Title: Buddenbrookit I: Erään suvun rappeutumistarina
Author: Mann, Thomas
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Buddenbrookit I: Erään suvun rappeutumistarina" ***


BUDDENBROOKIT I

Erään suvun rappeutumistarina


Kirj.

THOMAS MANN


Tekijän luvalla suomentanut

Siiri Siegberg



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1925.



Ensimmäinen luku.


»Mitä se on — Mitä se on...»

»Siinäpä se solmu onkin, _ma très chère demoiselle_!»

Konsulitar Buddenbrook loi silmäyksen lähellä olevassa nojatuolissa
istuvaan mieheensä paikaltaan anoppinsa vierestä, suoratyyliseltä,
valkoiselta sohvalta, jota koristi kullattu jalopeuranpää ja jonka
patjat olivat päällystetyt kirkkaankeltaisella kankaalla, sekä ryhtyi
auttamaan isoisän polvella ikkunan ääressä istuvaa pientä tytärtään.

»Tony!» hän sanoi, »minä uskon, että Jumala—» Ja pieni kahdeksanvuotias
hentorakenteinen Antonie, jolla oli yllään aivan ohut vaalea
silkkimekko, käänsi hiukan sievää vaaleakutrista päätään isoisän
kasvoista, toisti vielä kerran, katsoen harmaansinisillä silmillään
pinnistyneesti ja mitään näkemättä huoneeseen: »Mitä se on», ja
saneli sen jälkeen hitaasti: »Minä uskon, että Jumala», ja lisäten
sitten nopeasti — »on minut ynnä kaikki muut luontokappaleet luonut»
tunsi päässeensä tutulle tolalle ja lateli nyt onnesta loistaen
yhteen menoon koko uskonkappaleen tarkalleen vastikään vuonna 1835
ilmestyneen katkismuksen uusitun laitoksen sanoilla, jonka sanamuodon
korkeastioppinut senaatti oli hyväksynyt. Kun tyttö oli päässyt
vauhtiin, tuntui hänestä se samanlaiselta kuin mäenlasku kelkalla
talvella veljien kanssa Jerusalemin-vuorelta: pää oli mennä pyörälle
eikä voinut pysähtyä, vaikka kuinka olisi tahtonut.

»Lisäksi vaatteet ja kengät», hän hoki, »ruoan ja juoman, kodin
ja kartanon, vaimon ja lapset, pellon ja karjan...» Hänen tätä
ladellessaan purskahti vanha M. Johann Buddenbrook peittelemättömään
nauruun, hänelle ominaiseen hyväntuuliseen hihitykseen, jota hän jo
hetken aikaa oli pidättänyt. Hän nauroi sydämen pohjasta voidessaan
ilvehtiä katkismuksen kustannuksella ja oli luultavasti yksinomaan
tämän vuoksi ryhtynyt koko pikku tutkinnon pitoon. Hän tiedusti
Tonyn peltoja ja karjaa, kysyi, paljonko tämä tahtoi vehnäsäkistä
ja alkoi hieroa kauppaa. Hänen pyöreitä, rusottavia ja hyvänsuopia
kasvojaan, joita hän ei parhaalla tahdollaankaan olisi saanut vihaisen
näköisiksi, kehysti lumivalkoiseksi puuteroitu tukka, josta takana
työntyi hiirenkarvaisen takin leveälle kaulukselle pieni palmikon alku.
Hän oli seitsenkymmenvuotiseksi asti pysynyt uskollisena nuoruutensa
pukukuosille; hän oli luopunut vain nappien ja isojen taskujen
välisestä kalunakoristuksesta, mutta pitkiä housuja hän ei ollut
käyttänyt koko elämässään. Hänen kaksoisleukansa pullotti leveänä,
kaksipoimuisena ja tyynen leppoisana valkoisella pitsiröyhelöllä.

Kaikki olivat yhtyneet hänen nauruunsa, pääasiallisesti kunnioituksesta
perheenpäätä kohtaan. M:me. Antoinette Buddenbrook, syntyisin
Duchamps, hihitti aivan samaan tapaan kuin hänen miehensä. Tuo pyylevä
rouva, jonka tukka riippui valkoisina kiharoina korvallisilla,
oli puettu mustan- ja vaaleanharmaaraitaiseen, koristeita vailla
olevaan pukuun, joka ilmaisi yksinkertaisuutta ja vaatimattomuutta,
ja hänellä oli vieläkin kauniit valkoiset kädet, joissa hän piteli
pientä samettista käsilaukkua. Hänen piirteensä olivat vuosien
vieriessä ihmeellisesti muovautuneet puolison piirteiden kaltaisiksi.
Vain silmien muoto ja eloisa tummuus viittasivat hänen puolittain
romaanilaiseen syntyperäänsä; hän polveutui isoisän puolelta eräästä
ranskalais-sveitsiläisestä suvusta ja oli kotoisin Hampurista.

Hänen miniänsä, konsulitar Elisabeth Buddenbrook, syntyisin Kröger,
nauroi krögeriläistä naurua, joka alkoi posahtavalla huuliäänellä
ja jonka aikana leuka painui rintaa vasten. Hänellä, kuten kaikilla
Krögereillä, oli erittäin ylhäinen ulkomuoto, ja joskaan häntä ei
voinut sanoa suorastaan kauniiksi, herätti hän kuitenkin levollisine,
varmoine ja pehmeine liikkeineen jokaisessa turvallisuuden ja
luottamuksen tunteen. Hänen punertaviin hiuksiinsa, joista osa oli
kiedottu päälaelle pieneksi kruununtapaiseksi sykeröksi, kun taas
toinen osa riippui leveinä, taidokkaasti käheröityinä hiuskiehkuroina
korvallisilla, liittyi hienonhieno valkoinen hipiä, jossa erotti
joitakuita pieniä kesakoita. Lukuunottamatta hiukan liian pitkää nenää
sekä pientä suuta oli hänen kasvoissaan luonteenomaisinta se, ettei
alahuulen ja leuan välissä ollut minkäänlaista syvennystä. Hänen lyhyet
puhvihihaiset liivinsä, joiden jatkona oli kaita, kirkaskukkainen,
ilmava silkkihame, jättivät paljaaksi verrattoman kaunismuotoisen
kaulan, jota ympäröi suurin hohtokivin koristettu atlasnauha.

Konsuli kurottautui eteenpäin hiukan hermostuneesti. Hänellä oli
yllään kanelinvärinen, leveärinnuksinen takki nuijanmuotoisine
hihoilleen, jotka vasta ranteen alapuolella kuroutuivat tiukasti
käden ympärille. Hänen ruumiinmukaiset housunsa olivat valkoisesta
pesukankaasta, ja niiden ulkolaitaa pitkin kulki musta viiru. Kankean
kohokauluksen ympärille oli sidottu paksu silkkinen kaulaliina, joka
peitti värikkäiden liivien aukeaman... Hänellä oli isänsä jonkun verran
syvällä olevat siniset, valppaat silmät, vaikka niiden ilme kenties
oli haaveellisempi; mutta hänen kasvonpiirteensä olivat vakavammat ja
ankarammat, hänen nenänsä teki korkean, voimakkaan kaaren, ja posket,
joiden keskivaiheille ulottui vaalea, kihara poskiparta, eivät olleet
lähimainkaan yhtä pyöreät kuin vanhuksen.

Madame Buddenbrook kääntyi miniänsä puoleen, töykkäsi tämän käsivartta,
katsoi hihittäen hänen helmaansa ja sanoi:

»_Mon vieux_ pysyy aina samana, eikö totta, Bethsy?»

Konsulitar heristi vain ääneti hentoa sormeaan, niin että hänen
kultainen ranneketjunsa kilahti, sitten hän vei kätensä hänelle
ominaisella tavalla suupielestä tukkalaitetta kohti, ikäänkuin
sipaistakseen pois jonkun löyhentyneen kiharan.

Mutta konsuli sanoi suopean hymyn ja nuhtelun sekaisella äänellä:

»Voi teitä, isä, joko te taas teette pilaa pyhistä asioista!...»

Istuttiin »maisemahuoneessa», vanhan Mengstrassen varrella sijaitsevan
avaran rakennuksen ensi kerroksessa, jonka toiminimi Johan Buddenbrook
oli ostamalla hankkinut itselleen joku aika sitten, mutta jossa perhe
ei vielä ollut asunut kauan. Vahvat kimmoisat seinäpaperit, jotka
seinästä erotti tyhjä ala, olivat koristetut suurilla maisemakuvilla;
ne olivat väriltään vaaleat samoin kuin ohut, pehmeä lattiamatto,
joka peitti koko lattian, ja niissä oli 18:nnen vuosisadan maun
mukaisia idyllejä: hilpeitä viininkorjaajia, ahkeroita peltomiehiä,
nauhoilla koristettuja paimentyttöjä, jotka istuivat peilikirkkaan
veden rannalla, sylissään puhtoinen karitsa, tai suutelivat lemmekkäitä
paimenia... Maisemia valaisi enimmäkseen kellertävän auringonlaskun
hohde, joka sointui hyvin yhteen valkoisten huonekalujen ja molempien
ikkunoiden keltasilkkisten uutimien kanssa.

Huoneen suuruuteen katsoen ei huonekaluja ollut varsin paljon. Pyöreä
pöytä ohuine, suorine ja keveästi kullalla koristettuine jalkoineen
ei ollut sohvan edessä, vaan vastakkaisen seinän vierustalla pienen
harmonion kohdalla, jonka kannella näkyi huilukotelo.

Paitsi seinän viereen säännölliseen järjestykseen asetettuja
jäykkiä nojatuolia ei huoneessa sitten ollut muuta kuin pieni
ikkunan alla oleva ompelupöytä ja sohvan vastassa hienotekoinen
loistokirjoituspöytä, joka oli täynnä koruesineitä.

Ikkunain kohdalla olevan lasioven takaa häämötti hämärä
pylväskäytävä,ja tulijasta vasemmalla oleva korkea valkoinen kaksoisovi
johti ruokasaliin. Mutta toisella seinällä olevassa puolipyöreässä
syvennyksessä räiskyi takkatuli taidokkaasti tehdyn valurautaisen
uuniristikon takana.

Oli näet aikainen talvi. Jo nyt, lokakuun puolivälissä, olivat kadun
toisella puolen Marian-kirkon tarhaa ympäröivät pienet lehmukset aivan
keltaiset, ja jykevien goottilaisten kaarien ja nurkkauksien komeroissa
vinkui tuuli ja vihmoi kylmää tihkusadetta. Madame Buddenbrook
vanhemman mieliksi olivat talvi-ikkunat jo asetetut sijoilleen.

Oli torstaipäivä, päivä, jolloin suku säännönmukaisesti joka
toinen viikko kokoontui yhteen; mutta tänään oli paitsi suvun
kaupungissa asuvia jäseniä kutsuttu myös pari ystävää vaatimattomalle
päivällisaterialle, ja perhe istui nyt kello neljän tienoissa hämärässä
vieraitaan odotellen...

Pikku Antonie ei ollut antanut isoisän aiheuttaman häiriön estää
mäenlaskua, hän oli vain työntänyt nyrpeissään muutenkin ulkonevan
ylähuulensa entistä ulommaksi. Hän oli saapunut »Jerusalemin vuoren»
alle, mutta voimatta pysähdyttää vinhaa menoa antoi hän kelkan liukua
kappaleen matkaa yli maalin...

»Amen», sanoi hän, »minäpä tiedän jotakin, isoisä!»

»Hän tietää jotakin!» huudahti vanha herra ikäänkuin olisi ollut aivan
pakahtua uteliaisuuteen. »Oletkos kuullut kummempaa, äiti? Hän tietää
jotakin! Eikö nyt kukaan voi sanoa...»

»Kun taivaassa on lämmin, lyö salama alas», sanoi Tony vahvistaen joka
sanan päännyökkäyksellä, »mutta kun taivaassa on kylmä, lyö ukkonen
alas!»

Tämän jälkeen pani hän käsivarret ristiin rinnalle ja katsoi
voitonvarmasti toisten nauraviin kasvoihin. Mutta herra Buddenbrook
vihastui tuosta viisaudesta ja tahtoi kaikin mokomin tietää, kuka oli
opettanut lapselle mokoman typeryyden, ja kun kävi ilmi, että sen oli
tehnyt Ida Jungmann, äskettäin lapsia varten hankittu Marienwerderistä
kotoisin oleva mamsseli, täytyi konsulin käydä puolustamaan Idaa.

»Te olette liian ankara, isä. Miksi ei lapsi tuossa iässä saisi pitää
omia ihmeellisiä kuvittelujaan...»

»_Excusez, mon cher_!... _Mais c'est une jolie!_ Tiedäthän, ettei
moinen lapsen järjen pilaaminen minua miellytä. Vai ukkonen lyö alas.
Lyököönkin paikalla! Mokoma preussitär...»

Asianlaita oli se, ettei vanha herra suvainnut Ida Jungmannia. Hän
ei ollut mikään ahdasjärkinen mies. Hän oli nähnyt palasen maailmaa,
oli tehnyt Preussin armeijan hankkijana _anno_ 1813 nelivaljakolla
viljanostomatkan Etelä-Saksaan, hän oli käynyt Amsterdamissa ja
Pariisissa eikä suinkaan, valistunut mies kun oli, halveksinut
kaikkea, mikä oli ulkopuolella hänen vanhatyylisen synnyinkaupunkinsa
piirin. Mutta milloin ei ollut kysymys kauppasuhteista, oli
hän säätykysymyksissä suuremmassa määrin kuin hänen poikansa
konsuli taipuvainen vetämään selvät rajat ja kohtelemaan vieraita
loitontavasti. Ja kun hänen lapsensa toivat eräältä matkaltaan taloon
tämän nuoren länsipreussiläisen, vasta kaksikymmenvuotisen tytön —
orvon, jonka isä, muuan majatalonomistaja, oli kuollut vähää ennen
Buddenbrookien tuloa Marienwerderiin — oli konsuli saanut kestää
hurskaan tekonsa johdosta aika nujakan isänsä kanssa, ja vanha herra
oli tällöin puhunut pelkkää ranskaa ja alasaksaa... Muuten oli Ida
Jungmann osoittautunut taitavaksi taloudenpidossa ja lasten hoidossa ja
soveltui kuuliaisuutensa ja preussiläisten arvokäsitteittensä vuoksi
erinomaisesti asemaansa tässä talossa. Hänellä oli ylimysmieliset
periaatteet ja hän osasi tehdä hiuksenhienon erotuksen parhaimpien
ja lähinnä parhaimpien piirien, keskiluokan ja alemman keskiluokan
välillä, oli ylpeä siitä, että kuului parhaimpien piirien uskollisiin
palvelijoihin, eikä olisi suonut Tonyn seurustella sellaisten
koulutovereiden kanssa, jotka hänen mielestään kuuluivat vain lähinnä
parhaimpaan keskiluokkaan...

Samassa näkyi preussitär pylväskäytävässä ja astui sisään
lasiovesta. Hän oli kookas, kulmikas, mustiin puettu tyttö, jolla
oli sileäksikammattu tukka ja rehelliset kasvot. Hän talutti pikku
Klothildea, tavattoman laihaa, kukikkaaseen karttuunimekkoon puettua
lasta, jolla oli kiilloton, harmaaseen vivahtava tukka ja hiljainen
ikäneidon ilme. Hän kuului erääseen aivan varattomaan Buddenbrook-suvun
haaraan, oli Rostockissa asuvan vanhan herra Buddenbrookin veljenpojan
tytär, ja hänet oli kasvatettu talossa siksi, että hän oli aivan
samanikäinen kuin Antonie ja muuten nöyräluontoinen lapsi.

»Kaikki on valmista», sanoi mamsseli Jungmann. »Klothilde on auttanut
ahkerasti keittiössä, Trinan ei ole tarvinnut tehdä juuri mitään...»
Hän kurahutti r:n hullunkurisesti kurkussa, sillä hän ei alunpitäen
ollut osannut lausua sitä lainkaan.

M. Buddenbrook kaularöyhelöineen hymyili pilkallisesti Idan oudolle
ääntämiselle, mutta herra konsuli silitti pienen sukulaisensa poskea ja
sanoi:

»Se on oikein, Thilda. 'Rukoile ja tee työtä', kuuluu käsky.
Meidän Tonymme saisi ottaa oppia siitä. Hän on aivan liian halukas
joutilaisuuteen ja vallattomuuksiin...»

Tony painoi alas päänsä ja katsoi alta kulmain isoisään, sillä hän
tiesi tämän tapansa mukaan puolustavan häntä.

»Ei, ei», sanoikin isoisä, »pää pystyyn, Tony, _courage!_ Sama ei
sovellu kaikille. Kukin laatunsa mukaan. Thilda on kunnon tyttö, mutta
arvo on meillekin annettava. Puhunko _raisonnable_, Bethsy?»

Hän kääntyi miniänsä puoleen, joka tavallisesti yhtyi häneen, kun
taas mme. Antoinette enimmäkseen kannatti konsulia, tosin luultavasti
enemmän järkisyistä kuin vakaumuksesta. Näin ojensivat nuo kaksi
ihmispolvea toisilleen ristikkäin kättä.

»Te olette kovin hyvä, isä», sanoi konsulitar. »Tony on tekevä
parhaansa, että hänestä tulisi viisas kunnon nainen... Ovatko pojat
palanneet koulusta?» kysyi hän Idalta.

Mutta Tony, joka oli isoisän polvelta kurottunut katsomaan ulos
katupeilistä, huusi melkein yht'aikaa:

»Tom ja Christian tulevat Johannisstrassea pitkin... ja herra
Hoffstede... ja tohtorisetä...»

Pyhän Mariankirkon kellot alkoivat soittaa koraalia: ping, ping —
pang! huononlaisessa tahdissa, joten oli vaikea tietää, mitä säveltä
ne oikein tarkoittivat, mutta se kuului sentään hartaan juhlalliselta.
Ja pienen ja suuren kellon iloisesti ja arvokkaasti lyödessä neljää
kajahti samassa alhaalta ulko-oven kellon kilinä avaran eteisen
halki, minkä jälkeen Tom ja Christian todellakin ilmestyivät näkyviin
ensimmäisten vieraiden, Jean Jacques Hoffsteden, runoilijan, ja tohtori
Grabowin, kotilääkärin, kanssa.



TOINEN LUKU.


Herra Jean Jacques Hoffstede, kaupungin runoilija, joka varmasti oli
varannut taskuunsa pari säettä tämänkin päivän kunniaksi, ei ollut
paljon nuorempi Johann Buddenbrook vanhempaa, ja hännystakkinsa vihreää
väriä lukuunottamatta oli hänkin puettu samanlaisen muodin mukaan.
Mutta hän oli vanhaa ystäväänsä hoikempi ja liikkuvampi, ja hänellä oli
pienet, vilkkaat, vihertävät silmät ja pitkä, terävä nenä.

»Parhaimmat kiitokseni», lausui hän pudistettuaan talon herrojen kättä
ja sanottuaan naisille pari niitä mairittelevinta kohteliaisuutta
— kohdistaen ne erikoisesti konsulittareen, jota hän kunnioitti
rajattomasti — kohteliaisuuksia, jollaisia nuori polvi tuskin enää
kykeni keksimään ja joihin yhtyi mitä huomaavaisin hymy. »Parhaimmat
kiitokseni ystävällisestä kutsustanne, arvoisa talonväki. Nämä
nuorukaiset», sanoi hän osoittaen Tomia ja Christiania, jotka seisoivat
hänen vieressään siniseen takkiin ja nahkavyöhön puettuina, »tapasimme
tohtorin kanssa Königstrassella heidän palatessaan opinnoiltaan.
Pystyviä poikia — vai kuinka, rouva konsulitar? Thomaksella on jykevä,
vakava järki, hänestä täytyy ehdottomasti tulla kauppias. Christian
sitävastoin näyttää minusta vähän hulivililtä, hän taitaa olla hiukan
_incroyable_... Mutta en salaa _engouement'iäni_. Hän tulee varmaankin
jatkamaan lukujaan: hän on terävä ja sukkelapuheinen...»

Herra Buddenbrook avasi kultaisen nuuskarasiansa.

»Oikein! Eikö hänestä yksin tein voi tulla runoilija, Hoffstede?»

Mamsseli Jungmann veti uutimet ikkunoiden eteen, ja pian valaisi
huonetta yksinomaan kristallikruunun ja kirjoituspöydällä palavien
haarakynttilöiden miellyttävä, vaikka hiukan levoton loiste.

»No, Christian», sanoi konsulitar, jonka tukka välkkyi
kullankarvaisena, »mitä sinä olet nyt iltapäivällä oppinut?» Kävi ilmi,
että Christianilla oli ollut kirjoitusta, laskentoa ja laulua.

Christian oli seitsenvuotinen poika, joka jo nyt oli miltei
naurettavassa määrässä isänsä näköinen. Hänellä oli samat jokseenkin
pienet, pyöreät, syvällä olevat silmät, isän korkea, kaareva nenä
alkoi jo olla havaittavissa, ja poskiluiden alla ilmaisi pari piirtoa,
etteivät hänen kasvonsa aina tulisi säilyttämään nykyistä pyöreyttään.

»Ai kun meitä nauratti tänään», alkoi hän lörpöttää, siirtyen
kuulijasta toiseen. »Kuulkaapas, mitä herra Stengel sanoi Siegmund
Köstermannille.» Hän taivuttautui eteenpäin, ravisti päätään ja alkoi
painokkaasti jäljitellä: »Ulkoa sinä, rakas lapsi, olet sileä kuin
muna, niin olet, mutta sisältä sinä, rakas lapsi, olet musta...» Tämän
hän sanoi jättäen pois »r»:n ja matkien muutenkin niin onnistuneesti
opettajan ääntämistä ja inhon ilmaisua tuota ulkoista siloisuutta
kohtaan, että kaikki purskahtivat nauruun.

»Kuulkaahan tuota!» toisti ukko Buddenbrook killittäen. Mutta herra
Hoffstede oli haltioissaan.

»Mainiota!» huusi hän. »Verratonta! Aivan kuin Marcellus Stengel. Juuri
niin! Sepä oli erinomaista!»

Thomas, jolta puuttui tämäntapaiset lahjat, seisoi nuoremman veljensä
vieressä nauraen hänkin sydämellisesti ja kadehtimatta. Hänen hampaansa
eivät olleet erittäin kauniit, vaan pienet ja kellertävät. Mutta hänen
nenänsä oli erikoisen siromuotoinen, ja hän muistutti silmiltään ja
kasvonpiirteiltään tuntuvasti isoisää.

Toiset istuivat tuoleilla, toiset sohvalla, juteltiin lasten kanssa,
puhuttiin aikaisesta talvesta, talon asioista... Herra Hoffstede ihaili
kirjoituspöydällä olevaa komeaa Sèvres-porsliinista mustepulloa, joka
oli muodoltaan kuin mustatäpläinen ajokoira. Mutta tohtori Grabow,
konsulin ikätoveri, jonka harvan poskiparran keskeltä hymyilivät
hyväntahtoiset, lempeät kasvot, tarkasteli leivoksia, rusinaleipiä ja
erilaatuisia suolakuppeja, jotka olivat nähtävinä pöydällä. Tämä oli
se »suola ja leipä», jonka ystävät ja sukulaiset olivat lähettäneet
tuliaisiksi uuteen asuntoon. Mutta kun tahdottiin näyttää, ettei
lahja tullut köyhästä kädestä, oli leipä tehty makeasta, maustetusta
leivostaikinasta ja suolakupit olivat puhdasta kultaa.

»Taitaapa minulle tulla työtä», sanoi tohtori osoittaen leivoksia
ja lapsia. Sitten otti hän päätään heilutellen käteensä erään upean
suola-, pippuri- ja sinappilaitteen.

»Se on Lebrecht Krögeriltä», sanoi M. Buddenbrook myhäillen. »Arvoisa
sukulaiseni on aina runsaskätinen. Minun lahjani ei ollut yhtä suuri,
kun hänen Burgtorin vieressä oleva huvilansa valmistui. Mutta hän onkin
aina ollut niin... hieno, antelias, oikea _à la mode_-keikari...»

Kellonkilinä oli kaikunut jo useamman kerran kautta talon. Nyt saapui
pastori Wunderlich, lyhytsäärinen, pitkään mustaan takkiin puettu vanha
herra. Hänellä oli puuteroitu tukka ja valkopintaiset, hauskat, iloiset
kasvot, joiden keskeltä vilkkui harmaa, hyväntuulinen silmäpari. Hän
oli ollut jo useamman vuoden leski ja laski kuuluvansa entisen ajan
vanhoihinpoikiin samoin kuin pitkä kaupanvälittäjä herra Grätjens,
joka saapui hänen seurassaan ja piti aina toista laihaa kättään
kiikarin tavoin silmiensä edessä kuin tarkastaen taideteosta; hän oli
tunnustettu taiteentuntija.

Saapui sitten myös senaattori, tohtori Langhals rouvineen, kumpikin
talon vanhoja ystäviä, — samoin viinikauppias Köppen suurine,
punoittaville kasvoineen, jotka paistoivat avarain, korkealla
pullottavien hihapuhvien keskeltä, sekä tämän yhtä pullea rouva...

Kello oli jo yli puoli viiden, kun vihdoinkin saapuivat Krögerit,
konsuli Kröger ja hänen poikansa Jakob ja Jürgen, jotka olivat
Tomin ja Christianin ikäisiä. Ja melkein samaan aikaan tulivat myös
konsulitar Krögerin vanhemmat sekä muuan vanha, hempeä aviopari,
puutavara-tukkukauppias Överdieck ja tämän rouva, jotka puhuttelivat
toisiaan kaikkien kuullen mitä hellimmillä nimillä.

»Hienot ihmiset tulevat myöhään», sanoi konsuli Buddenbrook suudellen
anoppinsa kättä.

»Mutta voimalla ja väellä!» — Johann Buddenbrook osoitti laajalla
kädenliikkeellä tulijoita ja puristi sitten vanhan herran kättä.

Lebrecht Kröger, tuo _à la mode_-keikari, kookas, komea mies, käytti
vielä hiukan puuteroitua tukkaa, mutta oli muuten nykyaikaisesti
puettu. Hänen samettiliiveissään välkkyi kaksi riviä timanttinappeja.
Justus, hänen poikansa, jolla oli pieni poskiparta ja suipoksi
kierretyt viikset, muistutti isäänsä vartaloltaan; hänellä oli myös
tämän pyöreät, hienot kädenliikkeet.

Aluksi ei laisinkaan istuuduttu, vaan jäätiin seisomaan pääasiaa,
ateriaa odotellen, jutellen yhtä ja toista. Sitten Johann Buddenbrook
vanhempi tarjosi madame Köppenille käsivartensa lausuen selkeällä
äänellä:

»No niin, jospa sitten alkaisimme, _mesdames et messieurs_...»

Mamsseli Jungmann ja häntä seuraava sisäkkö olivat aukaisseet
ruokasaliin vievän valkoisen kaksoisoven, ja seurue alkoi soljua sinne
verkalleen, vakaisesti. Tässä talossa saattoi aina olla varma ruoan
laadusta ja runsaudesta...



KOLMAS LUKU.


Nuorempi talon herroista oli yleisen liikehtimisen aikana koetellut
kädellään vasenta rintapieltään, jossa rapisi paperi. Hänen kasvoiltaan
oli kadonnut seurusteluhymy; sitä seurasi nyt jännittynyt, huolestunut
ilme, ja ohimoilla liikehti pari jännettä kuin olisi hän purrut
hampaansa yhteen. Vain näön vuoksi astui hän pari askelta ruokasalia
kohti, mutta jäi sitten jälkeen hakien silmillään äitiänsä, joka
oli menossa kynnyksen yli viimeisten vieraiden joukossa pastori
Wunderlichin rinnalla.

»_Pardon_, hyvä herra pastori... Pari sanaa, äiti!» Ja pastorin
nyökätessä hilpeästi suostumuksen merkiksi vei konsuli Buddenbrook
vanhan rouvan takaisin maisemahuoneeseen, ikkunan ääreen.

»Sanalla sanoen. Gottholdilta on tullut kirje», sanoi hän nopeasti ja
hiljaa, katsoen äitinsä kysyviin, tummiin silmiin ja vetäen taskustaan
kokoontaitetun, sinetöidyn paperin. »Tämä on hänen käsialaansa... Se on
jo kolmas kirje, ja isä on vastannut vain ensimmäiseen... Mitä minun
pitää tehdä? Se saapui jo kahden aikaan, ja minun olisi pitänyt antaa
se isän käteen kauan sitten, mutta en hennoisi turmella hänen hyvää
tuultaan tänään. Mitä te arvelette? Vielähän me ehdimme hänen kanssaan
puhua...»

»Olet oikeassa, Jean, odotetaan!» sanoi madame Buddenbrook tarttuen
tapansa mukaan ripeästi poikansa käsivarteen. »Mitähän se saattaakaan
sisältää!» lisäsi hän sitten huolestuneesti. »Hän ei anna perään, vaan
rettelöi oman osuutensa lunastussummasta... Ei, ei, Jean, ei nyt...
Mieluummin illalla, ennen maatamenoa...»

»Mitä minun pitää tehdä?» uudisti konsuli ravistaen alaspainunutta
päätään. — »Olen itse monesti aikonut pyytää isää myöntymään... Asia ei
saa näyttää siltä kuin minä, velipuoli, olisin tunkeutunut vanhempien
suosioon ja hautoisin hankkeita Gottholdia vastaan... isänkin takia
tahdon välttää sellaista asemaa. Mutta ollakseni rehellinen... minä
olen kuitenkin _associé_. Ja Bethsy ja minä olemme maksaneet aivan
kohtuullisen vuokran toisesta kerroksesta... Mitä tulee Frankfurtissa
olevaan sisareen, on se asia kunnossa. Hänen miehensä nauttii jo
nyt, isän eläessä, luovutusmaksua, joka on vain neljännes talon
koko kauppasummasta... Se on edullinen sitoumus, johon isä suostui
arvelematta ja josta täytyy iloita kauppahuoneen asioiden kannalta. Jos
nyt isä osoittautuu aivan mahdottomaksi Gottholdin suhteen, on se...»

»Joutavia, Jean, sinun suhteesi asiaan on toki selvä. Mutta Gotthold
uskoo, että minä, hänen äitipuolensa, huolehdin vain omista lapsistani
vieroittaen hänet tahallani hänen isästään. Sehän se on surullisinta.»

»Se on kokonaan hänen syynsä!» huudahti konsuli melkein kiihtyneesti,
mutta alensi sitten äänensä katsahtaen ruokasaliin päin. »Koko tämä
surullinen suhde on hänen aiheuttamansa! Ajatelkaa nyt! Miksi hän
ei saattanut olla ymmärtäväinen! Minkätähden hänen täytyi naida tuo
demoiselle Stüwing ja koko... se puotihomma...» Konsuli naurahti
harmistuneesti ja hämillään. »Isän vastenmielisyys tuota puotia kohtaan
on heikkoutta; mutta Gotthold olisi voinut taipua tähän pieneen
turhamaisuuteen...»

»Voi, Jean, parasta olisi, kun isä suostuisi!»

»Mutta voinko minä kehoittaa häntä siihen?» huohotti konsuli vieden
kiihtyneesti käden otsalleen. »Minä kannatan asiaa henkilökohtaisesti,
siksi minun pitäisi sanoa: maksakaa, isä. Mutta minä olen myöskin
_associé_, olen hoitanut liikkeemme asioita, ja ellei isä katso
olevansa velvollinen luovuttamaan liikepääomasta mainittua summaa
tottelemattomalle, niskoittelevalle pojalle, niin... On kysymyksessä yli
yksitoistatuhatta taaleria. Se on iso raha... Ei, ei, en mitenkään voi
kehoittaa häntä siihen... mutta en myöskään panna vastaan. En tahdo
olla tekemisissä koko asian kanssa, koko kohtaus isän kanssa on minulle
_désagréable_...»

»Myöhemmin illalla, Jean. Mennään nyt, toiset odottavat...»

Konsuli kätki paperin povitaskuunsa, tarjosi käsivartensa äidilleen,
ja sitten he yhdessä astuivat kynnyksen yli kirkkaasti valaistuun
ruokasaliin, jossa seura juuri oli ehtinyt asettua paikoilleen pitkän
pöydän ympärille.

Seinän taivaansiniselle taustalle oli maalattu hoikkia pylväitä ja
kreikkalaisten jumalien kuvapatsaita. Raskaat punaiset verhot oli
vedetty ikkunain eteen, ja huoneen joka nurkassa paloi korkeassa
kullatussa haarajalassa kahdeksan kynttilää, lukuunottamatta pöydällä
hopeaisissa jaloissa palavia kynttilöitä. Jykevän ruokakaapin
yläpuolella, vastapäätä maisemahuoneen ovea, riippui suuri öljymaalaus,
joka kuvasi italialaista merenlahtea ja jonka utuisen sininen sävy oli
tässä valaistuksessa erittäin vaikuttava. Seinustoilla oli suuria,
jäykkäselkäisiä, punaisella damastilla päällystettyjä sohvia.

Madame Buddenbrookin kasvoilta oli kadonnut viimeinenkin huolen ja
levottomuuden jälki hänen asettuessaan pastori Wunderlichin ja vanhan
herra Krögerin väliin, joka istui leveänä ikkunan puoleisella seinällä.

»_Bon appétit_!» virkkoi hän sydämellisesti, nyökäten keveästi
ja nopeasti ympärilleen ja antaen samalla katseensa kulkea koko
pöytäkunnan yli aina lapsiin asti...



NELJÄS LUKU.


»Kuten sanottu, kunnia talolle, Buddenbrook!» kaikui herra Köppenin
mahtava ääni yli muun keskustelun, kun sisäkkö, jolla oli paljaat
punaiset käsivarret, paksu raitainen hame ja pieni päälaella kekottava
valkoinen myssy, oli tarjoillut kuumaa vihanneslientä paahdetun leivän
kera mamsseli Jungmannin ja yläkerrassa asuvan konsulin palvelustytön
kanssa, ja kun oli alettu varovasti maistella sitä.

»Kunnia talolle! Kaikki on niin tilavaa ja upeata... täällä kelpaa
elää, sen minä sanon...» Herra Köppen ei ollut kuulunut talon entisen
omistajan seurapiiriin. Hän oli vasta äskettäin tullut rikkaaksi, eikä
hänen sukunsa juuri ollut kaikkein hienoimpia; hän ei myöskään, paha
kyllä, ollut vielä voinut luopua eräistä arkisista lauseparsista,
kuten esimerkiksi »sen minä sanon». Sitäpaitsi lausui hän eräät sanat
kirjakielestä poikkeavasti.

»Eikä se ole ihan vähän maksanutkaan», huomautti herra Grätjens
kuivasti tarkastellen käsikourunsa läpi perinpohjaisesti maisemataulua
— hänhän sen tiesi, jos kukaan.

Vieraat oli järjestetty mikäli mahdollista siten, että herroja istui
naisten välissä, ja sukulaisten rivi oli katkaistu sijoittamalla
joukkoon perheystäviä. Mutta täydelleen ei tätä periaatetta ollut
voitu noudattaa, esimerkiksi Överdieck-vanhukset istuivat melkein
sylitysten, innokkaasti toisilleen nyökkäillen. Mutta ukko Kröger
mahtaili kookkaana ja suoraselkäisenä senaattorinrouva Langhalsin ja
madame Antoinetten välissä jakaen siroja kädenliikkeitään ja hillittyjä
sukkeluuksiaan vuoroin kummallekin.

»Milloinkahan tämä talo lienee rakennettu?» kysyi herra Hoffstede
vinosti yli pöydän Buddenbrook vanhemmalta, joka seurusteli
hyväntuuliseen ja hiukan ivalliseen tapaan madame Köppenin kanssa.

»Vuonna... odotahan... noin 1680, ellen erehdy. Poikani on muuten
paremmin selvillä sellaisista asioista...»

»Kahdeksankymmentäkaksi», vahvisti eteenpäin kurottuen konsuli kaukaa
pöydän alapäästä, jossa hän istui vierusnaista vailla senaattori
Langhalsin rinnalla. »Talvella vuonna 1682. Ratenkamp & K:nin loistava
taloudellinen nousu alkoi juuri siihen aikaan... Surullista, että tuon
kauppahuoneen merkitys on vähennyt viimeisten kahdenkymmenen vuoden
aikana...»

Nyt syntyi keskustelun kulussa yleinen pysähdys, jota kesti puoli
minuuttia. Kukin katsoi lautaselleen jääden ajattelemaan tuota ennen
niin loistavaa sukua, joka oli rakennuttanut tämän talon, asunut siinä
niin kauan ja poistunut siitä köyhtyneenä, hävinneenä...

»Niin, on se surullista», sanoi kaupanvälittäjä Grätjens; »kun
ajattelee, mikä järjettömyys aiheutti häviön... Dietrich Ratenkampin ei
olisi pitänyt ottaa kumppanikseen Geelmaackia! Minä aavistin pahaa, kun
hän ryhtyi asiain hoitoon. Olen kuullut mitä luotettavimmalta taholta,
hyvä herrasväki, miten hirveästi hän keinotteli Ratenkampin selän
takana vekseleillä ja tunnusteilla liikkeen nimissä... Viimein siitä
tuli loppu... Pankit alkoivat epäillä, maksut jäivät suorittamatta...
Ette voi aavistaa, millaista se oli. Kuka piti silmällä varastoa?
Geelmaack. Kaikki oli kuin rottien hallussa vuodesta vuoteen! Mutta
Ratenkamp ei välittänyt mistään...»

