luota...
Mutta, Irene, menepä sanomaan Reginalle, että tahtoisin ruokaa. Minun
on nälkä.

Maalliset sanat soivat joskus niin ihanasti kuin taivaallinen soitto!
Ilosta itkien Irene riensi ulos. Pastorin sydämessä oli kieltäymyksen
temppeli jo maata myöten purettu ja toivon temppeliä juuri alettiin
rakentaa. Kuitenkin hän vedet silmissä sanoi:

— Sinä et voi elää. Tämä maailma olisi sinulle liian köyhä ja ahdas.
Parempi vain sinulle, että kuolet, Stellani!

Näin puhuessaan pastori ei oikein tietänyt mitä sanoikaan, eikä
Stellakaan sitä käsittänyt. Hänen silmänsä vilkastuivat, kun hän
vastasi:

— Mutta minä tahdon elää. Maailma tuntuu ihanalta, kun tietää olevansa
rakastettu.

Ihmisluonteessa on kummallisia vastakohtia. Pastorin sydämessä
tuntui jälleen niin tyhjältä ja kolkolta, sillä toivon rakentama
tuulentupa oli sortunut maahan, ilman että sen sijalle oli mitään uutta
pystytettävää. Surun suloiset kyyneleet muuttuivat yhä katkerammiksi,
kunnes niiden lähde kuivui vallan tyhjiin.

— Ymmärrän kyllä mitä ajattelet, sanoi Stella, mutta luuletko, että
kuolemaisillaan oleva ihminen voisi tuntea tällaista elämän halua?
Ei, toisellaiselta mahtaa silloin kaikki tuntua. Jumala ei sallisi
tämmöisiä tunteita, jos nyt ottaisi minut luoksensa... Ja näetkös,
Erkki, että saatan itkeäkin. Eihän kuolevaiset itke, vai oletko koskaan
nähnyt kuolemaisillaan olevan itkevän?

Stella hymyili niinkuin joskus ennenkin kyyneltensä lomaan ja uudelleen
syttyi toivo pastorin rintaan.

Sairas pyysi häntä koettamaan valtasuontansa. Se ei tykyttänyt liian
kovasti eikä liian hiljaa, ei liian verkalleen eikä liian nopeasti.
Sykkipä ihan kuin terveellä ihmisellä.

Irenen tuotua kauralientä nisuleivän kanssa, söi Stella sitä halusta,
pyytäen enemmänkin, mutta kun hän olisi vieläkin ottanut, niin ei
sitä enää hänelle annettu. Silloin Stella ikäänkuin vähän kiukuissaan
pudisti pientä päätään, mutta sitten hän hymyili ja kysyi:

— Ettekö vieläkään usko, että jään elämään? Eihän kuolevainen tahtoisi
ruokaa, ei ainakaan niin paljon kuin minä. Ei, terve minä jo olen,
paitsi että olen vähän väsynyt.

Se miltei kevytmielinen tapa, millä nuo sanat lausuttiin, vakuutti
pastorille kaikkea muuta enemmän, että sairaan tila ei enään ollut niin
vaarallinen.

Niin, hänen taudissaan oli tapahtunut onnellinen käänne, jota ei
mitenkään voi selittää. Hän toipui siitä huolimatta, että lääkäri oli
hyljännyt kaiken toivon, olisipa ikäänkuin uhallaan toipunut, vaikka
tämä olisi koko ajan istunut hänen vuoteensa vieressä.

Oli yksi, joka melkein yhtä paljon kuin pastorikin, iloitsi Stellan
parantumisesta. Se oli Heikki-renki, joka kahdenkertaisesti oli ollut
syypää hänen sairauteensa, ensimäisen kerran tahallaan ja toisen
ymmärtämättömyydestä ja ajattelemattomuudesta. Hänellä oli ollut
sellainen käsitys, että jos Stella olisi kuollut, ei hän olisikaan
voinut saada syntiänsä anteeksi. Mutta nyt hän riemuitsi ja itki ilosta.



JÄLKIMÄINEN OSA.

IRENE.



XIII.

UUSIA JUONITTELUJA.


Haraldin aika oli Ristilässä kulunut jotenkin samalla tavalla kuin
ennenkin. Stellan siellä oltua hän ei yön aikana ollut nähnyt eikä
kuullut mitään erinomaisempaa. Alati hän kuitenkin jännityksellä odotti
tapahtuvan jotakin, josta saisi aihetta ruveta ahdistamaan talon
kunnotonta haltijaa. Pastorilta hän oli saanut kuulla kaikki, mitä jo
tiedämme Stellasta, ja hän oli myös puolestansa kertonut sen vähän,
minkä tiesi. Tämän johdosta kävi hänen asemansa yhä jännittävämmäksi
ja itsekseen hän oli melkein päättänyt jäädä Ristilään kotiopettajaksi
niin kauaksi, kuin vapaaherra vain tahtoisi häntä pitää, kunnes hän
huomaisi jotakin, joka selvittäisi hänelle tämän sekaisen vyyhdin.
Vaikka olikin tullut tänne vain yhdeksi lukukaudeksi, niin hän
vapaaherran ehdotuksesta oli luvannut jäädä kokonaiseksi vuodeksi ja
luultavasti vapaaherra mielellään pitäisi hänet vielä kauemminkin
huomattuaan, että hänen poikansa olivat luvuissaan edistyneet hyvin ja
Irene laulussaan vielä enemmän.

Enemmän kuin tämä jännitys ja uteliaisuus pidätti häntä Ristilässä
kuitenkin Irene. Hänen läheisyytensä, kun hän tiesi hänen alati olevan
tavattavissa, lyhensi Haraldilta monta pitkää tuntia, joita hän ei
muuten olisi saanut kulumaan. Vain Irenen vuoksi hän mielellään olisi
jäänyt vaikka koko ijäkseen Ristilään ja sitäpaitsi hän epäselvästi
aavisti, että hänen armaansa myös voisi joutua vaaraan ja kaivata hänen
suojelustaan. Olisihan suloista saada häntä varjella!

Soittotunnit olivat nyt, kuten ennenkin, onnellisimmat. He eivät vielä
olleet virkanneet sanaakaan rakkaudesta, mutta heidän laulaessansa
yhtyivät heidän sielunsa vielä suloisemmaksi sopusoinnuksi kuin heidän
sävelensä. Ken olisi heidät nähnyt, heidän liidellessään sävelten ja
rakkauden siivillä aavistamattomissa, autuaallisissa avaruuksissa, hän
varmaankin olisi rukoillut, että kohtalo varovasti kohtelisi heidän
nuoruuttaan ja kauneuttaan, eikä unohtaisi, että heidän sielunsa
varmaankin olivat yhtä kauniit.

Sanotaan rakkauden olevan ihanimmillaan ennenkuin se on lausuttu
julki, ja niin oli heidänkin rakkautensa laita. Molemmissa se oli
yhtä haavaa syttynyt, eikä siinä ollut minkäänlaisia, lempivissä niin
tavallisia vaiheita, heissä kun rakkaus välistä näyttää heikkenevän,
esiintyäksensä jälleen sitä kiihkeämpänä. Heidän rakkaudessaan ei
ollut mitään tuulenpuuskia, ei mitään heilahduksia, vaan niinkuin
kulma anastaa sitä suuremman tilan, kuta enemmän sen sivuja tasaisesti
pidennetään määrätyn suhteen mukaan, niin johdonmukaisesti kasvoi
heidän rakkautensakin.

Yksinäisyyttä Ristilässä häiritsi vain joskus jonkun vieraan tulo.
Vapaaherraa, pidettiin sekä ylpeänä että ahneena, mutta siinä ei
kuitenkaan ollut syy, miksi läheisyydessä asuvat herrasperheet niin
harvoin kävivät Ristilässä, jossa heitä päinvastoin kohdeltiin hyvin
kohteliaasti ja vieraanvaraisesti. Asia oli vain se, ettei kukaan
oikein voinut häntä sietää. Hän herätti ihmisissä jonkinlaista
pelkoa, häntä kartettiin, epäiltiin ja kentiesi halveksuttiinkin.
Perheenisät tuskin olisivat tulleet käyneiksi Ristilässä tavallisilla
velvollisuusvierailuilla, elleivät heidän tyttärensä niin mielellään
olisi tahtoneet tavata "herttaista Irene-neitiä". Ja nuorten herrojen
oli laita ihan samoin, sillä kernaasti hekin tahtoivat nähdä kaunista
tyttöä ja ehkä päästä hänen kanssansa pakinoimaankin.

Kamarijunkkari von Assar oli kuitenkin silloin tällöin jonkun
viikon oleskellut Ristilässä Olipa hän taas ollut siellä kokonaisen
viikon, eikä nyt yksin, sillä hänen seurassaan oli kaksi naista.
Toinen oli hänen sisarensa, neiti Emilia v. Assar, toinen nuori,
kuudentoistavuotias ruotsalainen tyttö, nimeltä Adéle Hassel.

v. Assarin perhe oli oikeastaan kotoisin Suomesta, mutta oli jo siksi
kauan asunut Ruotsissa, että oli siellä kokonaan kansalaistunut ja
puhuikin sitä ruotsia, jota siellä puhutaan, mikä suuresti eroaa siitä,
mitä täällä puhutaan.

Koska he olivat orpoja, oli kamarijunkkarilla tuo tärkeä toimi olla
sisarensa opastajana ja holhoojana. Adélen äiti ei ollut viitsinyt
tulla Ristilään, mutta neiti v. Assar oli mielestään aivan sopiva
hänelle "esiliinaksi", jota ei kenenkään mieleen juolahtanut ruveta
epäilemään. Neiti v. Assar oli nimittäin Adélea yhtätoista vuotta
vanhempi, josta huomaa hänen jo jättäneen ensimäisen nuoruudenijän
taaksensa ja siis todennäköisesti olevan tarpeeksi vakava.

Syy, minkä vuoksi neiti v. Assar oli tullut iloisesta Ruotsista
meidän synkkään maahamme, ei suinkaan ollut se, että hänessä
olisi herännyt halu nähdä niitä seutuja, joissa oli viettänyt
lapsuutensa ja ensimäisen nuoruutensa ajat — sillä häntä ei ainakaan
vaivannut koti-ikävä — vaan pikemmin ollakseen seuralaisena rikkaan
tehtaanisännän Hasselin rouvalle, jonka oli tehnyt mieli nähdä Suomea,
ja toimiakseen hänen oppaanansa. Ellei tahdo olla häijy, niin voi
sanoa, että hän oli tullut meren yli tervehtimään Suomessa asuvia
sukulaisiaan, eikä suinkaan siinä tarkoituksessa, että jotensakin
kypsyneellä kauneudellaan, joka ei enää Ruotsissa tehnyt tarpeellista
vaikutusta, hankkisi itselleen miehen.

Emilia-neiti nautti veljensä luottamusta suuremmassa määrässä kuin
sisarusten kesken on tavallista. Hänen veljensä oli esimerkiksi
uskonut hänelle kaikenlaisia hävyttömiä tapauksia pelipöytien äärestä,
ravintoloista ja vielä oudommistakin paikoista, ja vaikka se oli
olevinaan vain heidän kesken sanottu, niin ei kumpikaan pitänyt siitä
niin suuresti lukua. Ei siis ihme, että hän tunsi veljensä mieltymyksen
Ireneen, mikä mieltymys ei suinkaan ollut niin vakava, ettei veli aivan
helposti olisi voinut lohduttautua, tarvitsematta ampua kuulaa otsaansa.

Hän tiesi senkin, että veli, ilmoittamalla joitakin pieniä
salaisuuksia, voisi pakottaa Irenen antamaan myöntävän vastauksen.

Emilia ei suinkaan ollut välinpitämätön tämän asian suhteen, joka
ehkä oli hänelle vielä suuremmasta arvosta kuin hänen veljelleen.
Paitsi että veljellä oli palkka, oli hän vanhemmiltaan perinyt kaksi
kertaa niin paljon kuin sisar, joten hän tuli paljon paremmin toimeen
kuin tämä, jolla oli tuskin enemmän pääomaa kuin että hän töintuskin
pelastui olemasta "köyhien tyttöjen" kirjoissa. Jos veli nyt naisi
Irenen, niin olisi syytä toivoa että hän, joka oli niin hyväntahtoinen,
jakaisi hyvyyksiään sisarellensakin, jonka isänsä kuoltua oli täytynyt
kieltäytyä monesta koristuksesta ja monista huvituksista, joita
korkeasäätyisten tyttäret saavat nauttia. Ja hyvät naimiskaupat nämä
olisivatkin, sillä olihan Irene nuori ja kaunis, rikas ja ylhäistä
sukua.

Sitä hän myös uskoi ja toivoi, ettei hänen veljensä tarvitsisi ryhtyä
mihinkään pakkokeinoihin, sillä sisarelle anteeksi annettavassa
sokeudessaan hän piti veljeänsä erinomaisen miellyttävänä miehenä.
Mutta ellei Irene vapaaehtoisesti suostuisi, niin hänet oli
pakotettava. Tässä suhteessa Emilian omatunto ei ollut ensinkään arka
ja rakkaudesta hänellä oli omat mielipiteensä, hän kun ei koskaan ollut
todellisesti rakastunut, vaan pintapuolisesti ja ohimenevästi. Samaa
mieltä lienevät myös kaikki vanhat tädit, rouvat ja naineet miehet,
joiden tunteet vanhuuttaan ovat laimentuneet.

Neiti v. Assarin kysyessä joku aika sitten veljeltään, miksi tämä
ei täyttä totta ryhtynyt toimeen, vaikka tiesi, kuinka edullinen
tämä naimiskauppa kaikin puolin olisi, oli veli vastannut jo monesti
aikoneensa kosia, mutta ratkaisevalla hetkellä oli aina tuntunut
ikäänkuin hän ei olisi saanut ääntä kurkustaan, joten asia oli täytynyt
jättää tuonnemmaksi. Emilialle oli nyt pistänyt päähän seurata
veljeänsä Ristilään, ei suinkaan suositellaksensa häntä Irenelle, johon
puhemiehen kiitokset, siitä päättäen, mitä hän oli hänestä kuullut,
eivät suinkaan vaikuttaisi, vaan läsnäolollaan häntä rohkaistakseen,
keksiäkseen mukavimman ajan ja tilaisuuden, pannakseen sopivammat sanat
hänen suuhunsa sekä tarpeen vaatiessa antaakseen hänelle hyviä neuvoja.
Tietysti hän menettelisi niin viisaasti, ettei veli huomaisi olevansa
hänelle mistään kiitollisuudenvelassa.

He olivat jo oleskelleet viikon Ristilässä, eikä v. Assar vieläkään
ollut ilmoittanut asiaansa, yhtä vähän kuin hänen sisarensakaan oli
katsonut tarpeelliseksi vielä ryhtyä „päärynnäkköön". Hän oli vain
kaukaa pitänyt „vihollista" silmällä ja tullut siihen johtopäätökseen,
että jos hänen veljensä asia ei ottaisi menestyäksensä, niin siihen ei
olisi muuta estettä kuin — talon kotiopettaja, maisteri Thalberg.

Vaikka Emilia ominaisuuksiensa puolesta ei ollutkaan erittäin lahjakas,
oli hän kuitenkin nainen ja siis sekä veljeänsä että sukkelapäistä
vapaaherraa havaintokykyisempi ja oli huomannut Irenen joskus arasti ja
kartellen, mutta kuitenkin hellästi katselevan Haraldia.

Siitä hän oli ymmärtänyt, että vaara uhkasi siltä taholta. Hän ei
voinut kieltää, että Harald oli pulska mies. Tosin hän ikäisekseen
näytti melkein liian vakavalta, mutta se vain kaunisti häntä. Hänen
innostuessaan säteilivät hänen ruskeat silmänsä ja hänen puhuessaan
herätti Emiliassa kummastusta se, että nuori mies, joka oli nähnyt niin
vähän maailmaa ja joka oli saanut vain kirjallista opetusta, kuitenkin
milloin leikillisesti, milloin totisesti osasi puhua niin vakuuttavasti
ja hauskasti, että se aina miellytti. Ja hänen laulaessansa Emilia ei
voinut ymmärtää, kuinka hän keskinkertaisella äänellään osasi niin
suuresti viehättää kuulijoitansa.

Kaikki tämä vaikutti, että hän rupesi arvailemaan yhtä ja toista. Hän
sanoi itselleen:

— Varmaankin Irene on vähän ihastunut tuohon kotiopettajaan ja siitä
syystä käyttäytyy Emiliä kohtaan vähän kopeasti. Mutta siksi ei
liene mitään syytä peljätä. Kuinka sitten lienee maisteri Thalbergin
laita; ainakaan en hänessä ole huomannut mitään erityistä ihastusta,
mutta voinhan pettyä. Paljon olisi jo sillä voitettu, jos saisi
hänet aivan välinpitämättömäksi. Entä jos minä... Irenehän onkin
vain maalaistyttö, joten hänellä ei liene suurtakaan viehätysvoimaa.
Mutta mitäpä juolahtaakaan mieleeni... no niin... miksi ei! Eihän
hänestä olisi minulle mieheksi, mutta ajankuluksi... joku suukkonen
silloin tällöin... eihän se tekisi mitään. Ja entä jos hänestä ajan
pitkään voisi koitua jotain suurtakin. No, mikä nyt taas pälkähtikään
päähäni... ajankuluksihan minä vain...

Hän ei olisi itsellensäkään myöntänyt, että hänen vaatimuksensa
olivat supistuneet sitä mukaa, kun hänelle oli ikävuosia karttunut.
Seitsemäntoistavuotiaana hän vain ajatteli ylimyksiä!

Kuinka kiusallisia nuo ikävuodet ovatkaan tytöille, varsinkin
turhamaisille tytöille! Seitsemäntoistavuotiaana he kovasti
halveksivat samanikäistä poikanulikkaa; kahdenkolmatta ikäisenä eivät
suuresti välitä kahdenkymmenen ikäisestä nuorukaisesta... mutta
seitsemänkolmattavuotiaana kelpaa heille kyllä kolme vuotta nuorempi
mies. Seitsemäntoista ikäisestä poikanulikasta ei vielä ole mihinkään,
kahdenkymmenenvuotiaasta ei vielä ole tietoa, mikä hänestä tulee, mutta
puolivälissä kolmenkymmenen oleva mies on jo mikä hän on — taikka ei
mitään.

Turhamielisyydessään Emilia jo toisena päivänä päätti houkuttelemalla
anastaa Haraldin sydämen. Kaikkia mahdollisia apukeinoja hän olisi
käyttävä hyväkseen, niin hyvin keikailemista ja maailmankokemustansa
kuin myös sulojaan. Eikä hän suinkaan ollut mikään ruma ja
vastenmielinen nainen.

Mutta turhaa on ampua lyijynuolella timanttilevyyn. Etkö tiedä, miten
käy? Painostaan huolimatta se, kärki katkaistuna, tupsahtaa maahan. Voi
sinua, pehmeä lyijynuoli-parka!

Harald huomasi, että ruotsalainen neiti, joka alussa oli esiintynyt
hyvin ylhäisesti, yht'äkkiä oli muuttunut äärettömän kohteliaaksi. Hän
ei tiennyt mitä siitä ajattelisi ja mihinkä se johtaisi, mutta ainakin
se häntä miellytti ja laskemalla leikkiä neiti v. Assarin kanssa,
koetti hän haihduttaa valtavia tunteitaan.

Eräänä päivänä Irene tällaisessa tilaisuudessa äkkiarvaamatta tapasi
hänet ja katseli häntä surullisesti. Harald huomasi sen ja tunsi
tehneensä pahasti.

Niin hyvä kuin Irene olikin, oli hänellä kuitenkin taipumusta
mustasukkaisuuteen ja hän tunsi sydämessään katkeraa tuskaa. Ihminen
hän oli ja maasta kotoisin, eikä siis ilman vikoja, mutta jalo ja
puhdas Jumalan luoma kuva hän kuitenkin oli.

Pahan hengen herättämä ilkeä halu pakotti Haraldin jatkamaan tätä
kehnoa pilaa. Oi, mikä katala olento mies kuitenkin onkaan!

Olemme jo maininneet, että hän tällä tavoin koetti haihduttaa
tunteitansa, niin kehno keino kuin se olikin. Mutta päätarkoitus
hänellä, kumma kyllä, oli sama kuin Emiliallakin. Pysyen aivan erillään
armaastansa tahtoi hän rohkaista v. Assarin mieltä, koska arvasi
tämän jo aikovan kosia oikein todenteolla, joko sitten tulisi saamaan
myöntävän vastauksen tai rukkaset. Harald ei ainakaan tahtonut olla
hänen tiellään ja tässä suhteessa hän käyttäytyi jalosti ja omaa
etuansa katsomatta, rakastaen Ireneä ilman mitään sivutarkoituksia. Jos
hänen turhamielisyydellään oli jotain osaa tuossa hänen lepertelyssään
Emilian kanssa taikka hän sillä oli mitään tarkoittanut, niin se
ainakin tapahtui hänen tietämättänsä. Ja voimmepa vakuuttaa, ettei
hän saanut tunteitansa haihtumaan, vaikka hän sitä oli koettanut, ja
toisinaan se tuotti hänelle suurta tuskaakin.

Pantuaan ilman aikojaan alkuun tämän leikin, jonka hän, ainakin mitä
häneen itseensä tuli, luuli semmoisena pysyvän, Emilia jo muutaman
päivän kuluttua huomasi todeksi vanhan ruotsalaisen sananlaskun, joka
sanoo: joka toiselle kuopan kaivaa, putookin siihen itse. Leikki oli
muuttunut täydeksi todeksi, josta ei ollut tietoa, mitenkä se päättyy.
Emilia alkoi tutkia sydäntään ja miltei pelästyi.

— Onko mahdollista, sanoi hän itsekseen, että hän on voinut saada
sellaisen vallan minuun?... Ja jos niin on... rakastaakohan hänkin...
minua?... Se ei suinkaan ole mahdotonta, vastasi hänen itserakkautensa.

Päätarkoitus, minkä tähden hän oli seurannut veljeänsä Ristilään, ei
silti jäänyt häneltä unohduksiin ja asiaa tyynesti harkittuaan hän
luuli huomaavansa, että nyt olisi sopivin aika panna se täytäntöön.
Siitä hän keskusteli veljensä kanssa, mutta hämmentynyt kun oli, hän
luultavasti ei osannut panna sopivia sanoja hänen suuhunsa, eikä myös
sattunut valitsemaan oikeaa paikkaa ja aikaa. Eikä siitä liene syytä
häntä soimata, hän kun juuri oli huomannut, että rakkauden nuolet
olivat sattuneet hänen omaan sydämeensä.

Irene oli salissa yksinään. Hän oli juuri lakannut harjoittelemasta
erästä duettoa Taika-ampujasta, jonka hän ensimäisellä laulutunnilla
tulisi laulamaan yhdessä Haraldin kanssa. Emil v. Assarin astuessa
sisään, hän parastaikaa näytti hakevan jotakin eräästä nuottivihosta,
jota hän hätäisesti selaili.

Kamarijunkkari ei esiintynyt aivan yhtä ylpeästi kuin ennen ja hänen
poskensa olivat tavallista kalpeammat.

— Suokaa anteeksi, neiti, että häiritsen, alotti hän äänellä, joka
hieman vapisi.

— Ei se mitään tee, vastasi Irene, aikani kyllä muulloinkin riittää
tällaisiin. Mutta kas kuinka olette kalpea! Ettehän liene sairas?

Tuota v. Assar ei odottanut eikä hänellä ollut mitään vastattavaa.
Kävipä hän vielä entistään kalpeammaksi, ryhtyessään ranskankielellä
puhumaan:

— Kuulkaa minua, neiti, pyydän että hetkisen kuuntelisitte mitä
minulla on sanottavaa... Varmaankin olette huomannut tunteeni ja
arvannut, minkä vuoksi olen hyljännyt nuoruuden ilot ja huvitukset,
oleskellakseni niin usein täällä maaseudun yksinäisyydessä. Se
on tapahtunut sen tähden, että täällä olen tavannut tytön, joka
kauneudessa ja ymmärryksessä voittaa kaikki muut tytöt, joita
muualla olen nähnyt. Niin se on, kaunis neiti. Ainaiseksi te olette
valloittanut sydämeni ja nyt lasken sen jalkainne juurelle siinä
rohkeassa toivossa, ettei tämä tunnustukseni olisi teille aivan
vastenmielinen.

Tähän Irene ei vastannut mitään, jonka tähden v. Assar jatkoi:

— Te ette vastaa mitään, kaunis neiti, ja minkä tähden? Olenko
ansainnut tällaista kohtelua?

— En vastaa, koska en tiedä, mitä vastata. Ja kuitenkin ymmärrän, että
minun täytyy vastata.

Emil v. Assar ei suinkaan ollut mies, jolta olisi puuttunut
maailmankokemusta ja esiintymiskykyä. Ellei hänen sydämellänsä olisi
ollut mitään osaa tähän rakkaudentunnustukseen, niin hän kentiesi olisi
onnistunut paremmin. Hän, joka ei oikeastaan koskaan ollut rakastanut,
rakasti nyt niin puhtaasti ja voimakkaasti kuin hänen kaltaiselleen
miehelle oli mahdollista, ja jouduttuaan näin pois tasapainostaan ja
ihan outoihin oloihin, niin hän ei osannutkaan niin mielitellä ja
taitavasti kierrellä kuin muuten ehkä olisi voinut. Sillä rakkaus,
joka muutamiin luonteisiin vaikuttaa kiihoittavasti ja elähyttävästi,
vaikuttaa toisiin joskus masentavasti ja uuvuttavasti. Että v. Assar
vaistomaisesti piti itseään viimemainittuun luokkaan kuuluvana, huomaa
jo siitäkin, että hän niin kernaasti noudatti sisarensa neuvoja.

Tämän asian kävi kuitenkin niinkuin useinkin käy, kun joku on oppinut
ulkoa jonkun puheen tai sellaisen. Sattuu nimittäin usein tapauksia,
jotka vaikuttavat, että ulkoa opittu ei sovikaan siinä tilaisuudessa.
Tähän asti kamarijunkkari oli menestynyt kutakuinkin, mutta Irenen
vastaus oli sen laatuinen, ettei hänen ulkoaoppimansa tähän sopinut,
ja hän hypisteli kauan hansikastansa ennenkuin sai keksityksi miten
jatkaisi:

— Älkää peljätkö, neiti. Vastatkaa edes jotakin.

Kosijan yhä lisääntyvä hämmennys oli vaikuttanut Ireneenkin ja
hädissään hän hermostuneesti selaili edessään olevia nuottilehtiä.
Mutta mieltänsä rohkaisten hän pian uskalsi katsoa kiusaajaansa silmiin
ja vastasi:

— Teidän tunnustuksenne on tosin minulle hyvin imarteleva.

— Oi, kaunis neiti, sanoi v. Assar ja olisi sanonut vielä enemmänkin,
mutta ääni takertui hänen kurkkuunsa ja hänen kalpeat poskensa lensivät
tulipunaisiksi. Irene katseli häntä miltei säälien. Mutta Emil v.
Assar luuli tuon katseen osoittavat vain myötätuntoisuutta, ellei
vielä parempaakin. Tämä suuressa määrässä rohkaisi häntä ja jälleen
muistuivat hänen mieleensä muutamat sanat:

— Teidän tulee siis vastata suoraan, onko minun onnistunut teissä
herättää samallaisia tunteita kuin te olette herättänyt minussa.

Se naislukijoistani, joka joskus on ollut tilaisuudessa antamaan
rukkaset, on luultavasti huomannut, ettei se ole mikään hauska tehtävä.
Luulenpa jokaisen tytön koettavan lykätä sen niin kauaksi kuin
mahdollista. Mutta jos hän on hyvä ja jalomielinen eikä tavallinen,
turhamielinen kiemailija, niin hänen totuudentuntonsa ennen pitkää
pääsee voitolle ja hän pelkää herättävänsä vähänkään toivoa miehessä,
jota hän ei voi rakastaa. Ja jos hän vielä lisäksi on rakastunut
johonkin toiseen, niin sitä vähemmin hän tahtoo antaa aihetta turhaan
toivoon, koska silloin samalla pettäisi rakkautensa.

Irenellä oli siis nyt se ikävä tehtävä suoritettavanaan, että hänen
täytyi lausua totuus, vaikka se tuntuikin tukalalta.

— Olisinpa suonut, ettei tunnustuksessanne olisi ollut lainkaan perää,
koska minä puolestani en ensinkään voi rakastaa teitä, vastasi hän siis.

Tämä vastaus ei kuitenkaan vaikuttanut v. Assariin niin ankarasti kuin
se ehkä olisi vaikuttanut moneen muuhun. Jotenkin tyynesti hän muuttaen
menettelytapaa sanoi:

— Kun se ei voi tapahtua tänään, tapahtuu se ehkä huomenna. Onnellinen
avioliitto ei kaipaa tuollaista kiihkeää rakkautta, josta puhutaan
romaaneissa ja runoelmissa. Molemminpuolinen luottamus, kunnioitus ja
ystävyys ovat aivan riittävät ja tälle perustukselle ovatkin useimmat
avioliitot rakennetut.

— Mutta vähän aikaa sitten väititte tunteittenne minua kohtaan olevan
kokonaan toista laatua kuin nuo laimeat, joiden nyt sanotte riittävän
avioliiton onnelliseksi tekemiseen, huomautti Irene.

Kamarijunkkari ei odottanut tällaista väitettä, hän kun luuli
kierrelleensä asiaa hyvinkin taitavasti. Hänen viimeksi lausutut
sanansa olivat tosin osa sisaren opettamasta läksystä, mutta koska ne
sattuivat jotenkin sopimattomaan paikkaan, niin antoivatkin ne aihetta
yllämainittuun vastaukseen, jonka vaikutusta ivallinen ilme Irenen
kasvoissa vielä oli omiansa lisäämään. Tuossa tuokiossa v. Assarin
tyyni rohkeus haihtui ja hädissään hän änkytti muutamia sanoja, joihin
hänen sisarellaan tuskin oli mitään osaa. Niillä hän yritti selvittää,
että hänen rakkautensa tosin oli ystävyyttä hellempi, mutta jos Irenen
laita ei ollutkaan samoin, niin siitä ei olisi mitään estettä heidän
avio-onnelleen.

Närkästyksestä Irenen posket punottivat hänen vastatessaan:

— Jos olen oikein käsittänyt sananne, niin te arvelette meidän voivan
tulla avioliitossamme onnelliseksi, vaikka minä en rakastaisikaan
teitä, niinkuin te minua. Mutta minä en usko, että tuollaisessa
puheessa on mitään perää. Eikö sellaisen naisen pitäisi halveksia
itseänsä, joka antaisi kytkeä itsensä mieheen, jota ei voisi rakastaa?
Ja eikö hän tekisi väärinkin tuolle miehelle, eikö hän ansaitsisi hänen
ylönkatsettaan, palkitessaan niin huonosti hänen rakkautensa? Olisiko
oikein ottaa vastaan rakkautta, kun ei ole muuta antamista sijaan kuin
ystävyyttä?

— Siihen minä kuitenkin tyytyisin, se olisi minulle aivan tarpeeksi,
vastasi kamarijunkkari puoliksi vakuutettuna. Ainakin hänen silmänsä
osoittivat hänen puhuvan totta.

— Joko olen käsittänyt väärin teidän sananne taikka te ette ollenkaan
ole ottanut minun onneani kysymykseen, vastasi Irene, ja loukatusta
ylpeydestä sekä myös jostakin ylevämmästä tunteesta hohtivat hänen
poskensa tulipunaisina ja silmänsä säteilivät hänen lisätessään:

— Mutta niin heikko kuin tyttö onkin, niin ei mikään maallinen eikä
jumalallinen valta voi pakottaa häntä uhrautumaan tuolle väkevälle ja
itsekkäälle olennolle, jota nimitetään mieheksi. Niin, vaikka voisinkin
tehdä teidät onnelliseksi... jota en kuitenkaan usko, koska se
kuulostaa niin mahdottomalta... jos varmaan luottaisin siihen, niin en
kuitenkaan panisi omaa onneani alttiiksi uhrautumalla teidän tähtenne.
Sekä sydämeni että järkeni hylkäisi sellaisen teon, ja näin itsekkäitä
me naisetkin voimme olla!

Irene vaikeni ikäänkuin olisi hän mielestänsä mennyt liian pitkälle,
mutta kun ei kamarijunkkari mitään vastannut, hän, vakava ja samalla
lempeä ilme tummansinisissä silmissään, hiljaa jatkoi:

— Olen ehkä tullut sanoneeksi liian paljon ja koskettanut asioita,
jotka kentiesi käyvät yli naisen ymmärryksen. Minun ei olisi pitänyt
sanoa muuta kuin mitä totuus vaatii minua sanomaan. Minä en rakasta
teitä, enkä siis voi ruveta vaimoksenne. Unohtakaamme tämä ikävä hetki
ikäänkuin sitä ei olisi ollutkaan. Ja antakaa minulle anteeksi, että
ennen kaikkea annan arvoa totuudelle.

Katsoessaan Irenen kauniita silmiä, joihin kyyneleet vähitellen
alkoivat nousta, syttyi kamarijunkkarissa taistelu itsekkäisyyden ja
jalomielisyyden välillä. Jos hänen rakkautensa olisi ollut puhdas ja
uhrautuva, niin jalomielisyys olisi saanut voiton, mutta nyt siihen
sekaantui kaikellaisia maallisia etuja, josta luonnollisesti oli
seurauksena, että itsekkäisyys pääsi kuin pääsikin voitolle. Aikaisempi
hämmennys antoi sijaa koston ja vihan tapaiselle tunteelle, joka pani
hänen suuhunsa sanoja, mitkä eivät olleet hänen sisarensa opettamia.

— Sanoitte, ettei mikään maallinen taikka taivaallinen valta voi
pakottaa heikkoa naista menemään naimisiin, sanoi hän. — Mutta entäpä
jos nyt kuitenkin olisi olemassa sellainen valta... olkoon vain
inhimillinen... joka voisi pakottaa teidät avioliittoon sen miehen
kanssa, joka hyljättynä ja pilkattuna seisoo tässä teidän edessänne,
uskaltaen vielä rohkeasti katsoa teitä silmiin?...

— Sellaista valtaa ei voi olla olemassa. Mitä te tarkoitatte tuolla
kauhealla puheellanne?

Irenen näin puhuessa hänen ryhtinsä muuttui ylpeäksi kuin kuningattaren
ja kyyneleet katosivat hänen silmistään, jotka suuttumuksesta
säkenöitsivät. Tämä ei kuitenkaan säikähyttänyt v. Assaria, joka
ilkkuen vastasi:

— Ajatelkaapa, että on olemassa tyttö, joka, kieltäytymällä tekemästä
tuota pientä uhrausta, mikä johtaisi avioliittoon, saattaa mitä
suurimpaan vaaraan sen, jota hänen on kiittäminen hengestään.
Ja ajatelkaapa, ettei vain ole kysymys siitä, jota luultavasti
ylevämielisyydessänne pidätte joutavana, niinkuin raha ja tavara, vaan
että nyt voi tulla kysymykseen hyvä maine ja kunnia, ehkäpä henkikin.
Mitä siitä sanotte?

— Ja noilla sanoillanneko tarkoitatte minua ja suhdettani teihin? sanoi
Irene kauhistuneena, vaikka ylpeydestä osasi sen salata.

— Sitä juuri tarkoitan. Sanani koskevat teitä ja minua ja vielä erästä
kolmattakin henkilöä.

— Mutta sanokaa, Jumalan tähden, onko niissä edes yhtään perää?

— Olen puhunut aivan totta, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.

Irene oli usein kuullut v. Assarin kevytmielisesti vannovan,
mutta huomasi hänen nyt puhuvan täyttä totta ja kävi kalpeaksi.
Kamarijunkkari käytti hänelle edullista tilaisuutta hyväkseen ja
kuiskasi tytön korvaan:

— Tehän ymmärrätte, että tarkoitan isäänne.

— Tietääkö hänkin siitä? kysyi Irene koneentapaisesti.

— Tietää.

— Silloinpa... silloin — Irene änkytti ja peittäen kasvonsa kädellään
hän horjuen nojautui pianoon.

Enempää hän ei saanut sanotuksi. Uhkaavana hän näki edessään isän
ja muitakin kauheita näkyjä; näki kuinka häntä, turvatonta raukkaa,
väkisin pakotettiin. Veri seisahtui hänen sydämensä ympärille ja hän
oli vähällä tukehtua. Tämä oli v. Assarille sopiva hetki, eikä hän
ensinkään empinyt.

— Silloinpa, sanoi hän, ikäänkuin jatkaaksensa mitä Ireneltä oli jäänyt
sanomatta — silloinpa ymmärrätte, etten ole joutavia puhunut, että on
olemassa valta, joka...

Tuon puheen kestäessä Irene kameleontin tapaan jälleen äkisti muuttui.
Puna nousi taas hänen poskilleen, hänen ryhtinsä muuttui ylpeäksi ja
ihmeellisen kirkas valo loisti hänen silmistään. Keskeyttäen v. Assarin
hän sanoi:

— Tapahtukoon mitä tahansa, niin en kuitenkaan pakosta mene teidän
kanssanne naimisiin. Uhatkoon mikä vaara hyvänsä minua tai ketä tahansa
maailmassa... teidän vaimoksenne en ainakaan rupea. Nauttikaa vapaasti
voitostanne ja tehkää kaikkea pahaa mitä voitte.

Näin päättelläät sanat tämän nuoren ja hennon tytön suusta eivät
voineet olla herättämättä mitä suurinta hämmästystä kamarijunkkarissa,
joka tästä viimeisestä hyökkäyksestä oli odottanut peräti toista
seurausta, ja kestipä kauvan ennenkuin hän sai mitään sanotuksi. Väri
hänen poskillaan vaihteli alinomaa, eikä hän rohjennut katsoa Ireneä
silmiin. Vihdoin hän näennäisesti tyynenä sanoi:

— Voittehan puhua ajattelemattomuudesta ja punnitsematta niin tarkoin
sanojanne, joita ehkä vast'edes kadutte. Siksipä annan teille
miettimisen aikaa, eikä niin aivan lyhyttäkään... se saapi kestää
uudenvuoden päivään asti.

— Kiitän hyväntahtoisuudestanne, vaikka pidänkin tuota miettimisaikaa
aivan turhana, vastasi Irene.

— Ennen uutta vuotta en siis tahdo vaivata teitä puhumalla
rakkaudestani ja tunteistani, vaan olen sulkeva ne omaan sydämeeni. Ja
nyt jätän teidät yksin.

Näin sanoen kamarijunkkari poistui. Hän ei mennyt sisarensa luokse,
joka Adélen ja pikku Ullan kanssa istui toisessa huoneessa, vaan läksi
ulos raitista ilmaa hengittämään. Ja kylläpä olikin tarpeen saada
tällaisen kohtauksen jälkeen olla vähän aikaa yksin.

Sitä ei kuitenkaan hänelle suotu, sillä häntä vastaan tuli vapaaherra,
joka oli ollut peltojansa tarkastamassa. Kamarijunkkari ei voinut
välttää hänen seuraansa, ja pian olivat he joutuneet vilkkaaseen
keskusteluun. Kamarijunkkari oli kuitenkin liian ylpeä kertoakseen,
miten hänen asiansa Irenen luona oli päättynyt, taikka lieneekö
jonkinmoinen hellyyden tunne estänyt häntä antamasta tytärtä alttiiksi
hurjaluontoisen isän kiivaudelle, ennenkuin hänen määräämänsä
miettimisaika, jonka kestäessä hän toivoi Irenen muuttavan päätöksensä,
oli kulunut loppuun.

