Title: Ihanteen kaipuu
Author: Pylkkänen, Hilma
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ihanteen kaipuu" ***


IHANTEEN KAIPUU

Kirj.

Hilda Pylkkänen


Ranskankielestä suomentanut

Helmi Setälä



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1912.



Muutamien romaanien laita on sama kuin joidenkuiden taulujenkin.
Vaikuttaaksensa ne tarvitsevat sopivan kehyksen. »Ihanteen kaipuu» on
kirjoitettu yksinomaan siinä tarkoituksessa, että ranskalaiset saisivat
jonkinmoisen yleiskatsauksen Suomesta. »Se kuvaa suomalaista henkeä»,
sanoo »La Française» täydellä syyllä siitä. Kaikki se, mikä tässä
teoksessa on uutta ja huvittavaa ranskalaisille, joille Suomi on aivan
tuntematon maa, on vanhaa ja tuttua suomalaisille.

Tuskinpa mikään muu romaanissani voi herättää suomalaisen yleisön
mielenkiintoa kuin se seikka, että se on ensimäinen suorastaan
ranskankielellä kirjoitettu romaani, jonka tapahtumat liikkuvat
Suomessa.

H. P.



I


Oli varsin kylmä, kolmenkymmenen asteen pakkanen. Metrin paksuinen
lumi peitti maata puhtaalla valkoisella vaipallaan. Ei vähintäkään
tuulen henkeä. Ilma oli aivan tyyntynyt kovan pakkasen käsissä, joka
sai talojen nurkatkin paukkumaan. Nuo punaisiksi maalatut pienet talot
punoittivat keskellä valkeaa ja harmahtavaa maisemaa kuin suuret
veritäplät.

Autioilla teillä ei ollut ainoatakaan olentoa. Linnutkin olivat
vaienneet. Silloin-tällöin kuului vain siipien suhinaa metsän
syvyydestä, missä synkän vihreät hongat taipuivat raskaan lumipainonsa
alla. Yksinäinen metso etsi siellä vain lepopaikkaa.

Korkealla, metsäisellä kunnaalla, halliten koko seutua ja katse merelle
päin käännettynä seisoi kaunis valkoinen herraskartano. Tornineen ja
holvineen se kohosi kuin lumottu linna keskellä laajaa puistoa, jossa
koivut ja tammet olivat valkoisen hienon huurteen peitossa.

Jollei uuninpiipuista savu olisi kiehkuroina kohonnut vaaleansinistä
taivasta kohti ja jollei kartanon vasemmanpuoleisen siiven
piharakennuksen ikkunoista olisi vilkkunut heikkoa valoa, niin olisi
voinut luulla sitä asumattomaksi.

Saimi af Ek, nuori kartanon rouva, lauloi huoneessaan suomalaisia
kansanlauluja säestäen itseään pianolla. Hänen kirkas äänensä väreili
suuressa, puolipimeässä huoneessa. Oli hämärän hetki, tuo suomalaisen
päivän alakuloisin aika, jolloin valon viimeinen säde ikäänkuin itkee
häipyvää päivää. Takkavalkean tuli, joka iloisesti loimuili suuressa
uunissa, valaisi vain punertavalla valollaan nuorta naista.

Raskaat vaaleat palmikot ympäröivät kruununa hänen päätään.
Hopeanharmaa, ruumiinmukainen puku kohotti hänen tavattoman notkean
vartalonsa muotoja. Heti ensi silmäyksellä saattoi huomata, että hän
oli innokas urheilija, joka osasi sulavaliikkeisesti luistella.

Ulkomuodoltaan hän oli aitosuomalaista tyyppiä, kasvonpiirteet eivät
olleet hienot eivätkä säännölliset, mutta sen sijaan niin ilmekkäät ja
elävät, että niissä kuvastui kaikki hänen sielunsa eri tunnelmat. Mutta
vieläkin hämmästyttävämpää hänessä oli tuo tuoreus ja hipiän valkeus,
joka on niin kuvaavaa suomalaisille naisille. Koko hänen pienessä
hennossa olennossaan oli jotakin kirkasta ja puhdasta. Vain suuret,
teräksenharmaat silmät olivat ikäänkuin alakuloisuuden verhoamat.

Tuo alakuloisuus asuu jokaisen suomalaisen naisen sielun pohjalla.

Ehkäpä se on itsetiedotonta valon ja auringon kaipuuta, tuo
alakuloisuus, joka painostaa tätä aikojen hämärässä Aasiasta
vaeltanutta, yön ja lumen maahan asettunutta kansaa...

Tai ehkäpä se johtuu siitä, että sorretun kansan toiveet, sen
itsenäisyysunelmat alituisesti pettyvät, ken tietää? Joka tapauksessa
näennäisesti iloisen kuoren alla piilee jokaisen suomalaisen sydämessä
syvää alakuloisuutta.

Suomalainen sielu on sukua suomalaiselle luonnolle.

Nuo äärettömät metsät, joissa ei kuulu muuta ääntä kuin petoeläinten
kaamottavaa ulvontaa, ovat tehneet suomalaisen luonteeltaan suljetuksi
ja yksinäiseksi; rämeiset maat, joilla ei kasva muuta kuin kanervia ja
vaivaiskoivuja, härmän peittämät metsät ja laajat asumattomat aavikot
ovat yhtä alakuloisia ja haikeita kuin suomalaisen talonpojankin elämä.

Mutta järvet, nuo auringossa kimmeltävät, siniset, kirkkaat järvet, ne
ovat suomalaiselle antaneet kaiken sen, mikä ihmissielussa voi olla
pehmeintä ja kauneinta... Eivätkä missään maailmassa kansanlaulut,
kansan sielun suoranaiset ilmaisumuodot, tunkeudu sen välittömämmin
sydämiin, ilmaise sen enemmän ihanteellisuutta kuin Suomessa.

Nuori nainen, tuskin kahdenkymmenen vuoden vanha, odotti tänä iltana
miestään palaavaksi kotiin Helsingistä.

Yksinäisyyden ja musiikin valtaamana hän vähitellen vaipuu yhä enemmän
unelmiinsa... Ja huulien lausuessa kansanlaulun kohtaloonalistuvia
sanoja hänen ajatuksensa alkavat yhä levottomammin liidellä...

Kuinka yksin hän on tällä ruotsalaisella paikkakunnalla, josta hänen
miehensä on kotoisin!

Ruotsalainen kansanaines täällä hänen ympärillään on paljoa oppineempi,
kohteliaampi ja sivistyneempi kuin suomalainen. Maakin on paljoa
hedelmällisempi ja viljellympi. Kaikki täällä on erinomaisessa
järjestyksessä. Ja kuitenkin, kuinka suuresti hän kaipaakaan noita
huonokasvuisia ruispeltoja kaukana Savossa, synkkiä metsiä, koskia ja
sinisiä järviä!

Täällä kaikki tiet ovat suoria ja hyvin hoidettuja. Siellä ei ole kuin
mutkikkaita polkuja, jotka johtavat lumoaville seuduille.

Koko sielultaan hän on oman seutunsa lapsi, eroittamattomasti
kiinnitetty syntymäseutuunsa. Täällä hän pysyy aina vieraana, sen hän
tietää.

Ja suuret kyyneleet vierivät hitaasti pitkin hänen poskiaan. Hänen
äänensä väräjää. Harmistuneena omaan heikkouteensa, kun hän ei sen
paremmin kykene hillitsemään itseään, hän lakkaa äkkiä laulamasta.
Kovalla paukkeella hän sulkee pianon, sitten hän astuu päättävästi
huoneensa lattian yli. Komea, lattialle levitetty valkea karhuntalja
vaimentaa hänen pienten jalkojensa äänen.

Takkavalkean iloinen loimu saa hänet pysähtymään, ja silmäiltyään
hajamielisesti kelloon, joka näyttää jo puolta kuutta, hän heittäytyy
mukavaan, matalaan nojatuoliin.

Ja jälleen hänen ajatuksensa alkavat liidellä, ja pieni katkera ilme
karehtii hänen kaarevahuulisen suunsa pielissä.

Oi! täytyihän hänen myöntää, että hänen avioliittonsa Nils af
Ekin kanssa, joka kuitenkin oli solmittu vain molemminpuolisesta
rakkaudesta, oli tuottanut hänelle suurta pettymystä. Monet pienet,
selittämättömät, hämärät seikat eroittivat heidät nyt toisistaan! Kaksi
eri rotua heissä taisteli ja kiisteli keskenänsä.

Saimin isä oli supisuomalainen, itseoppinut ja jalosydäminen mies,
hänen äitinsä oli kuollut tyttären syntyessä.

Jouduttuaan näin varhain orvoksi oli hänet kasvatettu Saarilassa,
vanhassa kartanossa Savossa, Saimaan rannalla, jonka mukaan hän oli
nimensäkin saanut.

Saarila oli hänen tätinsä, vanhan romantillisen ja runollisen
naimattoman neiden oma.

Täti, joka oli siveä ja puhdas mieleltään, oli jo varhain opettanut
häntä rakastamaan luontoa ja ihailemaan kaikkea kaunista ja
sopusointuista. Uskonnon asemesta oli hän istuttanut häneen moraalisen
ja henkisen ihanteen kaipuun.

Siten hänen valoisa nuoruutensa oli kulunut kuin ihanin satu unelmissa,
vakavissa opinnoissa ja urheilussa, ja päivä päivältä hän oli tarkasti
seurannut oman sielunsa kehitystä.

Kuinka ihanalta ja hurmaavalta elämä hänen mielestään oli näyttänyt,
tuo kaunis kuvakirja, jonka lehtiä hän innostunein mielin oli selaillut!

Yhdeksäntoista-vuotiaana, astuttuaan maailmaan, hänen kohtalonsa oli
tullut ratkaistuksi.

Viettäessään talvea Helsingissä kumminsa luona, joka oli komea ja
turhamainen nainen ja kuljetti häntä, rikasta perijätärtä, mukanaan
suuren maailman pitoihin ja huveihin, oli hän tutustunut tulevaan
mieheensä.

Tämä kaunis, sinisilmäinen ja vaaleaviiksinen nuorukainen oli
voittanut hänet hienolla ja sulavalla käytöksellään, jota yleensä
tapaa ruotsalaisissa seurapiireissä, mutta mikä on aivan vierasta
suomalaisten jäykälle ja juhlalliselle olennolle.

Nils af Ekin esi-isä oli ollut ruotsalainen upseeri, joka oli
muuttanut Suomeen v. 1809 heti maan jouduttua Venäjän vallan alle, ja
siitä saakka hänen perheensä oli asunut Suomessa, Viikin kartanossa,
Uudellamaalla.

Avioliittojen kautta oli af Ekin perhe joutunut sukulaisuussuhteisiin
useiden maan vanhojen sukujen kanssa, jotka elivät vain omassa
piirissänsä. Nils af Ek ja hänen äitinsä olivat ainoat tämän nimen
edustajat. Kaikki nuoret tytöt toivoivat voittavansa hänet, sillä
sitä pidettiin erittäin edullisena naimakauppana, vaikka Nils olikin
tunnettu huikentelevaksi Don Juaniksi, joka oli mielistellyt kaikkia
oman piirinsä naisia.

Mutta koko seurapiirin ja Saimin itsensäkin suureksi hämmästykseksi
pieni suomalaistyttö, Saimi, voittikin tämän hienon herrasmiehen
omakseen.

Kun Nils kiihkeänä ja väräjävänä oli tunnustanut hänelle rakkautensa,
oli Saimi kuunnellut hänen sanojansa onnesta hurmaantuneena, ja
rajattoman riemun vallassa oli hän luvannut tulla hänen vaimokseen.
Kokematon Saimi oli näkevinään hänessä täydellisen ihannemiehen, ja
melkein vihoissaan hän työnsi luotaan tätinsä aran neuvon, joka pyysi
häntä vielä punnitsemaan asiaa ja lykkäämään häät tuonnemmaksi, jotta
he kumpikin tutustuisivat lähemmin toisiinsa. Mutta miksikä odottaa?

Nils oli rikas. Saimi samoin. Häät vietettiin Saarilassa pari viikkoa
kihlauksen jälkeen. Nuoren parin lähtiessä matkalle oli Saimin
vanha täti vuodattanut katkeria kyyneleitä, sillä hän ei uskonut
sisarentyttärensä onneen. Hän aavisti kaikenlaisia vaikeuksia,
varsinkin kun rouva af Ek, Nilsin äiti, ei näyttänyt olevan
tyytyväinen poikansa valitsemaan »suomalaiseen» tyttöön. Hän olisi
suonut hänen naineen jonkun kaunottaren heidän omasta ruotsalaisesta
seurapiiristänsä. Mutta huomatessaan, kuinka vakavaa laatua Nilsin
rakkaus oli, oli hän lopulta alistunut. Saimin varallisuus oli myöskin
puolestaan vaikuttanut edullisesti tämän avioliiton solmimiseen.

Lyhyen häämatkan jälkeen, jolloin nuori pari käväisi Ruotsissa, olivat
he asettuneet Viikin kartanoon. Siitä oli nyt kulunut lähes vuosi.

Kuherruskuukausi oli kulunut onnen huumeessa. Saimi oli antautunut
tahdottomasti uuden elämänsä ja Nilsin intohimoisen rakkauden valtaan:
koko ruumiillaan ja sielullaan hän upposi siihen intohimon ja rakkauden
virtaan, joka ympäröi häntä. Jonkun ajan kuluttua tuo ylenmääräinen
ihailu alkoi häntä kuitenkin tympäistä, hän olisi tahtonut saada
jotakin enempää ja parempaa elämältä. Hän olisi mielellään tahtonut
ottaa osaa taloudenhoitoon. Mutta tämä toive, vaikka se olikin niin
luonnollinen, ei ollut miellyttänyt Nilsiä, ja hän oli selittänyt,
ettei hänen vaimonsa saanut olla minään emännöitsijänä.

Siitä oli syntynyt heidän ensimäinen erimielisyytensä.

Saimi piti kiihkeästi puoltansa. Nils vastasi taipumattomasti, että
hänen vaimonsa oli aivan liian nuori ryhtyäkseen noin ikäviin toimiin,
ja että heidän emännöitsijänsä, joka heidän naimisiin mentyään oli
hoitanut taloutta, oli siihen erittäin kykenevä.

— Ei, pikku Saimini, sanoi Nils hellästi, sinun pitää vain antaa
miehesi rakastaa ja ihailla itseäsi.

Ja Saimin oli täytynyt tyytyä siihen.

Mutta syntyipä vielä toinen vakavampikin erimielisyys heidän välillään.
Nilsillä ei ollut mitään henkisen elämän tarvetta.

Heidän naimisliittonsa alkuaikoina oli Saimi yrittänyt puhua hänelle
unelmistaan, kaipuustaan, ihanteistaan. Hän oli uskonut hänelle myöskin
epäilyksensä ja pelkonsa ja sanonut tarvitsevansa moraalista ohjausta
ja tukea.

Nils oli hymyillen kuunnellut hänen puheitaan. Sitten hän leikkiä
laskien oli sanonut häntä pieneksi yltiöpäiseksi moralistiksi ja
vastannut kaikkiin hänen tuumiinsa vain suudelmilla...

Silloin Saimi oli tuntenut, mikä syvä kuilu eroitti toisistaan heidän
kummankin elämänkatsomuksensa. Tuo tieto oli suuresti surettanut
häntä ja hänestä tuntui nöyryyttävältä olla vain Nilsin laillisena
rakastajattarena, niinkuin tämä halusi. Mutta hän oli kantanut yksin
pettymyksensä. Kellepä hän olisikaan voinut uskoa huoliaan. Ja
vähitellen tuo sankari, jonka Saimi oli korottanut niin korkealle
jalustimelle, alkoi kadottaa tenhovoimansa.

Silloin Saimi, voidakseen olla joksikin hyödyksi, päätti ruveta
työskentelemään monien alustalaistensa ja heidän lastensa hyväksi. Hän
kävi heidän kouluissaan, hän jutteli alustalaisten vaimojen kanssa,
mutta suureksi ihmeekseen häntä kohdeltiin varsin kylmästi...

Savossa, suomalaisen kansan keskuudessa hän oli tottunut ystävälliseen
ja tuttavalliseen kohteluun ja siksi tämä kylmyys kummastutti häntä,
vieläpä loukkasikin. Tämä ruotsalainen kansa ei luottanut häneen, sen
hän nyt ymmärsi. Hän itse oli suomalaista rotua, päinvastoin kuin
tämän ruotsalaisen seudun kansa, joka ei ymmärtänyt hänen kieltään.
Kansanvalistus, joka Uudellamaalla oli paljoa korkeammalla kannalla
kuin Savossa, oli tehnyt heidät epäluuloisiksi ja itsetietoisiksi.

Saimin, tuon lapsellisen ja viattoman, hyvän ja iloisen nuoren
naisen oli vaikea alistua siihen. Se tuntui hänestä jälleen uudelta
pettymykseltä. Mutta hänen oli pakko alistua ja hän vetäytyi
vähitellen kokonaan kuoreensa. Mutta usein hänen elämänsä tuntui kovin
yksinäiseltä, niinkuin nyt tänäänkin, jolloin Nils oli ollut kaiken
päivää poissa.

Hän vihasi noita Nilsin kaupunginmatkoja. Vaistomaisesti hän tunsi,
että niiden alla piili jotain, jota hän ei tiennyt. Ja joka kerta
kotiin tullessaan tuntui Nils hänestä ikäänkuin vieraalta, hän puhui
paljon, nauroi kovaäänisesti ja joskus hänen hengityksensä haiskahti
väkijuomilta.

Oi! kuinka Saimi olikaan säikähtänyt, kun Nils ensi kertaa tuli kotiin
tuo peloittava haju vaatteissaan, hiuksissaan, koko olennossaan...
Mutta Saimi ei uskaltanut sanoa hänelle mitään... Se oli sitä
kauheampaa, kun Nilsin isä oli tapaturmaisesti kuollut palatessaan
kerran päihtyneenä kotiin kaupungista. Tienlaidassa, josta hänet oli
kuolleena löydetty, oli vielä tänäkin päivänä puuristi.

Tämä muisto herätti hirveän levottomuuden Saimin mielessä. Ei suinkaan
perinnöllisyyden kova laki ollut rangaissut hänen miestänsä, hänen
kaunista Nilsiänsä, sälyttämällä hänen hartioilleen esi-isiltä
perittyjä kammottavia taipumuksia? Sillä ennenvanhaan oli juoppous
ollut aivan yleistä sivistyneittenkin herrasmiesten parissa
pohjoismaissa.

Kello keskeytti äkkiä Saimin mietteet.

— Jo kuusi! sanoi hän itsekseen ihmeissänsä. Kuinka kauan Nils viipyy!

Kirkas kuunsäde tunkeutui huoneeseen kaksinkertaisten ikkunoiden läpi,
joita hienot valkoiset uutimet reunustivat, ja sen kylmä valo hopeoitti
ikkunakomerossa olevien kasvien lehdet.

Kuinka hiljainen ja rauhallinen olikaan tämä koti, jonka Nils
rakkaudessaan oli hänelle luonut! Kaikkialla taide-esineitä ja tauluja,
jotka hivelivät hänen silmiään. Suuri kirjasto täytti kokonaisen
seinän. Ja mukavat, himmeänsiniset englantilaiset huonekalut olivat
tavattoman tyylikkäät ja aistikkaat. Ikkunasta avautui laaja näköala
merelle.

Äkkiä kuului kulkusten kilinää etäältä. Saimi heristi korviaan. Iloisia
ääniä kajahti jäältä.

»Nils on varmaan kotiin tulossa... Muutamien minuuttien jälkeen hän on
täällä,» tuumi Saimi.

Mutta uupuneena takkavalkean lämpimästä ja pahoilla mielin miehen
myöhäisestä paluusta jäi Saimi paikoilleen hämärään huoneeseen
nojatuoliinsa istumaan menemättä häntä vastaan.



II


Pieni musta pilkku aavalla jääaavikolla suureni ja läheni.

Se oli Nils af Ekin, Viikin kartanon isännän reki, joka palasi
pääkaupungista, noin kahden peninkulman matkan päästä. Kahden hurjan
hevosen raudoitetut kaviot tupruttivat lunta joka puolelle niiden
kiitäessä eteenpäin hienossa lumituiskussa.

Komeissa saukkoturkeissaan ja ketunnahkaisten vällyjen peitossa kesti
Nils af Ek erinomaisesti pakkasta, joka oli huurteeseen kietonut hänen
kulmakarvansa ja viiksensä.

Onnellisena, hymy huulilla hän katseli ylpein mielin komeaa Viikin
kartanoa, tätä mallitaloa, jossa uudenaikaista maanviljelystä ja uusia
koneita käytettiin suurella menestyksellä tuottaen kunniaa nuorelle
omistajalle. Suoritettuaan kurssin Mustialan maanviljelysopistossa oli
Nils saavuttanut taitavan ja tarmokkaan maanviljelijän maineen. Hänen
laajoilla maillaan oli monta sahaa käynnissä, joissa sahattiin lankkuja
hänen omasta metsästänsä, ja kartanon mallikelpoisessa meijerissä
valmistettiin voita, jota lähetettiin suoraan Englantiin. Viikin
kartanon talli oli myöskin erinomaisessa maineessa. Mutta kaikki tämä
rikkaus ja omaisuus ei ollut minkään arvoista hänen silmissään. Oikean
arvon sille antoi vasta hänen vaimonsa, tuo metsäkukka, rakastettava ja
oikullinen Saimi Tervula, niinkuin hänen tyttönimensä kuului.

Miksi hän rakasti häntä niin suuresti? Mikä viehätti häntä tuossa
nuoressa naisessa, joka oli häntä kaksitoista vuotta nuorempi? Hänen
nuoruutensako, hänen impulsiivinen luonteensako, joka herätti hänessä
aivan uuden, ennen kokemattoman tunnemaailman? Hänen huomiota herättävä
kauneutensako, jossa jokainen piirre oli sopusointuinen? Hänen olisi
ollut mahdoton sitä selittää. Vain se ajatus, että hän hetken kuluttua
saisi sulkea hänet syliinsä, sai Nilsin sydämen kiihkeästi sykkimään.

Reki kiiti tietä pitkin ja kääntyi tammikujalle, joka ulottui aivan
kartanon portaiden eteen, ja hiljentämättä vauhtiaan pysähtyi se äkisti
ovelle.

Hevoset, totellen ajurin pienintäkin vihjausta, seisahtuivat äkkiä kuin
kivipatsaat. Tällainen ajo oli suomalaisten ajurien ylpeys.

Nils hypähti ylös reestä, astui valaistuun eteiseen, jossa paikalle
saapunut palvelijatar auttoi turkit hänen yltään.

— Rouva on huoneessaan, selitti tämä.

Iloisena kuin luvalle päässyt koulupoika kiiruhti Nils portaita ylös
toiseen kerrokseen, jossa rouvan huone sijaitsi. Hän tahtoi yllättää
vaimoansa ja avasi hiljaa oven.

Mutta hän pysähtyi hämmästyneenä kynnykselle. Takan ääressä
puolihämärässä hän näki vaimonsa istuvan silmät kyynelistä punoittavina.

Nopeasti hän väänsi sähkönappulaa ja salaten hämmästystään hän kiiruhti
Saimin luo, kumartui hänen puoleensa, sulki hänet syliinsä, hyväili ja
suuteli häntä ja sanoi lempeästi nuhdellen:

— Oletko sinä itkenyt? Minkä vuoksi?

Mutta Saimi hymyili jo hänelle.

— Se oli vain lapsellisuutta, Nils... Minä ajattelin Saarilaa, täällä
tuntui niin yksinäiseltä... Sinä tulet niin myöhään!

Ja häveten sitä, että hän tällä tavalla otti Nilsiä vastaan hän
painautui hänen syliinsä ikäänkuin suojaa etsien. Nils oli niin suuri
ja voimakas, ehkäpä hänen läsnäolonsa saattoi karkoittaa hänen synkät
ajatuksensa.

Hellästi Nils painoi Saimin mukavaan nojatuoliin, siirsi jakkaran hänen
jalkojensa alle ja alkoi sitten seisoviltaan poistaa silkkipapereita
suuren käärön ympäriltä.

— Katsos, Saimi, mitä minä olen tuonut sinulle!

Ja hän ojensi hänelle kauniin orvokkikimpun, jonka vieno tuoksu,
muistuttaen mieleen etelän aurinkoisia maita, levisi huoneeseen.

— Minä säilytin niitä turkkini sisäpuolella, jotta ne eivät paleltuisi,
selitti Nils iloisesti huomatessaan Saimin hämmästyneen ilmeen.

— Oi, kuinka hyvä sinä olet, Nils! huudahti Saimi ihastuneena painaen
kimpun kasvojansa vasten. Lempikukkiani! Kiitos, ystäväni!

Saimi oli kovin liikutettu tästä huomaavaisuudesta. Nils hemmoittelikin
häntä aina kaikellaisilla pikkuseikoilla, jotka ovat naiselle niin
mieluisia. Mutta tänään, hän ei tiennyt itsekään syytä siihen, kukkien
tuottama ilo äkkiä katosi... Nilsin ilme tuntui niin omituiselta, kun
hän katseli häntä. Hänen silmänsä olivat raskaat, ikäänkuin verhotut,
ja hänen aistillisen suunsa ympärillä karehti autuas tyytyväisyyden
ilme.

Ja seuraten sisällistä vaistoaan, panematta kukkia edes maljakkoon,
Saimi laski ne pienelle pöydälle viereensä. Sillä hänestä tuntui
ikäänkuin nuo kukat olisivat merkinneet jonkinlaista anteeksipyyntöä,
ikäänkuin Nils niillä olisi tahtonut salata jonkun tekemänsä vääryyden.

Minkä vääryyden? Saimi tarkasteli häntä salaa. Hän sytytti
juuri sikariaan. Jotain outoa hänessä varmaan oli, yksin hänen
äänessäänkin... Mutta Saimi karkoitti nopeasti nuo epäilykset
mielestään, sillä olivathan ne hänelle alentavia, ja muuttuneella
äänellä hän kysyi Nilsiltä:

— No, kerrohan minulle, mitä kaupunkiin kuuluu?

— Siellä ei puhuta muusta kuin venäläisestä kenraalikuvernööristä, joka
on oikea raakalainen, tottunut kun hän on hallitsemaan vain ruoskalla.
Joka askeleella tapaa pilkkaavia ja ivaavia venäläisiä upseereja,
ja kasakkapatrulleja vilisee kaduilla. Voisipa melkein luulla, että
kaupunki olisi piiritystilassa...

— Kuinka mieletöntä, että venäläinen hallitus kohtelee tuolla tavalla
lainkuuliaista ja rauhallista maata! Mitä me olemme tehneet? Eihän se
ole mikään rikos, että vaadimme meitä kohdeltavan vapaana valtiona,
koska suhteemme Venäjään kerran on sellainen... Entäs äitisi, mitä hän
sanoo. Hän, joka on niin isänmaallismielinen!

— Hän on epätoivoissansa, niinkuin kaikki muutkin, sehän on selvää.
Huomenna hänellä on kutsut senaattori Strömin kunniaksi ja hän toivoo
näkevänsä myös meidät luonaan.

— Minä en tule, sanoi Saimi lyhyesti.

Hämmästyneenä siitä tavasta, millä Saimi lausui nuo sanat, kääntyi Nils
hänen puoleensa:

— Mutta miksi et lähtisi?

— Sehän on aivan yksinkertainen asia. Senaattori Ström on
ruotsinmielisen puolueen johtaja. Hän ei rakasta meitä suomenmielisiä,
eikä hän salaa tätä vastenmielisyyttään. Minua suomenmielisenä tuo
kutsu loukkaa.

— Mutta sinä olet mieletön, Saimi, kun takerrut tuollaiseen syyhyn.

Ja yhä hämmästyneempänä hän jatkoi:

— Senaattori Ström on ennen kaikkea gentlemanni, eivätkä nuo kutsut ole
mikään valtiollinen kokous. Toiseksi sinä olet minun vaimoni. Olehan
järkevä, Saimi, lisäsi Nils pahoillaan tuollaisen oikun johdosta.

— Ei, minä en lähde sinne, vastusti nuori rouva kiihkeästi, sillä
ennenkuin tulin sinun vaimoksesi, olin isäni tytär, ja suomalaisuus on
minulle pyhä asia.

— Mutta mitä tekemistä sillä on äitini kutsujen kanssa? Onpas se
naurettavaa!

— Ehkä kyllä, vastasi Saimi ärsyttäen, sillä hän ei voinut vastustaa
haluansa loukata Nilsiä; minä en tahdo juhlia senaattori Strömiä.
Minä en tunnusta häntä oikeaksi isänmaanystäväksi. Hän haaveilee vain
ruotsalaistunutta Suomea, niinkuin te kaikki muutkin! Te ette tahdo
uskoa, että teidän osanne Suomen historiassa on loppunut, ja että te
olette antaneet maalle sellaisen sivistyksen kuin teidän voimassanne
oli. Me, suomenmieliset, olemme siitä teille kiitollisuudenvelassa.
Mutta nykyään on herännyt voimakas kansallinen ja suomalainen aines,
joka tahtoo hallita maassa!

— Mikä hulluus, kun tahdotaan hävittää vanhaa ruotsalaista kultuuria,
sanoi Nils kiihtyneenä. Mitä te sen sijaan voitte tarjota? Koko joukon
uudenaikaisia aatteita, joita te ette osaa edes hallita... Siten ei
maata johdeta, sillä teiltä puuttuu sitä tasapainoa ja mittakaavaa,
joka on todellisesti sivistyneen rodun tunnusmerkkinä.

— Olkoon, minä myönnän sen, meidän kultuurimme on nuori, mutta kullakin
kultuurilla on ollut lapsuudenaikansa, ja tulevaisuus on meidän omamme.

— Oletteko varmat siitä? Varokaa, ettette avaa porttejanne
venäläisille...

— Toivoakseni et epäile meidän isänmaallisuuttamme! huudahti Saimi
kiihkeästi, nousten ylös ja alkaen astua edestakaisin huoneessa.

— En, sitä en tee. Jokaisessa puolueessa on yltiöpäitä, ja todellinen
isänmaanystävä, olkoon hän suomenmielinen tai ruotsinmielinen, on
aina pitävä perustuslaillisen Suomen puolta. Mutta nuo pikkumaiset,
surkeat kiistat kummankin puolueen välillä heikontavat meidän
vastustusvoimaamme yhteistä vihollista vastaan, joka pitää varansa ja
toivoo, että pian koittaisi _finis Finlandiae_.

Nämät sanat saivat Saimin pysähtymään hetkeksi.

— Silloin sen toiveet pettyvät, huudahti hän, hurjana. Sellainen
kansa kuin meidän, niin kärsivällinen ja ihailtava passiivisessa
vastarinnassaan, ei kuole koskaan!

Punoittavin poskin, säihkyvin silmin hän lausui nuo sanat, joissa
väreili niin voimakasta isänmaallista tunnetta, että Nils ylpeänä
lausui:

— Sinä olet oikeassa, Saimi. Kansa, joka vuosisatoja on jaksanut pitää
puoliansa, ei voi kuolla.

Sydämessään hän ei kuitenkaan voinut olla yhtä herkkäuskoinen kuin
hänen vaimonsa. Venäläistyttäminen oli edistynyt Suomessa, tosin vain
heikosti, mutta se oli sittenkin edistynyt! Ja Suomi oli köyhä ja sai
yksin taistella Europan suurvaltojen avutta henkensä ja omaisuutensa
puolesta. Raaka voima saavuttaisi varmaan lopulta voiton.

Nils ei tahtonut kuitenkaan enää jatkaa tätä keskustelua, vaan astui
vaimonsa luo, joka seisoi ikkunan ääressä ja näytti katselevan
valkoista maisemaa.

— No, kultaseni, mitä minä telefonoin äidille?

Nämä sanat saivat Saimin kääntymään. Hän oli unohtanut, mistä heidän
keskustelunsa oli johtunut. Hetken aikaa hän tuumi, mutta laski sitten
veitikkamaisesti hymyillen molemmat kätensä Nilsin olkapäille ja
katsoen häntä suoraan silmiin hän sanoi:

— Että me otamme kutsun vastaan ja että minä olen siitä mielissäni.
Katsoppas, Nils, osaan minäkin joskus uhrautua ulkonaisissa asioissa.
Oletko iloinen, että otin tämän läksyn opikseni?

Vastauksen asemesta Nils suuteli kohteliaasti vaimonsa pieniä käsiä,
joissa ei ollut muita koristeita kuin kaksi sileää kultasormusta.


Nils ei ollut kuitenkaan varma siitä, vaikka Saimi olisikin tehnyt
hänestä kuria, sillä hän näytti kovin veitikkamaiselta.

— Ruoka on pöydässä, ilmoitti samassa palvelijatar avaten kaksipuoliset
ovet auki.

Valaistun, pitkän huonerivin päässä oli ruokasali. Huonekalut olivat
vanhaa veisteltyä tammea ja seiniä koristivat kirjaillut ryyjyt, joiden
kuosit muistuttivat itämaalaisia mattoja.

He astuivat yhdessä ruokasaliin. Kulkiessaan siten rinnakkain pistivät
heidän olentonsa ulkonaiset eroavaisuudet huomattavasti silmiin. Nils
oli roteva, hartiakas, jykevä, mutta kuitenkin hieno, hoidettu ja hyvin
puettu.

Saimi sen sijaan hento ja pieni, hermostunut, vikkelä kuin lintu...

Nils oli vastoin tapaansa harvasanainen aterian aikana. Hän ei
vilkastunut vaikka tarjottiinkin metsoa, joka oli pyydetty heidän
omasta metsästänsä, puolukkahillon kanssa, mikä muuten oli hänen
lempiruokaansa.

Ja Saimi, nähdessään hänen otsansa synkkänä, koetti turhaan iloisella
pakinallaan ja mielistelevällä käytöksellään poistaa syviä ryppyjä
hänen otsaltaan. Nils hymyili hänelle aika ajoittain kohteliaasti,
puhui hiukan hajamielisesti, mutta pysyi edelleen huolestuneen
näköisenä.

Hänen vaimonsa jyrkät suomenmieliset mielipiteet, jotka puhkesivat
alituisesti esille, huolestuttivat häntä suuresti. Saimi puhui
usein kovin kiihkeästi, osoittamatta vähintäkään hienotunteisuutta.
Monta kertaa äitinsä läsnäollessa oli Nils ollut pahoillaan siitä
epäkohteliaasta tavasta, millä Saimi hyökkäsi ruotsinmielisten ja
heidän ohjelmansa kimppuun. Heti kun heistä vain oli kysymys, kadotti
Saimi kaiken arvostelu- ja itsehillitsemiskykynsä, ja moitti ja ivasi
niinkuin äskenkin. Sellaiset ominaisuudet olivat aivan sopimattomia
niin arkaluonteisessa asemassa olevalle naiselle kuin hänelle. Sillä
hänen miehensä oli alkujaan ruotsalainen; Saimi eli myös ruotsalaisessa
ympäristössä ja siksi hänen tuli myöskin olla järkevämpi ja valita
tarkemmin sanansa.

