Title: Maantiede ja löytöretket II: Suurien löytöretkien aikakausi
Author: Inha, Into Konrad
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Maantiede ja löytöretket II: Suurien löytöretkien aikakausi" ***
II ***



MAANTIEDE JA LÖYTÖRETKET II

Kertomus siitä miten maa on tullut tunnetuksi ja maantiede kehittynyt


Suurien löytöretkien aikakausi


Rugen, Peschelin y.m. teosten mukaan kirjottanut

I. K. INHA



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1914.



SISÄLLYS.

Alkusanat.

SUURIEN LÖYTÖRETKIEN AIKAKAUSI.

Amerikan löytö.
Espanja Keskiajalla.
Christopher Columbus.
   Eräs historiallinen hetki. — Columbuksen nuoruus. — Lännen tien
   alkuvaiheet. — Toscanellin kirje. — Columbus esittää aikeensa. —
   Columbus Espanjan hovissa. — Columbuksen valtuudet.
Columbuksen ensimäinen matka.
   Valmistukset Palos satamassa. — Ensimäinen malka Atlantin poikki.
   — Maata! — Löydetään yhä uusia saaria. — Cuba. — Espanjola. —
   Navidad. — Paluumatka. — Vastaanotto Espanjassa. — Columbuksen
   kertomus Amerikan löydöstä. — Paavin rajaviiva.
Columbuksen toin n retki.
   Pienet Antillit. — Navidadin kohtalo. — Isabella. — Columbus jatkaa
   löytöretkeään. - Vanhan pakanan puhe. — llkityöt Espanjolassa. —
   Haitin ruhtinaat. - Caonabon vangitseminen. — Tappelu Vega Realissa.
   — Columbuksen paluumatka.
Columbuksen kolmas retki.
   Trinidad. — Paria lahti. — Mietteitä Paratiisista. — Sekasorto
   Haitissa. — Columbus kahleissa. — Ovando.
Columbuksen neljäs retki.
   Honduraan rannikolla. — Veraguan rannikolla. — Myrskyissä Panaman
   rannalla. — Siirtokuntayritys Veraguassa. — Haaksirikko Jamaicassa.
   — Mendezin rohkea venematka. — Tukala aika Jamaicassa. — Pelastus.
Columbuksen viimeiset vaiheet.
   Columbuksen omaiset.

Muita löytöretkiä Länsi-Intian vesillä.
   Ojeda. — Alonso Niño. — Pinzonien retki. — Portugalilaiset
   Brasiliassa. - Amerikan nimi. — Las Casas, intianien suojelija.

Portugalilaiset Itä-Intiassa.
Vasco da Gaman retki Etu-Intiaan.
   Retkikunnan varustaminen. — Myrskyissä Afrikan länsirannalla. —
   Afrikan itärannalla. — Mosambik. — Mombasassa. — Ystävällinen
   vastaanotto Melindessä. — Tulo Intiaan. — Kalikut ja sen kauppa.
   — Vasco da Gama Kalikutissa. — Kananor. — Salahyökkäys lähellä Goaa.
   — Paluumatka.
Intian vanhemmista vaiheista.
Cabralin retki.
   Diogo Diaz löytää Madagaskarin. — Melskeitä Kalikutissa. — Sofala.
   — Ioãn da Novan retki.
Vasco da Gaman toinen retki.
   Poro Affonso Sofalassa. — Kiloa. — Gaman julma sodankäynti. —
   Affonso d’Albuquerque saapuu Intiaan.
Francisco d'Almeida Intian varakuninkaana..
   Egyptin sulttaani pyytää paavin välitystä. — Egypti valmistautuu
   sotaan. — Almeida ja hänen retkikuntansa. — Almeida Afrikan
   itärannalla. — Almeida Malabaar-rannikolla. — Dom Lourengon suuri
   voitto. — Maustekauppa uusille teille. — Tristão da Cunha. — Egyptin
   laivasto saapuu sotanäyItämölle. — Albuquerque Ormuksessa. — Diun
   meritappelu. — Varthema.
Affonso d'Albuquerque.
   Kalikutin tappelu. — Goan vallotus. — Malakan vallotus. —
   Portugalilaiset tutustuvat Taka-Intiaan. — Goan vaurastuminen. —
   Sotatoimet Punaisella merellä. — Ormus vallataan. — Albuquerquen
   ero ja kuolema. — Luonnekuva.
Albuquerquen seuraajat.
   Vasoo da Gama varakuninkaana. — Nuño da Cunha.
Portugalilaiset Molukeilla ja Kaukaisen Idän vesillä.
   Serrão Molukeilla. — Portugal ja Espanja törmäävät yhteen Molukeilla.
   -— Uusia löytöjä, 165. — Kulta- ja Hopeasaarel, 166. Portugalilaiset
      Kiinassa ja Japanissa, 168. — Portugalin Intian kauppa. — Fernão
      Mendez Pinlon ihmeelliset
   seikkailut.
Fernão de Magalhães ja ensimäinen matka maan ympäri.
   Juan Diaz de Solis. — Fernäo de Magalhães. 177. — Retkikunnan
   varustaminen, 179. — Matka Atlantin meren poikki. — Brasilia. — La
   Platan suistamo. — Patagonian rannikolla. — Kapina talvisatamassa.
 — Patagonit. — »Santiagon» haaksirikko. — Matkaa jatketaan. —
   Magalhãesin salmi. — Matka Tyynen meren poikki. — Ladronit. —
   Fiippinien löytö. — Mazagan kuninkaan vieraina. — Sebu. —
   Magalhãesin kuolema. — Retkikunta Molukeilla. — »Victoria» purjehtii
   maan piirin umpeen. — »Trinidadin» loppu.
Riita Molukeista.
   Badajozin juntta. — De Loaysan retki. — Saavedran matka.
Espanjalaiset Tyynellä merellä.
   Villalobos. — Filippinien anastus. — Etelämaan etsintä. — Mendanan
   siirtomaayritys. — Quiroksen matka. — Torres-salmi.

Espanjalaiset vallottajat Keski- ja Etelä-Amerikassa.
   Alonso Ojeda Uudessa Andalusiassa. — Veraguan siirtokunnat. — Balboa
   näkee Tyynen meren. — Pedrarias Davila. — Balboa Etelämeren
   maaherrana. — Nicaraguan vallotus. — Ponce de Leon etsii nuoruuden
   lähdettä. — Cuban vallotus. — Yucatan ja Mayat.
Mexicon vallotus.
   Fernando Cortes. — Retkikunnan lähtö. — Tabascossa. — Mexicon
   rannalla. — Montezuman lähettiläät. — Quetzalcoatl. — Vera Cruz.
   — Cempoalla. — Matka ylämaahan. — Taistelut Tlaxcalassa. — Cholulan
   verilöyly. — Tenochtitlan. — Cortes Mexicossa. — Cortes voittaa
   Narvaezin. — Taistelut Mexicossa. — Montezuman kuolema. — Murheen
   yö. — Otumban tappelu. — Tlaxcalassa. — Guatemotzin. —
   Tenochtitlanin vallotus. — Uusi Mexico. — Espanjan kruunu ottaa
   Mexicon omakseen. — Alvaradon retki Guatemalaan. — Olid Honduraassa.
   — Corteksen sotaretki Honduraaseen. — Cortes käy Espanjassa. —
   Corteksen meriretket. — Corteksen kuolema.
Mexicon ja Keski-Amerikan intianikultuuri.
   Popol-Vuh. — Toltekit. — Aztekkien historia. — Rakennukset. —
   Oikeuslaitos. — Sofalaitos. — Uskonto. Kuvakirjolus. — Kasvatus.
   — Avioliitto. — Hautaus. — Maanviljelys ja ravinto. — Vaatteet ja
   koristeet. — Metallien käyttö. — Taide. — Maya-kultuuri.
Löytöretkiä Pohjois-Amerikan eteläosiin.
   Alvares de Pineda löytää Mississipin. — Pamfilo de Narvaezin retki.
   — Hernando de Soton retki Mississipin laaksoon. — Coronadon retki
   Cibolaan ja Quiviraan.
Perun vallotus.
Francisco Pizarro ja Diego de Almagro. — Birun rannikolla. — Pizarron
 ja Almagron toinen retki. — Pizarro Gallon ja Gorgonan saarilla. —
 Tumbez. — Pizarron sopimus Espanjan kruunun kanssa. — Kolmas retki.
 — San Miguel. — Inkat ja heidän maansa. — Pizarron retki Cajamarcaan.
 — Atahualpan vangitseminen. — Perun aarteet. — Hernando Pizarron retki.
 — Saaliinjako. — Atahualpan kuolema. — Marssi Cuzcoon. — Cuzco. —
 Alvaradon sotaretki. — Lima. — Almagron retki Chileen. — Taistelut
 Perussa. — Almagron ja Francisco Pizarron loppu. — Gonzalo Pizarro.
 — Chilen vallotus.
Dorado-retket.
   Saksalaiset Venezuelassa. — Colombia. — Gonzalo Pizarron retki.
   — Orellanan laivamatka Amazonijoella. — Orellanan siirtomaayritys.
   — Pedro de Ursua. — La Plata-maat. — Brasilian valtaus. — Espanjan
   suhde siirtomaihin.

Pohjoisia väyliä, pohjoisempia purjehtijoita.
John Cabotin matka Pohjois-Amerikkaan.
   Sebastian Cabot.
Muita retkiä Pohjois-Amerikkaan.
   Veljekset Cortereal. — Newfoundlandin kalastukset. — Giovanni di
   Verrazzano. — Esteban Gomez.
Jacques Cartierin retket Canadaan.
   Funk-saari. — Labradorin rannikko. — Laurentin lahti. — Toinen
   retki. — Laurentin joessa. — Hochelaga. — Talvi Quebekissä. —
   Cartierin kolmas retki.
Taistelu merien vapaudesta.
   Merirosvouden kultainen aika. — John Hawkins. — Francis Drake. —
   Cavendish ja kolmas matka maan ympäri. — Voittamaton armada.
Varhaisimmat siirtokuntayritykset Pohjois-Amerikassa.
   Floridan hugenottisiirtokunta. — Martin Frobisher. — Humphrey
   Gilbert. — Walter Raleigh.
Koillisväylä.
   Pohjanmiesten Jäämeren tuntemus. — Hugh Willoughby ja Richard
   Chancellor. — Hollantilaisten retket. — Huippuvuoret löydetään.
   — Ensimäinen talvi napamaissa. — Henry Hudson. — Huippuvuorien
   tutkiminen.
Luoteisväylä.
   John Davis. — Hudson etsii luoteisväylää. — William Baffin. — Jens
   Munk. Luke Foxe ja Thomas James.

Jälkikatsaus suurien löytöretkien saavutuksiin.

Maantiede suurien löytöretkien aikakaudella.
   Kosmografia. — Latitudin ja longitudin määrääminen.
   — Maailmankartan laajeneminen. — Ptolemaiospainokset. — Asteverkko.
   — Gerhard Mercator ja Abraham Ortelius. — Pallokartta. —
   Maantiedeteokset. — Matkakertomukset. — Fyysillinen maantiede.

Olaus Magnus.
   Olaus Magnuksen elämänvaiheet. — Carta marina. — Historia de
   gentibus septentrionalibus. — Ruijan meri. — Grönlanti. — Islanti.
   — Skandinavia. — Ilmasto. — Kasvisto. — Eläimistö. — Kansa. —
   Skriklinnit ja Lappalaiset. — Suomi ja Suomalaiset. — Itäiset maat.



ALKUSANAT.


Suurien löytöretkien esityksen pohjana on S. Rugen: _Geschichte des
Zeitalters der Entdeckungen_ ja maantieteen kehitystä käsittelevien
lukujen O. Peschelin: _Geschichte der Erdkunde_. Nämä teokset eivät
tosin ole aivan uusia, monessa kohden ne ovat jo vanhentuneetkin,
mutta uudempia, yleisesityksiä, jotka voitaisiin edes niiden rinnalle
asettaa, ei ole olemassa. Erikoistutkimuksista taas olisi tämmöistä,
helppotajuista kirjaa mahdoton kirjottua, niiden luku ja laajuus
on niin suunnaton, eikä niitä meidän maamme huonosti varustetuissa
kirjastoissa olisikaan. Teokseni täydentämiseksi on minulla ollut
käytettävänä seuraavat apulähteet: Siegmund Günther: _Geschichte der
Erdkunde_, Konrad Kritschmer: _Geschichte der Geographie_, Clements R.
Markham: _Life of Christopher Columbus_, E.H.H. Guillemard: _Life of
Magellan_, Johannes Kleinpaul: _Ferdinand Cortez und die Eroberung von
Mexico_, Johannes März: _Francisco Pizarro und die Eroberung von Peru_,
S.E. Dawson: _The Saint Lawrence Basin_, Ahlenius: _Olaus Magnus och
hans framställning af Nordens geografi_, A. Wyatt Tilby: _The American
Colonies_, ja, last but not least, _The Encyclopaedia Britannica_, 11
painos. Websterin, Jules Vernen ja Thomasin teokset, jotka edellisen
osan alkusanassa mainittiin, ovat edelleenkin apuaan antaneet. Suuresta
englantilaisesta tietosanakirjasta, on muun muassa esitys Mexicon ja.
Keski-Amerikan vanhasta intiani-kulttuurista.

Aikomukseni oli saada tähän osaan sisältymään maantieteellisten
löytöjen historia aina 19:nnen vuosisadan alkuun saakka, mutta suurien
löytöretkien esitystä olisi sitä ennen täytynyt niin paljon supistaa,
että kirja olisi käynyt liian kuivakiskoiseksi. Näinkään ei se voi
lukijalle antaa kuin heikon käsityksen siitä, erinomaisen värikkäästä
ja vaiherikkaasta vuosisadasta, jonka kuluessa kulttuurikansain
maantuntemus laajeni enemmän kuin milloinkaan ennen, ja enemmän kuin se
sen jälkeen on saattanut tai saattaa laajentua.

_I.K. Inha_.



SUURIEN LÖYTÖRETKIEN AIKAKAUSI.



AMERIKAN LÖYTÖ.



Espanja Keskiajalla.


Iberian niemimaa, varsinkin sen itä- ja eteläosa, oli Rooman vallan
alaisena melkoisesti kehittynyt, sen puoliraakalaiset asukkaat
olivat sivistyneet ja osaksi roomalaistuneetkin, hyvin rakennettuja
loisteliaita kaupunkeja oli syntynyt ja kauppa Rooman kanssa oli vilkas.

Kansainvaelluksien aikana tämä kukoistava maa, jossa olot olivat osaksi
terveemmätkin kuin Italiassa, joutui saman hävityksen alaiseksi kuin
Länsi-Rooman muut osat. Vandalit yhdessä Sveevien ja Alanien kanssa
samosivat kautta maan hävittäen ja ryöstäen, mutta joutamatta sen
oloja muutoin muuttamaan, koska Genserik v. 428 johti heimonsa salmen
poikki Airikaan ja sinne jäi. Rooman keisarikunnan ankara sortovalta
oli siihen määrään nujertanut muinoin sotaisten Iberien taistelukunnon,
etteivät he kyenneet vastustamaan puoliraakalaiskansoja, joiden
miesluku ei liene noussut paljoakaan päälle 100,000:n. Monet maan
köyhtyneistä asukkaista näyttävät pitäneen raakalaisten sekasortoa
siedettävämpänäkin tilana kuin roomalaisten veronkantajain säälimätöntä
kiristystä. Roomalaistuneet ylimykset ja rikkaat rakensivat itselleen
lujia linnoja, voidakseen pitää puoliaan kierteleviä rosvojoukkoja
vastaan, maanasukkaat taas toisin paikoin palasivat entisen
heimojärjestyksen kannalle.

Jo ennen Vandalien poistumista saapuivat maahan Visigootit,
germanilainen vallottajaheimo sekin. He anastivat maan ja asettuivat
siihen asumaan, halliten sitä entiseen roomalaiseen tapaan.
Visigoottien miesluku ei ollut suuri; Espanjan ylimystö heistä
lisääntyi, mutta varsinaiseen kansaan he eivät suuresti vaikuttaneet.
Perintöriidoissa, kapinoissa ja rettelöissä Espanja sitten eli kolmisen
vuosisataa, heikontuen lopulta siihen määrään, että se oli helppo
saalis vaikka mille vallottajalle.

Vielä enemmän uusia aineksia sai tuleva Espanjan kansa.

V. 711 purjehti Tarik Gibraltarin salmen poikki. Sen sijaan että
kristitty Espanja olisi miehissä noussut häntä vastaan, sai hän siellä
liittolaisia. Visigoottilainen Roderik kuningas voitettiin, sillä
osa hänen sotajoukostaan meni tappelussa muhamedilaisten puolelle.
Muutamassa vuodessa vallottivat Arabit koko Espanjan, sillä Tarik ei
suinkaan suostunut enää pois lähtemään, niinkuin olivat toivoneet ne
kristityt ruhtinaat, jotka olivat hänen apuaan pyytäneet.

Koko Iberian niemimaa joutui siten moneksi vuosisadaksi muhamedilaisten
vallottajien vallan alle. Alussa se kuului suureen arabialaiseen
kalifikuntaan, mutta sitten niemimaan maurilaiset ruhtinaat erosivat ja
perustivat useita melkein itsenäisiä ruhtinaskuntia, jotka tunnustivat
Cordovan emirin ylivallan. Maaorjuudessa elävälle osalle kansasta
arabialaiset vallottajat olivat tervetulleita, sillä sen tila aluksi
parani tavattomasti, ja helposti mukautuivat korkeammatkin säädyt
uusiin oloihin, sillä Arabit kohtelivat maata leppeästi, eivätkä
harjottaneet mainittavaa uskonvainoa.

Iberian niemimaa vaurastui arabialaisen vallan aikana entistään
rikkaammaksi ja suureksi osaksi omisti muhamedin uskon. Sen suuriin
kaupunkeihin rakennettiin loistavia rakennuksia, ja arabialainen
sivistys ja tiede kohosivat niissä niin korkeaan kukoistukseen, että
muista Europan maista tultiin Espanjaan oppimaan. Olemme jo ennen
kertoneet, kuinka maantiedekin sieltä käsin sai elvytystä. Mutta
toiselta puolen Arabialaisten, eli oikeammin heidän ja Pohjois-Afrikan
Berberien sekotuksen, »Maurien» valta nopeaan turmeltui ja muuttui
tavalliseksi itämaiseksi sortovallaksi. Ristiretkien aikakauden
lähestyessä kiihtyi uskonnollinen suvaitsemattomuuskin ja samalla
kristittyjen halveksiminen ja vainoaminen. Siitä vähitellen kehittyi
kristityissä se sammumaton viha vääräuskoisia vastaan, joka sitten
sytytti taisteluhalua ja kansanrunoissa sai kaikiksi ajoiksi hehkuvan
ilmauksensa.

Pyreneitten ja Asturian vuorimaissa, itsenäisyytensä säilyttäneiden
Baskien kesken, oli kaiken aikaa palanut se toivon kipuna, josta
vähitellen kasvoi Espanjan vapautus. Sitä myöten kuin Maurien valta
niemimaalla rappeutui, sikäläiset pienet ruhtinaskunnat alkoivat
levitellä itseään. Kahdeksannella vuosisadalla syntyi Leonin
kuningaskunta ja siitä perustettiin Maureilta vallotetulle alueelle
Castilia, jonka ensimäinen pääkaupunki oli Burgos. Pyreneissä olivat
Navarra ja Aragonia. Näiden pienien valtakuntien historia oli täynnään
ainaisia aluemuutoksia, joihin milloin avioliitot, milloin vallotukset
antoivat aihetta. Milloin ne olivat sodassa keskenään, milloin Maureja
vastaan. Kuta enemmän ristiretkiaate valtasi alaa, sitä enemmän kasvoi
kuitenkin täälläkin viha vääräuskoisia vastaan ja heidän maasta
karkottamisensa muodostui suureksi yhteiseksi tehtäväksi. Mutta niin
kiihkeät olivat kuitenkin kristittyjen keskinäiset kateet ja kiistat,
että yksin kuulu Cidkin, Espanjan kansallissankari. Maurien pelätty
vihollinen, toisin ajoin taisteli heidän liitoissaan kristittyjä
vastaan. Kristityistä valtakunnista paisuivat Castilia ja Aragonia
muita mahtavammiksi. Edellinen levitteli lännessä, jälkimäinen idässä
valtaansa, ja kaupunki ja maakunta toisensa jälkeen riistettiin
Maureilta. Kun Castilian perijätär Isabella ja Aragonian kuningas
Ferdinand solmivat avioliiton, niin yhtyi vihdoin (v. 1479) melkein
koko Espanja yhdeksi valtakunnaksi. Maurien hallussa oli enää vain
Granada, mutta Granadankin vallotus oli vain ajan kysymys.

Näissä ainaisissa sodissa kehittyi Espanjan ylimystössä seikkailuhalu
ja taistelukunto, joka sitten valtameren takana osottautui
monissa loistavissa urotöissä. Mutta maan varallisuus ainaisista
levottomuuksista kärsi. Niinpä oli Espanjan kauppakin hyvin pieni,
laivaliikettä tuskin oli ensinkään.

Viidennentoista vuosisadan lopulla oli siis Espanjassa loppuun
suoritettu suuri vapautus- ja yhdistystyö ja vuosisatoja kestänyt
kehitys saavuttanut päätöksen. Vielä ei Espanjan kansa tosin ollut
yksi kansa, siksi paljon vieraita aineksia oli niemimaalle asettunut
aikain kuluessa, mutta se oli saavuttanut kaikki yhteen sulamisen
edellytykset. Se joutui nyt luomaan katseensa ulospäin ja hakemaan
laajempia toimialoja. Pienen Portugalin kilpailuun kiihottava esimerkki
sai sen lähettämään Columbuksen Amerikkaa löytämään ja voimain
joutilaisuus kotimaassa erinomaisen tarmokkaasti ryhtymään löydettyjä
maita valtaamaan. Espanjan kädet olivat vapaat ja se kahmasi itselleen
yhdellä kerralla niin paljon maata, puuhaa ja omaisuutta, ettei
sen koommin ole toista semmoista kaappausta tapahtunut. Siitä tuli
muutamassa vuosikymmenessä maailman ensimäinen siirtomaavalta.



Christopher Columbus.



Eräs historiallinen hetki.


Puolivälissä Guadalquivir ja Guadiana jokien välillä on Espanjan
lounaisrannalla eräs suistamolahti, johon laskee kaksi pientä jokea,
Odiel ja Tinto. Odielin rannalla on Huelva niminen kaupunki, Moguer ja
Palos taas Tinton varrella. Korkealla niemellä Tinton itäpuolella on
Santa Maria de la Rabidan fransiskaniluostari. Se on epäsäännöllinen
rakennusryhmä, yksinkertainen, mutta jykevä, niinkuin Keskiajan
luostarit yleensä. Korkealla paikalla ollen se näkyy kauas merelle ja
oli ennen vanhaan purjehtijoille maanmerkkinä, heidän lähestyessään
tätä muutoin lakeata rannikkoa.

Eräänä iltana tammikuussa v. 1485 istui luostarin portilla
matkamies, pieni poikanen kerallaan. Hän oli muukalainen, vieras
kansallisuudeltaankin, ammatiltaan merenkulkija. Genova oli hänen
kotipaikkansa, mutta hän oli kiertänyt paljon enemmänkin maailmaa
ja tuli nyt viimeksi Portugalista. Siellä hän oli monta vuotta
viettänyt ja mennyt naimisiin, mutta vaimonsa menetettyään päättänyt
lähteä naapurimaahan onneaan etsimään, kun hänen suuria tuumiaan ei
Portugalissa ymmärretty. Vaivalloisen matkan jälkeen hän köyhänä ja
väsyneenä oli saapunut tämän vanhastaan kuulun luostarin portille,
anomaan sen vieraanvaraisuutta ja suojaa. Levättyään vähän aikaa
kivi-istuimella hän soitti luostarin kelloa, pyytäen vähän virvotusta
itselleen ja pojalleen. Munkkien huomiota herätti vieraan ryhdikäs
ulkomuoto ja arvokas käytös. He kehottivat häntä poikansa keralla
astumaan luostarin suojiin.

Tämä mies oli Christopher Columbus. Luostarissa oli muuan nuori
oppinut munkki, veli Antonio de Marchena, joka mieltyi keskustelemaan
vieraan kanssa, etenkin kun piankin huomasi voivansa hänen kanssaan
keskustella mieliaineistaan, tähtitieteestä ja kosmografiasta.
Columbus kertoi hänelle vaiheistaan ja alkoi sitten selittää tuumiaan,
joita nuori munkki ihmetellen kuunteli. Muukalaisen aikomus oli
ennen kuulumaton. Hän aikoi purjehtia valtameren poikki länteen ja
päästä sen kautta Intiaan. Sitä ei vielä kukaan ollut yrittänyt, eikä
moni edes mahdolliseksi luullut. Aatteen uutuuden ohella viehätti
hurskaita munkkeja tämän vieraan harras halu levittää kristinuskoa
pakanakansoihin. Nuori Antonio oli oppinsa vuoksi luostarissa
huomattu mies ja hänen suositteleminaan Columbuksen tuumat saivat
koko luostarikunnan lämpöisen kannatuksen. Toistaiseksi eivät munkit
kuitenkaan voineet häntä muulla tavalla auttaa, kuin ottamalla
hoitoonsa hänen pienen poikansa, Diegon, kunnes isä oli ennättänyt
saada maan mahtavien kannatuksen suurelle aikomukselleen. Mutta
myöhemmin La Rabidan munkkien puolto oli Columbukselle tehokas apu.
Se ratkaisevalla hetkellä sai vaakakupin hänen puolelleen painumaan,
kun Castilian hallitus teki päätöksensä hänen esityksestään, ja sen
vuoksi voimme sanoa Columbuksen tuloa tähän luostariin historialliseksi
hetkeksi.



Columbuksen nuoruus.


Tämän merkillisen miehen nuoruudesta on niukasti tietoja. Se voi
ensi katsannolta näyttää omituiselta, sillä suuren löytöretkensä
kautta Columbus nopeaan sai mainetta ja vaikutusvaltaa ja tuli niin
huomatuksi mieheksi, että hänen nimeänsä mainittiin kautta Europan.
Ehkä on tietojen niukkuuteen osaksi syynä se, että hän oli alhaista
sukua. Kohottuaan Espanjan ylimykseksi ja saatuaan osakseen suurimmat
kunnianosoitukset, mitä siellä voitiin antaa, Columbus ei ehkä halunnut
saattaa yleiseen tietoon niitä kovin vaatimattomia oloja, joissa hän
oli kasvanut.

Harvan miehen elämänvaiheita on kuitenkaan niin väsymättä tutkittu kuin
Amerikan löytäjän. Sen aikuisista perintö- ja oikeusasiakirjoista,
joita säilytetään Genovan arkistoissa, on vihdoin saatu selville hänen
syntymävuotensa. Columbus syntyi Genovassa todennäköisesti vuonna
1451. Isä oli villankehrääjä, verraten varaton mies; Christopherin
syntyessä hän oli erään portin vartijana Genovassa. Elämäkerrassa, joka
Columbuksen toisen pojan, Fernandon toimesta myöhemmin kirjotettiin,
mutta jossa tietoja arvatenkin on koko joukon kaunisteltu, mainitaan
nuoren Christopherin saaneen jonkinlaisen kasvatuksen, muun muassa
olleen Pavian yliopistossa tähtitiedettä, mittausoppia ja kosmografiaa
oppimassa. Mutta toiselta puolen amiraali oman kertomuksensa mukaan
jo neljäntoista vuotiaana lähti merille. Toisin ajoin hän auttoi
villankehruussa isäänsä, joka oli muuttanut Savonaan, lähelle
Genovaa. V. 1474 Columbus näyttää käyneen Kinos saarella. Kesällä
1476 hän luultavasti kävi Englannissa ja omien sanainsa mukaan vielä
kauempanakin pohjoisessa aina Islannissa saakka. Tätä väitettä on
koetettu osottaa perättömäksi, mutta muistettava on, että Genovalla
oli laajat kauppasuhteet ja että sieltä tehtiin säännöllisiä retkiä
Brittein saarien kaikkiin osiin ja niiden pohjoispuolella oleviin
merensaariinkin. Islannissa Columbus olisi voinut kuulla kerrottavan
Leif Onnellisen ja Thorfinn Karlsefnin retkistä lännen Viinimaahan,
vaikkei hän siitä mitään mainitse. Nuo vanhat kertomukset olisivat
helposti voineet hänessä virittää ensimäisen idun tuumaan, jonka hän
sitten toteutti.

Englannista Columbus lähti Portugaliin, samoin kuin niin monet
italialaiset purjehtijat ennen häntä, etsimään onneaan tämän
meriliikettään laajentavan nuoren valtakunnan palveluksessa. Hän meni
naimisiin verraten ylhäisen naisen, Felipa Monis de Perestrellon
kanssa. Felipan isä oli itsekin genovalainen, hän oli aikanaan
ruvennut Henrik Purjehtijan palvelukseen, ollut mukana Madeiran
naapurisaaren Porto Santon asuttamisessa ja sen ensimäisenä maaherrana.
Felipan serkku oli siihen aikaan Lissabonin arkkipiispana. Vuoden
1479 vaiheilla Columbus itsekin kävi Porto Santossa. Saarella hän
ehkä tutustui appi-vainajansa laivakirjoihin ja muistiinpanoihin ja
keskusteli vanhain merimiesten kanssa länsimeren salaisuuksista ja
vieraitten maitten merkeistä, joita meri oli mukanaan tuonut. Tähän
aikaan hänessä ehkä kypsyi tuuma, että Intiaan olisi mahdollinen päästä
lännen tietä valtameren poikki. Juhana II:n noustessa valtaistuimelle
Columbus näyttää ruvenneen Portugalin palvelukseen ja v. 1481—1482
tehneen matkan Guinean rannikolle. Sieltä palattuaan hän esitti
kuninkaalle rohkean aikomuksensa.



Lännen tien alkuvaiheet.


Niin vähän kirjallisia tietoja on säilynyt vanhempain aikain elämästä,
ettemme voi varmaan sanoa, kuinka tämä tuuma purjehtia lännen tietä
Intiaan, kuuluun rikkaaseen ryyti-, kulta- ja silkkimaahan, oikeastaan
sai alkunsa.

Löytöretkille Atlantinmeren tuntemattomiin osiin oli varmaan jo
moni ennen Columbusta halunnut lähteä, vaikka matkan kuvitellut
vaarat olivat siihen saakka yrityksestä pelottaneet. [Henri Harisse,
Amerikan löytöhistorian etevä tutkija, on nykyisin selville saanut,
että XV:nnen vuosisadan loppupuoliskolla Azoreilta käsin tehtiin
Portugalin hallituksen myötävaikutuksella useita matkoja, joiden
tarkotus nimenomaan oli karttoihin merkittyjen tarusaarien löytäminen.
Ainakin seuraavat yritykset tiedetään: V. 1452 purjehti Diogo de Terve,
1457 herttua Fernäo de Beira, 1462 João Vogado, 1472 Ruy Gonçalves,
1475 Fernao Telles. Luultavasti Columbus kuuli näistä matkoista ja
niiden kielteisistä tuloksista.] Kartoille oli kuvattu vielä Azorien
ulkopuolellekin saaria, kuten St. Brandan, Antilia ja Brasil, jotka
tosin lienevät olleet alkuaan mielikuvituksen tuotteita, mutta sen
kautta, että olivat kartoilla sijansa saaneet, vähitellen vakautuneet
merenkulkijain käsityksissä todellisuudeksi, koska kirjallisuudella
siihen aikaan oli nykyistä paljon suurempi auktoritetti. Mutta oli
kuitenkin saatu varmempiakin viittauksia siitä, että tuntemattomassa
lännessä mahtoi olla maita ja ihmisiä. Fernando Columbuksen
julkaisemassa elämäkerrassa mainitaan useita merimiesjuttuja, jotka
saattoivat kiihottaa hänen isäänsä löytöretkelle lähteinään. Eräs
portugalilainen luotsi oli tavannut kaukaa merestä Kap Vincentin
ulkopuolelta vuollun puukappaleen, jonka monta päivää puhaltaneet
länsituulet olivat mukanaan tuoneet. Samanlaisia puukappaleita oli
löydetty Porto Santostakin. Azorien rannoille oli ajautunut outojen
kuusilajien runkoja. Olipa meri tuonut mahtavan ruovonkin, jonka
solmujen väliin mahtui yhdeksän pullollista viiniä — se ei voinut
olla, arveltiin, kotoisin muualta kuin Intiasta. Flores nimiselle
Azorisaarelle oli ajautunut kaksi ruumista, jotka olivat jotakuta
tuntematonta kansaa. Väittävätpä jotkut nähneensä merellä katettuja
aluksiakin, joissa oli ollut eläviä outoja ihmisiä. Toiset purjehtijat
luulivat nähneensä matkalla Irlantiin maata, jonka he päättivät
Tatarian (Aasian) itärannaksi. Jotkut väittivät löytäneensä lännen
merestä tuntemattomia saaria. Guinean ja Madeirankin välillä oli
joku luullut lännestä häämöttävän etäistä maata ja sitä oli lähdetty
etsimään, vaikka tosin oli saatu palata takaisin tyhjin loimin. Nämä
luultavasti olivat osaksi merimiesjuttuja, mutta saattoi niissä olla
tottakin. Tuskin lienee Columbus sitä vastoin saanut kuulla matkasta,
jonka luotsi Juhana Scolvus v. 1476 teki Tanskan kuninkaan toimesta,
viedäkseen apua Grönlannin siirtokunnille, ja jolla retkellä hän
näyttää joutuneen Labradorin rannoille.

Nämä epämääräiset huhut ja kertomukset tuskin kuitenkaan olisivat
saaneet Columbusta aikomustaan esittämään, ellei hänellä olisi
ollut perusteellisempiakin syitä otaksua, että lännen kautta oli
mahdollinen purjehtia Intiaan. Vaikkapa hän ei olisikaan opiskellut
Pavian yliopistossa, niin oli hän kuitenkin hankkinut itselleen
perusteellisemmat tiedot tähtitieteestä ja kosmografiasta kuin sen
ajan purjehtijoilla yleensä oli. Hänen päälähteitään oli »Imago mundi»
niminen teos, jonka vuoden 1410 vaiheilla oli kirjottanut Cainbrayn
kardinali Petrus de Alliaco. Se oli mukailu aikaisemmista skolastisista
teoksista, useista vanhemmista auktoreista koottu yhdistelmä. Petrus
de Alliaco oli teokseensa koonnut varsinkin klassillisten kirjottajain
tietoja maapallon rakennuksesta, ynnä maitten ja merien muodoista.
Siitä Columbus sai käsityksensä maan pallonmuodosta, sen koosta ja
Atlantin meren otaksutusta kapeudesta, Paratiisin paikasta ja piakkoin
odotettavasta maailmanlopusta. Ratkaiseva merkitys Columbuksen
yritykselle oli »Imago mundin» tiedoilla maapallon pienestä koosta.
Siinä sanotaan, että jos tahdotaan tietää, paljonko maan pinnasta
on asuttua, niin on otettava huomioon ilmastolliset olot ja vesi.
Ptolemaioksen luulon mukaan oli noin kuudes osa maapallon pinnasta
maata, loput vettä; myöhemmin hän arveli, että neljäsosa maan
pinnasta oli asuttavaa maata. Aristoteles luuli maata olevan vielä
enemmän. Hänen laskunsa mukaan ei meri Espanjan länsirannan ja Intian
itärannan välillä (Atlantin meri) voinut olla leveä. Seneca lausui
luonnonhistoriassaan, että suotuisalla tuulella tämän meren poikki
pääsisi muutamassa päivässä. Kun Pliniuskin otaksui samaa, niin ei
Petrus de Alliacon mielestä maan pinnasta mitenkään kolmeneljännestä
voinut olla vettä. Sitä paitsi sanotaan Raamatussa, Esran kirjassa,
että ainoastaan seitsemäsosa on vettä maahan verraten. Vielä hän
huomauttaa Aristoteleen osottaneen, ettei Afrikan länsirannalta
voi olla meren poikki Intian itärannalle kovin pitkä matka, koska
molemmissa maissa oli elefantteja. Kaikesta päättäen, sanoi Petrus de
Alliaco, on siis maamatka Espanjasta itää kohti Intiaan paljon pitempi
kuin merimatka valtameren poikki lännen kautta.

Tieteellisessä kirjallisuudessa oli siis ajatus maan ympäri
purjehtimisesta lausuttu jo Vanhalla ajalla, vaikk'emme tiedäkään
kenenkään yrittäneen sitä toteuttaa. Vielä välittömämmän sysäyksen sai
Columbuksen mielessä kytevä tuuma hänen maamiehensä Paolo Toscanellin
kirjeestä Portugalin hallitukselle.



Toscanellin kirje.


Paolo Toscanelli (1397—1482), ammatiltaan lääkäri, oli aikansa
etevimpiä oppineita. Hänen kotikaupunkinsa oli Firenze. Muitten
tieteitten ohella hän oli tutkinut myös kosmografiaa ja tunsi hyvin
vanhat auktorit. Maantieteelliset harrastukset olivat saaneet hänet
seurustelemaan aikansa etevimpäin matkustajani kanssa. Marco Polon
kertomukset Kiinan ja Cipangun (Japanin) rikkauksista lienevät hänessä
virittäneet sen ajatuksen, että näihin idän maihin voitaisiin päästä
mukavammin lännen tietä Atlantin meren poikki. Hyvin tietäen, että
Portugalilaiset olivat jo vuosikymmeniä etsineet tietä Intiaan Afrikan
ympäri, hän sen vuoksi kirjoitti eräälle kirkonmiehelle Lissaboniin
kirjeen näistä mietteistään ja liitti kirjeeseen oman tekemänsä
kartan maapallon meripuoliskosta, jota ei siihen saakka vielä kukaan
ollut yrittänyt piirtää. Sen kautta hän tahtoi havainnollisesti antaa
tukea arvelulleen. Toscanellin kartta on tosin joutunut hukkaan,
mutta siitä on ehkä jäljennetty se pallokartta, jonka nürnbergiläinen
ritari ja oppinut Martin Behaim Portugalissa laati. Kirje sitä vastoin
on säilynyt, ja koska se epäilemättä oli välittömiä vaikuttimia
Columbuksen matkaan, niin julkaisemme sen tässä kokonaan:

»Kanoniko Ferdinand Martinezille, Lissaboniin, lähettää lääkäri Paulus
(Toscanelli) tervehdyksensä. Tuttavallisesta seurustelustanne H.M.
Kuninkaan kanssa on minun sitä hauskempi saada tieto, kun jo ennen olen
kanssanne keskustellut tiestä »maustemaihin», lyhemmästä kuin Guinean
kautta kulkeva on. Kuningas tahtoo minulta nyt vielä vakuuttavampaa
ja ilmeisempää selitystä, jotta vähemmänkin asioihin perehtynyt voisi
tämän tien merkityksen oivaltaa. Vaikkapa tiedänkin, että se voitaisiin
osottaa maata esittävällä pallolla, niin olen kuitenkin selvemmyyden
vuoksi, ja kun vaiva ei ole suuri, tahtonut sen osottaa merikartalla.
Lähetän siis H. M:lleen omakätisesti piirtämäni kartan, jolle teidän
rannikkonne ja tienne ovat piirretyt, ynnä tie, joka niistä alkaa
länttä kohti, ja paikat, joihin on päästävä, ja kuinka kauas on
poikettava navasta ja päiväntasaajasta ja kuinka pitkän matkan, s.o.
kuinka monen penikulman päässä tullaan niihin seutuihin, joissa on niin
runsaasti maustimia ja jalokiviä. Elkääkä ihmetelkö sitä, että minä
sanon sitä »läntiseksi» alueeksi vaikka sitä tavallisesti sanotaan
itäiseksi. Nuo seudut nimittäin löydetään purjehtien yhä länttä kohti
maan alapuolisia teitä, jota vastoin ne maisin ja ylempää tietä
kuljettaissa aina löydetään idästä. Suorat karttaan piirretyt viivat
siis merkitsevät etäisyyksiä idästä länteen käsin, niitten poikki
kulkevat viivat taas etäisyyksiä pohjoisesta etelään. Olen karttaan
merkinnyt useita paikkoja, joihin te merenkulkijain tarkempien tietojen
mukaan voisitte saapua, ellei epäsuotuisien tuulien, taikka muitten
seikkain vuoksi jouduta toiseen paikkaan kuin aiotaan. Olen sen tehnyt
siitäkin syystä, että purjehtijat sitten voisivat asukkaille näyttää
jo ennen tunteneensa heidän maansa, joka tietysti on oleva sitä
mieluisampaa. Mutta saarilla asuu ainoastaan kauppiaita. Väitetään,
että siellä eräässä kaikkein kuuluimmassa, Zaiton nimisessä satamassa,
on niin paljon kauppalaivoja, ettei koko maailmassa muualla sen vertaa.
Vakuutetaan nimittäin, että siitä satamasta vuosittain lähtee 100
suurta pippurilla kuormattua laivaa, lukuun ottamatta ollenkaan muita
laivoja, jotka kuormaavat muita maustimia. Se maa on sangen väkirikas
ja sangen paljon siellä on maakuntia, valtioita ja lukemattomia
kaupunkeja ja sitä hallitsee yhteinen ruhtinas, jota sanotaan
suurkaaniksi — toisin sanoen kuningasten kuninkaaksi. Enimmäkseen hän
asuu ja hallitsee Kathai maakunnassa. Hänen esi-isänsä halusivat päästä
yhteyteen kristittyjen kanssa. Jo 200 vuotta takaperin he lähettivät
sanoman paaville ja pyysivät oppineita, jotka heille opettaisivat
uskoa, mutta nämä matkalla kohtasivat vaikeuksia ja palasivat takaisin.
[Polojen seurassa matkustaneet kirkonmiehet palasivat takaisin
jo Vähästä Aasiasta. Vert. Maant. Löytör. I, s. 340.] Myös paavi
Eugeniuksen aikana tuli eräs, joka vakuutti heidän hyväntahtoisuuttaan
kristittyjä kohtaan, ja tämän (ehkä Nicolo Contin) kanssa minä olen
paljon keskustellut ja kuullut häneltä paljon, kuninkaallisten
palatsien suuruudesta, jokien leveydestä, suuruudesta ja ihmeteltävästä
pituudesta, ja kaupunkien suuresta luvusta jokien rannoilla, niin että
esim. yhden joen varrella on 200 kaupunkia, ja leveistä ja pitkistä
marmorisilloista, jotka kaikkialla ovat veistokuvilla koristetut. Tämä
maa on sen arvoinen, että latinalaiset lähtevät sitä etsimään, ei
ainoastaan siitä syystä, että sieltä on saatavana suunnattoman paljon
kultaa, hopeaa ja kaikenlaisia jalokiviä ja maustimia, joita meille ei
koskaan tuoda, vaan myöskin sikäläisten oppineitten miesten, filosofien
ja kokeneitten astrologien vuoksi ja jotta kuultaisiin, millä taidolla
ja hengellä tämä mahtava ja suuri maa itseään hallitsee ja sotiakin
käy. Firenze 25 p. kesäk. 1474.»

»Lissabonista on (kartassa) länteen suoraa tietä 26 spatiota
(viivaväliä), jokainen niistä 250 milliariota, Quinsayn erinomaisen
upeaan ja suureen kaupunkiin. Tämän kaupungin ympärysmitta on 100
milliariaa, siinä on 10 siltaa ja nimi merkitsee »taivaan kaupunkia»
(Marco Polon erehdyttävän tiedon mukaan), ja paljon kummaa siitä
kerrotaan, taiteilijain paljoudesta ja talojen suuruudesta. Tämä
välimatka on melkein kolmas osa koko maapallon ympäryskehästä. Mainittu
kaupunki on Mangin maakunnassa, lähellä Kathayta, jossa taas maan
hallitsijan pääkaupunki on. Mutta tunnetusta (s.o. kaikille kartoille
piirretystä, vaikkei kenenkään näkemästä) Antihan saaresta on kaikkein
kuuluimpaan Cippangun saareen 10 spatiota. Tämä saari nimittäin on
erinomaisen rikas kullasta, helmistä ja jalokivistä, ja puhtaalla
kullalla katetaan temppelit ja palatsit. Ja näin on tuntematonta, mutta
ei siltä pitkää tietä kuljettava meren avaruuden poikki.»

Columbus sai Portugalissa ollessaan tiedon tästä kirjeestä ja
kääntyi itse Toscanellin puoleen saadakseen häneltä lisäselvitystä.
Toscanellin vastaus on säilynyt ennen mainitussa elämäkerrassa, mutta
ainakin päivämäärät ovat ilmeisesti muutetut, jotta Columbuksen oma
alote-kunnia olisi ilmeisempi. Vastauksessaan Toscanelli kirjottaa:
»Minä kiitän aikomustanne purjehtia länteen ja olen vakuutettu siitä,
kuten olette kartastanikin nähneet, ettei se tie, jota aiotte kulkea,
ole niin vaikea, kuin luullaan. Päin vastoin on tie niihin seutuihin,
jotka olen karttaan piirtänyt, aivan varma. Teitä ei ensinkään
epäillyttäisi, jos te, niinkuin minä, olisitte seurustelleet monien
henkilöitten kanssa, jotka ovat niissä maissa olleet, ja olkaa varma
siitä, että siellä tapaatte mahtavia kuninkaita, paljon taajaan
asuttuja varakkaita kaupunkeja ja maakuntia, joissa on ylenpalttisesti
kaikenlaisia jalokiviä. Ja varmaan on niitä kuninkaita ja ruhtinaita,
jotka noissa etäisissä maissa asuvat, suuresti ilahuttava, jos avaatte
tien, jonka kautta he voivat ruveta kristittyjen kanssa yhteyteen ja
oppia katolista uskontoa ja kaikkia tieteitä, jotka me omistamme.
Siitä ja monesta muustakaan syystä en ihmettele, että teillä on niin
paljon rohkeutta, samoin kuin koko Portugalin kansallakin (Columbus
ei näytä ilmottaneen, että hän oli italialainen). Siinä kansassa on
aina ollut miehiä, jotka ovat olleet kaikissa yrityksissä jalot.»
Toscanelli lähetti mukana jäljennöksen siitä kirjeestä, jonka hän oli
Portugaliin jo ennen kirjottanut. Jotkut tutkijat kuitenkin epäilevät,
että Columbuksen ja Toscanellin kirjeenvaihto on kokonaan myöhemmin
tekaistu. Toscanellin kirje Martinezille on kyllä oikea.

Lionardi da Vincinkin, kuulun maalarin, kuvanveistäjän, arkkitehdin,
insinöörin ja tiedemiehen kanssa näyttää Columbus olleen aikeestaan
kirjeenvaihdossa ja saaneen häneltäkin rohkaisevia tietoja. Molemmat
italialaiset oppineet eivät aavistaneet, sen enempää kuin Columbus
itsekään, mikä salpa meren keskellä oli Europan ja Itä-Aasian välillä
ja kuinka paljon pitempi matka todenteolla on, kuin he, Ptolemaioksen
arvioihin nojautuen, olivat otaksuneet.



Columbus esittää aikeensa.


Columbus luultavasti v. 1483 ensi kerran esitti aikeensa Portugalin
kuninkaalle. Tämä kysyi siitä erään valiokunnan mielipidettä, johon
oli koottu maan etevimpiä oppineita, mutta nämä miehet, varsinkin
kuninkaan rippi-isä, pitivät genovalaisen purjehtijan puheita
paljaina kerskauksina ja päättivät koko tuuman Marco Polon juttuihin
perustuvaksi houreeksi. Kun Columbus tuki tieteellisiä perusteluitaan
kaikenlaisilla uskonnollisilla haaveilla, niin ei kuningaskaan ottanut
hänen esitystään kuuleviin korviin. Portugalilaiset päättivät kulkea
edelleen sitä tietä Afrikan ympäri, jonka tutkimiseksi he jo olivat
niin paljon uhranneet. Se huhu, että Portugalin kuningas olisi sataa
lähettänyt laivan juuri Columbuksen esittämää tietä löytämään, mutta
että laiva olisi pelosta takaisin palannut, on myöhempi keksintö.

Kun kaikki tiet Portugalissa näin olivat ummessa ja samaan aikaan
Columbuksen vaimokin kuoli, niin lähti Amerikan tuleva löytäjä v. 1483
pois koko maasta, tarjotakseen palveluksiaan Espanjan hallitsijoille.
Voimme nyt palata siihen hetkeen, kun hän, poikansa La Rabidan
luostariin jätettyään, lähti Sevillaan asiaansa ajamaan.



Columbus Espanjan hovissa.


Espanjassa Columbus ensinnäkin muutti nimensä espanjalaiseen muotoon
ja kutsui itseään siitä pitäen Cristoval Coloniksi. Hän elätti itseään
Sevillassa myymällä painettuja kirjoja, tutustui sitten oppineisiin ja
sai Medina Celi nimisestä ylimyksestä vaikutusvaltaisen suojelijan.
Tämä ylimys, joka oli maansa mahtavimpia, soi genovalaiselle
merenkulkijalle vierasvaraisen kodin ja rohkaisi kaikin tavoin hänen
tuumiaan. Hän olisi itsekin varustanut laivat, mutta hänen mielestään
niin suuri yritys oikeammin kuului Castilian kruunulle. Medina Celin
suosituksesta Columbus kutsuttiin kuningatar Isabellan hoviin, jossa
häntä alun pitäen suojeli ja suosi kardinali Mendoza, Medina Celin
läheinen sukulainen. V. 1486 Columbus esitettiin kuningattarelle,
joka silloin oli Cordovassa. Genovalainen miellytti Isabellaa, ja
hän käski tarkkaan tutkia hänen ehdotuksiaan. Sitä varten asetetun
valiokunnan esimies, kuningattaren rippi-isä, oli kuitenkin yritystä
vastaan, ja hänen vaikutusvaltansa ratkaisi asian Columbusta vastaan.
Valiokunnan lausunto oli niin masentava, että se saattoi Columbuksen
kerrassaan naurun alaiseksi. Salamancassa, joka siihen aikaan oli
Espanjan oppinein kaupunki, jossa kuulu yliopisto oli, hän kuitenkin
erään ystävällisen ja hänen tuumiaan suosivan apotin toimesta sai
tyyssijan ja seuraa, joka paremmin käsitti hänen aikeittensa suuruuden
ja tärkeyden. Vaikutusvaltaisten dominikanimunkkien suosittelemana
Columbus sai yhä enemmän mahtavia suojelijoita. Kuningatar lupasi
ottaa hänen ehdotuksensa uudelleen harkitakseen, heti kun maan asiat
sen sallivat. Mutta toistaiseksi kiinnitti sota maureja vastaan maan
kaikki sekä varat että voimat. Castilian kuningatar piiritti paraikaa
yhdessä puolisonsa, Aragonian Ferdinandin kanssa Malagaa. Columbukselle
myönnettiin pieni apuraha, että hän saattoi puutetta näkemättä odottaa.
Väliajalla hän solmi liiton erään neidon, Beatrice de Aranan kanssa, ja
liitosta syntyi poika Ferdinand. Saiko tämä liitto koskaan vihkimyksen
vahvistusta, siitä ei ole tietoa, mutta uskollisena Columbus pysyi
kuolemaansa saakka toiselle vaimolleen. Tämä hoiti hellänä äitinä
Diegoakin, hänen poikaansa ensimäisestä avioliitosta.

Columbuksen asia edistyi kuitenkin niin huonosti, että hän lopulta
aikoi lähteä Ranskaan onneaan koettamaan. Hänen vähää nuorempi veljensä
Bartolomeo oli jäänyt Lissaboniin, ja tämän luoksi hän ensiksi lähti
neuvottelemaan. Luultavasti hän silloin, vaikka jälleen huonolla
menestyksellä, uudelleen esitti asiansa Portugalin kuninkaalle.
Columbuksen ollessa Lissabonissa palasi Diaz retkeltään, jolla Hyvän
toivon niemi ja varma meritie Intiaan löydettiin. Ehkä tämä tapaus
ratkaisi asian Columbusta vastaan. Neuvottelusta Bartolomeon kanssa
oli tuloksena, että tämä lähti Englantiin, taivuttamaan sen maan
hallitsijaa tuumaan, ja sieltä Ranskaan, kun Englannin kuningas
suorastaan pilkkasi moisia houreita. Christofer palasi Espanjaan,
koettamaan vielä kerran siellä onneaan.

Sota maureja vastaan kiinnitti kuitenkin yhä vielä Ferdinandin ja
Isabellan koko huomion. Valmistettiin paraillaan Granadan vallotusta.
Columbus epätoivoissaan päätti lopultakin lähteä Ranskaan, mutta
poikkesi sitä ennen La Rabidan luostariin, sanomassa jäähyväiset
sikäläisille ystävilleen, jotka olivat häntä niin hartaasti
kannattaneet. Mutta sieltä hänelle, odottamatta kyllä, tulikin apu.
Luostarin apotti, Juan Perez, oli nuorempana ollut kuningatar Isabellan
rippi-isä ja oli siitä säilyttänyt suuren vaikutusvallan. Hän oli
tullut niin täydelleen vakuutetuksi vieraansa tuuman mahdollisuudesta
ja suuresta merkityksestä, että kirjotti kuningattarelle kirjeen ja
kehotti häntä mitä vakuuttavimmin auttamaan yritystä, josta olisi
kristinuskon levittämiselle niin paljon hyötyä. Kuningatar silloin
kutsui entisen rippi-isänsä Granadaan, puhuakseen hänen kanssaan
tarkemmin Columbuksen asiasta, ja iäkäs Perez viipymättä noudatti
kutsumusta. Hän sai kun saikin kuningattaren taipumaan. Columbus sai
uuden kutsumuksen saapua hoviin, joka oli Granadan edustalla, ja
samalla hänelle lähetettiin jommoinenkin rahasumma, jotta hän saattoi
varustaa itsensä hovissa esiintymään. Columbuksella oli Isabella
kuningattaren kanssa montakin keskustelua ja kuningatar lupasi suostua
hänen vaatimuksiinsa, vaikka nämä olivatkin köyhän ja maineettoman
muukalaisen esittämiksi tavattoman korkeat. Niitten korkeutta puolusti
vain yrityksen uutuus, rohkeus ja suuri merkitys. Mutta ensin oli
Granada vallotettava. Columbus odottaessaan otti osaa piiritykseen,
taistellen urhokkaasti. Vihdoin, tammikuussa 1492, maurien viimeinen
turva Espanjassa murtui, Granada antautui.

Mutta vaikka matka jo olikin kuningattaren päätöksen kautta ratkaistu,
niin vastusti sitä vastoin kuninkaallinen neuvosto jyrkästi Columbuksen
vaatimuksia, pitäen niitä suhdattomina ja sopimattomina. Columbus ei
suostunut niitä vähentämään, ja lopun lopuksi hän jälleen poistui
hovista ja lähti vihdoinkin matkalle Ranskaan. Mutta hän ei kauaksikaan
ennättänyt, ennenkuin asiat muuttuivat. Hänen ystävänsä olivat sillä
välin saaneet kuningattaren tekemään ratkaisevan päätöksen. Isabella
päätti, että Castilia yksinään toteuttaisi tämän yrityksen. Hän lupasi
vaikka antaa pantiksi omat jalokivensä, ellei varoja muutoin saataisi,
ja silloin täytyi mahtavien valtamiestenkin taipua ja ryhtyä toimiin
niin kuulumattoman uhrauksen estämiseksi. Columbus ei vielä ollut
matkannut kuin kymmenisen kilometriä Granadasta, muulilla ratsastaen,
kun sanansaattaja ehdätti hänet ja hän varmalla tiedolla saattoi palata
takaisin.



Columbuksen valtuudet.


Huhtikuussa v. 1492 allekirjotettiin Castilian kruunun ja Columbuksen
välinen sopimus. Columbus nimitettiin »valtameren amiraaliksi» kaikilla
niillä vesillä ja niissä maissa, jotka hän löytäisi. Tämä arvonimi
oli oleva elinaikainen ja kuoleman jälkeen periytyvä hänen suvussaan.
Siihen liittyivät samat oikeudet kuin Castilian suur'amiraalinkin
arvoon. Lisäksi Columbus nimitettiin kaikkien löytämäinsä maitten
varakuninkaaksi ja ylimaaherraksi. Hänen piti saada kymmenykset
kaikista näissä maissa saaduista jaloista metalleista ja kahdeksas
osa kaikkien niitten laivojen voitosta, joitten varustukseen hän
kahdeksannella osalla otti osaa. Valtuudet kirjotettiin pergamentille
ja varustettiin kuninkaan ja kuningattaren lyijysineteillä. Palos
kaupungin kansalaiset velvotettiin hankkimaan vasta nimitetylle
amiraalille kaksi karavelia; Palos oli nimittäin jonkun niskottelun
vuoksi aikaisemmin tuomittu varustamaan kaksi laivaa kruunun sitä
vaatiessa.

Columbus oli todella saanut ennen kuulumattomat valtuudet. Tämä osaksi
saa selityksensä hyvästä maineesta ja arvonannosta, jota italialaiset
purjehtijat yleensä nauttivat Espanjassa, samoin kuin Portugalissakin,
vieläpä Ranskassa ja Englannissakin, kuten saamme myöhemmin nähdä.
Mutta sitä paitsi oli hänen ehdotuksensa todella houkutteleva.
Portugalilaiset olivat juuri löytäneet kauan etsityn Intian tien
Afrikan ympäri ja paavi oli taannut sen käyttämisen ja todennäköisesti
samalla rikkaan Intian kaupankin Portugalin yksinoikeudeksi.
Columbuksen yritys lupasi nyt yhdellä iskulla antaa Castilialle
kaiken sen, mitä Portugal oli lähes vuosisadan niin monien uhrausten
kautta tavotellut. Jos yritys onnistui, niin kannatti sen hyväksi
uhratakin. Jos taas retkikunta joutui turmioon — sitä useimmat pitivät
todenmukaisena — niin raukesivat samalla Castilian kruunun myöntämät
suuret oikeudet. Tässä oli siis paljon voitettavana ja verraten vähän
hävittävänä, etenkin kun ei kruunu itse uhrannut yritykseen paljoa
muuta kuin arvonimiä ja lupauksia.



Columbuksen ensimäinen matka.



Valmistukset Palon satamassa.


Pieni satamakaupunki Palos oli Rio Tinton oikealla rannalla.
Toukokuussa v. 1492 siellä julkisesti kuulutettiin, että kaupungin
tuli hankkia Columbukselle kaksi karavelia. Niitä ei ollut vaikea
saada, mutta vaikeampi oli saada niihin miehistöä, sillä kruunun käsky
ei valvottanut kaupunkia siitä huolta pitämään. Merimiehiä kammotti
lähteä retkelle, jota useimmat pitivät varmana perikatona. La Rabidan
luostarin apotti saattoi tämänkin asian suotuisaan ratkaisuun. Juan
Perez sai Palokscn mahtavimman suvun, Pinzonit, taipumaan yritykseen
ja rupeamaan siihen osalliseksi kuin omaansa. Kolme Pinzon veljestä,
kaikki tottuneita merenkulkijoita, päätti lähteä itse matkaan, ja kun
he olivat asian puolesta, niin ei ollut vaikea saada muutakaan väkeä.

Kaikenlaisia muita vaikeuksia esiintyi kuitenkin aina lähtöön saakka.
Toisen matkaa varten luovutetun laivan omistaja keksi viimeiseen
saakka esteitä, yllytti väkeä ja sai aikaan riitoja. Laivain pohjat
puhdistettiin huolimattomasti, mukaan otettavia varastoja täytyi
odottaa, ja usein ne, vihdoin saapuessaan, olivat joko väärän
laatuisia, taikka sopimattomissa astioissa. Purjeet eivät sopineet,
mastojen köysistö oli puutteellinen. Suoranaisella pakolla täytyi
hankkia, mitä tarvittiin, ja Paloslaiset olivat näiden rettelöiden
vuoksi koko retkeä vastaan vihamieliset.

Columbus sai kuitenkin hankituksi molempien karavelien lisäksi
kolmannenkin aluksen, joka oli niitä kahta vertaa suurempi. Se oli
oikea »laiva», noin 230 tonnin vetoinen kuormattuna ja pieni siis
meidän aikamme purjelaivoihinkin verraten. »Santa Marialla» oli täysi
kansi ja keulassa ja perässä korkeat kansihuoneet, niinkuin sen ajan
aluksissa oli tavallista. Mastoja oli kolme, kahdessa raakapurjeet,
perämastossa kolmikulmainen latinalainen purje, Molemmat karavelit
olivat puolta pienemmät ja ainoastaan keulasta ja perästä kannelliset.
Mutta sen ajan merialukset olivat hyvin pulleamuotoiset, jonka vuoksi
ne pienuudestaan ja avonaisuudestaan huolimatta hyvin selvisivät
aallokossa, vaikka olivat verraten hitaita. Niin pienillä aluksilla
aikoi Columbus siis ohjata kohti tuntemattomia vaaroja aavan meren
poikki. Tosin siihen aikaan rakennettiin paljon kookkaampiakin, mutta
niitä joko ei tähän seikkailuun liiennyt, taikka ehkä arveltiin
pienempiä helpommaksi ohjata tuntemattomissa rantavesissä. »Pinta» oli
pienuudestaan huolimatta nopeampi kuin amiraalilaiva. »Pintassa» ja
»Ninassa» oli paloslainen meriväki, amiraalilaivan merimiehet olivat
eri osista Espanjaa, enimmät luoteisrannalta Galiciasta. »Santa Mariaa»
johti Columbus itse, »Pintaa» Alonzo Pinzon, »Ninaa» Vicente Pinzon.
Kaikkiaan oli näillä kolmella laivalla 88 henkeä. Eräs sen aikuinen
historiankirjottaja sanoo, että »Columbus oli pää, mutta Pinzon oli
oikea käsi». Ja tosiaan oli amiraalin matkansa onnistumisesta suuressa
määrin kiittäminen tätä toimeliasta ja rohkeata purjehtijasukua.

Kesäkuu ja heinäkuu kului Paloksen satamassa valmistuksissa. Pieni
kaupunki tuskin oli nähnytkään ennen niin vilkasta aikaa, ja varmaa on,
ettei se ole sen koommin ollut mukana niin mainehikkaassa yrityksessä.
Syyttä ei siellä nyt seiso Columbuksen suuri muistopatsas. Elokuun
alussa oltiin valmiina matkaan. Columbus kaikkine miehineen lähti
kirkkoon ja vastaanotti Herran ehtoollisen. Apotti Juan Perez oli
itse saapunut luostarista kehottamaan kaikkia luottamaan Jumalaan ja
amiraaliinsa. Hän jakoi heille siunauksen ja toivotti onnea matkalle.
Vähän ennen auringonnousua kokoontui elok. 3 p. suuri joukko rantaan
näkemään laivaston lähtöä. Ankkurit nostettiin, amiraali lennätti
mastoon Castilian lipun ja laski jäähyväisiksi suur’purjeensa, johon
oli maalattu ristinmerkki. Joen suistamosta pieni laivasto sitten laski
väljemmälle vedelle ja vähitellen kolme purjetta katosi taivaanrannan
taa. Harva luuli heidän siltä matkalta koskaan palaavan. Vielä
harvempi osasi aavistaa, että retki oli oleva maailmanhistoriallinen
tapaus. Piispa Las Cusaksen teoksissa on säilynyt otteita Columbuksen
päiväkirjasta, ja niiden mukaan voimme jotenkin tarkkaan seurata matkan
vaihein:.



Ensimäinen matka Atlantin meren poikki.


Columbuksen pieni laivasto ohjasi ensinnä Canarian saaria kohti, vetävä
maatuuli purjeissa. Elok. 6 p. joutui »Pintan» peräsin epäkuntoon,
arvatenkin sen kautta, että laivan molemmat omistajat, jotka seurasivat
mukana merimiehinä, olivat sitä viottaneet, saadakseen syyn palata
takaisin. Pinzon kuitenkin sai varustetuksi varaperäsimen, ja niin
päästiin Canarian saarille. Gran Canariassa »Pinta» korjattiin, jonka
jälkeen laskettiin Gomeraan, läntisimpään saareen, vettä ottamaan.
Välillä nähtiin Teneriffan tulivuori, jota merimiehet pitivät huonona
enteenä, koska siihen yhä liittyivät vanhat taikaluulot. Syyskuun
6 p. lähdettiin jälleen ulapoille, Columbuksen kuultua, että kolme
portugalilaista karavelia väjyi häntä estääkseen matkan.

Pian alkoi miehistössä herätä pelko. Amiraali sen vuoksi jo alun
pitäen piti kaksia laivakirjoja. Toinen oli häntä itseään varten,
toinen laivaväkeä varten. Jälkimäisessä hän ilmotti purjehditut matkat
lyhemmiksi todellista, jott'eivät merimiehet säikähtäisi niiden
pituutta. Purjehdittiin sen viivan poikki, jolla kompassin osotus
muuttui läntisestä poikkeumasta itäiseksi. Arvatenkin tiedettiin jo
aikoja sitten, ettei kompassi näyttänyt suoraan pohjoiseen, mutta
Columbus lienee ensimäinen, joka huomasi poikkeuman voivan muuttua
läntisestä itäiseksi. Tämä outo ilmiö pelotti suuresti merimiehiä,
mutta Columbus rauhotti heitä semmoisella hätäselityksellä, että
kompassi kyllä näytti oikeaan kuten ennenkin, mutta että Pohjantähti
oli paikkaansa muuttanut. Myöhemmin hän koetti selittää poikkeuman
muuttumisen siten, että muka sillä paikalla oli maanpinnassa pahka,
niinkuin olemme jo kertoneet Keskiajan maantiedettä esittäessämme (I,
s. 253).

Mutta purjehdus itse sujui mitä parhaiten. Laivat olivat
pasaadituulessa, joka tasaisesti veti, ja meri oli rauhallinen. Sää
oli mitä kauneinta, auringonnousut ja laskut ihanat. Toisinaan pilvet
taivaanrannalla muodostivat ihmeellisiä etäisiä maisemia, joita
merimiehet monta kertaa erehtyivät maaksi luulemaan. Odottavin silmin
tähyiltiin jokaista semmoista kaukonäköä ja yksinäiset purjehtijat
luulivat joka hetki joko Antihan tai St. Brandanin nousevan aalloista.
Niitten olemassa oloon uskoi sekä Columbus että Pinzon varmasti.
Paljon lintuja nähtiin ja jonkun laivapojat saivat kiinnikin.
Niitten lentosuunnat tarkalleen havaittiin. Ne kuitenkin lienevät
enimmäkseen olleet semmoisia merilintuja, jotka elävät valtamerellä,
eikä lentosuunnista voitu saada paljoakaan johtoa. Jos joukossa oli
varsinaisia maalintujakin, niin lienevät ne vielä olleet Canarian
saarilta.

15 p. syysk. mereen putosi meteori, ei aivan kauaksi laivasta. Pian sen
jälkeen alkoi veden päällä näkyä paljon ruohoa. Toisin paikoin oli sitä
niin runsaasti, että merimiehet pelkäsivät laivain takertuvan, taikka
ajavan vedenalaisille matalikoille. Columbus koetti rauhottaa väkeään,
mutta epäilemättä hän itsekin oli tästä ilmiöstä huolissaan — olihan
hän Keskiajan kasvattama ja monessa suhteessa sen ennakkoluulojen
alainen. Hän antoi nostaa merestä näitä ruohoja, ja huomasi niissä
pieniä rakkuloita, ikäänkuin marjoja. Mutta rakkulain merkitystä hän
ei voinut aavistaa; ne olivat ilmarakkoja, joiden avulla levä pysyy
veden pinnalla. Laivat olivat siis joutuneet Sargassomereen, joka on
Atlantin meren keskellä, Canarian saarien, Azorien ja Viheriänniemen
saarien kohdalla. Sargassolevä oikeastaan on kotoisin Länsi-Intiasta,
jossa sitä kasvaa saarien ja särkkien äärillä. Myrskyt repivät sitä
toisinaan irti suuria kimppuja ja merivirrat kuljettavat leväkimput
ensinnä koilliseen suuntaan ja sitten yhä enemmän itää kohti, kunnes ne
joutuvat keskelle Atlantin merta mainitulle alueelle, jota merivirrat
laajana pyörteenä kiertävät.

Vielä merimiehiä pelotti se seikka, että tuuli kaiken aikaa oli
myötäinen. He epäilivät, ettei päästäisikään takaisin. Tämä epäilys
olikin paremmin perustettu. Onneksi sattui kuitenkin 22 p. syyskuuta
vastatuuli. Amiraali päiväkirjassaan huomauttaa, että »se oli minulle
erittäin tarpeellinen, sillä väkeni oli kovin kiihtynyt, luullen,
ettei tässä meressä puhaltanutkaan semmoista tuulta, joka kuljettaisi
laivat takaisin Espanjaan». Merimiehet nurkuivat ensin salassa, mutta
kun matkaa yhä kesti, eikä maata näkynyt, niin tyytymättömyys vihdoin
kasvoi niin suureksi, että napisijat uhkasivat heittää mereen »tämän
ligurialaisen, joka on meidät pettänyt ja uhkaa kaikki perikatoon
saattaa».

Kun oli purjehdittu Canarian saarilta kolme viikkoa, niin amiraali
päätti, ettei Antilia varmaankaan saattanut enää olla kaukana. Samaa
mieltä oli Pinzon nähtyään Toscanellin kartan, jonka Columbus nuoralla
lähetti hänen laivaansa. 25 p. syysk. Alonzo Pinzon luuli nähneensä
maata ja kaikissa laivoissa aljettiin jo kiitosvirsi, mutta ilo oli
ennenaikainen — sekin oli vain pilvenpankko taivaanrannalla. Seuraavina
päivinä ilma oli erinomaisen leutoa ja tyyntä ja paljon merileviä
uiskenteli veden pinnalla. Mutta laivaväki alkoi käydä levottomammaksi,
suureksi osaksi siitäkin syystä, että oli niin monta kertaa maanäköjen
suhteen petytty. Columbus oli kuitenkin vakaa päätöksessään. Lokakuun
11 p. olivat tuuli ja aallokko kovat, mutta sen sijaan nähtiin
varmoja maanmerkkejä. Nähtiin vihantaa meressä uiskentelevaa kaislaa.
»Pintasta» keksittiin sauvoja, joita oli vuoltu. »Ninasta» nähtiin
pieni oksa, jossa oli marjoja. Jo muutama päivä aikaisemmin oli matkan
suunta muutettu läntisestä lounaiseksi, koska kaikki linnut näyttivät
lentävän lounatta kohti.

Maata! Mainitun päivän iltana Columbus upseeriensa keralla oli »Santa
Marian» korkealla peräkannella, tähystäen pimeyteen. Kuu ei ollut
vielä noussut. Äkkiä hän huomasi säännöttömästä liikkuvan valon
taivaanrannalla ja huomautti sitä seurassaan olevalle upseerille.
Tämäkin näki sen. Pari kolme kertaa amiraali näki valon uudelleen.
Hän oli nyt varma siitä, ettei maa voinut olla kaukana, ja pian eräs
merimies huuti: »Maata, maata!» Yöllä, kuun noustua, nähtiin maata
»Pintastakin». Purjeet käärittiin ja jäätiin aamua odottamaan. Lokakuun
12 p:n valjetessa näkyi edessä matala hiekkarantainen saari, ja käytiin
sen etelärannalle ankkuriin. »Uusi maailma» oli löydetty, vaikka
löytäjät itse olivat vakuutetut siitä, että vihdoinkin oli tultu Aasian
itärannalle. Kuningatar oli luvannut palkinnon sille, joka ensiksi
näkisi maata, ja Columbus otti tämän palkinnon itselleen, luultavasti
etupäässä sen vuoksi, ettei hänen löytäjäkunniansa olisi joutunut
riidan alaiseksi. Tätä monet pitävät pikkumaisena ahneutena amiraalin
puolelta, hänen muka olisi pitänyt luovuttaa rahat sille merimiehelle,
joka ensiksi näki maun.

Columbus soudatti itsensä maihin etevimpien miestensä kanssa, kädessään
kuninkaallinen lippu, polvistui rannalle ja kiitti Jumalaa. Sitten
hän juhlallisesti julisti maan Espanjan kuninkaan ja kuningattaren
omaisuudeksi. Molemmilla Pinzoneilla oli viheriäiset liput, joissa
näkyivät hallitsijaparikunnan alkukirjaimet. Rannalle kokoontui
maanasukkaita ihmettelemään outoja tulijoita ja amiraali heille
lahjotti lakkeja ja helminauhoja. Myöhemmin moni heistä ui laivoihin,
tuoden papukaijoja ja pumpulia, joista heille annettiin kaikenlaista
rihkamaa. He olivat alasti, hiukset olivat mustat ja karkeat kuin
hevosen jouhet, mutta ruumiinrakenne oli moitteeton ja kasvonpiirteet
jotenkin kauniit. Aseita heillä ei ollut muuta kuin kalanluulla
terätyt keihäät. Naisia ei näkynyt. Kanotit olivat yhdestä puusta
ja toiset niin isoja, että niihin mahtui viidettäkymmentä miestä;
niillä kuljettiin melomalla. Saari oli melkoinen ja sangen tasainen,
siinä oli vihantia puita, runsaasti vettä ja keskellä suuri järvi.
Asukkaitten ihoväri oli melkein sama kuin Canarian saarilla, ja siitä
Columbus päätti olevansa jotenkin samalla leveysasteella. Todenteolla
hän oli kymmenkunnan astetta etelämpänä, kuumassa vyöhykkeessä. Saari
nimitettiin Vapahtajalle kiitokseksi San Salvadoriksi, mutta asukkaat
sanoivat sitä Guanahaniksi. Ei varmaan tiedetä, mikä se on Cuban
koillispuolella olevista Bahamasaarista, mutta yleensä otaksutaan sen
vastaavan nykyistä Watling saarta.

Laivoissa mieliala tämän onnellisen tapauksen kautta täydelleen
muuttui. Kaikki olivat maan nähdessään rientäneet pyytämään anteeksi,
että olivat epäilleet johtajaansa, ja lupasivat uskollisesti seurata
häntä edelleen.



Löydetään yhä uusia saaria.


Aljettiin vaihtokauppa saarelaisten kanssa, jotka Espanjalaisten
huokeasta rihkamasta olivat valmiit antamaan, mitä suinkin heillä
oli. Muun muassa saatiin koko joukko kultakoristeita. Asukkaat, joita
Columbus jo neljäntenä päivänä oli alkanut sanoa »intianeiksi»,
viittasivat kaakkoa kohti, kun heiltä kysyttiin, mistä olivat kullan
saaneet. Siitä voitiin päättää sillä puolen olevan maata, joka ei
voinut olla kaukana, koska asukkaat saattoivat soutuveneillään sinne
kulkea. He näyttelivät arpiakin, joita olivat saaneet taisteluissa
naapuriensa kanssa.

Columbus ohjasi Guanahanista lounatta kohti, ja pian löydettiin useita
toisiakin Bahama-saaria, joista jotkut olivat Guanahania pienempiä,
toiset taas melkoista suurempia. Asukkaitten osotusten mukaan
purjehdittiin edelleen hakemaan kultamaata. »Crooked Island» nimisellä
Bahama-saarella, jonka Columbus nimitti Isabellaksi — kuningas
Ferdinand oli jo ennen saanut nimikkonsa, vaikka nämä nimet sittemmin
ovat vaihtuneet englantilaisiin — Columbus sai varmoja tietoja siitä,
että etelässä oli suuri saari, jota intianit sanoivat Colbaksi
(Cubaksi). Columbus arveli, että se mahtoi olla kuulu Cipangu (Japani).
24 p. lokak. ohjattiin sen vuoksi jälleen väljemmälle ja toivottiin
piankin päästävän Marco Polon Quinsaihin, josta voitaisiin Kathain
suurkaanille toimittaa Espanjan kuninkaan ja kuningattaren kirjeet.
Toscanellin karttaan oli Cipangu piirretty juuri niille seuduin, joissa
Columbus silloin luuli olevansa.



Cuba.


Kun oli purjehdittu lounatta ja sitten etelää kohti, niin nähtiin
26 p. lokak. illan hämärtäessä maata. Kun satoi rankasti, niin oli
sitä varovasti lähestyttävä. 28 p. lokak. laivat laskivat Cuban
pohjoisrannalla olevaan uhkeaan jokisuistamoon. Luonto oli niin
uhkuvaa ja ihanaa, etteivät Espanjalaiset olleet koskaan sen vertoja
nähneet. Columbus ei kuitenkaan joutunut näissä paikoissa viipymään,
vaan purjehti edelleen länttä kohti. Hän tahtoi päästä kiiruumman
kautta Kathaihin ja Maustesaarille (Molukeille), voidakseen sitten
lähteä paluumatkalle täysin kulta- ja maustekuormin. Intianeilta
saatiin kuulla, että maa oli saari ja että sen ympäri purjehtimiseen
meni kaksikymmentä päivää. Mutta sitä Columbus, Pinzonin arveluihin
yhtyen, ei uskonut, vaan päätti Cuban jo olevan Aasian mannerta.
Zaitoniin ja Quinsaihin ei muka voinut olla enempää kuin 100 esp.
penikulmaa. Pinzon oli erehtynyt siitä, kun saarelaiset, heiltä kultaa
tiedusteltaissa, olivat sanoneet sen tulevan »Cuba-nakaanista». Tämä
merkitsi: »Cuban keskiosista», mutta Pinzon selitti sen merkitsevän
»Cuban kaanin» luota. Harhaan johti sekin, että Cubalaiset nimittivät
»Kaniboiksi» eräitä vaarallisia naapureitaan, joitten kanssa he
olivat usein taistelleet; sen taas Columbus selitti tarkottavan
suurkaanin alamaisia, »kanibaleja». [Pekingin tatarilainen nimi kun
oli »Kaanbalik». Columbuksen mundostelema sana »kanibali» jäi aluksi
ihmisensyöjille Karibeille ja on heiltä periytynyt yleensä kaikille
ihmissyöjille.] Toiselta puolen häntä kuitenkin kummastutti se, ettei
tässä meressä näkynyt sireenejä, eikä muitakaan merihirviöitä, joita
oli piirretty karttoihin Aasian itärannalle.

Saadakseen maitten asemista parempaa selkoa Columbus marrask. 2 p.
lähetti maihin kaksi tiedustelijaa; toinen oli espanjalainen, toinen
taas oppinut juutalainen, joka osasi hepreaa, kaldean kieltä ja vähän
arabiaakin - niitä kieliä, joita luultiin Itä-Aasiassa tunnettavan.
Näitten piti tutkia maata, viedä sen hallitsijalle Espanjan
kuningasparikunnan kirje ja matkalla tiedustella mausteita. Sitä
varten heille annettiin mukaan näytteitä kaikenlaisista mausteista.
Rahan sijasta he saivat helminauhoja, joilla heidän piti vaihtaa
itselleen ruokatavaroita. Neljäntenä päivänä lähettiläät palasivat
takaisin ja kertoivat käyneensä eräässä 12 penikulman päässä olevassa
kylässä, jossa oli 50 taloa ja noin 1000 asukasta. Heidät oli otettu
juhlallisesti vastaan ja viety asumaan parhaisiin majoihin. Intianit
olivat suudelleet heidän jalkojaan ja käsiään ja pitäneet vieraitaan
taivaan sanansaattajina. Kylän etevimmät miehet kantoivat heidät
käsillään erääseen majaan ja laskivat heidät alas istumaan. Sitten
tulivat vaimotkin osottamaan samaa kunnioitusta. Mutta eivät nämä
osanneet hepreaa, eivätkä arabiaa, eivätkä näy maustimiakaan tunteneen.
Kun niitä kysyttiin, niin he osottivat etelää kohti, sieltä niitä muka
piti löytymän. Tällä retkellä molemmat lähettiläät ensi kerran näkivät
tupakkaa poltettavan. Mutta maanasukkaat eivät sanoneet itse kasvia
tupakaksi, vaan pötköjä, joita he siitä käärivät.

Marrask. 12 p. lähdettiin jatkamaan löytöretkeä. Suotuisalla tuulella
purjehdittiin Cuban rannikkoa luoteeseen ja ihailtiin saaren uhkeata
luontoa ja rikkautta. Mutta kun rannikkoa yhä kesti samaan suuntaan
ja Columbus pelkäsi pian joutuvansa talvimaihin, — hän luuli olevansa
paljon pohjoisempana kuin todella olikaan — ja kun hänen intianilaiset
oppaansa olivat sanoneet Bebeque nimisen kultamaan olevan kauempana
idässä, niin Columbus 13 p. marrask. kääntyi takaisin, purjehtiakseen
sille suunnalle. Hän oli silloin saapunut paikkaan, joka oli Cuban
itäpäästä noin kolmanneksen päässä saaren koko pituudesta. Seuraavana
päivänä, 14 p. marrask., Columbus luuli tulleensa niitten lukuisien
saarien läheisyyteen, joita kartoille oli piirretty Aasian itärannikon
eteen. Mutta kun hän ei omien laskujensa mukaan ollut niin kaukana
Canarian saarista, kuin matkaa kartan mukaan piti olla, niin hän siitä
päätti, että maapallo oli vielä sitäkin pienempi, kuin Ptolemaios oli
arvioinut.



Espanjola.


Columbus saapui sitten Cuban pohjoisrantaa pitkin purjehtien saaren
itäpäähän. Risteiltäissä vastatuulia vastaan »Pinta» salaa erosi
amiraalista, lähteäkseen omin päin etsimään huhuttua kultamaata.
Amiraali ihaili Cuban ihanaa luontoa ja lauhkeata ilmastoa. Ei
ainoakaan hänen laivaväestään ollut sairaana. Saaren itäisimmälle
kärjelle hän antoi nimeksi »Alfa ja Omega», luullen sitä Aasian
manteren uloimmaksi kärjeksi.

Joulukuun 5 p. Columbus jätti Cuban rannan taakseen ja seuraavana
aamuna kohosi Haiti merestä. Hän nimitti saaren »Espanjolaksi»,
»pieneksi Espanjaksi», koska ranta hänen mielestään muistutti Espanjan
etelärannikkoa. Espanjola oli Columbuksen mielestä vielä kauniimpi maa
kuin Cuba.

Mutta purjehdus sen rantoja pitkin oli kovin vaivalloista ja yöt päivät
oli amiraali kannella. Kerran, hänen mentyä joksikin aikaa lepäämään,
oli »Santa Marian» peräsin jätetty nuoren pojan hoidettavaksi ja tämä
puolenyön aikaan laski amiraalilaivan hiekkasärkälle. Vaikka Columbus
viipymättä riensi kannelle, niin ei laivaa enää voitu pelastaa. Osa
miehistöstä pelästyksissään pakeni laivan veneessä »Ninaan», joka
ei ollut kaukana, mutta »Ninaan» heitä ei päästetty, koska meri oli
aivan tyyni. Pakoveden aikana särkkä kävi yhä matalammaksi ja »Santa
Maria» kallistumistaan kallistui. Columbus antoi katkaista isonmaston,
keventääkseen sitä. Mutta tämäkään ei auttanut, vaan laiva kallistui
yhä enemmän ja alkoi täyttyä. Kun sää pysyi tyynenä, niin pelasti
kuitenkin »Nina» helposti koko miehistön ja seuraavana päivänä suuren
osan haaksirikkoutuneen laivan tavaroistakin. Intianit, joitten kanssa
Columbus oli alkanut ystävällisen seurustelun, olivat tässä työssä
hyvänä apuna. Guacanagari niminen päällikkö vartioitsi itse uppoavasta
laivasta pelastettuja tavaroita, kun ne oli maihin soudettu.



Navidad.


Columbus piti haaksirikkoa Jumalan sallimuksena; sen kautta hänen muka
juuri piti osua sille paikalle, jossa kultaa oli runsaimmin. Tämä
luulo sai aihetta siitä, että maan asukkaat nimittivät erästä Haitin
maakuntaa »Cibaoksi»; Columbus luuli nimen tarkottavan Cipangua, jonka
kultarikkaudesta Marco Polo oli ihmeitä kertonut. Kun seudun väestö
oli sangen hyvänluontoista ja lähellä tosiaan oli runsaasti kultaa,
— Espanjalaisille oli jo näytetty paljon kultakoristeita ja ohuita
kultalehtiä, — ja kun maa lisäksi oli erinomaisen hedelmällistä, niin
Columbus päätti perustaa paikalle siirtokunnan. Siihen oli sitä enemmän
syytä, kun eivät kaikki olisi mahtuneet siihen ainoaan vähäiseen
laivaan, joka amiraalille oli jäänyt. Kullanhimon kiihottamina
merimiehet olivatkin hyvin taipuvaisia maahan jäämään. Toisena
joulupäivänä amiraali kirjotti päiväkirjaansa: »Toivon Jumalan suovan,
että täällä minun Castiliasta palatessani on koolla tynnöri kultaa,
tänne jääneitten vaihtamaa, ja että he lisäksi ovat löytäneet itse
kultakaivoksetkin ja niin paljon mausteita, että ennen kolmen vuoden
kuluttua kuningas ja kuningatar voivat ryhtyä Jerusalemia takaisin
vallottamaan.»

Uusi siirtokunta sai nimekseen »Navidad» (Joulu), ja siihen jäi 39
miestä. Tammikuun 4 p. Columbus pienellä »Ninalla» lähti paluumatkalle,
viedäkseen kotimaahan sanoman suuresta löydöstään. Pari päivää
myöhemmin hän sattumalta tapasi »Pintan», joka oli tutkinut Haitin
itärantoja ja asukkailta kaikenlaista rihkamaa vastaan vaihtanut
melkoisen määrän kultaa. Pinzon tuli amiraalin luo pyytämään anteeksi
seuranpetosta, joka muka oli tapahtunut olojen pakosta. Columbus ei
tosin häntä uskonut, mutta mitäpä olisi nyt riiteleminen auttanut.
Ennenkuin molemmat laivat merelle lähtivät, tapahtui intianien kanssa
ensimäinen verinen kahakka. 13 p. tammik. »Pinta» ja »Nina» ohjasivat
Haitin itäpäästä valtamerelle.



Paluumatka.


Paluumatkalla »Pinta» vuorostaan hidastutti kulkua, sillä sen takamasto
oli katkennut, eikä Pinzon kullankiihkoissaan ollut ennättänyt uutta
hankkia. Laivat laskivat vastatuulten vuoksi koillista kohti ja tulivat
pian viileämmille vesille, joissa saatiin paljon kaloja, muun muassa
suunnattoman suuri haikala. Saalis oli tervetullut lisä muonavarastoon,
sillä ruoka alkoi olla vähissä. Paluumatka oli tuulien vuoksi paljon
vaikeampi, sillä oli purjehdittava epätasaisemmilla ja vastaisemmilla
tuulilla kuin menomatkalla, jolloin pasaadi oli niin myötämukaisesti ja
nopeasti saatellut laivat tuntemattoman valtameren poikki.

Columbus ei lopulta varmaan tiennyt, missä hän oli, sillä merellä
kävi niin korkeita aaltoja, ettei hän voinut astrolabilla mitata
Pohjantähden korkeutta. Helmikuun 12 p. nousi ankara myrsky, joka
lopulta yltyi siihen määrään, että »Ninan» täytyi kääriä melkein
kaikki purjeensa ja laskea myrskyn mukana. Helmikuun 14 p. pieni alus
oli suuressa vaarassa. Columbus käski valmistaa arvat, joista yhteen
merkittiin risti, ja määräsi, että sen, joka ristin sai, tuli tehdä
pyhiinvaellus Santa Maria de Guadaloupen luo ja lahjottaa sikäläiseen
pyhättöön viiden naulan vahakynttilä. Columbus itse otti ensimäiseksi
ja sai sen pavun, johon oli risti piirretty. Sitten heitettiin arpaa
siitä, kuka lähtisi pyhiinvaellukselle Santa Maria de Loretoon, joka
oli Italiassa, lähellä Anconan kaupunkia, ja tämä arpa sattui eräälle
cadizilaiselle merimiehelle. Amiraali lupasi antaa hänelle matkarahoja,
jos pelastuttaisiin. Sitten heitettiin arpaa, kuka olisi valvova yhden
yön ja kustantava messun Santa Claran pyhätössä Moguerissa. Arpa
jälleen lankesi amiraalille. Viimeksi laivaväki yhteisesti lupasi, että
he kaikin juhlasaatossa ja avojaloin kulkisivat kirkkoon ensimäisessä
paikassa, jossa maihin tultaisiin, kiittämään Neitsyttä pelastuksesta.
Tämä kaikki tapahtui myrskyn raivotessa, ja hurskas arpominen ylläpiti
mielialaa.

Joka hetki saattoi tosiaan olla viimeinen. Laiva oli keventynyt sen
kautta, että ruokavarat alkoivat olla lopussa, ja kallistui kovasti.
Amiraali tämän haitan auttamiseksi antoi täyttää tyhjiä tynnöreitä
merivedellä ja latoa ne alimmaksi kannen alle. Itse hän piti kaiken
aikaa tarkkaan silmällä peräsintä. Ne, jotka ovat olleet kovassa
myrskyssä Azorien ulkopuolella, hyvin käsittävät, missä vaarassa tämä
pieni vuotava alus oli, vuoroin kiivetessään Atlantin valtaville
aalloille, vuoroin sukeltaessaan niitten väliin näkymättömiin. Tyrskyt
ja kuohut lensivät mastonhuippujen tasalle ja aalto toisensa jälkeen
huuhtoi kannen yli. Vähinkin huolimattomuus perän pidossa olisi voinut
olla aluksen tuho.

Columbus vaaran ollessa korkeimmillaan kirjotti pergamentille lyhyen
kertomuksen löydöistään ja pyynnön, että kirje vietäisiin Espanjan
hallitsijaparikunnalle. Kirjeen hän sitten sulki tyhjään tynnöriin ja
tynnöri vaatteeseen käärittynä heitettiin mereen. Mutta ei yksikään
toinen tiennyt, mitä se sisälsi, vaan kaikki luulivat sitä joksikin
uskonnolliseksi menoksi. Columbus itse oli suurimmankin vaaran aikana
vakuutettu siitä, että hän pelastuisi, sillä hän piti itseään Jumalan
välikappaleena.

Helmikuun 15 p. myrsky taukosi ja auringon laskiessa näkyi
taivaanrannalla maata. Luotsit luulivat sitä Espanjan rannaksi, mutta
Columbus arvasi sen joksikin Azorien saarista, ja niin se todella
olikin. Illalla amiraali vihdoin uskalsi lähteä kannen alle nukkumaan,
oltuaan itse peräsimen ääressä uupumatta siitä pitäen, kun myrsky oli
alkanut. Seuraavana aamuna saavuttiin rantaan ja saari huomattiin
Santa Mariaksi, itäisimmäksi Azoreista. Toinen puoli miehistä souti
paikalla maihin täyttämään yhteistä pyhiinvaelluslupausta, mutta
saaren portugalilainen maaherra petollisesti vangitsi miehet, vastoin
amiraalille lähettämäänsä ystävällistä sanomaa. Muutaman mutkan jälkeen
miehet kuitenkin jälleen vapautettiin ja »Nina» pääsi jatkamaan
matkaansa. Maaliskuun 4 p. 1493 se onnellisesti saapui Portugalin
rannalle ja poikkesi Tajon suuhun vaurioitaan korjaamaan. Columbuksen
paluu herätti Lissabonissa suunnatonta huomiota. Bartholomeu Diaz, joka
oli sataman päällikkö, olisi mielellään vanginnut hänet ja ottanut
hänen laivansa takavarikkoon, mutta kuningas João II kutsui amiraalin
hoviinsa ja otti hänet vastaan suurilla kunnianosotuksilla. Columbus
lähetti Lissabonista maitse Espanjan hallitukselle ensimäisen tiedon
onnellisesta paluustaan.

Maaliskuun 13 p. »Nina» jälleen lähti Lissabonista ja saapui parin
päivän kuluttua onnellisesti Palos satamaan, josta se edellisenä vuonna
3 p. elok. oli lähtenyt matkaan. »Pinta», joka oli siitä myrskyssä
eronnut, oli ajautunut aina Bayonaan, Galician länsirannalle saakka,
mutta Palokseen sekin saapui samana päivänä kuin »Nina». Suurella
juhlariemulla tervehti pieni satamakaupunki palaavia. Amiraali
oikopäätä kulki Pyhän Yrjön kirkkoon kiittämään Jumalaa onnellisesta
paluusta ja pelastuksestaan niin monesta vaarasta. Sitten munkit
saattelivat hänet La Rabidan luostariin, jossa vietettiin juhlallinen
»Te Deum». Seuraavana päivänä tuotiin laivoista maihin kymmenen
intiania, joista kuusi oli Guanahanista ja neljä Cubasta, ynnä oudot
eläimet, kasvit ja kaikenlaiset muut esineet, joita oli mukana tuotu.
Maaliskuun lopulla amiraali lähti Sevillaan.



Vastaanotto Espanjassa.


Espanjassa olivat mielipiteet retkikunnan paluun kautta täydelleen
muuttuneet. Kaikki luulivat sen käyneen Intiassa ja riemastus oli
suunnaton. Columbus, jota ennen oli niin paljon naurettu ja pilkattu,
oli nyt sankari, »Valtameren amiraali» ja Intian varakuningas. Kun
hän saapui Sevillaan, niin tuli valiojoukko kuninkaallista ratsuväkeä
kaupungin ulkopuolelle häntä vastaanottamaan. Juhlakulussa kuljettiin
kaupunkiin, edellä palvelijat kantaen papukaioja ja muita outoja
kaunishöyhenisiä lintuja, keihäitä ja muita aseita ja outoja esineitä,
ja näitten jälkeen kulkivat intianit, jotka herättivät enemmän huomiota
kuin mitkään muut nähtävyydet. Sitten seurasi amiraali meriväkensä
ja upseeriensa keralla sekä semmoisia tuttavia, jotka ennen matkaa
olivat osottaneet hänelle ystävyyttä. Kadut olivat mustanaan kansaa,
akkunat täynnään katsojia ja Columbus sai asunnon kreivi Cifuenteksen
palatsissa. Sevillasta hän erään tiedon mukaan kirjotti kirjeen Paolo
Toscanellille, mutta iäkäs firenzeläinen tiedemies tuskin saattoi olla
enää elossa; hänen kuolinvuodekseen mainitaankin 1482. Kuninkaalta ja
kuningattarelta, jotka silloin olivat Barcelonassa, saapui kirje, jossa
amiraalia kehotettiin tulemaan hoviin niin pian kuin suinkin ja samalla
ilmotettiin, että hän pääsisi kiiruimman kautta palaamaan Intiaan
työtään jatkamaan.

Huhtikuun puolivälissä Columbus lähti Barcelonaan. Kaikissa
kaupungeissa tulvi kansa tervehtimään palaavaa sankaria ja
Barcelonassa hänelle valmistettiin suurenmoinen vastaanotto. Kaupungin
ulkopuolelle ratsasti vastaan joukko uljaasti puettuja ritareita,
jotka saattoivat hänet kuninkaan ja kuningattaren eteen. Ferdinand
ja Isabella istuivat poikansa, nuoren prinssi Juanin kanssa kahdella
valtaistuimella komean teltan alla, ministerit ja valtakunnan ylimykset
ympärillään. Korkea herrasväki sai kuitenkin odottaa jotenkin kauan,
sillä kaduilla oli väkeä niin taajassa, että amiraalin kulkueineen
oli hyvin vaikea päästä läpi. Edellä astuivat intianit ja »Ninan»
merimiehet, kantaen troopillisia hedelmiä ja kaikenlaisia vieraan maan
kasvituotteita, papukaioja ja paljon muita loistavia lintuja ja outoja
eläimiä, muun muassa viittä jalkaa pitkää suunnatonta iguana-liskoa
[iguana-lisko on hyvin kamalan näköinen, vaikka aivan vaaraton eläin.
Espanjalaiset arvatenkin luulivat sitä louhikäärmeeksi], jonka selässä
oli suuret piikit. Intianeilla, joita oli kuusi, oli keihäät ja
nuolet ja kultakoristeet. Sitten seurasi Columbus itse, komeana ja
kookkaana, vaikka hiukset jo harmaantuneina. Ferdinand ja Isabella,
ikäänkuin hetkellisen mielijohteen vaikutuksesta, nousivat seisomaan
amiraalin astuessa audienssisaliin. Se oli kunnianosotus, jota
harvoin tuli kenenkään alamaisen osaksi. Kun Columbus oli suudellut
hallitsijaparikunnan kättä, niin häntä kehotettiin istumaan lähelle
valtaistuinta ja kertomaan vaiheensa. Kaunopuheliaasti hän teki selvää
merkillisestä matkastaan, Guanahanin löydöstä, Cubasta ja Espanjolasta
ja osotti, kuinka hallitsijaparikunnalla nyt oli tilaisuus palvella
Jumalaa, viisaasti ja oikeamielisesti hallitsemalla näitä uusia maita.
Kun hän oli puheensa päättänyt, niin vallitsi salissa hetken syvä
hiljaisuus, jonka jälkeen hallitsijaparikunta lankesi polvilleen,
kiittäen Jumalaa, ja koko hovi seurasi esimerkkiä. Saliin astui
juhlallisessa saatossa pappeja ja kuorolaulajia »Te Deumia» veisaten ja
kaduilla lukuisat väkijoukot puhkesivat raikuviin suosionosotuksiin.
Tämä juhlallinen hetki teki kaikkiin läsnäolijoihin syvän vaikutuksen.
Seuraavina päivinä Columbus pääsi Ferdinandin ja Isabellan luo
yksityispuhutteluun, ja silloin tarkemmin määrättiin, miten löytöretkiä
oli jatkettava. Samalla päätettiin pyytää paavia vakuuttamaan nämä
vastalöydetyt maat Espanjan kruunulle, ettei Portugal pääsisi niitä
anastamaan.

Columbusta kohdeltiin mitä suurimmalla kunnioituksella se aika, jonka
hän Barcelonassa viipyi. Maaliskuun 3 p. intianit kastettiin ja
kuningas ja perintöprinssi olivat kasteen todistajina. Amiraalille
juhlallisesti vakuutettiin kaikki ne oikeudet, jotka hänelle oli ennen
matkaan lähtöä luvattu, ja lisäksi hänelle annettiin oma vaakunakilpi.
Kuningas lahjotti hänelle oivallisen milanolaisen teräspuvun, joka
on vieläkin säilössä. Tähän aikaan sanotaan sattuneen sen tapauksen,
joka tunnetaan niin laajalti »Columbuksen munan» nimellä. Amiraali
oli pidoissa espanjalaisten ylimysten seurassa, ja tilaisuudessa oli
tavallisuuden mukaan puhuttu paljon Intiasta. Eräs läsnäolijoista
oli sanonut: »Signor Cristoforo, vaikkapa Te ette olisikaan Intiaa
löytäneet, niin ei meiltä kuitenkaan olisi puuttunut miestä, joka olisi
voinut yrittää samaa, mitä Te teitte, sillä tämä meidän Espanjamme on
täynnään suuria miehiä, jotka ovat oppineita sekä kosmografian että
kirjallisuuden alalla.» Columbus ei mitään vastannut näihin sanoihin,
pyysi vain, että hänelle tuotaisiin muna. Munan hän pani pöydälle ja
sanoi: »Hyvät herrat, lyön vetoa vaikka kenen kanssa, ettette voi saada
tätä munaa paljaaltaan päällään seisomaan, mutta minä voin.» He kaikki
koettivat, eikä yksikään voinut. Kun muna oli kiertänyt Columbukselle,
niin hän painoi sen pään pöytään niin kovaa, että se litistyi;
läsnäolijat sen nähdessään nolostuivat, sillä he käsittivät tempun
merkityksen: Kun joku suurtyö on tehty ja kaikki tietävät, kuinka se on
tehtävä, niin kykenee siihen sitten mielestään jokainen. Heidän olisi
pitänyt ensiksi etsiä Intia, eikä pilkata häntä, joka oli matkalle
lähtenyt siitä huolimatta, että juuri he olivat nauraneet koko yritystä
muka mahdottomana. Tämä kasku kirjotettiin muistoon noin viisikymmentä
vuotta myöhemmin ja luultavaa on, että sillä on tosipohjaa.



Columbuksen kertomus Amerikan löydöstä.


Columbus oli lähettänyt Lissabonista ystävälleen Luis De Santangelille,
Aragonian rahavartijalle, kirjeen, joka oli ensimäinen hallitsijaa
varten aiottu selonteko Amerikan löydöstä. Kirjeestä näemme, millä
mielellä amiraali itse löytöään arvosteli. Se kuuluu kokonaisuudessaan
seuraavasti:

 »Siinä vahvassa vakuutuksessa, että ilolla kuulet johtamani retken
 onnellisen päätöksen, olen tahtonut sinulle lähettää seuraavat
 muistiinpanot, niistä saadaksesi nähdä, mitä kaikkea matkallamme
 on tapahtunut ja mitä kaikkea sillä on löydetty. Kuule siis: Noin
 kuukausi sen jälkeen, kuin olin Gadeksesta lähtenyt, saavuin Intian
 mereen. Sieltä löysin paljon saaria, joilla asui lukemattomia
 ihmisiä. Juhlallisella julistuksella ja Espanjan lipulla otin ne
 kaikki haltuuni kaikkein armollisimman kuninkaamme nimessä, eikä
 sitä kenkään vastustanut. Ensimäisen saaren, jonka löysin ja jota
 maanasukkaat sanoivat Guanahaniksi, nimitin San Salvadoriksi, muistaen
 Vapahtajaa, jonka apuun luottaen olimme niin kauas tulleet, jonka
 avulla meidän piti päästä vielä kauemmaksi. Muillekin saarille annoin
 kaikille uudet nimet: Santa Maria de Concepcion, Ferdinandina, La
 Isabella, La Isla Juana. Kun olimme tulleet äsken mainitulle Juana
 (Cuba) saarelle, niin purjehdimme sen rantaa pitkin kappaleen länteen
 päin, mutta huomasimme sen niin laajaksi, ettei sitä enää voitu pitää
 saarena, vaan osana Kathayn (Kiinan) mantereesta. Mutta kaupungeita
 ja suurempia asutuksia en voinut sen rannoilla huomata, ainoastaan
 muutamia kyliä ja kauppaloita, joitten asukkaitten kanssa meidän
 kuitenkin oli mahdoton puhua, koska he paikalla meidän lähestyessämme
 lähtivät pakoon. Purjehdimme sen vuoksi vielä eteenpäin siinä
 toivossa, että löytäisimme kaupungin taikka muita asutuskeskustoja.
 Mutta kun tämä toivo osottautui turhaksi ja kun huomasin meidän siten
 joutuvan yhä kauemmaksi pohjoiseen, jota tahdoin välttää, koska talvi
 jo oli tulossa, niin aioin suunnata kulkuni etelää kohti. Mutta kun
 ei tuuli ollut aikomuksellemme suosiollinen, niin päätin, etten
 enää lähtisikään pitemmälle, vaan palaisin soveliaaseen satamaan,
 jonka tällä rannikolla olin huomannut. Sieltä lähetin maihin kaksi
 miestämme; heidän tuli saada selville, hallitsiko sitä maata joku
 kuningas ja oliko siinä kaupunkeja.

 »He retkeilivät kolme päivää, löysivät paljon pieniä asutuksia ja
 paljon kansaa, mutta ei jälkiäkään mistään hallituksesta. Sen vuoksi
 he palasivat takaisin. Mutta sitten sain kuulla eräiltä kiinni
 ottamiltani intianeilta, että maa sittenkin oli saari, ja sen vuoksi
 jatkoin matkaa yhä kauemmaksi itää kohti pitkin tämän saaren rantoja
 322 meripenikulmaa, sen päähän saakka. Sieltä näin idässä toisen
 saaren, joka oli Juanasta 54 penikulman päässä, ja nimitin sen La
 Spanolaksi. Minä ohjasin sen luo ja purjehdin senkin pohjoista rantaa
 seuraten itää kohti 564 penikulmaa. Mainittu Juana on, samoin kuin
 kaikki muutkin näiden merien saaret, erinomaisen hedelmällinen. Ja
 sen rannoilla on kaikkialla paljon turvallisia, väljiä ja verrattoman
 kauniita satamia. Monta suurta ja miellyttävää jokea virtaa saaren
 kautta ja monta vuorta kohottaa lakeaan korkealle. Yleensä ovat kaikki
 nämä saaret moninaisen muodostuksensa kautta uhkean ihanat, kaikki
 avoinna kulkijalle, mitä erilaisimpia, osaksi pilviä tavottelevia
 puita koristuksinaan. Näitten puitten en luule milloinkaan lehtiään
 menettävän. Näin niitten seisovan yhtä vihantina ja upean rehevinä
 kuin puut meillä Espanjassa toukokuussa. Töiset niistä kukkivat,
 toiset olivat täynnään ihania hedelmiä, kukin puu oman laatunsa
 mukaan. Ja vielä, marraskuussa, minun saarella ollessani, lauloivat
 satakielet ja lukemattomat muut linnut. Sitä paitsi oli mainitulla
 Juanalla seitsemän tai kahdeksan erilaista palmua, jotka, samoin
 kuin kaikki muutkin sikäläiset puut, ruohot ja hedelmät, solakan
 kasvun ja ihanuuden puolesta monin verroin voittivat kaikki, mitä
 meillä Espanjassa kasvaa. Niinpä siellä on ihmeteltäviä piiniametsiä,
 laajoja viljelyksiä ja niittymaita, monenlaisia lintuja, erilaisia
 hunajalajeja ja metalleja, paitsi ei rautaa. Mutta sillä saarella,
 jonka nimitin La Spanolaksi, niinkuin yllä mainitsin, on sangen
 korkeita ja ihania vuoria, laajoja metsiä ja viljeltäviä maita
 ja ihmeteltävän hedelmällinen maaperä, joka on mitä parasta sekä
 maanviljelykseen ja karjanhoitoon että siirtokuntienkin perustamiseen.
 Ja melkein uskomatonta on jokaiselle, joka ei ole sitä nähnyt,
 kuinka verrattomia satamia ja mainioita jokia siellä on, ja jo’ista
 useimmissa on kultaa. Mutta puut ja ruohot ja hedelmät, joita oli La
 Spanolassa, olivat hyvinkin erilaisia kuin ne, joita on Juanassa.
 La Spanolassa kasvaa sitä paitsi monenlaisia maustimia, ja kultaa
 ja muita metalleja siellä on sangen runsaasti. Tämän maan ja samoin
 kaikkien muitten näkemäini ja tutkimaini maitten asukkaat käyvät
 alasti sekä miehet että naiset, yhtä alasti kuin olivat maailmaan
 syntyessään, ainoastaan naiset peittävät häpynsä lehvillä ja lehdillä
 taikka sitä varten valmistetulla puuvillavaatteella. Rautaa näillä
 ihmisillä ei ole ensinkään, niinkuin jo mainitsin, ja aseetkin ovat
 heille melkein tuntemattomat. Eivätkä he osaisi niitä käyttääkään,
 sillä he ovat pelokasta ja arkaa väkeä. Ruumiillisia kuntoa heillä
 kyllä olisi, sillä he ovat kauniisti muodostuneet. Heillä on aseina
 vain kuivasta ruo’osta valmistettuja sauvoja, joitten päähän he
 kiinnittävät kuivasta puusta muodostetun tikarin tapaisen kärjen.
 Mutta tuskin he uskaltavat tätäkään asetta käyttää. Ainakin tapahtui
 usein, että kun lähetin pari kolme miehistäni maanasukkaitten
 kyliin keskustelemaan, niin heitä vastaan tuli kokonainen joukko
 intianeja. Mutta paikalla kun nämä näkivät meikäläisten tulevan
 lähemmäksi, niin he kiiruumman kautta lähtivät pakoon ja hylkäsivät
 isät poikansa ja pojat isänsä. Eikä se suinkaan tapahtunut siitä
 syystä, että me olisimme heitä vahingoittaneet taikka käyttäneet heitä
 vastaan väkivaltaa. Päin vastoin: Minne vain tulimmekin ja missä
 suinkin oli mahdollista ryhtyä asukkaiden kanssa keskusteluihin,
 aina koetimme heille tarjota lahjaksi, mitä meillä suinkin oli,
 kankaita, vaatteita ja paljon muuta, ottamatta heiltä mitään. He ovat
 luonnostaan uskomattoman arkoja. Mutta kun he sitten huomasivat,
 että pelko oli aivan joutava, niin muuttuivat he hyvänluontoisiksi
 ja luottavaisiksi ja antoivat auliisti kaikkea, mitä heillä oli.
 Mielellään he luovuttivat kaikki, mitä heiltä pyydettiin, jopa
 suorastaan pakottivat sen ottamaan. Kaikki he kohtelivat meitä
 suurimmalla ystävyydellä, eivätkä he vaihtokaupassa välittäneet
 siitä, vaikka olisivatkin antaneet arvokkaita esineitä arvottomista,
 aina he olivat tyytyväisiä mitättömimpäänkin. Mutta jott'eivät he
 olisi vahinkoa kärsineet, niin kielsin miehiäni antamasta heille
 niin halpa-arvoisia esineitä kuin astian kappaleita ja lasin paloja,
 nauloja ja nahkahihnoja, vaikka niitten omistaminen heistä näytti
 kaikkia muita aarteita arvokkaammalta. Sattui sittenkin, että
 merimies nahkahihnasta sai niin paljon kultaa, että siitä olisi
 voinut leimata kolme rahaa hienoa kultaa; ja toiset saivat toisinaan
 vielä enemmänkin vielä vähäpätöisemmistä esineistä. Varsinkin uusista
 kuparirahoista ja kultarahoista he antoivat, mitä suinkin asianomainen
 vaati: puolentoista ja kaksikin unssia kultaa, taikka kolmekymmentä
 tai neljäkymmentä naulaa puuvillaa, joka heille jo oli tuttu tuote.
 Samalla tavalla he koettivat hankkia itselleen jousien rauskoja,
 astian palasia, uurnain ja tynnörien kappaleita, aivan kuin villit
 eläimet. Mutta vihdoin kielsin tämän vaihtokaupan, koska maanasukkaat
 siinä enimmäkseen tulivat mitä kohtuuttomimmin petetyiksi. Ja minä
 lahjotin heille, ottamatta vastaan vastalahjoja, paljon hyviä ja
 hyödyllisiä esineitä, mitä minulla mukanani oli, voittaakseni heidän
 suosionsa ja voidakseni helpommin käännyttää heidät kristinuskoon ja
 saattaakseni heidät alttiiksi ja alamaisiksi kuningasparikuntaamme
 ja ruhtinaitamme ja kaikkea Espanjan kansaa kohtaan ja että he
 huolella ja ahkeruudella toisivat kokoon kaikenlaista semmoista
 rikkautta, jota heillä on enemmän kuin tarpeeksi, vaan jota meiltä
 puuttuu. Nämä ihmiset eivät palvele minkäänlaisia epäjumalia, vaan
 päin vastoin he vahvasti uskovat, että kaikki voima ja mahti ja
 ylipäänsä kaikki hyvä on taivaasta ja että minäkin laivoineni ja
 laivaväkineni olin taivaasta tullut. Siinä uskossa he ottivat minua
 kaikkialla vastaan, heti kun olivat ensi pelkonsa voittaneet. Mutta
 siltä ei heitä suinkaan pidä luulla tyhmiksi eikä yksinkertaisiksi,
 vaan he ovat päin vastoin varsin älykkäitä ja käsittävät helposti
 asioita, tuntevat omilta retkillään sikäläiset meret ja kertovat
 ihmeteltävän tarkkaan kaikesta, mitä niissä on. Ja tuo luulo syntyi
 heissä vain siitä syystä, etteivät he olleet milloinkaan ennen nähneet
 ihmisiä, joilla oli vaatteet, eivätkä semmoisia laivoja, kuin meillä
 oli. Heti kun olin näihin seutuihin tullut, niin annoin paikalla
 ensimäisellä saarella ottaa väkisin kiinni muutamia maanasukkaita,
 saadaksemme heiltä tietää kaikki, mitä he voivat kertoa. Ja se
 onnistuikin, sillä lyhyen ajan kuluttua ymmärsimme heitä ja he meitä,
 osaksi merkeistä, osaksi puheestakin. Ja niin heistä oli meille mitä
 suurin hyöty. Ja vielä nytkin he ovat luonani, ja yhä vielä, vaikka
 ovatkin olleet seurassamme min kauan, he ovat sitä mieltä, että
 olemme tulleet taivaasta alas maan päälle. Ja he niinikään samaa
 aina ensiksi julistivat joka paikassa, missä vain maihin nousimme.
 Toiset sitten levittivät tätä tietoa, huutaen naapureilleen:
 »Tulkaa, tulkaa näkemään ihmisiä, jotka ovat taivaasta tulleet.» Ja
 sitten tuli miehiä ja naisia, lapsia ja täysikäisiä, nuorukaisia
 ja ukkoja suurin joukoin meitä näkemään, eivätkä he enää sitten
 pelänneet, niinkuin alussa. Toiset toivat ruokia, toiset juomia,
 ja kaikki olivat ystävällisiä ja suurimmassa määrin rakastettavia.
 — Kaikilla näillä saarilla olemme nähneet paljon yhdestä puusta
 valmistettuja kanootteja, jotka olivat melkein yhtä pitkät kuin
 meikäläiset kaksisoutuiset veneet ja saman muotoisetkin, ainoastaan
 solakammat, siitä syystä nopeammatkin; niitä kuljetettiin vain
 airoilla. Toiset kanootit ovat suurempia, toiset pienempiä, toiset
 keskikokoisia. Mutta jotkut ovat vielä suurempia kuin semmoiset
 kalerimme, joissa on 18 soututuhtoa. He kulkevat veneillään kaikille
 näille lukemattomille saarille ja tekevät siten keskenään kauppaa.
 Näin joitakuita semmoisia kanootteja eli kaksisoutuisia aluksia,
 joissa oli seitsemänkymmentä tai kahdeksankymmentä soutajaa. Kaikilla
 näillä saarilla on samanlaisia ihmisiä, eikä ole heidän kielessään
 eikä tavoissaankaan eroa. Ja he kaikki ymmärtävät toisiaan, ja tämä
 seikka minusta näyttää erittäin edulliselta sen halun toteutumiseen,
 joka ymmärtääkseni on kaikkein armollisimman kuningasparikuntammekin
 sydäntä lähinnä: kaikkien näitten kansain kääntämiseksi kristittyyn
 pyhään uskoon, johon heidät, sen mukaan mitä voin ymmärtää, voidaan
 helposti ja vaivatta taivuttaa. Olen jo ennen kertonut, kuinka Juana
 saaren rantaa purjehdin lännestä suoraan itään päin 322 penikulmaa.
 Tästä maikan määrästä voin tehdä sen johtopäätöksen, että Juana saari
 on alallaan suurempi kuin Englanti ja Skotlanti yhteensä. Sillä
 etäämpänä mainittua 322 penikulman matkaa on vielä kaksi maakuntaa
 lännessä, joissa en käynyt. Toista niistä sanotaan Ananiksi, ja
 siellä kerrotaan ihmisten syntyvän maailmaan hännällisinä. Noitten
 molempien maakuntien pituus oli kuuleman mukaan noin 180 penikulmaa,
 kuten sain tietää seurassani olevilta intianeilta, jotka tuntevat
 kaikki nämä saaret. La Spanolan saaren ympärysmitta on suurempi kuin
 koko Espanjan Coloniasta (Cataloniasta) Fons Rabidukseen (Biskmjan
 rannikolla). Tätä todistaa se seikka, että saaren toinen kylki, jota
 pitkin kuljin, on 540 penikulmaa. Juuri tämän saaren omistaminen on
 meille mitä arvokkainta, ja vaikka minä, niinkuin jo sanoin, olen
 ottanut kaikki muutkin saaret juhlallisesti voittamattoman kuninkaamme
 omiksi, niin olen kuitenkin tahtonut varsinkin tällä saarella
 vallata semmoisen paikan, joka sopisi kauppaan ja teollisuuteen,
 ja perustanut kaupungin, jonka nimitin La Navidadiksi. Siihen minä
 sitten paikalla rakennutinkin linnan, joka varmaan jo lienee valmis,
 ja linnaan jättämälleni puolustusväelle annoin tarpeelliset aseet
 ja ruokavaroja enemmäksi kuin yhdeksi vuodeksi. Aluksenkin minä
 heille jätin ja miehiä, jotka ovat taitavia laivoja rakentamaan ja
 osaavat muitakin ammatteja. Sitä paitsi sinne jätetyt nauttivat
 saaren kuninkaan erikoista suosiota, ja samoin sikäläiset asukkaat
 yleensäkin olivat ystävällisiä ja avomielisiä ja mainittu kuningas
 esimerkiksi aina ilolla sanoi minua veljekseen. Ja vaikka heidän
 mielialassaan tapahtuisikin muutos ja vaikka he yrittäisivätkin
 vahingoittaa jäljelle jätettyä linnaväkeä, niin eivät he kuitenkaan
 saisi mitään aikaan, koska he ovat aseettomat, alasti ja lisäksi
 pelkureita. Sen vuoksi minun vakuutukseni mukaan sinne jättämäni
 linnaväki kykenisi tarpeen tullen hävittämään vaikka koko saaren,
 sen tarvitsematta pelätä itse puolestaan, jos he vain noudattavat
 minun antamiani neuvoja ja määräyksiä. — Kaikissa näissä saarissa
 vallitsi minun käsitykseni mukaan yksivaimoisuus, lukuun ottamatta
 kuninkaita ja ruhtinaita, joilla oli lupa pitää kaksikymmentä vaimoa.
 Naiset minun ymmärtääkseni tekevät enemmän työtä kuin miehet. Onko
 maanasukkailla yksityisomaisuutta, sitä en voinut selville saada,
 sillä minä näin, että jokainen jakoi toiselleen siitä, mitä hänellä
 oli, varsinkin ravintoaineita ja muuta sen kaltaista. Ihmissyöjiä,
 joita useat luulivat heidän olevan, en ole heidän kesken tavannut
 ensinkään, vaan ainoastaan avuliaita ja hyväntahtoisia ihmisiä.
 Eivätkä he ole niin mustiakaan kuin Etiopialaiset, ja heillä on suorat
 alas riippuvat hiukset. He koettavat välttää auringon hellettä, joka
 on hyvin suuri näissä seuduissa, 26 asteen päässä päiväntasaajasta.
 Mutta sikäläisillä korkeilla vuorilla vallitsee kova pakkanenkin,
 johon maanasukkaat kuitenkin ovat tottuneet, he kun lieventävät
 sitä nauttimalla kuumaa ruokaa ja käyttämällä paljon maustimia.
 Ihmissyöjiä en siis ole missään tavannut, enkä niistä kuullutkaan,
 lukuun ottamatta yhtä saarta, joka on toinen, kun Espanjasta tullen
 mereltä lähestytään Intiaa. Sen nimi on Charis. Siellä nimittäin
 asuu kansaa, jota kaikki naapurikansat pitävät kovin villinä, ja he
 syövät ihmislihaa. Tällä kansalla on hallussaan paljon soudettavia
 kanootteja, ja niillä se kulkee kaikille Intian saarille, ryöstäen
 ja rosvoten, missä suinkin voi. Ulkonäöltään eivät nämä ihmiset eroa
 muista saarelaisista, paitsi että heillä on, samoin kuin naisilla,
 pitkät hiukset. Aseina on jouset ja heittoaseina ruokosauvat,
 joiden päässä on nuolenkärki. Kaikista näistä syistä heitä pidetään
 villeinä ja muut intianit heitä pelkäävät sanomattomasti. Meitä
 he eivät pelottaneet sen enempää kuin muutkaan intianit. Mainitun
 saaren asukkaat ovat naimisissa naisien kanssa, jotka elävät yksinään
 Matremonio saarella, Espanjasta tullen ensimäisellä. Nuo naiset
 eivät kuitenkaan tee semmoisia töitä kuin muut naiset, vaan heillä
 on keihäät ja jouset samoin kuin miehilläkin ja ruumiin suojana
 vaskilevyjä, jota metallia siellä on runsaasti. Eräällä toisella
 saarella, joka maanasukkaitten ilmotuksen mukaan on vielä suurempi
 kuin mainittu La Spanola, asukkailla ei ole ensinkään hiuksia. Sillä
 saarella oli enemmän kultaa kuin millään muulla. Siitäkin saaresta
 tuon mukanani asukkaita, samoin kuin kaikilta muiltakin, joilla olen
 käynyt, kertomukseni todistukseksi. — Seuraavassa vielä lyhyesti
 toistan matkani ja nopean palaamiseni voiton ja hyödyn: Minä sitoudun
 voittamattomalle kuningasparikunnallemme minulle annetun verraten
 pienen avun korvaukseksi tuomaan niin paljon kultaa kuin vain
 tarvitaan, ja niin paljon mausteitakin, pumpulia ja mastikapihkaa —
 jota tähän saakka on saatu Khios saarelta — niin paljon aloepuuta ja
 niin paljon orjia aseenkantajiksi, kuin vain suinkin vaaditaan. Ja
 myös rabarberia ja muita mausteita ja kaikkea, mitä suinkin minun
 linnaan jättämäni miehistö jo on löytänyt, tai on vasta löytävä. Minä
 puolestani viivyin niissä seuduissa kaikkialla vain niin kauan, kuin
 tuulet pakottivat viipymään, lukuun ottamatta Navidad kaupunkia, johon
 rakennutin linnan pitäen huolta sen puolustajain turvallisuudesta.
 Mutta siitä huolimatta ovat saavutukseni kerrassaan valtavat ja
 kuulumattomat. Mutta ne olisivat vielä suuremmat, jos minulla
 olisi ollut riittävästi kunnollisia laivoja. Kuitenkin on minulle
 ihmeteltävässä määrässä ja paljon yli ansioni tullut armoa osaksi
 uskollisen kristillisyyteni vuoksi ja kuningasparikuntamme hurskaan ja
 Jumalaa pelkäävän mielialan vuoksi. Sen nimittäin, mitä ihmisjärki ei
 kyennyt aikaan saamaan, sen on Jumalan henki ihmisille suonut. Sillä
 Jumalan tapa on siinäkin, mikä on mahdotonta, kuulla palvelijoitansa
 ja niitä, jotka hänen käskyjään rakastavat. Niin on nyt meillekin
 käynyt. Sillä me olemme saaneet aikaan sen, mitä ei vielä yhdenkään
 kuolevaisen voima ole aikaan saanut. Ne nimittäin, jotka tähän saakka
 ovat näistä saarista kirjottaneet, taikka puhuneet, ne ovat niin
 tehneet vain tarumaisten lausuntojen ja aavistusten nojalla. Ei kukaan
 voinut väittää, että hän oli nämä saaret nähnyt omin silmin, joten
 näyttikin siltä, kuin olisivat ne olleet vain tarua, ei todellisuutta.
 Sen vuoksi tulee nyt kuninkaan ja kuningattaren ja heidän onnellisten
 valtakuntiensa ja kaikkien muitten kristittyjen maitten kiittää ja
 ylistää Vapahtajaamme ja Herraamme Jeesusta Kristusta, joka näin
 on meidät voittoon johtanut ja meille rikkaita lahjoja antanut.
 Juhlallisia kulkueita olisi toimeen pantava, loistavia uhreja
 vietettävä ja juhlalehvillä koristettava Jumalanhuoneet. Kristuksen
 tulee maankin päällä iloita, niinkuin Hän taivaassa iloitsee. Sillä
 niin monen kansan sielut, jotka ennen joutuivat kadotukseen, tulevat
 nyt pelastetuiksi. Iloitkaamme kerran mekin, ensinnäkin uskomme
 ylennyksestä, ja sitten myöskin maahisen omaisuutemme karttumisesta,
 josta ei ainoastaan Espanja ole osalliseksi pääsevä, vaan sen kanssa
 koko kristikunta.

 Tämä on lyhyt kertomus siitä, mitä olemme aikaan saaneet! Jää hyvästi!

 Chrislobal Colon. Valtameren laivaston amiraali.»

Tämän toisin paikoin hieman ylistelevän kirjeen johdosta
huomautettakoon, että Columbus erehtyy sekä löytämiensä saarien
asemasta, että varsinkin niitten koosta. Syy siihen, että hän arvosteli
Cuban ja Haitin rannikot niin pitkiksi, oli ehkä merivirta, jota
vastaan hän purjehti, ja joka varmaan kuljetti häntä paljon takaperin,
etenkin kun hän samalla luovi tuulta vastaan. Espanjolan eli Haitin
pinta-ala on 77,000 neliökilometriä, eikä se siis likimainkaan vedä
vertoja Englannille ja Skotlannille, joitten pinta-ala on yhteensä
217,000 neliökilometriä. Havaintojen puutteellisuutta taas osottaa,
että Columbus ilmotti näiden molempien suurien saarien aseman
todellista koko joukon pohjoisemmaksi.



Paavin rajaviiva.


Kuinka tärkeinä Columbuksen löytöjä heti alussa pidettiin, näkyy siitä,
että Espanjan hallitus paikalla riensi suojelemaan niitä Portugalin
pyyteiltä paavin ratkaisun kautta. Paavi vakuuttikin Espanjan
kruunulle kaikki ne maat, jotka Columbus oli löytänyt, ja yleensäkin
kaikki maat, jotka olivat 100 penikulmaa Azorien ulkopuolella napain
kautta kulkevan meridianin länsipuolella, mikäli ne eivät entisestään
kuuluneet jollekulle kristitylle hallitsijalle. Paavi kielsi kirkon
kirouksen uhalla ketään niihin purjehtimasta ja ilman Espanjan kruunun
lupaa niissä kauppaa harjottamasta. V. 1494 tämä raja Espanjan ja
Portugalin keskenään neuvoteltua Tordesillaksen sopimuksen kautta
siirrettiin jonkun verran kauemmaksi länteen (370 leguaa Viheriän
niemen saarista länteen), mutta kun käsitys maan laajuudesta ja
paikkain asemasta asteverkossa oli niin väärä, niin jäi sopimuksen
tekijöille toistaiseksi aivan tietymättömäksi, minkä seutujen kautta
rajameridiani, kuulu »demarkatsioviiva», oikeastaan kulki. Paavi
oli siis jakanut koko Europan ulkopuolella olevan maailman kahtia,
läntiseen ja itäiseen pallonpuoliskoon; läntisen puoliskon hän antoi
Espanjalle, itäisen pienelle Portugalille.



Columbuksen toinen retki.


Espanjan hallitus päätti viipymättä lähteä tehtyjä löytöjä
hyväkseen käyttämään, eikä nyt säästetty varoja, kun matka ja
päämäärä tunnettiin. Kautta maan oli Columbuksen löytö herättänyt
innostusta ja seikkailuhalua, eikä sen vuoksi puuttunut toista matkaa
varustettaissa mukaan pyrkijöitä. Valtameren amiraalille ja uusien
maitten varakuninkaalle varustettiin nyt 14 karavelia, kolme suurta
kuormalaivaa, 1200 aseellista miestä, ratsuhevosia, europpalaisia
kotieläimiä, eri viljain siemeniä, vihanneksia ja viiniköynnöstä.
Löydettyihin maihin oli perustettava pysyväiset siirtokunnat. Vasta
sen työn suoritettuaan piti amiraalin lähteä jatkamaan löytöretkiään,
tunkeutua Cipanguun, Kataihin ja Idän muille markkinapaikoille ja
vihdoin, jos mahdollista, lännen kautta purjehtia maapallon ympäri.



Pienet Antillit.


Syyskuun lopulla v. 1493 Columbus suurella laivastollaan lähti
toiselle retkelleen. Nyt hänen ei tarvinnut pelätä portugalilaisia
väjyjiä, niinkuin ensi kerralla. Canarian saarilla viivyttiin jälleen
muutama viikko, parannellen vikaantuneita laivoja, ja lokakuun 13
päivänä laskettiin väljälle. Valtameren poikki purjehdittiin jälleen
mitä suotuisimmalla tuulella kahdessakymmenessä päivässä, ohjaten
jonkun verran etelämmätse kuin edellisellä kerralla. Marraskuun 3
p., ensimäisenä sunnuntaina Pyhäin miesten päivän jälkeen, nähtiin
laivaväen riemuksi ensimäinen maa. Se oli eräs pienistä Antilleista
ja sai nimekseen Dominica. Siihen ei kuitenkaan pysähdytty, vaan
purjehdittiin edelleen pohjoista kohti ja saavuttiin toiseen saareen,
jonka amiraali laivansa mukaan nimitti »Maria Galanteksi»; sen hän
juhlallisesti otti Espanjan omaksi. Sitten löydettiin Guadalupe,
joka korkeine vuorineen ja mereen syöksyvine könkäineen ihastutti
retkeilijöitä. Mutta paenneineiden asukkaitten majoista löydettiin
ihmisluita ja huomattiin asukkaitten siis olevan ihmissyöjiä.
Joitakuita saatiin sentään kiinni, ja ne sanoivatkin itseään
»Karibeiksi», joista Columbus oli jo ennen kuullut. Muutoin nämä
Karibit olivat kehittyneempiä kuin köyhät Bahamalaiset ja rakensivat
parempia huoneita. Tämän jälkeen löydettiin useita muitakin saaria;
ne saivat nimensä espanjalaisista pyhiinvaelluspaikoista, joissa
retkikunnan jäsenet olivat käyneet lupauksilla. Vihdoin kohosi merestä
ihana hedelmällinen Portorico, itäisin Isoista Antilleista. Columbus
antoi sille nimeksi San Juan Bautista, mutta tätä nimeä ei kauaakaan
käytetty. Siellä ei enää asunut Karibeja.



Navidadin kohtalo.


Marraskuun loppupuolella saavuttiin Espanjolan etelärannalle, mutta
Columbus ei nyt joutanut sitä tutkimaan, vaan kiiruhti Navidadiin,
jonka hän toivoi näkevänsä mitä parhaassa kunnossa ja täynnään
koottuja rikkauksia. Huonoja enteitä olivat kuitenkin ruumiit, joita
siirtokuntaa lähestyttäissä löydettiin rannalta ja jotka näyttivät.
olevan espanjalaisten. Laivasto löysi siirtokunnan satamaan, mutta
ei ketään tullut vastaanottamaan. Amiraali antoi ampua kaksi
tervehdyslaukausta, mutta niihin ei saatu mitään vastausta. Muuan
yksinäinen intiani lähestyi vihdoin veneellä soutaen ja toi Guacanagari
kuninkaaltaan kaksi kultaista naamaria lahjaksi. Kun häneltä
kysyttiin, miten linnassa asiat olivat, niin hän sanoi kaikkien, jotka
olivat siihen jääneet, jaksavan hyvin. Mutta pian selvisi kamala
totuus. Siirtokunta oli hävitetty, eikä ainoatakaan siihen jääneistä
espanjalaisista ollut elossa sen kohtalosta kertomassa. Navidadin
puinen linna oli poltettu perustuksiaan myöden. Sen puolustajain
ruumiita myöhemmin löydettiin. Asukkaitten peittelevistä kertomuksista
tulliin siihen vakuutukseen, että seudun hallitsija Guacanagari
oli ollut osallisena muukalaisten tuhoamisessa, vaikka hyökkäyksen
olikin suunnitellut eräs karibilaissukuinen päällikkö, joka asui
saaren eteläosassa. Siitä huolimatta Columbus ei ottanut Guacanagaria
vangiksi, koska hän tahtoi niin kauan kuin mahdollista elää asukkaitten
kanssa hyvissä väleissä.



Isabella.


Mutta Navidadin paikka hylättiin. Kolmisen kuukautta etsittyään
Columbus idempää löysi mieleisensä uuden paikan ja perusti siihen
Isabella nimisen linnan ja kaupungin. Nykyisin ei Isabellasta ole
jäljellä kuin vähän raunioita, sillä pian huomattiin, että seutu,
samoin kuin Navidadinkin, oli epäterveellinen. Kolmasosa uusista
tulokkaista tuota pikaa oli vuoteen omana ja amiraali itse muitten
mukana, niin ettei hän moneen kuukauteen voinut edes päiväkirjaansa
pitää. Troopillisen ilmaston vaarat olivat silloin vielä liian vähän
tunnetut. Seutu oli erinomaisen hedelmällistä ja rikasta kaikenlaisista
tuotteista, ja tähän ensi sijassa kiinnitettiin huomio. Maanasukkaat
olivat uudessakin paikassa erittäin avuliaita ja taipuvaisia
kristinuskoon, vaikk'ei heidän kieltään vielä paljoa ymmärrettykään.
Vielä enemmän Columbusta ilahutti tieto kultapaikoista, joita muka oli
25—30 penikulman päässä rannikosta, Cibao nimisessä maakunnassa.

Tammikuussa 1494 kävi urhollinen Alonso Ojeda 15:n seuralaisen keralla
kultamailla ja toi sieltä mukanaan puroista kerättyä kultahiekkaa. Tämä
löytö suuresti elvytti Isabellan uutisasukkaitten mieliä. Samaan aikaan
lähetettiin yhdeksän laivaa takaisin Espanjaan viemään pois semmoisia,
jotka olivat sairastuneet, taikka jotka muutoin halusivat päästä
kotimaahan. Laivain mukaan antamassaan kirjeessä Columbus ehdotti,
että Länsi-Intiaan säännöllisesti lähetettäisiin laivoja viemään
karjaa ja tuomaan takaisin ihmissyöjiä Karibeja, jotka muka kelpasivat
orjiksi. Näillä orjilla suoritettaisiin siirtokunnan kustannukset. Hän
ehdotti siis samaa menetelmää, jonka Henrik Purjehtija oli alkanut
Guinean rannikolla. Mutta Columbus tahtoi kuitenkin säästää niitä
alkuasukkaita, jotka näyttivät hyvällä taipuvan kristinuskoon ja
osottivat lempeätä mielialaa.

Parannuttuaan kuumeesta ja tukahutettuaan erään kapinayrityksen
Columbus itse lähti käymään sisämaassa kulta-alueella, 400 hevosmiestä
ja sotilasta ynnä paljon ammattitaitoista työväkeä mukanaan.
Rannikkovuoriston poikki, kautta troopillisen tiheikön raivattiin
ensin tie; retkikunnan jalosukuisimmat nuorukaiset suorittivat työn
ja tietä siitä sanottiin »hidalgojen portiksi». Vuoriston toisella
puolella avautui ihana maisema, tasanko, jonka kautta virtasi jokia
kuin hopeisia nauhoja, siellä täällä tummempia metsiköitä, ja tasangon
toisella puolella korkea vuoristo, josta kulta saatiin. Asukkaat
osottivat pitkin matkaa suurta vieraanvaraisuutta, tuoden vallottajille
hedelmiä ja jamsia lahjaksi. Kultajoen rannalle rakennettiin pieni
linna kunnaalle, jonka joki melkein sulki silmukkaan. Linnaan jätettiin
viisikymmentä miestä kullanhuuhtojain suojaksi. Kolmatta viikkoa
viivyttiin tällä retkellä. Kullan saalis oli niin tyydyttävä, että
eräs retkellä ollut lääkäri siitä kirjotti: »Ei maailman alusta ole
semmoista ihmemaata nähty, eikä semmoisesta kukaan lukenutkaan. Sieltä
saadaan kultaa niin kosolta, että se on hämmästyttävää. Minua ehkä
luullaan haaveilijaksi, mutta Jumala on todistajani, etten vähääkään
liiottele.» Columbus luuli tätä paikkaa Salomonin Ofiriksi.

Mutta Isabellassa tekivät kuume ja muut taudit sillä välin tuhojaan,
puute, kurjuus ja tyytymättömyys lisääntyivät. Kaikki olisivat
halunneet nopeaan rikastua, harvat työtä tehdä. Kun siirtokunnan omat
raivaukset eivät vielä mitään tuottaneet, niin pelättiin nälänhätää.
Onneksi oli kuitenkin siemeneksi tuotua vehnää. Columbus retkeltään
palattuaan rakennutti myllyjä ja jauhatti viljaa. Kaikkien, yksin
pappienkin, täytyi olla työssä avullisina, mutta heistä, varsinkin
Boil nimisestä munkista, Columbus siitä hyvästä sai katkeria
vihamiehiä. Vähentääkseen siirtokunnassa elätettävien lukua ja samalla
ylläpitääkseen virkeämpää mielialaa Columbus lähetti 400 miehen joukon
saarta eri osista tutkimaan. Saatuaan siirtokunnan asiat alulle, hän
sitten valmistautui jatkamaan löytöretkeään. Isabellaa hallitsemaan jäi
valiokunta, jonka esimies oli hänen nuorempi veljensä Diego.



Columbus jatkaa löytöretkeään.


Oli huhtik. 24 p. 1494, kun Columbus nosti ankkurin ja uudelleen käänsi
keulan kohti tuntematonta länttä, kolme karavelia mukanaan. Hän saattoi
paremmalla luottamuksella kuin ensi kerralla lähteä Cipangua ja Kataita
etsimään, kun samalla puolen merta nyt oli satama, johon hän saattoi
tarpeen tullen palata.

Purjehdittiin Espanjolan ja Cuban välisen salmen poikki Cuban
etelärannalle. Sielläkin asukkaat olivat ystävällisiä ja kutsuivat
Columbusta maihin vieraakseen. Guanahanista otetun luotsin kehotuksesta
amiraali sitten ohjasi etelää kohti etsimään suurta saarta, josta Cuban
asukkaat olivat kertoneet. Siten hän tuli Jamaicaan, jonka verraton
luonto teki häneen syvän vaikutuksen. Saari sai nimekseen Santiago;
amiraali nousi upseereineen maalle ja otti sen Espanjan kruunun omaksi.
Mutta asukkaat olivatkin vihamielisiä ja hyökkäsivät retkikunnan
kimppuun; he kääntyivät kuitenkin nopeaan pakoon, kun amiraali käski
ampua arkipuuseilla. Jonkun ajan kuluttua he taas palasivat takaisin
ja solmittiin rauha. Retkikunta saattoi häiritsemättä kallistaa
laivat ja puhdistaa niitten pohjat. Purjehdittiin sitten Jamaican
pohjoisrantaa saaren länsipäähän, seurana seitsemänkymmentä suurta
kanottia. Mutta kun vastatuulet estivät purjehtimasta edemmäksi etelää
kohti, niin palattiin Cubaan ja jatkettiin matkaa länteen päin pitkin
sen etelärantaa.

Tämä purjehdus oli sangen vaikeaa ja vaarallista, sillä Cuban
etelärannalla on lukemattomia pieniä saaria ja luotoja, jotka vaativat
ainaista valppautta. Kun saaria oli niin taajassa, ettei niille olisi
jokaiselle nimeäkään riittänyt, niin amiraali nimitti ne yhteisellä
nimellä »Kuningattaren puutarhaksi»; toiset olivatkin kuin kukka-
ja vihanneslavoja uhkuvine metsineen, köynnöskasvineen ja kukkivine
puineen. Ulompana merellä olisi väylä ollut selvempi, mutta Columbus
tahtoi pysyä maassa kiinni, sillä juuri tämä saarisokkelikko hänelle
vakuutti, että Intian ja Katain manner oli lähellä; semmoinen saaristo
juuri piti Toscanellin ja muitten kosmografien karttain mukaan olla
Intian kaakkoisrannikolla.

Enemmän kuin kuukauden pieni laivue risteili mutkittelevissa solissa ja
amiraali itse oli kannella yöt päivät. Eräs Cuban ruhtinaista kertoi
kauempana lännessä olevan maan, jota sanottiin Mangoksi eli Mangiksi,
ja Columbus arveli nimen tarkottavan Mangu kaania, josta Marco Polo
oli kertonut ja Toscanelli kirjeessään maininnut. Columbus päätteli,
että Cuba itse mahtoi olla se »Aurea Chersonesus» (Malakan niemi),
jonka Ptolemaios oli maininnut. Mutta kun ruokavarat alkoivat loppua,
niin oli palattava Espanjolaan. Amiraali oli sairaana, liikarasitus
vaikeilla väylillä oli saanut yltymään kuumeen, joka yhä asui hänen
veressään. Tämä sairaalloinen mielentila ehkä sai hänet laatimaan
erään omituisen asiakirjan, jolla hän tahtoi todistaa maantieteelliset
päätelmänsä oikeiksi. Hän antoi kysyä miestensä mielipidettä siitä,
oliko maa. jonka rantoja oli purjehdittu, saari vai mannerta ja
kaikkien kovilla valoilla kirjallisesti vahvistaa lausuntonsa. Miehet
olivat yksimieliset siitä, ettei niin suunnattoman pitkä rannikko
voinut olla saarta. Kirjotukseen liitettiin kaikenlaisia kamalia
rangaistuksia niille, jotka peruuttaisivat todistuksensa. Tämä
omituinen asiakirja on jälkimaailmalle säilynyt.



Vanhan pakanan puhe.


Retkikunta sitten palasi Cuban itäpäähän. Santa Cruzin luona mentiin
maihin ja rakennettiin puitten alle alttari, jonka ääressä vietettiin
juhlallinen jumalanpalvelus. Paljon maanasukkaita oli kokoontunut
tätä juhlallisuutta katsomaan, osottaen pelon sekaista kunnioitusta
toimitusta kohtaan.

Läsnä olevien joukossa oli muun muassa eräs arvokas vanha kasikki
eli päällikkö. Hän tuli amiraalin luo ja keskusteli hänen kanssaan
guanahanilaisen tulkin kautta. Vanhus sanoi: »Te olette tulleet näihin
maihin, joita ette ole koskaan ennen nähneet, olette tulleet suurella
voimalla ja tulonne on herättänyt pelkoa kaikessa kansassa. Minä
tahtoisin saattaa teille tietyksi, että meidän uskomme mukaan on kaksi
paikkaa, johon vainajat joutuvat kuoleman jälkeen, toinen paikka on
paha, toinen hyvä. Jos te tiedätte, että teidän täytyy kuolla ja että
palkkanne on oleva semmoinen kuin työnnekin ovat olleet, niin älkää
täällä tehkö pahaa niille, jotka eivät ole teille pahaa tehneet. Se
mitä nyt olette tehneet, on hyvä, koska te meistä näytitte kiittävän
Jumalaa.»

Columbus hämmästyi tämän yksinkertaisen miehen syvämielistä
elämänviisautta, eikä voinut muuta kuin vastata, että hänet oli
lähettänyt rikas ja mahtava kuningas löytämään nämä maat, ja ettei
hänellä ollut muuta tarkotusta kuin etsiä ja kurittaa semmoisia, jotka
tekivät pahaa naapureilleen, varsinkin sitä kansaa, jota sanottiin
Karibeiksi. Näitä hän muka aikoi sortaa ja kukistaa, mutta semmoisia,
jotka elivät rauhassa, hän aikoi kohdella hyvin. Vastaus näytti
päällikköä tyydyttävän. Mutta amiraali ei tiennyt, että juuri samaan
aikaan, kun hän näin puhui, olivat hänen uutisasukkaansa Espanjolassa
kamalimmalla tavalla osottaneet näiden vakuutuksien mitättömyyden.

Espanjolan etelärantaa pitkin jatkettiin sitten matkaa, luovien
vastatuulia vastaan ja poiketen silloin tällöin maissa saamassa
alkuasukkailta ruokavaroja. Kaikkialla oli vastaanotto yhtä
ystävällistä ja maanasukkaat toivat, mitä heillä oli. Niinpä saattoi
Columbus lähettää täältä kymmenkunnan miestä saaren poikki Isabellaan
ilmottamaan tulostaan, sillä välin kun hän itse laivoineen hitaasti
luovi saaren itäpäitse pohjoisrannalle. Saaren itäpäässä hän sairastui
niin vaarallisesti, että pelättiin kuolemaa. Syyskuun 29 p. päästiin
kuitenkin Isabellaan ja amiraali kannettiin tunnottomana maihin
veljensä taloon, jossa hänen voimansa hyvän hoidon kautta vähitellen
virkistyivät. Hän tapasi siellä toisenkin veljensä, Bartolomeon,
joka oli tuonut kuninkaalta ja kuningattarelta suosiollisen kirjeen.
Bartolomeo oli veljensä löydöistä kuultuaan lähtenyt Ranskasta
Espanjaan ja saanut hovissa erinomaisen suosiollisen vastaanoton. Hänet
aateloitiin, hän sai kirjottaa »Don» nimensä eteen, ja lisäksi hänen
johtoonsa uskottiin pieni apuretkikunta, joka samaan aikaan lähetettiin
Länsi-Intiaan. Bartolomeo oli älykäs, tarmokas ja käytännöllinen mies,
taitava purjehtija ja paremmin tottunut ihmisiä arvostelemaan ja
hallitsemaan kuin suopea Christofer.



Ilkityöt Espanjolassa.


Columbusta odottivat Espanjolassa huonot uutiset. Saaren sisäosissa
olivat espanjalaiset sotilasjoukot hänen poissa ollessaan mellastaneet
niin pahasti, että yleinen kapina uhkasi. Itse hän oli ylläpitänyt mitä
parasta mieskuria, mutta heti hänen lähdettyään oli kuri löyhtynyt ja
vallattomuus alkanut.

Columbuksen lähdettyä retkelleen oli Ojeda ritari ohjeidensa mukaan
melkoisen joukon keralla lähtenyt kulta-alueelle, jonka linnan
päällikkyyden Margarit ritari hänelle luovutti. Margaritin piti lähteä
Ojedan joukon keralla saarta tutkimaan ja antamaan alkuasukkaille
käsitystä Espanjalaisten mahdista; Columbus oli nimenomaan valvottanut
häntä pitämään ankaraa mieskuria. Mutta Margarit ei noudattanutkaan
ohjeitaan, vaan asettui elämöimään saaren rikkaimpaan osaan, Vega
Realiin, pakottaen maanasukkaita elättämään riehuvaa joukkoaan.
Hän harjotti siellä kaikenlaista väkivaltaa, ryösti, kiristi
asukkailta mitä heillä oli, kohteli heitä orjinaan ja heidän naisiaan
orjattarinaan, sekä sytytti näiden tekojen kautta palavaa vihaa
Espanjalaisia vastaan. Isabellasta lähetettyjä käskyjä hän ei ottanut
kuuleviin korviin.

Kesken tätä epäjärjestystä saapui Bartolomeo Colombo Isabellaan
kolmella karavelilla, jotka pelastivat siirtokunnan puutteesta.
Tarmokkaasti hän ryhtyi auttamaan veljeänsä Diegoa järjestyksen
palauttamiseksi. Mutta Margarit ei totellut hänenkään käskyjään,
vaan saapui ylivoimaisen joukkonsa keralla Isabellaan, otti väkisin
haltuunsa Bartolomeon laivat ja purjehti muitten tyytymättömien,
muun muassa isä Boilin keralla Espanjaan, jossa hän amiraalia
panettelemalla, ennenkuin tämä ennätti itseään puolustamaan, toivoi
itsensä ja rikostoverinsa pelastavansa. Sekä Margarit että Boil
olivat hovipiireissä suosiossa ja Columbuksella oli hyvä syy heitä
pelätä. Hänen maineensa oli kuitenkin vielä siksi nuori, että se kesti
moiset hyökkäykset. Mutta ei kauaakaan kulunut, ennenkuin hän juuri
samanlaisiin rettelöihin sortui.

Espanjalaisia sotilasjoukkoja harhaili vielä Columbuksen Isabellaan
palatessa pitkin saarta, rasittaen alkuasukkaita kaikenlaisella
mielivallalla. Toivuttuaan taudistaan amiraali viipymättä ryhtyi
järjestystä palauttamaan. Bartolomeo oli tässä vaikeassa työssä mitä
parhaana apuna.



Haitin ruhtinaat.


Espanjola, nykyinen Haiti, on luontonsa puolesta kuuman ilmaston
uhkeimpia seutuja. Sen keskiosissa kulkee pitkin maisin vuoristo,
Sierra de Cibao, jonka korkeimmat kukkulat kohoavat yli kolmetuhatta
metriä meren pintaa korkeammalle. Vuoristosta alkaa melkoisia jokia,
jotka varsinkin etelärannalle ovat muodostaneet hedelmällisiä
lakeuksia. Pohjoisrantaa seurailee Sierra de Monte Cristi niminen
vuoristo, joka estää maan sisästä alkavia virtoja sille puolelle
laskemasta, kääntäen ne länttä tai itää kohti. Molempien mainittujen
vuorijonojen välillä on ihana hedelmällinen lakeus, »Vega Real».
Intiani-asutus oli taaja, kansa hyvänluontoista; Espanjalaisten
saapuessa saarelle se vielä eli täyttä kivikautta. Haitilaiset
kuuluivat siihen vanhempaan rotuun, joka mannermaalta ensinnä oli
saareen muuttanut. He olivat saaneet olla satoja vuosia rauhassa,
mutta joku aika ennen Espanjalaisten tuloa oli Haitiinkin ilmestynyt
toinen rotu, ehkä Etelä-Amerikan rannoilta tullen. Tämä rotu oli
voimallisempi ja raaempi, mutta paremmin asestettu kuin vanha väestö.
Se oli jo vallannut useita Pienistä Antilleista. Columbus tapasi tätä
rotua, jonka jo tunnemme karibilaisen nimellä, Guadalupessa ja Santa
Cruzissa. Karibit olivat alkaneet retkeillä Haitiinkin, ottamaan orjia
ja sotavankeja. Caonabo, Haitin mahtavimpia päälliköitä, joka hallitsi
saaren eteläosassa, oli sukujuureltaan karibi, niin sanottiin, vaikka
hallitsikin seutua, jonka väestö kuului rauhallisiin alkuasukkaisiin.

Haiti oli siihen aikaan jaettu viiden kuninkaan eli kasikin kesken,
jota paitsi saarella oli paljon pienempiä päälliköitä. Guacanagari, se
päällikkö, jonka kanssa Columbus ensiksi oli solminut ystävyysliiton,
hallitsi saaren luoteisosassa, Vega Realia taas Guarionex, jalo ja
ritarillinen mies; hänen alueensa lounaispuolella vallitsi raju ja
julma Caonabo, joka oli Navidadin linnankin hävittänyt, sen mukaan kuin
Espanjalaiset myöhemmin saivat selville. Tiedot saaren silloisista
yhteiskunnallisista ja hallinnollisista oloista ovat muutoin hyvin
vaillinaiset. Ruhtinaitten pääpaikassa oli aina suuri huone, jossa
puusta veistettyjä jumalankuvia pidettiin. Asukkaitten kielikin on
sukupuuttoon kuollut, niin ettei voida varmaan päättää, mihin haaraan
Amerikan alkuväestöstä he kuuluivat.

Tuskin oli Columbus taudistaan toipunut, kun Guacanagari saapui hänelle
valittamaan espanjalaisten sotilaitten ilkitöistä ja ilmotti koko
saaren noussevan Caonabon johdolla aseihin. Kymmenen espanjalaista
sotamiestä oli jo saanut surmansa lähellä Isabellaa. Guacanagari
tarjoutui itse puolestaan auttamaan Espanjalaisia. Columbus uskoi
kapinan kukistamisen veljensä Bartolomeon toimeksi, nimittäen hänet
samalla saaren maaherraksi eli »adelantadoksi». Bartolomeo ryhtyi
paikalla toimeen, kokosi hajaantuneen sotaväen ja palautti mieskurin.
Samaan aikaan saapui Espanjasta neljä laivaa lisäväkeä tuoden.



Caonabon vangitseminen.


Columbus rakennutti ensinnäkin rivin linnotuksia sisämaahan päin,
suojellakseen tietä kultamaihin; mutta tuskin olivat nämä linnotukset
valmiit, ennenkun Caonabo liittolaisineen kävi niitten kimppuun. Erästä
linnoista puolusti urhoollinen Ojeda pienen joukon keralla. Vaikka
hänellä oli vastassaan suunnaton ylivoima, niin pelotti hän taajoilla
hyökkäyksillään alkuasukkaita niin pahasti, että Caonabo kolmekymmentä
päivää häntä piiritettyään lopulta peräytyi tyhjin toimin. Päästyään
pälkäästä Ojeda miehineen lähti Isabellaan ja esitti siellä amiraalille
sotajuonen, joka uhkarohkeudessaan oli sekä ajalle että varsinkin tälle
ritarille kuvaava. Hän lupasi vangita Caonabon sotajoukkonsa keskeltä
ja tuoda hänet sidottuna Isabellaan. Sotajuonensa hän perusti siihen
pelkoon, jota kristittyjen kirkonkellot olivat maanasukkaitten kesken
synnyttäneet; he luulivat metallia taivaan ääneksi ja kuvittelivat
kellojen puhuvan. Caonabokin uskoi, että kelloilla eli »toreilla» oli
yliluonnollinen voima, ja samoin hän pelkäsi kaikkia Espanjalaisten
tuomia metalliesineitä, varsinkin vaskea. Se luultavasti johtui siitä,
että metalliterä ja kärki jo oli huomattu kivi- ja puuterää niin
paljon tehokkaammaksi. Ojeda sen vuoksi teetti vaskesta kauniisti
kiillotetut käsiraudat ja lähti yhdeksän aseellisen kaivosmiehen
kanssa Caonabon leiriin, joka oli monen päivämatkan päässä saaren
sisäosissa. Caonabo, jolla oli luonaan mahtava sotajoukko, käski laskea
espanjalaisen ritarin puheilleen. Ojedan joukon pienuuden vuoksi hän
ei osannut aavistaakaan mitään vaaraa. Ojeda sanoi tulleensa tuomaan
hänelle lahjaa kristittyjen päälliköltä ja näytti käsirautoja, joita
hän nimitti »turei de Viscayaksi». Hän ehdotti Caonabolle, että tämä
tulisi hänen kerallaan vähän matkan päähän joelle, pesisi itsensä ja
varustautuisi sitten uusiin »tureihin», sekä nousisi Ojedan hevosen
selkään. Uusissa koristeissaan ja hevosen selässä ratsastaen hänen
sitten piti esiintyä vasalliensa edessä. Caonabo oli ihastuksissaan
ehdotuksesta. Ei kenkään saaren päälliköistä ollut vielä ratsastanut
hevosella, tuolla oudolla nopealla eläimellä, jota ei ennen
Espanjalaisten tuloa oltu nähtykään. Ojeda nosti päällikön hevosen
selkään, pani käsiraudat hänen käsiinsä ja hyppäsi sitten itse taa
istumaan. Ensinnä hän ratsasti muutamia siroja kehiä kokoontuneen
sotajoukon nähden, pitensi kuitenkin kaiken aikaa välimatkaa, ja
käänsi sitten äkkiä täyttä laukkaa Isabellaa kohti, Caonabo vankinaan.
Päästyään riittävän matkaa edelle hän tovereineen sitoi vangitun
kuninkaan, ja parin kolmen päivän uupumattoman ratsastuksen jälkeen he
toivat kun toivatkin Caonabon amiraalille. Julma karibiruhtinas pantiin
vankeuteen, jossa hän tunnusti murhanneensa Aranan ja kaksikymmentä
muuta Navidadin onnettomista puolustajista, sekä omalla kädellään
sytyttäneensä rakennukset palamaan.



Tappelu Vega Realissa.


Saarelaiset aluksi olivat aivan ymmällään tästä uhkarohkeasta teosta,
mutta alkoivat sitten muodostaa uutta liittoa Espanjalaisia vastaan
Caonabon veljen johdolla. Kaikki päälliköt yhtyivät liittoon,
Guacanagaria lukuun ottamatta, ja Vega Realiin kokoontui suuri
sotajoukko. Columbuksella ei heitä vastaan ollut muuta kuin 200
jalkamiestä ja 20 ratsumiestä. Mutta joka kymmenennellä miehellä oli
opetettu verikoira. Amiraali itse lähti tämän joukon kera liikkeelle,
apunaan melkoinen joukko Guacanagarin alamaisia. Vihollisia oli
kokoontunut noin 100,000 miestä. Espanjalainen jalkaväki jaettiin
kahteen osastoon, joita amiraali ja hänen veljensä Bartolomeo johtivat.
Osastojen piti alkaa tuli suunnattoman vihollisarmeijan sivustoita
vastaan, jonka jälkeen Ojedan piti ratsumiehineen hyökätä keskustaa
vastaan. Arkkipuusien tuli paikalla hämmensikin vihollisjoukon ja kun
ratsuväki sitten teki hyökkäyksen, niin saarelaiset pakenivat joka
suunnalle. Sitten seurasi kamala teurastus. Alastomat intianit eivät
kehnoine aseineen voineet tehdä mitään vastarintaa.

Paljon joutui sotavangiksi ja nämä kaikki tehtiin orjiksi. Viisisataa
lähetettiin Sevillaan myytäväksi. Saaren muille asukkaille säädettiin
vero, Cibaon kulta-alueella määrätty mitta kultahiekkaa jokaisen
täysi-ikäisen miehen suoritettavaksi. Keräytyvän kullan Columbus
lähetti Castilian kruunulle. Tämä vero kuitenkin huomattiin
mahdottomaksi, jonka vuoksi sitä lievennettiin, taikka muutettiin
se toiseksi. Cibaon asukkaat hädissään ilmottivat etelärannalla
olevan toisen joen, jossa oli vielä runsaammin kultaa. Amiraali
lähetti miehiä sitä tutkimaan. Nuoremman veljensä Diegon hän lähetti
Espanjaan kertomaan hallitsijaparille saaren tilasta ja hälventämään
epäluuloja, joita ehkä sieltä karanneet Espanjalaiset olivat voineet
panetteluillaan virittää.



Columbuksen paluumatka.


Se vielä onnistuikin, Isabella ja Ferdinand vakuuttivat täydelleen
luottavansa amiraalin toimiin ja asetuksiin. Espanjolaan lähetettiin
vereksiä apuvoimia, mutta niiden mukana saapui myös Aguado niminen
kuninkaan luottamusmies, jonka tuli koota tietoja siirtokunnan oloista.

Tämä oli vakuutuksista huolimatta epäluottamuksen oire. Aguado täytti
tehtävänsä siten, että keräsi tyytymättömien ja Columbuksen vihamiesten
valitukset, jonka vuoksi Columbus päätti viisaimmaksi lähteä hänen
kerallaan Espanjaan itse puolustamaan itseään. Bartolomeo jäi
Espanjolaan hallitusta hoitamaan. Kamala hirmumyrsky hävitti kuitenkin
kaikki Isabellan satamassa olevat laivat, pientä »Ninaa» lukuun
ottamatta, ja sillä Columbus sen vuoksi lähti vielä kerran purjehtimaan
Atlantin meren poikki. Aguado kulki uudella karavelilla, joka oli
hätäpikaa rakennettu särkyneitten laivain rauskoista. Maaliskuussa 1496
molemmat laivat ulkonivat Isabellan satamasta. Amiraali oli ottanut
Caonabon mukaansa, ja paitsi häntä lähti kotimaahan 220 sairasta
ja tarpeetonta uutisasukasta. Pienillä aluksilla oli siis sangen
ahtaat tilat. Onneton Caonabo matkalla kuoli, huolimatta hellästä
hoidosta, jota hän sai eräältä ylhäiseltä karibinaiselta. Tämä oli
säälistä onnetonta, hänelle vierasta päällikköä kohtaan lähtenyt hänen
kerallaan, vaikka olisikin saanut palata omaistensa luo. Pasadituulta
vastaan risteillen saapui pieni »Nina» onnellisesti Cadizin satamaan
kesäkuussa 1496.

Columbus tapasi hallitsijaparikunnan Burgoksessa. Vastaanotto oli
sydämellinen. Helposti hän sai kuninkaan ja kuningattaren vakuutetuksi
hallintonsa kunnollisuudesta, eikä Aguadon valituksia otettu kuuleviin
korviin. Columbus toikin mukanaan 200 unssia (lähes 6 kiloa) kultaa
ja kaikenlaisia omituisia esineitä. Hän sai sääntö-perintöoikeuden
(majorazgon) itseään ja jälkeläisiään varten ja kuningatar otti
paasikseen hänen nuoremman poikansa Fernandon, joka silloin oli tuskin
kymmenen vuoden ikäinen. Vanhempi poika, Diego, oli jo aikaisemmin
ollut kruununprinssin paasina ja pääsi tämän nuorena kuoltua
kuningattaren hovikuntaan. Samalla käskettiin varustaa Sevillassa uusi
laivasto, jonka piti viedä Espanjolaan lisäväkeä ja varustuksia ja
sitten amiraalin johdolla jatkaa löytöjä.

Samaan aikaan Portugalin kuningas João II kuoli ja hänen jälkeensä
Manuel nousi valtaistuimelle. Manuelin ensi toimia oli laivaston
varustaminen, joka Vasco da Gaman johdolla purjehti Hyvän toivon
niemen ympäri Intiaan. Tämä luonnollisesti kehotti Espanjaa pontevasti
jatkamaan yrityksiään lännessä. Espanjassa elettiin yhä vielä siinä
käsityksessä, että Columbuksen löytämät maat olivat osa Itä-Intiaa.



Columbuksen kolmas retki.


Columbuksen kolmas retki Uuteen maailmaan oli seikallisempi ja
vaarallisempi kuin molemmat edelliset, mutta meren takaa löydettyjen
maitten tuntemista se suuresti edisti. Laivat olivat huonosti
varustetut — varustajana oli ollut sama Amerigo Vespucci, firenzeläinen
kauppias, josta Amerikka on nimensä saanut — ja mieskuri höllä niitten
juonien vuoksi, joita siirtomaa-asiain johtaja, mahtava piispa Fonseca,
punoi amiraalia vastaan. Sitä paitsi kävi Espanja paraillaan sotaa
Ranskaa vastaan ja oli ryhtynyt Napolin vallottamiseksi suureen
yritykseen. Intiaan ei liiennyt varoja sen enempää kuin miehiäkään.
Paremman väen puutteessa Columbus pyysi ja sai mukaan rikoksentekijöitä.

Kuudella laivalla, joista kaksi oli sadan tonnin vetoista, neljä
pienempää, Columbus toukokuun lopulla v. 1498 lähti matkaan. Hän ohjasi
jälleen Canarian saarille, mutta purjehti sieltä kauemmaksi etelää
kohti. koska hän oli Länsi-Intiassa maanasukkailta kuullut, että
sillä taholla oli suuri maa. Amiraali oli yhä täynnään väsymätöntä
tutkintaintoa, vaikka olikin rasitusten murtama, sairasti leiniä ja
silmätautiakin. Suunnatessaan entistä etelämmäksi Columbus myös piti
mielessään siihen aikaan vallitsevaa ennakkoluuloa, että muka kaikki
arvokkaimmat tavarat tulevat kuumimmista maista, joissa asukkaat ovat
tummimpia, melkeinpä mustia. Hän uskoi itsensä ja laivansa Pyhän
Kolminaisuuden suojelukseen ja lupasi antaa sen nimen ensimäiselle
maalle, joka nähtäisiin. Eräällä laivalla oli kapteenina hänen toisen
vaimonsa veli, eräällä toisella genovalainen sukulainen, joka kuultuaan
serkkunsa ylenemisestä oli rientänyt Espanjaan saamaan etua hänen
suojeluksestaan. Kolme laivoistaan Columbus lähetti Espanjolaan suoraan
valtameren poikki, sillä hän tahtoi niin pian kuin suinkin toimittaa
apua veljelleen Bartolomeolle, jonka hän oli jättänyt niin valkeihin
oloihin.



Trinidad.


Itse amiraali laski niin kauas etelää kohti, että saattoi poiketa
eräälle Viheriän niemen saarelle. Sieltä hän suuntasi lounatta kohti,
kulkeakseen jälleen vettä, jota ei vielä milloinkaan laiva ollut
viiltänyt. Kymmenen päivän kuluttua tultiin päiväntasaajan tyvenille
aloille, n.s. »doldrumeihin», ja oli siis jo kuljettu pasaadialueen
poikki. Jos Columbus olisi tuntenut Atlantinmeren tuulijärjestelmät,
niin hän olisi purjehtinut vanhaa reittiään. Päiväntasaaja erottaa
toisistaan pohjoiset ja eteläiset pasadit leveänä vyöhykkeenä,
jossa ei ole mitään säännöllistä tuulijärjestelmää. Milloin on meri
tyynenä, milloin sattuu äkkivihureja, sateita ja ukonilmoja on
taajaan. Merellä kävi helle niin kovaksi, että laivanköysistä terva
valui sulana kannelle ja kansien saumat alkoivat aueta. Neljä päivää
kesti näitä polttavia helteitä, sitten saatiin raikas sadekuuro ja
vieno länsituuli. Mutta matka edistyi niin hitaasti, että vesi alkoi
loppua. Amiraali sen vuoksi käski lopulta suunnata luodetta kohti,
päästäkseen suorinta tietä Vähille Antilleille. Heinäkuun viimeisenä
päivänä laivaväki oli läkähtyä janoon, eikä maata vain näkynyt. Mutta
illalla keksi amiraalin palvelija mastosta kolme vuorennyppylää
taivaanrannalla. Columbus paikalla nimitti maan »Trinidadiksi»,
muistaen Kolminaisuudelle tekemäänsä lupausta. Se seikka, että siitä
ensiksi näkyi kolme kukkulaa, teki häneen syvän vaikutuksen. Hän
piti sitä taivaan viittauksena, kiitti hartaasti Jumalaa ja kaikilla
laivoilla viritettiin juhlallinen »Salve regina» ja muita hymnejä
Kolminaisuuden ylistykseksi. Pieni laivue uiskenteli hiljalleen
aaltojen poikki ja lähestyi uutta maata, jonka etäisin nokka amiraalin
mielestä oli kalerilaivan näköinen ja siitä sai nimensäkin. Rannoilla
kasvoi metsää aina vedenrajaan saakka ja saari näytti uupuneista
purjehtijoista erinomaisen ihanalta. Elokuun 1 p. käytiin ankkuriin
ja tynnörit täytettiin mitä parhaalla vedellä lähteistä ja joista.
Etelästä päin häämötti toinenkin maa, joka etäältä nähden oli
pitkäveteisen saaren näköinen; se sai nimekseen »Isiä Santa» s.o. pyhä
saari. Trinidadin nimi on kartoilla säilynyt, mutta Isiä Santan nimi on
muuttunut toiseksi, sillä se olikin kappale Etelä-Amerikan mannermaata,
Orinoco joen suistamoa.



Paria-lahti.


Columbus purjehti salmeen, joka Trinidadin ja mannermaan välitse johtaa
Paria-lahteen. Nämä vedet ovat nykyisinkin vaaralliset omituisien
virtauksiensa vuoksi. Mutta niiden oudot ilmiöt olivat omiaan
herättämään sen ajan purjehtijoissa kammoakin, kuten Columbuksen
antamat nimet osattavat.

Paria-lahteen johtavaan suppilomaiseen salmeen pusertuu merivirran
mukana suuret määrät Orinocon suolatonta vettä. Vesi virtasi
Columbuksen mielestä lahteen yhtä nopeaan kuin Guadalquivir joki
tulvillaan. »Kun kulkee kauemmaksi pohjoiseen», hän kirjottaa, »niin
tulee vastaan koskia, jotka ulottuen salmen poikki ärjyvät kamalasti.
Minä luulin niiden syyksi kallioita ja paasia, joita on salmen
suussa.» Takana näkyi pauhaavia pyörteitä, jotka olivat samanlaisia
kuin vedenalaisilla kallioilla murtuva aallokko. Laivat laskivat
ankkuriin, sillä ei voitu palata takaisin, eikä uskallettu karien
vuoksi eteenkäänpäin purjehtia. Keskellä yötä alkoi laivankannelle
kuulua hirveätä kohinaa, joka etelästäpäin lähestyi. Pimeydestä syöksyi
vuorenkorkuisia aaltoja, jotka uhkasivat hukuttaa laivat. Paljon oli
Columbus aikoinaan nähnyt merta ja sen vaaroja, mutta ei mielestään
vielä milloinkaan mitään näin hirmuista. Se oli vuoksiaalto, joka
laivat yllätti. »Seuraavana aamuna», hän kertoo, »lähetin veneemme
salmea mittaamaan ja ne huomasivat siinä olevan 6—7 syltä vettä.
Salmessa oli ankaria ristivirtauksia, toisissa osissa vesi juoksi
vuolaana salmeen, toisissa taas siitä pois. Mutta Jumala antoi meille
suotuisan tuulen ja niin pääsin onnellisesti tämän salmen kautta ja
tulin tyynempään veteen.» Columbus nimitti sen »Käärmeen kidaksi».
Miehistön ihmeeksi oli Paria-lahdessa ylt'yleensä suolaton vesi, joka
kelpasi juotavaksi.

Columbusta? ihmetytti, niinkuin jo Keskiajan maantieteellisiä
käsitteitä selittäessämme mainitsimme (vert. I, s. 254), tuo veden
suolattomuus. Hän aivan oikein päätteli, että läheisyydessä mahtoi
olla hyvin joki. Mutta vettä oli niin paljon, ettei tuo joki hänen
mielestään voinut tulla muualta kuin maallisesta Paratiisista.
Veden virtaamisen vielä meressäkin hän luuli johtuvan siitä, että
maanpinnassa muka niillä seuduin oli kohopaikka, jonkinlainen nyppylä,
joka vastasi Paratiisin vuorta.

Vielä vaarallisempi kuin »Käärmeen kita» oli lahden pohjoislaidasta
avautuva salmi, joka sai nimeksi »Louhikäärmeen kita». Se oli kapeampi
ja salmen keskeltä kohosi jyrkkiä korkeita kallioita kuin torneja.
Columbus ei kuitenkaan siihen laskenut, vaan ohjasi länteen päin
pitkin rantaa, jota hän kuuli asukkaitten sanovan Paria-maaksi.
Tämä maa oli niin ihanaa korkeine takamaasta näkyvine vuorineen,
että hän nimitti erään paikan »Jardineksi», s.o. puutarhaksi. Erään
joen suistamoon poikettiin vettä ottamaan ja tavattiin ystävällisiä
asukkaita. Kuta enemmän länteen päin purjehdittiin, sitä kauniimpaa
ja paremmin viljeltyä oli maa, asukkaat soutivat veneineen laivoihin
ja kehottivat Columbusta käymään heidän kuninkaansa vieraana. Heillä
oli rinnassa kultakoristeita ja helminauhoja. Helmiä he viittasivat
saatavan pohjoisesta päin, verraten läheltä. Maalla intianit olivat
sangen kohteliaita, päälliköt tulivat kansan etupäässä vieraita
vastaanottamaan ja saattoivat heidät tilaviin suuriin majoihin, joissa
vieraita kehotettiin istumaan ja heitä kestittiin leivällä, hedelmillä
ja punaisella ja valkoisella viinillä, joka ei ollut viinirypäleistä,
vaan muista hedelmistä valmistettua. Columbus sai heiltä maissia ja
otti sitä mukaansa, viedäkseen tämän amerikkalaisen viljelyskasvin
Espanjaan. Kultaa asukkaat osottivat saavansa takamaan vuorista, mutta
varottivat merkeillä Espanjalaisia sinne lähtemästä, koska siellä asui
ihmissyöjiä.

Columbus luuli Pariaa saareksi, mutta kun maa lopulta huomattiinkin
niemeksi, niin hänen täytyi palata takaisin Louhikäärmeen kitaan ja
sen kautta pyrkiä merelle. Lahtea kuitenkin kiersi niin voimallinen
virtaus, ettei hän voinut palata takaisin samaa rantaa, vaan täytyi
kiertää Orinocon matalan suistamorannan kautta lähelle Käärmeen kitaa
ja vasta sieltä Trinidadin rantaa pitkin purjehtia Louhikäärmeen
kitaan. 13 p. elokuuta laivat ilman tapaturmaa purjehtivat tämän
vaarallisen salmen kautta merelle. »Kun lähdin Louhikäärmeen kidasta»,
kirjotti Columbus, »niin meri virtasi niin suurella voimalla länttä
kohti, että laivat yhtenä päivänä saattoivat kulkea 65 penikulmaa,
vaikk’ei tuuli ollut kova, vaan aivan vieno, ja tämä sai minut
vakuutetuksi siitä, että meri kohoo etelää kohti ja pohjoista kohti
alenee.» Tämä voimakas merivirtaus oli Columbuksen vakuutuksen mukaan
erottanut sekä Trinidadin että Vähät Antillit mannermaasta saariksi.



Mietteitä Paratiisista.


»Pyhä sana», lausuu Columbus mietteissään tällä rannikolla
huomaamistaan luonnonilmiöistä, »todistaa Herran luoneen maallisen
Paratiisin ja että siinä virtaa neljä jokea samasta lähteestä. Minä
en ole vielä löytänyt ainoatakaan Kreikkalaisten enkä Latinalaisten
kirjotusta, jossa Paratiisin paikka olisi tarkkaan ilmaistu, enkä ole
sitä nähnyt ainoaankaan luotettavien lähteitten mukaan laadittuun
karttaan merkityksi. Toiset sen sijottavat Etiopiaan Niilin lähteille,
mutta toiset, jotka ovat noitten maitten läpi kulkeneet, eivät ole
huomanneet auringon korkeuden eivätkä ilman lämmönkään olevan sen
mukaisia. Toiset taas ovat etsineet Paratiisia Canarian saarilta.»

Columbus vetoo useihin oppineihin skolastikoihin todistaakseen heidän
lausunnoillaan, että Paratiisi oli idässä. »Minä en otaksu, että
maallinen Paratiisi on korkealla vuorella, niinkuin meille on opetettu,
vaan että se on mainitsemallani maan paisunnalla, joka jo etäältä
kohoo vähitellen, huomaamatta. Kaikki vesi, joka täyttää tämän lahden
(Paria-lahden), tulee sieltä. Mutta en siltä usko, että tuo korkea
paikka on laivalla kuljettava, taikka että sillä on vettä, vaan päin
vastoin pidän mahdottomana sinne nousta, koska olen vakuutettu siitä,
ettei ilman Jumalan tahtoa kukaan voi päästä siihen paikkaan, jossa
maallinen Paratiisi on.»

»Täällä sen vuoksi on tärkeitä merkkejä Paratiisin läheisyydestä,
ja pyhien ja oppineitten tohtorien mielipiteet käyvät yhteen minun
havaintojeni kanssa. Sillä ellei tuo suolaton vesi tule maallisesta
Paratiisista, niin on se vielä suurempi ihme, koska en ole kuullut
koko maailmassa olevan niin mahtavaa ja syvää jokea.» Eräässä
toisessa kohdassa Columbus sitten lausuu, että »ellei mainittu
joki tule maallisesta Paratiisista, niin sen täytyy alkaa jostakin
etelässä olevasta laajasta maasta, josta meillä ei ole tähän saakka
ollut mitään tietoja.» Tämä lause osottaa, että Columbus aavisti
Etelä-Amerikan mannermaan olemassa olon. Las Casas, hänen elämäkertansa
kirjottaja, mainitsee, hänen toisessa kohdassa nimenomaan lausuneen:
»Jos se kuitenkin olisi mannermaa, niin on oppinut maailma siitä
suuresti hämmästyvä.»

Columbus ei kuitenkaan nyt ennättänyt jatkaa tutkimuksiaan, vaan
purjehti Louhikäärmeen kidasta suorinta tietä Espanjolaan, jonka olot
häntä huolestuttivat. Sitä paitsi alkoivat turmeltua ruokavarat, joita
hänellä oli sinne viedä.



Sekasorto Haitissa.


Amiraalin poissa ollessa oli hänen veljensä Bartolomeo hallinnut
Espanjolaa tarmokkaasti, rakentanut linnotuksia, pakottanut saaren
päälliköt tunnustamaan Espanjan yliherruuden, määrännyt heille verot,
ja katolilaiset papit olivat hyvällä menestyksellä ruvenneet kääntämään
asukkaita kristinuskoon. Amiraalin käskyn mukaan hän niinikään alkoi
rakennuttaa uutta pääkaupunkia etelärannalle, koska Isabella oli
huomattu liian epäterveelliseksi. Uusi pääkaupunki sai nimekseen
Santo Domingo ja se on vanhin näihin saakka säilynyt siirtokunta,
mitä Espanjalaiset perustivat Uuteen maailmaan. Ei kauan kulunut,
ennenkuin Isabella, joka oli pohjoisrannalla, kokonaan hylättiin. Metsä
kasvoi kaduille, puut anastivat talot ja kohottivat latvojaan niiden
seinien keskeltä. Raunioita vain on säilynyt meidän aikoihimme, kuten
Columbuksen talon, linnan ja kirkon pohjia. Adelantado oli jo ennen
Columbuksen saapumista muuttanut Santo Domingoon pääkortteerinsa.

Espanjalaisen sotaväen ja siirtolaisten kesken vallitsi paljon
tyytymättömyyttä, sillä heitä ei miellyttänyt »adelantadon» kova
kurinpito, eivätkä he mielestään olleet velvollisia tottelemaan
muukalaista nousukasta. Tyytymättömyys lopulta yltyi kapinaan.
Isabellan kaupunginpäällikkö, Diego Colombo, joutui vaikeaan asemaan,
kun adelantado sattui silloin olemaan retkellä saaren sisäosissa ja kun
ylituomari Roldan asettui kapinallisia johtamaan. Bartolomeon palatessa
Roldanin puoluekuntansa keralla tosin täytyi väistyä kaupungista,
mutta se ei estänyt häntä kaikin tavoin jatkamasta juoniaan. Hän
koetti muun muassa saada intianit puolelleen lupaamalla vapauttaa
heidät Espanjan sorrosta, ja nämä lakkasivatkin veroa maksamasta. Kun
ruokavarain tuonti sen kautta ehtyi, niin olisi siirtokunta joutunut
toivottomaan tilaan, ellei onneksi Espanjasta olisi tullut apua.
Vereksiä voimia saatuaan Bartolomeo saattoi uudelleen lannistaa saaren
kasikit ja karkottaa Roldanin etäiseen kolkkaan, jossa hän ei voinut
tehdä vahinkoa. Mutta siellä hän sai pidätetyksi osan niitten laivain
miehistöstä, jotka Columbus oli lähettänyt Canarian saarilta suoraan
valtameren poikki ja jotka tulomatkalla sattuivat poikkeamaan Haitin
etelärannalle juuri Roldanin olopaikoille.

Vihdoin saapui amiraali itse perille. Ensi työkseen hän kehotti kaikkia
tyytymättömiä palaamaan Espanjaan sitä varten varatuilla laivoilla.
Mutta siihen ei Roldanilla ollut halua. Hän tiesi Columbuksen saapuneen
ilman rahoja, ei voivan maksaa sotaväelleen palkkoja ja kapinan sen
tautta laajenevan. Laivat niin ollen valmistautuivat palaamaan tyhjinä
Espanjaan. Sekä Columbus että hänen vastustajansa laativat niiden
mukaan katkeria syytöskirjotuksia toisiaan vastaan. Lopulta Columbus,
rauhan aikaansaadakseen, teki sangen alentavilla ehdoilla sovinnon.
Roldan joukkoineen sai kaksi laivaa ja Columbuksen täytyi antaa
heille todistus, jolla he saattoivat kotimaassa velkoa maksamattoman
palkkansa. Vieläpä hänen täytyi siinä vakuuttaa, että he olivat
Intiassa hyvin palvelleet kuningasta. Mutta kun Columbus ei voinutkaan
määräaikana luovuttaa molempia luvattuja laivoja, niin tämäkin sopimus
meni myttyyn. Hänen täytyi asettaa Roldan uudelleen ylituomariksi,
jaella hänen miehilleen maita ja suostua vielä siihenkin, että jollei
näitä vaatimuksia voitu täyttää, niin oli kapinajoukolla oikeus ottaa
väkivallalla, mitä sille oli luvattu. Columbus ei kuitenkaan aikonut
pitää tätä sopimusta. Sen vuoksi hän allekirjotti sen laivassa, koska
hän ei muka ollut velvollinen maaherrana maalla pitämään sitä, mitä
hän oli amiraalina laivassa allekirjottanut. Tämä nöyryyttävä sopimus
jos mikään osottaa, kuinka vaikeaan asemaan Columbus oli joutunut
ja kuinka mahdotonta hänen oli ulkomaalaisena ja itse varattomana
miehenä hallita siirtokuntaa, johon emämaasta saapui paljon kaikkein
levottomimpia aineksia, suurin osa siinä toivossa, että lyhyessä ajassa
rikastuisivat. Nämä vastoinkäymiset vaikuttivat siihen, että Columbus
menetti kuninkaan ja kuningattaren suosion.

Espanjassa hänen vihamiehensä olivat uutterassa työssä. He painostivat
sitä, ettei Columbus säännöllisesti lähettänyt kruunun osuutta
kaivoksien tuotosta, että hän oli riitaantunut Roldanin kanssa, joka
juuri hänen ehdotuksensa kautta oli korkeaan virkaansa nimitetty,
ja kuningatar harmistui varsinkin siitä, että amiraali jälleen oli
viimeisillä laivoilla lähettänyt kullan ja mausteitten sijasta kuorman
orjia, hankkiakseen valtiorahastolle varoja.



Columbus kahleissa.


Columbus oli pyytänyt saarelle uutta kunnollista tuomaria; tätä
pyyntöä hallitus nyt käytti verukkeena lähettääkseen Haitiin miehen,
jolle paitsi tuomarinvaltaa uskottiin sekä hallinnollinen valta että
sotaväenkin johto. Columbus toisin sanoen syrjäytettiin varakuninkaan
virasta. Uusi ylituomari, Francisco de Bobadilla, sai vielä oikeuden
karkottaa saarelta, kenen hyväksi näki.

Elokuussa v. 1500 Bobadilla saapui Haitiin. Columbus oli edellisellä
viikolla tuominnut hirtettäväksi seitsemän espanjalaista, jotka olivat
kapinaa lietsoneet. Bobadilla näki Santo Domingon satamaan tullessaan
nämä ruumiit hirsipuussa riippumassa ja piti tuomiota aiheettomana
julmuutena. Columbus veljineen sattui olemaan poissa Isabellasta hänen
saapuessaan. Bobadilla paikalla luki julki kuninkaan käskykirjeen, sai
siirtokunnan puolelleen, anasti linnan ilman miekan iskua ja asettui
asumaan Columbuksen palatsiin, ottaen amiraalin omaisuuden ja paperit
takavarikkoon. Seuraavana päivänä hän julisti, kansansuosiotaan
vahvistaakseen, että siitä pitäen ken tahansa sai kultaa kaivaa
mielin määrin, kun hallitukselle toi yhdennentoista osan saaliistaan.
Saatuaan näin kaikki puolelleen Bobadilla kutsui Columbuksen luokseen
kuninkaan kirjeen nojalla, antoi vangita hänet ja viedä kahleissa
laivaan. Diego Colombo oli jo sitä ennen vangittu ja vähän myöhemmin
tuli Bartolomeonkin vuoro. Mutta Bobadilla ei itse kehdannut näyttäytyä
amiraalille.

Merellä laivan kapteeni kohteli Columbusta paremmin ja tahtoi päästää
hänet kahleista. Mutta Columbus ei siihen suostunut. Hän tahtoi, että
Espanjan tuli saada nähdä, millä tavalla kuningas oli palkinnut hänen
ansionsa. Hän vakuutti olevansa viaton. Jos hän oli jotain rikkonut,
niin oli se tapahtunut ilman tietoa ja olojen pakosta. Marraskuussa
v. 1500 laiva saapui Cadiziin. Hovi oli silloin Granadassa. Kapteenin
suostumuksella oli amiraali heti laivan saavuttua lähettänyt kirjeen
kuningattaren imettäjättärelle, jolla hän tiesi olevan kuningattareen
paljon vaikutusta. Sitä tietä Columbuksen esitys asioista tuli
kuningattaren tietoon ennen kuin Bobadillan vihamielinen kertomus.
Cadizissa ja Sevillassa herätti mitä suurinta huomiota, että Uuden
maailman löytäjä oli tuotu kahlehdittuna takaisin. Se oli niin julkea
teko, että kuningasparikuntakin viipymättä lausui julki suuttumuksensa.
Isabella ja Ferdinand käsittivät, että se loukkasi heidän arvoaan.
Columbus päästettiin kahleistaan ja sai 2000 dukattia, jotta hän
saattoi arvonsa mukaisesti matkustaa Granadaan. Hovissa hän otettiin
armollisesti vastaan, ja kun amiraali itkien kertoi häntä kohdanneesta
häväistyksestä, niin kaikkien läsnäolijain, kuningattarenkin silmät
vettyivät. Mutta vaikka Columbus täten saikin hyvityksen, niin ei hän
kuitenkaan enää saanut takaisin entistä valtaansa Uudessa maailmassa.



Ovando.


Kauan ei kulunut, ennenkuin Haitin tapauksetkin todistivat amiraalin
puolesta Bobadillaa vastaan. Bobadillan säädökset löyhdyttivät saarella
peräti kurin, laittomuus ja kaikenlainen mielivalta seurasi Bartolomeon
ankaraa hallintoa, niin että paremmat ainekset vieraantuivat pois
hallituksesta. Bobadilla sen vuoksi erotettiin virasta ja hänen
sijaansa lähetettiin Ovando saaren ylituomariksi ja hallituksen
hoitajaksi. Hän sai kuningattarelta nimenomaisen käskyn suojella saaren
turvatonta alkuasukas-väestöä. Ainoastaan hallituksen omiin töihin
oli oikeus vaatia heiltä työveroa. Sitäpaitsi piti Haitiin vietämän
neekeriorjia Afrikan länsirannikolta, jossa Portugalilaiset kävivät
kukoistavaa orjakauppaa. Siten alkoi neekerien tuonti Länsi-Intiaan ja
pääsi alulle kehitys, joka lyhyessä ajassa kokonaan muutti Haitin ja
Länsi-Intian muittenkin saarien kansalliset olot. Samalla kun Bobadilla
erotettiin, määrättiin Columbuksen omaisuus takaisin annettavaksi,
jota paitsi hänen tuli edelleenkin saada varakuninkaan arvoon kuuluvat
tulot. Haitissa oli vapaa kullankaivaminen jälleen lakkautettava.
Luottamus Ovandoon sai tuhansia lähtemään valtameren taa onneaan
koettamaan. V. 1502 hän purjehti Espanjasta 30 laivalla, kerallaan
2500 henkeä. Bobadilla sai käskyn palata Espanjaan, Roldan joukkoineen
vangittiin ja vietiin laivaan, kotimaahan lähetettäväksi. Mutta
kohtalon sallimus oli, ettei kumpikaan enää ollut kotimaataan näkevä.



Columbuksen neljäs retki.


Columbus tarjoutui edes jatkamaan löytöretkiään, kun hän ei enää saanut
takaisin löytämäinsä maitten hallintoa. Luultavasti Vasoo da Gaman
voitokas retki Intiaan suuressa määrin vaikutti siihen, että amiraalin
pyyntöön vielä suostuttiin. Columbus huomautti Parian lahdessa
löytämäänsä voimakasta merivirtaa — joka tunkee vettä Mexicon lahteen,
kuten nykyisin tiedämme, ja Golfvirtana jatkaa Cuban pohjoispuolitse
Atlantin mereen, — ja arveli tämän virtauksen osottavan, että kauempana
lännessä oli salmi, joka johti Intian mereen. Otaksumansa salmen kautta
hän aikoi purjehtia Intiaan.

Neljällä pienellä laivalla, joilla oli 150 miestä, Columbus toukokuussa
v. 1502 lähti neljännelle retkelleen. Mukana oli Bartolomeo Colombo
ja amiraalin 13 vuotias poika Ferdinand. Eräälle tuttavalleen
kirkonmiehelle Columbus ennen lähtöään kirjotti: »Minä matkustan Pyhän
Kolminaisuuden nimeen ja toivon voittoa.»

Matka valtameren poikki Vähille Antilleille ja sieltä edelleen
Espanjolaan kesti vain 19 päivää. Mutta Ovando ei päästänytkään
amiraalia Santo Domingossa maihin, koska hän pelkäsi Columbuksen
vaikutusvallan olevan itselleen vahingoksi. Hän oli niin jäykkä,
ettei edes ottanut Columbuksen varotusta kuuleviin korviin, kun tämä
kehotti pidättämään satamassa paluumatkaa hankkivan laivaston, kunnes
uhkaavat sääenteet olivat hälvenneet. Columbus nimittäin päätti
taivaankappaleitten asemasta, siis astrologisista syistä, että ankara
myrsky oli tulossa. Ovandon johtamissa laivoissa, jotka kuormansa
purettuaan hankkivat paluumatkalle, olivat mukana sekä Bobadilla että
Roldan. Tosiaan sattui sitte? niin, että kun laivasto oli väljälle
lähtenyt, niin nousi kamala hirmumyrsky, joita Länsi-Intiassa eräinä
vuodenaikoina usein sattuu ja jotka tuskin missään ovat niin tuhoisia
kuin siellä. Koko suuri laivasto, 20 alusta, joutui miehineen päivineen
aaltojen uhriksi, Bobadilla ja Roldan muitten mukana. Ainoastaan
yksi laiva, jossa Columbuksen takavarikosta vapautettu omaisuus oli,
pelastui ja saattoi purjehtia edelleen Espanjaan, vaikka se oli niistä
kaikista huonoimpia. Ei ollut kumma, että Columbus piti tätäkin
tapausta Jumalan sallimuksena. Itse hän oli neljän laivansa keralla
pysytellyt lähellä maata, kun ei satamaan päässyt, ja hänen kaikki
neljä laivaansa pelastuivat. »Myrsky oli hirmuinen», hän kirjotti,
»laivat erosivat toisistaan ja luulin meidän kaikkien joutuvan tuhon
omiksi. Kuinka tuskallista olikaan semmoisessa vaarassa, pelossa
veljeni, poikani ja ystäväini puolesta, kun en voinut maihin laskea,
vaikka olin rannalla, jonka niin suurilla vaikeuksilla olen itse
Espanjalle vallottanut.»



Honduraan rannikolla.


14 p. heinäk. Columbus lähti varsinaiselle löytöretkelleen, jättäen
Cuban ja Jamaican oikealle kädelle. Hän saapui kuukauden lopulla
Honduraan rannalle ja tapasi Yucatanin kauppiaita, jotka suurissa,
yhdestä puusta koverretuissa aluksissaan kuljettivat kaikenlaisia
kauppatavaroita kuten vaskikelloja ja valkoisesta, läpikuultavasta
kivestä valmistettuja puukkoja ja kirveitä, ynnä puumiekkoja, joiden
syrjiin oli teräksi upotettu teräviä kiviä, kauniisti kirjailtuja
puisia ja marmorisia astioita, kirjavia puuvillapeitteitä y.m.
esineitä, jotka todistivat kehittynyttä sivistystä. He ilmottivat
lännessä näkyvän rannan olevan Mayain maata. Columbus ei kuitenkaan
nyt joutanut lähteä näitten esineitten tuotantopaikoille — hän olisi
Yucatanista löytänyt suuria oivallisesti rakennettuja kaupunkeja ja
kehittyneitä yhteiskuntia, — vaan laski rannikkoa pitkin itään päin,
etsiäkseen otaksuttua Intian mereen vievää salmea. Mutta kaiken
aikaa hänen matkaansa näillä vaarallisilla karisilla rantavesillä
haittasivat kovat myrskyt ja niin kova vastavirtaus, etteivät laivat
tahtoneet päästä paikastaankaan. »Satoi, kävi ukkonen ja salamoi
lakkaamatta, näytti siltä kuin olisi maailman loppu tulossa. En
koko aikana nähnyt aurinkoa, en tähtiä. Laivani olivat rappeutuneet
kamalasti, purjeet olivat repaleina. Olimme menettäneet ankkurit,
mastoköysiköt, veneet ja paljon ruokavaroja. Laivaväki oli sairaana ja
masentuneella mielellä. Moni lupasi ruveta elämään hurskaasti ja kaikki
sitoutuivat pyhiinvaellusretkiin ja paastoihin. Olemme kestäneet monta
myrskyä, mutta emme koskaan niin ankaraa.» Enimmän Columbus pelkäsi
kolmentoista vuotiaan poikansa puolesta, mutta toiselta puolen häntä
lohdutti se seikka, että nuori Ferdinand oli urhea merimiehen alku.
Veljensä Bartolomeon asema häntä huolestutti, koska tämä oli saanut
huonoimman laivan. Amiraali itse sairasti kuumetta, mutta johti siitä
huolimatta pienestä kannelle rakennetusta majasta purjehdusta. Sairaana
ja huolissaan hän valitti, että vaikka oli nyt 20 vuotta palvellut
Castiliaa, niin ei hän vielä ollut sen vertaa ansainnut, että hänellä
olisi siellä ollut edes kattotiiltä, vaan täytyi hänen edelleenkin asua
majataloissa, milloin sinne lähti. Enimmäkseen hänellä ei ollut edes
sen vertaa rahaa, että olisi voinut velkansa maksaa.