Kamarijunkkarin mentyä pääsivät Irenessä valloilleen kaikki ne tunteet,
jotka hän ylpeydestä väkisin oli tukahuttanut, ja yksinäisyydessä
antoivat kyyneleet hänelle lievitystä. Hän istahti pianon ääreen, laski
koskettimille kätensä ja painaen niihin kasvonsa purskahti itkuun.
Hänen huomaamattansa astui Harald saliin, tullaksensa soittamaan, mutta
vetäytyikin hämmästyneenä muutaman askeleen takaperin.

— Pelkäättekö itkevää tyttöä? kysyi Irene, koettaen nauraa, mutta
ettekö näe, että jo olen lakannut itkemästä.

— Enpä luule nähneeni tätä kauniimpaa näkyä. Irene ei ollut häntä
ymmärtävinään, vaan sanoi:

— Mitä, onko kaunista nähdä minun itkevän? Olettepa häijy... ette edes
kysy, minkä takia itken. Soisinpa, että olisitte vähän uteliaampi.

— Teidän kyyneltenne syytä minä pelkään, enkä suinkaan itkevää tyttöä.

— Muistatteko, että kerran tässä samassa paikassa kertoessani teille...
jotakin... että silloin sanoin teidän olevan ainoan, jolle voisin
sellaista kertoa. Sen tähden soisin, että nyt olisitte vähän uteliaampi.

— Utelias minä olenkin. Kuuntelen tarkasti ja kiitollisuudella.
jokaisen sanan olen kätkevä...

Irene katseli häntä kauniilla silmillään, mutta samassa loi ne maahan
ja näytti ikäänkuin miettivän.

— Olen kovasti utelias, sanoi Harald.

— Vai olette. No, olipa kerran tyttö, jota tahdottiin pakottaa
naimisiin miehen kanssa, jota hän ei voinut rakastaa. Ellei hän
suostuisi, niin kosija uhkasi ilmoittaa salaisuuksia, jotka olivat
sen laatuisia, että saattaisivat sen, jota hänen oli kiittäminen
hengestään, mitä suurimpaan vaaraan sekä kunnian ja tavaran että hengen
puolesta. Ja tytölle kävi selväksi, että niin oli, mutta hän vastasi...

— Mitä hän vastasi, keskeytti Harald.

— Hän vastasi, että kohtaisipa mikä tahansa häntä taikka ketä toista
henkilöä maailmassa hyvänsä, niin hän ei kuitenkaan antaisi pakottaa
itseänsä sellaiseen avioliittoon... Ymmärrättehän.

— Tyttö vastasi oikein, sanoi Harald tyynesti.

— Teette minut hulluksi ilosta. Niinkö te sanoitte vai ettekö? Lausukaa
vielä nuo sanat.

— Tyttö vastasi oikein.

— Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, sillä... minä olin tuo tyttö.

— Lujamielinen, jalo tyttö, kuinka rakastankin sinua.

— Rakastatko, mitä... en ymmärrä... otsaani polttaa... päätäni
pyörryttää. Teet minut hulluksi... mitä sanoitkaan?

— Lempeä, suloinen tyttö, minä rakastan sinua.

— Oi, älä niin puhu, sillä... Ketä tarkoitit?

— Ireneä.

— Ireneäkö... Häntäkö sinä rakastat?

— Rakastan sinua elämässä ja kuolemassa, Ireneni.

— Ja lupaatko olla minulta kysymättä?

— Lupaan.

— Kuinka oletkin hyvä. Suot Irenellesi onnen tunnustaa kysymättä:
Harald, rakastan sinua.

Pitkä ja suloinen suudelma vahvisti heidän liittonsa. Ei mikään heitä
häirinnyt ja jos joku olisikin sattunut tulemaan huoneeseen, eivät he
kuitenkaan olisi eronneet toisensa sylistä.

Tästä hetkestä alkaen oli heidän tulevaisuutensa määrätty. Nyt
olivat he saaneet selityksen omaan olemassaoloonsa, ja vaikka heidän
ympärillään oli hämärää ja heidän kohtalonsakin oli pimeä, niin heidän
sydämissään kuitenkin oli kirkasta ja valoisaa.



XIV.

KAKSI KARKELOIVAA PARIA.


Jotta emme kokonaan jättäisi joulun ja uudenvuoden välistä aikaa
kuvailematta, tahdomme kirjoittaa muistiin muutamia hajanaisia
piirteitä.

Pienessä pappilassaan nautti pastori Ortman sitä iloa, että päivä
päivältä näki Stellan voimistuvan, mutta siitä huolimatta kalvoi häntä
salainen murhe, jota hän ei voinut kenellekään ilmoittaa, ei ainakaan
Stellalle. Hän näet alati pelkäsi uutta murhayritystä. Tosin Heikki
renki kulki vartioiden ikäänkuin uskollinen koira ja oli monesti
hyökännyt jonkun pensaan tai kannon kimppuun, luullen sitä vaanivaksi
ihmiseksi... mutta hänestä ei ollut suurtakaan turvaa. Pastori oli
itsekin ryhtynyt kaikellaisiin varokeinoihin, mutta mitäpä apua niistä,
kun oltiin tekemisissä viekkaitten, salaisten murhamiesten kanssa!

Pimeän ja kolkon yön jälkeen hän eräänä aamuna löysi portailtansa
tahallaan muutetulla käsialalla kirjoitetun kirjelapun. Se kuului näin:

 "Kunnioitettu Herra Pastori!

 Voin ymmärtää, kuinka levoton olette viimeisen tapauksen johdosta.
 Siinä suhteessa saatan kuitenkin rohkaista mieltänne. Minun on
 onnistunut uskotella sille henkilölle, joka pelkäsi, että Stella olisi
 _joku toinen_, ettei niin ole laita. Minulta hän ei koskaan salaa
 ajatuksiaan ja olen varma siitä, että hän nyt on luopunut ilkeistä
 aikeistaan. Älkää peljätkö mitään Stellan suhteen.

                                            Tuntematon ystävä".

Olipa tämä kirje nyt tullut keneltä tahansa... tietysti pastori eniten
epäili erästä henkilöä... niin se ainakin vaikutti rauhoittavasti ja
hän päätti kokonaan jättää Stellan elämän ja kuoleman taivaallisen
isänsä huostaan, ollen vakuutettu siitä, että hänen huolenpitonsa ei
sallisi lapsen, jonka askeleita hän niin monissa vaiheissa ja vaaroissa
oli ihmeellisesti johdattanut, päättävän niin kauhealla tavalla
nuorta elämäänsä. Pastori ei huomannut, että hänen käsityksensä oli
samanlainen kuin ihmisten yleensä on... Heidän mielestään Jumalan
muka pitäisi pitää huolta siitä, että viaton jo tässä maailmassa
pääsee voitolle, eivätkä he tyydy siihen mitä haudan toisella puolella
tapahtuu... Sellaisia me ihmiset olemme, kun vaadimme että jumalallinen
oikeus suorastaan sekaantuu asioihimme!

Rehellisenä miehenä pastori mikäli mahdollista tahtoi saada selon
Stellan syntyperästä. Tosin se oli häntä pelottanutkin, koska Stella
luultavasti oli liian korkeaa sukua, sopiaksensa hänelle vaimoksi,
jota hän rohkeudessaan kuitenkin oli sydämestään toivonut. Hänen
kosketellessaan kerran tätä asiaa oli Stella lempeästi nuhdellen
hänelle vastannut: — Olet paha, kun noin Stellaasi epäilet. Tapahtukoon
mitä tahansa, niin aina olen pitävä sinua tarpeeksi ylhäisenä minulle,
sillä olenhan vakuuttanut rakastavani sinua. Minun silmissäni sinä,
Erkki, olet kaikista ylhäisin koko maailmassa.

Näin sanoen tyttö lyödä Iäimähytti häntä huivillaan, siten haihduttaen
hänen lapselliset epäilyksensä. Stella ei välittänyt muusta kuin sielun
ylevyydestä.

Kun Harald joskus Irenen kanssa kävi pappilassa, niin ne olivat
mitä onnellisimpia hetkiä heille kaikille neljälle. Tosin on kyllä
autuaallista olla kahden kesken armaansa kanssa, mutta kun vielä
lisäksi on seurassa kaksi toista rakastavaista, jotka myös ovat
ystäviämme ja ymmärtävät meitä, niin tuottaahan se oloissamme suloista
vaihtelua.

Ristilässä Harald ja Irene vähitellen olivat muuttuneet varovaisemmiksi
kuin mitä he viimeksi heidät tavatessamme olivat. Kuitenkaan eivät he
voineet estää sitä, että neiti v. Assar kerran heidän huomaamattansa
oli nähnyt heidän suutelevan toisiansa. Kovasti nolostuneena hän heti
vetäytyi pois, ymmärtäen kohta mitenkä asian laita oli ja selvillä
siitä, ettei hänellä eikä hänen veljellään enään ollut suurtakaan
toivoa. Ilkeä mustasukkaisuus täytti koko hänen sydämensä ja hän
päätti, ettei ainakaan säästä lreneä. Hän koetti kuitenkin, niin hyvin
kuin osasi, hillitä itseänsä.

Kummallinen ja mutkallinen ajatus johtui hänen mieleensä. Hän sekä
hänen veljensä olivat kutsutut viettämään joulua erään serkun, rouva
Arendalin luo, joka asui maalla, kahdentoista peninkulman matkan päässä
Ristilästä ja aivan Helsinkiin vievän valtatien varrella. Hänelle
Emilia nyt kirjoitti, pyytäen häntä kutsumaan luoksensa myös neiti
Irene Henningin sekä Ristilän kotiopettajan, maisteri Thalbergin.
Kauneudellaan ja suloudellaan edellinen kyllä olisi herättävä
kunnioitusta maalaistytöissä ja jälkimäinen oli hauska, nuori mies,
josta olisi iloa sekä vanhoille että nuorille. Tällaiset suositukset
olivat omiansa vaikuttamaan serkkuun, sen Emilia aivan varmaan tiesi.

Kun olemme sanoneet tätä ajatusta mutkikkaaksi, niin meidän on
myönnettävä, että sen syyt olivat aivan yhtä kierteleviä. Näyttääpä
ikäänkuin Emilia ei ensinkään olisi pitänyt väliä rakastavaisten
erottamisesta, koska tämän kutsun kautta antoi Haraldille tilaisuuden
olla alinomaa Irenen rinnalla. Niin ei kuitenkaan ollut laita, mutta
hän piti sen sivuseikkana, ottaen huomioon vain päätarkoituksen.

Tämä päätarkoitus olikin kahtalainen. Hän tunsi aivan hyvin veljensä,
joka oli luonteeltaan hyvin tulinen ja rakastui helposti. Emilia oli
kuullut, että siinä pitäjässä, jossa hänen serkkunsa asui, sekä myös
naapuripitäjissä oli hyvin kauniita tyttöjä, joihin hänen veljensä ehkä
voisi mielistyä ja unohtaa Irenen. Sellaista ei voisi tapahtua, jos
Irene olisi mukana ja hän alati näkisi hänet.

Emilia tiesi myös, ettei kamarijunkkari ollut mikään häijy ihminen,
koska hän usein oli osoittanut, että hänellä oli hyvinkin hyvä sydän.
Ja saadakseen hänet pysymään Ireneä koskevassa päätöksessään, ei mikään
olisi niin tepsivä keino kuin yllyttää häntä mustasukkaisuuteen.
Senvuoksi Haraldin täytyisi tulla mukaan.

Mutta olipa vielä toinenkin syy, jota Emilia ei olisi itselleenkään
myöntänyt, mutta joka kuitenkin oli hänestä siksi tärkeä, että... jos
se vain olisi käynyt laatuun... hän olisi kaikin mokomin toimittanut
Haraldille kutsun, vaikka toiset eivät olisi tulleetkaan. Hän näet
rakasti Haraldia kiihkeästi, eikä voinut elää hänestä erillään. Aivan
varmaan hän tiesi, ettei tämä tulisi ilman Ireneä, mutta ennemmin hän
suostui kärsimään mustasukkaisuuden tuskia kuin luopumaan Haraldin
seurasta.

Emilian toiveet toteutuivatkin... Harald ja Irene saivat kumpikin
kutsun ja lupasivat tulla, eikä vapaaherrakaan pannut vastaan.
Haraldille soveltui tämä matka mainiosti, koska hän muutenkin oli
aikonut omissa asioissaan matkustaa Helsinkiin.

Oli mainio rekikeli ja matka kului hauskasti. Kun ajettiin kyydillä
ja illalla oli kirkas kuutamo, saavuttiin perille ennen yötä.
Oikeastaan kamarijunkkarin olisi pitänyt siskoineen istua toisessa
reessä ja Haraldin kyyditä Ireneä ja pikku Adélea, josta meillä tässä
kertomuksessa on ollut hyvin vähän tietoja annettavana, mutta toisinaan
tehtiin tästä poikkeus, niin että Harald joutui istumaan esimerkiksi
Emilian vieressä, jolle oli pistänyt päähän aina istua samassa reessä.

Joulunpyhinä pidettiin sitten yleiset tanssiaiset, joihin oli oikein
pääsymaksukin. Siellä Harald tanssi Irenen kanssa, mutta hänen otsansa
oli synkissä pilvissä ja turhaan Irene koetti karkoittaa hänen
totisuuttaan.

— Harald, sanoi hän, koettaen näyttää niin iloiselta kuin suinkin
saattoi, miksi olet noin surumielinen? Katsopa, kuinka minä olen
iloinen.

— Sinua minä ilokseni katselenkin. Niinhän teurastajakin katselee
karitsaa, sen hyppiessä iloisena laitumella, houkutellaksensa sitä
luoksensa. Mutta sinä, Irene, olet jo teurastettu karitsa, vaikka
elätkin. Minä olen myrkyttänyt sinun elämäsi.

— Ei, sinun kauttasi on elämäni tullut jonkin arvoiseksi. Nyt sillä
vasta on suuri ja ääretön arvo!

— Irene, kuinka jalomielinen oletkaan! Paras olet kaikista.

— Nyt pidän sinusta, kun noin puhut. Olen niin kovasti mielissäni, kun
sinä minua kehut.

Katsoessaan Irenen tummansinisiin silmiin Harald unohti huolensa. Mutta
Irenen ääni herätti hänet:

— Pidätkö lupauksesi? Palaatko Irenesi luo ennenkuin...

— Ellen ehdi päivällä, niin tulen yöllä. Uudenvuodenpäivän aamuna olen
Ristilässä.180

— Uudenvuodenpäivä, voi tuota kauheaa päivää! voivotteli Irene.
Tanssiessani äsken hänen kanssansa, hän muistutti sitä minulle. Mutta
sinun turvissasi minä en pelkää... en toki!

— Vai muistutti? Mokoma katala konna, joka ei ymmärrä, ettei hän
ensinkään sovi Irenen mieheksi! Tahtoo, kurja, kytkeä kauneutesi...
ainoa, johon hän tietää panna arvoa... omaan kehnoon ja surkeaan
olentoonsa. Mutta sitä hän ei saa tehdä, ei vaikka hänellä olisi
liittolaisenaan sisarensa ja vieläpä...

— Herkeä jo, Harald, pyysi Irene, käyden kalpeaksi.

— Olen vaiti, koska sitä pyydät. Mutta lupaukseni pidän. Älä pelkää,
Ireneni, ole huoleti, valkoinen, kaino kyyhkyseni! Sinun puolestasi ja
sinun kanssasi voin seisoa koko maailmaa vastaan. Käsilläni kantaen
pelastan sinut kaikista vaaroista, vaikka olisi vielä vaikeampiakin
esteitä voitettavina kuin tällaiset joutavat.

Kaikkina aikoinahan rakastajan nuorekas ylimielisyys on miellyttänyt
hänen lemmittyänsä ja Irenekin katseli ihastuneena Haraldia, ikäänkuin
tämä olisi pystynyt vaikka mihin.

       *       *       *       *       *

Kamarijunkkarin päähän oli pälkähtänyt tanssia tämä tanssi sisarensa
kanssa.

— Kas, kuinka silmäsi alati seuraavat tuota yhtä ja samaa paria,
huomautti sisar.

— Entä miten on omien silmiesi laita? Eikö niilläkin ole taipumusta
katsoa vain samalle taholle, kiusotteli kamarijunkkari häntä.

— Etkö ymmärrä syynä siihen olleen sen, että tahdoin nähdä, oliko se
Irene, jota sinä alinomaa tähystelit. Sinä siis oikein täyttä totta
rakastatkin häntä?

Tästä voi ymmärtää, että Emilia vain tahtoi kiihottaa veljeänsä.

— Josko rakastan! Kuinka sinä, joka olet olevinasi sellainen isoviisas,
saatatkin sellaista kysyä. Rakastan häntä? Häntä minä, saakeli soikoon,
rakastankin, jotta oikein on pääni pyörällä.

— Älä puhu niin kovaa, Emil. Pitkin seiniä istuu rouvia ja neitosia,
joilla on tarkat korvat.

— Niistä minä viisi... vaikka voinhan sinua totellakin. Mutta
rakastunut olen, jotta riittää!

— Olet niin kummallinen, Emil, ja puhutkin niin oudosti. Ethän toki
liene vähän...

— Vähän päissänikö? En ainakaan ole aivan selvä. Ja rakastunut minä
kumminkin olen.

— Ja kuitenkin olet kahden vaiheilla, mitenkä menetellä silloin
uudenvuodenpäivänä, jonka niin juhlallisesti panit määräpäiväksi.

— Niin, hän näetkös ei rakasta minua, ja ellen ennen olisi sitä
tietänyt, niin täällä ainakin olen sen huomannut. Hyvät ystävät ovat
sitäpaitsi avanneet silmäni. Hän rakastaa, paha kyllä, toista ja
ikävintä on, että se on tuo kirjatoukka, jonka kanssa hän parastaikaa
tanssii.

— Mitä varten se on ikävintä?

— Enpä tiedä. Ehkä sentakia, että kaikki naiset pitävät häntä niin
miellyttävänä.

— Vai pitävät? sanoi Emilia, kiinnittäen rintaneulansa paremmin. Mutta
puhutaanpa, Emil, ranskaa.

— Tämä maalaisherrasväki ei liene hyvillään, jos puhumme kieltä, jota
tuskin yksi sadasta heidän keskuudessaan ymmärtää. Mutta antaa mennä!

— Eihän heidän sovi sitä paheksua, vaikka tanssikumppaninsa kanssa
puhuukin kieltä, jota he eivät ymmärrä... Mutta miksi et, Emil, pane
aijettasi täytäntöön?

— Koska hän ei rakasta minua.

— Kas, kuinka äkkiä olet muuttunut romantilliseksi!

— Eikä se olisi jalomielistäkään.

— Oletpa olevinasi pyhä! Mutta usko minua, tytön haaveet haihtuvat
pian. Ja ajattelepa kaikkia niitä etuja, joista olet luopumaisillasi!
Itsepä sanoit, että hän on nuori, rikas ja kaunis.

— Mutta jos hän ei annakaan itseänsä pakottaa. Silloin suotta teen
hänet onnettomaksi. Tunnen kyllä millainen on hänen isänsä.

— Olkoonpa niin, että häntä täytyisi pakottamalla pakottaa... sama se.
Mistä olet saanut sellaisen käsityksen, ettei hän anna itseään pakottaa?

— Sanon sen sinulle kahdenkesken, koska tiedän, ettet petä
luottamustani. Sain sen kuulla serkultamme, rouva Selma Arendalilta.
Asia oli sellainen, että toissapäivänä olin, kuten tiedät, vähän
humalassa... täällä maaseudullahan pidetään kunniana tyrkyttää
väkisinkin kaupunkilaisille kaikellaisia syötäviä ja juotavia, ja minä,
joka olen heikontunut terveysvesien juonnista niin...

— Niinpä siis olit vähän humalassa. Mutta eihän kertomus siihen pääty?

— Ei, hiisi vieköön, tuskin se on alkanutkaan. Niin, näetkös, pälkähti
päähäni uskoa hänelle suhteeni Ireneen, joten hän siis tietää siitä
melkein yhtä paljon kuin minä ja sinäkin. Ja tänään hän vuorostansa
uskoi minulle erään salaisuuden. Mutta en tiedä, kerronko sen
sinulle... se olisi väärin.

— Kuinka arkatuntoiseksi oletkaan tullut! Äsken sanoit voivasi luottaa
minuun ja nyt puratkin lupauksesi.

— No, no, en minä niin turhantarkka ole! Tänään Selma, näetkös, tuli
sanomaan, että jos tahdon olla hänen ystävänsä, niin minun pitää luopua
kaikista aikeistani Irenen suhteen. Vastasin, etten ikimaailmassa
sitä tee, ellei ole pätevää syytä, miksi sitä minulta vaaditaan.
Silloin hän, tietysti varovaisesti ja empien, kertoi, että Irene joko
eilen taikka tänään — päivää hän ei maininnut — oli tullut hänen
huoneeseensa ja, heittäytyen polvilleen, sanonut ettei hän enää ollut
kelvollinen oleskelemaan hänen kattonsa alla, koska muka oli rikkonut
vieraanvaraisuuden pyhää lakia vastaan... Äkisti hän kuitenkin näytti
ikäänkuin katuvan tunnustustaan... olipa hypännyt ylös ja painaen
käsillään otsaansa kaatua romahtanut laattiaan. Siinä oli hän sitten
valittanut ja voivotellut, sanoen tehneensä kahdenkertaisenkin
rikoksen... ensin vieraanvaraisuutta ja nyt taas tunnustuksellaan
rakkauttansa vastaan. Selma, joka on niin hyvä ihminen, koetti turhaan
häntä lohduttaa, mutta se onnistui heti eräälle toiselle vain yhdellä
silmäyksellä... hänelle, joka nyt tanssii tuossa hänen kanssansa...
Sellainen tämän asian laita nyt on... Minulle Selma sanoi: — Jos
sinulla on ihmisen sydän, niin älä käy mustan varjon tavoin heidän
välilleen. Luovu kaikista vaatimuksistasi, ja jos tämä uhri tuntuu
sinusta vaikealta, niin etsi lohdutusta puhtaasta omastatunnostasi.
Näin puhui Selma ja tämä pehmitti ja liikutti sydäntäni.

Tanssi oli päättynyt ja Emilia veti veljensä erääseen nurkkaan. Kauvan
mietittyään hän vihdoin sanoi:

— Myönnän kyllä, että Selma puhui kauniisti ja liikuttavasti... mutta
voihan katsella melkein joka asiaa maailmassa kahdelta eri kannalta,
ja siis tätäkin. Selma käsitti sen romantilliselta puolelta. Hän uskoo
ijäiseen rakkauteen täällä maan päällä, uskoo, että muutamat ihmiset
ovat toisiansa varten luodut ja etteivät he voi tulla onnellisiksi
kenenkään muun kanssa. Mutta minä en sitä usko.

Emilian sydämeen pisti niin kummallisesti hänen näin puhuessansa, mutta
hän jatkoi heikommalla äänellä:

— Mutta mitäpä tällaisia selittelen, koska en kuitenkaan pysty sitä
tekemään ja sinä tunnet sitäpaitsi jo ennestään mielipiteeni tässä
asiassa. Mitä tuohon hairahdukseen tulee... jos se todellakin on
tapahtunut... niin olisihan Irenellä syytä kiitollisuuteen, jos
tahtoisit hänet naida... pelastaaksesi hänet... no niin... voisittehan
sittekin tulla onnellisiksi.

— Mutta minua et ollenkaan ota lukuun?

— Toivon, ettet ole ylen tarkka ja turhamainen...

— Niinkö tarkka, tarkoitat kai, etten huolisi hänestä?

— Niin, sillä minusta se olisi hyvin päätöntä.

— No, ehkä oletkin oikeassa. Moni on nainut leskenkin ja se on vielä
pahempaa.

Sisar nauroi oikein sydämellisesti tälle veljensä pilapuheelle.
Kuitenkaan tämä ei vielä kokonaan kulkenut hänen talutusnuorassaan,
sillä hän sanoi:

— Sanoit, että Irenellä olisi syytä kiitollisuuteen minua kohtaan,
mutta kuinka se olisi mahdollista, minä kun erottaisin hänet siitä,
jota hän rakastaa? Ei, ainakaan vapaasta tahdostaan hän ei minusta
huoli.

— Silloin hänet on pakotettava, vastasi Emilia nauraen niin
luontevasti, ikäänkuin ei koko asia olisi ollut suuremman arvoinen kuin
rintaneula, jota hän jälleen hypisteli.

— Se olisi hänelle kuitenkin suuri uhraus ja Selman mielestä olisi
halpamaista pakottaa hänet siihen.

— Etkö muista, mitä jo sanoin tästä asiasta? Samaa sanon vieläkin, ja
muista se ei olisi mikään niin erittäin suuri uhraus. Mutta jos niin
olisikin, niin eikö sinun olisi samoin laita, jos olisi päinvastoin ja
eikö jokaisen etupäässä tule katsoa omaa parastansa?

— Tarkoitat kai, että jompikumpi kuitenkin tulee kärsimään ja kysyt,
miksi sen juuri pitää olla minä?

— Sitä minä juuri tarkoitan. Tässä asiassa sinulla näkyy olevan niin
kankea käsityskyky kuin konsanaan koulupojalla. Oikein tyrkyttämällä
olen saanut sinut ymmärtämään.

— Ehkä olisikin minulle parasta, etten ymmärtäisi näinkään paljon.

— Vielä yksi asia, Emil. Hän on syvästi loukannut sinua, sanoen
sellaista, jota en luule yhdenkään naisen vielä sinulle sanoneen. Eikö
sinussa ensinkään ole ylpeyttä? Voitko olla siitä mitään piittaamatta?
Ja eikö kostonhimo ollenkaan sinua viehätä?

Huomaamme, että tähän asti kätkössä olleet pahat intohimot yhtäkkiä
olivat muuttaneet Emilian viekkaaksi ja pahajuoniseksi naiseksi.
Viisaasti hän oli jättänyt viimeksilausutut sanat lopuksi, koska tunsi
veljensä jotensakin turhamieliseksi ja siis oli syytä yllyttää hänen
ylpeyttään, ellei muuten saisi häntä mukautumaan.

Nämä sanat tekivät v. Assariin tarkoitetun vaikutuksen, mutta kuitenkin
hän ei vastannut mitään, huokasi vain syvään. Emilia jatkoi:

— Huomenna puhutaan asiasta vielä. Lienee parasta että nyt jätät minut.

Sattuikin niin onnellisesti, että keskustelu päättyi, juuri kun Emilian
sanat olivat tehokkaimmin vaikuttaneet, mutta tämä ei tapahtunut hänen
ansiostaan, niin älykäs kuin hän muuten olikin. Asian laita oli suoraan
sanoen niin, että hän näki Haraldin vilkaisevan häneen ja toivoi hänen
tulevan hänelle jotain puhumaan.

Niin kävikin. Harald katseli häntä tutkien ja sanoi:

— Onpa täällä Suomessa harvinaista nähdä veljen ja sisaren keskinäiset
välit näin hyviksi. Teidät voisi luulla kihloissa olevaksi pariksi.

Haraldin näin puhuessa Emilia kalpeni. Kuitenkin koetti hän hymyillä.

— Onko siinä mielestänne mitään väärää?

— Ei suinkaan, paitsi jos tämä rakkaus on teeskenneltyä eikä sitä
osoiteta kotona, vaan ainoastaan vieraitten nähden.

— Niin, voihan sellaistakin tapahtua. Minäkin tunnen sellaisia
sisaruksia. Mutta eihän siinä muuten ole mitään pahaa, vaikka
sisarukset näin seurustelevatkin?

— Mitäpä pahaa siinä olisi, elleivät vain panettele muita, vastasi
Harald välinpitämättömästi.

— Ettehän tuolla meitä tarkoittane?

— Mitäpä syytä minulla siihen olisi, hyvä neiti.



XV.

VIISI VUOTTA VANHA KIRJE.


Haraldin isä oli ollut piirilääkärinä Rügenin saarella.

Yleensä lääketieteen oppilaat ovat iloisempaa ja vallattomampaa väkeä
kuin olisi syytä odottaa ihmisiltä, jotka antautuvat niin vaikeaan,
tärkeään ja miltei surkeaan toimeen. Sellainen oli tohtori Thalbergkin
nuoremmalla ijällään ollut, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta
tunteellisimpia, vilpittömimpiä ja jaloimpia miehiä maailmassa.
Leikillisyyttä ja vakavuutta voi näet kyllä esiintyä samassa henkilössä.

Lääketieteen kandidaattina ollessaan Kustaa Thalbergin päähän pälkähti
kerran pistäytyä Suomea katselemaan ja tämä maa tuntui hänestä hyvin
kummalliselta ja tarunomaiselta.

Täällä hän sai nähdä tytön, joka häntä miellytti. Tyttö oli köyhä sekä
alhaista sukua, mutta hyvä ja kaunis. Romantillinen kun oli, Thalberg
ei vaatinutkaan enempää. Heidän suhteensa ei venynyt pitkiin, hän
rakasti tyttöä ja tyttö häntä. He menivät kohta naimisiin, vaikka
hänellä ei ollut mitään virkaa eikä rahoja, tuskin enemmän kuin ne,
mitkä olivat hänen taskussaan. Tyttö seurasi häntä, jättäen isänmaansa,
sukulaiset ja ystävät, ottaaksensa osaa hänen suruihinsa ja iloihinsa.
Tosin heidän toimeentulonsa ensimäisinä kahtena vuotena oli jotensakin
vaikeaa, mutta elettiin sitä kuitenkin pahanpäiväisesti, niin ettei
ollut erityistä puutettakaan. Ruotsalainen sananparsi kyllä sanoo,
että "kun köyhyys astuu sisään ovesta, lentää rakkaus ulos ikkunasta",
mutta voidaanhan sanoa päinvastoinkin, että "kun rakkaus astuu sisään
ikkunasta, lentää köyhyys ulos ovesta."

Kesti jokseenkin kauan, ennenkuin Suomessa olevat sukulaiset saivat
tiedon perheen lisääntymisestä. Ainakin kului neljä vuotta, ennenkuin
tohtorin anoppi suureksi ilokseen sai kantaa iso-äidin nimeä. Vuotta
ennen oli hänen tyttärensä käynyt Suomessa eikä siis voisi tulla
kysymykseenkään, että hän jälleen näin pian tulisi käymään, vaikka
mummo olisikin halusta nähnyt tyttärensäpojan, jonka syntymistä hän
niin sydämestään oli toivonut. Hän oli torunut tytärtäkin siitä, ettei
tällä ollut lasta, jota hän olisi saanut hemmotella.

Muuten tämä mummo oli hyvin kummallinen ja itsepäinen ihminen. Hän
ei ollut koskaan käynyt kotipitäjäänsä ulompana eikä olisi sieltä
liikkunut, vaikka hänelle olisi luvattu mitä tahansa. Sen hänen
tyttärensä kyllä tiesi, eikä nytkään kutsunut häntä luokseen, koska ei
tahtonut eukkoa suotta kiusata.

Haraldin ollessa viiden vuoden ikäinen, kuoli hänen hyvä isänsä.
Surevalla leskellä ei enää ollut mitään, joka olisi sitonut hänet tähän
vieraaseen maahan ja hän muutti siis takaisin Suomeen.

Varoja hänelle kumminkin oli jäänyt sen verran, että ne riittivät
pojan kasvatukseen. Aikaa voittaen tästä tuli ensin ylioppilas ja
sitten maisteri. Tosin hänelle ei koskaan annettu ylen korkeita
arvolauseita, koska hän oli luonteeltaan jotenkin miettiväinen, jota
moni pitää laiskuutena. Poikanulikkana hän kerran oli saanut nuhteita
opettajaltansa siitä, ettei hän, jolla oli nim hyvä pää, koulussa
jättänyt kaikkia toverejansa jälkeensä. — Minun mielestäni, vastasi
poika rohkeasti, sen, jolla on hyvä pää, on vaikeampi pysytellä heidän
rinnallaan kuin päästä luokalla heidän ohitsensa. — Tästä vastauksesta
opettaja huomasi hänellä olevan hyvän sydämen, eikä enää häntä torunut.

Haraldin käydessä kahtakymmentä oli hänen mummonsa jo kuollut ja äiti,
joka kauvan oli ollut kivulloinen, myös muuttanut manalan majoihin.
Kuolinvuoteellaan hän antoi pojalle kirjeen, jota hän ei saisi avata
ennenkuin olisi viisikolmatta täyttänyt. Holhoojaa ei hän ensinkään
määrännyt hänelle, mutta hän itse valitsi sellaisen, jolle uskoi
omaisuuden muuttamisen rahaksi ja jolle antoi kirjeen talletettavaksi.
Niin nuori kuin olikin, hän kuitenkin tiesi, että ihminen on heikko ja
olisi siis voinut tapahtua, että hän ennen äidin määräämää aikaa olisi
avannut kirjeen.

Ottaaksensa vastaan tuon kirjeen sekä sen vähän, mitä hänen
perinnöstään vielä oli jälellä, hän nyt oli matkustanut pääkaupunkiin.

Uudenvuodenaattona hän koputti pastori Ortmanin ovelle ja tapasi
tämän salissa Stellan ja Reginan seurassa. He istuivat juuri syömässä
riisiryynipuuroa, sillä niin patriarkaaliset tavat täällä vielä oli,
että Reginakin tällaisina juhlapäivinä sai istua samassa pöydässä
herrasväen kanssa.

Stellan hauskuudeksi oli myös kuusi sytytetty palamaan. Haraldin
astuessa saliin Stella taputti käsiään ja huudahti:

— Katsopa, Erkki, tuossa tulee yksi, joka on vielä joulukuustakin
parempi. Kuinka olemmekaan sinua kaivanneet, Harald! Luulin jo, ettei
matkasi ikinä päättyisi onnellisesti, mutta nytpä kuitenkin olet täällä.

Harald katsoi häntä surullisesti.

— Mikä sinua vaivaa, Harald, onko sinun ikävä?

— Kuinka minun teitä nähdessäni ikävä olisi, varsinkin kun kumpikin
näytätte voivan hyvin?

Stella oli jo täydellisesti toipunut taudistaan, niin ettei hän enään
ollut laiha ja kalpea. Kentiesi oli hän vähän lihavampikin kuin ennen
tuota surkeaa päivää. Pian hän jo oli täydellisesti kehittynyt neitonen.

Nähdessänsä hänet tuossa niin ihanana kuin enkeli sekä viattomana
ja iloisena kuin lapsi, olisi Harald, jos hän nyt ensi kerran olisi
hänet nähnyt ja hänen sydämensä vielä olisi ollut vapaa, epäilemättä
kiihkeästi häneen rakastunut. Mutta tällä kertaa hänellä oli vallan
toista mielessään.

Nähdessään Haraldin ja Stellan siinä vastatusten, kumpaisenkin niin
kauniina kuin kuva, ettei tiennyt oliko Harald kauniimpi mieheksi
tai Stella naiseksi, Erkki taas itsekseen ihmetteli, ettei Haraldia
oltukaan suotu Stellalle, vaan hänet itse, joka oli kaikkea kauneutta
vailla. Melkeinpä pisti hänen vihaksensa, ettei Harald rakastanut
Stellaa, vaikka hän sydämessään olikin siitä kiitollinen.

— Mutta silmäsihän ovat niin surulliset... sitä ei voi kieltää. Oi,
jospa tietäisit mikä päivä tämä on Erkille ja minulle! Etkö näe, että
minulla on ylläni valkoinen puku ja luuletko, että ilman aikojani olen
siihen pukeutunut?

Harald ei vastannut, katselipa vain vuorotellen heitä kumpaistakin.
Lapsen kärsimättömyydellä Stella jatkoi:

— Etpä ole utelias, koska et edes kysy mitään. Se ei ole ollenkaan
minulle mieleen. — Ja oltuaan hetken kainoudesta aivan hämillään, hän
reippaasti jatkoi:

— Niin, tiedätkös, tänään kysyin Erkiltä, ottaisiko hän minut
vaimokseen. Oikein totta kysyinkin. Ja tiedätkö, mitä hän vastasi, tuo
häijy Erkki? Hän vastasi: "Täytyy kai ottaa, koska niin tekee mielesi,
oma Stellani". Ellei noita kahta viimeistä sanaa olisi ollut, niin se
olisi ollut hyvin pahasti vastattu, eikö totta? Ja kun vielä kysyin,
milloin se tapahtuisi, niin hän taas oli olevinaan hyvinkin mahtava ja
sanoi, että se ei voisi tapahtua ennenkuin puolen vuoden perästä. Ehkä
hän ajatteli, etten vielä osannut ja tietänyt niin paljon kuin olisi
pitänyt tietää... ja siinä hän varmaankin on oikeassa. Taikka lieneekö
hän muistanut kesäkuun seitsemättätoista päivää, jolloin saavuin hänen
luoksensa!

Näin puhuessansa Stella käyttäytyi hyvin veitikkamaisesti, huitoen
miellyttävästi käsillään ikäänkuin konsanaan nuoralla tanssiessaan
ja katsellen Erkkiä kauniilla, henkevillä silmillään, ikäänkuin
pyytääkseen vanhemmalta ystävältään vallattomuuttansa anteeksi. Kun tuo
keimaileminen tapahtui aivan vaistomaisesti ja hänen tietämättänsä,
niin se myös teki sitä suuremman vaikutuksen. Erkki vallan ihastui ja
palkitsi hänet hellällä suudelmalla.

Tämä kaikki vaikutti niin vanhaan Reginaan, että hän purskahti itkuun.
Kuten jo olemme kertoneet, oli Stella hänen suuri lemmikkinsä, mutta
mitä hän oikeastaan itki, sitä emme suinkaan tiedä sanoa.

Haraldinkin mieli oli kuohuksissa, mutta hänen tuli jo kiire lähteä.
Hän tarttui Erkkiä käsivarteen ja veti hänet muassaan hänen omaan
huoneeseensa.

Täällä tapahtui peräti toisellainen kohtaus. Keskusteltuaan vähän aikaa
molemmat miehet itkivät. Toinen ei nuhdellut toista, pikemmin lohdutti
ja surkutteli. Itkivät miehen heikkoutta ja naisen rakkautta.

       *       *       *       *       *

Ajaessaan nykyänsä niin yksinäisen puiston läpi, Harald oli hyvin
mielissään ja hänen sydämensä iloisesti vavahti, kun hän ajatteli pian
olevansa Irenen kanssa saman katon alla. Kaukaa oli hän jo nähnyt valon
hänen huoneestansa ja lähemmäksi tultuaan näki, kuinka se äkkiä sammui.
Kaikki oli pimeää, toinen valkea toisensa perästä oli sammutettu ja
koko rakennus näytti nukkuvan. Harmaa linna näytti nukkuvan kuolon
raskasta unta, herätäksensä pian uuteen elämään.

Tuota Harald ei kuitenkaan ajatellut, koska tuo vanha rakennus ei enään
pitkiin aikoihin ollut herättänyt hänessä vastenmielisyyttä.

Äkkiä hänen mieleensä juolahti hupsu ajatus. Hän käski kyytipojan
hevosineen ja kehnoine rekineen palata takaisin jo puistosta.
Kyytirahan oli hän jo kappalaistalolla maksanut, mutta antoipa hän
vielä juomarahatkin, päästäkseen kuulemasta pojan jupinaa. Poika oli
kovasti ihmeissään, mutta totteli kuitenkin. Harald otti matkalaukkunsa
ja kantoi sen itse portaille. Sitten hän meni Irenen ikkunan edustalle
ja alkoi siinä astuskella edestakaisin.