Nils rakasti Saimia! Hän ihaili häntä koko sydämestään! Mutta koko
hänen kasvatuksensa ja taipumuksensa inhosivat tuollaista kiihkeyttä.
Hän olisi suonut hänen olevan lempeämmän, kohteliaamman, enemmän hienon
naisen.

Kihlausaikana hän ei voinut lainkaan edellyttää, että tällaisia
väittelyitä voisi heidän kesken syntyä, mutta koko heidän ympäristönsä
oli ikäänkuin herättänyt henkiin Saimin taisteluhaluisen luonteen.
Oi! Nils ei ollut ottanut lukuun tuota suomalaisten kuuluisaa
itsepäisyyttä. Sitkeästi, niinkuin luontokin, joka huolimatta
karusta maaperästänsä voi joskus kasvattaa hyvinkin runsaan sadon,
pitävät suomalaisetkin kiinni omasta kansallisuudestansa; kerrassaan
nuorekkaalla voimalla, ihmeteltävällä herkkäuskoisuudella ja luottaen
lopulliseen voittoonsa he vaativat vapaata kehitysmahdollisuutta
kansalliselle kultuurilleen.

— Palatkaa Ruotsiin, he sanovat ruotsinmielisille, jos te olette
tyytymättömiä! Suomi on oleva suomalaisten, maan ensimäisten asukkaiden
oma.

Ja Nils tiesi vallan hyvin, ottamalla huomioon tämän julman logiikan,
että vanha kultuuri — että he, jotka polveutuivat suoraan Ruotsista,
tai olivat sekarotua — kadottaisivat vähitellen kaiken jalansijan
maassa.

Ensimäiset ruotsalaiset, jotka 12:nnella vuosisadalla olivat saapuneet
Suomeen käännyttämään pakanallisia suomalaisia kristinuskoon,
olivat jääneet herroiksi maahan, pakoittaen kielensä ja kultuurinsa
suomalaisille! Vasta silloin, kun Suomi lakkasi olemasta ruotsalainen
maakunta, heräsi suomalainen, kansallinen liike, joka kuusisataa
vuotta oli nukkunut. Ja tämä herätys oli ollut innostuksen ja toivon
hetki. Sen Nilskin oli valmis tunnustamaan. Mutta sittenkin, eikö
ruotsalaisilla, jotka olivat tuoneet Ruotsista paljoa vanhemman
kultuurin ja kehittäneet sitä, ollut oikeutta siihen valtaan, joka
itsestään kuuluu aatelistolle ja intelligenssille?

— Ei, vastasivat suomalaiset, teidän aikanne on loppunut. Te olette
sortaneet meitä ennen, nyt on meidän vuoromme kostaa...

Ja ruotsinkielisten rivit harvenivat harvenemistaan, ja suomalaiset,
ikäänkuin suuri suunnaton aalto, kohosivat yhä korkeammalle ja
anastivat yhä enemmän maata.

Tulevaisuus huolestutti Nilsiä. Pian ruotsalaisilla ei olisi enää
mitään tulevaisuutta, kun suomalaisten ruokahalu yhä kasvoi, ja
venäläiset liittyivät heidän joukkoonsa pakoittaen taas vuorossaan
kielensä ja alhaisen ja takapajulla olevan kultuurinsa suomalaisille.

Siten kolme enemmän tai vähemmän vihamielistä puoluetta kiistelivät
tästä kauniista maasta.

Mutta hidasluontoisena miehenä, joka ennen kaikkea rakasti rauhaansa,
pysytteli Nils loitolla politiikasta, ja hänen hartain toiveensa oli,
että hänen vaimonsakin pysyisi kaiken ulkopuolella.

Ja hän lohdutti itseään sillä suloisella toiveella, että
tulevaisuudessa, kun Saimilla olisi äidin velvollisuuksia
täytettävänään, hän unohtaisi kansallisen kiihkonsa ja olisi aivan
yksinomaan vain nainen.



III


— Miten kaunis ja komea sinä olet! huudahti Nils, kun Saimi astui
pukuhuoneestaan täysissä tamineissaan lähteäkseen anoppinsa kutsuihin.

Ja Nils katseli häntä ihailevin katsein.

— Minäpä tahdon näyttää tuolle senaattori Strömille, laski Saimi
leikkiä, minkälainen suomalainen nainen on. Voit olla ylpeä vaimostasi,
Nils!

— Eikö minulla sitten aina olisi ollut syytä siihen, kultaseni. Ja hän
suuteli Saimin valkoista kaulaa, kiinnittäessään kömpelöillä sormillaan
Saimin avokaulaiseen pukuun La France ruusun, ensimäisen, jonka hän oli
löytänyt kasvihuoneesta.

— Kas näin!

Ja vieläkin kerran Nils tyytyväisenä hyväili vaimoaan, joka oli
puettuna ilmavaan, helmenharmaaseen silkkipukuun. Seisoessaan Nilsin
edessä näytti Saimi itseään joka puolelta, kunnes Nils vakuutti, ettei
hänen puvustaan puuttunut kerrassaan mitään.

— Sinä olet erinomainen, sanoi Nils.

Ja hän otti palvelijattaren käsistä Saimin valkonahkaiset turkit, joita
koristi suuri valkoinen turkkikaulus, ja kääri ne Saimin väräjävien
olkapäiden ympärille...

Sitä palvelusta ei Nils koskaan suonut kellekään muulle.

Alistuen ja hymyillen Saimi antoi hänen seurata haluaan. Hän ei
pannut vastaan sitäkään, että Nils kääri kevyen valkoisen harsohuivin
hänen päähänsä, sillä jokainen hänen liikkeensä ilmaisi hellyyttä ja
rakkautta.

Suljetussa kuomureessä, joka kovalla vauhdilla kiiti kaupunkia kohti,
näytti Saimi ikäänkuin somalta lumipallolta.

Kauniissa, Kustaa III:nnen tyyliin sisustetussa salissaan vastaanotti
Nilsin äiti vieraitaan. Huolimatta kuudestakymmenestä ikävuodestaan
oli hän varsin kaunis, suora ja upea nainen mustassa silkkipuvussaan,
sileäksi kammatut hiukset pitsiruusukkeen peitossa. Silmittömässä
ihailussaan Kustaa III:tta kohtaan hän oli muodostanut salinsa
jonkunlaiseksi museoksi, jossa joka ainoa esine oli peräisin tältä
loistokkaalta aikakaudelta.

Rouva af Ek, joka luonteeltaan oli vakava ja luja, oli hallinnut
kokonaan kevytmielistä ja tuhlaavaista miestänsä. Ja käytännöllistä
järjestämiskykyänsä hän sai kiittää siitä, että hän miehensä kuoltua ja
maksettuaan kaikki hänen velkansa, saattoi säilyttää pojalleen Viikin
kauniin kartanon tyydyttävässä tilassa.

Aina Nilsin naimisiin asti oli hän asunut Viikin kartanossa, mutta sen
jälkeen hän oli muuttanut kaupunkiin, sillä, niinkuin hän sanoi, hän ei
tahtonut läsnäolollaan häiritä nuoren pariskunnan onnea.

Mielipiteiltään hän oli vanhoillinen ja kokonaan vallassa olevien
tapojen orja. Sananparsi »Noblesse oblige» oli hänelle kaikki kaikessa,
ja hän uhrasi usein oman halunsa perintävaatimusten vuoksi.

Saimi ei ollut kiintynyt anoppiinsa. Hän oli arka ja jäykkä hänen
seurassaan. Kuitenkin rouva af Ek kohteli häntä niin ystävällisesti,
kuin hänen suljettu luonteensa sitä salli. Saimi tiesi, ettei anoppi
sietänyt suomenmielistä puoluetta — Suomessa näet kaikilla, sekä
miehillä että naisilla, yksinpä lapsillakin oli jyrkät valtiolliset
mielipiteensä. Hän tiesi olevansa ensimäinen suomenmielinen, joka oli
päässyt lähelle rouva af Ekiä, eikä hänestä ollut hauska tunkeutua
kaikkien näiden samoinajattelevien pariin.

Tänä iltana Saimi tahtoi kuitenkin olla heille mieliksi. Hän
onnistuikin siinä täydellisesti. Kun hän hiukan myöhään pitkän
ajomatkan jälkeen astui saliin Nilsin käsipuolessa, herätti hän suurta
huomiota.

Senaattori Ström jutteli parasta aikaa erään lahjakkaan taiteilijan
kanssa, jonka tauluja on yksin Luxembourgissakin. Hän kiiruhti
hämmästyksen ja ihmetyksen vallassa Nilsin luo ja pyysi, että hän
esittelisi hänet ihastuttavalle vaimolleen.

Saimi miellytti häntä heti ensi silmäykseltä, yhtä paljon loistavalla
kauneudellaan kuin vilkkaalla ja älykkäällä kasvojenilmeellään.

Huomatessaan minkä vaikutuksen hän teki anoppinsa kunniavieraaseen,
tuli Saimi aivan täyteen intoa ja elävyyttä. Hän vilkastui siihen
määrään, että senaattori, joka oli matkustanut paljon ja tunsi eri
kansallisuuksia, väitti hänen olevan aivan etelämaalaisen luonteeltansa.

Saimi istui palmun varjossa valkealla kultareunaisella sohvalla,
joka oli päällystetty keltaisella silkillä, ja kuunteli mielissään
senaattori Strömin imarteluja; tuo hieno diplomaatti seisoi sirossa
asennossa hänen edessään keskustellen hauskasti ja mielenkiintoisesti.

Ensi kertaa Saimilla oli hauska anoppinsa luona.

Hän nauroi ääneensä huvittaville parisilaisille jutuille, joita
senaattori hänelle kertoi, unohtaen kokonaan, että hän oli seurassa,
jossa ei siedetty muuta kuin hienoa hymyilyä. Päälle päätteeksi hän
nosti vielä toisen jalkansa toisen yli, jotta siro kenkä ja reiällinen
sukka pistivät esiin.

Kaikki tämä loukkasi hänen anoppiansa, joka salin toisessa päässä
jutteli muutamien vanhojen, vakavien naisten kanssa. Miniän sopimaton
käytös saattoi hänet aivan suunniltaan.

— Hän on parantumaton! huokasi hän harmistuneena.

Ja katseellaan hän etsi poikaansa, jotta tämä tekisi lopun vaimonsa
sopimattomasta kiemailusta.

Mutta Nils ei ollut salissa. Hän pelasi varmaan parhaillaan whistiä
kirjastossa. Saimi huomasi kyllä anoppinsa tyytymättömän ilmeen, mutta
hän tahtoi kostaa ja tunsi lapsellista iloa saadessaan suututtaa tätä,
kopeaa vanhaa rouvaa. Hän oli itsepäisellä tuulella ja hän seurasi vain
äkillistä päähänpistoaan ajattelematta seurauksia.

Saimi oli tahtonut voittaa, vaikkapa vain yhdeksi iltaa tuon kuuluisan
ruotsalaisen puolueen johtajan. Hän olikin onnistunut: senaattori oli
kokonaan hänen vallassansa, ja hän iloitsi tästä voitosta yhtä paljon
suomenmielisenä kuin naisenakin.

Mutta vieraan tulo keskeytti tämän ihastuttavan kaksinpuhelun, ja
Saimin oli pakko mennä tervehtimään vapaaherratar A:ta, tunnettua
naisasianajajaa; hän oli yksi niistä yhdeksästätoista naisedustajasta,
jotka eduskunnassa ajoivat naisten asiaa.

— Minä tulen suoraan istunnosta, sanoi vapaaherratar puolustuksekseen
talon emännälle, joka ystävällisesti pyysi häntä istumaan. Siksi minä
tulen niin myöhään, hyvä rouva... Ah! te ette suinkaan ollut plenumissa
läsnä tänä aamuna, sanoi hän kääntyen senaattori Strömin puoleen, joka
kävi hänen viereensä istumaan.

Kaikki vieraat salissa asettuivat piiriin heidän ympärilleen, ja Saimi,
joka istui erään naistohtorin ja tulevan asianajajan välissä, tarkkasi
huvitettuna tätä huomattavaa naista, joka oli vapaaherratar.

Ensi hetkessä olisi voinut luulla häntä luostarimaisen pukunsa,
yksinkertaisen, mustan vanhanmuotisen villahameensa ja lyhyeksi
leikatun tukkansa vuoksi hyvänvoivaksi, lihavaksi papiksi. Mutta
hänen käytöksensä oli arvokas ja varma kuin hienon naisen ainakin.
Vapaaherratar A. oli erittäin voimakas persoonallisuus.

Hänen ruskeat silmänsä loistivat kultasankaisten silmälasien takaa ja
niiden ilme oli niin vilkas ja älykäs, että hän viehätti ja hallitsi
kaikkia.

Levollisuudellaan ja järkevyydellään hän oli saavuttanut jo monta
voittoa eduskunnassa. Aivan vastikään hänen ehdotuksestaan oli
hyväksytty laki laillisen prostitutsionin poistamisesta.

— Mutta siitä me saamme kiittää sosialisteja, selitti hän jollekulle,
joka halusi lähempiä tietoja.

— Onhan siis sosialisteistakin joskus hyötyä! huudahti pilkallisesti
talon emäntä.


— Älkää pilkatko heitä, rouva, sanoi vapaaherratar lämmöllä.
Eduskunnassa he ovat olleet meidän naisedustajien kaikkein
uskollisimpia asetovereita. Oletteko muuten kuulleet siitä huhusta,
että eduskunta tulee hajoitettavaksi?

— Myöhemmin tai varhemmin se tapahtuu, sanoi senaattori Ström, joka oli
enimmin asioista selvillä. Kun eduskunta ei hyväksy niitä laittomia
ukaaseja, joita Pietarista lähetetään, niin hajoitus on varma.

— Se on pöyristyttävää, kun tahdotaan täten ehkäistä maan laillista
kehitystä, joka kaipaa niin suuria reformeja. Oi! mitä venäläiset
oikeastaan tahtovat, kun he vainoavat meitä täten joka taholta?
huudahti kiihkoissaan eräs naisista.

— Rahaa, hyvä rouva, sanoi ivallisesti eräs nuori valtiopäivämies.
Sehän on päivän selvää. Venäläisillä ei ole sitä koskaan kylliksi.
Suomen varallisuus ja rauhallisuus on ärsyttänyt heidän rahanhimoansa.
Karkoittaa suomalaiset Suomesta, se on heidän hartain halunsa, jotta he
voisivat niittää meidän kylvömme hedelmät. Nyt he ovat jo hajoittaneet
meidän sotajoukkomme. Ja meidän kasarmeihimme, jotka me olemme omilla
varoillamme rakentaneet, ovat he majoittaneet venäläisiä sotilaita. Me
maksamme heille vuosittain kymmenen miljoonaa sotilasverona. Meidän
virkamiehemme ovat eroitetut viroistaan ja heidän paikoillaan on
venäläisiä, jotka eivät kykene heidän toimiaan hoitamaan, mutta siitä
huolimatta ovat he paljoa paremmin palkatut. Suomi, lihava vasikka on
teurastettava, jotta jokainen venäläinen voisi saada siitä osansa.

— Kuinka he uskaltavat kohdella tällä tavalla niin lainkuuliaista ja
uskollista maata kuin Suomi on? Onnettomuudeksi meitä on vain kaksi ja
puoli miljoonaa neljääkymmentä miljoonaa vastaan!

— Mutta meillä on toinenkin puolustuskeino kuin raaka voima, sanoi
senaattori kantavalla äänellä, joka tunkeutui jokaisen sydämeen.
Moraalisesti ja henkisesti me olemme heitä voimakkaammat. Ja sitä
voimaa ei pidä halveksia. Meidän tulee kohota vieläkin korkeammalle,
turvautua yksinomaan laillisiin oikeuksiimme eikä koskaan suostua
minkäänlaiseen kompromissiin. Valtiolliset kompromissit ovat aina
heikkouden merkkejä. Venäjän valtiollinen tuuli voi kääntyä, ja
todellisten isänmaanystävien ei pidä joutua epätoivoon.

— Hyvä, herra senaattori! Minä olen aivan samaa mieltä kuin tekin,
huudahti Saimi, joka loistavin silmin oli kuunnellut keskustelua.

Innoissaan, unohtaen kokonaan anoppinsa, joka seurasi hämmästyneenä
tätä uutta päähänpistoa, astui Saimi vanhan valtiomiehen luo ja ojensi
äkillisen tunteen valtaamana hänelle kätensä:

— Kiitos sanoistanne! sanoi hän lämmöllä.

Senaattori suuteli kunnioittavasti Saimin pientä kättä ja pitäen sitä
hetken aikaa omassaan hän lisäsi:

— Me olemme yhtä mieltä: suomenmieliset ja ruotsinmieliset, eikö totta,
rouva?

Oi! mikä vahinko, ettei Nils ollut salissa. Saimi läksi etsimään
häntä kertoakseen hänelle kohtauksestaan senaattorin kanssa.
Avomielisyydessään hän halusi aina ilmaista Nilsille kaikki tunteensa,
varsinkin kun hän tiesi, kuinka ylpeä hän oli vaimonsa voitoista...

Saimi etsi häntä kirjastosta, jossa herrat pelasivat whistiä pienten
pöytien ääressä. Hän ei ollut siellä. Hän astui edemmäksi, kulki pienen
pitkulaisen huoneen läpi, jossa ei ollut ketään ja aikoi juuri astua
kamariin, joka oli varattu tupakoitsijoille.

Mutta hän pysähtyi huoneen kynnykselle aivan kivettyneenä tuntien
tukehduttavaa tunnetta kurkussaan. Sinisen tupakansavun läpi hän näki
kaksi herraa totia juomassa pienen pöydän ääressä, joka oli täynnä
konjakkipulloja.

Toinen heistä oli Nils.

Loikoen nojatuolissa, kasvot punoittavina, silmissä tiedoton, hämärä
katse, ja huulet idioottisessa hymyssä hän kuunteli vastassaan istuvan
serkkunsa, kapteeni Etterin kovaäänistä pilapuhetta.

Tyhjät pullot heidän edessään todistivat, että he olivat tyhjentäneet
lukemattomia totilaseja.

Kauhuissaan, silmät pyöreinä, voimatta uskoa todeksi tätä alentavaa
näkyä Saimi tarkasteli hetken aikaa molempia miehiä.

Hän oli aina vihannut tätä Nilsin serkkua, joka huolimatta nimestään ja
kapteenin arvostaan keisarillisessa kaartissa Pietarissa, oli irstas ja
huikentelevainen mies. Hän se sai Nilsinkin viekoitelluksi juomaan!

Saimin ensimäinen tunne oli paeta heti pois ja koettaa unohtaa tämä
vastenmielinen näky. Mutta samalla heräsi hänessä naisen, vaimon
vaisto toista tunnetta voimakkaampana, joka kehoitti häntä pelastamaan
Nilsin kunnian tässä seurapiirissä, joka iloitsisi vain jokaisesta
skandaalista, joka kohtaisi tätä kadehdittua naista. Ja käheällä
äänellä, jota Saimi ei tuntenut omakseen, hän huudahti:

— Nils!

Nils käänsi päänsä häntä kohti.

— Ah! sinäkö siellä olet, Saimi, sanoi hän hämmästyneenä ja nousi
vaivoin ylös. Minun tuli kylmä ajaessa ja siksi olen hiukan lämmitellyt
itseäni, sanoi hän puolustuksekseen.

Panematta vähintäkään huomiota kapteeniin, joka kykeni paremmin
hillitsemään itseänsä ja kumarsi syvään, ikäänkuin hän olisi ollut
hovissa, lähestyi Saimi Nilsiä ja voittaen vihansa Etterin vuoksi hän
sanoi kuiskaten:

— Tule, Nils, äitisi kysyi sinua.

Nils punastui, sillä Saimin äänestä hän kuuli, että tämä oli huomannut
hänen tilansa, ja hämillään hän änkytti:

— Heti paikalla.

Hän kaatoi epävakavalla kädellä sodavettä suureen lasiin, jonka
pohjalla oli jäitä, ja tyhjensi sen.

Saimin tuskallisen katseen seuraamana hän astui sitten ikkunan luo
ja avasi sen. Raitis ilma virkisti häntä. Hän katsoi hetken aikaa
rukoilevasti Saimiin, joka odotti yhä ääneti ja niin kalpeana, että
Nils tunsi katumusta sydämessään. Äänettömyys kiusasi häntä siihen
määrään, että hän vihdoin uskalsi kysyä:

— Joko on kutsuttu illalliselle?

— Juuri äsken, vastasi kapteeni, joka oli silmännyt kirjastoon, missä
vieraat nousivat paikoiltaan yhtyäkseen naisten joukkoon salissa.

— No, kiiruhtakaamme sitten mekin!

Ja Saimi tarttui miehensä käsivarteen ja vei hänet mukanaan. Pää
pystyssä hän astui anoppinsa eteen juuri parhaiksi, että Nils saattoi
tarjota käsivartensa eräälle vanhemmalle leskirouvalle saattaakseen
hänet ruokasaliin, jossa illallinen oli tarjona pienten pöytien ääressä.

Mutta mitä hirveitä tuskia Saimi saikaan kestää näiden illallisten
aikana, jolloin Nilsin oli pakko, vanhaan ruotsalaiseen tapaan, juoda
kunkin vieraan malja eriksensä!

Saimi huomasi, että hänen huulensa töin-tuskin koskettivat
shampanjalasia. Joka hetki hänen silmänsä kääntyivät Saimiin, joka
itsepäisesti katsoi vain muualle.

Nils oli niin huomaavainen ja hellä Saimia kohtaan, että toiset
nimittivät heitä turturikyyhkysiksi ja laskivat aivan peittelemättä
heistä leikkiä.

Mutta Saimi vastasi hymyillen ja ivallisesti ja niin rohkeasti noihin
hyökkäyksiin, että hän itsekin hämmästyi.

Nilsin äiti, joka tunsi poikansa, huomasi kuitenkin, ettei hän ollut
aivan tavallisessa mielentilassaan... Mikähän häntä vaivasi? Hän näytti
aivan kuin selkäänsäsaaneelta koiralta, joka koetti kiemailla.

Sitä paitsi Saimin kalpeat kasvot, jotka tavallisesti rusoittivat,
ilmaisivat liikutusta. Hänen silmiensä pohjalla välkkyi tuskallisia
ajatuksia. Rouva af Ek tunsi, että jotakin salaperäistä oli ilmassa.
Ehkäpä Nils oli huomannut, miten sopimattomasti Saimi oli kiemaillut
vanhan senaattorin kanssa ja mustasukkaisuudessaan nostanut siitä melua.

Mutta kohteliaana emäntänä ei hänen sopinut liiaksi panna huomiota
lapsiinsa.

Vihdoinkin illallinen oli lopussa!

Salissa rouva af Ek ja nuori pari jättivät hyvästi viimeisiltä
vierailta.

Nilsin äiti huomasi, miten väsynyt ja alakuloinen Saimi oli, ja
mielissään niistä ystävällisistä sanoista, joilla senaattori oli
kehunut hänen miniäänsä, koetti hän kehoittaa Saimia jäämään yöksi
hänen luokseen eikä lähtemään keskellä yötä tuolle kahdenkymmen
kilometrin pituiselle matkalle.

Mutta Saimi halusi lähteä, sillä ajuri ja hevoset olivat jo tunnin
aikaa odottaneet oven edustalla... Sitä paitsi oli kaunis kuutamo!

— Puolessatoista tunnissa me olemme kotona, lisäsi hän; ja hän suuteli
anoppiaan paljoa sydämellisemmin kuin tavallisesti.

Tänä iltana hän oli hämärästi aavistanut, mitä suuruutta ja voimaa
piili tässä naisessa.

Ken saattoi tietää, mitä nöyryytyksiä ja suruja hän oli saanut kestää
miehensä vuoksi! ... Ehkäpä hänen kylmyytensä ja jäykkyytensä ei
ollutkaan muuta kuin naamari, jonka taakse hän kätki sydämensä tuskat.

Kuinka rikkirevitty sekä moraalisesti että ruumiillisesti hän itsekin
oli tämän illan jälkeen, joka oli alkanut niin loistavasti!

Syyttäen suurta väsymystä hän keskeytti Nilsin, joka heidän ajaessaan
aikoi selittää ja kaunistella käytöstään. Painautuneena nurkkaansa, pää
tyynyn varassa Saimi vaipui omiin ajatuksiinsa, ja Nils, joka tahtoi
ottaa huomioon hänen toiveensa, oli myös nukkuvinansa...

Mikä surkea kotimatka! Mikä hirveä herääminen!

Oi! julma kohtalo, joka niin armottomasti oli repinyt rikki Saimin
kauniit kuvittelut! Ja kohta kohdalta Saimi kävi ajatuksissaan läpi
tuon hirveän kohtauksen tupakkahuoneessa... Hän olisi tahtonut unohtaa
sen vaikutuksen, jonka Nils sinä hetkenä oli tehnyt häneen, hänen
kaunis Nilsinsä. Vaan ei... tuo muisto ei väistynyt, vaan kummitteli
yhä hänen mielessään!

Tuska nostatti kyyneleitä hänen silmiinsä, mutta hän nieli ne
tarmokkaasti ja puri nenäliinaansa, jotta hän ei Nilsin nähden itkisi.
Hänen aavistuksensa ei ollut siis väärä! Synkkä varjo eroitti heidät
toisistaan: hänen miehensä oli siis myöskin tämän intohimon orja, joka
rasitti koko maata, yhtä hyvin säätyläisluokkaa kuin itse kansaakin.
Kaikista paheista oli juoppous Saimille kaikista vastenmielisin, sillä
se riisti ihmiseltä koko hänen arvonsa ja paljasti eläimen hänessä koko
alastomuudessaan.

Ja millainen olisi hänen tulevaisuutensa sekä sen lapsen, jota he
odottivat? Tämä kysymys poltti kuin tuli Saimin aivoja. Muodostaisiko
lapsi, perinnöllisyyden leppymättömän lain mukaan, uuden renkaan tämän
heikontuneen suvun pitkässä ketjussa? Vai voittaisiko Saimin perheen
terve ja voimakas veri? Tämä kysymys kiusasi ja kidutti häntä.

Hevoset kiitivät äänettömästi metsän läpi, joka oli niin tiheä, että
kuun säteet töin-tuskin saattoivat luoda siihen valoaan. Oksien lomissa
oli Saimi näkevinään susien kiiluvia silmiä. Suuressa tuskassaan
hänestä tuntui ikäänkuin maa olisi horjunut hänen jalkojensa alla,
hän oli mielestään aivan yksin ja hyljättynä koko suuressa, avarassa
maailmassa...

Kuka voisi neuvoa häntä? Kelle hän voisi tuskaansa valittaa?

Anopilleenko? Ei koskaan! Hän ei rakastanut Saimia. Ja mitäpä muuta
neuvoa hän olisi voinut antaa, kuin käskeä alistumaan kohtaloonsa?

Maailman silmissä Nilsin kevytmielisyys ei ollut moitittavaa. Samaa
saivat monet muutkin nuoret naiset kokea joka päivä, mutta he tyytyivät
osaansa ja olivat siitä huolimatta onnellisia. Hän ei ollut heidän
kaltaisensa, sen hän tiesi.

Kuinka surkealta elämä nyt hänestä tuntui! Ja voimatta enää hillitä
kyyneleitään hän purskahti itkuun.

Nils kumartui pelästyneenä hänen puoleensa ja koetti lyhtyjen heikossa
valossa nähdä hänen silmiään. Mutta Saimi painoi nyyhkyttäessään päänsä
itsepäisesti alas.

— Saimi, sanoi Nils epätoivoissaan nähdessään hänen tuskansa, anna
minulle anteeksi! Minä olen pahasti sinua loukannut, mutta minä lupaan,
ettei sitä tapahdu enää toista kertaa, ei koskaan... Jospa tietäisit,
kuinka helposti voi joutua kiusauksen valtaan! Tapaa jonkun ystävän,
joka kehoittaa juomaan, eikä voi kieltäytyä. Juo lasin... ja sitten,
siinä sitä on... Mutta minä vannon sinulle, ettei se merkitse mitään ja
että hillitsen itseni toiste.

Nils puhui hitaasti ja lempeästi, syvästi liikutettuna Saimin surusta;
omantunnonvaivat painostivat häntä ja hän tunsi nöyryytystä, kun hän,
Nils af Ek, tuo täydellinen gentlemanni, oli voinut niin syvästi
alentaa itsensä!

Saimi kuunteli kiihkeästi hänen sanojaan, jotka hän tiesi tosiksi.
Ja Nilsin lupaukset lepyttivät hänen mieltään. Keskellä suurta surua
tuntui niin hyvältä, kun joku hiukan hemmotteli, kun sai antautua
toiveiden valtaan ja uskoa vielä onneen, tuohon suureen onneen, jota
hän kaipasi koko sielunsa kiihkeydellä!

Ja Saimi antoi miehelleen anteeksi, tämän kerran, täydestä sydämestä...



IV


Kevät oli tullut.

Äkkiä eräänä päivänä kevät oli tullut lumoavana ja hurmaavana.

Meri ja järvet, tuntiessaan olevansa vapaat talven kovista kahleista,
loiskuttavat iloisesti laineitaan kallionkylkiä vastaan, ja
smaragdinvihreitten niittyjen yläpuolella, joita sinivuokot peittivät,
liitelivät leivoset läpikuultavassa ilmassa ylistäen liverryksillään
kevään ihanuutta.

Kaikki luonnossa valmistautui eloon niiksi muutamiksi kuukausiksi,
jolloin Suomen kesä kestää.

Ennättääkö vilja ja hedelmä kypsyä tuona lyhyenä aikana?

Kiiruhtaakseen tätä ihmeellistä kukoistusta auringonsäteet auttoivat
parhaansa mukaan.

Jo kello kahdelta aamulla aurinko nousee suurena, ihanana: se valaa
suloista lämpöään yli heränneen luonnon... töin-tuskin se suo itselleen
parin tunnin lepoa ja silloinkin kun aurinko on maillaan, on yö siksi
valoisa, että voisi luulla sitä päiväksi.

Luonto tekee kuumeisella kiireellä työtä. Linnut saapuvat etelän
aurinkoisilta mailta ja rakentavat pesänsä, ja järvien pohjasta
nousevat veden pintaan lukemattomat kalat, jotta niiden hopeiset
suomukset kiiltävät auringon valossa. Yöt päivät on luonto täynnä
liikettä ja eloa; jokainen tahtoo elää ja luoda.

Metsä herää; karhu, haukotellen pitkän unensa jälkeen, tunnustelee
kuin aito-herkuttelija ainakin mehiläisten kekoja; kettu jatkaa
keskeytynyttä metsästystään ja ajaa takaa metsän runsasta saalista...

Se ken ymmärtää luonnon kieltä, voi kuunnella metsän salaperäisiä
ääniä. Hän saattaa nähdä puiden puhkeavan lehteen.

Oi! Suomen kevät, se vasta on ihmeellinen herätessänsä!

Ja ihmisetkin, rakkauden ylistyslaulun huumaamina, siunaavat valoa ja
antautuvat epäröimättä elämän iloon.

Viikin kartano on myös täynnä kukoistusta ja iloa.

Ikäänkuin riemun vertauskuvana liehuu kartanon katolla tuulen hengessä
Suomen punakeltainen lippu. Ja kukkivien omenapuiden varjossa, joiden
kukat ovat yhtä hennot kuin nuorten tyttöjen posket, astuu Saimi af Ek
onnesta loistavana pienen lapsensa, Olavin kanssa, jonka kirkkaissa
silmissä taivas kuvastuu.

Pitkin vanhan puutarhan käytäviä hän työntää hitaasti pieniä vaunuja,
jossa pitsipilvien peitossa lapsukainen nukkuu. Kaikkialla kukkivat
unikot ja ruusut levittäen tuoksuaan yltympärille. Kuinka hellästi
nuori äiti kumartuukaan lapsensa puoleen ja hymyilee hänelle! Olihan
tuo lapsi hänen aurinkonsa, hänen onnensa, hänen elämänsä suurin
tarkoitus. Hänhän tulevaisuudessa saisi ohjata hänen tietään.

Tuo lapsi oli tullut juuri silloin, kun elämä oli tuntunut hänestä
aivan tyhjältä ja tarkoituksettomalta; olihan hän se side, joka yhdisti
hänet jälleen Nilsiin ja hänen kotiinsa. Hänen oma poikansa! Millä
ylpeydellä hän lausuikaan nuo sanat.

Ja sillä aikaa kuin lapsi nukkui keväisen auringon hyväilyssä, kävi
Saimi istumaan syreenimajaan ja otti käsityönsä esille. Mutta pian hän
heitti työnsä penkille ja katseen leijaillessa yltympärille hän uneksi
rakentaen uudelleen tuulentupiaan.

Ajatuksissaan hän näki jo Olavin suurena. Ruumiiltaan hän on
täysiverinen af Ek, hänellä on isänsä silmät ja kookas vartalo, mutta
Saimi on antanut hänelle sielunsa: hänestä on kasvava aito-suomalainen
ja vieläkin enemmän! ... hänestä on varttuva aivan erikoinen ihminen,
harvinainen luonne, jalo ja rohkea mies, jonka katse aina on etsivä
ihanteita ja omatunto seuraava oikeutta. Oi! hänen poikansa! Hänestä on
varttuva äitinsä turva ja tuki, hän on sirottava hänen tielleen iloa ja
onnea... Hänestä on tuleva sitä paitsi Viikin kartanon herra!

Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli tämä kaunis maa, nämät metsät ja
pellot hänen omiaan. Puiden takaa pilkisti tiilisen tallirakennuksen
pääty, jossa kaksikymmentä hevosta kopisteli kavioitaan puhumattakaan
varsoista, ja kauempana oli navetta, jossa hollantilaisrotuiset lehmät
pureksivat puna-apilasta...

Siinä oli Olavin koko perintötila, kuninkaallinen perintötila!

Eikö se suuri onni, jota Saimi molemmin käsin oli tavoitellut, ollut
nyt hänen omansa? Lapsi täytti kokonaan hänen elämänsä. Saattoiko hän
toivoakaan sen suurempaa onnea?

Nils eli nyt aivan mallikelpoisesti. Hän oli jättänyt kaupunkimatkansa,
ja tuon onnettoman illan jälkeen hän oli elänyt aivan moitteettomasti,
niin ainakin Saimi luuli.