»Hän oli kuin herpaantunut», sanoi konsuli. Hänen kasvoilleen oli
levinnyt synkkä ja suljettu ilme. Hän liikutti lusikkaansa liemessä
eteenpäin kumartuneena, katsahtaen silloin tällöin nopeasti pienillä,
pyöreillä silmillään pöydän yläpäähän.

»Hän eli painostuksen alla, ja minun luullakseni se on käsitettävissä.
Mikä sai hänet liittymään Geelmaackiin, joka toi mitättömän lisän
liikepääomaan ja josta ei kellään ollut hyvää käsitystä? Hän tunsi
kai tarvetta sälyttää osa pelottavasta edesvastuusta jonkun toisen
hartioille huomatessaan, että asiat alkoivat liukua auttamattomasti
alamäkeen... Sen kauppahuoneen tehtävä oli loppunut, se suku oli
_passée_. Wilhelm Geelmaack on varmasti antanut vain viime sysäyksen
perikatoa kohti...»

»Te olette siis sitä mieltä, kunnioitettu herra konsuli», virkkoi
pastori Wunderlich epäilevästi hymyillen ja kaataen samalla punaviiniä
vierusnaiselleen ja itselleen, »että kaikki olisi käynyt samaa latua
myös ilman Geelmaackin mieletöntä liikkeenhoitoa?»

»Ehkä ei aivan», sanoi konsuli miettivästi kääntymättä erityisesti
kenenkään puoleen. »Mutta minä uskon, että Dietrich Ratenkampin täytyi
ehdottomasti liittyä Geelmaackiin, jotta kohtalo täyttyisi... Hänen
on täytynyt toimia torjumattoman pakon alla... Minä olen vakuutettu
siitä, että hän on osittain tuntenut kumppaninsa hommat ja ettei hän
myöskään ollut aivan tietämätön varastonsa tilasta. Mutta hän oli kuin
jähmettynyt...»

»No, _assez_, Jean», virkkoi Buddenbrook vanhempi laskien lusikan
kädestään. »Tuo on niitä sinun teorioitasi...»

Konsuli kohotti hajamielisesti hymyillen lasin isäänsä kohti. Mutta
Lebrecht Kröger sanoi:

»Pysytelkäämme mieluummin iloisessa nykyhetkessä!»

Sitten hän tarttui varovasti, sirolla liikkeellä valkoviiniputeliinsa,
jonka korkissa oli pieni hopeanvärinen hirven kuva, vei sen hiukan
sivuun ja tarkasti kirjoitusta. »C. F. Köppen», hän luki ja nyökkäsi
viinikauppiaalle; »aivan niin, mitä me olisimmekaan ilman teitä!»

Kultaraitaiset Meissen-porsliiniset lautaset vaihdettiin uusiin madame
Antoinetten pitäessä tarkasti silmällä palvelustytön liikkeitä.
Mamsseli Jungmann huusi määräyksiä puhetorveen, jonka kautta keittiö
oli yhteydessä ruokasalin kanssa. Tarjottiin kalaa, ja pastori
Wunderlich lausui ottaessaan varovasti lautaselleen vadilta:

»Iloinen nykyhetki ei ole aina niin aivan päivänselvä asia. Nämä
nuoret, jotka tässä iloitsevat meidän vanhain keralla, eivät suinkaan
ajattele, että elämä on saattanut olla toisenlaistakin... Minulla on
useamman kerran ollut kunnia ottaa henkilökohtaisesti osaa isäntä
väkemme kohtaloihin... Joka kerran kun näen nämä» — hän kääntyi madame
Antoinetten puoleen nostaen pöydältä raskaan hopealusikan — »ajattelen,
eivätkö ne mahtane kuulua niihin kapineihin, joita ystävämme filosofi
Lenoir, hänen majesteettinsa keisari Napoleonin kersantti, _anno_ 1806
piteli käsissään... ja muistan tapaamistamme Alfstrassella, madame...»

Madame Buddenbrook katsoi syliinsä hämillään ja muistoihin vaipuneena.
Tom ja Tony, jotka eivät syöneet kalaa, huusivat pöydän alapäästä
miltei yhteen ääneen: »Kertokaa, kertokaa, isoäiti!» Mutta pastori,
joka tiesi, ettei madame Buddenbrook mielellään itse puhunut tuosta
hänelle hiukan kiusallisesta tapauksesta, alkoi hänen sijastaan vielä
kerran kertoa pientä vanhaa tarinaa, jonka lapset olivat kuulleet
ainakin kymmenen kertaa, mutta joka vielä saattoi olla tuntematon
jollekulle seurassa olijalle...

»Lyhyesti, tarina on tällainen: Oli kylmä ja sateinen marraskuun
iltapäivä, ja minä olin tulossa eräältä virka-asialta Alfstrassea
pitkin ajatellen huonoja aikoja. Ruhtinas Blücher oli poissa,
ranskalaiset kaupungissa, mutta yleistä kiihtymystä ei juuri paljon
huomannut. Kadut olivat tyhjät, asukkaat istuivat kodeissaan suojaa
hakien. Teurastajamestari Prahl, joka kädet housuntaskuissa oli
seisonut ovensa edustalla ja sanonut raikuvalla äänellä: 'On tämä
menoa, kaikkea sitä —!' oli saanut kuulan päähänsä... Ajattelin siinä
kulkiessani: mitähän jos olisi käydä katsomassa Buddenbrookeja, pieni
rohkaisu ei teline pahaa; talon herra makaa vuoteessa päässä ruusu, ja
madamella on varmaan paljon hommaa majoituksesta.

»Silloin, juuri sillä hetkellä, kenen näenkään tulevan vastaani?
Kunnioitetun madame Buddenbrookimme, mutta minkälaisessa tilassa?
Hän rientää sateessa hatuttomin päin, olkahuivi hätäisesti ympärille
kiedottuna, puolijuoksua, _coiffure_ aivan epäjärjestyksessä... Taikka
_coiffuresta_ saattoi tuskin puhua, madame.

'Kuinka miellyttävä _surprise!'_ sanon minä rohjeten tarttua häntä
käsivarteen, koska hän ei huomannut minua ja koska aavistin pahaa.
'Minne kiire, hyvä madame?' Nyt huomaa hän minut, katsoo minuun ja
huohottaa: 'Tekö siinä olette... jääkää hyvästi! Kaikki on lopussa!
Minä hyppään Traveen!' 'Varjelkoon!' sanon minä tuntien kalpenevani.
'Teidän paikkanne ei ole siellä, madame! Mitä on tapahtunut?' Ja minä
puristan teitä niin lujasti käsivarresta kuin sopivaisuus suinkin
sallii. 'Mitäkö on tapahtunut?' huutaa hän vapisten. 'Ne ovat hopean
kimpussa. Uskomatonta! Voitteko ajatella! Ja Jean makaa pää käärittynä
vuoteessa voimatta auttaa! Eikä hänestä olisi apua, vaikka hän olisi
jaloillaankin! Ne varastavat minun lusikkani, hopealusikkani, voitteko
ajatella, Wunderlich, ja nyt minä hyppään Traveen!

No niin, minä pidätän yhä ystävätärtämme käsivarresta ja sanon mitä
sellaisessa tilaisuudessa on tapana sanoa. 'Rauhoittukaa', sanon minä,
'paras ystävä!' ja 'asia saadaan vielä autetuksi!' ja 'koettakaamme
puhua heille', 'rauhoittukaa, Jumalan tähden, lähtekäämme takaisin!'
Ja minä vien hänet katua pitkin takaisin hänen kotiinsa. Ruokasalissa,
yläkerroksessa tapaamme sotamiehet, kaksikymmentä kappaletta, jotka
olivat jääneet taloon madamen paetessa, suuren arkun kimpussa, jossa
säilytettiin hopeoita.

'Kenen kanssa teistä, hyvät herrat, saan neuvotella', kysyn
kohteliaasti. Miehet alkavat nauraa ja huutaa: 'Jokaisen kanssa,
hyvä mies!' Mutta sitten astuu eräs heistä esiin. Hän on pitkä kuin
honka, hänellä on musta suippoparta ja suuret, punaiset, kalunoiduista
hihoista esiinpistävät kädet. Hän esittää itsensä. 'Lenoir', sanoo hän
vieden vasemman käden hatun laitaan, sillä oikeassa hänellä on kimppu
hopealusikoita, viisi kuusi kappaletta, 'Lenoir, kersantti. Mitä herra
tahtoo?'

'Herra upseeri!' sanon minä osoittaen _point d'honneur'iä_, 'onko tämä
homma teidän loistavan _chargenne_ mukaista?... Kaupunkimme ei ole
sulkenut porttejaan keisarilta...' — 'Mitä tehdä!' hän vastaa. 'On
sota. Miehet tarvitsevat tämäntapaisia kappaleita...!'

'Teidän tulisi olla huomaavainen', keskeytän minä, sillä olen keksinyt
jotakin. 'Tämä rouva', sanon minä, sillä mitä ei ihminen sano
sellaisessa tapauksessa, ‘talon valtiatar, ei ole saksalainen, hän
on melkein teidän kansalaisenne, hän on ranskatar... ' — ' Kuinka,
ranskatar?' toistaa hän. Ja mitä luulette tuon pitkän hongankolistajan
lisäävän? — 'Maastamuuttaja siis?' hän virkkaa. 'Mutta sitten hän on
filosofian vihollinen!'

Olen kuin puulla lyöty, mutta hillitsen nauruni. 'Te tunnutte olevan
teräväjärkinen. Pyydän saada vielä toistaa, ettei minun mielestäni
moinen homma ole arvonne mukaista!' — Hän on vaiti hetken aikaa, mutta
sitten hän äkkiä sävähtää punaiseksi, viskaa kuusi lusikkaansa arkkuun
ja huutaa: 'Mistä te tiedätte minun aikoneen muuta kuin tai kastaa
näitä lusikoita hiukan! Kauniita tavaroita! Jos joku miehistäni ottaisi
yhden muistoksi mukanaan, niin...'

Ja kyllä he ottivatkin niitä muistoksi, ei siinä auttanut inhimillinen
eikä jumalallinen laki... He eivät kai tunteneet muuta jumalaa kuin
tuon pienen peloittavan miehen...



VIIDES LUKU.


»Näittekö te hänet, herra pastori?» —

Lautasia vaihdettiin jälleen. Nyt ilmestyi pöytään suunnaton
tiilenpunainen, taikinoitu, keitetty ja savustettu siankinkku ruskean,
hapahkon Chalotten-kastikkeen kera, sivuruokana sellainen määrä
vihanneslajeja, että yksi ainoa vati olisi kyennyt ravitsemaan koko
seuran. Lebrecht Kröger ryhtyi leikkaamaan paistia. Kyynärpäät sirosti
koholla, pitkät etusormet suoraan veitsen ja haarukan selkää pitkin
leikkasi hän huolellisesti mehukkaita viipaleita. Ruokalajiin kuului
myös konsulitar Buddenbrookin ylpeys »venäläinen hillo», hauskasti
kirpelöivä, viinansekainen säilykehedelmäseos. —

Pastori Wunderlichin täytyi ikäväkseen tunnustaa, ettei hän ollut
itse koskaan nähnyt Bonapartea. Mutta Buddenbrook vanhempi ja Jean
Jacques Hoffstede olivat joutuneet näkemään hänet kasvoista kasvoihin;
edellinen Pariisissa, juuri ennen Venäjän sotaretkeä, eräässä
paraadissa Tuileries'n linnanpihalla, jälkimmäinen Danzigissa...

»Ei hän, hyvät ihmiset, ollut hauskan näköinen», hän sanoi työntäen
suuhunsa haarukalle taitavasti ladotun kinkku-, peruna- ja
ruusukaalikuorman ja samalla kohottaen kulmakarvansa korkealle.

»Hän kuuluu muuten viettäneen iloisia päiviä Danzigissa. Hänestä kulki
siihen aikaan eräs hauska juttu...» Hän pelasi kaiket päivät korttia
saksalaisten kanssa, usein suurista summista, mutta illalla pelasi hän
kenraaleittensa kera. 'N'est-ce pas. Rapp', kysyi hän kerran nostaen
pöydältä kourallisen kultaa, 'les Allemands aiment beaucoup ces petits
Napoleons?'

— _Oui, sire, plus que le Grand!_ vastasi Rapp.

Kesken yleistä iloisuutta, joka yltyi meluavaksi, — Hoffstede
oli kertonut jutun hyvin sattuvasti, jopa matkinut keisarin
kasvojenilmettäkin — sanoi vanha Buddenbrook:

»Leikki sikseen, täytyy kuitenkin kunnioittaa hänen henkilöllistä
suuruuttaan... mikä tahdon mies!»

Konsuli pudisti vakavasti päätään.

»Eipä niinkään, me nuoremmat emme enää ymmärrä sen miehen
kunnioitettavuutta, joka murhautti Enghienin herttuan, tapatti
Egyptissä kahdeksansataa vankia...»

»Tuo kaikki on kenties liioiteltua ja vääristeltyä», sanoi pastori
Wunderlich. »Herttua oli ehkä kevytmielinen ja kapinoiva herra, ja mitä
tulee vankeihin, oli heidän mestauttamisensa luultavasti puolueettoman
sotaneuvoston harkittu ja välttämätön päätös...»

Ja hän kertoi eräästä lukemastaan kirjasta, joka oli ilmestynyt
joitakin vuosia sitten: sen oli kirjoittanut eräs keisarin
sihteereistä, ja se oli erittäin mielenkiintoinen...

»Yhdentekevää», väitti konsuli yhä, puhdistaen kynttilää, joka oli
alkanut lepattaa hänen edessään seisovassa kynttilänjalassa. »Minä en
ymmärrä, minä en saata käsittää, että tuota ihmishirviötä ihaillaan!
Uskonnollisten tunteiden elähyttämänä kristittynä en minä voi löytää
sydämestäni tuollaisen ihailun rahtuakaan.»

Hänen kasvoilleen oli levinnyt hiljainen, haaveileva ilme, ja hänen
päänsäkin oli painunut hiukan kallelleen.

Samalla näytti siltä kuin hänen isänsä ja pastori Wunderlich olisivat
huomaamattomasti hymyilleet toisilleen.

»Niin kyllä», äännähti Johann Buddenbrook hyväntahtoisesti, »mutta
pienet Napoleonit eivät olleet hullumpia, eikö niin? Minun poikani
ihailee enemmän Louis Philippeä», lisäsi hän sitten.

»Ihailee?» toisti Jean Jacques Hoffstede hiukan ivallisesti... »Hauska
rinnastelu! Onko Philipp Egalitéssakin ihailemista...»

»Minun mielestäni heinäkuun-yksinvallassa on paljon oppimista...»
Konsuli puhui vakavasti innostuen aiheesta. »Ranskalaisen
perustuslaillisuuden ystävällinen ja aulis suhtautuminen ajan uusiin
käytännöllisiin ihanteihin on erittäin kiitettävä asia...»

»Käytännölliset ihanteet... kyllä vain...» Ukko Buddenbrook
leikitteli kultaisella rasiallaan suoden leukaluilleen hetken levon.
»Käytännölliset ihanteet... ehei, minä en kannata niitä ollenkaan!» Hän
unohti suuttumuksesta puhua murretta. »Joka puolella nousee nykyään
taloudellisia laitoksia ja teknillisiä laitoksia ja kauppakouluja
kuin sieniä maasta, ja kimnaasi- ja klassillinen sivistys ovat
yht'äkkiä hölynpölyä, eikä kukaan ajattele muuta kuin kaivoksia... ja
teollisuutta... ja rahan hankintaa... Hyvähän se on kaikki, erittäin
hyvä! Mutta hiukan typerää toiselta puolen, ajanpitkään — eikö niin?
En tiedä miksi se minua tympäisee... en tarkoita mitään,Jean...
Heinäkuun-yksinvalta on hyvä asia...»

Senaattori Langhals samoin kuin Grätjens ja Köppen puolustivat
konsulia... »Ei, kyllä tuota Ranskan hallitusta ja samantapaisia
Saksassa ilmenneitä pyrinnöitä täytyy kunnioittaa...» — Herra Köppen
oli tullut vielä punaisemmaksi aterian aikana ja hengitti kuuluvasti,
mutta pastori Wunderlichin kasvot pysyivät valkoisina, vaikka hän
tyhjensi tyynesti lasin toisensa perästä.

Kynttilät paloivat vähitellen yhä alemmaksi, levittäen silloin tällöin
hienoa vahanhajua pöydän yli, ilmanhengen puhaltaessa syrjään liekin.

Istuttiin korkeaseluksisilla, jykevätekoisilla tuoleilla, syötiin
raskailla hopeisilla pöytäkaluilla vankkoja, maukkaita ruokia, juotiin
väkeviä, hyviä viinejä ja tämän ohella keskusteltiin. Pian jouduttiin
kauppa-asioihin ja alettiin huomaamatta käyttää yhä enemmän murretta,
tuota miellyttävän raskaskäänteistä puhetapaa, johon tuntui sisältyvän
sekä kauppakielen nasevuus että eräänlainen hyvinvoipa huolimattomuus
ja jota vielä tavantakaa liioiteltiin hyväntahtoisella itseivalla.

Naiset eivät olleet kauan seuranneet väittelyä. Madame Kröger johti
puhetta heidän tahollaan, selittäen mitä kiehtovimmin karppien
keittämistä punaviinissä... »Ne pitää paloitelia kunnollisesti,
rakkaimpani, ja sitten pannaan kattilaan höysteeksi sipulia, neilikoita
ja korppuja ja sitten ne nostetaan tulelle, lisätään hiukan sokeria ja
lusikallinen voita... Mutta niitä ei saa suinkaan pestä, rakkaimpani,
ne pitää keittää verineen päivineen...»

Ukko Kröger päästi kuuluville parhaat sukkeluutensa. Mutta konsuli
Justus, hänen poikansa, joka istui tohtori Grabowin vieressä pöydän
alapäässä lasten lähettyvillä, oli ryhtynyt leikkisään sanakiistaan
mamsseli Jungmannin kanssa; tämä sipristi ruskeita silmiään pitäen
tapansa mukaan veistä ja haarukkaa koholla ja liikutellen niitä
hiljaa edestakaisin. Vanha konsulitar oli keksinyt uuden lempinimen
puolisolleen. »Karitsapumpukkani!» sanoi hän heiluttaen päähinettään
hellyyden vallassa.

Keskustelu keskittyi taas yleiseksi Jean Jacques Hoffsteden alkaessa
puhua lempiaiheestaan, Italian-matkasta, jonka hän oli tehnyt
viisitoista vuotta sitten erään rikkaan hampurilaisen sukulaisen
seurassa. Hän kertoi Venetsiasta, Roomasta ja Vesuviuksesta, kuvaili
Villa Borghesea, jossa Goethe-vainaja oli kirjoittanut osan Faustiaan,
kertoi ihastuneesti renessanssin aikuisista suihkulähteistä,
jotka levittivät ympärilleen viileyttä, huolellisesti leikatuista
puistokäytävistä, joiden suojassa oli niin leppoisaa käyskennellä.
Siitä muisti joku Buddenbrookien hoidotta jääneen puutarhan, joka
sijaitsi aivan Burgtorin takana.

»Niin, ystäväni!» sanoi vanhus. »Harmittelen vielä tänä päivänä, etten
aikanani tullut laittaneeksi sitä hiukan inhimillisempään kuntoon!
Äskettäin kuljin sen kautta — se tiheikkö on suorastaan häpeäpilkku!
Mikä sievä ala se olisikaan, jos sen ruohopenkereet olisivat hoidetut,
puut kauniisti keilan- ja kuutionmuotoisiksi leikellyt...»

»Jumalan tähden, isä —! Minä oleilen niin mielelläni kesällä sen
pensaikoissa, mutta koko viehätys katoaisi, jos tuo kaunis, vapaa
luonto sillä tavoin silvottaisiin...»

»Mutta jos tuo vapaa luonto kuitenkin kuuluu minulle, niin eikö
minulla, hitto vieköön, ole oikeus menetellä mieleni mukaan...»

»Voi isä, kun loikoo siellä syvässä ruohikossa rehevän pensaston alla,
tuntuu pikemminkin siltä kuin itse kuuluisi luontoon ja kuin ei meillä
olisi pienintäkään oikeutta siihen...»

»Krischan, älä syö liikaa», huusi ukko Buddenbrook. »Thildaa se ei
haittaa... nielee sisäänsä kuin seitsemän puimakonetta, semmoinen tyttö
se on...»

Ja täytyi todellakin ihmetellä tuon hiljaisen, laihan lapsen
ruokahalua, lapsen, jonka pitkulaisilla kasvoilla oli niin
vanhamainen ilme. Hän oli vastannut kysymykseen, halusiko hän lisää
lientä, venyttäen ja nöyrästi: »Kyl-lä-kii-tos!» Hän oli ottanut
sekä kalaa että lihaa kahteen kertaan, valiten itselleen suurimmat
palat kummastakin, ja sitäpaitsi aimo kasan vihannesruokia, istui
likinäköiset silmät lautasessa kiinni ja nautti kaiken kiirehtimättä,
hiljaa ja suurina kappaleina. Talon vanhan herran kysymykseen vastasi
hän vain hitaasti, hyvänsuovasti, kummastellen ja tuhmansekaisesti:
»Herranen-aika-se-tä!» mutta ei antanut häiritä itseään, vaan söi
tyynesti edelleen, joskaan se ei miellyttänyt toisia ja joskin häntä
pilkattiin, söi köyhän sukulaisen vaistomaisella, tyhjentymättömällä
ruokahalulla, sukulaisen, joka on päässyt runsaan, maksuttoman
ruokapöydän ääreen, hymyili tunteettomasti ja peitti lautasensa
herkuilla, kärsivällisesti, itsepintaisesti, nälkäisenä, laihana.



KUUDES LUKU.


Nyt kannettiin esiin kaksi suurta kristallimaljallista »taivaanmannaa»;
se oli kerroksittain järjestetty mantelileivos-, vattu-, pikkuleipä- ja
munakiisseliyhdistelmä. Mutta pöydän alapäässä leimusi ihastus, sillä
lapsille oli tehty heidän mieliruokaansa, kuumaa luumuvanukasta.

»Thomas, poikaseni, olepas kiltti», lausui Johann Buddenbrook
vetäen housuntaskusta raskaan avainkimppunsa. »Toisessa kellarissa
oikealla, kolmannella hyllyllä, punaisen Bordeaux'n takana on kaksi
pulloa, ymmärrätkö?» Ja Thomas, joka ymmärsi senkaltaisia asioita,
juoksi ulos ja palasi jälleen kantaen kahta aivan pölyistä ja
hämähäkinverkon peittämää pulloa. Mutta tuo vaatimattomassa kuoressa
oleva kullankeltainen, imelä vanha Malvasier-rypälemehu oli tuskin
valunut pieniin jälkiruokalaseihin, kun oli käsissä hetki, jolloin
pastori Wunderlich nousi ja keskustelun tauotussa alkoi lasi kädessä
esittää siroa maljapuhetta. Hän puhui pää hiukan kallellaan, hieno
leikkisä hymy valkoisilla kasvoillaan, tehden vapaalla kädellään pieniä
sieviä liikkeitä siihen avonaiseen ja miellyttävään tapaan, jolla hän
viehätti kuulijoitaan saarnatuolissakin seisoessaan... »Tyhjentäkäämme
siis, kunnon ystäväni, lasillinen tätä jaloa juomaa kunnioitetun
isäntäväkemme kunniaksi heidän uudessa, komeassa kodissaan —
Buddenbrook-suvun, sen läsnäolevien, samoin kuin poissaolevien jäsenten
menestykseksi... eläköön!»

»Poissaolevien?» ajatteli konsuli kilistäen häntä kohti ojennettuja
laseja. »Tarkoitettiinko sillä Frankfurtissa olevia sukulaisia ja
kenties Hampurin Duchanipseja vai oliko vanhalla Wunderlichilla jokin
taka-ajatus...?» Hän nousi kilistääkseen isänsä kanssa katsoen tätä
sydämellisesti silmiin.

Mutta nyt ryhtyi kaupanvälittäjä Grätjens pyrkimään pystyyn paikaltaan,
ja se vei aikaa; kun hän vihdoin oli päässyt tarkoituksensa perille,
yhtyi hänkin narisevalla äänellään kauppahuone Johann Buddenbrookille
kohdistettuun maljaan toivoen talolle jatkuvaa menestystä, nousua ja
kukoistusta, kotikaupungin kunniaksi.

Ja Johann Buddenbrook kiitti toisten ystävällisistä sanoista, ensin
perheen päänä, sitten kauppahuoneen vanhempana johtajana — sekä lähetti
Thomaksen hakemaan kolmatta Malvasier-puIloa, sillä hän huomasi
laskeneensa väärin luullessaan kahden pullon riittävän.

Lebrecht Krögerkin puhui. Hän teki sen istualtaan, koska se teki vielä
tehokkaamman vaikutuksen, ja liikutti vain silloin tällöin päätään
ja käsiään mitä sulavimmin. Hän kohdisti puheensa talon molemmille
naisille, mme Antoinetteile ja rouva konsulittarelle.

Mutta hänen lopetettuaan, »taivaanmannan» ollessa jo melkein tyystin
kurkkua alempana ja Malvasierin laulaessa loppua, kohosi paikaltaan
rykäisten ja yleisen huudahtelun seuraamana herra Jean Jacques
Hoffstede... pöydän alapäässä istuvien lasten taputtaessa käsiään.

»_Excusez!_ En voinut muuta...» hän lausui, sipaisten terävää nenäänsä
ja vetäen takataskustaan paperin... Huoneeseen levisi hiisku maton
hiljaisuus.

Paperi, jota hän piteli kädessään, oli korean monikoukeroinen, ja
hän luki seuraavat sanat kukkasin ja kullatuin kiehkuroin koristetun
soikion keskeltä:

»Ystävällisen kutsun johdosta Buddenbrookin perheen uuden talon
iloiseen vihkiäistilaisuuteen lokakuussa vuonna 1835.»

Tämän jälkeen hän alkoi lukea jo jonkun verran vapisevalla äänellään:

    »Ystävät! — Ma saanhan luvan
    laulun pienen virittää
    kunniaksi tämän tuvan,
    jolle taivas hymyää.

    Teille, kelpo harmaahapset,
    teille omistan mä sen;
    mut myös teille, rakkaat lapset,
    virressäni laulelen.

    Kauneus ja kumo jalo
    tääll' on siteess' saman vyön;
    Venukselt' on katseen valo.
    Vulkanukselt' tarmo työn

    Riemun tyyntä elämätä
    suokoon teille vastaisuus,
    kirkkautta kestävätä
    jokainen päivä uus!

    Aivan loppumattomasti
    onnestanne iloitsen.
    Myöskin yhtä useasti
    sitä teille rukoilen.

    Muhkeasti taloanne
    asukaa — ja pitäkää
    ystävänä muistossanne
    se, ken laati säkeet nää!»

Hän kumarsi, minkä jälkeen puhkesi esiin yksimielinen innostunut
suosion myrsky.

»Mainiota, Hoffstede!» huusi ukko Buddenbrook. »Maljasi! Sepä oli
herttaista!»

Mutta konsulittaren kilistäessä runoilijan kanssa levisi tuskin
huomattava puna hänen hienolle hipiälleen, sillä hän oli kaiketi
huomannut sen pienen kohteliaan kumarruksen, jonka Hoffstede oli tehnyt
häntä kohti lausuessaan sanat »Venukselt' on katseen valo».



SEITSEMÄS LUKU.


Yleinen hilpeys oli saavuttanut huippunsa, ja herra Köppen tunsi
vastustamatonta tarvetta aukaista pari liivinnappia; mutta se tuskin
saattoi käydä päinsä, sillä eivät edes vanhat herrat katsoneet sitä
sopivaksi. Lebrecht Kröger istui yhä yhtä suorana paikallaan kuin
aterian alkaessa, pastori Wunderlichin iho pysyi valkoisena ja
veltostumattomana, Buddenbrook vanhempi oli tosin taivuttautunut hiukan
selkäkenoon, huomioonottaen kuitenkin mitä tarkimmin soveliaisuuden
vaatimukset, ja ainoastaan Justus Kröger oli ilmeisesti hiukan
hutikassa.

Mutta missä oli tohtori Grabow? Konsulitar nousi huomaamatta
paikaltaan, sillä pöydän alapäässä olivat mamsseli Jungmannin, tohtori
Grabowin ja Christianin paikat tyhjät, ja pylväskäytävästä kuului
aivankuin hillittyä vaikerointia. Hän lähti nopeasti salista sisäkön
jäljestä, joka oli tarjoillut voita, juustoa ja hedelmiä — ja aivan
oikein, pylväikön pimennossa, pyöreällä patjapenkillä, joka ympäröi
keskimmäistä pylvästä, istui, makasi tai kyyhötti pikku Christian
ähkyen hiljaa ja sydäntäsärkevästi:

»Voi hyvä Jumala, rouva!» sanoi Ida, joka seisoi vieressä tohtorin
kera. — »Christian voi niin huonosti, poika parka...»

»Minulla on paha olo, niin hiton paha olo,» uikutti Christian
pyöreiden, syvällä olevien silmien liikkuessa levottomasti sinne tänne
suhteettoman suuren nenän juuressa. Hän oli sanonut »hiton paha olo»
vain ylenpalttisen epätoivon pakottamana, mutta konsulitar sanoi:

»Jos käytämme sellaisia sanoja, rankaisee hyvä Jumala vielä suuremmilla
kivuilla!»

Tohtori Grabow koetteli pojan suonta; hänen hyväntahtoiset kasvonsa
näyttivät vielä pitemmiltä ja lempeämmiltä.

»Pieni pahoinvointi... ei sen pahempaa, rouva konsulitar!»
hän lohdutti. Sen jälkeen jatkoi hän hitaalla, täsmällisellä
virkakielellään: »Olisi paras panna hänet sänkyyn... hiukan
lasten jauhoja, kenties kupillinen kamomillateetä hikoamisen
aikaansaamiseksi... Ja ankara ruokajärjestys — ymmärrättehän, rouva
konsulitar? Kuten sanottu, ankara ruokajärjestys. Palanen kyyhkysen
lihaa — viipale ranskanleipää...»

»En minä huoli kyyhkystä!» huusi Christian aivan suunniltaan. »Minä en
syö enää milloinkaan — mitään! Minulla on niin paha, niin hiton paha
olo!» Tuo voimasana näytti suorastaan tuottavan hänelle lievitystä,
niin painokkaasti se lausuttiin.

Tohtori Grabow hymyili hiljaista, sääliväistä, melkeinpä
surunvoittoista hymyä. Kyllä tämä nuorukainen syö taas piankin!
Hän oli viettävä samaa elämäntapaa kuin muut ennen häntä. Hän oli
viettävä päivänsä isiensä, sukulaistensa, tuttaviensa tavoin istuen
paikallaan ja syöden valikoituja, raskaita, maukkaita ruokia...
Mutta mitäpäs se häneen kuului! Hän. Friedrich Grabow, ei aikonut
sekaantua häiritsevästi näiden varakkaiden, miellyttävien, kunnon
kauppiasperheiden elämäntapoihin. Hän tuli, kun kutsuttiin, määräsi
pariksi päiväksi ankaran ruokajärjestyksen — hiukan kyyhkysenlihaa,
viipaleen ranskanleipää... niin — ja vakuutti tunnonvaivoitta, ettei
tauti tällä kertaa ollut sen pahempilaatuista. Joskin hän oli vielä
nuori, oli hän jo pitänyt omassaan monen kelpo kansalaisen kättä, joka
oli syönyt viimeisen savulihareiden, viimeisen täytetyn kalkkunan ja
joka, joko äkkiarvaamatta konttoripulpettinsa ääressä tai jonkun aikaa
vuoteessa kärsittyään, oli saanut heittää itsensä Herran huomaan.
Sitä sanottiin halvaukseksi, äkilliseksi kuolemantapaukseksi...
niin, mutta hän, Friedrich Grabow, olisi voinut luetella heille
monta sellaista tapausta, jolloin ei voitu huomata »mitään kuoleman
syytä», jolloin sitä ei edes oltu odotettu, jolloin asianomaisessa
vain ruoan jälkeen konttoriin palattua oli tuntunut pieni huimauksen
tuntemus... Mutta mitäpäs siitä! Hän, Friedrich Grabow, ei itsekään
halveksinut täytettyjä kalkkunoita. Tämänpäiväinen taikinoitu kinkku
Chalotten-kastikkeineen oli ollut kerrassaan herkullinen, hitto vieköön,
samoin sitä seurannut »taivaanmanna» mantelileivoksineen, vadelmineen
ja munakiisseleineen, jota syömään käydessä jo henki kulki vaikeasti...
niin. »Ankara ruokajärjestys, kuten sanottu — ymmärrättehän, rouva
konsulitar. Palanen kyyhkysen lihaa — viipale ranskanleipää...»



KAHDEKSAS LUKU.


Ruokasalissa noustiin pöydästä.

»Terveydeksi, _mesdames et messieurs!_ Ylhäällä on sikari haluaville,
kahvitilkkanen kaikille ja ehkä myös liköörilasillinen, jos madame on
anteliaalla tuulella... Biljardipöydät ovat tietenkin myös jokaisen
käytettävissä; Jean, sinä otat kai huoleksesi vieraiden johtamisen
takarakennukseen... Madame Köppen — saanko tarjota...»

Jutellen, täysin vatsoin ja mitä parhaimmalla tuulella, lausuillen
puoleen ja toiseen »terveydeksi», siirryttiin suuren kaksoisoven kautta
takaisin maisemahuoneeseen. Mutta konsuli ei mennyt heti sinne, vaan
keräsi ensin ympärilleen biljardinhaluiset herrat.

»Ettekö te halua ottaa osaa yhteen peliin, isä?»

Lebrecht Kröger jäi naisseuraan, mutta Justus saattoi mennä mukaan...
Myöskin senaattori Langhals, Köppen, Grätjens ja tohtori Grabow
liittyivät konsuliin Jean Jacques Hoffsteden luvatessa tulla perästä:
»Ei vielä, ei vielä! Johann Buddenbrook lupaa soittaa huilua, minun
täytyy jäädä sitä kuulemaan... _Au revoir, messieurs_...»

Nuo kuusi herraa kuulivat vielä astuessaan maisemahuoneesta pylväikköön
ensimmäiset huilunsävelet, joita konsulitar säesti harmoniolla; se
oli pieni valoisa, siro, haaveellinen sävelmä, joka kaikui huoneiston
halki. Konsuli kuunteli niin kauan kuin soittoa saattoi kuulla. Hän
olisi jäänyt mieluimmin maisemahuoneeseen antautuakseen noiden sävelten
tuudittamana, nojatuoliin painuneena haaveillensa ja tunteittensa
valtaan; mutta isännän velvollisuudet...

»Tuopas kahvikuppeja ja sikareja biljardisaliin,» sanoi hän
ohikulkevalle sisäkölle.

»Niin, Line, kahvia, kuulepas! Kahvia!» toisti herra Köppen äänellä,
joka tuli täyden vatsan pohjasta, ja koetti nipistää tytön punaista
käsivartta. Hän lausui k-äänteen aivan kurkun perällä kuin olisi hän jo
hörppinyt kahvia.

»Ai, ai, madame Köppen näki varmasti ikkunalasien läpi», huomautti
konsuli Kröger.

Senaattori Langhals kysyi: »Sinä asut siis tuolla yläkerroksessa,
Buddenbrook?»

Oikealta johtivat portaat yläkertaan, jossa konsulin ja hänen perheensä
makuuhuoneet olivat; mutta vasemmallakin oli vielä pitkä rivi huoneita.
Herrat laskeutuivat tupakoiden leveitä portaita alas, joita reunusti
valkoiseksi maalattu, harvapienainen kaidepuu. Konsuli jäi seisomaan
porrasvälikölle.

»Tässä välikerroksessa on vielä kolme huonetta», hän selitti,
»aamiaishuone, vanhempieni makuukamari ja eräs käyttämätön huone
puutarhan puolella. Vieressä kulkee kapea käytävä... Mutta eteenpäin!
— Niin, kuormarattaat kulkevat tuolla alhaalla ja sieltä päästään
edelleen halki koko alueemme Bäckergrubelle asti.»

Avara, kaikuva halli, joka näkyi alhaalla, oli laskettu suurilla,
neliskulmaisilla kivilaatoilla. Ulko-oven vierustalla ja eteisen
toisessa päässä oli konttorihuoneita, mutta keittiö, josta yhä vieläkin
tunkeutui happaman Chalotten-kastikkeen haju, sijaitsi kellareihin
johtavine käytävineen portaiden vasemmalla puolen. Vastapäätä sitä oli
seinässä, melko korkealla, oudonnäköisiä, kömpelöitä, mutta siististi
maalattuja komeroita; ne olivat palvelustyttöjen makuuhuoneita, joihin
päästiin vain irtonaisten tikapuiden avulla. Vieressä näkyi pari
suunnattoman vanhaa kaappia ja veistelmin koristettu arkku.

Korkean lasioven kautta jouduttiin aivan laakeiden, ajettavien
kiviportaiden kautta pihaan, jonka vasemmalla puolen oli pieni
pesutupa. Tästä näkyi kaunis, vaikka tällä kertaa syksyisen harmaa ja
märkä puutarha, jonka kukkalavat olivat peitetyt olkimatoin suojaksi
kylmää vastaan ja jonka perällä oli »porttaali», puutarhamajan
rokoko-pääty. Mutta herrat poikkesivat talosta vasempaan johtavalle
tielle, joka kulki muurien välitse toisen pihan kautta takarakennukseen.

Täältä johtivat niljaiset portaat kellarimaiseen multalattiaiseen
holviin, jota käytettiin varastohuoneena ja jonka ullakolta riippui
alas paksu hinausköysi; sillä hinattiin viljasäkit yläkertaan. Mutta
herrat nousivat oikealla olevia puhtaita portaita ensimmäiseen
kerrokseen, ja konsuli itse avasi biljardihuoneen oven.

