Title: Nuoren opettajattaren varaventtiili
Author: Valtonen, Hilja
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Nuoren opettajattaren varaventtiili" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

VARAVENTTIILI ***



NUOREN OPETTAJATTAREN VARAVENTTIILI

Kirj.

Hilja Valtonen



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1926.



Tämän kirjan (kirjoittamattomana) sain serkultani Jussilta viimeisenä
syntymäpäivänäni, heinäkuun yhdentenätoista 1923. Tulin silloin
lailliseen ikään. Holhoushallitus kukistui, ja valta joutui omiin
käsiini. Kaikki sukulaiset, tuttavat ja kylänmiehet riensivät
lahjoineen lausumaan onnittelunsa tapauksen johdosta. Talouskapineita
ja huonekaluja aivan sateli ympärilleni. (Pitkä ikä, rakastava puoliso
ja kuuliaiset lapset sille ainoalle, joka rohkeni kukalla katkaista
yleisen tarvekalusuunnan!) Olin näet kodin, vanhanpiian yksinäisen
kodin perustamispuuhissa. Kaikenlaista sälyä karttuikin, pianosta
aina punalaitaiseen pölyriepuun saakka. Ihmiset ovat hyvin kärkkäitä
lahjomaan poismuuttajaa, etenkin äitipuoli, joka siten pääsee eroon
ilkeästä ja pahasisuisesta tytärpuolesta sekä kaikesta siitä kamasta,
mikä muistuttaa edeltäjää isän sydämessä. Niinpä sain lahjaksi kaikki
oman äitini huonekalut ja tavarat, jotka hän kerran oli myötäjäisinään
tuonut taloon. Isä oli antanut puusepän hiukan siistiä niitä.

Istuin parhaillani maallisen omaisuuteni keskellä miettien, missä
Suomen kolkassa mahtoikaan olla se kansanjalostuslaitos, jonka kahteen
kamariin ja keittiö pahaseen majoittaisin tavarani ja itseni, kun Jussi
julmasti rymistäen ryntäsi huoneeseen ja oli iskeä kulmansa kaapin
särmään.

»No!» sanoi hän ja katseli hämmästyneenä tuntemattomaksi maalattuja,
tuttuja tavaroita.

»No?» sanoin minä ja irvistelin keinutuolistani.

»Aiotko nyt jo ruveta majanmuuttohommiin?»

»En. Olen vain saanut nämä kaikki syntymäpäivälahjaksi.»

Jussi vihelsi ja näytti jonkin verran nololta. Arvasin, ettei hän ollut
hoksannut hommata minulle mitään suurenmoista lahjaa. Poika kulta!
Päätin päästää hänet pälkähästä.

»Onnittele toki ja anna lahjasi! Lahja kai sinulla on tuossa käärössä,
jota niin hellästi kainalossasi kannat.»

»Kuulehan, Liisa, älä pahastu, jos lahjani ei olekaan mikään erikoinen!
Ehdin hukata rahani. Isältä en viitsinyt enää pyytää lisää, kun aivan
äsken sain häneltä rahalähetyksen. Sitäpaitsi olisi minun pitänyt
silloin ilmoittaa, mihin olen entiset huljutellut. Ja siihen ei minulla
taasen ollut halua. Kyllähän sinä ymmärrät!»

Ymmärsinhän minä. Hyvinkin.

Jussi-serkku on yhdeksäntoistavuotias herra, ainoan enoni esikoinen,
joka keväällä leivottiin ylioppilaaksi. Oikea keltanokka siis! Aikoo
ahkerasti agronomiksi ja on meillä »haistelemassa» maanviljelyksen
aakkosia. Hän kävelee korviaan myöten rakastuneena rovastin Mirjamiin
(kuusitoistavuotias tenhotar), ja isäukon lähettämät rahat olivat
sulaneet sormukseksi, joka uutuuden hehkussa välkähteli Mirjamin
»liljanvalkeassa» sormessa.

»Mitä joutavasta pahastuisin!» lohduttelin. »Lahja se on pienikin
lahja. Kun se tulee hyvästä sydämestä, on se arvokkaampi kuin kaikki
nämä mööpelit. Anna tänne vain pullapellisi!»

»Ei se nyt pullapelli ole», ilmoitti Jussi pikkiriikkisen
loukkaantuneena. »Päiväkirjaksi sen tarkoitin.»

Todellakin! Paperikääröstä paljastui paksu kirja, joka asiaankuuluvin
kumarruksin ojennettiin päivän sankarittarelle. Ja kannet olivat
mustalla ja punaisella koristetut.

»Murheen mustalla pohjalla elämänilon punaisia riekaleita!» tuumin
tutustuessani lahjaan.

»Kannet eivät ole kauniit, mutta kirjakaupassa ei ollut muunlaisia»,
puolustautui rakastunut keltanokka. »Mirjam sanoi, että ne ovat
tunnelmallisemmat kuin aivan mustat.»

»Tietysti ne ovat tunnelmallisemmat. Ja niin vertauskuvalliset!
Mirjamko keksi tämän päiväkirja-aatteen?»

»Ei. Ajattelin, että sinun on hyvä saada uskottu ystävä mukaasi, kun
lähdet outojen ihmisten ilmoille. Tiedän, kuinka vaikeata elämä on, kun
sydän on täynnä asioita eikä ole ymmärtävää ystävää, kenelle niistä
kertoisi. Kirja ei petä. Se on sopiva varaventtiili ilolle, surulle,
ikävälle ja... niin... ja...»

»Ja rakkaudelle», täydensin rohkeasti. »Kiitos! Tulen käyttämään
varaventtiiliäsi.»



Elokuun 26 p. 1923.


Kohtalo on lennättänyt minut kauas synnyinsijoiltani. Monta, monta
valkeaposkista kilometripylvästä on sinisen kotijärveni ja tämän
yksitoikkoisen Latomeren välillä. (Nimi on omatekoinen, mutta hyvin
sopiva tälle paikkakunnalle.) Sydämeni huokaisee haikeasti Savonmaata
muistellessa. Ohhoo!

Koko kesän, aina siitä saakka kuin palasin seminaarista täysipitoisena
kansakoulunopettajana, jankutti äitipuoleni, etten saisi paikkaa.
Turhaan ne rahat olivat menneet minun koulutuksessani!

Rakas äitirouva ei koskaan anna isälle anteeksi sitä, että hän rouvan
kielloista ja äkäilyistä huolimatta koulutti minut ylioppilaaksi.
Mutta yliopistoon! Ei! Seis! Siellähän olisin kuluttanut rahaa niin,
että Harjulan komea rustholli olisi mennyt konkurssiin ja äitipuoli
kolmine lapsineen joutunut taivaltelemaan mieronmaita. Eipä silti,
että mieleni olisi tehnytkään lukuja jatkaa. Korkeat oppiarvot ja
loistavat arvosanat eivät ole koskaan olleet kunnianhimoni päämaalina.
Lukeminen ja etenkin laskeminen (inhoan algebraa ja trigonometriaa)
oli pahempaa kuin tervan syönti isolla piimäkapustalla. Ylioppilaaksi
luin kiusallakin, vaikka lujille se otti. Hirveän mielelläni olisin
viime syksynä mennyt Helsinkiin, en yliopistoon, vaan teatterikouluun.
Salasin kuitenkin haluni. Äitipuoli olisi saanut moisesta ilmoituksesta
vakavan hermokohtauksen, kenties sydänhalvauksen, enkä minä halunnut
hennoille hartioilleni syntisen kuolemaa. Niinpä lähetettiin
minut seminaariin hospitantiksi, ja minä menin. On näet suloisen
yhdentekevää, miten jokapäiväisen leipänsä hankkii, kun sitä kerran ei
saa hankkia haluamallaan tavalla.

Tämä kesä oli ikävä. Paikanhaku ei ole mitään hauskaa hommaa, varsinkin
kun saa turhaan yrittää. Koska olin hylännyt loistavan taiteilijauran,
päätin sijoittautua mahdollisimman vilkasliikkeiselle paikkakunnalle.
Kotipitäjän paikat saivat osakseen olkapäänkohautuksen. Sukulaisten
suositukset hylkäsin. Mutta kahdeksannelta luokalta saamani huonon
päästötodistuksen ansiosta sain tyytyä vaatimattomampiin paikkoihin.
Ja äitipuoli pisteli ja jankutti, jankutti ja pisteli. Sisarpuoleni
autteli häntä parhaansa mukaan.

Vihdoin, kun olin jo vaatimukseni alentanut kirkonkyliin, tuli
äitipuoleni suureksi ihmeeksi ilmoitus paikasta. Tarkastajan ja
johtokunnan kirjeet saapuivat yht'aikaa odottavaan kouraani.

Hyppäsin heti penkille ja luin sotaäänellä kirjeet kaikelle kansalle,
joka aterioitsi isännän johdolla isossa tuvassa. Jäljestä seurasivat
asiaan liittyvät nuhteet sopimattomasta käytöksestä. Opettajattaren
täytyy käyttäytyä kuin opettajattaren! Ah, äitirouva, mikä
mallikelpoinen nuori neito lienetkään ollut!

Nielin nuhteet vaieten. Äitipuoleni seurassa olen oppinut vaikenemisen
kauniin ja vaikean taidon. On ollut pakko oppia. Pienenä kunnioitin
patukkaa ja vaikenin, isompana hänen kielevyyttään ja vaikenin. Vahva
uskoni on, ettei tähän maailmaan ole syntynyt ketään niin kielevää
ihmistä kuin äitirouva, ei ainakaan tällä eikä viime vuosisadalla.
Ei kukaan voita häntä suunsoitossa. Tietäen tämän hyvin käytän sitä
ainoata taitoa, jota hän ei omaa, vaikenemista. Se kiusaa ja harmittaa
häntä enemmän kuin terävimmätkään sanat.

No niin! Rauha äitipuolelle Harjulassa! Onhan hän topakka emäntä ja
kelpo ihminen. Eikä hän sille mitään mahda, ettei pidä minusta sen
enempää kuin minäkään hänestä.

Mätäkuun viimeisenä päivänä lähdin Latomerta kohden. Kaikki taivaan
akkunat olivat auki, ja vettä satoi kuin saavista kaataen. Tämä ei
ollut ihme, vaan jokapäiväinen ilmiö tänä kesänä. Vettävaluvana
ilmestyin rakkaan koulukaupungin asemalle. Tavarani olivat jo
matkustaneet edeltäpäin.

Kumarruin lippuluukkuun.

»Toisen luokan lippu Mörskään!» sanoin suloisin hymyni huulillani.
Myyjä oli nuori mies ja äitipuoli kaukana maaseudun sumussa. Sain hymyn
hymystäni. Oikeastaan en ollut hymytuulella, enkä ole vieläkään, mutta
tuo nuori mies kivahteli niin kiukkuisesti edelliselle ostajalle, että
päätin armahtaa sitä yhä kasvavaa ihmisjonoa, joka odotti jäljessäni
vuoroaan. Eräs herrasmies on uskotellut minulle, että hymyni muka on
vastustamaton. Tepsi se nyt ainakin. Lipunmyyjä oli itse kohteliaisuus
ja haki Mörskää kirjoistaan niin, että lehdet rapisivat. Viiden
minuutin kuluttua ilmestyi hän jälleen luukun kehyksiin.

»Hyvä neiti, sellaista asemaa tai pysäkkiä ei ole.»

Levitin silmäni suuriksi.

»Varmasti on. Sain määräyksen nousta siinä pois junasta. Sitäpaitsi se
on Turistissakin. Katsokaa!»

Vedin Turistin taskustani ja levitin sen lipunmyyjän nenän eteen.
Hän meni uudestaan kirjoihinsa, hakija haki, luikkasipa vielä yhden
neidinkin avukseen, mutta Mörskää ei löytynyt. Jono takanani kiemurteli
jo odotussalin toisessa päässä. Kiukkuiset, kiirehtivät, kärsimättömät
katseet mittailivat sadetakkini märkää selkää. Eräs herra kävi jo
kovenemassa.

»Mitä ihmettä neiti koko päivän luukulla seisoo, etteivät ihmiset pääse
lippuja ostamaan!»

Päätin lepyttää hymylläni tuon hermostuneen, lihavan sedän
silkkipyttyineen. Valitsin myös pehmeimmän äänikerran.

»Ostan lippua minäkin, eikä tämä toimitus vie puoltakaan päivää,
vastahan olen seisonut tässä kymmenen minuuttia.»

Hermostunut, lihava setä silkkipyttyineen ei ollutkaan niin vain
lumottavissa kuin lipunmyyjä. Hän tosin jätti minut rauhaan, mutta
alkoi sensijaan sättiä rautatievirkailijoita yleensä ja nuorta
lipunmyyjää erikseen. Jono takanani liitteli myötämielisen mutinansa
herran sanoihin.

»Antakaa lippu seuraavalle asemalle!» ehdotin, sillä kävi säälikseni
viatonta, nuorta miestä, jonka pään päälle kiertyi koko odottavan jonon
kiukku ja kiihtymys. Syy oli yksinkertaisesti sen tuntemattoman herran
tai neidin, jonka huolimaton käsi oli kirjan laatinut. Mutta sitä ei
jono tajunnut.

Ilomielin täytti poika parka pyyntöni. Ja olenpa varma, että hymyni
oli ainoa hymy, jonka nuori virkailija sai siltä jonolta. Olin siis
tullutkin päinvastaiseen tulokseen. Niin voi käydä!

Hetken perästä istuin topatulla toisen luokan penkillä. Oikeastaan oli
sopimatonta köyhän ja puolisivistyneen kansakoulunopettajan matkustaa
näin ylellisesti ja uskotella olevansa rikas ja äveriäs. Mutta isäukon
viisisatanen (äitirouvan tietämättä annettu) loihti esiin syntyperäisen
savolaisen pöyhkeilyhengen, ja peritty papillinen (äidinisä rovasti)
taipumus pehmeihin paikkoihin vaati vahvasti mukavuutta. Ei siis sovi
ihmetellä lankeemustani. Ja on se muillakin ihmisillä sama heikkous,
jos he sen vain yhtä rehellisesti tunnustaisivat. Kukapa meistä ei
haluaisi olla »parempia» ihmisiä? Tai ainakin näyttää olevansa. Pitää
vain olla varovainen, ettei todellisuuden pukinjalka pääse putkahtamaan
esiin. Se ei ole hauskaa.

Minua vastapäätä istui nuori pari. Hirveän rakastunut. Ei ole juuri
hauskaa joutua vastapäätä hirveän rakastunutta paria. Ne käyttäytyvät
niin kanamaisesti. Koetin arvailla heidän yhteiskunnallista asemaansa
aikani kuluksi.

»Ostakaa sanomalehtiä ja kirjoja!»

Nuori rouva halusi ostaa kirjan, hyvän kirjan. Poika suosittelemaan.
Mikään ei rouvaa miellyttänyt. Vihdoin, pojan longistaessa
kirjapakkaansa, rouvan silmään sattui kirja, joka häntä miellytti.

»Tämä on hyvä kirja. Olen lukenut melkein kaikki tämän kirjailijan
teokset. Hän on oikea elämän ja rakkauden kuvaaja», ylisteli rouva
ostostaan miehelleen.

Vilkaisin minäkin salavihkaa rouvan kirjan selkään nähdäkseni, kuka se
»oikea elämän ja rakkauden kuvaaja» on.

H. Courths-Mahler!

Vai niin. Eipä silti, että olisin ollut hiukkaakaan parempi. Minulla
oli taskussani sama kirja, vaikka olinkin visusti käärinyt sen
paperiin, ettei nimi antaisi ympäröivälle seurakunnalle ala-arvoista
käsitystä sisäisestä minästäni. Pukinsorkan peittäminen vaatii taitoa.

Hauskasti kävi viime kesänä eräälle neidille. Hän istui
matkustajalaivan keulassa, komentosillan edessä olevassa korituolissa,
ja ahmi (siltä näytti) riikinruotsalaista journalia. Ummikko
ruotsalainen rouva lähestyi neitosta ja nähdessään äidinkielisensä
lehden neidon kourassa kysyi:

»Förlåt! Men kan jag få veta, när vi komma till — — — i?»

Neitonen karahti tulipunaiseksi ja nousi seisomaan.

»Ja, tack», sopersi neitonen pannen koko ruotsintaitonsa liikkeelle ja
vilkuili neuvottomana ympärilleen.

Rouva toisti kysymyksensä.

»En puhu ruotsia. Katselin vain kuvia», änkkäsi tyttöpaha nolona ja
poistui.

Ei ole hauskaa tulla noin paljastetuksi, että itsekin huomaa toisten
nauravan pukinjalalleen.

Mutta juna kulki, kulki ja kulki, ja pyörät ne pyörähtelivät. Asema
aseman jälkeen vilahti ohi. Päivä päättyi illaksi ja yöksi, ja yö
vaikeni aamuksi. Juna sauhusi Seinäjoelle.

Faneerilaatikko ja minä astuimme hyvin unisina raikkaaseen aamuilmaan.
Vettä ei satanut. Aurinko katseli tyytyväisenä loistavia kasvojaan
vesilätäköstä, josta faneerilaatikko ja minä räiskäytimme likaisen
suihkun uusille, ihonvärisille silkkisukillemme. Ei ollut aikaa jäädä
sitä suremaan, täytyi rientää edelleen, jos mieli saada istuinsijan
Latomerelle menevän junan ainoassa pehmeäpaikkaisessa vaunussa. Nälkä
lauleli suolissa, mutta en uskaltanut lähteä ravintolaan, sillä joku
vanha tantti olisi voinut istuutua sillä aikaa paikalleni, eikä minulla
olisi ollut kylliksi hävyttömyyttä karkoittaa häntä seisomaan.

Se oli hieno vaunu. Yleisö puhui ainoastaan ruotsia. Olipa joku nuori
neito onnellinenkin, kun oli päässyt eroon suomalaiskolloista. Se neito
ei jaksanut aavistaa, että minunlaiseni »hieno ilmestys» voisi olla
eräs noista suomalaiskolloista. Sulin siis koko hyvin germaaniseen
ympäristööni. Se tietoisuus lauhdutti hiukan sisuani, joka oli ruvennut
huomautuksesta höyryämään. Neito istui rinnallani. Ah, kuinka hän
tuoksui! Parfume Divinia! Tunnen sen hajun. Äitirouva käyttää sitä
mennessään hienolle visiitille. Saan siitä aina päänsäryn.

Onneksi tyhjeni seuraavalla asemalla yksi penkki, ja »tuoksusimake»
siirtyi sille. Valloitin heti ikkunan.

»Ohoo, ooh!» Se oli sydämeni, joka silloin niin huokasi.

Ylistetty Etelä-Pohjanmaan lakeus levittäytyi täydessä elokuisessa
uhkeudessaan ihailtavakseni.

Rakas Isämme ei ole (ikävä kyllä) luonut minua ruonoilija-neroksi, että
voisin antaa säkenöivän kuvauksen savolaisen sieluni tunnelmista, siksi
täytyy minun ne ilmaistukin vaatimattomasti ja yksinkertaisesti.

Minua mojotti niin ilkeästi sydänalastani.

Olen lukenut Pohjanmaan lakeuksista ja viljavainioista. Pidinpä
kerran toverikunnan illanvietossa »säihkyvän» esitelmän Järviluoman
»Pohjalaisista». Hankin tietoja ja luonnonkuvauksia kaikista
tunnetuista pohjalaiskirjoista, tirkistelin tuntikaupalla lakeuksien
kuvia, jotta oikein sattuvasti osaisin kuvata sikäläisen luonnon
vaikutusta ihmisluonteisiin. Ja totta on, että komeita nuo mahtavat
lakeudet ovatkin. Ymmärrän pohjalaisten ylpeyden. Mutta tänne ei
minun olisi pitänyt tulla. Nämä maisemat eivät sovi minulle. Niillä
ei ole mitään yhteistä sieluni sopusoinnun kanssa. Latoja, latoja
ja vain latoja, niin kauas kuin jaksaa ja viitsii katsoa. Ei mitään
yllätyksiä, ei mitään odottamatonta ihanuutta, ei rahtuakaan runollista
salaperäisyyttä! Kaikki muistuttaa elämän jokapäiväisyyttä ja
yksitoikkoisuutta. Ei edes mäennyppylää näkynyt.

Käänsin selkäni ikkunaan. Olin nähnyt tarpeekseni. Ladot, aidat ja
heinäseipäät kiusasivat minua kuin paarmat kuumana kesäpäivänä. En ole
herkimpiä itkemään, en edes muista, milloin viimeksi itkin, mutta nyt
nousi kuiva pala kurkkuuni. Nielin ja nielin. Tartuin käsin kurkkuuni,
hieroin sitä ja nielin.

»Känner fröken sig illamående?» kysyi vastapäätä istuva nuori herra
avuliaan näköisenä.

»Kyllä, hyvä herra! Tukehdun näihin latoihin. Aidat ja heinäseipäät
raapivat kurkkuani.»

Herra purskahti nauramaan. Ymmärsipäs suomea!

»Neiti ei siis ole ennen käynyt täälläpäin?»

»Luonnollisestikaan en!»

»Pian näihin maisemiin tottuu.»

»En ikinä totu latoihin ja heinäseipäisiin.»

Meistä tuli juttutoverit. Sain onnellisesti pois kurkustani aidat
ja heinäseipäät. Olisipa äitirouva nähnyt, millä ilolla juttelin
tuikituntemattoman nuoren herran kanssa. Monisivuinen nuhdesaarna
olisi taasen luistanut korvieni ohi. Minusta oli tullut parissa
päivässä paatunut miesten lumooja. Tämä jo toinen! Suotakoon minulle
tämä kuitenkin anteeksi latojen ja aitojen tähden. Sitäpaitsi on tämä
ohimenevä matkatuttavuus. Emmehän voi tavata toisiamme enää tässä
ihanassa elämässä.

»Mörskä!» ilmoitti junailija.

Oli siis kuitenkin olemassa Mörskä! Ponnahdin seisomaan ja sonnustausin
matkani viimeistä vaihetta varten. Toverini veti myöskin ylleen ruskean
sadetakin. Otimme molemmat penkille käsipakaasimme ja istuuduimme
niiden viereen.

»Näyttää vähän siltä, kuin matkustaisimme samoille seuduille»,
huomautti herra.

»Matkustatteko ehkä tekin Latomereen?»

Hän myönsi. Selittipä vielä asuvansakin siellä.

En enää hymyillyt. Vedin naamalleni arvokkaimman opettajatar-ilmeeni.
Etten vain ollutkin lörpötellyt enemmän kuin mikä oli soveliasta?
Opettajatarhan ei saa olla nuori ja iloinen tyttö, vaan viisas ja
jäänaamainen vanhapiika, vaikka ei sitten olisikaan »laillista» ikää
vanhempi.

Toverini tarkasteli huvitettuna minua ja faneerilaatikkoani.

»Ette varmastikaan usko, neiti, että olen tietäjä. Luen epäilyksen
silmistänne. Kumoan heti sen. Te olette meidän uusi opettajattaremme,
neiti Harju. On hauska saada nuori ja iloinen ihminen nunnan sijaan.»

»Minä en kylläkään ole mikään tietäjä, mutta osaan lukea käsipakaasinne
nimilapusta, että minulla on ollut kunnia jutella tohtori Korpisen
kanssa.»

»Tämä on sangen omalaatuinen esittelytapa», naureskeli mies. »Mutta
ettehän loukkaannu, neiti, jos sanon, että äskeinen herttainen
hymynne kaunistaa teitä paljon enemmän kuin tämä teidän hullunkurinen
tantti-ilmeenne.»

Naamani oli varmaankin sinisenpunaisenkukertava. Sanoa minun
arvokkainta ilmettäni hullunkuriseksi! Sikamaista! (Tämä sana
on kotoisin kouluajaitani.) Rankaisin miestä halveksivalla
olkapäänkohauksella, ja »herttainen» hymyni sai uinua. En kerta
kaikkiaan siedä imartelua, ainakin olen päättänyt, etten siedä. Käännän
selkäni sellaiselle. Tiedänhän sanomattakin (sellaisen näkee näet
peilistä), että olen kokolailla sievännäköinen. Mutta sievyydestä
ei ole ollut minulle paljoakaan hyötyä. Päinvastoin ovat äitirouva
ja sisar melkein yksistään sievyyteni tähden minua vihanneet ja
koulupojat kiusanneet imelillä rakkauskirjeillään. (Suullisesti he
eivät uskaltaneet sitä tehdä, kun annoin pari tukevaa korvatillikkaa
yhdelle.) Vaikka (totuutta ei saa kieltää) kyllä luonto näkyy opettavan
antamaansa asetta käyttämään, ja sanottakoon tässä lyhyesti, että olen
minäkin sen taidon oppinut. Mutta piilossa kissakin kyntensä pitää, kun
ei niitä tarvitse.

Matkatoverini koetti turhaan kiskoa hymyä kasvoilleni. Nuorille
miehille on terveellistä oppia ymmärtämään, etteivät he ole aivan
vastustamattomia. Jos hän äsken näkikin »koulutyttöpuoleni», niin sai
hän nyt tutustua »opettajatarsivustaankin».

Onneksi juna vinkui Mörskään. Silmät mahdollisimman suurina tunkeuduin
ulos vaunusta ja loin heti haukkamaisen katseeni makasiinin luona
seisoskeleviin miehiin. Kukahan lienee hakumieheni? Samassa lähti kaksi
miestä tulla lontimaan meitä kohden.

»Perälä on kai uutta opettajatarta noutamassa? Tässä hän on», esitteli
lääkemies minut länkisääriselle miehelle.

Perälä kosketti jurosti kädellään lakkireuhkanansa laitaa ja jurahti
ensi sanoikseen:

»Lähretähän sitte ajamahan!»

Ja niin me »lährimmä». Se oli eri matka! En tarkoita tietä, joka oli
tasainen kuin pöytälauta kokokesäisestä sateesta huolimatta, enkä
maisemia, jotka latoisessa yksitoikkoisuudessaan reunustivat raittia,
mutta kyytimiestäni tarkoitan. Hän ei totisesti hermostuttanut
matkustajaa kielensä liukkaudella. Olen tottunut suulaihin
kyytipoikiin, mutta tällaisen mököttäjän tapasin ensi kerran.
Meikäläiset (tarkoitan savolaisia) kyytimiehet panevat matkustajan
ristikuulusteluun. Sitten he selostavat omat ja kylänsä elämänvaiheet,
kertovat tarinoita matkan varrelta, kyselevät maailman tapahtumia,
peukaloivat politiikkaa ja laulaa huikauttavat laulujaan. Sellaisessa
kyydissä ei uneta. Tältä kyytimieheltä sai herutella sanat suusta.

»Kuinka pitkä matka täältä on Latomereen?»

»Yhreksän kilometriä.»

»Onko se suurikin kylä?»

»En mää tierä. Sellaanenhan soon suuren puoloonen.»

Annoin miesparalle hänen rauhansa. Toivottavasti hän piikojen
keskuudessa kieltänsä liukkaammin liikuttaa! Istuimme kuin kaksi
torkkuvaa pöllöä puupökkelön nenässä. Silloin tällöin avasin suuni ja
haukottelin, silloin tällöin napsautti mies huuliaan valakalleen ja
jurahti:

»Hevoonen! Noo!»



Elokuun 27 p.


Illalla sammui sähkö kesken kaiken. Sellaista kuuluu sattuvan useinkin.
Remmi oli illalla nauskahtanut poikki, ja koko kylä nauskahti samalla
ulommaisimpaan pimeyteen. Kirjoituksenikin nauskahti poikki. Kömmin
yöpuulle.

Nyt seuraa jatko.

Juro kyytimies ei vienyt minua koululle, vaan johtokunnan
puheenjohtajan taloon, Soppeen. Se lienee yleinen maan tapa. Talo oli
komea kuin linna, kaksikerroksinen (kamareilla varustettu) ja punainen.
Ulkorakennukset eivät häväisseet päärakennusta. Ymmärsin, että tässä
talossa ollaan rikkaita.

Kukaan ei tullut vastaan, vaikka melkein joka ikkunasta vilahti utelias
naama.

Kilautin ovikelloa. Kotvan ajan perästä taapersi naishenkilö avaamaan.
Talon ehtoisa emäntä. (Pituus 180 cm, leveys sama ja ehkä painokin
kolminumeroinen.) Vaihdoimme kankeat tervehdykset. Emännän juhlallinen
ilme kuoletti kokonaan hymyni, jolla aioin rakentaa tuttavallisuuden
sillan välillemme. Ääneti vaelsimme saliin. Huoaten heittäydyin
lähimpään nojatuoliin ja annoin silmieni tehdä pikaisen kiertokäynnin
ympäri salia. Komea! Kukahan tässä talossa lienee komeuden harrastaja?
Emäntä ei ainakaan.

Mietin juuri emännäksikö vai rouvaksiko rupeaisin karahteeraamaan talon
valtiatarta, kun hän mitään virkkamatta lyllersi tiehensä jättäen minut
omaan miellyttävään seuraani.

Pohjalaisilla on omat tapansa. Päätin olla hämmentymättä. Mielessäni
tein pieniä vertailuja äitipuoleni ja tämän mahtavan emännän välillä.
Onhan äitirouvanikin näin komean talon ruhtinatar.

Vaikka en erikoisesti ihailekaan äitirouvaa, täytyy minun rehellisenä
ihmisenä tunnustaa, että kyllä hän osaa loistavasti edustaa taloaan.
Vieras ei voi tulla Harjulaan niin sopimattomaan aikaan, ettei sen
emäntä näytä, kuinka hirveän tervetullut vieras on. Ja keskustelu käy
kuin rasvattu kone. Eikä tule kysymykseenkään, että vieras jätetään
tuntikausiksi itsekseen salin tuolille torkkumaan.

Vihdoin tuli isäntä pellolta kotiin ja viritti keskustelun, kituvan
keskustelun. Hän vilkaisi näet vähän väliä ikkunasta ulos ja unohti
tietysti silloin keskustelunaiheen.

Tunsin itseni tunkeilijaksi, joka oli tullut perin sopimattomaan aikaan
häiritsemään talonväen kiireellisiä askareita, vaikka he itse olivatkin
minut kotiinsa kuljettaneet.

Onneksi olin hirveän väsynyt matkasta, joten pyysin päästä nukkumaan
tavallista aikaisemmin. Talossa on neljä naimaikäistä (»raavasta»,
sanoi emäntä) tytärtä, toinen toistansa komeampia, ja heillä jokaisella
on oma kamari. Tämä on jo ylellisyyttä, jota ei Harjulan rusthollissa
tarjota. Sisarpuoleni Kerttu ja minä olemme saaneet tyytyä yhteiseen
huoneeseen.

Vanhin neiti luovutti kammionsa käytettäväkseni. Vierashuone kuului
olevan liian kolea. Minulle oli yhdentekevää, missä nukuin, kun
vain sain nukkua. Vedin heti uutimet eteen ja hautauduin hyllyviin
höyhenpatjoihin. Unta ei tarvinnut kalastella.

En tiedä, kuinka kauan lienen unia vedellyt, kun heräsin kauheaan
kolinaan. Ensin luulin uneksivani junien yhteentörmäyksestä ja käänsin
kylkeäni. Mutta rynkytys ei loppunut. Höristin korviani ja rupesin
kuuntelemaan kolinan tarkoitusta. Totisesti naputettiin huoneeni
ikkunaan. Rosvot, ryövärit ja varkaat vilistivät kauhealla kyydillä
unisissa aivoissani. Vavisten vedin peiton korviini. Pakoon en
uskaltanut lähteä. Silloin voro näkisi valkean yöpaitani pimeyden läpi
ja ampuisi. Ei, kiitoksia! Ammutuksi en halunnut tulla.

Kopina lakkasi. Jokohan se livisti tiehensä? Raotin peittoani ja koetin
kuunnella. Samassa naputettiin sänkyni vieressä olevaa ikkunaa.

»Liisa, mikset tule avaamahan? Oletko sä suuttunut minuhun?» kuului
hiljainen miesääni ohuen lasin takaa.

Kuka ihme siellä on, joka nimenikin tietää? Ei maar se vihollinen
voi olla, koska noin rukoilevassa äänilajissa puhuu. Täytyy nousta
vakuuttamaan, etten ollut vielä ehtinyt suuttua kehenkään tällä
paikkakunnalla.

Nousin vuoteesta ja menin ikkunaan tekemään tuttavuutta. Raotin
uutimia. Pitkä mies seisoi lasin takana nenä ruudussa kiinni.

»Hyvää huomenta!» aloin kohteliaana.

»Mitä tämä oikein tarkoittaa, Liisa? Onko sinulla joku muu luonasi?»
murahti mies lasin takana aivan aviomiehen äänellä.

»Yksin minä olen, mutta mitä ihmeen asiaa...»

»Avaa sitten heti akkuna! Olen jo puolisen tuntia saanut seisoa täällä
sateessa. Sinä nukut kuin tukki.»

Työnsin uutimet kokonaan syrjään. Oli tosin siveetöntä näyttäytyä
vieraalle miehelle paitasillaan, mutta toivottavasti vieras ei
soimannut minua siitä, sillä hänen naputtelunsa neitsytkammion lasiin
näin jumalattomaan vuorokauden aikaan oli mielestäni yhtä siveetöntä.

Painoin nenäni ikkunaan minäkin.

»Mitä asiaa olisi? Ehkä kiireellistä?» kysyin.

Pitkä mies veti äkkiä naamansa pois lasista.

»Kuka te olette?» mutisi hän.

»Liisa minä olen, ja Liisa aivan syntymästäni saakka sittenkin. Mutta
minulla on tapana ottaa vieraita vastaan päivällä ja ovista. En ole
lainkaan mukautunut yöelämään.»

Minulla tuntui vielä olevan enemmänkin kahdenkeskistä sanottavaa
nuorelle miehelle (sillä nuori hän kai oli), mutta sitäpä tämä ei
halunnutkaan, vaan pötki pakoon niin, että pensaat puutarhassa
lakoilivat.

Nauraen kiipesin vuoteeseeni. Merkillinen elämys! Eikö totta? Arempi
ihminen olisi jo moisesta herättänyt koko kylän. Minä vain sievästi
karkoitin rauhanrikkojan. Mitähän kummaa varten hän mahtoi oikein
ikkunasta sisään tupata? Luultavasti joku renkipoika, joka pyrki piian
luo yöjalkaan, mutta erehtyi surkeasti ikkunasta. Miekkonen! Sai aivan
suotta seisoa sateessa.

Aamulla emäntä kysyi, olinko nukkunut hyvin.

»Kiitos, oikein hyvin. Kuka poloinen vain lienee yöllä erehtynyt ja
tullut naputtelemaan ikkunaani.»

Emännän lihavat leukapielet nytkähtivät omituisesti. Vanhin tytär
pujahti tupaan väelle velliä keittämään, ja toiset tyttäret oikoivat
tärkeinä esiliinojensa poimuja. Kerroin tietysti latukantasiaan myöten
koko jutun ja ihmettelin, miten vähän pohjalaisissa on huumorintajua.
Kukaan ei edes hymyillyt lennokkaalle kuvaukselleni.

»Kattokaas, neiti, täälläpäin on sellaanen tapa, jotta nuoret miehet
pruukaa tulla lauvantaiehtoosin flikkaan kans praataamahan», selitti
emäntä hiukan salaperäisenä, ja tyttäret näyttivät noloilta.

»Tulevatko he noin vain ilman muuta tuntemattomiakin tyttöjä
praataattamahan? Sehän on hyvin kohteliasta. En ole vain tottunut
sellaiseen tapaan.»

Nuorin tytär tirskahteli huomautukselleni, vanhemmat hymähtivät, ja
emäntä lavensi selitystään.

»Eivät ne sentään tuntemattomia, reirut pojat. Ne jo jouki friiaavat,
jotka praataamas käyvät. Se viimeöinen oli meirän Liisan friiari.»

Yöjalka siis, kuten arvasinkin! Oikein ison talon tyttärihin!
Pohjanmaalla näyttää olevan vieläkin yleistä yöjalassa käynti.
Hiastamiseksi sanottu täkäläisellä hienolla sanalla. Ja äiti itse
kertoo sen luonnollisena asiana! Eijaa, sieluni! Jos meikäläisen
äitirouva olisi yllättänyt nuoren miehen iltapäivälläkin ja
tavallisella asialla tytärpuolensa ja tyttärensä neitsytpyhäkössä, niin
korppien ruoaksi se nuori mies olisi varmasti joutunut. Omaa kohtaloani
en uskalla kuvitellakaan.

Kauan en tahtonut viipyä esimiehen perheen vastuksina. Hyväähän minulle
kyllä tarjottiin ja paljon, vaikka pieni ystävällisyys mausteena
ei olisi ollutkaan haitaksi, mutta mieleni paloi pystyttämään omaa
taloutta. Aamiaisen jälkeen lähdin puheenjohtajan saattamana koululle.
Jo tullessani toissa päivänä näin sen. Täällähän voikin nähdä yli koko
pitäjän, kun vain viitsii kavuta vähänkin korkeammalle maasta (esim.
savutorven nenään). Sopesta katsoen näytti koulu olevan lähellä, mutta
kolme ja puoli kilometriä saimme kävellä, ennenkuin voimme avata koulun
punaisen, kronkelilukkoisen veräjän. (Lapset nousevat luonnollisesti
aidan yli veräjän pielestä, sillä heillä ei ole kärsivällisyyttä
kopeloida viittä minuuttia veräjän hakaa.)

Terve, työtanner ja uusi koti!

Terve!



Elokuun 31 p.


Neljä päivää olen laittanut kotiani kuntoon. Niin olen raatanutkin
kuin neekeri ja orja. Olkaa hyvä ja katsokaa rakkoja ruusunpunaisissa
kämmenissäni! Mutta hauskaa työtä se on ollut, hauskinta mitä tiedän.
Aika on mennä livahtanut kuin auto (jonka ohjaaja on nousuhumalassa).
En ole lainkaan huomannut sateisia päiviä, en latoja enkä
heinäseipäitä. Särkynyt sydämenikin on tuntunut kokolailla eheältä ja
terveeltä. Rakas »varaventtiilini» ei tietystikään jaksa käsittää, että
minunlaisellani kukoistavalla olennolla olisi rinnassa särkynyt sydän.
Asia on kuitenkin niin ikävästi! Ohhoo! (Metrin pituinen huokaus.)

Koulu on kesällä kylää. Kirkko, puodit, pankki ja pappila ovat aivan
lähettyvillä. Lähin naapuri, Komi, on kujan toisella puolen. Komea
rakennus on tämä koulu. Koulutalo tuoksuu vielä tuoreelle pihkalle. Se
onkin vasta viime kesänä rakennettu. Opinhaluisia, pieniä kansalaisia,
tai paremmin sanoen opinhaluisiksi pakotettuja pieniä kansalaisia, oli
ilmaantunut niin runsaasti, että täytyi koulun seiniä levittää. Se
tapahtui helpoimmin rakentamalla uusi luokkarakennus ja muuttamalla
vanha opettajain asunnoksi. Suuren rähäkän ja motkotuksen jälkeen
olivat kunnan isät suostuneet sellaiseen toimenpiteeseen.

Meitä on neljä »valistajaa» talossa. Kaksi miestä ja kaksi naista.
Toisen miesopettajan pitäisi oikeastaan siirtyä sille uudelle koululle,
jonka perustamista tarkastaja koettaa toteuttaa. Mutta kunnan isät
tuumivat, että mitä ihmettä varten pitäisi joka opettajalle oma
koulunsa laittaa. Asukoot yhdessä! Joutavat »muksut» pitemmänkin matkan
lämpimikseen kulkemaan! Ei jokaisen viiden kilometrin päähän kannata
koulua rakentaa. Johan nyt!

Johtaja Taneli Iippo, perheellinen, asuu opettajarakennuksen toisessa
päässä, ja hänellä on hallussaan lain säätämä kolmen huoneen ja
keittiön asunto. Keskellä rakennusta emännöi alakoulunopettajatar,
neiti Rauha Tuomikoski, keittiössä ja kamarissa. Minun lauluni
helähtelee talon toisessa päässä. Opettaja Oskari Berglund, poikamies,
on majoitettu luokkarakennuksen yläkertaan.

Nyt piirrän tähän kuvan asunnostani. (Piirustus... välttävä 6.)
Sulkuihin pantu lauseke osoittaa, etten ole mikään tähti piirustuksen
taivaalla, mutta aina toki osaan vedellä havainnollistuttavia viivoja.
Opettajan tunnusmerkki on havainnollisuus.

Opettajatar Liisa Harjun lokaali 1923—24: [Piirros.] Mittakaava: (En
muistanut sitä käyttääkään.)