Syyskuun puolivälissä saavuttiin Honduras niemimaan itäiseen nokkaan
ja sää parani, tuuli kävi myötäiseksi ja ranta kääntyi etelään.
Kiitokseksi pelastuksesta niemi sai nimekseen »Gracias a Dios», s.o.
»Jumalalle kiitos», joka nimi sillä yhä vieläkin on. Rannikko on
matalaa ja hiekkaista, rantariuttain takana taajassa järvisulkioita
- eli laguneja.- Hiekoilla kasvoi pihkamäntyä ja toisin paikoin
platanimetsiä. Toisin paikoin taas oli laajoja aroja, savanneja. Tämä
osa rannikosta on jotenkin terveellinen. Useassa joessa on runsaasti
kultahiekkaa. Erään suistamossa levättiin, laivoja korjattiin ja seudun
intianeilta saatiin kuulla, että kauempana lounaassa oli maa, jossa oli
vielä enemmän kultaa. Columbus päätti, että se mahtoi olla Ciamba, sama
Taka-Intian maa, jonka kultarikkautta Marco Polo oli ylistänyt.



Veraguan rannikolla.


Nicaraguan suurista järvistä laskevan Juan joen eteläpuolella rannikon
luonne muuttuu. Metsäisiä vuoria on heti meren rannassa, mutta
toisin paikoin pistää maan sisään kauniita lahtia, joissa on hyvät
ankkuripaikat. Kalaisen Chiriqui-lahden takaa alkoi Abureman maa,
jonka jo’issa oli runsaasti kultaa. Siellä Columbus sai ensimäisen
hämärän tiedon kannaksen takana olevasta toisesta merestä, ja tätä
tietoa hän piti uutena vahvistuksena otaksumiselleen, että hän nyt
purjehti »Kultaisen Khersonnesoksen» itärantaa. Yhdeksän päivämatkaa
kauempana lännessä oli muka Ciguara niminen kultamaa, jossa piti kasvaa
pippuriakin. Siinä maassa pidettiin suuria markkinoita, ihmisillä oli
taidokkaasti valmistetut puvut, aseinaan miekat, jouset ja nuolet ja
haarniskat ruumiin suojana. Ja vielä Columbus luuli maanasukkaitten
merkeistä ilmenevän, että sillä kansalla oli laivoissaan tykkejä ja
että he taistelivat hevosen selästä. Chiriquin lahden takana olevaa
kultarantaa asukkaat nimittivät Veraguaksi. Sillä juoksi melkein
rinnan rannan kanssa vuorijono, joka oli niin korkea, että kukkulat
melkein alati olivat pilvien peitossa. Vuorien juuritse kulki muka
tie toiselle merelle, niin että Veragua ja Ciguara, jota Columbus
arveli Ptolemaioksen Kattigaraksi, mahtoivat hänen mielestään
olla vastapäätä toisiaan. Kattigarasta olisi Ptolemaioksen kartan
mukaan ollut vain kymmenen päivän purjehdus Gangeen suistamoon.
Amiraalia vahvisti luulossaan vielä se seikka, että paavi Pius II:sen
kirjottamassa kosmografiassa oli mainittu Aasian kansain tällä puolella
kirjailevan ruumistaan tatuoimalla ja palvelevan aurinkoa. niinkuin
Keski-Amerikassakin oli tapana. Jos nämä oletukset pitivät paikkansa,
niin ei maapallo saattanut olla niin suuri, kuin Ptolemaios oli
otaksunut, sillä Columbus nyt osapuilleen tiesi, kuinka pitkä matka
olisi ollut otaksutusta Kattigarasta Espanjan rannalle.



Myrskyissä Panaman rannalla.


Columbus ei sen vuoksi joutanut tarkemmin tutkia Veraguan
kultamaatakaan, vaan purjehti edelleen. Simeonin ja Juudaan päivän
aattona hän joutui niin kovan myrskyn valtoihin, että päiväkausia
harhaili sen armoilla merellä, kunnes vihdoin pelastui laivoineen
oivalliseen satamaan, joka sai nimekseen Puerto Bello, s.o. »kaunis
satama». Puerto Bello on Panaman kannaksen pohjoisimmassa polvessa,
samalla nimellä yhä vieläkin tunnettu. Laivat viipyivät siellä
viikkokauden, odottaen sään asettumista, ja lähtivät sitten rankoissa
sateissa purjehtimaan edelleen. Mutta kauaksi ei ennätetty, ennenkuin
tuuli jälleen yltyi niin rajuksi, että täytyi palata takaisin rannikon
suojaan. Seutu oli sillä kohdalla hyvin viljeltyä ja asukkailta
saatiin runsaasti ruokatavaroita. 23 p. marraskuuta Columbus koetti
jatkaa matkaa, mutta kun oli 15 penikulmaa purjehdittu, niin tuuli ja
vastavirta kävivät niin koviksi, että laivain jälleen täytyi pyrkiä
satamaan. Pienien hiekkasärkkäin ja kallioitten sulkemassa lahdelmassa
täytyi viettää 14 päivää sään pidossa. Kun 5 p. joulukuuta lähdettiin
merelle, niin yltyi myrsky taas niin ankaraksi, ettei laivoja voitu
ohjata. Kuohuinen meri kohosi niin korkeiksi ja jyrkiksi laineiksi,
ettei Columbuskaan ollut milloinkaan nähnyt niitten vertoja. »Tuuli
oli suoraan vastainen, niin että meidän oli mahdoton päästä edessämme
olevaan niemeen. Meri kuohui kuin kattila suurella tulella. Yöt ja
päivät taivas loimusi salamoissa, joita seurasi niin kauheat jyräykset,
että luulimme laivain hukkuvan.» Yhdeksän päivää vietettiin siten
alituisessa hengenvaarassa ja sade oli kuin vedenpaisumus, taivaan
portit auki. Miehistö oli niin masennuksissaan, että jokainen toivoi
kuolemaansa, päästäkseen pois kurjuudesta. Laivat olivat menettäneet
mikä veneen, mikä ankkurin, ja purjeet olivat repaleina.

Lähellä Panaman kannaksen kapeinta kohtaa Columbuksen oli pakko kääntyä
takaisin. Vahinko ei ollut suuri, niinkuin tiedämme, sillä salmea
ei ole olemassa; mutta traagillista oli, ettei niin sitkeä ja uljas
taistelu voittanut palkkaa, joka amiraalin luulon mukaan oli niin
lähellä. Laivat olivat niin matojen syömät, että tuskin pysyivät veden
päällä. Yritettiin purjehtia takaisin Veraguan rannalle ja päästiin
onnellisesti jouluaaton ohi, jona Columbus taivaan merkeistä luuli
uuden hirmumyrskyn lähestyvän. Mutta vasta seuraavan vuoden alussa
päästiin suurella vaivalla Belen eli Yebra joen suistamoon tyynempään
veteen. Laivat kulkivat siksi matalassa, että ne nousuvedellä pääsivät
hiekkasärkän poikki, joka sulki joen suistamon. Seuraavana päivänä
myrsky puhkesi uudelleen valloilleen, ja silloin eivät laivat enää
olisi voineet keinotella särkän poikki. Rankkaa sadetta kesti aina
helmikuun puoliväliin saakka, niin että tuskin voitiin maissa käydä. 24
p. tammikuuta joki äkkiä paisui tulvilleen ja tulva oli reväistä laivat
ankkuristaan ja viedä ne särkille.



Siirtokuntayritys Veraguassa.


Vasta helmik. 6 päivä saattoi amiraali lähettää veljensä Bartolomeon
Veraguan joelle tiedusteluretkelle, mukanaan 68 miestä. Bartolomeo
kulki joukkonsa keralla seudun »kasikin», Quibianin kylään. Päällikkö,
joka oli maan tavan mukaan maalattu ja alasti, tuli suuren aseettoman
joukon keralla vieraita vastaan. Hän paikalla suostui saattamaan
muukalaisia kultapaikalle ja antoi heille kolme opasta. Osan väestään
Bartolomeo lähetti takaisin veneitten suojaksi, osan hän otti kerallaan
kultapaikoille. Kaikista joista löytyi kultaa, puitten juurien lomassa,
kivien alla ja hiekassa. Sitten oppaat veivät Bartolomeon korkealle
vuorelle ja näyttivät varsinkin lännen maila paikkoja ja kyliä, joissa
muka oli kultaa vielä paljon enemmän. Myöhemmin saatiin tietää, että
tämä oli petos. Viekas Quibian olikin näyttänyt naapurikuninkaan maata,
yllyttääkseen Espanjalaiset hänen kimppuunsa ja itse korjatakseen sodan
syttyessä hedelmät. Quibianin oma maa oli koko kannaksen kultarikkain
seutu, mutta parhaat kultapaikkansa hän oli jättänyt näyttämättä.
Täälläkin kuultiin huhuja mahtavasta kultuurikansasta, jonka piti
asua kannaksen takana toisen meren rannalla. Columbus päätti, nämä
tiedot saatuaan, perustaa paikalle siirtokunnan. Belen joen rannalle
rakennettiin huoneita ja Bartolomeo päätti itse jäädä siirtokuntaa
johtamaan. Yksi laiva oli hänelle jätettävä, muilla piti Columbuksen
palata Espanjaan hakemaan apua.

Mutta hyvin pian välit alkuasukkaitten kanssa rikkoutuivat, arvatenkin
Espanjalaisten omavaltaisen menettelyn kautta. Quibian ryhtyi salassa
toimiin muukalaisten tuhoamiseksi.

Asukkaitten vihamielisiä aikeita alkoi ensiksi epäillä Columbuksen hyvä
ystävä Diego Mendez, urhoollinen ja uskollinen mies, joka oli ollut
amiraalin sihteerinä. Rohkeasti hän päätti käydä Quibianin kylässä omin
silmin näkemässä, kuinka asian laita oli.

Matkalla hän näkikin paljon aseellisia miehiä ja kuuli, että heidät oli
kutsuttu kokoon polttamaan laivat ja tappamaan kaikki valkoiset. Erään
pojan keralla Mendez siitä huolimatta lähti kylään. Siellä oli koolla
tuhansia sotilaita, kaikki täysissä sotatamineissa. Päällikön puheille
hän tosin ei päässyt, päin vastoin päällikön poika hyökkäsi hänen
kimppuunsa, mutta Mendez lepytti hänet lahjottamalla hänelle kamman
ja peilin ja Mendezin toveri kampasi nuoren päällikön hiukset. Mendez
sai rauhassa palata siirtokuntaan, jossa hän kertoi, mitä oli nähnyt,
ja kehotti paikalla hyökkäämään kylän kimppuun. Bartolomeo Colombo
viipymättä valitsi 50 parasta miestä, marssi Quibianin majoille ja
otti kasikin koko perheensä keralla vangiksi. Seuraavana yönä kasikki
kuitenkin pääsi pakoon ja käski paikalla alkaa hyökkäyksen.

Amiraali oli sillä välin saanut kolme laivaansa virran suistamosta
särkän poikki merelle. Tuskin oli hän kadonnut näkyvistä, niin
alkuasukkaat alkoivat suurella joukolla ahdistaa siirtokuntaa.
Bartolomeo Colombo taisteli itse, keihäs kädessä, ensimäisten riveissä.
Intianit karkotettiin takaisin metsään, mutta sinne he piiloutuivat ja
väijyivät herkeämättä siirtokuntaa. Onneksi ei amiraali vielä ollut
ennättänyt, lähteä matkaan. Hän lähetti vielä kerran maihin veneen
ottamaan vettä ja viemään viimeiset viestit jäljelle jääneille. Tuskin
oli kuitenkaan vene päässyt särkän poikki jokeen, kun maanasukkaat
nuolia ampuen joka puolelta piirittivät sen sotiveneillään. Veneen
ohjaaja kaatui ja kaikki muutkin, yhtä lukuun ottamatta. Yksi ainoa
pelastui uimalla rantaan, piiloutui siellä metsään ja hiipi kenenkään
huomaamatta siirtokuntaan, jonne hän toi tiedon salahyökkäyksestä.
Siirtokunnassa oli mieliala masentunut ja miehet vaativat, että heidän
piti päästä laivain kanssa pois. Mutta asema oli niin vaarallinen,
ettei pako enää näyttänyt mahdolliselta. Rakennetut huoneet ensi
aluksi hylättiin, koska ne olivat liian lähellä metsää, ja kyhättiin
meren rannalle veneistä, tynnöreistä ja laudoista suojus, jonka takana
päätettiin taistella viimeiseen mieheen.

Kun ei venettä kahden päivän kuluttua kuulunut palaavaksi, niin
amiraali alkoi huolestua. Useimmat intianilaisista vangeista olivat
hypänneet mereen ja uineet maalle, ja ne, jotka eivät päässeet,
olivat tehneet itsemurhan. Kun ei muutamaan päivään saapunut mitään
tietoa, niin alkoivat pahat aavistukset täyttää Columbuksen mielen.
Unessa hän silloin kuuli äänen, — Columbus luuli monessa tilaisuudessa
kuulevansa näitä ilmestyksiä — ja sen puhe oli niin selvä, että hän
saattoi kirjottaa sanatkin muistoon. »Oi sinä houkka ja hidas uskoja
ja Jumalasi, kaikkien Jumalan, palvelija. Siitä pitäen kun olit lapsi,
hän on pitänyt sinua ainaisessa huolellisessa huostassaan. Hän antoi
sinulle avaimet valtameren salpoihin, jotka olivat niin mahtavilla
kahleilla suljetut, ja monet maat olivat sinulle kuuliaiset ja kautta
kristikunnan sinä sait kunniaa ja mainetta. Käänny hänen puoleensa ja
tunnusta erehdyksesi, — hänen armonsa on rajaton. Vanha ikäsi ei ole
sinua estävä saamasta suurta aikaan. Sinä huudat avun epävarmuutta.
Vastaa, ken on sinulle niin suuria suruja tuottanut ja niin usein.
Jumalako, vaiko maailma? Jumala ei milloinkaan jätä täyttämättä niitä
lupauksia, joita hän on antanut, eikä Hän sano, kun Hänelle on joku
palvelus tehty, ettei se muka ollut hänen aikomuksilleen mieluista,
taikka että hän on asiaa katsellut toisessa valossa. Eikä hän anna
kärsimystä sen vuoksi, että sen kautta voimaansa näyttäisi. Hänen
työnsä ovat hänen sanainsa mukaiset ja koron keralla hän täyttää
kaikki, mitä on luvannut. Olen sinulle kertonut, mitä Luoja on
puolestasi tehnyt ja mitä hän tekee kaikkien ihmisten puolesta. Nytkin
hän osottaa sinulle niin suurien ponnistuksien ja muitten palveluksessa
nähtyjen vaivain ja kestettyjen vääräin palkan. Elä pelkää, vaan
luota!» Nämä sanat synnyttivät jälleen Columbuksen masentuneessa
mielessä toivon kipinän.

Mutta hänellä oli enää yksi ainoa vene ja häntä arvelutti sitä
lähettää, koska sekin olisi voinut joutua hukkaan. Tällä tuskallisella
hetkellä eräs nuori merimies tarjoutui uimaan maihin, jos hänet
soudettaisiin lähemmä rantaa, koettaakseen päästä siirtokuntaan
näkemään, miten siellä oli asiat. Uhkarohkea yritys onnistuikin ja mies
palasi takaisin tuoden sanoman edellisen veneen surullisesta kohtalosta
ja siirtokunnan epätoivoisesta tilasta. Mutta amiraalin täytyi
vuotavissa laivoissaan odottaa useita päiviä, ennenkuin ilma oli siksi
suotuisa, että hän saattoi lähettää jokeen veneen. Siellä sen kahden
puolen sidottiin kanootti, ja tällä venelautalla soudettiin sitten
laivoihin sekä miehet että tavarat. Mutta neljäs laiva oli virtaan
jätettävä.



Haaksirikko Jamaicassa.


Kolmella laivalla lähdettiin sitten Belenistä ja saavuttiin jälleen
Puerto Belloon 20 p. huhtik. 1503. Siellä oli vielä yksi laiva
hyljättävä kokonaan merikunnottomana, kahdella vuotavalla lähdettiin
jatkamaan matkaa. Purjehdittiin jälleen Panaman kannasta seuraillen
ja päästiin nyt kauemmaksi kuin edellisellä kerralla, miehistön
tyytymättömyydestä huolimatta. Lopulta kuitenkin käännyttiin merelle,
kun ei otaksuttua salmea löytynyt. Tuulet ja merivirta ajoivat laivat
niin paljon syrjään suunnasta, etteivät ne päässeetkään Haitiin, jonne
olivat aikoneet, vaan joutuivat Cuban rannalle. Sieltä ne eivät enää
kyenneet luovimaan tuulta vastaan Isabellaan, niin huonossa kunnossa
ne olivat. Columbus sen vuoksi päätti laskea Jamaicaan. Ilma oli
kaunis, matka onnistui, mutta paikalla Jamaicaan päästyään amiraali
ajoi molemmat laivansa rinnan matalalle hiekkaiselle paikalle saaren
pohjoisrannalle. Laivat vuotivat niin, että vaikka viime taipaleella
oli kaikilla pumpuilla pumputtu ja lisäksi ajettu vettä mereen kaikilla
astioilla, mitä oli käytettävänä, niin vesi sittenkin nousemistaan
nousi. Laivat painuivat pohjaan ja liettyivät hiekan sisään, niin että
vain kansi jäi veden päälle. Kannelle rakenneltiin majoja ja niissä
ynnä kansikajuutoissa saatettiin asua ja käyttää laivoja linnotuksina
sen varalta, että maanasukkaat alkaisivat retkikuntaa ahdistaa. Laivat
köytettiin lujasti kiinni toisiinsa, niin että ne estivät toinen
toistaan kaatumasta.

Haaksirikkoutuneitten pelastus riippui nyt maanasukkaitten
hyväntahtoisuudesta. Heti ensi päivinä näitä saapuikin laivoille,
mukanaan kaikenlaisia ruokatavaroita, joita Espanjalaiset ostivat
rihkamallaan. Diego Mendez teki saaren päälliköitten kanssa välipuheita
ja järjesti säännöllisen ruokavarain hankinnan. Sitten hän matkusti
saaren itäpäähän ja solmi siellä ystävyysliiton mahtavan ruhtinaan
kanssa, joka hänelle möi hyvän kanootin ja sitoutui lähettämään
laivoihin kaikenlaisia ruokatavaroita. Muonaa alkoikin tulla runsaasti
ja amiraali laati tarkat ohjeet, joitten määrä oli estää hänen väkeään
tekemästä väkivaltaa ja sen kautta suututtamasta maanasukkaita. Sitten
hän osti kymmenen kanoottia väkensä käytettäväksi.



Mendezin rohkea venematka.


Mutta vaikeampi oli keksiä, miten saataisiin Espanjolaan sana
haaksirikkoisten vaarallisesta tilasta. Amiraali mietti asiaa moneen
laatuun ja kutsui vihdoin luotettavan Diego Mendezin puheilleen.
»Poikani», hän sanoi, »ei ainoallakaan näistä, minua ja sinua lukuun
ottamatta, ole käsitystä siitä, kuinka suuressa vaarassa todella
olemme. Meitä on vähän, maanasukkaita sitä vastoin paljon, eikä
heidän oikullisuuteensa ole luottamista. He voivat helposti hävittää
meidät, milloin hyväksi näkevät. Olen miettinyt pelastuksen keinoa.
Jonkun pitäisi lähteä Espanjolaan sillä kanootilla, jonka olette
hankkineet, ja ostaa sieltä laiva, jolla voisimme pelastua tästä
vaarallisesta asemasta. Sano minulle mielipiteesi.» Mendez vastasi
kyllä käsittävänsä vaaran, mutta epäilevänsä, tokko kukaan voisi
hataralla kanootilla kulkea (190 kilometrin levyisen) myrskyisen
meren poikki. Amiraali ei kuitenkaan luullut sitä mahdottomaksi, hän
kehotti Mendeziä itseään lähtemään matkaan. Tämä vältellen vastasi,
että jos aina kaikki tärkeimmät toimet uskotaan hänelle, niin muut
ehkä voivat käydä kateellisiksi, ja ehdotti, että asia esitettäisiin
koko miehistölle. Ellei kukaan muu lähtisi, niin sitten hän puolestaan
suostui onneaan koettamaan. Amiraali teki niin ja kehotti tarjokkaita
ilmottautumaan, mutta kaikki vaikenivat. Silloin Mendez astui esiin
ja ilmotti lähtevänsä. Amiraali syleili häntä ja viipymättä hän
suoriutui matkaan. Hän kiinnitti kanootin pohjaan kölin, kohotti
laitoja ja tervasi sen. Sitten hän asetti siihen maston ja purjeen.
Saaren itäpäässä vihamieliset asukkaat kuitenkin ottivat Mendezin
kiinni. Mutta hän pääsi veneineen pakenemaan ja palasi takaisin,
jonka jälkeen Bartolomeo Colombo melkoisen miesjoukon keralla lähti
itäpäähän suojelemaan hänen lähtöään. Kun oli muutamia päiviä odotettu,
niin meri näytti olevan riittävän tyyni. Mendezin toveriksi lähti
eräs genovalainen, jonka piti ostetulla laivalla palata takaisin
Espanjolasta, jota vastoin Mendezin piti matkustaa edelleen Espanjaan,
viemään kuningasparikunnalle amiraalin selontekoa uusista löydöistä
ja avunpyyntöä. Jamaican kärjestä saatiin toinenkin kanootti, ja
kumpaankin lähti vapaaehtoisesti viisi intiania soutamaan.

Eräänä kirkkaana yönä sanottiin Bartolomeolle ja hänen miehilleen
jäähyväiset ja lähdettiin aavalle merelle. Seuraava päivä soudettiin
pitkin tyyntä merta, intianit aina vähän väliä hypäten mereen
vilvottelemaan itseään. Toisena yönä soutajat jo olivat niin uuvuksissa
ja janoissaan, että Mendez ja hänen toverinsa kohottivat purjeet. Mutta
ei toisenakaan päivänä näkynyt vielä maata. Molemmat europpalaiset
tarttuivat vuorostaan airoihin, mutta uupuivat pian, sillä vesi oli
vähissä. Aurinko paahtoi polttavan kuumasti ja puolenpäivän aikaan
intianit olivat menettäneet kaiken tarmonsa. Molemmat valkoiset
antoivat heille silloin tällöin kulauksen omista pulloistaan ja siten
pitivät heitä hengissä, kunnes ilta viileni ja soutajain voimat taas
jonkun verran virkistyivät. Mendez suuntasi erästä pientä saarta kohti,
jonka hän tiesi olevan meressä Espanjolan läntisen kärjen kohdalla. Ei
vielä yönkään tullen näkynyt maata.

Mutta kuun noustessa Mendez huomasi, että siitä näkyi vain puolikas,
vaikka oli täysikuun aika, ja hän arvasi, että toinen puolikas oli
saaren takana. Intianit saivat nyt runsaammin vettä, heille osotettiin
maa, ja viimeiset voimansa ponnistaen he saivat kanootit rantaan
soudetuiksi. Saari oli autio kallio, mutta kallion koloihin oli jäänyt
sadevettä, astiat voitiin täyttää ja uupuneet miehet saivat levätä.
Mutta yksi intianeista kuoli iltapäivällä. Illalla jatkettiin matkaa
ja saavuttiin Haitin länsikärkeen, Kap Tiburoniin. Italialainen aikoi
nyt paikalla palata Jamaicaan, mutta intianit eivät enää suostuneet
lähtemään toista kertaa meren poikki.

Noustiin sen vuoksi kaikin maihin ja Mendez tapasi Ovandon saaren
eteläosissa. Tämä ei kuitenkaan uskonut häntä, vaan luuli Columbuksen
keksineen juonen, jonka kautta hän aikoi päästä saarelle anastamaan
vallan, eikä lähettänyt apua. Hän oli paraikaa puuhassa, joka julmuuden
puolesta voitti kaikki, mitä Haitissa oli siihen saakka tapahtunut. Hän
oli houkutellut kaikki saaren eteläosan päälliköt pitoihin, antanut
kesken pitoja sitoa heidät patsaihin ja sitten sytyttää pitomajan
palamaan. Tämän jälkeen alkoi verilöyly, jossa ei säästetty vanhuksia,
ei naisia eikä lapsia. Kun Xaraguan maakunta näin oli »rauhotettu»,
niin samaa teurastusta jatkettiin saaren muissa osissa. Siten nopeaan
hävitettiin Haitin hyväntahtoiset alkuasukkaat.



Tukala aika Jamaicassa.


Sillä aikaa haaksirikkoisten asema Jamaicassa alkoi käydä yhä
toivottomammaksi. Taudit alkoivat tehdä tuhojaan, mieskuri löyhtyä.
Tehtiin salaliitto, jonka tarkotus oli vangita Columbus, ottaa hänen
kanoottinsa ja sitten lähteä Mendezin jälkeen Espanjolaan. Tammikuussa
1504 salaliitto puhkesi ilmi kapinaan. Amiraali puoluelaisineen ei
kyennyt kapinallisia vastustamaan, he ottivat laivasta niin paljon
tavaroita kuin saivat kerallaan kulkemaan ja amiraalin kymmenen
kanoottia ja lähtivät saaren itäpäähän. Sieltä he monta kertaa
yrittivät merelle, mutta joka kerta heidän täytyi palata takaisin.
Vihdoin he luopuivat koko aikeesta ja alkoivat kierrellä pitkin saarta,
ryöstäen ja rääkäten alkuasukkaita. Amiraali veljensä kanssa jäi
leiriinsä, lohdutellen niitä, jotka olivat jääneet hänen luokseen joko
mielisuosiolla tai sairauden vuoksi. Mutta kapinoitsijain ilkityöt
nostivat pian alkuasukkaat kaikkia muukalaisia vastaan, ruokavarain
tuonti alkoi loppua ja nälänhätä uhata. Amiraali keksi juonen, joka
päästi hänet pulasta. Hän tiesi Regiomontanuksen tähtikirjasta, että
helmikuussa tapahtui täydellinen kuun pimennys määrätyllä hetkellä.
Hän lähetti sanan seudun tärkeimmille päälliköille ja sanoi Jumalan
vihastuneen heille, kun he näännyttävät nälkään hänen valittuaan,
ja päättäneen heitä siitä rangaista. Samana yönä oli Jumala
heille näyttävä merkkinsä ja pimittävä kuun. Kun sitten pimennys
alkoi määrätyllä hetkellä, niin intianit kauhistuivat ja tulivat
laivoille valitellen ja ruokavaroja kantaen, rukoilemaan Columbusta
lepyttämään Jumalan vihan. Columbus odotti, kunnes pimennys oli
lähellä loppuaan, ja sanoi sitten, että he olivat saaneet anteeksi.
Yksinkertaiset asukkaat olivat täynnään kiitollisuutta, kun kuu jälleen
ilmestyi taivaalle, ja toivat sitten edelleenkin lupauksensa mukaan
ruokatavaroita.

Maaliskuussa oli Mendezin lähdöstä kulunut kahdeksan kuukautta.
Columbus alkoi pelätä, että hän oli matkalla hukkunut. Semmoisetkin,
jotka siihen saakka olivat pysyneet uskollisina, alkoivat nyt
kapinoida. Mutta myöhään eräänä iltana huhtikuun lopulla nähtiin
merellä laiva. Suuri riemastus valtasi haaksirikkoiset. Riemu kuitenkin
oli ennenaikainen. Laiva pysähtyikin sataman ulkopuolelle ja yksi
vene vain souti siitä maihin tuomaan Ovandolta kirjettä ja lahjaksi
amiraalille pullon viiniä ja paistin. Sitten vene paikalla lähti pois
ja laiva, jota johti eräs Roldanin entisistä aseveikoista, purjehti
matkoihinsa. Ovando olikin hänet tähän toimeen valinnut nimenomaan
siitä syystä, että tiesi hänen olevan amiraalin katkerimpia vihamiehiä.
Kirjeessä Ovando valitti, ettei hänellä muka ollut joutilaita laivoja.
Tämän hän nähtävästi oli lähettänyt vakoilemaan siinä toivossa ehkä,
että amiraali miehineen jo olisi menehtynyt. Mutta se hyöty oli tästä
katalasta teosta, että Columbus nyt varmaan tiesi Mendezin päässeen
Espanjolaan; hän saattoi nyt paremmalla luottamuksella odottaa, että
apua sentään lopulta tulisi. Tällä tiedolla hän lohdutti katkerasti
pettyneitä miehiäänkin. Hän lähetti saman sanoman kapinoitsijoillekin,
mutta Porras, joka heitä johti, ei ilmottanut sitä miehilleen, vaan
lähetti takaisin kopean vastauksen sekä lähti joukkonsa keralla
marssimaan Maimaa vastaan, jossa Columbuksen leiri oli, ottaakseen
amiraalin veljensä keralla vangiksi. Columbus itse oli liian sairas
liikkeelle lähteäkseen, mutta hän antoi veljelleen Bartolomeolle
toimeksi lähteä kapinallisia kauniilla sanoilla taivuttamaan.
Bartolomeopa ei ollut se mies, joka tyytyi kauneihin sanoihin. Hän
ihmeteltävällä rohkeudella ja tarmolla kukisti koko kapinan. Koottuaan
kaikki miehet, jotka taudilta kykenivät asetta kantamaan, hän lähti
Porrasta vastaan. Amiraalin käskystä hän ensin, vaikka vastahakoisesti,
tarjosi sovintoa. Porras, ylivoimaansa luottaen, ei vastannut mitään,
vaan sen sijaan uskollisimpain miestensä keralla hyökkäsi oikopäätä
Bartolomeoa vastaan, jota hän pelkäsi ja vihasi paljon enemmän kuin
amiraalia. Mutta urhea adelantado olikin heitä taitavampi asemies.
Kolmella iskulla hän kaatoi kolme hyökkääjää. Porras iski miekkansa
niin syvään Bartolomeon nahkakilpeen, ettei enää saanut sitä
irrotetuksi, Bartolomeo nopeaan sysäsi hänet kumoon ja sitoi miehen
kädet ja jalat, ennenkun kukaan ennätti sitä estää. Muut kapinoitsijat
päällikkönsä menetettyään pakenivat joka suunnalle. Porras vietiin
leiriin vankina ja sai amiraalin käskystä pitää henkensä. Pari päivää
myöhemmin, toukokuun 20 päivä, saapui muilta kapinallisilta kirje,
jossa he pyysivät anteeksi. Columbus heidät armahtikin, ainoastaan
Porras veljensä keralla jäi vangiksi.



Pelastus.


Vihdoin kesäkuun lopulla v. 1504 nousi merelle kaksi purjetta.
Toisen oli Mendez vihdoinkin saanut vuokratuksi, toisen oli Ovando
lähettänyt siirtokunnassa syntyneen suuttumuksen pakottamana. Siten
haaksirikkoiset vihdoinkin pelastuivat vaarallisesta asemastaan.
Useimmat olivat jo menettäneet toivon ja ilo oli nyt sitä suurempi.
Columbus sai surukseen kuulla Espanjolassa tapahtuneet hirmutyöt.
Kolme viikkoa kesti luovia, ennenkuin päästiin Santo Domingoon. Siellä
Columbukselle siirtokunnan puolesta tuli riemuisa vastaanotto, eikä
Ovandokaan uskaltanut julkisesti osottaa kateuttaan ja vihaansa.

Suurin osa Columbuksen miehistä jäi Espanjolaan. Kun he eivät saaneet
hallitukselta heille tulevia palkkoja, niin Columbus jakeli mitä
häneltä omista varoistaan liikeni ja lähti sitten kuukauden päivät
Haitissa viivyttyään Espanjaan, poikansa ja veljensä mukanaan. Matkaa
hidastuttivat kovat myrskyt, kerran menetettiin päämasto, toinen kerta
takamasto, mutta onnellisesti päästiin kuitenkin marraskuun alussa
Guadalquivirin suuhun.

Siihen oli Columbuksen elämäntyö päättynyt. Tosin hänen mielessään
vielä väikkyi monta suurta tuumaa, varsinkin Veraguan kultamaan
asuttaminen, mutta voimat olivat loppuneet. Sevillasta hän, vuoteen
omana ollen, kirjotti kuningatar Isabellalle kirjeen, mutta kuningatar,
hänen paras suosijansa, kuoli, ennenkuin kirje perille saapui. Ennen
kuolemaansa oli kuningatar kammolla kuullut Ovandon hirmutöistä
Haitissa. Hän oli pyytänyt kuningas Ferdinandia erottamaan hänet ja
lähettämään toisen maaherran, mutta kylmäkiskoinen Ferdinand ei tätä
pyyntöä täyttänyt, sillä Ovando lähetti runsaasti kultaa. Kun hän oli
melkein sukupuuttoon hävittänyt Espanjolan asukkaat, niin Ferdinand
salli hänen ryöstää Bahama-saarilta orjia saarella raatamaan.



Columbuksen viimeiset vaiheet.


Vihdoin Columbus sen verran parani, että saattoi matkustaa Segoviaan
tapaamaan kuningasta. Ferdinand ottikin hänet vastaan, amiraali sai
hänelle kertoa viime matkastaan, mutta kun hän pyysi kuninkaalta
takaisin oikeuksiaan, niin Ferdinand turvautui komissioniin, joka
käsitteli asiaa niin vitkalleen, että Columbus ennätti kuolla,
ennenkuin sai sen päätöksen kuulla.

Columbus oleskeli Segoviassa lokakuun loppuun, matkusti sitten
Salamancaan ja sieltä keväällä Valladolidiin, josta hän vielä kirjotti
kuninkaalle kirjeen muistuttaen oikeuksiaan ja rukoillen parempaa
kohtelua Haitin onnettomille alkuasukkaille. Mutta suuren löytäjän
voimat olivat murtuneet. Hän ei elänyt niin kauaa, että olisi saanut
vastauksen kirjeeseen. Valladolidissa hän 20 p. toukokuuta 1506 vaipui
kuoleman uneen. Elämänsä lopulla hän oli käynyt yhä uskonnollisemmaksi
ja käytti muun muassa fransiskolaista munkkipukua, muistellen siten
Rabidan luostaria, jonka munkit olivat suoneet hänelle tyyssijan,
auttaneet häntä matkaan ja elämän loppuun saakka pysyneet hänen
uskollisimpina ystävinään. Columbus haudattiin Sevillaan. Hänen
arkkunsa päälle myöhemmin kiinnitettiin seuraava kirjotus:

    A Castilla y a Leon,
    Nuevo Mundo dio Colon,

(Castilialle ja Leonille antoi uuden maailman Columbus), jotka
sanat sitten hänen perillisensä ottivat vaakunakilpeensä. Hän oli
lausunut sen toivomuksen, että hänet haudattaisiin San Domingoon,
Espanjolan saarelle, ja sinne hänen maalliset jäännöksensä vuosisadan
keskivaiheilla vietiinkin. Kun Haiti v. 1795 luovutettiin Ranskalle,
niin ruumis siirrettiin Havannaan ja sieltä vihdoin v. 1898, kun Cuba
luovutettiin Yhdysvalloille, Sevillan tuomiokirkkoon.

Suuri genovalainen purjehtija on aikain kuluessa joutunut monenlaisen
arvostelun alaiseksi, niinkuin kaikkikin, jotka ovat historiassa
saaneet suurta aikaan. Yksimielisesti tunnustetaan, että Amerikan löytö
on maailmanhistorian merkillisimpiä tapauksia. Se laajensi valtavassa
määrässä maailman sekä taloudellisia perusteita että sen käsityksiä.
Mutta tapauksien suuruuden vuoksi ovat toiset olleet taipuvaisia
mittaamaan miestäkin samalla mittapuulla, ja joko tehneet hänestä
korkealle yli aikansa kohoavan sankarin, taikka päinvastoin, tapauksien
suuruuden vuoksi huomanneet hänet paljon vähäpätöisemmäksi kuin hän
todella olikaan.

Arvostelkaamme häntä sen ajan valossa, oikeaan osataksemme. Väärin
olisi häneltä vaatia paljon syvällisempiä käsityksiä maailman
rakennuksesta ja luonnonilmiöistä, kuin oli hänen aikansa oppineimmilla
miehillä, sillä Columbus oli ensi sijassa merenkulkija ja ne tiedot,
mitä hänellä oli kosmografiasta, hän oli vasta varttuneemmalla iällä
hankkinut uutterain kotiopinnoitten kautta. Ei ole ihmettelemistä,
ettei hänen käytettävänään oleva kirjallisuus ollut kovin laaja,
sillä Columbus oli köyhä mies, ja kirjat olivat siihen aikaan
vielä harvinaisia ja kalliita. Toiset ivaavat sitä, että hän antoi
hurskautensa johtaa itseään kaikenlaisiin harhapäätelmiin Paratiisista
ja muista seikoista, mutta se mikä nykyisin olisi outoa ja naurettavaa,
oli luonnollista aikana, jolloin katolinen uskonta vielä kokonaan
hallitsi elämää ja Raamatun erehtymättömyys oli kaikkien epäilyksien
yläpuolella. epäilyksien yläpuolella. Se täytyy näittenkin nuivain
arvostelijain myöntää, että Columbuksella kuitenkin, sekä omien
tietojensa että itse tieteidenkin vaillinaisuudesta huolimatta oli
erittäin avomielinen silmä huomaamaan luonnonilmiöitä ja vähien
tietojensakin nojalla lausumaan kauas tulevaisuuteen tähtääviä
mielipiteitä.

Columbus ei ollut itse tiedemies, hän luotti auktoreihin. Tämä varma
luottamus parhaisiin karttoihin ja tietoihin maista ja kansoista sai
hänet uskaltamaan tuon suuren askeleen, jota ei kukaan vielä ollut
ennen yrittänyt, vaikka Intian löytäminen lännen kautta olikin jo julki
lausuttu ajatus. Yrityksen suuruus synnytti hänessä sen käsityksen,
että hän muka oli Jumalan valitsema välikappale uskon levittämiseksi
ja Idän rikkauksien hankkimiseksi Pyhän maan vallottamista varten.
On vähennetty hänen merkitystään silläkin, ettei hän huomannut
tulleensa kokonaan uuteen maanosaan, vaan elämänsä loppuun saakka
luuli purjehtineensa pitkin Itä-Aasian rantoja. Mutta tässä taas
on muistettava, ettei hän tosiaan tavannut mitään maantieteellistä
tosiasiaa, joka varmaan olisi osottanut tämän mielipiteen harhauksen.
Columbus luotti siihen, että vanhat oppineet olivat oikein mitanneet
maan ympärystän, ja tietäen purjehtimansa matkan pituuden hän
saattoi mielestään jotenkin varmasti laskea, että hän tosiaan oli
saavuttanut matkansa päämäärän. Vaikkapa hän olisikin voinut määrätä
maantieteellisen pituusasteen, s.o. löytämäinsä maitten paikan
asteverkossa, niin puuttui kuitenkin kaukaisesta idästä luotettavia
astemääräyksiä, jotka olisivat osottaneet, kuinka suuri aukko vielä
oli jäänyt molempien Intiain väliin. Edellisessä olemme sitä paitsi
nähneet, kuinka monet Länsi-Intian saarilla kuullut nimet ja huomatut
ilmiöt todella viittasivat siihen, että oli lähestytty Aasian itäsyrjän
niin vähän tunnettuja ihmemaita.

Sitä ei voi kenkään hyvällä syyllä kieltää, etteikö Columbus ollut
erinomaisen taitava ja huolellinen purjehtija. Kun otamme huomioon
alusten pienuuden ja vaillinaiset varustukset, niiden huonon
purjehduskyvyn ja vielä enemmän vesien ja rantain tuntemattomuuden
ja vaarallisuuden, Mexicon lahden ja Karibimeren tavattoman rajut
äkkituulet, niin täytyy meidän hämmästyä, kuinka hän monilla
matkoillaan niin hyvin suoriutui kaikista vaaroista. Vielä viimeisellä
matkallaan hän vanhana ja sairaana ohjasi laivojaan mitä vaikeimmissa
oloissa, kunnes ne olivat niin madonsyömät — siihen aikaan ei laivoissa
ollut kuparilevyä pohjan suojana — etteivät ne lopulta pysyneet veden
päällä, vaan olivat ajettavat rantaan uppoamaan. Vielä sittenkin hän
osasi käyttää niitä kuukausimääriä linnotuksena ja luultavasti niistä
lopulta korjata kaikki, mitä suinkin oli jonkin arvoista.

Länsi-Intiaan perustetut siirtokunnat eivät ottaneet Columbuksen
hallinnossa menestyäkseen, ja sitä on pidetty riittävänä syynä hänen
syrjäyttämiseensä ja tarmokkaampien miesten lähettämiseen hänen
sijaansa. Mutta olivathan siirtomaayritykset silloin vasta alussaan,
eikä varsinkaan ollut minkäänlaista kokemusta elämästä kuumissa
maissa. Jo terveydelliset vaarat olivat niin suuret, että ne olivat
omiaan saattamaan vaikka kuinka kunnollisesti hallitun siirtokunnan
turmioon. Toiseksi nuorista siirtokunnista vaadittiin liian nopeaan
suuria tuloja. Se ei voinut tapahtua muulla tavalla, kuin rasittamalla
alkuasukkaita. Siihen taas ei Columbuksen ihmisystävällinen luonne
taipunut. Hänen päämääränsä oli alkuasukkaitten verkallinen
taivuttaminen kristinuskoon ja sivistykseen. Sen vuoksi hän ei voinut
tyydyttää niitä kaikenlaisia onnenonkijoitakaan, jotka emämaasta
riensivät meren taa siinä toivossa, että nopeaan rikastuisivat, ja
tästä taas olivat seurauksena ainaiset juonet ja kapinat. Lisäksi
Columbus oli alhaisesta asemasta kohonnut muukalainen, joka jo
sinään herätti kateutta. Hänen oli sitä vaikeampi menestyä uusien
siirtomaitten hallitsijana, kun hän ei Espanjan hallituksen puolelta
suinkaan saanut sitä vakaata ja tehokasta kannatusta, joka hyvän
järjestyksen ylläpitämiseksi olisi ollut välttämätöntä. Mutta hänen
suunnitelmansa olivat terävästi mietityt ja kaukonäköiset.

Suuren löytöretkeilijän kohtalo sen kautta muodostui traagilliseksi.
Menetettyään varakuninkuuden hän menetti useimmat ystävänsäkin ja kuoli
melkein unohdettuna. Toiset miehet tunkeutuivat etusijaan ja Uusi
maailma sai nimensäkin toisesta miehestä, jonka ansiot sen tutkimisesta
olivat vähemmät kuin monen muun. Vuosisatoja kului, ennenkuin
Columbuksen merkitys jälleen tunnustettiin ja hän sai sen sijan, joka
hänelle historiassa kuuluu.

Columbus oli kookas, komea mies, vaaleaverinen, vaikka olikin
italialainen. Nenä oli kaareva, silmät siniset, iho punakka
ja pisaroissa, hiukset punaiset, mutta muuttuivat jo aikaisin
lumivalkoisiksi. Siinä ainoassa kuvassa, joka jotenkin varmaan
lienee maalattu hänen eläissään, hän on parraton. Seuramiehenä hän
oli miellyttävä ja iloinen ja osasi sujuvasti ja vilkkaasti esittää
mielipiteensä. Uskonnollinen hartaus oli hänen luonteensa esiintyvimpiä
piirteitä. Kuta kauemmin hän eli, sitä enemmän uskonnolliset mietteet
saivat hänen mielessään sijaa. Tämä ilmenee siitä nimikirjotuksestakin,
jota hän tavallisesti käytti ja joka ajan tavan mukaan oli peitetty
symbolistiseen salaverhoon.

          S.
       S. A. S.
       X  M  Y
    Chro FERENS.

On säilynyt hänen ohjeensa, miten se on kirjotettava: ensin X ja S sen
päälle, merkiten Kristusta, sitten M ja A sen päälle, merkiten Mariaa,
tämän jälkeen Y ja S sen päälle, joka merkitsi Jooseppia, alle Chro
kreikkalaisilla kirjaimilla ja FERENS, joka merkitsi Christopheria.
Tämän tunnusmerkin hän kirjotti asiakirjainsa alle.

Hän oli herkkäuskoinen, hyväntahtoinen ja suvaitsevainen, ja yhtä
helposti leppyvä, kuin toisinaan äkkipikainenkin. Sen vuoksi hänellä
ei aina ollutkaan sitä rautaista kylmäverisyyttä, joka olisi ollut
tarpeen. Mutta toiselta puolen oli ihmishenkien hukka hänen matkoillaan
verraten vähäinen. Hän piti huolta merimiehistään, eikä suotta uhrannut
heitä, niinkuin ne, jotka hänen jälkeensä toimivat Uudessa maailmassa.
Neljännelläkin retkellä, joka oli niin vaivaloinen ja vaaroja täynnään,
mieshukka oli aivan vähäinen, ellemme ota lukuun sitä venekuntaa, joka
joutui salaväjytyksen uhriksi Veraguan rannalla. Monen monet olivat
ne toisten yritykset, joiden osanottajista ainoastaan tähteitä pääsi
hengissä palaamaan.

Columbus oli suurien löytöretkien levottoman ajan jaloimpia
toimimiehiä, samalla kun hän työnsä merkityksen puolesta oli sen
suurin henkilö.



Columbuksen omaiset.


Luomme vielä katsauksen Columbuksen omaisten vaiheisiin. Bartolomeo
Colombo, — hänkin kirjotti nimensä Colon Espanjaan muutettuaan, — joka
oli veljelleen niin oivallisena apuna sekä Espanjolassa että hänen
viimeisellä löytöretkellään, lähti amiraalin kuoltua veljenpoikansa
Diegon keralla Länsi-lntiaan, jossa hän sai Haitin ja Portoricon
välistä pienen Mona saaren. Bartolomeo kuoli Haitissa v. 1514.
Epäilemättä hän veljeksistä oli tarmokkain ja lujin; heikompi luonne
oli nuorempi veli Diego, joka niinikään kuoli Haitissa.

Amiraalin laillinen poika, Diego, kasvatettiin hovissa ja lähti vasta
v. 1509 Haitiin, jossa hän v. 1526 kuoli. Hän oli naimisissa Maria
de Toledon, Alban herttuan veljentyttären, kuningas Ferdinandin
serkuntyttären kanssa ja pääsi siten Espanjan vanhimpain sukujen
yhteyteen. Mahtavien suojelijainsa avulla hän vihdoin sai periä
isänsä arvot. Ovandon jälkeen Diego Colon nimitettiin Länsi-Intian
maaherraksi. Hän rakennutti itselleen Santo Domingon kaupunkiin komean
kivipalatsin ja hallitsi siirtokuntaansa kahdeksantoista vuotta
vaihtelevalla menestyksellä mitä vaikeimmissa oloissa. Keisari Kaarlo
V:nneltä hän sai takaisin varakuninkaankin arvonimen. Hänen aikanaan
Velasquez asutti Cuban, mutta hallitsi sitä kokonaan itsenäisesti.
Diego Colon sen kautta joutui Velasquezin kanssa riitoihin ja kosti
puolestaan siten, että hän kannatti Cortezia, kun tämä Mexicoa
vallottaessaan petti Velasquezin.

Columbuksen poika liitosta Beatrice Enriquezin kanssa, Fernando, sai
tieteellisen kasvatuksen. Amerikasta palattuaan hän asettui Sevillaan,
perustaen sinne aikaansa nähden erinomaisen laajan kirjaston, jossa
oli 20,000 nidettä. Tämä »Biblioteca Colombina» on yhä vielä samalla
nimellä olemassa, vaikka onkin huonon hoidon kautta aikain kuluessa
menettänyt paljon arvokkaimmista teoksistaan. Fernando matkusteli
laajalti Europan maissa ja nautti tieteellisessä maailmassa suurta
mainetta. Häntä pidettiin kauan v. 1571 ilmestyneen Columbuksen
elämäkerran kirjottajana, mutta kun siinä on runsaasti vääristeltyjä
tietoja ja monet seikat osottavat tekijän perehtymättömyyttä
purjehdukseen, niin teoksen oikeutta nykyisin epäillään. Fernando,
jolla oli ruhtinaallinen eläke, samoin kuin Diegollakin, kuoli
naimatonna.

Diego Colonin poika Luis luopui varakuninkaan arvosta ja sai Veraguan
herttuan, Jamaican markisin ja Intian amiraalin arvonimet, ynnä 10,000
kultadukatin eläkkeen. Myöhemmin arvonimet periytyivät naisien kautta
toisiin sukuihin. Mutta vielä nykyisin on Espanjassa suku, jolle kuuluu
Veraguan herttuan ja valtameren amiraalin arvonimi. Suvun päämies aina
saa Cristobal Colonin nimen.



Muita löytöretkiä Länsi-Intian vesillä.


Kun Columbus Ovandon saapuessa Haitiin menetti yksinoikeutensa Uuden
maailman tutkimiseen, niin avautui yksityisille tilaisuus yrityksiin
ja löytöihin, ja kilvan riennettiin sitä käyttämään. Ensimäisiä
oli urhea Ojeda, johon jo olemme tutustuneet. Mutta itsenäisenä
toimimiehenä hän ei onnistunut yhtä hyvin kuin seikkailevana ritarina.
Ojeda sai Espanjan hallitukselta luvan tutkia Parian helmipaikkoja,
jotka Columbus oli kolmannella matkallaan löytänyt. Luotsina hänellä
oli Juan de la Cosa, joka tällä matkalla laati ensimäisen kartan
Uudesta maailmasta. Sitä paitsi oli oman ilmotuksensa mukaan Amerigo
Vespuccikin mukana.



Ojeda.


Ojeda lähti Cadizista toukokuussa v. 1499, laski Atlantin meren
poikki samoja teitä kuin Columbus kolmannella matkalla ja saapui
Guayanaan Surinamin rannalle. Rantaa seuraillen löydettiin Essequibo
ja Orinoco jokien suistamot, jonka jälkeen tultiin Trinidadiin ja
purjehdittiin Parian lahden kautta Venezuelan pohjoisrannalle. Sitten
käytiin Helmisaarilla, Margaritassa ja Curaçaossa, ja tultiin lahteen,
jossa maanasukkaitten rakennukset olivat paaluilla. Seutu sai siitä
»Venezuelan», s.o. »Pikku-Venezian» nimen, joka sittemmin käsitti koko
rannikon ja vihdoin sisämaankin. Kun oli vielä Maracaibo-lahtikin
tutkittu, niin Ojeda laski meren poikki Haitiin, jossa hän
liittyi Roldaniin Columbusta vastaan. Kotomatkalla, joka tapahtui
Bahama-saariston kautta, ryöstettiin sieltä 232 asukasta orjiksi, kun
ei retken kustannuksia voitu muulla tavalla suorittaa. Kesällä 1500
Ojeda palasi takaisin Cadiziin.



Alonso Niño.


Jotenkin samoja teitä, mutta vähäistä ennen, purjehti Alonso Niño
pienellä laivalla, joka oli varustettu helmien ostoa varten. Niño
saapui helmirannalle vähäistä ennen Ojedaa, joten hän saattoi itselleen
vaihtaa suuren saaliin, eikä Ojedalle jäänyt mitään. Niño toi
palatessaan 96 naulaa helmiä. Matkalla oli tultu siihen vakuutukseen,
että maa, jonka rantoja oli purjehdittu, välttämättä oli mannerta,
koska siellä oli semmoisia eläimiä, joita ei saarilla tavattu. Retken
runsas helmisato kiihotti toisia onneaan yrittämään.



Pinzonien retki.


Lopulla vuotta 1499 lähettivät Paloksen Pinzonit laivoja
tutkimusretkelle. Laivuetta johti Vicente Yañez Pinzon, joka oli
mukana Columbuksen ensimäisellä matkalla. Se kulki vielä etelämpää
päiväntasaajan poikki kuin Ojeda, joutui koviin myrskyihin ja saapui
vihdoin Brasilian rannalle, lähelle nykyistä Recifeä eli Pernambucoa.
Juhlallisesti Pinzon otti maan Espanjan omaksi, leikaten puista oksia,
juoden maan vettä ja pystyttäen rannalle ristejä. Mutta asukkaat
olivat vihamielisiä. Eräs sen ajan kirjailija sanoo, että tämän matkan
kautta todistettiin kuumassakin vyöhykkeessä olevan mahdollista asua.
Portugalilaiset olivat kuitenkin jo ennen huomanneet saman Afrikassa.

Rannikolla jouduttiin, milloin maihin poikettiin, verisiin taisteluihin
maanasukkaitten kanssa. Lopulta saavuttiin mahtavan Amazonijoen
suulle. Laivat sattuivat silloin purjehtimaan kauempana merellä ja
hämmästyivät sitä, että vesi äkkiä muuttui suolattomaksi ja juotavaksi.
Siitä oivallettiin, että oli tultu valtavan joen suulle, ja laskettiin
lähemmä maata. Löydettiin paljon matalia saaria ja ryöstettiin
eräältä 36 maanasukasta orjiksi. Amazonijoen suulla nähtiin valtava
pororoca-ilmiö. Se on vuoksilaine, joka joen virtauksen kohdatessaan
kohoo niin korkeaksi ja jyrkäksi, että se tuhoaa kaikki pienemmät
alukset, mitä tiellään kohtaa. Selvää oli, että moisen vedenpaljouden
täytyi laskea suurelta mannermaalta. Espanjassapa ei aluksi tahdottu
uskoa, että niin suurta jokea saattoi olla olemassakaan. Mutta
purjehtijat vakuuttivat veden muuttuneen sitä suolattomammaksi, kuta
kauemmaksi oli jokeen noustu. Pietari Martyr, joka Pinzonin löydöstä
kertoo, luuli hänen löytämäänsä jokea samaksi, jonka suulle Columbus
oli tullut, ennenkuin laski Parian lahteen. Amazonijoen pohjoisrannalla
tavattiin niin suuria puita, ettei kuudentoista miehen sylimitta
niiden ympäri ulottunut. Pinzonin laivat nousivat jokeen noin 90—100
kilometriä meren rannasta. Laivoihin kuormattiin brasil-väripuuta,
josta Brasilia on nimensä saanut, ja palattiin sitten Parian lahden
kautta Haitiin. Kun ei löydetty kultaa eikä helmiä, niin lähdettiin
Bahama-saarille orjan ajoon, mutta siellä pari laivaa myrskyssä
tuhoutui. Ainoastaan kaksi saapui syyskuussa v. 1500 takaisin Palokseen.

Pinzon nimitti löytämänsä joen Rio Maria de la Mar Dulceksi, joka
sitten lyhennettiin Mar Dulceksi, s.o. suolattomaksi mereksi. Toiset
sanoivat sitä Rio Grandeksi. Pinzonin seuralaisten tietojen mukaan sitä
myöhemmin aljettiin sanoa Maranjoniksi, joka ehkä oli alkuasukkaitten
käyttämä nimitys. Amazonijoen nimen joki sai vasta Orellanalta,
joka muutama vuosikymmen myöhemmin ensimäiseksi laski sitä pitkin
Etelä-Amerikan poikki mereen saakka.

Kuukautta myöhemmin kuin Pinzon lähti Paloksesta pari muutakin
laivaa, jotka saapuivat Brasilian rannalle samoille paikoille. Näillä
laivoilla, jotka kulkivat samoja teitä kuin Pinzoninkin retkikunta,
lienee Amerigo Vespucci ollut mukana. V. 1500 purjehti Bastidas
kahdella laivalla Karibimereen ja tutki Maracaibo-lahden ja Panaman
kannaksen välisen rannikon. Hän saapui siis nykyisen Colonin seuduille
ennen kuin Columbus pohjoisesta päin tullen. Bastidaan matkan kautta
oli Etelä-Amerikan koko pohjoisranta tullut tunnetuksi.

Alussa vuotta 1502 Ojeda lähti toiselle matkalleen. Hänellä oli neljä
laivaa ja aikomus oli perustaa siirtokunta Maracaibo-lahden rannoille.
Asukkaat kuitenkin yritystä vastustivat ja tuottivat Espanjalaisille
niin tuntuvan mieshukan, että Ojedan väki teki kapinan, vangitsi
johtajansa ja kuljetti hänet San Domingoon tuomittavaksi. Espanjassa
Ojeda kuitenkin vapautettiin edesvastuusta. Vielä huonommin kävi
kahdelle pienelle retkikunnalle, jotka olivat lähteneet Venezuelan
rannoille ihmisiä orjiksi rosvoamaan. Darien-lahdessa monta laivaa
kärsi haaksirikon. Eloon jääneitten täytyi viettää vaikeita aikoja
rannikolla, jossa enemmän kuin puolet kuoli tauteihin. 200:sta
matkalle lähteneestä seikkailijasta lopulta ainoastaan nelisenkymmentä
pelastui Jamaican ja Haitin kautta Espanjaan. Seuraavana vuonna Ojeda
siitä huolimatta oli uudelleen liikkeellä, mutta tästä, v. 1505
tehdystä retkestä, ei sen tarkemmin tiedetä. Myöhemmin kerromme hänen
viimeisestä siirtokuntayrityksestään Venezuelan rannikolla.



Portugalilaiset Brasiliassa.


Keväällä v. 1500 joutui Cabralin johtama portugalilainen laivasto
Brasilian rannikolle matkalla Intiaan Cabral ei tiennyt Pinzonien
löydöistä, vaan luuli tulleensa tuntemattomaan saareen; hän otti sen
Portugalin omaisuudeksi. Lissabonissa päätettiin, että saari oli
erinomainen asemapaikaksi Intian matkalla ja lähetettiin viipymättä
laivoja siirtokuntaa perustamaan ja linnaa rakentamaan. Tämän laivueen
mukana lienee ollut Amerigo Vespucci, joka oli taitava määräämään
paikkain maantieteellisen aseman kvadrantilla ja sen vuoksi oli
saanut Portugalin kuninkaalta kutsumuksen Lissaboniin. Retkikunta
purjehti otaksutun saaren rantoja eteläänpäin luultavasti aina Rio
Janeiron lahteen saakka ja huomasi, että se oli samaa suurta maanosa,
jonka rantoja Espanjalaiset olivat pohjoisemmassa tutkineet. Oman
vakuutuksensa mukaan Vespucci sitten sai retkikunnan johdon käsiinsä ja
kuljetti laivastoa vielä paljon kauemmaksi etelää kohti, kunnes tultiin
asumattomalle kalliorannalle, joka oli noin 50:llä asteella eteläistä
leveyttä. Se olisi siis vastannut joko Patagonian rantaa tai Tulimaata.
Mutta näitä tietoja epäillään, koska niille ei ole muuta vahvistusta
kuin Vespuccin oma kertomus.

Myöhemmin Vespucci sai johdettavakseen melkoisen retkikunnan, jonka
piti hänen suunnitelmansa mukaisesti purjehtia lounaistietä Intiaan,
tehdä siis sama matka kuin Magalhães 16 vuotta myöhemmin. Vespucci
lähti matkaan kesäkuussa 1503, mutta haaksirikkojen ja kaikenlaisten
vastusten ja rettelöiden vuoksi oli menestys huono. Vespuccin täytyi
tyytyä siihen, että hän Brasilian rannikolle perusti siirtokunnan,
nykyisen Bahian, ja toi Portugaliin palatessaan punapuuta. Sen kautta
hän menetti Portugalissa suosionsa ja siirtyi takaisin Espanjaan. V.
1505 hän Sevillassa tapasi murtuneen Columbuksen. »Vespucci miellytti
minua suuresti», kirjotti amiraali. »Hänellekin, kunnianarvoiselle
miehelle, onni on ollut epäsuotuisa, niinkuin niin monelle muullekin.
Hänkään ei ole palveluksistaan saanut vastaavaa palkkaa.» Kuningas
Ferdinand kuitenkin käytti hyväkseen Vespuccin tietoja ja kokemusta,
antoi hänelle lahjan ja myöhemmin vakinaisen toimenkin. Hänestä tuli
Espanjan valtameriluotsien päällikkö, joka tutki heidän tietojaan ja
antoi todistukset heidän taidostaan. Sitä paitsi hän toimi karttain
laatijana.



Amerikan nimi.


Amerigo Vespucci oli uuttera kirjeiden kirjottaja ja kuvasi sattuvasti
Etelä-Amerikan kansanelämää. Hänen kirjotuksiaan luettiin tavattoman
laajalti, ne kun olivat ensimäinen yritys luoda yhteiskuvaa Uudesta
maailmasta. V. 1507 julkaistiin hänen matkakirjeensä yhdessä
niteessä ja niitä meni kaupaksi monta painosta, vaikka ne olivatkin
latinankieliset. Kirjan nimi oli »Quatuor Navigationes», s.o. neljä
merimatkaa. Sen kautta Vespuccin löytämät taikka oikeammin näkemät
maat — suurin osa niistä oli jo ennen löydetty — tulivat paljon
laajemmalti tunnetuiksi kuin Columbuksen löytämät, sillä Columbus
antoi hyvin vähän tietoja matkainsa tuloksista. Vespucci ensimäiseksi
puhui Uuden maailman manteresta, s.o. Etelä-Amerikasta, ja yleisössä
vakaantui se käsitys, että Amerigo Vespucci olikin löytänyt varsinaisen
uuden maanosan, Columbus vain muutamia saaria merestä. Ja sen kautta
etäämpänä, jossa vähemmän osattiin arvostella, kuinka asian laita
oikeastaan oli, pidettiin luonnollisena asiana, että uusi maanosa
saisi Amerigon nimen. Sen ehdotti Martin Waltzemüller (Hylacomylus)
Ptolemaioksen maantieteen korjatussa painoksessa, jonka hän julkaisi.
Tätä etäistä ihailijaa, joka eli koulunopettajana pienessä kaupungissa
Lothringissa, on Amerikan kiittäminen siitä, ettei sen nimeksi tullut
»Columbia». Myöhemmin on erehdystä sikäli korjattu, että Amerikan
varsinaista löytäjää on muissa nimissä muistettu. Amerikan nimeä
aljettiin käyttää ensiksi Saksassa ja Itävallassa, sitten sen tapaamme
Englannissa. Aluksi se tarkotti vain Etelä-Amerikkaa, mutta laajeni
sitten koko Uudelle maailmalle. Yleistä pätevyyttä se ei kuitenkaan
saavuttanut kuin paljon myöhemmin. Vielä kuudellatoista vuosisadalla
Etelä-Amerikkaa jotenkin yleiseen sanottiin joko »Peruanaksi» tai
»Brasiliaksi». Espanjan hallitus sitä sanoi Intiaksi. Muutoin Amerigo
Vespucci tuskin sai itse tietää, mikä kunnia hänelle tapahtui. Amerikan
nimeä ei kuitenkaan hyväksytty aivan vastalauseetta. Piispa Las Casas
ehdotti, että Uusi maailma nimitettäisiin löytäjänsä mukaan Columbaksi,
mutta ehdotus ei liene tullut niin yleiseen tunnetuksi, että se olisi
voittanut Amerikka nimen.



Las Casas, intianien suojelija.


Columbuksella oli mitä parhaat aikeet Läns-Intian alkuasukkaita
kohtaan, mutta olot muodostuivat ylivoimaisiksi. Kun uusista maista
ei saatukaan niin helposti rikkauksia, kuin oli kuviteltu, niin hän
ei muuta keinoa keksinyt, kuin ruveta Portugalilaisten esimerkkiä
noudattaen myymään orjia. Hän aikoi aluksi ryöstää ainoastaan ilkeitä
Karibeja, mutta ei kauaa kulunut, ennenkuin otettiin keitä vain
saatiin. Espanjan hallitus ei tätä menetelmää alussa hyväksynyt, mutta
sen kiellot eivät auttaneet. Varsinkin sitten kun Ovando pääsi Haitissa
hallitsemaan ja vallitsemaan, ruvettiin maanasukkaita kohtelemaan niin
petomaisen julmasti, että viidessätoista vuodessa yhdestä miljoonasta
oli jäljellä vain kuusikymmentätuhatta, ja kun oli kulunut vielä
seitsemän vuotta, niin oli jäänyt neljätoistatuhatta. Sokea ahneus
tukahutti kopeista vallottajista kaiken inhimillisen tunteen; yhden
kultaunssin vuoksi oltiin valmiit milloin hyvänsä uhraamaan maanasukas
ja lopulta heitä teurastettiin, revittiin ja poltettiin huvin vuoksi.

Oli kuitenkin niitäkin, joita säälitti intianien kurja kohtalo ja
jotka voimainsa takaa koettivat sitä auttaa. Ikimuistettavan nimen on
näiden jalojen harrastustensa vuoksi ansainnut piispa Bartolomé de
Las Casas (1474—1556), »intianien apostoli». Hänen isänsä oli ollut
mukana Columbuksen toisella retkellä. Las Casas pääsi itsekin mukaan
kolmannelle v. 1498. V. 1502 hän lähti Haitiin Ovandon kanssa ja
vihittiin siellä v. 1510 papiksi, ollen ensimäinen Amerikassa vihitty
pappi. V. 1511 hän siirtyi Velasquezin mukana Cubaan ja oli v. 1513 tai
1514 läsnä Caonaon kamalassa intianiteurastuksessa, jota hän turhaan
koetti saada estetyksi. Pian sen jälkeen hän ystävänsä Rentieran kanssa
sai Zaguan luota suuren intianikylän »repartimientokseen» (osuudekseen)
ja koetti sitten samoin kuin hänen muutkin maanmiehensä rikastua
parhaan taitonsa mukaan, hoitaen papin tehtäviä vain sivutoimena. Mutta
hän sai näin kokemusta, tuli vakuutetuksi repartimiento-järjestelmän
vääryydestä, alkoi saarnata sitä vastaan ja laski vapaiksi omat
orjansa. Hän matkusti Espanjaan puhumaan intianien puolesta ja seuraus
hänen valituksistaan oli, että kardinali Jimenes v. 1516 lähetti
Länsi-Intiaan kuninkaallisen komissionin asiaa tutkimaan. Las Casas sai
arvonimellä »intianien suojelija» valvoa komissionin töitä ja olla sen
neuvonantajana. Mutta komissioni osotti niin suurta leväperäisyyttä
tehtävässään, että Las Casas seuraavana vuonna uudelleen matkusti
Espanjaan ja ehdotti, että intianeille annettaisiin täydelleen takaisin
vapaus. Sen sijaan piti uudisasukkailla olla oikeus tuoda Cubaan
neekeriorjia. Siten alkoi neekerien tuonti Länsi-Intiaan. Mutta sekään
ei pelastanut intianeja; se oli vain uusi epäkohta edellisten lisäksi.
Las Casas sen vielä eläissään sai nähdä ja katui sitten katkerasti, kun
hän ei ollut käsittänyt sitä, että neekereillä on sama oikeus vapauteen
kuin Uuden maailman alkuasukkaillakin.

Las Casas ei elinaikanaan hyljännyt sorrettujen intianien asiaa. Hän
kävi myöhemmin Mexicossa ja Keski-Amerikassa ja oli avullisena näitten
maitten kristinuskoon käännyttämisessä. V. 1543 hänet nimitettiin
Mexicon Chiapaan piispaksi. Hän oli saanut Espanjan hallituksen
säätämään lakeja intianien suojaksi, mutta näiden harrastusten vuoksi
hän joutui omain maanmiestensä puolelta niin kiivaan vastustelun ja
häväistyksen alaiseksi, että hän v. 1547 luopui piispan toimesta
ja palasi Espanjaan. Siellä hän saattoi paremmalla menestyksellä
vaikuttaa alkuasukkaitten hyväksi ja sekä Kaarle V että Filip II
kallistivat korvansa hänen ihmisystävällisille ehdotuksilleen. Mutta
Espanjan hallituskin oli voimaton hillitsemään alamaisiensa kamalaa
ihmishävitystä Uudessa maailmassa. Las Casas kirjotti Länsi-Intian
historian, joka vasta 1875 painettiin, ja useita kirjotuksia intianien
vapauden puolesta. Eräs niistä on nimeltään: »Lyhyin selonteko
läntisten intianien hävityksestä»; se nimite puhuu niteitä.

Olemme kertoneet, kuinka Haitin väestö hävitettiin. Ovando sai
kuningas Ferdinandilta luvan tuoda sijaan väkeä Bahama-saarilta,
joiden asukkaista Columbus oli kuningasparikunnalle lausunut eräässä
kirjeessään: »Tämä maa on kaikkia muita maita upeampi yhtä paljon
kuin päivä yötä loistavampi; alkuasukkaat rakastavat lähimmäistään
kuin itseään; heidän keskustelunsa on lempeintä, mitä saattaa
ajatella; heidän kasvonsa aina hymyilevät; ja he ovat niin lempeitä
ja rakkaita, että minä vakuutan Teidän Korkeudellenne maailmassa ei
olevan parempaa kansaa». Tämäkin kansa hävitettiin sukupuuttoon.
Vainajain kunnioittaminen ja rakkaudella muisteleminen oli, niin
sanottiin. Bahamalaisten luonnepiirre. Espanjalaiset käyttivät sitä
syöttinä, luvaten viedä heidät laivoillaan taivaallisille rannoille,
joilla heidän omaisensa paraillaan olivat. Noin 40,000 henkeä vietiin
Espanjolan kultakaivoksiin nääntymään. Bahama-saarista, joilla tosiaan
valkoisien saapuessa vallitsi paratiisimaiset olot, tuli sittemmin
Länsi-Intian kaikkein pahin rosvopesä.

V:n 1550:n vaiheilla oli Cuban Cibuneyt, jotka kuuluivat toiseen
rotuun kuin Haitin, Jamaican ja Portoricon Arawakit, hävitetty
sukupuuttoon. Samoin kävi Jamaican, jonka suopean ystävällisen kansan
Don Pedro d’ Esquivel. Columbuksen pojan Diegon lähettämänä saaria
valtaamaan, yhtä julmasti hävitti sukupuuttoon. Ihana Jamaica jaettiin
kahdeksan espanjalaisen perheen kesken. Intianit hävitettyään nämä
toivat orjia vain omiksi tarpeikseen, niin että saarella, jonka
väkiluku nykyisin lähentelee miljoonaa, v. 1655, Englantilaisten
vallottaessa sen, asui vain 3000 henkeä, valkoisia ja neekeriorjia.
Urhoollisemmin puolustivat Portoricon asukkaat, Borinquenjot, itseään.
He saivat taistelussa apua Vähien Antillien Karibeilta ja uhkasivat jo
hävittää saaren Espanjalaiset sukupuuttoon. Mutta kun englantilaiset
ja ranskalaiset merirosvot kukistivat naapurisaarien Karibit, niin
eivät Borinquenjot kauempaa jaksaneet puoliaan pitää, vaan joutuivat
saman surkean kohtalon alaisiksi kuin Länsi-Intian muittenkin saarien
kansat. Neekerejä tuotiin yhä enemmän, ja vuosisatoja eteenpäinkin tämä
saaristo sitten oli ilmetty helvetti maan päällä, huolimatta siitä,
kuinka isännät ainaisissa sodissa vaihtelivat. Kun vapautus vihdoin
tuli, niin oli Haitissa ja Jamaicassa melkein puhdas neekeriväestö,
Cubassa ja Portoricossa sekä Vähillä Antilleilla suureksi osaksi.
Kauimmin olivat Vähillä Antilleilla Karibit puoliaan pitäneet.

Ennenkuin jatkamme Etelä- ja Keski-Amerikan löytöjen historiaa, tulee
meidän palata Portugalilaisten meriretkiin. Columbuksen suuri löytö
vihdoinkin kiihotti Portugalia lähettämään laivaston sille tielle,
jonka Bartholomeu Diaz oli löytänyt. Se pääsi matkansa päämäärään,
ja Portugalilaiset saattoivat anastaa Intian kaupan, ennenkuin
Espanjalaiset lännen kautta sinne ennättivät. Toiseen yhteyteen taas
jätämme ne retket, jotka eräästä pohjoisemmasta maasta, Englannista,
tehtiin Pohjois-Amerikkaan heti sen jälkeen, kun sanoma Columbuksen
onnellisesta paluusta ensimäiseltä matkaltaan oli tullut tunnetuksi.
Bartolomeo Colombon esityksiä muistellen Englannin kuningas antoi
laivoja venezialaiselle Giovanni Cabbotolle, joka v. 1497 löysi
nykyisen Breton saaren, Uuden Skotlannin pohjoisosan, siis arvatenkin
samat seudut, joihin pohjanmiehet olivat puoltatuhatta vuotta
aikaisemmin koettaneet perustaa siirtokunnan.



PORTUGALILAISET ITÄ-INTIASSA.



Vasco da Gaman retki Etu-Intiaan.


Kun Bartholomeu Diaz oli v. 1488 löytänyt Afrikan eteläkärjen
ja toiselta puolen Covilhamin tiedustelujen kautta Intiassa ja
Itä-Afrikassa [»Maant. ja löytör.» I, s. 427] oli saatu tietää,
että Afrikan itäranta juoksi herkeämättä eteläänpäin, niin oli
todennäköisyyden mukaan meritie Intiaan selvitetty. Se oli kuitenkin
huomattu niin pitkäksi ja vaivalloiseksi, ettei Portugalilla seuraavina
vuosina ollut varoja eikä halua lähettää laivastoa tätä reittiä perille
purjehtimaan, sillä selvää oli, että sitä varten tarvittiin melkoisia
voimia, jos mieli turvallisesti liikkua Intian paljon kuljetuilla
vesillä.

Amerikan löytö antoi uutta virikettä Portugalilaisten toimille,
vaikka paavin maanjako, josta olemme ennen maininneet, jossain määrin
turvasikin heitä Espanjan kilpailulta. Kun kartat olivat puutteelliset,
niin oli kuitenkin pelättävää, että Espanjalaiset ehkä voisivat anastaa
ainakin Molukit, joista kalleimmat mausteet tulivat, sillä heidän
tiensä valtameren poikki näytti olevan paljon lyhempi. Portugalissakaan
ei nimittäin voitu muuta luulla, kuin että Columbus todella oli
saapunut Aasian itärannalle.

Hallitsijanvaihdos kuitenkin yhä viivytti aikomuksen toteuttamista.
Kuningas Juhana valmisteli retkikuntaa, mutta kuoli kesken puuhiaan
v. 1495. Hänen seuraajansa, nuori kuningas Manuel, jolle jälkimaailma
on antanut Suuren nimen, koska Portugal hänen aikanaan suoritti
mainehikkaimman osansa maailmanhistoriaa, ei aluksi saanut kannatusta
neuvonantajiltaan, ja retkikunnan lähettäminen sen vuoksi viivästyi,
kuninkaan rohkeasta yrittelijäisyydestä huolimatta. Vasta v. 1497
ryhdyttiin täydellä todella varustuksiin. Niitä johti itse kokenut
Bartholomeu Diaz, jolle ei kuitenkaan uskottu retken johtoa. Vasco da
Gaman tehtäväksi annettiin Portugalin lipun ja onnen vieminen Intian
vesille.



Retkikunnan varustaminen.


Retkikuntaan kuului ainoastaan neljä laivaa, joista suurin oli noin
120 toimin vetoinen, eräs toinen 100 tonnin vetoinen ja molemmat
muut vielä pienempiä. Ei kuitenkaan ole luultavaa, että nämä mitat
vastaavat nykyisiä; hyvällä syyllä päätellään, että Gaman samoin kuin
Columbuksenkin laivat kuitenkin olivat ainakin toista vertaa suuremmat.
Laivat olivat kaikki niin saman mallisia kuin suinkin voidakseen
tarpeen tullen käyttää toistensa varustuksia. Kuninkaan käskystä niihin
annettiin kahdenkertaiset köydet ja purjeet, ja runsaasti ampuma-aseita
ja -varoja, kaikenlaisia ruokavaroja ja kauppatavaroita, ja jokaiseen
laivaan pieni laivarohtola. Pappi tietysti seurasi mukana, sillä
pappi oli siihen aikaan tärkeämpi kuin lääkäri. Sitä paitsi otettiin
kuninkaan käskystä mukaan runsaasti kaikenlaista kauppatavaraa,
mitä maassa valmistettiin, kulta- ja hopeakirjaisia vaatteita,
kaikenlaatuisia ja -värisiä verkoja, jalokiviä, rannerenkaita, käätyjä,
kullattuja hopeakannuja, kirjailtuja väkipuukkoja, miekkoja, tikareita,
sekä koruttomia että kirjailtuja ja kullalla ja hopealla huoliteltuja.
Vielä otettiin korukilpiä ja keihäitä, jotka sopisivat lahjoiksi
hallitsijoille ja ruhtinaille, ja näytteeksi joka lajia maustimia.
Otettiin myös rahaksi leimattua kultaa ja hopeaa. Kuningas käski ostaa
orjia, jotka taitaisivat itämaitten kieliä ja voisivat tulkita niitä
Portugalilaisille. Kaikkia tarpeita varustettiin runsaasti ja sittenkin
kahdenkertainen määrä.

Suurella huolella siis hankittiin matkaan Vasco da Gaman retkikunta.
Retken johtaja, joka silloin oli 37 vuoden ikäinen, oli kotoisin
Etelä-Portugalista ja kuului vanhaan ylimyssukuun. Nuorempana hän
oli saavuttanut mainetta sodassa Castiliaa vastaan, myöhemmin
rohkeana purjehtijana. Miehistöä oli laivoilla kaikkiaan parinsadan
vaiheille. Retkikunnan johtaja sai suosituskirjeitä sekä tarumaiselle
»pappikuninkaalle Juhanalle», että Aasian kuninkaille. Lähtöpäivänä
kuningas Manuel ylimyksineen, matkalle lähtevien ja Lissabonin
etevimpien henkilöitten keralla, kokoontui juhlalliseen messuun, joka
vietettiin tuomiokirkossa Tajon pohjoisella rannalla. Vasco da Gama
veljensä Paulon ja kaikkien kapteenien kanssa lankesi polvilleen,
rukoillen voimia ja kykyä kuninkaan käskyjen täyttämiseen, hänen
valtansa ja valtakuntansa laajentamiseen ja kristinuskon levittämiseen
etäisiin maihin. Heinäkuussa v. 1497 pieni laivasto lähti matkaan
Lissabonin satamasta. Bartholomeu Diaz saattoi sitä Guinean rannalle
saakka.



Myrskyissä Afrikan länsirannalla.


Hyvin sujui matkan alkupuoli. Guinean rannikolta oikaistiin suoraan
meren poikki Hyvän toivon nientä kohti. Siihen saakka oli luuli
ollut myötäinen, sama koillispasaadi, joka oli Columbuksen niin
suosiollisesti kuljettanut Länsi-Intiaan, mutta Guinean rannikolta
matkaa jatkettaissa tultiin ensinnä päiväntasaajan tyventöihin ja
sitten lounaispasaadin alueelle, jolla vallitsi vastatuuli aina
Afrikan eteläkärkeen saakka, samoin kuin vastainen merivirtakin. Sen
ajan alukset olivat verraten kömpelöitä luovimaan ja tämän taipaleen
voittaminen sen vuoksi kysyi Gamankin laivoilta paljon aikaa ja työtä.

Tuulet olivat sangen kovia, kertoo Correa, joka tästä matkasta on
paraan kertomuksen kirjottanut, ja merellä kävi kammottavat laineet.
Laivaväki sai olla uupumatta työssä ja rasittui ylenmäärin. Kun oli
kuukausi purjehdittu etelään päin, niin käännyttiin Afrikan rantaa
kohti. Se tavattiin, mutta vielä oltiin pitkän matkan päässä Hyvän
toivon niemestä. Suunnattiin sen vuoksi uudelleen aavalle merelle ja
jatkettiin matkaa, vaikka suurin osa miehistöstä jo olisi mieluummin
palannut takaisin. Vasta kun oli toinen kuukausi, ehkä enemmänkin
purjehdittu, voitiin laskea Hyvän toivon niemen ohi. Gama oli itse
uupumatta työssä, suomatta itselleen unta tai lepoa. Päivät yhä
lyhenivät, sillä saavuttiin eteläisen pallonpuoliskon talveen.
Portugalilaisten mielestä näytti vallitsevan melkein ainainen yö.
Merimiehet olivat niin huonoina taudeista ja pelosta, että tuskin
kykenivät enää ateriaansa valmistamaan. He nurkuivat ja vaativat,
että oli käännyttävä takaisin. Mutta Vasco da Gama oli tuima mies, ja
vaikka miehistö oli vilusta jähmettyä kylmissä rankkasateissa, niin hän
vannoi ei palaavansa taipaleelta, tuli mikä tahansa. Helenan lahdessa,
joka on Hyvän toivon niemestä jonkun verran pohjoiseen, hyljättiin
neljäs laiva, joka oli muonalaiva, sytytettiin palamaan ja sen miehistö
jaettiin muihin laivoihin. Astrolabilla määrättiin paikan leveyspiiri,
mikäli se keikkuvassa laivassa oli mahdollista.

Monta päivää kestävässä myrskyssä purjehdittiin vihdoinkin Hyvän
toivon niemen ympäri. Matka oli siitä edelleenkin sangen myrskyinen,
aallot huuhtoivat kannen yli ja laivat alkoivat yhä enemmän vuotaa.
Lepoa ei ollut yöllä, ei päivällä, ei ruumiillista eikä henkistä.
Mutta Gama vannoi pyhät valat, ettei kääntyisi takaisin, ennenkuin oli
Intiassa käyty. Miehistön kesken mieliala kiihtyi niin epätoivoiseksi,
että tehtiin häntä vastaan salaliitto. Mutta erään laivapojan kautta
tuli salaliitto ylikapteenin tietoon, hän antoi vangita johtajat ja
sanotaan hänen raivoissaan heittäneen kaikki laivakirjansa mereen,
etteivät kapinoitsijat osaisi takaisin, jos muutoin kapinahankkeessaan
onnistuisivatkin. Kapteenit ja luotsit pysyivät johtajalleen
uskollisina.



Afrikan itärannalla.


Vasta tammikuun alussa v. 1498 laskettiin maihin, itärannalla,
korjattiin laivain kärsimiä vaurioita ja otettiin juomavettä, sillä
ainaisissa myrskyissä oli monta astiaa mennyt rikki ja vesi oli
vuotanut pois. Maanasukkaat olivat ystävällisiä ja paikka sen vuoksi
nimitettiin »Hyvän rauhan vedeksi». Oli jo purjehdittu Delagoa lahden
ohi ja lähestyttiin uudelleen kuumaa vyöhykettä. Cap Corrienteen luona
kohtasi laivuetta Mosambikin merivirta, joka tällä rannikolla on
erittäin vuolas, ja monta päivää se piteli purjehtijoita, ennenkuin
he pääsivät niemen ohi. Välttääkseen vaaralliset rantariutat laivat
laskivat etäämmätse ja siten kulkivat sen mutkan ohi, jossa Sofala on.
Ne saapuivat suurella vaivalla Sambesin suistamoon. Tämä mahtava joki
sai nimekseen »Hyvien enteitten joki», sillä siellä ensiksi tavattiin
vaaleampi-ihoisia ihmisiä, jotka osasivat puhua arabian kieltä ja
kertoivat merellä siitä pohjoiseen päin purjehtivan paljon laivoja.
Oli siis saavuttu arabialaisen kauppaliikkeen etelärajoille ja voitiin
hyvällä syyllä otaksua, että suurimmat vaikeudet oli voitettu.

Gama viipyi Sambesin suistamossa kokonaisen kuukauden korjatakseen
laivojaan ja suodakseen miehistölle lepoa ja aikaa parantua
keripukista, joka oli alkanut tehdä tuhojaan. Rannalle vietiin
samanlainen vaakunapatsas, joita edellisetkin löytöretkeilijät olivat
pystyttäneet Afrikan rannoille. Sitten lähdettiin uudelleen merelle
ja saavuttiin Mosambikiin. Siellä tavattiin ensimäiset arabialaiset
alukset, »sambukkeja», joissa oli arabialaispukuista väkeä; nämä
tiedustelivat Portugalilaisten matkan määrää. Gama vastasi olevansa
matkalla Intiaan Portugalin kuninkaan toimesta ja pyysi heiltä luotseja.



Mosambik.


Alussa seurustelu näytti vakautuvan rauhalliseksi. Mosambik, jonka
päällikkö oli Kiloan arabialaisen ruhtinaan alamainen, oli varttunut
vilkkaaksi kauppapaikaksi. Vaihtotavaroillaan sikäläiset arabit ostivat
neekereiltä kultaa, norsunluuta, vahaa ynnä muita maan tuotteita.
Mosambikista tavallisesti purjehdittiin meren poikki Madagaskariin.
Gama lähetti sheikille lahjoja, jonka jälkeen tämä saapui hänen
laivaansa, puettuna laajapoimuiseen värikkääseen pukuun, päässään
mahtava kirjava silkkiturbaani. Portugalilaisten mielestä näiden
maurien ihoväri oli hyvin tumma. Sheikki katseli tarkkaan laivat,
jotka olivat aivan uutta, ei ennen nähtyä mallia. Vasco da Gama
hänelle ilmotti, että ne olivat kristikunnan mahtavimman kuninkaan
lähettämät, ja että he, pari vuotta merellä harhailtuaan, nyt olivat
matkalla Maustesaarille ja tarvitsivat luotseja. Maihin palattuaan
sheikki lähetti Gamalle ruokavaroja. jonka jälkeen saapui vieraiksi
kolme abessinialaista, joitten kanssa ei kuitenkaan voitu keskustella
tulkin puutteessa. Hyödyllisempi tuttavuus oli Davané niminen mauri,
jolta Gama sai paljon arvokkaita tietoja näistä vähän tunnetuista
seuduista. Mutta hyvät suhteet Arabialaisiin pian turmeltuivat. Nämä
nimittäin alkoivat tulokkaita epäillä ja pelätä, että he kilpailunsa
kautta pilaisivat kaupan. Heti ensimäisessä satamassa, jossa
Portugalilaiset tapasivat Arabeja, nämä siis älysivät Gaman retkestä
uhkaavan vaaran ja päättivät tuhota hänet miehineen päivineen. Sheikki
kuitenkin tekeytyi edelleenkin ystävälliseksi, antoi luotsit ja kutsui
Gaman maihin vieraakseen. Yllämainitun Davanén varotuksesta Gama
ei kuitenkaan kutsumusta noudattanut. Hän vain pyysi, että hänelle
maalla osotettaisiin sovelias paikka, josta laivaveneet voisivat
noutaa vettä. Sillä aikaa kun osa Portugalilaisista oli maissa vettä
ottamassa, aikoivat Arabialaiset aluksineen tehdä hyökkäyksen Gaman
laivastoa vastaan. Mutta Portugalilaisten valppaus ja heidän aseittensa
etevämmyys teki juonen tyhjäksi. Gama varusti vesiveneihin sekä tykkejä
että aseellista väkeä ja lähetti ne maihin yöllä, vuoksiveden ollessa
korkeimmillaan. Arabialainen luotsi johti veneitä kaiken yötä harhaan,
toivoen aamulla, luodeveden tullessa, voivansa ajaa ne karille. Mutta
Portugalilaisten johtaja ajoissa huomasi vaaran, antoi kääntää veneet
ja aikoi hirttää luotsin mastoon varottavaksi esimerkiksi. Luotsi
kuitenkin pääsi hyppäämään mereen ja pelastui maihin. Kun veneet
häntä takaa ajaessaan joutuivat lähelle maata, niin aljettiin sieltä
väjytyksestä ampua nuolia ja heittää kiviä, ja veneet silloin, Gamalta
merkin saatuaan, palasivat takaisin. Sheikki, huomatessaan juonensa
tulleen ilmi, lähetti Gaman luo anteeksi pyytämään ja antoi toiset muka
paremmat luotsit.

Vasco da Gamalla oli laivoissaan useita pahantekijöitä, joita oli
hänelle annettu mukaan maihin vietäviksi vaarallisille paikoille.
Oli semmoinen tapa, että jos he menestyksellä suorittivat jonkun
hengenvaarallisen tehtävän, niin he siitä hyvästä saivat rangaistuksen
anteeksi. Eräs Machado niminen mies sai nyt toimekseen viedä sheikille
sen sanoman, että hänen rehellisyyttään epäiltiin ja että kaikki
yhteys hänen kanssaan sen vuoksi keskeytettiin. Machado onnellisesti
suoritti tämän asian ja kulki sitten kaikenlaisia seikkailuita kokien
maitse Kiloaan ja Mombasaan ja sieltä vihdoin Intiaan. Pystytettyään
Mosambikin luo vaakunapatsaan maan valtauksen merkiksi Gama lähti
uudelleen merelle. Davané seurasi mukana; hän oli alkanut oppia
portugalin kieltä, niin että häneltä saatiin paljon arvokkaita tietoja
Intian meren kauppaoloista. Mutta tuskin oltiin jälleen matkalla, kun
huomattiin mosambikilaisen luotsin ohjanneen laivat karien keskelle.
Petos ajoissa keksittiin ja luotsi ruoskittiin. Portugalilaiset olivat
olleet liian ovelat luottaakseen vain häneen ja pelastuivat vaarasta.
Rannikkoa seuraillen purjehdittiin sitten edelleen Kiloaan päin, jota
oli sanottu suureksi kauppapaikaksi. Huhun mukaan piti sinne joskus
saapua kristittyjä armenialaisiakin.



Mombasassa.


Mutta vastaiset tuulet estivät laivastoa pääsemästä Kiloaan. Vasco da
Gaman oma laiva, »San Rafael», ajautui hiekkasärkälle, mutta pelastui.
Sansibarin ohi purjehtien saavuttiin huhtikuun viimeisellä viikolla
Mombasaan. Sielläkin sheikki aluksi oli ystävällinen, mutta hänellä
oli kavaluus mielessään. Luultavasti hän oli Mosambikista saanut
varotuksen, että muukalaiset olivat merirosvoja. Kun Gama aikoi laskea
kaupungin satamaan, niin tuli sieltä vastaan paljon pieniä laivoja,
muka soitolla ja kaikenlaisilla kunnianosotuksilla saatellakseen
vieraita kaupunkiin. Mutta Portugalilaiset päästivät ainoastaan
kymmenen miestä kuhunkin laivaan, ja että joku salahanke oli aikeissa,
nähtiin näitten hädästä, kun he eräässä laivassa tapahtuneen pienen
hälytyksen johdosta oikopäätä hyppäsivät mereen. Yöllä kuutamossa
lähdettiin sen vuoksi kiiruumman kautta pois Mombasasta ja jatkettiin
mitä varovaisimmin purjehdusta, kun luotseihin ei luotettu. Pian
nähtiin merellä kaksi sambukkia, jotka olivat tulossa Mombasaan. Toinen
näistä pakotettiin palaamaan takaisin ja näyttämään edellä purjehtien
tietä Melindeen; arabialaisen laivan miehistö suurimmaksi osaksi
vietiin portugalilaisiin laivoihin. Kun oli kolme yötä ja kaksi päivää
purjehdittu, niin saavuttiin Melindeen, jossa portugalilaisen laivueen
osaksi vihdoinkin tuli ystävällinen vastaanotto.



Ystävällinen vastaanotto Melindessä.


Gama lähetti kokeeksi muutamia upseereitaan maihin Melinden sheikkiä
tervehtimään. Rannalle oli kokoontunut niin suunnattomasti väkeä, että
viranomaisten täytyi sauvoilla raivata vieraille tietä väkijoukon
läpi. Melinden sheikki otti kapteeni Coelhon ja hänen tulkkinsa
Davinén mitä ystävällisimmin vastaan, kysyi kaikenlaista heidän
matkastaan ja kotimaastaan ja lahjotti Coelholle lopuksi valkoiset
ja kirjavat silkkivaatteet ja kallisarvoisen sormuksen, saatellen
häntä sitten itse rantaan. Seuraavana päivänä hän ja Gama soudattivat
itsensä erääseen arabialaiseen alukseen tavatakseen toisensa
puolueettomalla alueella. Koko ranta, valkoisien talojen laa'at katot
ja kaupungin muurit olivat täynnään utelijalta, kun Vasco da Gama
veljensä keralla täydessä juhlapuvussa, laivain ampuessa kaikilla
tykeillään kunnialaukauksia, liputetuissa veneissä kulki sambukkiin.
jossa kohtauksen piti tapahtua. Melinde oli kilpailun vuoksi huonossa
sovussa rannikon muiden satamien kanssa, joihin Portugalilaiset
olivat ensin poikenneet, ja sen vuoksi otettiin vieraat siellä
hyvästi vastaan. Sheikki sai lahjaksi kallisarvoisen miekan, keihään
ja kilven, ja hyvässä ystävyydessä erottiin keskustelun päätyttyä.
Portugalilaisille osotettiin maalla paikka, jossa miehistö, joka oli
paljon sairaudesta ränstynyt Afrikan epäterveellisellä rannikolla, sai
virkistää voimiaan. Myöhemmin Gama kävi sheikin vieraana hänen omassa
linnassaan. Sheikki kertoi hänelle Kalikutin olevan Malabar-ranmkoila
maustekaupan keskustan ja lupasi antaa laivueelle luotettavan luotsin,
joka sen sinne johtaisi. Samalla hän neuvoi Portugalilaisia, ettei
heidän pitänyt tavaroista maksaa liian korkeita hintoja, jott'eivät
markkinat turmeltuisi. Sheikki sitten tuli ennen laivaston lähtöä
Gaman luo vastavierailulle ja »San Rafaelissa» hänen kunniakseen
pantiin toimeen juhlapidot. Kun Gama sitten hänen luvallaan oli
Melindeenkin pystyttänyt marmoripatsaan, niin lähdettiin taitavan
luotsin johdolla edelleen purjehtimaan, ohjaten suoraan meren poikki.
Matka sujui hyvin, vaikkei vielä ollutkaan lounaismonsuunin aika, ja
toukokuun puolivälissä, 22 päivää kestäneen purjehduksen jälkeen,
kohosi Etu-Intian ranta näkyviin. Matkalla da Gama luotsille näytti
suurta puista astrolabiaan ja metallikvadranttejaan, joilla hän
mittasi auringon ja tähtien korkeuden, mutta luotsi ei niitä kovinkaan
hämmästynyt, ne olivat hänelle tuttuja esineitä. Hän sanoi Punaisella
merellä käytettävän jotenkin samanlaisia, mutta itse hän sanoi
ohjaavansa eräitten tuttujen tähtien mukaan, joitten korkeuden hän
ristisauvalla (vrt. I, s.299) mittasi.



Tulo Intiaan.


Kananorin vuoret kohosivat aavan meren takaa vähitellen aalloista, ja
kun lähemmäksi tultiin, niin alkoivat näkyä samannimisen kaupungin
talot. Kalastajaveneitä tuli outoja laivoja lähemmältä katsomaan,
näitten omituinen rakenne ja miesten valkoinen iho herättivät suurta
ihmetystä. Mutta Gama ei jäänyt Kananoriin, vaan jatkoi matkaa pitkin
rantaa etelään päin, kunnes laivasto vihdoin 20 p. toukokuuta saapui
matkansa määrään, Kalikutin satamaan. Uutinen muukalaisten tulosta
levisi nopeaan, noidilta ja ennustajilta kysyttiin neuvoa, mitä heidän
ilmestymisensä mahtoi merkitä, sillä maanasukkaitten kesken kulki
tarina, että etäinen kuningas, jolla oli valkoisia alamaisia, kerran
anastaisi koko maan ja hallitsisi sitä, ja että hänen väkensä tuottaisi
paljon vahinkoa niille, jotka eivät olleet hänen ystäviään. Ennustajat
kuitenkin lohduttivat ihmisiä sillä tiedolla, ettei se aika ollut vielä
tullut.



Kalikut ja sen kauppa.


Etu-Intia oli siihen aikaan jakaantuneena moneen itsenäiseen
valtakuntaan. Niemen eteläpäästä alkoi Malabarin valtakunta, jonka
pääkaupunki Kalikut oli, ja se ulottui pohjoista kohti aina Kananoriin
saakka. Tätä kapeata maata, jota sisämaan puolella rajottivat rannikkoa
seuraavat Ghats vuoret, halliisi ruhtinas, jota sanottiin samudriniksi.
(Portugalilaiset väänsivät >anan samoriniksi.) Hän ei kuitenkaan
hallinnut välittömästi muuta kuin Kalikutia. Kananorin, Kotshinin ja
Kulamin vasalliruhtinaat olivat puoleksi itsenäisiä ja tottelivat vain
pakosta sammudrinia. Kalikutin mahti perustui laajaan kauppaan, etenkin
maustekauppaan, jonka kautta se oli neljännellätoista vuosisadalla
kohonnut Etu-Intian länsirannikon tärkeimmäksi kauppapaikaksi. Mutta
tämä kauppa oli etupäässä meren takaa tulleitten muhamedilaisten
kauppiaitten ja purjehtijain käsissä, joita Portugalilaiset sanoivat
yhteisellä nimellä maureiksi. Kalikutissa oli kaksi eri osaa.
Satamassa olivat maurilaisten kauppiaitten kiviset asuinrakennukset
ja tavarasuojat ja niitten ympärillä maanasukkaitten, käsityöläisten
ja työmiesten palmulehvillä katetut majat. Vähän kauempana oli
palmulehdossa samudrinin palatsi, ympärillään ylimysten huvilat.
Siellä asuivat sekä braamanat että sotilaskasti, nair, joka oli
erottautunut sataman kauppahälinästä, voidakseen säilyttää puhtaina
kastiennakkoluulonsa. Alemmat kastit sitä vastoin saivat toimeentulonsa
maurien kauppaliikkeestä, olivat heistä riippuvaisia ja pitivät heidän
puoltaan. Muhamedilaisten kauppaylimysten käsissä oli koko liike.
Heidän laivastonsa purjehtivat Punaiselta mereltä ja Persian lahdelta
Adenin ja Ormuzin kautta Intiaan ja veivät varsinkin Egyptin kautta
Intian tuotteita Välimeren maitten kristityille kansoille. Algerian
ja Tunesiankin maureja oli tässä kaupassa osallisina, ja tekivätpä
Juutalaisetkin tiheään matkoja Intian ja Etelä-Europan satamien
välillä. Huolimatta tästä vilkkaasta kaupasta, josta muhamedilaiset
hyötyivät suunnattomasti, vallitsi kristittyjen ja maurien välillä
vanhastaan katkera viha, joka ei suinkaan ollut laimentunut siitä,
että maurit oli hiljakkoin karkotettu Espanjasta ja Portugalista.
Intiassakin, samoin kuin Afrikan itärannalla, tämä vihollisuus
paikalla Portugalilaisten sinne saavuttua puhkesi ilmi. Uskonnollisen
katkeruuden ohella sitä lietsoi kauppakateus, sillä Portugalilaisten
tulo oli kuolettavan iskun uhka maurien vanhalle kauppamahdille.

Niinpä herättikin Portugalilaisten ilmestyminen Malabar-rannikolle
paikalla mitä suurinta kiihkoa maurilaisten kauppiaitten kesken. Tuskin
olivat Vasco da Gaman laivat ennättäneet käydä Kalikutin edustalle
ankkuriin, ennenkuin niiden luo souti kaksi Tunisin mauria, jotka
osasivat puhua italiaa ja espanjaa, ja nämä huutivat veneestään:
»Palatkaa takaisin helvettiin sen luo, joka teidät lähettikin!»
Semmoinen oli heti ensimäinen tervehdys. Tulokkaat näyttivät olevan
samudrinillekin vastenmielisiä, koska heidän ilmestymisensä uhkasi
häiritä rauhallista kauppaliikettä, johon hänen tulonsa suureksi osaksi
perustuivat. Mielellään hän sen vuoksi kallisti korvansa maurilaisten
kauppiaitten vaatimuksille ja Vasoo da Gama sai alun pitäen mitä
kieroimman vastaanoton. Sitä suurempi oli hänen ansionsa, että hän,
kiivasta luontoaan hilliten, osasi johtaa keskustelut suotuisaan
tulokseen, taitavasti välttää karit ja loistavasti ratkaista hänelle
uskotun vaikean tehtävän.



Vasco da Gama Kalikutissa.


Varsinainen kauppakausi oli Gaman tullessa ohi, kauppa-alukset olivat
jo kuukausi takaperin lähteneet Kalikutin satamasta. Sitä suurempaa
hämmästystä herättivät nämä oudot laivat, jotka tulivat niin oudolla
ajallakin ja olivat Intian vesillä aivan tuntematonta mallia. Peläten
rannikon suuria hyökyjä oli Gama laivoineen käynyt ankkuriin vähän
etäämmäksi. Ensinnä saapui niiden luo pieniä kalastajaveneitä, joista
hopearahoilla ostettiin kaloja. Venemiehet purivat rahoja, nähdäkseen,
olivatko ne oikeita, ja toivat sitten kanoja, kookospähkinöitä ja
muita ruokatavaroita kaupan. Heiltä sai samudrin ensiksi kuulla, että
vieraat laivat tulivat Melindestä ja etteivät ne ilman hänen lupaansa
tahtoneet laskea maihin. Muutaman päivän kuluttua tuli laivoihin eräs
nair, jolla oli vain valkoinen vaate vyötäisillään, aseina pyöreä kilpi
ja paljas lyhyt miekka. Hänen kanssaan lähti toinen Melinden luotseista
maihin kertomaan samudrinille portugalilaisen laivaston aikeista
samaan tapaan kuin Gama oli Melindessäkin kertonut. Nämä kolme laivaa
muka olivat vain osa paljon suuremmasta laivastosta, jonka myrsky oli
merellä hajottanut. Länsimaitten mahtavin kristitty kuningas oli ne
lähettänyt ostamaan pippuria ja muita mausteita ja rohtoja. Luotsin
keralla lähetettiin maihin eräs pahantekijäkin. Kun nämä olivat käyneet
samudrinin luona ja hyvin asiansa ajettuaan palanneet satamaan, niin
puhutteli heitä siellä itämaalaiseen pukuun puettu mies espanjaksi,
kehottaen heitä jäämään yöksi hänen vieraikseen. Tämä kesti-isäntä oli
kotoisin Sevillasta. Hän oli sotavankina ja orjana kulkenut monien
kohtaloitten kautta ja vihdoin kääntynyt muodon vuoksi islamin uskoon,
saadakseen vapaammin liikkua. Seuraavana päivänä hän tuli molempien
lähettiläitten keralla Gaman luo laivoihin ja varotti Gamaa maurien
juonista.

Gama ei sen vuoksi aluksi lähtenyt itse maihin, vaan lähetti Coelhon
pyytämään samudrinilta oikeutta vapaaseen kaupantekoon. Coelhon maihin
tullessa kokoontui rantaan paljon väkeä, osottamatta kuitenkaan
vihamielisyyttä. Mutta vasta seuraavana päivänä Coelho pääsi samudrinin
puheille, monien estelyitten jälkeen. Samudrin antoikin suotuisan
vastauksen ja suojeluksensa merkiksi palmunlehden, johon hänen
nimensä oli kirjotettu. Paikalla kun tämä suotuisa sanoma saapui
portugalilaisiin laivoihin, nostettiin siellä kaikki liput ja torvien
soidessa ja tykkien paukkuessa ne lähtivät satamaan. Coelho oli varman
esiintymisensä kautta voittanut Samudrinin neuvonantajat, jotka
olisivat mielellään viivytelleet ratkaisua. Hän ei sanonut palaavansa
laivoihin, ennenkun oli saanut suoran vastauksen kysymykseensä
samudrinin omasta suusta.

Gama varustautui sitten itse lähtemään samudrinin puheille, mutta
ennen mainitun castilialaisen neuvosta hän ei sitä tehnyt, ennenkun
oli saanut laivoihin pantiksi eteviä naireja, sotilaskastiin kuuluvia
ylimyksiä. Sitten vasta hän itse lähti maihin, edellä valkoisiin
ja punaisiin vaatteihin puetut torvensoittajat. Gama kannettiin
kantotuolissa palatsiin, jossa samudrin otti hänet vastaan juhlalliseen
puhutteluun. Samudrin, joka venyi divanilla, oli tummaihoinen,
yllään vyötäisistä polviin saakka ulottuva valkoinen puku. Yläruumis
oli paljas. Eräs hänen vaatekappaleistaan päättyi pitkään suippoon
liuskaan, josta riippui suurilla loistavilla rubineilla koristettuja
kultarenkaita. Vasemmassa käsivarressa, kyynärpään kohdalla, oli
kolmesta kultarenkaasta yhdistetty koriste, sekin täynnään jalokiviä,
niistä varsinkin keskimäinen suuri. Keskimäisestä jalokivestä riippui
noin sormen kokoinen timantti. Tummalla kaulallaan hänellä oli
helminauha, helmet pähkinän kokoisia. Kahdesti kierrettyään kaulan
ympäri tämän helminauha ulottui edessä rinnalle saakka ja sen päällä
oli hienot kultakäädyt, joista riippui sydämen muotoinen koriste. Tämä
koriste taas oli helmistä ja rubineista muodostettu ja sen keskellä oli
suuri smaragdi. Hiukset olivat pitkät ja sidotut solmuksi, helmillä
koristetut, ja korvista riippui kultaisia koristeita. Valtaistuimen
oikealla ja vasemmalla puolella oli paaseja upeissa vaatteissa ja
aseissa. Ylin braamana vähän väliä ojensi hallitsijalle beetelin
lehden, jota tämä hetken aikaa pureskeli, sylkäisten sen sitten paasin
ojentamaan kultaiseen astiaan.

Kun Gama oli samudrinia syvään kumartanut, niin tämä ojensi häntä
kohtaan oikean kätensä ja sormillaan kosketti Gaman oikeaa kättä, jonka
jälkeen Gama portugalin kielellä hänelle kertoi asiansa. Gaman tulkki
käänsi puheen arabian kielelle ja hovin tulkki maan kielelle, jotta
braamanat sen ymmärsivät; braamanat tulkitsivat puheen samudrinille.
Polvistuen Gama sitten antoi hallitsijalle kuningas Manuelin kirjeen,
suudeltuaan sitä ja kohotettuaan sen ensin silmäinsä eteen ja sitten
päänsä päälle. Samudrin otti kirjeen käteensä, painoi sitä kahden käden
rintaansa vastaan, avasi sen ja antoi sen rahastonhoitajalleen, jotta
tämä piti huolta sen kääntämisestä. Kuninkaan kirje sisälsi pyynnön,
että hänen alamaisensa saisivat ryhtyä rauhalliseen kaupantekoon
samudrinin maissa. Puhuttelu oli täten päättynyt ja Gama palasi torvien
soidessa kaupparantaan, jossa hän viipyi yötä. Pian sinne saapui
samudrinin vastaus, jossa tämä ilmaisi ilonsa Gaman käynnistä ja sanoi
maassaan olevan kanelia, ryytineilikoita, inkevääriä ja pippuria
ylellisesti ja myös helmiä ja jalokiviä. Mutta Portugalista hän halusi
saada kultaa, hopeaa, koralleja ja tulipunaa. Siten oli lupa kaupan
alkamiseen saatu.

Portugalilaisille osotettiin paikka, johon he saivat rakentaa
tavarahuoneensa. Kauppapainoista sovittiin ja tavarain hinta
määrättiin. Kultaa ja hopeaa ei otettu leimauksen arvosta, vaan painon
mukaan, ja hopean hinta huomattiin korkeammaksi kuin Portugalissa.
Paitsi jaloja metalleja tarjosi portugalilainen kaupanjohtaja
vaihtoesineiksi koralleja, elohopeaa ja kuparia. Ostetut rohdokset ja
mausteet soudettiin intialaisilla veneillä laivoihin. Portugalilaiset
iloitsivat, kun saivat mielestään ostaa niin halvalla; samudrinin
rahastonhoitaja taas ilmotti herralleen, että kristityt maksoivat
kahta vertaa paremmat hinnat kuin arabialaiset ja että heille kelpasi
semmoinenkin tavara, jonka arabialaiset olivat hylänneet. Maanasukkaat
sen huomatessaan alkoivat väärentää tavaroitaan ja tarjota kaupan
pilaantuneita tai sekotettuja mausteita. Portugalilainen kaupanjohtaja
tosin huomasi petoksen, mutta otti toistaiseksi vastaan huononkin
tavaran, jottei syntyisi heti alussa riitaa.

Mutta Portugalilaisten veneet pysyivät kaiken aikaa kauppapaikan
lähettyvillä, näköjään joutilaina, vaikka toden teolla joka hetki
valmiina taisteluun. Kun maurit huomasivat kaupan kääntyvän heille niin
epäedulliseksi, niin panettelivat he muukalaisia vakoojiksi, jotka
olivat tulleet maata katsomaan, voidakseen sen sitten asevoimalla
vallottaa. Oikeina kauppiaina he muka eivät olisi kehnosta tavarasta
maksaneet kahdenkertaista hintaa. Kauppiaat saivat puolelleen
kaupungin muhamedilaisen maaherran ja kauppaa aljettiin hänen
käskystään viivytellä, ehkä siinä toivossa, että voitaisiin pidättää
portugalilaista laivastoa, kunnes monsuuni kääntyisi ja arabialainen
kauppalaivasto saapuisi Punaiselta mereltä. Mutta Gama ilmotti
lähtevänsä ilman mausteita paluumatkalle, jos kauppaa viivytettäisiin,
sillä hänen velvollisuutensa oli ensi sijassa viedä hallitsijalleen
tieto matkan onnistumisesta. Maurit tästä säikähtivät. He arvelivat,
että jos hän pääsisi lähtemään, niin saapuisi samaa tietä monta
vertaa suurempi laivasto. Nähtävästi päätettiin sen vuoksi tuhota
Portugalilaiset. Samudrini kutsui amiraalin vielä kerran luokseen
ja lähetti kantotuolin satamaan häntä vastaanottamaan. Miten sitten
tapaukset oikein kehittyivät, siitä ei ole selvää kertomusta säilynyt;
todenmukaista on, että niitten kulku oli seuraava. Vasco da Gama,
uudelleen samudrinin luo tultuaan, puolusti itseänsä ensinnäkin sitä
parjausta vastaan, että Portugalilaiset muka olivat merirosvoja. Maurit
olivat, sanoi Gama, vanhastaan Portugalilaisten verivihollisia, eikä
ollut ihmettelemistä, että he nyt koettivat levittää panetteluita. Gama
kertoi, kuinka petollisesti he olivat häntä kohdelleet Mosambikissa
ja Mombasassa ja pyysi samudrinin suojelusta heitä vastaan sodan
välttämiseksi. Jos hänen laivuettaan kohtaisi tuho, niin ettei se
pääsisi palaamaan kotimaahan, niin lähettäisi Manuel kuningas uusia
laivastoja, kunnes saisi Intiasta varmoja tietoja. Samudrinin tulisi
siis pitää huolta siitä, ettei syntynyt riitaa, sillä Portugalilaiset
eivät aikoneet sietää väkivaltaa, kaikkein vähimmän maurien puolelta,
jotka he ovat niin usein voittaneet.

Samudrin oli jännityksellä kuunnellut Gaman puhetta ja käsitti
sen hehkuvasta varmuudesta, että hän tarkotti täyttä totta. Hän
kehotti Gamaa palaamaan laivoihinsa ja lupasi lähettää vastauksen
sinne. Mutta kaupungin maaherra, joka saattoi Gamaa ja hänen
seuruettaan satamaan, ottikin heidät matkalla kiinni, erotti Gaman
seuralaisistaan ja piti häntä monta päivää vankina sillä verukkeella,
että hän oli vastuunalainen hänen turvallisuudestaan. Hän toivoi,
että Portugalilaiset, tästä loukkauksesta suuttuneina, alkaisivat
taistelun, jossa sitten kaikki muukalaiset voitaisiin tuhota.
Gama pysyi kuitenkin levollisena. Maurit vaativat, että hänet oli
telotettava, mutta siihen ei maaherra uskaltanut suostua. Päin
vastoin Gama. jätettyään kaupanjohtajansa rannalle panttivangiksi,
sai palata laivoihinsa. Gama yritti myöhemmin salaa vapauttaa
kaupanjohtajansa vankeudesta, päästettyään sitä ennen maihin ne
intialaiset ylimykset, joita hänellä oli panttivankina, mutta yritys
ei onnistunut, koska vankia vartioitiin valppaasti. Syntyneessä
mellakassa Portugalilaisten kauppahuoneet ryöstettiin. Suuttuneena Gama
antoi vangita rannalta joukon kalastajia ja lähti sitten laivoineen
merelle. Miehensä menettäneiden vaimojen valituksista samudrin
vihdoin päästi vapaaksi kaupanjohtajan. Samalla hän lähetti Gamalle
sanoman, että hän tosin tahtoi olla Portugalilaisten ystävä, mutta
että hänen täytyi suojella muhamedilaisiakin, jotka vanhastaan olivat
hänen maassaan kauppaa tehneet. Gama nyt päästi pois suurimman osan
ryöstäneistään intialaisista, mutta uhkasi, että hän palatessaan
kostaisi häväistyksen. Osan kalastajista hän lupasi viedä Portugaliin
kertomaan kuninkaalle, minkälaista maata Kalikut oli, ja myös että he
palattuaan voisivat samudrinille ilmottaa, minkälainen maa Portugal
oli. Gama sitten lähti Kalikulista ja purjehti rantaa pitkin pohjoista
kohti. Vähän matkan päässä yritti joukko pieniä aluksia hyökätä hänen
laivainsa kimppuun, mutta muutamalla tykinlaukauksella ne karkotettiin.



Kananor.


Vasco da Gama sitten poikkesi Kananoriin. Tämän maan hallitsija, joka
oli saanut tarkat tiedot siitä, mitä Kalikutissa oli tapahtunut,
kehotti Gamaa tulemaan satamaan. Sitten saapui laivain luo veneitä,
jotka toivat puuta, viikunoita, kanoja ja kookospähkinöitä, kuivattua
kalaa ja muita ruokatavaroita, tarjoten nämä tavarat lahjaksi,
elleivät Portugalilaiset tahtoneet niitä ostaa. Mutta oli muka
satamasta mausteitakin saatavana ja paljon parempaa tavaraa kuin
Kalikutista. Portugalilaiset tämän hyvän sanoman kuultuaan lähettivät
maihin luettelon kaikista tavaroista, mitä he vielä tarvitsivat, ja
saivat sieltä kaikkea runsaasti, maksaen itsekin runsaalla mitalla,
koralleilla, punavärillä, elohopealla, kuparilla ja messinkivadeilla.
Sitten ruhtinas rantaan rakennetulla sillalla otti vastaan Gaman
ja hänen laivainsa komentajat, vaihtoi heidän kanssaan lahjoja ja
samudrinin puolesta vielä kerran valitti sitä, että heidän osakseen
oli Kalikutissa tullut niin vihamielinen vastaanotto. Pystytettyään
lähelle rantaa eräälle pienelle saarelle vaakunapatsaan Gama jatkoi
matkaa pohjoista kohti aina lähelle Goaa ja poikkesi sitten pieneen
saareen laivojaan korjaamaan ja vettä ottamaan, ennenkuin paluumatkalle
lähdettiin.



Salahyökkäys lähellä Goaa.


Kalastajat veivät Goaan tiedon Portugalilaisten olopaikasta ja
sikäläinen maaherra, joka hallitsi kaupunkia Bijapurin shahin nimessä,
päätti heidät tuhota, varsinkin kun hän kuuli Portugalilaisten vetäneen
maalle osan laivoistaan. Tämän ilkityön sai toimekseen Goan sataman
päällikkö, eräs Granadan vallotuksen jälkeen Espanjasta karkotettu
juutalainen, joka Turkin ja Arabian kautta oli tullut Intiaan. Mutta
intialaisten kalastajain kautta sai Gama tiedon salahankkeesta. Kun
siis mainittu juutalainen saapui edeltäpäin yhdellä laivalla muka
Gamaa tervehtimään, vaikka todella vakoilemaan, niin Gama vangitsi
hänet ja pakotti hänet kidutuksella tunnustamaan kavalan aikomuksensa
ja laivainsa lymypaikan. Hänet pakotettiin sitten opastamaan
Portugalilaiset omien laivojensa piilopaikkaan ja näkemään, kuinka
he hyökkäsivät niitten kimppuun, surmasivat osan miehistä, osan
veivät laivoihinsa orjikseen. Koko paluumatkan nämä sotavangit saivat
pumpata vettä. Mutta vangittu juutalainen pelasti itsensä kääntymällä
kristinuskoon ja sai nimeksi Gaspar Gama. Hän matkusti laivaston
mukana Europpaan ja oli myöhemmin Portugalilaisille erinomaisena apuna
taisteltaissa ylivallasta Malabar-rannikolla. Hän se muun muassa heille
ensiksi huomautti, kuinka edullinen asema Goalla oli.



Paluumatka.


Luotsien neuvosta Gama odotti koillismonsuunia ja lähti paluumatkalle
vasta joulukuussa v. 1498. Myötäisellä vetävällä tuulella purjehdittiin
nopeaan Intian meren poikki ja tammikuun 8 p. saavuttiin onnellisesti
Melinden satamaan. Siellä oli vastaanotto jälleen ystävällistä ja
ruokatavaroita saatiin runsaasti. Mutta miehistöä oli kuollut matkalla
paljon. Toisten tietojen mukaan merelle olikin lähdetty jo paria
kuukautta aikaisemmin, tyynet olivat pidätelleet laivastoa, niin että
taudit alkoivat raivota. Tuskin oli sen vertaa väkeä jäänyt, että se
kykeni kunnolla purjehduksen hoitamaan.

Paluumatkalla kirjotettiin tarkalleen muistoon kaikki maamerkit,
jotta seuraavat laivastot saattoivat purjehtia turvallisemmin.
Helmikuun 2 p. pystytettiin Mosambikin kohdalle erääseen saareen vielä
viimeinenkin vaakunapatsas ja onnellisesti päästiin peljätyn Hyvän
toivon niemen ohi. Viileämmillä vesillä sairaat paranivat, mutta
päiväntasaajan kohdalla, Afrikan länsirannikolla, taudit alkoivat
uudelleen. Uupuneista merimiehistä monta kuoli. Amiraalin veli,
Paulo da Gama, kuoli eräällä Azorien saarista, jolle laivasto oli
poikennut vaurioitaan korjaamaan. Viivykin kautta saapui tieto matkan
onnistumisesta Lissaboniin, ennenkuin Gama perille ehtikään. Kuningas
oli sanomasta niin iloissaan, että hän antoi sen tuojalle hyvät lahjat.
Kun Vasco da Gama vihdoin saapui Tajon suuhun, niin lähetti kuningas
korkeimmat ylimykset häntä vastaanottamaan, korotti hänet aateliuteen
ja nimitti hänet »Intian meren amiraaliksi». Vielä Gama sai oikeuden
vuosittain vahvistetulla määrällä olla maustekaupan osakkaana, jota
paitsi hän kerta kaikkiaan sai melkoisen rahalahjan ja 10 kvintalia
pippuria. Laivamiehetkin saivat runsaat lahjat mausteita, joilla oli
sama arvo kuin rahalla. Luostareita ja kirkkoja muistettiin ja kuningas
oli läsnä kaikissa kirkollisissa juhlissa, joita tämän merkkitapauksen
johdosta vietettiin.

Vasco da Gaman retken kautta olivat Henrik Purjehtijan sitkeät
yritykset vihdoinkin kantaneet hedelmän. Portugalin merenkulku ja
kauppa oli saanut valtavan virikkeen. Rohkeuden puolesta ei Vasco da
Gaman yritys ole verrattava Columbuksen ensimäiseen matkaan, joka
yhdellä kerralla ratkaisi aivan tuntemattoman tehtävän ja saattoi
Länsimaitten yhteyteen maailman, jonka olemassa oloakaan ei siihen
saakka aavistettu. Vasco da Gama purjehti väylän, joka jo oli vähin
erin tutkittu ja osapuilleen selvitetty, Columbus sitä vastoin
avasi kokonaan uuden tien, jonka mahdollisuuttakin useimmat olivat
epäilleet ja pitäneet houreena. Lisäksi Gaman asema laivoillaan oli
paljon varmempi kuin Columbuksen. Gama nautti hallitsijansa täyttä
luottamusta ja kannatusta, ne miehet, jotka olivat osallisina tehtävän
suorittamisessa, olivat hänen maanmiehiään, kuria laivoilla oli paljon
helpompi ylläpitää, jota vastoin Columbus oli alhaisesta asemasta
kohonnut muukalainen, jonka käskyihin ylpeitten espanjalaisten oli
vaikea alistua. Gamaa matkan päässä odotti varma voitto, sillä hän
saapui hyvin varustettuna ja ostokykyisenä vanhoille vakaantuneille
kauppa-aloille, jota vastoin Columbus saapui maihin, joista paitsi
kultaa ei toistaiseksi ollut saatavana semmoista välitöntä hyötyä,
joka olisi korvannut matkan kustannukset. Mutta paljon suuremmat
olivat Vasco da Gaman voitettavat purjehdusvaikeudet, kuin mitä
Columbus matkallaan tapasi. Columbus purjehti Atlantin meren poikki
koillispasaadilla, ihanteellisimmalla vetävällä kauniin sään tuulella,
mitä on maapallolla olemassa, ja sai vasta paluumatkalla kokea
vaikeampia tuulioloja. Vasco da Gaman purjehdittava tie oli enemmän
kuin kahta kertaa pitempi ja hänen täytyi monta kertaa purjehtia
ilmanalasta toiseen ja taistella mitä vaikeimpia tuulioloja ja
merivirtauksia vastaan. Sitä ihmeteltävämpää on, että hän toi sekä
laivansa että kuormansa ehjinä takaisin. Jotkut kirjailijat tosin
luulevat hänen menettäneen paluumatkalla yhden laivoistaan lähellä
Melindeä, mutta luotettavimmat auktorit eivät mainitse siitä mitään.



Intian vanhemmista vaiheista.


Ennenkuin jatkamme kertomusta Portugalilaisten suurisuuntaisista
yrityksistä, joitten alkuna Vasco da Gaman retki oli, on meidän luotava
silmäys sen ihmemaan vaiheisiin, joka niin kauan oli Länsimaita
houkutellut ja nyt vihdoin niille auennut.

Kuinka vanha Intian kultuuri on, sitä ei voida varmaan sanoa.
Olemme nähneet, että jo muinaisen Babylonian ja Elämin aikoina
sinne tehtiin kauppaa. Hindut itse luulevat historiansa alkaneen jo
kolmetuhatta vuotta ennen ajanlaskumme alkua Mahabharata nimisen suuren
historiallisen runoelman tapauksilla, mutta mahdotonta on varmasti
päättää, mikä sankarirunoelmassa on totta, mikä tarua. Mutta vielä
vanhempi sitä aarialaista kansaa, josta tämä runoelma laulaa, oli
Intian sivistys. Siellä oli jo ennen Hindujen esi-isäin saapumista
kehittyneitä oloja, jotka houkuttelivat vallottajia. Tuo vanhempi
kansa oli tummaihoisempaa, josta syystä sitä aarialaiset halveksivat;
otaksutaan, että nykyiset dravidakansat, joiden hallussa Etu-Intian
eteläosa yhä vielä on, ovat Intian vanhimman sivistyskansan jälkeläisiä.

Varhaisen aarialaisen asutuksen vaiheista Punjabissa kertoo Rigveda
niminen runoelma. Hindut luulevat Rigvedaa 3001 vuotta vanhaksi;
europpalaiset oppineet ovat tähtitieteellisistä seikoista päätelleet,
että se syntyi noin v:n 1400 vaiheilla e.Kr. Vanhimmissa hymneissä
kuvataan aarialaisia Intian luoteisrajalla juuri valmiina lähtemään
vallotusretkelle. Ne osottavat meille kansan Induksen rannalla jaettuna
heimoihin, jotka toisinaan ovat keskenään sodassa, toisinaan liitossa
»mustanahkaisia» maanasukkaita vastaan. Kastilaitos Oli silloin vielä
tuntematon. Perheenisä oli perheensä pappi, päällikkö heimon pappi.
Päällikkö valittiin. Nainen oli hyvässä arvossa, niin että muutamat
Rigvedan kauneimmista hymneistä ovat naisten ja kuningattarien
kirjottamat. Avioliittoa pidettiin pyhänä, yhdessä mies ja vaimo
rukouksin lähestyivät jumalaa, molemmilla oli talossa hallintovalta.
Leskien polttaminen oli silloin vielä tuntematonta; ne Rigvedan
säkeet, joilla braamanat tätä tapaa puolustavat, merkitsevät aivan
päinvastaista.

Vedain aarialaiset heimot tunsivat useimmat metallit. Heidän kesken
oli rautaseppiä, kupariseppiä, kultaseppiä, puuseppiä, parranajajia
ja muita ammatteja. He taistelivat vaunuista ja käyttivät hevosta
sodassa, eivät sitä vastoin vielä elefanttia. Intiassa he oppivat
viljelemään maata, asumaan kylissä ja kaupungeissa, mutta samalla he
yhä vielä karjoineen kuljeskelivatkin, sillä karjat olivat edelleenkin
heidän paras omaisuutensa. He osasivat rakentaa laivoja, ehkä suuria
virta-aluksia, ja näyttävät tunteneen meren. Toisin kuin nykyiset
Hindut vanhat aarialaiset söivät lihaa, valmistivat soma-kasvista
käynyttä väkijuomaa ja uhrasivat sitä jumalillekin. Perässä tulevien
heimolaisiensa pakottamina aarialaiset vähitellen levisivät kauemmaksi
itään päin, karkottaen edellään mustaihoisia alkuasukkaita, taikka
alistaen heidät alamaisikseen.

Noin kuudennen vuosisadan alussa ennen ajanlaskumme alkua oli
Pohjois-Intia Narbada jokea myöten jakaantunut kuuteentoista
itsenäiseen aarialaiseen valtioon, joista toiset olivat
heimotasavaltoja, toisilla oli hallitsijat. Mahtavin niistä oli
Kosala, nykyisen Oudhin seuduilla. Myöhemmin kohosi sitä mahtavammaksi
Gangeen suupuolessa Magadha, nykyinen Behar. Näitten varhaisien
valtakuntien historia oli hyvin sotaisa ja suureksi osaksi tarumainen.
Idässäpäin niitten alueet näyttävät ulottuneen niille seuduin, missä
Ganges kääntyy etelää kohti. Tärkeimmät kaupungit olivat Ayoodhya ja
myöhemmin Sraavasti, joka Buddhan aikana oli yksi Intian kuudesta
suurkaupungista. Baranasi, nykyinen Benares, oli Megastheneen [vert.
Maant. ja löytör. I, s. 103] käydessä Intiassa neljä penikulmaa
ympärimitaten, mutta puusta rakennettu. Näihin aikoihin syntyi
kastilaitos. Kasteja oli aluksi vain neljä, nimittäin »braamanat»,
jotka olivat kansan hengelliset johtajat, »kshatriat» eli ylimykset,
jotka luulivat polveutuvansa ensimäisistä johtajista, »vaisiat» eli
talonpojat ja halveksitut »sudrat», puunhakkaajat ja veden vedättäjät,
jotka eivät olleet aarialaisia. Vielä näitäkin alemmalla asteella
olivat useat alkuasukasheimot ja orjat. Myöhemmin kastien luku
lisääntymistään lisääntyi. Luullaan intialaisten jo seitsemännellä
vuosisadalla e.Kr. huomanneen monsuunituulien edut ja käyttäneen niitä
hyväkseen purjehtiakseen laivoillaan aina Babyloniaan saakka kauppaa
tekemään. Siellä he tutustuivat seemiläiseen kirjaimistoon, toivat
sen mukanaan ja sovittivat oman kielensä tarpeisiin, jonka jälkeen se
levisi Intiasta Burmaan, Siamiin ja Ceyloniin.

Vuosisatain kuluessa oli braamanalainen uskonto rappeutunut ja
menettänyt entisen jaloutensa ja henkevyytensä. Kuudennella
vuosisadalla e.Kr. nousi uskonpuhdistaja, kuninkaanpoika Gautama
Himalajan vuorilaaksoista, joka luopui vallasta ja loistosta ja
pitkällisen miettimisen ja henkisten taisteluitten jälkeen loi
buddhan uskon. Tämä uskonto oli suuri edistys braamanalaisuudesta.
Se perustui ihmisrakkauteen ja tämän kautta se mahtavasti kohotti
itämaalaiseen sortovaltaan piintyneitä oloja, ei ainoastaan Intiassa,
vaan kaikkiallakin kaukaisessa idässä aina Mongoliaa ja Japania myöten.
Buddhan uskonnolla on sen vuoksi ollut arvaamattoman suuri vaikutus
Itämailla, vaikkapa sekin vuorostaan piintyi muodollisuuteen ja
rappeutui.

Parissa vuosisadassa buddhalaisuus levisi kautta Intian. Sen hartain
levittäjä oli jalo ihmisystävä Asoka, Magadhan eli Beharin hallitsija.
Asoka perusti niin paljon luostareita, että hänen valtakuntaansa
vielä tänä päivänä sanotaan »luostarien maaksi». Samalla hän puhdisti
uskonnon harhaopeista, joita siihen oli alkanut versota, ja antoi
patsaihin, luoliin ja kallioihin eri osissa maata kirjottaa uskonnon
perustotuudet. Kolmekymmentäviisi kirjotusta on säilynyt niistä monista
kymmenistätuhansista, joita hän eri osiin maata kiveen piirrätti.
Samalla Asoka piti hyvää huolta alamaistensa aineellisestakin
toimeentulosta, kaivoja kaivettiin, puita istutettiin teitten viereen
ja sairashoidosta pidettiin huolta sekä Asokan omassa valtakunnassa
että vallotetuissakin maissa. Virkamiehiä asetettiin vaalimaan
perhe-elämän puhtautta ja nuorisolle, jopa naisillekin toimitettiin
opetusta. Asoka julisti valtion velvollisuudeksi uskonnon levittämisen
rauhallisilla keinoilla. Hänen kokoomansa teos Buddhan opista on sitten
kaksituhatta vuotta ollut eteläisten buddhalaisten varsinainen kaanon.

Samaan aikaan kuin buddhalaisuus syntyi toinen samanlainen uskonto,
jainalaisuus, nykyään parhaiten tunnettu ihmeen taidokkaista vanhoista
temppeleistään.

Buddhalaisuus ei kuitenkaan voinut kokonaan tunkea tieltään
vanhempaa braamanalaista uskontoa, vaan rinnan ne elivät enemmän
kuin vuosituhannen, ja ajanlaskumme ensimäisellä vuosituhannella
braamanalaisuus alkoi jälleen saavuttaa takaisin menettämäänsä alaa.
Molemmat uskonnot sulautuivat yhdeksännellä vuosisadalla j.Kr.
hindulaisuudeksi, joka oli taka-askel kummastakin ja joka Intiassa
vielä nykyään on vallitsevana; sana merkitsee nimittäin ensi sijassa
uskontoa, eikä kansallisuutta.

[Buddhalaisuudesta tuli Kiinan vallitseva uskonto ja Kiinalaiset sen
kautta alkoivat pitää Intiaa «pyhänä maanaan», niinkuin kristityt
Palestinaa. Kiinasta kävi paljo pyhiinvaeltajia Intian merkkipaikoilla
viidennellä ja seuraavilla vuosisadoilla j.Kr. Etevät munkit
kirjottivat retkistään arvokkaita kertomuksia. Kiinan keisari Kaotsung
kokosi ne suureksi kirjaksi, kirjottaen siihen itse esipuheen, mutta
vain osia on säilynyt. Kuuluimmat näistä matkustajista olivat Fahier ja
Hsyantsang, joiden kirjottamat teokset ovat tärkeitä lähteitä Intian
senaikaisten olojen tuntemiselle. He kulkivat molemmatkin menomatkalla
Tarimin keitaitten kautta, edellinen palasi meritse, jälkimäinen
Pamirin kautta, mukanaan suuri kokoelma buddhalaisia pyhiä kirjoja.]

Intian ulkonainen historia alkaa v. 327 e.Kr., Aleksanteri Suuren
hyökätessä Punjabiin. Kreikkalaisen vallottajan valta ei kuitenkaan
ollut pitkäikäinen, sillä Intiassa itsessään syntyi siihen aikaan
mahtava Magadha valtakunta, jota Tsharigdragupta hallitsi. Tämä teki
Seleukos Nikalorin kanssa ennen mainitun sopimuksen (I, s. 103),
jonka kautta hän muutamaa sataa sotielefanttia vastaan sai haltuunsa
koko Punjabin ja Seleukoksen tyttären puolisokseen. Hänen hovissaan
oleskeli kreikkalainen Megasthenes, jonka kertomuksesta ensimäiset
varmat länsimaiset tiedot Gangeen laaksosta on saatu. Kreikkalaiset
saivat samoihin aikoihin melkoisen vaikutuksen Intian tieteeseen
ja taiteeseen. Braamanat oppivat heiltä tähtitiedettä ja varsinkin
kuvanveistoon ja rakennusmalliin oli kreikkalaisuuden vaikutus
suuri. Kreikkalaiset kasvonpiirteet esim. olivat sen jälkeen kauan
vallitsevina Luoteis-Intian kuvanveistossa.

Tshangdragupta oli suurimpia Intian hallitsijoista. Hänen armeijaansa
kuului 600,000 miestä, 30,000 hevosmiehiä, 36,000 elefantin ohjaajaa ja
24,000 hevosvaunun ohjaajaa. Megastheneen kuvauksesta hän on parhaiten
tunnettu Intian varhaisemmista hallitsijoista. Tshangdraguptan
pojanpoika oli yllä mainittu Asoka, jonka valtakunta käsitti suurimman
osan Afghanistania, suuren osan Baludshistania, Sindin, Kashmirin,
Nepalin, Bengalin ja niemimaan Palar jokeen saakka.

Toisella vuosisadalla e.Kr. Seleukolaiset uudelleen vallottivat osia
Luoteis-Intiasta, mutta heidän täytyi myöhemmin taas väistyä. Heidän
jälkeensä saapui vallottajina iraanilaisia paimentolaisheimoja, Sakat,
joitten ylivalta neljännellä vuosisadalla j.Kr. kukistettiin. Sakkain
jälkeen tulivat Juetshit, turanilainen, ehkä turkkilainen kansa, jonka
Hiungnut olivat karkottaneet edeltään Keski-Aasian aroilta. Näitten
jälkeen hyökkäsivät maahan »Valkoiset Hunnit», joitten valtakunta ei
kuitenkaan ulottunut pitkälle eikä kauaa kestänytkään. Voimme siis
sanoa, että vanhan aarialaisen rodun valtiollinen tarmo jo silloin oli
Intiassa murtunut.

Nämä vieraat vallottajat eivät yleensä päässeet Gangeksen laaksoa
etelämmäksi. Dekanissa, jossa kotimaiset dravidakansat asuivat
suljettuna ryhmänä, oli jo varhaisimmilla ajoilla, mistä meillä
on tietoja, sekä kukoistava viljelys, melkoisia kaupunkeja, että
omaperäinen kirjotustaitokin. Siellä oli useita suuria valtakuntia,
kuten Pandjavaltakuilta, Tshola ja Kalinga Koromandel-rannalla.
Malabar-ranta oli jo v. 1176 e.Kr. joutunut aarialaisten braamanain
vaikutusvallan alle; siitä vuodesta alkaa mainitun rannikon vanha
ajanlasku. Koroniandel-rannikollakin braamanalainen uskonto ja
vaikutusvalta alkoivat myöhemmin vähitellen saada jalansijaa, vaikka
dravidakansat säilyttivätkin kansallisuutensa. Sikäläiset hallitsijat
vähitellen omaksuivat braamanalaisia käsityksiä, uskonnon etupäässä, ja
sanskritti tuli tunnetuksi. Tämän vaikutuksen mukana tuli dravidamaihin
aarialainen ylimyskuntakin. Etelä-Intian valtakunnat olivat usein
sodissa Ceylonin kanssa. Mutta Ceylonin vallitsevaksi kansaksi tulivat
aarialaiset Sinhalesit, jotka sinne toivat braamanalaisen uskon,
myöhemmin kääntyen buddhalaisuuteen.

Uudet valtiomuodostukset ja melskeet alkoivat Intiassa, kun
muhamedilaiset alkoivat hyökkäyksensä. He vähitellen saivat melkein
kaikki niemimaan valtakunnat haltuunsa. Viimeisten kotimaisten
ruhtinaitten valtakunnat Luoteis-Intiassa olivat vähitellen siihen
määrään heikontuneet, että ne eivät voineet vastustaa läntisiä
naapureitaan. Mahmud Ghazni teki Afghanistanista käsin ensinnä
parikymmentä ryöstöretkeä Luoteis-lntiaan, paljastaen temppelit,
hävittäen jumalankuvat ja vieden suunnattomat aarteet mukanaan. Sitten
Luoteis-Intia liitettiin hänen valtakuntaansa. Ghor-suvun aikana
muhamedilainen valta ulotettiin aina Gangeksen laaksoon ja valtakunnan
painopiste siirtyi Intiaan; Delhistä tuli tämän valtakunnan pääkaupunki.

Muhamedilaisten hallitsemat Intian maat sitten kokonaan erosivat
Afghanistanista ja niillä oli aluksi sarja hallitsijoita, joita
yhteisellä nimellä sanotaan Mamelukeiksi, koska he melkein järjestään
olivat entisiä orjia, jotka tarmonsa kautta olivat alhaisesta
asemasta kohonneet vaikutusvaltaisiin virkoihin. Heidän aikansa oli
varsinaisille intialaisille ainaisen sorron ja levottomuuden aikaa. V.
1221 Djingis-kaani teki Luoteis-lntiaan ryöstöretken, ja seuraavina
aikoina Mongolien retket yhä uudistuivat, vaikkeivät he perustaneetkaan
Intiaan pysyviä valtakuntia.

Mamelukkien jälkeen hallitsivat useat tatarilaissyntyiset
muhamedilaiset suvut Pohjois-Intiaa. Neljännentoista vuosisadan
alussa eräs tatarilaissukuinen hallitsija vallotti melkein koko
Etu-Intian aina Komorinin niemeen saakka ja pakotti Etelä-Intian
hindulaisruhtinaat rupeamaan vasalleikseen. Tämä vallanalaisuus ei
kuitenkaan ollut pitkällinen. Vähitellen valtakunta toisensa jälkeen
uudelleen vapautui. Hindustanin tatarilaisista ruhtinaista oli Muhammet
II Toghluq kaikkia muita oppineempi ja valistuneempi, mutta samalla
mielettömin tiranni, mitä on koskaan valtaistuimella istunut. Hän
menetti suuren armeijan viimeistä miestä myöten sotaretkellä Tibetiin,
kiskoi suunnattomat verot alamaisiltaan ja toimeen pani heidän kesken
ihmismetsästyksiä vieraittensa huviksi. Pari kolme kertaa hän käski
pääkaupunkinsa kaikkia alamaisia muuttamaan pois, vieläpä keskellä
nälänhätää.

Ei ole ihmettä, että tämä mieletön sorto synnytti epätoivoisen
kansan kesken ainaisia kapinoita. Hänen seuraajansa sitä vastoin
oli mitä hyväntahtoisin hallitsija, rakennutti teitä ja suuria
maankastelulaitoksia ja järjesti hallinnon.

Seuraavan vuosisadan kuluessa muhamedilainen mahti Hindustanissa
rappeutumistaan rappeutui, sen alueet yhä vähenivät, ja Timur Lenk,
Samarkandin hallitsija, saattoi vastarintaa tapaamatta ryöstää
Delhin. Hän ei kuitenkaan ottanut maata pysyväisesti haltuunsa. Mutta
kuudennentoista vuosisadan alussa, jotenkin samaan aikaan siis, kun
Portugalilaiset perustivat siirtomaavaltansa Malabar-rannikolle, saapui
Luoteis-lntiaan Afghanistanista käsin uusi vallottaja, voimallinen
Baber. Hän vallotti koko Hindustanin ja perusti Pohjois-Intiaan
valtakunnan, josta tuli Intian loistavin.

Dekanissa oli yllä mainitun vallotuksen jälkeen syntynyt entisten
hinduvaltakuntien sijalle paljon pieniä itsenäisiä muhamedilaisten
hallitsemia valtakuntia. Niitten rinnalla säilyi kuitenkin niemimaan
eteläosassa muutamia hindulaisiakin, joista Vidjayanagar joksikin
vuosisadaksi kohosi suureen loistoon.

Etu-Intian historiassa on läpikäyvänä piirteenä veltostus, jonka
alaiseksi kylmemmistä ilmanaloista tulleet vallottajakansat
vähitellen joutuivat kuumassa ilmanalassa. Aasialaiset vallottajat
olivat alkuaikoina, Induksen laaksoon tullessaan ja sieltä kovien
taistelujen kautta levittäessään valtaansa Gangeksen laaksoon, paljon
voimallisempaa ja ylevämpää kansaa kuin nykyiset Hindut. Sotainen kunto
oli suuri, yhteiskunnalliset olot olivat terveet ja varsinkin naisen
asema arvokkaampi, heidän uskonnolliset käsityksensä olivat puhtaammat
ja henkinen luomiskyky verrattomasti nykyistä suurempi. Mutta
vähitellen heidän kykynsä veltostuivat, eivätkä he lopulta voineet
tässä alistamassaan rikkaassa maassa pitää puoliaan uusia voimallisia
pohjoisia kansoja vastaan, joita Intian ihmemaa kuin maneetti veti
puoleensa. Vaikk'eivät Keski-Aasiasta tulleet vallottajat myöhemmin
enää voineetkaan maan kansallisuutta muuttaa, niin muodostivat he
kuitenkin uudelleen sen valtiollisen elämän ja hallitsivat sitä
vähälukuisuudestaan huolimatta, kunnes he vuorostaan rappeutuivat
ja uudet vallottajat kukistivat heidät. Se valtakunta, jonka Baber
Portugalilaisten saapuessa Intian vesille perusti Hindustaniin,
kehitti tosin Pohjois-Intian rikkaat maat ennen aavistamattomaan
voimaan ja rakensi niitten kaupungit satumaisen loistaviksi, mutta
muutama vuosisata myöhemmin oli sekin niin rappeutunut, että uusien
vallottajien oli helppo anastaa maa.

Olemme edellisessä seuranneet Intian vaiheitten pääpiirteitä sikäli,
kun ne maan puolelta joutuivat muutoksien alaisiksi. Meren puolelta
ei tämä luonnonrikas suuri niemimaa, joka vanhasta ajasta saakka
oli houkutellut kaikkien kansain kauppiaita, joutunut vallottajien
hyökkäyksien alaiseksi, mutta se sai mereltä sangen paljon uusia
kultuurivaikutuksia. Olemme nähneet, kuinka jo Foinikit aikanaan
kaikesta päättäen purjehtivat Intiaan saakka. Rooman vallan aikana
olivat Malabarin rannikon kauppakaupungit tunnetut kreikkalaisille
purjehtijoille. Mutta varsinkin Arabit harjottivat vilkasta
meriliikettä Intian vesillä ja he saivat siellä olla kilpailulta
rauhassa niin monta vuosisataa, että jättivät pysyvät jäljet kaikkien
rantaseutujen oloihin Etu-Intian rannoilta aina etäisimpiin saariin
saakka. Tämä muhamedilainen vaikutus tapahtui kokonaan erillään yllä
kerrotuista valtiollisista muutoksista ja sen tuojat olivat eri
kansaa, vaikkapa uskonto heidät liittikin Pohjois-Intian vallottajiin.
Etu-Intian suurissa rantakaupungeissa asui paljon arabialaisia,
ja paljon maanasukkaita oli rauhallisen seurustelun vaikutuksesta
kääntynyt heidän uskoonsa. Vielä enemmän pääsi muhamedilaisuus
vahvistumaan Sunda-saarilla. Javassa se tunki tieltään hindulaisuuden,
joka oli buddhalaisuuden kukistanut, niin että Javan väestö nykyisin
on melkein kokonaan muhamedin uskoista ja buddhalaisten aikanaan
rakentamat, satumaisen rikkailla kuvanveistoksilla koristetut temppelit
ovat saaneet unohtua metsiin. Sumatralla, joka oli paljon vähemmän
kehittynyt kuin vanhastaan oivallisesti viljelty Jaava, muhamedilaisuus
niinikään sai jalansijan, ja näiltä saarilta se valtasi Malakan
niemimaan, jossa sen keskustana oli erinomaisen vilkasta kauppaa
harjottava Malakka. Tästä oivallisesta keskustasta Arabialaiset
ulottivat kauppansa aina Kiinaan ja Japaniin saakka.

Portugalilaisten päämäärä oli kauppa, samoin kuin Arabialaistenkin,
ja sen vuoksi he keskittivät toimintansa samoille rannoille, joilla
Arabialaiset olivat jalansijan saaneet. Sitä vastoin Intian sisäosat,
vaikka tosin ylläpitivätkin portugalilaisten kanssa kauppaa,
jäivät vielä muutamaksi vuosisadaksi europpalaisten vaikutuspiirin
ulkopuolelle. Tällä rajotuksella oli maantieteelliset syynsä. Kapean
Malabar-rannikon erottaa korkea vuorijono Dekanin sisäosista, jonka
vuoksi se oli sisämaata vastaan säilyttänyt itsenäisyytensä, mutta
meren puolelta oli sitä helpompi hallita. Malakasta ja Malaijien
saaristosta tämä luonnollisesti vielä suuremmassa määrin piti
paikkansa, koska ne olivat kokonaan meren ympäröimät.

Intian kultuuri epäilemättä on ikivanha, vaikk'emme enää voikaan luoda
sen laadusta vanhimmalla ajalla varmaa käsitystä. Tähän hämäryyteen
on paitsi kirjotettujen muistomerkkien puutetta syynä sekin seikka,
että kivestä rakentaminen Intiassa verraten myöhään pääsi kehittymään.
Kaikki vanhimmat rakennukset olivat puusta. Vasta kolmannella
vuosisadalla e.Kr. ruvettiin käyttämään kiveä rakennusaineena.
Kiviarkitehtuurin alkeet saatiin Persiasta Aleksanteri Suuren retken
jälkeen, mutta se joutui Intiassa suuressa määrin outoihin oloihin ja
kehittyi sen vuoksi itsenäisesti, jatkaen entisen puuarkitehtuurin
yhdistelmiä ja muotoja.

Intian vanhimmat kivirakennukset ovat hautakummut, »topet», joiden
tyyli kuvanveistoksista ja koristeista huolimatta vielä on selvää
puutyyliä. Jotenkin samaan aikaan kuin »topet» eli (Ceylonin)
»dagobat», arvion mukaan toisella vuosisadalla e.Kr., rakennettiin
vanhimmat buddhalaiset luolatemppelit. Intian kiviarkitehtuurin
varsinainen kehitysaika oli neljäs ja viides vuosisata j.Kr.
Etelä-Intian dravidakansat muodostelivat sitä yhä itsenäisemmin
laajoissa temppelikartanoissaan, joiden silmäänpistävin omituisuus
ovat korkeat kerros kerrokselta kapenevat tornit eli »gopurat».
Dravidalaiset kehittivät varsinkin kalliotemppeleitä, joista Elloran
ovat kuuluimmat. Nämä temppelit hakattiin yhdestä ainoasta suuresta
kalliosta erinomaisen runsaasta muotorikkaudestaan huolimatta. Intian
rakennustaiteen vahvin puoli on suunnattoman rehevä, troopillisen
uhkuva muotorunsaus, jonka rinnalla ei hienostus, tyylin jalous päässyt
oikeuksiinsa. Siroimmat puhtaasti intialaiset rakennukset, mitä meidän
aikoihin on säilynyt, ovat Abu-vuoren jainalaislemppelit, jotka ovat
niin uhkeasti ja samalla tarkalla huolella koristellut kuin korulippaat.

Muhamedilainen vallotus toi neljännellätoista vuosisadalla Intiaan
aivan uuden rakennustaiteen, joka ei kuitenkaan levinnyt suurimpia
kaupunkeja paljoakaan laajemmalle. Muhamettilaisen rakennustaiteen
loistoaika oli kuitenkin vasta seitsemännellätoista vuosisadalla.

Intian maista ja saarista on epäilemättä Etu-Intia varhaisimmin
kultuurin kehittänyt. Kaikki viittaa siihen, että sekä Ceylon että
Taka-Intia ja Malaiji-saaristo ovat sieltä käsin saaneet sivistyksensä.

Ceylonissa perustivat aarialaiset Sinhalesit valtakuntansa kuudennella
vuosisadalla e.Kr., ja vasta he toivat saareen sivistyksenkin,
koska varsinaiset alkuasukkaat, Vedahit, vielä tänä päivänä ovat
luonnontilassa. V. 504 e.Kr. oli Anuradhapura, Ceylonin vanha, aikanaan
erinomaisen loistava pääkaupunki perustettu ja vanhin seudun kuuluista
maankastelulaitoksista valmis. Buddhalainen luostarielämä kehittyi
Ceylonissa rehevämmin kuin missään muualla, mutta saarella olikin
kaksi pyhää muistoesinettä, joitten maine oli laajalle levinnyt,
Buddhan jalanjälki Aatamin vuorella ja Buddhan hammas, joka neljännellä
vuosisadalla j.Kr. tuotiin saarelle, niinkuin muuan säilynyt
kivikirjotus kertoo. Saaren levottomista vaiheista mainittakoon,
että v. 1408 kiinalainen armeija vallotti Ceylonin ja vei kuninkaan
vankeuteen. Kun Lourenço d'Almeida v. 1505 astui Ceylonissa maihin, oli
saari jakautunut seitsemään pieneen kuningaskuntaan. Portugalilaiset
myöhemmin yrittivät vallottaa Ceylonin, mutta eivät saaneet jalansijaa
muuta kuin etelärannalla, jossa he koettivat levittää kristinuskoa.

Taka-Intian maista näyttää Burma olevan se »Chrysae Regio» (kultainen
valtakunta), jonka Ptolemaios mainitsee. Samaa nimittäin merkitsee
pääkaupungin ympärystän vanha pali-kielinen nimi Soraparanta.
Varmaan Burmassa jo silloin oli huomattava kuituun, jonka ainekset
ilmeisesti ovat tulleet toiselta puolen Bengalista, toiselta puolen
Ceylonista. Burman loistoaika oli kuitenkin vasta 11—13 vuosisata
j.Kr., jolloin Pagan oli pääkaupunki. Paganin hävitti Kublai kaani v.
1284. Burma sai samoin kuin Siamkin kirjakielensä, vanhan pali-kielen
[pali-kieli, kuollut kieli nykyisin, samoin kuin sanskritti itsekin,
oli eräs sanskritin murre], Ceylonista, jonne se oli Etu-Intiasta
tullut. Tällä kielellä, joka oli Etu-Intian vallitsevana kirjakielenä
7. vuosisadalta e.Kr. 4:nteen vuosisataan j.Kr., oli melkoinen
buddhalainen kirjallisuus. Etu-Intiassa se syrjäytettiin samaan aikaan
kun hindulaisuus syrjäytti buddhalaisuuden, mutta Ceylonissa samoin
kuin Burmassa ja Siamissakin se on pysynyt kirjakielenä, vaikka yhä
vähenevässä määrässä, tähän päivään saakka.

Siamin vanha loistava pääkaupunki, Ayuthia, perustettiin v. 1350 j.Kr.
ja oli portugalilaisten siellä ensi kerran käydessä komeimmillaan.
Kambodjaan saapui braamalaisuus ja sanskritin kieli Etu-Intiasta
muutama vuosisata e.Kr. Suurenmoinen Angkor palatsineen ja temppelineen
rakennettiin v:n 900 vaiheilla j.Kr. Seuraavalla vuosisadalla tuli
Kambodjaan buddhalaisuus, kilpailemaan braamanalaisuuden kanssa.

Portugalilaiset saapuivat siis maailmaan, jolla oli kauas menneisyyteen
ulottuva sivistys ja historia, laajalle haarautuneet kauppayhteydet,
kehittynyt teollisuus ja tuotanto. Sitä omituisempaa on, kuinka niin
pieni maa väkirikkaassa edistyneessä Intiassa saattoi muutamassa
vuosikymmenessä saada niin vallitsevan aseman.



Cabralin retki.


Vasco da Gaman palattua ja kerrottua kokemuksensa käsitettiin
Portugalissa, että jos aiottiin saada Intiassa jalansijaa ja päästä
osallisiksi maustekaupasta, niin oli valmistauduttava maurien katkeraan
kilpailuun ja arvatenkin asevoimankin käyttämiseen. Sinne oli siis
lähetettävä melkoisia asestettuja laivastoita.

Seuraavan retken johtajaksi ei nimitetty Gamaa, vaan Pedro Alvares
Cabral, hänen hyvä ystävänsä. Laivain luku oli 13 ja niillä oli
1200 miestä. Retkelle seurasi erään laivan ohjaajana Bartholomeu
Diazkin, Hyvän toivon niemen löytäjä. Pappeja ja munkkeja lähti mukaan
levittämään uskoa, firenzeläisiä ja saksalaisia kauppiaita kauppoja
tekemään. Maaliskuussa v. 1500 laivasto purjehti Lissabonista.

Cabral ohjasi Guinean rannikolta kauemmaksi länteen, tavatakseen
parempia tuulia, mutta ajautui niin kauas, että vihdoin joutui aivan
uudelle vuoriselle rannikolle, — hän tuli tuulien ja merivirtain
kantavan vaikutuksen kautta Brasilian rannalle, josta espanjalainen
Pinzon oli vähän ennen löytänyt pohjoisemman kohdan. Cabral purjehti
useita päiviä tätä metsäistä rantaa pitkin etelään päin, tavaten
ruskeita maanasukkaita. Sitten purjehdittiin meren poikki takaisin
Afrikan rantaa kohti. Ankarassa rajuilmassa kaatui Hyvän toivon niemen
edustalla neljä laivaa ja Bartholomeu Diaz sai laivoineen aalloissa
hautansa. Ainoastaan kuusi alusta koko melkoisesta laivastosta saapui
onnellisesti Sofalaan 16 p. heinäkuuta.



Diogo Diaz löytää Madagaskarin.


Eräs laiva, jota Diogo Diaz johti, oli ajautunut Madagaskarin
rannikolle, seuraillut sitä pohjoiskärkeen saakka ja silloin huomannut
maan saareksi. Siten tuli Madagaskar portugalilaisille tunnetuksi.

Cabral purjehti Mosambikin kautta Kiloaan, jonka sulttaani vallitsi
koko rannikkoa. Suotta koetettiin siellä kuitenkin saada aikaan
kauppayhteyttä. Sheikki ei sanonut tarvitsevansa portugalilaisten
tavaroita. Elokuun alussa laivasto saapui Melindeen, jossa
ystävyyssuhteet jälleen uudistettiin. Cabralkin sai luotseja, joitten
johdolla laivat kuudessatoista päivässä purjehtivat Intian meren poikki.

Vaikka Cabralin laivasto olikin kärsinyt niin suuria vaurioita ja
menettänyt monta laivaa, niin oli se kuitenkin yhä vieläkin kahta
vertaa suurempi kuin Vasco da Gaman, ja Kalikutin samudrin otti sen
ystävällisesti vastaan. Cabral lähetti ensi työkseen maihin neljä
intialaista kalastajaa, jotka Gama oli vienyt mukanaan Portugaliin.
Samudrin antoi ylhäisiä intialaisia ylimyksiä panttivangeiksi,
jonka jälkeen Cabral lähti maihin häntä tapaamaan. Intialaiset
panttivangit kuitenkin pian huomattiin hankaliksi, koska he uskontonsa
mukaan eivät voineet syödä vierasten valmistamia ruokia ja aina
olivat maihin soudettavat ruoka-aikoina. Aljettiin heidän sijastaan
vaatia panttivangeiksi ylhäisiä maurilaisia kauppiaita. Toisessa
puhuttelussa samudrinin luona vahvistettiin mausteitten hinta ja kauppa
saattoi alkaa. Satamaan rakennettiin kauppahuone, johon lähetettiin
kuudenkymmenen miehen aseellinen vartijasto, ja papit ryhtyivät
puolestaan käännytystyöhön. Se ei kuitenkaan menestynyt, koska he eivät
tainneet maan kieltä.



Melskeitä Kalikutissa.


Mutta ei kauppakaan tahtonut sujua, koska maurit sitä ehdoin tahdoin
viivyttelivät. Kahdessa kuukaudessa ei saatu sen enempää mausteita
kokoon, kuin mitä tarvittiin kahden laivan kuormaamiseksi. Suuttuneena
Cabral pidätti erään satamaan tulevan maurilaisen laivan, jossa hän
luuli olevan mausteita, vaikka siinä olikin vain ruokatavaroita. Tapaus
herätti kaupungissa suurta suuttumusta ja satamassa väki, maurilaisten
yllyttämänä, valtasi portugalilaisten kauppahuoneen ja ryösti sen.
Kaupanhoitaja ja osa hänen miehistään sai tappelussa surmansa. Cabral
paikalla ryhtyi ankariin kuritustoimiin. Viisitoista satamassa olevaa
laivaa poltettiin ja kaupunkia pommitettiin.

Sen kautta oli rauhallinen kaupankäynti Kalikutissa käynyt
mahdottomaksi, ja Cabral laski etelään päin, Kotshinin radshan
kutsumusta noudattaen, koettaakseen siellä onneaan. Kolmessa viikossa
kaikki laivat siellä ja vähän etelämmässä Kranangorissa saivat täydet
maustekuormat. Ja vielä etelämmän Kutominkin ruhtinas tarjoutui myymään
kohtuuhinnoilla samoja haluttuja tuotteita.

Vihdoin laivat kävivät Kananorissakin, jossa Gaman osaksi oli tullut
niin ystävällinen vastaanotto. Sieltä saatiin kanelia ja inkevääriä,
eikä edes voitu kaikkea mukaan ottaa, mitä kaupan oli. Radsha luuli
portugalilaisilta rahain loppuneen ja kehotti heitä vain ottamaan
tavarat — saattoivathan he seuraavalla matkalla maksaa. Tammikuussa
1501 laivasto lähti paluumatkalle, mukanaan Kananorin radshan
lähettiläät, ja saapui Melindeen, menetettyään kuitenkin myrskyssä
laivan, josta vain miehistö pelastui.



Sofala.


Eräs laivoista poikkesi paluumatkalla Sofalaan ja toi tiedon sen
erinomaisesta kultarikkaudesta. Laivan kapteeni muun muassa kertoi
kuulleensa, että niillä maanasukkailla, jotka kultaa kaivoivat, oli
neljä silmää, kaksi tavallisella paikalla ja kaksi pään takapuolella,
ja Portugalissa juttua yleiseen uskottiin. Kap Verden luona tavattiin
paluumatkalla Diogo Diazin laiva, joka Madagaskarista lähdettyään oli
Afrikan rannalla väjytyksessä menettänyt kaiken väkensä, seitsemää
lukuun ottamatta. Mieshukka pakotti laivan kotia pyrkimään. Viheriän
niemen saarien luona kohdattiin myös kolme laivaa, jotka oli lähetetty
menomatkalla löydettyä Brasiliaa tutkimaan ja valtaamaan. Niillä
laivoilla oli Amerigo Vespucci mukana.

Vaikka Cabral oli menettänyt viisi laivaa, niin oli kuitenkin hänen
kuormainsa, mausteitten, helmien ja jalokivien arvo niin suuri, että
menetys tuli runsaasti korvatuksi.



Ioão da Novan retki.


Portugalin kuningas oli jo ennen Cabralin paluuta lähettänyt Ioão da
Novan johdolla matkaan pienen laivaston, joka puoleksi oli kauppiaitten
varustama. Siihen kuului neljä alusta. Nämä löysivät Atlantin meren
keskeltä Ascension saaren. Matkalla saatiin erään kirjeen kautta tieto,
kuinka Cabral oli Intiassa vastaanotettu, ja purjehdittiin sitten
onnellisesti tavallisia teitä Kalikutia välttäen Kananoriin. Sieltä da
Nova kuitenkin ohjeittensa mukaan oikopäätä lähti Kotshiniin, jonne
oli jäänyt portugalilainen kaupanhoitaja. Kalikutin samudrin yritti
välillä tuhota tämän pienen joukon, mutta se pääsi tunkeutumaan läpi
vihollisen laivaston, jossa oli enemmän kuin sata alusta; yhdeksän
pienempää ja viisi suurempaa kalikutilaista laivaa ammuttiin upoksiin.
Vaikka portugalilaisilla olikin tällä kertaa niukalti rahoja, niin
saivat he kuitenkin täydet kuormat ja matkalla vielä ryöstivät kaksi
maurilaista laivaa, joilla oli täydet maustetostit. Kotimatkalla
löydettiin merestä St. Helenankin saari. Portugalilaiset olivat
siten saaneet kaksi oivallista tukipistettä Intian matkojaan varten,
saarilla oli sekä oivallista juomavettä että muitakin tarpeita. St.
Helena oli luonnollisesti aivan asumaton. Marraskuussa v. 1502 da Nova
saapui takaisin Lissaboniin, jossa hänen osakseen tuli mitä armollisin
vastaanotto, sillä hän oli matkan suorittanut menettämättä ainoatakaan
alusta ja tuonut mukanaan täydet kuormat.

Huolimatta arvokkaista kauppatavaroista ja suuresta kauppavoitosta
olivat Intian matkat kuitenkin niin vaarallisia, että kuningas kutsui
neuvostonsa kokoon harkitsemaan, oliko niitä jatkettava. Neuvosto antoi
epäävän vastauksen. Mutta siitä huolimatta kuningas Manuel kuitenkin
päätti niitä jatkaa, vieläpä entistä suuremmalla voimalla.



Vasco da Gaman toinen retki.


Seuraavan suuren retkikunnan johto uskottiin jälleen Vasco da Gamalle.
Hän sai kaksikymmentä laivaa ja 800 sotilasta. Kahdessa osastossa
laivasto lähti matkaan alkupuolella vuotta 1502 ja molemmat osastot
saapuivat jotenkin samoihin aikoihin perille. Joku laiva tosin matkalla
menetettiin, mutta menetetyn sijaan rakennettiin Mosambikissa uusi,
joka jäi sinne portugalilaisen kauppa-aseman suojaksi. Mosambikissa
Gama solmi ystävyysliiton paikan uuden sheikin kanssa ja sai da Novan
jättämät tiedot Intian oloista.



Pero Affonso Sofalassa.


Mosambikista lähetettiin Pero Affonso kahden maanasukas-luotsin
opastamana Sofalaan, solmimaan paikan hallitsijan kanssa ikuiseksi
ajaksi ystävyysliittoa Portugalin kuninkaan nimiin. Neekeriruhtinas
ottikin hänet mitä parhaiten vastaan ja vakuutti, että kaikki
rauhallisilla aikeilla saapuvat kauppiaat olivat tervetulleet. Hän
vannoi auringon ja taivaan, päänsä ja vatsansa kautta ostavansa
Portugalilaisten tavaroita. Valansa vahvistukseksi hän otti
peukalostaan kultasormuksen ja antoi sen portugalilaiselle kapteenille
ja Portugalin kuningasta varten monta nauhallista pieniä kultahelmiä.
Uskollisuutensa vahvistukseksi hän tämän jälkeen tarttui läsnäolevien
käsiin, sillä hänen hovissaan ei osattu kirjottaa. Mutta Pero
Affonso antoi kirjottaa kaikki muistoon ja kuuden miehen vahvistaa
asiakirja nimikirjotuksellaan. Kun sitten sopimus sheikille luettiin
ja tulkittiin, niin hän hämmästyi ja sanoi paperin loitsivan. Kun
portugalilaiset palasivat laivoihinsa, niin ruhtinas vielä lähetti
heille paljon ruokatavaroita eväiksi. Affonson palattua Mosambikiin oli
Vasco da Gama jo purjehtinut sieltä edelleen.



Kiloa.


Amiraali purjehti ensinnä Kiloaan (nykyiseen Kilwaan), johon jo Cabral
oli poikennut. Tämä kaupunki, jonka muuan persialainen ruhtinas oli
perustanut v. 975 Rhapta nimisen entisen kreikkalaisen siirtokunnan
paikalle, oli kohonnut mahtavimmaksi koko tällä rannikolla ja
hallitsi muun muassa Sansibaria, vanhaa Zenjiä. Kiloa oli saarella,
lähellä mannerrantaa, ympäröity suurilla muureilla ja torneilla,
joitten raunioita on säilynyt. (Lähellä on eräällä toisella saarella
säilynyt vielä vanhemman kaupungin raunioita, joitten alkuperää
ei vielä tunneta.) Kiloassa oli portugalilaisten saapuessa noin
12,000 asukasta ja hyvät kivitalot parvekkeineen; talojen yläkerros
oli kuitenkin puusta. Kaupungin ympärillä oli sitrona-, limoni- ja
oranssi-istutuksia. Sokeria, viikunoita ja granattiomenoita viljeltiin
puutarhoissa. Kiloaa hallitsi arabialainen sheikki, jonka valta ei
kuitenkaan ulottunut kaupungin omaa aluetta etäämmäksi.

Kun tämä sheikki oli kohdellut Cabralia petollisesti, niin purjehti
Vasco da Gama nyt koko laivastonsa keralla kaupungin eteen,
säikähytti sitä tyhjillä tykinlaukauksilla, piiritti sen ja pakotti
sheikin antautumaan ja sitoutumaan maksamaan vuotuisen kultaveron.
Portugal puolestaan suostui ottamaan hänet suojeluksensa alaiseksi.
Sheikin palatsin katolle kohotettiin Portugalin lippu ja myöhemmin
portugalilaiset rakensivat paikalle linnotuksenkin.

Sitten poikettiin Melindeen, jonka ruhtinaalle Gama nyt tahtoi näyttää,
että hän oli arvokkaampi liittolainen, kuin miltä edellisellä kerralla
näytti. Sheikki kutsuttiin laivoihin suuriin pitoihin ja ystävyysliitto
vahvistettiin. Onnellisesti purjehdittiin sitten Intian meren poikki
Malabar-rannikolle ja käytiin ankkuriin lähelle Goaa. Rantakaupungit
saivat piankin kokea, ettei Gama ollut tällä kertaa tullut
ystävällisissä aikeissa, vaan rankaisemaan, kostamaan ensimäisellä
matkallaan kärsimiään nöyryytyksiä. Ensinnäkin pidettiin vihollisina
kaikkia laivoja, jotka matkalla tavattiin, ja ne anastettiin, sillä
Gama oli päättänyt saattaa maustekaupan kokonaan portugalilaisten
käsiin.



Gaman julma sodankäynti.


Andjediva-saarien kohdalla tavattiin lähellä rantaa kolme »fustia»,
s.o. intialaista alusta, jotka takaa-ajettaissa pakenivat erääseen
lahteen. Portugalilaisia ammuttiin heidän niitä seuratessa salatusta
patterista tykeillä ja nuolilla, ja he puolestaan sytyttivät palamaan
kaikki intialaiset laivat, mitä käsiinsä saivat. Kananoriin matkaa
jatkettaissa tavattiin merellä suuri laiva, joka toi kauppatavaroita
ja Mekasta palaavia pyhiinvaeltajia. Tämä laiva ilman taistelua
anastettiin, ryöstettiin ja sytytettiin tuleen. Intialaiset liian
myöhään huomasivat ruveta vastarintaa tekemään; koko joukko armotta
surmattiin, joitakuita vaimoja ja lapsia lukuun ottamatta. Niitäkin,
jotka hyppäsivät mereen, ajettiin armotta takaa ja surmattiin.
Luultavasti laiva oli Egyptin sulttaanin tai hänen alamaistensa oma,
sillä pian sen jälkeen sulttaani paaville valitti, että portugalilaiset
harjottivat Intian vesillä merirosvoutta.

Kananorin radshan Vasco da Gama pakotti katkaisemaan kaiken yhteytensä
Kalikutin kanssa, luvaten säästää ainoastaan niitä laivoja, jotka
kulkivat portugalilaisille ystävällisiin satamiin. Kauppatavarain hinta
vahvistettiin.

Kalikutin samudrin pyysi nyt rauhaa. Mutta Gama esitti semmoiset
vaatimukset, ettei niihin mitenkään voitu suostua; paitsi täydellistä
hyvitystä ennen tehdystä väkivallasta olisi sämudrinin pitänyt kieltää
kaikkia Punaisesta merestä tulevia laivoja poikkeamasta Kalikutin
satamaan. Samudrin vastasi, että Mekasta tulleen laivan ryöstö
oli riittävä korvaus, ja ettei hän voinut kaupungistaan karkottaa
neljäätuhatta Kairon ja Mekan arabialaista, varsinkin kun heidän
kauppansa tuotti hänelle suuria etuja.

Gama ei edes viitsinyt vastata näihin syihin. Samudrin tarjosi
rahakorvausta portugalilaisen kauppa-aseman ryöstöstä, mutta Gama
ei siitä huolinut, vaan alkoi sodan. Kaikki Kalikutiin menevät tai
sieltä tulevat laivat anastettiin ja niiden laivaväki surmattiin,
vieläpä usein niin julmalla tavalla, että Gama kaikiksi ajoiksi tällä
raivollaan tahrasi nimensä. Sitä olisi mahdoton käsittääkään, ellemme
muistaisi, että portugalilaiset pitivät kaikkia muhamedilaisia vanhoina
verivihollisinaan, maureina, jotka aikanaan olivat niin säälimättä
sortaneet heidän maataan ja kansaansa, ottamiansa orjia ja sotavankeja
kiduttaneet. Tämä veriviha se sai heidät Intiankin merellä sokeasti
vainoamaan kaikkia muhamedilaisia ja varsinkin arabialaisia ja
tyydyttämään kostonhimoaan mielettömällä julmuudella.

Kalikutia pommitettiin kahteen kertaan ja koko joukko taloja
tuhottiin. Gama ei nyt enää suostunut minkäänlaiseen rauhaan, vaan
vaati täydellistä alistumista. Mutta silloin koko Kalikutin valtakunta
nousi yhteiseen kostosotaan, joka joessa varustettiin suurempia ja
pienempiä sotalaivoja julman vihollisen tuhoamiseksi. Gama purjehti
Kotshiniin, jonka ruhtinaan kanssa tehtiin kauppasopimus. Sovittiin
siitä, että portugalilaiset maksaisivat pippurin, mausteneilikkain ja
benzoinin hinnan kullalla, muut tuotteet sitä vastoin, kuten kanelin,
savusteet y.m. europpalaisilla tavaroilla. Samanlainen sopimus tehtiin
Kulamin kanssa, joka on lähellä Intian eteläkärkeä; sieltä ostettiin
varsinkin pippuria. Kaikille näille ystävällisille satamille Gama
antoi vapaakirjeitä, jotka suojelivat niitten laivoja portugalilaisten
vartijalaivain anastukselta.

Kalikutin samudrin koetti nyt viekkaudella saada vihollisensa
tuhotuksi. Gaman luo saapui braamana, joka sanoi lähtevänsä hänen
kerallaan Portugaliin keskustelemaan itse kuninkaan kanssa, koska muka
samudrin ei luottanut laivastojen johtajiin, joita vaihdeltiin. Mutta
Gama vastasi, että hänellä oli täydet valtuudet, ja lähti braamanan
houkutuksesta yksin yhdellä laivalla Kalikutiin keskustelemaan. Hän
luuli tapaavansa Kalikutin edustalla vartijalaivastonsa, mutta tämä
olikin kaikenlaisilla huhuilla houkuteltu pohjoiseen, joten Gama oli
aivan yksin. Suuri intialainen laivasto ympäröi hänet ja alkoi joka
puolelta hyökkäyksen. Portugalilaisen laivan merikunto kuitenkin
pelasti Gaman tästä vaarallisesta väijytyksestä. Braamana, joka vielä
oli laivalla, hirtettiin raakapuuhun. Myöhemmin samudrinin laivasto
vielä kerran hyökkäsi Gaman koko laivaston kimppuun, mutta hyökkäys
tykeillä torjuttiin. Täydet kuormat otettuaan Vasco da Gama lähti
paluumatkalle ja saapui syyskuussa v. 1503 Lissabonin satamaan.



Affonso d’Albuquerque saapuu Intiaan.


Intian vesille hän oli jättänyt Sodren seitsemän tai kahdeksan laivan
keralla. Samudrin käytti nyt tilaisuutta kostaakseen kapinallisille
vasalleilleen, vallotti Kotshinin ja karkotti sikäläisen radshan
pieneen saareen. Sodre ei voinut tätä estää, sillä hän risteili
paraikaa Arabian etelärannikolla, jossa hän usean laivan keralla sai
kamalassa myrskyssä hautansa. Haaksirikon välttäneet laivat palasivat
Intian rannikolle, mutta eivät uskaltaneet ryhtyä sotatoimiin,
ennenkuin kotimaasta saatiin apua. Kauaakaan ei tarvinnut odottaa,
sillä pian sen jälkeen saapui Intian vesille uusi laivasto, johon
kuului kuusi laivaa, Affonso d’Albuquerque johtajana. Sen kautta
portugalilaisilla jälleen oli Intian vesillä ylivalta ja Kotshinin
radsha pääsi takaisin kaupunkiinsa. Hän salli portugalilaisten rakentaa
satamaansa linnan kauppansa suojaksi; se oli ensimäinen linna,
jonka nämä Intiaan rakensivat nopeaan kehittyvän mahtinsa tueksi.
Paluumatkalla Albuquerque laski suoraan meren poikki Mosambikiin,
välttäen siten kiertomatkan Melinden kautta. Mukanaan hänellä oli
eräs venezialainen, Bonavita d’Alban, joka oli viisikolmatta vuotta
takaperin Egyptin kautta matkustanut Intiaan ja oleskellut kauan
Malakassa. Albuquerque sai häneltä paljon tärkeitä tietoja mausteinen
varsinaisista kotipaikoista ja etenkin Malakasta; nämä tiedot myöhemmin
olivat hänelle suureksi avuksi, kun Intian maaherruus hänelle
uskottiin. Affonson serkku Francisco d’Albuquerque, joka oli lähtenyt
myöhemmin Intiasta, joutui Afrikan itärannalla myrskyyn, joka tuhosi
hänen kaikki laivansa. Intiaan jäi ainoastaan urhoollinen Duarte
Pacheco Pereira muutaman laivan keralla. Hänelle oli tosin lähetetty
apua, mutta avun tuojat osaksi hajaantuivat toisistaan matkalla, osaksi
rupesivat omin päin harjottamaan merirosvoutta Afrikan itärannalla,
pidättäen muun muassa Sansibarin sheikiltä kaksikymmentä kauppa-alusta.

Pacheco joutui sillä välin ahtaalle. Kalikutin samudrinin sanottiin
koonneen 60,000 miestä, joilla hän aikoi lähteä kurittamaan Kotshinia.
Mutta urhea portugalilainen pidätti häntä muutaman kymmenen miehen
keralla erään virran ylimenopaikalla, jonka hän oli aidoilla ja
tykeillä linnottanut. Intialaisten kehittymätöntä sotataitoa osottaa,
ettei suuri armeija yhä uudistuvista hyökkäyksistä huolimatta voinut
tätä pientä joukkoa karkottaa varustuksistaan. Intialaiset rakensivat
puusta korkeita uivia torneja, vallottaakseen niillä Pachecon laivat,
mutta tämäkin yritys torjuttiin. Samudrinin täytyi tyhjin toimin palata
takaisin, sillä monsuuni oli kääntymässä ja saatettiin niin ollen taas
odottaa meren takaa uutta portugalilaista laivastoa.

Se saapuikin kohdakkoin, johtajanaan Soarez, jolla oli kolmetoista
laivaa, toista tuhatta sotilasta ja paljon tykkejä ja ampumavaroja.
Syyskuussa v. 1504 hän saapui Kalikutin edustalle ja alkoi pommittaa
kaupunkia, hävittäen muun muassa osan samudrinin palatsista.
Kaupungissa kaikki portugalilaiset sotavangit kostoksi surmattiin.
Seuraavana vuonna Soarez arvokkaat kuormat otettuaan lähti
kotimatkalle. Intian vesille jäi viisi laivaa rantoja vartioimaan.
Kalikutin samudrinin voima oli siksi murrettu, että kaikki vasallit
alkoivat hänestä luopua. Duarte Pacheco palasi kotimaahan, jossa hän
urheutensa palkaksi nimitettiin Guinean maaherraksi. Myöhemmin hänet
parjausten vuoksi erotettiin ja vietiin vankina Portugaliin, jossa hän
köyhänä kuoli. Runoilija Camões »Lusiadas» eepoksessaan, jossa hän
ylistää Portugalin suuruuden ajan sankareita, ankarin sanoin tuomitsee
kuninkaan kiittämättömyyden ansiokasta sotilasta kohtaan.



Francisco d’Almeida Intian varakuninkaana.



Egyptin sulttaani pyytää paavin välitystä.


Portugalilaiset olivat toimillaan Intian vesillä kokonaan häirinneet
kaupan, joka sieltä kulki Ormusin ja Adenin kautta Persian lahdelle ja
Punaiselle merelle. Tämä kaupanseisaus tuntui nopeaan Egyptissä, jonka
sulttaani välittömästi hallitsi Punaisen meren tietä ja Persian lahden
kautta kulkevan kaupan päätesatamia Syyrian rannalla ja kauppavaihdosta
sai suuria tuloja. Hän koetti ensinnä paaville valittamalla saada
apua. Paavin muka piti kieltää Portugalia ensinkään purjehtimasta
Intiaan. Ellei tätä kieltoa toteutettu, niin hän puolestaan aikoi
ryhtyä omissa maissaan kristittyjä vastaan pakkokeinoihin, tuhota
Vapahtajan haudan Jerusalemissa ja juurineen hävittää Itämaista pois
kristinuskon nimenkin. Sitä paitsi hän uhkasi lähettää laivastonsa
Välimerelle kostamaan kristityille samalla mitalla, jolla he olivat
muhamedilaisille mitanneet Intian vesillä ja rannoilla. Paavi lähetti
tämän sanoman Portugalin kuninkaalle, mutta tämä jyrkästi epäsi Egyptin
vaatimuksen.

Manuel kuningas lausui vastauksessaan: »Kun me päätimme laivoinemme
raivata tien Intiaan ja tutkia esi-isillemme tuntemattomia maita,
niin oli aikomuksemme jalkaimme alle musertaa muhamedin usko, joka
saatanan avulla on tuottanut kristikunnalle niin paljon kärsimyksiä,
ja hävittää Muhamedin hauta. Valitamme, ettei tätä päämäärää ole vielä
saavutettu. Sulttaani on varova, ettei hän tuhoa Pyhää hautaa, sillä
pyhiinvaeltajista hän saa paljon tuloja. Jos hän taas uskaltaa ruveta
hävittämään Välimeren rantoja, niin on tämä teko yhdistävä häntä
vastaan kaikki kristityt kansat, jotka nykyisin ovat niin erimieliset.»
Paras vastaus sulttaanin uhkauksiin oli kuningas Manuelin mielestä
kehotus kansoille liittyä yhteen uutta ristiretkeä varten.



Egypti valmistautuu sotaan.


Egyptin sulttaani niin ollen ryhtyi sotaa valmistelemaan. Kun ei
ollut toivoa siitä, että hän Välimerellä saisi suuriakaan aikaan,
niin hän päätti keskittää kaikki voimansa Intian vesille. Syyriaan
lähetettiin viisikolmatta laivaa hakemaan laivapuita, jotka sitten
piti vietämän Suezin kannaksen poikki Punaiselle merelle, jossa
laivasto rakennettaisiin. Johannitat, jotka yhä pitivät hallussaan
Rhodos saarta, hävittivät tosin osan sulttaanin laivoista, mutta osa
sai asiansa ajetuksi ja Punaisen meren rannalla aljettiin varustaa
suurta egyptiläistä laivastoa. Kuusi suurempaa ja viisi pienempää
laivaa saattoi sulttaani siten v. 1506 lähettää matkaan Intian vesille.
Yrityksessä hänellä oli apuna salaisia, europpalaisia liittolaisia,
joita portugalilaisten toimet niinikään uhkasivat, niinkuin saamme
myöhemmin nähdä.

Portugalilaiset saivat näistä varustuksista tiedon ja älysivät, että
heidän nyt tuli ruveta järjestelmällisesti jatkamaan taistelua, jos
mieli torjua tämä uusi vaara. Intian vesille päätettiin lähettää
varakuningas, joka saisi oman mielensä mukaan siellä pysyväisesti
hoitaa sodankäyntiä ja kauppaa, ja samalla päätettiin ponnistaa maan
kaikki voimat, jotta hänen käytettävänään olisi riittävät sotavoimat.



Almeida ja hänen retkikuntansa.


Francisco d'Almeida, Intian ensimäinen varakuningas, oli vanhaa
kreivillistä sukua. Hän oli espanjalaisten vallottaessa Granadaa
vapaaehtoisena taistellut maureja vastaan, osottaen mitä suurinta
urheutta. Parempaa miestä korkeaan ja. vaikeaan toimeen Manuel kuningas
tuskin olisi voinut saada. Samalla kun Almeida oli erinomaisen
urhoollinen ja tarmokas, oli hän myös ritarillinen ja jalo ja saavutti
kaikkien niiden rakkauden, jotka hänen johdollaan maataan palvelivat.
Ei ainoakaan tahra himmentänyt hänen nimeään sillä ajalla, minkä
hän Intiassa toimi, se on aikalaisten yksimielinen tunnustus. Hänen
nimityksensä jo herätti niin suurta luottamusta, että kaikista osista
maata saapui tarjokkaita, jotka olivat halukkaita matkaan lähtemään.

Almeidan laivasto oli suurin, mitä Portugal vielä oli Intiaan
lähettänyt. Laivoja oli vähintäin parikymmentä, ehkä enemmänkin, toiset
sotalaivoja, toiset kauppalaivoja, ja lisäksi otettiin mukaan valmiiksi
veistettyä puutavaraa, josta Intiassa piti rakennettaman pienempiä
aluksia rannikkoa vartioimaan. Laivastossa oli 1500 asemiestä, 200
tykkimiestä ja 400 liikamerimiestä, joitten piti jäädä Intiaan aukkoja
täyttämään. Kaikenlaisia käsityöläisiä otettiin mukaan, varsinkin
puuseppiä, rautaseppiä ja köydenpunojia. Tykkejä ja ampumavaroja
varustettiin runsaasti — varustustöitä hoitikin Vasco da Gama, joka
kokemuksesta tiesi, mitä Intiassa parhaiten tarvittiin. Kuningas itse
kävi joka päivä valvomassa töitten edistymistä. Varakuninkaan lippu
annettiin Almeidalle juhlallisilla menoilla Lissabonin tuomiokirkossa,
kuningas seurasi laivaston mukana Tajon suulle, soudattaen itseään
laivasta laivaan ja rohkaisten ja kehottaen kapteeneja, sanoen kullekin
jäähyväiset ja toivottaen onnellista matkaa. Moinen retki oli niihin
aikoihin monta vertaa vaarallisempi kuin nykyisin, sekä laivain
vähemmyyden ja vaikeamman purjehduksen että tautien vuoksi, joita ei
vielä ymmärretty välttää, kun niitten luonnetta ei tunnettu, eikä
parantaa, kun ne olivat päässeet laivoissa raivoamaan. Tämän laivaston
mukana purjehti Intiaan Magalhães, joka sitten saavutti kuolemattoman
maineen retkellään maan ympäri. Maalisk. 25 p. 1505 Almeidan retkikunta
lähti pitkälle ja vaaralliselle matkalleen.

Hyvän toivon niemen edustalla oli jälleen kestettävä kovia myrskyjä,
ennenkuin sen ohi päästiin. Yksi laiva oli menetetty päiväntasaajan
seuduilla; toinen sai niemen ohi purjehdittaessa niin pahan vuodon,
että se täytyi ajaa maalle, mutta suuri osa miehistöstä pelastui
Mosambikiin.

Uusi varakuningas oli lähtiessään saanut tarkat ohjeet. Ensinnäkin
hänen piti rakentaa Sofalaan linna ja miehittää se. Sama oli tehtävä
Kiloassa, jonne lisäksi oli jätettävä muutamia pienempiä aluksia
valvomaan Afrikan itärannikon laivaliikettä. Tultuaan Intian
rannalle varakuninkaan tuli rakentaa linna Andjediva-saarille, Goan
eteläpuolelle, koska tämä saaristo oli huomattu mukavaksi tukipaikaksi
laivaston rannikkopurjehduksille. Siellä oli myös rakennettava kaksi
alusta mukana olevista aineista. Sitten oli ruvettava vainoamaan
Kalikutin kuninkaan laivoja, sillä häntä vastaan oli julistettu
ainainen sota. Eräisiin toisiin paikkoihin oli rakennettava linnoja,
kauppalaivat sitten kuormattuina lähetettävä kotimatkalle, jota vastoin
sotalaivain tuli jäädä Intiaan ja tehdä retki Ormukseen, Persian
lahden suulle, sekä rakentaa sinne linna estämään sen kautta kulkeva
arabialainen kauppa, kullan ja silkin tuonti Hindustanista, mausteitten
Itä-Intian saaristosta. Ainoastaan kuusi vuotta oli kulunut siitä,
kun Portugalilaiset saapuivat Intiaan. Näin suuriksi olivat heidän
yrityksensä lyhyessä ajassa paisuneet.



Almeida Afrikan itärannalla.


Kiloan sheikki otti varakuninkaan laivaston huonosti vastaan, josta
hyvästä tämä muitta mutkitta väkirynnäköllä vallotti hänen kaupunkinsa,
menettämättä ainoatakaan miestä. Seuraavana päivänä aljettiin rakentaa
paikalle linnaa, johon jätettiin melkoinen varusväki.

Mombasa, jonka edustalle sitten tultiin, teki sisämaan kanssa suurta
kauppaa ja oli lujasti linnotettu. Sielläkin oli vastaanotto huono.
Sheikki antoi ampua Almeidan laivastoa tykeillä, jotka oli pelastettu
eräästä haaksirikkoutuneesta portugalilaisesta laivasta. Kahden päivän
kuluttua kaupunki väkirynnäköllä vallotettiin, vaikka sheikillä
oli kymmenentuhatta miestä. Tappelu oli tuima. Portugalilaisilta
tosin kaatui vain muutama mies, mutta sitä enemmän haavottui. Tässä
tappelussa tuli muita kuulummaksi varakuninkaan ainoa poika, Dom
Lourenço, jota sotamiehet hänen voimiensa ja rohkeutensa vuoksi
kerrassaan jumaloivat. Vaikka nuoren sankarin loistava rata oli
niin lyhyt, — se oli parin vuoden kuluttua päättyvä, — niin ennätti
hän kuitenkin tässä vähässä ajassa saavuttaa maineen, jommoista ei
kenellekään toisella Intiassa ollut. Mombasan sheikki kaupunkinsa
vallotuksen jälkeen alistui ja suostui maksamaan vuotuisen veron,
ja valkoinen vaakunapatsas pystytettiin hänen kaupunkiinsa. Dom
Lourençolle sheikki, hänen urhoollisuuttaan ihaillen, lahjotti
arvokkaan miekan ja kallisarvoisen helminauhan. Voittaja ja voitettu
erosivat toisistaan ystävinä.

Varakuningas aikoi sen jälkeen käydä Magadoxossa ja Melindessä, mutta
vuodenaika oli siksi pitkälle edistynyt, että luotsit kaikin mokomin
kehottivat rientämään, ennenkuin suotuisa tuuli menetettäisiin.
Almeida sen vuoksi käski ohjata suorinta tietä Intiaan, laivasto
ulkoni väljälle Intian merelle ja saapui rientävän monsuunituulen
vetämänä syyskuun puolivälissä onnellisesti Andjediva-saarille, jonne
tieto Itä-Afrikassa saaduista voitoista jo oli ennättänyt. Siellä oli
vastassa Kananorin radshan kirje, jossa hän ilmotti koonneensa suuret
määrät mausteita, vaikka paikalla lähetettäviksi, ja samalla ilmotti
kolmea suurta mekkalaista alusta paraillaan odotettavan Kalikutiin.



Almeida Malabar-rannikolla.


Almeida ryhtyi toimeen viipymättä, niinkuin hänen tapansa oli.
Heti seuraavana päivänä ruvettiin saarille linnaa rakentamaan.
Laivoja lähetettiin anastamaan Mekasta odotettavat alukset.
Pieniä rannikkolaivoja aljettiin koota mukana tuoduista aineista.
Kahdenkymmenen päivän kuluttua linna oli valmiina. Kaikille
ystävällisille rannikkoruhtinaille lähetettiin kirjeet ilmotuksella
varakuninkaan tulosta.

Ensi työksi vallotettiin sitten Onorin kuninkaan kaupunki ja
hävitettiin hänen laivansa. Ainoastaan yksi mies menetettiin
hyökkäyksessä. Kuningas täydelleen alistui ja sai anteeksiannon.
Suurella innostuksella laivasto sitten otettiin vastaan Kananorissa,
jonka hallitsijan kanssa Portugalilaiset alusta saakka olivat olleet
ystävällisissä väleissä. Sieltä varakuningas purjehti Kotshiniin.
Täydessä juhlapuvussa, kunnialaukauksia ampuen laivasto laski
satamaan, jossa varsinkin vasta rakennetut soudettavat kalerit
herättivät huomiota, sillä siihen asti ei oltu Intiassa nähty aluksia,
joita niin täsmällisessä tahdissa soudettiin, kuten eräs aikalainen
sanoo. Kotshinissa olivat arabialaiset kauppiaat tehneet radshaa
vastaan vaarallisen salaliiton, ja tämä sen vuoksi mielihyvällä
salli Portugalilaisten rakentaa satamaansa linnotuksen. Se valmistui
maanasukkaitten avulla viidessä päivässä ja varustettiin tykeillä.
Kotshinin hallitsija ja Almeida kohtasivat toisensa suurilla
juhlamenoilla ja Almeida kruunasi kuninkaan itsenäiseksi hallitsijaksi.

Kotshiniin saapui tieto, että maurit olivat etelämpänä olevassa
Kulamissa (Kollamissa) vallanneet Portugalilaisten rakentaman linnan
ja surmanneet sen puolustajat. Dom Lourenço sai toimekseen rankaista
Kulamia. Parissa kolmessa päivässä hän poltti seitsemänkolmatta
vihollista laivaa ja syöksi tuhoon paljon väkeä, menettämättä itse
ainoatakaan miestä. Sitten saivat portugalilaiset kauppalaivat ottaa
maustekuormansa Kotshinistä ja Kananorista ja lähteä paluumatkalle.
Palaava laivue joutui tällä matkalla ensi kerran Madagaskarin
itärannalle. Purjehdittuaan sen reunoja seitsemäntoista päivää se
tuli jälleen tutuille vesille ja saapui toukokuussa 1506 onnellisesti
Lissaboniin.

Varakuninkaan sotavoimat olivat nyt, kauppalaivain lähdettyä,
melkoisesti vähentyneet. Uutta apua ei ollut odotettavissa, ennenkuin
monsuuni jälleen kääntyi lounaaseen. Tätä tilaisuutta oli Kalikutin
samudrin päättänyt käyttää, koettaakseen vielä kerran tuhota vihatut
Portugalilaiset. Hän oli varustanut suuren laivaston ja päätti sillä
hyökätä Kananoria vastaan kurittaakseen perinpohjin kapinallisen
vasallinsa. Tuuma ei kuitenkaan pysynyt salassa. Saapui nimittäin
Dom Lourençon luo Kananoriin eräs mauriksi puettu mies, joka pyysi
päästä yksityisesti portugalilaisen päällikön puheille. Hän ilmaisi
olevansa Ludovico Varthema niminen italialainen, laajalti matkustanut
mies, joka nyt oli paennut Kalikutista ja sieltä toi tiedon uhkaavasta
vaarasta. Varthema lähetettiin viipymättä Kotshiniin viemään siitä
varakuninkaalle tietoa. Dom Lourenço sai isältään seuraavat ohjeet:
»Taistele katolisen uskon ja kunniasi puolesta, käyttäydy kuin
kristitty ja isäsi poika.»



Dom Lourençon suuri voitto.


Dom Lourenço viipymättä ryhtyi toimiin. Taistelu, joka sitten seurasi,
on mainehikkaimpia mitä Portugalilaiset Intiassa taistelivat.
Samudrinin laivastossa oli 209 alusta, 84 suurta laivaa, loput
pienempiä rannikkoaluksia. »Siinä oli mastoja kuin suuressa metsässä»,
kertoo Varthema. Portugalilaisilla oli tätä laivastoa vastaan vain
yksitoista laivaa, mutta niissä oli sitä urheampi ja etevämpi miehistö.
»Sillä tosiaan», lausuu Varthema, »olen aikoinani ollut monessa
tappelussa ja nähnyt monta tuimaa ottelua, mutta en ole koskaan nähnyt
urhoollisempia miehiä kuin nämä Portugalilaiset.» Urheus olikin
tarpeen, sillä heitä oli ainoastaan 800 taistelijaa monta tuhatta
vastaan.