Herra Köppen pudottautui lopen uupuneena lähimmälle kankeamuotoiselle
tuolille, jonka kaltaisia oli sijoitettu pitkin tuon aution ja
ankarannäköisen huoneen seinämiä.

»Minä katselen aluksi!» huusi hän pudistellen hienoja vesipisaroita
hännystakistaan. »Onpa teidän talonne läpi perhananmoinen matka,
Buddenbrook!»

Kuten maisemahuoneessa, paloi täälläkin takkatuli messinkisen ristikon
takana. Kolmesta korkeasta, kapeasta ikkunasta näkyi kosteanpunaisia
kattoja, harmaita pihoja ja talonpäätyjä...

»Pieni ottelu, vai kuinka, herra senaattori?» kysyi konsuli ottaessaan
biljardisauvat asettimilta. Sitten hän kävi sulkemassa molempien
biljardipöytien kolot. »Kuka tulee meidän puolellemme? Grätjens?
Tohtori? _All right_. Grätjens ja Justus, käykää te toiset tuohon
pöytään... Köppen, sinun täytyy pelata...»

Viinikauppias nousi, suu täynnä tupakansavua, ja jäi kuuntelemaan
väkevää tuulenpuuskaa, joka vonkui rakennusten välissä, ropsautti
sateen ruutuja vasten ja ulvoi savupiipussa.

»Helkkari!» pääsi häneltä tupakansavun mukana. »Luuletko sinä, että
'Wullenwewer' pääsee satamaan, Buddenbrook? Mikä koiranilma...»

Eiväthän Travemünden tiedot olleet parhaimpia, sen vahvisti myös
konsuli Kröger, joka liitusi sauvansa nahkaa. Myrsky sanomia joka
puolelta.. _Anno_ 1824 ei ollut paljon pahempi rajuilma, kun Pietarissa
oli suuri tulva... Tuossapa tulikin kahvi.

Kaadettiin kuppeihin, juotiin pari siemausta, ja sitten alkoi peli.
Mutta silloin siirtyi keskustelu tulliyhdistykseen, ja konsuli
Buddenbrook kannatti innokkaasti tulliyhdistystä.

»Mikä keksintö, hyvät herrat!» huudahti hän kääntyen vilkkaasti työnnön
tehtyään toiseen pöytään, jossa oli lausuttu ensi sana tästä aiheesta.
Meidän on liityttävä siihen ensi tilassa...

Mutta herra Köppen ei ollut samaa mieltä, ei, hän päinvastoin vastusti
asiaa.

»Entä itsenäisyytemme? Ja riippumattomuutemme», kysyi hän
loukkaantuneena, nojaten sotaisasti sauvaansa. »Miten niiden kävisi?
Hampuriko muka rupeaisi kannattamaan tuota preussilaisten keksintöä?
Yksin tein me voisimme liittyä suoraan Preussiin, Buddenbrook! Ei
ikinä, ei toki. Mitä hyötyä meillä on tulliyhdistyksestä? Eikö kaikki
käy hyvin ilmankin?»

»Hätäkös sinulla on punaviineinesi, Köppen! Venäjän tuotteista ei
ehkä myöskään ole mitään sanomista. Mutta muutahan ei tuodakaan! Ja
mitä vientiin tulee, no niin, voimmehan me tosin lähettää hiukan
viljaa Hollantiin ja Englantiin!... Mutta kaikki ei käy kovinkaan
hyvin. Toisenlaisia kauppoja täällä ennen solmittiin... Jos
liityttäisiin tulliyhdistykseen, avautuisi meille pääsy Mecklenburgiin
ja Schleswig-Holsteiniin... Eikä voi edeltäpäin tietää, miten
yksityiskauppa menestyisi...»

»Mutta, hyvä Buddenbrook», tarttui puheeseen Grätjens kumartuen pitkin
pituuttaan pöydän yli ja tehden sauvalla, jota hän piteli luisilla
sormillaan, määräperäisiä liikkeitä, »tuo tulliyhdistys... minä en
sitä ymmärrä. Meidän järjestelmämmehän on niin yksinkertainen ja
käytännöllinen, eikö olekin? Tavaran ilmoitus porvarivalaa vastaan...»

»Se on kaunis vanha järjestelmä». Tämä täytyi konsulin tunnustaa.

»Hyvänen aika, herra konsuli — kaikkea te voittekin pitää kauniina?»
Senaattori Langhals oli järkytetty. »Minä en tosin ole kauppias...
mutta totta puhuen tuo porvarivala-menetelmä on muuttunut metkuiluksi!
Se on nykyään vain muotoseikka, joka voidaan kiertää jotakuinkin
keveästi.. valtio saa nuolla näppejään. Onhan sitä kuultu yhtä
ja toista rumaakin. Minä olen vakuutettu siitä, että liittyminen
tulliyhdistykseen senaatin taholta...»

»Silloin syntyy kongflikki!» Herra Köppen napahutti vihan vimmoissa
sauvansa maahan.

Hän sanoi 'kongflikki' ja unohti kaiken varovaisuuden ääntämiseen
nähden.

»Kongflikki, sen minä sanon. Täysi kunnioitus, herra senaattori,
mutta tässä asiassa me emme voi vetää yhtä köyttä!» Ja hän puhui
kiihtyneesti tarkastuslautakunnista ja valtion edusta ja porvarivalasta
ja vapaavaltioista...

Luojan kiitos, että Jean Jacques Hoffstede samassa tuli! Käsikkäin
pastori Wunderlichin kanssa astui hän sisään, huolettoman ajan kaksi
huoletonta, hilpeää vanhaa herraa.

»Kuulkaas, kunnon ystävät», ryhtyi hän puhumaan, »minäpä tiedän jotakin
hauskaa; se on pieni hauska pila, runonpätkä ranskalaiseen malliin...
kuulkaahan!»

Hän istahti mukavasti tuolille vastapäätä pelaajia, jotka sauvaansa
nojaten seisoivat biljardipöydän ympärillä, veti taskustaan
paperiliuskan, asetti pitkän etusormensa sinettisormuksineen terävälle
nenälleen ja luki iloiseen, viattoman-kertovaan tapaan:

    Kas, kerran ajelulle kun marski Saksinmaan
    tuon kanssa Pompadourin läks' kultavaunuissaan,
    niin Frelon huus: »Tuo toinen on miekka hirmuinen
    ja toinen miekan tuppi, mi ruostuttavi sen!»

Herra Köppen hämmästyi hetkiseksi, mutta heitti sitten mielestään
koko »kongflikin» ja yhtyi toisten nauruun niin että sali raikui.
Mutta pastori Wunderlich oli astunut ikkunan ääreen ja hihitti siellä
hartioista päättäen hiljaa itsekseen.

Oltiin vielä hyvän aikaa koolla tässä takapihan biljardisalissa, sillä
Hoffstede osasi vielä useampia samantapaisia sutkauksia. Herra Köppen
oli avannut kaikki liivinnapit ja oli mitä parhaimmalla tuulella, sillä
hän viihtyi paremmin täällä kuin alhaalla ruokasalissa. Hän höysti
hassunkurisilla alasaksalaisilla puheenparsilla jokaista työntöä ja
lausuili tavantakaa onnellisena itsekseen:

»Kas, kerran ajelulle...»

Tuo sepustus kuului varsin merkilliseltä hänen bassollaan lausuttuna...



YHDEKSÄS LUKU.


Oli jotakuinkin myöhä, kello oli miltei yksitoista, kun seura, joka
vielä kerran oli kokoontunut maisemahuoneeseen, ryhtyi melkein
yht'aikaa tekemään lähtöä. Konsulitar lähti, vastaanotettuaan
kädelleen kaikkien suudelmat, viipymättä ylös huoneisiinsa katsomaan
pahoinvointista Christianiansa, jättäen mamsseli Jungmannin pitämään
silmällä, kun palvelustytöt korjasivat astiat pöydästä. Madame
Antoinette vetäytyi välikerrokseensa. Mutta konsuli saattoi vieraat
portaita alas hallin halki kadulle asti.

Vinha tuuli kiidätti sateen viistoon alas, ja Kröger-vanhukset
purjehtivat paksuihin turkkeihin kiedottuina mitä kiireimmin mahtaviin
vaunuihinsa, jotka olivat odottaneet jo kauan. Talon edessä patsaiden
päässä palavat öljylamput ja etempänä vahvassa, kadun yli pingotetussa
köydessä riippuvat lamput loimottivat levottomasti. Siellä täällä pisti
talojen seinistä eteiskuisteja kadulle, joka vietti alamäkeen Travea
kohti, ja toiset niistä olivat varustetut penkeillä tai halvoilla
huonekaluilla. Huonon kivityksen lomasta tunkeutui vihreä ruoho. Kadun
yläpäässä oleva Marian-kirkko oli kokonaan peittynyt varjoon, pimeyteen
ja sateeseen.

»_Merci_», lausui Lebrecht Kröger puristaen vaunujen luona seisovan
konsulin kättä. »_Merci_, Jean, oli oikein miellyttävä ilta!» Sitten
läiskähti piiska ja vaunut lähtivät jyristen vierimään. Myöskin pastori
Wunderlich ja kaupanvälittäjä Grätjens astuivat tietään kiitollisin
mielin. Herra Köppen, jolla oli yllään viisikauluksinen hartiaviitta
ja päässä avara, harmaa silinteri ja joka talutti pulleaa vaimoaan
käsikoukusta, sanoi möräkimmällä bassollaan:

»Hyvää yötä, Buddenbrook! Menepäs sisään, ettet vilustu. Suuret
kiitokset sulle! En ole pitkiin aikoihin syönyt näin lujasti...
neljäleimainen punaviinini miellyttää sinua siis. Vielä kerran, hyvää
yötä.»

Pariskunta kulki konsuli Krögerin ja hänen perheensä seurassa alas
virtaa kohden, kun taas senaattori Langhals, tohtori Grabow ja Jean
Jacques Hoffstede lähtivät vastakkaiseen suuntaan.

Konsuli Buddenbrook seisoi parin askeleen päässä ovesta kädet vaaleiden
housujensa taskuissa, hytisten hiukan paljaassa verkatukissaan ja
kuunnellen tyhjältä, märältä, heikosti valaistulta kadulta poistuvien
askelten kaikua. Sitten hän kääntyi ja kohotti katseensa talon
harmaaseen päätyyn. Hänen silmänsä viivähtivät lauselmassa, joka
komeili sisäänkäytävän yläpuolella vanhanaikaisin kiveenhakatuin
kirjaimin: — »Dominus providebit.» Ja pää vähän syvempään painuneena
hän astui sisään ja sulki huolellisesti raskaan narisevan porstuanoven.
Sitten lukitsi hän sisäovet ja astui hitaasti kaikuvan eteisen
halki kysyen keittäjättäreltä, joka tuli portaita alas kilisevää
teetarjotinta kantaen:

»Missä vanha herra on, Trina?»
     
»Ruokasalissa, herra konsuli...» Keittäjättären kasvot lensivät yhtä
punaisiksi kuin hänen käsivartensa, sillä hän oli kotoisin maalta ja
joutui helposti hämmennyksiin.

Konsuli nousi portaita ja vei pimeässä pylväikössä vielä kerran kätensä
povitaskua kohti, missä paperi ratisi. Sitten hän astui saliin,
jonka eräässä nurkassa vielä paloivat kynttilänloput haarajalustassa
valaisten tyhjennettyä pöytää. Chalotten-kastikkeen hapan haju tuntui
yhä ilmassa.

Ja ikkunoiden luona asteli Johann Buddenbrook verkkaisesti
edestakaisin, kädet selän takana.



KYMMENES LUKU.


»No, poikani Johann! Mitäs kuuluu!» Hän jäi seisomaan ja ojensi
pojalleen kätensä, Buddenbrookien valkoisen, hieman liian lyhyen,
mutta hienomuotoisen käden. Hänen roteva vartalonsa, josta pilkotti
vaaleampina läikkinä vain puuteroitu tekotukka sekä pitsiröyhelö, näkyi
epäselvästi kynttilöiden heikossa valossa ikkunauutimien tummaa taustaa
vasten.

»Eikö väsytä? Minä kävelen täällä ja kuuntelen tuulta...
helkkarinmoinen ilma! Kapteeni Kloht on parast'aikaa matkalla Riiasta
tänne...»

»Isä hyvä, Jumalan avulla on kaikki käyvä hyvin!»

»Saatanko luottaa siihen. Vaikka myönnän kyllä, että sinä olet Isän
Jumalan kanssa hyvää pataa...»

Konsulista tuntui helpommalta, kun hän havaitsi isänsä olevan hyvällä
tuulella.

»Käydäkseni asiaan», ryhtyi hän puhumaan, »en tullut ainoastaan
toivottamaan teille hyvää yötä, vaan... mutta ette saa vihastua,
ettehän? En ole tätä ennen tahtonut — kiusata teitä — tällä kirjeellä,
joka saapui iltapäivällä... kesken hupaisaa illanviettoamme...»

»Monsieur Gottholdilta — _voilà_!» Vanhus oli olevinaan aivan tyyni
ottaessaan vastaan sinertävän, sinetöidyn kirjekuoren. »Herra
Johann Buddenbrook _senior_. Käteen... velipuolesi on hieno herra,
Jean! Vastasinko minä hänen toiseen kirjeeseensäkään? Mutta vähät
siitä, monsieur laatii kolmannen...» Verevien kasvojen synketessä
synkkenemistään mursi hän sinetin yhdellä sormella, levitti nopeasti
ohuen paperin, kääntyi sivuttain, niin että haarajalasta leviävä
kynttilänvalo sattui paperille, ja kopahutti sitä vielä kämmenen
selkäpuolella. Jo käsialakin ilmaisi uppiniskaisuutta ja kapinahenkeä,
sillä kun toisten Buddenbrookien käsiala oli pientä, vinoa ja ohutta,
olivat nämä kirjaimet korkeat, jyrkät ja epätasaiset; useat sanat
olivat alleviivatut nopealla, kaarevalla kynän vedolla.

Konsuli oli vetäytynyt syrjempään seinän viereen tuolien luokse, mutta
hän ei istuutunut, kun hänen isänsä seisoi, vaan tarttui ainoastaan
hermostuneesti tuolin korkeaan selustaan tarkaten isäänsä, joka pää
sivuun kääntyneenä ja kulmakarvat rypyssä luki nopeasti huuliaan
liikutellen:

 »Isäni!

 Lienee turha toivoa Teiltä niin suurta oikeudentuntoa, että
 käsittäisitte suuttumuksen, jota en voinut olla tuntematta, kun
 toinen, tuiki tärkeä, tunnettua asiaa käsittelevä kirjeeni jäi
 vastausta vaille, ja vain ensimmäiseen saapui vastaus. Jääköön
 sanomatta millainen. En voi olla sanomatta Teille, että tapa, jolla
 Te, herra paratkoon, itsepäisyydessänne syvennätte välillämme
 olevaa kuilua, on synti, josta teidän kerran on vastattava Jumalan
 tuomioistuimen edessä. On ylen surullista, että Te vuosi sitten,
 jolloin minä, seuratessani sydämeni ääntä, tosin vastoin teidän
 tahtoanne, nain nykyisen vaimoni joutuen siten erään puotiliikkeen
 omistajaksi, tunsitte tuon seikan niin suuresti loukkaavan rajatonta
 ylpeyttänne, että käännyitte julmasti minusta pois; mutta tapa,
 jolla Te nyt kohtelette minua, on kerrassaan kuulumaton, ja jos
 arvelette minun tyytyvän vaikenemiseenne ja tyynesti taipuvan
 tahtoonne, erehdytte mitä arveluttavimmin. — Äskettäin hankkimanne,
 Mengstrassen varrella sijaitsevan talon kauppasumma on 100 000
 markkaa, ja olen myös saanut tietooni, että toisesta aviosta oleva
 poikanne ja liikekumppaninne Johann asuu siinä kanssanne vuokralla
 ja on kuolemanne jälkeen liikkeen ohella saava haltuunsa ainoana
 perijänä myöskin yllämainitun talon. Olette myös tehnyt sopimuksia
 Frankfurtissa asuvan sisarpuoleni ja tämän puolison kanssa, joihin
 minä en ole sekaantunut. Mutta asia, joka koskee myös minua, vanhinta
 poikaanne, on se, että annatte e p ä k r i s t i l l i s e n vihanne
 mennä niin pitkälle, että muitta mutkitta kieltäydytte maksamasta
 minulle korvaussummaa osuudestani taloon! Tyydyin vaitiollen siihen,
 että te minun naimisiin mennessäni ja omaa liikettä perustaessani
 maksoitte minulle 100 000 markkaa, luvaten minulle sitäpaitsi
 testamentissanne kerta kaikkiaan 100 000 markan perintöosuuden. En
 silloin ollut tarpeeksi selvillä varallisuussuhteistanne. Mutta
 nyt näen selvemmin, ja koska minun ei tarvitse pitää itseäni
 periaatteellisesti perinnöttömänä, vaadin tässä erikoistapauksessa 33
 335 markan korvaussumman, joka on yhtäkuin kolmas osa kauppasummasta.
 En huoli lausua mitään arveluita siihen nähden, ketä minun on
 kiittäminen siitä hävyttömästä vaikutuksesta, joka on aiheuttanut
 kohtelun, jota minun on tähän asti ollut pakko kärsiä; mutta minä
 panen vastalauseen sitä vastaan kristityn ja kauppamiehen koko
 oikeudella, vakuuttaen viimeisen kerran, että ellette suostu
 oikeutettuihin vaatimuksiini, en ole tästä lähtien enää antava Teille
 kristityn isän enkä liikemiehen osaksi tulevaa kunnioitusta.

                                   _Gotthold Buddenbrook_.»

»Saat suoda anteeksi, ettei minua huvita lukea tätä litaniaa toiseen
kertaan.» — Johann Buddenbrook viskasi kirjeen vihaisesti pojalleen.

Konsuli sieppasi paperin sen lepattaessa hänen polviensa kohdalla ja
seurasi hämmentynein ja surullisin silmin isänsä askeleita. Vanha herra
tarttui kynttilänsammutuskeppiin, joka oli nojallaan ikkunaa vasten,
ja kulki suorana ja suutuksissaan pöydän sivustaa pitkin vastakkaiseen
nurkkaan, haarakynttiläjalan ääreen.

»_Assez!_ sanon minä. _N'en parlons plus_, piste! Sänkyyn, mars!
_En avant_!» Liekki toisensa jälkeen katosi auttamattomasti pienen
metallisuppilon sisään, joka oli kiinnitetty kepin päähän. Paloi enää
vain kaksi kynttilää vanhuksen kääntyessä uudelleen poikansa puoleen,
jota hän tuskin enää erotti.

»_Eh bien_, niitä sinä seisot siinä? Mitä sanot? On kai sinulla jotain
sanottavaa!»

»Mitä minun pitäisi sanoa, isä? — Olen aivan neuvoton.»

»Aina sinä olet neuvoton!» singahutti Johann Buddenbrook äkeissään,
vaikka hän tiesi, ettei tuo väite ollut kovinkaan todenmukainen,
hänen poikansa ja kumppaninsa kun oli usein ollut häntä neuvokkaampi
edullisten päätösten teossa.

»Hävyttömästä vaikutuksesta...» luki konsuli. »Tuo syytös on hyvin
selvästi ilmaistu. Ette käsitä, isä, miten vaikealta se minusta tuntuu.
Ja hän moittii meitä epäkristillisyydestäkin!»

»Ja sinä annat tuon roskasepustuksen vaikuttaa itseesi — niinkö?!»
Johann Buddenbrook kulki äkäisesti hänen ohitseen, vetäen
kynttilänsammuttajaa perässään. »Epäkristillisyydestä! Haa! Erittäin
suurenmoista, totisesti — tuo hurskas rahanhimo! Mitä väkeä te oikein
olette, te nuori polvi — häh? Pää täynnä kristillistä, haaveellista
hölynpölyä... ja... ihanteita! Ja me vanhat olemme muka sydämettömiä
pilkkaajia... Heinäkuun yksinvalta ja käytännölliset ihanteet...
ennemmin lähetetään vanhalle isälle mitä karkeimpia syytöksiä kuin
jäädään paria tuhatta taalaria vaille!... Ja hän suvaitsee halveksia
minua liikemiehenä! Mutta minäpä tiedän, juuri liikemiehenä, mitä
_faux-frais'it_ ovat — _faux-frais'it_!» uudisti hän kurauttaen
julmistuneesti pariisilais-r:n. »Eikä tuo kiihkopäinen lurjus muutu sen
nöyremmäksi, vaikka suostuisin ja myöntyisinkin...»

»Rakas isä, mitä minun tulee vastata! En soisi hänen olevan oikeassa
siinä, mitä hän puhuu 'vaikutuksesta'! Minä olen liikekumppanina
asianosainen ja juuri siksi en voi neuvoa sinua pysymään kannassasi,
mutta... Ja minä olen yhtä hyvä kristitty kuin Gotthold, mutta...»

»Mutta! Sinä voit todellakin sanoa 'mutta', Jean! Katsellaanpas, miten
asiat oikeastaan ovat? Siihen aikaan, jolloin hän oli hullaantunut
mamsseli Stüwingiinsä ja pani toimeen kohtauksen toisensa jälkeen
asian johdosta solmien lopulta kuitenkin, ankarasta kiellostani
huolimatta, sanotun epäsäätyisen avioliiton, kirjoitin minä hänelle:
'_Mon très cher fils_, sinä näit tuon puodin ja sillä hyvä. En tee
sinua perinnöttömäksi, en nosta melua asiasta, mutta ystävyytemme on
lopussa. Tässä on 100 000 markkaa myötäjäisiksi, määrään sinulle toiset
100 000 testamentissani, mutta siinä kaikki, enempää et saa vaatia,
killinkiäkään ei tipahda lisää.' — Siihen hän ei vastannut mitään.
Mitä meidän kauppamme nyt kuuluvat häneen? Mitä se kuuluu häneen, että
sisaresi ja sinä tulette saamaan aimo annoksen enemmän kuin hän? Ja
että talo on ostettu teidän perintöosuusrahoillanne...»

»Jospa voisitte ymmärtää isä, miten tukala minun asemani on! Perhesovun
vuoksi haluaisin kehoittaa... mutta...» Konsuli huokasi hiljaa
tuoliinsa nojaten. Johann Buddenbrook tuijotti, sammutuskeppi tukenaan,
tarkkaavasti häilyvään hämärään nähdäkseen poikansa ilmeen. Viimeisen
edellinen kynttilä oli palanut loppuun ja sammunut itsestään; yksi
ainoa lepatti vielä kaukana nurkassa. Korkea, valkoinen hahmo ilmaantui
aina hetken kuluttua levollisesti hymyillen esiin seinältä ja katosi
jälleen.

»Isä — meidän suhteemme Gottholdiin ahdistaa minua niin!» sanoi konsuli
hiljaa.

»Joutavia, Jean, pois liika tunteellisuus! Mikä sinua ahdistaa?»

»Isä... vietimme tänään niin iloisen illan, istuimme niin hauskasti
samassa pöydässä, olimme iloiset ja ylpeät siitä, että olemme saaneet
jotakin aikaan... että olemme kohottaneet kauppahuoneemme ja sukumme
asemaan, jossa kunnioitus ja arvonanto on lankeava osaksemme mitä
runsaimmassa määrässä... Mutta, isä, tuo epäsopu veljeni, sinun
vanhimman poikasi, ja muun perheen välillä... se saattaa muuttua
salaiseksi halkeamaksi rakennuksessa, jonka me Jumalan armosta olemme
pystyttäneet... Perheen tulee pysyä koossa, olla yksimielinen, isä,
muuten kolkuttaa onnettomuus ovelle...»

»Lorua, Jean! Hupsutusta! Semmoinen niskuroiva poika...»

Syntyi vaitiolo: viimeinen liekki painui yhä alemmaksi.

»Mitä sinä puuhailet, Jean?» kysyi Johann Buddenbrook. »En näe sinua
enää yhtään.»

»Minä lasken», sanoi konsuli kuivasti. Kynttilä leimahti samassa,
ja silloin näkyi, miten hän oli oikaissut itsensä ja tuijotti nyt
häilähtelevään liekkiin, silmissä kylmempi ja selkeämpi ilme kuin mitä
niissä oli ollut koko illan kuluessa. — »Te joko annatte Gottholdille
33 335 markkaa ja Frankfurtiin 15 000, mikä tekee yhteensä 48 335. Tahi
te annatte vain 25 000 frankfurtilaisille, mikä merkitsee liikkeelle
23 335 markan säästöä. Mutta ei siinä kaikki. Siinä tapauksessa,
että te luovuttaisitte Gottholdille korvaussumman osuudesta taloon,
olette te luopunut myös periaatteestanne, eikä Gotthold enää ole
oleva lopullisesti osaton pesään, vaan voi teidän kuoltuanne vaatia
yhtä suurta perintöosaa kuin sisareni ja minä, ja silloin koituu
kauppaliikkeelle satojentuhansien tappio, satojentuhansien, johon
sisareni ei voi myöntyä, enkä minä voi myöntyä, liikkeen tulevana
ainoana omistajana... Ei, isä!» sanoi hän päätöksensä tehden ja
oikaisten vartalonsa yhä suoremmaksi. »En voi kehoittaa sinua taipumaan
Gottholdin pyyntöön!» —

»Se on siis päätetty! Piste! _N'en parlons plus! En avant!_ Sänkyyn
mars!»

Viimeinen loimahdus sammui metallisuppiloon. Pilkkopimeässä haparoivat
molemmat pylväskäytävään, ja toiseen kerrokseen vievien portaiden
alapäässä pudistivat he toistensa kättä.

»Hyvää yötä, Jean... _Courage!_ Sattuuhan niitä harmeja... Näkemiin!
Tapaamme huomenna aamiaispöydässä!»

Konsuli nousi portaita omaan asuntoonsa, ja vanhus haparoi käsipuusta
pidellen välikerrokseen. Sen jälkeen vaipui avara vanha rakennus
pimeyden ja äänettömyyden helmaan.

Ylpeys, toiveet ja pahat aavistukset nukkuivat sateen rapistessa
hiljaisella kadulla ja syystuulen vinkuessa tornissa ja nurkissa.



TOINEN OSA.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin, huhtikuun keskivaiheilla, oli
tavattoman varhainen kevät, ja samoihin aikoihin oli sattunut tapaus,
joka sai ukko Buddenbrookin rallattamaan hyvästä mielestä ja tuotti
hänen pojalleen mitä suurinta iloa.

Yhdeksän aikaan eräänä sunnuntaiaamuna istui konsuli aamiaishuoneen
ikkunan ääressä olevan suuren ruskean kirjoituspöydän ääressä, jonka
kupera kansi oli työnnetty syrjään konstikkaan mekanismin avulla.
Hänen edessään oli paksu nahkasalkku, joka oli täynnä papereita,
mutta hän oli ottanut esiin paksun nahkakantisen kirjoitusvihon, joka
oli koristettu kultakirjaimin, ja kirjoitti nyt siihen, innokkaasti
pöydän ääreen kumartuneena nopealla, ohuella, pienellä käsialallaan —
pysähtymättä, keskeytymättä, kastaen vain silloin tällöin hanhenkynää
suureen, metalliseen mustepulloon...

Molemmat ikkunat olivat auki, ja puutarhasta, missä lämmin aurinko
paistoi ensimmäisiin umppuihin ja missä pari pikkulintua keskusteli
toimekkaasti, tunkeutui sisään raitis, lemuava kevätilma leyhytellen
silloin tällöin hiljaa ja äänettömästi ikkunauutimia. Päivä paistoi
häikäisevänä aamiaispöydän valkoiselle liinalle, jossa siellä täällä
näkyi leivänmurusia, ja väikkyi huhmarenmuotoisten kuppien kullatuissa
koukeroissa ja uurteissa...

Makuuhuoneen molemmat ovenpuoliskot olivat auki, ja sieltä kuului
Johann Buddenbrookin ääni tämän hyräillessä aivan hiljaa muuatta vanhaa
hullunkurista sävelmää:

    »Mies kelpo oot, mies oiva oot,
    mies, josta pitää naiset,
    jos keität, lasta tuuditat
    ja sipulille haiset.»

Hän istui pienen, vihreillä silkkiverhoilla varustetun kätkyen
vieressä, joka oli konsulittaren korkean uudinvuoteen ääressä ja jota
hän keinutteli tasaisesti toisella kädellään. Konsulitar puolisoineen
oli palveluskunnan työn helpottamiseksi sijoittunut joksikin aikaa
välikerrokseen, kun taas vanha herra ja madame Antoinette, joka
parastaikaa hääräili pöydän takana flanellin ja liinavaatetarpeiden
keskellä, käyttivät välikerroksen kolmatta huonetta makuukamarinaan.

Konsuli tuskin vilkaisikaan vierashuoneeseen, niin hän oli syventynyt
tehtäväänsä. Hänen kasvoillaan oli totinen ja melkein kärsivän harras
ilme. Hänen suunsa oli puoliavoinna, leuka hiukan riipuksissa ja hänen
silmänsä himmentyivät tavantakaa. Hän kirjoitti:

»Tänään, 4 p. huhtikuuta 1838, kello kuusi aamulla synnytti rakas
vaimoni Elisabeth, synt. Kröger, Jumalan avulla onnellisesti
pienokaisen, tyttären, joka on pyhässä kasteessa saava nimen Klara.
Jumala auttoi häntä armollisesti, vaikka synnytys tohtori Grabowin
arvelun mukaan tapahtui jonkun verran liian aikaisin ja vaikka hänen
vointinsa ei sitä ennen ollut aivan hyvä, vaan hän sai kestää kovia
tuskia. Missä on sinun kaltaisesi Jumala, Herra Zebaoth, joka autat
meitä hädässä ja vaaroissa ja opetat meitä tuntemaan sinun tahtosi,
jotta pelkäisimme sinua ja taitaisimme olla uskolliset sinun tahdollesi
sekä käskyillesi! Oi, Herra, johda meitä meidän vaeltaessamme maan
päällä...» — Kynä kiiti edelleen tasaisesti, kevyesti, tehden silloin
tällöin kauppatyyliin kuuluvan koukeron ja puhuen rivi riviltä
Jumalalle. Kaksi sivua etempänä oli näin kuuluva kirjoitus:

»Olen laatinut tyttärelleni 150:n taalerin vakuutuskirjan. Johda sinä
häntä, Herra, sinun teillesi ja anna hänelle puhdas sydän, että hän
kerran pääsisi ikuisiin rauhan asuntoihin. Sillä me ihmiset tiedämme,
miten vaikea on uskoa täydestä sydämestä, että rakas Herra Jeesus on
meidän Lunastajamme, sillä meillä on niin pieni kehno sydän...»

Jatkettuaan vielä kolme sivua oli konsuli kirjoittanut sanan »amen»,
mutta kynä lensi edelleen, lensi suihkaen vielä monen lehden
yli, kirjoitti suloisesta lähteestä, joka virvoittaa väsynyttä
matkamiestä, autuuden Herran pyhistä, vertavuotavista haavoista,
laveasta ja kaidasta tiestä ja Jumalan suuresta kunniasta. Tosin
näytti konsuli väliin haluavan keskeyttää kirjoittelun ja laskea pois
kynän rientääkseen puolisonsa luo tai konttoriin. Mutta saattoiko
hän niin pian väsyä puhelemaan Luojansa ja Ylläpitäjänsä kanssa! Ei,
hän ei saanut ryöstää aikaa Herraltansa omiin asioihinsa... Ja juuri
epähurskaan halunsa rangaistukseksi kirjoitti hän yhä pitempiä otteita
pyhästä Raamatusta, rukoili vanhempiensa, vaimonsa, lastensa ja oman
itsensä puolesta, rukoili vielä veljensä Gottholdinkin puolesta —
kunnes viimein, kirjoitettuaan viimeisen raamatunlauseen ja viimeisen,
kolmikertaisen aamenen, siroitti kirjoitushiekkaa paperille ja
oikaisihe huokaisten tuolinselkää vasten.

Jalka polven yli heitettynä selaili hän hitaasti vihkoa lukeakseen
sieltä täältä jonkun päivämäärän tai katkelman, jonka hän oli merkinnyt
muistiin, ja tunteakseen taas kiitollisin mielin, kuinka Jumalan käsi
aina ja kaikissa vaaroissa oli silminnähtävästi siunannut häntä. Hän
oli sairastanut niin ankaraa isoarokkoa, että kaikki luulivat hänen
siihen kuolevan, mutta hän oli pelastunut. Kerran poikana ollessaan oli
hän ollut mukana eräiden häiden oluenpanotilaisuudessa (siihen aikaan
oli tapana valmistaa olut kotona) ja siellä oli asetettu oven eteen
telineille suuri olutamme. Se suistui alas ja pohja sattui poikaan
semmoisella voimalla ja ryskeellä, että naapurit ilmestyivät ulos
taloistansa ja kuudella miehellä oli aika tekeminen sen nostamisessa
jälleen paikoilleen. Hänen päänsä oli pahasti ruhjoutunut ja veri
valui pitkin koko ruumista. Hänet kannettiin erääseen kauppapuotiin,
ja kun hänessä vielä huomattiin vähän eloa, lähetettiin lääkäriä ja
haavuria noutamaan. Hänen isäänsä kehoitettiin tyytymään Jumalan
tahtoon, sillä oli mahdotonta, että poika enää jäisi eloon... Mutta
katso: Kaikkivaltias Jumala siunasi hoidon ja lääkkeet ja antoi hänelle
jälleen täyden terveyden! — Verestettyään nyt muistissaan tuota
onnettomuustapausta tarttui konsuli vielä kerran kynään ja kirjoitti
viimeisen aamenensa jälkeen: »Niin, Herra, ole kiitetty iankaikkisesti!»

Kerran taas, hänen saapuessaan nuorena Bergeniin, oli Jumala
auttanut hänet suuresta merihädästä. »Ponnistellessamme kaikin
voimin kalastusalusten välissä laituriin päästäksemme, sillä oli
aika, jolloin Jäämeren-purjehtijat juuri olivat palanneet», oli hän
kirjoittanut, »seisoin minä aluksen reunalla jalat hankaa vasten
auttaakseni laivaamme lähemmäksi laituria. Silloin katkeaa tammipuinen
hanka, jota vastaan minä olin asettanut jalkani, ja putoan päistikkaa
veteen. Nousen ensin veden pinnalle, mutta kukaan ei ole kyllin lähellä
ehtiäkseen avukseni; toisen kerran nousen pintaan, mutta alus kulkee
pääni yli. Ei ole puutetta auttajista, mutta näiden täytyy ensin
työntää laivaamme ja kalastusalusta kauemmas toisistaan, etteivät ne
painaisi minua alleen. Kaikki tuo ei olisi kuitenkaan hyödyttänyt
mitään, ellei eräs köysi samassa silmänräpäyksessä olisi itsestään
katkennut Pohjankävijä-aluksella, jonka johdosta se soljui kauemmaksi,
ja minulle, aivan kuin Jumalan sallimuksesta, jäi tilaa päästä
veden pinnalle. Ja vaikka kolmannella kerralla jaksoin nousta vain
niin korkealle, että hiukseni näkyivät, onnistui erään miehistämme.
jotka kaikki olivat laivan laidalla ja tuijottivat veteen, tarttua
keulapuolelta hiuksiini, jolloin minä tartuin hänen käsivarteensa.
Mutta kun hän ei jaksanut kestää painoani, huusi ja reuhasi hän niin
kauheasti, että toiset kuulivat sen ja tarttuivat hänen lanteisiinsa
pidellen hänestä kiinni, jottei hän suistuisi veteen. Minäkin pitelin
kiinni kaikin voimin, vaikka hän puri minua käsivarteen, ja pelastuin
siten...» Tätä seurasi hyvin pitkä kiitosrukous, jonka konsuli luki
kostein silmin.

»Voisin kertoa paljon», luki hän toisesta paikasta, »jos tahtoisin
puhua intohimoistani, mutta...» Konsuli liukui tämän yli ja luki
rivin sieltä, toisen täältä avioliittonsa ja ensimmäisen isyytensä
ajoilta. Tämä suhde ei ollut, sen hän rehellisesti myönsi, niinsanottu
lemmenavio. Hänen isänsä oli lyönyt häntä olkapäälle ja kiinnittänyt
hänen huomionsa rikkaan Krögerin tyttäreen, joka oli tuova
kauppaliikkeeseen tuntuvan myötäjäiserän. Hän oli suostunut tähän
mielellään ja oli aina kunnioittanut puolisoaan Jumalan hänelle suomana
kumppalina...

Hänen isänsä toinen avioliitto ei ollut ollut tämän kummempi.

    »Mies kelpo oot, mies oiva oot,
    mies, josta pitää naiset,»

rallatti isä hiljaa sänkykamarissa. Oli vahinko, että hänen isänsä
välitti niin vähän kaikista näistä vanhoista muistiinpanoista ja
papereista. Hän eli täydelleen nykyhetkessä eikä piitannut suuria
perheen menneisyydestä, vaikka hän itsekin ennen vanhaan oli liittänyt
tähän paksuun kultareunavihkoon muutaman, etupäässä ensimmäistä
avioliittoaan koskevan muistiinpanon hiukan koukeroisella käsialallaan.