Tällainen on kotini. Tässä paperilla se ei juuri silmiä hivele, mutta
kun nostan katsantoni ja tarkastan valtakuntaani, niin ilon kiljahdus
kihelmöittää kurkkuani. Syytä onkin iloita. Tunnen monta nuorta
opettajaa, jotka eivät voi viisiin vuosiin uneksiakaan omaavansa
tällaista kotia ja joiden on pakko aloittaa elämänsä lainatun sängyn ja
pakkilaatikkojen varassa.

Tämän päivän olen kulkenut huoneesta huoneeseen, katsellut, korjaillut,
ihaillut. Viime työkseni kävin poimimassa maljakkoihini »tähteet
kukkasien». En uskaltanut pyytää rouva Iipolta kukkia, vaikka puutarha
on täydessä kukoistuksessaan, sillä hänen omatkin maljakkonsa näkyivät
olevan tyhjinä. Rouva on tietenkin suuri luonnonystävä, joka mieluummin
näkee kukkasten tekevän hedelmiä kuin kuihtuvan maljakoissa keskellä
kauneuttaan. Päivän kakkarat ja sinikellot saivat korvata puutarhojen
jalosukuiset kukat.

Kuvasta näkyy, että minulla on kolme kasvavaa kukkaakin. Ruukkukasvia,
tarkoitin sanoa, jos nyt kuusia sopii sanoa ruukkukasveiksi. Kukkajalat
sain lahjaksi kesällä. Mutta kukkajalka ilman kukkaa on samanlainen
kuin kellotapuli ilman kelloa. Latomeressä ei ole kukkakauppaa.
Kukkaruukkuja täältä kuitenkin saa. Ostin kolme, à 4 mk 60 p.

Maleksittuani pari tuntia ympäri kylää löysin hautausmaan aidan
vierestä kolme pientä kuusta, jotka suurella ilolla istutin ruukkuihini.

Olin juuri perkaamassa multaa pois kynsien! alta, kun ensimmäiset
vieraat naputtivat oveeni.

»Herrasväki Iippo!» olisi palvelijani ilmoittanut, jos minulla olisi
ollut sellainen.

Tutustutan sinut heti, rakas varaventtiilini, tähän herrasväkeen.

Rouva, pitkä, harmaapäinen humalasalko, katselee minua silloin, kun
minä en häntä katsele. Kun taasen käännän silmäni häneen, livahtaa
hänen katseensa karkuun. Tuo ei miellytä minua. Ryppy silmien välissä
todistaa hänet hirmuvaltiaaksi.

Opettaja, pieni ja lihava, katselee liiankin suoraan, ja siirappinen
hymy väreilee pitkissä, vipajavissa viiksissä. Perheensä keskuudessa
näyttää hän olevan vielä hallinnan asteella, niin opettaja kuin onkin.
Mielestäni hän muistuttaa jäänreunalla ilmaa nuuskivaa mursua.

Neiti Iippo, kaunis kaksikymmenvuotias, on ollut jo kaksi vuotta
Helsingissä opiskelemassa estetiikkaa, isän, äidin ja itsensä ylpeys.
Tämän ja kevätlukukauden hän aikoo olla kotona ja levätä. Onhan hänellä
siihen aikaa. Hänhän on niin nuori. Minulle oli arvaamaton kunnia, että
sain lausua »lepäävän esteetikon» tervetulleeksi kattoni alle.

Vieraani rupesivat heti pitämään kotitarkastusta. Opettaja julisti
kaikki ilman muuta hyväksi, paitsi pianon, jonka hän ropeloi joka
puolelta. Kunpa hän vain ei olisi soittanut!

Rouva muutti kaikki tavarani markoiksi ja penneiksi. Luultavasti
hän sai niistä karttumaan sievoisen summan, koska kysyi pitemmittä
mutkitta, miksi niin varakkaana en ollut mennyt lukujani jatkamaan.

Koputin kaunopuheisin elein kiharaista päätäni.

»Niin se on tässä maailmassa. Kenellä on varoja, sillä ei ole kykyä, ja
päinvastoin. Tämä opettajan ammatti on monelle kyvyttömälle neitoselle
antanut jokapäiväisen leivän.»

Tämä sattuva ja suora huomautus hiveli nauruhermojani. Isäin henget
olkoot ylistetyt! Naamani oli totinen kuin muumion naama.

Lepäävä esteetikko tutki sievä nenä sikkarassa taulujani, liinojani ja
maljakoitani. Nehän parhaiten kuvastivat kehitystasoani. Sain myöskin
varmoja oikaisuja, miten taulujen ja huonekalujen tulee olla, että ne
muodostaisivat taiteellisia ryhmiä. Kiitin neuvosta. Oma järjestelyni
tuntui sentään viihtyisimmältä, mutta minähän en olekaan esteetikko, en
lepäävä enkä työskentelevä.

»Kuinka neidin on pälkähtänyt päähän tuoda huoneeseensa kuusia?
Nehän eivät ole lainkaan ruukkukasveja. (Huom.! Mitkä kasvit Jumala
loi alunperin ruukkukasveiksi?) Kuuset kuuluvat korpiin ja synkkiin
saloihin.»

»Minusta ne ovat oikein sieviä», yritti johtaja.

»Sinä et ymmärrä vähääkään, mikä on sievää ja mikä rumaa», sanoi rouva,
ja aviomies sulki suunsa.

»Pappa on tavallaan oikeassa», virkkoi esteetikko yliolkaisen
ylhäisesti, kuten ainakin se, joka tietää asian oikean laidan ja
alentuu siitä huomauttamaan vähempiälyisille. »Kuusi on kaunis, mutta
se ei sovi tähän ympäristöön. Esineen ja ympäristön sopusointu, se on
estetiikkaa. Kuusi huoneessa vaikuttaa aina joulutunnelman.»

Siinä sitä nyt oltiin! Koko päivän olin ihmetellyt, mikä ihmeen
tunnelma minut oli vallannut. Luulin sitä oman kodin onneksi, mutta
aukenivatpa silmäni. Sehän olikin joulutunnelma! Joulutunnelma elokuun
viimeisenä päivänä!

Lausuin julki keksintöni. Johtaja nauraa hörähti. Rouva loi minuun
vaanivan katseen. (Pitäneeköhän hän minua vakoojana?) Kuinka
uskalsinkaan laskea leikkiä hänen korkeasti oppineesta tyttärestään!
Kaunosielu nyrpisti hiukan halveksivasti suloista suutaan. Tunsin
lierollakin ongenkoukussa olevan enemmän esteettistä makua kuin
itselläni.

Vihdoinkin loppui kotitarkastus. Rakas, pieni kotini oli kestänyt
tulikokeensa, ja sen omistaja veti pitkän pötkyn raikasta ilmaa
keuhkoihinsa. Tarjosin vierailleni Harjulan oivallista vadelmamehua ja
äitirouvan kelpo piparkakkuja.

»Neitihän on kotoisin Savosta?» alkoi rouva mehua maistellen ja
tarkkaavaisesti lasia silmäillen.

»Savotarhan minä olen.»

»Sielläpäin kuuluu olevan kauheasti torakoita. Äitini, ruustinna
(kas vain, mehän olemmekin kaikki papillista sukua!) kertoi aina
kauhuissaan, kuinka hirveitä elukoita ne olivat.»

Heitin kauhistuneen silmäyksen rouvan lasiin, jota hän edelleenkin
tarkasteli. Jumalan kiitos; siinä ei näyttänyt olevan mitään sellaista
möhkälettä, jota olisi voinut otaksua torakaksi!

Pitkä kuvaus torakoista ja siivottomista savolaisista talonpojista.

Olen savolainen henkeen ja vereen saakka ja tarpeen vaatiessa puolustan
savolaisia russakoitakin. Varustauduin jo hyökkäyksiä torjumaan
ja rynnäköltä tekemään savolaisuuden rintavarustuksen takaa, kun
Iipon palvelijatar pöllähti savisine sorkkineen keskelle saliani ja
hengästyneenä huohotti:

»Joutuin, rouva ja neiti! Tohtori tuli!»

Vieraat saivat äkkilähdön. Tohtori oli siis mieluinen vieras.
Ahaa! Nuori »lepäävä esteetikkomme» oli lehahtanut punaiseksi kuin
lampunvarjostimeni. Enpä tosiaankaan enää ihmettele, miksi neiti Iipon
täytyy jäädä talveksi lepäilemään. Tohtori Korpinen (hän se tietystikin
tuli naapuriin vieraaksi) on komea mies, eikä ole niin hullua päästä
tohtorinnaksi. Kannatetaan sellaista aatetta!



Syyskuun 1 p.


Minulla on paljon kertomista. Lennä salamana kynä!

Tämä päivä oli siis »kolmikymmenvuotisen sotani» ensimmäinen. Pilvisenä
ja sateisena se valkeni. Nyt iltapäivällä on aurinko paistaa lekotellut
aivan täydeltä terältään. Olisikohan liian taikauskoista olettaa
elämänsä koko työpäivän olevan tämän ensimmäisen kaltaisen! Ensin hera
pinnalta, sitten piimä pohjalta. Sellainen järjestys miellyttäisi
minua. Pidänpä peukaloani pystyssä tämän hurskaan toivomukseni tueksi.

Kello kuusi jo pompin pois sängystäni tänä aamuna. Tuntui omituiselta.
Joulutunnelmaa se ei ollut. Pikemminkin se oli sukulaissuhteissa
niihin tunteisiin, jotka sykyttivät sydämessäni silloin, kun äitirouva
talutti minut kotikylän hallipartaisen pedagogin eteen ja kehoitti
häntä armotta taivuttelemaan uppiniskaista luonnettani. Tunnelmani
oli silloin seuraavanlainen soppa: litraan pelkoa oli kiehautettu
kolme desilitraa uteliaisuutta, keitos suurustettu ruokalusikallisella
kainoutta ja mausteeksi riputettu hyppysellinen uhmaa. Mikäli kykenen
analysoimaan tunteitani, niin tämänaamuinen soppa sielussani oli
pilkulleen samanmakuinen.

Viittätoista vailla yhdeksän astelin pihan poikki luokkarakennukseen
niin arvokkaana, niin totisena ja niin varmana kuin kiihkeästi sykkivä
sydämeni salli. Puolisentoistasataa uteliasta silmäparia seurasi
kulkuani.

»Uusi opettaja!» liikkui kuiske katsojissa.

Uusi opettaja koetti poistua tulevien kiusanhenkiensä tarkastuspiiristä
niin nopeasti kuin arvokkuus perään antoi.

Opettajakunta oli koolla. Johtaja Iippo siveli viiksiään ja oli hyvin
tärkeän näköinen.

»Meillä on täällä ollut sellainen vanha tapa, että minä olen
huolehtinut musiikista koulumme rukouksissa ja juhlissa. Toiset
opettajat ovat taasen viljelleet sanaa.»

Mitäs me rikkomaan vanhoja perinnäistapoja! Suostuimme heti johtajan
ehdotukseen. Berglundin kasvoilla vilahti omituinen hymy, ivallinen,
siltä minusta näytti.

»Sitten on meillä täällä yläkoulussa ollut ainejako. Sekin on vanha
tapa», jatkoi johtaja Iippo. »Tässä olisi neidille lukujärjestys
nähtäväksi. Sinisellä alleviivatut aineet ovat minun, punaisella
Berglundin ja viivattomat neidin.»

Otin lukujärjestyksen käteeni. Tunsin itseni loukatuksi aivan pohjiani
myöten. Oli tehty ainejako kysymättä minulta, mitä aineita edes
halusin opettaa! Heti aluksi sattui silmiini, että kieliharjoitus,
aine- ja oikeinkirjoitus olivat kokonaan uskotut minun varmoihin
käsiini. Berglundilla näkyi olevan laskento hallussaan. Kas, kas! Olipa
johtajamme todellakin viisas ja kokenut mies. Hänestä ei näyttänyt
vihkojen korjaaminen olevan lainkaan mielityötä, koska oli sen noin
tarkkaan toisille jakanut. Tietysti sekin oli »vanha tapa»! Muistui
mieleeni kotikylän opettajaveteraanin sanat: »Antaa vua nuoriiher
riehkasta! Välleehä ne vihottiik korjoo. Myö vanahat suahaa tehä omija
töitämmö.» Opettaja Iippo näytti olevan hänen kanssaan täydellisesti
yhtä mieltä.

Mutta eipä ole minunkaan mielityötäni vihkojen korjaaminen. Sen
kokemuksen sain jo seminaarin harjoituskoulussa. Jos mukisematta
olisin tyytynyt ehdotettuun ainejakoon, niin olisi noin
kaksisataaviisikymmentä vihkoa kerran viikossa korjattavanani. Toiset
saisivat istua sillä aikaa keinutuolissaan ja tuprutella pitkiä haikuja.

Halusin sangen kernaasti tietää, näytänkö ehkä jollakin tavalla
tylsäjärkiseltä!

»Miksi ei minulle ole yksin tein annettu laskentoakin?» kysyin
sovittaen naamani viattomaan virnistykseen.

Johtaja Iippo kohotti kummastuneena katseensa. Hän oli pitänyt
suostumustani ilmeisenä asiana, johon ei edes ollut kannattanut odottaa
asianomaisen myöntymistä.

»Jaa. Se on niin, että Berglund opettaa mielellään laskentoa.»

»Täällä siis miesopettajat ottavat ne aineet, joita he mielellään
opettavat, ja naisopettaja saa tyytyä siihen, mikä määrätään hänen
opetettavakseen.»

Virsikirja johtajan kourassa lopsahti kiinni. Hän katseli minua kuin
kuva-arvoitusta.

»Täällä on ollut sellainen vanha tapa, että aineet ovat jaetut näin.
Luulin neidinkin suostuvan siihen. Siten säästyttäisiin monesta
turhasta vaivasta.»

»Mutta minä en hyväksy sellaista vanhaa tapaa, joka yhden niskoille
kokoaa kaikki vihkotyöt ja toisen niistä vapauttaa kokonaan.»

»Opettihan viimevuotinenkin neiti tämän työsuunnitelman mukaan.»
Johtaja ei ollut kuulevinaankaan huomautustani vihkojenkorjauksesta.
Berglund nauraa virnisteli hyväksyvästi esimiehen selän takana. Neiti
Tuomikoski katseli kauhistuneena minua, kun uskalsin noin siekailematta
pitää puoliani.

»Viimevuotinen neiti ja minä olemme kaksi eri asiaa, opettaja hyvä.»

»Aivan niin, aivan niin. Mutta jos neiti nyt kuitenkin ottaisi.
ottaisi..., niin pääsisimme vähällä koko asiasta.»

»Kyllähän opettaja Iippo pääsisi vähällä, sen sijaan minä saisin koko
lailla enemmän työtä kuin mikä on oikein ja kohtuullista.»

»Noo, nuorilla saa ollakin vähän enemmän puuhaa. Eikä niistä vihkoista
niin suurta puuhaa ole kuin neiti näyttää luulevan. Tunnitkin ovat
helppoja, istuu vain itse ja antaa lasten kirjoittaa.»

»No, sittenhän johtaja voi itse ottaakin nämä minulle kuuluvat aineet.
Minä kyllä suostun mielelläni vaihtokauppaan.»

Menipä ukilta kynnet päähän.

»Katsokaas, neiti! Seikka on sellainen, ettei sekään oikein sovi.
Minulla on yhtä ja toista hommaa aina iltaisin. Maatilani vaatii
välttämättä isännän läsnäoloa. Silloin jää vihkotyö väkisinkin
sivuseikaksi.»

»Kyllä minä sen ymmärrän, mutta se on juuri sellainen seikka, joka ei
liikuta minua lainkaan. Minä korjaan yhden luokan kaikki vihot, mutta
yhtään ainoata vihkoa sen yli en korjaa. Johtaja järjestää vain sen
mukaan opetustyön.»

Iippoa harmitti, ja taisipa harmittaakin kelpo tavalla. Emintimäni
valtakausi on elämässäni loppunut, ja Iippoa en ainakaan hyväksy sen
uudeksi diktaattoriksi.

»Mitenkä sen voisi muuten järjestää?»

(Nauta!)

»Voimmehan ottaa luokkajaon!» Nyt vasta uskalsi Berglund suunsa avata.
Kannatin lämpimästi tätä »jaloa» aatetta.

»Koska sitä haluatte, niin sopiihan se minullekin», myöntyi Iippo.
»Mutta sitten kai saanen ottaa haltuuni ensimmäisen osaston?»

»Tietysti johtajalla on valintavapaus», myönsi Berglund, ja minä
säestin.

Ukkeli ei jäänyt tämän päätöksen jälkeen sekunniksikaan enää seuraamme,
vaan meni käytävään, joka samalla oli koulun rukous- ja juhlasali, ja
paiskasi oven kiinni, että ikkunat seinällä helästivät.

»Taisi suuttua?»

»Kovasti, neiti kulta. Vaikka hän kotonaan onkin nöyrä puoliso, niin on
hän koulussa itsevaltainen johtaja. Oli kovin ikävää, että heti aluksi
suututitte hänet. Hän on pitkävihainen», ilmoitti Berglund.

»Ikävämpää olisi ollut korjata iltakaudet vihkoja. Mitenkä me sovimme
jäljelläolevista osastoista?» tiedustelin.

»Annan neidille valintaoikeuden.»

Kyllä nuoret opettajat ovat sentään toista kuin vanhat, ikäloput
pedagogit. Palkitsin hymyllä hänen »jalomielisyytensä» ja valitsin
toisen osaston. Berglundille jäivät yläosastot.

Nyt panen hetkeksi kynäni »patenteerattuun kynänpyyhkimeen n:o 1» ja
kuuntelen, mitä omatuntoni sanoo tästä alkajaisjupakasta.

Rakas varaventtiilini! Omatunto sanoo: »Hyvä, Liisa! Hyvä!»

       *       *       *       *       *

Kello kilisi. Lapset asettuivat riviin, ja jokainen paimen vei oman
lapsilaumansa luokkaan, jossa niitä hiukan järjesteltiin. Ihmettelen,
miten tottuneesti tämä työ kävi minulta. Tuntui siltä, kuin olisin jo
vuosikausia ennen äkseerauttanut »Herranlahjoja». Marssimme eteiseen
ja asetuimme rukousjärjestykseen. Iippo istui jo harmoonin ääressä,
ja neiti Tuomikoski rapisteli rukouskirjan lehtiä. Berglund ja minä
seisoimme suolapatsaina lapsien takana.

Virsi 134: 1, 2, 3.

Iippo oikaisi pyylevän ryhtinsä, rykäisi ja alkoi. Alkusoitto
oli hänen ylevän ryhtinsä arvoinen. Siinä oli viljalti forte- ja
pianissimopaikkoja, juoksutuksia ja lurautuksia. Otaksuttavasti hän
soitti kaikki virren alkusoitot yhteen kyytiin ja pani omiaan vahvasti
sekaan, sillä rannekelloni osoitti tämän musikaalisen alkutoimituksen
kestäneen kymmenen minuuttia. Vihdoin tultiin itse virteen. Avasin
suuni yhtyäkseni virteen, mutta muistin samassa, että lapset kääntyvät
katsomaan minua kuullessaan oudon äänen takanaan laulavan. Tuo
puhtaasti pedagoginen ajatukseni oli todella onni. Opettaja Iippo
on näet todellinen taiteilija, joka ei paljoa piittaile sellaisesta
vähäpätöisestä seikasta kuin sävelen pituus. Hän soitteli kaikki
sävelet yhtä pitkiksi.

Nyt vasta alan oikein tajuta, mikä suuri lahja on itsehillintä, jonka
olen saanut oppia äitirouvan nyrkkivallan aikana. Syvin hartaus
vallitsi ulkopuolista minääni, vaikka sisässäni elämöi ilkeä ilo.

Jälkeenpäin olen katunut ilkeyttäni. Mistä sen vielä tietää, millainen
kummitus minustakin tulee, jahka olen kaksikymmentäviisi vuotta
jauhanut yksiä ja samoja asioita ihmislasten koviin kalloihin, kuten
opettaja Iippo.

Tänään on koulussa vain järjestelyä. Yhdeltä pääsivät lapset
kotiinsa. Minun luokallani on neljäkymmentäkolme oppilasta ja niistä
kaksikymmentäviisi tyttöä. On vanhanpiian taimia!



Samana päivänä klo 9 ip.


Tulin juuri saunasta. Saunan ja tuoreen vihdan (täälläpäin sanotaan
vastaa vihdaksi) tuoksu lemuaa vielä sieraimissani. Olen väsynyt, mutta
siitä huolimatta haluan pitää hetken aikaa »varaventtiiliäni» auki.

Olin kirjoittamassa täyttä kyytiä muistiin tämänpäiväisiä elämyksiä,
kun Tuomikoski ja Berglund keskeyttivät sen vierailullaan.

Lienee paikallaan muutamalla lauseella tutustuttaa päiväkirjakin näihin
henkilöihin, joiden kanssa joudun alituisesti kosketuksiin.

Neiti Tuomikoskea katsellessani johtuu minulle väkisinkin mieleen J.
Juteinin sanat: »Luonnossa on lempeyttä, sydämessä siveyttä.» Hän on
vaalea kuin rieskamaito, ja hiukset ovat isot ja keltaiset. (Kunpa
hän ei vain niitä niin hirveän kireälle kampaisi!) Hänen hymystään
pidän. Se on ystävällinen ja herättää luottamusta. Nuoreksi ihmiseksi
(luultavasti hän on ikäiseni) hän käyttää liian vanhanaikaisia pukuja.

Berglund on komea mies ja voisi käydä herkälle naissydämelle
vaaralliseksikin, jollei hän olisi niin vietävän nahjusmainen. Johtaja
Iippo saa menetellä hänen kanssaan niinkuin hyväksi näkee. Mies
poloinen maksaisi vaikka rahassa saadakseen elää sovussa lähimmäistensä
kanssa. Hän ei varmastikaan uskalla sanoa poikkipuolista sanaa
kenellekään. Minun tämänaamuista urhoollisuuttani hän kovasti ihaili,
vaikka ei uskaltanutkaan tulla avukseni. Iloinen hän on ja puhelias.
Leikkipuhe sujuu mainiosti. Hän on ollut merillä ennen ja on vasta
kolmatta vuotta opettajana. Ikää en viitsinyt kysyä. Laskujeni mukaan,
jotka tein hänen ulkomuotonsa perusteella, pitäisi hänen olla siinä
kahdenkymmenenseitsemän vaiheilla.

Molemmat, sekä Berglund että Tuomikoski, ovat toista vuotta Latomeressä.

Sitten olemme vain Liisoja, Rauhoja ja Oskareita keskenämme.

Järjestimme myöskin syönti- ja juontipuolemme. Rauha ja minä ostamme
kaikki ruokatarpeet ja maksamme ne puoliksi. Toisen viikon emännöi
Rauha, toisen minä. Berglund on meillä ruokamiehenä, ja häneltä me
kynimme viisisataa markkaa kuussa ruokarahaa. Minä olen jalomielisesti
luovuttanut keittiöni ruokasaliksi. Tällä tavalla me kolme yksinäistä
olemme muodostaneet perheen.

»Miten me saunan lämmittämisen järjestämme?» kysyin, sillä oli
lauantai-ilta, ja rautatien pöly, jota en ollut edes järveen saanut
heittää tässä järvettömässä kylässä, herätti mielessäni kovan
saunankaipuun.

»Me olemme kylpeneet tavallisesti Hornin saunassa», virkkoi Rauha.

»Onko koulun sauna sitten niin kurjassa kunnossa, ettei siinä
kuvallista löylyä saa? Luulin sitä ulkomuodosta päättäen aivan
ensiluokkaiseksi laitokseksi, kun saunakamarin ikkunalla oikein
palsamikin kukkii», ihmettelin.

Berglund hymähti.

»Rouva Iippo ei oikein pidä siitä, että samassa saunassa hänen kanssaan
kylpee kaikenkarvaisia ihmisiä.»

»Onko hän hassu?» oli vilpitön kysymykseni.

»Katsos, hän on vanha ihminen ja tottunut parinkymmenen vuoden kuluessa
pitämään taloa omanaan. Hänen on vaikeata ymmärtää, että me myöskin
olemme täällä kuin kotonamme. Hänen mielestään me olemme loisia, joiden
tulee olla ja elää niinkuin hän tahtoo», selitti Rauha rauhallisena.

»Ja te olette antaneet hänen olla siinä luulossa?» Ihmettelen, miten
hyvänahkaisia ihmisiä vielä löytyy tämän ilman kannen alla.

»Olemme antaneet hänelle rauhansa. Opettajatar Särö, edeltäjäsi, sai
rouvan vihat juuri saunan tähden. Hän kylpi muutaman kerran saunassa,
ja rouva levitti hänestä kaikenlaisia juttuja kylälle. Sanoi saaneensa
syyhyn neidistä. Mistä sen tietää etukäteen, minkä taudin hän meistä
saisi saunan välityksellä», kertoili Berglund.

Uhmanhenkeni heräsi. Vai on täälläkin äitirouvan henkiheimolainen!
Ei mitään heikkoutta! Olen tottunut selviytymään itsepäisistä ja
kiukkuisista muijista.

»Tänä vuonna saunassa kylvetään. Minulla ei ole pienintäkään halua
lähteä kylän saunoihin koluamaan, kun kerran talossa on sauna, johon
meillä on käyttöoikeus. Rouva saa tottua siihen, että me myöskin olemme
saunan osakkaita.»

»Kyllä minä kylven, mutta riitelemään en viitsi ruveta saunan takia
muijan kanssa», sanoi Berglund. (Berglundin kaltaiset miehet eivät
ikinä voisi saada sydäntäni lämpenemään.)

»Kuka hullu nyt muijien kanssa riitelemään! Sanasodassa he aina
voittavat. Saattepa nähdä, miten sulassa sovussa lämmitän saunan.
Älkääkä pelätkö! En ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Pienen
ikäni olen kamppaillut omapäisten muijien kanssa. Minulla on kokemusta
heistä.»

Pitemmittä puheitta hypähdin ylös ja juoksin Iipon keittiöön. Piika
Seliina pesi astioita.

»Tulin sanomaan, ettei Seliinan tarvitse lämmittää saunaa tänään. Me
pidämme siitä huolen. Olemme tuumineen, että me lämmittäisimme saunan
toisena lauantaina ja Seliina toisena. Eikö se teidänkin mielestänne
ole sopiva järjestys?»

Tyttö katseli epäilevästi kamariin, jossa rouva parhaillaan paikkaili
aviopuolisonsa alushousuja. Hän nosti silmälasit päälaelleen ja tulla
huippi keittiön kynnykselle. Silmien välissä oli myrskynmerkki. Hän
koetti vetää suutansa hymyyn, mutta se hymy oli niin hapan, että
tyrehtyi omaan happamuuteensa.

»En muistanut sanoa neidille, että lauantai on ollut aina meidän
saunapäivämme.»

»Aina meidän» lausuttiin vahvalla korostuksella.

Minunkin kasvoillani karehti hymy, eikä se suinkaan ollut keinotekoista
hymyä; niin viaton se ei tosin ollut kuin päältä katsoen näytti.

»Se olisi ollutkin turha vaiva. Tiesin sen. Maallahan aina kylvetään
lauantaisin. Eikä lauantai lauantaille tunnukaan, ellei saa oikein
sydämensä halusta vastaa kuumassa löylyssä huiskuttaa. Tulin vain
sanomaan, että me nuoret opettajat huolehdimme vuorollamme saunan
lämmittämisestä. Ajattelin lämmittääkin jo tänään, sillä minulla ei ole
muutakaan hommaa.»

Siihen tapaan visertelin. Kerroin saunakaskuja pari, kolme. Naureskelin
ja vakuutin vetäväni omaan päähäni pahimman katkun ja hään. Herrasväki
oli saava selvän löylyn.

Rouva parka seisoi kuin kuumilla kivillä. Hän olisi ollut julma
syöjätär, jos olisi herttaisen pakinani keskeyttänyt jyrkällä
kiellolla. Sen hän itsekin huomasi. Minä taasen en huomannut lainkaan
hänen hapanta ilmettään, vaan otin iloisesti jutellen huomaani Seliinan
ojentaman saunanavaimen.

Niin nopeasti en sentään ehtinyt poistua kiinnipaukahtavan oven
takaa, etten olisi kuullut rouvan huomautusta, jonka hän lausui
palvelijalleen, mutta joka todellisuudessa oli aiottukin kuultavakseni.

»Häikäilemätön nousukas!»

Häikäilemätön! Tavallisen nasevasti sanottu nuoresta tytöstä, joka
valvoo oikeuksiaan.

Nousukas! Todellakin! Jumalan kiitos, ettei äitirouvani saa tätä
tietopiiriinsä. Se tarjoaisi hänelle arvaamattoman nautinnon. Kaiken
muun hän näet voi minulle anteeksi antaa, mutta ei sitä, että äitini
oli rovastin tytär ja että minulla on »hienoja» sukulaisia, jotka
eivät jaksa sulattaa oikein hyvin, että köyhä kiertokoulunopettajatar
on täyttänyt Harjulan rusthollin tyhjän emännänpaikan äitini jälkeen.
Maailma on kiperä ja kapera kuin kaalinlehti.

Viheltelin.

Tietysti hyvin sopimaton tapa saunaa lämmittävällekin opettajattarelle,
mutta mainio tapa säestellä päässä myllertäviä ajatuksia.



Syyskuun 8 p.


Taaskin lauantai. Ensimmäinen työviikko on onnellisesti kulunut. Siihen
käsitykseen olen nyt jo tullut, ettei rakas Isämme ole minua luodessaan
lainkaan ajatellut opettajaa. Se ajatus on kokonaan lähtöisin
äitirouvan päästä, joka uskaltaa uhmailla itse Luojaakin vastaan.

Olen vain tavallinen palkkapaimen, jonka omia lampaat eivät ole. En
voi rakastaa lapsiani, en parhaalla tahdollanikaan. (Mahtavatko nekään
opettajat »oikein» rakastaa, jotka siitä suurta suukopua pitävät?)
Tietoja isken kyllä heidän kalloihinsa, kunnon kurissa pidän jok'ainoan
ja muutamista vekkuleista pidänkin, mutta rakastaa (!) — siitä ei tule
kerrassaan mitään. Se minua murheessani lohduttaa, etten kai liene
ainoa palkkapaimen. Kuiva lohdutus, eikö totta?

Enkä ole vieläkään saanut toivomaani kirjettä, joka särkyneen sydämeni
pullistaisi elämänilolla ehjäksi. Kuitenkin olen odottanut sitä kuin
lehmä kesää! Kaikki kärsimäni tuskat ja ilkeät ajatukset unohtaisin,
jos sanankaan selitykseksi hänen vaitiolostaan saisin. Taisi katua
kysymystään!

Hiiteen kaikki miehet! Turha vaiva kiusata mieltään arvailemalla heidän
tekojensa vaikuttimia!

Kertokaamme saunasta, vaikka paljon suuremman nautinnon tuottaisikin
haukkumanimien keksiminen miessuvulle.

Saunasta näyttää tulevan meille päivän polttavin kysymys. Rouva on
ollut koko viikon hyvin hapan.

»Saadaanpa nähdä, mitä rouva lauantaiksi keksii, sillä en usko hänen
taistelutta antautuvan», ennusteli Berglund.

Viikko hurahtikin innokkaassa lauantain odotuksessa, sillä taistelu
saunasta (varmaankin ainoalaatuinen taistelu alallaan) jännitti koko
talon mieltä, vaikka jokainen koetti olla sen näköinen kuin ei saunaa
olisi koko avarassa maailmassa, ei ainakaan riidanalaista saunaa.

Läheni lauantai-ilta. Seliina lämmitti saunan. Oli hänen vuoronsa.
Vastoin tavallisuutta lähetti rouva hänet ottamaan häkälöylyn, muulloin
se oli opettajan yksinoikeus. Meille ei ilmoitettu saunasta mitään.
Ikkunasta näimme vuoromme.

Yritimme saunaan Rauha ja minä. Nykäisin ovea, eipä ovi auennutkaan.
Se oli lujasti lukossa. Pyörähdin johtajan keittiöön hakemaan avainta.
Itse rouva ojensi sen minulle pilkan hymy huulillaan.

»En sentään näin pikkumaiseksi olisi rouvaa luullut», mutisi Rauha, kun
kiertelin avainta kenkkuilevassa lukossa. Vihdoin aukeni ovi, ja me
kurkistimme saunaan.

Padassa ei ollut pisaraakaan vettä, korvot ja ämpärit olivat kumollaan,
kiukaan kivet kylmiksi kylvetyt. Sitä siis merkitsikin rouvan hymy.

»Älähän huoli!» naureskelin, vaikka sapettikin sisuani. »Odotin jotakin
tämäntapaista ja varustauduin siltä varalta. Nosta kylmää vettä, käyn
sillä aikaa hakemassa keittiöstä lämmintä vettä! Siellä on kattila
täynnä hihkuvan kuumaa vettä.»

Ja me kylvimme rouvan kiusalla. Berglundkin kävi peseytymässä.

»Oliko siellä löylyä?» kysyi neiti Iippo viattomana, kun vein avaimen
takaisin.

Jos olisin ollut kommunisti, niin tukeva läjähdys olisi painanut
neitosen suun kiinni, mutta porvarilliseen keskustaan kuuluvana avasin
omankin suuni hymyyn ja sanoin niin iloisesti kuin osasin:

»Herrasväki oli ottanut niin kovan löylyn, että meille riitti sen lämpö
vielä aivan hyvin.»

Mitäs tuumit, päiväkirja, onko naapurisovusta meillä vielä toivoa?



Syyskuun 29 p.


Mikkelirieska ja mikkelipässi! Ne herkut eivät höyrynneet tänä Mikon
päivänä nenäni alla. Täälläpäin ei kukaan joutanut niitä valmistamaan,
sillä kaikki, ketkä vain kynnelle kykenivät, riensivät aamulla
kaupunkiin mikkelinmarkkinoille. Kaikki toiset tästäkin talosta
riensivät lisäämään markkinarahvasta paitsi Seliina ja minä. Me
täällä sulassa sovussa saunaa lämmitimme ja kylpeä repsahutimmekin
markkinamiehiä odotellessamme.

Sauna-asiassa on nyt vihdoinkin päästy selville, vaikka lujille otti,
sillä me molemmat, rouva ja minä, olimme itsepäisiä kuin aasit.

Päästäksemme sovintoon rouvan kanssa siirsimme perjantain
saunapäiväksemme. Mutta eipä ollut tämäkään rouvan mieleen. Hän
piilotti löylypellin. Autoimme asian muuripadan pellillä. Viime
perjantaina pisti rouvamme avaimen taskuunsa ja meni kylälle. Kokosin
kaikki avaimet, ja eläköön! Ruokasäiliön avain oli se »seesam», joka
takasi meille vapaan pääsyn saunaan.

Ties kuinka kauan tätä sissisotaa olisi jatkunutkaan, mutta vihdoin
suuttui Berglund, suuttui ja häpesi kuin muinoin vanha Väinämöinen, ja
meni johtokunnan esimiehen puheille. Soppi vieraili heti johtajassa.
Nyt on rouva oikein ladattu täyteen kiukkua. Saa nähdä, missä muodossa
se purkautuu.

En voi sille mitään, että tunnen itseni vaivaiseksi syntiseksi tämän
saunatohinan vuoksi. Sellaista se on aina. Vaikka kuinka tietäisi
tekevänsä oikein ja pitävänsä oikeuksistaan kiinni, niin sittenkin
sisässä sipisee ääni: »Olisit antanut raukan olla rauhassa.»

Mahtaisi tämä maailma olla hyvä, jos jokainen (rouva Iippo myös) tekisi
tuon sielussa sipisevän äänen mukaan! Mutta kuiva, perin kuiva!

Kuukauden olen ollut Latomeressä ja vasta eilen tein ensimmäisen
vierailuni. Aloitin hengellisestä päästä, pappilasta. Tai paremmin
sanoen, hengellinen pää aloitti ja kutsui minut luokseen. Arvaan hyvin,
miksi tämä kutsu nyt vasta tuli. Tietenkin oli rouva Iippo antanut
pitäjän »kermalle» selostuksen saunakahakasta ja »rettelöimisestä
aluejakoa vastaan koulussa» ja piirtänyt samassa yhteydessä hiilellä
mustan kuvan minunkaltaisestani lähimmäisestä. Nyt on kuitenkin käynyt
ilmi, että »oli syytä sepissäkin, jos oli syytä sysissäkin».

Talonpoikaistaloissa olen kyllä käynyt Rauhan kanssa. Aluksi oli
pakina kankeata. He oudoksuivat vierasta. Lopulta aina päädyttiin
ystävälliseen yhteisymmärrykseen, kun he saivat kuulla, että olin
talontytär enkä mikään »herraskaanen fröökynä», jolta näytin. Sillä
taholla ymmärrettiin oikein saunajupakka. (Se onkin levinnyt jo ympäri
pitäjää; eikö Tiitus pian siitä Helsingin Sanomissakin pakinoine.)
Tietysti kansa ymmärtää kaikki tämänlaatuiset harrastukset ja antaa
niille lämpimän kannatuksensa, sillä siitä ei ole lainkaan mukavaa,
että kalliisti ostetuilla kunnan puilla lämmitetään saunaa erikseen
joka henkeä varten, kun yhteinenkin löyly hyvin riittää.

Mutta haudatkaamme jo saunaskandaali ja virkistäytykäämme
visiittimuistelolla!

Rauha ja minä pukeuduimme mustiin. Inhoan mustaa pukua, sillä se
ei sovi minulle lainkaan. Ruustinna kuului kuitenkin viime vuonna
loukkaantuneen edeltäjäni punaisesta puvusta, enkä minä taasen
uskaltanut ruveta puvulla ärsyttämään säädyllistä ruustinnaa. Osakseni
riittää mainiosti yksikin puhiseva rouva. Ratkoin tunnollisesti pois
kaikki punaiset koristeet puvustani.

»Annan sinulle yhden neuvon, jos et loukkaannu», sanoi Rauha pappilan
portilla.

»Anna kaksikin, jos sinulla niitä kerran on! Ei oppi ojaan kaada.»

»Älä ryhdy ruustinnan moitteihin, sillä kaikki moitteet kantautuvat
aina moitittavan korviin!»

»Kiitos neuvostasi! Muuten on hauska kuulla, että ruustinnakin on vain
tavallinen ihminen eikä mikään sädekehällä varustettu pyhimys.»

Rovasti, pieni, pyöreä, harmaa, tuli aivan portaille meitä vastaan.

»Jahah, jahah! Tässä siis on meidän uusi opettaja-neitimme. Kuinka nimi
taasen olikaan? Harju! Jahah, jahah!»

Herra rovasti Jahah nosti mustasankaiset lasit nenälleen ja tutki minut
»kannelta mastonhuippuun». Tuollaisilla vanhoilla rovastisedillä on
omat erikoiset vapautensa, jotka eivät aina satu olemaan syrjäisestä
erittäin miellyttäviä. Tunsin olevani silli, jota ostaja pyrstöstä
riiputtaa, haistaa ja maistaa.

Salissa tervehti meitä pitkä, pyöreä ja harmaa ruustinna Jahah. Vielä
kerran nostettiin silliä pyrstöstä ja tutkittiin. Nyt todellakin
tunsin, että taidan olla sittenkin »hiukan pilaantunut». Varsinkin
(Luojani antama) kihara ja (oma leikkaama) lyhyt tukkani näytti vievän
minut vuohien joukkoon ruustinnan silmissä, koska hän tuijotti tukkaani
laskujeni mukaan minuutin.

Aluksi sain selostaa tunteeni Etelä-Pohjanmaan latoihin, aitoihin ja
heinäseipäisiin nähden.

»Entä ihmiset?»

»Tunnen liian vähän vielä paikkakuntalaisia voidakseni lausua heistä
arvosteluja, enkä ole päteväkään sellaiseen tehtävään. Koetan
parhaillani tutustua murteeseen, etten tekisi puheessani pahoja
kommelluksia.»

Kerroin yksitoikkoisen ajan kuluksi seuraavan tapauksen, joka pakotti
minut tutkimaan paikkakunnan murretta vastaisen varalle:

Luokalla oli läksynä lukemisesta »Pääskyn lähtiessä». Kappaletta
jauhettaessa puolin ja toisin kysäisi opettaja, mitä pääskynen syö.

»Se syö kärpääsiä.»

»Ja itikoita», lisäsi savolainen opettajatar.

Luokalta kuului suhaus ja heti senjälkeen nauruntyrskettä.

Opettaja kohautti hallitsevasti ja hillitsevästi kulmiaan.

»Mikä siellä niin kovasti huvittaa?»

»Kun opettaja sanoi, että pääskynen syö itikoota! Hihihi!» Ja koko
luokka hihitti aivan valtoimenaan.