Hän oli usein poissa kotoa. Monet toimet, joita heidän maatilansa hoito
vaati, veivät häneltä kaiken ajan. Hän oli huvitettu maanviljelyksestä,
ja Saimi oli ylpeä siitä taidosta, jonka hän tällä alalla oli
saavuttanut. Nilsin työinto oli hänelle mieleen. Hänestä tuntui, että
hän rakasti miestään enemmän, kun tämä oli ahkerassa työssä.

Varhain aamuisin Nils läksi ratsain tarkastamaan tiluksiaan, ja
keskustelemaan pehtorinsa ja torppariensa kanssa, jotka usein
tarvitsivat hänen neuvojaan. Kaikki vaativat hänen aikaansa. Usein hän
palasi kotiin hyvin myöhään, parhaiksi päivällisille, palasi väsyneenä,
päivettyneenä, mutta tyytyväisenä ja nuortuneena ulkoilma-elämästä.

Ja kun Saimi, Olavi käsivarrellaan, hymyillen odotti häntä talon
kynnyksellä, niin oli Nils af Ek mielestään onnellisin mies maailmassa,
ja tunnusti onnensa ja ilonsa vaimolleen.

Mutta pilvet samentavat aina liian kirkasta taivasta! ...

Siten elämä kului Viikin kartanossa. Rouva af Ek oli tullut kuukaudeksi
lastensa luo. Nils oli hyvin onnellinen saadessaan pitää häntä luonaan,
ja Saimi koetti parhaansa mukaan olla kohtelias ja ystävällinen
anopilleen. Tämä puolestaan kohteli suvaitsevaisuudella miniänsä
oikkuja, sillä hän alkoi pitää yhä enemmän hänestä. Ja mitenkä hän ei
olisikaan ollut kiitollinen hänelle, joka oli lahjoittanut perillisen
hänen pojallaan ja liittänyt tämän erinomaisen oksan vanhaan,
lahonneeseen puuhun?

Ilo oli siis molemminpuolinen ja tavattomalla huomaavaisuudella ja
punnitsemalla jokaista sanaa koetettiin välttää yksin vähintäkin
väärinkäsitystä.

Eräänä päivänä ennen aamiaista, Nilsin loikoessa riippumatossaan
penkereellä, naiset istuivat puutarhassa, jossa Saimi mielellään vietti
päivänsä... Molemmat naiset, istuen mukavissa pajutuoleissa suuren
punavalkoisen puutarhasuojuksen alla, keskustelivat luonnollisesti
pienokaisesta. Lapsi, joka makasi ruohokentälle levitetyllä peitteellä,
seurasi ihmettelevin silmin suurta perhosta, joka liiteli hänen päänsä
yläpuolella... Ilma oli hyvin kuuma ja Saimi, kauniissa valkoisessa
puvussaan vilvoitteli itseään viuhkalla, iso-äiti sitä vastoin kutoi
pieniä töppösiä Olaville.

Rouva af Ek antoi muutamia iso-äidillisiä neuvoja ja Saimi kuunteli
niitä kohteliaasti. Samoinkuin hänen miniänsäkin ajatteli rouva af Ek
myös Olavin tulevaisuutta ja kuvitteli mielessään häntä jo suurena.
Kumartuen lapsen puoleen hän sanoi suudellen häntä:

— Kuinka onnellinen olenkaan, kun sinä ensi kerran sanot minua
iso-äidiksi!

Kääntyen sitten Saimin puoleen hän lisäsi:

— Kun hän kasvaa suureksi, niin te lähetätte hänet kai Helsinkiin
kouluun? Ja toivoakseni hän silloin saa asua iso-äitinsä luona, Saimi?
Minä tahdon jo edeltäpäin varata itselleni sen oikeuden.

Saimin kulmakarvat vetäytyivät ryppyyn, mutta hän vastasi nauraen:

— No, kun Olavi tulee kouluikään, niin hän joutuu tietenkin
suomalaiseen kouluun.

— Suomalaiseenko kouluun? sanoi rouva af Ek kiihkeästi. Eikö hänelle
sitten opeteta ruotsia, jota te ja me kaikki puhumme? Miksi hänet
pantaisiin suomalaiseen kouluun?

— Minusta se on aivan luonnollinen asia. Enkö minä ole suomenmielinen?

— Rakas lapsi, kyllä minä sen tiedän. Siksi onkin aivan luonnollista,
että hän oppii suomea sinulta, joka sitä osaat. Tietysti Olavin tulee
osata kumpaakin kieltä, mutta minä toivon sittenkin, että te annatte
hänelle ruotsalaisen kasvatuksen.

— Ei mitenkään. Olavi on Suomen kansalainen, ja siksi minusta on paljoa
luonnollisempaa, että hän saa suomalaisen kasvatuksen.

— Minun mielestäni sinun logiikkasi on väärä, rakas Saimi, sillä onhan
Olavilla isäkin; ja hän on ruotsinmielinen.

Vanha rouva puhui hyvin kylmästi.

— Sitä minä en ole unohtanut, mutta olen varma siitä, että Nils ei
vastusta minua tässä suhteessa.

— Mutta minä, jos tunnen oikein poikani, en usko, että hän antaa
myöten... sillä Olavin nimi on af Ek... Eikö totta? sanoi hän kääntyen
Nilsin puoleen, joka lähestyi heitä ja oli kuullut keskustelun lopun.

— On hiukan varhaista, äiti, puhua vielä koulusta ja tulevaisuudesta.

Ja hän suuteli vaimoaan ja äitiään, tyytyväisenä siitä, että hän oli
tullut ajoissa ehkäisemään heidän välistä kiistaansa.

— Entä sinä, Olavi, mitä sinä itse tuumit? Oletko suomen- vai
ruotsinmielinen? sanoi Nils leikkiä laskien ja hypitellen pienokaista
ilmassa.

Mutta tämä, kuin tuittupäinen suomalainen ainakin, alkoi huutaa täyttä
kurkkua. Leikki ei nähtävästi ollut pienelle miehelle mieleen...

— Katsos, hän ei hyväksy sitä kevyttä tapaa, millä hänen isänsä
käsittelee niin vakavaa kysymystä, sanoi Saimi nauraen.

— Ei, kultaseni, minä luulen, että hän tahtoo vain saada
päivällisateriansa, sillä hänen on nälkä; ja hymyillen Nils laski
lapsen äidin syliin...

— Tuleppa, pieni suomalaiseni, me kaksi ymmärrämme toisemme.

Äidin sylissä lapsi heti tyyntyi.

Ei kukaan ottanut vakavalta kannalta tätä pientä kohtausta. Mutta se
oli sittenkin jonkinmoinen enne: asia oli selvä...

Rouva af Ek ja Saimi tiesivät, että kaksi vastakkaista vaikutusta
tulisi taistelemaan lapsen tulevaisuudesta. »Kuka niistä saisi lapsen
puolelleen?» tuumi rouva af Ek katsellessaan Saimia, joka tarmokkaasti,
tapansa mukaan, astui ruohokentän poikki viedäkseen lapsen sisään...

Heti kun nuori rouva oli kadonnut näkyvistä, alkoi rouva af Ek taas
kutoa, tarkastellen salavihkaa poikaansa, joka oli istahtanut tyhjään
tuoliin ja seurasi silmillään vaimonsa kaunista vartaloa... Tuo katse
ilmaisi niin suurta ihastusta, että rouva af Ek siitä saattoi selvästi
nähdä, miten kysymys Olavin tulevaisuudesta tulisi ratkaistuksi. Nils
oli rakastunut vaimoonsa. Saimi hallitsi häntä kokonaan järjellään
ja tahdollaan, ja samalla myös sillä viehätysvoimalla, jolla hän
vaikutti Nilsin aisteihin... Äitiys oli saattanut koko Saimin olennon
kukoistukseen, ja tehnyt hänet vielä entistäänkin hurmaavammaksi.

Häntä vastaan oli mahdoton taistella. Se oli rouva af Ekin
tunnustettava. Huoaten hän kääri työnsä kokoon ja kääntyen poikansa
puoleen, joka oli kokonaan vajonnut helliin ajatuksiinsa, hän sanoi
hermostuneella äänellä:

— Anna minulle käsivartesi, poikani, minä lähden sisään.

Nils kiiruhti täyttämään äitinsä pyyntöä kohteliaana niinkuin ainakin,
ja saattoi hänet sisään. Painautuen sitten äitinsä puoleen hän sanoi
loistavin silmin:

— Eikö totta, äiti, minä olen onnellinen ihminen?

— Kyllä, lapseni. Mutta on paljoa helpompi saavuttaa onni, kuin
säilyttää se. Pidä varasi, Nils, onni on kumma kapine. Sitä ei saa
ennen aikojaan pakoittaa esille.

Nils ei vastannut mitään, sillä hän tiesi, että monet katkerat surut
olivat tehneet äidin synkkämieliseksi. Ja onnellinen hymy karehti yhä
hänen huulillaan.

Kesä, joka oli harvinaisen kaunis ja kuuma tänä vuonna, kului
nopeasti, liiankin nopeasti. Hyvinkin pian puiden kellertävät lehdet
ilmaisivat syksyn tuloa. Kaikki maatyöt olivat suoritetut. Viljaa
jauhettiin, heinää korjattiin latoihin! Suuret lintuparvet punaisten
pihlajamarjaterttujen houkuttelemina saapuivat Viikin kartanoon
tunkeutuen rohkeasti aina puutarhapenkereelle saakka jyviä nokkimaan.
Se oli varmin merkki syksyn tulosta, väittivät vanhat ihmiset.

Viikin kartanon puutarhassa, missä dahliat ja päivänkakkarat
prameilivat purppuraisina ja kullankeltaisina, kulki Saimi surullisin
mielin. Pari pakkasyötä, niin koko tämä komeus oli mennyttä!

Ajatellessaan pitkän talven tuloa, jota kestäisi kuusi kuukautta,
tunsi Saimi tällä kertaa syvää alakuloisuutta. Luonnon hiljainen
kuolinkamppailu, taistelu elämän puolesta kiusasi häntä suorastaan
ruumiillisesti. Pitkät ajat hän istui meren rannassa, harmaan ja synkän
taivaan alla.

Meri huokaili ja valitti jättiläislaineiden hyökätessä vihan vimmalla
graniittikallioita vastaan... Aallot odottivat kauhulla ikuisen
vihollisensa, talven tuloa. Meren valittava ja hurja musiikki hurmasi
Saimia. Kun tuuli vinkui vinhasti, oli hän ikäänkuin kuulevinaan
ihmisen valitusta ja avunhuutoa...

Ja iltasin nousi usva, tuo sakea sumu, joka kosteana ja kylmänä
tunkeutuu aina luihin saakka.

Silloin Viikin kartanossa pantiin kiireesti sisäikkunat paikoilleen ja
suljettiin balkongien ovet. Ja tulet paloivat takoissa kaiken päivää
levittäen kodikkuutta ympärilleen.

Saimi valitsi itseään ja lasta varten pari huonetta Nilsin työhuoneen
vierestä, sillä hän tahtoi joka hetki itse valvoa lasta. Lapsi
täytti kaikki hänen ajatuksensa. Hän laiminlöi hänen tähtensä kaikki
tuttavansa ja henkiset harrastuksensa. Ei edes politiikkakaan, joka
kuitenkin oli muuttunut yhä uhkaavammaksi, näyttänyt herättävän hänen
mielenkiintoaan.

Nils oli siitä hyvillään. Mutta samalla hän teki sen huomion, ettei
hänellä itsellään ollut juuri sanottavaa sijaa vaimonsa ajatuksissa.
Lapsi oli anastanut hänen paikkansa.

Hän ei kuitenkaan ilmaissut Saimille, missä määrin tämä
väliäpitämättömyys häntä suretti, sillä hän luuli voivansa voittaa
hänet jälleen tuhansilla pienillä keinoilla, joilla hän osoitti hänelle
huomaavaisuuttaan.

Sitä paitsi hän arveli, että aikaa voittaen Saimin äidinrakkaus
tyyntyisi. Mutta kopeudessaan ei Saimi lainkaan huomannut miehensä
helliä moitteita ja yhä edelleen löi hän häntä laimin. Silloin Nils
sanoi hänelle, tällä kertaa varsin jyrkästi, että hänen tuli hiukan
välittää hänestäkin. Mutta Saimi vastasi aivan levollisesti, että niin
kauan kuin lapsi oli pieni, kuului hän kokonaan hänelle.

Mutta Nils ei rauhoittunut. Hän kaipasi vaimonsa hellyyttä. Hänen
oli ikävä. Mutta kun hän näki, että Saimi oli yhä yhtä taipumaton ja
vetosi aina vain lapsen oikeuksiin, niin hän moitti katkerasti häntä
siitä, ettei hän ajatellut enää lainkaan vaimonvelvollisuuksia, vaan
ainoastaan äidin.

Nilsin kiihkeys pelästytti Saimia, ja käsitettyään, minkä vääryyden hän
teki häntä kohtaan hän koetti nyt jakautua sekä miehensä että lapsensa
välillä. Ja hän otti myös hiukan osaa elämään ulkopuolella kotia.

Mutta Nils tunsi sittenkin, kuinka kaukana kaikesta Saimi oli. Hänen
sielunsa oli kokonaan muualla. Kuinka toisenlainen hän oli nyt kuin tuo
entinen eloisa ja kiihkeä Saimi! Saimin kylmyys suututti Nilsiä, hän
valitti alituisesti ja pani toimeen kiihkeitä kohtauksia.

Saimi piti puoliaan, kiivaita sanoja vaihdettiin kummankin puolin,
ivallisia ja loukkaavia sanoja... Ja vähitellen se kuilu, joka
henkisesti eroitti heidät toisistaan, tuli yhä suuremmaksi...

Mutta vaikka Nils yhä rakastikin vaimoaan yhtä hellästi kuin ennen,
niin Saimin tunne häntä kohtaan katosi. Huomaamatta rakkaus oli
hävinnyt hänen sydämestään, ikäänkuin se ei koskaan olisi sitä
hallinnutkaan.

Mitenkä se oli mahdollista? Hämmästyneenä Saimi koetti keksiä siihen
oikeata syytä. Oliko hän koskaan oikein rakastanutkaan Nilsiä? Se
tunne, jota hän oli luullut rakkaudeksi, eikö se pikemmin ollut vain
intohimoa ja tunteiden kuohua, joiden olemassa olosta hänellä ei
ennen ollut aavistusta? Ei hän koskaan ollut rakastanut Nils af Ekin
todellista luonnetta, tuota hienoa elostelijaa. Hän oli rakastanut vain
omaa rakkausihannettansa, jolle hän oli antanut Nilsin piirteet...

Tehtyään tämän huomion syvä alakuloisuus valtasi Saimin mielen.

Mutta täytyyhän olla olemassa toisenkinlaista rakkautta, tuumi hän
mielessään, syvää ja voimakasta tunnetta... Mutta sellaista rakkautta
hän ei varmaan koskaan saisi kokea. Hänellä ei ollut siihen oikeutta,
koska hän oli ikiajoiksi sidottu Nilsiin. Ja Lapsi oli hänen ainoa
onnensa. Ja entistä enemmän hän antautui sille.

Kun Nils huomasi, ettei hän voinut enää voittaa entistä paikkaansa
vaimonsa sydämessä, heittäytyi hän epätoivoissaan huvitusten
pyörteeseen.

Entiset tottumukset palasivat jälleen. Nils läksi usein kaupunkiin ja
palasi vasta myöhään illalla hiukan liikutettuna, harmistuneena koko
maailmaan ja itseensä. Usein Saimi valvoessaan tuskissaan vuoteellaan,
näki aamun valkenevan; ennenkuin Nils oli kotona. Tällöin hän syytti
itseään tuntien olevansa suoranaisena syynä Nilsin moitittavaan
käytökseen... Mutta toisaalta, miten hän saattoi osoittaa hänelle
hellyyttä, jota hän ei tuntenut?

Ja vapautuakseen edesvastuusta hän lohdutti itseään sillä, että
Nils oli osoittanut taipumusta väkijuomiin jo heidän lyhyenä onnen
aikanaankin... Ei hänen rakkautensa eikä hellyytensä olisi voinut
voittaa tätä taipumusta.

Joulujuhlat lähestyivät. Nils kutsui ystäviään kaupungista kartanoon.
Niiden joukossa oli myös hänen serkkunsa, kapteeni Etter.

Ja nyt vietettiin hurjan iloista elämää: luisteltiin jäällä,
hiihdettiin, pidettiin päivällis- ja iltakutsuja.

Nils ei näyttänyt koskaan saavan kyllikseen. Aina valmiina
huvittelemaan ja vieraanvaraisena isäntänä hän iloitsi tästä
levottomasta ja kuumeisesta elämästä yhtä paljon kuin hänen vaimonsa
siitä kiusaantui. Mutta Saimin oli pakko talon emäntänä osoittaa
kohteliaisuutta vieraille, vaikkeivät nuo kutsut häntä lainkaan
huvittaneet.

Usein iltapuolisin saapui kaupungista koko liuta iloisia ystäviä, jotka
olivat lähteneet rekiretkelle. Kukin herra oli kutsunut naisen mukanaan
ja ajoi itse, kulkusten kilistessä hevosta, joka oli valjastettu
komeavällyisen reen eteen...

Välistä saattoi täten aivan odottamatta saapua taloon viisi tai kuusi
paria... Vain telefonissa oli ilmoitettu heidän tulostaan.

Luonnollisesti vieraiden tuli jäädä päivällisille. Ja kirkkaasti
valaistussa ruokasalissa kajahti silloin heleä nauru.

Usein ruuan jälkeen tanssittiinkin... Kapteeni Etter, joka oli taitava
soittaja, istahti pianon ääreen soittamaan tulista masurkkaa, ja hetken
kuluttua parit pyörähtivät hurjasti suuressa salissa, kunnes yö kääntyi
aamupuoleen.

Lemmenleikki oli tässä seurassa ylimmillään. Nils, entinen Don Juan,
mielisteli naisia, vieläpä erästä nuorta eronnutta rouvaakin. Hän
tahtoi täten herättää Saimin rakkauden jälleen eloon. Mutta Saimi,
vaikka hän olikin harmissaan, pysyi sittenkin aivan väliäpitämättömänä,
eikä ollut mitään huomaavinaan... Saimin kylmyys herätti silloin
Nilsissä vieläkin kiihkeämmän halun voittaa hänet jälleen omakseen.

Vaikka ovet olivatkin suljetut, niin tunkeutuivat sittenkin soiton
säveleet siihen huoneeseen, missä Olavi rauhallisesti nukkui.

Usein, kun seura yltyi liian meluavaksi ja kun imartelu ja mielistely
kävi liian vapaasti, pakeni Saimi lapsensa luo ja purskahti katkeraan
itkuun, kun hänen oli pakko elää tässä ympäristössä, johon hän ei
vähintäkään tuntenut kuuluvansa.

Siten kului useita vuosia...



V


Keskellä Senaatintoria Helsingissä seisoo Aleksanteri II:n, jalon
ja hyvän keisarin patsas... Kiitolliset kansalaiset koristavat sitä
kukilla, ja komeiden ruusukimppujen joukossa näkee usein vaatimattomia
metsäkukkiakin, jotka kansannaisen arka käsi on laskenut patsaan
juurelle... On toukokuun loppupuoli.

Aurinko paahtaa niiden suurien rakennusten kylkiä, jotka kilpailevat
herruudesta tämän torin varrella: siinä on senaatin palatsi,
yliopistorakennus, ja Nikolainkirkko, jonka valkea jättiläisrakennus
hallitsee koko kaupunkia. Yhtenä ryhmänä edustavat siten nämät kolme
rakennusta maan kolmea voimaa: uskontoa, oikeutta, tiedettä.

Vaikka onkin vielä varhainen aamu, on taaja ihmisjoukko kerääntynyt
yliopiston edustalle. Siinä on nuorten ylioppilaskokelaiden vanhempia
ja ystäviä, jotka odottavat sitä hetkeä, jolloin nuo nuoret, saatuaan
kuulla lopullisen ratkaisunsa yliopiston suuressa salissa, rientävät
portaita alas. Odottajilla on kädet kukkia täynnä, useimmilla kieloja.
Nauretaan ja jutellaan, vuoroin suomea, vuoroin ruotsia sillä
yliopistokin on kaksikielinen.

Äkkiä yliopiston raskas pronssiovi avautuu ja vaaleaverinen ja punakka
nuori tyttö ilmestyy ensimäisenä. Hänen perässään kiiruhtavat muut
nuoret ylioppilaat esille. Hetken aikaa nuori tyttö seisoo liikkumatta
korkeiden portaiden ylimmillä asteella, rypistäen kulmakarvojaan
sokaisevassa auringonpaahteessa, ja katse etsii joukon keskeltä
omaisia... Kas tuolla, isä ja äiti! ... »Hurraa! Minä olen hyväksytty!»
huudahtaa hän kirkkaalla äänellä ja hyökäten portaita alas hän
kiiruhtaa heidän syliinsä.

Suudellaan, onnitellaan, kysellään ja ahdistellaan, sitten jokainen
kiinnittää pienen kimpun nuoren tytön rintaan. Hetken kuluttua
hän on kuin kukkatarha, sillä kaikkialla on hänellä noita pieniä
kukkakimppuja, rinnassa, vyötäisillä, yksin käsivarsissakin,
ja riemukulussa häntä kuljetetaan puotiin, jossa hän saa
ylioppilaslakkinsa.

Suomalainen ylioppilaslakki! Millä ylpeydellä suomalainen nuori tyttö
painaakaan tuon lakin vaaleille suortuvilleen! Hän ei vaihtaisi sitä
kauneimpaankaan parisilaishattuun! Hiukan oudolta tuo valkoinen
samettilakki sittenkin näyttää, jota kultainen, seppeleen ympäröimä
lyyry koristaa. Mutta nuo erikoiset lakit sopivat sittenkin hyvin
heidän nuoriin kasvoihinsa ja viattomiin silmiinsä, antaen niille
herttaisen leiman.

Sillä välin kuin ruotsinmieliset ylioppilaat keräytyivät
Esplanaadinkadun varrella olevaan puotiin, suuntasivat suomenmieliset
askeleensa Aleksanterinkadulle... Kaikkialla kielikysymys oli mukana
eroittamassa...

Hiukan erillään ihmisjoukosta, joka alkoi jo hajaantua, seurasi
yksinäinen, noin kolmisenkymmenen korvissa oleva mies suurella
mielenkiinnolla vilkasta elämää ympärillään. Tämän nuorison innostus
miellytti häntä varmaan, sillä valoisa hymy kirkasti hänen tarmokkaita
kasvojaan ja hänen vilkkaat ja älykkäät silmänsä seurasivat
mielihyvällä tätä kaunista näkyä.

Vartalo oli keskikokoinen ja laiha, puku aivan harmaa ja hansikoitussa
kädessä oli komea keppi, johon hän kevyesti nojautui...

Tohtori Leino, Helsingin yliopiston opettaja, etevä historioitsija,
oli juuri tänä aamuna palannut kotimaahan useamman vuotuiselta
ulkomaanmatkalta, ja kuljeskelussaan kaupungilla oli hän sattumalta
joutunut näkemään näiden uusien ylioppilaiden iloa... Nähdessään nämät
nuoret oli hän lapsekkaalla mielihyvällä elänyt uudestaan omat entiset
muistonsa, jolloin hänkin riemun vallassa oli näyttänyt valkoista
lakkiaan nuorelle tytölle, lapsuudentoverille, jota hän salassa
ihaili...

Mitähän tuosta lapsuudenystävästä, iloisesta Saimi Tervulasta olikaan
tullut niiden neljän vuoden kuluessa, jolloin hän oli ollut poissa
maasta? Viimeksi hän oli nähnyt hänet pienellä asemalla, josta
Saarilaan noustiin...

Saimi läksi silloin pääkaupunkiin ilosta loistavin silmin ajatellessaan
ensimäistä talvea, jonka hän saisi suuressa maailmassa viettää.
Käsissään hänellä oli kukkakimppu, jonka hän arkana oli hänelle
antanut... Hän oli tullut asemalle jättämään Saimille hyvästi, sillä
hänenkin oli pakko lähteä matkalle, vielä paljoa pitemmälle, ja nuo
jäähyväiset tuntuivat hänestä tuskallisilta... Mutta Saimi ei ollut
huomannut hänen arkaa ihailuansa... Olihan hän rikas perijätär, jota
kaikki kumarsivat. Ja mitäpä hän olisi voinut hänelle tarjota? Ei muuta
kuin rakkautensa ja unelmansa...

Ja mietteisiin vaipuneena Leino poistui torilta ja kääntyi alas
Esplanaadinkadulle...

Hänestä oli hauska kävellä täten yksinänsä ja muistella entisiä
muistojaan ja tunnelmiaan...

Esplanaadi, kaupungin hienoin katu, on hyvin pitkä, ja sen molemmin
puolin kohoaa komeita rakennuksia, useita graniittisiakin... Puitten
varjot hyväilevät lukuisia vaaleita pukuja, jotka liikkuvat meren
rantaa kohti... Komeapukuinen joukko, niiden parissa noin kymmenkunta
valkolakkia, täyttää Kappelin penkereen; teen ja leivosten hyvä tuoksu
tunkeutuu sieltä aina meren rantaan saakka sekaantuen sataman hajuun,
ja musiikki ikäänkuin säestää suurten valkeapurjeisten alusten, pienten
veneitten ja höyrylaivojen hiljaista kulkua meren tyynellä pinnalla.

Muutamien pöytien ääressä istuu ruotsin- ja suomenmielisiä hyvässä
sovussa. Vain venäläiset upseerit muodostavat keskellä rauhatonta
valkolakkien merta ikäänkuin pieniä saaria, joita kaikki tarkasti
välttelevät. Leino, jonka mieli tekee olla yksin, kiertää Kappelin
taakse, astuu kenraalikuvernöörin synkän palatsin ohitse ja käy
istumaan eräälle penkille Esplanaadiin.

Täällä, kukkapenkereitten ja ruusupensaiden ympäröimänä seisoo
kansallisrunoilijan, Runebergin muistopatsas, miehen, joka »Vänrikki
Stoolin tarinoissa» on ääriään myöten ylistänyt isänmaanrakkautta ja
laulanut Suomen armeijan kunniaa, tuon armeijan, joka 1808—1809 vuoden
sodassa repaleisena ja ruotsalaisten hylkäämänä taisteli urhoollisesti
venäläistä sotajoukkoa vastaan. Sen voitot olivat kuitenkin turhat, ne
eivät voineet estää lopullista tappiota...

Maalaisväkeä astuu joukoittain käytävää pitkin. Naisten hiukset ovat
sileästi kammatut jakaukselle ja päässä heillä on pitkäripsiset,
vaaleat silkkihuivit. He pysähtyvät heittäen ihailevan silmäyksen
suureen runoilijaan, jonka isänmaallisia runoja jokainen suomalainen
osaa ulkoa. Joka talossa ovatkin Runebergin runoelmat raamatun
rinnalla, niin hyvin matalimmassa majassa kuin rikkaiden palatseissa.

Leino katselee heitä liikutuksen vallassa. Kuinka kelvollisilta ja
rehellisiltä näyttävätkään nuo kirkassilmäiset ja karheapiirteiset
talonpojat!

Suuressa maailmassa, jossa hän oli elänyt, hänen mielestään oli
kokonaan haihtunut tuo naiivi ja avonainen katse, joka oli niin kuvaava
suomalaiselle talonpojalle.

Joukko koululapsia lähestyy. Pieniä tyttöjä lyhyissä hameissa, ja
nuoria poikia, kirjat kainalossa, yhteiskoululaisia, jotka aamutuntien
päätyttyä ovat nyt menossa Fazerille leivoksia syömään. He nauravat ja
juttelevat sydämen pohjasta. Muutamat kansanlapset seuraavat heidän
jäljissään.

Kaikilla heillä oli siniset silmät ja sileä, liinanvalkoinen tukka;
tytöillä kaksi kireätä palmikkoa selässä, puhtaat pumpulihameet ja
puna- tai sinivalkoiset poikkiraitaiset sukat jalassa.

Leino tunsi mielensä lämpenevän katsellessaan tuota pientä joukkoa,
joka näytti niin liikuttavalta yksinkertaisuudessaan... Kuinka
mieluista oli kaiken ulkomaalaisen komeuden jälkeen nähdä näitä
kotoisia, vaatimattomia näkyjä! ...

Äkkiä kuului outoa ääntä. Melu lähestyi, se kuului torin puolelta...

Kadulla »issikat» käänsivät pienet hevosensa syrjemmäksi, ohikulkijat
pysähtyivät ja katsoivat taakseen kasvoillaan synkkä ilme.

Toiset, ikäänkuin pakoon menossa, kiiruhtivat puoteihin. Aivan äkkiä
koko katu tyhjeni... musiikki Kappelissa herkesi... Leinon mielestä
aurinkokin hetkeksi meni pilveen... Mikähän oli hätänä? tuumi hän
huolestuneena ja nousi paikaltaan.

Täyttä laukkaa kiiti joukko kasakoita katua pitkin hevosten kavioiden
kopistessa pyöreitä katukiviä vastaan. Sapelit kilahtelivat,
ja muutamia komentosanoja kajahti, kun venäläiset vahdit
kenraalikuvernöörin palatsin edustalla tekivät kunniaa... seuraavassa
hetkessä kasakat olivat jo kaukana.

Mutta kasakkojen ilmestyminen oli sittenkin ehtinyt lamauttaa kaiken
viattoman iloisuuden, ja kesti hetken aikaa, ennenkuin kaupunki,
häveten tätä sotilaallisuutta, alkoi taas elää...

Kauhistuneena tästä näystä, joka oli ikäänkuin taisteluvaatimus
Suomelle, aikoi Leino poistua Esplanaadilta, joka on koko kaupungin
keskustana... Mutta hänen huomionsa kiintyi erääseen naiseen, joka
suuntasi kulkuaan Esplanaadia kohti, ja epäröiden hän pysähtyi.
Vaistomaisesti hänen silmänsä seurasivat tuota naista, sillä hänen
liikkeissään tuntui olevan jotakin tuttua... Hänellä oli yllään sininen
kävelypuku ja sen alla ohut valkoinen pusero, ja hänen nuorekkaita,
kauniita kasvojaan varjosti suuri, musta olkihattu, jota koristivat
komeat sulkatöyhdöt...

Hän astui nopeasti, katsoen suoraan eteensä, kiinnittämättä huomiotaan
siihen, mitä hänen ympärillään tapahtui. Kädessä hänellä oli pieni,
punaisella nauhalla sidottu käärö. Vasta sitten, kun hän oli aivan
lähellä, tunsi Leino hänet. Nopeasti hän astui häntä kohti nostaen
hattuaan ja huudahtaen loistavin katsein:

— Saimi Tervula!

Nainen pysähtyi, punastui eikä tuntenut puhuttelijaa heti; mutta äkkiä
iloinen ilme puhkesi hänen kasvoillaan esiin:

— Oi! tekö se olette! Suokaa anteeksi, etten heti tuntenut teitä, mutta
teidän sileäksi ajetut kasvonne ovat muuttaneet ulkonäköänne!

Sydämellisesti hän ojensi Leinolle molemmat kätensä ja lisäsi:

— Miten iloinen olen tavatessani teidät ja saadessani olla ensimäisiä,
jotka toivottavat teidät tervetulleeksi taas Suomeen!

Leino ei voinut irroittaa katsettaan lapsuudenystävänsä loistavista
kasvoista, ja ihastuneena hän kuunteli tätä ääntä, jonka pienimmätkin
värähtelyt olivat hänelle ennestään niin tuttuja; vaistomaisesti he
alkoivat astua rinnakkain, suunnaten askeleensa satamaa kohti...
Vähä-väliin he pysähtyivät:

— Minä näin sanomalehdistä, että teidän oli määrä tänään palata. En
tiennyt, että laiva Kööpenhaminasta jo oli saapunut... Te olette paljon
matkustellut?

— Olen, olenhan nähnyt koko laajalta maailmaa. Kävin aina Aasiassa
asti, Himalayan seuduilla, jossa suomalaisten kehdon sanotaan olevan.
Kirjoitan parhaillaan historiallista teosta suomalaisista... Sitten
kävin Unkarissa serkkujamme tervehtimässä, sanoi hän nauraen... Minä
kerron matkoistani ensimäisessä esitelmässäni yliopistolla, huomenna
iltapuolella... Ehkäpä tekin tulette kuuntelemaan?

— Tietysti, vaikka asunkin maalla, olen ollut kolme vuotta jo
naimisissa...

Saimi puhui nopeasti, katsomatta Leinoon... Hänellä oli hämärä tunne
siitä, että lapsuudenystävä oli ollut hiukan huvitettu hänestä...

— Naimisissa! toisti Leino hämmästyneenä. Sitä ei kukaan ole kertonut
minulle... Mutta matkalla ollessa vieraantuu niin helposti ystävistään.
Te olette siis naimisissa?

Ja kun Saimi ei vastannut mitään tuntiessaan salatun moitteen noiden
sanojen alla, kysyi Leino edelleen:

— Kenen kanssa?

— Nils af Ekin... Mieheni on tilanomistaja ja me asumme Viikin
kartanossa, lähellä Helsinkiä.

— Entäs... oletteko te onnellinen? Suokaa anteeksi epähienouteni,
huudahti Leino huomatessaan, että Saimi jälleen punastui...

Tuo sopimaton kysymys oli hänen tahtomattaan livahtanut hänen
huuliltaan. Hän oli ikäänkuin astunut harhaan. Hän ei tuntenut enää
entistä ympäristöään. Kaikki oli kokonaan muuttunut Suomessa!

— Minulla on pieni, ihastuttava poika, vastasi Saimi vältellen.

Puhuessaan lapsestaan Saimin ääni ilmaisi hellyyttä ja ylpeyttä.

Leino ei voinut pidättäytyä sanomasta:

— Kylläpä elämä tuottaa meille monta yllätystä! En koskaan olisi voinut
aavistaa, että ensimäinen nainen, jonka tapaisin kotoisella maaperällä,
olisi pieni lapsuudenystäväni, jonka kanssa muinoin leikin Saarilan
kauniissa puutarhassa... Rakas vanha Saarila! ... Käyttekö siellä usein?

— Oi! te ette tiedä, että täti raukkani on kuollut, siitä on tuskin
vuottakaan. Aivan äskettäin vasta heitin surupukuni... Ja Saarila
on kokonaan muuttunut. Tätini perusti sinne orpokodin. Nykyään
noilla varjoisilla lehtikujilla juoksentelee parikymmentä lasta...
Oi! muistattehan, Aarno... — Saimi epäröi hetken, ennenkuin hän
uskalsi nimittää häntä ristinimeltä — kuinka me olimme piilosilla
tuossa vanhassa puutarhassa, jossa kasvoi »keisarinkruunuja» ja
»luutnantinsydämiä»?