Konsuli aukaisi nuo lehdet, jotka olivat paksumpaa ja karkeampaa
paperia kuin paperi, jonka hän itse oli kiinnittänyt vihkoon; ne
alkoivat jo kellertää... Johann Buddenbrook oli varmaan rakastanut
liikuttavan hellästi ensimmäistä vaimoaan, erään bremeniläisen
kauppiaan tytärtä, ja vuosi, jonka hän oli saanut elää tämän rinnalla,
oli nähtävästi ollut hänen ihanimpansa. »_L'année la plus heureuse de
ma vie_» oli siihen kirjoitettu ja alle oli vedetty korea aaltoviiva,
huolimatta siitä, että madame Antoinette saattoi nähdä sen...

Mutta sitten oli Gotthold tullut maailmaan, ja tuo lapsi oli vaatinut
Josephinen hengen... Tämän johdosta oli karkealle paperille kirjoitettu
kerrassaan merkillisiä tunnustuksia. Johann Buddenbrook näkyi vihanneen
tuota uutta oliota kaikesta sydämestään siitä hetkestä alkaen, jolloin
sen ensimmäiset voimakkaat liikahtelut olivat tuottaneet äidille tuskia
— vihanneen yhä, kun se ilmestyi maailmaan terveenä ja elinvoimaisena
samalla kuin Josephine, verettömät kasvot tyynyihin painettuna, heitti
henkensä — eikä hän näyttänyt koskaan voineen antaa anteeksi tuolle
tulokkaalle, joka kasvoi ja varttui huolettomasti, sitä, että se oli
tuottanut äidilleen surman... Konsuli ei ymmärtänyt tätä. Tuo nainen
kuoli täyttäessään vaimon pyhän velvollisuuden, hän ajatteli, ja minä
olisin siirtänyt häntä kohtaan tuntemani rakkauden siihen olioon, jolle
hän oli lahjoittanut elämän ja jonka hän erotessaan jätti jälkeensä
maailmaan... Mutta isä ei ollut oppinut koskaan näkemään vanhimmassa
pojassaan muuta kuin onnensa katalan häiritsijän. Myöhemmin oli hän
mennyt kihloihin Antoinette Duchampsin, Hampurin rikkaimpiin ja
arvossapidetyimpiin piireihin kuuluvan perheen tyttären kanssa, ja nuo
kaksi olivat sitten eläneet rinnatusten kunnioittavina ja huomaavaisina
toinen toistaan kohtaan...

Konsuli käänteli lehtiä edestakaisin. Hän luki aivan viimeisiltä
sivuilta omia lapsiaan koskevat pikku muistiinpanot, näki milloin
Tomilla oli ollut tuhkarokko, Antoniella keltatauti ja milloin
Christian oli parantunut vesirokosta; hän luki Pariisin-, Sveitsin- ja
Marienbadin-matkoistaan, jotka hän oli tehnyt puolisoineen, ja aukaisi
aivan kirjan alkupäässä olevat pergamentintapaiset, kellertävät,
repeytyneet sivut, jotka hänen isoisänsä, vanha Johann Buddenbrook,
oli kirjoittanut suurikoukeroisella käsialalla haaleansinisellä
musteella. Nämä muistiinpanot alkoivat laajalla sukuluettelolla, joka
seurasi päälinjaa. Niissä kerrottiin vanhimmasta Buddenbrookista,
joka oli elänyt 16:nnen vuosisadan loppupuolella Parchimissa ja
jonka poika oli päässyt Gradaun raatimieheksi. Sitten oli muuan
Buddenbrook, ammattikuntansa räätäli, nainut vaimon Rostockista, elänyt
»erittäin hyvissä varoissa» — tämä oli alleviivattu — ja siittänyt
epälukuisen määrän lapsia, kuolleita ja eläviä, miten milloinkin
sattui... Tämän jälkeen oli eräs, jonka ristimänimi oli ollut Johann,
jäänyt kauppiaaksi Rostockiin, kunnes lopulta pitkän ajan kuluttua
konsulin isoisä oli muuttanut tänne ja perustanut viljaliikkeen. Tämän
esi-isän vaiheet olivat jo aivan tunnetut: Kirjassa oli tarkat tiedot
siitä, milloin hänellä oli ollut tuhkarokko ja milloin tulirokko;
miten hän oli pudonnut kuivaushuoneen kolmannesta kerroksesta alas
lattialle, mutta jäänyt eloon, vaikka monta hirttä oli ollut tiellä. Ei
sitäkään, miten hän kerran ankaraa kuumetta sairastaessaan oli saanut
raivokohtauksen, ollut jätetty mainitsematta. Hän oli myös liittänyt
muistelmiinsa monta hyvää kehoitusta jälkeläisilleen, joista eräs,
suurin, huolellisin goottilaisin kirjaimin piirretty ja koukeroin
ympäröity lause kuului näin: »Poikani, tee uutterasti kauppoja
päivällä, mutta vain sellaisia kauppoja, että voit nukkua rauhassa
yösi!» Sen jälkeen oli perinpohjainen selitys siitä, että vanha,
Wittenbergissä painettu raamattu kuului hänelle ja että se sen jälkeen
oli menevä perinnöksi hänen esikoiselleen ja niin edelleen aina perheen
vanhimmalle pojalle...

Konsuli Buddenbrook veti nahkasalkun lähemmäksi lukeakseen vielä jonkun
vanhan paperin. Siinä oli iänikuisia, keltaisia, repaleisia kirjeitä,
joita surevat äidit olivat kirjoittaneet kaukana oleville pojilleen
ja joihin vastaanottaja oli pannut lisäyksen: »Saatu ja mieleen
painettu.» Oli velkakirjoja, jotka oli varustettu vaakunalla ja vapaan
Hansakaupungin sinetillä, oli vakuutuskirjoja, onnentoivotusrunoja
ja kummiksipyyntökirjeitä. Siinä oli liikuttavia kauppakirjeitä,
joita joku poika oli kirjoittanut isälleen ja liikekumppanilleen
Tukholmasta ja Amsterdamista ja joissa hän pyysi, ilmoittaen ensin
vehnän jokseenkin varmasta sijoituksesta, heti lausumaan terveiset
vaimolle ja lapsille... Oli muuan konsulin oma päiväkirja, jonka hän
oli kirjoittanut Englannin ja Brabantinmatkoistaan, vihkonen, jonka
kannessa oleva kuparilaatta kuvasi Edinburgin linnaa sitä ympäröivine
jylhine luontoineen. Ja joukossa olivat surullisina todistuskappaleina
Gottholdin ilkeät isälleen kirjoittamat kirjeet sekä viimein, iloisena
loppuna, Jean Jacques Hoffsteden viimeinen juhlaruno.

Kuului kevyt, vieno, kiireinen kellonkilke. Kirjoituspöydän yläpuolella
riippuvaan himmeään tauluun, joka kuvasi vanhanaikaista toria
kirkontorneineen, oli järjestetty tornikellontaulun paikalle oikea
käyvä kello, joka nyt löi kymmenen. Konsuli sulki perhesalkun ja pisti
sen hyvään talteen erääseen kirjoituspöydän takalokeroon. Sitten hän
lähti sänkykamariin.

Sen seinät olivat verhotut tummalla, suurikukallisella kankaalla,
samalla, jota myös lapsivuoteen korkeat uutimet olivat. Koko
huone henki kestettyjen huolien ja tuskain jälkeen seurannutta
suloista rauhaa ja ilmassa tuntui _eau de Colognen_ ja lääkkeiden
tuoksu; huonetta oli myös vielä hiukan lämmitetty. Eteenvedettyjen
ikkunaverhojen läpi kuulsi valo vain hämärästi sisään.

Molemmat vanhukset seisoivat kätkyen yli kumartuneina katsellen
nukkuvaa lasta. Mutta konsulitar, jolla oli yllään hieno pitsinen kaapu
ja jonka punertava tukka oli mitä huolellisimmin kammattu, ojensi
kauniin kätensä miehelleen onnellinen hymy huulilla, joskin vielä
kalpeana. Hän käänsi tätä tehdessään tapansa mukaan kämmenpuolensa
mahdollisimman paljon ylöspäin, mikä ikäänkuin lisäsi liikkeen
sydämellisyyttä...

»No, Bethsy, miten voit?»

»Erinomaisesti, rakas Jean!»

Vaimonsa käsi omassaan kumartui konsuli, seisten vastapäätä
vanhempiaan, lasta kohden, joka hengitti lyhyeen ja äänekkäästi, ja
veti minuutin ajan sisäänsä lapsesta lähtevää lämmintä, mietoa tuoksua.
»Jumala siunatkoon sinua», sanoi hän hiljaa, suudellen tuon pienen
olennon otsaa, jonka keltaiset, kurttuiset sormet muistuttivat aivan
kananvarpaita.

»Hän söi niin vankan aterian», virkkoi madame Antoinette. »Katsohan,
paino on jo hämmästyttävästi lisääntynyt..»

»Luuletteko, että siitä tulee Netten näköinen?» Johan Buddenbrookin
kasvot säteilivät onnea ja ylpeyttä. »Sillä on pikimustat silmät, piru
vieköön...»

Vanha rouva teki torjuvan liikkeen: »Miten tuossa iässä voisi puhua
näköisyydestä... Aiotko mennä kirkkoon, Jean?»

»Kyllä, kello on kymmenen — on jo kiire, minä odotan vain lapsia...»

Samassa kuuluivatkin lasten äänet. Lapset tulivat sopimattomasti
rymisten portaissa, mutta samalla kuului myös Klothilden varoittava
kuiske. Sitten he pukivat ylleen pienet turkkinsa — Marian-kirkossa
tuntui vielä talvinen kylmyys — se tapahtui hiljaa ja varovasti
ensiksikin pikku sisaren tähden, toiseksi, koska oli tärkeätä koota
ajatuksensa ennen kirkkoon menoa. Heidän kasvonsa punoittivat innosta.
Mikä juhlapäivä tänään oli ollut! Haikara, iso, väkevä haikara
oli tuonut paitsi pikku siskoa kaikenlaista muuta hauskaa: uuden
hylkeennahkaisen koululaukun Thomakselle, suuren nuken Antonielle —
sillä oli ihan oikea tukka! — korean kuvakirjan kiltille Klothildelle,
joka kuitenkin hiljaa ja kiitollisesti tutki melkein yksinomaan
sokeritötteröä, jollaisen haikara myös oli tuonut jokaiselle lapselle,
ja viimein Christianille täydellisen Kasper-teatterin, jossa oli
sulttaani ja kuolema ja piru...

Lapset tulivat suutelemaan äitiään ja saivat vielä katsahtaa vihreiden
silkkisien uutimien taa, minkä jälkeen he lähtivät astumaan kirkkoa
kohti ääneti ja verkkaisin askelin isänsä kera, joka oli pukenut ylleen
kaulusviittansa ja ottanut mukaansa virsikirjan. Perästä kuului vielä
uuden perheenjäsenen läpitunkeva huuto, sillä lapsi oli äkkiä herännyt.



TOINEN LUKU.


Kesällä, välistä jo toukokuussa, tai ainakin kesäkuussa lähti Tony
Buddenbrook suuresti riemuissaan isovanhempiensa luokse Burgtorin
takaiseen huvilaan.

Siellä oli hauskaa, sai olla luonnon keskellä, asua ylellisesti
sisustetussa huvilassa, johon kuului laajat sivurakennukset,
palveluskunnan asunnot ja vajat sekä suunnattoman suuri hedelmä-,
vihannes- ja kukkatarha, joka ulottui alas Traveen asti. Krögerit
elivät suurellisesti, ja vaikka oli eroa tämän häikäisevän rikkauden
ja Tonyn oman kodin vankan, mutta hiukan raskaanlaisen varakkuuden
välillä, näkyi selvästi, että isovanhempien luona kaikki kuitenkin oli
tuntuvasti komeampaa kuin kotona. Eikä tämä ollut tekemättä vaikutusta
nuoreen neiti Buddenbrookiin.

Minkäänlainen hääräily talossa tai keittiössä ei täällä tullut
kysymykseen, jota vastoin kotona Mengstrassen varrella isä ja isoäiti,
vähemmin isoisä ja äiti, usein kehoittivat häntä pyyhkimään pölyä
ja pitämään esikuvanaan ahkeraa, nöyrää ja aulista Thilda-serkkua.
Pikku neidissä liikkuivat äidin suvun feodaaliset taipumukset hänen
jaellessaan käskyjä kamarineidolle tai kamaripalvelijalle keinutuolissa
istuen... Paitsi näitä kuului vanhan herrasväen palvelusväkeen kaksi
naispalvelijaa ja kuski.

Sanottakoon mitä hyvänsä, on miellyttävää herätä aamulla vaalealla
kankaalla verhotussa makuukamarissa, kun käsi ensimmäiseksi sattuu
raskaaseen atlaspeitteeseen; ei myöskään tunnu hullummalta saada
parvekehuoneeseen, johon avoimesta lasiovesta virtaa puutarhan raikas
aamuilma, aamukahvin tai -teen asemesta kupillinen suklaata, oikeata
nimipäiväsuklaata, paksun tuoreen kaakkupalan kera.

Tämän eineen sai Tony tietenkin nauttia yksin muulloin paitsi
sunnuntaisin, sillä isovanhemmat tulivat näkyviin vasta paljon
myöhemmin. Syötyään leivoksensa ja juotuaan suklaan tarttui hän
kirjalaukkuun, sipsutti parvekkeen rappusia alas ja kulki hyvinhoidetun
etupuutarhan läpi kouluun.

Pikkuinen Tony Buddenbrook oli hyvin sievä. Olkihatun alta riippui
paksu tukka, jonka väri vuosien kuluessa tummui, luonnonkiharoina
alas, ja hiukan ulkoneva ylähuuli antoi noille raikkaille kasvoille ja
sinisenharmaille, iloisille silmille pirteyden, joka myös ilmeni hänen
pienessä, sirossa olennossaan: hän pisti kapeat jalkansa lumivalkoisiin
sukkiin keinuvin, joustavin liikkein. Moni tunsi konsuli Buddenbrookin
pikku tyttären ja tervehti häntä hänen astuessaan puutarhaportin kautta
kastanjakujaan. Joku vihannesmyyjätär, joka ajoi pikku rattaitaan
kylästä kaupunkiin, päässään iso räikeänvihrein nauhoin koristettu
olkihattu, saattoi huutaa hänelle »Ka, hyvää päivää, mamsseli!» ja
pitkä viljankantaja Matthiesen, joka kulki hänen ohitseen pukunaan
musta takki, puhvihousut, valkoiset sukat ja solkikengät, nosti hänelle
karkeatekoista silinteriään...

Tony jäi hetkeksi seisomaan odottaakseen naapuriaan Julchen
Hagenströmiä, jonka seurassa hän tavallisesti kulki koulumatkan. Tämä
oli vähän liian korkeahartiainen lapsi, jolla oli suuret, kirkkaat,
mustat silmät ja joka asui viereisessä, kokonaan viiniköynnösten
peittämässä huvilassa. Hänen isänsä, herra Hagenström, jonka perhe
ei ollut asunut vielä kauan paikkakunnalla, oli naimisissa nuoren
frankfurtittaren kanssa, jolla oli tavattoman paksu musta tukka ja
korvissaan kaupungin suurimmat timantit ja jonka nimi muuten oli
Semlinger. Herra Hagenström, joka oli Strunck & Hagenström nimisen
vientiliikkeen osakas ja otti innokkaasti ja kunnianhimoisesti
osaa kaupungin asioihin, oli kuitenkin naimisensa kautta joutunut
hiukan vieroksutuksi säädykkäämmissä piireissä, — joihin kuuluivat
muiden muassa Möllerdorpfit, Langhalsit ja Buddenbrookit — eikä hän
ollut erittäin rakastettu, huolimatta touhukkuudestaan komiteoissa,
toimikunnissa, hallintoneuvostoissa ja muissa samankaltaisissa. Hän
näytti ottaneen tehtäväkseen vanhojen tunnettujen sukujen jäsenten
vastustelun kaikissa tilaisuuksissa, koetti kumota heidän mielipiteensä
viekkaudella, saada omansa hyväksytyksi ja osoittaa itsensä heitä
paljon taitavammaksi ja tarpeellisemmaksi. Konsuli Buddenbrook
sanoi hänestä: »Heinrich Hagenström on tungetteleva ja juonikas...
Hänellä on varmaan joitakin henkilökohtaisia aikeita minua vastaan;
missä hän suinkin saattaa, asettaa hän esteitä tielleni... Tänään
oli aika kahakka Keskus-Köyhäinhoito-jaostossa, pari päivää sitten
Rahatoimikamarissa...» Ja ukko Johann Buddenbrook lisäsi tähän: »Mokoma
riitapukari!»

Toisen kerran tulivat isä ja poika suutuksissaan ja masentunein
mielin ruokapöytään... Mitäkö on tapahtunut? Ei juuri mitään... Suuri
Hollantiin lähetettävä ruislasti oli mennyt heiltä hukkaan; Strunck &
Hagenström oli siepannut tilauksen heidän nenänsä edestä. Tuo Heinrich
Hagenström oli aika kettu...

Tämän tapaisia puheita oli Tony kuullut usein, eikä hän ollut lainkaan
hyvä ystävä Julchen Hagenströmin kanssa. He kulkivat kouluun yhdessä
siksi, että olivat naapurukset, mutta enimmäkseen he torailivat.

»Minun isälläni on tuhat taalaria!» kerskui Julchen luullen sanoneensa
aika valheen. »Paljonkohan sinun isälläsi mahtaa olla?»

Tony oli vaiti kateudesta ja nöyryytyksestä. Sitten hän vastasi aivan
tyynesti ja välinpitämättömästi:

»Minun aamusuklaani maistui vasta hyvältä... Mitä sinä juot aamulla,
Julchen?»

»Ai, kuule», vastasi Julchen, »tahtoisitko sinä yhden minun
omenoistani? — Ähä! minäpäs en anna!» Näin sanottuaan nirpisti
hän yhteen huulensa, ja hänen mustat silmänsä kävivät kosteiksi
mielihyvästä. —

Monesti kulki Julchenin veli Hermann, joka oli pari vuotta sisartaan
vanhempi, heidän mukanaan kouluun. Hänellä oli vielä eräs vanhempi
veli, nimeltä Moritz, mutta tämä oli kivuloinen ja luki kotona. Hermann
oli vaaleaverinen, mutta hänen nenänsä oli hiukan lattea päästä ja
lähellä ylähuulta. Hän maiskutti myös aina huuliaan, sillä hän hengitti
yksinomaan suunsa kautta.

»Mitä sinä lörpöttelet», hän sanoi. »Isällä on paljon enemmän kuin
tuhat taalaria.» Mutta hänessä oli se mielenkiintoinen puoli, ettei
hän tuonut kouluun evääksi leipää, vaan sitruunapullan: valkoisen,
soikean vehnäleivoksen, joka oli päällystetty paksulla kieli- tai
hanhenrintakerroksella. Sellainen maku oli hänellä.

Tony Buddenbrookille tuo oli uutta. Sitruunaleivos, päällyksenä
hanhenrintapaistia — mutta ehkäpä se maistui hyvinkin hyvältä! Ja kun
poika antoi hänen katsoa läkkirasiaan, uskalsi hän ilmaista halunsa
saada maistaa sitä hiukan. Eräänä aamuna sanoi Hermann:

»En voi antaa tätä sinulle, mutta huomenna tuon yhden viipaleen lisää,
ja sinä saat sen, jos annat minulle sijaan jotakin muuta.»

Toisena aamuna astui Tony sitten lehtokujaan ja odotti viisi minuuttia,
mutta Julchenia ei vain kuulunut. Hän odotti vielä yhden minuutin,
ja silloin tuli Hermann, mutta yksin; hän heilutti eväsrasiaansa
edestakaisin hihnasta ja maiskutteli hiljaa huuliansa.

»Nyt minulla on sitruunapulla, jossa on hanhenrintapaistia», sanoi hän;
»siinä ei ole edes rasvaa, vaan pelkkää lihaa... Mitä sinulla on antaa
sijaan?»

»Huolisitko — killingin?» kysyi Tony. He seisoivat keskellä kujaa.

»Killingin...» toisti Hermann; sitten hän nielaisi ja sanoi:

»En, minä tahdon muuta.»

»Mitä?» kysyi Tony; hän oli valmis antamaan vaikka mitä tuosta
makupalasta...

»Suukon!» huudahti Hermann Hagenström, kietaisi molemmat kätensä tytön
ympärille ja alkoi suudella sokeasti minne sattui osumatta kasvoihin,
sillä tyttö piti äärettömän notkeasti päätään takakenossa, työnsi
vasemmalla kädellään kirjalaukkua vasten pojan rintaa ja mukiloi
häntä oikealla kolme tai neljä kertaa kasvoihin... Toinen tuupertui
takaperin; mutta samassa silmänräpäyksessä lensi pojan sisko Julchen
esiin puun takaa kuin musta paholainen, tempasi Tonyltä hatun päästä ja
raapi hänen kasvonsa pahanpäiväisiksi... Tämän jälkeen loppui toveruus
melkein tyyten.

Mutta muuten ei Tony ollut suinkaan arkuudesta evännyt suudelmaa
nuorelta Hagenströmiltä. Hän oli sangen terhakka ihmisalku, joka
oli vallattomuudellansa tuottanut jo monta surua vanhemmilleen,
varsinkin konsulille. Ja vaikka hänellä oli jotakuinkin terävä pikku
pää, joka oppi koulussa hyvin sen mitä häneltä vaadittiin, oli
hänen käytöksessään muuten niin paljon muistuttamista, että lopulta
itse koulun johtajatar neiti Agathe Vermehren hikoillen tehtävänsä
vaikeudesta ilmestyi Mengstrasselle pyytäen mitä kohteliaimmin
konsulia antamaan vakavat nuhteet nuorelle tyttärelleen — tämä oli
näet, huolimatta monista lempeistä kehotuksista, taaskin aikaansaanut
julkista pahennusta kadulla.

Siinä ei ollut mitään pahaa, että Tony kävelyillään kaupungissa oppi
tuntemaan kaiken maailman ihmiset ja lörpötteli jokaisen kanssa;
varsinkin konsuli puolsi häntä tässä asiassa, koska se ei osoittanut
ylpeää mieltä, vaan yhteistuntoa ja ihmisrakkautta. Hän kujeili kilpaa
Thomaksen kanssa Traven rannassa sijaitsevien varastohuoneiden kaura-
ja vehnäsäkeillä, joita oli kasattu lattialle; hän laski leikkiä
työmiesten ja kirjurien kanssa, jotka istuivat pienissä pimeissä
konttoreissa, joissa oli multalattia; olipa hän apuna ulkona säkkien
vipuamisessakin. Hän tunsi teurastajat, jotka kulkivat Breitestrassea
valkoisiin esiliinoihinsa puettuina kaukaloltaan kantaen; hän tunsi
maitoakat, jotka tulivat maalta läkkihinkkeineen, ja ajoi usein
heidän kanssaan kappaleen matkaa; hän tunsi harmaapartaiset mestarit
pienissä puisissa kultasepän myymälöissä, jotka oli rakennettu
torin kaariholveihin — tunsi kala- ja hedelmätorilla istuvat
vihannestenmyyjättäret, samaten kaupunginlähetit, jotka seisoskelivat
katujen kulmissa tupakkamällejään pureksien... Tuo oli kaikki hyvää ja
kaunista!

Mutta eräs kalpea, parraton, surullisesti hymyilevä mies, jonka
ikää on vaikea määritellä ja jonka oli tapana käydä aamukävelyllä
Breitestrassella, ei mahtanut sille mitään, että hän alkoi hyppiä
yhdellä jalalla jokaisen äkillisen äänen johdosta, kuten esimerkiksi
jonkun sanoessa »Haa!» tai »Hoo!»; ja kuitenkin tanssitti Tony häntä
joka kerran kun hänet tapasi, mikä ei ollut kaunista. Ei sekään ollut
kaunista, että hän kiusasi muuatta pikkuruista rouvaa, jolla oli suuri
pää ja jolla oli tapana kulkea joka ilmalla suunnaton rikkinäinen
sateenvarjo levitettynä, huutamalla alituiseen »sateenvarjorouva!»
taikka »herkkusieni!». Ei myöskään ollut sopivaa ilmestyä parin kolmen
samanmielisen koulutoverin kanssa vanhan Nukke-Liisan luo, joka möi
villaisia sukkia talopahasessaan erään kapean kujan varrella ja jolla
oli niin kummallisen punaiset silmät — vetää kaikin voimin soittokelloa
ja vanhuksen ilmestyessä esiin kysyä teeskennellyn ystävällisesti,
asuuko täällä herra ja rouva Sylkylaatikko — ja sitten juosta tyrskien
tiehensä... Tätä kaikkea Tony Buddenbrook kuitenkin harjoitti ja
valitettavasti näköjään aivan tunnonvaivoitta. Sillä jos joku noista
kiusatuista sanoi uhkauksen, sai hän nähdä tytön astuvan askeleen
takaperin, keikauttavan kauniin päänsä takakenoon, työntävän esiin
ulkonevan ylähuulensa ja sanovan »Pyh!» ikäänkuin tarkoittaen:

»Koetapas mennä kantelemaan! Minä olen konsuli Buddenbrookin tytär,
ellet sitä tiedä ennestään...»

Hän liikkui kaupungilla kuin pieni kuningatar, jolla on oikeus olla
lempeä tai julma, mielensä ja tuuliensa mukaan.



KOLMAS LUKU.


Jean Jacques Hoffstede oli varmasti osunut oikeaan arvostellessaan
konsuli Buddenbrookin molempia poikia.

Thomas, joka jo syntymästään oli määrätty kauppiaaksi ja liikkeen
tulevaksi haltijaksi ja joka oli vanhan goottilaiseen tyyliin
rakennetun koulun realiosastolla, oli viisas, uuttera ja ymmärtäväinen
miehenalku, jota muuten huvittivat sanomattomasti kimnaasia käyvän,
yhtä hyväpäisen, mutta huolimattomamman veljen kujeet tämän matkiessa
verrattoman taitavasti opettajiaan, varsinkin arvon Marcellus
Stengeliä, joka opetti laulua, piirustusta ja muita senkaltaisia
hauskoja aineita.

Herra Stengel, jonka liivintaskuista aina pisti esiin puoli tusinaa
moitteettomasti teroitettuja lyijykyniä, käytti ketunpunaista
tekotukkaa, avointa vaaleanruskeata takkia, joka ylettyi melkein
nilkkoihin, ja kohokaulusta, jonka sisään katosivat ohimotkin. Hän
oli mukava mies, joka rakasti viisaustieteellisiä johdelmia. Hän
saattoi esimerkiksi sanoa näin: »Sinun piti tehdä viiva, mutta
mitä näenkään? Tuohan on selvä vako!» — Herra Stangelin ääntämisen
omituisuudet huvittivat kovasti lapsia. Hänen mielitehtävänsä oli
harjoittaa laulutunnilla kaunista laulua: »Nyt metsän siimeksessä»,
jolloin muutaman oppilaan täytyi mennä ulos käytävään vastaamaan sieltä
kaikuna, kuoron laulettua »huhuu», hyvin varovasti »huhuu huhuu-uu.»
Mutta jos Christian Buddenbrook, hänen serkkunsa Jürgen Kröger tai
hänen ystävänsä Andreas Gieseke sattui kuulumaan käytävässä olijoihin,
niin viskasivat he vienon kaiun asemesta hiililaatikon portaita alas,
josta kepposesta heille määrättiin jälki-istuntoa kello neljältä herra
Stengelin asunnossa. Siellä oli jokseenkin mukavaa. Herra Stengel
oli unohtanut koko jutun ja käski emännöitsijänsä keittää oppilas
Buddenbrookille, oppilas Krögerille ja oppilas Giesekelle kupin kahvia,
jonka jälkeen hän laski nuoret herrat menemään...

Ja nuo kelpo oppineet, jotka hoitivat virkaansa ihmisystävällisen,
nuuskaavan vanhan rehtorin johdolla vanhan koulun, entisen
luostarikoulun, holvistoissa, olivat todellakin hyväntahtoisia,
herttaisia miehiä, jotka olivat yhtä mieltä siitä, ettei tiede ole
hyvän tuulen vihollinen, ja jotka koettivat toimia ystävyyden ja sovun
hengessä. Keskiluokilla oli latinan opettajana muuan entinen pappi,
pastori Hirte, pitkä herra, jolla oli ruskea poskiparta ja iloiset
silmät ja jonka suurin onni oli se, että hänen nimensä sopi yhteen
hänen ammattinsa kanssa. Hän käännätti oppilailla alinomaa sanaa
_pastor_. Hänen mielisanoinaan oli: »äärettömän ahdasjärkinen!» Eikä
ole käynyt koskaan selville, oliko tämä tietoista ivaa. Mutta jos
hän tahtoi tehdä oppilaihin oikein syvän vaikutuksen, poksahutti hän
huuliltaan semmoisen äänen, joka syntyy, kun samppanjapullon korkki
lentää ilmaan. Hän harppaili mielellään pitkin askelin ympäri luokkaa
kuvaillen jollekin oppilaalle ihmeellisen vilkkaasti hänen koko tulevan
elämänsä vaiheet, vain herättääkseen eloon tämän mielikuvituksen.
Mutta sitten hän kävi vakavasti työhön, toisin sanoen, hän kuulusti
runotekeleitä, joita hän oli sommitellut _genus_-sääntöjen — hän
lausui »genuss» — ja muiden vaikeiden kieliopillisten seikkain
valaisemiseksi, runotekeleitä, joita hän osasi esittää kuvailemattoman
voitonriemuisella poljennon ja loppusointujen korostuksella...

Tomin ja Christianin kouluajasta ei ole mitään merkillisempää
kerrottavaa. Se aika oli päivänpaisteinen Buddenbrookin talossa, jossa
asiat sujuivat mainiosti konttorin puolella. Toisinaan sattui vain
pieni rajuilma, yhteentörmäys. Kertokaamme eräästä sellaisesta:

Hena Stuht, muuan Glockengiesserstrassen varrella asuva räätälimestari,
jonka vaimo osti käytettyjä vaatteita ja siksi liikkui parhaimmissa
piireissä, herra Stuht, jonka uskomattoman pulleaa vatsaa peitti
villapaita, oli valmistanut nuorille Buddenbrookin herroille
kaksi pukua, jotka maksoivat yhteensä seitsemänkymmentä markkaa.
Poikien pyynnöstä oli hän suostunut kirjoittamaan laskuun reimasti
kahdeksankymmentä ja antamaan heille ylijäämän. Se oli kuin olikin
pieni liiketoimi... ei tosin kaikkein siisteimpiä, mutta ei myöskään
aivan harvinainen. Mutta onnettomuudeksi tuli tuo kaikki päivänvaloon,
jostakin hämärästä kohtalon oikusta; herra Stuhtin täytyi ilmestyä
konsulin virkahuoneeseen musta takki villapaitansa päälle napitettuna,
ja Tom ja Christian joutuivat hänen kuultensa ankaran kuulustelun
alaisiksi. Herra Stuht, joka seisoi leveäraajaisena, pää kallellaan
kunnioittavan näköisenä konsulin nojatuolin vieressä, piti komean
puheen, jonka sisällys oli, että »tämä nyt oli sellainen seikka»
ja että hän ilolla tyytyisi seitsemäänkymmeneen markkaan, »kun nyt
oli käynyt näin». Konsuli oli kovin kiihtynyt asian johdosta, mutta
vakavan harkinnan jälkeen hän koroittikin poikiensa taskurahaa, sillä
sanotaanhan: Älä johdata meitä kiusaukseen.

Ilmeisesti kiinnitettiin Thomakseen enemmän toiveita kuin hänen
veljeensä. Hänen käytöksensä oli sopusointuista ja tasaisen hilpeätä.
Christian sitävastoin osoittautui oikukkaaksi, tapaili toiselta puolen
turhamaista koomillisuutta ja saattoi toisaalta pelästyttää koko
perheen mitä oudoimmilla päähänpistoilla... Saattoi esimerkiksi sattua
tällainen tapaus:

Istutaan ruokapöydässä, on päästy hedelmiin ja aterioidaan
miellyttävästi keskustellen. Äkkiä laskee Christian takaisin
lautaselleen puraisemansa persikan ja hänen pyöreät, syvällä olevat
silmänsä tuijottavat laajenneina liian korkean nenän juuresta.

»Minä en syö enää koskaan persikoita», sanoo hän.

»Miksi et, Christian... Mitä sinä höpiset... Mikä sinun on?»

»Ajatelkaa, jos minä vahingossa nielaisisin tämän suuren luun ja se
jäisi kurkkuun... ja minä hyppäisin pystyyn ja kakistaisin kauheasti
ja te kaikki myös hyppäisitte pystyyn...» Ja sitten häneltä äkkiä
pääsee pitkä, tukahtunut, pelkkää kauhua ilmaiseva »ooh!» ja hän
kavahtaa levottomasti koholle tuoliltaan ja kääntyy syrjin, aivan kuin
paetakseen.

Konsulitar ja mamselli Jungmann ovat todellakin hypänneet pystyyn.

»Hyvä Jumala, Christian — ethän sinä liene nielaissut luuta?!»
Christian on näet aivan sen näköinen, kuin niin olisi todella
tapahtunut.

»En, en», sanoo poika tyyntyen vähitellen, »mutta minä olisin voinut
nielaista!»

Konsuli, joka myöskin on kalpea pelästyksestä, alkaa nyt torua, ja
isoisäkin nakuttaa paheksuen pöytään ilmoittaen, ettei hän suvaitse
moisia kujeita.. Mutta Christian ei syö pitkään aikaan persikoita.



NELJÄS LUKU.


Vanhuudenheikkous ei ollut ainoana syynä siihen, että vanhan madame
Antoinette Buddenbrookin eräänä kylmänä tammikuun päivänä, noin kuusi
vuotta perheen muuton jälkeen Mengstiassen varrelle, oli lopullisesti
kallistuttava korkeaan uudinsänkyyn välikerroksen makuukamarissa.
Vanha rouva oli ollut reipas viimeiseen asti ja kantanut kunnialla
paksut valkoiset korvakiharansa; hän oli käynyt puolisoineen ja
lapsineen kaupungin tärkeimmissä päivälliskutsuissa ja ollut mukana
Buddenbrookien kotona toimeenpannuissa kemuissa, edustaen kunniakkaasti
taloa hienon miniänsä kera. Mutta eräänä päivänä oli hän aivan
äkkiarvaamatta tuntenut epämääräistä pahoinvointia. Se oli ollut aluksi
vain vaaratonta suolikatarria, jota tohtori Grabow oli koettanut
parantaa kyyhkyspaistilla ja ranskanleivällä, ähkyyn yhtynyttä
oksetusta, mutta sitä seurasi käsittämättömän nopea heikkeneminen,
voimattomuuden tila, joka herätti levottomuutta.

Kun sitten tohtori Grabow oli pitänyt lyhyen, vakavan neuvottelun
konsulin kanssa portaissa, ja kun talossa alkoi käydä myös toinen,
vasta paikalle muuttanut lääkäri, vanttera, mustapartainen,
synkän näköinen mies, muuttui koko talon muoto. Siellä kuljettiin
varpaisillaan, huokailtiin huolestuneesti, eivätkä tavaravaunut
saaneet vieriä liian läheltä taloa. Kotiin oli ilmaantunut jotakin
uutta, vierasta, outoa, salaperäistä, jonka kukin luki toisensa
katseesta. Kuoleman ajatus oli vaatinut itselleen sijaa ja hallitsi nyt
äänettömästi noissa avaroissa huoneissa.

Melua ei saanut syntyä yhtään, vaikka tuli vieraita. Sairaus
kesti neljä-, viisitoista päivää. Viikon kuluttua saapui vanha
senaattori Duchamps, kuolevan veli, tyttärineen Hampurista, ja pari
päivää tämän jälkeen konsulin sisar puolisonsa pankkiirin kanssa
Frankfurtista. Vieraat asuivat talossa, ja Ida Jungmannilla oli täysi
tekeminen makuuhuoneiden järjestämisessä ja maukkaiden aamiaisten
valmistamisessa, joihin kuuluivat muun muassa kravut ynnä portviini.
Keittiön puolella paistettiin ja leivottiin myös lakkaamatta...

Ylhäällä makuuhuoneessaan istui Johann Buddenbrook sairasvuoteen
ääressä tuijottaen ääneti eteensä, pidellen vanhan Nettensä kättä,
kulmat koholla ja alahuuli hiukan lerpallaan. Seinäkello naksutti
kumeasti ja harvaan, mutta vielä harvemmin kuului sairaan lyhyt, heikko
hengitys... Mustapukuinen sisar puuhaili pöydän luona lääketeetä,
jota vielä koetettiin ojentaa kuolevalle; väliin ilmestyi joku
perheenjäsenistä sisään, kadoten jälleen.

Vanhus muisti, miten hän oli istunut 46 vuotta sitten ensimmäisen
puolisonsa kuolinvuoteen ääressä, eikä voinut olla vertaamatta hurjaa
epätoivoa, joka silloin oli kuohunut hänen sisällään, siihen miettivään
alakuloisuuteen, jonka vallassa hän nyt, itse näin korkeaan ikään
eläneenä, katsoi tuon vanhan naisen muuttuneisiin, ilmeettömiin,
pöyristyttävän välinpitämättömiin kasvoihin, naisen, joka ei ollut
koskaan tuottanut hänelle suurta iloa tai suurta tuskaa, mutta joka oli
vuosikymmenet elänyt hänen rinnallaan viisaana toverina ja joka nyt
hiljalleen siirtyi pois.

Hän ei ajatellut paljoa, ihmetteli vain herkeämättä, hiljaa päätään
heilutellen, elämäänsä ja elämää yleensä, joka hänestä näytti äkkiä
niin kaukaiselta ja kummalliselta — koko tuo meluisa hyöriskely, jonka
keskessä hän oli seisonut, joka oli huomaamatta etääntynyt hänestä,
kaikuen nyt vain kaukaisena huminana hänen korvissaan... väliin
lausahti hän puoliääneen:

»Kummallista! Kummallista!»