Savolainen opettajatar, jolla on (omasta mielestään) pitkälle ulottuva
huumorintaju, ei todellakaan voinut nähdä mitään huvittavaa pääskysen
itikansyönnissä. Lapset ovat lapsia! Naurakoothan kerrankin kyllältään!

Seuraavana päivänä valkeni opettajalle, mitä ne eteläpohjalaisten
itikat oikein olivat.

Homin karja oli päässyt kauraviisikkojen kimppuun, ja emäntä hihkui
rengilleen niin lujaa, että koulullekin kuului:

»Aja, Matti, pois nuo itikat ryökälehet kaurasta! Ne syövät ja sotkevat
sorkkihinsa koko halmehen.»

Opettajatar vilahti viivana ikkunaan nähdäkseen ne merkilliset itikat,
jotka »syövät ja sotkevat sorkkihinsa kaurahalmehia.»

Lehmiä, hiehoja ja vasikoita Matti ajeli.

Vai sellaisia eteläpohjalaisen itikat ovatkin!

Rovasti nauroi, vatsa hyllyi. Hänellekin, helsinkiläiselle, oli aluksi
sattunut kompastuksia murteen takia.

Salokyläläinen tuli ristittämään esikoistaan.

»Mikä lapselle nimeksi?» kysyi rovasti.

»Jos jouki Antiksi ristittäisihin.»

Rovasti luuli, että mies »jouki» sanallaan tarkoitti nimeä, ja kastoi
lapsen Jouki Antiksi. Jälkeenpäin hänelle selvisi, että »jouki»
tarkoittaa samaa kuin »ainakin», »kumminkin».

»Tämähän onkin vallan siisti vierailu. Ruustinna antaa lähimmäisten
olla rauhassa, ja rovasti tyytyy vaatimattomiin juttuihin», ajattelin.

Ei pitäisi kuitenkaan ennenaikaisesti iloita. Kahvipöydässä kysyä
nappasi ruustinna suoraan meidän saunasotamme vaiheita.

»Uusilla ihmisillä on uudet tavat, ja mukautumiskykyä tarvitaan
molemmin puolin», vastasin niin viisaasti kuin sillä hetkellä taisin.
Viisaat vastaukset keksitään tavallisesti vasta jäljestäpäin, jolloin
niistä ei ole mitään hyötyä, pikemminkin harmia.

»Niinhän se on. Rouva Iippo on tullut saunan suhteen araksi, kun hän
sai syyhyn viime syksynä», selitti ruustinna salaperäisesti kuiskaten.

»Vai niin. Nyt ymmärrän koko jutun?» Alensin ääneni ymmärtäväiseksi ja
salaperäiseksi. »Mutta on kai rouva käynyt lääkärillä, että on saanut
tuon ilkeän taudin pois. Me olemme sentään aina pesseet saunan penkit
ennen kylpyämme. Olisi hirveätä saada syyhy!»

Ruustinna katseli yllätettynä kähäräistä minua. Hän ei aavistanut, että
koetin mukautua oppi-isämme Lutherin lauseeseen: »Ja selitämme kaikki
parhain päin.» Hän oli melko varmasti odottanut minun kysyvän, keneltä
rouva niin ilkeän taudin sai. Mutta senhän jo tiesin. Eipä tiennyt
rouva Iippo, että oli kohdannut vertaisensa.

Välttääkseni uusia hyökkäyksiä käännyin sukkelasti rovastin puoleen
ensimmäisine päähän pälkähtäneine ajatuksineni.

»Täältäpäin muuttaa paljon ihmisiä Amerikkaan.»

Se oli tyhmä hyökkäys. En luullut pientä, pyöreätä ja harmaata
rovastia sellaiseksi tilastokirjaksi. Tunnin ajan sain kuulla
pelkkiä tilastoja siirtolaisuudesta. Latomeren, naapuripitäjien,
Etelä-Pohjanmaan, toisten maakuntien, koko Suomen ja melkein koko
maailman siirtolaisuusnumerot suhisivat korvissani. Huh! Vielä kerran
huh! Ruustinna ja Rauha katosivat. Mihin lienevätkin livistäneet.
Oo, miten halusta olisinkaan kirmaissut heidän jälkeensä ja puhunut
pahaa kaikista kanssaihmisistäni, sillä se olisi ollut tuhat
kertaa hauskempaa (huonosti kasvatetusta, sisäisestä minästä) kuin
tilastollinen seurustelu rovasti Jahahin kanssa!

En eläissäni ole viettänyt niin ikävää tuntia niin huvitetun ja
innostuneen näköisenä. (Ainakin kaksitoista haukotusta kätkin hymyyn.)
Vihdoin, pitkän odotuksen jälkeen, ilmestyivät Rauha ja ruustinna
näköpiiriini. Helpotuksen huokaus höyrysi kaikessa hiljaisuudessa ulos
rinnastani.

Kotimatkalla hyökkäsin Rauhan kimppuun kuin nälkäinen susi.

»Mitä varten karkasit ja jätit minut yksin rovastin
siirtolaisuustilastojen kanssa?»

»Luulin niiden huvittavan sinua, kun niin hartaasti niistä juttelit.»

»Oo, pyhä yksinkertaisuus! Inhoan tilastoja! Vihaan kaikkia numeroita,
paitsi palkkani suuruutta osoittavia, järjestään kaikkia, mutta
erittäinkin tilastoja.»

»En tiennyt sitä. Ensi kerralla pelastan sinut pälkähästä.»

»Mitä ihmettä te niin kauan teitte makuukamarissa?»

»Juttelimme lehmistä ja karjanhoidosta.»

»Leh-mis-tä! Mitä kummaa te lehmistä juttelitte? Tunnetko edes lehmää?»

Rauha hymähti. Hän on köyhän suutarin tytär kaupungista eikä
tietystikään paljoakaan ymmärrä karjanhoidollisia asioita.

»Tottahan toki lehmän tunnen.»

»Luonnollisesti. Lehmä on kotieläin. Siitä saadaan maitoa ja voita.
Haha! Mutta tiedätkö, kuinka lehmiä hoidetaan?»

»En», myönsi hän hyväntahtoisesti. »Ruustinna juttelikin, minä vain
kuuntelin ja sanoin: niin, kyllä, jaa.»

On hävyttömyyden huippu ruveta nauramaan kohti kurkkuaan, kun toinen
avoimesti myöntää tietämättömyytensä. Mainitsen heti puolustuksekseni,
etten sentään niin hävytön ole. Minulle vain kirkastui uusi, hauska
totuus.

Saatuani tarpeekseni nauraa kerroin iloni aiheen Rauhalle, joka sekavin
tuntein oli kuunnellut tirskumistani.

»Suo anteeksi, että hirnun kuin villi varsa! Kunnon ruustinna näyttää
sotkeneen sukupuumme. En ollenkaan ymmärtänyt, miksi hän jutteli
kanssani suutarista ja kengistä. Vastailin tietenkin, niin, kyllä,
jaa, vaikka en ollenkaan käsittänyt, miksi hän juuri tuollaisen
keskustelunaiheen valitsi. Nyt tajuan. Hän koetti pitää keskustelua
tajuntamme tasalla, mutta vaihtoi isämme.»



Lokakuun 7 p.


Pohjanlahti on sylkenyt sumua koko Latomeren täyteen. Parhaimmatkaan
silmät eivät voi nähdä kymmentä syltä kauemmaksi. Tämä syksy on
totisesti inhoittava, samoin kuin edesmennyt kesä. Kesällä vilu vei
viljat, nyt ei saa sateelta olkia korjuuseen. Talonpojan mieli on
musta. Syntinen sisu kiroo ja pui nyrkkiä ilmojen isännälle.

Kirkonkellojen kumina kuuluu läpi sumun. On sunnuntai, seitsemäs
sunnuntai Latomeressä. Mieleni on minunkin musta, musta kuin
tervatuopin pohja.

Rauha taisi pahastua, kun en lähtenyt hänen kanssaan kirkkoon. En ole
kirkkotuulella nyt. Jo paljas ajatus rovastin tilastollisesta saarnasta
saa pitkän haukotuksen repimään leukapieliäni. On paljon mukavampi
istua pehmeällä tuolillaan ja riipustella musteella harakanvarpaita
päiväkirjaansa kuin painella kovaa kirkonpenkkiä ja tuntea koko aika
ajatustensa lentelevän syntisillä poluilla tai sitten kokoilevan
tilastoa papin saarnavirheistä. Rauha, se kiltti sielu, rukoilkoon
puolestani...!

Rauha — ja minä. Kohtalo on tehnyt meistä ystävät.

Minullakin on ensikerran elämässäni ystävä. Jos hän olisi tuppautunut,
tyrkyttäytynyt tai vain sanonutkin haluavansa olla ystäväni, olisin
heti työntänyt hänet ynseästi pois. Hän on tietämättään hiipinyt
ystävyyteeni.

Olen jo tottunut siihen, että hän iltaisin tulee luokseni käsitöineen
ja hymyilee anteeksipyytävästi.

»Tulin luoksesi taas. Ethän pahastu? On ikävää yksin. Täällä on niin
viihtyisää.»

Parina iltana hän on jäänyt tulematta. Silloin huomasin kaipaavani
häntä. Tavallisesti keskustelemme joutavista pikkuasioista.

»Mitä sinä teet kaikilla noilla kirjoilla?»

»Luen.»

»Oletko lukenut kaikki nuo kirjat!» (Omistan noin sadan niteen
paikoilla.)

En voinut olla naurahtamatta. Selitin, että olen lukenut paljon
enemmänkin kuin nämä kirjat.

»Minä en ole lukenut kuin koulukirjoja», selitti Rauha rehellisesti.
»Ei ole ollut aikaa. Heti kansakoulusta päästyäni sain asiatytön
paikan kenkäkaupassa. Siellä se aika meni. Seminaarissa oli taasen
läksykirjoissa tarpeeksi työtä.»

»Etkö todellakaan ole lukenut mitään kirjallisuutta?» utelin
epäuskoisena.

»Genovevan luin kansakoulussa ollessani ja viime talvena luin Välskärin
Kertomuksia.»

»Mitä pidit 'Välskäristä'?»

»Hyvin se tuntui ikävältä. Siinä kerrottiin vain sodista. Luinkin vain
ensimmäisen osan.»

Ajatelkaa ihmistä, joka ei pidä Välskärin Kertomuksista! Jos joku
entisistä tovereistani olisi tuon viimeisen viattoman lauseen sanonut,
niin heti olisin tiennyt hänen tekevän itsensä erikoiseksi ja antanut
hänellä kipakat arvostelut päin naamaa. Nyt vain henkäisin syvään.
Tyttö parka ei edes tiennyt puhuvansa »läpiä päähänsä».

»Ei minua lainkaan huvita lukeminen, en ole tottunut siihen», jatkoi
hän herttaisesti hymyillen, »enkä ymmärrä, kuinka toiset ihmiset
aina istuvat kirja kädessä. Viimevuotinen neiti luki vielä enemmän
kuin sinä. Välistä olivat hänen silmänsä aivan punaiset pelkästä
lukemisesta.»

»Miksi rupesit opettajaksi, kun et pidä lukemisesta?»

»Onhan opettajana sentään toista kuin seisoa tiskin takana.»

Tuo lause tukki suuni. Olin istunut itsetyytyväisyyden kukkulalla ja
katsellut halveksivasti säälien työtoveriani, joka noin avomielisesti
paljasti puutteitaan. Nyt ymmärsin, että paikka, joka oli minusta
vain välttämätön porras parempaan, oli hänelle ihannoitu, korkea
päämäärä. Hän oli saavuttanut sen eikä kaivannut mitään sen enempää.
Tällaisen keskustelun jälkeen tunsin aina oman paremmuuteni. Mutta
onnistuipa hänenkin monesti nolata minut tietämättään, ja se oli omiaan
tasoittamaan juopaa välillämme.

Eräänä iltana herkuteltiin Tagorella. Luin sitä ääneen. Rauha istuskeli
lattiatyynyllä hiilloksen ääressä.

»Sinusta tulee varmaan ihana äiti», keskeytti hän äkkiä lukemiseni.

»Mitä ihmettä sinä hulluttelet!» kivahdin, sillä hän häiritsi minua
keskellä parasta nautintoani.

»Älä suutu!» lepytteli Rauha katuva ilme kasvoillaan. »Istuessasi
siinä lampun valossa, kiharat sädekehänä kasvojesi ympärillä ja äänesi
pehmeänä hyväillessä korviani, on niin helppoa kuvitella lapsen
nukkuvan helmoissasi. Et usko, kuinka suloisen näköinen olit.»

»Sinustahan tulee pian toinen Tagore», naureskelin muka pilkallisesti,
vaikka olinkin sisimmässäni perin tyytyväinen.

Rauha pani työnsä pois ja katseli minua pyytävästi.

»Ethän suutu, jos pidän sinusta. Sinä et ole samanlainen kuin toiset
asemassasi olevat tytöt. Edeltäjäsi esimerkiksi vaivoin tunsi minut.
Neiti Iippokin hädintuskin tervehtii. Sinä olet yhtä viisas kuin hekin,
mutta rikkaampi, ja kuitenkin seurustelet kanssani etkä halveksi minua,
vaikka olenkin työläisperheestä, sivistymätön ja köyhä.»

Sävähdin punaiseksi. Häpeästä. Olin monesti halveksinut hänen
sivistymättömyyttään, tietämättömyyttään, ehkäpä sivumennen köyhyyttään
ja syntyperäänsäkin, mutta olin tarpeeksi »sivistynyt» salatakseni
mielipiteeni häneltä.

»Sinä tulet hempeämieliseksi Tagoresta. Parasta on, että lopetamme
lukemisen», murisin häpeissäni. Tunsin äkkiä suurta halua syleillä
Rauhaa ja pyytää anteeksi ilkeät ajatukseni. Mutta tylyt vuodet ovat
paaduttaneet minut. Pitäkööt kauniit harhansa minusta!

Eräs toinen ilta. Istuimme molemmat salissani. Rauhan ahkerat
kädet virkkasivat paidankokettia. Laiskuri minä pyöritin itseäni
pianotuolilla.

»Soita!»

»Mitä soittaisin?»

»Soita niitä tummia ja kirkkaita säveliä, jotka tuntuvat kesältä ja
ukkoselta!»

Kesältä ja ukkoselta! Rauha on antanut omat nimityksensä sävellyksille.
Hän ymmärtääkin ihmeellisesti musiikkia. On hauskaa soittaa hänelle,
hauskempaa kuin lukeminen. Lukiessa hän saattaa haukotella kesken
kaiken ja viedä sitten koko tunnelman kuoppiin. Soitto ei häntä koskaan
uneta.

»Ei uskoisi, että sinä noin surullisia soittelet illoin, kun päivillä
aina naurat ja ilakoit, pilapuheita laskettelet.»

Säpsähdin. Olinko raottanut vieraalle surukamarini ovea?»

»Soitan iloisia, jos tahdot.»

»Älä! Pidän surullisista enemmän. Itsekin olet silloin lähempänä minua.
Tuntuu siltä. On kuin sama suru ja kaipaus yhdistäisi meitä.»

Pyörähdin tuoleineni häneen päin.

»Pidätkö minua onnellisena?»

»Et suinkaan toki onneton liene! Et ainakaan näytä.»

»Hyvä. Enkä tahdo näyttääkään.»

Rauha jatkoi virkkaustaan, joka oli hetkeksi painunut helmaan.

»Ei sydänsurua kasvoilla kannetakaan», jupisi hän hiljaa itsekseen.

Käännyin jälleen pianoon päin. Pidätetty suru, joka on viikkokaupalla
jäytänyt mieltäni, raivosi sisässäni. Piano paukahteli.

Minua on petetty. Petettyjä narrattu kuin lasta! Mutta se onkin
viimeinen kerta. Totisesti viimeinen!

Olen odottanut kirjettä kuin kahlekoira vapautta. Viikot ovat
vierineet, kuukausi on kulunut, ei vain kirjettä ole selitykseksi
kuulunut häneltä, joka lupasi tulla luokseni, mutta ei kuitenkaan
tullut.

Haluaisin unohtaa hänet, haluaisin temmata hänen kuvansa sydämestäni,
repiä sen sadaksi sirpaleeksi ja polttaa ne, jokaisen erikseen, ja
viskata tuhkat likakaivoon. Mutta en voi. Hänen muistonsa kiertää ja
repii minua kuin hämähäkki verkkoonsa takertunutta kärpästä. Uudelleen
ja yhä uudelleen elän muistossani hänen kanssansa vietetyt hetket. Ja
niin hullu minä olen, että yksin ollessani vähän väliä avaan sylini
sulkeakseni hänet siihen anteeksi antaen kaiken tuottamansa tuskan.

Hohhoo! Toivoisin, ettei toivotonta rakkautta olisi tämän ilman kannen
alla, mutta jätän sellaisen toivon, koska se on turha.

Siitä ei siis pääse yli eikä ympäri, vaan minun täytyy olla rakastunut,
toivottomasti rakastunut.

Kehenkä?

Kuuhun taivaalla! Opettajaani! Nuoreen, kauniiseen, kylmään
opettajaani, joka monesti valkaisi nokkani liidulla rangaistukseksi
tyhmyydestäni. Vihasin silloin häntä. En tiedä, milloin viha lie
rakkaudeksi vaihtunut. Kahdeksannella luokalla, myöhään keväällä sen
vasta huomasin.

Kirjoitukset oli kirjoitettu, tentit tentitty, odotettiin jännityksellä
lakkia, kaikkien lukujen ja ponnistusten kruunua. Ei enää matematiikan
Martti-maisterikaan niin julmalta tuntunut, vaikka sydän vielä
säikähtyneenä hänet nähden pomppimaan rupesi.

Vihdoin laukesi jännitys. Helsingistä tuli tieto. Martti-maisteri sen
meille julisti, sillä johtaja sairasti parhaillaan angiinaa. Tulinen
tuska sydämessä kuuntelin uusien ylioppilaiden nimiä. Olinkohan
joukossa minä? Epäilys oli kalvanut mieltäni kovin koko kevään, sillä
matematiikka putosi viimeisessä ponnistuksessa 4 1/2:een. Reaalikoe ja
ainekirjoitus menivät kyllä loistavasti, mutta en uskaltanut niihin
sentään toivoani perustaa.

Kaikkien toisten nimet oli maisteri jo luetellut. Hän pysähtyi ja
katsahti minuun. Sydämeni lakkasi lyömästä. Reput, reput! Näin kolme,
neljä maisteria tuijottamassa itseeni, sitten ne rupesivat heilumaan
hurjassa vauhdissa ja lopuksi en nähnyt mitään.

»Ja Liisa Harju», kuului hyminä korvissani epäselvänä, kuin olisin
kuunnellut pitkänmatkanpuhelua Helsingistä.

En muista mitään. Heräsin kuin unesta ja näin kaksi suurta, sinistä
silmää hyvin lähellä omiani. Luulin aluksi uneksivani, mutta vähitellen
tajunta palasi. Minut oli kannettu opettajahuoneen sohvalle, maisteri
oli polvillaan vierelläni, toverit häärivät ympärilläni kuin
muurahaiset.

»Hän toipuu jo! Hän toipuu jo!»

Yritin nousta istumaan, mutta pääni oli raskas kuin sementti tynnyri,
se ei noussut.

Olin pyörtynyt ja kaatuessani iskenyt pääni lähellä olevan kaapin oveen.

»Pääsinkö minä ylioppilaaksi?»

»Pääsit, pääsit, lapsi kulta», kuulin maisterin sanovan niin oudon
pehmeällä äänellä, että minun täytyi tuijottaa häneen pitkän aikaa,
ennenkuin uskoin sanoja hänen lausumikseen. Tuollaisella äänellä hän ei
ollut koskaan puhutellut minua.

Suloinen rauha virtasi mieleeni. Halusin kuolla, halusin kuolla siihen
paikkaan hänen kätensä hiuksillani ja hyväilevä katseensa kasvoillani.

Kuolemanhalu oli kuitenkin hetkellistä. Nähdessäni toverit osaaottavina
ympärilläni muistin, että me (minä myöskin aivan varmasti) olimme
ylioppilaita, ja maisteri unohtui. Levitin käteni ja huusin:

»Hurraa! Me olemme ylioppilaita!»

Toverit purskahtivat vapauttavaan nauruun. Maisteri nousi. Kysymyksiä
ja huudahduksia sateli. »Mikä sinulle tuli? Luulin, että sait
halvauksen! Se oli hirmuinen rysähdys! Säikähdin kamalasti. Oli onni,
ettet saanut verinaarmua! Ajatella, että olisit loukannut kasvosi!
Maisteri koppasi sinut kuin höyhenen syliinsä!...»

Siinä maisteri lopetti jutun lyhyellä, tylyllä tavallaan. Olimme kaikki
hetkeksi unohtaneet, että hän oli kylmä Martti-maisteri, joka sätti ja
haukkui pienimmästäkin virheestä.

Nousin istumaan, vaikka päähän teki kipeää, ja pöydät ja tuolit
keikahtelivat silmissäni kuin pienessä maanjäristyksessä. Olin
tietenkin maisterin mielestä miunau pyörtyessäni kuin mikäkin
posliinivauva. Ei hän varmaankaan luullut viimeisessä kiusanteossaan
niin erinomaisesti onnistuvansa. Taisi säikähtää kelpo tavalla, koska
niin hyväksi herkesi.

»Voitteko paremmin?» kysyi maisteri tarttuen olkapäihini tukeakseen
kuten äiti horjahtelevaa pienokaistaan. (Sanoiko hän äsken minulle
todellakin »lapsi kulta»?) Sydämeni sävähti uudelleen. Punastuin.

»Kiitos, oikein hyvin!»

Sitä minun ei olisi pitänyt sanoa, ei ainakaan nousta seisomaan, sillä
maailma keikahti pahasti silmissäni, ja olisin varmasti saanut uuden ja
paremman napsauksen pääkuoreeni, ellei maisteri olisi taasen temmannut
minua syliinsä.

»Saatan itse teidät kotiinne, Liisa. Oskari, kutsukaapa ajuri! Te
toiset rientäkää kotianne! Toivottavasti Liisa on huomenna aivan terve.»

Vastustelin. Olin kyllin vahva jo yksinkin kotia menemään. Tai Inki
lähtee kanssani. Ei. Maisteri oli saanut päähänsä lähteä itse, ja siinä
ei silloin vastustelu auttanut. Hetken kuluttua istuin hänen kanssaan
ajurin rattailla niin nurkkaan painautuneena kuin suinkin mahdollista.

»Kop, kop, kop», sanoivat kaviot katukiville.

»Vieläkö teitä pyörryttää, Liisa?»

»Ooh, ei!» huudahdin kiireesti, sillä pelkäsin hänen taasen tarttuvan
itseeni kiinni.

Onneksi oli matka asunnolleni lyhyt. Päätäni ei enää huimannut, vaikka
kovasti se tuntui kipeältä. Kapusin kiireesti alas ajurin rattailta.
Maisteri pisti rahan ajurin kouraan.

Ensimmäinen ajatukseni oli livistää tieheni muitta mutkitta, ja pari
askelta jo otinkin siinä mielessä. Mutta sain toki ajoissa takaisin
mielenmalttini, joka oli heitellyt minua sinä päivänä pulasta pulaan.
Enhän enää ollut tirskuva koulutyttö, vaan ylioppilasneiti, jonka tuli
käyttäytyä arvonsa mukaisesti.

Käännyin takaisin. Ojensin käteni ja lausuin niin arvokkaasti kuin
olisin jo viisi vuotta ollut suuressa maailmassa ja joka ilta sanonut
kiitokset saattelevalle kavaljeerille:

»Olitte kovin ystävällinen vaivautuessanne tähteni tänne saakka, herra
maisteri! Kiitoksia avustanne! Hyvästi!»

Hänpä ei päästänytkään kättäni irti, ja nähdessään koko porttikäytävän
tyhjäksi tarttui hän vielä toiseenkin käteeni. Arvokkuuteni oli
peninkulmien päässä. Säikähtyneillä koulutytön silmillä tuijotin
maisteriin. Ensimmäisen kerran elämässäni hymyili hän minulle
herttaisesti. Hän oli haukkunut minua hutilukseksi, laiskeliiniksi,
tyhmyriksi, verrannut päätäni pärevasuun, niellyt minut elävältä
kauniilla, kiukkuisilla silmillään. Mutta aina olin katsonut häntä
silmää räpäyttämättä päin naamaa, ja vielä pari tuntia sitten olin
vannonut tytöille opettavani lapsenikin vihaamaan »matematiikan
Marttia».

Ja nyt! En löytänyt yhtä ainoata vihan nokaretta sydämestäni. Tunsin
vain, että pidin hänestä vallan hirveästi. Mutta sitä hänen ei
totisesti tarvinnut tietää. Ettei hän vain näkisi sydämeni lyöntejä,
sillä se takoi niin, että takki heilui! En uskaltanut katsoa häntä
silmiin. Olin varmasti punainen kuin keitetty krapu.

»Pelkäättekö minua?» Hän sanoi tuon taasen hyväilevän pehmeästi. Tuntui
kuin outo henkilö olisi puhunut. Tähän asti hän oli puhutellut minua
kuin tuomiopasuunaa. Mistä tämä uusi äänensävy?

»Ah, enhän toki!» huudahdin ja koetin katsoa häntä silmiin.

Samassa talossa asuva tuomarinrouva kulki ohitsemme. Käteni
vapautuivat. Tunsin helpotusta. Mutta olisi tuomarinrouva voinut
kauemminkin torua Teppoaan pihalla eikä satuttautua siihen nauravine
silmineen.

Avasin oven ja olin livahtamaisillani porraskäytävään.

»Liisa, tahtoisin mielelläni tavata teitä. Saanhan? Tulen huomenna
noutamaan teitä kello kuudelta.»

Olin mykkänä ällistyksestä ja yllätyksestä. »Pöpö»- ja »Jösse»-maisteri
hakkailivat tyttöjä ja kävivät heidän kanssaan kävelemässä. Koulu
oli täynnä juttuja heistä. Mutta Martti-maisteri (kaikkien tyttöjen
salainen ihanne) halveksi meikäläisiä ja nimitti meitä »tirskuviksi
letukoiksi». Ei oltu ikinä kuultukaan, että hän olisi jutellut jonkun
tytön kanssa muista kuin kouluasioista, saatikka sitten pyytänyt
jotakuta meikäläistä kanssansa kävelemään.

Nyt se ihme tapahtui! Olin äärettömästi ollakseni. Tietäisivätpä tytöt
tämän! Mutta samassa kiehahti ylpeytenikin esiin. Vai luuli hän minun
todellakin olevan niin »kanamaisen letukan» (hänen omat sanansa), että
kaikkien solvauksien ja haukkumisien jälkeen riemumielin lähtisin hänen
kanssaan kävelemään. Suuri erehdys. (Ei uskoisi, miten monenlaiset
tunteet ehtivät mielessä leimahdella lyhyen sekunnin aikana.)

»Kiitos, mutta matkustan tänään maalle (sen päätin sillä hetkellä) ja
tulen vasta päättäjäisiin takaisin.» Niin uskomattomalta kuin se nyt
jäljestäpäin tuntuukin, jätin maisterin siihen paikkaan ja kirmasin
huoneisiin niin, että ovet perässäni paukkuivat.

Säälin tulisella kiireellä kokoon välttämättömimpiä kapineita, ja enon
ja tädin suureksi ihmeeksi lähdin juoksujalkaa satamaan. Oli tullut
»armoton ikävä äitipuolta».

Kotona sai tuloni aikaan myös yleisen ällistyksen. Olinhan juuri päivää
ennen kirjoittanut, etten tulisi kotiin ennenkuin koulun loputtua.
Selitin »inhoavani keväistä kaupunkia».

Ihmeellistä, millaisen häiriön tuo yksi ainoa tapaus toi elämääni.
En osannut ajatella mitään muuta kuin sitä. Kaikki muu oli aivan
yhdentekevää. Loppujen lopuksi kaduin koko kotiintuloani ja jyrkkää
kieltoani. Mielikuvitukseni hyrräsi kokoon ihmeellisiä seikkailuja.
Ajatuksissani tein hyvinkin sata kävelymatkaa romanttisine
keskusteluineen Martti-maisterin kanssa.

Vasta »leipojaispäivänä» näin maisterin. Tiesin olevani jo silloin
häneen armottomasti rakastunut. Hassu sydän uskotteli, että hän myöskin
välitti minusta.

»Olet kuin tulenliekki», ilmoitti sisarpuoleni harvinaisen
kohteliaasti kiinnittäessään ruusua rintaani lakin saannin jälkeen.
»Martti-maisterikin on koko ajan tuijottanut sinuun. Olen pitänyt häntä
erikoisesti silmällä.»

»Mitä joutavia!» sanoin välinpitämättömästi, vaikka tiesin hyvin juuri
hänen katseensa saaneen poskeni liekehtimään.

Illalla olin menossa retkelle tovereitteni kanssa. Viimeinen ilonpito
yhdessä.

»Älkää toki noin lentäkö, neiti Harju!»

Maisteri harppasi pitkin askelin sivulleni.

»Te olette sukkela kuin kärppä. Siellä ja täällä näkee teidän
vilahtavan saamatta koskaan kiinni. Milloin te voitte omistaa minulle
yksin yhden hetken?»

Sydämessäni surisi riemu. Mutta ei sitä niin vain muitta mutkitta
antauduttu!

»Tämäkin hetki on maisterin.»

»Tällaisia hetkiä meillä on ollut jo monta. Ihmisiähän aivan vilisee
ympärillämme, vai tahdotteko, että koko tämän seurakunnan läsnäollessa
pyydän anteeksi tylyyttäni ja ilkeyttäni teitä kohtaan!»

Eikö hänellä muuta sanottavaa ollutkaan! Pettymys kolahteli sydämeni
seinissä. Nostin leukani ylpeästi pystyyn.

»Sitä ei maisterin todellakaan tarvitse tehdä, ei kahden kesken eikä
seurakunnan läsnäollessa.»

»Te olette kuitenkin vihainen minulle.»

»Syyttäkö?»

»Kunpa tietäisitte, Liisa! Ah, tuossa tulee jo pari toverianne!
Saanhan kirjoittaa teille? Sitä ette toki kieltäne? Kirjoitan vasten
tahtoannekin.»

Olin vihainen mielessäni. Siihen nyt piti tyttöjenkin ehättäytyä!
Mitähän minun olisi pitänyt tietää?

»Mitä maisteri sinulle puhui?»

»Pyysi minua kanssaan kirjeenvaihtoon.»

»Älä nyt valehtele!»

»Ihan totta. Hän haluaa vielä sättiä minua kirjeellisestikin. Ei ole
saanut sitä kyllikseen tehdä näinä kolmena vuotena.»

»Sinusta ei saa selvää kirjanoppinutkaan, milloin puhut totta ja
milloin lasket leikkiä.»

Maisteri piti sanansa. Hän kirjoitti. Kuukauden kuluttua vastasin.
Tahdoin näyttää, etten niin suurta lukua pitänyt hänen kirjeistään.
Totuus on kuitenkin, että kaikessa hiljaisuudessa kirjoitin
hänelle joka viikko pitkän epistolan, joka jäi aina lähettämättä.
Kirjoitettuani parannellen uuden joutui entinen tulen ruoaksi.
Hupsuahan se oli, mutta en olisi muuten tullut toimeen. Tämä
mielentilani sai minut myös mukisematta suostumaan äitipuolen
seminaarituumiin.

Syksyllä sain seminaarikaupunkiini maisterilta kirjeen, joka sai
lokaisen kaupungin näyttämään hienolta huvilakaupungilta ja koko elämän
hohtamaan kaikissa sateenkaaren väreissä.

»Koulu tuntuu tyhjältä», kirjoitti hän, »kun en näe siellä enää erään
kiharapään tytön suuria, uhkamielisiä silmiä. Liisa, tiedän Teidän
pitävän minua suurena julmurina, hirviönä opettajien joukossa, mutta
Te ette tiennyt, mikä ilo oli tarttua sen tytön pehmeään leukaan ja
kohottaa sitä niin, että harmista punastuvat posket ja voimattomasta
kiukusta laajenevat silmät olivat lähellä omiani. Ettekä Te sitäkään
voi käsittää, että tuo opettaja-'hirviö' olisi paljon mieluummin
suudellut väräjäviä huulia kuin vetänyt liitunaarmun somalle
nenänykerölle. Edellistä hän ei uskaltanut tehdä, siksi hän käytti
jälkimmäistä. Opettaja-'hirviö' tiesi, että pieninkin seurustelu
oppilaan kanssa aiheuttaisi juoruja, ja niitä hän ei tahtonut,
siksi hän asettui sotajalalle lemmikkiään vastaan. Tyhmä teko! Nyt
hän on saanut sitä katua. Tyttönen rupesi häntä pelkäämään, sitten
vihaamaan. Eihän hän tiennyt, miksi opettaja häntä niin pahoin kohteli.
Käsitättehän, Liisa, että opettaja on saanut suuremman rangaistuksen
tylyydestään kuin mitä hän on ansainnut. Nyt on myöhäistä sovittaa
käytöstään, sillä tyttönen on lentänyt maailmalle eikä edes kirjoita
kuin silloin tällöin lohduttomalle 'hirviölleen'...»

Oli onni, että olin säästänyt kirjeeni yksinäiseen hetkeen. En
tiennyt mitä tein, miltä näytin. Tunsin vain, että olin onnesta
halkeamaisillani. Minä olen tuo kiharapää tyttö! Minä, minä, minä! Ah,
hän oli pitänyt minusta jo kauan, enkä minä sitä tiennyt! Hän luuli,
että vihasin häntä ja siksi niin harvoin kirjoitin!

Tartuin kynään. Tahdoin heti poistaa epäluulon. Kirjoitin. Kirjoitin
puoleen yöhön. Heräsin kuin horroksista huonetoverini saapuessa kotiin
teatterista.

»Kirjoitatko novellia, vai onko se ehkä osa jotakin romaania?» kysyi
viaton toverini ja tarttui paperikasaan.

Säikähtyneenä rutistin aarteeni syliini.

»Kirje se on!» tunnustin hätäpäissäni.

Toverini, hilpeä, iloinen neitonen, purskahti nauruun:

»Postipakettinako sen lähetät vai pikatavarana rautateitse? Hahaha!»

»Rahtitavarana lähetän», yhdyin pilaan ja lipsautin kirjeen lukon
taakse.

Pujahdimme vuoteisiimme. Uni ei tullut silmiini. Tuijotin pimeyteen.
Mietin.

Aamulla avasin ensitöikseni lukitun laatikkoni ja tungin eilis-iltaisen
työni tuleen. Öisen mietiskelyn ensimmäinen tulos. Päivällä, pidettyäni
tuntini harjoituskoulussa, kirjoitin maisterille kuvauksen siitä ja
toivoin leikillisesti, ettei vain minulle kävisi yhtä armottomasti kuin
rakkaalle entiselle opettajalleni. Öisen mietiskelyn toinen tulos. Vein
ilmeettömän kirjeeni heti postiin. Öisen mietiskelyn kolmas tulos.

Kirjeenvaihto tiheni. Sain ja lähetin kirjeen kerran viikossa. Kaikki
hänen kirjeensä luin moneen kertaan. Osaan ne ulkoa. Ja rivien välistä
olin lukevinani hänen rakkautensa minuun, vaikk'ei hän enää sitä niin
selvästi sanonut kuin tuossa ainoassa kirjeessä, johon niin kylmästi
vastasin. Itse kätkin tunteeni niin visusti kuin osasin. Luojan kiitos!
Kuinka nyt saisinkaan hävetä!

Kuin lyhyt ja lämmin kesä kului pitkä talvi pohjolassa. Kesäkuun
hämyisenä yönä saavuin koulukaupunkini asemalle. Hän, opettajani, oli
luvannut tulla vastaan.

Kohtasi ensimmäinen pettymys. Yksin sain kulkea pitkin öisiä katuja
enon kotiin. Seuraavana päivänä vasta sain tietoja hänestä. Sisar
oli sairastunut, ja hänen täytyi mennä kotiin. Tapaamisemme siirtyi
syksyyn, sillä hän hoiti koko kesän sisarensa tointa.

Pari viikkoa ennen lähtöäni sain häneltä viimeisen kirjeen. En luullut
sitä silloin viimeiseksi. En uskonut moneen viikkoon. Nyt uskon.

»Ikävöin kovasti Sinua, Liisa», kirjoitti hän. Pitkästä aikaa puhui hän
jälleen peittelemättä. (Millä sydänriemulla sen luinkaan!) »Minulla
on Sinulle niin paljon sanottavaa, ystäväni. En tahdo sanoa sitä
kuitenkaan näin kirjeellisesti. Tahdon nähdä silmäsi, armaat silmäsi
kertoessani. Tulen luoksesi, jos sallit. Kirjoita, että saan!»

Olin päihtynyt onnesta. »Tule!» kirjoitin sykkivin sydämin ja odotin
vastausta.

»Mikähän tyttöä vaivaa? Niinhän se lentelee kuin päätön kana. Kerttu,
pidä huolta, että hänen tavaransa tulevat kunnolleen pakatuiksi! Ei
hänestä itsestään näytä siihen hommaan olevan», äitipuoli päivitteli.

Enhän minä muuta lennellyt, minkä postia ikkunasta pälyilin. Taisin
kyllä juosta ikkunaan tavallista useammin, mutta en voinut sille
parhaalla tahdollanikaan mitään.

Pettymys sydämessä joka kerta postin saavuttua. Huomenna se sentään
tulee! Mutta ei. Meni ensimmäinen viikko, meni toinenkin, ja minun
täytyi lähteä.

»Hän on varmaankin sairastunut», lohduttelin itseäni. »Hänelle on
tullut voittamaton este! Hän kyllä kirjoittaa!»

Lähtiessäni vannotin isän lähettämään Latomereen joka ainoan minulle
osoitetun kirjeen tai kortin. Ja isä on pitänyt lupauksensa, mutta
mitään kirjettä häneltä, jolla piti olla minulle »niin paljon
sanottavaa», ei ole tullut.

Latomeri. Hukun tänne! Heinäseipäät, ladot, aidat tukahduttavat minua.
Saapumaton kirje raatelee sydäntäni.

Uudestaan ja yhä uudestaan olen elänyt kaikki hänen kanssaan vietetyt
hetket. Uudestaan ja yhä uudestaan olen lukenut häneltä saamani kirjeet.

Miksi hän vaikeni? Miksi hän ei kirjoittanut?

Sydämeni on kivettynyt kysymysmerkiksi.

»Oletko koskaan rakastunut?» helähti hiljainen ääni takanani.

Säikähdin. Olin unohtanut Rauhan ja koko muun maailman ajatellessani
yksin häntä.

»Mistä tuollainen johtui mieleesi?»

»Soittosi sen teki.»

»En lue enkä soita sinulle enää milloinkaan, koska teet tuollaisia
hassuja johtopäätöksiä.»

»Ne eivät ole hassuja. Ja vaikka et soittaisikaan etkä lukisi, niin
näen sen silmistäsi.»

»Se ei ole totta! Se ei näy! Se ei saa näkyä!»

Rauha tuli luokseni. Hän laski kätensä olalleni ja hymyili. Hymyili. Ja
kuitenkin näin, miten kyynelet kiilsivät hänen mustissa silmäripsissään.

»Rauhoitu!» kuiskasi hän hiljaa. »Ei se kaikille näy. Mutta ken itse on
kuuhun taivaalla kiintynyt, hän huomaa saman halun toistenkin silmissä.»

Hän otti käsityönsä ja poistui.

Emme ole senjälkeen sanallakaan kajonneet arkaan paikkaan. Mutta
sanoittakin ymmärrämme toisiamme. Olemme ystävät.



Lokakuun 13 p.


    Ei meitä surulla ruokita,
    se on ilo joka elättelee!

»Ei itku auta markkinoilla», sanovat vanhat ja viisaat. Opettajana
kuulun minä myös vanhoihin ja viisaihin.

Minulla ei ole pienintäkään aikomusta kuolla rakkauden tautiin,
niin paha tauti kuin se onkin, ja vaikka se, käyttääkseni Nortamon
sanoja, »kaakertaa, kiertää ja kaivaa» turkasesti. Päivät sittenkin
aina menettelevät, mutta yksinäiset illat ja yöt ovat kaikkein
kiusallisimmat. Silloin ovat kaikki kiusanhenget kimpussa. Sanotaan
ahkeruuden estävän unenkin. Tuo ei pidä paikkaansa minuun nähden, joka
monesti olen unen tähden jättänyt työni kesken. Mutta onneton rakkaus
sen kyllä estää, ja taitaapa estää onnellinenkin. Iltaisin en tahdo
saada mitenkään unenpäästä kiinni. Ruumis-rukka saa kääntää ja vääntää
kyljeltä toiselle niin, että lakanat torvelle kiertyvät. Uni istuu vain
sängyn päälaudalla ja heiluttelee jalkojaan. Se on kiusallista.