Dom Lourenço purjehti vihollista vastaan merelle. Itse hän kulki edellä
»Rodrigo Rebello» nimisellä suurella laivalla, valiojoukkonsa mukanaan.
Kääntymättä oikeaan tai vasempaan hän ohjasi suoraan vihollisten
johtajalaivaa vastaan. Kolme kertaa yritettiin iskeä siihen koukut,
kolmasti nämä häädettiin pois. Vihdoin kuitenkin temppu onnistui ja
Portugalilaiset juoksivat iskettyyn laivaan, Dom Lourenço etupäässä,
tappara aseenaan. Hetken aikaa voitto näytti epävarmalta, sillä
vastassa oli kuusisataa vihollista, mutta pian oli ratkaisu tapahtunut.
Dom Lourenço lakosi edellään kaikki ja tuossa tuokiossa oli laivan
kaikki väki joko surmattu taikka ajettu mereen.

Toiset Portugalilaiset laivat eivät sillä välin olleet joutilaina.
João Serrão taisteli niin urheasti, ettei mointa oltu ennen nähty.
Hänen laivansa kimppuun hyökkäsi päälle viisikymmentä »prauta»,
mutta ne hän karisti itsestään erilleen, vaikka melkein kaikki hänen
miehensä tappelussa haavottuivat. Simon Martinez, uhkarohkeimpia
varakuninkaan kapteeneista, oli vielä tukalammassa asemassa. Hänen
matalan aluksensa ympärille oli kokoontunut neljä paljon suurempaa
laivaa, joista aljettiin tuhoisa tuli. Lopulta Martinezin joukossa ei
ollut ainoatakaan miestä, joka ei olisi ollut haavottunut, ja kun he
olivat ampuneet kaikki ruutinsa, niin ei ollut muuta neuvoa kuin paeta
kannen alle. Maurit hyökkäsivät laivaan, luullen sen jo voittaneensa,
mutta silloin kapteeni henkiin jääneitten keralla teki äkkihyökkäyksen,
kaatoi omalla kädellään seitsemän vihollista ja ajoi miehineen loput
mereen.

Sillä välin kun nämä molemmat epätoivoiset yhteentörmäykset
tapahtuivat, oli Dom Lourenço iskenyt kiinni toiseen vastustajaan.
Se oli suurempi alus kuin ensimäinen. jonka hän oli voittanut,
miehiä siinä oli tuhannenviisisataa. Mutta kun samalla haavaa toinen
portugalilainen laiva iski alukseen toiselta puolelta, niin maurit
joutuivat kahden tulen väliin ja voitettiin nopeaan. Kun vihollisen
molemmat suurimmat laivat oli anastettu ja useita toisia joko upotettu
taikka rauskattu, niin loput kääntyi pakoon. Portugalilaisten ilo oli
ponneton, sillä voitto, joka jonkun ajan oli näyttänyt epätietoiselta,
oli nyt varma. Ryhdyttiin pakenevia takaa-ajamaan ja syntyi kamala
verenvuodatus. Armoa ei pyydetty eikä annettu. Meri punertui verestä ja
seuraavana päivänä rannalle ajautui ruumiita kasoihin kuin meriruokoa
myrskyn jälkeen. Enemmän kuin 3600 mauria sai tappelussa surmansa.
Portugalilaisten puolelta kaatui noin kahdeksankymmentä miestä ja
parisataa haavottui, Magalhães muitten mukana. Haavotetut vietiin
Kananoriin hoidettaviksi, kuolleet haudattiin mereen, etteivät maurit
saisi tietoa Portugalilaisten mieshukasta.



Maustekauppa uusille teille.


Tämä voitto oli ratkaiseva ja Portugalilaiset saattoivat toistaiseksi
olla hyvässä turvassa. Mutta lepoa he eivät saaneet itselleen suoda,
jos mieli päästä tarkotustensa perille. Arabien kauppa oli tosin saanut
tuhoisan iskun Malabaar-rannikolla, mutta he näyttivät keksineen
uusia teitä, koska saattoivat yhä edelleen sitä jatkaa, vaikka pääsy
Kalikutiin, maustekaupan vanhaan keskustaan, olikin estetty. Samalta
Varthemalta, joka oli tuonut viestin samudrinin hyökkäyksestä, sai
Almeida nyt tietoja, joiden kautta hän sai laajemman käsityksen tämän
kaupan etäisimmistä lähteistä.

Varthema antoi varakuninkaalle tietoja maustimien varsinaisista
kotiseuduista, joissa hän oli käynyt. Hän oli käynyt sekä Malakassa
että Molukeilla ja Jaavassa, muhamedilaisuuden turvissa matkustellut
kaikkialla Sunda-saaristossa. Varakuningas näiden tietojen nojalla
päätteli, että maurit olivat alkaneet purjehtia Maledivien saarille,
jotka ovat meressä lounaaseen päin Intian eteläkärjestä, ja siellä
kuormata aluksiinsa mausteet, joita toiset laivat sinne toivat. Dom
Lourenço ei kuitenkaan saaristoa löytänyt, vaan jonkun ajan merellä
harhailtuaan saapui Ceyloniin, jossa Portugalilaiset eivät olleet vielä
käyneet. Minkäänlaisiin sotatoimiin hän ei Ceylonissa ryhtynyt.

Keväällä v. 1506 lähti Portugalista jälleen viisitoista laivaa Intiaan.
Kymmenen oli kuormalaivaa, osaksi italialaisten ja saksalaisten
kauppiaitten varustamia; näitten piti purjehtia suoraan Intiaan. Viisi
laivaa oli sotalaivaa, ja niillä piti Affonso d’Albuquerquen Arabian
rannikolla vartioida Punaisen meren ja Persian lahden suuta. Sokotraan
oli rakennettava linna, sillä maurien oli tapana poiketa siellä vettä
ottamassa.



Tristão da Cunha.


Kauppalaivastoa johti Tristão da Cunha, joka Brasilian rannalta
Kapmaahan purjehtiessaan myrskyn kantamana joutui pois oikealta
väylältä ja löysi Atlantin meren eteläosasta hänen mukaansa
nimitetyn saaren. Useimmat hänen laivoistaan saapuivat onnellisesti
yhtymäpaikkaan Mosambikiin; yksi ainoa ajautui Madagaskariin, tuoden
sieltä tiedon, että muka saarella oli paljon kultaa, pippuria ja
inkevääriä. Tämä sai Tristão da Cunhankin saarelle poikkeamaan, mutta
tieto huomattiin väärinkäsitykseksi; ja kun sitä paitsi Madagaskarinkin
maurit olivat vihamieliset ja mahtavat, niin laivasto jatkoi matkaansa
Intiaan. Kuitenkin mennessä ankaran taistelun jälkeen vallotettiin
ja poltettiin Magadoxon eteläpuolella oleva vihamielinen Brava.
Portugalilaiset anastivat sheikin rahastosta suunnattoman määrän hopeaa.

Tristão da Cunha sitten purjehti Sokotraan, jossa vielä oli jäljellä
kristittyjä, vaikka saari muutama vuosikymmen aikaisemmin olikin
joutunut arabialaisen sheikin vallan alle. Sokotran linna oikopäätä
rynnäköllä vallotettiin, rakennettiin uudestaan entistä lujemmaksi ja
sai Portugalilaisen varusväen.

Tristão da Cunhan viivytyksien kautta oli kuitenkin Aimeida
joutunut vaikeaan asemaan. Kananorin ystävällinen ruhtinas kuoli ja
hänen jälkeläisensä liittyi jälleen Kalikutin samudriniin, koska
Portugalilaiset olivat pidättäneet ja upottaneet erään hänelle kuuluvan
laivan, vaikka sillä oli heidän itsensä antama suojeluskirje. Kananorin
portugalilaista linnaa piiritettiin; sen pieni varusväki kuitenkin
kesti menestyksellä kaikki hyökkäykset, kunnes Tristão da Cunha
vihdoin saapui. Linna rakennettiin uudelleen kivestä. Osa Portugalista
tulleista laivoista lähetettiin paikalla paluumatkalle, koska
varakuningas oli saanut kootuksi riittävät maustekuormat. Dom Lourenço
laivasto-osaston kanssa purjehti Bombayn eteläpuolella olevaan Tshaulin
satamaan, saadakseen sieltä lisää: Tshaulin pikkuruhtinas oli nimittäin
liittynyt Portugalilaisiin.



Egyptin laivasto saapuu sotanäyttämölle.


Tällä kannalla olivat asiat, kun Egyptin sulttaanin laivasto saapui
Intiaan. Portugalilaiset olivat siten saaneet uuden ja vaarallisen
vihollisen, jolla lisäksi oli Intiassa mahtavia liittolaisia. Gujeratin
shaahi, jonka valtakunta oli Narbadan ja Indus-jokien suistamojen
välillä, lähetti Egyptiläisten avuksi viisikymmentä intialaista
alusta. Dom Lourenço oli yhä vielä Tshaulin joessa, kun tämä laivasto
lähestyi. Hän luuli sitä ensiksi Albuquerquen osastoksi, jota
odotettiin Ormuksesta, eikä huomannut ajoissa lähteä merelle, jossa
hän olisi voinut paremmin puoliaan pitää. Taistelu siten syntyi itse
joessa. Ensimäisenä päivänä ei vielä tapahtunut ratkaisua. Dom Lourenço
olisi tosin voinut yön aikana paeta merelle, mutta kun isä oli kerran
ennen varottanut häntä liiallisesta varovaisuudesta, niin hän ei
tilaisuutta käyttänyt. Seuraavana päivänä taistelua siis jatkettiin.
Portugalilaisen päällikön laiva sai tykinluodista niin vaikean vuodon,
että sen vihdoin täytyi koettaa toisen laivan avulla päästä pakoon.
Siinä yrityksessä se kuitenkin puski joessa kalastajain paaluun eikä
enää päässyt irtaantumaan. Vetoköysi katkesi ja Dom Lourençon alus
joutui vihollisen maalitauluksi. Huolimatta epätoivoisesta asemastaan
sankari kuitenkin viimeiseen saakka piti puoliaan. Hänen urheutensa oli
toisille loistavana esikuvana. Tykinluoti runteli hänen säärensä, mutta
saatuaan haavan sidotuksi hän tuolilla istuen johti maston juurelta
taistelua, kunnes toinen luoti oli surman luoti. Vasta kun melkein
koko miehistö oli joko kaatunut taikka kyvyttömäksi haavottunut, laiva
vallotettiin; mutta samalla se upposikin eikä siis jäänyt viholliselle
voitonmerkiksi. Muut portugalilaiset laivat pääsivät pakenemaan
Kotshiniin, jossa varakuningas oli. Vakavalla mielellä Aimeida kuuli
poikansa sankarikuoleman ja mielessään vannoi pyhän valan, ettei
Intiasta lähtisi, ennenkuin oli sen maureille kostanut. Egyptiläisen
laivaston kuultiin lähteneen Gujeratiin Diun satamaan talvea viettämään.



Albuquerque Ormuksessa.


Ennenkuin kerromme seuraavista sotatapauksista, on meidän kuitenkin
luotava silmäys siihen, mitä Affonso d’Albuquerque oli sillä välin
aikaan saanut. Huomaamme silloin, että Portugalilaiset olivat samaan
aikaan ryhtyneet uusiin toimiin katkaistakseen kokonaan Egyptin kaupan
Intiaan.

Albuquerque oli elokuussa v. 1507 lähtenyt Sokotrasta seitsemän laivan
keralla ryöstämään Arabian rannikon satamia ja koettamaan, saisiko hän
Ormuksen haltuunsa. Omanin rannikolla, joka korkeitten vuoriensa edessä
oli hyvässä suojassa sisämaan kuumilta tuulilta ja lentohiekalta,
oli siihen aikaan monta vaurasta kaupunkia ja hyvää satamaa, joista
käytiin Intiaan vilkasta kauppaa. Ormuksen salmessa taas, mutta
Persian puolella, oli rikas Ormus, jo vanhastaan vilkas kauppapaikka.
Albuquerque alkoi hävittää ja riehua kuin vihollismaassa. Ensinnä sai
Oman kokea Portugalilaisten vihoja. Kuriat vallotettiin ja poltettiin,
Maskat vallotettiin. Sohar alistui vastarintaa tekemättä ja pääsi
verolla. Khorfakkanista, josta vietiin Intiaan varsinkin arabialaisia
hevosia, olivat asukkaat paenneet; se ryöstettiin. Aikalaiset
täydelleen hyväksyivät tämän julman ja säälimättömän ryöstösodan,
vankien kiduttamisen ja silpomisen, sillä käytiinhän sotaa kristikunnan
verivihollisia vastaan ja vielä siinä maassa, jossa muhamedin usko oli
syntynyt ja josta se oli vallotuksilleen lähtenyt. Syyskuussa v. 1507
Albuquerquen laivasto saapui Ormuksen edustalle. Kaupunki oli saaren
matalalla pohjoisrannalla; eteläpuolella sitä suojeli korkea vuori.
Sitä puolusti 30,000 miestä, joukossa 4000 persialaista jousimiestä.
Kuninkaan alaikäisyyden aikana eräs bengalilainen ylimys hoiti
puoli-itsenäisen Ormuksen hallitusta. Albuquerque tervehti kaupunkia
tykinlaukauksilla ja laski rohkeasti satamaan. Sitten hän oikopäätä
vaati kaupunkia antautumaan ja tunnustamaan Portugalin yliherruuden,
luvaten muutoin sen paikalla tuhota. Kun vaatimukseen tuli epäävä
vastaus, niin portugalilainen johtaja ampui upoksiin kaikki satamassa
olevat laivat. Ormuslaiset parilla sadalla veneellä hyökkäsivät
hänen kimppuunsa, mutta tykit ja portugalilaisten laivain korkeus
ratkaisivat taistelun näille eduksi. Ormuksella ei ollut muuta neuvoa
kuin suostua tunnustamaan Portugalin kuninkaan yliherruus ja maksamaan
hänelle vuosittain melkoinen vero. Albuquerque rupesi saarelle linnaa
rakentamaan, mutta merirosvouteen mieltyneitten kapteenien mielestä se
oli niin ikävää työtä, että he alkoivat napista. Ormuslaiset paikalla
käyttivät hyväkseen eripuraisuutta ja taistelu virisi uudelleen. Kun
kolme portugalilaista laivaa omin luvin lähti satamasta purjehtiakseen
Intiaan, niin Albuquerquen, puolet voimistaan menetettyään, täytyi
heittää vallotus kesken. Hän purjehti Sokotran saarelle talvea
viettämään.

Seuraavana kesänä Albuquerque, lisäväkeä saatuaan, uudelleen lähti
Ormuksen edustalle. Mutta tämä oli sillä välin varustettu entistä
lujemmaksi, Portugalilaisten alkama linna rakennettu valmiiksi ja
siihen sijotettu tykkejä, joita europpalaiset luopiot olivat valaneet.
Tällä kertaa Albuquerquen yritys onnistui huonommin kuin ensi kerralla.
Vihollinen oli entistä paremmin varustettu ja sai sitä paitsi tavallaan
apua Albuquerquen omalta esimieheltä, Intian varakuninkaalta. Francisco
d’Almeida ei suosinut tätä väkivaltaista sodankäyntiä, eikä tahtonut
hajottaa voimiaan, ennenkuin Intian rannikon omistus oli turvattu.
Vaikka Albuquerque menettelikin Portugalin kuninkaalta saamainsa
ohjeitten mukaisesti, niin epäsi varakuningas kuitenkin kaikki hänen
toimensa ja ilmotti Ormuksen hallitsijalle kirjottamassaan ja kuninkaan
sinetillä leimaamassaan kirjeessä ottavansa hänet suojelukseensa.
Albuquerque väitti kirjettä väärennetyksi, mutta samalla hän älysi,
ettei hänen sotatoimillaan olisi menestystä, kun ei näin ollen ollut
toivoakaan avun saannista Intiasta. Siellä Almeida päin vastoin oli
armahtanut ne kapteenit, jotka Ormuksen edustalta olivat kesken
taistelua paenneet. Albuquerquella ei siis ollut muuta neuvoa kuin
purjehtia laivoineen Intiaan.

Hänen vuoronsa oli nyt tuottaa Francisco d'Almeidalle vielä tuntuvampi
pettymys. Hänet oli nimitetty Almeidan jälkeläiseksi, varakuninkaan
määräajan päättyessä. Albuquerque saapui vaatimaan, että Almeida
hänelle kuningas Manuelin määräyksen mukaan luovuttaisi vallan.
Mielihaikealla Almeida vastaanotti tiedon, että hänen oli kesken
heitettävä niin hyvällä menestyksellä aljettu työ ja luovutettava jatko
juuri sille miehelle, jonka kanssa hän oli Ormuksen vuoksi joutunut
julkiriitaan.

Almeida ei tietysti muuta voinut kuin alistua ja totella kuninkaan
käskyä; mutta hän ei kuitenkaan suostunut luovuttamaan valtaansa,
ennekuin oli kostanut poikansa kuoleman ja voittanut Egyptiläiset.
Tekosyyksi hän esitti sen, ettei se laiva, jonka määrä oli hänet pois
viedä, ollut vielä saapunut — se oli tulomatkalla kärsinyt haaksirikon
Afrikan rannalla. Albuquerquella ei ollut muuta neuvoa, kuin nurkuen
tyytyä odottamaan.



Diun meritappelu.


Joulukuun 12 p. 1508 Almeida laivastoineen lähti pohjoista kohti.
Hänellä oli 23 laivaa ja 1600 miestä. Vielä ennen vuoden loppua
Dabulin kaupunki vallotettiin ja hävitettiin niin kamalasti, että
sen tuho kävi Intiassa sananparreksi. Helmikuun 2 p. laivasto saapui
Diun edustalle. Egyptiläinen laivasto liittolaisineen oli Diun
satamassa. Se purjehti merelle ja syntyi taistelu, joka kuitenkin jäi
ratkaisematta. Egyptiläinen ylipäällikkö peräytyi yöksi Diun satamaan,
mutta Almeida hyökkäsi seuraavana päivänä itse satamaan. Varakuninkaan
vastassa oli toista sataa laivaa, joilla oli 800 mamelukkia ja
monta venezialaista ja slaaviakin. Venezia oli nimittäin jo älynnyt
vahingon, joka sen kauppaa uhkasi, kun Portugalilaiset olivat
kääntäneet maustekaupan Hyvän toivon niemen ympäri. Vaikk’ei tasavalta
uskaltanutkaan julkisesti asettua kristikunnan verivihollisten
puolelle, niin taistelivat sen kansalaiset kuitenkin vapaaehtoisina
maurien armeijoissa, auttaen heitä varsinkin neuvoillaan. Europpalaiset
tunnettiin vihollislaivoilla kiiltävästä haarniskapuvustaan ja
töyhtökypäreistään. Varakuningas olisi mielellään itse hyökännyt
vihollisten päälaivaa vastaan, jossa Egyptiläisten johtaja Mir Hosein
oli, mutta kapteeniensa pyynnöstä hän soi tämän kunnian — ja vaaran —
urhealle Pereiralle, joka »Pyhä henki» nimisellä laivalla ohjasi suoraa
päätä vihollisen päälaivaa kohti. Pereira raivasi tien edessä olevien
laivain keskitse ja katkera taistelu seurasi. Egyptiläisten amiraalin
kimppuun hyökättiin kahdelta taholta, hänen täytyi nopeaan antautua ja
päälaivan menetys lannisti siihen määrään muiden aluksien rohkeuden,
että taistelu samalla oli melkeinpä ratkaistu. Gujeratilaisen laivaston
päälaiva tosin piti sitkeästi puoliaan, mutta ammuttiin upoksiin.
Seurasi kamala teurastus ja 800 mamelukista ainoastaan 22 jäi eloon.
Diu vallotettiin, Gujerat pakotettiin rauhaan ja Dom Lourençon laivasta
otetut portugalilaiset vapautettiin. Egyptiläisten ylijohtaja pelastui
maalle ja pakeni maitse kiiruumman kautta.

D’Almeida palasi voittonsa jälkeen Kotshiniin ja saatuaan kotimaasta
uudistetun käskyn hän lokakuussa v. 1509 luovutti varakuninkaan
vallan Affonso d’Albuquerquelle. Mutta Almeidan ei ollut suotu enää
nähdä kotimaataan. Etelä-Afrikan rannikolla hän, poiketessaan maihin
vettä ottamaan, joutui Hottentottien väjytykseen ja menetti yhdessä
150 urhoollisen sotilaan kanssa henkensä. »Ei koskaan ole Portugalin
aseille tapahtunut suurempaa onnettomuutta», kirjotti valittaen eräs
aikalainen.

Almeida oli kunnon soturi, omaa voittoaan pyytämätön, siveellisesti
puhdas luonne, jonka vuoksi häntä yleiseen rakastettiin ja
kunnioitettiin. Isällisesti hän piti huolta sotilaistaan, mutta
toiselta puolen hän heiltä paljon vaatikin. Hän koetti parantaa heidän
aineellista toimeentuloaan, koska heillä oli huono palkka. Manuel
kuningas taas, joka oli kitsas, oli siitä hänelle epäsuosiollinen.
Sitä paitsi oli Almeida moittinut Portugalin hallitusta siitä, että
se lähetti Intiaan käskyjä, jotka olivat hänen suunnitelmiensa kanssa
ristiriidassa, ja että se lähetti Intiaan hovimiehiä, jotka vaativat
siellä paljon korkeampia paikkoja, kuin heidän ansionsa oikeuttivat.
Kuninkaalle hän ennen kotimatkalle lähtöään kirjotti: »Minä kehotan
Teitä suomaan lähettämällenne varakuninkaalle enemmän luottamusta, kuin
on minun osakseni tullut, ja olemaan antamatta minkäänlaisia käskyjä,
ennenkuin olette kuulleet Intiassa olevain neuvonantajainne mieltä.»
Almeida tahtoi keskittää Portugalin kaikki voimat Intian rannikolle
ja siitä syystä hän oli vihamielinen Albuquerquen toimille Arabian
rannoilla. Ja kun kuningas käski häntä lähettämään laivoja Malakkaan,
niin hän vastasi, että siihen hänellä ei vielä ollut aikaa, sillä
Intiassa oli toistaiseksi enemmän kuin riittävästi työtä.

Hänen seuraajansa muutti kokonaan suunnitelmat ja ulotti Portugalin
toiminnan kautta koko Intian meren.



Varthema.


Se »giauri», s.o. muhamedin uskoon kääntynyt kristitty, jolta Lourenço
d’Almeida sai tiedon Kalikutin samudrinin hyökkäyksestä, oli siksi
kuvaava ilmiö Uudenajan varhaisimpien matkustajain joukossa, että hän
löytöretkien historiassa ansaitsee enemmänkin muistamista, etenkin
kun hän laajoista matkoistaan kirjotti teoksen, jolla tarkkain
havainnoittensa ja oikeitten tietojensa vuoksi on pysyvä arvo.

[Varthema kulki jotenkin samoja reittejä kuin venezialainen Nicolo
Conti, joka 83 vuotta aikaisemmin lähti Itämaille 25 vuotta
kestäville matkoilleen. Conti kulki Damaskon ja Mesopotamian kautta
Bagdadiin ja Basraan ja sieltä laivalla Ormukseen ja Intiaan,
ruveten persialaisten kauppiasten kanssa yhdessä kauppaa tekemään.
Conti antaa matkakertomuksessaan tarkan kuvauksen Vijayanagarista,
Dekkanin etevimmän hindulaisvaltion pääkaupungista, joka sitten v.
1555 hävitettiin. Sitten hän kävi Madrasin rannikolla ja tutustui
nestoriolaisiin kristittyihin. Sumatrassa hän oleskeli vuoden,
tutustuen sen ihmissyöjiin asukkaihin ja tuotteihin. Sumatrasta hän
kulki Tenasserimiin, Malakan niemelle, kävi sitten Burmassa, Bengalissa
ja Javassa, Kotshin-Kiinassa ja Kulamissa, Etu-Intian eteläosassa.
Paluumatka kävi Malabaar-rannikon kaupunkien kautta ja meren poikki
Sokotraan, jonka asukkaat silloin vielä olivat nestoriolaisia
kristittyjä. Adenin, Dshiddan ja Kairon kautta Conti v. 1444 saapui
Veneziaan. Matkalla hänen oli täytynyt kääntyä muhamedin uskoon ja
tämän synnin sovitukseksi paavi Eugenius velvotti hänet kertomaan
elämänvaiheensa sihteerilleen, Poggio Bracciolinille. Matkakertomus
sisältää paljon arvokkaita tietoja Intiasta ja on kaiken kaikkiaan
15:nnen vuosisadan paras teos Etelä-Aasiasta, mitä kukaan europpalainen
kirjotti. Niccolo Conti oli ainoita länsimaisia kristittyjä, joka
Keskiajalla kävi Sokotrassa.]

Ludovico di Varthema oli kotoisin Bolognasta. Hän oli ehkä alkuaan
sotilas, mutta seikkailunhalu ja kunnianhimo saivat hänet maastaan
lähtemään etäisille matkoille. Hän lähti Europasta vuoden 1502 lopulla,
kävi ensin Egyptissä ja matkusti sieltä Syriaan. Damaskossa hän
näyttää kääntyneen muhamedin uskoon ja nimellä Yunas (Jonas) ruvenneen
sotamieheksi Damaskon mamelukkiväkeen. Damaskosta hän matkusti Mekkaan
ja Medinaan siinä mamelukkijoukossa, jonka Damaskon hallitsija oli
antanut pyhiinvaeltajakaravanin suojaksi. Hän tekee kirjassaan tarkkaan
selkoa Arabian pyhistä paikoista ja niiden hartaudenharjotuksen
menoista. Djiddasta, Mekan satamasta, hän aikoi purjehtia Intiaan,
mutta otettiin Adenissa vangiksi. Jemenin sulttaanin puolison avulla
Varthema kuitenkin pääsi vapaaksi ja matkusti sitten laajalti
Lounais-Arabiassa, käyden muun muassa maan sisässä Sanassa. Sitten hän
purjehti laivalla Persian lahdelle ja Intiaan. Matkalla poikettiin
Somalimaassa, Zailassa ja Berberassa. Alkupuolella vuotta 1504 Varthema
lienee saapunut Gujeratin Diuhun; hän kävi Gogossa ja matkusti sitten
Arabian kautta Ormukseen. Ormuksesta hän näyttää matkustaneen Persian
kautta Heratiin, palaten sieltä Shirasiin, jossa hän rupesi erään
persialaisen kauppakumppaniksi. Varthema ja tämä persialainen pysyivät
sitten yhdessä melkein kaikilla niillä matkoilla, joita hän myöhemmin
teki Etelä-Aasiassa.

Koetettuaan turhaan päästä Samarkandiin Varthema toverinsa keralla
palasi Shirasiin ja matkusti sieltä Ormukseen, josta purjehdittiin
Intiaan. Induksen suusta kuljettiin Etu-Intian länsirantaa etelään
päin, poikettiin Cambaissa ja Tshaulissa, tehtiin Goasta matka maan
sisään Bijapuriin, palattiin takaisin rannikolle ja jatkettiin matkaa
Kananoriin. Sieltä käytiin maan sisässä Vijayanagarissa. Kauemman aikaa
viivyttiin Kalikutissa, jonka asukkaista, tavoista ja elämänlaadusta,
rannikon luonnosta ja kaupungin kaupasta Varthema antaa sattuvia
kuvauksia. Hän kertoo myös samudrinin hovista ja hallituksesta, maan
oikeuslaitoksesta, uskonnosta, laivaliikkestä ja sotalaitoksesta.
Cochinin, Kulamin ja Kap Komorinin kautta matkustettiin Ceyloniin,
tutustuttiin tämän saaren oloihin ja purjehdittiin edelleen Pulicatiin,
joka on Madrasin pohjoispuolella. Täältä purjehdittiin laivalla
Tenasserimiin, Taka-Intiaan, ja sieltä Banghellaan, jossa seuraan
liittyi kaksi kristittyä kiinalaista. Poikettiin edelleen monessakin
satamassa, tehtiin kauppaa Pegun sulttaanin kanssa, purjehdittiin
Malakkaan, sieltä Sumatran Pediriin ja Pediristä Molukeille, jossa
Monokh oli itäisin paikka, minne italialainen giauri matkoillaan
saapui. Molukeilta palattiin jälleen länteen, käytiin Borneossa ja
vuokrattiin sieltä laiva ja purjehdittiin Javaan, jota kristityt
kiinalaiset väittivät suurimmaksi kaikista saarista. Varthema mainitsee
malaijilaisella kapteenilla matkalla Borneosta Javaan olleen sekä
kartan että kompassin ja sai kuulla omituisia, ehkä tositietoihin
perustuvia huhuja etäisistä etelän maista. Jaavasta matkue purjehti
Malakkaan, jossa Varthema ja persialainen erosivat kristityistä
kiinalaisista. Malakasta molemmat toverukset Koromandel-rannikon kautta
palasivat Kulamiin ja Kalikutiin.

Varthema karkasi sitten v. 1506 Kalikutista Portugalilaisten luo ja
kääntyi takaisin kristinuskoon. Hän taisteli Portugalilaisten puolella
monessa tappelussa ja Francisco d’Almeida löi hänet ritariksi. Oltuaan
puolentoista vuotta Portugalilaisten palveluksessa kauppa-asiamiehenä
Varthema Afrikan itärannikon ja Hyvän toivon niemen kautta purjehti
Portugaliin. Lissabonissa kuningas itse vahvisti hänet ritariksi ja
pidätti häntä monta päivää hovissa, saadakseen häneltä tietoja Intian
oloista. Portugalista Varthema palasi Roomaan.

Tämän islamiin kääntyneen italialaisen vaiheet osottavat, kuinka
laajalti Intian maissa muhamedilaiset kauppiaat ennen Portugalilaisten
tuloa matkustelivat, kuinka laajalle haarautuneet kauppasuhteet siellä
olivat, vaikk’ei Europan kristittyjä siellä suvaittu.



Affonso d’Albuquerque.


Affonso d’Albuquerque on Portugalin historian suurimpia miehiä, jonka
vuoksi hän onkin saanut maamiehiltään »Suuren» nimen. Hämmästyttävän
nopeaan, tarmokkaasti ja valtioviisaasti hän lyhyessä ajassa hankki
Portugalille Intian maissa ratkaisevan sananvallan ja voitti
kaikki kilpailijat, jotka yrittivät hänen aikeitaan estää. Affonso
d’Albuquerque oli syntynyt lähellä Lissabonia v. 1453 ylimyssuvusta,
joka ei kuitenkaan ollut valtakunnan etevimpiä. Hän oli saanut
kasvatuksensa hovissa ja ensiksi saavuttanut kuuluisuutta Otranton
meritappelussa sodassa Turkkilaisia vastaan. Hän oli viidenkymmenen
vuoden ikäinen lähtiessään ensimäisellc matkalleen Intiaan. Eräs
aikalainen antoi hänestä seuraavan luonnekuvan: »Affonso d’Albuquerque
oli keskikokoinen mies, miellyttävä ulkomuodoltaan. Kasvot olivat
soikeat, ihoväri raikas, nenä kaareva, ja vanhemmalla iällään hänellä
oli mahtava valkoinen parta, joka ulottui aina vyötäisiin saakka.
Latinaan hän oli täysin perehtynyt ja oli yhtä varovainen puheissaan
kuin kirjotuksissaankin. Hän oli rakastettu ja pelätty, mutta hänen
suosionsa ei ollut puolueellisuutta, eikä hänen moitteensa tylyyttä.
Hän oli sanansa pitävä mies, valheen vihollinen ja tunnollinen tuomari.
Sekä maalla että merellä hän sai monta haavaa ja todisti siten
verellään, ettei hän vaaraa pelännyt. Hän oli tuhlaavan antelias ja
luovutti aina kapteeneilleen koko voitonsaaliin, koska hänelle maine
oli suuremman arvoinen kuin rikkaus.»

Albuquerquen valta ei ollut nimellisesti yhtä suuri kuin Almeidan,
sillä hän ei saanut varakuninkaan arvonimeä, vaan nimitettiin
»kenraalikapteeniksi». Sotaväen päälliköksi lähetettiin Intiaan sitä
paitsi marsalkka Coutinho, joka ylhäiseen arvoonsa vedoten toimi omin
päin. Tämä johdon hajanaisuus vaikutti haitallisesti Albuquerquen
ensimäisiin yrityksiin.



Kalikutin tappelu.


Manuel kuningas oli käskenyt viipymättä kuristaa Kalikutin samudrinia,
ja marsalkka Coutinho, joka oli hiljattain saapunut Portugalista, sai
kenraalikapteenin suostumaan hyökkäykseen, ennenkuin sitä vielä oli
riittävästi valmistettu.

Tammikuun 2 p. 1510 saapui Kalikutin edustalle portugalilainen
laivasto, jossa oli 2000 sotilasta. Ensimäinen hyökkäys suunnattiin
sämudrinin linnaa vastaan, joka oli varustettu. Samudrin itse
oli poissa sotaretkellä erästä naapuriruhtinasta vastaan. Linnaa
puolustettiin kuitenkin sitkeästi. Portugalilaiset päättivät jakaa
väkensä kahtia, toista osastoa johti Coutinho, toista Albuquerque.
Viimeksi mainittu ennätti ensiksi perille, vallotti katkeran taistelun
jälkeen vallitukset ja sytytti kuninkaalliset rakennukset palamaan,
karkottaakseen puolustajat. Coutinho vihastui tästä niin ankarasti,
että hän syytti Albuquerquea sanansa syömisestä, sillä hänelle,
Coutinholle, oli sovittu ensimäisen hyökkäyksen kunnia. Mutta
suuttumus oli ennenaikainen, sillä taisteltavaa oli jäänyt kylliksi.
Sokeana kiukusta Coutinho hyökkäsi oikopäätä itse kaupungin kimppuun,
päästäkseen ainakin ensimäiseksi sytyttämään kuninkaan palatsin. Se
onnistuikin sitkeästä vastarinnasta huolimatta. Albuquerque seurasi
hitaasti jäljessä, lähetettyään osan miehistään vartioimaan rannassa
olevia veneitä. Coutinho jo luuli voiton varmaksi ja laski sotamiehensä
hajalleen ryöstämään sämudrinin palatsia. Sitä olivat intialaiset
odottaneetkin. He kokoontuivat nopeaan, piirittivät palatsin,
hyökkäsivät sisään ja kävivät ryöstäväin Portugalilaisten kimppuun.
Albuquerque sai vaivalla tien raivatuksi palatsiin saakka ja lähetti
sanan toisensa jälkeen marsalkalle, että hänen tuli peräytyä. Mutta
Coutinho halveksi vaaraa ja vastasi, että kenraalikapteeni sai huoletta
mennä matkoihinsa, hän aikoi tulla perässä, kun sotamiehet olivat
ennättäneet kokoontua.

Joka puolelta itsekin ahdistettuna Albuquerque hitaasti peräytyi.
Paluumatka kävi solan kautta, jonka molemmilta puolilta intialaiset
syytivät nuolia, kiviä ja keihäitä Portugalilaisten päälle. Yhteys
Coutinhon kanssa oli kokonaan katkaistu, eikä sotaväki enää suostunut
palaamaan takaisin marsalkan joukkoihin yhtyäkseen. Albuquerque
sekamelskassa sai ensinnä pahan haavan vasempaan käsivarteensa, sitten
nuolen niskaansa ja vihdoin rintaansa niin suuren kiven, että hän
tainnoksissa oli kannettava pois. Marsalkka Coutinho kaatui palatsissa
80 miehen keralla. Siten päättyi, Coutinhon sokean raivorohkeuden
vuoksi, hyökkäys Kalikutia vastaan täydellisellä tappiolla. Ellei
Albuquerque olisi lähettänyt väkeä vartioimaan veneitä ja ellei meri
olisi ollut verraten tyyni, niin olisi tappio kääntynyt niin suureksi,
että Portugalin koko saavutettu mahti olisi samalla menetetty.

Albuquerque sai nyt Coutinhonkin laivat haltuunsa, palasi Kotshiniin ja
alkoi paikalla, kun haavat olivat parantuneet, harkita uusia sotaisia
yrityksiä. Tammikuun lopulla v. 1510 hänellä jälleen oli koossa
kolmattakymmentä laivaa, joilla hänen luultiin lähtevän Punaiselle
merelle. Mutta kenraalikapteeni olikin viime hetkeen saakka salannut
aikomuksensa, voidakseen lyödä sitä musertavamman iskun.



Goan vallotus.


Albuquerque oli päättänyt valloitan Goan Portugalilaisten mahdin
pääpaikaksi. Goan asema oli nimittäin erittäin sopiva sekä Etu-Intian
rannikon että sinne tuovien meriteitten hallitsemiseksi. Kaupunki oli
matalalla, mutta kuivalla saarella, jonka Ghats-vuorilta laskevat
joet olivat ikäänkuin leikanneet irti mannermaasta. Vanha intialainen
kaupunki oli saaren eteläpäässä; muhamedilaiset olivat rakentaneet
itselleen uudemman noin puolen vuosisataa takaperin, paetessaan sinne
Onorista. Saaren maanpuolella ja kaupungin ympäri kulkevat kanavat
olivat täynnään krokotilejä, jonka vuoksi niitten poikki oli varovasti
kuljettava. Portugalilaistenkin rakentama Goa on nykyisin melkein
autiona: ainoastaan pappeja ja munkkeja siellä enää asuu entisten
kirkkojen ja luostarien suurenmoisten raunioitten keskellä. Uusimman
Goan satama on suuressa maineessa ihmeteltävästä luonnonkauneudestaan.

Goa kuului Bijapurin sulttaanin vallan alle, mutta hän piti siinä
vain vähäistä varusväkeä. Kun Albuquerque oli laivoineen saapunut
sataman suulle, niin lähetti hän ensin veljenpoikansa Antonio de
Noronhan veneillä tutkimaan kanavien syvyyttä. Eräässä kanavan
käänteessä Portugalilaiset äkkiä näkivät edessään Pandjinin linnan,
joka puolusti kaupunkia meren puolella. Ennenkuin linnan varusväki
vielä ennätti kokoontua ja ruveta tykeillä ampumaan, tekivät
Portugalilaiset äkkipäätöksen, kävivät hyökkäykseen ja tunkeutuivat
muurien yli linnaan, jonka puolustajat pakenivat, johtajansa
menetettyään. Kenraalikapteeni taistelun melun kuullessaan lähetti
heti kaiken väkensä tuleen, mutta sen paikalle tullessa olikin linna
jo Portugalilaisten käsissä. Bijapurin shahin sotaväki peräytyi
kaupungistakin ja kehotti asukkaita antautumaan vastarintaa tekemättä,
sillä länsimaalaiset viholliset olivat voittamattomat. Seuraavana
päivänä saapuikin kaupunkilaisten lähetystö tarjoamaan antautumista
sillä ehdolla, että asukkaille taattiin hengen ja omaisuuden
turvallisuus. Siihen suostuttiin ja Albuquerque otti maaherran palatsin
asunnokseen. Vähällä vaivalla Portugalilaiset näin olivat saaneet
käsiinsä paikan, josta sitten tuli heidän mahtinsa tuki pitkiksi
ajoiksi, ja joka vielä tänä päivänä on ainoa tärkeämpi paikka, mitä
heillä Etu-Intiassa on jäljellä.

Bijapurin shahi kokosi suuren sotajoukon, karkottaakseen anastajat.
Portugalilaisten täytyi peräytyä laivoihinsa, mutta linnan he pitivät
hallussaan ja sen suojassa laivastokin jäi satamaan. Bijapurin shahi
antoi upottaa aluksia kanaviin, niin että ne sulkivat osan väylistä
ja laski sitten palavia aluksia Portugalilaisten laivastoa vastaan,
sytyttääkseen sen tuleen. Albuquerque joutui suureen vaaraan ja hänen
täytyi joksikin aikaa kokonaan peräytyä vallottamastaan kaupungista.
Peräytyminen oli vaarallista, sillä laivain täytyi yksitellen kulkea
upotettujen aluksien välitse, kaiken aikaa alttiina tulelle, jota
vihollinen kahden puolen rakentamistaan varustuksista ylläpiti. Nämä
varustukset olivat sen vuoksi ensinnä vallotettavat. Mutta vaikka tämä
onnistuikin, niin esti vielä sataman suulla oleva matala särkkä hyvän
aikaa merelle pääsemästä. Portugalilaista laivastoa alkoi hätyyttää
ruokatavarain ja varsinkin veden puute, kun maalta ei saatu mitään.
Jokainen vesitippa oli verellä maksettava. Lopulta pätivät rotatkin
ravinnoksi. Antonio de Noronha sai nuolenhaavan ja kuoli siitä. Se oli
katkera tappio Albuquerquelle, joka piti nuorta sukulaistaan suuressa
arvossa. Vaikka epätoivo laivastossa yltyi niin suureksi, että monet
karkasivat vihollisen puolelle, niin ei kenraalikapteeni kuitenkaan
lannistunut, vaan rohkaisi uupumatta sotaväkeään ja jakoi sen kanssa
kaikki vaivat ja vaarat. Vasta elokuussa päästiin särkän poikki merelle
ja Kananorin ystävälliseen satamaan lepäämään. Albuquerque oli näin
kärsinyt toisen tappionsa, mutta Goan hän siitä huolimatta päätti
vallottaa.

Kotimaasta saapui kaksi uutta laivuetta ja verestä väkeä. Kun ensinnä
Kotshinia oli autettu samudrinia vastaan, joka sitä ahdisti, niin
lähdettiin uudelleen Goaa vastaan. Sitä ennen kuitenkin pidettiin
sotaneuvottelu, jossa suuri osa kapteeneista, Magalhães muitten mukana,
vastusti Goan retkeä, koska sen kautta kauppalaivain paluumatka
myöhästyisi. Mutta kapteeniensa vastarinnasta huolimatta Albuquerque
päätti sen toteuttaa. Magalhãesille hän tämän vastarinnan vuoksi
niin suuttui, että antoi hänestä kotimaahan kuninkaalle epäedullisen
lausunnon, jonka vuoksi tämä purjehtija sitten, kun kaikki tiet
Portugalin palveluksessa olivat häneltä suljetut, muutti Espanjaan.

Marraskuussa portugalilainen laivasto uudelleen saapui Goan edustalle,
mukanaan 1600 miestä. Viipymättä Albuquerque kävi hyökkäykseen ja
muutaman päivän kuluttua linna oli vallotettu; mutta Kalikutin
tuhoisasta kokemuksesta viisastuneena Albuquerque ei laskenut väkeään
hajalle kaupunkia ryöstämään, ennenkuin se oli kahdelta puolelta
hyökäten vallotettu. Suuri osa asukkaista pääsi pakoon, mutta
kiireessä oli heitä monta tuhatta hukkunut mataliin kanaviin. Kaikki
muhamedilaiset surmattiin ilman armoa, miehet, vaimot ja lapset. Eräs
moskea, johon oli paennut paljon ihmisiä, sytytettiin palamaan, niin
että kaikki siinä olijat saivat surmansa. Albuquerque rakennutti Goaan
vahvan kivilinnan, joka sai Manuelin nimen. Sen suojassa saattoivat
Portugalilaiset sitten turvallisesti odottaa Bijapurin shahin uusia
yrityksiä paikan takaisin vallottamiseksi.

Goan vallotus teki lähiseutujen ruhtinaihin syvän vaikutuksen, jonka
vuoksi he nyt pyrkivät mahtavan kenraalikapteenin ystävyyteen. Kambayan
kuningas vapautti ilman ehtoja vankeudesta Albuquerquen toisen
veljenpojan, Affonso de Noronhan, ja antoi luvan linnan rakentamiseen
Diuhun. Joka puolelta, kaukaa sisämaastakin, saapui lähetystöjä
vakuuttamaan rauhallisuuttaan ja sopimaan kauppayhteyksistä. Egyptin
sulttaanin lähettiläs sai palata Intiasta tyhjin toimin takaisin
Kairoon, eikä hänen herransakaan yrittänyt sen koommin lähettää
Intian vesille uutta laivastoa. Goa oli ensimäinen paikka Intiassa,
jonka Portugalilaiset anastivat omaksi alueekseen. Sen linnan suojiin
kohosi paljon portugalilaisia hengellisiä ja hallintorakennuksia ja
siellä muun muassa ruvettiin leimaamaan erikoista rahaa. Albuquerque
ei kuitenkaan tyytynyt tähän saavutukseen, vaan alkoi viipymättä
suunnitella uusia yrityksiä.



Malakan vallotus.


Hän kiinnitti nyt huomionsa Malakkaan, Taka-Intian tärkeimpään
kauppakeskustaan, sillä ilman sen omistamista oli mahdoton vallita
maustekauppaa, koska maurien laivat olivat alkaneet purjehtia suoraan
sinne, välttäen kokonaan Etu-Intian satamia.

Syyskuussa v. 1509 lähti Kotshinista matkaan Diogo Lopez de Sequeira
viidellä laivalla. Mukana olivat Magalhães ja Serrão; jälkimäinen
myöhemmin purjehti aina Molukeille saakka. Sequeira purjehti Ceylonin
ja Nikobarien saarien kautta Sumatran pohjoiselle rannikolle,
sillä Sumatrasta saatiin siihen aikaan enin pippuria. Vihdoin hän
onnellisesti saapui Malakkaan. Sielläkin maurit koettivat kaikin tavoin
vahingoittaa Portugalilaisia; mutta Malakan sulttaani oli heitä kohtaan
toistaiseksi ystävällinen, vaikka olikin tunnettu julmuriksi.

Malakassa oleskeli paljon kiinalaisia. Nämä osottivat Portugalilaisille
ystävyyttä. Portugalilaiset nyt ensi kerran kohtasivat Keskustan
valtakunnan alamaisia. Heidän verraten vaalea ihovärinsä, heidän
luottavuutensa — he soutelivat yhtä pelkäämättä portugalilaisten
kuin aasialaistenkin aluksien luo — monet heidän tavoistaan ja
puvutkin Portugalilaisten mielestä muistuttivat enemmän Länsimaita
kuin kaukaista Itää. Ja ennen kaikkea — Kiinalaiset eivät olleet
muhamedilaisia. On myös muistettava, etteivät Kiinalaiset siihen
aikaan vielä käyttäneet palmikkoja. Jotkut portugalilaiset kirjailijat
vertaavat kiinalaisia flaamilaisiin tai alasaksalaisiin. Heissä
ei ollut kastihenkeäkään, niinkuin Intian braamanoissa, koska he
empimättä söivät kristittyjen kanssa samoista astioista. Näiltä uusilta
ystäviltään Portugalilaiset heti alussa saivat varotuksen, ettei
heidän pitänyt liiaksi uskoa malaijeihin. Eikä kauaakaan kulunut,
ennenkuin maurit saivat sulttaanin suostumaan salajuoneen, jonka
kautta Portugalilaiset olivat yhdellä kerralla äkkiä tuhottavat.
Ensinnä aiottiin murhata ylipäällikkö itse upseereineen suurissa
juhlapidoissa, mutta Sequeira epäsi kutsun, syyttäen pahoinvointia.
Sitten aiottiin houkutella portugalilaisia osastolta eri osiin
kaupunkia muka ruokavaroja saamaan, ja tuhota osastot erikseen.
Pienillä aluksilla oli samalla käytävä laivain kimppuun, miehistön
enimmäksi osaksi ollessa maalla. Onneksi tämä kavala juoni vain osaksi
onnistui. Laivoista vartijat huomasivat, että maalla oli syntynyt
kahakka, ja laivaväki saattoi siten ajoissa ryhtyä puolustustoimiin.
Mutta noin 30 portugalilaista, jotka olivat maalla, joutui joko surman
omaksi tai vangiksi. Sequeiralla ei ollut likimainkaan riittävästi
voimia käydäkseen muutamalla laivalla niin suuren kaupungin kimppuun,
jonka vuoksi hän muutamia vihollisen laivoista upotettuaan palasi
Malabar-rannikolle. Kun Goan vallotus tuli Malakassa tunnetuksi, niin
aljettiin vangittuja Portugalilaisia kohdella paremmin, mutta vapaiksi
he pääsivät vasta kun Albuquerque vallotti Malakan.

Albuquerquen tarkotus oli ensinnä, kotimaastaan saamansa ohjeen mukaan,
purjehtia melkoisella laivastolla Punaiselle merelle sulkeakseen
sen kokonaan muhamedilaisilta, mutta kun monsuuni oli vastainen,
niin hän käänsikin laivastonsa sen mukana itää kohti ja purjehti
yhdeksällätoista laivalla Malakkaan. Sotaväkeä oli mukana 800
portugalilaista ja 600 miestä intialaista apuväkeä.

Malakka oli aikaisemmin kuulunut Siamiin. Singapur, jonka maine oli
vanhempi, oli vähitellen jäänyt takapajulle Malakan rinnalla, kun
muhamedin usko oli siellä tullut vallitsevaksi ja kauppa maurien kanssa
kehittynyt. Malakka oli samalla kokonaan irtautunut Siamista. Käyttäen
taitavasti hyväkseen oivallista kauppa-asemaansa Malakka oli rikastunut
ja sen sulttaani oli saattanut rakentaa itselleen suuren sotalaivaston.
Kiinalla, Javalla, Kambaylla ja Bengalilla oli Malakassa omat
satamamestarinsa, jotka valvoivat kukin maansa kauppaetuja. Malakan
kauppasuhteet ulottuivat aina Japaniin saakka. Sinne saapui kaikista
ympärillä olevista maista tavaroita ja kauppiaita, Siamia lukuun
ottamatta. Siam oli yhä edelleenkin sulttaanin kanssa sotakannalla.
Malakan sulttaanin valtakunta kuitenkin oli vain pieni. Se käsitti osan
Malakan niemimaan rantoja, mutta ei ulottunut kauaksikaan maan sisään.

Malakan asema on erittäin edullinen senkin vuoksi, että se on eri
monsuunialueitten rajalla, sillä Kiinan meressä vallitsevat toiset
monsuunit kuin Intian meressä, jonka vuoksi sekä Kiinan että Arabian ja
Intian kauppiailla oli Malakkaan purjehtiessaan sopivat vuodenaikaiset
tuulet. Kaupungin rintama oli Sumatran ja Malakan niemimaan välisen
salmen rannalla; sen vesirintama oli enemmän kuin puolen peninkulman
mittainen. Kaupungin läpi juoksi joki, jonka poikki oli silta.

Albuquerque poikkesi ensinnä Sumatran Pediriin, jossa häneen yhtyi
kahdeksan Malakasta paennutta Portugalilaista. Heiltä kenraalikapteeni
sai kuulla, että sulttaani Mahmudilla oli 8000 tykkiä, joilla hän
saattoi tarmokkaasti puolustaa meririntamaansa, ynnä 30,000 sotamiestä
ja sotaelefantteja. Albuquerque ei kuitenkaan säikähtänyt, vaan
käski häntä oikopäätä päästämään vapaiksi loputkin vangituista
portugalilaisista. Siihen ei sulttaani kuitenkaan suostunut, koska
sitä olisi pidetty heikkouden merkkinä. Albuquerque sen vuoksi
sytytti tuleen rannalla olevat talot ja satamassa laivat, jonka
jälkeen portugalilaiset pääsivät vankeudesta. Malakassa oltiin nyt
taipuvaisia sovintoon, mutta Portugalilaisten vaatimukset olivat liian
suuret. Albuquerque nimittäin vaati ensinnäkin vahingonkorvausta
Sequeiralle tapahtuneesta väkivallasta, ja sitä paitsi suuren summan
sotakustannuksia ja luvan linnotuksen rakentamiseen.

Vanhan Mahmud sulttaanin neuvosmiehet olivat eri mieltä siitä,
kuinka oli meneteltävä. Toiset puolustivat rahallisen korvauksen
maksamista, jottei kauppa kärsisi vaurioita; toiset sitä vastustivat,
koska pelkäsivät sulttaanin arvon alenevan, ja nämä voittivat.
Sulttaani uskoi sodan johdon pojalleen. Silta, joka yhdisti molempia
kaupunginosia, linnotettiin lujasti, mutta juuri sitä vastaan
Albuquerque suuntasi hyökkäyksensä, koska se, joka siltaa hallitsi,
samalla hallitsi koko kaupunkia. Tämän hän oli saanut kuulla
vankeudesta päässeiltä inaamiehiltään. 25 p. heinäk. aamun koittaessa
Portugalilaiset alkoivat rynnäkön. Albuquerque joukkoineen nousi
maihin sillan läheisyydessä, João de Lima laski maihin vähän idempänä
lähellä sulttaanin palatsia. Kummallakin paikalla syntyi kiivas
tappelu. Malaijit taistelivat urhoollisesti ja ampuivat myrkytettyjä
nuolia. Albuquerque kuitenkin väkirynnäköllä vallotti sillan, ja
peitsihyökkäyksellä malaijit karkotettiin kaupunkiin. Toinen osasto
joutui ahtaammalle; sitä vastaan ajettiin sotaelefantit, jotka
kuitenkin peitsillä saatiin kääntymään pakoon, niin että ne saattoivat
epäjärjestykseen vihollisen omat joukot. Vasta sitten toinenkin osasto
saapui sillalle ja yhtyi sen luona pääjohtajan joukkoon. Lähellä
olevien talojen katoilta malaijit jatkoivat taistelua, jonka vuoksi
ne sytytettiin palamaan. Lopulta kuitenkin kävi mahdottomaksi siltaa
puolustaa, jonka vuoksi Albuquerque joukkoineen peräytyi laivoihinsa.

Mahmud käytti loma-aikaa varustaakseen uusia pattereita ja kaivaakseen
katujen alle miinoja. 10 p. elok. Albuquerque toisen kerran kävi sillan
kimppuun ja valtasi sen jälleen tuiman tappelun jälkeen. Lähellä
erästä kivistä moskeaa syntyi viimeinen ankara ottelu, sulttaanin
omalla johdolla. Kauppiaitten kaupunginosa asettui jo vallottajien
suojelukseen, jota vastoin malaijilaisen kaupungin asukkaat pitivät
sitkeästi puoliaan. Yhdeksän päivää kesti kahakoita kaupungin
kaduilla. Armoa ei täälläkään annettu, sillä olivathan vastustajat
muhamedilaisia. Palkaksi kovasta taistelusta Albuquerque soi väkensä
ryöstää kaupunkia kolme päivää. Kolmetuhatta tykkiä anastettiin.
Hävitetyn moskean ja kuningashautain aineista ruvettiin sitten
rakentamaan kivilinnaa, johon rakennettiin viisikerroksinen, lyijyllä
katettu torni. Linna sai nimekseen Famosa. Kirkkokin rakennettiin ja se
katettiin kuninkaallisista haudoista otetuilla aineilla.



Portugalilaiset tutustuvat Taka-Intiaan.


Kaupan järjestämiseksi leimattiin kuita- ja hopearahoja, sillä
edellisten hallitsijain aikana oli ollut vain tinarahoja. Kun samalla
kaupan suojeluksesta pidettiin muullakin tavalla huolta, niin alkoivat
muukalaiset laivat pian uudelleen saapua Malakan satamaan. Duarte
Fernandez, joka oli ollut Malakassa vankina ja oppinut maan kieltä,
lähetettiin lähettiläänä Siamiin. Hän oli ensimäinen portugalilainen,
joka saapui tähän mahtavaan Taka-Intian valtakuntaan. Siamin kuningas
asui silloin Ajuthiassa, joka nykyisin on raunioina, mutta siihen
aikaan oli Aasian loistavimpia kaupungeita. Fernandez otettiin siellä
mitä parhaiten vastaan. Hänen kerallaan saapui sitten kenraalikapteenin
luo siamilainen lähetystö, joka muun muassa toi kuningas Manuelille
lahjaksi kruunun, kultamiekan ja kalliin rubinisormuksen. Palatessaan
sai siamilainen lähetystö viedä kuninkaalleen Albuquerquen vastalahjat.
Myös Pegun hallitsijan luo Albuquerque lähetti lähettilään tekemään
ystävyyssopimuksen. Melkein kaikki Javan ja Sumatran malaijilaiset
ruhtinaat riensivät hänelle ystävyyttään vakuuttamaan. Ainoastaan
Arakan ja Atshin, joka on Sumatran pohjois-osissa, pysyivät
vihamielisinä. Atshin seuraavina aikoina tuon tuostakin antoi
karkotetuille maureille apuaan, näitten yrittäessä vallottaa
takaisin Malakkaa, ja häiritsi merirosvoudella Portugalin kauppaa.
Kiinankin kanssa koetti Albuquerque päästä ystävällisiin väleihin,
vaikka lähettilään lähettämisen täytyi jäädä myöhempiin aikoihin.
Portugalilaiset kauppalaivat kävivät Kiinan satamissa jo v. 1515.
Tavaransa ne saivat myydä, mutta maihin Portugalilaisia ei laskettu.

Sanoma Ptolemaioksen »Kultaisen Khersonneson» vallottamisesta teki
Europassa syvän vaikutuksen. Sitä vielä lisäsi komea lähetystö, jonka
Manuel kuningas v. 1513 lähetti Roomaan Tristão da Cunhan johdolla
viemään paaville lahjaksi kullalla ja jalokivillä koristettuja
kirkollisia vaatteita ja raskaita kulta-astioita. Juhlallisena
kulkueena tämä suuri lähetystö maaliskuussa v. 1514 kulki Roomaan,
mukanaan muun muassa valtava elefantti, joita Italiassa ei oltu nähty
vanhan Rooman aikain jälkeen, ja komeasti varustetun persialaisen
hevosen selässä istuva metsästysjaguari, joka oli Ormuksen kuninkaan
lahja. Kadut olivat niin täynnä väkeä, että juhlasaatto tuskin pääsi
kulkemaan. Sant Angelon linnasta ammuttiin tykeillä ja paavi tuli
ikkunaan katselemaan saaton ohikulkua. Elefantin täytyi kolmasti
polvistua hänen pyhyytensä edessä, kaikkien katsojien rajattomaksi
ihmeeksi. Portugalilaiset olivat itsetietoisia menestyksestään
taistelussa maurien kanssa ja tahtoivat näiden kalliiden ja outojen
lahjain kautta yhä vakuuttavammin ilmaista niiden suurta merkitystä.

Malakasta Albuquerque lähetti laivoja Molukkien saarille. Tästä
retkestä kerromme myöhemmin enemmän. Sitä johti Antonio d’Abreu, joka
Malakan vallotuksessa oli saanut luodin poskeensa, niin että hän
menetti hampaansa ja osan kielestään, mutta siitä huolimatta, paikalla
kun sai haavansa sidotuksi, oli valmis lähtemään uudelleen taisteluun.
Malakkaan jätettiin linnan varusväeksi 300 miestä ja kymmenen laivaa,
joissa oli sama verta väkeä. Näin oli Malakka riittävästi suojeltu
kaikkia hyökkäyksiä ja kapinayrityksiä vastaan. Mahmud sulttaani
oli nimittäin peräytynyt Bintangin saarelle, vanhan Singapurin
kaakkoispuolelle, ja hänen poikansa Alaeddin oli miehittänyt vastapäätä
mannermaalla olevan Dshohorin, niin että he täältä vallitsivat tietä
Maustesaarille ja saattoivat yhtämittaa häiritä Portugalilaisia
Malakassa.

Tammikuussa 1512 Albuquerque kolmella laivalla lähti paluumatkalle
Intiaan, mukanaan puolensataa javalaista puuseppää, joitten piti
olla apuna laivain rakentamisessa. Mutta Sumatran vaarallisella
rannalla joutui hänen amiraalilaivansa »Flor de Mar» hiekkasärkälle
ja kärsi haaksirikon. Albuquerque menetti kaiken sotasaaliinsa
ja voitonmerkkinsä ja javalaiset puusepät käyttivät tilaisuutta
vallatakseen sen laivan, jossa heitä kuljetettiin, ja paetakseen
Sumatran rannikolle. Helmikuun alussa Albuquerque itse saapui
Kotshiniin.



Goan vaurastuminen.


Goassa oli Portugalilaisia sillä välin piiritetty ja ahtaalla he
olivat olleetkin. Pienillä kahakoilla vihollinen kaiken aikaa uuvutti
vähäistä portugalilaista joukkoa ja sen intialaista apuväkeä.
Mutta pian saapui kuitenkin niin runsaasti lisävoimia, että kaikki
hyökkäykset voitiin torjua ja lisäksi vallottaa linna, jonka Bijapurin
shahi oli rakennuttanut mannerrannalle. Siinä saatiin vangiksi useita
portugalilaisia karkureita; he saivat pitää henkensä, mutta kaikki
silvottiin, mikä milläkin tavalla, ja lähetettiin sitten takaisin
Portugaliin. Eräs näistä, Lopez nimeltään, pyysi päästä Helenan
saarelle asumaan, jottei hänen tarvinnut palata takaisin isänmaahansa
niin surkean häpeän alaisena. Pyyntöön suostuttiin, hänelle annettiin
pari kolme neekeriorjaa seuraksi, ja niin sai Helenan saari ensimäiset
asukkaansa.

Bijapurin hallitsijan täytyi tehdä rauha ja sopimuksen kautta
luovuttaa Goa lähialueineen Portugalille. Kaupunki alkoi sitten
kasvaa ja kukoistaa, niin että siitä tuli Malabar-rannikon tärkein
kauppapaikka. Goaan muun muassa keskitettiin persialaisten hevosten
tuonti ja siinäkin suhteessa Intian ruhtinaat tulivat uudesta satamasta
riippuvaisiksi. Hevosväellä oli Intian sodissa ratkaiseva merkitys,
mutta kun ei hevoshoito Intiassa tahtonut menestyä, niin olivat hevoset
ostettavat ulkomaalta.

Vaikka Albuquerquen vihamiehet Portugalissa saivatkin kuningas Manuelin
epäilemään Goan merkitystä, niin osottivat kuitenkin seuraavat
tapaukset Albuquerquen vaalin olleen oikean. Huolimatta siitä,
saapuivatko kotimaasta laivastot säännöllisesti, voitiin sieltä aina
tarpeen tullen lähettää riittäviä sotavoimia ja rakentaa laivojakin
puolustamaan uhattuja paikkoja. Goasta käsin estettiin muun muassa
Egyptin sulttaanin Solimanin yritys saada käsiinsä Diu, ja taas Kambayn
hallitsija Turkkilaisten avulla karkottamasta Portugalilaisia Diusta,
kun he olivat sen kaupungin anastaneet. Portugalilaiset sotamiehet
solmivat Goassa avioliittoja hindulaisten naisten kanssa, ja näistä
avioliitoista syntyi sekarotu, jolla vielä tänä päivänä on suuri
merkitys Intian hallinnossa. Goan maine levisi niin laajalle, että
paitsi intialaisia ruhtinaita Abessinian neguskin, kauan etsitty
»Pappi-Juhana», sinne lähetti lähetystöjä.

Goasta tuli sitten kaikkien portugalilaisten alusmaitten keskusta
Intiassa. Se sai samat oikeudet kuin Lissabon. Sen senaatti esitti
asiansa suoraan kuninkaalle ja hovissa sillä oli erityinen palkattu
edustaja. V. 1563 Goan maaherra ehdotti, että kaupunki saisi
oman parlamentinkin, mutta tämän ehdotuksen kuningas epäsi. Goan
rakennustaiteellinen loistoaika oli kuudennentoista vuosisadan loppu
ja seuraavan alkupuoli. »Goa Dourada» s.o. »kultainen Goa» oli silloin
kaikkien matkustajain ihme ja portugalilainen sananparsi sanoi,
että »sen, joka on Goan nähnyt, ei tarvitse nähdä Lissabonia». Goan
basareissa oli kauppatavaroita kaikista Idän maista ja eri kaduilla
myytiin eri tavaroita, Bahreinin helmiä ja koralleja, Kiinan posliinia
ja silkkiä, Portugalin samettia ja kappaletavaraa, Malaijisaariston
mausteita ja rohdoksia. Valtakadulla myytiin orjia huutokaupalla.
Rikkaitten talot olivat puistojen ja palmulehtojen keskellä. Ne olivat
kivestä rakennetut ja punaisiksi tai valkoisiksi maalatut. Parvekkeissa
oli taiteelliset seulaisakkunat, joitten aukoissa oli lasin sijasta
ohutta simpukanhelmiäistä. Goan seuraelämä muodostui sangen
loistavaksi, niinkuin olikin luonnollista, koska se oli korkeimman
hallinnon, kirkon ynnä armeijan ja laivaston keskusta. Ennen vuosisadan
loppua oli seurapiirien ylellisyys ja loisteliaisuus käynyt kerrassaan
sananparreksi. Orjat tekivät melkein kaiken työn. Tavalliset sotamiehet
ottivat itselleen komeita arvonimiä. Köyhäin, samassa majatalossa
asuvien aatelismiesten tapana oli ostaa yksi yhteinen silkkinen
juhlapuku ja auringonvalo ja palkata itselleen yhteinen palvelija,
niin että jokainen vuoron mukaan saattoi käydä pääkadulla kävelemässä
ylimyspuvussa ja oman palvelijan saattamana. Kaupungissa oli
suurenmoisia pelisaleja, joilla oli virallinen lupa ja joissa kiihkeät
pelurit asuivatkin viikkokausia. Kumpikin sukupuoli harjotti kaikkia
mahdollisia paheita — juoppoutta lukuunottamatta, joka luultavasti
varhain huomattiin vaaralliseksi kuumassa ilmanalassa. Europpalaisten
naisten oli pakko aina kannattaa itsensä kantotuolilla kirkkoihin,
ettei heitä huomattu, ja käydä kaduilla hunnulla verhottuina kuten
itämaalaiset naiset.

Mutta Goan loistoaika oli lyhyt. Jo seitsemännentoista vuosisadan
keskivaiheilla se köyhtymistään köyhtyi, rappeutumistaan rappeutui,
Hollantilaisten ja Englantilaisten saavuttua Intiaan, eikä se sen
koommin enää kohonnut.



Sotatoimet Punaisella merellä.


Egyptin kauppa oli näiden tapauksien kautta kärsinyt korvaamattoman
vahingon, ja Egyptin sulttaani sen vuoksi koetti lakkaamattomilla
juonilla yllyttää Intian niemimaan hallitsijoita sotiin Portugalilaisia
vastaan. Manuel kuningas sen vuoksi vaati kenraalikapteeniaan
vihdoinkin lähtemään Punaiselle merelle sotaretkelle. Helmikuussa
1513 Albuquerque siis 20 laivalla lähti liikkeelle, mukanaan 1700
portugalilaista sotijaa ja 800 miestä intialaista apuväkeä. Sokotraan,
jonka linna edellisenä vuonna oli hylätty, poikettiin vettä ottamaan.
Sieltä oli matkaa jatkettava suurimmalla varovaisuudella, sillä
vuosituhanteen ei ainoakaan europpalainen alus ollut liikkunut näillä
vaarallisilla vesillä, jonka vuoksi ne olivat tuiki tuntemattomat. Eräs
arabialainen laiva sattui tielle; se anastettiin ja luotsi pakotettiin
tietä näyttämään.

Arabialaisten maustekauppa oli viime tapauksien kautta keskittynyt
Adeniin, ja tämä satama sen vuoksi oli alkanut nopeaan kukoistaa.
Kun arabialaiset kauppiaat eivät enää uskaltaneet lähteä Intian
merelle, niin toivat malabarilaiset laivat kuormat Adeniin, jossa
ne sitten siirrettiin arabialaisiin aluksiin, taikka lähetettiin
edelleen karavanitietä. Aden sijaitsi entisellä saarella, joka oli
muuttunut niemeksi, kun maan puolelta salmi oli maatunut. Se on
tulivuoren vanha kraateri. Vettä ei paikalla ollut ensinkään, vaan
sitä oli etäältä johdettava. Vielä tänä päivänä Adenissa käytetään
tuhatvuotisia säiliöitä. Kun Aden ei suostunut antautumaan, niin ryhtyi
portugalilainen sotavoima hyökkäykseen. Tikapuut nostettiin muureja
vastaan, mutta ne olivat liian leveät, niille mahtui liian paljon
väkeä, jonka vuoksi ne murtuivat hyökkääjäin painon alla. Neljäkymmentä
portugalilaista oli silloin jo muurilla, ja Garcia de Sousa oli saanut
erään portinkin valtaansa. Hän ei, tikapuitten katkettua, suostunut
köyttä pitkin laskeutumaan alas muurilta, vaan syöksyi mieluummin
toiselle puolelle vihollisten keskelle ja uhrasi itsensä urheasti
taistellen, antaakseen tovereilleen tilaisuutta pelastaa itsensä.

Albuquerque huomasi, että hänen mahtinsa oli liian pieni, ja keskeytti
neljän tunnin kuluttua taistelun. Varovaisesti purjehdittiin sitten
Punaiseen mereen koralliriuttain ja särkkien välitse, luodilla väylää
etsien, ja saavuttiin Kamaran nimiselle kalliosaarelle, jossa oli
runsaasti vettä ja hyvä satama. Saari on lähellä Arabian rantaa.
Purjehtijoille se oli vanhastaan hyvin tunnettu; ne poikkesivat siihen
säännöllisesti ottamaan vettä ja ostamaan taateleita ja muita hedelmiä
matkaeväiksi; nykyisin saari on Englantilaisten hallussa. Mutta
rajuilmat estivät laivastoa pääsemästä kauemmaksi pohjoista kohti. Kun
toiselta puolen suotuisa monsuunituulikaan ei ollut vielä alkanut,
niin täytyi Albuquerquen viipyä tässä kuumassa seudussa kauan aikaa ja
menettää tauteihin paljon väkeä.

Päästessään vihdoinkin lähtemään paluumatkalle hän kulki Adenin sivu
ja purjehti suorinta tietä Diuhun. Pian sen jälkeen suostui Gudjeratin
hallitsija siihen, että Portugalilaiset rakensivat kauppa-aseman
Diuhun, ja Kalikutin samudrin antoi samanlaisen luvan omassa
kaupungissaan. Portugalilaiset puolestaan tämän jälkeen lakkasivat
anastamasta Intian rannoilla vieraita kauppalaivoja.



Ormus vallataan.


Albuquerque varusti paraillaan uutta retkeä Adenia vastaan, kun hän
kotimaasta saikin käskyn sen sijaan purjehtia Ormukseen. Hänellä
oli 27 laivaa ja melkoinen sotajoukko. Ormuksessa oli silloin
hallituksenhoitajana eräs persialainen, joka aikoi saattaa kaupungin
Persian suojeluksen alaiseksi päästäkseen maksamasta Portugalille
veroa. Nämä aikomukset päätti Albuquerque nyt tehdä tyhjiksi. Ilman
verenvuodatusta Ormuksen linna antautui. Mutta kun Portugalilaisten
ylipäällikkö saapui sovittuun paikkaan hallitsijaa tapaamaan,
niin käyttivät hänen persialaiset neuvonantajansa ja sukulaisensa
tilaisuutta koettaakseen salaväjytyksen kautta surmata Albuquerquen.
Yritys meni kuitenkin myttyyn ja Albuquerque karkotti kaupungista
kaikki ne ylhäiset persialaiset, jotka olivat häntä vastaan juonineet.



Albuquerquen ero ja kuolema.


Kun Albuquerque marraskuun alussa palasi takaisin Intiaan, niin
saavutti hänet merellä tieto, että hänen pahin vihamiehensä, Lopo
Soarez, oli nimitetty hänen seuraajakseen. Manuel kuningas oli
vihdoinkin kallistanut korvansa hänen vihamiestensä panetteluille. He
uskottelivat Albuquerquen tavottelevan Intiassa jonkinlaista itsenäistä
mahtiasemaa ja suosivan omaisiaan — tosiaan hän oli nimittänyt sekä
Ormuksen että Malakan komentajiksi läheisiä sukulaisiaan. Jopa sitä,
että hän oli tehnyt sopimuksia Intian ruhtinasten kanssa, pidettiin
petoksen merkkinä.

Albuquerque ei luullut, että nämä mielettömät parjaukset vaikuttaisivat
kuninkaaseen. Mutta hänellä ei enää ollut kotimaassa ystäviä.
Ylimykset, jotka hän joko rikoksien taikka tottelemattomuuden vuoksi
oli lähettänyt Intiasta pois, olivat kotimaassa lisänneet hänen
vihamiestensä joukkoa; ja vihdoin Manuel kuningas päätti kutsua
hänet pois, panematta edes tutkimusta toimeen. Tämä lonkkasi syvästi
Albuquerquea. Saadessaan kuulla, että Soarez oli nimitetty hänen
seuraajakseen ja että tärkeimpiin toimiin oli määrätty uusia miehiä,
hän surumielisenä huudahti: »Lopo Soarezistako kenraalikapteeni! Eikö
se voinut toisin käydä! Ja semmoisia miehiä, joita olen rikoksien
vuoksi lähettänyt vankeina Portugaliin, lähettää nyt kuningas
kapteeneiksi ja sihteereiksi! Kuninkaan vuoksi olen näitten miesten
kanssa riitaantunut ja heidän tähtensä olen nyt menettänyt kuninkaan
suosion.»

Albuquerquen elämänhalu ja voima olivat murtuneet. Hän vain tahtoi
päästä Goaan, toivoen siellä saavansa kirjeen, joka selittäisi tämän
äkillisen käänteen taikka tuottaisi hänelle lohdutusta onnettomuuteen.
Ystäviensä kehotuksesta hän kirjotti kuninkaalle viimeisen
kirjeen: »Sire, nämä ovat viimeiset sanat, jotka kirjotan Teidän
Majestetillenne, teen sen nyt surun murtamana, ennen kiirjotettuani
rattoisalla mielellä niin monta selontekoa toimistani. Minulta
jää poika, Bras Albuquerque (aviottomasta liitosta), pyydän Teitä
muistamaan häntä isän ansioita muistaessanne. Intian asiat puhuvat
puolestaan ja minun puolestani.» Albuquerque kuoli laivallaan Goan
sataman edustalla, ennenkuin oli ennättänyt kotimatkalle lähteä, 16
p. jouluk. 1515, 63 vuoden vanhana. Puettuna St Jagon ritarikunnan
valkoiseen viittaan, rinta täynnään ritarimerkkejä, harteilla
samettiviitta ja kultasilmuisen hiuspussin päällä samettilakki, vainaja
kultakirja-kankaalla verhotussa tuolissa kannettiin maalle. Silmät
olivat puoleksi avoinna, mutta niissä ei näkynyt kuoleman raukeutta.
Pitkä valkoinen parta valui rinnalle, niin että vainaja kuolleena oli
yhtä kunnianarvoisen näköinen kuin eläessäänkin. Rannalla olivat kaikki
korkeimmat sotilaat vainajaa vastaanottamassa, jonka jälkeen ruumis
juhlamenoin haudattiin kaupungin edustalle rakennettuun kappeliin.



Luonnekuva.


Affonso d’Albuquerque oli hallitsijaksi luotu. Hän harjotti ankaraa
oikeutta ja rankaisi kovasti petosta. Taisteluissa hän ei kulkenut
muitten edellä sanoin, vaan teoin. Imartelijat hän karkotti luotaan
kauas. Kun hän oli suunnitelman ajatellut, niin hän myös sen nopeaan
toteutti. Persoonallisia loukkauksia hän jalomielisesti unhotti,
mutta sitä hän ei sallinut, että hänen käskyjään rikottiin, taikka
jätettiin täyttämättä. Jos niin tapahtui, niin hän oli väkivaltainen.
Usein hän vihapäissään langetti kuolemantuomioita, sillä hän oli
vähästä kiihottuva luonne; mutta pikastunutta tekoa hän nopeaan katui.
Hän oli sekä sodan että rauhan aikana uupumaton työmies. Aamulla
aikaisin hän ensinnä meni messuun ja kulki sitten ratsunsa selässä
tarkastamassa henkivartiostonsa, rakennukset, laivatelakat, varastot.
Valtion varojen tuhlausta hän kaikin tavoin koki estää ja rankaista.
Hän oli miellyttävä seuramies ja osasi oikealla tavalla kohdella sekä
hinduja että muhamedilaisia. Hänen päähuolensa oli rauhallinen kehitys
ja varallisuuden lisääminen. Jokainen pääsi hänen puheilleen. Hänen
ovensa ei koskaan ollut suljettu, ainoastaan päivällisen jälkeen hän
soi itselleen lyhyen levon. Päivällä hän oleskeli ulkona toimissa, yöt
sihteereineen kirjotti, antaakseen kuninkaalle vähimmistäkin seikoista
tarkat tiedot. Itse hän ei koonnut itselleen mitään omaisuutta.
Lahjat, joita hän sai intialaisilta hallitsijoilta, hän kaikki lähetti
kuninkaalle ja kuningattarelle, taikka jakeli ne kapteeneilleen ja
ritareilleen. Köyhillekin hän oli sangen avulias. Sodassa ja tappelussa
hän oli sotamiestensä veroinen, eikä säästänyt omaa henkeään enemmän
kuin toistonkaan, milloin oli suuri päämäärä saavutettava. Malakan
vallotuksessa hän esimerkiksi joutui kokonaan vihollisten keskelle,
niin että erään kapteenin täytyi raivata tie vihollisjoukon läpi
voidakseen hänet pelastaa. Albuquerque oli varovainen sotapäällikkö,
eikä koskaan raivorohkea. Mutta kun hän oli ryhtynyt suurta
suunnitelmaa toteuttamaan, niin hän käytti sitä varten kaikki keinot.
Eikä hän vaarankaan aikana unohtanut, mitä arvo ja kunnia vaati. Kun
Goan ensimäisen vaikean piirityksen aikana portugalilaiset karkurit
olivat kertoneet vihollisten päällikölle, kuinka ankara puute
Portugalilaisten kesken vallitsi, niin Adil shahin sotapäällikkö
lähetti Albuquerquelle veneillä virvotuksia ja vereksiä ruokatavaroita.
Albuquerque silloin antoi kantaa laivan kannelle useita viinitynnöreitä
ja laivakorppuja — viimeiset ruokavaransa, — näytti näitä lähettiläille
ja sanoi: »Muita herkkuja kuin nämä Portugalilaiset eivät tunne, muita
he eivät tarvitsekaan. Jos ne loppuvat, niin minun sotamieheni kyllä
kutsumattakin tulevat Adil shahin pöytään. Toistaiseksi meillä ei ole
puutetta.» Huolimatta suurista voitoistaan ei Albuquerque koskaan
käynyt ylimieliseksi, vaan varotti siitä kapteeneitaankin. Kun muutamat
hänen päälliköistään arvelivat, etteivät Ormuksen uuden linnan muurit
olleet riittävän vahvat, niin hän vastasi: »Elleivät ne, joille linna
uskotaan, rupea tiranneiksi, niin linna on riittävän vahva. Mutta jos
he hairahtuvat ylimielisyyteen, niin on lujinkin muuri liian heikko.»

Albuquerque tosin täysin määrin käytti hyväkseen voittojaan, mutta
siitä huolimatta hän halusi, että Portugalilaiset lähentelisivät
maanasukkaita. Siitä syystä hän suosi avioliittoja portugalilaisten
sotilaitten ja hindunaisten kesken. Jokainen parikunta sai lahjan
kuninkaan rahastosta ja heille annettiin karkotettujen muhamedilaisten
vainiot ja talot. Mutta Egyptin sulttaania hän piti vihollisena,
jonka kanssa ei rauha ollut mahdollinen. Hän mietti keinoja, miten
voisi häntä pysyvästi vahingoittaa, suunnittelipa niinkin mahdotonta
yritystä, kuin Niilin johtamista pois uomastaan Abessiniassa — tiedot
Niilin yläjuoksusta olivat silloin kovin vaillinaiset — jotta Egypti
sen veden ja tulvat menetettyään muuttuisi kuivaksi erämaaksi. Myös
mietti hän suurta sotaretkeä Punaiselle merelle, jotta Mekasta
ryöstettäisiin Muhamedin luut ja niillä sitten vaihdettaisiin
muhamedilaisilta Jerusalem ja Pyhä hauta.

Epäilemättä Albuquerque oli etevin kaikista niistä miehistä, joita
Portugal lähetti Intiaan rakentamaan siirtomaa-valtakuntaansa.
Kuningas Manuel saikin pian huomata, kuinka pahasti hän oli erehtynyt
erottaessaan tämän ansiokkaan palvelijan ja luovuttaessaan vallan hänen
vihamiehilleen. Albuquerquen jälkeen eivät Portugalilaiset enää saaneet
Intiassa suuria aikaan.



Albuquerquen seuraajat.


Albuquerquen seuraaja Soarez purjehti suurella laivastolla Punaiselle
merelle ja pääsi aina Dshiddaan saakka, johon Egyptin sulttaanin
laivasto oli peräytynyt; mutta ahtaitten väyläin ja koralliriuttain
vuoksi hän ei voinut satamaan tunkeutua, vaan sai tyhjin toimin
palata takaisin. Parempi menestys hänellä oli Ceylonissa, jonka
ruhtinas suostui maksamaan Portugalille veroa ja rakentamaan linnan
Colombon satamaan, johon maurilaiset alukset olivat alkaneet purjehtia
maustekauppoja tekemään. Soarezin jälkeen oli Sequeira, sama mies,
joka oli Malakan vallotuksessa taistellut niin urheasti, muutaman
vuoden Intian maaherrana. Hänkin teki retken Punaiselle merelle,
poiketen Massovan satamaan, jonne vietiin palaava abessinialainen
lähetystö. Abessinia oli monta kertaa pyytänyt Portugalin apua
muhamedilaisia vastaan, jotka uhkasivat kokonaan vallottaa maan ja
tuhota sen vanhan kristillisen kirkon, mutta vasta v. 1542 Christopher
da Gama, amiraali da Gaman nuorempi veli, saapui sinne, mukanaan 450
portugalilaista sotamiestä. Näitten avulla muhamedilaisten hyökkäys
saatiin pysäytetyksi, mutta Gama itse joutui vangiksi ja menetti
henkensä. Samaan aikaan Abessinia sai ensimäiset jesuittalaiset
lähetyssaarnaajansa, jotka koettivat taivuttaa sen vanhaa kirkkoa
yhtymään Rooman kirkkoon. Sequeira teki sotaretken Diutakin vastaan
suurella laivastolla, mutta yritys meni myttyyn.

V. 1521, Manuelin seuraajan, kuningas Juhana III:nen hallituksen ensi
vuotena, tapahtui Ormuksessa kapina, jossa toista sataa portugalilaista
sai surmansa. Linna kuitenkin piti puoliaan. Ormuksen kuningas aikoi
koko väkensä kanssa muuttaa pois kaupungistaan, mutta vihdoin saatiin
aikaan sopimus ja kaikki jäi ennalleen.



Vasco da Gama varakuninkaana.


V. 1524 lähetettiin iäkäs Vasco da Gama vielä kerran Intiaan
järjestämään sen rappiolle joutuneita oloja. Gama tuli varakuninkaan
arvoisena ja alkoi ankarasti puhdistaa portugalilaisten siirtokuntain
hallintoa, vaatien takaisin kaikki rahat ja tavarat, mitä oli eri
verukkeilla anastettu kruunulta. Korkeitten virkamiesten täytyi maksaa
takaisin suuria rahasummia ja kauppalaivain luopua tykeistään, joita
ne olivat hankkineet kruunun varastoista suojakseen. Tämä toimenpide
kuitenkin vaikutti, etteivät laivat enää uskaltaneet yhtä usein Intiaan
purjehtia ja kauppa siitä kärsi. Vasco da Gama olisi epäilemättä paljon
kohottanut Portugalilaisten rappeutuvaa mahtia, jos hän olisi saanut
kauemmin vaikuttaa. Mutta hän kuoli jo samana vuonna ja haudattiin
Kotshiniin, josta ruumis kuitenkin myöhemmin siirrettiin Portugaliin.

Eräs aikalainen kuvaa Vasco da Gamaa keskikokoiseksi mieheksi,
rohkeaksi ja urheaksi yrityksissään, ankaraksi käskyissään, kamalaksi
vihassaan, sitkeäksi vaaroissakin ja ankaran oikeamieliseksi
tuomariksi. Uskonnollisesta innosta ja Portugalin kunnian vuoksi hän
oli alati valmis vaaroihin antautumaan. Ritarillinen asekunnia ja
kristinuskon levittäminen olivat hänen elämänsä päämäärät, niinkuin
niin monen muunkin portugalilaisen ylimyksen. Monelle heistä, varsinkin
jaloimmille, Intian sota oli pyhää sotaa, ristiretkeä kristikunnan
perivihollista vastaan. On omituista, että samaan aikaan, kun
Keski-Europpa oli uskonpuhdistukselle kypsynyt, Iberian niemimaan
molemmat maat yhä hehkuivat samanlaista sammumatonta ritariaikaista
uskonintoa ja taistelukiihkoa vääräuskoisia vastaan kuin ristiretkien
parhaimpina aikoina. Tämä tuntuu pohjoismaalaisten mielestä
käsittämättömältä, mutta on muistettava, että Espanja ja Portugal
olivat saaneet katkerammin ja kauemmin kuin muu Europpa, Balkanin
niemimaata lukuun ottamatta, kokea maurien sortoa omassa maassaan ja
heidän rosvoretkiä rannoilleen. Ne olivat saaneet viimeiseen saakka
kärsiä sitä, että tuhansia kansalaisia kitui Afrikan puolella maurien
vankiloissa, taikka heidän orjinaan. Espanjasta viimeiset maurit
karkotettiin vasta samana vuonna, jona Columbus lähti retkelleen. Ja
yhä vielä täytyi Iberian niemimaan kansain olla ainiaan varuillaan,
etteivät uskon viholliset meren takaa päässeet rantoja ryöstämään.
Kirkolta ja vapaaehtoisilta ristisotureilta ne olivat saaneet pysyvää
ja tehokasta apua kansallisessa vapaustaistelussaan sekä niiden avulla
lopulta voittaneet. Kiitollisuus kirkkoa kohtaan oli siitä vilpitön ja
pysyvä.



Nuno da Cunha.


Seuraavista kenraalikapteeneista oli Nuno da Cunha etevin. Hän saapui
Intiaan v. 1529 ja hoiti laajan siirtomaavaltakunnan asioita lähes
kymmenen vuotta hyvällä menestyksellä, vaikka hänkin sai ansioittensa
palkaksi kuninkaansa kiittämättömyyden.

Nuno da Cunhan aikana vallotettiin vaihtelevien taisteluitten jälkeen
Diu, jota sitten suuri turkkilainen laivasto koetti takaisin anastaa,
vaikka turhaan. Bombay, Salsette saari ja Bassein liitettiin Portugalin
alusmaihin. Mutta Cunhan seuraajaksi tuli Intiaan eräs Albuquerquen
sisarenpojista, joka jo oli heikko vanhus eikä voinut mitään aikaan
saada. Intia oli jo siihen määrään kuluttanut Portugalin voimia,
ettei kotimaasta enää liiennyt riittävästi nuorta väkeä puolustamaan
saavutettuja alueita ja pitämään maureja poissa Intian markkinoilta:
sen vuoksi ruvettiin sinne nyt lähettämään rikoksentekijöitä. Siitä
syystä taas monet portugalilaiset kapteenit erosivat ja palasivat Nuno
da Cunhan keralla kotimaahan. Nuno da Cunhalle ei edes liiennyt valtion
laivaa, jolla hän olisi päässyt palaamaan, vaan hänen täytyi vuokrata
laiva. Matkalla hän sairastui, samoin kuin niin moni ennen häntä, joka
oli Intian vaarallisessa ilmanalassa toiminut. Tuntiessaan kuoleman
lähestyvän hän valalla todisti, ettei ollut koskaan anastanut kuninkaan
omaisuutta muuta kuin sulttaani Bahadurin aarteesta viisi kultarahaa,
joita hän oli aikonut kuninkaalle näyttää. Kun häneltä kysyttiin,
halusiko hän tulla Portugaliin haudatuksi, niin hän vastasi: »Jos minä
Jumalan tahdosta merellä kuolen, niin olkoon meri hautanikin. Isänmaa,
joka kiittämättömänä on minut luotaan hylännyt, älköön luitanikaan
kätkekö.» Matkalla Nuno da Cunha kuoli, verhottiin Kristuksen
ritarikunnan viittaan ja upotettiin mereen. Se olikin hänelle onneksi,
että hän merellä kuoli, sillä Portugalin hallitus oli jo lähettänyt
häntä vastaan laivan nimenomaisella käskyllä, että hänet oli vangittava
ja pantava kahleisiin. Mutta tämän miehen kanssa, joka samoin kuin
kaikki parhaat edeltäjänsä, Vasco da Gamaa lukuun ottamatta, sai
kuninkaan kiittämättömyyden palkakseen, vaipui Portugalilaisten
maineaikakin hautaan.

Portugal oli näin hankkinut Intian rannikolla joukon kivilinnoja, mutta
maata hallitsivat edelleenkin kotimaiset ruhtinaat. Portugal toisin
sanoen tahtoi vallita meren ja kaupan, mutta ei sekaantua maitten
sisäiseen hallintoon. Ainoastaan kolmella kohdalla oli anastettu
maa-alueitakin pysyväksi omaisuudeksi, Diu, Goa ympäristöineen, ynnä
Bassein ja Salsette-saari, jolla nykyinen Bombay on. Nämä paikat olivat
kaikki pienillä saarilla rannikon edustalla, jotta niitä oli helpompi
puolustaa. Taka-Intiassa Portugal omisti Malakan, mutta Malakka jo
seuraavalla vuosisadalla menetettiin.



Portugalilaiset Molukeilla ja Kaukaisen Idän vesillä.


Palaamme nyt muutamia vuosikymmeniä taaksepäin ajassa. Malakkaan
saavuttuaan Portugalilaiset piankin huomasivat todeksi, etteivät
vielä nekään seudut olleet arvokkaimpien mausteitten, neilikan
ja muskatin varsinaiset kasvupaikat. Niitä ei kasvanut suurilla
Sunda-saarillakaan, joitten uhkuvaan troopilliseen maailmaan nyt
tutustuttiin. Vasta tämän laajan saarimaailman ulkoreunoilla, vielä
Borneon ja Celebesinkin takana, olivat Molukit, joista arvokkaimmat
ryydit saatiin. Ja Molukeistakin olivat varsinaisen mausteneilikan
saantipaikkoja ainoastaan pienet Ternate ja Tidor ja myöhemmin niitten
eteläpuolella Amboina ja Banda-saaret. Tidor ei ole kuin vähän päälle
100 neliökilometriä laaja, muut maustesaaret sitäkin pienemmät,
lukuunottamatta Amboinaa, joka on koko joukon laajempi.

Nämä pienet saaret kuuluvat siihen suureen vulkaniseen kehään, joka
Filippineiltä alkaen Molukkien kautta kiertää Pienille ja Isoille
Sunda-saarille. Kaikki tämän kehän saaret ovat tuliperäisiä. Tidor ja
Ternate, samoin kuin Banda-saaretkin, oikeastaan ovat vain 1500—2000
metriä korkeita tulivuorikeiloja. Vulkaniset tuhkat ja rapautuneet
laavat ovat muodostaneet erinomaisen hedelmällisen maakamaran, jossa
kuuma ilmanala ja kosteus ovat aikaan saaneet ihmeitä. Varsinaisista
maustesaarista on Tidorilla suurin, täydelleen kehämäinen tulivuorensa;
Ternaten vuori on melkein yhtä korkea, mutta sen keila on tylpempi ja
epäsäännöllisempi. Heti Ternaten kaupungin takana alkaa kohota valtava
vuorenkukkula, ensinnä loivemmin, rinteet lehtojen ja hedelmäpuutarhain
peitossa, sitten yhä jyrkemmin ja syvien rotkojen vakoilemana. Vuoren
huipusta kohoo melkein ainainen savu, ja melkein laelle saakka ovat
rinteet mitä upeimman kasvullisuuden peitossa; maisema näyttää
kaikessa suurenmoisuudessaan niin levolliselta ja kauniilta, ettei
luulisi sen sisässään kätkevän ainaista uhkaa. Milloin tahansa voi
kuitenkin maanalaisen jännityksen kohotessa vuori puhjeta tuhoisaan
purkaukseen; maanjäristyksillä se tuon tuostakin muistuttaa saarelaisia
vaanivista hävitysvoimistaan. Hedelmäpuu-vyöhykkeen yläpuolella
kiertää näitä tulivuoria avonaisempi vyöhyke, jossa on viljelyksiä, ja
tämän yläpuolella alkaa aarniometsä, joka kohoo melkein kukkuloille
saakka. Saarien rannat ovat jyrkät ja mustat, missä vulkanista
hiekkaa, missä täynnään rosoisia basaltti- ja laavalohkareita.
Ainoastaan Tidorissa ja Ternatessa ja etelämpänä samoin muodostuneissa
Motirissa ja Makkianissa, sekä Batjanissa, joka on tämän ryhmän
saarista eteläisin ja suurin, menestyi tuo muinen kallisarvoinen
mausteneilikka. [Myöhemmin neilikka joutui omituisen sekä vainon että
suosion alaiseksi. Hollantilaiset istuttivat sitä Amboinaan, mutta
hävittivät sen kokonaan alkuperäisiltä kasvupaikoiltaan, saadakseen
siten tuotannon ja kaupan kokonaan käsiinsä. He eivät kuitenkaan
voineet estää muita kansoja suosimasta neilikkaa. Ranskalaiset veivät
sen Martiniqueen Länsi-Intiaan. Nykyisin saadaan neilikkaa etupäässä
Sansibarista, jonne se niinikään on istutuksen kautta levinnyt.] Eräs
espanjalainen purjehtija, joka oleskeli näillä saarilla vv. 1526—1535,
arvosteli vuosisadon hyvinä vuosina 11,600 kvintalisentneriksi,
huonoina vuosina noin puoleksi tästä määrästä. Hänen tullessaan
saarille maksoi yksi »bahari», joka oli päälle 4 sentneriä, kaksi
dukattia, mutta siihen aikaan kun hän saarilta lähti, maksettiin
Intiassa samasta mitasta jo 10—14 dukattia. Tidor ja Ternate ovat
Molukkien pääsaaren, suuren Halmaheran länsirannalla.

Kolme pientä Banda-saarta, jotka ovat suuren Ceramin eteläpuolella
keskellä syvää Banda-merta, olivat sen ajan kirjailijain kertomuksen
mukaan yhtenä muskattipuutarhana, josta ilmaan levisi sanomattoman
ihana sulotuoksu. Banda-saaristo on mitä viehättävin maanpaikka.
Kolmen pienen saaren keskellä on erinomaisen turvallinen satama, kuin
järvi, josta ei näytä olevan mitään väylää ja jossa on niin kirkasta
vettä, että kaikki esineet selvään näkyvät kahdeksan sylen syvyydestä.
Pienimmällä saarella kohoo ainiaan savuavan tulivuoren alaston keila,
jota vastoin molemmat suuremmat saaret vuorten huipulle saakka
ovat rehevän kasvullisuuden peitossa. Huolimatta maanjäristyksien
tuottamista vahingoista ja huolimatta pienuudestaan nämä saaret yhä
vielä ovat maailman tärkeimmät muskattipuistot. Melkein kaikkialla
kasvaa niillä muskattipähkinää, joka viihtyy korkeitten kanariapuitten
varjossa. Vulkaninen maaperä, varjo ja runsas kosteus — joka kuukausi
saadaan sadetta — ovat muskattipuulle erinomaisen edulliset, niin että
se viihtyy melkeinpä ilman minkäänlaista hoitoa. Kaiken vuotta on puu
missä kukassa, missä täynnään kypsiä hedelmiä, ja harva viljelyskasvi
on kauniimpi. Muskattipuu on soma muodoltaan, sileälehtinen, noin
6—10 metriä korkea ja tekee keltaisia kukkia. Pähkinä on kypsänä
tummanruskea, mutta sitä ympäröi tulipunainen siemenverho, macis, joka
on erinomaisen viehättävä ja vilkastuttaa muskattimetsää kirkkaalla
värillään. Sekä itse pähkinä että macis olivat haluttua kauppatavaraa.
Edellistä korjattiin niihin aikoihin Urdanetan tietojen mukaan
vuosittain 7000 sentneriä, macista vain 1000 sentneriä, ja Portugaliin
tuotiin vain 500 sentneriä neilikkaa, 100 sentneriä macista ja 200
sentneriä muskattipähkinöitä.

Ceramin länsipään kainalossa on kolmas ryhmä varsinaisia maustesaaria.
Tässä ryhmässä on Amboina tärkein. Se on muodostunut kahdesta
puolikkaasta, jotka syvät lahdet erottavat melkein aivan erilleen
toisistaan. Toimivia tulivuoria ei Amboina-ryhmässä enää ole, mutta
maanjäristyksiä tapahtui ennen tiheään. Merivesi on harvinaisen
kirkasta, väriuhkuva korallimaailma satumaisen ihana, pinnalla
uiskentelee paljon heleänkirjavia kaloja ja medusoja. Uhkuva metsä
köynnöskasvineen peittää kaikkia saaria, missä viljelykset eivät ole
niihin aukkoja avanneet. Jo kuudennellatoista vuosisadalla kasvatettiin
Amboinan saarilla mausteneilikkaa, vaikkei niin runsaasti kuin
pohjoisimmassa ryhmässä.

Molukkien asukkaat olivat rohkeata purjehtijakansaa, samoin kuin
yleensäkin koko tämän saarimaailman malaijilaiset asukkaat. Mutta
varsinaista kauppaa välittivät jo hyvin aikaisin ulkomaalaiset.
Kaikilta ilman ääriltä, Arabiasta, Intiasta ja Kiinasta saapui sinne
laivoja hakemaan saariston arvokkaita tuotteita. Ulkolaiset laivat
tarvitsivat näillä monimutkaisilla vesillä tottuneita luotseja ja
niitä sen vuoksi olikin kaikissa satamissa, joista mausteita otettiin.
Mutta laivaliike ei pyrkinyt varsinaisia maustesaaria edemmäksi itään
eikä etelään, ja sen vuoksi lienee Australia ollut malaijilaisille
luotseille tuntematon. Portugalilaisetkaan eivät ulottaneet retkiään
kauemmaksi mainituille suunnille, koska ei Molukkien ulkopuolelta
tullut minkäänlaisia tuotteita.



Serrão Molukeilla.


Malakan vallotettuaan Affonso d'Albuquerque lähetti kolme laivaa
Antonio d'Abreun johdolla Molukkeja etsimään; nämä saaret olivat
Portugalilaisten pyyteitten äärimäinen ja viimeinen päämäärä.
Abreun mukana seurasi kapteenina Francisco Serrão. Joulukuussa 1511
nämä laivat lähtivät Malakasta matkaan, purjehtien ensin Javan
pohjoisrannikolle ja sieltä Amboinaan. Serrãon laiva kärsi myrskyssä
haaksirikon, mutta miehistö pelastui molempiin toisiin laivoihin.
Bandassa hankittiin saaristolaisalus menetetyn korvaukseksi. Sieltä
jo voitiin ottaa ensimäinen maustelasti. Ternateen ja Tidoriin Abreu
ei sitä vastoin päässyt. Kun laivat olivat huonossa kunnossa, niin
hän tyytyi näihin löytöihin ja palasi Malakkaan. Matkalla kuitenkin
äsken ostettu dshunkki menetettiin ja Serrão kärsi toisen kerran
haaksirikon koralliriutoilla Amboinan eteläpuolella. Mutta hänen
onnistui anastaa eräs malaijilainen rosvolaiva, jonka huomasi maihin
laskevan, arvatenkin saaliin toivossa. Kun rosvolaivan miehistö oli
tullut maalle, niin Serrão väkineen hyökkäsi esiin lymypaikastaan
ja valtasi melkein väestä tyhjän aluksen. Merirosvot olisivat itse
jääneet koralliriutoille haaksirikkoisiksi, elleivät olisi suostuneet
viemään Serrãota väkineen Amboinaan. Amboinaan saapui pyyntö Ternaten
radshalta, joka oli kuullut Abreun retkestä, että Serrão tulisi
hänen palvelukseensa. Kun tämä oli varmin keino päästä varsinaisille
neilikkasaarille, niin Serrão suostui kutsumukseen ja saapui siten
Ternateen, jossa hänestä tuli radshan ylimäinen ystävä. Malaijilaisen
maustelaivan kanssa kulki tieto hänen kohtalostaan Malakkaan, josta
paikalla lähetettiin laivoja haaksirikkoisia noutamaan.

Trnmaten ja Tidorin radshat, jotka elivät keskenään vihoissa ja
kumpikin toivoivat saavansa mahtavista Portugalilaisista liittolaisia
kilpailijaansa vastaan, tarjosivat kumpikin linnan paikkaa saarellaan.
Miranda, pienen portugalilaisen laivueen johtaja, ei kuitenkaan antanut
mitään varmaa vastausta, otti vain Serrãon miehet mukaansa, jota
vastoin Serrão itse jäi Ternateen. Serrão kirjotti sieltä Intiassa
oleville ystävilleen, muun muassa Magalhãesille, kirjeitä ja kerskasi
tehneensä matkan, joka veti vaikka Gaman matkalle vertoja, liiotellen
suuressa määrin saariensa etäisyyttä Malakasta. Tästä kirjeestä
Magalhães tuli siihen käsitykseen, etteivät Molukit enää olleetkaan
itäisellä pallonpuoliskolla, jonka paavi oli Portugalille antanut,
vaan läntisellä puolella maanpalloa, jonka puoliskon Espanja oli
saanut Pyhältä istuimelta. Tälle käsitykselle sitten Magalhães perusti
tuumansa lähteä maan ympäri purjehtimaan.



Portugal ja Espanja törmäävät yhteen Molukeilla.


V. 1518 kävi Molukeilla toinen pieni portugalilainen laivasto, mutta
joutui siellä asukkaitten kanssa rettelöihin, joissa yhden laivan
miehistö kokonaan tuhottiin. Tämän tapauksen johdosta lähetettiin sinne
kolmen vuoden kuluttua Antonio de Brito, melkoinen laivasto johdossaan.
Kun tämä retkikunta oli purjehtinut Malakasta edelleen, niin se kohtasi
merellä javalaisen laivan, joka palasi Molukeilta, purjehtien sieltä
saamallaan espanjalaisella passilla. Kun Espanjalaiset eivät olisi
missään tapauksessa siihen määrään rikkoneet Portugalin oikeuksia,
että olisivat Hyvän toivon niemen tietä purjehtineet, niin oli
siis Espanjalaisten, jotka olivat passin antaneet, täytynyt saapua
Molukeille idästä, maapallon ympäri! Brito tiesi, että Magalhães oli
mennyt Espanjan palvelukseen semmoinen retki mielessään; nyt hän tiesi,
että tuo rohkea matka maan ympäri myös oli onnistunut.



Uusia löytöjä.


Brito teki ensiksi Bandan sulttaanin kanssa kauppasopimuksen ja
purjehti tämän jälkeen Batjaniin, jonka asukkaita hän kuritti
portugalilaisten murhasta, sekä vangitsi Tidorissa espanjalaisen
kauppa-asiamiehen, jonka Magalhãesin laivat olivat sinne jättäneet.
Serrão ei silloin enää ollut elossa. Brito rakensi Ternateen radshan
luvalla linnan, mutta Tidor oli liittynyt Espanjalaisiin. Eräs laiva,
joka palasi Malakkaan, purjehti ensi kerran Borneon pohjoispuolitse.
Toinen laiva, joka purjehti Malakasta Molukeille, joutui myrskyn
ajamana kauemmaksi itään kuin kukaan ennen sitä ja tuli Uuden Guinean
rannikolle. Siellä tutustuttiin aivan uuteen rotuun, jota malaijit,
villaista tukkaa ilkkuen, sanoivat »kähäräpäiksi», »papuoiksi». Näihin
aikoihin (v. 1524) tehtiin ensimäiset tutkimusretket Celebesiinkin,
jota luultiin saaristoksi, kun ei voitu purjehtia sen monien lahtien
perukoihin saakka. Celebesissä olivat asukkaat niin vihamielisiä,
etteivät Portugalilaiset saaneet jalansijaa.

Molukkien myöhemmistä vaiheista kerromme, tehtyämme ensinnä selkoa
Magalhãesin matkasta, jonka kautta niitten omistus joutui riidan
alaiseksi Espanjan ja Portugalin kesken.



Kulta- ja Hopeasaaret.


Jo vanhalla ajalla, Aleksanteri Suuren vallotusretken jälkeen, levisi
Länsimaille huhu, että muka kaukana idässä oli kaksi saarta, joissa oli
tavattoman paljon kultaa ja hopeaa, jotka ehkä kokonaan olivat näitä
jaloja metalleja. Keskiajalla tarusaarien maine yhä lisääntyi ja sai
uusia piirteitä, louhikäärmeitä, jotka saaria vartioivat, ynnä muita
hirmuja. Juuri samojen kultasaarien maine se kiihotti Columbustakin
matkalleen lähtemään ja Länsi-Intiaan päästyään etsimään kaikki
kolkat nuo rikkaat rannat löytääkseen. Portugalilaiset Intian vesille
päästyään ja suurimmista kiireistään selvittyään lähtivät niinikään
niitä hakemaan.

Diogo Pacheco oli ensimäinen, joka varta vasten lähti »Kulta- ja
Hopeasaaria» löytämään. Hän kuuli Malakassa, että niitten piti olla
Sumatran eteläpuolella. Purjehdittuaan saaren länsipäähän hän siellä
kuuli, että saaret olivatkin ainakin sadan penikulman päässä meren
keskellä ja että ne olivat matalia koralliriuttoja, joissa oli musta
väestö ja palmulehtoja. Pacheco, joka oli toisen laivansa menettänyt
Sumatran rannikolla, palasi takaisin, mutta lähti seuraavana vuonna
uudelleen yrittämään. Eräässä myrskyssä hän kuitenkin laivoineen
tuhoutui.

Kuningas Manuel, tästä yrityksestä tiedon saatuaan, lähetti
löytöretkelle erityisen laivaston, mutta Malakkaan saavuttuaan
laivain täytyikin jäädä sinne avuksi naapurivaltakuntia vastaan,
jotka ylläpitivät portugalilaista siirtokuntaa vastaan ainaista
pikkusotaa. V. 1527 lähti Kulta- ja Hopeasaaria etsimään ranskalainen
merirosvolaivasto, joka oli lähtenyt matkaan Diepestä, portugalilainen
luotsi oppaanaan. Kaksi näistä laivoista joutui Diuhun, kolmas oli
joukosta eronnut Hyvän toivon niemen edustalla ja umpimähkään meren
poikki purjehtien tullut Sumatran rannoille. Sieltä se oli alkanut
hakea Kultasaarta, jossa rantakivienkin piti olla kultanokareita,
luonto uhkuvan kaunista, asukkaat hyväntahtoisia, vaikka alastomia,
joet ja lähteet kirkkaita, puut hyvien hedelmien painosta nuokkuvia.
Sumatralaiset kauppiaat myöhemmin kertoivat, että tämä laiva tosiaan
oli käynyt Kultasaarella ja palannut sieltä täynnään kultaa, mutta
ajeltuaan kauan merellä se oli lopulta kärsinyt Sumatran rannikolla
haaksirikon ja kaikki väki oli saanut surmansa. Sumatran kalastajat
olivat anastaneet kullan. Tämän jutun jälkeen ei enää epäiltykään,
etteivätkö saaret todella olleet olemassa. V. 1543 portugalilainen
maaherra lähetti kolme alusta niitä hakemaan Sumatran länsipuolisesta
merestä. Tämä yritys kuitenkin heti alussa meni myttyyn.

Kaikille tämän ajan kartoille, ja vielä paljon myöhemmillekin »Kulta-
ja Hopeasaaret» piirrettiin. Vielä kahdeksannentoista vuosisadan
keskivaiheilla uskottiin niitä todellisiksi ja niitten maine oli
levinnyt kautta Europan. Sitä myöten kuin Intian meri tuli yhä
tarkemmin tunnetuksi, muuttelivat saaret paikkaa yhä syrjemmäksi
semmoisiin osiin, joissa ei vielä kukaan ollut käynyt. Kuudennentoista
vuosisadan lopulla Malakassa vielä suunniteltiin laivaretkiä saarien
etsimiseksi, mutta sota Hollantilaisia vastaan keskeytti nämä aikeet.
Hollantilaiset puolestaan, jotka olivat Intian meren jotenkin tarkkaan
tutkineet, luulivat Kulta- ja Hopeasaarien olevan Japanin itäpuolella
Tyynessä meressä, jossa muka Espanjalaiset ja Portugalilaiset olivat
löytäneet useita kullasta ja hopeasta rikkaita saaria, ja sinne
lähetettiin siis seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla Tasmanin
ja Quastin johdolla retkikunta etsimään. Mutta Hollantilaiset eivät
löytäneet muuta kuin Japanin eteläpuolella olevat Donin saaret,
joista varmaankaan ei ollut kultaa saatavana, korallia sitä enemmän.
Vielä myöhemmin lähetettiin kaksi laivaa tarusaaria etsimään samoilta
seuduilta; espanjalaisten tietojen mukaan niillä piti olla korkeita
vuoria ja vaalea väestö. Mutta vaikka nämä laivat purjehtivat Japanista
kauas keskelle Tyyntä merta, niin eivät ne mitään löytäneet, eivät
edes Sandwichin saaria, jotka jäivät niitten reittejä etelämmäksi. Sen
jälkeen saivat vihdoinkin molemmat tarusaaret levätä. Mutta niittenkin
kohtalo osottaa, kuinka kauan joskus vanhat jutut voivat kautta
aikain hallita ihmisten mielikuvitusta ja kiihottaa heitä yhä uusiin
ponnistuksiin.



Portugalilaiset Kiinassa ja Japanissa.


Portugalilaiset kohtasivat Malakassa ensi kerran Kiinasta käsin tulevan
kauppaliikkeen. Olemme maininneet, kuinka näitten uusien tuttavuuksien
kesken syntyi luottamussuhde, niin että Kiinalaiset ilmaisivat
Portugalilaisille Malakan sulttaanin kavalat aikeet. Ei siis ihmettä,
että Portugalilaiset, niin pian kuin aika ja tilaisuus sallivat,
lähtivät Malakasta yhä edemmä, päästäkseen aina Keskustan valtakuntaan
saakka.

V. 1515 lähti Perestrello niminen portugalilainen itä-intialaisella
aluksella Kiinaan ja palasi sieltä onnellisesti takaisin, tuoden
mukanaan runsaan kuorman Kiinan tuotteita. Andrade taas otti Sumatrasta
pippurikuorman viedäkseen sen Kiinaan ja vaihtaakseen sen siellä
Kiinan tuotteisiin. Hän ei kuitenkaan päässyt Kotshin-Kiinan rannikkoa
etemmäksi, vaan palasi sieltä takaisin Malakkaan. Myöhemmin hän
uudisti yrityksen ja pääsi Kiinaan saakka, jonne sitä ennen hänen
maanmiehensä Coelho oli tullut. Hän kävi ankkuriin erään saaren
luona lähellä Kantonia. Saatuaan kiinalaisilta viranomaisilta luvan
Andrade aluksineen laski Kantonin satamaan. Hänen aikomuksensa oli
lähettää sieltä lähetystö Pekingiin, mutta kiinalaiset viranomaiset
viivyttelivät matkalupaa. Kun laivaväki alkoi kuolla Kantonin
epäterveellisessä ilmassa, niin Andrade purjehti vähän ulomma merelle
Tamaon saareen. Sieltä eräs laiva lähetettiin pohjoista kohti tutkimaan
rantavesiä ja se saapui Formosan ja mannermaan väliseen salmeen,
tehden kauppaa kiinalaisissa satamissa. Kauempana pohjoisessa saatiin
ostaa Kiinan tavaroita paljon halvemmalla kuin Kantonissa, ja omista
tavaroista saatiin paljon parempi hinta. Mascarenhas, joka oli tämän
retken johtaja, sai siellä kuulla, että Japani eli Zipangu, josta Marco
Polo oli ensimäisen tiedon tuonut, oli vielä paljon kauempana meressä
koillista kohti. Oleskeltuaan Kiinassa neljätoista kuukautta Andrade
päätti lähteä paluumatkalle, etenkin kun sota naapuriruhtinaita vastaan
oli Malakassa yhä kiihtymässä. Ennen lähtöään hän kuulutti Kantonin
ja Tamaon satamissa, että jos Portugalilaiset olivat kenellekään
vääryyttä tehneet, niin olivat he valmiit erehdyksen korjaamaan, jos
asianomainen tuli ilmottamaan itsensä. Tämä julistus teki Kiinalaisiin
mitä parhaan vaikutuksen, ja Portugalilaiset luultavasti olisivat
saaneet aikaan hyvät kauppa- ja ystävyyssuhteet, jos olisivat samalla
tavalla jatkaneet. Portugalilainen lähettiläs Perez jäi Tamaoon, josta
hän vihdoin, luvan saatuaan, jatkoi matkaansa Kiinan keisarin hoviin
Pekingiin.

Mutta Andraden veli, joka sitten saapui Tamaoon, pilasi hyvän alun.
Ilman kiinalaisten viranomaisten lupaa hän oli ruvennut linnottamaan
Tamaon saarta, voidakseen muka paremmin suojella itseään merirosvoja
vastaan. Lisäksi oli hän ostanut ylhäisten kiinalaisten lapsia,
viedäkseen ne mukanaan Intiaan; lapset oli varastettu vanhemmiltaan,
eikä Andrade sitä tiennyt, mutta niinkin asia herätti Kiinalaisten
kesken suurta suuttumusta. Ja vielä saapui Bintangista Malakan entisen
sulttaanin lähettiläitä, jotka pyysivät Kiinan apua Portugalia vastaan
ja varottivat rupeamasta näitten kanssa asioihin, koska he muka vain
olivat vakoojia, jotka valmistelivat maan vallottamista. Nämä seikat
tulivat Kiinassa tunnetuiksi samaan aikaan, kun Perez oli paluumatkalla
Pekingistä, ja seuraus siitä oli, että lähettiläs vangittiin
Kantonissa ja pidätettiin siellä hallituksen määräyksestä siksi,
kunnes Portugalilaiset olivat antaneet hyvitystä. Portugalilaisten
laivat otettiin takavarikkoon ja kiellettiin heitä koskaan enää
Kiinan satamiin tulemasta, sillä keisari ei aikonut maassaan sallia
niin riitaisia, omavaltaisia ja ahneita ihmisiä. Perez jäi kun
jäikin Kantoniin vankeuteen ja vankeudessa kuoli, kun Portugal ei
suostunut maksamaan anottua korvausta. V. 1522 saapui tosin uudelleen
portugalilainen laivasto rakentamaan Kiinalaisten kanssa suhteita,
mutta Kiinalaiset valtasivat yhden laivan, räjähyttivät toisen ilmaan
ja olisivat kolme jäljellä olevaakin tuhonneet, elleivät ne olisi
kiiruimman kautta lähteneet pakoon.

Vuosisadan keskivaiheilla lienevät ensimäiset portugalilaiset laivat
käyneet Japanissa saakka, mutta tiedot niitten matkasta ovat niin
täynnään tarua ja liiottelua, että on mahdoton erottaa totta valeesta.
Selvempiä tietoja toi nousevan auringon maasta Frans Xaver, joka
v. 1549 saapui sinne ensimäisenä lähetyssaarnaajana ja pari vuotta
vaikutti mitä parhaalla menestyksellä. Mutta Nipponia kauemmaksi ei
ainoakaan portugalilainen vielä päässyt, ja sitä edemmäksi jäi sekä maa
että meri edelleenkin tuntemattomaksi.



Portugalin Intian kauppa.


Opittuaan paremmin tuntemaan Intian väylät Portugalilaiset alkoivat
purjehtia sinne entistä turvallisemmin. Välttääkseen vastatuulia
Afrikan länsirannikolla kauppalaivat Intiaan mennessään eivät enää
poikenneet Afrikan länsirannan satamiin ensinkään, vaan purjehtivat
väljempiä väyliä yhtämittaa Hyvän toivon niemen ympäri ja vasta
Afrikan itärannikolla rupesivat satamiin poikkeamaan. Paluumatka
tapahtui samalla tavalla ja paluumatkalla tavallisesti purjehdittiin
aavan meren halki Kapmaasta lähtien, poiketen St Helenan saarelle.
Meno- ja paluumatkaan tarvittiin yhteensä kahdeksantoista kuukautta,
mukaan lukien sekin aika, joka Goassa kului laivain purkamiseen ja
kuormaamiseen; mutta usein kesti matka kaksi vuotta. Koska täytyi
pelätä merirosvoja, niin purjehdittiin tavallisesti laivastoittain,
sotalaivoja suojana.

[Bartholomeu Diazin (I, s. 425) ja Vasco da Gaman retkistä (II,
s. 89) kerrottaissa sanottiin lounaispasaadin ehkäisseen näiden
purjehtijain matkaa Afrikan länsirannikolla; käytetty sana oli väärä,
sillä lounaispasaadia ei ole olemassakaan. Guinean lahdessa laivoilla
matkalla etelää kohti ensinnä oli lounaistuuli Kongon suistamon
vaiheille, sitten Afrikan poikki puhaltava kaakkoispasaadi, joka
rannikolla enimmäkseen lienee melkein etelätuuli, sitten Ovambomaan
kohdalla jälleen lounaistuuli. Asiaa tämä ei suuresti muuta, sillä koko
matkalla Guinean poukamasta aina Hyvän toivon niemeen saakka tuulet
ovat vastaiset.]

Kuta enemmän kauppaa tehtiin, sitä paremmin päästiin selville eri
kauppapaikkain tuotteista ja tarpeista. Mosambik, jolla oli hyvä
satama ja Afrikan rantapaikkain ja Madagaskarin kanssa laajat suhteet,
möi neekereitä, norsunluuta, kultaa ja ebenpuuta, saaden sijaan
viiniä, öljyä, silkkiä, palttinaa, puuvillakankaita ja lasitavaroita.
Sokotrasta saatiin aloeta, taateleita, korukutomuksia ja Arabian
hajusteita. Ormus vei ulos rohtoja, mausteita, ynnä hevosia,
joita sinne saapui Syyriasta ja Kaksoisvirtain maasta, Persiasta
tuotuja korukutomuksia, raakaa silkkiä ja silkkikankaita, hevosia
ja hopeata, omalta kuivalta ja kuumalta rannikoltaan saatua suolaa
ynnä Bahrein-saarien helmiä. Portugalilaiset ostivat näitä tavaroita
Intian tuotteilla ja jalokivillä. Diusta kävi melkoinen kauppaliike
Luoteis-lntiaan. Diusta saatiin useita arvokkaita luonnontuotteita,
kuten indigoa, kallista sinistä väriainetta, rautaa, kuparia, oopiumia,
viljaa ja vahaa, ynnä arvokkaita kankaitakin. Diun läheinen Tamao
oli riissikaupan keskusta. Cochinin tärkein tuote oli pippuri, sitä
vietiin vuosittain Goaan sataviisikymmentä laivalastia. Ceylon möi
kanelia, norsunluuta, helmiä, puuvillaa, silkkiä ja kalliita kiviä.
Koromandel-rannikolta, Negapatamista, saatiin varsinkin oopiumia ja
painettuja kalikokankaita, joita vietiin Peguun ja Siamiin. Malakka
oli tärkeä kauppakeskusta, sillä sinne tuotiin suuret määrät tuotteita
Siamista, Burmasta, Kotshin-Kiinasta, Kiinasta ja Jaapanista ynnä
Itä-Intian saarilta: aloe-puuta, sandelipuuta, väripuita, kamferia,
kultaa, tinaa, lyijyä, kuparia ja jalokiviä. Ternatesta tuotiin
neilikoita, muskattia ja muita mausteita. Länsi-Afrikan satamista,
joilla oli oma laivaliikkeensä, saatiin norsunluuta, kultaa, kummia,
pumpulia ja varsinkin orjia, Canarian saarilta sokeria ja Madeirasta
viiniä. Toisien maiden alamaiset saivat ainoastaan tarkoin määrätyillä
rajotuksilla käydä kauppaa niillä vesillä, joita Portugalilaiset
hallitsivat, ja ankaran valvonnan kautta pidettiin huolta siitä,
että näitä rajotuksia noudatettiin. Ainoastaan Intian sisämaankauppa
tavallisesti jäi maurien ja hindujen käsiin; Portugalin voimat eivät
riittäneet sen anastamiseksi.

Lissabonista tuli Itä-Intian kaupan keskusta Europassa. Mutta Intian
kaupan jatkumisen Lissabonista edelleen niihin maihin, joissa tavarat
kulutettiin, Portugalilaiset jättivät Europan muitten kansain,
varsinkin Hollantilaisten asiaksi. Sen kautta paisuivat Antwerpen
ja Amsterdam niin mahtaviksi, että ne lopulta kykenivät muuttamaan
Portugalilaisten yksinvallan Intian vesillä.

Paljon olivat Portugalilaiset toteuttaneet siitä suurenmoisesta
ohjelmasta, jonka he olivat laatineet Intiaan lähtiessään. Gama,
Almeida ja varsinkin Albuquerque olivat karkottaneet Arabialaiset
Intian satamista, saaneet sekä mannermaalla että Malaijisaaristossa
monen ruhtinaan tunnustamaan Portugalin ylivallan ja mausteitten
pääpaikat valtaansa. Intian merellä he hallitsivat ja vallitsivat
yksin, muita kilpailijoita suvaitsematta. Mutta tämä voiman ponnistus
oli liian suuri, kansan voimat liian pienet. Portugalin mahti päättyi
melkein yhtä nopeaan kuin se oli alkanutkin. Pyhä sota muuttui
rosvosodaksi, kauppa lyhytnäköiseksi kiskomiseksi. Sekä Kiinasta
että Japanista, joiden kanssa näytti kehittyvän mitä tuottavin
kauppa, Portugalilaiset karkotettiin, koska eivät voineet pidättäytyä
väkivallasta ja rosvoilusta ja koska he olivat liian kärkkäitä niiden
uskoa muuttamaan. Portugalin kuninkaan virkamiehet nopeaan turmeltuivat
ja alkoivat ottaa lahjoja, hallintoa hoidettiin niin kunnottomasti,
että v. 1552 Goan kaupunginhallitus lähetti kuninkaalle pyynnön, jossa
se sanoi: »Koko Intiassa ei ole oikeutta, ei Teidän varakuninkaassanne
enempää kuin niissäkään, joiden asia on oikeutta jakaa. Heidän ainoa
päämääränsä on kaikin keinoin koota rahaa. Ei ole sitä mauria, joka
portugalilaiseen luottaisi. Senhor, me kerjäämme armoa, armoa, armoa.
Auttakaa meitä Senhor, sillä me hukumme».

Mutta apua ei tullut, Portugalin voimat olivat loppuneet. Muut
kansat alkoivat kaihota Intian ja Kaukaisen Idän maihin. Ne eivät
mitään välittäneet katolilaisuuden sodasta uskottomia vastaan;
protestanttisina luopioina Hollantilaiset ja Englantilaiset
nauroivat paavin maanjakobullalle, jota vuosisata aikaisemmin oli
kunnioitettu jokaisessa Europan maassa. Kun Portugal v. 1580 Philip
II:sen avioliiton kautta yhdistettiin Espanjaan, niin sai se samalla
niskoilleen kaikki Espanjan viholliset ja siirtomaa toisensa jälkeen
menetettiin. Kaukonäköisellä silmällä Camões, joka oli suuressa
eepoksessaan laulanut kansansa urotöistä, jo näki sen häviönkin.
Kuollessaan v. 1577 Lissabonissa unhotettuna ja murtuneena hän
huudahti: »Maailma on näkevä, kuinka hartaasti olen maatani rakastanut,
en ole palannut vain sen helmassa kuolemaan, vaan sen kanssa kuolemaan».



Fernão Mendes Pinton ihmeelliset seikkailut.


Kaukaisen Idän äsken avattu maailma tarjosi tietysti oivan tilaisuuden
kaikenlaisille seikkailijoille, varsinkin merirosvouteen. Portugalin
hallitus harjotti itsekin alussa merirosvoutta, kunnes maurien kauppa
oli saatu kukistetuksi, ihmekö siis, että yksityiset jatkoivat samaa
tuottavaa ammattia. Kuuluin niistä seikkailijoista, jotka näin omin
päin Intian ja Kiinan vesillä taistelivat ja tavaraa kokosivat,
oli Fernão Mendes Pinto. Hän ei ansaitsisi paikkaa varsinaisena
löytöretkeilijänä, mutta hänen seikkailunsa ovat kuitenkin omiaan
luomaan paljon valoa Intian ja Kaukaisen Idän oloihin ja lisäksi hänen
matkakertomuksellaan on suuri kirjallinen arvo.

Pinto, joka oli syntynyt v. 1509, lähti jo nuorena Itä-Intiaan, mutta
joutui sekä ensimäisellä että myöhemmillä matkoillaan merirosvojen
vangiksi; lopulta hän itsekin rupesi merirosvoksi ja yhdessä Don
Antonio de Farian kanssa alkoi vaiherikkaan ratansa. Ammatti menestyi
hyvin, anastettiin sekä merellä että maalla paljon saalista. Faria
ajoi takaa Coja Azem nimistä muhamedilaista merirosvoa, tämä kun oli
anastanut erään Farian laivoista, jossa oli arvokas lasti. Mutta
ennenkuin Portugalilaiset kohtasivat tämän rosvon, yllätti myrsky
heidän neljä laivaansa Ladroni-saarilla, jossa ne olivat talvilepoa
pitämässä, ja laivat kärsivät rannalla haaksirikon. Lähes kuusisataa
merirosvoa sai surmansa, ainoastaan 53 jäi eloon. Mutta näille tuli
pian, kuten Pinto sanoo, »ihmeellinen pelastus». Samalle rannikolle
sattui tulemaan kiinalainen dshunkki, ja kiinalaisten ollessa maalla
rosvot äkkiä hyökkäsivät esiin piilopaikastaan, anastivat aluksen
ja purjehtivat pois kiittäen Kaitselmusta armollisesta avusta.
Merellä tavattiin toinenkin kiinalainen alus, mutta siinä olikin
portugalilaisia merirosvoja, jotka mielihyvällä liittyivät de Fariaan.
Yhdessä lähdettiin sitten etsimään Coja Azemia, jonka julmuuksista
saatiin pöyristyttäviä tietoja kahdeksalta hänen kynsistään karanneelta
portugalilaiselta; mainitut pakolaiset tavattiin merellä pienessä
veneessä, melkein puolikuolleina nälästä. Ja lopulta molemmat
dshunkit kohtasivatkin vihollisensa. Coja Azem ryhtyi taisteluun
ja voitettiin täydelleen. Voittajat purjehtivat Ningpohon, suureen
kiinalaiseen satamaan, joka on Shanghain eteläpuolella, Hangtshoun
lahden etelärannalla. Siellä heidät otettiin vastaan suurella riemulla.
Ningposta he lähtivät ryöstämään Kallamplayn saaren ruhtinashautoja,
mutta eivät sieltä saaneetkaan saalista, niinkuin olivat toivoneet; sen
sijaan heidät paluumatkalla yllätti hirveä myrsky, jossa Don Antonio
de Faria kaikkine laivoineen joutui meren saaliiksi. Ainoastaan 14
portugalilaista pelastui, näiden joukossa Pinto.

Kiinalaiset bontsit (papit) ottivat ensinnä vierasvaraisesti vastaan
haaksirikkoiset, mutta kun heidän valheensa laatu älyttiin ja
huomattiin miesten olevankin merirosvoja, niin heidät vangittiin,
piestiin ja vietiin sitten monella tavalla pahoin pidellen ja
solvaisten Pekingiin; Pekingissä heidät tuomittiin vuodeksi korjaamaan
Kuangsin linnotuksia. »Paikalla kun olimme sinne tulleet», kertoo
Pinto, »kutsui kaani meidät eteensä ja muutaman kysymyksen kysyttyään
kehotti meitä rupeamaan hänen henkivartijastoonsa, johon kuului 80
miestä. 'Tätä pidimme erinomaisena Jumalan armona, koska palvelus oli
helppoa, ravinto hyvä ja palkka sitäkin parempi, ja koska me sitä
paitsi toivoimme, että määräajan kuluttua pääsisimme vapauteen.»
Mutta pahaksi onneksi syttyi merirosvojen kesken riita kahden
portugalilaisen perheen etevämmyydestä ja tappelussa 8 Portugalilaista
sai vaarallisia haavoja. Siitä seurasi kovia vankeusrangaistuksia ja
bambukepitystä, ja loppu olisi ehkä voinut olla huonokin, elleivät
Mongolit vankeusajan yhdeksännellä kuukaudella olisi vallottaneet
Kuangsia. Mongolit kohtelivat heitä hyvin, varsinkin sen jälkeen kun
yksi heistä oli kunnostanut itseään erään linnan vallotuksessa. Tämä
mies, Mendes nimeltään, jäi edelleenkin Mongolien palvelukseen, kun
muut Portugalilaiset saivat luvan palata kotia.

Riitain vuoksi paluumatka kuitenkin tälläkin kerralla keskeytyi» ja
Portugalilaisten täytyi ruveta Sainipocheca nimisen malaijilaisen
merirosvon palvelukseen; hänen kerallaan kolme heistä joutui
Tanixumaahan, japanilaiseen saareen. Siellä Diogo Zeimoto
hakapyssyineen herätti ampumataitonsa kautta niin suurta huomiota, että
läheisen Bungo-valtakunnan hallitsija halusi saada nähdä heidät. Heitä
katseltiin ihmetyksellä ja pelolla, kun luultiin heidän hallitsevan
sekä salamaa että ukkosta. Pinton eräänä päivänä nukkuessa kuninkaan
nuori poika otti hänen hakapyssynsä, panosti sen aivan suuta myöden ja
laukaisi. Pyssy potkaisi niin kovasti että nuorukainen oli menettää
peukalonsa, ja ellei Pinto olisi saanut sitä parannetuksi, niin hänen
olisi voinut käydä huonosti.

Kun malaijilainen merirosvo oli saaliinsa myynyt, niin hän Pinton ja
muun seuransa keralla purjehti Kiinan Ningpohon, jossa he varustivat
yhdeksän laivaa ruvetakseen tekemään kauppaa Japanissa, joka siihen
aikaan vielä oli muukalaisille suljettu. Seitsemän laivaa kuitenkin
kärsi surkean haaksirikon ja se laiva, jolla Pinto oli, ajautui
Liukiu-saaristossa rannalle. Asukkaat kohtelivat haaksirikkoisia ylen
ankarasti, tuomiten heidät lopuksi kuolemaan. Mutta saaren naisten
pyynnöstä Portugalilaisia armahdettiin, vieläpä he saivat runsaat
lahjatkin ja lähetettiin kiinalaisella laivalla Ningpohon, josta Pinto
palasi Malakkaan. Siellä vielä eli hänen vanha suosijansa, joka v. 1545
lähetti hänet Martabaniin lähettilääksi.

Pinto viipyi kuitenkin menomatkalla kokonaista kaksi vuotta, sillä hän
kohtasi matkalla merirosvojoukon ja liittyi laivoineen heihin. Kun hän
vihdoinkin, jotenkin huonon saaliin saatuaan, tuli Martabaniin, niin
Burman kuningas paraillaan piirittikin tätä kaupunkia. Pinto huomasi
ruhtinaan, jonka luo hän oli edustajaksi lähetetty, jo olevankin
mennyttä miestä ja liittyi voittajiin. Hän oli jonkun aikaa Burman
hallitsijan palveluksessa ja kävi hänen lähettiläänään Siamissa,
Laoksessa ja Etelä-Kiinassa. Tällä matkalla hän näki valkoiset
elefantit, jotka hän on ensimäisenä kuvannut. Monta seikkailua ja
vaaraa koettuaan Pinto vihdoin palasi Goaan.

Pian hän kuitenkin liittyi uuteen merirosvojoukkoon ja purjehti
Liukiu-saarille ja Kiinaan. Mutta jälleen hän kärsi haaksirikon ja
joutui orjuuteen; hän pääsi kuitenkin vapaaksi ja rupesi Siamin
kuninkaan palvelukseen. Siamin kuninkaan kuoltua hän rupesi Burman
kuninkaan sotaväkeen. Monessa vaarassa ja seikkailussa oltuaan hän taas
saapui Malakkaan ja sieltä Goaan, antautuakseen tällä kertaa aivan
uudelle uralle.

Pinto oli siis tammikuussa 1554 Goassa, odottaen laivaa, joka veisi
hänet Portugaliin. Mutta äkkiä hän päättikin ruveta jesuiittain
munkkikunnan jäseneksi ja käyttää suurimman osan kokoomistaan varoista
Japanin kääntämiseksi kristinuskoon. Portugalilainen varakuningas
lähetti hänet Bungon kuninkaan luo lähettilääksi, jotta hän sitä
paremmin menestyisi käännytystoimessaan, ja huhtikuun 18 p. Pinto
yhdessä Belchior Nunes nimisen jesuiitan kanssa lähti matkaan. Pahain
säitten ja vastatuulten vuoksi saavuttiin Japaniin vasta heinäkuussa
1556, mutta lähetystöinä menestyi erittäin hyvin. Lopulla vuotta 1556
isä Belchior ja Mendes Pinto lähtivät paluumatkalle ja saapuivat
helmikuussa 1557 Goaan. Pinto oleskeli Goassa kaksitoista kuukautta
ja erotettiin tällä ajalla veljeskunnasta omasta pyynnöstään, koska
häneltä puuttui kutsumusta toimeensa; toisen tiedon mukaan hänet
pakosta erotettiin, koska hänessä oli juutalaista verta. Portugalissa
hän meni naimisiin ja kirjotti »Peregrinacion» nimisen kirjan
omituisista vaiheistaan.

Tämä kirja, jonka hän oikeastaan kirjotti lapsiaan varten, julkaistiin
hänen kuolemansa jälkeen ja saavutti erinomaisen suurta suosiota.
Vaikka Pinto ei ollutkaan saanut kouluoppia, niin on teos kuitenkin
niin loistavasti kirjotettu, että sitä pidetään klassillisena ja yhtenä
Portugalin proosatyylin kulmakivistä.



Fernão de Magalhães ja ensimäinen matka maan ympäri.


Columbus oli lähtenyt ensimäiselle matkalleen Atlantin meren
poikki siinä vakaassa aikomuksessa, että hän sitä tietä purjehtisi
Itä-Aasiaan. Hän siis on tunnustettava ensimäiseksi, joka yritti
purjehtia maan ympäri, vaikkapa ajatus olikin muilta saatu, niinkuin
Toscanellin kirjeestä huomasimme. Columbus kaikilla seuraavilla
matkoillaan etsi salmea, joka vastaan sattuneitten maitten lomitse
veisi hänet Intian merelle. Hänen jälkeensä etsivät samaa salmea
muut purjehtijat, vaikka yhtä turhaan, ja näitten matkain kautta
Keski-Amerikan ja Etelä-Amerikan yhtenäinen itärannikko vähitellen tuli
tunnetuksi. Kuta pitemmältä rantaa sai tutkituksi, sitä kauemmaksi
pohjoiseen ja etelään siirtyivät ne seudut, joissa toivottu salmi
olisi voinut olla. Amerigo Vespucci sitä etsi Etelä-Brasiliasta ja
aikoi lähteä varta vasten uudelle matkalle, purjehtiakseen länsitietä
Molukeille, mutta aije jäi toteuttamatta.



Juan Diaz de Solis.


Juan Diaz de Solis teki vähän myöhemmin, v. 1514, Espanjan kruunun
kanssa sopimuksen, jossa hän puolestaan sitoutui salmen löytämään
ja purjehtimaan sen kautta Etelä-Amerikan taitse Keski-Amerikkaan.
Soliksen matka johtui siitä, että Vasco Nuñes Balboa oli löytänyt
Etelämeren (Tyynen meren), joten ei siis itse meren olemassa olosta
enää ollut epäilystä, ja sitä paitsi kuullut huhuja sen rannalla
olevista suurista kultamaista. Solis aikoi etelämpää kuin kukaan ennen
häntä etsiä tietä tälle merelle. Panaman kannakselta hän sitten aikoi
purjehtia sen poikki Itä-Aasiaan.

Juan Diaz de Solis oli taitava merenkulkija, Amerigo Vespuccin jälkeen
Espanjan valtakunnanluotsi. Hän purjehti siis v. 1515 kolmella laivalla
Etelä-Amerikan itärannalle, löysi La Plata joen suistamon ja luuli sitä
alussa kauan etsityksi salmeksi. Mutta hänen retkensä päättyi lyhyeen.
Soudettuaan laivastaan maihin riittämättömän saattojoukon keralla
hän joutui väjytykseen, ja intianit nuoleillaan tappoivat ja söivät
sekä hänet että hänen seuralaisensa. Tämä surullinen tapaus masensi
siihen määrään retkikunnan mieliä, että henkiin jääneet sen edemmäksi
yrittämättä palasivat takaisin Espanjaan.

Portugalilaisen Fernão de Magalhãesin oli vihdoin suotu toteuttaa
tämä suuri ajatus. Se oli toden teolla vielä paljon suurempi yritys,
kuin kukaan hänen matkaan lähtiessään osasi aavistaakaan. Siitä
syntyi meriretki, joka ehkä on mainehikkain, mitä on milloinkaan
tehty, samalla kun se aikaan ja apuneuvoihin nähden epäilemättä oli
vaikeimpiakin. Retken käytännölliset tulokset eivät tosin olleet
suuret, mutta löytöretkenä se oli uraa aukaiseva tapaus, jolla oli
koko aikakauden ajatukseen mitä syvin vaikutus. Magalhães vihdoinkin
epäämättömällä tosiasialla todisti sen, mitä siihen saakka oli voitu
vain otaksua: maan pallonmuodon.



Fernão de Magalhães.


Fernão de Magalhães oli ylhäistä portugalilaista sukua, syntynyt
vuoden 1480 vaiheilla. Hän alkoi uransa Intiassa, niinkuin olemme
kertoneet, ottaen urhokkaasti osaa sikäläisiin taisteluihin Almeidan
ja Albuquerquen aikoina, saaden monessa tilaisuudessa haavoja, mutta
myös kehittyen erinomaisen taitavaksi purjehtijaksi. Purjehtimisesta
hän jo aikaisin oli aikalaistensa kesken maineessa. Riita Albuquerquen
kanssa pakotti Magalhãesin lähtemään Intiasta ja huono arvolause, jonka
hän toi sieltä kotia, esti häntä sitten enää saamasta Portugalissa
kykynsä ja tarmonsa mukaista tointa. Hän palveli jonkun aikaa Marokossa
ja sai siellä haavan, jonka vuoksi hän loppuikänsä ontui; mutta siitä
huolimatta hänet pantiin syytteeseen ruokatavarain salamyynnistä
vihollisille. Tosin kävi tutkimuksessa ilmi, että syytös oli perätön,
mutta niinkin se vielä entistä enemmän vähensi Magalhãesin toiveita
päästä kotimaan palveluksessa vaikutusvaltaisempaan asemaan. Tämä
näytti saavan vahvistusta seuraavan tapauksen kautta. Samoin kuin
kaikilla, jotka olivat kuningasta palvelleet, oli Magalhãesillakin
pieni eläke. Kun hän pyysi sitä ansioittensa palkaksi vähän
korotettavaksi, niin pyyntöön tuli epäävä vastaus. Epuu katkeroitti
Magalhãesia siihen määrään, että hän päätti maansa jättää ja ruveta
Espanjan palvelukseen.

Magalhãesin mieli paloi Molokeille, jonne hänen hyvä ystävänsä Serrão
oli jäänyt, kuvaillen kirjeissään sekä matkain pituutta että seutujen
rikkautta. Magalhãesissa virisi ajatus, että matka Maustesaarille
varmaan olikin lännen kautta lyhempi, ja yhdessä ystävänsä Ruy Faleiron
kanssa, joka oli tähtientutkija ja kosmografi, hän suunnitteli
semmoisen retken. Mutta kun länsitie Atlantin meren poikki kuului
Espanjalle, niin näytti hyvin epäiltävältä, tokko yritystä voitaisiin
ensinkään toteuttaa Portugalista käsin. Tämä kehotti ystävyksiä
tarjoamaan palvelustaan Espanjalle, ja asiaa tarkemmin miettiessään
Magalhães luuli keksineensä tosiasian, joka täydelleen vahvisti häntä
tässä päätöksessä.

Magalhães oli nimittäin tullut Serrãon kirjeistä siihen vakaumukseen,
että Molukit todella olivatkin Portugalin vaikutusalueen ulkopuolella,
läntisellä pallonpuoliskolla siis, jonka paavi oli Espanjalle
määrännyt; jos niin oli, niin ei siis ainoastaan länsitie kuulunut
Espanjalle, vaan itse matkanmääräkin. Sitä enemmän oli tuuman
toteuttaminen mahdollista ainoastaan Espanjan luvalla ja avulla, ja
päästyään tästä selville urhea purjehtija tavanmukaisella tarmollaan
ryhtyi ystävänsä keralla suurta asiaansa ajamaan. Sevillassa hän sai
innokkaan kannattajan maanmiehestään Barbosasta, jolla oli siellä
korkea espanjalainen virka ja jonka tyttären kanssa hän meni naimisiin.
Hän esitti aikeensa Espanjan viranomaisille, joille se oli mieluinen
varsinkin sen jälkeen, kun hän oli ilmottanut Maustesaarien vastoin
yleistä käsitystä olevankin Espanjan pallonpuoliskolla. Valladolidissa,
jossa hovi oli, tosin vielä lausuttiin julki epäilyksiä, tokko
olisi ensinkään mahdollista purjehtia lännen kautta itään; varmaan
muka luonto oli välille varustanut niin suuria vaikeuksia, että
moinen luonnonvastainen matka oli mahdoton. Mutta kun se kuitenkin
oli tuuma, jota Espanjassa jo oli kauan mietitty ja useat kerrat
yritettykin, niin Magalhães lopulta sai anomansa kannatuksen ja hänen
ja Espanjan hallituksen välinen sopimus allekirjotettiin Valladolidissa
maaliskuussa v. 1518. Magalhães sitoutui pysymään yksinomaan Espanjan
pallonpuoliskolla, mutta hänelle suotiin yksinoikeus purjehtia
löydettävää tietä kymmenen vuotta, paitsi milloin kuningas itse varusti
retkikuntia. Magalhãesin piti saada löydettävien uusien saarien
tuloista kahdeskymmenes osa. Hän sai itseään ja jälkeläisiään varten
maaherran arvonimen ja lisäksi hänelle vakuutettiin useita muitakin
aineellisia etuja sen mukaan, paljonko uusia saaria hän löytäisi.
Hallitus lupasi antaa retkelle viisi laivaa, kahden vuoden eväät ja
234 miestä. Magalhães sai oikeuden komentaa laivastoaan rajattomalla
vallalla ja tuomita elämästä ja kuolemasta. Matkan määränä olivat
Molukit. Magalhães rupesi samalla Espanjan alamaiseksi ja kirjotti sen
jälkeen nimensä espanjalaiseen muotoon: Magellanes.



Retkikunnan varustaminen.


Kun tämän sopimuksen sisällys tuli tunnetuksi, niin huomasi Portugal
äkkiä erehtyneensä, kun se oli ansiokkaan purjehtijan ja soturin
arvottoman kohtelun kautta maasta häätänyt. Portugalin lähettiläs
tahtoi parantaa erehdystä siten, että hän koetti saada Kaarlo V:ttä
purkamaan sopimuksen, koska retken onnistumisesta muka oli oleva
seurauksena, että molempien naapurivaltakuntien välillä syntyisi riita
Maustesaarien omistuksesta. Mutta kun keisari pysyi päätöksessään, niin
koettivat Portugalin asiamiehet vaikuttaa Magalhãesiin ja saada hänet
luopumaan yrityksestä, luvaten hänelle loistavan korvauksen, jos hän
palaisi isänmaansa palvelukseen. Kun Magalhães vastasi, että yritys nyt
oli hänelle kunnia-asia, niin turvauduttiin panetteluihin. Miehistöä
peloteltiin sillä, että varustettavat laivat muka olivat vanhat ja
lahonneet ja että Magalhães aikoi merelle tultuaan kavaltaa koko
laivaston Portugalille. Mutta kaikkia näitä keinoja käytettiin turhaan.
Tosin ne espanjalaiset viranomaiset, joitten huolena retkikunnan
varustaminen oli, kadehtivat sitä, että muukalainen oli johtajaksi
määrätty, ja viivyttelivät monella tavalla valmistuksia. Mutta kun
Magalhãesilla oli hallituksen varma kannatus, niin eivät virkamiesten
estelyt ajan pitkään tehonneet. Lopulta Portugalin salaiset asiamiehet
koettivat saada yrityksen kansankapinankin kautta tuhotuksi ja
Magalhãesin murhatuksi. Siitäkin vaarasta hän pelastui. Mutta Ruy
Faleiron Magalhães itsekkäästi pakotti luopumaan yrityksestä. Siitä
tämä epäkäytännöllinen, haaveileva tähtitieteilijä niin loukkautui,
että palasi kotimaahan. Portugalissa hänet vangittiin, ja vasta Kaarlo
V:nnen välityksellä hän pääsi vapaaksi.

Magalhãesin laivastoon kuuluivat laivat »Trinidad», jota hän itse
johti, »San Antonio», jossa päällikkönä oli Juan de Cartagena,
»Concepcion», päällikkönä Gaspar de Quesada, »Victoria», päällikkönä
Luis de Mendoza, ja »Santiago», päällikkönä Juan Serrão. Laivaväkeä
oli kaikkiaan, upseeritkin mukaan luettuina. 270—280 miestä Näistä oli
portugalilaisia 37, italialaisia 30, ranskalaisia 19, englantilaisia
ja saksalaisia yksi kumpaakin kansallisuutta. Laivastossa oli siis
verraten paljon ulkomaalaisia, ehkä joku enemmänkin, kuin on lueteltu.
Varustukset olivat kaikkiaan tulleet maksamaan noin 1,250,000 markkaa
nykyisen raha-arvon mukaan. Neljännesosan tästä summasta suoritti Haro
niminen kauppias, suuren antverpeniläisen kauppahuoneen osakas, joka
oli joutunut Portugalin kuninkaan vihoihin. Muutoinkin Magalhães oli
Harolta saanut mitä parasta apua.

Magalhães ennen lähtöään teki testamenttinsa ja kirjotti Kaarlo
V:ttä varten muistineen, jossa hän vielä täsmälleen esitti
ratkaistavat maantieteelliset kysymykset: mistä Espanjan ja Portugalin
vaikutusalueiden raja oli vedettävä ja kumman valtakunnan puolelle
Molukit kuuluivat.



Matka Atlantin meren poikki.


20 p. syyskuuta 1519 laivasto nosti ankkurinsa San Lucarin satamassa,
Guadalqvivirin suussa.

Magalhães antoi ennen lähtöä tarkan käskyn, että laivain piti purjehtia
yhdessä, päällikön laiva etupäässä. Sitä varten poltettiin yöllä tulta
johtajalaivan perässä, jotta toiset näkivät sen mukaan ohjata. Kun
oli tuulen tai muun syyn vuoksi muutettava suuntaa, taikka vauhtia
hiljennettävä, niin annettiin merkki kahdella tulella. Kolmella
tai neljällä tulella ilmotettiin, kuinka paljon purjeita laivain
tuli pitää. Erilaisilla tulilla tai tykinlaukauksella varotettiin
matalikoista.

Magalhães ohjasi ensinnä Teneriffan kautta Viheriäniemen saarille,
laskeakseen sieltä meren poikki Amerikan puolelle. Kapteenit olivat
tästä eri mieltä ja varsinkin Cartagena, Magalhãesin jälkeen korkein
päälliköistä, vaati suuntaa määrättäissä sananvuoroa. Magalhães
jyrkästi epäsi tämän vaatimuksen, viitaten kuninkaan selviin
määräyksiin.

Viheriäniemen ja sen saarien välitse edelleen kulkien tultiin
päiväntasaajan seudun tyventöihin ja vaihteleviin tuuliin, eikä
parissakymmenessä päivässä kuljettu kuin monias penikulma eteenpäin.
Magalhães oli valinnut epäedullisen kohdan Atlantin meren poikki
purjehtiakseen; sitä ei ole ihmettelemistä, suuret tukijärjestelmät
olivat silloin vielä melkein tuntemattomat. Näiden tyvenien jälkeen oli
sitten kokonainen kuukausi vastatuulia ja ankaria myrskyjä. Toisinaan
vihurit olivat niin rajut, että raakapuiden päät koskivat aaltoihin ja
kapteenit useamman kuin yhden kerran jo aikoivat hakata poikki mastot.
Kaikki purjeet oli kääritty ja laskettiin paljain raakapuin tuulen
mukana. Myrskyssä nähtiin usein Elmon tulia ja eräänä sangen pimeänä
yönä näkyi »Trinidadin» päämastossa päälle kaksi tuntia liekki, joka
paloi kirkkaasti kuin soihtu. Tämä sähköilmiö, jota merimiehet pitivät
hyvänä enteenä, lohdutti heitä nyt niin suuresti, että he itkivät
ilosta. »Ja kun se hylkäsi meidät», kertoo Pigafetta päiväkirjassaan,
»niin se loi meidän silmiimme niin kirkkaan valon, että olimme
neljännestuntia kuin sokeat, armoa huutaen ja luullen tuhomme tulevan».

Päiväntasaajan seuduilla vallitsivat ainaiset sateet Portugalilaisten
suureksi ihmeeksi; nykyisin tiedämme, että sateet ja vaihtelevat
äkkituulet kuuluvat siellä luonnonsääntöön, jonka vuoksi purjelaivat
mikäli mahdollista päiväntasaajaa karttavat. Paljon haikaloja nähtiin,
»suuria kaloja, joilla oli kamalat hampaat», ja niitä koukuilla
pyydettiin. Mutta haikalat eivät merimiesten mielestä olleet hyviä
syödä, — nykyään merimies ei millään hinnalla maistaisi haikalan lihaa,
— pienemmät kuitenkin maistuivat paremmilta.

Kun matka Atlantin meren poikki edistyi näin hitaasti, niin
vähennettiin jo miesten annoksia, kun pelättiin ruokavarain loppuvan.
Vastoinkäymiset olivat omiaan kiihottamaan päällystön kesken
vallitsevaa tyytymättömyyttä. Ennenkun oli kuljettu päiväntasaajan
poikki Cartagenan laiva eräänä päivänä uhmaten tervehti johtajaa
arvonimellä »kapteeni». Magalhães paikalla vaati, että häntä oli
tervehdittävä »kenraalikapteenina». Cartagena antoi tähän vaatimukseen
loukkaavan vastauksen, eikä seuraavana iltana tervehtinyt ensinkään.
Magalhães ei sietänyt moista juonimista johtajavaltaansa vastaan, vaan
kutsui kapteenit kokoon, antoi vangita Cartagenan ja erotti hänet
virasta; Antonio de Coca nimitettiin Cartagenan laivan päälliköksi.



Brasiliassa.


Marraskuun 29 p. nähtiin vihdoin Brasilian ranta lähellä nykyistä
Pernambucoa ja suunta käännettiin rannikkoa seuraillen etelää
kohti. Rio Janeiron lahdessa viivyttiin pari viikkoa, vaikka se
oli Portugalin aluetta, otettiin vettä ja ostettiin alkuasukkailta
kaikenlaisia ruokatavaroita ja korjailtiin laivain kärsimiä vaurioita.
Kaikenlaisella rihkamalla saaliin yllin kyllin ananashedelmiä, tapireja
ja lintuja, sillä ruokatavarat olivat halvassa hinnassa. Pigafetta
kertoo korttikuninkaalla ostaneensa kuusi kanaa. Kun Magalhãesin
tullessa satoi ensi kerran pariin kuukauteen, niin alkuasukkaat siitä
niin ihastuivat, että joukottain antoivat kastaa itsensä kristinuskoon.
Rannalla pidettiin messu ja alkuasukkaat kokoontuivat sitä kuulemaan,
»ja he olivat koko ajan polvillaan kädet ristissä niin hartaina, että
sitä oli ilo ja samalla säälikin katsella.»

Vereksillä eväillä hyvin varustettuna laivasto 26 p. jouluk. lähti
uudelleen matkaa jatkamaan. Sitä ennen koetettiin kuitenkin kuun ja
Jupiterin asennoista Regiomontanuksen tähtitaulujen avulla määrätä
Rio de Janeiron maantieteellinen pituusaste, mutta yritys ei näy
onnistuneen.



La Platan suistamo.


Tammikuun 10 päivänä saavuttiin La Plata joen suistamolahteen, jonka
rannalla eräs hatun näköinen kukkula sai nimeksi Monte Vidi; tästä on
perinyt nimensä Uruguayn pääkaupunki Montevideo. Tosin tiedettiin, että
jo Solis oli tästä lahdesta turhaan etsinyt salmea, mutta kun lahti
on laaja, niin Magalhães päätti etsiä sen vielä tarkemmin. Laivasto
kävi ankkuriin ja pieni »Santiago» lähetettiin tutkimusretkelle. Parin
viikon kuluttua se palasi takaisin sillä tiedolla, että lahden pohjaan
tosin purkautui suuria jokia, mutta ettei siellä mitään salmea ollut.
Laivasto siis kohotti ankkurinsa helmikuun ensi päivinä ja lähti
jatkamaan matkaa etelää kohti aivan tuntemattomille vesille.



Patagonian rannikolla.


Patagonian rannikolla on useita melkoisia poukamia, ja ne oli kaikki
rantoja seuraillen etsittävä, sillä kun ei manteren leveyttä tiedetty,
niin saattoi etsitty salmi olla niin kapea, ettei sitä etäämpää
mereltä olisi huomannut. Semmoinen tarkka etsiminen, pitkin rantoja
purjehtiminen, luonnollisesti vei paljon aikaa. Kesken hakua päättyi
eteläisen pallonpuoliskon kesä ja Magalhãesin täytyi jäädä Patagonian
kolkolle vilulle rannalle talvea viettämään.

Se rannikko, jolle retkikunta oli joutunut, on varmojakin karttoja
seuraaville purjehtijoille vaarallinen. Sen vaarat ovat rantameren
mataluus, kovat ja oikulliset merivirrat ynnä äkkituulet, »pamperot»,
jotka odottamatta ja hirmumyrskyn voimalla hyökkäävät laivain kimppuun
sisämaan lakeuksilta. Purjehdusvaikeuksia vielä lisää satamain puute,
sillä vaikka onkin avoimia laajoja poukamia, niin ei kuitenkaan ole
ainoatakaan satamaa. Laivain täytyy hädän tullen kestää aavalla
merellä, taikka koettaa pysyä ankkurien turvissa lakean puuttoman
rannan edustalla. Monta kertaa oli Magalhãesin laivasto vähällä kärsiä
haaksirikon, ennenkuin se Patagonian rannoista selvisi.

Helmikuun 12 p. oltiin tavattoman vaikeassa myrskyssä, ukkonen pauhasi
ja salamat leiskuivat, mutta vaaran ollessa suurimmillaan ilmestyivät
jälleen mastoihin Pyhän Elmon tulet, ja nämä lohduttivat miehistöä,
ja moni, joka oli niitä pitänyt naurun arvoisina, uskoi nyt niihin.
Seuraavana päivänä oltiin niin matalassa vedessä, että »Victoria»
monta kertaa koski pohjaan. Laskettiin kauemmaksi merelle, eikä
sitten moneen päivään nähty rantaa. 24 p. helmik. oltiin Mathias
poukaman suulla ja laskettiin siihen salmen toivossa. Mutta salmea
ei löytynyt, vaan oli palattava merelle. Ilma kävi lähestyvän talven
vuoksi yhä kylmemmäksi ja myrskyt ajoivat laivat hajalleen, niin
etteivät ne päiväkausiin nähneet toisiaan. Mutta kuta kauemmaksi
etelään kuljettiin, sitä runsaammin alkoi rannikolla olla pingvinejä
ja hylkeitä. Eräs venekunta, joka oli lähtenyt maihin vettä ottamaan
ja hylkeitä tappamaan, ei päässytkään yöksi palaamaan, ja se olisi
kuollut viluun, elleivät miehet olisi keksineet sitä keinoa, että
ryömivät tappamainsa hylkeitten alle makaamaan, kunnes sää asettui,
niin että voitiin palata laivoihin. »Trinidad» menetti myrskyssä kaikki
ankkurinsa yhtä lukuun ottamatta ja oli vähällä ajautua kallioihin.
Tuskin oli siitä myrskystä päästy, niin alkoi toinen, jota kesti
kolme päivää. Se repäsi »Trinidadista» sekä keula- että peräkannen
huoneet, mutta vaaran ollessa suurimmillaan ilmestyivät pyhät tulet
mastoihin, taas luotettiin pelastukseen — ja pelastuttiin. Mutta vaikka
vastukset olivat näin suuret, niin näyttivät ne kuitenkin vain yhä
yltyvän, kuta kauemmaksi matkaa jatkettiin. Eräässä ahtaassa lahdessa,
jonka arveltiin ehkä sopivan talvisatamaksi, yllätti kuusi päivää
kestävä myrsky, kaikkia edellisiä kamalampi. Vene, joka oli lähetetty
maihin vettä ottamaan, ei päässytkään palaamaan, ja miesten täytyi
elää se aika simpukoilla, kunnes pelastus vihdoin saapui. Lahti sai
nimekseen »Vaivain lahti». Vasta 31 p. maalisk. löydettiin satama,
johon voitiin jäädä talveksi. Se oli Pyhän Julianon lahti Patagonian
rannikon eteläosissa, noin 350 kilometrin päässä siitä niemestä, josta
Magalhãesin salmi alkaa. Satama oli turvallinen ja kaloja runsaasti,
mutta sitä synkemmäksi kävi talvi rettelöiden vuoksi.



Kapina talvisatamassa.


Magalhãesin ensimäinen toimi oli annosten vähentäminen, koska matkan
nyt täytyi kestää paljon kauemmin, kun oli oltava talvi jouten. Mutta
annosten vähentämisestä merimiehet suuttuivat. Kapteenit saivat
heistä kannatusta kapinallisille aikeilleen. He vaativat, että joko
oli annettava täydet annokset, taikka oli lähdettävä kotimatkalle,
etsittyä salmea ei muka ollut olemassakaan. Olihan jo siinä kyllin,
että oli päästy kauemmaksi kuin kukaan ennen heitä. Mutta vaikka näillä
ajatuksilla olikin laivastossa yleistä kannatusta, niin ei Magalhães
siltä taipunut. Hän sanoi ihmettelevänsä, kuinka Castilian miehet
saattoivat olla niin leväperäisiä; matka tehtiin kuninkaan käskystä,
ja mannermaan eteläkärkeen ja salmeen hän lupasi purjehtia, tuli mikä
hyvänsä. Lopuksi hän kuvaili sitä ihanaa maata, joka heitä odotti ja
joka oli runsaasti palkitseva kaikki vaivat.

Merimiesten kesken aljettiin nyt puhua, ettei ylipäällikköön ollut
luottamista, koska hän oli portugalilainen. Hän ei muka voinut
tehdä maalleen suurempaa palvelusta kuin hukuttaa koko laivaston
miehineen päivineen. Nämä puheet tulivat Magalhãesin tiedoksi. Tällä
kertaa hän ei tyytynyt vain nuhteluihin ja lupauksiin, vaan rankaisi
äänekkäimpiä napisijoita. Pääsiäispäivänä oli lähdettävä miehissä
rannalle viettämään juhlallista jumalanpalvelusta, jonka jälkeen
kaikki kapteenit oli kutsuttu ylipäällikön laivaan päivälliselle.
Mutta Quesada ja Mendoza eivät tulleetkaan messuun ja Mesquita, jonka
Magalhães oli Cocan jälkeen nimittänyt »S. Antonion» päälliköksi, oli
ylipäällikön ainoa pöytävieras. Magalhães aavisti pahaa, ja seuraavana
yönä isku tulikin.

Keskiyön aikana Quesada, »Concepcionin» kapteeni, vapautetun
Cartagenan, del Canon ja kolmenkymmenen aseellisen miehen keralla
soudatti itsensä »S. Antonioon», jossa paljastetut miekat kädessä
mentiin kapteenin, Magalhãesin ystävän ja sukulaisen Mesquitan
hyttiin. Vastusteleminen olisi ollut turhaa, Mesquita vangittiin ja
pantiin rautoihin. Mutta eräs laivan upseereista, baski Lorriaga, sai
hätyytetyksi miehet ja aikoi häätää kapinalliset laivasta. Vastaukseksi
hän sai Quesadalta useita tikarinpistoja ja kaatui, siltä näytti,
kuolleena maahan. »S. Antonio» oli tuota pikaa anastettu; miehistö
ei tehnyt vastarintaa, kun upseerit oli vangittu. Tykit selvitettiin
taistelua varten, kansi puhdistettiin ja vangittu miehistö aseettomana
teljettiin erääseen hyttiin. »Victoria», jonka kapteeni, Mendoza, oli
Magalhãesin katkera vihamies, oli alun pitäen kapinallisten puolella,
vaikka laivassa olikin koko joukko ylipäällikölle uskollista väkeä.
Kolme laivaa oli kapinallisilla näin hallussaan.

Sillä kannalla olivat asiat, kun Magalhães aamulla heräsi. Hän ei
kuitenkaan aavistanut mitään, ennenkuin lähetettiin vene ottamaan
»S. Antoniosta» miehiä veden noudantaan. »Trinidadin» venettä ei
laskettu laivaan, vaan sanottiin »S. Antonion» nyt olevan Quesadan
eikä Magalhãesin komennettavana. Kuultuaan tämän vastauksen Magalhães
arvasi, mitä oli tapahtunut; varmuutta saadakseen hän lähetti veneen
toisiin laivoihin kysymään, kenen puolella ne olivat. Quesada vastasi:
»Kuninkaan ja itseni puolella», ja samanlainen vastaus saatiin
»Victoriastakin». Ainoastaan pieni »Santiago» oli ehdottomasti
uskollinen Magalhãesille, kapteeni kun oli hänen paras ystävänsä ja
puolet miehistä portugalilaisia. Pian sen jälkeen tuli Quesadalta
kirje, jossa hän ilmotti anastaneensa laivat, jott'eivät upseerit ja
miehistö enää voisi joutua yhtä huonon kohtelun alaisiksi kuin siihen
saakka, mutta lupasi jälleen tunnustaa Magalhãesin ylipäälliköksi, jos
hän suostui heidän vaatimuksiinsa. Magalhães kehotti heitä tulemaan
»Trinidadiin» ilmottamaan ehtonsa. Siihen kapinalliset tietysti
eivät suostuneet, hyvin arvaten, mikä siitä olisi seurauksena, vaan
vastasivat odottavansa häntä »S. Antoniolla».

Magalhãesin asema näytti toivottomalta; mutta ellei hän siitä
suoriutunut voitokkaasti, niin oli koko yritys menetetty. »Trinidadin»
ja »Santiagon» oli mahdoton kahden matkaa jatkaa; Sevillaan taas oli
liian häpeällistä palata niin uhkean lähdön jälkeen; kapina oli sen
vuoksi saatava kukistetuksi vaikka millä keinolla. Kuitenkin olisi
julkinen taistelu ollut mielettömyyttä. Ainoa voiton mahdollisuus
oli samanlainen salajuoni, jota kapinalliset itse olivat käyttäneet.
Ensi työkseen Magalhães anasti »S. Antonion» veneen, joka oli tuonut
Quesadan kirjeen. Sitten hän päätti saada haltuunsa »Victorian»,
jossa oli verraten paljon hänelle uskollista väkeä. Hän lähetti sen
luoksi veneen, jota johti hänen luottamusmiehensä Espinosa, veneessä
viisi miestä, kullakin viitan alla aseet. Espinosa vei »Victoriaan»
Magalhãesin kirjeen, jossa Mendozaa kehotettiin tulemaan päällikön
puheille. Mendoza hymyili sen luettuaan, mutta samalla kun hän
päänpudistuksella ilmotti kieltävän vastauksen, Espinosa iski tikarinsa
hänen kurkkuunsa ja eräs toinen antoi hänelle surmahaavan. Samalla
kun Mendoza kaatui, hyökkäsi »Trinidadista» toinenkin vene, jossa
oli viisitoista valiomiestä, ja »Victoria» vallattiin melkein ilman
vastarintaa. Duarte Barbosa, Magalhãesin lanko, nosti ankkurin ja vei
vallatun laivan »Trinidadin» viereen. Sinne tuotiin »Santiagokin»,
joten Magalhãesilla nyt oli kolme laivaa kahta vastaan ja lisäksi
sataman suupuolessa, niin että hän saatto estä molempia kapinalaivoja
pääsemästä pois. Mutta kun oli pelättävä, että ne yöllä kuitenkin
yrittäisivät karata, niin käski ylipäällikkö selvittää »Trinidadin»
taistelua varten. Vähän jälkeen puolenyön esiintyi pimeästä »S.
Antonio», joka hitaasti liukui ulospäin, ankkureitaan laahaten. Kun
se oli tullut lähemmäksi, välähtivät tulet »Trinidadin» suurimmista
tykeistä ja »S. Antonioon» samalla iskettiin koukut; toiselta puolen
siihen hyökkäsivät »Victorian» miehet. Nopeasti laiva vallattiin,
Quesada tovereineen vangittiin ja kapteeni Mesquita, luotsi Mafra
ja muut uskollisina pysyneet vapautettiin. Ei ainoatakaan henkeä
menetetty, ainoastaan Mafra oli ollut vähällä saada kannen alla
surmansa; »Trinidadista» ammuttu tykinluoti oli lentänyt hänen
sääriensä välitse. »Concepcion» ilman taistelua antautui.

Kapina oli nyt kukistettu. Mendozan ruumis vietiin seuraavana päivänä
maihin ja hakattiin neljään osaan, niinkuin pettureille oli tapana
tehdä. Quesada mestattiin ja monen kuukauden kuluttua, vähän ennen
lähtöä, Cartagena yhdessä papin kanssa, joka oli salaliittoa avustanut,
vietiin maihin ja jätettiin sinne oman onnensa nojaan. Sen koommin
ei heistä koskaan mitään kuultu. Heidän kohtaloaan ei ainakaan ollut
omiaan helpottamaan se seikka, että Magalhães ennen lähtöään suututti
seudun alkuasukkaat ryöstämällä heistä muutamia mukaansa.

Talvi alkoi nyt täydellä todella ja oli sangen kylmä ja myrskyinen.
Rannikolle ei sen koommin lähetetty uutta retkikuntaa, mutta sisämaasta
Magalhães halusi saada jotakin tietoa. Neljä miestä lähetettiin
retkelle, mutta ne eivät päässeet kuin vähän matkan päähän, sillä
sisämaassa ei ollut minkäänlaisia ravintoaineita. Alkuasukkaita ei
tavattu, jonka vuoksi Magalhães luuli maata aivan asumattomaksi.



Patagonit.


Eräänä aamuna merimiehet kuitenkin kummakseen huomasivat rannalla
jättiläiskokoisen miehen; hän tanssi ja lauloi ja ripotti päänsä päälle
hiekkaa ystävyyden merkiksi. Magalhães lähetti maalle merimiehen
matkimaan samoja temppuja ja pyrkimään jättiläisen ystäväksi. Se
onnistuikin ja outo vieras tuotiin kenraalikapteenin luo. On vaikea
sanoa, kummalla puolella hämmästys oli suurempi. Jättiläinen osotti
ihmettelevänsä, että niin suurissa laivoissa saattoi olla niin
pieniä miehiä, ja näytti luulevan, että he olivat taivaasta siihen
ilmestyneet. Espanjalaisten mielestä taas mies oli niin kookas, että
hän varmaan oli jättiläisten rotua. Pigafetta vakuuttaa hänen olleen
niin suuren, etteivät he ulottuneet muuta kuin hänen vyötäihinsä.
Ruumiinrakennus oli kaunis, kasvot leveät, punaisiksi maalatut,
keltainen rengas silmien ympärillä ja poskilla kaksi sydämen muotoista
täplää. Hiukset olivat lyhyet ja valkoisiksi värjätyt. Vaatteet
olivat eläinten, epäilemättä guanacon, nahkoista taidokkaasti
neulotut. Guanacon nahkoista olivat niinikään lötöt, jotka olivat niin
kömpelöt ja suuret, että Magalhães niistä rupesi sanomaan tätä kansaa
»Patagoneiksi», s.o. isojalkaisiksi.

Mies näytti hyvin ystävälliseltä, vaikk’ei luopunutkaan aseistaan,
lyhyestä jäykästä jousesta ja ruokonuolista, joiden kärkinä oli mustat
ja valkoiset kivet. Hänelle näytettiin kaikenlaisia esineitä, muun
muassa peiliä, mutta nähdessään peilissä kuvansa hän hätkähti ja
hypähti taapäin niin rajusti, että kaatoi neljä lähinnä olevaa miestä.
Siitä huolimatta hän kuitenkin suostui ottamaan lahjaksi pienen peilin,
ynnä moniaita helmiä ja tiukuja. jonka jälkeen neljä aseellista miestä
souti hänet rantaan.

Maalla oli toveri vastassa, ja kun asia näin oli hyvässä alussa, niin
saapui pian alkuasukkaita enemmänkin, vaimot mukanaan. Naiset kantoivat
kaikki tavarat niinkuin kuormajuhdat, ja Portugalilaiset ihmettelivät
heidän taakkainsa suuruutta. He eivät olleet yhtä kookkaita kuin
miehet, mutta paljon lihavampia, ja rintain pituus oli puolet miehen
käsivartta. Mukana oli pieniä eläimiä, varmaan kesyjä guanacoja, joita
talutettiin nuorasta. Näillä eläimillä houkuteltiin ampumamatkan päähän
toisia samanlaisia, se käsitettiin heidän elkeistään. Espanjalaiset
panivatkin sataman luona toimeen guanacometsästyksen, saadakseen
muutaman näitä outoja kauriin tapaisia eläimiä.

Koottiin Patagonien sanoja ja puheenparsia; yksi heistä varsinkin kävi
niin tuttavalliseksi, että hän jäi moneksi päiväksi laivoihin. Hänelle
opetettiin Pater noster ja Ave Maria, ja hän lausui sanat sangen
hyvin, vaikka tavattoman voimallisella äänellä. Pappi kastoi hänet ja
antoi nimeksi Juan Gigante. Juan toi laivoihin guanacon ja sai paljon
lahjoja, mutta kun hän sitten kokonaan katosi, niin pääteltiin, että
hänet oli murhattu.

Patagonien tavoista koottiin koko joukko tietoja. Merimiehet
ihmettelivät kovasti, kuinka he söivät laivarottia suurella
mielihalulla, söivät nahkoineen päivineen. Vielä enemmän ihmeteltiin
sitä, että he pistivät nuolia syvälle kurkkuunsa, kärsimättä siitä
minkäänlaista haittaa. Magalhães päätti ottaa mukaansa muutamia näistä
jättiläisistä, viedäkseen heidät Kaarlo V:lle lahjaksi. Tappelun
välttämiseksi vangittiin pari miestä viekkaudella. Heille lahjotettiin
kummallekin kahleet, mutta kun miehet eivät ymmärtäneet, miten lahjaa
oli käytettävä, niin ne pantiin jalkaan ja lukot lyötiin vasaralla
kiinni. Huomatessaan petoksen molemmat villit raivostuivat ja kutsuivat
»suurta henkeään», Setebosta [tästä Shakespeare sai nimen »Myrskyn»
Calibanin jumalalle] avukseen. Seuraavana päivänä toinen vangeista
niin hartaasti pyysi saada tavata vaimoansa, että hänet aseellisen
joukon saattamana vietiin kylään, ehkä siinä toivossa, että vaimokin
nyt tulisi mukaan; mutta tuskin oli lähelle päästy ja vangittu saanut
muutaman sanan sanotuksi, kun kaikki lähtivät pakoon. Vangin sanat siis
sisälsivätkin varotuksen. Syntyi kahakka, jossa muuan portugalilainen
sai nuolesta kuolettavan haavan.

Europassa tämän jälkeen kauan luultiin, että Patagonialaiset todella
ovat jättiläisiä. Vasta kahdeksannellatoista vuosisadalla tämä
harhaluulo tarkkain mittausten kautta osotettiin vääräksi.

Magalhãesin johtajavaltaa vastaan ei kapinan jälkeen kukaan ainakaan
julkisesti esiintynyt. Miehistöä pidettiin kapinan jälkeen uutterassa
työssä, niin kauan kun talvisatamassa viivyttiin, laivat korjattiin,
pohjat puhdistettiin. Kapinaan osaa ottaneet, joita toistaiseksi
pidettiin kahleissa, saivat hoitaa pumppuja, kunnes vuodot oli
tiivistetty. Myöhemmin he pääsivät vapaiksi, sillä ei ollut varaa pitää
kahleissa miehiä.



»Santiagon» haaksirikko.


Huhtikuun lopulla lähetettiin pieni »Santiago» pitkin rannikkoa
partioretkelle. Kapteeni Serrão, sen Serrãon veli, joka oleskeli
Molukeilla, oli taitava purjehtija. Hän eteni verkalleen ja tarkkaan
etsien pitkin rannikkoa etelään päin ja saapui joelle, joka sai
nimeksi Rio de Santa Cruz. Siellä nähtiin suunnattomasti hylkeitä ja
lintuja, ja kaloja oli niin paljon kuin pyytää viitsittiin. Mutta
kun matkaa sieltä jatkettiin, niin jouduttiin äkkimyrskyyn, peräsin
murtui ja »Santiago» ajautui rantaan. Miehistö tosin pelastui,
mutta ei voinut ottaa laivasta mitään mukaansa, ennenkuin aallokko
oli sen murtanut pirstoiksi. Siten oli 37 miestä joutunut autiolle
rannalle ankaraan talvi-ilmaan, ilman minkäänlaisia eväitä ja tarpeita
noin 100 kilometrin päähän muista laivoista. Kahdeksan päivää he
oleskelivat rauskan läheisyydessä, toivoen voivansa pelastaa edes
vähän ruokatavaroita, mutta odotus oli turha. Koottiin silloin maihin
ajelehtineita lautoja, kannettiin ne joelle ja rakennettiin lautta,
jolla päästiin sen poikki toiselle rannalle. Vaikka matka joelle olikin
pieni, niin kului kuitenkin neljä päivää, ennenkuin siellä oltiin,
niin uupuneita olivat miehet. Joella kuitenkin oltiin edes nälältä
turvassa, sillä kaloja siinä oli ylenpalttisesti. Suurin osa joukosta
jäi sinne ja vain kaksi voimakkainta miestä lähti jalan talvisatamaan
apua hakemaan. Yksitoista päivää nämä viipyivät taipaleella, eläen
juurista, lehdistä ja simpukoista, mitä meren rannalta löysivät. Usein
täytyi rannikoilla olevia soita kiertää kaukaa sisämaan kautta. Vihdoin
he uupumuksesta nääntymäisillään saapuivat talvisatamaan, jossa toverit
heitä tuskin tunsivat, siihen määrään he olivat matkalla ränstyneet.
Magalhães lähetti neljäkolmatta miestä maihin viemään haaksirikkoisille
apua, viiniä ja leipää. Mutta vaikea oli näittenkin matka, muun
muassa vedenpuutteen vuoksi. Heidän täytyi sulatella lunta janonsa
sammuttamiseksi. Onnellisesti he kuitenkin saapuivat perille ja heidän
kanssaan palasi koko haaksirikkoisten joukko talvisatamaan. Myöhemmin
voitiin vielä pelastaa suurin osa tuhoutuneen aluksen varastoistakin
ynnä tykit. Serrão sai »Concepcion» laivan johdon.

Jo ennen talven päättymistä, elokuussa, Magalhães nosti ankkurit
lähteäkseen satamasta, johon liittyi niin synkkiä muistoja ja jossa
lisäksi oli jouduttu maanasukkaitten kanssa huonoihin väleihin.
Laivaston aikomus oli lähteä Serrãon löytämään eteläisempään satamaan,
mutta se oli äkkimyrskyn yllättämänä vähällä kärsiä haaksirikon,
ennenkuin sinne ennätti. Santa Cruz joen suulla sitten vietettiin pari
kuukautta; aika käytettiin kalastamiseen ja laivain ruokavarastoitten
lisäämiseen.



Matkaa jatketaan.


Lokakuussa Magalhães päätti kevään edistyneen siksi pitkälle, että
hän saattoi lähteä matkaa jatkamaan. Kun otaksuttiin salmen olevan
lähellä, niin seurattiin rannikkoa niin läheltä kuin mahdollista.
Lokakuun 21 p. nähtiin rannassa aukko, joka näytti johtavan lahteen.
Niemi sai nimekseen Cabo de las Virgenes ja lahti oli kauan etsitty
salmi! Sen olemassa oloa oli kauan aavistettu, niin että se kumma
kyllä on piirretty muutamiin tätä retkeä aikaisempiin karttoihinkin.
Mutta tuskin oli siltä kukaan ennen Magalhãesia niin pitkällä käynyt.
Luultavasti olivat kartanpiirtäjät otaksuneet Amerikan ulottuvan
etelään päin jotenkin yhtä pitkälle kuin Afrikakin ja niille vaiheille
salmen piirtäneet sen ja tuntemattoman Etelämaan välille, jonka
olemassa olosta, Ptolemaioksen maantieteeseen luottaen, oltiin aivan
vakuutettuja.

Magalhães lienee ollut itse ensimäinen, joka huomasi hänen mukaansa
nimitetyn salmen, taikka ainakin arvasi sen oikean luonteen. Hän
lähetti »Concepcionin» ja »S. Antonion» sitä edeltäkäsin tutkimaan
ja kävi itse »Victorian» keralla ankkuriin, odottaakseen niitten
palaamista. Pian nousi taas moinen kamala äkkimyrsky, jotka niissä
seuduin ovat niin tavallisia, ja molemmat tiedustelulle lähteneet
laivat olivat vähällä kärsiä haaksirikon. Myrskyn asetuttua ne
tulivat salmen ensimäiseen kaventoon, purjehtivat sen kautta, tulivat
väljemmälle vedelle, löytäen sen takaa toisen ahtaamman kohdan, josta
miehistöt näkivät eteenpäin salmea niin kauas kuin katse kantoi
etelää kohti. Siitä he palasivat takaisin kertomaan tiedustelunsa
tuloksista. Magalhães oli jo pelännyt heidän kärsineen haaksirikon.
Sitä suurempi oli ilo, kun he viisi päivää poissa oltuaan äkkiä
ilmestyivät salmeen, täysin purjein tullen ja kaikki liput liehumassa,
tykeillä ampuen ja huutaen. Odottavat miehistöt arvasivat sanoman,
yhtyivät riemunosotuksiin ja kiittivät Jumalaa ja Pyhää Neitsyttä.
Ripeästi kohosivat ankkurit ja kaikki laivat saattoivat vihdoin kääntää
keulan länttä kohti, ohjata väylään, jota niin hartaasti oli etsitty,
joka niin suurien vaivain jälkeen oli löydetty, — joka piankin oli
juonillaan melkoisessa määrin laimentava löytäjäin iloa, sillä tämä
salmiväylä on vielä tänä päivänä purjehtijoille maailman vaikeimpia.
Tiedustelijat olivat päättäneet salmen johtavan toiseen mereen,
koska se oli kauttaaltaan niin syvää, ettei pohjaa toisin paikoin
ensinkään tavattu, kosk’eivät vuorovedet olleet semmoisia, kuin ne
olisivat lahdessa olleet, ja koska lisäksi vesi oli kovin suolaista.
Magalhães kysyi päälliköittänsä mielipidettä matkan jatkamisesta.
Kaikki, »S. Antonion» luotsia Gomesia lukuun ottamatta, tahtoivat nyt
purjehtia eteenpäin. Gomes, vaikka oli johtajan maanmies, oli hänen
kanssaan vihoissa; mutta kieltämättä hän myös esitti pätevät syyt
mielipiteelleen. Hän arveli, että kun salmi nyt oli löydetty, niin
oli viisaampaa palata Espanjaan ja tulla vereksin voimin, suuremmalla
laivastolla, löydettyä tietä edelleen purjehtimaan, sillä eihän tietty,
kuinka pitkä matka salmesta vielä oli Molukeille. Magalhães sitä
vastoin, joka ehkä arveli palaamalla menettävänsä retkensä hedelmät —
tavallistahan oli uskoa uuden retkikunnan johto jollekulle toiselle
— vaati matkaa jatkamaan ja jatkamaan, »vaikkapa täytyisi syödä
nahka purjepuista». Innostus laivastossa oli nyt niin yleinen, että
kaikki olivat hänen puolellaan. Molukkien luultiin jo olevan hyvinkin
lähellä, jonkun lyhyen viikon purjehdusmatkan päässä vain. Jos olisi
voitu arvata, mikä todella edessäpäin odotti, ja kuinka sana sanalta
Magalhãesin uhittelu nahkan syömisestä toteutuisi, niin tuskinpa olisi
matkan jatkamisesta tullut mitään.



Magalhãesin salmi.


Salmi, johon laivat nyt tunkeutuivat, on noin 600 kilometriä pitkä,
täynnään vuonomaisia haaroja ja umpikujia, mutkainen, äkkituulinen,
myrskyinen, vaikka yleiseen puhdasväyläinen. Kahden puolen
kohoavat korkeat synkät vuoristot, toiset kukkulat parikin tuhatta
metriä korkealle. Kun lumiraja täällä Etelä-Jäämertä läheisessä
meri-ilmastossa on hyvin matalalla, niin on kahden puolen melkein
yhtämittaiset jonot lumituntureita syvine pääsemättömine rotkoineen
ja glasiereineen, joista toiset ovat kuin jäätyneitä Niagaroita,
toiset, rinteillä päättyvät, kuin valtavia lasiseiniä rosoisien
mustien kalliojyrkänteiden tai synkkien elottomien laaksojen päällä.
Maisemat ovat samalla yksitoikkoiset ja jylhän mahtavat. Ilman tietoa
siitä, mitä edessä oli, mikä sola monesta lännen merelle johti, oli
ensimäisten purjehtijain tehtävä niin vaikea, että sen suorittaminen
on omiaan vielä tänä päivänä ihmetyttämään. Usein heidän täytyi
päiväkausia luovittuaan ja taisteltuaan palata samaa tietä takaisin,
kun sola lopulta päättyikin joko äkkijyrkkään kalliomuuriin tai
kääntyi aivan toivottomalle suunnalle. Magalhãesin salmen länsiosissa,
jossa vesi syvyytensä ja vuorien synkkien varjojen vuoksi on melkein
pikimustaa, raivoaa melkein yhtämittainen myrsky, taivas on ainiaan
synkässä pilvessä, ilma sameata ja huuruista. Tavallisesti tuuli
puhaltaa lännestä ja salmessa käy silloin voimakas virta samaan
suuntaan, mutta väylät ovat niin ahtaat, että luovimiseen tuskin on
joka paikassa tilaa. Paljailta vuorilta syöksyvät myrskyvihurit rajulla
voimalla vuonoihin ja kohottavat veden lyhyiksi jyrkiksi aalloiksi,
joita merimiehet ovat ruvenneet sanomaan »pirunaalloiksi», ne kun ovat
varsinkin purjelaivalle vaaralliset.

Salmen etelärannoilta näkyi usein yöllä valkeita, ja sen vuoksi sen
puoleinen maa sai Tulimaan nimen, joka sillä yhä vielä on. Kun oli
purjehdittu 50 penikulmaa, niin tultiin paikkaan, jossa haarautui
väyliä monelle suunnalle; oli lähetettävä laivoja kutakin tutkimaan.
Magalhãesin oma laiva sillä välin kalasti ruokavarain apua, sillä
ruokavaroja ei ollut enää kuin kolmeksi kuukaudeksi. »S. Antonio»
laski täysin purjein kaakkoa kohti kulkevaan vuonoon, odottamatta
»Concepcionia», jonka piti alkumatka kulkea sen kanssa yhdessä. »S.
Antoniolla» oli petos mielessään — se palasikin takaisin Espanjaan.
»Trinidadin» suuri vene, joka oli lähetetty tutkimaan luoteeseen
päin kulkevaa vesisolaa, palasi jo kolmantena päivänä takaisin sillä
tiedolla, että se oli löytänyt paikan, josta salmi kääntyi mereen.
Tämän ilosanoman saatuaan Magalhães lähetti »Victorian» etsimään »S.
Antoniota» ja jättämään ennen sovittuun yhtymäpaikkaan kirjeen, jossa
ilmotettiin laivaston matkan jatkosta. Mutta »S. Antonio» ei enää
palannut. Laivaväki oli luotsi Gomesin kannatuksella tehnyt kapinan
kapteeniansa, portugalilaista Mesquitaa vastaan, jota syytettiin
siitä, että hän Juliano lahdessa oli neuvonut Magalhãesia julmuuteen
kapinoitsijoita vastaan. »S. Antonio» aikoi paluumatkalla poiketa
Juliano-lahteen pelastamaan Juan de Cartagenan ja papin, joka oli hänen
kerallaan maihin viety; mutta joko poikkeusta ei tapahtunut taikka
ei maalle jätettyjä enää löydetty. Joku sen ajan kirjailija tosin
väittää, että molemmatkin olisivat tällä tavalla palanneet takaisin,
mutta tieto tuskin on luotettava. Kotimaassa »S. Antonion» miehet
levittelivät Magalhãesista kaikenlaisia parjauksia, ja Mesquita sai
uskollisuutensa palkaksi olla vankeudessa aina siihen saakka, kunnes
maapallon toiselta puolelta saapui tietoja tositapauksista. Silloin
hän pääsi vankeudesta ja sai palkinnoista osansa. Magalhães oli siten
menettänyt toisenkin laivan. Eikä hänellä paitsi lankoaan Duarte
Barbosaa, enää ollut montakaan miestä, joihin saattoi ehdottomasti
luottaa. Jos hän nyt olisi kutsunut upseerinsa neuvotteluun, niin hänet
ehkä olisi kumoon äänestetty. Siitä syystä hän pyysi heidän kirjallista
mielipidettään, oliko viisaampaa jatkaa matkaa, vaiko palata takaisin.
Päätöksen hän kuitenkin lupasi itse tehdä, silmällä pitäen, mitä
laivain turvallisuus ja kuninkaan etu vaativat. Vastauksissa, ainakin
toisissa, huomautettiin ruokavarain vähyyttä ja muitten varustusten
puutetta mutta ei kuitenkaan suoraan vastustettukaan matkan jatkamista.
Magalhães antoi seuraavana päivänä käskyn nostaa ankkurit. Oikealla'
puolella oleva maa selväänkin oli mannermaata, vasemmalla puolella
olevaa luultiin saareksi, koska sen poikki kuului kuin avoimen meren
rantapauhua. Varovaisesti purjehdittiin ahtaita vuonoja eteenpäin,
edellä veneet, jotka mittailivat väyläin syvyyttä, yöksi ankkuroiden.
Viidentenä päivänä vihdoin saavuttiin salmen suulle. Tykeillä ammuttiin
ilolaukauksia, kun Cabo Deseadon kohdalla lännessä avautui aava Tyyni
meri. Salmen purjehtimiseen oli kulunut kolme viikkoa, mutta jos tästä
ajasta vähennetään ne päivät, jotka oli odotettu, niin oli varsinainen
purjehdusaika 12 päivää.



Matka Tyynen meren poikki.


Tyynelle merelle tultua kuoli toinen anastetuista patagonialaisista.
Hän oli vähitellen alistunut kohtaloonsa ja ollut hyvin avulias
opettamaan kieltään espanjalaisille. Kun hän tunsi pahoin
sairastuneensa, syleili ja suuteli hän ristiä ja halusi tulla
kristityksi. Hänet kastettiin ja nimeksi annettiin Paavali.

Kuta pohjoisemmaksi tultiin, sitä leudommaksi muuttui ilma, tuuli
suotuisammaksi, niin että kestetyt vaivat melkeinpä unohdettiin.
Äkkinäisten rajujen myrskyjen sijasta kuljettivat tasaiset
tuulet laivastoa yli rauhaisan merenpinnan, ja kiitokseksi tästä
ystävällisestä vastaanotosta meri sai Tyynen meren nimen. Kolmeen
kuukauteen kahteenkymmeneen päivään ei kohdattu ainoatakaan myrskyä.

Aluksi purjehdittiin Patagonian jylhää länsirannikkoa seuraillen,
kuitenkin kaukana siitä ulapalla. Kalain paljous hämmästytti
merimiehiä. Italialainen aatelismies Pigafetta, joka oli retkellä
mukana ja säännöllisesti pitämänsä päiväkirjan mukaan siitä kirjotti
täydellisimmän kertomuksen, kuvaa »albacores» ja »bonitos» kaloja,
jotka ajoivat takaa »colondrineja» (pääskyjä s.o. lentokaloja). »Takaa
ajettuina nämä hyppäävät vedestä ja lentävät nuolen kantaman — niin
kauan kun siivet ovat tuoreet — ja sukeltavat sitten taas mereen. Mutta
takaa-ajajat seuraavat niiden varjoa ja tultuaan sille paikalle, jossa
ne putosivat, hyökkäävät niiden kimppuun ja syövät suuhunsa — se oli
aivan ihmeellistä ja hupaisaa katsella.»

Joulukuun 16 p. muutettiin suuntaa. Magalhães arveli purjehtineensa
kyllin kauas pohjoiseen, voidakseen kääntyä suoraan Molukkeja kohti.
Suunta sen vuoksi käännettiin 37:nnen eteläisen leveysasteen vaiheilta
luoteiseksi. Mutta vanhat auktorit tuottivat Magalhãesillekin pahoja
pettymyksiä, samoin kuin häntä ennen Columbukselle ja vielä monelle
hänen jälkeensäkin. Hän oli pahoin erehtynyt Tyynen meren laajuudesta.
Kului päivä päivän jälkeen, mutta maata ei vain näkynyt, ei muuta kuin
meren ääretön laaja pinta. 24 p. tammik. 1521, lähes kahden kuukauden
purjehtimisen jälkeen, vihdoin nähtiin pieni puita kasvava saari, mutta
se oli asumaton. Kun meri oli niin syvä, ettei luoti pohjannut, niin
jatkettiin vain matkaa. Yhdentoista päivän kuluttua nähtiin jälleen
maata, mutta sekin oli yhtä pieni ja asumaton saari kuin edellinen. Se
sai »Haikalasaaren» nimen.

Matkan suunta oli yhä luodetta kohti. Pettymys oli suuri, kun ei
löydetty semmoista maata, josta olisi saatu ruokavaroja, sillä
laivoilla vallitsivat nyt mitä surkuteltavimmat olot. Annokset oli
vähennetty pienimpään mahdolliseen määrään. »Veden ja leivän puute oli
niin suuri», kirjottaa Gomara, »että oli syötävä unssittain, ja kun
vettä juotiin, niin täytyi nipistää sormilla nenäänsä, niin se haisi.»
Pigafetta antaa vielä värikkäämmän kuvauksen:

»Purjehdimme kolme kuukautta ja 20 päivää tapaamatta maata, josta
olisimme voineet saada ruokavaroja. Leipä oli hajonnut pölyksi, se
oli täynnään matoja ja rottien saastuttamaa, juomavesi oli samentunut
ja ruvennut haisemaan. Söimme nahkan, jolla suuri märssyraaka oli
vyötetty, jottei se köysiä hankaisi. Tämä nahka oli sangen sitkeätä,
sillä se oli ollut alati auringonpaisteessa, tuulessa ja sateessa,
sitä oli päiväkaudet liuotettava merivedessä, ennenkuin se hehkuvassa
tuhkassa paistettuna oli kelvollista syötäväksi. Rotat olivat
herkkupaloja ja niistä maksettiin puolen dukattia kappaleesta. Kaiken
pahan lisäksi alkoi keripukki raivota ja siihen kuoli 19 miestä. Ellei
Jumala ja Pyhä Äiti olisi meille matkalla antanut hyvää säätä, niin
olisimme tällä laajalla aavalla merellä kuolleet nälkään, enkä luule,
että kukaan ihminen toiste tekee semmoista matkaa.»

Päivän toisensa jälkeen laivat tasaisen tuulen vetäminä kyntivät
suunnattoman laajaa merta. Kun oli saavuttu päiväntasaajalle,
niin Magalhães suuntasi jonkun verran pohjoisemmaksi, tullakseen
ensinnä Kiinaan, jonka satamissa hän toivoi saavansa runsaammin
semmoisia tarpeita, kuin ränstyneiden laivain korjaukseen tarvittiin.
Leveysasteet määrättiin pitkin matkaa jotenkin tarkkaan, mutta
maantieteellistä pituutta oli sen ajan apuneuvoilla vaikeampi selville
saada. Ainoastaan purjehditun matkan pituudesta voitiin arvata, millä
paikalla maapalloa oltiin. Magalhães näyttää opettaneen perämiehiään
vaarinottamaan kompassin poikkeukset, samoin kuin Columbuskin ensi
matkallaan.



Ladronit.