Tämä tapahtui melkein vaistomaisesti, ikäänkuin hän ulkonaisestikin
olisi tahtonut osoittaa sydämensä halun saada tyttöä suojella ja
varjella. Niin leijonakin kiertelee luolansa ympärillä ja samoin kotka
lentelee pesänsä ja poikasiensa lähellä.

Noin tunnin ajan hän näin käveli edestakaisin, kuohuvien tunteittensa
valtaamana. Oli ikäänkuin hän olisi tahtonut hillitä palavaa haluansa
päästä jälleen saman katon alle, jossa Irene lepäsi.

Vihdoin hän päätti koettaa päästä sisään. Tultuaan ennen näin myöhään
kotiin, oli hänellä aina ollut avain muassaan. Kuitenkin oli vapaaherra
ollut niin kohtelias, että oli neuvonut mille ikkunalle olisi
koputettava, jos avain sattuisi unohtumaan. Hän koputti siis hiljaa
erästä alikerrassa olevaa ikkunaa, eikä kauvan viipynyt ennenkuin
raskas porstuan ovi varovasti aukaistiin.

— Tulet niin myöhään, että minun on jo kovasti uni, kuului naisen ääni
nuhtelevan.

— Onko Amalia hyvä ja valaisee minua kynttilällä huoneeseeni?

— Herrajestas, maisteriko se onkin! Tulen heti, kun vain saan hiukan
vaatteita ylleni.

Harald ei ollut sillä tuulella, että olisi ruvennut tekemään mitään
johtopäätöksiä. Saatuaan enemmän vaatteita ylleen, tuli Amalia pian,
palava kynttilä kädessään. Hänelle oli myös annettu Haraldin huoneen
avain. Astuessaan tuon pienen oven ohitse, joka vei ullakolle ja herra
v. Nitin huoneeseen, Harald ei voinut olla huomaamatta, että se nyt oli
avoinna, ja tämä herätti hänet siitä uneksumisen tilasta, johon hän oli
vaipunut.

— Vai niin, ajatteli hän, minunko tähteni vain tätä ovea pidetäänkin
suljettuna, jottei v. Nit unissaan käydessänsä herättäisi minussa
mitään epäilyksiä?

— Odotettiinko minua tänä ehtoona, kysyi hän Amalialta.

— Odotettiin ja vapaaherra antoi minulle maisterin huoneen avaimen,
jotta pääsisin sinne siivoamaan ja sijaa tekemään. Illallispöydässä
vapaaherra kuitenkin sanoi... enpä tiedä, sanonko sitä lainkaan...
niin, hän kuului sanovan: "näyttää siltä kuin ei meidän vielä tänä
iltana tarvitsisi nähdä maisteria täällä". Ja silloin Irene-neiti
kalpeni.

Pyhäinmiesten päivästä Amalia oli ollut Irenellä kamarineitsyenä.
Hänellä oli tosin pienet vikansa, sillä meidän tulee muistaa, että
naispalvelijaraukoilla yleensä on enemmän kiusauksia kuin muilla
ihmisillä, mutta kuitenkin hän oli hyvä tyttö, joka äärettömästi piti
nuoresta neidistään. Sitäpaitsi hän oli ainoa, jolle Irene oli jotakin
uskonut... Irene poloisella kun ei ollut parempaa uskottua kuin köyhä
palvelustyttö.

— Onko kamarijunkkari täällä? kysyi Harald.

— On, ja hänen sisarensa myös. Heistä en ollenkaan pidä. Adéle neiti ei
ole täällä.192

Kun Harald ei vastannut mitään, vaan tuijotti ääneti eteensä, jatkoi
puhelias palvelustyttö:

— Riisuessani illalla neitiä — neiti Assar, nähkääs, ei makaa samassa
huoneessa — niin, riisuessani neitiä, joka vasta näinä viime aikoina
on sallinut minun riisua itseänsä, hän purskahti itkuun ja antoi
minulle tämän pienen kultasormuksen muistoksi, kehuen minua hyväksi
ja kuuliaiseksi tytöksi. Nähdessäni hänen itkevän, alkoi minuakin
itkettää, sillä vaikka olenkin vaan piikatyttö, niin onhan minullakin
sydän. Kysyin, miksikä hän juuri nyt antoi tuon muiston, hän vastasi,
että hän varmaankin luuli huomenna kuolevansa, ellei — niin, mitäpä
sitä salaan — ellei maisteri Thalberg pian tule. Maisterista hän vain
pitää, eikä tuosta kamarijunkkarista, joka on niin kiusallinen ja on
olevinaan niin hieno ruotsinmurretta pajattaessaan.

Harald olisi jo ennenkin keskeyttänyt puheliaan tytön lörpötyksen,
ellei tämän kertomus olisi niin suuresti kiinnittänyt hänen
huomiotansa. Mutta tytön poiketessa tästä miellyttävästä
puheenaineesta, hän kohta sanoi:

— Pyytäisinpä sinulta, Amalia hyvä, pientä palvelusta. Jos vapaaherra
aamulla kysyy, olenko tänä yönä tullut, niin vastaa: ei. Ainoastaan
Irene-neidille, jos hän kysyy, saat ilmoittaa totuuden, hänelle eikä
kenellekään toiselle.

— Vaikka en tiedäkään syytä, niin arvaan, että tarkoitatte neidin
parasta ja toivon Jumalan antavan minulle tämän pienen hätävalheen
anteeksi. Lupaan siis valehdella vapaaherralle... mutta luultavasti hän
vast'edes saa sen tietää ja silloin olen onneton.

— Mutta hän ei saa sitä tietää. Mennessäni puolenpäivän aikaan
alas, sanon tulleeni vasta aamulla porstuan oven aukaistua ja että
jo puistosta palautin kyytimiehen. Matkalaukku kädessäni nousin
sitten hiljaa ylös portaita, kenenkään huomaamatta, koska vielä oli
pimeä. Huoneeni oven sanon avanneeni tällä toisella avaimella, jonka
erehdyksestä olin vienyt muassani.

— Hyvin maisteri osaakin valheita lasketella! Mutta entä jos kuitenkin
joutuisin kiinni?

— Luultavasti vapaaherra ei kysy sinulta, mutta jos kysyisikin, niin
vastaa niinkuin olen sinua neuvonut. Jos hän panee sinut lujille, niin
saat syyttää minua, että minä houkuttelin sinut valehtelemaan. Silloin
joudumme molemmat pulaan. Tyydytkö siihen?

— Miksi en, kun se tapahtuu hyvässä seurassa, vastasi Amalia niin
miellyttävästi kuin mikäkin hieno maailman nainen.

— Mutta jos jokin vaara uhkaa neitiäsi, niin tulet salaa minulle
ilmoittamaan.

— Kernaasti tulenkin. Mutta entä jos joku olisi kuullut, kun avasin
porstuan oven?...

— Mutta mitenkä sitten selittäisit asian, jos olisi kuultu sinun
avaavan oven, enkä minä olisikaan tullut?

Amalia ymmärsi, että Harald häntä piikitteli ja punastui.

— Tarvitseeko maisteri vielä jotakin? hän käsi lukossa kysäsi.

— En. Siinä kyllin, että muistat, mitä olen sinulle sanonut.

Se, että Amalia antoi vietellä itsensä valehtelemaan, ei ole niinkään
kummallista, jos muistaa, että palkolliset hyvin mielellään tekevät
pieniä kepposia sellaisille isännille ja emännille, joita eivät oikein
voi pitää arvossa. Sitäpaitsi hän ajatteli, että jos hän valheellaan
edistäisi Irene-neidin parasta, niin se pikemmin olisi luettava hänelle
ansioksi kuin päinvastoin. Pikemmin meillä on syytä ihmetellä sitä,
että Harald alentui viettelemään toista ihmistä valehtelemaan... hän
kun yleensä oli luonteeltaan niin suora. Mutta hän oli nyt joutunut
sellaiseen tilaan, että pani kaikki alttiiksi Irenen, taikka oikeammin
sanottuna, heidän keskenäisen rakkautensa hyväksi.

Miten olikaan, mutta Harald ei voinut mitään sille, että hän luuli von
Assarin panevan uhkauksensa toimeen ja piti siis uudenvuodenpäivää
hyvin tukalana Irenelle. Hän antaisi tämän kuitenkin kestää tulikokeen,
ennenkuin astuisi häntä puolustamaan, sillä hän epäili omaa rohkeuttaan
ja mielenlujuuttaan, ennenkuin oikein kova hätä olisi häntä rohkaissut.
Ehkä hänen läsnäolonsa myös olisi lykännyt asian lopullisen ratkaisun
tuonnemmaksi... mutta hän tahtoi saada sen nyt kohta päätetyksi.
Siksipä hän aikoi pysyä vaikka koko päivän huoneessaan, jos tarve
niin vaatisi, ja sitten olla niinkuin olisi tullut päivää myöhemmin.
Niinkuin muistamme, lupasi Harald kamarineitsyelle tulla jo
aamupäivällä alas. "Aamuhetki kullan kallis", sanotaan sananparressa ja
hän oli melkein vakuutettu siitä, että jos ei kamarijunkkari jo edellä
puolenpäivän tekisi hyökkäystä, niin se siltä päivältä jäisi tekemättä.
Harald kyllä muisti, että kamarijunkkarin ensimmäinen yritys oli
tapahtunut iltapäivällä, mutta tähän verrattuna se olikin ollut vain
leikkiä.

Mutta kertomuksemme alkaa jo venyä pitkäpiimäiseksi. Pääasia on, että
Harald, niinkuin jo sanottiin, päätti pysyä koko päivän huoneessansa.
Näkymättömänä hän sieltä Amalian välityksellä saisi tiedon kaikesta
mitä talossa tapahtuisi, ollen samalla sekä läsnä että poissa. Hän
olisi melkein kuin saalistaan vaaniva leijona.

Mitä hän oikein tekisi ja miten esiintyisi, sitä hän ei nyt ajatellut.
Mutta siitä hän mielestään oli varma, että tehokkaisiin toimiin hän
ainakin ryhtyisi.

Tämä hänen pieni juonensa ei suinkaan ollut kauan edeltäpäin harkittu,
vaan tuokion synnyttämä. Sen sijaan, että peräti olisi joutunut
tunteittensa valtaan, hän, astuttuaan Ristilän seinien sisäpuolelle,
muuttui paljon käytännöllisemmäksi kuin oli ollut ulkosalla.

Yksin jäätyään hän istahti pöydän ääreen ja avattuaan jotenkin tyynesti
äitivainajansa antaman kirjeen, luki seuraavan:

 "Hellästi rakastettu Haraldini!

 Eroan maailmasta siinä uskossa, ettei Haraldini riko viimeistä
 tahtoani vastaan. Olet siis jo täyttänyt viidennenkolmatta ikävuotesi,
 jolloin jo lienet niin vanha ja vakava, ettei totuus, jonka pian
 saat tietää, sinua liiaksi masenna. Jos ennen olisin sen sinulle
 ilmoittanut, niin se ehkä olisi ehkäissyt toimintaasi, olisit ehkä
 ruvennut sureksimaan sitä, johon olet vallan syytön. Sillä nuorukainen
 on kuitenkin paljon hellätuntoisempi ja peräti toisen laatuinen kuin
 mies.

 Niin, totuus on tuotava ilmi. Velvollisuuteni sinua kohtaan, jota niin
 suuresti rakastan, vaatii sen minulta.

 Olimme olleet viisi vuotta naimisissa, eläen silloin samoin kuin
 sittemminkin onnellisesti. Tosin kaipasimme lapsia, mutta se ei
 kuitenkaan estänyt meitä olemasta onnellisia. Kun kerran puoliksi
 leikillä, puoliksi tosissani soimasin itseäni siitä, etten ollut
 synnyttänyt miehelleni perillistä, niin hän suuteli minua otsalle
 ja sanoi: "Lasten tuottama onni voi kyllä olla suuri, mutta minä
 en kaipaa toista onnea kuin mikä minulla jo on; sinä olet minulle
 kylliksi, oletpa minulle kaikki kaikessa." Jos mieleni välistä
 olisikin ollut hiukan surullinen, niin hän tuollaisilla sanoilla sai
 minut jälleen iloiseksi. Ja niin me elimme onnellisina.

 Eräänä iltana istuimme hauskassa asunnossamme Rügenin saaren
 kauppalassa, kun postiljooni astui sisään tuomaan kirjettä. Saman
 kirjeen näet tässä. Lue se!"

Harald luki tämän vanhan, kellastuneen kirjeen ja häntä pöyristytti,
koska käsiala oli hänelle tuttu:

 "Herra tohtori! Olen kuullut teitä kehuttavan hyväksi mieheksi ja nyt
 voitte pelastaa ihmishengen. Tutkituttakaa pieni karisärkkä, joka on
 etelässä tuosta pitkästä ja kapeasta saaresta, mikä vasemmalla näkyy
 kauppalaan. Sieltä löydätte luolasta, jonka suu on melkein kokonaan
 kätkössä, pienen lapsen. Eräs konna on kätkenyt sen sinne ja toinen
 konna, joka on edellisestä riippuva, on ilmoittanut asian teille.
 Turhaa on, että koetatte meitä kuulustella. Saatuanne tämän kirjeen,
 olemme jo lähteneet Stralsundista, jonne sitäpaitsi olemme väärällä
 passilla saapuneet.

                                        Hyvää tarkoittava konna."

Kestipä kauan, ennenkuin Harald lakkasi pitelemästä polttavaa otsaansa
ja kykeni jatkamaan lukemista:

 "Tutkittuamme kauan tuota kivisärkkää, löysimme vihdoin luolan ja sen
 perimmäisestä päästä noin kahden vuoden ikäisen poikalapsen, jonka
 kädet olivat sidotut ja suu tukittu liinalla, jotta sen itkua ei
 kuultaisi. Näin avuttomana sinä makasit siinä, sillä sinä oletkin, oma
 Haraldini, löytölapsi.

 Kaikki Rügenissä tiesivät, että olit kasvattipoikamme. Yhdelle minä
 kuitenkin pilanpäiten ilmoitin sinut omaksi lapseksemme — ja se
 oli äidilleni. Alussa se oli vain leikintekoa, mutta vähitellen se
 muuttui täydeksi todeksi. Kirjeissään eukko näet ilmaisi niin suurta
 iloa, etten malttanut sitä häneltä riistää. Ja kun isäsi kuoltua —
 anna anteeksi, että häntä siksi nimitän — muutin takaisin Suomeen,
 niin annoin sinun täällä käydä omasta pojastani, ja kun sinä kasvoit
 hyvin hitaasti, niin et myöskään ollut liian iso sen ikäiseksi, minkä
 sanoin sinun olevan. Eivät edes seurakunnan papit tietäneet, miten
 asian laita oikeastaan oli, sillä niille minä ilmoitin kadottaneeni
 sinun kastetodistuksesi, eivätkä he asiaa sen pitemmälti tutkineet.
 Tämä petos oli synti, mutta minä tein sen rakkaudesta sinuun. Toivon
 Jumalan antavan sen minulle anteeksi.

 Oletko, Harald, koskaan tiennyt että vasemman olkapääsi alapuolella on
 lähellä käsivartta ihoon poltettujen kirjainten arpi? Se on tapahtunut
 jo ennenkuin tulit meille ja nuo kaksi kirjainta, kaksi suurta H.
 H:ta, luultavasti vieläkin näkyvät. Ehkä Jumalan avulla niistä voit
 saada selkoa syntymäperästäsi.

 Tässä seuraa muutamia todistuksia, joista näet että olen puhunut
 totta. Jotkut nimet ovat niin nuorten henkilöitten kirjoittamia, että
 niiden omistajat vielä lienevät elossa.

 Ja nyt hyvästi, oma rakas Haraldini. Olen rakastanut sinua niinkuin
 omaa poikaani ja sen sinä myös olet ansainnut, koska aina olet ollut
 taipuvainen hyvään. Jumala vast'edeskin varjelkoon sinua kiusauksista,
 vaaroista ja rikoksista.

 Erään asian olin unohtamaisillani. Määräsimme uudenvuodenaaton sinun
 syntymäpäiväksesi, mutta luultavasti olet puolitoista vuotta vanhempi.

 Ole onnellinen, Haraldini!

                                                  Kasvatusäitisi."


Voi sattua, että ihminen tärkeinä hetkinä, onnettomuuksien ja suurien
elämänmuutoksien sattuessa osoittaa ihmeellistä levollisuutta, mikä
ei riipu huolettomuudesta eikä piittaamattomuudesta, vaan on jotakin
vallan toista. Se on Jumalan kylvämä hyvä siemen, joka kantaa meissä
runsaan hedelmän.

Harald otti peilin ja tutki sen avulla olkapäätänsä. Lähellä kainaloa
hän jotenkin selvästi saattoi erottaa kirjaimet. Hän ei ennen ollut
niitä nähnyt, oli vain tiennyt, että siinä oli arpi, eikä mitään muuta.

Nyt hänen mieleensä muistui, mitä pastori Ortman oli kertonut
Stellasta. Kumpaisessakin heissä oli siis samat kirjaimet, joita
heillä luultavasti ei ollut syntyessään, vaan jotka oli jälestäpäin
piirretty. Haraldia alkoi pöyristyttää, eikä häntä enää ihmetyttänyt,
miksi hän ei rakastunut Stellaan, vaan Ireneen. Teemme hänelle
kuitenkin väärin, jos sanomme, että hän täyttä totta oli tuota
oudoksunut, sillä olihan Irene niinkuin osa hänen sielustaan.
Kuitenkin hän muisti mitä oli puhunut Erkin kanssa silloin, kun Irene
ja Stella ensimäisen kerran tapasivat toisensa. Olihan hän sanonut
pitävänsä Stellasta kuin sisaresta, myöntäen kuitenkin, että hän ehkä,
ellei olisi tutustunut Ireneen, olisi voinut rakastua häneen. Nyt
hän sydämestänsä kiitti Jumalaa, joka ei sallinut sellaisen kauhean
onnettomuuden tapahtua.

Näinä viimeisinä päivinä oli ollut hetkiä, jolloin hän oli kironnut
rakkautensa Ireneenkin. Nyt hän ei enää sitä tehnyt. Vaikka se
tuottikin hänelle tuskaa, että hän tiesi väärinkäyttäneensä tuon
rakkauden, niin hän kuitenkin kiitti Jumalaa sen todellisuudesta.

Monenlaisia ajatuksia liikkui hänen mielessään. Ensin ne olivat
selviä ja koossa pysyviä, mutta muuttuivat vähitellen hajanaisiksi ja
epäselviksi. Hän tunsi halua katsella pilviä ja sinistä taivasta ja
sammutti kynttilän, siirtyen ikkunan viereen istumaan.

Päivällä oli ollut suoja, joten oli hiukan satanutkin, mutta
illemmällä pilvet alkoivat hajaantua ja nyt yösydännä oli taivas
kirkas ja tähtiä täynnä. Tähtien kirkas valo tuotti lepoa Haraldin
sielulle ja hänestä ne tuntuivat vanhoilta tuttavilta.

Hänen tuli paha olla nähdessään toisen tähden toisensa perästä
himmenevän; vielä ei hän olisi antanut päivän koittaa. Mutta samassa
hän naurahti, kun huomasi erehdyksensä. Kuu, joka oli vähenemässä,
oli noussut ja siitä kävi Haraldille selväksi, miksi kaikki pienemmät
tähdet olivat kadonneet. Hän ryhtyi katselemaan kuuta, mutta koska
se hänen mielestänsä ei korvannut noita pieniä tähtiä, jotka se
valollaan oli saanut vaalenemaan, niin hän loi silmänsä kauniiseen
Kalevanmiekkaan ja sai siitä lohdutusta. Tuntuipa ikäänkuin se olisi
ymmärtänyt, mitä hän ajatteli ja mitkä surut painoivat hänen mieltänsä.

Vaikea on sanoa, kuinka kauvan hän näin oli istunut akkunan ääressä
tähtitaivasta ihaillen, kun häntä äkkiä häirittiin.

Hän näki pihalla häämöttävän jotakin valkoista.



XVI.

LÄNTINEN SIIPIRAKENNUS.


Kuusta näkyi vain kolmasosa ja sitäkin peitti juuri hopeainen
pilvenhattara. Harald saattoi siis hyvin epäselvästi erottaa, mitä
tuolla alhaalla pihalla liikkui, mutta siitäkin vähästä hän tuli
vakuutetuksi, että hän kerran ennenkin oli nähnyt saman näyn. Kaikki
hänen haaveensa haihtuivat ja tuossa tuokiossa hän jälleen muuttui
teräväjärkiseksi ja toimeliaaksi mieheksi.

Hän näki haamun avaavan läntisen siipirakennuksen oven ja luuli
kuulevansa lukon rasahtavan. Kun hän oli kuullut, että tuo rakennus
oli asumaton, niin tämä seikka herätti hänessä mitä suurinta huomiota.
Hän pukeutui päällystakkiinsa, varustautui metsästyspuukolla ja
pistoolilla ja pistettyään pieneen salalyhtyynsä tulen, riensi hiljaa
ullakolle. Tällä kertaa hän ei tuntenut mitään pelkoa, joten ei
kaivannut väkijuomiakaan kiihottimeksi.

Tultuaan pienestä ovesta ullakolle, hän pysähtyi v. Nitin oven taakse
kuuntelemaan. Sieltä ei kuulunut hiiskaustakaan. Hän avasi oven. Huone
oli tyhjä.

Mutta mitä tietä herra v. Nit oli päässyt ulos?

Harald luotti tarkkaan kuuloonsa ja tiesi, ettei hän ollut mennyt
tavallista tietä porstuan oven kautta. Taikka olikohan hän ollut
poissa illasta asti? Oli miten oli, niin Harald kuitenkin päätti
seurata hänen jälkiänsä ja oli juuri menemäisillään alas porstuaan,
kun huomasi seinässä aukon, jota ei ollut ennen nähnyt. Se oli pienen
ikkunan kokoinen ja oli luultavasti osa siitä salaikkunasta, joka oli
samassa rivissä kuin von Nitin huoneen kaksi ikkunaa. Tämä sala-ikkuna
olisi siis avattava. Harald meni sitä tutkimaan ja huomasi niin
olevan. Aukkoa ei näkynyt ullakolle, koska taajasti suljettava luukku,
jota ei voinut seinästä erottaa, esti sitä näkemästä.

Ikkunan pielessä riippui kahdesta rautakoukusta köysitikkaat. Harald
tutki niitä ja ne näyttivät kestävän. Tämä tie olisikin ehkä mukavampi
kuin porstuan ovi, joka kaikesta varovaisuudesta huolimatta aina
rasahti. Varovasti hän astui köysitikkaille.

Saapuessaan läntisen siipirakennuksen ovelle, hän ilokseen
huomasi, että avain oli lukossa. Koska tämä ovi oli vastapäätä
sitä päärakennuksen päätyä, jossa paitsi Haraldin omaa ikkunaa ei
ollut muuta kuin salaikkunoita ja hänen siis ei tarvinnut peljätä
urkkijoita, niin hän hätäilemättä jäi tutkimaan avainta. Se oli hyvin
kirkas, joten näki, että sitä oli usein käytetty.

Tultuaan oven sisäpuolelle, Harald oli kahdenvaiheilla, jäisikö siihen
haamua odottamaan, vai astuisiko eteenpäin. Kun jälkimäinen oli
hänestä mieluisampaa, mutta kun hän samalla pelkäsi joutuvansa tänne
suljetuksi, niin ettei enään pääsisikään takaisin ulkoilmaan, niin
hän koetteli, eikö ovi sisäpuoleltakin olisi suljettava. Näytti niin
olevan ja nyt hän väänsi oven lukkoon, saadakseen haamun valtaansa.
Sitten hän alkoi katsella ympärillensä, minnepäin oikeastansa olisi
käännyttävä.

Hänen edessänsä oli käytävä, joka kulki pitkin rakennuksen pituutta,
ollen sen keskivälissä. Kummallakin puolella oli kuusi ylösmentävää,
joista kukin vei eri huoneeseen. Tässä oli jotakin kasarmin tapaista,
paitsi että kasarmissa jokaisella eri huoneella ei ole erityistä
pientä käytävää, joka yhtyy suureen. Nämä pikkukäytävät kohosivat
ylöspäin, muodostaen jotensakin jyrkän mäen. Harala ajatteli, että
tämä pitkä käytävä kummallisine, kahteentoista eri huoneeseen
kohoavine pikkukäytävineen päivällä näyttäisi oikein komealta, mutta
näin yönaikana se teki todellakin kamalan vaikutuksen. Kuitenkaan
hän ei säikähtänyt, poikkesi vain yhteen noista pikkukäytävistä,
yrittämään sopisiko ulko-oven avain tämänkin huoneen lukkoon. Tästä
huomaa selvästi, että Haraldin luottamus hyvään onneensa tämän yön
kuluessa oli melkoisesti paisunut, kun hän saattoi edes ajatella
jotakin niin hullua, kuin että ison oven avain olisi tähän sopinut.
Huomatessaan, ettei se käynytkään, hän naurahti omaa tyhmyyttään ja
alkoi voimainsa takaa painaa ovea. Se aukeni kamalalla jysähdyksellä,
johon kaiku pitkästä käytävästä vastasi.

Hän seisoi kohtalaisen isossa huoneessa, joka oli täynnä vanhoja
huonekaluromuja, joihin sekä kuu että salalyhty loivat kummallisen
valon. Nopeasti hän poistui täältä ja meni yrittämään toiselle,
pääkäytävän vastakkaisella puolella olevalle ovelle. Tämäkin ovi
antoi myöten ja hän astui samallaiseen huoneeseen kuin edellinenkin
oli. Kun kuu ei paistanut tänne, niin hän lyhdyllään tarkasti tutki
kaikki paikat. Muuta täälläkään ei ollut kuin ränstyneitä huonekaluja
ja kaikellaista vanhaa romua. Vieläkin hänen teki mieli yrittää ja
umpimähkään hän kuun puoleiselta puolelta valitsi viidennen oven.

Tämä ovi kesti paremmin hänen ponnistuksensa, mutta se vain kiihotti
Haraldia. Viimein hän pani kaikki voimansa liikkeelle ja jotensakin
luja lukko lohkesi puusta. Kovasti rämähtäen ovi lensi selälleen.

Tämä huone oli kalustettu samaan tapaan kuin kaksi edellistäkin ja
nolostuneena Harald aikoi poistua, kun kuun heittämä varjo antoi
hänelle aihetta tutkia muutamien päälletysten kasattujen tuolien alla
olevaa esinettä.

Se oli neljä-osastoinen ruoankannin. Alimmaisessa osastossa oli
ryynipuuroa kastekkeen kanssa, sen päällä olevassa kalahakkelusta,
kolmannessa linnunpaistia ja neljännessä jonkun jälkiruoan tähteitä,
jota Harald luuli vasikkahyytelöksi. Aivan varmaan hän ei voinut sitä
siksi sanoa, koska ei ollut sanottavasti perehtynyt siihen kemian
lajiin jota keittiössä kysytään, ja koska sitä paitse kysymyksessä
olevat ruokalajit olivat jo vähän pilaantuneetkin. Sen hän kumminkin
huomasi, että tämä ei ollut ollut mikään huono päivällinen ja että
herkkusuullakin olisi ollut syytä olla siihen tyytyväinen. Harald
luuli muistavansa, että hän noin viikko takaperin päärakennuksessa
oli syönyt tällaisen päivällisen. Vai täällä kylmillään olevassa
rakennuksessakin siis on ruokaa tarjona, hän ajatteli. Sen hän
kumminkin huomasi, ettei syöjällä näyttänyt olleen hyvää ruokahalua,
taikka kentiesi hänelle ei ollut sitä tarpeeksi annettu.

Ruoankantimen vierestä hän löysi pienen viinipullonkin. Maistaessansa
hän huomasi viinin olevan vanhaa ja hyvää, ehkäpä liiaksi vedellä
sekoitettua. Pullon hän vei muassansa muistoksi.

Muuten hän tutki huoneen hyvin tarkasti, toivoen löytävänsä lasku-oven
tai jotakin muuta salaperäistä. Mutta kun se ei onnistunut, niin hän
istahti huojuvalle sohvalle ja alkoi miettiä mitä nyt olisi tehtävänä
ja minnepäin käännyttävä.

Silloin hän luuli kuulevansa kaukaista ääntä, ikäänkuin jotain surkeaa
puhetta. Tuo ääni oli niin heikkoa, ettei kukaan muu kuin Harald olisi
sitä kuullut. Eikä edes hänkään ollut aivan varma asiasta, mutta jos
se todellakin oli ihmisen ääni, niin se tuntui nousevan lattian alta.
Mutta kuinka hän sinne pääsisi?

Hän laskeutui jälleen isoon käytävään ja käveli sen päähän asti. Tässä
oli maalatut ikkunat, yksi oikealla ja toinen vasemmalla. Hän ryhtyi
heti tutkimaan vasemmanpuolista, joka samoin kuin oikeanpuolinenkin
oli taajaan koristettu napeilla ja muilla koristeilla, jotka kaikki
olivat vain maalattuja. Ilman aikojaan hän alkoi painaa jokaista
tuollaista nappia, eikä hän ollutkaan monta koettanut, ennenkuin
sattui yhteen, joka oli vaskea, vaikka se oli ihan toisten näköinen.
Hänen sitä painaessaan ovi taikka ikkuna meni hänen hämmästyksekseen
kiinni, se kun oli ollut vähän raollaan, vaikka hän sen nyt vasta
huomasi, kun se oli jo liian myöhäistä.

Häntä harmitti, että hän niin sanoaksensa oli laskenut voiton
käsistään. Metsästyspuukollaan hän löi napin viereen ja ilokseen
huomasi, ettei hänen edessänsä ollut kiviseinä, vaan ulkopuolelta
kalkittu ovi Puukollaan hän nyt moniaita kertoja löi seinään,
saadakseen napin irti, ja toisinaan niin syvään, että puukko vartta
myöten tunkeutui puuhun. Hänen hetken aikaa noin jatkettuaan, nappi
lähtikin irti, josta seurasi, että ovi paukahti auki, satuttaen
häntä kovasti rintaan. Tämä tapahtui napista irroitetun potkaisimen
vaikutuksesta.

Nyt Harald näki edessään jotensakin kapean, mutkaisen käytävän, joka
ei läheskään kulkenut niin jyrkästi alaspäin kuin nuo pikkukäytävät
ylöspäin. Kummallisinta oli, että tämä tuntui vievän oikeaan, joten
Harald siitä ymmärsi olevansa toisinaan aivan rakennuksen perustuksen
ulkopuolella. Mutta kun käytävä yhä vain kääntyi oikeaan, niin hän
luuli jälleen joutuneensa rakennuksen alle. Noin sadan kyynärän päässä
tämä ympyränmuotoinen käytävä päättyi, antaaksensa tilaa kahdelle
tikapuulle, joista toinen vei ylös-, toinen alaspäin.

Niinkuin Herkules tiehaaraan, jäi Haraldkin tähän seisomaan, ja
melkeinpä häntä vähän peloitti laskeutua niin syvään, että näkemänsä
haamu, josta hän ei tiennyt missä se oli, helposti voisi vuorostansa
teljetä hänet maan alle, mikä ei suinkaan olisi hauskaa.

Tekisimme Haraldille vääryyttä, jos luulisimme tuota pelkoa kauvan
kestäneen. Hänen halunsa tunkeutua yhä eteenpäin karkoitti kaikki muut
tunteet. Mutta kumpia tikapuita hän alkaisi astua? Tämä kapea käytävä
oli jo laskeutunut siksi syvään, ettei ääni, jonka hän oli ollut
kuulevinaan, olisi voinut kuulua sitä syvemmältä. Siinä arvellessaan
hän jälleen kuuli puhetta ja nyt paljoa selvemmin kuin edellisellä
kerralla. Oli hyvin vaikea tietää, kuuluiko ääni ylhäältä vaiko
alhaalta, sillä kaiku näissä maanalaisissa käytävissä voi helposti
pettää korvaa. Hän päätti siis umpimähkään ensin koettaa toisia
tikapuita ja, ellei hänen yrityksensä onnistuisi, sitten toisia. Hän
valitsi alaspäin johtavat tikapuut, mutta jottei antaisi kenellekään
tilaisuutta käyttää toisia tikapuita pakenemiseen, Harald tarkemmin
tutki niitä ja huomasi niiden olevan irti otettavat. Sen hän hyvin
varovasti tekikin, asettaen ne alaspäin laskeutuvien tikapuitten
viereen, koska niille ei ollut mutkaisessa käytävässä tilaa. Ja nyt
hän oli varma siitä, ettei kukaan uskaltaisi kahdeksan kyynärän
korkeudelta hypätä alas, yhtä vähän kuin kukaan ilman tikapuita
pääsisi sinne ylös.

Ryhdyttyään tällaisiin varokeinoihin, Harald rohkeasti laskeutui
alaspäin ja saapui pian soikeaan, kaarevakattoiseen huoneeseen.
Se oli ihan tyhjä ja kostea maa oli siinä lattiana. Ensin hän oli
pitänyt sitä maanalaisena käytävänä, mutta pian hän huomasi sen
pikemmin kellariksi. Jos siinä oli perää, mitä muutamat väittivät,
että Ristilän läheisyydessä ennen muinoin oli ollut luostari, niin
tämä luultavasti oli joku sen hautaholveista, josta ihmisen luut
ja ruumisarkut oli tyhjennetty. Tätä Harald ei kuitenkaan joutanut
tarkemmin tutkimaan, koska yhä selvemmin alkoi kuulua ihmisääniä. Hän
astui peremmälle huoneeseen ja näki oikeanpuolisessa seinässä oven,
joka oli jätetty auki. Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään. Tuosta
ovesta hän tuli pieneen käytävään, joka, samoin kuin maan päällä
olevat pikkukäytävätkin, kohosi ylöspäin. Hän astui hiljaa eteenpäin
ja tuli toiselle ovelle, jonka oli juuri avaamaisillaan, kun hän
yht'äkkiä, ollessaan aivan perillä, säpsähti ikäänkuin sähköiskun
kohtaamana.

Heleä naisen ääni kuului vaikeroitsevan:

— Ette vastaa mitään. Annatte minun siis kauhealla tavalla kuolla
tänne nälkään. Te ette tahdo minua pelastaa. Arvelette, ettette
uskalla. Oi, kuinka olettekin julma!

Oltuaan hetken vaiti, ääni jatkoi:

— Ja kuitenkin kiitän teitä, että salaa olette hiipinyt tänne, kiitän
noista muutamista korpuista, jotka toitte, sekä pienestä vesitilkasta.
Eikö ihminen olekin kurja olento! Niin kauan kun minulla täällä oli
yltäkylläisesti ruokaa ja juomaa, en saattanut olla niitä maistamatta,
vaikka tiesin surkean elämäni siten pitkistyvän... kuitenkin melkein
olisin suonut, ettei minulle olisi tuotu ravintoaineita... ja nyt kun
olen tuomittu kuolemaan nälkään, nyt kun jo olen puolikuollut, nyt
iloitsen muutamasta korpunmurusesta ja vesitilkasta. Oi, Jumala, opeta
minua kärsivällisyyteen, opeta minua nälän tuskissakin ylistämään
sinua!

Miehen ääni kuului nyt kysyvän:

— Onko hän todellakin täyttänyt uhkauksensa, eikö hän ole käynyt
täällä sitten kun hän vei pois ruoan ja viinin?

— Yhden kerran hän kävi, se oli luultavasti viime yönä... vaikka
mitenkäpä minä tiedän erottaa yön päivästä? Silloin minä polvillani
kerjäsin häneltä ruokaa, mutta tuo julmuri vain nauroi, sanoen
käyvänsä nyt viimeisen kerran minua katsomassa, nauttiakseen
tuskistani. Oikein hän on pahahenki ihmisen haahmossa!... Mutta
mitä te itkette... häneen verraten olette kuin enkeli. Paras olette
kaikista, mitä olen nähnyt tässä elävän ihmisen haudassa.

— Paras lienen, koska ette ole nähnyt muita kuin minut ja hänet.
Teette minusta vain pilaa.

— En tee pilaa; ettekö olisi enkeli hänen rinnallaan... hän on ilkeä
ja julma, te taas hyvä luonnostanne, ehkäpä heikko ja pelkurimainen...
Taikka kentiesi ette sitä olekaan, ehkä kuitenkin tahdotte minut
pelastaa ja saattaa päivän valoon... Pudistatte päätänne... jo
ymmärrän... ette uskalla. Luulette hänen kostonhimonsa olevan niin
suuren, ettei hän armahtaisi itseänsäkään, saattaaksensa turmioon sen,
joka uskaltaisi ehkäistä hänen pahoja juoniansa.

— Niin luulenkin. Minä joutuisin silloin hautaan, joka olisi tätä
tuhat kertaa julmempi. Minun täytyy ajatella itseänikin.

— Mutta entä jos erehdytte? Voisimmehan paeta ja kerjäämällä elättää
itseämme, eikö totta? Ja te tekisitte hyvän työn, joka poistaisi
suuren syntivelan omastatunnostanne? Eikö niin olisi parempi?

Vastausta ei tullut, sillä hyvä ja paha taistelivat keskenänsä.
Paha pääsi kuitenkin voitolle, niinkuin heikossa ihmisluonnossa
tavallisesti tapahtuu, ja mies kuului vastaavan:

— En uskalla viipyä kauemmin. Jos joku onnellinen, aavistamaton
sattumus voi teitä auttaa, niin olkoon niin.

Minä en voi sitä tehdä.

Näin sanoen hän tarttui avaimeen, jättääksensä ainaiseksi sen,
joka oli tuomittu nälkään. Hän oli tuntenut, kuinka kovaa oli
taistelu pahan ja hyvän välillä, eikä hän enää olisi tahtonut sitä
kokea... tahtoipa hän kokonaan estää hyvän sydämessänsä pääsemästä
mahdollisesti voitolle.



XVII.

MAANALAISESSA KOPISSA.


Mutta samassa ovi avattiin ulkoapäin ja Harald astui sisään.

— Jää tänne, huusi hän, tuupaten herra v. Nitiä edellään ovelta,
jää hetkeksi odottamaan, että näet tuon onnellisen, aavistamattoman
sattuman käyvän toteen, jota äsken mainitsit. Taikka jää makaamaan
siihen, mihin kaaduit. Vahinko ei suinkaan ole suuri.

Kädet nyrkissä ja suu vaahdossa oli v. Nit tiedottomana kaatunut
kovalle kivilattialle, Haraldin kiinnittämättä häneen sen enempää
huomiota.

Huone oli noin kolme metriä pitkä, kaksi metriä leveä ja korkea. Muita
huonekaluja siinä ei ollut kuin vuode ja tuoli, pieni siirrettävä
rautakamiini ja palava lamppu. Seinään oli taottu rautakahleet, joihin
nainen kuin kahlekoira oli oikeasta kädestään kytketty. Kahleet
olivat kuitenkin niin pitkät, että hän pääsi ovelle asti ja vielä sen
ulkopuolellekin.

Nainen näytti tuskin olevan yli neljänkymmenen. Hän oli vielä
ihmeen kaunis, sillä hänen kauneutensa näkyi olevan sitä laatua,
johon ikävuodet yhtä vähän kuin kärsimykset ja surut sanottavasti
vaikuttavat. Hänen tukkansa, joka ennen oli ollut musta, oli kuitenkin
muuttunut harmaaksi.