Ja kun madame Buddenbrook veti viimeisen, lyhyen ja taisteluttoman
henkäyksensä, kun sitten kantajat nostivat hartioilleen kukilla
peitetyn arkun ruokasalissa, jossa siunaaminen oli toimitettu, ja
lähtivät viemään sitä verkalleen pois — ei hänen mielialansa muuttunut
eikä hän edes itkenyt, heilutti taaskin vain hiljaa päätään, ja tuo
miltei hymyillen lausuttu »Kummallista!» oli sen jälkeen tavantakaa
hänen huulillaan.

Alaspäin meni myöskin Johann Buddenbrook, siitä ei ollut epäilystä.

Hän istui tästä lähtien vaiti ja hajamielisenä perheensä piirissä, ja
nostaessaan joskus pikku Klaran polvelleen laulaakseen hänelle jonkun
vanhoista, hullunkurisista lauluistaan, esimerkiksi tällaisen:

    »Postimies nyt saapuvi»

tahi

    »Hyppää soma otsonen»

saattoi hän äkkiä vaieta kesken kaiken ja laskea pikku lapsenlapsen
takaisin lattialle, omiin ajatuksiinsa vaipuneena, mutisten päätään
keikuttaen »kummallista!» ja kääntyen poispäin... Eräänä päivänä hän
sanoi:

»Jean, — _assez_, eikö niin?»

Ja kohta alkoi kaupungissa kierrellä siististi painettuja, kaksin
allekirjoituksin varustettuja julistuksia, joissa Johann Buddenbrook
_senior_ pyysi saada ilmoittaa, että lisääntyvä ikä saattoi hänet
luopumaan tähänastisesta liiketoiminnastaan sekä että hän sen johdosta
jätti isävainajansa _anno_ 1768 perustaman Johann Buddenbrook-nimisen
kauppaliikkeen tästä päivästä alkaen pojalleen ja tähänastiselle
kumppanilleen Johann Buddenbrookille määräten hänet sen ainoaksi
haltijaksi ja toivoen, että hänen osakseen runsain mitoin tullut
luottamus kohdistuisi myös hänen poikaansa... Kunnioittaen — Johann
Buddenbrook _senior_, jonka nimikirjoituksen merkitseminen tästälähin
lakkaa.

Mutta kun tämä oli tiedoksi tehty ja vanhus kieltäytyi pistämästä
jalkaansa konttoriin, lisääntyi hänen tylsyytensä hirvittävässä
määrässä, ja maaliskuun keskivaiheilla, vain pari kuukautta hänen
vaimonsa kuoleman jälkeen, riitti pieni kevätnuha painamaan hänet
vuoteeseen — kunnes eräänä yönä saapui hetki, jolloin perhe seisoi
hänen vuoteensa ympärillä ja hän lausui konsulille:

»Onnea ja menestystä, Jean. Muista aina: _courage_!»

Ja Thomakselle:

»Auta isääsi!»

Ja Christianille:

»Laita niin, että sinusta tulee jotakin!» — minkä jälkeen hän vaikeni,
katsoi kaikkiin, virkahti vielä viimeisen kerran »kummallista!» ja
kääntyi seinään päin...

Gottholdista hän ei puhunut mitään koko aikana, ja konsulin
kirjeelliseen pyyntöön, että velipuoli saapuisi isänsä kuolinvuoteelle,
ei vanhin poika ollut lähettänyt mitään vastausta. Mutta varhain
seuraavana aamuna — kuolinilmoituksia ei ollut vielä ehditty lähettää
— konsulin astuessa alas portaita mennäkseen konttoriin suorittamaan
välttämättömimmät tehtävät, tapahtui sellainen ihme, että Gotthold
Buddenbrook, Breitestrassen varrella sijaitsevan Siegmund Stüwing &
Kumpp.-nimisen liinatavarakaupan omistaja, astui ripein askelin eteisen
poikki. Hän oli neljänkymmenenkuuden vuoden ikäinen, pieni ja paksu, ja
hänellä oli tuuhea, vaaleanruskea poskiparta, jossa jo oli valkoisia
säikeitä. Hänellä oli lyhyet jalat ja säkkimäisen leveät, karkeat,
ruudulliset housut. Hän tuli portaita ylös konsulia vastaan kohottaen
kulmat melkein harmaan hatun lierin tasalle.

»Johann», hän sanoi kirkkaalla, miellyttävällä äänellä, ojentamatta
kättä veljelleen, »miten ovat asiat?»

»Hän kuoli yöllä!» sanoi konsuli liikutettuna tarttuen veljensä käteen,
jossa oli sateenvarjo. »Hän oli niin hyvä isä!»

Gotthold painoi kulmakarvat niin syvään, että hänen luomensa
sulkeutuivat. Vähän aikaa vaiettuaan hän sanoi painokkaasti:

»Eikö mikään muuttunut sitä ennen, Johann?»

Samassa päästi konsuli irti hänen kätensä, astuipa vielä askeleen
taaksepäin, ja pyöreiden syvälläolevien silmien käydessä läpitunkeviksi
hän sanoi:

»Ei mikään.»

Gottholdin kulmakarvat kohosivat jälleen hatunlaidan tasalle ja hän
katsoi ahdistetusti veljeensä.

»Mitä sinun oikeudentuntosi sanoo?» kysyi hän alentaen ääntään.

Nyt painoi konsuli vuorostaan katseensa maahan; mutta sitten teki hän,
katsettaan kohottamatta, kädellään ratkaisevan liikkeen ja vastasi
hiljaa, mutta varmasti:

»Ojensin sinulle tällä vaikealla ja vakavalla hetkellä käteni kuten
ainakin veli veljelle; mutta liikeasioissa olen edessäsi ainoastaan sen
arvossapidetyn kauppaliikkeen johtaja, jonka omistajaksi olen tänään
tullut. Et voi odottaa minulta mitään sellaista, joka on ristiriidassa
tätä asemaani koskevien velvollisuuksien kanssa. Muiden tunteitteni
täytyy vaieta.»

Gotthold lähti... Mutta hautajaistilaisuuteen, jossa lukemattomat
tuttavat, sukulaiset, liikeystävät, lähetystöt, viljankantajat,
konttoristit ja varastotyömiehet täyttivät huoneet, portaat ja
käytävät, ja kaikki kaupungin vuokrarattaat seisoivat rivissä
Mengstrassea pitkin, saapui hän uudelleen konsulin vilpittömäksi
iloksi, toipa hän kerallaan puolisonsakin, entisen mamsseli Stüwingin,
ja kolme täysikasvuista tytärtään: Friedericken ja Henrietten, jotka
molemmat olivat hyvin pitkiä ja laihoja, ja Pfiffin, nuorimman, joka
oli kahdeksantoistavuotias ja liian pieni ja lihava.

Ja kun sitten haudalla, Buddenbrookien perintöhaudalla, joka sijaitsi
Burgtor'in ulkopuolella, hautuumaan puisen aidan vieressä, Pyhän
Marian-kirkon pappi, pastori Kölling, vankkarakenteinen, isopäinen
ja karheasanainen mies, oli kiittänyt vainajan kohtuullista,
jumalaapelkääväistä elämää, joka ei ollut kulunut »hekumassa,
ylönsyömisessä ja ylönjuomisessa» — hän käytti juuri noita
sanoja, jolloin moni, muistaen vasta kuolleen vanhan Wunderlichin
hienotunteisuuden, pudisti hiljaa päätään — kun sitten kaikki
juhlamenot ja muodollisuudet oli täytetty ja 70 tai 80 vuokravaunua
alkoi vieriä takaisin kaupunkia kohti... tarjoutui Gotthold Buddenbrook
konsulia saattamaan, ilmoittaen haluavansa puhua tämän kanssa
kahdenkesken. Ja istuessaan velipuolensa vieressä korkeiden, leveiden,
kömpelötekoisten vaunujen takaistuimella, lyhyt, paksu jalka toisen
samanlaisen yli heitettynä, hän ilmaisi sovinnolliset ja lempeät
ajatuksensa. Hän sanoi ymmärtävänsä yhä selvemmin, että konsulin täytyi
toimia, kuten tämä oli toiminut, eikä hän tahtonut muistella isäänsä
katkerana. Hän lupasi luopua vaatimuksistaan, sitä suuremmalla syyllä,
kun hän oli ajatellut vetäytyä syrjään kaikista liikeasioista elääkseen
perinnöllään ja sillä, mikä muuten jäi yli, sillä liinatavarakauppa ei
tuottanut paljon iloa, vaan kävi siksi keskinkertaisesti, ettei hän
aikonut sijoittaa siihen enää rahojaan...

»Tottelemattomuus isää vastaan ei ole tuottanut hänelle siunausta!»
ajatteli konsuli luoden häneen syvän, hurskaan katseen. Ja Gotthold
näytti ajattelevan samoin.

Mengstrasselle saavuttuaan seurasi hän veljeään aamiaishuoneeseen,
missä nuo molemmat herrat nauttivat lasillisen vanhaa konjakkia pitkän
seisomisen jälkeen frakkipukuisina kylmässä kevätilmassa, jolloin heitä
oli palellut. Ja kun Gotthold sitten oli vaihtanut pari kohteliasta
ja vakavaa sanaa kälynsä kanssa sekä silitellyt lasten päitä, lähti
hän talosta ja näyttäytyi seuraavan kerran »sukupäivillä» Krögereiden
huvilassa...



VIIDES LUKU.


Eräs seikka tuotti konsulille surua: se, ettei isä ollut saanut nähdä
vanhimman pojanpoikansa liittymistä liikkeen palvelukseen, mikä
tapahtui pääsiäisen aikaan samana vuonna.

Thomas oli kuusitoistavuotias päättäessään koulunsa. Hän oli kasvanut
paljon viime aikoina ja kulki, käytyään rippikoulun, jossa pastori
Kölling oli kehottanut häntä innokkaasti kohtuullisuuteen, aikamiehen
puvussa, joka sai hänet näyttämään vielä suuremmalta. Hänen kaulassaan
riippui pitkät kultaiset kellonvitjat. Isoisä oli määrännyt hänelle
nämä vitjat medaljonkeineen, jossa oleva perheen vaakuna, surullisen
näköinen raapiutunut vaakunakilpi, kuvasi alavaa vetelikköä rannalla
seisovine yksinäisine pajuineen. Vielä tätäkin vanhempi sinettisormus
vihreine kivineen, joka oli luultavasti ollut jo ennenmainitun »hyvin
hyviin varoihin päässeen» rostockilaisen räätälin kädessä, oli, samoin
kuin raamattu, joutunut konsulin omaksi.

Thomas oli tullut yhtä paljon isoisänsä näköiseksi kuin Christian
isänsä; varsinkin hänen pyöreä, kiinteä leukansa ja hienomuotoinen,
suora nenänsä olivat isoisän perua. Hänen sivujakaukselle kammattu
tukkansa, joka väistyi kahdeksi syväksi lahdelmaksi kapeilta,
suonikkailta ohimoilta, oli ruskea, ja pitkien ripsien ja kulmakarvain
vaaleampi väri näytti sen rinnalla omituisen valjulta ja värittömältä.
Hänen oli muuten tapana pitää toisen silmän yläpuolella kulmakarvojaan
hiukan kohotettuna. Hänen liikkeensä, puheensa, jopa naurunsakin,
joka paljasti jokseenkin viallisen hammasrivin, olivat levolliset ja
älykkäät. Hän antautui tehtäväänsä vakavin ja innokkain mielin...

Päivä, jolloin konsuli vei hänet aamueineen jälkeen kanssaan konttoriin
ja esitti hänet prokuristille, herra Marcukselle, kassanhoitajalle,
herra Havermannille, ja muulle henkilökunnalle, joiden kaikkien
kanssa hän oikeastaan oli jo hyvä tuttu entisestään, oli juhlapäivä
Thomakselle; oli myös komeata ensi kertaa istua kiertotuolillaan
pulpettinsa ääressä uutterasti leimaten, järjestellen ja jäljennellen,
mennä isän kanssa iltapäivällä Traven rannalle rakennettuihin
varastohuoneisiin, »Lindeen», »Eicheen», »Löween» ja »Walfischiin»,
joissa Thomas samoin jo kauan oli liikkunut kuin kotonaan, mutta jossa
hänet nyt esitettiin uutena työtoverina...

Hän teki hartaasti tehtävänsä koettaen noudattaa isänsä hiljaista,
sitkeää uutteruutta, isänsä, joka teki työtä huulet tiukkoina ja
sivulleen katsomatta ja kirjoitti päiväkirjaansa monta avunrukousta;
sillä hänen täytyi saada peitetyksi ne huomattavat menot, jotka
vanhuksen kuolema oli tuottanut »kauppahuoneelle», tuolle jumaloidulle
käsitteelle... Myöhään eräänä iltana teki hän maisemahuoneessa
jotakuinkin tarkasti selkoa asiain tilasta konsulittarelle.

Kello oli puoli kaksitoista ja lapset ja mamsseli Jungmann
nukkuivat käytävän varrella olevissa huoneissa; toinen kerros oli
nykyään tyhjänä, paitsi milloin tuli vieraita. Konsulitar istui
keltaisessa sohvassa puolisonsa vieressä, joka silmäili »Kaupungin
Sanomien» kurssikuulumisia sikari suussa. Rouva oli kumartunut
silkkikutimensa ääreen ja liikutteli hiljaa huuliaan, sillä hän laski
parastaikaa puikolla silmukkarivin silmiä. Hänen vieressään sirolla,
kultaornamentein koristetulla ompelupöydällä paloi kuusi kynttilää
haarajalassa. Katosta riippuvaa kynttiläkruunua ei käytetty.

Johann Buddenbrook, joka alkoi olla neljänkymmenen ja viidenkymmenen
keskipaikkeilla, oli vanhentunut viime vuosina silminnähtävästi. Hänen
pienet, pyöreät silmänsä olivat painuneet vieläkin syvemmälle, suuri,
kaareva nenä ja poskiluut pistivät entistä terävämmin esiin, ja näytti
siltä kuin puuteriruisku olisi sipaissut pari kertaa aivan keveästi
hänen vaaleata, huolellisesti jakaukselle kammattua tukkaansa ohimoiden
kohdalta. Konsulitar ei ollut vielä neljääkymmentä, mutta hänen
loistava, joskaan ei kaunis ulkomuotonsa oli säilynyt nuorekkaana,
ja hänen hohtavanvalkoinen ihonsa muutamine kesakkoineen ei ollut
kadottanut vähääkään, tuoreudestaan. Hänen punertava, taidokkaasti
käherretty tukkansa välkkyi kynttilän valossa. Kääntäen haaleansiniset
silmänsä hiukan sivuun sanoi hän:

»Minä pyytäisin sinua miettimään erästä asiaa, rakas Jean. Eikö meidän
sopisi palkata miespalvelijaa?... Olen tullut huomaamaan, että se olisi
tarpeellista. Kun ajattelen vanhempiani...»

Konsuli antoi sanomalehden vaipua polvelleen. Hän otti sikarin
suustaan, ja hänen silmiinsä ilmestyi valpas ilme, sillä oli kysymys
rahan menosta.

»Rakas, kunnioitettu vaimoni», sanoi hän vitkaan, sillä hänen täytyi
ensin miettiä valmiiksi vastaväitteensä. »Miespalvelijaa? Mehän olemme
pitäneet vanhempiemme kuoltua kaikki kolme palvelustyttöä talossa,
mamsseli Jungmannia lukuunottamatta, ja minusta tuntuu...»

»Meidän talomme on niin suuri, Jean, että se on aivan onnetonta! Minun
on usein sanottava: 'Lina, menepäs takarakennukseen, sitä ei ole
pitkään aikaan siivottu! Mutta en tahtoisi rasittaa palvelijoitamme,
heillä on jo yllin kyllin tekemistä etupuolen kunnossa pitämisessä...
Maalta voisi saada jonkun vaatimattoman kelpo miehen... Nytpä muistan,
Jean, että Louise Möllendorf panee pois Antoninsa; olen nähnyt hänen
tarjoilevan varmasti ja taitavasti...»

»En voi kieltää», virkkoi konsuli liikahdellen hieman kiusaantuneesti
paikallaan, »ettei tuo ajatus miellytä minua. Emme käy nykyään
pidoissa, emmekä itse ole pitäneet sellaisia...»

»Niin, niin. Mutta käyhän meillä silti vieraita useinkin, eikä se ole
minun syyni, rakas Jean, vaikka iloitsenkin siitä suuresti, kuten
tiedät. Tulee joku sinun kaukainen liikeystäväsi, sinä kutsut hänet
aterialle, hän ei ole vielä tilannut yösijaa majatalossa, ja sinä
pyydät hänet meille. Sitten saattaa tulla joku lähetyssaarnaaja, joka
jää meille viikoksi... Sitä seuraavalla viikolla odotamme pastori
Mathiasta Kannstattista... Ja suoraan sanoen, palkathan ovat niin
pienet...»

»Mutta niitä on maksettava niin monelle taholle, Bethsy! Meillä on
neljä palkollista talossa ja monta miestä liikkeen palveluksessa, minkä
sinä nähtävästi unohdat!»

»Eikö meidän todellakaan kannata pitää miespalvelijaa?» kysyi
konsulitar katsoen miestään hymyillen pää kallellaan. »Kun ajattelen
vanhempieni palveluskuntaa...»

»Vanhempiesi, rakas Bethsy! Mutta oletkohan sinä oikeastaan selvillä
meidän asioistamme...»

»En, Jean, minulla ei kai ole aivan selvää käsitystä...»

»Se on pian autettu», sanoi konsuli. Hän asettui mukavampaan asentoon,
heitti jalan polvensa yli, veti sauhun sikaristaan ja ryhtyi silmiään
sipristäen esittämään laveasti lukuja ja laskelmia...

»Kuulehan nyt: Isälläni oli ennen sisareni naimisiinmenoa pyörein
luvuin laskettuna 900 000 markkaa, lukuunottamatta tietysti
maaomaisuutta ja liikkeen arvoa. 80 000 meni myötäjäisinä Frankfurtiin
ja 100 000 Gottholdille, jäännös tekee 720 000. Sen jälkeen tuli
tämän talon osto, johon meni 100 000, kun otetaan lukuun korjaukset
ja uudistukset, huolimatta entisen, Alfstrassen varrella sijaitsevan
pienen talon tuottamasta tulosta; jälelle jää 620.000. Frankfurtiin
maksettiin korvaussummana 25 000: jäännös 595 000, ja sellaiset
olisivat asiat olleet isän kuollessa, ellei kaikkia noita menoja
olisi tasoittanut vuosien kuluessa saatu 200 000 markan voitto.
Kokonaissumma oli siis 795 000. Myöhemmin maksettiin Gottholdille 100
000 ja vielä kerran 267 000 Frankfurtiin; se tekee, kun lasketaan pois
parintuhannen markan lahjoitukset, jotka isä oli tehnyt testamentissaan
Pyhän-Hengen-Sairaalalle, Kauppiaanleskien-rahastolle j.n.e., noin
420000, eli, sinun myötäjäissummasi mukaanluettuna, 100 000 markkaa
enemmän. Sellaiset ovat asiat nykyään pyörein luvuin laskettuina, ellei
ota lukuun kaikenlaisia pienempiä heilahteluja omaisuuden arvossa.
Emme me ole niin mahdottoman rikkaita, rakas Bethsy, ja sitäpaitsi
tulee muistaa, että liike on käynyt pienemmäksi, mutta liikemenot ovat
entiset, koska liikkeen laatu ei salli vähentää liikekustannuksia...
Oletko voinut seurata?»

Konsulitar nyökkäsi hiukan viivähtäen, käsityö sylissään. »Hyvä on,
rakas Jean», sanoi hän, vaikkei hän ollut käsittänyt kaikkea ja vaikka
hän ei voinut kuolemakseen ymmärtää, minkä tähden kaikkien noiden
suurten lukujen tuli estää häntä miespalvelijan palkkaamisesta.

Konsuli päästi sikarinsa sammumaan, puhalsi savun suustaan päätään
taakse taivuttaen ja jatkoi sitten:

»Arvelet, että voimmehan me kerran, sinun rakkaiden vanhempiesi
muutettua Jumalan luokse, odottaa vielä melkoisia summia, ja niinhän
kyllä on. Mutta kuitenkin... meidän ei pidä tehdä liian varomattomia
laskelmia siihen nähden. Tiedän isäsi saaneen kestää Justuksen takia
kiusallisia vahinkoja, ikävä kyllä. Justus on erittäin rakastettava
ihminen, mutta hän ei ole mikään loistava liikemies, ja hän on myös
joutunut kärsimään syyttömästi. Hän on saanut kestää raskaita tappioita
ostajapiirissään, liikekapitaalin heikkenemisestä on ollut seurauksena
rahan kalleus, ja sinun isäsi on täytynyt useat kerrat auttaa häntä
huomattavilla määrillä, jottei kävisi hullusti. Sellainen saattaa
uudistua ja uudistuukin, pahasti pelkään, sillä — suo anteeksi Bethsy,
että puhun suoraan — tuo iloinen huolettomuus, joka vaikuttaa niin
hauskalta isässäsi, jolla ei enää ole mitään tekemistä kauppa-asioiden
kanssa, on haitallinen veljesi liikkeenhoidossa... Ymmärrätkö... hän
ei ole kyllin varovainen, vaan hiukan liian reima ja pintapuolinen...
Muutenhan eivät vanhempasikaan liikaa kitsastele, mikä ilahduttaa
minua, vaan elävät sellaista elämää, joka soveltuu heidän asemaansa...»

Konsulitar hymyili ymmärtävästi; hän tunsi miehensä ennakkoluulot
heidän sukunsa ylellisyystaipumuksia kohtaan.

»No niin», jatkoi konsuli laskien sikarinpätkän tuhkakuppiin, »minä
puolestani toivon pääasiallisesti, että Herra on suova minulle
työkykyä, niin että saan Hänen avullaan kohotetuksi liikkeen sen
aikaisemmalle tasolle. Toivon, että nyt tunnet paremmin asioittemme
tilan, Bethsy —?»

»Täydellisesti, Jean, täydellisesti!» riensi konsulitar vastaamaan,
sillä hän jätti tänä iltana miespalvelijan mielestään. »Mutta emmekö
mene levolle? On jo niin myöhä...»

Kun konsuli parin päivän perästä palasi hyvällä tuulella konttorista
päivällispöytään, päätettiin kuitenkin palkata Möllendorpfin Anton.



KUUDES LUKU.


»Tonyn me lähetämme täysihoitolaan, neiti Weichbrodtin opistoon», sanoi
konsuli niin varmasti, että asia oli sillä päätetty.

Kuten jo aikaisemmin on huomautettu, ei hän voinut näet olla yhtä
tyytyväinen Tonyyn ja Christianiin kuin Thomakseen, joka eläytyi
älykkäästi liikkeen asioihin, ja Klaraan, joka varttui kodin piirissä,
sekä Klothilde-parkaan, jonka ruokahalu ei voinut olla herättämättä
hyvää tuulta jokaisessa. Mitä Christianiin tulee, oli hänen
aikaansaannoksistaan vähäisintä se, että hän sai melkein joka iltapäivä
juoda kahvit herra Stengelin luona — vaikka konsulitar, josta tuo jo
meni liian pitkälle, eräänä päivänä lähetti herra opettajalle sievän
pienen kirjelipun, jossa kutsui tämän luokseen neuvotteluun. Herra
Stengel saapui sunnuntaitekotukassaan, korkein kohokaulus kaulassaan,
yllään liivit, joissa joka suunnalta törrötti esiin keihäsmäisesti
teroitettuja lyijykyniä, ja istui konsulittaren kera maisemahuoneessa,
Christianin kuunnellessa salaa keskustelua ruokasalin oven takaa.
Tuo mainio kasvattaja ilmitoi mielipiteensä laajasanaisesti,
joskin jossakin määrin hämillään, puhui tärkeästä erosta, joka on
olemassa »viivan» ja »vaon» välillä, kertoi metsän siimeksestä ja
hiililaatikosta, toistaen muuten tämän vierailun aikana lakkaamatta
sanoja »jonka johdosta», mikä luultavasti tuntui hänen mielestään
parhaiten soveltuvan tähän hienoon ympäristöön. Neljännestunnin
kuluttua ilmestyi konsuli ruokasaliin, ajoi pois Christianin ja ilmaisi
herra Stengelille mitä syvimmän pahoittelunsa sen johdosta, että hänen
poikansa oli antanut tälle aihetta tyytymättömyyteen... »Oi, pyydän,
herra konsuli! Oppilas Buddenbrook on teräväpäinen, iloinen veitikka...
Jonka johdosta... Vain hieman liian vallaton, jos saan luvan lausua
ajatukseni, hm... jonka johdosta...» Konsuli näytteli hänelle
kohteliaasti taloa, minkä jälkeen herra Stengel lausui jäähyväiset...
Mutta tämä kaikki ei ollut vielä pahinta.

Pahinta oli, että kävi ilmi seuraavaa: Oppilas Christian Buddenbrook
oli eräänä iltana saanut luvan mennä erään hyvän ystävänsä kanssa
teatteriin, jossa näyteltiin Schillerin »Wilhelm Telliä». Teliin
pojan Walterin osaa näytteli muuan nuori neiti, demoiselle Meyer
de la Grange, jolla oli eräs omituisuus. Hän käytti nimittäin
aina näyttämöllä esiintyessään, sopipa se osaan taikka ei,
timanttirintaneulaa, joka tiedettiin oikeaksi, sillä sen oli antanut
nuori konsuli Peter Döhlmann, entisen puutavaratukkukauppias
Döhlmannin poika Erste Wallstrassen varrelta, Holstentorin luota.
Konsuli Peter kuului niihin herroihin, joita kaupungissa nimitettiin
»seurasankareiksi» — sellainen oli myös esimerkiksi Justus Kröger — se
merkitsi, että hänen elämänsä oli vähän epävakainen. Hän oli naimisissa
ja hänellä oli pieni tytärkin, mutta hän oli jo pitemmän aikaa elänyt
epäsovussa puolisonsa kanssa ja vietti täydellistä nuorenmiehen elämää.
Omaisuus, jonka hän oli perinyt isältään — hän oli jatkavinaan liikettä
— oli ollut aika suuri, mutta sanottiin hänen käyttävän jo pääomaa. Hän
oleskeli enimmäkseen »klubissa» tai kaupunginkellarissa, jossa hän söi
aamiaisen, vetelehti joka aamu neljän aikaan kaduilla ja teki taajoja
liikematkoja Hampuriin. Mutta ennen kaikkea hän oli innokas teatterin
ystävä, ei ollut poissa yhdestäkään näytännöstä ja henkilökohtaista
mielenkiintoa esiintyjä kohtaan. Demoiselle Meyer de la Grange oli
viimeinen nuorista taiteilijattarista, joille hän viime vuosina oli
lahjoittanut jalokiviä...

Mutta siirtykäämme asiaan. Tuo nuori neiti näytti erittäin
viehättävältä Walter Tellinä ja näytteli niin liikuttavasti, — hänellä
oli tuossakin osassa timanttirintaneulansa näkyvissä — että oppilas
Buddenbrookille nousi vedet silmiin syvästä ihastuksesta ja hän sen
johdosta tuli menetelleeksi tavalla, joka osoitti hänen toimineen
ylen voimakkaan tunteen johtamana. Eräällä väliajalla osti hän näet
teatteria vastapäätä olevasta kukkakaupasta yhdellä markalla 8 1/2
killingillä kukkavihon, jota kantaen tuo neljätoistavuotias naskali
suurine nenineen ja pienine, syvällä olevine silmineen marssi näyttämön
puolelle, ja koska häntä ei kukaan pidättänyt, kohtasi neiti Meyer
de la Grangen erään pukuhuoneen ovella, jossa tämä seisoi jutellen
konsuli Peter Döhlmannin kanssa. Konsuli nauroi katketakseen nähdessään
Christianin lähestyvän kukkavihko kädessä; mutta uusi »seurasankari»
ilmaisi totisena ihailunsa Walter Teliin johdosta sanoen äänellä, joka
oli melkein tukahtunut vilpittömästä kunnioituksesta:

»Neiti, te näyttelitte niin hyvin!»

»Katsopas Krischan Buddenbrookia!» huusi konsuli Döhlmann leveällä
tavallaan. Mutta neiti Meyer de la Grange kohotti kauniita
kulmakarvojaan ja kysyi:

»Konsuli Buddenbrookin poikako?» Minkä jälkeen hän silitti nopeasti
uuden ihailijansa poskea.

Tällainen oli se tapahtuma, josta konsuli Döhlmann kertoi samana iltana
»klubissa»; asia tuli hirveän nopeasti tunnetuksi kaupungilla ja joutui
viimein koulun rehtorinkin korviin. Sitä seurasi uusi neuvottelu
konsuli Buddenbrookin huoneessa. Mitenkä tämä sitten suhtautui asiaan?
Hän ei ollut enää vihainen, hän oli järkytetty, aivan kuin salaman
iskemä... Kerrottuaan konsulittarelle asiasta istui hän melkein
murtuneena maisemahuoneessa.

»Ja tämä on meidän poikamme. Sellainen hänestä on tullut...»

»Hyvä Jumala, Jean, sinun isäsi olisi nauranut koko asialle... Ja jos
kerrot sen ensi torstaina vanhempieni luona, on se huvittava isää
rajattomasti...»

Nyt kavahti konsuli seisoalleen. »Haa! Aivan niin! Se tulee varmasti
huvittamaan häntä, Bethsy! Hän on iloitseva siitä, että hänen liikkuva
verensä ja paheksuttavat taipumuksensa eivät esiinny ainoastaan
Justuksessa, tuossa... ”seurasankarissa”, vaan myöskin hänen
tyttärensäpojassa... peijakas, — sinä pakoitat minut lausumaan näin
voimakkaan sanan! Hän on käynyt tuota naista tapaamassa! Hän käyttää
taskurahansa tuon tyttöletukan hyväksi —! Hän ei itse ymmärrä asiaa, se
on totta, mutta taipumukset näkyvät jo! Taipumukset näkyvät!...»

Tämä oli paha tapaus, oli toki. Ja konsuli oli sitä enemmän kiihtynyt,
kun ei Tonykaan, kuten sanottu, käyttäytynyt mallikelpoisesti. Tosin
hän vuosien kuluessa jätti rauhaan kalpean tanssivan miehen eikä
käynyt enää Nukke-Liisan ovella; mutta hän nakkasi yhä päättävämmin
niskojaan ja hänessä ilmeni, varsinkin hänen palattuaan kesän jälkeen
isovanhempien luota, vahva taipumus kopeuteen ja turhamaisuuteen.

Eräänä päivänä yllätti konsuli hänet surukseen lukemassa Claurensin
»Mimiliä» yhdessä mamsseli Jungmannin kanssa: hän selaili kirjaa,
oli vaiti ja sulki sen ainiaaksi. Pian tämän jälkeen selvisi, että
Tony — Antonie Buddenbrook — oli ollut kävelemässä erään kimnasistin,
veljiensä ystävän, kanssa kahdenkesken Burgtorin edustalla. Rouva
Stuht, sama, joka seurusteli parhaimmissa piireissä, oli huomannut
heidät ja lausunut, ollessaan vaatteen ostossa Möllendorpfilla,
että nyt näkyi jo myöskin mamsseli Buddenbrook olevan siinä iässä,
jolloin... ja senaattorin rouva oli kertonut tästä konsulille hilpein
mielin. Sitten huomattiin myös, että mademoiselle Tony haki ja
vei pieniä kirjeitä Burgtorin takana kasvavien vanhojen, onttojen
puiden koloihin, kirjeitä, joita sama kimnasisti oli kirjoitellut
hänelle taikka hän kimnasistille. Kun tämä oli tullut ilmi,
huomattiin tarpeelliseksi panna viisitoistavuotias Tony ankaramman
valvonnan alaiseksi ja toimittaa hänet neiti Weichbrodtin omistamaan
täysihoitohan Mühlenbrinckin 7:ään.



SEITSEMÄS LUKU.


Therese Weichbrodt oli kyttyräselkäinen, niin kauhean kyttyräselkäinen,
ettei hän ollut paljon pöytää korkeampi. Hän oli 41:n vuoden ikäinen,
mutta koska hän ei ollut koskaan pannut huomiota ulkonaiseen
viehättävyyteen, kulki hän puettuna 60-, 70-vuotiaan tavoin. Hänen
harmaiden, täytettyjen korvakiharoittensa päällä oli myssy, jonka
vihreät nauhat riippuivat hänen kapeilla lapsen-olkapäillään,
eikä hänen köyhässä, mustassa puvussaan ollut milloinkaan nähty
minkäänlaista koristusta... lukuunottamatta suurta soikeata
porsliinista rintaneulaa, johon oli maalattu hänen äitinsä kuva.

Pienellä neiti Weichbrodtilla oli viisaat, terävät, ruskeat silmät,
hienosti kaartuva nenä ja kapeat huulet, jotka hän saattoi puristaa
kiinni mitä ankarimmin... Yleensä kuvasti hänen vähäinen olentonsa ja
jokainen hänen liikkeensä pontevuutta, joka vaikutti hullunkuriselta,
mutta myöskin kunnioitustaherättävältä. Siihen oli osaltaan myös syynä
hänen puhetapansa. Hän liikutti puhuessaan vilkkaasti ja sysäyksittäin
alaleukaansa, ravisti painokkaasti päätään ja käytti muuten virheetöntä
kieltä, lausuen joka konsonantin selvästi, varmasti ja huolellisin
korostein. Vokaalien sointua hän jopa liioitteli; hän ei esimerkiksi
sanonut »leipäpala», vaan »läipäpala» tai melkein »laipapala», eikä
huutanut itsepintaisesti haukuskelevalle koiralleen »Bobby», vaan
»Babby». Ja kun hän sanoi jollekin oppilaalle: »Lapsi, älä ole tohma!»
napahuttaen samalla koukistetulla etusormellaan kaksi kertaa pöytään,
ei se ollut tekemättä vaikutusta. Ja kun mademoiselle Popinet,
ranskatar, otti kahvia juotaessa liian paljon sokeria, katsoi neiti
Weichbrodt niin merkitsevästi kattoon, rummuttaen sormillaan pöytää
ikäänkuin pianoa soittaen, ja sanoi: »Minä ottaisin koko astian!», että
mademoiselle Popinet punastui korviaan myöten...

Lapsena — oi hyvä Jumala miten pikkuruikkuiselta hän olikaan mahtanut
näyttää lapsena! — oli Therese Weichbrodt nimittänyt itseään
»Sesemiksi», ja tuon ristimänimensä väännöksen hän oli säilyttänyt,
sallien parhaiden ja ahkerimpien oppilaiden, niin sisä-, kuin
ulko-oppilaiden, kutsua häntä siksi. »Sano minua Sesemiksi, lapsi»,
sanoi hän heti ensi päivänä Tony Buddenbrookille, suudella napsahuttaen
tätä kevyesti otsalle... »Minä pidän siitä nimestä.» Hänen vanhemman
sisarensa madame Kethelsenin nimi oli Nelly.

Madame Kethelsen, noin 48 vuoden ikäinen nainen, oli jäänyt miehensä
kuoltua aivan varattomaksi, asui sisarensa luona pienessä huoneessa
toisessa kerroksessa ja söi yhteisessä pöydässä Hän kävi puettuna
samoin kuin Sesemi, mutta oli, päinvastoin kuin hänen sisarensa,
tavattoman pitkä; hänen laihoissa ranteissaan oli villaiset kalvokkaat.
Hän ei ollut opettajatar eikä osannut olla ankara; hänen olemuksensa
säteili hyvänsuopuutta ja hiljaista iloa. Jos joku neiti Weichbrodtin
hoidokeista oli tehnyt kepposen, purskahti hän hyväntahtoiseen,
sydämellisyydessään melkein valittavaan nauruun, kunnes Sesemi kopautti
pöytään ja huudahti »Nelly!» niin tuimasti että se kaikui melkein kuin
»Nally», jolloin sisar vaikeni arasti.

Madame Kethelsen totteli nuorempaa sisartaan, antautui tämän
toruttavaksi kuin lapsi, ja totta puhuen Sesemi halveksi häntä
sydämensä pohjasta. Therese Weichbrodt oli lukenut, voipa miltei
sanoa oppinut nainen, jonka oli täytynyt kestää pienet vakavat
ottelunsa voidakseen säilyttää lapsenuskonsa, uskonnollisuutensa
ja luottamuksen siihen, että hän ylhäällä saa kerran korvauksen
ankarasta, kieltäymyksellisestä elämästään. Madame Kethelsen
sitävastoin oli oppimaton, viaton ja yksinkertainen ihminen. »Nelly
on niin hyvä!» sanoi Sesemi. »Hyvä Jumala, hän on aivan kuin lapsi;
hän ei ole milloinkaan tuntenut epäilystä, ei milloinkaan taistellut;
onnellinen ihminen...» Tämäntapaiset arvostelut sisälsivät yhtä
paljon halveksimista kuin kateutta, ja tuo oli heikko, joskin
anteeksiannettava puoli Sesemin luonteessa.