Täynnään kurjuutta ja kärsimystä laivasto purjehti ja purjehti, ainiaan
suotuisalla tuulella, aamusta iltaan ja illasta aamuun tähystellen
etäiseltä taivaanrannalta maata. Vihdoin se kohosi merestä. Maaliskuun
6 p. näkyi maata ja heti nähtiin, että se oli asuttu. Laivoja vastaan
saapui koko joukko veneitä. Mutta ensimäinen tuttavuus ei ollut
rohkaiseva. Tuskin olivat laivat käyneet ankkuriin, ennenkuin asukkaat
varastivat päällikön laivan perästä veneen, leikaten poikki köyden,
jolla se oli kiinnitetty, ja veivät sen ihmeteltävän nopeaan mukanaan.
Toiset käden käänteessä kiipesivät laivoihin ja varastivat kaikki, mitä
suinkin irti saivat. Lopulta heidät täytyi ajaa pois väkivallalla ja
siitä syntyi kahakka, joka oli siksi tuima, että Espanjalaisten täytyi
käyttää ampuma-aseitakin. Magalhães, joka oli kovin pahoillaan veneensä
menetyksestä, laski vähän väljemmälle ja purjehti siellä yön, ollakseen
turvassa salahyökkäystä vastaan. Mutta aamulla hän palasi takaisin ja
meni itse maihin, mukanaan puolisataa aseellista miestä, poltti kylän,
anasti takaisin veneensä ja koko joukon ruokavaroja. Asukkaat pakenivat
paikalla, kun ensimäiset arkipuusit oli laukaistu. Heillä ei ollutkaan
muita aseita kuin kalanluisia keihäitä, ei edes jousia ja nuolia. Kun
heihin sattui jousipyssyn nuoli, niin he vetivät sen ulos ruumiistaan
ja katselivat sitä niin suurella hämmästyksellä, että sitä oli sääli
nähdä, kuten Pigafetta vakuuttaa. Mutta merellä he aluksillaan, jotka
olivat samanlaiset kummastakin päästä ja varustetut rinnakkaisvenholla
tasapainon ylläpitämiseksi, liikkuivat hämmästyttävän nopeaan, voittaen
laivatkin, vaikka nämä kulkivat täysin purjein. Omituista oli sekin,
että vaikka ensimäinen yhtymys päättyi niin huonosti, niin olivat he
kuitenkin tuota pikaa valmiita ryhtymään vaihtokauppaan muukalaisten
kanssa, tuoden kaupaksi paljon kaikenlaisia ruokatavaroita ja hedelmiä.
He olivat köyhiä, mutta älykkäitä ja erinomaisen ovelia varkaita, jonka
vuoksi nämä saaret saivat »Ladronien», s.o. »rosvojen saarien» nimen.
Ne saaret, jotka Magalhães näin löysi, olivat luultavasti Guam ja S.
Rosa.



Filippinien löytö.


Kolmen päivän jälkeen, miehistön melkoisesti virkistyttyä, lähdettiin
matkaa jatkamaan. Kun oli viikkokausi purjehdittu, niin nousi merestä
uusia maita, ensimäiseksi Filippinien Samarin saaren eteläkärki.
Eräälle saarelle, joka näytti asumattomalta, pystytettiin teltat
ja sairaat vietiin maihin. Sattumalta kulki siitä sivu suurehko
saaristolaisalus, joka oli kotoisin läheisestä Suluanin saaresta. Siinä
oli mukana muutamia ylimyksiä, jotka pelvotta lähestyivät muukalaisia.
Magalhãesin käskystä heille annettiin kaikenlaista rihkamaa, ja
malaijit puolestaan antoivat vastalahjaksi kalaa, palmuviiniä,
bananeja ja kookospähkinöitä. Samalla nähtiin ensimäiset mausteet,
joista Espanjalaiset saattoivat arvata todella olevansa Molukkien
läheisyydessä.

Magalhães nimitti tämän saariston S. Lazaruksen saaristoksi, koska hän
sen löysi mainitun pyhimyksen päivänä. Vasta muutamaa vuosikymmentä
myöhemmin se Espanjan silloisen kuninkaan mukaan sai Filippinien nimen.
Kuvaavaa saariston löytöhistorialle on, että Portugalilaiset sanoivat
Filippinejä »idän saariksi», Espanjalaiset sitä vastoin »auringon
laskun saariksi».

Maaliskuun 22 p. maanasukasten alus palasi takaisin lupauksensa mukaan,
tuoden Magalhãesin laivoihin runsaasti hedelmiä, kookospähkinöitä,
oransseja, bananeja ja kukon merkiksi siitä, että heidän maassaan oli
siipikarjaakin. Mukana oli tällä kertaa Suluanin päällikkö, jolla
oli korvissa kultarenkaat, rannerenkaat samasta metallista, samoin
kuin useimmilla muillakin saarelaisilla. Nämä kultakoristeet tietysti
herättivät Espanjalaisten saaliinhimoa. Vereksiä vihanneksia saatuaan
sairaat nopeaan paranivat. Magalhães kävi joka päivä maissa heitä
katsomassa ja juotti heille itse kookosmaitoa. Yhdeksän päivän kuluttua
sairaat olivat siksi parantuneet, että voitiin matkaa jatkaa.

Tämän jälkeen tultiin saarille, joilla Magalhãesin malaijilaisen orjan
puhumaa kieltä ymmärrettiin. Vasta siellä voitiin saada vähän käsitystä
siitä, missä oltiin. Espanjalaisten laivat, omituiset esineet ja tykit,
joita aina sopivissa tilaisuuksissa paukuteltiin, herättivät asukkaiden
kesken mitä suurinta ihmettelyä. Vielä enemmän he ihmettelivät
Magalhãesilta kuullessaan, kuinka äärettömän laaja se meri oli, joka
heidän saariltaan alkoi auringonnousua kohti. Merkilliset olivat heidän
mielestään niinikään vieraitten rautapuvut, joihin eivät mitkään aseet
pystyneet. Saaren nimi oli Mazaga, nykyinen Limassaua. Magalhães
lähetti erään kapteeneistaan italialaisen Pigafetan keralla kuninkaan
vieraaksi. Pigafetta kuvaa vastaanottoa seuraavasti:



Mazagan kuninkaan vieraana.


»Kun tulimme maihin, niin kuningas ojensi kätensä taivasta kohti ja
kääntyi sitten meidän puoleemme. Me teimme samoin, ja niin tekivät
tosiaan kaikki muutkin. Kuningas sitten tarttui minua käteen ja yksi
hänen päälliköistään tarttui toveriani käteen, jonka jälkeen meidät
saatettiin jonkinlaisen ruohoista rakennetun teltan alle. Katoksessa
oli balangai eli suuri kanootti, jonka perään istuimme; keskustelimme
sitten merkkien kautta, koska tulkkia ei ollut. Kuninkaan seuralaiset,
joilla oli täydet aseet, miekat, keihäät, tikarit ja kilvet, jäivät
seisomaan. Sitten kannettiin porsaskeittoa ja suuri vadillinen
viiniä, ja joka kerran kun haukkasimme keittoa, joimme päälle viiniä.
Jos maljoihimme kulauksen jälkeen jotain jäi, — joka tosin harvoin
tapahtui, — niin se paikalla kaadettiin pois toiseen astiaan. Kuninkaan
malja oli kaiken aikaa peitettynä, siitä ei juonut kukaan muu kuin
hän ja minä. Ennen juomistaan hän kohotti kätensä taivasta kohti,
kääntyi sitten meidän puoleemme, ja samalla kun hän oikealla kädellään
tarttui maljaan, hän minua kohti työnsi vasemman kätensä nyrkin, niin
että minä ensin luulin hänen aikovan minua lyödä. Siten hän joi, ja
minä juodessani toistin häntä kohtaan saman tempun, sillä niin näin
juodessaan jokaisen tekevän toverilleen. Näillä menoilla ja ystävyyden
osotuksilla söimme päivällisemme, enkä minä voinut välttää lihan
syömistä, vaikka oli pitkäperjantai.

»Ennenkuin tuli illallisen aika, annoin kuninkaalle lahjat, jotka olin
mukanani tuonut, kyselin kaikenlaisten esineitten nimiä ja kirjotin
ne muistoon, He ihmettelivät kovasti nähdessään minun kirjottavan
ja vielä enemmän, kun kirjotuksestani luin samat sanat. Sitten tuli
illallisen aika. Kannettiin sisään kaksi suurta posliinimaljaa,
toisessa riissikeitosta, toisessa porsaan lihaa. Söimme illallisemme
samoilla menoilla kuin päivällisenkin. Sitten lähdimme kuninkaan
palatsiin, joka oli melkein heinäsuovan näköinen, banaanin lehdillä
peitetty ja neljän paalun varassa, niin että siihen täytyi nousta
portaita. Majassa kuningas käski meidät istumaan ruokomatolle, ja sillä
sitten istuimmekin jalat ristissä allamme kuin räätälin; puolen tunnin
kuluttua kannettiin sisään paistettua ja paloteltua kalaa, verestä
inkevääriä ja viiniä. Kuninkaan vanhin poika tuli istumaan minun
viereeni, jonka jälkeen kannettiin enemmän ruokia, kalaa liemineen ja
riissiä, jotka olivat prinssin kanssa syötävät. Toverini oli syönyt ja
juonut niin paljon, että humaltui.

»Kynttilöinä käytettiin 'anime' nimisen puun pihkaa, joka käärittiin
palmu- tai bananilehtiin. Kuningas nyt merkeillä ilmotti haluavansa
lähteä levolle, mutta jätti prinssin meidän seuraksemme. Hänen
kerallaan nukuimme ruokomatoilla, päänalaisena lehvillä täytetyt
pielukset.»

Seuraavana päivänä molemmat europpalaiset palasivat laivaan, kuningas
jäähyväisiksi suuteli heidän käsiään ja he suutelivat hänen käsiään.
Kuninkaan veli, joka hallitsi toista maata, lähti sitten laivoihin
muutaman miehen keralla, ja Magalhães pani heidän kunniakseen toimeen
pidot sekä lahjotti heille kaikenlaisia esineitä. tämä ruhtinas
hallitsi erästä Mindanaon piiriä ja mainittua Suluanin saarta.

Pääsiäinen vietettiin mitä juhlallisimmin. Molemmat kuninkaat olivat
saapuvilla jumalanpalveluksessa, suutelivat ristiä ja polvistuivat
kädet ristissä, niinkuin näkivät europpalaisten tekevän. Heille
lahjotettiin risti ja orjantappurakruunu pyynnöllä, että ne
pystytettäisiin korkeimmalle vuorelle ja että niitä kumartaisivat
kaikki. Sitten Magalhães kysyi uusilta ystäviltään, oliko heillä
paraillaan sotaa kenenkään kanssa, ja lupasi lähteä paikalla
kurittamaan heidän vihollisiaan. Kuninkaat vastasivat, että he tosin
olivat kahden saaren kanssa sodassa, mutta ettei vuodenaika ollut
sovelias sotatoimiin. He kiittivät kuitenkin tarjotusta avusta. Risti
sitten juhlasaatossa kannettiin vuoren kukkulalle ja europpalaiset
kunnioittivat sitä, lukien jokainen »Pater nosterin» ja »Aven», jonka
jälkeen nautittiin kuninkaan tarjoamia virvokkeita. Kuningas sitten
pyysi Magalhãesilta apua laihonsa korjaamiseen ja tämän tapahduttua
tuli itse heitä opastamaan suurempaan kauppapaikkaan, jossa he
saattoivat ruveta vaihtamaan tavaroitaan.



Sebu.


Matkalla nähtiin eräällä saarella suuria lepakoita, »lentäviä kettuja»,
joitten liha Pigafetan mielestä maistui linnun lihalta. Eräällä
toisella saarella nähtiin lintuja, jotka peittivät munansa kekoihin,
jättäen ne sinne hautumaan. Samat linnut ovat yhä vielä näiden
saaristojen omituisimpia eläinilmiöitä. Huhtikuun 7 p. espanjalainen
laivasto kävi ankkuriin Sebun satamassa. Laivat liputettiin ja tykeillä
ammuttiin; asukkaat suuresti pelästyivät. Kun heille oli ilmotettu
vieraitten rauhallinen tarkotus, niin saaren kuningas lähetti sanomaan,
ettei hänen satamaansa saanut kenkään tulla veroa maksamatta. Mutta
Magalhães vastasi, ettei maailman mahtavin kuningas kenellekään
veroa maksa ja että hän tarjosi sotaa taikka rauhaa, sen mukaan kuin
kukin halusi. Satamassa sattui olemaan eräs siamilainen kauppias,
joka oli kuullut Portugalilaisten urotöistä Intiassa, ja hän kehotti
kuningasta valitsemaan rauhan. Siitä saatiinkin aikaan mitä paras
ystävyys kuninkaan ja Espanjalaisten välillä. Solmittiin rauhanliitto
ja veriveljeys, jonka kautta Espanjalaiset saivat yksinomaan oikeuden
kaupantekoon Sebun kuninkaan maissa. Sebun asukkaat ilmottivat
mielihyvällä rupeavansa kristityiksi, kun opin peruspiirteet oli heille
selitetty.

Sitten alkoi kaupanteko. Espanjalaiset rakensivat maalle kauppavajat
ja asettivat niihin tavaroitaan, jotka herättivät mitä suurinta
ihmettelyä. Pronssi- ja rauta-esineillä saatiin runsaasti kultaa,
muilla esineillä ruokatavaroita. Magalhãesin täytyi kieltää miehiään
menettämästä kaikkia tarve-esineitään kultaa niillä vaihtaakseen.
Sebun asukkailla oli mitat ja painot ja muutoinkin he olivat koko
joukon sivistyneempiä kuin ne ihmiset, joitten kanssa siihen saakka oli
jouduttu tekemisiin. Huhtikuun 14 p. kuningas juhIallisesti kastettiin
kristinuskoon. Samalla kertaa kastettiin Limassauankin kuningas ja
paljon Sebun ylimyksiä. Sebun kuningas sai nimekseen Carlos Espanjan
kuninkaan mukaan. Kuningatar kastettiin Johannaksi, Limassauan
kuningatar Isabellaksi. Alempi kansa riensi sitten kilvan kastattamaan
itseään, niin että laivain papilla oli täysi työ. Yhtenä päivänä
kastettiin 800 henkeä.

Tämän jälkeen Magalhães kutsui kokoon kuninkaan veljet ja vasallit,
joitten hän oli kuullut niskottelevan kuningasta vastaan, ja uhkasi
tuomita heidät kaikki kuolemaan, elleivät he siitä pitäen osottaneet
täydellistä kuuliaisuutta hänen, Magalhãesin, liittolaista ja
veriveljeä kohtaan. Vasallit lupasivat, mutta eräs heistä sitten
katui lupaustaan ja kapinoi, jonka vuoksi Espanjalaiset polttivat ja
hävittivät hänen kylänsä, pystyttäen ristin savuaville raunioille.
Sebun kuningas tämän johdosta lahjoitti Magalhãesille kalliita
kultakoristeita ja jalokiviä.

Mutta Magalhães oli huomannut, etteivät he olleetkaan lupauksensa
mukaan polttaneet epäjumaliaan, vaan edelleenkin niitä palvelivat. Hän
moitti heitä siitä ankarasti. Hänelle vastattiin, että kuninkaan veli
oli sairaana, jonka vuoksi uhreja täytyi jatkaa. Magalhães silloin
sanoi, että hänen uskonsa tiesi sitä vastaan paremman keinon, pani
toimeen kirkollisen juhlakulun ja saapui sen keralla sairaan ruhtinaan
majalle. Tämä ei voinut puhua, ei liikkua, kastettiin ja parani
viidessä päivässä. »Tämä suuri ihme tapahtui silmäimme edessä», sanoo
hurskas kirjottaja, joka tapauksen kertoo. Parannuttuaan mies poltti
majassaan olevan epäjumalankuvan, kävi meren rantaan, jossa oli useita
uhritemppeleitä, ja antoi hävittää ne. Maan asukkaat repivät ne huutaen
»Castille, Castille», ja sanoivat, että jos Jumala heille soi elämän,
niin he polttaisivat vaikka kuinka paljon epäjumalankuvia, vaikkapa ne
olisivat itse kuninkaan palatsissa. Mutta Espanjalaisten saavuttama
suuri mahti oli lyhytaikainen. Sitä ei kestänyt kuin muutaman päivän,
ja vielä nopeampi oli sen kukistus kuin synty.



Magalhãesin kuolema.


Ne rettelöt, jotka sitten johtivat sotaan ja Magalhãesin kuolemaan,
alkoivat ennen mainitun kylän polttamisesta. Maktanin kapinallisen
ruhtinaan alapäällikkö pyysi Magalhãesin apua hallitsijaansa vastaan,
ja Magalhães paikalla suostui tuumaan, saaden Sebun hallitsijankin
lähtemään sotaretkelle, vaikka hän alussa esteli.

Magalhães itse lähti retkelle, kuusikymmentä miestä mukanaan. Sebun
sulttaanilla oli tuhat miestä ja monta sotakanoottia; Espanjalaiset
lähtivät kolmella veneellä. Maktanin pieni saari on aivan Sebun
vieressä, muodostaen sen sataman. Yöllä lähdettiin matkaan ja aamun
valjetessa saavuttiin perille. Magalhães ensin lähetti vastustajalleen
kehotuksen, että hän suostuisi veroa maksamaan, jossa tapauksessa
hänelle ei mitään pahaa tapahtuisi. Mutta viholliselta saatiin jyrkkä
epuu vastaukseksi. Maktanin asukkaat olivat linnottaneet kaupunkinsa
aidoilla, salaojilla ja kuopilla. Sebun kuningas tarjoutui itse
hyökkäämään ja ratkaisemaan taistelun, mutta siitä Magalhães ei
tahtonut mitään tietää, vaan taisteluinnosta palaen sanoi päin vastoin
Espanjalaisten aikovan yksin näyttää uudelle liittolaiselleen, miten
he osasivat taistella. Veneet eivät kuitenkaan koralliriuttain vuoksi
päässeet rantaan, vaan Espanjalaisten täytyi kaalata jonkun matkan ja
jättää ne ulommaksi. Mutta tuskin oli Magalhães, 48 miestä kerallaan,
maihin päässyt, ennenkuin hänet piiritti vihollinen joukko, jossa
oli tuhansia taistelijoita. Keihäitä, nuolia ja kiviä sateli joka
puolelta, mutta niin lähelle vihollinen ei laskenut, että hyökkääjät
olisivat voineet teräaseitaan käyttää. Espanjalaiset suotta kuluttivat
ampumavarojaan. Vaikka haarniskat olivat hyvänä suojana, niin alkoivat
he kuitenkin toinen toisensa jälkeen saada raajoihinsa haavoja.
Magalhães sytytti kylän palamaan, mutta siitä viholliset vain kävivät
entistä hurjemmiksi. Pari espanjalaista sai kylää sytyttäessään
surmansa. Magalhães huomasi, ettei hän saisi mitään aikaan, ja käski
peräytyä. Hän olisi suonut peräytymisen tapahtuvan vähitellen ja
hyvässä järjestyksessä, mutta Espanjalaiset, kauhistuen tappion
uhkaa ja vankeuden kamaluutta, syöksyivät suin päin pakoon, jättäen
päällikkönsä, joka oli saanut jalkaansa haavan, hitaasti peräytyen
rantaa kohti kymmenkunnan miehen kanssa pitämään puoliaan. Magalhães
pääsikin rantaan, mutta veneet olivat niin kaukana, ettei niistä ollut
mitään apua.

Kun oli peräydytty meressä siksi, että vesi ulottui polviin saakka,
niin alkuasukkaat, joita kihisi joka puolella, tekivät hurjan
hyökkäyksen. Pigafetta kertoo tapauksen viimeisen vaiheen seuraavasti:

»Siten taistelimme tunnin, taikka enemmänkin, kunnes vihdoin eräs
intialainen bambukeihäällä haavotti kapteenia (Magalhãesia) kasvoihin.
Magalhães raivoissaan upotti keihäänsä intialaisen rintaan ja jätti
sen siihen. Mutta kun hän sitten aikoi paljastaa miekkansa, niin hän
ei voinutkaan vetää sitä tupesta kuin puoleksi, koska oli saanut
käsivarteensa keihään haavan. Tämän huomatessaan kaikki viholliset
hyökkäsivät Magalhãesin kimppuun ja eräs heistä suurella miekalla iski
hänen vasempaan sääreensä niin kovaa, että hän kaatui kasvoilleen.
Sitten intialaiset hyökkäsivät hänen kimppuunsa rautakärkisillä
bambukeihäillä ja miekoilla ja kaikilla aseilla, mitä heillä oli, ja
lävistivät hänen ruumiinsa - meidän peilimme, meidän valomme, meidän
lohduttajamme, meidän uskollisen oppaamme — kunnes he tappoivat hänet.
Intialaisten häntä läheltä ahdistaessa hän monta kertaa kääntyi ympäri
meitä kohti nähdäkseen, olimmeko kaikki turvassa, ikäänkuin ei hänen
itsepintaisella vastarinnallaan olisi ollut muuta tarkotusta kuin
viivyttää vihollista, jotta hänen miehensä joutuivat pakenemaan. Me
jotka taistelimme hänen kerallaan viimeiseen saakka ja olimme haavoja
täynnä, nähdessämme hänen kaatuvan hyökkäsimme veneillemme, jotka
paraikaa tekivät lähtöä... Hänen kerallaan kaatui kahdeksan meikäläistä
ja neljä kastettua intialaista. Sitä paitsi meistä suuri osa oli
haavottunut, minä itse muiden mukana. Vihollinen menetti ainoastaan
viisitoista miestä.»

Magalhães sai näin varomattomuutensa kautta surkean lopun, juuri
kun hänen suuri yrityksensä oli onnistunut. Koko sotaretki Maktania
vastaan oli turhaa toimikiihkoa liian pienillä voimilla. Mutta ei hän
espanjalaisilta sotureiltaan saanut sitä kannatusta, johon oli tottunut
maanmiestensä keralla Intiassa taistellessaan. Suru ylipäällikön
kaatumisesta oli suuri ja Sebun kuninkaan kerrotaan itkeneen sanoman
kuullessaan. Veneet palasivat laivoihin ja vielä samana iltana
lähetettiin Maktanin kuninkaan luo lähettiläitä pyytämään pois
Magalhãesin ruumista. Mutta vaikka siitä luvattiin suuret lunnaat, niin
ei vihollinen sitä luovuttanut. Varmaan ei tiedetä paikkaa, jossa hän
kaatui, mutta lähiseuduille Espanjalaiset myöhemmin ovat rakentaneet
muistopatsaan.

Magalhães oli lähes 41 vuoden ikäinen kuollessaan. Vaikk’ei hän
vielä ollutkaan saapunut Maustesaarille, matkansa päämäärään, oli
hän kuitenkin suurimmat vaikeudet voittanut. Hän oli löytänyt salmen
Etelä-Amerikan poikki ja purjehtinut maapallon suurimman, siihen
saakka aivan tuntemattoman meren laidasta laitaan. Hän oli suorittanut
purjehdusretken, joka on kaikkien aikain mainehikkain. Magalhãesin
paras avu oli kestävyys suurimmissakin vaaroissa, vaikeimmissakin
oloissa. Matkalla Tyynen meren poikki hän kesti nälkää ja puutetta
kilvan miehiensä kanssa. Hänen luonnettaan on eri tavoin arvosteltu.
Toiset ovat moittineet häntä julmaksi ja keinojaan katsomattomaksi,
viitaten siihen tapaan, jolla hän kukisti laivastonsa kapinan
Patagonian rannikolla. Hän oli siinä suhteessa aikansa ja etelämaan
lapsi ja vaikean asemansa vuoksi pakotettu epätoivon tekoihin. Hän
oli ennen kaikkea soturi ja merimies, toimen ja käytännön mies, ja
vaikka emme voikaan asettaa hänen luonnettaan, sen enempää kuin hänen
matkansa maailmanhistoriallista merkitystäkään, Columbuksen luonteen ja
retken rinnalle, niin on hän kieltämättä mainittava suuren genovalaisen
jälkeen löytöretkien historian toisena miehenä.



Retkikunta Molukeilla.


Magalhãesin kuoleman kautta muuttui alkuasukkaitten mieliala
kokonaan. Usko muukalaisten voittamattomuutcen hävisi samalla, ja
viipymättä kudottiin kavala juoni heidän tuhoamisekseen. Mikä sai
Sebun kuninkaan niin äkkiä pettämään uudet ystävänsä, siitä ovat
tiedot ristiriitaiset. Yhden kertomuksen mukaan retkikunnan petti
Magalhãesin orja, Malakasta kotoisin oleva Enrique, joka Maktanin
tappelussa oli saanut vähäpätöisen haavan. Herransa kuoltua hän
aikoi ruveta kokonaan toimettomaksi, mutta koska häntä tarvittiin
tulkkina, niin Duarte Barbosa mitä ankarimmin häntä nuhteli, uhaten
samalla rankaista, ellei hän paikalla lähtenyt liikkeelle. Kostoksi
Enrique päätti pettää retkikunnan ja meni muutaman päivän kuluttua
Sebun kuninkaan luo, viekotellen hänet vähällä vaivalla salajuoneen
Espanjalaisten tuhoamiseksi. Kuningas kutsui laivaston etevimmät miehet
pitoihin, antaakseen muka heille kalliin lahjan, joka oli vietävä
Espanjan kuninkaalle. Neljäkolmatta espanjalaista, joukossa vasta
valitut kapteenit Duarte Barbosa ja Juan Serrão, ynnä tähtitieteilijä
San Martin, noudatti kutsua. Pigafetta jäi laivoihin, koska hän ei
ollut haavoistaan parantunut, Carvalho, koska hän pelkäsi petosta.
Pidoissa kaikki surmattiin, ainoastaan Serrão jäi henkiin. Carvalho
hyökkäyksestä kuultuaan antoi paikalla nostaa ankkurit, eikä uskaltanut
enää sen vertaa lähestyä, että olisi ostanut vapaaksi haavotetun
Serrãon, joka oli tuotu meren rannalle sitä pyytämään; Serrãon loppu on
tietämätön. Kun miehistöä ei enää riittänyt kaikkiin laivoihin, niin
»Concepcion» huonoimpana sytytettiin palamaan.

»Trinidad» ja »Victoria» lähtivät sitten Maustesaaria hakemaan,
harhaillen kauan tässä laajassa saaristossa, ennenkuin perille
löysivät. Carvalhon ja Espinosan johdolla purjehdittiin ensinnä etelään
Mindanaoon ja sieltä Cagayaniin lähelle Borneota, jossa tavattiin
Borneosta karkotettuja maureja. Sitten kuljettiin koillista kohti
Palavaniin, yhä Maustesaarien haussa, ja saatiin sieltä ruokavaroja.
Tämän jälkeen palattiin taas Borneoon, Bruneihin, joka oli mereen
paaluille rakennettu ja melkoinen kaupunki. Espanjalaiset tekivät
siellä kauppaa, kävivät kuninkaan palatsissakin, elefanteilla
ratsastaen, mutta sitten syntyi selittämättömän väärinkäsityksen kautta
kahakka ja vahingosta viisastuneina he näkivät viisaimmaksi lähteä
pois. Pari merimiestä jäi Bruneihin — he ehkä olivatkin karkureita,
— mutta Espanjalaisetkin puolestaan saivat käsiinsä useita ylhäisiä
bruneilaisia, joista Carvalho salaa korkeita lunnaita vastaan päästi
pois etevimmän, pitäen itse rahat.

Borneosta purjehdittiin jälleen itää kohti ja tultiin Mindanaon
eteläpäähän, ja vasta sieltä ohjattiin etelää kohti Molukeille, jonne
vihdoin saavuttiin 8 p. marrask. 1521. Matkalla oli oltu kaikkiaan
kaksi ja neljännes vuotta, ennenkuin vihdoinkin voitiin käydä ankkuriin
Tidorin satamassa tykkien paukkuessa, lippujen liehuessa ja juhlallisen
hymnin kohotessa ilmaan. Portugalilaiset olivat levitelleet semmoista
huhua, että muka Molukit olivat matalassa meressä, että sumut ja kaiut
haittasivat purjehdusta, mutta Espanjalaiset nyt huomasivat nämä puheet
vääriksi, sillä väylät päin vastoin olivat puhtaat ja syvät.

Tidorin radsha otti Espanjalaiset suurella riemulla vastaan ja teki
heidän kanssaan mielihyvällä mitä edullisimman kauppasopimuksen, sillä
Espanjalaiset maksoivat mausteista paljon korkeammat hinnat kuin
Portugalilaiset, jotka olivat asettuneet Ternateen, Tidorin kilpailijan
luo. Espanjalaiset sen kuultuaan lähettivät Portugalilaisten luo
airueen, kehottaen heitä saapumaan rauhalliseen neuvotteluun; mutta
sen Portugalilaiset kielsivät, koska se muka olisi loukannut Ternaten
hallitsijaa. Tämä kuitenkin sittemmin antoi luvan, ja Portugalin
kauppa-asiamies Lorosa, joka oli oleskellut Intiassa kymmenen vuotta,
tuli Espanjalaisten vieraaksi, ihmetellen kovasti, että he olivat
maksaneet niin korkeita hintoja. Samalla hän kertoi, että Manuel
kuningas oli lähettänyt laivoja sekä La Plata joelle että Hyvän toivon
niemen edustalle Magalhãesin laivastoa pidättämään, jota paitsi
Intiasta käsin piti lähetettämän Molukeille kuusi sotalaivaa, estämään
Magalhäesia sinne pääsemästä; mutta sota Turkkilaisia vastaan oli
vaikuttanut, että nämä laivat tarvittiinkin Punaisella merellä.



»Victoria» purjehtii maan piirin umpeen.


Joulukuun puolivälissä »Trinidad» ja »Victoria» olivat ottaneet
täydet maustelastit ja lähteneet rannasta uusin purjein, joissa oli
Galician Pyhän Jaakopin risti ja kirjotus: »Tämä on meidän onnemme
kuva.» Mutta silloin »Trinidad» odottamatta sai vuodon, jota eivät
radshan sukeltajat voineet tukkia. »Victorian» oli lähdettävä yksin
matkaan ja »Trinidad» oli purettava korjausta varten. 21 p. joulukuuta
»Victoria» lähti merelle, kevennettyään kuormaansa jonkun verran, koska
laiva oli ottanut liian paljon mausteneilikoita. Päällikkönä oli nyt
Sebastian del Cano, laivaväkeä oli 47 europpalaista ja 13 intialaista.
Ensin poikettiin Burussa, sitten Ombaissa ja Timorin pohjoisrannalla
ottamassa ruokavaroja ja vettä. Jaavan eteläpuolitse purjehdittiin
edelleen niin kauas etelään, että nähtiin Amsterdam-saari, joka on
Intian meren eteläosassa, Afrikan ja Australian keskivälillä. Ehkä
kuljettiin hyvinkin läheltä Australian ohi. Tämä poikkeus tavallisesta
väylästä aivan tuntemattomille vesille tapahtui tietysti väjyvien
Portugalilaisten välttämiseksi; ehkä del Cano lisäksi toivoi tällä
matkalla löytävänsä »Kulta- ja Hopeasaaret», joilla saataisiin
heittää kallis maustelasti mereen ja poimia laiva täyteen puhtaita
kultanokareita.

Pitkä matka alkoi vihdoin uuvuttaa sekä laivaa että miehistöä.⁻
Huhtikuun 3 p. täytyi jälleen, samoin kuin usein ennenkin, kääriä
kaikki purjeet ja ruveta alusta korjaamaan. Se vuoti melkoisesti.
Miehistö, niin kauan kuumassa ilmanalassa oltuaan, alkoi kärsiä
vilusta. Liha oli pahentunut, niin ettei sitä enää voinut syödä; suolan
puute oli estänyt sitä kunnolla säilyttämästä. Ei ollut muuta syötävää
kuin riissiä. Taudit alkoivat tehdä tuhojaan ja lopulta oli yleinen
heikkous siihen määrään vallalla, että paljon ajateltiin, eikö pitänyt
purjehtia portugalilaiseen Mosambikiin apua saamaan. »Mutta suurempi
osa meistä piti kunniaa vielä henkeäkin kalliimpana», lausuu Pigafetta,
»ja sen vuoksi päätimme pyrkiä suoraan Espanjaan, tuli mikä tuli.»

Neljättäkymmenettä ja neljättäkymmenettäensimäistä leveyspiiriä
seuraillen purjehdittiin edelleen länttä kohti, purjehdittiin
kokonainen kuukausi, sillä oltiin länsituulien vyöhykkeessä ja siis
vastatuulissa. Toukokuun 8 p. vihdoin tavattiin Etelä-Afrikan korkea
ranta ja käytiin seuraavana päivänä ankkuriin. »Victoriassa» oli
luultu, että jo aikoja sitten oltaisiin Hyvän toivon niemen ohi.
Toukokuun 16 p. menetettiin Agulhas-niemen edustalla kovassa myrskyssä
etumaston latva ja raakapuu. Kun oli niemen ohi päästy, poikettiin
maihin korjaamaan. Sitten lähdettiin jälleen vaivalla eteenpäin
taistelemaan, vaikka keripukki ja nälkä olivat vieneet melkein kaikki
voimat. Lähes kolmasosa europpalaisista oli kuollut sen jälkeen kun
Molukeilta lähdettiin, kolmestatoista intialaisesta yhdeksän. Pigafetta
oli melkein ainoa, joka oli yhä vieläkin terve. »Me huomasimme
ihmeellisen asian», hän sanoo, »ruumiita mereen heittäessämme.
Kristityt jäivät veteen kasvot taivasta kohti — mutta intialaiset
kääntyivät kasvot alaspäin.»

Afrikan länsirannalla luoviminen päättyi, ja saatiin taas purjehtia
myötämukaisilla tuulilla. Kesäk. 8. p. kuljettiin päiväntasaajan
poikki, mutta laiva oli niin kaikin puolin rappeutunut, että arveltiin
aivan mahdottomaksi purjehtia Viheriän niemen saaria kauemmaksi. Vaikka
ne olivatkin Portugalilaisten hallussa, päätettiin sen vuoksi poiketa
maihin korjaamaan ja varsinkin ruokavaroja saamaan. Laskettiin siis
S. Jagon satamaan ja sanottiin oltavan paluumatkalla Amerikasta. Muun
muassa tiedusteltiin viikon päivää, sillä tahdottiin verrata, oliko
laivalla päivät oikein merkitty. »Se meitä kovin kummastutti», kertoi
Pigafetta, »että heillä oli torstai, vaikka meillä laivalla vasta
oli keskiviikko. Ja kuitenkin olin joka päivä merkinnyt tapaukset
päiväkirjaani, koska alati olin terve. Vasta myöhemmin saimme tietää,
ettemme olleetkaan erehtyneet, emmekä jättäneet yhtä päivää lukuun
ottamatta, vaan että semmoinen ero syntyy, kun purjehditaan maan ympäri
lännen kautta itään. Silloin aika lyhenee yhden päivän niihin verraten,
jotka ovat samalla paikalla.»

Kun »Victorian» vene souti maihin kolmannen kerran, pidätettiin
se, koska maissa sillä välin oli saatu selville, että laiva olikin
Magalhãesin laivoja. Sebastian del Canoa vaadittiin antautumaan.
Viipymättä hän kuitenkin nosti ankkurin, jättäen miehet maihin, ja
saapui onnellisesti Guadalquivirin suuhun, S. Lucarin satamaan.
Ainoastaan kahdeksantoista miestä oli jäljellä koko retkikunnasta,
nekin suureksi osaksi sairaina. 8 p. syyskuuta saavuttiin Sevillaan.
Seuraavana päivänä »Victorian» miehet, s.o. ne jotka kävelemään
pääsivät, kulkivat juhlallisessa saatossa Santa Maria del Antiguan
kirkkoon kiittämään onnellisesta palaamisesta. Sitten lähti koko
palannut joukko kuninkaan luo Valladolidiin. Del Cano miehineen
otettiin armollisesti vastaan ja sai vaakunakilven, jossa sulkatöyhdön
päällä oli maapallon kuva ja kirjotus Primus circumdedisti me
(ensimäiseksi kuljit minun ympärini). Pigafetta tässä tilaisuudessa
antoi kuninkaalle omakätisen päiväkirjansa. Mainitsemista ansaitsee,
että vaikka niin monta laivaa oli menetetty, niin oli kuitenkin
»Victorian» tuoma kuorma niin arvokas, että se korvasi koko retkikunnan
kustannukset.

Transsylvanus lausuu julki ne ihailun ja ylpeyden tunteet, joita tämä
matka herätti, seuraavin sanoin: »Miehemme totisesti ansaitsevat
ikuisen kunnian suuremmalla syyllä kuin Argonautit, jotka Jasonin
kanssa purjehtivat Kolkhiiseen, ja paremmin heidän laivansa (Victoria)
ansaitsisi paikan tähtitarhoissa kuin Argo.»

Vielä ennenkuin Sebastian del Cano ennätti Valladolidiin, saapuivat
kotimaahan Viheriäniemen saarilta nekin miehet, jotka oli sinne
jätetty; he tulivat Intiasta palaavalla portugalilaisella laivalla ja
ennättivät Valladolidiin yhteiseen vastaanottoon.



»Trinidadin» loppu.


Huonommin kävi niitten, jotka olivat »Trinidadin» kera jääneet
Molukeille. Kun laiva oli korjattu, lähti se huhtikuun alussa v. 1522
merelle, mukanaan arvokas kuorma ja 50 europpalaista, sekä kaksi
saarelaista luotseina. Espinosa, joka oli laivan päällikkönä, päätti
palata takaisin Tyynen meren poikki, mutta vastaiset tuulet ajoivat
hänen laivansa kauas pohjoiseen. Kuukausia harhaillen ja kärsien paljon
vilua ja ruokatavarain puutetta laiva menetti suuren osan väestään ja
sitten viisi päivää kestäneessä myrskyssä pahasti vikautui ja menetti
ison mastonsa. »Trinidadin» täytyi palata takaisin Molukeille, jonne
sillä välin oli saapunut melkoinen portugalilainen laivasto Briton
johdolla, sekä lopuksi antautua Portugalilaisten armoille. Kuvaavaa
Portugalilaisten kateellisuudelle on se julma kohtelu, jonka alaisiksi
nämä haaksirikkoiset sitten joutuivat. »Trinidad» purettiin, mutta
ajautui kesken purkausta äkkimyrskyssä rantaan ja ruhjoutui. Sen
miehistöä kaikin tavoin nöyryytettiin saarelaisten nähden, jotta
näiden luottamus Espanjaan raukeisi. Sitten heidät vietiin Ternateen,
jossa heitä pidettiin neljä kuukautta siinä toivossa, kuten Brito
julkisesti tunnusti kuningas Manuelille kirjottamassaan kirjeessä,
että he siellä epäterveellisessä ilmanalassa kuolisivat — hirttää
hän ei heitä sentään tahtonut ilman kuninkaan lupaa. Ternatesta
»Trinidadin» onneton miehistö vietiin Bandaan, sitten Malakkaan ja
edelleen Kotshiniin, jossa saivat viettää kokonaisen vuoden, ennenkuin
vihdoin pääsivät palaamaan Espanjaan. Pitämällä näitä raukkoja
tahallaan epäterveellisissä seuduissa Portugalilaiset saivat heidän
lukunsa siihen määrään vähenemään, että lopulta ainoastaan neljä saapui
Lissaboniin, ja sielläkin heitä vielä pidettiin seitsemän kuukautta
vankina, ennenkuin he vihdoin pääsivät vapaiksi.

Kaikkiaan palasi Espanjaan 35 miestä niistä 280:slä, jotka Magalhãesin
keralla olivat lähteneet.



Riita Molukeista.


Vaikka Portugalilaiset aluksi saivatkin Molukit haltuunsa ja
karkottivat Magalhãesin laivastolla tulleet Espanjalaiset, ei Espanja
kuitenkaan luopunut saamastaan jalansijasta. Molukkien kauppa oli
siksi tuottavaa, että Magalhãesin avaamaa tietä päätettiin kulkea
edelleenkin, vaikka olikin nähty sen suunnaton pituus ja purjehduksen
vaikeudet. Erotus sen ja itätien välillä ei ollut niin mahdoton, ettei
olisi kannattanut yrittää. Länsitie oli sen verran pitempi kuin matka
Brasilian rannikolta Sevillaan, ja Panaman kannaksen poikki se oli,
niinkuin nykyisin voimme oikeilta pallokartoiltamme mitata, melkein
tarkalleen yhtä pitkä.

Tuskin oli vuosi kulunut Sebastian del Canon paluusta, niin sai
Ferdinand Cortes Kaarlo V:nneltä toimeksi tutkia, eikö Mexicon
pohjoispuolelta löytyisi suorempaa väylää Tyynelle merelle. Samalla
koetettiin saada Portugalin kanssa toimeen sopimus Molukkien
omistuksesta.



Badajozin juntta.


Huhtikuussa 1524 kokoontui kummankin maan puolesta kolme lakimiestä,
kolme tähtitieteilijää ja kolme luotsia sillalle, joka oli Badajozin
ja Elvan kaupungin välillä pienen rajajoen Cayan poikki. Nämä henkilöt
muodostivat kuulun »Badajozin juntan», josta aikanaan paljon ivaa
laskettiin. Aina toukokuun lopulle saakka juntta piti kokouksiaan
vuoron kummassakin kaupungissa ja koetti päästä selvyyteen siitä,
kenelle Molukit Tordesillaan määritelmän mukaan kuuluivat. Mutta
päätöstä oli kun olikin mahdoton aikaan saada. Tordesillaan sopimuksen
mukaan pallonpuoliskoitten rajaviivan, kuulun »demarkatsioviivan», piti
kulkea navasta napaan 370 leguaa Viheriäniemen saarien länsipuolella;
mutta heti määritelmän lähtökohtakin oli häälyvä, koska Espanjalaiset
alkoivat läntisimmästä, Portugalilaiset sitä vastoin itäisimmästä
saaresta. Vielä riidanalaisempaa tietysti oli, mitä maita se leikkaisi,
kun maapallon koosta ja päiväntasaaja-asteen pituudesta ei oltu,
Magalhãesin matkasta huolimattakaan, likimainkaan yksimielisiä.
Espanjalaiset olivat laskeneet Molukkien olevan Viheriäniemen saarista
183 asteen, Portugalilaiset sitä vastoin vain 137 asteen päässä.
Espanjalaisten laskun mukaan Molukkien olisi pitänyt olla Salomonin
saarien, Portugalilaisten laskun mukaan taas Borneon vaiheilla.
Arvioero oli 46 astetta, yhtä paljon kuin koko Atlantinmeren leveys
Viheriästä niemestä Vähiin Antilleihin. Juntta erosi sovinnon
syntymättä, ja kun Molukkien omistusoikeudesta myöhemmin sovittiin,
niin täytyi luopua tähtitieteellisestä paikanmääräyksestä; se ei
vielä ollut saavuttanut riittävää tarkkuutta. Kumpikin maa päätti
toistaiseksi jatkaa retkiään.



De Loaysan retki.


Espanja lähetti v. 1525 seitsemän laivaa de Loaysan johdolla
purjehtimaan Magalhãesin löytämää tietä; Sebastian del Cano seurasi
mukana yliluotsina. Laivasto lähti matkaan heinäkuun lopulla Coruñan
satamasta, jonne suuri osa Länsi-Intian liikkeestä oli siirretty,
koska Sevillan sataman mataluus alkoi käydä yhä haitallisemmaksi
laivain koon suurentuessa. Mutta kova kohtalo seurasi Loaysan suurta
yritystä. Seuraavan vuoden tammikuussa oltiin Patagonian rannikolla,
jossa yksi laiva myrskyssä menetettiin; miehistö, Sebastian del Cano
muitten mukana, pelastui. Vasta kuukauden kuluttua löydettiin salmi.
Sitten ankarat myrskyt hajottivat koko laivaston. Kaksi laivaa tapasi
toisensa kaukana pohjoisessa, ennenkuin olivat salmeen purjehtineet.
Toinen niistä lähti omin lupinsa Molukeille Hyvän toivon niemen ympäri,
mutta katosi sille tielle. Toinen otti Brasiliasta kuorman väripuuta ja
palasi takaisin kotimaahan.

Yksi laiva myrskyssä hajaantuneista ajautui sitä vastoin niin
kauas etelään, että se löysi Tulimaan eteläpään. Tälle löydölle ei
kuitenkaan osattu antaa oikeata arvoa, vaan laiva, jonka kapteeni oli
Hoces, palasi päälaivaston luo ja purjehti sen keralla Magalhãesin
salmen kautta Tyynelle merelle. Siellä myrsky jälleen erotti Hocesin
muusta laivastosta; hän yritti yksinään kulkea valtameren poikki,
mutta kärsi luultavasti Paumotu saarilla haaksirikon. Pienin Loaysan
laivoista ei, muista myrskyssä eksyttyään, uskaltanut lähteä yksin
suurelle valtamerelle, vaan yritti pohjoiseen, Mexicon rannalle, joka
Corteksen vallotuksen kautta oli joutunut Espanjalle. Etelä-Amerikan
länsirannikko oli silloin vielä aivan tuntematon, vaikkei Magalhães
olikin sen etäältä nähnyt. Guevara, joka johti mainittua pientä laivaa,
purjehti näin sekä Chilen että Perun rannat, ennenkuin Pizarro ja
Almagro sinne ennättivät, ja saapui onnellisesti Mexicon Tehuantepeciin.

Ainoastaan kaksi Loaysan laivoista pääsi todella Tyynen meren poikki.
Aavalla valtamerellä kärsittiin, samoin kuin Magalhãesinkin retkellä,
mitä suurinta kurjuutta. Loaysa kuoli surusta, kun oli menettänyt
suurimman osan laivastostaan. Hänen jälkeensä sai Sebastian del Cano
lippulaivan johtoonsa, mutta hänkin pian kuoli. Miehistö oli uupunut
puutteesta ja rasituksesta ja kuolema kävi taajaan vieraissa. Salazar,
joka del Canon jälkeen oli ylipäällikkönä, ennätti Ladroneille
saakka, jossa hän soi miehilleen kymmenkunnan päivää lepoa; mutta kun
Ladroneilta jatkettiin matkaa, niin hänkin heitti henkensä.

Tammikuun 1 p. 1527 lippulaiva saapui Tidoriin, jonka sulttaani
riemulla otti sen vastaan, koska se pelasti hänet Portugalilaisten
ylivallasta. Portugalilaiset tosin tekivät hyökkäyksen Espanjalaisten
rakentamaa varustusta vastaan, mutta hyökkäys torjuttiin. Laiva oli
kuitenkin kärsinyt niin suuria vaurioita, että se oli hylättävä,
ja miehistö, se mikä sitä enää oli elossa, muutti maalle asumaan.
Tidorissa nämä tähteet sitten pitivät puoliaan, kunnes Saavedra saapui
sinne. Se toinen laiva, joka oli lippulaivan keralla kulkenut Tyynen
meren poikki, kärsi Filippineillä haaksirikon ja ainoastaan muutama
mies pelastui Tidoriin tästä tapaturmasta kertomaan.



Saavedran matka.


Lopulla vuotta 1527 lähetti Fernando Cortes Mexicosta kolme laivaa ja
110 miestä Tyynen meren poikki Molukeille. Saavedra, joka laivastoa
johti, menetti matkalla kaksi laivaa, mutta saattoi kuitenkin pelastaa
Filippineiltä vankeudesta useita Magalhãesin ja Loaysan retkikuntain
jäsenistä. Kun hänen väkensä oli matkalla huvennut kovin vähäksi —
30 mieheksi — ei hän voinut sanottavasti auttaa Tidorissa olevia
maanmiehiään. Hän päätti sen vuoksi palata meren poikki Mexicoon,
kävi matkallaan useilla papuain asumilla saarilla, ehkä Uuden
Guinean pohjoisrannikolla, mutta ei vastatuulien vuoksi päässyt
Ladroneja etemmäksi, vaan palasi sieltä takaisin Tidoriin. Seuraavana
vuonna Saavedra toukokuussa yritti uuden kerran ja pääsi aina
Marshall-saarille saakka, mutta kuoli sieltä eteenpäin purjehtiessaan.
Hänen laivansa koetti vielä jonkun aikaa jatkaa matkaa, mutta lopulta
sen täytyi palata Tidoriin ainaisen vastatuulen vuoksi. Se saapui
joulukuussa 1529 Molukeille Halmaheraan, jossa Portugalilaiset
saivat sen käsiinsä; miehistö vietiin Malakkaan. Tidoriin jääneet
Espanjalaiset karkotettiin.

Vihdoin Kaarlo V v. 1529 luovutti Molukit Portugalille 350,000
dukatin korvausta vastaan. Espanjan hyväksi sovittiin, että jos
espanjalaiset laivat Tyynellä merellä purjehtiessaan — tämä meri
ehdottomasti tunnustettiin Espanjan vaikutuspiiriin kuuluvaksi —
joutuivat Molukeille huonon onnen kautta, niin niitä ei saanut
kohdella vihollisina. Näin jäi Molukkien maustekauppa Portugalilaisten
yksinoikeudeksi, kunnes Hollantilaiset seuraavalla vuosisadalla sen
heiltä riistivät.

Silmäys tuulikarttaan osottaa, mikä oli syynä Espanjalaisten turhiin
yrityksiin purjehtia Tyynen meren poikki takaisin, vaikka menomatka
oli niin suotuisa ja nopea. Kahden puolen päiväntasaajaa puhaltavat
koko meren poikki pasaadituulet idästä länteen käsin, ja laivain olisi
täytynyt luovia niitä vastaan palatessaan. Sen ajan laivoille kävi
tämä liian hitaaksi. Päästäkseen myötäisillä tuulilla palaamaan olisi
purjehtijain pitänyt laskea kauas joko pohjoiseen tai etelään, jossa
palaavat länsituulet ovat, samoin kuin Atlantinkin meren pohjois-
ja eteläosissa, mutta näistä tuulioloista ei silloin vielä ollut
tietoa. Espanjalaiset kuitenkin Mexicosta käsin jatkoivat retkiään
Filippineille, ja lopulta he oppivat takaisinkin purjehtimaan.



Espanjalaiset Tyynellä merellä.


Espanjalaiset jatkoivat Molukit menetettyäänkin matkojaan Tyynellä
merellä, sillä he toivoivat sen äärettömän laajain ulappain helmasta
vielä löytävänsä uusia maita ja ennen tuntemattomia rikkauksia.

Lähettäessään v. 1536 Pizarrolle kahdella laivalla apuväkeä Cortes
käski Grijalvaa, jonka johdossa laivat olivat, paluumatkalla Perusta
tekemään retken Tyynen meren poikki Aasiaan. Kun matkalla ei maita
löydetty, niin Grijalva yritti palata takaisin Mexicoon, mutta siitä
häntä esti ainainen vastatuuli. Hän joutui vihdoin Uuden Guinean
rannikolle ja kärsi siellä haaksirikon; muutamat haaksirikkoisista
lopulta pelastuivat Molukeille.



Villalobos.


Muutamia vuosia myöhemmin Mexicon varakuningas Mendoza lähetti Tyynelle
merelle retkikunnan Villalobosin johdolla. Laivasto, jossa oli kuusi
alusta, löysi ensinnä lähellä Amerikkaa Revilla Gigedo saariston ja
purjehti sitten Marshall-saarien sivu Karolineille. 23. p. tammik. 1543
Villalobos saapui saarille, joitten asukkaat tervehtivät tulokkaita
espanjaksi: »Buenos dias, matalotes!» (»hyvää päivää, merimiehet!»)
ja tekivät ristinmerkin. Saaret, jotka kuuluivat Karolineihin, saivat
siitä »Merimiessaarien» nimen. Villalobos sitten saapui Mindanaoon,
aikoen perustaa sinne siirtokunnan. Mutta asukkaat olivat kaikkialla
niin vihamielisiä, ettei saatu edes ruokatavaroita. Saaristolle,
jonka Magalhães oli nimittänyt S. Lazaron saaristoksi, annettiin nyt
Filippinien nimi. Villalobos koetti lähettää laivan Mexicoon apua
noutamaan, mutta sen täytyi palata väliltä takaisin vastatuulien
vuoksi. Lopulta Villabosin täytyi lähteä Molukeille ja siellä antautua
Portugalilaisten armoille, kun vielä toinenkin yritys saada Mexicosta
apua oli tyhjään rauennut. Tällä toisella kerralla etsittiin suotuisaa
tuulta etelämpää. Ortiz de Retes luovi kauan Uuden Guinean rannikolla,
joka nyt sai nimensä, ja sai kestää monet kovat kahakat alkuasukkaitten
kanssa, jotka korkeilla tornimaisilla laitoksilla koettivat vallottaa
Espanjalaisten alukset. Mutta tyhjin toimin täytyi hänenkin palata
takaisin. Villalobosilla ei ollut muuta neuvoa kuin luovuttaa laivansa
Portugalilaisille, jotka pienissä erin kuljettivat niitten miehistön
takaisin Espanjaan. Villalobos itse kuoli Amboinassa.



Filippinien anastus.


Kaarlo V:nnen kuoltua päätti kuningas Filip II Portugalilaisten
vastaväitteistä huolimatta vallata Filippinit; hän ei luullut
Portugalilaisten voivan sitä estää, koska heidän voimansa alkoivat
uupua. Mexicon varakuningas Luis de Velasco varusti sitä varten neljä
laivaa, jotka marraskuussa v. 1564 olivat valmiina matkaan lähtemään.
Päällikkönä oli Lopez de Legaspi, tyyni, älykäs ja toimelias mies;
luotsina oli jo Loaysan retkellä mukana ollut etevä purjehtija
Urdaneta, joka tosin oli ennättänyt mennä luostariin, mutta kuninkaan
käskyn saatuaan oli paikalla valmis matkalle lähtemään. Laivasto
ohjeittensa mukaan purjehti tarkalleen samaa tietä kuin Villaloboskin,
sillä tarkotuksena oli siirtokunnan perustaminen, eikä uusien maitten
löytäminen. Yksi pienemmistä laivoista, ollen huonompi purjehtija,
eksyi kuitenkin myrskyssä päälaivastosta, kulki yksin valtameren
poikki, saapui Filippineille, mutta ajautui sieltä myrskyissä kauas
pohjoiseen, aina 40:lle leveyspiirille saakka, jossa tuuli olikin
suotuisempi Mexicoon paluuta varten. Tämä pieni laiva siten vahingossa
löysi paluureitin, jota Loaysa, de la Torre ja Retes olivat aikaisemmin
turhaan hakeneet.

Legaspi saapui onnellisesti Filippineille, mutta hänkin kohtasi
kaikkialla vihamielistä väestöä. Vasta Boholista hän sai riittävästi
ruokavaroja. Älykkäitten sovittelujen kautta sai Legaspi kuitenkin
Sebun asukkaat, samat joitten kanssa Magalhães oli ollut tekemisissä
ja joitten kautta hän oli surmansa saanut, uudelleen tunnustamaan
Espanjan ylivallan, kun lupasi suojella heitä vihollisia vastaan. Kun
siirtokunta näin oli alkuun saatu, niin Urdaneta lähetettiin Mexicoon
apua hakemaan.

Tämä taitava purjehtija päätteli, että Tyynessä meressä, samoin kuin
Atlantinkin meressä, mahtoi kauempana pohjoisessa, kuuman vyöhykkeen
ulkopuolella, puhaltaa länsituulet, joiden avulla matka valtameren
poikki olisi mahdollinen. Hän sen vuoksi ohjasi Filippineiltä kauas
koillista kohti, kunnes oli Japaniakin pohjoisempana, ja saapui sitä
tietä neljä kuukautta kestäneen matkan jälkeen onnellisesti Mexicon
Acapulcoon. Tämän aivan oikeaan tieteelliseen otaksumaan perustuvan
matkan kautta oli vihdoinkin löydetty väylä, jota oli mahdollinen
palata takaisin Itä-Aasiasta. Yhteys Mexicon ynnä Perun ja Filippinien
välillä oli tämän kautta turvattu ja liike muodostuikin sitten täysin
säännölliseksi. Urdaneta lähti Mexicosta takaisin Espanjaan ja palasi
luostariin, jossa hän v. 1568 kuoli.

Jo v. 1567 Legaspi sai apua kahdella laivalla ja saattoi nyt
hyvin pitää puoliaan Portugalilaisia vastaan, jotka yrittivät
väkivoimalla karkottaa hänet Filippineiltä. Kuitenkin hän päätti
muuttaa siirtokuntansa vähän kauemmaksi Molukeista ja teki v. 1570
sotaretken Luzoniin, jossa hän anasti Manilan kylän. Seuraavana vuonna,
saatuaan uutta apua Mexicosta ja kuninkaalta maaherran arvon ja
vapaan toimivallan, hän palasi Manilan lahteen suuremmalla voimalla,
voitti vihamielisen muhamedilaisen puolueen ja sai seudun päälliköt
tunnustamaan Espanjan yliherruuden. Pasig joen suuhun, nykyisen Manilan
paikalle, rakennettiin linna ja laskettiin Filippinien suurimman
kaupungin perustukset. Legaspi kuoli v. 1572, mutta hänen seuraajansa
pitivät uusissa asemissa puoliaan, ja kautta vuosisatain tämä
siirtokunta sitten pysyi Espanjalaisten hallussa.



Etelämaan etsintä.


Uuden Guinean löydön kautta oli saanut uutta virikettä Ptolemaiokselta
peritty vanha luulo, että muka Intian meren eteläosassa oli suuri
mannermaa, »Terra Australis»; löydettyä suurta saarta pidettiin sen
pohjoisimpana rannikkona. Luultiin tämän maan sitten jatkuvan Tyynen
meren eteläpuolitse aina Tulimaahan saakka ja toivottiin sieltä
löytyvän suuria rikkauksia ja oivallisia maita asuttaviksi. Mexicon
varakuninkaan pitäessä huolta Filippineistä sai Perun varakuningas
toimekseen etsiä ja asuttaa suuren Etelämaan. Juan Fernandez, joka
Chilen edustalta löysi yksinäiset, hänen nimensä perineet kalliosaaret,
lienee eräällä matkallaan käynyt niin kaukana, että hän näki Uuden
Seelannin rannan; hän luuli saarta osaksi suuresta etelämaasta.

V. 1567 Perun varakuningas lähetti Alvaro Mendaña nimisen sotilaan
etevien purjehtijain keralla löytöretkelle. Kun oli purjehdittu
Callaosta melkoisen kauas etelään, eikä maata löytynyt, käännettiin
suunta päiväntasaajaa kohti ja vasta lännempänä uudelleen etelään.
Helmikuussa v. 1568 tultiin ihanaan saaristoon, jossa näytti olevan
kultaakin; Espanjalaiset ihastuksissaan luulivat tulleensa Salomonin
Ofiriin ja antoivat saarille Salomonin saarien nimen. Asukkaat
tuntuivat olevan verraten ystävällistä kansaa, ruokatavaroita,
varsinkin sikoja ja kanoja, oli runsaasti, laivanrakennukseen
kelvollista puuta niinikään. Arvokkaita mausteitakin Espanjalaiset
luulivat olevan. Kun oli saaristoa jonkun aikaa tutkittu, lähdettiin
paluumatkalle; vaikean ja vaarallisen purjehduksen jälkeen saavuttiin
Mexicoon ja sieltä vihdoin takaisin Callaoon.



Mendañan siirtomaayritys.


Seitsemänkolmatta vuotta kului, ennenkuin löytöjä sitten jatkettiin.
Vasta v. 1595 sai Mendaña Perusta laivoja lähteäkseen asuttamaan
Salomonin saaria. Hänellä oli neljä laivaa ja neljäsataa henkeä
mukanaan, suurin osa nainutta väkeä. Kuukauden purjehduksen
jälkeen tultiin heinäkuun puolivälissä saaristoon, jossa oli hyvin
vaaleaihoista ja sangen kaunista kansaa. Asukkaat toivat laivoihin
kookospähkinöitä ja muita hedelmiä, mutta varastivat samalla niin
rohkeasti, että heidät täytyi ajaa pois. Siitä syntyi melske, jossa
muuan saarelaisista haavottui, ja heti oli sota valmis. Nuolia ja kiviä
sateli laivoihin ja laivoista ammuttiin pyssyillä. Saaristo sai Perun
varakuninkaan kunniaksi Marquesas-saarien nimen. Alussa olivat suhteet
olleet niin ystävällisiä, että eräs nainen nähdessään Mendañan puolison
doña Isabellan vaaleat hiukset, oli pyytänyt niistä suortuvan lahjaksi.
Kun oli jonkun aikaa taisteltu, tehtiin kuitenkin uudelleen rauha.

Elokuun alussa jatkettiin matkaa, löydettiin useita pienempiä saaria
ja saavuttiin lopulta Santa Cruz saarille, jotka ovat Salomonin
saarien kaakkoinen jatko. Siellä amiraalilaiva myrskyssä erosi muista
laivoista, eikä sen koommin niitä nähnyt. Sen ympärille souti sen
sijaan puolisataa venettä, joissa oli tummanruskeita ihmisiä. »Niillä
oli kaikilla kähärä tukka, kenellä valkoiseksi, kenellä punaiseksi tai
muun väriseksi värjätty, päälaki puoleksi ajeltu, hampaat punatut. He
olivat aivan alastomia, ainoastaan lanteilla oli kapea vyöte ohutta
kangasta. Kasvot ja käsivarret olivat mustiksi maalatut ja kiiltävät,
kirjavilla juovilla koristellut. Kaulassa ja käsivarsissa oli nauhoja,
joihin oli pujotettu kultanokareita, mustaa puuta, kalanhampaita,
helmiäissirpaleita ja helmiä. Aseina oli jouset ja myrkkynuolet, joiden
kärki oli tulessa karkaistu, suuret kivet, raskaat miekat, jotka oli
valmistettu hyvin kovasta puusta, ynnä keihäät, joiden kärki oli
puusta, kolmijakoinen ja harppunan kaltainen. Palmunlehtisessä pussissa
oli juurileipää, joka oli heidän tärkein ravintoaineensa.»

Mendaña luuli heitä ensinnä Salomonin saarien kansaksi, mutta kun
laivaa tervehdittiin nuolisateella, niin hän pian huomasi erehdyksensä.
Pettymys oli sitä ikävämpi, kun hän, etsimiseen väsyneenä, oli
päättänyt joka tapauksessa perustaa siirtokuntansa tähän saaristoon.
Laivalla syntyi silloin kapina; se tosin saatiin kukistetuksi, mutta
huolet ja rasitukset murtivat Mendañan voimat, niin että hän 17 p.
lokakuuta heitti henkensä, uskottuaan retkikunnan johdon vaimolleen
doña Isabellalle.

Mendañan kuoltua alkoi sota alkuasukkaita vastaan kahta kiivaammin,
mutta lopulta Espanjalaiset olivat niin uupuneet ja taudeista
riutuneet, että kaksikymmentä voimallista miestä olisi kyennyt heidät
tuhoamaan. Doña Isabella silloin kutsui upseerinsa neuvotteluun ja
sai heidät suostumaan tuumaansa, että purjehdittaisiin Manilaan
ja perustettaisiin sinne siirtokunta. Retkikunnan luotsi, Pedro
Fernandez de Quiros, sai johdon käsiinsä. Hän oli älykäs ja taitava
mies, ja molempiakin ominaisuuksia tarvittiin täysin määrin. Välillä
poikettiin Ladroneilla ruokatavaroita ottamassa. Retken vaiheista
julkaistussa kertomuksessa on seuraava kuvaus asukkaitten vainajain
palveluksesta: »He ottavat luut vanhempainsa ruumiista, polttavat
lihan ja panevat tuhkan kookosviinaan eli tubaan, joka sitten juodaan.
Joka vuosi itketään vainajaa kokonainen viikko, ja sen vuoksi onkin
ammatti-itkijättäriä paljon ja ne ovat suuressa arvossa. Sitä paitsi
kaikki naapurit kokoontuvat vainajan taloon häntä itkemään, ja sama
palvelus osotetaan heille vuorostaan, kun he kuolevat. Yöllä itketään
ja päivällä juodaan, ja näissä pidoissa käydään ahkeraan, sillä
kestitys on runsas. Itkuvirressä kerrotaan vainajan urotöistä ja
elämänvaiheista aina syntymisestä alkaen, kiitetään hänen voimaansa ja
kauneuttaan, sanalla sanoen kaikkea, mikä suinkin on hänelle kunniaksi.
Jos elämäntarinassa on lystillisiä kohtia, niin koko seura purskahtaa
nauruun, ottaa ryypyt ja alkaa sitten uudelleen kyyneliä vuodattaa.
Toisinaan on näissä vuotuisissa vainajanjuhlissa koolla parikinsataa
henkeä.»

Filippineille saapuessaan retkikunnan jäsenet olivat niin uupuneet
ja nälän näännyttämät, että he näyttivät enemmän luurangoilta kuin
ihmisiltä. Helmikuussa 1596 doña Isabella meni Manilassa maihin
tykkien paukkuessa ja otettiin erinomaisen juhlallisesti vastaan.
Retkeläisille, joista oli kuollut viisikymmentä sen jälkeen kun
lähdettiin Santa Cruz saarilta, hankittiin hallituksen kustannuksella
asunto ja ravinto. Kaikki naiset, neljää tai viittä nunnaksi ruvennutta
lukuun ottamatta, naitettiin. Muutaman vuoden kuluttua Quiros saattoi
doña Isabellan takaisin kotimaahansa.



Quiroksen matka.


Pedro Fernandez de Quiros sai myöhemmin laivoja matkaa varten, jolla
paitsi uusien maitten löytämistä ja kristinuskon levittämistä oli
tieteellinenkin tarkotus. Hän aikoi nimittäin purjehtia maan ympäri
ja keksimänsä tarkemman menetelmän mukaan määrätä paikkain asemat ja
samalla kompassin poikkeuman eri seuduilla.

Matkaan lähdettiin Callaosta joulukuussa v. 1605. Ensimäinen maa,
joka nähtiin, kuului Paumotu saaristoon. Vaikka se oli kallioiden ja
riuttain piirittämä, päästiin kuitenkin yhteyteen asukkaitten kanssa,
jotka asuivat rannalla palmulehväisissä majoissa. Päällikön hiukset
tällä kertaa etenkin herättivät Espanjalaisten huomiota, ne kun
ulottuivat aina vyötäisille saakka ja olivat vaaleat, niin »että he
luulivat hänen ehkä olevan naimisissa ja käyttävänkin vaimonsa tukkaa.»
Vaalea väri johtui siitä, että näiden alkuasukkaiden oli tapana
ripottaa tukkaansa kalkkia. Saari sai Sagittarian nimen. Tämän jälkeen
tultiin toiselle saarelle, joka sai nimekseen »Gente Hermosa», s.o.
»kaunis kansa», asukkaiden kauneuden vuoksi. Se luultavasti oli kuulu
Tahiti. [Kun nimet ovat toiset, eikä paikkain maantieteellisen aseman
määräyksiin ole luottamista, on vaikea tarkkaan määrätä, mikä Quiroksen
purjehtima reitti oli. Toiset eivät luule hänen käyneen Tahitilla.]
Naiset olivat vaaleaihoisia ja melkein yhtä viehättäviä ja ihania kuin
heidän omat naisensa Limassa, joiden kauneus oli käynyt sananparreksi.
Taumako nimisellä saarella Qiuros kuuli eräältä päälliköltä, että jos
hän purjehti kauemmaksi etelää kohti, niin hän tulisi suureen maahan,
jonka asukkaat olisivat kaikkia siihen saakka nähtyjä vaaleammat;
samalla hän luetteli 70 saarta. Quiros luopui nyt aikomuksestaan jatkaa
matkaa Santa Cruz saaristoon ja kääntyi sen sijaan etelää kohti. Näin
löydettiin Uusien Hebridien pääsaari. Luullen sitä suuren etelämaan
osaksi Quiros aikoi perustaa sinne siirtokunnan, »Uuden Jerusalemin»,
mutta saaren asukkaat olivat niin vihamielisiä, että tuumasta täytyi
luopua. Toisten tietojen mukaan lippulaivan miehistö teki kapinan, otti
Quiroksen vangiksi ja palasi Amerikkaan, jonne saavuttiin yhdeksän
kuukautta kestäneen purjehduksen jälkeen. Quiros oli portugalilainen,
jonka vuoksi espanjalainen meriväki häntä vihasi.



Torres-salmi.


Luiz Vaez de Torres, retkikunnan toinen mies, joka päälaivasta
eksyttyään turhaan odotti sitä yhtymäpaikalla, lähti pienellä
laivallaan pyrkimään Filippineille, koska miehistö ei suostunut
purjehtimaan kauemmaksi etelää kohti. Erehtyen Uuden Guinean asemasta
hän tuli kulkeneeksi sen eteläpuolitse ja siten löytäneeksi salmen,
joka on hänen nimensä perinyt. »Koko tämä maa kuuluu Uuteen Guineaan»,
hän sanoo. »Siinä asuu intialaisia, joitten ihoväri ei ole kovin
vaalea. Heillä ei ole muuta pukua kuin kankaankaistale vyötäisillään.
Aseina ovat keihäät, kilvet ja jonkinlaiset kivinuijat. Pitkin tämän
maan rantaa on asuttuja saaria. Rannikolla on koko joukko tilavia
satamia, suuria jokia ja monta tasankoa. Otimme nämä satamat Espanjan
omiksi. Purjehdimme tätä rannikkoa 300 penikulmaa ja leveysaste tällä
matkalla väheni 11 1/2:sta 9:ään. Sitten alkoi särkkä, jolla ei ollut
vettä kuin kolmesta yhdeksään syleen, ja sitä ulottui pitkin rannikkoa
leveyspiirille 7 1/2, mutta kauemmaksi emme päässeet karien ja kovien
virtauksien vuoksi. Päätimme sen vuoksi ohjata syvempää uraa pitkin
lounaaseen. Näimme pitkin matkaa lukemattomia saaria. Etelään 11
leveyspiiristä alkoi vesi madaltua, siellä oli useita suuria saaria ja
vielä toisia näkyi etelässä. Niillä asui mustia, sangen voimallisia
ihmisiä, jotka kävivät alasti ja aseinaan käyttivät pitkiä jykeviä
keihäitä, nuolia ja huonosti tehtyjä kivinuijia.»

Torreksen kuvaus hyvin sopii Australian ja Uuden Guinean välisen salmen
luontoon; ranta, jota hän seurasi, oli Uuden Guinean eteläranta.
Onnellisesti Torres sitten jatkoi matkaa Molukeille ja edelleen
Manilaan ja kirjotti löydöistään kuninkaalle kertomuksen.

Espanjalaiset kuitenkin pitivät tämän, samoin kuin useimmat muutkin
Tyynen meren löytönsä salaisuutenaan, niin että James Cook v. 1770
luuli olevansa ensimäinen, joka purjehti salmen kautta. Torres näki
Australian pohjoisimman niemenkin, mutta vasta Hollantilaiset ja
Englantilaiset tutkivat uuden mannermaan rannat.



ESPANJALAISET VALLOTTAJAT KESKI- JA ETELÄAMERIKASSA.


Palaamme nyt Espanjalaisten jatkuviin retkiin ja vallotustoimiin
vasta löydetyssä Amerikassa. Espanjalaiset eivät tosin voineet toivoa
niin suurta välitöntä hyötyä siirtomaistaan kuin Portugalilaiset
Intian kaupasta, sillä heidän löytämänsä maat olivat uusia, niitten
kauppa kehittymätön. Mutta toiselta puolen toivottiin yhä vielä, että
löydettäisiin salmi Intian merelle, toiselta puolen, että tavattaisiin
joku rikas kultamaa, joka ilman kaupankaan vaivaa antaisi rikkauksia.
Kullan tarve oli siihen aikaan Europassa erinomaisen suuri, kun melkein
kaikki jalo metalli oli aikain kuluessa virrannut Itämaille.



Alonso Ojeda Uudessa Andalusiassa.


Alonso Ojeda, urhea seikkailijaritari, johon jo Columbuksen
elämäkerrassa tutustuimme, oli saanut nykyisen Columbian rannikolta
maakappaleen läänitykseksi, mutta ensimäinen yritys perustaa sinne
siirtokuntaa oli mennyt myttyyn. Urhea ritari ei kuitenkaan heittänyt
onneaan sikseen, vaan yritti toisen kerran. Hän lähti syksyllä v. 1509
matkaan neljällä laivalla, joissa oli 300 miestä. Retkelle seurasivat
muiden mukana luotsi Juan de la Cosa, joka oli ollut Columbuksen
ensimäisellä ja jollakulla seuraavallakin matkalla, ynnä Perun tuleva
vallottaja Francisco Pizarro. Samaan aikaan lähti Diego de Nicuesa
vielä suuremmalla joukolla valtaamaan Columbuksen löytämää Veraguaa,
joka oli hänelle lääniksi annettu.

Ojeda laski maihin nykyisen Cartagenan luona ja aikoi ensi työkseen
saada karibeista orjia, retken varustuskustannusten suorittamiseksi.
Suotta Juan de la Cosa varotti häntä asukkaitten myrkytetyistä
nuolista, joihin hän oli jo ennen tutustunut. Ojeda vallotti
seitsemänkymmenen miehen kera ensimäisen kylän, surmasi osan
asukkaista, loput otti vangiksi. Mutta kun Espanjalaiset kahakan
jälkeen lepäsivät päiväsydämen helteen, niin intianit hyökkäsivät
heidän kimppuunsa ja surmasivat myrkkynuolillaan joka miehen, Juan de
la Cosankin. Ojeda yksin pelastui suuren kilpensä suojassa, raivasi
itselleen tien meren rantaan, mutta ei sieltä voinut päästä takaisin
laivoihinsa. Onneksi saapui samaan aikaan Nicuesa; hän lähti Ojedan
laivain keralla etsimään tietoa maihin menneen retkikunnan kohtalosta.
Rannalta tavattiin Ojeda vedessä kasvavasta mangrovemetsästä, jossa hän
oli lymynnyt, puolikuolleena nälästä ja uupumuksesta, toisessa kädessä
paljastettu miekka, toisessa kilpi, johon oli sattunut kolmisensataa
nuolta; hän ei voinut enää puhuakaan. Hyökkäyspaikalta löydettiin
Juan de la Cosa puuhun sidottuna ja lukemattomien myrkkynuolien
lävistämänä. Hänen myrkyn turmelema ruumiinsa oli niin kamala katsella,
ettei yksikään espanjalainen uskaltanut jäädä yöksi sille paikalle.
Kaikki palasivat laivoihin. Ojeda perusti siirtokunnan lännemmäksi
Uraban lahteen, varustaen sen linnotuksella. Nicuesa purjehti edelleen
Veraguaan. Mutta Urabankin asukkaat olivat yhtä sotaisia; Espanjalaiset
tuskin uskalsivat vähääkään poistua linnastaan, karibeja kun väjyi joka
puolella. Lopulta nälänhätä pakotti Ojedan lähettämään laivan Haitiin,
mukana kultaa ja orjia, houkuttelemaan siirtolaisia kaikenlaisilla
väärillä kehumisilla. Talavera niminen ritari nämä sanomat kuultuaan
yhdessä muitten seikkailijain kanssa anasti väkivallalla erään
ankkuriin käyneen kuormalaivan ja purjehti sillä Ojedan kultamaahan.
Uusilla voimilla ryhdyttiin nyt taisteluun karibeja vastaan, mutta heti
ensi hyökkäyksessä Ojeda sai reiteensä myrkkynuolen, joka ehdottomasti
olisi tuottanut kuoleman, ellei hän hehkuvalla raudalla olisi sitä
paikalla polttanut; tämän voimakeinon kautta hänen lumottu henkensä
jälleen pelastui.

Parannuttuaan Ojeda lähti Talaveran ja muitten viimeksi tulleitten
keralla Haitiin, hankkiakseen enemmän väkeä ja ruokavaroja. Pizarro
jätettiin hallitsemaan siirtokuntaa ja sai semmoisen määräyksen, että
jollei Ojeda viidenkymmenen päivän kuluttua palannut, niin jäljelle
jääneet saivat purjehtia Veraguaan ja jättää siirtokunnan autioksi.
Cuban etelärannalla noustiin maihin ja vaellettiin suurella vaivalla
rannikkoa pitkin intianikylään, jossa vieraat otettiin ystävällisesti
vastaan ja heille vielä annettiin venekin, millä jatkaa matkaa Haitiin.
Mutta Haitissa vangittiinkin Talavera miehineen ja hirtettiin.
Ojeda tosin pääsi vapaaksi, multa ei sitten enää voinut saada
mitään aikaan, vaan kuoli mitä suurimmassa köyhyydessä, varottavana
esimerkkinä kaikille seikkailijoille. Kuollessaan hän tunsi kalvavia
omantunnontuskia ja määräsi, että hänen ruumiinsa oli haudattava San
Domingoon pyhän Franciscuksen luostarikirkon kynnyksen eteen, jotta
jokainen kirkkoon mennessään hautaa tallaisi.



Veraguan siirtokunnat.


Kun Pizarro määrätyt viisikymmentä päivää odotettuaan ei saanut mitään
tietoa Ojedasta, niin hän päätti hylätä kovaonnisen siirtokunnan ja
pyrkiä Haitiin 60 miehen keralla, jotka vielä olivat elossa. Mutta
toinen laiva kärsi myrskyssä haaksirikon, toinen taas tapasi oppineen
lakimiehen Martinez Fernandez Encison laivan, joka oli matkalla
mannerrannalle siirtokuntaa perustamaan, ja liittyi siihen. Mutta
Enciso menettikin laivansa Darien-lahden itäreunalla ja miehistön
täytyi pyrkiä takaisin Ojedan hyljättyyn siirtokuntaan. Karibit
olivat kuitenkin sillä välin hävittäneet sen niin perin pohjin, ettei
siitä ollut mitään apua. Retkikunnan täytyi lähteä rantoja kiertäen
Darien-lahden länsipuolelle, koettaakseen onneaan Panaman kannaksella,
vaikka tämä olikin Nicuesalle myönnettyä lääniä. Sen ehdotti eräs
köyhä, vaikka jalosukuinen seikkailija, Vasco Nuñez Balboa, josta
sitten myöhemmin paljon puhuttiin. Hän oli kotoisin Estremadurasta,
38 vuoden ikäinen, oli jo kymmenen vuotta takaperin käynyt samoilla
seuduilla ja sitten vuosikausia koettanut onneaan maanviljelijänä
San Domingossa. Siellä hän oli velkaantunut, niin ettei ollut muuta
neuvoa, kuin koettaa päästä velkojia pakoon. Encison varustaessa
laivaansa San Domingon satamassa Balboa oli kannattanut itsensä siihen
ruokatavara-arkussa vähän ennen lähtöä, paetakseen näin velkojiaan.
Merellä Enciso, niin suurta lain rikkomusta peljästyen, mieluummin
olisi pannut hänet maihin jollekin asumattomalle saarelle, mutta
rukoukset ja hyvien kalpojen tarve pelastivat Balboan.

Encisonkaan siirtokunta ei kumminkaan ottanut menestyäkseen. Hän
aikoi sitä hallita lainopillisten periaatteitten mukaan, mutta se
herätti seikkailijaritareissa niin suurta tyytymättömyyttä, että
Enciso tuota pikaa pantiin viralta ja vangittiin, vaikka sitten
päästettiin Espanjaan palaamaan. Tyytymättömiä johti juuri Balboa.
Tämä oli oppineelle bakkalaureukselle nyt niin vihoissaan, että hän
vielä monta vuotta myöhemmin Espanjan kuninkaalle kirjottamassaan
kirjeessä pyysi kieltämään kaikkia lakimiehiä ja oppineita, lääkäreitä
lukuun ottamatta, tulemasta Amerikan mantereelle. Heillä muka oli
kaikilla piru mielessään ja ainaisilla koukuillaan he vain saivat
aikaan loppumattomia riitajuttuja. Balboa valittiin sitten Encison
siirtokunnan johtajaksi.

Nicuesa oli Ojedasta erottuaan purjehtinut Veraguaa kohti, mutta
myrskyissä menettänyt useimmat laivoistaan. Viimeksi menetetty oli
erään virran suistamossa ajanut karille ja aallokossa murtunut.
Miehistö kuitenkin pelastui maihin ja perusti Columbuksen jo
ennen käymään lahteen siirtokunnan. Mutta siirtolaiset tällä
epäterveellisellä rannikolla suurimmaksi osaksi kuolivat kuumeihin
taikka nääntyivät nälkään. Kun vihdoin eräs apuretkikunta saapui
kahdella laivalla, oli siirtokunnasta vain vähän tähteitä jäljellä.
Kun Nicuesa sai apuretkikunnaltaan kuulla — se oli matkalla poikennut
Balboan siirtokuntaan ja Balboan houkutuksesta antanut sinne osan
varustuksistaan, — että siellä oli parempi paikka, niin hän luopui
yrityksestään ja päätti elossa olevien keralla lähteä Balboan luo.
Mutta siellä ei häntä tahdottu edes maihin laskea, koska pelättiin
hänen vaativan päällikkyyttä itselleen, siirtokunta kun oli hänen
läänialueellaan. Lopulta Nicuesa kuitenkin pääsi maihin vannottuaan,
ettei poikkeisi mihinkään Länsi-Intiassa, vaan suorinta tietä
purjehtisi Espanjaan. Parhaat hänen miehistään otti Balboa omaan
joukkoonsa ja onneton Nicuesa lähetettiin pienimmällä ja huonoimmalla
aluksella kotomatkalle. Sille tielle hän katosi. Mutta Balboan
siirtokunnassa oli nyt 300 miestä ja tarmokkaasti ja taitavasti hän
sitä hallitsi.



Balboa näkee Tyynen meren.


Balboa retkeili siirtokunnastaan kauas sisämaahan ja tuli näillä
retkillään muun muassa joelle, joka ei juossutkaan Atlantin mereen,
vaan siitä poispäin. Eräs maan ruhtinaista sanoi sillä suunnalla,
etelässä, olevan toisen meren, jonka rannalla oli suuri maa, maassa
paljon kultaa. Tuolle eteläiselle merelle oli kuuden päivän matka,
mutta se näkyi vuorille jo paljon ennenkin. Jo Columbus oli kuullut
hämärää huhua kannaksen takaisesta merestä, nyt ne kerrottiin
varmemmassa muodossa. Balboalla oli kuitenkin sillä kertaa liian vähän
miehiä, jotta hän olisi voinut sen tien lähteä tuota tuntematonta merta
etsimään. Hän lähetti tiedoistaan viestin amiraali Diego Colonille,
suuren löytäjän pojalle, joka hallitsi Haitia, mutta laiva kärsi
myrskyssä haaksirikon Yucatanin rannikolla. Miehistö pelastui maihin,
mutta joutui Mayain käsiin ja osaksi uhrattiin heidän temppeleissään,
osaksi tehtiin orjiksi. Erään viimeisistä eloon jääneistä, munkin
arvoltaan, Cortes vapautti v. 1519.

Kun apua ei kuulunut, niin Balboa lähetti viimeisen laivansa suoraan
Espanjaan. Onneksi saapui kuitenkin samaan aikaan Haitista kaksi
laivaa, jotka Diego Colon omasta alotteestaan oli lähettänyt apua
tuomaan; siirtokunta pelastui nälänhädästä, Balboa nimitettiin seudun
maaherraksi ja sai 150 miestä verestä väkeä. Tämän kautta hänen
asemansa melkoisesti vahvistui, mutta toiselta puolen hän pelkäsi, että
hänet Espanjassa saatettaisiin syytteeseen Encisoa ja Nicuesaa vastaan
tekemistään petoksista — edellinen tosiaan jo olikin tehnyt kanteen.
Asiaansa parantaakseen Balboa päätti rohkean löytöretken kautta hankkia
mainetta ja ansioita, jotta kruunu sitten lievemmin arvostelisi hänen
hairahduksiaan.

Hän lähti siirtokunnasta 1 p. syysk. 1513, mukanaan 190 espanjalaista,
600 maanasukasta kantajia ja verikoiria, joita oli aljettu käyttää
taistelussa maanasukkaita vastaan. Balboalla itsellään oli ajokoira,
jota julmuutensa vuoksi pelättiin enemmän kuin kahtakymmentä miestä.
Ensin soudettiin rantaa pitkin luodetta kohti sille kohdalle, jolta
kannaksen kuultiin olevan kapeimman — ei kuitenkaan Coloniin saakka
— ja saatiin eräältä päälliköltä, Caretalta, oppaita aarniometsään.
Aarniometsä on kannaksella niin tiheä, että jalkamatka sen poikki
vielä nykyäänkin on erinomaisen vaikea. Lehväkatto on niin vahva,
ettei ainoakaan auringonsäde pääse maahan saakka tunkeutumaan, ja
ainainen hikilöyly ja tihku vallitsee sen alla. Köynnöskasvit ja
sananjalat kietovat aarniometsän jättiläisten välit läpipääsemättömäksi
tiheiköksi. Siellä täällä oli räme lukemattomine lintuineen,
hyönteisineen, nelijalkaisine eläimineen ja matelijoineen, joiden
luonnonvapautta ei vielä koskaan ihminen ollut häirinnyt. Salaisia
metsäpolkuja, joita intianien oli tapana kulkea ryöstöretkillään,
Balboa joukkoineen tunkeutui eteenpäin. Vuorijono, jonka poikki tie
kulki, oli vihamielisen päällikön aluetta, ja tämä koetti, vaikka
turhaan, estää Espanjalaisten matkan. Vasta syysk. 25 p. tultiin sille
paikalle, johon oppaitten tiedon mukaan meren piti näkyä. Balboa
nousi vuorelle muitten edellä, sillä hän tahtoi olla ensimäinen
europpalainen, joka näkisi tuntemattoman meren. Kukkulalla hän
lankesi polvilleen, kohotti kätensä taivasta kohti, tervehti etelää
ja kiitti Jumalaa ja kaikkea taivaallista hartaalla mielellä, että
hänen kaltaiselleen halvalle miehelle oli niin suuri kunnia suotu.
Sitten hän kädellään viitaten kutsui luokseen seuralaisensa ja
näytti heille toivotun meren. Kaikki lankesivat polvilleen ja Balboa
rukoili taivasta, varsinkin Neitsyt Maariaa, että yritys onnellisesti
päättyisi. Sotamiehilleen hän lupasi pohjattomia rikkauksia, kun uusi
meri olisi saavutettu. Vuorelle rakennettiin alttari maananastuksen
merkiksi ja puihin leikattiin Tyynen meren puolelle laskeuduttaissa
Espanjan kuninkaan nimi, ettei jälkimaailma väittäisi rohkean
retkikunnan valheita kertoneen. Monta taistelua oli matkalla täytynyt
taistella, mutta viimeisen onnellisesti kestettyään Balboa 29 p. syysk.
1513 saapui Tyynen meren rannalle, kaalasi miekka ja lippu kädessään
polviaan myöten mereen ja juhlallisesti julisti sen kaikki maat,
rannat ja saaret Pohjoisnavasta Etelänapaan saakka Espanjan kuninkaan
omaisuudeksi. Hän viipyi useita viikkoja löytämänsä meren rannoilla,
ennenkuin lähti paluumatkalle, teki maanasukkaitten veneissä pieniä
retkiä, näki helmiä pyydettävän ja kuuli etäämpänä meressä olevan
erinomaisen satoisan helmisaaren. Vielä hänelle kerrottiin etelässä
olevasta mahtavasta valtakunnasta, jolla oli suunnattomat rikkaudet,
laivoja ja kuormajuhtia; kuormajuhdat näytetystä savikuvasta päättäen
olivat kamelin näköisiä. Espanjalaiset siten saivat ensimäisen tiedon
Perun kultamaasta ja laamasta, jota siellä pidetään vuoriteillä
juhtana. Kaikkein syvimmän vaikutuksen nämä viestit tekivät Pizarroon,
joka Balboaa palvellen oli vähitellen alhaisesta sotamiehestä kohonnut
yhä huomattavampaan asemaan.

Vasta 3 p. marraskuuta Balboa lähti paluumatkalle. Hän kulki nyt
kiertoteitä voidakseen kiristää kannaksen asukkailta kultaa. Paljon
julmuutta harjotettiin. Eräs kasikki yhdessä kolmen muun päällikön
kanssa annettiin verikoirain revittäväksi, kun häneltä ensinnä oli
kaikki kulta kiristetty. Kultaa keräytyikin niin paljon, etteivät
kantajat lopulta jaksaneet enempää kantaa. Ja kun Espanjalaisiltakin
voimat alkoivat uupua, niin Balboa suorinta tietä palasi Caretan kylään
ja saapui 19 p. tammikuuta 1514 takaisin siirtokuntaansa, Santa Maria
del Antiguaan. Retkellä ei menetetty ainoatakaan espanjalaista.

Seuraavassa maaliskuussa Balboa lähetti suuresta löydöstään Espanjaan
selostuksen ja selostuksensa vahvistukseksi suuren määrän kultaa ja
200 parasta helmeä. Tieto uuden valtameren löytämisestä herätti mitä
suurinta huomiota. Vasta nyt voitiin täydellä todella ruveta pohtimaan,
kuuluiko Uusi maailma todella Aasiaan, vai eikö se ollutkin aivan uusi
maanosa. Seuraukset löydöstä olivat erinomaisen suuret; sen kautta
saattoi Magalhães lähteä retkelleen ja Pizarro vallottamaan Perua.



Pedrarias Davila.


Balboan kertomus kuitenkin saapui liian myöhään. Espanjassa oli jo
Encison syytteen ja Nicuesan katoamisen johdosta ryhdytty toisiin
toimiin, varustettu suuri laivasto — 20 laivaa — ja 1500 miestä
lähtemään kannakselle, jolle oli annettu »Kultaisen Castilian» nimi.
Laivastoa johti Balboan seuraajaksi määrätty Pedrarias Davila; se
lähti matkaan kesäkuun lopulla v. 1514. Niin loistavaa ritarijoukkoa
ei Espanja ollut vielä lähettänyt merentakaisiin siirtomaihinsa, eikä
samalla haavaa niin monta kykyä. Useat niistä miehistä, jotka nyt
lähtivät seikkailijoina onneaan etsimään, saavuttivat sitten paremman
ja pysyvämmän maineen Länsi-Intian vallotuksen historiankirjottajina,
del Castillo, joka kertoi Mexicon vallotuksen, Oviedo, Länsi-Intian
saariston historioitsija, lakimies Enciso, — sama jonka Balboa oli niin
pahasti pettänyt, — joka kirjotti maantietoteoksen, ja Andagoya, joka
kyhäsi esityksen Davilan hallintoajasta. Sitä paitsi olivat mukana
Almagro, Chilen vallottaja, Benalcazer, Quiton vallottaja, Soto,
Mississippi-laakson tutkija ja Serrão, joka sitten Magalhãesin mukana
purjehti Tyynen meren poikki ja Filippineillä sai onnettoman lopun.

Balboan siirtokunta ei vielä voinut tarjota tälle loistavalle
joukolle kunnollista vastaanottoa. Maanraivaus oli vasta alulla, suot
kuivattamatta, asunnot huonot, ja kun Panaman kannaksen ilmanala
muutoinkin on mitä epäterveellisintä, niin tuhosivat taudit lyhyessä
ajassa äskentulleista 500 miestä. Davila, joka jo oli vanha mies,
ei kyennyt oloja paljoakaan parantamaan. Balboan toimia hän katseli
epäluulolla, intianeja kohteli julmemmin kuin kukaan ennen häntä. Hän
ryhtyi suurisuuntaisiin puuhiin koko kannaksen vallottamiseksi, koska
mukana tulleet ritarit halusivat taistella ja käskeä, eivätkä suinkaan
maata raataa.

Ensinnä lähetettiin Ayora 400 miehen keralla perustamaan asemia
pitkin rannikkoa. Retki oli oikea hävitysretki. Intianien päälliköt,
keitä kiinni saatiin, poltettiin, hirtettiin taikka annettiin koirien
revittäviksi. Intianit puolestaan hävittivät perustetut asemat,
paikalla kun sotajoukko oli niistä poistunut. Samalla tavalla
raivosivat muut joukot, joita lähetettiin toisille suunnille. Balboa
yhdessä Davilan luottamusmiehen kanssa samosi metsien kautta etelää
kohti, löytääkseen kullalla koristetut temppelit, joista oli huhuja
kuultu; mutta intianit tekivät niin kiukkuista vastarintaa — kaatoivat
muun muassa eräällä joella veneet, — että retkikunnan täytyi toisen
päällikkönsä menetettyään palata takaisin tyhjin toimin. Yhtä huonosti
päättyivät muutamat myöhemmätkin yritykset. Kultatemppelit olivatkin
kaukana, aina Bogotan ja Quiton ylängöillä saakka, josta niiden maine
oli levinnyt.



Balboa Etelämeren maaherrana.


Balboa oli nimittänyt näkemänsä meren Etelämereksi, sillä hän näki
sen etelän ilmalla, koska Panaman kannas niillä seuduin kulkee
itä-länsisuunnassa laajassa kaaressa. Etelämeren nimi on yhä vieläkin
merenkulkijain kesken käytännössä.

Ehkä Davilan huonon hallinnon johdosta Espanjan hallitus sitten päätti
antaa Balboalle hänen ansioittensa mukaisen tunnustuksen. Hänet
nimitettiin »Etelämeren maaherraksi», vaikka hän tosin oli velvollinen
tunnustamaan Davilan päämiehekseen. Balboa sai kannaksen Tyynen meren
rinteen, sen paremman ja rikkaamman puolen. Mutta Davila, jolla oli
suuremmat varat, ei paljoa välittänyt hänen läänioikeuksistaan, vaan
lähetti veljenpoikansa Moraleksen Pizarron kanssa vallottamaan Panaman
lahdessa olevia Helmisaaria, jotka olivat Balboan alueen paras osa.
Muutama kymmenkunta miestä mukanaan retkikunta soudatti itsensä
suurimmalle saarelle, joka kiivaan taistelun jälkeen vallotettiin.
Voitettu päällikkö vei Espanjalaiset majansa päällä olevaan torniin ja
näytti sieltä kaikki saaret, jotka olivat hänen vallassaan ja kaikki
oivallisia helmirantoja. Samalla hän kertoi etelässä olevasta rikkaasta
maasta, jonka laivoja hän oli joskus nähnyt. Hän pelasti henkensä,
kun suostui maksamaan vuodessa 100 naulaa helmiä veroksi. Sitten
Espanjalaiset palasivat takaisin mannermaalle ja kulkivat uudelleen
kannaksen poikki, rääkäten kauhistuttavalla tavalla maanasukkaita.
Eräässäkin kohtauksessa, joka muka oli ystävällinen keskustelu,
usutettiin äkkiä verikoirat kasikkien päälle, joita ne repivät
kahdeksantoista. Sadoittain maanasukkaita murhattiin, ja kun intianit
siitä katkeroituneina alkoivat ahdistaa Espanjalaisia, niin surmattiin
sadoittain vaimoja ja lapsia, jotka oli orjiksi otettu, ja uhrien
ruumiit silvottiin, jotta takaa-ajavat pelästyisivät eivätkä uskaltaisi
seurata. Balboakin kertoo kammolla näistä julmuuksista, mutta maaherran
veljenpoika sai raivota rankaisematta.

Saadakseen Balboan ja Davilan sovitetuiksi kirkonmiehet saivat
jälkimäisen antamaan Balboalle tyttärensä puolisoksi. Mutta siitä
huolimatta katala Davila vain odotti sopivaa tilaisuutta, saattaakseen
kilpailijansa turmioon. Balboan piti, kuninkaan määräyksen mukaan,
rakentaa kannaksen poikki tie ja viedä laivapuita Tyynen meren
rannalle. Tämä vaikea työ vei enemmän aikaa kuin oli laskettu,
vaikka maanasukkaita sadoittain nääntyi raskaita laivaksia kannaksen
poikki raahatessaan. Espanjasta odotettiin uutta ylimaaherraa
Davilan sijaan, — se oli ennenaikainen huhu, — ja päästäkseen näiden
kohtausta pakoon omaan lääniinsä Balboa piti kannaksella niin suurta
kiirettä, että se herätti hänen appensa epäluuloa. Davila antoi
Pizarron ottaa hänet vangiksi ja neljän uskotun miehensä keralla
Balboa v. 1517 tuomittiin kuolemaan ja mestattiin. Hänen kuolemansa
oli onnettomuus Espanjalaisten yrityksille, sillä vaikka hänkin oli
väkivaltainen ja oli petoksella kohdellut maanmiehiään, ennenkuin pääsi
vaikutusvaltaiseen asemaan, niin oli hän kuitenkin paljon kyvykkäämpi
ja jaloluontoisempikin kuin useimmat muut seikkailijat, jotka etsivät
onneaan näissä uusissa maissa.

Balboan kuoleman jälkeen raa'at alapäälliköt lyhyessä ajassa
hävittivät kannaksen siihen määrään, että se oli melkein ihmisistä
tyhjä. Afrikasta tuotiin orjia sijaan. Jo 17:nnen vuosisadan
alussa oli Panamassa enemmän neekereitä kuin intianeja. Balboan
seuraaja, Espinosa, perusti v. 1519 Panaman kaupungin, mutta
niin epäterveelliselle paikalle, että siinä kolmena ensimäisenä
vuosikymmenenä kuoli 40,000 ihmistä kuumeihin. Siirtokunta sen vuoksi
muutettiin terveellisempään paikkaan. Siihen päättyi Puerto Bellosta
Atlantin meren rannalta alkava tie, joka Perun vallotuksen jälkeen kävi
ylen tärkeäksi. Panamassa rakennetuilla laivoilla aljettiin sitten
tutkia Tyynen meren rantoja sekä pohjoiseen että etelään päin.



Nicaraguan vallotus.


Gonzales Davila purjehti v. 1521 pienillä aluksilla pitkin rannikkoa
pohjoiseen päin ja saapui Nicoyan kylään, nykyiseen Costa Ricaan, jossa
päällikkö koko kansansa keralla suostui kasteeseen. Vielä pohjoisempaa
löydettiin hedelmällinen ja väkirikas maa, joka ruhtinaansa mukaan
nimitettiin Nicaraguaksi. Viljelys parani sitä myöten kuta kauemmaksi
pohjoista kohti tultiin, sillä Mexicon vaikutus alkoi olla yhä
tuntuvampi. Gonzales jätti laivansa ja kulki joukkoineen Nicaraguan
hallitsijan luo, joka asui saman nimisen järven rannalla. Tämäkin antoi
kastaa itsensä ja 9000 maanasukasta hänen mukanaan ja salli mielellään,
että espanjalainen vieras ratsasti hänen järveensä ja antoi hevosensa
juoda sen vettä. Mutta sen menon kautta Gonzales olikin ottanut hänen
maansa haltuunsa. Täältäkin saatiin saaliiksi paljon kultaa. Tosin
maanasukkaat paluumatkalla hyökkäsivät Espanjalaisten kimppuun,
mutta Gonzaleksen pieni joukko piti urhoollisesti puoliaan ja saapui
onnellisesti takaisin meren rannalle.

Myöhemmin Gonzales, Haitista lisäväkeä haettuaan, koetti itäpuolelta
tunkeutua Nicaraguaan ja vallottaa maan pysyväisesti. Mutta
Nicaraguassa olivatkin olot sillä välin melkoisesti muuttuneet. Ensin
hän tapasi osaston seikkailijoita, jotka olivat tulleet etelästä
päin samoilla asioilla, hyökkäsi heidän kimppuunsa ja ryösti armotta
aseet ja kullan, mitä he olivat kokoon haalineet. Mutta rannikolle
palatessaan Gonzales puolestaan törmäsi yhteen sotajoukon kanssa,
joka tahtoi häneltä ryöstää sekä aarteet että maan; se oli Corteksen
Mexicosta lähettämä.

Gonzaleksen voittama osasto taas kuului joukkoon, jonka Pedrarias
Davila oli lähettänyt Nicaraguaan Francisco de Cordovan johdolla.
Cordovan yritys mainitusta pienestä osatappiosta huolimatta menestyi.
Hän perusti maahan monta kaupunkia, jotka ovat nykyisiin saakka
säilyneet, rakennutti Nicaragua-järvelle laivan ja aikoi valtansa
vahvistettuaan kokonaan vapautua Pedrariaksen käskyläisyydestä. Tämä
silloin lähti itse sotaväkensä keralla Nicaraguaan, otti vangiksi
kapinoivan alapäällikkönsä ja mestautti hänet v. 1526.

Mutta kun Pedrarias Davila v. 1527 palasi takaisin Panamaan, oli
sinne vihdoinkin saapunut hänelle seuraaja. Kolmetoista vuotta oli
hän siirtokuntaa sortanut ja kavaluutensa, mielivaltansa, julmuutensa
ja samalla heikkoutensa kautta joutunut yleisen vihan alaiseksi.
Hallitsemansa maakunnan hän oli lopen hävittänyt ja huolimatta
suunnattomista miesten ja tavarain uhreista saanut vähän aikaan.



Ponce de Leon etsii nuoruuden lähdettä.


Aina Columbuksesta alkaen olivat espanjalaiset purjehtijat etupäässä
retkeilleet lounasta kohti, koska sillä puolella huhun mukaan olivat
suuret kultamaat. Karaibimeren rannat Yucatanista etelään päin olivat
sen kautta tulleet tarkkaan tunnetuiksi, ennenkuin vielä kukaan oli
lähtenyt Mexicon lahteen löytöretkille. Portoricon maaherra Ponce
de Leon oli ensimäinen, joka sille puolelle retkeili. Juan Ponce
de Leon, jonka suku oli Espanjan vanhimpia, oli tullut Espanjolaan
Ovandon keralla v. 1502, urhoollisesti taistellen ollut osallisena
saaren vallotuksessa ja vihdoin v. 1508 anastanut Portoricon omaksi
läänikseen. Mutta kun Diego Colon saapui Länsi-Intiaan maaherraksi,
niin de Leonin asema Portoricossa kävi vaikeaksi; Diego Colon vaati
häntä isänsä vihamiehenä eroamaan. Ponce de Leon sen vuoksi päätti
hankkia uuden maaherrakunnan. Kuultuaan muutamilta intianeilta, että
muka Bimini-saarella oli ihmeellinen lähde, jonka vesi antoi nuoruuden
jokaiselle, joka siitä joi, hän päätti lähteä sitä etsimään. Ritari ei
tosin vielä ollut viidenkäänkymmenen vuotias, mutta siitä huolimatta
hänet valtasi kaiho löytää tämä ihmelähde ja anastaa se maineen.

Ponce de Leon varusti omalla kustannuksellaan kolme laivaa ja lähti
matkaan maaliskuussa 1513. Bahama-saaristo tutkittiin tarkkaan ja
etsimistä ulotettiin sen ulkopuolellekin, kunnes löydettiin aivan
tuntematon maa, joka näytti erinomaisen ihanalta. Se sai Floridan
nimen, koska se ensiksi nähtiin palmusunnuntaina. Leon purjehti tämän
maan itärantaa melkoisen matkaa pohjoiseen, palasi takaisin ja purjehti
kappaleen länsirantaakin, pääsemättä kuitenkaan selville siitä, oliko
se saari vaiko mannermaata. Lopulta hän jätti tutkimuksen jatkamisen
alapäällikkönsä toimeksi ja palasi itse Portoricoon. Uuden maan hän
oli löytänyt, mutta nuoruuden lähdettä, joka luultavasti olisi ollut
hänelle vielä arvokkaampi, sitä hän ei löytänyt, vaikka oli purjehtinut
saaresta saareen ja juonut kaikista lähteistä. Portoricossa ritari
sitten sai kärsiä paljon pilkkaa, mainitsee isä Charlevoix, »sillä hän
palasi sairaampana kuin oli lähtiessään ollutkaan.»

Ponce de Leon ei kuitenkaan heittänyt löytöään sikseen, vaan lähti
v. 1514 Espanjaan ja sai kuninkaalta luvan vallata sekä Biminin että
Floridan, jonka maaherraksi hänet nimitettiin. Hän lähti siis v. 1521
uudelle retkelle siirtokuntia perustamaan ja löytöjä jatkamaan ja
näyttää nyt käyneen Tortugas saarella, joka kilpikonnista sai nimensä,
ja poikenneen maihin monessa paikassa. Mutta kun miehistöstä suuri osa
oli sortunut tauteihin ja hän itse taistelussa intianien kanssa pahoin
haavottunut, täytyi hänen poiketa Cubaan, ja siellä Ponce de Leon kuoli.

Kaikki yritykset perustaa Floridaan siirtokuntia raukesivat tyhjiin
asukkaitten kiivaan vastarinnan vuoksi. Floridan intianit olivat
sotaista kansaa, joka mieluummin antoi itsensä sukupuuttoon hävittää
kuin tyytyi muukalaisten vallanalaisuuteen.



Cuban vallotus.


Diego Velasquez oli Haitista käsin vallottanut Cuban, kohtaamatta
saaren hyväntahtoisen rauhallisen väestön puolelta sanottavaa
vastarintaa; hänet määrättiin v. 1511 saaren maaherraksi. Kun saari
oli niin laaja ja sen hedelmällisyys niin verraton, kokoontui sinne
paljon espanjalaisia seikkailijoita. Näitä ei kuitenkaan ajan
pitkään miellyttänyt hidas maanviljelys, vaan jonkun vuoden kuluttua
varustettiin retkikunta, jonka tarkotus oli löytää uusia maita. Kulta
oli ajan tunnussana, ja niin kauan kuin oli toivomisen sijaa, että
löydettäisiin uusia kultamaita, saivat kaikki retkiyritykset runsaasti
kannatusta.



Yucatan ja Mayat.


Velasquezin avulla varustettiin v. 1517 kolme laivaa, jotka Cubasta
länteen päin purjehtien saapuivat Yucatanin rannalle. Tämä retki oli
tärkeä sen vuoksi, että Espanjalaiset sillä ensi kerran tapasivat
alkuasukkaita, jotka olivat huomattavan edistyneitä. Heillä oli komeita
veistokuvilla koristettuja temppeleitä, jotka oli hakatusta kivestä
rakennettu korkeille tylpille maapyramideille. Ihmeekseen retkeilijät
siellä näkivät ristinmerkinkin, mutta epäjumalien joukossa — se oli
sateen jumalan tunnusmerkki. Kansa, joka nimitti itseään Mayaksi,
oli keksinyt oman kuvakirjotuksenkin, josta on näytteitä säilynyt,
mutta jota ei osata lukea. Kirjotuksia oli sekä hakattu rakennuksien
seiniin ja kiviin että piirretty agave-kasvin lehdille, jotka ensin oli
päällystetty hienolla kipsikerroksella. Maya-kansa ei kulkenut alasti,
niinkuin ne alkuasukkaat, joita Espanjalaiset olivat siihen saakka
tavanneet, vaan upeissa pumpulivaatteissa. Heidän sivistyksensä oli
kuitenkin jo entisestään rappeutumassa. Monet temppelit ja palatsit
olivat jääneet autioiksi, metsän ja köynnöskasvien peittoon. Paitsi
kuvilla koristettuja temppeleitä heillä oli suuria kivisiä jumalankuvia.

Espanjalaiset koettivat saada tällä rannikolla monessakin kohden
jalansijaa, mutta asukkaat verisissä taisteluissa pakottivat heidät
kaikkialla peräytymään laivoihinsa. Retkikunta purjehti Yucatanin
ympäri sen länsirannalle, mutta vihdoin sen, kun oli päällikkönsä
menettänyt tappelussa, täytyi kääntyä takaisin.

Tämä matka herätti suurta huomiota ja Velasquez päätti viipymättä
varustaa uuden retkikunnan vallottamaan vasta löydetyn maan. V. 1518
lähti neljä laivaa hänen veljenpoikansa Grijalvan johdolla Yucataniin.
Muiden muassa oli osanottajana urhea Alvarado, joka sitten oli
Corteksen parhaita miehiä Mexicon vallottamisessa. Yucatanin hyvin
rakennetut valkoiset talot muistuttivat Espanjalaisten mielestä heidän
kotimaatansa, jonka vuoksi maa nimitettiin »Uudeksi Castiliaksi». Mutta
asukkaat olivat tälläkin kertaa vihamieliset. Vasta Tabasco-joella,
joka retkikunnan johtajasta sai Grijalvan nimen, tavattiin
rauhallisempaa väestöä. Seurattiin sitten Mexicon vaarallista,
koralliriuttaista rantaa aina lähelle nykyistä Vera Cruzia. Eräällä
saarella tavattiin temppeli, jossa juuri oli uhrattu viisi intiania.
Lähempänä Vera Cruzia olivat mustapukuiset uhripapit eräässä
temppelissä juuri veitsillään iskeneet pari poikaa. Kuta korkeampaa
sivistystä tavattiin, sitä yleisemmiksi kävivät ihmisuhritkin. Siitä
huolimatta Grijalva meni maihin ja vaihtoi itselleen kaikenlaisella
rihkamalla kosolta kultaa, jalokiviä ja ihmeellisen muotoisia astioita.
Oli siis saavuttu todelliseen kultamaahan, joka lupasi suunnattoman
saaliin. Alvarado lähetettiin takaisin Cubaan sanomaa viemään, Grijalva
purjehti vielä kappaleen matkaa kauemmaksi pohjoiseen päin, palaten
sitten hänkin meren poikki Cubaan. Siellä sanoma uudesta kultamaasta
oli synnyttänyt tavattoman kiihkon. Velasquez lähetti Espanjan
kruunulle rikkaita lahjoja, saadakseen uudet maat oman maaherruutensa
alaisiksi, ja varusti samalla suurempaa laivastoa, ryhtyäkseen näitä
maita vallottamaan. Tämän laivaston johtajaksi hän määräsi Fernando
Corteksen.



Mexicon vallotus.



Fernando Cortes.


Soveliaampaa miestä kuin Fernando Cortes Velasquez tuskin olisi voinut
saada yrityksensä johtajaksi, vaikkapa hän itse tulikin sen kautta
kokonaan syrjäytetyksi ja menetti toivomansa mahdin ja saaliin. Cortes
on ainoita todellisia sankareita niitten seikkailijain joukossa, joita
Espanjasta lähti Uutta maailmaa vallottamaan ja jotka historiassa
tunnetaan »conquistadorien». s.o. vallottajien, yhteisnimellä.
Hänen jalo suuri luonteensa ja rohkeat urotyönsä täyttävät meidät
ihmettelyllä. Cortes oli syntynyt v. 1485 Estremadurassa, oli kaksi
vuotta opiskellut Salamancan yliopistossa ja saanut sivistyksen, joka
sen ajan seikkailijaritarien kesken oli harvinainen. Ihmejutut, joita
kerrottiin valtameren takaa, ja romantisten seikkailujen viehätys
olivat tenhonneet hänet samoin kuin Espanjan kaiken nuorison. Jo v.
1504 hän oli Ovandon keralla saapunut San Domingoon. Kirjallisen
sivistyksensä kautta hän pääsi Velasquezin sihteeriksi ja Cubaan
muutettuaan ja hankittuaan siellä maatiluksia määrättiin Santiagon,
Velasquezin pääkaupungin alkaldiksi.

Aikalaiset kuvaavat Cortesta hartevaksi, kookkaaksi, kauniiksi
mieheksi, kalpeissa kasvoissaan suuret tummat silmät. Hän oli rohkea
ja luja päättämään, älykäs ja terävä suunnittelemaan, harjaantunut
kaikkiin ritarillisiin urheiluihin ja aseenkäyttöön. Hän käsitti aina
nopeaan aseman, oli hyvä puhuja, osasi innostaa joukkonsa, sanalla
sanoen, hän oli kaikin puolin kuin luotu johtajaksi Uuden Maailman
omituisissa oloissa. Cortes oli tuskin 33 vuoden ikäinen, kun Velasquez
hänelle uskoi yrityksensä johdon. Maaherra suosi häntä varsinkin siitä
syystä, että hän saattoi omista varoistaan suorittaa osan retkikunnan
kustannuksista. Cortes taas käytti suuren osan omaisuuttaan tähän
tarkotukseen siinä mielessä, että hän osallisuutensa kautta olisi
itsenäisempi.



Retkikunnan lähtö.


Retkikuntaan kuului 11 laivaa, se oli siis melkoinen. Mutta ennenkuin
vielä ennätettiin matkaan lähteä, alkoi Velasquez, uskottujensa
varottamana, epäillä, että Cortes ehkä oli saanut liian suuren
sotavoiman johtoonsa ja että se ehkä rohkaisisi häntä aivan
itsenäisesti toimimaan. Hän näyttää päättäneen peruuttaa Corteksen
nimityksen; mutta tämä, pahaa aavistaen, lähtikin kiiruimman kautta
Santiagosta, vaikka varustukset vielä olivat keskeneräiset. Hän
purjehti ensinnä Trinidadin kaupunkiin, joka on etelärannalla, samoin
kuin Santiagokin, pestasi sieltä vielä 100 Grijalvan mukana ollutta
miestä ja kiersi sitten pohjoisrannalle Havanaan. Velasquez lähetti
sikäläisille viranomaisille käskyn vangita Corteksen ja kielsi tätä
purjehtimasta, ennenkuin hän oli itse ennättänyt Havanaan. Mutta
Cortes semmoisia viestejä saatuaan vain kiirehti sitä enemmän, eivätkä
Havanan viranomaiset uskaltaneet tehdä väkivaltaa miehelle, jolla oli
niin melkoiset voimat käytettävänään. 18 p. helmikuuta 1519 Cortes
laivoineen ulkoni merelle Cuban länsipäästä. Retkikuntaan kuului 400
asemiestä, niitten joukossa 13 pyssymiestä ja 32 jousimiestä, 16
ratsumiestä, 10 suurta pronssitykkiä ja 4 pientä kenttätykkiä, ynnä 200
intianisoturia. Kaksi pappia oli mukana; heidän määränsä oli kastaa
intianit ja tehdä loppu epäjumalanpalveluksesta ja ihmisuhreista.
Luotsi, joka oli ollut mukana kaikilla edellisilläkin matkoilla,
opasti laivaston Yucatanin rannalle, Cozumelin saaren luo. Saaren
asukkaat ensinnä pakenivat, mutta palasivat sitten takaisin ja sallivat
Espanjalaisten hävittää heidän veriset alttarinsa ja pyhittää heidän
temppelinsä kristitylle jumalanpalvelukselle.

Jo edellisellä matkalla oli tällä rannalla kuultu asukkaitten matkivan
»castilla» sanaa, jonka tarkotusta ei kuitenkaan käsitetty. Cortes
paikalla aavisti, että rannalla oli jo ennen käynyt espanjalaisia,
ja eräältä päälliköltä kuultiinkin, että maalla vielä oli kaksi
espanjalaista vankina. He olivat viimeiset henkiin jääneet Balboan
v. 1512 lähettämän laivan miehistä; muut olivat Mayat jumalilleen
uhranneet. Toinen oli munkki, Aguilar nimeltään; hän oli vankeudessa
oppinut maan kieltä, ja Cortes sai hänestä nyt hyvän tulkin.



Tabascossa.


Pitkin Yucatanin rantaa purjehdittiin sitten Grijalva-joen suuhun,
jossa asukkaat ottivat Espanjalaiset vihamielisesti vastaan. Syntyi
kahakka, joka alkoi jo vedessä, mutta Espanjalaiset kaalasivat maalle,
ratsuväki ja tykistö puuttuivat tappeluun ja Tabascolaiset, joita
lienee ollut noin 40,000 miestä, hävisivät, hävisivät varsinkin
peljästyksestä, sillä he luulivat ratsumiehiä hirviöiksi, joita oli
mahdoton vastustaa. Seuraavana päivänä kasikit tarjosivat rauhaa,
tuoden muitten lahjain mukana 20 orjatarta. Näistä yksi, Mexicosta
orjaksi tuotu ylhäinen nainen, miellytti Cortesia niin suuresti, että
hän piti hänet omanaan ja eli hänen kerallaan kuin vaimon kanssa,
vaikkei liittoa vihkimys laillistuttanut. Tämä nainen, joka sitten
tulkkina ja maan tuntijana oli retkikunnalle arvaamattomaksi avuksi,
sai Espanjalaisilta Doña Marinan nimen.

Cortes sai Tabascossa ensimäiset tiedot sisämaassa olevasta suuresta
valtakunnasta, Mexicosta, ja kuultuaan sen komeudesta ja rikkaudesta
päätti oikopäätä lähteä sitä vallottamaan. Kun Tabascon päälliköt oli
kastettu kristinuskoon, purjehdittiin huhtikuussa 1519 edelleen Mexicon
rannikolle.



Mexicon rannalla.


Muutaman päivän kuluttua noustiin maihin nykyisen Vera Cruzin
paikoille, kuivalle aukealle hiekkarannalle. Maanasukkaita alkoi
keräytyä joka puolelta. He auttoivat Espanjalaisia rakentamaan
itselleen majoja suojaksi polttavaa auringonpaistetta vastaan ja
toivat runsaasti kaikenlaisia maan tuotteita kaupan. Tämä ranta kuului
Tabascossa mainitulle sisämaan valtakunnalle, ja pian saapuikin
aztekilainen maaherra tiedustelemaan vierailun tarkotusta. Cortes
ilmotti, että hänet oli lähettänyt mahtava ruhtinas meren takaa ja
että hänellä oli sanoma vietävä Mexicon hallitsijalle, Montezumalle.
Maaherra ylpeästi vastasi ihmettelevänsä, että Cortes luuli pääsevänsä
hallitsijan puheille, vaikka oli vasta pari päivää maassa ollut, mutta
lupasi kuitenkin lähettää pikasanoman vieraitten tulosta ja aikeista.
Rannikolta oli nimittäin pääkaupunkiin erinomaisesti järjestetty
postiyhteys. Aina puolentoista penikulman päässä oli asema, josta
airut paikalla lähetettiin sanoman keralla edelleen juoksemaan. Tämä
yhteys oli niin nopea, että Montezuma vuorokaudessa saattoi saada
tuoretta kalaa Mexicon lahdesta, vaikka väliä on yli 400 kilometriä.
Maaherra antoi Cortekselle lahjaksi hienoja pumpulikudoksia, kalliita
sulkaviittoja, kultakoristeita, ja sai tältä vastalahjaksi hallitsijaa
varten leikkauksilla kirjaillun tuolin ja koko joukon lasiesineitä;
näillä oli jalokiven arvo maassa, jossa ei tekolasia vielä tunnettu.
Eräällä Corteksen miehistä oli päässään teräskypäri, joka maaherran
mielestä oli hyvin samanlainen kuin aztekilaisen sodanjumalan päähine.
Hän sen vuoksi pyysi saada senkin muitten lahjain joukkoon, johon
Cortes puolestaan mielellään suostui, pyytäen korvaukseksi vain —
kypärin täyden kultahiekkaa. Sillä ajalla kun tätä keskustelua kesti,
oli eräs maaherran palvelija ahkerasti piirustanut värillisiä kuvia
kaikista esineistä, mitä hän näki muukalaisten leirissä. Kuvatkin
oli lähetettävä Montezumalle, jotta hän saisi oikean käsityksen
näistä merkillisistä vieraista. Cortes oli tästä ylen mielissään, ja
antaakseen hallitsijalle vielä täydellisemmän käsityksen itsestään,
hän pani toimeen suuren aseleikin. Ratsumiesten nopeat liikkeet,
aseitten välke auringonpaisteessa, torvien toitotus ja »vesihuoneitten»
hiljainen kelluminen aalloilla, kaikki nämä seikat herättivät
kokoontuneessa kansassa suunnatonta ihmettelyä. Mutta tykkien
paukkuessa ja tulen ja savun tuiskiessa niitten kidoista ihmettely
muuttui peloksi ja kammoksi. Maaherra nyt käsitti, että niin mahtavia
vieraita oli kohdeltava hyvästi, jonka vuoksi hän käskikin alamaisiaan
tuomaan muukalaisille ruokatavaroita ja kaikkea, mitä he tarvitsivat.



Montezuman lähettiläät.


Kauaa ei tarvinnut odottaa, ennenkuin pikalähetit olivat taivaltaneet
pääkaupunkiin ja sieltä oli saapunut Montezuman, Aztekkien hallitsijan
lähetystö, tuoden muukalaisille kalliita lahjoja. Lähettiläät vietiin
Corteksen telttaan. He antoivat levittää maahan hienoja kankaita,
ja orjat asettivat niille hallitsijan lähettämät lahjat, kilpiä,
kypäriä ja haarniskoita puhtaasta kullasta, kaula- ja rannerenkaita
samasta metallista, sandaleja, viuhkoja, höyhentöyhtöjä, taidokkaasti
valmistettuja kultalintuja, esirippuja ja puuvillakankaita, jotka
olivat pehmeitä ja hohtavia kuin silkki, ja kaksi suurta kullasta ja
hopeasta valmistettua kilpeä, jotka kuvasivat aurinkoa ja kuuta. Ne
olivat vaununpyörän kokoiset ja ainakin 20,000 kultapeson arvoiset.
Mutta samalla Montezuma kehotti muukalaisia kiiruimman kautta lähtemään
maasta pois.



Quetzalcoatl.


Aztekien hallitsija oli Espanjalaisten tulon kautta joutunut vaikeaan
asemaan, kuten Cortes sai vähän myöhemmin tietää. Mexicolaiset
nimittäin vanhastaan palvelivat julmien, veriuhreja vaativien
jumaliensa ohella myös lempeätä kansanjumalaa, Quetzalcoatlia.
Tämä jumala oli tarun mukaan ennen asunut heidän keskellään, mutta
aikansa kansan parhaaksi vaikutettuaan lähtenyt maasta pois ja
luvannut palata vasta joskus tulevaisuudessa. Montezuman laajassa
valtakunnassa, jossa oli väsytty sotaisen vallottajakansan sortoon,
vallitsi kuitenkin Corteksen tulon aikaan yleiseen se luulo, että
odotettu hyvä jumala piakkoin palaisi ja pelastaisi kansan Aztekien
hirmuvallasta. Luonnollista näin ollen oli, että nämä valkoiset
miehet, jotka hallitsivat ukkosta ja salamaa, helposti antoivat
aihetta siihen luuloon, että he olivatkin Quetzalcoatlin lähettämät.
Siitä syystä varsinkin Montezuma säikähti uusia tulokkaita, vaikka
papisto, jolla oli valtakunnassa paljon mahtia, koetti häntä rauhottaa.
Kuinka saattoivat muka tulokkaat olla odotetun jumalan miehiä, hehän
taistelivat maan uskontoa vastaan, eivätkä sen puolesta! Montezuma
ei kuitenkaan uskaltanut ryhtyä väkivaltaan heitä karkottaakseen,
vaan koetti saada heidät lahjoilla poistumaan. Mutta juuri se seikka
sai Corteksen aavistamaan hänen asemansa heikkouden, samalla kun
lahjain rikkaus hänessä ja hänen joukossaan herätti hillitsemätöntä
saaliinhimoa. Cortes siis vastasi lähettiläille, että hänen täytyi
lähteä pääkaupunkiin, sillä mahtavalta kuninkaalta hän oli saanut
nimenomaisen käskyn. Jonkun ajan kuluttua lähettiläät palasivat
takaisin, tuoden vielä runsaammat lahjat, kaikkiaan noin 3,000 unssia
kultaa, ja lahjain keralla uuden kiellon.

Espanjalaisten asema kävi kuitenkin vähitellen sangen vaikeaksi, sillä
kuumeet olivat alkaneet tehdä tuhojaan ja maanasukkaat olivat lakanneet
ruokatavaroita tuomasta. Silloin he odottamatta saivat liittolaisia.
Eräänä päivänä saapui leiriin maanasukkaita, jotka erosivat kaikista,
mitä he olivat siihen saakka nähneet, sekä pukunsa että kielensä
puolesta. Pukuna heillä oli korukirjaiset viitat ja vyöt, hiukset
oli sidottu solmuun ja tuoksuvilla kukilla koristettu, korvista ja
nenästä riippui kultakoristeita ja jalokiviä ja alahuulessa oli
kultalehti. He olivat jonkun verran pohjoisempaa, Cempoalla nimisestä
kaupungista ja kansallisuudeltaan Totonakkeja, mahtavaa kansaa, joka
kuitenkin oli viime aikoina joutunut Aztekien ikeen alle ja hartaasti
halusi päästä heidän sorrostaan vapaaksi. Totonakit pitivät nyt näitä
outoja muukalaisia vapauttajinaan ja kutsuivat Cortesta käymään
pääkaupungissaan. Hän otti heidän lahjansa vastaan, antoi vastalahjoja
ja lupasi tulla.



Vera Cruz.


Ennen lähtöä hän kuitenkin päätti varustaa rannikolle asemapaikan ja
suunnitteli kaupungin, joka sai nimeksi »Villa Rica de Vera Cruz», s.o.
»todellisen ristin rikas kaupunki». Uusi kaupunki julistettiin Espanjan
kruunun välittömän vallan alaiseksi. Kun oli asetettu virkamiehet
kuninkaan nimessä, niin Cortes muodon vuoksi erosi ylipäällikkyydestä,
saadakseen sen asettamiltaan virkamiehiltä takaisin kuninkaan nimessä.
Velasquezin nimellinenkin ylivalta siten kumottiin. Cortes oli tämän
tempun kautta päässyt itsenäiseksi, kunnes ehkä kotimaasta suoraan
tulisi uusia määräyksiä. Lähetettyään laivastonsa turvallisempaan
paikkaan hän sitten lähti joukkonsa keralla Cempoallaan.



Cempoalla.


Suurenmoinen luonto, jonka kautta tie kulki, herätti Espanjalaisten
ihmettelyä. Vasemmalla puolella kohosivat etäisyydessä korkeat
lumipeittoiset vuoret, uljas Orizaba muita ylemmäksi. Maa kävi sitä
rikkaammaksi, kasvullisuus uhkuvammaksi, kuta enemmän poistuttiin
hiekkaiselta rannikolta. Vehmaat lakeudet ja rehevät metsät
vaihtelivat. Köynnöskasveja kierteli mahtavien puitten välissä,
peittäen niitten runkoja, riippuen niitten oksista, tuoksuvien kukkien
ja ruohojen keskellä leijaili perhosia pilvinä, lenteli kirjavia
papukaijoja, ja ilmassa lauloivat kilvan värikkäät laululinnut.
Espanjalaiset sotilaat olivat mielestään tulleet maalliseen
paratiisiin. Kuta lähemmä Cempoallaa tultiin, sitä ihanammat olivat
tien kahden puolen puutarhat ja hedelmäpuistot. Kun oltiin melkein
perillä, tuli vastaan hienoihin vaatteihin puettuja miehiä ja naisia,
jotka kantoivat kukkavihkoja, kultakoristeita ja jalokiviä. Cempoallan
valkoiset temppelit alkoivat näkyä ja Espanjalaiset marssivat ahtaita
katuja kaupunkiin, jossa lienee ollut noin 30,000 asukasta.

Kuta kauemmaksi Espanjalaiset kulkivat, sitä suurempi oli heidän
ihmetyksensä. He tapasivat täällä sivistyksen, joka voitti kaikki,
mitä he olivat siihen saakka nähneet Uudessa maailmassa. Kasikki tuli
linnansa edustalle vieraita vastaan ottamaan. Hän oli niin lihava,
ettei voinut kävellä muuta kuin kahden miehen nojalla. Espanjalaiset
saivat lahjoja ja mitä parhaat leiripaikat, mutta Cortes kielsi
kuolemanrangaistuksen uhalla ketään poistumasta leiristä, sillä oli
oltava varuilla yllätyksiä vastaan. Mutta Cempoallalla ei ollut petosta
mielessä. Kasikki teki liiton ja lupasi Cortekselle 50,000 miestä
Mexicoa vastaan. Pian saattoikin Cortes osottaa liittonsa tehoa. Saapui
nimittäin muutaman päivän kuluttua Mexicosta lähettiläitä vaatimaan
Cempoallasta kahtakymmentä nuorukaista ja yhtä monta impeä jumalille
uhrattaviksi. Cortes, joka oli lähettiläiden saapuessa rannikolla
etsimässä uutta turvallisempaa satamapaikkaa, sai heti sanoman tästä
vaatimuksesta. Suuttumuksella ja inholla hän käski jyrkästi evätä
moisen veron ja lisäksi vangita Montezuman veronkantajat. Semmoinen
väkivallantyö tietysti ennusti sotaa. Ollakseen valmiina Cortes kaikin
voimin jatkoi perustamansa kaupungin ja linnan rakentamista; niiden
piti olla turvapaikka tappioitten varalle ja avunlähetyksiä varten
vastaanottopaikka. Maanasukkaat ilomielin auttoivat tässä työssä. He
eivät silloin osanneet aavistaa, mikä sortaja siitä tulisi; he päin
vastoin luulivat hyvän Quetzalcoatlin lähettäneen miehensä heitä
sorrosta vapauttamaan.

Mutta sotaa ei kuulunutkaan. Saapui päin vastoin uusia lähettiläitä,
Montezuman omia sukulaisia joukossa, jotka toivat uusia ruhtinaallisia
lahjoja. Mutta Cortes kaikista pyynnöistä huolimatta sanoi pysyvänsä
lujana aikomuksessaan ja tulevansa Montezumaa tervehtimään. Totonakit
olivat ihmeissään huomatessaan, kuinka heidän peljätty sortajansa
pelkäsi valkoisia. Cortes saavutti vielä suuremmassa määrässä heidän
luottamuksensa auttamalla heitä sodassa vihamielisiä naapureita vastaan
ja ylläpitämällä ankaraa mieskuria. Erään sotamiehistään, joka oli
varastanut, hän muitta mutkitta tuomitsi hirtettäväksi, mutta Alvarado
omalla vastuullaan leikkasi köyden poikki, sillä hänen mielestään ei
ollut varaa menettää ainoatakaan miestä. Kasikki kiitollisuutensa
merkiksi lähetti lahjaksi kahdeksan kaunista impeä, mutta Cortes
sanoi, että ne oli ensin kastettava kristinuskoon, ennenkuin hänen
sotilaansa saattoivat mennä niitten kanssa naimisiin. Samalla Cortes
vaati, että Totonakkien piti hävittää epäjumalankuvansa. Mutta siihen
kasikki ei kuitenkaan suostunut. Espanjalaiset silloin väkisin
tunkeutuivat temppeleihin ja alkoivat hävitystyön. Temppeleissä
paraillaan toimitettiin kamalia ihmisuhreja, Totonakit tekivät
vastarintaa ja tuossa tuokiossa olivat uudet liittolaiset keskenään
kahakassa. Cortes äkkipikaa vangitutti kasikin ja muutamia pappeja ja
tarjosi sitten rauhaa; kasikki suostui ja arveli, että jumalat itse
kostakoot puolestaan. Viisikymmentä espanjalaista samalla hyökkäsi
temppeliin, he kaatoivat suuret puiset jumalankuvat jalustoiltaan ja
syöksivät ne alas temppelin korkeilta portailta. Rumat puujumalat
asukkaitten valittaessa poltettiin. Temppeli puhdistetun verestä
ja siihen rakennettiin alttari, jolle pystytettiin korkea kukilla
seppelöity risti. Juhlasaatto, johon Totonakkien papitkin ottivat
osaa, nyt valkoisiin vaatteisiin puettuina, kiinnitti ristiin Neitsyt
Maarian kuvan. Totonakit suostuivat kristinuskoon nähdessään,
etteivät heidän jumalansa voineetkaan puoliaan pitää. Cortes sen
jälkeen palasi miehineen Vera Cruziin, jonne oli saapunut laiva,
tuoden muutaman kymmenen miestä apuväkeä ja tiedon, että Velasquez
oli saanut Espanjasta luvan perustaa löydettyyn maahan siirtokunnan.
Tämä seikka huolestutti Cortesta. Hän päätti voittaa Espanjan
hallituksen puolelleen esittämällä omat ansionsa, kertomalla, mitä
hän jo oli aikaan saanut, ja liittämällä kertomukseen suuren lahjan,
jota kaikki sotamiehetkin osaltaan kartuttivat. Samalla hän tukahutti
kapinayrityksen, jota Velasquezin ystävät valmistelivat hänen omassa
joukossaan; kaksi syyllistä sai hengellään maksaa kavaluutensa.
Tehdäkseen kaikki kapinayritykset tulevaisuudessa toivottomiksi Cortes
sitten antoi ajaa maalle kaikki laivansa ja hävittää ne, korjattuaan
ensinnä pois, mitä käyttää voitiin. Sen kautta miehet lakkasivat
haaveksimasta pakoa ja sotajoukkoa samalla voitiin melko lailla
vahvistaa, yhdistämällä siihen merimiehetkin, jotka halusta lähtivät
mukaan sotaretkelle maineen ja kullan toivossa. Tämän jälkeen ei ollut
muuta neuvoa kuin voittaa tai kuolla.



Matka ylämaahan.


Jätettyään Villa Rica de Vera Cruziin sataviisikymmentä miestä Cortes
sitten lähti retkelleen Montezuman pääkaupunkia ja valtakuntaa
vallottamaan. Hänen sotajoukossaan oli 300 espanjalaista, 1,300
totonakkisotilasta, 1,000 kantajaa, 15 ratsumiestä ja 7 tykkiä. Cortes
sai kuitenkin viime hetkessä melkoisen vahvistuksen; hän sai nimittäin
puolelleen taivutetuksi neljä laivaa, jotka Jamaican espanjalainen
maaherra oli lähettänyt löytöretkelle ja maananastukselle ja
nimenomaan estämään Corteksen yritystä, koska ranta muka kuului hänen
vaikutusalueeseensa.

Matka ylämaahan kulki alussa alavan hedelmällisen rantamaan kautta,
jota kuumuudestaan sanotaan »tierra calienteksi», s.o. kuumaksi maaksi.
Sitten alkoi maa vähitellen kohota Anahuakin ylänköä kohti. Toisen
päivän illalla saavuttiin viehättävään Xalapa nimiseen paikkaan,
josta oli mitä komein näköala. Espanjalaiset näkivät edessään korkean
vuoriston, oikealla puolella Sierra Madren tummine havumetsineen,
etelässä sille verrattomana vastakohtana mahtavan Orizaban, takanapäin,
jo syvällä allaan, uhkean »tierra calienten» niittyineen, jokineen
ja kukkaisine metsineen, siellä täällä somia intianikyliä ja etäällä
taivaanrannalla valtameren valoisan pinnan.

Neljäntenä päivänä saavuttiin Naulinco nimiseen vuoristokaupunkiin,
jossa asui Totonakkien ystäviä ja jossa Espanjalaiset sen vuoksi
otettiin hyvin vastaan. Mutta kuta korkeammalle noustiin, sitä
kylmemmäksi ja koleammaksi kävi ilmasto. Tultiin ensin lauhkeaan
»tierra templadaan» ja sitten kylmään »tierra friaan.» Espanjalaiset
paremminkin kestivät ilmaston muutoksen, mutta kuumaan rannikkoilmaan
tottuneita intianeja alkoi kuolla viluun. Tie kulki taivasta
tavottelevien, tulta suitsuavien kukkulain välitse, laava- ja
tuhkakenttien poikki, toisin paikoin taas kuilujen partaita,
joitten pohjalla, tuhatkunta metriä retkikunnan jalkain alla,
kasvullisuus oli troopillisen uhkeata. Kolmen päivän kuluttua, kun
oli korkeimman solan poikki kuljettu, tultiin jälleen lauhkeampaan
»tierra templadaan», seutuun, jossa ilmanala oli melkein samanlaista
kuin Etelä-Europassa. Oli saavuttu noin 2,300 metriä korkealle
ylänkömaalle. Seutu oli huolellisesti viljeltyä, mutta tuotteet
olivat osaksi uusia. Espanjalaisia ihmetyttivät varsinkin kaktukset,
joita intianit olivat istuttaneet peltojensa ympärille aidoiksi, ynnä
agave-istutukset. Kuuman ilmanalan kasvit olivat toinen toisensa
jälkeen kadonneet ja ainoastaan maissi hohti vielä kultaisena ylämaan
pengermillä. Odottamatta saavuttiin kaupunkiin, joka oli Cempoallaakin
komeampi. Rakennukset olivat kivestä, kalkilla muuratut, tilavat ja
korkeat. Kolmetoista »teokallia», s.o. temppelipyramidia, kohosi
muita rakennuksia korkeammalle ja esikaupungissa oli huone, jossa
säilytettiin sataatuhatta ihmiskalloa muistoina jumalien saamista
uhreista. Espanjalaisia kammotti, mutta myöhää oli enää pelästyä
semmoisiakaan hirmuja. Kaupungin päällikkö ensinnä otti muukalaiset
huonosti vastaan, mutta kuullessaan, kuinka suuria lahjoja he olivat
Montezumalta saaneet, hän muutti mieltään ja vieraat saivat leipää,
jota he nyt varsinkin tarvitsivat.



Taistelut Tlaxcalassa.


Tie kävi sen jälkeen Tlaxcalan pienen tasavallan kautta ja Cortes
lähetti neljä Cempoallan miestä edeltä lupaa pyytämään, että saisi
kulkea tasavallan alueen poikki. Armeija seurasi hitaasti perässä ja
kohtasi vuoristossa ensinnäkin monta kilometriä pitkän, vankan ja
kolmea metriä korkean kivimuurin, jonka tasavallan asukkaat olivat
rakentaneet suojakseen vihollisia vastaan. Odottamatta vastausta Cortes
kulki muurin poikki ja lähestyi tasavallan pääkaupunkia.

Tlaxcalalaiset olivat Mexicon eli Anahuakin ylängön omituisimpia
kansoja. He kuuluivat samaan rotuun kuin Aztekitkin ja olivat saapuneet
maahansa kolme tai neljä vuosisataa takaperin. Urhoollisesti he olivat
pitäneet puoliaan Montezumaa vastaan ja säilyttäneet itsenäisyytensä.
Urheutta pidettiin heidän maassaan suurimpana ihmisavuna ja samoin
kuin Roomassa, samoin pienessä Tlaxcalassakin sotaretkeltä palaava
voittaja kulki riemusaatossa kautta kaupungin, sotasaalis kaiken
kansan nähtävänä. Sankarin urotöitä ylistettiin lauluin ja hänen
kuvansa asetettiin temppeliin. Monet Tlaxcalan tavat muistuttivat
Espanjalaisille heidän omia ritaritapojaan. Valiosoturiksi eli
ritariksi pääsevä valvoi ja paastosi kahdeksan päivää, ennenkuin
hänet juhlallisesti hyväksyttiin ja kaikenlaisilla menoilla otettiin
valiomiesten joukkoon. Maa oli hedelmällisyytensä vuoksi saanut
Tlaxcalan, »leipämaan» nimen. Maanviljelyksen liikatuotteet myytiin ja
hinnalla ostettiin kaikenlaisia ylellisyystavaroita, joita oma maa ei
tuottanut. Jumalat olivat samat kuin Aztekkienkin, ja Tlaxcalassakin
heidän alttarinsa olivat ihmisverellä tahratut. Tlaxcalan asukkaat
vihasivat Aztekkeja varsinkin siitä syystä, että nämä olivat
katkaisseet heiltä pääsyn merenkin puolelle, vallottamalla maan aina
meren rantaan saakka. Tlaxcalan oli täytynyt elää puoli vuosisataa
ilman pumpulia, suolaa ja kaakaota.

Tlaxcalalaiset olisivat luultavasti mielellään suostuneet rupeamaan
Corteksen liittolaisiksi, koska hän kulki heidän pahinta vihollistaan
vastaan; mutta kuullessaan, kuinka Cempoallassa jumalankuvat oli
kaadettu ja temppelit kirkoiksi muutettu, he päättivätkin ruveta
vastarintaan. Eräässä ahtaassa laaksossa, jossa Espanjalaiset eivät
voineet käyttää tykkejään, sen enempää kuin hevosväkeäkään, heidän
kimppuunsa äkkiä hyökkäsi 30,000 Tlaxcalalaista; rumpuja paukuttaen
ja pillejä puhaltaen nämä joka puolelta kävivät kimppuun. Eivät edes
ratsumiehiä nämä viholliset pelänneet, vaan saatuaan erään heistä
vangiksi paikalla hakkasivat hevosen kappaleiksi ja lähettivät palaset
voitonmerkkinä Tlaxcalaan.

Cortes oli äkkiä joutunut joukkoineen epätoivoiseen asemaan. Mutta hän
raivasi kuitenkin vihollisten sankkain rivien kautta tien aukeampaan
seutuun ja siellä hän pian pääsi voitolle. Tykistö alkoi tulensa ja sen
luodit ja pamaukset herättivät Tlaxcalalaisissakin kauhua. Menetettyään
kahdeksan päällikköä he päättivät peräytyä. Cempoallan miehet olivat
taistelussa urheasti otelleet Espanjalaisten puolella. Cortes huomasi,
että hän saattoi heihin luottaa. Päivä päättyi riemujuhlalla. Mutta
Cortes huomasi, että hänen piti joka tavalla koettaa saada niin urhea
vastustaja liittolaisekseen.

Tlaxcala ei kuitenkaan ollut vielä rauhaan taipuvainen. Tasavalta
kokosi vielä suuremman armeijan muukalaisia vastaan, ja vanha, lähes
satavuotias Xicotencatl johti sitä taisteluun. Täydessä sotamaalissa,
jalokivillä ja kullalla koristetut kypärit päässä, aseina sahamaiset
miekat, jouset ja nuolet, heittokeihäät ja heittovasamat intianiarmeija
odotti hyökkäystä. Jokaisella heimolla oli oma kenttäviirinsä
vaakunoineen. Tlaxcalalaiset olivat verrattomia linkoomaan ja
heittämään, he osasivat ampua yht’aikaa kaksi ja kolmekin nuolta.
Hyökkäyksessä olivat varsinkin heidän viittä kuutta metriä pitkät,
terävillä kivillä kärjetyt peitsensä pelättävät. Tlaxcalalaiset
syytivät pientä espanjalaista joukkoa vastaan niin kosolta kiviä ja
nuolia, että ne pimittivät päivän. Kun Espanjalaiset olivat alkaneet
tykkitulensa, niin Tlaxcalalaiset, epätoivoissaan luotien hävityksistä,
hyökkäsivät musertavalla voimalla heidän päälleen, välittämättä
mistään. Castilialaisten rivit notkuivat, hetken näytti jo siltä,
kuin olisi kaikki menetettyä. Mutta epätoivo ja tieto temppeleissä
odottavasta hirmukuolemasta yllytti Espanjalaisia ponnistamaan
viimeisetkin voimansa. Hyökkääjien täytyi lopulta seisahtua ja
tykkituli pakotti sitten vihollisen peräytymään. Samanlaisia
hyökkäyksiä uudistui monta kertaa, mutta yhä vähemmällä voimalla.
Lopulta Tlaxcalalaisten kesken syntyi eripuraisuutta ja suuri osa
heistä lähti pois taistelusta. Vanha Xicotencatl päätti silloin
peräytyä, taistelun kestettyä neljä tuntia. Espanjalaiset olivat liian
uupuneita heitä takaa ajaakseen, etenkin kun melkein kaikki hevosetkin
olivat haavotetut. Kuolleensa he hautasivat salassa, jotta intianit
jäisivät siihen luuloon, että Espanjalaiset olivatkin kuolemattomia.

Mutta Tlaxcalalaiset eivät vieläkään taipuneet, vaikka toiset olivatkin
sitä mieltä, että tarjottuun liittoon oli suostuttava. Kysyttiin
papeilta neuvoa ja nämä sanoivat, että muukalaiset olivat auringon
lapsia ja saivat auringonsäteistä voimansa, jonka vuoksi heidän
kimppuunsa oli käytävä yöllä. Kymmenentuhatta Tlaxcalalaista lähti
retkelle; Espanjalaiset eivät saaneet vähääkään vihiä uhkaavasta
vaarasta. Onneksi oli kuitenkin yöllä kirkas kuutamo, joten etuvartijat
hyvissä ajoin huomasivat vihollisjoukon lähestyvän. Cortes ei odottanut
hyökkääjiä, vaan hyökkäsi itse, ennenkuin vihollinen vielä oli edes
tullut sen kukkulan juurelle, jolla hänen leirinsä oli. Tlaxcalalaiset
säikähtivät, sekaantuivat ja kääntyivät pakoon; espanjalainen ratsuväki
surmasi heitä suuret joukot, kunnes Cortes antoi käskyn luopua
takaa-ajosta.

Seuraavana päivänä Cortes uudelleen esitti ehtonsa ja lähetti Doña
Marinan Tlaxcalaan keskustelemaan. Kaupungissa vallitsi suuri
alakuloisuus; yöllisen hyökkäyksen epäonnistumisen kautta oli mennyt
viimeinenkin toivo. Siellä taivuttiin rauhaan ja liittoon; Cortes
sai luvan tulla tasavallan pääkaupunkiin ja kulkea sen alueen kautta
edelleen. Mutta samalla suunniteltiin vielä viimeistä keinoa, petosta,
ja lähetettiin Espanjalaisten leiriin rauhan lähettiläitä, jotka
todella olivatkin vakoojia. Marinan tarkkuuden kautta tämä sala-aije
kuitenkin tuli ilmi ja Cortes lähetti vakoojat takaisin silvottuina
— hän hakkautti heiltä kädet poikki — sanoen Espanjalaisten olevan
valppaina, tulivatpa Tlaxcalalaiset yöllä tai päivällä. Vihdoin
Xicotencatlkin taipui rauhaan ja tuli itse suuren seurueen kera
sitä tarjoamaan. Hän tarjosi Tlaxcalalaisten liittoa ja vakuutti,
että he olisivat yhtä uskollisia liitossa kuin sodassa urhoollisia.
Cortes suostui ottamaan heidät Castilian kuninkaan vasalleiksi ja
liittolaisiksi. Lahjat, joita Tlaxcalalaiset toivat, eivät tosin
olleet suuria, sillä maa oli köyhä, kuten päällikkö sanoi, mutta
Cortes sanoi pitävänsä Tlaxcalalaisten pieniä lahjoja suuremmassa
arvossa kuin huoneen täyttä kultaa. Hänelle oli selvinnyt, että
Mexicon vallottaminen ainoastaan tämän pienen vuorikansan avulla oli
mahdollista.

Espanjalaisia odotti Tlaxcalan pääkaupungissa juhlallinen vastaanotto.
Papit tulivat heitä vastaan valkeissa vaatteissa, miehet ja vaimot
juhlapuvuissa, kukin koristettuina; nuoret tytöt seppelöivät kukilla
espanjalaiset sotilaat ja heidän ratsunsa. Kaupungin kaduilla tungos
oli suunnaton, kaikki huoneet oli kukkasilla koristettu ja vastaanotto
oli kaikin puolin mitä paras. Espanjalaisille tarjottiin maan tyttäriä
vaimoiksi, mutta siihen Cortes ei sanonut suostuvansa, koska he
olivat pakanoita; hän kehotti Tlaxcalaa kääntymään kristinuskoon.
Tasavaltalaiset sanoivat kyllä suostuvansa ottamaan kristittyjen
Jumalan omain jumaliensa joukkoon, mutta eivät kuitenkaan voineet siltä
omiaan hylätä, ja Espanjalaiset näkivät viisaimmaksi antaa asian jäädä
silleen. Risti vain pystytettiin merkiksi siitä, että kristittyjen
Jumala oli tullut Tlaxcalaan. Viisi kauneinta Tlaxcalan neitoa kääntyi
kristinuskoon ja vihittiin espanjalaisille upseereille. Alvarado
sai vaimoksi Xicotencatlin tyttären, joka kasteessa sai nimekseen
Doña Luisa. Alvarado oli avomielisen ja ystävällisen käytöksensä
kautta suuresti miellyttänyt Tlaxcalalaisia, jotka antoivat hänelle
liikanimeksi »Tonatiuh» s.o. »aurinko». Cortes oli nimeksi saanut
Malintzin heti Tlaxcalan vieressä kohoavasta valtavasta vuoresta,
vaikka Aztekit näyttivät ivalla käsittäneen nimen väännökseksi kauniin
Doña Marinan nimestä.



Cholulan verilöyly.


Saatuaan kuulla, että Espanjalaiset olivat voittaneet Tlaxcalan
ja tehneet tasavallan kanssa liiton, Montezuma lähetti 200 orjaa
lahjoja tuomaan; lahjain joukossa oli 300 unssia kultaa, sekä paljon
upeita kankaita ja viittoja. Kaupunkiinsa hän nytkin kielsi Cortesta
tulemasta, mutta suostui sen sijaan maksamaan suuren vuotuisen veron.
Cortes kiitti, mutta vastasi, että hänen täytyi toteuttaa käsky, jonka
oli hallitsijaltaan saanut, ja tulla Mexicoon. Sen jälkeen saapui
vielä yksi lähetystö, yhä lahjoja tuoden, mutta tällä kertaa lausuen
samalla Espanjalaiset tervetulleiksi. Montezuma kehotti heitä ensinnä
poikkeamaan suureen Cholulan kaupunkiin, jossa muka oli ryhdytty
valmistuksiin heidän vastaanottoaan varten. Tlaxcalalaiset tosin
varottivat Cortesta lähtemästä ensinkään, koska muka Montezumalla
oli petos mielessään, mutta Cortes antoi käskyn jatkaa matkaa.
Sitten Tlaxcalalaiset varottivat häntä varsinkin Cholulan kaupunkiin
menemästä, koska se oli kavaluudestaan tunnettu, jota paitsi he olivat
kuulleet, että lähellä sitä väjyi suuri aztekkilainen sotajoukko.

Varotuksista huolimalta Cortes kuitenkin marssi Cholulaan, joka
oli lounaaseen Tlaxcalasta ja Mexicon suurimpia kaupunkeja.
Siinä oli 20,000 taloa ja mahtava temppeli, 177 jalkaa korkealle
porraspyramidille rakennettu. Temppelissä oli Quetzalcoatl jumalan
suuri kuvapatsas, sillä matkallaan meren rannalle oli jumala
viipynyt tässä kaupungissa 20 vuotta. Sitä paitsi oli Cholulassa
vielä 400 muuta uhritornia. Ihmisuhrit kävivät yhä kamalammiksi ja
yleisemmiksi, kuta enemmän pääkaupunkia lähestyttiin. Miehiä ja poikia
lihotettiin uhrattaviksi vahvoista hirsistä rakennetuissa häkeissä.
Espanjalaiset kaikkialla hävittivät nämä ihmishäkit ja päästivät
vangit palaamaan kunkin kotiseuduilleen. Corteksen mukana oli 6,000
Tlaxcalan sotilasta, jotka olivat liittolaisina lähteneet Montezumaa
vastaan, ja näiltä Cortes sai tietää, että Cholulassa oli suunniteltu
petos hänen tuhoamisekseen. Kaupungin kadut oli suljettu ja asukkaita
oli jo lähtenyt pois, odotettavaa verilöylyä pakoon. Doña Marina
urkki tietoonsa, että oli aikomus hyökätä Espanjalaisten kimppuun,
juuri kun nämä tekivät lähtöä. Cortes päätti olla nopeampi. Hän teki
hyökkäyksen ja hakkasi maahan osan koolla olevista kasikeista ja heidän
miehistään. Tämän jälkeen Tlaxcalalaiset, joiden leiri oli kaupungin
ulkopuolella, saivat käskyn lähteä liikkeelle ja he panivat Cholulan
kaduilla toimeen kamalan verilöylyn, murhaten ja ryöstäen, kunnes
Cortes sen kielsi. Tlaxcalalaiset olivat Cholulalaisten verivihollisia
ja kostivat mielihyvällä. 3,000 Cholulalaista sai katutaisteluissa
surmansa. Suuri temppeli vallotettiin väkirynnäköllä ja poltettiin.
Petos oli suunniteltu Montezuman käskystä ja sitä syvemmän vaikutuksen
nämä nopeat toimet tekivät, niin että naapurikaupungitkin riensivät
antautumaan.



Tenochtitlan.


Cholulasta jatkettiin retkeä Mexicoa kohti. Välillä oli kuljettava
lyhyen vuorijonon poikki, jolla ovat Anahuakin komeimmat tulivuoret.
Solan kahden puolen olivat toisella puolella Popocatepetl (»savuava
vuori»), toisella Iztaccihuatl (»valkoinen vaimo»). Cortes lähetti
solan korkeimmalta kohdalta erään upseereistaan yrittämään, olisiko
mahdollista nousta Popocatepetlille. Intianit pitivät näitä vuoria
jumalina, eivätkä sen vuoksi olleet koskaan yrittäneetkään.
Espanjalaiset kiipesivät melkein kraaterille saakka, korkealle
lumirajan yläpuolelle, ja toivat sieltä voitonmerkkinä suuria
rikkipuikkoja, jotka herättivät intianien kesken yhä suurempaa
ihmetystä; he olivat nyt vakuutettuja siitä, etteivät Espanjalaiset
pelänneet mitään. Vuorensolasta avautui ihana näköala Mexicon
lakeudelle, jossa pääkaupunki Tenochtitlan loisti järven keskellä kuin
Venezia. Tescoco-järvi oli silloin nykyistään suurempi, sen jatkona oli
kaakossa pienempi Xochimilco ja kauempana idässä Chalco. Pääkaupunkiin
johti monelta puolelta järven poikki rakennetut leveät patotiet. Kukin
patotie oli monesta kohdasta poikki, niin että yhteys mannermaan kanssa
voitiin helposti katkaista, nostamalla pois aukkojen poikki rakennetut
sillat. Siltain alatse mahtuivat veneet kulkemaan järvestä toiseen.
Kaupungin läpi kulki useita kanavia, joitten poikki oli nostosillat.

Paitsi pääkaupunkia oli rannoilla monta muutakin kaupunkia ja kylää
ja järvillä oli uivia puutarhoja, jotka suuressa määrin lisäsivät
maiseman suloa. Vielä nykypäivänä Mexicon järvessä näkee samanlaisia
puutarhoja. Pääkaupungissa oli noin 60,000 taloa ja arvion mukaan
300,000 asukasta. Siinä oli monta suurta toria, yksi Espanjalaisten
mielestä yhtä suuri kuin koko Salamancan kaupunki. Suuri uhritemppeli,
jonka ylimmälle pengermälle noustiin 114 porrasta, kohosi korkealle yli
muun kaupungin, jonka vuoksi sieltä oli laaja näköala yli ympäristöjen.
Päätemppelissä oli 40 tornia, kaikki hakatusta kivestä vankasti
rakennetut, kannattimet ja ovet jykeistä maalatuista pelkoista.
Kaupungin etevimmillä suvuilla oli näissä torneissa epäjumalansa ja
perhehautansa. Ylimmällä temppelipengermällä oli kaksi epäjumalankuvaa,
jotka olivat täynnään kultaa ja jalokiviä. Siellä oli pääuhripaikka,
jossa vangit teurastettiin jaspiskivisellä alttarilla. Permanto ja
seinät olivat ihmisen verestä mustinaan. Uhrattujen päät säilytettiin
erikoisella telineellä, jolla eräs espanjalainen väitti lukeneensa
136,000 ihmisenpäätä.

Vaikka Montezuma oli lähettänyt yhä uusia lähettiläitä kieltämään
Cortesta tulemasta pääkaupunkiinsa, niin jatkoi tämä kuitenkin
rohkeasti matkaansa. »Me saavuimme», kirjottaa eräs mukana olleista,
»Iztallapanin leveälle sotilastielle, jolta katseemme ensi kerran
käsitti järven keskelle rakennetut kaupungit ja kylät, ja vielä
enemmän melkoisia kyliä rannoilla ja kauniin, aivan suoran tien, joka
johti pääkaupunkiin. Ihmettelymme kohosi korkeimmilleen ja sanoimme
toisillemme, että nämä olivat kuin Amadin ritarikirjan lumotut linnat,
niin korkeina ja ylpeinä kohosivat tornit, temppelit ja talot veden
keskellä. Jopa monet miehistämme väittivät, ettei tämä kaikki, mitä
he näkivät, voinut olla muuta kuin pelkkää unennäköä. Iztallapanissa
kohosivat käsityksemme tämän maan mahdista ja rikkaudesta yhä
suuremmiksi. Saimme asua oikeissa palatseissa, jotka olivat laajat
alaltaan, suurien pihain ympäröimät, rakennetut kauniisti tahoilluista
kivistä, seeteripuusta ja muista hyvänhajuisista puulajeista. Kaikki
huoneet olivat tapeteilla ja pumpulikankailla sisältä verhotut.
Seuraavana päivänä saavuimme pääkaupunkiin. Patotie oli kahdeksan
askelta leveä, mutta kun kaupungista oli lähtenyt suunnattoman paljon
väkeä meitä näkemään, niin oli tungos sillä tavattoman suuri. Kaikki
tornit ja uhritemppelit olivat mustanaan ihmisiä, järvellä kihisi
kaikkialla aluksia, täynnään uteliaita, jotka olivat tulleet meitä
näkemään. Ei se ihme ollutkaan, kun täällä ei oltu vielä milloinkaan
nähty meidän kaltaisia ihmisiä eikä hevosia. Monen sillan poikki meidän
piti kulkea, mutta vihdoin oli Mexicon suuri kaupunki koko komeudessaan
edessämme. Ja meitä, jotka kuljimme tämän lukemattoman ihmisjoukon
keskitse, ei ollut kuin pieni joukko, 450 miestä, ja päämme oli vielä
aivan täynnään niitä varotuksia, joita meille olivat Tlaxcalan ja
muitten kaupunkien asukkaat antaneet, ja varokeinoja, joihin meitä oli
kehotettu ryhtymään, että olisimme Mexicolaisia vastaan turvassa. Kun
asemamme otetaan huomioon, niin voidaan syyllä kysyä, tokko milloinkaan
on ollut miehiä, jotka ovat niin uhkarohkeaan yritykseen ryhtyneet.»



Cortes Mexicossa.


Se oli marraskuun 8 p. 1519, jona Ferdinand Cortes pienen joukkonsa
kanssa marssi Mexicoon. Hallitsija tuli kaupungin pääkadulla
häntä vastaan, mukanaan seurue, jossa oli 200 henkeä. Hallitsijaa
kantoivat paljasjalkaiset ylimykset kullalla kirjaillussa
kantotuolissa. Kantotuolin päällä oli jonkinlainen telttakatto,
koristettu viheriäisillä sulilla, kullalla, hopealla ja jalokivillä.
Espanjalaisten lähestyessä Montezuma astui alas istuimeltaan ja
kulki maahan levitettyjä peittoja pitkin vieraita vastaan. Hän oli
puettuna omituisen värikkääseen rikkaaseen pukuun, päässä viheriäinen
höyhentöyhtö — viheriäinen oli hallitsijan väri — jaloissa jalokivillä
koristellut puolikengät, joissa oli kullasta pohjat. Kun hän kulki
kansan keskellä, ei kukaan uskaltanut kohottaa katsettaan häneen,
vaan kaikki katsoivat nöyrästi maahan. Cortes laskeutui, Montezuman
nähdessään, alas ratsunsa selästä, kävi aztekkilaista hallitsijaa
vastaan ja ripusti hänen kaulaansa välkkyvästä kristallilasista
tehdyn kaulakoristeen, tahtoipa häntä syleilläkin, mutta sen estivät
molemmat vieressä seisovat vasalliruhtinaat, se kun olisi loukannut
hallitsijapyhyyttä, vieläpä koko kansan nähden. Annettuaan Cortekselle
rikkaan lahjan palasi Montezuma saattonsa keralla palatsiinsa.
Espanjalaiset marssivat kaupunkiin torvien soidessa ja lippujen
liehuessa, 6,000 tlaxcalalaista seurassaan. Keskellä kaupunkia oli
laajan torin ääressä sotajumalan korkea temppeli ja Montezuman isän
rakentama laaja palatsi. Tämän palatsin sai Cortes joukkoineen
asuttavakseen. Parhaissa huoneissa olivat seinät verhotut kankailla
ja lattiat matoilla. Palatsi oli samalla linnakin, sillä sen ympäri
kulki vahva muuri, jossa oli monta tornia. Cortes asetti joka paikkaan
vartijoita ja tykkinsä pääporttia vastapäätä. Illalla Montezuma saapui
vieraittansa luo ja kertoi silloin Cortekselle tarun Quetzalcoatl
jumalasta sekä lausui lopuksi: Kaikesta siitä, mitä hän tähän saakka
oli saanut Espanjalaisilta kuulla heidän maastaan ja kuninkaastaan, oli
hän tullut siihen varmaan vakaumukseen, että heidän kuninkaansa olikin
Mexicon oikea herra. Määrätköön Cortes sen vuoksi tahtonsa mukaan
hänestä ja hänen maastaan.

Seuraavana päivänä Cortes lähti vastavierailulle, seurassaan neljä
etevintä päällikköään. Kuninkaan palatsissa oli monta pihaa, eräässä
niistä suihkukaivo. Koko laaja palatsi oli rakennettu hakatusta
kivestä. Huoneitten seinät olivat peitetyt marmorilla, jaspiksella ja
porfyrillä ja pinnat olivat niin sileät, että niissä näki peilikuvansa;
taikka olivat ne verhotut arvokkailla kankailla ja sulkaryijyillä,
joihin oli sommiteltu lintujen ja kukkien kuvia. Keskustelun aikana
Cortes tulkin kautta ilmotti Montezumalle saaneensa toimeksi
kääntää hänet kristinuskoon ja alkoi sitten selittää kristinuskon
perustotuuksia. Mutta Montezuma ei halunnut keskustella uskonnoista.
Sen sijaan hän sanoi mielellään rupeavansa maksamaan veroa Espanjan
kuninkaalle ja tunnustavansa itsensä hänen vasallikseen. Bernal Diaz,
joka oli Corteksen seurueessa ja tilaisuudessa läsnä, kuvaa seuraavalla
tavalla hallitsijaa.

»Suuri Montezuma saattoi tähän aikaan olla noin neljänkymmenen
ikäinen. Hän oli kookas, solakka kasvultaan, jäsenet laihanlaiset,
mutta ruumiinsuhteet muutoin mitä parhaat. Ihonväri ei ollut kovinkaan
ruskea. Hiuksia hänellä oli runsaasti vain korvillaan, jotka olivat
kokonaan kiehkurain peitossa. Hänellä oli heikonlainen, mutta hyvän
näköinen musta parta. Kasvot olivat soikeat ja rattoisat ja hänen
kauneista silmistään kuvastui hänen puhuessaan asian mukaan milloin
rakkaus, milloin vakavuus.»

Hallitsijan suostumuksella Espanjalaiset sisustivat asumassaan
palatsissa erään huoneista kirkoksi. Tässä työssä he sattuivat
löytämään Montezuman yksityisaarteen, jättäen sen kuitenkin
toistaiseksi koskematta. Heidän asemansa keskellä viholliskaupunkia
oli kuitenkin niin vaarallinen, että lopulta oli mietittävä epätoivon
keinoa pelastukseksi. Cortes päätti ottaa hallitsijan vangiksi.
Verukkeen hän sai siitä, että eräs Montezuman alainen kasikki oli
rannikolla hyökännyt Vera Cruzin kimppuun, jossa oli vain 150
puolustajaa. Hyökkäys oli tosin torjuttu, mutta useita espanjalaisia
oli kaatunut ja urhea johtaja saanut kuolettavan haavan, Cortes tästä
tapauksesta tiedon saatuaan lähti luotettavimpain miestensä keralla
Montezuman luo, väittäen tätä petoksen salaiseksi toimeen panijaksi
ja vaatien häneltä kasikin rankaisemista. Siihen hallitsija vaivatta
suostui ja antoi paikalla kutsua syyllisen pääkaupunkiinsa vastaamaan.
Mutta Cortes ei siihen tyytynyt, vaan vaati, että hallitsijan tuli
muuttaa Espanjalaisten asumaan palatsiin, kunnes asia oli ratkaistu.
Montezuma tarjosi poikansa ja tyttärensä pantiksi, mutta ne eivät
Cortekselle riittäneet. Kun tästä jo oli puolen tuntia väitelty, niin
espanjalaisilta upseereilta loppui kärsivällisyys ja de Leon huudahti:
»Mitä pitkistä puheista! Joko hän lähtee kerallamme vapaaehtoisesti,
taikka pistämme hänet paikalla kuoliaaksi. Sillä pääasia on nyt
oman henkemme pelastaminen; ellei se näin tapahdu, niin olemme
auttamattomasti hukassa.»

Tämä uhkaus vaikutti. Montezuma taipui ja ilmotti kokoontuneelle väelle
menevänsä vapaaehtoisesti muukalaisten luo asumaan. Häntä kohdeltiin
kunnioituksella, niinkuin ainakin suuren valtakunnan hallitsijaa,
ja annettiin hänen pitää hovinsakin kaikkine menoineen. Hän päästi
alamaisiaan puheilleen niinkuin tavallisesti ja oli kansansa kanssa
lakkaamatta yhteydessä.

Kun aztekilainen maaherra poikansa ja 15 päällikkönsä keralla oli tuotu
pääkaupunkiin, tunnustivat he kaikki Cortekselle toimineensa Montezuman
käskystä, mutta poltettiin siitä huolimatta palatsin edustalla suurella
torilla. Telotuksen ajaksi Cortes antoi kahlehtia hallitsijan petoksen
alkuunpanijana. Telotuksen jälkeen kahleet jälleen riisuttiin ja
Montezumalle annettiin lupa lähteä takaisin omaan palatsiinsa. Mutta
siihen hänellä ei enää ollut uskallusta, vaan hän jäi mieluummin
Espanjalaisten suojelukseen. Hänen veljenpoikansa Cacama, joka hallitsi
Tezcocossa, kokosi silloin suuren sotajoukon, tehdäkseen hallitsijan
väkivaltaisesta kohtelusta lopun. Mutta kun ylimykset eivät suostuneet
toimimaan ilman Montezuman lupaa, niin Cortes sai tästäkin aikomuksesta
tiedon; hän antoi Montezuman palveluksessa olevain tezcocolaisten
ylimysten vangita Cacaman ja Montezuma erotti hänet virasta. Montezuma
sitten julkisessa kokouksessa vannoi vasallivalan Espanjan kuninkaalle
viitaten siihen, että Quetzalcoatlin ennustus nyt oli mennyt toteen.
Hän sanoi lopuksi päälliköilleen: »Kuulkaa siis nyt suurta Kaarle
kuningasta kuin luonnollista yliherraanne ja kuulkaa sotaherraa, joka
häntä täällä edustaa. Maksakaa hänelle maksut, joita olette minulle
maksaneet ja palvelkaa häntä, niinkuin olette minua palvelleet.»
Kyyneleet tulivat Montezuman silmiin hänen puhuessaan ja raskain
huokauksin hän tyytyi kohtaloonsa. Cortes antoi kirjottaa tapauksesta
pöytäkirjan, jonka sitten hän ja Montezuma allekirjottivat.

Cortes oli siis näköjään laillisella tavalla saanut koko suuren
aztekkilaisvaltakunnan hallituksen käsiinsä. Espanjalaiset virkamiehet
kulkivat Montezuman virkamiesten keralla laajalti kautta maan
kokoamassa veroja Espanjan kuninkaan nimessä. He kiertelivät monen
kymmenen kilometrin päässä pääkaupungista ja palasivat takaisin täysin
kulta- ja hopeataakoin. Montezuma antoi yksityisaarteestaan lisää.
»Nämä kalleudet ovat», kirjotti Cortes, »metalliarvoaankin lukuun
ottamatta uutuutensa ja omituisten muotojensa vuoksi korvaamattomat.
Ei ainoallakaan ruhtinaalla koko maailmassa voi olla semmoisia. Kaikki
mitä Montezuma näki maan päällä, taikka mitä hänelle tuotiin meren
syvyyksistä, kuvattiin hänen käskystään mitä täydellisimmin kultaan,
hopeaan, jalokiviin taikka kirjaviin sulkakutomuksiin. Hän on myös
minun piirroksieni mukaan antanut valmistaa europpalaismallisia
ristejä, mitaleja, koruesineitä ja kaulakäätyjä. Sitä paitsi on
Montezuma minulle lahjottanut suuret määrät sekä väriinsä että
tekotapaansa nähden mitä ihanimpia puuvillakankaita, seinäverhoja
kirkkoihin ja asuinhuoneisiin, pumpulista ja kaniinin villoista tehtyjä
peittoja, ynnä kaksitoista oivallisesti koristettua ja maalattua
puhallustorvea.»

Saadakseen paremman käsityksen maan suuruudesta, sen rannoista
ja varsinkin ankkuripaikoista Cortes sai Montezuman laitattamaan
nequen-kankaalle maalatun kartan. Siitä saadun tiedon perustuksella
Espanjalaisten vaikutusvalta maassa kasvamistaan kasvoi ja näytti
siltä, kuin tapahtuisi vallan siirtyminen vähitellen rauhallisella
tavalla. Mutta silloin sattui tapaus, joka pakotti Corteksen suin
päin lähtemään pääkaupungista, puolustamaan saavutettuja etuja omia
maanmiehiään vastaan.



Cortes voittaa Narvaezin.


Velasquez, Corteksen menestyksistä tiedon saatuaan, päätti perältäkin
korjata hedelmät itselleen. Hän varusti Cubassa retkikunnan, johon
kuului ainakin 800 miestä, niitten joukossa 80 muskettiampujaa, 120
jousimiestä, 80 ratsumiestä ja 18 tykkiä, määräsi Narvaezin tämän
joukon päälliköksi ja käski häntä erottamaan Corteksen ja tuomaan hänet
vangittuna Cubaan. Kun Diego Colon, Haitin varakuningas, kuuli näistä
varustuksista, niin hän lähetti Ayallonin Cubaan kieltämään Velasquezia
missään tapauksessa ryhtymästä sotatoimiin Cortesta vastaan, koska
loistavasti alotettu yritys sen kautta saattoi kokonaan turmeltua.
Velasquez ei ottanut näitä kehotuksia kuuleviin korviin, mutta Ayallon
seurasi laivaston mukana Mexicoon. Narvaez saapui Vera Cruziin
huhtikuussa 1520. Kun Ayallon sielläkin esitti vastalauseensa, niin
Narvaez väkipakolla lähetti hänet pois Haitiin, jossa hän kertoi Diego
Colonille asiain tilasta. Varakuningas, jonka lähettilästä ja arvoa
oli niin julkisesti loukattu, lähetti Espanjaan kuninkaan oikeudelle
valituksen sekä Velasquezia että Narvaezia vastaan. Samalla hän
asettui Corteksen puolelle, ja epäilemättä tämän oli suuressa määrin
kiittäminen Columbuksen pojan puoltosanaa siitä, että asia Espanjassa
lopulta kääntyi hänen edukseen.

Vietyään maihin joukkonsa Narvaez vaati Villa Rican päällikköä
Sandovalia luovuttamaan hänelle Corteksen rakentaman linnan. Mutta
Sandoval sen sijaan vangitsikin Narvaezin sanantuojat ja lähetti
heidät, kuusi miestä, sidottuina Corteksen luo Mexicoon, jonne he
saapuivat neljän päivän kuluttua. Cortes antoi kaupungin ulkopuolella
vapauttaa heidät siteistä, niin että he saattoivat hevosilla ratsastaen
saapua pääkaupunkiin. Hän otti heidät siellä mitä kohteliaimmin
vastaan, teki heille selkoa asemasta ja sai heidät kokonaan puolelleen
taivutetuiksi. Vieläpä Cortes tuli heidän antamistaan tiedoista
siihen käsitykseen, että hänen oli helppo saada koko lähestyvä
armeija puolelleen, sillä Narvaez oli kopeutensa ja karuutensa kautta
herättänyt vihoja omain miestensä kesken.

Cortes lähetti Narvaezille sovinnollisen kirjeen, tarjoten vallan
jakoa ja liittäen mukaan paljon kultaa lahjoiksi hänen upseereilleen.
Palaavien lähettiläitten kuvaukset kuultuaan uusi sotajoukko olisikin
ilomielin yhtynyt Cortekseen, mutta Narvaez ei tahtonut mitään tietää
sovinnosta. Vastausta odottamatta Cortes lähti joukkoineen häntä
vastaan. Montezuman vartioimisen sai toimekseen urhea Alvarado, jolle
pääkaupunkiin jäi 140 miestä ja kaikki tykit. Cortes itse lähti 70
urhoollisimman miehensä ja 2,000 tlaxcalaiaisen keralla matkalle
Cempoallaan, jossa Narvaezin leirin kuultiin olevan. Chohdassa yhtyi
häneen 120 miestä, jotka olivat olleet veroretkellä, mutta Narvaezin
tulosta tiedon saatuaan kiiruumman kautta kääntyneet paluumatkalle.
Kun vielä Sandoval oli tuonut Villa Ricasta 60 miestä, niin oli
Corteksella kaikkiaan 266 espanjalaista. Lähetettiin vielä muutamia
sovinnonehdotuksia puoleen ja toiseen, mutta kun Narvaez yhä vaati
alistumista, niin ei näistä ollut mitään apua. Cortes sai salaa
hankituksi tarkat tiedot Narvaezin leiristä; eräänä synkkänä yönä,
helluntai-aattona, hän sitten kävi ylivoimaisen vastustajansa kimppuun.
Hyökkäys tapahtui yöllä sen vuoksi, ettei joukon pienuus kiihottaisi
Narvaezin väkeä kovempaan vastarintaan. »Kun tunkeuduimme leiriin»,
kertoo Bernal Diaz, »niin oli pilkkosen pimeä ja satoi rankasti, ja
vasta myöhemmin nousi kuu. Mutta pimeästä meille oli paljon hyötyä,
sillä synkkänä yösydännä lenteli paljon kiiltohyönteisiä! Narvaezin
miehet luulivat niitä meidän luntuiksemme, joilla me muka sytytimme
muskettejamme. He sen vuoksi luulivat Corteksella olevan paljon
pyssymiehiä.» Cortes, tarkalleen tuntien leirin, pääsi huomaamatta aina
Narvaezin kortteritalon pihaan saakka; vasta siellä tapahtui hälyytys.
Sandoval tunkeutui tornikamariin, jossa Narvaez asui. Syntyi kahakka,
Narvaez taistelussa menetettyään toisen silmänsä otettiin vangiksi.
Heti sen jälkeen hänen joukkonsakin antautui. Vain kaksi espanjalaista
kaatui melskeessä. Narvaezin sotamiehet vannoivat uskollisuuden
Cortekselle, Narvaez itse lähetettiin uskollisimpien puolustajiensa
keralla Villa Ricaan. »Voin Teille vakuuttaa», sanoi Cortes hänestä
erotessaan, »että tämä voitto on pienimpiä asetöitä, mitä olemme
Uudessa Espanjassa tehneet.» Mutta ylen tärkeät olivat siitä huolimatta
sen seuraukset, sillä ilman tätä voittoa ei Mexicon vallotus olisi
ollut mahdollinen. Tlaxcalalaiset liittolaiset saapuivat paikalle vasta
seuraavana päivänä; Cortes ei ollut tahtonut käyttää heitä maanmiehiään
vastaan, jott'eivät he sitten voisi ylpeillä siitä, että olivat saaneet
valkoisista voiton.



Taistelut Mexicossa.


Heti tämän jälkeen tuli Cortekselle tulinen kiire palata Mexicoon.
Pääkaupungissa oli vietetty suurta uhrijuhlaa ja Alvarado oli saanut
kuulla, että mexicolaiset aikoivat käyttää tilaisuutta vapauttaakseen
Montezuman. Hän päätti olla heitä sukkelampi ja pani kokoontuneen
yleisön kesken toimeen verilöylyn, tukahuttaakseen pelotuksella
kapinahankkeet. Paljon mexicolaisia ylimyksiäkin sai surmansa tässä
teurastuksessa. Mutta vaikutus oli aivan päinvastainen kuin Alvarado
oli otaksunut. Pääkaupungissa syttyi kauan kytenyt yleinen kapina ja
Alvarado joutui linnotetussa palatsissa niin ahtaalle, että hänen
täytyi pyytää Cortesta kiiruumman kautta tulemaan apuun. Jättäen
haavotetut ja sairaat Cempoallaan Cortes lähtikin heti matkaan,
mukanaan nyt 1300 miehen armeija. Mutta vaikka hänen voimansa olivatkin
näin kasvaneet, niin kuta lähemmäksi pääkaupunkia hän saapui, sitä
vihamielisempiä olivat maanasukkaat. Tenochtitlanin kadut olivat
aivan autioina, ei ainoatakaan tervetulijaishuutoa kuulunut, synkkä
äänettömyys uhkasi myrskyä. Alvaradolle tuli apu aivan viime hetkessä;
hän oli joukkoineen niin uuvuksissaan, että tuskin olisi voinut
hyökkäystä kestää.

Saavuttuaan pääkaupunkiin Cortes viipymättä vaati tiliä siitä, kuinka
Espanjalaisten ja Mexicolaisten sopu oli rikkoutunut. Kertomukset
olivat ristiriitaiset, mutta siinä näyttivät kaikki pitävän yhtä, että
Alvaradon pikaisuus oli ollut onnettomuuden syy. Aztekkien kesken
oli nimittäin tapana aina toukokuussa viettää verisen sodanjumalan,
Huitzilopochtlin kunniaksi suuri juhla, johon saapui mitä Mexicossa
oli etevintä ja ylhäisintä. Juhla vietettiin suuren teokallin pihassa,
aivan lähellä Espanjalaisten asunnoita. Kasikit pyysivät Alvaradolta
lupaa ja Montezuman läsnäoloa. Juhlaa Alvarado ei kieltänyt,
kunhan ei aseita otettu mukaan eikä veriuhreja toimitettu, mutta
Montezumaa hän ei sanonut millään ehdolla voivansa mukaan laskea.
Noin kuusisataa etevintä aztekkia tuli määräpäivänä koolle; he olivat
pukeutuneet komeimpiin juhlavaatteihinsa, kulta- ja jalokivikoruihin.
Alvarado miehineen oli tullut menoa katsomaan, ja Espanjalaiset
olivat aseissa joka mies. Kun maanasukkaat olivat alkaneet hurjat
tanssinsa ja laulunsa, niin hän äkkiä miehineen hyökkäsi aseettomain
juhlijain kimppuun; he surmasivat armotta jokaisen, niin ettei
ainoakaan petetyistä päässyt pakoon. Surmatuilta ryöstettiin
koristeet. Mexicolaisen ylimystön paras polvi sinä päivänä tuhottiin.
Pääkaupungissa tuskin oli ainoatakaan perhettä, johon ei tapaus olisi
surua tuonut. Alvarado puolusti itseään sillä, että Tlaxcalalaiset
olivat saaneet tiedon suuresta salaliitosta, jonka muka Aztekkien
ylimystö oli tehnyt. Estääkseen kapinan hän vain oli noudattanut sitä
esimerkkiä, jonka Cortes oli Cholulassa antanut.

Mutta seuraus tästä tapauksesta oli, että Mexicolaisista yhdellä
iskulla katosi kaikki kunnioitus Espanjalaisia kohtaan, jota taru
muka palaavasta jumalasta oli heissä herättänyt. Sammumaton viha
syttyi sen sijaan. Kostonhimo tukahutti kaikki muut ajatukset. Ellei
Montezuma olisi ollut Espanjalaisten hallussa, niin olisi varmaan
Alvaradon asemat jo ennen Corteksen tuloa rynnäköllä vallotettu. Mutta
Mexicolaiset eivät vielä hyökänneet, vaan olivat päättäneet näännyttää
piiritetyt nälkään. Näillä oli vedestäkin puute, mutta onneksi oli
hädän ollessa suurimmillaan palatsin pihasta löydetty erinomainen lähde.

Cortes, joka ennen lähtöään Montezuman kautta hallitsi maata, oli nyt
hänen pääkaupungissaan piiritettynä, mitä vaarallisimmassa asemassa,
vaikka olikin saanut joukkonsa niin monenkertaisesti vahvistetuksi ja
verekset sotatarpeet. Saaressa, keskellä vihamielistä kaupunkia, hänen
oli mahdoton saada ruokavaroja, elleivät maanasukkaat niitä ehdollaan
tuoneet. Hän oli lähettänyt sanansaattajan Vera Cruziin, mutta tämä
oli tuskin päässyt lähtemään, ennenkuin palasi takaisin verissään
ja puolikuolleena peljästyksestä. Koko kaupunki oli aseissa, se oli
hänen sanomansa, ja Montezuman veli oli kapinan johtajana. Patoteitten
sillat oli revitty ja pian oli hyökkäys alkava. Ei tarvinnutkaan
kauaa odottaa, ennenkuin alkoi kuulua kiljunaa ja meteliä, niinkuin
hirmumyrskyn lähestyessä. Yhä enemmän läheni raivo ja mustanaan vyöryi
linnotettua palatsia vastaan sotaväkeä ja kansaa. Joka katolla oli
taistelijoita, jotka uhmaten heristelivät aseitaan. Niinkuin ukonpilvi
lähestyi turma. Espanjalaiset asuivat liittolaistensa Tlaxcalalaisten
keralla verraten ahtaalla alalla, jonka vuoksi oltiinkin paikalla
valmiina. Mexicolaiset hyökkäsivät epäjärjestyksessä, ilman johtoa,
vaikka jokainen parhaissa sotatamineissaan. Palatsin edustalle tultuaan
hyökkääjät päästivät suuren sotahuudon ja samalla alkoi sataa nuolia,
kiviä ja keihäitä. Espanjalaiset puolestaan käyttivät nyt säälimättä
kaikkia tuliaseitaan ja niitten luodit, joiden teho oli pääkaupungissa
tuntematon, repivät kammottavia vakoja ihmistulvaan. Mexicolaiset
pysähtyivät hetkeksi kauhun valtaamina, mutta sitten he kaatuneitten
ruumiitten yli hyökkäsivät uudelleen eteenpäin. Katoilta syydettiin
Espanjalaisten ja Tlaxcalalaisten päälle kiviä, väkirynnäköillä
koetettiin nousta muureille. Palavia nuolia ammuttiin palatsiin
tulipalon sytyttämiseksi. Muureille ei kukaan hengissä päässyt, mutta
tulipalon hyökkääjät saivat syttymään niihin puuvajoihin, joita oli
Tlaxcalalaisia varten rakennettu palatsin alueelle. Ei ollut vettä
palon sammuttamiseksi, mullalla sitä ei saatu tukahutetuksi, jonka
vuoksi revittiin auki kappale muuria, jotta tuli häätyi toiselle
taholle. Siten syntyneeseen aukkoon sijotettiin tykkejä. Kaiken päivää
kesti taistelua, mutta yöksi se taukosi, sillä Aztekkien ei ollut tapa
taistella yöllä. Espanjalaisille ei yö kuitenkaan tuottanut suurtakaan
huojennusta, sillä heillä oli täysi työ varustuksiensa korjaamisessa.
Aamulla hyökkäys alkoi uudelleen ja vielä suuremmalla voimalla.
Hyökkääjät olivat paremmin järjestetyt. Mexicon sotalippu liehui
korkealla heidän keskellään, ja sen läheisyydessä oli hyökkäyksen
johtajakin, Montezuman veli Cuitlahua. Joka taholla papit kiihottivat
kansaa kostamaan solvaistujen jumalien puolesta.

Cortes päätti tällä kertaa ennättää ennen heitä ja tehdä rohkean
vastahyökkäyksen. Palatsin portit avattiin ja äkkiä hän ratsumiehineen,
perässään joukko jalkaväkeä ja tuhatkunta Tlaxcalalaista, ryntäsi
Mexicolaisten keskelle, nämä hämmästyivät ja tuota pikaa olivat
kaikki kääntyneet pakoon. Mutta pian pakenevat taas pysähtyivät
ja varustautuivat vallin taakse, suunnaten sieltä nuolituiskun
Espanjalaisia vastaan. Mutta suurempaa hallaa tuotti näille ja
varsinkin Tlaxcalalaisille kivisade kattojen päältä. Cortes koetti
sytyttää lähimmät talot tuleen ja saikin suurella vaivalla muutamia
satoja taloja poltetuksi. Toinen päivä päättyi siten Espanjalaisille
jotenkin edullisesti, mutta peräti uuvuksissa he olivat illan tullen ja
kyllästyneet verenvuodatukseen. Yöllä ei tosin taisteltu, mutta yöllä
eivät antaneet unta vihollisten huudot: »Jumalat ovat teidät käsiimme
antaneet. Uhrikivi on valmis, veitset terotettu. Palatsissa petoeläimet
— Montezumalla oli suuri eläinkokoelma — häkeissään kiljuvat saalistaan
ja lihotuskopit odottavat Tlaxcalan laihoja petollisia poikia, jotka
juhlaa varten lihotetaan.»



Montezuman kuolema.


Cortes oli saanut käteensä haavan, joka paljon haittasi hänen
taistelukuntoaan. Mutta vielä enemmän häntä huolestutti epätoivoinen
asema. Lopulta hän päätti koettaa, auttaisiko se, että Montezuma
puhuisi kansalle. Vaikea oli saada kukistettua hallitsijaa suostumaan
vielä tähän viimeiseen nöyryytykseen. Mutta kun hänelle luvattiin,
että Espanjalaiset lähtisivät kaupungista, jos hän saisi maanmiehensä
hillityksi, niin hän vihdoin suostui. Hän pukeutui valkoiseen ja
siniseen viittaansa, korkeaan kypäriinsä, kulta- ja jalokivikoruihinsa,
sanalla sanoen täyteen ruhtinaalliseen juhlapukuunsa. Esiintyen
näin kaikin valtamerkein, joita Mexicon kansa oli tottunut niin
empimättä kunnioittamaan ja pelkäämään, Montezuma nousi palatsinsa
laajalle katolle. Hyökkääjäin laumat hänet nähdessään vaikenivat kuin
lumouksesta ja syntyi kuolon hiljaisuus. Rivittäin heittäysivät ihmiset
suulleen hallitsijan nähdessään, toiset polvistuivat. Montezumaa tämä
kunnioitus näytti rohkaisevan. Lempeällä, mutta varmalla äänellä hän
sanoi: »Miksi näen kansani aseissa isäini palatsia vastaan? Pidättekö
hallitsijaanne vankina ja tahdotteko hänet vapauttaa? Se olisi hyvä
ja kiitettävä asia, ellette olisi väärässä. En ole vanki, vaan
valkoihoiset miehet ovat ystäviäni. Vapaasta tahdostani olen heidän
keskuudessaan, voin heidät jättää, milloin haluan. Oletteko tulleet
karkottamaan vieraitamme kaupungista? Se on tarpeetonta, sillä he
lähtevät vapaasti paikalla, kun tie on auki. Palatkaa siis kotianne,
heittäkää aseenne, ryhtykää uudelleen askareihinne, osottakaa minulle
kuuliaisuutenne. Valkoiset miehet palaavat takaisin maahansa ja
Tenochtitlanissa on kaikki jälleen oleva ennallaan.»

Mutta se että Montezuma yhä vielä sanoi olevansa valkoisten ystävä,
oli hänen oma tuomionsa. Samalla tuoksahti häntä vastaan nuolia ja
kiviä. Nuolien haavottamana, kiveniskuista pyörtyneenä hallitsija
vaipui maahan, ennenkuin espanjalaiset sotamiehet ennättivät häntä
kilvillään peittää. Kun Mexicolaiset näkivät hänen kaatuvan, niin
valtasi heidät äkillinen katumus. Parkuva hätähuuto kohosi kansasta ja
kaikki pakenivat kuin raivot mikä millekin suunnalle. Mutta Montezuma,
horrostilastaan toinnuttuaan, käsitti nyt selvään asemansa, repi
haavoiltaan siteet ja kuoli muutaman päivän kuluttua.

Lähellä Espanjalaisten asunnoita, vain muutaman sadan askeleen päässä,
oli Mexicolaisten sodanjumalan temppeli korkealla pengermällään.
Sinne oli asettunut 5—600 etevintä aztekkisoturia, jotka korkeasta
vallitsevasta turvapaikastaan saattoivat syytää nuolia ja kiviä
jokaisen päälle, joka Corteksen leirissä yritti vähääkään poistua
varustuksien suojista. Kun Espanjalaisten oli mahdoton sinne ampuakaan,
niin Cortes päätti vaikka millä hinnalla saada haltuunsa tämän
temppelin. Ensinnä hän lähetti Escobarin sadan miehen keralla teokallia
vallottamaan, mutta kolmesta rynnäköstä huolimatta se ei onnistunut.
Cortes päätti silloin itse yrittää, ottaen mukaansa 300 miestä ja
jonkun tuhannen Tlaxcalalaista. Portti vallotettiin ja noustiin
portaita ylimmälle pengermälle, jolla syntyi katkera ottelu. Alla koko
kaupunki katseli tätä kamppailua. Pengermän reunat olivat kaiteettomat
ja monta kertaa suistui siltä varmaan kuolemaan taistelevia. Kerran oli
sama kohtalo tulla Corteksen itsensäkin osaksi. Kaksi aztekkilaista
hyökkäsi häneen käsiksi ja yritti laahata hänet kuilun partaalle, sinne
syöstäkseen. Mutta vaikkei Cortes voinutkaan käyttää toista kättään,
niin oli hän kuitenkin siksi voimakas, että ravisti itsestään irti
molemmat hyökkääjät ja suisti heidät pengermän partaalta syvyyteen.
Kolme tuntia kesti taistelua, ennenkuin Aztekit vihdoin voitettiin;
mutta Espanjalaisetkin olivat, haavotettuja lukuun ottamatta,
menettäneet 45 parasta miestään. Taistelun päätyttyä he hyökkäsivät
kappeliin, johon oli Neitsyt Maarian kuva asetettu rauhan aikana, mutta
sekä kuva että risti oli viety pois. Pyhätössä oli vain sodanjumalan
kamalan ruma kuva ja hänen edessään alttarilla höyryäviä sydämiä —
ehkäpä Espanjalaisten omien maanmiesten. Hurjalla voitonhuudolla
kristityt kävivät epäjumalaan käsiksi, repivät sen irti paikaltaan,
kantoivat pengermän reunalle ja syöksivät sen alas kauhistuneitten
Aztekkien keskelle. Tämän jälkeen temppeli hirmuineen sytytettiin
palamaan ja sen loimuava tuli ilmaisi kauas etäisiin vuoristoihin
saakka, että Aztekkien sortomahdin aika oli päättymässä, pakanuus
sammumassa ja uusi usko saamassa Anahuakin ylängöllä jalansijaa.
Vaikka sekin esiintyi sortavana ja säälimätönnä, niin oli se kuitenkin
korkeampi sivistysmuoto.

Tämän urotyön jälkeen Cortes joukkoineen palasi leiriinsä vastarintaa
kohtaamatta. Espanjalaiset saivat jonkun aikaa levätä. Mutta liian
aikainen oli heidän toivonsa, että Mexicolaisten vastarinta nyt olisi
murrettu. Päin vastoin, vasta nyt Aztekkien katkeruus kohosikin
korkeimmilleen. Cortes seuraavana päivänä kehotti piirittäjiä
lakkaamaan taistelusta ja suostumaan rauhaan, uhaten muutoin hävittää
koko kaupungin savuavaksi rauniokasaksi. Mutta yhtä uhmaava oli
Aztekkien vastaus. He eivät luvanneet heretä taistelemasta, ennenkuin
jokainen espanjalainen oli tapettu ja jumalille uhrattu; ellei muu
auttaisi, niin auttaisi nälkä.

Cortes silloin käsitti, että hänen oli enää mahdoton saada takaisin
menetettyä valta-asemaa Mexicoa perin pohjin kukistamatta. Mutta sitä
varten hänen oli päästävä pois kaupungista, sillä ilman ruokavaroja
ja liikkumisen mahdollisuutta siellä oli mahdoton pitää puoliaan.
Hänen täytyi vaikka millä hinnalla päästä mannermaalle, jossa hän
saattoi vapaasti liikkua ja laajemmilla sotikedoilla saada enemmän etua
aseittensa etevämmyydestä.



»Murheen yö».


Lähdön piti tapahtua yöllä, koska oli huomattu, etteivät Aztekit
mielellään taistelleet yöllä. Paitsi tykkejä ja ampumatarpeita
olivat kerätty kultakin ja muut aarteet mukaan otettavat. Cortes
uskoi kruunun viidenneksen hallituksen virkamiesten huostaan ja
kehotti sotamiehiä lopusta ottamaan niin paljon kuin kukin mielestään
jaksoi kantaa. Mutta siitä huolimatta täytyi koko joukko jättääkin.
Etujoukkoa johti Sandoval, mukanaan 200 miestä jalkaväkeä; jälkijoukon,
johon sijotettiin urhoollisimmat miehet, saivat Alvarado ja de Leon
komennettavakseen; itse Cortes johti keskustaa, jossa kulkivat
kuormasto, aarteet, Montezuman poika ja tyttäret ynnä joukko ylhäisiä
mexicolaisia panttivankeja. Tlaxcalalaiset olivat jakautuneet jotenkin
tasan pitkin jonoa.