— Hän silmäili Haraldia katseella, jossa ei kuvastunut mitään pelkoa,
pikemmin ihastusta, ja sanoi:

— Olet kai hyvä ja laupias henki. Olet niin rakkaan miesvainajani
näköinen, että ehkä oletkin hänen henkensä. Sellainen kuin sinä hän
oli nuorena.

— En ole mikään henki, vaan ihminen, joka olen auttava sinut pois
täältä taikka sinun kanssasi kuoleva tänne nälkään.

— Mikä on nimesi?

— Minua nimitetään Harald Thalbergiksi.

— Vai hän sinä olet. Tuo, joka tuossa makaa, on sinusta kertonut. Olet
rohkea nuorukainen... kuinka olet päässyt tänne?

— En tiedä, mutta kyllä silti osaan täältä ulos.

— Ja vietkö minut muassasi?

— Vien.

— Vai viet minut täältä, tuonne ulos, ulos, jossa päivällä aurinko
paistaa taivaalla ja yöllä kuu ja tähdet! Vietkö todellakin? Kunpa et
vain valehtelisi?

— Kuinka minä täällä voisin valehdella!

— Et valehtele, mutta sinä teet minut hulluksi! Oi, pääsenkö
todellakin vielä ulos kuuntelemaan lintujen liverryksiä ja
kirkonkellojen kuminaa, joka on rauhoittava sydäntäni! Metsän raitis
tuoksu on minua virkistävä ja ihanat muistot tuudittelevat sieluni
suloiseen lepoon... Mutta tiedätkö, kuka olen?

— Olet onneton, joka tarvitset apua.

— Oi, Jumalani, johon vielä luotan, vaikka olet sallinut minun joutua
tällaiseen kurjuuteen, jota rakastan, siitä huolimatta, että niin
monta kauheaa vuotta olen täällä kitunut... oi, Jumalani, älä salli
turhan toivon minua pettää! Anna hänen tuossa saattaa minut tästä
pimeästä asunnosta... Mutta osaatko edes täältä tien?

— Luulen osaavani. Ellen minä osaa, niin hän, joka tuossa makaa, on
minua neuvova.

— Hän ei tahdo sitä tehdä.

— Hänen täytyy. Mutta tulen minä ilman häntäkin toimeen.

— Tiedätkö kuka olen?

— Ehkä kreivi Henningin puoliso?

— Tiedätkö ketä vastustat, viemällä minut täältä? Hän on häijy ja
mahtava mies.

— Joskus täytyy pimeyden väistää vaikeutta. Olkoonpa vaikka mahtavampi
kuin itse piru, joka on hänen sukulaisensa, niin olen voittava sekä
hänet että kaikki hänen liittolaisensa. Hänellä on ehkä enemmän
syytä peljätä minua kuin minun häntä... Ja nyt koetan päästää sinut
kahleistasi.

Näin sanoen hän seinästä riuhtaisi irti kahleet, jotka niin monta
vuotta olivat vastustaneet naisen ponnistuksia.

— Nyt huomaan olevani vapaa ja että täyttä totta aijot viedä minut
täältä. Nyt vasta oikein sen käsitän. Mutta mihin minut viet?

— Vien sinut Ristilän päärakennukseen, omaan ullakkohuoneeseeni?

— Samanko katon alle kuin vapaaherra?

— Sinne juuri.

— Viet minut sinne, jota kaikista paikoista maan päällä eniten
kammoon. Mutta näytäthän niin voimakkaalta, tyyneltä ja luottamusta
herättävältä, että uskallan seurata minne tahansa vietkin... Mutta
tämä tässä, mitenkä hänen käy?

— Hänet teljeän tänne... kuitenkin vain huomiseksi.

— Se on oikein, ettette häntä kauvemmin kiusaa. Sillä näistä kahdesta
hänellä kuitenkin oli laupiaampi sydän.

— Voi, älkää jättäkö minua tänne, rukoili v. Nit, joka jo oli vironnut
pyörryksistänsä, ehkä ei yksikään ihminen enään tule täällä käymään,
niin että minun täytyy kuolla tänne nälkään. Ja jos pidätte sananne ja
tulettekin huomenna minua noutamaan, niin ajatelkaa, että yksi ainoa
yökin on täällä kauhea. Varmaankin se minut tappaisi.

— Yhteisen turvallisuutemme tähden sinun täytyy jäädä yhdeksi yöksi
tähän huoneeseen, jossa oman turvallisuutesi takia annoit toisen
ihmisen sekä yöt että päivät kitua monta kauheaa vuotta. Teenkö
mielestäsi sinulle mitään vääryyttä?

Herra v. Nit yritti pyrkiä pakoon, mutta Harald sen huomasi ja lyödä
läimähytti häntä olkapäälle, jotta lyhyt ja paksu mies meni miltei
kaksinkerroin, huutaen surkeita äänellä:

— Älkää minua pahoin pidelkö, olenhan tykkänään teidän vallassanne.
Minä olen vanha ja aseeton, te nuori, väkevä ja aseellinen. Taistelu
ei voisi tulla kysymykseenkään.

Säästääksensä v. Nitiä ryhtymästä useampiin karkuyrityksiin, Harald
siirsi oven eteen tuolin ja asettui sille istumaan. Herra v. Nit
huomasi, ettei tässä auttanut mikään ja sanoi:

— No, lupaan siis jäädä tänne ja toivon, että myös te puolestanne
pysytte sanassanne. Käyköön siellä maan päällä kuinka tahansa, parempi
se kuin menehtyminen täällä.

— Onko tämä mies jollakin tapaa vaikuttanut teidän kohtaloonne? kysyi
Harald, kreivittäreen kääntyen.

— On, hän on ollut lankoni, vapaaherra Henningin kätyrinä. Se on
surullinen juttu, jota ei voisi luulla todeksikaan, ja kuitenkin siinä
on perää.

— Vast'edes saan ehkä joskus kuulla sen omasta suustanne, rouva
kreivitär.

— Voi, kuinka tuo kreivitär-nimitys loukkaa korvaani! Kiduttajanikin
joskus käytti sitä, tehdäkseen minusta pilkkaa. Älkää minua enää siksi
nimittäkö, kutsukaa vain sinuksi... se kuuluu tuttavallisemmalta
ja vilpittömämmältä. Kun on elänyt neljätoista vuotta maan alla
ja kokenut mitä minäkin olen saanut kokea, ei tuollaisia korkeita
arvonimiä enää voi pitää omanansa... Mitä sinä äsken sanoitkaan,
Harald... sehän on nimesi. Kas, nyt minä sen muistan. Sanoit toivovasi
kuulla joskus elämäkertani omasta suustani. Ymmärrän kyllä, että
tahtoisit viedä minut niin pian kuin mahdollista näistä kosteista
holveista ja käytävistä, mutta anna minun viipyä niin kauan, että
lyhyesti ennätän kertoa elämäni vaiheet. Eihän tämä vankeuteni
voi olla minusta mieluista... sen sinä hyvin ymmärrät... mutta
ajattelenpa, että ehkä kuolen ilosta, päästessäni täältä ulkoilmaan...
ja silloin surullinen elämäni tarina jäisi kertomatta... Ja vaikka
en kuolisikaan ilosta, niin voisihan jotakin muuta tapahtua, joka
ainaiseksi sulkisi suuni... Ja mistäpä löytäisinkään sopivamman paikan
kertoakseni tuskistani kuin tämän, jossa seinät ovat todistajinani ja
vieläpä tämä mieskin, joka tällä ratkaisevalla hetkellä ei uskaltane
kieltää sitä, minkä hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin...

Tässä keskeytti hänet herra v. Nit, joka niin hiljaa kuin olisi
itsekseen puhunut, itseään soimaten sanoi:

— Heikko kun on, hänellä ei kuitenkaan enään ole mitään syytä sitä
kieltää. Mutta — jatkoi hän reippaammasti — ehkä jossakin suhteessa
voin teitä auttaakin, oikaisemalla sellaisia kohtia, joissa kentiesi
erehdytte, koska en ole uskaltanut ilmoittaa teille totuutta, minä kun
olen peljännyt tuota miestä, jonka kaikki liiaksikin hyvin tunnemme.

— Kuuntelet kai mielelläsikin kertomustani? kysyi kreivitär. Harald
nyökkäsi myöntäen ja edellinen kertoi seuraavan tarinan.



XVIII.

KREIVITÄR HENNINGIN KERTOMUS.


Surkeaa on, kun ihminen, äkkiä kohottuaan alhaisesta ja halvasta
säädystä rikkauden ja korkean arvon kukkuloille, jälleen vaipuu
onnettomuuteen, johon verrattuina halpa syntyperä ja epäsuosiolliset
ulkonaiset suhteet eivät ole miksikään luettavat. Niin oli minun
laitani.

Isäni oli vain lukkarina tässä pitäjässä, vaikka häntä kutsuttiin
kanttoriksi ja pidettiin herrana. Koska hän sitäpaitsi sen lisäksi,
mitä oli saanut vanhemmiltaan periä, toimeliaisuudellaan oli
päässyt jotenkin hyviin varoihin, niin hän eleli koko komeasti
ja pidettiin häntä jonkinmoisessa arvossa, niin että hänet usein
kutsuttiin parempiin herrastaloihin pitäjässä ja hän sai myös
kunnian vastaanottaa säätyläisiä vieraikseen. Niiden joukossa, jotka
ahkerammin meillä kävivät, oli nuori kreivi Henrik Henning, joka myös
oli kaikista ylhäisin.

Vaikka vasta kävin neljättätoista, puheli hän usein minun kanssani,
sanoen olevan paljon hauskempaa puhua minun kanssani kahdenkesken
kuin muitten kuullen. Samoin oli minunkin laitani, vaikka tuskin sitä
ymmärsin.

Isäni rupesi vähitellen aavistamaan, että kreivin alinomaiset
vierailut tapahtuivat minun tähteni ja kreivin pidellessä kerran
kättäni ja minua suudellessa, hän astui sisään ja vihastui kovasti.
Vakavasti hän alkoi nuhdella kreiviä tällaisten rakkaudenosoitusten
sopimattomuudesta tyttöä kohtaan, joka oli niin paljon alhaisempaa
säätyä kuin hän. Niillä isäni väitti kreivin vain sitä tarkoittavan,
että saisi vietellyksi kokemattoman lapsen, joka olisi ansainnut
paremmankin kohtalon, hän kun oli hyvä tyttö ja aina oli osoittanut
vanhemmilleen rakkautta, kuuliaisuutta ja kunnioitusta, niin ettei
heillä ollut mitään syytä häntä moittia. Sitäpaitsi — lisäsi isä —
nuo vanhemmat, Jumalan kiitos, olivat siksi varakkaita, ettei heidän
puutteen pakottaminakaan tarvitsisi heittää tytärtään viettelijän
syliin.

Tähän kaikkeen kreivi hyvin nöyrästi vastasi, ettei hänen
tarkoituksensa suinkaan ollut se, joksi isäni sitä epäili,
ja pyysi nyt minua vaimokseen. Isäni väitteisiin hän vastasi
halveksivansa sydämen asioissa kaikenlaista säätyeroitusta, jättäen
isäni määrättäväksi, naisiko hän minut kohta vai tulisinko ensin
lähetettäväksi johonkin koululaitokseen. Isäni arveli, että tulevalta
kreivittäreltä vaadittaisiin myös sivistystä, että hän kykenisi
sellaisena esiintymään, ja valitsi siis jälkimäisen ehdotuksen. Minut
siis lähetettiin parhaimpaan koululaitokseen Turussa; kulungeista
kreivi maksoi kaksi kolmattaosaa ja loput pyysi isäni suorittaa.
Kouluaikana kreivi ei käynyt minua tervehtimässä näin usein kuin
olisin suonut, mutta siitä huolimatta hänen rakkautensa pysyi
entisellään. Kun kahden vuoden kuluttua pääsin kotiin joululomalle ja
kreivin yhtä ja toista minulta kysellessä saatoin siihen vastata, niin
oi, kuinka olin iloinen! Ja vielä iloisemmaksi tulin, kun hän sanoi
pitävänsä minua jo tarpeeksi sivistyneenä ja että kouluaikani nyt oli
päättynyt.

Niin, hän ei ollut aikonut minua pettää, sillä jo viikkoa jälkeen
loppiaisen vietettiin häämme. Miten saatoinkaan kuudentoistavuotiaana
tuntea sellaista onnea! Koko olentoani hallitsi yksi ainoa tunne; se
ei ollut kiitollisuutta, sillä sitä en ajatellutkaan, että kreivi oli
minut tomusta korottanut; eikä se ollut ylpeyttä sen vuoksi, että
kaikki minua luultavasti kadehtivat... ei, vaan koko olentoni huokui
vain rakkautta. Vaikka olinkin maan päällä, tuntui ikäänkuin olisin
ollut taivaassa.

Onneni oli suurempi kuin rohkeimmissa unelmissani olisin voinut
ajatella, mutta se vielä lisääntyi. Tulin äidiksi. Tuntui ikäänkuin
minulla olisi ollut kaksi sydäntä, toisella rakastin yhtä hellästi
kuin ennenkin miestäni, toisella pikku poikaani, Henrikiäni.

Poikani ollessa noin puolen vuoden ikäinen, tapahtui jotakin, jota
mieheni piti tarpeellisena, mutta minä... onnettomuutena. Kreivi
Henrik Henningiä pidettiin yleensä hyvänä ja jalomielisenä miehenä.
Eräs hänen tuttavistaan, joka oli köyhä ja jolla oli suuri perhe, tuli
kerran pyytämään häntä auttamaan itseänsä. Asia oli sellainen, että
hänellä Etelä-Ranskassa olisi ollut iso perintö nostettavana, mutta
asianajajat osasivat niin hyvin metkuilla, ettei sitä luovutettukaan
ja vaikeaksi olisi käräjöiminenkin näin kaukaa käynyt. Vieras pyysi
nyt miestäni matkustamaan sinne, toivoen että hän kunnioitusta
herättävällä esiintymisellään ehkä voisi vaikuttaa asianomaisiin.
Toinen olisi näin rohkeasta pyynnöstä ehkä nauranut vierasta vasten
silmiä, mutta mieheni piti sen aivan kohtuullisena ja lupasi ottaa
hänen asiansa ajaaksensa.

Rakkaudessani koetin esiintuoda kaikellaisia esteitä. Ottamatta
ensinkään puheeksi, mitä tuo luultavasti aivan turha matka tulisi
maksamaan, rupesin ehdottamaan, että hän antaisi vieraalle
tarpeelliset matkarahat ja antaisi hänen itse lähteä Ranskaan.
Tähän mieheni vastasi, että arvo ja korkea sääty enemmän kuin rahat
vaikuttaisi petollisiin asianajajiin. Vaikka hän ei sitä minulle
ilmoittanut, niin kuitenkin luulen että jonkinmoinen ylpeys, pikemmin
kuin seikkailunhalu, kiihotti häntä tähän yritykseen. Hänen ylpeytensä
oli aivan toista lajia kuin muitten ihmisten ja hän piti sen suurena
onnena, että köyhä perhe, joka ei voinut häntä muulla palkita kuin
rukoilemalla hänelle Jumalan siunausta, tällä tavoin oli kääntynyt
hänen puoleensa. Pitipä hän suurena kunnianakin että hän, rikas mies,
oli saanut tilaisuuden auttaa köyhää lähimäistänsä. Hän päätti siis
lähteä matkalle, vieläpä lahjoitti köyhälle vieraalle rahojakin.

Moni ehkä arvelee, että syyt tähän matkaan olivat jotensakin heikot,
mutta siinä tapauksessa voi otaksua, että välttämätön kohtalo johti
hänen askeleitaan.

Nähdessäni, etteivät mitkään esteet häntä taivuttaneet, pyysin edes
itse päästä mukaan, mutta hän huomautti minulle merimatkan vaaroista
ja vaikeuksista tänä kylmänä vuodenaikana, varsinkin pikku lapseni
tähden, josta en millään muotoa olisi tahtonut erota.

Joulukuussa hän laivassa lähti matkalle ja minä jäin rannalle itkemään.

Luulin sydämeni pakahtuvan, mutta aikaa voittaen tukahutin kyyneleeni
ja aloin elää toivossa. Ensi avovesillä hän oli arvellut palaavansa
jälleen kotiin. Huvittelin opettamalla pikku poikaani kävelemään ja
olin mielissäni, kun hän jo rupesi puhettakin tavottelemaan.

Aika kului ja toukokuu oli jo käsissä. Olin kyllä itsekseni arvellut,
ettei hänen asiansa ottaisi niin kaikin puolin menestyäksensä
kuin hän itse oli toivonut, mutta se, ettei häneltä vielä ollut
tullut kirjettä, herätti minussa mitä suurinta levottomuutta. Hänen
rakkauttansa minä en epäillyt, mutta olikohan hänelle tapahtunut joku
kauhea ja aavistamaton onnettomuus?

Lankoni, vapaaherra Arvid, ei antanut minulle mitään lohdutusta,
pikemmin hän pahoilla aavistuksillaan teki asian vielä pahemmaksi.
Kesäkuun loppupuolella oli epätoivoni kiihtynyt korkeimmilleen, niin
että minua jo ruvettiin pitämään mielipuolena. Jälestäpäin olen saanut
kuulla, että vapaaherra kiihotti tätä luuloa.

Kaksi lääkäriä kävi minua tutkimassa. He ilmoittivat minussa olevan
mielenvikaa, ja kun muutamat palkolliset todistivat, että toisinaan
olin käyttäytynyt hurjasti ja väkivaltaisesti, erotettiin lapseni
minusta ja minut lähetettiin Tukholman hourujenhoitolaitokseen.
Kaikista rukouksistani ei ollut mitään apua ja vaikka koetin
vakuuttaa, että minua vaivasi vain ääretön suru eikä mikään
mielenvika, niin sitä ei oltu kuulevinaankaan... minut teljettiin kun
teljettiinkin hullujenhuoneeseen. Ja kerron minä sen vieläkin: silloin
en vielä ollut hullu, mutta kadotettuani sekä lapseni että vapauteni,
minä vähitellen jouduin mielenhäiriöön.

Olin ollut kahdeksan vuotta hullujenhuoneessa, milloin täydellä
järjellä, milloin sekamielisenä, kun eräänä päivänä näin edessäni...
mieheni. Luulisipa, että tästä äärettömästä ilosta olisin ainaiseksi
menettänyt järkeni, mutta kävikin ihan päinvastoin ja pian jälleen
olin mieheni kanssa rakkaassa Ristilässämme.

Asia, minkä vuoksi hän lähti ulkomaalle, oli todellakin onnistunut.
Suurin osa perinnöstä oli tuomittu maksettavaksi ja lähetetty Suomeen.
Mutta paluumatkalla Marseillesta merirosvot ottivat hänet sekä koko
laivan miehistön vangiksi. Algeria ei silloin vielä ollut Ranskan
hallussa ja Välimerta oli hyvin vaarallinen purjehtia. Niinpä siis
mieheni joutui kahdeksaksi vuodeksi orjaksi. Monta kirjettä hän oli
lähettänyt sekä veljellensä että minulle, että tulisimme häntä sieltä
lunastamaan, mutta arveli niiden joutuneen hukkaan ja sen luulon hän
myös vei mukanansa hautaan. Vihdoin hän pääsi karkuun ja tuli Espanjan
kautta Ranskaan ja Marseilleen, missä hänellä oli tuttavia, jotka
varustivat hänet sekä rahoilla että vaatteilla.

Muuan seikka kuitenkin katkeroitti uutta onneamme; pikku Henrikimme ei
enään ollut elävien joukossa. Muutamia kuukausia sen jälkeen kun minut
oli viety hullujenhuoneeseen, oli vapaaherra Arvid matkustanut Saksaan
ja vienyt muassansa pikku poikamme, joka oli kuollut Lyypekissä,
niinkuin lääkärin todistukset osoittivat. Ollen itse hyvin suora ja
jalomielinen, ei miehelleni johtunut mieleenkään, että olisi voinut
toisin tapahtua.

Synnytin miehelleni vielä toisenkin lapsen, tytön, jolle annoimme
nimeksi Helena. Mutta tätä onneamme ei pitkältä kestänyt. Vuoden
kuluttua kuoli jalo aviokumppanini. Minä surin häntä äärettömästi,
mutta järkeni sain kumminkin pitää. Saadakseni olla vapaana ja
pitää luonani pikku tyttöni, koetin kaikin mokomin välttää, etten
sekapäiseltä näyttäisikään. Tällä kertaa koetti myös vapaaherra Arvid
kaikin tavoin lohduttaa ja viihdyttää minua; kävipä hän melkein joka
päivä Ristilässä, keksien minulle kaikellaisia huvituksia. Pian
kuitenkin huomasin, että hän sillä tarkoitti vain omaa etuansa, sillä
vähän ajan perästä hän kosi minua. Minä hätkähdin, sillä hänen oma
rouvansa eli vielä, mutta hän selitti, ettei hän koskaan ollut häntä
rakastanut, vaan että hän nyt vain rakasti minua ja että lääkäri oli
ilmoittanut, ettei hänen rouvallaan enään ollut pitkää elonaikaa
jälellä. Kuinka tuo kaikki teki hänet inhottavaksi minun silmissäni
ja rupesin jo aavistamaan, että hänen kaltaisensa ihminen pystyisi
vaikka mitä pahaa tekemään. Ensin koetin häntä nuhdella ja neuvoa,
mutta kun se ei auttanut, niin osoitin selvään ylenkatsettani. Pidin
häntä syypäänä vaimonsa kuolemaan, mikä lääkärien ennustuksien mukaan
pian tapahtuikin, ja kielsin häntä tulemasta silmäini eteen. Katse,
minkä hän silloin loi minuun, oli niin kavala ja julma, että tuskin
paholaisen katsetta voi kamalammaksi kuvitella.

Pian sairastuin kovaan tautiin ja olin aivan tiedottomana. Heräsin
vasta tuntiessani, että kaksi miestä kantoi minua. Monien kummallisten
käytävien kautta he toivat minut tähän maanalaiseen hautaan. En
kyennyt vielä puhumaan enkä huutamaan. He jättivät minut sitten tänne
aivan yksin.

Vähitellen virkosin täydellisesti ja aloin katsella ympärilleni.
Mikähän huone tämä olikaan? Kylmä täällä ei ollut, sillä täällä oli
kamiini, joka vielä oli aivan lämmin. Eikä ollut pimeäkään, koska tämä
lamppu paloi silloinkin. Lattialla oli ruoankannin ja sen vieressä
viinipullo. Siis ei minua aijottu tappaa nälkään.

Pian huomasin käteni olevan kytketyn näihin kahleisiin. Varmaankin
olin jälleen hullujenhuoneessa, joka oli edellistä paljon kauheampi,
tämä kun oli maan alla. Mutta mikähän kummallinen puku minulla oli
ylläni? Nyt vasta huomasin sen kuolinpuvuksi.

Ovi narisi ja vapaaherra Arvid astui sisään. Pelko antoi minulle
voimia ja minä kysyin, missä olin.

— Olet sellaisessa paikassa, josta et ikipäivinäsi pääse ulos. Olet
Ristilän läntisen kylkirakennuksen alla. Näitä käytäviä eivät tunne
muut kuin kaksi ihmistä, jotka myös voivat pitää ne salassa; kreivi
tiesi niistä kuitenkin myös, mutta hän on kuollut.

— Ja minkätähden olen täällä?

— Jotta minä saisin täydellisen koston. Sinä et tuntenut häntä,
jonka rakkauden hylkäsit, mutta nyt saat kokea, kuinka hän kostaa.
Sinulta ei minun tarvitse mitään salata, koska et kuitenkaan voi
minua vahingoittaa. Tiedä siis, että lääkkeisiisi sekoitin sellaista
ainetta, joka vaikuttaa joko valekuoleman taikka täydellisen kuoleman.
Toivoin edellistä ja niin kävikin. Olet jo haudattu eikä kukaan sinua
enää kysy. Avatessani arkun huomasin, että vielä olit lämmin. Kovasti
olin mielissäni, ja eräs hyvä apumies auttoi minua kantamaan sinut
tänne. Saat nyt valmistautua jäämään tänne koko loppu-ijäksesi, jonka
toivon kestävän kauvan, koska en tahdo kieltää sinulta sellaista, joka
tavallaan voi tehdä elämäsi kylläkin hauskaksi. Koska vain tahdot,
lämmitetään tämä rautakamiini, eikä öljyä lampustasi pidä koskaan
puuttuman. Huvitellaksesi yksinäisyydessäsi saat lukea sanomalehtiä
ja kirjoja, jos niin tahdot, hengellisiäkin. Ruokaa ja juomaa tulet
saamaan yltäkylläisesti ja tämä katossa oleva ilmatorvi on tuottava
sinulle raitista ilmaa. Sanalla sanoen, ei mitään, joka voi tehdä
elämäsi mukavaksi, tule sinulta puuttumaan, ja sitäpaitsi minulla
on nöyrä palvelija, joka suosiollisesti on luvannut tarpeen mukaan
palvella sinua. Elinkautisen vankeutesi merkiksi tulet ainaiseksi
olemaan kytkettynä näihin rautakahleisiin, jotka kyllä kestävät naisen
ponnistuksia. Käsitätkö nyt, kuinka kostan?

— Kyllä käsitän, että olet itse paha henki. Mutta viimeisenä päivänä
ei Jumala ole armollisesti sinua katsova. Silloin kahleesi tulevat
olemaan minun kahleitani raskaammat ja lujemmat ja vieläpä sinua
polttavatkin.

— Ei nyt huolita puhua siitä. Parempi, että ensin vähän voimistut.
Sittemmin saamme huviksemme siitä keskustella, ellei meillä satu
olemaan parempaa puheenaihetta. Hyvää yötä.

Mutta mitäpä noita hänen ilkeitä puheitaan muistelen.

Siinä kyllin, että hän pysyi sanassansa ja hänen kostonsa oli yhtä
julma kuin viekkaasti keksitty. Siitä syystä vain hän ei kieltänyt
minulta lämpöä ja valoa, ruokaa ja juomaa, että hän kauvan ja
kylliksensä saisi nauttia kostostaan... Hänen kostonhimonsa ei ollut
samaa laatua kuin rosvon, joka tyytyy tikarinpistoon... ei, hänen
antamansa pistot olivat yhtä monet kuin hiekka jyväset meren pohjalla.

Rautakahleeni ovat, kuten näet, niin pitkät, että olen saattanut
kävellä viisi askelta edestakaisin tässä huoneessa... Jotta en
nimittäin sairastuisi ja kuolisi, hän antoi minun jaloitella... mutta
käy näitä kahleita kierrellä kokoonkin... Mutta ei, en tahdo kertoa
enempää... Päätä, mitkä rikokset lähimäistä kohtaan ovat julmimmat
ja ilkeimmät... kuitenkaan et voi keksiä kauheampia kuin mitä hän on
tehnyt minulle.

Tämä mies, joka istuu tässä minun vieressäni, oli hänen kätyrinsä ja
sitäpaitsi minun nöyrä palvelijani...kaikessa muussa, paitsi siinä,
mikä koski vapauttamistani.

Kuitenkin hänellä oli ihmisen sydän ja hänen käydessänsä täällä yksin,
minulla joskus oli hänestä vähän hauskuuttakin.

Vapaaherralle tuotti oikein nautintoa, kun hän sai minulle kertoa
kaikki ilkityöt, mitkä eläessänsä oli tehnyt. Pahan hengen tavoin hän
ilkamoitsi tehdessään itsensä vielä inhottavammaksi sen silmissä, joka
oli hänen vallassaan ja jonka tiesi jokaisen tällaisen kertomuksen
perästä kammoksuvan häntä, jos mahdollista, vielä enemmän kuin
ennen. Se ei tapahtunut siitä syystä, että hän olisi tuntenut mitään
sisällistä tarvetta päästä tunnonvaivoistaan — sillä sellaisia hänellä
ei ollut — vaan se oli julkean rosvon ylvästelemistä, joka tunnustaa
rikoksensa, iloitaksensa siitä hämmästyksestä ja inhosta, minkä
hän herättää, ja hänpä oli rosvoa vielä pahempi, sillä tämä tietää
tunnustuksensa tuottavan hänelle rangaistuksen, mutta vapaaherra
kerskaili ilkitöistään sellaiselle, joka ei ensinkään voinut häntä
vahingoittaa, ei ainakaan tässä maailmassa.

Enkä minä ensinkään epäile niiden kertomuksien todenperäisyyttä, joita
hän vähitellen minulle syötti. Hän oli polttanut kaikki kirjeet, jotka
mieheni oli kirjoittanut Ranskasta ja sittemmin orjuutensa aikoina
Algeriasta.

Pikku poikani ei ollutkaan kuollut, vaan hän oli yksissä juonissa v.
Nitin kanssa jättänyt hänet asumattomalle saarelle. Tämän pyynnöstä
hän ei näet myrkyttänyt poikaa. Kuolemantodistukset, jotka olivat
olevinaan lääkärin kirjoittamia, olivat myös kaikki vääriä.

Vapaaherra oli toivonut minun pian kuolevan, jotta hän itse saisi
Ristilän haltuunsa. Kun mieheni sitten palasi, raukesi hänen kaikki
toivonsa tyhjiin, sillä veljeänsä hän kumminkin piti jonkinmoisessa
arvossa, taikka lieneekö hänessä ollut vähän veljellistä rakkautta,
koska ei sanonut tahtoneensa saattaa häntä pois hengiltä. Tämä
näyttikin olevan ainoa valokohta hänen mustassa sielussaan.

Mutta veljensä kuoltua heräsi hänessä jälleen halu päästä Ristilän
omistajaksi, samalla kun hänessä syttyi jonkinlainen rakkaus minuun.
Saavuttaaksensa tämän kahdenkertaisen tarkoituksensa, syötti hän
vaimolleen, joka oli hyvin herttainen nainen, vähitellen kuolettavaa
myrkkyä, joista hän vihdoin viimein kuoli. Mutta kun hänen juonensa
ei kuitenkaan onnistunut, niin hän menetteli minun suhteeni niinkuin
jo olen kertonut, ja pian sen jälkeen hän toimitti pikku Helenanikin
maailmasta. Ja sillä tavoin hän, tuo rosvo, varas ja murhamies, pääsi
Ristilän omistajaksi.

Tällaista lankoni kertoi minulle tämän lampun himmeässä valossa. Ja
niinkuin jo vakuutin, minä luotan täydellisesti hänen kertomukseensa.

Lopettaakseni surullisen kertomukseni saan vielä mainita, että oltuani
yli neljätoista vuotta täällä maan alla, tapahtui eräänä päivänä,
vapaaherran viivyttyä tavallista kauemmin poissa... hänellä oli tapana
käydä täällä aina kolmen päivän perästä ja hämähäkin työstä sekä
illalla yltyvästä väsymyksestäni olin oppinut huomaamaan ajan kulun...
hän viisi vuorokautta sitten taas tuli käymään. Nyt hän ei ilkkunut
eikä nauranut, vaan näytti hurjalta ja vakavalta. Hän ilmoitti jo
tarpeeksi kostaneensa, sanoen että paras aikani jo oli ohitse ja että
oli parasta, että nyt valmistautuisin kuolemaan. Kysyessäni, minkä
kuoleman hän oli minulle aikonut, hän vastasi: nälkäkuoleman. Hän vei
muassaan ruoankantimen ja viinipullon.



XIX.

LISÄÄ KREIVITTÄREN KERTOMUKSEEN.


— Tässä on viinipullo, sanoi Harald, juokaa tästä virkistykseksenne.

Kysymättä mistä Harald oli sen saanut, kreivitär noudatti kehoitusta.
Hänen juodessaan v. Nit toipui horrostilasta, johon hän tämän pitkän
kertomuksen kestäessä oli vaipunut. Hän loi silmänsä kreivittäreen ja
sanoi:

— Sanoittehan uskovanne, mitä lankonne kertoi teille ilkitöistään?
Eikö totta?

— Niin sanoin, sillä niin uskonkin.

— Mutta minäpä voin teille ilmoittaa, että — tässä herra v. Nit
yht'äkkiä vaikeni, mutta sitten jatkoi tavalla, mikä osoitti hänellä
olleen mielessä lausua jotakin vallan toista — että... vapaaherra
itsekin on vakuutettu kertomuksensa todenperäisyydestä.

— Mitä tarkoitatte? kysyi kreivitär.

— Sanokaa, Jumalan tähden, mitä teillä on sanottavaa, kehoitti Harald.

— Kun asiaa oikein ajattelen, niin totuuden tunnustaminen ei enää
voi tehdä tilaani pahemmaksi, sanoi herra v. Nit. — Tähän asti olen
pelännyt vapaaherraa. Luulin, että jos olisin uskonut salaisuuteni
kreivittärelle, niin hän kentiesi olisi ilmoittanut sen vapaaherralle,
riistääksensä häneltä koston nautinnon. Älkää kuitenkaan silti luulko,
että vain maallinen viisaus ja se, että pelkään vapaaherraa, pakottaa
minut tunnustamaan totuuden, sillä niin kauan kuin olin hänen nöyrä
orjansa, tunsin itseni kurjista kurjimmaksi, ja koetin päihtymisellä
tukahuttaa omantunnon ääntä. Mutta nyt kun olen päättänyt ilmoittaa
totuuden, tunnen sydämessäni iloa ja rauhaa, joita en ole pitkiin
aikoihin kokenut. No niin, vapaaherra on kyllä itse vakuutettu
kertomuksiensa todenperäisyydestä ja niin on myös kreivitär... mutta
en vain minä. Sillä niin usein kuin se oli minulle mahdollista, en
ollutkaan hänelle uskollinen.

— Mikä on totta ja mikä on valhetta? kysyi Harald.

— Kaikki muu on totta paitsi se, minkä hän kertoi kreivittären
molemmista lapsista, Henrikistä ja Helenasta. Olin vapaaherran
mukana hänen jättäessänsä minun neuvostani pikku Henrikin Rügenin
länsipuolella olevaan asumattomaan saareen, jossa kätki hänet vuoren
rotkoon. Mutta sitä hän ei tiennyt, että salaisessa kirjeessä ilmoitin
asian eräälle miehelle, jota niillä seutuvilla pidettiin erittäin
jalona ja hyväsydämisenä. Minulla on siis syytä luulla, että pikku
Henrik tulikin pelastetuksi, mutta enempää en tiedä asiasta, koska en
uskaltanut ruveta sitä tiedustelemaan.

— Kiitän teitä armeliaisuudestanne, vaikka tuskin on luultavaa, että
kirjeenne mitään vaikutti. Mutta sitähän ei kuitenkaan voi tietää ja
ehkä elää Henrikkini vielä. Entä kuinka te pelastitte toisen lapsen?

— Niinkuin tiedätte, oli vapaaherra määrännyt sen myrkyllä
tapettavaksi ja hänellä oli niin kova kiire saada se heti pois
hengiltä että, vaikka hän itse olikin poissa, käyttämällä meidän
kesken tavallista merkkikirjoitusta, kirjeessä käski minun... sillä
olinhan hänen orjansa... heti tappaa lapsen. Sitä en kuitenkaan
tahtonut tehdä, mutta en myöskään uskaltanut olla tottelematon. Päätin
siis pettää häntä ja vaihetin elävän lapsen toiseen, jonka arvasin jo
kuolleeksi, koska muutamia päiviä sitä ennen olin nähnyt sen olevan
ihan kuolemaisillaan. Niinpä siis vieras lapsi haudattiin ja teidän
lapsenne jäi sen sijaan elämään... ainakin toistaiseksi. On nimittäin
kerrottu, että pikku Helena jonkun vuoden kuluttua katosi taikka
varastettiin. Mitenkä tässä asiassa menettelin, saan toisella kertaa
kertoa, mutta pääasia on kuitenkin, ettei lapsi silloin kuollut, kun
vapaaherra oli määrännyt sen tapettavaksi.

— Se elää vielä, keskeytti häntä Harald. — Eikö se ollut valtatien
varrella oleva torppa, jossa vaihetitte pikku Helenan toiseen lapseen?

— Oli, vastasi v. Nit kummastellen.

— Eikö se ole hoin puolenneljättä virstan päässä Ristilästä?

— Sen vaiheilla sinne taitaa matkaa olla.

— Ja eikö tuon torpan nimi ole Inttilä?

— On. Kaikkea maisteri näkyykin tietävän.

— Eikö pikku Helenalla ollut oikeanpuolisen olkapään alla kaksi isoa
H. H. kirjainta.

— Sitä en tiedä sanoa, vastasi v. Nit, mutta voihan se olla
mahdollista.

Kreivittären silmät säteilivät, hänen puuttuessaan puheeseen:

— Mutta sen tiedän minä, joka olen lapsen äiti. Mutta kaikki sinä
tiedät, sinä uljas ja jalo nuorukainen! Niin se oli, vaikka en
muistanut sitä mainita. H, H.. Henrik Henning, Helena Henning...
ymmärrättekö?... Voitteko käsittää, että minä, joka pelkäsin tulevani
eroitetuksi lapsistani, olin siksi lapsellinen, että syövytyskivellä
poltin nuo kirjaimet pojan vasemmanpuolisen ja tytön oikeanpuolisen
olkapään alle. Ajattelinpa, niin en oikein tietänyt mitä ajattelin...
se oli vain vaistomainen tunne. Siitä voisi vastaisuudessa lapset
tuntea... lapsellinen olin, mutta enkö tehnyt kuitenkin viisaasti?
Mutta jatkakaa, kertokaa minulle enemmän.

— Helena elää, vakuutti Harald vapisevilla äänellä. Kaikki on selviävä
teille sekä koko maailmalle. Kummalliset ovat kohtalon vaiheet
olleet... mutta Jumalan tiet ovat aina oikeat ja viisaat. Tyttärenne
elää, Stella elää. Ettekö usko, kun sanon lapsenne vielä elävän?

— Totuushan puhuu silmistäsi, niin että täytyyhän minun uskoa. Mutta
missä hän on, Helenani? Etkö nimittänyt häntä myös Stellaksi? Kuka on
minulle puhunut eräästä Stellasta?

— Minä olen hänestä puhunut, vastasi v. Nit.

— Auttakaa minua muistamaan, huudahti kreivitär. Niin, nytpä muistan,
että sinä hänestä kerroit. Näinkö lähellä hän on ollut minua... mutta
entä jos se vain olisikin mielipuolen iloista hourailua! Tahdon ulos,
minä tukehdun tänne. Vie minut pian, pian pois täältä, kuuletkos,
Harald, sillä sehän oli nimesi?

— Harald se on ollut.

— On ollut, mitä sillä tarkoitat? Vaikka mitäpä siitä piittaan...
vaikka oletkin pelastajani, niin enpä nyt jouda sinua ajattelemaan, en
tunne edes kiitollisuutta... nyt kun tiedän saaneeni takaisin lapseni.

— Eikö teillä siis olekaan muuta kuin tuo yksi lapsi?

— Minulla on ollut, mutta tarkoitatko sitä, ettei ihminen koskaan
voi olla aivan tyytyväinen? Pitäisikö minun mielestäsi nyt, kun olen
saanut takaisin sekä vapauden että toisen lapseni... pitäisikö minun
olla niin vaativainen ja kiittämätön Jumalaa kohtaan, että rupeaisin
toista itkemään?

— Mutta entä jos se lapsi, jota et uskalla toivoa saavasi nähdäkään,
olisikin sinua lähempänä kuin se, jonka tiedät vielä elävän? Jos
Henrik olisikin sinua odottamassa, viedäkseen sinut tyttäresi luokse?