Puutarhan ympäröimän tiilisen pienen etukaupunkirakennuksen ensi
kerros sijaitsi korkealla, ja siinä olivat opetushuoneet ja ruokasali:
toisessa kerroksessa ja ylisillä olivat makuu huoneet. Neiti
Weichbrodtin holhokkeja ei ollut monta, sillä täysihoitolaan otettiin
vain isompia tyttöjä, eikä siinä ollut ulko-oppilaitakaan varten
muuta kuin kolme ensimmäistä luokkaa; Sesemi valvoi myös tarkoin,
että hänen taloonsa tuli vain ensiluokkaisten perheiden tyttäriä...
Tony Buddenbrook oli, kuten jo mainitsimme, otettu avosylin vastaan;
illalliseksi oli Therese tuonut pöytään »bischofia», punaista,
imelää punssia, joka juotiin kylmänä ja jonka valmistamisessa hän
oli mestari... »Vielä tilkka beschafia?» kysyi hän ravistaen päätään
sydämellisesti... ja se kuulosti niin viekoittelevalta, ettei kukaan
pannut vastaan.

Neiti Weichbrodt istui kahden sohvatyynyn päällä pöydän yläpäässä
ohjaten aterian kulkua toimekkaasti ja valppaasti; hän saattoi oikaista
viallisen vartalonsa suoraksi, napauttaa varoittaen pöytään, huudahtaen
»Nally!» tai »Babby!» taikka nujertaa m:lle Popinet'n yhdellä ainoalla
katseella, jos tämä oli ollut aikeissa siirtää lautaselleen kaiken
hyytelön kylmänä syötävän vasikanpaistin ympäriltä. Tonyn paikka
oli kahden toisen sisäoppilaan välissä, Armgard von Schillingin,
vaalean, rotevan, mecklenburgilaisen tilanomistajan tyttären, ja
Gerda Arnoldsenin, joka oli kotoisin Amsterdamista ja oli hienon ja
vierasmaalaisen näköinen paksuine kuparinruskeine hiuksineen, lähellä
toisiaan olevine ruskeine silmineen ja valkoisine, kauniine, hiukan
ylpeine kasvoineen. Häntä vastapäätä lörpötteli ranskatar, joka oli
neekerin näköinen ja jolla oli suuret kultaiset korvarenkaat. Pöydän
toisessa päässä istui laiha englannitar, miss Brown, joka myös asui
talossa.

Tutustuminen kävi pian Sesemin bischofin avulla. M:lle Popinet
kertoi, että häntä taas viime yönä oli vaivannut painajainen... _Ah,
quel horreur!_ Hän huusi silloin tavallisesti: »Apuu, apuu! Varkaat,
varkaat!» säikyttäen kaikki toiset vuoteista. Saatiin myös tietää,
ettei Gerda Arnoldsen soittanut pianoa kuten toiset, vaan viulua, ja
että hänen isänsä — hänen äitinsä ei ollut enää elossa — oli luvannut
hänelle oikean stradivariuksen. Tony ei ollut soitannollinen; vain
harva Buddenbrookeista oli. Krögereistä ei kukaan. Hän ei edes osannut
koraaleja, joita soitettiin Marian-kirkossa... Oi, Amsterdamin Nieuve
Kerkin uruissa oli aivan _vox humana_, ihmisäänen sointu, joka kuului
ihanalta! — Armgard von Schilling taas kertoi kotitalonsa lehmistä.

Armgard oli ensi hetkestä tehnyt syvimmän vaikutuksen Tonyyn, ja tämä
oli myös ensimmäinen aatelistyttö, jonka kanssa hän oli joutunut
tekemisiin. Mikä onni saada olla nimeltään von Schilling! Tonyn
vanhemmat omistivat kaupungin kauneimman vanhan talon, ja hänen
isovanhempansa olivat hyvin hienoa väkeä; mutta heidän nimensä oli
siitä huolimatta vain »Buddenbrook» ja »Kröger», ja se oli suuri
vahinko. Hienon Lebrecht Krögerin tyttärentytär ihaili palavasti
Armgardin aateliutta, miettien usein itsekseen, että tuo mainio »von»
olisi oikeastaan sopinut paljon paremmin hänelle — sillä Armgard
ei, herra paratkoon, edes osannut antaa arvoa onnelleen, vaan kulki
pitkä palmikko niskassaan, hyväntahtoinen ilme sinisissä silmissään,
puhuen leveää mecklenburgilaista murrettaan ollenkaan ajattelematta
koko asiaa; hän ei ollut ensinkään hieno, ei koettanutkaan olla, ei
piitannut koko asiasta. Sana »hieno» oli juurtunut hämmästyttävän
lujasti Tonyn pieneen päähän, ja hän kohdisti sen nyt tässä suhteessa
suurta tunnustusta ansaitsevaan Gerda Arnoldseniin.

Gerda oli hieman erikoinen, hänessä oli jotakin ulkomaalaista ja
vierasta; hän tahtoi kammata komean punaisen tukkansa, Sesemin
vastalauseesta huolimatta, hiukan silmiinpistävällä tavalla, ja monesta
hän oli _olevinaan_ viulunsoitostaankin — huomattakoon, että tuo sana
merkitsi sangen voimakasta paheksumista. Mutta siinä asiassa täytyi
jokaisen kuitenkin yhtyä Tony Buddenbrookiin, että hän oli hieno tyttö.
Hänen iässään harvinainen ruumiillinen kypsyys, hänen tottumuksensa,
hänen kapineensa kaikki oli hienoa: esimerkiksi norsunluiset
pariisilaiset pukupöytätarpeet, joille Tony tiesi antaa arvoa, koska
hänenkin kodissaan oli kaikenlaisia pariisilaisia kapineita, joita
hänen vanhempansa tai isovanhempansa olivat tuoneet mukanaan ja joita
he pitivät hyvin suuressa kunniassa.

Nuo kolme tyttöä solmivat nopeasti ystävyysliiton, he olivat samalla
opetusluokalla ja asuivat kaikki kolme yläkerroksen suurimmassa
makuuhuoneessa. Miten hauskoja ja miellyttäviä hetkiä olivatkaan
riisuutumishetket illalla kello kymmenen nukkumaan ruvetessa, kun
sai puhella keskenään mielin määrin — tosin vain puoliääneen, sillä
viereisessä huoneessa alkoi m:lle Popinet uneksia varkaista... Hän
nukkui pienen Eva Ewersin, erään hampurittaren kanssa, jonka isä, muuan
taiteentuntija ja kokoilija, oli muuttanut Müncheniin.

Ruskearaitaiset käärekaihtimet olivat suljetut, matala punakupuinen
lamppu paloi pöydällä, vieno orvokin ja puhtaiden liinavaatteiden
tuoksu täytti ilman, ja huoneessa vallitsi epämääräinen uupumuksen,
suruttomuuden ja haaveilun tunnelma.

»Voi hyvä Jumala», sanoi Armgard, joka istui puoleksi riisuutuneena
vuoteensa reunalla, »miten laajasti tohtori Neumann puhuu! Tulee
luokkaan, asettuu pöydän viereen ja puhuu loppumattomiin Racinesta...»

»Hänellä on kaunis korkea otsa», huomautti Gerda kammaten hiuksiaan
ikkunain välisen peilin edessä kahden kynttilän valossa.

»Niin on», vastasi Armgard nopeasti.

»Ja sinä rupesit puhumaan hänestä vain siksi, Armgard, että saisit
kuulla hänestä lisää, sillä sinä katselet häntä lakkaamatta sinisillä
silmilläsi aivan kuin...»

»Rakastatko sinä häntä?» kysyi Tony. »Minä en saa kengännauhaani auki
millään, hyvä Gerda, etkö auttaisi... sillä lailla, hyvä on! Rakastatko
sinä häntä, Armgard? Ota hänet, niin teet hyvät kaupat. Hänestä tulee
varmasti kimnaasin opettaja.»

»Hyi, kuinka te olette inhoittavia. En rakasta häntä yhtään. Enkä minä
mene naimisiin minkään opettajan, vaan jonkun tilanomistajan kanssa...»

»Aatelisenko?» Tony antoi kädessään olevan sukan vaipua alas ja katsoi
miettivästi Armgardiin.

»Sitä minä en vielä tiedä; mutta suuri maatila hänellä pitää olla...
Voi, kuinka se tulee olemaan hauskaa, lapsukaiset! Minä nousen ylös
kello viideltä ja ryhdyn taloustoimiin...» Hän veti peiton ylleen ja
katsoi uneksien kattoon.

»Hän näkee sielunsa silmillä viisisataa lehmää», vakuutti Gerda
tarkastaen ystävätärtään peilistä.

Tony ei ollut vielä valmis, mutta hän antoi päänsä vaipua tyynyille,
kietoi kätensä niskan alle ristiin ja tarkasti nyt vuorostaan
miettivästi kattoa.

»Minä menen tietysti naimisiin jonkun kauppiaan kanssa», sanoi hän.
»Hänellä pitää tietysti olla hyvin paljon rahaa, että voimme elää
hienosti; siten, että se soveltuu yhteen sukuni ja nimemme kanssa,»
lisäsi hän vakavasti. »Saattepa nähdä, että niin käy.»

Gerda oli lopettanut yökampauksensa ja puhdisti nyt leveitä valkoisia
hampaitaan, käyttäen tässä toimessa apunaan norsunluista käsipeiliä.

»Minä en _luultavasti_ mene ollenkaan naimisiin», sanoi hän hiukan
vaivaloisesti, sillä piparmynttijauhe haittasi puhetta. »En ymmärrä
miksi menisin. Minulla ei ole minkäänlaista halua siihen. Minä lähden
Amsterdamiin, jossa soitan duettoja isän kanssa, ja asetun myöhemmin
naimisissa olevan sisareni luo...»

»Mikä vahinko!» huudahti Tony vilkkaasti. »Mikä vahinko, Gerda! Sinun
pitäisi mennä naimisiin täällä ja jäädä tänne iäksi... Kuule, sinä
voisit esimerkiksi ottaa jommankumman minun veljistäni...»

»Senkö, jolla on niin pitkä nenä?» kysyi Gerda vetäen haukotuksen, joka
päättyi pieneen, siroon, huolimattomaan huoahdukseen; tätä tehdessään
hän piti käsipeiliä suunsa edessä.

»Sama se kumman heistä... Hyvänen aika, miten komeaksi te laittaisitte
kaiken! Teidän pitäisi antaa Jakobsin sisustaa asuntonne, Jakobsin,
joka asuu Fischstrassen varrella, sillä hänellä on hyvä maku. Ja minä
tulisin joka päivä vierailulle...»

Mutta nyt kuului m:lle Popinet'n ääni seinän takaa:

»_Ah! voyons, mesdames!_ sänkyyn, _s'il vous plait!_ Ette te tänä
iltana enää mene naimisiin!»

Pyhäpäivät ja lomat vietti Tony kuitenkin Mengstrassen varrella tai
isovanhempiensa luona maalla. Mikä onni, kun pääsiäissunnuntaina
sattui olemaan kaunis ilma, niin että sai etsiä pääsiäismunia ja
marsipaanijäniksiä Krögerien äärettömän suuresta puutarhasta! Mikä
ihana aika meren rannalla, kun sai asua kylpylaitoksella, syödä _à
la table d'hôte_, uida ja ratsastaa aasilla! Muutamia laajempia
matkoja tehtiin myös parina vuonna, konsulin solmittua onnistuneita
kauppasopimuksia. Miten verrattoman hauska olikaan joulu-ilta
kolminkertaisine viettoineen: ensin kotona, sitten isovanhempien
luona ja viimein Sesemin talossa, jossa tuona iltana bischof valui
virtoina... Ihaninta oli kuitenkin joulunvietto kotona, sillä konsuli
pani painoa siihen, että pyhä joulujuhla muodostui siunatuksi,
loistavaksi ja tunnelmalliseksi. Kun istuttiin hartain juhlamielin
maisemahuoneessa, palvelijoiden ja kaikenlaisten vanhojen köyhien
ihmisten tungeksiessa pylväikössä, jossa konsuli kävi puristamassa
heidän vilusta sinisiä käsiään, kajahteli äkkiä ulkoa neliääninen
laulu, Marian-kirkon kuoripoikain laulu; aivan sydän alkoi tykkiä, niin
juhlallista se oli. Sitten luki konsulitar vanhasta perheraamatusta,
jonka kirjaimet olivat mahdottoman suuria, hitaasti joulutekstin,
kuusenhajun tunkeutuessa valkoisen, korkean kaksoisoven raoista. Kun
ulkoa oli kajahtanut vielä yksi laulu, viritettiin yhteisesti »Joulupuu
on rakennettu» ja astuttiin juhlallisesti pylväikön kautta saliin,
suureen avaraan saliin, jonka seinäpapereissa oli veistokuvahahmoja
ja joissa valkoisin liljoin koristettu joulupuu seisoi välkkyvänä,
kynttilöistä säteilevänä ja tuoksuvana, joulupöydän ulottuessa
ikkunoiden luota ovelle asti. Mutta ulkona, jäätyneillä, lumisilla
kaduilla väänsivät italialaiset posetiivinsoittajat soittimiaan, ja
torilta kuului joulumarkkinain melu. Pientä Klaraa lukuunottamatta
saivat lapsetkin ottaa osaa myöhäiseen ateriaan, jossa ei säästetty
karppeja eikä täytettyjä kalkkunoita...

Mainittakoon vielä, että Tony noina vuosina kävi kahdella
mecklenburgilaisella maatilalla. Pari kesäistä viikkoa vietti hän
ystävättärensä Armgardin kera herra von Schillingin kartanossa,
joka sijaitsi merenrannalla vastapäätä Travemündeä, lahden toisella
puolen. Ja toisen kerran matkusti hän serkkunsa Thildan kanssa tämän
isän, herra Bernhard Buddenbrookin hoitamalle maatilalle. Tuon tilan
nimi oli »Ungnade», eikä se tuottanut yhtään helleriä voittoa; mutta
lomanviettopaikkana se kyllä meni mukiin.

Niin kuluivat vuodet toinen toisensa jälkeen, ja Tonyn nuoruus oli aika
onnellinen.



KOLMAS OSA.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Kello viiden jälkeen eräänä kesäkuun iltapäivänä istuivat Buddenbrookit
puutarhassa »porttaalin» edustalla kahvia juoden. Valkoiseksi
kalkitussa huvimajassa, jonka korkean seinäpeilin pintaan oli maalattu
lepattavia lintuja ja jonka taustassa näkyvät kaksoisovet eivät
oikeastaan olleet ovia ensinkään — kädensijatkin niissä olivat maalatut
— oli ilma niin kuuma ja ummehtunut, ettei siellä voinut istua; siksi
oli kannettu ulos visaisesta, syövytetystä puusta valmistetut keveät
huonekalut.

Siinä istuivat nyt konsuli, hänen puolisonsa, Tony, Tom ja Klothilde
puolipiirissä pyöreän katetun pöydän ympärillä, jolla välkkyi käytetty
kahvikalusto, Christianin päntätessä onnettoman näköisenä päähänsä
hiukan sivummalla Ciceron toista puhetta Catilinaa vastaan. Konsuli
poltteli sikaria ja lueskeli »Sanomiaan». Konsulitar oli antanut
silkkikutimensa vaipua helmaan ja katseli hymyilevin kasvoin pikku
Klaraa, joka haki Ida Jungmannin kanssa orvokkeja ruohikosta, mistä
niitä joskus löytyi. Tony istui pää käsien varassa syventyneenä
Hoffmannin »Serapionsbrüderiin», kun taas Tom kutkutti häntä varovasti
niskaan ruohonkorrella, mitä toinen ei ollut huomaavinaan, koska tiesi
sen viisaimmaksi. Ja Klothilde, joka istui siinä laihana vanhan ihmisen
kasvoineen kukikkaassa karttuunihameessaan, luki kertomusta, joka oli
nimeltään: »Sokea, kuuro, mykkä ja sittenkin onnellinen»; välillä hän
aina kaapi kokoon pöytäliinalle jääneitä leivoksenmurusia, nostaen
sitten koko kasan kädellään pöydältä ja pistäen sen varovasti suuhunsa.

Taivaalla oli näkynyt pari liikkumatonta pilveä, mutta nyt se alkoi
kauttaaltaan vaaleta. Kaupunkipuutarha säännöllisille teineen ja
kirjaville kukkapenkkeineen väikkyi siistinä iltapäiväauringossa.
Reseedoista, jotka ympäröivät kukkapenkkejä, levisi silloin tällöin
tuulen tuomana miellyttävä tuoksu.

»No, Tom», sanoi konsuli hyväntuulisesti ottaen sikarin suustaan. »Nyt
selviää Henkdom & Kumpp:n kanssa hierottu ruiskauppa, josta kerroin
sinulle.»

»Paljonko hän antaa?» kysyi Thomas innokkaasti jättäen Tonyn rauhaan.

»Kuusikymmentä taalaria tuhannella kilolta... ei ole hullumpaa, vai
mitä?»

»Erinomaisen edullista!» Tom tiesi, että se oli mainio kauppa.

»Tony, sinun ryhtisi ei ole _comme il faut_», huomautti konsulitar,
minkä jälkeen Tony, silmiään kirjasta nostamatta, siirsi toisen
kyynärpäänsä pöydältä.

»Ei se haittaa», sanoi Tom. »Istuipa hän miten hyvänsä, pysyy hän aina
Tony Buddenbrookina. Thilda ja hän ovat kieltämättä perheen kauneimmat.»

Klothilde oli aivan ällistynyt. »Herranen aika! Tom —?» hän äännähti,
ja oli käsittämätöntä, miten pitkiksi hän saattoi venyttää nuo pari
sanaa. Tony sieti vaieten kiusanteon, sillä Tom oli häntä etevämpi,
siinä ei auttanut mikään; kyllä hän kuitenkin löytäisi vastauksen ja
saisi naurajat puolelleen. Tom veti vaan henkeä pullistunein sieraimin
ja kohotti olkapäänsä ylemmäksi. Mutta kun konsulitar alkoi puhua
tanssiaisista, jotka konsuli Huneus aikoi pitää luonaan, ja mainitsi
jotakin kiiltonahkakengistä, siirsi Tony toisenkin kyynärpäänsä
pöydältä.

»Te puhutte niin kauheasti, etten minä voi lukea», sanoi Christian
surkeasti, »ja tämä on niin vaikeata! Minäkin tahtoisin olla
kauppias!»

»Sinun toivomuksesi vaihtuvat joka päivä», sanoi Tom. — Nyt tuli Anton
pihan yli; hän kantoi korttia teetarjottimella, ja jokainen katsoi
häneen odottavasti.

»Grünlich, asioitsija», luki konsuli. »Hampurilainen. Miellyttävä,
suosittu mies, papinpoika. Olen ollut asioissa hänen kanssaan. Nyt
on muuan asia... Sano herralle, Anton, että hän suvaitsisi vaivautua
tänne.»

Puutarhan läpi tuli hattu ja keppi samassa kädessä, jokseenkin
lyhyin askelin ja pää hiukan etukumarassa, keskimittainen, noin 32:n
vuoden ikäinen herra puettuna vihreänkeltaiseen, villaiseen pukuun
ja harmaisiin lankahansikkaisiin. Hänen kasvonsa olivat rusottavat
ja hymyilevät, hiukset aivan vaaleat ja harvanlaiset, mutta toisen
sieraimen vieressä oli ulkoneva syylä. Leuka ja ylähuuli olivat
sileiksi ajellut, mutta poskiparta pitkä, englantilaiseen tapaan; se
oli väriltään ilmeisesti kullankeltainen. — Jo pitkän matkan päässä
teki hän kunnioittavan liikkeen suurella, vaaleanharmaalla hatullaan...

Otettuaan viimeisen, hyvin pitkän askeleen, teki hän yläruumiillaan
puolikaaren, joka merkitsi yleistä kumarrusta ja astui toisten joukkoon.

»Kenties häiritsen saapuessani perhepiiriin», puhui hän hillityin
äänin. »Täällä luetaan parastaikaa hyviä kirjoja ja keskustellaan...
Pyydän anteeksi!»

»Olette tervetullut, hyvä herra Grünlich!» sanoi konsuli, joka
samoin kuin hänen molemmat poikansa oli noussut paikaltaan ja meni
nyt tervehtimään vierasta. »Olen iloinen saadessani tavata teidät
ulkopuolella konttorin, perheeni piirissä. Saanko esittää, Bethsy:
herra Grünlich, kunnon liikeystäväni... Tyttäreni Antonie...
Sukulaiseni Klothilde... Thomaksen tunnette jo... Tämä on toinen
poikani Christian, kimnasisti.»

Herra Grünlich oli toistanut kumartaen joka nimen.

»Kuten sanottu», jatkoi hän, »tarkoitukseni ei ole näytellä tunkeilijan
osaa... Olen liikeasioissa, ja ellette pahastu, pyytäisin herra
konsulia tekemään kanssani kierroksen puutarhassa...»

Konsulitar vastasi:

»Teette hyvin kiltisti, ellette heti halua puhua liikeasioista mieheni
kanssa, vaan suvaitsette jäädä meidän seuraamme hetkiseksi. Olkaa hyvä
ja istukaa!»

»Kiitän nöyrimmästi», sanoi herra Grünlich liikutettuna. Sen jälkeen
istuutui hän Tomin tuoman tuolin laidalle, oikaisi itsensä, asetti
hattunsa ja keppinsä polvelle, sipaisi kämmenellään poskipartaansa
ja päästi hörähdyksen, joka kuulosti kuin »Hä-ä-hm!» Tuo kaikki teki
sen vaikutuksen kuin olisi hän tahtonut sanoa: »Kas niin, tämä oli
johdatus. Entäs nyt?»

Konsulitar otti kannettavakseen seuranpidon vaivan.

»Olette kotoisin Hampurista?» kysyi hän kääntäen päänsä sivulle ja
laskien työnsä syliin.

»Juuri niin, rouva konsulitar», vastasi herra Grünlich kumartaen
uudelleen. »Asuinpaikkani on Hampuri, mutta minä olen paljon matkoilla,
minulla on paljon puuhaa, liikkeeni on erittäin vilkas... hä-ä-hm.
luvalla sanoen.»

Konsulitar kohotti kulmiaan ja liikutti suutaan aivan kuin sanoakseen
hyvin kunnioittavasti: »Vai niin»?

»Herkeämätön uurastus on minulle elinehto», lisäsi herra Grünlich
puoliksi konsuliin kääntyen ja rykäisi uudelleen huomatessaan katseen,
jonka neiti Antonie loi häneen, kylmän ja tarkastavan katseen, jolla
nuoret tytöt mittelevät jokaista uutta nuorta miestä ja joka voi joka
hetki muuttua ylenkatseeksi.

»Meillä on sukulaisia Hampurissa», virkkoi Tony jotakin sanoakseen.

»Duchampsit», selitti konsuli, »äitivainajani perhe.»

»Tiedän erinomaisesti!» riensi herra Grünlich ilmoittamaan. »Minulla on
kunnia tuntea hieman tuota perhettä. Mainioita ihmisiä kaikki tyynni,
henkilöitä, joilla on älyä sekä sydäntä — hä-ä-hm. Jos joka perheessä
vallitsisi sellainen henki kuin heillä, olisi maailma toisen näköinen.
Heissä on jumalanpelkoa, lempeyttä, sisäistä hurskautta, lyhyesti
sanoen todellista kristillisyyttä, joka on minun ihanteeni; sen lisäksi
maailmantuntemusta, ylhäisyyttä, loistavaa hienoutta, joka minua
suorastaan hurmaa, rouva konsulitar!»

Tony ajatteli: miten hän voi tuntea minun vanhempani? Hän sanoo
heille juuri sitä, niitä he haluavat kuulla... Mutta konsuli lausui
suosiollisesti:

»Nuo kaksi makusuuntaa yhtyneinä kaunistavat jokaista miestä mitä
parhaiten.»

Eikä konsulitar voinut olla ojentamatta kättään vieraalle, jolloin
hänen ranneketjunsa hiljaa kilisi; ja sitä tehdessään hän käänsi
kämmenensä ylöspäin mitä sydämellisimmin.

»Te sanotte juuri samaa mitä minä ajattelen, hyvä herra Grünlich!» hän
sanoi.

Herra Grünlich vastasi kumartaen, oikaisi itsensä, silitti
poskipartaansa ja rykäisi aivan kuin sanoakseen: »Nyt eteenpäin.»

Konsulitar lausui pari sanaa herra Grünlichin synnyinkaupunkia
kohdanneesta kauheasta onnettomuudesta... »Todellakin», huomautti herra
Grünlich, »se oli kauhea onnettomuus, raskas koettelemus, tuo palo. Sen
tuottamat tappiot tekevät 155 miljoonaa markkaa; luku on jokseenkin
tarkka. Minä puolestani saan kiittää kohtaloa... säästyin täydellisesti
sen tuhoilta. Tuli raivosi pääasiallisesti Pyhän Pietarin ja Nikolain
seurakunnissa... Kuinka lumoava puutarha tämä on», sanoi hän siirtyen
toiseen asiaan ja otti kiittäen vastaan konsulin tarjoaman sikarin,
»mutta kaupunkipuutarhaksi se on melkein turhan suuri! Ja mikä värikäs
kukkien runsaus... oi, hyvä Jumala, minun heikkouteni ovat kukkaset ja
yleensä koko luonto! Nuo pelto-unikot ovat erittäin koristeelliset...»

Herra Grünlich kiitti talon hienoa asemaa, kiitti koko kaupunkia,
kiitti konsulin sikariakin ja lausui jokaiselle jonkun rakastettavan
sanan.

»Rohkenenko kysyä mitä te luette, mademoiselle Antonie?» kysyi hän
hymyillen.

Tony rypisti jostakin syystä äkkiä kulmiaan ja vastasi katsomatta herra
Grünlichiin:

»Hoffmannin Serapionsbrüderiä».

»Niinkö! Erittäin etevä kirjailija», hän huomautti. »Mutta suokaa
anteeksi... olen unohtanut toisen poikanne nimen, rouva konsulitar.»

»Hänen nimensä on Christian.»

»Kaunis nimi! Minusta on mieluista lausua se» — herra Grünlich kääntyi
jälleen talon isännän puoleen — »se on nimi, joka jo itsessään
ilmaisee, että sen kantaja on kristitty. Teidän perheessännehän kulkee
muuten perintönä nimi Johann... kuka voisi olla muistamatta silloin
heti Herramme rakkainta opetuslasta. Minun nimeni esimerkiksi, jos
sallitte minun ottaa sen puheeksi», esitti hän kaunopuheisesti,
»on Bendix, kuten useimpien esi-isieni —- ja se on nimi, jota voi
pitää Benediktuksen lyhennettynä muotona. Entä mitä te luette, herra
Buddenbrook? Ah, Ciceroa! Raskasta lukemista, tuon suuren roomalaisen
puhujan teokset. _Quousque tandem, Catilina_... hä-ä-hm, niin, en
minäkään ole vielä unohtanut kaikkea latinaani!»

Konsuli sanoi:

»Minä olen päinvastoin kuin isävainajani aina vastustanut sitä, että
nuorten on niin yksinomaan vaivattava päätään kreikalla ja latinalla.
Onhan paljon muita vakavia ja tärkeitä aineita, joita tarvittaisiin
käytännöllisessä elämässä...»

»Täydelleen sama on minunkin mielipiteeni, herra konsuli», riensi
herra Grünlich jälleen vastaamaan, »en vain vielä ehtinyt pukea sitä
sanoiksi! Se on raskasta eikä, unohdin lisätä, kokonaan moitteetonta
luettavaa. Muistan noista puheista pari suorastaan siveyttä loukkaavaa
kohtaa...»

Tätä seuraavan vaitiolon kestäessä ajatteli Tony: Nyt on minun vuoroni.
Sillä herra Grünlichin katse oli kiintynyt häneen. Ja aivan oikein,
nyt oli hänen vuoronsa. Herra Grünlich ponnahti näet hiukan eteenpäin
tuolillaan, teki lyhyen, kouristuksenomaisen, mutta silti notkean
kädenliikkeen konsulitarta kohti ja kuiskasi kiihkeästi:

»Katsokaa, rouva konsulitar, katsokaa! — Pyydän, neitini», jatkoi hän
sitten ääneen, ikäänkuin Tonyn olisi tullut ymmärtää vain tämä, »jääkää
vielä silmänräpäykseksi tuohon asentoon...! — Katsokaa!» keskeytti hän
jälleen kuiskaten, »kuinka aurinko sädehtii tyttärenne neiti Antonien
suortuvissa! — En ole milloinkaan nähnyt noin kauniita hiuksia!»
saneli hän sitten äkkiä vakavasti ja haltioissaan, kuin olisi puhunut
Jumalalle tai omalle sydämelleen.

Konsulitar hymyili hyväntahtoisesti ja konsuli sanoi: »Älkää panko
tyttäreni päätä pyörälle!» Mutta Tony rypisti jälleen kulmiaan. Jonkun
hetken kuluttua nousi herra Grünlich paikaltaan.

»En tahdo häiritä kauemmin, en tosiaankaan, rouva konsulitar, tahdo
vaivata kauemmin! Olen tullut liikeasioissa... mutta kuka olisi voinut
vastustaa... Nyt kutsuu työ! Rohkenenko pyytää herra konsulia...»

»Pyydän saada lausua,» vakuutti konsulitar, »että teette minulle suuren
ilon, jos täälläolonne aikana haluatte käyttää hyväksenne meidän
kotiamme...»

Herra Grünlich seisoi hetken mykkänä kiitollisuudesta. »Kiitän kaikesta
sielustani, rouva konsulitar!» sanoi hän liikutetun näköisenä. »Mutta
minä en tahdo käyttää ystävällisyyttänne väärin. Olen tilannut
itselleni pari huonetta Stadt Hamburg-hotellista.»

»Pari huonetta», ajatteli konsulitar, ja juuri niin toivoikin herra
Grünlich hänen ajattelevan.

»Kuitenkin toivon», sanoi konsulitar lopuksi ojentaen vieraalle vielä
kerran sydämellisesti kätensä, »ettemme nyt tässä tapaa viimeistä
kertaa.»

Herra Grünlich suuteli konsulittaren kättä, odotti silmänräpäyksen,
että Antoniokin ojentaisi hänelle kätensä, mikä kuitenkin jäi
tekemättä, piirsi puolikaaren yläruumiillaan, astui pitkän askeleen
takaperin, kumarsi vielä kerran, heilautti sitten suurta harmaata
hattuaan, pani sen päähänsä nakaten samalla päätänsä taapäin ja lähti
konsulin kera pois...

»Miellyttävä mies!» sanoi konsuli uudelleen, palatessaan perheensä
seuraan ja istuutuessaan aikaisemmalle paikalleen.

»Minusta hän on olevinaan», uskalsi Tony huomauttaa ja teki sen
pontevasti.

»Tony! Hyvä Jumala, millaista arvostelua!» huudahti konsulitar
loukkaantuneena. »Niin kristillismielinen nuori mies!»

»Niin hyvinkasvatettu ja maailmaa nähnyt mies!» täydensi konsuli.
»Et tiedä, mitä sanot.» — Sattui usein, että vanhemmat näin
kohteliaisuudesta vaihtoivat kantaa, jolloin he olivat sitä
yksimielisemmät.

Christian veti ison nenänsä kurttuihin ja sanoi:

»Miten mahtavasti hän puhui!... 'Täällä keskustellaan'! Emme me
keskustelleet ollenkaan hänen tullessaan. 'Peltounikot ovat niin
koristeellisia!' Välistä hän laittautui sen näköiseksi kuin olisi
puhunut ääneen itsekseen. Häiritsen — pyydän anteeksi!... En ole
milloinkaan nähnyt noin kauniita hiuksia!...» Tätä puhuessaan hän matki
niin mainiosti Grünlichiä, että konsulinkin täytyi nauraa.

»Niin, hän tekeytyy ja on niin olevinaan!» alkoi Tony jälleen
arvostella. »Hän puhui kaiken aikaa itsestään! Hänen liikkeensä on
vilkas, hän rakastaa luontoa, hän pitää niistä ja niistä nimistä,
hänen nimensä on Bendix... Mitä se meitä liikuttaa... Hän sanoo vaan
kaiken kehuakseen itseään!» huusi Tony äkkiä vimmastuen. »Päästäkseen
suosioonne sanoi hän sinulle, äiti, ja sinulle, isä, _vain sellaista_,
mitä teistä on hauska kuulla!»

»Siinä ei ole mitään moitittavaa, Tony!» sanoi konsuli ankarasti. »Kun
on vieraana seurassa, tulee näyttää parhaat puolensa, valita sanansa
huolellisesti ja koettaa olla miellyttävä — sehän on selvä...»

»Minusta hän on hyvä mies», sanoi Klothilde hiljaisesti ja venyttäen,
vaikka hän oli ainoa henkilö, josta herra Grünlich ei ollut välittänyt
vähääkään. Thomas pidättyi lausumasta mielipidettään.

»Hän on joka tapauksessa kristillismielinen, pystyvä, uuttera
ja hienosti sivistynyt mies», sanoi konsuli asian ratkaisuksi,
»ja sinä, Tony, olet iso tyttö, kahdeksantoista- tai melkein
yhdeksäntoistavuotias, ja hän kohteli sinua niin huomaavasti, että sinä
voisit hillitä moittimishalusi. Me olemme kaikki heikkoja ihmisiä, ja
sinä olet, suo anteeksi, todella viimeinen, jolla on oikeus viskata
toista kivellä... Tom, lähtekäämme työhön!»

Mutta Tony mutisi itsekseen: »Kullankeltainen poskiparta!» ja tätä
sanoessaan hän rypisti kulmiaan, kuten oli tehnyt jo monta kertaa illan
kuluessa.



TOINEN LUKU.


»Kuinka olenkaan pahoillani, etten tavannut teitä, neitiseni!» lausui
herra Grünlich pari päivää myöhemmin Tonyn sattuessa häntä vastaan
Breiten- ja Mengstrassen kulmauksessa kävelyltä palatessaan. »Minulla
oli kunnia käydä tervehtimässä rouva äitiänne ja kaipasin teitä
kovasti... Mutta nyt iloitsen sitä enemmän, kun saan kuitenkin tavata
teidät!»

Neiti Buddenbrook oli pysähtynyt herra Grünlichin alkaessa puhua,
mutta hänen silmänsä, jotka olivat sulkeutuneet puoliksi ja jotka nyt
äkkiä tummenivat, eivät kohonneet herra Grünlichin rintaa korkeammalle,
ja hänen suunsa ympärillä liikkui tuo pilkallinen ja auttamattoman
armoton hymy, jolla nuori tyttö hylkää miehen... Hänen huulensa
liikkuivat — mitä hän saattoi vastata! Haa! Hänen täytyi löytää sana,
joka karkoittaisi ja nujertaisi tuon Bendix Grünlichin ainiaaksi...
mutta sen sanan tuli olla sukkela, sattuva, paikalleen osuva,
sellainen, että se samalla haavoittaisi ja herättäisi kunnioitusta..

»Minä en voi puolestani sanoa samaa!» hän vastasi katse yhä herra
Grünlichin rintaan tähdättynä. Ja ammuttuaan tuon myrkyllisen nuolen
jätti hän miehen siihen, nahkasi niskojaan ja lähti punaisena,
ylpeillen sanavalmiudestaan kotia kohti, jossa sai kuulla, että herra
Grünlich oli pyydetty seuraavana sunnuntaina vasikkapaistiaterialle...

Ja vieras tuli puettuna kellomaiseen, laajalaskoksiseen lievetakkiin,
joka ei ollut aivan viimeisen kuosin mukainen, mutta hienoa lajia,
ja joka antoi hänelle vakavuuden ja varmuuden leiman — muutoin
oli hän yhtä rusottava ja hymyilevä kuin ennen, harva tukka oli
huolellisella jakauksella ja poskiparta käherretty pöyheäksi. Hän söi
simpukkamuhennosta. Juliennen keittoa, paistettua kalaa, vasikanlihaa
kermaperunoiden ja kukkakaalin kera, marasquino-vanukasta ja
pumpernikkeleitä Roquefort-juuston kera, keksien joka ruokalajista
ylistävän sanan, jonka hän osasi esittää huolitellusti. Hän nosti
esimerkiksi ilmaan jälkiruokalusikan, katsoi seinän veistokuva-kuviota
ja lausui ääneen itsekseen: »Jumala armahtakoon minua, olen syönyt jo
ison annoksen tätä vanukasta, mutta se on niin hyvin onnistunutta,
etten voi olla pyytämättä emännältä vielä pientä palasta!» Jonka
jälkeen hän iski veitikkamaisesti silmää konsulittarelle. Hän
puhui konsulin kanssa liikeasioista ja politiikasta, ilmaisten
vakavia ja harkittuja mielipiteitä, jutteli konsulittaren kanssa
teatterista, seuraelämästä ja puvuista. Ja Tomille, Christianille,
Klothilde-paralle, jopa mamsseli Jungmannillekin hän puheli
rakastettavasti... Tony pysytteli ääneti, eikä vieras puolestaan tehnyt
minkäänlaista lähesty uusyritystä, vaan katsoi tyttöä vain silloin
tällöin pää kallellaan, silmissä samalla murheellinen ja kehoittava
ilme.

Kun herra Grünlich sitten lausui jäähyväiset, oli hänen aikaisemman
vierailunsa tekemä vaikutus vahvistunut: »Mallikelpoinen mies»,
sanoi konsulitar. »Kristillismielinen ja kunnioitettava ihminen»,
sanoi konsuli. Christian osasi tällä kertaa matkia hänen liikkeitään
ja puhettaan vieläkin elävämmin, ja Tony toivotti hyvää yötä otsa
kurtussa, sillä hän aavisti hämärästi, ettei hän ollut vielä päässyt
tuosta herrasta, joka niin tavattoman nopeasti oli valloittanut hänen
vanhempainsa sydämet.