— Enkö minä muistaisi? Aivan kuin eilispäivän! Aasiassa,
yksinäisyydessäni, korkeilla vuorilla ollessani tai oleskellessani
yksinäisissä kylissä teltassani, kun kaikki nukkuivat ja yksinäisyys
painosti minua, palasivat mieleeni lapsuudenmuistot... Ja minä
ajattelin pientä tyttöä, jolla oli pitkät vaaleat palmikot ja joka
kiusasi minua alituisesti... Nyt minun keijukaisprinsessastani on
tullut hieno nainen ja onnellinen äiti...

— Entäs te, te olette nyt kuuluisa mies, innokas isänmaanystävä,
huudahti Saimi koettaen tekeytyä iloiseksi, sillä hänen äänensä
oli kovin surullinen... Uskokaa minua, minä olen seurannut kaikkia
teidän matkojanne sanomalehdistä... Kaiken sen, minkä he ovat
kertoneet kuuluisasta kansalaisestamme, osaan minä aivan ulkoa.
Minä tiedän, minkä menestyksen te olette saavuttanut Lontoossa,
ja nyt viimeksi Kööpenhaminassa... Minä tiedän, että olette monen
tieteellisen seuran jäsen... Oi! kuinka minä olen ylpeillyt vanhasta
lapsuudenystävästäni... ja kuinka iloinen olen tavatessani hänet
jälleen.

Saimi katsoi Leinoa suoraan silmiin nähdäkseen hänet taas aivan kuin
ennenkin... Hetken aikaa heidän katseensa sulivat toisiinsa ja silmissä
heijastui yhteinen ilo.

Sitten kääntäen pois katseensa mutisi Leino:

— Oi! Saimi, te olette aivan ennallanne! ... aina valmis lausumaan
lohduttavia sanoja... Kiitos teille näistä sanoistanne, jotka suuressa
määrässä helpoittavat takaisin tuloani kotimaahan, jossa olen aivan
yksin, jossa ei kukaan läheinen odota minua.

— Ja te, te olette sama tuittupää kuin ennenkin käydessänne Saarilassa,
kiihkeä ja itsepäinen, kun isänne tahtoi teistä pappia, sanoi Saimi
nauraen.

Toisiinsa syventyneinä he olivat koneellisesti astuneet Kappelin
ohitse huomaamatta tuttavia, jotka tervehtivät heitä. Ja astuttuaan
tyhjän torin poikki he saapuivat satamaan, jossa pienestä valkoisesta
höyryaluksesta tuprusi savua...

— Tällä laivalla minä palaan kotiin, sanoi äkkiä Saimi riistäytyen irti
muistoistaan. Tulin tänä aamuna aivan yksin kaupunkiin onnitellakseni
erästä nuorta tyttöä, joka sai ylioppilaslakkinsa.

— Olitteko tekin aamulla yliopiston edustalla? huudahti Leino
hämmästyneenä.

— Olin... Entäs te? ...

— Minä myöskin. Katsokaas, Saimi, te näkymättömänäkin veditte minua
puoleenne...

— Sen minäkin luulen, ja toivon hartaasti, että piakkoin voisin vetää
teidät Viikin kartanoonkin... Huomenna tulen luennolle ja niinpian
kuin teillä vain on vapaata aikaa, toivon saavani teidät luoksemme.
Lupaattehan, eikö totta? Tulettehan varmaan?

Laivarannassa Saimi puristi Leinon kättä. Sitten hän astui kevyesti ja
notkeasti laivaan.

Matkustajia saapui rantaan. Siinä oli hirveätä hälinää, korien-
ja pakettientuojia vaikka kuinka paljon, aivan mahdotonta vaihtaa
sanaakaan tällaisessa melussa.

Paljain päin katseli Leino Saimia, joka haki itselleen paikan laivan
kokkapuolelta... Samassa hän huomasi pienen paljasjalkaisen tytön,
jolla oli kaupan kielokukkia; hän osti kimpun, ja kumartuen eteenpäin
hän ojensi sen Saimille laivan juuri irtaantuessa rannasta.

Silmät ilosta loistaen hän huudahti:

— Onnea matkalle.

Ja Leino pisti kiiltävän hopearahan pikku tytön kouraan, joka jäi aivan
sanattomaksi tällaisesta anteliaisuudesta.

Nojautuen molemmin kyynärpäin laivan reunaa vasten katseli Saimi
Leinoa, jonka olennon rajaviivat häipymistään häipyivät, ja hän tunsi
suurempaa iloa tämän odottamattoman kohtauksen johdosta, kuin mitä hän
tahtoi itselleen tunnustaa.

Hänellä näytti olevan tavattoman voimakas tahto, mutta samalla hän
oli hyvin tunteellinen, tuumi Saimi mielessään. Aivan kuin muinoin
nuorena poikanakin... Ja hänen harmaanvihertävissä silmissään, jotka
alituisesti vaihtelivat väriään, heijastuivat kaikki meren eri
vivahdukset... Oi! kuinka toisellainen hän oli kuin kaikki ne miehet,
joiden seurassa hän tavallisesti oli... Yksin hänen käytöksensä,
hänen pukunsa kuosi, kaulahuivin hillitty väri ilmaisi hienostunutta
aistia... Ja hiukset, jotka olivat tummanruskeat väriltään, olivat
vasemmalta puolelta jakauksella, muoti, mikä ei lainkaan ollut
tavallinen Suomessa... Pienimpäänkin yksityiskohtaan hänen olennossaan
oli Saimi kiinnittänyt huomionsa...

— Ei, ulkomuodoltaan hän ei ole suomalainen vähimmässäkään määrässä,
tuumi Saimi, sillä hänen kasvonsa ovat hienot ja kapeat, nenä kaareva
ja hipiä kalpea... Suomalaiset ovat tavallisesti vaaleanverisiä,
pyöreäkasvoisia ja punakoita... Mutta sydämeltään ja luonteeltaan hän
on aitosuomalainen, päätti Saimi edelleen ikäänkuin puolustukseksi,
jotta hän ei tuntuisi liian vieraalta omalle heimolleen...

Laivan pujotellessa luotojen ja saarien lomitse, pysähtyen huviloiden
rantaan, laskien väkeä maihin ja ottaen uusia matkustavia, tunsi Saimi
valtavan ilontunteen kohoavan rinnassaan. Ensi kertaa vuosikausiin oli
hän kuullut oman äänensä, omien tunteittensa kaiun... Ja hän tunsi
olevansa vähemmän yksin maailmassa...



VI


Uupuneena kiihkeästä työstä oli Leino palatessaan Suomeen toivonut
löytävänsä turvallisen ja rauhallisen sataman, jossa hän voisi
lepuuttaa sieluaan ja ruumistaan. Hän oli hautonut mielessään hilpeitä
tuumia: lähteä kesäksi Savoon saadakseen jälleen nähdä entisen
lapsuutensa kodin, tuon yksikerroksisen, keltaisen rakennuksen
tuuheiden puiden ja pensaiden keskellä, jossa hän oli viettänyt
surullisen lapsuutensa ankaran isän kurittamana ja uskonnollisen äidin
hoivaamana, jonka huulet eivät olleet koskaan hymyyn taipuneet. Joka
kerta, kun isän ankaruus nosti hänen mielensä kapinaan, oli hän paennut
Saarilaan, järven toiselle puolen. Siellä hänen pieni, surunpainostama
sydämensä oli aina löytänyt lohdutusta... Saarilan iloisen nuoren
neiden keveä käsi oli parantanut kaikki hänen sydämensä haavat...

Siitä ajasta saakka oli Saimin kuva painunut syvälle hänen mieleensä...
Hänen nuoruutensa oli ollut raskasta taistelua, samalla kertaa sekä
opiskelua että elatuksen hankkimista... Hän ei ollut koskaan saanut
kokea toveriensa viatonta iloa Hänen luja tahtonsa yksin oli antanut
hänelle voimaa kestämään kaikkia niitä nöyryytyksiä, jotka seurasivat
köyhyyden mukana, ehkäpä myöskin... pienen lapsuudentoverin muisto, tuo
ainoa valonsäde hänen elämässään...

Hän oli nyt päässyt miltei päämääränsä perille... Kaunis tulevaisuus
oli hänelle avoinna... Hänen nimensä historioitsijana alkoi jo olla
tunnettu, teoksillaan hän oli ansainnut hyvin ja onni näytti hymyilevän
hänelle.

Oi! kaikki nuo unelmat kunniasta, kuinka turhia ne olivat hänen
mielestään tänä hetkenä, jolloin hän tunsi itsensä niin vieraaksi
omassa maassaan. Ei omaisia, ei kotia, ei kerrassaan mitään. Oi! kuinka
yksinäisyys painosti häntä! ... Mielellään hän olisi luopunut kaikesta
menestyksestä ja kunniasta, jos hän olisi voinut sulkea syliinsä sen
ainoan olennon, johon hän oli kiintynyt. Mutta tuo ilo oli häneltä
kielletty.

Tuntien vastustamatonta halua saada vapaasti hengittää ja liikkua Leino
astui mietteisiinsä vaipuneena Tähtitornin vuorelle, josta avautuu
silmien eteen aava meri, laaja Suomenlahti syleillen hellästi niemen
kärkeen rakennettua pääkaupunkia.

Raitis tuuli karkoitti hiukan hänen alakuloisia mietteitään. Kaukana
taivaanrannassa hän näki Gråhaaran majakan, tuon tulisilmän, joka
pimeän ja sumun halki ensimäisenä tervehtii valollaan kotimaahan
palaajata... Ja Viaporin linna, jonka kanuunat olivat käännettyinä
hymyilevää kaupunkia kohti, kimalteli auringonsäteissä.

Oi! tuo Viapori! ... Sen antautuessa vanha ruotsalainen maakunta oli
muuttunut suuriruhtinaskunnaksi, jota venäläinen keisari hallitsi... Ja
kuitenkin, kuinka jokaista kovaa iskua seurasi aina jokin hyvitys...

Jollei Suomea olisi riistetty Ruotsilta, niin ehkei tätä kansallista
herätystäkään olisi ollut, josta hän oli niin ylpeä...

Meren ulapalla oli venäläisiä mustia torpeedolaivoja ja korkealla
kummulla, sillan toisella puolella, kohosi kopeana ja kauniina,
ikäänkuin alituisena varoituksena, venäläinen kirkko kullattuine
kupuineen.

Jostakin kaukaa kuului venäläisen laulun säveleitä tuulen kannattamina
tänne saakka...

— Kuinka kaikki Suomessa on muuttunutta! huudahti Leino epätoivoissaan,
ja hän laskeutui jälleen nopeasti alas kaupunkiin...

Mutta hän oli kuulevinaan myrskyn ryskettä, joka pauhasi jossakin
idän puolella; myrskyn, jonka huminaan sekaantui kiusatun kansan
tuskanhuuto...



VII


Yliopiston suuri sali oli ääriään myöten täynnä. Tohtori Leino,
pitkässä mustassa takissa astui kateederiin... Valo, joka lankesi
liinaisten uudinten läpi huoneeseen, kalvensi hiukan hänen kasvojansa
ja voimakasta profiiliansa...

Tarkastettuaan nopeasti yleisöä, jonka suurimmaksi osaksi tiedemiehet
ja ylioppilaat muodostivat, hän silmäsi ensin Saimi af Ekiin, joka
istui puoliympyrän muotoisen salin etumaisimmilla penkkiriveillä aivan
häntä vastapäätä, ja alkoi sitten esitelmänsä suomalaisen kansan
alkuperästä.

Ensimäisillä sanoillaan hän voitti jo kuulijakuntansa... Hänen
metallinen ja varma äänensä halkaisi ilman. Hänen lyhyt ja selvä
sanontatapansa ilmaisi, että hän oli varma asiastansa...

Hän kertoi ensin matkastaan Aasiassa, missä hän oli etsinyt Suomen
kansan kehtoa, ja mistä suomalaiset kansanvaelluksen aikana olivat
siirtyneet pohjoisempiin maihin.

»6:nnella vuosisadalla, sanoi hän, oli Bjarmien maa, meidän esi-isiemme
alkukoti, ollut sangen kukoistava ja siihen kuului laajoja aloja
Vienanmeren ja Uralvuorten välillä. Bjarmien maa oli koko suomalaisen
rodun keskus ja pyhättö ja siellä kiersi Pohjolan ja Itämaiden
runoniekkojen ihmeellisiä runoja...»

Leino puhui suomea, tuota soinnukasta ja vokaalirikasta kieltä... Hänen
suussaan se muuttui suorastaan musiikiksi. Mitä kauemmin hän puhui,
sitä valtavammin hän kiehtoi kuulijoiden mielet. Hänen ihmeellinen,
taipuisa, pehmeän hyväilevä, rukoilevan nöyrä, ylpeä ja rohkea äänensä
taipui helposti eri tunnelmien sävyyn ja tunkeutui kaikkien sydämiin
herättäen ihastusta ja intoa. Hetken kuluttua ei koko salissa ollut
ainoatakaan, jota hän ei olisi vallannut...

Yleisö pidätti hengitystään, seurasi jokaista hänen sanaansa ja tunsi
samaa isänmaallista innostusta kuin hän itsekin...

»Meitä on nimitetty nuoreksi kansaksi, jatkoi hän ... Minä panen
siihen vastalauseeni. Eikö Kalevala syntynyt meidän keskuudessamme
jo 8:nnella vuosisadalla, tämä ihmeellinen eepos, joka on ensimäisiä
koko maailmassa. Sellaiset eepokset eivät synny aikakausina, jolloin
kansa on jo kypsä, on saavuttanut lopullisen luonteensa ja kaikki sen
rajat ovat jo tarkalleen määrätyt... Ne syntyvät kansojen olemassaolon
kulta-aikana, jolloin koko kansa on yhtenä kokonaisuutena, jolloin
samat ajatukset, sama usko ja sama sivistys on kaikille yhteinen... Ja
tällaisena loisto-aikana runoileminen ei ole vain yksityisen oikeutta,
muutamien harvojen, jotka eivät voi antaa ilmaisumuotoa muulle kuin
omille tunteilleen, vaan koko kansa haltioituu ja laulaa... Ja
kuvatessaan lauluillaan samalla kertaa sekä sitä ulkonaista elämää,
jota se näkee ympärillään, että sitä sisäistä elämää, joka kukoistaa
sen omassa rinnassa, tuopi se ilmi kaiken sen, mikä on kuvaavaa koko
kansalle. Ennen kaikkea Kalevalassa hämmästyttää meitä se ihanteellinen
sävy, joka puhkeaa siitä joka puolelta ilmi, sen jalo ja valoisa
elämänkäsitys. Vuosisatoja on kulunut Kalevalan synnystä, mutta
suomalainen rotu on pysynyt samana, uskollisena ihanteelleen...»

Nyt kajahtivat kaikuvat hyvähuudot. Eläköön Leino! huudettiin joka
taholta. Sanoin selittämätön innostus puhkesi esiin tässä juhlallisessa
salissa, jota kaksinkertaiset kreikkalaistyyliset pilarit kannattivat...

Liikutettuna ja kalpeana Leino kuunteli tätä riemunpurkausta etsien
katseillaan Saimia... Hänkin oli melkein yhtä kalpea, mutta Leino
huomasi hänen silmissään sellaisen ihastuksen välkkeen, että se tuotti
hänelle paljoa suurempaa tyydytystä kuin kaikki hyvähuudot...

Kun innostus oli tyyntynyt, jatkoi hän:

»Jokainen kärsimyksen ajanjakso herättää intohimoja, nostattaa esiin
luonteita, jotka eivät ole maalle eikä kansalle kunniaksi... Mutta
samalla se kasvattaa myöskin suuria ja uhrautuvia luonteita... Miten
paljon nykyisenä hirveänä aikanammekin voisi kertoa niiden miesten
rohkeudesta, jotka ovat uhranneet kaikki maansa puolesta! ...
Kohottakaamme kaikki katseemme ihannetta kohti toivoen Suomelle vielä
onnen aikaa... Eläköön Suomi ja suomalaisuus! ...»

Innostuksen myrsky valtasi koko salin. Ylioppilaat, sekä miehet että
naiset heiluttivat lakkejaan kuin valkoisia lippuja.

Mutta Leino ei näyttänyt panevan huomiota kunnianosoituksiin. Hänen
silmänsä etsivät vain häntä, jolle hän koko ajan oli puhunut... Saimi
oli saanut hänet haltioitumaan; hänen hyväksymistään hän koko ajan
oli toivonut. Hän oli tahtonut näyttäytyä tuolle naiselle, jota hän
rakasti, etevänä miehenä, voittajana, jolle tulevaisuus hymyili,
eikä vain entisenä köyhänä, vaatimattomana poikana... Ja hän oli
täydellisesti onnistunut.

Hän ymmärsi sen tuosta liikutetusta katseesta, jolla Saimi vastasi
hänen katseeseensa.

Hän tunsi, että sama tunne sai heidän kummankin sydämet sykkimään, sama
aate yhdisti heitä: kansallisuuden side.

Kun Leino astui alas kateederista, ympäröivät professorit ja ystävät
häntä joka taholta. Hän ei huomannut Saimin lähtöä.

Suosionosoitukset kajahtivat yhä vielä Saimin korvissa, kun hän kohtasi
eteisessä miehensä komea hattu päässä, hienona ja uusissa hansikkaissa.
Tuo näky herätti Saimin ikäänkuin taikaunesta. Ei koskaan Nils ollut
tuntunut hänestä niin vieraalta koko hänen sisälliselle ihmiselleen
kuin tänä hetkenä.

— No, miten hän puhui? kysyi Nils väliäpitämättömästi.

— Aivan ihmeteltävän hyvin! sanoi Saimi antamatta sen enempiä
selityksiä.

Hän ei tahtonut Nilsille mielellään näyttää innostustaan, sillä hän
teki usein pilkkaa hänen suomalaisesta innostaan.

— Sääli, ettet sinäkin ollut kuulemassa! lisäsi hän sitten.

— Hyvänen aika, enhän minä ymmärrä suomea. Ja vain ihailla
esitelmänpitäjää, se ei olisi kannattanut, olihan niitä ilmankin
kylliksi, koska suosionosoitukset kuuluivat tänne saakka... Nehän
huusivat kuin hullut...

Saimi ei vastannut mitään.

— Minä ostin piletit täksi illaksi teatteriin. Siellä esitetään hyvin
hauska huvinäytelmä. Me saamme nauraa...

— En minä ole puettu, vastusteli Saimi, sillä hänen ei tehnyt mieli
seurata Nilsiä sinne.

— Tuo pitsipusero on erittäin hyvä ja hattusi on myöskin komea,
vakuutti Nils tuntijan ilmeellä. Jos tahdot keksiä jonkun verukkeen,
niin tuumi jotakin parempaa, sanoi hän leikkiä laskien.

— No niin, jos mielesi tekee, niin mennään, myöntyi Saimi.

Mutta pitkin iltaa, kun toiset naiset nauroivat täyttä kurkkua
saksalaiselle huvinäytelmälle, ajatteli Saimi vain Leinoa, joka varmaan
oli mennyt Kansallisteatteriin. Juuri samana iltana näyteltiin siellä
kotimaista murhenäytelmää, jonka pääosaa esitti Ida Aalberg, Pohjolan
Sarah Bernhardt.

Seuraavana päivänä sanomalehdet, vieläpä ruotsalaisetkin selostivat
Leinon loistavaa esitelmää ennustaen, että hänestä oli vielä nouseva
suomalaisen puolueen tuki ja kunnia.

Aamiaispöydässä Nils näytti näitä kiittäviä kirjoituksia Saimille ja
sanoi hiukan äreästi:

— Minä en tiennyt, että sinun lapsuudenystäväsi, kotipitäjäsi köyhän
lääkärin poika olisi mikään kuuluisuus... Voi sitä miekkosta! Hänellä
on syytä Caesarin tavoin sanoa: tuli, näki, voitti!

— Pilkkaa sinä niin paljon kuin tahdot, Nils, mutta voin vakuuttaa
sinulle, että sellaista kaunopuhujaa kuin hän ei meillä ole toista,
sillä meidän parhaatkin puhujamme esittävät äärettömän yksitoikkoisesti
ja ikävästi sanottavansa.

— Sinähän voit sitä asiaa paremmin arvostella kuin minä, sillä minä en
käy koskaan esitelmiä kuuntelemassa. Milloin tohtori Leino kunnioittaa
meitä käynnillään?

— Hyvinkin pian, toivoakseni. Tekeekö sinun ehkä mielesi tehdä hänen
tuttavuuttaan? kysyi Saimi hiukan pilkallisesti.

— Ehkäpä kyllä, vastasi Nils lyhyesti.



VIII


Saimi istui mukavassa kiikkutuolissa merenpuoleisella penkereellä ja
luki Marcel Prévostin romaania »Vierges fortes». Samoinkuin kaikki
suomalaiset naiset luki hänkin aivan sujuvasti ranskaa.

Kepeä tapa, millä suuri kirjailija käsitteli suomalaisia naisia,
huvitti häntä...

Ehkäpä se on vaatimattomuutta, tuumi hän mielessään, ehkäpä se kuuluu
suurten kirjailijoiden erikoisoikeuksiin, että he voivat käsitellä
tavattomalla varmuudella asioita, joita he eivät yhtään tunne...

Hän oli niin vaipunut lukemiseensa, ettei hän kuullut lainkaan, kun
palvelijatar ilmestyi salin lasiovelle ja kysyi, ottaako rouva herra
Leinon vastaan. Hän sai uudistaa kysymyksensä.

— Herra... ei ole kotona. Sanoitteko herra Leino? ... No, mutta
tietysti, käskekää astumaan sisään ja ilmoittakaa herralle kun hän
palaa kotiin... vastasi Saimi iloisen yllätyksen vallassa.

Ja heittäen romaaninsa hän tarkasteli nopeasti pukuansa; hänellä oli
yllään vaaleansininen pumpulihame, joka oli koristettu vadstenalaisilla
pitseillä. Se puki häntä, sen hän tiesi. Hänellä oli juuri sen
verran aikaa, että hän ehti kiinnittää parilla hiusneulalla tuulessa
pörrööntyneet suortuvansa, kun tohtori Leino visiittipuvussa ilmestyi
hänen eteensä.

— Suokaa anteeksi, että otan teidät täällä vastaan, sanoi Saimi pyytäen
häntä istumaan; mutta minä rakastan tätä nurkkaa ja täällä minä istun
aina lähimpien ystävieni kanssa.

— Kuinkas muuten, Saimi! Tämä veranda on ihana. Ja millainen näköala
täältä on! Aivan verraton! huudahti Leino.

— Eikö totta? Eipä uskoisi olevansa kylmässä Suomessa, aivan
pohjoisnavan kynnyksellä, sanoi Saimi ylpeänä.

Kahden valkoisen pylvään välissä, joita köynnösruusut kokonaan
peittivät, istuivat he yhdessä jutellen, taustanaan syvänsininen meri,
jonka pinnalla purjeveneet kiitivät levitetyin siivin kuin valkoiset
joutsenet. Ja keskellä meren sineä kohosi tummina pilkkuina saaria ja
luotoja, milloin paljaita kalliokareja, joilla lokit ja villihanhet
asustivat, milloin hymyileviä saaria, joilla vihannat koivut
rehoittivat. Puutarha, jonka keskellä kartano sijaitsi, laskeutui aina
meren rantaan saakka.

Kaukana taivaanrannassa kulki Ruotsia kohti suuri höyrylaiva tupruttaen
sakeaa savua...

— Kun näen noiden laivojen kulkevan ohi, kuvailen aina mielessäni
seisovani niiden kannella ja kulkevani kauas, kauas tuntemattomiin
maihin... Mutta tuolla on se, joka saa kaikki salaperäiset matkani
häipymään...

Ja Saimi osoitti kädellään Olavia, joka vaaleine kiharineen ja
valkoisessa puvussaan näytti keskellä ruohokenttää ikäänkuin suurelta
päivänkakkaralta...

Silmät pyöreinä päässä, sormi suussa poika tarkasteli vierasta herraa
äidin rinnalla.

— Tulehan pian, kultaseni, tule tervehtimään Aarno-setää, sanoi Saimi
pojalle.

Pienokainen totteli heti. Heittäen hoitajansa hän suuntasi askeleensa
verandaa kohti. Astuen sitten suoraan Leinon luo hän ojensi hänelle
pienen kätensä ja sanoi:

— Hyvää päivää, setä!

— Terve, pikku Olavi! Annappa minulle suuta!

Ja Leino kumartui lapsen puoleen, joka käänsi hänelle rusoittavan
poskensa. Ja täytettyään kaiken kohteliaisuuden kiiruhti Olavi niin
nopeasti kuin hänen pienet jalkansa sen sallivat hoitajansa ja
leikkikalujensa luo kuulematta vähääkään äitinsä ääntä.

— Hänellä on jo oma tahtonsa! ... Ihmeellistä, kuinka kolmen-vuotias
lapsi voi olla itsepäinen!

— Onko se ihmeellistä! ... Minun mielestäni hän tulee aivan äitiinsä...

— Kiitos! Teidän mielestänne minä olen kovin omapäinen!... Ulkonaisesti
on Olavi ainakin ihan isänsä kuva...

— Ehkä... Mutta hänellä on teidän ilmeenne, teidän uneksiva katseenne...

— Toivoakseni hänellä ei ole sitä. Meidän päivinämme uneksiminen on
vain onnettomuudeksi. Joka hetki ruma todellisuus tuottaa pettymystä...
Paljoa parempi Olaville, jos hänestä tulee käytännöllinen nykyajan
mies...

— Sellainen kuin hänen isänsä on! kuului Nilsin leikkisä ääni,
hänen astuessaan käsi ojossa Leinoa kohti, joka oli noussut pystyyn
huvitettuna tällaisesta esityksestä.

— Iloitsen saadessani tehdä teidän tuttavuuttanne, tohtori Leino.
Vaimoni ei puhu enää muusta kuin teistä. Hän on kovin mielissään
tavattuaan teidät jälleen, ja hänen ilonsa on minunkin.

— Hyvä herra, ilo on kokonaan minun puolellani. Saimi af Ek on ainoa
ystäväni. Lukemattomat muistot sitovat meidät yhteen! Minä tunsin hänet
aivan pienestä...

Molemmat miehet näyttivät mieltyneen toisiinsa. Kuitenkaan Nils af Ek
ei ollut lainkaan niin hurmaava kuin Leino oli otaksunut. Hän teki
häneen miellyttävän, mutta samalla jokapäiväisen vaikutuksen. Hyvällä
alulla oleva kaljupäisyys ja liikalihavuus vaikuttivat osaltaan sen,
että hän näytti hiukan typerältä. Siitä huolimatta oli hän yhä vielä
valkeassa flanellipuvussaan ja ylöspäin väännettyine viiksineen »kaunis
Nils af Ek», jota kaikki naiset ihailivat... Mutta mikä tuossa miehessä
oli voinut lumota hänen suloista ystävätärtään?

Ikäänkuin Nils olisi arvannut Leinon ajatukset jatkoi hän:

— Niin, hyvä herra, te, joka tunnette vaimoni aivan lapsuusajoilta
saakka, huomaatte kyllä, millaisia vastakohtia me olemme. Saimi on
hiukan hempeämielinen luonteeltaan, hän elää toisessa maailmassa
ja vaatii aivan liiaksi elämältä... Siksi se tuottaakin hänelle
pettymyksiä... Minä sen sijaan elän alhaalla maan päällä. Minä näen
elämän sellaisena kuin se on, en pahempana enkä parempana. Minä
noukin tien varrelta niitä kukkia, joita siellä kasvaa, enkä turhan
päiten koeta tavoitella vilunihania. Ja pojastani tulee materialisti
samoinkuin minäkin olen, maanviljelijä ja siis myös onnellinen ja
tyytyväinen ihminen.

— Sehän on pääasia, kun vain tuntee olevansa onnellinen... Mutta onnen
käsite vaihtelee, samoinkuin tietkin, jotka vievät sen perille...

— Se on totta, hyvä herra. Mutta vaimoni on oikeassa, hänestä pitää
tulla nykyajan mies. Mitä enemmän me eroamme omasta ajastamme, sitä
suurempia vaikeuksia nousee meidän eteemme. Lapsia on säästettävä
ankarilta taisteluilta... Unelmat, ne ovat turhia koruja, varsin
epäkäytännöllisiä, vieläpä vahingollisiakin...

— Se riippuu asianhaaroista. Ihanteitta ja unelmitta kauneuskin, joka
kuitenkin on hyvin suuri voima, katoaa.

— Minä puolestani voin tulla toimeen ilman sitä.

— Kullakin on omat mielihalunsa, hyvä herra.

Saimi oli kuunnellut miltei väliäpitämättömästi tätä keskustelua
ottamatta siihen osaa, keinuen vain edestakaisin keinutuolissaan.
Mutta puna, joka nousi hänen poskiinsa, ilmaisi sittenkin, ettei hän
ollut niinkään väliäpitämätön kuin miltä hän tahtoi näyttää... Leino,
joka oli huomannut värien vaihtuvan hänen kasvoillaan, käsitti, ettei
hän tahtonut keskustella tästä asiasta miehensä kanssa, sillä hän ei
kuitenkaan koskaan voisi ymmärtää häntä...

»Mutta mikä kumma on voinut viedä hänet tuon miehen yhteyteen?»
tuumi Leino mielessään, niin vähän he hänen mielestään soveltuivat
toisilleen. Miksi Saimi oli mennyt hänen kanssaan naimisiin? Olisiko
tuo mies voinut ulkonaisilla ominaisuuksillaan lumota häntä? Vai
olisiko Saimi, niinkuin niin monet muutkin haaveilijat, joutunut
mielikuvituksensa uhriksi, otaksuen löytävänsä Nils af Ekissä enemmän
kuin mitä hänessä oli?»

Leino nautti täysin siemauksin perhe-elämän suloutta. Saimi oli sulava
ja huomaavainen emäntä tarjotessaan vieraalleen teetä, jota juuri
tuotiin penkereelle, ja tiedustellessaan hänen mielihalujaan hän
hymyili hänelle kuin vanhalle ystävälle.

Ja tämä koti, joka ainakin ulkoapäin näytti niin onnelliselta, ja joka
ilmaisi hienostunutta aistia ja kultuuria, tuntui Leinosta, joka oli
väsynyt yksinäisyyteen ja erämaahan, ikäänkuin kauneuden ja rauhan
keitaalta. Todellisella kaihontunteella hän huomasi siis lähdönhetken
jo lähestyvän.

Nils, jota Leino suuressa määrin miellytti, yhtyi vaimonsa pyyntöön
kehoittaen häntä jäämään päivälliselle...

— Mahdotonta! selitti Leino. Minun täytyy lähteä, sillä muutamat
yliopistoystäväni ja toverini ovat pyytäneet minua kesteihin.

— Teitä juhlitaan aivan liiaksi, sanoi Saimi nauraen. Sellaista se on,
kun on huomattu mies...

— Jospa tietäisitte, kuinka paljoa mielemmin jäisin teidän
seuraanne!... huudahti Leino puoleksi leikillisellä, puoleksi vakavalla
äänellä.

Valkoinen laiva, sama, jolla pari päivää sitten Saimi oli matkustanut
kotiin, vihelsi jo pienen niemen takana... Oli pakko kiirehtiä
rantaan. Nojautuneena vaimonsa käsivarteen, aviomiehen levollinen ilme
kasvoillaan saattoi Nils vierasta aina sillalle saakka, jossa Saimi
heilutti vielä hyvän aikaa nenäliinaansa ja huusi: »Näkemiin asti!»
Leinolle, joka vastasi tervehdykseen nostaen hattuaan.

Palatessaan sinä iltana juhlasta hotelliin, tuntui hotellihuone
Leinosta kovin kolkolta ja surkealta. Kaiken iltaa hänen ajatuksensa
olivat pyörineet tuon vaalean pään ympärillä, jossa hän näki ainoan
onnensa. Ja katkeralla mielellä hän kysyi itseltänsä, mitenkä sellaista
miestä kuin Nilsiä kohtalo oli voinut siihen määrään suosia. Hänellehän
elämä oli suonut aivan kaikki: terveyttä, varallisuutta, onnea, ja
ennen kaikkea tämän naisen, jonka arvoa hän ei lainkaan käsittänyt.

Mitenkä Saimi saattoi olla onnellinen hänen kanssaan?

Ja äkkiä hänen mieleensä muistui, miten Saimi oli hätääntynyt, kun hän
heidän ensi kerralla tavatessansa oli tehnyt hänelle tämän kysymyksen.
Ja tänään, sen jälkeen kuin Nils oli yhtynyt heidän seuraansa, oli
hänen iloisuutensa kadonnut... Hän oli ollut hiljainen, ikäänkuin
poissaoleva... Mutta mitä oikeutta hänellä oli tunkeutua täten Saimin
elämään? Hänen velvollisuutensa oli pysyä vain Saimin lapsuudentoverina
ja tukahduttaa oma tunteensa... Ehkäpä tuo tunne, joka tuntui hänestä
niin vakavalta, ei ollutkaan mitään muuta kuin erehdystä, ehkäpä se
oli vain jälleennäkemisen iloa, kun hän odottamatta oli tavannut sen
ainoan olennon, johonka liittyivät hänen lapsuutensa muistot... ehkäpä
se oli vain ohimenevä, helposti häviävä tunne. Mutta miksi hän koetti
pettää itseään? Tiesihän hän, että Saimi Tervula oli väikkynyt hänen
silmissään ikäänkuin hänen uransa lopullisena päämääränä... Voidakseen
kohota hänen tasolleen oli hän itsepintaisesti taistellut... Oi! eihän
hän merkinnyt mitään Saimille, sillä jos Saimi olisi rakastanut häntä,
niin hän olisi odottanut hänen takaisin tuloaan. Jo hänen ylpeytensä ja
kopeutensakin kielsi häntä ilmaisemasta pettymystänsä... Ainoa keino
oli välttää Saimia. Ja tavattomalla tarmollaan hän syventyi työhönsä
aikoen lopettaa teoksensa, jonka oli määrä ilmestyä julkisuuteen ennen
syyslukukauden alkua. Ja hän luuli olevansa parantunut...

Siten kului pari, kolme viikkoa. Mutta hänen rauhansa rikkoontui
jälleen, kun Saimilta saapui pieni kirje. Tämä kirjoitti:

 »Oletteko sairas? Vai oletteko unohtanut ystävänne Viikin kartanossa?
 Useamman kerran olen telefonoinut hotelliinne, mutta te olitte joka
 kerta joko poissa tai estetty... Se tuntui melkein kuin kiellolta...
 Siksi päätin kirjoittaa, aivan kuin yhä olisitte ollut Unkarissa.
 Sillä, koska kerran olen löytänyt teidät, en päästä teitä enää
 käsistäni. Me odotamme kaikin teitä tänne juhannus-aattona kokkoa
 polttamaan. Kielto ei saa tulla kysymykseenkään. —

                                                    _Saimi_.»