Cortes oli rakennuttanut irtaimen sillan, jolla piti kuljettaman padon
kolmen aukon poikki; silta oli aina vietävä seuraavalle aukolle,
kun oli yhden poikki päästy. Kun messu oli luettu, niin lähdettiin
puolenyön aikaan liikkeelle. Taivas oli pilvessä ja vihmasadetta
tihkui, kaduilla oli hiljaa kuin haudassa. Häiritsemättä Espanjalaiset
pääsivät patosillalle saakka ja toivoivat jo olevansa turvissa, mutta
siellä mexicolaiset vartiomiehet huomasivat paon ja hälyyttivät
maanmiehensä. Viipymättä hälyytettiin koko kaupunki ja papit alkoivat
korkeasta teokallista paukuttaa sotarumpua. Ensimäisen patoaukon
poikki päästiin kuitenkin onnellisesti, vaikka Aztekit jo ahdistivat
jälkijoukkoa, ja vaikka kahden puolen kihisi veneitä, joista ammuttiin
nuolia ja lingottiin kiviä; mutta toisen aukon poikki mentäessä syntyi
sekasorto. Kaksi hevosta luiskahti sateen kastamilta laudoilta ja
suistui miehineen päivineen järveen ja samalla silta itsekin kääntyi
nurin. Syntyi sanomaton sekasorto, kun perässä tulevat siitä huolimatta
yhä tunkivat eteenpäin. Etumaiset rivit suistuivat veteen, jossa alkoi
vimmattu taistelu, toiset putosivat ja jäivät patoaukkoon, johon heidän
päälleen nopeaan kasautui perässätulijoita, kunnes aukko oli tien
tasalle täyttynyt. Kaikki järjestys samalla hajosi, jokainen ajatteli
vain oman henkensä pelastamista. Corteksen 1,300 miehestä pääsi vain
440 hengissä mannerrannalle ja niistäkin useimmat haavotettuina. Yli
860 miestä oli saanut surmansa taikka joutunut Aztekkien vangiksi
jumalille uhrattavaksi. Sitä paitsi menetettiin kaikki aarteet,
kaikki tykit, ampumatarpeet, kaikki pyssyt ja 46 hevosta, niin että
ratsuväkeä enää oli vain 23 miestä. Tämä surkea pakomatka tuli sitten
»murheen yön» nimellä (la noche triste) kautta maailman kuuluksi.
Popotlassa näytetään vielä tänä päivänä seeteripuuta, jonka alla Cortes
sotajoukkonsa tähteitten keralla yön jälkeen lepäsi. Hänen parhaat
upseerinsa, Alvarado, Sandoval, Avila ja Ordaz, olivat kuitenkin
pelastuneet. Cortes itse väitti, ettei hän menettänyt muuta kuin 150
Espanjalaista ja 2,000 Tlaxcalalaista.



Otumban tappelu.


Tenochtitlanin asukkaat eivät seuraavana päivänä ahdistaneet pakenevia,
arvatenkin he ensinnä juhlivat ja uhrasivat jumalille. Corteksen joukko
saattoi niin ollen levätä ja jatkaa matkaansa rauhassa, päämääränään
Tlaxcala. Mutta kolmantena päivänä vihollinen heidät yllätti, yllätti
uupuneen, melkein aseettoman ja nälkää näkevän joukon ja ahdisti
sitten jälkijoukkoa herkeämättä. Onni Espanjalaisille oli, että
Tlaxcalalaiset nyt vastoinkäymisen tultua osottivat liittolaisilleen
vielä entistä suurempaa alttiutta. Peräytyminen tapahtui monien
kiertoretkien ja viivytyksien vuoksi niin hitaasti, että vasta viikon
kuluttua oltiin solassa, jonka kautta tie kulki Tlaxcalaan. Siinä oli
läheisyydessä Teotihuacan niminen kaupunki, jonka suunnaton teokalli
eli jumalpyramidi oli Mexicon suurin ja vanhin. Tämä kaupunki oli
Mexicon pyhä kaupunki. Suurin pyramideista oli 60 metriä korkea
ja sangen laaja. Nykyisin on tämä suunnaton mullasta luotu kumpu
kasvullisuuden peitossa, niin että se näyttää enemmän luonnon kuin
ihmisen työltä; mutta siihen aikaan sen laella oli temppeli, jossa oli
Tonatiuh jumalan itään katsova kuvapatsas. Suuren aurinkopyramidin
ympärillä oli useita pieniä, jotka oli tähdille pyhitetty. Lakeutta
sanottiin »kuolon tieksi» arvatenkin siitä syystä, että pyramidit
samalla olivat maan etevimpien hautakumpuja. Kun Corteksen joukko oli
saapunut vuorijonolle, jonka toisella puolella oli Otumban lakeus,
niin hänelle tuotiin tieto, että suuri mexicolainen armeija oli
kokoontunut lakeudelle matkan varrelle, katkaistakseen paluumatkan.
Kun oli päästy solan korkeimpaan kohtaan, niin nähtiinkin edessäpäin
suunnaton sotajoukko, jonka Montezuman jälkeläinen oli koonnut
maaseuduilta, varsinkin Tezcocosta. vangitakseen Corteksen koko
armeijan. Espanjalaiset pelästyivät ja Cortes itsekin luuli viimeisen
hetkensä tulleen. Ainoa pelastus oli jälleen — rohkea hyökkäys.
Sotamiehiä käskettiin tavottelemaan varsinkin vihollisen johtajia,
jotta sen kautta saataisiin aikaan hämmennystä. Syntyi tappelu, jonka
vertaista ei vielä tälläkään merkillisellä sotaretkellä oltu taisteltu.
Espanjalaiset hyökkäsivät epätoivon urheudella ja Tlaxcalalaiset olivat
näin kotimaansa läheisyydessä kahta vimmatummat kuin ennen. Mutta
vaikka taisteltiin tuntikausia hyvällä menestyksellä, niin näytti
vihollisen ylivoima kuitenkin niin suunnattomalta, että oli mahdotonta
tietä raivata ja että perikato siis oli varma. Tällä epätoivon hetkellä
Cortes huomasi keskellä erästä joukkoa päällikön, joka sotamerkeistään
päättäen oli koko vihollisarmeijan ylipäällikkö. Hänellä oli
harteillaan loistava sulkavaippa ja komea sulkatöyhtö päässä. Tuskin
oli Cortes hänet keksinyt, niin hän Alvaradon, Sandovalin, Olidin ja
Avilan seurassa hyökkäsi suoraan häntä kohti, ratsastaen, hakaten
maahan kaikki, niin että intianien taajoihin laumoihin aukesi kuin
vako hyökkäyksen edessä. Cortes saavutti ylipäällikön ja lävisti hänet
peitsellään. Eräs nuori ritari, Juan de Salamanca, tempasi kaatuneen
kädestä ylimmän sotilasarvon merkin, omituisen lyhyen kultasauvan,
jonka päässä oli verkko, ja ojensi sen sille miehelle, joka tapauksen
kertojan, Gomaran, sanoja käyttääksemme, »oli tässä tappelussa yksin
käsivartensa kautta pelastanut koko sotajoukkonsa turmiosta». Se
oli hetken työ, mutta se ratkaisi koko tappelun. Kulovalkean tavoin
levisi sanoma ylipäällikön kaatumisesta intianien kesken, synnyttäen
kaikkialla peljästystä. Koko suunnaton armeija kääntyi pakoon ja
syntyi sanomaton sekamelska, joka yhä lisäsi pakokauhua; Espanjalaiset
unohtivat väsymyksensä, nälkänsä ja janonsa ja kostivat nyt täydellä
mitalla, mitä he olivat »murheen yönä» menettäneet ja kärsineet.
Kun intianit olivat sotaan lähtiessään pukeutuneet komeimpiin
koristeihinsa, niin voitiin tappotanterelta jossain määrin korvata
sekin, mitä oli kultaa ja muita aarteita paossa menetetty. Tappelun
jälkeen toimitettiin juhlallinen kiitosmessu ja lähdettiin sitten
entistä rohkeammalla mielellä Tlaxcalaa kohti kulkemaan.



Tlaxcalassa.


Seikkailuitta päästiinkin sitten tunnetulle kiviselle rajamuurille ja
tasavalta osotti onnettomuudessa olevansa uskollinen liittolainen.
Mitä paras vastaanotto tuli väsyneen armeijan osaksi, haavotettuja
ja sairaita autettiin tiellä, kaupungista tulivat asukkaat riemuiten
heitä vastaan. Epäilemättä oli viimeinen loistava tappelu paljon
vahvistanut urhoollisten tasavaltalaisten ystävyyden tunteita, sillä
se oli osottanut, että Espanjalaiset todella olivat sankareita, joita
oli kunnia ystävikseen sanoa. Espanjalaiset puolestaan jakoivat
Tlaxcalalaisten kanssa veljellisesti sotasaaliin, ja tasavallan iäkäs
päämies ihastui ikihyväksi, kun Cortes hänelle lahjotti Aztekkien
korkeimman sotamerkin, merkin, joka niin usein oli uhannut pienen
tasavallan itsenäisyyttä.

Kun Corteksen joukko oli riittävästi levännyt, niin palasi entinen
taisteluintokin. Tlaxcalalaisten avulla voitettiin ja vallotettiin
kaikki maa Popocatepetlin ja Citlaltepetlin välillä. Verekset joukot,
joita Velasquez oli lähettänyt Cubasta muka Narvaezille, rupesivat
järjestään Corteksen palvelukseen. Tepeacan kaupungista Cortes 20 p.
lokak. 1520 kirjotti kuulun kirjeensä Espanjan kuninkaalle ja päätti
kertomuksen töistään seuraavin sanoin: »Kaiken sen yhdennäköisyyden
vuoksi, joka on tämän maan ja Espanjan välillä, sen hedelmällisyyteen,
suuruuteen, ilmanalaan ja muihin seikkoihin nähden, olen arvellut
soveliaaksi nimittää sen »Valtameren Uudeksi Espanjaksi» ja pyydän
Teid. Maj. vahvistamaan tämän nimen.» Vasta tästä kirjeestä Espanjassa
hämmästyksellä saatiin tietää, että Cortes paraillaan vallotti
kruunulle mahtavaa sivistynyttä valtakuntaa, jossa oli runsaasti
mitä arvokkaimpia tuotteita, ja kautta Espanjan levisi sanoma sen
rikkaudesta ja komeista kaupungeista.

Cortes oli varmasti päättänyt vallottaa takaisin, mitä oli menettänyt,
ja hän oli saanut joukkonsakin suostumaan sotaretkeä jatkamaan,
vaikka väsymys ja mielenmasennus alussa houkuttelivatkin useimpia
palaamaan kotia. Mutta voidakseen vallita Mexicoa huomasi hän nyt
välttämättömäksi ensinnä vallita järveä, jonka saarelle pääkaupunki
oli rakennettu. Vera Cruzista tuotiin köydet ja rautaosat aluksia
varten, joitten puuosat veistettiin Tlaxcalassa. Joulukuun puolivälissä
Cortes jälleen lähti liikkeelle, mukanaan 550 jalkamiestä, 40
ratsumiestä ja 8 tai 9 tykkiä. Mutta lisäksi hänellä oli noin 100,000
miestä intianilaisia liittolaisia, jotka toivoivat saavansa takaisin
itsenäisyytensä, kun Aztekkien valta oli hävitetty. Tämän armeijan
keralla Cortes marssi Tezcocoon saman järven itärannalle, jonka
länsipuolessa Tenochtitlan oli saaressaan.



Guatemotzin.


Mexicossa oli Montezuman veli ja seuraaja kuollut ja hänen jälkeensä
25-vuotias Guatemotzin, molempien veljenpoika, valittu hallitsijaksi.
Tämä oli joka puolelta varustanut kaupunkia Espanjalaisten hyökkäystä
vastaan.

Saatuaan valtaansa Tezcocon Cortes syvennytti siitä järveen vievän
kaivannon uittaakseen sitä pitkin järveen 13 uutta alustaan. Kaivannon
valmistumista odotellessaan hän teki useita partioretkiä pitkin järven
rantoja oppiakseen tuntemaan pääkaupungin yhteydet maaseudun kanssa,
ja vallotti samalla muutkin sillä puolella olevat kaupungit. Saatuaan
Haitista vielä 200 jalkamiestä ja 70—80 hevosmiestä hän vallotti
Xochimilcon, joka oli osaksi järveen rakennettu ja nimensä saanut
puutarhoistaan. Siellä Cortes kerran taistelun tuoksinassa oli vähällä
joutua vangiksi, mutta uskollinen palvelija ja tlaxcalalainen sotilas
pelastivat hänet vihollisen käsistä. Guatemotzin oli lähettänyt 2,000
venettä ja 12,000 sotilasta kaupunkia auttamaan.

Velasquezin puoluekunta, jota armeijassa oli koko monta, teki näihin
aikoihin salaliiton murhatakseen Cortekscn ja hänen uskollisimmat
upseerinsa ja sen jälkeen palatakseen kotimaahan; mutta Cortes sai
ajoissa tiedon aikeesta, mestautti juonen päämiehet ja repi sitten
rikki salaliittolaisluettelon. Siitä pitäen hän kuitenkin piti
uskollisimmista miehistään koottua henkivartijajoukkoa.



Tenochtitlanin vallotus.


Parin kuukauden kuluttua oli kaivanto saatu valmiiksi — työssä oli
2,000 mexicolaista — ja uudet alukset uivat sitä pitkin järveen. Nyt
voitiin menestyksellä ruveta taistelemaan Aztekkien veneitä vastaan,
jotka siihen saakka olivat estäneet kaikki yritykset tunkeutua
patoteitä pääkaupunkiin. Kuhunkin alukseen sijotettiin yksi tykki
ja viisikolmatta miestä. Sotajoukko, joka jälleen oli kasvanut 800
mieheksi, jaettiin sitten kolmeen osastoon, joita Alvarado, Sandoval
ja Olid johtivat. Aztekit koettivat ensinnä järvellä onneaan, mutta
Corteksen laivasto sai heistä loistavan voiton. Aztekkiläisten veneiden
lähestyessä sattui viriämään suotuisa tuuli ja Espanjalaisten alukset
laskivat vihollista vastaan täysin purjein. Lukemattomia veneitä
purjehdittiin kumoon ja niitten sotijat saivat järvessä surmansa. Pari
penikulmaa jatkettiin purjehdusta ja saatiin loistavampi voitto, kuin
kukaan oli uskaltanut toivoakaan. Sitten katkaistiin Tenochtitlanin
juomavesijohdot ja eteläinen patotie vallattiin. Kun myöhemmin voitiin
vallata pohjoiset ja läntisetkin patotiet, niin oli koko kaupunki
piiritettynä. Patoaukot luotiin ankarain otteluitten jälkeen tukkoon.
Siitä huolimatta Aztekit kuitenkin taistelivat uupumatta. Maalla ja
vesillä, kaikkialla kaikui heidän hurja sotahuutonsa, ikäänkuin olisi
maailmanloppu ollut tulossa. Vihdoin Espanjalaisille onnistui tunkeutua
aina kaupunkiin saakka. Kaduille rakennetut sulut ammuttiin tykeillä
hajalle ja voittajat pääsivät etenemään aina suureen teokalliin
saakka, johon oli pystytetty uusi jumalankuva. Se hävitettiin. Mutta
ei vieläkään ollut mahdollista saada kaupungissa pysyvää jalansijaa,
vaikka Cortes saikin uusia liittolaisia, varsinkin Tezcocon ruhtinaan,
jolla oli 50,000 sotilasta, ja toiset kaupungit seurasivat esimerkkiä.
Joka päivä uudistettiin hyökkäykset Tenochtitlania vastaan ja
yksityisiä rakennuksia revittiin taikka poltettiin, mutta ylpeän
pääkaupungin asukkaat eivät vielä sittenkään suostuneet rauhaan. Osa
kaupungista oli jo hävitetty, luonnonesteet ja rakennetut varustukset
vallattu. Kun eivät Aztekit sittenkään pyytäneet rauhaa, niin
Cortes päätti tehdä viimeisen epätoivoisen yrityksen. Taisteluiden
kestettyä jo kolme viikkoa tehtiin etelän ja lännen puolelta suuri
yleishyökkäys. Mutta eräs espanjalaisista päälliköistä, Aiderete, oli
liian hätäisesti tunkeutunut kaupunkiin aina suurelle torille saakka,
joutumatta kiireessään kunnolla täyttämään patoaukkoa; Aztekit tunkivat
joukon takaisin ja ahdistivat sen patotieltä järveen. Cortes yritti
pienen osaston kanssa päästä apuun, mutta sai temmellyksessä haavan
sääreensä ja kompastui. Monta mexicolaista jo kävi häneen käsiksi ja
he olisivat ehdottomasti saaneet hänet vangiksi, elleivät eräät nuoret
espanjalaiset olisi itseään uhraten häntä pelastaneet. Siitä huolimatta
Cortes ei tahtonut peräytyä ja lopulta hänen omien upseeriensa täytyi
kantaa hänet pois taistelusta. Tappelussa kaatui 40 espanjalaista
ja, mikä pahempi, 62 joutui useitten intiani-liitlolaisten keralla
Mexicolaisten vangiksi. Illalla kuultiin kaupungista suuren rummun
paukkuvan jumalten kummulta ja pitkä jono mexicolaisia sotureita
nousi portaita teokalliin. Kun matka ei ollut pitkä ja temppeli oli
paljon korkeammalla muuta kaupunkia, niin Espanjalaiset sanomattomaksi
kauhukseen saivat nähdä, kuinka Mexicolaiset sulilla koristivat
uhriensa päät ja pakottivat heidät tanssimaan jumaliensa edessä,
kuinka heidät sitten venytettiin uhrikivelle, rinta piikivi-veitsellä
viillettiin auki ja sykkivä sydän reväistiin paikaltaan ja annettiin
jumalille. Ei ole ihmettelemistä, että Espanjalaisissa tämän kamalan
näytelmän jälkeen syttyi sammumaton viha, joka sitten kaupungin
vallotuksessa puhkesi kamalaan kostoon.

Kahdeksan päivää kestäneen levon jälkeen päätettiin ruveta uuteen
yritykseen ja repiä koko kaupunki talo talolta, sillä jokaista
taloa puolustajat käyttivät linnanaan. Joka päivä uudistui tappelu,
Guatemotzininkin palatsi paloi, nälänhätä kasvoi, asukkaat söivät
juuria, ruohoa ja puutakin, mutta antautumista ei ajatellut kukaan.
Aztekit aikoivat hautaantua pääkaupunkinsa raunioitten alle, samalla
kun heidän mahtava valtakuntanakin sortui.

Piiritystä kesti kaikkiaan 75 päivää. Se päättyi vasta sitten, kun
Guatemotzin, koettaessaan veneellä paeta kaupungista, 13 p. elok. 1521
joutui Espanjalaisten vangiksi. Vangitun kuninkaan pyynnöstä salli
Cortes maaseutusotilaitten poistua kaupungista. Kolme päivää ja kolme
yötä kulki padoilla sitten miestä ja naista yhtämittaisena jonona;
niin uupuneita olivat kaikki, että tuskin jaksoivat laahata itseään
mannerrannalle. Tenochtitlan oli kukistettu. Se oli kamalassa tilassa.
Kaikki talot siinä kaupunginosassa, jota Guatemotzin oli viimeksi
puolustanut, olivat kuolleita täynnä. Ne jotka vielä olivat hengissä,
olivat niin uuvuksissaan, että tuskin saattoivat jäsentä liikuttaa.
Mexicolaisten mieshukka arvioitiin noin 120,000—240,000 hengeksi.



Uusi Mexico.


Tenochtitlanin kukistuttua antautuivat nopeaan kaikki
naapurivaltakunnat. Melkoinen määrä kultaa saatiin. Komeat koristellut
kultakilvet lähetettiin yhteisellä suostumuksella Espanjan kuninkaalle.
Sitten Cortes ryhtyi kaupunkia uudelleen rakentamaan. Paljon kanavia
luotiin umpeen, kadut suunniteltiin leveämmiksi, sodanjumalan temppelin
paikalle rakennettiin pyhän Franciscukscn kirkko ja kaupungin
puolustusta varten luja linna. Sekä Antilleilta että Espanjasta tuli
siirtolaisia, niin että Mexicossa jo muutaman vuoden kuluttua asui
2,000 espanjalaista perhettä. V. 1524 oli kaupungin väkiluku jo
kasvanut noin 30,000 hengeksi. Entisen sivistyskannan ja sen mukana
asukkaiden ammattitaidon häviäminen tosin oli valitettava asia,
varsinkin tieteelle, mutta siitä huolimatta oli Mexicon vallotus, joka
lopetti kamalat ihmisuhrit, kieltämättä sekä maalle että kultuurille
voitto. Espanjan alle jouduttuaan kansa nopeaan rappeutui. Maat
jaettiin vallottajien kesken ja asukkaat joutuivat maaorjuuteen.
Ainoastaan Tlaxcala säilyi tältä kohtalolta. Samoin kuin pieni
tasavalta oli myötä- ja vastoinkäymisessä osottanut uskollisuuttaan,
samoin Espanjalaiset sitä kohtaan täyttivät aseveljeyden ja kunnian
vaatimukset. Tlaxcala sai pitää itsenäisyytensä, tunnustaen kuitenkin
Espanjan kuninkaan yliherrakseen, ja kautta vuosisatain ovat tämän
pienen valtion kookkaat urheat asukkaat säilyttäneet kielensä ja paljon
vanhoja tapojaankin nykyaikoihin saakka. Nykyisessä Mexicossa, joka on
liittovaltakunta, Tlaxcala on oma valtionsa.

Lujitettuaan valtansa Cortes vähitellen vallotti maata yhä laajemmalta,
varsinkin etelään ja länteen päin, kunnes hänen miehensä saapuivat
Tyynen meren rannalle saakka. Ruhtinaat enimmäkseen hyvällä
alistuivat; toiset tekivät vastarintaakin, mutta voitettiin. Muun
muassa vallotettiin Oaxacan rikas maakunta, joka on Tyynen meren
puoleisella rinteellä Vera Cruzista suoraan etelään; suurimman osan
tästä maakunnasta Espanjan kuningas myöhemmin antoi Cortekselle
yksityisomaisuudeksi.



Espanjan kruunu ottaa Mexicon omakseen.


Espanjan hallitus ei vielä ollut hyväksynyt Corteksen toimia, hänen
vallotuksiltaan puuttui kuninkaan vahvistus. Corteksen asema oli
sen vuoksi yhä vielä horjuva. Piispa Fonseca, joka yksinvaltiaasti
ja enimmäkseen huonosti oli johtanut Länsi-Intian asioita, olisi
yhä vielä suonut, että Cortesta olisi kohdeltu kapinallisena. Hän
allekirjotti v. 1521 vangitsemiskäskyn, mutta Cortes pelastui
tältä häpeältä sen kautta, etteivät hänen asettamansa viranomaiset
päästäneet käskykirjettä Vera Cruzia edemmäksi. V. 1522, Kaarlo V:nnen
saavuttua Espanjaan, Corteksen asia annettiin erikoisen valiokunnan
ratkaistavaksi. Tämä päätti asian rohkealle vallottajalle eduksi ja
Cortes nimitettiin lokakuussa v. 1522 Uuden Espanjan maaherraksi.

Vasta nyt Cortes saattoi ruveta täydellä todella järjestämään Mexicon
oloja ja laajentamaan sen aluetta joka suunnalle. Hän lähetti laivoja
kummallekin merelle sekä pohjoista että etelää kohti etsimään salmea,
joka veisi merestä mereen, mutta nämä etsimiset luonnollisesti jäivät
turhiksi, koska salmea ei ole olemassa. Jos salmi olisi löydetty, niin
olisi Mexico Espanjan ja Itä-Intian välisen kauppatien varressa ollen
käynyt vielä entistä tärkeämmäksi. Cortes jatkoi vielä myöhemminkin
samoja tutkimuksia, edistäen siten tehokkaasti Uuden maailman
maantieteellisten olojen tuntemista. Näitten laajennuspuuhien ohella
hän kuitenkin tarmokkaasti hoiti maansa sisällistäkin vaurastumista.
Uusia viljelyskasveja tuotiin Europasta, kuten viini, olivi, oranssi,
mantelipuu, kirsikkapuu ja sokeriruoko. Samalla ruvettiin uutterasti
metalleja etsimään ja maailman rikkaimpana hopeamaana Mexico myöhemmin
olikin monta vuosisataa Espanjan paras tulolähde. Kultamaana sen pian
Peru kokonaan voitti.



Alvaradon retki Guatemalaan.


Sanoma, että Tabascon eteläpuolella asui melkoinen sivistyskansa,
sai Corteksen lähettämään Alvaradon sille puolelle vallotusretkelle.
Tehuantepekin ruhtinas oli jo ennen tunnustanut Espanjan ylivallan;
hänen maansa kautta Alvarado sen vuoksi v. 1524 helposti pääsi
Guatemalaan, jossa asui samoja Maya-sukuisia kansoja kuin Yucatanin
niemimaallakin. Guatemala oli kuulunut Aztekkien valtakuntaan, mutta
oli Mexicon kukistuttua eronnut itsenäiseksi. Sielläkin oli komeita
kivirakennuksia, pyramiditemppeleitä ja upeita kirjavilla maalauksilla
koristettuja palatseja, joitten raunioita on köynnöskasvien peitossa,
tiheiköiden keskellä säilynyt paljon enemmänkin, kuin on näihin
saakka tiedetty. Guatemalan asukkailla oli samanlaiset aseet kuin
Aztekeillakin, mutta sitä paitsi heillä oli ruumiin suojana vahvat
puuvillapanssarit, jotka kankeutensa kautta suuressa määrin ehkäisivät
taistelijain liikkeitä.

Alvaradolla oli 120 ratsumiestä, 300 miestä jalkaväkeä ja 20,000
miestä apujoukkoja, kun hän merenrannikkoa kulkien lähti Guatemalaa
vallottamaan. Vaikeitten vuorisolain kautta noustiin ylänkömaalle,
jossa 60,000 miehen armeija koetti estää vallottajan tien. Tämä
armeija voitettiin monessa tappelussa. Espanjalainen ratsuväki
tavallisesti rajun hyökkäyksen kautta ratsasti kumoon suuria laumoja,
intianisotilaat kun eivät kömpelöissä puuvillapanssareissaan päässeet
kyllin sukkelaan väistämään. Guatemalan ruhtinas koetti sitten
petoksen kautta saada Espanjalaiset satimeen. Hän houkutteli heidät
pääkaupunkiinsa Utatlaniin ja valmisti suuret pidot palatsissaan, joka
oli maan komein rakennus; mutta samalla hän oli salassa tyhjentänyt
ja varustanut pääkaupunkinsa sillä tavalla, että se vieraitten tultua
voitiin sytyttää palamaan ja kaikki liekkeihin tuhota. Alvarado
kuitenkin sai tuumasta vihiä ja juoni päättyi siten, että päin vastoin
ruhtinas kaikkine ylimyksineen mikä hirtettiin, mikä poltettiin.
Tästä viisastuneena seuraava ruhtinas antautui hyvällä ja tuli
juhlapukuisen seurueen keralla Alvaradoa vastaanottamaan, pelastaen
siten maansa hävitykseltä. Aina nykyiseen San Salvadoriin saakka
Alvarado voitokkaasti tunkeutui. Acayutla nimisen rannikkokaupungin
luona hän taas kohtasi hyvin lukuisan vihollisjoukon, joka odotti
hyökkäystä vahvassa asemassa. Alvarado voitti tällä kertaa sotajuonen
kautta. Hän oli peräytyvinään ja sai sen kautta houkutelluksi intianit
hyvistä asemistaan. Sitten hän äkkiä teki koko käänteen ja ratsuväki
lakosi kosolta intianeja, jotka eivät kankeissa puuvillavarustuksissaan
päässeet kyllin nopeaan pakoon. Vihastuneena saamastaan haavasta
Alvarado antoi surmata melkein kaikki, mitä vain kiinni saatiin.

Koko maa aina San Salvadoria myöten tämän sotaretken kautta vallattiin
ja jaettiin espanjalaisille sotilaille lääneiksi. Vaikka munkkikunnat
koettivatkin kansaa puolustaa, niin hävitettiin kuitenkin perin pohjin
sen vanha kultuuri, kansa orjuutettiin ja ihana maa vajosi syvään
rappiotilaan, josta se ei ole voinut vielä tänä päivänäkään kohota.



Olid Hondurasissa.


Pian sen jälkeen kun Alvarado oli retkelleen lähtenyt, lähetti Cortes
erään toisen upseereistaan, Olidin, vallottamaan Hondurasta ja
perustamaan sinne siirtokuntaa. Tämä yritys oli kuitenkin kauttaaltaan
onneton.

Olid purjehti Vera Cruzista tammikuussa 1524 ja laski Yucatanin sivu
Honduras-lahteen, joka on Yucatanin ja Honduraan välillä, sillä
Cortes tahtoi ulottaa Uuden Espanjan rajoja sille suunnalle niin
kauas kuin mahdollista. Laivasto kuitenkin ensiksi poikkesi Cubaan
ottamaan kaikenlaisia tarpeita, ja siellä lienee Velasquez, Corteksen
vanha vihamies, saanut Olidin pään käännetyksi, niin että hän luopui
Corteksesta. Aluksi hän kuitenkin valtasi siirtokuntapaikan Corteksen
nimessä. Maa oli rauhallista, eivätkä intiaanit mitenkään vastustaneet,
vaan antoivat muukalaisten häiritsemättä samoilla ristiin rastiin
pienissä joukoissa. Pian Olid sitten ilmaisi sala-aikeensa ja sai
väkensä puolelleen. Cortes luopumisesta kuultuaan lähetti lankonsa De
las Casaan häntä kurittamaan. De las Casaan laivat kuitenkin ajautuivat
myrskyssä maihin aivan Olidin siirtokunnan edustalla ja lääniherran
lanko joutui kapinoivan vasallin vangiksi. Erään toisenkin Corteksen
lähettämän, jonka piti hakea merensalmea Tyveneen mereen, Olid sai
käsiinsä; hän kohteli heitä molempia lempeästi, antaen heidän syödä
omassa pöydässään. Mutta nämä siitä huolimatta pitivät häntä petturina
ja päättivät oman käden oikeutta käyttäen kostaa lääniherransa
puolesta. He hyökkäsivät äkkiarvaamatta kahden Olidin kimppuun; Olid
tosin pääsi pakenemaan metsään, mutta saatiin pian kiinni, kun hänen
oma väkensä hänet hylkäsi, ja sai sitten hengellään maksaa petoksensa.

Ennenkuin Cortes oli saanut kuulla asian näin päättyneen, hän päätti
itse toisen sotajoukon keralla samota maisin Olidia kurittamaan ja
samalla valtakuntaansa laajentamaan.



Corteksen sotaretki Honduraaseen.


Tämä retki oli tärkeä löytöjensä vuoksi, vaikk'ei siitä ollutkaan
käytännöllisiä tuloksia. Corteksen aikomus oli kulkea aztekkilaisen
kartan mukaan Yucatanin tyven poikki; jos hän olisi tuntenut maisemain
luonnon, niin hän luultavasti olisi luopunut yrityksestä. Mukanaan
kolmattasataa espanjalaista ja 3,000 miestä intianeja hän lähti
retkelle.

Matka kävi ensinnä Grijalva ja Usumacinta jokien suistamoitten kautta,
ja huolimatta melkein voittamattomista luonnonesteistä tarmokas
vallottaja tunkeutui tämän vaikean maan läpi. Se oli enimmäkseen suota
ja rämettä, täynnään jokia, joitten poikki oli siltoja rakennettava,
kyliä harvassa kuin keitaita aarniometsien keskellä. Ruokatavarain
saanti kävi ylen vaikeaksi ja monesti oli retkikunta nälkään nääntyä.
Eräänkin kerran olivat miehet jo niin nälissään, että kun he vihdoin
näkivät edessään kylän, niin ei maltettu suota kiertää, vaan
ratsastettiin suoraan sen poikki ja hevosten suohon vaipuessa jätettiin
ne siihen seuraavaksi päivää ja rämmittiin tyhjinä miehinä kylään,
johon päästiinkin. Tällä retkellä mestattiin Guatemotzin, Mexicon
viralta pantu hallitsija, jonka Cortes oli ottanut mukaan estääkseen
kapinajuonia poissa olonsa aikana. Pelko ei ollutkaan suotta.

Cortes sai retkellä vihiä siitä, että Guatemotzin koetti houkutella
puolelleen intianilaiset apujoukot, niiden ja maanasukkaitten avulla
tuhotakseen Corteksen kaikkine väkinensä. Tämä salajuoni oli sitä
vaarallisempi, kun retkikunnan asema muutoinkin oli niin arveluttava.
Guatemotzin sen vuoksi tuomittiin kuolemaan, vaikk'ei varsinaisia
todistuksia ollutkaan, ja tuomio pantiin täytäntöön niin hätäisesti,
että Corteksen omat upseeritkin sitä paheksuivat. Guatemotzin itse
vakuutti viimeiseen saakka syyttömyyttään ja sanoi mestauspaikalle
tuotuna: »Minä tiesin, Malintzin, mitä luottamista sinun valheellisiin
vakuutuksiisi oli. Minä tiesin, että olit tämän kohtalon minulle
säästänyt, kun en teidän Tenochtitlaniin marssiessanne itse itseäni
surmannut. Miksi murhaat minut niin syyttömästi! Jumala kerran vaatii
sinut tilille!» Tacuban kasikki, joka oli rikostoverina kuolemaan
tuomittu, ei sanonut parempaa kohtaloa pyytävänsä, kuin saada kuolla
hallitsijansa rinnalla. Guatemotzin ja kasikki yhdessä muutamien
ylimyksien keralla sitten hirtettiin valtavaan ceiba-puuhun, joka
kasvoi tien vieressä, levittäen sen yli oksiaan. Se oli Aztekkien
viimeisen urhokkaan hallitsijan loppu.

Retkikunta sitten rämeitä kiertäen polvesi sisemmä Yucataniin; siellä
taas olivat haittana kalkkiperäisen maan kuivuus, rotkot ja omituiset
vuorimuodostukset. Cortes sai nyt paremman käsityksen Maya-kansan
omituisista rakennuksista ja viljelyksestä ja antoi sitten Mexicoon
palattuaan Montejon toimeksi vallottaa koko Yucatan. Mayat tekivät
kuitenkin niin sitkeästi vastarintaa, että kului parikymmentä vuotta,
ennenkuin niemimaan pääosa tunnusti Espanjan yliherruuden.

Sanomattomien vastuksien jälkeen saavuttiin Honduras-lahden rannalle
ja löydettiin yksi sinne perustetuista siirtokunnista; mutta se oli
puutteen ja tautien vuoksi niin huonossa kunnossa, että retkikunnan
täytyi ryhtyä aputoimiin, sen sijaan että olisi itse apua saanut.
Ruokavaroja täytyi hankkia keinoilla millä hyvänsä, sillä nälkäkuolema
uhkasi; Cortes itse johti ruuastusretkikuntaa maan sisäosiin.
Honduras-lahden pohjukasta pistää sisämaahan laakso, jonka pohjalla
on melkoinen järvi, Golfo Dulce; järveen laskee ylämaasta jokia.
Tätä vesistöä Cortes, aluksia hankittuaan, päätti lähteä ylämaahan
ruokavaroja etsimään. Noustiin veneillä Golfo Dulceen saakka, joka on
kaunis noin 50 kilometrin mittainen järvi, ja astuttiin maalle sen
etelärannalle. Ensimäinen kylä oli autiona, asukkaat lienevät paenneet
nähdessään aluksien saapuvan. Saatiin kuitenkin kiinni eräitä intianeja
ja lähdettiin, nämä oppaina, nousemaan vuorimaahan jyrkkiä, kapeita ja
toisin paikoin vaarallisiakin polkuja. Kun oli kaalattu useitten jokien
poikki, nähty tuhannet, tuskat sääskien vuoksi, saatu viettää öitä
taivasalla myrskyssä ja sateessa, niin saavuttiin eräänä aamuna varhain
kylään, joka rynnäköllä vallotettiin. Kun ei siinä ollut riittävästi
ruokavaroja, niin kuljettiin eteenpäin ja tultiin kaupungin luo, jossa
näkyi olevan suuria kivipalatseja, temppeleitä ja toreja. Toiset
retkeläisistä epäilivät, tokko niin vähin voimin voitaisiin käydä niin
suuren paikan kimppuun, mutta Cortes tavallisella ripeydellään teki
yöllä hyökkäyksen. Kaupunki vallotettiin, asukkaat pakenivat ja siitä
saatiin runsaat varastot maissia, kaakaota, papuja, pippuria, suolaa,
kanoja ja eräänlaisia fasaneja, joita pidettiin häkeissä. Cortes
viipyi kaupungissa 18 päivää ja antoi sitten nostaa jokea pitkin pari
venettä leiripaikkansa luo, kuljettaakseen anastetut ruokatavarat
meren rannalle. Se mikä ei veneisiin mahtunut, kasattiin lautoille,
joita kyhättiin hätäpikaa useita. Kun oli pelättävä, että maanasukkaat
kävisivät joella retkikunnan kimppuun, niin Cortes jakoi joukkonsa
kahtia, toinen osasto laski aluksilla jokea, toinen kulki maisin rantaa
pitkin. Cortes itse valvoi kuormalauttain kuljetusta. Jokimatka oli
sangen vaarallinen, sekä vuolaan virtauksen että intianien väjytyksien
vuoksi. Yksi lautoista menettikin puolet kuormastaan. Eräässä virran
mutkassa, jossa pyörre kuljetti alukset aivan rannan vieritse, intianit
olivat väjyksissä ja syytivät äkkiä niiden päälle niin suunnattomat
määrät kiviä ja nuolia, että melkein kaikki retkeläiset haavottuivat.
Cortes itse, joka oli ottanut kypärin päästään, sai kiven päähänsä.
Onneksi oli kuitenkin vesi sillä kohdalla syvää, niin että alukset
nopeaan pääsivät väjytyksen ohi. Yö lisäksi oli niin pimeä, etteivät
väjyvät nähneet kyllin tarkkaan ampua. Seuraavana päivänä päästiin
Golfo Dulceen, jossa mereltä tuotu suurempi alus oli, ruokatavarat
kuormattiin siihen ja viisikolmatta päivää poissa oltuaan retkikunta
palasi siirtokuntaan, joka muutettiin terveellisemmälle paikalle ja
rakennettiin uudestaan. Vasta sitten Cortes jatkoi matkaa Olidin
siirtokuntaan. Siellä hän kuuli Olidin jo saaneen surmansa ja retken
siis olleen suotta. Cortes kuitenkin osasi taitavan esiintymisensä
kautta rauhottaa lähiseutujen intianit, niin että he lupasivat vastedes
tuoda siirtokuntaan säännöllisesti ruokavaroja. Mutta sitten saapui
viesti, että Mexicossa oli syntynyt häiriöitä, koska luultiin Corteksen
joutuneen perikatoon miehineen kaikkineen vaikealla retkellään, ja nämä
tiedot saivat hänet kiiruumman kautta meritse palaamaan Vera Cruziin ja
sieltä pääkaupunkiinsa.



Cortes käy Espanjassa.


Mexicoon oli sillä välin saapunut Espanjan hallituksen asiamies
tutkimaan Cortesta vastaan tehtyjä syytöksiä ja ottamaan käsiinsä
maan sivilihallinnon. Corteksen vihamiehet olivat nimittäin olleet
väsymättä puuhassa, väittäen hänen kuluttavan valtion varoja
joutaviin yrityksiin, vieläpä pyrkivän Espanjasta aivan erilleenkin,
oman itsenäisen valtakunnan hallitsijaksi. Corteksen ei tarvinnut
kauaa odottaa, ennenkuin hän sai uuden käskynhaltijan puolelta
kokea kaikenlaisia nöyryytyksiä. Hän päätti lähteä Espanjaan
puhdistamaan itseään, otti mukaansa uskollisimmat asetoverinsa,
varsinkin Sandovalin, Tlaxcalan ruhtinaitten poikia, intianilaisia
ilveilijöitä, tanssijoita ja kääpiöitä, joista myöhemmin muutamia
lahjotettiin paaville, näytteitä maan ihmeellisistä tuotteista,
erinomaisen kallisarvoisen jalokivikokoelman, ynnä paljon kultaa ja
hopeata. Valtameren poikki purjehdittiin onnellisesti 41:ssä päivässä
ja noustiin joulukuussa v. 1527 maihin Palos satamassa La Rabidan
luostarin luona. Siellä kuoli Sandoval, Corteksen uskollisin ja uljain
asetoveri, vasta 31 vuoden ikäisenä. Suoran avomielisen käytöksensä,
ritarillisen antelijaisuutensa kautta saaliin jaossa, maltillisuutensa
kautta vaarassa hän oli voittanut sotilaitten rajattoman luottamuksen.
Tosin he joskus häntä matkivat, sillä hän sammalsi puhuessaan, mutta
ei kenenkään käskyjä toteltu täsmällisemmin. Cortes suri vilpittömästi
ystäväänsä, joka oli hänen kanssaan kokenut niin ihmeellisiä
seikkailuita ja ollut hänen apunaan niin loistavassa suurtyössä.

Corteksen tulo katkaisi kärjen kaikilta huhuilta, että hänellä muka
oli kapinallisia aikeita. Koko Espanja riensi näkemään sankaria,
jonka maine oli levinnyt maan etäisimpiinkin osiin, ja pitkin matkaa
häntä otettiin vastaan innostuksella, joka muistutti Columbuksen
paluuta ensimäiseltä matkaltaan. Vanhain sukujen edustajat tulivat
juhlasaatossa häntä tervehtimään. Kaarlo V otti hänet vastaan Toledossa
loistavin kunnianosotuksin, korotti hänet markisiksi ja antoi hänelle
laajoja tiluksia Oaxacan laaksossa Mexicossa; siitä Corteksen uusi
nimi: markisi Del Valle. Mutta Mexicon sivilihallintoa hän ei enää
saanut takaisin, vaikka nimitettiinkin sikäläisten sotajoukkojen
ylikomentajaksi. Cortes meni Espanjassa ollessaan avioliittoon naisen
kanssa, joka kuului maan vanhimpiin sukuihin, ja palasi v. 1530
takaisin Mexicoon.



Corteksen meriretket.


Vaikka Cortes olikin syrjäytetty Mexicon hallituksesta, niin ei
hän siltä ruvennut jouten olemaan. Samalla kun hän hoiti laajoja
tiluksiaan, lähetti hän omalla kustannuksellaan laivoja Tyynelle
merelle löytöretkille. Hänen sisarenpoikansa Mendoza purjehti v.
1532 Californian niemelle saakka, jossa miehistö teki kapinan;
Mendoza sai surmansa, toinen laiva katosi merelle, toinen vain palasi
takaisin. Seuraavana vuonna lähti toinen retkikunta samoille seuduin.
Laivoja oli kaksi, mutta ne heti alussa myrskyssä erosivat. Toisen
laivan kapteeni sai luotsin käden kautta surmansa; luotsi vuorostaan
muutaman kymmenen miehen keralla sortui Californian niemellä intianien
väjytykseen. Laiva kuitenkin pääsi palaamaan Mexicoon. Toinen laiva
löysi merestä Revilla Gigedo saaret. V. 1535 Cortes itse lähti merelle
kolmella laivalla, purjehtien niillä Californian niemelle, johon
kuitenkin oli maan karuuden ja asukkaitten köyhyyden vuoksi mahdoton
perustaa siirtokuntaa. Pari vuotta poissa oltuaan hän palasi takaisin
jotenkin tyhjin toimin. Siitä huolimatta hän seuraavana vuonna lähetti
matkaan Ulloan, joka saapui Californian niemen länsirannalle, yhden
laivan heti alussa menetettyään. Californiasta toinen laiva palasi
takaisin ja Ulloa yksin jatkoi kolmannella matkaa, mutta hävisi sitten
tietymättömiin.



Corteksen kuolema.


Cortes oli näihin yrityksiin kuluttanut suuren osan omaisuudestaan ja
lisäksi riitaantunut Mexicon varakuninkaan kanssa, jonka vuoksi hän v.
1540 lähti uudelleen Espanjaan hallitsijalta oikeutta ja puolustusta
saamaan. Mutta Kaarlo V otti hänet tällä kertaa kylmästi vastaan,
lopulta hän tuskin enää pääsi hallitsijan puheillekaan. Oltuaan mukana
Kaarlo V:nen onnettomalla sotaretkellä Algieriin v. 1541, joka olisi
toisin päättynyt, jos olisi hänen neuvoaan noudatettu, Cortes vielä
viipyi Espanjassa vuoden toisensa jälkeen edullisempaa käännettä
odottaen, kunnes hän 2 p. jouluk. v. 1547 kuoli eräässä kylässä lähellä
Sevillaa 63 vuoden ikäisenä. Hänen kohtalonsa muistutti Columbuksen
kohtaloa. Corteskin joutui elämänsä lopulla unohduksiin, hänkin
kuoli, samoin kuin Columbus, hyvitystä odottaen. Suuri vallottaja
haudattiin Sevillaan, mutta sieltä hänen luunsa myöhemmin siirrettiin
Mexicoon. V:n 1823 kapinan aikana, kapinallisten aikoessa tunkeutua
tuomiokirkkoon vallottajan hautaa avaamaan, muutamat rohkeat miehet
ennättivät ennen paikalle ja veivät arkun salaa Italiaan. Siellä suvun
viimeinen jälkeläinen, italialainen ylimys, soi Fernando Corteksen
luille sukuhaudassaan kunniasijan.

Corteksen nimen ja omaisuuden perivät hänen lapsensa. Mexicolaisen Doña
Marinan kanssa hänellä oli avioton poika, joka sai hyvän kasvatuksen
ja kohosi korkeaan asemaan. Marina vietti loppuikänsä tiluksilla,
jotka hän oli herransa ja rakastajansa toimesta saanut. Montezuman
tyttäret, jotka Cortes »murheen yönä» vei mukanaan pääkaupungista,
lienevät joutuneet naimisiin espanjalaisten ylimysten kanssa ja onpa
vanha sukumuisto tietävinään, että kreivitär Montijo Napoleon III:nen
puoliso, polveutui Aztekkien onnettoman hallitsijan tyttärestä.



Mexicon ja Keski-Amerikan intianikultuuri.


Mexicon ylänkö oli ilmastonsa puolesta erikoisen soveliasta sivistyksen
kehittymiselle, sillä vaikka se kuuluikin suurimmaksi osaksi
kuumaan vyöhykkeeseen, niin on ilmanala kuitenkin maan korkeuden
vuoksi erinomaisen leutoa. Pääkaupungin seuduilla (2265 metriä yli
merenpinnan) ei kesä ole kuumempi kuin Keski-Europassa, talvi ei
kylmempi kuin Algierissa. Voimme sen vuoksi otaksua, että tuo vanha
intianisivistys, johon edellä olemme tutustuneet, kehittyi juuri
Anahuakin ylänkölaaksossa, joka käsitti pääkaupungin seudut järvineen
ja viljavine kenttineen, vaikka sen vanhemmat muodot Espanjalaisten
maahan saapuessa tavattiinkin kuumassa Yucatanissa ja Mexicon muissa
reunamaissa. Ei missään muualla luonto tarjonnut ihmisen kehitykselle
niin hyviä ehtoja kuin tuolla ylängöllä, jossa kuumuus ei ollut liian
rasittava, jossa ei ollut pakkasestakaan tietoa, jossa viihtyivät mitä
parhaiten lauhkean ilmanalan ravintokasvit, mutta joka samalla oli
niin lähellä kuuman ilmanalan rehevyyttä. Tietomme Anahuakin kultuurin
alkuvaiheista ja juurista ovat kuitenkin hyvin puutteelliset, vaikka
onkin toiveita siitä, että ne muinaistutkimuksen edistyessä vielä
saavat lisävalaistusta.

Aztekit eli Mexicot olivat Espanjalaisten maahan tullessa Mexicon
ylängön pääkansa. He näyttävät perustaneen Tenochtitlanin
neljännentoista vuosisadan alussa. Olemme nähneet, kuinka korkeaan
kukoistukseen tämä kaupunki oli muutaman vuosisadan kuluessa kohonnut.
Se täytti ensimäiset espanjalaiset ihmetyksellä ja uteliaisuudella
ja paljon teoksia kirjotettiin siitä. Toiset sen ajan kirjottajista
luulivat, että Mexicosta löydetyt suuret luukivettymät olivat ennen
vedenpaisumusta eläneiden jättiläisien jäännöksiä, ja että koska
maan päällä ennen vedenpaisumusta asui jättiläisiä, niin oli Mexico
jo silloin saanut Vanhasta maailmasta asukkaansa. Toiselta puolen
päätettiin Amerikan kielien suuresta luvusta, että tämä siirtyminen
oli tapahtunut Babelin kieltensekotuksen jälkeen. Siguenza tuli siihen
varmaan johtopäätökseen, että Mexicolaiset polveutuivat Naphtuhimista,
Mizraimin pojasta ja Noan pojanpojasta, joka oli lähtenyt Egyptistä
vähän sen jälkeen kun kieltensekotus tapahtui. Näistä harrastuksista
oli edes se hyöty, että niiden kautta paljon Aztekkien taruista,
perimätiedoista ja tavoista tuli kerätyksi heti vallotuksen jälkeen
ja heidän kielensä tutkituksi. Meidän aikamme ei tosin enää luule
Mexicolaisia Israelin kadonneiksi heimoiksi, mutta kuta enemmän heidän
entisyyteensä syvennytään, sitä yleisemmin voittaa alaa se mielipide,
että Mexicon ja Keski-Amerikan vanhan sivistyksen juuret ovat Vanhasta
maailmasta tulleet.

Useimmat tutkijat luulevat molempain Amerikkain saaneen
alkuväestönsäkin Vanhasta maailmasta Alaskan kautta ja intianien
olevan samaa mongoloidia sukujuurta kuin suur’kaanin alamaiset.
Jos niin on, niin on muutto kuitenkin tapahtunut kovin varhain,
sillä ei minkäänlaista kielten sukulaisuutta ole voitu osottaa. Ja
rotuominaisuudetkin ovat Uudessa maailmassa asuinpaikkain mukaan
suuresti muuttuneet. Ei edes amerikkalaisten kielien välillä ole enää
sukulaisuutta, joka osottaisi niiden samasta alkukielestä haarautuneen.
Amerikka sen mukaan olisi saanut väestönsä Vanhasta maailmasta jo
niinä varhaisina aikoina, jolloin Aasian ja Amerikan välillä vielä oli
maayhteys.

Jos Amerikan kultuurissa todella on aasialaisia aineksia, niin on
niiden tuonnin täytynyt tapahtua toisella tavalla. Amerikka on
myöhemmin saanut valtameren takaa uusia väestölisiä, jotka eivät tosin
ole voineet rotua muuttaa, mutta sitä enemmän ovat vaikuttaneet sen
oloihin kultuurin tuojina. Tämä ei ole niin mahdotonta, kuin miltä
se näyttää. Vielä viime vuosisadalla toivat Tyynen meren virtaukset
Californiaan joka vuosi tuuliajolle joutuneita japanilaisia aluksia, ja
usein haaksirikkoiset vielä elivät. Näin ovat voineet Aasiasta tulla
ne verraten myöhäiset kultuurivaikutukset, joita on luultu olevan
Mexicon intianisivistyksessä. Samoin kuin Mongolien ja Kiinalaisten,
samoin Mexicolaistenkin vanha ajanlasku perustuu jonkinlaiselle
eläinrata-järjestelmälle. Mexicolaisten oppi maailman neljästä ajasta,
veden, maan, ilman ja tulen aikakaudesta on samanlainen kuin Hindujen.
Mexicolaiset luulivat taivaassa ja manalassa olevan yhdeksän kerrosta
samoin kuin braamanatkin. Mexicossa vihdoin pelattiin siihen aikaan,
kun Cortes maan vallotti, värillisillä kivillä erästä noppapeliä,
joka oli jotenkin monimutkaista, mutta siitä huolimatta tarkalleen
samanlaista kuin eräs hindulainen noppapeli.

Mexicon kuvakirjotus oli kehittynyt siksi pitkälle, että sen avulla
voitiin kirjottaa muistoon henkilöiden ja paikkain nimet ja tapausten
päivämäärät, ja näiden muistiinpanojen avulla saattoivat Aztekkien
ammattihistorioitsijat polvesta polveen säilyttää muistossaan menneiden
aikain vaiheet. Vallotuksen jälkeen espanjalaisen kasvatuksen saaneet
alkuasukkaat tulkitsivat nämä kirjotukset ja kirjottivat niiden
sisällyksen muistoon. Luultavasti Keski-Amerikan raunioissa säilyneillä
veistos-hieroglyfeillä oli samanlainen merkitys. Näin syntyneillä
asiakirjoilla on siis historian arvo, vaikka niissä onkin paljon tarua,
jota on vaikea erottaa todellisista tapauksista.



Popol-Vuh.


Omituisimpia tällä tavalla syntyneitä kirjateoksia on guatemalalainen
»Popol-Vuh», eli »kansan kirja», johon kirjotustaitoa oppineet ja
kristinuskoon kääntyneet, Maya-kansoihin kuuluvat Quiché-intianit
kokosivat kansansa tarut ja muistotiedot, höystämällä niitä
raamatullisillakin aiheilla. Kirja alkaa siitä ajasta, kun ei vielä
ollut muuta kuin taivas ja sen rajat neljässä tuulessa, mutta ei
vielä mitään kappaletta, ei mitään, joka olisi toiseen tarttunut, ei
mitään joka olisi häälynyt laikka toista vastaan hangannut tai ääntä
synnyttänyt. Alla ei ollut mitään muuta kuin pimeydessä tyyni meri.
Yksin olivat Luoja, Muotoilija, Hallitsija ja Höyhenellinen käärme,
ne siis, jotka antavat olemisen ja joiden nimi on Gucumatz. Luominen
tapahtui, kun luojat sanoivat »maa»; maa muodostui kuin pilvi tai
sumu ja vuoret nousivat vedestä kuin äyriäiset, kypressit ja männyt
peittivät vuoret ja laaksot, ja metsiin tuli eläimiä ja lintuja. Mutta
nämä eivät voineet lausua luojansa nimeä, eivät muuta kuin liverrellä
ja raksuttaa. Luotiin sen vuoksi savesta ensimäinen ihminen, mutta
hän oli voimaton ja tunnoton ja liukeni vedessä. Sen jälkeen tehtiin
ihmisen näköisiä puusta, mutta nämä olivat aivan kunnottomia, sillä
niillä ei ollut sydäntä eikä mieltä, vaan ne joutuivat perikatoon
suuressa vedenpaisumuksessa ja taivaan pihkasateessa, ja ne, jotka
eloon jäivät, muutettiin apinoiksi, joita vieläkin näkyy metsissä.
Näiden jälkeen sitten luotiin neljä miestä vaimoineen, ja niistä
Quiché-kansa polveutuu. Tämä kansa muutti Tulaniin, jota myös sanotaan
»seitsemäksi luolaksi», ja sieltä meren poikki, jonka vesi jakautui
heidän kulkiessaan.

»Popol-Vuh», tämä keski-amerikkalainen teos, jonka isä Ximenes v:n 1700
vaiheilla löysi ja käänsi espanjan kielelle, on taruperäisyydestään
huolimatta tärkeä sen vuoksi, että siinä mainitaan semmoisia nimiä,
jotka myös tavataan Mexicon vanhoissa muistotiedoissa. Gucumatz eli
»Höyhenellinen käärme» vastaa mexicolaista Quetzalcoatl jumalaa; Tulan
ja »seitsemän luolaa» ovat yleisiä sanoja Aztekkien vaellustaruissa
ja mainitaanpa Toltecat niminen päällikkökin, joka nimi selvään on
sama kuin vanha kuulu Toltekkien kansa. »Popol-Vuh» siis vahvistaa
myöhempien tutkimuksien johtopäätökset, että Mexicon ja Keski-Amerikan
välillä oli olemassa kultuuriyhteys, vaikka kielet olivatkin toisilleen
vieraat. »Popo-lVuh» luettelee pitkän sarjan päälliköitä aina siihen
saakka, kun näillä alkoi olla espanjalaiset nimet ja suuri Quiché
kaupunki raukesi raunioiksi.

Yucatanin Mayoiltakin on talteen saatu samanlaisia muistotietoja,
joissa niinikään kerrotaan Mexicon Tulasta tapahtuneesta
esihistoriallisesta kansanmuutosta. Tämän vaelluksen neljän johtajan
nimi oli Tutul-xui, s.o. »lintupuu», joka on aztekien kieltä. Sekin
viittaa jotenkin vanhoihin yhteyksiin.



Toltekit.


Mexicon kansalliset kronikat ulottuvat taaksepäin 12:nteen ja
13:nteen vuosisataan, mutta sisältävät sitä paitsi tosin hämäriä,
mutta kuitenkin todenperäisiä tapahtumia vielä vanhemmiltakin
ajoilta, viitaten suuren yhteistä kieltä puhuneen kansanryhmän
Mexicoon muuttamiseen. Kieli oli nimeltään nahuall ja samaa, jota
Aztekit puhuivat. Vanhimmat Nahua-kansoista olivat Toltekit, jotka
näyttävät kuudennella vuosisadalla j.Kr. pohjoisessa olevasta
kotimaastaan muuttaneen Anahuak laaksoon. Kansan nimi, Toltecatl,
merkitsee- Tollanin (kaislamaan) asukkaita; Tollan taas oli sama sana
kuin nykyinen Tulan eli Tula, joka on paikkakunta Tezcoco-järvestä
pohjoiseen. Siellä siis näyttää olleen Toltekkien valtakunnan keskusta.
Toltekit toivat Mexicoon maissin ja pumpulin, takoivat kultaa ja
hopeaa, rakensivat suuria rakennuksia, laskivat sanalla sanoen Mexicon
sivistyksen perustukset. Cholulan vanha suuri teokalli oli muistotiedon
mukaan heidän rakentamansa. Heidän henkistä omaisuuttaan oli myös
mexicolainen kuvakirjotus ja ajantieto. Toltekkien nimeen liittyi taru
Quetzalcoatl-jumalasta, joka oli maan sivistyksen luoja. Mutta taru
kuvasi häntä aivan toiseen rotuun kuuluvaksi, valkoiseksi mieheksi,
jolla oli jalot piirteet, pitkä musta tukka, täysi parta ja liehuvat
viitat; Toltekit itse olivat ruskeaihoisia ja partaa heillä tuskin
oli ensinkään. Quetzalcoatl oli tullut heidän luokseen Tulanista,
toisten tietojen mukaan Yucatanista ja asunut heidän keskuudessaan
kaksikymmentä vuotta, opettaen ihmisiä elämään ankaraa ja siveätä
elämää, vihaamaan väkivaltaa ja sotaa, hylkäämään ihmisten ja eläinten
uhrit, ja sen sijaan antamaan jumalille leipää, hyviä hajusteita ja
kukkia ja kurittamaan ruumistaan okasilla, niin että veri vuoti. Hän
se oli opettanut kuvakirjotuksen ja ajanlaskun ja hopeasepän taidon,
josta Cholula oli kauan maineessa. Mutta viimein hän oli lähtenyt,
toisten tiedon mukaan Tlapallanin tuntemattomaan maahan, toisten
mukaan Atlantin meren rannalle Keski-Amerikan rajoille, jossa Mayat ja
Quichét häntä palvelivat toisilla nimillä (mayalainen nimi Cukulcan
merkitsi myös »höyhenellistä käärmettä»). Tarun mukaan oli Quetzalcoall
Atlantinmeren rannalle päästyään palauttanut seuralaisensa kertomaan
Cholulan asukkaille, että tulevina aikoina hänen veljensä, jotka olivat
valkoisia ja parrallisia niinkuin hänkin, saapuisivat samalle rannalle
auringonnousun meren takaa ja tulisivat maata hallitsemaan. Toltekkien
vanhaa kultuuria todistaa muun muassa se seikka, että sana »toltecatl»
sitten aztekin kielessä merkitsi yleensä taitavaa ammattimiestä.
Mexicolaiset aikatiedot vielä kertovat, että melkein koko Toltekkien
kansa 11. vuosisadalla joutui perikatoon kuivuuden, nälänhädän ja ruton
kautta. Eloon jääneistä suurin osa muutti Yucataniin ja Guatemalaan,
ainoastaan vähäinen osa jäi Mexicoon.



Aztekkien historia.


Toltekkien jälkeen muuttivat maahan raa’at Chichimekit, jotka myös
nimistä päättäen olivat Nahua-kansoja. Näiden jälkeen tulivat,
niinikään pohjoisesta tullen, ne seitsemän Nahua-kansaa, joihin sekä
Tlaxcalalaiset että Aztekit kuuluivat. Pitkin matkaa uudet vallottajat
jättivät nimiään, jotka osaksi vieläkin ovat säilyneet ja todistavat
tämän kansanvaelluksen todenperäisyyttä.

Aztekit, vaikka olivatkin sotaista kansaa, saivat kuitenkin alussa
tyytyä mahtavampien heimolaiskansain vallanalaisuuteen. Käyden näiden
puolesta sotia he osottivat niin kamalaa julmuutta ja verenhimoa,
että muut lopulta heihin suuttuivat ja liiton tehden ahdistivat
heidät Tezcoco-järvien kaislarämeihin. Sinne he perustivat saarelle
kaupungin, joka Tenoch nimisestä päälliköstä sai Tenochtitlanin
eli »kivikaktuksien paikan» nimen. Kaupunki lienee perustettu v:n
1325 vaiheilla j.Kr., mutta se pysyi monta vuosikymmentä kehnona
savimaja-ryteikkönä ja sivistyksen keskustat olivat muualla ylängöllä.
Aztekit jatkoivat edelleen sotiaan ja ryöstöretkiään, kokosivat tavaraa
ja taitavia ammattimiehiä uuteen kaupunkiinsa, alkoivat »sivistyä»,
rakentaa parempia taloja, käydä paremmissa vaatteissa ja lopulta
sotatoimen ohella harjottaa kaupankäyntiäkin. 14:llä vuosisadalla
tapahtui viimeinen suuri kansallinen taistelu. Acolhuat, jotka siihen
aikaan olivat Aztekkien vaarallisimmat viholliset, olivat alussa
voitolla, mutta eivät silloin ymmärtäneet lopen musertaa Aztekkeja
ja hävittää heidän saarikaupunkiaan. Aztekit, vähän toinnuttuaan,
vallottivat Acolhuain pääkaupungin Tezcocon; mutta sitten molemmat
kansat tekivät liiton ja valtasivat Tepanekkien kaupungin Tlacopanin,
jonka asukkaat myytiin orjiksi. V. 1430 Tepanekitkin otettiin samaan
liittoon ja yksin neuvoin ruvettiin sitten vallottamaan Mexicon ylänköä
ja sen reunamaita aina mereen saakka. Kun ensimäinen Moteuczoma
(espanjalainen muoto Montezuma) nousi Aztekkien valtaistuimelle, niin
oli jo kaikilla Tyynen meren ja Atlantin meren välisillä kansoilla
Tenochtitlanin temppelikartanossa pyhättönsä merkiksi siitä, että
ne tunnustivat jumalansa Aztekkien sodanjumalan Huitzilopochtlin
alamaisiksi. Muun veron ohella voitettujen kansojen täytyi lähettää
Aztekkien jumalalle uhriksi nuorukaisia ja impiä, joiden sydämet
sodanjumala sai. Vielä monin verroin lukuisampia olivat ne hekatombit,
joita onnellisen sotaretken jälkeen uhrattiin. Aztekit hallitsivat
alistamiaan kansoja hirmuhallitsijoina, mutta omistivat kuitenkin
samalla niiden kehityksen, niin että Tenochtitlan Corteksen maahan
tullessa oli Mexicon sivistyksen pääpaikkoja. Muodollisesti oli
Montezuman valtakunta kuitenkin vielä liittovaltakunta: Tezcocon ja
Tlacopanin hallitsijat olivat itsenäiset omissa maissaan. Sodassa
toimittiin yhteisesti ja saalis jaettiin siten, että Tezcoco ja Mexico
saivat kumpikin kaksi viidennestä, Tlacopan yhden.

Mexicon alkuasukkaat pitivät paljon paremmin puoliaan kuin Länsi-Intian
saaristolaiset Espanjan vallan alle jouduttuaan. Sekä Aztekit että
Tlaxcalalaiset että monet ylänkömaan muistakin vanhoista heimoista ovat
meidän päiviimme saakka kansallisuutensa säilyttäneet.

Luokaamme tämän jälkeen silmäys Anahuakin ylängön vanhaan sivistykseen.



Rakennukset.


Espanjalaiset ehkä katselivat Tenochlitlanin komeita palatseja jonkun
verran suurentavin silmin; he olivat siksi ihmeissään, tavatessaan
Vanhan maailman vaikutuspiirin ulkopuolella niin suurenmoisia
rakennuksia. Mexicon palatsit olivat vain yhdenkertaisia, mutta sen
sijaan ne olivat suunnattoman laajoja. Niistä ei tosin ole mitään
jäljellä, sen enempää kuin Tezcoconkaan, mutta muualla on säilynyt
siksi suurenmoisia raunioita, että voimme päättää ensimäisten
espanjalaisten kertomuksien perustuvan tosioloihin, vaikkapa ne
olivatkin hehkuvissa mielialoissa kirjotetut. Montezuman puutarhoihin
koottiin kuuman rannikkovyöhykkeen kukkia, niissä oli suolaisia
ja suolattomia allikoita vesilintuja varten, hyvin hoidetuissa
eläintarhoissa taas pidettiin kaikenlaisia lintuja ja eläimiä.
Tämä kaikki osottaa luonnontieteellistä harrastusta, joka oli sen
ajan europpalaisia harrastuksia etevämpi. Palatsien laajuudesta ja
hoviväen suuresta luvusta saattaa arvata, että verotus Mexicossa oli
sangen raskas. Muutamat tärkeimmistä säilyneistä kuvakirjotuksista
ovatkin veroluetteloita, joissa luetellaan satojatuhansia viittoja,
ocelot-jaguarin nahkoja, kultahiekka-pusseja, pronssikirveitä,
suklaataakkoja y.m., joita kaupungit määräajoin maksoivat. Ylimystö
oli lukuisa ja mahtava, sen asema suuressa määrin muistutti Keskiajan
läänitysoloja. Jotenkin sama oli rikkaan ja mahtavan kauppiassäädynkin
asema kuin Europassa samaan aikaan, ja yhtä sorrettu kuin Atlantin
meren tällä puolella oli siellä varsinainen maanviljelysväestö.
Suurimmat maatilukset kuuluivat hallitsijalle, joka niitä luovutti
etevimmille sotapäälliköilleen, taikka oli ne lahjotettu temppeleille;
osa maasta oli kylien yhteisomaisuutta, josta jokaisella vapaalla
miehellä oli oikeus saada osansa. Vapaiden miesten alapuolella olivat
orjat, mitkä sotavankeja, mitkä rikoksen vuoksi orjuuteen tuomittuja,
mitkä vanhempiensa orjiksi myymiä. Sotavangit enimmäkseen uhrattiin,
mutta muita orjia kohdeltiin hyvin; he nauttivat lain suojelusta ja
heidän lapsensa syntyivät vapaina.



Oikeuslaitos.


Korkein tuomiovalta kuului palatsille, mutta sitä paitsi oli
suurimmissa kaupungeissa tuomioistuimet, joiden ylituomaria ei voinut
virasta erottaa, joiden tuomioita ei edes kuningas voinut muuttaa.
Lisäksi oli alioikeuksia ja näiden alainen vanginvartija-virkamiehistö.
Tuomarien palkkaamiseksi oli määrätty erikoiset tilukset. Mexicon
oikeuslaitos ylioikeuksineen ja valtioneuvostoineen, jonka esimies
hallitsija oli, oli siis hyvin monipuolisesti kehittynyt. Lait ja
oikeusjutut kirjotettiin kuvakirjotuksella muistoon. Kuolemantuomion
merkkinä oli viiva ja nuoli, joka vedettiin tuomitun kuvan poikki.
Kronikoissa kuvataan moinen juhlallinen tapaus; kuningas istuen
jumalallisessa oikeudessa kultaisella, jalokivillä koristetulla
valtaistuimella lausuu tuomion, toisessa kädessä koristettu pääkallo,
toisessa kultainen nuoli. Samoin kuin Vanhassa maailmassa tekivät
Mexicossakin todistajat valan, koskettaen ensin sormellaan maata
ja sitten huuliaan, vannoen siis maaemon kautta. Lait olivat
tavattoman ankarat, pienestäkin varkaudesta syyllinen tuomittiin
sen henkilön orjaksi, jolta hän oli varastanut. Tupakkakukkaron
tai parinkymmenen tähkän varkaudesta oli kuolemanrangaistus. Se
joka petti markkinapaikalla piestiin paikalla kuoliaaksi, se taas
joka häväisi kulta- ja hopeaseppien jumalaa varastamalla kallista
metallia, nyljettiin elävältä ja uhrattiin loukatulle jumalalle.
Joka joi aloeolutta, pulquea, kunnes juopui, nuijittiin kuoliaaksi,
jos hän oli mies, tai kivitettiin, jos hän oli nainen; vasta 70:llä
ikävuodellaan sai mexicolainen rankaisematta juopua. Noituudesta,
väärennyksestä, rajapyykin siirtämisestä ja aviorikoksesta rangaistiin
siten, että syyllisen sydän alttarilla leikattiin pois, taikka hänen
päänsä muserrettiin kahden kiven välissä. Ankaria olivat rangaistukset
pienemmistäkin rikoksista; parjaajan hiukset pihkaisella soihdulla
kärvennettiin päänahkaan kiinni.



Sotalaitos.


Aztekit tietysti olivat sotaista kansaa; hallitsija ei voinut nousta
valtaistuimelle, ennenkuin oli itse sodassa ottanut kiinni sotavankeja
sodanjumalan alttarilla uhrattaviksi. Ylimysten pojat lähtivät jo
nuorina sotaan kokeneempien johdolla, ottaen heidän avullaan ensimäiset
sotavangit, mutta nuorukaisen yleneminen sotaväessä riippui siitä,
kuinka monta vankia hän auttamatta otti taisteltaissa voimallista
vihollista vastaan. Semmoisten urotöitten kautta hän sai ruveta
käyttämään kirjavaa viittaa, tupsuja ja huulessa jalokiviä ja sai
komealle kalskahtavan mainenimen. Korkeimmat sotilasluokat olivat
prinssit, kotkat ja pantterit; kuvissa on prinsseillä letitetyt
hiukset, kotkilla kotkannokat ja panttereilla täplikkäät panssarit.
Tavalliset sotamiehet sotaan mennessään maalasivat kirjavaksi
ruumiinsa, mutta päälliköillä oli lintujen tai petoeläimien näköiset
kypärit, kulta- ja hopeahaarniskat, puiset säärisuojat ja »ichcapilli»,
kahden sormen vahvuinen täytetty pumpuliviitta, joka suojeli niin hyvin
nuolia vastaan, että Espanjalaisetkin sitä mielihyvällä käyttivät.
Jousimiehet ampuivat hyvin jämeillä jousillaan, vaikkapa nuolenkärkenä
tavallisesti olikin vain luu tai kivensirpale. Keihäät oli terätty
vulkanilasilla (obsidianilla); paitsi kädellä niitä heitettiin
keihäslingollakin. Omituisin ase oli kuitenkin puunuija, jonka syrjissä
oli terävät obsidianiliuskat kahden puolen; tämä ase oli niin tehokas,
että sillä yhdellä voimakkaalla iskulla saattoi kaataa sekä miehen
että hevosen. Sotaväki oli jaettu komppanioihin, joita kapteenit
johtivat. Armeijat olivat sangen suuret, niissä oli monta 8,000-miehen
osastoa, mutta sotataito oli sangen alkeellista. Hyökkäys alkoi nuolien
ampumisella ja keihäänheitolla, jonka jälkeen käytiin käsikähmään,
taistellen nuijilla ja keihäillä. Tavallisin sotajuoni oli teeskennelty
peräytyminen, jonka tarkotus oli houkutella vihollinen väjytykseen.
Kukkuloille ja rotkojen partaille rakennettiin linnotuksia.
Pääkaupungin suojana oli järvillä sotaveneitä ja patoteillä torneja
ja kaivanneita. Kaupungissa taas olivat varsinkin monenkertaiset
porraspyramidit helpot puolustaa. Ei pidetty oikeana alkaa sotaa
toista kansaa vastaan lähettämättä ensin juhlallista lähetystöä
varottamaan, mitä kurjuutta tuo toinen kansa itselleen tuotti, jos se
kieltäytyi vaatimusta noudattamasta ja alistumasta, ja vasta sitten oli
luvallista alkaa sota. Mutta Aztekit enimmäkseen antoivat lähetystön
lähettämiselle vain joutavan tempun merkityksen ja olivat aina valmiit
hyökkäämään, kun vain arvelivat saalista olevan toivossa tai kun papit
tarvitsivat sodanjumalalle uhreja.



Uskonto.


Valistuneimmat Mexicon asukkaat uskoivat yhteen ylijumalaan, mutta
monen jumalan palveleminen oli yleinen uskonto. Nahua-kansain vanha
jumala näyttää olleen Tezcatlipoca; hänen jalan jälkiensä luultiin
näkyvän jauhossa, jota kaikkien jumalien juhlassa maahan ripotettiin.
Tezcatlipocan ja Cholulan vanhan jumalan Quetzalcoatlin välillä oli
vanhastaan vallinnut kateus ja kilpailu. Kerran olivat molemmat
jumalat kisanneet keskenään tunnettua pallopeliä ja Tezcatlipoca oli
silloin houkutellut väsyneen Quetzalcoatlin juomaan taika-pulquea ja
sen vaikutuksesta tämä oli lähtenyt etäistä merta kohti harhailemaan
ja sitten veneessään poistunut ja ihmisten ilmoilta kadonnut. Näiden
molempien jumalien synnystä ei ole helppo selvää saada. Tonatiuh
ja Metztli sitä vastoin, auringon ja kuun jumalat, olivat selviä
luonnonjumalia. Niiden palveluksen suurta merkitystä todistaa vielä
tänä päivänä Teotihuacanin valtava porraspyramidi, jonka sivut ovat
neljässä pääilmansuunnassa. Mutta tärkein Aztekkien jumalista oli
kuitenkin sodan jumala Huitzilopochtli, jonka symboli vieläkin on
Mexicossa tallella. Se on valtava musta basalttimöhkäle, jonka kylkeen
on veistetty sodanjumalan ruma kuva, toisella sivullaan linnunsulat,
jotka olivat hänen tunnusmerkkinsä, toisella taas yhtä kamala
sodan jumalatar, jonka nimi merkitsi »jumalallista sotakuolemaa».
Centcotl, maissin jumalatar, oli maan suojelushenki ja jumalten
äiti. Mictlanteuctli taas hallitsi Manalassa vainajia. Sitä paitsi
oli koko joukko vähempiä jumalia, kuten nautinnon jumalatar, jota
ilotytöt palvelivat, väkevän juoman jumala ja kultaseppien suojelija
Xipe. Joka mäellä ja lehdolla oli haltijansa, joiden pyhätöt olivat
teiden vieressä. Temppeleitä sanottiin »teokalleiksi»; ne olivat
yhtä mahtavat kooltaan kuin vanhan Babylonin ja muotonsakin puolesta
niitä muistuttivat. Sodanjumalan valtava teokalli Mexicossa oli
suunnattoman laajalla torilla, josta kaupungin tärkeimmät kadut
säteilivät eri tahoille. Temppelikartano oli muurilla ympäröity, kukin
muurin sivu 400 metriä pitkä; tätä muuria sanottiin käärmeenkuviensa
vuoksi »coatepantliksi» eli käärmemuuriksi. Kartanon keskellä oli
kivilohkareista rakennettu, tahkotuilla hakatuilla kivillä päällystetty
monikertainen pyramidi, joka jyrkästi nousi alustastaan ja oli noin
viittäkolmatta metriä korkea. Se näkyi, kuten jo mainitsimme, yli
koko kaupungin, niin että pitkät uskonnolliset saatot pappeineen
ja sotavankeineen hyvin näkyivät, kun ne kulkivat kerrospengermien
ympäri tai portaita nousivat ylemmille pengermille. Ylimmällä
pengermällä, joka oli kivetty, oli kolmenkertaiset tornitemppelit,
joiden pohjakerroksessa olivat kivikuvat ja alttarit, sodanjumalan
kuvan edessä viheriäinen uhrikivi. Tämä oli sen muotoinen, että se
itsestään taivutti uhrin ruumiin ylöspäin, jotta papin oli helpompi
obsidianiveitsellään viiltää auki rinta, reväistä sydän pois ja
kohottaa se jumalan nähdä; uhrin omistaja ystävineen alhaalla odotti,
kunnes tämä oli tapahtunut ja uhri portaita pitkin heille syydetty; he
ottivat sen nyt mukanaan kotiin ja keittivät siitä voittonsa muistoksi
uhriaterian. Pyhättöjen edessä, joista huokui ainainen teurastuksen
löyhkä, paloi alati tuli, ja pengermällä oli valtava käärmeennahkalla
peitetty rumpu, jonka kamala ääni kuului monien virstain päähän.
Pengermälle näkyivät kuvineen ja loimuavine tulineen temppelikartanon
kaikki muut pyhätöt, joita oli seitsemänkymmentä tai ehkä enemmänkin,
ja »tzompantli» eli pääkallopaikka, johon uhrien keppeihin pujotellut
pääkallot asetettiin taikka torneiksi pinottiin kymmentuhansittain.
Sieltä näkyi myös latuska pyöreä »temalacatl» eli »rukkikivi», jolla
sotavankien täytyi puisilla miekoilla taistella hyvin asestettuja
gladiatoreja vastaan katsojien iloksi. Cholulan suuri pyramidi, jonka
laella oli Quetzalcoatlin puolipyöreä temppeli, oli kolmea kertaa
pitempi ja kahta kertaa korkeampi kuin Mexicon teokalli — nyt se on
melkein muodoton keko vain, laellaan kirkko.

Papit ja temppelipalvelijat muodostivat erikoisen säädyn Mexicon
kansassa. Jumalanpalveluksen menot olivat samanlaisia kuin
muuallakin maailmassa, rukouksia, uhreja, juhlakulkueita, tansseja,
lauluja, paastoja ja muita itsensäkidutuksia, mutta kuitenkin oli
yksityisseikoissa paljon omituistakin. Rukouksia ja muita lukuja on
kirjotettu muistoon hyvin paljon; ne ovat tavattoman monisanaisia,
mutta joukossa on sangen kauniitakin. Nämä rukoukset ovat kokonaan
alkuperäisiä; ei ole mitään europpalaista esikuvaa, joka olisi voinut
olla niiden mallina. Mutta jonkun verran on espanjalaisuus niihin
vaikuttanut, koska ne kirjotettiin muistoon espanjan kielellä. Uhriksi
tarjottiin maissia ja muita kasviaineita, joskus kanineja ja muita
pieniä eläimiä, mutta varsinkin ihmisiä, ja ihmislihan syönti oli
uhrijuhlissa yleistä. Hyvänhajuisia savusteaineita käytettiin yleiseen,
varsinkin »copallia», samaa ainetta kuin nykyaikoina paljon käytetty
kopalilakka; pienet savesta tehdyt savusteastiat ovat Mexicon kaikkein
yleisimpiä muinaisesineitä. Pitkälliset ja ankarat paastot olivat
yleisiä eri vuodenaikoina ja samalla itsekidutukset, kuten veren
laskeminen käsivarsista, sääristä ja ruumiista terävillä aloeokasilla
ja terävien puikkojen kieleen pistäminen; nämä muistuttavat vastaavia
intialaisia tapoja. Mexicon vanha juhlavuosi oli jaettu 20 päivän
ajanjaksoihin, ja kullakin ajanjaksolla oli yksi tai useampikin
uskonnollinen juhla. »Vesien vähenemisen kuukautena» hyviteltiin sateen
jumalia eli Tlaloceja siten, että papit pillien ja torvien soidessa
kantoivat kirjaviin vaatteihin puettuja, paperisiivillä koristettuja
lapsia höyhenillä koristelluissa vuoteissa, uhratakseen ne vuorella
taikka järven pyörteessä. Sanotaan ihmisten itkeneen ohi kulkiessaan,
mutta jos niin tapahtui, niin se varmaan oli vain tavan eikä tunteen
vuoksi, sillä näitten kansain uskonto, verisin mitä tunnetaan, oli
varmaan jo tukahuttanut kaikki inhimilliset säälin tunteet. Seuraavassa
kuussa oli Xipe-totek jumalan juhla, jota sanottiin »ihmisten
nylkemiseksi», sillä kun uhrien rinta oli avattu ja sydän pois otettu,
niin ruumiit nyljettiin ja nuorukaiset pukivat nahkat ylleen, niissä
tanssiakseen ja leikkitaisteluita otellakseen. Seuraava juhla oli
Camaxtlin juhla; siinä pappien ensinnä täytyi ankarasti paastota,
jonka jälkeen hiottiin kivipuukot, joilla kielet lävistettiin; läpiin
pistettiin teikkejä. Tezcatlipocan suurta juhlaa varten valittiin sen
vuoden sotavangeista kaunein ja jaloin jumalan lihaksi muuttuneeksi
edustajaksi. Valittua uhria kuljetettiin pitkin katuja ihmisten
nähden; hänellä oli yllään koruompeluviitta, päässä höyhenkruunu
ja seppele, mukanaan seurue kuin kuninkaalla. Viimeisen kuukauden
ajaksi uhri naitettiin ja sai neljä impeä, jotka edustivat neljää
jumalatarta. Viimeisenä päivänä nämä vaimot ynnä seurueeseen kuuluvat
pääsit saattoivat häntä Tlacochcalcon pieneen temppeliin, jonka
portaita noustessaan hän mursi savihuilun kutakin porrasta vastaan.
Tämä oli vertauskuvallinen jäähyväinen kaikelle maalliselle ilolle,
sillä kun uhri oli noussut ylimmälle pengermälle, niin papit kävivät
häneen käsiksi, hänen sydämensä reväistiin rinnasta ja kohotettiin
aurinkoa kohti, pää pistettiin tzompantlille teikkiin ja ruumis pyhänä
uhriateriana syötiin. Ihmiset siis hänen kohtalostaan oppivat, että
rikkaus ja nautinnot voivat äkkiä muuttua köyhyydeksi ja murheeksi.
Uhrien surmaamisessa muutoin käytettiin monta eri tapaa vaihtelun
vuoksi. Toisinaan heidät puettiin naamiaispukuihin ja pakotettiin
tanssimaan, tulen jumalan uhrit heitettiin tuleen, leikkuujuhlassa
uhrit muserrettiin syrjälleen asetetun ja toisen, makaavan kiven
välissä — se luultavasti oli vertauksellinen esitys jauhamisesta.
Kaikissa näissä juhlissa huviteltiin, tanssittiin pedoiksi
naamioituina; pantiin toimeen leikkikahakoita ja lasten kisoja; mutta
niiden uskonnollinen osa oli aina kamala ihmisteurastus ja ihmislihan
syönti.



Kuvakirjotus.


Mexicon papit olivat hyvin perehtyneet kuvakirjotukseen, sillä heidän
tuli kirjottaa muistoon uskonnolliset juhlat ja jumaltarut, toimittaa
joka vuosi ajantieto ja merkitä muistoon historialliset tapaukset.
Näitä vanhoja kuvakirjotuksia on säilynyt koko joukko. Jumalat on
kuvattu tunnusesineineen, esim. tulen jumala keihästä heittäen,
kuun jumalatar simpukankuoria kädessään. Ihmiselämän kuvauksissa
näemme sotilaita, jotka taistelevat keihäällä ja nuijalla, miehiä
kanottia melomassa, naisia kehräämässä ja kutomassa. Kirjotus
oli jo astunut ensi askeleet sen kehityksen tiellä, joka olisi
johtanut äännekirjotukseen, jos sitä olisi saanut jatkua. Mexicon
kuvakirjotuksen kehitys oli huomattavasti samanlainen kuin Egyptinkin.
Lukujärjestelmän perustuksena oli 20. 19 ensimäistä numeroa merkittiin
pyörylöillä tai pisteillä, luku 20 lipulla, 400 (20 x 20) sulalla ja
8,000 (20 x 20 x 20) kukkarolla. Mutta näistä merkeistä voitiin tarpeen
mukaan käyttää vain puolet tai neljäsosa, esim. luku 534 kirjottaa
näin: sulka, neljäsosasulkaa, lippu, puolenlippua ja neljä pistettä
(400+100+20+10+4).

Mexicon vuosilasku perustui lukujen ja kuvamerkkien yhdistelylle;
tärkeimmät kuvamerkit olivat kaniini, ruoko, piikivi, huone. Pyhä 52
vuoden jakso laskettiin näitä merkkejä ja 13 ensi numeroa yhdistämällä,
melkein kuin jos lasku olisi toimitettu korteilla tähän tapaan:
herttaässä, patakakkonen, ruutukolmonen, ristinelonen, herttaviitonen,
patakuutonen j.n.e. hertta merkiten kaniinia, pata ruokoa, ruutu
piikiveä, risti huonetta. Kirkkovuoden päiväin lasku tapahtui samaan
tapaan, 13:lla 20 päivän ajanjaksolla oli kullakin oma merkkinsä, joita
yhdistettiin numerojen kanssa. Mutta kun siten saatiin vain 260 päivää,
niin keksittiin vielä yhdeksän muuta merkkiä, jotta päiväin luku
saatiin 365:ksi. Selvää on, ettei moisesta merkkien kierrosta ollut
mitään hyötyä, paljon käytännöllisempää olisi tietysti ollut tavallinen
laskeminen, samanlainen jota mexicolaiset käyttivät maallikkovuoden
päivänlaskussa, jossa kullakin 20 päivän ajanjaksolla oli oma nimensä,
kuten meidän kuukausillamme. Merkkien kierron historiallinen merkitys
on siinä, että se on jotenkin samanlainen kuin Keski- ja Itä-Aasian
almanakkajärjestelmä, sillä Mongolien, Kiinalaisten ja Tibetiläistenkin
kesken on samalla tavalla yhdistetty merkkejä vuosien, kuukausien
ja päivien laskemiseksi. Samalla tavalla kuin Vanhassa maailmassa
Mexiconkin almanakkaa käytettiin ennustamiseen, sen mukaan minkä
merkkien vallitessa kukin syntyi, ja erikoisten pappien toimena oli sen
mukaan ennustaa kohtaloita kaikissa elämänvaiheissa.

Juhlallisin Mexicon kaikista juhlista oli »xiuhmolpilli» eli
»vuodensitominen», jolloin 52 vuoden vuosijakso eli kimppu päättyi.
Luultiin maailman hävityksen, jonka Mexicolaiset samoin kuin Hindutkin
uskoivat jo kolme tai neljä kertaa tapahtuneen, uudelleen tapahtuvan
ajanjakson lopussa. Hetken lähestyessä ihmiset peloissaan siivosivat
huoneensa ja sammuttivat kaikki tulet, ja viimeisenä päivänä papit
jumalten vaatteihin puettuina auringon laskettua lähtivät juhlasaatossa
kulkemaan Huixachtlan mäelle, katselemaan sieltä Seulastähtien
kohoamista keskitaivaalle, joka oli hetki uuden tulen sytyttämiselle.
Paras sotavangeista paiskattiin selälleen ja papit puutuluksillaan
tekivät hänen rintansa päällä tulen; uhrin sydän tämän jälkeen
reväistiin rinnasta ja ruumis heitettiin uudella tulella sytytetylle
roviolle. Kaikkialla maassa ihmiset talojensa laajoilla katoilla
seisten ilolla näkivät liekin syttyvän pyhällä mäellä ja sen kunniaksi
viilsivät terävällä kivellä korvansa, niin että niistä tippui verta
uhriksi. Nopeat juoksijat kiidättivät palavia kekäleitä kautta maan,
niin että tulet voitiin niillä uudelleen sytyttää, sodanjumalan
teokallissa pyhä tuli leimahti uudelleen ja kansa alkoi iloiten ja
juhlien uuden ajanjakson.



Kasvatus.


Suotuisammassa valossa näemme uskonnon Mexicolaisten kasvatuksessa.
Kun lapsi oli syntynyt, niin »auringonkatsoja» tarkasti merkit, joiden
vallitessa se oli tapahtunut, ennusti lapsen tulevaisuuden ja määräsi
päivän, jona sille oli annettava pieni leikkikilpi ja -jousi, jos se
oli poika, leikkivärttinä taas, jos se oli tyttö; lapsi samalla sai
nimen. Kuvakirjotuksien johdolla saamme käsityksen kasvatuksesta siitä
pitäen, kun lapsi oli kolmen vuoden ikäinen — ikää osottaa kolme pientä
pyörylää sen päällä. Leivänpuolikkaan kuva osottaa, että se alussa oli
lapsen ruoka-annos. Kun pojat kasvoivat vanhemmiksi, niin näemme heidän
rupeavan taakkoja kantamaan, kanottia melomaan ja kalastamaan, tyttöjen
oppivan kehräämään ja kutomaan, maissia jauhamaan ja keittämään.
Näemme tottelemattomuutta ja huonoa käytöstä seuranneen rangaistuksia,
jotka ikää myöten yhä kovenivat, kunnes syyllisen ruumista
tuikittiin aloeokasvilla, taikka hänen kasvojensa alla poltettiin
espanjanpippuria. Koulut olivat temppelien yhteydessä, laajoja
rakennuksia. Pojat ja tytöt jo pienestä pitäen saivat niissä oppia
lakaisemaan pyhätöt ja hoitamaan pyhää tulta, paastoamaan määräaikoina,
juoksuttamaan itsestään verta, kun oli itseänsä kiusattava. Heidän
tuli oppia ulkoa pitkiä monisanaisia lauselmia, jotka sisälsivät
mexicolaisen siveysopin ja elämänviisauden. Semmoisia poikia, jotka
olivat sotilaiksi soveliaita, opetettiin aseita käyttämään ja heidän
täytyi jo aikaisin lähteä aikuisten mukana sotaan. Ammattilaisten
lapset tavallisesti saivat oppia isänsä ammatin. Ylimysten lapsille
opetettiin historiaa, kuvakirjotusta, tähdistä ennustamista, uskontoa
ja lakeja.



Avioliitto.


Avioliiton solmiminen suuressa määrin riippui, samoin kuin yhä
vieläkin Itämailla, parikunnaksi aikovien horoskoppien vertaamisesta,
jotta saatiin nähdä, tokko syntymämerkit sopivat yhteen. Vanhat
eukot toimittivat puhemiehen tehtäviä ja vihkimyksen toimitti pappi.
Puhuttuaan heille siveyttä hän solmi parikunnan vaatteet solmuun, jonka
jälkeen vihityt kävelivät seitsemään kertaan tulen ympäri, heittäen
siihen suitsutusta. Vihkimyksen jälkeen parikunta neljä päivää juhli ja
paastosi, ja vasta tämän jälkeen avioliitto oli valmis.



Hautaus.


Mexicolaisten hautaustavat parhaiten näkyivät kuningasta haudattaissa.
Kun ruumis oli puettu, niin pappi antoi vesiastian vainajan käteen
mukaan viimeiselle matkalle. Hänelle annettiin myös kimput leikattua
paperia, jotka auttoivat hänet matkalla kohtaavista vaaroista, siitä
paikasta, jossa molemmat vuoret yhteen lyövät, suuren käärmeen ja
suuren alligatorin vartioimasta tiestä, kahdeksasta erämaasta ja
kahdeksasta vuoresta. He antoivat hänelle vaatteita suojaksi jäätävää
viimaa vastaan ja pienen koiran viemään yhdeksän veden poikki.
Kuninkaallinen ruumis sitten käärittiin suojelusjumalainsa, varsinkin
sodanjumalan viittaan, sillä Mexicon kuninkaat olivat sotilaita.
Hänen kasvoilleen pantiin jalokivi-mosaikkinaamari ja huulien väliin
sydämen kuva viheriästä kivestä. Ennen aikaan oli tapana haudata
kuningasvainaja valtaistuimellaan istuen, joukko kuolleita palvelijoita
ympärillään. Mutta ruumiinpolton käytyä tavaksi palvelijat ja päälliköt
kantoivat ruumiin polttopaikalle, jossa pahaksi hengeksi puettu
pappi sytytti rovion. Vainajan vaimoja ja orjia sitten kehotettiin
palvelemaan häntä uskollisesti tulevassa maailmassa, jonka jälkeen
heidät uhrattiin ja ruumiit poltettiin. Tavalliset vainajat eivät
saaneet mukaansa tämmöistä henkiseuruetta, mutta muutoin heidän
hautajaisensa olivat jotenkin samanlaiset.



Maanviljelys ja ravinto.


Mexicon intianiväestön pääravinto on vielä tänä päivänä pääasiallisesti
sama kuin se oli ennen vallotusta: maissi. Maissia viljeltiin
kaskeamalla. Maanviljelijällä ei ollut muita työkaluja kuin terävä
istutusteikki, puinen lapio ja kuokka, jossa oli pronssiterä.
Mexicolaiset kaivoivat suuria ojia maankastelua varten, varsinkin
»cacahuatl»- (kaakao-) istutuksille. He opettivat europpalaisetkin
valmistamaan kaakaopuun hedelmistä juomaa, jonka nimi oli »chocollatl»
(suklaa). Muita Mexicosta saatuja viljelyskasveja ovat tomaatti ja
tshilli niminen mauste. Maissi jauhettiin siten, että aluskivellä
vieritettiin raskasta pallonmuotoista kiveä. Jauhoista leivottiin
soikeita leipiä. Mexicolaiset olivat taitavia valmistamaan
saviastioita, joilla pavut ja monet muut maassa yhä vielä yleiset
ruokalajit keitettiin. Suuresta aloesta laskettiin ennen kukkimista
mahlajaa ja siitä käyttämällä valmistettiin oluen kaltaista
juovutusjuomaa, jota Mexicolaiset sanoivat »octliksi», espanjalaiset
»pulqueksi». Tupakka oli yleiseen käytännössä, varsinkin juhlissa; sitä
joko lehdissä tai ruokopiipuissa poltettiin tai nuuskattiin.



Vaatteet ja koristeet.


Ennen vanhaan Mexicolaiset kutoivat vaatekankaansa aloen ja palmun
kuiduista, mutta Espanjalaisten maahan tullessa viljeltiin rannikolla
»tierra calientessa» yleiseen pumpulia. Pumpuli värttinällä kehrättiin
ja langoista kudottiin ilman syöstävää mitä yksinkertaisimmissa
kangaspuissa miehille viitta- ja housukankaat, naisille hame- ja
paitakankaat. Kankaat olivat osasta sangen hienoja ja värikkäin
koruompeluksin koristettuja. Kullasta ja hopeasta valmistettiin
koristeita, vuorikristallista ja harvinaisista kivistä hiottiin
jalokivikoristeita. Näitä koruja ei kiinnitetty vain korviin ja nenään,
vaan huuliinkin tehtiin reiät, joihin niitä ripustettiin.



Metallien käyttö.


Metallien käyttö ei ollut Mexicolaisille tuntematonta, vaikka he eivät
osanneetkaan rautaa valmistaa. Kulta- ja hopeasepät sulattivat nämä
metallit ruohosta valmistetulla puhalluspillillä, valoivat niistä
sekä täysiä että onttoja esineitä, takoivat ja pakottivat niitä
taitavasti. He valmistivat kullasta ja hopeasta oivia eläimenkuvia,
joissa näkyivät sekä karvat, höyhenet että suomut, vaikkei näitä kuvia
ole meidän aikoihimme säilynyt. Rautaa ei tunnettu, mutta kupari- ja
tinamalmeja louhittiin ja niitä sulattaen sekotettiin pronssiksi, joka
oli jotenkin samanlaista kuin Vanhankin maailman pronssi. Pronssista
valmistettiin kirveenteriä ja muita aseita, vaikka näiden ohella ja
paljon runsaamminkin yhä edelleen käytettiin tulivuorenlasista eli
obsidianista ja kovasta kivestä valmistettuja teriä puun vuolemiseksi,
parran ajamiseksi ynnä muihin tarkotuksiin. Metalleja oli myös
ruvettu käyttämään rahana kaupanteossa, varsinkin kultahiekalla
täytettyjä sulkia ja kuparipuikkoja, mutta pienenä vaihtorahana
käytettiin kaakaopapuja. Avarat torit ja niiden ympärille rakennetut
pylväskäytävät ja kauppiaitten suuri luku osottivat, että kauppa oli
kehittynyt hyvin tärkeäksi elinkeinoksi.



Taide.


Ei ole ihmettelemistä, että niin rikkaassa ja edistyneessä maassa
taidekin oli alkanut kukoistaa. Mexicon vanhat kiviveistokset,
puuveistokset, sulkamatot ja saviastiat eivät ole vailla taiteellisia
ansioita. Runous oli kohonnut raakalaiskantaa korkeammaksi, ja torvien,
rumpujen ja huilujen ohella oli varmaan laulukin kehittynyt, koska
temppeleissä laulettiin ylistyslauluja jumalain kunniaksi. Suuressa
suosiossa olivat juhlalliset ja iloiset tanssit ja kisat, muun
muassa »lintukisa», joka herätti muukalaistenkin ihmetystä. Maahan
pystytettiin korkea masto ja tämän yläpään ympäri kierrettiin köysiä,
köysien päähän kiinnittivät itsensä linnuksi puetut urheilijat. Kun
he sitten heittäytyivät köyden varaan, niin köysi alkoi kehiytyä auki
maston ympäriltä ja »lintu» samalla liiteli korkealla maasta laajoja
kaaria. Mexicolaisten pallokisa, »tlachtli», oli ruhtinasten ja
ylimysten ajanviettoja. Sitä varten oli rakennettu erikoisia suuria
kisakartanoita. Pallo oli kummia — se luultavasti oli ensimäinen esine,
johon europpalaiset näkivät kummia käytettävän. Palloa ei saanut käsin
koskea, vaan se oli seinään ajettava iskemällä sitä polvella tai
kyynärpäällä, olkapäällä tai takapuolella.

Tämä lyhyt esitys Mexicolaisten vanhasta kultuurista osottaa
heidän monella alalla joutuneen sangen kauas kehityksen tiellä
ja saavuttaneen tuloksia, jotka olisivat myötätuntomme arvoisia,
elleivät niitä rumentaisi niin hirmuiset uskonnolliset käsitykset.
Tosin moni Vanhankin maailman kuulu varhainen sivistyskansa ihmisiä
uhrasi, varsinkin Foinikit, mutta tuskin missään tämä tapa oli niin
kammottavaksi kehittynyt kuin vanhassa Mexicossa. Se masentaa meissä
säälin, jota muutoin tuntisimme tämän vanhan alkuperäisen sivistyksen
hävittämisestä. Se saa meidät ymmärtämään raivon, joka niin monesti
valtasi Espanjalaiset heidän taistellessaan tätä kansaa vastaan.



Maya-kultuuri.


Niinkuin olemme edellä nähneet, oli Keski-Amerikallakin vanha sivistys,
samoista juurista alkanut kuin Mexicon. Paljon muistomerkkejä on
säilynyt, rakennuksia, kuvanveistoksia ja kivikirjotuksia, mutta
tietomme niistä ovat paljon vaillinaisemmat kuin Mexicon vanhasta
kultuurista, koska ne eivät samassa määrin herättäneet espanjalaisten
vallottajain huomiota. Jäihän Yucatan, Maya-sivistyksen päämaa,
suurimmaksi osaksi aivan vallottamatta.

Mayain sivistys, joka ehkä perustui jollekin vielä vanhemmalle, ei
korkeasta kehityksestään huolimatta liene ollut muuta kuin 500 vuotta
vanha. Sen rappeutuminen näyttää tapahtuneen samaan aikaan, kun
Nahua-kansat Anahuakin ylänkölaaksosta alkoivat valtaansa levittää.
Mutta samalla se myös näyttää saaneen Mexicosta käsin uusia aineksia.
Keski-Amerikan ja Yucatanin rakennukset vievät Anahuakin vanhoista
rakennuksista voiton. Ne ovat syrjäisen asemansa vuoksi paljon paremmin
säilyneetkin. Toisin paikoin on kokonaisia autioita muinaiskaupunkeja.
Yleisimmät rakennukset ovat pyramidit ja pylväskäytävät. Jotkut
pyramideista olivat tiilistä rakennetut, mutta suurin osa oli
hakatuista ja tarkkaan yhteen liitetyistä paasista, ja rakennuksen
pinta oli peitetty oivallisilla veistokuvilla. Pyramidin päälle kulki
yhdeltä tai useammalta puolelta portaat. Tavallisesti on pyramidin
laella pyhättö. Pyramidien seurassa on koko joukko muita rakennuksia,
alttareita, patsaita, uhrikiviä uskonnon tarpeiksi ynnä viranomaisten
asunnoita ja kartanoita samanlaista pallokisaa varten, jota
Mexicossakin kisattiin. Pallokartanot ovat aina pohjois-eteläsuunnassa;
samoin on melkein kaikilla muillakin rakennuksilla varma ilmansuunta.
Holvikaarta ei tunnettu, vaan holvi rakennettiin siten, että
päällekkäin ladottiin kiviä, ylemmän syrjä alempaansa aina vähän
ulommaksi, kunnes lopulta yksi kivi riitti aukon peittämään.
Koristeaiheet ovat mittausopillisia, käärmeenpäitä ja ihmisnaamoja.

Keski-Amerikan vanhain rauniopaikkain luku on sangen suuri, ja
mahdollista on, ettei kaikkia ole edes vielä löydetty, mitä sitten
tutkittu. Monelle matkustajalle on äkkiä tiheimmässä aarniometsässä
ilmestynyt kaunis puoleksi sortunut pyramidi temppeleineen, josta ei
sitä ennen kukaan ole tiennyt kertoa.

Yucatanin rauniokaupungeista on kuuluin Uxmal; se on samoin kuin
Mayapan ja Chitchenitzakin, niemimaan pohjoisosissa sisämaassa.
Uxmalissa on säilynyt viisi suurta rakennusryhmää, Chitchenitzassa,
joka on kauempana idässä, kokonaista kahdeksan. Mutta monta muutakin
vanhaa kaupunkia sieltä tunnetaan, kuten Chacmaltun loistavine
seinämaalauksineen, Tantah kauniine pylväsfasadeineen ja Xlabpak de
Santa Rosa, jossa oli kolmenkertainen temppelipalatsi.

Guatemalan rauniot ovat laajalla alalla; niistä kuvastuu, samoin kuin
Keski-Amerikan muistakin vanhoista rauniopaikoista, sekä mayalainen
että mexicolainen vaikutus. Suurimmat rauniopaikat ovat Usumacinta joen
laaksossa; sielläkin on temppeleitä, kuvanveistoksia, kuvakirjotuksia
ja pienempiä muinaisesineitä. Tical on kuulu erinomaisista Kukulkania
ja muita jumalia esittävistä kuvanveistoksistaan. Cozumalhuapassa.
Cordillerien Tyynen meren puoleisella rinteellä, on valtavista paasista
veistettyjä jumalankuvia. Lähellä Honduraksen rajaa on Quirigua, jonka
temppeliraunioista on löydetty taiteellisia mahtavia kivisteelejä.

Honduraassa on, lähellä Guatemalan rajaa, Copan, joka oli
Mayasivistyksen tärkeimpiä keskustoita. Sieltä muun muassa on löydetty
omituisia kilpikonnan muotoisia alttareita ja steelejä, jotka ovat
kuvakirjotusta täynnään. Copanin kuvakirjotuksista on saatu sen verran
selville, että on voitu määrätä Mayain vanhimpain ja nuorimpain
rakennusten väliaikaa olleen noin 500 vuotta. Maya-sivistys ei siis
voinut alkaa paljoakaan ennen vuotta 1,000 j.Kr. Honduraassa on, paitsi
lueteltuja, kymmeniä muita rauniopaikkoja.

Samaan keski-amerikkaläiseen ryhmään luetaan myös nykyisen Mexicon
Chiapas ja Oaxaca maakuntain rauniopaikat. Chiapaksen pääpaikka on
Palenque, joka ei ole kaukana Usumacintan suistamosta. Palenquen
mahtavat holvit ja omituiset päädyt ovat kuitenkin toisen malliset
kuin Copanin ja Quiriguan; sikäläiset kuvanveistokset ovat verrattoman
loistavat. Monta muuta muinaispaikkaa on Chiapaksessa, eikä ole varmaa,
että vielä kaikkia tunnetaankaan. Oaxacan maakunnassa on vanhastaan
asunut toisen rotuista kansaa, joka on ollut Mexicolaisten ja Mayain
välittäjänä; tunnetuimmat Oaxacan kansoista ovat Zapotekit. Zapotekkien
vanhassa almanakassakin molemmat vaikutukset yhtyivät. Oaxacan tärkein
rauniokaupunki on Mitla, josta on löydetty varsinkin oivallisia
seinämaalauksia. San Salvadorissa, joka oli vallotuksen aikana kuulu
jalokivistään, aarteistaan ja varallisuudestaan, ei sitä vastoin ole
säilynyt yhtä paljon muinaisrakennuksia.

Keski-Amerikassa on siis muinaistutkimukselle suuri työala, ja koska
se viime aikoina on yhä enemmän kiinnittänyt amerikkalaisten tutkijain
huomiota, niin saatanee vielä paljonkin valaistusta näiden maiden
omituiseen vanhaan sivistykseen. Tämä sivistys on mieltäkiinnittävä
sen vuoksi, että vaikka se onkin kehittynyt niin erillään, niin se
kuitenkin osottaa Vanhaan maailmaan verraten huomattavan paljon
vertauskohtia. Se osottaa, että ihmiskehitys eri keskustoissa synnyttää
samanlaisia ilmiöitä, vaikk’ei vuorovaikutusta niiden välillä olisikaan.



LÖYTÖRETKIÄ PÖHJOIS-AMERIKAN ETELÄOSIIN.


Aikana, jolloin maailma aukeni kuin kauan suljettu kirja, jolloin äkkiä
esiintyi ratkaistavaksi niin tavaton runsaus suuria maantieteellisiä
kysymyksiä, olisi luullut pelkän tutkijainnon joksikin ajaksi voittavan
muut vaikuttimet; mutta harvinaisia ovat suurien löytöretkien
historiassa semmoiset yritykset. Kullan ja vallan kiihko ne ensi
sijassa kannustivat niitä miehiä, joita ehtymättä virtasi Espanjasta
Uuteen maailmaan, ja maantieteellisiä löytöjä harrastettiin vain
sikäli, kuin näytti olevan saaliin toiveita. Verraten hitaasti edistyi
sen vuoksi Länsi-lntian maantieteellisten olojen selvittely. Antillien
ja Keski-Amerikan asutus ja Mexicon vallotus kysyivät paljon voimia.
Mutta kun Aztekkien rikas maa oli saatu vallatuksi ja siten tutustuttu
aivan uusiin mahdollisuuksiin, niin kannusti se toimihaluisia miehiä
laajemmalta etsimään, eikö löytyisi toisia seutuja, joista rohkea voisi
toivoa yhtä runsasta vaivanpalkkaa. Eivät pelottaneet haaksirikot,
eivät sotaiset maanasukkaat, taudit, eivät surmat muunkaanlaiset.
Tämmöisien retkien kautta tuli Pohjois-Amerikan eteläosa jotenkin kauas
sisämaahan tunnetuksi.

Juan Ponce dc Leonin yrityksen jälkeen v. 1513 jäi Florida joksikin
aikaa unohduksiin, yleinen huomio kun kääntyi etupäässä länttä ja
etelää kohti. Tosin hän v. 1520 uudelleen kävi samoilla rannoilla,
niinkuin kerroimme, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Melkein samaan
aikaan lähetti Ayllon Haitista retkikunnan orjanajoon. Hänen laivansa
purjehtivat Pohjois-Amerikan itärantaa aina Charlestonin seuduille
saakka. Toisella retkellä, joka tapahtui v. 1526, Ayllon melkoisella
joukolla koetti perustaa Charlestonin seuduille siirtokunnan, mutta
kaikenlaisten vastoinkäymisten, varsinkin rannikon epäterveellisyyden
vuoksi, yrityksestä oli luovuttava.



Alvares de Pineda löytää Mississipin.


Luotsi Alvares de Pineda Jamaikan maaherran Francisco de Garayn
toimesta v. 1519 tutki Floridasta länteen päin jatkuvaa rannikkoa,
mitaten ja kartottaen tarkkaan joka mutkan. Maa huomattiin kauniiksi,
jo'issa luultiin olevan kultaa ja asukkaitten kanssa päästiin monessa
kohden yhteyteen. Löydettiin sitten valtavan suuri joki, jota noustiin
vähään matkaan. Se joki oli Mississippi; Pineda nimitti sen »Pyhän
hengen joeksi». Mississipin suistamosta tutkittiin rantaa eteenpäin
aina Mexicoon saakka, jossa Garayn miehet paremman palkan toivossa
yhtyivät Cortekseen. Garay koetti v. 1523 melkoisilla voimilla perustaa
siirtokunnan näin löydetylle Texasrannikolle, mutta jälleen hänen
miehensä liittyivät Cortekseen, jonka lippujen alla saaliin toivo oli
parempi. Garay itsekin joutui lopulta Mexicoon, jossa hän kuoli. Hänen
jälkeensä sai Narvaez, sama mies, joka oli yrittänyt vangita Corteksen,
Espanjan hallitukselta luvan vallata Mexicon lahden pohjoispuolella
olevat maat.



Pamfilo de Narvaezin retki.


Neljällä laivalla, melkoinen joukko kerallaan Narvaez v. 1528
saapui Floridaan ja samosi sisämaan kautta pohjoista kohti, laivain
purjehtiessa rantavesiä. Kun kultaa ei kuitenkaan löytynyt, vaikka
oli kuljettu laajalti joka suuntaan, niin Narvaez joukkoineen
palasi meren rannalle. Mutta hän ei löytänytkään enää laivojaan;
nämä kauan turhaan odotettuaan olivat palanneet Cubaan, joku laiva
oli kärsinyt haaksirikonkin. Kun laivoja ei kuulunut, vaikka kauan
odotettiin, kun taudit ja puute tekivät tuhojaan, niin ei ollut muuta
neuvoa kuin ruveta rakentamaan veneitä ja yrittää päästä rantoja
seuraillen Mexicoon. Ravinnoksi pätivät loput hevosista ja maissi,
jota oli ryöstetty suuret määrät intianien vilja-aitoista; tällä
eläen ruvettiin suurella kiireellä rakentamaan veneitä. Kannukset,
satulanjalustimet, jousipyssyjen rautaosat, kaikki taottiin lärveiksi,
sahoiksi ja nauloiksi, palmunlehdistä saatiin tukkeita, petäjistä
pikeä, ja työ edistyi nopeaan. Kuudessatoista päivässä oli saatu
valmiiksi viisi isoa venettä, lähes kymmentä metriä pitkiä kukin.
Hevosenjouhista punottiin laivaköysiä, paidat neulottiin purjeiksi,
airoja veistettiin, hevosten tuppeen nyljetyistä koipinahoista tehtiin
vesipulloja. Syyskuun 22 p. ne, mitä retkikunnasta oli eloon jäänyt,
kaikkiaan kaksisataaviisikymmentä miestä, menivät veneihin ja lähtivät
purjehtimaan rantaa pitkin länteen päin.

Vaikka he olisivat olleet taitavia purjehtijoita, niin olisi
tämä matka sittenkin ollut ylen vaikea, sillä veneet olivat niin
täynnään ja vaipuivat niin syvälle veteen, ettei ollut aallon varaa
ensinkään. Mutta kun joukossa tuskin oli ainoatakaan merimiestä, niin
yritys näytti melkein toivottomalta. Viikon tai enemmänkin veneet
hiipivät pitkin matalaa rantaa; mutta sitten löydettiin muutamia
intianikanootteja, ryöstettiin ne ja voitiin jonkun verran keventää
veneitä. Kuljettiin vielä kuukausi rantaa pitkin eteenpäin, kärsien
nälkää ja janoa, ainaisessa hengenvaarassa. Harvoin uskallettiin
sotaisten intianien vuoksi maihin poiketa, mutta ei ollut hyvä rannan
näkyvistäkään poistua. 30 p. lokak. se vene, jota Cabeza de Vaca
johti, huomasi tulleensa leveään suolattomaan virtaukseen, joka kävi
maalta voimallisesti merelle päin; se osotti retkikunnan tulleen
mahtavan kymen suistamoon. Se oli Mississippi, jonka Alvarez de
Pineda oli nähnyt yhdeksän vuotta aikaisemmin. Seikkailijat koettivat
nousta jokeen etsiäkseen polttopuita viljansa paahtamiseksi; mutta
kun tuuli puhalsi pohjoisesta ja virtaus oli voimallinen, niin se
oli hukkayritys, vieläpä veneet erosivat toisistaan ja hajautuivat
pitkin rannikkoa. Narvaez pysytteli lähellä maata, mutta Cabeza
laski rohkeasti merelle, jättäen hänet jälkeensä ja seuraten toista
venettä, jota johti Alonso de Castillo. Tuuli oli nyt suotuisa ja
neljä päivää jatkettiin purjein, airoin, nopeaan matkaa länttä kohti.
Sitten itämyrsky sai hataran veneen valtoihinsa ja ajoi sitä päivän ja
yön onnen kaupalla mukanaan ja varhain seuraavana aamuna raastoi sen
rantahyökyihin ja heitti miehineen päivineen kumottuna hiekkasaarelle,
luultavasti nykyisen Galvestonin seuduille. Rannalla ulvoivat intianit
haaksirikon nähdessään, mutta onneksi nämä olivatkin ystäviä, heidän
ulvonansa oli myötätunnon eikä vihamielisyyden osotus. He rakensivat
tulia lämmittääkseen vilusta väriseviä haaksirikkoisia, antoivat
heille ruokaa ja suojaa ja tekivät minkä voivat heidän kurjuuttaan
lieventääkseen. Castillon vene kärsi haaksirikon vähän kauempana
rannikolla ja hänkin miehineen pelastui. Muitten veneitten kohtalosta
ei ole säilynyt mitään tietoa. Cabeza myöhemmin kuuli huhuja, että
kaksi oli rannikolle särkynyt ja miehet nälkään kuolleet ja Narvaezin
vene taas oli ajautunut merelle ja sinne hukkunut.

Vilun, puutteen ja muitten kärsimysten vuoksi Cabezan ja Castillon
miehet toinen toisensa jälkeen kuolivat, niin että lopulta vain
neljä oli elossa, yksi näistä Cabeza, toinen Estebanico niminen
neekeri, jonka myöhemmin tapaamme toisilla asioilla. Cabeza de Vaca
oli rohkea ja neuvokas mies. Hän oppi intianien kielen ja perehtyi
heidän tapoihinsa ja sitten saavutti vaikutusvaltaakin, koska hän muka
taisi parantaa tauteja. Mutta aluksi oli seikkailijain kohtalo hyvin
surkea. Intianit pitivät heitä orjinaan vuosikausia ja nöyryyttivät
ja kiduttivat heitä monella tavalla. Monena iltana heidän rinnalleen
laskettiin nuoleja sen merkiksi, että heidät aamulla tapettaisiin.
Mutta he pääsivät vihdoin pakoon ja tapasivat toisia heimoja, jotka
luulivat heidän taivaasta tulleen. Toiset toivat ruokansa heidän
siunattavakseen, toiset kantoivat heidän eteensä parhaat tavaransa
ja pyysivät heitä valitsemaan, mitä tahtoivat, ja toisinaan tuhannet
saattelivat heitä matkalle. Cabeza tovereineen paranteli sairaita
»Pater nosteria» lukien ja ristinmerkkiä tehden. He vaelsivat heimosta
heimoon ja ansaitsivat elantonsa kaupittelemalla kaikenlaisia pieniä
esineitä. Sitten he taas olivat jonkun aikaa eri heimoissa vankina,
toisistaan erotettuina, mutta pääsivät uudelleen yhtymään Sabine-joen
länsipuolella ja alkoivat vähitellen vaeltaa Tyyntä merta kohti
sikäläisiin espanjalaisiin siirtokuntiin.

Cabezan kertomuksesta voimme jotenkin tarkkaan seurata hänen matkansa
kulkua. He pyrkivät rannikolta sisämaahan, kuultuaan, että siellä asui
taajemmassa ihmisiä ja lempeämpiä. Samalla he halusivat nähdä maata
laajemmalta, voidakseen joskus laatia siitä kuvauksen. Halki nykyisen
Texasin he kulkivat pohjoiseen aina Canadian-riverille, Arkansaan
latvaosille saakka. Intianien polkuja seuraten he menivät vedenjakajan
poikki ja tulivat Mexicon nykyisen rajajoen Rio Granden laaksoon.
Samoin kuin intianeilla heilläkin oli sarvaannahkasta vaatteet,
talvella puhvelinnahkasta. Rio Grandelta he hitaasti vaelsivat edelleen
länttä kohti, poiketen intianikyliin, paljon vaaroja, puutetta ja
vaivoja kärsien. Vihdoin he pääsivät Californian lahden rannalle
nykyiseen Sonoraan, jossa silloin jo oli espanjalaisia siirtokuntia.
Toukokuussa 1536 he näkivät Tyynen meren pinnan ja olivat kolmetuhatta
kilometriä kuljettuaan vihdoinkin päässeet vaivainsa päähän. Yhdeksän
vuotta oli kulunut siitä, kun he lähtivät Narvaezin kanssa Espanjasta.
ja melkein kahdeksan vuotta siitä, kun he olivat Floridan rannoilta
hatarilla veneillä retkensä jälkiosan alkaneet. Kuusi vuotta
tästä ajasta olivat Texasin intianit heitä pitäneet vankeudessa.
Kaksikymmentä kuukautta kului matkaan maan poikki Californian lahdelle.
Cabeza de Vaca tovereineen oli ensimäinen. joka Mexicoa pohjoisempana
kulki Pohjois-Amerikan poikki. Heitä oli jo aikoja sitten luultu
kuolleiksi; sitä suurempi oli nyt riemu. Kunniavartiosto saattoi
heitä Compostellaan ja pitkin matkaa heitä Mexicossa joka kaupungissa
kestittiin yhteisinä vieraina.

Seuraavana vuonna Cabeza de Vaca palasi Espanjaan ja nimitettiin
muutaman vuoden kuluttua Rio de la Plata maakunnan »adelantadoksi».
Hän menomatkalla nousi maalle Brasilian rannalla Santa Catharine
nimisen saaren luona ja kulki sieltä maan poikki Asuncioniin, Paranan
ja Paraguayn yhtymäpaikalle, joka silloin vielä oli siirtokunnan
pääkaupunki. Myöhemmin hän, välillä jo vuoden maanpaossakin
vietettyään, nimitettiin Sevillaan tuomariksi ja kuoli v. 1564
vaiheilla. Molemmista suurista matkoistaan ja ihmeteltävistä
seikkailuistaan Cabeza de Vaca kirjotti matkakertomukset.



Hernando de Soton retki Mississipin laaksoon.


Vaikka Narvaezin retki päättyikin näin onnettomasti, niin tehtiin
vielä uusia yrityksiä samoihin maihin. V. 1538 Hernando de Soto,
Pizarron etevimpiä upseereja Perun vallotuksessa, siellä melkoisen
omaisuuden koottuaan sai Espanjan hallitukselta Cuban maaherruuden ja
luvan lähteä Floridaa anastamaan. Soton suuri maine vaikutti, että
hänen yritykseensä liittyi mitä loistavin joukko ritareita. Kymmenellä
laivalla, mukanaan 900 miestä ja 350 hevosta, tykkejä, pyssyjä,
verikoiria ja kahleita, hän v. 1538 purjehti Sevillan satamasta Cubaan
ja sieltä iloisten juhlain jälkeen meren poikki Floridaan. Laivat
lähetettiin takaisin Cubaan. jonka hallinnon Soto oli poissa olonsa
ajaksi uskonut vaimolleen, Pedrarias Davilan tyttärelle. Soto vei
väkensä maihin kesäkuussa 1539 ja lähti sitten tunkeutumaan sisämaahan.
Siellä täällä oli melkoisia intianikyliä, mutta asukkaat olivat
kauttaaltaan vihamielisiä. Lukuisat rämeet ehkäisivät niin suuren
joukon kulkua. Eräänä päivänä Soton väki suuresti hämmästyen näki
intianijoukon keskellä hevosella ratsastavan valkoisen miehen, joka
hurjin ilonelkein lähestyi heitä ja tervehti heitä espanjan kielellä.
Hän olikin espanjalainen, Juan Ortiz nimeltään, muuan Narvaezin
miehistä, jonka intianit olivat vangiksi saaneet ja päällikön tytär
kahdesti kuolemasta pelastanut. Ortiz oli vankeutensa ajalla oppinut
intianien kieltä ja tutustunut heidän tapoihinsa; hänestä sai Soto
hyvän tulkin. Mutta Ortiz ei tiennyt mitään niistä rikkauksista,
joita siellä muka piti olla, sen mukaan kuin intianit olivat Sotolle
uskotelleet; hänen kertomuksensa tosioloista masensi suuresti
retkeläisiä, joiden kesken mieliala alkoi muutoinkin olla painuksissa.
Sotoa vaadittiin palaamaan, mutta hän jäykästi ilmotti jatkavansa
matkaa, kunnes oli omin silmin nähnyt maan köyhyyden.

Talvea vietettiin siinä lahdessa, joka on Floridan ja Alabaman
välissä, Apalachee nimisessä maakunnassa. Ruokavaroja oli siellä
kyllin, mutta turhaan etsittiin muita rikkauksia. Keväällä v. 1540
Soto samosi pohjoista kohti, lähettäen aina edellään tottuneita
vakoojia maanasukkailta pyytämään vapaata kulkua. Muuan Intiani lupasi
opastaa Soton «etäiseen, kuningattaren hallitsemaan maahan, jossa
oli paljon keltaista metallia. Espanjalaiset lähtivät uusin toivein
häntä seuraamaan, aavistamatta sitä, että metalli olikin vain halpaa
vaskea. Kuningatar, joka oli erään heimon päällikkö, tuli kantotuolissa
kaikkiin koruihinsa puettuna Sotoa vastaan. Nousten alas kantotuolista
hän lähestyi ritaria, toivottaen hänet tervetulleeksi, ja heitti hänen
kaulaansa kahdenkertaisen helminauhan. Soto kumarsi kohteliaasti,
niinkuin hovimiehen sopi, ja tekeytyi ystäväksi. Mutta saatuaan
selville, ettei siellä ollutkaan kultaa, hän päätti edes helmet
ryöstää; hän otti kuningattaren vangiksi, antoi kaivaa päälliköitten
haudoista kaikki vainajien mukaan pannut helmet, anastipa kuningattaren
omankin kalliin helmilippaan, joka oli koko heimon aarre. Kuningatar
kuitenkin pääsi karkaamaan ja sai vielä helmilippaansakin mukanaan
viedyksi.

Kun oli tultu jo'ille, jotka virtasivat Atlantin merta kohti, niin
käännyttiin länttä kohti, alituiseen taistellen intianeja vastaan.
Mitä intianeja vangiksi saatiin, ne osaksi surmattiin, osaksi otettiin
orjiksi; orjiksi otettujen täytyi seurata mukana, kahleet kaulassa,
retkikunnan tavaroita kantaen ja leiripaikoilla viljaa jauhaen.

Osasta tavattiin hyvinkin viljeltyjä seutuja, vaikkei missään semmoisia
rikkaita sivistysmaita, kuin Corteksen ja Pizarron vallottamat. Eräs
päällikkö, Tascaluco nimeltään, rupesi retkikunnan oppaaksi, kun sai
Sotolta hevosen; hän oli kooltaan semmoinen jättiläinen, että kun hän
istui hevosensa selässä, niin jalat laahasivat maata. Mutta Tascaluco
opastikin vieraansa vahvan intianilinnan luo, sillä hän aikoi heidät
tuhota. Linnassa oli 80 suurta rakennusta, joissa kussakin sanottiin
olevan 1000 miestä. Espanjalaiset kuitenkin viime hetkessä huomasivat
vaaran, kävivät linnan kimppuun, hakkasivat kirveillä rikki puuportit
ja sytyttivät majat tuleen. Soto itse haavottui taistelussa, mutta
johti sitä kuitenkin loppuun saakka. Intianien naisetkin ottivat osaa
tappeluun. Mutta kun tuli leviämistään levisi, niin täytyi intianien
pyrkiä pakoon, varustuksiensa yli hypäten. Taistelua kesti yhdeksän
tuntia. Espanjalaiset menettivät 83 miestä, mutta intianien mieshukan
he arvostelivat 11,000 mieheksi. Kaduilla laskettiin päälle 3000
ruumista ja 4000 sai arvion mukaan tulipalossa surmansa, petollinen
päällikkö ehkä näiden mukana.

Espanjalaiset masentuivat tästä vihamielisyydestä, jota vastaan oli
sitä toivottomampi taistella, kun ei kultaa ollut missään. Suurin osa
olisi mieluummin palannut kotia, mutta Soto päätti jatkaa retkeä,
vaikka täytyikin ainiaan tapella ja varoa väjytyksiä. Eräässä
suuremmassa keskustassa päätettiin taas viettää talvea. Syksyllä
myöhään intianit eräänä yönä yllättivät retkikunnan ja sytyttivät majat
ruokokattoineen palamaan. Tappelussa kaatui jälleen 40 espanjalaista
ja sitä paitsi menetettiin puolensataa hevosta. Keväämmällä jatkettiin
retkeä, milloin lounaita, milloin länttä kohti. Luultavasti oli
Soto silloin Tennessee joen rannoilla ja saapui sitä pitkin
Mississipille. Kun nimet ovat toiset kuin nykyiset, niin on vaikea
saada matkasuunnista tarkkaa selkoa. Retkikunta oli jo menettänyt
puolet miesluvustaan. Liitossa erään intianipäällikön kanssa Soto
sitten teki sotaretken Mississippi joelle toista päällikköä vastaan,
jonka pääkaupunki vallotettiin ja hävitettiin. Näissä tappeluissa
ensi kerran nähtiin intianien riistävän kaatuneilta vihollisiltaan
päänahkan. Soto meni Mississipin poikki ja löysi sen toisellakin
puolelta hedelmällisiä viljeltyjä maita. Mutta siellä hän sairastui
kuumeeseen ja kuoli keväällä 1541, 42:n vuoden ikäisenä, suureksi
suruksi väelleen, joka oli häneen kovin kiintynyt. Ritari upotettiin
yöllä erääseen Mississipin putaaseen, jotteivät intianit saaneet tietoa
hänen kuolemastaan. Soton viimeisen toivomuksen mukaan sai Luis de
Alvarado johdon.

Heinäkuun alussa retkikunta lähti Mississipiltä samoamaan länttä kohti,
joutuen siten laajalle arolle ja sitten tuiki autioon erämaahan, jossa
intianioppaatkin eksyivät. Kun ruokavarat loppuivat ja miehet alkoivat
uupua, niin täytyi kääntyä takaisin Mississipille, vaikka edessäpäin
oli näkynyt suuria vuoria, joissa ehkä olisi vihdoinkin ollut etsittyjä
aarteita. Arvatenkin oli retkikunta siis kulkenut Kalliovuoriston
itäiselle eteismaalle saakka. Paluumatkalla nääntyi paljon sotamiehiä
puutteeseen, talvi tuli, ruoka oli hankittava ainaisilla taisteluilla.
Mississipin rantarämeillä täytyi retkeläisten usein viettää yönsä
ratsumiehet satulassa, jalkamiehet polviaan myöten suossa, sillä
ei aina tavattu edes kuivaa maata leirin paikaksi. Paljain jaloin,
eläinten vuotia vaatteinaan — oikeat vaatteet olivat jo aikoja sitten
repaleina — saapuivat suuren retkikunnan tähteet marraskuun lopulla
takaisin Mississipille lähelle sitä paikkaa, jossa kesällä oli sen
poikki kuljettu. Siellä vallotettiin vesikaivannoilla suojeltu kylä
ja asetuttiin siihen talvea viettämään. Retkikunnasta oli vielä
jäljellä 320 miestä ja 70 hevosta. Mutta rasituksien jälkiseurauksista
kuoli vielä talvenkin kuluessa monta miestä. Eräältä läheiseltä
ystävälliseltä intianipäälliköltä saatiin ruokavaroja ja tultiin
siten toimeen kevääseen saakka, jolloin päätettiin kulkea pitkin
jokea merelle ja sitten pyrkiä takaisin espanjalaisiin siirtokuntiin.
Maaliskuun ja huhtikuun kuluessa rakennettiin vankkoja, keulasta ja
perästä kannellisia veneitä. Mutta Mississipin valtava kevättulva
viivytti vielä monta viikkoa lähtöä. Joki alkoi nousta maaliskuun
10 p. ja täytti huhtikuun puolivälissä koko laajan laaksonsa, niin
että vielä toukokuun puolivälissä Espanjalaisten asuman kylän kujat
olivat tulvaveden vallassa ja vasta juhannuksen aikana oli saatu
kokoon sen verran ruokatavaroita, että voitiin joelle lähteä. Tämä
tapahtui kesäkuun viimeisinä päivinä. Kussakin veneessä oli noin
viisikymmentä Espanjalaista ja neljä intiania, jotka lähtivät oppaiksi.
Mutta joen suupuolen heimot olivat saaneet tiedon muukalaisten
lähtöpuuhista. He sulkivat tien tuhannella sotikanootilla, joista
toisissa oli viisikinkolmatta melojaa kummallakin puolella. Sotilaat
olivat täydessä sotamaalissa, enimmäkseen mustan ja sinisen kirjavat,
ja kanootit oli maalattu samoilla väreillä. Espanjalaisten täytyi
veneineen raivata tiensä tämän suunnattoman veneliudan keskitse,
takaa-ajoa ja taistelua kesti kymmenen päivää, ja moni heitti jälleen
henkensä. Vasta sitten voitiin rauhassa matkata edelleen. Joki levisi
niin leveäksi, että keskeltä tuskin näkyi alavia rantoja. Jokimatkan
yhdeksäntenätoista päivänä saavuttiin merelle ja jatkettiin matkaa
länteen päin rantoja pitkin. Kokonaisen päivän oli merivesi suistamon
ulkopuolella Mississipin suolatonta vettä. Lähes kaksi kuukautta
purjehdittiin sitten rantaa pitkin Mexicoa kohti, saatiin ruokavarain
apua kalastuksella, joka oli hyvinkin satoisaa, ja poikettiin
silloin tällöin maihin vettä ottamaan. Meriretki rantaa pitkin sujui
odottamattoman hyvin, mutta lopulta yllättivät myrskyt ja rankkasateet,
jotka monta kertaa uhkasivat täyttää ja upottaa veneet. Nukkumatta,
syömättä seikkailijain täytyi ponnistella yhtä mittaa toista
vuorokautta, ennenkuin pääsivät semmoiseen paikkaan, jossa saattoivat
taas laskea maihin. Siinä toivossa, ettei Uuden Espanjan alue enää
voinut olla kaukana, lähdettiin sitten maisin etelää kohti samoamaan.
Mutta 70—80 kilometriä astuttuaan joukko oli niin uuvuksissaan, ettei
se jaksanut kauemmaksi kulkea. Kaksi reippainta vain lähti edelleen
tiedustelulle, kulkien yöllä, paljain jaloin, vain miekka ja kilpi
aseinaan. Onneksi he piankin tapasivat intianin, jolta kuulivat Panuco
nimisen siirtokunnan, joka oli määrätty Uuden Espanjan pohjoisrajaksi,
jo olevan lähellä. Panucon espanjalainen maaherra otti ystävällisesti
vastaan puolialastomat, eläinten vuotiin puetut maanmiehensä, jotka
olivat enemmän villien kuin sivistyneitten ihmisten näköisiä, ja
lähetti heidän tulostaan tiedon Mexicon varakuninkaalle Mendozalle.
Tämä paikalla toimitti heille kaikenlaisia tarpeita, vaatteita, rohtoja
ja ruokatavaroita.

Osa pelastuneista palasi Espanjaan, ainaiseksi parantuneena
kultakuumeestaan, toiset jäivät Mexicoon, toiset lähtivät Peruhun ja
jotkut rupesivat munkiksi. Siten hajosivat viimeiset tähteet siitä
suuresta hyvin varustetusta retkikunnasta, jonka Hernando de Soto oli
vienyt Mississipin laaksoa tutkimaan. Retken onneton loppu saattoi koko
seudun niin huonoon maineeseen, etteivät Espanjalaiset sen koommin
yrittäneet sille puolelle toimiaan ulottaa.



Coronadon retki Cibolaan ja Quiviraan.


Jo v. 1530 olivat Mexicon hallituksen jäsenet saaneet kuulla, että
muka kaukana pohjoisessa oli maa, jossa oli seitsemän kaupunkia, kukin
Mexicon kokoinen ja niin rikas, että oli kokonaisia katuja paljaita
jalokivipuoteja. Sinne oli mentävä erämaan kautta, joka oli 40
päivämatkaa pitkä. Tämä tarumaa kiihotti mahtimiehiä moneen yritykseen,
varsinkin sitten kun espanjalaisen alueen rajapaalut Mexicon
länsirannalla oli viety aina Culiacaniin saakka, joka on vastapäätä
California niemen kärkeä, nykyisessä Sinaloa valtiossa. Halu tunkeutua
noihin satumaisen rikkaisiin seutuihin sai yhä uutta virikettä, kun
Cabeza de Vaca tovereineen vakuutti siellä muka olevan kuusi- ja
seitsenkertaisiakin taloja, joitten ovenkamanatkin oli jalokivillä
koristettu. Varakuningas Mendoza antoi Culiacanin komentajalle
Francisco Vasquez de Coronadolle toimeksi näitten seutujen tutkimisen
ja valtaamisen.

Coronado lähetti ensinnä tiedustelulle Marcos de Niza nimisen papin,
erään munkin ja sen Estebamco nimisen neekerin, joka oli ollut de
Vacan kanssa. Munkki sairastui heti alussa, mutta intianeja oppainaan
pappi ja neekeri jatkoivat malkaa. Kuta kauemmaksi pohjoista kohti
kuljettiin, sitä varmemmiksi kävivät tiedot Cibolan huhutuista
kaupungeista. Estebanico lähti edeltä vakoilemaan, mutta sai sillä
tiellä surmansa. Suurilla lahjoilla sai pappi de Niza intiani-oppaansa
saattamaan itseään vielä niin kauas, että hän etäältä näki matkan
määrän. Hän todella näki tasangolla pyöreän kunnaan juurella kaupungin,
joka pitkän erämaamatkan jälkeen hänestä näytti suuremmalta ja
kauniimmalta kuin itse Mexico. Mielellään hän olisi siinä käynyt,
mutta hän pelkäsi, että tieto löydöstä joutuisi kokonaan hukkaan,
jos hän siellä saisi surmansa. Rakennettuaan kiviraunion mäelle,
jolla seisoi, sille ristin pystytettyään ja maan vallattuaan Espanjan
kuninkaan nimiin hän lähti paluumatkalle ja pääsikin onnellisesti
takaisin Mexicoon kertomaan sen varakuninkaalle näkemistään. Eräs
toinen partioretkikunta, joka myöhemmin lähetettiin matkaan, vahvisti
sekin todeksi tiedon seitsemästä kaupungista, vaikkei se päässytkään
likimainkaan perille saakka. Ei siis ihmettä, että Mexicon varakuningas
päätti huhuissa olevan perää. Hän varusti melkoisen retkikunnan
Coronadon johdolla vallottamaan tuota tuntematonta aarremaata, joka oli
kuin Intian timanttilaaksot vanhain itämaisten satujen kuvauksissa.

Coronado lähti retkelle keväällä 1540, kulkien ensinnä Culiacaniin,
Tyynen meren puolelle, ja sieltä edelleen pitkin meren rannikkoa
luodetta kohti. Kaksi laivaa seurasi rantoja purjehtien mukana.
Californian lahden perukan lähestyessä muutettiin suunta aivan
pohjoiseksi ja saavuttiin autioitten seutujen kautta nykyiselle Gila
joelle, jonka poikki kuljettiin lautoilla. Sitten matka kävi koillista
kohti Colorado ylängön eteläreunoja seuraillen, mäntyjä kasvavain
ylämaitten. poikki itää kohti ja jälleen pohjoista kohti rotkoisen maan
kautta, kunnes löytyi Cibola. Koko matka oli täytynyt kulkea jalan,
koska maan autiuden vuoksi täytyi kuljettaa kanssa paljon ruokavaroja
ja ratsut siis tarvittiin kuormajuhdiksi.

Mutta Cibola tuotti seikkailijoille valtavan pettymyksen. Läheltä
nähden oli, niin päätettiin, moni Mexicon maalaistalokin komeampi kuin
tämä erämaan kylä pahanen, joka oli kivestä ja savesta rakennettu
korkealle kalliolle ja johon mahtui korkeintaan 200 sotamiestä. Vähällä
vaivalla kylä vallotettiin ja asukkaat karkotettiin. Maa oli kolkko,
karu, asukkaat köyhiä, vaikkeivät taitoa vailla, koska he kutoivat
puuvillakankaita. Aarteista ei ollut merkkiäkään, ja samanlaisia
pieniä kyliä olivat huhutut muut kuusi kaupunkia. Cibola luultavasti
oli nykyinen Zuni, idästä Coloradoon laskevan Pienen Coloradon
latvoilla. Seutu on nykyisin Yhdysvaltain aluetta, Arizonan ja Uuden
Mexicon rajoilla. Kaupunki, joka vielä on olemassa, on porrasmaisesti
rakennettu, Pueblo-intianien tavalliseen tapaan. Lähiseudussa on
tavattu raunioita noista toisistakin kuudesta kaupungista.

Coronado oli vielä meren rannalla ollessaan lähettänyt pienen osaston
Diazin johdolla viemään Californian lahden perukkaan sanomaa Alarconin
johtamalle laivasto-osastolle. Diaz kulki Californian lahden pohjaan
saakka, tapaamatta laivoja. Noustuaan vielä jonkun matkaa Colorado
joen rantaa hän löysi suuren puun juurelta kirjeen, jonka Alarcon oli
sinne jättänyt tiedolla, että hän oli palannut takaisin, kun Coronadoa
ei kuulunut. Hän oli noussut veneillä jokea niin pitkältä, kuin sitä
kulkemaan pääsi, ja turhaan maajoukosta tietoa odotettuaan päättänyt
palata takaisin. Diaz menetti tällä paikalla tapaturman kautta
henkensä, hänen pieni joukkonsa kulki takaisin Mexicoon samaa tietä
kuin oli tullutkin.

Cibolassa oli Coronado kuullut, että pohjoisessa oli suuri joki,
ja lähettänyt partiojoukon sitä tutkimaan; joukkoa johti Cardenas.
Tämä kulki aution Colorado ylängön poikki ja saapui suunnattoman
rotkon partaalle — hän oli löytänyt maailmankuulun Colorado kanjonin.
Espanjalaiset hämmästyksellä katselivat tätä äärettömän mahtavaa
leikkausta tasaisen ylänkömaan poikki, sen äkkijyrkkiä seinämiä,
sivurotkoja, syvyydestä kohoavia pääsemättömiä kallionkeiloja, ja
olisivat halusta hakeneet vettä rotkon pohjalla kuohuvasta joesta,
mutta se ei ollut miltään kohdalta mahdollista; rotkon seinämät
ovatkin enimmäkseen pääsemättömän jyrkät ja toisin paikoin lähes paria
kilometriä korkeat. Kolme päivää partiojoukko harhaili pitkin rotkon
reunoja etsien paikkaa, mistä päästäisiin alas joelle, mutta turhaan.
Jotkut uskalikot yrittivät kiivetä alas jyrkkiä vuorenseinämiä, mutta
heidän oli kesken luovuttava yrityksestä. He kertoivat, että monet
kalliot, jotka ylhäältä katsoen eivät näyttäneet miestä korkeammilta,
alhaalta nähden olivatkin sen korkuisia kuin Sevillan tuomiokirkon
torni. Cardenas palasi tämän voittamattoman luonnonesteen luota
takaisin Cibolaan. Hän olikin sattunut tulemaan Coloradon suuren
kanjonin mahtavimmalle osalle.

Eräs toinen, Alvaradon johtama retkikunta kulki Cibolasta itää kohti.
Se tapasi useita intianikyliä, erään sangen omituisen, joka oli
rakennettu rotkoiselle hiekkamäelle. Pohjoispuolelle oli tuuli koonnut
niin korkean hiekkanietoksen, että sen selkää melkein saattoi nousta
kylään saakka, mutta nietoksen harjalta oli kuitenkin vielä kiivettävä
joku matka kalliota. Kalliolla polku kulki syvässä rotkossa ja oli niin
kapea ja jyrkkä, että Espanjalaisten täytyi nelinkontin ryömiä, vaikka
rotkossa olikin siellä täällä puisia portaita. Kaikki joet virtasivat
näiltä seuduilta vielä Tyveneen mereen eli Etelämereen, mutta vähän
etäämpää huomattiin veden kallistuvan Atlantin meren eli Pohjoismeren
puoleen.

Retkikunta meni sitten Mexicon lahteen laskevan Rio Grande del
Norten latvahaarain poikki, koska intianit olivat kertoneet siellä
olevan paljon kultaa ja hopeaa ja suuria kaupunkeja. Siellä muka
eräs päällikkö nukkui päivällisunensa suuren puun alla, joka oli
ripustettu täyteen kultatiukuja; tiu'ut suloisella soitollaan
herättivät hänet, kun hän oli kylliksi nukkunut. Tätä päällikköä
lähdettiin nyt etsimään. Mutta kun Alvarado joukkoineen tuli siihen
paikkaan, jossa tiukupäällikkö hallitsi, niin ei siellä ollutkaan
kultaa vähääkään ja tarun kertoja leimattiin julkeaksi valehtelijaksi.
Päällikkö kuitenkin vangittiin ja vietiin Coronadon leiriin, jossa
häntä pidettiin kuusi kuukautta; mutta kultaa eivät Espanjalaiset
sittenkään saaneet, vaan päin vastoin kaikki intianit nousivat
heitä vastaan sotaan. Näin vietettiin talvi ylämaassa ja lähdettiin
huhtikuussa 1541 jatkamaan matkaa Quivira nimiseen maahan, jonka
rikkauksista oli kuultu samanlaisia ihmeitä. Oppaana oli sama intiani,
joka oli tiukupäälliköstäkin valehdellut; hän oli henkensä pelastanut
valehtelemalla aarremaan olevan vieläkin kauempana.

Matka piti Pecos ja Canadian jokien latvain poikki, ja yhdeksän
päivämatkan päässä jälkimäisestä saavuttiin rannattomille aroille,
joilla eli paljon maakuopissa eläviä preriakoiria. Oli tultu puhvelien
maahan, josta Espanjalaiset jo olivat kuulleet ihmeitä. He näkivät nyt
ensi kerran tämän kumman eläimen, näkivät sitä suunnattomia karjoja.
Eräänä päivänä säikytettiin pakoon niin suuri lauma, että syvä rotko
täyttyi lauman alkupäästä ja loppupää saattoi lihasiltaa kulkea rotkon
poikki. Tavattiin maanasukkaitakin, metsästäjä-intianeja, mutta nämä
eivät mitään tienneet jalometalleista, keltaisesta ja valkoisesta,
joita heidän maassaan muka piti olla niin kosolta. Opas sen vuoksi
sidottiin ja hänet uhattiin hirttää, jos hänen juttunsa huomattaisiin
perättömiksi. Coronado palautti takaisin muun joukkonsa ja lähti vain
kolmenkymmenen hevosmiehen ja kuuden jalkamiehen keralla kultamaata
etsimään. Ravinnosta ei ollut puutetta, puhvelilaumoista saatiin lihaa
niin paljon kuin suinkin kukin halusi, kuusi viikkoa jatkettiin matkaa
ja saavuttiin vihdoin siihen maahan, jota opas sanoi Quiviraksi. Se oli
noin 40:llä leveyspiirillä, suuren joen pohjoispuolella, joka lienee
ollut nykyinen Arkansas. Maassa, nykyisessä Kansaksessa, oli paljon
jokia ja puroja, maaperä oli voimallista mustaa multaa, jossa kasvoi
samanlaisia luumuja kuin Espanjassakin, pähkinöitä, viinirypäleitä
ja oivallisia silkkiäispensaita ja marjoja. Se oli mainio maa
maanviljelijälle, mutta autio erämaa kullan etsijöille. Asukkailla
ei ollut mitään muuta metallia kuin kuparia. He olivat raakalaisia,
asuivat olki- ja puhvelivuotamajoissa, kävivät puhvelinnahkavaatteissa,
eivätkä tunteneet muuta viljaa kuin maissin. Coronado pettyneenä ja
vihastuneena hirtätti oppaan ja pystytti sitten Arkansaan rannalle
ristin, johon kirjotettiin matkasta lyhyt tieto. Aivan samaan aikaan,
kesällä v. 1541, nousi Hernando de Soton retkikunta melkein yhtä kauas
pohjoiseen, vaikka koko joukon idempänä.

Tosin olisi opas houkutellut lähtemään vielä etäisempään maahan,
jonka nimi muka oli Harahey, mutta Coronado oli jo mielestään nähnyt
kylläksi, etenkin kun syksykin läheni. Paluumatka tapahtui vähän toisia
teitä, etelämmätse, ja siten tultiin vielä autiompiin seutuihin, muun
muassa suola-aroille, joilla soissa oli paksu kuori puhdasta suolaa.
Erämaaluontoisen Llano Estacadon poikki tultiin Pecos-joelle ja Rio
Grandelle ja kuljettiin tämän rantaa suureen kanjoniin saakka, jossa
joki näytti katoavan maan sisään. Coronado vietti näillä seuduin
talvea, aikoen lähteä keväällä uudelle retkelle Quiviraan, mutta
turnauksessa erään toverinsa kanssa hän suistui satulasta ja loukkasi
itsensä niin pahasti, ettei siitä tullut mitään. Huhtikuussa 1542
hän sen vuoksi Cibolan kautta palasi Culiacaniin ja Mexicoon, muhkea
retkikunta vähäksi käyneenä ja ränstyneenä. Varakuningas otti hänet
hyvin epäsuosiollisesti vastaan, koska hän palasi tyhjin käsin.
Coronadon erinomaista kuntoa, tarmoa ja merkillisiä löytöjä ei pidetty
suuren arvoisina, vaan hän menetti senkin maaherrakunnan, joka hänellä
ennen retkeä oli ollut.

Huolimatta siitä, että näiden retkien kautta oli saatu ensimäinen
yleiskäsitys Pohjois-Amerikan koko eteläosasta, huolimatta siitä, että
Tyynen meren poikki oli jo monta kertaa purjehdittu, oli ihmisten
kuitenkin vaikea päästä siitä käsityksestä, etteikö Pohjois-Amerikka
ollut Aasian osa. Niinpä luuli kapteeni Castaheda, että Quiviran
intianit varmaan olivat tulleet Suur-Intiasta, koska heidän tapansa
ja elämänlaatunsa muka olivat kokonaan erilaiset kuin Uuden maailman
muitten alkuasukkaitten. Ja hän arveli, että siinä maassa, josta he
olivat tulleet, sittenkin täytyi olla suuria rikkauksia; sen maan
täytyi olla osa Itä-Intian äärimäisestä alueesta ja myös siitä laajasta
välimaasta, joka ulottui Kiinasta melkein Norjaan saakka. Näitten
käsitysten mukaan olisi Pohjois-Amerikan länsiranta ollut maayhteydessä
Aasian kanssa ja itäranta kulkenut Floridasta Grönlannin kautta lähelle
Norjaa. Ei ainoastaan oppimattomien sotureitten kesken lausuttu
semmoisia mielipiteitä, vaan karttoihinkin ne pääsivät.

Yhtä sitkeästi luotettiin toiselta puolen siihen, että Pohjois-Amerikan
pohjoispuolella oli samanlainen salmi merestä mereen kuin Magalhãesin
salmi ja sille annettiin nimikin, »Anianin salmi». Vielä v. 1602
Espanjasta lähetettiin laivoja sitä etsimään ja valtaamaan, ennenkuin
ennättäisivät Englantilaiset ja Ranskalaiset.



Perun vallotus.


Kuljettuaan Panaman kannaksen poikki ja ensimäisenä nähtyään Etelämeren
Balboa alkoi löytämältään rannalta etsiä kultaa ja helmiä, ja tällöin
eräs seudun kasikeista halveksien läimäytti hänen kultavaakaansa, niin
että kallis hiekka lensi permannolle, ja huudahti: »Jos tuo on se, jota
te niin kiihkeästi etsitte, jonka vuoksi olette etäisestä kotimaastanne
lähteneet ja henkenne uskaltaneet, niin voin minä teille ilmottaa
maan, jossa syödään ja juodaan kultaisista astioista, jossa kulta on
yhtä halpaa kuin teillä rauta.» Hän tarkotti inkkain maata. Balboa sai
käsiinsä tuossa maassa valmistetun kamelin näköisen savikuvankin, joka
esitti laamaa (vert. II, s. 225). Telottajan miekka esti häntä itseään
lähtemästä satumaata etsimään, mutta telottaja kuuli samat sanat,
ja hän se löysi maan ja anasti sen aarteet. Tämä mies oli Francisco
Pizarro. johon jo olemme edellisessä tutustuneet.

Perun nimi tuli ensi kerran tunnetuksi retken kautta, jonka Andogoya
teki Etelämeren rantaa seuraillen etelää kohti. Hän tuli erääseen
pieneen Biru nimiseen maakuntaan, joka oli hänen saavuttamansa etäisin
kohta, ei varsin kaukana Panaman kannaksesta. Siitä ruvettiin rannikkoa
sanomaan Biruksi, ja sitä myöten kuin sitä etelää kohti tutkittiin,
sitä myöten venyi nimikin, kunnes se lopulta tuli käsittämään inkkain
suuren valtakunnan.

Birun asukkaat olivat sotaisia, mutta pieni espanjalainen retkikunta
tunkeutui kuitenkin kappaleen matkaa maan sisään ja kuuli siellä, että
etsitty kultamaa oli kauempana etelässä.



Francisco Pizarro ja Diego de Almagro.


Francisco Pizarro oli syntynyt v. 1471 Truxillossa Estremadurassa ja
oli eversti Gonzalo Pizarron, Italian ja Navarran sodissa mainetta
saavuttaneen sotilaan avioton poika. Hänen äitinsä oli alhaista sukua.
Francisco ei oppinut kirjottamaan eikä lukemaan ja poikana hänen
täytyi hankkia elatuksensa sikopaimenena. Mutta kun sitten kaikki,
ken kynsille kykeni, lähtivät Uuteen maailmaan onneaan etsimään,
niin Francisco Pizarrokin karkasi, saapui Sevillaan ja lähti sieltä
muitten onnenetsijäin kanssa meren taa. Muuta hänen nuoruudestaan
ei tiedetä. V. 1510 hän oli Hispaniolassa, oli monessa yrityksessä
osallisena ja saavutti terävän älynsä ja urhoollisuutensa kautta
esimiestensä luottamuksen. Hän oli Ojedan mukana Venezuelassa ja
joutui sitten Panaman kannakselle, jossa hän palveli sekä Balboaa,
että Pedrarias Davilaa ja johti Helmisaaria vallottamaan lähetettyä
retkikuntaa. Andogoya uskoi, itse rammaksi jouduttuaan, yrityksensä
jatkamisen Pizarron käsiin, ja siitä pitäen tämä ponnisti kaikki
voimansa ja keinonsa huhutun kultamaan löytääkseen ja vallottaakseen.
Pizarolla ei ollut varoja, mutta hän sai de Luque nimisen Panaman papin
taipumaan tuumiinsa ja varoja antamaan, ja kolmanneksi mieheksi yhtyi
liittoon Diego de Almagro, seikkailija, jonka aikaisemmista vaiheista
ja sukujuuresta vähän tiedetään. Hän oli löytölapsi ja oli mieheksi
vartuttuaan muiden mukana lähtenyt Uuteen maailmaan onneaan etsimään.
Almagro oli toisen luontoinen mies kuin Pizarro, urhea hänkin, mutta
lisäksi suora, juonien ja salakeinojen vihaaja, vaikka kiivastuneena
usein raju ja väkivaltainen. Almagroa kiitettiin niin hyväksi
kävelijäksikin, että hän taajassa aarniometsässä saavutti nopeimmankin
intianin, vaikkapa tämä olisi ollut paljon edellä.

Pizarro varusti kolme pienenlaista alusta ja Almagro pestasi 112
miestä; Luque jäi Panamaan virkaansa hoitamaan ja toimittamaan
retkikunnalle apua, mitä se milloinkin tarvitsi.



Birun rannikolla.


Pizarro lähti Panamasta 14 p. marrask. 1524, Almagron piti seurata
perässä vähän myöhemmin. Retkikunta saapui kahdella laivallaan Birun
rannalle, kärsittyään kuitenkin koko joukon vaurioita myrskyissä, sillä
se oli. ilmastoa tuntematta, lähtenyt matkalle sadeaikana. Rannikko
oli rämettä ja kasvoi taajaa metsää, niin kauas kuin silmä kantoi.
Espanjalaiset koettivat kirves kädessä raivata tien aarniometsän
kautta, jossa tihkui ainainen sade, jossa paitsi lukemattomia
hyönteisiä ja matelijoita tuskin oli mitään elämää. Toisinaan oli
kuljettava kivisiäkin maita, joilla jalkineet hajosivat ja jalat
haavottuivat veriselle. Sotamiehet raskaissa panssareissaan ja
vahvoissa varuspaidoissaan kärsivät kuumuudesta, niin että heikommat
vaipuivat nääntyneinä taipaleelle ja heitä oli kannettava. Turhaan
koetettiin päästä tämän aarniometsän kautta asuttuihin seutuihin; oli
palattava takaisin laivoihin ja purjehdittava kauemmaksi etelään.
Purjehdittiin ensinnä vähän matkaa rantaa seuraillen, sitten ulottiin
vähän kauemmaksi merelle, mutta raivot myrskyt ukonilmoineen ja
rankkoine sateineen pitelivät laivoja niin pahasti, että pelättiin
niiden hajoavan. Alkoi olla puute vedestä ja muusta. Palattiin sen
vuoksi takaisin rannikolle, mutta samoja rämeitä ja tiheikköjä
kohdattiin jälleen, ravintoa ei ollut muuta kuin marjoja, asumuksia
ei missään, kultatemppeleistä puhumattakaan. Sotamiehet alkoivat
väkisin vaatia, että oli palattava Panamaan, mutta Pizarro sai heidät
jäämään kauniilla lupauksillaan, kun lähetti yhden laivoista Panamaan
ruokavaroja hakemaan. Jäljelle jääneet sen palaamista odottaessaan
kärsivät kamalaa puutetta. He söivät maahan varisseita puolimätiä
marjoja, joiden joukossa oli myrkyllisiäkin, simpukoita merenrannalta,
palmujen karvaita nuppuja ja pahanmakuisia ruohoja. Myrkkymarjoja
syöneitten ruumis pöhöttyi pahasti, toisia kuoli nälkään. Pizarro,
joka tiesi yrityksensä menestyksen kokonaan riippuvan sotamiestensä
uskollisuudesta, jakoi heidän kanssaan kaiken puutteen ja lievensi
heidän kärsimyksiään, mikäli se oli mahdollista. Viikko toisensa
jälkeen kului, eikä vain kuulunut palaavaksi Panamaan lähetettyä
laivaa. Lopulta rohkeimpainkin mieli lannistui, kaksikymmentä miestä
oli jo kuollut ja toiset olivat nääntymäisillään, mutta silloin
löydettiin vihdoin metsästä pieni kylä, pelotettiin asukkaat pakoon
ja anastettiin maissi ja kaakao, mitä siitä löydettiin. Kun asukkaat
lopulta uskalsivat tulla takaisin, niin Pizarro heiltä sai kuulla
vahvistusta huhuille, että etelässä oli rikas maa. Kahdentoista
päivämatkan päässä muka asui vuorien takana mahtava hallitsija, jonka
kimppuun oli juuri siihen aikaan käynyt toinen vielä mahtavampi.
Vihdoin palasi, 47 päivän kuluttua, Panamaan lähetetty laiva; se oli
matkalla saanut kokea yhtä suurta puutetta ja vaaroja, mutta oli
hyvin asiansa toimittanut, ja voimakas ravinto pian sai eloon jääneet
toipumaan. Mutta satamalle annettiin nimeksi Puerta de la Hambre —
nälkäsatama.

Mielellään Pizarro nyt olisi purjehtinut avointa merta, mutta mistä
tietää, mihin matka suunnata? Vaikka ranta olikin niin asumaton ja
vaikeakulkuinen, niin oli se edes varma tiensuunta, ja retkikunta siis
sitä noudatellen purjehti yhä kauemmaksi etelää kohti, nousi niemissä
maihin ja askel askeleelta etsi tietä luvattuun kultamaahan, josta ei
muuta tietty, kuin että sen piti olla jossain etelän puolessa. Eräästä
intianikylästä, jonka asukkaat ajettiin pakoon, saatiin kömpelötekoisia
kultakoristeita, ja ne kiihottivat taas mieliä; myös tavattiin
paistumassa ihmislihaa, ja tämä vähän laimensi innostusta. Rannikko
siitä eteenkinpäin kasvoi mereen ulottuvia mangroverämeitä, joiden
vedenalaiset juuret vaikeuttivat maihin nousua. Mutta polunpäistä
päättäen maa oli asuttua. Noustiin eräässä paikassa maihin ja tavattiin
lyhyen marssin jälkeen eräältä kukkulalta paaluaidoilla hyvin suojeltu
kaupunki. Asukkaat Espanjalaisten lähestyessä pakenivat, ja kaupungista
saatiin runsas saalis ruokavaroja ja kultaa. Kun laiva oli pahasti
vahingoittunut, niin Pizarro päätti lähettää sen Panamaan korjattavaksi
ja itse jäädä tähän kaupunkiin, koska sitä oli helppo puolustaa. Hän
lähetti kuitenkin alapäällikkönsä Montenegron ensin seutua tutkimaan
ja mikäli mahdollista pääsemään maanasukkaitten kanssa puheisiin.
Mutta se olikin sotainen heimo. Kaupunki oli hyljätty vain vaimojen ja
lasten pelastamiseksi, heimon sotilaat olivat kaiken aikaa pitäneet
Espanjalaisia silmällä ja huomattuaan heidän jakaneen sotavoimansa
hyökkäsivät Montenegron kimppuun, kun hän oli kukkulain välisiin soliin
tunkeutunut. Pelästyen alastomia, kirjavin värein maalattuja villejä,
joita joka taholta tulvi heidän kimppuunsa, Espanjalaiset hetkeksi
joutuivat epäjärjestykseen, kolme heistä kaatui ja moniaita haavottui.
Mutta pian he taas kokoontuivat, ampuivat vihollista jousipyssyillään
ja kävivät sitten rohkeasti miekka kädessä vastahyökkäykseen ja
karkottivat intianit. Villit peräytyivät ja kääntyivät Pizarron
kimppuun, jonka he paremman maantuntemuksensa kautta saavuttivatkin
ennen kuin Montenegro, joka myös kääntyi paluumatkalle. Intianit
hyökkäsivät äkkiä esiin metsästä ja syytivät Espanjalaisten
päälle rankasti nuolia ja keihäitä, joista jotkut tunkeutuivat
haarniskansaumoihin tai lävistivät paksut pumpulipanssarit, joita
Espanjalaiset olivat ruvenneet intianien malliin käyttämään. Pian
huomattiin, että Pizarro oli valkoisten päällikkö, ja hänen kimppuunsa
nyt etupäässä käytiin. Hän sai tuota pikaa seitsemän haavaa, mutta
puolusti itseään miekalla ja kilvellä urheasti, kunnes äkkiä kaatui.
Hurjin sotahuudoin muutamat intianit hyökkäsivät hänelle surmaniskua
antamaan, mutta Pizarro oli taas äkkiä pystyssä, hakkasi voimallisella
kädellä maahan kaksi etumaista ja karkotti väkensä keralla muutkin
takaisin. Samalla saapui Montenegrokin apuun ja Espanjalaiset olivat
pelastetut. Kun haavotettuja oli paljon ja niiden hoito välttämättä
kaipasi turvallista olopaikkaa, kun Pizarro lisäksi huomasi olevansa
liian heikko taistelua jatkamaan, niin hän palasi Panamaan virkistymään
ja enemmän voimia saamaan.

Almagro oli sillä välin jo lähtenyt pienellä laivalla matkaan. Hän
etsi toveriaan sovitulta rannalta tapaamatta häntä missään, ja tuli
senkin paikan läheisyyteen, missä yllä mainittu kahakka oli tapahtunut.
Almagronkin kimppuun intianit hyökkäsivät: hän sai haavan päähänsä ja
menetti toisen silmänsä, mutta voitti ja jatkoi haavasta huolimatta
retkeään etelää kohti, kunnes alkoi tavata yhä enemmän kultaa ja
merkkejä suuren rikkaan valtakunnan läheisyydestä. Juan joen suulta,
4° pohj. leveyttä, hän palasi takaisin, kun Pizarroa ei näkynyt,
ei kuulunut, ja kun hänellä itsellään oli liian vähän väkeä matkaa
yksin jatkaakseen. Panamassa Almagro tapasi Pizarron, ja kun he
molemmat vertasivat huomioitaan, niin eivät ne suinkaan kehottaneet
yrityksestä luopumaan, vaan päin vastoin kaikin tavoin jatkamaan,
sillä melkoinen määrä kultaa oli jo saatu. Triumviraatti Pizarro,
Almagro ja Luque laati hankittujen tietojen perustuksella tarkasti
määritellyn sopimuksen Perun kultamaan vallottamisesta. Luque hankki
jälleen rahat — 20,000 kultapesoa, ja hänen piti siitä hyvästä saada
kolmasosa vallotetusta maasta ja anastetusta kullasta. Almagron ja
Pizarron puolesta, jotka eivät edes osanneet nimeään kirjottaa, kaksi
Panaman siirtolaista ja eräs notari vahvistivat sopimuksen. Sitten
se valalla ja Herran ehtoollisella juhlallisesti vannotettiin. Luque
sai maaherran, Pedrarias Davilan, antamaan yritykselle edelleenkin
kannatustaan; tämä oli jo aikonut kokonaan kieltää sen jatkamisen, se
kun vain kulutti voimia, jotka hän mielestään paremmin tarvitsi omiin
puuhiinsa. Hankittiin nyt suuremmat ja vankemmin rakennetut laivat,
runsaat eväät ja muut tarpeet, paremmat aseet ja muutamia hevosia.
Varustuksia paljon hidastutti se seikka, että Davila samaan aikaan
puuhasi retkeä Nicaraguaan erään sikäläisen niskottelevan virkamiehen
kurittamiseksi. Lopulta saatiin kokoon 160 miestä, mukaan luettuina
nekin 50, jotka olivat elossa edelliseltä retkeltä. Luotsiksi saatiin
Bartolomeo Ruiz, kokenut ja ammattiinsa perehtynyt mies, joka tunsi
Etelämeren tavat paremmin kuin kenkään muu.



Pizarron ja Almagron toinen retki.


Retkikunta purjehti nyt oikopäätä San Juan joelle, Almagron
saavuttamaan eteläisimpään kohtaan, ja kun vuodenaika oli suotuisampi,
niin purjehdus menestyi ilman tapaturmaa. Joen suulla oleva kylä
rynnäköllä vallotettiin ja siitä saatiin koko joukko kultakoristeita.
Pizarro ja Almagro päättivät, että näin vähällä vaivalla saatu runsas
saalis varmaan houkuttelisi uusia seikkailijoita, ja Almagro sen vuoksi
palasi Panamaan sitä näyttelemään. Pizarron piti pääjoukon kanssa jäädä
San Juanin rannalle odottamaan, sillä inttäneiltä oli kuultu, että
kauempana maan sisässä oli suuri avoin seutu. Ruiz lähetettiin rantaa
eteläänpäin tutkimaan. Seuraamme ensinnä hänen vaiheitaan.

Ruiz purjehti rantaa seuraillen aina Gallo saarelle saakka 2:lle
asteelle pohjoista leveyttä ja kävi sen luo ankkuriin. Sinne saakka oli
jo levinnyt huhu valkoisien ilmestymisestä ja asukkaat olivat täysissä
sotatamineissa taisteluun ryhtyäkseen. Ruiz ei kuitenkaan antautunut
taisteluun, vaan purjehti eteenpäin. Viljelys näytti eteläänpäin yhä
paranevan ja rannoilla nähtiin paljon väkeä, joka ihmetteli outoa
kulkijaa, monessakin paikassa luullen sitä taivaan lähettämöksi.
Edelleen purjehtiessaan Ruiz sitten näki keulan edessä merellä
purjealuksen, joka häntä suuresti ihmetytti, hän kun varmaan tiesi,
ettei se voinut olla kukaan europpalainen, eikä ollut siihen saakka
nähnyt maanasukkaitten purjeita käyttävän. Kun tultiin lähemmäksi, niin
alus huomattiin suureksi lautaksi, »balsaksi», joka oli rakennettu
lujasti yhteen sidotuista hyvin kevyistä puunrungoista, ruokokatolla
katettu. Keskellä alusta oli kaksi mastoa, jotka kannattivat suurta
nelikulmaista pumpulipurjetta. Tuulen kantamisen vastustamiseksi
aluksessa oli irtain lautaköli. Vielä nykyäänkin käytetään samalla
rannikolla ja sen joilla samanlaista alkuperäistä alusta. Ruiz laski
sen viereen ja huomasi siinä olevan intianeja, miehiä ja naisia, jotka
kuljettivat kulta- ja hopeaesineitä rantapaikkoihin kaupan. Mutta vielä
enemmän hän ihmetteli heidän villakankaasta tehtyjä vaatteitaan, jotka
olivat sangen hienosti kudotut, lintujen ja kukkien kuvin ommellut ja
loistavan väriset. Aluksessa oli vaakakin, jolla punnittiin kultaa ja
hopeaa. Intianeista kaksi oli kotoisin Tumbezista, rantakaupungista,
joka oli vielä kauempana etelässä, ja he hänelle merkeillä osottivat,
että siellä oli suuria laumoja niitä eläimiä, joista villa saatiin,
ja että heidän hallitsijansa palatsissa oli kultaa ja hopeaa yhtä
paljon kuin muualla puuta. Ruiz otti laivaansa molemmat Tumbezin
miehet ja muutamia muitakin intianeja viedäkseen ne Pizarron luo
tietojansa kertomaan ja samalla castilian kieltä oppimaan, niin että
saatiin tulkkeja. Balsan hän sitten laski rauhassa menemään. Hän
seurasi rannikkoa Punto de Pasadoon saakka, joka oli puolen astetta
päiväntasaajan eteläpuolella, ja kääntyi siitä takaisin Pizarrolle
uutisiaan kertomaan — ja pelastamaan hänet mitä vaarallisimmasta
pulasta.

Pizarro oli joukkonsa keralla marssinut sisämaahan, etsiäkseen avointa
seutua, josta hän oli huhua kuullut. Mutta metsä vain sakeni ja
synkkeni, kuta kauemmaksi hän kulki, ja puut kohosivat niin korkeiksi,
etteivät he tässäkään maassa olleet niiden vertoja nähneet. Samalla
maa kävi yhä mäkisemmäksi, kuta enemmän he lähestyivät Andien mahtavia
vuorijonoja, joitten lumipeitteiset kukkulat loistivat korkealla
taivaalla lähempien vuorien takana. Espanjalaiset näkivät näillä
metsäisillä mäkimailla mitä monipuolisimman ja osasta aivan oudon
eläinkunnan, apinoita, valtavan boa-käärmeen, suunnattomat määrät
papukaijoja ja joissa krokotiileja, jotka nyppäsivät sivumennen
joukosta monta miestä. Toisia sai surmansa vaanivien intianien
myrkkynuoleista. Pizarro menetti eräänkin kerran samalla haavaa
neljätoista miestä, joiden kanootti jokimatkalla tarttui matalikolle.
Muiden vaivain lisäksi alkoi pian nälänhätäkin ahdistaa, ja ravinnon
avuksi täytyi etsiä metsäperunoita ja jalostamattoman kaakaopuun
hedelmiä. Mutta vielä sietämättömämpi kuin metsä oli rannikko, sillä
siellä kiehui sääskiä niin suunnattomasti, että miesten täytyi
kaivautua kasvoja myöden hiekkaan. Suurin osa retkeläisistä halusi
kiihkeästi päästä pois, mutta Pizarro ja hänen uskollisimpansa pysyivät
jäykkinä.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Ruiz palasi, ja pian saapui Almagrokin
Panamasta, tuoden ruokavaroja ja uusia sotilaita. Almagron matka oli
menestynyt hyvin. Kun hän tuli Panamaan, niin oli Davilan tilalla uusi
maaherra, joka oli heidän yritykselleen kaikin puolin suosiollinen.
Pizarron väki reipastui ja sai uutta rohkeutta, ja kaikki tahtoivat
nyt jatkaa matkaa etelään. Mutta suotuisa vuodenaika olikin jo
menetetty, tuulet olivat koko ajan vastaiset ja lisäksi myrskyiset, ja
merivirtakin tuli vastaan. Ukonilmat olivat hirmuiset, aallot kamalat,
mutta lopulta päästiin Gallo saareen, jossa Ruiz jo oli käynyt. Siellä
viivyttiin pari viikkoa, korjattiin laivat ja virkistyttiin merimatkan
rasituksista. Sitten purjehdittiin eteenpäin. Kaikki myönsivät, että
maa ja viljelys yhä paranivat etelää kohti, yksin metsätkin muuttuivat,
yksitoikkoiset mangroverämeet jäivät jäljelle ja niiden sijasta
rannalla nähtiin ebenpuuta, mahonkipuuta ja muita mitä arvokkaimpia
kovia puita. Sandelipuu ja monet tuntemattomat hyvänhajuiset puut
levittivät kaikkialla sulotuoksujaan, ja metsiköiden välillä oli
suuret alat viljelysmaata, kukkuloilla maissia ja perunoita kasvaen,
alemmilla paikoilla kukkivia kaakaopensaita. Takamezin kohdalla nähtiin
melkoinen kaupunki, jossa oli kadut. Sekä miehillä että naisilla oli
paljon kulta- ja jalokivikoristeita, toisilla korvissa, toisilla
nenästä killumassa, kaulassa ja käsivarsissa. Maa oli jo Quitoa, jonka
Perun inkat pari miespolvea aikaisemmin olivat vallottaneet. Se oli
jo näillä seuduin hyvin rikasta kullasta, jota huuhdottiin joista.
Ja täällä oli ihana Smaragdijoki, nimensä saanut rannallaan olevista
smaragdikaivoksista, joista inkoille etsittiin tätä kallista jalokiveä.

Espanjalaiset olivat varmat siitä, että he nyt olivat tulleet kauan
etsittyyn kultamaahan; mutta sen asukkaat näyttelivät sotaisia elkeitä
ja kaikesta päättäen aikoivat itse pitää aarteensa. Rannalle kokoontui
valtava joukko, jossa oli kymmenisentuhatta sotilasta, ja se näytti
vain odottavan tilaisuutta alkaakseen tappelun. Pizarro oli mennyt
maihin, melkoinen osasto mukanaan, aikoen saada aikaan ystävälliset
välit intianien kanssa. Mutta siitä syntyikin kahakka ja Espanjalaisten
olisi käynyt huonosti, intianien ylivoima kun oli niin suunnaton,
ellei muuan hullunkurinen tapaus, sotaretken historiankirjottajien
kertomuksen mukaan, olisi heitä pelastanut. Eräs ritareista vahingossa
putosi hevosen selästä, ja intianit, jotka olivat luulleet hevosta ja
miestä yhdeksi olennoksi, hämmästyivät tämän olennon kahtiajaosta niin
suunnattomasti, että he suin päin pakenivat ja Pizarro joukkoineen
pääsi veneihin palaamaan.



Pizarro Gallon saarilla.


Pizarro ja Almagro älysivät, etteivät heidän ja Gorgonan voimansa
riittäneet niin ylivoimaista vihollista kukistamaan, ja neuvottelussa,
johon upseerit oli kutsuttu, toiset vaativat palaamaan Panamaan.
Mutta Almagro jyrkästi vastusti yrityksen kesken heittämistä, kehotti
Pizarroa jäämään joukon keralla odottamaan, kunnes hän oli käynyt
Panamassa lisäväkeä hankkimassa. Mutta nyt Pizarrokin näytti saaneen
tarpeensa, hän ei suinkaan halunnut ainaiseksi jäädä tähän villiin
maahan rämeitten ja metsäin keskelle, sillä välin kun Almagro kulutti
aikansa hauskasti matkoilla. Oli syntyä tappelu, mutta luotsi Ruiz ja
varainhoitaja Ribeira saivat aseveljet sovitetuiksi. Almagron tuumaan
suostuttiin, mutta kun seudun väestö oli niin sotaista, niin Pizarro
purjehti Gallo saarelle odottamaan. Siihen eivät kuitenkaan sotamiehet
aikoneet suostua, sillä saari oli melkein autio, vaan kirjottivat
Panamaan kirjeitä apua pyytääkseen. Almagro tosin anasti kirjeet, mutta
tyytymättömille onnistui kuitenkin lähettää tavarain seassa maaherralle
kyhäys, jossa he kuvailivat saareen jätettyjen surkeata tilaa ja
pyysivät apua. Maaherra näistä tiedoista suuttuneena viipymättä
lähetti kaksi laivaa vaatimaan, että Pizarro palaisi, koska hänen
yrityksensä oli toivoton ja suotta maksoi ihmishenkiä. Mutta samalla
laivalla Almagro sai toimitetuksi rohkaisevan kirjeen, jossa hän vaati
Pizarroa kestämään, kunnes apua tulisi. Ja vaikka saarella olikin
saatu nälkää nähdä, niin Pizarro päätti kehotusta noudattaa. Ennenkuin
hänen joukkonsa laivaan pääsi, hän piirsi miekallaan idästä länteen
kulkevan viivan ja huudahti miehilleen: »Täällä, eteläpuolella, on
Peru aarteineen, tuolla toisella puolella Panama ja köyhyys. Valitkaa.
Minä lähden etelään!» Sitten hän kulki viivan poikki. Häntä seurasi
luotsi Ruiz ja lisäksi vain 12 miestä. Heidän nimensä tuli kuuluksi,
sillä heidän rohkeutensa ratkaisi Pizarron ja Perun kohtalon. Töin
tuskin saatiin laivoista ensi hätään ruokavaroja, mutta Ruiz lähti
Panamaan kiiruhtamaan apua. Pizarro pienen joukkonsa keralla peräytyi
kymmenkunnan penikulmaa pohjoisemmaksi asumattomaan Gorgona saareen,
joka oli suurempi ja jossa oli runsaammin ravintoa sekä vedessä
että maalla. Saarella oli metsää ja metsässä fasaneja ja jäniksiä,
joista saatiin ruuan apua. Vettäkin oli riittävästi, rankkoja sateita
vastaan rakennettiin suojaksi majoja. Mutta myrkyllisistä hyönteisistä
oli sielläkin paljon vastusta. Pizarro koetti kaikin keinoin pitää
vireillä miestensä mielialaa. Joka aamu pidettiin julkinen rukous ja
illalla laulettiin hymni Neitsyen kunniaksi. Pizarro yleensäkin koetti
antaa yritykselle uskonnollisen leiman, saadakseen karkean joukkonsa
luottamaan taivaan suojelukseen.

Kuukausimääriä he tältä saarelta tähyilivät meren ulappaa, josta
avun piti tulla. Mutta kauan he turhaan tähyilivät, ikäväkseen asti
he saivat odottaa. Panaman maaherra oli kovin suutuksissaan Pizarron
niskottelusta. Lopulta hän kuitenkin taipui antamaan laivan, mutta
sillä nimenomaisella ehdolla, ettei siihen otettaisi enempää väkeä
kuin oli purjehdusta varten tarpeen, ja että Pizarro itse saapuisi
kuuden kuukauden kuluttua kertomaan yrityksestään. Almagro ja Luque
luvan saatuaan kiiruumman kautta varustivat laivan, ottivat mukaan
aseita ja ampumavaroja ja lähtivät. Seitsemän kuukautta oli Pizarro
tovereineen saanut odottaa. Vaikka hänen mielipahansa olikin suuri,
kun ei saanut apuväkeä, niin käytti hän kuitenkin ilolla tilaisuutta
jatkaakseen maan tutkimista. Kiiruumman kautta lähdettiin »helvetistä»,
jonka nimen saari ahkerista hartaudenharjotuksista huolimatta oli
saanut, ja luotsi Ruiz, joka laivaa johti, suuntasi intianien osotusten
mukaan Tumbezia kohti. Tuuli ja merivirtaus tosin olivat melkein
alati vastaiset, mutta säät olivat muutoin suotuisat. Kun oli Pasadon
nokan ohi purjehdittu, niin alkoivat tuntemattomat vedet, joilla ei
edes Ruiz ollut käynyt. Rannikko kävi matalammaksi ja sillä alkoi
olla hiekkalakeita. Toiset seudut taas olivat erinomaisen viljavat ja
ihanat ja asukkaitten valkoisia taloja loisti taajassa rannikolla. Kun
oli oltu parikymmentä päivää matkalla, niin laskettiin Guayaquilin
ihanaan lahteen. Rannikolla oli taajassa kyliä ja kaupunkeja, vaikka
hedelmällinen kaistale olikin kapea, sillä Andien jonot kulkevat
läheltä lahdenperukan ohi. Ihastuneina maan kauneudesta ja hyvästä
viljelyksestä Espanjalaiset kävivät Tumbezin lahden suulle Santa Claran
saaren suojaan ankkuriin. Saari oli asumaton, mutta läheisen Puna
saaren asukkaitten tapana oli tulla sinne uhraamaan.



Tumbez.


Seuraavana päivänä he laskivat lahden poikki Tumbeziin, joka kivi-
ja savitaloineen oli hyvin kastellun vihannan niityn keskellä. Pian
saapui laivan luo Tumbezin »balsoja», jotka olivat täynnään Punaan
sotaretkelle lähteviä sotilaita. Päälliköitä kehoteltiin tulemaan
laivaan, ja ihmetellen he katselivat kaikkea, kummastellen varsinkin
sitä, kun laivalla tapasivat maanmiehiään. Nämä kertoivat vaiheensa ja
kuvasivat Espanjalaisia ihmeolennoiksi, puolijumaliksi (huiracalchas),
jotka eivät olleet tulleet millään pahoilla aikeilla, vaan ainoastaan
tutustuakseen maahan ja sen asukkaihin. Tumbezin asukkaat olivat
kokoontuneet rannalle ja ihmettelivät lahdelle ankkuriin käynyttä uivaa
linnaa. He jännitetyllä mielellä kuulivat maanmiestensä kertomuksia
ja alueen päällikkö eli kuraka paikalla päätti valkoisten olevan
korkeampia olennolta, joita oli palveltava. Laivan luo saapui useita
balsoja, joilla Pizarron pyynnön mukaan tuotiin bananeja, pisangeja,
jukkaa, maissia, imeliä perunoita, ananasta, kaakaopapuja ja Tumbezin
laakson muita tuotteita. Tuotiin myös metsänriistaa ja kaloja,
ynnä muutamia eläviä laamoja, joita Pizarro nyt näki ensi kerran.
Laivaan saapui sitten eräs inkkalainen ylimys, joka oli Tumbezissa
sattumalta ja joka Espanjalaisilta sai korvissaan käyttämiensä
valtavain helyjen vuoksi nimeksi »Orejon.» Pizarro kohteli häntä
suurella huomaavaisuudella, näytti hänelle laivansa kaikki paikat ja
ilmotti peittelemättä tulleensa maata anastamaan hallitsijalleen,
koska se oikeudella kuului hänelle, ja samalla myös oikeata uskontoa
levittämään, koska täällä palveltiin pahaa henkeä. Intianiylimys
kuunteli tarkkaavaisesti, mutta ei vastannut mitään; hänen näytti
olevan hyvin vaikeata käsittää, että maan päällä olisi suurempaa
hallitsijaa kuin inkka, auringon poika. Ylimys söi laivalla päivällistä
ja kiitteli ruokia ja varsinkin viiniä, joka hänestä oli paljon
parempaa kuin kotoiset käyneet juomat. Lahjoista, joita Pizarro hänelle
antoi, hänen mielestään teräspiilu oli arvokkain, rauta kun oli yhtä
tuntematonta Perussa kuin Mexicossakin.

Pizarro seuraavana päivänä lähetti maihin Alonso de Molinan ja
Panamasta otetun neekerin lahjottamaan kurakalle sian ja kukon
kanoineen: molemmat olivat Uudessa maailmassa tuntemattomia eläimiä.
Molina illalla palatessaan tiesi kertoa kummia siitä mitä oli nähnyt.
Hänen ympärilleen oli heti kokoontunut paljon väkeä, joka ei voinut
kylläkseen ihmetellä hänen ihoväriään ja pitkää partaansa. Naiset
varsinkin olivat olleet uteliaita ja Molina puolestaan oli haltioissaan
heidän suloudestaan ja miellyttävästä käytöksestään. He pyysivät
häntä jäämään heidän luokseen ja lupasivat antaa hänelle kauniin
vaimon. Mutta yhtä suuresti he ihmettelivät hänen seuralaisensa
mustaa, ihoväriä, eivätkä tahtoneet ottaa uskoakseen, että se oli
luonnollista, vaan koettivat hieroa sitä pois käsillään. Kun neekeri
nauroi, niin että valkoiset hampaat loistivat, niin hekin nauroivat
mahdottomasti. Paljon ihmeteltiin eläimiäkin, ja kun kukko hiekasi,
niin he löivät kätensä yhteen ja kysyivät, mitä se sanoi. Kuraka
otti Molinan vastaan upeassa kodissaan, jossa oli vartijat ovella ja
astiat kullasta ja hopeasta. Sitten hänelle näytettiin kaupunkia ja
varsinkin temppeliä, jonka kullan ja hopean paljoutta Molina kehui
niin ylenpalttisin sanoin, ettei Pizarro ottanut sitä uskoakseen,
vaan seuraavana päivänä lupasi lähettää viisaamman ja luotettavamman
tiedustelijan. Hän lähettikin huomeneksella maihin Pedro de Candian,
joka oli puettuna täysiin haarniskoihin, miekka kupeella, hakapyssy
olalla. Häntä intianit vielä enemmän ihmettelivät, aurinko kun kimalsi
hänen kiiltävästä teräspuvustaan. Candiaa pyydettiin, että hän antaisi
hakapyssynsä puhua heille, siitä kun oli niin kummia kerrottu.
Ritari asetti maaliksi laudan ja tähtäsi tarkkaan; pamaus, savu ja
luodin sattuminen lautaan säikäyttivät kovasti läsnäolevia, toiset
lankesivat maahan ja peittivät käsillä silmänsä, toiset lähestyivät
pelästyneinä ritaria, mutta rauhottuivat pian hänen hymyilevän muotonsa
nähdessään. Candiaa kohdeltiin yhtä vieraanvaraisesti kuin Molinaakin,
ja yhtä ihastunut oli hänen kertomuksensa kaupungista, jonka suojana
oli kolmenkertaiset muurit. Temppelin hän oli huomannut kerrassaan
katetuksi kulta- ja hopealevyillä. Sen vieressä oli luostari, jossa
säilytettiin inkalle määrättyjä morsiamia, ja nämä olivat olleet
kovin uteliaita häntä näkemään. Luostarin puutarha oli ollut täynnään
kullasta ja hopeasta tehtyjä hedelmänkuvia, joita hän oli nähnyt
käsityöläisten paraillaan värkkäävän. Tumbez oli inkan mielikaupunkeja:
se oli aivan Perun rajalla, lähellä vallotetun Quiton aluetta. Inkat
olivat rakentaneet sen komeat julkiset rakennukset. Monet vesijohdot
toivat siihen runsaasti vettä, meri ja vainiot antoivat kaikenlaisia
elintarpeita. Perun vallotuksen jälkeen ei kulunut montakaan
vuosikymmentä, ennenkuin kaikki oli raunioina.

Espanjalaiset tulivat kerrassaan ilohumalaan nämä uutiset kuullessaan.
Pizarro kiitti Kaitselmusta, joka vihdoinkin oli johtanut hänet
hänen toiveittensa perille; mutta samalla hän oli kovin katkeralla
mielellä, kun oli joukkonsa menettänyt. Lausuttuaan Tumbezin asukkaille
jäähyväiset ja luvattuaan pian palata hän läksi purjehtimaan vielä
kauemmaksi etelää kohti. Sillä puolella asukkaat jo olivat saaneet
tiedon näistä oudoista vieraista ja tulivat balsoineen heitä
tervehtimään, hedelmiä, kaloja ja vihanneksia tuoden. Ranta poikkesi
itäänpäin, myrsky pakotti Ruizin vähän ulommatse laskemaan, mutta
vaikka ranta katosi, niin olivat kuitenkin Andien jonot kaiken aikaa
näkyvissä. Huomattavimpiin niemiin vain poikettiin, ja kaikkialla
asukkaat ottivat yhtä vieraanvaraisesti vastaan. He tulivat ulos,
balsat täynnään ruokatavaroita, katselemaan »auringon lapsia», joiden
iho oli niin kaunis, puvut kiiltävät, joilla kädessään oli ukkosen
vasamat. Sitä paitsi oli kaikkialle levinnyt tieto siitä, kuinka
ystävällisesti ja hyväntahtoisesti he olivat käyttäytyneet. Pizarro
oli vielä liian heikko, hän ei vielä näyttänyt oikeata luontoaan.
Kaikkialla hän kuuli kerrottavan inkasta ja tämän rikkauksista ja
mahdista. Ja omin silmin he näkivät, että näissä tiedoissa mahtoi olla
perää; he näkivät inkkain kuuluja valtateitäkin. Kun oli tultu 9:nnelle
leveyspiirille Santan kauniiseen satamaan, jonka ympärillä oli laajalti
kuivia hietikoita, niin Pizarro vihdoin kääntyi paluumatkalle, poiketen
samoihin satamiin, joissa hän oli menomatkalla käynyt. Hän oli luvannut
palatessaan käydä katsomassa erästä ylhäistä intianilaista naista,
ja tuskin oli käyty kylän edustalle ankkuriin, kun tuo nainen suuren
seurueen keralla saapui laivaan. Pizarro otti hänet vastaan suurella
kunnioituksella ja lahjotti hänelle kaikenlaisia leluja. Pizarro
seuraavana päivänä lähti vastavierailulle, ja kylästä lähetettiin
laivaan panttivankeja siksi aikaa, jonka hän maissa viipyi, vaikka hän
kysyttäessä oli nimenomaan sanonut, että se oli tarpeetonta. Maalla
oli vastaanottoa varten rakennettu rehevistä lehvistä lehtimajoja,
joihin oli kiedottu tuoksuvia kukkia ja yrttejä. Pitopöydässä oli
ylenpalttisesti kaikenlaisia ruokia, mitä Perussa osattiin valmistaa,
ynnä mitä herkullisimpia hedelmiä, joiden nimet ja ominaisuudet olivat
Espanjalaisille tuntemattomat. Kun ateria oli syöty, niin nuoret
miehet ja tytöt huvittivat vieraita soitolla ja karkeloilla.. Pizarro
lopuksi selitti matkansa tarkotuksen ja antoi emännälleen Castilian
lipun, pyytäen häntä pystyttämään sen alamaisuuden meikiksi. Intianit
tekivät sen suurimmalla mielihyvällä, alati nauraen, ja Pizarro oli
sangen tyytyväinen näihin ilmeisiin alamaisuuden tunteihin ja palasi
juhlasta hyvällä mielellä takaisin laivaan. Tumbezissakin poikettiin
paluumatkalla, ja pari hänen miehistään pyysi saada jäädä sinne
asumaan; toinen heistä oli Alonso de Molina. Pizarro mielellään suostui
pyyntöön, koska he siten perehtyivät kansaan ja maahan ja saattoivat
olla tulevaisuudessa hyvänä apuna. Heidän sijaansa hän otti laivaan
pari perulaista castilian kieltä oppimaan.



Pizarron sopimus Espanjan kruunun kanssa.


Kahdeksantoista kuukautta kestäneen matkan jälkeen laiva palasi
Panamaan, jossa sen tulo herätti suurta huomiota, vaikkeivät
retkeläisten kauniisiin juttuihin kaikki uskoneetkaan. Maaherra
Pedro de los Rios varsinkin oli epäuskoinen, ja hän kieltäytyi
millään tavalla enää edistämästä triumviraatin aikeita. Luque silloin
ehdotti, että käännyttäisiin suoraan kruunun puoleen, ja se ehdotus
oli pelastus. Ystävysten luotto oli vähentynyt niin vähäksi, ettei
tahdottu saada Pizarrolle kokoon riittävästi matkarahoja, jotta hän
saattoi hovissa esiintyä. Mukanaan kartta, jonka Ruiz oli piirtänyt
uudesta maasta, hän lähti Panamasta keväällä 1528, mutta vangittiin
heti Sevillassa Encison toimesta, jonka retkellä hän oli ollut mukana
ja jolla oli häneltä saatavaa. Hallitus oli kuitenkin jo saanut
tiedon matkan tarkotuksesta ja käski laskea hänet vapaaksi. Hetki
oli hänen tuumalleen otollinen, sillä Kaarle V oli vastikään Pavian
tappelussa voittanut ja vanginnut Ranskan kuninkaan ja oli siten
päässyt pahimmasta ulkonaisesta vihollisestaan. Lisäksi oli Corteksen
urotöitten kautta yleinen huomio entistä enemmän kiintynyt näihin
merentakaisiin yrityksiin ja niistä toivottiin entistä parempaa
saalista. Pizarro tapasi Kaarle V:n Toledossa. näytti tuomansa
kultakorut, Perun muita tuotteita ja pari laamaa, jotka outoutensa
kautta herättivät suurta huomiota. Kaarle V:ttä viehätti suuresti
Pizarron kertomus seikkailuistaan ja siitä maasta, jonka hän oli
löytänyt ja nyt lupasi vallottaa. Hän tuli liikutetuksi kyyneliin
saakka Pizarron kuvatessa omia ja toveriensa kärsimyksiä autiolla
saarella. Maan kultarikkaus herätti hänen erikoista huomiotaan, ja
parhain suosituksin hän antoi Pizarron esityksen Intian neuvoston
käsiteltäväksi. Päätös tuli kaikin puolin suosiollinen. Francisco
Pizarro nimitettiin Perun maaherraksi, Almagro Tumbezin komentajaksi
ja Luque Tumbezin piispaksi. Ruiz taas Etelämeren yliluotsiksi. Heidän
piti kunkin saada Perun tuloista runsaat vuosipalkat. Ne kaksitoista
uskollista miestä, jotka olivat jääneet Pizarron keralla Gorgona
saareen, korotettiin kaikki hidalgoiksi, s.o. aatelisiksi. Pizarro
sai vaakunakilven. Yritystä edistääkseen hallitus paitsi virallista
suojelustaan antoi ampumavaroja ja tykkejä, muut varustukset olivat
Pizarron ja hänen toveriensa hankittavat.. Pizarro samalla kokonaan
vapautettiin Panaman maaherran käskynvallasta. Hän sai siten vihdoinkin
vapaat kädet.

Mutta samalla välikirja velvotti Pizarroa hankkimaan yritykseen
vähintäin 250 miestä, joista vain 100 saatiin ottaa siirtomaista. Ja
tätä ehtoa hänen oli vaikea täyttää, vaikka sai apua Cortekseltakin,
joka siihen aikaan oli Espanjassa. Peläten yrityksen tämän vuoksi
haaksirikkoon joutuvan hän lähti matkaan salaa San Lucarin satamasta,
Guadalquivirin suusta, tammikuussa 1530, vaikka vajanaisin voimin.
Vähän myöhemmin lähtivät hänen veljensä Hernando, Juan, Gonzalo ja
Martinez de Alcantara, ja kaikki yhtyivät Gomeran luona Canarian
saaristossa. Yhdessä purjehdittiin sitten meren poikki Panamaan.
Almagro ja Luque olivat kovin tyytymättömiä uuteen välikirjaan, heidän
asemansa kun oli siinä määrätty kokonaan toisarvoiseksi. Pizarro
syytti Espanjan hallitusta, mutta ei voinut saada yhtiömiehiään
vakuutetuiksi omain aikeittensa rehellisyydestä. Almagro tosin pysyi
yrityksessä osallisena, mutta luottamus oli hävinnyt, sijaan oli
astunut vihamielisyys, joka tuon tuostakin puhkesi ilmi, ja tämä riita
se monen vaiheen jälkeen vihdoin tuotti kummallekin conquistadorille
niin surkean kuoleman.



Kolmas retki.


Panamasta lähdettiin tammikuussa 1531 kolmella laivalla, joissa oli 180
miestä ja 37 hevosta.