Palatessaan iltapäivällä erään tyttötuttavansa luota hän tapasikin
herra Grünlichin maisemahuoneessa, jossa tämä luki konsulittarelle
Walter Scottin »Wawerleytä» — sujuvalla englanninkielellä, sillä
vilkkaat liikeasiat olivat hänen kertomansa mukaan johtaneet hänet
myöskin Englantiin. Tony kävi istumaan syrjittäni heihin ja otti
toisen kirjan, jolloin herra Grünlich kysyi pehmein äänin: »Tämä, mitä
minä luen, ei kai miellytä teitä, neitiseni?» Ja Tony vastasi päätään
keikauttamalla purevasti: »Ei vähääkään!»

Mutta toinen ei antanut sen häiritä, vaan alkoi kertoa liian varhain
manalle menneistä vanhemmistaan, varsinkin isästään, joka oli
ollut pappi, pastori, erittäin kristillinen ja kuitenkin samalla
maailmaatunteva mies... Vieras matkusti kuitenkin takaisin Hampuriin,
eikä Tony ollut saapuvilla hänen jäähyväisvierailullaan. »Ida!» sanoi
Tony mamseli Jungmannille, joka oli hänen uskottunsa. »Nyt siitä
ihmisestä on päästy!» Mutta Ida Jungmann vastasi: »Lapsukainen, se ei
ole vielä varma...»

Kahdeksan päivää tämän jälkeen tapahtui pöydässä seuraava kohtaus...
Tony tuli kello yhdeksän alas huoneestaan ja oli suuresti ihmeissään
tavatessaan vielä isänsä konsulittaren vieressä kahvipöydässä.
Taivutettuaan otsansa suudeltavaksi, istuutui hän paikalleen
reippaasti, nälkäisenä ja unesta punoittavin silmin, otti eteensä
sokeria ja voita sekä vihreätä maustejuustoa.

»Kuinka hauskaa, isä, että kerran näen sinutkin täällä!» sanoi hän
tarttuen ruokaliinallaan kuumaan munaan ja aukaisten sen lusikalla.

»Minä jäin tänään odottamaan unikekoamme», sanoi konsuli, joka
poltti sikaria,, läpsäytellen odottavan näköisenä kokoonkäärityllä
sanomalehdellä pöytää. Konsulitar lopetti hitaasti ja siroin liikkein
aamiaisensa ja nojautui sitten sohvan selkämykseen.

»Thilda puuhaa jo keittiössä», jatkoi konsuli merkitsevästi, »ja minä
olisin myöskin työssäni, ellei äidilläsi ja minulla olisi tärkeätä
puhumista kanssasi.»

Tony, jolla oli suu täynnä ruokaa, katsoi isäänsä ja sen jälkeen
äitiinsä uteliaasti ja pelästyneenä.

»Syö vain ensin, lapseni», sanoi konsulitar, ja kun Tony siitä
huolimatta laski veitsensä kädestään huudahtaen: »Sano vain heti
kaikki, isä», toisti konsuli, joka koko ajan leikki sanomalehdellä:
»Syöhän nyt ensin.»

Juodessaan kahviansa ääneti ja vastahakoisesti ja syödessään munaa,
vihreää juustoa ja leipää alkoi Tony aavistaa, mistä oli kysymys. Aamun
raikkaus katosi hänen kasvoiltaan, hän kävi kalpeaksi, kiitti hunajasta
ja ilmoitti sen jälkeen syöneensä kyllikseen...

»Rakas lapseni», lausui konsuli oltuaan vielä hetkisen vaiti, »asia,
josta halusimme puhua kanssasi, on esitetty tässä kirjeessä.» Ja nyt
hän läpsäytteli pöytää sanomalehden sijasta suurella sinertävällä
kirjekuorella. »Siis: Herra Bendix Grünlich, jonka me kaikki olemme
oppineet tuntemaan kunnolliseksi ja erittäin rakastettavaksi
mieheksi, kirjoittaa minulle, että hän ollessaan täällä on kiintynyt
syvästi tyttäreenne ja pyytää nyt hänen kättään asiaankuuluvassa
järjestyksessä. Mitä ajattelee lapsemme tästä?»

Tony istui pää alas painuneena ja hänen oikea kätensä kieritteli
hitaasti ruokaliinarengasta. Mutta äkkiä hän nosti silmänsä, silmät,
jotka olivat tummat ja täynnä kyyneleitä. Ja hän sanoi ahdistuneesti.

»Mitä se ihminen tahtoo minusta? Mitä minä olen hänelle tehnyt?» —
Minkä jälkeen hän purskahti itkuun.

»Rakas Tony», virkkoi konsulitar lempeästi, »miksi sinä kiihdyt?
Uskothan, että vanhempasi tarkoittavat ainoastaan sinun parastasi ja
ettemme me voi kehoittaa sinua hyIkäämään asemaa, joka sinulle nyt
tarjoutuu. Katsohan, minä ymmärrän, ettet sinä vielä tunne kyllin syviä
tunteita herra Grünlichiä kohtaan, mutta ne heräävät vähitellen,
voit olla siitä varma... Noin nuori tyttö ei koskaan tiedä, mitä hän
oikein tahtoo... Pää on yhtä sekava kuin sydän.. Tulee antaa sydämelle
aikaa ja pitää pää avoinna kokeneiden ihmisten kehoituksille, jotka
huolehtivat järkevästi puolestamme...»

»Minä en tiedä mitään hänestä» — äännähti Tony painaen silmilleen
pienen valkoisen batistiruokaliinan, jossa oli munatahroja. »Tiedän
ainoastaan, että hänellä on kullankeltainen poskiparta ja että hänen
liikkeensä toimii vilkkaasti...» Hänen ylähuulensa, joka värisi
itkiessä, teki sanomattoman liikuttavan vaikutuksen.

Konsuli veti äkillisen hellyyden puuskassa tuolinsa hänen lähelleen ja
silitti hymyillen hänen hiuksiaan.

»Pikku Tony», sanoi hän, »mitäpä sinä tietäisikään! Sinä olet lapsi,
näetkös, etkä tulisi tietämään hänestä enempää, vaikka hän olisi ollut
täällä viisikymmentäkaksi, eikä neljä viikkoa... Sinä olet pikku tyttö,
joka ei vielä ymmärrä maailmaa ja jonka täytyy turvautua toisten
ihmisten silmiin, sinun parastasi tarkoittavien...»

»Minä en ymmärrä... minä en ymmärrä...» nyyhkytti Tony avuttomasti,
kyyristellen kuin kissa sivelevän käden alla. »Hän ilmestyy tänne...
sanoo jokaiselle jotakin mairittelevaa... matkustaa jälleen pois... ja
kirjoittaa, että hän... minä en ymmärrä... miten hän on voinut... mitä
minä olen hänelle tehnyt?!...»

Konsulia nauratti jälleen. »Tuon sinä olet jo sanonut kerran, Tony, ja
se osoittaa lapsellista neuvottomuuttasi. Minun tyttöni ei saa luulla,
että minä tahdon kiusata ja pakottaa häntä... Asiaa voidaan ja tulee
tarkasti punnita, sillä se on vakava asia. Saman minä olen kirjoittava
myös aluksi herra Grünlichille antamatta kieltävää tai myöntävää
vastausta... Onhan sitä niin monenlaista ajattelemista... Kas niin...
tapaammeko pian? Hyvä! Nyt lähtee isä työhönsä... _Adieu_, Bethsy...»

»Näkemiin, rakas Jean.»

»Sinun pitäisi syödä vielä vähän hunajaa, Tony», sanoi konsulitar
jäätyään kahdenkesken tyttärensä kanssa, joka istui liikkumatta
paikallaan, allapäin. »Täytyy syödä tarpeeksi...»

Tonyn kyyneleet lakkasivat vähitellen juoksemasta. Hänen päätään
polttivat monenlaiset ajatukset... Hyvä Jumala tätä kaikkea! Olihan
hän tiennyt, että hänestä kerran oli tuleva jonkun kauppiaan rouva,
että hän oli joutuva hyviin, edullisiin naimisiin, asemaan, joka
vastasi perheen ja liikkeen kunniaa... Mutta nyt tapahtui ensi kerran,
että joku tahtoi todella ja vakavissaan naida hänet! Miten siihen
oli suhtauduttava? Hän, Tony Buddenbrook, ymmärsi nyt äkkiä, että
nuo hirveän vakavat sanat, joista hän tähän asti oli vain lukenut
kirjoissa, sellaiset kuin »antaa kätensä», »myöntävä vastaus»...
»elämän ajaksi» olivat tulleet lähelle häntä... Hyvä Jumala! Mikä ihka
uusi asema yht'äkkiä!

»Entä sinä, äiti?» kysyi hän. »Sinäkin siis kehoitat minua antamaan...
myöntävän vastauksen?» Hän viivähti hiukan ennenkuin sanoi »myöntävän
vastauksen», koska se tuntui hänestä liian juhlalliselta ja nololta;
mutta sitten lausui hän sen ensi kerran elämässään arvokkaasti. Hän
alkoi hiukan hävetä ensi hätäännystään. Hänestä ei ollut vähemmän
järjetöntä nyt kuin viisi minuuttia sitten mennä naimisiin herra
Grünlichin kanssa, mutta hänen asemansa tärkeys alkoi täyttää hänen
ajatuksensa mielihyvällä.

Konsulitar sanoi:

»Kehoitanko, lapseni? Onko isäsi kehoittanut? Hän ei ole käskenyt
hylkäämään tarjousta, siinä kaikki. Ja olisi anteeksiantamatonta hänen
samoin kuin minun puoleltani tehdä niin. Liitto, joka on tarjolla,
on täydelleen sitä, mitä tarkoitetaan sanalla 'hyvä naimakauppa',
rakas Tony... Saisit elää Hampurissa erinomaisissa oloissa, hyvissä
varoissa...»

Tony istui hievahtamatta. Hänen silmissään väikkyi äkkiä silkkisiä
oviverhoja, sellaisia, joita hän oli nähnyt isovanhempien salongissa...
Mahtaisikohan hän saada juoda suklaata aamulla madame Grünlichinä? Ei
sopinut kysyä sellaista.

»Kuten isäsi sanoi, saat sinä miettimisaikaa», jatkoi konsulitar.
»Mutta meidän on huomautettava sinulle, ettei näin onnellista
tilaisuutta satu joka päivä ja että tämä avioliitto on juuri sellainen,
jota velvollisuus ja syntyperäsi edellyttävät. Tämäkin minun täytyy
sanoa. Tie, joka tänään on auennut eteesi, on kuin sinulle luotu, sen
tiedät sinä itse...»

»Ehkä», sanoi Tony miettien. »Niin.» Hän tiesi velvollisuutensa
perhettä ja kauppahuonetta kohtaan ja hän oli ylpeä noista
velvollisuuksista. Hän, Antonie Buddenbrook, jonka edessä kantaja
Matthiesen nosti syvään kumartaen hattuaan ja joka liikkui kaupungilla
konsuli Buddenbrookin tyttärenä kuin pieni valtiatar, oli voimakkaasti
perheensä historian elähyttämä. Jo rostockilainen räätäli oli ollut
»hyvin hyvissä varoissa», ja hänen jälkeensä oli suvun elämä ollut
yhtämittaista nousua. Hänen täytyi omalla tavallaan edistää »Johann
Buddenbrook»-suvun ja kauppahuoneen kunniaa, ja hän saattoi tehdä
sen solmimalla rikkaan ja hienon avioliiton... Tom työskenteli
konttorissa saman tarkoituksen hyväksi... Niin, siinä suhteessa oli
tämä naimatarjous varmasti sopiva tilaisuus, mutta oliko juuri herra
Grünlich... Hän näki tämän edessään, näki hänen kullankeltaisen
poskipartansa, hänen rusottavat, hymyilevät kasvonsa, syylän nenän
juuressa, hänen lyhyet askeleensa; hän oli tuntevinaan käsissään
kosijan villaisen puvun ja kuulevinaan hänen äänensä...

»Tiesinhän minä», sanoi konsulitar, »että sinä pystyt pohtimaan asiaa
rauhallisesti... oletko kenties jo tehnyt päätöksesi?»

»Varjelkoon!» huusi Tony korostaen ensi tavua äkillisen
vastenmielisyyden vallassa. »Miten mieletöntä olisi mennä naimisiin
Grünlichin kanssa! Olen näykkinyt häntä alinomaa terävillä sanoilla...
En voi käsittää, miten hän sietää minua enää ollenkaan! Pitäisihän
hänellä olla jonkunverran ylpeyttä nahassaan...»

Näin sanoen hän alkoi tiputtaa hunajaa leipäviipaleelle.



KOLMAS LUKU.


Sinä vuonna eivät Buddenbrookit tehneet mitään virkistysmatkaa, eivät
edes Christianin ja Klaran loma-aikoina. Konsuli selitti olevansa
töihinsä liiaksi sidottu, ja Antonien epävarma asia oli myös osaltaan
syynä siilien, että perhe jäi odottavin mielin Mengstrassen varrelle.
Konsuli oli lähettänyt hyvin valtioviisaan kirjeen herra Grünlichille;
mutta asioiden kehitystä ehkäisi Tonyn peräti lapsellisissa muodoissa
ilmenevä itsepintaisuus. »Varjelkoon, hyvä äiti!» hän sanoi. »En
voi kärsiä häntä!» Ja hän korosti kolmannen sanan ensi tavua mitä
tarmokkaimmin. Taikka sitten hän vakuutti juhlallisesti: »Isä! — minä
en anna milloinkaan myöntävää vastausta hänelle.»

Tälle kannalle olisi asia varmasti jäänyt vielä pitkäksi aikaa, ellei
noin kymmenen päivää kahvipöydässä tapahtuneen keskustelun jälkeen —
oltiin heinäkuun puolivälissä — olisi tapahtunut seuraavaa...

Oli iltapäivä — sininen, lämmin iltapäivä; konsulitar oli lähtenyt
ulos, ja Tony istui romaania lukien maisemahuoneessa ikkunan luona, kun
Anton toi hänelle käyntikortin. Ennenkuin Tony edes oli ehtinyt lukea
siilien painetun nimen, astui huoneeseen kellomaiseen lievetakkiin ja
herneenvihreisiin housuihin puettu herra; tämä oli luonnollisesti herra
Grünlich, ja hänen kasvoillaan oli anovan hellyyden ilme.

Tony ponnahti kauhuissaan tuoliltaan näyttäen aikovan paeta
ruokasaliin... Kuinka saattoi puhua herran kanssa, joka oli pyytänyt
hänen kättään? Hänen sydämensä tykytys tuntui kaulassa asti, ja hän oli
valahtanut hyvin kalpeaksi. Niin kauan kuin hän tiesi herra Grünlichin
olevan kaukana, olivat vanhempien kanssa käydyt vakavat neuvottelut
ja hänen oma äkillinen tärkeytensä ja päättämisoikeutensa suorastaan
huvittaneet häntä. Mutta nyt hän oli taas tuossa! Seisoi hänen
edessään! Mitä nyt oli tapahtuva? Hän tunsi taas, ettei hän voisi olla
itkemättä.

Nopein askelin, kädet levällään ja pää kallellaan, kasvoilla ilme kuin
olisi hän tahtonut sanoa: Tässä olen! Tapa minut, jos tahdot! astui
herra Grünlich häntä kohti. »Mikä kohtalon sallimus!» huudahti hän.
»Saan tavata teidät, Antonie!» Hän sanoi »Antonie».

Tony, joka seisoi romaani oikeassa kädessään suorana tuolinsa vieressä,
työnsi huulensa eteenpäin ja sanoi haukkoen ilmaa, tehden joka sanalla
päänliikkeen alhaalta ylöspäin, ankaran suuttumuksen vallassa:

»Mitä — te — ajattelette?»

Siitä huolimatta oli hänellä itku kurkussa.

Herra Grünlich oli liian liikutettu huomatakseen vastaväitettä.

»Saatoinko odottaa enää... Enkö olisi rientänyt tänne?» kysyi hän
pyytävästä. »Sain viikko sitten rakkaan herra isänne kirjeen, tuon
kirjeen, joka on täyttänyt sydämeni toivolla! Saatoinko mitenkään
enää elää epätietoisuudessa, neiti Antonie! En kestänyt kauemmin...
Syöksyin vaunuihin... Riensin tänne... Tilasin pari huonetta Stadt
Hamburgista... ja tässä nyt olen, Antonie, kuullakseni huuliltanne
viimeisen, ratkaisevan sanan, joka on tekevä minut onnellisemmaksi kuin
mitä voin sanoin selittää!»

Tony oli ällistynyt; hänen kyyneleensä painuivat takaisin ihmetyksestä.
Tuo oli siis isän varovaisen kirjeen seuraus, kirjeen, joka siirsi
ratkaisun epämääräiseen tulevaisuuteen! — Hän änkytti pari kolme kertaa:

»Te erehdytte. — Te erehdytte...»

Herra Grünlich oli vetänyt nojatuolin aivan hänen tuolinsa viereen,
istuutui sekä pakotti Tonynkin istuutumaan uudelleen; ja pitäen
kädessään Tonyn kättä, joka riippui neuvottomuudesta velttona sivulla,
jatkoi hän liikutetulla äänellä, eteenpäin kumartuneena:

»Neiti Antonie... Ensi hetkestä asti, tuosta iltapäivästä asti...
Muistattehan tuon iltapäivän?... jolloin näin teidät ensi kerran
perheenne piirissä, teidän hienon, unelman-ihanan olentonne... on
nimenne ollut kirjoitettu sydämeeni lähtemättömin kirjaimin...» Hän
oikaisi viimeisen lauseen ja sanoi: »haudattu». »Siitä päivästä
lähtien, neiti Antonie, on ollut ainoa, tulinen toiveeni saada omakseni
teidän kaunis kätenne koko elämän ajaksi; ja sen, mihin rakkaan herra
isänne kirje antaa minulle toiveita, olette te nyt varmistava...
niinhän?! Rohkenenhan uskoa tunteisiinne... olla varma tunteistanne!»
Näin sanottuaan hän tarttui toisellakin kädellään Tonyn käteen ja
katsoi syvälle tytön hätääntyneisiin, aukirevähtäneisiin silmiin.
Hänellä ei ollut lankahansikkaita tänään: hänen kätensä olivat pitkät
ja valkoiset ja niissä näkyi korkeita, sinisiä suonia.

Tony tuijotti hänen rusottaviin kasvoihinsa, nenän vieressä olevaan
syylään ja hänen silmiinsä, jotka olivat yhtä siniset kuin hanhen
silmät.

»Ei, ei!» sai hän sanotuksi nopeasti ja pelokkaasti. Sitten hän sanoi
vielä: »Minä en anna teille myöntävää vastausta!» Hän koetti puhua
varmasti, mutta oli jo purskahtanut itkuun.

»Millä olen ansainnut tuon teidän epäröintinne ja haparointinne?»
kysyi herra Grünlich alentaen äänensä miltei nuhtelevaksi. »Te olette
rakastavan huolenpidon hemmoittelema tyttö... mutta vannon, takaan
kunniasanallani, että tulen kantamaan teitä käsilläni, ettei teiltä
minun vaimonani ole puuttuva mitään ja että saatte viettää Hampurissa
arvollenne sopivaa elämää...»

Tony hypähti pystyyn, irroitti kätensä ja huusi epätoivoisesti, silmät
kyynelissä:

»Ei... ei! Olen sanonut ei! Annan teille rukkaset, ettekö nyt ymmärrä,
hyvä Jumala?!...»

Mutta herra Grünlich nousi myös paikaltaan. Hän astui askeleen taapäin,
levitti käsivartensa pitäen kämmenensä Tonya kohden käännettyinä ja
lausui kunnian ja tarmon miehen vakavuudella:

»Tiedättekö, mademoiselle Buddenbrook, etten minä anna loukata itseäni
tällä lailla?»

»Enhän minä lonkkaa teitä, herra Grünlich», sanoi Tony, sillä hän katui
liikaa kiivauttaan. Hyvä Jumala, niiksi juuri hänelle piti sattua
tällaista? Hän ei ollut osannut kuvitella sellaista kosintaa. Hän oli
luullut, että tarvitsisi vain sanoa: »Tarjouksenne on minulle suuri
kunnia, multa en voi ottaa sitä vastaan», ja että kaikki olisi sillä
selvä...

»Tarjouksenne on minulle kunnia», sanoi hän niin tyynesti kuin saattoi,
»mutta en voi ottaa sitä vastaan... Niin, ja nyt minun täytyy... jättää
teidät, suokaa anteeksi, minulla ei ole enää aikaa.»

Mutta herra Grünlich seisoi hänen tiellään.

»Hylkäätte siis minut?» kysyi hän soinnuttomasti...

»Niin», vastasi Tony; ja hän lisäsi vielä varovaisuuden vuoksi: »ikävä
kyllä...»

Silloin hengähti herra Grünlich kiihkeästi, astui kaksi pitkää askelta
taaksepäin, käänsi yläruumiinsa sivulle, osoitti etusormella mattoa ja
huusi peloittavalla äänellä:

»Antonie —!»

Näin seisoivat he hetken vastatusten, Grünlich vilpittömän vihastuksen
vallassa ja käskevän näköisenä, Tony kalpeana, itkettyneenä ja
vapisevana, märkä nenäliina suulla. Vihdoin kääntyi Grünlich pois ja
käveli kädet selän takana kahteen kertaan yli lattian, kuin olisi hän
ollut kotonaan. Sen jälkeen hän jäi ikkunan ääreen seisomaan tuijottaen
ulos alkavaan hämärään.

Tony lähti astumaan hitaasti ja varovasti lasiovea kohti; mutta hän
oli ehtinyt vasta huoneen puoliväliin, kun herra Grünlich jo asettui
uudelleen hänen tielleen.

»Tony», sanoi hän hiljaa, tarttuen lempeästi tytön käteen, ja sitten
hän vaipui... vaipui vitkalleen polvilleen hänen eteensä. Hänen
molemmat kullankeltaiset poskipartatupsunsa olivat painautuneet Tonyn
kättä vasten.

»Tony...» toisti hän jälleen, »näettekö... tähän te olette saattanut
minut... Onko teillä rinnassa sydän, tunteva sydän?... Kuulkaa minua...
Näette edessänne miehen, joka on sortuva, tuhoutuva, jos... joka on
kuoleva surusta», keskeytti hän kiireisesti, »jos te työnnätte pois
hänen rakkautensa! Tässä olen... hennotteko sanoa minulle: Inhoan teitä
—?»

»En, en!» sanoi Tony äkkiä lohduttavalla äänellä. Hänen kyyneleensä
olivat juosseet kuiviin, mutta liikutus ja sääli valtasivat hänet. Hyvä
Jumala, miten tuo mies mahtoikaan rakastaa häntä, kun antoi asian, joka
oli Tonylle itselleen niin kerrassaan vieras ja yhdentekevä, vaikuttaa
tuolla tavoin! Oliko mahdollista, että hän, Tony, sai kokea tällaista?
Romaaneissa saattoi lukea sellaista, mutta nyt oli hänen edessään
maassa todellinen lievetakkiin puettu herra rakkautta rukoillen...
Hänestä oli tuntunut järjettömältä ajatus naimisiinmenosta tämän
kanssa, Grünlich kun oli hänen mielestään niin teennäinen ja olevinaan.
Mutta nyt hän ei ollut ollenkaan olevinaan! Hänen äänensä ja hänen
kasvonsa kuvastivat niin vilpitöntä pelkoa ja epätoivoista pyyntöä,
että...

»Ei, ei», uudisti Tony kumartuen aivan järkytettynä hänen ylitseen, »en
inhoa teitä, herra Grünlich, kuinka voitte sanoa sellaista!... Mutta
nouskaa nyt ylös... olkaa hyvä...»

»Ettekö tahdo tappaa minua?» kysyi kosija jälleen, ja Tony sanoi vielä
kerran, nyt melkein äidillisen lohduttavalla äänellä:

»En — en...»

»Tuo sana kuuluu joltakin!» huudahti herra Grünlich hypähtäen pystyyn.
Mutta heti kun hän huomasi Tonyn säikähtyneen liikkeen, laskeutui hän
vielä kerran polvilleen ja sanoi huolestuneen viihdyttävästi:

»Hyvä, hyvä... älkää puhuko enää, Antonie! Se riittää täksi kertaa,
pyydän... Puhumme toiste lisää... Toiste... Toiste... Hyvästi tällä
kertaa... Minä palaan... Näkemiin —!»

Hän oli noussut nopeasti, temmannut pöydältä suuren harmaan hattunsa,
suudellut Tonyn kättä ja kadonnut lasiovesta.

Tony näki miten hän otti pylväskäytävästä päällystakkinsa ja katosi
eteiseen. Tony seisoi aivan ymmällä ja hämmentyneenä keskellä huonetta,
märkä nenäliina veltossa, riippuvassa kädessään.



NELJÄS LUKU.


Konsuli Buddenbrook sanoi vaimolleen:

»Jospa edes voisi ajatella, että Tonyllä on joku pätevä syy kieltäytyä
tästä liitosta! Mutta hän on lapsi. Bethsy, huvinhaluinen lapsi, joka
tanssii mielellään, antaa nuorten miesten hakkailla ja nauttiikin siitä
kovasti, koska tietää olevansa kaunis ja hyvästä perheestä... hän etsii
ehkä tiedottomasti omaansa, mutta minä tunnen hänet, hän ei ole vielä
oppinut tuntemaan sydäntään, kuten sanotaan... Jos häneltä kysyttäisiin
tätä, kääntelisi hän päätään puoleen ja toiseen ja alkaisi miettiä...
mutta ei löytäisi ketään erityistä... Hän on lapsi, tuulihattu...
Jos hän myöntyy, on hän sovittautuva asemaansa, tyytyvä osaansa ja
rakastava miestään jo kahden päivän perästä... Grünlich ei ole kaunis,
ei, herra nähköön, kaunis hän ei ole... mutta mitä suurimmassa määrin
edustava, ja 'moni on kakku päältä kaunis', niin sanoaksemme!... Jos
Tony tahtoo odottaa, kunnes ilmestyy joku, joka on kaunis ja sitäpaitsi
edullinen naimaehdokas — hyvä on! Tony Buddenbrook ei ole jäävä
ilman. Mutta se on sittenkin arvaamatonta, ja 'parempi pyy pivossa
kuin kaksi oksalla!'... Eilen keskustellessani Grünlichin kanssa
pitemmälti — hän pysyi yhä mitä innokkaimmin kosinnassaan — näin hänen
kirjansa... hän näytteli niitä minulle... ne voisi panna kehyksiin,
Bethsy! Ilmaisin hänelle mitä suurimman ihastukseni! Hänen asiansa ovat
liikkeen nuoreen ikään katsoen sangen hyvällä kannalla, sangen hyvällä.
Hänen omaisuutensa on noin 120 000 taaleria, joka on ilmeisesti vain
väliaikainen pohjapääoma, sillä hän korjaa vuosittain runsaan voiton...
Se mitä Duchampsit sanovat hänestä, ei myöskään kuulu pahalta: Hänen
asioistaan he tosin eivät ole selvillä, mutta hän kuuluu elävän
gentlemanin tavoin, seurustelevan parhaimmissa piireissä, ja hänen
liikkeensä on tunnetusti vilkas ja sillä on laajat liikesuhteet...
Se, mitä minä olen kuullut eräiltä toisiltakin hampurilaisilta,
kuten esimerkiksi pankkiiri Kesselmeyeriltä, on myös ollut varsin
tyydyttävää. Sanalla sanoen, Bethsy, en voi olla toivomatta tätä
avioliittoa, joka varmasti on oleva suvullemme ja kauppahuoneellemme
eduksi! — Tosin minun mieltäni pahoittaa, että lapsiraukka tuntee
olevansa tukalassa asemassa ja joka taholta piiritettynä, että hän on
alakuloinen eikä puhu enää juuri mitään; mutta en voi ehdottomasti
hylätä Grünlichin tarjousta.»

»Ja vielä eräs seikka, Bethsy, jota en saata kyllin usein toistaa:
Meidän asiamme eivät ole viime vuosina, herra nähköön, olleet
erittäin ilahduttavat. En tahdo sanoa, ettei meillä olisi ollut
siunausta, en toki; rehellinen työ saa aina palkkansa. Mutta kauppa
käy hiljaisesti.. liian hiljaisesti, siitä syystä, että minä toimin
äärimmäisen varovasti. Nykyiset ajat eivät ole todellakaan suotuisat
kauppamiehille... Sanalla sanoen, työstä ei ole paljon iloa.
Tyttäremme on naimaiässä ja hänelle on tarjoutunut edullinen tilaisuus
liiton solmiamiseen, joka näyttää kaikkien silmissä edulliselta ja
kunniakkaalta — hänen on suostuttava siihen! Odottaminen ei ole
viisasta, Bethsy, ei ole viisasta! Puhu vielä kerran hänen kanssaan;
minä koetin tänään taivutella häntä kaikin voimin...»

— Tony oli ahdingossa, konsuli oli oikeassa siinä. Tyttö ei enää
sanonut »ei», mutta ei, herra paratkoon, voinut myöskään saada
myöntävää vastausta suustaan. Hän ei itsekään oikein tiennyt, miksi hän
ei voinut suostua.

Ja isä vei hänet vähän väliä syrjään puhuen hänen kanssaan vakavasti;
ja äiti pyysi hänet viereensä istumaan kuullakseen hänen lopullisen
päätöksensä... Gotthold-sedälle ja hänen perheelleen ei oltu kerrottu
asiasta, koska nämä aina olivat hiukan nurjamielisiä Mengstrasselaisia
kohtaan. Mutta Sesemi Weichbrodt oli kuullut asiasta ja puhui
huolellisesti asian puolesta, ja mamsseli Jungmann sanoi: »Tonyseni,
lapsonen, saat elää huoletonta elämää, saat jäädä parhaimpiin
piireihin...» eikä Tony voinut mennä kertaakaan Burgtorin taakse
Krögerien komeaan silkkiseen salonkiin madamen alkamatta puhua: »_A
propos_, olen kuullut eräästä asiasta, toivoakseni sinä olet järkevä,
pienokainen...»

Eräänä sunnuntaina, kun hän istui vanhempineen ja sisaruksilleen
Marian-kirkossa, puhui pastori Kölling voimakkaasti tekstistä: vaimon
tulee luopua isästään ja äidistään ja mieheensä sidottu oleman, —
yltyen äkkiä uhkaavaksi. Tony nosti kauhuissaan päänsä peläten, että
pappi oli tarkoittanut juuri häntä... Jumalan kiitos, pappi oli
kääntänyt paksun päänsä toiselle suunnalle ja saarnasi vain ylimalkaan
hartaalle kuulijakunnalleen; ja kuitenkin oli jälleen päivänselvää,
että tuo oli uusi hyökkäysyritys ja että joka sana tarkoitti juuri
häntä. Oli väärin, hän julisti, että nuori lapsellinen tyttö, jolla
ei vielä ole omaa tahtoa eikä omaa kokemusta, ryhtyy vastustamaan
vanhempiensa hellää huolenpitoa ja neuvoja; Herra oli sylkevä sellaisen
suustaan... kun pappi oli lausunut tuon viimeisen voimalauseen,
jollaisia hän rakasti ja jotka hän esiintoi lujasti ja väkevästi,
kohtasi Tonya pastori Köllingin silmistä sittenkin läpitunkeva katse,
jota seurasi peloittava kädenliike... Tony näki, miten hänen isänsä
liikutti toista kättään kuin sanoakseen: »No, no, ei niin kiivaasti...»
Mutta ei ollut epäilemistäkään siitä, ettei isä tai äiti olisi puhunut
papille asiasta. Punaisena ja kyyryssä istui Tony paikallaan, ja
hänestä tuntui kuin kaikkien katseet olisivat olleet suunnattuina
häneen —. Seuraa vana sunnuntaina hän kieltäytyi mitä jyrkimmin
lähtemästä kirkkoon.

Hän kulki vaiteliaana talossa, ei enää nauranut juuri koskaan,
menetti ruokahalunsa ja huokaili toisinaan niin sydäntäsärkevästi
kuin olisi kamppaillut ylivoimaisesti ja katsoi sen jälkeen surkeasti
omaisiinsa. ..Täytyi sääliä häntä. Hän laihtui huomattavasti ja menetti
raikkautensa. Lopulta sanoi konsuli:

»Tämä ei enää käy, Bethsy, emme saa rääkätä lasta. Hänen täytyy päästä
pois täältä vähäksi aikaa, saada ajatella asiaa rauhassa; saat nähdä,
että hän silloin tulee järkiinsä. Minä en voi jättää töitäni, ja
lomakin on melkein lopussa... mutta me voimme hyvin olla kotonakin.
Eilen kävi täällä sattumalta vanha Schwarzkopf Travemündestä,
Diederich Schwarzkopf, luotsipäällikkö. Viittasin asiaan, ja hän oli
valmis ottamaan tytön luokseen joksikin aikaa... Annan hänelle pienen
korvauksen... Siellä hänellä on miellyttävä olo, hän voi uida, olla
ulkoilmassa ja päästä selville itsestään. Tom lähtee mukaan, kaikki on
järjestyksessä. Paras lähteä huomispäivänä...»

Tony suostui tähän ehdotukseen ilomielin. Hänen ei tosin tarvinnut
nähdä herra Grünlichiä paljon nimeksikään, mutta hän tiesi tämän
olevan kaupungissa, pitävän neuvotteluja hänen vanhempiensa kanssa
ja odottavan... Herra paratkoon, Grünlich saattoi milloin tahansa
taas seistä hänen edessään huutaen ja rukoillen! Travemündessä,
vieraassa talossa, olisi hän varmemmassa turvassa... Ja niin pakkasi
hän tyytyväisin mielin joutuin matka-arkkunsa, nousi eräänä päivänä
kesäkuun lopulla Tomin kanssa, joka tuli hänen saattajakseen, mahtaviin
krögeriläisiin vaunuihin, sanoi ilomielin jäähyväiset omaisilleen ja
ajoi syvään hengähtäen ulos Burgtorista.



VIIDES LUKU.


Tie Travemündeen kulkee aivan suoraan eteenpäin, välillä vie
lautta veden yli, sitten taas yhä eteenpäin. Matka oli tuttu
molemmille. Harmaa tie taittui nopsasti Lebrecht Krögerin paksujen
mecklenburgilaisten hevosten ja tasaisessa tahdissa kapsavien kavioiden
alla, vaikka aurinko paahtoi kuumasti ja tomu peitti näköalan.
Päivällinen oli syöty tällä kertaa kello 1, sisarukset olivat lähteneet
kotoa tasan kello 2 ja olisivat siis perillä 4:n jälkeen. Sillä vaikka
tuo matka tavallisesti ajettiin kolmessa tunnissa, oli Krögerin
valjakon kunnia-asia suorittaa se kahdessa.

Tony torkkui haaveillen suuren matalan olkihatun ja kermanvärisillä
pitseillä koristetun nuoranharmaan päivänvarjon suojassa, jolla hän oli
varustettu ja nojasi selustaa vasten, joka oli samanvärinen kuin hänen
yksinkertainen, ohut pukunsa. Hän oli pannut paulakenkiin ja valkoisiin
sukkiin puetut jalkansa sievästi ristiin ja istui mukavassa asennossa,
ylhäisesti taapäin selkäkenossa, aivan kuin vaunuissa liikkujaksi
luotuna.

Tom, joka oli jo kaksikymmenvuotias ja puettu huoliteltuun
sinisenharmaaseen verkapukuun, oli työntänyt olkihattunsa niskaan ja
poltti venäläisiä savukkeita. Hän ei ollut varsin pitkä, mutta viikset,
jotka olivat tukkaa ja silmäripsiä tummemmat, olivat hyvällä kasvamisen
alulla. Toisen silmän kulmakarvat olivat tavallisuuden mukaan hiukan
koholla ja hän katsoi pölypilviä ja ohikiitäviä puita.

Tony sanoi:

»Minusta ei ole vielä milloinkaan tuntunut niin hauskalta päästä
Travemündeen kuin nyt,... ensiksikin erinäisistä syistä — Tom,
sinun ei tarvitse ollenkaan olla ivallisen näköinen, minä toivoisin
voivani jättää erään kullankeltaisen poskiparran vielä pitemmän
matkan päähän... Ja toiseksi minä tulen näkemään aivan uuden puolen
Travemündestä Schwarzkopfien luona... En tule piittaamaan hitustakaan
kylpylaitoksesta... Tunnen sen tarpeeksi hyvin... Eikä se huvita minua
vähääkään... Sitäpaitsi voisi tuo ihminen keksiä kaikenlaista. Hän ei
kainostele liikaa; hän voisi esimerkiksi ilmestyä yht'äkkiä suloisesti
hymyillen eteeni siellä...»

Tom heitti pois savukkeensa ja otti uuden kotelosta, jonka kanteen
oli kaiverrettu susien ahdistama troika: se oli jonkun venäläisen
liiketuttavan lahja konsulille. Savukkeet, nuo pienet, väkevät,
keltaisella imukkeella varustetut pillit, olivat Tomin ihastus; hän
poltti niitä rajattomat määrät, ja hän oli saanut pahan tavan vetää
syvälle keuhkoihinsa savun, jota hän sitten puhuessaan tuhuutteli
hitaasti ulos.

»Niin», sanoi hän, »mitä siihen tulee, vilisee kylpylaitoksella
hampurilaisia. Konsuli Fritsche, joka on ostanut koko homman, on
itse hampurilainen... Hän kuuluu tekevän kädenkäänteessä loistavia
kauppoja, sanoo isä... sinä menetät sentään paljon, ellet hiukan ota
osaa kylpylaitoksen elämään... Peter Döhlmann on tietenkin myös siellä;
tähän aikaan hän ei ole milloinkaan kaupungissa, hänen liikkeensä käy
itsestään... hassua! No... samoin Justus-setä tulee varmasti käymään
siellä sunnuntaisin, tutkimassa ruletti-peliä... Ja sittenhän siellä
ovat Möllendorpfit ja Kistenmakerit täysilukuisina, ellen erehdy, ja
Hagenströmit.»