— Jälleen houkuttelet minua kuuntelemaan sanojasi ja siinä teet
väärin... Enkö jo ole saanut onnea tarpeeksi osalleni?... Äänesi on
muuttunut paljon lempeämmäksi, etkä enää katsele minua vieraasti kuin
ensin. Ehkä kuitenkin tarkoitat jotain tuolla puheellasi, mutta sano
mitä se on?

— Puhu Herran tähden suoraan, kehoitti vuorostaan herra v. Nit, jos
sinulla on todistuksia, niin tuo ne esiin. Harald koetti tyyntyä ja
sanoi vakavalla äänellä:

— Eikö tuo Rügenin saarella oleva mies, jolle ilmoititte kallion
rotkoon jätetystä lapsesta, ollut lääkäri?

— Oli.

— Mikä hänen nimensä oli?

— Sitä en voi muistaa.

— Eikö se ollut Thalberg?

— Thalbergko? Niin, taisipa olla. Sama nimi kuin...

— Kuin minulla.

— Mutta onko todistuksia, päteviä todistuksia?

— Eiköhän tämä kirje riitä?

Näin sanoen Harald antoi v. Nitille pienen, nimettömän kirjeen.
Kasvatusäitinsä kirjeen, jonka sisällä edellinen oli ollut, hän antoi
kreivittärelle.

— Minun kirjoittamani tämä kirje on, sanoi herra v. Nit, eipä paljo
puutu ennenkuin voin sanoa, että Jumala on valinnut minut hyvän
välikappaleeksi.

Herra v. Nit laski vanhan kellastuneen kirjelapun kreivittären käteen
Ja sai häneltä pidemmän kirjeen, jonka luettuaan hän alkoi vapista ja
hänen hampaansa louskuivat ikäänkuin hänessä olisi ollut vilutauti.
Kreivitär taas istui kuin kivettyneenä, katsellen vain Haraldia, joka
oli tyrskähtänyt itkuun.

Kuitenkin hän oli ensimäinen, joka taas ryhtyi puhumaan.

— Tässä ei auta häveliäisyys! Vilkaiskaapa, äiti, tätä paljasta
olkapäätäni.

Kreivitär toipui jännityksestään, vaipuaksensa tiedottomana
vuoteelleen. Mutta hänen vihdoin virotessansa seurasi kohtaus, jota ei
käy kuvaileminen.

      *       *       *       *       *

Rientäkää, rientäkää, kiiruhti herra v. Nit heitä. Antakaa
rikoksellisen pian joutua oikeuden koviin kouriin. Käyköön minunkin
kuinka hyvänsä, niin en ainakaan valita.

— Mutta poikani, sanoi kreivitär, eiköhän yksi yö käy tälle
onnettomalle, joka ei ole siihen tottunut, yhtä pitkäksi kuin minulle
kokonainen vuosi? Ei, Henrik, lähdetään kaikki kolme yhdessä tästä
kamalasta paikasta. Tulkaa!

Nämä sanat lepyttivät heti Haraldin... kutsumme häntä vastedeskin
tällä nimellä, koska hän sitä kantaessansa on herättänyt meissä
myötätuntoa ja nimikin samalla on käynyt meille rakkaaksi, vaikka on
ymmärrettävää, että hänen äitinsä mieluimmin nimitti häntä Henrikiksi.
Vaikka se ei sopinut hänen aikeisiinsa ja sitäpaitsi voisi olla
hänelle vahingoksi, niin hän nyt, kun äitinsä sitä pyysi, ei olisi
jättänyt v. Nitiä tänne. Mutta tämä sekaantui itse asiaan, sanoen:

— Ei, rouva kreivitär. Luonteeni on vallan muuttunut, enkä nyt
enään pelkää sitä, joka äsken herätti minussa kammoa. Jään tänne
mielellänikin yhdeksi yöksi miettimään tarkemmin asioita, joita en
moneen, moneen vuoteen ole uskaltanut ajatella. Lampunkin aijon
sammuttaa, sillä en pelkää edes pimeyttä, koska toivon, että sen
sijaan sisäinen valo sielussani paremmin pääsee loistamaan. Menkää
vain, älkää minua estäkö; kun toiste näette minut, niin toivon, että
asiat tuolla ylhäällä jo ovat melkein ratkaistut ja että paljon täällä
alhaalla on muuttunut.

Niin valtavat kuin hänen tunteensa olivatkin, ei kreivitär poikineen
kuitenkaan voinut olla ihmettelemättä v. Nitiä, jonka kasvoissa
ilmestyi sellainen hyvyys ja lempeys, että se loi aivan erityisen
merkityksen hänen pienimpiinkin sanoihinsa.

— Ottakaa edes tämä viinipullo, sanoi Harald, onhan siinä jotakin
ravintoa.

— En nyt, vastasi v. Nit, tahdon olla aivan yksin, enkä huoli
siitäkään toveriksi, hän surullisesti hymyillen lisäsi.

— Siis hyvää yötä huomiseksi, sanoivat kreivitär ja Harald melkein
yht'aikaa.

— Suokoon Jumala, että kaikki onnistuisi teille niin hyvin kuin minä
soisin. Hyvää yötä, jatkoi v. Nit ja sammutti lamppunsa.

Toisille oli miltei vastahakoista eritä v. Nitin seurasta ja tuosta
kolkosta huoneesta. Kun he jo olivat astumaisillaan tikapuille,
kuiskasi kreivitär:

— Mutta entä jos vapaaherran päähän pistäisikin käydä täällä tänä
yönä, vaikka hän ei olekaan luvannut. Kun hän täällä tapaa v. Nitin ja
hänen uhrinsa on poissa, niin hän varmaan tappaa hänet.

— Niin oikein, äiti. Mutta eikö ulko-ovessa olekin kaksi avainta.

— En tiedä. Palatkaamme vielä takaisin tuohon elävien hautaan.

Ei kumpikaan olisi jättänyt toista ja siis he molemmat palasivat.
Herra v. Nit ensin vähän hämmästyi, mutta kun hän kuuli syyn heidän
palaamiseensa, niin vedet kiitollisuudesta kihosivat hänen silmiinsä.
Hänen päähänsä ei pälkähtänyt ajatella, että se olisi voinut tapahtua
muusta kuin sääliväisyydestä ja hellästä huolenpidosta, eikä suinkaan
oman voiton pyynnöstä, koska sekä kreivittärelle että Haraldille olisi
ollut vahingoksi, jos niin hyvä todistaja kuin v. Nit tulisi tapetuksi
ennenkuin hän oikeudessa pääsisi todistamaan.

Jos v. Nit hetkisen olisi heitä epäillytkin, niin hän pian olisi
huomannut erehtyneensä, Haraldin tarjotessa hänelle puolustukseksi
joko pistoolinsa taikka metsästyspuukkonsa, kumman hän vain tahtoisi
valita.

— Etkö ymmärrä pelätäkään, mies, hän sanoa tokaisi. Jos valitsen
pistoolin, niin voisinhan, jos tahtoisin, ampua sinut ja päästä
vapauteen.

— En ollenkaan pelkää, sanoi Harald, mutta saattoi tuskin olla itse
itkemättä, kun salalyhdyn himmeässä valossa näki kyynelten vuotavan
pitkin v. Nitin poskia.

— Näytpä kuitenkin ajattelevan jotakin hyvää minusta, sanoi v. Nit,
koska et luule minua niin peräti ilkeäksi. Mutta etkö epäile minua
heikoksi? Vaikka minulla ei olekaan muuta asetta kuin metsästyspuukko,
niin voinhan sillä tappaa itseni, ellen muitakaan.

— En sitäkään pelkää, vakuutti Harald.

— Oi, kuinka tuntuu suloiselta, että minua pidetään edes jossakin
arvossa, sanoi v. Nit puoleksi kuiskaten. Tuntuu ikäänkuin minussa
heräisi uusi halu tulla paremmaksi ja sisäisesti väkevämmäksi...
Ei, ystäväni, pidä sinä vain sekä pistooli että metsästyspuukko...
kukapa tietää, etkö itse tarvitse niitä paremmin kuin minä. Mutta
koska näytätte haluavan saada minut hyvään turvaan... vaikka en
luulekaan vapaaherran enää tulevan tänne... niin annanpa teille hyvän
neuvon. Ulko-oveen kuuluu kaksi avainta, joista toinen on ollut minun
hallussani, toinen vapaaherran. Minun avaimeni on käännettävä ja menee
lukkoon juuri kääntöpaikkaa myöten. Jos nyt katkaisee sen avainreikää
myöten, minkä helposti kivellä voi tehdä, niin jää lukkoon niin suuri
osa, ettei mikään muu avain siihen sovi, eikä kukaan muu kuin seppä
saa ovea auki. Katkaise siis avain, niin olen täällä vapaaherralta
hyvässä turvassa ja te saatte olla minusta huoleti.

— Kunnes viimeistään puolenpäivän ajoissa huomenna tapaamme toisemme,
sanoi Harald ja läksi, kannattaen äitiään kainalosta.

Pelokkaana tämä nojautui häneen, heidän kulkiessansa kapean,
mutkailevan käytävän läpi, josta hän kerran ennenkin, vaikka silloin
tiedottomana, oli kulkenut. Heidän kuljettuaan sala-ovesta ja kun
kreivitär siitä ovesta, joka vei huoneeseen, mistä Harald oli löytänyt
ruoan jätteet ja jonka hän oli jättänyt selälleen, näki näin monen
vuoden perästä jälleen taivaan tähdet, niin hän heikosti huudahti
ja poikansa häntä yhä hellemmin kannattaessa jäi niitä katselemaan.
Sitten he astuivat taas muutaman askeleen eteenpäin, pysähtyen jälleen
hetkeksi toiselle ja kolmannellekin ovelle, jotka myös kumpikin
olivat avoinna. Mutta kun viimeksi iso ovi avattiin ja he saapuivat
ulkoilmaan, niin kreivitär aivan tiedottomana vaipui maahan.

Nähdessään hänet sellaisena, Haraldille muistui mieleen mitä hänen
äitinsä tuolla maan alla oli sanonut. Hän oli pyytänyt jäädä sinne
siksi, kunnes oli ehtinyt kertoa surullisen elämäkertansa, koska luuli
kuolevansa ilosta niin pian kun pääsisi ulko-ilmaan. Kuinka kauheaa,
jos niin kävisi! Kadottaa äitinsä samassa kun oli saanut hänet
takaisin! Saada ihmishenki pelastetuksi, nähdäkseen sen kohta jälleen
sammuvan!

Nyt hänelle ei jäisi muuta jälelle kuin kosto, mutta sekin oli kehno
lohduttaja.

Innoissaan Harald oli aivan unohtanut, etteivät hänen äitinsä ohuet
vaatteet voisi suojella häntä yöpakkaselta, mutta nyt hän puki hänen
ylleen päällystakkinsa. Ja hierottuaan lumella hänen valtasuoniaan ja
ohimoitaan, äiti vähitellen hiljakseen alkoi tointua.

— Anna anteeksi, Henrik. Varmaankin tämä pyörtymiseni saattoi sinut
hyvin levottomaksi.

— Mitäpä siitä! Olen taas niin iloinen, etten sitä muistakaan.

Hän tutki avainta ja huomasi sen sellaiseksi kuin v. Nit oli
selittänyt. Sitten hän talutti äitinsä köysitikkaille ja kierrettyään
rautakahleet, joihin äitinsä toisesta kädestään vielä oli kiinnitetty,
niin korkealle köysitikkaihin kuin ne suinkin ulottuivat, hän rupesi
nousemaan ylös tikkaita. Hänen päästyään ylös, asettui kreivitär hänen
neuvostaan eräälle alimmaisista askelmista ja nyt hän ryhtyi hinaamaan
häntä voimainsa takaa, vaikkakin varovasti, ylöspäin. Onnellisena ja
hiljaa itkien äiti sitten vaipui hänen rintaansa vastaan, luullen jo
olevansa täysin turvassa.

Niinkuin muistamme, oli Harald unohtanut sulkea kylkirakennuksen kolme
ovea, mutta täällä hän ei unohtanut asettaa salaikkunaa paikoillensa,
niin että se taas näytti samallaiselta kuin se oli ollut, ennenkuin
herra v. Nit meni siitä alas.

Äitinsä Harald vei omaan huoneeseensa ja itse hän muutamaksi tunniksi
meni makaamaan v. Nitin kamariin. Kello oli jo neljä aamulla, mutta
kuitenkin hän riisuutui ja yritti nukkua, mutta pian kreivitär
säikähtyneenä tuli häntä häiritsemään.

— Jos nukut, poikani, niin herää! Vapaaherra ei nuku, minä näin
hänet akkunasta, jonka vieressä istuin tähtiä ihaillen. Tule omaan
huoneeseesi, ehkä sinäkin saat hänet nähdä ja parasta lienee, että
tämän yön olemme yhdessä. Tule!

— Tuollaisessa puvussa he liikkuvat, jotta ihmiset, jos sattuisivat
näkemään, luulisivat heitä kuolleitten haamuiksi, joiden askeleita ei
ole hyvä seurata, selitti kreivitär.

— Olen kyllä tullut sen tietämään, vastasi Harald, muistaen mitä Irene
kerran oli hänelle kertonut, paitsi minkä itse oli nähnyt.

Haamu seisoi jo läntisen siipirakennuksen portailla, ollen
neuvottomana kun hänen avaimensa ei sopinut lukkoon. Silloin kreivitär
sanoi:

— Ei suinkaan hän aikonut katuvaisena käydä minua katsomassa, taikka
tuodakseen minulle ruokaa ja juomaa... eihän toki, vaan nauttiaksensa
vain tuskistani.

— Mutta entä jos sinne päästäisiinkin toista tietä! Silloin v. Nit
olisi hukassa. Menenkö, äiti, tuota roistoa estämään?

— Älä ole milläsikään, poikani. Itse hän on sanonut, että
siipirakennuksessa on vain yksi ovi, vaikka sen sisäpuolella päästään
minun luolaani kahta eri tietä. Ja samaa v. Nitkin on vakuuttanut.
Ole huoleti, poikani. Katso, hän rupeaa jo vitkalleen astuskelemaan
tännepäin.

Pian kuului porstuan ovi hiljaa narisevan ja joku kuului astuvan
portaita ylös. Hengittämättä molemmat kuuntelivat. Askeleet menivät
Haraldin oven sivuitse ja kuuluivat kovempaa ullakolta.

— Hän menee v. Nitin huoneeseen katsomaan, onko hän siellä. On onni,
että minulla on avain täällä... muutoin hän saisi siellä nähdä
lakkini. Menenkö häntä vastaan ullakolle?

— Älä mene, poikani. Meidän ei tarvitse kammota päivän valoa. Älä anna
kuuman veresi vietellä sinua sellaiseen, jota terve järkesi ja oma
hyötysi ei voisi hyväksyä.

— Tahdon totella teitä, äiti, vaikka tuon kirotun läheisyys saa vereni
kuohumaan. Mutta antaa hänen olla, onhan huomennakin päivä.

Askeleet kuuluivat nyt palaavan samaa tietä, mutta porstuan ovea ei
enään avattu.

— Luultavasti häntä kummastutti, hänen nähdessään miten lukon oli
laita, sanoi Harald. Ja nähdessään ett'ei köysitikkaita ollut
päärakennuksen ulkopuolella ja että porstuan ovikin oli lukossa, niin
hän siitä päätti, että v. Nit olikin huoneessansa, mutta joko nukkui,
niin ettei kuullut hänen hiljaista koputustansa, taikka ei uskaltanut
laskea häntä sisään, koska arvasi hänen käyneen koettamassa lukkoa,
johon vahingossa oli jättänyt avainpuoliskonsa. Ja ehkä vapaaherra
myös luulee v. Nitillä olevan muutakin syytä, jonka tähden hän ei
laske häntä sisään... Mutta älkää pelätkö, äiti, varmaankin tuo kamala
mies jälleen on paneutunut maata.

— Nyt kun sinä, poikani, olet luonani, en enää pelkää.

— Mikä peto olenkin, huusi Harald, lyöden otsaansa, kun en muistakaan,
että äitini tarvitsee ruokaa ja juomaa!... Jos se olisi ollut joku
vieras, niin, tuskinpa olisin sen unohtanut, mutta nyt...

Hän meni vaatesäiliöön ja toi sieltä matkaeväänsä, jotka vastoin
hänen tahtoansa Helsingissä oli pantu hänen vaivoikseen, sekä pullon
Medoc-viiniä.

— Tuo vain tänne, poikani. Viimeisinä tärkeinä hetkinä olen vallan
unohtanut nälkäni, mutta nyt... tuo pian!... Ei, älä sytytä kynttilää,
paistaahan tänne kuu.

Ja ahneesti niinkuin kaikki, jotka ovat nälkää kärsineet, kreivitär
alkoi syödä, unohtaen hetkeksi poikansa, vapautensa sekä taivaan kuun
ja tähdet. Lakattuaan syömästä, hän sanoi:

— Tee minulle mieliksi, Henrik. Hautakammiossani minulla oli hyvää
aikaa nukkua. En siis kaipaa unta, mutta sinä, jolta pian kysytään
voimia... paneudu tähän maata ja minä olen valvova sinua, niinkuin
aikoja sitten valvoin kehtosi ääressä.

Harald teki niinkuin äitinsä pyysi. Väsyneenä valvomisesta, matkan
rasituksista, rakkaudesta sekä moninaisista sieluntuskista ja
mielenjännityksestä hän pian uupui levottomaan uneen. Mutta äidin
silmät eivät väsyneet, hän kun vuoroin katseli taivaan tähtiä, vuoroin
poikansa kasvoja, joihin aamunkuu loi himmeää valoansa.

Vähää ennen auringonnousua kreivitär herätti hänet. Joku kuului
koputtavan ovelle.

— Käykää tänne piiloon, äiti, sanoi Harald. — Ei kukaan saa sinua
vielä nähdä. Mutta ole huoleti, tämä on eräs ystävämme.

Hän avasi oven ja kalpeana ja säikähtyneenä Amalia astui sisään.
Hätäisesti hän kuiskasi:

— Näin vapaaherran ja herra v. Assarin yhdessä. Minun astuessani
ohitse he vaikenivat, mutta mitä lienevätkään puhuneet, koska olivat
niin hurjan näköiset! Hetki sitten meni Irene-neiti tänne ullakolle
katsomaan vaatteita, jotka ovat siellä kuivumassa, ja minäkin olin
mukana, vaikka palasinkin kohta alas. En kuitenkaan sulkenut pikku
ovea jälessäni ja kuitenkin se nyt on lukossa. Pian, pian, maisteri
kulta! Särkekää ovi... ottakaa tuo iso kivi, joka on ollut painona
Irene-neidin kukkasilla, sillä paljailla käsillänne ette tule toimeen.

Pian, pian, auttakaa, pelastakaa!

Ja yhtä hiljaa kuin oli tullutkin, Amalia hiipi tiehensä.

— Älkää pelätkö, äiti, palaan heti takaisin, lausui Harald, sieppasi
aseensa ja riensi ulos.



XX.

HEIKKO SIELU, JOSSA ON TAIPUMUSTA HYVÄÄN.


Irene oli viettänyt unettoman yön. Hän oli toivonut Haraldin tulevan
uudenvuodenaatoksi Ristilään ja vaikka muisti pyytäneensä häntä
tulemaan vasta uudenvuodenpäivän aamuna, niin hän rakastavan naisen
tavalla olisi suonut hänen tulevan vähän aikaisemmin.

Teemme kuitenkin hänelle väärin, jos luulemme tuon pettyneen toivon
yksinään karkoittaneen unen hänen vuoteestaan. Ei, häntä vaivasivat
sitäpaitsi synkät aavistukset jostakin uhkaavasta vaarasta, jonka
Haraldin läsnäolo mahdollisesti olisi voinut torjua.

Edellisenä iltana kamarijunkkari oli osoittanut hänelle erinomaista
kohteliaisuutta, yrittäen esiintyä niin miellyttävänä kuin
mahdollista, onnistumatta kuitenkaan liikuttamaan hänen sydäntään
taikka muuttamaan hänen päätöstänsä.

Hän nousi, odottamatta kamarineitsyttänsä, ja puki kiireesti vaatteet
yllensä. Sitten hän otti kynttilänsä ja meni alas saliin, hakeaksensa
sävelistä virvoitusta ja voimaa taikka saadakseen niistä edes vähän
lohdutusta.

Ensin hän soitti erään Beethovenin säveltämän Andanten, joka aina oli
häntä suuresti miellyttänyt, mutta nyt se ei häneen vaikuttanut, se
kun tuntui liian ylevältä. Sitten hän soitti saman symfonian Scherzon,
mutta sen sävelet tuntuivat hänestä liian häilyviltä ja epävakaisilta.
Hän siirtyi soittamaan loppusäveltä, mutta huomasi pian, että se ei
ollenkaan kelvannut. Kuitenkaan ei hän näin heti tahtonut hyljätä
Beethovenia ja alkoi laulaa "Kaipaavan valssia", joka jo paremmin
häntä miellytti, ja saman säveltäjän Adelaide vielä enemmän. Sitten
hän jätti Beethovenin ja ryhtyi laulamaan ruotsalaista kansanlaulua:
„Jag ser på dina ögon, Att du har en annan kär". Ensimäinen kertosäe
ei miellyttänyt häntä niin suuresti kuin toinen: "Och när jag blir
döder" j.n.e., jonka hän muutaman kerran lauloi uudelleen. Sitten hän
lauloi Almqvistin "Björninnan", mutta koska se liiaksi liikutti hänen
mieltänsä, niin hän äkkiä lakkasi, sanoen itsekseen:

— Kaikki lauluni muistuttavat kuolemata. Mitähän se tietää? Taikka
senkö vuoksi tämä laulu näin minuun vaikuttaa, että Harald on sen
minulle opettanut. Oi, Harald, Harald, tule Irenesi luo! Mutta et näy
tulevankaan, vaikka tiedän, kuinka äärettömästi minua rakastat...

Vaikka hänen tunteensa olivat selvät ja vakavat, olivat hänen
ajatuksensa kuitenkin epämääräiset ja sekavat. Jos joku olisi nähnyt
hänet, kun hän istui siinä oikea käsivarsi tuolin käsinojalla ja
nojaten päätään vasempaan käteensä, pitkät, ruskeat hiuksensa
hajallaan, peittäen epäjärjestyksessä valkoista kaulaa ja pyöreitä
olkapäitä... jos joku olisi nähnyt tämän kaiken sekä hänen
ikävöitsevät, harhailevat katseensa, niin varmaankaan ei hän olisi
tullut kysyneeksi, miksikä Irene tänään oli pukeutunut mustiin
vaatteisiin. Hän olisi silloin huomannut, että tämä päivä oli aijottu
kuolinpäiväksi... mutta kenelle?

Irenen noin istuessa astui Amalia sisään.

— Kuinka neiti tänään on noussut varhain ja jo kauvan soittanut ja
laulanut niin kauniisti?

— Kuinka paljo kello lienee?

— En tiedä. Liisa kävi juuri viemässä kahvia herrain puolelle. Kai
kello silloin lienee seitsemän.

— Olivatko he jo nousseet?

— Liisa sanoi vapaaherran vielä nukkuvan, mutta kamarijunkkari oli
jo noussut. Olipa hän avannut oven salin viereiseen huoneeseen, muka
kuunnellaksensa neidin laulavan.

— Älä joutavia! No, entä neiti Assar sitten?

— Hän nukkuu vielä makeasti.

Amalia olisi niin mielellään suonut, että hänen neitinsä olisi
kysynyt, oliko eräs jo tullut, koska muisti Haraldin käskeneen
hänen vasta silloin ilmoittaa hänen tulonsa, kun Irene suoraan sitä
kysyisi... Neitinsä tähden piti Amalia Haraldia suuressa arvossa ja
varmaankin hänellä oli mielessään joku iloinen ja hauska kuje. Amalia
seisoi ikäänkuin kuumilla kivillä, odottaen että häneltä kysyttäisiin.
Irene taas ei voinut tätä aavistaa, koska toinen ei kohta mitään
maininnut, eikä hän kehdannut kysyäkään, koska luuli saavansa
kieltävän vastauksen.

Tällainen oli neidin ja kamarineitsyen keskinäinen suhde. Toinen
häpesi, taikka oikeastaan ei uskaltanut kysyä ja toinen ei voinut
vastata, koska ei häneltä mitään kysytty.

Koska Irenellä siis ei enään ollut mitään sanottavaa, virkkoi Amalia:

— En tahdo kauemmin häiritä neitiä, koska huomaan, että tahdotte olla
yksin. Heti kun tulin sisään näin, että olitte mustassa puvussa...
miksi olette mustaan pukeutunut... ja asentonnekin tuossa tuolilla
oli niin kummallinen... en ennen ole nähnyt teidän noin istuvan... se
näytti niin surulliselta ja samalla ihmeen kauniilta... _hänen_ olisi
pitänyt saada teidät nähdä... Mutta häiritsenkö teitä?

— Suo anteeksi Amalia, kernaimmin olisin nyt yksinäni. Ota nuo hameet,
jotka eilen pesit, ja levitä ullakolle vaatenuorille kuivamaan, vaikka
tänään onkin juhlapäivä. Mutta pitele niitä kauniisti ja varovasti.
Olet kai hyvin vääntänyt niistä veden, etteivät ne liiaksi jäädy.

Amalia poistui ja Irene istahti jälleen pianon ääreen soittamaan ja
laulamaan. Nyt hän valitsi Haraldin sepittämän nimettömän laulun, joka
tuuditti hänen sydämensä lepoon. Varmaankin se oli hänelle sopivin,
koska hän ei edes tietänyt sitä laulavansa, niin täydellisesti suli
hänen sielunsa yhteen sanojen ja nuotin kanssa. Parempaa sopusointua
ei olisi voinut toivoa.

Hän oli vasta ehtinyt kolmanteen värsyyn, kun hän harmikseen näki
v. Assarin huoneessa. Hän koetti kuitenkin sanoa niin tyynesti kuin
mahdollista:

— Teidän pitäisi tietää, että tässä talossa on sellainen tapa, että
naiset ovat erikseen kello kymmeneen asti, jolloin aamiainen syödään.
Suokaa siis anteeksi, että tukkani vielä on aivan epäjärjestyksessä.
En olisi voinut uskoa että te, jolle etiketti tähän asti on ollut niin
tärkeä arvoinen, olisitte ensimäinen rikkomaan sen sääntöjä vastaan.

Kamarijunkkari ei ymmärtänyt muuta kuin että nämä sanat olivat
tavallista keimailemista ja vastasi:

— Eipä ole ihme, että etiketti jääkin unohduksiin, kun rakkailta
huulilta kuulee tällaisia säveliä. Ovi oli avoinna ja...

— Tiedän sen, keskeytti Irene.

— Enkä voinut olla kuulematta. Laulunne sitten houkutteli minua, niin
etten muistanut kaikista säännöistä huolia.

— Tuo kuulostaa hyvin uskottavalta, sanoi Irene.

— Mitä laulua te viimeksi lauloitte? kysyi v. Assar, joka ei niin
jyrkästi tahtonut ryhtyä asiaansa.

— Tällä laululla ei ole mitään nimeä.

— Kuka on siihen sepittänyt sanat ja nuotin?

— Sekä sanat että nuotti ovat saman henkilön sepittämiä.

— Mikähän on hänen nimensä?

— En tiedä.

— Te punastuitte. Siis ette puhu totta.

— Punastun siitäkin ja sen vuoksi, että olette niin utelias
ja rohkenette kuulustella minua niinkuin lasta. Mutta jos
välttämättömästi tahdotte tietää totuuden, niin voin sanoa, että
tunnen tämän laulun sepittäjän ja että hän on minulle hyvin rakas.

Ollessaan näin kahdenkesken pelätyn v. Assarin kanssa Irene tunsi
rohkeutensa kasvavan. Kamarijunkkari pureskeli huuliaan ja oli vähän
aikaa vaiti, ennenkuin vastasi:

— Sen tiedän ja miehen nimen minä myös tunnen; se on...

— Harald Thalberg, keskeytti Irene, ikäänkuin ei olisi suonut hänelle
iloa lausua sitä.

— Te siis todellakin rakastatte häntä?

— Häntä minä rakastan, häntä, enkä ketään muuta. Irene lausui
nämä sanat sellaisella innostuksella ja lämmöllä ja silmät niin
säteilevinä, ikäänkuin hänen edessään ei olisikaan ollut v. Assar,
vaan hänen oma rakas Haraldinsa. Ja vaikka hän kauniilla silmillään
katselikin v. Assaria, niin tämä tiesi, että niiden ilme ei ollut
häntä varten. Jotensakin jäykästi ja tyynesti hän vastasi:

— Ymmärrän, että tahdoitte estää minua ensiksi ryhtymästä asiaan.
Varmaankin ymmärsitte, että minä vain siitä syystä näin varhain olen
pyrkinyt teidän puheillenne, että häiritsemättä saisimme keskustella
meille kumpaisellekin hyvin tärkeästä asiasta. Tiedättehän, että
tänään on uudenvuodenpäivä ja parempi on saada asia aikaisemmin
ratkaistuksi, aamulla, kun ihminen vielä on virkeämpi, vaikka
myöhempään vähän nolostuukin.

—Uudenvuodenpäivähän nyt on, huokasi Irene. — Siis tahdon puhua
suoraan. Luulen kyllä, että rakastatte tuota maisteri Thalbergia...
ja tiedän _vielä enemmänkin_... mutta mitäpä siitä, tarjoan teille
kuitenkin nyt sydämeni ja käteni.

— Puheestanne ymmärrän, että luulette olevanne hyvinkin jalomielinen.
Ja tavallisissa tapauksissa teidän menettelyänne voitaisiinkin
katsoa jalomieliseksi. Mutta muistakaa, että minä rakastin häntä
_silloin_ ja rakastan vieläkin. Ennemmin joudun onnettomuuteen,
häpeään ja kurjuuteen kuin menen jonkun toisen kanssa naimisiin. Onko
jalomielistä erottaa minua hänestä?

— Mutta tehän ette koskaan voi päästä yhteen.

— Eikö ihmisellä ole vapaa tahto? Ja eikö hän tässä maailmassa saa
tehdä kaikkea, mikä ei sodi Jumalaa ja esivaltaa vastaan?...

— Entä vanhemmat?... Heidät näytätte unohtavan.

— Eikö ihmisen pidä enemmän totella Jumalaa kuin ihmisiä? En näe
mitään syytä, miksi emme me, Harald ja minä... Ja jos olisikin
esteitä... niin mitäpä niistä... ennemmin olisin köyhä ja hyljätty,
jos vain sydämessäni olisin onnellinen. Olisihan siinä lohdutusta
kylliksi, kun tietäisin kärsiväni ainoastaan rakkauteni tähden ja
hänen...

— Entä jos tuoni riistäisi hänet teiltä?

— Tuoniko?... Niin... silloin en jäisi hänen jälkeensä elämään. En
tahtoisi silloin enään elää. Ymmärtäkää minua oikein... Ei... mitä
sanonkaan... teette minut hulluksi tuolla puheellanne... Sanoinko,
etten tahtoisi enään elää, jos kuolema veisi minulta Haraldin. Sanoin
väärin. Tahtoisin elää häntä surrakseni. Sen Harald kyllä tietäisi ja
näkisi. Hän ymmärtäisi, että suru olisi minulle rakas ystävä, kunnes
minut korjaisi kuolema, joka olisi vieläkin rakkaampi.

Mielenliikutuksesta ja tästä innokkaasta puheesta uupuneena Irene
pyörtyi tuolissaan. Kamarijunkkari ei uskaltanut häntä herättää, vaan
jäi odottamaan, että hän itsestään virkoisi.

Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin hän toipui ja luoden silmänsä
v. Assariin, joka ikäänkuin lattiaan juurtuneena oli jäänyt häntä
katselemaan, hän hiljaa ja tyynesti kysyi:

— Joko nyt käsitätte, kuinka suuresti minä rakastan häntä?

Jos v. Assar olisi käsittänyt asian vain omalta kannaltaan, niin hän
kentiesi olisi jättänyt sen siksensä, mutta vapaaherra oli kehoittanut
häntä koettamaan parastansa houkutellaksensa Irenen omaksensa...
vapaaherra ei näet tietänyt, että tämä jo oli toisen oma... ja hänen
sisarensa taas oli yllyttänyt häntä, ettei hän saisi Ireneä armahtaa,
eikä, jos hänen asiansa menestyisi huonosti, säästää vapaaherraakaan.
Tämä kaikki muistui nyt kamarijunkkarin mieleen ja väärä ylpeys, joka
niin usein on pahan kiihottaja, yllytti häntä yhä enemmän.

— Tiedän, että te rakastatte maisteri Thalbergia ja huomaan, ettette
millään muotoa aijo suostua minun naimatarjoukseeni. No niin. Mutta
muistatteko, mitä silloin viime kerralla sanoin isästänne, että hänen
kunniansa ja ehkäpä henkensäkin riippuivat minusta. Käännyn nyt hänen
puoleensa, kentiesi hän minua paremmin voi muuttaa mielenne. Ellei hän
voi, niin uhraan hänet kostolleni. Kenen on täytynyt luopua kalliista
helmestä, mikä jo on hänelle luvattu, hän varmaankin vihastuu ja hakee
korvausta muualta. Kosto on oleva minulle korvauksena.

— Sanoittehan rakastavanne minua, sanoi Irene tyynesti ja vakavasti.

— Niin sanoin ja sanon sen vieläkin.

— Oikein täyttä tottako te sitä tarkoititte?

— Täyttä totta.

— Suokaa anteeksi, vaikka en usko rakkautenne minuun olevan mitään
todellista rakkautta. Antakaa anteeksi vaikka väitänkin, että teillä
tuon rakkautenne ohessa on kaikellaisia tuumia ja tarkoituksia,
jotka eivät ole minkäänlaisessa yhteydessä rakkauden kanssa. En
viitsi niitä luetella, mutta Jumala, joka tutkii sydämet, tietää,
mitä teillä nytkin on mielessänne. Tarjoatte minulle kätenne ja
luulette menettelevänne hyvin jalosti, vaikka se ei olekaan muuta
kuin välinpitämättömyyttä ja kevytmielisyyttä. Luulette rakkautenne
todelliseksi ja kuitenkaan ette armahda minua ettekä itseänne, kun
tahdotte kytkeä itseenne naisen, jonka rakkaudesta teillä ei ole
pienintäkään toivoa, käsittämättä että sellainen ei millään muotoa
voi tehdä teitä onnelliseksi, hänen surunsa kun alati loukkaisi
teidän tunteitanne. Mutta jättäkää tämä, koska jo näytte luopuneen
toiveistanne saada minut unohtamaan rakkauteni. Otan nyt puheeksi
erään toisen asian, johon puheenne koston suloisuudesta antaa minulle
aihetta. Vai tekö muka rakastaisitte minua todellisesti... te, joka
käytätte niin julmia ja hurjia sanoja! Tiedättekö, kuinka kunnon mies
teidän asemassanne tekisi? Omaa etuansa katsomatta hän käyttäytyisi
jalosti ja ylevästi. Tyttärestä hän luopuisi, mutta... isän hän silti
säästäisi. Vertaatte minua kalliiseen helmeen, josta kiitän teitä...
mutta tiedättekö, että on olemassa helmi, joka on mitätöntä, pikku
Ireneä monta vertaa kallisarvoisempi, ja se on tunto siitä, että
tietää tehneensä hyvän työn ja saaneensa voiton omasta itsestään.
Irenen sijasta saatte tunnonrauhan kalliin ja ihanan helmen. Eikö
siinä ole korvausta tarpeeksi, eikö se ole suuri voitto? Ei, Emil v.
Assar, olkaa hyvä, olkaa jalomielinen ja armahtakaa! Luopukaa Irenestä
ja säästäkää hänen isänsä!

Olemme sanoneet, että kamarijunkkarilla oikeastaan oli hyvä sydän
ja nyt hänessä syntyi ankara sisäinen taistelu. Hän riensi ulos
vastaamatta sanaakaan Irenen anomukseen. Kevytmielisyydestään
huolimatta hän oli hyvin hidasluontoinen, eikä siis näin äkkiä voinut
päästä mihinkään päätökseen. Hän siis jätti Irenen yksin ja läksi
ulko-ilmaan, voidakseen pitää ajatuksensa koossa. Se on kuitenkin
luettava hänelle ansioksi, että hän päätti hetken kuluttua palata
ja sisaren pahaa neuvoa kuuntelematta antaa vastauksensa. Itsessään
hän tunsi, kuinka suuri valta tuolla sisarella oli häneen ja tiesi
myös, että hän nyt kuten ainakin kehottaisi häntä siihen, mikä ei
ollut hyvää. Siis hän tahtoi välttää kiusausta, toivoen voivansa omin
neuvoin tehdä päätöksensä.

Hän oli kävellyt noin neljännestunnin lehdettömässä puistossa,
tulematta vielä mihinkään päätökseen. Sillä välin oli päivä jo
ruvennut valkenemaan.

— Aika kuluu, sanoi hän itsekseen, pian Emiliakin nousee ja Irenen
ja hänen isänsä taitaa käydä huonosti. Olenko todellakin sellainen
vetelys, etten omin päin voi mitään päättää?... Irenehän sanoi, että
rakkauteni ei olekaan todellinen, ja siinä hän ehkä oli oikeassa,
mutta kun hän sitten pyysi minua olemaan hyvä, jalo ja armahtavainen,
niin tuntuipa niinkuin uusia tunteita olisi syntynyt povessani...
ja luulenpa melkein, että voisin ruveta rakastamaan häntä puhtaasti
ja täyttä totta... Niin, mitäpä hyötyä minulla on kostosta; rahaa
kentiesi saisin muutamia satoja riksiä, mutta en mitään muuta; sillä
kehnoja neuvoja Emilia on minulle antanut, parempi sittenkin on, että
noudatan Irenen pyyntöä. Palaan sisään häntä lohduttamaan. Hän on
minua kauniisti kiittävä ja onhan siinäkin jotain viehätystä...

Huomaamme siis, että kamarijunkkarissa oli tapahtunut jonkinmoinen
muutos, josta tämä hyvä päätös oli syntynyt. Nopein askelin hän meni
eteiseen ja oli juuri tarttumaisillaan salin avaimeen, kun vapaaherra,
salista tullessaan, avasi hänelle oven.

— Sinullapa vasta näkyy kiire olevan, hymyili vapaaherra
teeskennellen, etsitkö ketään?

— Etsin tytärtänne, Irene-neitiä.

— Suo anteeksi, mutta olethan jo tänään tavannut hänet. No, no, älä
silti luule, että olen sinua vakoillut! Kysyin vain ilman aikojani
Liisalta, missä sinä olet, ja hän sanoi nähneensä sinun tulevan
eteiseen ja sieltä menevän saliin, jossa tiesi Irenen soittavan.
Olette siis jo näin varhain nähneet toisenne. No, mitenkä asia päättyi?

Yleensä vapaaherra osasi aivan erinomaisella tavalla hillitä itsensä
ja ollessaan eniten kiihoittunut, hän aina lasketteli joutavia. Vaikka
kamarijunkkari ei viekkaudessa vetänytkään vertoja vapaaherralle, niin
hän ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta, kuinka utelias tämä oli. Ja
vaikka olikin, niinkuin edellisestä tiedämme, tehnyt hyvän päätöksen,
häntä kuitenkin huvitti pelottaa vapaaherraa. Hän muistutti tässä
suhteessa poikaviikaria, joka puristaessaan toverinsa kättä, juuri
ennenkuin lakkaa häntä kiduttamasta, puristaa entistä kovemmin.