Vastaiset tuulet hidastuttivat matkaa. Nykyisen Equadorin
pohjoisrajalla mentiin maihin ja vallotettiin eräs kaupunki, josta
saatiin paljon kultaa, hopeaa ja smaragdeja. Viidennes saaliista
määrättiin kruunun osaksi, loput jaettiin retkeläisten kesken
kunkin arvon mukaan. Panamaankin Pizarro lähetti melkoisen summan,
houkutellakseen enemmän väkeä. Sieltä tuli muutama kymmenkunta miestä,
mutta enemmän tarvittiin. Pizarro lähti Guayaquilin lahdessa olevaan
Punan saareen odottamaan lisää väkeä. Punan asukkaitten kanssa elettiin
ensinnä hyvässä sovussa, kunnes vastapäätä mannerrannalla olevan
Tumbezin asukkaat, jotka elivät Punalaisten kanssa riidassa, saivat
Pizarron uskotelluksi, että nämä aikoivat hyökätä hänen kimppuunsa ja
tuhota kaikki Espanjalaiset. Samoin kuin Cortes Cholulassa Pizarrokin
päätti ennättää ennen. Punan päälliköt vangittiin ja mestattiin.
Väestö siitä raivostuneena teki suuren hyökkäyksen, mutta voitettiin.
Pian tämän jälkeen saapui 100 miestä lisäväkeä, jotka oli pestannut
etevä ritari Hernando de Soto, ihastuneena Panamaan lähetetyistä
smaragdeista. Vahvistunein voimin Pizarro lähti Tumbeziin. Tämä
kaupunki olisi nyt luultavasti ryöstetty, sillä seikkailijain
kullannälkä kiihtyi yhä enemmän, kuta enemmän aika kului, mutta se
oli sillä välin aarteensa menettänyt, kurakan selityksen mukaan Punan
raakalaisheimojen hyökkäyksen kautta. Tähän ei kuitenkaan ollut
ehdottomasti luottamista, sillä Tumbezilaiset näyttivät lähteneen
Espanjalaisia pakoon ja kuultuaan heidän ryöväyksistään pohjoisempana
ehkä olivat vieneet aarteensa kätköön. Osa palasi takaisin Pizarron
rauhottavien vakuutuksien jälkeen. Heiltä kysyttiin, mikä oli tullut
Alonso de Molinan ja toisen heidän luokseen jääneen ritarin kohtaloksi,
mutta vastaukset olivat vältteleviä. Toiset sanoivat heidän kuolleen
tarttuvaan tautiin, toiset saaneen surmansa, kun olivat ahdistaneet
intianien naisia. Sen parempaa tietoa ei heidän kohtalostaan
milloinkaan saatu.



San Miguel.


Vaikka muutamia espanjalaisia murhattiin Tumbeziin maihin noustaessa,
niin ei Pizarro kuitenkaan kostanut, koska hän älysi lempeyden
välttämättömäksi, niin kauan kuin hänen voimansa olivat niin vähäiset.
Hän ylläpiti sen vuoksi toistaiseksi ankaraa mieskuria. Peläten enemmän
odotuksen vain lisäävän joukkonsa tyytymättömyyttä hän lähti kulkemaan
maisin etelää kohti. Matkalla hän kaikkialla valtasi maan Espanjan
kruunun nimeen. Väestö, joka ei tuota muodollisuutta käsittänyt,
salli sen tapahtua. Tangararan laaksoon, nykyisen Perun pohjoisosaan,
perustettiin San Miguel siirtokunta, tukikohdaksi vastaisille toimille.
Siirtokunta vähän myöhemmin muutettiin terveellisempään paikkaan Piuran
laaksoon, joka oli parisataa kilometriä Tumbezista eteläänpäin. Uuteen
kaupunkiin rakennettiin kivestä taloja, yleisiä rakennuksia ja muurit
ja asetettiin virkamiehet ikäänkuin espanjalaiseen kaupunkiin ainakin.
Kaupungin espanjalaisille jaettiin ympäristöstä maita ja maaorjia
tavallisen repartimiento-järjestelmän mukaan; mutta aluksi kohdeltiin
väestöä paljon paremmin kuin olisi Panaman verikoiralta odottanut.
Pizarro oli viisas, vaikka sydämetön.

Pizarro sai tällä retkellä yhä paremman käsityksen sekä maasta
itsestään että sen valtiollisista oloista, ja saattoi sen mukaan
toimensa suunnitella. Hän kuuli Atahualpan ja Huascarin välisen
riidan ja saattoi käyttää sitä hyväkseen. Huayna-Capak nimisen
vallottaja-inkan molempain poikain, Atahualpan ja Huascarin välillä
oli syntynyt verinen veljessota. Alussa he tosin olivat sovussa
hallinneet kumpikin valtakuntaansa, edellinen Quitossa, jälkimäinen
Cuzcossa, mutta sopu rikkui, kun kunnianhimoinen ja sotainen Atahualpa
oli anastanut Guayaquilin lahden rannalla olevan Tumibamban. Monessa
tappelussa voitettuaan veljensä Atahualpa lopulta sai hänet lähellä
Cuzcoa vangiksi. Huascarin perhe oli Atahualpan toimesta melkein
sukupuuttoon hävitetty. Tämä kaikki oli tapahtunut vähää ennen Pizarron
tuloa; Atahualpa oleskeli nyt paraillaan sotajoukkonsa keralla
Cajamarcassa, kymmenkunnan päivämatkan päässä San Miguelista. Pizarro
olisi mielellään odottanut Panamasta apua, mutta pelkäsi viivytyksen
kautta miestensä mielialan masentuvan. Saatuaan San Miguelin asiat
järjestykseen hän jätti sinne jonkun verran puolustusväkeä ja
varustautui lähtemään pääjoukon keralla vuoristoon inkkaa tapaamaan.
Ennen lähtöään hän sulatti siihen saakka anastetun kullan ja hopean
harkoiksi, erotti kruunun viidenneksen ja lähetti loput Panamaan
velkojen maksuksi ja uusien tarpeitten ostamiseksi. 21 p. syyskuuta
1532 hän lähti San Miguelista retkelleen, mukanaan 110 jalkamiestä,
67 ratsumiestä ja muutamia harvoja pyssymiehiä. Tulkkina oli kaksi
tumbezilaista, jotka olivat hyvin edistyneet espanjan kielen taidossa.



Inkat ja heidän maansa.


Luomme seuraavassa silmäyksen siihen suureen ja edistyneeseen
valtakuntaan, jonka espanjalaiset seikkailijat näin olivat saavuttaneet
ja jonka he sitten vähäisillä voimilla vallottivat ja alistivat.

Inkkain vanha valtakunta ulottui laajimmillaan ollessaan pitkin Audein
vuorimaita ja Tyynen meren rantoja nykyisestä Columbiasta Chileen
saakka. Tämä laaja alue on luontonsa puolesta maapallon omituisimipia.
Vaikka se onkin melkein kokonaan kuumassa vyöhykkeessä, niin käsittää
se kuitenkin tavallaan kaikki ilmastot, ilmastovyöhykkeet vain eivät
ole pohjois-etelä-suunnassa, vaan niitten lauhtuminen kuumasta kylmään
tapahtuu alaalta ylöspäin. Toiset maakunnat ovat erinomaisen kosteita
ja hedelmällisiä, täynnään laajoja aarniometsiä, joihin raivaus
ei ole vieläkään voinut tunkeutua. Nämä ovat Andien itäpuolella,
merenrannikko enimmäkseen on kuivaa, erämaanluontoista ja viljelykselle
vastahakoista ilman keinotekoista kastelua. Kuta korkeammalle noustaan,
sitä enemmän ilmanala viilenee, vaikkapa aurinko vuoden umpeensa
kaartuukin melkein suoraan keskitaivaan poikki. Tuhannen, parin metrin
korkeudessa on maita niin viehättävän leutoja ja suotuisia, että tuskin
missään tapaa kautta vuoden tasaisempaa ja mieluisempaa ilmanalaa.
Mutta kun noustaan siitä, niin tullaan laajoille ylänkömaille, jotka
ovat niin korkealla, että niiden ilmanalaa täytyy sanoa viileäksi,
vaikka ne ovat päiväntasaajan alla. Puurajan yläpuolella ovat vihdoin
paramo-maisemat. joissa ei koskaan ole niin lämmintä kuin esim.
Suomessa kesällä, eikä taas koskaan niin pakkastakaan kuin meillä
talvella; kesälämmön karkottaa korkeus, talvipakkasen auringon korkea
asema taivaalla. Siellä vallitsee, ottaaksemme vertauksen oman maamme
ilmanalasta, ainainen kevätkesä raesateineen, lumiräntineen, mutta
myös päiväpaisteineen ja suline maineen. Vuoden umpeensa pysyy sää ja
lämpö melkein samanlaisena. Metsät eivät menesty enää; paramoilla on
oma omituinen kasvullisuutensa, jonka lajit ovat kaikissa matkustajissa
herättäneet ihmettelyä haaveellisten muotojensa kautta. Andien
reunaselänteitten väliset ylätasangot, punot, jotka ovat leveimmät
Etelä-Perussa ja Boliviassa, ovat kaikki joko viileän lauhkeita taikka
aivan paramo-luontoisia maita.

Samoin kuin Mexicossa vallitsi siis Perussakin päiväntasaajan
alaisuudesta huolimatta laajoilla aloilla semmoinen ilmaston
lauhkeus, jossa korkeammat sivistykset paraiten menestyvät. Korkealla
vuoriylängöillä olikin Perulaisten vanha kansallinen pääkaupunki Cuzco,
s.o. »maan keskusta», ylängöllä suuri Titicaca järvi, itärannallaan
korkeat alppimaisemat, itsekin 3854 metriä merta korkeammalla. Mutta
kun sieltä mennään vuoriston poikki itää kohti, niin tullaan alaviin
tiheisiin aarniometsiin, joihin tuskin vieläkään ihminen on voinut
tunkeutua.

Näiden ylänköjen intianisivistyksen perustajat näyttävät tulleen
merenrannikolta, mutta vasta ylämaassa kehittyneen. He puhuivat,
historian valon heihin sattuessa, kahta sukulaista kieltä, aymaraa
ja quechuaa (ketshuaa). Aymarain kantamaa oli Titicaca järven
seuduilla, heidän kansallinen pyhättönsäkin järven saaressa. Titicacan
läheisyydessä ovat maan vanhimpien rakennuksien rauniot.

Espanjalaisten maahan tullessa oli Aymarain täytynyt alistua sotaisten
quechuain alle, joitten vallan keskusta Cuzco oli. Quechuat, joitten
hallitsijoita nimitettiin inkoiksi, lienevät perustaneet valtakuntansa
vuoden 1000 vaiheilla j.Kr.

Inkkain vanhempi historia on tarujen verhossa. Varmempia tietoja
on vasta niiltä ajoilta, jotka kuluivat lähinnä espanjalaisen
vallotuksen edellä. Huayna-Capak niminen suuri vallottaja hallitsi
maata vv. 1475—1525 ja hänen aikanaan valtakunta levisi varsinkin
pohjoista kohti. Mutta juuri siltä puolelta, jossa valtakunta vielä
oli löyhin, alkoivat Espanjalaiset hyökkäyksensä. Perussa sen vuoksi
kävi samalla tavalla kuin Mexicossakin: vallottajat saivat alun
pitäen kannatusta niiltä alistetuilta kansoilta, jotka olivat inkkain
ikeeseen tyytymättömiä. Pizarron yritystä lisäksi suosi Huayna-Capakin
molempain poikain Huascarin ja Atahualpan riitaantuminen, josta edellä
kerrottiin. Atahualpa oli vallotetun Quiton ruhtinattaren poika ja
arvossa alempi Huascaria, joka oli puhdasta inkka-sukua. Hän oli siitä
huolimatta saanut kootuksi melkoisen puoluekunnan ja oli voitokkaasti
taistellut veljeään vastaan. Espanjalaisten saapuessa riita oli
juuri ratkaistu. Atahualpa, joka oli paluumatkalla sotaretkeltään,
oli Huascarin vangiksi saatuaan päässyt koko inkka-valtakunnan
hallitsijaksi.

Inkat olivat kansan käsityksen mukaan auringon poikia ja jumalallista
sukua, jonka vuoksi heidän tuli saada jumalallista kunnioitustakin.
Heillä oli kaikkialla maassa linnoja ja palatseja, varsinkin molemmissa
pääkaupungeissa. Cuzcon palatsi oli 350 askelta pitkä, kokonaan katettu
kultalaatoilla, runsaasti koristeltu ja suurien puutarhain keskellä.
Inkat pukeutuivat komeihin, värikkäihin pukuihin, jotka oli kudottu
hienoimmasta villasta ja runsaasti koristettu kullalla ja jalokivillä.
Arvon merkkinä oli punainen päähine ja sulkatöyhtö. Uskonto kohdistui
etupäässä auringon palvelukseen. Maassa oli paljon auringolle
pyhitettyjä temppeleitä, joissa oli kultaisia epäjumalankuvia.
Palveltiin myös tähtiä ja luonnon-ilmiöitä, kuten vuoria, kallioita,
lähteitä ja jokia. Inkkain luultiin pääsevän kuolemansa jälkeen
jumalten joukkoon. Inkan jälkeen olivat papit suurimmassa arvossa
ja ylimäinen pappi oli kuninkaallisen suvun jäsen. Pappien elämä
oli tarkoilla säädöksillä määrätty, heidän täytyi usein paastota
ja kurittaa ruumistaan. Auringon immet, jotka olivat luostareissa
ankarasti erotettuina maailmasta, hoitivat pyhää tulta niinkuin Vestan
neitoset Roomassa. Uhrit eivät olleet niin verisiä kuin Mexicossa,
mutta Perussakin kuitenkin tapahtui, että joskus uhrattiin poikia;
näiden rinta samoin kuin Mexicossa viillettiin auki kiviveitsellä ja
sydän reväistiin jumalille.

Ylimystöön kuuluivat etupäässä kuninkaallisen suvun jäsenet ja
heidän heimolaisensa, joita oli paljon kautta maan; tällä ylimystön
ylimystöllä oli oma pukunsa, jota muut eivät saaneet käyttää, paljon
etuoikeuksia, kuten yksinoikeus kaikkiin korkeimpiin virkoihin, ynnä
kaikenlaisia muita etuja. Alempaan ylimystöön kuuluivat voitettujen
kansojen ruhtinaat ja heidän sukukuntansa.

Yhteiskunnalliset olot olivat omituinen yhdistelmä yksinvaltiutta ja
sosialistista ihannevaltiota. Ammatti kulki perheissä perintönä isältä
pojalle. Elämänlaatu ja vaatteus olivat laeilla tarkkaan säädetyt.
Ei kukaan voinut rikastua, mutta ei kukaan lopen köyhtyäkään. Kansan
täytyi viljellä kaikki maa, sekä kuninkaan maa, temppelimaa että
valtionmaa. Valtionmaa jaettiin joka vuosi uudelleen perheitten
ja kuntien suuruuden mukaan ja tuloista sai jokainen perhe, mitä
se elääkseen tarvitsi. Perulaiset olivat Aztekkeja edullisemmassa
asemassa sen puolesta, että heillä oli arvokas kotieläin, laama,
mutta laamakarjat olivat kaikki hallitsijan omaisuutta. Viljasadosta
sai jokainen perhe osansa, niin paljon kuin arvioitiin vaatteitten
valmistamiseen kuluvan. Samoin oli kaikki kulta ja hopea julistettu
valtion omaisuudeksi ja niitä käytettiin melkein yksinomaan temppelien
ja palatsien koristamiseen. Paitsi villasta kudottiin kankaita myös
puuvillasta ja muista kasviksista. Miehet käyttivät lyhyttä takkia,
jonka väri joka maakunnassa oli laissa määrätty, naisten pukuna oli
pitkä mekko, pääside ja lötöt.

Maanviljelys oli etevä. Maa lannotettiin linnun lannalla eli guanolla,
mäkien rinteille vainiot rakennettiin penkereihin ja niille johdettiin
vettä kastelua varten. Viljelyskasveja olivat quinoahirssi, maissi,
peruna, bananit ja agave. Hermojen kiihottamiseksi pureskeltiin
koka-pensaan lehtiä; tupakka, jota nuuskattiin, vaan ei poltettu, oli
arvossa rohtona. Pumpulia viljeltiin varsinkin niissä lämpöisissä
syvissä laaksoissa, jotka siellä täällä vakoilevat viileitä ylänköjä.

Kaikenlainen ammattiteollisuus oli melko hyvin edistynyt. Rautaa ei
tunnettu, mutta muista metalleista, kuten pronssista ja kuparista,
valmistettiin taidokkaita aseita ja esineitä. Kullasta muotoiltiin
kuvapatsaita, jopa ihmisen kokoisia, kiillotetusta metallista
valmistettiin peilejä ja polttolinssejäkin. Kankaitten kuosit olivat
aistikkaat ja värisovittelu sulava. Jonkinmoinen gobelinienkin
valmistus oli Perussa tunnettu.

Rakennukset olivat erilaisia sen mukaan, mikä seudun ilmanala oli.
Sateettomassa rantavyöhykkeessä talot olivat ilmakuivista tiilistä
ja katto laaka. Vuoristossa taas olivat seinät kivestä, katto
ruohoista. Rakennukset olivat yleensä vain yhdenkertaisia; taajain
maanjäristyksien vuoksi olisivat monenkertaiset rakennukset olleet
vaaralliset. Akkunoita ei ollut ensinkään, valoa ei tullut muualta kuin
ovesta. Suurempien kylien ja kaupunkien ympärillä oli muurit, joitten
portit yöksi suljettiin. Sacsahuamanin suuri linna oli ympäröity
kolmella vankalla kivimuurilla. Suuret yleiset rakennukset ja palatsit
olivat vakavaa, yksitoikkoista mallia, pylväitä ei käytetty, veistoksia
oli runsaasti, vaikka ne olivatkin karkeita ja jäykkiä. Mutta kivien
tahoilussa ja yhteen liittämisessä Perulaiset olivat verrattomia
mestareita.

Vielä huomattavampia kuin rakennukset olivat ne suurenmoiset vesijohdot
ja tiet, joita kulki kautta maan, tiet yhtyen pääkaupunkiin. Se tie,
joka kulki Cuzcosta Quitoon ja Pastoon, oli 135 penikulmaa pitkä
ja 15-25 jalkaa leveä, hakatuista laakista rakettu, kahden puolen
puistokujat. Rotkoja oli täytetty, kallioita murrettu pois ja toisin
paikoin rakennettu pitkiä portaita. Teillä kun ei käytetty vaunuja,
vaan kuormat vietiin laamain selässä, niin eivät portaat liikettä
haitanneet; espanjalaisten hevosten kuitenkin oli sangen vaikea
niihin tottua. Vuoripurojen ja rotkojen poikki oli sillat, missä
kivistä, missä puusta, missä köysien kannattamat. Matkat oli usein
penikulmapatsailla merkitty. Määrättyjen välien päässä oli majatalot
inkkoja ja heidän seurueitaan varten. Nämä tiet saivat Hernando
Pizarron, vallottajan veljen, ihastuksissaan huudahtamaan, ettei koko
kristikunnassa ollut yhtä oivallisia; se ehkä siihen aikaan pitikin
paikkansa. Alexander v. Humboldt niistä lausuu: »Jäännökset, mitä olen
nähnyt Roomalaisten teistä Espanjassa, Italiassa ja Etelä-Ranskassa,
eivät voittaneet vanhain Perulaisten teitä, vaikka viimeksi mainitut
mittauksieni mukaan olivat lähes 4000 metrin korkeudessa.» Samoin kuin
Mexicossa kantoivat Perussakin nopeat pika-airuet näillä teillä inkkain
viestejä, niin että hallitsija sai mitä pikimmin tiedon kaikesta. mitä
hänen valtakunnassaan tapahtui.

Kirjotustaitoa tällä kansalla ei ollut, siinä suhteessa se oli jäljellä
Mexicon ja Keski-Amerikan kansoista. Mutta sillä oli eräs omituinen
merkitsemistapa, joka rajotetussa määrässä toimitti kirjotuksen
tehtävää. Perulaiset sitoivat solmuja, kun tahtoivat merkitä jonkun
asian muistoon, taikka lähettää käskyn tai tiedon. Otettiin kimppu
villaisia erivärisiä rihmoja ja näitä solmittiin yhteen, niin
että solmuilla ja niitten keskinäisillä yhteyksillä ja suhteilla
oli määrätty merkityksensä. Rihmojen pituudella ja vahvuudella,
solmiamistavalla, väreillä ja väriyhtymillä niinikään oli kullakin eri
merkityksensä. Valkoinen esim. merkitsi rauhaa taikka hopeata, punainen
sotaa taikka sotilaita, keltainen kultaa, viheriäinen maissia. Joskus
saattoi moinen solmukimppu painaa puolen sentneriä ja sisältää paljon
asioita.

Sotalaitos oli yhtä tarkkaan järjestetty kuin yhteiskunnallinenkin
elämä. Aseina käytettiin vaskinuijia ja pronssitapparoita. nuolet
ja keihäät olivat kuparilla terästetyt. Linkoojat olivat erityinen
aselaji. Ruumiin suojana käytettiin puuvillapanssareita ja puuvillalla
täytettyjä puukypärejä, joita ylimykset koristivat jaloilla metalleilla
ja jalokivillä. Torvilla toitotettiin. rummuilla päristettiin.
Retkellä ollessaan sotajoukot asuivat puuvillakankaasta tehdyissä
teltoissa. Etujoukossa taistelivat linkoojat, keskellä nuijamiehet ja
tapparamiehet. Suurissa sodissa kuului sotajoukkoon parikinsataatuhatta
miestä.

Perinpohjaisemmin kuin missään muualla Espanjalaiset Perussa hävittivät
maan vanhan kultuurin. Sen vuoksi siitä on jäänyt kovin vähän jäljelle,
tuskin muuta kuin mitä haudoissa on säilynyt. Mutta haudoistakin on
kaikki arvokkaimmat esineet viety, sillä ahnaat vallottajat etsivät
nekin, lisätäkseen saalista, jota varten he olivat tulleet. Cuzcon
temppeleissä istuivat inkkain muumiot kultaisilla tuoleilla, kulta ja
koristeet ryöstettiin, ja ylimysten kiviset haudatkin murrettiin auki
arvoesineiden haussa.

Siellä täällä on kuitenkin säilynyt laajoja hautausmaita, ja näitä
on nykyaikoina tieteen hyväksi tutkittu. Laajin, mitä tunnetaan, on
Anconin kalmakenttä lähellä Limaa, autiolla merenrannikolla. Tapana
oli haudata vainajan keralla kaikenlaisia esineitä, joita hän oli
eläessään käyttänyt, aseita, koristeita, kirjailtuja saviastioita,
kutomavälineitä ja kankaita ja lapsenlelujakin. Kalmistoista tutkitaan
nykyisin parhaalla menestyksellä vanhan inkka-kansan kultuuria ja
elämänkäsitystä. Kuta enemmän niihin tutustutaan, sitä enemmän on syytä
valittaa, että tämä niin kauniiseen alkuun päässyt sivistys tuhoutui.



Pizarron retki Cajamarcaan.


San Miguelista lähdettyään Pizarro joukkoineen aluksi kulki tasaista
maata, jonka poikki Andeilta laskevat joet virtasivat mereen. Tavattiin
valtavia metsiä, tavattiin karuja jyrkkiä harjanteita, jotka näyttivät
Andien uloimmilta sivuhaaroilta, ja siellä täällä erinomaisen
herttaisia jokilaaksoja. Vaikkapa maan yleinen luonne olikin kuivaa,
niin olivat kuitenkin jokilaaksot hyvin viljellyt. [Jotenkin San
Miguelin kaupungin kohdalle saakka virtaa Etelä-Amerikan länsirannikkoa
seuraten etelästä tuleva kylmä merivirtaus, jolla on mitä suurin
vaikutus sekä Chilen että Perun ilmastoon. Se jäähdyttää alavien
rantaseutujenkin ilmaston paljon viileämmäksi kuin muualla tropikissa
(Limassa on lämpöisimmän kuukauden keskilämpö vain 23° C), mutta
samalla kuivemmaksikin.] Asukkaat olivat kanavilla ja ojilla johtaneet
jokiveden tekomailleen, niin että ne rehottivat kuin puutarha. Ilma oli
täynnään sulotuoksuja ja joka puolella näkyi keltaisia viljavainioita,
vihantia niittyjä ja hedelmäpuistoja outoine, ei Europassa nähtyine
hedelmineen. Väestö kaikkialla otti heidät vastaan luottavalla
vieraanvaraisuudella. Useimmissa kylissä ja jokaisessa kaupungissa
oli linna taikka majatalo, jossa inkka matkoillaan majaili, ja niihin
Espanjalaiset nyt säännöllisesti poikkesivat.

Kun oli kuljettu niin kauas, ettei Pizarron mielestä Atahualpan
leiriin enää pitänyt olla kovin pitkä matka, niin hän lähetti Soton
tiedusteluretkelle. Viikon poissa viivyttyään Soto palasi ja hänen
mukanaan oli seurueineen Atahualpan lähettiläs, joka toi inkalta
tervehdyksen ja lahjoja. Lahjat olivat kaksi linnan muotoista
kiviruukkua, muutamia oivia kullalla ja hopealla kirjailtuja
villakankaita ja kuivattua, omituisella tavalla maustettua hanhenlihaa,
jota Perun ylimykset pölyksi jauhettuna käyttivät hajuaineena.
Atahualpa oli arvatenkin jo aikoja sitten saanut tiedon vieraittensa
tulosta: nyt hän kutsui heitä käymään luonansa vuoristossa. Pizarro
antoi palaavan lähettilään mukaan vastalahjaksi punaisen verkalakin,
muutamia halpoja kiiltäviä lasihelyjä ja muuta rihkamaa, jota hän
oli sitä varten Castiliasta mukaan ottanut. Hän pyysi lähettilästä
sanomaan inkalle, että valkoiset miehet olivat mahtavan, kaukana meren
takana asuvan ruhtinaan lähettämät, että he olivat kuulleet paljon
Atahualpan voitoista ja nyt olivat tulleet hänelle tarjoamaan apuaan
hänen vihollisiaan vastaan, ja että he viipymättä aikoivat lähteä hänen
luokseen.

Pizarro lähtikin suorinta tietä Cajamarcaan, lähetettyään sitä
ennen San Migueliin tiedon aikeistaan ynnä inkan lahjat, jotka
sitten työtaitonsa kautta herättivät Castiliassa suurta huomiota.
Villakankaita koruompeluksineen pidettiin silkin veroisina. Ne olivat
erinomaisen hienoa vikunjan villaa, joka silloin vielä oli Europassa
tuntematonta.

Matka kävi vielä jonkun aikaa etelää kohti, ennenkuin noustiin
vuoristoon. Pizarro sai kuulla asukkailta, että Atahualpalla oli
ainakin 50,000 miestä koolla; hänen leirissään olivat enimmäkseen
rannikonkin soturit. Pizarro sai erään intianin lähtemään Atahualpan
luo sanaa viemään, vaikka semmoinen toimi oli useimpien mielestä
tuntunut liian vaaralliselta. Lähettilään piti muun muassa inkalle
vakuuttaa, että Espanjalaiset olivat hyvin kohdelleet hänen
alamaisiaan, kaikkialla missä olivat liikkuneet. Sitä paitsi hänen
piti vakoilla, oliko inkalla vihamielisiä aikeita heitä vastaan. Tämän
jälkeen matkaa jatkettiin ja saavuttiin kolmen päivän kuluttua Andien
juurelle. Olisi voitu seurata Cuzcoon vievää valtatietä, joka oli niin
leveä, että sillä olisi voinut ajaa rinnan kaksilla vaunuilla, mutta
Pizarro ei pitänyt sitä viisaana, koska Atahualpa olisi voinut selittää
sen peloksi; hän päätti kulkea Andien poikki suoraan Cajamarcaan.

Hän jakoi joukkonsa kahteen osastoon, johti itse edellä kulkevaa ja
käski veljeänsä Hernandoa toisen osaston keralla odottamaan, kunnes
saisi sanan. Tie kierteli valtavien vuorien rinteitä ja oli toisin
paikoin niin jyrkkä, että hevoset olivat talutettavat suitsista;
toisin paikoin se oli niin kapeata, ettei ollut varaa astua yhtäkään
askelta syrjään, ja kaarteli satoja metrejä syvien kuilujen partaita.
Pienelläkin joukolla olisi tätä tietä ollut helppo puolustaa, jos
Atahualpa olisi aikonut estää Pizarroa pääsemästä vuoriston poikki.
Mutta sotaväkeä ei näkynyt missään ja pahimmille paikoille rakennetut
linnotuksetkin olivat autioina; Francisco Pizarro sen todettuaan
käski veljeänsä kiiruumman kautta perässä tulemaan. Ilmat muuttuivat
korkeammalla vuoristossa hyvin kylmiksi ja rannikon lämmöstä tullen
sekä ihmiset että eläimet kärsivät vilusta kahta enemmän. Solista
saavuttiin vihdoin karulle korkealle ylängölle, ja siellä Pizarro
päätti odottaa jälkijoukkoaan. Tehtiin tulet, teltat pystytettiin ja
asetuttiin joksikin aikaa lepäämään.

Täällä kohtasi retkikunnan uusi Atahualpan lähettiläs, joka toi
lahjaksi kymmenen laamaa ja tiedusteli, milloin Espanjalaiset
saapuisivat Cajamarcaan, jotta inkka voisi ryhtyä tarpeellisiin
valmistuksiin. Inkka muka oli pienen joukon keralla lähellä Cajamarcaa
huvilassa, jonka luona oli kuumia lähteitä ja jossa inkkain oli
vanhastaan tapana käydä kylpemässä. Jälkijoukkoaan odottamatta Pizarro
lähti jälleen liikkeelle. Kun oli päästy sille kohdalle, josta tie
alkoi laskea Cajamarcaan, niin tuli jälleen Atahualpan lähettiläs, joka
toi samanlaisen lahjan. Se oli sama ylimys, joka oli ensimäisenä käynyt
Espanjalaisten luona; hänellä oli nyt kerallaan vielä loistavampi
seurue ja hän joi »tshitshaa», käynyttä maissijuomaa, kultapikareista,
joita palvelijat kantoivat ja espanjalaiset katselivat kiiluvin
silmin. Häntä kohdeltiin suurella kunnioituksella, mutta samalla
palasi inkan luota se intiani, jonka Pizarro oli lähettilääkseen
lähettänyt, ja suuttui kovasti näistä kunnianosotuksista, koska häntä
oli inkan hovissa kohdeltu niin huonosti, ettei edes puheille laskettu.
Vähältä oli ollut, ettei hän seuralaisineen henkeään menettänyt;
sopimatonta oli siis kohdella kunnianosotuksilla tätä koiraa.
Molempien lähettilästen tiedot olivat ristiriitaiset; Atahualpan
lähettiläs vakuutti inkan ystävällisyyttä ja sanoi hänellä olevan
vain vähän sotaväkeä luonaan, Pizarron oma lähettiläs sitä vastoin
väitti Atahualpalla olevan vihamielisiä aikeita, paljon sotaväkeä ja
linnotetun leirin.

Pizarro tosin epäili inkan vakuutuksia, mutta oli kuitenkin
uskovinaan hänen lähettilästään ja lupasi kiiruumman kautta saapua
hänen luokseen. Alas laskeutuminen vuoristosta Cajamarcan laaksoon
oli melkein yhtä vaikeata kuin nousu, mutta seitsemäntenä päivänä
siitä, kun oli vuoristoon lähdetty, laakso tuli näkyviin. Se oli
heidän edessään kaikkine viljelyksineen kuin kirjava matto, mitä
vaikuttavimpana vastakohtana Andien jylhille vuorenseinämille. Väestö
oli vielä sivistyneempää kuin rannikolla, sen vaatteet ja huoneustot
olivat puhtaat, viljelys mitä huolellisinta. Cajamarcan pieni
kaupunki loisti aivan heidän allaan, inkan käskystä asukkaittensa
autioksi hylkäämänä, että Espanjalaiset saisivat siinä mielensä
mukaiset asunnot. Etäämpää näkyi laaksosta Pultamarcan rikkilähteistä
höyrypilviä ja siellä oli inkan kylpylaitos. Mutta ikävämpi yllätys
oli toinen valkoinen pilvi, joka näkyi laakson rinteellä — Atahualpan
armeijan leiri lukemattomine telttoineen, joita oli monta virstaa
laajalla alalla kuin lumihiutaleita. »Me kaikki hämmästyimme», kertoo
muuan vallottajista, »nähdessämme intianit niin ylpeän ryhdikkäinä!
Intiassa emme koskaan nähneet niin paljon hyvin laitettuja telttoja.
Näkö synnytti jonkinlaista säikähdystä, jopa pelkoa urheimmissakin
miehissä. Mutta oli liian myöhää palata takaisin, taikka edes osottaa
vähintä heikkouttakaan, koska meidän joukkoomme kuuluvat intianit
silloin olisivat olleet ensimäiset meitä vastaan nousemaan. Kun
siis olimme levollisesti asemaa tarkastaneet, niin valmistauduimme
marssimaan Cajamarcaan niin rohkeina ja ryhdikkäinä kuin suinkin.»
Pizarro jakoi joukkonsa kolmeen osastoon ja marssi rinnettä täydessä
taistelujärjestyksessä pientä intianilaista kaupunkia kohti. Se oli
täydelleen- autiona.

Vaikka oli jo iltapäivä ja satoi rakeita, — Cajamarcan laakso on
2860 metriä yli meren. — niin päätti Pizarro kuitenkin jo samana
päivänä lähettää inkalle airuen, Hernando de Soton, viidentoista
ratsumiehen kanssa. Soton lähdettyä hän lähetti vielä veljensä
Hernandon kahdenkymmenen ratsumiehen keralla siltä varalta, että ehkä
yritettäisiin väkivaltaa. Kaupungista kulki niityn poikki kova valtatie
inkan leiriin. Täyttä laukkaa ratsastivat molemmat osastot perulaista
leiriä kohti, joka oli loivaan viettävällä rinteellä. Sotilaat olivat
pistäneet keihäänsä telttainsa edustalle pystyyn ja katselivat
sanattomalla ihmetyksellä valkoisia ratsumiehiä, jotka kalskavin
asein ja raikuvin torvin kiitivät leiriä kohti kuin tuulen siivillä.
Leirin edustalla oli leveä matala joki, jonka poikki oli puusilta;
Espanjalaiset, peläten sillan heikkoutta, kaalasivat joen poikki,
sillan vartijaväen koettamatta sitä estää. Inkan huvilan tapainen
asumus oli avoimen pihan keskellä, jonka ympäri kulki pylväskäytävä ja
takana oli puisto. Muurit olivat verhotut loistavalla monivärisellä
rapauksella ja huvilan edustalla oli suuri kiviallas, johon vesijohdot
toivat kuumaa ja kylmää vettä. Inkan seurueeseen kuului suuri joukko
ylimyksiä, komeihin vaatteihin puettuja, ynnä hovin naisia. Atahualpan
puku oli yksinkertaisempi kuin muitten, mutta hänet oli helppo tuntea
punaisesta »borlasta», eräänlaisesta ripsuvyöstä, joka oli kiedottu
pään ympäri, niin että ripsut riippuivat silmäkulmille; se oli inkkain
hallitsijamerkki.

Espanjalaiset katselivat tarkkaavasti ruhtinasta, jonka julmuudesta ja
kavaluudesta he olivat paljon kuulleet; hän istui matalalla tuolilla,
kasvot jäykkinä ja ilmeettöminä, niin että niistä oli mahdoton tehdä
mitään johtopäätöstä. Hernando Pizarro ja Soto ratsastivat kolmen
miehen keralla hitaasti inkan eteen, ja Pizarro kunnioittavasti
kumartaen, vaikka hevosen selässä pysyen, sanoi tulleensa veljensä
puolesta ilmottamaan tämän saapumisesta Cajamarcaan. Hän kertoi
Espanjalaisten olevan mahtavan merentakaisen kuninkaan alamaisia,
jotka Atahualpan suurista voitoista kuultuaan olivat tulleet hänelle
palvelustaan tarjoamaan ja opettamaan hänelle oikeata uskoa; samalla
hän kehotti Atahualpaa tulemaan Cajamarcaan veljensä luo vierailulle.
Inkka ei vastannut sanaakaan tähän puheeseen, jonka hänelle
intianitulkki käänsi. Hän istui hiljaa, kasvot maahan luotuina: eräs
hänen seurueeseensa kuuluvista ylimyksistä vain sanoi: »Se on hyvä.»
Mutta Hernando Pizarro pyysi inkkaa itseään ilmottamaan, mitä hän
oli päättänyt. Atahualpa silloin, hieman hymyillen, virkki: »Sanokaa
päälliköllenne, että pidän paastoa, joka huomenna päättyy. Tulen
silloin hänen luokseen yhden päällikön keralla. Minun tulooni saakka
hän asukoon torin varrella olevissa julkisissa rakennuksissa, mutta
ei toisissa, ennenkuin olen antanut käskyn, mitä on tehtävä.» Sotolla
oli paras hevonen ja hän ehkä oli paras ratsastajakin. Huomatessaan
Atahualpan tarkkaan katselevan korskuvaa ratsua hän karahutti täyteen
laukkaan ja ratsasti pihamaalla kehiä ja käännöksiä, näytellen
kaikkia parhaita temppujaan, pysäyttäen sitten ratsun inkan eteen
niin äkkiä, että se melkein nousi kahdelle jalalle ja vähän vaahtoa
lensi Atahualpan vaatteille. Inkka kuitenkin pysyi jäykkänä kuin kivi.
Mutta muutamat hänen sotilaistaan olivat kauhistuen tieltä väistyneet
Soton heidän ohi ratsastaessa: nämä heikkoutensa vuoksi Atahualpan
käskystä samana iltana telotettiin. Espanjalaisille sitten tarjottiin
virvotuksia, mutta he eivät huolineet, koska eivät tahtoneet hevosen
selästä alas laskea. Tshitshaolutta he kuitenkin maistoivat; sitä
tarjosivat tummaihoiset kaunottaret suurista kultaisista maljoista.
Palatessaan Cajamarcaan molemmat Hernandot miehineen olivat jotenkin
noloja ajatellessaan inkan hovin loistavuutta ja hänen sotajoukkonsa
suuruutta ja heidän oman joukkonsa vähäpätöisyyttä. Sama masentunut
mieliala valtasi kaikkikin espanjalaiset, varsinkin kun pimeän tultua
Perulaisten leirissä näkyi tulia niin taajassa kuin tähtiä taivaalla.
Francisco Pizarro koetti rohkaista joukkoaan, minkä taisi. Mutta kun ei
hänkään nähnyt muuta keinoa, niin hän päätti käyttää kavaluutta, matkia
taas sitä, mitä Cortes teki Mexicossa. Hän ehdotti upseereilleen, että
inkka otettaisiin vangiksi, se muka oli ainoa pelastuksen keino. Pakoon
ei ollut yrittämistäkään, eikä myöskään mahdollista voittaa avoimessa
tappelussa. Upseerit myönsivät tämän oikeaksi ja tuuma päätettiin
panna toimeen seuraavana päivänä. Cajamarcan linnan katolle asetettiin
vahtimiehiä pitämään silmällä vihollisen liikkeitä, jonka jälkeen
kaikki lähtivät levolle.



Atahualpan vangitseminen.


Seuraavana päivänä, 16 p. marraskuuta 1532, Pizarro kokosi joukkonsa
ja teki valmistuksensa. Toria kolmella taholla suojeli matalat
rakennukset, joista oli sille leveät portit. Näihin rakennuksiin hän
sijotti ratsuväkensä jaettuna kahteen osastoon, joista toista johti
Hernando Pizarro, toista Soto. Jalkaväki sijotettiin eri rakennukseen,
ja itselleen Francisco Pizarro valitsi kaksikymmentä parasta miestä.
Linnaan lähetettiin Pedro de Candia muutaman miehen ja parin tykin,
»kenttäkäärmeen», keralla. Kaikkia käskettiin pysymään paikoillaan,
kunnes inkka saapuisi, ja vasta merkin saatuaan hyökkäämään. Aseet
tarkastettiin ja hevosten rintaan ripustettiin kelloja, jotta niiden
moikaminen sitä enemmän säikyttäisi intianeja. Sotamiehille annettiin
runsaasti virvotuksia, että he sitä paremmin tappelisivat. Kun tämä oli
tapahtunut, niin pappi luki juhlallisen messun ja kaikki innostuksella
yhtyivät laulamaan »Exurge Dominea» (»nouse, Herra, ja tuomitse oma
asiasi»). Joukkoa olisi luullut kuolemaan käyviksi marttyyreiksi, eikä
suinkaan seikkailijoiksi, jotka aikoivat tehdä konnantyön, historian
kirjavilla lehdillä vertojaan etsivän.

Puolenpäivän aikaan ilmottivat vartiomiehet, että inkka oli tulossa.
Saattokulku oli pitkä ja komea. Edellä kulki suuri liuta palvelijoita
tietä puhdistaen. Inkka istui kantotuolissa, jota ylimykset kantoivat
olallaan. Suurin osa hänen sotaväestään oli niitylle sijotettu ja
sitä oli niin laajalti kuin silmä kantoi. Tuhatkunnan askeleen
päässä kaupungista Atahualpa pysähtyi ja Pizarro ihmeekseen näki,
että ruvettiin 'telttoja pystyttämään; pian tulikin lähettiläs, joka
ilmotti inkan päättäneen jäädä siihen yöksi ja tulla kaupunkiin
vasta seuraavana päivänä. Pizarro pelkäsi, että liian pitkä odotus
masentaisi hänen joukkonsa mieliä. hän sen vuoksi pyysi Atahualpaa
pysymään sanassaan j a saapumaan vielä samana päivänä, hänellä kun
oli kaikki varustettuna vastaanottoa varten, illallinen valmistettu.
Atahualpa tämän kuultuaan muutti taas mielensä, lähti liikkeelle,
ilmotti ottavansa vain vähäisen osan sotaväestään mukanaan ja tulevansa
kaupunkiin aseitta, yötä siellä ollakseen.

Vähää ennen auringonlaskua kuninkaallinen kulkue marssi kaupunkiin.
Edellä kulki muutamia satoja palvelijoita tietä siistien ja laulaen
voitonlauluja, jotka espanjalaisten mielestä olivat kuin »helvetin
virsiä». Sitten seurasi muita osastoja, eriarvoisia miehiä kussakin,
erilaisiin pukuihin puettuja. Toisilla oli loistavat puna- ja
valkoruudulliset vaatteet, toiset olivat puettuina aivan valkoisiin,
ja heillä oli hopeasta tai vaskesta nuijat. Henkivartijastolla ja
inkan lähimmillä palvelijoilla oli runsaasti kirjaillut taivaansiniset
vaatteet. Atahualpa istui kultaisella valtaistuimella, kantotuoli
oli kulta- ja hopealevyillä ja kirjavilla linnunsulilla koristettu.
Inkka itse oli nyt upeammin puettu kuin edellisenä iltana. Hänellä
oli suurista smaragdeista tehdyt kaulakäädyt. Lyhyt tukka oli helyin
koristettu, otsalla hänellä oli borla, jalkain alla suuri kultalaatta.
Kun etujoukko oli torille tullut, niin se aukaisi rivinsä, niin että
inkka pääsi seurueineen esiin tulemaan. Kun neljä- tai viisituhatta
hänen miestään oli torille kokoontunut, niin Atahualpa pysähtyi ja
kysyi ympärillä olevilta etsivin katsein: »Missä ovat vieraat?» sillä
Espanjalaisia ei näkynyt missään.

Valverde niminen dominikanimunkki, — josta sitten tehtiin Cuzcon
piispa, — astui nyt esiin, kädessään risti ja raamattu, ja piti
hallitsijalle pitkän puheen kristinuskon perustotuuksista, luomisesta
ja syntiinlankeemuksesta alkaen aina Kristuksen piinakuolemaan ja
jumalallisen edustusvallan siirtymiseen Pyhän Pietarin istuimelle.
Paavi oli muka jakanut kaikki maat kristittyjen ruhtinasten kesken ja
Kaarle kuninkaalle oli annettu Uusi maailma, jotta hän kääntäisi kaikki
kansat kristinuskoon ja kastaisi ne. Munkki pyysi inkkaa luopumaan
väärästä uskostaan, kääntymään kristinuskoon, ainoaan autuaaksi
tekevään, ja tunnustamaan Kaarle kuninkaan herrakseen.

Tämä omituinen puhe tulkittiin inkalle, mikäli intianitulkit sitä
itsekään ymmärsivät — kolminaisuusopin tulkki esim. selitti, että
»kristityt uskovat kolmeen jumalaan ja yhteen jumalaan, ja se tekee
neljä» ja ainakin sen inkka selvään käsitti, että häntä kehotettiin
luopumaan valtaistuimestaan. Säkenöivin silmin ja otsa rypyssä hän
vastasi: »Minä en tahdo maksaa kenellekään veroa! Minä olen suurempi
kuin kukaan hallitsija maan päällä. Teidän kuninkaanne ehkä on suuri
ruhtinas, minä en sitä epäile, nähdessäni hänen lähettäneen alamaisiaan
näin kauas meren taa, ja minä tahdon pitää häntä veljenäni. Mutta
paavi varmaan on mieletön, kun lahjottelee pois maita, jotka eivät
ole hänen. Uskoani minä en tahdo muuttaa. Teidänhän Jumalanne samat
ihmiset tappoivat, jotka hän itse loi. Mutta minun jumalani vielä
elää taivaassa», hän sanoi, laskevaa aurinkoa näyttäen, »ja katselee
lapsiaan». Sitten hän kysyi munkilta, millä oikeudella tämä tuli
hänelle semmoisia puhumaan. Munkki sanoi, että kaikki seisoi Jumalan
pyhässä sanassa ja ojensi hänelle raamatun. Inkka selaili sitä ja sanoi
sitten halveksivasti: »Se ei sano mitään» ja heitti sen vihastuneena
maahan. Samalla hän huudahti: »Sanokaa seuralaisillenne, että heidän
täytyy tehdä minulle tiliä siitä, kun tällä tavalla menettelevät minun
maassani. Minä en lähde täältä, ennenkuin olette antaneet minulle
täydellisen hyvityksen kaikesta tekemästänne vääryydestä.»

Vihastuneena raamatun häväisemisestä munkki nopeaan kohotti sen maasta,
juoksi Pizarrolle kertomaan, mitä oli tapahtunut, ja huusi: »Ettekö
näe, että sillä välin kun me tämän ylpeän koiran kanssa täällä puhumme
äänemme käheäksi, niityt täyttyvät intianeista? Käykää paikalla
kimppuun! Minä annan teille synninpäästön.» Pizarro huomasi hetken
tulleeksi. Hän antoi valkoisella liinalla sovitun merkin. Torvet
soivat, tykit paukahtivat ja »Santo Jago!» (Espanjalaisten sotahuuto)
kajahti joka puolelta ja porteista hyökkäsi jalkamiehiä ja ratsumiehiä
pelästyneitten Perulaisten keskelle. Tykkien ja pyssyjen paukkeesta
pelästyneinä, rikille haisevan savun sokaisemina intianit kauhistuivat,
niin etteivät yrittäneetkään vastarintaa tehdä. Ratsumiehet karauttivat
joukon läpi ristiin rastiin, surmaten ja tallaten. Intianit joutuivat
semmoiseen hätään, että väkirynnäköllä painoivat kumoon torin ympärillä
olevan savimuurin ja sataa jalkaa leveästä aukosta suin päin syöksyivät
pakoon. Ainoastaan inkan uskollisimmat miehet tekivät vastarintaa.
Kun heillä ei ollut aseita, niin he koettivat repiä ratsumiehet
hevosen selästä, taikka tarjosivat oman rintansa miekan iskulle, häntä
suojellakseen. He takertuivat kiinni hevosten jalkoihin, estääkseen
niitä liikkumasta. Muutamat ratsumiehet päättivät silloin päättää
tappelun surmaamalla Atahualpan, mutta Francisco Pizarro sen kielsi
jyrisevällä äänellä ja ojensi käsivartensa häntä suojellakseen; hän
sai käteensä haavan, ja se olikin ainoa haava, mitä Espanjalaiset
tässä kahakassa saivat. Atahualpan tuolin kantajista oli jo suurin osa
kaatunut, lopulta tuolikin kaatui nurin ja Atahualpa olisi pudonnut
maahan kovalla täräyksellä, elleivät Pizarro ja muutamat muut ritarit
olisi ennättäneet häntä syliinsä ottamaan. Muuan sotamies repäsi borlan
inkan päästä, jonka jälkeen hänet vietiin läheiseen rakennukseen
vankina. Kaikki vastarinta sen jälkeen päättyi, sanoma levisi nopeaan
inkan sotaväenkin kesken, joka lähti kiiruumman kautta pakoon,
Espanjalaisten hyökätessä ulos kaupungista takaa-ajoa jatkamaan. Vaikka
meteliä kesti vain puolen tuntia, niin oli 5000 perulaista saanut
surmansa. Mutta Pizarro tarjosi inkalle lupauksensa mukaan illallisen
viereisen torin vielä ollessa täynnään kaatuneitten ruumiita, ja istui
pöydässä Atahualpan vieressä. »Semmoista on sotaonni», sanoi Atahualpa,
joka ei vielä tilaansa täysin käsittänyt. Pizarro kohteli häntä
huomaavaisuudella ja kehotti, ettei hän vastoinkäymisestään masentuisi,
hänelle oli vain käynyt samalla lailla kuin kaikille ruhtinaille,
jotka olivat valkoisia miehiä vastustaneet. He olivat tulleet hänen
maahansa kristinuskoa levittämään, mikä kumma se oli, että he olivat
voittaneet, kun Jumala oli heitä kilvellään suojellut. Taivas oli
tahtonut nöyryyttää Atahualpan ylpeyttä, koska hän oli pyhää sanaa
häväissyt. Mutta rohkaiskoon inkka mielensä ja luottakoon häneen, sillä
Espanjalaiset olivat jaloa kansaa ja taistelivat vain niitä vastaan,
jotka asettuivat vastarintaan, ja olivat armollisia kaikkia semmoisia
kohtaan, jotka alistuivat.

Inkka oli noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen. Hän oli sopusuhtainen
ruumiinrakennukseltaan ja voimakkaampi kuin yleensä hänen maanmiehensä.
Pää oli suuri, kasvot olisivat olleet kauniit ilman silmäin verisyyttä
ja villiä katsetta. Hän käyttäytyi juhlallisesti, puhui harkiten ja oli
alamaisiaan kohtaan vakava hamaan ankaruuteen, vaikka hän espanjalaisia
kohtaan olikin tuttavallinen ja joskus laski leikkiäkin.

Pizarro illalla kokosi joukkonsa ja piti sille pienen puheen. Otettuaan
selkoa siitä, ettei ainoakaan hänen väestään ollut haavottunut, hän
piti sitä taivaan ihmeenä ja kehotti heitä rukoilemaan Kaitselmukselle
kiitosrukouksen niin suuresta armosta. Seuraavana päivänä kaupunki
perkattiin, ja kun huomattiin, ettei inkan sotajoukko ryhtynyt
minkäänlaisiin sotatoimiin, niin lähetettiin ottamaan kylpyläpalatsista
kaikki, mitä siellä oli kultaa, hopeaa ja jalokiviä ja muita arvokkaita
tavaroita, ja samalla tuotiin Cajamarcaan inkan koko hovikunta.
Kylpylaitoksen läheisyydessä paimennettiin inkan suunnattomia
laamalaumoja; niistä osa päästettiin vuoristoon, osan Espanjalaiset
käyttivät tarpeikseen, hävittäen seuraavien vuosien kuluessa
tämän hyödyllisen kotieläimen melkein sukupuuttoon. Cajamarcasta
löydettiin erinomaisen runsaat varastot mitä arvokkaimpia pumpuli- ja
villakankaita. Kun jokainen sotamies oli ottanut niin paljon kuin häntä
halutti, niin ei vähennystä paljon huomannutkaan.



Perun aarteet.


Tämän rohkean yllätyksen kautta oli samalla inkkain valtakunta
melkein miekan iskutta vallotettu. Suuri sotajoukko hajosi kaikille
ilmansuunnille yrittämättäkään taistella, koko maa oli samalla
Espanjalaisille alamainen, kun hallitsija oli heidän käsissään. Inkka
pian älysikin, ettei hän voinut voimakeinoilla mitään aikaan saada. Hän
päätti sen vuoksi käyttää sitä keinoa, jonka on kaikkialla maailmassa
ja kaikkina aikoina huomattu auttavan, kun ei voima auta: lahjomista.
Perulaiset olivat jo huomanneet Espanjalaisten tavattoman kullanhimon.
Atahualpa sen vuoksi lupasi täyttää huoneen, jossa hän asui vankina.
kullalla ja erään toisen huoneen kahdesti hopealla niin korkealle kuin
miehen käsi ulottui, jos hän pääsisi vapaaksi ja saisi valtakuntansa
takaisin. Pizarro mielihyvällä suostui tähän ehdotukseen, sillä hän
arvasi hallitsijan myötävaikutuksella kaikkein tarkimmin saavansa
haltuunsa maan kulta-aarteet, ja inkka lähetti sanomat kulkemaan
valtakuntansa kaikille kulmille.

Ilokseen Espanjalaiset näkivät, kuinka Cajamarcaan alkoi joka taholta
virrata kultaa ja hopeata. Pizarro oli alussa luullut, että lupaus
olisi aivan mahdoton täyttää, mutta vähitellen alkoivat mielet
muuttua; aljettiin aavistaa, että suunnaton, ennen kuulumaton aarre
oli joutuva vallottajien saaliiksi ilman vaivaa ja vaaraa. Samalla
Pizarro kuitenkin hankki muitakin tietoja maasta ja kansasta ja sen
valtiollisista oloista. Hän oli kuullut, että Huascar vielä eli
vankeudessa, ja päätti käyttää tätä seikkaa aikeittensa hyväksi.
Huascar oli luvannut maksaa kahta vertaa suuremmat kultalunnaat kuin
Atahualpa, jos hän saisi takasin valtakuntansa. Atahualpa sai siitä
tiedon ja lähetti salaisen käskyn, että Huascar oli surmattava. Kultaa
tulvi edelleen joka suunnalta, Cuzcon ja muitten suurien kaupunkien
aurinkotemppelit riistettiin tyhjiksi. Huone oli 22 jalkaa pitkä, 17
jalkaa leveä ja Pizarro oli vetänyt viivan 9 jalkaa korkealle. Kaksi
kuukautta oli inkka pyytänyt aikaa lupauksensa täyttämiseksi. Häntä
vartioitiin tarkkaan, mutta kahleissa hän ei ollut; hän sai pitää koko
hovinsa ja vapaasti ylläpitää yhteyttä alamaistensa kanssa.



Hernando Pizarron retki.


Perun kansa käsitti hallitsijansa vaarallisen aseman ja osotti häntä
kohtaan ihmeteltävää uskollisuutta. Ei mitään tehty, joka olisi voinut
hänet vaaraan saattaa. Espanjalaiset saivat häiritsemättä kulkea kautta
maan. Atahualpa kehottamalla kehotti Pizarroa lähettämään maamiehiään
kullantuontia kiirehtimään, sillä hän sanoi pelkäävänsä pappien
kaivavan maahan temppelien aarteet, ellei niitä nopeaan pois otettu.
Tätä neuvoa ei annettu kuuroille korville. Pizarro lähetti veljensä
Hernandon kahdenkymmenen ratsumiehen ja pienen jalkamiesosaston keralla
meren rannikolle Pachacamakin kaupunkiin, jossa oli suuri, maailman
luojalle pyhitetty temppeli, kautta maan pyhyydestään kuulu ja lahjain
kautta rikastunut. Matka oli ylen vaivaloinen, mutta onneksi voitiin
osaksi käyttää Cuzcon suurta valtatietä. Toisin paikoin se kuitenkin
oli niin jyrkkä, että oli täytynyt hakata portaat. Jokien poikki oli
puisia, toisin paikoin kivisiäkin siltoja, mutta rotkojen poikki oli
täytynyt rakentaa riippuvia pajuköysisiltoja, joita Espanjalaiset nyt
näkivät ensi kerran. Heitä kammotti lähteä niille raskaine ratsuineen;
mutta kun oli mahdoton muulla keinolla ylitse päästä, niin täytyi
yrittää, ja myöhemmin samat sillat kestivät suurempiakin kuormia.
Silloilla oli erikoiset vartijansa, jotka hallituksen nimessä kantoivat
veroa jokaiselta, joka niitä käytti. Espanjalaiset hämmästyksellä
näkivät, kuinka suuria laamalaumoja Perulaisilla oli, ja täällä he
ensi kerran huomasivat, että niitä hoidettiin yhtä suurella huolella,
että niiden vaellukset oli yhtä tarkkaan järjestetty kuin heidän oman
maansa valtavien merinolammas-laumain. Ylänkömaalla oli taajassa
kyliä ja kaupunkeja, joista toiset olivat melkoisia. Kaikkialla oli
maa mitä huolellisimmin viljeltyä, ja kun vuodenaikain välillä ei
ollut suurta eroa, niin näki siellä samalla haavaa maissilaihoja mitä
vaihtelevimmilla kehitysasteilla. Mutta syvemmissä rotkolaaksoissa
oli rehevä trooppinen kasvullisuus, jonka kirjava väriloisto ilahutti
silmää ja hyvät hajut huumasivat aistimia. Vuoriston rinteitä
laskeuduttaessa tultiin lauhkean vyöhykkeen kasvikunnasta kaikkien
väliasteitten kautta trooppiseen. Joko inkan käskystä tai pelosta
asukkaat kohtelivat espanjalaisia rosvoja mitä vieraanvaraisimmin.
Kaupungeissa heille hankittiin asumukset ja pitkin matkaa ravintoa ja
muita virvotuksia hyvin varustetuista aitoista. Monesta kaupungista
asukkaat tulivat vastaan laulaen ja tanssien, ja kun he matkaa
jatkoivat, niin heille hankittiin voimalliset kuormankantajat.

Hernando Pizarro monta viikkoa matkalla oltuaan vihdoin saapui
Pachacamakiin, joka oli suuri kaupunki. Temppelikartano monine
kivirakennuksineen ympäröi kekomaista vuorta ja oli enemmän linnotuksen
kuin jumalanhuoneen näköinen. Mutta vaikka seinät olivat kivestä,
niin oli katto vain oljista. Papit eivät mielineet laskea Pizarroa
temppeliin, mutta hän murtautui sisään väkisin ja nousi joukkonsa
keralla vuorenkukkulalle, jossa jumalankuva oli pienessä pyhätössä.
Hän avasi väkisin pyhätön, mutta siellä ei ollut paljoa aarteita, ei
muuta kuin veriuhrien rietasta löyhkää. Samaan aikaan sattui ankara
maanjärähdys, joka säikäytti asukkaita, niin että he pakenivat, ja
Hernando sai mielin määrin perkata heidän pyhättöjään. Espanjalaiset
raastoivat mäelle puisen epäjumalankuvan, jonka ennustuksia Perulaiset
olivat tottuneet kuulemaan niinkuin Kreikkalaiset Delfoin oraakelia,
perkkasivat huoneen ja muurasivat epäjumalan paikalle kivestä suuren
ristin. Kun intianit näkivät, että heidän jumalansa salli kaiken tämän
tapahtua, niin he tulivat ja palvelivat Espanjalaisia taikauskoisella
pelolla. Hernando Pizarro kehotti heitä luopumaan epäjumalien
palveluksesta ja rupesi sitten kultaa etsimään. Harmikseen hän
kuitenkin huomasi tulleensa liian myöhään, papit olivat jo ennättäneet
viedä piiloon suurimman osan. Myöhemmin näitä maahan kaivetuita
aarteita löydettiin koko joukko. Mutta paljon oli vielä jäänytkin, eikä
retkikunta siis tyhjänä palannut.

Eräs toinen saavutus oli kuitenkin vielä tärkeämpi. Hernando Pizarro
sai kuulla, että Xauxan kaupungissa vuoristossa oleskeli Atahualpan
kokenein sotapäällikkö suuren armeijan keralla. Kun tämä kenraali ei
totellut hänen käskyään eikä tullut hänen luokseen, niin Hernando
Pizarro päätti mennä ja vangita hänet armeijansa keskellä. Tämä
uhkarohkea tuuma osottaa. mihin määrään Espanjalaisten itseluottamus
oli kasvanut. Matka vuoristoon oli erinomaisen vaikea. Hevosilta
kuluivat kengät, ja kun niiden kaviot alkoivat mennä pilalle eikä
rautaa ollut, niin täytyi takoa hopeasta kengät; intianilaiset sepät
suorittivat tämän työn niin hyvin, että matkalla sitten myöhemminkin
taottiin hevosille hopeakenkiä. Chalkutchimalla oli 35000 miestä
koolla. Hän suostui kuitenkin lopulta tulemaan Pizarron puheille, ja
kun ei tiennyt, miten hän parhaiten voisi nykyoloissa hallitsijaansa
palvella, niin hän suostui tulemaan Cajamarcaan inkkaa tapaamaan.
Siten Espanjalaiset pääsivät vaarallisimmasta vihollisestaan, sillä
Chalkutchimalla oli kokenutta vanhaa sotaväkeä, jota vastoin inkan
joukot olivat olleet sodan karkaisemattomia nuoria miehiä.

Inkan suojeluskirjeet mukanaan kaksi muuta espanjalaista matkusti
kautta maan Cuzcoon saakka. Takaisin palatessaan he tiesivät kertoa
ihmeitä sekä matkastaan että siitä, mitä olivat perillä nähneet.
Vastaanotto oli kaikkialla ollut mitä paras. Asukkaat olivat kaiken
matkaa kantaneet heitä kantotuolilla olkapäillään. Ja kun tie
oli perille saakka ollut suurta inkkatietä, jonka varrella aina
määrävälimatkain päässä oli kantajia, niin oli tuo enemmän kuin
tuhannen kilometrin matka tapahtunut aivan vaivatta ja mitä suurimmalla
mukavuudella. Oli kuljettu monen suuren kaupungin kautta, ja kaikkialla
olivat asukkaat palvelleet heitä korkeampina olennoina. Cuzcossa heidät
oli juhlin vastaanotettu, heille oli annettu mitä upeimmat asumukset
ja väestö oli auliisti täyttänyt heidän kaikki käskynsä. Vaikka he
olivat oleskelleet kaupungissa viikon, niin eivät he vielä ennättäneet
kaikkea nähdä. Cuzcon suuri auringontemppeli oli nelikulmainen
rakennus, joka sivu 350 askelta pitkä; se oli kultalevyillä katettu.
Espanjalaiset ottivat siitä, vaikka Cuzcolaiset vastahakoisesti
suostuivat temppelinsä ryöstöön, mukaansa seitsemänsataa kultalevyä ja
paljon kultaisia ja hopeisia astioita: mutta inkkain haudat Atahualpan
pyynnöstä jätettiin koskematta. Molemmat lähettiläät kokosivat vielä
matkallakin saalista, kaikki inkan lunastamiseksi vankeudesta. Kun he
vihdoin saapuivat Cajamarcaan, niin oli heillä mukanaan 200 kantamusta
kultaa, 25 kantamusta hopeaa ja 60 kantamusta vähemmän arvoista kultaa.
Mutta vielä ei huone ohut likimainkaan täyttynyt viivaan saakka.



Saaliinjako.


Lopulla vuotta 1532 Almagro saapui Perun rannalle, 150 miestä mukanaan.
Hän sai San Miguelissa tietoja Pizarron yrityksestä, eikä ollut
korviaan uskoa. Helmikuun puolivälissä v. 1533 hän saapui Cajamarcaan,
jossa Pizarro miehineen otti toverit vastaan suurimmalla ilolla, sillä
avun tarve oli vielä kipeämpi kuin saaliin jakajain pelko.

Pizarron väki alkoi nyt vaatia inkan lunnaitten jakoa, vaikk’ei
huonemitta vielä ollutkaan täysi. Pizarro, peläten asemansa huononevan,
jos hän viivytteli, suostui. Mutta ennen jakoa olivat kulta- ja
hopeaesineet sulatettavat harkoiksi, jotta jako tuli tasainen. Esineitä
oli nimittäin jos jonkinlaisia, maljoja, vesikannuja, lautasia,
kaikenkokoisia vaaseja, temppelien ja kuninkaallisten palatsien
koristeita ja astioita, julkisten rakennusten koristamiseen käytettyjä
levyjä, kasvien ja eläinten kuvia, taidokkain kaikista maissi, jonka
kultaiset tähkät kohosivat hopealehtien keskeltä. Paljon ihailtiin
niinikään suihkukaivoa, josta kohosi kultasäde, jonka allikossa
kultaiset eläimet ja linnut kisailivat. Työn kauneus herätti kaikkien
ihastusta. Joukosta valittiin 100,000 dukatin arvosta kaikkein
kauneimpia esineitä ja Hernando Pizarro lähetettiin niitä Espanjaan
viemään keisari Kaarle V:lle lahjaksi. Loput annettiin intianilaisille
kultasepille sulatettavaksi. Vaikka nämä yöt päivät työtä tehden
hävittivät taiteensa parhaita tuotteita, niin kului kuitenkin kuukausi
ennenkuin kaikki oli harkkoina. Koko saalis sitten kuninkaallisen
virkamiehen valvoessa tarkkaan punnittiin. Kultaa oli 1,326,539
kultapesoa, joka nykyisen raha-arvon mukaan vastaisi 85 miljoonaa
markkaa. Hopean paino oli 51,610 naulaa. Kun kruunun viidennes oli
erotettu ja Almagro miehineen, jonkun aikaa tasajakoa vaadittuaan,
tyytyi vähäpätöiseen osuuteen, niin loput jaettiin Pizarron väen kesken
juhlallisin menoin. Sotaväki kutsuttiin kokoon torille ja Pizarro,
erään aikalaisen sanoja käyttääksemme, »Jumalaa pelkääväisenä rukoili
taivaan apua, jotta tämä työ tulisi tunnollisesti ja oikeudenmukaisesti
suoritetuksi.» Pizarron osuus oli 57.222 kultapesoa ja 2350 naulaa
hopeata. Sitä paitsi hän sai inkkain ison kultatuolin, jonka arvo
oli 25.000 kultapesoa. Muutamat alapäälliköt saivat melkoisia summia
ja kuudestakymmenestä hevosmiehestä melkein jokainen 8880 kultapesoa
ja 362 naulaa hopeaa, jalkamiehet puolet siitä. Luque oli Panamassa
kuollut sitä ennen, eikä hänen osaansa erotettu, vaikka hän olikin
oikeutensa toiselle siirtänyt. Ei milloinkaan ennen ollut niin suurta
saalista yhdellä kerralla jaettu.



Atahualpan kuolema.


Atahualpan lunnaat tunnustettiin maksetuiksi. Hän vaati siis
vapauttaan, mutta Pizarro ei antanut suoraa vastausta. Inkkaa
syytettiin salaisista juonista ja kapinanyllytyksistä ja varsinkin
Almagro miehineen, joka toivoi nopeata aseman selvitystä päästäkseen
maata ryöstämään, vaati inkan kuolemaa. Syytöksiä oli kaksitoista,
tärkeimmät niistä seuraavat: Atahualpa oli anastanut kruunun ja
murhauttanut veljensä Huascarin: hän oli hävittänyt maan tuloja, sen
jälkeen kun Espanjalaiset olivat sen vallottaneet, ja tuhlannut niitä
sukulaisilleen ja suosikeilleen: hän oli syypää epäjumalanpalvelukseen
ja aviorikokseen, koska hän julkisesti piti monta vaimoa: ja viho
viimein häntä syytettiin kapinanyllytyksestä Espanjalaisia vastaan.
Syytökset siis enimmäkseen olivat yhtä mielettömiä kuin halpamaisiakin.
Turhaan Soto ja kaksitoista muuta espanjalaista vastustivat tätä
oikeusrikosta, viitaten siihen, että ainoastaan Espanjan kuningas
saattoi tuomita inkan, etenkin kun kaikki huhut kapinasta oli
huomattu aiheettomiksi. Pizarro ja Almagro saivat Atahualpan
tuomituksi kuolemaan. 29 p. elokuuta 1533 onneton, inkka kahlehdittuna
vietiin Cajamarcan torille poltettavaksi valtaistuimen ryöstäjänä,
veljenmurhaajana ja jumalanpilkkaajana. Munkki Valverde, joka oli
hänelle kristinuskoa opettanut, kulki lohdutellen hänen rinnallaan
ja koetti vielä viime hetkessä saada hänet uskostaan luopumaan.
Kun Atahualpa jo oli paaluun sidottu ja ryhdyttiin sytyttämään
rovionsytykkeitä, niin Valverde kohotti ristin ja pyysi häntä antamaan
kastaa itsensä: palkaksi tuskallinen roviokuolema muutettaisiin
kuristukseksi. Onneton inkka kysyi, oliko se totta, ja kun Pizarro
vastasi myöntäen, niin hän päätti luopua uskostaan ja antoi kastaa
itsensä. Menon toimitti Valverde ja nimeksi pantiin Juan de Atahualpa,
koska kaste tapahtui Johannes Kastajan päivänä. Atahualpa sitten pyysi,
että hänen ruumiinsa vietäisiin Quitoon. hänen syntymäkaupunkiinsa,
haudattavaksi hänen äidinpuoleisten esi-isäinsä luo. Pizarron puoleen
kääntyen hän sitten pyysi tätä säälimään nuoria lapsiaan ja ottamaan
ne suojelukseensa. Sitten hän jälleen voittihe jäykäksi ja meni
tyynesti kuolemaan, ympärillä olevain espanjalaisten lukiessa »Credoja»
hänen sielunsa autuudeksi. Niin kuoli Huayna Capakin viimeinen poika
rikoksentekijän kuoleman.

Seuraavana aamuna ruumis suurella juhlallisuudella siunattiin kirkossa,
joksi eräs rakennus jo heti alussa oli muutettu. Pizarro etevimpien
upseeriensa keralla oli saapuvilla surupukuun puettuna ja kaikki
kuuntelivat hartaina messua. Kesken juhlaa hyökkäsivät vainajan
vaimot valittaen kirkkoon ja vaativat, että heidät maan tavan mukaan
oli inkan haudalla surmattava. Espanjalaiset raastoivat heidät pois
väkisin, mutta huoneissaan sitten moniaat toden teolla tappoivat
itsensä, päästäkseen hallitsijan keralla auringon loistaviin majoihin.
Huolimatta pyynnöistään Atahualpa haudattiin kirkon viereen, mutta
myöhemmin ruumis salaa vietiin Quitoon.

Pari päivää näiden murhatapausten jälkeen palasi Hernando de Soto
tiedusteluretkeltä. Hän oli ollut omin silmin näkemässä, oliko
todella perää kapinahuhuissa, joiden nojalla Atahualpan kuolemaa
oli vaadittu. Ei vähintäkään merkkiä hän ollut huomannut. Suuri oli
hänen suuttumuksensa, kun hän sai kuulla, mitä oli tapahtunut. Hän
meni heti Pizarron luo ja tapasi hänet, kuten eräs aikalainen kertoo,
»suuri huopahattu silmiin saakka painettuna, kuten surevain oli
tapana», sekä puvullaan että koko käytöksellään surua teeskennellen.
Pizarro myönsi toimineensa liian hätäisesti, mutta sanoi Riquelmen ja
Valverden ja muiden pettäneen hänet. Tämän syytöksen saivat rahavartija
ja dominikani kuulla ja nämä puolestaan pesivät kätensä ja sanoivat
Francisco Pizarrolle vasten kasvoja, että hän oli kaikkeen syypää.
Siitä syntyi kiivas väittely ja läsnäolevat kuulivat kummankin puolen
syyttävän toistaan valheesta.

Atahualpan kuoleman jälkeen maassa syntyi täydellinen anarkia. Intianit
esivallan menetettyään alkoivat harjottaa kaikenlaista väkivaltaa.
Kyliä poltettiin, temppeleitä ja palatseja ryöstettiin, aarteita
kätkettiin maahan, luoliin ja metsiin. Etäisemmät maakunnat pyrkivät
kokonaan eroamaan inkkain valtakunnasta.



Marssi Cuzcoon.


Tuskin oli Atahualpa mestattu, niin Pizarro huomasi, että hän kuitenkin
tarvitsi inkan, jos mieli maata hallita ilman taistelua, jota
Espanjalaiset kuitenkin kaikitenkin olisivat mieluimmin välttäneet.
Hän nimitti inkaksi Atahualpan veljen Toparcan. Pizarro itse kietoi
nuoren inkan otsalle borlan ja intianiylimykset vannoivat hänelle
uskollisuutta. Syyskuun alussa Pizarro sitten lähti Cajamarcasta
Cuzcoon, mukanaan 500 sotilasta, näistä kolmasosa ratsuväkeä. Iloisella
mielellä kaikki lähtivät matkaan, sillä Cuzcosta, josta oli niin
ylisteleviä juttuja kuultu, toivottiin suurta saalista. Nuori inkka ja
vanha päällikkö Chalcutchima seurasivat mukana.

Inkkatie kulki toisin paikoin vaikeitten vuorimaitten kautta ja niissä
oli ratsuväki pahassa pulassa, hevoset kun eivät tahtoneet oppia
kiviportaita kapuamaan. Jokien poikki rakennetut riippuvat pajusillat
ratsuväen painon alla turmeltuivat, jonka vuoksi täytyi useinkin uittaa
hevoset jokien poikki. Kun tultiin Xauxan laaksoon, niin nähtiin suuri
perulainen armeija, joka oli majautunut joen taa ja nähtävästi aikoi
estää Espanjalaisia edemmäksi kulkemasta. Silta oli hävitetty, mutta
kun joki oli matala, vaikka leveä, niin ratsuväki suoraa päätä kaalasi
sen poikki hyökkäykseen. Intianit sen nähdessään kääntyivät pakoon ja
ratsuväki surmasi pakenevia joukottain.

Xauxassa, joka oli melkoinen kaupunki. Pizarro viipyi useita päiviä ja
lähetti Soton 60:n ratsumiehen keralla tiedusteluretkelle. Soto näki
joka puolella merkkejä vihollisen hävityksestä, sillat oli revitty,
tielle asetettu raskaita kiviä ja puita. Eräässä solassa syntyi
kiivas tappelu ja Soto menetti kolme ratsumiestä. Kun tämä mieshukka
oli ensimäisiä, mitä Espanjalaiset kärsivät, niin se heihin koski
hyvin kipeään. Kuljettuaan Apurimak-joen poikki Soto sai kuulla, että
Sierra Vilcacongan vaarallisissa solissa oli melkoisia vihollisparvia
väjymässä. Kapealla solatiellä hänen kimppuunsa hyökkäsikin niin suuri
ylivoima, että pieni ratsumiesjoukko joutui epäjärjestykseen, hevoset
pillastuivat ja tuho olisi tullut, ellei Soto olisi saanut joukkoaan
palautetuksi solasta tasangolle, joka oli vähän matkan päässä. Siellä
tapeltiin pimeään saakka. Soton asema näytti toivottomalta, sillä
hän oli jo menettänyt monta miestä ja vihollinen oli ylivoimainen.
Onneksi oli kuitenkin Pizarro, pahaa peläten lähettänyt» Almagron muun
ratsuväen kanssa perässä tulemaan: Almagro saapui Sierra Vilcacongan
juurelle samana yönä. Sieltä kuultuaan taistelun räiskettä hän pimeästä
huolimatta riensi eteenpäin. Kun yö oli pilkkopimeä, eikä nähty, missä
oli vihollinen, missä ystävät, niin Almagro toitotutti torvillaan
raikuvat soitelmat ja Soton uupuneet sotilaat heräsivät ihanimpiin
säveliin, mitä olivat koskaan kuulleet. He paikalla vastasivat
torvillaan ja näin ystävykset pimeästä huolimatta löysivät toisensa.
Aamulla intianit avuntulon huomatessaan peräytyivät ja jättivät solat
auki.

Ennenkuin Pizarro ennätti perässä tulla, kuoli nuori Toparca inkka
Xauxassa, Pizarron syytöksen mukaan Chalcutchiman myrkyttämänä.
Pizarro sitten pääjoukon kanssa kulki Xaquixaguaman laaksoon, josta
ei ollut kuin muutama penikulma Cuzcoon. Tässä ihanassa laaksossa oli
paljon perulaisten ylimysten huviloita. Pizarro viipyi siellä muutamia
päiviä inkan taloissa, joissa oli runsaat varastot, ja antoi tuomita
Chalcutchiman, jota myös epäiltiin kapinan yllytyksestä, elävänä
poltettavaksi. Valittamatta iäkäs päällikkö nousi roviolle, suotta
munkki Valverde hänelle tarjosi samanlaista rangaistuksen huojennusta
kuin Atahualpalle, vanhus pysyi lujana kuolemaan saakka. Hänen omat
palvelijansa olivat kantaneet kokoon rovion, joka hänet tuhosi.
Ennenkuin vielä ennätettiin liikkeelle lähteä, saapui Xaquixaguamaan
Huascar vainajan veli prinssi Manco vaatimaan itselleen valtaistuinta
ja muukalaisten suojelusta pyytämään. Pizarro otti hänet vastaan
avosylin ja vakuutti hänelle tulleensakin maahan nimenomaan Huascarin
oikeuksia puolustamaan. Mutta Mancon tulosta huolimatta oli solissa
vielä taisteltava, ennenkuin Cuzcon aukealle päästiin. Oli jo niin
myöhä ilta, että Pizarro päätti vasta seuraavana aamuna marssia inkkain
vanhaan pääkaupunkiin. Leiriä vartioitiin yöllä tarkkaan ja sotamiehet
nukkuivat aseissaan.



Cuzco.


Kolmessa osastossa Espanjalaiset aikaisin seuraavana aamuna. 15 p.
marraskuuta 1533, marssivat Cuzcoon. Etukaupunkeihin oli kokoontunut
suunnattomat laumat kaupunkilaisia ja maalaisia ja ihmetellen
katseltiin muukalaisia, jotka niin lyhyessä ajassa olivat mullistaneet
kaikki asiat. Cuzcossa lienee siihen aikaan ollut 200.000 asukasta:
kun rakennukset olivat yhdenkertaiset, niin oli se siis hyvin laaja
alaltaan. Pizarro joukkoineen kulki pääkatua suurelle torille, jonka
ympärillä oli jykeviä matalia kivirakennuksia, muutamat niistä, inkkain
palatseja. Ei ollut puutetta hyvistä asunnoista; siitä huolimatta
sotaväki ensi viikot asui torilla teltoissa, ollakseen vaikka millä
hetkellä valmiina kapinaa kukistamaan. Mutta väestöllä ei näytä olleen
vähääkään aikomusta kapinoida, se vain soitti ja tanssi myöhään yöhön,
niin etteivät Espanjalaiset tahtoneet unta saada. Järjestys oli
mallikelpoinen. Cuzcolaiset näyttivät yleensä sangen varakkailta, mutta
sielläpä asuikin maan ylimystö ja taitavimmat ammattilaiset. Kaduilla
vallitsi vilkas elämä ja pukujen värikäs kirjavuus antoi niille paljon
rattoa. Ne olivat säännölliset, leikaten toisiaan suorin kulmin, mutta
kapeat. Päätorilta lähti neljä valtakatua, joiden päistä alkoi neljä
valtatietä. Tori itse ja useat kadutkin olivat huolella kivetyt.
Kaupungin kautta juoksi kirkas joki, jonka rannat olivat penikulmia
pitkältä kivellä lasketut kuin kanavanpartaat. Joen poikki oli paljon
siltoja. Komein rakennus oli suuri auringontemppeli. Korkealla
kallionkeilalla oli Sacsahuamanin linna, joka oli rakennettu niin
tiiviisti toisiinsa liitetyistä kivistä, ettei saumoja näkynyt.

Pizarron ja Almagron väki anasti palatsit ja temppelit, mutta
yksityisten talot ainakin aluksi rauhotettiin. Mitä suinkin löydettiin
kultaa ja hopeata asuinrakennuksista, pyhätöistä, haudoista, kätköistä,
kaikki ryöstettiin, ryöstettiin sekä Cuzcon että kaikkien muitten
retkillä tavattujen kaupunkien aarteet, saalis koottiin yhteen
paikkaan, sulatettiin ja jaettiin. Erään perulaisen ylimyksen luota
oli saatu kymmenen 20 jalkaa pitkää, jalkaa leveää ja paria kolmea
tuumaa vahvaa hopeaharkkoa. Muutamasta luolasta Cuzcon läheisyydestä
tavattiin kymmenen tai kaksitoista kultaista ja hopeaista naisen
kuvapatsasta, jotka olivat luonnollista kokoa. Inkkain aarreaitoista
saatiin kultaisia jalkineita ja kultahelmistä tehtyjä pukuja.
Keräytyi toinen mokoma jaettavaa kuin Cajamarcassa, ja tuota pikaa
oli jokainen pohatta. Kaikenlaisten europpalaisten tavaroitten hinta
kohosi suunnattomasti, hyvä hevonen maksoi 2500 pesoa, miekka 40—50,
pullo viiniä 50, j.n.e. Samalla valtasi Pizarron ja Almagron armeijan
hurja uhkapeliraivo, tuo Espanjalaisten kansallispahe. Kuta enemmän
pelipöydissä hävittiin, sitä kiihkeämmin etsittiin uutta kultaa ja
hopeaa, eikä kauaa kulunut, ennenkuin rauhallisia kansalaisia aljettiin
venyttää kidutuspenkille. jos epäiltiin heidän tietävän salaisia
aarteita, eikä niitä muutoin ilmi antavan.

Kun saalis oli jaettu, niin Pizarro kohotti Huayna Capakin pojan
Mancon inkaksi. Väestö oli vaalista erinomaisen hyvillään ja ylimystö
riensi esiintuomaan alamaisuutensa osotukset uudelle inkalle. Mutta
hän nousi nyt julkisesti valtaistuimelle Espanjan kruunun vasallina.
Valtaistuimelle nousemista vietettiin suurin juhlin, yhtä loistavasti
kuin ennenkin, paitsi että kulta- ja hopea-astiat ja koruesineet.
nyt puuttuivat ja inkkamuumiotkin. jotka juhla-ateriassa istuivat
pitopöydässä, olivat parhaat koristeensa menettäneet. Cuzco sai
kaupunkihallituksen espanjalaiseen malliin. Paljon espanjalaisia
asettui sinne pysyvästi ja useimmille riitti joku palatsi tai muu
julkinen rakennus asunnoksi, laajoja tiluksia tulolähteiksi. Vanhat
palatsit ja temppelit myöhemmin hävitettiin ja niiden pohjille
rakennettiin kirkkoja ja luostareita. Auringon impien temppelin
paikalla on nykyisin luostari.

Seuraavat tapaukset osottavat. kuinka vaikea Espanjan hallituksen vielä
oli matkain pituuden vuoksi johtaa siirtomaidensa asioita, ja kuinka
omavaltaisesti niissä toimittiin. Vaikka Pizarro ja Almagro toimivat
Espanjan hallituksen nimissä, niin saivat he kuitenkin hallituksen
omista käskynhaltijoista kilpailijan, jota vastaan täytyi lähteä
ase kädessä. Huhut Perun satumaisista aarteista houkuttelivat liian
voimallisesti saaliinjaolle.



Alvaradon sotaretki.


Pizarron oleskellessa Cuzcossa oli Corteksen toveri ja urhea
alapäällikkö Pedro de Alvarado, joka siihen aikaan oli Guatemalan
maaherrana, päättänyt lähteä Quitoa vallottamaan, se kun muka ei
kuulunut Peruhun eikä siis Pizarron vaikutuspiiriin. Hän pidätti
Molukeille lähtevän laivaston ja purjehti sillä Quiton rannikolle.

Alvarado astui maihin Caraccaan lahdessa, Quiton länsipuolella,
mukanaan 500 miestä, joista puolet ratsumiehiä ja kaikki hyvin
asestettuja, ja kulki sieltä Andien lumisien solien poikki Quiton
ylängölle. Vuoristossa oppaat hänet jättivät ja hän eksyi Andien
soliin ja laaksosokkeloihin. Siitä huolimatta noustiin omin päin
yhä korkeammalle, vaikka Guatemalan kuumista seuduista tuleva väki
kärsi kamalasti vilusta. Jäljet, jotka retkikunta jätti lumisiin
soliin, puhuivat selvää kieltä; niille jäi vaateryysyjä, murtuneita
haarniskoita, kultakoristeita ja muita matkalla rosvottuja
arvoesineitä, ruumiita tai puolikuolleita, joiden täytyi jäädä
erämaahan kuolemaan, kun eivät voineet mukana kulkea. Mukana oli
paljon intianeja sekä kantajia että sotureita, ja niitä varsinkin
paleltui kuoliaaksi. Mutta ne hevoset, jotka tielle sortuivat, paikalla
syötiin. Alvarado kehotti jokaista jo anastetusta, yhteen kasaan
kootusta kullasta ottamaan, minkä kukin jaksoi mukanaan kuljettaa
ja jättämään vain kruunun viidenneksen koskematta, mutta sotamiehet
vastasivat: Ruoka on nyt kultaakin kalliimpaa. Kurjuutta vielä lisäsi
se seikka, että ilma oli monta päivää sakeana paksua tuhkausvaa, joka
vaivasi silmiä ja vaikeutti hengitystä. Tämän luonnonilmiön aiheutti
Quiton kaakkoispuolella olevan Cotopaxin, Andien kaikkein ankarimman
tulivuoren purkaus; syytä tietämättä Alvaradon sotajoukko kovasti
pelästyi tätä savua. Lopulta päästiin solista Riobamban ylängölle.
Satakunta espanjalaista ja vähintäin parituhatta miestä intianilaista
apuväkeä sai solissa surmansa. Riobamban ylängöllä odotti uusi
pettymys. Siellä nähtiin hevosenjälkiä ja tiedettiin niistä varmaan,
että Espanjalaiset jo olivat etelästä käsin ennättäneet ennen.
Sebastian Benalcazar, eräs Pizarron alapäälliköistä, oli 140 miehen
keralla omin päin lähtenyt San Miguelista Quiton aarteita ryöstämään ja
ennättänyt perille ennen Alvaradoa.

Kun Alvaradon retki tuli Cuzcossa tiedoksi, niin riensi sieltä
Almagro pikamarssein häntä takaisin karkottamaan, yhtyen sitä varten
Benalcazarin kanssa. Riobamban luona olisi syntynyt tappelu, mutta
Alvarado piti viisaampana 100,000 peson hinnasta luovuttaa Almagrolle
sekä joukkonsa että koko varustuksensa ja palata itse takaisin omaan
maakuntaansa. Tämän hän saattoi tehdä sitä suuremmalla syyllä, kun ei
Benalcazarkaan saanut Quitosta mitään; joko siellä ei ollut aarteita,
taikka oli ne niin hyvin kätketty, etteivät Espanjalaiset niitä koskaan
löytäneet. Kauppa oli siis molemmille edullinen, varsinkin Almagrolle,
joka sen kautta sai erittäin tervetulleen lisäyksen sotavoimiinsa.
Alvaradon miehet mielellään siirtyivät Perun vallottajien palvelukseen,
sillä heillä oli uudessa kultamaassa paljon parempi rikastumisen toivo
kuin Keski-Amerikassa, joka tosin oli luonnontuotteitten puolesta
Perua rikkaampi, mutta kullan puolesta ei siihen verrattavakaan. Vasta
myöhemmin Mexico hopeakaivantojensa kautta metallimaanakin voitti
Perun. Alvarado palasi merelle etelän kautta ja kohtasi Pizarron
Pachacamakissa, jossa vietettiin iloisia pitoja.



Lima.


Tammikuussa v. 1535 Pizarro perusti Perulle uuden pääkaupungin meren
rannalle Rimac joen suuhun. Se sai Epifania päivän kunniaksi nimeksi
»Ciudad de los Reyes» (kuningasten kaupunki), mutta miespolven kuluessa
tämä nimi joutui unhotukseen ja kaupunkia kutsuttiin Limaksi, joka
oli Rimakista väännös. Sille laadittiin säännöllinen asemakaava ja
tarmokkaasti Pizarro ryhtyi sitä rakentamaan, pakottaen seudun intianit
työtä tekemään.

Samoihin aikoihin palasi Espanjasta Hernando Pizarro, tärkeitä uutisia
tuoden. Hän oli saapunut Sevillaan tammikuussa 1534, mukanaan useita
Perusta palaavia seikkailijoita, jotka pitivät viisaampana ajoissa
lähteä saaliineen kotimaahan. Sevillan tullihuoneeseen keräytyi
kosolta kulta- ja hopeaharkkoja, sillä Hernandolla oli mukanaan
kruununkin viidennes, ynnä kultaisia eläinten ja kukkien kuvia ja muita
kultaesineitä ja astioita, korukutomuksia, joita yleisö kilvan riensi
ihmettelemään. Hernando Pizarro valitsi mukaansa upeimmat ja lähti
Calatayudiin Aragoniaan Kaarle V:ttä tapaamaan. Vastaanotto oli mitä
armollisin. Pizarro kertoi juurta jaksain Perun tapaukset ja Atahualpan
vangiksi oton — inkan telotuksesta hän ei mitään tiennyt, koska hän oli
lähtenyt ennen sitä. Hän kiitti maan hyvää ilmanalaa ja viljavuutta,
teollisuutta ja metallirikkautta. Kulta ja hopea olivat keisarille
erinomaisen tervetulleet, sillä hän oli paraillaan sotiensa vuoksi
melkein rahatta. Kaikki, mitä Francisco Pizarrolle oli ennen luvattu,
vahvistettiin täydelleen. Mutta Almagronkin ansioita nyt muistettiin,
sillä Almagro oli varovaisuuden vuoksi lähettänyt mukaan oman
luottamusmiehen. koska Hernando Pizarro oli hänen pahin vihollisensa.
Almagrolle myönnettiin Perun eteläpuolella oleva maa lääniksi ja
määrättiin raja, joka olisi ollut pätevä, jos olisi ollut luotettavat
kartat, mutta niiden puuttuessa tuotti tuhon sekä Pizarrolle että
Almagrolle. Hernando nimitettiin Santiagon, Espanjan korkeimman
ritarikunnan jäseneksi.

Hernando Pizarron tulo herätti koko maassa niin valtavaa huomiota,
ettei Amerikan löydön jälkeen oltu sen vertoja nähty. Espanjassa oli
jo totuttu siihen, että Uusi maailma tuotti enimmäkseen pettymyksiä.
Ei edes Mexicon kuulu vallotuskaan antanut niin suuria rikkauksia,
kuin oli toivottu. Peru yksin oli täyttänyt toiveet, rohkeimmatkin.
Ei ollut Hernando Pizarron vaikea saada kokoon väkeä eikä varustaa
laivastoa, joka oli suurin ja komein, mitä Ovandon lähdön jälkeen oli
Länsi-Intiaan purjehtinut. Osalle lähtevistä Peru ehkä antoi, mitä
siltä oli toivottu: mutta suurin osa sielläkin surkeasti pettyi, ja
hyvin moni löysi hautansa jo Panaman kannaksen tautipesissä, toivotun
Doradon kynnyksellä. Mutta väkeä ei Pizarrolta tämän jälkeen puuttunut,
vaikku toiselta puolen, nyt vasta hän alkoikin sitä täydellä todella
tarvita.

Almagro oli Cuzcossa, kun kotimaasta saapuivat nämä sanomat. Syttyi
paikalla kiivas riita hänen ja Pizarron välillä, mutta se saatiin
sovitetuksi, ja Almagro päätti viipymättä lähteä retkelle uutta
maaherrakuntaansa valtaamaan.



Almagron retki Chileen.


Almagron sotaretki Chileen oli vaikeimpia, mitä on milloinkaan
tapahtunut lumisissa tiettömissä vuoristoerämaissa. Kaksi intianilaista
ylimystä, inkan veli ja ylimäinen pappi, lähetettiin edeltäpäin
valmistamaan väestöä ja kertomaan sille retken tarkotuksesta. Ne maat,
jotka aiottiin vallottaa, kuuluivat nimittäin nimellisesti inkkain
valtakuntaan. Heinäkuussa 1535 Almagro lähti Cuzcosta, samosi Titicaca
järven länsirantaa Collao nimisen maakunnan kautta Potosin ylängölle ja
sieltä parin kuukauden levon jälkeen edelleen etelää kohti. Matkalla
perulainen ylimäinen pappi pääsi pakenemaan ja palasi takaisin
Titicacan rannoille.

Almagro oli siten saapunut inkkain valtakunnan rajoille. Siitä alkoi
maita, joissa asui itsenäisiä vuoristokansoja; niiden kautta oli
väkisin tunkeuduttava, jos mieli päästä Chilen aarteihin käsiksi.
Jujuin poikki retkikunta taistellen eteni Chicoana nimiseen maakuntaan,
nykyiseen Luoteis-Argentinaan. Pitkin matkaa tekivät asukkaat
vastarintaa. Maa oli osaksi hävitetty, niin että ruokavarain saanti
hedelmällisemmissä laaksoissakin oli vaikeata. Mutta vaikeimmat esteet
retkikunta kohtasi kulkiessaan Andien pääharjanteitten poikki Chileen.
Tullessaan ulos eräästä vuoristorotkosta Almagro odottamatta näki
edessään pitkän lumenpeittämän vuorijonon, joka ulottui pohjoiseen
ja etelään niin kauas kuin silmä kantoi. Kun ei ollut mahdollista
sitä kiertää, niin oli yritettävä ylitse, vaikka vuorijonon leveys
olikin tuntematon. Vähillä ruokavaroilla, raahaten mukanaan
sotatarpeitaan ja näiden lisäksi tarpeita siltojen rakentamiseksi
jokien poikki retkikunta tunkeutui vuoristoon. Almagro itse kulki
edellä parinkymmenen ratsumiehen keralla tutkiakseen teitä ja solia
ja etsiäkseen, mistä saisi joukolleen syömisen apua. Seitsemän päivää
kuljettiin suolaerämaita ja noustiin sitte lumisiin vuorisoliin,
joissa lumesta heijastuva valo sokaisi silmät. Myrskyt ja pakkaset
lisäsivät matkan muuta tukaluutta. Kolmantena päivänä sen jälkeen,
kun vuoristomatkan vaikein osa oli alkanut, avautui länttä kohti
Copiapon laakso, jossa Almagro pienen etujoukkonsa keralla saattoi
levähtää ja koota ruokavaroja perässä tulevalle pääjoukolle. Andit oli
voitettu ja tie piti lauhkeampiin alamaihin. Mutta ilman etujoukon
tuomaa apua pääjoukko olisi tuhoutunut vuoristossa. Intianit. jotka
kantoivat kuormastoa, kärsivät vielä enemmän kuin espanjalaiset. Toiset
vaipuivat uupuneina maahan, siihen kuollakseen, sillä pakkanen oli
heistä niin kova, että tuskin saattoi hengittää. Sanotaan, että 10,000
intiania sai Andien vuorisolissa surmansa. Kun ei ollut minkäänlaista
kasvullisuutta, niin ei saatettu tultakaan tehdä, raivoisia tuulia
vastaan ei ollut suojaa, ravintoa vain hengen pitimeksi, ja voimat
uupumistaan uupuivat. Nälänhätä kävi lopulta niin suureksi, että eloon
jääneet intianit söivät nälkään ja viluun kuolleitten toveriensa
ruumiita, ja espanjalaiset mielihyvällä jakoivat keskenään sortune!tten
hevosten lihan, jota he eivät muutoin olisi millään hinnalla syöneet.
150 espanjalaista ja 30 hevosta sai vuoristossa surmansa. Vasta
Copiapon laaksossa sotajoukko sai levätä ja toipua vammoistaan. Eräs
apujoukko, joka myöhemmin saapui samaa tietä, menetti vielä enemmän
väkeä. Moni mies hautautui ratsuineen lumen alle.

Vuoriston yli päästyään Almagro samosi pitkin nykyisen Chilen rannikkoa
etelään päin. Coquimbossa hän odottamatta tapasi espanjalaisen, joka
oli lähtenyt Perusta jotakin rangaistusta pakoon ja vaeltanut sinne
saakka omin päin, maanasukkaitten puolelta väkivaltaa kokematta.
Almagro lähetti partiojoukkoja vielä kauemmaksi etelään päin, mutta
retken tulos alkoi jo olla selvänä. Aarteita ei löytynyt mistään,
taisteluita vain sitä enemmän, sillä urhoolliset Araukanit kiistivät
tuimasti, ennenkuin laskivat muukalaisia maansa kautta kulkemaan.
Kovin pettyneenä Almagro vihdoin lähti paluumatkalle. Välttääkseen
vuoriston vaaroineen hän nyt kulki merenrannikkoa. Laajassa autiossa
Atacama suolaerämaassa retkikunta tosin kärsi paljon kuumuudesta ja
veden puutteesta, mutta kuitenkin se, pienempiin osastoihin jakautuen,
pääsi sen poikki ainoatakaan miestä menettämättä. Vasta Arequipan
kohdalta noustiin jälleen vuoristoon ja saavuttiin keväällä 1537
takaisin Cuzcoon. Löytöretkenä tämä yritys oli huomattavimpia, vaikka
se osanottajilleen tuottikin paljaita kärsimyksiä ja pettymyksiä.



Taistelut Perussa.


Perussa olivat sillä välin olot suuresti muuttuneet. Kansallinen
puolue oli Manco inkan johdolla vihdoinkin noussut kapinaan. Manco
oli päässyt pakenemaan Cuzcosta ja palannut sitä piirittämään suuren
sotajoukon keralla. Cuzcon olkikattoiset talot ammuttiin palavilla
nuolilla tuleen, puolet kaupungista tuhoutui, linnankin Manco sai
valtoihinsa. Juan Pizarro tosin vallotti siitä osan takaisin, mutta
sai hyökkäyksessä surmahaavan. Hänen kuoltuaan Espanjalaiset saivat
linnan kokonaan käsiinsä, mutta se ei paljoa auttanut, heidän täytyi
kestää monen kuukauden piiritys. Intianit olivat anastaneet vuorisolat.
Limasta oli mahdoton tuoda apuväkeä. Mutta viljankorjuun aikana suuri
osa perulaista sotajoukkoa hajaantui, ja silloin piiritetyt pääsivät
vähän helpommalle. Pizarron veljet, jotka Cuzcoa puolustivat, koettivat
rohkean yllätyksen kautta saada käsiinsä Manco inkan, mutta yritys ei
onnistunut. Kun Almagro palasi Cuzcon ylängölle, niin ei hänen ensi
tehtävänsä suinkaan ollut auttaa maanmiehiään: vastoinkäymisistään
katkeroituneena hän päinvastoin käytti tilaisuutta anastaakseen
mahtiaseman. Vanha riita Pizarron ja vielä enemmän Pizarron veljien
kanssa puhkesi ilmisodaksi. Moneen kertaan vannotut pyhät valat eivät
paljoa merkinneet Perun vallottajille. Espanjan hallituksen määräyksen
mukaan Almagron piti saada kaikki maat, jotka olivat määrättyä matkaa
(1650 kilometriä) etelämpänä päiväntasaajan pohjoispuolella olevaa
Santiago jokea. Almagro väitti, että Cuzco. joka oli niin kaukana
etelässä, kuuluikin hänen alueihinsa. Kun luotettavia tähtitieteellisiä
paikanmääräyksiä ei ollut, niin saattoi Almagro hyvällä syyllä
esittää tämän vaatimuksen, vaikka nykyään tiedämme, että Cuzco
epäilemättä oli Pizarron puolella rajaviivaa. Almagro koetti päästä
Pizarroja piirittävän inkankin kanssa yhteyteen, mutta inkka ei hänen
ystävyydestään huolinut, vaan hyökkäsi hänenkin päälleen. Almagro, joka
oli urhoollinen ja taitava sotilas, torjui hyökkäyksen ja kulki sitten
Cuzcoa vastaan. Kun eivät Pizarron veljet suostuneet luovuttamaan
kaupunkia, niin hän vallotti sen väkirynnäköllä ja otti Gonzalon ja
Hernandon vangiksi.

Nyt ilmestyi sotanäyttämölle uusi, vaikka entisestään tunnettu voima.
Francisco Pizarro oli kutsunut Alvaradon Guatemalasta avukseen.
Alvarado saapui 500 miehen keralla anastamaan Cuzcoa takaisin
Almagrolta, mutta joutui taistelussa tappiolle. Almagro piti kun
pitikin Cuzcon, karkotti vielä inkankin joukkoineen vuoristoon ja
puhdisti maan kapinallisista. Sitten hän marssi meren rannalle
hankkiakseen maakunnalleen uuden sataman, josta voisi päästä
suoranaiseen yhteyteen emämaan kanssa. Hernando Pizarron hän vei
mukanaan panttivankina, mutta Gonzalo oli päässyt karkaamaan Limaan.

Francisco Pizarro, joka tahtoi ensinnäkin vapauttaa veljensä Almagron
käsistä, rupesi nyt sangen sovinnolliseksi. Hän saapui Almagroa
tapaamaan erääseen paikkaan Liman eteläpuolelle ja tunnusti Cuzcon
toistaiseksi hänen omaisuudekseen; Almagro puolestaan vapautti
Hernando Pizarron. Riidan lopullinen ratkaiseminen jätettiin Espanjan
hallituksen asiaksi.



Almagron ja Francisco Pizarron loppu.


Mutta tuskin oli Hernando päässyt vapaaksi niin Francisco Pizarro
julisti sopimuksen mitättömäksi ja ryhtyi paikalla taisteluun.
Almagro peräytyi Cuzcoon ja Hernando Pizarro seurasi häntä melkoisen
sotajoukon keralla. Huhtikuussa 1538 syntyi lähellä Cuzcoa tappelu.
Kummallakin oli 700—800 miestä, taistelu oli sitkeä ja sitä kesti
kaiken päivää. Almagro oli sairaana, mutta johti kuitenkin joukkoaan
läheltä. Hän joutui häviölle ja vangiksi. Tappelussa tosin kaatui vain
joku kymmenkunta miestä, mutta pakoretkellä Almagron joukko menetti
150 miestä. Hernando Pizarro ei kohdellut Almagroa yhtä hyvin kuin
tämä häntä; vanki vietiin Cuzcoon ja häntä vastaan aljettiin heti
oikeudenkäynti. Tuomio oli kuolemantuomio ja Hernando Pizarron käskystä
70-vuotias Almagro vankilassa kuristettiin.

Almagro oli avomielinen, raaka luonne, joka ei koskaan pitänyt
salakavalia juonia eikä kostotuumia. Mutta kunnianhimoinen hän oli.
Urheutensa ja anteliaisuutensa vuoksi hän oli sotamiestensä kesken niin
suosittu, että harva toinen päällikkö. Korkeasta iästään huolimatta hän
elämänsä loppuun saakka säilytti tarmonsa ja reippaan toimikykynsä.

Almagron kuoltua hänen poikansa vaati itselleen isänsä maakuntia, mutta
Pizarrot eivät tahtoneet siitä mitään tietää. Hernando Pizarro lähti
Espanjaan oman puolueensa asiaa ajamaan. Mutta Espanjan hallitus, joka
ei hyväksynyt Almagron mestausta, otti hänet vangiksi ja vankeudessa
hän sitten sai viettää parikymmentä vuotta. Hallitus lähetti Vaca de
Castro nimisen lakimiehen Peruhun oloja järjestämään. Ennenkuin tämä
vielä oli ennättänyt Limaan, levisi tieto Francisco Pizarron murhasta.
Almagron puoluelaiset, joita vainajan poika johti, olivat kesäkuussa
1541 Limassa tunkeutuneet Pizarron palatsiin, ottaakseen hänet
vangiksi. Pizarro puolusti itseään tuimasti, kunnes sai surmahaavan.
Hänen seurassaan kaatui hänen velipuolensa Martinez de Alcantara.
Francisco Pizarro oli kuollessaan 63 vuoden ikäinen.

Semmoisen lopun sai Perun julma vallottaja. Hänen nimensä on kautta
aikain säilynyt tämän kullanhimoisen, kavalan ja julman aikakauden
pelottavimpana. Itse alhaisesta asemasta kohonneena hän tosin osasi
kohdella hyvin sotamiehiään, mutta samalla kaikki tunsivat hänen
petollisuutensa. Intianeja tuskin kukaan on kohdellut julmemmin.
Pizarro ei ollut ritarillinen, sivistynyt eikä valtioviisas niin
kuin Cortes, mutta hänen kykynsä ja lannistumaton tarmonsa olivat
kieltämättömät. Espanjan hallitus antoi hänelle suuremman arvon kuin
Cortekselle. sillä Pizarro lähetti monta vertaa enemmän kultaa.

Vaca de Castroa vastaan, joka nyt otti vallotetun maan hallituksen
käsiinsä, nousi kapinaan Almagron poika, mutta joutui v. 1542
tappelussa häviölle ja mestattiin. Almagron puolue silloin tunnusti
laillisen maaherran ylivallan ja luopui enemmästä vastustelemisesta.



Gonzalo Pizarro.


Mutta vielä piti Perun pohjoisosissa puoliaan Pizarron viimeinen veli,
Gonzalo, joka v. 1540 oli nimitetty Quiton maaherraksi. Vahvistettuaan
siellä valtaansa ja maan kauttaaltaan tutkittuaan, hän lähti etsimään
kultamaata, jonka intianit kertoivat olevan Andien takana aarniometsien
keskellä. Gonzalo kulki päiväntasaajan kohdalla Andien poikki ja
tunkeutui sitten Rio Napon vartta Amazonijoelle päin, kunnes hän
tiettömissä aarniometsissä ruokavarain loputtua joutui mitä kamalimpaan
puutteeseen ja hädin tuskin pääsi retkikuntansa tähteitten keralla
palaamaan Quitoon. Tuonnempana kerromme enemmän tästä merkillisestä
retkestä.

Quitossa Gonzalo Pizarro sai kuulla veljensä Franciscon murhan ja
tarjosi kuninkaalliselle maaherralle apuaan Almagron poikaa vastaan,
kuultuaan tämän kapinan. Sen hän teki vihasta, mutta hänen avustaan
ei huolittu, sillä Vaca de Castro toivoi sovinnon helpommin syntyvän
Almagrolaisten keralla, kun hän hylkäsi Pizarron puoluekunnan avun.
Gonzalo tästä syvästi loukkaantuneena alkoi valmistella kapinaa. Siihen
hän sai piankin tilaisuuden, kun Espanjan hallitus v. 1542 julisti
Perussa voimaan uudet lait, jotka melkoisesti rajottivat vallottajain
oikeutta käyttää intianeja pakkotyöhön ja peruutti heille annetut
suuret tilukset kruunun omaisuudeksi omistajan kuoltua. Nämä lait
herättivät »conquistadorien» kesken niin suurta tyytymättömyyttä, että
Gonzalo Pizarro sai heidät yhtymään suureen kapinaan. Varakuningas
voitettiin, sai taistelussa surmansa, ja viimeinen Pizarron veljeksistä
oli lyhyen ajan Perun itsenäinen hallitsija. Mutta espanjalainen
aines ei vielä ollut maassa likimainkaan niin voimallinen, että se
olisi tullut toimeen ilman emämaan apua. Vaikka Pedro de Gasca,
jonka Espanjan hallitus lähetti Peruhun käskynhaltijakseen, olikin
pappi ja saapui Panamaan melkein tyhjin käsin, niin sai hän siellä
kuitenkin kuninkaan edustajana haltuunsa Gonzalo Pizarron laivaston
ja sotaväen, jotka oli lähetetty hänen matkaansa estämään. Lupaamalla
anteeksiannon Pedro de Gasca sai suurimman osan Perun espanjalaisista
luopumaan Gonzalosta. Kun ratkaisevan taistelun v. 1548 piti alkaa
Cuzcon läheisyydessä, niin Gonzalo Pizarron koko sotajoukko meni
kuninkaallisten puolelle ja hän joutui vangiksi. Etevimpien ystäviensä
keralla hän sai päällään sovittaa kapinoimisensa.

Kapina tosin myöhemmin alkoi uudelleen, kun Espanjan hallitus ei
suostunut peruuttamaan intianien hyväksi säätämiään lakeja, mutta
tukahutettiin, ja Perun kolmas varakuningas, Don Andres Hurtado de
Mendoza, Caneten markisi, joka hallitsi siirtomaata kuusi vuotta
vuodesta 1555 alkaen, järjesti maan olot rautaisella kädellä. Kaikki
edellisten kapinain johtajat lähetettiin Espanjaan, piirikuntien
päälliköitä käskettiin mestauttamaan jokainen rauhanhäiritsijä. Kaikki
joutilaat toimitettiin etäisille retkille. Manco inkan pojalle ja
jälkeläiselle Sayri Tupakille annettiin eläke. Inttäneille hankittiin
hyviä pappeja, kouluja ja kaupungeita perustettiin kaikkiin maakuntiin.
Mutta hallituksen huolenpito ei kuitenkaan voinut riittävästi huojentaa
asukkaitten veristä sortoa, jonka vuoksi he usein kapinoivat. Viimeinen
intianikapiua tapahtui v. 1783, mutta sekin verisesti kukistettiin.



Chilen vallotus.


Almagro oli tavannut Chilessä vähän kultaa ja paljon sotaisampaa
kansaa kuin Perussa. Pohjoisosissa väestö tosin oli sivistyneempää
ja samalla taipuvampaakin, mutta kuta kauemmaksi etelää kohti
kuljettiin, sitä villimmäksi ja sotaisemmaksi se muuttui. Syynä tähän
erotukseen epäilemättä oli se, että Perun inkat viidennellätoista
vuosisadalla olivat vallottaneet Chilen pohjoisosan. Vaikkei heidän
valtansa ollutkaan siellä suuri, niin muutti kuitenkin kehittyneemmän
sivistyksen kosketus melkoisesti oloja. Mutta Rapel joen eteläpuolelle
ei inkkain mahti ulottunut, ja siellä intianit olivat säilyttäneet
entisen sotaisuutensa. Vaikka he olivatkin tietämättömiä ja raakoja,
niin olivat he kuitenkin kehittäneet järjestelmän yhteistä sodankäyntiä
varten. Kullakin kunnalla oli oma »ulmeninsa», s.o. päällikkönsä,
sodassa heimoilla oli yhteinen valittu johtaja. Araukanit olivat
Etelä-Chilen mahtavin heimo ja heidän nimellään mainittiin sitten
kaikkia Bio-bio joen eteläpuolella asuvia kansoja.

Tuskin oli Almagro mestattu, niin kiiruhti Pizarro ottamaan haltuunsa
maan, jonka kruunu oli Almagrolle antanut. Pedro de Valdivia lähti
1540 Pizarron toimesta vallottamaan Chileä ja peruslamaan sinne
siirtokuntia. Alonso de Camargo samaan aikaan kartotti rannikon.
Valdivia perusti v. 1541 Santiagon, Chilen nykyisen pääkaupungin, ja
puolenkymmentä muutakin kaupunkia, voidakseen niiden avulla pitää maata
kurissa. Mutta intianit taistelivat epätoivon urheudella. V. 1553
kaikki heimot tekivät yhteisen kapinan, jossa Valdivia sai surmansa
ja useimmat hänen siirtokunnistaan tuhottiin. Tämä oli alkuna lähes
vuosisadan kestävälle yhtämittaiselle sodalle. Vereen kastetut nuolet
— se oli Araukanien sotakapula — kulkivat taas kautta maan, ja joka
taholta kokoontui sotilaita vastustamaan vallottajia. Araukanit, vaikka
olivatkin kaikkea sivistystä vailla, olivat kuitenkin sodankäynnissä
paljon älykkäämpiä kuin Perulaiset. Huomatessaan, että heidän vanhoista
heitto- ja ampuma-aseistaan oli vähän apua uutta vihollista vastaan, he
sangen nopeaan muuttivat koko sodankäyntinsä. He hylkäsivät kokonaan
jousen, joka oli pyssyä niin paljon huonompi, ja käyttivät etupäässä
keihästä, miekkaa ja muita aseita, jotka käsikähmässä tehosivat. He
lähestyivät nopeaan Espanjalaisten rintamaa, jott'ei näillä ollut aikaa
panostaa pyssyjään, kun olivat ne kerran laukaisseet. Säikähtämättä
he kestivät ensimäisen yhteislaukauksen, vaikkapa se aina kaatoikin
suuren joukon, ja hyökkäsivät sitten kilvan käsikähmään. Alkuasukkaiden
löyhän heimojärjestyksen vuoksi oli mahdoton saada heistä musertavaa
voittoa, ja vuorinen, tiheämetsäinen maa erinomaisesti suosi väjytyksiä
ja ylläköltä. Kenraali kenraalin, armeija armeijan jälkeen lähetettiin
Chileen. Retki toisensa jälkeen tehtiin intianeja vastaan, heidän
maansa hävitettiin, sotaa käytiin säälimättömän julmasti, mutta
kaikki oli suotta. Siirtokuntia ja linnoja uhkasi ainiaan hyökkäys,
niitä vallotettiin ja vallotettiin takaisin. Jos yksi intianiarmeija
hävitettiin, niin oli pian toinen valmiina sen paikalle astumaan;
jos yksi »toqui» (ylipäällikkö) kaatui, niin valittiin paikalla
toinen. Tappion kärsittyään intianit pakenivat metsiinsä, soihinsa ja
vuoriinsa, kokosivat uudelleen voimansa ja ajoivat takaa peräytyviä
Espanjalaisia. Vasta v. 1640 tehtiin rauha, jossa kaikki Bio-bio
joen eteläpuolella oleva maa tunnustettiin Araukanien omaksi ja
itsenäiseksi. Tätä urhoollista kansaa on vielä jäljellä muutamia
kymmeniätuhansia; vaikka sen luku vähenemistään vähenikin, niin piti
se kuitenkin loppuun saakka puoliaan ja siirtyi vapaana kansana Chilen
tasavaltaan.

Nämä ainaiset sodat ja samalla kovan työn pakko, Chilessä kun ei ollut
jaloja metalleja, karkaisivat epäilemättä Chileläiset Etelä-Amerikan
muita latinalaisia kansoja kestävämmiksi; mutta köyhänä tämä siirtomaa
edelleenkin pysyi aina siihen saakka, kunnes se itse otti käteensä
kohtalonsa ohjat.



Dorado-retket.


Aina siitä päivästä, jona Columbus astui Guanahanin rannalle, olivat
Uuteen maailmaan saapuneet muukalaiset kysyneet sen asukkailta kultaa.
Nämä neuvoivat parhaan taitonsa mukaan ja paljon heidän neuvojensa
mukaan jaloa metallia löydettiin; mutta kuta enemmän sitä saatiin, sitä
kiihkeämmäksi kävi sen himo. Eivät sitä voineet tyydyttää Mexicon,
eivät Perunkaan suunnattomat aarteet. Ei mitään uhrauksia, ei mitään
vaivoja säästetty, niin kauan kuin löydetyissä maanosissa vielä oli
seutuja, jotka olivat kullanetsijäin käymättä. Vielä paljon enemmän
tehtiin turhia matkoja kuin onnistuneita. Usein intianit tahallaan
houkuttelivat ahnaat vallottajat harhaan, se kun oli ainoa keino heistä
päästä; ja ehkä vielä useammin intianien tietoja väärin ymmärrettiin,
taikka pidettiin totena heidän vanhoja tarujaan. Luultavasti suurin osa
siitä, mitä alkuasukkaat kullasta tiesivät, oli puoleksi tarumaista
huhua.

Vähitellen, ei varmaan tiedetä mistä alusta, pääsi Espanjalaisten
kesken valtaan semmoinen käsitys, että Etelä-Amerikan sisäosissa
oli suunnattoman rikas kultapaikka, El Dorado, ja niin kauan sitä
etsittiin, kunnes melkein koko suunnaton maanosa aarniometsineen
saatiin ristiin rastiin samoilluksi. Erään käsityksen mukaan se oli
Manoa niminen kaupunki, joka muka oli täynnään kultaa ja jalokiviä,
toisen mukaan kokonainen maa, joka oli niistä niin rikas, että se
Perunkin rinnalla ansaitsi Doradon nimen.

Dorado-tarun alkuperäisenä juurena lienevät kuitenkin olleet
juhlat, joita pienessä Chibcha-valtakunnassa oli tapana viettää
hallitsijavaalin yhteydessä. Espanjalaiset merenrannikolla kuulivat
maanasukkailta, että tuo ruhtinas vaalinsa jälkeen ylt'yleensä
kultahiekalla peitettiin ja sitten ui Guatavita järvessä. Tiedetään
nykyisin, että huhulla oli tosipohja. Uuden hallitsijan valtaan
astumista vietettiin monenlaisilla menoilla, paastolla ja uhreilla.
Viimeinen menoista oli seuraava: Kaikki kansa kokoontui Guatavita
järven rannalle. Papit juhlasaatossa saattelivat nuorta hallitsijaa
järven rannalle, jossa häntä odotti lautta täynnään kalliita
uhrilahjoja, kultaa ja smaragdeja. Neljä etevintä neuvonantajaa
nousi lautalle, mutta hallitsijan papit ensiksi savusteita polttaen
riisuivat järven rannalla alasti, silasivat savella ja sitten kiireestä
kantapäähän kultahiekalla peittivät. Säteilevän auringon näköisenä,
jonka sukua hänen luultiin olevan, Dorado nyt nousi lautalle, joka
kulki keskelle järveä. Siellä hallitsija heitti järvessä asuville
jumalille kaikki lautalla olevat kallisarvoiset uhrilahjat. Sitten hän
palasi rantaan, ja maalla juhlat alkoivat uudelleen, kestäen monta
päivää.

Mielikuvitus ja kullanhimo loivat sitten tästä omituisesta alusta
suuren kultamaan sitä helpommin, kun Chibchat tosiaan olivat hyviä
kultaseppiä. Kuta enemmän taru suureni, sitä epämääräisemmäksi muuttui
seutu. Mies se, joka ennättää ensiksi noille aarteille, arveltiin, ja
maanosan joka kulmalta sitä kilvan yritettiin. Seuraavassa kerrotaan
tärkeimmät näistä retkistä, yhdistettyinä Dorado-retkien yhteisen
otsikon alle.

Varhaisimpia Dorado-retkiä oli se, jonka Diego de Ordas teki
Venezuelaan ja Guayanaan. Hänen alapäällikkönsä Martinez väitti, että
»El Dorado» itse oli v. 1531 pelastanut hänet haaksirikosta ja vienyt
pääkaupunkiinsa Omoaan. Martinezin seikkailuista emme kuitenkaan muuta
tiedä, ehkäpä juuri sen vuoksi, että hän löysi mitä haki. Useat muut
retkikunnat eivät tarumaata löytäneet, mutta tiesivät kertoa sitä
enemmän koruttomasta todellisuudesta.



Saksalaiset Venezuelassa.


Saksalaiset eivät, Hansan laajoista pohjoismaisista meriyhteyksistä
huolimatta, olleet tottuneet valtamerellä purjehtimaan; mutta uusien
maitien ja Intian houkutus oli nyt liian suuri, ettei olisi yritetty
mukaan. Vaikutusvaltaiset saksalaiset saivat helposti kauppaoikeuksia
Espanjan alusmaissa, kun Espanjan kuningas samalla oli Saksan keisari.
Augsburgin Welserit, aikansa kaikkein rikkaimpia kauppiassukuja, saivat
Kaarle V:nneltä oikeuden siirtokunnan perustamiseen Etelä-Amerikan
pohjoisrannikolle ja melkoisin voimin ruvettiin tätä yritystä
toteuttamaan. Doradon maine se lienee Welsereitäkin houkutellut.
Welserien tuli varustaa neljä laivaa ja 300 miestä, ynnä 50 vuorimiestä
ja vallata nykyisen Venezuelan ja Guayanan rannikko ynnä takamaat.
Rahoja ei puuttunut. Welserit olivat suuri maailmanhuone, jolla
oli haaraosastoita sen ajan suurimmissa kauppakaupungeissa, myös
Sevillassa ja Lissabonissa. Heillä oli mahtiasema maustekaupassa.
Portugalilaiset laivat toivat heille maustekuormia Lissaboniin, josta
he omilla laivoillaan lähettivät ne edelleen. Welserien omatkin laivat
purjehtivat Itä-Intiaan saakka. Nyt tämä huone itse ryhtyi suureen
siirtomaapuuhaan.

Melkoisia voimia lähetettiin Venezuelaa asuttamaan ja vallottamaan,
mutta pian viehättyivät saksalaiset johtajat samaan kullanajoon, joka
oli Espanjalaistenkin toimien ylimpänä määrääjänä. Muutaman sadan
miehen kera ja vähemminkin joukoin samottiin kautta maan ristiin
rastiin. Sisämaa enimmäkseen oli verraten hyvin asuttua ja alkuasukkaat
jotenkin edistyneitä. Samoin kuin Mexicossa herättivät Venezuelassakin
hevoset yleistä pelkoa ja suuret joukot pakenivat niiden edessä. Näillä
retkillä saatiin kokoon jotenkin paljon kultaa, mutta ei kuitenkaan
niin paljoa, että sitä olisi kannattanut mainita Perun saaliin
rinnalla; päin vastoin kulutettiin Welserien varat saamatta aikaan
juuri mitään. Lopulta syntyi saksalaisten ja espanjalaisten välillä
ainaisia rettelöitä, ja v. 1555 siirtokunta otettiin Welsereiltä pois.

Welserien asiamiesten retkistä mainittakoon seuraavat: Nicolaus
Federmann, säälimätön julmuri, moneen kertaan kautta Venezuelan
samoiltuaan, tapasi v. 1539 Bogotan ylängöllä Benalcazarin, joka oli
saapunut sinne Quitosta vuoriston poikki, ynnä Gonzalo de Quesadan,
joka oli noussut sinne Magdalena jokea pitkin. Federmann oli lähtenyt
matkaan Corosta, johon oli perustettu Welserien siirtokunta. Ennen
häntä oli Ambrosius d' Alfinger, vielä väkivaltaisempi mies, tehnyt
kullanetsintämatkan Sierra Nevada de Santa Martan vuoristoon ja Meridan
cordillereihin sekä toisella retkellä tunkeutunut aina Magdalenan
laaksoon saakka. 1536—37 samoilivat Yrjö Hohemuth ja Filip v. Hutten
Orinocon syrjäjokien Araucan ja Melan poikki aina Amazonijoen
pohjoisille syrjäjoille saakka, turhaan etsien Doradoa. Suunnattomia
vaivoja kestettyään he lopulta palasivat takaisin Coroon. Huonommin
kävi v. Huttenille ja eräälle nuorelle Welserille seuraavalla retkellä,
jolla päästiin samoille seuduille, Uaupes ja Japura jokien välimaille;
paluumatkalla molemmat saksalaiset erään apujoukon espanjalaisen
johtajan mielivallan kautta telotettiin. Tämä tapahtui v. 1546, ja
siihen päättyivät Welserien yritykset.



Colombia.


Pysyväisempiä hedelmiä kuin siinä maassa, joka vastaa nykyistä
Venezuelaa, kantoi kullanetsintä Magdalena joen vesistöalueella,
nykyisessä Colombiassa.

Gonzalo de Quesada vuosina 1536—1537 nousi Magdalena jokea sisämaahan
ja saapui Bogotan ylängölle, tavaten siellä kaksi kilpailijaa,
kuten yllä kerroimme. Ei kukaan näistä kolmesta saanut maata, jonka
nimeksi tuli Uusi Granada, mutta Espanjan hallitus sen kyllä otti
omakseen. Sinne perustettiin siirtokuntia, jotka menestyivät hyvin.
Bogotasta tuli suuri kaupunki, joka oli kauan maineessa kirjallisesta
sivistyksestäänkin.

Uusi Granada oli Etelä-Amerikan ihanimpia maita. Tuskin missään
muualla ovat niin lähekkäin uhkuvimmat laaksot solakoine palmuineen
ja aarniometsineen ja viileät terveelliset ylämaat. Siellä, melkein
päiväntasaajan alla, on ylängöitä, joilla kesä on viileämpi kuin
Suomessa, ja suuri määrä välivyöhykkeitä, jotka soveltuvat kaikkien
mahdollisten viljelyskasvien kasvattamiseen. Pääkaupunki Bogota on
ihanalla viljavalla ylängöllä 2200 metriä merenpintaa korkeammalla,
jossa vuoden umpeensa vallitsen sama keskilämpö, noin 13—14° C, ja
lämpömittari varjossa tuskin koskaan nousee päälle 20° C ja harvoin
laskeutuu alemmaksi kuin 4-8° C.

Nämä luonnonseikat vaikuttivat, että Espanjalaiset suuresti mieltyivät
tähän maahan; ne olivat myös vaikuttaneet, että sillä, samoin kuin
Mexicolla ja Perulla, oli melkoinen sivistys valkoisten saapuessa.
Bogotan ylängöllä asuivat Muiskat, Tunjan ylängöllä Chibchat. Heillä
oli maanviljelystä ja kaupunkeja, ja sivistyksensä he luulivat
saaneensa samanlaisen jumalallisen vaikutuksen kautta kuin Mexicon
Aztekit ja Perun inkat. Muiskat ja Chibchat ovat sitten sulaneet yhteen
Espanjalaisten kanssa, mutta joku etäisempi heimo on säilynytkin. Santa
Martan vuoristossa asuivat Taironat, jotka rakensivat erinomaisia
teitä ja valmistivat taidokkaita kultakoristeita. Mutta rannikko ja
Magdalenan laakso on kuuma ja epäterveellinen, ja siitä syystä eivät
ottaneet menestyäkseen sinne perustetut siirtokunnat.



Gonzalo Pizarron retki.


Gonzalo Pizarro nimitettiin Benalcazarin jälkeen Quiton maaherraksi.
Tuskin hän oli lääniinsä päässyt, ennenkuin alkoi varustaa suurta
retkeä Doradoon. Rikkaan saaliin toivo houkutteli seikkailijoita,
tuota pikaa oli Gonzalolla koossa 150 ratsumiestä ja 200 jalkamiestä,
ynnä 4000 intiania matkatavaroita kantamaan. Varustukset olivat
mitä parhaimmat. Eväiksi otettiin suunnaton lauma sikoja, joita
ajettiin jälkijoukon perässä. Matka alkoi vuoden 1540 alkupuolella.
Alkutaipaleella vaikeudet olivat verraten pienet, kun vielä oltiin
inkkain maassa. Mutta kun ylätasangoilta noustiin itäisen cordillerin
soliin, niin muuttui sekä maisemain että kansan luonne ja alkoivat
tämän kuulun retken suunnattomat vaikeudet. Intianeista useat
kuolivat viluun. Retkikunnan vielä ollessa vuoristossa tapahtui
kamala maanjäristys; maa eräässä paikassa halkesi, halkeamasta
nousi rikkihöyryjä, kylä, jossa oli satoja taloja, oli kuiluun
syöksynyt. Mutta vielä suurempi oli ilmanalan muutos, kun retkikunta
cordillereilta laskeutui itäisen rinnemaan suunnattomiin aarniometsiin.
Pakkasen jälkeen seurasi tukahuttava kuumuus ja vuoriston
rotkolaaksoista hyökkäsi yöt ja päivät ukonilmoja ja rankkasateita
heidän niskaansa. Satoi herkeämättä seitsemättä viikkoa; läpimärkinä
ja uupuneina retkeläiset tuskin pääsivät paikastaankaan epätasaisella
vettyneellä maalla.

Muutaman kuukauden rasittavan matkan jälkeen, rämmittyään soiden,
kaalattuaan jokien poikki he vihdoin saapuivat »kanelimaahan», jossa
kasvoi suuria metsiä eräänlaista kanelia; mutta niin valtavan tiettömän
vuoristomuurin takana tämä mauste oli arvoton. Vihdoin tavattiin
kuljeskelevia metsäläisheimoja ja niiltä kuultiin, että muka kymmenen
päivämatkan päässä oli hedelmällinen maa, jossa oli viljalti kultaa
ja taaja asutus. Gonzalo Pizarro tosin jo oli kulkenut niin kauas
kuin hän arveli voivansa vaaratta edetä, mutta tämä tieto houkutteli
häntä vielä pidemmälle. Metsät harvenivat ja tultiin seutuihin, joissa
aukeat savannit ja metsät vaihtelivat. Espanjalaisia ihmetytti puitten
suunnaton vahvuus; toisien ympärystää piti olla 16 miestä sepäämässä.
Puiden varret olivat köynnösten kietomat, köynnöksiä kulki puusta
puuhun, riippui maahan korkeudesta, muodostaen sekavia tiheikköjä,
jotka olivat ihanat nähdä, mutta joiden läpi oli suunnattoman vaikea
tunkeutua. Tie oli kirveellä puhkaistava, Espanjalaisten puolimädät
vaatteet repeilivät ja jäivät oksiin, niin että koko uljas joukko
lopulta kulki ryysyissä. Ruokavarat olivat pahentuneet ja melkein
loppuneet, sikalaumat joko syödyt, vuoristossa tuhoutuneet tai metsiin
hajaantuneet. Matkaan lähtiessään heillä oli lähes tuhannen koiraa,
niistä suuri osa onnettomien alkuasukkaiden takaa-ajoon käytettyjä
verikoiria; näitä nyt teurastettiin ja syötiin, vaikka niissäkään
tuskin oli muuta kuin nahka ja luut. Kun koirat oli syöty, niin ei
ollut muuta ravintoa kuin ruohoja ja juuria, mitä metsästä löydettiin.

Tultiin vihdoin joelle, joka Amerikassa ei tosin ollut likimainkaan
suurimpia, mutta kuitenkin europpalaisten käsityksen mukaan melkoinen
kymi. Tämä joki oli Napo, Amazonijoen ylimpiä syrjäjokia. Juokseva vesi
ilahutti heidän silmiänsä, sillä he toivoivat matkain nyt paranevan.
Mutta rannoilla olivat tiheiköt niin taajat, että vain suurimmalla
vaivalla päästiin eteenpäin. Erääseen kohtaan kuului edestäpäin kuin
maanalaista jyrinää; kotvasen kuluttua, virtauksen yhä rajummaksi
kiihdyttyä, he tulivat valtavalle könkäälle, jossa vesi putosi 360
metriä syvään kuiluun, pusertaen siitä ilmavirran, joka kohotti
mukanaan korkean sumupatsaan. Mutta se olikin milt'ei kaikki, mitä
tässä kammottavassa erämaassa oli elämää, valtavaa jättiläiskäärmettä
ja joen rannalla itseään paistattelevaa iljettävää kaimaania lukuun
ottamatta. Könkään alapuolella joki eräässä kohden oli niin kapea, että
retkikunta saattoi kyhätä hataran sillan mennäkseen toiselle rannalle
katsomaan, olisiko siellä parempi. Sillalta muuan ratsumies hevosineen
päivineen suistui kuohuihin, muut pääsivät onnellisesti yli. Mutta
hyvin vähän he rannan vaihdosta hyötyivät. Ranta oli silläkin puolella
yhtä tiheikköä; joitakuita kuljeskelevia intianijoukkoja tavattiin,
mutta ne olivat kaikki vihamielisiä raakalaisia, joiden kanssa täytyi
taistella. Niiltä saatiin kuitenkin kuulla, että muutaman päivämatkan
päässä alamaassa oli hedelmällinen seutu, ja retkikunta jatkoi
matkaansa uusin toivein, uuden kerran pettyäkseen.

Gonzalo vihdoin päätti rakentaa aluksen, kuljettaakseen sillä
heikompia ja kuormastoa. Puusta ei ollut puutetta, nauloja taottiin
hevosenkengistä, saumat tukittiin vaateryysyillä ja kummilla, jota
valui puista. Työ oli ylen vaikeata, mutta parin kuukauden kuluttua oli
kuitenkin saatu valmiiksi kömpelö alus, joka oli siksi tilava, että
toinen puoli espanjalaisista siihen sopi. Johtajaksi lähti alukseen
Francisco de Orellana, ritari, jonka rohkeuteen ja uskollisuuteen
Gonzalo Pizarro luuli voivansa täydelleen luottaa. Matkaa sitten
jatkettiin edelleen, siten että maajoukko ja alus koettivat pysyä
rinnan. Monta viikkoa kuljettiin tällä tavalla, mutta Napo joen kamala
erämaa ei vain ottanut loppuakseen. Jokainen suupala oli syöty,
viimeinenkin hevonen teurastettu, satuloita ja hihnoja syötiin muun
ravinnon puutteessa. Syötiin sammakoita, käärmeitä, mitä vain saatiin.
Saatiin nyt kuulla, että Napo alempana laski suurempaan itää kohti
virtaavaan jokeen, ja kun paikalle ei pitänyt olla muuta kuin moniaan
päivän matka, niin Gonzalo Pizarro päätti lähettää Orellanan aluksella
edeltä ruokavaroja hankkimaan. Hänen piti sitten palata takaisin
vastavirtaa ja tuoda niitä maajoukollekin, joka jäi odottamaan.
Orellana sai mukaansa 50 miestä ja lähti matkaan.

Kului päiviä, kului viikkoja, Orellanaa ei kuulunut. Lähetettiin
partiojoukkoja tiedustelulle, mutta nämä palasivat takaisin tyhjin
toimin. Gonzalo silloin päätti lähteä vielä niin kauas, kunnes
tultaisiin molempien jokien yhtymäkohtaan. Pari kuukautta kesti
kulkea, voimat olivat lopussa; suuri osa ei ensinkään päässyt
perille, vaan jäi matkalle kuolemaan. Vihdoin saavuttiin Maranjonin
rannalle, mutta Orellanaa vain ei näkynyt, ei kuulunut. Maa oli vähän
asutumpaa, mutta asukkaat vielä vihamielisempiä. Luultiin Orellanan
tovereineen joutuneen tuhon omaksi, mutta sattumalta tavattiin
rantatiheiköstä puolialaston espanjalainen, joka tunnettiin Sanchez
de Vargaaksi, jalosukuiseksi ritariksi, joka retkikunnan kesken oli
suuressa arvossa. Häneltä kuultiin, että Orellana vajaassa kolmessa
päivässä oli kulkenut sen taipaleen, jolla he olivat kaksi kuukautta
viipyneet. Ruokatavaroita hän ei löytänyt, vastavirtaa oli mahdoton
palata aluksella, rantoja näytti liian kamalalta yrittää, hän sen
vuoksi ehdotti tovereilleen, ettei palattaisikaan, vaan laskettaisiin
jokea mereen; ehkä matkalla perältäkin löydettäisiin Dorado. Toverit
mielihyvällä suostuivat ehdotukseen. Vargas yksinään vastusti tätä
kunniatonta ehdotusta, ja Orellana hänelle kosti siten, että ajoi hänet
tälle autiolle rannalle kuolemaan.

Gonzalo Pizarrolla ja hänen retkikunnallaan ei tämän murhesanoman
jälkeen ollut muuta neuvoa kuin lähteä paluumatkalle. Gonzalo oli oiva
johtaja, ja kuta huonommaksi tila kävi, sitä jäntevämmäksi kävi hänen
tarmonsa. Hän kiitti miehiensä osottamaa kestävyyttä ja kehotti heitä
edelleenkin olemaan Castilian maineen arvoisia. Ellei kulta, niin
ainakin kunnia heitä odottaisi, jos he vielä kulkisivat saman matkan
takaisin. Mutta varmaan löydettäisiin sitä paitsi asutumpia seutuja,
sillä hän aikoi johtaa heitä takaisin toista tietä. Masentuneet mielet
saivat uutta rohkeutta. Gonzaloon luotettiin, hänestä pidettiin, sillä
empimättä hän oli matkalla jakanut sotilaittensa osan, tyytynyt samaan
huonoon ravintoon, pitänyt huolta sairaista, rohkaissut masentuneita,
ollut heille ei vain johtaja, vaan myös kunnon toveri.

Paluumatkalla kuljettiin vähän pohjoisempaa reittiä, mutta ruokaa ei
ollut senkään varrella, vaikka kulkuesteitä olikin vähän vähemmän.
Kuta suuremmaksi kävi kurjuus, sitä vaikeampi oli heikompien mukana
kulkea, eikä lopulta ollut muuta neuvoa kuin jättää heidät metsään
kuolemaan tai petojen saaliiksi. Vuosi oli oltu menomatkalla, toista
vuotta kesti paluumatka. Kesäkuussa 1542 uupunut joukko vihdoin
saapui takaisin Quiton ylängölle ilman hevosia, murtunein, ruostunein
asein, metsäneläinten nahkoja suojanaan vaatteiden asemasta, hiukset
hartioille valuen, kasvot mustiksi palaneina, muu ruumis nälän
riuduttamana, arpia täynnään. Hitaasti ja hoiperrellen tämä joukko
pyrki kaupunkia kohti, jossa sitä vihdoinkin odotti lepo. Enemmän
kuin puolet 4000 intianista oli matkalla sortunut, espanjalaisista
palasi vain 80, lukuunottamatta niitä 50, jotka olivat Orellanan
keralla Amazonijokea laskeneet. Heti pääkaupunkiinsa tultuaan Gonzalo
Pizarro joukkonsa keralla kulki kirkkoon kiittämään Kaikkivaltiasta
pelastuksesta.

Näin päättyi retki Amazonijoelle, jonka vertaista Amerikan
löytöhistoria tuskin toista tuntee.



Orellanan laivamatka Amazonijoella.


Kun Orellana saapui Maranjonille, niin hämmästyi hän sen valtavaa
suuruutta. Hän vertasi sitä mereen. Ensi aluksi korjailtiin alusta,
ennenkun lähdettiin matkaa jatkamaan. Rannalta tavattiin intianikylä,
josta saatiin jonkun verran ruokavaroja, kilpikonnia, kanoja ja
kaloja. Asukkaat olivat sillä paikalla ystävällisiä, mutta sääsket
tuottivat paljon kiusaa. Alempana sitä vastoin tavattiin vihamielisiä
heimoja, jotka kanoteillaan hyökkäsivät Espanjalaisten kimppuun.
Ruokatavarat oli hankittava tappelulla. Asema ei ollut helppo, sillä
ainaisessa kosteudessa oli ruuti kastunut ja jousien kaaret olivat
löyhtyneet. Orellana sen vuoksi laski keskijokea, jossa häntä vähemmän
hätyytettiin, vaikka rantoja olikin vaikeampi tarkata. Saavuttiin
sitten erään joen suulle, jonka vesi oli mustaa kuin piki. Tämä joki,
joka nimitettiin Rio Negroksi. on Amazonijoen suurin pohjoispuolinen
syrjäjoki, joka Casiquiaren kautta on yhteydessä Orinocon kanssa.
Siitä eteenpäin alkoi rannoilla olla yhä laajemmassa ja yhä suurempia
asutuksia; eräskin kylä oli penikulman mittainen pitkin rantoja.
Kylistä saatiin sekä maissia että kanoja. 24 p. helmikuuta 1541
saavuttiin kylään, jossa asui vain semmoisia naisia, jotka eivät
pitäneet minkäänlaista seurustelua miesten kanssa. Espanjalaisten
mielestä tämän naisyhteiskunnan jäsenet olivat vaaleampia kuin seudun
muut asukkaat ja rotevampiakin. He hyökkäsivät Orellanan joukon
kimppuun jousella ja nuolilla, mutta menettivät seitsemän tai kahdeksan
taistelijaa. Tämän naiskansan vuoksi joki sitten sai Amazonijoen nimen.
Koko juttua tosin epäiltiin heti Orellanan palattua, mutta viime
aikoina on Guayanasta tavattu samanlaisia yhteiskuntia, ja ne tukevat
Orellanan kertomusta: ranskalainen matkustaja Crevaux löysi v. 1878
Guayanan ylämaasta kylän, jossa asui paljaita miehistään eronneita
naisia. Lähempänä merenrantaa tultiin Karibian asuinmaille. Tämä
inhottava rotu söi kaatuneitten ruumiit, mutta oli taitavaa aseita
käyttämään ja niitä valmistamaankin. Vaikka taistella täytyi tiheään,
niin menetti Orellana vain kolme miestä vihollisen aseitten kautta,
tauteihin sitä vastoin kuoli kahdeksan.

Ennenkuin saavuttiin merelle, tehtiin alukseen kansi ja perulaisista
vaipoista neulottiin purjeet. 26 p. elokuuta laskettiin rohkeasti
merelle ilman luotseja, ilman tietoa edes siitä, missä oltiin. Kaikki
pitivät erikoisena taivaan armona, ettei koko sillä ajalla, minkä he
purjehtivat maan rantaa pohjoista kohti, ensinkään myrskynnyt, vaan
ilma kaiken aikaa pysyi mitä ihanimpana. Muutoin niin hatara alus
tuskin olisi voinut merimatkaa suorittaa. Se kulki sekä Parian lahden
että Louhikäärmeen kidan kautta ja saapui Cubaguaan, Margarita nimisen
helmisaaren luo, jossa tavattiin maanmiehiä ja saatiin ystävällinen
vastaanotto.

Etelä-Amerikan suurin joki oli tämän matkan kautta pääpiirtein
selvitetty lähes latvoilta mereen saakka. Orellanan merkillinen retki
muistuttaa paljon sitä, jonka Stanley neljättäsataa vuotta myöhemmin
teki, laskiessaan tuntematonta Kongo-jokea Afrikan sydänseutujen kautta
Atlantin merelle.



Orellanan siirtomaayritys.


Cubaguasta Orellana lähetti Espanjan kuninkaalle kertomuksen
matkastaan; itse hän seuralaisineen lähti Haitiin, saapuen sinne
joulukuussa.

Samoin kuin kaikki muutkin löytäjät olivat tehneet, Orellanakin
viipymättä ryhtyi toimiin siirto- ja maaherrakunnan perustamiseksi
Amazonijoen laaksoon. Hän matkusti seuraavana vuonna Espanjaan ja
teki hallituksen kanssa sopimuksen löytämänsä maan vallottamisesta.
Siirtokunta sai nimekseen Uusi Andalusia, sillä samoin kuin Andalusian
tasangon kautta virtasi »verraton Guadalquivir», samoin Uuden
Andalusian kautta virtasi koko maailman suurin joki.

Orellana, joka näyttää kertoneen merimiesjuttuja jotenkin runsaasti,
sai yritykselleen kannatusta. 11 p. toukokuuta 1544 hän purjehti
Sevillan satamasta neljällä laivalla, mukanaan 400 miestä. Mutta tämä
retki päättyi surkeasti. Valtamerellä jo sattui kuukautisia viivytyksiä
ja menetettiin toista sataa miestä. Tosin saapuivat sitten kaikki
laivat Amazonijoen suistamoon ja siirtokunta perustettiin; mutta
ilmanala oli niin epäterveellistä, että suurin osa siirtolaisista
sortui kuumeisiin. Kun vihdoin Orellana itsekin kuoli, niin luovuttiin
koko yrityksestä ja eloon jääneet palasivat Santo Domingoon.
Amazonijoen rannat ovat vielä tänä päivänäkin jotenkin harvaan
asutut, vaikkapa nykyisin onkin paljon suuremmat mahdollisuudet, kun
alukset konevoimalla voivat nousta kauas joen latvaosille saakka.
Niin kauan kuin laivoilla ei ollut muuta voimaa kuin purje, oli
tietysti laivaliike suurella virralla hankalaa, vaikkapa Amazonijoki
loppujuoksullaan virtaakin hyvin hitaasti.



Pedro de Ursua.


Orellanan retken täydensi Pedro de Ursuan retki. Tämä ritari lähti
v. 1560 Perun varakuninkaan käskystä tunkeutumaan Andien poikki
Huallaga-joelle, mukanaan joukkokunta, johon oli koottu Perun kaikkein
huonoimmat espanjalaiset seikkailijat; retken tarkotus oikeastaan
olikin vain toimittaa pois nämä levottomat ainekset, jotka olivat
ainaisena vaarana maan sisälliselle rauhalle. Matkalla seikkailijat
surmasivat Ursuan ja valitsivat päällikökseen Lope de Aguirren.
Päästyään Amazonijoelle he eivät laskeneet sitä pitkin mereen, vaan
kulkivat aivan uusia teitä. Päämääränään Doradon löytäminen he
poikkesivat Rio Negroon ja kulkivat arvatenkin Casiquiarea pitkin
Orinocoon, saapuen vihdoin Venezuelan rannikolle, jota nyljettiin ja
ryöstettiin kuukausimääriä, kunnes hallituksen sotaväki Barquisimeton
luona voitti seikkailijajoukon, surmaten siitä suuren osan. — Vasta
ranskalainen oppinut de la Condamine v. 1744 tämän jälkeen kulki
Amazonijoen Andien vuorilaaksoista mereen saakka, niinkuin Orellana, ja
vasta hän luotettavasti määräsi jättiläisjoen pääkohtain aseman.

Espanjalaisten Dorado-matkoja kesti vielä seuraavallakin vuosisadalla,
mutta maantiede ei niistä sen koommin hyötynyt. Saman kultamaan
etsiminen sai sitten Walter Raleighinkin lähtemään Orinoco joelle
onneaan koettamaan.



La Plata-maat.


Juan Diaz de Solis oli ensimäinen purjehtija, joka saapui La Plata
joen suistamoon, niinkuin olemme ennen kertoneet; Charrua intianit
surmasivat hänet venekuntansa keralla Magalhães poikkesi samaan
suistamoon v. 1520 salmea etsiessään. Ensimäinen, joka yritti tunkeutua
suurta jokea maan sisäosiin, oli Pohjois-Amerikan löytäjän John Cabotin
poika Sebastian.

Sebastian Cabot. jolla oli melkoinen purjehtijamaine, oli v.
1519 eronnut Englannin palveluksesta ja nimitetty Espanjan
valtakunnanluotsiksi Juan de Soliin jälkeen. V. 1526 hänet lähetettiin
tähtitieteellisten mittausten kautta tarkalleen määräämään Tordesillaan
sopimuksen rajaviivaa, ynnä viemään Molukeille siirtolaisia.
Saavuttuaan La Platan suistamoon hän sai siellä kuulla huhuja suuresta
sivistyneestä valtakunnasta, joka muka oli kauempana maan sisässä,
ja päätti jättää sikseen mittaukset ja lähteä sitä etsimään. Hän
rakennutti ensinnä Uruguayn rannalle vähän matkaa suistamosta pienen
linnan ja lähetti erään luutnanteistaan pienen retkikunnan keralla
sisämaahan. Asukkaitten vihamielisyyden vuoksi retkikunnan kuitenkin
täytyi palata takaisin, johtajansa menetettyään.

Cabot itse nousi Paraná jokeen ja solmittuaan Timbu-intianien kanssa
ystävyysliiton perusti nykyisen Rosarion seuduille siirtokunnan. Hän
nousi Paranáta Apipén koskille ja poikkesi sitten Paraguay jokeen,
jota voitiin nousta vielä pitemmälle, aina nykyisen Bermejon suulle.
Mutta intianit tekivät kiivaita hyökkäyksiä — Chacon intianit ovat
vielä tänä päivänä sotaisuutensa vuoksi itsenäiset; koko joukon väkeä
menetettyään Cabotin täytyi palata takaisin. Retkellä oli intianeilta
vaihdettu hopeahelyjä ja siitä sai joki La Plata (hopea-) joen
nimen. Kolme vuotta poissa oltuaan Cabot palasi Espanjaan ja pyysi
Kaarle V:ltä varoja uuden retkikunnan varustamiseksi, jonka piti
Bermejo jokea nousten löytää uusi tie Peruhun; mutta hallitsijalta ei
silloin riittänyt väkeä eikä rahoja, koska hän paraillaan kävi sotaa
Ranskaa vastaan. Cabotin perustaman siirtokunnan intianit hävittivät,
surmattuaan joka miehen.

Kun sanoma Perun valituksesta ja sen määrättömistä rikkauksista saapui
Espanjaan, niin saivat uudet siirtomaayritykset jälleen erinomaisen
voimakkaan yllykkeen. V. 1535 perustettiin Buenos Ayres Mendoza nimisen
baskilaisen aatelismiehen toimesta, joka oli saanut hallittavakseen
paljon maata; mutta tämäkin siirtokunta-yritys meni surkeasti myttyyn.
Vuoden kuluessa retkikunta, johon alkuaan kuului 2500 miestä, menetti
intianisodassa, puutteen ja tautien kautta parituhatta miestä ja eloon
jääneitten täytyi turvautua laivoihin ja paeta pois. Muuan Mendozan
lähettämä retkikunta nousi Paraguayta aina Kaakkois-Peruhun saakka,
mutta palatessaan sieltä takaisin suuren saaliin keralla toinen puoli
retkikunnasta viimeiseen mieheen surmattiin. Toisella puolella oli
parempi onni. Kun ei edellä lähteneistä mitään kuulunut, niin sen
johtaja, Domingo Iralá, joukkoineen päätti laskea virtaa pitkin ja
saapuikin näin ilman tapaturmaa siihen paikkaan, jossa Pilcomayo
laskee Paraguayhin. Paikka miellytti Iraláta, niin että hän päätti
rakentaa siihen siirtokunnan. Tämä siirtokunta menestyi, vaikka olikin
niin kaukana sisämaassa, ja siitä kasvoi Asuncion, nykyisen Paraguayn
pääkaupunki. Sinne muuttivat Buenos Ayresinkin siirtolaiset, joiden
kävi ylen vaikeaksi pitää puoliaan sotaisia Charrua-intianeja vastaan.
Iralá saavutti siihen määrään maanmiestensä luottamuksen, että hänet
yksimielisesti valittiin kenraalikapteeniksi.

Kului sitten neljäkymmentä vuotta, ennenkuin La Plata maissa
jatkettiin siirtokuntien perustamista. 1573 perustettiin Asuncionista
Santa Fé ja 1580 kolmannen kerran Buenos Ayres. Vaikka tulevan
pääkaupungin toimeentulo tälläkin kerralla oli sangen vaikea, niin
pysyi se kuitenkin sitten yhtä mittaa hengissä ja ympäristön sotaiset
intianiheimot lopulta kukistettiin. Buenos Ayresiin tuotiin Europasta
karjaa ja hevosia, ja molemmat menestyivät pampoilla mitä parhaiten.

Perusta käsin taas perustettiin Länsi-Argentinan kaupungit, Santiago
del Estero, Tucumän ja vihdoin Cordobakin v. 1573. Chilestä käsin
perustettiin Mendoza.

Huolimatta suurista luonnonrikkauksistaan La Plata-maiden täytyi kauan
jäädä takapajulle Etelä-Amerikan muihin espanjalaisiin siirtokuntiin
verraten, siellä kun ei ollut jaloja metalleja. Kultaa ja hopeaa
Espanjalaiset ensi sijassa hakivat, ja sen vuoksi tuli Mexicosta ja
Perusta heidän kantamaansa Uudessa maailmassa. Niiden hyväksi saivat
muut siirtokunnat kärsiä kaikenlaisia rajotuksia. La Plata-maita esim.
kiellettiin tekemästä kauppaa suoraan kotimaan kanssa, niiden kaupan
täytyi kulkea maan poikki Peruhun ja vasta sieltä Espanjaan. Tämä
luonnoton säädös esti niitä kehittymästä, ja karja ja hevoset saivat
vapaasti samoilla rannattomilla pampoilla, villiytyä ja lisääntyä
suunnattomiksi laumoiksi. Vasta kahdeksannentoista vuosisadan lopulla,
salakuljetuksen lisäännyttyä ylivoimaiseksi, tämä kaupparajotus
poistettiin.



Brasilian valtaus.


Vaikka Portugalilaisilla oli niin ylenmäärin työtä Intiassa, niin eivät
he siltä suinkaan jättäneet valtaamatta Brasiliaa, jonka rannikolle
Cabral matkalla Intiaan oli joutunut ja jonka otaksuttiin kuuluvan
Portugalin pallonpuoliskolle. Se ei tosin ollut kultuurimaa, joka olisi
oikopäätä luvannut suuria voittoja, mutta sen luonto oli niin uhkuvan
kaunista, ettei mikään toinen maa matkalla Intiaan voinut sen kanssa
kilpailla. Ja sitä paitsi kuului Portugalin ja Espanjan politikaan,
että ne yleensä anastivat kaikki maat, joihin vain tulivat ja joihin
niillä mainitun suurjaon kautta muka oli oikeus.

Kolmeenkymmeneen vuoteen ei Portugal kuitenkaan tehnyt muuta
Brasiliassa kuin hääti sieltä espanjalaisia ja ranskalaisia
seikkailijoita, jotka tulivat sinne kauppaa tekemään. Portugalilaisia
siirtolaisia saapui alussa hyvin hitaasti; he tulivat etupäässä
brasil-puuta ottamaan. Hallitus sitten alkoi lähettää maahan
rikoksentekijöitä.

Kuningas Juhana III päätti maan asuttamiseksi käyttää samaa keinoa
kuin oli aikaisemmin käytetty sekä Madeirassa että Azoreilla. Hän
jakoi rannan perinnöllisiin kapteenikuntiin, antaen näitä alueita
semmoisille henkilöille, jotka sitoutuivat maan asuttamaan. Sisämaahan
kapteenikuntien aluetta ulottui vaikka kuinka pitkältä. Kapteeni
alueellaan tuomitsi ja hallitsi rajattomalla vallalla.


Ensimäisen kapteenikunnan, joka käsitti 50 leguaa Sao Paolon rannikkoa,
sai Affonso de Sousa. Melkoiset varustukset hankittuaan hän tutki
rannikon La Plata jokeen saakka ja lopulta, v. 1531. asettui eräälle
saarelle vähän etelämmäksi nykyistä Santosta ja sinne perusti
siirtokunnan. Huomatessaan nämä aikeet rannikon intianiheimot ryhtyivät
karkottamaan tulokkaita; mutta muuan haaksirikkoinen portugalilainen,
joka oli vuosikausia elänyt mahtavimman päällikön suojeluksen alaisena,
sai rauhan solmituksi ja siirtolaiset saattoivat ryhtyä työhön.
Madeirasta tuotiin sokeriruoko ja karjaa, ja molempia saatiin sitten
tästä kapteenikunnasta koko Brasilian rannikolle, sitä myöten kuin
siirtokuntia perustettiin.

Pero Lopes de Sousa, edellisen veli, perusti siirtokunnan samalle
rannikolle vähän etelämmäksi. Espirito Santon rannan valtasi Vasco
Fernandes Coutinho, joka Itä-Intiassa oli koonnut suuren omaisuuden.
Francisco Pereira Coutinho taas sai läänikseen S. Francisco joen
ja Bahian välisen seudun. Hän tapasi siellä maanasukkaitten kesken
elämässä erään jalosukuisen haaksirikkoisen portugalilaisen;
ampuma-aseensa ansiosta hän oli kohonnut päällikön arvoon, ottanut
monta vaimoa ja saanut paljon lapsia, joista Bahian etevimmät perheet
vielä tänä päivänä polveutuvat. Intianit kunnioittivat tätä miestä,
Karamurua (tulen syöjää), niin suuresti, että he hänen kehotuksestaan
ottivat portugalilaisen siirtokunnan suosiollisesti vastaan. Rauhaa
ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä Coutinho oli Intiassa oppinut
sortamaan ja Tupinambat taas olivat kaikista alkuasukkaista ylpeimmät
ja voimakkaimmat. Portugalilaisten täytyi hylätä siirtokuntansa, mutta
osa myöhemmin palasi Karamurun keralla takaisin ja rakensi kylänsä
uudelleen.

Samalla tavalla jaettiin muukin rannikko ja kapteenikuntia asutettiin
missä suuremmalla, missä vähemmällä menestyksellä. Historioitsija João
de Barros sai Maranhãon kapteenikunnan yhdessä kahden muun ylimyksen
kanssa. He varustivat kolmen miehen suuren retkikunnan, kymmenen laivaa
ja yhdeksänsataa miestä, joista 113 oli ratsumiehiä; mutta laivat
kärsivät haaksirikon Amazonijoen suistainon eteläpuolella ja melkein
kaikki mukana olleet hukkuivat. Suunnattomien kärsimysten ja rasitusten
jälkeen eloon jääneet pelastuivat siirtokuntiin ja Amazonijoen rantain
asutus jäi taas sikseen.

Brasilian koko rannikko Amazonijoen suusta aina La Plataan saakka sai
täten portugalilaiset siirtokuntansa ja vuosisadan keskivaiheilla
Brasiliasta oli tullut melkoisen tärkeä siirtomaa. Mutta sisämaahan
päin ei rannikolta tunkeuduttu kauaksikaan, sillä sen kivennäis-
ja metalliaarteet olivat vielä aivan tuntemattomat. Saadakseen
siirtomaahan yhtenäisemmän hallinnon ja oikeudenhoidon kotimaan
hallitus lähetti Brasiliaan kenraalikuvernöörin, ja jesuiitat
saapuivat pitämään huolta maan hengellisten asiain hoidosta. Vanha
Karamuru oli vielä oivana apuna alkuasukkaitten suostuttamisessa
uuteen keskushallitukseen. V. 1552 Brasilia sai ensimäisen piispansa.
Jesuiitat tekivät siellä, samoin kuin koko Etelä-Amerikassakin,
erinomaista valistustyötä. He perustivat São Pauloon lähetyslaitoksen,
joka kauan oli tiedon ja valistuksen pääpaikka Brasiliassa, josta
siirtokunta sitten sai parhaat ja uskaliaimmat miehensä, sisämaa
ensimäiset rohkeat uudisasukkaansa. Rio de Janeiron lahteen perustivat
ranskalaiset hugenotit v. 1558 siirtokunnan, mutta yritys, jolla oli
Colignyn kannatus, raukesi johtajansa kehnouden vuoksi. Useimmat
siirtolaiset palasivat takaisin Ranskaan, ja sitten Portugalilaiset
anastivat seudun. V. 1567 perustettiin Rio de Janeiron lahteen
ensimäinen portugalilainen siirtokunta.

Kun Portugal vuosisadan lopulla joutui Espanjan vallan alle,
niin sai Brasilia entistä vähemmän kannatusta kotimaasta ja sen
siirtokunnat saivat parhaan kykynsä mukaan pitää puoliaan ranskalaisia,
englantilaisia ja hollantilaisia merirosvoja vastaan, joita alati väjyi
rannikolla.



Espanjan suhde siirtomaihin.


Espanja oli Amerikan löytöön saakka elänyt kokonaan kotoista elämää.
Taistelu maureja vastaan oli kiinnittänyt sen samoin kuin Portugalinkin
voimat ja huomion. Kun nyt maailma yht'äkkiä sille aukeni ihmeellisenä,
uutena ja rikkaana kuin itämainen satu, niin valtasi koko kansan
eksotinen hurmaus. Sanomattomalla voimalla viehätti tätä niin kauan
kotonaan ollutta kansaa troopillisen maailman rehevyys ja loisto ja
satumaisten aarteitten toivo. Satoja ja tuhansia purjehti Uuteen
maailmaan onneaan etsimään, eikä pelottanut se kammottava mieshukka,
jonka tämä hurmaava, mutta upean kuorensa alla kavala luonto vaati.
Vähäpätöinen on se mieshukka, minkä Espanjalaiset Uudessa maailmassa
kärsivät taisteluiden kautta, mutta tautien ja haaksirikkojen
hekatombit olivat suunnattomat. Siirtolaisuus oli niin suuri, että
Venezian lähettiläs kuudennentoista vuosisadan keskivaiheilla kirjotti
kotikaupunkiinsa Sevillassa ei enää olevan paljon muuta kuin naisia —
kaikki, jotka kynsille kykenivät, olivat Mexicon ja Perun vallotuksen
jälkeen lähteneet meren taa, suurin osa sinne jäädäkseen. Kokonainen
valtava maanosa oli saanut uuden valkoisen väestökantansa, mutta nuori
emämaa oli ennen miehuudenaikaansa menettänyt parhaat voimansa. Näitä
vaaroja ei Iberian niemimaan molemmissa maissa kuitenkaan alussa osattu
aavistaakaan, vaan riemastuksen huumaus valtasi kaikki. Niin suuret
rikkaudet houkuttelivat, niin suuria omaisuuksia todella hankittiinkin
usein yhden ainoan retken kautta, että kultainen kangastus kaikkien
mielestä oli muuttunut kultaiseksi todellisuudeksi.

Uuteen maailmaan muuttaneet espanjalaiset, ne joita ei tarvittu
virkoja hoitamaan, omistivatkin kaikki voimansa vuoriteollisuudelle.
Siihen perustuivat siirtomaiden ja emämaan väliset taloudelliset
suhteet. Kaikki teollisuustuotteet oli tuotava Espanjasta, vieläpä
toisin paikoin viljakin ja muut ruokatavarat. Sekä öljypuu että
viiniköynnös tosin istutettiin Etelä-Amerikkaan ja Länsi-Intiaan jo
ensi aikoina, mutta sitten niiden viljelemistä aljettiin ehkäistä,
jotta siirtolaisten täytyi ostaa nämäkin tuotteet Espanjasta.
Siirtomaissa kokonaan kiellettiin eräiden tuotteiden valmistus, jotta
Espanjan kauppiaat saivat niiden hankinnan yksinoikeudekseen ja että
vuorikaivoksiin riitti sitä enemmän työvoimia.

Näiden rajotusten noudattamista ja kaupan turvallisuutta varten kauppa
siirtomaihin kokonaan asetettiin hallituksen holhouksen alaiseksi. Jo
v. 1503 perustettiin Sevillaan sitä varten erikoinen virasto ja sen
välityksellä tuli koko siirtomaakaupan tapahtua. Kutakin tavaralajia
varten oli satamakaupungeissa erikoinen tavarasuoja, jossa hallituksen
kauppa-asiamies, rahastonhoitaja ja sihteeri tarkalleen kirjottivat
muistoon tavarat, sekä valvoivat laivain purkamista ja kuormaamista.
Paremmaksi turvaksi merirosvoja vastaan täytyi laivain purjehtia
määrä-aikoina ja suurella joukolla. Sevillasta lähti Vera Cruziin kaksi
laivastoa vuodessa, kummassakin viisitoista laivaa, sekä niinikään
kahdesti vuodessa yksi kahdentoista aluksen laivasto Porto Belloon.
Filip II:n aikana laivain lukumäärää lisättiin, niin että Vera
Cruzin laivastossa oli kuusikymmentä, Porto Bellon laivastossa taas
neljäkymmentä laivaa. Molemmissa näissä satamissa oli viranomaiset,
joiden velvollisuus oli jakaa tavarat kuluttajille kunkin paikan
tärkeyden mukaan ja koota kotimaahan lähetettävä metallikuorma. Mexicon
markkinoita ei pidetty Vera Cruzissa, koska tämä satamakaupunki
oli kovin kuuma ja epäterveellinen, vaan Jalapassa. Mutta Perun
ja Chilen markkinat pidettiin Porto Bellossa Panaman kannaksella
epäterveellisestä ympäristöstä huolimatta. Kummassakin paikassa kesti
markkinoita neljäkymmentä päivää. Laivain kapteenit möivät kuormansa
paikkakuntain maaherroille taikka heidän alaisilleen virkamiehille.
Hinnat tavallisesti oli siten määrätty, että kapteenit voittivat
sadasta kolmeensataan prosenttiin. Paikalliset maaherrat virkamiehineen
saattoivat sitten kiskoa kuluttajilta mitä ikinä tahtoivat.

Kaiken tarmonsa vuoriteollisuudelle omistamalla Espanjalaiset saivat
kaivoksista erinomaisen runsaan saaliin, varsinkin hopeaa. Vuodesta
1492 vuoteen 1500 tuotiin Espanjaan vuosittain keskimäärin 1 3/4
miljonan markan arvosta jaloja metalleja, mutta vuodesta 1500 vuoteen
1545 tuonti oli 15 miljonaa vuodessa. Kun Potosin kaivokset v. 1545
löydettiin ja Mexicon kaivoksissa ruvettiin käyttämään parempia
menetelmiä, niin kohosi vuotuinen tuotanto 55 miljonaksi markaksi.
On laskettu, että Europpaan Amerikan löydöstä kuudennentoista
vuosisadan loppuun tuotiin kaikkiaan 3715 miljonan markan arvosta
jaloja metalleja, pääasiallisesti Espanjan kautta, ja maanosamme
metallivarasto sen kautta yhdessä vuosisadassa kasvoi entistään viittä
kertaa suuremmaksi.

Suunnaton pääoman lisäys niin lyhyellä ajalla ei voinut olla
vaikuttamatta mullistavasti taloudellisiin oloihin.

Aluksi rahan lisääntyminen tietysti vaikutti sen, että Espanjaan
alkoi eri puolilta virrata kalliita tuotteita, koska Espanjalla oli
runsaasti rahoja maksaa. Aljettiin tuoda entistä enemmän villakankaita,
palttinoita, sametteja, metalliteoksia, taideteoksia y.m. Itämailta,
Italiasta. Alankomaista, Englannista ja Ranskasta. Toiselta puolen
Espanjan teollisuus ja maanviljelys saivat suuren virikkeen sen
kautta, että menekki siirtomaiden kautta oli tullut entistään
paljon suuremmaksi. Espanjan villateollisuus, silkki-, metalli- ja
nahkateollisuus pääsivät erinomaiseen vauhtiin ja ulkomaalaisiakin,
sekä saksalaisia että italialaisia, saapui Espanjaan teollisuutta
elvyttämään. Tämä elpyminen ei kuitenkaan ollut pysyväinen. Jaloja
metalleja saapui maahan niin runsaasti, että hinnat vähitellen
kohosivat entistään paljon korkeammiksi, alkoi toisin sanoen
kallis aika. Kun Espanjan hallitus ei silloin vielä käsittänyt
hintain kohoamisen syitä, niin se kuluttajien etua valvoakseen
vahvisti lukuisille tuotteille ylimmät hinnat, toisia kielsi maasta
viemästä ja muutoinkin rajotti kotimaan teollisuutta, joka näistä
rajotuksista kärsi. Ulkomaiset sodatkin vahingoittivat maanviljelystä,
teollisuutta ja kauppaa. Kultakuumeen jälkeen »hopeakuume» levisi
kaikkiin kansankerroksiin, laimentaen yhä enemmän kotoisten ammattien
harrastusta, vaikka ne juuri etupäässä olivat maan pysyvän menestyksen
perustus. Taloudellista rappeutumista edisti maurienkin vaino, sillä
maurit olivat Espanjan parhaat käsityöläiset ja maanviljelijät.
Maanviljelys, kotimainen vuoriteollisuus ja muut teollisuudenhaarat
rappeutuivat siihen määrään, että Espanjan täytyi lopulta ostaa
ulkomaalta melkein kaikki tarpeensa, jopa osan ruokatavaroistaankin.
Ne suunnattomat metallivarat, jotka saatiin siirtomaista, eivät siis
pysyneet Espanjassa, vaan virtasivat pian pois muihin toimeliaampiin
maihin, niiden kansallisrikkautta lisäämään.

Teollisuustavarain kalleus siirtomaissa houkutteli niihin
englantilaisia ja hollantilaisia salakuljettajia ja jalojen metallien
rikkaus tuhansittain merirosvoja. Englannin. Hollannin ja Ranskan näin
alkama kilpailu johti sitten ilmisotiin, joiden kautta sekä Espanjan
että Portugalin merimahti murrettiin.

Vanha ja Uusi maailma luonnollisesti vaikuttivat toisiinsa monella
tavalla. Portugal toimi maissa, joissa jo vanhustaan oli varmoihin
muotoihin kehittynyt erinomaisen tuoterikas kauppa, Espanja sitä
vastoin uusissa maissa, joiden luonnonrikkaus ja kauppa olivat vasta
kehitettävät, joista aluksi ei voitu, paitsi jaloja metalleja, juuri
paljoa muuta saada kuin arvokkaita puulajeja ja moniaita muita
kasvikunnan tuotteita. Itä-Intian ja Länsi-Intian välillä syntyi
omituinen vuorovaikutus: Itä-Intia. joka jo Rooman ajoista saakka
oli vetänyt Europasta metalleja (Maant. ja löytör. I, s. 127), ei
nytkään antanut niitä, vaan arvokkaita luonnon- ja teollisuuden
tuotteita. Länsi-Intia antoi metallit, joilla näitä tuotteita
voitiin ostaa entistä suuremmat määrät. Itä-Intia sai tavaroistaan
hinnan, Länsi-Intian täytyi vain luovuttaa varallisuuttaan saamatta
paljoa mitään korvaukseksi. Pysyväistä hyötyä tuotti sekä Uudelle
että Vanhalle maailmalle hyödyllisten eläimien ja viljelyskasvien
vaihto. Tässä suhteessa Uusi maailma hyötyi enemmän kuin Vanha.
Mutta monta erinomaisen tärkeätä hyötykasvia sai Europpakin meren
takaa, mainitaksemme vain perunan, maissin, mandiokan, bataatin,
espanjanpippurin, tupakan, kaakaon, kokan ja paraguayteen. Molemmat
Amerikat taas saivat useimmat viljat. sokeriruo’on ja kahvin ynnä
tärkeimmät kotieläimet, muita mainitsematta. Lajien vaihtamista jatkuu
vielä tänä päivänä, sillä Europpa on alkanut maaperäänsä koteuduttaa
Amerikan arvokkaita puulajeja, mikäli ne ilmanalassamme viihtyvät.



POHJOISIA VÄYLIÄ. POHJOISEMPIA PURJEHTIJOITA.



John Cabotin matka Pohjois-Amerikkaan.


Englannin kuningas Henrik VII oli pitänyt matkaa Intiaan lännen kautta
niin naurettavana päähänpistona, että Bartolomeo Colombo kuninkaan
pilkkapuheista masentuneena jätti Englannin ja lähti Ranskaan
veljensä aikomusta esittämään. Mutta kun sitten sanoma Columbuksen
onnellisesta paluusta ja Intiaksi luultujen maiden löytämisestä kulki
kautta maailman, niin se teki Englannissakin syvän vaikutuksen ja
kuningas päätti olla viisaampi seuraavalla kerralla, kun joku tulisi
hänelle tarjoamaan samanlaista tilaisuutta hänen valtansa ja kauppansa
laajentamiseen. Sitä ei tarvinnutkaan kauaa odottaa. Jo muutaman vuoden
kuluttua lähti John Cabot Englannin hallituksen myötävaikutuksella
Atlantin meren poikki etsimään Intiaan pohjoisempaa väylää kuin
Columbuksen muka löytämä. Cabot näyttää itsenäisesti suunnitelleen
matkansa.

John Cabot (Giovanni Caboto) oli synnyltään genovalainen, samoin
kuin Columbuskin, mutta oli muuttanut asumaan Veneziaan ja sieltä
tehnyt laajoja kauppamatkoja. Hän kävi eräällä matkalla Mekassa, joka
siihen aikaan oli Idän kaupan pääpaikkoja, ja sai siellä kuulla, että
Itämaiden kalliit tavarat, silkit, jalokivet ja kulta, saapuivat sinne
maan poikki Koillis-Aasiasta. Cabot tiesi, että maa luultavasti oli
pallonmuotoinen, ja tästä hän kertoi mieleensä juolahtaneen, että
Itä-Aasiaan ehkä voitaisiin purjehtia lännen kautta Atlantin valtameren
poikki. Nämä mietteet mielessään hän v. 1484 muutti perheensä keralla
Englantiin, valiten ehkä Englannin siitä syystä, että se hänen
laskujensa mukaan oli Koillis-Aasian kohdalla. Hän asettui Bristolin
kaupunkiin, joka siihen aikaan oli Lontoon jälkeen Englannin tärkein
kauppakaupunki. Bristolista oli jo ennen hänen tuloaan tehty retkiä
Atlantinmeren tuntemattomiin osiin ja etsitty St. Brandania ja muita
saaria, jotka kartoilla kummittelivat. John Cabot kaikin puolin
kannatti näitä retkiä, lisäten vielä Antillan, Brasilian ja »Seitsemän
kaupungin saaren» etsittävien joukkoon. Jälkeen vuoden 1491 lähettivät
Bristolin kauppiaat joka vuosi laivoja näille löytöretkille. kuten
näkyy sen ajan diplomatisista asiakirjoista. Espanjan lähettiläs
kirjotti v. 1498 kuninkaalleen: »Bristolilaiset ovat seitsemänä vuotena
joka vuosi lähettäneet kaksi, kolme tai neljä karavelia etsimään
Brasiliaa ja 'Seitsemää kaupunkia' tämän genovalaisen (Cabotin)
ohjeiden mukaan». Kun Columbuksen löytö kesällä 1493 tuli tunnetuksi,
niin pyysi Cabot kuninkaalta kannatusta »Suurkaanin maahan» tehtävää
retkeä varten, ja tällä kerralla Henrik VII kallistikin pyynnölle
korvansa. Cabot sai kolmen poikansa keralla luvan lähteä Englannin
suojeluksen alaisena etsimään lännen merestä uusia maita, mutta
retkikunta oli hänen itsensä varustettava.

John Cabot oli varaton eikä tälle ensi matkalleen voinut ottaa muuta
kuin yhden aivan vähäisen laivan ja kahdeksantoista miestä. 2 p.
toukok. 1497 lähti »Mathiew» matkaan, purjehtien ensinnä pohjoista ja
sitten länttä kohti. Tuulet olivat kuitenkin enimmäkseen vastaiset,
sillä Cabot oli Atlantinmeren länsituulien vyöhykkeessä ja hän sai
luovia kauan, ennenkuin pääsi meren poikki. Kun oli oltu matkalla
52 päivää, niin saavuttiin vihdoin 24 p. kesäk. luultavasti Breton
saareen, Uuden Skotlannin pohjoisosaan, samoille seuduin siis,
joille islantilaiset viikingit jo puolentuhatta vuotta aikaisemmin.
Juhlallisesti Cabot otti tämän maan kuningas Henrik VII:n haltuun.
Kun se oli hedelmällistä ja ilmanala leutoa, niin hän oli vakuutettu
saapumisestaan Koillis-Aasiaan. sinne josta olivat tulleet Mekassa
nähdyt jalokivet ja silkkikankaat. Otettuaan puutavaraa ja vettä Cabot
kiiruimman kautta lähti paluumatkalle ja näki ohi purjehtiessaan
Newfoundlandin. Paluumatka sujui nopeammin, kun tuulet olivat myötäiset
ja vinhat, ja elokuun 6 p. Cabot jälleen kävi Bristolin satamaan
ankkuriin. Hän riensi oikopäätä hoviin ja sai sangen suosiollisen
vastaanoton. 10 punnan rahalahjan ja 20 punnan eläkkeen siitä, että hän
oli »löytänyt uuden saaren». Cabot väitti, että hän oli 700 leagueta
[_League_, ranskalainen _liene_, espanjalainen _legua_ vaihteli
paljon eri maissa ja eri aikoina, 3,9:stä 7,4:jään kilometriin. Vanha
espanjalainen legua oli 4,23 kilom., nykyinen engl. maaleague 4,83,
merileague 5,56 kilometriä. Jos viimeksi mainitun arvon sijotamme
Cabotin matkailmotukseen, niin saamme 700 x 5,56 = 3,892 kilometriä,
joka likimain vastaa etäisyyttä Bristolista Uuden Skottlannin
rannalle.] Irlannista länteen päin löytänyt suurkaanin maan. Vaikka
sieltä oli saatavana sekä brasilipuuta että silkkiä, niin aikoi hän
kuitenkin seuraavalla matkalla kulkea rannikkoa pitkin eteläänpäin
Cipanguun (Japaniin) saakka, jonka hän luuli olevan päiväntasaajan
seuduilla, sillä siellä oli kultaa.

Jälkimaailmalle Cabotin matkoista säilyneet tiedot ovat sangen
niukat, mutta ei rohkea purjehtija näytä sanojaan säästäneen. Hän oli
palattuaan Englannissa päivän sankari, kuten näkyy erään venezialaisen
Lontoosta kirjottamasta kirjeestä: »Hänen nimensä on Zuan Cabot, ja
'suureksi amiraaliksi' häntä täällä sanotaan. Hänelle osotetaan suurta
kunniaa, hän käy silkkiin puettuna ja nämä Englantilaiset juoksevat
kuin hullut hänen perässään.» Kuninkaan rahapalkinto tosin tuntuu
sangen niukalta, mutta Henrik VII oli saita, ja lisäksi mainitut 10
puntaa annettiin vain sitä varten, että Cabot saisi huvitella matkan
vaivojen jälkeen. Cabot pitikin hauskaa ja lupaili tuttavilleen
suurkaanin maita, joiden rikkaus Marco Polon kertomuksista yhä vielä
väikkyi kaikkien mielessä. Erään burgundilaisen, jonka kanssa hän
seurusteli, piti saada saari, muutaman genovalaisen ystävän toinen.
Kahdelle köyhälle munkille, joiden määrä oli tulla mukaan seuraavalle
retkelle, luvattiin hiippakunta kummallekin. Bristolin kauppiaat olivat
innoissaan, kaikki tahtoivat päästä kauppaa tekemään Kambalukiin
(Pekingiin), jonne Marco Polon kertomuksen mukaan joka päivä tuotiin
lähes tuhannen kuormaa silkkikangasta. Kuningas lupasi seuraavalle
retkelle laivoja, joilla piti purjehdittaman kultamaahan Cipanguun.
Espanja tosin lähettiläänsä kautta vastusti tämmöisiä retkiä sen
pallonpuoliskolle muka, mutta Englanti ei vastalauseista välittänyt,
vaikka silloin vielä olikin paavinistuimelle uskollinen.

Cabot alkoi siis varustella toista retkeään paljon perusteellisemmin
kuin ensimäistä. Saatuaan helmikuussa v. 1498 kuninkaalta kaikki
valtuudet hän matkusti Lissaboniin ja Sevillaan palkkaamaan mukaansa
miehiä, jotka olivat Cãon ja Diazin keralla purjehtineet Afrikan
länsirannalla ja Columbuksen mukana käyneet Intiassa. Lissabonissa
hän tapasi João Fernandes nimisen miehen, jolla oli lisänimenä
Lavrador; tämä näyttää vuoden 1492 vaiheilla Islannista käsin käyneen
Grönlannissa. Kuultuaan häneltä, että Grönlanti, jonka luultiin olevan
Aasiaa, olikin niin lähellä Islantia, Cabot päätti purjehtia Grönlannin
kautta. Retkikunta, johon kuului kaksi laivaa ja 300 miestä, lähti
matkaan Bristolista toukokuun alkupäivinä v. 1498. Samaan joukkoon
lähti useita laivoja, joiden tapana oli tehdä kauppaa Islannissa.
Kesäkuun alussa saavuttiin Grönlannin rannalle, ja koska Fernandes
oli Cabotille kertonut tästä maasta, niin Cabot antoi sille nimeksi
»Labradorin maa». Tiedot retkestä ovat kuitenkin niin vaillinaiset,
ettei varmaan tiedetä muuta, kuin että John Cabot tosiaan mainittuna
vuonna lähti toiselle retkelleen. On vaikea selittää, miksei John
Cabotista sen koommin mitään mainita. Mutta tietysti hän ei löytänyt
suurkaanin maata, sen enempää kuin Cipanguakaan, ei kultaa, ei
mausteita eikä jalokiviä. Vanhemman Cabotin poika Sebastian oli,
niin luulevat jotkut, mukana retkellä, ja siitä mitä hän mainitsi
aikalaisilleen tutkijoille ja kirjailijoille, ovat toiset luoneet siitä
kokonaiskuvan. John Cabotin toinen matka olisi tämän mukaan tapahtunut
seuraavasti: Hän seurasi Grönlannin rantaa pohjoista kohti, mutta kun
pakkanen yltyi, jäävuoria alkoi olla kosolta ja vielä rantakin kääntyi
itään- päin, niin hän, saavutettuaan 67° 30’ pohjoista leveyttä,
kääntyi takaisin; se oli suoranainen pakkokin, sillä laivaväki ei
suostunut purjehtimaan kauemmaksi siihen suuntaan. Cabot palasi samaa
reittiä, purjehti Grönlannin eteläpäitse Davisin salmeen ja sen
poikki luultavasti Baffinin maahan. Luullen sitä Aasian mantereksi
hän ehkä suuntasi eteläänpäin Cipangua etsimään, tehden Labradorin
rannikolla kauppaa intianien kanssa, joilla ei kuitenkaan ollut muuta
rikkautta kuin nahkoja. Newfoundlandin rantaa seuraillen hän saapui
Breton niemelle, jossa oli käynyt edellisellä matkallaan, ja purjehti
sieltä edelleen etelää kohti aina 38 leveysasteelle saakka, lähelle
nykyistä Kap Hatterasta, mutta kun ei tavattu minkäänlaisia merkkejä
Itä-Aasian rikkauksista ja hienoista teollisuustuotteista, niin täytyi
palata takaisin tyhjin toimin. Kun oli Bristoliin palattu, niin saivat
ne henkilöt, joille kuningas oli matkaa varten rahoja lainannut,
maksaa velkansa takaisin. John Cabot pian sen jälkeen kuoli. Cabotin
löytöihin Englanti sitten perusti omistusoikeutensa Pohjois-Amerikan
länsirannikkoon.

Nansen, joka viimeksi on tutkinut näitä sekavia tietoja, päättelee
John Cabotin ei palanneen toiselta retkeltään, eikä hänen poikansa
Sebastianin olleen mukana kummallakaan. Mutta heti jälkivuosina lähti
Englannista useita muita retkikuntia samoille seuduin. ja nämä kävivät
Grönlannissa, Newfoundlandissa ja Labradorissa. Oppaina oli mukana
Azorien saarilta tulleita portugalilaisia. Mitä Sebastian Cabotin
retkiin tulee, niin pitää Nansen häntä valehtelijana, joka kertoi
Petrus Martyrille ja muille aikalaisille ominaan toisten matkoja.
Itse hänen ei tiedetä tehneen pohjoisille vesille ainoatakaan.
Englantilaiset tutkijat eivät arvostele häntä yhtä ankarasti, ja mitkä
hänen todelliset ansionsa lienevätkään olleet, epäilemättä hänestä tuli
paljon kuulumpi mies kuin hänen isänsä oli. Mainitsemme sen vuoksi
tässä yhteydessä hänen myöhemmät vaiheensa.



Sebastian Cabot.


V. 1512 Sebastian Cabot kuningas Henrik VII:nnen käskystä laati
Guiennen ja Gascognen kartan Englannin armeijan käytettäväksi. Samana
vuonna Espanjan kuningas Ferdinand kutsui hänet luokseen, kysyäkseen
häneltä neuvoa Newfoundlandin anastamisesta. Sebastian Cabot otettiin
Espanjan vakinaiseen palvelukseen ja hän valmisteli viipymättä
retkikuntaa Newfoundlandiin. Ferdinandin kuoleman vuoksi ei retkestä
tullut mitään. Kaarle V piti Sebastian Cabotin palveluksessaan ja v.
1518 hänet nimitettiin Espanjan yliluotsiksi.

Talvella 1520—1521 Sebastian Cabot taas kävi Englannissa, jossa
kardinali Wolsey pyysi häntä johtamaan Henrik VIII:n Newfoundlandiin
valmistelemaa retkikuntaa. Mutta erään venezialaisen moitittua häntä,
ettei hän ollut tehnyt mitään oman maansa hyväksi, Cabot kieltäytyi ja
Espanjaan tultuaan ryhtyi salaisiin neuvotteluihin Venezian kymmenen
neuvoston kanssa. Neuvotteluista ei kuitenkaan tullut sen enempää.
V. 1524 Sebastianin aika kului Badajozin juntan neuvotteluissa.
Seuraavana vuonna hänet vihdoin lähetettiin johtamaan espanjalaista
retkikuntaa, jonka piti purjehtia Molukeille, Tarsiihin, Ofiriin,
Cipanguun ja Kataihin Magalhãesin löytämää tietä. Mutta Sebastian
Cabot jäikin La Plata joelle huhuttua kultamaata etsimään, niinkuin
olemme ennen kertoneet, ja palasi tyhjin toimin takaisin Espanjaan.
Ohjeittensa rikkomisesta hänet lähetettiin neljäksi vuodeksi maanpakoon
Oraniin, Airikaan, mutta hän pääsi jo v. 1533 sieltä pois ja sai
takaisin yliluotsivirkansa. Seuraavalla vuosikymmenellä tapaamme
hänet jälleen Englannin palveluksessa; hän sai v. 1549 Englannin
hallitukselta melkoisen eläkkeen, vaikka Kaarle V koettikin pakottaa
sitä luovuttamaan Cabot takaisin.

Sebastian Cabot nimitettiin Englannissa laivaston tarkastajaksi ja
sai toimekseen lakkauttaa saksalaisten hansakauppiaitten etuoikeudet
Lontoossa. Hän oli mukana perustamassa »Kauppiasseikkailijain»
(Merchant Adventurers) suurta seuraa ja nimitettiin elinajakseen
sen johtajaksi. Kolme laivaa lähetettiin toukokuussa 1553 etsimään
koillisväylää kaukaiseen itään, mutta kaksi laivaa kärsi haaksirikon
ja ainoastaan Chancellor pääsi Vienaan saakka, jossa hän solmi
kauppasuhteet Venäjän kanssa. Chancellorin löytämää tietä ruvettiin
sitten purjehtimaan Vienaan uutterasti. Kun v. 1556 lähetettiin
laivoja matkaan, niin erään aikalaisen kertomuksen mukaan »hyvä vanha
herra Cabot antoi köyhille mitä auliimpia almuja, pyytäen heitä
rukoilemaan laivain hyväksi onneksi ja matkan menestykseksi. Ja sitten
hän ystäviensä keralla hankki pidot ja he kestitsivät mitä parhaiten
kaikkia, jotka olivat heidän seurassaan. Ja paljaasta ilosta, että hän
näki löytöretkestämme totta tulevan, hänkin lähti tanssiin nuorten
iloiseen seuraan.» Jo seuraavana vuonna Sebastian Cabot lienee kuollut.



Muita retkiä Pohjois-Amerikkaan.


Veljekset Cortereal.


Vaikka Portugalilaiset olivat saaneet Intiassa niin suuren toimialan,
niin pitivät he kuitenkin kateellisesti kiinni kaikista eduista, mitä
paavin aulis maanjako suinkin saattoi tarjota. Portugalissa luultiin,
että Atlantin meren takana ehkä oli luoteessa semmoisia maita, jotka
olivat demarkatsioviivan itäpuolella ja siis kuuluivat Portugalin
perintöosaan, ja lähetettiin laivoja sillekin suunnalle. Cabotin matka
pikemmin kiihotti kuin pelotti, sillä Portugalin hallituksen käsityksen
mukaan Englannilla ei ollut mitään oikeutta anastaa siellä maata.

Gaspar Cortereal, Manuel kuninkaan hyvä ystävä, Azoreilla kasvanut,
lapsuudestaan saakka mereen ja laivoihin tottunut, sai ensimäisen
retkikunnan johdon. Hän purjehti v. 1500 pohjoista ja luodetta kohti
ja tuli Newfoundlandin rannikolle, luuli sitä suurkaanin maaksi ja
tutki sen ynnä Labradorin rannan pohjoista kohti ehkä aina Hudsonin
ja Davisin salmea myöten, laatien varsinkin Newfoundlandin rannikosta
tarkan kartan. Seuraavana vuonna hän palasi löytöjään jatkamaan ja
tutki nyt sekä Mainen ja Uuden Skotlannin että Laurentin lahden rannat.
Alkuasukkailta saatiin katkennut italialainen miekka ynnä Veneziassa
luulon mukaan valmistettuja korvahelyjä; näiden luultiin kulkeneen
sinne maan poikki ja sen vuoksi todistavan rannan tosiaan kuuluvan
suurkaanille. Se ei kuitenkaan estänyt Gaspar Corterealia orjaksi
ryöstämästä puoltasataa muka suurkaanin alamaista ja lähettämästä
niitä kahdella laivalla Portugaliin matkavarustuksien maksamiseksi.
Portugalilaiset eivät luulleet kenenkään purjehtijan ennen käyneen
heidän löytämällään rannalla ja Cabotin matka lienee siis ollut heille
tuntematon. Kotia lähetetyt orjat olivat rotevaa kansaa, ja erään
selityksen mukaan sai Labrador tästä nimensä, koska he muka olivat niin
soveliaita työntekijöiksi. Gasparista itsestään ei kuulunut sen koommin
mitään; hän kolmannen laivan keralla katosi teille tietämättömille.
V. 1502 lähti Miquel Cortereal etsimään kadonnutta veljeään. Mutta
hänkin hävisi sille tielle, vaikka kaksi seurana ollutta laivaa pääsi
onnellisesti palaamaan. Manuel kuningas lähetti v. 1503 retkikunnan
molempia kadonneita etsimään, mutta se sai tyhjin toimin palata
takaisin. Vanhin Cortereal veljeksistä, Vasqueuas, pyysi sitten laivoja
etsimistä jatkaakseen, mutta kuningas ei enää laskenut häntä matkaan,
peläten menettävänsä viimeisenkin veljeksistä.

Portugalilaiset nimittelivät koko tämän rannikon Fundy-lahdesta aina
Hudsonin salmeen saakka, mutta bretagnelaiset kalastajat sittemmin
muuttivat useimmat nimet. John Cabotin antamista ei ainoakaan ole
karttaan säilynyt.



Newfoundlandin kalastukset.

S Heti ensimäiset purjehtijat huomasivat Newfoundlandin vesien,
varsinkin laajojen matalikkojen suunnattoman kalaisuuden. Kylmä
napavirta kulkee nimittäin Amerikan itärantaa etelään päin, ja tämän
kylmän veden mukana uivat Jäämeren äärettömät kalakarjat Newfoundlandin
matalikoille, jotka pistävät kauas mereen, pysäytellen jäävuoria,
jotka niille karille ajavat, ainaisien sankkojen sumujen vallassa,
purjehtijain kammo, mutta kalastajain paratiisi. Ei monta vuotta
kulunut Cabotin ja Corterealien matkain jälkeen, ennenkuin rohkeat
kalastajat vähäisillä, mutta merikuntoisilla aluksillaan löysivät
näille särkille ja sadottain alkoivat niillä käydä varsinkin turskan
pyynnissä.

Ensimäiset pyytäjät olivat portugalilaisia ja sen vuoksi Newfoundlandin
ensimäiset nimet. »Terra Corterealis» ja »Bacallaos» (turskamaa)
ovatkin portugalilaiset. Mutta monta vuotta he eivät saaneet siellä
yksin kalastaa, sinne löysivät myös Espanjan Baskit, jotka vanhastaan
olivat olleet valaanpyytäjinä etevät, ynnä Bretonit, Bretagnen
niemimaan karkaistut merenkulkijat. Ja sangen varhain näyttävät
Englantilaisetkin joukkoon tulleen, hyljäten Islannin kalakaupan, joka
siihen saakka oli heidän kapakalatarpeensa tyydyttänyt. Portugalilaiset
kalastivat etupäässä varsinaisilla matalikoilla, Bretonien pääpaikka
oli Uusi Skotlanti ja Laurentin lahti. Bretagnen laivoja oli näillä
vesillä jo v. 1525 noin 70—80, portugalilaisia satoja. Portugalilaiset
yrittivät perustaa siirtokuntiakin Newfoundlandin rannikolle,
mutta ilmanala oli heille liian kylmää; siirtokunnat eivät voineet
kehittyä kalastusasemia suuremmiksi. Englantilainen Hakluyt, tunnettu
matkakertomuksien kokooja, sanoo Newfoundlandin vesillä v. 1578 käyneen
400 kalastajalaivaa, joista silloin neljäsosa oli englantilaisia. Mutta
olot olivat muutoin puolen vuosisadan kuluessa sikäli muuttuneet, että
satamat enimmäkseen olivat Englantilaisten hallussa.

Kalastajalaivain havainnot eivät tulleet kirjallisten piirien tietoon,
mutta tehtiin kuitenkin näihin aikoihin muutamia tutkimusretkiäkin.
Seuraavassa kerromme tarkemmin Ranskalaisten retkistä, mutta sitä ennen
mainitsemme lyhyesti pari englantilaista yritystä. Kuningas Henrik
VIII lähetti v. 1527 John Rut nimisen meriupseerin kahdella laivalla
tutkimaan »Suurkaanin maita» ja tunkeutumaan kauemmaksi länteen
kuin edelliset purjehtijat. Menetettyään toisen laivansa Labradorin
rannikolla Rut toisella purjehti rannikkoa etelään päin New Yorkin
seuduille saakka ja palasi sitten kotimaahan. Toisen retkikunnan
varusti Hore niminen innokas maantieteilijä, joka houkutteli
kolmisenkymmentä lontoolaista, enimmäkseen lakimiestä, ottamaan retkeen
osaa. He lähtivät matkaan v. 1536 ja tekivät monta mieltäkiinnittävää
havaintoa, kunnes Newfoundlandin rannikolla ruokavarat loppuivat.
Nälänhätä sai semmoisen vallan, että muuan merimies tappoi toverinsa,
kun he olivat yhdessä juuria kaivamassa. Kun tapaus tuli tunnetuksi,
niin kapteeni kokosi miehensä ja piti heille puheen, jossa hän
liikuttavin sanoin kehotti välttämään sitä kataluutta, että ruvettiin
toinen toisiaan syömään, ja käski kaikkia katumaan ja rukoilemaan apua.
Siitä huolimatta nälänhätä lisääntyi niin, että lopulta päätettiin
arpoa, kuka tapettaisiin. »Mutta Jumala armossaan lähetti satamaan
samana yönä ranskalaisen laivan, jolla oli runsaasti ruokavaroja.»
Nälkiintyneet englantilaiset saivat petoksen kautta laivan haltuunsa,
vaihtoivat laivaa ja jättivät oman tyhjän aluksensa ranskalaisille.
Ranskalaisten päähänkään ei pälkähtänyt ruveta toisiaan syömään;
he olivat päinvastoin pyydysretkellä ja riistaa oli sekä metsissä
että meressä runsaasti. Muutaman kuukauden kuluttua hekin hyvissä
lihoissa palasivat kotimaahan ja vaativat paikalla Henrik VIII:lta
vahingonkorvausta, joka heille auliisti maksettiin. Niin päättyi
lakimiesten retki, ainoa laatuaan tällä rannikolla.