Saattoiko hän kieltäytyä? Ja minkä esteen hän voisi keksiä loukkaamatta
Saimia ja hänen miestään, jotka osoittivat hänelle niin suurta
vieraanvaraisuutta?

Miten hänen sydämensä iloitsikaan siitä, että hän oli »pakoitettu»
lähtemään! ... Ja hän vastasi myöntävästi ilmaisten iloaan muutamin
sanoin.

Leino ei palannut Viikin kartanoon vain viettämään juhannusta, jota
Suomessa kaikkialla, sekä pohjoisessa, että etelässä, Lapista aina
saaristoon saakka, vietetään kesän kunniaksi polttamalla suuria
ilotulia, vaan melkein joka päivä hänellä oli paikkansa heidän
pöydässään. Nils otti hänet vastaan iloisella naurullaan, Saimi
ystävällisellä hymyilyllä. Olavi yksin, tuntien lapsekasta kateutta,
kohteli oikullisesti silloin-tällöin Aarno-setää, joka kuitenkin
hemmoitteli häntä suuresti.

Ja Nilsin äiti, rouva af Ek, joka ei lainkaan osannut panna kylliksi
arvoa nuoreen tiedemieheen, ja joka sitäpaitsi tunsi perinpohjin
maailman, ei ollut hyvillään näiden lapsuudentoverien ystävyydestä. Hän
teki hienon huomautuksen siitä pojalleenkin, mutta tämän mielestä äiti
oli aivan turhan arka.

— Hyvä jumala, äiti, sinä erehdyt kokonaan. Leino on kunnon mies, ja
onhan aivan luonnollista, että hän saa olla kuin kotonaan Saimin,
lapsuudenystävänsä luona, niin yksin kuin hän on maailmassa. Sitä
paitsi on siitä Saimilla iloa. He puhuvat yhteisistä harrastuksistaan...

Rouva af Ek sai tyytyä tähän vastaukseen. Mutta häntä suretti suuresti,
ettei Nils ollut sen tarkkanäköisempi.

Kesän kuumimmillaan ollessa, heinäkuussa, Leino saapui melkein
säännöllisesti joka päivä kello yhden laivalla Viikin kartanoon, ja
siellä, sillä välin kuin Nils oli muualla toimissaan, hän seurusteli
Saimin kanssa. He kävivät yhdessä pitkillä kävelyretkillä, he lukivat
yhdessä ääneen tai pelasivat kahden tennistä.

Vaikka he seurustelivatkin näin tuttavallisesti yhdessä, niin saattoi
Leino täydellisesti hillitä itseään. Joskus vain hänen äänensä
ilmaisi hänen rakkauttaan. Kuitenkin se side, joka häntä kahlehti
hänen kartanossa ollessaan, laukesi heti, kun hän iltasin istui yksin
kotonaan, ja hän tunsi suurta, henkistä väsymystä. Hänestä tuntui
vaikealta ottaa vastaan miehen vieraanvaraisuutta, jonka vaimoon hän
oli toivottomasti rakastunut. Hän oli nähnyt siksi paljon Viikin
kartanossa, että hän tiesi, ettei Saimi rakastanut miestään, ja se
ystävyys, jota Saimi useinkin osoitti hänelle, saattoiko se olla muuta
kuin rakkautta? ... Eikö hänen olisi pitänyt rehellisenä miehenä pysyä
ensimäisessä aikeessaan ja paeta rakkauttaan? Mutta hänellä ei ollut
siihen voimaa: rakkaus valtasi hänet kokonaan.

Saimi eli päivästä toiseen onnellisena, ajattelematta mitään. Aluksi
hän oli epäillyt, että Leino nuorena ylioppilaana oli ollut ihastunut
häneen, mutta nähdessään hänen hillityn käytöksensä, heräsi hänessä
täysi luottamus häntä kohtaan. Oli niin mieluista olla hänen kanssaan,
seurustella ihmisen kanssa, joka käsitti vähimmätkin sielun vivahteet!
Ja vähitellen hän antautui kokonaan mieluisan tunteensa valtaan.

Eräänä päivänä, palattuaan pitkältä kävelyltä, he kävivät istumaan
Saimin lempipaikalle, kuusimajaan, joka oli vain parin askeleen päässä
rakennuksesta. Edellisenä iltana oli ollut vieraita talossa, eikä Nils
ollut jaksanut pysyä aisoissa. Koko yön Saimi oli itkenyt. Leino,
joka ei ollut kesteissä ollut mukana, ei voinut käsittää, mikä oli
syynä Saimin alakuloisuuteen, ja arkatuntoisesti hän koetti päästä
hänen surunsa perille. Voimatta enää salata tuskaansa ilmaisi Saimi
hänelle koko avioliittonsa suuren surkeuden. Hän kertoi hänelle Nilsin
onnettomasta taipumuksesta, jota hänen oli aivan mahdoton hallita.

— Hän joutuu yhä enemmän väkijuomien orjaksi, valitti Saimi. Olen
pyytänyt ja rukoillut, että hän lakkaisi juomasta. Hän on luvannutkin
sen minulle ja hänen tarkoituksensa on kylläkin vakava... mutta hän
lankeaa yhä uudestaan... Hänen isänsä oli samanlainen. Ja minä pelkään
hänen poikansa puolesta, kun hän kerta kasvaa suureksi, että isän
esimerkki tulee vaikuttamaan pahasti häneenkin. Mitä minun on tehtävä,
rakas ystäväni? Neuvokaa minua! ... Auttakaa minua!

Aivan kuin lapsi, joka ojentaa kätensä apua pyytäen, kun hän ei löydä
oikeata tietä, avasi Saimikin sydämensä Leinolle. Ymmärtämättä oikeaa
tunnettansa hän ei tullut ajatelleeksikaan, että tuo tie johtaisi
rakkauteen ja että voimakas ja hurja lempi kietoisi hänet pauloihinsa.

Leino joutui kerrassaan pois suunniltansa kuullessaan tämän
tunnustuksen, joka paljasti hänelle Saimin kärsimykset pohjaa myöten...
Mikä elämä kätkeytyikään Viikin kartanon muhkean fasaadin taakse! ...

Kädet kiedottuina polvien ympärille, kauniit silmät surun murtamina
katsoi Saimi Leinoon kuin auttajaansa ja hän näytti niin liikuttavalta
ja suloiselta tuskansa vallassa, että Leino töin-tuskin saattoi
hillitä hurjaa haluaan ja olla sulkematta hänet syliinsä, riistämättä
hänet heti paikalla mukanansa. Ja hänen huulilleen tulvi helliä ja
lohduttavia sanoja...

Oi! eihän hänellä ollut oikeutta lausua niitä eikä tunnustaa
rakkauttansa. Olihan Saimi toisen vaimo, ja hän kirosi sitä lakia, joka
antoi tälle kelvottomalle aviomiehelle kaikki etuoikeudet, jota vastoin
hän itse, vaikka hän olisi ollut valmis rakkaudessaan uhraamaan kaikki
hänen onnekseen, oli aivan voimaton! ...

Eikö sitä paitsi olisi ollut väärin, jos hän tänä epätoivon hetkenä
olisi tunnustanut hänelle rakkautensa tietämättä tunsiko Saimi
vastarakkautta. Tuhansista pienistä seikoista hän saattoi otaksua, että
Saimikin rakasti häntä, mutta hänellä ei ollut siitä sittenkään mitään
varsinaisia todisteita... Eikö hän vain lisäisi hänen suruansa, jos hän
tunnustaisi hänelle kaikki?

Ja kasvot tuskan vääntäminä hän mietti...

— Aarno... sanoi Saimi valittavalla äänellä, miksi te ette
vastaa minulle? Halveksitteko te minua, kun paljastan teille
avioliittosurujani? ... Kyllähän minä tiedän, että minun pitäisi
vaieta, mutta kolme kokonaista vuotta tämä taakka on painostanut minua.
Minä tukahdun salaisuuteeni, eikä minulla ole ketään... Luulin, että
voisin turvautua teidän ystävyyteenne...

— Saimi, huudahti Leino liikutettuna Saimin moitteesta, älkää epäilkö
ystävyyttäni... Mutta minäkin kärsin... Minäkin, samoinkuin te,
olen tienkäänteessä, enkä tiedä, mitä tietä minun tulee kulkea...
Voidakseni auttaa teitä, antakaa minulle hiukan miettimisaikaa...
Minä tahdon tarkemmin ajatella sitä, mitä olette minulle uskonut, ja
keskustelkaamme siitä sitten lähemmin. Nyt minun täytyy lähteä...
Suokaa anteeksi, että näin jätän teidät, mutta minun täytyy saada olla
yksin...

Hänen voimansa olivat aivan lopussa. Hän tunsi, että jos hän viipyisi
vielä hetkenkin, niin hänen täytyisi pakostakin tunnustaa noille
rukoileville silmille rakkautensa. Eikä sitä mikään sitten voisi
auttaa. Mielemmin sittenkin paeta... Ja nähdessään Leinon kalpeana ja
liikutettuna ja voimatta ymmärtää mitä hänen mielessään liikkui, väisti
Saimi levottomana hänen katsettaan ja sanoi:

— Lähdettekö te? Eikö teillä ole muuta minulle sanottavana?

— Oi, älkää kiusatko minua, Saimi, minä pyydän teitä hartaasti!
huudahti Leino epätoivoissaan...

Sitten, hilliten liikutustaan hän lisäsi levollisemmin:

— En voi jäädä... En saa sitä tehdä... Muuta en voi sanoa... Mutta minä
palaan pian...

— Milloin?

— Ylihuomenna.

— Se on siis sovittu. Ja minä odotan teitä aamiaiselle?

— Minä tulen.

Leino tarttui Saimin käteen, ensi kertaa hän painoi siihen polttavan
suudelman; sitten hän läksi äkisti, katsomatta kertaakaan taakseen...
Hän pakeni epätoivoissaan pois.

Saimi koetti häntä pidättää, huutaa hänen jälkeensä... Mutta hän oli jo
kaukana.

Vavisten suutelosta, joka yhä poltti hänen kättään, silmät kiintyneinä
siihen suuntaan, jonne Leino oli kadonnut, tunsi Saimi äkkiä valon
tunkeutuvan sielunsa kaikkein pimeimpään sopukkaan.

Sokaistuna tästä äkillisestä rakkaudesta, joka, sen hän nyt
selvästi tunsi, valtasi hänet kokonaan ikäänkuin nuoruudenvoimalla
ja onnenriemulla, jäi hän paikoilleen istumaan voimatta ajatella
mitään tai liikuttaa jäsentäkään... Hän tahtoi pidättää luonaan
ikiajoiksi tämän suloisen tunteen, tämän unohtumattoman hetken,
jolloin hän ensi kertaa tunsi rakkautta sellaisena kuin hän oli sitä
kuvaillut mielessään, niin kauniina ja suurena, että hän pelkäsi sitä
kosketellakin...

Äkkiä kuului askelia ja Nils tuli esiin puitten lomasta ja suuntasi
kulkunsa majaa kohti.

— Oletko yksin? kysyi hän hämmästyneenä. Missä Leino on?

— Hän läksi jo.

— Mutta tehän menitte yhdessä kävelemään. Minä odotin teitä
ulkokartanolla, jonne lupasitte tulla minua vastaan!

Ja Nils, jota Saimin lyhyt vastaus ihmetytti, sanoi uudelleen:

— Minkä tähden hän läksi? Sitä minä tahtoisin tietää... Eihän sitä
tuolla tavoin vain lähde ystäviensä luota, joiden vieraana on joka
päivä.

Ja istuutuen Saimin viereen penkille hän tarttui hänen molempiin
käsiinsä ja katsoi häntä silmiin, sillä hän tiesi, etteivät Saimin
silmät osanneet valehdella. Mutta Saimi käänsi katseensa toisaalle.
Silloin epäilys iski Nilsin mieleen kuin salama. Hän muisti äitinsä
järkevät neuvot sekä muutamien ystäviensä hienot viittaukset, ja hän
huomasi, miten kiihtyneeltä Saimi näytti. Hänelle selvisi äkkiä, että
Leino oli kiehtonut hänen vaimonsa sydämen. Mutta olihan hän myöskin
ollut hullu voidessaan näin kauan olla sokea. Hän kumartui Saimin
puoleen ja kysyi vihasta värisevällä äänellä:

— Sano minulle totuus, Saimi. Mitä on tapahtunut?

Saimi vetäisi suuttuneena kätensä irti:

— Sinä teet minulle pahaa, Nils, sanoi hän uhmaavasti. Sinä puhuttelet
minua tavalla, joka ihmetyttää minua...

Nähdessään Saimin suuttuvan sanoi Nils alistuen:

— Suo anteeksi Saimi, ei se ollut tarkoitukseni... Leino on sinun
lapsuudenystäväsi, ja minusta on aivan luonnollista, että hän käy näin
usein meillä... Minulla itsellänikin on huvia hänen seurastaan... Minä
kunnioitan häntä ja toivoakseni hän ansaitsee sen täydesti. Mutta
minä en siedä sitä, että sinun maineeseesi tulee vähinkään tahra. Ja
teidän tuttavallisuutenne on viime aikoina mennyt luvallisten rajojen
yli. Te olette alituisesti yhdessä, te haette yksinäisyyttä... Teidän
välillänne on olemassa ikäänkuin joku salaliitto... Ja nyt minä tapasin
sinut aivan poissa suunniltasi täällä yksin, ja Leino on lähtenyt pois
sanomatta edes hyvästi... Myönnähän toki, Saimi, että se tuntuu hiukan
oudolta ja että panet kärsivällisyyteni koetukselle!

— Aarno oli huononvointinen. Lähtiessään hän pyysi minun viemään
sinulle hänen terveisensä perille... Hän tulee tänne ylihuomenna,
niinkuin tavallisestikin... Siinä kaikki!

Nils kuunteli puoleksi voitettuna:

— Onko siinä todellakin kaikki? Eikö sinun tarvitse syyttää itseäsi
mistään, eikä häntä liioin? Sano totuus minulle, Saimi... Katso minuun!
pyysi hän.

— Siinä kaikki, vastasi Saimi hyvin hiljaa, häveten valhetta, sillä
Leinon suudelma poltti yhä hänen kättään, eikä hän uskaltanut katsoa
miestään suoraan silmiin.

— Hyvä, minä uskon sinua, Saimi; ja Nils nousi mennäkseen. Olavi
odottaa kärsimättömästi meitä. Hän tulee tännepäin yhdessä äidin
kanssa. Tule, mennään heitä vastaan.

Sanaakaan sanomatta Saimi nousi ja seurasi miestään.



IX


Tämän tapauksen jälkeisenä päivänä Nils piti silmällä vaimoaan,
joka näytti hermostuneelta ja kiihkeältä. Milloin hänen kasvonsa
loistivat ikäänkuin salaista onnea, milloin hän näytti olevan syvän
liikutuksen vallassa, ja väliin hänen silmänsä olivat kyynelissä.
Koska ei mikään tapahtuma heidän jokapäiväisessä elämässään voinut
selittää tätä mielentilaa, niin vahvisti se vain Nilsin epäilyksiä;
molempien ystävysten välillä oli tapahtunut selvitys... ja Nils odotti
kärsimättömästi Leinon tuloa.

Nils oli päättänyt, että hänen piti, keinolla millä hyvänsä, päästä
selville siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Mutta kun Leino
saapui yhtä levollisena kuin aina ennenkin, niin Nils tervehti häntä
kohteliaasti. Aamiaisten aikana Nils oli kuitenkin kovin kiusaantunut.
Mieliala oli painostava, ja äänettöminä jokainen näytti ajattelevan
vain omia asioitaan sekä koettavan ottaa selkoa toisten ajatuksista.

Saavuttaakseen suurempaa varmuutta Nils joi ahkeraan punaviiniä, joka
helposti nousi hänelle päähän. Hän tuli ärtyisäksi ja etsi riitaa
Leinon kanssa. Hän puhutteli häntä niin ivallisella äänellä, että
tällä oli täysi työ hillitä itseään, jotta hän ei vastaisi hänelle
samalla tavalla. Mutta Saimin tähden, joka kauhistuneena ja hirveän
tuskan vallassa kuunteli Nilsin loukkaavia sanoja, Leino koetti välttää
ilmiriitaa. Hän käsitti, että Nils tahtoi loukata häntä ja alentaa
häntä Saimin edessä.

Rauhoittaakseen Nilsiä sanoi Leino aivan äkkiä, kun puhe kääntyi
elokuuhun, jonka ensimäinen päivä jo oli käsissä:

— Minä olen aikonut viettää loput loma-ajastani Norjassa. Matkustan
Ruotsiin ja Norjaan Döbeln-laivalla ylihuomenna.

Tämä uutinen iski kuin pommi maahan. Ensiksi ei kukaan sanonut
sanaakaan eikä liikahtanut. Ei kuulunut muuta kuin kahvelien kilinää.
Vihdoin Nils, katsoen tarkasti Leinoon, sanoi:

— Ah! Onko matkustusikävä herännyt teissä jälleen! Sen minä voin hyvin
ymmärtää! Te olette nuori ja vapaa ja maailma viekoittelee puoleensa...

— Minä kaipaan rauhaa ja lepoa. Lähden jonnekin vuoristoon, jossa saan
olla yksin keskellä suurenmoista luontoa, voidakseni levätä hiukan
ennen yliopiston alkua.

Leino oli hyvin kalpea lausuessaan nuo sanat, sillä Nilsin
tarkkaavainen katse suututti häntä ja samalla hän pelkäsi, minkähän
vaikutuksen hänen äkillinen päätöksensä voisi tehdä Saimiin. Saimi oli
kuolonkalpea, veri näytti kokonaan kadonneen hänen suonistaan; melkein
tunnottomana hän tuijotti itsepintaisesti lautaseensa.

— Se on siis katumusretki, jatkoi Nils ilkkuen... Minkä synnin te
olette tehnyt?

— Se on minun salaisuuteni, vastasi Leino niin ylpeästi, ettei Nils
uskaltanut jatkaa.

Onneksi aamiainen oli lopussa. Kaikki kolme astuivat Saimin huoneeseen
juomaan kahvia, jota Saimi vapisevin sormin kaatoi kuppeihin...

Huoneessa uutimet olivat lasketut alas ja hillitty valo viihdytti
Nilsin hermoja... Häntä hävetti hiukan, että hän oli laiminlyönyt
isännän velvollisuudet ja juotuaan äänettömänä kahvinsa, Leinon ja
Saimin keskustellessa ikkunan ääressä jostakin vastailmestyneestä
kirjasta, hän nousi:

— Minun täytyy mennä, sillä kaksi alustalaisistani odottaa minua.
Toivottavasti te ette lähde ennen iltaa? Tahtoisin puhua pari sanaa
teidän kanssanne. Ääni kuulosti nyt kohteliaalta.

— Ei, minun täytyy heti paikalla lähteä; minulla on paljon asioita
suoritettavana ennen matkaani. Olen tilannut automobiilin maantielle.
Mutta tulen vielä jättämään teille hyvästit huoneeseenne.

Heti kun ovi oli Nilsin jälkeen sulkeutunut ja hänen askeltensa ääni
oli vaiennut, nousi Leino päättävästi ylös ja astuessaan Saimin luo hän
sanoi liikutuksesta väräjävällä äänellä:

— Saimi, minun on mahdoton enää vaieta: minun täytyy se sanoa teille...
minä rakastan teitä!

Saimi sätkähti ja sai vaivoin sanotuksi:

— Minä tiedän sen... toissapäivästä alkaen... Ja minä, minä rakastan
myös teitä...

Hän peitti kasvonsa käsiinsä.

Leino huudahti riemusta, lankesi polvilleen Saimin eteen, ja irroittaen
hellästi hänen pienet kätensä hän suuteli niitä kiihkeästi.

— Oi! minä rakastan teitä, Saimi, mutisi hän; minä olen aina teitä
rakastanut mielikuvituksessani, unelmissani... Teidän kuvanne on elänyt
mielessäni aina, se on johtanut minua kaikkialle... Nosta silmäsi
minuun, Saimi, oma armaani!

Liikutettuna sydänjuuriaan myöten Saimi kuunteli tätä tenhovaa ääntä,
joka avasi hänelle odottamattoman onnen portit... Mutta äkkiä hirveä
tuska sai hänet valtoihinsa ja ajattelematta sen enempää, vain
rakkautensa johtamana, hän sanoi:

— Te ette saa lähteä, Aarno. Minä en voi jäädä yksin, en elää ilman
teitä...

Nousten pystyyn ja katsoen Saimia silmiin, ikäänkuin mitatakseen hänen
tunteensa syvyyttä, sanoi Leino juhlallisesti:

— Se riippuu teistä, Saimi... Jos minä jään, niin onko teillä voimaa
luopua kokonaan entisyydestänne, jättää miehenne, kotinne ja seurata
minua vaimonani. Minä en voi tyytyä vähempään.

Mutta ennenkuin Saimilla oli aikaa vastata, avautui ovi selkosen
selälleen ja Olavi kiiruhti äitinsä luokse:

— Äiti, äiti! Olavi tahtoo suudella sinua!

Mutta parin askeleen päässä Saimista hän pysähtyi hämmästyneenä, pienet
käsivarret painuivat alas ja tuskallisin silmin hän katseli ensin
äitiään, sitten Leinoa. Herkkätunteisen lapsen vaistolla hän tunsi,
ettei hän ollut tervetullut, ja pieni loukkaantunut sydän suli suruun.
Hänen kasvonpiirteensä vääntyivät ja hän purskahti itkuun...

Nopeasti Saimi nousi pystyyn, otti lapsen syliinsä, ja hyväili hänen
kyyneleisiä kasvojaan... Oi! lapsi kulta! Rakas pienokainen! ...
Hänellä oli suurin oikeus Saimin rakkauteen, hänen elämäänsä... Miten
hän oli voinut hetkeksikään unohtaa hänet? Ja pitäen Olavia sylissään
hän kääntyi epätoivoissaan Leinon puoleen, joka tuskallisin katsein oli
seurannut tätä kohtausta:

— Antakaa anteeksi, että tuotan teille surua. Mutta minun
velvollisuuteni on täällä.

— Ei, Saimi, teidän velvollisuutenne on seurata tunnettanne.

— Älkää viekoitelko minua. Minun täytyy unohtaa teidät. Lapseni
pidättää minut täällä. Hyvästi, Aarno!

Ja Saimi läheni ovea.

— Ei, älkää seuratko minua, lisäsi hän, kun Leino astui askeleen häntä
kohti. Hyvästi ainiaaksi!

Leino jäi yksin. Voimatta käsittää, että kaikki oli lopussa, kiinnitti
hän katseensa oveen, joka sulki häneltä tien onneen...

Mutta Saimi rakasti häntä sittenkin. Eikö hän ollut tunnustuksellaan
sekä viimeisellä pyynnöllään kaivanut syvän kuilun itsensä ja entisen
elämänsä väliin? ... Ei Saimi koskaan voisi tappaa rakkauttaan, jota
hän tunsi häntä kohtaan, siitä hän oli varma, sillä sekä henkisesti
että siveellisesti heidän kummankin olentonsa olivat siksi samanlaisia,
että niiden täytyi sulautua yhteen ja tulla yhdeksi... Saimi palaisi
hänen luokseen mietittyään tarkemmin asiaa, punnittuaan sitä puoleen
että toiseen, ymmärrettyään oikean velvollisuutensa. Ja nyt kun hän
oli varma Saimin tunteesta, kun hän oli tullut vakuutetuksi miehen
kunniattomuudesta, ei mikään maailmassa voisi pakoittaa häntä luopumaan
Saimista. Hän ei tahtonut kadottaa häntä. Hän yrittäisi vielä kerran
vedota hänen rakkauteensa, ja Saimi saisi valita!

Pää pystyssä Leino kolkutti Nilsin huoneen ovelle.

— Sisään! vastasi Nilsin ääni hänen astuessaan kädet taskussa
edes-takaisin suuren huoneen lattialla ... Hän ei ollut yksin. Kaksi
kasvoiltaan ryppyistä talonpoikaa nousi pystyyn ja jäi kunnioittavasti
lakit kourassa seisomaan oven pieleen.

Leino aikoi vetäytyä pois, mutta Nils pidätti häntä:

— Ei, jääkää, niin tekin saatte kuulla noista ikuisista selkkauksista,
venäläisten ilkitöistä...

Ja hän työnsi esille nojatuolin Leinoa varten.

— Aivan uskomattomia asioita tapahtuu meidän maassamme. Venäläiset
luulevat voivansa tehdä täällä mitä tahansa. Suomalainen talonpoika ei
heidän mielestään ole edes luontokappaleen arvoinen... Mutta mitenkä
he, jotka omassa maassaan joka päivä leikittelevät ihmisten päillä,
kunnioittaisivat voitettua maata.

Keskusteltuaan hetken aikaa läksivät talonpojat, ja silloin nousi myös
Leino. Aika oli käsissä puhua heidän keskinäisistä asioistaan. Nils
oli tyyni, ja Leino oli varma siitä, että kun viinin höyryt olivat
haihtuneet, niin hän kuuntelisi myös levollisesti häntä.

— Olen jo sanonut jäähyväiset vaimollenne... Tahdotteko saattaa minua
maantielle asti? Siten saisimme olla häiritsemättä.

— Mielelläni!

Ja kysymättä sen enempää otti Nils hattunsa.

Heidän astuessaan pihan poikki ja pitkin lehtikujaa, jossa oli väkeä,
puhui Nils maanviljelysasioista. Mutta kun he saapuivat pienelle
polulle, joka kulki niityn poikki ja johti suoraan maantielle, missä
automobiili odotti, vaikeni hän...

Hetken aikaa molemmat miehet astuivat ääneti. Koneellisesti Nils iski
kepillään puiden oksia ja kukkia tiepuolessa.

Ilman mitään valmistuksia tai koristeluja sanoi nyt Leino suoraan:

— Nils, minä tahdon, että te sen tietäisitte: minä rakastan Saimia.

— Sitä minä epäilinkin, vastasi Nils pysähtyen.

Käsi, joka piteli keppiä, vapisi vihasta. Hänen olisi tehnyt mielensä
lyödä voimansa takaa tuota miestä, joka tunnusti noin suoraan hänelle
rakastavansa hänen vaimoaan. Mutta hän hillitsi itseään; hän inhosi
kiivautta. Olihan niitä toisiakin keinoja, millä rangaista ja kostaa...
Ja käheällä äänellä hän sanoi:

— Entäs Saimi?

— Hänkin rakastaa minua, sen tiedän... Minä tunnustin sen Saimille
tänään ensi kertaa... Kerron teille kaikki, sillä en tahdo, että
voisitte syyttää minua alhaisuudesta... Olen rakastanut Saimia koko
ikäni. Palattuani Suomeen ja kuultuani, että Saimi oli naimisissa
teidän kanssanne, koetin kaikella tavalla voittaa tunnettani... Minä
tahdoin käyttäytyä rehellisesti teitä kohtaan ja matkustaa pois,
mutta sallimus ja teidän oma käytöksenne tänään oli määrännyt toisin.
Saimi ei ole onnellinen, sen te kyllä tiedätte, ja siksi pyydän teitä
suostumaan eroon, jos Saimi siihen vain taipuu.

— Todellakin, luuletteko, että on niin helppo vain luopua vaimostaan?
pilkkaili Nils. Kuinka te voitte olla niin naiivi, että otaksutte minun
ilman muuta vain luovuttavan teille vaimoni? huudahti hän vihoissaan.
Tietäkää, että rakastan häntä yhtä paljon kuin tekin, että olen nainut
hänet rakkaudesta... Hän on minun ja minä aion pitää omani...

Leino kalpeni:

— Onko se teidän viimeinen sananne?

— On.

Molemmat miehet erosivat katsomattakaan toisiinsa, ojentamatta kättä...

Sillä välin kuin automobiili vinhalla vauhdilla kiiti Helsinkiä kohti,
palasi Nils vihansa vallassa kartanoon...

Aluksi hän astui nopeasti hirveän kiihkon valtaamana mutisten itsekseen
ja kiroillen miestä, jonka hän oli päästänyt kotiinsa, jotta tämä
riistäisi häneltä hänen vaimonsa sydämen. Vähitellen hänen vihansa
kuitenkin lauhtui, hänen askeleensa hidastuivat, kunnes hän töin-tuskin
pääsi paikaltaan; ja hän heittäytyi kivelle istumaan pyyhkien
kasvojansa nenäliinallaan...

Hän oli niin väsynyt, ikäänkuin hän olisi kulkenut peninkulmamääriä.

Mielikuvituksessaan hän näki Saimin ja Leinon edessään...

Väristys kävi hänen ruumiinsa läpi. Tahtomattaankin hänen oma elämänsä
kulki hänen sielunsa silmän ohi... Ja vaistomaisesti hänen täytyi tehdä
vertauksia.

Rikas kuin hän oli, ei hänen ollut nuoruudessaan tarvinnut kieltäytyä
mistään huvista eikä nautinnosta, ja kun hän vihdoin oli tutustunut
Saimiin, oli hän nainut hänet, joka oli niin kaunis ja puhdas, niin
vilpitön ja suora.

Oi! kuinka hyvin hän muistikaan Saimin kasvojen ilmeen, kun hän
Saarilassa, iltaa ennen heidän häitään, oli näyttänyt hänelle pienen
valtakuntansa ja hänen kysyessään häneltä: »Etkö tule kaipaamaan
kotiasi?» oli vastannut: »En, siksi että lähden sinun kanssasi! Kaikki
mitä maailmassa on kaunista ja suurta, Nils... se on sinussa!»

Oliko hän vastannut sitä kuvaa, jonka Saimi oli hänestä luonut?

— Saimi ei ole onnellinen! oli Leino tänään sanonut.

Oi! kyllä hän sen tiesi! Ja kuitenkin, ei mistään hinnasta maailmassa
hän antaisi häntä miehelle, joka sellaisella rohkeudella oli väittänyt,
ettei hän, Nils, ollut Saimin arvoinen.

Vihastaan huolimatta Leinon sanat tekivät Nilsiin syvän vaikutuksen,
ne koskivat häneen kipeästi ja tunkivat hänen lävitseen. Hän tiesi
auttamattomasti olevansa väkijuomien orja ja että tämä intohimo
vieroitti Saimin hänestä; ajoittain hän tunsi inhoa itseänsä kohtaan,
mutta hän ei voinut sittenkään voittaa tätä himoa, eikä edes
tahtonutkaan sitä tehdä. Se tuotti hänelle sanomatonta nautintoa, se
veti häntä voimakkaammin puoleensa kuin Saimin rakkaus. Kuinka usein
hän olikaan luvannut hänelle olla koskematta väkijuomiin! Mutta yhtä
usein hän oli pettänyt tuon lupauksensa.

Hetken aikaa Nils tunsi omantunnonvaivoja. Hänen mielensä aivan
pehmeni ajatellessaan Saimia. Mutta hän karkoitti nopeasti jälleen nuo
ajatukset. Hän ei tahtonut olla heikko, ja hänen vihansa Leinoa kohtaan
nousi entistään voimakkaampana...

       *       *       *       *       *

Olavin syödessä illallista puoli seitsemältä aviopuolisotkin, tapansa
mukaan, saapuivat ruokasaliin, jolloin hetkistä myöhemmin heille
tarjottiin päivällistä.

Kun Saimi tänä iltana tuli paikalle taluttaen Olavia kädestä, avasi
Nils parasta aikaa juuri saapunutta postilaukkua, jonka avain oli hänen
omassa huostassaan.

— Tässä on kirje sinulle. Postinkuljettaja on varmaan ottanut sen
tiellä vastaan, koska se ei ollut laukussa.

Nils sanoi sen aivan kylmästi, katsomatta Saimiin ja ojentamatta
hänelle kirjettä. Saimin täytyi siis astua askeleen lähemmäksi
ottaaksensa sen itse.

Jo kaukaa hän tunsi Leinon käsialan. Mitä hän kirjoitti hänelle? Hän
tekeytyi kuitenkin väliäpitämättömäksi, vaikka hänen sydämensä alkoikin
hurjasti sykkiä. Hän huomasi Nilsin käytöksestä, että hän tiesi
kaikki...

Saimi nosti Olavin pienelle tuolille ja pisti sitten kirjeen nopeasti
taskuunsa.

Sanomalehtensä takaa Nils tarkasteli häntä. Hän tutki hänen alakuloisia
ja surullisia kasvojaan. Hän seurasi jokaista hänen hermostunutta
liikettään.

Saimin teki sanomattomasti mieli lukea kirjettään, mutta hän hillitsi
halunsa, sillä Nilsin jäinen katse kahlehti häntä.

Mitä noiden molempien miesten välillä oli tapahtunut hänen
samoillessaan metsässä epätoivoisen tunteensa valtaamana, koettaessaan
turhaan voittaa mielenrauhaansa? ... Oi! kuinka onneton hän oli!
Jospa Nils sen tietäisi, niin hän säälisi häntä. Hän olisi tahtonut
pyytää häntä herättämään hänessä jälleen henkiin entisen rakkautensa
ja kunnioituksensa häntä kohtaan... Hän olisi tahtonut sanoa hänelle:
»Pelasta minut! Varjele minua! Suojele minua tuolta rakkaudelta, joka
kietoo minut pauloihinsa ja peloittaa minua!» Hän olisi ollut valmis
tunnustamaan hänelle sydämen heikkoutensa, sielunsa epäilykset, hän
olisi tahtonut pyytää häntä auttamaan itseään tässä taistelussa...

Ei! tiesihän hän sen: ei Nils häntä kuitenkaan ymmärtäisi... Nils oli
hänelle vieras, jonka kanssa hän oli kulkenut vain kappaleen matkaa...
sillä hänestä tuntui nyt aivan mahdottomalta, että sitä kestäisi koko
elämän ajan...

Oi! miten kirje polttaa hänen taskussaan! Mutta hän ei uskalla kajota
siihen. Hymyillen hän kumartuu lapsen puoleen. Ja kehoittaessaan
pienokaista syömään pakoittautuu hän tarkkaavaisesti seuraamaan lapsen
ajatuksia, joka tuntee olevansa nyt täysin turvassa, kun »Leino-setä»
on jälleen poissa. Vaistomaisesti hänen pieni kadehtiva sydämensä oli
käsittänyt, että hänellä Leinossa oli kilpailija, että tämä tahtoi
riistää häneltä äidin, joka tähän asti oli yksin ollut hänen omansa...