— Se päättyi niinkuin jo edeltäkäsin olen teille ennustanut. _Tout
perdu_.

Samassa Amalia sattui kulkemaan eteisen kautta ja huomasi, niinkuin
jokainen toinenkin olisi tehnyt, kuinka vapaaherran kasvojen ilme
muuttui, kuinka väri hänen poskillaan yhtenään vaihteli ja kuinka hän
herkeämättä pureskeli huuliaan. Amalia oli jättänyt Irenen yksin,
koska neiti v. Assar pukeutuessaan tarvitsi hänen apuaan, mutta nyt
hän oli pistäytynyt katsomaan, eikö hänen oma neitinsäkin jo kaipaisi
häntä.

Kuultuaan kamarijunkkarin vastauksen, jonka johdosta luuli itsellään
olevan vain tuhoa ja turmiota odotettavana, vapaaherra ei enää
virkkanut mitään, vaan läksi sitä tietä ulos, antaen v. Assarille
tilaisuuden astua saliin. Niin kummalta kun se kuuluukin, oli
kamarijunkkari melkein hyvillään kun ei siellä tavannut Ireneä,
sillä hän tunsi itsessään, että varmaankin olisi jättänyt hänelle
voiton. Tosin hän halusta olisi saavuttanut omalletunnolleen rauhan
ja tahtonut näyttää, että hänkin saattoi rakastaa vilpittömästi ja
puhtaasti, mutta kun ei tullut sopivaa tilaisuutta ennenkuin nuo
hyvät päätökset ennättivät haihtua ja kun hän ei tavannut Ireneä,
niin hän, paha kyllä, oli melkein mielissään. Hän raotti kyllä ovea
viereiseen huoneeseen, jota käytettiin naisten vierashuoneena, mutta
kun tyttöä ei sielläkään näkynyt eikä hän katsonut sopivaksi tunkeutua
sitä kauemmaksi, niin oli hän mielestänsä tehnyt kaiken, mitä häneltä
voitiin vaatia.

Kauankohan noita hyviä tunteita hänessä kestänee? Sisar on jo pian
pukeutunut ja kaipaa rakasta veljeänsä.



XXI.

ISÄ JA TYTÄR.


Sillä välin vapaaherra riensi ullakolle tapaamaan ystäväänsä v. Nitiä,
Muuten hänellä ei juuri ollut tapana käydä siellä muulloin kuin
silloin, kun oli jotain hänelle toimitettavana tai kysyäksensä häneltä
neuvoa, sillä v. Nit ei ollut niinkään kehno neuvonantajana, hänellä
kun oli terävä pää ja hyvä ymmärrys. Tällä kertaa vapaaherra ei
kuitenkaan mennyt hänen huoneeseensa neuvoja pyytämään, vaan pikemmin
saadakseen purkaa tälle ainoalle uskotullensa kaiken sen pelon ja
vihan, joka vaivasi hänen ilkeää sydäntään. Avainjutun hän oli jo
kokonaan unohtanut, joten hän ei siitä syystä kolkuttanut v. Nitin
ovelle.

Irene seisoi ullakolla katsellen muutamia hameita ja hienoja
alusvaatteita, jotka Amalia oli levitellyt nuoralle kuivamaan. Illaksi
Ristilän herrasväki oli kutsuttu samassa pitäjässä pidettäviin
tanssiaisiin, ja kun Irene poloinen toivoi Haraldin saapuvan niin
aikaisin, että hänkin ehtisi mukaan, niin hän pukunsa suhteen ei ollut
niin välinpitämätön kuin edelliseen nähden olisi ollut syytä luulla.
Hänellä oli kaksi eri malliin tehtyä valkoista hametta ehdolla ja hän
oli kahdenvaiheilla, kumpaisen valitsisi, mutta päätti vihdoin ottaa
toisen. Varovasti hän käänsi sitä, ikäänkuin kädellään hyväillen,
muistellessaan odotettua onneansa. Hame oli jo hänen mielestään
ehtinyt liiaksi kuivua, jonka tähden hän vispilällä roiski siihen
vadista vettä, jotta se kuumalla raudalla silitettynä tulisi oikein
sileäksi ja sieväksi.

Alushameen suhteen hän aikoi menetellä samaten» mutta se jäikin
kesken, kun hän samassa kuuli nopeita askeleita ja näki isänsä melkein
juoksujalkaa rientävän ullakon poikki, ennätettyään kuitenkin paiskata
pienen oven jälkeensä lukkoon.

Ireneä hämmästytti vapaaherran tulinen kiire, hänen läähättävä
hengityksensä ja ennen kaikkea se seikka, että hän oli paiskannut oven
lukkoon.

Sille lukijoistani, jolla ei ole aivan hyvä muisti ja joka ehkä jo on
unohtanut vapaaherran selityksen koti-opettajalleen tuosta pienestä
ullakonovesta, lienee paras vieläkin kertoa, että se oli niin tehty,
että avain ja salpa olivat portaitten ja koti-opettajan huoneen
puolella ja lukko sitävastoin sisäpuolella, johon päin se myös aukeni.

Tavallisesti pidettiin avainta suulla, paitsi silloin kun vapaaherra
piti jotakin salaista neuvottelua v. Nitin kanssa, jolloin hän
tavallisesti pisti sen taskuunsa. Sitä hän ei nytkään laiminlyönyt,
mikä Irenessä herätti suurta hämmästystä.

Joko se nyt tapahtui siksi, että ullakko oli jotensakin pimeä,
varsinkin kun ei vielä ollut täysi päiväkään, taikka lieneekö hän
ollut niin kiihoittunut, ettei ensinkään vilkaissut ympärilleen, mutta
ainakaan ei vapaaherra huomannut Ireneä, joka oli hameitten takana
puoliksi piilossa.

Jos Irene olisi luullut pääsevänsä huomaamatta pujahtamaan alas
ullakolta, niin hän varmaankin olisi sen tehnyt, mutta nyt hän jäi
liikkumattomana kuuntelemaan vapaaherran koputusta v. Nitin ovelle,
kuulipa vielä muutakin, jota ei ennen ollut kuullut hänen suustaan —
kuuli hänen törkeästi kiroavan ja sadattelevan. Vihdoin kun kolkutus
taukosi ja Irene odotti isän samaa tietä palaavan takaisin hänen
ohitsensa, niin hän silmittömästi säikähti ja... syöksyi esiin
piilostaan.

Hän ei sanonut mitään... sillä mitäpä hänellä juuri olisi ollut
sanottavaa?... Isäkin oli hetken ääneti, koska todellakin puolestansa
hämmästyi, nähdessään edessänsä sen, jonka ehkä v. Nitiä kernaammin
olisi tahtonut tavata.

— Oletko nähnyt herra v. Nitin menevän huoneestaan? kysyi hän.

— En, vastasi Irene. Kuitenkaan en luule hänen olevan huoneessansa,
koska en ole kuullut sieltä mitään liikettä. Muuten hänellä on tapana
aamuisin laulaa ja viheltää sekä astuskella edestakaisin, joten
melkein uskallan lyödä vetoa, ettei hän nyt ole siellä.

Irene koetti laskea leikkiä, mutta se oli samaa kuin jos hän olisi
yrittänyt lyödä kirveellä kiveen, sillä vastaukseksi vapaaherra
äyhkäisi:

— Etpä ilmoittanut olevasi täällä?

Tähän Irenellä ei ollut mitään vastattavaa. Isä jatkoi:

— Seisoit täällä kuin varas kuunnellen ja urkkien. Saan ilmoittaa
sinulle, että sinut minä kernaammin tapaankin kuin v. Nitin, koska
minulla on sinulle jotakin puhuttavaa. Äläkä kieltäydy vastaamasta
minulle totuuden mukaisesti!

— Niinkö vähän te, isä, tunnettekin tyttärenne? Joka kysymykseen minä
vastaan ja lupaan puhua totta.

— Hyvä, että minulla on tytär, joka on niin vakava. Silloinpa tiedän
millaisessa suhteessa olen häneen... Tottahan muistat, mitä vastasit
kamarijunkkarille?

— Muistan sen aivan hyvin.

— Etkä kadu sitä?

— En ollenkaan.

— Olet ylpeä ja vastauksesi ovat lyhyet, armollinen neiti. Mutta onko
sinulla tietoa hänen uhkauksistaan isääsi kohtaan?

— Olen kuullut niistä, mutta en luule niissä olevan mitään perää.

Vapaaherra koetti väkisinkin hillitä itseänsä ja kysyi liehakoiden:

— Mutta etkö todellakaan, lapseni, rakasta Emil v. Assaria? Minusta
hän on oikein miellyttävä mies.

— Ehkä on, isä, vaikka minä en ole sitä huomannut, koska mieleni on
kovin kiintynyt toiseen. Minä rakastan erästä toista.

— Erästä toista? Ketä?

— Antakaa anteeksi, isä! Olen pitänyt asian teiltä salassa, eikä minun
tietääkseni kenelläkään paitse hänellä ole siitä tietoa... Mutta nyt
tahdon tunnustaa teille kaikki...

— Mikä on hänen nimensä, sano heti!

— Harald Thalberg. Häneen olen kiintynyt rakkauden siteillä ja...
luonnon.

— Luonnonkin?... Niinkö sanoit?

— Niin sanoin. Mitäpä sitä enää salaisin... koska tahdoit tietää
totuuden.

— Vai niinkö ovatkin asiasi? Voi, sinua ilkeää, irstasta tyttöä,
siinäkin olet äitisi kuva! Minä vihaan ja halveksin sinua, hylkään
sinut kokonaan.

— Ei, isä kulta, älkää noin puhuko! Hairauksen, taikka olkoonpa
rikoksen takia, johon rakkaus ja inhimillinen heikkous ovat antaneet
aihetta, te siis tahdotte hyljätä tyttärenne, oman lapsenne? Älkää
toki tehkö sitä!

Irenen maatessa siinä polvillaan rukoillen, olisi luullut hänen
äänensä voivan pehmittää kovan kivenkin, saatikka sitten isän sydämen,
mutta tämä vain ei ottanut heltyäkseen. Hän muisti vain oman itsensä
ja kurjuutensa, ajattelematta mitä hänen tyttärensä tunnustuksessa
oli jaloa ja että olisi ollut syytä antaa hänelle anteeksi. Tuon
tunnustuksen synnyttämä uhkaava vaara vain oli hänen mielessään ja
tarttuen kädellään nuoren tytön paksuun, ruskeaan palmikkoon, hän
tempasi hänet ylös lattialta.

— Älä siinä makaa niinkuin mikäkin hupsu, karjasi hän, vaan vastaa
siihen, mitä minulla vielä on kysyttävää!

— Antakaa ensin anteeksi, isä, sitten vastaan.

— Älä rupea tässä mitään ehtoja panemaan, minä tässä olen määrääjänä,
ja siksipä kysyn: tietääkö kamarijunkkari tuon suloisen salaisuutesi?
Sanoit tosin, ettei kukaan muu kuin tuo rakas koti-opettajaryökäleesi
tiedä siitä, mutta kuitenkin...

— Herra v. Assar myös tietää, että rakastan Haraldia. Tunnin verran
hän on sen tietänyt. Ja näkyipä hän tietävän tuon toisenkin asian.

— Mitä hän siihen sanoi?

— Ei hän näyttänyt siitä suurestikaan välittävän, koska siitä
huolimatta pyysi minua vaimokseen.

— Ja mitä sinulla oli tällaiseen jalomielisyyteen vastattavana?

— Jalomielisyydeksikö sitä sanotte? Selvitin päinvastoin
kamarijunkkarille, ettei hänen kosinnassaan ollut mitään jaloa...
sanoinpa...

— Yhdentekevää mitä sanoit, keskeytti vapaaherra kiivaasti, en
tahdo sitä kuulla, koska arvaan, että se oli jotain herkkämielistä
lörpötystä. Tahdon vain tietää mitä lopuksi hänelle vastasit.

— Vastasin, ettei mikään maailmassa voisi pakottaa minua menemään
naimisiin miehen kanssa, kun toista rakastan. Jotain siihen tapaan
minä sanoin... olinpa niin hämmentynyt, etten sanasta sanaan sitä
muista... mutta ainakin kävi hänelle selväksi, ettei hän koskaan saisi
minua omakseen.

— Ja silloinko hän ryhtyi uhkauksiin?

— Ryhtyipä niinkin, mutta johan sanoin teille, isä, etten usko noita
uhkauksia.

— No, mitä niihin vastasit?

— Pyysin häntä olemaan jalomielinen ja luopumaan minusta, ryhtymättä
mihinkään muihin keinoihin.

— Entä mitä hänellä oli siihen vastattavana?

— Hän poistui, jättäen minut yksin.

— Se on varma merkki siitä, ettei hän aijo myöntyä.

— Sitä en usko. Päinvastoin luulen, että hänen teki mielensä hengittää
vähän raitista ilmaa, saadakseen ajatuksensa pysymään koossa.

— Sinun luulostasi minä viisi! Itse minä paremmin tunnen miehen.
Kaikesta kuitenkin huomaan, että luulet hänellä olevan päteviä syitä
uhkauksiinsa.

— En tiedä mitä luulen tai olen luulematta ... otsaani polttaa.

Vapaaherra ei enää ärjynyt, vaan äänellä, joka kuulosti kamalan
tyyneltä, hän sanoi vakavasti:

— Sinulla on täysi syy uskoa kaikki, mitä hän on sanonut. Minä, isäsi,
kehoitan sinua sitä uskomaan. Millä hetkellä tahansa hän pystyy
syyttämään minua rikoksesta, joka tekee rakkaan isäsi samanvertaiseksi
mitä ilkeimpäin ja törkeimpäin pahantekijäin kanssa. Sitä estääksesi
sinun pitää mennä hänen kanssansa naimisiin.

— Mutta hän ei täytä uhkauksiansa; mitä hyötyä hänellä siitä olisi?

— Sinun täytyy ruveta hänen vaimokseen.

Irenen päätä alkoi huimata, mutta samassa kaikkitietävä ja kaikkivoipa
Jumala muistui hänelle mieleen. Hän huokasi ja alkoi sydämessään
rukoilla:

— Oi, Jumala, johon vielä turvaan, vaikka oletkin antanut minun
joutua tähän kovaan ja kauheaan kiusaukseen, vaikka sieluni on täynnä
tuskaa ja päätäni polttaa... suo minun sinun kunniaksesi kestää tämä
kiusaus... neuvo, rohkaise ja tue minua.

Isä ei häntä keskeyttänyt, koska hän tuosta vaiti-olosta toivoi
parasta asiallensa. Vihdoin hän hurjasti kiljui:

— Sinulla on jo ollut tarpeeksi miettimisen aikaa. Vastaa heti
paikalla, mitä olet päättänyt!

Irenen silmät harhailivat ympäri avaruutta, ikäänkuin hän ei olisikaan
puhunut isällensä, vaan jollekin näkymättömälle, korkeammalle
olennolle, ja hiljaisella äänellä hän empien vastasi:

— Koska isäni tahtoo, että minä, salatakseni maailmalta hänen
tekemänsä rikoksen, Jumalan ja hänen seurakuntansa edessä vannoisin
rakkautta ja uskollisuutta miehelle, jota en rakasta enkä tule koskaan
rakastamaan, niin vetoan rakkauteeni, joka on Jumalan sytyttämä, sekä
omaantuntooni, joka on Jumalan ääni sydämessäni. Kumpikin kieltää
minua ryhtymästä kaksinkertaiseen petokseen, kieltää pettämästä
rakkauttani... mikä jo olisi synti... kieltää pettämästä väärällä
valalla Jumalaa... mikä olisi vieläkin suurempi synti. Emil v. Assarin
vaimoksi en ikinä mene... mutta Jumala johtakoon kaikki kaikille
parhaaksi.

— Äsken, mokomakin hylky, tunnustit rakkaudesta ja inhimillisestä
heikkoudesta tapahtuneen rikoksen, josta ei ollut kenellekään hyötyä
ja joka lienee ilettävimpiä syntejä, mitä on olemassa. Nyt et suostu
tekemään paljoa pienempää rikosta, josta, paitsi että se osoittaisi
sielunvoimaa ja lapsellista rakkautta, myöskin olisi jotain hyötyä.

— Edellinen oli heikkoudensynti, jälkimäinen olisi tahallinen.
Rukoilen Jumalaa antamaan syntini anteeksi, mutta minua kammottaa
ryhtyä sen lisäksi tahalliseen rikokseen, jolla... ja se on myös
otettava lukuun... olisi päätarkoituksena salata vielä kolmaskin
rikos. Ei, sitä en tee.

— Onko se viimeinen sanasi?

— On. Haraldille menen vaimoksi, mutta en kenellekään muulle. Jumala
kääntäköön kaikki parhaaksi!

— Kyllä minussa on niin paljo miestä, ettei Jumalasi ainakaan johdata
asiaa sinun parhaaksesi!

Ja isä alkoi piestä ja tuuppia tytärtään, kunnes tämä kävi
tiedottomaksi, mutta siitä huolimatta hän vielä molemmin käsin repi
hänen tukkaansa.

Kentiesi vapaaherra hurjasta kostonhimosta näin pahoinpiteli
tytärtään, joka jouduttuaan velvollisuuksissa nähden mitä suurimpaan
ristiriitaan, kuitenkin piti lujasti kiinni vakaumuksestaan ja syvästi
juurtuneesta oikeudentunnostaan, heittäen siten isänsä, tuon törkeän
pahantekijän, maallisen esivallan rangaistavaksi. Ei siis olisi ollut
ihme, jos vapaaherra kostonhimoaan sammuttaessansa olisi unohtanut
kaiken varovaisuuden, mutta luultavasti hänellä sitä tehdessään myös
oli jokin sivutarkoitus, jokin pirullinen juoni mielessään.

Hän tiesi, ettei v. Nit ollut huoneessaan ja jos olisikin ollut, niin
tämä ei kuitenkaan olisi uskaltanut häntä vahingoittaa. Ullakon ovi
oli lukossa, joten kukaan ei sitä tietä päässyt sinne ja luultavasti
ei kukaan tiennytkään hänen olevan ullakolla eikä myös ollut
kuullut heidän puhettaan. Nyt Irene oli tainnoksissa, eikä kyennyt
huutamaankaan, joten vapaaherra ihan pelotta uskalsi ryhtyä julmaan
tekoonsa.

Varmaankin luultaisiin, että Irene omantunnon vaivaamana epätoivossaan
itse näin surkealla tavalla oli lopettanut elämänsä. Ja isä olisi,
olevinaan ensimäinen, joka tapaisi hänet tässä kauheassa tilassa.

Hän oli tottunut epäluuloihin ja hänestä oli yhdentekevää,
epäiltäisiinkö häntä, jos hänen rikostaan ei voitaisi näyttää toteen.

Siinä mielessä hän löi ja kolhi tytärtään, kunnes oli saanut hänet
pyörryksiin, vetäen häntä sitten pitkästä, hajallaan olevasta tukasta
vaatenuorien luokse.

Orresta roikkui sopiva ja parahiksi pitkä köydenpää. Vapaaherra jätti
tiedottoman tyttärensä lattialle makaamaan ja teki köydenpäästä paulan.

Tämä työ kesti vain muutaman tuokion, mutta Irene ennätti kuitenkin
sillä aikaa tointua. Hän nousi istumaan ja huomasi mitä isällä oli
tekeillä. Tämä pelästytti häntä niin, että hän oli uudelleen pyörtyä.
Hän koetti heikolla äänellä huutaa apua, mutta Haraldin nimi, jota hän
oli maininnut, miltei sammui hänen huulilleen.

Vapaaherra ei vielä ollut saanut paulaa oikein kuntoon ja säikähti,
kun tyttärensä näin ennen aikojansa virkosi. Hän heitti työnsä kesken
ja alkoi häntä jälleen lyödä ja kolhia, ja pian tytär taas makasi yhtä
avuttomana ja tunnottomana kuin äskenkin.

Vapaaherra asetti paulan niin korkealle lattiasta kuin oman ruumiinsa
pituus olisi vaatinut ja koska tiesi Irenen olevan häntä vain noin
puolta korttelia lyhyemmän, niin paula hänen mielestänsä oli vielä
liian matalalla, jonka vuoksi hän kiersi köyden muutaman kerran suuren
naulan ympärille, mikä kävikin mukavammin kuin jos hän olisi sitonut
paulan ylemmäksi.

Voimakkailla käsillään hän sitten nosti tiedottoman tyttärensä
lattialta, asetti hänen päänsä paulaan ja laskien hänet käsistään,
jätti roikkumaan.

Nyt hän oli kahdenvaiheilla, jäisikö loppua katsomaan vai hiipisikö
hiljaa alas ullakolta.

Pitkältä hänellä ei kuitenkaan ollut empimisen aikaa, kun ullakon ovi
suurella jyskeellä paukahti auki ja Harald syöksyi paikalle.



XXII.

RUUMIS.


Mitään virkkamatta jäi vapaaherra paikalleen seisomaan. Harald ei
kiinnittänyt häneen mitään huomiota, hän näki ainoastaan hirtetyn.
Oikealla kädellään hän puukolla katkaisi nuoran, kannattaen vasemmalla
ruumista. Tämä kaikki tapahtui yhdessä silmänräpäyksessä.

Hän irroitti paulan nuoren tytön kaulasta ja laski hänet varovasti
vieressä olevalle patjalle. Sitten hän koetti hirtetyn pieniä
niskaluita, jotka eivät olleet musertuneet, hän koetti otsaa ja se
tuntui kylmältä. Valtasuoni tykytti heikosti niinkuin kuolevalla.
Harald hieroi hänen käsiään molempien käsiensä välissä, rohkenipa
suudelmillakin koettaa lämmittää hänen kylmää otsaansa.

Vapaaherra nyt toipui puutumuksestaan ja yritti huomaamatta pujahtaa
tiehensä, mutta Harald, joka tähän asti oli kiinnittänyt huomionsa
vain Ireneen, huomasi heti hänen aikeensa.

— Jää seisomaan, mies, jos tahdot henkesi säilyttää, hän huusi
jymisevällä äänellä ja osoitti pistooliansa, seiso paikallasi,
sanon minä... Etkö häpeä lähteä pois, kun tyttäresi makaa tuossa
kuolemaisillaan.

Vapaaherra jäi vaistomaisesti seisomaan ja Harald, joka surusta ja
kauhusta oli joutunut aivan epätoivoon, jätti nyt Irenen ja astui
hänen luoksensa.

— Minkätähden vapaaherra on tehnyt tällaisen kauhean työn?

Äänellä, jota hän turhaan koetti saada tyyneksi ja surulliseksi,
vapaaherra vastasi:

— Kuinka uskallatte tämän surullisen tapauksen johdosta ruveta minua
syyttämään?

— No, eikö siinä ole tarpeeksi syytä, kun olitte täällä tyttärenne
kanssa lukitun oven takana.

— Minä en tiennyt hänen olevan täällä; hain v. Nitiä ja kun tahdoin
tavata hänet kahdenkesken, niin rohkenin lukita tämän oven, joka sitä
paitsi on omani.

— En usko, että tahdoitte tavata v. Nitiä, joka sitä paitsi täta nykyä
on syvässä maan alla. Ja miksette kiireesti katkaissut nuoraa, jossa
onneton tyttärenne riippui?

— Hämmästyin niin, etten kyennyt mihinkään.

— Ja ettette voinut edes huutaa ihmisiä apuun. Kaikki tuo kuulostaa
hyvin kummalliselta. Mutta mistä se johtuu, että nyt näin tyynesti
voitte vastata minun kysymyksiini?

— Miehelle on kunnia suuremman arvoinen kuin lapset, sukulaiset ja
ystävät. Kun kunnia on kysymyksessä, ponnistaa mies kaikki sielunsa
voimat, unohtaen kaikki hellemmät suhteet saadakseen kunniansa
takaisin. Mutta te näytte unohtavan, herra, kenelle puhutte ja
rohkenette ruveta minua tutkimaan. Neuvon teitä tyytymään siihen, että
saatte tutkia poikiani, muutoin minullakin puolestani olisi syytä
ruveta teiltä yhtä ja toista kyselemään. Kuinka itse olette näin
tyyni ja kylmäverinen, että kykenette tekemään minulle kierteleviä
kysymyksiä, vaikka hän makaa tuossa?

— Minä kyllä tiedän, kenen kanssa puhun ja te saatte kohta sen tietää.
Teidän kysymykseenne saan vastata, että hän, joka nyt makaa tuossa,
on ollut minulle kaikkea muuta maailmassa kalliimpi. Nyt olen hänet
kadottanut ja onnettomuuteni on niin suuri, niin ääretön, etten
vielä oikein voi sitä käsittääkään ja senvuoksi voin olla näin tyyni
ja kylmä... ainakin aluksi. Voidakseni kostaa, koetan pysyä näin
tyynenä... ymmärrättekö sen? Vielä minulla on tehtävänä muutamia
kysymyksiä, joihin teidän pitää vastata. Miksikä Irene ehdollaan
olisi...

Sanat takertuivat Haraldille kurkkuun, ne kun olisivat loukanneet
hänen tunteitansa ja häväisseet tuota rakasta olentoa, jonka
ylevyyteen hän niin lujasti luotti, että vaikka kaikki todistukset
olisivat olleet häntä vastaan, vaikka kuolleet olisivat nousseet
haudoistansa sitä vakuuttamaan, niin hän ei kuitenkaan olisi uskonut
Irenen tappaneen itseänsä.

— Miksikä hän olisi lopettanut henkensä, te kai tarkoitatte, sanoi
vapaaherra, auttaaksensa Haraldia alkuun.

— Sitä tarkoitin... niin mitäpä syytä hänellä olisi siihen ollut?

— Tekö sitä kysytte, jolla on niin suuri syy siihen? Hän teki sen
toivottomuudesta, hänen omatuntonsa kun oli ruvennut häntä vaivaamaan.

— Huomaan, että tyttö poloinen on tunnustanut kaikki julmalle ja
armottomalle isälleen, joka ei ansaitsisi, että hänellä on sellainen
tytär. Mutta älkää yrittäkö minulle luulotella, että hän, sitten
kun rakkautemme on tullut niin lujaksi, ettei mikään maailmassa voi
meitä erottaa, olisi elämän ja onnen sijasta valinnut kuoleman. Juuri
tänä aamuna, jolloin hän odotti sydämensä ystävää ja tiesi saavansa
hänestä, ei salaista, vaan julkisen suojelijan teidän pahoja juonianne
vastaan, nytkö vasta hän olisi näin avuttomasti joutunut epätoivoon!
Niin hullu en ole, että ottaisin sellaista uskoakseni. Vaikka olisin
viipynyt poissa kauankin yli määrä-ajan, niin tiedän ettei Irene
sittenkään olisi menettänyt jaloa luottamustansa, vaan olisi elänyt
toivossa onnellisena, taivuttamatta uljasta päätään kurjan ja ilkeän
ikeenne alle... Tiedän kyllä, kuinka asiat ovat. Kamarijunkkari on
tänään häntä kosinut ja Irene on kohdellut häntä ylenkatseellisesti
ja kylmästi. Sitten kamarijunkkari varmaankin on uhannut kostaa,
ilmoittamalla hänen isästään asioita, joita Irene isänsä tähden ei ole
tahtonut minulle suoraan mainita. Kuitenkin Irene on pysynyt lujana
sekä isänsä että kamarijunkkarin tahtoa vastaan. Silloin hänen isänsä
ajatteli näin: jos nyt laitan tytön pois tieltä ja teen sen ikäänkuin
hän itse olisi lopettanut päivänsä, niin minulla ei enää liene syytä
pelätä kamarijunkkaria. Ja mainio tilaisuus teillä olikin siihen
täällä ullakolla, varsinkin kun satuitte lukitsemaan ovenkin, Te se
olitte, joka panitte paulan hänen kaulaansa ja tapoitte hänet. Valkeus
ja pimeys eivät sovi yhteen... hän oli enkeli ja te olette itse
pahahenki.

Näin puhuessaan Harald kerta toisensa perästä oli istahtanut
patjalle Irenen viereen. Hänessä kyti vielä heikko toivo, että hän
mahdollisesti virkoisi henkiin ja hän koetti joka tavalla saada hänet
tointumaan. Ahtaan hameenmiehustan ja kureliivin hän oli päästänyt
auki ja siepannut seinältä päällysvaatteita, peittääksensä niillä
vaaleaa morsiantansa, varjellaksensa häntä pakkaselta, jonka kuitenkin
toivoi häntä virkistävänkin. Tuon tuostakin hän otti vadista vettä,
kastaaksensa sillä hänen otsaansa ja ohimoitaan.

Hän oli väkisinkin koettanut pysyä tyynenä tämän rakkaan, vaalean
tytön takia. Ken olisi hänet siinä nähnyt, ei olisi voinut olla
ihmettelemättä hänen mielenmalttiansa sekä sitä eriskummallista
asemaa, johon kohtalo oli hänet heittänyt. Lähellä häntä oli
kaksi olentoa, joista toinen oli hänen pahin vihollisensa ja
toinen hänen sydämensä ainoa rakas ystävä. Edelliselle hän puhui
inhon ja ylenkatseen sanoja, toiselle ei virkkanut sanaakaan, hän
kun ei kuitenkaan olisi voinut hänelle vastata. Kuitenkin oli
viimeksimainitun hoito hänelle pää-asiana ja toisen kanssa puhuminen
vain välttämätön sivuseikka.

— Onko sinulla todistuksia, jymisi vapaaherra, vaadin sinulta
todistuksia, mokomakin rohkea ja hävytön konna, jonka armosta olen
antanut syödä leipääni, suoden sinulle tilaisuuden houkutella
tyttäreni pauloihisi!

— Mitäpä ne paulat olivat tämän kuoleman paulan rinnalla! Sanot minun
syöneen sinun leipääsi, mutta minä vastaan, _ettet sinä koskaan
vastedes tule syömään minun leipääni_. Sinut ajetaan ulos ryöstetystä
linnastasi ja pois ihmisten silmistä. Mutta siitä ei nyt ole kysymys.
Vaadit todistuksia; siis ei niitä ole mielestäsi tarpeeksi... ja
ehkäpä niistä huolimatta voisitkin kiertelemällä päästä maallisen
oikeuden kourista... mutta minusta ne kumminkin ovat sitovia. Ja onpa
tässä olemassa hyvinkin pätevä todistus. Vai oletko koskaan kuullut,
että kukaan, joka ehdollaan tahtoi kuolla, ensin olisi repinyt ja
pahoin pidellyt omaa ruumistansa? Katsopa, kuinka Ireneni suhteen on
julmasti menetelty, katso näitä paisumia ja sinelmiä, näitä kynsien
jälkiä kaulassa ja niskassa, katso kuinka nämä kauniit hiukset ovat
sekaisin ja takkuiset. Olet häntä piessyt ja joka tavalla rääkännyt,
laahannut häntä hiuksista pitkin lattiaa... Ja vielä puhut, ettei muka
olisi todistuksia...

Näin puhuen Harald jälleen tunnusteli Irenen otsaa ja valtasuonia ja
luuli huomaavansa, ettei enään ollut mitään toivoa. Nyt hän vihdoin
hurjistui ja huusi jymisevällä äänellä:

— Vai eikö minulla ole todistuksia, sinä kavala tiikeri ihmisen
haahmossa, sinä luonnoton ilkiö isäksi?

Näin sanoen hän hyökkäsi vapaaherran kimppuun. Niin kärsivällinen
elehvanttikin, kun sen kärsivällisyys vihdoin viimein loppuu, hyökkää
julman tiikerin päälle ja saa siitä pian voiton. Harald paiskasi
vapaaherran voimainsa takaa lattiaan ja lyödä läimähytti häntä, niin
että veri purskahti korvista, suusta ja sieraimista. Mutta siihen
hänen raivonsa myös päättyi. Vapaaherra, joka ei kuitenkaan pyörtynyt,
alkoi kovalla äänellä huutaa apua:

— Palvelijat, pian apuun, ennenkuin minut tapetaan. Rientäkää!

— Älkää pitäkö kiirettä! Vapaaherralla ei ole mitään hätää, huusi
Harald vielä kovempaa.

Askeleita ei kuulunut, eikä ketään tullut apuun. Harald piti vielä
vapaaherrasta kiinni lujilla kourillaan ja huusi kaikuvalla äänellä:

— Vai enkö minä sinua tunne? Puolisosi sinä myrkytit, kälysi...
mutta hänestä saamme vast'edes puhua... veljesipojan jätit jylhälle
kalliolle... veljesityttären annoit tappaa... vielä toisenkin
kerran aijoit murhata hänet, Stellan... ja nyt lopuksi, päälle
päätteeksi olet tappanut oman tyttäresi. Onkohan olemassa niin suurta
rangaistusta kuin olisit ansainnut? Eihän se liikaa olisi, vaikka
tukasta laahaisin sinut tuonne loukkoon ja hirttäisin niinkuin itse
teit hänelle, joka makaa tässä. Mutta minä en ole kelvollinen sinua
rankaisemaan, vaan jätän sen Jumalalle, eikä se olisikaan kylliksi
kova rangaistus sinulle... Ollakseni kuitenkin varma, ettet lähde
karkuun taikka, julma kun olet, rupea tätä minulle kallista ruumista
vielä raatelemaan, niin seuraa minua, jottei minun tarvitse sinua
tukasta laahata.

Koneentapaisesti vapaaherra kulki hänen perässänsä toiseen loukkoon.
Kun Harald vuorostansa nyt alkoi laittaa paulaa, niin vapaaherra taas
yritti lähteä karkuun, mutta samassa kuului ikäänkuin seinästä ääni,
joka lausui tuon ainoan sanan: _Henrik_. Ikäänkuin kiveksi muuttuneena
jäi vapaaherra paikallensa seisomaan, jotta Harald sai tehdä hänelle
mitä itse tahtoi. Hän pujotti vapaaherran paulan läpitse ja jätti
hänet kainaloista riippumaan; tämä asema oli siksi tukala, ettei hän
voinut ponnistella vastaan, eikä päästä omin voimin irti.

Harald poistui nyt ullakolta ja tapasi portailla paitsi rouva
Orrbergiä ja v. Assarin sisaruksia myös koko talonväen koossa.
Kaikeksi onneksi pojat olivat kaupungissa kestissä ja pikku Ulla
nukkui vielä. Siitä asti kun ovi särjettiin olivat he seisoneet
siinä kuuntelemassa, uskaltamatta rientää vapaaherran avuksi, taikka
lieneekö heiltä ollut tahtoa puuttunut. Kaikki he olivat pelästyksestä
puhumattomina ja Amalia itki.

Harald meni huoneeseensa ja jotta ei hänen äitinsä liiaksi pelästyisi
hän, tarttuen häntä käteen, selitti muutamilla sanoilla mitä oli
tapahtunut ja mitä vielä oli tehtävä. Haraldin annettua hänelle
liinan, johon hän saisi kätkeä kasvonsa, he molemmat astuivat ulos.
Portailla seisoville sanoi Harald:

— Jo on aika, että tulette todistajina katsomaan sellaista, jota ette
ole tienneet aavistaakaan. Älkää viipykö, tulkaa heti!

Jos Haraldin odottamaton ilmestyminen jo oli herättänyt heissä
kummastusta, niin he nyt aivan ällistyivät, nähdessään tämän
salaperäisen naisen. Ja heidän tultuaan ullakolle, niin kuka voisi
kuvailla heidän pelkoaan ja kauhistustansa, kun he tapasivat
vapaaherran siellä elävänä roikkumassa ja vähän etäämpänä hänestä
näkivät hänen tyttärensä makaavan kuolleena lattialla.

Annettuaan heidän muutaman silmänräpäyksen tuota katsella, päästi
Harald hänen ilkeästä ja häpeällisestä asemastansa. Nyt oli vapaaherra
käskemäisillään miespalvelijansa ja kamarijunkkarin vangita Haraldin,
jonka aikoi ilmoittaa Irenen murhaajaksi, mutta nähdessään tuon
salaperäisen naisen, hänen rohkeutensa kokonaan lannistui, niin ettei
hän saanut sanaakaan suustansa. Sen sijaan Harald ryhtyi puhumaan:

— Halusta sinä, vapaaherra Arvid Henning, käskisit kaikkia tässä
läsnäolevia tekemään minulle väkivaltaa, mutta kielesi ei ota
kääntyäksensä ja se onkin parasta, koska he tuskin uskaltaisivat
taikka tahtoisivat sinua nyt totella. Siis, kuulkaa minua. Kaikkein
teidän, sekä talonväen että vieraitten läsnäollessa, minä julistan,
että vapaaherra Arvid Henning on varas, rosvo ja moninkertainen
murhamies. Katsokaa tätä hänen tytärtään, hänen omaa lastansa, kuinka
hän makaa tuossa kalpeana ja puhumattomana, katselkaa kauhean nuoran
jälkiä hänen hienossa ja valkoisessa kaulassaan, katselkaa hänen
niskassaan kynsien jättämiä jälkiä. Kaiken tämän on hänen isänsä
tehnyt ja minkätähden? Kostonhimosta sekä maallisen rangaistuksen
pelosta. Siitä varmaankin kaksi meistä voisi antaa tarpeellisia
tietoja, koska luulen heidän pitävän kunniastaan ja kuuntelevan
omantunnon ääntä... mutta kentiesi sitä ei heiltä vaaditakaan. Siinä
kyllin, että monesta seikasta käy selville, ettei tämä nuori neiti
ole tappanut itseänsä, vaan että hänen isänsä on hänet surmannut. Ja
ellei näitä todistuksia pidettäisi täydellisinä, niin muistakaa, että
oikeudessa katsotaan puoliakin todisteita päteviksi, jos on kysymys
henkilöstä, joka aikaisemmin on huomattu syypääksi suuriin rikoksiin.
Tähän asti hän on voinut salata ilkitekonsa, niin ettei laki ole
pystynyt häntä tuomitsemaan; mutta kuulkaa nyt, mitä muita rikoksia
hän on tehnyt, paitsi sitä, jonka näette tässä silmäänne edessä.
Seuraavista kahdesta rikoksesta minä tulen tekemään kanteen häntä
vastaan ja toivonpa voivani todistaa hänet syypääksi. Katsokaa tätä
naista, tunnetteko hänet?...

Kreivitär veti liinan pois silmiltään, näyttäen kasvonsa. Kylmä hiki
nousi vapaaherran otsalle ja hän vaipui vanhalle sohvalle, jolle jäi
istumaan.

Eipä paljon puuttunut, ettei kaikkein saapuvilla olevien käynyt
samoin, heidän nähdessään nuo vieläkin kauniit kasvot, jotka
muistuttivat kuollutta.

Vapaaherran kamaripalvelija, joka oli noin viidenneljättä ikäinen mies
ja oli ennen palvellut vapaaherran vanhempaa veljeä, syöksyi nyt esiin
ja heittäytyi polvilleen entisen haltijattarensa eteen.

— Armollinen kreivitär, hän huudahti.

Kyynel kimmelsi kreivittären silmässä ja hän laski kätensä palvelijan
pään päälle, koettaen sitten saada hänet nousemaan. Itse hän ei voinut
puhua, mutta hän viittasi Henrikille, että tämä jatkaisi. Kesti vähän
aikaa ennenkuin tämä jälleen pystyi sitä tekemään ja sitäpaitsi hän
silmillään seurasi Amalian toimintaa, joka, vaikka se olikin hänestä
turhaa, kuitenkin herätti hänessä kiitollisuutta.