Giovanni di Verrazzano.


Vaikka Bretagnesta jo kuudennentoista vuosisadan alussa joka vuosi
purjehti kymmenittäin laivoja »Bacallaoksen» kalarikkaudesta osansa
ottamaan, niin eli Ranskan hallitus kuitenkin hidas virallisesti
esiintymään vesillä, joita sen eteläiset naapurit väittivät
omaisuudekseen. Mutta lopulta kuningas Frans I arveli, että hänellä
oli yhtä hyvä oikeus Aatamin perintöön kuin Espanjan ja Portugalinkin
kuninkailla ja varusti retkikunnan. Kuvaavaa italialaisten suurelle
purjehtija-arvolle ja maailmantuntemukselle on, että ensimäistä
ranskalaistakin retkikuntaa johti italialainen.

Giovanni di verrazzano, joka oli Firenzestä kotoisin, tarjoutui
näyttämään Ranskalaisille tietä Kiinaan. Frans I varusti retkeä varten
neljä laivaa ja Verrazzano lähti Diepestä matkaan lopulla vuotta
1523. Aika oli huonosti valittu; kaksi laivaa kärsi haaksirikon jo
Bretagnen rannikolla, kolmannen Espanjalaiset, joiden kanssa Ranska
kävi sotaa, anastivat Madeiran luona, ja Verrazzanon täytyi yhdellä
ainoalla laivalla lähteä Madeirasta viillettämään valtameren poikki.
Hän tapasi Pohjois-Amerikan rannikon 34 leveyspiirin vaiheilla,
Kap Hatteraan eteläpuolella. Purjehdittuaan jonkun matkaa vielä
kauemmaksi etelään hän palasi takaisin ja etsiskeli koko rannikon
aina Newfoundlandin pohjoisosiin saakka. Palmuvyöhykkeestä, johon
rannikon eteläosa vielä kuuluu, hän asukkaitten kanssa hyvässä sovussa
kauppaa tehden tuli lauhkeiden lehtimetsäin rannikolle ja vihdoin
havupuurannikolle, joka oli sen pohjoispuolella. Voidakseen tarkkaan
piirtää rannan hän purjehti päivät ja oli yöt ankkurissa. Verrazzano
löysi Hudson joen suistamon ja nousi veneellä kappaleen matkaa tätä
ihanaa, alkuosalta vuonomaista jokea, jossa oli riittävästi vettä ja
suojaa suurimmillekin laivoille. Koillista kohti edelleen laskiessaan
hän löysi Rhode-Islandin ja kohtasi metsästysintianeja, kookasta ja
verraten vaaleaihoista kansaa, jolla oli vaskiset koristeet, mutta
kultaa ei ensinkään. Narraganset-lahdessa, jonka Verrazzano selittää,
niin että sen kuvauksesta hyvin tuntee, hän viipyi kauemman aikaa
kauppaa tehden. Hän aivan oikein arveli tämän oivan sataman olevan
Rooman tasalla, mutta ilmanalan paljon kylmemmän. Verrazzano varmaan
oli ensimäinen, joka huomasi Pohjois-Amerikan ilmanalan kylmyyden
Europan vastaaviin leveyksiin verraten. Kauempana pohjoisessa, jossa
maa muuttui kolkommaksi ja asukkaat vihamielisemmiksi, hän tunkeutui
jonkun matkaa maan sisään aseellisen joukon keralla. Vuoriset rannat
vuonoineen hänen mielestään muistuttivat Dalmatian rantoja. Vasta
Newfoundlandin rannikolla hän keskeytti retkensä, koska ruokavarat
alkoivat loppua, ja palasi Dieppeen, josta hän lähetti kuninkaalle
laajan selonteon matkastaan. Tämä on vanhin kertomus Pohjois-Amerikan
itärannasta, mitä on olemassa. Verrazzano oli sivistynyt mies, tunsi
klassikot, teki sattuvia huomioita ja kirjotti havaintonsa viehättävään
muotoon.

Ranskalla oli kuitenkin siihen aikaan niin paljon sotimista, ettei
kuningas Frans I ennättänyt hyväkseen käyttää matkan tuloksia.



Esteban Gomez.


Espanjakin vuorostaan ennen pitkää kävi levottomaksi, että
Koillis-Amerikassa ehkä kalastettiinkin ja anastettiin maita,
siirtokuntia perustettiin alueilla, jotka paavi oli sille antanut.
Ferdinand ja hänen seuraajansa aikoivat monta kertaa lähettää
retkikunnan asiata tutkimaan, mutta Länsi-Intian puuhain vuoksi aikeen
toteuttaminen siirtyi vuodesta vuoteen. Mutta kun Ranskakin alkoi
levitellä sinne yritteliäisyyttään, niin ei Espanjassa maltettu pysyä
kauempaa toimettomina.

Vuotta myöhemmin kuin Verrazzano purjehti Pohjois-Amerikan itärannikon
portugalilainen Esteban Gomez, sama Espanjan palvelukseen mennyt
luotsi, joka hylkäsi Magalhãesin ja »S. Antoniolla» palasi salmesta
takaisin Espanjaan. Hän piirsi mainitun rannikon kartan, jonka sitten
Diego Ribeiro ja muut yleisten karttain laatijat jäljensivät. Gomez
haki, samoin kuin kaikki muutkin, salmea Tyveneen mereen. Hän palasi
Espanjaan marraskuussa 1525, mukanaan joukko vangiksi otettuja
intianeja, joilla matkan kustannukset suoritettiin.



Jacques Cartierin retket Canadaan.


Pohjois-Amerikan koko länsiranta oli saatu tutkituksi ja osapuilleen
kartutetuksi, kun Jacques Cartier v. 1534 teki Laurentin lahteen
ja jokeen ensi matkansa. Tämä urhea bretagnelainen purjehtija oli
ensimäinen, joka näillä kulmilla tunkeutui suuren manteren sisäosiin.
Hänen matkainsa merkitys oli tavallista suurempi, sillä niiden kautta
Canada moniksi ajoiksi tuli Ranskaan liitetyksi ja sai pysyvän
ranskalaisen asutuksen.

Cartier syntyi St. Malossa Bretagnessa v. 1491 ja oli siis ensi
matkalleen lähtiessään 43 vuoden ikäinen. Hän näyttää nuorempana
käyneen Brasiliassa, jonka rantoja Ranskalaiset himoitsivat ja
yrittivät anastaakin. Ranskalaiset ja varsinkin bretonilaiset alukset
olivat jo tottuneet vuosittain purjehtimaan Newfoundlandin ja Uuden
Skotlannin vesille, niin että reitti ja sen purjehduksen tavat olivat
hyvin tunnetut; Laurentin lahti oli kuitenkin vielä ainakin osaksi
tuntematon. Cartier sai Ranskan hallitukselta kaksi laivaa, joilla
hänen piti tutkia, eikö niiltä seuduin olisi salmea Tyveneen mereen;
laivat olivat vain kuudenkymmenen tonnin vetoisia, miesluku 61.



Funk-saari.


Matka Atlantin meren poikki oli sangen nopea; kahdenkymmenen päivän
kuluttua saavuttiin Newfoundlandin itärannalle, jota seuraillen
purjehdittiin pohjoista kohti Belle Isle salmeen, Newfoundlandin ja
Labradorin väliin. Paljon jäitä tavattiin, sillä kesä tuskin oli
vielä alkanut. Cartier poikkesi särkillä olevalle Funk-saarelle,
joka ei ollut kuin yhden lieuen (4 kilometr.) ympärimitaten, mutta
niin suunnattoman täynnä merilintuja, »ettei sitä olisi pitänyt
mahdollisena, ellei olisi omin silmin nähnyt.» Cartier ihmetteli
kovasti tätä lintusaarta ja kirjotti siitä pitkän selonteon. Väkensä
hän antoi koota siipikarjaa tynnörikaupalla eväitten lisäksi. Vaikka
saari oli 14 lieuen päässä maasta, niin uivat jääkarhut kuitenkin
sinne ahmimaan: Ranskalaiset näkivät erään hyppäävän veteen heidän
saapuessaan. »Se oli sen kokoinen kuin lehmä ja valkoinen kuin
joutsen.» He eivät saaneet sitä tapetuksi, mutta tapasivat sen
seuraavana päivänä puolivälissä matkalla Newfoundlandiin, ja se ui
melkein yhtä nopeaan kuin he purjehtivat. Veneillä takaa ajaen karhu
saatiin kiinni ja tapettiin. Liha oli heidän mielestään yhtä maukasta
kuin kaksivuotiaan mullikan.



Labradorin rannikko.


Toukokuun 27 p. Cartier saapui Belle-Isle salmeen, joka ehkä on sama
kuin Thorfinn Karlsefnin »Straumfjord». Purjehdittiin salmeen ja
seurattiin Labradorin etelärannikkoa. Mutta se oli niin karua, että
Cartier jonkun matkaa länttä kohden sitä seurattuaan jätti sen. »Jos
maanlaatu olisi yhtä hyvä kuin satamat, niin se olisi mainio tilaisuus.
Mutta sitä ei edes voi uudeksi maaksi sanoa, vaan kivikoksi. rumaksi
kalliokoksi, paikaksi, joka on omiaan metsänpedoille, sillä koko tässä
pohjoisessa maassa en nähnyt käsikärryllistäkään hyvää multaa, vaikka
poikkesin maalle monessa kohden. Eikä »Valkoisen hiekan saaressa»
ole mitään muuta kuin sammalta ja siellä täällä hajallaan matalia
orjantappurapensaita, nekin kuihtuneita ja kuivia. Totisesti minä
luulen tämän olevan sen maan, jonka Jumala antoi Kainin perintöosaksi.»



Laurentin lahti.


Cartier sen vuoksi purjehti salmen poikki ja alkoi seurata
Newfoundlandin länsirantaa etelää kohti. Myrsky ajoi hänet sitten
keskelle lahtea, josta hän löysi useita suurempia ja pienempiä saaria.
Niistä varsinkin pieni Brion saari häntä miellytti. Sitä kiersi
hiekkaranta ja saari oli täynnään kauniita puita, niittyjä ja kenttiä,
joilla kasvoi luonnonvaraista viljaa ja niin kauniita ja vahvoja
kukkivia herneitä kuin suinkin missään Bretagnessa; ja ne näyttivät
kuin kylvetyiltä. Kuvaus muistuttaa islantilaisen saagan Viinimaata,
vaikkei Cartier varmaankaan ollut kuullut Pohjanmiesten retkistä.
Siellä oli runsaasti karviaismarjoja, mansikoita ja Provencen ruusuja,
persiljaa ja muita hyvänhajuisia kasveja. Brion saari ei nykyisin
näytä semmoiselta paratiisilta, mutta Cartieria, joka tuli kolkosta
Labradorista, vastakohta viehätti. Saaren ympärillä »oli villieläimiä,
jotka olivat suuren härän kokoisia, ja niillä oli suussaan kaksi
torahammasta niinkuin elefanteilla.» Laurentin lahdessa vilisi siihen
aikaan vielä mursuja ja Cartier näyttää nyt nähneen niitä ensi kerran.
Ne seuraavina aikoina hävitettiin lahdesta sukupuuttoon, mutta vielä
v. 1775 nähtiin Magdalena ja Anticosti saarilla moniaita. Cartierin
miehet löysivät erään rannalta makaamasta,- mutta se pääsi karkaamaan,
ennenkuin he saivat sen kiinni.

Etelää kohti purjehtien saavuttiin sitten Prinssi Edwardin saaren
pohjoiselle rannalle, jonka hedelmällinen ihana luonto viehätti
Cartieria, vaikk’ei hän satamain puutteessa voinutkaan käydä sinne
ankkuriin. Puut olivat ihmeteltävän kauniit ja hyvänhajuiset, seeterit,
männyt, marjakuuset, jalavat, saarnet, pajut ja muut, tuntemattomat.
Missä metsää ei ollut, siellä maanlaatu oli hyvä ja se kasvoi runsaasti
punaisia ja valkoisia karviaismarjoja, herneitä, mansikoita, vadelmia
ja luonnonvaraista viljaa, joka oli rukiin näköistä ja ikäänkuin
kylvettyä. Ilmanala oli miellyttävää ja lämmintä. Siellä oli kyyhkysiä
ja kanalintuja ja monenlaisia muita lintuja. Uuden Brunswickin rantaa
seurattiin pohjoista kohti ja etsittiin syvälle maahan ulottuvasta
Chaleur lahdesta salmea, mutta lahti päättyi ja pettymys oli suuri.
Siellä tavattiin maanasukkaitakin. Gaspé niemellä, joka on Laurentin
joen suistamolahden eteläpuolella, tavattiin enemmän intianeja, jotka
olivat saapuneet sinne Quebekin seuduilta makrillin pyyntiin. Ne olivat
huronilais-irokesilaista rotua ja sekä kieleltään että muodoltaan
toisenlaisia kuin heidän ennen näkemänsä. He tulivat avomielisesti ja
vapaasti laivoille, miehet, naiset, lapset, ja lauloivat ja tanssivat,
osottaakseen iloaan Ranskalaisten tulon johdosta. Mutta he vaativat
Cartieria poistamaan Gaspé lahteen pystyttämänsä ristin, sillä maa
oli heidän. Cartier anasti erään päällikön kaksi poikaa viedäkseen
heidät Ranskaan kieltä oppimaan; siitä oli aluksi syttyä sota, mutta
lopulta Taignoagny ja Domagaya mielisuosiolla lähtivät mukaan, antoivat
tovereilleen vanhat vaatteensa ja pukeutuivat ranskalaiseen pukuun.

Cartier ei eteenpäin purjehtiessaan huomannut poiketa Laurentin jokeen,
koska hän, ehkä kangastuksen vuoksi, luuli siinä olevan lähellä
lahdenpohjan, vaan hän laski Anticosti saarelle ja melkein purjehti
sen ympäri, nähden saaren pohjoispäästä länttä kohti leveää salmivettä
niin pitkältä kuin silmä kantoi. Hän päätti, että se vihdoinkin oli
etsitty salmi, mutta ei purjehtinut sen kauemmaksi, vaan palasi Belle
Isle salmen kautta valtamerelle, koska retkikunta ei ollut varustettu
talvea viettämään. Cabotin salmi, joka on Newfoundlandin eteläpuolella
ja pohjoista salmea monta vertaa leveämpi, oli Cartierille tuntematon,
vaikka monet muut purjehtijat epäilemättä olivat sen nähneet.
Tutkittuaan näin Laurentin lahden kaikki rannat Cartier myrskyisen
matkan jälkeen pienillä laivoillaan palasi takaisin, saapuen St.
Malohon 5 p. syyskuuta.



Toinen retki.


Kiiruimman kautta hän alkoi varustaa uutta retkeä; jo lokak. 30 p.
hänellä oli sitä varten Ranskan amiraalin valtuudet. Cartierin piti
varustaa kolme laivaa viideksitoista kuukaudeksi ja seuraavana kevännä
lähteä matkaan. Kertomus tästä matkasta painettiin v. 1545; se on
maailman harvinaisimpia kirjoja, sillä yksi ainoa kappale on British
Museumissa tallella. Toukokuun 16 p. 1535 Cartier kaiken väkensä
keralla vastaanotti sakramentin St. Malon tuomiokirkossa, jonka jälkeen
piispa siunasi heidät matkalle. Cartierin laivoista suurin oli 120
tonnin, pienin vain 40 tonnin vetoinen, mutta yhtä pienillä aluksilla
kuljetaan vielä tänä päivänäkin Atlantinmeren poikki, Amundsenin
»Gjöan» vain mainitaksemme.

Toukok. 19 p. retkikunta lähti matkaan, mutta Cartierilla ei nyt
ollut Atlantin merellä yhtä hyvä onni kuin ensimäisellä matkalla;
hän sai kokea viisi viikkoa mitä pahimpia säitä, vastatuulia, sumua
ja kovia myrskyjä, niin että laivat ajautuivat erilleen, eivätkä
toisiaan nähneet, ennenkuin oli tultu sovittuun yhtymäpaikkaan, Blanc
Sablon lahteen, joka on Belle Isle salmessa Labradorin rannalla.
Pitkin Labradorin etelärantaa purjehdittiin länttä kohti, pitäen
kaiken aikaa tarkkaan silmällä, avautuisiko mistään kohdasta salmea.
Kun oli tultu Anticostiin, niin molemmat intianit, jotka palasivat
retkikunnan keralla Ranskasta, alkoivat tuntea rannan. Cartier
purjehti Laurentin joen suistamolahden poikki Gaspé rannikolle. Tällä
välillä nähtiin valaita niin suunnattomat määrät, että se Cartierin
mielestä oli käsittämätöntä; valaatkin ovat, samoin kuin mursut, sen
jälkeen hävinneet. Molemmat intianit kertoivat suuresta Hochelaga
joesta, joka lahteen laski, ja sanoivat sen kapenevan koko matkan
aina Canadaan saakka; Canadalla, joka nimi nyt ensi kerran kuultiin,
he tarkottivat Quebekin seutuja. Nämä tiedot olivat Cartierille suuri
pettymys, sillä hän etsi salmea. Hän kuitenkin vielä mitä tarkimmin
tutki pohjoisrantaa, toivoen salmen siltä puolelta vihdoinkin löytyvän,
mutta kaikki etsiskelyt olivat turhat. Moisie joen suulla hän näki
ihmeellisiä kaloja, joilla oli hevosen muoto, ja molemmat intianit
kertoivat niiden yöksi menevän maalle, mutta päivät meressä elävän,
mitä eläimiä nämä kummat otukset olivat, siitä ei ole koskaan selvyyttä
saatu.



Laurentin joessa.


Koko kesä kului näissä etsiskelyissä; syyskuun ensimäisenä päivänä
Cartier päätti laivoineen laskea joen suistamoon ja nousta Canadaan,
molempien intianiensa kotipaikoille. Hän tuli Saguenay joelle,
jonka alaosa pitkät matkat on jylhää vuonoa, ja tapasi sen suulla
kalastavia intianeja. He olivat tulleet Saguenay maasta, jonka molemmat
tulkit sanoivat olevan sillä puolella, Laurentin eli Hochelaga joen
pohjoispuolella. Tämä nimitys kuitenkin näyttää olleen häälyvä, sillä
ylempänä sillä nähtävästi tarkotettiin suurien järvien seutuja.
Saguenayn suulla nähtiin suunnattomat parvet aivan outoja eläimiä,
valkoisia valaita, jotka viihtyivät vain suolaisen ja suolattoman veden
sekaantumisrajoilla. Tämä valas oli beluga (_Delphinapterus leucas_),
jonka suosituimpia tyyssijoja Laurentin joen suistamo yhä vieläkin on.

Quebekin seutu oli Taignoagnyn ja Domagayan varsinainen koti, siellä
olivat heidän ystävänsä ja sukulaisensa. Saarella, jonka luo laivat
menivät ankkuriin, oli intianeja kalassa; he lähtivät pakoon, mutta
kun molemmat Ranskassa käyneet intianit heitä kutsuivat takaisin ja
ilmottivat nimensä, niin keräytyi paikalle paljon väkeä, miehiä,
vaimoja ja lapsia, ja he tanssivat ja pitivät iloa. Ravintoaineita
tuotiin ja lahjoja annettiin. Seuraavana päivänä tuli Donnaconna,
»Canadan herra», jokea laskien kahdellatoista kanootilla, paljon
väkeä mukanaan. Hän tuli kapteenin laivaan ja Taignoagny ja Domagaya
kertoivat hänelle Ranskassa näkemistään ihmeistä ja ystävällisestä
kohtelusta, joka oli tullut heidän osakseen. Kertomus teki päällikköön
mitä parhaimman vaikutuksen.

Cartier oli erinomaisen ihastunut maahan; Quebekin maisemat
ovatkin verrattomat varsinkin syysaikaan. Ranskalaiset retkeilivät
lähiseutuihin ja Donnaconna itse näytteli heille maataan. Cartieria
väsytti hänen suunnaton puheliaisuutensa, mutta kaikkien, jotka
seuraavinakin aikoina tulivat Huronien kanssa tekemisiin, täytyi
oppia kärsivällisesti heitä kuulemaan. Valittiin talviaseman paikka
ja ryhdyttiin viipymättä varustuksiin. Pienimmällä laivallaan Cartier
päätti vielä syksyllä käydä Hochelagassa, joka oli nykyisen Montrealin
seuduilla, mutta Domagaya ja Taignoagny eivät suostuneetkaan lähtemään
oppaiksi, vaan koettivat estää Cartieriakin lähtemästä ja samalla
salassa yllyttivät maanmiehiään Ranskalaisia vastaan. Donnaconna kielsi
ketään väestään lähtemästä Ranskalaisten keralla. Viimeinen keino, jota
käytettiin Cartierin pelottamiseksi Hochelagaan lähtemästä, oli muuan
omituinen näytelmä. Intianeja kokoontui metsiin laivain läheisyyteen
suuret joukot, ja auringonlaskun aikaan tuli äkkiä jokea laskien
kanootti, jossa oli kolme henkeä; nämä olivat koirannahkoihin puetut,
naamat mustatut, päässä pitkät sarvet. Nopeaan meloen myötävirtaan,
Ranskalaisiin katsomattakaan, he kulkivat heidän ohitseen ja kääntyivät
sitten rantaan. Keskimäinen piruista piti puheen, ja paikalla, kun
kanootti rantaan koski, kaikki kolme kaatuivat pitkäkseen ikäänkuin
kuolleet. Intianit kantoivat heidät kaikki metsään ja pian koko seutu
kaikui heidän valituksistaan. Hyväksi lopuksi Taignoagny ja Domagaya
tulivat heille monilla eleillä ja huudoilla ilmottamaan, että heidän
jumalansa Cudragny oli lähettänyt Hochelagasta sanan siellä olevan niin
paljon jäätä ja lunta, että jokainen, joka sinne lähtisi, saisi surmansa
Cartier antoi tähän ilveilyyn halveksivan vastauksen, intianit huutaen ja
hyppien juoksivat ulos metsästä ja molemmat tulkit sitten ilmottivat,
ettei Donnaconna päästäisi Cartieria lähtemään, ellei hän jättäisi
Stadaconaan eli Canadaan panttivankeja, kunnes palaisi. Mutta kaikista
näistä juonista huolimatta Cartier lähti, otti mukaansa pienimmän
laivan, kaksi venettä ja viisikymmentä merimiestä ynnä retkelle
lähteneet vapaaehtoiset herrasmiehet. Saman verran väkeä jäi molempia
suurempia laivoja vartioimaan.

Maa miellytti Cartieria erinomaisesti, viljavat lakeudet. upeat
metsät tammineen, jalavineen. saarnineen. kastanjoineem, setrineen ja
orapihlajineen. Cartierin mielestä ei missään ollut parempaa. Varsinkin
häntä ihmetytti viiniköynnösten rehevyys. Ne hänen mielestään melkein
näyttivät istutetuilta. Rypäleet eivät tosin olleet niin suuria ja
makeita kuin Ranskassa, mutta siihen tietysti oli syynä hoidon puute.
Joen rannoilla oli majoja ja niissä kalastajia, ja intianit tulivat
pelvotta tervehtimään muukalaisia ja tuomaan heille kaloja. Pietarin
järveen, joka on joessa leveämpi kohta, jätetttiin laiva ja jatkettiin
veneillä matkaa.



Hochelaga.


Oli lokakuun 2 päivä. kun Cartier veneineen saapui Hochelagaau. Enemmän
kuin tuhannen henkeä tuli alas rautaan, karkeloiden lausumaan vieraat
tervetulleiksi, miehet, naiset ja lapset eri joukoissa. Ranskalaisten
veneet kannettiin täyteen kalaa ja maissijauhoista leivottuja leipiä.
Cartier antoi heille pieniä lahjoja. Kun Ranskalaiset hämärtäessä
lähtivät veneihinsä illalliselle ja nukkumaan, niin intianit tekivät
tulia ja karkeloivat kaiken yön rannalla. Aikaisin seuraavana
aamuna Cartier väkensä keralla pukeutui parhaisiin vaatteihinsa
ja valmistautui käymään kaupungissa. Joukossa olivat herrasmiehet
ja kahdeksankolmatta merimiestä. Kolme intiania oppaina, hyvin
asestettuina ja hyvässä järjestyksessä marssien joukko astui rannasta
paljon kuljettua tietä kaupunkiin. Viisi kuusi kilometriä astuttuaan
he tulivat suurelle tulelle, jonka luona eräs päällikkö monen miehen
keralla kehotti heitä lepäämään; Ontarion Irokesien kesken on yhä
vielä vallalla samanlainen tapa lausua vieraat tervetulleiksi. Sitten
seurasivat tavanmukaiset pitkät puheet ja lahjain anto. Kun oli
kuljettu vielä pari kilometriä, niin alkoivat intianien viljavainiot
ja niiden keskellä, vuoren juurella, oli Hochelaga. Se oli pyöreä,
kolmenkertainen hirsivarustus ympärillään. Keskimäisen hirsiaidan
hirret seisoivat pystyssä, sisemmän ja ulomman aidan hirret sitä
vastaan nojaten. Tämä varustus oli noin kahta keihäänmittaa korkea,
hirret lujasti toisiinsa sidotut. Sisäpuolella kulki jotenkin korkealla
maasta koko varustuksen ympäri silta, jolla oli varalla kiviä, millä
työntää takaisin hyökkääjät. Varustuksessa oli vain yksi portti: sen
sisäpuolella oli noin viisikymmentä taloa aukean torin ympärillä,
jolla pidettiin tulia. Majat olivat viittäkymmentä askelta pitkät,
kahtatoista leveät tai leveämmätkin. Ne oli kaarnalla peitetty, ja
ullakossa oli varastoaitta. Samassa talossa asui monta perhettä; ne
keittivät ruokansa samassa liedessä, joka oli majan keskellä, mutta
joka perheellä oli oma makuuhuoneensa. Cartier näki maissia ensi
kerran. Täällä hän niinikään tutustui intianien rahaan, »wampumiin»
[wampumit olivat simpukankuorista koottuja vöitä], ja hankki tietoja
sen saannista.

Kaupungissa Ranskalaisten osaksi tuli mitä lämpimin vastaanotto.
Miehiä, naisia ja lapsia tunkeili heidän ympärilleen, jokainen
tahtoi saada heitä käsin koskea, ja vieraitten, joita pidettiin
yliluonnollisina olennoina, piti koskettaa lapsia, joita heidän
luokseen kannettiin. Sitten levitettiin mattoja maahan, ja kun Cartier
miehineen oli istuutunut, niin tuotiin sairaita, rampoja ja sokeita
heidän parannettavikseen. Joukossa oli ylipäällikkökin eli aguhanna,
joka merkein pyysi Cartieria sivelemään kuihtuneita jäseniään. Cartier,
liikutettuna tästä luottamuksesta, luki ääneensä »In principio»
(Alussa oli sana, ja se sana oli Jumalan tykönä, ja Jumala oli se
sana), Johanneksen evankeliumin ensimäisen luvun, teki jokaisen yli
ristinmerkin ja rukoili Jumalaa antamaan heille uskosta ja armosta
tiedon, antamaan heille kristinuskon ja kasteen. Sitten hän otti
rukouskirjansa ja luki verkalleen Vapahtajan piinahistorian, sanasta
sanaan, viittaillen taivasta kohti ja tehden muita hartausliikkeitä, ja
intianit kaiken aikaa kuuntelivat ja katselivat syvimmällä hartaudella.
Tämä elävästi muistuttaa sitä vastaanottoa, joka tuli Columbuksen ja
hänen miestensä osaksi Haitissa ja Cubassa. mutta ainoastaan alku
oli samanlainen. Espanjalaiset tuota pikaa alkoivat kohdella uusia
tuttaviaan petomaisella julmuudella. Ranskalaiset sitä vastoin loppuun
saakka kohtelivat Canadan intianeja kiitosta ansaitsevalla tavalla,
paljon paremmin kuin Hollantilaiset ja Englantilaisetkaan. jotka
valtasivat saman rannikon etevämmät maat.

Cartier sitten nousi Hochelagan läheisyydessä olevalle vuorelle
ja ihastui näköalaan, joka siltä oli joka taholle: Lännessä näkyi
Ottawa joki järvineen, lounaassa Laurentin joki itse leveänä ja
mahtavana; lähempänä oli koski, jonka kohina hiljaisena kesäiltana
kuului vuorelle. Pohjoisesta siinti Laurentin maanselkä hedelmällisen
laakson rajana, etelästä näkyivät New Yorkin valtiosta Adirondacks
vuoristo ja Vermontista Green Mountains, näyttäen olevan todellista
paljon lähempänä. Allaan hän näki intianikaupungin ja kauempana joessa
veneensä. Ihastuneena näköalaan hän nimitti vuoren Mont Royaliksi.
Sama nimi sillä on vielä tänä päivänä ja intianikylän paikalla on
nykyisin komea suurkaupunki Montreal, joka nopeaan kasvaa umpeen
vuoren ympärille. Sen joen, joka tuli lännestä, Hochelagalaiset
sanoivat tulevan Saguenay maasta, jolla he luultavasti tarkottivat
suurien järvien seutua. He näyttivät sieltä saamaansa vaskea, josta
valmistettiin aseita ja muita esineitä; rautaa ei missään Amerikassa
tunnettu ennen europpalaisten tuloa. Illan tullen Ranskalaiset
palasivat veneilleen: intianit kantoivat •selässään niitä, jotka
näyttivät väsyneiltä. He kaipauksella erosivat uusista ystävistään ja
seurasivat pitkin rantaa veneitä aina pimeään saakka.



Talvi Quebekissä.


Palattuaan laivainsa luo Cartier huomasi, että niihin jäänyt väki sillä
välin oli työskennellyt uutteraan ja rakentanut laivain läheisyyteen
linnan vankoista hirsistä, vienyt linnaan tykkejä ja varustanut sen
niin lujaksi, että intianien olisi ollut mahdoton vallottaa sitä
rynnäköllä. Cartier kävi Donnaconnan luona ja huomasi kylässä olevan
talveksi runsaasti ruokatavaroita. Päällikkö hänelle näytti viittä
puulle pingotettua päänahkaa; ne oli otettu etelän puolessa asuvalta
heimolta, jonka kanssa Stadaconan väki kävi sotaa. Cartier näki ensi
kerran tupakkaa poltettavan; hän kertoo intianien täyttäneen itsensä
savulla, kunnes sitä tuprusi ulos heidän suustaan ja sieraimistaan kuin
huoneen savupiipusta. Taignoagny ja Domagaya koettivat jälleen yllyttää
maanmiehiään Ranskalaisia vastaan, mutta eräät naapuripäälliköt heitä
varottivat. Cartier kuuli huhuna kerrottavan, että kaukana lännessä
oli suolaton järvi, jonka päätä ei kukaan ollut milloinkaan nähnyt. Ja
lounatta kohti juoksi joki, jota myöten kuukaudessa tultiin semmoiseen
maahan, jossa ei ollut jäätä eikä lunta, vaan runsaasti oransseja,
omenia, pähkinöitä, manteleita ja muita hedelmiä vaikka kuinka paljon.
Mutta kansa, joka siellä asui, kävi ainaista sotaa. Cartier päätti
heidän tiedoistaan ja merkeistään, että se maa mahtoi olla lähellä
Floridaa.

Cartier vahvisti linnaansa, koska intianien epäluotettavuus näytti
lisääntyvän, ja varustautui sitten talvea viettämään. Vaikka Canadan
talvi on niin ankara, niin eivät Ranskalaiset kuitenkaan näy pahoin
vilua kärsineen. Pahempi oli tautien laita. Joulukuussa intianit
alkoivat sairastaa jotain tautia, jonka vuoksi Cartier erotti väkensä
kaikesta yhteydestä heidän kanssaan. Mutta tauti, joka oli keripukkia,
ravinnon aiheuttama siis, levisi laivoihinkin ja teki kamalaa tuhoa.
Se kaatoi sairasvuoteelle miehen toisensa jälkeen, niin että lopulta
vain kymmenen kaikesta laivaväestä oli terveenä. Kuolleet haudattiin
lumeen, kun ei voitu kaivaa hautoja jäätyneeseen maahan. Tauti valtasi
alaa, kunnes vain kolme miestä kaikesta laivaväestä oli terveenä.
Cartier itse pysyi terveenä ja koetti joka tavalla salata intianeilta
väkensä huonon tilan. Heille uskoteltiin, että laivoissa ja linnassa
toimitettiin kiireitä töitä. Intianit olisivat nyt voineet helposti
tuhota koko retkikunnan, mutta Cartier onneksi sai heiltä salatuksi
joukkonsa huonon kunnon.

Donnaconna oli miehineen lähtenyt talvimetsästykselle, mutta Domagaya
oli jäänyt; Cartier tapasi hänet eräänä päivänä täysin terveenä, vaikka
hän kymmenkunta päivää aikaisemmin oli ollut sairaana mitä huonoimmassa
kunnossa. Domagaya kertoi ameda-puusta saaneensa parannuksen. Cartier
sanoi palvelijansa sairastuneen, ja Domagaya antoi silloin kahden
naisen tuoda sen puun havuja ja näyttää, kuinka niistä ja kuoresta
tehtiin mehua, jota juotiin ja jolla haudottiin sairaita ruumiinosia.
Pari ranskalaista maisteli ensiksi epäluulolla tätä outoa rohtoa, mutta
sen vaikutukset tuntuivatkin melkein paikalla hyviltä, ja toisille
tuli sitten semmoinen kiire saada samaa mehua, että tuota pikaa oli
käytetty ison tammen kokoinen puu sen valmistukseen. Vaikutus oli
ihmeteltävä; kuuden päivän kuluttua oli joka mies jälleen terve. He
eivät olisi milloinkaan enää Ranskaa nähneet, kirjottaa Cartier, »ellei
Jumala loppumattomassa hyvyydessään ja armossaan olisi heitä säälinyt
ja antanut heille tietoa parannusaineesta kaikkia tauteja vastaan,
parhaasta, mitä oli milloinkaan maan päällä nähty tai tietty.» Mutta
viisikolmatta miestä oli jo ennättänyt tautiin kuolla. Ihmepuu, joka
muut pelasti, oli Canadan balsamikuusi (_Abies balsamea_).

Kevät tuli vihdoin ja Donnaconna palasi miehineen metsältä, paljon
muita intianeja mukanaan. Vanhat epäluulot virisivät. Donnaconna, joka
jo oli vanhanpuoleinen mies, oli kertonut Cartierille paljon juttuja
ihmeellisestä Saguenay maasta, joka oli kaukana lännessä. Siellä muka
oli äärettömät määrät kultaa, hopeaa, rubineja ja muita rikkauksia.
Hän oli myös omien puheittensa mukaan käynyt maassa, jossa ihmiset
eivät syöneet ensinkään, ja semmoisessakin maassa, jossa ihmisillä
oli vain yksi jalka. Cartier päätteli mielessään, että varmaan
Ranskan kuningas ihastuisi, jos hän saisi »Canadan herralta» kuulla
tämmöisistä ihmemaista, ja antaisi hänen lähteä uudelle matkalle.
Pienimmän laivoistaan lahjotettuaan erääseen lähikylään, koska väkeä
ei enää riittänyt kaikkiin, Cartier varustautui kotimatkalle. Sitten
hän, juuri kun piti matkaan lähdettämän, antoi piirittää Donnaconnan
ja joukon muita intianeja ja viedä heidät laivoihin. Kylässä syntyi
suuri suru ja kaiken yötä intianit valittivat rannalla. Seuraavana
päivänä sallittiin Donnaconnan pitää puhe maanmiehilleen ja ilmottaa
Ranskalaisten luvanneen kohdella häntä hyvin ja tuoda hänet seuraavalla
matkalla takaisin kansansa luo. Tämä jonkun verran rauhotti intianeja,
ja Cartier antoi etevimpien miesten käydä laivoilla päällikköä
tervehtimässä, kunnes ankkurit nostettiin ja lähdettiin matkaan.
Ranskalaiset, jotka kaiken aikaa olivat petosta pelänneet, olivatkin
siis itse ainoat, jotka todenteolla pettivät. Cartierin puolustukseksi
sanottakoon, että hänen aikomuksensa oli tuoda ryöstetyt takaisin, kun
he olivat Ranskassa vastavierailulla käyneet, maan nähneet ja oppineet
ranskan kieltä ja kristinuskon alkeet. Cartier ei ryöstänyt orjia.
Lähtö tapahtui toukok. 6 p., mutta vähän matkaa kuljettuaan Cartierin
täytyi odottaa kymmenen päivää suotuisaa tuulta. Viime hetkeen saakka
Donnaconnan väki kävi laivoilla päällikköään tervehtimässä ja lahjoja
tuomassa. Lahjain joukossa oli suuri vaskipuukko, joka oli Saguenay
maasta; se epäilemättä oli tullut Yläjärveltä saakka, joka oli
intianien kupariteollisuuden pääpaikka.

Kotomatkalla purjehdittiin Cabotin salmen kautta, Bretonniemen ja
Newfoundlandin välitse. Newfoundlandin etelärannalla tavattiin
ranskalaisia kalastajalaivoja. St. Malohon Ranskaan saavuttiin 6 p.
heinäkuuta.



Cartierin kolmas retki.


Ranskassa olivat asiat jälleen huonolla kannalla, kun Cartier kesällä
1536 palasi toiselta retkellään. Kaarle V valmisti hyökkäystä
Etelä-Ranskaan, eikä Frans I:llä ollut aikaa kallistaa korvaansa
Donnaconnan jutuille yksijalkaisista ja Saguenayn muista ihmeistä.
Uutta retkikuntaa ei lähetetty, eikä Jacques Cartier voinut pitää
sanaansa, että rosvotut intianit jo seuraavana vuonna tuotaisiin
takaisin. He kaikin kuolivat, käännyttyään sitä ennen kristinuskoon.
Ennen kuolemaansa Donnaconna kuitenkin ennätti tulla esitellyksi
kuninkaalle maanmiestensä keralla. Vasta v. 1540 Frans kuningas taas
joutui Canadaa ajattelemaan ja Cartier sai valtakirjat uutta retkeä
varten. Hänen tuli tunkeutua aina Saguenay maahan saakka, sillä
kuninkaan asettama komissioni oli vakuutettu siitä, että tuo maa jo oli
Aasiaa; lisäksi hänen tuli perustaa siirtokunta. Mutta samana talvena
Cartierin suosija, amiraali Chabot, kuoli, ja urhea merimies samalla
menetti suojeluksensa. Kuningas nimitti retkikunnan ylijohtajaksi
Jean François de La Roquen, Robervalin herran, ja Cartier sai seurata
mukana vain luotsina. Roberval sai rajattoman vallan. Kun ei ollut
muita halukkaita lähtijöitä, niin hänelle annettiin vankiloista
väkeä aukkojen täyttämiseksi. Kun Robervalin valmistukset edistyivät
hitaasti, niin sai Cartier käskyn lähteä matkaan edeltäpäin.

Cartierinkin matka oli kuitenkin myöhästynyt lähes kuukauden,
otolliset itätuulet olivat lakanneet ja hänen täytyi luovia hitaasti
meren poikki. Kun Robervalia ei kuulunut Newfoundlandiin sovitulle
yhtymäpaikalle, niin Cartier purjehti yksin edelleen ja saapui elokuun
lopulla Canadaan. Stadaconassa intianit kilvan riensivät maanmiehiään
tapaamaan; heille ilmotettiin, että Donnaconna oli kuollut ja muut
päässeet Ranskassa suuriksi herroiksi ja menneet siellä naimisiin,
jonka vuoksi he eivät halunneetkaan palata takaisin. Intianit eivät
ilmaisseet todellisia ajatuksiaan näiden uutisten johdosta, vaan
olivat iloitsevinaan Ranskalaisten paluun johdosta, mutta siitä pitäen
oli entinen luottamus hävinnyt. Cartier nousi sitten Laurentin jokea
ylöspäin, kunnes kohtasi koskia ja tuli vakuutetuksi siitä, ettei
vesitietä ollut mahdollinen nousta Saguenayhin. Talvi oltiin samassa
paikassa kuin edelliselläkin kertaa; se näyttää kuluneen ilman ilmi
taistelua intianien kanssa, mutta tiedot retken loppuvaiheista ovat
hyvin niukat. Kun Robervalia ei seuraavanakaan kevännä kuulunut, niin
Cartier lähti pois. Newfoundlandissa hän vihdoin tapasi esimiehensä,
joka vaati häntä palaamaan takaisin, mutta Cartier oli menettänyt
halunsa ja toiveensa, purjehti salaa yöllä pois ja palasi St. Malohon.

Roberval oli viivytellyt ja viivytellyt ja talven kuluessa harjottanut
merirosvouttakin; vasta huhtikuussa 1542 hän lähti La Rochellesta
matkaan, kolme laivaa ja täydet siirtokuntavarustukset mukanaan.
Vielä Newfoundlandissakin aikailtuaan, ratkaisten ranskalaisten
ja portugalilaisten kalastajain riitoja, hän heinäkuussa saapui
Stadaconaan ja valtasi Cartierin rakentaman linnan. Talvi vietettiin
suuressa kurjuudessa, sillä Robervalin väki oli kehnoa joukkoa.
Roberval jonkun hirtätti, toisia vangitutti, toisia ruoskitutti, sekä
miehiä että naisia, ja sai siten kurin ylläpidetyksi. Intianejakin
säälitti hänen väkensä kurjuus, niin että he itkivät. Kaiken
surkeuden lisäksi rupesi keripukki tekemään tuhojaan ja siihen kuoli
viisikymmentä. Kesällä 1543 Roberval kahdeksalla veneellä teki retken
Saguenayta kohti, mutta ei näy kanaksikaan päässeen. Loppukesällä hän
kaiken väkensä kanssa meni jälleen laivoihinsa ja palasi Ranskaan.

Jacques Cartier eli loppuikänsä kotikaupungissaan St. Malossa, jonka
vanhoissa asiakirjoissa hänet usein mainitaan kasteentodistajana,
eräässäkin sanoilla »kapteeni Jacques Cartier ja muita hyviä
juomaveikkoja», kaikessa vakavuudessa. Hän kuoli v. 1557
kuudenkymmenenkuuden vuoden iässä. Columbukseen verraten Jacques
Cartier oli sekä kasvatuksensa ja oppinsa että älynsä puolesta
heikompi: mutta hän oli rohkea, erinomainen johtaja ja taitava
purjehtija. Vaikk’ei hänen retkiensä merkitys ollutkaan yhtä suuri kuin
Columbuksen, niin määräsivät ne kuitenkin Canadan ja sen takamaiden
kohtalon moneksi vuosisadaksi.

Cartierin jälkeen kului monta vuosikymmentä, ennenkuin seuraava
suuri retkikunta saapui Canadaan eli »Uuteen Ranskaan», joksi maata
oli ruvettu sanomaan; mutta pyyntimiesten ja turkisten kauppiaitten
kesken se alkoi tulla yhä paremmin tunnetuksi. Vähitellen vakautui
joelle Laurentin joen ja merenlahdelle Laurentin lahden nimi (Sinus
St. Laurentii Whytflietin kartassa v:lta 1597), vaikka nämä nimet
eivät näykään olevan Ranskalaisten antamat. 1588 eräs Cartierin
perillinen sai kauppayksinoikeuden Uudessa Ranskassa, mutta St.
Malon kansalaisten vastarinnan vuoksi tämä yksinoikeus peruutettiin.
Ranskalaisten kanssa kilpailivat turkisten ostajina Ranskan ja Espanjan
Baskit, jotka saavuttivat intianien kesken niin paljon suosiota,
että sanottiin näiden ei tahtoneen muille myydäkään. Baskit lisäksi
harjottivat Laurentin lahdessa tuottavaa valaanpyyntiä. Ranskalaisilla
oli seuraavan vuosisadan alussa täysi työ karkottaessaan heidät näiltä
rannoilta ja vesiltä.

V. 1578 Ranskan kuningas Henrik III uudisti Robervalin
varakuningas-oikeudet, antaen ne eräälle hänen jälkeläiselleen. Tämä
varusti retkikunnan, jonka jäsenet suureksi osaksi olivat vankeja, ja
purjehti Atlantin poikki. Epätietoisena siitä, mihin siirtokuntansa
perustaisi, hän vei varastonsa ja viisikymmentä vankia Sable saareen,
joka on Uuden Skotlannin edustalla valtameressä, ja lähti itse
siirtokunnan paikkaa hakemaan. Mutta ankara myrsky ajoi hänen laivansa
takaisin Ranskaan ja vangit jäivät saareen. Ruokaa heiltä ei puuttunut;
heillä oli varastot, Portugalilaisten saarelle tuomaa karjaa ja meren
loppumaton riistarunsaus. Mutta pian rikkoutui sopu ja saarella
alkoi kamala viha, vaino ja murhaaminen, jota kesti viisi vuotta,
kunnes asia tuli Ranskan kuninkaan tiedoksi; hän lähetti viipymättä
laivan pelastamaan onnettomia. Kuninkaan eteen tuotiin yksitoista
hylkeennahkoihin puettua, pitkätukkaista, pitkäpartaista miestä,
ainoat, mitä oli viidestäkymmenestä henkiin jäänyt. He olivat koonneet
jonkun verran nahkoja, mutta tämän omaisuuden oli kapteeni heiltä
ryöstänyt; hänet täytyi oikeudenkäynnin kautta pakottaa antamaan nahkat
kurjille takaisin.

Tähän kammon saareen liittyi sitten muuan legenda, joka vielä tänä
päivänä viihdyttää sen merenkeskellistä yksinäisyyttä. Kalastajat
kertovat, että saarella oli vankien kanssa ollut munkki, joka
uupumatta, vaikka turhaan, koetti taivuttaa heitä parempaan elämään.
Kun laiva saapui pelastamaan eloon jääneitä, niin hän ei suostunutkaan
lähtemään. Hän oli kuolemansairaana, muutaman tunnin kuluttua hänen
taistelunsa päättyisi ja tuuli saisi haudata hänet alati lentävään
hiekkaan. He siis jättivät hänet. Mutta taru kertoo hänen sitten
parantuneenkin ja eläneen monta vuotta, hoitaen pientä puutarhaansa,
rukoillen ja mietiskellen ja kooten merestä simpukoita ravinnokseen.
Kun valtameri ajoi rannalle haaksirikkoisia merimiehiä, niin ne häneltä
saivat apua ja lohdutusta, ja usein kävi mannerrannalta kalastajia
hänen luonaan. Nämä toivat hänelle messun pitämiseksi tarvittavat
esineet, ja hän antoi heille neuvoa ja lohdutusta. Pyhän munkin
henki vielä tänä päivänä liikkuu hänen koettelemuksensa ja voittonsa
paikoilla. Kalastajat joskus luulevat näkevänsä hänet kauniilla säällä
rannalla kävelemässä taikka saaren korkeimmalla kohdalla, ulkopiirteet
sinitaivasta vastaan kuvautuen. Toisin ajoin he taas luulevat näkevänsä
hänen haahmonsa kirkkaana mustaa myrskypilveä vastaan, kohottaen
käsiään kuin alttarin juurella, rukoillen vaarassa olevien merimiesten
pelastukseksi, taikka antaen synninpäästön ja siunauksen, milloin
hyökyaalto kohottaa aluksen harjalleen musertaakseen sen rantaa vastaan
kappaleiksi.



Taistelu merien vapaudesta.


Kuningatar Elisabethin noustessa valtaistuimelle ei vielä mikään
viitannut siihen, että Englannista tulisi suurvalta, kaikkein vähimmän
siirtomaavalta. Espanja ja Portugal pitivät sekä Uutta maailmaa että
Intiaa hallussaan, niiden omistusoikeuden oli vahvistanut paavi
bullillaan, joita kunnioittivat useimmat Europan maat, vieläpä
suuri osa kuningattaren omista alamaisistakin. Espanjalaiset ja
Portugalilaiset olivat osottautuneet voittamattomiksi sekä maalla
että merellä. Vasco da Gaman, Albuquerquen, Columbuksen, Corteksen
ja Pizarron nimet olivat syystä kuulut kautta Europan. Kaikki idän
ja lännen aarteet tulvivat Lissaboniin ja Sevillaan. Molempien
latinalaisten kansojen urhoollisuus, uhrautuvaisuus, harras
katolilaisuus ja lojalisuus kuningastaan kohtaan vakuuttivat niille
vaikutusvallan, jota näytti olevan mahdoton murtaa.

Englannin asema oli toinen. Sillä ei kuningatar Marian kuollessa
ollut armeijaa sen enempää kuin laivastoakaan. Rahasto oli tyhjä,
ulkomaisia vihollisia joka puolella. Skotlanti oli vielä itsenäinen
ja uhkasi Englannin rauhaa. Irlanti oli tosin kukistettu, mutta
tyytymätön, Ranska vaarallinen vihollinen. Englannissa itsessäänkin
vallitsi uskonriitain vuoksi katkera hajaannus, tyytymättömyys saattoi
millä hetkellä hyvänsä puhjeta ilmiliekkeihin, jos joku ankarampi
vastoinkäyminen kohtasi.



Merirosvouden kultainen aika.


Espanjalla ei sen vuoksi näyttänyt olevan suurta syytä pelätä
Englannin, ja vielä vähemmän Hollannin kilpailua. Mutta näiden
molempien maitten rannoilla oli kasvanut urhea ja karkaistu
merimiesväestö, joka ei aikonut jäädä osattomaksi vasta löydetyistä
merentakaisista rikkauksista, vaikkapa täytyisi taistella, ja vaikka ne
olisi kuinka monella paavin bullalla suojeltu. He eivät edes kysyneet
oman maan hallitukselta lupaa, kun rikkauksia houkutteli vierailla
rannoilla, ja kaikkein vähimmän he pelkäsivät taistelua. Ne »meren
koirat», joita näihin aikoihin alkoi vesille ilmestyä Devonin. Dorsetin
ja Seelannin rannoilta, rakastivat myrskyisiä vapaita vesiä ja niiden
myrskyistä vapaata elämää, vaikka he purjehtivatkin sillä tiedolla,
että heidät otettaisiin vangiksi ja hirtettäisiin tai ammuttaisiin
upoksiin, jos espanjalainen tai portugalilainen sattuisi vastaan
tulemaan kyllin suurin voimin. Mutta enimmäkseen nämä vapaapurjehtijat
olivat hyvin varustetut ja kärkkäämmät itse hyökkäämään kuin toisien
hyökkäystä odottamaan.

Jo v. 1499 Ojeda tapasi Etelä-Amerikan pohjoisrannalla Englantilaisia.
Ranskalaiset taas alkoivat heti 16:nnen vuosisadan alussa purjehtia
Brasiliaan, pitäen sitä kuin omanaan kaikista Portugalilaisten
vastaväitteistä huolimatta. Jälkeen vuoden 1527 kävi Espanjan
Amerikassa omistamilla rannoilla tuon tuostakin ulkomaalaisia,
jotka esiintyivät merirosvoina, kun rauhallinen kaupanteko
oli heiltä kielletty. Afrikassa kilpailtiin Portugalilaisten
kanssa, Itä-Intiassakin alkoi liikkua muukalaisia purjehtijoita.
Nämä hyökkäykset kävivät yhä yleisemmiksi varsinkin kuningatar
Elisabethin noustua Englannin valtaistuimelle, sillä päin vastoin
kuin harraskatolinen kuningatar Maria, joka oli Filip II:n kanssa
naimisissa, uusi kuningatar oli protestantti, jonka vuoksi
uskonnollinen ristiriita Espanjan kanssa kävi yhä jyrkemmäksi.
Englannin kansan kautta kävi niihin aikoihin suuri isänmaallinen ja
kansallinen herätys, joka tempasi nuoren kuningattaren mukaansa. Koko
kansa hengitti uutta elämää. Elisabeth ei olisi voinut mennä Filipin
kanssa naimisiin, vaikka olisi tahtonutkin, eikä hän olisi voinut
pidättää »meren koiriaan» Espanjan mereltä (the Spanish Main, joksi
Karibimerta ruvettiin merimiesten kesken sanomaan, vaikka nimitys
alkuaan tarkotti tuon meren rantoja). Nämä ottivat kantaakseen
kaiken vastuunalaisuuden, samoin kuin vaaratkin, ja vaikka olikin
pelättävä maanrauhan rikkoutuminen, niin oli Espanjan ja Portugalin
rikkauslähteitten herättämä kateus kuitenkin niin suuri, että sekä
Englanti että Hollanti mielellään sallivat alamaistensa alkaman
sissisodan saaliin jakamiseksi. »Meren koirat» ryöstivät laivoja ja
kaupungeita, vaikka muka oli rauhan aika, ja täyttivät kuningattaren
arkut espanjalaisella kullalla. Ammatti oli houkutteleva. vaikka
merirosvoja armotta odotti hirsipuu, jos heidät kiinni saatiin, ja
niin tuottavakin, että vapaapurjehtijat pian kulkivat laivastoittain.
He kehittivät suuressa määrin maansa purjehduskykyä, sillä ilman heitä
valtameret olisivat kauan pysyneet Portugalilaisten ja Espanjalaisten
»kiellettynä tienä». »Meren koirat» ja »merikuninkaat» ne siis laskivat
sekä Hollannin että Englannin merimahdin perustukset.

Ranskalaiset, vaikka olivatkin vanhastaan Englantilaisten vihollisia,
olivat heidän kanssaan yksimielisiä hyökkäyksissä Iberian niemimaan
molempien valtakuntien siirtomaita vastaan.

Niitä oli paljon, jotka tässä rosvosodassa saivat mainetta ja
joita kotimaassa pidettiin kansallissankareina, vaikka he paitsi
merirosvoutta harjottivat muitakin ammatteja, joita meidän aikamme
pitää ehkä vielä häpeällisempinä. Englantilaiset alkoivat välittää
orjakauppaa Länsi-Intiaan, ja aikansa kuuluin orjakauppias oli
merisankari John Hawkins.



John Hawkins.


John Hawkins, joka oli varakasta devonshirelaista purjehtijasukua,
lähti Guinean rannikolle ja alkoi siellä anastaa portugalilaisia
orjalaivoja, joista ryöstämänsä neekerit hän salaa vei Länsi-Intian
espanjalaisiin siirtomaihin. Kuningatar Elisabeth tosin tuomitsi
orjakaupan inhottavaksi teoksi, joka tuottaa taivaan koston
harjottajalleen, mutta siitä huolimatta hän löi Hawkinsin ritariksi
ja antoi hänelle kruunun laivan, kun Espanjalaiset häneltä pari
laivaa veivät. Orjakauppa kannatti niin hyvin, että Hawkinsilla
lopulta oli kokonainen laivasto,jonka lippulaivan nimi oli »Jesus»:
kun ei voida otaksua, että hän jumalattomuudesta olisi laivansa niin
nimittänyt, niin ei sitä voi pitää muuna kuin todistuksena siitä,
kuinka häpeällisimpiäkin ja julmimpia tekoja niihin aikoihin uskonnon
varjolla kaunisteltiin. Elisabethin jälkeläinen. James I, antoi
kuninkaalliset lupakirjat Guinean orjakauppaa harjottaville laivureille
ja hänen seuraajansa rupesivat itse osamiehiksi. Kahdeksannellatoista
vuosisadalla Englantilaiset olivat maailman suurimmat orjakauppiaat,
mutta heidän kunniakseen sanottakoon, että he tuon häpeällisen ammatin
sitten poistivatkin.

John Hawkins oli urhoollinen soturi, taisteli monet kovat taistelut
ja otti vara-amiraalina osaa »voittamattoman armadan» hävittämiseen.
Loppu-ikänsä hän oli Englannin laivaston tärkein virkamies.



Francis Drake.


Kuuluin tämän ajan brittiläisistä merisankareista oli Francis
Drake, joka samalla kunnosti itseään löytöretkeilijänäkin. Hänkin
oli devonshirelainen ja sai serkkunsa John Hawkinsin toimesta hyvän
kasvatuksen. Merimies-uransa hän alkoi Hawkinsin orjalaivoilla ja oli
kahdenkolmattavuotiaana kapteeni. Hänen seuraava uransa oli merirosvon,
mutta elämänsä hän päätti maansa pelastajana.

V. 1570 Drake sai kuningattarelta nimenomaisen kaapparioikeuden ja
lähti viipymättä Espanjan merelle onneaan koettamaan. Kolmella pienellä
laivalla hän vallotti ja ryösti Panaman kannaksella Nombre de Dios
nimisen kaupungin, tunkeutui sitten miehineen kannaksen poikki ja
puun latvasta ensi kerran nähdessään Tyynen meren lupasi, että vielä
hän »englantilaisella laivalla purjehtii sillä merellä». Apua hän
tällä ryöstöretkellään sai karanneilta espanjalaisilta orjilta, jotka
kävivät isäntiään vastaan sissisotaa. Runsas saalis mukanaan Drake
palasi laivoihinsa ja saapui elokuussa 1573 Plymouthiin. Rahoillaan
hän varusti kolme fregattia ja taisteli vapaaehtoisena Irlannissa.
Saatuaan sitten kuningattarelta valtion avustusta hän varustautui
retkelle, joka oli hänen kuuluin. Hän päätti viidellä laivalla
purjehtia Magalhãesin salmen kautta, jossa ei vielä koskaan ollut
käynyt englantilaista laivaa, päästäkseen kultamaan Perun vesille.
Laivat olivat pienet, eikä niissä ollut yhteensä muuta kuin 166 miestä.
15 p. marrask. 1577 Drake lähti merelle niin salaa kuin suinkin, ettei
tieto matkasta leviäisi. Pian oltiin aavalla merellä, »ei muuta nähdä
kuin meri allamme ja päällämme ilma, kun silmämme katselivat Jumalan
ihmeteltäviä teoksia, joita hän on luonut lukemattomia sekä pieniä että
isoja eläimiä». Jatkaen matkaa hyvällä onnella, »ikäänkuin olisimme
olleet huvipuistossa, me huhtik. 5 p. tapasimme Brasilian rannan». La
Plata joen suistamossa kaksi laivaa hylättiin — pienimmät olivat vain
viidentoista tonnin purjeveneitä. Julianon satamassa — samassa jossa
Magalhãesia vastaan kapinoitiin — tuomittiin ja mestattiin kapteeni
Doughty, joka oli yllyttänyt kapinaan Drakea vastaan. 21 p. elokuuta
Drake laski Magalhãesin salmeen ja kulki sen läpi kuudessatoista
päivässä, mutta sitten ankara myrsky ajoi hänen laivansa merelle,
pyöräyttäen niitä jo Kap Hoorninkin näkyvissä, jonka Drake siis löysi,
vaikkei näykään sen luonnetta täysin käsittäneen. Kapteeni Wynter
eksyi johtajastaan ja palasi kahden laivan kera kotiin Englantiin,
kun ei tavannut häntä yhtymäpaikalla. Francis Drake oli siis yksin
»Kultaisella hirveilään», mutta hän oli myös toiveittensa perillä,
Etelä-Amerikan kultarannalla, eikä hän aikonut sieltä tyhjin toimin
lähteä. Hän purjehti edelleen ja saapui Chilen rannalle. Intianeilta,
jotka elivät Espanjalaisten kanssa sodassa, hän sai kuulla Valparaison
satamassa olevan suuren laivan aarteita täynnään. Eräs intiani tuli
itse opastamaan, ja tuota pikaa »Kultainen hirvi» purjehti satamaan
herättämättä Espanjalaisten epäluuloja, koska se oli ensimäinen
ulkomaalainen laiva, mitä vielä oli Chilen vesillä liikkunut. Drake sai
laskea aivan espanjalaisen laivan viereen ja englantilainen asestettu
joukko — Drakella oli nyt kaiken kaikkiaan vain 60 miestä — anasti
laivan, ennenkun sen väki ennätti hämmästyksestään toipua. Laivassa
oli paljon kultaa ja muita arvokkaita tavaroita, kuten Chilen viiniä
kaksituhatta astiaa. Aseellinen joukko lähetettiin maihin ryöstämään
kaupungista enemmän kultaa, ja entistä rikkaampana Drake tämän helpon
voiton jälkeen lähti matkaansa jatkamaan. Coquimbossa oli kuultu Draken
tulosta ja siellä oli vastassa niin melkoinen joukko, että hänen
täytyi lähteä tiehensä tyhjin toimin. Aricassa hän ryösti kolme pientä
laivaa ja löysi eräästä 57 hopeaharkkoa. Mutta Perun pääkaupungin
Liman satamassa hänen oli käydä huonosti. Sinne oli saapunut
Valparaisosta sanoma, että rannikolla oli vaarallinen vihollinen, ja
maaherra oli paikalla koonnut satoja miehiä ja lähti kahdella laivalla
anastamaan »Kultaista hirveä», joka oli sataman edustalla tyvennössä.
Espanjalaisilla oli maatuulta purjeissaan ja he lähestyivät nopeaan,
mutta onneksi Drakekin sai viime hetkessä samasta maatuulesta osansa
ja pääsi pakenemaan, vaikka jo oli ollut luodin kantomatkan päässä.
Espanjalaiset eivät voineet kauaksikaan takaa ajaa, he kun eivät
lähtökiireessään muistaneet ottaa eväitä. Tämän vastoinkäymisen
runsaasti korvasi »Caga Fuego» niminen kaljuuna, joka oli viemässä
Paracaan kallista kuormaa. Sitä takaa ajaessaan Drake matkalla anasti
toisen laivan, josta saatiin 80 naulaa kultaa. Quiton rannalla, Kap S.
Franciscon edustalla, saatiin »Caga Fuego» kiinni ja ryöstettiin.

DrakeHa oli nyt niin arvokas saalis, että oli aika ruveta kotimatkaa
ajattelemaan. Mutta mitä tietä oli paras purjehtia? Magalhãesin
salmen kautta olisi ollut lyhyin, mutta hän pelkäsi, että siellä
ehkä oli espanjalaisia laivoja väjymässä. Hän sen vuoksi laski
pohjoista kohti ja päätti etsiä Tyynen meren puolelta väylää Atlantin
mereen, jota Frobisher paraillaan etsi vastakkaiselta puolelta.
Hän purjehti siis rantaa seuraillen pohjoista kohti, poiketen yhä
maissa saalistaan lisäämässä, kun kuljettiin jonkun kaupungin
ohi. Pohjois-Amerikan rannalta hän sitten poikkesi ulomma merelle
voidakseen vapaammin purjehtia. Drake luuli Amerikan länsirannan
kulkevan suoraan pohjoiseen, mutta muutaman viikon luodetta kohti
purjehdittuaan hän ihmeekseen näki, että ranta olikin seurannut mukana.
Hän oli tullut Californian rannalle, jonka kuitenkin Espanjalaiset
olivat jo ennen häntä löytäneet. Siellä hän poikkesi satamaan,
arvatenkin »Kultaiseen porttiin», jonka laidassa San Franciscon
kaupunki nykyään on, korjaamaan laivansa vaurioita. Seutu oli silloin
vielä autiota erämaata, lukuun ottamatta luonnonkannalla olevia
intiani heimoja, joitten kanssa Drake sai aikaan mitä parhaat suhteet.
Kun Englantilaiset laivansa korjattuaan taas lähtivät matkoihinsa,
niin intianit itkivät, huokailivat ja hykersivät käsiään, ikäänkuin
olisivat parhaat omaisensa menettäneet. He rakensivat rannalle suuria
jäähyväistulia ja Englantilaiset heiluttivat hattujaan.

Tämä tapahtui heinäkuun 23 p. 1579. Drake purjehti yhä pohjoista kohti
ja oli nyt tullut aivan tuntemattomiin vesiin. Rantaa seurattiin aina
48:lle leveysasteelle saakka, nykyisten Yhdysvaltain pohjoisrajalle, —
toiset eivät kuitenkaan luule Draken kulkeneen Kap Blancoa edemmä, —
mutta kun salmea ei vain löytynyt ja ilmat alkoivat käydä kolkommiksi,
niin täytyi Draken taas muuttaa matkasuunnitelmaansa. Olisi ollut
liian uskallettua jatkaa matkaa kauemmaksi pohjoista kohti onnen
kaupalla, liian vaarallista myös palata takaisin Espanjan merien
kautta, hän sen vuoksi päätti purjehtia »Victorian» reittiä maan
ympäri. Drakekaan ei siis voinut kumota tarua Anianin salmesta, johon
uskottiin niin vahvasti, että se karttoihinkin merkittiin. Vuosisadan
lopulla Espanjalaiset näyttivät tehneen muutamia yrityksiä löytääkseen
tämän salmen ja saadakseen haltuunsa sen länsipään, ennenkun toiset
ennättivät sitä idästä tullen löytää, mutta he eivät liene kovin kauas
purjehtineet. Kreikkalainen Apostolos Valerianos. jonka espanjalainen
nimi oli Juan de Fuca, väitti purjehtineensa Anianin salmeen
länsipäästä kaksikymmentä päivämatkaa, mutta se tietysti oli petos,
vaikkapa olikin omiaan lisäämään uskoa salmen olemassaoloon. Tämän
petoksen muistoa on Vancouver saaren eteläpuolella olevan salmen nimi.

Drake nousi maihin, ennenkuin kääntyi pois Amerikan rannalta, otti
löytämänsä maan kuningatar Elisabethin omaksi ja antoi sille Uuden
Albionin nimen. 29 p. syyskuuta hän sitten levitti purjeensa ja
laski rohkeasti Tyynelle merelle, Aasian ranta ja Molukit matkan
määränä. Matka sujui onnellisesti, tuulet olivat myötäiset, myrskyjä
vähän. Espanjalaiset olivat jo monilla matkoillaan osottaneet,
että Tyynen meren poikki oli kyllä helppo purjehtia länttä kohti
pasaadeilla, vaikka sitä vaikeampi vastakkaiseen suuntaan, ellei
purjehtija tuntenut korkeampien leveyksien palaavia länsituulia. —
Marraskuun 4 p. Drake saapui Ternateen, jonka hallitsija, toivoen
uudesta kilpailijasta uusia etuja, otti hänet mitä parhaiten vastaan.
Neilikoita kuormattuaan ja muutaman viikon levättyään englantilainen
seikkailija lähti jouluk. 10 p. matkaa jatkamaan. Celebeen rannalla
oli vihdoin tuho tulla, »Kultainen hirvi» kun ajoi särkälle.
Onneksi pohja piti, laiva ei saanut vuotoa; mutta kahdeksan tykkiä
ja kolme tonnia neilikoita oli mereen heitettävä, ennenkuin laiva
keventyi ja lähti särkältä. Kuormansa Drake täydensi Baratanissa,
jonka luonnonrikkaus herätti hänen ihastustaan, ja poikkesi sitten
Jaavaan. Mutta pian hän sai kuulla, että lähellä oli suuri laivasto,
ja peläten kiinni joutuvansa hän kiiruimman kautta lähti matkaan,
purjehtien Jaavan ja Balin välitse ja Jaavan eteläpuolitse, koska
Portugalilaiset välttivät sen puolen vesiä niiden vaarallisten
virtausten vuoksi. Hän pääsi kuitenkin lähtemään Intian merelle vasta
maaliskuun lopulla, eikä päässyt Hyvän toivon niemelle ennenkuin
kesäkuun 15 p. »Kultaisessa hirvessä» oli silloin 50 miestä ja kolme
tynnöriä vettä. Heinäkuun 12 p. kuljettiin päiväntasaajan poikki, 16
p. poikettiin Guinean rannalla vettä ottamassa. Syysk. 11 p. Drake
kävi Terceirassa Azorien saarilla, vaikka tuskin sielläkään kutsuttuna
vieraana, ja 26 p. syyskuuta 1580 »Kultainen hirvi» laski Plymouthin
satamaan. Siten oli loppuun suoritettu toinen matka maan ympäri ja
ensimäinen englantilaisen tekemä. Siihen oli kulunut kaksi vuotta
ja kymmenen kuukautta, mutta Drakella oli, niinkuin olemme nähneet,
matkallaan paljon muitakin toimia. Hän toi mukanaan puolentoista
miljoonan punnan (37 1/2 miljoonan markan) edestä saalista. Matka
herätti Englannissa mitä suurinta innostusta, enemmän kuin saaliin
suuruuden purjehtijain urheuden vuoksi. Kuningatarta aluksi epäilytti,
tokko hänen sopi osottaa suosiotaan miehelle, joka kieltämättä oli
harjottanut tavallista merirosvoutta. Mutta kun Espanjan kuningas
sitten vaati Drakea itselleen rangaistavaksi, niin Elisabeth teki
päätöksensä, matkusti Draken laivaan vieraaksi, löi hänet ritariksi,
lupasi vastata hänen kaikista teoistaan ja antoi kiinnittää kruunuunsa
Draken anastamat jalokivet. »Kultaisen hirven» hän käski säilyttää
kansallismuistona.



Cavendish ja kolmas matka maan ympäri.


Draken yritys oli liian hyvin onnistunut, voidakseen olla kehottamatta
jatkamaan. Thomas Cavendish, hurjapää, joka oli tuhlauksen kautta
koko omaisuutensa menettänyt, lähti heinäkuussa 1586 Plymouthista
kolmella pienellä laivalla, joissa oli 123 miestä, Draken matkaa
tarkalleen matkimaan. Ryöstettyään Sierra Leonen portugalilaisen
kaupungin — Portugal oli v. 1580 Espanjaan yhdistetty ja Englanti
oli jälkeen v:n 1585 julkisodassa Espanjan kanssa — hän purjehti
Atlantinmeren poikki Brasilian rannalle ja saapui marraskuun lopulla
Port Desireen, Patagonian rannalle, Rio Deseadon suulle. Siellä
nähtiin suunnattomat määrät hylkeitä, jotka olivat niin voimakkaita,
että neljän miehen oli vaikea saada niitä hengiltä; siellä oli paljon
kaloja, ja lintuja, jotka eivät osanneet lentää, niillä kun ei ollut
siipiä. Nähtiin myös patagonialaisia, joilla oli 18 tuumaa pitkät
jalat, ja kahakoitiin niiden kanssa. Magalhãesin salmen kapeimmalla
kohdalla tavattiin tähteitä espanjalaisesta siirtokunnasta, jonka
kapteeni Sarmiento oli kolme vuotta aikaisemmin perustanut sulkemaan
tien salmen kautta. Hän oli rakennuttanut neljä linnaa ja useita
kirkkoja, mutta maanasukkaitten hyökkäysten ja nälänhädän kautta oli
siirtokunta sortunut kammottavan nopeaan, toiset olivat lähteneet
maisin Chileen pyrkimään, mutta matkalla menehtyneet, ja vain
parikymmentä henkeä oli jäänyt eloon. Cavendish nämä surulliset
tapaukset kuultuaan nimitti paikan Port Famineksi, joka nimi sillä
on yhä vieläkin. Monet myrskyt kestettyään Cavendish saapui Chilen
rannalle ja sitten alkoi rosvoaminen ja taistelu. Hän hyökkäsi kaikkien
pienempien espanjalaisien satamien kimppuun, ryösti ja poltti ja anasti
yhdeksäntoista arvokkaampaa laivaa, varsinkin Espanjan hallituksen
suuren aarrelaivan, josta saatiin erinomaisen runsas saalis. Sitten hän
purjehti Tyynen meren poikki samaa reittiä kuin Magalhães, poiketen
Ladroneilla, Filippineillä, Molukeilla ja Javassa. Syyskuussa 1588
hän laski ainoalla perille päässeellä laivallaan Plymouthin satamaan,
kuljettuaan maan ympäri kahdessa vuodessa viidessäkymmenessä päivässä.
Sanotaan hänen merimiehillään olleen silkkivaatteet, purjeitten olleen
damastikangasta ja mastonhuippujen kultakankaalla käärityt. V. 1591
hän kuitenkin oli uudelleen rahapulassa ja aikoi tehdä saman matkan
uudelleen, mutta tämä yritys menestyi aivan kehnosti, Cavendishin
täytyi palata takaisin jo Magalhãesin salmesta. Kotomatkalla hän kuoli
ja valtamereen haudattiin. Tällä retkellä oli John Davis mukana.



Voittamaton Armada.


Sissisota valtamerillä oli vain se viimeinen pisara, joka sai maljan
ylitse vuotamaan. Filip II tahtoi saada Englannin Habsburgin suvun
valtakuntaan liitetyksi ja Rooman kirkon yhteyteen palautetuksi; kun
se ei avioliiton kautta ollut mahdollista, niin hän päätti asevoimalla
vallottaa Englannin. Thamesin rannoille alkoi saapua viestejä
valtavasta laivastosta, jota hän rakennutti kaikissa satamissaan ja
varsinkin Lissabonissa, sillä Portugalin pääkaupunki oli siihen aikaan
niemimaan paras laivanrakennuspaikka, koska sinne Tajoa pitkin uittaen
saatiin ylämaasta oivallisia tarvepuita. Francis Drake tosin v. 1587
kolmellakymmenellä laivalla rohkeasti purjehti Cadizin satamaan ja
hävitti siellä 10,000 tonnia espanjalaisia laivoja, mutta vaikka
hän näin olikin omain sanainsa mukaan »kärventänyt Filip kuninkaan
parran», niin ei hyökkäystä siltä voitu estää, ainoastaan jonkun verran
viivyttää. Kuningas Filip sai armadansa valmiiksi ja lähetti sen v.
1588 matkalle Englannin rantoja kohti. Kuningatar Elisabeth sai häneltä
seuraavan latinalaisen runon, joka supistetussa muodossa sisälsi
Espanjan vaatimukset:

    »Te veto ne pergas bello defendere Belgas;
    Quae Dracus eripuit nunc restituantur oportet;
    Quas pater evertit jubeo te condere cellas:
    Religio Papae fac restituatur ad unguem.»

Englantia siis kiellettiin auttamasta Belgejä, joiden kanssa Filip
kävi sotaa, sen piti antaa pois, mitä Drake oli ryöstänyt ja vihdoin
palauttaa paavin valta ja katolinusko ennalleen. Kuningatar Elisabeth,
josta Ranskan kuningas Henrik III ei suotta sanonut, että hän oli »la
plus fine femme du monde» (maailman terävin nainen), vastasi tämän
ihmeellisen uhkavaatimuksen kuultuaan »ex tempore»: »Ad Graecas, bone
rex, fiant mandata kalendas.» (Vaatimuksesi, hyvä kuningas, jääkööt
»kreikkalaiseen kalenteriin» s.o. määräämättömään aikaan.) Yliamiraali
lordi Howard of Effingham oli jo varustautunut vastaanottamaan
vihollista: hänen lähimmät miehensä olivat vara-amiraalit Hawkins,
Drake ja Frobisher. Siitä oli tuleva yhteentörmäys, joka ei ainoastaan
ratkaissut Englannin kohtaloa, vaan myös merien hallitsemisen.

Laivat olivat melkoisesti kehittyneet sen jälkeen, kun ensimäiset
suuret löytöretket tapahtuivat. Niiden koko oli kasvamistaan kaivanut,
purjehduskyky parantunut ja varsinkin asestus kehittynyt. Hyvin monta
eri laivamallia oli käytännössä, joukossa vielä Välimeren kauppavaltain
soudettavia kalereitakin, vaikkeivät ne ulkomeren suurilla aalloilla
tahtoneet menestyä. Filip II:n armadassa sanotaan olleen 132 laivaa,
joiden kantavuus oli yhteensä 59,000 tonnia. Suurin laiva oli 1300
tonnin vetoinen, mutta kolmisenkymmentä oli 100 tonnia pienempää.
Kolmannes tai ehkä puolet oli kuormalaivoja. Armadassa oli 21,600
miestä sotaväkeä ja yli 8,000 merimiestä. Englannilla ei tätä vastaan
ollut kuin 37 varsinaista sotalaivaa, mutta kauppalaivoja oli kerätty
paljon suurempi luku, niin että englantilaisella ylipäälliköllä kaiken
kaikkiaan oli 197 alusta, suurin osa kuitenkin hyvin pieniä. Englannin
laivastossa oli 16,000 tai 17,000 miestä, suurin osa merimiehiä.
Espanjalaisilla oli enemmän tykkejä, mutta heidän ampumataitonsa oli
huonompi.

Kuningas Filip II:n yritystä vainosi alun pitäen huono onni. Pienemmät
alukset eivät ensinkään päässeet Kanaaliin saakka. Jo Kanaalin
suulla olivat Englantilaiset vastassa. He eivät antautuneet läheltä
taistelemaan, vaan tekivät muuta vahinkoa minkä saattoivat, sillä
vaikka heidän laivansa olivat pienemmät, niin olivat ne sen sijaan
liikkuvammat. Suuret espanjalaiset sotalaivat olivat kömpelöitä,
etenkin kun niissä oli liian vähän merimiehiä.

Herttua Medina Sidonia, joka armadaa johti, laski ensiksi Calaisin
satamaan, päästäkseen yhteyteen Parman herttuan kanssa, joka johti
Filipin sotavoimia Belgiassa. Englantilaiset tekivät 28 p. heinäk.
yöllä polttolaivahyökkäyksen Calaisin satamaan. Armadassa syntyi
suuri hämminki, toiset pakenivat merelle joutamatta edes ankkuriaan
nostaa, toiset kuitenkin lähtivät paremmassa järjestyksessä. Calaisin
ulkopuolella odotti Englannin laivasto, ja syntyi tuima tappelu.
Englantilaiset eivät tosin voineet anastaa espanjalaisia laivoja, mutta
he hävittivät useita ja heidän purjehduskykynsä ja ampumatarkkuutensa
oli niin paljon etevämpi, että Medina Sidonia oli voimaton. Hänen
suuret laivansa olivat niin avuttomia, että ainoastaan tuulen
kääntyminen pelasti ne ajautumasta Flanderin rannikolle. Espanjalainen
ylipäällikkö ei älynnyt muuta keinoa kuin palata Espanjaan, mutta
hän ei edes enää uskaltanut yrittää Kanaalin kautta, vaan purjehti
Skotlannin ja Irlannin ympäri. Englannin laivasto ajoi takaa pakenevaa
armadaa aina Forth vuonon edustalle saakka. Medina Sidonia jatkoi
matkaa pohjoista kohti, kunnes hänen luotsinsa sanoivat, että oli
aika kääntyä. Siihen saakka Espanjalaiset olivat menettäneet verraten
vähän laivoja ja väkeä. Jos säät olisivat olleet tavalliset, niin
armada luultavasti olisi päässyt palaamaan verraten pienin tappioin.
Mutta kesä 1588 oli kuulumattoman myrskyinen. Vaurioita kärsineet
heikontuneet espanjalaiset laivat eivät kyenneet taistelemaan
Atlantilta tulevia myrskyjä vastaan. Ainakin yhdeksäntoista kärsi
haaksirikon Skotlannin ja Irlannin rannoilla; Irlantiin pelastuneet
haaksirikkoiset armotta surmattiin. Monta laivaa katosi merellä
tietymättömiin. Ainakin puolet, ehkä enemmänkin voittamattoman armadan
laivoista tuhoutui, ja ne, jotka pelastuivat, olivat menettäneet
keripukin ja nälän kautta suuren osan väestään.

Tällä tapauksella oli valtavan suuri merkitys. Paitsi vaikutuksiaan
Europan politikaan se yhdellä iskulla hävitti Espanjan ja Portugalin
suprematian merellä. Se katkaisi kaikki siteet, jotka olivat estäneet
pohjoisia merivaltoja lähettämästä laivastoitaan molempiin Intioihin ja
maailman kaikille merille. Iberian niemimaan molemmat vallat olisivat
edelleenkin tahtoneet tämän estää, mutta ne eivät voineet. Filipin
mahtavan armadan tuhosta alkoi Englannin ja Hollannin ja vähemmässä
määrässä Ranskankin mahti merellä.

Seuraavana vuonna armadan perikadon jälkeen Drake jo piiritti Coruñaa
ja pakotti Espanjan maassa espanjalaisen armeijan peräytymään. Tosin
hänen yleisen kansankapinan vuoksi täytyi jälleen peräytyä, mutta niin
suuri oli hänen herättämänsä pelko, että Espanjan suojeluspyhimyksen
Pyhän Jagon ruumis Santiagon katedralista siirreltiin joksikin aikaa
pois turvallisempaan paikkaan. Kaikilla merillä anastettiin laivoja
ja aarteita. Kun Filip II uhkasi lähettää uuden armadan, niin Cadiz
ryöstettiin, sen satamassa olevat laivat hävitettiin, sotatavarat
poltettiin. V. 1595 tehtiin retki Länsi-Intiaan; Drake ja Hawkins tosin
saivat surmansa, mutta olivat sitä ennen ennättänet tehdä suunnatonta
vahinkoa Espanjan alusmaille.

Pohjois-Amerikassa oli tie siirtokuntien perustamiseen selvä, Afrikassa
länsivaltain kauppa kasvamistaan kasvoi ja Ttä-Intian reitti oli vapaa.
Meren koirat ja merikuninkaat olivat tehneet tehtävänsä. Espanjalaiset
olivat heitä halveksineet alussa, sitten oppineet pelkäämään ja
vihaamaan ja lopulta kunnioittamaankin, kuten Richard Grenvilleä,
joka sai surmansa Azorien edustalla tuimassa meritappelussa. Hän on
ehkä tämän purjehtija- ja sankaripolven kuvaavimpia edustajia. Eräs
englantilainen laivasto väijyi kesällä 1591 Azorien luona Espanjan
aarrelaivastoa, jonka piti palata Länsi-Inliasta. Mutta samaan
aikaan, kun aarrelaivasto saapui, tulikin Azoreille kotimaasta
suuri espanjalainen sotalaivaosasto, joka oli niin ylivoimainen,
ettei englantilainen amiraali, jonka väki oli sairaana ja laivat
ränstyneet pitkästä merellä olosta, uskaltanut ryhtyä taisteluun.
Sir Richard Grenville, jolla oli Draken entinen laiva »Revenge»,
kuitenkin jyrkästi kieltäytyi kääntymästä pois vihollisesta, vaan
sanoi mieluummin kuolevansa kuin häpäisevänsä itsensä, maansa ja
kuningattaren laivan; hän lupasi kulkea vihollisen laivaston keskitse,
seurasivatpa toiset taikka ei. Taistelu alkoi kello kolmen aikaan
iltapäivällä, ja »se raivosi julmasti kaiken iltaa», sanoo siitä
Raleigh kertomuksessaan. Espanjalaiset koettivat kerran toisensa
jälkeen saada haltuunsa Grenvillen laivan, mutta joka kerta heidät
lyötiin takaisin, milloin laivoihinsa, milloin mereen. Kaiken yötä
kesti taistelua, ja »kun päivä kasvoi, niin miehemme vähenivät».
»Revenge» oli epätoivoisessa tilassa. »Kaikki ruuti viimeiseen
tynnöriin oli kulutettu, kaikki aseet katkottu, neljäkymmentä
parasta miestä kaatunut ja eloon jääneistä suurin osa haavottunut,
mastot kaikki mereen murrettu ja köysiköt, purjeet repaleina.» Mutta
Grenville oli vielä pystyssä. Vaikka päähän haavotettuna hän kieltäytyi
antautumasta, käski kirvesmiestä puhkaisemaan ja upottamaan laivan,
sillä he »uskoivat itsensä Jumalalle, eikä kenenkään muun armoille;
mutta koska he olivat taistelleet niinkuin urhoollisten ja jäykkäin
miesten tulee, niin ei heidän nyt pitänyt vähentää kansansa kunniaa
pitentämällä omaa elämäänsä muutaman tunnin, ehkä muutaman päivän».
Miehet kuitenkin olivat toista mieltä, koska Espanjalaiset tarjosivat
hyviä ehtoja. Grenvilleä ei enää toteltu, hänet vietiin espanjalaiseen
amiraalilaivaan, jossa häntä kohdeltiin suurella kunnioituksella. Mutta
kolmantena päivänä hän kuoli ja hänen viimeiset sanansa olivat: Tässä
minä kuolen, Richard Grenville, iloisella ja rauhallisella mielellä,
koska minä olen elämäni päättänyt niinkuin kunnon sotilaan tulee,
joka on taistellut maansa, kuningattarensa, uskontonsa ja kunniansa
puolesta; josta minun sieluni riemuisimmin eroaa pois tästä ruumiista
ja on aina jättävä jälkeensä urhoollisen ja oikean sotilaan ijäti
pysyvän maineen, sotilaan, joka on täyttänyt velvollisuutensa niinkuin
tulee.»

Semmoinen henki asui »merikuninkaissa», mutta se oli samalla se henki,
joka Elisabethin aikana asui koko Englannin kansassa, joka sytyttävänä
ja selvänä puhuu sen etevimpäin runoilijainkin teoksista. Shakespearen
»Henrik V» oli Elisabethin aikakauden hengenlapsi.



Varhaisemmat siirtokuntayritykset Pohjois-Amerikassa.


Espanjalaiset olisivat nopeaan anastaneet Pohjois-Amerikankin
rannat, jos sieltä olisi tavattu hitunenkaan kultaa tai hopeaa.
Mutta vain kuparia sieltä löydettiin. Mitä syytä heillä oli perustaa
maanviljelys-siirtokuntia, niin kauan kun oli kulta- ja hopeamaita
vielä anastamatta? Heidän yritteliäisyytensä kääntyi siis etelää
kohti. Jalojen metallien luultu puute ensi sijassa vaikutti, ettei
Pohjois-Amerikasta tullut romanilainen maa.

Toisilla tarkotuksilla saapuivat Pohjois-Amerikan ensimäiset
uutisasukkaat. He pakenivat uskonvainoja, jotka siihen aikaan riehuivat
Europassa. Ranskan hugenotit olivat alkaneet joukottain muuttaa
protestantisiin naapurimaihin, kun kruunu oli heidät julistanut
henkipatoiksi ja paavin käskystä päättänyt sukupuuttoon hävittää.
Amiraali Coligny. joka käsitti maan siten menettävän parhaat voimansa,
päätti perustaa Uuteen maailmaan ranskalaisia siirtokuntia, jottei
hugenottien vapaudenhalu maata vahingoittaisi, vaan päin vastoin
edistäisi sen laajentumista ja vahvistumista. Portugalilta lupaa
kysymättä Coligny v. 1555 valtasi Rio de Janeiron ihanan lahden,
jossa ei silloin vielä ollut portugalilaista asutusta, ja hugenotit
perustivat sinne siirtokunnan, joka ehkä olisi kautta aikain pysynyt
ranskalaisena, elleivät jatkuvat uskonvainot olisi siltä riistäneet
kotimaan apua.



Floridan hugenotti-siirtokunta.


Toinen yritys tapahtui Floridassa, joka siihen aikaan ulottui nykyistä
paljon kauemmaksi pohjoiseen. Edista joki, jonka suuhun siirtokunta
ensiksi perustettiin, on nykyisessä Etelä-Carolinassa, lähellä
Charlestonia. Sinne saapui v. 1562 Jean Ribaut, urhea dieppeläinen
purjehtija, ja oikopäätä ruvettiin raivaamaan peltoja ja rakentamaan
huoneita. Paikan luonnonihanuus täytti ihastuksella kaikki. Parin
vuoden kuluttua siirtokunta kuitenkin muutettiin vähän etelämmäksi Port
Royal salmeen, jossa oli oivallinen satama. Sen suojaksi rakennettiin
linna, joka Ranskan kuninkaasta sai niineksi »Arx Carolina», Kaarlen
linna. Tämäkin hyvin suunniteltu yritys kuitenkin kärsi surkean
haaksirikon Ranskassa raivoavien uskonsotien ja Espanjalaisten kateuden
vuoksi. Siirtolaisten omassa keskuudessakin syntyi kapinoita, ja kun
ystävällisiä alkuasukkaita oli ruvettu kovin huonosti kohtelemaan, niin
saatiin niistä vihamiehiä. Seurasi nälänhätä ja kaikenlainen kurjuus.
Siirtokuntaa jo uhkasi täydellinen perikato, kun englantilainen
orjakauppias John Hawkins sen pelasti poiketessaan laivoineen satamaan.
Vihdoin toi Jean Ribaut kotimaasta apua, ja onni alkoi jälleen hymyillä.

Mutta juuri samaan aikaan ilmestyi paikalle Pedro Menendez melkoisen
espanjalaisen sotavoiman kanssa. Hän ilmotti saaneensa Espanjan
kuninkaalta toimeksi surmata jokaisen hugenotin, ja sen hän tekikin.
Carolinan linnan puolustajat vangittiin ja heidät telotettiin, »ei
ranskalaisina, vaan lutherilaisina», kuten Menendezin sanat kuuluivat.
Jean Ribautin laivasto kärsi rannikolla myrskyssä haaksirikon, mutta
Ribaut parinsadan miehen keralla pelastui. Nälänhädän pakottamana
tämä joukko antautui Menendezille, joka lupasi säästää hengen ja
kohdella heitä hyvin; mutta saatuaan kaikki sidotuksi hän antoikin
teurastaa koko joukon viimeiseen mieheen, »ei ranskalaisina, vaan
lutherilaisina». Menendez perusti sitten seutuun S. Augustine nimisen
siirtokunnan ja rakensi useita linnoja. 1567 hän palasi Espanjaan
siirtokunnan asioissa.

Uutinen Carolinan linnan hävityksestä ja Ribautin ja hänen
aluksensa kamalasta teurastuksesta otettiin Ranskan hovissa vastaan
kylmäkiskoisesti, olivathan uhrit hugenotteja; mutta Ribautin ystävä
Dominique de Gourges, niin katolilainen kuin olikin, päätti kostaa.
Hän hankki laivat ja parisataa aseellista miestä ja mitään virkkamatta
matkan määrästä purjehti Atlantin poikki. Vasta kun oltiin Floridan
rannalla hän ilmotti miehilleen retkensä tarkotuksen. Saturiba nimisen
intianipäällikön avulla hän keväällä 1568 anasti San Mateon linnan
ja hirtti sen puolustajat samalle paikalle, jossa Carolinan linnan
puolustajat oli teurastettu. Hirsipuihin hän kiinnitti laudan ja
kirjotti siihen: »Minä en näin tee espanjalaisille, vaan pettureille,
rosvoille ja murhamiehille.» Liian heikkona käydäkseen Augustinen
kimppuun Gourges sitten palasi Ranskaan. Floridan espanjalaiset
siirtokunnat pysyivät hengissä, vaikka saivatkin aikain kuluessa kovia
kokea. V. 1586 Francis Drake melkein kokonaan hävitti S. Augustinen, ja
monta kertaa se myöhemminkin sai olla sodan jaloissa.

Englannissa ei uskonnollinen suvaitsemattomuus vielä pakottanut
kansalaisia isänmaastaan muuttamaan, vaikka Pohjois-Amerikka myöhemmin
juuri samasta syystä sai parhaat englantilaiset siirtolaisensa.
Englannissa kyti John Cabotin tuuma pohjoisemman purjehdusväylän
löytämisestä Kiinaan, ja tätä tarkottaville yrityksille Englannin
hallitus aluksi antoi virallisen kannatuksensa. Kaupasta suurkaanin
valtakunnan ja Cipangun kanssa odotettiin paljon enemmän hyötyä kuin
tuntemattomien erämaiden asuttamisesta. Omituisten sattumain kautta
kuitenkin seuraava yritys löytää luoteisväylä sai aivan toisen luonteen.



Martin Frobisher.


Martin Frobisher oli nuoresta pitäen purjehtinut merillä ja tullut
siihen päätökseen, että »Luoteisväylän löytäminen oli ainoa, mitä
maailmassa enää oli tekemättä». Hän tahtoi pelastaa tämän kunnian
itselleen ja sai pitkien ponnistuksien jälkeen hankituksi kaksi pientä
alusta, joiden kantavuus oli viisikolmatta tonnia, sekä kolmanneksi
vain kymmenen tonnin vetoisen purjeveneen. Niillä hän kesäkuussa 1576
lähti napameren reunoilta etsimään meritietä Kiinaan ja Intiaan. Hän
ei luullut aivan umpimähkään purjehtivansa, hän luuli hyvänkin aarteen
omistavansa, sillä hänellä oli niistä seuduista kartta, venezialaisten
Zeno veljesten matkain mukaan laadittu. Nykyisin tiedetään, että
Zenojen matkakertomus on alusta loppuun väärennys ja heidän karttansa
etupäässä laadittu Olaus Magnuksen Pohjoismaiden kartan mukaan, mutta
Frobisher luotti tähän oppaaseensa, jossa Pohjois-Amerikan seuduille
vain oli merkitty muutamia suuria saaria.

Pienin aluksista myrskyssä upposi menomatkalla, toinen suuremmista
aaltojen korkeutta peläten kääntyi omin luvin takaisin, yhdellä
Frobisher jatkoi matkaansa. Mutta hän pääsi »Gabrielillaan» Labradorin
rannalle ja tapasi siellä ihmisiä, »jotka olivat tataarien näköisiä,
heillä kun oli pitkät mustat hiukset, leveät kasvot ja litteä nenä,
iho keltaisen ruskea ja hylkeennahka-vaatteet; ja samanlaisia olivat
naiset, mutta heillä oli poskissa ja silmien ympärillä sinisiä juovia.»

Rohkeasti Frobisher sitten purjehti pienellä aluksellaan pohjoista
kohti, kunnes jäät estivät kulkemasta kauemmaksi siihen suuntaan. Hän
löysi maan, nykyisen Baffinmaan, ja lahden, nykyisen Frobisherlahden,
ja tätä lahtea hän luuli etsityksi salmeksi, kun ei voinut sen päähän
purjehtia. Kun laivan vähästä väestä viisi miestä katosi, ehkä
eskimoitten surmaamina, niin täytyi lähteä paluumatkalle. Frobisher
ryösti mukaansa muutamia eskimolta näytteeksi ihmislaadusta ja otti
rannalta mukaan kiviä maan anastuksen merkiksi. Nämä kivet, jotka
olivat tavallista kummempia, saivat suuria aikaan.

Lontoossa levisi Frobisherin palattua äkkiä huhu, että hänen tuomansa
kivennäinen oli kultamalmia. Tietymätöntä on, kuinka huhu oikein
syntyi, oliko Frobisher itse sen liikkeelle laskenut: sitä joka
tapauksessa heti uskottiin. Englannissa synty: samanlainen kultakuume
kuin Amerikan löydön jälkeen Espanjassa. Frobisher ei ainakaan
koettanut kumota näitä toiveita, vaan päinvastoin vakuutti nähneensä
siellä paljon hämähäkkejäkin, jotka monen mielestä ovat sen merkkejä,
että lähellä on suuria kultavarastoja. Joku hänen miehistään tosin
lausui, että kivet kyllä saattoivat olla kullan näköisiä, »mutta
näyttöähän hiekkakin kirkkaassa vedessä samalta — eikä kuitenkaan
kaikki ole kultaa joka kiiltää»; mutta siihen viisauteen ei nyt kukaan
kiinnittänyt huomiota.

Hovi ja Lontoon kauppamaailma ryhtyivät kilvan varustuksiin;
Frobishorilla oli tuota pikaa koossa kokonainen laivasto. Merimiehiä
ja seikkailijoita pyrki mukaan paljon enemmän kuin voitiin ottaa.
Perustettiin suuri »Kathayn komppania» ja Frobisher nimitettiin
kaikkien löytämiensä maiden ja vesien yliamiraaliksi. Toukokuun
lopulla 1577 hän lähti matkaan ja saapui heinäkuun puolivälissä
Frobisherlahteen. Hän ei nytkään ennättänyt purjehtia sen päähän
saakka, vaan jäi siihen luuloon, että se oli salmi; häntä oli käsketty
tällä matkalla etupäässä laivaamaan luultua kultamalmia. Joka mies,
joka kynnelle kykeni, sitä kantoi, ja elokuun lopulla lähdettiin täysin
kuormin paluumatkalle. Kuukauden kuluttua oltiin kotona ja kuningatar
Elisabeth, joka oli yritykseen antanut sekä valtion laivan että
melkoisen rahamäärän, otti Frobisherin vastaan mitä suosiollisimmin
ja kiitti häntä. Kuningatar antoi löydetylle maalle nimeksi »Meta
incognita» (tuntematon matkan määrä), joka sillä yhä vielä on kartoilla.

200 tonnia kalliota ei ollut kädenkäänteessä murrettu ja tutkittu. Ei
sen vuoksi jouduttu odottamaan, paljonko kultaa kivi sisälsi; toiset
saattoivat löytää »tuntemattoman matkanmäärän», Englantilaisten tuli
ennättää se pysyvästi anastamaan. Kotia tuodun kivennäisen valtava
määrä näyttää kaikkien mielestä olleen paras tae siitä, että malmi
todella oli kultamalmia. Ryhdyttiin kiiruimman kautta varustamaan uutta
retkikuntaa, joka oli kaikkia edellisiä suurempi.

Toukokuun lopulla 1578 Frobisher lähti Thamesin suistamosta uudelle
retkelle viidellätoista laivalla. Hänen piti nyt perustaa »Meta
incognitaan» siirtokunta. Kuningatar Frobisherin jäähyväisaudiensilla
käydessä heitti kalliit kultavitjat hänen kaulaansa. Grönlannin
etelärannalla Frobisher poikkesi maihin, mutta ei sitten päässytkään
lahteensa, vaan ajautui »aivan väärään» lahteen, Hudsonin salmeen,
josta oli palattava takaisin. Yritettiin perustaa siirtokunta Meta
incognitaan, mutta siitä ei tullut mitään, joukko oli liian levotonta
väkeä ja maa liian kolkko. Mutta luuloteltua kultamalmia otettiin
jälleen niin suuret määrät, »että sen olisi pitänyt riittää maailman
kaikille kullanahnehtijoille». Ja lokakuussa palasivat kaikki takaisin
Englantiin, yhtä haaksirikkoutunutta laivaa lukuun ottamatta.

Ei kukaan sen ajan kirjailija mainitse, miten sitten kävi kultamalmin.
Asiakirjat siitä kokonaan vaikenevat. Epäilemättä juttu soveliain
keinoin tukahdutettiin, sillä se kävi Englannin kansan kunnialle.
Mutta sen koommin ei enää lähetetty Meta incognitaan laivoja ja
Frobisherin napamerimatkat jäivät siihen. Kunnon merimiestä ei siltä
hylätty, vaikka hän olikin erehtynyt, sillä maa tarvitsi poikiaan. Hän
palveli sitä sekä taistelussa Filip II:sen »voittamatonta armadaa»
vastaan, että monessa muussakin yrityksessä ja sai kuolettavan haavan
meritappelussa Ranskan rannikolla.



Humphrey Gilbert.


Samaan aikaan kun Frobisher etsi kultaa ja uusia väyliä hyisestä
pohjolasta, Humphrey Gilbert, urhea soturi, ryhtyi suureen puuhaan
Newfoundlandin asuttamiseksi, vallitakseen sen ulkopuoliset erinomaiset
kalastukset. Hän sai v. 1578 Englannin kuningattarelta laajat oikeudet
ja ryhtyi tarmolla puuhaan, mutta ensimäinen yritys, joka tapahtui v.
1579, päättyi niin huonosti, että laivat palasivat kotia, ennenkuin
olivat perillekään päässeet. Yksi laiva matkalla menetettiin. Vasta
v. 1583 Gilbert oli valmis uudelleen yrittämään, mukana oli m.m.
Paramenius niminen unkarilainen oppinut. Mutta kahta huonompi onni oli
toisella retkellä. Tuskin oli Englannin ranta kadonnut näkyvistä, niin
suurin laiva palasi takaisin, sillä kun muka oli huomattu tarttuvaa
tautia. Gilbert siitä huolimatta jatkoi matkaa Newfoundlandiin,
purjehti 31 p. elokuuta St. Johnsin satamaan ja ilmotti kalastajille
tulleensa ottamaan maan Englannin kuningattaren omaisuudeksi. Hän
kutsui ulkomaalaistenkin laivain väkeä, espanjalaisten, ranskalaisten
ja portugalilaisten, menossa läsnä olemaan, kohotti Englannin lipun ja
pystytti rannalle puupatsaan, johon kiinnitettiin Englannin vaakuna.
Maananastusta ei miltään puolelta vastustettu.

Kun tämä oli tapahtunut, niin olisi pitänyt ruveta rakentamaan.
mutta kullan etsiminen viehätti uutisasukkaita enemmän. Retkikunnan
kivennäistuntija vakuutti, että vuoret olivat täynnään hopeamalmia.
Häntä käskettiin pitämään salassa tietonsa ja otaksuttua malmia vietiin
laivoihin kenenkään näkemättä, etteivät kalastajat saisi asiasta vihiä.
Siirtokunnan rakentaminen ei ottanut ensinkään menestyäkseen, sillä
Gilbertin miehistö oli tottunut elämään paljon mukavammin espanjalaisia
kaljunia ryöstämällä. Kaikki kävi nurinkurisesti, järjestystä oli
kovin vaikea ylläpitää. Yksi laivoista täytyi kelvottomana hylätä ja
muilla kolmella Gilbert sitten päätti lähteä mannermaata tutkimaan.
Mainen rannalla suurin laiva huolimattomuuden kautta meni karille
ja upposi miehineen päivineen. Siinä sai surmansa satakunta henkeä,
muitten mukana Parmenius ja kivennäistuntija kaikkine malminäytteineen.
Näytteet eivät varmaankaan olleet minkään arvoisia, koska hopeata ei
ole sen koommin Newfoundlandista löydetty.

Humphrey Gilbertin täytyi lähteä kotia. Hän oli itse kaiken aikaa
purjehtinut pienellä, vain kymmenen tonnin »Oravalla, koska sillä oli
niin mukava lähestyä rantoja. Ja sillä hän lähti Atlantinkin poikki,
vaikka kaikki pyysivät häntä menemään suurempaan »Hirveen», joka ei
sekään ollut kuin puolensadan tonnin alus. Suuret myrskyt ahdistivat
molempia aluksia Azorien seuduilla. Ennen viimeistä yötään Gilbert
illalla istui purtensa peräpuolella, kirja kädessä, ja »Hirven» tultua
äänenkannon päähän rohkaisevasti huusi: »Me olemme merellä yhtä lähellä
taivasta kuin maallakin.» »Hirvestä» pitkin yötä pidettiin silmällä
aallokossa kamppailevan »Oravan» tulia, mutta puolenyön aikaan ne
äkkiä katosivat, eikä alusta eikä sen purjehtijoita sen koommin nähty
elävien joukossa. »Hirvi» selviytyi myrskystä ja toi Englantiin tiedon
Gilbertin surullisesta lopusta.

Tämä oli Englantilaisten ensimäinen varsinainen yritys perustaa
siirtokuntaa Pohjois-Amerikan rannoille.



Walter Raleigh.


Perusteellisemmat olivat ne asutusyritykset, jotka teki Gilbertin
velipuoli Walter Raleigh, kuningatar Elisabethin kuulu suosikki.
Raleigh alkoi uransa vapaaehtoisena taistelijana Ranskan hugenottien
riveissä, purjehti sitten Gilbertin kanssa merirosvousretkillä.
taisteli Irlannissa ja lähti vihdoin hoviin onneaan etsimään. Hänestä
tulikin kuningatar Elisabethin suosikki, ja vaikutusvaltaansa hän
käytti suuria tuloja hankkiakseen. Hän sai eräitä erittäin tuottavia
kauppamonopoleja, ja niistä kertyvät varat hän käytti suurenmoisiin
siirtomaanyrityksiin.

Walter Raleigh sai v. 1584 kuningattarelta melkein rajattomat oikeudet
siirtokunnan perustamiseen minne tahtoi. Hän ei lähtenyt hyiseen
pohjolaan, jossa Frobisher ja Gilbert olivat yrittäneet, vaan valitsi
Pohjois-Amerikan viljavan itärannikon leudoimmat seudut. Kun Raleigh
yritykseen ryhtyi, niin oli helppo saada osanottajia. Ensin hän
lähetti kaksi laivaa tiedustelulle kokeneiden kapteenien johdolla.
Lähestyessään Carolinan rannikkoa nämä arvasivat maan ei olevan
kaukana, sillä merellä oli ilma niin täynnään sulotuoksuja, »ikäänkuin
olisi oltu keskellä jotain puistoa, jossa oli runsaasti kaikenlaisia
hyvänhajuisia kukkasia». He menivät maihin niille saarille, jotka
Pohjois-Carolinan rannikolla kapeana riuttana erottavat ulkomerestä
laajat rantasulkiot. He ihailivat puitten pituutta, viiniköynnösten
rehevyyttä, lintujen moninaisuutta ja outoja pelottomia eläimiä. Yhtä
leppoisaa kuin oli luonto, yhtä ystävällistä näytti olevan punainen
kansa. He löysivät aukon ja purjehtivat saaririutan sisäpuolelle
Roanoke saarelle, jossa intianipäällikkö otti heidät niin herttaisesti
vastaan, että he mielestään olivat tulleet kulta-aikaa elävien ihmisten
pariin. Molemmat kapteenit palasivat sitten Englantiin ja antoivat
niin ylistelevän kuvauksen näkemänsä maan kauneudesta, että kuningatar
ihastuneena nimitti sen »Virginiaksi», muistoksi omasta neitseellisestä
kuninkuudestaan. Raleigh aateloitiin siitä, että hän oli niin
onnistuneen retken alotteen ottanut.

V. 1585 lähetettiin matkaan toinen retkikunta, johon kuului seitsemän
laivaa ja 180 siirtolaista. Raleigh itse jäi kotimaahan; hän uskoi
johdon ystävälleen Richard Grenvillelle —- merisankarille, jonka
kuoleman edellä kerroimme, — ja Ralph Lane, etevä soturi, lähti
mukaan perustettavan siirtokunnan maaherraksi. Laivat saapuivat 26
p. kesäkuuta Pamplico salmeen ja sen pohjoispäässä olevaan Roanoke
saareen, josta Grenville ja Lane tekivät pitkin rannikkoa kahdeksan
päivää kestävän tiedusteluretken. Kaikkialla maanasukkaat olivat
vieraanvaraisia. Mutta eräässä kylässä retkeläisiltä varastettiin
hopeamalja, ja kun sitä ei heti saatu takaisin, niin tuittupäinen
Grenville antoi polttaa kylän ja hävittää laihot. Semmoinen teko oli
huono enne nuorelle siirtokunnalle. Grenville itse lähti tämän tehtyään
pois. Maata hän kotia tullessaan jälleen kiitti, että se oli »parasta
maaperää, mitä on taivaan alla, miellyttävintä seutua maan päällä.
Ilmasto on niin terveellistä, ettei meillä ole ollut ainoatakaan
sairasta, sen jälkeen kun maahan tulimme. Jos vain Virginiassa olisi
hevosia ja karjaa, ja jos siellä asuisi Englantilaisia, niin ei koko
kristikunnassa olisi siihen verrattavaa valtakuntaa.» Mariot, joka
kirjotti kertomuksen retkikunnan vaiheista, tutki tarkemmin maata, sen
tuotteita, kansaa ja ihaili maissisatojen runsautta. Perunat hänen
mielestään olivat erinomaisen terveellistä ravintoa, tupakkaa hän piti
rohtona ja oppi polttamaan maanasukkaitten tavalla. Hänen teoksessaan
on laajoja kuvauksia kansasta, sen puvusta, elämänlaadusta ja tavoista,
heidän julmuudestaan sodassa ja viekkaudestaan rauhan aikana, heidän
hallintojärjestelmästään ja uskonnollisista käsitteistään.

Mutta maanasukkaat eivät suinkaan olleet hyvillään, kun laivat lähtivät
ja niin monta jäi. Grenvillen häijy teko oli herättänyt epäluottamusta
ja pelkoa, valkoisten ampuma-aseet heitä pelottivat ja he varsin
hyvin käsittivät, että englantilaisia tulisi enemmänkin, ja että
heiltä lopulta otettaisiin koti ja kontu. Seudun intianit sen vuoksi
rupesivat joka tavalla tekemään uudisasukkaille kiusaa. Kun huomattiin
valkoisten kaikkialla ahnaasti etsivän kultaa, niin muuan intiani,
oikea mestarivalehtelija, koetti houkutella heidät hyvin kauaksi
tätä keltaista metallia etsimään. Hän sanoi Roanoke joen alkavan
kaukaa maan sisästä suuresta kalliosta ja tämän kallion takana olevan
mahtavan meren, joka oli niin lähellä joen lähdettä, että suolavettä
suurilla tuulilla lensi kallion yli ja sekaantui lähteen suolattomaan
veteen. Siellä asui kansa, jolla oli paljon kultaa ja joka osasi sitä
mainiosti takoa, ja siellä oli niin paljon helmiä, että kaupunkien
rannat niistä kimaltelivat. Mahdollista on, ettei intiani tahallaan
valehdellut, vaan että se oli intianien kesken yleinen taru, ehkä
Mexicon ja Yucatanin olojen hämärää kaikua. Lane uskoi näitä juttuja
ja nousi veneillä Roanoken nopeata virtausta, kunnes kaikki eväät
loppuivat, niin että täytyi tappaa koiratkin. Hän palasi siksi pian
takaisin, etteivät intianit ennättäneet käydä siirtokunnan kimppuun.
Intianit sitten aikoivat jättää peltonsa kylvämättä, näännyttääkseen
siirtokunnan nälkään: mutta tuuma oli sikseen jätettävä, sillä se
olisi tuonut nälänhädän heille itselleenkin. Lane epäili heidän
naapuriensa kanssa kutovan juonia, joiden tarkotus oli valkoisten
hävittäminen, ja päätti varovaisuuden vuoksi ennättää ennen. Hän
pyysi päästä Vinginan, heidän etevimmän päällikkönsä puheille. Tämä
suostui ja Lane saapui aseellisen joukon keralla hänen matalaan
majaansa. Ilman vähintäkään vihamielisyyden merkkiä Lane miehineen
hyökkäsi Vinginan ja hänen etevimpäin sotilaittensa kimppuun, surmaten
kaikki. Tämä katala teurastus tapahtui kesäk. 1 p. 1586. Se ei ollut
omiaan parantamaan Lanen ja hänen siirtokuntansa turvallisuutta, ja
uudisasukkaiden mieli alkoi yhä enemmän lannistua, varsinkin kun
Englannista ei tullut hartaasti toivottua apua. Mutta muutamana
päivänä oli koko meri valkoisenaan purjeita. Francis Drake, joka oli
ollut kolmellakolmatta laivalla Länsi-Intiassa kaappaamassa, päätti
kotomatkalla poiketa katsomaan ystävänsä Raleighin siirtokuntaa. Hän
antoi siirtokunnalle laivan ja muutamia veneitä; mutta kun myrsky ne
rikkoi ja siirtokunnassa mielet olivat kovin masennuksissa, niin Drake
lopulta otti koko joukon laivoihinsa ja vei sen kotimaahan.

Tuskin he olivat lähteneet, kun saapui laiva, joka toi yllin kyllin
niitä tarpeita, joita heiltä puuttui: mutta kun siirtokunta oli
autiona, niin laiva palasi kotia. Kaksi viikkoa myöhemmin Grenville
saapui kolmella laivalla, jotka toivat runsaasti ruokavaroja. Suotta
hän etsi siirtolaisia; purettuaan Roanoke saarelle tavaransa hän jätti
niiden vartijoiksi viisitoista miestä, kunnes uudet siirtolaiset
saapuisivat. ja lähti sitten pois. Raleigh ei vastoinkäymisistä
lannistunut; tähän saakka hän oli lähettänyt vain miehiä
siirtolaisiksi, nyt hän päätti lähettää kokonaisia perheitä, joiden
piti perustaa Virginiaan Raleigh niminen kaupunki. John Whiten hän
nimitti sen kuvernöriksi, laati siirtokunnalle asetukset ja varusti
uuden laivaston viemään siirtolaisia ja tarpeita.

Tämä retkikunta saapui Roanoke saarelle huhtikuussa 1587; linna oli
raunioina eikä siihen jätetyistä 15 miehestä ollut muuta jäljellä
kuin luut. Se oli ilmeisestikin kostotyö, uudelle siirtokunnalle
huono enne. Siirtolaiset kuitenkin menivät maihin ja perustivat
Raleighin kaupungin. Mutta sitä vainosi alun pitäen huono onni. Yksi
intianiheimo oli katkerasti vihamielinen. Muuan englantilainen joukko
yöllä intianileirin yllättäessään luuli sen kuuluvan tähän heimoon
ja teki äkkihyökkäyksen, mutta surmasikin intianeja, jotka kuuluivat
ystävälliseen heimoon. White palasi kotimaahan viimeisellä laivalla
uusia varastolta hakemaan; ennen hänen lähtöään syntyi tytär hänen
tyttärelleen Elanor Darelle, joka oli erään siirtolaisen kanssa
naimisissa. Tämä oli ensimäinen Yhdysvalloissa syntynyt englantilainen
lapsi; tyttö sai nimekseen Virginia Dare. Siirtokuntaan jäi 89 miestä
ja 17 vaimoa, mutta ei ainoatakaan näistä sen koommin nähty. Kuvernööri
Whiten saapuessa Englantiin siellä kuumekiihkolla valmistettiin
sotaa ja valtio tarvitsi kaikki sekä miehet että laivat torjumaan
»voittamatonta armadaa». Raleigh tosin sai hankituksi kaksi laivaa,
jotka hän lähetti siirtokunnalle apua viemään, mutta apuretkikunnan
johtaja ei purjehtinutkaan oikopäätä Amerikkaan, vaan lähti merelle
kaappaamaan. Ranskalainen sotalaiva sai hänet kiinni, kapteeni
ruoskittiin ja laivat ryöstettiin tyhjiksi, jonka jälkeen hän Raleighin
mielipahaksi palasi Englantiin ja siirtokunta jäi oman onnensa nojaan.
Raleigh oli jo kuluttanut yritykseen 40.000 puntaa; hänen varansa
alkoivat loppua ja vasta kaksi vuotta lähtönsä jälkeen kuvernöri White
saattoi palata siirtokuntaan tyttärensä ja tyttärentyttärensä luo. Kun
hän vihdoin saapui saarelle, niin kaupungin alku oli raunioina, eikä
asukkaita näkynyt, ei kuulunut. Ei tavattu merkkiäkään ainoastakaan
miehestä. naisesta eikä lapsesta. Ei ollut minkäänlaista tietoa,
olivatko he elossa, vai kuolleet. Erääseen puuhun vain oli leikattu
sana »Croatan». Tämä oli muuan läheinen saari, jonka väestö oli ollut
Englantilaisille ystävällistä; olivatko siirtolaiset sinne menneet?
Siitä ei olisi ollut vaikea saada tietoa, mutta kuvernöri White
menetteli katalasti. Syyttäen myrskyisen vuodenajan läheisyyttä hän
petti siirtokunnan, tyttärensä ja pienen tyttärentyttärensä ja palasi
Englantiin. Ei ainoatakaan heistä sen koommin nähty. Viisi kertaa
Raleigh lähetti laivoja heitä etsimään, mutta he olivat kadonneet,
ikäänkuin olisi maa niellyt. Monenlaisia arveluita lausuttiin kadonneen
siirtokunnan kohtalosta; toiset luulivat intianien murhanneen heidät,
toiset, että he olivat itse olojen pakosta muuttuneet intianeiksi.
Kauan jälkeenpäin niillä seuduin oli intianeja, joilla oli siniset
silmät, vaalea iho ja tukka, ja nämä ehkä olivat heidän jälkeläisiään.
Tuossa heimossa, joka asui Robson kreivikunnassa vähän kauempana maan
sisässä, tavattiin englantilaisia niiniäkin ja koko heimon nimi oli
»Croatan».

Siten päättyi Walter Raleighin siirtokuntapuuha. Se ei kuitenkaan ollut
turha, se avasi Englantilaisten silmät, se oli erinomaisen tärkeä alote
ja sai myöhemmin täysin määrin tunnustusta.

Raleigh joutui sitten kuningattaren epäsuosioon ja eli hyvin
vaihtelevia kohtaloita. Rahapulaansa korjatakseen hän päätti v. 1595
lähteä löytöretkelle Etelä-Amerikkaan. Anastetuista espanjalaisista
laivoista oli löydetty kirjeitä, joissa kerrottiin ennen
mainitsemamme jutut El Doradosta, ja nämä kirjeet antoivat siipiä
Raleighin mielikuvitukselle. Hän varusti viisi laivaa ja purjehti
Guayanan rannikolle. Orinocon suulle päästyään hän nousi jokea
viisisataa kilometriä, löytämättä muuta kuin asumattomia savanneja,
mutta menettämättä siltä uskoaan. Kotiin tultuaan hän kirjotti
matkakertomuksen, joka on Elisabethin aikuisista kaikkein vilkkain
ja parhaiten kirjotettu, vaikka täynnään valeita. Siinä kerrotaan
tosiasioina kaikki Dcrado-tarut. Raleigh väitti löytäneensä »laajan,
rikkaan ja ihanan valtakunnan, jossa on suuri kultainen kaupunki
Manoa, Espanjalaisten El Doradoksi nimittämä. Siinä maassa on monta
vertaa enemmän kultaa kuin Intian ja Perun parhaissa osissa. Siinä
on enemmän suuria kaupungeita kuin Perussa parhaimman kukoistuksen
aikana. Se on ihanin maa, mitä silmäni ovat milloinkaan nähneet.» Hän
sanoi ottaneensa sen kuningattaren ja Englannin kansan omaisuudeksi
ja useimpien sikäläisten kuninkaitten jo ruvenneen kuningattaren
vasalleiksi.

Raleighin juttua uskottiin. Hän lähetti v. 1596 kapteeni Laurens
Keymisin uudelle retkelle samoihin seutuihin, ja vaikkei tämäkään
löytänyt kultaa, niin oli hän kuitenkin nähnyt jos kuinka paljon
mitä parhaita maita, jotka vain odottivat viljelijäänsä. Seuraavalla
vuosikymmenellä Englannista muiden alotteesta tehtiin montakin retkeä,
vaikka ne kaikki päättyivät huonosti. Ja lopun lopuksi Raleigh
vielä lähti sinne itsekin. Kun nimittäin kuningatar Elisabeth kuoli
ja Maria Stuartin poika James I nousi Englannin valtaistuimelle,
niin Raleighia syytettiin salajuonista ja hänet ilman riittäviä
syitä tuomittiin kuolemaan. vaikkei tuomiota pantu täytäntöön. Hän
istui vankina Towerissa v:sta 1603 v:teen 1616, kuluttaen aikaansa
alkemistisilla kokeilla ja kirjallisilla töillä. Lopulta hän pääsi
vapaaksi, kun lupasi etsiä kuninkaalle Guayanasta rikkaan kultamaan
Espanjan maanoikeuksia loukkaamatta. Espanjan lähettiläs varotti
kuningasta ja väitti tätä mahdottomaksi, mutta James, joka oli rahan
tarpeessa, vastasi siihen, että jos Raleigh teki rosvotöitä, niin
pantaisiin valmis tuomio täytäntöön, hänet mestattaisiin palatessaan.
Raleigh antoi lupauksia, jotka hän varmastikin tiesi mahdottomiksi, ja
lähti matkaan maaliskuussa 1617. Mutta tämä yritys oli kaikkia muita
onnettomampi. Retkikunta saapui viimeisenä päivänä Orinocon suulle,
Raleighin sairastuttua kuumeeseen ja jäätyä Trinidadiin. Viisi pientä
alusta lähti Orinocoa nousemaan luotettavan Keymisin johdolla. Tämä
tapasi sisämaassa espanjalaisen siirtokunnan ja syntyi tappelu, jossa
kaatui useita espanjalaisia ja Walter Raleighin poika. Monta päivää
taisteltuaan ja kultakaivoksia etsittyään Keymis palasi Raleighin luo
surusanomineen ja isäntänsä moitteista loukkaantuneena surmasi itsensä.
Kaikenlaisten rettelöiden, epäröimisien ja kapinoimisien jälkeen
retkikunta vihdoin palasi takaisin ja Raleigh Espanjan lähettilään
vaatimuksesta vietiin Toweriin mestattavaksi. Niin kirjavan elämän,
niin monen onnen ja vielä useamman pettymyksen jälkeen hän mestauksen
edellisenä päivänä kirveen terää tunnustellessaan sanoi: »Tämä ei herätä
minussa pelkoa. Se on pystyvä lääke, joka parantaa minut kaikista
taudeistani.» Guayanaan ei sen koommin Englannista lähdetty ja
viimeinen kultainen Dorado-unnelma oli saanut surullisen loppunsa.



Koillisväylä.


On ihmeteltävää, kuinka kauas äärimäiseen pohjolaankin merenkulkijat
ulottivat retkiään jo ensimäisen vuosisadan kuluessa sen jälkeen,
kun Amerikka oli löydetty ja Intiaan meritie. Heitä ei tosin sinne
houkutellut tutkijainto eikä pyydystoimikaan, kuten aikoinaan
pohjanmiehiä, vaan halu löytää kaukaiseen itään lyhempi väylä
kuin Afrikan ja Amerikan eteläpuolitse kulkevat, jotka lisäksi
olivat sodan uhalla suljetut muilta kansoilta kuin Espanjalaisilta
ja Portugalilaisilta. Selvää onkin, että jos Amerikan ja Aasian
pohjoispuolitse olisi ollut suorat purjehdittavat väylät, niin
Englannilla, Ranskalla ja Hollannilla olisi ollut mukavampi päästä
Kiinaan kuin Portugalilla ja Espanjalla. Niin kauan kuin molempien
mainittujen maanosien pohjoisia rajoja ei tunnettu, oli täysi
syy toivoa, että halutut väylät löydettäisiin. Ja vaikka sitten
selvisikin, että luoteisväylä ja koillisväylä, jos niitä oli,
kulkivat hyvin pohjoisten vesien kautta, niin ei asia sittenkään
näyttänyt toivottomalta, kun ei ollut minkäänlaista käsitystä
napameren luonnonoloista. Tätä tietämättömyyttä kuvaa se seikka,
että Hudsonin mielestä piti olla mahdollista purjehtia navan poikki
Tyveneen mereen. Kovan taistelun Englannin ja Hollannin merenkulkijat
taistelivat, ennenkuin Jäämeren luonnonoloista oltiin pääpiirtein
selvillä ja oli osotettu, ettei Amerikan ja Aasian pohjoispuolitse
kulkevilla vesiteillä voinut olla mitään käytännöllistä merkitystä
maailmankaupalle.



Pohjanmiesten Jäämeren-tuntemus.


Ottar sanoi kuningas Alfredille, että hänen maassaan. Norjassa,
oli paras valaansaanti, eläimet 48 kyynärää pitkiä ja pisimmät
viittäkymmentä kyynärää; siitä voimme päättää, että Norjalaiset ja
ehkä Lappalaisetkin jo 9:llä vuosisadalla ja arvatenkin jo paljon
sitä ennenkin pyytivät suuria valaita, jota vastoin semmoinen pyynti
Englannissa näyttää olleen tuntematon. Pohjanmiehet toivat sen
sinne mukanaan. 11:llä vuosisadalla elänyt espanjalais-arabialainen
kirjailija Omar al-Udhri kertoo Irlannin pohjanmiehistä: »He ajavat
nuoria valaita, ja nämä ovat sangen suuria kaloja... Ajomiehet
kokoontuvat laivoihin, heillä on iso rautakoukku (s.o. harppuna), jolla
on terävät hampaat, ja koukkuun on kiinnitetty suuri luja rengas ja
renkaaseen vahva köysi. Kun he saavat kiinni valaan poikasen, niin he
paukuttavat käsiään ja pitävät suurta melua. Käsien paukutus huvittaa
poikasta ja se tulee laivojen luo siitä iloitakseen. Sitten lähestyy
yksi merimiehistä sitä ja kynsii kovasti sen otsaa, joka poikaselle
on hyvin mieluista. Sitten hän asettaa koukun keskelle sen päätä,
tarttuu suureen rautavasaraan ja iskee sillä kolme kertaa koukkua
voimainsa takaa. Ensimäistä iskua poikanen ei huomaa, mutta toisella ja
kolmannella iskulla se joutuu suureen kiihkoon ja joskus se pyrstöllään
satuttaa jotakuta laivaa ja lyö sen kappaleiksi, ja se pysyy niin kauan
kiivaassa liikkeessä, kunnes uupumus sen valtaa. Sitten laivaväki
yhteisin voimin vetää sen rantaan. Joskus emo huomaa poikasen hädän ja
seuraa sitä. Silloin heillä on varalla suuri määrä jauhettua löökkiä,
jonka he sekottavat veteen. Kun se tuntee löökin hajun, niin tämä sen
mielestä on inhottava, se kääntyy ympäri ja pakenee. Nyt leikataan
poikasen liha kappaleiksi ja säilytetään. Ja sen liha on valkoista kuin
lumi ja sen nahka mustaa kuin kirjotusmuste.»

Tämä kuvaus kaikessa naivisuudessaan osottaa. että pohjanmiehet
Irlannissa valtakuntia perustaessaan jo olivat kehittäneet
valaanpyynnin harppunoilla niin merkitseväksi ammatiksi, että se
oli tunnettu sekä lähellä että kauempanakin. Sitä paitsi he varmaan
pyytivät valaita toisillakin, alkuperäisemmillä ja siis vanhemmillakin
tavoilla, ampuivat niihin jousipyssyillä suuria myrkkynuolia,
jotta valaan voimat heikontuivat, jonka jälkeen se vasta iskettiin
harppomalla ja keihäällä; tai ahdistettiin valas matalalle, johon se
jäi pohjaan kiinni ja voitiin helposti tappaa.

Pohjanmiehet tekivät valaita, mursuja ja hylkeitä pyytääkseen laajoja
matkoja Norjan ja Islannin pohjoispuolella olevalle merelle. He
tutustuivat näin jo satoja vuosia ennen kuin muut Europan kansat
Atlantin meren pohjoispuolella oleviin napamaihin, mutta kirjallisuus
oli silloin vielä niin vähän kehittynyt ja Skandinavian ja Islannin
väestön asema Europan kansaperheessä niin omituinen, että heidän
merkilliset löytönsä joutuivat unhotukseen, paitsi mitä niistä vanhat
saagat ovat säilyttäneet.

Lännessä he tunsivat Grönlannin ja sen takana meren aina Baffinin
lahteen ja maahan saakka (vert. Maant. ja löytör. I, s. 234).
Pyyntiretkillään he tutustuivat Atlantinmeren koko pohjoiseen perukkaan
aina Jäämeren yhtenäisempiin jääkenttiin saakka. He nimittivät tätä
perukkaa »Hafsbotniksi» ja »Trollabotniksi» ja löysivät sieltä v.
1194 maan, joka sai nimekseen »Svalbardhi», s.o. »viileä ranta». Tämä
maa, jonka asemasta on säilynyt purjehdusosotuksia, lienee ollut
Huippuvuorien saaristo. Itää kohti tiedämme heidän varmaan käyneen
Valkoisessa meressä Vienajoen suussa, mutta luultavaa on, että heidän
matkansa ulottuivat kauemmaksikin. Arvatenkin he tunsivat Novaja
Semljankin, vaikkei siitä ole suoranaisia todistuksia. Liike Norjasta
Bjarmien maahan oli epäilemättä todellisuudessa paljon vilkkaampi kuin
saagoista näkyy, sillä saagat mainitsevat vain päälliköiden suurempia
viikinkiretkiä, eivät sitä vastoin kauppa- eivätkä pyyntiretkiä.
On luultavaa, että Vienan meren ranta-asukkaat. Karjalaiset ja
Bjarmit, jos nämä olivat eri kansaa [Keskiajan Norjalaiset erottivat
toisistaan Karjalaiset ja kaksi Bjarmi-kansaa], oppivat pohjanmiehiltä
suurempien merialuksien rakentamisen, jonka jälkeen he alkoivat itse
tehdä pyyntiretkiä ja opettaa Venäläisetkin purjehtimaan, kun nämä
ilmestyivät Vienan meren rannoille. Näin Karjalaiset tutustuivat siihen
»mereen hyyäntehen», jonka rantaa vastaan Sammon murut Kalevalan mukaan
ajautuivat, jonka pohjalla Sampo Vienan Karjalassa kerrotun tarun
mukaan jauhaa suolaa, jonka Sampo saman rahvaan luulon mukaan on niin
»pohataksi» tehnyt, täyttänyt suolalla ja monenlaisella riistalla.
Tieto tämän meren oloista kuvastuu epäilemättä Kalevalan runoista,
olipa tuo tieto sitten yhtä vanha kuin runosto tai myöhemmin tullut
lisäpiirre.

Erään venäläisen tiedon mukaan 16:lta vuosisadalta harjottivat
Petshoran alueen Jugrit ja Karjalaiset Jäämeren rannoilla hylkeiden ja
valaskalain pyyntiä, valmistaen nahkoista köysiä, laukkuja ja muita
esineitä, joilla jo vanhastaan oli etelämmässä vakaantunut menekki.
He pyytivät mursujakin ja möivät hampaat Venäläisille, jotka osan
pitivät itse, osan lähettivät Tatariaan ja Turkkiin. Arabialaisissa
lähteissä kerrotaan, että arabialaiset kauppiaat puolestaan toivat
Venäjälle terässäiliä. joita myytiin Jäämeren rannan asukkaille ja
joita nämä arvatenkin käyttivät pyyntiaseina (Maant. ja löytör. I, s.
274). Karjalaiset oppivat pyynnin Norjalaisilta; tätä todistaa sekin,
että mursun suomalainen nimi on lainattu norjankielen rosmar-sanasta
(Fr. Nansenin tutkimuksien mukaan). Mutta kuta enemmän Karjalaisten
ja myöhemmin Venäläistenkin pyyntimiesten luku lisääntyi, sitä
enemmän täytyi Norjalaisten heidän tieltä peräytyä. Englantilaisten
ja Hollantilaisten ryhtyessä kuudennellatoista vuosisadalla Jäämeren
pyyntiä harjottamaan olivat Norjalaiset, epäedullisten valtiollisien
olojen masentamina, kokonaan menettäneet itäiset vedet, joilla
sitä vastoin venäläisiä ja tämän nimityksen sulkeissa arvatenkin
karjalaisiakin pyytäjiä tavattiin runsaasti.

Mikä vahinko, että näiden syrjäisien vesien varhaisimmat vaiheet ovat
jääneet sanattoman unhotuksen saaliiksi! Kuinka paljon valaistusta
sieltä voisikaan saada Pohjolan vanha historia, josta vain sadut ja
runoelmat ovat säilyttäneet muutamia sankaripiirteitä! Säälittävää on
ajatella, kuinka Norjalaisten uljas purjehtijakansa ulkomaisen vallan
alaisena vähitellen menetti entisen toimitarmonsa merellä, jolla se
ennen oli ollut yksinvaltias, sääli Karjalan kansaa, joka ei voinut
kansallisuuttaan säilyttäen kasvaa pohjanmiesten perilliseksi.

Jäämeren luonto oli siis jo ammoin tunnettu Pohjoismaissa ja sen
pyynneistä ja rikkauksista levinnyt tieto etelämmäksikin; mutta
Pohjoismaissa tieto osaksi unohtui, eikä etelämmässä vielä moniin
aikoihin oltu valmiina Jäämeren pyyntiä itsenäisesti harjottamaan. Kun
siis Englannista ja Hollannista käsin ruvettiin etsimään tietä Kiinaan
ja Intiaan, niin oli näissä maissa hyvin vaillinaiset käsitykset siitä,
mitä luonnonesteitä oli pohjan perillä voitettavana. Mutta muutamassa
vuosikymmenessä hankittiin nyt Jäämerestä ja napamaista paljon laajempi
ja perusteellisempi selvitys kuin pohjanmiehillä oli pyyntimatkainsa
parhaallakaan ajalla ollut.

Jo v. 1484 oli Portugalin kuningas Juhana lähettänyt laivoja etsimään
Europan pohjoispuolitse tietä Kiinaan ja Intiaan, ja hänen laivansa
ehkä pääsivät Novaja Semljahan saakka (Maant. ja löytör. 1. 427). Mutta
kun samaan aikaan väylä Afrikan ympäri löydettiin, niin ei Portugalista
sen koommin yritetty etsiä koillista tietä. Seuraavan yrityksen tekivät
Englantilaiset.

Lontoossa muodostettiin v. 1549, etupäässä Sebastian Cabotin toimesta,
yhdistys »Englantilaisille tuntemattomien maitten, seutujen ja saarien
etsimiseksi». Yhdistystä aljettiin sanoa »Kauppiasseikkailijain
komppaniaksi» (Merchant Adventurers) ja myöhemmin »Moskovan
komppaniaksi». V. 1553 lähetettiin kolme laivaa Hugh Willoughbyn
johdolla purjehtimaan koillisen kautta Kiinaan. Richard Chancellor oli
mukana yliluotsina. Retkikunta sai kuningas Edvard VI:lta kirjeitä
niitten maitten hallitsijoille, joihin matkalla poikettaisiin.



Hugh Willoughby ja Richard Chancellor.


Tämä retkikunta, jonka lähtöön liittyi suuria toiveita, purjehti
Thamesin suistamosta 10 p. toukok. 1553. mutta sen kohtalo muodostui
sangen surulliseksi. Laivat kohtasivat Norjan rannalla myrskyisiä säitä
ja kaksi niistä, kauan sinne tänne ajeltuaan, näyttää lopulta joutuneen
Novaja Semljan rannalle. Sieltä ne purjehtivat Kuolan niemelle Varzina
joen suuhun, joka on Murmanin rannalla, ja jäivät siihen talveksi.
Mutta kummankin laivan koko väki kuoli talven kuluessa nälkään ja
viluun, kuten näkyi Willoughbyn myöhemmin löydetystä päiväkirjasta.
Tämäkin osottaa, kuinka vaillinaisia sen ajan retkikuntien varustukset
olivat nykyaikoihin verraten.

Kolmas, Chancellorin johtama laiva, oli näistä molemmista eronnut ja
laskenut Valkoiseen mereen Vienajoen suuhun. Chancellor oli ensimäinen
länsimainen purjehtija, joka pohjanmiesten jälkeen teki tämän matkan,
mikäli on tietoja säilynyt. Hän matkusti Vienasta maisin Moskovaan,
jossa tsaari Iivana Vasiljevitsh otti hänet mitä parhaiten vastaan,
koska hän näytti avaavan uuden kauppatien muuhun Europpaan. Venäjän
kauppa oli siihen saakka kulkenut etupäässä Puolan kautta, koska
Venäjällä ei ollut omaa satamaa muuta kuin Valkoisen meren rannoilla,
eikä sinne siihen saakka ollut vielä kukaan löytänyt. Chancellor möi
tavaransa mitä edullisimmin ja osti sijaan turkiksia, hylkeenrasvaa,
kuparia ja muita maan tuotteita, jonka jälkeen hän palasi Englantiin.
Lontoossa Chancellorin onnistuneet kaupat herättivät suuria toiveita
ja seuraavana vuonna hänet lähetettiin uudelleen matkaan ja mukaan
kaksi kauppa-asiamiestä, jotka tekivät Venäjän kanssa edullisen
kauppasopimuksen. Palatessaan Chancellorilla oli mukanaan Iivana
tsaarin lähettiläs, mutta paluumatka oli sangen onneton. Chancellorin
neljästä laivasta yksi kärsi haaksirikon Norjan rannikolla, toinen
Trondhjemista ulos purjehtiessaan, ja »Bonaventura», jolla Chancellor
itse lähettilään keralla oli, tuhoutui Skotlannin itärannalla.
Chancellor hukkui, mutta lähettiläs pelastui. Se oli Moskovan
komppanian alku. Englannista kehittyi sitten Vienan suuhun sangen
vilkas ja tuottava kauppaliike, joka menetti merkityksensä vasta sen
jälkeen, kun Venäjä oli Ruotsilta anastanut Itämeren rantamaakunnat.

V. 1556 Kauppias-seikkailijat lähettivät Stephen Burroughin jatkamaan
koillisväylän tutkimista. Burrough saapui Vaigatshin saarelle ja
purjehti sen ja Novaja Semljan [Vienan Karjalaiset sanovat Novaja
Semljata »Uudeksi maaksi». Se on monellekin heistä tuttu hylkeen-
ja mursunpyyntiretkiltä.] väliseen salmeen, jota vielä toisinaan
sanotaankin Burroughin salmeksi. Mutta Kaara-mereen hän ei päässyt
tunkeutumaan, hänen täytyi palata Kolmogroon Vienan suuhun ja olla
siellä talvea.

Vienan kaupan oiva kehitys vaikutti, että koillisväylän tutkiminen
nyt sai jonkun aikaa levätä. Venäjälle saapui englantilaisia
kauppa-asiamiehiä, jotka talven kuluessa ostivat valmiiksi tavarat,
niin että laivat heti Vienaan tullessaan saivat täydet kuormat. Vasta
v. 1580 Kauppias-seikkailijat jälleen lähettivät kaksi pientä laivaa,
toisen 40, toisen 20 tonnin vetoisen, Kiinaa etsimään. Kapteenit
Arthur Pet ja Charles Jackman eivät säikähtäneet tehtävän suuruutta ja
keinojen vähyyttä, he yrittivät monta kertaa tunkeutua Kaara-mereen,
mutta turhaan, jäät sulkivat tien. Suurempi aluksista pääsi
onnellisesti kotimaahan, mutta pienempi Norjassa talvea vietettyään
katosi Islannin matkalla.



Hollantilaisten retket.


Englannista ei tämän jälkeen tehty moneen aikaan yritystä, mutta sitä
uutterammin alkoivat vuorostaan Hollantilaiset etsiä koillisväylää.
Hollantilaisten ensimäinen matka maanosamme pohjoisosiin tapahtui
v. 1565 ja silloin perustettiin Kuolaan kauppa-asema. Oliver Brunei
matkusti sieltä Vienaan ja sai Englantilaisten vastarinnasta huolimatta
Venäjällä hyviä kauppaystäviä. Mutta hänkään ei päässyt Kaara-mereen
tunkeutumaan, vaan menetti Petshoran suulla sekä laivansa että
tavaransa. Hollannissa koillisväylä siitä huolimatta alkoi herättää yhä
suurempaa huomiota, ja varsinkin Enkhuysenin kaupungissa ryhdyttiin
innolla sitä etsimään. V. 1594 varustettiin kaksi laivaa, joita
johtivat Cornelis Nain ja Brant Tetgales, ja Amsterdamissa varustettiin
kolmas, jota johti Willem Barents, etevä purjehtija ja oppineempikin
kuin sen ajan kapteenit yleensä. Neljänneksi joukkoon liittyi pieni
terschellingiläinen kalastajavene. Kesäkuun lopulla 1594 kaikki
nämä alukset saapuivat Kildiniin (Kilttusuoloon) Kuolan rannalle,
sovittuun yhtymäpaikkaan, mutta siellä tiet erkanivat; Enkhuysenin
laivat suuntasivat Vaigatshin pohjoisrannalle, Barents taas purjehti
aivan uusia teitä. Hän koetti päästä Kaara-mereen Novaja Semljan
pohjoispuolitse, mutta kohtasi kovin paljon jäitä, eikä hän urhean
pitkällisen taistelun jälkeen päässyt saaren pohjoispäätä kauemmaksi.
Barents laski siis eteläänpäin ja tapasi Vaigatshin lounaispuolella
muut kapteenit, jotka niinikään olivat kääntyneet takaisin. He olivat
pujottautuneet Jugor salmen kautta, joka on Vaigatshin ja mannermaan
välillä, ja päässeet hyvään matkaan Kaara-mereen, mutta lopulta heidän
kuitenkin täytyi kääntyä takaisin. He väittivät käyneensä aina Obin
suistamon edustalla saakka, mutta se tuskin oli mahdollista. Lähdettiin
kaikin kotomatkalle ja saavuttiin syyskuun lopulla Hollantiin.

Tetgalesin laivalla oli ollut mukana Jan van Linschoten, Intian kaupan
paras silloinen tuntija, ja tämä antoi yrityksestä semmoisen lausunnon,
että muka koillisväylän toiveet olivat osottautuneet hyviksi. Kauppiaat
sen vuoksi varustivat seuraavaksi vuodeksi koko joukon suuremman
yrityksen. Seitsemän laivaa lähti liikkeelle, Nain, Tetgales ja Barents
mukana, ensiksi mainittu yhteisenä ylijohtajana. Pienimmän laivoista
piti palata takaisin Kap Tabinin luota, kun laivasto oli onnellisesti
päässyt sen ohi. Tätä nientä, joka oli Kaara-meren itäpuolella ja joka
siis vastasi nykyistä Jalmalniemimaata. luultiin matkan vaikeimmaksi
kohdaksi. Kun olisi sen ohi päästy, niin olisi loppumatka Kiinaan
sitten lyhyt ja helppo. Silmäys karttaan osottaa, kuinka peräti väärä
otaksuma tämä oli.

Laivasto lähti matkaan heinäkuussa 1595. Vähän enemmän kuin parin
viikon kuluttua oltiin Jugor salmessa, mutta se oli täynnään
suunnattomia jääröykkiöitä. Tutkittiin salmen oloja sekä maalta
että veneillä, mutta huomattiin aivan mahdottomaksi tunkeutua sen
kautta Kaara-mereen, ja lopulta koko laivasto päätti viisaimmaksi
palata takaisin. Siten päättyi tämä suuri yritys, josta oli niin
paljon toivottu. Kaara-meri epäilemättä on suurin vaikeus, mitä on
koillisväylällä voitettavana, sillä kylmä napavirta ahtaa sen niin
täyteen jäitä, että se harvoin on kesälläkään sulana, ellei edullinen
tuuli jääkenttiä hajoita. Aasian pohjoisrannikolla siitä eteenpäin on
loppukesällä laivalla kuljettava rantasula. jonka Siperian suurien
jokien lämmin vesi sulattaa. Mutta tuo ranta on niin suunnattoman
pitkä, ettei koillisväylää ole »Vegan» jälkeen kukaan purjehtinut.
Kaikki nämä seikat tulivat kuitenkin vasta A.E. Nordenskiöldin kuulun
matkan kautta tunnetuiksi.

Huolimatta tämän matkan huonosta onnistumisesta päättivät Amsterdamin
kauppiaat hartaista kehotuksista seuraavana kesänä tehdä vielä uuden
yrityksen. Barents oli yhä vakuutettu siitä, että parhaat menestyksen
mahdollisuudet olisi Novaja Semljan pohjoispuolitse. Toukokuussa 1596
lähti Amsterdamista kaksi laivaa, Barents mukana luotsina. Tästä
matkasta, joka on napatutkimuksen kuuluimpia, kerromme seuraavassa
tarkemmin.



Huippuvuoret löydetään.


Barents oli edellisillä matkoilla osottanut enemmän rohkeutta ja
tarmokkaampaa jäykkyyttä koillisväylän etsimisessä kuin kukaan muu;
helppo oli siis arvata, ettei hän tällä kertaa, kun Enkhuysenin
varovaisemmat purjehtijat eivät olleet matkassa, vähällä luopuisi
taistelusta.

Barents suuntasi nyt lännempää reittiä ja löysi 11 p. kesäk.
Karhusaaren, joka on Huippuvuorien ja Ruijan puolivälissä. Saarella
koottiin linnunmunia ja tapettiin suurella vaivalla jääkarhu, josta se
sai nimensä. Kesäk. 19 p. nähtiin suuri maa. joka terävistä vuoristaan
sai Huippuvuorien nimen. Molemmat laivat tutkivat pitkän kaistaleen sen
länsirannikkoa, kunnes jäät pakottivat palaamaan Karhusaareen. Siellä
Jan Rijpin laiva erosi ja lähti Huippuvuoria tutkimaan. Hemskerken
laiva taas, jolla Barents oli, lähti itään. Heinäk. 11 p. nähtiin
Kaninin niemi, viisi päivää myöhemmin Novaja Semljan länsirannikko,
mutta sen edustalla oli niin paljon jäitä, että kului lähes kuukausi,
ennenkuin oli saavutettu saaren pohjoiskärki. Tällä kertaa päästiin
sen sivu ja lähdettiin purjehtimaan itärantaa pitkin eteläänpäin.
Nykyisin tiedämme, että itäranta on länsirantaa paljon kylmempi,
sillä sitä myöten kulkee kylmä napavirta, länsirantaa taas lauhduttaa
vielä Golfvirran henkäys. Ei siis ole kumma, että Barentsin pian
täytyi etsiä sataman suojaa ajojäitä vastaan; ja nämä sitten kokonaan
sulkivat sataman, niin ettei laiva voinut liikahtaa paikaltaankaan.
Tämä tapahtui 26 p. elokuuta. »30 p. elokuuta alkoi jää kovan lumipyryn
aikana ahtautua laivan ympärille», kirjottaa alaperämies Gerrit de
Veer, joka julkaisi kertomuksen tästä matkasta, »ja jää kohotti laivaa,
niin että sen kaikki saumat rytisivät. Näytti siltä, kuin se musertuisi
tuhansiksi kappaleiksi, ja tämä oli niin hirveätä nähdä, että hiukset
nousivat pystyyn. Sitten laiva vielä kerran joutui samanlaiseen
vaaraan, jäätä tunkeutui sen alle, nostaen sen ylös kuin konevoimalla.»
Liitokset rytisivät niin pahasti, että päätettiin viisaimmaksi viedä
maalle ruokatavarat, purjeita, ruutia, luoteja, pyssyjä ja muita
aseita, sekä rakentaa teltta tai maja suojaksi lunta ja karhuja
vastaan. Parin päivän kuluttua löydettiin ei aivan kaukaa joki, jossa
oli suolatonta vettä, meren rannalta ajopuita ja peuran jälkiä. 11 p.
syyskuuta lahti oli niin täynnään suuria jäälauttoja, jotka pusertuivat
yhä vahvemmiksi röykkiöiksi, että Hollantilaiset ymmärsivät ei sen
koommin pois pääsevänsä. He päättivät suojaksi pakkasta ja petoeläimiä
vastaan rakentaa niin suuren huoneen, että kaikki mahtuisivat siihen
asumaan, sekä sitten hylätä laivan, jonka tila kävi päivä päivältä
epävarmemmaksi. niin ettei siinä enää ollut hauska asua. Onneksi oli
rannalla niin runsaasti ajopuita, että niitä riitti sekä huoneen
rakentamiseksi että vielä polttopuiksikin. Ne olivat merivirtain
tuomia. Siperian jokien kevättulvalla mereen purkamia puita, joita on
melkein kaikilla Jäämeren rannoilla.



Ensimäinen talvi napamaissa.


Se oli ensi kerta, kun europpalainen retkikunta vietti talvea
napamaissa, keskellä Jäämerta, ellemme lukuun ota pohjanmiehiä,
joiden ehkä täytyi useinkin jäädä pyyntimailleen talveksi. Näillä
seitsemällätoista hollantilaisella ei sen vuoksi ollut käsitystä
eikä kokemusta siitä, mitä talvenvietto napamaissa merkitsi; mutta
ihmeteltävän kärsivällisesti he kestivät kohtalonsa, eikä pitkän talven
kuluessa tapahtunut ainoatakaan kapinayritystä.

Jääkarhuja alkoi olla hyvin runsaasti, ja tuon tuostakin ne tulivat
vieraisiin. Moni sai hengellään maksaa uteliaisuutensa, meriväki otti
nahkat, mutta ei lihasta huolinut, koska se muka oli epäterveellistä.
He söivät mieluummin suolattua lihaa, mutta siitä olikin seurauksena,
että keripukki pian alkoi tehdä tuhojaan. Syyskuun 24 p. ruvettiin
huonetta rakentamaan. Se tehtiin kaikella huolella ja päällystettiin
laudoilla, jota varten laivan keula- ja peräkajuutat revittiin.
Lokak. 2 p kurkihirsi pantiin. Eräänä päivänä kova luodetuuli puhalsi
meren jäättömäksi, niin pitkältä kuin silmä kantoi, mutta lahdesta
jäät eivät lähteneet, vaan kohottivat laivaa vielä muutaman jalan
entistä korkeammalle, niin että hollantilaisten mielestä lahti
mahtoi olla jäässä pohjiaan myöten, vaikka siinä oli vettä kolme ja
puoli syltä. Lokak. 12 p. talo oli siksi valmistunut, että siinä
voitiin yötä viettää, ja 21 p. vietiin suurin osa ruokatavaroista,
talouskaluista ja muista tarpeista maihin, sillä aurinko alkoi olla
niin matalalla, että napayö piakkoin alkaisi. Katolle rakennettiin
savupiippu, majaan ripustettiin hollantilainen kello, seinille
rakennettiin makuu!averit ja tynnöristä tehtiin kylpyamme, sillä
lääkäri oli käskenyt kylpeä uutteraan, se kun muka oli paras keino
miehistön terveyden säilyttämiseksi. Talven aikana satoi suunnattoman
vahvalta lunta, maja aivan hautautui sen sisään, niin että täytyi
ulos inentäissä kaivaa lumeen pitkä käytävä; mutta huone sen kautta
kävi paljon lämpöisemmäksi. Öisin majan asukkaat kuulivat. kuinka
ensiksi karhut ja sitten ketut koettivat kiskoa katosta lautoja irti,
huoneeseen päästäkseen. Majan asukkaat sen vuoksi alkoivat kiivetä
savupiippuun, josta he kuin vahtimajasta saattoivat ampua ja karkottaa
pedot. He rakensivat myös satimia ja saivat niillä koko joukon
naaleja (napakettuja), joiden kallisarvoinen nahka oli mitä parhain
suoja pakkasta vastaan, liha hyvä ruuan apu. Hollantilaiset pysyivät
kaiken aikaa reippaalla mielellä ja napayön synkeyttä koetettiin
kaikenlaisella ratolla vähentää. Mutta toisinaan kävi pakkanen
majassakin hyvin tuntuvaksi, kun tuuli tunki savun sisään, niin ettei
voitu valkeaa pitää, ja silloin muodostui seinille tuumaa vahva jää.
Joka toinen päivä saivat miehet puolen mittaa sherryviiniä mieheen,
mutta se oli aina sulatettava, ennenkuin sitä saattoi juoda.

»Joulukuun 7 p. nousi ankara koillismyrsky ja pakkanen kävi
sietämättömäksi. Emme tienneet, miten suojella itseämme sitä
vastaan, ja meidän tästä keskustellessamme muuan ehdotti, että tässä
hädässä tehtäisiin tuli kivihiilistä, joita olimme tuoneet laivasta
maalle. Iltapuoleen siis teimme suuren hiilitulen, joka lämmittikin
tavattomasti, mutta me emme ajatelleet seurauksia, sillä kun lämpö
tuntui erinomaisesti jokaista virkistävän, niin tahdoimme käyttää sen
niin tarkoin kuin mahdollista ja tukimme kaikki reiät, savupiipunkin,
jonka jälkeen asetuimme kukin vuoteeseemme ja lämpöisestä hyvillä
mielin juttelimme keskenämme. Mutta jonkun ajan kuluttua alkoi toinen
toisensa jälkeen tuntea huimausta. Huomasimme sen ensimäiseksi eräässä
toverissamme, joka oli sairaana ja sen vuoksi helpommin hädänkin tunsi.
Me toiset hätäännyimme nyt pahasti, miehet hyökkäsivät savutorvea
aukaisemaan, muuan aukaisi oven, mutta vaipui paikalla tunnottomana
lumelle. Riensin ulos ja löysin hänet pyörtyneenä. Juoksin takaisin
huoneeseen hakemaan etikkaa, jolla hieroin hänen kasvojaan, kunnes hän
jälleen tointui. Kun olimme kaikki jälleen toipuneet, niin kapteeni
antoi jokaiselle vähän viiniä vahvistukseksi.»

»Joulukuun 11 p. oli selkeä sää, mutta niin kova pakkanen, että se,
joka ei ole sitä tuntenut, tuskin minua uskoisi. Jalkineemmekin
jalassamme jäätyivät, niin että ne olivat kovat kuin sarvi ja
sisäpuoleltakin jään peitossa, ja niitä oli mahdoton käyttää.
Vaatteemme olivat huurteesta ja jäästä aivan valkoiset. Joulukuun
25 p., joulupäivänä siis, raivosi myrsky samoin kuin edellisinäkin
päivinä. Ketut kerrassaan piirittivät majamme, ja muuan merimiehistä
sanoi sitä huonoksi enteeksi. Kun häneltä syytä kysyttiin, niin hän
vastasi: 'Siitä syystä, kun ne eivät ole padassamme taikka vartaassa,
joka olisi hyvä enne'.»

Vuosi 1596 oli ollut tavattoman kylmä, eikä vuosi 1597 paremmin
alkanut. Lumimyrskyt ja kovat pakkaset pakottivat hollantilaisia
huoneessaan pysymään. Tämä ei kuitenkaan estänyt heitä viettämästä
»Kolmen kuninkaan juhlaa». »Pyysimme tämän johdosta kapteenilta»,
kertoo Gerrit de Veer. »että kaikessa surkeudessamme saisimme vähän
huvitella, ja siihen tarvitsimme vähän viiniä. Meillä oli kaksi naulaa
nisujauhoja. ja siitä leivoimme leipäsiä öljyn keralla. Sitä paitsi
sai jokainen meistä hienon biskitin. jonka kastoimme viiniin ja sitten
söimme, ja nyt meistä tuntui aivan siitä, kuin olisimme olleet kotona
sukulaisten ja tuttavien keskellä. Me huvittelimme kelpo lailla ja
vahvistuimme ja reipastuimme siitä. Arvalla sitä paitsi valitsimme
kuninkaan, ja ylitykkimestaristamme tuli Novaja Semljan herra, maan,
joka on kahden meren välillä ja runsaasti kahtasataa penikulmaa pitkä.»

Tammikuun 21:n päivän jälkeen ketut alkoivat kadota ja karhuja taas
olla entistä enemmän. Päivät kävivät nyt yhä pitemmiksi ja merimiehet
saattoivat ruveta vähän ulkona liikkumaan. 24 p. kuoli toinen merimies
— ensimäinen oli kuollut heti syksyllä — pitemmän aikaa sairastettuaan
ja hänet haudattiin lumeen. 28 p. oli sangen kaunis sää ja kaikki
menivät ulos raitista ilmaa hengittämään, juoksemaan ja lumipallosille,
jonka kautta kangistuneet jäsenet hiukan pehmenivät: kaikki nimittäin
olivat kovin ränstyneet ja keripukista niin voimattomia, että majaan
puita kannettaessakin täytyi monta kertaa levähtää. Maaliskuun alussa
meri monta päivää kestäneen myrskyn ja lumituiskun jälkeen oli melkein
vapaana jäistä, mutta kun pakkanen ja myrsky edelleenkin pitivät
puoliaan ja laivakin sitä paitsi oli yhä kiinni jäissä, niin ei ollut
lähtöä ajattelemistakaan. Mutta tarkastettaessa huomattiin laivan
muutoin olevan jotenkin hyvässä kunnossa.

Toukokuun alussa merimiehet alkoivat olla levottomia ja kysyivät
Barentsilta, eikö hän piakkoin aikonut ruveta kotimatkaa
ajattelemaan. Tämä vastasi, että vasta kuukauden lopulla voitiin
ryhtyä valmistuksiin; ellei laivaa silloin saatu irti lähtemään,
niin täytyi lähteä isolla veneellä ja luupilla. Ja toukok. 20 p.
näitä ruvettiinkin lähtökuntoon varustamaan. Kun luuppi oli korjattu,
purjeet kuntoon laitettu, niin molemmat veneet työnnettiin vesille
ja niihin vietiin ruokatavarat ja muut tarpeet. Barents kirjotti
matkan tarkotuksesta ja vaiheista kertomuksen, jonka hän ripusti
majan savupiippuun kiväärinkoteloon suljettuna. 13 p. kesäk. 1597
lähdettiin molemmilla veneillä kotomatkalle. Meri oli sula ja tuuli
hyvä. Itärantaa kuljettiin ensiksi Novaja Semljan pohjoispäähän Oranjan
saarille ja sieltä jatkettiin matkaa etelään päin pitkin saaren
länsirantaa, taistellen kaiken aikaa vaaroja ja vaikeuksia vastaan.
»20 p. kesäk. Claas Andriez oli hyvin heikkona ja näimme selvään,
ettei hän enää kauaa kestäisi. Ison veneen johtaja tuli sen vuoksi
luuppiimme ja sanoi, että Claas Andriez oli sangen huonona, johon
Barents vastasi: 'Minusta tuntuu, kuin ei minullakaan enää olisi monia
aikoja elettävää!' Me emme tienneetkään, että Barents oli niin sairas,
sillä meidän istuessa ja keskustellessa keskenämme hän tarkasti pientä
karttaa, jonka minä olin retkestämme tehnyt. Vihdoin hän laski kartan
kädestään ja sanoi: 'Gerard, anna minulle vähän juotavaa'. Juotuaan hän
kävi niin heikoksi, että silmät kääntyivät nurin, ja hän kuoli niin
äkkiä, ettemme edes ennättäneet kutsua kapteenia, joka oli toisessa
veneessä. Willem Barentsin kuolema suretti meitä syvästi, sillä hän
oli johtajamme ja ainoa luotsimme, johon olimme kaiken luottamuksemme
asettaneet; mutta me emme voineet estää Jumalan tahtoa, ja tämä
ajatus meitä jonkun verran rauhotti.» Siten kuoli mies, jonka nimi
on Hollannin purjehtijain joukossa kunniakkaimpia, joka enemmän kuin
kukaan ennen häntä oli Pohjois-Jäämeren salaisuuksia paljastanut.

Jatkaessaan matkaa etelää kohti pitkin Novaja Semljan länsirantaa
hollantilaisten tuon tuostakin täytyi vetää veneensä jääkenttäin
poikki, jotka tosin usein aukenivat heidän edessään, mutta usein
sulkeutuivatkin ja ainiaan uhkasivat musertaa veneet. He kärsivät
nälkää ja janoa, mutta saapuivat lopulta Kap Nassauhin. joka on
pohjoissaaren länsirannalla. Kun he erään kerran taas kiskoivat
venettään jääkentän poikki, niin jää murtui, osa ruokavaroista
menetettiin ja miehet olivat vähällä hukkua. Kaikenlaisien vastuksien
keskellä oli kuitenkin toisinaan hyväkin onni. Ristisaarelta löydettiin
seitsemänkymmentä sorsan munaa, »mutta ei tietty, miten ne saataisiin
mukana kulkemaan. Lopulta muuan heistä riisui housunsa, sitoi lahkeet
kiinni ja latoi munat niihin, jonka jälkeen kaksi miestä kantoi
housuja seipäässä ja kolmas kantoi pyssyä olallaan. Siten he palasivat
oltuaan poissa kaksitoista tuntia, niin että veneissä jo luulimme
jonkun onnettomuuden tapahtuneen. Munat olivat sangen tervetulleita ja
maistuivat mainioilta.» Heinäkuun 11 p:stä oli meressä vähemmän jäitä.
28 p. kohdattiin Pyhän Laurentin lahdessa lähellä saaren eteläpäätä
venäläisiä, joihin oli jo Vaigatshissa edellisenä vuonna tutustuttu,
ja näiltä saatiin koko joukko ruuan apua. Eräästä paikasta he rannalta
löysivät kuirimoa eli keripukkiruohoa (_Cochlearia officinalis_),
jonka lehdet ja siemenet ovat erinomainen lääke keripukkia vastaan.
He söivät sitä, minkä löysivät, ja melkein paikalla tunsivat yrtin
parantavan vaikutuksen. Ruokavarat kuitenkin alkoivat olla melkein
lopussa: jäljellä oli vain hyvin vähän leipää eikä lihaa juuri
ensinkään. Matkaa lyhentääkseen he sen vuoksi päättivät laskea ulos
merelle, toivoen tapaavansa Venäjän rannalla kalastaja-aluksia, joilta
saataisiin apua. Tämä toivo ei pettänytkään. Sankassa sumussa veneet
sitten erosivat, eivätkä toisiaan tavanneet, ennenkuin Kilttusuolossa,
Kuolan vuonon suulla. Kuolassa sattui parallaan olemaan laivoineen
Jan Rijp, josta oli edellisenä vuotena erottu Karhusaaressa, ja
pelastus oli nyt varma. Rijp hämmästyi, kuullessaan heidän suunnattoman
pitkän ja vaarallisen venematkansa; he olivat kulkeneet noin 2,200
kilometriä seitsemässäkymmenessäkolmessa päivässä. Saatuaan muutaman
päivän levätä ja tervettä ravintoa palaavat merimiehet olivat aivan
ennallaan. 17 p. syyskuuta Rijp lähti Kuolasta ja 1 p. marrask.
päästiin onnellisesti Amsterdamiin. »Meillä oli yllämme», sanoo Gerrit
de Veer, »samat vaatteet kuin Novaja Semijassakin ja päässä valkoinen
ketunnahkalakki. Tässä puvussa astuimme siihen taloon, jossa Pieter
Hasselaer asui, Amsterdamin neuvoston jäsen ja meidän ja Jen Rijpin
laivan päävarustaja. Hän hämmästyi tavattomasti meidät nähdessään,
sillä meitä oli jo kauan pidetty kuolleina.» Haaksirikkoisten kertomus
seikkailuistaan herätti kaikkialla mitä suurinta huomiota. De Veer
julkaisi seuraavana vuonna matkakertomuksensa.

Kapteeni Heemskerke teki myöhemmin monta matkaa Itä-Intiaan ja sai
surmansa samalla kuin voitonkin taistellessaan Gibraltarin luona
Espanjalaisia vastaan melkoisen hollantilaisen laivaston johtajana.

Vasta v. 1871, lähes kolmesataa vuotta myöhemmin, kävi jälleen
purjehtijoita sillä paikalla, jossa Barents seuralaisineen oli
talvea viettänyt; kävijä oli norjalainen kapteeni Carlsen, hänkin
tunnettu monista Jäämeri-matkoistaan. Hollantilaisten huone oli
napamaan bakterittomassa ilmassa säilynyt niin hyvin, että se näytti
vasta rakennetulta. Kaikki oli samassa kunnossa kuin heidän
lähtiessäänkin, ja ainoastaan karhut, ketut ja muut napamaan eläimet
olivat käyneet paikalla utelemassa. Majan ulkopuolella oli suuret
kasat hylkeen, mursun ja karhunluita. Huoneessa itsessään oli kaikki
siinä järjestyksessä kuin hollantilaisten lähtiessäkin ja kaikin
puolin de Veerin kuvien kanssa yhtäpitävää. Vuodelaverit olivat
seinustalla paikallaan, kello seinässä, pyssyt ja pertuskat niinikään.
Carlsen toi mukanaan kaksi kuparikattilaa, maljoja, pyssynpiippuja,
talttoja ja viiloja, parin saappaita, kahdeksantoista laukauspanosta,
huilun, lukon, tinaisia kynttiläjalkoja, kuparipainokuvien tähteitä
ja kolme hollanninkielistä kirjaa, joista eräs oli viimeinen painos
Mendozan »Kiinan historiaa», Barents kun juuri oli matkalla Kiinaan.
Yksi kirjoista oli purjehdustaidon käsikirja. Nämä esineet joutuivat
oston kautta takaisin Hollantiin, jossa ne nyt ovat Haagin merimuseon
kalleimpia muistoja. V. 1875 löydettiin osa Barentsin päiväkirjastakin.

Kun Barentsinkaan arvoinen etevä purjehtija ei päässyt Novaja Semljaa
kauemmaksi, niin Hollantilaiset päättivät koillisväylän etsimisen
toivottomaksi, eivätkä seuraavina aikoina jatkaneet yrityksiä.
Seuraavan retken teki englantilainen Henry Hudson.



Henry Hudson.


Henry Hudsonin aikaisemmista vaiheista ei ole mitään tietoa, mutta
varmaan hän oli laajalti purjehtinut, sillä häntä pidettiin yhtenä
Englannin taitavammista purjehtijoista. Hän lähti toukokuussa 1607
ensimäiselle matkalleen Englannin Kauppias-seikkailijain toimesta ja
aikoi purjehtia suoraan navan poikki Kiinaan; häntä ehkä johti Davisin
harhaluulo, että muka navalla oli sula meri.

Pienellä laivallaan, jossa oli vain 12 miestä, Hudson purjehti
Grönlannin itärannalle ja seurasi sitä pohjoiseen päin. Pohjoisempana
ilmanala hänen mielestään todella lauhtui. Mutta äkillinen sään muutos
ja kylmät pohjoistuulet piankin osottivat semmoisen harhaluulon
perättömyyden. Yhä kauempana pohjoisessa oli sekä Grönlannin rannikolla
että ulkona meressäkin niin paljon ajojäitä, että Hudsonin täytyi
poiketa yhä enemmän itää kohti, kunnes hän tuli Huippuvuorille,
jotka silloin jo olivat tunnetut. Hudson tunkeutui Huippuvuorien
pohjoisrannoille saakka, mutta siellä tuli vastaan niin paljon jäitä,
että oli mahdoton jatkaa retkeä. Löydettyään saaren, joka luultavasti
oli nykyinen Jan Mayen, hän palasi Englantiin. Tämän matkan kautta oli
selvään osotettu, että Jäämeren poikki oli turha etsiä tietä Kiinaan
ja Intiaan. Matka ei kuitenkaan ollut turha, sillä Hudson toi kotia
tiedon Grönlannin ja Huippuvuorien välisen meren erinomaisesta valas-
ja mursurikkaudesta, ja paljon valastusretkiä tehtiin myöhemmin niille
kulmille.

Mutta englantilainen Moskovan komppania ei vielä luopunut etsimisestä.
Seuraavana vuonna Hudson lähetettiin uudelleen matkaan; hänen piti
nyt yrittää koillisväylän kautta. Hän purjehti Huippuvuorien ja
Novaja Semljan väliseen Barentsin mereen, mutta siinäkin jäät estivät
kauemmaksi pohjoiseen pääsemästä. Seurailtuaan jonkun aikaa Novaja
Semljan rantoja Kaara-mereen päästäkseen hän palasi takaisin Englantiin.

Hudson halusi lähteä vielä kerran yrittämään, mutta englantilainen
komppania oli menettänyt halun kuluttaa varojaan näihin turhiin
yrityksiin. Hudson sen vuoksi siirtyi Hollannin Itä-Intian komppanian
palvelukseen. Huhtikuun alussa 1609 hän purjehti Vaigatshin ja Novaja
Semljan väliseen salmeen, mutta vuodenaika oli liian aikainen, jäät
sulkivat tien. Kun sitä paitsi hollantilainen laivaväki nurkui, niin
Hudsonin täytyi muuttaa suunnitelmansa ja lähteä luoteisväylää etsimään.



Huippuvuorien tutkiminen.


Hudsonin kertomus Huippuvuorien meren riistarikkaudesta houkutteli
sinne piankin pyyntimiehiä monesta maasta. Ennen muita ennättivät sinne
Englantilaiset, vaikka heidän aluksi täytyikin pestata Biscayan baskeja
opettamaan valaanpyyntiä, joka vanhastaan oli Baskien erikoisala.
Moskovan komppania vuodesta 1610 eteenpäin lähetti sinne joka vuosi
laivoja. Näiden retkien kautta Huippuvuoret vähitellen tulivat yhä
paremmin tunnetuiksi. Pian tulivat Hollantilaisetkin sinne. V. 1613
Englannista lähetettiin Huippuvuorien merelle kuusi laivaa, yliluotsina
Baffin, joka kirjotti retkestä kertomuksen. Seuraavana vuonna
lähetettiin vielä suurempi laivasto, Baffin jälleen yliluotsina. Robert
Fotherby yhdessä Baffinin kanssa teki monta yritystä pohjoisrannan
tutkimiseksi, ja osaksi veneellä, osaksi maisin he lopulta saapuivat
siihen salmeen, joka erottaa Koillismaan Länsi-Huippuvuorista. He
antoivat salmelle, samoin kuin muillekin paikoille nimet, mutta nämä
ovat sekaantuneet myöhemmin annettuihin ja Huippuvuorien koko nimistö
on sen kautta joutunut auttamattomasti hämmennykseen. Hollantilaisia
oli niinikään saapunut melkoinen laivasto, ja he vaativat nyt
tasaväkisinä pyyntioikeutta, jonka Englantilaiset olivat edellisenä
vuotena kieltäneet.

Hollantilaiset alkoivat tämän jälkeen yhä suuremmissa joukoissa
purjehtia Huippuvuorien vesille, niin että pyynti lopulta joutui
melkein kokonaan heidän käsiinsä. Heidän pääasemansa oli Smeerenberg
Amsterdamsaarella, Länsi-Huippuvuorien luoteiskulmassa. Englantilaiset
aluksi keskittivät pyyntinsä Huippuvuorien idänpuoleisiin vesiin.
He näyttävät siltä puolelta nähneen Koillismaankin, joka kuitenkin
sai toisen nimen. Hinlopen salmi, joka erottaa Koillismaan
Länsi-Huippuvuorista. varmaan löydettiin jo jotenkin varhain; nimi on
hollantilainen. 1630—31 muuan englantilainen retkikunta, jonka mukana
oli Edvard Pelham, vietti Huippuvuorilla talvea olojen pakosta: 1633—34
eräs hollantilainen retkikunta siellä talvehti tahallaan.



Luoteisväylä.



John Davis.


Vaikka Meta incognita-retket olivatkin päättyneet niin suureen
pettymykseen, niin ei kauaa kulunut, ennenkuin löytöhimo uudelleen
houkutteli samoille vesille. Uudet miehet lähtivät etsimään
luoteisväylää, joka Frobisherin oli täytynyt kultakuumeen vuoksi
sikseen heittää. V. 1585 John Davis, urhea merimies, suoriutui retkelle
Englannin hallituksen ja varakkaitten kauppiaitten toimesta.

Davis tunkeutui kauemmaksi pohjoiseen kuin kukaan ennen häntä.
Purjehdittuaan Grönlannin eteläniemen ohi hän maan länsirantaa
seuraillen nousi pohjoista kohti. Rannalla hän mielestään tapasi
monta vihantaa ja miellyttävää saarta ja jäättömän meren. Kääntyen
sitten luodetta kohti Kiinaan päästäkseen hän 66:lla leveyspiirillä
tapasi uuden rannan ja rannassa leveän aukon, joka sai nimeksi
Cumberlandin salmi; sekin oli »Meta incognitan». s.o. Baffinin maan
lahti, Frobisher-lahden pohjoinen rinnakkaislahti. Kun vuodenaika
alkoi käydä myöhäiseksi ja jäätä muodostua, niin hän, vähään matkaan
aukkoon purjehdittuaan, kääntyi takaisin ja palasi Englantiin. Mutta
seuraavana ja sitäkin seuraavana vuotena hän oli uudelleen kauppiaitten
varustamana samoilla vesillä. V. 1587 hän vähäpätöisellä, vain
parinkymmenen tonnin aluksella purjehti yhä kauemmaksi pohjoista kohti
siihen leveään merensalmeen, jota nykyään sanotaan Davisin salmeksi,
ja saavutti Baffinin lahdessa 73:nnen asteen pohjoista leveyttä.
Eskimot tulivat merelle nahkakanoteissaan ja osottivat merkeillä,
että kauempana pohjoisessa oli leveä meri. Davis ei nähnyt jäitä ja
toivoi tien olevan vapaan. Mutta hän ei saanut enää kauaakaan jatkaa
matkaansa, ennenkuin kova pohjoismyrsky ajoi jäitä viljalti vastaan
ja pakotti pienoisen aluksen kääntymään takaisin. Davis, joka oli
muutamia miehiäkin menettänyt, masentuneena palasi kotimaahan, eikä
sen koommin uudistanut yrityksiään. Mutta hän oli varma siitä, että
Luoteisväylä löytyisi sieltä, mistä hän oli sitä etsinyt, ja nimitti
etäisimmän saavuttamansa niemen »Jumalan armon niemeksi». Hänen
mielestään oli meri ollut melkein vapaa jäästä ja ilma jotenkin leuto,
ja siitä hän alkoi luulla, että pohjoisnavan ilmanala mahtoikin olla
mitä ihaninta, ja pohjoisnavan asukkaat kaikkia muita kansoja jalommat,
koska he olivat ainaisessa valossa, eivätkä hämärineen ja täysikuineen
milloinkaan pimeyttä nähneet. Davis ei napaseutuja tuntenut muuta kuin
kesäin kokemukselta; jos hän olisi siellä talvea viettänyt, niin olisi
hän varmaan mielensä muuttanut. Mutta Davisin mielipide piti sitten
kumman kauan puoliaan. Vielä viime vuosisadalla haaveiltiin sitä, että
navan seuduilla oli sula meri ja ehkä jäätön asuttava maa, syy vain
luultiin toiseksi. Oli opittu tuntemaan maan litistyminen ja luultiin
maan sisällisen lämmön enemmän vaikuttavan napaseuduilla, koska
maanpinta siellä oli lähempänä maapallon keskipistettä.

Luoteisväylää turhaan etsittyään Davis päätti purjehtia Itä-Intiaan
Hyvän toivon niemen ympäri, Portugalilaisista huolimatta. V. 1590. pari
vuotta siis »voittamattoman armadan» hävityksen jälkeen. Englannin
yhä käydessä sotaa sekä Espanjaa että Portugalia vastaan, hän lähti
tälle retkelle, mutta valpas vihollinen katkaisi hänen tiensä Marokon
rannalla ja pakotti hänet kovan tappelun jälkeen palaamaan. Davis
liittyi silloin Cavendishiin, kuuluun kaappariin, joka nautti Englannin
hallituksen kannatusta, ja löysi v. 1592 Etelä-Amerikan eteläpään
länsipuolelta Falklandin saaret. Hän sai surmansa v. 1605 Malakan
rannoilla taistelussa japanilaisia merirosvoja vastaan.

Kului parikymmentä vuotta, ennenkuin luoteisväylää tutkimista
jatkettiin. Vaikka Henry Hudsonin ja William Baffinin retket
tapahtuivatkin vasta seuraavalla vuosisadalla, niin kerromme ne samassa
yhteydessä, sillä niiden jälkeen jäi Pohjois-Amerikan pohjoisrantain
tutkiminen moneksi ajaksi.



Hudson etsii luoteisväylää.


Hudson kääntyi Hollannin Itä-Intian komppanian puolesta v. 1609
etsiessään koillisväylää Kiinaan, Vaigatshin saarelta takaisin, kuten
edellä kerroimme, koska hollantilainen laivaväki oli vastahakoista
kauemmaksi purjehtimaan. Hän päätti, ennenkuin tyhjin toimin Hollantiin
palasi, koettaa onneaan luoteisväylällä, sillä hän oli saanut kuulla
Virginian etevimmältä uudisasukkaalta, kapteeni Smithiltä, että muka
Amerikan manner oli 40:nnen leveysasteen vaiheilta hyvin kapea, ja että
siltä tasalta ehkä löytyisi salmi merestä mereen.

Hudson tuiki rannikon Uudesta Skotlannista eteläänpäin, poikkesi sekä
Chesapeake lahteen, jossa silloin jo oli englantilainen siirtokunta,
että Delaware lahteen, jonka hän anasti Hollannin omaksi, ja tuli
sitten nykyisen New Yorkin seuduille ja Hudson joen suuhun, jossa
jo Verrazzano ja varmaan moni muukin purjehtija oli käynyt. Hudson
joen alaosa on Albanyyn saakka oikeastaan mereen vajonnut laakso,
jonka joki on uurtanut maan ollessa nykyistä paljon korkeammalla.
Jokea on sen vuoksi vaikea aluksi huomata joeksi, ja Hudson hyvällä
syyllä toivoi, että siitä lähtisi kauan etsitty salmi. Hän nousi
sitä Albanyn seuduille saakka, kunnes ei enää voinut olla epäilystä
siitä, että toivo nytkin petti. Matkalla tavattiin paljon intianeja,
joiden kanssa milloin tehtiin kauppaa, milloin kahakoitiin. Hudson
otti maan Hollannin omaisuudeksi, eikä kauaa kulunut, ennenkuin
Manhattan saarella, nykyisen suurkaupungin tilalla, oli hollantilainen
kauppa-asema. Hudson sitten aikoi palata Hollantiin, mutta poikkesi
matkalla erääseen englantilaiseen satamaan, josta häntä ei laskettukaan
matkaa jatkamaan, koska häntä tarvittiin oman maansa palvelukseen.
Eikä kauaa kulunutkaan, ennenkuin hänelle varustettiin englantilainen
retkikunta, joka lähetettiin luoteisväylää etsimään, tällä kertaa
kuitenkin pohjoisempaa, niiltä seuduin, joissa Frobisherin ja Davisin
etsiskelyt olivat kesken jääneet. Hudson sai yhden laivan, »Discovery»
nimeltään, ja lähti 17 p. huhtik. 1610 viimeiselle retkelleen. Hän
kulki Islannin ohi ja näki Heklan purkauksen, purjehti Grönlannin
päitse ja laski juhannuksen aikaan Hudson salmeen. Jäiden keskitse,
nähden maata milloin toiselta, milloin toiselta puolelta, hän pyrki
eteenpäin, nimitellen saaria, niemiä, lahtia. Vihdoin avautui Hudson
lahti, ja purjehtija, luullen vihdoinkin tulleensa kauan etsittyyn
Etelämereen, nimitti sen >>Jumalan suuren armon lahdeksi». Lahden
taikka sisämeren itärantaa seuraillen »Discovery» kulki etelää kohti,
kunnes Jamesin lahdessa tuli eteen umpimutka. Hudson purjehti lahdessa
edestakaisin etsien salmea länttä kohti, mutta ei sitä löytänyt, ja 10
p. marrask. hänen laivansa jäätyi kiinni ja retkikunnan täytyi ilman
riittäviä valmistuksia jäädä tähän ylen kolkkoon ja autioon seutuun
talvea viettämään. Ruokavarat loppuivat, ainoastaan vähän kalaa ja
lintuja voitiin saada paikkakunnalta, ja vihdoin laivalla syttyi
kapina. Kun jäät lähtivät ja laiva saattoi lähteä kotomatkalle, niin
kapinoitsijat pakottivat Hudsonin yhdessä muutamien hänelle uskollisina
pysyneiden keralla menemään veneeseen, joka jätettiin oman onnensa
nojaan. Kapinalliset sitten purjehtivat laivalla kotiin. Kotomatkalla
pari heistä menetti henkensä taistelussa eskimolta vastaan, joilta
arvatenkin koetettiin ryöstää ruokavaroja; yksi kuoli nälkään ja
jäännös saapui syyskuussa Englantiin, jossa vankeus sitä odotti.
Hudsonista ja hänen tovereistaan ei koskaan saatu mitään tietoja, mutta
taruissa hänen maineensa eli kauan Uuden Hollannin siirtokunnissa.
Hän oli aikansa etevimpiä purjehtijoita ja edisti suuresti Pohjoisen
Jäämeren ja sen rajaseutujen tuntemista.

Hudson lahden löytö herätti uusia toiveita. V. 1612 purjehti Thomas
Button sinne samalla laivalla kuin Hudson ja tutki lahden rannat aina
Nelson joelle saakka. Nelsonin suulla hän vietti talvensa kurjuutta
kokien. Etsitty väylä pakeni jälleen tietymättömiin, vaikka toiveet jo
olivat olleet niin hyvät.



William Baffin.


William Baffin oli jo tehnyt monta Jäämeren matkaa, kun hän v. 1614
kapteeni Bylotin luotsina lähti Hudsonin työtä jatkamaan. Huolimatta
jääesteistä purjehdittiin Hudson salmi ja tutkittiin varsinkin
sen luoteispuoleisia rantoja, sekä tehtiin kaiken aikaa tarkkoja
vuorovesihavaintoja, koska vuorovesistä olisi pitänyt saada varmoja
viittauksia edessä olevasta merestä, jos salmea oli olemassa. Baffin
laati tarkan kartan rannikosta ja määräsi paikat tähtitieteellisten
havainnoitten kautta. Pituusasteen määräämiseen hän käytti kuun
etäisyyttä. Tutkimuksiensa lopputulokseksi hän lausui, että jos Hudson
salmesta jatkui väylä länttä kohti, niin ei se voinut olla muuta kuin
kapea salmi; pääväylän täytyi lähteä Davis-salmesta.

Bylot ja Baffin lähetettiin siis v. 1616 uudelleen löytöretkelle
»Discoverylla», joka jo oli tehnyt niin monta matkaa samoille vesille.
Tällä kertaa tutkittiin koko Baffin lahti aina Smith salmeen saakka,
jonka kautta se on yhteydessä napameren kanssa. Bylot ja Baffin
kulkivat enemmän kuin 5° Davisin pohjoisinta kohtaa pohjoisemmaksi.
Aluksi oli jäistä jotenkin paljon haittaa, mutta kesäkuun lopulla
ne nopeaan hajosivat ja matka sujui niin suotuisasti, että molemmat
purjehtijat luulivat yrityksensä onnistuvan. Mutta lopulta maat
kahden puolen lähestyivät toisiaan, niin että näytti olevan edessä
umpimutka, ja »Discoveryn» täytyi lahden länsirantoja seuraillen lähteä
paluumatkalle. Baffin kulki sekä Jones salmen että Lancaster salmen
suitse, mutta ne luultavasti olivat niin täynnä jäitä, ettei niihin
voitu laskea. Eivätkä ne missään tapauksessa tarjonneet niin tilavaa
väylää, kuin näissä jäisissä merissä olisi ollut tarpeen, jotta sitä
olisi voitu kaupan tienä käyttää. Baffin oli sen vuoksi mielestään
ratkaissut luoteisväylä-kysymyksen ja osottanut, ettei Atlantinmerestä
ollut Tyyneen mereen semmoista väylää, joka olisi kauppatieksi pätenyt.
Hän ei kehottanut etsiskelyä jatkamaan. Lopun ikäänsä hän palveli
brittiläistä Itä-Intian komppaniaa ja sai surmansa hyökkäyksessä
Ormuzin kimppuun v. 1622.



Jens Munk.


Tehtiin kuitenkin vielä myöhemminkin yrityksiä purjehtia Hudson lahden
tietä Tyynelle merelle, ennenkuin etsimisestä luovuttiin. V. 1619
lähti sinne tanskalainen retkikunta, jota johti Jens Munk, Tanskan
laivaston etevimpiä kapteeneja. Hän oli Novaja Semljan vesillä jo
perehtynyt Jäämeren purjehdukseen. Tanskalainen Itä-Intian komppania
oli muodostettu v. 1616 ja tämä oli herättänyt kuningaskunnassa halua
merentakaisiin yrityksiin. Buttonin retkikunnan vuorovesihavainnot
olivat viitanneet siihen, että nykyisen Churchill-joen seuduilla ehkä
oli etsitty salmi; niille seuduin siis aiottiin lähteä etsimistä
jatkamaan. Munk ensi työkseen tutki Ungava-lahden, joka on Labradorin
pohjoisrannalla, ja purjehti sitten lähelle Churchill-joen suuta,
jääden sinne talveksi. Mutta retkikunnan kohtalo kävi kovin surkeaksi.
Keripukki teki niin kammottavia tuhoja, ettei lopulta ollut elossa
muuta kuin Munk itse ja kaksi muuta miestä. Hädin tuskin he pienemmällä
laivallaan pääsivät Tanskaan palaamaan. Retken maantieteelliset
tulokset olivat vähäiset.



Luke Foxe ja Thomas James.


Enemmän saivat aikaan Luke Foxe ja Thomas Thomas James. James, jotka
v. 1631 tutkivat Hudson lahden koko lounaisrannan ja osottivat, että
lahti oli kauttaaltaan maan sulkema. Kumpikin johti omaa pientä
retkikuntaansa ja vaikka molemmat purjehtivat jotenkin saman reitin,
niin eivät he toisiaan tavanneet, ennenkuin olivat työnsä melkein
loppuun suorittaneet. Foxe sitten tutki lahden luoteispuolella olevan
Foxen kanavan eteenpäin siitä, mistä Bylot ja Baffin olivat takaisin
kääntyneet, James taas vietti talvea Hudson lahden eteläosassa siinä
lahdessa, joka on hänestä nimensä saanut, kärsien paljon kurjuutta.
V. 1632 hänkin etsi salmea lahden pohjoisosasta, saamatta kuitenkaan
suuria aikaan. Kumpikin julkaisi matkakertomuksen ja Foxe etevän
kartan, jossa Hudson lahti, Baffin Jahti ja välivedet ovat, huomattavan
tarkasti piirretyt.



JÄLKIKATSAUS SUURIEN LÖYTÖRETKIEN SAAVUTUKSIIN.


Amerikan löydön jälkeinen vuosisata avasi maailmaa laajemmalta kuin
ennen monta vuosituhatta. Keskiaika oli verraten vähän voinut ulottaa
maantuntemusta Vanhan ajan näköpiiriä ulommaksi, toisilla kulmilla se
oli taantunutkin, länsimaiden kannalta katsoen. Keski-Aasian arot ja
Kiina olivat tulleet näköpiiriin. Afrikan länsiranta tutkittu, mutta
sen sijaan olivat muhamedilaisuuden voiton kautta Etu-Aasia ja Intian
meren maat tulleet melkein kokonaan erotetuiksi länsimaiden yhteydestä.

Joka puolelta tuo ahdas tuntemattomuuden muuri nyt revittiin, ja
kaksi kansaa, jotka siihen saakka olivat olleet Europan kansaperheen
piintyneimmät koturit, lyhyessä ajassa purjehti kaikki meret, tutki
kaikki rannat, niin että maan ja veden suhteet maapallollamme
edellä käsitellyn aikakauden lopulla olivat pääpiirtein tunnetut ja
Europpa oli saanut yleiskäsityksen maapallomme edellytyksistä ja
mahdollisuuksista.

Rohkein ja uraa aukaisevin näistä löytöretkistä oli Columbuksen
matka tuntemattoman länsimeren poikki. Hän luuli tulleensa Intiaan,
ja hakiessaan suurkaanin maita, Cipangua, Kultaista Khersonnesoa ja
tietä Gangeen suistamoon. hän löysi tärkeimmät Länsi-Intian saarista,
Etelä-Amerikan koillisrannan ja Keski-Amerikan itärannan; mutta
hartaasti etsimäänsä salmea hän ei löytänyt, vaikka olikin vakuutettu
sen olemassa olosta ja kuoli siinä lujassa uskossa, että hän oli tullut
Intiaan.

Siinä vakaumuksessa, että löydetyt uudet maat todella olivat Aasian
itärannalla ja lähellä sen rikkauksia. Espanjan hallitus riensi
perustamaan niihin siirtokuntia, saadakseen toimilleen varmat
perusasemat. Ei puuttunut meren taa lähtijöitä, vaikka merentakaiset
maat tuottivatkin pettymyksiä ja tropiikin petollinen luonto sorti
lukemattomia varhaiseen hautaan. Haitista tuli aluksi Espanjalaisten
päämaa, mutta pian vei Cuba siltä voiton. Ja Länsi-Intian kaikkikin
saaret jäivät varjoon, kun mannermaan kehittyneemmät, metalleista
rikkaammat ja valkoisten asuttaviksi paljon sopivammat maat löydettiin
ja vallotettiin.

Uudella mannermaalla yritettiin ensiksi perustaa siirtokuntia
Venezuelan rannikolle, jossa varsinkin Ojeda hukkaan kulutti varoja
ja ihmisiä, sitten paremmalla menestyksellä Panaman kannakselle,
vaikka ihmishukka siellä oli suunnaton. Balboa kulki kannaksen poikki
ja löysi Tyynen meren, ja tämä antoi sekä kannaksen asutukselle
että uusille löytöretkille erinomaisen virikkeen. Pedrarias Davilan
aikana vallattiin Keski-Amerikkaa aina Nicaraguaan saakka, mutta
sitä edemmä ei sille puolelle päästy. Toiset olivat ennättäneet
vastakkaiselta puolelta anastaa Nicaraguan pohjoispuolella olevat
maat. Fernando Cortes, löytöretkien aikakauden loistavimpia
sankareita, oli verrattoman rohkean ja älykkäästi johdetun sotaretken
kautta vallottanut Aztekkien suuren valtakunnan ja tehnyt heidän
pääkaupungistaan Mexicosta Uuden Espanjan pääkaupungin. Anahuakin
ylängön terveellisessä ilmastossa espanjalaiset siirtolaiset
menestyivät hyvin ja espanjalainen aines nopeaan vahvistui Mexicossa.
Corteksen toimesta vallotettiin sieltä käsin Guatemala ja itse hän
teki Yucatanin tyven poikki rohkean retken Honduraaseen. Cortes edisti
Mexicon rantain tutkimista pohjoiseen päin ja hänen seuraajainsa aikana
vakoiltiin sisämaakin aina Coloradon suureen kanjoniin ja Arkansaaseen
saakka. Espanjalaiset Coronadon retkellä ensi kerran tutustuivat
prerioihin ja niiden suunnattomiin puhvelilaumoihin. Toiselta puolen,
Floridasta käsin, jonka Ponce de Leon löysi, tutkittiin Mexicon lahden
rannat, löydettiin Mississipin suu, ja Hernando de Soto teki Floridasta
suuren retken sisämaahan, kulkien Mississipin poikki Arkansaan
seuduilla, ja hänen kuoltuaan retkikunnan tähteet vielä samosivat
länttä kohti Kalliovuorille saakka ja sieltä palattuaan laskivat
Mississipin Mexicon lahteen.

Francisco Pizarro ja Diego Almagro purjehtivat Panamasta etelää
kohti ja löysivät ja vallottivat Perun kultamaan, josta ylänköjen
terveellisen ilmanalan ja metallirikkauden vuoksi tuli Espanjalaisten
päämaa Uudessa maailmassa. Perun suunnattomat aarteet antoivat
tavattoman voimakkaan vauhdin Etelä-Amerikan sisäosien tutkimiselle,
siellä kun luultiin vielä rikkaamman maan odottavan sitä, joka ensiksi
perille ennättäisi. Almagro teki retken Chileen. Benalcazar vallotti
Quiton ja maan siellä Bogotan ylängölle saakka. Gonzalo Pizarro
tunkeutui Quitosta Andien poikki Amazonjoelle, jonka Orellana sitten
aluksella laski mereen saakka. Welserien asiamiehet Venezuelassa
samoilivat sen maan ristiin rastiin ja Gasparo de Quesada nousi
Magdalena jokea Bogootán ylängölle. La Plata joki tuli ensiksi
tunnetuksi de Soliin matkan kautta, ja kun Peru oli vallotettu, niin
retkeiltiin La Plata joelta maan poikki kultamaahan Andien ylängöille,
joten nykyinen Argentinakin tuli pääpiirtein tunnetuksi. Brasilian
rannikon löysi Vicente Pinzon, mutta Cabral matkalla Itä-Intiaan otti
sen Portugalin omaksi. Brasiliasta ei kuitenkaan aluksi tultu tuntemaan
paljoa muuta kuin rannat, Amazonijokea lukuun ottamatta, mutta koko
pitkä rannikko vähitellen asutettiin. Guayanan olivat Espanjalaiset
jo osasta asuttaneet ja arvatenkin ristiin rastiin kulkeneet, kun
englantilainen Walter Raleigh saapui sinne Doradoa etsimään. Kun
Patagonian rannikko Magalhãesin salmeen saakka ja samoin Chilen
rannikko salmesta pohjoiseen päin tuli 16:nnen vuosisadan kuluessa
tunnetuksi, niin oli koko tämä valtava maanosa verraten lyhyessä ajassa
pääpiirtein tutkittu.