Tarkoitukseni ei nyt kuitenkaan ole syventyä unettomiin iltaöihin,
sillä aamupuolella nukun hyvin ja näen kauniita uniakin. Aikomukseni on
sensijaan tarjota eilinen päivä (allakassa seisoo sen päivän kohdalla
Valfrid) »varaventtiililleni» niin maukkaana kuin vain on mahdollista
paksulle, punaiselle kynälleni.

Eilisenä Valfridien päivänä tapahtui kolme suurta tapausta meikäläisen
ihmisen historiassa, ja ne ansaitsevat kaikki tulla ikuistetuiksi
hyvässä järjestyksessä.

       *       *       *       *       *

KAUNIS TUNNUSTUS.

(Ensimmäinen »historiallinen» tapaus vuorokeskustelun muodossa.)

_Henkilöt_: Me kolme nuorta opettajaa, jotka olemme muodostaneet
perheen.

_Näyttämö_: Keittiöni.

_Aika_: Päivällisen.

Ensimmäinen ja viimeinen kohtaus.

MINÄ (onkien kaalia liemivadista): Miksi et ole mennyt naimisiin?
Kaikki miesopettajat niin tekevät. Se kannattaa.

BERGLUND (imeksien ydintä luusta): Minä menenkin.

MINÄ: Aivanko totta? Milloin? Kenen kanssa?

BERGLUND: Mihin kysymykseen minun pitää ensiksi vastata?

MINÄ: Tyhmeliini? Tietysti viimeiseen. Sehän on tärkein.

BERGLUND: Voin rauhoittaa teitä sillä tiedolla, ettei morsiameni ole
teistä kumpainenkaan.

MINÄ (_nieltyäni suuni tyhjäksi_): Tuon olisit voinut ilmoittaa
varovaisemmin! Ajattele, jos kaali olisi mennyt väärään kurkkuun!

BERGLUND: Koskiko tieto sinuun niin kovasti?

MINÄ: Koskiko? Tietysti! Olenhan koko ajan pelännyt, että rakastuisit
jompaankumpaan meistä.

BERGLUND (_panee luun syrjään_): Köyhän kansakoulunopettajan ei maksa
vaivaa edes ajatella rakkautta.

MINÄ (_laskien puolimatkassa olevan täyden lusikan takaisin
lautaselle_): Mi-mitä puhetta tuo on?

BERGLUND: Sitä mitä sanoin. Rikkaus on pääasia meikäläisen
naimakaupassa. Esimerkiksi minä en tee köyhällä muijalla mitään.
Täytyy saada sellainen, että hänen perintörahoillaan saa velkataakan
pois harteiltaan. Palkka ei kuitenkaan riitä muuhun kuin ruokaan ja
vaatteisiin. (_Kilistää lusikalla lautastaan._)

MINÄ: Mutta laulammehan niin kauniisti laulussa: »Ja vaikka me yhdessä
kerjättäis ja kuoltais maantien ojaan...»

BERGLUND: Olen kerjännyt, joten tiedän, millaista se on. Se ei huvita
minua enää.

RAUHA: Mitä on elämä ilman rakkautta! En voi kuvitella sellaista.

BERGLUND: Tietysti voi silti rakastaa, mutta se ei saa sotkea järkeä.
Tyttöjäkin on kahdenlaisia: sellaisia, joita rakastellaan, ja
sellaisia, jotka naidaan.

RAUHA ja MINÄ: Ooo!

MINÄ: Olisi hauskaa tietää, kumpaan ryhmään me kuulumme!

BERGLUND: Teihin rakastutaan ja teidät naidaan.

RAUHA ja MINÄ: Oooo! Ooo!

RAUHA: Sinä olet perin herttainen, kun meitä varten laitat erikoisen
luokan.

MINÄ: Hän ei uskalla olla muuta. Mehän olemme hänen »ruokarouviansa» ja
voimme maksaa epäkohteliaisuudet kissapihvillä ja harakkapaistilla.

BERGLUND: En tarkoittanut sanojani kohteliaisuudeksi. Tarkoitin mitä
sanoin.

RAUHA: Sinä näytät ole vankin ensiluokkainen naisten tuntija.

BERGLUND: Jos nyt en aivan ensiluokkainenkaan, niin kuitenkin melko
hyvä.

MINÄ: Olisipa mieltäylentävää peilailla sinun naistuntemuksesi
kuvastimessa ja nähdä oma kuvansa.

RAUHA: Niin todellakin! Kuvallepa meidät!

BERGLUND: Mitä maksatte?

MINÄ: Totisesti! Vai maksatte! Kuvastan sinut kohta ahnuriksi ja
ilkeäksi omanvoitonpyytäjäksi, jos et heti kohta kuvasta meitä. Tai
etpä taida osatakaan, vaikka kehuit!

BERGLUND: Katsopas kaunokaista! Hänhän kiusoittelee minua kuin lasta.
No, saat kuulla kunniasi. Sinä olet kuin kissa. Leikit, hyrräät, hypit,
nukut rauhallisesti, mutta pehmeissä käpälissäsi on kynnet, sievässä
suussasi on terävät hampaat.

MINÄ: Mitä? Julmurinako minua pidätkin?

BERGLUND: Ei kissan julmuutta niin pahana pidetä, kun se hiiriä kiusaa,
vasta omistajansa kättä raapaistessa on sen oma turkki vaarassa.

MINÄ: Kylläinen kissa ei syö hiiriä, ota se huomioon!

BERGLUND: Mutta tappaa kyllä huvikseen.

MINÄ: Mitäpä virkaa sellaisella kissalla olisikaan, jonka nenän alla
jokainen hiiri uskaltaisi tanssia!

RAUHA: Mikä eläin Noan arkista on minun esikuvani?

BERGLUND: Tietysti kyyhkynen.

MINÄ: Millä kyyhkynen voi ahdistajiaan uhata? Eihän sillä ole teräviä
kynsiä eikä raatelevaa nokkaa.

BERGLUND: Onhan sillä siivet, joilla pääsee pakoon.

MINÄ: Miau! Koska kerran olemme ruvenneet vertailemaan toisiamme
eläimiin, niin rinnastakaamme sinut pingviiniin. Ensiksikin me
olemme nähneet sen vain täytettynä ja tiedämme siitä hyvin vähän.
Koulukirjoissa kerrotaan siitä näet perin niukasti, eikä meillä ole
harrastusta eikä haluakaan ryhtyä itsenäisiin tutkimuksiin. — Ja
nyt herrasväki on hyvä ja siirtyy sulattelemaan ruokaansa, sillä
aikomukseni on vilauksessa korjata muruset ja puhdistaa astiat!

BERGLUND: Yhdestä asiasta olen varma. Muut heimot väittävät savolaisten
pyrkivän päällysmiehiksi. Olet ensimmäinen savolainen, jonka lähemmin
tunnen, ja sinun suhteesi tuo väite pitää pilkulleen paikkansa.

(Väliverho.)

       *       *       *       *       *

ESTEETTINEN VIERAILU.

(Toinen »historiallinen» tapaus kertomuksen muodossa.)

Tuntia myöhemmin. Istuin turkkilaiseen tapaan lattialla
liinavaatekaappini edessä ja valikoin puhdasta paitaa. Apteekin pieni
piika tuli neljännestunti takaperin läähättäen keittiööni ja jätti
rouvansa lähettämän tuoksuvan, tytön käsissä nokeutuneen kirjeen,
jossa pyydettiin Rauhaa ja minua ystävällisesti saapumaan Valfridin
päiville klo 1/2 8 ip. Meillä oli siis täsmälleen tunti ja neljännes
valmistautumisen aikaa. Olkoon tässä ohimennen mainittuna, että toiset
vieraat olivat saaneet kutsun edellisenä päivänä, ainakin Iipot.
Seliina sen meille kertoi, rouvan käskystä tietenkin, ja vei meiltä
vastalahjaksi tiedon, ettei meitä oltu kutsuttu.

Uskallan olettaa hiljaisessa mielessäni, että rouva Iippo veti nauttien
ilmaa keuhkoihinsa. Apteekki ja etenkin apteekin rouva on Latomeren
hienoston keskus. Jäädä kutsumatta apteekin kemuihin on samaa kuin
olla kuulumatta hienostoon. Tämä viivästynyt kutsukirje puhui omaa
arvattavaa kieltään. Mutta kutsu oli kuitenkin tullut, ja me päätimme
lähteä.

Oveen naputettiin. Tietenkin Rauha, joka tuli valmiiksi pukeutuneena
hakemaan hyväksyvää silmäystä.

    Käy joukkohon ystävä, vieraskin,
    sama meillä on usko ja henki,

lauloin täyttä kurkkua päätäni kääntämättä.

»Hyvää iltaa, neiti Harju!»

Käännähdin ympäri kuin tuuliviiri tuulenpuuskan äkkiä vaihtuessa. Neiti
Iippo! Täydessä »hömötällingissä»! Ahaa! Arvasinpa melkein paikalleen,
mikä hänen armonsa tänne lennätti toista kuukautta kestäneen paussin
jälkeen. Tuli kostamaan saunan kohlut ja mahlat, tuli näyttämään, miten
hienosto menee hienolle visiitille ja nousukkaat pysyvät kotona.

»Hyvää iltaa!»

»En suinkaan häiritse neitiä. Mutta oli niin ikävää istua kotona. Me
menemme tänä iltana myöhemmällä apteekkarin nimipäiville. Kai neitikin
tulee?»

(Tipa, tipa, tipa!)

Kokenein näyttelijäkään ei olisi osannut sanoa välinpitämättömämmin:

»En tiedä, mitähän olisi tehdä.»

»Tulkaa vain! Ei pidä välittää niin joutavasta seikasta kuin
kutsukirje. Se on jäänyt epähuomiossa apteekerskalta lähettämättä.»

Kohotin teeskennellyn hämmästyneenä kulmiani:

»Ettäkö tulisin kuokkimaan! Ei! Mutta kyllähän meidät kutsuttiinkin.
Siinä pöydällä on kutsukirje.»

»Tietysti te sitten tulette! Onhan tietenkin vähän vastenmielistä
tulla niin hienolle ja oudolle visiitille, mutta pian siihen
tottuu. Sitäpaitsi ei täälläpäin niin ankarasti kritiseerata (!).
Viimevuotinenkin neiti oli kerran apteekilla kutsuissa. Mamma kertoi,
että hän istui koko illan kuin siiville lyöty kana. Naurettavaa! Ja
ihminen oli kuitenkin ylioppilas! Mutta eihän sitä seurustelutaitoa
koulussa opi, jos ei kerran ole kotoisin sivistyneestä perheestä
ja seurustellut sivistyneissä perheissä. Hänen pukunsakin olivat
mauttomia. Aina sama musta silkkipuku...» Ja minä sain seikkaperäisen
kuvauksen edeltäjäni pukuvarastosta. Luojan kiitos, että liinavaatteeni
olivat siksi siroja ja siistejä, että näin parjaajan kateudella
katselevan niitä!

»Onko apteekilla sitten niin hienoa?» kysyin päästääkseni viimevuotisen
neidin rauhaan.

No, ei siellä nyt niin erittäin hienoa ollut! On neiti Iippo
seurustellut hienommissakin perheissä. Mutta täällä Latomeressä se
on hienoin. Ei rouva kylläkään ollut mistään hienosta perheestä
kotoisin. Onpahan ollut tarjoilijana jossakin hienossa hotellissa,
mutta sellaisethan ne vasta osaavatkin oikein hienostella. Tietysti
tarkka silmä huomaa aukkoja rouvan sivistyksessä, mutta maalainen
ei niitä hoksaa, sillä komeus häikäisee. Helsingissä neiti Iippo on
paljon seurustellut hienoissa, todella sivistyneissä perheissä. Hän on
asunutkin eräässä sellaisessa, nimittäin pankinjohtaja Lahdenpohjan
perheessä. Todella hieno perhe!

»Pankinjohtaja Lassi Lahdenpohjanko?» kysyin. Juttu alkoi kiinnostaa.

»Niin. Juuri saman! Oletteko kuullut hänestä jotakin? Hän on myöskin
kansanedustaja.»

Olinko kuullut puhuttavan! Mitähän hieno neitini olisi sanonut, jos
olisin ilmoittanut, että rouva Lahdenpohja on tätini, äitini ainoa
sisar? Onpa muuten hauskaa tietää neiti Iipon asuneen siellä. Tulen
Irmalta ottamaan tarkat tiedot asiasta. Minulla on kuitenkin omat
epäilykseni. Ensiksikään eivät täti, setä eikä Irma ole kertoneet
heillä asuneen ketään opiskelijaa eikä muutakaan vuokralaista; toiseksi
epäilen vahvasti neiti Iipon opinnoita.

»Lahdenpohja on käynyt vaalipuhujana kotipuolessani», virkoin
totuudenmukaisesti. Kaikkien letkausten jälkeen ei minua yhtään
haluttanut pröystäillä hienoilla sukulaisillani. Se saa ollakin
viimeinen valtti. Minä olen minä kenestäkään riippumatta.

Neiti Iippo piti lämpimän ylistyspuheen tätini hienolle perheelle ja
kauniille kodille. Sitä vain ihmettelen hiljaisessa mielessäni, kuinka
hän, neiti Iippo, Lahdenpohjan perheystävä, ei ole perhevalokuvien
joukossa sattunut huomaamaan minun »klassillisia» piirteitä. Tai ehkäpä
täti pitää valokuvat, kuten minäkin, lukitussa laatikossa. Ei ole näet
lainkaan hauskaa, että kaikki kopeloivat ja likaavat kuvia, jotka
kätkevät monta rakasta muistoa, sukulaista ja tuttavaa.

Neiti Iipon lennokas kuvaus hienoista perheistä, joiden kanssa hän oli
seurustellut, olisi kestänyt ties kuinka kauan, niin innostunut hän oli
ylistämään »hienoja» tuttavuuksiaan, ellei työpöydälläni herätyskello
olisi räjähtänyt soimaan.

»Siunatkoon! Onko kello jo todellakin puoli kahdeksan!» huudahti neiti
pelästyneenä.

»Niinpä näkyy», sanoin varoen visusti ilmoittamasta, että kello oli
puoli tuntia edellä aito latomereläiseen tapaan. Täytyi toki minunkin
saada rauhassa pukeutua hienoa visiittiä varten.

Nyökättyään armollisesti näkemiin poistui neiti Iippo.

Väitetään naisten viipyvän pukeutumishommissa kauan. Jos kaksikymmentä
minuuttia on kauan, niin väite on tosi. Sen viivyin, mutta sinä aikana
kiilloitin kyntenikin.

»Oo, kuinka hieno sinä olet!» ilmoitti Rauha ja pysähtyi kynnykselle.

»Älä herran tähden sano 'hieno'! Olen kuullut sitä kolmen
neljännestunnin aikana nalkutettavan ainakin sata kertaa. Se tympäisee
jo!»

»Kuten tahdot», myöntyi herttainen sielu. »Kaunis ainakin olet.»

»Tarkoitat tietenkin pukuani?» Haluaisinpa muuten tietää, mitä
Latomeren juorukellot ovat puvustani sanoneet. Mauttomaksi sitä ei
ainakaan liene voitu nimittää.

»Kyllähän pukukin on kaunis. Olet kuin toisesta maailmasta. Oudoksun
sinua. En taida uskaltaa lähteä lainkaan.

Saan tietenkin istua yksin nurkassa koko illan.»

»Me lähdemme molemmat tai olemme molemmat kotona.

Etkä sinä nurkkaan joudu yksin. Ole huoletta! Mars matkaan! Mennään
katsomaan, millaista siellä oikein on!»

       *       *       *       *       *

HIENO VIERAILU.

(Kolmas »historiallinen» tapaus melodraaman muodossa.)

Apteekin ovikello kilisi. Viimeiset vieraat saapuivat. Palvelijatar
auttoi takit naulaan ja luikkasi isäntäväelle tuloilmoituksen.

»Onpa täällä väkeä!» kuiskasi Rauha katsellen päällysvaatteiden
paljoutta.

»Näkyy olevan», kuiskasin vastaan.

Pari sekuntia myöhemmin jouduimme isäntäväen silmien eteen. Apteekkarin
kieli lauloi kuin aisakello alamäessä. Vanha, isällinen ukko, joka
varmasti kuuluu tohvelisankarien uljaaseen kaartiin.

Rouvan näin ensimmäisen kerran. Komea hän on. Aivan keisarinnamaisesti
liikehtien hän toivotti meidät tervetulleiksi sekä muutamalla ankaralla
silmäyksellä lopetti aviopuolisonsa vilkkaan pakinan. Näytti olevan
äitipuoleni sukulaissielu. On itsestään selvää, etten havaintoni
johdosta tuntenut minkäänlaisia sympaattisia tunteita emäntää kohtaan.

Mutta eipä siinä ollut paljon aikaa huomioida isäntäväkeä, sillä koko
Latomeren hienosto oli avannut silmänsä selkoselälleen ja tuijotteli
meitä kuin lehmä uutta konttia. Se ei tuntunut minusta oikein hyvältä
eikä hienolta.

Jouduimme istumaan tuuhean palmun varjoon. Ympäristömme kuulosti olevan
hienointa kermaa, sillä se puhui »fiinimpää» kieltäkin. Ruustinna,
nimismiehen rouva ja meidän rouva olivat kukkoina sillä tunkiolla.
Rauha ja minä näytimme olevan heille pelkkää ilmaa tervehdyksen
jälkeen, vaikka keskustelun aiheena kuulinkin olevan pukuni ja
hiukseni. Rouvien mielestä ei tuntunut olevan lainkaan sopivaa, että
hiukseni olivat muodikkaan lyhyet, pukuni liian uudenaikainen ja etten
ollut yhtään opettajattaren näköinen. Minunlaiseni esimerkki joka päivä
silmien edessä tekee lapsetkin turhamaisiksi.

Olimme istuneet hiljaa nurkassamme, mutta nyt se alkoi jo tuntua
sopimattomalta, niin jännittävää kuin olikin kuunnella arvosteluja
itsestään. Meidän oli siirryttävä, mutta minne? Vanhat herrat
olivat vetäytyneet apteekkarin huoneeseen tupakoimaan, ja rouvat
muodostivat kolme-neljä innokkaasti juttelevaa kerhoa, joissa tietenkin
analysoitiin jotakuta poissaolevaa lähimmäistä. Heitä ei sopinut
häiritä. Viereisessä huoneessa pitivät nuoret hauskuutta. Sieltä kuului
postineidin kaakattava ääni, apteekkineidin tirskunta, pankkineidin
ja lukkarinneidin nauru ja neiti Iipon pehmeät kerakkeet. Tohtori
Korpinen, suojeluskunnan aluepäällikköjä Berglund olivat siellä
kavaljeereina ja kokosivat neitosten hymyjä.

Sinne piti meidänkin lähteä, tai muuten meidän sanottaisiin istuneen
nurkassa kuin »siiville lyödyt kanat».

»Tule, Rauha, mennään mekin tuonne nuorten joukkoon!» sanoin nousten.

»Ei, ollaan tässä!» kuiskasi Rauha säikähtyneenä.

Nimismiehen rouva, keski-ikäinen, näivettynyt nainen, katsahti meihin
ja hymyili ivallisesti.

»Emmehän voi tässäkään olla, sillä rouvien keskustelu ei ole nähtävästi
aiottu meidän korviamme varten», kuiskasin vastaan, mutta niin, että
arvoisat rouvat sen »sattumalta» kuulivat.

»Kas, sielläkö neidit istuvatkin!» sanoi ruustinna Jahah imelästi
hymyillen. »Emme huomanneet lainkaan teitä. Puhuimme juuri teistä ja
puvustanne.»

Hymyilin imelästi vastaan. Toivottavasti oli hymyni vielä imelämpi kuin
ruustinnan!

»Kuulin sen ja voin antaa rouville puuttuvat tiedot. Pukuni on tehty
Helsingissä ja tukkani on käherretty taivaassa. Molemmat olen saanut
lahjaksi. Suokaa anteeksi, että häiritsin, mutta me poistumme, joten
voitte rauhassa jatkaa!»

On siunattu asia, ettei ihmisellä ole silmiä selässä, silloin säästyy
monelta vähemmän suopealta silmänmuljaukselta. Hengessäni näin
kuitenkin rouva Iipon kumartuvan toisiin rouviin päin ja halveksivin
katsein lausuvan:

»Siinä nyt näitte, millainen elävä se on!»

Astuin posket kuumina ja silmät hillittyä kiukkua täynnä, Rauha varjona
kintereilläni, nuorison pariin.

Alan kohta jo vahvasti uskoa, että olen jotakin erikoista. Tuskin olin
astunut kynnykselle, kun puheenporina lakkasi ja kaikki tuijottivat
minuun. Suunnaton irvistyksenhalu kihelmöitti sisuksiani, mutta sain
sen onnellisesti voitetuksi.

»Hyvää iltaa, hyvä herrasväki! Sopiiko seuraan vielä kaksi vaatimatonta
lisää?»

»Täällä ei ole istuimia», virkkoi neiti Iippo yliolkaisesti. Samassa
tarjottiin minulle kolme tuolia mitä kohteliaimmin kumarruksin.
Tohtorin tarjous sai armon silmissäni. Rauha näkyi hyväksyneen
istuimekseen Berglundin tuolin.

»Joko neidin kurkku on terve?» kysyi lääkemies esiteltyään läsnäolijat
ja hankittuaan itselleen istuimen.

»Kurkku?»

»Neitihän kertoi latojen, heinäseipäiden ja aitojen raapineen
kurkkuaan.»

Purskahdin nauruun. Juttu lähti luistamaan kuin rasvattu. Neiti Iippo
yksin istui nyrpeänä ja koetti sovittaa sanoihinsa pistäviä okaita. Hän
ei nähtävästi jaksanut käsittää, että minä, mitätön opettajatar, olin
temmannut häneltä tohtorin noin vain kädenkäänteessä. Mutta olipa hänen
terveellistä oppia, etten ollutkaan »viimevuotinen neiti».

Korpinen on hauska mies. Ei ole lainkaan ihmeteltävää, jos tyttäret
hyörivätkin hänen ympärillään kuin muurahaiset sokeripalan kimpussa.
Entäs sitten tohtorinnan arvonimi! Siitä kyllä kannattaa kilvoitella!

Neiti Iippo näkyi jo pitävän Korpista yksityisomaisuutenaan, ja
meikäläinen tunkeilija, joka uskalsi pistää nokkansa toisen alueelle,
sai monta letkausta. Valitettavasti annoin kukkuramitalla takaisin.

Rakas tohtorimme näkyy muuten olevan helposti syttyvää ainesta
(tietysti helposti sammuvaa myös), ja minä olen vain nainen, joten ei
minua pitäisi kovasti moittia, jos hiukan veikistelinkin. Sitäpaitsi se
on kokonaan neiti Iipon oma syy.

Siinä leikin, letkauksien ja piikkien sanasodassa johtui keskustelu
heimokysymykseenkin. Se on keskustelunaihe, joka saa hiljaisimmankin
kielenkannat liikkeeseen. Ihastukseni oli vilpitön, kun kuulin
Korpisenkin olevan »oekeen immeisen». Tunsin heti heimokiintymystä
häneen. Meitä oli nyt toki kaksi yhtä puolta tässä ylpeässä ja
itsetietoisessa pohjalaisjoukossa.

Neiti Iippo huomasi heti tämän meidän yhteenkuuluvaisuustunteemme ja
suomensi sen omalla tavallaan.

»Minäkin tunnen sattumalta muutamia savolaisia», sujautti hän sanansa
keskusteluun. »Ihmeellistä on vain, että savolaiset miehet ovat paljon
miellyttävämpiä kuin naiset.»

»No, sehän on vallan luonnollinen asia, kun naisen mielipide on
kysymyksessä. Itsekin olen neiti Iipon kannalla siinä asiassa», nauroin.

Tästä keskustelusta olisi tainnut pian syntyä »tora ja tappelu».
Onneksi ilmestyi talon emäntä kynnykselle ja kehoitti meitä hakemaan
kuumaa suuhumme.

»On parasta, että me savolaiset kyykistymme yhteen nurkkaan», virkkoi
Korpinen tullen kuppeineen luokseni palmun varjostamaan pehmeään
nurkkaan.

Hetken perästä istui koko neitosten parvi tiheänä ryhmänä ympärillämme.
Rauha yksin seisoi ujona ja punastuvana aluepäällikön kanssa uunin
luona. Tyttöparka oli suloisen näköinen. Hänen kaltaisiaan olivat
varmaankin isoäidit tyttösinä ollessaan.

Opettaja Iippo asteli mahtavana pianon luo, nosti takkinsa liepeitä ja
istuutui pianotuolille.

»Pappa, soita meille jotakin!» pyysi aviopuoliso herttaisella äänellä.
(Käskevä ääni kuului kotioloihin.)

Iippo murahti jotakin vahattuihin viiksiinsä ja alkoi soittaa
tunnetulla taidollaan »Hyvä on Herra».

Ruustinna risti kätensä. Aviopuoliso teki samoin. Emäntä
kiiruhti talouspuolelle. Apteekkari meni antamaan lukkarille
»päänsärkypulveria». Nimismies käveli hevostaan hoitamaan. Minäkin
ristin käteni ja kuvittelin olevani pelastusarmeijassa.

»Te olette varmaan hyvä soittaja?» Korpinen oli niin syntinen, että
uskalsi kesken musiikkiesityksen lausua tuon, vaikkakin hiljaa.

»Mihin moisen otaksumanne perustatte?»

»Ensiksikin kasvoihinne. Olitte äsken niin kärsivän näköinen. Jokaisen
väärän otteen voi nähdä kasvoiltanne. Sitäpaitsi tiedän, että teillä on
piano mukananne. Ajattelen, ettette ole sitä vain mahtaillaksenne tänne
saakka kuljettanut.»

Totta. Olisin jo aikoja sitten kuollut ikävään ja suruun, ellei pianoa
olisi ollut mukanani.

»Piano on ystäväni», vastasin hajamielisesti. Ajatukseni karkasivat
omille teilleen.

»Onko teillä ikävä?» — Hiljainen ääni suli ajatuksiini niin, että
havahduin vastaukseeni:

»Ah, niin ikävä!»

Kas niin, se minun pitikin sanoa! Karistin pois ikävät ajatukset.
Nauroin päin Korpisen ihmetteleviä silmiä.

»Tepä soitattekin meille hiukan!» innostui lääkemies, ja ennenkuin
ehdin hillitä hänen intoaan, pyysi hän minua kaiken kansan kuullen
soittamaan.

»Niin todellakin! Soittakaa, neiti Harju! Me emme ole vielä kertaakaan
kuulleet neidin soittavan, vaikka asumme samassa talossa», huudahti
neiti Iippo.

Olin aikonut jyrkästi kieltäytyä, mutta neiti Iipon sanat muuttivat
päätökseni. Istuuduin johtaja Iipon luovuttamalle tuolille ja aloin
soittaa »Ristihämähäkkiä».

»Viimevuotinen neiti ei tuntenut nuottejakaan», kuulin rouva Iipon
äänen, mutta vaativa »hss» lopetti hänen juttunsa.

Sanotaan minun soittavan hyvin. Nyt ainakin soitin omasta mielestäni
hyvin, ja taisi se hyvältä kuulua toistenkin korvista, koska
sain soittaa itseni uuvuksiin. Apteekkari halusi kuulla kaikki
lempikappaleensa oikein »kunnollisesti» soitettuina. Hän ei voinut
sietää rääppimistä.

»Neiti kiltti, soittakaa vielä tämä!»

Vihdoin viimein Korpinen pelasti minut apteekkarin kynsistä.
Musiikkihullu isäntä oli ikävystyttää sekä vieraansa että minut.
Nyt olin kuitenkin näyttänyt hyville latomereläisille edes yhden
hyväksyttävän puolen itsestäni. Neiti Iippokaan ei voinut muuta kuin
kadehtia, sillä hän ei osaa edes »Ukko Noaa» yhdellä sormella.

Juhlan lopuksi oli tanssia. Tohtori ja talon emäntä sen aloittivat.
Seuraava henkilö, jonka tohtori vei tanssiin, olin minä. En ole koskaan
vielä joutunut tanssiaisissa olemaan seinäkoristeena, mutta sitä eivät
Latomeren naiseläjät tienneet. Kuului tohaus, kun otin ensimmäisen
askelen tohtorin käsivarren varassa.

»Tanssia hän ainakin osaa, osanneeko yhtä hyvin opettaakin», kuulimme
erään rouvan sanovan.

Tanssitoverini katsahti säälivästi minuun.

»Tämän kylän tädit eivät vielä jaksa käsittää, että opettajatarkin voi
olla nuori ja iloinen eikä nuokkuva nunna, kuten edeltäjänne oli.»

»Olkaa hyvä ja jättäkää edes te edeltäjäni rauhaan! Millainen hän
lieneekin ollut, on hänestä tarpeeksi puhuttu, tyttöparasta.»

»Onko teille hänestä sitten niin paljon puhuttu?»

»Hirveästi. Ja kaikki vain moittineet! Mitähän he minusta sanovatkaan?
Vaikka se on suloisen yhdentekevää, kunhan antavat minulle rauhan.»

Tanssimme loputtua tuli neiti Iippo hyvästelemään.

»Joko sinä lähdet pois? Olisit toki tanssinut yhden valssin kanssani»,
tinki Korpinen.

»Voin pahoin. Täytyy mennä kotiin sairastelemaan. Ikävä vain, että
pappa ja mamma ehtivät lähteä. Peloittaa hiukan yksin kulkiessa.»

»Ole hulluttelematta lähtöinesi! Määrään sulle tippoja, ja apteekkari
saa antaa niitä. Pian sellainen pieni pahoinvointi on voitettu.»

Kuulematta lainkaan neidin estelyitä ryntäsi lääkäri apteekkarin
kimppuun. Hetken kuluttua sai neiti lepäillä sivuhuoneen sohvalla ja
niellä tippoja. Tanssia hän ei voinut. Rauha ja minä tarjouduimme
saattamaan häntä, mutta sitä hän ei taasen tahtonut.

»Pimeänä syysyönä on vaarallista kulkea tyttöjoukolla», nyyhki hän.

»Eivät suinkaan neidit vielä pois lähde?» Korpinen ei ollut
kuulevinaankaan neiti Iipon huomautusta. Minua aivan hävetti neidin
puolesta. En ikinä olisi viitsinyt noin käyttäytyä. Tekeytyä nyt
sairaaksi! Olisipa hän nähnyt tohtorin ivahymyn, niin varmasti olisi
tipoitta parantunut!

»Kyllä me ainakin lähdemme, eikä meitä möröt syö», vastasin molempien
huomautukseen.

»Tanssikaa nyt sentään tämä shimmy kanssani, niin lähden sitten teille
turvaksi kotimatkalle!»

»Pyydän saada kieltäytyä molemmista tarjouksistanne, herra tohtori!»
epäsin jyrkästi. Olin tarpeeksi nöyryyttänyt esteetikkoa, ja se sai
riittää. Minulle ovat tohtorit ja miehet yleensä ilmaa.

Tänään sain kuulla postineidiltä, että neiti Iippo oli meidän
poistuttuamme ihmeellisesti toipunut pahoinvoinnistaan ja tanssinut
koko illan. Tohtori oli käynyt saattamassa hänet kotiin.

Tietysti on omatuntoni tapansa mukaan kolkutellut tänä päivänä.
Olen koettanut parhaani mukaan puolustautua, selittäen käytökseni
terveelliseksi opetukseksi neiti Iipolle. Minähän nyt olen kerta
kaikkiaan opettaja. Omatuntoni ei ole kuitenkaan vielä kukistettavissa
leikkipuheella. Se vakuuttaa, että on aivan parhaiksi suuri rangaistus,
kun joku toinen tyttö on tehnyt minulle saman tempun, minkä itse
illalla tein neiti Iipolle, tehnyt sen vain perinpohjaisemmin.

Mutta sen minä sanon, ettei Martti ikinä tule tietämään, kuinka
kipeästi hänen menettelynsä minuun koski.

Jaa, jaa! Huokaa, sydän, mutta älä halkea!



Lokakuun 15 p.


Opettaja Iippo on puhellut tänään kanssani! Hymyillytkin vielä! Ooo!
Se on siksi tärkeä elämys, että se täytyy merkitä kirjokantiseen
varaventtiiliin.

Johtaja Iippo on ottanut sananmukaisesti lauseen: »Vaikeneminen
on kultaa.» Ainakaan minua hän ei ole puhutellut sen pienen
vastahakoisuuden jälkeen, jota osoitin johtajalle koulun alkupäivinä.
Jäykästi päätä nyökäyttäen olemme toisemme sivuuttaneet.

Sentähden oli ällistyksen! rajaton, kun hän ensimmäisellä välitunnilla
huusi:

»Neiti Harju!»

Olkoon tässä myös mainittuna, että tämän koulun naisopettajat eivät saa
olla »sinuja» johtajan kanssa. Paljon puhuttu edeltäjäni oli uskaltanut
(tietämättömyydessään) esittää lähempää tuttavuutta. Mutta kun rouva
sai tämän kuulla, leimasi hän neitiparan kuudennen ja kymmenennen
käskyn rikkojaksi, joka koetti »anastaa, houkutella ja vieroittaa
lähimmäiseltään hänen aviopuolisoaan».

Toisten kalliisti ostettuja kokemuksia me käytämme hyväksemme.
Sellainen on tämän maailman meno.

Kuullessaan nimensä neiti Harju kääntyi esimieheensä päin ja jäi
odottamaan tärkeitä määräyksiä, sillä asian tärkeys kai sai johtajan
unohtamaan jöröytensä ja turvautumaan puhelahjaansa.

»En ole lainkaan tiennyt, että meillä on talossa neidin kaltainen
taiteilija», aloitti Iippo kiertäen toisella kädellä viiksiensä päitä,
toisella kaivaen takkinsa taskua. »Tähän asti opettajat ovat jättäneet
koulun musiikkiharrastuksen kokonaan minun haltuuni, mutta nyt kai
neiti ottaa sen mielellään hoitaakseen.»

Olin juuri avaamaisillani suuni suostuakseni, kun huomasin Berglundin
sähköttävän naamallaan Iipon selän takaa, etten mitenkään suostuisi.

»Eiköhän liene parasta, että johtaja huolehtii edelleenkin totutulla
tavallaan rukoussoitosta. Olen paremmin perehtynyt pianoon kuin
harmooniin. Tietysti soitan harmooniakin, mutta en ole lainkaan
innostunut siihen. Sitäpaitsi en oikein osaa soittaa sitoen.»

Iipon murheellinen katse suli ymmärryksen hymyyn, ja minä tunsin
tehneeni viisaasti.

Koko välitunnin juttelin johtajan kanssa harmooninsoiton merkillisestä
taidosta. Johtaja oli itse herttaisuus. Onneksi ei rouva nähnyt meitä,
muuten olisin saanut viettelijän tittelin.

Aamiaispöydässä sanoi Berglund:

»Pelkäsin, että suostut soittamaan. Kaiken muun voi Iippo antaa
anteeksi, mutta että joku sysää hänet harmoonituolilta, sitä hän
ei ikinä jaksaisi sulattaa. Sinulle on tarpeeksi kiusaa äidistä ja
tyttärestä, parasta siis koettaa säilyttää välit siedettävinä johtajan
kanssa.»



Lokakuun 19 p.


Pellontakaisesta naapurista, Homista, haemme talouteemme maidon, voin
ja munat. Tänään sain kuulla murheekseni, että kanat, viheliäät, olivat
ruvenneet yksimielisesti munimislakkoon. Maija kyllä epäili kukon
syövän kanojensa tuotteet, mutta emäntä epäsi kerrassaan sellaisen
herjaavan luulon. »Kukkoo on kunnon kukkoo», oikea kukkojen esikuva.

Istuin takan reunalla ja hämmentelin emännän vellipataa.

Tämä talo on oikein latomereläinen tyyppitalo. Isäntä on jo vuosia
sitten karannut Amerikkaan. Sukkela temppu muuten päästä eroon
vaimosta, jonka on ensin »lain ja oikeuden varjolla» itselleen saanut.
Nyt kuuluu Homin Alfreella olevan uusi muija ja uusi Maija siellä
Amerikan lämpimässä maassa. Kotimaassa hoitelevat entinen muija ja
kaksikymmenviisivuotias Maija kotitaloa. Kesäisin on heillä renki,
mutta talvella he hoitavat kahden sekä miesten että naisten askarehet.
Molemmat ovat reippaita, rotevia naisia, jotka eivät siekaile heinä-
eivätkä halkokuorman kimpussa.

Tänään Maija kutoi kaunisraitaista »fällyn» päällistä. Emäntä punnitsi
voita minulle.

»Mistähän nyt saan pullataikinaan munia, kun se teidän kunnoton
kukkonne syö kaikki munat.» Hämmensin ajatuksissani pataa niin, että
velliä loiskahti yli laitojen, sihahti kuumaan tuhkaan ja nosti mustia
ryynejä valkeaan keitokseen.

»Nyt tein viimeisen pahanteon!»

»Ei mitään!» lohdutti emäntä ja tuli onkimaan mustukaisia pois vellistä.

»En ikinä opi takassa keittämään. Ensimmäisellä kerralla poltin
sormeni. Vieläkin on arpi kädessäni. Nyt heitin poroja pataan.»

Maija pysähdytti syöstävänsä ja katseli minua veitikkamaisesti
pyöreillä silmillään.

»Tulevan tohtorinnan ei tarvitse keittää takalla eikä hellalla.»

»Tohtorinnan?»

»Niin. Tietäähän sen jo koko kylä, että tohtori oli aivan korviaan
myöten ihastunut opettajattareen apteekin nimipäivillä ja että
opettajan Ester oli tullut kateuresta aivan sairahaksi.»

Vai jo kyläkin sen tietää! Se olisi pitänyt minun arvatakin.

»Ei sitä silti tohtorinnaksi pääse, jos juttelee ja tanssii jonkun
tohtorin kanssa muutaman kerran», vastasin harmistuneena. »Kuka
semmoista pötyä on jutellut?»

»Lukkarin Ingrid kävi tapaamassa lankojaan. Hän sen kertoi. Ja
kertoihan sen koulun rouvakin.»

»Haluaisinpa tietää, miten rouva on teille asian kuvaillut!»

Emäntä käännähti padasta minuun päin.

»Sen, mitä Ingrid sanoi, uskon. Mutta rouvan sanoja en usko, vaikka hän
silaasi kullalla jokaasen sanansa, ja toivoosin, ettei kukaan reiru
ihminen niitä uskoosi. Hän jouki myrkytti viime vuotisenkin neirin
elämän niin, että flikka parka kiitti onneansa, kun pääsi lähtemähän
muille maille. Pirä vain säkin varasi, sillä hän on yhtä arka
tyttärensä friiareista kuin omasta harmaakarvaisesta äijästään! Sä olet
liian hyvä tyttö hänen hampaisiinsa.»

Mietiskellen rouvan, maailman ja oman lihan pahuutta tulin kotiin.

»Älä, hyvä ystävä, tuolla tavalla munapussia heittele!» torui Rauha,
kun viskasin voipaketin pöydälle.

»Voita siinä vain onkin. En saanut munia sieltä. Kukko kunnoton
herkuttelee itse emäntiensä tuotteilla.»

»Mistä nyt saamme pullataikinaan munat?» päivitteli Rauha.

»Eiköhän niitä sentään jostakin saada.»

Läksin kävelemään liukasta kujaa pitkin komeaan, kaksikerroksiseen
Luoman taloon. En ollut vielä siellä ennen käynyt, mutta Homin emännän
neuvosta raotin nyt Latomeren rikkaimman talon ovea ja astuin avaraan
tupaan.

Ensimmäinen vaikutelmani — katto täynnä leipiä, toinen — kolmesta
erisuuruisesta lihapallosta muodostunut emäntä, ja kolmas —
sylenpituinen taikinakaukalo, jossa piika parhaillaan sotki taikinaa.

Yrmeästi vastasi emäntä tervehdykseeni. Taisin tulla sotkemaan
kotirippiä, tuntui vähän siltä. Esittelin itseni ja asiani.

»Vai munia», virkkoi hän ja mittasi katseellaan munanostajaa. Vai
tuollainen se nyt on se paljon puhuttu opettajatar, jota tohtorikin...
»Saahan niitä. Kuinka monta niitä pitäisi olla?»

»Parikymmentä.»

Emäntä pyöri ulos oventäyteisenä. Minä peräydyin ovensuuhun.