Äkkiä kuuluu pihalta koiran ulvontaa. Olavi, joka oli tavattoman
tunteellinen, nostaa päänsä, kuuntelee tarkkaavasti ulvontaa, katsoo
vuoroon isään, vuoroon äitiin. Sitten kääntää hän aivan kalpeana suuret
haikeat silmänsä äitiin ja sanoo säälivällä äänellä:

— Vau-vau raukka! Hänellä ei ole isää eikä äitiä; siksi hän itkee! Eikö
totta, äiti?...

Ja hän kietoo pienet käsivartensa Saimin kaulaan ja suutelee häntä
hellästi...

Nils katselee heitä sanomalehtensä takaa. Hetkeksi äidin vaaleat
hiukset sekaantuvat lapsen kultakutrien joukkoon... Ei kuulu muuta kuin
sadepisarien tipahtelua, sillä paahtavan päivän päätteeksi on alkanut
sataa...

Kuullessaan nuo lapsen viattomat sanat — sillä lapsillehan vanhemmat
ovat kaikki kaikessa — Saimi tunsi pistoksen sydämessään... Oi!
miten hänellä koskaan olisi rohkeutta tuottaa surua ja tuskaa tälle
hennolle lapsensielulle! Ja voimatta enää sietää Nilsin halveksivaa
äänettömyyttä, hän nousi pystyyn. Hän lähestyi häntä lapsen kanssa ja
sanoi:

— Sano hyvää yötä isälle, kultaseni!

Nils heitti sanomalehtensä pois, nosti hetkeksi lapsen polvilleen,
suuteli häntä ja ojensi hänet äidille katsomattakaan tähän. Aivan
väliäpitämättömästi hän syventyi jälleen lukemiseensa. Ovelta, kun
poika heitti vielä suukkosen isälle, sanoi Saimi väsyneellä äänellä:

— Minä en jaksa syödä päivällistä... Älä huoli odottaa minua. Minä vien
Olavin nukkumaan. Hyvää yötä, Nils!

— Hyvää yötä, vastasi hän kuivasti.

Tultuaan yläkerrokseen, Olavin huoneeseen, lähetti Saimi hoitajan pois,
ja riisui itse lapsen yltä ja peitti hänet vuoteeseen... Tuskin lapsen
pää oli painunut tyynylle, niin silmäluomet sulkeutuivat ja hän nukahti
mielihyvästä värähdellen.

Hänen viimeinen tunteensa oli äidin hellä suudelma...

Kun Saimi huomasi, että lapsi hengitti tasaisesti, otti hän taskustaan
Leinon kirjeen... Istuen nojatuolissa lapsen vuoteen ääressä hän
puristi hetken aikaa kädessään tätä pientä kirjeenkuorta, joka sisälsi
hänen elämänsä lopullisen ratkaisun... Hän vapisi pelosta, hänen
poskensa hohtivat ja hänen sormensa liikkuivat hermostuneesti hänen
riistäessään kuoren auki ja nopeasti silmäillessään seuraavia rivejä:

 »Saimi! antakaa minun tavata teitä vielä, kirjoitti hän. Minun täytyy
 vielä puhua kanssanne... Te itse saatte päättää, onko se viimeinen
 kerta... Minä lupaan totella teitä, maksakoon se mitä hyvänsä. Sillä
 minä rakastan teitä ylitse kaikkea muuta... Ilmoittakaa hotelliini
 aamupostissa, missä voin tavata teitä. Aarno.»

Siinä kakki! Se oli lyhyttä ja selvää, miehekästä ja arvokasta. Käsiala
näytti vain hermostuneelta ja tuska väreili joka rivin välissä... »Te
itse saatte päättää, onko se viimeinen kerta...»luki Saimi uudelleen.
Oi! hän tunsi hänet: hän ei osannut tinkiä!

Olisiko hänellä voimaa hyljätä tätä uskollista rakkautta? Voisiko
hän todellakin ikiajoiksi kieltäytyä tästä rakkaudesta, joka niin
kiihkeästi veti häntä puoleensa, voisiko hän tappaa oman tunteensa,
joka täytti koko hänen olentonsa? Ei! tuhat kertaa ei! Hän tiesi, ettei
hänen tahtonsa merkinnyt mitään, kun oli kysymyksessä riistää elämältä
koko sen arvo ja kauneus... Hän ei ollut enää mikään nuori tyttö,
joka tavoitteli ihmettä. Hän on rakkaudestaan itsetietoinen nainen.
Hän tietää, mikä hinta siitä on maksettava. Ero olisi samaa kuin
tuhota kaksi sielua, tuomita ne köyhään ja kurjaan elämään. Yhdessä
he voisivat muodostaa suuren sopusoinnun, omistaa kaikki onnen ja
täydellisyyden lähteet.

»Entäs lapsesi?» kuuli Saimi järkensä tiedustelevan. Miten voit
kasvattaa hänestä oikeutta ja totuutta harrastavan ihmisen, jollei
häntä ohjaa kaikesta moitteesta vapaa äiti? ... Mutta elämä Nilsin
rinnalla, jos hän sydämessään samalla yhä rakastaisi toista, olisi vain
valhetta, lakkaamatonta nöyryytystä, joka saattaisi hänet häpeästä
punastumaan... Voisiko hän todellakin pysyä toisen vaimona, vaikka
hänen sydämessään asustaisi toinen? ... Kun Olavi kasvaisi suureksi ja
voisi arvostella asiaa, niin hän myöntäisi hänen olevan oikeassa, tuumi
Saimi vihdoin onnellisesti hymyillen.

Entäs hänen miehensä? Nils? Hänen onnestaan ei Saimi ollut
edesvastuussa. Nils ei rakasta lainkaan sitä, mikä hänessä on parasta
— ei jumalallista kipinää hänessä, vaan ainoastaan naista. Ja tämä
rakkaus alentaa häntä. Helposti Nils voisi perustaa itselleen uuden
kodin ja saada toisia lapsia, sellaisia, jotka olisivat enemmän hänen
itsensä kaltaisia... sillä Olavista ei koskaan voisi tulla todellista
af Ekiä. Saimi ja hänen lapsensa olivat vain eksyneet vieraaseen
maailmaan, joka kohteli heitä kylmästi ja kovasti. Ja rakkaus, joka oli
hänelle varattu, saisi varmaan hänen sydämensä jälleen lämpiämään ja
jalostaisi hänen sieluaan.

Eikö sellaisen rakkauden vuoksi ollut pakko uhrata kaikki? Aviopuolison
ja lapsen oikeuden yläpuolella kävi yksilön oikeus.

Täten, katse tyhjään ilmaan suuntautuneena, Saimi punnitsi niitä
seurauksia, joita ero Nilsistä toisi mukanaan. Sillä hän oli lujasti
päättänyt ottaa tuon askeleen...

Ja kaiken aikaa mietteihinsä ja ajatuksiinsa vaipuneena hän kuuli
korvissaan kajahtavan taivaallisen musiikin, rakkauden suuren
symfoniian...

       *       *       *       *       *

Tuntikausia Saimi viipyi nukkuvan lapsensa vuoteen ääressä. Kerran
vielä hän kumartui hänen puoleensa ja suuteli häntä hellästi. Sitten
hän hiipi varpaillaan, jottei hän vain herättäisi pienokaista, omaan
huoneeseensa kirjoittaakseen Leinolle pari sanaa vastaukseksi.

Kynnykseltä hän kääntyi vielä takaisin. Lapsi nukkui yhä.

Tultuaan siitä aivan vakuutetuksi hän palasi huoneeseensa jättäen oven
väliltä auki.

Keskellä huonetta seisoi Nils odottaen häntä.

Siinä ei seisonut enää väliäpitämätön ja kylmäverinen mies, vaan
rakkauden ja mustasukkaisuuden raatelema aviopuoliso. Kärsimättömänä
pitkästä odotuksesta, kasvot tuskanvääntäminä hän astui äkkiä
puolihämärässä pelästyneen Saimin eteen ja puristaen häntä lujasti
ranteista hän kysyi:

— Saitko kirjeen Leinolta? Mitä hän kirjoittaa sinulle?

Loukkaantuneena Nilsin käytöksestä, joka tavallisesti aina osoitti
niin suurta kohteliaisuutta ja antoi hänelle täyden vapauden kaikessa,
vastasi Saimi uhmaavasti:

— Kyllä, sain kirjeen Leinolta, mutta se on minun omaisuuttani.

— Minä tahdon tietää, mitä hän sinulle kirjoittaa.

Saimi ei vastannut mitään. Nils ravisteli Saimia painaen kasvonsa niin
lähelle häntä, että tämä käänsi päänsä inholla poispäin... Nilsin
hengitys haisi väkeviltä...

Kun Saimi ei sittenkään vastannut, vaan katseli häntä vain kopeasti,
huulet lujasti yhteenpuristuneina, riisti Nils vihan vimmassaan hänet
syliinsä ja peitti hänen kasvonsa hehkuvilla suudelmilla.

— Sinä olet minun vaimoni! sanoi hän vihoissaan kerta toisensa jälkeen.

Saimi työnsi hänet koko voimallaan luotansa. Hänen kasvonsa olivat
kuolemankalvakat, mutta silmissä paloi kiihkeä tuli ja hänen huulensa
vapisivat. Rinta kohoili aivankuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan...
Ikäänkuin taisteluun vaatien Saimi mittaili häntä katseillaan.
Äänettömyys vallitsi huoneessa, hirveä hiljaisuus hämärässä kesäisessä
yössä. Ja lapsi nukkui viereisessä huoneessa...

Se liikahti vuoteessaan.

Nils horjahti, ikäänkuin hän olisi herännyt äkillisestä
hulluudenpuuskasta ja rukoili Saimilta anteeksi ... Häpeissään, aivan
masentuneena hän peitti kasvonsa käsiinsä.

— Mene! sanoi Saimi vihdoin hilliten suuttumustaan. Huomenna, kun olet
levollisempi, tahdon puhua kanssasi.

Ja Saimi palasi lapsen huoneeseen.

Hän polvistui pienokaisen vuoteen ääreen. Täällä oli se pyhäkkö, jonne
myrskyt ja intohimot eivät päässeet tunkeutumaan.

Jos hän hetkenkin vielä oli epäröinyt eroa, niin tämä kohtaus riitti
nyt hänelle viittaamaan tietä, jota hänen tuli kulkea.

Sade oli lakannut. Taivas tuikki ihmeellisen kirkkaana.

Saimi astui ulos balkongille, josta meri näkyi koko avaruudessaan...
Katsellessaan tuota ääretöntä ulappaa hänen mielensä rauhoittui ja
kiihko asettui. Hän ikäänkuin tunsi kylpevänsä tämän sopusointuisen
luonnon puhtaassa ilmassa, joka ymmärsi häntä siksi, että se oli
lähtenyt samasta jumalallisesta lähteestä kuin hänen oma sielunsakin.

Kevyt yöllinen tuulahdus leikitteli koivujen latvoissa, jotka
ylettyivät aina balkongin kaidepuuhun asti. Ja Saimista tuntui
ikäänkuin ne olisivat hyräilleet hänelle ikuista lohdutuksen ja rauhan
säveltä...



X


Palattuaan Helsinkiin odotti Leino Saimin vastausta kuumeisella
kiihkolla.

Hän laski, ettei kirje voinut saapua ennen kuin kaikkein varhainten
seuraavana aamuna puolipäivän aikana. Ilta, koko pitkä ilta oli hänellä
vielä edessään.

Ikävässä hotellihuoneessaan, jossa matkakapineet olivat hajallaan, hän
istuu mietteihinsä vaipuneena ja sanoo vihoissaan: »Kuinka voimaton
ihminen sentään on kohtalonsa käsissä!»

Hänen elämänsä draama kulkee ratkaisuaan kohti — aivan umpimähkään.
Matkustaako hän pois vai eikö? Vuoroin hänen ilonsa kuohahtaa
korkealle: Saimi ei voi uhrautua... Vuoroin taas epätoivo saa hänet
tuskasta vapisemaan.

»Onko mahdollista, kysyy hän ihmeissään itseltään, että rakkaus voi
siihen määrään kahlehtia ihmisen sydäntä ja sielua? Tulevaisuuteni,
aikeeni, koko elämäni uhraisin mielelläni rakkauteni puolesta.»

Hän alkoi tutkia itseään ja elämäänsä. Hänen vikansa ja heikkoutensa
nostattivat punan hänen poskipäihinsä... Oi! hän olisi tahtonut olla
arvokas Saimin edessä!

Ilta tuntuu loppumattoman pitkältä... Musiikki Kappelissa soittaa
suomalaisia ja ruotsalaisia kansanlauluja. Se kuuluu tänne saakka.
Selittämätön alakuloisuus valtaa hänen mielensä...

Yö lähenee, kuutamon kirkastama elokuunyö... Hän ei voi nukkua, ja
istuen ikkunan ääressä hän katselee Döbeln-laivan mustaa varjokuvaa,
joka huomenna ehkä on kuljettava hänet tuntematonta maailmaa kohti. Ja
hänen ajatuksensa liitävät Saimin luo, joka epäilemättä tänä hetkenä
uneksii hänestä...

Vihdoin aamupuoleen hän vaipuu syvään uneen.

Seuraavana aamuna, Leinon aikoessa lähteä ulos, tuodaan hänelle Saimin
kirje, jota hän niin kiihkeästi oli odottanut. Hän ottaa sen vapisevin
käsin vastaan ja alkaa lukea...

 »Ystäväni, odotan teitä tänä iltana kello seitsemältä lempipaikallani,
 kuusimajassa. Tulkaa laivalla, nouskaa maihin naapurilaiturillamme ja
 kulkekaa polkua pitkin... Minä tulen teitä vastaan...

                                              Teidän Saiminne.»

Ilosta loistavin kasvoin Leino kiiruhtaa ulos.

       *       *       *       *       *

Jo paljoa ennen määrä-aikaa Leino odotti Saimia karheatekoisella
penkillä mäntymetsässä, missä he olivat viettäneet niin monta mieluista
ja suloista hetkeä yhdessä... Ei ainoakaan lehti liikkunut... ei
vähintäkään melua kuulunut... Metsä oli täynnä pihkan hajua.

Useamman kerran Leino nousi kärsimättömästi pystyyn luullessaan
näkevänsä vaalean puvun häämöittävän monessa mutkassa kiemurtelevan
polun päässä! ... Mutta se olikin vain auringon säde, joka kisaili
korkeitten mäntyjen lomissa. Vihdoin hän oli kuulevinaan keveitä
askelia, jotka lähestyivät yhä lähemmäksi, sekä oksien kahinaa. Hän
hypähti pystyyn ja kuunteli...

Saimi astui polkua pitkin valkoisessa puvussaan, kauniina ja suloisena!
Jo kaukaa heidän silmänsä yhtyivät.

— Vihdoinkin! huudahti Leino, kultani, oma armaani!

Ja hän kiiruhti Saimia vastaan ja sulki hänet syliinsä... Onnesta aivan
hurmaantuneena hän suuteli häntä... Hän on minun, yksin minun... Ei
kukaan voi häntä minulta riistää...

Nojautuneena Leinoon kuiskasi Saimi:

— Minä olen sinun aina ja ikuisesti.

Tänä hetkenä ei Saimi ajatellut miestään eikä lastaan. Koko maailmassa
ei hänelle merkinnyt mitään mikään muu kuin hänen rakkautensa...

Irtaantuen hiukan Leinon syleilystä katseli Saimi häntä silmästä
silmään, nojaten käsillään hänen olkapäihinsä.

— Aarno! sanoi hän hellästi ja väräjävällä äänellä, minä olen valinnut
sinun rakkautesi. Olen valmis luopumaan kaikesta voidakseni seurata
sinua ja tehdä sinut onnelliseksi...

Onni kirkasti ja syvensi hänen silmiään. Hilpeänä, tyynenä hän oli nyt
toinen kuin muinoin rakastaessaan Nilsiä.

— Mitä minun tulee tehdä ansaitakseni tällaista onnea? huudahti Leino
hämmästyen Saimin henkevää kauneutta.

— Rakastaa minua, ystäväni, niinkuin minä tahdon olla rakastettu:
naisena ja kuningattarena samalla kertaa.

Leino syleili häntä hurjasti.

— Saimi, sinun ei tarvitse koskaan katua sitä uhrausta, jonka teet nyt
minun tähteni... Sinun puolestasi minä tahdon ponnistaa kaikki voimani.
Sinä saat vielä kerran ylpeillä minusta... Sinä olet kiihoittava minua
eteenpäin ja auttava minua...

Käsi kädessä he kulkivat yhä syvemmälle metsään, astuivat niemen poikki
ja saapuivat meren rantaan. Siellä he istuutuivat puun rungolle, jonka
myrsky oli kaatanut.

Heidän edessään elokuun aurinko oli jo mailleen menossa. Sen viimeiset
säteet upposivat mereen loistavien pilvien taakse, joiden reunat
hohtivat kultaisina, sinisinä ja purppuraisina... Meren väreilevällä
pinnalla soljui kalastajavene verkkoja laskien... Äänettömyys oli niin
syvä, että he kuulivat selvästi airojen loiskeen ja veden kohinan
veneen kokassa. Paimentyttö vain, joka eräässä saaressa kutsui karjansa
kokoon, alkoi laulaa.

Laulun sanat kajahtivat monikertaisina kaiun kantamina kallioista ja
metsästä, kunnes ne taas vähitellen vaikenivat.

Vene katosi. Vain hopeinen juova veden pinnassa ilmaisi sen suuntaa.
Meren hiljaisuus levisi mantereenkin yli. Kaikki näytti nukkuvan.
Kalpeana kuu nousi ja sen himmeät säteet sulivat taivaan viime
ruskotukseen.

Mutta aika oli jo erota, kummankin tuli lähteä omalle taholleen.
Kuinka paljon sanottavaa toisilleen heillä kuitenkin olisi vielä
ollut: kuinka paljon käytännöllisiä asioita sekä tulevaisuutta
koskevia yksityisseikkoja keskusteltavana ja järjestettävänä. Mutta
kumpainenkaan ei tahtonut sellaisella pilata tätä iltaa. He päättivät
sen vuoksi tavata toisensa seuraavana päivänä kaupungissa Leinon
ystävän, varatuomari Koskisen luona, joka samalla voisi antaa heille
hyviä neuvoja. Hänen vaimonsa oli Saimin hyvä tuttava.

Aarno saattoi Saimin metsän läpi aina puiston portille saakka, jossa he
sanoivat toisilleen jäähyväiset...

Kauan aikaa Leino seurasi vielä silmillään Saimin vaaleaa vartaloa
tämän astuessa puistopolkua pitkin. Hänen lähellään lehtokerttu
viserteli valittaen puolisollensa... Ja kuun valossa kohosi
salaperäisiä usvia merestä kietoen koko seudun verhoonsa.

Silloin Leino palasi tielle, missä ajuri odotti häntä viedäkseen hänet
takaisin kaupunkiin.



XI


Palatessaan sisään tallista kohtasi Nils pihalla Saimin, joka tuli
takaisin yhtymäpaikalta. Molemmat puolisot eivät olleet nähneet
toisiaan koko päivään, sillä Nils oli lähtenyt varhain aamulla
kaupunkiin.

Kello löi juuri yksitoista. Mistä Saimi tuli näin myöhään?

— Missä sinä olet ollut? kysyi Nils epäystävällisellä äänellä.

Hänen ryppyyn vetäytyneet kulmakarvansa ilmaisivat kärsimättömyyttä
sekä näyttivät vaativan pikaista vastausta.

Saimi pysähtyi hiukan levottomana, mutta vähääkään epäröimättä hän
vastasi kiinnittäen katseensa mieheensä:

— Minä kerron sen heti sinulle, jos sinulla on pari minuuttia aikaa...

Hänen äänensä kuulosti lempeältä. Paljain päin, nuorekas vartalo
valkoisessa verhassa näytti Saimi aivan toiselta kuin minä Nils oli
tottunut häntä näkemään. Hänen silmissään karehti iloa. Koko hänen
olennostaan näytti huokuvan rakkautta...

Äkkiä Nils tunsi jälleen mustasukkaisuuden valtaavan mielensä.

— Olen käytettävänäsi, vastasi Nils suoraan ja kohteliaasti, niinkuin
maailmanmies ainakin, jonka on määrä saattaa vieraansa sisään.

Hän avasi vaimolleen oven työhuoneeseensa. Raskaat tapetit ja
huonekalut tekivät tämän huoneen synkän ja vakavan näköiseksi. Tuntui
siltä, kuin siellä ei olisi voinut keskustella muista kuin vakavista
asioista... Siellä oli pimeää kuin särkyneessä sydämessä.

Sanomatta sanaakaan veti Nils nojatuolin esille, ja kun Saimi oli
käynyt siihen, istahti hän itse kirjoituspöytänsä ääreen, jolla seisoi
Saimin hymyilevä kuva pikku Olavi käsivarrellaan.

He katselivat salavihkaa ja ääneti toisiaan, ikäänkuin ei kumpainenkaan
olisi tahtonut ensimäisenä puhua... Nils tunsi, että jotakin
tuskallista oli tulossa.

Puoleksi avatusta ikkunasta tunkeutui tuulen hengen mukana huoneeseen
suloista tuoksua, etupäässä resedan hajua, ja se saattoi heidät aivan
jäykistymään.

Nils ei tahtonut katkaista tätä hermostuttavaa viehkeyttä, ja hän
odotti kärsivällisesti... Saimin vaaleat hiukset kimmelsivät varjossa
aivan kultaisina, ja tuolin nahkaselkä muodosti erinomaisen kehyksen
hänen erikoiselle kauneudelleen.

— No niin? mitä sinulla on sitten sanottavana? kysyi Nils ikäänkuin
vasten tahtoaan...

Hänen äänensä vapisi hiukan. Hänen sydäntään kirveli. Oi! hän tunsi
aivan selvästi, että hän kadottaisi Saimin, hänet, joka oli niin
kaunis, viehättävä, ja ihailtu...

— Nils, sanoi Saimi hiukan epäröityään... minun on niin vaikea sanoa
sitä sinulle... kovin kiusallistakin... Kuulehan... minä tahdon jättää
sinut...

— Minkä vuoksi?

— Siksi, että rakastan Leinoa, vastasi Saimi aivan levollisesti.

Ajatellessaankin vain rakastettuaan hän sai voimaa kestämään vaikka
mitä.

— Usko minua, jatkoi hän hyvin nopeasti, minä olen miettinyt,
taistellut, punninnut... Ei ole muuta kuin yksi keino: ero.

Nils nousi äkkiä pystyyn. Hänen kasvonsa olivat kovin kalpeat, ja ne
värähtelivät hermostuneesti.

— Ja kuitenkin sinä olet vannonut rakastavasi aina minua?

— Minä olin silloin vain lapsi. Mitä minä tiesin rakkaudesta? Minä olen
koettanut tehdä sinut onnelliseksi ja saavuttaa itsekin onnea... Onko
se minun syyni, jos me käsitämme onnen eri tavalla?

Nils sanoi nyyhkyttäen:

— Minä rakastan sinua, Saimi! ... Onko sinulla niin paljon moitteen
syytä?

— Ei ole kysymys moitteista eikä vioista... Mutta minkä minä voin
sille, etten ole enää sama kuin ennen. Minä vaadin aivan toisellaista
rakkautta, kuin mitä sinä voit minulle antaa...

— Oletko varma siitä, että voit saavuttaa todellisen onnen erilläsi
miehestäsi ja lapsestasi?

— Mutta minä rakastan Leinoa. Millainen meidän elämämme olisi, jos
jäisin sinun luoksesi? Minä en ole korvaamaton... sinä voit saada uuden
kodin..

— Entäs Olavi?

— Hän on minun poikani! huudahti Saimi. Hän on minun, minun yksin!

— Onhan hän minunkin poikani, sanoi Nils vakuuttavasti.

— Lapsi on äitinsä oma, sillä hän on kärsinyt hänen tähtensä
synnyttäessään hänet maailmaan, hän yksin ymmärtää hänen ensimäiset
toiveensa ja opastaa hänen ensimäisiä askeleitaan! Minulla on äidin
oikeudet, enkä minä ole tehnyt mitään, jonka vuoksi olisin ne
kadottanut.

— Sinä hävität kodin... Sinä rakastat toista...

— Enkö minä sen vuoksi juuri ansaitsekin kunnioitusta? Voisinhan
minäkin, niinkuin niin monet muut, säilyttää samalla sekä ulkonaiset
muodot että rakkauteni. Mutta minä vihaan valhetta. Rakkauteni on liian
syvä, liian pyhä, jotta voisin sitä kieltää...

— Laki tuomitsee minulle lapsen. Se vaimo, joka ilman varsinaista
syytä, miehen luvatta lähtee pois kotoa, kadottaa puolison ja äidin
oikeudet...

Saimi tuli peloittavan kalpeaksi, mutta ponnistaen kaikki voimansa hän
saattoi vielä täysin hillitä itseään:

— Nils, sanoi hän alakuloisella äänellä, jos laki on sellainen, niin
se on julma ja väärä laki... Anna minulle lapseni! Rakkautesi nimessä,
anna minulle pikku Olavini... Seuraa sydämesi ääntä...

— Sinä vaadit liikoja, Saimi. Pitääkö minun kadottaa vaimoni ja poikani
samalla kertaa?

— Se on totta, Nils, minä vaadin paljon, sen tiedän; ehkäpä liikojakin.
Mutta lapseni, Nils! en voi jättää pientä Olavia! ... Oi! lisäsi hän
kiihkeästi ja uhkaavasti, jos sinä kiellät minulta Olavin, niin minä
vannon sinulle, etten mene Leinon kanssa naimisiin, mutta en ole
myöskään sinun vaimosi enää... Silloin meidän täytyy kaikkien uhrautua.

Nils kääntyi pois, jotta hänen ei tarvitsisi nähdä sitä tuskaa, joka
runteli noita rakkaita kasvoja...

Mutta hänen mustasukkaisuutensa sitä miestä kohtaan, joka oli kyennyt
herättämään Saimissa sellaisen rakkauden, oli paljoa voimakkaampi kuin
hänen säälinsä.

Kukapa tiesi? Ehkäpä hän tulevaisuudessa voisi voittaa jälleen hänen
rakkautensa? Aika parantaa kaikki haavat!

Huomatessaan, että Nils taisteli itsensä kanssa, sanoi Saimi
rukoilevasti:

— Entäs sinä, Nils, joka tuomitset minun rakkauttani, etkö sinä voi
syyttää itseäsi mistään? Oletko aina ollut mallikelpoinen aviomiehenä?
Minä en syytä sinua, minä vetoan vain sinun oikeudentuntoosi. Sinä olet
oikeuttarakastava ja rehellinen, Nils. Vastaa minulle suoraan: onko
sinulla todellakin oikeutta kieltää minulta lasta?

Suorana ja liikkumattomana Saimi istui katse kiintyneenä Nilsin huuliin.

Nils taisteli yhä itsensä kanssa... Jokainen Saimin sana iski suoraan
hänen sydämeensä ja omaantuntoonsa.

Häpeän puna nousi hänen kasvoilleen. Ei, hän ei ollut mikään moitteeton
aviomies eikä hän isänäkään kyennyt kasvattamaan poikaansa... Hän
tiesi sen liiankin hyvin, mutta Saimi sen sijaan ei ollut koskaan
laiminlyönyt äidinvelvollisuuksiaan. Mutta hän rakasti Saimia hurjasti,
intohimoisesti; hän ei voinut tyytyä siihen ajatukseen, että hänen
täytyisi kadottaa hänet. Kaikesta huolimatta hän toivoi yhä voittavansa
hänet jälleen, ja kovalla äänellä, katsomattakaan Saimiin, käsi oven
rivassa kiinni ja valmiina lopettamaan keskustelun, hän sanoi:

— Minä en voi suostua siihen!

— Nils, sinä olet julma, huudahti Saimi äänellä, joka kuului ikäänkuin
tuskanhuudolta keskellä yön hiljaisuutta.

Hetken aikaa Saimi seisoi pystyssä etsien Nilsin katsetta saadakseen
hänet vielä taipumaan...

Sitten hän huomasi olevansa yksin...

Hän heittäytyi epätoivoissaan sohvalle purskahtaen katkeraan itkuun
ja kätkien kasvonsa tyynyihin. Hän itki kuin haaksirikkoutunut, kuin
olento, joka on kadottanut kaikki elämässään.



XII


Saimi oli sulkenut ovensa kaikilta, hän ei päästänyt luokseen edes
Olavia, joka itki katkerasti äitiään.

Leino-sedän viimeisen käynnin jälkeen oli koti lapsen mielestä aivan
muuttunut. Isä ei huolinut ruveta enää piilosille hänen kanssaan.
Äitikulta, joka siihen saakka aina oli vain hymyillyt hänelle, ei
näyttänyt enää välittävän hänestä yhtä paljon kuin ennen. Leino-setä
ei tuonut hänelle enää leikkikaluja, ja pienokainen sai tyytyä vain
hoitajansa seuraan. Epäselvästi Olavi tunsi tämän muutoksen, ja
hänen pienissä aivoissaan heräsi selittämätön vastenmielisyys setää
kohtaan, joka oli syypäänä tähän muutokseen. Olavi oli perinyt isänsä
mustasukkaisen ja epäluuloisen luonteen, ja itsepäisyydellä, jonka hän
taas oli saanut äidiltään, hän antautui tähän tunteeseensa.

Aavistamatta mitä lapsen mielessä liikkui Saimi heittäytyi epätoivonsa
valtaan ja astui levottomana huoneessaan edes-takaisin. Hänen
kärsimystä ilmaisevilla kasvoillaan näkyi valvotun yön jäljet.

Hänen mielestään hän oli saanut kärsiä vääryyttä elämässään. Miten oli
mahdollista, ettei Nils ymmärtänyt häntä? Olihan hänen pyyntönsä niin
luonnollinen! Rakkaudenhan yksin tuli olla avioliiton perustana...
Niinpian kuin sitä ei ollut enää olemassa, kun rakkaus oli kohdistunut
toiseen, niinkuin hänen laitansa oli, niin mikä oli sen luonnollisempaa
kuin ero?

Oi! kuinka julma maailma olikaan, kun se ei tahtonut käsittää niin
luonnollista totuutta!

— Mikä minusta tulee? toisti hän yhä uudestaan. Jospa hän edes voisi
tavata Leinoa, neuvotella hänen kanssaan, niin hänen olisi ollut paljoa
helpompi olla. Mutta hän tapaisi hänet vasta iltapuolella. Kuinka
hirveät nämä jäljellä olevat tunnit!

Ja tahtomattaankin hän vertasi mielessään toisiinsa näitä molempia
miehiä, yhtä paljon liioitellen toisen avuja kuin toisen vikoja.
Moraalisesti ja siveellisesti oli Nils hänelle nyt vastenmielinen. Hän
inhosi häntä, melkeinpä vihasi. Miten hän oli voinut häntä rakastaa?
Miten elää kaikki nämät vuodet hänen rinnallaan?

Äkkiä Saimin huomaamatta hänen anoppinsa ilmestyi huoneen ovelle, joka
ei ollut lukittu. Kuullessaan askelten äänen Saimi kääntyi taakseen ja
tervehti arkailematonta sisääntulijaa vihamielisellä ja hämmästyneellä
katseella.

— Tekö! huudahti hän.

Tuliko hänkin häntä kiusaamaan?

Mutta rouva af Ek astui vähääkään välittämättä tästä vastaanotosta
miniänsä luo ja tarttui hänen kylmiin ja vastusteleviin käsiinsä. Ja
vetäen hänet viereensä sohvaan istumaan, hän kysyi suoraan:

— Onko sinun rakkautesi noin kiihkeä, lapseni?

Nyyhkytys oli ainoa vastaus. Nämät säälivät sanat tuon tavallisesti
niin kopean naisen suussa liikuttivat Saimia, joka oli kovin herkkä
vähimmällekin hellyyden osoitukselle.

— Sinä tahtoisit erota, sanoi vanha rouva, kun Saimi oli hiukan
rauhoittunut, poikani sanoi sen minulle käydessään tänään minua
kaupungista hakemassa. Saimi, jonka kasvonpiirteet äkkiä taas
jäykistyivät, aikoi nousta. Kuulehan minua, älä kiihoitu, vaan
jutelkaamme levollisesti... Nils parkani toivoo, että hänen vanha
äitinsä voisi ehkä keksiä sellaisia sanoja, jotka tunkeutuisivat sinun
sydämeesi ja saisivat sinun muuttamaan päätöksesi... Minun poikani
on nyt kysymyksessä... Suostuessasi Nilsin vaimoksi olit sinä nuori
ja rakastunut ja sinä luulit tätä avioliittoa suureksi onneksi. Sinä
olet erehtynyt, ja minä ymmärrän sen vallan hyvin, lapseni, sillä te
olettekin kovin erilaisia. Mutta oletko varma siitä, että rakkautesi
tällä kertaa on oikea eikä vain harhaluulo?

— En usko, että kukaan voisi rakastaa sen syvemmin kuin minä!

Ja onnekas ilme levisi hetkeksi Saimin kasvoille.

— Olkoon! sinä rakastat herra Leinoa. Mutta oletko myös ottanut
huomioon velvollisuutesi? Sinä et ole oikeutettu enää ajattelemaan
yksinomaan vain itseäsi... Sinä olet edesvastuussa kahden olennon
onnesta: miehesi ja lapsesi.

— En usko, että heidän onnensa on ikuisiksi ajoiksi hukassa,
vaikka minä eroankin. Nils löytää pian toisen, sillä minä en ole
vähimmässäkään määrässä se nainen, jota hän tarvitsee... Enhän minä
kuulu teihin... En sano sitä kostonhalusta, vaan siksi, että se on
totta... Uskokaa minua, olen ajatellut, punninnut kaikkea. Ja koska te
kerrankin puhutte minulle kuin äiti, niin tahdon olla myös täysin suora
teitä kohtaan... Niinkuin te sanoitte, minä luulin rakastaneeni Nilsiä.
Olin nuori, innokas, en tuntenut elämää lainkaan, ja samoinkuin kaikki
morsiamet, minäkin kuvailin mielessäni, että Nilsillä oli vain hyviä ja
kauniita ominaisuuksia. En ottanut lukuun hänen sisällistä elämäänsä,
hänen luonteensa heikkoutta, hänen huonoja ominaisuuksiaan...
Vähitellen silmäni avautuivat, Nilsistä, sellaiseksi kuin olin hänet
mielessäni kuvaillut, ei jäänyt mitään jäljelle... Olin aivan yksin...
hirvittävän yksin... henkisesti aivan yksin... Entäs te! te kohtelitte
minua aina kylmästi, aina arvostelevasti, ilman vähintäkään hellyyttä,
minua orpoa, joka taistelin epätoivoisesti voidakseni säilyttää
onneni, ja joka kaipasin niin kipeästi hiukan todellista rakkautta ja
osanottoa...