Haraldin puhuessa tämä nimittäin oli uskaltanut lähestyä rakkaan
neitinsä vuodetta, koettamaan hänen otsaansa ja käsiään. Hän ei tehnyt
sitä uteliaisuudesta, vaan pitääksensä huolta emännästään. Hän riensi
alas ja toi palatessaan jotain väkevää hajuvettä ja muuta sellaista,
jolla alkoi häntä hieroa ja joka tavalla virkistyttää. Harald hymyili
tuolle surullisesti ja jatkoi:

— Niin, tämä on kreivitär Helena Henning. Paitsi tätä uskollista
palvelijaa on monta muuta vielä elossa, jotka voivat sen todistaa.
Hänet haudattiin, koska hänet luultiin kuolleeksi, vaikka hän
olikin vain valekuollut. Hän heräsi maanalaisessa huoneessa, jonne
ei kuu eikä aurinko päässyt paistamaan. Siellä hän tuon tuostakin
näki kaksi miestä, joista toinen on vapaaherra tuossa ja toinen,
jonka myös aijon haastaa todistajaksi, omasta pyynnöstään on jäänyt
samaan hautakammioon, josta viime yönä onnellisesta sattumuksesta
pelastin kreivitär Henningin. Tyydyttääksensä pirullista, luonnotonta
kostonhimoaan, vapaaherra neljätoista vuotta on pitänyt häntä siellä
vangittuna. Kieli tarttuisi kiinni suulakeeni, jos rupeaisin teille
kertomaan kaikkea, mitä minä tiedän ja uskon. Tässä näette hänet, tuon
rakkaan ja armaan... hän elää, mutta huomaatteko, kuinka vapaaherra
vapisee...

Kreivi Henningillä oli vaimonsa kanssa kaksi lasta. Itse hän pitkät
ajat oleskeli poissa, koska oli joutunut orjuuteen; sillä välin
pidettiin hänen puolisonsa hulluinhuoneeseen teljettynä. Vapaaherra
lähti Saksaan matkustamaan ja otti mukaansa holhokkinsa, pikku
Henrikin. Siellä hän jätti lapsen asumattomalle saarelle, mutta se
tulikin pelastetuksi. Kelpo ihmiset ottivat sen kasvattaaksensa
ja se elää vieläkin. Tyttären, joka äidin luulotellun kuoleman
jälkeen myös joutui setänsä holhouksen alaiseksi, oli tämä myös
päättänyt surmata, mutta hänen kätyrinsä, jonka kävi lasta sääli,
vaihetti sen kuolleeseen lapseen, jonka vapaaherran poissa ollessa
toimitti hautaan. Huolimatta kaikista vaaroista ja kummallisista
elämänvaiheista, tämä kreivittären toinenkin lapsi vielä elää. Kaikki
te hyvin tunnette hänet... se on Stella. Katsokaa, kuinka äiti ja
tytär ovat toistensa näköisiä, niin ette enään epäile!... Mitä poikaan
tulee, jonka muistopatsaan olette nähneet puistossa, niin hänkin,
niinkuin jo sanoin, elää vielä. No niin, minä olen Henrik Henning...
tämä on äitini ja Stella on minun sisareni... Oikeudessa olen vaativa
takaisin kaikki oikeutemme ja syytökset tätä miestä kohtaan olen
myös käräjissä näyttävä toteen. Olkoon hän kuinka viekas tahansa,
kierrelköön niin, että totuus muuttuu valheeksi ja valhe totuudeksi,
Jumala on kuitenkin oleva puolellani ja antava minulle viisautta,
jotta saan hänet kaikkine juonineen paljastetuksi.

Vapaaherra ei enää voinut seurata Haraldin puhetta. Hän makasi
vanhalla sohva-rämällä sellaisessa tilassa, että muulloin, paitsi nyt,
olisi häntä surkuteltu. Kirkkaus oli sammunut silmistä, jotka hurjasti
tuijottivat ympärillensä, tukka nousi pystyyn ja suu oli vaahdossa.
Harald huomasi hänen tilansa ja sanoi palvelijoille:

— Kantakaa vapaaherra huoneeseensa, jonka hän toistaiseksi saa pitää
omanansa. Lähettäkää heti noutamaan lääkäriä, ellei tämä pian mene
ohitse, ja hoitakaa häntä hellästi. Hän on vanha mies ja sitäpaitsi
teidän isäntänne.

Panikohan jalomielisyys nämä sanat hänen suuhunsa, vai pelkäsikö hän
vihamiehensä menettävän järkensä, niin ettei saisikaan hänelle kostaa.
Vast'edes saamme tietää hänen syynsä.

Kaikki palkolliset paitsi Amalia poistuivat, mutta kamarijunkkari
sisarineen kuitenkin jäi. Edellinen ryhtyi puhumaan:

— Luuleeko maisteri... suokaa anteeksi, että teitä vielä siksi
kutsun... luuletteko minulla olevan mitään osaa tähän?

— En tahdo luulla pahaa muista, kun olen tullut huomaamaan, että yksi
ainoa on syypää niin paljoon pahaan.

Emilia v. Assarin tunteet olivat näiden kauheitten tapauksien johdosta
peräti muuttuneet. Hämmentyneenä hän lähestyi Haraldia ja tarttuen
häntä käteen, sanoi:

— Harald Thalberg tai Henrik Henning, uskokaa pahaa vielä
toisestakin... minusta. Minä se olin, joka yllytin veljeäni menemään
niin pitkälle kuin mahdollista, ja seuraus siitä on ollut näitä
hirvittävin.

— Ei, sisareni, tällä kertaa en täydellisesti sinua totellut.
Vapaaherran tullessa tänne ullakolle, toivoin vielä tapaavani Irenen
alhaalla ja silloin olisin suostunut hänen niin kauniisti lausumaansa
pyyntöön... olisin luvannut luopua tyttärestä, rupeamatta silti
ahdistamaan isää. Siitä vapaaherra ei kuitenkaan tiennyt mitään, sillä
siinä tapauksessa hän ei olisi tehnyt minkä teki.

— Turhaan sinä koetat painua lohduttaa, Emil, sillä vaikkei vapaaherra
olisikaan tavannut Ireneä täällä, niin sinä kumminkin alhaalla olisit
tavannut minut ja minä olisin uudelleen yllyttänyt sinua pahaan.
Sillä minäpä kehoitin sinua pysymään vaatimuksissasi, vaikka tiesin
ketä Irene rakasti. Tuo syyllisyyteni, jonka nyt vasta huomaan, tekee
minut onnettomaksi. Turhamaisuus ja itsekkyys viettelivät minua...
kentiesi myös rakkaus, mutta minkä arvoinen olikaan sellainen rakkaus,
joka viihtyi yhdessä näin kehnojen tunteitten kanssa. Voi, jospa
Irene vielä eläisi, taikka jos hän jälleen virkoisi henkiin, jotta
hänellekin saisin tunnustaa ilkeyteni, jotta saisin jollakin tavalla
sovittaa, minkä olen rikkonut. Näetkö, Harald, minä rakastan sinua ja
kuitenkin tahtoisin hänen tulevan vielä henkiin; etköhän siitä huomaa
että kadun? Mutta mitäpä on katumuksesta ja kyynelistä, koska tehty
kuitenkin on tehty eikä Irene enää herää.

Emiliassa olivat hänen paremmat ominaisuutensa päässeet voitolle ja
hän itki katkerasti.

Silloin kreivitär Henning tuli puristamaan hänen kättänsä. Äiti tahtoi
niin kernaasti lohduttaa sitä, joka rakasti hänen poikaansa.

— Hän toipuu, kuiskasi Amalia, hiljaa, hän toipuu.

— Vetäydy syrjään, Emil, kuiskasi Emilia veljelleen. Tämä ymmärsi,
mitä hän tarkoitti ja totteli.

Harald ja kreivitär menivät Irenen luo ja ensinmainittu oli
huomaavinaan hieman punaa hänen poskillaan. Vaikka pelkäsikin
erehtyneensä, hän kuitenkin sanoi:

— Kannetaan hänet varovasti lämpöiseen suojaan.

Neljän he kantoivat Irenen patjoineen Haraldin huoneeseen ja laskivat
sen hänen vuoteeseensa. Sitten asettivat he peilin hänen suunsa eteen
ja sen kalvoon ilmaantui hikeä. Harald koetteli hänen valtasuontaan
ja huomasi sen hiljaa tykyttävän. Jälleen hän alkoi kastella hänen
ohimoitaan vedellä ja Amalia koetti uudelleen käyttää hajuvettä.
Kaikkien iloksi loi kuolleeksi luultu silmänsä auki.

Heikolla äänellä, jonka suloinen sointu tunkeutui kuulijain sydämiin,
Irene sanoi:

— Harald, sinäkö siinä oletkin, Harald ja tuossa on kiltti
Amaliani...... ja Emilia, oletko sinäkin täällä... mutta sinä...
Stella... oletko vanhentunut? Miksikä Stella yksin on käynyt
vanhemmaksi? Harald, ymmärrätkö, mistä se johtuu. Ensin tahdon
kuitenkin sanoa, että rakastan sinua.

— Irene, oi, Ireneni!

— Muutoin luulisin eläväni, jatkoi Irene, vaivoin kohottaen hiukan
päätään, mutta koska Stella noin on vanhentunut, niin lienenkin
kuollut. Nyt minä ymmärrän. Olen kuollut ja autuas; Jumala on antanut
minulle Haraldin huoneen taivaakseni... Mutta minkävuoksi on Emiliakin
täällä?

Emilia purskahti itkuun, mutta nyt se tapahtui ilosta. Hänelle teki
niin hyvää saada Ireneltä nuhteita. Hyvyys hänen sydämessään alkoi jo
kantaa kauniita hedelmiä.

— Sentähden Emilia on täällä, että hän on ystäväsi, ja parhaimpia
onkin, selitti Harald.

— Vai on. Hyväile minua sitten, Emilia, niinkuin teetkin ja itke
ilosta, että olemme taivaassa. Sitä vain en käsitä, miksi Stella yksin
on käynyt noin vanhaksi.

— Hän on Stellan äiti, sanoi Amalia.

— Oikeinko totta? Silloinpa ehkä vielä elänkin ja olen maan päällä.
Harald, minä rakastan sinua. Harald parka, älä ole noin murheellinen!
Olenhan minä kuitenkin sinun omasi, joko elän tai kuolen... Mutta olen
kipeä ja väsyksissä ja tahdon nukkua.

Hänen päänsä vaipui jälleen päänalukselle ja hän vaipui uneen.

Harald meni alas ja viittasi Emiliaa seuraamaan. Tämän iloksi hän
ystävällisesti puristi hänen kättänsä.

Alhaalla hän kysyi, miten vapaaherra jaksoi. Ei kukaan tiennyt sitä
sanoa, koska ei kukaan ollut käynyt häntä katsomassa. Pikku Ulla oli
häntä kysellyt, mutta hänelle oli vastattu, että isä tahtoo olla
yksin. Sitten hän oli kysynyt suurta siskoa ja saanut vastaukseksi,
että hän on kipeä, mutta ei ilmoitettu, missä hän on.

— Mene minun huoneeseeni, sanoi Harald, kun pikku Ulla tuli häntä
vastaan, siellä iso sisko makaa sairaana... mutta astu hyvin hiljaa.

Pikku Ulla katsoi häntä suurilla, viisailla silmillään ja läksi.

— Tulkaa, Emilia. Menkäämme nyt tätä sairasta katsomaan.

He menivät. Huoneessaan vapaaherra makasi tiedottomana, sellaisena
kuin he olivat nähneet hänet ullakolla. Kamarijunkkari, joka oli
saanut tietää missä he olivat, tuli myös pian sinne. Häntä kummastutti
hänen nähdessään, kuinka heistä oli tullut hyvät ystävykset.

Nyt on kirkkoonmenon aika, sanoi Harald, minun tekisi mieleni mennä
kirkkoon. Irenehän nukkuu ja kamarijunkkari kai pitää huolta tästä
sairaasta. Lähdettekö, Emilia, mukaan?

— Mutta, entä jos hän heräisi, arveli Emilia. Lähdepä, Emil, Haraldin
huoneeseen ja ota sieltä hänen pistoolinsa, jotta voit puolustaa
Ireneä.

Pian Emilia oli saanut ylleen päällysvaatteensa, hevonen oli
valjastettu ja he kaikki kolme menivät siihen huoneeseen, joka nyt oli
Irenen hallussa. Hän nukkui makeasti, näyttäen unissaan enkeliltä.

Kamarijunkkarin otettua pistoolin, Harald ja Emilia jättivät nukkuvan
hyvästi ja läksivät.

Tämä kirkkomatka tuli olemaan Emilian onnellisimpia muistoja. Tosin
hän tiesi, ettei Harald häntä rakastanut, mutta hän tiesi myös, että
tämä ymmärsi häntä. Kaikesta mikä vast'edes kohtaisi häntä elämässä,
hän saisi korvausta tästä muistosta.

Otettuaan osaa jumalanpalvelukseen, he kirkolta menivät
kappalaistalolle, jossa söivät päivällistä, lähteäksensä sitten
pastorin ja Stellan seurassa Ristilään.

Harald oli kertonut kaikki mitä siellä oli tapahtunut ja matkalla
Stella sanoi:

— Olet aina naurahtanut niin epäilevästi, kun olen sanonut, että
joskus maailmassa vielä löydän vanhempani, ainakin äitini. Näetkö nyt,
Erkki... sinä paras ja rakkain ystäväni... että olin kerran oikeassa!

— Oikeassa olit, pikku kulta, sinä ainoa iloni ja tulevaisuuteni
toivo. Oi, kuinka rakastankaan sinua, lapsi raukka!

— Tiedätkö, Erkki, että olen vihoissani sinulle eräästä asiasta.
Muistatko, että kerran sanoit: "ajattelepa, jos tulisi joskus ilmi,
että oletkin prinsessa, kreivitär taikka korkeasukuinen neiti... ja
minä olen vain köyhä pappi ja tulen aina semmoisena pysymään"... Mutta
tiedätkö, jos minusta tulee rikas, niin silloin minä vasta tunnen
itseni oikein rikkaaksi, kun saan antaa kaikki mitä minulla on tuolle
köyhälle papille, omalle Erkilleni... ja sanoa: koska Stella köyhänä
sinulle kelpasi, niin ehkä et rikkaana häntä hylkää.

— Taikka ehkä sanoisit: ota kaikki rikkauteni ja Stella vielä kaupan
päällisiksi, naurahti pastori.

— Minähän laskin vain leikkiä, sanoi Stella, joka äkkiä oli muuttunut
totiseksi, kuinkapa minä voisin sinuun suuttua. Tiedän kyllä, että
sinä ymmärrät minua ja sinä tiedät, että minä ymmärrän sinua.

Mutta kun hän huomasi, että hänen sanansa luultavasti kuuluivat
sukkelilta, niin hän purskahti nauruun, muuttuaksensa kohta jälleen
totiseksi.

— Mitä huokaat, Stella? Vaikka tässä tilaisuudessa lieneekin
sopivampi, että huokaat, kuin että naurat.

— Kiitos, Erkki, että minua nuhtelet, mutta toria minä oikeastansa
tarvitsisinkin. Kovin olenkin kevytmielinen, kun saatan nauraa näin
tärkeällä hetkellä... minä, joka pian saan nähdä äitini... oman
äitini... ja vaikka olen kuullut semmoista, jota Harald meille
kertoi. Mutta en oikein tahdo saada päähäni, että se on totta, mitä
hän kertoi. Vai minulla olisi vielä äiti elossa... sehän olisi liian
suuri onni minulle... ja Haraldko olisikin minun veljeni... hän,
johon varmaan olisin rakastunut, ellei hän olisi vienyt minua sinun
luoksesi. Sehän olisi ollut kauheaa. Tiedätkö, kuinka minusta tuntuu?
Tuntuupa ikäänkuin olisin kulkenut sammalen peittämän äkkisyvän kuilun
ylitse pitkin kapeaa polkua. Jos jalkani olisi astunut vähänkin
harhaan, niin olisin syöksynyt syvyyteen.

He olivat nyt saapuneet Ristilän puistoon. Pastori osoitti sormellaan
harmaata linnaa ja sanoi:

— Tuo on ollut Stellan ensimäinen koti.

Stella kalpeni ja puristi hänen kättään. Eikä hän omin voiminsa olisi
päässyt ylös portaita ullakkohuoneeseen, ellei Erkki olisi häntä
tukenut. Ovelle hän seisahtui ja viittasi Erkkiä jäämään. Muutaman
kerran hän veti syvään henkeänsä ja Erkin tarttuessa lukkoon, hän
nyökkäsi myöntäen. Harald vei tyttären äitinsä syliin.

      *       *       *       *       *

Pikku Stella, joka ei muuten hevin pyörtynyt, kuitenkin uudenvuoden
päivänä 18 .. kello kahden ja kolmen välillä iltapäivällä tointui
äitinsä sylissä, oltuaan kolmasti tainnoksissa.

      *       *       *       *       *

Irene nukkui raskaasti ja sikeästi ja kovin hän olikin virkistävän
unen tarpeessa.

      *       *       *       *       *

Harald ei unohtanut v. Nitiä. Seppä oli käynyt avaamassa lukon ja pian
v. Nit jälleen oli ullakkokamarissa, jossa Harald kertoi hänelle,
mitä päivän kuluessa oli tapahtunut. Herra v. Nit ei tahtonut mennä
vapaaherraa katsomaan.

Seppä avasi myös lukon, jolla kreivittären vasen käsi vielä oli
kytkettynä rautavitjoihin. Nyt vasta hän tunsi itsensä oikein vapaaksi
ja miltei unohti menneisyyden.

— Nuo rautavitjat aijon ripustaa seinälleni, jotta ne alati
muistuttaisivat minulle, kuinka kärsimyksiä on kestettävä, sanoi
Stella.

— Ja kuinka on opittava panemaan arvoa onneensa, jatkoi kreivitär.
En nureksi kärsimyksiäni, sillä ilman niitä en nyt voisi olla näin
onnellinen. Jumala oli minulle armollinen, eikä antanut minun kuolla
ennenkuin oli suonut minulle tällaisen onnen. Vapaus ja tavarat
eivät kuitenkaan ole mitään sen ilon rinnalla, että nyt olen saanut
takaisin lapseni. Ja kuinka olettekin hyvät ja älykkäät ja sitäpaitsi
niin kauniit ja miellyttävät! Kuinka on mahdollista, että olen tullut
näin onnelliseksi... sanokaapa te, Harald ja Stella, taikka Henrik ja
Helena...

      *       *       *       *       *

Tämän päivän iltapuolella, jonka alku oli tuottanut hänelle niin
suurta tuskaa ja surua, tunsi Harald olevansa onnellisempi kuin
koskaan ennen. Kello viiden aikaan Irene avasi silmänsä ja näytti
olevan täysin tunnoissan, koska hänen puheensa ei ollut ensinkään
sekavaa.

Harald viittasi pastoria tulemaan kanssansa ulos.

— Luuletko, hyvä ystävä, sanoi hän, että hetkeksikään olisin jättänyt
Irenen, ellei minulla olisi ollut hyvin tärkeitä syitä. Tahdoin
edelläkäsin ilmoittaa sinulle ja Stellalle, mitä täällä saisitte
nähdä, ja oli minulla vielä toinenkin asia, joka on minulle varsin
tärkeä. Tahtoisin nimittäin, että kirkko vahvistaisi rakkauden
synnyttämän liittomme, koska en kestä nähdä kuinka tyttöparka makaa
siinä niin pahoinpideltynä, kärsien ehkä vielä kovia sieluntuskiakin.
Poista hänestä nuo tuskat, sillä vaikka hän nyt näyttääkin paremmalta,
niin voipa tapahtua, että hän jälleen rupeaa huononemaan, niin että
ehkä kuoleekin. Pyydän sinua sentähden vihkimään meidät ja soisin,
että se tapahtuisi nyt heti.

— Minulla ei ole mitään syytä kieltäytyä sitä tekemästä. Irenen isähän
on menettänyt kaikki edusmiehen oikeutensa, joten en menettele vastoin
lakia. Tule siis.

He palasivat sisään ja pastori selitti muutamalla sanalla, mitä nyt
oli tapahtuva. Sitten hän tavallisuuden mukaan toimitti vihkimisen ja
nyt Irene koko ijäkseen oli tullut Haraldin aviopuolisoksi.

Lienee tarpeetonta luetella todistajain nimiä, siinä kyllin, että
niitä oli viisi ja että kamarijunkkari myös oli niiden joukossa.

Itkevistä Emilia itki eniten. Hänen kyyneleensä olivat katkerimmat,
mutta samalla myös suloisimmat. Rakkauden unelma oli päättynyt, mutta
hänen sydämessänsä kohosi rakennus, joka ei ollut mikään tuulentupa,
vaan itse kieltäymyksen temppeli. Ja nuorta avioparia onnitellessaan
hän ei tuntenut mitään kateutta.

Juuri hän olikin kehoittanut Haraldia tähän pikaiseen vihkimykseen ja
Harald oli siitä niin kiitollinen kuin saattoi olla naiselle, jota ei
rakastanut.

      *       *       *       *       *

Olemme jo sanoneet, että Haraldin sydän oli herkkä ihmiskunnan
suruille ja vaivoille ja sen huomaamme seuraavastakin.

Hän läksi ulos huoneesta ja palasi hetken kuluttua noutamaan pastoria
kanssansa alas.

— Nyt seuraa se, joka sinulle Herran palvelijana on kentiesi
tärkeintä, sanoi hän. Nyt vasta sinulta kysytään sielunvoimaa,
sillä nyt ei ole kysymyksessä kahden ihmisen yhdistäminen, vaan
kuolemaisillaan olevan valmistaminen ijankaikkisuutta varten. Mitä
olen pelännyt, on valitettavasti nyt tapahtunut. Siitä saakka, kun
vapaaherra näki maan päällä hänet, jonka oli tottunut näkemään vain
maan alla, on hän ollut aivan puhumattomana. Luulin sitä ensin
pelkäksi teeskentelyksi ja että hän oli olevinaan mielipuoli, mutta
siitä huolimatta olisin kuitenkin vaatinut sinua käymään hänen
puheillaan. Niin surkeaa kuin se onkin, olen kuitenkin nyt huomannut,
että häntä on kohdannut halvaus, ja että hänen kasvonsa ovat kauheasti
muuttuneet. Mene nyt valmistamaan häntä kuolemaan.

Pastori kalpeni ja meni. Hän viipyi kauan sairaan luona ja Harald
alkoi jo toivoa parasta.

Vihdoin pastori palasi vielä kalpeampana kuin oli sinne mennessään
ollut.

— Kaikki on turhaa, sanoi hän, ensin hän ei minua ymmärtänyt,
maatessaan siinä tunnottomana. Mutta niin pian kun hän toipui sen
verran, että tunsi minut, viittasi hän minulle, että poistuisin. Ja
kun siitä huolimatta rupesin hänelle puhumaan, niin hän kiristeli
hampaitaan, puristi nyrkkiänsä, vieläpä nauroikin ilkkuen. En
voinut hänelle mitään ja palaan nyt toivottomampana kuin olin sinne
lähtiessäni.

— Lähtekäämme ylös etsimään lohtua rakkailtamme.

Portailla tuli Emilia heitä vastaan.

— Käypä, Emilia hyvä, vilkaisemassa tuon tuostakin vapaaherraa, sillä
luulen hänen olevan kuolemaisillaan, kehoitti Harald. Palkolliset
eivät näytä hänestä piittaavan ja ehkä kammoksuvatkin häntä. Mutta
missä on pikku Ulla?

— Hän tuli vast'ikään ylös ja kyseli ison sisaren sulhasta.

— Jospa hän ei vain rupeaisi puhumaan isästään, niin että Irene saisi
sen kuulla.

Heidän tultuaan ylös, Harald kuiskasi muutaman sanan pikku tytön
korvaan. Siihen Ulla ei vastannut mitään, sanoi vain veitikkamaisesti:

— Kyllä tiedän, että sinä olet ison siskon sulhanen. Irene ei
kuitenkaan kuullut näitä sanoja, sillä vihkimyksen jälkeen hän oli
mielenliikutuksesta saanut lievän kuumekohtauksen ja tunsi olevansa
niin uupunut, että pian vaipui uneen. Harald kävi istumaan vuoteen
viereen ja tyytyi siihen, että sai suudella hänen hiuksiansa. Stella
istui äitinsä ja Erkin välissä ja näytti äärettömän onnelliselta.

Huoneessa vallitsi syvä äänettömyys, jonka joskus katkaisi hiljainen
kuiskaus. Pikku Ulla ei uskaltanut hiiskuakaan.

Heidän istuttuaan noin yhden tai kaksi tuntia, astui Emilia sisään ja
viittasi Haraldia tulemaan ulos.

— En enään uskalla olla siellä. Mene sinä, Harald, katsomaan hänen
loppuansa.

Haraldin astuessa sisään vaihteli ilme vapaaherran kasvoilla ja hän
sai vaivoin sanotuksi:

— Pitäkää huolta lapsistani. Irene ei ollutkaan minun lapseni.

Pian alkoivat kuolonkorahukset, mutta kuolemantuskat eivät olleet
kovemmat kuin muillakaan ihmisillä. Ja ennen pitkää vapaaherra makasi
siinä ruumiina.

Haraldin silmät himmenivät hänen laskiessaan kätensä vapaaherran
otsalle ja tuntiessaan, että se oli kylmä kuin jää. Vaivoin hän
saattoi pysyä pystyssä, hirmuinen kauhu täytti hänen sielunsa ja hän
puhui kuolleelle näin:

— Siinä nyt makaat pelastuneena kaikista käräjänkäynneistä,
tarvitsematta enää vaivata kekseliästä ja nerokasta päätäsi,
päästäksesi luikahtamaan maallisen esivallan kynsistä, mikä oli ainoa,
johon uskoit. Nyt olet tekemisessä jumalallisen oikeuden kanssa ja
sinulla on tuomari, jota ei käy lahjominen, joka ei anna pettää
itseään tyhjillä lupauksilla, joka ei tarvitse pitkiä ja turhia
oikeudenkäyntejä ja jonka kaikkinäkevä silmä ei kaipaa todistajia.
Oi, te kurjat, maan tomusta luodut ihmiset, tulkaa tänne katsomaan
miestä, jonka Jumala on pelastanut häpeällisestä, maallisesta
rangaistuksesta, pitäen sen tarpeettomana ja vähä-arvoisena oman
oikeutensa ja vanhurskautensa rinnalla. Katsokaa, kuinka tämä mies,
joka äsken julkeasti tallasi jumalallisen ja maallisen lain jalkainsa
alle, nyt avuttomana ja liikkumattomana makaa tuossa. Jos olette
epäilleet kuolemattomuutta, niin heretkää jo epäilemästä!... Minäkin
olen syntinen, mutta enpä tahtoisi päättää päiviäni näin, enkä mistään
hinnasta vaihettaisi osaa sinun kanssasi. Olisin suonut sinun elävän,
en olisi tahtonut, että olisit kuollut näin kauhealla tavalla. Parempi
olisi sinun ollut kärsiä mitä häpeällisintä maallista rangaistusta,
jos se olisi vaikuttanut sinussa katumusta ja parannusta. Ja tosi on,
että kernaammin kuin näen sinut tuossa kuolleena, olisin luopunut
kaikesta kanteestani siinä toivossa, että kentiesi sen johdosta olisit
malttanut mielesi ja ruvennut tekemään parannusta. Mutta kaikkiviisas
Jumala on päättänyt asian toisin ja sinulta on armon aika loppunut.

Sellainen oli vapaaherran kuolinvuode. Ei ainoatakaan ystävää eikä
palvelijaa ollut hänen luonansa. Ainoastaan hänen vihollisensa, joka
oli saattanut ilmi kaikki hänen rikoksensa, seisoi hänen loppuansa
katselemassa.

Mutta tällä vihollisella oli hellä sydän. Ja vaikka hän tänä päivänä
oli saavuttanut mitä suurimman onnen, niin hän nyt itki katkerammin
kuin koskaan ennen eläessänsä oli itkenyt. Ja kun vast'edes
onnettomuus kohtasi häntä itseään, niin hänellä ei ollut kyyneleitä
omaa tuskaansa varten, koska niiden lähde tuntui vuotaneen tyhjiin.

      *       *       *       *       *

Pian tiesivät kaikki, että vapaaherra oli kuollut, kaikki paitsi
Irene, joka yhä oli yhtä kuuma ja voimaton, niin että pikku Ullakin
ymmärsi salata häneltä tämän surullisen tapauksen.

Viidentenä päivänä vapaaherra saatettiin viimeiseen leposijaansa,
perhehautaan, josta hän neljätoista ja puoli vuotta sitten herra v.
Nitin kanssa oli kantanut pois kreivittären. Vapaaherra ei kuitenkaan
ollut valekuollut eikä kukaan pelastanut häntä haudasta, viedäkseen
hänet elämään edes maanalaiseen kammioon, jossa hän ei olisi saanut
nähdä ainoatakaan auringonsädettä eikä ihmisen kasvoja, mutta olisi
kuitenkin ollut edes hengissä.

Koska häntä ei oltu tuomittu eikä tehty mitään kannetta häntä vastaan,
niin hän tietysti sai kunniallisen hautauksen.

Ruumissaattoon kuului paitsi pappia, Stellaa, kamarijunkkaria
sisarineen ja vainajan kolmea lasta, koko talonväki sekä kaikki
Ristilän alustalaiset. Pikku Ulla oli ainoa, joka itki kaipauksen
kyyneleitä, sillä hänelle oli isä ollut jotensakin hyvä. Hänen
molemmat veljensä, joilla ei ollut selvää tietoa Ristilän viimeisistä
tapauksista, mutta jotka eivät laisinkaan pitäneet isästään,
saattoivat häntä välinpitämättöminä hautaan, mutta muuten itki koko
saattoväki.

Neljä oli jäänyt pois haudalta, nimittäin v. Nit, kreivitär, Harald
ja Irene. Viimemainittu voi jo paljoa paremmin ja oli hyvällä
ruokahalulla syönyt yhtä ruokalajia ja oli juuri alottamaisillaan
toista, kun yht'äkkiä pudotti lautasensa lattialle ja kirkaisi: — Oi
Jumala, mitä tämä on?

Vaniljahyytelön mukana oli rouva Orrberg ajattelemattomuudessaan
lähettänyt kaikellaisia makeisia, joiden joukossa sattui olemaan
mustaan paperiin käärittyjä karamelleja ja muuta sellaista, jota
hautajaisissa on tapana tarjota.

Harald kävi aivan kalpeaksi eikä voinut vastata mitään, ja samoin oli
hänen äitinsäkin laita.

— Enkö nähnyt teidän kasvoistanne, että oli olemassa jotakin, jota
tahdotte minulta salata, sanoi Irene. Kuka on kuollut, sano pian,
Harald! Lupaan, etten kovasti säikähdä. _Hänkö_ on kuollut?

— Hän ei ollutkaan isäsi, vastasi Harald. Kuolinvuoteellaan hän
ilmoitti sen minulle.

Irenen mieleen muistui nyt, mitä isä tuona kauheana hetkenä oli
sanonut, _että hän siinäkin suhteessa tuli äitiinsä_. Ehkä se olikin
tuo muisto sekä vakaumus siitä, että vapaaherra kuolinvuoteellaan oli
puhunut totta, joka pelasti Irenen hengen. Kuitenkin hän sairastui
kovaan kuumeeseen, jolloin houreissaan näki kauheita näkyjä, joissa
vapaaherra milloin elävänä, milloin kuolleena ilmestyi hänen silmäinsä
eteen.

Kreivitär tiesi Irenen äidin olleen mitä siveimmän naisen, ja ettei
vapaaherran epäilyksiin ollut vähintäkään syytä. Hän oli siis
aivan varma siitä, että Irene oli vapaaherran oma tytär, mutta ei
ilmoittanut sitä Irenelle, eikä Haraldillekaan, vaan vei salaisuutensa
muassaan hautaan.



XXIII.

LYHYT LUKU, JOKA ON KOLMEN LUVUN ARVOINEN.


Hautajaisten jälkeisenä päivänä Iäksi kamarijunkkari pois, mutta
Emilia ei malttanut jättää Ireneä ennenkuin nähtäisiin, kuolisiko hän
vai jäisikö elämään. Emilia oli mitä uskollisin sairaanhoitajatar,
ja kun häntä paitsi Amaliakin oli hoitamassa Ireneä, niin Haraldin
ei tarvinnut pelätä, että lääkärin määräykset olisivat jääneet
yhdessäkään kohdassa noudattamatta.

Mutta Irenen parannuttua Emilia, vaikka ei ollutkaan kipeä, alkoi
nähtävästi laihtua ja käydä kalpeammaksi.

— Luulenpa, Emilia kulta, että lihon ja voimistun sinun
kustannuksellasi! Sinä vain hymyilet... mitä tarkoitat?

Emilia alkoi hiljaa itkeä nyyhkyttää ja kätki kasvonsa Irenen povea
vastaan. Mutta pian hän rohkaisi mielensä ja irrottautui Irenestä,
joka oli kietonut kätensä hänen kaulaansa.

— Tiedätkö, Irene, miltä minusta tuntuu? Tuntuu ikäänkuin olisin
juopunut hyvästä ja makeasta viinistä. Sellaisella on toisinaan
niin paljon mieltä, että hän ymmärtää yhä enemmän juopuvansa, kuta
pidemmältä hän omaksi vahingokseen nauttii tuota houkuttelevaa
nestettä. Toisessa vaakakupissa painaa viininhimo ja nautinto,
toisessa terve järki. Nämä sitten taistelevat keskenänsä, kunnes
toinen tai toinen pääsee voitolle. Taikka sitten hän jatkaa
juomistaan, kunnes lopen päihtyneenä kaatuu maahan, taikka jättää
sen siksensä... Minä puolestani valitsen viimeksimainitun... Aijon
ainaiseksi erota Haraldista.

Irene oli oppinut pitämään Emiliasta, niinkuin todellisesta
ystävästä ainakin. Ja se, että hänkin rakasti Haraldia, teki hänet
vielä kalliimmaksi Irenelle. Sillä koskahan nainen olisi ollut
välinpitämätön tällaisista asioista?

Eikä Irene ollut noita itsekkäitä naisia, jotka rakastaessansa
unohtavat ystävänsä ja kaiken muun maailmassa. Mielellään hän koko
ikänsä olisi pitänyt Emilian luonansa, mutta koska ei voinut vastustaa
hänen jaloa päätöstään, jota itsekin piti suuressa arvossa, hän oli
vaiti.

Irenen makuuhuoneen ovi aukeni ja Harald astui sisään. Oltuaan
vähän aikaa poissa, oli hänellä aina ollut tapana suudella Ireneä,
mutta hienotunteinen kun oli, hän nyt katsoi parhaaksi olla häntä
suutelematta.

— Miksi ei Harald suutelekaan puolisoansa, sanoi Emilia, suutele vain
minusta välittämättä.

— Jatkakaa te vain puheluanne.

— Niin, tiedätkö, Harald, minä aijon lähteä takaisin Ruotsiin.
Taalainmaalla ostan sitten pienellä perinnölläni hyvin syrjäisestä
paikasta pienen talon taikka torpan ja seurakumppaniksi
yksinäisyydessäni otan itselleni pienen kasvattitytön, jonka ei
ollenkaan tarvitse olla sievä. Hänet sitten kasvatan oman mieleni
mukaan. Ja jos hänestä tulee oikein kiltti ja kelpo tyttö, niin minun
on siitä kiittäminen Jumalaa, joka salli minun oppia tuntemaan sinut.

Kuumina polttivat kyyneleet Emilian poskia ja hän juoksi ulos
huoneesta. Sitten hän toimitti itselleen hevosen ja palasi jälleen
Irenen huoneeseen, johon pikku Ullakin oli tullut joukon jatkoksi.

— Kuulepa, Emilia, tänään saamme oikein hauskaa, sanoi hän. Solmu on
luvannut näyttää meille varjokuvia, joita hän kehuu hyvin kauniiksi,
niin että vanhainkin kelpaa niitä katsella. Mutta miksi itket?

— Minä matkustan pois, pikku Ulla, ja senvuoksi itken.

— Mutta koska itket, niin mitäpä ollenkaan matkustatkaan?

Nämä lapsen sanat olivat Emilialle suurena kiusauksena. Mutta hän
sai sen voitetuksi ja pukeutui matkaa varten. Pian Amalia tuli
ilmoittamaan, että hevonen oli valjaissa.

Jäähyväisiksi Emilia painoi suudelman Irenen huulille, ja hänen
tullessaan Haraldia hyvästi jättämään, tämäkin suuteli häntä.

Harald saattoi Emilian portaille asti ja koko talonväen nähden hän
vieläkin kerran suuteli häntä.

Nämä jäähyväiset olivat heidän viimeisensä tässä maailmassa, ja sitten
Emilia Iäksi.

Mihin hän sittemmin joutui, sitä ei ole saatu varmasti tietää. Huhut
tiesivät kuitenkin kertoa, että hänelle oli tehty useampia edullisia
naimatarjouksia, joista hän oli kiitollinen ja joita hän osasi pitää
arvossa. Kuitenkin hän vielä kuuluu olevan naimatonna, kasvattaen
mielensä mukaan nuorta tyttöä sellaiseksi kuin... hän itse _ei ollut_
nuoruudessansa.

      *       *       *       *       *

Kreivitär oli kieltänyt Haraldia hakemasta oikeudessa vahvistusta
Stellan ja hänen oikeuksilleen. Olihan siinä kyllin, että hän itse,
äiti, tunnusti heidät omiksi lapsikseen ja luotti niihin todistuksiin,
jotka osoittivat heidän syntyperänsä oikeaksi. Ei kenenkään mieleen
johtunut ruveta kieltämään kreivittären omaa oikeutta Ristilään, koska
monet ihmiset milloin hyvänsä olisivat ottanut valalleen, että hän
todellakin oli kreivitär Helena Henning.

Sitäpaitsi sekä kreivitär että hänen poikansa tulivat ajatelleeksi,
mihin tukalaan tilaan herra v. Nit joutuisi, jos asia vedettäisiin
oikeuteen ja tämä kovilla kourillaan rupeaisi häntä ahdistamaan.

Kaikki heidän hyvät aikomuksensa raukesivat kuitenkin tyhjiin, sillä
asia joutui oikeuden tutkittavaksi. Herra v. Nit oli nimittäin
tehnyt tunnustuksen ja sen ohessa tuonut ilmi joukon ilkitöitä,
joihin vapaaherravainaja oli tehnyt itsensä syypääksi. Tästä syntyi
jotensakin sekava, vaikkakin lyhyt käräjäjuttu, josta seurasi, että
Harald ja Stella julistettiin kreivi Henrik Henningin ja hänen
puolisonsa avioliitossa syntyneiksi lapsiksi. Tosin tuomari myönsi,
etteivät todisteet joka kohdassa olleet aivan selvät, mutta koska ne
eivät olleet ristiriidassa keskenänsä, vaan kaikki johdonmukaisesti
johtivat samaan loppupäätökseen, niin ne kuitenkin katsottiin täysin
päteviksi. Ja vaikka ne eivät olisi olleet näinkään selvät, lisäsi
tuomari kohteliaasti, niin hän kuitenkin olisi tuominnut ihan samoin
lasten ihoon poltettujen kirjainten nojalla ja siitä syystä, että
Harald niin suuresti muistutti kreivi-vainajaa ja Stella oli aivan
äitinsä näköinen.