»Istu flikka!» kehoitti ääni mutkittelematta pöydän päästä. Vanha vaari
siellä paikkaili hevosvaljaita. Keski-ikäinen mies, nähtävästi vieras,
istui hänen rinnallaan.

»Kovaa onkin koria», tuumi vieras. Tarkoittiko lause minua vai hänen
kädessään olevaa kauhavalaista sitä en aluksi hoksannut.

»Häh?» hyrähti vaari naskali ikenien välissä.

»Lieneekö jo vanhakin?» jatkoi vieras puukkoa pyöritellen ja tarkasteli
minua alta kulmain.

»Eikö tuo liene jo niin vanha kuin flikkaaset ihmiset voivat tullakin»,
kuului vaarin elämänviisaus.

Puukkoa pyörittelevää vierasta eivät kuitenkaan vaarin vastaukset
tyydyttäneet. Hän alkoi puhutella minua.

»Oot sä tästä läheltäkin?»

»Tuosta olen vastapäätä.»

»Oot sä talontyttäriä?»

Minulla oli huivi päässäni ja vanha, hiukan virttynyt villatakki
ylläni. Piika tirskahteli taikinakaukalolla.

»En toki!»

»Oot sä sitte piikaflikka?»

»En aivan.»

»Onkos sulla friaaria?»

»Ei ole.»

»Aina sun laisillasi pruukaa olla montakin friaaria.»

»Ei minulla ole.»

»Ottaasitko sä mun?»

»Ei tiedä ostaa sikaa säkissä.»

»Mä oon ollut Ameriikass! Jees. Ja mulla on isoo taloo
naapuripitäjässä. Olen tullut tänne emännän hakohon. Olen kyllä toista
ajatellut, mutta se on niin ruma. Sä oot sievä, ja kyllä mä sun sitte
otankin. Köyhyytesi ei ole este. Sua kehtaa vaikka keisarille näyttää.»

Nauratti ja suututti. Mies oli näet sikahumalassa. Olin aikeissa
pujahtaa ulos tämän odottamattoman kosijan tarjouksia pakoon, mutta
samassa emäntä lyllersi munakoreineen tupaan.

»Fiina», ilmoitti mies emännälle, »mä oon kosinut tätä Hikkaa!»

Onneksi oli emäntä ehtinyt panna munakorinsa takan reunalle, muuten
se olisi pudonnut permannollepa meikäläisten pullataikina olisi taas
jäänyt ilman munia. Suu auki hän katseli miestä. Sitten se lipsahti
jälleen kiinni, mutta aukeni pian uudestaan.

»Sä oot taaskin juopotellut, sika!»

»Oon selvä kuin seinäkello, ja tämän kristillisen seurakunnan
läsnäollessa kysyn suita, flikka, uudestaan, haluatko tulla vaimokseni?»

»En, kiitos!» Sain vaivoin nauruni pidätetyksi. Emäntää ei tämä
huvittanut lainkaan. Kipinöiden kiukusta hän alkoi sättiä miestä ja
piti kotitarkastuksen hänen taskuissaan.

»Onhan sulla, raakkulehella, pirtua vielä taskussasikin! Ja vaarinkin
olet juottanut humalahan! Sitten sä rupeat kosimahan opettajatarta!»

En ymmärrä, kuinka selviydyin kotia munien kanssa.

»Oletko tullut hulluksi?» tiedusteli Rauha, kun kierin nauraen
lattialla.

»Minua on kosittu!»

»Kosittu! Kuka? Tohtoriko?»

»En tuntenut.»

»Et tuntenut!»

»Niin. Meillä ei ollut harmaata aavistustakaan toisistamme. Se oli
oikea ensinäkemän rakkaus. Ikävä vain, ettei se ollut molemminpuolinen.»

Kerroin tapauksen. Rauha ei lainkaan yhtynyt ilooni. Totisena kuin
lasinvetäjän hevonen hän kuunteli nauruani.

»Et kai ole pahoillasi, että annoin hänelle rukkaset?» ilveilin.

»En. Mutta et sinäkään nauraisi, jos tietäisit, millainen raukka hän
on.» Ja Rauha kertoi tavallisen tarinan miehestä, joka oli perinyt
yllin kyllin maallista mammonaa isältään, mutta joka oli antanut sen
kaiken virrata kurkkunsa kautta avaraan maailmaan. Nyt kiertelee hän
tyhjäntoimittajana kylästä kylään, ja minkä pennin saa, sen juo.
Välistä hän pistäytyy sisarensa, Luoman emännän, luona. Kun tämä
varustaa veljensä kunnollisilla vaatteilla, häviää hän taas, vaihtaa
vaatteet risoihin ja juo välirahat.

»Tiedätkö, miksi hän rupesi juomaan?»

»Huvikseen, näyttääkseen miehuuttaan, kuten niin monet muutkin
miesraukat.»

Oma syynsä sitten! En ollenkaan sääli tuollaisia renttuja. Ihmettelen,
miksi häntä ei ole jo pistetty lukkojen taa lainrikkojana. Tai mitäpä
ihmettelisin! Kukapa hänet sinne toimittaisi? Ei toinen koira toisen
hännälle polje. Tässäkin kylässä on kuulemani ja näkemäni mukaan kolme
(3) ehdottomasti raitista miestä: rovasti, Seppälän Eetu (körttiläinen)
ja Berglund. Kun oikein vakavasti ajattelee tätäkin asiaa, niin
humalaisen aiheuttama nauru sammuu. Onkohan koko Suomessa sama suhde
vallitsemassa raittiiden ja alkoholistien välillä kuin tässä pienessä
kylässä?



Lokakuun 20 p.


Ei näy edellisenä päivänä osaavan aavistaa, mitä seuraava lahjoittaa.
Eilen nauroin itseni melkein sairaaksi, tänään olen itkenyt silmäni
punaisiksi ja pääni raskaaksi lyijykuulaksi. »Itku pitkästä ilosta»,
varoitti ennen isoisä pehtorin mukuloita ja minua, kun teuhasimme
ja käänsimme tuvan ylösalaisin. Usein seurasikin selkäsauna, ellei
toisille, niin minulle ainakin.

»Sinulle on kirje», ilmoitti Berglund heittäessään postini pöydälle.
Kirje saa minut aina hätkähtämään ja iskemään sormeni siihen kotkana.
Kirje oli Suomen Kuvalehden välissä. Vain koulukaupunkini postileima
näkyi. Turha toivo sai sydämeni sykkimään nopeasti. Vapisevin käsin
vetäisin kirjeen esiin.

Sisareni Kertun käsialaa!

Petyin kuin lapsi, joka luulee löytäneensä sokerijauhomaljan, mutta
saakin suoloja suuhunsa. Viskasin kirjeen takaisin pöydälle ja tartuin
Kuvalehteen. Selailtuani sen lävitse avasin kirjeeni.

Kirje sisälsi selostuksen kauhean pitkistä läksyistä, hirveän
hauskoista tanssiaisista lyseon vuosijuhlassa, mahdottoman kauniista
upseerista ja kamalan pitkästä kävelyretkestä mainitun upseerin kanssa.

Olin jo viskaamaisillani kirjeen pois, kun huomasin yhdessä nurkassa
pienen ja suttuisen lisäkirjoituksen. Käänsin arkin ylösalaisin ja
silmäilin huolettomasti sitä.

Kuinka usein se, mikä näyttää halvalta ja vähäpätöiseltä, minkä
sivuutamme olkapään kohautuksella, antaakaan meille kirvelevimmät iskut!

Lisätöherrys oli mielijohteesta kirjoitettu, ilman mitään erikoisempaa
tarkoitusta. Mutta minulle se olikin tärkeintä maailmassa. Henki
aivan salpautui. Silmät himmenivät. Täytyi mennä ikkunan luo. Himmeä
iltahämy ei riittänyt. Väänsin kaikki lamput palamaan. Jos silmäni
olisivat olleet etanan silmät, olisivat ne ainakin metrin pullistuneet
kuopistaan. Nyt täytyi kirje nostaa nenään kiinni. Oli välttämätöntä
lukea oikein jok'ikinen sana.

»Muistat kai vielä Martti-maisteria, kiukkuista matematiikan opettajaa,
'munkkia'? Hän on nyt vihdoinkin koko tunnetun maailman ihmeeksi ja
kummaksi rakastunut meidän uuteen piirustuksenopettajaan.»

Ei se ollut tuon kummempi lause, eikä läheskään niin siististi
kirjoitettu kuin tämä tässä, mutta se sammutti minussa jotakin,
sammutti kuin tuulenpuuska lepattavan kynttilänliekin yksinäisen
samoojan kädestä.

Kaikki toivo on mennyttä. Niin paljon kuin olenkin surrut hänen
vaikenemistaan, olen kuitenkin vielä elänyt lepattavan toivon varassa,
odottanut ihmettä. En ole voinut uskoa vakaasti sydämessäni, että
hänenkaltaisensa mies voisi leikitellä toisen pyhimmillä tunteilla. Nyt
on pakko uskoa. Olen lukenut lauseen niin moneen kertaan, että jokainen
sen sotkuinen kirjainkin on kaivertunut mieleeni.

Kävin läpi kaikki häneltä saamani kirjeet. Missään niissä hän ei ollut
suoraan sanonut rakastavansa minua. Kirjaimellisesti ei mikään lupaus
häntä sitonut minuun. Mutta ne monet läpinäkyvät, arat ajatukset, jotka
olin sykkivin riemuin lukenut rivien lomasta, ne olivat kuitenkin kuin
sanaton lupaus, mihin olin uskonut, toivonut, luottanut. Minä hullu!

Olen koettanut saarnata järkeä hassulle sydämelleni. Turha vaiva!
Tuskin saan kyynelet kuivumaan silmänurkastani, kun uudet jo kurkussa
pallona pyörivät.



Lokakuun 31 p.


Nyt on koulu kuohuksissa kuin kepillä söhitty muurahaiskeko. On
tapahtunut varkaus, ja vielä minun luokassani.

Olin jo tuudittanut itseni siihen uskoon, että lapseni (tarkoitan
oppilaitani) ovat pieniä, siivettömiä kerubeja, joilla ei ole lainkaan
taipumuksia suuriin synteihin. Nyt olen herännyt selkäpiitä karmivaan
todellisuuteen.

Meillä on luokassa varas, oikea pitkäkyntinen. Hautoessani yksityisiä
murheitani en lainkaan osannut aavistaa, että synkät myrskypilvet
kasaantuivat koulumme taivaalle.

Maanantaina myrsky puhkesi.

Oli kaunokirjoitustunti. Kävelin ympäri luokkaa ja tarkastelin,
tulivatko kaikki R:n koukut ja silmukat tehdyiksi taiteen sääntöjen
mukaan. Väärennyksiä oli luonnollisestikin paljon. Niitä koetettiin
oikoa kaikin voimin. Joka rivin jälkeen pantiin kynät pulpetille
»lepäämään».

»Miksi Irma ei pane kynää pois kädestään?»

»Ei tämä ole se kynä, jolla kirjoitan. Tämä on toinen», puolustautui
Irma.

»Irmalla on neljä mustekynää ja kuusi lyijykynää», ilmoitti Irman
vierustoveri.

»Mistä Irma on niin paljon kyniä saanut?»

»Mä ostin Armilta. Armilta ovat toisetkin niitä ostaneet.»

Armi Myllykoski puhdisti innokkaasti kynäänsä eikä ollut juttua
kuulevinaankaan. Hän on köyhän rajasuutarin lapsi eikä tiettävästi
omista rahaa pennin neljännestä. Aloin aavistella pahoja. Luokka istui
korvat pystyssä.

»Mistä Armi on niin paljon kyniä saanut?»

Tyttö nosti rehellisesti silmänsä opettajaan.

»Ostin puorista.»

»Mistä Armi rahat sai?»

»Mitä se opettajattarehen kuuluu, mistä mä rahat olen saanut!»

Hämmästyin ja repäisin vaatteeni (nenäliinan).

»Tässä tapauksessa se kuuluu. Minä vaadin sinua sanomaan, mistä olet
saanut rahat kyniin!»

Tyttö katsoi vain röyhkeästi silmiini, mutta sanaakaan en saanut
hänen suustaan. Toiset lapset todistivat, että hän oli myynyt kyniä
viidelläkymmenellä pennillä kappaleen vaikka kuinka monta, ja kumeja
oli häneltä saanut parin kahdellakymmenelläviidellä pennillä.

Sain nähdä muutamia kyniä ja kumeja. Ne olivat samaa lajia, joita
koulun puolesta lapsille annettiin.

Lausuin huomioni ääneen.

»Mä en ole niitä varastanut! Mä ostin ne Seppälän puorista!» kirkaisi
tyttö.

Välitunnilla soitin Seppälään. Armi Myllykoski ei ollut sieltä ostanut
yhtään kynää eikä kumia liioin.

»Mä ostin ne kaupungin Seppälästä», puolustautui tyttö edelleen.

»Ei Armi ole ikinä kaupungissa käynyt», ilmoittivat toiset lapset.

»Kävinpäs! Mikkelinäkin kävin!»

»Älä valehtele! Mikkelinä olit meillä koko päivän kerjuulla», ilmoitti
eräs tyttö.

»Enpäs ollut!»

Lopetin kuulusteluni siihen. Välitunnilla kerroin tapauksen
opettajatovereille. Johtaja aukaisi varastokaapin oven. Sieltähän ne
kynät ja kumit olivatkin lähteneet maailmalle.

Tänään oli poliisitutkinto. Minä olin poliisi. Johtaja ja tytön isä
olivat läsnä. Mutta tyttö ei tunnustanut. Ei, vaikka asia näytettiin
niin toteen kuin yleensä asia voidaan näyttää. Sellaista rikollista
sisua en ole vielä eläissäni nähnyt. Tytön isä itki kuin pieni lapsi,
ja Iipollakin olivat vedet silmissä, mutta tyttö vain naureskeli.
Hirveätä! Olen vieläkin aivan järkytetty.

Iltapäivällä oli johtokunnan kokous. Tyttö erotettiin koulusta ja
lähetetään kasvatuslaitokseen.

Entäs vielä! Sillä aikaa kuin me pidimme poliisikuulustelua
opettajanhuoneessa, oli yksi ensiosaston poikaviikari telmiessään
juossut päin ikkunaa. Ikkuna meni säpäleiksi ja samaten pojan naama.

Luokassa syntyi yleinen ulina ja huuto. Ryntäsimme kaikki neljä
opettajaa luokkaan. Hirveätä aavistimme, mutta hirveätä saimme
nähdäkin. Pojan nenä roikkui toisella poskella, ja verta pursui
haavasta kuin tapinreiästä.

Käännyin heti ja juoksin soittamaan lääkäriä.

»Tämä kouluhan on tullut varkaiden ja tappelijoiden tyyssijaksi»,
kuulin rouva Iipon huomauttavan viereisessä huoneessa, kun puhelin
tohtorille opettajan työhuoneessa.

»Neidin luokka on ruvennut kovasti kunnostautumaan. Ensin varkaus, nyt
tappelu», virkahti neiti Iippo myrkyllisesti hymyillen.

Heitin kiukkuisen silmäyksen sohvalla loikovaan neitiin. Olisin voinut
vaikka purra häntä, jos olisi ollut aikaa. Onneksi ei ollut.

»Tällä kerralla onnettomuus tapahtui herra isänne hyvinkasvatetussa
luokassa», sanoin matalalla äänellä. Kun olen oikein vihainen, niin
ääneni painuu käheäksi. Sekin muistoja kotioloista. Äitipuoli kiljuu
kuin klaneetti suuttuessaan. Olen tietysti kehittänyt itseni siinäkin
hänen vastakohdakseen. Samasta syystä painoin ovenkin hiljaa kiinni.
Juoksin luokkaani, ettei siellä syntyisi enempiä roivioita.

Lääkäri määräsi minut sänkyyn iltapäiväksi. En totellut määräystä.
Parempi upottautua työhön kuin antaa ajatusten repiä sängyssä sielua.

Ohhoo! Ohdakkeista on opettajan tie!



Marraskuun 16 p.


Matoipas vain marraskuukin puoleen yllättävittä seikkailuitta.
Lapset ovat taasen olleet ensiluokkaisen kilttejä edesmenneen kynä
ja kumikaupan jälkeen. Särkynyt ikkunaruutu on vaihdettu eheään, ja
särkynyt nenäkin alkaa olla taas niistettävässä kunnossa.

Herrasväki Iippo on suhtautunut meihin sangen lojaalisesti. Onpa rouva
suvainnut vastata armollisesti tervehdykseenikin. Tämä suosion osoitus
ei kuitenkaan tule ansiotta. Eei! Olen sen rehellisellä ja uhrautuvalla
työlläni ansainnut.

Tässä talossa on, kuten monessa muussakin talossa, eräs pieni ja
halpa, mutta silti sangen tärkeä huone. Siitä saakka, kun kerran
toinen opettaja tuli kouluun, ei sen huoneen puhdistuksesta ole kukaan
välittänyt. Mutta kun se oli yhteinen laitos, ei kukaan ojentanut
kättään sen ainoata epäkohtaa korjaamaan. Minä, poikkeus säännöstä,
vastarannan kiiski, katsoin voivani luopua perityistä tavoista tässäkin
kohden ja hankkia pienen palan uhrautuvaisuuden kaunista piirrettä
syntisen luontoni lievitykseksi.

Suureksi pettymyksekseni täytyy kuitenkin mainita, että niin mielellään
kuin rouvamme kertookin naapureille pienimmätkin syntiset piirteeni,
hän on tämän jalon uhrautuvaisuusnäytteeni jättänyt kokonaan kylän
tietoon saattamatta. Itse taasen olen liian vaatimaton pröystäilläkseni
hyveilläni.

Tuon pienen mutta tärkeän huoneen historiassa on tämä tapaus kuitenkin
niin merkillinen, että mielelläni omistan sille sivun kirjokantisessa
päiväkirjassani.

Elämä on yleensä kuivaa.



Marraskuun 19 p.


Berglund on kihloissa!

Se on niin totta kuin amen kirkossa.

Lauantai iltana mies hävisi Latomerestä ja tuli tänä aamuna takaisin,
vasemman käden nimettömässä sileä kultasormus. Minä sen ensiksi
hoksasin aamiaispöydässä.

»Oletko sinä mennyt kihloihin?»

»Olen.» Lyhyesti ja kuivasti, hapan hymy huulilla.

Onnitteleva hymyni kangistui ällistykseksi. Nyt ei Berglund ollut
sutkassaan. Noin hapan ei sulhasmiehen sopinut olla.

»Näytäpäs sormustasi, että osaamme uskoa! Voithan syöttää meille
pajuköyttä.»

Hän vetäisi sormuksen sormestaan ja paiskasi sen eteeni lautaselle
niin, että se kauan aikaa pyöri siinä, törmäsi perunaan ja kaatui
kastikkeeseen.

Puhdistin sen nenäliinallani ja kurkistin sisään.

_Kersti_ 14/11 23.

»No?» äännähti Rauha, joka myös tutki sormusta.

»Totta! Onnellinen Kersti! Ja voi meitä!» huokasin kujeillen.

Berglund ei ollut lainkaan leikkituulella. Totisena kuin tinasotamies
hän otti onnittelumme vastaan.

»Onko sinulla harmaata aavistustakaan hänen morsiamestaan?» kysyin
sulhasen poistuttua.

Rauha pudisti päätään.

»Onnelliselta hän ei ainakaan näyttänyt.»

Miehet ovat maailman kiusallisimpia kapineita! Mennä ensin kihloihin,
laittaa naamansa myrskynmerkiksi ja sulkeutua sitten simpukkana
kuoreensa on hyvä ja varma keino tehdä itsensä kiintoisaksi. Koko tämän
pimeän marraskuisen päivän ovat ajatukseni kiemurrelleet Berglundin
ja hänen hämärän Kerstinsä ympärillä. Olen sepittänyt heistä ainakin
viisikymmentä eri novellia. Loppujen lopuksi kihisen salatusta
uteliaisuudesta.

Päivällisateria muistutti surujuhlaa. Rauha ja minä kyllästettyinä
kysymyksillä koetimme näyttää mahdollisimman välinpitämättömiltä
ja pistelimme äänettöminä lihapullia poskeemme. Olihan meille
yhdentekevää, kenet hän nai, mutta olisihan hän silti voinut meille
vähän morsiamestaan kertoa eikä työntää ruokaa suuhunsa kuin
nälkiytynyt susi.

Jos minulla olisi sormessani Martin sormus, niin en voisi sakon
uhallakaan olla hänestä kertomatta. Se olisi suorastaan mahdottomuus.

Ei puhuta siitä!

On parasta, että lopetan ja menen nukkumaan. Pääni tuntuu hiukan
kipeältä. Olikohan tänään luokissa häkää, koska Rauha myös valitti
päänsärkyä? Kovin hän olikin kalpea.



Joulukuun 1 p.


Mitähän äitirouva mahtoi tuumia lähettäessään minulle huopatossut? Ei
ainakaan sitä, minkä ne aiheuttivat.

»Lämpimät ne ovat, mutta eivät kauniit», sanoin sipsutellessani niillä
pitkin huoneitani, »eikä Berglundkaan voi erottaa kenkieni kopsetta
nyt. Hän suvaitsi kerran väittää, etten niin hiljaa osaisi liikkua
kengät jalassa, ettei hän kopsetta kuulisi.»

Miettimättä hetkeäkään enempää lensin näyttämään synkkänaamaiselle
sulhaselle, että osattiin sitä kolinattakin kulkea.

Eteisen ovi oli auki. Kotona hän oli, mutta kovin oli taasen ollut
aatteissaan mies, kun ei ollut ovea muistanut sulkea. Eteinen oli kylmä
kuin tonttujen luola. Suljin oven ja kurkistin luokkiin, olisiko joku
laiskimus vielä tarkastelemassa hataraan luettuja läksyjään. Ei ollut.
Otin vauhtia ja juoksin yläkertaan. Opettajan keittiön ovikin oli auki.
Hiljentämättä lainkaan vauhtia ryntäsin pimeään keittiöön. Keskellä
lattiaa törmäsin karille ja olin kellahtaa selälleni, mutta sain toki
saaliistani niin lujasti kiinni, että kelpo horjahduksella selkenin
haaksirikosta.

»Kuka perrr...?»

Ääni oli Berglundin, mutta pusero, josta pidin kiinni, oli naisen.
Ryhmä erkani syleilystäni. Berglundin koura tarttui niskaani. Suljin
silmäni, ja sielussani vilahti ilmainen kyyti portaita pitkin
alakertaan.

»Liisa! Sinäkö se oletkin!»

»Hellitä, hyvä mies, kyntesi niskastani! Vannon, etten olisi tullut
teitä säikyttelemään, jos olisin osannut aavistaakaan sinulla
tämänlaisen kohtauksen olevan.»

Sormet kirposivat niskastani. Tein täyskäännöksen ja lähdin livistämään
omille mailleni. Niin nopeasti en kuitenkaan ehtinyt poistua, etten
olisi nähnyt neiti Iippoa, kun hän vetäytyi syrjään eteisen oviaukosta
tulvahtavan valojuovan kohdalta.

Olin parhaillaan Rauhalle kertomassa seikkailuani, kun Berglund astui
keittiööni ja katseli minua kuin puutarhuri omenavarasta.

»Joko olet ehtinyt selostaa loppuun?» kysyi hän kuin tuomari.

Jos minulla äsken olikin omenavarkaan tunne, niin tuo äänensävy sen
pyyhkäisi kokonaan pois.

»En ole vielä ehtinyt näyttää kynsiesi jälkiä niskassani», vastasin
purevasti. Tullapa vielä komentelemaan! Moinen roikale! On kihloissa ja
toisia naisia halailee! Hyi!

»Näytä ne sitten! Sano vielä, ettet ennen ole tällaista roikaletta
nähnyt! On kihloissa ja toista naista halailee pimeässä.»

»Häpeä!»

Hän tarttui kiinni ojennettuun käteeni ja katseli minua yhtä leimuavin
silmin kuin minä häntä.

»Siinäkö kaikki?»

»Päästä irti käteni! Inhoan! Kaikki miehet ovat samanlaisia roikaleita,
pettureita...!»

»Mitä vielä?»

Hän piti kättäni kuin ruuvipihdeissä. Koetin kiemurrella vapaaksi,
mutta en päässyt. Raivoissani lävähytin häntä toisella kädelläni
korvalle. Hän lehahti punaiseksi kuin kekäle. Käteni pääsi vapaaksi.

Kiljahtaen hyökkäsi Rauha väliin. Berglund siirsi hänet sievästi
syrjään.

»Toiselle korvalle myös!» virkkoi hän tyynesti, vaikka sieraimet
vapisivatkin. »Lyö vain! Lyö niin monta kertaa kuin luulet minunlaiseni
roikaleen ansaitsevan.»

Tulin järkiini. Häpesin.

»Suo anteeksi!» mutisin. Kuinkahan äitipuoleni olisikaan nauttinut, jos
olisi nähnyt raivostumiseni.

»Yhdellä ehdolla. Haluan saada sinut ymmärtämään tekoni, sillä muuten
olen silmissäsi aina musta lammas. Rauha, myös sinä voit kuulla
tarinani.»

Hetkistä myöhemmin istuimme salissani uunin edessä kuunnellen
Berglundin kertomusta.

»Elämäni tarina on lyhyt», alkoi hän. Ääni oli kumea. Syvät tuskan
piirrot suupielissä hän tuijotti hiillokseen. »Kolmisenkymmentä vuotta
sitten synnyin yksinäisen naisen yksinäisenä poikana. Myöhemmin sain
isäpuolen. Uudessa kodissa oli sikamainen kohtelu. Karkasin merille.
Merimiehen elämä ei ole mamsellin elämää neitsytkammiossa. Se ei
miellyttänyt minua. Isäni lienee ollut herra. Palasin maihin. Ryhdyin
suorittamaan kansakoulukurssia. Opettajani oli nainen. Kävi niin, että
jouduin väleihin tämän kymmentä vuotta vanhemman naisen kanssa. Hän ei
halunnut kuitenkaan tulla raa'an työmiehen vaimoksi. Hän antoi rahat,
ja minä menin seminaariin. En elellyt säästäen. Elin komeasti kerran
saadessani. Kolmisen vuotta sitten tulin opettajaksi, ja minun piti
mennä naimisiin hänen kanssaan. Mutta meille syntyi erimielisyyttä. Hän
halusi olla kaupungissa, minä maalla. Emme kumpikaan antaneet perään
toisillemme. Tähän saakka on erimielisyyttä jatkunut. Nyt hän suostuu
tulemaan maalle. Menimme kihloihin. En voinut muuta.»

Vallitsi syvä hiljaisuus. Hiilet vain pesässä sihisivät sinertävän
liekin kalvaessa niitä harmaaksi tuhkaksi.

Keittiön ovi narahti. Jollakin emännällä oli asiaa Rauhalle. He
katosivat Rauhan huoneisiin.

»Miksi menit tekemään tuollaisen sitoumuksen?»

»Miksi! Pidin hänestä silloin.»

»Entä nyt?»

Hän kohautti hartioitaan.

»En.»

»Miksi sitten, herran tähden, menit kihloihin hänen kanssaan?»

»Lupaukseni ja velkani pakottivat minua. Sitäpaitsi se vanha hupsu
pitää minusta kovasti.»

»Ja sinä pidät toisesta.»

»Mistä sen tiedät?»

»No, hyväinen aika! Kaiken äskeisen jälkeen vielä kysyt!» »Sinä luulet,
että pidän neiti Iiposta. Kaikkea vielä.»

»Miksi sitten...?»

»Etkö muista, kun kerran sanoin, että naisia on kahdenlaisia, toisten
kanssa mennään naimisiin, toisia halataan. Neiti Iippo on jälkimmäistä
lajia. Hän ei ota pientä suukkoa niin vakavalta kannalta.»

»Hänhän aikoo tohtorille!»

»Paljon mahdollista.»

»Tietääkö morsiamesi, että sinä muita halailet?»

»Ei. Olisihan suorastaan kiven ripustamista kaulaansa, jos kaikki
seikkailunsa kertoisi naiselle, josta saa vaimon. Parempi on uskotella
olevansa viaton karitsa, kun on kerran niin hulluja, jotka sen uskovat.»

»Ei siis ole yhtään ainoata miestä, joka uskaltaisi olla rehellinen
vaimolleen! Hirveätä!»

»Ehkä on, ehkä ei!»

»Miksi et kerro morsiamellesi suoraan, ettet pidä hänestä. Usko minua,
hän vapauttaa sinut heti!»

»Entäs velka?»

»Jos rakastaisit oikein sydämestäsi jotakuta toista, niin siinä eivät
velat ja muut seikat haittaisi.»

Hän ei virkkanut mitään, tuijotti vain tuleen synkein silmin.

»Kehenkähän hän mahtaa olla rakastunut?» ajattelin.

    »Taivas on sininen ja valkoinen
    ja tähtösiä täynnä»,

kuului Rauha laulavan kamarissaan. Emäntä oli siis saanut asiansa
toimitetuksi. Kohotin katseeni kenkieni kärjestä Berglundiin aikoen
huomauttaa jotakin Rauhan kauniista lauluäänestä, mutta ehdin hoksata
oudon ilmeen hänen silmissään.

Ohoo! Olinpa minä ollut sokea, oikea hölmö, kun en ennemmin ollut tuota
hoksannut! Monet seikat selvenivät. Ilmankos Berglund niin mielellään
istuu iltakaudet Rauhan majassa!

Mutta Rauha! Mahtaakohan Berglund olla se kuu, jota hän rakastaa?
Jos niin on, niin hänenä minä ottaisin heti leipävartaan ja pudottaa
jysäyttäisin kuun syliini enkä turhia surisi.

»Rohkea rokan syö» on tunnuslauseeni. Rykäisin kurkkuni selväksi.

»Onko hän antanut rukkaset?»

Kysymykseni pudottaa ropsautti sulhasmiehen maahan paratiisista, jonne
hän oli omin luvin lentänyt. Hän ei tajunnut kysymystäni. Toistin sen
ja tein pienen päänheilahduksen naapuriin päin.

»En ole kosinutkaan.»

Suuni oli auki sekalaisista tunteista. Kieleni ei kyennyt kääntymään.

Berglund nousi. Äskeinen tunteellisuus oli tipotiessään. Yhtä
asiallisella äänellä kuin opettaessaan lapsille »Lontoo on Englannin
pääkaupunki» hän selitti, ettei kahden köyhän ja velkaisen kannata
mennä naimisiin. Rakkaus ajan oloon hiiltyy, hiipuu ja sammuu.
Sitäpaitsi hän tiesi olevansa yhdentekevä olio mainitulle neitoselle.

Minulla on iso mustelma oikean kämmenen syrjässä. Iskin sen pöydän
laitaan ja toivotin kaikki miehet siihen kiehuvaan pikipataan,
jota pahassa paikassa lämmitetään meikäläisen ihmisen hurskailla
toivomuksilla. Mustelman sain tietenkin vasta Berglundin poistuttua.

Loppujen lopuksi miehet ovat taivaallisen isän luomia suuria
kysymysmerkkejä, joiden selvä järkeily ei jaksa koskaan naiselle täysin
valkeaksi selvitä.



Joulukuun 4 p.


Ei mikään ole ihmiselle sen nöyryyttävämpää kuin että hän yhtenä
kauniina päivänä huomaa olevansa aasi, pitkäkorvainen aasi. Jos
äitirouva, Kerttu, rouva tai neiti Iippo, kuka hyvänsä ystävä tai
vihamies ilmoittaa aasimaisuuden valituin sanoin, ei se ole ollenkaan
niin syvästi nöyryyttävää kuin oma huomio, sillä ovathan omat hyvät
käsitykset sentään tallella, ja lausunto selitetään epäonnistuneeksi
parjaukseksi.

Tänään, joulukuun neljäntenä, minä huomasin olleeni aasi, tai ainakin
vaeltaneeni silmät aasimaisesti ummessa.

Olen luullut omaavani jotakuinkin nasevan huomiokyvyn, mutta luulo ei
ole tiedon arvoinen. Tästä päivästä lähtien en luule mitään sellaista.
Aasimainen en aio kuitenkaan olla.

Olen keksinyt suuren salaisuuden. Olen keksinyt Rauhan »kuun».
Aasimaisuuteni on siinä, etten sitä ole jo ennemmin keksinyt.

Berglund oli kuu, Rauhan kuu!

Päästyäni selville Berglundin sydämen salaisuuksista valtasi minut
vastustamaton halu kurkistaa myös Rauhan tunteitten salakammioon.

Kahtena päivänä vaanin punastumista, kaihoisaa katsetta, huulten
värinää, säpsähdystä, mutta turhaan. Rauha oli rauhallinen, kuten aina
muulloinkin, kohteli ja katseli Berglundia kuin veljeä, ehkä niinkuin
hiukan epäsovussa olevaa veljeä.

Mutta kun epäilys oli herännyt, ei se vain niin ota kuollakseen.

»Mikä minussa oikein on hullusti, kun sinä jo kolmatta päivää
tuijottelet minuun?» kysyi Rauha tänään, kun palasimme luokista.

Rehellisyys maan perii.

»Ajattelen sitä kuuta, johon olet rakastunut.»

Tyttö säpsähti, karahti punaiseksi ja vilkaisi hätääntyneenä
Berglundiin, joka siinä lähistöllä ripitti erästä poikaviikaria liian
kovista lumipalloista. Sitten hän käänsi silmänsä minuun. Niissä oli
niin paheksiva, nuhteleva ilme, että kaduin avosuisuuttani.

Katumus oli kuitenkin lyhyt vilahdus. Totuuden paljastuminen oli selvä.
Siinä oli kaksi ihmislasta, jotka rakastivat toisiaan (kuten eräässä
laulussakin kauniisti lauletaan) ja antoivat aivan turhan tähden eron
ja surun toukan sydämensä seinämiä järsiä.

Lämpimän auttamisajatuksen läiskyessä rinnassani tartuin Rauhan
käsivarteen.

»Älä pahastu, ystävä kulta, mutta kuu on nyt niin alhaalla, että
leipävartaalla sen voit pudottaa alas!»

Kiihtyneenä, jollaisena en häntä ole ennen nähnyt, tempasi hän itsensä
irti, purskahti itkuun ja juoksi huoneisiinsa.

Sormi suussa, pää painuksissa menin omaan majaani. Minun oli niin paha
olla, ilkeä suorastaan. Kuka käski panna lusikkaani vieraaseen ruokaan!

Silmät punaisina Rauha tuli keittämään. Arkailimme toisiamme. Vihdoin
sain ylpeän sisuni kuiskaamaan anteeksipyynnön.

»Mitä anteeksipyytämistä siinä on. Olihan sinulla oikeus ystävänä antaa
neuvosi. Mutta ymmärräthän, etten voi leipävarrasta käyttää, ellei hän
tahdo.»

Kohtaus päättyi aito naisellisella tavalla kyyneliin ja syleilyihin.
Näytän kehittyvän naiselliseksi pitkin askelin.



Joulukuun 13 p.


Puhaltelin saippuakuplia iltani iloksi. Se on niin romanttista hommaa.
Välskärin Kertomuksissa Ester Larssonkin puhalteli saippuakuplia
ullakkokamarinsa ikkunasta ja haaveili kuninkaista ja Bertelsköldeistä.

Minä makailin selälläni salini matolla enkä haaveillut, en
kiusallakaan. Sensijaan tuumailin, missä viettäisin lähenevän jouluni.
Syrjäajatukset olivat vanhoja ja kuluneita ongelmia elämänilon
saippuakuplamaisuudesta, josta minullakin on omat, vaatimattomat
kokemukseni.

Menen kotiin, jos tämä kupla lentää hajoamatta tuolin luo.

Präiskis! Se särkyi heti, ja kirveleviä pisaroita räiskähti silmääni.

Tädin luo, jos tämä säilyy.

Kupla lähti välkkyen lentämään tuolia kohden. Laskeutui kuitenkin liian
lähelle jalkojani. Kohotin sääreni ja potkaisin sen rikki. Minulle ei
ole mitään todellista halua lähteä Helsinkiin.

»Onkohan täällä neiti kotona?» kuului ovelta särisevä ääni, kun vielä
jalkani oli koholla ilmassa.

Saippuakuppi kiiri tulisella kiireellä piiloon uunin syrjään. Virtaava
puro lattialla osoitti sen tietä. Kuplanpuhaltaja kavahti yhtä
kiireesti istumaan, pujahduttaen pillin lattialla viruvan tyynyn alle,
ja vasta senjälkeen kääntyi tarkkaamaan, millainen mahtoi olla se
haamu, joka niin kuulumattomasti oli hänen kynnykselleen ilmestynyt.

Rouva Kristiina Iippo, Taneli Iipon kristillinen aviopuoliso omassa
luisevassa henkilöllisyydessään, seisoi ovipielieni kehystämänä.

Ei ole lainkaan ihmettelemistä, jos suuni olikin hetken aikaa auki ja
silmäni älyttömät kuin syvästä unesta heränneen, sillä tämä oli kumma
ja ihme. Olin odottanut haamua, aavetta, mutta rouva Iippoa en ollut
valmistautunut tapaamaan.

Niin arvokkaasti kuin mahdollista nousin epävirallisesta asennostani ja
toivotin harvinaisuuden tervetulleeksi majaani. Tämä oli rouvan toinen
vierailu luonani.

Mitähän tärisyttävää lienen taas tehnyt? Kävin läpi kaikki viime
päivien tapahtumat ja tulin siihen lopputulokseen, että olin
käyttäytynyt aivan mallikelpoisesti enkä ollut mitenkään ja millään
muotoa loukannut tai sortanut herrasväki Iipon oikeuksia tai kunniaa.

Arvokkaana kuin hallitseva kuningatar astui harvinainen vieras
kuulumattomin askelin (tallukat jaloissa) huoneen poikki ja istuutui
kuin tuomari lakipöydän taa, nojatuoliin.

Onpa jännittävää tietää, mikä hänet tänne toi! Sitten elokuun viimeisen
päivän emme olleet vaihtaneet sanaakaan, lukuunottamatta toisille
sanottuja, toisille tarkoitettuja pistäviä huomautuksia. Kasvojen
poimuista päättelin, ettei tulossa ollut mikään ystävyysottelu.

»Minulla on neidille asiaa.»

Tietenkin! Sanoin noin vain mielessäni. Rouvalle nyökkäsin hartaana.

»Neiti on viime aikoina seurustellut paljon tohtori Korpisen kanssa.»
Rouva katseli minua niin terävästi kuin olisi halunnut halkaista ja
katsoa, miltä oikein sisältäpäin näytin.

»Jonkin verran», vastasin jäykästi. En halunnut lainkaan rouvaa
rippi-isäkseni.

»Tohtori käy täällä pari kertaa viikossa.»

»Eihän se mikään salaisuus ole. Hänhän käy kuoronharjoituksissa kuten
monet muutkin.»

»Ei tohtori ole ennen käynyt kuoroissa.»

»Sitä hauskempaa, että hän nyt tuli.»

»Älkää tekeytykö noin viattomaksi! Hän käy kuoronharjoituksissa teidän
tähtenne.»

»Niinkö todellakin! Onko hän sen sanonut rouvalle?»

»Älkää viisastelko! Te tiedätte, että tohtori on kihloissa meidän
Esterin kanssa, tai melkein kihloissa. Kihlaus julkaistaan jouluna.»

»Sepä hauskaa!»

»Neiti ymmärtää, ettei minun tyttäreni seurustele kenenkään
mieshenkilön kanssa muuten kuin tositarkoituksella, eikä mikään mies
uskalla lähestyä minun tytärtäni muuten kuin kunniallisin aikein.»

Jos rouva olisi voinut heittää yhden ainoan silmäyksen sieluuni, olisi
hänen liikuttava äidinuskonsa tyttäreen sortunut, ja sortuminen olisi
ollut suuri. (Kuvittelen Hangon majakan molskahdusta Itämereen.)

Vaikenin. Rouva Iipon ja minun ajatukseni neiti Iiposta eivät olisi
kuitenkaan sopineet yhteen. Rouva henkäisi syvään. Hän näytti odottavan
minulta joitakin sanoja, mutta kun niitä ei kuulunut, ei hän vähään
aikaan tiennyt, miten jatkaa juttua.

»Jos neidillä on joitakin aikeita tohtoriin nähden, niin on parasta
jättää ne!»

»Minulla ei ole mitään aikeita häneen nähden, hyvä rouva.»

»Eipä se siltä näytä. Apteekillakaan ette muita edes nähnyt kuin
tohtorin, älkääkä luulko, etten tiedä teidän kävelyretkistänne
iltapimeässä. Sanon suoraan, että on sopimatonta seurustella toisen
sulhasen kanssa.»