Saimin ääni katkesi.

— Nils rakastaa sinua, sitä et voi kieltää...

— Niin, hän rakastaa minua omalla tavallaan, mutta hän ei ymmärrä
minua... Sellainen rakkaus ei minulle riitä. Sanokaa minua
romanttiseksi, ihanteelliseksi, kiihoittuneeksi, miksi vain haluatte,
mutta minun täytyy voida täydellisesti kunnioittaa miestäni... ja sitä
minä en voi tehdä Nilsin suhteen... Sillä tiedättehän te, että teidän
poikanne juo...

Kalpeana, pää alas kumartuneena rouva af Ek kuunteli tätä katkeraa
sanatulvaa.

— Pitäisi antaa anteeksi, sääliä, toivoa parannusta...

— Ei. Te tiedätte kyllä, että Nilsin himo, vaikka se vielä olisikin
vain alullaan, ei ole parannettavissa... Oi! toivoinhan minäkin sitä
alussa... Olavin tähden. Mutta se oli turhaa. Nils tahtoo juoda itsensä
päihdyksiin, ja tuo himo on paljoa voimakkaampi kuin hänen tunteensa
meidän lapseemme... Minä olen nuori, minulla on vielä pitkä tulevaisuus
edessä. En voi tällä tavalla uhrautua. On minullakin oikeus saada onnea!

— Saimi, rakkautesi Leinoon estää sinua näkemästä asioita oikeassa
valossa. Sinun velvollisuutesi on aivan selvä: sinun tulee jäädä sen
luo, joka tarvitsee sinua: nimittäin Nilsin.

— Te puhutte nyt itsekkäästi, Nilsillä on äitinsä ... Mutta Leino on
aivan yksin. Minun oma onneni ei merkitse mitään teidän silmissänne.
Minä huomaan sen kyllä, minä en ole teidän vertanne.

— Ei, Saimi, sinä syytät minua väärin. Mutta onnea ei voi saavuttaa
laiminlyömällä velvollisuutensa.

— Minunko velvollisuuteni olisi siis uhrautua teidän poikanne puolesta?
Mutta millä oikeudella toinen voi vaatia sellaista uhrausta toiselta?
Eikö minun ihmisarvoni ole yhtä suuri kuin Nilsinkin? Miksei Nils uhraa
himoaan minun tähteni? Eikö minulla ole yhtä suuri oikeus elää kuin
hänelläkin? Ja nyt, kun minulla on tarjona sellainen rakkaus ja onni,
jota aina olen uneksinut, niin tahtoisitteko, että minä sen hylkäisin?
Ei koskaan, äiti, en minä sitä hylkää!

— Oi! lapseni, sinun haaveesi ja nykyaikaiset mielipiteet ovat
johtaneet sinut aivan harhaan. Sinä tavoittelet katoavaa onnea, vaikka
onni on aivan rinnallasi. Sinulle perintätavat, velvollisuudet,
uhrautuvaisuus ovat turhia sanoja... Mutta ei ole kysymys vain
pojastani, vaan myös Olavin tulevaisuudesta. Oletko sitä ajatellut?

— Ettekö luule, että minä ja se mies, jota minä rakastan, voimme
rakkaudella kasvattaa hänestä yhtä kelvollista ja kunnon miestä kuin
hänen isänsäkin?

— Kukapa tietää, vaikka toiset lapset vaatisivat myös sinun rakkauttasi?

— Minun sydämeni on niin laaja, että siinä aina tulee olemaan paikka
Olaville... Ja nyt, minä pyydän, älkää kiusatko minua enää kauemmin...
Ei mikään voi saada minua muuttamaan päätöstäni.

— Onko se siis sinun horjumaton päätöksesi, Saimi? kysyi rouva af Ek
kohoten pystyyn.

— Aivan horjumaton, äiti... Sanokaa Nilsille, minä pyydän, koska hän on
valinnut teidät välittäjäksi, että minä teen vaikka mitä voittaakseni
vapauteni ja säilyttääkseni lapseni...

— Sanon sen Nilsille, joka odottaa minua tuskissansa... Minä en voi
vastata hänen päätöksestään ... Joka tapauksessa voin vakuuttaa
sinulle, että hän on kohteleva sinua kuin gentlemanni. Ja nyt lapseni,
surustani huolimatta toivon, että saavutat sen onnen, jota ajat takaa.
Hyvästi, Saimi!

Hetken aikaa rouva af Ek puristi Saimin kättä, joka ei sanonut
sanaakaan, vaan hengitti helpotuksesta, kun ovi vihdoin hänen
jäljissään sulkeutui...

       *       *       *       *       *

— Lapsi parkani! ei ole vähintäkään toivoa, vakuutti rouva af Ek
Nilsille, joka odotti häntä viereisessä huoneessa. Hän on kokonaan
rakkautensa vallassa... Tunnethan sinä hänen itsepäisen luonteensa,
rautaisen tahtonsa. Hän tahtoo erota! Tyydy kohtaloosi, poikani!

Ja samoin kuin Nilsin pienenä ollessa sulki rouva af Ek hänet syliinsä:

— Minä en voi, äiti... vastusti Nils pettyneenä.

— Täytyy voida! Oi! tiesinhän minä jo edeltäpäin, ettei tästä
avioliitosta koituisi sinulle onnea... Kaikki eroittaa teidät
toisistaan... Saimi on uusien aatteiden tuote, jotka antavat
yksilöllisyydelle suurimman vallan... Me kuulumme perintämuistojen
aikakauteen. Nykyään ne ovat häviämässä. Rohkeutta, Nils. Ero on
välttämätön, sillä jos sitä ei tule, niin pelkään, että sinä voit tehdä
jotain väkivaltaista. Hän ei arkaile, siitä olen varma, oikeuteen
vetoamista, ja sitten meidän nimemme tulee vedetyksi lokaan ja sinun
yksityinen elämäsi paljastetuksi skandaalihimoisen yleisön edessä...
Ei sitä, poikani! Ei minun tähteni. Koko elämäni — ja jumala yksin
tietää, minkä ponnistusten hinnalla se on käynyt — olen voinut välttää
skandaalia!

Ja kun Nils tämän iskun murtamana ei vastannut mitään, jatkoi rouva af
Ek:

— Sinun olisi mahdoton elää yhä edelleen naisen kanssa, joka vihaisi
sinua, eikö totta? Ajattele tulevaisuuttasi, nimeäsi. Minä vanhenen,
minun täytyy saada olla iso-äiti, ja totta tosiaan, Olavi ei ole mikään
Ek. Hän tulee liiaksi äitiinsä...

— En koskaan voi olla onnellinen ilman Saimia.

— Oi! poikani, älä antaudu epätoivoon. Sydän tuottaa meille alituisesti
yllätyksiä! Ole mies, Nils, ole armelias, anna Saimille lapsi.

— Ja sinäkö, minun äitini, ajat Saimin asiaa minua, poikaasi
vastaan?...

— Juuri siksi, että olen äitisi. Minä tahdon, että särkynyt onnesi
tulisi taas ehjäksi.

— Äiti, minä en voi luopua hänestä...

— Ajattele seurauksia! Pelkäänpä, että turhaan toivot voivasi vielä
voittaa Saimin rakkauden... Mutta sinä et tunne häntä. Ei mikään
maailman voima voi saada häntä muuttamaan päätöstään. Mitä Olaviin
tulee, niin et missään tapauksessa kadota häntä kokonaan. Hänen äitinsä
on pakko myöntyä siihen, että hän saa oleskella muutamia kuukausia
vuodessa isänsäkin luona... Se on surkeaa elämää sinulle ja lapselle;
mutta ei ole valinnan varaa... Nyt minä lähden kaupunkiin! Parasta
antaa Saimin olla yksin...

Rouva af Ek suuteli poikaansa.

Ja Nils, surunsa murtamana, antoi hänen lähteä.

Masentuneena ja alakuloisena Saimi läksi rankkasateessa iltapuolen
laivassa kaupunkiin. Hän ei ollut tavannut Nilsiä eilisen keskustelun
jälkeen ja heti rouva af Ekin lähdettyä Nils oli lähettänyt palvelijan
ilmoittamaan hänelle, että hän oli lähtenyt metsästämään koko päiväksi.
Saimi näkikin hänen menevän metsään pyssy olkapäällään ja koira
kintereillään... Hän oli kiitollinen Nilsille siitä, että hän siten
esti kiusallista kohtausta. Saiminkin oli nyt paljoa helpompi lähteä
kaupunkiin, kun hänen ei tarvinnut antaa mitään selityksiä matkansa
johdosta.

Pikku Olavi vain pyysi kiihkeästi häntä jäämään kotiin ja leikkimään
hänen kanssansa.

— Toisen kerran, kultaseni! vastasi Saimi hajamielisesti lapselle, joka
silmät kyynelissä heilutti nenäliinaansa huoneensa ikkunasta, kun äiti,
astuessaan pihan poikki, heitti hänelle lentomuiskun!

Leino odotti kärsimättömästi Saimia ystävänsä, varatuomari Koskisen
luona; hän pelästyi pahasti, nähdessään hänen alakuloisen ilmeensä.

— Ei se merkitse mitään, vakuutti Saimi hymyillen. Pari hyvää sanaa ja
sinun läsnäolosi antaa minulle jälleen rohkeutta.

Ja tosiaankin, rakkauden ihmeellinen tenhovoima saikin Saimin pian
elpymään... Mutta minuutit olivat kalliita. Oli keskusteltava monista
vakavista kysymyksistä, tehtävä suunnitelmia ja päätöksiä ennen Leinon
matkaa, joka oli määrätty seuraavaksi aamuksi.

— Sinun täytyy lähteä, kehoitti Saimi, kun Leino toi esiin
epäilyksensä. Nilsin mustasukkaisuus ja viha laimenevat varmaan
suuressa määrin, jos olet poissa... Kyllä minä hänet tunnen. Hän on
pohjaltaan hyvä ja minun suruni saa hänen mielensä pehmenemään. Sitten
minä yritän puhua vielä uudestaan hänen kanssaan saadakseni hänet
suostumaan.

— Kuinka minä voisin jättää sinut yksin, rohkea Saimini? sanoi Leino.

— Se on välttämätöntä... Ja vielä toinen syy: jos jäät tänne, niin et
voisi käydä minua tervehtimässä. Missä sinä arvelet, että me tapaisimme
toisemme? Vain sattumaltako, ystävienkö luona? Ei, armaani, Saimi af
Ek ei voi sitä tehdä. Ihmiset, jotka ovat niin kärkkäät juoruille,
sanoisivat heti, että olet rakastajani... Minä puolestani en siitä
välittäisi: minulla on hyvä omatunto, mutta minun täytyy ajatella sitä
nimeä, jota kannan ja jota kerran poikani on kantava... Näethän kuinka
paljon vaikeuksia kohoaa eteemme, jos jäät tänne!

Ja vastenmielisesti Leinon täytyi myöntää Saimin väitteet tosiksi.

Päätettiin koettaa saada Nils taipumaan molemminpuolisesta
suostumuksesta tehtyyn avioeroon.

Molemminpuolisesta suostumuksesta tehty avioero, sanoi varatuomari
Koskinen vakavalla äänellä Leinon kysyessä hänen mieltään, on se
tapa, jota kaikkein useimmin käytetään. Varsinkin jos herra af Ek
vapaaehtoisesti luovuttaa lapsen äidille. Aviopuolisoiden ei tarvitse
muuta kuin kumpaisenkin erikseen lähettää avioerohakemuksensa
oikeuteen: toisen asianomaisen on silloin lähdettävä määräajaksi
ulkomaille... Tässä tapauksessa, te, hyvä rouva, sen teette, koska
te haluatte lähteä pois kartanostanne heti, kun saatte miehenne
suostumuksen eroon. Herra af Ek panee silloin kuuluutuksen virallisiin
lehtiin vaatien teitä palaamaan kotiinne. Jos te ette seuraa tätä
käskyä ja molemmat yhä edelleen pysytte avioerovaatimuksessanne, niin
oikeus julistaa sen viipymättä... Niinkuin näette, käy se varsin
helposti... Se on ystävällinen eroaminen, ei paljoa kummempi, kuin jos
kaksi ystävystä, jotka eivät enää tule keskenään toimeen, sanoisivat
sovinnossa toisilleen hyvästit.

— Mutta jollei mieheni suostu antamaan minulle lasta? kysyi Saimi
pelokkaasti.

— Silloin tuomioistuin ratkaisee asian.

— Mutta sehän on hirveää, jos minulta riistetään lapseni!

— Voihan se tapahtua... Ei sitä voi koskaan tietää. Siksi on parempi
olla kärsivällinen ja koettaa taivuttaa herra af Ekin mieltä, jotta hän
luopuu lapsesta sekä teidän omaisuudestanne.

— Mutta Saimi, minä en tahdo jättää sinua vihollistesi käsiin.

— Ole huoleti, sanoi varatuomari hymyillen... Rouva af Ek on aivan
oikeassa. Sinun poissaolosi on välttämätön, ja minä olen aina valmis
auttamaan teitä, hyvä rouva, ystävän neuvoilla.

Kuinka tuskallista, kun oli pakko keskustella kaikista kiusallisista
yksityisasioista asianajajan kuivassa konttorihuoneessa ja pilata siten
viimeiset hetket ennen eroa.

Saimi oli kovin kiusaantunut ja siihen määrään väsynyt, että hymy
katosi hänen huuliltaan. Hänestä tuntui, ikäänkuin likaisin käsin olisi
kosketeltu hänen sisintä tunne-elämäänsä. Oi! se oli välttämätöntä,
koska taistelun suunnitelma oli päätetty. Hänellä ei ollut aikaa kuin
vain nopeasti suudella Leinoa, kun armoton lähtökello kajahti.

Saimi palasi kotiin viimeisellä laivalla. Kello oli jo yli kymmenen.

Ei kukaan ollut häntä laivasillalla vastassa. Aivan kuin vieras hän
astui polkua pitkin, joka johti kartanoon. Satoi yhä. Kääriytyneenä
vettäpitävään sadevaippaan Saimi saattoi suojella itseään tässä
rankkasateessa, mutta hänen jalkansa, joissa oli vain ohuet kengät,
vajosivat joka askeleella saveen.

Puiden takana näytti Viikin kartano valaistuine ikkunoineen
ystävälliseltä ja iloiselta. Oi! kuinka tämä talo, kaikesta huolimatta,
oli käynyt hänelle rakkaaksi! Sen kauniit huoneet ja sen ihana
ympäristö oli kokonaan voittanut hänen sydämensä. Tänä iltana vasta,
kun hän palasi sinne ikäänkuin karkulainen vain lyhyeksi ajaksi, hän
käsitti sen täydellisesti.

Eteisessä palvelijatar odotti Saimia levottomana:

— Me olimme kovin rauhattomia rouvan puolesta, selitti hän kiireesti.
Me odotimme rouvaa joka laivalla. Sitten me arvelimme, että rouva
tulisi ehkä automobiililla, kun ilma oli näin huono! ...

Mutta palvelustyttö keskeytti puheensa huomatessaan, että emäntä
töin-tuskin kuunteli häntä.

Kalpeana ja hiljaisena Saimi astui vitkalleen portaita ylös, jotka
johtivat hänen huoneisiinsa. Palvelijattaren auttaessa vaatteita hänen
yltään hän kysyi:

— Onko herra kotona?

— On, rouva. Herra odotti kauan rouvaa, mutta kun rouva ei ollut
ilmoittanut kellekään, milloin rouva palaisi kotiin, kävi herra yksin
pöytään... Mutta herra ei juuri koskenutkaan ruokaan.

— Hyvä! keskeytti Saimi häntä vakavana.

Saimi inhosi palvelijatarten juttuja, ja tämä näytti olevan utelias.
Varmaan hän tunsi ukkosta ilmassa.

— Nukkuuko Olavi? kysyi Saimi kääntyen lapsen huoneeseen päin...

Paksusta kotipuvustaan huolimatta häntä värisytti.

— Kyllä hän nukkuu, rouva.

— Hyvä. Laittakaa vuoteeni ja sanokaa herralle, että olen palannut
kotiin, mutta että olen väsynyt ja panen maata. En tarvitse enää teidän
apuanne. Hyvää yötä, Kaisa.

Saimi astui Olavin huoneeseen. Nähdessään Saimin Olavin vanha hoitaja
nousi kunnioittavasti pystyyn.

— Olavi on itkenyt! huudahti Saimi kumartuen nukkuvan lapsen puoleen,
joka piteli kädessään pientä lempihevostaan.

— Hän itki kovin, rouva, selitti vanha hoitaja äreästi. Hän ei tahtonut
syödä eikä nukkua; hän odotti koko ajan äitiä. Vihdoin hän tyyntyi.

— Pikku raukka! mutisi Saimi liikutettuna tästä lapsen surusta ja
suuteli poikaa hellästi.

Kuinka soma hän oli punaisine poskineen ja pörröisine kiharoineen!
Mutta vieläkin hänen kasvoillaan oli kärsivä ilme. Hänen suunsa väreili
aivankuin tuskasta...

Ja entistään alakuloisempana Saimi pani maata. Mutta tällä kertaa uni
ei tullut silmiin. Niinpian kuin hän oli erossa Leinosta, valtasi
alakuloisuus hänet. Miten ihmeessä hän jaksaisi elää ehkä vielä
kauankin tässä epävarmuudessa, sietää aivan tyynesti miehensä alituista
läsnäoloa, ottaa vastaan vieraita, näytellä Viikin kartanon hymyilevän
ja rakastettavan emännän osaa, vaikka niin vakavat aikeet liikkuivatkin
hänen sydämessään? ...

Entäs Nils? Asettuisiko hän aina avioeroa vastaan? Kuinka uhkaavalta
tuo sana kuului illan hiljaisuudessa! Avioero! Eikö se merkinnyt kaiken
sen rikkomista, mikä kiinnitti hänet kartanoon, sitä iskua joka eroitti
vaimon miehestä, lapsen isästään, tulevaisuuden menneisyydestä? ... Hän
miltei pelkäsi kaikkia näitä seurauksia, jotka äkkiä tuntuivat hänestä
niin kauhistuttavilta... Oi! mitä vaikeuksia, mitä esteitä hänellä oli
voitettavanaan! Oliko hänellä rohkeutta uhmailla kaikkea tätä vastaan?

Oi! Hänellä oli rohkeutta, sillä kärsimyksen päätyttyä Leinon rakkaus
odotti häntä, tuo rakkaus, joka oli palkitseva hänelle kaikki tuskat...

Ja Leinon kuva kädessä, Leinon nimi huulillaan hän vihdoin nukkui.

Seuraavana aamuna samalla penkereellä, jossa Saimi, Leinon ensi kertaa
hänen luonaan käydessä oli osoittanut Ruotsiin menevää alusta, hän
odotti kärsivällisesti laivaa, jolla Leinon oli määrä matkustaa.

Päivä oli harmaa ja synkkä. Saaret ja luodot olivat ohuen sumun
peitossa, joka hävitti kaikki rajaviivat, jotta ne ikäänkuin sulivat
veden kanssa yhteen.

Vihdoin taivaanrannassa ilmestyi saaren takaa laivan musta runko...
Saimi vapisi ilosta ja haki kiikarin. Aivan selvästi hän saattoi
eroittaa laivan liikkeet, ja hänestä tuntui, ikäänkuin yksinäinen
matkustaja, nojautuneena laivan laitaa vasten, olisi kiinnittänyt
katseensa kartanoon ja häneen. Hänen sydämensä sykki rajusti...

Saimi oli niin kokonaan vaipunut siihen mieluisaan tunteeseen, että
hän täten ikäänkuin halki ilman oli voinut saada uutta voimaa ja
virkistystä, ettei hän kuullut Olavin keveitä askelia; poika oli
päässyt hoitajansa käsistä karkuun ja veitikkamainen ja onnellinen ilme
kasvoillaan, kun hän nyt vihdoinkin oli löytänyt äitinsä, hän huudahti
äkkiä hänen vieressään:

— Äiti, mitä sinä katselet? ja Olavin pieni käsi pujottautui Saimin
käteen.

Saimi nosti hänet syliinsä:

— Näetkö, kultaseni, tuota suurta mustaa laivaa, tuolla kaukana? ...

Kärsimättömästi poika pudisti pientä päätään:

— Ei! Ei Olavi näe mitään...

Saimi koetti ohjata hänen katsettaan.

— Katsohan, tuo suuri laiva, josta tupruaa mustaa savua? ...

— Jo näen, äiti! Nyt näen, huusi hän innoissaan.

— Katsos, kuinka nopeasti se kulkee... Tahtoisitko sinäkin matkustaa
äidin kanssa tuollaisella suurella laivalla?

— Ja isä mukaan?

— Ja Leino-setä myöskin, eikö niin?

— Ei, ei Leino-setä, sanoi poika äreästi.

Ja ilo, joka oli kirkastanut pojan kasvoja, katosi.

Saimi hämmästyi siihen määrään tätä lapsen odottamatonta vastausta,
että hän kysyi vielä uudestaan:

— Minä tarkoitan Leino-setää, joka on ollut niin hyvä sinulle.
Rakastathan sinä häntä, Olavi?

— Ei, ei Leino-setä, toisti lapsi itsepäisesti.

Oli mahdotonta saada häneltä muuta vastausta. Itsepäisesti hän toisti:

— Ei Leino-setä!

Saimi laski silloin, äkillisen tunteen valtaamana, lapsen lattialle,
tarttui hänen kasvoihinsa molemmin käsin ja katsoi syvälle hänen
kirkkaihin silmiinsä. Mitä ajatuksia liikkuikaan tuon puhtaan otsan
takana? Mitä myrkkyä oli lapsen viattomaan mieleen vuodatettu?
Sillä Saimi ei epäillyt hetkeäkään, että lapsi olisi kärsinyt äidin
laiminlyönnistä ja syyttänyt siitä Leino-setää... Hän oletti, että
Nils tai palvelijat olivat panetelleet lapselle poissaolevaa. Ja hänen
katkeruutensa siitä eneni.

Useana päivänä Saimi ja hänen miehensä kohtasivat toisensa vain
ruokapöydässä. Niinkuin kaksi vierasta, joilla ei ole mitään sanottavaa
toisilleen, he istuivat vastatusten; Saimi jäykkänä, kiusaantuneena
voimatta edes yhtyä siihen kohteliaaseen keskustelusävyyn, jolla Nils
yritti viedä harhaan palvelijoiden uteliaisuutta... Jäinen tuulahdus
oli muuttanut synkäksi Viikin kartanon, joka ennen oli ollut niin
iloinen ja vieraanvarainen.

Nils kävi melkein joka päivä metsästämässä. Hän läksi pyssy olalla
ja palasi takaisin väsyneenä ja saaliitta. Ja Saimi, loikoen
leposohvallaan, avonainen kirja polvillaan, jota hän ei koskaan
lukenut, katseli uneksien, katse kauaksi harhaillen merta. Tai hän
istui tuntikausia pianon ääressä laulaen alakuloisia suomalaisia
lauluja... Hänen laulunsa ilmaisi niin suurta surua, että Nils, vaikkei
hän ollut lainkaan soitannollinen, ei voinut kuunnella sitä tuntematta
syvää kärsimystä. Ja hän sulki huoneensa oven, jotta säveleet eivät
tunkeutuisi hänen luokseen.

Mutta Olavi, joka oli ihastunut musiikkiin, tuli aivan hiljaa
huoneeseen ja kuunteli hartaasti äitiä istuen hänen jalkojensa
juuressa valkealla karhunnahalla. Silloin Saimi liikutettuna kumartui
pienokaisen puoleen ja suuteli häntä kiihkeästi. Oi! tuo lapsi oli
hänen omaa lihaansa ja vertansa...

Päivällinen, ainoa ateria, jonka aikana Saimi tapasi Nilsiä, oli
hänelle suoranaisena kiusana. Eräänä iltana, voimatta enää hillitä
itseään, nousi Saimi äkkiä pöydästä ja sanoi kiihkoissaan Nilsille:

— Minä en voi enää kauemmin kestää tällaista elämää... Etkö sinä
sitä ymmärrä? ... Oi! jos olisin sinun sijassasi, niin olisin paljoa
armeliaampi!

Nils viskasi syrjään lautasliinansa ja kohosi pöydästä:

— Siksi, että sinä et rakasta minua!

Ja he katsoivat toisiinsa kuin kaksi vihamiestä.

— Ei, vaan siksi, että minulla olisi enemmän ylpeyttä! Mutta sinä,
Nils, olet suuri pelkuri... Sinä et tahdo katsoa totuutta suoraan
silmiin, sinä et tahdo käsittää, että kaikki meidän välillämme on
lopussa. Sinä luulet viivyttelemällä voittavasi, sinä uskottelet
itsellesi, että pidättämällä minua luonasi voit herättää jälleen
rakkauteni eloon... Sinä erehdyt. Jos heti olisit osoittanut minulle
jalomielisyyttä, ylevyyttä, niin ehkäpä sinun avullasi rakkauteni
rauniolla entinen tunteeni olisi voinut jälleen herätä... Nyt sinä olet
pilannut kaikki. Etkö tunne minua? Minä en voi tinkiä tunteissani:
minun täytyy antautua kokonaan. Ja jospa tietäisit, kuinka sinä olet
alentunut minun silmissäni! Minä halveksin sinua...

— Saimi! huudahti Nils uhkaavasti.

— Niin, minä halveksin sinua, toisti Saimi, antautuen mielettömän
liioittelunsa valtaan ja etsien sanoja, jotka voisivat haavoittaa ja
loukata Nilsiä.

Hinnalla millä hyvänsä Saimi tahtoi rikkoa kahleensa...

— Sinä sanot rakastavasi minua? Tuo ei ole rakkautta! Ei, minäpä
sanon sinulle, Nils, miksi sinä tahdot pidättää minut luonasi vastoin
tahtoani: sinulla on minusta hyötyä... Sinä tahdot pitää omaisuuteni...
No niin, pidä se; mielelläni maksan sellaisen hinnan vapaudestani.

— Kuinka sinä uskallat, Saimi, loukata minua tuolla tavalla? huudahti
Nils loukkaantuneena...

— Minä uskallan, siksi että uskon sen todeksi, Nils. Tuo vaikutin
yksin selittää minulle sinun itsepäisyytesi ja halusi tuottaa minulle
onnettomuutta. Minä halveksin sinua, huudahti Saimi vimmoissaan,
voimatta enää vähääkään hillitä itseään.

— Ole vaiti, Saimi, sinä et tiedä, mitä sanot!

Häväistys, jonka Saimi heitti hänelle vasten kasvoja, sai hänet
horjahtamaan.

— Sinä moitit minua rakkauteni vuoksi... Etkö tiedä, ettei rakkaus ole
käskettävissä, ettei sitä voi tappaa, vaikka mieli tekisikin? No niin,
minä rakastan sinua yhä vieläkin ja minä tulen aina rakastamaan sinua,
sen tiedän... Mutta minä annan sinulle vapautesi... Minä tukehdutan
puolison ja isän tunteeni... En tahdo pidättää sinua sen kauemmin
enää. Ole vapaa, Saimi. Ota lapsemme ja omaisuutesi, jos siten luulet
voittavasi onnea.

Ja kun Saimi ei vastannut mitään eikä näyttänyt käsittävän, että Nils
antoi hänelle vapauden, jatkoi tämä:

— Mutta yhtä asiaa sinä et voi minulta riistää: ensimäisen rakkautesi
muistoa. Sillä sinä rakastit minua kerran hurjasti, intohimoisesti.
Tämä muisto jää minulle, ja se yhdistää meidät ikuisesti... En koskaan
voi kokonaan kadota sinun elämästäsi... Minä elän sinussa... joka
hetki, vieläpä keskellä suurinta onneasikin tuo muisto on tuottava
sinulle kärsimystä... Ja se on minun kostoni.

Nämät sanat osuivat Saimiin kuin piiskan iskut.

Niin! Hänen täytyi jakaantua kahtia, sen hän tiesi, se oli se kummitus,
joka uhkasi hänen onneaan. Hänen täytyi jakaa lapsensa hänen kanssaan,
jakaa ruumiinsa ja sielunsa. Kaikki hänen unelmansa, nuoruutensa,
lapsensa, kaikki tuo kuului Nilsille...

Ja tuntien pyörrytystä Saimi painoi kätensä silmiään vasten, ikäänkuin
karkoittaakseen julman näyn... Mitä hirveitä seurauksia hän saisi vielä
elämässään kokea? Jokainen meidän sanamme, kaikki tekomme seuraavat
meitä ikuisesti, eivätkä päästä meitä vapaiksi.

— Tee siis niinkuin tahdot, Saimi. Mutta yhdellä ehdolla: että me kaksi
emme enää tapaa toisiamme; minulla ei ole voimaa nähdä sinua enää. Minä
suostun kaikkeen mitä sinä vaadit saadaksemme eroa.

— Kiitos, Nils!

Nils ei kuullut enää noita sanoja: hän oli poistunut huoneesta.

Hämmästyneenä Saimi katseli ympärilleen. Oliko hän siis vapaa? Vapaa
lähtemään lapsi mukanaan ja rakentamaan avioliittoa rakastettunsa
kanssa? ... Mutta ihmeellistä kyllä, tuo niin kiihkeästi toivottu
vapaus oli hiukan kadottanut viehätystään. Eikö hän ollut saavuttanut
vapauttaan valheella ja petoksella, nostamalla väärän syytöksen Nilsiä
vastaan? Sillä Nils oli tavattoman rehellinen, melkein liian epäitsekäs
raha-asioissa. Se oli ehkä hänen ihailtavin ominaisuutensa. Mutta Saimi
oli tahtonut loukata häntä syvästi, ja se oli hänelle onnistunutkin.

Sydänjuuriaan myöten loukkaantuneena, inhon valtaamana oli Nils antanut
hänelle vapauden. No niin! Tuo voitto ei tuottanut Saimille kunniaa, ja
hän häpesi omaa halpamaisuuttaan.

Tästä hetkestä saakka maa poltti hänen jalkojaan Viikin kartanossa. Hän
tahtoi lähteä kodistaan niin pian kuin suinkin. Kiihkeänä, koettaen
tukahduttaa tuskaansa, hän kävi heti käsiksi avioero-muodollisuuksiin
ja alkoi valmistaa lähtöään...

Varatuomari Koskisen neuvosta, joka oli taitava juristi, hän antoi
hänelle valtakirjan, jotta tämä voisi toimia hänen puolestaan ja
järjestää kaikki asiat Nilsin asianajajan kanssa.

Sitten Saimi kirjoitti pitkän, riemua uhkuvan kirjeen Leinolle ja
kertoi hänelle minkä odottamattoman käänteen asia nyt oli saanut.
Hän pyysi häntä hankkimaan hänelle Ruotsissa, jossain maaseudulla,
rauhaisan kodin, missä hän voisi viettää talvea lapsensa kanssa.

»... Mikä ääretön ilo, kun tulet minua Tukholmaan vastaan! kirjoitti
Saimi Leinolle. Sinä saatat minut maalle ja sitten... meidän on
erottava. Sinä palaat takaisin Norjaan. Ajattele terveyttäsi ja
paluutasi Tukholmaan. Ennenkuin lähdet takaisin Suomeen syyskuun 1:ksi
päiväksi, me tapaamme jälleen toisemme...»

Saimi, joka tahtoi säilyttää ulkonaisia muotoja niin kauan kuin hän
kantoi Nilsin nimeä — se oli välttämätöntä, jotta hän saisi pitää
Olavin luonaan — vaati Leinolta sen uhrauksen, että he asuisivat
loitolla toisistaan, kunnes he voisivat tulla kokonaan yhdistetyiksi.

Aika kului peloittavan nopeasti. Lähtöpäivän aamu koitti. Saimin
tavarat olivat koossa. Olavi, matkavalmiina, oli mennyt pihalle
odottaen kärsimättömästi hetkeä, jolloin hän saisi ajaa — ensi kertaa —
vaunuissa aina asemalle, sitten junalla Hankoon ja sieltä sitten jatkaa
matkaa tuollaisella suurella laivalla, joita hän aina oli ihaillut.

Ilossaan hän unohti kokonaan, että hän läksi yksin äitinsä kanssa.

Saimi, sanomattoman alakuloisuuden valtaamana, jätti jäähyväiset
kodilleen. Hänen oli aivan mahdoton uskoa, ettei hän palaisi sinne
takaisin, ettei hänen jalkansa enää koskaan astuisi näillä kiiltävillä
parkettilattioilla...

Hetkeksi hän pysähtyi ikkunan ääreen ja katseli merta... Kuinka hän
rakastikaan tätä näköalaa! Mitä yleviä ajatuksia ja syviä tunteita
tämä verraton näköala olikaan herättänyt hänen mielessään! Puutarhassa
hänen katseensa pysähtyi hopeakuuseen... Se oli istutettu sinne samana
päivänä, kun hän nuorena rouvana oli saapunut kartanoon ja ensi kertaa
Nilsin käsivarteen nojautuneena oli astunut uudessa valtakunnassaan...
Hän ei saisi nähdä sen kasvavan suureksi... Entäs nuo La France-ruusut,
joita hän niin suuresti rakasti! Puutarhuri kasvatti niitä varta vasten
hänelle... Kaikesta tuosta hänen oli nyt pakko erota...

Sitten hänen katseensa hyväili tauluja seinillä ja hänen kätensä
kosketti salaa pianoa... Heikko ääni kajahti, Saimista tuntui ikäänkuin
jokainen esine olisi moittien sanonut hänelle: »Muistatko? ... Ja
sittenkin sinä jätät meidät!»

Kyynel vierähti hänen poskelleen; vielä toinenkin. Hän ei voinut sanoa
jäähyväisiä kaikille esineille, joita hän rakasti, niin kipeästi hänen
sydäntään vihloi.

Oli pakko jo lähteä.

Nils oli saapunut edellisenä iltana ottaakseen osaa vielä viimeiseen
päivällisateriaan Saimin ja Olavin kanssa, vaikka Saimi ei ollut voinut
siihen koskeakaan.

Saimi laski harson kyyneleisille silmilleen ja hitaasti hän astui
Nilsin työhuonetta kohti... Viimeisen kerran hänen tuli nyt sanoa
jäähyväiset hänelle, joka viisi vuotta oli elänyt yhdessä hänen
kanssaan! ... Oi! miten raskailta nuo askeleet tuntuivat! Hetkeksi
hän epäröiden pysähtyi ovelle sydämen hurjasti tykyttäessä... Sitten
hän kolkutti aivan hiljaa. Ei kukaan vastannut. Kului vieläkin hetki,
toinen, kolmas. Hän kolkutti uudelleen. Yhä sama hiljaisuus.

Silloin, hirveän pelon ja tuskan vallassa, otaksuen, että jotakin oli
tapahtunut, Saimi riisti oven auki ja astui äkisti sisään...