Ymmärrettävää on, ettei tuomari lausunut näitä sanoja lakituvassa,
oikeutta pitäessänsä, vaan kahdenkesken kreivittären kanssa.
Käräjäsalissa hän julisti tuomion ilman mitään selityksiä.

Muutoin kaikki tähän juttuun sekaantuneet henkilöt, niinkuin Inttilän
torpanväki ja herra v. Nit, julistettiin syyttömiksi, jälkimäinen
sen johdosta, että hän, vaikka heikkoudesta olikin ollut osallisena
vapaaherran rikoksiin, kuitenkin oli koettanut pahaa parantaa,
ollen Jumalan kädessä välikappaleena siihen, että asia joutui näin
onnelliseen päätökseen. Kentiesi vaikutti myös tuomariin hänen näinä
viime aikoina osoittamansa mielenylevyys ja sitäpaitsi oli myös
kreivitär puhunut hyvää hänen puolestansa.

Ireneä ei ensinkään sekoitettu koko käräjäjuttuun.

Päästyään vapaaksi kaikesta edesvastuusta — tätä hän ei ollut
uskaltanut toivoakaan — herra v. Nit sydämestänsä kiitti Jumalaa,
jatkaen sitä uutta elämää, joka jo oli hänessä alkanut. Hän kävi
ahkerasti kirkossa ja häntä pidettiin uskovaisena. Alussa rahvas
katseli häntä epäluuloisesti sanoen: ”Tuossa on hän, joka autteli
Ristilän vapaaherraa hänen pahoissa juonissaan". Mutta aikaa voittaen
ihmisten mieli muuttui, ja ennen pitkää jo sanottiin: ”Tuossa kulkee
hurskas ja jumalinen mies, joka, oltuaan suuri syntinen, on ruvennut
käymään elämän kaitaa tietä ja nyt kelpaa meille kaikille esikuvaksi.
Jospa meistäkin tulisi hänen kaltaisiaan!"

Herra v. Nitin ei enää tarvinnut syödä armoleipää. Hänellä oli nyt
ammatti, joka kysyi suurta toimeliaisuutta, sillä hän oli pehtorina
Ristilässä. Ja arvaako lukijani, missä hän pyysi asua?... Ei missään
muualla kuin läntisessä kylkirakennuksessa. Kolme tai neljä noista
erillään olevista huoneista oli ovilla yhdistetty mukavaksi asunnoksi,
jossa oli tarpeeksi pienehkölle perheelle.

Vaikka pehtori v. Nit oli jo yli viidenkymmenen ja häntä sitäpaitsi
pidettiin heränneenä, alkoivat kuitenkin eräät aikeet, joiden
toteuttamisesta ei tätä ennen voinut olla puhettakaan, jälleen pyöriä
hänen päässänsä. Hän kuvitteli mielessään, kuinka hauskaa naineen
miehen elämä olisi, ja vaimokseen hän valitsi Amalian.

Tämä hyväluontoinen, joskin kevytmielinen palvelustyttö oli monta
kovaa koettuaan, muuttunut hyvin vakavaksi ja hänestä tuli nyt varsin
sopiva aviopuoliso herra v. Nitille, josta hän ensialussa oli vain
vähän pitänyt, mutta johon aikaa voittaen yhä enemmän mielistyi.
Heistä tuli onnellinen aviopari ja ukkonsa iloksi hän synnytti hänelle
lapsiakin.

Totia v. Nit ei yleensä juo muuta kuin kahdesti viikossa, mutta
päihtyneenä häntä ei koskaan enää nähdä.

      *       *       *       *       *

Kreivitär oleskeli vuorotellen molempain lastensa luona, ja hänen oli
vaikea sanoa, kumpaisessako paikassa hän viihtyi paremmin. Samoin
kuin muuttolinnutkaan eivät tiedä sanoa, onko heidän parempi olla
etelässä vaiko pohjolassa, mutta siitä huolimatta kuitenkin muuttavat
edestakaisin, samoin kreivitärkin oleskeli milloin toisen, milloin
toisen lapsensa kodissa, tietämättä kumpaisen pitäisi parempana.
Oltuaan noin viikon ajan Henrikin luona, tuli hänen niin ikävä
Helenaa, että hän olisi kuollut, ellei olisi saanut häntä tavata. Ja
oltuaan viikon Helenan luona, alkoi hän jälleen kaivata Henrikkiänsä.

Sekä hänen omat lapsensa että miniänsä ja vävynsä osoittivat myös
äidille suurempaa rakkautta ja hienotunteisuutta kuin vanhempain
ja lasten kesken yleensä on tavallista. Jos hän olisi halunnut
vaikka mitä, niin he jo edeltäkäsin olivat sen arvanneet ja kaikki
neljä he kilvan koettivat sulostuttaa äitinsä jälelläolevia päiviä.
Kreivittärelle se tuotti mitä suurinta huvitusta ja vaihtelua, kun hän
sai keskustella milloin yhden, milloin toisen kanssa, koska kaikki
nämä hänen lapsensa suuresti erosivat toisistaan, ollen kuitenkin
kaikki yhtä hyviä, miellyttäviä ja kelpo ihmisiä.

Kesäkuun yhdeksästoista päivä oli Stellalle oikea juhlapäivä, sillä
silloin hän täytti kuusitoista ja sitäpaitsi se oli hänen hääpäivänsä.
Emme voi kuvailla, kuinka ihana hän oli morsiamena, ja huhu hänen
erinomaisesta kauneudestaan oli houkutellut useita kaupunkilaisiakin
tekemään pienen huvimatkan nähdäkseen hänet. Morsiamen suloinen
kainous ja pieni viaton ylpeys olivat vielä omiansa lisäämään hänen
kauneuttansa, niin ettei katsojilla lainkaan ollut syytä katua
uteliaisuuttaan. Mutta palatkaamme hänen äitinsä luo.

Vaikka siis kreivittären onni oli niin suuri, ettei hän olisi
voinut parempaa toivoakaan, niin hän kuitenkin päivä päivältä yhä
enemmän riutui. Mitä ei neljätoistavuotinen oleskelu maanalaisessa
hautakammiossa voinut matkaansaattaa, sen sai aikaan vapaus,
auringonvalo ja ääretön onni. Hänen hermonsa eivät kestäneet
tätä pikaista muutosta pimeydestä päivänvaloon, kurjuudesta
aavistamattomaan onneen. Tämän onnen ylenpalttisuus jäyti hänen
elinvoimiaan ja hiljensi sydämen tykytystä. Tässä eivät auttaneet
lääkärit eivätkä mitkään varokeinot, sillä se oli kuoleman tautia.
Kreivitär hymyili hiljaista, taivaallista myhäilyä, lääkärin
ilmoittaessa, että hänellä ei enään ollut monta päivää elettävänään,
ja hän tunsi itsessään, että tämä ei tällä kertaa erehtynyt.

— Henrik, rakas poikani, sanoi hän kuolevaisille ominaisella,
raukealla äänellä, yleensä on yhdentekevää, mihinkä paikkaan ihmisen
viimeinen leposija valmistetaan, ja sen minäkin kyllä tiedän. Älä
kuitenkaan, poikani, pidä äitiäsi liian lapsellisena, vaikka hän
pyytää sinulta jotakin. Älkää kuoltuani viekö minua perhehautaan,
vaan haudatkaa hautausmaahan. Yksinäni en kuitenkaan tahdo siellä
levätä, vaan maatkoon rakas aviokumppanini saman kiven alla. Häntä
rakastin elämässä, häntä olen myös rakastava kuolemassa! Tätä minä
pyydän teiltä kaikilta ja olen varma, ettette ole viimeistä tahtoani
noudattamatta.

Kreivittären kuolema oli ihana. Hänen neljä lastansa sulkivat hänen
silmänsä ja hautasivat hänet sinne, mihin hän itse oli määrännyt,
hänen miesvainajansa viereen.



XXIV.

LYHYT LUKU, JOKA VOISI OLLA LYHYEMPIKIN.


Kreivitär jätti jälkeensä melkoisen perinnön, sekä kiinteää että
irtainta omaisuutta. Vaikka Harald ei suinkaan ollut varma siitä,
oliko sisarkin oikeutettu saamaan yhtä suuren perintö-osuuden kuin
veli, niin hän kuitenkin nyt, kun hänellä itsellään oli perittävää,
poikkesi entisistä mielipiteistään. Erkki ja Stella miltei väkisin
pakotettiin ottamaan vastaan yhtä paljon kuin Harald ja Irene. Ristilä
jäi jälkimäisten haltuun ja useat muut maakartanot joutuivat Stellan
osalle.

Hyvästä sydämestään Harald lahjoitti vapaaherran lapsille, jotka myös
olivat Irenen sisaruksia, noin kolmannen osan omaisuudestaan, ollen
eteenpäin niinkuin ennenkin heidän opettajansa. Pastori Ortman taas
luovutti kolmannen osan Stellan perinnöstä yliopistolle, käytettäväksi
apurahaksi nuorille taiteilijoille, määräämättä sitä kuitenkaan
jaettavaksi hänen nimellään, koska hänestä oli yhdentekevää,
tiesivätkö ihmiset lahjoituksen antajan nimen, kunhan siitä vain oli
hyötyä. Siksipä ei tiedetäkään, kuka on lahjoittanut nämä apurahat,
joita on kokonaista kolme, mikä on sitä kummallisempaa, kun ne eivät
suinkaan ole pieniä, vaan päinvastoin hyvinkin runsaita ja siis hyvin
tervetulleita niille, jotka niitä saavat.

Toisen kolmanneksen pastori määräsi kaikellaisiin hyviin
tarkoituksiin, joista mainittakoon pitäjänmakasiini sekä seurakunnan
kirkkoon hankitut urut, jotka nekään eivät komeile antajansa nimellä.

Mitä jälellä olevaan kolmanteen osaan tulee, sen hän piti heitä
itseänsä varten. Eikä ole syytä kadehtia heiltä ja heidän tulevilta
lapsiltaan tätä sievää omaisuutta, jos ajattelemme, ettei monikaan
olisi tehnyt sitä, minkä pastori Ortman teki. Eläessänsä hän jo
jakoi omaisuudestaan muille, kun sitävastoin useimmat ihmiset tuskin
kuollessaankaan malttavat luopua kurjista rahoistaan.

Lienee helppo arvata, että Irene ja Stella käsittivät nämä asiat
samalta kannalta kuin heidän miehensäkin. Ennenkuin tekivät
määräyksensä, olivat Harald ja Erkki myös keskenänsä perinpohjin
keskustelleet näistä asioista, kysyen toinen toiseltaan neuvoa,
niin että kumpikin oli aivan tyytyväinen toiseen. Ainoastaan siitä
syntyi vähäistä kinaa, kun Harald myös olisi pitänyt itseään varten
vain kolmannen osan perinnöstänsä. Pastori vastusti puolestaan tätä
ajatusta, koska Haraldilla siinä tapauksessa tulisi olemaan paljon
vähemmän kuin hänellä, jonka kappalaisen tulot melkein nousivat yhtä
korkealle kuin tuon kolmannen osan korot tulisivat olemaan. Mutta
niinkuin asiat nyt sovitettiin, tulivat kumpaisenkin vuotuiset tulot
olemaan jotensakin saman suuruiset.

— Jos sinulla tulisikin olemaan vähän enemmän, niin vaatiihan
kreivin-arvosi, että elät muhkeammin kuin minä, joka olen vain halpa
maalaispappi, sanoi Erkki nauraen.

— Etkö siis aijo hakea toista paikkaa? kysyi Harald. Aijotko
todellakin ijäksesi jäädä tähän seurakuntaan?

— Miksi en jäisi, ja sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minä itsekin.
Pilanpäiten sinä vain minua kiusaat.

— Leikkiä minä laskenkin, sillä totta puhuakseni en silti luule, että
täälläkään jätät lahjojasi käyttämättä. Jos olisin sinun tilallasi,
niin toivoisinpa voivani menetellä samoin kuin sinä.

— Älähän, veli kulta, huoli tehdä siitä niin suurta asiaa, vaan pidä
sitä järkähtämättömänä päähänpistona, johon luontainen hitauteni sekä
haluttomuuteni kumarrusmatkoihin ehkä ovat syynä.

— Nimitä sitä miksi tahdot, väitti Harald, asia on kuitenkin sama.
Tunnen sinut niin hyvin kuin jos lukisin avatusta kirjasta. Ja sinä
arvannet, kuinka minun tulisi ikävä, jos sinä muuttaisit täältä pois.

— Kumma kyllä, etteivät, nuo aviosiipat voi täyttää koko sydäntämme,
koska siinä on sijaa ystävillekin, pilaili pastori.

Stella, joka samassa tuli huoneeseen, virkkoi siihen:

— Kostaakseni saan ilmoittaa, ettet sinäkään, ukkoseni, ole minulle
kaikki kaikessa, sillä on minunkin sydämessäni tilaa ystäville,
jopa vanhalle harmaalle kissallekin, pikku varsalle, karitsoille ja
lehmille.

— Yhdestä asiasta minulla kuitenkin on syytä torua pikku eukkoani,
sanoi Erkki. Tiedätkö, Harald, ettei hän suuresti edisty
kitaransoitossa.

— Kuinka tuo Erkki onkaan? häijy ja vaativainen. Hän ei katso sitä
miksikään, että jo osaan jotensakin hyvin näppäillä kitaran kieliä,
paitsi että laulankin kyllä sievästi, vaan sen lisäksi hän vielä
tahtoo minua opettelemaan nuottejakin aivan perinpohjaisesti. Vaikka
hän sanoo minun muutoin kyllä olevan hyväoppisen, niin en tahdo saada
niitä päähäni, ne kun ovat niin kiusallisia.

— Syy siihen lieneekin minun, keskeytti Harald, koska en ole viitsinyt
niitä oikein tyrkyttämällä pikku siskolleni opettaa. Siis saat torua
vain minua, hyvä lankomies!

— Saattaa niin olla, vastasi tämä, ja minun täytynee tyytyä siihen,
mitä hän osaa. Jos hän joskus soittaa väärin, niin suukkosilla hän
pian saa minut lepytetyksi.

— Ja kuta huonommin soitan, sitä useammin meitä haluttaa kuulla
jotakin parempaa, ja silloin aina lähdemme harmaaseen linnaan Haraldin
ja Irenen luokse.

— Olen torunut Stellaa siitä, että hän vielä usein, vaikkapa leikillä,
mainitsee Ristilää tuolla nimellä. Hän on luvannut minulle parannusta,
mutta nyt se taas häneltä unohtui.

— Anna anteeksi, Harald, äläkä suutu sisareesi, vaikka sitä siksi
nimitinkin. Lupaan, etten enää niin tee. Antakaa molemmat anteeksi!

Näin sanoen hän lempeästi ja rukoilevasti katsoi heitä silmiin.



XXV.

KATKENNUT KITARANKIELI JA SAMMUNUT ELÄMÄ.


Todellakin kadehdittava on se mies, jolla on niin kaikin puolin
kelvollinen ja toimelias vaimo kuin pastori Ortmanilla oli. Vaikka
hän kyllä osasi antaa arvoa tälle onnelleen, oli kuitenkin hetkiä,
jolloin hän pikemmin tunsi itsensä onnettomaksi kuin onnelliseksi. Hän
piti näet tätä onnea siksi ylenpalttisena, ettei hän mielestänsä olisi
sitä ansainnut ja hän alkoi epäillä sen kestävyyttä. Suudelmillaan
ja hyväilyillään Stella kuitenkin aina sai tuon hänen pelkonsa
karkoitetuksi, niin että hän jälleen sai rohkeutta elää.

Olemme huomanneet Stellan herkkätuntoiseksi, mutta hän ei ollut
mikään pilalle hemmoteltu nainen. Nyt hänestä oli tullut mitä
toimeliain emäntä, joka aamusta iltaan saakka puuhasi keittiössään
ja vähitellen siirsi kaikki vanhan Reginan taloustoimet omille,
nuorille hartioilleen. Hän koetti perinpohjaisesti perehtyä myöskin
karjanhoitoon, pitäen tarkkaa vaaria, paljonko tuli lehmästä voita
j.n.e. Jopa oli hän siksi vireä, että piti työväen toimintaakin
silmällä ja oli pyytänyt mieheltään luvan saada kirjoittaa muistiin,
mitä rengit kunakin päivänä vuodessa olivat tehneet.

Hänestä ei sovi sanoa, että hän tuhlasi aikansa lukemiseen, mutta
sen voin kuitenkin vakuuttaa, että hän usein käytti siihen paljon
aikaa. Kullakin työllä on aikansa, sanotaan, ja Stella osasi aivan
erinomaisesti noudattaa tätä viisasta sääntöä, osoittaen mitä
selvimmällä tavalla, että tarkkuus taloustoimissa aivan hyvin sopii
yhteen ylevämpien rientojen kanssa.

Noin vuosi sen jälkeen kun he ovat viettäneet häänsä, ilmoittaa pieni
kehto ja siinä näkyvä pikkuinen, soma lapsenpää, että Stella on saanut
nauttia äidin onnea. Hän on jo entisissä voimissaan ja on sydämestään
kiittänyt Jumalaa, kaikkien hyvien lahjojen antajaa, tästä uudesta
onnesta, rukoillen lapselleen sekä ajallista että ijankaikkista onnea.

Kuitenkin tapaamme nuoren ja onnellisen äidin istumassa nukkuvan
lapsensa kehdon ääressä, itkien katkerasti. Kitara on hänellä
sylissään ja näyttää siltä kuin syyttäisi hän sitä kyyneleistänsä.
Erkki tulee huoneeseen ja miltei säikähtää nähdessään Stellansa
itkevän. Hän laskee hellästi kätensä hänen päänsä päälle, kysyen mikä
häntä vaivaa.

— Niin, tiedätkö, olen ruvennut niin kummia haaveilemaan! Irenen
käydessä täällä eilen, hän näytti minusta niin raukealta ja
läpikuultavalta kuin mikäkin hengetär. Puna hänen poskillaan oli niin
heleää ja vaihteli yhtenään. Hän näpähytti tämän kitaran kieliä ja
silloin tapahtui että h.-niminen, joka muuten on uusimpia kaikista,
eräästä paikasta kiertyi auki, niin että kieli siltä kohdalta kävi
pienemmäksi. Ajattelepa, mitä siiloin juolahti mieleeni! Päätin jättää
kielen samaan viritykseen, ja jos se kestäisi vuorokauden, niin en
enää kiinnittäisi mitään huomiota koko asiaan. Mutta juuri ennenkuin
tulit, se helähtäen ritkahtikin poikki ja sen vuoksi minä itken.
Odotan sinulta, Erkki, lohdutusta!

— En ollenkaan pidä siitä, että Stellani on noin taikauskoinen! Mitä
yhteyttä on tuon lapsellisen mielijohteesi ja ihmisen elämän ja
kuoleman välillä?

— Kuinka oletkaan hyvä, kun samalla sekä nuhtelet että lohdutat minua!
Oikeastansa se tällä kerralla ei olekaan taika-uskoa... sillä minä en
usko Irenen sen vuoksi kuolevan, että tuo kieli katkesi, en suinkaan!
Mutta sanonko sinulle, Erkki, miten tämän asian laita oikein on? Juuri
sen vuoksi, että tämä kieli, jonka panin koetteelle, ei voinut kestää
edes vuorokauttakaan, tulin muistaneeksi Ireneä, joka hänkin näyttää
niin heikolta. Ja kun ajattelen, että hän mahdollisesti kuolee pian...
niin onko ihme, että itken? Tämä luulo ei ole ilmasta temmattu, vaan
sen on synnyttänyt Irene itse, sellaiselta kuin hän nykyään näyttää,
ja sitäpaitsi tuo hänen alinomainen rykimisensä, jonka ei sanota
ennustavan mitään hyvää.

— Jumala on elämän ja kuoleman herra, sanoi Erkki. Sitäpaitsi lääkäri
kuuluu vakuuttaneen Haraldille, ettei Irenen tauti ole vaarallista
laatua, vaan että se menee pian ohi. Mutta lääkärikin saattaa erehtyä
ja voi käydä niin, ettei Irene elä vanhaksi... Mutta mitäpä siitä!
Meidän täytyy nöyryydellä kantaa surumme ja kiittää Jumalaa, joka
sillä, niin katkeralta kuin se tuntuukin, on tahtonut pelastaa meitä
lankeemasta äärettömän onnemme takia ylpeyteen ja muihin suuriin
synteihin.

— Näetkös nämä rautakahleet, kysyi Stella, etkö usein ole nähnyt minun
niitä katsellessani itkevän? Eikö siinä jo ole kylliksi, että äitini
kuoli, eikö se suru jo ole opettanut minulle, että tämä maailma ei ole
mikään taivas, että täällä ei ole muuta kuin kärsimyksiä odotettavana?
Pitääkö Irenenkin vielä kuoleman, enköhän sitä vähemmälläkin uskoisi?
Äiti on kuollut, ja jos tuoni riistää meiltä Irenenkin, niin enpä
voi olla ajattelematta: pian Harald myös kuolee, ja Erkki ja kaikki
muut... ja minä vain jään tänne yksin suremaan.

Stella itkeä nyyhkytti yhä katkerammin, eikä Erkki hennonnut häntä
häiritä, mutta niin pian kun hänen itkunsa vähän herkesi, otti hän
seinältä kreivitär-vainajan muiston, rautavitjat, ja laski ne Stellan
käteen, sanoen:

— Helena!

Kreivitär oli tavallisesti maininnut lapsiaan heidän oikealla
nimellään. Kun nyt Erkkikin kutsui häntä Helenaksi, antaen hänelle
samalla äitivainajansa kantamat rautakahleet, niin hän hyvin ymmärsi,
mitä miehensä sillä tarkoitti ja sanoi kyyneleittensä lomaan hymyillen:

— Tapahtukoon mitä tahansa, niin toivon kuitenkin, että Jumala antaa
minulle kärsivällisyyttä nöyrästi sitä kestääkseni, jotta en joudu
epätoivoon.

— Suokoon Jumala meille myös kiitollisuutta, lisäsi Erkki, jotta
onnettomuudessa ja kärsimyksissäkin voisimme kiittää häntä kaikesta
hyvästä. Ja opettakoon hän meitä kiittämään surun päivistä ja murheen
pitkistä vuosista, onnettomuuksista, jotka elämämme tiellä meitä
kohtaavat, mutta jotka opettavat meitä pitämään arvossa rauhallista
onneamme ja toivomaan tulevan elämän ihanuutta.

Samassa pikku poika heräsi, mutta ei ruvennut itkemään, nauroi vain,
kun äiti otti hänet syliinsä. Isäkään ei voinut olla pitämättä tätä
onnellisena enteenä.

Stella oli saanut määrätä pojalle nimen ja vaikka hänestä oli
yksinkertaista nimittää lapset vanhempain, sukulaisten ja kummien
nimellä, niin hän kuitenkin itse antoi esikoiselleen nimeksi Harald
Erik Henrik. Silloin lapsen isä oli sanonut:

— Aika veitikka olet, kun panit pojalle noin hassun nimen. Mutta
odotapa, tyttöseni, jahka vielä synnytät miehellesi tytönkin, niin
annan sille nimen, joka ontuu ainakin yhtä pahasti kuin sinun antamasi
nimi. Hänen nimensä olkoon Helena Irene Stella.

— Älä koskaan enää kutsu minua tytöksesi, muista se!

Näin oli Stella vastannut ja siihen nyt jätämme heidät. Jos heille
on syntynyt useampia lapsia kuin yksi, niin on luultavaa, että joku
niistä on saanut Erkin mainitsemat nimet.

Tyytykäämme siihen, että tiedämme Erkin ja Stellan olevan onnellisia
ja että tuota onnea näkyy heillä vastedeskin kestävän. Vaikka heidän
taivaallansa onkin ollut pilviä, niin nämä eivät kuitenkaan ole sitä
kokonaan peittäneet, vaan niiden lomitse on taivas siintänyt vain
sinisempänä ja kirkkaampana. Ja samoin kuin pilvenhattarat illansuussa
tavallisesti hajaantuvat ja katoavat, niin toivokaamme, että heidänkin
taivaallansa, silloin kun heidän elämänsä kääntyy illanpuolelle, ei
tule olemaan muuta kuin valoisia, läpikuultavia pilviä, joiden takaa
ijankaikkisuuden kirkkaat, loistavat tähdet pilkottavat.

      *       *       *       *       *

Käykäämme vielä kerran Ristilän puistossa, jossa tapaamme Irenen
istumassa aivan yksinänsä Henrik Henningin hautakivellä. Ken ennen
olisi tuntenut Irenen, olisi sanonut hänen paljon muuttuneen, mutta
ken ei ennen olisi häntä nähnyt, olisi säikähtäen väistynyt syrjään,
vakuutettuna siitä, että satukirjat, joista hän ennen lapsena oli
lukenut metsän-neidoista, sinipiioista ja muista tarunomaisista
ketteräjalkaisista olennoista, olivatkin puhuneet totta.

Irene heilutti ensin hiljakseen päivänvarjoaan, mutta otti sitten
taskustaan päiväkirjansa ja alkoi puhella itsekseen:

— Tänään juuri kaksi vuotta takaperin minä ensi kerran näin Haraldin.
Kuinka elämäni sitä ennen olikaan pimeä, synkkä ja kaikkea iloa
vailla, mutta sen jälkeen, oi kuinka valoisaa, rikasta ja täynnä
iloa! Vähän aikaa taaksepäin minusta vielä olisi tuntunut niin
kauhealta kuolla näin rakastettuna, varsinkin koska itsekin rakastan
näin äärettömästi... mutta nyt ovat asiat toisin. Jokaisella
hengenvedolla tunnen kuoleman lähestyvän, mutta nyt se ei enää minua
kammota ja ilomielin riennän sitä vastaan. Haraldia minä kuitenkin
kaiholla muistelen. Hän on sureva minua... oi, liiaksikin. Hänen
taakkansa minä niin mielelläni kantaisin... oi, jospa saisin viedä
sen muassani taivaaseen, niin ilolla surisin hänen sijassansa. Mutta
se ei käy päinsä ja sen vuoksi kuolema ei olekaan minulle niin
tervetullut kuin se muutoin olisi... Mutta jos Harald on sellainen,
joksi häntä luulen, niin toivonpa hänen muistavan, että tämä lyhyt
aika maan päällä ei ole mitään ijankaikkisuuteen verrattuna. Hän on
ajatteleva jälleennäkemisen autuutta ja muistava, että hänen Irenensä
uskollisesti seuraa kaikkia hänen askeleitaan, iloiten nähdessään
kuinka Jumala häntä rakastaa. Kärsivällisesti on Harald vaeltava
synkkää tietänsä, katse tähdättynä taivaallista kotiansa kohden.

Näin ajatellessaan Irene kuuli askelia, jotka nyt kuten ainakin
saattoivat hänen sydämensä sykähtämään ja mielensä innostumaan. Harald
lähestyi.

— Eiköhän ilma näin illalla jo käy liika viileäksi, sanoi hän, tässä
tuon sinulle saalin, kääri edes se ympärillesi. Mitenkä laitasi on,
armaani? Miksi olet pyrkinyt yksinäisyyteen ja tullut tänne kylmälle
kivelle istumaan?

— Minusta tuntuu ikäänkuin voisin vähän paremmin. Pistos ei enää
niin suuresti vaivaa ja hengittäminenkin käy helpommin. Kysyit,
miksi olen pyrkinyt yksinäisyyteen. Siksi, että tänään on kaksi
vuotta siitä, kun näin sinut ensimäisen kerran. Nämä vuodet ovat
olleet onnellisia, liiaksikin onnellisia. Tässä on päiväkirja, jota
tyttönä kirjoittelin... Nyt en enää pidä päiväkirjaa, se tulisi
liian yksitoikkoiseksi, ei olisi muuta kirjoitettavaa kuin onnestani
ja Haraldista, yhä vain Haraldista. Nyt minua huvitti lukea, mitä
seitsemäntoista vuotiaana olin sinusta kirjoittanut.

— Nähdessäni sinut tuossa kivellä, oma Ireneni, muistuu mieleeni, että
sinulla oli ylläsi sininen hame sekä tuo sama saali, joka nytkin on
hartioillasi, silloin kun ensiksi sinuun ihastuin ja minulle alkoi
käydä selväksi, että rakastin sinua. Ja minä muistan päivänkin: se oli
heinäkuun viimeinen päivä.

— Minä en silloin vielä ymmärtänyt, että rakastin sinua. Kuitenkin
olen siltä päivältä kirjoittanut muistikirjaani näin: ”Hän tuli
kävellen pappilasta ja minä näin hänet jo kaukaa. Aijoin nousta
kiveltä, jolla istuin, ja lähteä, mutta tuntuipa ikäänkuin joku
olisi minua pidättänyt ja minä jäin kun jäinkin paikalleni. Tultuaan
puistoon, Harald — mitäpä minä tässä päiväkirjassani häntä maisteriksi
nimittäisin! — Harald jäi ikäänkuin maahan juurtuneena seisomaan,
katsellen Ristilän päärakennusta juuri kuin jotain outoa olisi
liikkunut hänen mielessään. Mutta minut nähdessään hän kävi hyvin
iloiseksi. Puhuin hänelle jotain, jota en enää itsekään muista, ja hän
vastasi imarrellen. Sitä en kuitenkaan viitsi kirjoittaa kirjaani,
koska tahdon sen unohtaa. Puhelimme sitten vielä vähän aikaa ja siitä
muistan vain sen, että toruin häntä, kun hän kepillään löi poikki
tätyruohoja. Samassa tuli sinne eräs, jota en voi sietää.”

Heidän yhdessä luettuaan nämä sanat päiväkirjasta, Irene jatkoi:

— Tästä huomaat, rakas Haraldini, että jo silloin pidin sinusta,
vaikka en itse ymmärtänyt sitä, nuori ja kokematon kun olin. Nyt sen
jo tiedän ja uskallan Jumalan edessä ja näiden kainojen kukkasten ja
muhkeitten, vakavien puitten läsnäollessa vakuuttaa, että sydämestäni
rakastan sinua ja että olen äärettömän onnellinen. Eihän tuo ole
sinulle mitään uutta, mutta suutele minua kuitenkin vastaukseksi,
armaani.

Irenen rinta alkoi rajusti kohoilla, Haraldin pitäessä häntä hellästi
sylissään. Irenen jälleen vähän toinnuttua, niin että hän saattoi
paremmin hengittää, hän hiljaa sanoi:

— Ehkä et sallisi minun näin paljo puhua, koska luulet sen
vahingoittavan minua. Tahdon kuitenkin vielä vastata kysymykseesi,
miksi olen tullut tänne kylmälle kivelle istumaan.

Hän taukosi hetkeksi puhumasta, jotta ei antaisi miehelleen, jonka
sylissä yhä vielä lepäsi, syytä nuhteisiin. Tämä, joka ymmärsi mitä
hän tarkoitti, suuteli häntä, hymyillen lempeästi.

Irene jatkoi:

— Tulin tänne istumaan, koettaakseni miltä tuntuisi istua sillä
kivellä, jonka alla tulen pian lepäämään. Sillä yhtä minä sinulta
pyydän, Harald: älä vie minua isoihin, muhkeihin hautaholveihin,
vaan hautaa minut tähän puitten ja kukkasten keskelle, jossa Irenen
on paljo parempi maata. Olkoon tämä myös hautakiveni, sillä muuta en
kaipaa. Eikä siinä tarvitse olla minun nimeäni, parempi, että siinä
on hänen nimensä, jota rakastan ja joka rakastaa minua. Olkoon siinä
edelleenkin vain Henrik Henning, jonka sydämen tiedän seuraavan minua
hautaan. Nyt olen sanonut sinulle sanottavani ja tiedän, ettet koskaan
sitä unohda.

— En armaani, huudahti Harald, älä puhu haudasta! Vielä on rakkaudelle
jäävä monta ihanaa päivää. Kesän lämmin ilma on sinua vahvistava ja
syyskuussa lähdemme etelämaihin, missä sinä yhä enemmän virkistyt,
niin että pian parannut täydellisesti. Sinulla on vielä syytä toivoa
terveyttä, onnea ja rakkautta, miksi siis puhut kuolemasta ja
hautaamisesta... Mutta miksi noin surullisesti myhäilet?

— Sinä ajattelet maallista tulevaisuutta, minä taivaallista.

— Oi, miksi noin puhut, oma, ainoa armaani? — kysyi Harald äänellä,
jonka koetti saada tyyneksi, mutta joka epätoivosta vapisi.

— Tahdon uskoa sinulle jotakin, Harald, joka on yhteydessä tuon
hirveän tapauksen kanssa, josta emme koskaan ole puhuneet... koska
muutenkin niin hyvin ymmärrämme toinen toistamme... ja koska se on
minua lohduttanut että _hän_, jonka julmista kourista silloin pelastit
minut, ei ollutkaan isäni. Mutta tiedätkö, että silloin ensimäisen
tautini jälestä välistä tunsin samallaisia taudinoireita kuin nytkin.
Tuntui niinkuin veri äkisti olisi noussut rintaani ja kurkkuuni, niin
että olin tukehtumaisillani. Suo anteeksi, että salasin sen sinulta;
en tahtonut saattaa sinua levottomaksi, varsinkin koska toivoin sen
menevän ohitse. Ja niin kävikin, etten toukokuusta tammikuuhun asti
tuntenut mitään kipua. Mutta sitten vilustuin... ja siitä alkaen olen
itsekin huomannut, kuinka olen ruvennut riutumaan ja tullut heikoksi
ja voimattomaksi. Pidätkö vääränä, että puhun suoraan, riistäen
sinulta kaiken toivon? Enkö siis saisikaan puhua haudasta?

Mies ja nainen olivat ikäänkuin vaihettaneet luontoa. Irene puhui
juhlallisella levollisuudella kuolemasta ja haudasta. Harald kuunteli
häntä peläten ja vavisten, virkkamatta sanaakaan. Surullisesti
hymyillen Irene jatkoi:

— Ollessamme pappilassa ja minun nähdessäni Stellan lapsen, kävi
melkein vähän kateekseni. Tulin ajatelleeksi: "Ehkä Harald rakastaisi
minua vielä enemmän, jos minäkin olisin synnyttänyt hänelle lapsen."
Pian kuitenkin hylkäsin tämän ajatuksen, sillä olethan vakuuttanut,
ettei mikään maailmassa voisi lisätä sinun rakkauttasi. Mutta
sitten minulle taas johtui mieleen: "Olisihan lapsi saanut olla
muistuttamassa Haraldia minusta."

Hiljaa ja niinkuin itsekseen puhuen Harald vastasi:

— Lasta sanotaan rakkauden pantiksi, mutta kaipaako meidän rakkautemme
mitään vahvistusta? Sanot, että lapsi olisi joutanut olla sinusta
muistuttamassa... mutta mitäpä minä muistoista, kun Irene kerran on
poissa? Mitä ne minua hyödyttäisivät!

— Tulet siis elämään vain toivossa, Haraldini. Eikö totta?

      *       *       *       *       *

Irene heikkeni heikkenemistänsä; hän sairastui kuumeeseen, joka pani
hänen poskensa punaisina hehkumaan. Mutta mikäli eronhetki lähestyi,
hän tätä viimeistä hetkeä varten näytti kokoavan kaikki voimansa,
ollakseen niin hyvä ja miellyttävä kuin mahdollista, ja hänen
rakkautensa loi ihanan hohteen tälle hänen elämänsä illansuulle.

Harald koetti unhoittaa tulevaisuuden, eläen vain nykyhetkeä varten
ja muistuttaen ihmistä, joka kesän päivinä ahmien nauttii luonnon
ihanuutta, tahtoen miltei väkisin pidättää ajan juoksua, estääksensä
syksyn ja hävityksen lähenemistä, mutta nähdessään sen mahdottomaksi,
tuntee itsensä äärettömän onnettomaksi. Ja samoin oli Haraldinkin
laita.

Onko kukaan lukijoistani kokenut tuota tuskaa, kun tuntee sydämen,
jota hellästi on rakastanut, hiljakseen lakkaavan sykkimästä,
kun päivä päivältä huomaa valtasuonen tykinnän heikkenevän, kun
painaessaan tätä rakasta olentoa rintaansa vastaan, joka kerran täytyy
itsekseen ajatella: kentiesi yhden kuukauden, viikon tai päivän
perästä tämä Jumalan luoma, jota nyt pidän sylissäni ja joka vielä
elää, ajattelee ja rakastaa, voi olla kankea, eloton ruumis.

Näytti kuitenkin siltä kuin Irene elokuun alkupuolella olisi vähän
toipunut. Erkki ja Stella olivat Ristilässä käydessään kovasti
iloinneet ja lohduttaneet Haraldia, kehottaen häntä toivomaan parasta.

Irene sanoi jaksavansa nyt hyvin kuulla soitettavan ja pyysi Haraldia
laulamaan hänelle jotain. Harald jätti väliovet auki ja meni pianon
säestyksellä laulamaan erästä kaunista laulua.

Laulettuaan ensimäisen värsyn loppuun, oli hän kuulevinaan itseänsä
heikosti huudettavan. Hän kuunteli ja kuuli nyt selvästi ensin nimen
Henrik ja sitten taas Harald. Hän riensi Irenen luo.

Tämä teki jo loppua, eikä tahtonut kuolla yksin. Kun ei Harald hänelle
vastannut, niin hän kuolemantuskissaan oli noussut vuoteeltaan ja
tullut häntä hakemaan. Punainen verivirta osoitti, mistä hän oli
kulkenut. Häntä oli kohdannut verensyöksy.

Hän yritti puhua, mutta kun hän ei sitä voinutkaan ja tunsi kuoleman
lähestyvän, niin hän toisella kädellään osoitti kaulaansa ja toisella
Haraldia, ikäänkuin olisi tahtonut häneltä jotakin kysyä. Harald nosti
hänet syliinsä ja kantoi vuoteelle, kuiskaten jotakin hänen korvaansa.
Nyt hän hymyili ihanasti kuin autuaat henget ja osoitti kädellään
sinnepäin, missä muistokivi oli. Harald laski toisen kätensä hänen
sydämellensä ja, kietoen toisen hänen kaulaansa, suuteli häntä, kunnes
kuolema oli hänet vapauttanut.

Hänen sydämensä oli lakannut sykkimästä ja huulet tuntuivat
kylmiltä... Kuolleen kylmyys vaikutti Haraldiin, niin että häntä
vilutti sielua myöten.

      *       *       *       *       *

Kreivi Henrik Henningillä on kaikki, mitä ihmiset pitävät onnena. Sekä
herrasmiehet että talonpojat pitävät häntä arvossa ja moni kadehtii
häntä, kun hän on korkeaa sukua, rikas ja uljas. Köyhät kunnioittavat
ja siunaavat häntä, koska hän on antelias ja oikeutta noudattava,
eikä katso omaa etuansa. Hänellä on ystäviä, jotka tarjoavat hänelle
neuvoja ja lohdutusta, eikä hänen tarvitsisi olla ilman rakkauttakaan,
jos hän vain siitä välittäisi. Hänellä on taivaan tähdet, jotka
viihdyttävät hänen sydäntänsä, raitis ilma ja aaltojen loiskina,
jotka haihduttavat hänen suruansa, sävelet antavat hänelle lohdutusta
ja kukkaset levittelevät hänen ympärilleen tuoksuansa... siniset
tätyruohot heiluvat tuulessa, ilahuttaen häntä kauneudellaan. Hänellä
on sanalla sanoen kaikki, mitä ihmissydän voi pyytää... yksi häneltä
kuitenkin puuttuu ja se on... Irene.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Harmaa linna: eli Kertomus Ristilän hovista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.