Lämpötilani kohosi kiehumapisteeseen. Sain vaivoin kiehumakuplat
poreilemaan laitojen sisässä, mutta kuumaa höyryä tuli torven täydeltä.

»Hyvä rouva, teillä ei ole oikeutta panna lusikkaanne minun kuppiini,
ei ainakaan omin luvin! Minulla on oikeus seurustella kenen kanssa
tahdon. Teiltä en ainakaan tule siihen lupaa kysymään enkä neiti
tyttäreltänne liioin. Mitä Korpiseen tulee, niin olen pari kertaa
ollut hänen kanssaan kävelemässä kahden kesken maantiellä, ja jos
päähäni pälkähtää, menen vastakin. Mutta jos tohtori pitää parempana
seurustelua neiti tyttärenne kanssa, niin hän on minun puolestani aina
vapaa. Minä en aio koskaan miestä kerjätä toiselta naiselta enkä lähetä
äitiänikään sitä puolestani tekemään. Hyvää yötä!»

Tein täyskäännöksen ja menin kamariini. Itku pyrki esiin, mutta sitten
huomasin sen hyödyttömäksi ja rupesin nauramaan.

Otin kirjahyllyltäni J. Öhquistin »Deutsche Prosa und Dichtungin»
ja hain sieltä Seidelin kertomuksen Leberecht Hunchenistä, »jolla
oli taito imeä mettä kaikista kukista, myrkyllisistäkin». Sellainen
kertomus virkistää tämänlaatuisten kohtausten jälkeen.

Olkoon rouva Iippo myrkyllinen kukka! Minä pörisevä kimalainen! Yhden
ainoan mesipisaran hänestä löydän, ja se on rakkaus tyttäreen.



Joulukuun 15 p.


Rakas, kirjokantinen päiväkirjani! Sinä hellästi lemmitty
varaventtiili, uskon sinulle suuren salaisuuden. Olen nauranut
itselleni mahataudin. Aivan totta! Älä tuijotakaan ihmetellen
lumivalkeilla, siniviivaisilla poskillasi! Tapani ei ole valehdella, ei
ainakaan sinunkaltaisellesi uskolliselle ystävälle.

Mikäkö on suuri salaisuuteni? Ei suinkaan mahatauti.

Tohtori Korpinen on vakavasti rakastunut minuun.

»Mitä? Onko hän sen itse sanonut?» näen kysymyksen ilmeettömällä
naamallasi.

»Varjelkoon! Eihän toki. Tämä Latomeri vain otaksuu niin. Sääli
iloista tohtoria. Tulen murtamaan hänen toivorikkaan tulevaisuutensa
rukkasilla.»

»Mitä, rakas kirjani, epäiletkö sinä tohtorimme sydäntä
murtumattomaksi?»

Samaa uskon minäkin. Hän on aika veijari. Hän narrailee tyttäriä ja
mammoja täydelleen, se junkkari. Alan aavistella, että hän aikoo
juksata minuakin, mutta varokoon, etten juksauta takaisin!

Eikö tämä juttu nauratakaan? Seikka onkin sellainen, että toinen asia
minutkin sai nauramaan.

Rakas päiväkirjani, et vielä tunne Latomerta, mutta ethän juoksekaan
kylänkululla kuten emäntäsi, vaan nukut laatikossasi, kokoat ja
säilytät tietoja.

Tässä kylässä, kilometrin päässä koululta, on talo, rikas ja mahtava.
Sen omistaa emäntä Lyydia Hosio. Hänen miehensä ei omista mitään, ja
se ei ole paljoa. Älkää, hyvät rengit, naiko talojen ainoita tyttäriä
rahan ja tavaran toivossa! Se ei kannata.

Emännällä on kaksi tytärtä. Molemmat komeita ja isänsä näköisiä.

Vanhempi tytär, Vuokko, on käynyt yhteiskoulua yhdeksän vuotta ja
eronnut viidenneltä luokalta. Hän on näet eronnut joka toinen vuosi
koulusta kevätlukukauden loppupuolella »heikontuneen terveyden takia»
ja sitten taas seuraavana syksynä aloittanut uudelleen samalta
luokalta. Nykyisin hän on kotona ja ompelee kovasti kapioitaan, sillä
hän aikoo naimisiin, kuten tänään kuulin, tohtori Korpisen kanssa.

Jokos kelpaa nauru?

Eikä siinä vielä kaikki.

Ei Vuokko Hosio vielä vanhanpiian höperö ole: Hän on ikäiseni, pari
päivää nuorempi vain. Tärkeä seikka sekin kilpailussa.

Nuorempi tytär, Taimi, on minulle tuntematon suuruus. Hän on Helsingin
Musiikkiopistossa katsomassa, kuinka saisi parhaiten hävitetyksi Hosion
talon tuloja ja pääomia.

Tänään osoitettiin minulle se kunnia, että minut kutsuttiin
iltakahville Hosion hienosti kalustettuun neitsytkammioon.

Ensin katseltiin neidin johdolla valokuvat. Kaikki entiset »flammat»
osoitettiin tarkasti sekä kerrottiin pieni kasku tutustumisesta,
erosta y.m. senkaltaisesta. Ehtiihän niitä yhdeksän vuoden kouluajalla
jo saadakin ison kokoelman, kun vain pitää sen pääharrastuksenaan.
Olihan niitä sellaisia neitosia minunkin kouluaikanani, ja oli monta,
jotka olivat saaneet suurempiakin ennätyksiä. Vuokko oli ehtinyt vasta
kahteenkymmeneenkuuteen (26), mikäli voin valokuvista päätellä, tohtori
Korpisen vielä kaupanpäällisiksi.

Rakas kirjani voi uskoa, että todella tunsin itseni vasta-alkajaksi.

Sitten tuli neiti Iippo päiväjärjestykseen. Neiti Vuokko kuvasi
hänet kovaksi miesmetsästäjäksi, joka oli jättänyt kesken lukunsakin
pyydystääkseen tohtoria. Toivottavasti hän saa pitkän nenän koko
hommastaan! Tohtori oli Vuokolle ivaillen kertonut opettajan neidistä.
Ei kukaan kunnon mies huoli vaimokseen sellaista, joka on hyvä kaikkien
kanssa. Täälläkin hän on seurustellut joka pojan kanssa. Yksin
Osuuskaupan tiskimieskin hänelle kelpasi. Mitä sitten Helsingissä!

Päiväkirjani ymmärtää, että kerron vain tässä pääpiirteet neiti Vuokon
yksinpuhelusta. Minä en sanonut juuta enkä jaata. Toivottavasti hän
ei sittenkään pane juttua minun suuhuni, kun tarjoaa selostuksen
vierailustani »ystävälleen» Esterille.

»Kattila pataa soimaa, musta kylki kummallakin», on yksi äitipuoleni
viljelemistä sananlaskuista. Minäkin hengessäni kertasin sen.

Kahvia juotaessa tarjottiin minulle leivän kerällä kaikkien toisten
Latomeren tyttöjen virheet ja heikkoudet. Rauha oli ainoa, joka
»unohtui», ja läsnäolevista ei myöskään puhuttu mitään.

Kesken kaiken tuli isäntä käskemään minua puhelimeen.

Se oli tietenkin tuo siunattu tohtori, joka kysyi, miksi helkkarissa
olin juossut tieheni jo toisena iltana perätysten, kun hän oli
tullut tapaamaan. Ilmoitin rauhallisesti, ettei hänen pitäisi tulla
tapaamaankaan, ellen kipeästi tarvitsisi lääkärin apua.

»Mitä helkkaria tämä tietää?»

»Halloo! Odottakaa vähän!»

Käskin neiti Vuokon puhelimeen. Kuin lintu lehahtaa oksalle liehuvalle,
niin Vuokko kapsahti istumaan pöydän reunalle, ja pitkä liverrys alkoi.

Nauraen heittäydyin neitsytkammion hyllyvälle sohvalle kirjavaan
kukkas- ja perhosmaailmaan. Emäntä painoi oven kiinni, jottei tyttären
liverrys kuuluisi luvattomille korville, ja vaipui sitten käsitöineen
nojatuoliin.

»Opettajatarhan on seurustellut tohtorin kanssa.»

»Hyvin vähän.»

»Meidän Vuokko seurusteli hänen kanssaan koko viime talven. Taitavat
nyt pian mennä jo kihloihinkin, näin meidän kesken sanottuna.»

Ei pitäisi koskaan noin suuria totuuksia lausua pienettä esipuheetta.
Se voi olla vaarallista. En kylläkään halvausta saanut, mutta röhönauru
oli väkisinkin päästä. Millainen don Juan tämä meidän rakas tohtorimme
onkaan!

Saatuani suurimman naurun niellyksi uskalsin kohottaa katseeni
emäntään, joka silmillään ahmi ilmeitäni ja näytti tekevän niistä omia
oikeita päätelmiään.

»Milloin kihlaus julkaistaan?» Ääneni vapisi pidätetystä naurusta.
Emäntä käsitti sen antamansa kovan kolauksen seuraukseksi.

»Vuokolla ei ole tapana jutella asioitaan. Jouluna sen piti tapahtua,
mutta eihän sitä tiedä. Kylällä juttelevat, että tohtori muka muitakin
katselee.»

Otaksuin, että »muitakin» olin minä, mutta ettei emännän reiru
pohjalaisluonne kehdannut sitä sanoa. Päätin armahtaa tyttärensä
puolesta hätäilevää emäntää. Olihan hän kelpo eukko, vaikka pitikin
miehensä kurissa.

»Rouva Iippo kertoi, että hänen tyttärensä menee kihloihin jouluna
tohtorin kanssa.»

»On sillä rouvalla hyvät luulot tyttärestään! Mutta kyllä minä tiedän,
millainen kapine...!» ja niin saivat rouva ja neiti Iippo uuden ryöpyn.
Luultavasti heidän korvansa soivat kuin puhelinkeskus aseman kello
markkinapäivän aattona.

Illalla myöhään neiti Vuokko saatteli minua kotiin.

»Tietääkö opettajatar, mitä kylällä puhutaan?»

»En.»

»Sanovat teistä tulevan tohtorinnan.»

Nyt en enää pidättänyt riemuani. Nauroin ilmoille koko illan ilon.
Neiti Vuokko taisi luulla minua hulluksi, mutta en voinut muuta, istuin
hangessa ja tirskuin.

»Kuulkaahan, neiti!» sain vaivoin sanotuksi. »Älkää te vain uskoko
tuota juttua! Tohtori ei ole niin hullu, että naisi meikäläisen, eikä
meikäläinen ole niin narri taas, että uskoo muutaman kävelyretken,
vierailun ja kohteliaisuuden tarkoittavan avioliittoa.»

Sanotaan naurun pidentävän ikää. Tämän jälkeen minä elän varmaan 150
vuoden vanhaksi, ja ellen siihen mennessä saa miestä, olen todellinen
vanhapiika, ikäneito.



Joulukuun 23 p.


Täällä me istuskelemme vanhassa, tutussa parvekekamarissamme
päiväkirjani ja minä. Latomeri on kaukainen muistoja ilkeä uni.
Ikkunani alitse porhaltaa juna. Luistinradalla, joka sekin on ikkunani
alla, meluavat poikaviikarit. Kasinon tornit ja parvekkeet uinuvat
talviuntaan.

Tuntuu somalta olla jälleen vanhassa, rakkaassa koulukaupungissaan.
Ystävät kyselevät kuulumisia, tuttavat tervehtivät herttaisin hymyin.
Olen jälleen ihminen enkä opettaja, jonka esiintymistä kaikki silmät
viiruillen arvostelevat.

»Rakas lapsi», sanoi eno, »sinulle ei näytä opettaminen olevan
terveellistä. Olethan pienentynyt kuin pyy maailmanlopun edellä.
Keväällä solut sormuksen läpi.»

Ei auttanut vastaansotiminen, vaan täytyi alistua lääkärin
tarkastukseen. Terve olin, terve kuin pukki.

»Hanki lapselle paikka pankkiin, Alfred!» ehdotti täti.

Torjuin tarjouksen. Inhoan numeroita. Mieluummin rupean piiaksi.

»Kuule, eno, sinä voit puolustaa minua saamaan paikan täkäläisessä
kansakoulussa. Olen varma, että hoidossasi rupean jälleen kukoistamaan
kuin lamainen koni.»

Ei ole lainkaan hauskaa joutua omaistensa reposteltavaksi. Koetin pitää
puoliani kuudelta taholta tähdättyä pommistusta vastaan.

»Tyttö on rakastunut», ilmoitti Lassi-serkku, seitsemäsluokkalainen,
kylmäverisesti, »siinä syy ruokahalun puutteeseen».

»Hän punastuu, hän punastuu», kiljuivat Hemmo ja Jouko, iänikuiset
kiusanhenget.

»Kuka on se onnellinen, joka on käynyt vaaralliseksi ruokahalullesi?»
kiusoitteli Lassi.

»Parhaat tässä nyt rupeavat toisen sydämenasioita tutkimaan! Tule,
Liisa! Kerron sinulle Helsingin kuulumisia.»

Jumala Jussia siunatkoon, kun vapahti minut kidutuspaalusta!

Syyttäen väsymystä pääsin eroon herttaisesta Jussistakin. Mainittakoon
tässä vain vilaukselta, että Jussin viime kesäinen rakkaus on kuollut
ja kuopattu. Jussin sydän on musta kuin riihen seinä. Tyttö oli ollut
uskoton.

Raskas on omakin sydämeni, raskas kuin lyijykuula. Pelkään, ettei se
jaksa pysyä paikallaan, vaan pudota molskahtaa maahan. Viime viikon
tapaukset ne sydäntäni raskauttavat. Olen monesti nipistellyt itseäni
päästäkseni varmuuteen, että olen todellakin hereillä enkä näe pahaa
unta.

Tämä on neljäs päivä siitä, kun kapistin Latomeren lumen kalosseistani
ja pyryssä ja pakkasessa tulin Mörskään, nousin junaan.

Sormet kontassa, nenä jäässä istuuduin penkille. Suljin silmäni, ja
ensimmäiset joulukynttilät syttyivät sielussani. Kotiin, Savoon,
kotiin, Savoon, jyskyttivät vaunut.

Avasin silmäni. Joku oli uskaltanut tarttua lämpimällä kädellään
kohmeisiin sormiini.

»Hyvää iltaa, neiti Harju!»

»Tohtori! Mistä te tänne tipahditte?»

»Kaupungista, hyvä neiti. Olinpa vielä niin isällinen, että ostin
teillekin matkalipun koulukaupunkiinne.»

»Mistä tiesitte matkani määrän?»

»Berglund sanoi. Kelpaako?»

»Tietysti. Paljonko aiotte nylkeä minulta tuosta paperilapusta?»

»Paljon, neiti kulta, hyvin paljon. Aion vaatia teitä jakamaan tämän
kirotun tärinän kanssani Pieksämäelle asti.»

»Mitä, matkustatteko tekin pois rakkaasta Latomerestä?»

»Sisarellani on häät jouluna. Onnistuin saamaan sijaisen loppiaiseen
saakka.»

»Nuoren ja kauniin sijaisen?»

»Nuoren kyllä, mutta kauneutta en osaa mennä kehumaan. Hän on
sitäpaitsi kihloissa.»

»Olen kuullut, että tekin aiotte julkaista nyt jouluna kihlauksenne.
Sydämellinen onnitteluni sen johdosta!»

»Minä — julkaista kihlaukseni!» ihmetteli sulhasmies.

»Kuka helkkarissa on sellaista jutellut?»

»Latomereläiset.»

»Te näytätte olevan heikäläisten luottamusmiehiä. Saisinko ehkä tietää
morsiameni nimen?»

»Miksi ei! Oikeastaan niitä onkin kaksi, mikäli minulle on
luotettavilta tahoilta kerrottu.»

»Kaksi! Yhä paranee! Keitä he ovat?»

»Kyllähän te taidatte ne itsekin tietää.»

»Toinen on tietenkin neiti Iippo. Olen joskus ollut vähän hänen
kanssaan, ja paljonkos akat tarvitsevat saadessaan puhemyllynsä
jauhamaan.»

»Taitaa olla jutussa perääkin. Mutta sen toisen morsiamen olemassaolo
minua ihmetyttää. Hyvällekään ei anneta kahta.»

»Kuka hitto se sitten voisi olla?»

»Muistelkaapa hiukan viime talvea!»

»Hosion Vuokko! Ei suinkaan hän nyt niin hullu liene, että luulee
minun hänet ottavan! Naiset ovat hassuja, kun luulevat jokaisen pienen
hakkailun avioliittoon johtavan. Leikki on aina leikkiä.»

»Vaarallista leikkiä! Ette taida tietää, niin lääkäri kuin olettekin,
että sydän on särkyvä kapine eikä lainkaan leikkikaluksi sopiva.»

»Iipon ja Hosion tapaisilla naisilla ei sydäntä olekaan, hyvä neiti, ei
ainakaan särkyvää.»

Kolme lihavaa rouvaa ympäröi meidät seuraavalla asemalla. Keskustelumme
siirtyi uusille urille. Nauroimme ja juttelimme mukavia. Lopulta alkoi
uni ruveta kiusaamaan. Haapamäellä erosimme lihavista rouvista ja
saimme matkaseuraksemme laihan ukon. Kyyristyin nurkkaani, nojasin
pääni seinään ja nukuin.

Jonkin ajan kuluttua heräsin. Tuntui niin kiusalliselta. Vastapäätä
oleva istuin oli tyhjä. Vanha herra oli haihtunut pois.

»Onko teidän paha? Nojatkaa minuun!»

Käsivarsi kiertyi ympärilleni. Olin heti täysin hereillä. Hypähdin
vastakkaiselle istuimelle.

»Millainen lapsi te olettekaan!»

»Kiitos, mutta en tarvitse lääkärin apua.»

Hän kumartui minua kohden. Silmät säihkyivät kuin Hannibalin silmät,
kun hän katseli Alppien huipulta Roomaa. En tiedä, punastuiko vai
kalpeniko Rooma, mutta voittamattomana se ainakin pysyi. Jotakin
tämäntapaista kohtausta olin odottanut. En siis kalvennut, en myöskään
punastunut. Nostin vain pääni ylpeästi pystyyn ja katselin niin
ivallisesti kuin suinkin osasin.

»Taisitte iskeä kirveenne kiveen, hyvä herra!»

Tällaista kohtelua ei rakas tohtorini näkynyt lainkaan odottaneen. Hän
luuli halvan kansanvalistajan ilman muuta antautuvan, mutta erehtyi.
Hän oikaisi selkänsä ja tuijotti minuun ihmeissään.

»Suokaa anteeksi, mutta minä vihaan hakkailua, inhoan sitä. Seurustelen
muuten mielelläni kanssanne, mutta jos kerrankin vielä rupeatte
tuijottamaan äskeisellä tavalla, niin tuttavuutemme on lopussa.»

»Varjelkoon, millainen äkäpussi te olette! Ettekö anna minulle
minkäänlaisia vapauksia?»

»Kyllä. Saatte sanoa Liisa, jos teitä haluttaa.»

»Kiitos! Hauku minua Einoksi!»

»Jyväskylä! Juna seisoo 18 minuuttia. Suolahden matkustajat muuttavat
junaa. Ravintola.»

Iloisempana kuin pitkiin aikoihin saapastelin tohtorini kanssa
ravintolaan ja söin kuin rättiläinen.

Vaunuun palatessani tapasin erään luokkatoverini, joka oli asemalla
veljeään vastassa. Pakisin hänen kanssaan junan lähtöön asti.

Juna oli jo liikkeellä, kun laulunpätkää hyräillen lähestyin paikkaani.
Sitten maailma keikahti pari kertaa silmissäni. Sain onneksi kiinni
penkin laidasta, etten kaatunut.

Paikallani istui se, jota vähimmin olin odottanut tapaavani ja enimmän
toivonut näkeväni, Martti Roine.

Oli siunattu asia, että molemmat herrat olivat innokkaassa
keskustelussa. Vetäydyin huomaamatta pois ja vaivuin seuraavalle
penkille. Läähätin.

»Voiko neiti pahoin?» kysyi joku rouva vierelläni.

Koetin hymyillä.

»Pieni pahoinvointi vain. Pian se menee ohi.»

Haukuin itseni pataluhaksi. Ei, tällainen jänishousu en saisi olla.
Hänellä ei saa olla harmainta aavistustakaan iskemästään haavasta.
Lujitin luontoni ja lähdin paikalleni.

»Liisa, saanko luvan esitellä vanhan koulutoverini...?»

»Kiitos, ei huoli! Maisteri ja minä olemme vanhat tuttavat. Kai
maisteri minut vielä tuntee?»

Pistelipä maisteriakin sentään paha omatunto! Kalpeaksi meni pakkasen
punaama poski, ja selvä hämminki loisti silmistä. Hetken se hämminki
kylläkin kesti. Hän tervehti kylmästi, niin kylmästi kuin napatuuli
valaanpyytäjää jäämerellä. Silmää räpäyttämättä hän tuijotti
keskelle silmäteränkehääni, mikä ei ollut lainkaan hauskaa. Iloinen
yllätysilmeeni oli vähällä vaihtua surkeaan silmienräpytykseen ja
suupielien nytkähdyksiin. Omituisia nuo miehet! Hetken ajan luulin
todellakin itseäni syylliseksi kylmenneihin väleihimme.

»Neitiä ei ole niinkään helppo unohtaa», murahti hän äreällä äänellä.
Vedin pois käteni hänen rautapihdistään ja istuuduin tohtorin viereen.

Voi, hyvä Luoja, millaisessa piikkitynnyrissä sain istua! Naura,
lörpöttele, ole iloinen kuin leivo, vaikka tuska järsi sydäntä kuin
nälkäinen hiiri leivänkuorta. Toivoin Pieksämäkeä, sillä siellä jäisin
yksin. Juna mateli! Katala!

Johdin puheen kouluasioihin, jotta sain maisterinkin ottamaan osaa
keskusteluun. Siinä sain nyt kuulla, että hän aikoo kevätlukukaudeksi
siirtyä Helsinkiin ja väitellä itsensä tohtoriksi! Väitöskirja oli jo
melkein valmis.

Hän muuttaa pois koulukaupungista! En saa enää edes nähdä häntä! Eron
kaikki kauhut kiemurtelivat sydämessäni. Purin hammasta. Älä luulekaan,
tuijottava silmä, että suren!

Mitä kirottua hän koetti hakea minusta? Ehkä rakkautta itserakkautensa
tyydytykseksi? Tämä tyttö näytti, että »ei kannata surra Naantalin
köyhyyttä, kun Turku on rikas».

Käännyin Korpiseen päin. Hakkailu, jonka tunti sitten olin julistanut
pannaan ja kirkonkiroukseen, rehoitti välillämme, häpeä sanoa, minun
aloittamanani. Olisin hakkaillut sillä hetkellä vaikka mustalaista,
saatikka sitten Korpista, jolta sain leimuavia silmäyksiä vaivojeni
palkaksi. Mitäpä ei ihminen tekisi peittääkseen loukattuja tunteitaan!

Maisteri osti sanomalehden ja syventyi siihen. Tunsin olevani hänelle
ilmaa. Melkein vihasin häntä sillä hetkellä ja Korpista vihasin
vieläkin enemmän.

Vihdoin viimein juna saapui Pieksämäelle.

Korpinen erkani ensin matkaseurasta. Jäin kahdenkesken maisterin kanssa
pariksi minuutiksi. Äänettömänä hän saatteli minut vaununi portaille.

»Hyvästi, neiti!»

»Hyvästi, maisteri!»

Hän heilautti lakkiaan ja lähti kävelemään junaansa kohden. Seisoin
vaunun portailla. Pää pystyssä hän kulki eikä edes yhtä haihtuvaa
kertaa kääntänyt päätään ja katsonut minuun.

Pettyneenä menin penkilleni. Kiersin takin ympärilleni ja annoin
tunteilleni vallan, voiman ja kunnian.



Vuoden viimeisenä päivänä.


Vietän hautajaisia. Olen kaivanut sydämeeni haudan, kolme metriä syvän.
Revin rakkauden juurineen, panin sen pölkylle ja hakkasin säpäleiksi.
Sirpaleet keräsin vanhaan kenkälaatikkoon. Laulaen laskin laatikon
hautaan, kummulle istutin piikkipensaan. En tahdo mennä haudalle
itkemään. Jos joskus menisin, niin pensas repisi, tulisin järkiini.

»Tässä lepää ainoa rakkauteni.»

Terve, Kyöpelin lasivuori! Tässä on eräs, joka luiskahtamatta kiipeää
laellesi ja näyttää pitkää nenää koko miesmaailmalle.



1 T: Uud. v.p. 1924.

Aloittakaamme unella tämä uusi vuosi!

Istun junassa. Tuntuu kuin matkustaisin Pohjanmaalle. Juna on täynnä
kansaa kaikenlaista. Minua raukaisee niin, etten jaksa pitää silmiäni
auki.

»Suonenjoki. Kaikki Kyöpelinvuorelle matkustajat muuttavat junaa»,
ilmoitti junailija.

Otan matkatavarani. Niitä onkin koko joukko. Viskelen niitä ikkunasta
ulos ja ihmettelen maallisen omaisuuteni paljoutta. Matkatoverit käyvät
auttamaan. Kas, nehän ovatkin latomereläisiä! Rouva ja neiti Iippo
tarttuvat jo kiinni minuunkin heittääkseen samaa tietä kuin tavaranikin
minutkin ulos. Tartun kiinni ikkunanpieleen. Ei minua niin vain
heitellä! Heiluttelen jalkojani ja nauran.

»Hyppää alas, niin otan vastaan!» kehoittaa asemalla seisova Korpinen.
Iippojen kiusaksi hyppään Korpisen syliin. Riuhtaisen heti itseni irti
ja lähden juoksemaan.

Tuolla siintää Kyöpelinvuori. Lasinen se on. Korkealle huipulle vie
satoja tikapuita, ja melkein jokaista pitkin kiipeää pari kolme naista.
Huipulla istuu monta vanhaa tätiä, jotka kiikaroivat kiipijöitä, ja
heidän irtohampaiset leukansa sulavat sitä makeampaan hymyyn, kuta
enemmän neitoja ehtii lähelle huippua.

Monta näkyy tipahtavan alas, ala-askelmilta enimmän, mutta jotkut
putoavat ylimmiltäkin portailta. Jokaista putoamista seuraa suurempi
tai pienempi kaklatus vuorellaolijain kesken.

Eräs ihomaalin ja puuterin peittämä vanha kielikello näyttää olevan
kuningatar toisten joukossa. Kaikki pelkäävät häntä, sillä hänen
terävältä kieleltään ei kenenkään menneisyys jää rauhaan. Hän on
riemuiten noussut Kyöpeliin. »Olen liian siveellinen mennäkseni
naimisiin», kimaltelee kirjoitus hänen otsallaan. Toiset raukat ovat
petettyjä, hylättyjä morsiamia.

Äkkiä kuului parahdus, joka vähitellen muuttuu satojen kielikellojen
huomaavaksi kaakatukseksi. Kirjoitusotsainen kuningatar on pudonnut.
Tuossa hän käveleekin jonkun harmaapäisen herran kanssa. He nousevat
erääseen autoon, jonka takana on kirjoitus »avioliiton auto».

Tartun rohkeasti ensimmäiseen portaaseen.

»Seis!» kajahtaa huuto takanani. Ahaa! Kyöpelissäkin on vahtimestari.

»Neidillä täytyy olla selitys otsaansa kirjoitettuna, kun kiipeää ylös.»

»Kiipeän huvikseni.»

»Ajatelkaa tarkoin! Se on yksinäinen tie.»

»Kirjoittakaa otsaani vain!»

Vahtimestari tarttuu talttaan ja moukariin.

»Mitä? Noillako aiotte moukaroida kirjoituksen otsaani?»

»Niin. Vähän kerrassaan vain.»

Tyrkkään ukkoa rintaan ja lähden kapuamaan ylös omistuskirjoituksetta.

Ukko parkaisee. Joku lähtee heti perässäni kiipeämään. Ukko tietenkin.
Menen edellä huimaa vauhtia. Mutta vaikka menen sellaista kyytiä, että
portaat vilkkavat, en pääse paljoakaan kohoamaan.

Nyt se tarttuu kantapäähäni. Puristan käteni tiukasti astimen
ympärille. Kenkä luiskahtaa jalastani.

»Liisa, Liisa! Tule heti alas!»

Korpinenhan se on.

»Hellitä heti jalkani irti, tai potkaisen!»

»Katso, kuka sinua tuolla alhaalla odottaa!»

Kiukkuinen vahtimestari, kukas muu. Käännyn kuitenkin ja vilkaisen alas.

»Ah! Riemu värisyttää ruumistani. Siellä on Martti, oma Marttini,
rukoilevana, lempivänä! Käteni vapisevat, luiskahtavat irti! Putoan! Ah!

Alhaalla avautuu syli.

Kuumat, värisyttävät suudelmat polttavat huuliani...!

Heräsin. Ylt'ympäri pimeätä. Taivaalla loisti yksinäinen tähti.

Tyyny oli lujasti sylissäni. Halailin sitä molemmin käsin. Tyynyn kulma
oli suussani.

Ah, proosa! Ah, runous!



Tammikuun 10 p.


Eilen astuin jälleen Mörskän pysäkille höyryävästä junasta. Lunta on
täälläkin vallan hirvittävästi.

Puhalsin paksuna höyrynä ummehtuneen kaasun pois keuhkoistani ja täytin
ne jälleen puhtaalla pakkasilmalla.

»Terve, Liisa!»

»Terve, Eino! Mihin olet matkalla? Hyppää ravakasti junaan, jos et
halua jäljestä juosta!»

»Olen tullut sinua noutamaan.»

Hämmästyin.

»Se on todellakin tarpeeton kunnianosoitus. Mistä ongit ilmoille
tuloni?»

»Homin emäntä kävi tänään hammasta vedättämässä. Hän valitteli, ettei
saa miestä, joka uskaltaisi tällaisella pakkasella lähteä opettajatarta
asemalta hakemaan. Silloin tarjouduin jalomielisesti avuksi.»

Hän kääri minut turkkeihin ja vällyihin, joita reki oli puolillaan
minua varten. Kyllä nyt Latomeren neidit ja ämmät saavat jutun aihetta.
Tietysti tämä matka taasen lasketaan viettelykykyni hävyttömään laskuun.

»Sinä et näytä olevan lainkaan hyvällä tuulella tyttöseni.»

»Ensinnäkin en ole tyttösesi, hyvä herra!»

Vallaton nauru kaikui korvani juuresta.

»Älä kohota tuota hemmetin kaulusta niin pystyyn! Haluan nähdä suloiset
kasvosi, pikku äkäpussi.»

Kiukku kihahti mielessäni.

»Keneksi sinä oikein luulet minua, kun uskallat tuolla tavalla puhua?»

»Keneksikö? Hurmaavaksi piikkisäkiksi, jota minulla on ollut kauhean
ikävä.»

Hän kumartui lähelle ja kärventeli silmillään. Mutta se vaikutti minuun
yhtä vähän kuin tammikuun aurinko nietokseen. Inhosin hänen siirappista
ääntään.

»Ole hyvä ja ota pois kätesi ympäriltäni! Tottumattoman on parasta
hoitaa ohjia molemmin käsin.»

Tuo ilkimys vain naurahti. Sen sijaan että olisi tarttunut toisellakin
kädellä ohjaksiin, hän päästi ne kokonaan irti.

»Onko tarkoituksesi palelluttaa minut jääkalikaksi?»

»Ei. Olet jo sellainen.» Hän tarttui minuun molemmin käsin ja veti
niin lähelle itseään kuin turkit ja vällyt sallivat. Silloin suutuin
todella. Luultavasti hänkin sen huomasi, sillä hän päästi minut heti
irti ja lausui muuttuneella äänellä:

»Älä syö! Älä ainakaan elävältä!»

»Kuulepas, mies! En siedä tällaista kohtelua. Sinun on turha vaiva
ruveta minua rakastelemaan. En vastaa sellaiseen. En kärsi sellaista.
Käytän kynsiäni, jos tulet liian lähelle. Kai tämä on selvää puhetta?
Sinulla on jo tarpeeksi rakastajattaria Latomeressä! Hävetä saisit jo
niiden runsautta!»

Sattuipas! Hän kirosi. Ohjakset joutuivat käsiin, ja hevonen sai mennä
minkä kavioista lähti.

Nautin sekä kyydistä että antamastani iskusta. Tällaisessa tilanteessa
en ollut ensikertaa. Olen nolannut aikoinani monta koulupoikaa.
(Kuinkahan nolatut nauttisivatkaan, jos tietäisivät, kuinka perin
pohjin minut on nolattu? Onneksi eivät tiedä!)

Pari huimasti mentyä kilometriä lauhdutti Korpisen mielen.

»Suo anteeksi, Liisa, jos unohdin sopimuksemme! Mutta muistele
Jyväskylän ja Pieksämäen väliä! Se saattoi minut luulemaan edellisiä
sanojasi vain sieväksi keimailuksi.»

Jumaliste! Niin sitä pitää häväistä toinen ihminen! Kiemurtelin
häpeässäni. Kyynelet jäätyivät silmäripsiini!

»Seisauta hevonen! Seisauta!» huusin suunniltani häpeästä ja tartuin
ohjaksiin.

Ihmeissään hän tuijotti minuun.

»Mitä nyt?»

»Tahdon pois! Kuolen häpeästä, jos täytyy vielä olla kanssasi tämän
jälkeen.»

Hän tuli äkkiä juhlallisen vakavaksi.

»Liisa, rauhoitu! En aio sallia sinun ruveta hupsimaan. Kuule! Anna
minun toki puolustautua! Vannon, etten enää koskaan kiusaa sinua
hakkailullani. Koeta ymmärtää minua! Melkein kaikki tuntemani naiset
ovat sellaisia, ettei heistä ole mies eikä mikään, jollei heitä hiukan
hakkaile. Yhden ainoan poikkeuksen olen tavannut. Hän muistutti sinua.
Hän oli aina ystävä ja toveri, mutta ei sallinut tuumaakaan lähentelyä.
Kenties olisi kohdallani moni asia toisin, ellei hän olisi pitänyt
parempana mennä naimisiin erään luokkatoverini, metsänhoitajan kanssa,
joka laahasi hänet Lappiin. — Käsitykseni naisista ei ole ollut korkea.
Suo anteeksi, että hetken epäilin sinuakin! Liisa, annathan anteeksi!
Olkaamme tovereita ja ystäviä!»

Hän riisui rukkasen ja ojensi valkean, hoikkasormisen kätensä. Ojensin
omani.

»Olemmeko nyt oikein sovussa?»

»Olemme.»

»Pyyhihän silmäsi, 'oekee immeine', muuten niissä on kohta yhtä pitkät
jääpuikot kuin räystäissä kevättalvella!»

Nauroimme. Tuli oikein helppo olo, kun tämä asia järjestyi näin hyvin.
Loppumatka sujui kuin tanssi.

Koululla olivat rouva ja neiti nenä kiinni ikkunassa, kun ajaa
karautimme pihaan. Hirveä, selkäpiitä karmiva harmi kuvastui molempien
silmissä.

»Siinä se viettelijä on!» ajattelivat he taivuttaen niskaansa tuskin
huomattavaan nyökkäykseen, ja sekin tarkoitti tohtoria.

»Meillä on ollut hirveän ikävä sinua», toitotti Berglund kaivaessaan
minua ylös nahkojen sisästä.

»Sinähän olet loma-aikana ruvennut puhumaan kuninkaallisesti. Vai
oletko jo naimisissa?»

Riemuiten näytettiin vasenta kättä. Sormus oli poissa.

»On hauskaa, että olet tullut järkiisi.»

»Kiitos sinulle.»

Keskellä pihaa, kaiken kansan nähden, tuo kihlauksensa purkanut mies
syleili minua turkkeineni.

»Herran tähden! Hillitse itsesi, mies!» huusin hätäytyneenä.

Kyytipoikani muistutti myrskynmerkkiä allakan nurkassa, mutta Berglund
oli ruumiillistunut riemu.

»Menehän huoneisiisi. Rauha odottaa siellä kahvipannuineen! Tohtori,
olkaa hyvä ja seuratkaa neitiä! Minä huolehdin tavaroista ja hevosesta.»

Lensin turkkeineni asunnolleni. Merkeistä päättäen oli kuu pudonnut
Rauhan syliin.

Olin tarttumaisillani oven kädensijaan, kun käsi laskeutui olalleni ja
synkät silmät mittelivät olemustani.

»Mikä on hätänä?»

»Sinunko tähtesi Berglund on purkanut kihlauksensa?» »Mitä hullua?
Eihän toki!»

»Hän syleili sinua.»

»Hän nosti minut reestä eikä syleillyt. Äläkä rutista olkapäätäni
jauhoksi!»

Samassa tyrkättiin ovi sisältäpäin auki, ja kynnyksellä seisoi onnesta
paistava Rauha.

»Terve, Rauha!» huusin iloisena ja pyöräytin häntä kelpo tavalla
ympäri. Mieleni teki sulkea hänet syliini, mutta isiltä perityt tapani
eivät mukautuneet moiseen herrasväelle kuuluvaan hempeilyyn. Totesin
vain, että on suloista tavata ystäviä ja tovereina.

Rauha hymyili salaperäistä hymyään kuin neitsyt Maria enkelin
ilmestyksen jälkeen. Halusin tarttua tohtoria niskasta ja heittää hänet
luokkina ulos saadakseni rauhassa pitää poliisikuulustelun toisten
sydämenasioista. Toista tuntia hän istui meillä minun kiusallani.

Tuskin ovi ehti kunnolleen sulkeutua tohtorin jälkeen, kun Berglund
tempasi Rauhan syliinsä ja ilmoitti juhlallisesti kihlauksensa.

»Loppiaisena se jo tapahtui, mutta säästimme julkaisemisen siksi,
kunnes tulit kotia. Halusimme nähdä ystävälliset kasvosi ensimmäisenä
onnittelijana.»

Kuten ylläolevasta näkyy, olen onnistuneesti kumonnut vanhan viisauden:
»kun on akka puhemiehenä, niin on piru konttimiehenä». Mutta minä en
olekaan akka, vaan neitsyt.

Maailma halkeaa halusta tietää, kuinka minun onnistui purkaa
entinen kihlaus ja rakentaa tilalle uusi. Sille en hiisku sanaakaan
osallisuudestani koko hommaan. Saavat luulla sen syntyneen itsestään.

Tosiasiana kuitenkin pysyy, että minä yhtenä pyryiltana ennen joulua
otin leipävartaan ja uhkasin sillä kuuta sanoen:

»Jos et nyt vain putoa Rauhan syliin, joka ei itse uskalla sinua tulla
pudottamaan, niin otan ison tervasudin ja tervaan koko kuun.»

Tämä on »kuun» ja minun kahdenkeskinen asia, eikä Rauha saa sitä
koskaan tietää.

Minä hyväksyn joissakin kohdin isä Loyolan opin: »tarkoitus pyhittää
keinot».



Helmikuun 4 p.


Minulla on niin ihmeen hellä sydän. Surulla ja suurella karvaudella
täytyy vain todeta, että itse olen ainoa, joka sen huomaitsen.

Meillä on joudutettu häitä oikein amerikkalaisella kiireellä.
Ompelukone on rätissyt kuin kuularuisku. Pyyheliinat, lakanat,
tyynyliinat y.m. morsiuskapiot valmistuivat vinkuvalla vauhdilla.
Olen istunut Rauhan apuna niin tarkkaan, että rakas varaventtiilini
on aivan unohtunut. Sulhasenkin taivutin apulaiseksi. Hän piirteli
nimiä liinavaatteisiin. Ja kuka vain uskalsi pistää nokkansa ovestamme
sisään, hänet me heti varustimme neulalla ja langalla.

Berglundilla oli kova kiire päästä nakertamaan yhtä leipää Rauhan
kanssa. Tyttö vastusteli. Kapiot muka olivat esteenä. Silloin työnnyin
esille hyvine sydämineni ja tarjosin apuani.

Ei missään tunne itseään niin tarpeettomaksi kuin istuessaan kahden
rakastavan seurassa. Aluksi koetin istua hienotunteisesti selin, mutta
huomasin, että olin ainoa, joka työskenteli. Se ei ollut taaskaan
tarkoitukseni. Käänsin naamani, ja työt jatkuivat. Ei ollut myöskään
käytännöllistä syventyä työhönsä liian tarkkaan, sillä kun äkkiä
kohotit katsantosi, huomasit työtoveriesi paistavan särkiä.