Nils, tuo roteva ja voimakas mies seisoi kasvot käsien peitossa
nojautuneena pöytäänsä ja itki kiihkeästi.

Avonaisesta ikkunasta kuului Olavin iloinen ääni. Hän kysyi vanhalta
ajurilta, joka vakavana ohjasi parihevoset ja vaunut oven eteen,
saisiko hän itse ajaa.

— Nils! Anna minulle anteeksi, pyysi Saimi liikuttavalla, tuskan
tukahduttamalla äänellä lähestyessään häntä.

Nils ei näyttänyt kuulevan häntä. Nyyhkytykset vapisuttivat koko hänen
ruumistaan.

— Nils! Minä pyydän, anna anteeksi, että tuotan sinulle surua... En voi
lähteä, jollet anna minulle anteeksi.

— Ei minulla ole mitään anteeksiannettavaa, mutisi Nils... Ja hän
kohotti surun vanhentamat kasvonsa Saimia kohti.

— Anna minulle kätesi, Nils!

Aivan kuin vieras tarttui Nils tähän niin rakkaaseen käteen.

— Suo anteeksi, jollen saata sinua alas vaunuille. Ei... En voi nähdä
sitä... Näin on parempi, Saimi! ...

Huolimatta kyynelistään oli Saimi sittenkin niin kaunis, niin nuori ja
niin liikuttava. Viimeisen kerran Nils katseli tuota suuta, jota hän
oli niin useasti suudellut, noita kultaisia hiuksia, joita hän niin
usein oli hyväillyt, tuota solakkaa norjaa vartaloa... Kaikki oli nyt
lopussa... Eikä hän koskaan enää saisi häntä nähdä...

Pää alas painuneena, aivan kuin varjo hiipi Saimi ulos. Hän kiiruhti
vaunuihin huomaamatta palvelijoiden hämmästystä, kun herra ei häntä
lainkaan tullut saattamaan, ja otti polvilleen Olavin... Lyhyt käsky
vain ajurille. Ja hevoset karkasivat liikkeelle.

Pyörät ratisivat hiekassa, hätäinen silmäys siveli ruohokenttää, jossa
kastehelmien keskellä oli kellastuneita lehtiä, ja Viikin kartano
jäi kauaksi taakse. Pitkän ja suoran lehtikujan kautta, jota tammet
reunustivat molemmin puolin, kulki Saimin tie nyt suurta tuntematonta
maailmaa kohti.

Huoneensa paksujen uutimien takaa Nils af Ek katseli kalpeana ja
masentuneena vaunujen jälkeen, jotka kuljettivat pois hänen ihaillun
vaimonsa ja ainoan lapsensa.



XIII


Miten kiusallinen ja pitkä olikaan talvi, jonka Saimi vietti Ruotsissa
maanpaossa Olavin kanssa Leinon ystävien luona!

Vanha seitsemännelläkymmenellä käyvä pariskunta asui 16:nnelta
vuosisadalta polveutuvassa rakennuksessa, joka oli täynnä
historiallisia muistoja. Kuinka kaukana maailmasta siellä olikaan,
kaukana nykyisestä vuosisadastakin! Kaikki oli siellä vanhaa
ja muodista joutunutta, mutta siitä huolimatta ihastuttavaa...
Alakuloisuus ja haikeus, mikä painosti Tärnön kartanoa, sopi hyvin
Saimin surumieliseen tunnelmaan. Sillä hän kärsi hirveästi, kun hän oli
pakoitettu elämään erillään Leinosta ja tavallisesta ympäristöstään.

Kuitenkin heitä pidettiin kovin hyvänä, sekä Saimia itseään että lasta
ja heille osoitettiin kaikkea mahdollista huomaavaisuutta.

Saimilla oli yksi ainoa ilonaihe: posti. Joka päivä, jo kauan ennen
määräaikaa, hän odotti postintuojaa. Ja kun Suomen posti myöhästyi
huonon ilman ja myrskyn tähden, niin mikä hirveä tuska ja levottomuus
häntä kiusasikaan! Vaikka hän tiesikin, että viivytys oli aivan
luonnollinen, niin ei hänen järkensä voinut sittenkään hallita
hänen kiihoittunutta mielikuvitustaan. Hän pelkäsi heti, että jokin
onnettomuus oli kohdannut Leinoa, että odottamattomat vaikeudet estivät
avioeron saamista...

Nils suostui kuitenkin jalomielisyydellä, joka hämmästytti ja liikutti
Saimia, kaikkiin vaimonsa vaatimuksiin. Hän ei ollut pannut muuta kuin
yhden ainoan ehdon: Olavin tuli joka vuosi oleskella neljä kuukautta
isänsä luona, kunnes hän tulisi täysi-ikäiseksi. Sitten hänellä olisi
vapaus valita.

Saattoiko Saimi sitä kieltää? Hän ei tahtonut olla vähemmän
jalomielinen kuin toinenkaan ja hän antoi Nilsin itse määrätä milloin
pojan tuli olla hänen luonaan. Koko asia järjestyi niin sovinnollisesti
ja helposti, että se hiukan hermostutti Saimia.

Kuitenkin kaikki muodollisuudet ja allekirjoitettavat paperit tuottivat
hänen mielelleen paljon kärsimystä. Ne olivat hänelle yhtä kiusallisia
hetkiä kuin ne kerrat, jolloin Olavi viattomuudessaan kyseli isäänsä.
Joka hetki hän muisteli häntä... Saimin täytyi ohjata hänen pientä
kätöstään hänen kirjoittaessaan isälle kirjeitä, joita tosin oli aivan
mahdoton lukea ja joita Saimin sen vuoksi täytyi täydentää ja selittää.

Isän vastauksissa lapselle ei ollut koskaan sanaakaan Saimille! Oi!
huolimatta rakkaudestaan Leinoon tämä seikka sittenkin tuotti hänelle
tuskaa. Ja tahtomattaan hänen ajatuksensa liitivät usein Viikin
kartanoon, Nilsin luo...

Varsinkin pitkinä unettomina öinä Nilsin kuva kummitteli hänen
mielessään. Hän näki hänet yksin Viikin kartanossa tuskan murtamana,
yksin sulkeutuneena huoneeseensa, vanhentuneena, kumaraselkäisenä,
yksinäisyyden taakan painostamana. Tai hänen eteensä nousi kuva
väkijuomien huumaamasta miehestä, joka hillittömästi antautui himojensa
valtaan.

Voidakseen karkoittaa nuo kuvat Saimi koetti loihtia esiin Leinon
kasvot ja muistuttaa mieleensä hänen hellää ääntään. Mutta se ei
onnistunut aina hänelle. Onnettoman miehen kuva nousi niin selvänä
hänen eteensä, että se oli hänen rakkauttaankin voimakkaampi. Ja
tuskissaan Saimi muisteli Nilsin sanoja: »Minä elän sinussa, joka
hetki! Se on minun kostoni...»

Saimin elämä Tärnössä oli erakon elämää. Hän ei käynyt missään. Iltasin
kokoonnuttiin vain suureen saliin, jossa tuli paloi iloisesti takassa.

Vanhan pariskunnan torkkuessa Saimi otti polvelleen Olavin ja lauloi
hänelle vanhoja ruotsalaisia ritarilauluja, jotka kertoivat sotilaiden
uskollisuudesta kuninkaitansa kohtaan.

Olavi kuunteli häntä loistavin silmin. Hän tahtoi myöskin tulla
sotilaaksi. Hän veisti itselleen puisen miekan, jonka hän kiinnitti
vyölleen:

— Sillä minä puolustan äitiä, selitti hän ylpeänä.

Vihdoin kun odotusaika oli päättynyt, saattoi Saimi palata
kotimaahansa, rakkaaseen Suomeensa! Oi! kuinka hän mielestään tällä
välin oli vanhentunut ja muuttunut!

Mutta heti kun hän kuuli Leinon rakkautta hehkuvan äänen ja näki
hänen hellät silmänsä, unohti hän kaikki kärsimyksensä. Ja jos hänen
olisi pitänyt elää uudestaan tämä raskas ja vaikea vuosi, olisi hän
epäröimättä aloittanut sen alusta, niin suuri oli hänen rakkautensa
Leinoon!

Samana päivänä, kun hän palasi kotimaahan, lähetti hän Olavin neljäksi
kuukaudeksi Viikin kartanoon. Sitten heidät vihittiin. Vihkimys
toimitettiin pastorin kansliassa, aivan yksinkertaisesti. Saimilla oli
yllään matkapuku, ja vielä samana iltana he matkustivat Saarilaan.
Hiukset yksinkertaisesti kammattuina, kädessä ruusukimppu Saimi näytti
aivan nuorelta tytöltä, joka oli matkalla unelmiensa luvattuun maahan.

Saarilassa he elivät uudestaan koko lapsuutensa ihanan elämän. Jokainen
kivi, jokainen puu toivotti heidät tervetulleiksi.

He soutelivat tutulla järvellä, he kuuntelivat metsän salaperäistä
huminaa ja katselivat illalla, unelmiinsa vaipuneina, keijukaisten
tanssia pienellä lammen pinnalla, jota valkeat lummekukat peittivät.

Ja heidän rakkautensa kirkasti nämät muistot vielä entistäänkin
ihanammiksi. Jokainen päivä kätki helmaansa uuden onnen ja Saimin
rakkaus miestään kohtaan eneni enenemistään.

Lukukauden alussa oli heidän kuitenkin pakko palata Helsinkiin
uuteen asuntoonsa, joka sijaitsi kauniissa Kaivopuistossa. Leino
oli vuokrannut suuren, merelle antavan huoneuston, jotta Saimi ei
tuntisi olevansa kovin ahdetulla alalla kaupungissa. Kaikki kodissa
oli uudenaikaista ja uutta: osittain hiukan jokapäiväistäkin. Ei
pienimpäänkään esineeseen liittynyt mitään muistoa. Saimi ei ollut
tahtonut, hienotunteisuudesta Leinoa kohtaan, säilyttää mitään,
joka olisi voinut muistuttaa hänen edellistä avioliittoaan. Mutta
hän kaipasi muutamia pikkuesineitä: kirjoja, koruja, noita tuhansia
tavaroita, jotka tulevat ikäänkuin osaksi meistä itsestämme, kun ne
aina ovat kuuluneet meidän ympäristöömme. Mutta rohkeasti hän voitti
nuo pienet surut. Itse asiassa tuo merkitsi niin kovin vähän elämässä!
Ja koska hän aloitti uutta elämää, niin kaikki se, mikä muistutti
menneisyyttä, oli poistettava siitä!

Leino sen sijaan rakasti häntä koko kiihkeän luonteensa voimalla, juuri
niinkuin Saimi tahtoikin olla rakastettu.

Saimi oli hänen oikea toverinsa, joka otti osaa kaikkiin hänen
ajatuksiinsa ja toimiinsa. Hän tunkeutui kaikkiin hänen salaisimpien
ajatustensakin sopukkoihin. Mutta Saimi huomasi tämän sielun pohjalla
ominaisuuksia, jotka saattoivat hänet hiukan ymmälle. Leino ei ollut
aivan sellainen, kuin miksi hän oli mielessään hänet kuvitellut. Hän ei
ollut enää, niinkuin muinoin, vaatimaton, vakava, kiihkeä työihminen,
vaan kunnianhimoinen mies, joka halusi elää ja toimia ja janosi valtaa
ja kunniaa ... Tieteellisen menestyksen huumaamana ja voitettuaan
yksityiselämässään kaikki vastukset oli hänen kunnianhimonsa tullut
aivan rajattomaksi.

Kun hän innoissaan esitti Saimille tulevaisuudenaikeensa, niin niiden
uhkarohkeus suorastaan pelästytti häntä... Tämä kunnianhimo, joka
aluksi oli häntä hurmannut, se sai nyt hänet pelosta vapisemaan.
Sillä hänellä oli se tunne, että Leino voisi uhrata kaikki, yksinpä
rakkautensakin kunnianhimonsa tyydytykseksi, ja hän alkoi pelätä
onnensa puolesta...

Ja sitäpaitsi Leinon voimakas persoonallisuus ei voinut helposti
sietää rinnallaan toista tahtoa. Jo usean kerran oli hänen itsevaltias
luonteensa noussut Saimia vastaan. Hän ei itse sitä huomannut, koska
hän aina oli saanut esteettömästi seurata omaa tahtoaan, mutta
vähitellen Saimille selvisi, että jos hän tahtoi pitää yllä sopusointua
heidän yhdyselämässään, niin täytyi hänen kokonaan alistua Leinon
tahdon alle.

Ja rakkaudestaan huolimatta Saimi, joka oli niin luja ja riippumaton
luonteeltaan, saattoi vain vastahakoisesti ajatella tätä uhrausta...

Sitä paitsi hän pelkäsi Olavin puolesta. Leino oli rakkaudessaan kopea
ja itsevaltias! Hän vaati, että Saimi aina olisi hänen luonaan. Hän ei
voinut kirjoittaa eikä tehdä työtä, jollei hän ollut samassa huoneessa,
aivan hänen vieressään, jotta hän joka hetki saattoi vastata hänen
hymyilyynsä ja katseeseensa. Mistä hän ottaisi aikaa lastaan varten?
tuumi Saimi usein suurella tuskalla...

Ja mitä tunteita Leinolla oikeastaan oli Nils af Ekin lasta kohtaan?
Siinä suhteessa Saimi ei vielä tuntenut hänen sydäntään. Olavin
takaisintulo näyttäisi sen kyllä.

Saimi odotti Olavia palaavaksi juuri tänä päivänä. Minä hetkenä hyvänsä
hän saattoi tulla. Silloin hänen onnensa vasta olisi täydellinen.
Kaikki, mitä hän elämässä rakasti, oli hänen omassa, hänen omassa
kodissansa...

Oi! elämä antoi hänelle niin sanomattoman paljon onnea, ettei hänen
tosiaankaan tarvinnut takertua sen pieniin suruihin.



XIV


Hymyilevänä ja onnellisena Saimi järjesti lapsensa huonetta.
Aurinkoisina kesäkuukausina SaariIassa hän ei ollut suuresti kaivannut
Olavia. Mutta mitä lähemmäksi hetki tuli, jolloin pojan oli määrä
palata hänen luokseen, sitä kärsimättömämpänä äidintunne hänessä heräsi.

Tänään hän oli vielä entistään kiihoittuneempi; hän vavahti
hermostuneesti pienimmästäkin melusta otaksuen alati eteisen kellon
kilahtavan.

Ensi kertaa heidän avioliittonsa aikana Leino tunsi, ettei hän ollut
vaimonsa ajatuksissa eikä mielessä. Ja se suretti häntä. Hän tiesi
kylläkin naidessaan Saimin, että hänen täytyi alistua sen seurauksiin
ja tyytyä siihen, että Saimi jakoi rakkautensa hänen ja lapsen
välillä. Hän ymmärsi myöskin aivan hyvin, että äiti rakasti lastaan,
ja hän ihaili ehkä Saimia sitä enemmän juuri siksi, että hän oli niin
mallikelpoinen äitinä ja oli niin syvästi kiintynyt Olaviin.

Ja sittenkin hän kärsi siitä.

Olavi oli ilmetty isänsä, ja vain hänen läsnäolonsakin muistuttaisi
Saimin entisyyttä, tuota aikaa, jota Leino vihasi ja jonka hän olisi
hinnasta mistä hyvänsä tahtonut unohtaa. Ja hänen sielussaan heräsi
salainen viha pientä lasta kohtaan, jonka ainoa rikos oli se, että hän
oli olemassa. Oikeudenmukaisesti hänen täytyi tunnustaa, että Olavi oli
ihastuttava lapsi, ja että hänen oli pakko tukehduttaa tuo mieletön
tunteensa. Mutta tuo tunne oli häntä paljoa voimakkaampi, eikä hän
voinut voittaa katkeruuttansa.

Ja jotta hänen ei tarvitsisi nähdä äidin iloa lapsen saapuessa kotiin,
oli Leino vetäytynyt hiukan harmistuneena työhuoneeseensa ja kutsunut
luokseen muutamia puolueystäviään. Politiikka sai hänet unohtamaan
huonon tuulensa.

Parasta aikaa he keskustelivat vilkkaasti niistä keinoista, joilla
voitaisiin vastustaa Venäjän hallituksen laittomia hyökkäyksiä.
Maan asema oli käynyt sietämättömäksi. Eduskunta oli hajoitettu,
venäjänkieli julistettu viralliseksi kieleksi; paino-, sana- ja
kokousvapaus oli rajoitettu; ja maassa vilisi venäläisiä virkailijoita
ja vakoojia. Maastakarkoitus ja sen mukana seuraavat kaikki kauhut
olivat alkaneet.

Saimi kuunteli syrjästä jonkun aikaa heidän puhettaan. Leinon ääni vei
voiton muista, tämä metallinen ja taipuva ääni, joka aina teki häneen
syvän vaikutuksen.

Äkkiä kuului hiljaiselta kadulta ajoneuvojen ratinaa ja hevonen
pysähtyi ovelle. Saimi kiiruhti ikkunaan ja kumartuen ulos hän
näki Viikin kartanon vaunut ja parihevoset, jotka nopeasti
poistuivat paikalta. Rouva af Ek istui niissä yksin. Hänen hiuksensa
olivat tulleet aivan valkeiksi. Hän istui vaunuissa jäykkänä ja
väliäpitämättömänä eikä kohottanut edes katsettaan taloon, jossa hänen
entinen miniänsä asui.

Saimi kiiruhti eteiseen, avasi oven selkosen selälleen sulkeakseen
syliinsä poikansa.

— Äiti!

— Olavi!

Molemmat huudahtivat yhteen ääneen.

— Kultaseni! Oma armaani! toisti Saimi onnesta loistaen.

Ja nostaen lapsen syliinsä Saimi kantoi riemulla hänet huoneeseensa.
Hän tukahdutti hänet miltei hyväilyllään. Oi! kuinka pitkään aikaan hän
ei ollut saanut suudella näitä suloisia huulia!

Ruskettuneena kasvoiltaan, merimiespuvussaan, kiiltosaappaat jalassa
Olavi seisoi Saimin edessä. Hänen pitkät kiharansa, jotka olivat
tehneet hänet hiukan tyttömäiseksi ulkomuodoltaan, olivat leikatut.
Olavi oli jo hieno pikku herra.

Kädessä hänellä oli kimppu Viikin kartanon ruusuja, jotka hän ojensi
Saimille.

Saimi ei kysynyt, oliko hän itse ne noukkinut, vai oliko Nils ne
lähettänyt hänelle. Mutta syvästi liikutettuna hän järjesti ne
kristallimaljakkoon, jonka hän asetti Olavin huoneeseen. Sitten hän
nosti lapsen jälleen polvilleen ja hyväillen häntä puheli hänen
leikeistään Viikin kartanossa, puutarhasta, hevosista ... Mutta hän ei
uskaltanut tiedustella mitään Nilsistä. Lapsi vastasi myöskin hiukan
arasti. Saimi käsitti, että hänelle oli annettu tarkat määräykset,
sillä hän ei kertaakaan maininnut isäänsä.

Mihinkä Olavin välittömyys ja suoruus oli kadonnut? Saimi tunsi
katkeruudella, että lapsi oli hänestä vieraantunut. Mikä tehtävä
hänellä voittaa hänet jälleen omakseen!

Äkkiä hän näki avoimesta ovesta, että hänen miehensä ohjasi askeleensa
huoneuston toisesta päästä häntä kohti. Olavi huomasi hänet myöskin ja
painautuen äitiään vasten hän sanoi tuskallisesti:

— Äiti, älä jätä minua!

— En, kultaseni! En koskaan, armaani!

Leino huudahti jo kaukaa iloisella äänellä, silmissä riemukas ilme:

— Minulla on suuria uutisia sinulle... mutta huomatessaan Olavin, jonka
tuloa hän ei ollut kuullut, hän vaikeni.

Varjo, vaikka se olikin niin kevyt, että sen vain äidin silmä saattoi
huomata, pimensi hetkeksi hänen iloisia kasvojaan.

— Hyvää päivää, Olavi! Pikku poikaseni!

Ja hän suuteli kohteliaasti lasta, jonka Saimi talutti hänen luokseen.

Olavi antoi suudella itseään, mutta ei vastannut hyväilyyn. Hiljaisesti
ja lyhyesti hän vastasi vain Leinon ystävällisiin kysymyksiin. Lapsen
vihamielisyys vaikutti kylmentävästi Leinoon, vaikkei hän ollut sitä
huomaavinansa.

Saimia kiusasi myöskin Olavin vähäsanaisuus. Hän oli näkevinään siinä
Nilsin vaikutusta. Oi! miten vaikeata olisi herättää tuossa pienessä
itsepäisessä sydämessä hellempiä tunteita Leinoa kohtaan!

Leino, joka halusi kertoa vaimolleen suurta uutistaan, ei huomannut
hänen surullista ilmettänsä. Kärsimättömästi hän tarttui häntä
käsivarteen ja kuljetti hänet loitommalle Olavista sanoen hänelle
äkisti: — Tiedätkös mitä me olemme tuumineet? Ystäväni ja minä olemme
sitä mieltä, että Europan tulee välttämättä saada tietää, missä määrin
venäläiset sortavat meitä!

Saimi katsoi hämmästyneenä häneen:

— Mitä te aiotte tehdä? Olemmehan jo koettaneet voittaa suurimmat
ulkomaalaiset lehdet asiamme puolelle. Ja tiedäthän itse, miten
vaikeata se on ollut.

— Juuri sen vuoksi olemme ajatelleet toista keinoa, jolla voisimme
tuoda ilmi koko onnettomuutemme: minua on kehoitettu pitämään
esitelmiä Suomesta Europan suurimmissa pääkaupungeissa ja paljastamaan
kärsimyksemme ja taistelumme. Mitä sinä siitä tuumit?

— Tarkoitus on hyvä, sanoi Saimi innolla, ja totta puhuakseni, kukapa
muu kuin sinä, joka osaat niin monta kieltä, ja jolla on niin paljon
tuttavuuksia, voisikaan sitä tehdä. Se on tosiaankin ainoa keino, millä
voimme saada totuuden ilmi... Mutta mitä apua te luulette voivanne
saada skeptilliseltä Europalta?

— Ei muuta, kuin että meidän kärsimyksemme tulevat tiedoksi. Me emme
pyydä sääliä emmekä apua, vaan ainoastaan toisten kansojen moraalista
kannatusta asiallemme.

— Ja sinä luulet onnistuvasi?

Leino ei vastannut suoraan:

— Tiedänhän kyllä, että suuret harvoin puolustavat pieniä, että heikot
aina ovat väärässä ja että oman edun vuoksi useinkin sydämen ääni ja
jalomieliset tunteet tukahdetaan. Mutta sittenkin tahdon yrittää. Minä
tahdon olla sorretun kansan äänenkannattajana. Maailmassa on yhteistä
veljeystunnetta olemassa, ja toivon, että rakkauteni onnetonta maatani
kohtaan on saneleva minulle oikeat sanat, jotka voivat tunkeutua
ihmisten sydämiin ja omiintuntoihin. Oi! Saimi, kuinka tuo tehtävä
viehättää minua! ...

Innostus ja luja luottamus nostattivat riemunvälkkeen hänen
kasvoilleen. Hänestä huokui sellaista voimaa ja isänmaallista
henkeä, että Saimi katseli häntä hetken aikaa aivan sokaistuna
ja hämmästyneenä. Oi! Leino jos kuka kykeni hurmaamaan joukkoja
puheellaan ja persoonallisuudellaan... Tuollaisena Saimi rakasti häntä
intohimoisesti, ihaili häntä kuin jotain ihmeellistä olentoa...

Ja ylpeänä Saimi kysyi:

— Milloin sinä lähdet?

— Siitä juuri on kysymys. Vallankumous kytee Venäjällä; jonakuna
päivänä se voi puhjeta ilmi. Silloin Europan koko huomio on kiintyvä
siihen. Ei kukaan tule välittämään vähääkään Suomesta, joka seuraa
nöyrää passiivisen vastarinnan politiikkaa. On kuitenkin välttämätöntä
viivyttelemättä ilmaista maailmalle, että tämä passiivinen vastarinta
kysyy meiltä suurta kärsivällisyyttä ja sankarillisuutta. Parasta olisi
lähteä jo viikon kuluttua. Voisitko niin pian olla valmis?

— Tahdotko, että minä seuraisin sinun mukanasi?

— Mitä minä sinutta tekisin, Saimi? Kuinka voit hetkeäkään epäillä,
että eroaisin sinusta?

Ja kiihkoissaan Leino sulki Saimin syliinsä, suuteli hänen silmiään ja
suutaan ja sanoi:

— Me lähdemme yhdessä kaikkiin noihin maihin, jonne mielesi aina on
ikävöinyt. Sinä rohkaiset minua suorittaessani tätä tehtävääni... Sinä
annat minulle siihen voimaa, Saimi... Oi! kuinka minä sinua rakastan!
Mutta minä tahdon omistaa sinut kokonaan, huudahti hän kärsimättömästi.

Vavisten Saimi painautui hetkeksi hänen syliinsä antautuen kokonaan
rakkautensa ja isänmaallisen innostuksensa valtaan, unohtaen kaiken
muun, niin kauan kuin rakkauden ja nautinnon väristystä kesti.

Sitten hän sanoi heikolla äänellä:

— Entäs Olavi?

Äkillisellä ja vaistomaisella liikkeellä Leino työnsi hänet luotaan.

— Olavi, toisti hän synkkänä... olisihan järjetöntä ottaa niin pieni
lapsi mukaan matkalle... Se kestää epäilemättä useampia kuukausia...

Leino koetti löytää jotain tekosyytä, joka loukkaamatta äitiä
vakuuttaisi hänelle, että hänen täytyi matkustaa ilman lasta. Olavi
olisi vain pilannut hänen onneaan tällä matkalla, joka merkitsisi
hänelle tavatonta voittoa.

— Sitäpaitsi lapsi on hyvin epämukava matkalla, etkö ajattele sitäkin,
Saimi?

— Minä en voi erota Olavista uudelleen, vastasi Saimi aivan kalpeana...
Enkä minä sitä tahdokkaan.

Miksi Leino tahtoi eroittaa hänet Olavista? Olivatko nuo käytännölliset
syyt ainoat ja ajatteliko hän todellakin lapsen parasta? Vai olisiko
mahdollista, ettei hän rakastaisi pikku Olavia? Tämän julman epäilyksen
iskiessä kuin salama hänen mieleensä hän luuli sydämensä pakahtuvan...
Hän käänsi tuskaiset silmänsä Leinoon nähdäkseen mitä tämä ajatteli.
Leinon silmien ilme oli kova ja läpitunkematon... Ja Saimi tunsi tänä
hetkenä, että jokin eroitti heidät toisistaan...

— Jos sinusta on suotavaa, että Olavi jää kotiin, niin minä jään hänen
kanssaan, ehdoitti Saimi arasti hetken äänettömyyden jälkeen.

— Antaisitko sinä minun matkustaa yksin? Oi! sinä et rakasta minua yhtä
syvästi kuin minä sinua, Saimi! Tiedäthän, etten voi elää sinutta, että
sinun läsnäolosi on minulle yhtä tärkeä kuin ilma ja aurinko ... Etkö
sinä luopunut kaikesta seurataksesi minua, ja nyt sinä kiellät minulta
tämän uhrauksen?

— Sinä unohdat, Aarno, että olen ollut koko kesän erossa lapsestani.
Jos jätän nyt Olavin, niin kadotan hänet kokonaan, sanoi Saimi lujasti.

— Voisimmehan jättää hänet ystävien huostaan, ehdoitti Leino
itsepäisesti. Ei siitä olisi Olaville vahinkoa.

Saimi pudisti päätään epäilevästi:

— Ei mikään maailmassa voi korvata äitiä... Minä rakastan sinua, Aarno,
enemmän kuin mitään muuta, mutta tässä suhteessa lapseni oikeus käy
kaiken muun edellä...

Ja Saimi astui askeleen Leinoa kohti painautuakseen hänen syliinsä ja
voidakseen hyväilyllä lieventää sanojensa vaikutusta.

Mutta Leino ei huomannut tätä hellää liikettä, ei kohdannut vaimonsa
rukoilevaa katsetta. Hän oli syvästi loukkaantunut, koska Saimi
kieltäytyi muka velvollisuutensa vuoksi lastansa kohtaan yhteisestä
matkasta.

Kuinka monet lapset saavat elää erossa vanhemmistaan, miksei Olavikin?

— Tahdotko ehkä, että kokonaan luovun tehtävästäni? kysyi Leino
kylmästi, voimatta peittää pettymystään.

— En, vastusti Saimi pelästyneenä. Suomen etu käyköön kaiken muun
edellä. Mutta lähdetään kaikki kolme.

Saimi koetti hymyillä kyynelten lävitse.

— Miten tahdot! sanoi Leino kohauttaen olkapäitään... Mutta hänen
katkeruutensa kasvoi nähdessään Saimin niin lujana... Puhukaamme siitä
myöhemmin. Nyt minulla ei ole aikaa. Herrat odottavat minua.

Ja Leino läksi.

Liikkumatta Saimi seurasi katseillaan miestään toivoen, että hän
kääntyisi vielä takaisin ja lausuisi hänelle jonkun hellän sanan...
Vaan ei, hän astui suoraan huoneeseensa, taakseen katsomattakaan...

Saimi kävi masentuneena istumaan.

Ensi kertaa Leino läksi suuttuneena hänen luotaan. Minkä vuoksi? Mitä
hän oli tehnyt? Ja äkkiä tämä vääryys vahvisti sen epäilyksen, joka
tähän asti oli vain epäselvänä hänessä kytenyt. Leino ei rakastanut
Olavia. Se oli päivän selvää. Ja lapsi vaistomaisesti ei voinut sietää
myöskään häntä.

Oi! kuinka tämä havainto häntä kiusasi! Syvä vastenmielisyys eroitti
toisistaan nuo kaksi olentoa, jotka yksin koko maailmassa olivat
hänelle rakkaat... Pitikö hänen onnensa jälleen hävitä? Oliko
todellakin tarpeellista, että sama surun sävel alituisesti soisi hänen
sydämessänsä?

Nähdessään nyt entisyyden selvänä edessään käsitti hän, että hän aina
oli tavoitellut vain harhakuvaa. Hänen avioliittonsa oli ollut yhtä
ainoaa iloa. Oi! miksikä häntä kohtasi tämä äkillinen pettymys, miksikä
hänen silmänsä täten avautuivat?

Ja Nilsin uhkaavat sanat nousivat jälleen hänen mieleensä: »Kahtiajako!»

Niin, koko elämänsä hän saisi siitä kärsiä, sen hän nyt tiesi...
»Kahtiajako!» joka hetki se seuraisi häntä kuin varjo.

Eikö Olaviin kohdistunut koko entisyyden voima?

Vaikka Saimi halveksikin kaikkea sitä, minkä hän oli jättänyt
taaksensa, tunsi hän sittenkin poikansa läsnäollessa, että Nilsin
rakkaus oli pitävä kiinni oikeuksistansa.

Tästä lähin Leinon ja hänen suhteensa ei voisi enää olla aivan välitön.
Ei koskaan hän saisi enää täydellistä rauhaa.

Leino ei vastannut sittenkään sitä kuvaa, jonka hän oli hänestä luonut;
hän itsekään ei voinut enää yksinomaan olla vain rakastajatar. Kun tämä
hänelle selvisi, oli hänen rakkautensa Leinoon heikonnut, mutta hänen
äidintunteensa sen sijaan vahvistunut. Hän oli varmasti päättänyt pitää
Olavin luonaan, sillä ei mikään muu tunne voisi häntä enää hänestä
eroittaa.

Mutta hän ei kärsinyt yksin. Lapsi sai kärsiä hänen kanssaan ja lapsen
kärsimys olikin hänen omaansa paljoa suurempi. Hän sai maksaa lunnaat
äitinsä onnesta.

Ja kuitenkin, kuinka hän olikaan koettanut pitää silmällä sekä Olavin
että Leinon onnea. Oi! julma elämä, miksikä toisten onni on aina
uhrauksilla ostettava?

Saimin antautuessa katkerien mietteittensä valtaan tunsi hän äkkiä
kaulassaan pikku Olavin käsivarret; huoneen nurkasta hän oli seurannut
koko kohtausta.

Nähdessään äitinsä itkevän hän lähestyi häntä. Hyväillen häntä ja
kumartuen aivan hänen korvansa juureen hän kuiskasi hiljaa:

— Älä itke, äiti, äiti kulta, Olavi rakastaa sinua!

Saimi painoi liikutettuna hänet rintaansa vasten!

— Mutta jotta äiti olisi oikein iloinen, niin etkö tahdo myös rakastaa
Leino-setää, kultaseni?

Mutta lapsen huomio kääntyi samassa kadulle, josta kuului melua, eikä
hän ajatellut sen enempää Saimin sanoja. Uteliaana hän laskeutui alas
äidin polvelta ja kiiruhti ikkunan luo. Saimi seurasi häntä.

Kasakat tekivät tavallisen kiertonsa. Kolmekymmentä ratsastajaa kiiti
ohitse piiskat kädessä, kasvoilla hurja ilme.

Käheällä, väräjävällä äänellä he lauloivat surunvoittoisia laulujaan,
jotka ilmaisivat arolaisen syvää koti-ikävää ja kaipausta.

Saimi, jota tämä näky aina hermostutti, näki heidän katoavan sumuun.
Sitten katu jälleen tyhjeni ja rauhoittui.

Unohtaen hetkeksi omat huolensa, hän tuumi itsekseen syvän
alakuloisuuden painostamana:

— Mitähän vaikeuksia ja nöyryytyksiä tulevaisuus vielä tuonee Suomi
raukallemme?

Sitten hän kääntyi äkisti taakseen kuullessaan viereisen huoneen oven
avautuvan.

Palava lamppu kädessä Leino astui salin lattian yli hakeakseen jotain
paperia, sitten hän palasi jälleen työhuoneeseensa, jossa keskustelua
yhä jatkui.

Kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, huomasi Saimi vasta, että oli jo
pimeä ilta.

— Äiti, huudahti Olavi, ikäänkuin havahtuen unesta. Saimi otti hänet
syliinsä, suuteli häntä ja jäi liikkumatta seisomaan ikkunan pieleen
nojautuneena.

Kaukana merellä pimeys kävi yhä synkemmäksi, ja laiva, jonka saattoi
eroittaa vaan tulista, eteni ulapalle.

Saimi seurasi masentuneena, tuskan valtaamana sitä kauan katseillansa.

Eikö hänen onnensakin ollut samanlainen kuin tuo tuli, joka eteni
kauaksi Suomenlahdelle?





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ihanteen kaipuu" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.