Siitä, mihin Espanjalaiset jättivät Pohjois-Amerikan rannikon
tutkimisen, sitä jatkoivat useat muut kansallisuudet. John Cabot
Englannista käsin löysi Newfoundlandin ja Uuden Skotlannin rannikon
ja luuli hänkin Kiinaan tulleensa. Miten hänen toisen retkensä
kävi, siitä ei ole säilynyt mitään varmaa tietoa. Portugalilaiset
Cortereal veljekset toivat tiedon Newfoundlandin matalikkojen
erinomaisesta kalaisuudesta; ensinnä Portugalilaiset ja vähän
myöhemmin Länsi-Europan kaikki kansat alkoivat joka vuosi tehdä
sinne kalastusretkiä. Nämä matalikot ovat sitten aikain kuluessa
antaneet pyydystäjille paljon enemmän varallisuutta kuin Mexicon ja
Perun parhaatkaan vuorikaivokset.- Gomes ja Verrazzano ensimäiseksi
purjehtivat nykyisten Yhdysvaltain itärannikon, edellinen Espanjan,
jälkimäinen Ranskan palveluksessa. Ranskalainen Jacques Cartier tutki
Laurentin lahden rannat ja ensimäiseksi nousi Laurentin jokeen. Kaikki
nämä purjehtijat etsivät väylää Tyynelle merelle, mutta turhaan.
Englantilaisista purjehtijoista, joilla oli sama päämäärä, tutki Hudson
Hollannin palveluksessa joen, joka hänestä nimen sai, ja kotimaansa
Englannin palveluksessa Hudsonin salmen ja lahden, jonka perukassa
hän. luullessaan jo tehtävän suorittaneensa. sai surkean lopun.
Ennen häntä oli Frobisher löytänyt Meta incognitan (Baffinin maan).
Hudsonin jälkeen Davis, Baffin ja useat muut purjehtijat tutkivat
Pohjois-Amerikan luoteiskulman niin tarkkaan, että 17:nnen vuosisadan
alulla jo voitiin melkoisella varmuudella päättää kauppatieksi
kelvollista luoteisväylää ei olevan olemassa. Pohjois-Amerikan sisäosat
pysyivät tällä aikakaudella vielä salattuina, eteläisimpiä osia lukuun
ottamatta. Länsirannikkoa Espanjalaiset ja Francis Drake seurasivat
pohjoista kohti aina nykyisen British Columbian rajoille saakka.

Portugalilaiset olivat Keskiajan lopulla prinssi Henrik Purjehtijan
alotteesta tutkineet Afrikan koko länsirannikon, ja kun Diaz oli
löytänyt Hyvän toivon niemen, niin oli meritie Intiaan samalla
avoinna. Mutta vasta Columbuksen matkan jälkeen he lähtivät tätä tietä
käyttämään. Vasco da Gama purjehti Malabaar-rannikolle ja laski uljaan
retkensä kautta perustukset Portugalin mahdille Intiassa. Matkalla
hän poikkesi Afrikan itärannikon satamiin, joissa hän tapasi sangen
voimallisen arabialaisen kauppamahdin. Hänen seuraajansa pakottivat
sataman toisensa jälkeen tunnustamaan Portugalin ylivallan. Afrikan
koko itärannikko joutui siten Portugalin vaikutusvallan alaiseksi,
mutta sisämaahan he eivät yrittäneet tunkeutua kauaksi muuta kuin
Sotalasta käsin, jonka kohdalla sieltä saapui merenrannalle kultaa, ja
vanhan Puntin rannikolta. Marokosta aina Punaisen meren suulle saakka
Portugalilaiset vallitsivat mustain maanosan rantoja. He löysivät
vihdoin Abessinian vuorimaasta kauan etsimänsä pappikuninkaankin ja
saattoivat hänen apunaan vaihtaa miekaniskuja vihattujen maurien kanssa.

Almeidan ja Albuquerquen toimien kaulia Portugalilaiset saivat
hegemonian koko Intian merellä, jonka kaikki rannat ja useimmat saaret.
Madagaskarista alkaen, tulivat samalla tunnetuiksi ja osapuilleen
kartotetuiksi. He tunkeutuivat Etu-Intiasta Malaiji-saaristoon.
vallottaen Malakan toimiensa keskustaksi. Näin tuli etäisempikin
Intia maineen, valtavine saarineen hyvin tunnetuksi europpalaisille,
ja vihdoin kauan etsityt Molukitkin, kalliitten mausteitten
pääpaikat; mutta sitä kauemmaksi itää kohti Portugalilaiset eivät
toimintaansa ulottaneet. Kiinan rannikon he tosin purjehtivat ja
kävivät Japanissakin, mutta huomasivat itsensä varsin pian aivan
liian heikoiksi yrittääkseen näitä kehittyneitä, väkirikkaita maita
asevoimalla lannistaa. Heidän täytyi päin vastoin tyytyä siihen, että
kaupankäyntikin heiltä kiellettiin Kiinan satamissa, kun he olivat
siellä koettaneet esiintyä tavanmukaisella ylimielisyydellään. Ja
Cipangun asukkaat visusti pitivät kultalevynsä, joista Marco Polo
oli huhuja tuonut. Etu-Intiassa Portugalilaisten maantuntemus ja
valta rajottuivat rannikkoon. Laivatykkien kantomatkaa kauemmaksi he
eivät voineet lähteä, meren ja kaupan vallitseminen täydelleen riitti
heidän tarkotuksiinsa, Kuitenkin oli Intian ikivanhoista ajoista kuulu
aarremaailma nyt tullut hyvin tutuksi lännen kansoille.

Espanjalaiset, vähitellen päästyään selville siitä, etteivät heidän
löytämänsä rannat olleetkaan Intiaa, vaan välillä oleva tuntematon
maanosa, jatkoivat läntisen meritien etsimistä Itä-Intiaan. Soliin
huonosti päättyneen yrityksen jälkeen Magalhães sai Espanjan
hallitukselta laivoja Molukeille purjehtiakseen, ja hän löysi vihdoin
salmen, joka on hänestä nimensä saanut, ja purjehti Tyynelle merelle.
Hän luuli salmesta lähtiessään jo olevansa lähelläkin Itä-Aasian
rikkaita rantoja, mutta se vesi, jolle hänen laivastonsa siitä ulkoni,
olikin äärettömän laaja tuntematon valtameri. Magalhães purjehti
sen poikki, näkemättä kuitenkaan juuri mitään sen saarimaailmasta,
ennenkuin oli lähellä Filippinejä. Ainoastaan yksi Magalhãesin
laivoista, johtajan itsensä kaaduttua tappelussa, suoritti matkan maan
ympäri. »Victorian» voitokas retki on maantieteen suurin merkkitapaus.
Espanja sai tämän matkan kautta jalansijaa Itä-Aasiassa ja sinne alkoi
Keski-Amerikasta säännöllinen laivaliike, kun monen turhan yrityksen
jälkeen oli opittu Tyynen meren poikki takaisin purjehtimaan, käyttäen
sen pohjoisosissa puhaltavia länsituulia. Näillä retkillä löydettiin
Tyynen meren saaristoista toinen toisensa jälkeen, vaikkeivät
Espanjalaiset antaneetkaan kaikista löydöistään tietoa aikalaisille.
Silloisten paikanmääräysten puutteellisuuden vuoksi on mahdoton enää
tarkalleen määrätä, mitkä heidän löytämänsä saaristot olivat, ja
Tyynellä merellä jäi sen vuoksi paljon työtä seuraavalle aikakaudelle.
Espanjalaiset purjehtijat hakivat siitä suurta Etelämaata, mutta kuta
enemmän he etsivät, sitä kauemmaksi se väistyi. Ainoastaan Torres
lienee nähnyt, Uuden Guinean eteläpuolitse purjehtiessaan, Australian
manteren pohjoisimman nokan.

Englantilaiset ja Hollantilaiset etsivät Itä-Aasiaan pohjoisen kautta
purjehdusväylää, kun eteläiset väylät olivat heiltä suljetut. Tosin
rohkeat kaapparit, kuten Drake ja Cavendish, jotka suorittivat toisen
ja kolmannen matkan maan ympäri, kielloista huolimatta kulkivat
Espanjan ja Portugalin itselleen omistamia meriä ja toivat niiltä
rikkaat ryöstösaaliit, mutta kaupalta ne olivat kun olivatkin suljetut.
Amerikan pohjoispuolitse kulkevaan luoteisväylään tehtiin Englannista
monta hukkaretkeä, kuten jo mainitsimme; koillisväylää tutkivat
ensin Englantilaiset ja heitä vielä uutterammin Hollantilaiset.
Mutta Novaja Semljan takana oleva Kaara-meri oli voittamaton este.
Urhoollisimmin taisteli tällä väylällä Willem Barents, joka miehineen
vietti ensimäisen talven napamaissa ja paluumatkalla kuoli Novaja
Semljan rannalla. Huippuvuoret löydettiin, niiden vesien riistarikkaus
keksittiin, ja napamaiden luonnosta saatiin ensimäiset luotettavat
käsitykset. Englantilaiset ensimäisillä retkillään joutuivat Vienan
merelle ja Viena joen suuhun ja löysivät sieltä. Itä-Aasiaa paljon
lähempää, odottamattoman hyötyisät kauppa-alat.

Suurien löytöretkien aikakausi oli purjehtijain sankariaika.
Huolimatta siitä, että laivat vielä olivat vähäisiä ja niiden
varustukset ja purjehduskunto nykyaikoihin verraten vaatimattomat,
vallotettiin parissa miesiässä kaikki meret, melkein kaikki
rannat saatiin tutkituiksi. Edellisinä aikoina löytöretket olivat
tapahtuneet etupäässä maisin. Tällä aikakaudella ei sisämaiden
tuntemus sanottavasti edistynyt muuta kuin molemmissa Amerikoissa,
eikä niissäkään kartotus. vaikka retkiä tehtiinkin ristiin rastiin.
Mutta rannat kartotettiin sangen tarkkaan, sillä kartta oli huomattu
purjehtijalle välttämättömäksi apuneuvoksi.

Intian meritien ja Uuden maailman löytäminen vaikuttivat niin syvälti
ja ratkaisevasti maailmanhistoriaan, että niistä täydellä syyllä
lasketaan Uuden ajan alku. Vasta niiden kautta Europan historia
muuttui maailmanhistoriaksi. Omista ahtaista puitteistaan maanosamme
edut ja harrastukset äkkiä laajenivat käsittämään koko maan piirin,
ja ajan mukana näiden laajentuneiden suhteiden merkitys yhä kasvoi,
ne ratkaisivat Europassa itsessäänkin sotia ja rauhoja. Muihin
maanosiin, Aasiaan, Afrikkaan ja molempiin Amerikoihin, jotka siihen
saakka olivat eläneet omaa elämäänsä Europan historian ulkopuolella,
suuret löytöretket vaikuttivat vielä perinpohjaisempia muutoksia.
Ne ovat joutuneet Europan etevämpien rotujen ja etevämmän kultuurin
vallanalaisuuteen siihen määrään, että enimmäkseen ovat menettäneet
itsenäisen elämänsä. Kokonaisia sivistyksiä on sortunut, kokonaisia
rotuja tuhoutunut tai vaipunut alemmanarvoisen rodun tilaan.
Löytöretket olivat luonnonhistorian kannalta nähden yksi niitä
geologisia mullistuksia, joiden kautta vanhempia rotuja väistyy ja
katoo uusien etevämpien edestä. Tätä kehitystä on siitä pitäen jatkunut
meidän aikoihin saakka. Yhdessä maanosassa on rodunmuutos jo kokonaan
tapahtunut, parissa muussa se on pitkälle ennättänyt; ainoastaan
Aasiassa, jonka rikkain puoli on kääntynyt Europasta poispäin,
alkuperäiset rodut ovat pitäneet puoliaan, jopa siihen määrään, että
Europassa on pelätty sieltä päin tuhoisaa vasta-aaltoa.

Intian meritien löytäminen vaikutti heti alussa mullistuksen
maailmankauppaan. Kolme suurta ikivanhaa karavanitietä menetti entisen
merkityksensä: arotie Itä-Turkestanin ja Lop Norin syvänteen kautta
Kiinaan, jonka tulot epäilemättä olivat suurena syynä arokansain
vanhaan rikkauteen ja mahtiin; tie Mustan meren etelärannalta Tabriin
kautta Ormukseen ja edelleen meritse Intiaan, sama tie siis, jota
Polot matkustivat; erämaantie Arabian länsirannikkoa Adeniin ja sieltä
edelleen laivoilla Intiaan. Ensimäinen reitti oli Kiinan kaupan
valtasuoni, molemmat jälkimäiset olivat jo Vanhasta ajasta alkaen
välittäneet Intian tuotteitten saapumista Europpaan. Kaupan siirtyminen
merelle tietysti riisti suuren tulolähteen niiltä mailta, joiden kautta
nämä tiet kulkivat, ja samalla vähensi niiden merkitystä. Intian kaupan
menettäminen vähensi Etu-Aasian ja Egyptin muhamedilaisten valtakuntien
tuloja, mutta se vahingoitti myös mitä tuntuvimmin Italian kaupunkien
kukoistavaa ja vilkasta kauppaa, näille kun jäivät vain läheisen
Idän maat. Kun Italian kaupunkien, varsinkin Venezian ja Genovan
kauppahegemonia kukistui, niin menettivät Etelä-Saksan kaupungit
kaupanvälitysasemansa, köyhtyivät ja rappeutuivat. Europan meripuolelle
sitä vastoin alkoi uusi toimeliaisuuden ja vaurastuksen aika. Ensinnä
hyötyivät Portugal ja Espanja, sitten Alankomaat, Englanti ja Ranska.
Välimeri oli menettänyt ikivanhan merkityksensä ja maailmankauppa
vallannut kaikki meret. Välimeren maat olivat lakanneet olemasta
länsimaisen kultuurin keskusahjo ja edistyksen painopiste siirtyi
Europan valtameri-rintamalle.

Suurien löytöretkien sekä mullistava että perustuksia laskeva merkitys
kävi hyvinkin nopeaan ilmeiseksi, mutta ne eivät ainoastaan nopeaan
saaneet aikaan suuria muutoksia, niiden vaikutus oli myös mitä laajin,
kautta vuosisatain ulottuva kehitys. Mutta niillä molemmilla mailla,
jotka saivat korjata ensimäiset rikkaat hedelmät, oli ajan pitkään
kaikkein vähimmän syytä iloita maailman avaamisesta. Ei mikään kansa
ollut ennen niitä lyhyessä ajassa saanut niin suurta varallisuuden
lisäystä kuin nyt Espanja ja Portugal, mutta siitä huolimatta ei
seitsemännellätoista vuosisadalla koko Europassa ollut niin ränstynyttä
ja köyhtynyttä maata kuin Iberian niemimaan molemmat naapurukset.
Itä-Intian hallitseminen, Länsi-Intian ja Etelä-Amerikan anastus
ja asutus olivat siihen määrään vieneet kummastakin maasta voimia,
etteivät ne ole voineet sen koommin toipua iskusta. Portugalissa
turmeltui koko rotu, Espanja heikontui kuin nuori ruumis, joka
liiallisesta verenvuodosta kesken kehitystään kuihtuu.



MAANTIEDE SUURIEN LÖYTÖRETKIEN AIKAKAUDELLA.



Kosmografia.


Kaikki ne suuret tapaukset, jotka viidennentoista ja kuudennentoista
vuosisadan vaihteessa asettivat maailman sekä aatteellisen elämän
että käytännöllisen toiminnan uudelle pohjalle, tosin olivat mikä
missäkin määrin toisistaan riippuvaisia ja toisiinsa vaikuttivat,
mutta samalla ne kuitenkin kukin erikseen olivat seuraus ajan
yleisestä elämänkulusta. Amerikan löytö ja maan ympäri purjehtiminen
asettivat uudelle pohjalle opin maapallon muodosta, mutta toiselta
puolen maailmanrakennusoppi oli itsenäisesti tullut tuloksiin,
jotka täydelleen kumosivat Ptolemaioksen maailmanjärjestyksen ja
avasivat tutkimukselle uusia uria. Tähtitiedekin oli ajan yleisen
valistusharrastuksen mukana kulkenut suurin askelin eteenpäin, ja
vihdoin Nicolaus Copernicus kuudennentoista vuosisadan alussa laski
perustuksen nykyiselle maailmanrakennus-järjestelmälle opettamalla,
että aurinko oli kiertolaisjärjestelmämme keskusta ja että planetit
kuineen kiersivät ratoja sen ympäri. Tosin tätä oppia ei yleiseen
hyväksytty alussa, mutta totuuden sana oli kuitenkin sanottu ja se
vähitellen kulki voittoon. Tyko Brahe, aikansa etevin havainnontekijä,
ei voinut Copernicuksen oppia hyväksyä, koska se hänen mielestään
olisi pakottanut otaksumaan kiintotähtien etäisyyden niin suunnattoman
suureksi (niiden asennoissa kun olisi pitänyt huomata mitattavia
muutoksia, jos maa liikkuisi niin laajoja kehiä avaruudessa, kuin
Copcrnicus oli olettanut). Mutta juuri Tyko Brahen havainnoiden
nojalla Kepler seuraavan vuosisadan alussa (v. 1609) saattoi osottaa,
että Copernicus oli oikeassa, ja vielä suuressa määrin kehittää hänen
oppiaan. Copernicus päätti planeettien liikkuvan ympyräratoja auringon
ympäri, mutta Kepler saattoi Tyko Brahen havaintoaineiston avulla
todistaa, etteivät radat olleet ympyröitä, vaan ellipsejä, joiden
toisessa polttopisteessä aurinko on, sekä johtaa aurinkokuntamme
yleiset liikuntalait.



Efemeridit.


Tällä tähtitieteen valtavalla edistyksellä oli erinomaisen suuri
vaikutus maantieteeseen, sillä vasta sen kautta kävi tarkka
tähtitieteellinen paikanmääräys mahdolliseksi. Sitä varten oli tosin
jo kauan laskettu tauluja, n.s. »efemeridejä», mutta luonnollista on,
ettei laskujen kautta ollut mahdollista edeltäkäsin tarkoin määrätä
taivaankappaleitten asennoita määrähetkinä, ellei niiden liikkeistä
oltu selvillä. Regiomontanus, kuulu nürnbergiläinen tähtitieteilijä,
laati moisia tauluja, joita muun muassa Columbus käytti; mutta ne eivät
vielä kelvanneet tarkkoihin paikanrnääräyksiin. Copernicuksen ja Tyko
Brahen työn kautta tähtitieteelliset ajanmääräykset paljon terottuivat,
mutta vasta kun Kepler oli osottanut planettien radat ellipseiksi,
voitiin ennakolta laskea, mikä oli oleva taivaankappalten asema
määräaikoina ja laatia luotettavat »efemeridit».



Latitudin ja longitudin määrääminen.


Välimerellä ja Europan rannoilla saatettiin purjehtia vanhain
kompassikarttain johdolla, mutta kun oli kuljettava suurien
valtamerien poikki, oltava viikkoja ja kuukausia maata näkemättä,
tuulien kannettavina ja merivirtain ajettavina, niin eivät kompassi
ja logi enää riittäneet. Tähtitieteellinen paikanmääräys kävi
purjehtijoille välttämättömäksi, ja suuria ponnistuksia tehtiin sen
parantamiseksi. Edistys oli verkallinen, ja monta vuosisataa tehtiin
keksinnöltä ja parannuksia, ennenkuin sen tarkkuus oli tyydyttävä.
Englannissa vielä 18:lla ja 19:llä vuosisadalla yllytettiin
keksijöitä suurilla palkinnoilla. Astrolabia (vert. I, s. 298) ja sen
neljäsosaa (kvadranttia) paransi varsinkin Tyko Brahe, suurentaen
sen kokoa, niin että hän saattoi mitata hyvinkin pieniä kulmia.
Hän laati taulun valontaittumisen aiheuttamain mittauserehdysten
korjaamiseksi, vaikka taulu vielä olikin puutteellinen, koska hän
ei otaksunut 45° korkeammalta tulevain säteitten taittuvan. Tyko
Brahe saattoi näillä koneillaan tehdä mittauksia, joiden tarkkuus
oli yhden asteminuutin vaiheilla (1 asteminuutti päiväntasaajaa 1860
metriä). Jos merellä olisi voitu yhtä tarkkaan mitata, niin olisi
maantieteellisen leveyden määrääminen ollut sangen tyydyttävä, mutta
se ei tietysti ollut mahdollista. Purjehtijoilla tosin oli mukanaan
mahtavan suuria kvadrantteja, mutta ne olivat keikkuvassa laivassa
liian epäkäytännöllisiä ja epäluotettavia, ja yleiseen sen vuoksi
käytettiin ristisauvaa (I, s. 299), vaikka sen ilmotukset olivatkin
hyvin epätarkat. Vaikka kiikari näihin aikoihin keksittiin, niin
kului vielä aikoja, ennenkun sitä ruvettiin kulmamittauskoneihin
sovittamaan ja kätevä, tarkka sekstantti kävi mahdolliseksi. Aina
kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheille saakka oli ristisauva
merellä yksinomaan käytännössä napakorkeuden määräämiseen. Mutta kun
ristisauvaa parannettiin siten, että sen päähän kiinnitettiin peili
ja auringon korkeus määrättiin heiastuksen kautta, niin kävi se
melkoista tarkemmaksi entistään ja latitudin määräykset sitä myöten
luotettavammiksi. Espanjalaiset purjehtijat laivalla napakorkeutta
mitatessaan erehtyivät kuudennentoista vuosisadan alkupuoliskolla vielä
pari kolme astetta, mutta brittiläiset purjehtijat vuosisadan lopulla
harvoin enää erehtyivät astettakaan. Willem Barentsin erehdykset
eivät juuri olleet 15—20 minuuttia suuremmat, Hudsonin 7—8 minuuttia.
Baffinin 2—3 minuuttia.

Paljon vaikeampi kuin napakorkeuden oli maantieteellisen pituuden,
longitudin määrääminen. Tosin aljettiin logia yleiseen käyttää 16:lla
vuosisadalla, mutta merivirtauksien vuoksi sen ilmotukset pitkillä
matkoilla olivat hyvin epätarkat. Badajozin juntta, jonka v. 1524
piti tarkkaan määrätä paavin jakoviivan asema, oli siihen kykenemätön
kaikkien käytettävinä olevien menetelmien epätarkkuuden vuoksi (vert.
Il, s. 211). Mutta tässäkin vuosisadan kuluessa paljon edistyttiin.
Davis vielä erehtyi Englannin ja Grönlannin itä-länsi-etäisyyden
määrästä 10°. mutta jo Baffin kykeni ilmaisemaan longitudin siksi
tarkkaan, ettei erehdystä ollut kuin 1 tai 2°.

[Kreikkalaiset maantieteilijät alkoivat nimittää itä-länsi-etäisyyttä
»pituudeksi» ja pohjois-etelä-etäisyyttä »leveydeksi» siitä syystä,
että he, maan pallonmuodon älyttyään, alussa luulivat vain napapiirin
ja käännepiirin välistä vyöhykettä asuttavaksi ja »ekumenia» siis
pitemmäksi itä-länsi-suuntaan kuin pohjois-etelä-suuntaan. Homerisen
maailmankatsannon mukaan maailmansaari oli litteä ja ympyrän muotoinen,
maantieteen peruslajain käsitysten mukaan suorakaide tai pallotrapetsi.
Se osa maanpintaa, joka Vanhalla ajalla tunnettiin, todenteolla oli
paljon pitempi lännestä itään kuin pohjoisesta etelään.]

Kahden paikan maantieteellisen pituuden erotus on sama kuin niiden
puolipäiväpiirien aikaerotus, yksi tunti vastaten 15 kaariminuuttia
(24 tuntia = 360°). Jos siis purjehtijalla on kello, joka käy
luotettavasti, niin ei hänen matkalla tarvitse muuta kuin verrata
tähtien kohoamista puolipäiväpiiriin ja kellonsa aikaosotusta
tietääkseen, kuinka monta astetta hän on itään tai Jänteen päin siitä
paikasta, jonka aikaa kello osottaa. Tämä älyttiin jo Vanhalla ajalla,
mutta kun silloin ei ollut mukana kuljetettavia ajanmittaajia, niin
Hipparkhos ehdotti (I, siv. 115). että aikaerotukset ja siis myös
longitudierotukset määrättäisiin taivaalla näkyvien pimennyksien
mukaan, jotka näkyvät samalla hetkellä kaikkialla, minne ne yleensä
näkyvät. Suurien löytöretkien ajalla oli kello jo keksitty, mutta
kuljetettavat kellot eivät vielä olleet likimainkaan niin luotettavia,
että ne olisivat tähän tarkotukseen kelvanneet. Vielä 1650:n vaiheilla
parhaat kellot erehtyivät vuorokaudessa 4 minuuttia. Gemma Frisius
1530 ehdotti, että maantieteellinen pituus määrättäisiin kellon
mukaan, mutta ehdotus oli vielä vuosisatoja mahdoton käytännössä
toteuttaa. Paikallinen aika määrättiin aurinkokellolla ja yöllä tähtien
korkeudesta. Laivoissa oli Keskiajalle saakka tiimalasi ajan mittarina;
taskukello oli, mikäli tiedetään, ensi kerran käytännössä Barentsin
matkalla v. 1596.

Kepler koetti, Vanhalla ajalla tehdyn ehdotuksen toteuttaen, määrätä
kahden paikan pituuseron auringonpimennyksestä, mutta kuun varjon
hitaan liikunnon vuoksi maanpinnalla tulos oli hyvin epätarkka;
laskut sitä paitsi olivat niin monimutkaiset, etteivät tavalliset
maantieteilijät ensinkään kyenneet tätä keinoa käyttämään. Mukavampi
oli kuun pimennyksen käyttäminen, koska se näkyy kaikille katsojille
maanpinnalla samalla haavaa. Mutta kun maan varjon edellä ja jäljessä
kuun pinnalla kulkee ilmakehän vaikuttama puolivarjo, »penumbra»,
niin on hyvin vaikea tarkkaan havaita pimennyksen alkamista ja
päättymistä, ja tämäkin ajanmääräys oli sen vuoksi hyvin horjuva. Kuun
pimennykset kullenkin olivat aina 17:nnen vuosisadan jälkipuoliskolle
saakka paras keino itä-länsi-etäisyyksien selville saamiseksi. Eivät
olleet tähtitieteilijäin taulutkaan tarkkoja, sillä niinkauan kun
taivaankappalten todellisia liikunnoita ei tarkalleen tunnettu, olivat
kaikki ennakkolaskelmat niitten asemista epätarkat. Cohumbuksella
oli. kuten edellä mainittiin, kuulun saksalaisen tähtitieteilijän
Regiomontanuksen »efemeriditaulut» (II. s. 70) ja Amerigo Vespucci
käytti samoja. Columbus. koettaessaan niiden avulla kuunpimennyksistä
määrätä kahden länsi-intialaisen paikan longitudin, toisella
kerralla erehtyi yli 20°. toisella lähes 40°. Kuinka olisikaan
voinut merenkulkijalta vaatia tarkkuutta, kun Regiomontanuksen omat
oppilaatkin pituusmääräyksissään erehtyivät viisin kuusin astein,
vieläpä Europan suurkaupungeissa, missä heillä oli kaikki ajan parhaat
apuneuvot käytettävinään, etenkin tarkemmat paikalliset aikamääräykset.

Espanjasta lähetettiin Mexicoon eteviä tähtitieteilijöitä saamaan vv.
1577 ja 1578 tapahtuvista kuunpimennyksistä tarkempia paikanmääräyksiä,
ja ne onnistuivatkin siksi hyvin, ettei Mexicon ja Espanjan Toledon
väliseen longitudierotukseen enää jäänyt kuin 5° erehdys. Tämä suurempi
tarkkuus oli seurauksena siitä yleisestä tähtitieteen elpymisestä.
jonka Tyko Brahen perustavat työt saivat aikaan. V:sta 1560 ei
Saksassa. Hollannissa, Englannissa, Italiassa eikä vähän myöhemmin
Ranskassakaan jätetty ainoatakaan kuunpimennystä käyttämättä eri
paikkain ajanerotuksen ilmi saamiseksi. Tulokset olivat kuitenkin
niin epätarkat, ettei niillä ollut lyhemmillä matkoilla mitään
merkitystä. Vasta Kepler saattoi vanhempiin havainnoihin tehdä kaikki
ne korjaukset, jotka olivat tarpeen edes johonkin määrään tyydyttävien
tuloksien saamiseksi.

Aljettiin myös jo 16:lla vuosisadalla käyttää kuun kulkua
huomattavampien kiintotähtien poikki, mutta tämä menetelmä vaati vielä
paljon seikkaperäisempiä tähtitauluja ja kehittyi täydellisemmäksi
vasta seuraavalla vuosisadalla. Itse Tyko Brahenkin tauluissa oli niin
suuria virheitä, että ne saattoivat aiheuttaa monen asteen erehdyksiä.
Sitä paitsi tuotti erehdyksiä kuun läheisyys, joka vaikuttaa, etteivät
kiintotähdet eri paikoilta katsoen katoa sen taa aivan samalla
haavaa; sen kautta syntyvää virhettä ei voitu korjata, niinkauan
kun ei kuun etäisyydestä ollut tietoa. Amerigo Vespucci koetti v.
1499 määrätä Venezuelan rannikolla erään paikan pituusasteen kuun
lähietäisyydestä Regiomontanuksen taulujen avulla, mutta kun hän ei
ottanut huomioon asemapaikkansa ja Ulmin pitkän välimatkan vaikuttamaa
näkökulma- (parallaksi-) erotusta, niin tuli määräykseen 16:n asteen
virhe. Magalhãesin retkellä koetti Andres de San Martin, retkikunnan
tähtitieteilijä, määrätä Rio de Janeiro lahden aseman Jupiterin ja
kuun konjunktiosta, mutta konjunktsio tapahtui niin paljon ennen hänen
taulujensa aikaa, että hän sai aikaeroksi 17 tuntia 15 minuuttia
ja siitä paikalla käsitti, että taulut olivat kelvottomat (tämän
määräyksen mukaan Rio de Janeiro olisi ollut Bengalin lahdessa). Vasta
kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla oli keksitty siksi tarkka
kulmamittauskone, kuun etäisyys määrätty ja luotettavat kuutaulut
laskettu, että tätä keinoa käyttäen voitiin saada tarkkoja tuloksia.
Paremmin menestyi määräys kuun kulkemisesta puolipäiväpiirin ohi, jota
varten laadittiin tauluja. Baffin oli ensimäinen purjehtija, joka
käytti tätä keinoa jonkinlaisella menestyksellä, vaikka nämäkin taulut
vielä olivat puutteelliset.



Maailmankartan laajeneminen.


Kartan huomasimme Keskiajan lopulla kehittyneen kahteen suuntaan.
Oppineet maantieteilijät saivat käsiinsä vanhain kreikkalaisten kartat
ja alkoivat Ptolemaioksen johdolla piirtää uusia maailmankarttoja,
jotka eivät olleet suuresti muuta kuin jäljennöksiä; purjehtijat sitä
vastoin alkoivat laatia rannikkokarttoja omien havaintojensa nojalla
käytännöllisen merenkulun tarpeiksi. Ptolemaioksen kartta perustui
tähtitieteelliseen paikanmääräykseen, joka teoretisesti olisikin
ollut oikeampi, jos havaintokeinot olisivat olleet riittävän tarkat;
purjehtijat sitä vastoin perustivat merikorttinsa kompassin osotuksiin
(I, s. 400), ja siten keräsivät sangen arvokkaan aineiston, josta
koottiin maantieteen silloiseen kantaan nähden erinomainen karttakuva
Välimeren maista ja vähemmässä määrin muustakin Europasta.

Se valtava maantuntemuksen laajennus, joka tapahtui suurten
löytöretkien aikakaudella, oli kokonaan purjehtijain ansio ja
heidän keksimäänsä menetelmää käyttäen tapahtui löytöjen kartotus.
Sekä portugalilaiset että espanjalaiset merenkulkijat kokosivat
tarkkoja purjehdusosotuksia ja laativat karttoja retkistään, ja näitä
purjehduskarttoja yhdistämällä saatiin ensimäiset karttakuvat Uuden
maailman ja Etelä-Aasian ja Afrikan rannoista. Oppineet julkaistessaan
yhä uusia ja uusia painoksia Ptolemaioksen maantiedeteoksesta alkoivat
vähitellen ottaa huomioon näitä käytännön miesten havaintoja ja
täydentää sitä. Tämä olikin suoranainen pakko. kun klassillisissa
auktoreissa ei ollut minkäänlaisia tietoja niin lukuisista ja suurista
uusista maista ja meristä. Kuudennentoista vuosisadan jälkipuoliskolla
oppineet vihdoin kokonaan vapautuivat vanhoista kaavoista ja
kartotustiede edistyi jättiläisaskelin Mercatorin ynnä muiden eteväin
tutkijain toimesta. Mutta sitkeästi vanhat käsitykset pitivät puoliaan
ja kappale kappaleelta olivat piintyneet maantieteelliset ennakkoluulot
revittävät. Joku niistä pysyi voimassa vielä seuraaviinkin
vuosisatoihin, kuten esim. usko suuren etelämanteren olemassa oloon.
Sitä ei ole ihmettelemistä. Kuudennentoista vuosisadan tiedoilla ei
vielä voitu kyllin tarkkaan arvostella niiden perusteiden hataruutta,
jotka saivat Ptolemaioksen piirtämään manteren Intian meren
eteläpuolelle, ja hyvin älyten sen verrattoman suuren merkityksen,
joka vanhalla oppimestarilla oli ollut, myöhemmätkin ajat olivat
vastahakoisia ilman varmoja syitä hylkäämään häneltä perittyjä
käsityksiä.

Amerikkain ja Länsi-Intian vanhimman kartan piirsi Juan de la Cosa.
jonka olemme jo usein maininneet. Hän oli kansallisuudeltaan baski
ja omisti »Santa Marian», jolla Columbus itse purjehti ensimäisellä
retkellään. Juan de la Cosa oli itse mukana kartottajana sekä sillä
että toisella ja kolmannella retkellä. V. 1499 hän purjehti Ojedan
keralla Venezuelan rannikolle, seuraavana vuonna Bastidaan keralla
samoille seuduin, ja v. 1510 hän Ojedan keralla uudelleen lähdettyään
sai siellä surmansa (vert. II, s. 221). Hän oli siis oman havaintonsa
kautta hankkinut Länsi-Intiasta paremmat tiedot kuin kukaan ennen
häntä. Niiden täydennykseksi hän käytti muidenkin purjehtijain
laatimia rantakarttoja. Tärkein näistä oli John Cabotin kartta, jonka
hän lienee saanut Lontoosta Espanjan lähettilään kautta; Juan de la
Cosalla oli epäilemättä tieto Cabotin löydöistä, koska hän karttaansa
kirjotti niiniäkin, jotka Cabot nähtävästi oli antanut. Juan de la
Cosa yhdistämällä kaikki saamansa tiedot sai kartan, joka ulottui
Brasilian länsikulmasta aina Newfoundlandiin saakka pohjoisessa. Se
on lehmänvuodalle piirretty, paria metriä pitkä ja toista leveä,
se löydettiin viime vuosisadan alkupuoliskolla Parisissa ja sitä
säilytetään nykyään Madridissa. Kartan reunaan on kuvattu Columbus
kantaen Jeesus lasia veden poikki merkiksi siitä, että hän oli vienyt
kristinuskon valtameren poikki. Lipuilla on merkitty maan valtaukset.
Kartan sekä yleisissä piirteissä että yksityiskohdissa tietysti on
paljon erehdyksiä ja puutteita, mutta siitä on sanottava, ettei se
yleensä pyri muuta ilmaisemaan, kuin mistä oli retkien kautta saatu
tosioloihin perustuvia tietoja. Se on käytännön miehen, eikä teoretikon
tekemä. Suurimmista erehdyksistä mainittakoon, että Pohjois-Amerikan
ranta osaksi kulkee suoraan lännestä itään; tämä luultavasti johtui
siitä, ettei kompassin poikkeumaa oikeasta pohjoissuunnasta otettu
huomioon. Tämän kartan avulla on voitu määrätä, mikä Bahamasaarista on
Guanahani. johon Columbus ensiksi saapui.

Paria vuotta myöhempi Juan de la Cosan karttaa on se kartta, joka
Cantinon toimesta piirrettiin Lissabonissa Ferraran herttuaa varten.
Siinä ovat jo portugalilaisten Cortereal veljestenkin löydöt mukana
ja Brasilian rannikkoa on Pinzonien löytämästä kohdasta jatkettu
eteläänpäin ja maalle annettu Cabralin mukaan »Papukaijanaan» nimi.
Cantino-kartassa ovat myös Portugalilaisten löydöt Intian vesillä ja
paavin maan jakoviiva, kuten Juan de la Cosankin kartalla. Useita
Italiassa piirrettyjä Uuden maailman karttoja on säilynyt, jota ei ole
ihmetteleminen, kun muistamme, että karttain laatiminen vanhastaan oli
Italiassa niin paljon etevämmällä kannalla kuin missään muualla; mutta
Italialaisilla ei tietysti ollut käytettävänään ensi käden lähteitä.
Nuño Garcia de Toreno piirsi 21 Magalhãesin matkaa esittävää karttaa.
Ei kauaa kulunut, ennenkuin löytökartat sijotettiin paikoilleen
maailmankarttoihin. Tähän on liitetty jäljennös maailmankartasta,
jonka espanjalainen kosmograafi Diego Ribero laati. Sekin eroaa ajan
oppineiden maantieteilijäin kartoista edukseen tosioloihin perustuvan
asiallisuutensa ja mielivaltaisuuden välttämisen kautta. Ribero ei
koeta arveluiden mukaan piirtää semmoisia seutuja, joista ei ole
purjehtijain laatimia erikoiskarttoja, vaan jättää ne tyhjiksi.
Ainoastaan sisämaat, joista ei voinut olla purjehtijain havaintoja
piirrettiin edelleenkin entiseen kaavamaiseen tapaan ja täytettiin
maan yleistä luontoa ja asutusta merkitsevillä kuvilla. Mutta kuta
asiallisempi, sitä selvemmin Riberon kartta ilmaisee, mitä erehdyksiä
puutteellinen paikanmääräys aiheutti. Brasilian itäisin nokka on vain
kolme astetta länteen päin Viheriäniemen saariston läntisimmästä
saaresta, vaikka longitudiero todellisuudessa on 10 astetta. Florida
on viisi astetta liian kaukana idässä. Mutta kaikkein kauimmaksi
itään ovat siirtyneet Pohjois-Amerikan koilliskulmat; Labrador ja
Newfoundland ovat Riberon ja melkein kaikissa vanhemmissa kartoissa
paljon liian lähellä Europpaa, Riberon kartassa kokonaista 14 astetta.
Seuraus siitä oli, että Pohjois-Amerikan länsiranta sai aivan väärän
suunnan. Varmaan olisi tämä virhe voitu suureksi osaksi välttää,
elleivät Pohjois-Amerikan rannat olisi niin eri ajoin eri retkien
kautta tulleet tunnetuiksi. Mahdollista on. että Newfoundlandin
venyttäminen itää kohti tapahtui siinä tarkotuksessa, että se varmemmin
olisi maanjako viivan itäpuolella, eikä siis kuuluisi Espanjan
pallonpuoliskolle.

Kuudennellatoista vuosisadalla alkoi maakarttain alalla kehitys. joka
vastaa purjehduskarttain kehitystä. Ruvettiin piirtämään tiekarttoja.
»itinerarioita», ja seutukarttoja pienemmistä ja laajemmista alueista.
Samoin kuin purjehduskartoista koottiin suurempia karttoja, kunnes
saatiin koko Europan ja sitten maapallonkin ulkopiirteet osapuilleen
oikein kuvatuiksi, samoin näitä seutu- ja maankarttoja voitiin käyttää
tosioloihin perustuvana pohjana yleiskartoille, ja mielivaltainen
haaveilu väistyi yhä syrjemmäksi. Tosin monet maankartoistakin
olivat hyvin hataralla pohjalla, mutta parhaat niistä perustuivat
kompassilla ja ketjulla tehtyihin mittauksiin ja olivat huomattavan
tarkat. Asteverkkoa niihin ei piirretty, mutta toisissa oli mittakaava
etäisyyksien mittaamiseksi. Ei ollut asteverkkoa varten vielä riittäviä
tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä.

Espanjalaisten ja Portugalilaisten suuret löydöt virittivät erinomaisen
virkeätä maantieteellistä harrastusta kaikissa sen ajan sivistysmaissa,
ja maakartta kehittyi varsinkin niissä maissa, jotka eivät voineet
tyydyttää herännyttä tieteellistä toimihaluaan laajoilla meriretkillä.
Samoin kuin maantiede, samoin maakarttakin kehittyi etenkin Saksassa,
jonka rikkaissa, laajaa kauppaa käyvissä kaupungeissa oli sitä varten
mitä parhaat edellytykset. Nürnbergistä oli kotoisin Martin Behaim,
joka kosmografisten tietojensa vuoksi sai itse Portugalissakin
tunnustusta ja piirsi ensimäisen koko maailmaa esittävän maapallon,
mitä on meidän aikoihimme säilynyt.

Jo 15:llä vuosisadalla piirsi kardinali Nikolaus Cusalainen (1401—1464)
ensimäisen Saksan kartan, jota sitten kauan jäljennettiin. Toiset,
kuten Waldseemüller (Hylacomylus). joka Amerikan nimitti, piirsivät
itinerariokarttoja. Sveitsistä piirsivät karttoja Konrad Turst (k.
1497) ja Agidius Tschudi (1538), Baierista Aventinus (1523) ja Filipp
Apian (1550—1560), jonka kartta on näistä maankartoista paras. On myös
säilynyt karttoja Württembergistä, Brandenburgin maista ja Saksin
vaaliruhtinaskunnasta kartta, jota tiedetään viranomaisten suurella
huolella salanneen, ettei se joutuisi ulkomaalaisten käsiin, hyvin siis
käsittäen kartan merkityksen sodassa. Halberstadtin hiippakunnasta
Torquatus teki niin tarkan kartan ja kertomuksen, että siitä on voitu
määrätä myöhemmät maanpinnanmuutokset. On säilynyt 16:lla vuosisadalla
tehty Nürnbergin ja sen maalaisalueitten kartta. Kaupunkikartat
kuitenkin olivat enemmän perspektivisiä kuvia kuin asemakaavoja,
ja niiden merkitys on enemmän taiteellinen ja historiallinen kuin
maantieteellinen.

Itävallasta ja Unkarista Wolfgang Lazius piirsi kartan (1545—63).
Italiasta piirsivät entistä tarkempia maakarttoja Gasteldi ja Ruscclli,
jotka toimittivat uuden Ptolemaios-painoksen. Vesistöt ja vuoristot
olivat Italialaisten maakartoissa hyvinkin tarkkaan kuvatut. Pienempien
alueiden kartoista mainittakoon, että Leonardo da Vinci laati Cesare
Borgian palveluksessa ollessaan tarkat kartat Umbriasta, Toscanasta
ja Maremmasta, Toscanan ja Latiumin rantasoista. Kartanpiirustuksen
pääpaikat Italiassa olivat Venezia ja Rooma, joissa oli sitä varten
erikoiset painot. Ranskan kartan julkaisi v. 1560 Jolivet, Englannin
Lhwyd (1569) ja Saxton (1575). Iberian niemimaan kartottivat Pedro de
Medina ja Alvaro (1560).

Vuosisadan keskivaiheilla saatiin Venäjästäkin kartta, joka hävitti
monta ikivanhaa harhaluuloa. Sen laati krainilainen aatelismies
Sigmund v. Herberstein, joka oleskeli Moskovassa Itävallan
lähettiläänä. Tässä kartassa ei enää näy Baltilaisen maanselän suuntaan
piirrettyjä Riphaelaisia Amoria, mutta siinä näkyy Ural, joka kulkee
pohjois-eteläsuunnassa. Jäämereen laskevien jokien joukossa näkyvät Ob
ja sen syrjäjoki Irtish. Kartta ja siihen liittyvä kertomus painettiin
Wienissä v. 1549.

Pohjoismaat pysyivät syrjäisen asemansa vuoksi kauan lapsipuolen
asemassa Europan kartoilla. Keskiajan parhaissa portolanoissa
päämaat kuitenkin jo erotettiin, eikä Skandinaviaa enää piirretty
saariryhmäksi, kuten Ptolemaioksen kartassa. Vescontekartassa
(v:lta 1320) Skandinavia on ei aivan laaja niemimaa, joka kapealla
kannaksella on yhteydessä mannermaan kanssa. Toisilla, varsinkin n.s.
catalanisella kartalla, se on kömpelö niemimaan tapainen kasvannainen,
jonka eteläinen rannikko on täynnään lahtia ja niemiä. V. 1427
tanskalainen Claudius Clavus Niger l. Swartho piirsi, luultavasti
erästä Ptolemaios-laitosta varten, kartan, jossa Skandinavian maitten
asemat olivat entistä oikeammin osotetut. Vaikka tämä kartta oli niin
paljon aikaisempi Amerikan löytöä, niin näemme siinä jo Grönlanninkin
kuvattuna ja nimitettynä, joka todistaa kartan piirtäjän pohjoismaisia
lisätietoja. Grönlannin yhdistää maa Jäämerta kiertäen Skandinavian
pohjoispuolitse Koillis-Europpaan. Tässä »hafsbotnissa» (II, s. 441)
on Islanti Grönlannin ja Norjan välissä. Itämeren pohjoisosat ovat
aivan jäsenettömät, nimi »Finlandi» kirjotettu heti »Stokholmin»
viereen. Swarthon kartassa Skandinavian niemimaan pituussuunta vielä
on itä-läntinen. Enemmän kuin vuosisata piirrettiin Skandinavia täten
karttoihin, ja Suomi enimmäkseen loisti poissa-olollaan, kuten esim.
siinä Ptolemaios-painoksessa, joka julkaistiin Strassburgissa v.
1513. Swarthon karttaa noudattaen sekin kuvaa Grönlannin soikeaksi
niemeksi, joka Islannin taitse yhtyy Europpaan. Kun Swartho ei tiennyt
Grönlannista mitään nimiä, niin hän kirjotti sen rannoille nimiksi
erään runon sanat.

Melkoisen askeleen vei Pohjoismaiden kartotusta eteenpäin bayerilainen
Jakob Ziegler, syntynyt Landshutissa v. 1480. Ziegler julkaisi
Skandinaviasta »Schondia» nimisen teoksen, liittäen siihen kartan,
joka erosi kaikista edellisistä. Ziegler ei tosin ollut itse käynyt
Ruotsissa eikä Norjassa, Suomesta puhumattakaan, mutta hän tapasi
Roomassa useita skandinaveja, joiden suullisia tietoja hän käytti;
kaksi näistä oli norjalaista piispaa, kolmas Johannes Magnus,
Skandinavian historian tutkija, sen ensimäisen maantieteilijän veli.
Johannes Magnus oli silloin jo alkanut kirjottaa historiateostaan,
johon hän liitti maantieteellisen kuvauksen, ja hän antoi sen
Zieglerin luettavaksi. Ziegler ilmottaa monen sadan skandinavisen
paikan maantieteellisen pituuden ja leveyden, mutta nämä ilmotukset
tietenkin olivat vain ylimalkaisia otaksumia, eivätkä voineet perustua
todellisiin havainnoitiin. Hänen kartassaan Skandinavia ensi kerran
kuvattiin pitkäveteiseksi, pohjois-eteläsuunnassa olevaksi niemimaaksi.
Pohjanlahti, jonka nimenä kartassa on »Sinus finnonicus», on aivan
oikein kuvattu pohjoista kohti pistäväksi Itämeren lahdeksi, mutta
Suomen lahti sen kanssa melkein rinnan kulkevaksi, niin että Suomi on
kapea terävä niemeke näiden molempien lahtien välillä. Skandinavian
pohjoisosassa on Lappi, joka leveän maakannaksen kautta yhtyy
Grönlantiin.

Pian tämän jälkeen saatiin vihdoin kartta, joka ensi kerran antoi
Pohjolan maista oikeamman kuvan, ja laaja teos niiden luonnosta ja
asukkaista. Kartan laati ja teoksen kirjotti Olaus Magnus. Seuraavan
vuosisadan keskivaiheille saakka oli hänen karttansa paras, mitä oli
Pohjoismaista olemassa. Kartta valmistui v. 1539, hänen teoksensa
»Historia de gentibus septentrionalibus» (kertomus Pohjolan kansoista)
painettiin vasta v. 1567 Baselissa. Sekä kartassa että kirjassa on
Suomikin tullut huomioon otetuksi. Olaus Magnuksen teosten tärkeyteen
nähden kerromme niistä myöhemmin laajemmin.



Ptolemaios-painokset.


Ptolemaioksen maantiedeteos karttoineen tuli Länsimaiden oppineille
ensiksi tutuksi Arabien kautta. Arabit ehkä antoivat sille Strabonin
teoksen rinnalla etusijan siitä syystä, että se oli sekä myöhempi
että perustui runsaampaan matematiseen aineistoon, vaikka Strabonin
teos epäilemättä on puhtaan maantieteen kannalta paljon etevämpi.
Ptolemaioksen auktoritettia oli myös omiaan tukemaan se seikka, että
hän oli aikansa etevin tähtitieteilijä ja silläkin alalla saattoi antaa
Keskiajan orastavalle tieteelle parhaan opastuksen. Länsimaihin sitten
saatiin Ptolemaioksen maantiedeteos alkukielisenäkin, se käännettiin
latinaksi ja levisi käsinkirjotettuna, kunnes kirjapainotaito
keksittiin ja voitiin ruveta sitä tällä uudella monistustavalla
levittämään. Ei ole varmaa, onko käsikirjotuksessa säilynyt ainoatakaan
alkuperäistä karttaa; luultavaa on. että kartta piirrettiin uudelleen
niiden tarkkain paikanmääräysten mukaan, joita Ptolemaioksen teos
sisältää.

Ptolemaioksen maantiedeteos pysyi sitten 16:nnen vuosisadan
loppupuolelle saakka maantieteen opinnoiden tärkeimpänä välineenä
Europassa ja siitä otettiin kymmeniä painoksia. Nämä painokset ovat
maantieteen historiassa tärkeät sen vuoksi, että niissä otettiin
huomioon tieteen kehitys ja uusien maitten löydöt, sekä tekstissä että
siihen liittyvässä karttakirjassa. Ne siten vähitellen loittonivat yhä
enemmän Ptolemaioksen alkuperäisestä teoksesta, jonka tekstiä ne eivät
muutoin ensi alussakaan uskollisesti noudattaneet.

Ensimäinen latinalainen Ptolemaios-painos julkaistiin v. 1462
Bolognassa Jacobus Angeluksen toimesta. V. 1475 painettiin teos
Vicenzassa, v. 1478 Roomassa. Ensimäisen kreikkalaisen painoksen
julkaisi Erasmus Baselissa v. 1533. Siinä latinalaisessa painoksessa,
jonka Nicolaus Germanus julkaisi Ulmissa v. 1482, oli ensimäinen
tieteellisesti tarkka asteverkko. Waldseemüllerin (Hylacomyluksen)
v. 1507 julkaisemassa painoksessa olivat ensi kerran Atlantin meren
takaiset löydöt huomioon otettuina. Seuraavana vuonna Johannes
Ruysch julkaisi saman laitoksen, lisäten siihen Pohjolaa kuvaavan
karttalehden. V. 1511 julkaistiin Roomassa painos, jonka toimitti
Sylvanus. Painoksessa, jonka Juhana Schott v. 1513 julkaisi
Strassburgissa, oli Hylacomyluksen toimittamaan lisätty 20 uutta
lehteä. V. 1511 painettiin Veneziassa etevä Ptolemaios-laitos, jossa
oli Pohjois-Amerikka mukaan otettuna. Mainittakoon vielä seuraavat
Ptolemaios-painokset: Pirckheymerin Strassburgissa v. 1525: Servet'n
Lyonissa v. 1535; Münsterin Baselissa v. 1540. Nämä varhaisemmat
painokset olivat suurta fooliokokoa; ensimäisen duodesi-painoksen
julkaisi Siebenburgissä Honter vuosina 1530 ja 1540; kätevän kokonsa
vuoksi se tuli hyvin suosituksi. Kaikkia näitä varhaisempia painoksia
haittasivat monet tekstivirheet, joita jokainen uusi jäljentäjä oli
edellisen käsikirjotukseen lisännyt; ensimäinen kriitillinen painos
saatiin vasta viime vuosisadalla.



Asteverkko.


Samalla kun kreikkalaiset oppineet olivat tulleet siitä vakuutetuiksi,
että maa oli pallon muotoinen, selvisi heille myös, ettei sitä voinut
tarkoin kuvata tasapinnalle. Mutta mittausopillisia perusteita
noudattamalla voitiin kuitenkin virheitä suuresti vähentää, niin että
kartta tasapinnallakin tyydytti tärkeimpiä vaatimuksia. Keksittiin
asteverkko. Yksinkertaisin oli n.s. latuskakartta, jossa pituus- ja
leveysasteet suorin kulmin ja yhtä pitkin välimatkoin leikkaavat
toisiaan; mutta se ei tietysti anna minkäänlaista käsitystä siitä, että
meridianit napoihin yhtyvät, ja lisäksi se väärin esittää pinta-alat.
Marinos Tyyrolaista pidetään latuskakartan keksijänä. Kehittyneempää
ajatusta edustavat Ptolemaioksen keksimät keilaprojektsiot,
joissa ajateltiin maan navan päällä olevan keilan, joka ulottui
alaspäin niin pitkälle kuin kuvattava aluekin, ja asteverkko siihen
piirrettiin siten, että pohjoisnapana oli keilan kärki, leveyspiirit
kulkivat keilan ympäri ja puolipäiväpiirit kärjestä säteillen niitä
leikkasivat. Kun tämä keila sitten ajateltiin auki leikatuksi jotain
puolipäiväpiiriä pitkin ja levitetyksi, niin saatiin mittausopillisesti
tarkoin määritelty asteverkko, johon kartta voitiin piirtää.

Kuudennellatoista vuosisadalla ruvettiin tätäkin kartan puolta
kehittämään ja keksittiin projektsioita, jotka yhä vielä ovat
alallaan vallitsevia. Toscanellikartta oli toisten luulon mukaan
semmoinen kuin tämän teoksen sivulle 10 piirretty haahmottelu osottaa,
toisten arvelun mukaan se oli latuskakartta. Ptolemaios-painoksissa
käytettiin mestarin omia suunnittelemia projektsioja. Mutta samalla
suunniteltiin uusiakin. Juhana Stöffler ja hänen mukaansa Juhana
Werner laativat stereografisen asteverkon. Pietari Apian piirsi koko
maapallon yhdelle lehdelle ja keksi sitä varten projektsion. Samaa
tarkotusta varten Werner ystävänsä prof. Stabin osotusten mukaan keksi
sydämenmuotoisen, kordeiformisen projektsion, joka oli ensimäinen
laajuusoikea asteverkko, s.o. karttaruutujen keskinäisten laajuuksien
suhteet olivat siinä samat kuin pallokartalla. Tätä projektsiota
aikanaan paljon käytettiin. Mutta tärkeimmän työn tällä alalla suoritti
Gerhard Mercator. Hän paransi latuskakarttaa siten, että vähitellen
molempia napoja kohti lisäsi parallelipiirien keskinäistä väliä
vakinaisen ohjeen mukaan. Mercatorin projektsiolla on se ominaisuus,
että maiden muodot muutoin pysyvät oikeina, paitsi että mittakaava
tasaisesti suurenee napoja kohti ja pohjoiset maat sen kautta ovat
suhdattoman suuret päiväntasaajan seutuihin verraten. Latuskakartassa
ei ero ole yhtä tuntuva, mutta se taas painaa kaikki maat ikäänkuin
lyttyyn, koska maiden itä-länsi-mittakaava suurenemistaan suurenee
napoja kohti, mutta pohjois-etelämittakaava sitä vastoin pysyy samana.
Mercatorin keksimällä projektsiolla on vielä muuan erinomaisen tärkeä
ominaisuus. Jos siihen piirretään viiva, joka samalla kulmalla leikkaa
kaikkia puolipäiväpiirejä, niin tämä viiva (n.s. loksodromi) on suora.
Toisin sanoen, purjehtija saattoi linjaalilJa vetää karttaan viivan
lähtökohdastaan siihen kohtaan, johon hän tahtoi saapua, mitata viivan
kulmaan meridianin kanssa ja purjehtia sen mukaan. Hän samalla tiesi,
mitkä paikat olisivat hänen reittinsä varrella. Kului kuitenkin
vuosisata, ennenkuin purjehtijat tämän kartan edut käsittivät. Mercator
lisäksi paransi keilaprojektsiota. Ranskalainen Postell keksi v. 1581
merikartan, jossa napa on kartan keskusta, meridianit siitä haarautuvat
kuin pyörän puolat, parallelit ovat navan ympärille piirrettyjä kehiä.
Tätä asteverkkoa yhä vielä käytetään napaseutujen kuvaamiseksi kartalle.

Siten olivat tärkeimmät projektsiot keksityt ja niitä käytettiin sen
mukaan kuin kartalle kuvattavan alueen asema maapallolla ja sen laajuus
kulloinkin vaati.



Gerhard Mercator ja Abraham Ortelius.


Nämä olivat ne kaksi miestä, joiden kautta kartotus enimmän edistyi
kuudennellatoista vuosisadalla ja täydelleen vapautui klassillisista
esikuvista. Heidän elämäkertansa päävaiheet ovat omiaan osottamaan,
kuinka tärkeäksi tieteen alaksi karttain piirtäminen jo oli käynyt, ja
kuinka mahtimiehet olivat valmiit hieman tinkimään uskonnollisistakin
ennakkoluuloistaan, kun tarvitsivat Mercatorin kaltaisen miehen apua.

Mercator (1512—1594), jonka varsinainen nimi oli Kremer, oli
kotoisin Flanderista, flaamilaista sukua. Löwenin yliopistossa hän
tutustui Apianin oppilaaseen Gemma Frisiukseen, joka Kaarle V:nnen
kehotuksesta oli sinne asettunut. Frisius lienee saanut Mercatorin
innostumaan kartotukseen ja maantieteeseen. Jo v. 1534 hän perusti
Löweniin maantieteellisen laitoksensa ja julkaisi muutaman vuoden
kuluttua ensimäisen karttansa, joka esitti Pyhää maata. 1537—1540 hän
kartotti Flanderin. Keisari Kaarle V:nnen käskystä hän sitten laati
tähtitieteelliset havaintoneuvot keisarin sotaretkillä käytettäviksi.
Hän julkaisi samoihin aikoihin ensimäisen maailmankarttansakin, jossa
Ptolemaioksen vaikutus vielä on vallitseva, ja laati 1541 kuulun
pallokarttansa ja kymmentä vuotta myöhemmin taivaanpallokarttansa.

Mercator oli aikaisin kallistunut protestanttisuuteen, jonka vuoksi
hänen v. 1533 täytyi joksikin aikaa lähteä Antwerpeniin pakoon.
V. 1544 hänet kuitenkin vangittiin ja pantiin harhauskoisuudesta
syytteeseen yhdessä neljänkymmenenkahden muun henkilön kanssa, joista
kaksi poltettiin, yksi mestattiin ja kaksi elävältä haudattiin.
Mercator vältti rangaistuksen, mutta tapaus teki häneen niin syvän
vaikutuksen, että hän muutti maasta pois ja sai Jûlich-Cleve-Bergin
herttuan toimesta opettajan paikan Duisburgin yliopistossa. Tosin
yliopiston perustaminen viipyi niin kauan, ettei Mercator eläissään
päässyt opettajatointaan alkamaan, mutta hän sai kuitenkin herttualta
vakinaisen viran ja jäi Saksaan, jossa suuri osa hänen sukuaan jo
ennestään asui. Keisarin kutsusta hän myöhemmin kävi Brysselissä
ja antoi Kaarle V:lle n.s. kosmoksen, s.o. pallokartan, joka oli
taivaanpallokartan sisässä, ynnä siihen kuuluvat selitykset ja sai
siitä hovineuvoksen arvonimen.

V. 1554 Mercator julkaisi suuren kuusilehtisen Europan karttansa, jossa
hän jo alkoi vapautua Ptolemaioksesta ja korjasi Välimeren pituuden,
jonka liiottelu oli Ptolemaioksen kartan suurimpia virheitä. Välimeren
pituus on siinä 62°: ensimäisessä pallokartassaan Mercator vähensi
sen 58°:ksi ja Europan kartassaan 53°:ksi; siihen jäi vielä sittenkin
liikaa toistakymmentä astetta, sillä Välimeren todellinen pituus on
vain 41 1/2°. Vaikka Kepler likimain oikein määräsi Konstantinopolin
pituusasteen, niin kului kuitenkin vuosisata, ennenkuin Välimerta sen
jälkeen lyhennettiin. V. 1568 Mercator julkaisi merikarttansa, jonka
merkityksestä jo ylempänä puhuimme. Elämänsä lopulla hän alkoi koota
kaikki tietonsa maapallon eri maiden topografiasta karttakirjaan, josta
hän ensi kerran käytti »atlas» sanaa. Itse hän ei kuitenkaan saanut
nähdä sen valmistumista; hänen poikansa Rumold päätti työn ja julkaisi
»atlaksen» v. 1595.

Abraham Ortelius oli syntynyt Antwerpenissä v. 1527 ja kuoli samassa
kaupungissa v. 1598; hän oli saksalainen syntyperältään, hänen
vanhempansa kun olivat Augsburgista muuttaneet. Ortelius matkusteli
laajalti kaikissa Länsi-Europan maissa kauppa-asioilla, vaikka
hän samalla oli ammatiltaan kartanpiirtäjä ja sillä arvonimellä
kuului erääseen Antwerpenin kiltaan. V. 1560 hän, Mercatorin
kanssa Lothringissa matkustaessaan, tämän vaikutuksesta innostui
maantieteeseen ja alkoi ystävänsä kehotuksesta valmistaa suurta
karttaansa, jonka kautta hän sitten tuli kuuluksi. Orteliuksen kartasto
ilmestyi painosta v. 1570 nimellä »Theatrum Orbis Terrarum»; se oli
ensimäinen uudenaikainen kartasto ja sisälsi 53 karttaa. Suurin osa
näistä kartoista oli lainattuja — Ortelius itse mainitsee 87 auktoria,—
ja paljon erehdyksiä on tullut mukaan, suuria alueita väärin piirretty,
mutta kaiken kaikkiaan tämä kartta oli erinomainen aikaansa nähden, ja
se saavutti niin suuren suosion, että siitä ennen Orteliuksen kuolemaa
julkaistiin viisikolmatta painosta, ja vielä pari vuosikymmentä hänen
kuolemansa jälkeenkin julkaistiin uusia painoksia. V. 1573 Ortelius
julkaisi 17 lisäkarttaa. V. 1575 Espanjan kuningas Filip II otti hänet
maantieteilijäkseen, kun hänen oikeaoppisuutensa oli vakuutettu — häntä
oli v. 1535 epäilty protestanttisuudesta. Elämänsä jälkipuoliskolla
hän tutki Vanhan ajan maantietoa ja julkaisi siitä teoksia, jotka
perustivat tämän tieteenhaaran. Ortelius oli kuollessaan niin kuulu
mies, että koko Antwerpen häntä suri.

Ortelius oli enemmän kokooja ja valikoija, Mercator taas luova
nero ja kriitikko. Mutta Mercatorinkaan kritiikki ei ulottunut
hyvin tunnettuja alueita kauemmaksi, niiden ulkopuolella hän antoi
mielikuvituksensa vapaasti lentää. Napaseutujen täytteeksi hän käytti
vanhoja maantieteellisiä taruja, Afrikan sisäosat täytti Ptolemaioksen
nimillä, Aasian tuntemattomiin osiin sekotti tämän oppimestarin nimiä
ja niitä kuvia, joita Fra Mauro oli Marco Polon matkakertomuksen
mukaan piirtänyt. Mutta Europasta hänen karttansa olivat parhaat, mitä
lähes 17:nnen vuosisadan loppuun laadittiin. Tosin ei Europankaan
piirustus vielä ole niin siro kuin nykyisillä kartoillamme, mutta
tarkkaan katsomatta ja vertaamatta on vaikea huomata Länsi-, Keski- ja
Etelä-Europan maissa virheitä, siksi varmat ovat jo piirteet.



Pallokartta.


Pallokarttoja tosin tehtiin jo Vanhalla ajalla, mutta ne eivät vielä
olleet juuri muuta kuin suurenmoinen aate, joka odotti toteuttajaansa.
Arabit rakensivat taivaanpalloja ja Leonin kuningas Alfonso X,
tähtitieteilijä, liitti semmoisen tähtitiedeteokseensa. Toscanellin
kirjeestä hänen Portugalissa olevalle tuttavalleen näkyy, että
pallokarttoja tehtiin Italiassa. Mutta vanhin meidän aikoihin säilynyt
pallokartta on se, jonka Martti Behaim rakensi Nürnbergin kaupungin
tilauksesta. Magalhãesilla, Del Canolla ja Verrazzanolla näyttää olleen
pallokartat. Vanhimpia säilyneitä on n.s. Lennox-gloobi, joka lienee
16:nnen vuosisadan ensi vuosikymmeniltä; siinä on Amerikka nimitetty
nimellä »Novus Mundus». Kuuluisa on myös »Nancy-gloobi» vuodelta 1530,
joka on hopeata ja osaksi kullattu; siinä on Pohjois-Amerikan nimenä
»Asia Orientalis» ja Mexicon lahti on »Mare Chatayum».

Juhana Schöner, joka oli opettajana Nürnbergin v. 1526 perustetussa
Melanchton-kimnaasissa, rakensi monta pallokarttaa, jotka koottiin
painetuista meridianikaistaleista; ensimäisen puulta painetuista
kaistaleista kootun gloobin rakensi Waldseemüller. Leonardo da
Vincikin rakensi gloobin. Albrecht Dürer antoi ensimäiset ohjeet,
miten gloobi-kaistaleet oli piirrettävä. Tietysti ei tällä tavalla
koottu pallokartta voinut olla tarkka, koska meridianien välikaistaleet
painettiin tasapinnalle, mutta havaintovälikappaleena pallokartta oli
sangen suosittu.

Maailmankartan uudet ainekset olivat siis enimmäkseen Espanjalaisten
ja Portugalilaisten käsissä. Heidän piirtämiään merikarttoja täytyi
saksalaisten ja muitten maitten oppineitten jäljentää. Mutta aikana,
jona vielä niin vähän julkaistiin painotuotteita, näitä aineksia
varmaan oli vaikea hankkia, etenkin kun sekä Espanjan että Portugalin
hallitukset pitivät salassa suuren osan kerätyistä tiedoista.
Se varmaan lienee pääsyy, miksi paljon myöhemmin kuin parhaat
espanjalaiset ja portugalilaiset kartat oli laadittu, ilmestyi niin
paljon huonompia karttoja, jotka ovat suuria taka-askelia siitä, mitä
jo oli saavutettu. Toinen syy oli kuitenkin se, etteivät saksalaiset
maantieteilijät sinään tyytyneet lisätietoihin, mitä löytöretkien
kautta oli niin runsaasti saatu, vaan koettivat niitä muokkailla sillä
tavalla, että ne sopivat yhteen vanhain auktorien kanssa. Se ei ollut
mahdollista ilman hyvin suurta mielivaltaisuutta ja mielikuvitusta,
ja siten syntyivät kuudennellatoista vuosisadalla nuo monet kummat
karttaepäsikiöt. jotka nykyään näyttävät niin käsittämättömiltä, kun
näemme aikaisemmin julkaistun niin paljon parempia.

Alussa kuitenkin tiedemiehet olivat ennakkoluulottomammat kuin
käytännön miehet. Columbus piti sitkeästi kiinni siitä, että hänen
löytämänsä maat kuuluivat Itä-Aasiaan, eikä tosiaan hänen aikanaan
mitään varmaa todistusta saatukaan siitä, että tämä oli suuri erehdys.
Mutta kosmograafit olivat toista mieltä; he siitä, mitä olivat kuulleet
uusien maitten luonnosta, varsinkin Amerigo Vespuccin kuvauksista,
päättivät Etelä-Amerikan olevan eri maanosan. Luovuttiin sen vuoksi
keskiaikaisesta opista, että maa muka oli kolmia jaettu (terra
tripartita), ja Pietari Apianus, Juhana Schöner ja Sebastian Münster
julistivat, että maa oli neljään osaan jaettu (terra quadripartila).
Sen mukaan piirrettiin kartat ja gloobit, kuten Ruyschin vuodelta 1507,
ja monta muuta. Pohjois-Amerikka kuvattiin saaristoksi, vaikka jo Juan
de la Cosa oli piirtänyt sille yhtenäisen rannan, ja sen pohjoisin
osa usein Itä-Aasiaan kuuluvaksi. Mutta jo kuudennentoista vuosisadan
kolmannella vuosikymmenellä tapahtui tieteellisessä maailmassa
omituinen käsitysten muutos, huolimatta siitä, että Magalhães oli
retkensä kautta osottanut, kuinka suunnattoman laajan meren poikki oli
purjehdittava, ennenkuin tultiin Etelä-Amerikan rannoilta Itä-Aasiaan
Franciscus Monachus v. 1526 piirsi Amerikan ja Aasian yhteen kuuluviksi
ja rannan kulkevaksi Mexicosta suoraan länttä kohti Kiinaan. Ja kumma
kyllä, kertomus Magalhãesin matkasta sai Schönerinkin muuttamaan
mieltään.

Eräässä maantieteellisessä teoksessa vuodelta 1533 hän lausuu, että
Atlantin meren takaa löydettyä uusi maa oli Aasian maanosa itse.
Hänkin luuli rannan kulkevan Mexicosta suoraan Kiinaan. Amerikan
nimeä hän ei sen vuoksi mainitse, ja siten hän piirsi maailman v.
1534 julkaisemaansa gloobiin. Sama käsitys vallitsee Nancy-gloobissa,
Orontius Finaeuksen gloobissa ja monessa muussa aina vuosisadan lopulle
saakka.

Rinnan tämän käsityksen kanssa piti kuitenkin edelleenkin puoliaan
se, että Uusi maailma oli itsenäinen maanosa. Piirrettiin salmi
Pohjois-Amerikan ja Aasian välille, joka salmi muutteli muotoaan
ja asemaansa sen mukaan, kuin sitä etsittäissä täytyi siirtää yhä
kauemmaksi ne seudut, joista se saattoi alkaa. Aluksi se piirrettiin
Atlantin merestä alkavaksi verraten eteläisiltä leveysasteilta ja
kulkevaksi suoraan länttä kohti Tyveneen mereen; Aasia piirrettiin
ulottumaan sen pohjoispuolitse aina Grönlantiin saakka, kuten
tähän kuvatussa Nürnbergissä valmistetussa pallokartassa. Salmi
nimitettiin Anianin salmeksi; luultavasti tämä nimi kulki sinne jonkun
väärinkäsityksen kautta Marco Polon Taka-Intian nimistöstä. Myöhemmin
salmi muutti suuntansa pohjois-eteläiseksi, aivan kuin Behringin salmi,
joka siten tuli kartoille oikealle paikalleen satakunta vuotta ennen,
kuin oli mitään todellista tietoa sen olemassa olosta. Anianin salmi
veti mukanaan Taka-Intiasta muitakin Marco Polon luettelemia nimiä;
Colemanista saatiin nimeksi Toloman sille Pohjois-Amerikan osalle,
joka vastasi nykyisiä Alaskaa. Paitsi Anianin salmea siellä myös oli
Anianin maa ja lahti. Luultavasti näiden nimien siirtyminen Amerikkaan
oli niiden karttain ansio, jotka olivat piirtäneet rannan kulkemaan
Mexicosta Itä-Aasiaan yhtämittaisena maana. Kun sitten molemmat
maanosat salmella erotettiin, niin täytyi kaikkien aasialaisten maan-
ja paikannimien peräytyä takaperin, mutta muutamia, joiden aasialaisuus
ei ollut niin taattu, jäi salmen itäpuolelle Amerikan osaksi, josta ne
kuitenkin löytöjen jatkuessa kaikki katosivat.

Afrikan rantain kartotus selveni varhain, kuten Diego Riberon
piirtämästä kartasta näkyy. Hitaammin edistyi Aasian etelä- ja itäosain
kuvaaminen. Portugalilaisten suuressa merikartassa vuosilta 1501-1504
eivät ne vielä ole paljoakaan kehittyneet. paitsi että yhteys Afrikan
kanssa Etelämaan kautta on katkaistu - tämä korjaus oikeastaan tehtiin
jo Keskiajan karttoihin. — mutta uutteran työn kautta Portugalilaiset
seuraavien vuosikymmenien kuluessa siihen määrään selvittivät tämän
laajan monipoimuisen mannerreunan ja suunnattoman laajan saariston,
että ne Orteliuksea v. 1570 julkaisemassa kartassa »Asiae nova
deskriptio» ovat liki main oikein piirretyt. Suurimmat virheet ovat
jääneet äärimäiseen itään ja kaakkoiskulmaan, jossa vain osa Uuden
Guinean rannikkoa tunnettiin.



Maantiedeteokset.


Rinnan kartan kanssa kehittyi maapallon sanallinenkin kuvaus.
Ptolemaios-painoksia täydennettiin ja laajennettiin, mutta lopulta tämä
teos joka puolelle paisui siihen määrään, ettei vanha kunnioitettu
kehys enää kelvannut, vaan täytyi kirjottaa aivan itsenäisiä
maantiedeteoksia.

Kuuluin näistä on Sebastian Münsterin laatima, joka kauan piti
puoliaan. Sebastian Münster (1489-1552) oli opiskellut Heidelbergissä
ja Tübingenissä, ruvennut fransiskanisen munkkikunnan jäseneksi, mutta
siitä luopunut ja kääntynyt luterinuskoon. Hän oli oppinut teologi
ja itämaisten kielten tutkija, julkaisten muun muassa ensimäisen
hepreankielisen raamatun, mitä Saksassa painettiin, kielioppeja ja
sanakirjoja; mutta pysyvimmän maineen hän saavutti maantieteilijänä.
Hänen »Cosmographiansa» oli suuren työn tulos, 120 apulaista oli sitä
laatimassa. Ensimäinen painos julkaistiin v. 1544, mutta arvokkain on
vuoden 1550 painos muotokuviensa, kaupunki- ja pukukuviensa vuoksi.
Münsterin esikuvana oli Ptolemaios eikä Strabon, ja sen vuoksi hänen
maantiedeteoksensa enimmäkseen on kuivakiskoista luettelemista ja
ilmotuksia maitten ja paikkain tuotteista; luonnonkuvauksia siinä on
hyvin vähän. Maantieteen ja historian välillä ei ollut riittävän selvää
rajaviivaa, kerrotaan otteita kunkin maan historiasta ja luetellaan
hallitsijoita, tehdään selkoa muinaismuistoista ja kaikenlaisista
nähtävyyksistä samaan tapaan kuin nykyaikaisessa matkakäsikirjassa.
Toiselta puolen oli kuitenkin Münster ensimäinen, joka kertoi Alppien
jäävirroista. Hänen teoksensa saksalaista laitosta julkaistiin 25
painosta; paitsi saksalaista oli latinalainenkin laitos, ja se
käännettiin monelle muullekin kielelle.

Värikkäämpi oli se kosmografia, jonka ranskalainen André Thevet
julkaisi v. 1575, hän kun oli matkustanut sekä Afrikassa että
Länsi-Intiassa ja noussut Pyreneitten vuoriston kukkuloille, niin
että hän saattoi kuvata maailmaa oman näkemänsä mukaan, eikä niinkuin
oppineet, »jotka eivät ole muuta nähneet kuin oman kamarinnurkkansa
hämähäkinverkot.» Muita arvokkaamman maantietoteoksen olisi varmaan,
etevä portugalilainen historiankirjottaja João de Barros kirjottanut,
jos hän olisi voinut aikomuksensa toteuttaa; mutta vain muutamista
Afrikan seuduista hän ennätti julkaista kertomukset, kuten Saharasta ja
Senegambiasta. Espanjalaisetkin siirtomaahistorian kirjottajat antoivat
teoksissaan laajoja kuvauksia uusista merentakaisista maista, kuten
jesuiitta Josef Acosta. joka kuvasi Perua, ja Oviedo, jonka Intiain
historiassa on melkein yhtä paljon maantiedettä kuin historiaa; mutta
ei kukaan heistä, Encisoa lukuun ottamatta, jonka »Suma de geographia»
julkaistiin Sevillassa v. 1519, kirjottanut täydellistä maantiedeteosta.



Matkakertomukset.


Paitsi kosmografioja julkaistiin paljon esityksiä yksityisistä maista
ja erinäisistä tieteenhaaroista, etenkin matematisesta maantieteestä.

Tieteiden kanta ei vielä ollut semmoinen, että olisi kyetty
tieteellisesti käsittelemään niitä erinomaisen runsaita aineskokoelmia,
joita kuudennellatoista vuosisadalla saapui kaikista maailman
ääristä. Tyydyttiin etupäässä kertomaan ja kuvaamaan. Kiitettävällä
uutteruudella kirjotettiin ja julkaistiin kertomuksia matkoista;
niitä kirjottivat, paitsi varsinaisia löytöretkeilijöitä,
valtiomiehet, ritarit, kauppiaat, seikkailijat ja hengelliseen
säätyyn kuuluvat miehet, varsinkin lähetyssaarnaajat. Ensin niitä
kirjottivat espanjalaiset ja portugalilaiset, sitten englantilaiset,
hollantilaiset, italialaiset ja saksalaiset. Ne kuvasivat nähtyjen
maitten luontoa, mutta vielä enemmän kansaa ja asutusta, kooten siten
aineiston, joka on meidän aikamme tutkimukselle mitä arvokkain. Ne
kertomukset, joita esim. Mexicon ja Perun vallotuksista kirjotettiin,
ovat niin täydelliset, että Prescott saattoi melkein yksinomaan
niiden mukaan laatia klassilliset historiateoksensa näistä molemmista
merkkitapauksista. Vaikka Antillien asukkaat jo 16:nnen vuosisadan
keskivaiheilla olivat kuolleet sukupuuttoon, niin on kuitenkin säilynyt
siksi runsaasti tietoja, että voimme luoda jommoisenkin kuvan heidän
yhteiskuntalaitoksistaan. Niinpä muuan niistä hengellisistä miehistä,
jotka lähetettiin Antillien alkuasukkaita kristinuskoon kääntämään,
julkaisi saarelaisten uskonnollisista käsityksistä selonteon, joka
Columbuksen elämäkerrassa julkaistiin.

Moni arvokas matkakertomus on valitettavasti hukkaan joutunut, ja vielä
useampi olisi menetetty, elleivät kuuluimmat olisi joutuneet niihin
suuriin matkakertomuskokoelmiin, joita vuosisadan kuluessa julkaistiin
eri maissa. Kuuluimmat näistä kokoelmista ovat Ramusion (alkuvuosi
1550), Hakluytin (alkuvuosi 1569) ja ennen mainitsemamme De Bryn, jota
aljettiin julkaista v. 1590.

Gian Battista Ramusio (1485—1557) kuului venezialaiseen ylimyssukuun
ja matkusti syntymäkaupunkinsa palveluksessa laajalti Europassa. Hän
oli oppinut mies ja oli jo pojasta pitäen innostunut löytöretkiin ja
maantieteeseen. Kotonaan Veneziassa hän erään yksimielisen ystävänsä
avulla avasi maantieteellisen koulun. Jo v. 1523 hän alkoi kerätä
aineksia suurta teostaan varten, ylläpitäen sitä varten erinomaisen
laajaa kirjeenvaihtoa sekä tunnettujen että tuntemattomien aikalaisten
kanssa. Kaksi osaa painettiin Ramusion eläissä (vv. 1550 ja 1556),
kolmas valmistui vasta hänen kuoltuaan, v. 1559. Neljäs osa jäi
kokonaan suorittamatta. Vaivojaan säästämättä Ramusio kokosi aineksia
sekä Espanjasta että Portugalista ja käänsi vieraskieliset kertomukset
italiankielelle. Hänen kokoelmaansa on muun muassa kiittäminen siitä,
että kertomus Barbosan retkistä ja Pigafetan kertomus Magalhãesin
matkasta ovat jälkimaailmalle säilyneet. Hänen Marco Polo-laitoksensa
on erinomaisen arvokas niiden lisätietojen ja selitysten kautta, joita
se sisältää. Siinä muun muassa on julkaistuna viehättävä kuvaus Polojen
paluusta Veneziaan pitkältä retkeltään, sen mukaan kuin tapausta
Ramusion eläissä vielä muistettiin lagunikaupungissa.

Ramusion kokoelmasta, jonka nimi oli »Navigationi e Viaggi»
(purjehduksia ja matkoja), ilmestyi monta painosta ja uusiin
painoksiin aina tehtiin lisäyksiä, niin että 17:nnen vuosisadan alussa
julkaistuihin jo on otettu Hollantilaisten Jäämeri-matkojakin.

Richard Hakluyt (1553—1616) oli englantilainen. Opiskeltuaan
maantiedettä hän piti tästä aineesta luentoja Oxfordin yliopistossa,
kunnes otti vastaan papin toimen Englannin lähetystössä Parisissa,
oleskellen siellä puolen vuosikymmentä. Hän oli Englannissa
»tutustunut etevimpiin merikapteeneihin, suurimpiin kauppiaihin ja
kansansa parhaisiin merimiehiin». Parisissa hän kokosi lisää aineksia
Pohjois-Amerikan maitten luonnon tunnetuksi tekemiseksi ja suureen
teokseensa painettaviksi. Hankkimiensa tietojen nojalla hän Sir
Walter Raleighin pyynnöstä kirjotti esityksen lännessä tapahtuneista
löydöistä, kehottaakseen Englantilaisia anastamaan ja asuttamaan
Pohjois-Amerikan viljavat rannat.

Palattuaan Ranskasta Hakluyt v. 1589 julkaisi suuren
matkakertomuskokoelmansa täydellisen painoksen kolmena niteenä; jo
aikaisemmin hän oli toimittanut painoon lyhemmän kokoelman. Tämä
julkaisu on verrattoman tärkeä aineskokoelma maantieteellisten
löytöjen ja siirtomaa-asutuksen historian tuntemiselle. Se hankki
julkaisijalleen pysyvän maineen, eikä syyttä hänen muistokseen
itseään nimittänyt suuri englantilainen Hakluyt-seura, jonka
erikoisen harrastuksen alaisena löytöretkien historia on. Monella
muullakin tavalla Hakluyt edisti maantieteellisiä harrastuksia ja
maantieteellistä kirjallisuutta, ja Hakluytia Englannin kansan ehkä
on kiittäminen enemmän kuin ketään toista kuningatar Elisabethin
aikalaista siitä, että se sai Pohjois-Amerikan rannalla pysyvän
jalansijan.

De Bryn matkakertomusteos, josta olemme ennen maininneet (II. s.
21), oli arvokas varsinkin runsaan kuvituksensa vuoksi. Nämä kuvat
ovat luotettavia, mikäli ne koskevat pukuja, aseita, työkaluja
ja ihmisasunnoitakin, mutta mahdotonta tietysti oli, että niissä
valtamerentakaisten kansain kasvonpiirteet ja ruumiinrakenne olisivat
tulleet kuvatuiksi nykyajan vaatimuksia vastaavalla tarkkuudella.
Useita muita matkakertomuskokoelmia julkaistiin, mutta niiden
historiallinen arvo ei ole yhtä suuri kuin edellä mainittujen, vaikka
toisia ehkä luettiin enemmänkin. Moiset kokoelmat osottavat, kuinka
vilkas maantieteellinen harrastus oli Europan maissa herännyt, kuinka
laaja lukijakunta yleistajuisella maantieteellisellä kirjallisuudella
oli.

Lähetyssaarnaajain kertomukset ja kartat kuuluvat seuraavan vuosisadan
maantieteellisiin saavutuksiin.



Fyysillinen maantiede.


Luonnontieteet eivät olleet paljoakaan edistyneet siitä kannasta,
jolle Aristoteles ja muut kreikkalaiset oppineet olivat ne jättäneet,
kuinka olisi siis suurien löytöretkien aikakausi voinut uudenaikaisessa
merkityksessä käsitellä sitä ainesten runsautta, joka eri tahoilta
tulvi oppineitten työkammioihin? Luonnollista oli, että maantiede,
samoin kuin muutkin havaintotieteet, tyytyi aluksi ilmiöitä kuvaamaan
ja ryhmittelemään, ennenkuin se alkoi niitten syitten perille tunkeutua
ja luoda tiedettä.

Maanpinnan korkeusseikkoihin ei kiinnitetty suurta huomiota,
koska ei ymmärretty niiden merkitystä. Tosin Mercatorin Europan
kartassa tärkeimmät vuorijonot ovat paikoillaan, mutta maanosamme
ulkopuolella tuskin on suurimmistakaan vuoristoista merkkiäkään
kartoilla. Kirjallisuudesta ei kuitenkaan kokonaan puuttunut tietoja,
joita karttain piirtäjät olisivat voineet ohjeenaan käyttää;
Acosta esim. v. 1590 julkaisemassaan teoksessa jakaa Perun kolmia:
sateettomaan rannikkovyöhykkeeseen, ylätasankoihin ja cordillerien
taajametsäisiin itäisiin rinteihin: Mexicoa hän kuvaa ylätasangoksi,
jonka vuoristoreunat ovat kohonneet pystyyn Mexicon lahden puolelle.
Vuoristojen korkeudesta jäivät voimaan Vanhan ajan suhdattomat
käsitykset, kun ei vielä ollut keinoja, joilla olisi voitu se mitata.
Sebastian Münster luuli olevan pariakinkymmentä kilometriä korkeita
vuoria; sitä ei ole ihmettelemistä, kun toistasataa vuotta myöhemmin
jesuiitta Riccioli, jonka oppia vielä 18:nnen vuosisadan alussa
ylistettiin, luuli Mont Cenis’iä neljä kertaa korkeammaksi Mont Blancia
ja Kaukasossa olevan 60 kilometriä korkeita kukkuloita. Jonkun aikaa
luultiin, että Uralissa oli maapallon korkein kukkula, ja myöhemmin,
kun oli saatu kuulla Novaja Semljan kukkulain olevan vielä korkeampia,
luultiin korkeimman kukkulan olevan siellä. Jesuiitta Acosta aivan
oikein vakuutti, että Andien kukkulain rinnalla Pyreneitten ja Alppien
korkeimmatkin huiput ovat kuin huoneet tornien rinnalla.

Vielä vähemmän on ihmeteltävä sitä, ettei maankuoren rakenne
herättänyt ajan oppineitten huomiota. Oli kuitenkin eräs merkillinen
poikkeus. Leonardo da Vinci, löytöretkien aikakauden suurin nero,
etevä luonnontutkijana ja insinöörinä samoin kuin taiteilijanakin,
oli kanavatöitä johtaessaan eri osissa Italiaa tullut merkillisiin
johtopäätöksiin. Hän löysi korkeilta vuorilta maan sisästä merikasvien
ja simpukkain kivettymiä ja päätteli siitä, että ne vuoret olivat
aikanaan olleet merenpohjana. Merenpohja, joka alkuaan oli ollut
tasainen, oli kohonnut, joet olivat sen uurtaneet vakoihin, levittäneet
vaot laaksoiksi ja juoksevan veden vaikutuksen kautta oli siten ylänkö
jakautunut vuorenkukkuloiksi. Niitä hioutuneita pyöreitä paasia
ja kiviä, joita on Alppien rinnepengermillä, hän luuli entisten
tulvapurojen hierelemiksi; niin kauas hänen neronsa ei voinut kantaa,
että hän olisi keksinyt jääkauden vaikutukset Alpeilla. Hän tutki
jokien suistamoita ja osotti, kuinka niissä hieno liete peittää
sisäänsä rantakasveja ja eläinten jäännöksiä, jotka lietteen sisässä
joko kivettyvät taikka jättävät siihen painalmuksensa, kuinka lietettä
karttuu kerros kerroksen päälle, niinkuin sitten näkyy vuorien
rinteistä, kun joet ovat niihin laaksoja uurtaneet. Leonardo da Vinci
(1452—1519) oli varmaan ainoa, joka tämmöisiä mielipiteitä lausui:
vasta kaksisataa vuotta myöhemmin nämä totuudet selvisivät Stenon ja
Leibnitzin kaltaisille miehille.

Tulivuoret herättivät monen tutkijan tiedonhalua. Molukkien maaherra
Antão Galvão nousi Ternaten tulivuorelle, Mexicossa eräs Corteksen
seuralaisista etsi rikkikivennäisiä Popocatepetlin kraterista ja muuan
munkki antoi v. 1538 laskea itsensä kettingeillä Nicaraguan Massayan
»helvettiin», aivan laavakidan reunalle saakka; hän nimittäin luuli
tulivuoren kidassa kiehuvia sulia aineita jaloiksi metalleiksi. Jo
aikaisemmin oli historioitsija Oviedo käynyt »helvetin» partaalla;
hän julkaisi sitten tulivuoresta kuvauksen. Acosta ensimäiseksi teki
erotuksen toimivien ja sammuneiden tulivuorien välillä; sammuneet
olivat hänen johtopäätöksensä mukaan ruvenneet lepotilaan sen vuoksi,
että ne olivat itsensä tyhjiksi purkaneet. Sebastian Münster tutki
niitä muutoksia, joiden alainen Etnan keila oli ollut sen jälkeen, kun
Strabon näki tämän tulivuoren. Münsterin luulon mukaan maan sisusta
oli tulikuuma, täynnään sulia aineita, jotka vielä siellä täällä
tunkeutuivat kuoren puhki maanpinnalle, tulivuoria muodostaen.

Perussa Espanjalaiset saivat runsaasti tilaisuuksia tutustua
maanjäristyksiin ja niiden laajuuteen. Maanjäristyksien yleisyyden
Perun ja Chilen rannikolla luultiin johtuvan siitä, että merivettä
pääsi rakoja ja luolia pitkin tunkeutumaan maan sisustaan ja
muodostamaan siellä kaasuja, jotka väkivoimalla pyrkivät ulos.

Columbus ensimäisellä matkallaan Atlantin meren poikki huomasi sekä
kompassin poikkeaman, että poikkeaman erilaisuuden eri paikoissa:
toiset kuitenkin luulevat, että poikkeama jo aikaisemmin tunnettiin.
Purjehtijat kauan otaksuivat poikkeaman johtuvan siitä, että
kompassit olivat virheellisesti rakennetut, sillä heidän mielestään
oli luonnonvastaista otaksua, ettei kompassi näyttäisi suoraan
pohjoiseen. Kun sitten poikkeama oli epäämättömällä tavalla todistettu
ja oli osotettu sen voivan olla joko itäisen tai läntisen, niin
koetettiin selittää, että poikkeus pohjois-eteläsuunnasta ainakin
muuttuu hyvin säännöllisesti, niin että sen suuruus on helppo
yksinkertaisen laskelman kautta määrätä, kun tunnetaan laivan asema.
Mutta ei kauaa kulunut, ennenkuin tämäkin huomattiin erehdykseksi.
Purjehtijat pääsivät selville siitä, että, samallakin meridianilla
poikkeama saattoi muuttua sekä läntisestä suoraan pohjoiseksi että
vielä itäiseksikin, ja että viivat, joita piirrettiin yhtä suurten
poikkeumain kautta, kulkivat hyvinkin epäsäännöllisesti, eivätkä
suinkaan meridianien suuntaan. Kuudennentoista vuosisadan lopulla
maantieteilijät koettivat piirtää magneettisia poikkeumaviivoja
esittäviä karttoja, jotka nykyisin olisivat hyvin arvokkaita poikkeaman
vaihtelujen määräämiseksi, jos karttain laatijoilla olisi ollut tietoa
siitä, minä vuosina heidän käyttämänsä havainnot oli tehty.

V. 1576 eräs englantilainen mekanikko, Robert Norman keksi
magneettineulan kallistumisen, »inklinatsion», s.o. että vapaana
riippuva magneetti kääntyy pää melkein pystyyn alaspäin. Tämän
kallistuman suuruus mitattiin eri paikoissa maan pinnalla. Henry Hudson
oli ensimäinen purjehtija, jolla oli semmoinen magneetti mukanaan
laivalla. Huomattiin kallistuman vähentyvän navalta päiväntasaajaa
kohti, ja William Gilbert lausui v. 1593 Lontoossa julki sen ajatuksen,
että koko maa on magneetti, jonka magneettisten voimain suuntaan
magneettineula asettuu.

Magalhãesin matka kokonaan mullisti mielipiteet maan ja meren
keskinäisestä laajuussuhteesta maanpinnalla. Kreikkalaiset oppineet
olivat tosin arvostelleet vettä olevan maahan verraten monta vertaa
enemmän, vaikkei se näykään Ptolemaioksen kartasta, hän kun ei
koettanut kuvata maapallon takapuolta. Mutta osaksi raamatun sanoista,
osaksi muista syistä Keskiajan oppineet ja Columbus niitten mukaan (II,
s. 8) päättivät maata olevan paljon enemmän kuin vettä. Tämä käsitys
piti sitkeästi puoliaan vielä sittenkin, kun kaikki suuret valtameret
jo olivat tulleet ainakin osaksi tunnetuiksi, ja vielä Mercator arveli,
että varmaan vesi ja manner maapallon pinnalla pitivät toisiaan
tasapainossa. Tämä tasapaino saatiin aikaan otaksumalla etelänavan
ympärillä olevan valtavan manteren, joka kulloinkin piirrettiin
ulottuvaksi jotenkin niin kauas pohjoista kohti, kuin kullakin kulmalla
oli etäimmäksi etelää kohti purjehdittu.

Meren syvyyksiä mitattiin kaikilla rantavesillä ja syvyydet merkittiin
karttoihin. Samalla tutkittiin pohjan väri ja luonne, jotta purjehtijat
luotauspainolla näytteitä ottaen saattoivat pohjan laadusta päättää,
olivatko joutuneet liian lähelle maata. Suuria syvyyksiä mittaamasta
esti vielä koneiden puutteellisuus. Kaikki purjehtijat kokosivat
tarkkoja tietoja satama-ajoista, jotka huolellisesti koottiin
purjehdusoppaihin; satama-ajan määrääjä on korkean veden aika, joka
suuresti vaihtelee samankin maan rannoilla sen mukaan, mikä paikan
asema etenevään vuoksiaaltoon on ja miltä puolelta aalto tulee.
Vuorovesien vaihtelut kuun ja auringon asemien mukaan tunnettiin. Kun
kuu ja aurinko sattuvat taivaalle samalle puolelle taikka maan kahden
puolen vastakkain, siis uudenkuun ja täysikuun aikoina, on tulvavuoksi,
puolenkuun aikana taas, jolloin kuun ja auringon maan kanssa muodostama
kulma on 90°, ovat vajaat vuokset, koska molempien taivaankappaleiden
vuoksiaaltoa kohottavat tehot silloin hävittävät toisiaan. Mutta vasta
Kepler uskalsi opettaa, että kuun vetovoima (vis tractoria) synnyttää
päiväntasaajan seuduilla meren paisunnan, joka vierii molempia napoja
kohti, niin että maapallon kaikki meret tulevat vuoksiaallosta
osallisiksi.

Samoin kuin vuorovesiä tutkittiin merivirtojakin kaikissa niissä
merissä, joita kuljettiin. Guinea-virtaukseen olivat Portugalilaiset
jo edellisellä vuosisadalla tutustuneet, Mosambik-virtauksen Vasco da
Gama keksi ensi retkellään ja nimitti Kap Corrienteen siitä »virtain
nokaksi». Floridan salmessa tutustui Antonio de Alaminos v. 1513
Golf-virtaan, ja vuosisadan alkupuoliskolla opittiin jo tuntemaan
»atlanttinenkin virtaus», joka kuljettaa edelleen Golf-virran vesiä
Atlantinmeren pohjoisosiin. Se kylmä virtaus, joka etelästä tullen
kulkee pohjoista kohti Etelä-Amerikan länsirannikkoa seuraillen,
mainitaan jo kuudennentoista vuosisadan purjehdusoppaissa. Ei puuttunut
yrityksiä merivirtausten syittenkään selittämiseksi. Leonardo da
Vinci arveli veden virtaavan päiväntasaajan seuduilta pohjoista kohti
sen johdosta, että se päiväntasaajan seuduilla lämpiää enemmän ja
siitä laajenee, jonka vuoksi sen pinta kohoaisi, elleivät virtaukset
kuljettaisi liikaa vettä napoja kohti. Tämä tietysti oli oikea
päätelmä, mutta todellisuudessa syyt ovat toiset; jos Leonardo da
Vinci olisi nähnyt edessään tuulikartan, niin olisi hän siitä paikalla
huomannut, että merivirtauksien suunnat ovat melkein samat kuin
maapallon suurien tuulijärjestelmien, ja arvatenkin myös älynnyt, että
tuulet ovat merivirtauksien todelliset liikevoimat.

Eri maitten lämpö-olojen mittaamiseksi ei vielä ollut lämpömittareita
- ensimäisen lämpömittarin rakensi Galileo v. 1612, mutta kuitenkin
huomattiin jo monta perustavaa seikkaa eri seutujen lämpöolojen
alalta, kuten esim. että Pohjois-Amerikan itärannikko Europan
vastaavien leveyksien lämpötiloihin verraten on koko joukon kylmempi.
Historiankirjottaja Barros päätteli Etelä-Amerikan eteläosien
viileyden johtuvan siitä, että etelänavan puolessa oli avoin jäämeri.
jonka kylmiä viimoja kohtaan Patagonian rannikko oli aivan suojaton.
Yhä selvemmin lausuttiin julki, että ilma jäähtymistään jäähtyy,
kun noustaan tasangoilta vuorille, ja Pietari Martyr, Columbuksen
aikalainen, päätteli lumirajan olevan päiväntasaajan seuduilla
korkeammalla kuin Espanjassa ja niiden vuorien, jotka tropiikissa
olivat ijäisen lumen peittämät, siis olevan tavattoman korkeita.

Maapallon suurista tuulijärjestelmistä tunnettiin ainoastaan Intian
meren monsuunit jo Vanhalla ajalla. Portugalilaiset tutkiessaan
Afrikan luoteisrannikkoa tutustuivat ensinnä koillispasaadiin,
sitten päiväntasaajan tyventöihin ja päiväntasaajan eteläpuolella
kaakkoispasaadiin, vaikkeivät he tällä reitillä vielä voineetkaan
muodostaa oikeata käsitystä pasaadien laajuudesta. Paremman
käsityksen koillispasaadista sai Columbus ensimäisellä matkallaan.
Espanjalaiset nimittivät näitä tuulia »kriiseiksi»; Hollantilaisilta
ne saivat pasaadien nimen. Jotenkin samaan aikaan huomattiin,
että Atlantinmeressä molempien pasaadien napapuolilla vallitsivat
länsituulet, ja jo varhaisimmat Länsi-Intian purjehtijat käyttivät
näitä hyväkseen saadakseen myötäisen tuulen takaisin Europan
rannoille. Tyynellä merellä tehtiin, kuten olemme ennen nähneet,
monta hukkayritystä päästä Filippineiltä takaisin Mexicoon,
ennenkuin Urdaneta lähti etsimään Tyynen meren pohjoisosista
samanlaista länsituuli-järjestelmää, kuin tiedettiin Atlantinmerellä
vallitsevan, ja sen kautta todella löysi ainoan reitin, jota sen ajan
huonot luovijat saattoivat purjehtia meren poikki lännestä itään.
Portugalilaiset tutustuivat Itä-Intiassa perinpohjin monsuuneihin,
joiden suunnat vaihtelevat paljon sen mukaan, millä puolella ne ovat
Aasian suurta mannerta. Maa- ja merituuli, joka monella rannikolla
vaihtelee yön ja päivän mukaan, oli myös tuttu ilmiö ja sen syykin
tunnettiin.

Mutta syitä maapallon vakinaisiin tuuli-järjestelmiin ei vielä
käsitetty. Toiset luulivat pasaadien johtuvan siitä, että taivaankansi,
»firmamentti», kiertäessään maapallon ympäri veti ilmaa mukanaan.
Vasta Varennius seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla selvitti
pasaadituulien todelliset syyt.

Uuteen maailmaan ja Intiaan pysyväisesti asetuttuaan europpalaisct
tutustuivat kuiviin ja kosteihin vuodenaikoihin, jotka Intiassa
riippuivat vuodenaikaisten tuulien suunnisti. Iroopillisessa Amerikassa
taas enimmäkseen näyttivät olevan yhteydessä auringon korkeuden kanssa.
Perun rannikon sateettomuus herätti heti ensimäisten espanjalaisten
huomiota, mutta tämän ilmiön selitys oli vielä liian vaikea sen ajan
luonnontieteelle. Columbus mainitsee taajan metsänkasvun edistävän
sademäärää; Portugalilaiset olivat Azoreilta, Canarian saarilta ja
Madeirasta hävittäneet metsät ja sademääränkin väheneminen oli ollut
siitä seurauksena. Sademääriä ei kuitenkaan vielä mitattu, tyydyttiin
vain ylimalkaisiin havainneihin.

Kardinaali Bembo teki Etnalle noustessaan havaintoja kasvikunnan
korkeusvyöhykkeistä, kuinka ylintä lumilakkia alempana oli puuton
ketovyöhyke, sen alapuolella vyöhyke havupuita ja vielä alempana
kehä pyökki- ja tammimetsiä. Jesuiitta Acosta erotti Mexicossa eri
korkeuksien kasvullisuusvyöhykkeet, kuuman rantavyöhykkeen (tierra
caliente), lauhkeat ylätasangot (tierra templada eli tierra de mediana
altura) ynnä kylmän vuoristovyöhykkeen, jonka aroilla vain karjanhoito
oli mahdollista. Mutta muutoin olivat sekä eläinkuntaa että kasvikuntaa
koskevat yleisemmät havainnot vielä harvinaisia, vaikka tutustuttiinkin
hyvin suureen lajirunsauteen.

Ihmiskunnan jakaminen rotuihin oli tälle aikakaudelle vielä vieras,
mutta espanjalaiset ja hollantilaiset purjehtijat kuitenkin
kuvasivat esim. Tyynen meren saarien asukkaat siksi tarkkaan, että
heidän kuvauksistaan selvään kyllä huomaa, milloin he puhuvat
polynesialaisista, milloin papualaisista. Kun Uudessa maailmassa
eskimoitten asumassa perimmäisessä pohjolassakin tavattiin tummaihoisia
ja mustatukkaisia ihmisiä, niin huomattiin paikkansa pitämättömäksi
Vanhan ajan ja Keskiajan vakuutus, että muka ihmisten iho pohjoista
kohti vaalenemistaan vaaleni. Kun ihmiskuntaa ei vielä oltu rotuihin
jaettu, niin oli vaikea saada selville kansanryhmäin heimolaissuhteita.
Vasta 17:nnen vuosisadan alkupuolella jaettiin Europan kansat
germaneihin, romaneihin ja slaaveihin. Matkustajat yleensä kiinnittivät
huomionsa etupäässä vieraiden kansojen maanviljelykseen, teollisuuteen,
taiteisiin. perheoloihin, valtiomuotoon, tapoihin, lakeihin ja
uskontoon. Mutta esim. asutuksen taajuudesta ei hankittu minkäänlaisia
arvioita. Vasta seuraavalla vuosisadalla tapahtui tässäkin muutos.



OLAUS MAGNUS.


Olaus Magnuksen kartasta ja maantiedeteoksesta hänen aikalaisensa
saivat ensimäisen seikkaperäisen ja enimmäkseen entistä oikeamman
käsityksen Pohjolan maista ja kansoista; jälkimaailmalle ne ovat
arvokkaat lähdeteoksina, jotka monesta erehdyksestä ja harhaluulosta
huolimatta luovat paljon valoa niin kauan vaillinaisesti tunnettujen,
vaikka historiassa kylläkin tehokkaasti esiintyneitten Pohjoismaitten
oloihin Uuden ajan alulla.



Olaus Magnuksen elämänvaiheet.


Olaus Magnus Gothus — lisäys Gothus oli hä nen itsensä antama ja
vakinaisesti käyttämä — oli syntynyt Linköpingissä v. 1490 ja oli kaksi
vuotta nuorempi kuin veljensä, Upsalan arkkipiispa Johannes Magnus. He
olivat murrosajan lapsia ja sen kovien kohtaloiden alaisia; kiintymys
katolinuskoon, jossa he olivat kasvaneet, pakotti heidät viettämään
loppuikänsä kaukana vieraalla maalla ja siellä maanpaossa valmistamaan
teokset, joilla he saavuttivat kunniasijan isänmaansa tieteen
historiassa.

Olaus kävi Vesteråsin tuomiokirkkokoulua, lähti sitten Saksaan ja
oleskeli sikäläisissä yliopistoissa 1510—1517 opinnoitaan jatkamassa;
ulkomailta palattuaan hän oli Upsalassa ja Linköpingissä kanonikkona.
V. 1518 paavin lähettiläs Arcimboldus lähetti hänet Skandinavian
pohjoisosiin ehkä rahoja paaville keräämään ja aneita myymään, sekä,
hänen oman ilmotuksensa mukaan, taistelemaan luterilaista harhaoppia
vastaan, jota niemimaan pohjoisosissa jo oli viljalta. Matka kävi
paljon tärkeämmäksi varsinaista tarkotustaan sen kautta, että
tämä reaktsionarinen hengen mies sillä tutustui Ruotsin ja Norjan
syrjäisempiin osiin, jopa kävi suomalaisenkin asutuksen alalla ja
siten sai palavan harrastuksen ja paljon näköaloja ja tietoja suuren
teoksensa kirjottamiseen. Hän ei tyytynyt synneistä päästämään ja uutta
uskoa vastaan saarnaamaan, vaan kaikkialla kokosi maantieteellisiä ja
kansatieteellisiä aineksia teoksiaan varten, keskiaikaiseen henkeen
kirjottaen muistoon kaikki kummitusjututkin, mitä hänelle kerrottiin:
tämä viimeksi mainittu epätieteellinen harrastus tosin oli omiaan
vähentämään hänen teoksensa tieteellisyyttä, mutta jälkimaailmalla ei
ole syytä häntä siitä moittia.

Pohjois-Ruotsissa ei ollut teitä, ratsain täytyi sen vuoksi matkaa
tehdä, tavaroita joko hevosenselässä kuljettaen tai reellä vedättäen,
mutta monta taivalta voitiin veneelläkin kulkea. Olaus kertoo
laskeneensa jokia haapioilla (haapar), jotka olivat pitkiä, ilman
nauloja koottuja ja hyvin kevyitä aluksia. Hän lausuu muun muassa
eräästä jokimatkastaan: — — »Ja siihen määrään hataralle puutekeleelle
minun täytyi yleisiä asioita ajaessani luottaa henkeni ja menestykseni;
ja sitä kamalampi oli matka, kuta enemmän rannoilla näkyi merkkejä
siitä, että veden voima oli jo tuottanut monelle ihmiselle surman.»

Olaus kävi sitten tunturien poikki Norjassa. Hän kuvaa vilkkaasti
matkaa vuoristossa. Norjassa, jossa hän oleskeli vuosina 1518—1519,
hän teki merimatkan ja näki koottavan ambraa. Norjan rannikon
asukkailta hän sanoi kuulleensa paljon juttuja merikäärmeistä
ja muista kummista; sitä paitsi hän hankki tietoja rannikon
talvikalastuksesta, valaanpyynnistä, traanin ja suolan valmistuksesta
y.m. Palattuaan Ruotsiin hän jatkoi matkaansa pohjoista kohti ja saapui
1519 juhannuksen aikaan Tornioon, jossa hän näki lohenpyynnin ja
paikkakunnan suuren kauppaliikkeen. Hän kertoo sinne tulleen Venäjän
rajan takaa kauppiaita, jotka taipalien poikki kantoivat veneensä
olallaan. Lappalaisia ja suomalaisiakin hän siellä näki. Torniosta,
jonka latitudin hän ilmottaa 82°:ksi, hän vielä kulki arvionsa mukaan
neljä asteväliä pohjoisemmaksi ja kävi siten ehkä Pellossa saakka,
jota tarkottanee hänen kartassaan nimitetty »Pele.» Matka luultavasti
tapahtui mennen tullen veneellä pitkin Tornion jokea. Syksyllä 1519
Olaus palasi Upsalaan pitkältä matkaltaan. Hän itse väitti sillä
kulkeneensa 4860 italialaista penikulmaa (lähes 9000) kilometriä, mutta
tämä tietysti oli suunnatonta liiottelua.

Ruotsissa olivat levottomat ajat. 1520 Olaus näki Tukholman verilöylyn.
Kustaa Vaasan noustua valtaistuimelle nimitettiin verilöylyssä surmansa
saaneiden sijaan uusia piispoja — Johannes Magnus muun muassa Upsalan
arkkipiispaksi — ja Olaus lähetettiin v. 1524 Roomaan hankkimaan paavin
vahvistusta näille nimityksille. Hän ei sen koommin Ruotsiin palannut.

Hän matkusteli seuraavina vuosina laajalti Europan maissa, ja nämä
matkat laajensivat suuresti hänen maantieteellistä näkökantaansa ja
tietojaan. Kuningas Kustaa Vaasa antoi hänelle useita valtiollisia
toimia, joista tärkein oli kauppaliitosta keskusteleminen Hollannin
kanssa. Sitten hän kävi Puolassa neuvottelemassa avioliitosta Kustaa
kuninkaan ja Puolan kuninkaan Sigismund I:sen tyttären välillä:
tällä matkalla hän (v. 1528) muun muassa kävi Bochnian ja Vieliczan
suolakaivoksissa. Mutta kun samoihin aikoihin Ruotsissa tapahtui
uskonpuhdistus ja v. 1530 Olauksen koko omaisuus otettiin takavarikkoon
ja häneltä riistettiin Ruotsissa kaikki kirkolliset toimet, niin
menetti hän yhdellä iskulla sekä maansa että toimeentulonsa. Olausta
samoin kuin hänen veljeänsä Johannestakin syytettiin yllytyksestä
katolinuskon palauttamiseksi Ruotsiin, eikä hänen ollut hyvä sen
koommin palata kotimaahansa.

Veljekset oleskelivat tämän jälkeen enimmäkseen Saksassa ja Italiassa.
V. 1537 he matkustivat Italiaan kirkolliskokoukseen, josta ei
kuitenkaan tullut silloin mitään. Seuraavana vuonna he oleskelivat
Veneziassa sikäläisen patriarkan vieraina. Tämä vierailu kaupungissa,
jossa karttain tekeminen ja maantieteelliset harrastukset vanhastaan
olivat niin korkealla kannalla, oli erinomaisen tärkeä Olauksen
kirjallisille yrityksille. Hän valmisti siellä suuren merikarttansa,
Carta Marinan, joka patriarkan kustantamana ilmestyi painosta
v. 1539. Johannes Magnus kirjotti Veneziassa valmiiksi molemmat
historiateoksensa, jotka kuitenkin vasta hänen kuolemansa jälkeen
julkaistiin painosta.

Veneziasta veljekset Magnus v. 1541 matkustivat Roomaan; Johannes oli
niin sairaana, että hän vain vaikeasti kykeni matkan tekemään. Jo v.
1544 hän Roomassa kuoli ja Olaus nimitettiin veljensä jälkeen Upsalan
arkkipiispaksi, sillä paavi nimitti Ruotsiin, samoin kuin muihinkin
epäuskolle menetettyihin maihin, edelleenkin piispoja, vaikka nämä
nimitykset olivatkin vain kirkollisia arvonimiä ilman vastaavaa tuloa
ja vaikutusalaa. V. 1545 Olaus oli Tridentin kirkolliskokouksessa,
jossa hän muun muassa tapasi Hojan kreivin Juhanan, vanhan tuttavansa.
Loppuikänsä hän asui Roomassa kirjallisissa toimissa, kirjottaen siellä
elämäkertansa. Hän julkaisi veljensä molemmat historiateokset ja v.
1554 oman kuulun teoksensa Historia de gentibus septentrionalibus
(Kertomus Pohjolan kansoista). Olaus Magnus kuoli Roomassa v. 1557.



Carta marina.


Olaus Magnuksen suuri Pohjoismaiden kartta, joka julkaistiin Veneziassa
v. 1539, oli enemmän kuin kolmesataa vuotta kateissa, mutta löydettiin
1880-luvulla Münchenin kaupunginkirjastosta. Se on 170 sentim.
pitkä ja 125 sentim. leveä ja puulta painettu. Painatuksen kustansi
Venezian patriarkka ja tuli se Olauksen tiedon mukaan maksamaan
440 dukaattia, jota ei ole ihmetteleminen, kun kartta on piirretty
täyteen taiteellisia kuvia. Olaus sanoi kartan laatineensa siinä
tarkotuksessa, että nähtäisiin, kuinka suuri osa kristitystä maailmasta
on eronnut katolisesta kirkosta; mutta samalla hänellä kuitenkin
oli tieteellinenkin päämäärä, hän tahtoi parantaa Ptolemaioksen
kosmografiaa sikäli, että sen kuva Pohjolan maista paremmin vastaisi
todellisuutta.

Kun muistamme, kuinka väärät ja vaillinaiset Olauksen edeltäjäin
karttakuvat olivat, niin täytyy meidän myöntää, että hän todella
piti, mitä lupasi; hänen karttansa on valtava edistysaskel edellisiin
verraten.

Sen heikoin puoli on matematinen perustus, asteverkko. Olaus
Magnuksella oli vaillinaisemmat käsitykset Skandinavian maitten
maantieteellisestä asemasta ja ulottuvaisuudesta kuin hänen lähimmällä
edeltäjällään, Zieglerillä. Olauksen kartalla ei ole kuin yksi
ainoa oikea latitudimääräys: Elben suistamo. Ziegler laski päivien
pituudesta, että Ruijan rannikko oli 70:n ja 71:sen leveysasteen
vaiheilla ja osasi siinä oikeaan; mutta Olaus Magnus vakuuttaa, että
kesäpäivän pituus Ruijassa on kuusi kuukautta ja sen mukaan määrää
Skandinavian pohjoisrannan latitudiksi 90°, s.o. hän luuli Nordkapin
jotakuinkin olevan pohjoisnavan vaiheilla, jonka erehdyksen tosin
jo olivat tehneet monet aikaisemmatkin kartanlaatijat. Tästä voi
arvata, että kartan muutkin leveysmääritelmät ovat kauttaaltaan
väärät, ja siitä ehkä johtui, että Olaus Magnus luuli Torniossa
käydessään kulkeneensa niin suunnattomia matkoja. Kalmarin latitudi
hänen kartallaan on 58° 30'. Upsalan 64° 30’. Viipurin 76°. Asteverkko
on suorakulmainen. Mutta vaikka kartassa onkin asteverkko, niin ei
kartta kuitenkaan perustu tähtitieteelliselle paikanmääräykselle, vaan
samoin kuin portolanot kompassin suunnanosotuksille. Tästä johtuvat
muutamat kartan huomattavimmista erehdyksistä. Sitä laadittaessa ei
otettu huomioon kompassin poikkeumaa, vaan se on kauttaaltaan piirretty
sillä edellytyksellä, että kompassi näyttää suoraan pohjoiseen, ja
seuraus siitä oli, että maiden ja merien piirteet kartassa vääntyivät
muodottomiksi. Suuressa osassa Europpaa vallitsi siihen aikaan
itäpoikkeuma, Ruotsin itärannikolla se lienee ollut noin 10°—15°,
v. 1600 vain 5°. Keski-Suomessa kompassineula nykyisin näyttää noin
3° länsipoikkeumaa, Ruotsin länsirannikolla noin 8° länsipoikkeumaa
(maamme itäosissa poikkeuma nykyisinkin on itäinen). Jos poikkeuma
on samoin suhtein muuttunut meidän maassamme kuin Ruotsissa, niin
oli Helsingin seutujen itäpoikkeuma 16:nnen vuosisadan alkupuolella
20°—25°. Kun kartta laadittiin moisten kompassiosotusten mukaan
poikkeumaa huomioon ottamatta, niin muuttuivat tietysti rantain suunnat
toisiksi, kuin ne todellisuudessa ovat. Siitä saa selityksensä, miksi
Skandinavian niemimaan pituussuunta Olaus Magnuksen kartassa on melkein
pohjois-eteläinen ja miksi Suomen lahti siinä pistää niin jyrkkään
koillista kohti.

»Carta marinan» tärkeimpiä lähteitä ovat olleet 1400- ja 1500-luvulla
laaditut purjehdusohjeet; tästä saanee selityksensä sekä se, että
kompassin poikkeuma on niin suuresti karttaan vaikuttanut, että
myöskin rantain tarkka piirros. On säilynyt esim. Suomen lahdesta
vanha merikortti, joka merkillisellä tavalla käy yhteen Olaus
Magnuksen kartan kanssa. Kun nämä purjehdusoppaat eivät ulottuneet
merenrantoja kauemmaksi, niin täytyi Olaus Magnuksen suusanallisten
tietojen ja kulkupuheiden mukaan piirtää sisämaanseudut. Luonnollisesti
olivat semmoiset tiedot sangen häälyvät, sen vuoksi ovat varsinkin
syrjäiset seudut, kuten Lappi, Suomen niemi ja Vienan Karjala
jotenkin umpimähkään kuvatut. Skandinavian maiden esityksessä hänellä
oli paljon apua omista matkahavainnoistaan. Muita lähteitä hänellä
oli Saxo Grammaticuksen tanskalainen kronikka, josta lienevät m.m.
»hiihtolappalaisia» eli »skridfinnejä» ynnä Bjarmeja koskevat
tiedot. Claudius Clavuksen kartta ehkä oli Olaukselle tunnettu,
mutta paljon enemmän apua hän sai Ziegleriltä. sekä tämän kartasta
että kirjottamasta teoksesta — kiertoteitä siis veljensä tietoja.
Kaikkien näitten ainesten lisäksi hän oli kerännyt kaikenlaisia
legendoja ja taruperäisiä tietoja sekä kulkupuheista että vanhemmasta
kirjallisuudesta; meille jo tuttu Brandanus-legendakin on tullut
muistetuksi. Kaikki tämmöinen aineisto on kuvilla esitetty;
mutta pääosa kartan kuvista koskee kuitenkin vakavampia aineita,
luonnontuotteita, elinkeinoja, kauppasuhteita ja valtiollisia oloja.
Kuvat olivat omiaan mitä suurimmassa määrin selventämään maailman
käsityksiä niistä syrjäisistä, vähän tunnetuista maista, joita Olaus
Magnuksen suuri kartta koski. Alinna kartan vasemmassa kulmassa on
latinalainen selitys, joka lyhyesti kertoo kartan sisällyksestä
kirjainosotusten mukaan, joiden vastakirjaimet ovat kartassa itsessään.
Selityksessä muun muassa kerrotaan poron käytännöllisyydestä, Lapin
ja Ruijan hiihdosta ja metsästyksestä, susien ja hirvien taisteluista
Ruotsin ja Norjan rajalla, majavan elintavoista, Suomen oloista,
Moskovalaisten kaupasta, veneenrakennuksesta ja urkkimisesta, ynnä
muusta.



Historia de gentibus septentrionalibus.


Olaus Magnus omisti suuren maantiedeteoksensa »Kertomuksen Pohjolan
kansoista», Kölnin arkkipiispalle Adolf af Schauenhergille, jonka
hän oli tavannut Tridentin kirkolliskokouksessa ja joka silloin oli
paljon kysellyt Pohjolan maista ja kansoista, joista ulkomailla niin
vähän tiedettiin. Siitä päivästä, sanoo Olaus Magnus, hän päätti
koettaa kirjaan koota kaikki, mitä kardinaali halusi tietää, ja
omistaa hänelle tämän teoksen. Mutta luultavasti ansion antaminen
kardinaalille teoksen synnystä oli vain kohteliaisuudenosotus.
sillä teoksen esipuheessa tekijä sanoo, että hän monta vuotta oli
sitä valmistellut, ja eräässä aikaisemmassa teoksessa hän ilmottaa
jo v. 1539 ruvenneensa »Historiaansa» kirjottamaan. Enimmäkseen se
perustuu kirjallisiin auktoreihin, joihin hän järkähtämättä uskoo;
ainoastaan paikallisten asiain esityksessä hän on luottanut semmoisten
henkilöiden tietoihin, jotka ne paremmin tuntevat. Auktoreista, joita
Olaus luettelee, mainittakoon Procopius, Jordanes. Paulus Diaconus,
Saxo Grammaticus, Franciscus Irenicus, Albert Krantzius ja Johannes
Magnus. »Älköön lukija pahastuko», hän sanoo, »että tähän kirjaan
on otettu paljon muiden lausunnolta, sillä minun mielestäni on
turvallisempaa esittää vanhain jo ammoin hyväksyttyjä mielipiteitä,
kuin pintapuolisesti ja ilman tukea lausua oma mielipiteensä luonnon
vaikeasti ratkaistavista salaisuuksista.» Vaikka hänen voimansa ovatkin
vähäiset, niin luulee hän kumminkin kuvaustaan kylmästä ja etäisestä
Pohjolasta hyväksi ja ansiokkaaksi. Pohjolan historiasta hän kehottaa
hankkimaan tietoja veljensä historiateoksesta: hänen itsensä tarkotus
on ollut seikkaperäisemmin kuvata Pohjolan maita ja kansoja, joiden
ulkopiirteitä esitti hänen v. 1539 julkaisemansa kartta. Teos on jaettu
22 kirjaan ja 778 lukuun. Kirjoista on etenkin toinen maantieteelle
omistettu, mutta ensimäisessä, kolmannessa ja neljännessäkin
on runsaasti maantieteellisiä tietoja, samoin kuin viidessä
viimeisessäkin, jotka käsittelevät Pohjolan eläinkuntaa. Kolmannessa
ja neljännessä kirjassa on mieliäkiinnitläviä kansatieteellisiä
kuvauksia, esim. Lappalaisista. Kuudennesta kuudenteentoista kirjaan
teos etupäässä kuvaa Ruotsin kansaa ja sen sivistyksellisiä oloja.
Koko viides kirja, joka käsittelee jättiläisiä ja amatsoneja, ja
suuri osa kuudennestatoista, ovat maantieteellis-kansatieteelliseltä
kannalta jotenkin arvottomia. Melkein joka luku alkaa koristetulla
alkukirjaimella ja 465 lukua on puupiirroskuvin koristettu. Olaus
Magnus sanoo itse pitäneensä kuvitusta hyvin tärkeänä, ja monella
kuvalla onkin suuri sekä kansatieteellinen että kultuurihistoriallinen
merkitys. Kuvat ovat suureksi osaksi samat kuin »Carta marinassa»;
toisia on kuitenkin jonkun verran muutettu. Kuka nämä kuvat on alkuaan
piirtänyt, siitä ei ole mitään tietoa; mahdollista on, että piirtäjä
oli Olaus Magnus itse, sillä Skandinavian pohjoisosiakin esittävät
kuvat osottavat melkoista olojen tuntemista, jota varmaankaan ei olisi
ollut italialaisella puupiirtäjällä ilman kunnollisia alkukuvia.

»Historia de gentibus septentrionalibus» ei ole yhtenäiseen muotoon
valettu kokonaisuus, vaan aine näyttää kasvaneen kirjottajalle
ylivoimaiseksi, niin että suuri osa hänen muistiinpanoistaan joutui
teokseen semmoisinaan, ilman keskenäistä yhteyttä.

Olaus Magnus käytti lähteinään klassillisia ja keskiaikaisia
auktoreita, ja mitäpä muuta hänellä olisi ollutkaan omien havaintojensa
ja tietojensa lisäksi. Tuulien luonteen ja syyt hän käsitti
Aristoteleen mukaan, matematisen maantieteen oppimestarina hänellä
oli Ptolemaios. Kreikkalaisista ja roomalaisista maantieteilijöistä
hän käytti hyväkseen varsinkin Strabonia, Caesaria, Melaa, Tacitusta,
Senecaa, Pliniusta ja Solmusta: Keskiajan varhaisimmalta ajalta Paulus
Orosiusta ja Isidorus Hispalensista, ynnä Procopiusta, Jordanesta
ja Paulus Diaconusta. Langobardilaiselta historiankirjottajalta hän
muun muassa sai legendan »seitsemästä unikeosta», ja sijotti nämä
auktorinsa mukaan »Scritofinien» maan läheisyyteen. Adam Bremeniläistä
Olaus Magnus ei tunne, mutta sitä enemmän hän on saanut tietoja
Saxo Grammaticukselta, varsinkin Pohjolan vanhoista sankareista
ja jättiläisistä. Skolastikoista ovat etenkin Albertus Magnus ja
Beauvaisin Vicentius olleet Olauksen tiedonantajia, renessanssiajan
tieteilijöistä muiden mukana Pietari Martyr ja italialainen Paulus
Jovius, joka julkaisi jotenkin seikkaperäisen Venäjän maantieteen
tietojen mukaan, joita hän Roomassa sai venäläisiltä diplomateilta.
Puolalainen historioitsija Mechovius oli toinen Itä-Europan asioista
tietoja antava auktori; nämä molemmatkin auktorit jo tiesivät, ettei
Rhiphaelaisia vuoria ollut olemassakaan. Saksalaisista uudemmista
auktoreista Olaus Magnus käytti varsinkin Franciscus Irenicusta, Jaakko
Ziegleriä ja Albert Krantziusta. Ensiksi mainittu oli julkaissut
Saksanmaasta suuren kokoomateoksen, joka ei kuitenkaan sisällä
Pohjolasta paljoakaan asioita. Ziegleriltä Olaus sitä vastoin on saanut
paljon apua; muun muassa ovat häneltä lainatut kuvaukset Lappalaisista.
Krantzius taas oli erästä teostaan varten käyttänyt paljon Bremenin
Adamin teosta, lähdettä mainitsematta, ja siitä Olaus kiertoteitä sai
Adaminkin tietoja, vaikka tämän kirjailijan omat teokset näyttävät
olleen hänelle tuntemattomat.

Olaus Magnuksen »Historiasta» julkaistiin useita painoksia, sekä
täydellisiä että lyhennettyjä, ja se käännettiin monelle kielelle,
kuten ranskaksi, italiaksi, hollanniksi, saksaksi ja englanniksi. Näin
laajasta levenemisestä voi arvata, että sitä paljon luettiin ja että se
siis aikanaan mitä tehokkaimmin levitti tietoja Skandinavian maista,
joihin maailman katse valtiollisista syistä alkoi yhä enemmän kiintyä.

Käymme seuraavassa tarkastelemaan hänen karttansa ja maantiedeteoksensa
sisällystä, etupäässä niiden tietoja Suomesta. Olaus ei tuntenut
maatamme oman näkemänsä mukaan, Tornion laaksoa lukuunottamatta, vaan
hänen täytyi kokonaan turvautua auktoreihin ja kuulopuheisiin. Ei siis
ole ihmettelemistä, että esitys on virheitä täynnään ja vaillinainen,
mutta semmoisenakin se oli edistys ja omiaan kiinnittämään maahamme
huomiota.



Ruijan meri.


Olaus Magnuksen kartassa v:lta 1539 on Skandinavian pohjoispuolella
avoin meri. Tässä suhteessa hän ei siis noudattanut niitä aikalaisiaan,
jotka piirsivät Grönlannin yhteen Ruijan kanssa. On mahdollista,
että Olaus Magnus itse omilla retkillään sai tiedon tästä avoimesta
merestä; mutta lisäksi Paulus Jovius vakuutti teoksessaan, että
sekä Skandinavian että Venäjän pohjoispuolella oli avoin meri, jota
saattoi purjehtia vaikka Kiinaan saakka. Valkoisen meren, jonka yhteys
Jäämeren kanssa oli hyvin tunnettu esim. Saxo Grammaticukselle, Olaus
sitä vastoin piirsi järveksi (_Lacus albus_). »Dumbshaf», jolla
nimellä varhaisemmin tarkotettiin Atlantinmeren pohjoisinta perukkaa,
pohjanmiesten »Trollabotnia», on Olauksen kartalla niinikään muuttunut
järveksi, joka on salmen kautta yhteydessä Jäämeren, hänen »Skyytian
merensä» kanssa; luultavasti Olaus Dumbshavillaan» tarkotti Varangin
vuonoa, jonka paikalle hän nimen kirjotti — ellei se ollut huhutieto
Inarin järvestä. Skandinavian pohjois- ja länsipuolella olevan meren
hän piirtää täyteen suunnattomia valaita ja muita merihirviöitä, eikä
Jasconius kalakaan (I, s. 203) puutu joukosta. Olaus Magnus luulee
valaiden runsauden johtuvan meren suunnattomasta syvyydestä; niitä oli
niin paljon ja niin suuria, että laivaliike niiden vuoksi oli vaikeata
ja vaaranalaista. Islannin ulkopuolella näkyy meressä tanskalainen
laiva, jonka valas vääntää nurin. Islannin eteläpuolelle taas on
piirretty lybekkiläinen laiva, jonka väki koettaa pelottaa valaat
torventoitotuksella ja heittämällä mereen tyhjiä tynnöreitä. Valaita
hän tuntee monenlaisia: »Balaena», suurin kaikista, on 100—300 jalkaa
pitkä; sitä ahdistaa pienempi »Orca», joka repii rasvaa sen kyljistä.
Eräälle mahdottoman suurelle valaalle hän piirsi hevosen pään ja
sanoi sen olevan samaa lajia, jonka Nearkhos torvien toitotuksella ja
melulla pelotti Intian meressä (I, s. 102). Sitä paitsi hän mainitsee
miekkakalan, sarvivalaan, sahakalan, delfiinit ja »suuren merisian».
Muuan hänen kuvaamansa merihirviö ehkä tarkotti polyyppiä; v. 1520 oli
Trondhjemin arkkipiispa lähettänyt paaville semmoisen merihirviön pään.
Norjan länsirannalla nähdään kartassa suuri merikäärme ja Helgolannin
länsipuolelle on semmoinen piirretty parallaan laivaa nielevänä.
Lukuisista laivankuvista päättäen Olaus Magnus hyvin tiesi, että
myrskyisellä, meren karjasta rikkaalla Pohjoismerellä harjotettiin
vilkasta laivaliikettä, vaikka sitä pidettiinkin purjehtijoille
vaarallisena.



Grönlanti.


»Carta marinan» yläsyrjään Olaus Magnus on piirtänyt kappaleen
Grönlantia, jota hän sanoo »Gruntlandiaksi». Hänen tietonsa
Grönlannista perustuvat sekä pohjanmiesten vanhempiin, että
kuudennellatoista vuosisadalla hankittuihin uudempiin tietoihin.
Olaus Magnus kuvaa Grönlannin vaarallisia rantoja, sen asukkaita ja
merivirtaa, joka sen itärantaa seuraillen kulkee Jäämerestä etelää
kohti, mukanaan ajopuita, laivanhylkyjä ja kuolleita ihmisiä. Mutta
maajäätiköstä hän ei näytä kuulleen, vaan luuli Grönlannin sisäosissa
olevan suuria metsiä. Eskimoista hän tekee jotenkin tarkkaan
selkoa, nimittäen heitä muutamien varhaisempien kirjailijain mukaan
»pygmeiksi». Luultavasti ovat nämä eskimokuvaukset kuudennentoista
vuosisadan purjehtijain havaintojen mukaan. Hän sanoo Gruntlandian
asukkaitten rakentaneen majansa valaanluista, jotka huolellisesti
peitettiin sammalilla ja kanervalla; semmoisen rakennusmallin raunioita
onkin löydetty itä-Grönlannin pohjoisosista. Mutta jonkun verran hän
tunsi Grönlannin vanhempaa historiaakin, ja tämä tieto epäilemättä oli
pohjoismaisista lähteistä.



Islanti.


Islanti tuli jo varhain tunnetuksi kirjallisuudessa, sekä Saxo
Grammaticuksen että muitten kautta. Kirjotettiin sen tulivuorista,
joiden kidassa luultiin kiirastulen olevan, kuumista lähteistä,
jöökeleistä, ilmastollisista oloista ja väestön elämänlaadusta. Olaus
Magnuksella ei ole tähän paljoa lisättävää, hän kertoo saaresta, mitä
on kirjallisuudesta poiminut, mutta nimen puolesta hän on toista
mieltä kuin hänen useimmat auktorinsa. Hän ei pidä Islantia Thuulena,
vaan sanoo Thuulen olevan pienen saaren Orkney-saarien ja Fär-saarien
välillä. Fär-saarista hän näyttää hankkineen enimmät tietonsa jostain
purjehdusoppaasta.



Skandinavia.


Skandinavia Olaus Magnuksen kartalla ulottuu pohjoista kohti aina
navan seuduille, mutta vaikka sen pituus onkin näin liioteltu, niin on
hänellä kuitenkin sen pinta-alasta oikeampi käsitys. Hän lausuu, että
Pohjoismaat, joilla hän karkottanee Ruotsia, Norjaa ja Suomea, ovat
alaltaan laajemmat kuin Italia, Espanja ja Gallia yhteensä. Jonkun
verran vertaus ontuu, mutta ei kovin paljoa. Norjan rannikon pohjoisosa
on kuvattu jotenkin ehjäksi, lahtia ja vuonoja puuttuvaksi, mutta
sillä kohdalla, jossa se mutkaa lounatta kohti, se on saanut »Carta
marinassa» toisen luonteen; vuonot ja lahdet vuorottelevat saariryhmäin
kanssa varsinkin Lofotin seuduilla; etelämmässä ranta jälleen muuttuu
ehjemmäksi. Trondhjemin vuono on kuvattu järveksi, josta joki johtaa
mereen, vaikka se Zieglerin kartassa oli likimain oikein esitetty.
Norjassa oleskellessaan Olaus Magnus näyttää saaneen tietoja
lintuvuorista ja lausuu historiateoksessaan niitä olevan aina navan
seuduille saakka ja suurien lintulaumain kokoontuvan niille pesimään
ja munimaan. Lofotin saariston vaaralliset merivirtaukset olivat jo
vanhastaan kuulut; Olaus Magnus lainasi niiden kuvauksen Ziegleriltä.

Hän kertoo Norjan länsipuolella olevan meren suunnattomasta syvyydestä;
tämä tietysti olikin herättänyt kaikkien niiden merenkulkijain
huomiota, jotka olivat purjehtineet vain Itämeren ja Pohjanmeren
matalia ulapoita. Kartalle on kuvattu mies luotaamassa, ja selityksessä
ilmotetaan, että monessa muussakin paikassa on tavattu niin
suunnattomia syvyyksiä, ettei luotilangalla tapaa pohjaa. Pohjanmerta
hän nimittää »Lännen mereksi» tai »Germanian mereksi»; edellinen
nimitys on ranta-asukkaiden, jälkimäinen Roomalaisilta peritty.
Skagerrack ja Kattegat ovat Olaus Magnuksen kartassa sangen sattuvasti
kuvatut, paljon oikeammin kuin Zieglerissä.

Itämerestä Olaus Magnuksella oman kokemuksensa nojalla oli varsin
hyvät tiedot. Bremenin Adam oli sille antanut nimeksi »Mare Balticum.»
[Nimi «Baltinen meri» ehkä johtuu latinalaisesta sanasta balteus, vyö
(Belt) ja lienee alkuaan tarkottanut niitä monia salmia, »Beltejä»,
jotka Pohjanmerestä johtavat Itämereen.] Samaa nimeä käytti sitten
Saxo Grammaticuskin. ja Skagerrack ja Kattegatkin luettiin Baltiseen
mereen kuuluviksi. Claudius Clavus käytti nimeä vain Kattegatista ja
Itämeren kaakkoisosasta. ja hänen mukaansa nimen sijottivat monet
myöhemmätkin kartat, kuten Ptolemaios-painokset 16:nnen vuosisadan
alkupuolella; muu osa Itämerta Ruotsin ja Saksan välillä oli »Sabulosus
pontus», »Sarmaticum mare» eli »Germanicum mare». Nimitys »Baltinen
meri» kulki sitten kauemmaksi länttä kohti, kunnes se lopulta käsitti
koko Itämeren. Olaus Magnus ei kartassaan käytä Itämerelle yhteisnimeä,
mutta historiateoksessaan hän »Baltisella merellä» näyttää tarkottavan
Itämerta kokonaisuudessaan, taikka ainakin sen pääosaa. Skagerrack
on hänen kartallaan »Mare Cimbricum» ja meri Etelä-Ruotsin ja Saksan
välillä »Mare Germanicum». Itämeren eteläosan nimenä kartassa on
»Germaninen meri» eli »Sarmatian meri». Ptolemaios-painoksissa
tarkotettiin »Germanisella merellä» sekä Pohjanmerta että Itämerta,
koska ne ovat Saksanmaan pohjoispuolella, ja Englantilaiset ovat
tämän nimen säilyttäneet Pohjanmerelle tähän päivään saakka. Itämeren
ruotsalainen nimi (ja siitä käännetty suomalainen) on epäilemättä
ikivanhaa skandinavista juurta, vaikk’ei se vielä Olaus Magnuksenkaan
teoksessa päässyt oikeuksiinsa, koska hänelle auktorit tämmöisessä
asiassa olivat suuremman arvoiset kuin kotimaan kansanomainen käytäntö.

Ruotsin etelärannikossa ei »Carta marinassa» näy Blekingen eikä
Skånen välistä poukamaa, mutta jotenkin oikealla kohdalla rannikko
polveaa pohjoista kohti. Ölanti on piirretty paikalleen lähelle
Ruotsin rantaa, Gotlanti kauemmaksi mereen. Rantameren Olaus Magnus
nimittää »Gootilaiseksi mereksi» ja »Ruotsin mereksi», edellisellä
tarkottaen sen eteläosaa, jälkimäisellä nimityksellä pohjoisosaa aina
Merenkurkkuun saakka, josta alkaa nimitys »Mare Bothnicum» (Botninen
meri s.o. Pohjan lahti). Zieglerin kartalla Pohjanlahden nimenä oli
»Sinus Finnonicus (sive) Sueticus». Kirjallisuuden merinimitykset
olivat siis Olaus Magnuksen aikana vielä aivan häälyväiset.
Pohjanlahden hän omain havaintojensa mukaan parhaiten tunsi ja
saattoikin sen vuoksi melkoisesti parantaa Zieglerin karttakuvaa, joka
oli siihen saakka paras.

Köölin nimitys sille vuorijonolle, joka on Skandinavian niemimaan
selkäranka, on ikivanha, mutta vanhemmassa karttakirjallisuudessa
tämä nimitys oli tuntematon, eikä Olaus Magnuksen karttakaan ole
poikkeus; vuorijono itse kyllä piirrettiin paikoilleen. Mutta
nimitys »Dovrefjell» Norjan mahtavimmalle osalle tätä selkärankaa
pääsi jo aikaisin kirjallisuuteen; se sai alkunsa Dofrar nimisestä
Gudbrandinlaakson kylästä, jonka kohdalla tie kulki vuoriston poikki.
Nimitys tavataan jo viidennentoista vuosisadan alkupuolella (1427)
painetuissa kartoissa. Olaus Magnuksen samoin kuin Zieglerinkin
kartassa kulkee koko Skandinavian niemimaan halki pohjoisesta etelään
vuorijono, ja koko tälle vuorijonolle hän antoi Dovrefjeldin nimen
(Alpes Doffrini). Hän jakoi vuorijonon viiteen kappaleeseen, joita
solat erottavat toisistaan. Ensimäinen kappale ulottuu Luulajan
järveen, joka on keskellä »Lapin vuoria» (Montes Lapponiae). Sieltä
kulki solan kautta Norjaan sekä lappalaisia poroineen (jotka kuvassa
vetävät pyörällisiä vankkureita), että kainulaisia myymään tavaroitaan.
Norjan puolella näkyy pirkkalaistenkin telttoja. Kolmas kappale
päättyy Skarsa ja Sula tuntureihin, joiden poikki Olaus Magnus kulki
Norjaan; hän sanoo näitä tuntureita niin korkeiksi, että tuskin koko
Europassa on niiden vertoja. Olaus Magnus kertoo, että tunturien poikki
kulkevalla tiellä oli vuorenseinämään jo ammoin louhittuja teitä
pahimmilla paikoilla ja Norjan puolella riippuvia puusiltoja, jotka
usein luonnonvoimien vaikutuksesta murtuivat, niin että matkustajani
täytyi odottaa, kunnes asukkaat olivat ne korjanneet. Mutta matka
vuoriston poikki oli sangen vaarallinen. Skarsa tunturi lienee
tarkottanut Åreskutaa, Sula tunturi Syltopparna nimistä tunturiryhmää.

Olaus Magnus oli lähempänä keskiaikaista ihmeuskoa kuin
renessanssiajan suosimaa luonnontotuus-pyrintöä. Hän mielellään
näki yksinkertaisissakin luonnonilmiöissä jotain käsittämätöntä,
jokapäiväisyydestä poikkeavaa, ja siitä lienee johtunut, että vesistöt
hänen kartallaan ovat niin mielivaltaisesti esitetyt. Hän antaa jokien
jakautua moniin päähaaroihin, sekaantua toisiinsa, monen joen lähteä
samasta järvestä eri suunnille, niin että on hyvin vaikea päättää, mitä
jokea kukin hänen kartallaan tarkottaa. Tornion joki alkaa Suomesta
Maanselältä pienestä järvestä ja purkaa kahta suuhaaraa vetensä Pohjan
lahteen; näiden haarain välisellä »torni-saarella» (_turrita insula_)
oli Tornion kaupunki. Torniojoen länsipuolella on kahteen haaraan
jakautuva joki, Chalis-joki, joka tarkottaa Kainuunjokea, vaikka
haarautuminen onkin mielivaltainen. Siitä lounaaseen on valtava järvi,
jonka Olaus Magnus nimittää »Luulajan järveksi». Hän oli luultavasti
matkallaan saanut kuulla ensin Hornafva-Uddajaur-Storafva nimisestä
järviryhmästä ja sitten pohjoisempana Suuresta Luulajan selästä, luuli
niiden olevan samaa järveä ja piirsi sen mukaan noin 550 kilometriä
pitkän, 220 leveän järven tunturiseutuihin. Tästä suuresta järvestä
hän piirsi lähtemään viisi laskujokea, joista Luulajan joki, Piitimen
joki ja Skellefte joki ovat tunnettavat. Luulajan järven eteläpuolella
on Uumajan järvi, melkoinen sekin, ja siitä hän on piirtänyt lähtemään
kaksi jokea, Uumajan joen ja Angermanjoen, jotka muka ovat haaralla
yhteydessä keskenään. Näistä esimerkeistä näkyy, kuinka häälyvää Olaus
Magnuksen maantuntemus vielä oli Ruotsinkin syrjäisemmistä osista.

Keski-Ruotsin suuret järvet tulivat jo varhain karttoihin kuvatuiksi.
Dulcertin portolanossa vuodelta 1339 Venern on »lacus Scarcae (Skaran
järvi) ja Vettern »fluvius Vettur». Mälari on »lacus Stocol» (Tukholman
järvi). Ziegler nimittelee järvet jo niiden nykyisillä nimillä. Olaus
Magnuksen tiedot luonnollisestikin ovat koko joukon runsaammat. Hän
piirsi Venernin jotenkin yhtä laajaksi, kuin se todella onkin, ja 24
suurta jokea siihen laskevaksi Norjan vuorilta; tämä luku on oikea,
mutta vain Klarälfven. jota Olaus ei nimitä, on suuri. Venernistä hän
ei piirrä kuin yhden laskuväylän, jonka nimi on »Trolhetta», hän sanoo
sen pauhaavan niin kovasti, että ääni kuuluu 37 kilometrin päähän. Sen,
että Venernillä oli vain yksi laskuväylä, Olaus Magnus sanoi johtuvan
siitä, että sen ympärillä oli niin korkeita vuoria, joista hän ihaillen
mainitsee Kindakullen (Kinnekullen). Vetterninkin pituus ja leveys ovat
kartalla jotakuinkin oikeat. Hän sanoi jäiden lähtiessä järven pohjasta
kuuluvan pauhaavaa jymyä ja jään samalla halkeilevan ja murtuvan.
Näissä havainnoissa on jotain perää, Vettern tosiaan on äkkimyrskyjen,
sumujen ja sähköilmiöiden järvi. Samoin kuin Ziegler Olaus Magnus antaa
Vetterninkin purkaa vetensä Itämereen Motalan virran kautta. Jelmeristä
(Hjalmarista) hän piirsi kaksi laskuväylää Itämereen, vaikka tämän
järven vesi juoksee Mälariin. Mälarilla, kumma kyllä, hän luuli olevan
kolme laskureittiä, vaikka se oli niin lähellä, yksi Mörkölahteen
Söderteljen ohi, yksi Tukholman ohi ja yksi sen pohjoispuolitse.
Smålannin ylätasangonkin Olaus Magnus ottaa huomioon, mutta se osa
Kööliä, joka Ruotsin ja Norjan rajalta poikkeaa Norjaan ja kulkee sen
eteläkärkeen saakka, oli hänelle tuntematon.



Ilmasto.


Pohjoismaiden ilmanalasta puhuessaan Olaus Magnus ensinnäkin kuvaa
kesäyön valoisuutta eri osissa maata, luullen »Biarmiassa», joka hänen
käsityksensä mukaan oli Skandinavian pohjoisosa, olevan puolen vuotta
päivää ja toinen puolen vuotta yötä, joten vuosi siellä oli yksi
kokonainen vuorokausi, mutta yökin muka sangen valoisa, koska aurinko
ei laskenut kuin 23° taivaanrannan alle; tämän teoretisen päätelmän
napavuorokaudesta Olaus Magnus lainasi Sacroboscolta. Keskiajan
oppineet luulivat ilman pohjoisnavalla tiivistyvän sankaksi sumuksi,
koska muka auringon viistot säteet eivät jaksa hälventää vedestä
kohoovia höyryjä. Olaus Magnus mainitsee tämän käsityksen, mutta myös
Pliniuksen ja Solinuksen vanhemman, jonka mukaan navoilla piti vallita
yhtämittaisen auringonpaisteen vuoksi sietämättömän kuumuuden. Hänen
mielestään molemmat ovat väärät, todellisuus näiden vastakkaisten
käsitysten välissä; ainakin Finmarkissa oli ilma aina kylmää ja
kirkasta.

Pohjoismaiden pakkaset ovat, sanoo Olaus Magnus, erinomaisen ankarat,
Pohjoismaat ovat kaikkia muita maita kylmemmät. Syynä tähän hänen
mielestään on auringon ratakaaren lyhyys ja sen säteiden viistous
talvella, toiseksi se seikka, että Pohjoismaat ovat Otavain, kaikkein
kylmimpäin tähtitarhain alla, ja kolmanneksi se seikka, että ne ovat
meren rannalla, joka synnyttää kamalaa kylmyyttä, kun auringonsäteet
eivät kykene siihen tunkeutumaan. Olaus Magnus, joka lainasi
tämän käsityksen Albertus Magnukselta, ei voinut aavistaa, että
Atlantin meri päin vastoin lauhduttaa vuoden keskilämpöä, vaikka se
kesälämpöön vaikuttaakin viilentävästä. Hän sanoo Pohjolan pakkasten
toisinaan olevan niin kovia, että susilta silmät paleltuivat, vaarnat
irtaantuivat seinistä ja ovista ja savi- ja lasiastiat halkeilivat.
Hän mainitsee Krantziuksen mukaan muutamia hyvin kovia talvia. 1323
oli kuljettu jäätä Lübeckistä Tanskaan ja Preussiin, 1399 Lübeckistä
Stralsundiin ja sieltä Tanskaan, 1423 Danzigista Lübeckiin hevosella
ja Mecklenburgista Tanskaan; ankarina talvina oli muka tapana rakentaa
jäälle majataloja, joita hän onkin piirtänyt karttaansa useita. »Carta
marinassa» on koko Suomenlahti jäässä, Merenkurkku niinikään ja sen
poikki ajetaan poroilla Ruotsiin.

Olaus Magnus ei voinut hyväksyä sitä uudempien kirjailijain oppia,
että tuulet ovat ilmakehän liikunnoita, vaan kannatti edelleenkin
Aristoteleen käsitystä, että ne syntyvät höyrymäisen, maasta kohoavan
haihdunnan kautta. Hän määrittelee päätuulien luonteen, etelätuulen
lämpimäksi ja kosteaksi, pohjatuulen kylmäksi ja kuivaksi, itätuulet
lauhkeiksi, länsituulet kovin vaihteleviksi sekä lämmön että
kosteuden puolesta. Gootilaisessa eli Ruotsin meressä joka vuosi
puhalsi ankaria luode- ja lounaistuulia, jotka saivat aikaan paljon
haaksirikkoja, muuttelivat rantoja ja repivät katotkin asunnoista,
saattaen ihmiset suureen vaaraan. Vielä kovempia olivat lounaistuulet
Skandinavian niemimaan länsirannikolla; niiden kovuuden vuoksi ei
Norjan länsirannikolla menestynyt metsä eikä vilja, joten siellä täytyi
keittää ruoka kalanluilla.

Sateentulosta puhuessaan Olaus Magnus sanoi lunta satavan niin
runsaasti, ettei aina ollut mahdollista edes ystävää tuntea. joka
tuli kadulla vastaan. Lumi lamasi metsissä puita, niin että usein
tiet menivät tukkoon. Ukonilmoja oli varsinkin etelän puolessa, koska
viljavista seuduista kohosi taajoja höyryjä. Kun höyry tulee kosteana
kylmempiin seutuihin, niin sen eri osat tiivistyvät, synnyttäen sadetta
ja rakeita (myös lunta ja sumua). Kun lämpö joutuu puristukseen ja
pilven seinämät jäätymisen vuoksi eivät pääse laajenemaan, niin pilvet
väkivaltaisesti murtuvat ja syntyy se jyräys, jota sanotaan ukkoseksi.
Tarkempaa selontekoa sademäärän suuruudesta eri osissa maata ja sen
jakautumisesta eri vuodenajoille on tietysti turha odottaa sen ajan
ilmatieteilijältä; ainoastaan Finmarkista hän sanoo, että sade siellä
on kesällä sangen harvinainen.



Kasvisto.


Skandinavian kasvullisuudesta Olaus Magnus kertoo niukasti. Hän
mainitsee kuitenkin tärkeimmät puut ja niiden käytännön. Koivua kasvoi
aina Skyytian meren rannoilla saakka, vaikka se siellä oli myrskyjen
rajuuden vuoksi vaivaiskasvuinen. Tammen kasvurajan hän ilmottaa
Ruotsissa jotenkin oikein, mutta ei tiedä sen Norjassa polveavan aina
Trondhjemin vuonoon saakka. Mutta pyökin kasvurajasta hänen tietonsa
oli väärä, sillä se ei menesty yhtä pohjoisessa kuin tammi. Hän
mainitsee myös tavallisimmat hedelmäpuut ja viljalajit.



Eläimistö.


Enemmän huomiota hän omisti eläinkunnalle, kuvaten sitä kuudessa
kirjassa. Hänen mielestään Pohjolan eläimistö oli sangen runsas ja
vaihtelevainen. Pohjolan luonne-eläimenä hän ensinnäkin mainitsee
hirven: sitä samoili erämaissa suuret laumat aina Västerbotteniin
saakka, jossa »Carta marina» kuvaa tappelun hirvien ja susien välillä
Uumajan järven jäällä. Hirveä ajettiin suurilla koirilla, taikka
tapettiin sitä jonkinlaisilla ansakeihäillä tai ansanuolilla, jommoisen
pyydyksen hän on historiaansa kuvannut. Hän luettelee useita muitakin
hirvisuvun lajeja ja peuran. Petoeläimistä hän ensimäiseksi mainitsee
karhun ja sen pyynnin. Susia hän sanoo olleen niin paljon, että
talvella kokonaiset karjat hyökkäävät matkustajain kimppuun ja näiden
täytyy puolustaa itseään nuolilla ja »bombardoilla». Susien vuoksi ei
kukaan uskaltanut lähteä aseettomana kirkkoon. Susia pyydystettiin
kuopilla tai nuolilla ammuttiin, taikka sidottiin haaskoihin
viikatteita, joihin sudet teilasivat itsensä. Dovren alpeissa muka
oli valkoisia susia, joita kierteli tuntureilla ja laaksoissa suuret
laumat; nämä valkoiset sudet luultavasti tarkottivat napakettua eli
naalia (_Canis lagopus_). Ilveksiä ei ollut yhtä runsaasti kuin susia.
Kuvauksen ahmasta Olaus Magnus lainasi eräältä kirjailijalta, joka
oli saman eläimen kuvannut Litvassa ja Moscoviassa. Tämän jälkeen
luetellaan pienemmät peto-, riista- ja turkiseläimet. Kettuja muka oli
mustia, valkoisia, punaisia, kirjavia ja sinisiä. Pohjoisissa vesissä
oli hyvin viljalta majavia. Yhtä seikkaperäisesti luetellaan linnut,
sekä maa- että vesilinnut, ja hyönteisistä sääski, jota Pohjolassa oli
suunnattomat paljoudet; ne olivat Olaus Magnusta itseäänkin matkoilla
suuresti kiusanneet. Syyksi hyönteisten suunnattomaan lukuun Lapissa
luultiin sitä, ettei siellä ollut yökköjä, eikä muita hyönteisiä
hävittäviä siipieläimiä.

Hevosista puhuessaan Olaus Magnus sanoo, että Länsi-Göötanmaan hevosta
käytettiin sotihevoseksi, eikä sitä saanut maasta viedä. Norjan hevonen
oli keskiläntä, mutta erinomaisen vahva ja kestävä tuntureilla ja
vaikeilla teillä; ja Suomenkin hevonen oli hyvänlaatuinen. Suomen
sarvikarjakin milt'ei veti Ruotsin parhaalle vertoja. Pohjoisissa
osissa enimmäkseen oli nutipäätä nautakarjaa. Gotlannissa oli parhaat
lampaat. Yhtä yleinen kuin lammas oli vuohi, jota Pohjoismaissa oli
hyvien vuorilaitumien vuoksi enemmän kuin missään muualla. Lappalaisten
kotieläin oli poro, jolla Olaus Magnus luuli olevan kolme sarvea.



Kansa.


Olaus Magnuksen esitykseen Tanskasta ja Norjasta emme puutu,
koska se veisi liian etäälle, vaikkapa hänen antamansa tiedot
sisältävätkin paljon mieltäkiinnittävää. Ruotsalaisena Olaus Magnus
joka tilaisuudessa antaa Tanskan kansasta hyvin huonon arvolauseen.
Pohjoisen Norjan asukkaitten elinkeinoista hänen teoksessaan on
hyvin arvokkaita tietoja. Hän kertoo heidän turskanpyynnistään sekä
rannikolla että kaukana merellä Islannin ja Norjan keskivälillä. Kun
myrskyt tulevat, niin he eivät löytäisi takaisin, ellei onneksi olisi
kompasseja; tämä purjehtijan arvokas apuneuvo oli siis jo silloin
yleiseen käytännössä Norjan rannikolla rahvaan kesken. Kapakalan
valmistus kuvataan. Sillinkalastus ei tällä rannikolla silloin ollut
yhtä tärkeä kuin nykyisin; silliä saatiin siihen aikaan ja kautta koko
Keskiajan parhaasta päästä Itämerestä, Skånen rannoilta. Valaanpyynnin
Olaus Magnus tarkkaan kuvaa, mursun ja sen pyynnin niinikään.
Suolankeitto oli Norjan länsirannalla niin yleistä, että suolaa myytiin
ulkomaillekin.

Arvokkain osa Olaus Magnuksen maantiedeteoksesta tietysti on kertomus
Ruotsista, sillä Ruotsin maantieteeseen hän luonnollisesti voi antaa
enimmän alkuperäisiä uusia tietoja, joita ei aikaisemmissa auktoreissa
ole. Hänen karttansa ja kirjansa sisältää paljon asutuskeskuksien nimiä
ja niiden selityksiä. Sangen laajalti hän niinikään kuvaa Ruotsin
kansaa, sen elinkeinoja ja kansatieteellisiä oloja, maanviljelystä,
työneuvoja, viljan jauhamista, leipomista, oluen ja maltaitten
valmistusta, hevoshoitoa ja karjanhoitoa, mehiläishoitoa, metsästystä,
kalastusta, varsinkin lohen, hylkeenpyyntiä, vuoriteollisuutta,
sepänammattia, puuseppäteollisuutta, varsinkin veneitten ja
laivain rakentamista ja kauppaa, suuria kotimaisia markkinoita
ja kauppatavaroita, joita markkinoilla myytiin. Olaus Magnus
tekee selkoa niistä eri mallisista rakennuksista, joita Ruotsissa
käytettiin, muun muassa saunasta, joka siihen aikaan oli Ruotsissa
niin yleinen, ettei missään maailmassa hänen sanainsa mukaan, ei edes
Italiassa, kylvötty niin taajaan kuin Pohjolassa. Nämä saunat olivat
tavallisia vihtasaunoja, kuten näkyy tekstiin liitetystä kuvasta.
Valaistuksena käytettiin koko Pohjolassa pärettä, jota askareilla
oltaissa pidettiin suussa tai lakissa. Talousastiat olivat vaskea tai
malmia, saviastioita ei paljoa käytetty, koska ne helposti pakkasella
murtuivat. Lasi oli pöytäastiana harvinaista, koska sattui vahingoita,
kun pidoissa heittivät juoma-astioita toistensa päälle. Käytettiin sen
vuoksi kuusituoppeja, joita yksissä juomingeissa saatettiin rikkoa
pariinkymmeneen. Puvuista, sekä silloin muodissa olevista, että
vanhemmista, Olaus tekee selkoa, niinikään aseista, joita käyttämään
Pohjolan kansat olivat sangen harjaantuneet, ynnä sotatavoista. Hän
myös kertoo häätavoista, nuorisonkasvatuksesta, kotiaskareista,
riimukivistä, taikaluuloista ja erinomaisesta vieraanvaraisuudesta.



Skrikfinnit ja Lappalaiset.


Olaus Magnus merkitsi karttaansa »Scricfinniaksi» alueen, joka
oli Yli-Tornion pohjoispuolella ja lännessä rajottui Finmarkiin,
idässä Biarmiaan, jolla hän nähtävästi tarkotti Kuolan niemimaan
eteläosaa. Sen eteläpuolella oli hänen käsityksensä mukaan Lappi,
s.o. nykyinen Ruotsin Lappi. Vanhat auktorit arvatenkin tarkottivat
Skritofinneillä yleensä Lappalaisia. Tämä Olaus Magnuksen kahtia jako
lienee johtunut siitä, että hän tunsi Pohjois-Ruotsin tunturiseudut
vain Lapin nimellä kotimaan puheenparresta ja niille seuduille siis
antoi tämän nimen, Skrikfinnien nimen taas tahtoi säilyttää, koska se
oli kaikissa vanhoissa auktoreissa, vaikka yleisessä kielenkäytössä
tuntematon. Heidän maakseen hän merkitsi kaiken sen erämaan, joka
oli muiden varmemmin nimitettyjen välillä. Hänen kartallaan ulottuu
Scricfinnia ja sen kanssa Ruotsi aina Murmanin rannikolle saakka,
joka lienee pitänyt yhtä siihen aikaan yleisen käsityksen kanssa.
Kuvauksensa Scricfinneistä Olaus Magnus lainasi Saxo Grammaticukselta,
niinkuin nimimuunnoskin osottaa, sillä Saxo nimitti Skritofinneja s.o.
hiihtofinnejä Skrikofinneiksi, koska islannin kielellä, jonka kautta
Saxo sai heistä tietonsa, hiihtämisen sana oli »skrika».

Olaus Magnus Saxon sanoilla kuvaa, kuinka nämä Skrikfinmt sälöjä
jalkoihinsa kiinnittäen nousivat korkeimmillekin tuntureille, kuinka
he olivat suuria noitia, taitavia jousella ampumaan ja metsästämään ja
taistelemaan. »Carta marinaan» on piirretty Finmarkinja Skrikfinnian
rajalle, kuinka Tengillus, Skrikfinnien kuningas, hiihtävää ja poroilla
ratsastavaa sotajoukkoa johtaen taistelee Argrimusta, Helsinkiläisten
kuningasta vastaan, jonka joukot pakenevat itää kohti. Tämän tarumaisen
tapauksen Olaus Magnus niinikään sai Saxo Grammaticukselta, jonka
käyttämät nimitykset kuitenkin ovat hieman toiset. Olaus Magnus kuvaa
Skrikfinnien hiihtämistä sen mukaan, miten hän oli nähnyt tai kuullut
Lappalaisten hiihtävän. Epäilemättä hän siis kuitenkin tiesi, että
Skrikfinnit ja Lappalaiset olivat samaa kansaa.

Olaus Magnuksen tiedot Lappalaisista viittaavat siihen, etteivät
Lappalaiset kuudennentoista vuosisadan alkupuolella asuneet Ruotsissa
yhtä etelässä kuin nykyisin. Hän kertoo Lappalaisten elintavoista
Zieglerin mukaan, joka teokseensa »Schondia» oli saanut heistä tarkkoja
tietoja Johannes Magnukselta ja eräältä toisella ruotsalaiselta.
Näitä tietoja hän täydensi omilla havainnoillaan. Pirkkalaiset (sana
johtuu juuresta birk, joka merkitsi kauppaa), jotka olivat saaneet
Ruotsin kruunulta Lappalaisten verotuksen ja kaupan yksinoikeudekseen,
asustavat Olaus Magnuksen esityksessä kaukana Luulajan Lapissa,
jota vastoin heitä ei Suomessa ole missään. Mutta Norjan puolella
Ofoten-vuonon seuduilla näkyy heidän telttojaan, jotka Olaus Magnus
on piirtänyt toisen muotoisiksi kuin Lappalaisten kodat. Hän sanoo
heidän pitäneen poroja samoin kuin Lappalaisetkin, joiden päälliköitä
he olivat ja jotka maksoivat heille veroa, kalliita turkiksia ja
kalaa. Mutta eivät ainoastaan Pirkkalaiset Ruotsin kuninkaan nimessä
verottaneet Lappalaisia, näiden täytyi myös maksaa veroa Norjan
kuninkaalle ja Moskovalaisten ruhtinaalle. Olaus Magnus ei ja'a
Lappalaisia kalastaja-, metsä- ja tunturilappalaisiin, mutta hän
näyttää kuitenkin tienneen, että Lappalaisten kesken oli vallalla
vastaavat elämänlaadut. Hän kiittää heitä hyvin rauhallisiksi, ellei
heille tehty ankaraa vääryyttä. Poronhoidosta kertoessaan Olaus Magnus
on tietävinään, että poroja valjastettiin kärryjenkin eteen, ja että
niillä ratsastettiin. Kumpikin käsitys oli väärä; edellinen lienee
johtunut siitä, että lappalainen ahkion nimi »kerres» muistutti ruotsin
sanaa »kärra». Pulkan kuvaus on sattuva. Lappalaisten aseet olivat
keihäs ynnä varreton jousi ja nuolet. Naisetkin oppivat taitaviksi
ampumaan ja he kulkivat mukana pyyntiretkillä, koska riistaa muka
oli niin runsaasti, ettei miehiä ollut tarpeeksi. Ampumataidon
kehittämiseksi Lappalaisten nuoriso pani toimeen kilpailuja. Kun
turkiksia ja muita kauppatavaroita vietiin poroilla Norjaan, niin
poronkuljettajia sanottiin »kveeneiksi»: tämä nimitys luultavasti
tarkotti Pirkkalaisia, jotka lienevät siihen toimeen palkanneet
kainulaisia, s.o. suomalaisia. Ziegler kertoi Lappalaisten käyvän
kauppaa siten, että he veivät tavaransa määräpaikkaan ja siihen
jättivät ja sitten sopivassa tilassa kävivät hinnan noutamassa, jonka
ostaja aivan mielivaltaisesti määräsi: Olaus Magnus kertoo tämän kaupan
samoilla sanoilla, mutta sijottaa sen kuvaesityksenä »Valkoisen järven»
rannoille.

Kerrottuaan Lappalaisten puvusta, asunnoista ja naimatavoista Olaus
Magnus tekee selkoa heidän epäjumalanpalveluksestaan. He palvelivat
sekä aurinkoa että kuuta; auringon kunniaksi uhrattiin metsäneläinten
ja merenrannikolla valaitten luita, ei kuitenkaan kesällä, koska se
olisi auringon valoa ja lämpöä häväissyt, vaan vasta talven tullen ja
päivän lyhetessä. Palveltiin myös seipään päähän kohotettua punaista
kangasta, jossa luultiin olevan taikavoimaa, koska punainen oli veren
väri. Vielä Lappalaiset palvelivat kaikkea, minkä aamulla kodastaan
ulos lähtiessään ensiksi sattuivat näkemään. He olivat taitavia noitia,
samoin kuin Suomalaisetkin, loitsivat puhaltamaan minkä tuulen vain
tahtoivat, myrskynkin, sekä saattoivat keskustella etäällä olevien
ihmisten kanssa. »Jos joku tahtoi tietää poissa olevan kohtalon,
niin hän kääntyi joko suomalaisen tai lappalaisen puoleen ja antoi
hänelle lahjan. Lappalainen sitten lähti yhden seuralaisensa ja
vaimonsa keralla yksinäiseen huoneeseen, laski siellä vaskisammakon
tai käärmeen alasimelle ja iski sitä niin ja niin monta kertaa,
luki loitsuja ja lankesi sitten loveen ja makasi pian kuin kuollut.
Kaiken aikaa molemmat toiset pitivät häntä tarkkaan silmällä. Jälleen
toinnuttuaan hän kertoi poissa olevasta ja näytti sormusta, puukkoa
tai muuta esinettä, jonka oli häneltä saanut.» Jo Snorre Sturlassonin
»kuninkaankirjassa »puhutaan Lappalaisten haahmonmuuttamiskyvystä.
Olaus Magnus kertoo, että he tekivät lyijystä sormen mittaisia
taikanuolia ja ampuivat niitä vaikka kuinka pitkän matkan päähän sitä
henkilöä vastaan, jolle tahtoivat kostaa. Ne sattuivat käteen tai
sääreen, ja se johon semmoinen oli sattunut, kuoli ennen kolmen päivän
kuluttua. Lappalaisilla on viime aikoihin saakka ollut tämmöinen taika
käytännössä. Zieglerin mukaan Olaus Magnus kertoo Lappalaisten tuulen
loitsimisesta, vaikka hän erehdyksestä omistaa taidon Suomalaisille.
He sitoivat hihnaan kolme solmua. Kun he yhden päästivät, niin nousi
kohtalainen tuuli, kun he toisen päästivät, niin tuuli kiihtyi kovaksi,
mutta kun he päästivät kolmannen, niin se yltyi myrskyksi.



Suomi ja Suomalaiset.


Poronhoitonsa ja kaikista muista Europan kansoista poikkeavan
elämänlaatunsa kautta Lappalaiset olivat herättäneet tutkijain huomiota
ja tulleet mainituiksi melkeinpä heti kun Skandinavian maista aljettiin
kirjottaa (I, s. 207.) Paljon myöhemmin tämä kunnia tuli Suomen ja sen
asukkaitten osaksi. Ei edes varmaa nimeä tälle maalle tietty, vaikka
kristinusko oli täällä voimaan astunut ja olot järjestyneet. Ziegler
»Schondia» teoksessaan (1532) kirjotti maastamme jotenkin paljon
tietojen mukaan, joita hän oli saanut Johannes Magnukselta. Mutta
vasta Olaus Magnus teoksessaan julkaisi maastamme kertomuksen, jonka
kautta sen luonto ja asukkaat pääpiirtein tulivat tunnetuiksi kautta
sivistyneen maailman.

Zieglerin esimerkkiä noudattaen hänkin piirsi Suomenlahden suunnan
koilliseksi ja pituuden todellista paljon suuremmaksi; suunnan väärin
piirtämiseen lienee ollut syynä kompassin itäpoikkeuma, niinkuin jo
olemme edellä maininneet. Luonnollista on, että monet paikat sen kautta
ovat joutuneet aivan väärille leveyspiireille, kuten esim. Viipuri.
Zieglerin kartassa oli Pohjanlahdella nimenä »Sinus Finnonicus»;
Olaus Magnus siirti tämän nimen niemimaamme eteläiselle rajamerelle,
joka on saanut pitää sen tähän päivään saakka. »Carta marinassa» on
Suomen ja Venäjän raja merkitty kahdenkertaisella puurivillä ja rajan
länsipuolella näkyvät pitäjät Ecclesia Nova (Uusikirkko), Kinaveb
(Kivennapa), Iasche (Jääski), Egrepe (Äyräpää) ja Savolax (Mikkelin
seutu).

Raja kulkee Nevasta melkein suoraan pohjoisia kohti »Valkoisen järven»
kaakkoiskulmaan, joka järvi sitten on rajana Suomen ja Biarmian
välillä. Lacus albuksen luoteispäästä raja kulkee suoraan pohjoista
kohti aina Jäämereen saakka. »Valkoisella järvellä» Olaus Magnus
varmastikin tarkottaa Kannanlahtea, jossa hän sanoo sekä Suomalaisten,
Lappalaisten että Ruotsalaisten käyneen pyyntiretkillä, koska sekä
kalastus että metsästys siellä olivat erinomaisen tuottavat; mutta
enimmän siellä kävivät Moskovalaiset, jotka metsästivät ja kalastivat
joka sopen ja samalla olivat mitä viekkaimpia kauppiaita. »Carta
marinassa» näkyy, kuinka nämä »moskovalaiset», jotka oikeastaan
lienevät olleet rajan takaisia karjalaisia, vetävät Valkoisesta merestä
veneen jokia ja järviä myöden vedenjakajalle ja sitten sen poikki
taivaltaen lähtevät vastakkaisen puolen jokia ja järviä laskemaan alas
Pohjanlahteen. Olaus Magnuksen käsityksen mukaan Ruotsin raja siis
ulottui Kannanlahteen saakka; tämä käsitys lienee johtunut juuri siitä,
että sinne tehtiin Suomen puolelta pyyntiretkiä.

Valkoisesta järvestä Olaus Magnus piirtää pitkän metsäisen harjanteen
kulkemaan etelää ja lounatta kohti ja harjanteen nimi on hänen
kartallaan »Landsrygia», s.o. Maanselkä. Valkoisesta järvestä alkaen se
kulkee Karlabihin (Kokkolaan) ja vastaa, alkuosa nykyistä Maanselkää,
jatko Kainuunselkää. Tämä ja muut samanlaiset maanselänteet osottavat,
että Olaus Magnuksella oli oikea käsitys Sisä-Suomen vedenjakajien
todellisesta luonteesta, vaikkei hän voinutkaan niiden paikkoja
tarkkaan määrätä, kun vesistöt olivat niin vähän tunnetut. Hän sijottaa
pitäjät Sala (Salo), Ula (Oulu), Ighia (li) ja Chim (Kemi) selänteen
pohjoispuolelle ja sanoo tätä osaa Itä-Lapiksi (_Lappia orientalis_),
eikä siis lue sitä Itä-Pohjanmaahan; tämä alkaa vasta maanselän
eteläpuolella hänen kartallaan. Olaus Magnus ilmottaa Pohjanlahden,
Suomenlahden ja Valkoisen järven välisen alueen olevan 300 saks.
penikulmaa pitkän (2220 kilom.) ja 60 saks. penikulmaa (444 kilom.)
leveän; pituus siis on monin kerroin liioteltu, leveys laskettu koko
joukon liian pieneksi. Nämä »Historian» luvut eivät kuitenkaan vastaa
kartan mittoja; kartalla on pituus vain 2/3 edellä mainitusta määrästä,
leveys 3/2, joten kartta, vaikka onkin vanhempi, enemmän lähentelee
todellisia suhteita.

Ei ole ihmettelemisiä, että Olaus Magnuksen käsitykset Suomen
vesistöistä ovat niin puutteelliset; niitä ei vielä tuntenut kukaan,
kun erämaatkin olivat suureksi osaksi asumatta, ja vielä vähemmän
niistä oli kukaan yrittänyt laatia karttaa tai kertomusta. Hänen täytyi
siis kokonaan tyytyä niihin suupuhe-tietoihin, joita hän saattoi koota
Ruotsissa ollessaan ja sitten vieraalla maalla. Hänen karttakokeensa
kuitenkin semmoisenaankin osottaa hyvää tahtoa ja se todella saakin
esiin eräitä pääpiirteitä, esim. vedenjakajain luonteen, Sisä-Suomen
järviylänköluonteen ja jokien säteilyn kaikkiin reunameriin tältä
järviylängöltä. Kokonaisien vesistöjen asemasta hän piirtää vain
muutamia suuria järviä. Maanselältä virtaa Pohjanlahteen kolme jokea,
joiden suunta ja luonne kuitenkin on niin ylimalkainen, ettei niitä
voi todellisiin jokiin verrata; suurin tietysti olisi Kemijoki, mutta
samanniminen asutuskeskusta ei ole sen suussa oikealla paikallaan,
molemmat toiset Simojoki ja Iijoki, jonka suussa on »Ighia» niminen
pitäjä. Se joki, jonka laskupaikkaan »Ula» on piirretty, on verraten
vähäinen, eikä sen latvoilla ole merkkiäkään suuresta järvestä.
Mahdollista on, että Oulujärvi on langennut Siikajoen osalle. Maanselän
itäpuolella olevia suuria vesistöjä edustaa vain kolmikulmainen aava
selkä, josta ei ole vedenjuoksua millekään suunnalle, vaikka Olaus
Magnus muutoin piirtää laskuväyliä liiaksikin. Huomioon ottaen, että
tämä järvi, jonka rannalle on piirretty venettään taipaleen poikki
kuljettava retkikunta, on laskuväylätön, näyttää siltä, kuin monet
Olaus Magnuksen jokihaarautumat tarkottaisivatkin jokimatkareittejä,
joilla joko ei tarvinnut taivaltaa, koska vesitie oli yhtämittainen,
tai joilla taivallettiin vain tavarat, mutta veneet jätettiin
joenlatvoille. »Carta marinalla» esim. Porvoon joki lähtee suoraan
Vesijärvestä; näin selitettynä olisi käsitettävä, että koko Päijänteen
puoli kulki Porvoon jokea myöten Porvooseen, mutta ettei veneitä
taivallettu, vaan pidettiin Porvoon joella toisia, Vesijärvellä toisia
veneitä.

Eteläpuolella taivallusjärveä kulkee jälleen idästä länteen
vedenjakaja, joka näyttää vastaavan Suomenselkää. Sen eteläpuolella
on kaksi järveä, joista on vedenkulku ainoastaan Pohjanlahteen,
ja yksi, »Lacus niger», s.o. Mustajärvi, josta vesi laskee vain
Suomenlahteen, ynnä neljä, joista on vesireitit sekä Pohjanlahteen
että Suomenlahteen. Mutta Lacus nigeristä, joka näyttää vastaavan
koko Saimaan vesistöä, on vesireitti Valkoiseen järveen, iso joki,
jolla on kaksi haaraa kuin Vienan Karjalan Kemijoella. Mustanjärven
rannalla on linna »Nova arx» eli Olofsburg (Olavinlinna). Mutta Saimaan
veden Olaus Magnus näyttää luulleen laskevan Suomenlahteen lähellä
Viipurin kaupunkia, eikä Laatokkaan, josta hänellä ei näytä olleen
minkäänlaista käsitystä. Jotenkin oikealla paikallaan laskee Suomen
lahteen Kymijoki, jonka suupuolessa on yhtä monta jokea, kuin Kymellä
suuhaarojakin; väärinkäsityksen kautta Olaus Magnus on merkinnyt
kolme Kymijoen suuhaaraa eri joiksi. Kaksi lähtee järvestä, jonka
nimi kartalla on Holela lacus, vaikka selkä tarkottaakin Päijännettä.
Päijänne on kartalla jaettu kahdeksi järveksi, joiden välillä on leveä
maakannas, eikä mitään vesiyhteyttä; eteläinen järvi, jonka rannalle
Hollolan kirkko on merkitty, on nimeltään »Lacus Piente» (Päijänne,
Zieglerin teoksessa Peyenthe). Tästä viimeksi mainitusta järvestä
on monta vesireittiä sekä Pohjanlahteen että Suomenlahteen. Holelan
järveen on kuvattu kaksi isoa vesilintua ja näiden alle kirjotettu »Sur
pesi»; jotkut ovat arvelleet näiden sanain tarkottavan »suurta vettä»,
mutta todenmukaisempaa on, että ne ovat »suuria pesiä», vaikk'ei
olekaan helppo arvata, minkä välikäsien kautta Olaus Magnus on saanut
nämä suomalaiset sanat kuvaamiensa pesivien lintujen alle. Kartalla
on kuitenkin useita muitakin samalla tavalla käytettyjä suomalaisia
sanoja, kuten »Palio Kylä», jotka on kirjotettu Kyröjoen varteen
nimiksi, vaikka tiedon antaja nähtävästi vain on tarkottanut niitä
monia huoneenkuvia. joita jokivarteen on piirretty. Näyttää siltä,
kuin olisi ruotsalaisella kartanlaatijalla ollut suomalainen neuvoja,
ja että he hyvin epätyydyttävästi ymmärsivät toistensa puhetta, joten
kartan laatija on kirjottanut suomalaisen tietomiehensä yleisiä
huomautuksia nimiksi. Samanlainen huomautus ovat vielä sanat »piet
mado» käärmeenkuvien alla maan sisäosissa; nekin on nimiksi kirjotettu,
sillä jos kartan piirtäjä olisi huomautuksen ymmärtänyt, niin hän
arvatenkin olisi kääntänyt sen latinaksi. Taikka ehkä on karttaluonnos
lähetetty Suomeen täydennettäväksi, ja siihen kirjotetut huomautukset
osaksi jääneet ymmärtämättä.

Suomen eläinkuntaa kiitetään »Historiassa» hyvin rikkaaksi; Maanselällä
varsinkin oli runsaasti kaikkia niitä eläimiä, joista saatiin
arvokkaimmat turkikset, näätää, oravaa, kärppää ja soobelia, joita
uutterasti pyydettiin. Maanselällä ja Valkoisessa meressä muutoin
oli hyvin paljon lintuja, joiden Olaus Magnus luuli tulleen sinne
Skyytian läheisistä järvistä ja erämaista pesimään, syksyllä taas pois
lähteäkseen. Saukko oli muka sangen yleinen Suomessa ja Pohjanlahden
rantaseuduissa. Suomen itäosissa, Hämeessä ja Karjalassa, oli hyvin
runsaasti majavia, jonka omituisen pesänrakennuksen Olaus Magnus kuvaa;
hän kertoo, että kun suomalaiset kylvivät peltonsa, niin silloin
varsinkaan ei saanut häiritä majavia eikä niiden asunnoita.

Olaus Magnuksen tieto Suomen paikoista oli sangen vaillinainen,
niinkuin arvata saattaa, kun hänen oli koko karttakuvansa alusta
luotava. Suomen maakuntain ja asuntakeskustain paikat toisiinsa
verraten ovat usein aivan väärin ilmotetut, niin että on mahdoton
arvata, mitä hänen mainitsemansa nimet tarkottavat. Zieglerin kartasta
hänellä ei näytä Suomen topografiaan olleen paljoakaan apua, ja
vaikkapa hän olisikin siitä lainannut, niin olisi hän oikeastaan vain
lainannut niitä tietoja, joita Ziegler oli Johannes Magnukselta ja
arvatenkin häneltä itseltäänkin saanut.

Finlandia eli Finingia, jonka Olaus Magnus sanoo ennen olleen
kuningaskunnan, on hänen käsityksensä mukaan sama kuin Pliniuksen
»Eningia». Hän sanoo sen pohjoisessa alkavan Itä-Pohjanmaalla, jonka
eteläpuolella on »Satacundia», Satakunnan itäpuolella »Tavastia».
Suomen lounaisessa kulmassa on Varsinais-Suomi, jonka Olaus Magnus
1400:luvun alussa tapahtuneen kihlakuntajaon mukaan jakaa kahteen
osaan, Norfinniaan ja Sudfinniaan. Suurimman osan Suomen lahden rantaa
käsittää »Nilandia» (Uusimaa), josta Olaus sanoo erästä osaa »Nilandia
austraiikseksi», vaikkei se hänen kartallaan suinkaan ole maakunnan
eteläisin osa. Koko muu osa Suomea on »Careliaa».

Varsinaisista paikannimistä emme lähde selkoa tekemään; lukija saa
niistä riittävän käsityksen tähän liitetystä kartasta. Useat nimistä
tuntuvat niin löyhiltä, että tuskin mikään tutkimuskaan voi niiden
alkuperää valaista; tämmöisiä nimiä ovat esim. »Vista», »Pottra»,
»Trofel» ja »Lergas» kaukana Keski-Suomessa. Toiset supisuomalaiset
ovat kumman oikein kirjotetut, kuten »Hollola», toiset taas niin
väännetyt, että niitä tuskin tuntee, mainitaksemme vain Kuusiston,
piispain vanhan linnan, jonka nimi kartalla on Cusm [ehkä lyhennysmuoto
pro Kuusmaa], vaikka olisi luullut kirkonmiehen ainakin sen nimen
osaavan oikein kirjottaa.

Olaus Magnus piti Suomea väkirikkaana maana, varsinkin eräitä seutuja
Pohjanlahden rannalla, joihin hän on karttaansa kirjottanut »hic maxima
multitudo gentium», taikka »palio kylä», näiden sanain merkitystä
tietämättä. Suomalaisia kuvataan hyväntahtoiseksi ja vaatimattomaksi,
vaikka jonkun verran hitaaksi kansaksi: mutta kun he kerran vihastuvat,
hän sanoo, niin korvaa hitauden heidän kostonsa voima. Tavat olivat
lauhtuneet maan käännyttyä kristinuskoon; kirkkoa ja pappeja kohtaan
osotettiin suurta kunnioitusta. Suomalaiset tavallisesti asuivat
kylissä ja elivät maanviljelyksestä, kalastuksesta, metsänhakkuusta ja
metsästyksestä. Suomen kaikki joet ja vesistöt olivat hyvin kalaiset ja
kalaa vietiin ulkomaillekin, varsinkin Saksaan. Valkoisessa järvessä
uutteraan kalastettiin; kesällä sinne kokoontui venäläisiä, lappalaisia
ja suomalaisia pyytäjiä, enimmän kaikista suomalaisia, ja saaliit
olivat erinomaiset. Siellä siihen aikaan saattoi nähdä kaikkien näiden
kansain pukuja ja veneitä. Laivoja ja veneitä Suomalaiset olivat sangen
taitavia rakentamaan, varsinkin Hämäläiset ja ne jotka asuivat heidän
länsipuolellaan. Samoin he yleensä olivat mestarillisia puuseppiä
ja käsityöläisiä, sekä muka taitavia valmistamaan sotakoneita ja
bombardoja. He olivat vahvoja juomareita ja panivat hyvää olutta.
Sodassa he suojelivat itseään jonkinlaisella panssarilla, joka oli
tehty kalkissa pehmitetystä hylkeennahkasta, taikka hirvennahkasta.
jonka karvapuoli oli ulospäin käännetty. Talvella näiden panssarien
päälle valettiin vettä, niin että niiden päälle jäätyi kova jääkuori.
Käytettiin myös hirven, peuran ja härän koipinahkoista valmistettuja
kypäreitä, jotka oli taiten koottu, niin että ne olivat kuin suurilla
kalansuomuilla päällystetyt. Toisilla oli päähineitä, jotka oli koottu
eräitten lintujen höyhenistä ja rautalangoilla huolellisesti neulotut.
Taikka pingotettiin puulle parkittuja kuivattuja nahkoja, jotka
oli kalkissa keitetty. ja nahkat siten painettiin pään mukaisiksi.
Kypärit sisäpuolelta vuorattiin hienolla tuohella ja ne siveltiin
kalanliimalla, että ne paremmin kestivät kosteutta.

Suomalaisia oli kielletty, kertoo Olaus Magnus, käyttämästä kotonaan
aseita, kuten keihäitä, nuolia ja muita heittoaseita, miekkoja
ja pitkiä puukkoja. Mutta semmoisia aseita he saivat pitää, mitä
tarvitsivat töihinsä, kuten kirvestä, jota he käyttivät erinomaisen
taitavasti rakennuksia salvaessaan. Rajantakaisien rosvoretkiä
torjuessaan Suomalaiset aina ensi aluksi puolustivat itseään
heittokeihäillä, jotka olivat päiväpaisteessa kuivatusta kuusesta,
terävillä puukärjillä varustetut. Toisilla oli verkkoja, joita he
nakkasivat vihollisien päähän, vetäen sitten kumoon sekä hevoset
että ratsastajat. Käsikähmässä suomalaiset käyttivät aseinaan
kiviä, joita he vyössään kantoivat, taikka sitoivat he neljän käden
pituisella nuoralla nyrkin kokoisia kiviä kepin päähän ja heittivät
näitä ratsumiesten päähän taikka hevosten jalkoihin. Hyväksi avuksi
olivat myös heidän vihaiset koiransa, joita Moskovalaisten hevoset
kovin pelkäsivät; ne pakenivat koiria aivan samalla tavalla kuin
Persialaisten hevoset kameleja. Koirat oli opetettu pelottamaan ja
ahdistamaan vihollisten hevosia; ne haukkuivat ja purivat niitä
kuonoon, jotta hevoset nousivat kahdelle jalalle ja pudottivat
ratsumiehet, jotka sitten tapettiin.

Olaus Magnus kertoo erikoisella mielenkiinnolla siitä kaupasta,
jota käytiin rajan takaa Suomeen vesistöjä pitkin. »Moskovalaiset»
kantoivat taikka vetivät veneensä järvien välisien kannaksien ja
vedenjakajain poikki, ja tällä tavalla Suomen maanselän poikki
kuljettuaan tunkeutuivat aina Tornioon saakka, jossa Olaus Magnus itse
kesällä 1519 oli nähnyt heitä veneineen. Vienan Karjalaiset vielä
tänä päivänä kulkevat samoja vesireittejä, varsinkin jauhojen haussa
Suomen puolelta. Usein nämä »Moskovalaiset» tekivät maassa ilkitöitä
ja vakoilivat. Toisinaan he pysähtyivät tielle, mikä minnekin, muka
veneitään korjatakseen, vaikka todenteolla vakoilivatkin Ruotsin
valtakunnan maita. Vaikka Ruotsin maaherrat olivat varuillaan, niin
uudistuivat alinomaa rajakahakat rosvouksineen ja ilkitöineen.
Kun rajantakaiset — Olaus käyttää sanaa Moskovalaiset — tahtoivat
hyökätä Suomen Karjalaisten kimppuun, niin he muodostivat oikeita
rosvojoukkoja, joilla oli keskenään määrätyt sopimukset ja
määräykset. He rakensivat aluksi erämaissa pitkiä keveitä veneitä
tasaisista ohuista kuusilaudoista sillä tavalla, että toiset
tekivät istumapaikkoja 20—25 miehelle, toiset keittivät maakuopissa
kuusenpihkasta pikeä tai tervaa, osa valmisti ja varusti kaaria,
jänteitä ja nuolia, osa nuolenkärkiä karkaisi. Kun alukset olivat
valmiit, niin niitä työnnettiin vesille kokonainen laivasto, ja sitten
hävitettiin taloja ja linnoja sekä Valkoisen järven (_Lacus albuksen_),
että Suomen lahden ja Liivinmeren luona, vieläpä hyökättiin ankkurissa
olevien kuormalaivainkin kimppuun ja ryöstettiin ne ja miehistöt mereen
syöstiin. Tapahtui niinkin, että Moskovalaiset hyökkäsivät suurempien
laivain kimppuun, kun nämä olivat tyventöön joutuneet. Mutta heti
kun he eivät enää luulleet olevansa kostolta turvassa, he ottivat
veneensä olalleen ja kantoivat ne metsään kätköön, käyttääkseen niitä
uudelleen soveliaassa ensi tilassa. Metsissä he sitten elivät jonkun
aikaa hyvässä turvassa saaliistaan. Mutta kun heidän ilkityönsä kävivät
liian sietämättömiksi, niin heitä kohtasi ryöstettyjen asukkaitten
kosto. Metsästäjät uutterasti etsivät heidän lymypaikkojaan ja ne
ilmi saatuaan veivät Suomalaisille tiedon: nämä suurella joukolla
lähtivät heitä hävittämään. Kamalaa julmuutta silloin harjotettiin,
sillä rosvot, ilkityönsä muistaen, taistelivat henkensä edestä. Lopulta
kuitenkin heidän voimansa murrettiin, he pakenivat vuorenrotkoihin ja
maaluoliin, taikka piiloutuivat puitten latvoihin. Ne, jotka kiinni
saatiin, armotta poltettiin veneineen ja varustuksineen; rotkot ja
luolat tukittiin isoilla kivillä ja paaluilla, niin että ne, jotka
niihin pakenivat, nälkään kuolivat. Eivät nekään, jotka olivat puihin
piiloutuneet, päässeet pakoon. Koirat haukkuen ilmaisivat heidän
olinpaikkansa, jonka, jälkeen heitä nuolilla ammuttiin, niin että he
putosivat maahan ja tapettiin. Hyvät ajokoirat olivatkin paras keino
näiden metsärosvojen kiinni saamiseksi.



Itäiset maat.


»Biarmian», s.o. Bjarmien maan Olaus Magnus sijotti äärimäiseksi
Skyytian meren laitaan, Kuolan pohjoiselle rannalle siis. Hän
erotti kuitenkin kaksi Biarmiaa, Saxo Grammaticuksen mukaan. Saxo
Grammaticuksen kuvaukset molemmista Biarmioista eivät ensinkään
käy yhteen Vienan seutujen kanssa, sillä Saxon kuvauksen mukaan ne
molemmatkin olivat vuorisia maita. Toiset sen vuoksi päättelevät hänen
tällä nimityksellä tarkottaneen Kuolan niemimaan molempia rantoja,
ja siihen viittaa Olaus Magnuksen kartta. Hän on kuvannut Biarmian
rikkaaksi kaloista, linnuista ja arvokkaista turkiseläimistä.

Venäjästä Olaus Magnuksen karttaan on kuvattu ainoastaan vähäinen osa,
se nimittäin, joka on lähinnä Suomen lahden itä- ja eteläpuolella.
Hänen tietonsa Karjalan kannaksen itäpuolella olevista seuduista ovat
odottamattoman vaillinaiset; Laatokka, jonka tuntee Käkisalmesta, on
pienimpiä hänen kartalleen piirretyistä järvistä. Vasta Herberstein
Venäjän karttaansa kuvasi Laatokan isommaksi. Neva juoksee Laatokasta
Suomen lahteen ja Nevaan laskee eteläpuolelta suurehko joki, joka
tarkottanee Velhojokea. koska Novgorod on sen rannalla. Erillään
Velhojoesta on Irmen (Ilmen) järvi, ja siihen laskee Peipsen järvestä
Narev, jonka rannalle Narvan kaupunki on sijotettu. Peipsen on
piirretty Venernin kokoiseksi. Baltinen maanselänne, joka oli Itämeren
maakuntain rajana Venäjää vastaan, on karttaan merkitty pitkäksi
metsäiseksi selänteeksi. Itämeren länsi- ja eteläpuolellakin olevat
maat Olaus Magnus kuvasi, joten hänen karttansa paitsi varsinaisia
Pohjoismaita itsiään. myös esittää niiden suhteet naapurimaihin, aina
Englantia ja Skotlantia myöten. Saksan pohjoisrannan hän tunsi hyvin
sekä oman näkemänsä mukaan että verraten runsaasta maantieteellisestä
kirjallisuudesta, joten se on hänen karttaansa oikeammin kuvattu; mutta
näistä seuduista hän ei enää voinut rikastuttaa aikansa tietopiiriä,
niinkuin esittämällä kauan laiminlyötyjä Pohjoismaita.

Samaan aikaan kun Olaus Magnus julkaisi teoksensa, alkoivat
Englantilaiset retkensä Vienan merelle ja edelleen aina Novaja
Semljahan saakka, ja heidän ynnä heidän jälkiään kulkevain
Hollantilaisten kautta näiden seutujen maantieteelliset olot
vihdoinkin tulivat selvitetyiksi. Mutta vaikka näiden matkain kautta
karttunut tieto vaikuttikin, että Europan pohjoisrantain karttakuva
tuli oikaistuksi ja vakaantui, niin pysyivät Olaus Magnuksen
kartta ja maantiedeteos kuitenkin koko kuudennentoista ja alun
seitsemättäkintoista vuosisataa tärkeimpinä lähteinä Pohjoismaiden
tuntemiselle. Sebastian Münster ammensi niistä »Cosmographiaansa»
kirjottaessaan ja monet muut hänen jälkeensä. Orteliuksen suuressa
karttakirjassa Pohjola on enimmäkseen kuvattu Olaus Magnuksen
mukaan, vaikka hän lisäksi käytti hyväkseen Englantilaisten ja
Hollantilaistenkin löytöjä. Gerhard Mercatorinkin kartassa on
Pohjoismaita koskeva osa etupäässä Olaus Magnuksen mukaan laadittu;
muutamissa kohdin Mercator ei ole voinut erottaa uudempia tietoja
oikaisuiksi, vaan on Englantilaisten löytämän Valkoisen meren ohella
piirtänyt karttaan Olaus Magnuksen Lacus Albuksenkin. Vasta Andreas
Buraeuksen (1571—1646) uraa aukaisevien töitten kautta Skandinavian ja
Suomen kartta perin pohjin uudistui ja sai varman tähtitieteellisen ja
maanmittauksellisen pohjan ja samalla Olaus Magnuksen teokset jäivät
vain historiallisiksi muistomerkeiksi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Maantiede ja löytöretket II: Suurien löytöretkien aikakausi" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.