Ei auttanut muu kuin täytyi ruveta paratiisia vartioivaksi
lohikäärmeeksi. Koetin olla jalomielinen lohikäärme. Pujahdin näet
kesken töitä tunniksi tai pariksi nieleksimään raitista ilmaa.
Palatessani asetin sukseni mahdollisimman kovalla kolinalla eteisen
nurkkaan, etten missään nimessä tulisi yllätyksenä huoneeseen.
Luonnollisesti olin morsiusparin mielestä liian vähän ulkona. Kohtuus
parasta, ajattelin järkevänä.

Eilen loppuivat nämä kolme piinaviikkoa. Oli aikakin. Vanhanpiian
»planttujen» ei ole terveellistä paistatella lähimmäisiensä
rakkausvalkean loimussa. Se vie rauhan mielestä ja näyttää yöllä
ylösnousseita vainajia.

Kevättä kynttelistä.

Rauhalle ja Berglundille se ainakin alkoi. Rovasti Jahah pulleine
vatsoineen pyöräytti muutamassa minuutissa neiti Tuomikoskesta rouva
Berglundin. Vieraita oli kovasti, ja lahjoja tuli paljon. Kahvia
tarjoiltiin koululla, ja illalla pyörähtelivät nuoret mielensä
hyvikkeeksi nuorisoseuran talolla.

Rovasti kunnioitti taas minua tilastollisella keskustelulla,
häätilaisuuteen soveltuvalla avioero- ja syntyväisyystilastolla. Ei
kukaan rakastanut minua niin paljon, että olisi vapahtanut minut.
Epätoivoissani johdin keskustelun uusille urille. Koppasin aiheen
talven lumesta. Ah, että teinkin sen! Kukaan ei ollut minulle kertonut,
että pyöreä ja harmaa rovasti Jahah mittailee sademääriä ja lähettää
niistä tietonsa Helsingin herroille.

Vilkaisin ympärilleni. Koko maailma oli jättänyt meidät kahden.
Tohtorikin istui molempien kihlaamattomien morsiamiensa välissä
eikä pienimmälläkään eleellä aikonut tulla auttamaan minua eroon
hengellisestä seurastani. Ruustinna Jahah parka! Varmaankin koko
avioliittosi on ollut yhtä ainoata tilastoa!

Niin meni minulta koko hääilo.

Tänään on koululla lupa. Nuori pari kuhertelee rauhassa. Yksin istun
kuin talitiainen jäisellä varvulla. Ei missään siinnä pienintäkään
rasvannokaretta. Omaa kaulaani sahasin, kun tämän avioliiton puuhasin.
Nyt ei ole minulla edes Rauhaa seurana.



Helmikuun 17 p.


En seurustele Korpisen kanssa. Tai hän ei seurustele minun kanssani.
Suuttui kai, kun en ruvennut kanssaan kurttiseerailemaan. Parasta
olikin. Juorukellot eivät ainakaan silloin kohdallani kilise. Neiti
Iippo loistaa jälleen kuin pyrstötähti, ja neiti Hosio saa osansa
hänkin. Molemmat neidit ovat ilmisodassa keskenään. Mammat syöttävät ja
juottavat kilvan tohtoria. Saa nähdä, kumpi lyhyemmän tikun vetää.

Minun elämäni on tylsää. Mäenlasku on paras huvitukseni. Täytyy
kuitenkin hiihtää viisi kilometriä, ennenkuin saa kunnollisen mäen
sujauttaa. Toista on kotona Savossa! Siellä ei tarvitse hakea mäkiä.

Hiihdin tänäänkin mäelle. Kekrivuoreksi sitä paikkakuntalaiset sanovat.
Sen huipulla kasvaa muutamia kuusia. Hiihdin erään juurelle ja kapusin
kuuseen, taittamaan käpyoksia maljakkoihini.

Olin juuri ehtinyt pudottaa ensimmäiset oksat, kun kuulin puhetta
metsän puolelta vuorta. Siirsin sinne silmäni. Tohtori ja neiti Iippo
siellä hiihtelivät ylös rinnettä. Kun he ehtivät kuuseni kohdalle, iski
Korpinen sauvansa hankeen, ja ensimmäinen näytös alkoi. Valitan kelloni
kotiin unohtumista. Olisi ollut sangen kiintoisaa tietää, kuinka pitkiä
suudelmia voidaan kymmenen asteen pakkasessa vaihtaa.

Pieni tuulenpuuska pudotti erään oksalle jääneen kävyn suksilleni.
Pieni kolahdus. Hätkähtäen erkanivat suutelijat. Molemmat käännähtivät
sinnepäin, mistä risahdus kuului.

»Sukset!» huudahti neiti Iippo.

»Puussa on joku. Kuka perhanahan se lienee?»

Korpinen hiihti lähelle.

»Liisa, mitä hittoa sinä siellä teet?»

»Hyvää päivää, hyvä herrasväki!» vastasin tohtorin epäritarilliseen
tervehdykseen ja aloin taitella käpyjä. »Olen kävystämässä, kuten
näette.»

»Tule heti alas, junkkari! Putoat ja taitat vielä niskasi.»

»Oma mun niskani!» Hellitin toisen käteni irti kiusatakseni, mutta
kohmeinen käsi ei jaksanutkaan kannattaa koko ruumiin painoa. Lipesin.
Alaoksista sain vasta niin lujasti kiinni, että vauhti heikkeni. Tulin
hyppäämällä lopun matkan ja vajosin hankeen kainaloitani myöten.

»Olipa hauskaa, että satuitte tulemaan. Olisin muuten voinut jäädä
hankeen», naureskelin Korpisen vetäessä minua ylös kinoksesta.

»Vielä viisastelet, mokomakin villikissa! Vitsaa tarvitsisit, että
oppisit liikkumaan siellä, missä sinunkaltaistesi tulee liikkua.»
Tohtori parka näytti todella säikähtäneen.

Kopistelin enintä lunta pois vaatteistani ja kokosin oksat kainalooni.
Korpinen torui kuin äitipuoli. Neiti Iippo lisäsi purevia säestyksiään.

»Hyvästi! Kiitoksia avustanne! Hauskaa jatkoa!» huusin nauraen ja
lähdin kiitämään huimaa vauhtia rinnettä alas oksat kainalossani.

»Millainen rohkea rasavilli!» kuulin Korpisen sanovan Iipolle.

Mäen alla vilkaisin taakseni. Neiti tahtoi näyttää, ettei hän ollut
miestä huonompi. Mutta tuskin hän oli päässyt puoleen, kun horjahti
ja pyllähti suinpäin lumeen. Sukset karkasivat mäen alle. Harmistunut
kavaljeeri sai noutaa sukset ja viedä ne neidille.

Naureskellen hiihdin kotiin.



Maaliskuun 3 p.


Naapurin Maija sanoi, että kun syö laskiaista vastaan yhdeksän
suolaista silakkaa, niin yöllä tulee tuleva aviomies juottamaan.

Paistoin 18 silakkaa. Yhdeksän vein Maijalle, että hän voisi ne niellä
kenenkään tietämättä.

Itse istun tässä silakkakuppi vierelläni. Vesilasi on valmiina myös
pöydällä. Saa nyt nähdä, kuka tulee juottamaan.



Maaliskuun 4 p.


Aamulla anivarhain.

Ei tullut kukaan juottamaan. Heräsin yöllä kauheaan janoon. Muistin
taian ja jäin odottamaan. Ei vain tullut uni eikä juottaja. Jano
hiukaisi hirvittävästi. Ojensin käteni vesilasia kohden ja juotin itse
kameelini. Hyvältä vesi maistuikin. Ei riittänyt yksi lasi lainkaan,
vaan täytyi kompuroida keittiöön hakemaan lisää.

Tämä on siis sen merkki, ettei taioista ole mihinkään, tai että minusta
tulee vanhapiika.



Maaliskuun 24 p.


Onko olemassa sellaista sananlaskua, jonka sisällys nasevasti opettaa,
että kahden riidellessä makupalasta tulee kolmas ja nielee sen? En
muista itse sellaista tällä hetkellä, eikä ole aikaa ryhtyä sitä
hakemaan.

Olen ollut taiteen vainiolla ja koonnut laakereita. (Vertauksella
puhuen.) Hurraa! Kerrankin sain näyttää latomereläisille oikean puolen
itseäni. Vereni väräjää vieläkin innostuksesta. Kunpa voisin yhtä
sykähtelevällä innolla työntää mukulain kalloon kertotaulua ja muuta
hyödyllistä!

Ei! Opettajaa minusta ei tule. Olen palkkapaimen, tahdoin tai en.
Opettajan luonne ei saa leimahdella, sen täytyy kulkea hiljaa ja
tyynesti kuin virran vesi. Minun luonteeni on pimpelipimpampom.

Älkäämme ajatelko luonnetta ja opettajaa! Se tuottaa vain mielipahaa ja
tunnonvaivoja.

No niin. Nyt palaamme järjestykseen.

Latomeren nuorisoseura ryhtyi näyttelemään »Pohjalaisia». Hyvä! Kaikki
olivat siihen saakka yksimielisiä. Osat jaettiin. Tuli riita. Korpinen
sai Jussin osan. Silloin tietysti kaikki naiset halusivat Liisan osaa,
etupäässä Hosio ja Iippo. Neiti Hosio määrättiin Maijaksi. Suuttui ja
erosi koko hommasta. Neiti Iippo teki samoin. Lukkarin neidille vihdoin
kelpasi Maijan osa, ja minä sain Liisan osan.

Neiti Iippo ja Hosio sulivat jälleen ystäviksi.

»Kuinka savolainen osaa näytellä pohjalaistyttöä! Mahdotonta! Jo tuli
kappaleesta pannukakku, oikea prötti!»

Mutta Homin Maija ja minä praatasimme iltakaudet takan reunalla reirua
pohjalaasta, ja emäntäkin myönsi, että kyllä opettajatar sellaanen
flikka on, joka oppii vaikka lentämähän.

Korpinen on käyttäytynyt minua kohtaan hyvin toverillisesti. Hän pitää
toki sanansa. Olemme käyneet muutaman kerran yhdessä hiihtämässä.
Minusta ei kylläkään ole vastaavaa nautintoa kuin neiti Iiposta, mutta
kavaljeerini on säästynyt muista turhista vaivoista. Kestän suksillani
sekä ylä- että alamäessä.

Koko kylä seurasi kieli pitkällä hiihtoretkiämme. Syksylliset juorut
heräsivät henkiin, ja se seikka, että näyttelimme rakastavaisia
»Pohjalaisissa», puhalsi ne ilmiliekkiin.

Kunpa he vain olisivat kuulleet puheemme, niin pitkän nenän olisivat
saaneet, kaksimetrisen makkaran!

Eilen sitten oli se suuri esiintyminen. Ensi-ilta. Koko edellisen
yön nukuin kuin juoksevan sian selässä. Tarkemmin sanoen en nukkunut
ensinkään. Aamupäivä meni harjoituksissa. Kesken meiningin haettiin
tohtori-Jussi pitäjälle synnytykseen. Ajatelkaapas, jos illalla joku
pikku ihminen tarvitsee lääkärin apua tullessaan näyttelemään elämän
suuria »Pohjalaisia», silloin vasta tulee pienestä »Pohjalaisista»
oikea prötti! Berglund oli vara-Jussina. Hän luki kirjasta.
Kenraaliharjoitus meni onnistuneesti penkin alle. Olin niin onneton.

Tuli ilta. Juhlapukuista yleisöä tunkeutui sali täyteen.
Naapuripitäjästäkin kuului tulleen vieraita. Näyttämöllä oli hulina ja
hälinä. Miehet pukeutuivat näyttämöllä, naiset pienessä pukuhuoneessa.
Apteekkarin rouva maalasi, ja neiti Iippo arvosteli.

Olimme jo kaikki valmiiksi laitettuja, kun »Jussi» tuli pukuhuoneeseen.

»Mutta Liisa! Mikä ihmeen karvakuontalo sinulla on päässäsi?» olivat
hänen ensimmäiset sanansa.

»Peruukki se on, Jussi kulta.»

Hän tarttui siihen ja heitti sen nurkkaan.

»Omat hiuksesi ovat tuhat kertaa kauniimmat», jupisi hän.

»Eino!» huomautti neiti Iippo kuivasti. »Ei suinkaan neiti Harju voi
ilman peruukkia esiintyä.»

»Miksi ei? Tuollaista tuulenpesää hän ei ainakaan pane päähänsä ja
pilaa koko kappaletta.»

»Paremmin sentään tuo 'tuulenpesäkin' Pohjalaisten Liisalle sopii kuin
neidin oma polkkatukka. Koeta muistaa, että tämä on näyttelemistä!»

»Peruukki on todellakin ruma», myönsi apteekerska. »Luulin
taloudenhoitajan hankkineen kauniimman.»

»Täällä on toinen peruukki», huuteli joku, ja hetken päästä roikkui
pitkä palmikko niskassani.

»Koulun Ester sen kätki pukukaapin konttiin, mutta satuin näkemään
hänen hommansa», kuiskasi Homin Maija, joka körttiröijyssä röhehti
Hilapielen Hetana.

Nyt en ollut sillä tuulella, että olisin ruvennut suutahtelemaan.
Olisin voinut vaikka syleillä sitäkin naista, joka vei minulta Mar...
Seis! Ei sinnepäin, kynä!

Kello kilahti kolmannen kerran. Liikaväki valui näyttämöltä pois.
Kolisten kohosi esirippu.

Ensimmäinen näytös meni kommelluksitta. Toisessa näytöksessä Kaisa
kaasi pesupunkkansa sisällyksen lattialle, niin että Harrin piha
muuttui vesilammikoksi. Väliajalla täytyi hakea luuttu ja pyyhkiä
koko piha. Kuiskaaja-paran uudet housut tahriutuivat. Kolmas näytös
meni loistavasti. Yleisö oli vallan haltioissaan. Villitys tarttui
meihinkin. Kolme kertaa yleisö kutsui Jussin ja Liisan nähtäväkseen.

»Neiti Harju! Missä opettajatar on? — Jassoo. Mutta tehän vasta
taiteilija olette! Kuulkaapa, näyttämö teidän työmaanne on eikä
luokka.» Apteekkari oli aivan innostunut selittämään minulle kykyjäni.

»Näyttelihän Jussikin hyvin», huomautin.

»Nojaa! Rakastelu meni aivan mallikelpoisesti. Kuulkaahan, neiti! Miksi
ette ole antautunut näyttelijättäreksi? Uskokaa minua, teillä on siihen
kaikki edellytykset!»

Tuo kaikki oli palsamia itserakkaudelleni. Kokoilin tavaroitani
kiitoslaulujen kaikuessa korvissani. Olin taivaallisen iloinen. Mutta
taivaallisesta ilosta tulee tavallisesti heitetyksi armotta kovalle
kamaralle.

Olin aikeissa mennä hakemaan nenäliinaa takkini taskusta, kun kuulin
näyttämön pimeästä nurkasta kuisketta.

»Minua aivan syljetti. Viitsivätkin kaikkien nähden rakastella. Tohtori
aivan ahmi silmillään opettajattaren. Näitkö, millä riemulla hän
koppasi hänet syliinsä?»

»Näinhän toki. Tiedätkö?» Hyvin salaperäisellä äänellä: »Koulun
Ester olisi jo varmasti tohtorin kanssa naimisissa, jos opettajatar
ei olisi tullut väliin. Mutta mustasukkainen kuuluu opettajatarkin
olevan Esterille. Korkean kuusen latvasta oli hypännyt maahan, kun oli
tavannut tohtorin Esterin kanssa hiihtelemässä. Ester itse kertoi.»

»Se on niitä Esterin juttuja!»

»Itse hän on mustasukkainen. Minä kuulin, kun pankinjohtaja pyysi
tohtoria Jussiksi, niin tämä lupasi, mutta sillä nimenomaisella
ehdolla, että opettajattarelle annetaan Liisan osa. Herrat eivät
tienneet minun olevan kuulomatkan päässä. 'Taitaa olla ylpeä tyttö?'
kysyi johtaja. 'Ylpeä kuin synti ja kiukkuinen', virkkoi tohtori,
'mutta olen päättänyt valloittaa hänet. Saatpa nähdä, miten mainiosti
hän jo halailee minua Pohjalaisissa.'»

»Mainiostihan se kävi. Ovat tainneet hiihtoretkillä ottaa ylimääräisiä
harjoituksia, sillä kömpelösti se olisi yhteisharjoitusten perusteella
käynyt.»

»Entäs sitten? Mitä vielä?» kysyin astuen neitosten pariin, jotka
kävivät säälittävän noloiksi. Postineiti toipui ensiksi.

»Puhuimme vähän sinusta.»

»Kyllä kuulin. Sallikaa minun myöskin sanoa jokin sana puolestani. Te
luulette minun ryöstävän teiltä tohtorinne. Turha luulo. Minä en huoli
hänestä, vaikka tarjoaisitte hänet kultalautasella voissa paistettuna.»

Käänsin selkäni ja menin takkini luo. Puin sen ylleni. Parasta oli
lähteä kotiin.

»Liisa!» kuulin tohtorin kutsuvan nimeäni. Neitoset vaihtoivat
silmäyksiä. En ollut kutsua kuulevinanikaan.

»Liisa, sinähän lupasit jäädä tanssimaan!»

»Lupasin, mutta nyt peruutan puheeni. Menen kotiin lepäilemään.
Hyvästi! Pidä hauskaa!»

»Odotahan! Pitääkö sinun nyt noin rynnätä? Tanssi edes kerran kanssani!»

»En kertaakaan. Hyvää yötä!»

»Odota! Tulen saattamaan sinua.»

»Kiitos. En kaipaa saattajaa.»

»Tulen kaikessa tapauksessa.»

»Et tule, sillä minä määrään itse sellaiset asiat. Nämä neidit tässä
kaipaavat seuraasi kipeämmin kuin minä. Luovutan sinut heille. Terve!»

Tämän päivän olen loikonut leposohvalla Rauhan ja Berglundin vastuksina
(heidän on jo sopiva aika lopettaa kuherruskuukautensa) ja lukenut
»Genovevaa». Oskari on sen hiljattain hankkinut. Lapsena ollessani se
oli lempikirjani. Luin sitä silloin useasti ja aina itkeä tihertelin.
Kirjan kieli oli kurjaa. Piikojen ja renkien tahraiset kädet olivat sen
lehdet värjänneet ruskeiksi. Vielä tänäänkin tunnen sen omaperäisen
tuoksun. Tyrmän hajua silloin. Nyt ehkä sanoisin sitä navetan hajuksi.
Romanttinen mieli muuttuu. Tämä uusi »Genoveva» siloisine kielineen ja
vielä siloisempine papereineen ei enää tehnyt mieltäni murheelliseksi,
saatikka saanut kyyneliä kierimään. Välillä laulaa hujahuttelin:

»Ah sä rakas Augustin, Augustin...»



Maaliskuun 25 p., Maarianpäivänä.


Hirveä pyry ja lumisade. Toivottavasti emme hautaudu kinoksiin aivan
kokonaan.

Kahdesti olen jo lapioinut tänään tien koulurakennukseen. Olen näet
muuttanut nuorelle parille ruokamieheksi.

Korpinen kävi myrskystä huolimatta luonani kirkonaikana ja sai hyvin
kylmän vastaanoton.

»Kaikenlaisessa ilmassa viitsitkin lähteä kävelylle.»

»Oma syysi. Näin jo sunnuntai-iltana joutuneeni epäsuosioon ja
kiiruhdin kysymään, miten olin sen ansainnut.»

»Kysy sitten!»

»Näytät olevan nytkin vielä pahalla tuulella.»

»Se pukee minua.»

»Häiritsenkö ehkä sinua?»

»Häiritset. Koetan tässä juuri keksiä keinoa, miten saisin sinut
lähtemään nopeimmin tiehesi.»

»Avaa ovi ja potkaise ulos. Se on nopein keino.»

»Mutta ei varmin. Jos olisinkin voimakas, tekisin sen heti.»

»Koeta! Ehkä voitat.»

»Hyvä herra, näytät pitävän tätä juttelua leikkinä, mutta se on totta.
En halua seurustella kanssasi.»

Hän seisoi yhdellä harppauksella edessäni.

»Et halua! Olenko loukannut jollakin tavalla sopimustamme?»

»Et, mutta kylässä juorutaan meistä kuitenkin.»

»Mitä ne juoruavat meistä?»

»Kyllä sinä sen voit arvata.»

»Ettäkö minä olen rakastunut sinuun?»

»Niin, ja...»

»Mutta lapsi kulta, tottahan se on. Käsitäthän, etteivät nuori mies ja
suloinen, nuori tyttö voi seurustella tovereina, vaan rakkaus syttyy
pakostakin heidän välilleen.»

»Minä voin seurustella. Mutta minun olisi pitänyt ymmärtää, että sinä
et voi, ja pysyä erossa seurastasi. Nyt sen teen. Meidän hiihtoretkemme
ja seurustelumme loppuvat tähän.»

»Mutta jos minä sanonkin: ei! Entä sitten! En ole mikään
yliluonnollinen olento, joka jaksaa olla toveri sinunkaltaisesi tytön
kanssa. Ei, tahdon syleillä! Tahdon suudella! Tahdon sinut omakseni,
en jaksa olla enää ilman sinua...» j.n.e., en jaksa muistaakaan, mitä
kaikkea hän höpisi.

Niin äkkiä, etten mitenkään ehtinyt peräytyä, hän koppasi minut
syliinsä.

En ole eläissäni ollut niin lähellä toista. Hän puristi kätensä
ympärilleni kuin mustekala lonkeronsa. Henki aivan salpautui. Näin
myös, että minulta aiottiin ryöstää suudelmia, joiden pituuteen olin
saanut jo syrjästä käsin tutustua.

Miehet ovat petoja, ryöväreitä! Tuollainenko »joka naisen rakastaja»
veisi ensimmäisen suudelman huuliltani, suudelman, jonka olin
kuvitellut sadoin hellin haavein.

Vihasin, vihasin, vihasin!

Taistelutta en tahtonut kuitenkaan antautua. Puren, jos muu ei auta.
Painoin pääni alas hänen rintaansa vasten. Hän luuli sitä antautumisen
merkiksi ja päästi toisen kätensä irti kohottaakseen päätäni. Siinä
silmänräpäyksessä lävähytin häntä korvalle kaikin voimin.

Hänen järjettömät sanansa tyrehtyivät. Pääsin irti. Peräydyin valmiina
antamaan uuden ja paremman korvatillikan.

Katselimme toisiamme. Huomasimme nyt, ensikerran, ettemme olleetkaan
sellaisia, millaisina olimme pitäneet toisiamme. Uusi tuttavuus
sai meidät seisomaan silmäkkäin pitkän ajan. Pitkä se aika oli
varmasti, vaikka en voikaan sitä sekunnilleen määritellä, kun täytyi
pitää silmällä vihollisen liikkeitä. Tohtori näytti muuttuneenkin
suolapatsaaksi.

Vihdoin hän liikahti. Jännitin lihakseni uuteen iskuun.

»Olet oikeassa. Minä en ole tarpeeksi arvokas ystäväksesi. Suo
anteeksi, jos voit!» Hän kumarsi ja marssi tiehensä.

Oliko hänen äänessään todellakin kunnioitusta, vai oliko lause vain
teeskentelyä, siitä en ole varma.

Katselin hänen jälkeensä, kun hän kahlasi paksussa nietoksessa kotiinsa.

Omaksi ihmeekseni en ole hänelle lainkaan vihainen. Säälittää,
poikaparka. Mutta on jo hänenkin aika oppia ymmärtämään, etteivät
kaikki naiset ole yhteen muottiin valettuja ja että hänkään ei
vastustamaton ole.



Huhtikuun 5 p.


Latomereläiset ovat ilahduttaneet minua verolla. Se oli aivan
odottamaton ilo. Olinhan vielä viime vuonna tuhlaamassa kallista
isänperintöä, nyt on minua rangaistu siitä 120 äyrillä. Hohhoo! Huomaan
olevani rikas ja äveriäs. Paljonko lienee äyrin hinta? Etten vain joudu
ulosmitattavaksi kimpsuineni, kampsuineni!

Berglundilta verotus vei koko kylpyilon. Hänellä on 135 äyriä ja hänen
rouvallaan 60. Summa = 195 äyriä.

»Ei sinun kannata olla noin kärttyinen. Itsehän ilmoitit tulosi. Ota
minusta kaunis esimerkki! Minä olen iloinen, vaikka verottivatkin minua
toisen omaisuuden hävittämisestä.» Koetin lieventää isännän mörrituulta.

»Eivät minua omat veroni harmitakaan, sillä minua on verotettu liiankin
oikein. Mutta nuo isännät minua harmittavat. Ajattelepa esim. Majatalon
isäntää. Kuinka monta äyriä luulet hänellä olevan?»

»Odotapas! Hänellä on majatalo, auto, neljä hevosta, kymmenkunta
lehmää, kanala, suuret pellot, oma työväki y.m. maallista hyvää
kaksikerroksisesta asuinrakennuksesta alkaen. Kun minulla on sata
äyriä, niin täytyy hänellä olla neljäsataa, sillä ei hän ole toki sen
enempää voinut jutkauttaa.»

Berglund naurahti happamesti.

»Niinkö rikkaaksi hänet arvioit! Eiväthän sen poloisen tulot ole
kovinkaan suuret, hänellä on 92 äyriä.»

»Uneksit tai olet kuullut väärin.»

»En tee kumpaakaan. Tulin muutama minuutti sitten puodista, jossa
mainittu isäntä juuri valitti verotaakan suuruutta ja syytti muun
muassa meitä opettajia, jotka kunnan elätteinä kohotamme veroäyrejä.
Saat uskoa, että tukin ukon suun. Laskin suunnilleen hänen tulonsa ja
näytin suuren ihmisjoukon kuullen, miten monesta tuhannesta hän on
myynyt kunniansa ja omantuntonsa. Ukko luikki pihalle ja hävisi.»

Kyllä maanukot osaavat puolensa pitää niin täällä kuin muuallakin.
On Harjulan rustitilan isäntäkin monesti jymäyttänyt »kunniansa
ja omantuntonsa» kautta kunnan isiä, vaikkakaan ei aivan noin
häpeemättömästi. Mutta hänen tyttärestään on polvi muuttunut.
Mukisematta maksan veroni. Isäkulta saa lähettää (äitirouvalta salaa)
minulle tuhatlappusen. Omilla rahoillani en aio veroja maksaa. Ja yhden
tuhannen arvosta isä kuitenkin jutkauttaa verottajia. Annan hänelle
näin tilaisuuden sovittaa syntikuormaansa.



Huhtikuun 12 p.


Tapasin kaupassa postineidin. Ylitsekuohuvan kohteliaana hän laahasi
minut asuntoonsa.

»Sinua tapaa nykyisin niin harvoin, että täytyy takertua kiinni kynsin
hampain kerran tavattuaan», ilmoitti hän siirappimaisesti.

Käsikynkkää kävelimme kuin hyvätkin ystävät. Neidin kieli liikkui
rasvattuna. Olinpa oikein utelias näkemään, mitä tietoja hän minulta
aikoi onkia. Ystävämme postineiti on karjalainen, oikea viipuritar, ja
sen kyllä huomaa hänen kielensä liikkeistä.

Alkajaisiksi tuli referaatti apteekkarinrouvan puvusta, joka oli viime
viikolla saapunut suoraan Pariisista. Tuhatviisisataa oli komeus
maksanut. Neiti tiesi rahat pennilleen, sillä olivathan ne kulkeneet
hänen käsiensä kautta. Hirveä hinta yhdestä puvusta! Eikä mistään
kotoisin koko komeus. Sellaisen puvun saa Suomesta viidelläsadalla.

Kahvin kiehuessa selostettiin häät Salomäenloukolla. Siellä oli ollut
kamalasti pöhnäisiä. Aholan Franskin oli ollut niin juovuksissa, että
hevosella oli ajanut suoraan tupaan. Ei luulisi rikkaan talon isännän
kehtaavan tuolla tavalla esiintyä. Puukotkin olivat vilahdelleet.
Kankalon Ottoa oli aina keuhkoihin asti viileksitty. Lyöjistä ei ole
tietoa. Taisivat taasen antaa »sakin hivutusta», koska kuuluu miehessä
olevan toistakymmentä puukonjälkeä. Korpinen oli antanut ensiavun,
sitten se vietiin kaupungin sairaalaan. Hengissä kuuluu vielä olevan,
mutta eloon jäänti on epävarmaa.

Tohtorin taloudenhoitaja kävi myös äskettäin postissa. Tohtorin vasen
korva kuuluu olevan kipeä. Oli täytynyt käydä kaupungissa hakemassa
apua virkaveljeltä.

(Oliko korvapuustini todellakin niin kova!)

»Tohtori on tainnut lopettaa seurustelunsa sinun kanssasi?»

(Tätä kysymystä olin jo odottanut 1 t. 23 min.)

»En ole nähnyt häntä kertaakaan Maarianpäivän jälkeen», vastasin
totuudenmukaisesti.

»Ketähän hän nyt oikein ruvennee friiaamaan?»

»Varo vain, ettei iske silmiänsä sinuun!»

Tämä lause avasi minulle ovet postineidin sydämeen. Tutustuin sekä
entisiin että nykyisiin sulhasiin. Kaikkia hän oli kohdellut jäätävän
kylmästi. Olipa Korpinenkin (!) häntä mielistellyt, mutta hän oli
järkevä nuori (32-vuotias) tyttö, joka oli sanonut kielastelijalle:
»Tiedä huutia!» Ikäviähän ne yksinäiset hetket ovat (paljonpuhuva
huokaus), mutta työn touhussa ja muinaisia muistellessa ne kumminkin
kuluvat.

»Mitä sinä teet iltaisin, kun asunnostasi loistaa tuli joka ilta
myöhään yöhön?»

»Kirjoittelen», vastasin edelleenkin totuuden mukaan.

Rakas päiväkirjani! Olen keksinyt uuden huvittelumuodon. Minä kirjoitan
romaania! En tietystikään aio kirjailijaksi. Varjelkoon! Näyttämöä
varten tunnen syntyneeni. Toistaiseksi se ala on kuitenkin suljettu
minulta. Mutta mielikuvituksessani se on auki, ja voittokulkuani
mitättömästä opettajattaresta maailmankuuluksi näyttämötähdeksi
romaanissani kuvailenkin. Ah, mikä nautinto sitä on kirjoittaa! Ei ole
ihme, jos sen ääressä ilta kuluu ja yö aamuksi avautuu.

»Kirjoittelet?» Postineidin ääni värähti epäuskoisesti. »Ei suinkaan
vihkojen korjaus voi kestää puoleen yöhön!»

»Ei. Sitäpaitsi en vihkojen korjausta nimitä juuri kirjoittelemiseksi,
vaikka usein saisikin ne kyllä uudestaan kirjoittaa, jos mielisi saada
ne kunnollisesti korjatuiksi.»

»Mutta harvoinhan sinä kirjeitäkin lähetät?»

»Kirjoittelen huvikseni.»

Luultavasti ei emäntäni uskonut sanojani, koska epäilevä hymy väreili
hänen kasvoillaan. Olkoon uskomatta! Totta se kuitenkin on. Nousin
lähteäkseni.

»Mihin sinulla on tuollainen kiire?»

»Kiire! Voiko puhua kiireestä, kun on istunut talossa kolme tuntia?»

»Eihän sinulle vain tule vieraita illaksi?»

»Ei. Mutta meillä on kylpy tänä iltana.»

»Kuule, tiedätkö mitään Berglundin ensimmäisestä morsiamesta?»

»Tiedätkös sinä?»

»Tiedän. Hän kuuluu olleen vanha eukko. Aivan sopiva Berglundin
äidiksi, mutta rikas. Ajatteles, että kylässä luultiin hänen purkaneen
kihlauksensa sinun tähtesi! Ällistys oli yleinen, kun hän naikin
Tuomikosken.»

»Se olikin tarpeellinen ällistys tälle rikkiviisaalle paikkakunnalle.
Hyvästi!»

Juoksin oikotietä kirkon kautta koululle. En mielelläni kulje illalla
hautausmaan ohitse. Sielussani on salaperäinen kammo sitä paikkaa
kohtaan. Tuntuu kuin kuolleet potkisivat paksun multapeitteen pois
päältään, laskisivat irvistelevät leukansa kiviaidalle ja sähisisivät:
»Tällaiseksi sinäkin kerran tulet.» Nyt oli kuitenkin vielä hämärä ja
rohkeuteni ei ollut mennyt mailleen yhtaikaa auringon kanssa.

»Liisa!»

»Uijee!» kiljahdin vastaan, huulinpa todellakin, että vainaja jo
minua huhuili aidan takaa. Valmistauduin kiitämään kaikin voimin
käpälämäkeen, kun huomasin mustan miehen lähestyvän keskikäytävää
pitkin.

»Ethän vain liene pelästynyt?» kuulin tutun äänen kysyvän. Pysähdyin.
Korpinenhan se oli.

»Vähältä piti, etten pelästynyt. En todellakaan osannut aavistaa, että
olet ruvennut kuolleitten kanssa seurustelemaan.»

»Kävin haudankaivajan sairasta lasta katsomassa. Päätin kulkea lyhyintä
tietä. Minua eivät vainajat pelolta.»

Meillä oli pari sataa metriä yhteistä matkaa. Keskustelumme koski
sairasta lasta, joka oli oppilaani. Viimeistä tapaamistamme emme
sanallakaan kosketelleet.

Olimme juuri saapuneet tienhaaraan, kun opettajan Seliina juoksi
vastaamme kuin vainoojien takaa-ajamana.

»Mikä nyt on hätänä?» kysyin.

»Ei mikään. On vain vähän asiaa postiin.»

Postiin! Tietysti hän kertoo »postikellolle», keitä oli tavannut
hautausmaan nurkalla. Kertokoon!



Huhtikuun 14 p.


»Ketäpä profeetoista teidän isänne eivät olisi vainonneet.»

Tunnen itseni vainotuksi. Koko ikäni olenkin saanut olla vainottuna.
Siitä on äitirouva pitänyt kiitettävää huolta. Nyt, kun olen
päässyt hänestä sopivan välimatkan päähän, alkaa ulkomaailma ruveta
pommittamaan. Eilen paukahti pahin. Tottumattoman se olisi suistanut
tolkultaan, koskapahan meikäläisenkin parkittu rauha tuli järkytetyksi
pohjiaan myöten.

Jos eilen olisin tavannut sellaisen ihmisen, joka olisi uskaltanut
suunsa avata maailman ihanuudesta ja luomakunnan kruunun ylevyydestä,
niin olisin armotta nujertanut niskat häneltä.

No niin. Onhan sitä tässä jo tarpeeksi alkulausetta tämän päivän
tekstiin. Nyt asiaan!

Eilen oli palmusunnuntai. Olimme jo aikoja sitten päättäneet
Berglundien kanssa lähteä Salomäenloukolta »palmuja» noutamaan.
Lauantaina satuin siitä Korpisellekin mainitsemaan. Hän pyysi päästä
mukaan. En hennonut kieltää, kun poikaparka näytti olevan niin onneton
sen Maariana sattuneen kohtauksen tähden.

Menin lauantaina yöksi Berglundille, että heräisimme ajoissa. Vähää
ennen viittä kirmasin omiin huoneisiini pukeutumaan hiihtopukuun.
Pihalla tapasin Korpisen. Käskin hänet sisään. Kymmenen minuutin
kuluttua olin kuitenkin valmis, ja me tulimme yhdessä kartanolle.
Samalla hetkellä meni Iipon palvelijatar pihan poikki navettaan. Oveni
kilahti lukkoon, ja me lähdimme.

Kirkonkellot moukuivat jumalanpalveluksen alkaneeksi kotiin
tullessamme. Jokainen meni hiukan väsähtäneenä omille mailleen.

Heittäydyin sohvalleni ja päätin uinahtaa suurimman väsymyksen pois. En
viitsinyt panna edes oviani lukkoon. Kukaan ei luultavasti vaivautuisi
ryöstöretkelle luokseni. Unta ei tarvinnut herutella. Se tärppäsi heti
kiinni.

       *       *       *       *       *

Heräsin. Joku kosketti hiljaa olkapäähäni. Katsahdin unisin silmin
häiritsijää. Pappi! Itse pyöreä, harmaa rovasti Jahah täydessä
papillisessa prameudessaan. Koska minulla ei ollut kuollutta
haudattavaksi, ei lasta kastettavaksi, ei miestä vihittäväksi, luulin
näkeväni unta.

»Pappi on pahaksi unessa», mutisin ja aioin jatkaa muitta mutkitta
untani.

Kopistettiin uudestaan olkapäästäni, tällä kerralla kokolailla lujasti.
Kavahdin istumaan. Tukahduttaen haukotukseni ihmettelyyn virkoin:

»Rovasti!»

»Jahah! Niin, minä itse», vastattiin virallisella äänellä. No,
siitä olin jo tullut itsekin vakuutetuksi. Haamun alla eivät juuri
lattiapalkit narise.

»Minulla on tärkeätä asiaa neidille», jatkoi rovasti kuin olisi
lukenut: »Rakkaat ystävät, veljet ja sisaret...»

Tärkeätä asiaa? Senhän jo näki päältäpäinkin. Mutta mitä? Ehkä
alkusoitto pakanajuhlaan? Silittelin pörröistä päätäni hiukan
sileämmäksi, etten muistuttaisi liiaksi syntistä naista, ja tunsin
olevani suostuvainen alkusoittoon pakanaraukkain hyväksi.

»Rovasti on hyvä ja istuu!»

»Kiitos, tunnen voivani lausua sanottavani paremmin näin seisoen.
Neiti, minulla on ikävätä asiaa teille.»

Kokopaussi. Rovasti tuijotti minuun niin murheellisena, että sydäntäni
kouristi kamalasti. Olisikohan kotona... kuollut... isä?

»Jumalan tähden. Onko isäni kuollut?»

»Jahah! Jospa se edes olisikin jotakin sellaista. Ei! Se on pahempaa.»

Pahempaa. Mitään pahempaa ei voi sattua. Rauhoituin.

»Sanottavani koskee teitä ja elämäänne.»

Elämääni! Tuo meni yli horisonttini.

»Te ette näytä muistavan, että teillä on vastuunalainen tehtävä lasten
kasvattajana. Tästä olen tullut neidille huomauttamaan. Ymmärrättekö?»

»En, en yhtään!»

Nyt näkyi taasen olevan rovastin vuoro tuijottaa. Sitten hän ryhtyi
narisuttamaan lattiaani mahtavin askelin sekä saarnasi mauttomasta
suolasta ja kasvattajan esimerkillisestä elämästä.

»Herra rovasti», keskeytin kärsimättömästi, »tuon kaiken tiedän, joten
on turha jatkaa sitä! Te näytätte haluavan muistuttaa minua jostakin.
Olkaa hyvä ja sanokaa se kiemurtelematta! Tällaisessa jännityksessä olo
ei ole terveellistä.»

Rovasti pysähtyi.

»Te tiedätte kyllä mitä tarkoitan.»

»Sitä en tiedä.»

Vihan puna kohosi rovastin pyöreille kasvoille.

»Jahah! Te, te kehtaatte sanoa sen! Ajatelkaa viime yötänne! Miten sen
vietitte?»

»Nukkumalla, kuinkas muuten!» Aloin epäillä rovastin järkeä. Olikohan
ukko parka tulossa sekapäiseksi?

»Nukkumalla! Jahah! Voitteko kieltää, että tänä aamuna kello viisi eräs
nuori mies poistui asunnostanne? Jahah!»

Suuni jäi auki. Tarkka heittäjä olisi sinne voinut onnistuneesti
heittää kokonaisen kananmunan.

Rovasti haltioitui ja tuli täyteen pyhää kiivautta.

Hänen korviinsa oli jo kauan kantautunut yhtä ja toista elämäni
juoksusta. Mutta hänen mielestään oli minullakin oikeus kunniallisilla
keinoilla »kiinnittää itseeni erään nuoren miehen huomio». Koko kylä
hoikki ihmeissään tulesta, joka läpi yön loisti huoneistani, ja »nuori
mies» oli matkoilla melkein joka ilta tullen vasta myöhään kotiin.
Nyt oli tullut asian oikea laita ilmi. Edellisenä iltana oli nähty
parin hiiviskelevän hautausmaan luona vaikka muutama minuutti sitten
oli eräälle neidille vakuutettu seurustelun olevan kokonaan lopussa.
Hän, rovasti, oli taistellut koko täälläoloaikansa talonpoikien kesken
yleistä yöjalanjuoksua vastaan. Nyt oli sivistyneistön keskuudessa
annettu sille uutta vauhtia.

Mykistyneenä kuuntelin rovastin purkautumista. Mutta yöjalka sai sisuni
leimahtamaan. Varmaankin silmäni iskivät tulta, koska rovasti peräytyi
ja ojensi kätensä minua kohden, kuin peläten päällekarkausta.

»Seis! Odottakaa! Te ette pappinakaan saa tulla tuollaisia puhumaan.
Hankin vieraitamiehiä kuuntelemaan.»

Juoksin ulos kuin heikkopäinen. Panin oveni lukkoon, ettei saalis
karkaisi, ja kirmasin hakemaan Berglundeja.

»Tulkaa luokseni!» kiljaisin ovelta ja lähdin juoksemaan takaisin ja
Rauha ja Oskari kintereilläni, minkä kintuistaan irti saivat.

»Mikä on hätänä?» läähätti Oskari ja kumarsi ihmetellen rovastille.

Hengitin syvään ja koetin hillitä itseni. En aikonut sentään käyttäytyä
kuin kiukustunut pyykkimuija.

»Minä tässä vain virkani puolesta lausuin muutamia opetuksia ja ohjeita
tälle nuorelle neidille», virkkoi rovasti tervehtien Rauhaa muina
miehinä.

»Rovasti väittää luonani käyvän miehiä. Viime yönäkin oli tohtori
Korpinen ollut vieraissa. Tänä aamuna kello viisi on hänen nähty
poistuvan asunnostani», sanoa moukautin suoraan.

Berglundin kasvoille kohosi puna. Harvoin nähty kiukku leimahti hänen
silmissään.

»Mitä! Kuka sen on sanonut?»

Rovastin ihraleuka nytkähteli.

»Luotettavalta taholta sen kuulla sain.»

»Ja se luotettava taho on tietysti rouva Iippo. Eikö niin?»

»Nimiä ei mainita, hyvä opettaja!»

»Mutta nyt mainitaan, herra rovasti. Minä tiedän, että opettajan
palvelija oli ainoa vieras ihminen, joka näki tohtorin tänä aamuna
tulevan neidin asunnosta.»

»Jahah! Siinä se nyt on!» huudahti rovasti riemuiten. »Tunnustattehan
te itsekin, että tohtori oli neidin asunnossa.»

»Odottakaa, rovasti! Älkää hätäilkö! Minä sanoin, että hän näki
tohtorin tulevan, mutta minä ja vaimoni näimme hänen myös menevän,
ja tiedämme tarkalleen, ettei hän siellä viipynyt kymmentä minuuttia
kauemmin. Sitäpaitsi neiti Harju nukkui viime yönsä meillä eikä omassa
asunnossaan.» Ja Berglund referoi rovastille Salomäenloukon retkemme
yksityiskohtiaan myöten.

»Rovastin pitäisi kokeneena miehenä vähän harkita asioita, ennenkuin
turhien parjausten johdosta lähtee liikkeelle aroissa asioissa.»

»Jahah, jahah! Mutta kuinka selitätte valvomisenne puoleen yöhön ja
aamuunkin saakka?»

»Hyvin yksinkertaisesti. Minä en ole mikään suuri sankari, herra
rovasti, ja kun joudun yksin nukkumaan, annan sähköjen palaa nähdäkseni
paremmin möröt.»

Rovasti parka, kävi jo sääliksi häntä. Hän oli hutkinut viatonta hengen
miekalla ja sanan säilällä. Ojensin hänelle sovinnollisena käteni,
kun hän vedet silmissä pyyteli anteeksi. Mutta Iipon »paremmalle»
puoliskolle en ikinä anna tätä anteeksi. (Tuskinpa hän sitä milloinkaan
tulee pyytämäänkään.)

Saatuaan asiansa selviksi kanssani lyllersi rovasti Iipon puolelle.
Toivottavasti rouva sai kaiken sen, minkä hän niin hyvin ansaitsee.

Kunpa vain ei Korpinen saisi korviinsa tätä kahausta!

Äitirouva oli oikeassa, kun hän aina vakuutti minulle: »Vielä se
maailma sinuakin letkauttaa.»

Nyt se jo alkaa letkautella.



Huhtikuun 24 p.


Terveisiä Helsingistä! Vietin siellä pääsiäislomani pankinjohtaja
Lahdenpohjan komeassa kodissa. Jussi-serkku teki uhrauksen ja jäi
seurakseni pääkaupungin katuja mittelemään. Me olimmekin aina
menossa. Minulla oli rahaa ja Jussilla aikaa. Kepeästi pääsinkin irti
kahden kuukauden palkasta. Jussi tunnusti avomielisesti pitävänsä
kaltaisistani tytöistä. Helsingin tyttäret kuuluivat olevan kamalia,
vaativat ja vaativat miehen maksamaan puolestaan, vaikka hyvin
tietävät, ettei lueskelijalla liiemmälti rahoja kukkarossa kolise.
Minulla ei ollut varaa vaatia sellaista, sillä silloin olisin jäänyt
ilman miehistä tukea.

Me huvittelimme oikein sydämen pohjasta. Iltaisin kuuluivat teatterit,
oopperat ja elävätkuvat ohjelmistoomme, päivät istuimme kahviloissa tai
ajelimme raitiovaunulla ympäri kaupunkia.

»Taidatte olla rakastuneita!» huudahti Irma-serkku tavatessaan meidät
sattumalta raitiovaunussa lystäilemässä.

Vastauksemme oli maalaismainen nauru.

Kauhistuneena Irma katseli ympärilleen, ja puuterikerroksen alle levisi
puna.

»Maalaisserkkuja huvittelemassa», kuiskasi hän seuralaiselleen,
sotilashenkilölle. (Luultavasti vänrikki, koska yksi tähti oli
kauluksessa.)

Maalaisserkut suuntasivat iloisimmat hymynsä hienoon
kaupunkilaisserkkuun ja kavaljeeriin. Ja sitten tapahtui ihme. Vänrikki
halusikin tutustua meihin, ja Irman täytyi esitellä meidät toisillemme.

»Majuri Fri.»

(Minun täytyy ehdottomasti syventyä tähtitieteeseen, mikäli se koskee
upseerien kauluspiiriä.)

»Kansakoulunopettajatar, neiti Harju, ylioppilas Peuhkura.»

Irma halveksii sydämensä pohjasta kansaa ja kansanvalistajia ja
antoi minulle nyt mielestään hyvänkin letkauksen. Päätin opettaa
hänet kunnioittamaan itseäni. Majurit eivät näytä olevan lainkaan
vaikeita valloitettavia. Muutamalla veikeällä silmäyksellä sain hänet
valtoihini. Yhteinen raitiomatkamme päättyi sopimukseen mennä yhdessä
teatteriin.

Nyt on sitten paras aika tutustuttaa päiväkirja Irma-serkkuun. Hän
on todellakin tuntemisen arvoinen. Hän on täti ja setä Lahdenpohjan
ainoasyntyinen lapsi, siksi hän on saanutkin kasvaa kuin kukka
kämmenellä. Hän saa mitä ikinä haluaa, ja hän haluaa paljon.
Toivottavasti ei sedän tarvitse tehdä hänen tähtensä pankkiryöstöä.

Harmikseen ja ikuiseksi ristikseen Irma on perinyt isältään
työkirveellä tehdyn naamataulun. Mutta viehättävä vartalo, sulavat
liikkeet (opiskellut plastiikkaa), pienet jalat ja hurmaavat kädet
korvaavat kasvojen arkipäiväisyyden. Kissakaan ei niin huolellisesti
hoida kynsiään kuin Irma.

Hän ei voi pyyhkiä tomuja huonekaluista pelosta, että kynsiin tulee
»inhoittavia» naarmuja.

Mutta siitä aiotusta teatterimatkasta majurin kanssa nousi hirveä
jupakka. Minun olisi pitänyt ostaa uusi puku sitä varten.

»Ei minulla ole enää rahaa sellaiseen.»

»Mutta tuo pukusihan aivan haisee opettajalle», sanoi Irma nenä
sippurassa.

Pukuni oli uusi. Koulukaupunkini paras ompelija on sen tehnyt, eivätkä
edes latomereläiset olleet sitä nähneet ylläni.

»Jos tässä joku haisee opettajalle, niin se olen minä itse eikä puku.»

»Kyllä majuri kansan hajun tuntee. Kansanlapsiahan hänkin komentaa»,
pisti Jussi väliin.

»Minä en ainakaan lähde mukaan.»

»Pysy vain kotona. Me kyllä sanomme, että sait ilkeän päänsäryn»,
naljaili Jussi.

»Saat minulta lainaksi puvun», ehdotti Irma. Häntä ei haluttanut
kotiinkaan jääminen.

»Ei, kiitos! Toisen höyhenillä en koreile!»

Pieni sanasotamme päättyi kuitenkin yhteiseen lähtöön.

Teatterissa tarjottiin monenlaista nautittavaa. Mieluisin oli kuitenkin
latomereläiseen komediaan kuuluva kohtaus, joka näyteltiin teatterin
katsomossa toisella väliajalla.

Palatessamme lämpiöstä kiintyivät »haukansilmäni» takanani istuvaan
samettipukuiseen naiseen. Hän tuntui niin tutulta ja kotoiselta.
Toden totta, siinä istui kuin istuikin neiti Ester Iippo Latomerestä,
kavaljeerina kaljupäinen herra. (Syrjäsilmäys majurin ja Jussin
harjaksiin.) Vaikka en olekaan aristokraatti enkä juuri katso koiraa
karvoihin, niin tällä kerralla seurani hiveli ylpeyttäni. Toivottavasti
neiti Iippo oli paremmin selvillä armeijan arvoasteista kuin minä.

Mitä herttaisin (!) hymy huulillaan nyökkäsi neiti Iippo
tervehdyksensä. Tervehdykseen vastasin, hymyyn en. Seuraavalla
väliajalla hän tuli juttelemaan kanssani. Päätin lyhennellä hiukan
vanhoja velkojani.

»Irma, täällä on vanhoja tuttaviasi!»

Irma mittaili aito helsingittären katseella hämmästynyttä neiti Iippoa.

»Sinä erehdyt, Liisa!» Hän aikoi muitta mutkitta seurata majuria ja
Jussia. Takerruin hänen käsipuoleensa.

»Mutta Irma, kuinka olet noin muistamaton, tämä neitihän asui teillä
viime talvena.»

»Liisa, tiedäthän, ettei meillä ole asunut koskaan ketään vieraita!»
Neiti Lahdenpohja teki sellaisen käännöksen, että se olisi kelvannut
hyvin kuningattarenkin käännökseksi.

Nyt tointui esteetikkokin.

»Mutta neiti, te erehdyitte.»

»En suinkaan. Tehän syksyllä puhuitte asuneenne pankinjohtaja
Lahdenpohjan perheessä. Tämä neiti on Lahdenpohjan tytär. Olemme
serkuksia. Terve tuloa katsomaan entistä ruokarouvaa ja ystävätärtä!
Osoite on sama.»

Olin ilkeä, mutta suotakoon se minulle anteeksi. Pahemmin on kostettu
pienempiäkin rikoksia.

       *       *       *       *       *

    Ei kestä kesä ei kukkaset nuo,
    pian lomakin lopahti.

(Runeberg, anteeksi!) Kukkaro tyhjänä, kimppu kieloja (majurin ikuiset
jäähyväiset) kourassani kolistelin Latomerelle valtion isolla mustalla.

Huom.! Neiti Iippo ei tuntenut minua tänä aamuna, kun tulimme pihalla
vastakkain. Mitähän satuja hän on mammalleen kertonut matkastaan? Ehkä
tähän tapaan:

»Olin Lahdenpohjan neidin ja erään majurin kanssa teatterissa. Näkyi
siellä opettajatarkin olevan erään kaljupäisen miehen seurassa...»



Toukokuun 2 p.


Penkit oli siirretty syrjään. Viulu ja piano koettivat voittaa
puheensorinan ja tanssivien jalkojen töminän. Oli latomereläiset
vapputanssiaiset.

Olin juuri tanssinut vimmatun, vanhanaikaisen polkan Berglundin kanssa
ja istuin lähellä ikkunaa jäähdyttäytymässä, kun rikas Aholan Frans
pyysi minua tanssiin. Katsoin hämmästyneenä miestä. Hän oli niin
humalassa, että tuskin pysyi pystyssä. Hän oli jo kerran kaatunut
tanssiessaan, mutta kukaan ei häntä juopumuksesta morkannut, olihan
hän rikas Aholan Frans, ja tytöt olivat mielissään, kun saivat tanssia
hänen kanssaan.

Olin suostuinaisillani hänen pyyntöönsä, kerran lattian ympäri ei olisi
paljoa haitannut, mutta satuin samassa näkemään ilkeän hymyn tohtorin
kanssa tanssivan neiti Iipon huulilla. Ei ollut epäilemistäkään,
etteikö tuo hymy tarkoittanut minua.

»Kiitos, en tanssi!»

Juopuneen silmät pullistuivat.

»Enkö muka ole tarpeeksi suuri herra?»

»Herra tai talonpoika, se on samat Mutta juopuneen kanssa en tanssi.»
Nousin lähteäkseni.

»Tuosta saat satamarkkasen, mutta tanssia sinun täytyy kanssani. Aholan
Frans ei ole vielä ikinä saanut naiselta rukkasia.»

»Kerta aina ensimmäinen. En tanssi kanssanne, vaikka antaisitte talonne
ja tavaranne.»

»Häh!» kiljaisi juopunut niin, että sali kajahti. Ihmisiä kasaantui
ympärillemme.

»Mikä siellä on? Kuka? Mitä?» utelivat tanssijat.

»Se lutka kieltäytyy tanssimasta kanssani. Luuletko, ettemme jälkiäsi
tunne ja seikkailujasi tohtorin kanssa! Rovastikin on käynyt sinua
siveyteen kehoittamassa. Hähähä. Kalpeaksipa oikein sävähti! Hik!»

Olin suunniltani häpeästä ja raivosta. Näin ympärilläni pelkkiä
ivallisia ja vahingoniloisia kasvoja. Helvetissäkin lienee parempi
olla! Kukaan ei edes liikahtanut tukkiakseen juopon suuta! Hänhän oli
rikas Aholan Frans. Hän avasi taasen suunsa uuteen häväistystulvaan.
Silloin kohotin käteni ja iskin herjaajaa päin suuta, niin että veri
tirskahti huulista.

Kuului niin kaamea kirous, että vielä nytkin vapisen. Siinä tärisi r:iä
metrittäni.

Naiset kiljahtivat. Näin välähdyksessä puukon irtoavan... Aholan
tupesta. Lysähdin istumaan. Pelko herpaisi niin minut. Samassa hetkessä
tarttui voimakas käsi puukkoa pitelevään käteen ja väänsi aseen pois.

»Nauta!» murisi Korpinen hampaittensa lomasta ja tuuppasi Aholaa niin,
että tämä hoijahti seinää vastaan.

En tiedä, mitä sitten lienee tapahtunut Aholalle; nimismies ja Berglund
näkyivät häärivän hänen kimpussaan.

»Lemmikkini, tule, vien sinut kotiin!» Korpinen kiersi kätensä
ympärilleni. Se olikin tarpeellinen toimenpide, sillä jalkani vapisivat
niin, etten ilman tukea olisi pysynytkään pystyssä.

Ihmiset väistyivät syrjään. Nyt olivat latomereläiset saaneet vuosiksi
juorunaihetta. Välipä tällä! Tuntui niin hyvältä, kun oli olemassa edes
joku, johon voi luottaa ja turvata.

Koko matkalla nuorisoseuran talolta koululle emme vaihtaneet sanaakaan
keskenämme. Portailla ojensin käteni jäähyväisiksi ja kiitokseksi.

»Ei», sanoi hän kummallisen tummalla äänellä, »nyt tulen luoksesi,
vaikka onkin myöhä».

Hän tuli, riisui takkinsa, sytytti valot ja veti uutimet eteen. Istuin
hervottomana ensimmäiselle tuolille. Koko sisäinen olemukseni oli
jähmettynyt. Kaikki oli yhdentekevää. Hän toi lasilla kylmää vettä.

»Koeta juoda tämä!»

Otin lasin käteeni. Se vapisi niin, että vettä läikähti syliini.
Hän otti lasin ja vei sen huulilleni. Toisella kädellään hän siveli
hiuksiani.

Silloin purskahdin itkuun. Kaikki tuska ja häpeä, joka rovastin
käynnistä saakka oli kasautunut sydämeeni, purkautui nyt kyynelinä.

Sain itkeä rauhassa.

»Liisa, onko totta, että rovasti on käynyt sinua... nuhtelemassa!» Hän
istui rinnallani ja silitti rauhoittavasti kättäni.

»On.»

»Se vanha, tekopyhä aasi! Milloin hän kävi?»

»Johan siitä on pari, kolme viikkoa.»

»Miksi et kertonut sitä minulle?»

»Mitäpä hyötyä siitä olisi ollut.»

»Tyttöparkani! Tästä lähtien he saavat vastata sanoistaan.»

»Ah, ei. En halua mitään oikeusjuttuja. Sukuni saisi sydänhalvauksen,
jos se kuulisi, että kysyn kunniaani oikeuden kautta.»

»En tarkoitakaan oikeusjuttua, lapsi. Haluan saada oikeuden suojella
sinua.»

Hänen uusi, outo äänensävynsä sai minut kohottamaan punaiset silmäni
häneen.

»Liisa, tahdotko tulla vaimokseni?»

Hämmästyin niin, etten saanut kieltäni kääntymään. Hän tarttui
molempiin käsiini ja katseli — ah, enhän osaa sitä sanoakaan.

»Olen käyttäytynyt sinua kohtaan anteeksiantamattoman huonosti. Mutta
korvapuustisi selitti minulle monta asiaa. Tunsin rakastavani sinua
toisin kuin ketään toista. En uskaltanut kuitenkaan tulla sitä sinulle
sanomaan. Tiesin, ettet rakasta minua. En voinut myöskään seurustella
kanssasi. Se olisi ollut itsensä käristämistä halstarilla. En jaksanut
olla näkemättäkään sinua, siksi aina hiihdin illalla myöhään ikkunasi
taakse. Et vetänyt uutimiasi tarpeeksi kiinni, raosta näin kasvosi, kun
kumartuneena kirjoittelit. Tunsin elämäni olevan tyhjää ilman sinua.
Päätin kuitenkin odottaa vielä, ennenkuin pyytäisin sinua vaimokseni.
Tämäniltainen näytös suorastaan pakottaa minut puhumaan. Liisa...
tulethan omakseni?»

(Kiusaaja sanoi vaimolle: »Ettette siitä kuole, vaan...»)

Ääni oli musiikkia, ja käsistä virtasi lamaannuttava hehku. Olisi
tarvinnut vain sanoa: kyllä, ja nuo voimakkaat käsivarret olisivat
kiertyneet ympärilleni. Minusta, mitättömästä ja parjatusta tytöstä,
olisi tullut tohtorin morsian. Juoruämmät olisivat saaneet pitkän nenän
ja tyttäret haljenneet kateudesta. Kaikiksi ajoiksi olisin päässyt
parjauksesta, tulevaisuus olisi ollut turvattu, suku tyytyväinen... ja
eräs nähnyt, etten ollut jäänyt häntä suremaan.

»Liisa, oma tyttöni, sano!» Hänen silmänsä olivat peloittavan lähellä.

»Ei! En voi, en voi, en!» Karkasin pystyyn kuin virma varsa. Nuo silmät
eivät olleet hänen silmänsä eivätkä huulet hänen huulensa, ne olivat
erään toisen, toisen, jonka luulin haudanneeni, mutta joka eli — niin,
eli.

»Miksi et voi!»

»En rakasta sinua!»

Hän tarttui käsiini ja pakotti minut jälleen istumaan. Vapisin.

»Et rakasta nyt, mutta opit. Opetan sinut rakastamaan.»

»Turha on opettaa, olen jo sen taidon oppinut.» En yrittänytkään
hallita ääneni katkeruutta. Vihasin rakkauttani, joka halveksittunakin
kohottautui esteeksi.

Olkapäihini koski.

»Rakastatko toista?»

»Rakastan.»

»Ketä?»

»Salaisuus.»

»Rakastaako hän sinua?»

»Ei.»

»Herran tähden, sano sen naudan nimi, jonka tähden kadotan onneni!»

»Hän ei ole mikään nauta.»

»Sinä siis todella hylkäät minut?»

»En voi myydä itseäni, ja sitäpaitsi, et kai haluakaan itsellesi
sellaista vaimoa, joka rakastaa toista miestä.»

Hän ei virkkanut mitään, avasi vain ikkunan ja tuijotti kevätöisille
lakeuksille. Näin hänen selkänsä ja tunsin, että tuska repi hänenkin
sydäntään, jos repi minunkin. Lohduttelin itseäni ajatuksella, että
hänenkaltaisensa mies pian unohtaa kipunsa. Ensi keväänä tai jo
syksyllä hänellä on uusi. Miehet ovat miehiä, paremmatkin, joista ei
sellaista voisi edes uskoakaan.

»Sinä rakastat Martti Roinetta. Eikö niin?»

Ei ole lainkaan hauskaa nähdä elämänsä suurinta salaisuutta kankaalle
temmattuna. Väkisinkin siinä värähtää.

»Olen todellakin oikea hölmö, kun en sitä heti huomannut. Jouluna
epäilin jotakin sellaista, sillä et ollut kaltaisesi hänen seurassaan.
Sitten unohdin koko tapauksen ja luulin voivani lyödä hänet laudalta.»

Mitäpä osasin sanoa. Olin iloinen, kun näin hänen vihdoinkin menevän
eteiseen ja pukevan päällysvaatteet ylleen.

»Kuule», juoksin hänen jäljestään, »lupaa, ettet kerro hänelle tätä».

»Miksi?»

»Kuolisin häpeästä, jos hän saa tietää, että minä...»

»Voinhan luvatakin.»

»Lupaa varmasti! Ah, en päästä sinua, ennenkuin lupaat varmasti.»

»Lupaan, etten sano!»

Sillä hetkellä hän koppasi minut syliinsä, ja ennenkuin ehdin purra tai
potkaista, oli hän niellä minut kokonaan. Selviydyttyäni ällistyksestä
huomasin olevani yksin.

Kosimiskohtaukset eivät ole hauskoja, eivät ainakaan näin verekseltään.
(Vanhanapiikana kai muistelot niissä mielellään viivähtävät.)

Kaivoin esille raamattuni. Panin sen päälle kaksi sormeani ja vannoin,
etten koskaan, en sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana rupea
toisen naisen kiusalla enkä omaksi huvikseni liehittelemään miehiä.

Nyt olen aivan vakavissani. Amen.



Toukokuun 7 p.


Elämäni alkaa muistuttaa oikeata salapoliisiromaania. Elän aina
jännityksessä: Mitähän tänään tapahtuu? Sittenpähän ei olekaan vaaraa
ikävään kuolemisesta.

Tänään oli johtokunnan kokous, ja minua pyydettiin kunnioittamaan
juhlaa läsnäolollani. Berglund kirosi sen kuullessaan.

»Käykö kateeksi?» naureskelin. Reippaasti kuin jääkäri tuleen marssin
johtaja Iipon työhuoneeseen, joka oli täynnä tupakansavua ja puolillaan
miehiä.

Istuuduin käskettynä.

»Tässä olisi neidille johtokunnantodistus.»

»Kiitos!» Otin todistuksen käteeni ja silmäilin. Käytös kiitettävä,
opetus ja kurinpito välttävä, todistettiin siinä.

Hymyilin. Ei tämä juttu itkettänytkään. Olihan käytös sentään
kiitettävä. Mutta mistähän he lienevät osanneet noin tyystin opetukseni
ja kurinpitotaitoni arvostella, kun ei kukaan näistä herroista ollut
minua minuuttiakaan kuunnellut?

Pistin paperin taskuuni.

»Turha vaiva teidän oli tätä todistusta kirjoittaa, en aio näet
lainkaan muuttaa. Täällä teidän luonanne on niin hyvä olla.» (Minulla
on jo pääsiäisestä lähtien ollut paikka koulukaupungissani tiedossa.)

»Mutta me toivomme, että neiti muuttaa», jyräytti eräs koulun isä.

Katselin häntä ihmetellen.

»Toivot ovat turhia. Olen koevuosilla enkä ole tehnyt virkavirhettä.»

»Mutta kylällä puhutaan...»

Oikaisin selkäni ja rupesin tuijottamaan ukkoa niin kuninkaallisesti
kuin osasin. Tämä ei kestänyt sitä, vaan kääntyi silmäilemään sikariaan.

»Sitäpaitsi annoitte minulle niin huonon todistuksen, että katson
parhaaksi jäädä tänne siihen asti, kunnes annatte paremman.» Käänsin
selkäni ja menin tieheni.

Rauha pillahti itkemään, kun näki todistukseni, ja aviomies kiroili
kuin savottalainen. Sain riippua kaikin voimin hänen takkinsa
liepeissä, ettei hän rynnännyt häiritsemään ukkojen sadattelua röyhkeän
käytökseni johdosta.

»Tämä on Iipon työtä. Se lurjus, en paremmin sano, tekee aina kuten
muija ja tytär määräävät. Tällaisella todistuksella et saa ikinä
kunnollista paikkaa.»

»Älkää surko, hyvät ystävät, minulla on jo paikka!» Sitten kerroin
heille kohtaukseni johtokunnan kanssa ja vannotin heitä pitämään omina
tietomaan uuden paikkani. Hämmästytän vähän latomereläisiä.



Toukokuun 22 p.


Minä en tiedä, seisonko vai istunko, nukunko vai olenko hereillä, mutta
niin iloinen ja onnellinen olen, että hihhei vaan!

Minä olen morsian!

M-o-r-s-i-a-n!

Se on aivan totta!

Ajatella! Eikö olekin hullua tulla morsiameksi kesken tutkintokiireiden?

Lapsille tapaus on onneksi. Onnellinen morsian ei voi edes tyhmintä
idioottia jättää luokalle. Kaikki kyynelet säästykööt!

Olen avannut kaikki ikkunani ja soittanut, soittanut, soittanut.
Eilisen ja tämän päivän olen vallan säteillyt.

»Neiti taitaa pian mennä kihloihin?» Rouva Iippo ei mitenkään malttanut
olla sitä kysymättä.

»Pian ja varmasti!» liversin vastaan.

(Harras toivoni on, ettei neiti Iippo saisi halvausta, kun kuulee tämän
järkyttävän uutisen.)

»Luultavasti tohtorin kanssa?»

»Varmasti tohtorin kanssa.»

»Toivottavasti ei toisen onnen murskaaminen häiritse onneanne.»

»Varmastikaan ei.»

Juoksin heti yläkertaan ja soitin kunnanlääkärille. (Berglundilla on
nyt myös puhelin.)

»Halloo! Einoko? Kuule, älä tykkää pahaa, jos kansa sinua onnittelee!
Kihlaus on tullut julki. En jaksanut mitenkään pitää sitä tarkkaan
omina tietoinani. Ymmärrätkö? Terveiset vieraallesi! En halua tavata
teitä tänä iltana. Numerot jäävät muuten antamatta, todistukset
kirjoittamatta, huoneet koristamatta, käsityöt näytteille laittamatta.
Hyvästi!»

Pilim! (Loppusoitto.)

Mutta rakas päiväkirjani, oma varaventtiilini, luuletko sinä, että minä
olisin kihloissa Eino Korpisen kanssa?

Eeeeii!

Oma Marttini on tullut! Se sama kiukkuinen maisteri, joka kolme
vuotta takaperin puuteroi nenäni liidulla. Hänestä on tullut tohtori,
filosofian tohtori (puhuin totta rouva Iipolle), ja hän on minun,
minun! Rakas päiväkirjani, et usko, kuinka hyvä hän on!

Olen niin työstä ja onnesta sekaisin, etten osaa enää kirjoittaa yhtään
järkevää sanaa. Koetan kuitenkin. Yritys hyvä kymmenen.

Karoliinan päivänä (Jumala siunatkoon kaikkia Liinoja, Karoliinoja
ja pöytäliinoja!) eli toissa päivänä istuin korkeimmasta onnesta
tietämättömänä ja vetelin punaisia koukkuja ja roikkia lasten
oikeinkirjoitusvihkoihin. Eteisessäni kolisteli joku. Tietenkin
Berglund, jota huvittaa välistä narrailla minua.

Naputus oveen.

»Joko sinä taasen olet siellä ilveilemässä? Tule sisään, mutta kauan et
saa viipyä, sillä minulla on tulinen kiire!»

»Ehkä saan tarjota apuani!»

»Martti!»

En tiedä, ajattelinko, kuiskasinko, sanoinko vai huusinko niin.
Mutta Martti siinä kynnyksellä seisoi. Seuraavasta puolituntisesta
en voi mitään varmuudella kertoa. En muista. Ainoat tapahtumat,
jotka sielussani siltä ajalta haamoittavat, ovat: tuolin kaatuminen
noustessani ja vihkopakan ilmainen kyyti lattialle.

Kun vihdoin aloin tajuta tapahtumia ympärilläni, huomasin istuvani
Martin polvella kuin mikäkin sylivauva.

»Mistä tiesit tänne tulla, ra...?»

»Eino kirjoitti. Sanoi minua naudaksi ja monella muulla senkaltaisella
lempinimellä, kun annoin sinun kuihtua täällä rakkaudesta minuun.»

»Katsohan miestä, kun söi sanansa!»

»Et ollut kieltänyt häntä kirjoittamasta. Sitäpaitsi, jos en olisi
pitänyt sinusta, et olisi ikinä saanut tietoa hänen kavalluksestaan.
Kuinka oletkaan suloinen, tyttöse...!»

Panin kämmeneni hänen suunsa eteen.

»Ei, nyt puhutaan vakavasti! Miksi et tullut luokseni, vaikka lupasit?
Odotin sinua niin!»

»Sinä et antanut lupaa. Muistapa se!»

»Enkö antanut! Kirjoitinhan, mutta et vain tullut.»

»Kirjoitit? Minä en ole saanut sitä kirjettä.»

»Etkö?»

»En. Odotin ja odotin, mutta kun ei vastausta kuulunut, luulin, ettet
väiltäkään minusta. Vaitiolosi selitti kaikki. Olin liian ylpeä
vaatimaan muuta selitystä. Junassa sain lisää vahvisteita luuloihini.
Et tiedä, tyttö, missä helvetissä minua käristelit sillä matkalla!»

En todellakaan ymmärrä, mihin ihmeeseen kirjeeni on joutunut.
Tuollaisen hirveän väärinkäsityksen se sai aikaan. Kahden ihmisen
elämänonni oli joutua konkurssiin postin huolimattomuuden tähden. Jos
vielä kerran elämässäni joudun lähettämään noin tärkeitä kirjeitä, niin
vakuutan ne, vaikka täytyisi kerjätä raha postimaksuihin.

Mutta mitäpä väliä nyt on enää kirjeillä. Kirjeeni hukkaaja saakoon
anteeksiannon. Me olemme saaneet toisemme, ja sillä hyvä. Onnen
puurovati on kukkuroillaan. Haluaisinpa nähdä tovereitteni kasvot, kun
he sanomista näkevät kihlauksemme. »Ei olisi uskonut», huudahtavat he
varmasti. »Mieshän oli kuin munkki.» Minä olenkin keskiaikainen ja
pidän hirveästi munkeista.

Martti tahtoi, että olisimme heti julkaisseet kihlauksemme, mutta minä
harasin vastaan.

»Olkaamme toki pari päivää salakihloissa! Se on niin jännittävää. Eihän
meillä ole sormuksiakaan.»

Muutamat miehet ovat kovin itsepäisiä. Martti kuuluu niihin. Hän
komentelee minua kuin konsanaan koulussa. Ei auttanut muu kuin täytyi
eilen lähteä autolla kaupunkiin. Eino oli esiliinana. (Ei kuulunut
olevan hauska virka.)

Nyt on minulla sormus taskussani. Sain siirretyksi julkaisun
tutkintopäivään. Aion maksaa latomereläisille pahan hyvällä ja antaa
heille hyvin ansaittuja letkauksia.

Minulla olisi tuhansia asioita ja ajatuksia kirjoitettavana.
Elämän aurinko on yht'äkkiä ruvennut lämmittämään täydeltä terältä
orpolastaan. Tunnen itseni siirretyksi Grönlannin jäätiköltä Sisiliaan,
kukkivan appelsiinipuun alle. En ole enää yksin tallustamassa maailman
rantamalla. Minulla on hän, jota rakastan ja joka rakastaa.

Mutta nyt minun täytyy viskata tämä kirja kädestäni, tai muuten lapset
eivät saa huomenna todistuksia. Ne raukat elävät vielä siinä ajassa,
jolloin todistus on kaikki kaikessa!



Toukokuun 26 p.


Viimeinen iltani Latomeressä. Tavarani on pakattu lähtökuntoon.
Huoneissani vallitsee hävityksen kauhistus.

Martti lähti lauantaina. Huomenillalla tapaamme Haapamäellä ja menemme
näyttäytymään sukulaisille. Omia sukulaisiani en pelkää, mutta Martin
omaiset hiukan hirvittävät. Martin isä on lukkari. Olemme siis molemmat
kirkollista alkujuurta. Sukulaisturneen jälkeen vietämme kesän Harjulan
rustitilalla äitipuolen valppaan silmän alla. Elokuun alussa menemme
naimisiin ja rakennamme pesän Helsinkiin. Martti pääsee silloin
erääseen suureen liikkeeseen matemaatikoksi. Minun huolekseni jää
talous ja paljon mahdolliset lapset. (Hyvästi taide ja näyttämö!)

Tämä oli siis minun ensimmäinen ja viimeinen virkavuoteni
kansanvalistajana. (Jos jään leskeksi puolitusinaisen lapsilauman
kanssa, niin silloin täytyy jälleen tarttua karttakeppiin.) Kun nyt
seison sen päässä ja katselen sen mutkia, niin täytyy sanoa, että
elämäni vaiherikkain vuosi on pyöritellyt itsensä muistoksi.

Alkunsa ja matkansa mukainen oli virkavuoteni loppukin. Kansaa oli
kasautunut koululle kylän kaikilta kulmilta. Itse Iippokin ihmetteli
joukon runsautta. Eivät ne ennen olleet noin tutkintoon rynnänneet.
Tulivat tietenkin katsomaan kuulua opettajatarta, joka ei aikonut
lähteä pois, vaikka johtokunta käski, ja joka oli uskaltanut iskeä
silmänsä itse tohtoriin. Tuolla käytävässä tohtori nytkin oli. Lasten
töitä muka tarkasteli. Eipäs hän viime vuonna ollut tutkinnossa.
Mikähän lie tuo silmälasipää herra hänen kanssaan?

Molemmat tohtorit olivat kuulemassa opetustani.

»Sinähän opetat mainiosti», arvosteli sulhanen.

»Sinä olet jäävi sitä sanomaan.»

»Jos vain noin opetat tavallisuudessakin, niin saman tunnustuksen voi
antaa kuka hyvänsä opetusta ymmärtävä henkilö.»

»Tottahan toki paremmin opetan, kun eivät kuuntelijat ole
häiritsemässä. Tämän kylän isännillä on toinen käsitys taidostani.»

»Miten niin?»

Vedin esiin johtokunnantodistuksen.

»Ne pässinpäät!» pääsi Martilta sellaisella äänellä, että tunsin
olevani koulutyttö ja laskeneeni kokeeni nollaan. Ukkoja hän sentään
tällä kertaa tarkoitti. »Kuka heistä näin opetustaitosi arvosteli?»

»Kaikki yhteisesti. Opettaja Iippo etunenässä.»

»Se mies ei ymmärrä hiluistakaan opetuksesta!»

»Älä sano! Hän on niin etevä, että ulkonäöstäni voi päätellä, millainen
opettaja olen.»

»Sinä revit tämän! Annat näytetunnin, johon ukkojen on tultava
kuulemaan, ja heidän on annettava parempi todistus!»

»Etkö todellakaan huoli minua vaimoksesi ilman johtokunnan todistusta?
Aion näet lahjoittaa tämän tänään takaisin.»

Kilmusilmäinen matematiikan maisteri katosi. Tempauduin irti ja juoksin
koulun kansliaan, jossa johtokunta poltti sikarejaan.

»Tässä on arvoisalle johtokunnalle antamansa todistus takaisin. En
tarvitse sitä.»

Iipon mursunviikset heilahtelivat hermostuneesti, ja johtokunta murisi.

»Neiti ei siis aio muuttaa?»

»Riemuitkaa! Minä muutan.»

Johtokunta henkäisi helpotuksesta, ja myhäily ilmestyi sauhuavan
sikarin viereen.

»Mutta kuinka neiti saa paikan ilman todistusta?»

Vedin sormuksen taskustani ja näytin sitä.

»Minulla on jo paikka. Tarkempia tietoja saatte illalla viiden jälkeen,
jolloin toivon näkeväni johtokunnan luonani kahvilla. Siis näkemiin!»

Jätin ukot haukkomaan ilmaa keuhkoihinsa ja juoksin ulos.

Korpinen käveli pihalla pää painuksissa. Menin hänen luokseen ja
pujotin käteni hänen kainaloonsa. Rouva ja neiti Iippo näkyivät
tirkistävän uutimien takaa.

»Miltä näytän?»

»Salamalta, kultaseni.»

»Olipa hyvä! Jos olisit sanonut minun näyttävän opettajattarelta, niin
olisit saanut korvapuustin.»

»Eihän se olisi ollut ensimmäinen kerta.»

Ah niin. En tahdo lainkaan muistaa, että olen polkaissut rikki hänen
sydämensä. Mutta hänellähän on hallussaan kaikki ropit ja tipat,
käyttäköön niitä!

Jos aamupäivä oli elämisen arvoinen, oli iltapäivä sitäkin
enemmän. Ystävät ja ei-ystävät riensivät kilvan opettajattaren
jäähyväiskekkereihin, joista huhu tietysti oli kertonut muodostuvan
kihlajaiset. Rouva ja neiti Iippo olivat mustissa. (Eivät he lähtöäni
surreet, vaan kihlaustani.) Hosio ja muut neitoset loistivat sentään
värikkäinä.

Ihmiset vilkuilivat sormiini. (Sormus oli taskussa.) Naiset sihisivät
uteliaisuudesta. Itse tunsin olevani kuin vesi kiehuvassa kattilassa.

Rouvat olivat ottamassa kahvia, kun Korpinen tuli luokseni.

»Nyt heitän pommin», kuiskasi hän.

Kukapa ei sävähtäisi punaiseksi vähää ennen kihlausuutisensa
räjähtämistä. Kaikkien silmät polttelivat meitä. Martti seisoi takanani
muina miehinä.

Korpinen rykäisi. Sitten se veitikka piti pitkän puheen minulle. En
muista läheskään kaikkea, mitä hän sanoi, mutta onnistuneesti hän
letkautteli läsnäolevaa seurakuntaa ja etenkin naisväkeä.

»Ja nyt, kun rakastettu opettajattaremme muuttaa pois paikkakunnaltamme,
missä häntä on niin erinomaisen hyvin ymmärretty, on hän antanut minun
mieluisaksi velvollisuudekseni ilmoittaa, että hän on tänään mennyt
kihloihin... (Järkyttävä tauko. Ei kukaan hengittänyt.). koulutoverini,
filosofiantohtori Martti Roineen kanssa.»

Ooo! Ooo! Ooo!

En ole elämäni pitkinä päivinä ollut niin juhlittu. Kaikki olivat
pelkkää päivänpaistetta ja siirappia. Rouva Iippo oli itse herttaisuus,
ja kaikki neitoset syleilivät minua (kiitokseksi, kun jätin Korpisen
heille).

Minua syljetti.

Viimeinen vieras oli Korpinen.

Hän oli valkea kuin kauluksensa. Poikaparka! Taisi olla liikaa
rääkkäystä hänelle, kun palatessaan vieraitani saattamasta tapasi minut
Martin sylistä.

Nyt on kaikki ohi. Lakeuksilla lepää kesäyön hämy. Käki kukkuu
kirkkomaan koivikossa. Ladot ja aidat törröttävät yksitoikkoisessa
harmaudessaan.

Varaventtiilini viimeinen sivuaukeama on edessäni.

Kukahan lienee se tyttö, joka ensi keväänä tähän aikaan tuijottaa
öisiin latoihin. Toivon, ettei hän olisi palkkapaimen, ei nuori eikä
kaunis!

Hyvää yötä, Pohjanmaa lakeuksinasi!



Toukokuun 31 p.


Martti on saanut vihdoinkin käsiinsä hukkuneen kirjeeni. Hänen
äitimuorinsa oli sen pistänyt Martin pöydälle toisten kirjeiden
joukkoon, mutta unohtanut lähettää sitten maailmalla kiertelevän
poikansa jälkeen.

Tonkiessani tänään keskusteluni säestykseksi kirjepinkkaa sattui kirje
käteeni.

Pyydän nöyrästi anteeksi postilaitokselta kaikki pahat ajatukseni sen
huolimattomuudesta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Nuoren opettajattaren varaventtiili" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.