»Haa! — Luonnollisesti! Missä ei Sarah Semlinger olisi...!»

»Hänen nimensä on Laura, rakas lapseni, olkaamme oikeudenmukaisia!»

»Ja Julchen on tietenkin myös mukana... Julchenin täytyy tänä kesänä
mennä kihloihin August Möllendorpfin kanssa, ja Julchen tekee sen myös!
Tiedätkö, Tom, se on mieltäkuohuttavaa! Sellainen nousukasperhe...»

»Niin, herra paratkoon... Strunck & Hagenströmin täytyy päästä
eteenpäin. Se on pääasia...»

»Tietenkin, ja tiedetään myös millä tavalla se tapahtuu... Kyynärpäillä
tuuppien... mitäs turhista sievistelystä ja kohteliaisuudesta!...
Isoisän oli tapana sanoa Heinrich Hagenströmistä: Sille poikii
sonnikin...»

»Niinpä kyllä, olkoot niin. Voitto on tärkeä asia. Ja mitä tuohon
kihlaukseen tulee, on se aivan moitteeton kauppa. Julchen saa
Möllendorpfin nimen ja August hyvän aseman...»

»Oh... sinä vain kiusaat minua. Tom, siinä kaikki. Minä halveksin noita
ihmisiä...»

Tom alkoi nauraa. »Äläpäs sinä... heidän kanssaan täytyy koettaa tulla
toimeen, kuulepas. Isä sanoi äskettäin: he kiipeävät korkealle...
jotavastoin esimerkiksi Möllendorpfit... Eikä Hagenströmien kyvykkyyttä
voi kieltää. Hermann on jo hyvin tärkeänä tekijänä liikkeessä, ja
Moritz on heikosta rinnastaan huolimatta lopettanut loistavasti
koulunkäyntinsä. Hän kuuluu olevan erittäin terävä ja lukee
lakitiedettä.»

»Hyvä on... mutta minä iloitsen sydämestäni siitä, Tom, että on sentään
sellaisiakin perheitä, joiden ei tarvitse notkistaa niskaansa heidän
edessään... esimerkiksi Buddenbrookit...»

»Älkäämme nyt ruvetko kerskailemaan,» sanoi Tom. — »Joka perheellä on
heikot kohtansa», jatkoi hän hiljemmin katsoen pitkin hevosien leveätä
selkää. »Tiedämmekö esimerkiksi millä kannalla Justus-sedän asiat ovat?
Isä pudistaa aina päätään puhuessaan hänestä, ja isoisä Krögerin on
täytynyt luullakseni auttaa häntä pari kertaa aimo summilla... Eivätkä
serkkujenkaan asiat ole aivan oikealla kannalla. Jürgen, joka tahtoo
lukea, ei vaan saa suoritetuksi päästötutkintoaan... Ja Jakobiin,
joka on Hampurissa Dalbeck & Kumpp:in palveluksessa, ei kuulu oltavan
ollenkaan tyytyväisiä. Hänen rahansa eivät riitä milloinkaan, vaikka
hänellä on hyvät tulot; ja sen, minkä Justus setä epää, lähettää
Rosalie täti salaa... Ei, älkäämme viskatko kivellä. Mutta jos painat
vaa'an Hagenströmien puolelle, pitäisi sinun ottaa Grünlich!»

»Istummeko me näissä vaunuissa puhuaksemme siitä? Niin, niin! Ehkäpä
minun pitäisi tehdä se! Mutta minä en tahdo ajatella sitä nyt. Tahdon
unohtaa koko asian, sillä hyvä. Nyt ajamme Schwarzkopfeille. En muista
nähneeni heitä ennen... Kai he ovat miellyttäviä ihmisiä?»

»Oh! Diederich Schwarzkopf on oikein mukavoo miestä... ei hän aina
puhu näin, vasta juotuaan viisi lasia grogia. Kerran, kun hän kävi
konttorissa, menimme yhdessä laivuriyhdistykseen... Hän joi kuin
ratti. Hänen isänsä on syntynyt norjalais-aluksella ja ollut myöhemmin
kapteenina samalla linjalla. Diederich on saanut hyvän sivistyksen,
luotsipäällikön toimi on vastuunalainen ja jokseenkin hyvin palkattukin
toimi. Hän on vanha merikarhu... mutta aina kohtelias naisille. Saatpa
nähdä, että hän alkaa hakkailla sinua...»

»Hah-haa! — Entä rouva?»

»Hänen rouvaansa en tunne itse. Eiköpä hän liene miellyttävä. Heillä
on muuten poika, joka minun kouluaikoinani oli viimeisen edellisellä
tai viimeisellä luokalla ja joka nyt luultavasti lueskelee... Katsohan,
tuossa on meri! Neljännestunti vielä...»

He ajoivat kappaleen matkaa nuorten pyökkien reunustamaa tietä, aivan
meren rantaa, meren, joka päilyi auringossa tyynenä ja sinisenä.
Pyöreä keltainen majakka sukelsi näkyviin, hetken aikaa näkyi lahti
aallonmurtajineen, kaupungin punaiset katot ja pieni satama purjeineen
ja köysistöineen. Sitten ajoivat he ensimmäisten talojen välitse,
sivuuttivat kirkon ja vierivät satamakatua joenrantaa pitkin kauniin
pienen talon eteen, jonka parveke oli aivan viiniköynnöksien peittämä.

Luotsipäällikkö Schwarzkopf seisoi ovensa edustalla ja otti vaunujen
lähestyessä laivurilakkinsa päästään. Hän oli tanakka, lyhytvartinen
mies, jolla oli punaiset kasvot, vedensiniset silmät ja raudanharmaa,
piikkinen parta, joka ulottui viuhkanmuotoisena toisesta korvasta
toiseen. Hänen alaspäin vetäytynyt suunsa, jossa riippui puinen
piippu, ja ajeltu, ja punainen, kaareva ylähuulensa tekivät arvokkaan
ja luotettavan vaikutuksen. Avonaisen, kultareunuksisen takin alta
hohtivat valkoiset pikeeliivit. Hän seisoi siinä hajasäärin hiukan
vatsa pystyssä.

»On suuri kunnia minulle, mamsseli, että haluatte asua jonkun aikaa
talossani...» Hän nosti Tonyn hellävaroen maahan. »Nöyrin palvelijanne,
herra Buddenbrook! Kuinka voi herra isänne? Entä rouva konsulitar?...
Ilahduttaa minua!... No, astukaahan peremmälle, hyvä herrasväki!
Vaimoni on tainnut valmistaa pienen väliaterian. — Menkää te
Peddersenin majataloon», sanoi hän ajajalle, joka oli kantanut sisään
matka-arkun; »sinne voi hyvin jättää hevoset... Kai te jäätte meille
yöksi, herra Buddenbrook? Miksikä ei! Hevosten täytyy kuitenkin saada
huoahtaa, ettekä te ehtisi kaupunkiin ennen pimeän tuloa...»

»Tiedättekö, täällä on ainakin yhtä hyvä asua kuin kylpylaitoksella»,
sanoi Tony neljännestunnin kuluttua, kun istuttiin parvekkeella
kahvipöydän ääressä. »Merilevän haju tuntuu tänne asti. Olen hirveän
iloinen, että jälleen saan olla Travemündessä!»

Parvekkeen köynnösten ympäröimäin pilarien välitse näkyi leveä,
auringonpaisteessa kimaltava joki veneineen ja laitureineen, ja
kauempana Mecklenburgin ulkonevan niemekkeen »Priwalin» päässä oleva
lauttakoju. Suuret, maljanmuotoiset kahvikupit olivat tavattoman
kömpelöt siroihin vanhoihin porsliinikuppeihin verrattuina, jotka
heillä oli kotona, mutta pöytä, jossa Tonyn kohdalla oli kimppu
niittykukkia, oli kutsuvan näköinen ja matka oli antanut ruokahalua.

»Mamsselin tulee pitää huoli siitä, että lihoo täällä», sanoi talon
rouva. »Hän on hiukan rasittuneen näköinen; sen tekee kaupunki-ilma ja
monet huvitukset..»

Rouva Schwarzkopf, kirkkoherran tytär Schlutupista, näytti olevan noin
50:n vaiheilla, oli päätä pienempi Tonya ja jokseenkin hieveröinen.
Hänen musta, sileä ja siististi kammattu tukkansa oli suurisilmäisen
hiusverkon sisällä. Hänen yllään oli tummanruskea puku, johon kuului
valkoinen pitsikaulus ja samanlaiset kalvoset. Hän oli siisti,
hiljainen ja ystävällinen. Hän suositteli innokkaasti omaa tekemäänsä
korinttileipää, joka oli asetettu veneenmuotoiseen leipäkoriin. Korin
ympärillä olivat piirissä kerma-, sokeri-, ja hunaja-astia. Leipäkorin
reunassa oli helmikoristeinen reunus, jonka oli valmistanut pikku Meta,
kahdeksanvuotias, kiltti pikku tyttö, joka istui äitinsä vieressä
ruudukkaaseen leninkiin puettuna, pellavanvärinen, jäykkä palmikontynkä
niskassa.

Rouva Schwarzkopf pyyteli anteeksi Tonyn huoneen yksinkertaisuutta,
jossa Tony jo oli ehtinyt hiukan purkaa tavaroitaan...

»Mitä turhia!» sanoi Tony. »Täältä on näköala merelle, ja se on
pääasia.» Ja samassa pisti hän neljännen korinttileipäviipaleen
kuppiinsa. Tom puhui ukon kanssa »Wullenweveristä», joka paraikaa oli
korjauksen alaisena kaupungissa...

Äkkiä tuli noin 20-vuotias nuorukainen kirja kädessä parvekkeelle,
riisui hattunsa ja kumarsi hiukan kömpelösti ja punastuen vieraille.

»No, poikaseni», sanoi luotsipäällikkö, »myöhäänhän sinä tulet...»
Sitten hän esitti: »Poikani —», hän lausui etunimen, josta Tony ei
saanut selvää. »Lueksii lääketiedettä... on viettämässä lomaansa meidän
luonamme...»

»Hauska tutustua», sanoi Tony, kuten hänelle oli opetettu. Tom nousi ja
ojensi ylioppilaalle kätensä. Nuori Schwarzkopf kumarsi vielä kerran,
laski kirjan pois kädestään ja istuutui pöytään uudestaan punastuen.

Hän oli keskimittainen, jokseenkin hoikka ja aivan vaalea. Orastavia
viiksenhaiveniaan, jotka olivat yhtä vaaleat kuin lyhyeksi leikattu
tukka, huomasi tuskin ollenkaan; hänellä oli myös hyvin valkoinen
iho, joka oli kuin hienointa porsliinia ja joka pienimmästäkin syystä
lehahti punaiseksi. Hänen silmänsä olivat hiukan tummemman siniset
kuin isän ja niissä oli sama, ei erittäin vilkas, mutta hyväntahtoisen
tutkiva ilme; hänen kasvonpiirteensä olivat säännölliset ja varsin
miellyttävät. Hänen alkaessaan syödä paljastuivat harvinaisen
kaunismuotoiset, tasaiset hampaat, jotka välkkyivät kuin kiilloitettu
norsunluu. Hän oli puettu harmaaseen, kiinninapitettuun nuttuun, jossa
oli läpät taskujen päällä ja kurenauha selässä.

»Pyydän anteeksi, että tulen näin myöhään», hän sanoi. Hänen äänensä
oli hiukan epäselvä ja nariseva. »Olin lukemassa rannalla enkä
huomannut katsoa ajoissa kelloa». Tämän jälkeen hän alkoi syödä ääneti,
luoden vain silloin tällöin Toiniin ja Tonyyn tarkastavan katseen alta
kulmain.

Vähän ajan kuluttua talon emännän jälleen pakottaessa Tonya ottamaan
lisää hän sanoi:

»Tuohon hunajaan voitte luottaa, neiti Buddenbrook... Se on puhtainta
luonnontuotetta... Kun sitä syö, niin tietää mitä nielee... Teidän
täytyy syödä vahvasti, uskokaa pois! Tämä meri-ilma kuluttaa...
kiihoittaa aineenvaihtoa. Ellette syö riittävästi, niin laihdutte...»
Hänellä oli luonnollinen, hauska tapa puhuessaan kumartua eteenpäin ja
katsoa usein toista henkilöä kuin mille puhui.

Hänen äitinsä kuunteli häntä hellä ilme kasvoissa ja tutki sitten Tonyn
kasvoista, minkä vaikutuksen pojan sanat olivat tehneet. Mutta ukko
Schwarzkopf sanoi:

»Äläpäs nyt mahtaile aineenvaihtoinesi, herra tohtori... Se saa meidän
puolestamme olla rauhassa», jolloin nuorukainen nauroi ja katsoi
jälleen punastuen Tonyn lautaselle.

Pari kertaa mainitsi luotsipäällikkö poikansa nimen, mutta Tony ei
vaan päässyt perille siitä. Se oli jotain sen tapaista kuin »Moor»
tai »Mord»... oli mahdotonta saada selvää ukko vanhuksen leveästä
ääntämisestä.

Kun ateria oli lopetettu ja Diederich Schwarzkopf, joka seisoi
takki levällään tyytyväisen näköisenä aurinkoon tirkistellen, oli
sytyttänyt lyhyen puisen piippunsa ja hänen poikansa tehnyt samoin,
Tomin turvautuessa jälleen savukkeihinsa, joutuivat nuoret vilkkaaseen
keskusteluun koulumuistoista, joihin Tonykin otti iloisesti osaa.
Kerrattiin herra Stengelin puheita... »Sinun piti tehdä viiva, mutta
mitä näenkään? Tuohan on selvä vako!» Vahinko, ettei Christian ollut
läsnä, hän osasi matkia vielä etevämmin...

Kerran sanoi Tom sisarelleen, osoittaen tämän edessä olevia kukkia:

»Herra Grünlich sanoisi: Nuo ovat niin koristeellisia!»

Tony töykkäsi häntä kylkeen punaisena vihasta luoden aran katseen
vastapäätä istuvaan nuoreen Schwarzkopfiin.

Kahvinjuontia oli tänään kestänyt harvinaisen kauan, ja istuttiin yhä
yhdessä. Kello oli jo puoli seitsemän ja »Priwal» alkoi painua hämärän
peittoon luotsipäällikön viimein noustessa paikaltaan.

»Herrasväki saa suoda anteeksi», sanoi hän. »Minulla on vielä tekemistä
luotsituvassa... Syömme kahdeksalta, jos vieraamme suvaitsevat... Tai
kenties vähän myöhemmin tänään, vai kuinka. Meta?... Äläkä sinä —» nyt
hän jälleen mainitsi poikansa nimen — »jää tänne koko yöksi... mars
ulos taas tutkimaan luitasi... Mamsseli Buddenbrook kai haluaa purkaa
tavaroitaan... Taikka herrasväki voi mennä kävelemään meren rannalle...
Älä sinä häiritse!»

»Diederich, älä sinä aina, miksi hän ei saa jäädä meidän luoksemme
istumaan», sanoi rouva Schwarzkopf hiljaa ja moittien. »Ja jos
herrasväki menee kävelemään, miksi hän ei saa mennä mukaan? Onhan
hänellä loma, Diederich!... Miksi hän ei saisi nauttia vieraittenne
seurasta?»



KUUDES LUKU.


Tony heräsi seuraavana aamuna pienessä puhtaassa kamarissaan, jonka
huonekalut olivat päällystetyt kukikkaalla karttuunilla, ja hänet
valtasi uuden elämänvaiheen iloinen ja miellyttävä tunne.

Hän nousi istualleen, kietoi käsivarret polviensa ympäri ja
taivutti taapäin pörröisen päänsä, tirkisti kapeisiin, häikäiseviin
valoviiruihin, jotka tunkeutuivat huoneeseen suljettujen luukkujen
raoista, ja eli mielessään uudelleen eiliset tapaukset.

Hän tuskin ollenkaan muisti herra Grünlichiä. Kaupunki ja kauhea
kohtaus maisemahuoneessa, perheen ja pastori Köllingin kehoitukset
olivat jääneet kauas. Täällä hän saisi herätä joka aamu huoletonna...
Schwarzkopfit olivat mainioita ihmisiä. Eilen illalla oli tarjottu
oikeata appelsiiniboolia ja oli juotu mieluisan yhdessäolon malja.
Oli ollut erittäin hauska. Ukko Schwarzkopf oli kertonut merijuttuja
ja nuori göttingeniläinen oli ilmoittanut, missä hän harjoitti
opintojaan... Mutta ihme, ettei hän vieläkään tiennyt pojan
ristimänimeä! Hän oli koettanut höristää korviaan illallispöydässä,
mutta sitä ei ollut enää mainittu, eikä olisi kai ollut soveliasta
kysyä sitä. Hän koetti muistella... Mikä ihme tuon nuorukaisen nimi
saattoi olla! Moor... Mord...? Muuten oli hän miellyttänyt Tonya, tämä
Moor tai Mord. Hän nauroi niin hyväntahtoisen kujeilevasti pyytäessään
vettä ja sanoessaan sen jälkeen muutamia kirjaimia lukuineen, jolloin
vanhus suuttui. Se oli ollut veden tieteellinen kaava... mutta ei
tämän veden, sillä tämän travemündeläisen nesteen nimi oli varmasti
vielä paljon monimutkaisempi. Siitä saattoi milloin hyvänsä löytää
liuskameduusan... Korkeilla viranomaisilla oli omat käsityksensä
juomavedestä, tuumi tohtorinalku. . . Tätä seurasi uusi isällinen
ojennus, poika kun oli puhunut yliolkaisesti viranomaisista. Rouva
Schwarzkopf oli koko ajan etsinyt Tonyn kasvoista ihailua, ja Tonyn
täytyi todella myöntää, että tohtorinalku puhui hyvin hauskasti,
samalla leikkisästi ja oppineesti... Nuori herra oli osoittanut hänelle
sangen suurta huomaavaisuutta. Tony oli valittanut, että hänen päätänsä
kuumotti syödessä, siinä oli kai liiaksi verta... Mitä nuori herra
oli vastannut? Hän oli tarkastanut Tonya ja sanonut: Aivan oikein,
ohimosuonet ovat liian täynnä, mutta saattoi silti olla mahdollista,
ettei hänellä ollut tarpeeksikaan verta tai punaisia verisoluja
päässä... Hän oli ehkä hiukan vähäverinen...

Käki hypähti esiin puisesta, leikkauksin koristetusta seinäkellosta ja
kukahti monta virkeätä ja kirkasta kukahdusta. »Seitsemän, kahdeksan,
yhdeksän», laski Tony, »ylös»! Ja samassa hyppäsi hän vuoteesta ja
työnsi ikkunaluukut auki. Taivas oli osaksi pilvessä, mutta aurinko
paistoi. Ikkunasta näkyi aava aaltoileva ulappa majakkoinaan,
oikealla tunkeutui mereen Mecklenburgin rannikon kaareva ääriviiva
sinisen ja vihertävän värisenä, sulaen usvaiseen taivaanrantaan.
Minä menen uimaan, ajatteli Tony, mutta syön ensin kunnollisesti,
jottei aineenvaihto pääse kuluttamaan minua... Ja sitten hän suoritti
hymyilevin, tyytyväisin liikkein pesu- ja pukeutumishommat.

Kello oli vähän yli puoli kymmenen hänen lähtiessään huoneesta. Tomin
huoneen ovi oli auki; tämä oli lähtenyt jo varhain paluumatkalle.
Kahvin haju tuntui tänne asti, vaikka yläkerros, jossa oli ainoastaan
makuuhuoneita, sijaitsi jokseenkin korkealla. Se tuntui olevan tuon
pienen talon luonteenomainen haju ja se lisääntyi Tonyn laskeutuessa
yksinkertaisia, tiiviin lautakaiteen reunustamia portaita alakertaan ja
astuessa käytävän poikki, josta mentiin asuinhuoneisiin, ruokasaliin
ja luotsipäällikön virkahuoneeseen. Reippaasti ja mitä parhaimmalla
tuulella astui hän parvekkeelle valkoiseen pikeeleninkiinsä puettuna.

Rouva Schwarzkopf istui poikineen kahdenkesken kahvipöydässä, joka jo
oli puolittain tyhjennetty. Hänellä oli siniruudukas esiliina ruskean
pukunsa päällä. Hänen edessään oli avainkori.

»Pyydän tuhannesti anteeksi», sanoi hän paikaltaan nousten, »ettemme
odottaneet teitä, mamsseli Buddenbrook! Me olemille aikaisia, me
yksinkertaiset ihmiset. On niin monenmoista hommaa... Schwarzkopf on
virastossaan... Mutta ettehän pahastu, mamsseli Buddenbrook?»

Tony pyysi anteeksi omasta puolestaan. »Älkää luulko, että minä aina
nukun näin kauan. Minulla on hyvin paha omatunto. Mutta eilisiltainen
booli...»

Nyt purskahti talon nuori herra nauruun. Hän seisoi lyhyt piippu
kädessään pöydän takana. Sanomalehti oli hänen edessään pöydällä. »Syy
on juuri teidän», sanoi Tony; »hyvää huomenta! Te kilistitte minun
kanssani vähän väliä... Nyt minä ansaitsisin kylmän kahvin. Minun olisi
jo pitänyt ehtiä syödä ja uida...»

»Se olisi ollut liian aikaista nuorelle neidille! Kello seitsemän oli
vesi vielä jokseenkin kylmää, kuulkaapas, yksitoista astetta... se
karmii hiukan selkää lämpimästä vuoteesta noustua...»

»Mistä te tiedätte, että minä tahdon uida haaleassa vedessä,
_monsieur_?» Tony istuutui pöydän ääreen. »Voi hyvä rouva Schwarzkopf,
te olette pitänyt kahvin lämpimänä minua varten!... Kyllä minä itse
kaadan... suuret kiitokset!»

Talon rouva jäi pöydän luo vieraan puraistessa ensimmäiset palat.

»Onko mamsseli nukkunut hyvin ensimmäisen yönsä? Sepä hauska, patja on
täytetty vain meriheinällä... me olemme yksinkertaisia ihmisiä... Mutta
nyt saan toivottaa hyvää ruokahalua ja hauskaa aamupäivää. Mamsseli on
varmaan tapaava rannassa paljon tuttavia... Jos haluatte, tulee poikani
saattamaan teitä. Pyydän anteeksi, etten voi enää pitää seuraa, minun
täytyy mennä pitämään huolta ruoasta. Olen valmistanut lihamakkaraa...
Me koetamme laittaa ruoan parhaamme mukaan.»

»Minä olen uskollinen hunajalle», sanoi Tony heidän jäätyään kahden.
»Näettekös, silloin tietää mitä nielee!»

Nuori Schwarzkopf nousi paikaltaan ja laski piippunsa parvekkeen
kaiteelle.

»Polttakaa vaan! Se ei vaivaa minua ollenkaan. Kun kotona tulen
kahvipöytään, on siellä jo vastassa isän sikarinsavu... Sanokaapa»,
kysyi hän äkkiä, »onko totta, että yksi muna vastaa neljännesnaulaa
lihaa?»

Nuori mies punastui korvia myöten. »Teettekö te minusta pilkkaa,
neiti Buddenbrook?» kysyi hän naurun ja suuttumuksen vaiheilla. »Sain
eilen illalla vielä viimeisen läksytyksen isältäni rikkiviisauteni ja
pöyhkeyteni tähden, joksi hän sitä nimitti...»

»En minä tarkoittanut mitään sen enempää!» Tony lakkasi hetkeksi
syömästä hämmästyksestä. »Röyhkeytenne! Kuinka voi sanoa sellaista!...
Minä tahtoisin mielelläni oppia jotakin... Hyvä Jumala, minä olen oikea
hanhi, näettekös. Sesemi Weichbrodtin koulussa olin aina laiskimpia.
Ja te tiedätte luullakseni hyvin paljon... Mielessään hän ajatteli:
Pöyhkeyttäkö? Kun on vieraassa seurassa, tulee tietysti näyttää parhaat
puolensa, valita sanansa ja koettaa miellyttää — sehän on selvä...»

»No niin, jossakin suhteessa se pitää kyllä paikkansa», sanoi mies
imarreltuna. »Mitä eräisiin ravintoaineisiin tulee...»

Tonyn yhä aterioidessa ja nuoren Schwarzkopf in polttaessa piippuaan
alettiin sitten jutella Sesemi Weichbrodtista, Tonyn täysihoitoajasta,
hänen ystävistään Gerda Arnoldsenista, joka taas oli Amsterdamissa, ja
Armgard von Schillingistä, jonka valkoinen kotitalo näkyi rannalta,
ainakin kauniilla ilmalla...

Hetkistä myöhemmin, kun Tony oli lopettanut syönnin ja pyyhki suutaan,
kysyi Tony osoittaen sanomalehteä:

»Onko tuossa mitään uutta?»

Schwarzkopf nauroi ja pudisti päätään pilkallisen säälivästi hymyillen.

»Eipä juuri... Mitäpä siinä olisi?... Nämä Kaupungin Sanomat ovat
viheliäinen tekele!»

»Niinkö?... Mutta isä ja äiti ovat tilanneet sen joka vuodeksi?»

»No niin!» sanoi toinen punastuen. »... Luenhan minäkin sitä, kuten
näette, koska ei satu olemaan käsillä muuta. Mutta onko esimerkiksi
tämä, että konsuli se tai se aikoo viettää hopeahäitänsä, mikään
maailmaa mullistava tapaus?... Niin niin! Te nauratte... Mutta
teidän pitäisi joskus lukea toisia lehtiä, esimerkiksi Königsberger
Hartungsche Zeitungia... tai Rheinische Zeitungia... silloin
tietäisitte jotakin! Sanoipa Preussin kuningas mitä hyvänsä...»

»Mitä hän sitten sanoo?»

»Sitä minä valitettavasti en voi kertoa naiselle...» Hän lensi taas
punaiseksi. »Hän on antanut noista lehdistä jokseenkin epäsuopean
arvostelun», jatkoi hän murtaen niin ankarasti suutaan ivaan, että
Tonystä hetken aikaa tuntui tukalalta. »Ne eivät ole kohdelleet aivan
leppeästi hallitusta, aatelia, pappeja ja junkkereita... ja ne osaavat
vetää liian taitavasti sensuuria nenästä...»

»Ja entä te, ettekö tekään kohtele leppeästi aatelisia?»

»Minä?» kysyi toinen joutuen hämilleen... Tony nousi.

»No, siitä voimme puhua toisella kertaa. Mitähän jos minä nyt lähtisin
uimaan? Katsokaa, taivas on jo melkein sininen. Tänään ei enää tule
satamaan. Onpa hauska taas saada hypätä veteen Tahdotteko saattaa minua
rantaan?...



SEITSEMÄS LUKU.


Tony oli pannut suuren olkihatun päähänsä ja levittänyt päivän
varjonsa, sillä oli paahtavan kuuma huolimatta vähäisestä merituulesta.
Nuori Schwarzkopf käveli harmaa huopahattu päässä ja kirja kädessä
hänen rinnallaan, tarkastaen häntä silloin tällöin salavihkaa
sivulta. He kulkivat »Vorderreiheä» pitkin ja sitten kylpylaitoksen
puiston läpi, joka aukeni äänetönnä ja siimeksetönnä heidän eteensä
hiekkakäytävineen ja ruusu-istutuksineen. Havupuiden keskeltä
häämöttävä soittosali oli myös ääneti vastapäätä kylpylaitosta,
konditoriaa ja molempia pitkän välirakennuksen yhdistämiä ravintoloita.
Kello oli puoli kahdentoista paikkeilla; kylpyvieraiden täytyi olla
vielä rannassa.

He kulkivat lasten leikkikentän yli, johon oli varattu penkkejä ja
suuri keinu, sitten läheltä saunarakennuksen seinää ja astuivat
hitaasti rannalle. Aurinko hautoi ruohoa; siitä levisi väkevä apilaan
ja yrttien tuoksu, jossa siniset hyönteiset lentelivät suristen.
Mereltä kuului yksitoikkoinen, epäselvä kohina, ja kaukana välkähti
silloin tällöin joku kuohupäinen, vaaraton laine.

»Mitä te oikeastaan luette?» kysyi Tony.

Nuori mies otti kirjan käsiensä väliin ja selaili sen nopeasti läpi
lopusta alkaen.

»Tämä ei miellyttäisi teitä ollenkaan, neiti Buddenbrook! Pelkkää
verta ja suolia ja kurjuutta... Katsokaahan, tässä on juuri puhe
keuhkopöhöstä; silloin tulevat keuhkopussit täyteen vetistä nestettä...
se on erittäin vaarallinen tauti ja sattuu joskus keuhkotulehduksen
ohessa. Jos se pääsee kehittymään hyvin pitkälle, ei ihminen enää voi
hengittää, vaan kuolee. Ja kaikki tuo on esitetty aivan kylmästi ja
asiallisesti...»

»Hui!... Mutta jos aikoo lääkäriksi... Minä toimitan teidät meidän
kotilääkäriksemme, kun Grabow kerran jättää toimensa, saattepa nähdä!»

»Hahaa!... Entä mitäs te luette, jos saan kysyä, neiti Buddenbrook?»

»Tunnetteko Hoffmanina?» kysyi Tony.

»Sitäkö, joka on kirjoittanut kapellimestarista ja kultaisesta
ruukusta? Kyllä, onhan se koko kaunista... Mutta, tiedättekö, se on kai
sittenkin enemmän naisia varten. Miesten täytyy nykyään lukea muuta.»

»Nyt minun täytyy kysyä teiltä erästä asiaa», sanoi Tony päättävästi
astuttuaan muutaman askeleen. Mikä teidän etunimenne oikeastaan
on? En ole saanut siitä selvää vielä kertaakaan... se tekee minut
aivan hermostuneeksi! Olen oikein koettanut miettiä sitä...» »Olette
koettanut miettiä sitä?»

»Niin — älkää nyt tehkö asiaa vaikeammaksi. Ei kai ole sopivaa, että
kysyn sitä, mutta olen tietysti utelias... Vaikka eihän minun tarvitse
saada sitä tietää koko elämäni aikana.»

»Minun nimeni on Morten», sanoi Schwarzkopf punastuen enemmän kuin
koskaan.

»'Morten'? Se on kaunis nimi!»

»Kaunis —»

»Niin, hyvänen aika... onhan se ainakin kauniimpi kuin Hinz tai Kunz.
Se kaikuu erikoiselta, ulkomaalaiselta...»

»Te olette romantikko, mademoiselle Buddenbrook, te olette lukenut
liiaksi Hoffmannia... Asia on lyhyesti tällainen: Isäni isä oli
puolittain norjalainen ja hän oli nimeltään Morten. Minulle on annettu
sama nimi. Siinä kaikki...»

Tony kulki varovasti korkean, terävän ruohikon läpi, joka kasvoi pitkin
alastonta rantaa. Heidän edessään oli rivi puisia rantapaviljonkeja
keilanmuotoisine kattoineen, ja niiden välitse näkyivät rantatuolit,
jotka oli asetettu lähemmäksi vesirajaa ja joiden ympärillä perheet
lepäilivät lämpimässä hiekassa: naiset siniset silmälasit nenällä ja
lainakirjastosta haettu romaani kädessä, herrat vaaleisiin pukuihin
puettuina, piirrellen joutilaasti kepeillään kuvioita hiekkaan,
päivettyneet lapset suuret olkihatut päässä peuhaten, lapioiden
hiekkaa, kaivaen kuoppia, leipoen puisilla muoteilla leivoksia, poraten
tunneleita, kahlaten paljain säärin vedessä, uitellen laivojansa...
Oikealla ulottui puinen uimarakennus veteen asti.

»Nyt me marssimme suoraapäätä Möllendorpfien kojua kohti», sanoi Tony.
»Menkäämme mieluummin johonkin toiseen suuntaan!»

»Hyvä... mutta kai te liitytte heidän seuraansa... Minä jään istumaan
kivelle tänne taammaksi.»

»Liityn heidän seuraansa... niin, kai minun täytyy mennä tervehtimään
heitä. Mutta teen sen hyvin vastahakoisesti, tiedättekö! Olen tullut
tänne saadakseni olla rauhassa...»

»Rauhassa? Keneltä?»

»Mitä? Keneltäkö —»

»Kuulkaahan, neiti Buddenbrook, minäkin tahtoisin kysyä erästä asiaa
teiltä... mutta sopivassa tilassa, myöhemmin, kun on aikaa. Nyt
sallitte kai minun poistua. Istun tuonne kiville...»

»Enkö saisi esittää teitä, herra Schwarzkopf?» kysyi Tony odottavasti.

»Ei... ei... sanoi Morten nopeasti, paljon kiitoksia. Tuskin minä
kuulun heidän seuraansa. Minä istun tuonne kiville...»

Morten Schwarzkopfin suunnatessa kulkunsa oikealla, uimarakennuksen
laidassa olevia suuria kivimöhkäleitä kohti, joita laineet huuhtelivat,
lähti Tony kulkemaan erääseen suurehkoon seurueeseen päin — ryhmään,
jonka muodostivat Möllendorpfien rantakojun luona Möllendorpfin,
Hagenströmin, Kistenmakerin ja Fritschen perheet. Lukuunottamatta
hampurilaista konsuli Fritscheä, kylpylaitoksen omistajaa, ja Peter
Döhlmannia, seurasankaria, kuului seurueeseen yksinomaan naisia
ja lapsia, sillä oli arkipäivä, jolloin useimmat herrat olivat
kaupungissa liikkeissään. Konsuli Fritsche, vanhahko herra, jolla
oli sileäksiajellut, hienostuneet kasvot, oli kiintynyt kääntämään
avonaisessa kojussa olevaa kiikaria kaukana ulapalla pilkottavaa
purjevenettä kohti. Peter Döhlmann, jolla oli leveäreunainen olkihattu
päässä ja jonka kasvoja ympäröi laivurinparta, seisoi jutellen naisten
luona, jotka loikoivat hiekalle levitetyillä vaipoilla tai istuivat
pienillä purjekankaasta tehdyillä tuoleilla: siinä oli senaattorin
rouva Möllendorpf, syntyisin Langhals, joka käytteli pitkävartista
lornettia ja jonka päätä ympäröi harmaa, huolimattomasti kammattu
tukka; rouva Hagenström ynnä Julchen, joka oli jäänyt jokseenkin
pienikasvuiseksi, mutta jolla, samoin kuin hänen äidillään, riippui
korvissa jalokiviä; konsulitar rouva Kistenmaker tyttärineen ja
konsulitar Fritsche, pieni ryppykasvoinen nainen, jolla oli myssy
päässä ja joka hoiti emännän velvollisuuksia kylpylaitoksella.
Punaisena ja uupuneena puuhasi hän vain uusia seurusteluiltoja,
lastentanssiaisia, arpajaisia ja purjehdusretkiä... Hänen
ääneenlukijansa istui jonkun matkan päässä. Lapset leikkivät vedessä.

Kistenmaker & Poika oli kukoistava viiniliike, joka oli viime vuosina
alkanut päästä edelle C. F. Köppenistä. Molemmat pojat, Eduard ja
Stephan, työskentelivät isänsä liikkeessä. — Konsuli Döhlmannilta
puuttui kokonaan se hienon hieno käytös, joka oli ominainen Justus
Krögerille. Hän oli arkipäiväisempi seurasankari, mies, jonka
erikoisalaan kuului hyväntahtoinen karkeus ja joka uskalsi käyttäytyä
hyvin vapaasti seurassa, koska tiesi varsinkin naisten suosivan hänen
mukavuudenhaluista, rohkeata ja äänekästä esiintymistään ja pitävän
sitä erikoisuutena. Kun kerran Buddenbrookien pitämillä päivällisillä
eräs ruokalaji ei tullut ajoissa pöytään ja talon rouva oli hämillään
ja koko seura pitkästyi odotukseen, oli hän palauttanut hyvän tuulen
huutamalla yli koko pöydän mahtavalla, meluavalla äänellään: »Minä
olisin jo valmis, rouva konsulitar!»

Samalla jyrisevällä, karkealla äänellä kertoi hän arveluttavia juttuja,
joita hän höysti alasaksalaisilla käänteillä... Senaattorin rouva
Möllendorpf huusi naurusta nääntymäisillään kerta toisensa perästä:
»Herranen aika, hyvä konsuli, lakatkaahan toki hetkeksi!»

— Tony Buddenbrook sai Hagenströmien taholta kylmän, mutta toisten
puolelta lämpimän vastaanoton. Konsuli Fritschekin tuli kiireesti
paviljongin portaita alas, sillä hän toivoi, että Buddenbrookit ainakin
seuraavana vuonna jälleen saapuisivat kylpylaitokselle.

»Nöyrin palvelijanne, mamsseli!» sanoi konsuli Döhlmann niin sulavasti
kuin osasi, sillä hän tiesi, ettei neiti Buddenbrook pitänyt hänen
tavoistaan.

»Mademoiselle Buddenbrook!»

»Te täällä?»

»Kuinka viehättävää!»

»Milloin olette tullut?»

»Kuinka hurmaava puku?»

»Missä asutte täällä?»

»Schwarzkopfeilla?»

»Luotsipäällikön luona?»

»Kuinka merkillistä!»

»Kuinka äärettömän merkillistä!»

»Asutte kaupungissa?» uudisti konsuli Fritsche, kylpylaitoksen
omistaja, antamatta kenenkään huomata miten kiusallista se hänestä
oli...

»Eikö meillä ole kunnia odottaa teitä ensi seurustelu-iltaan?» kysyi
hänen puolisonsa...

»Aiotteko jäädä vain lyhyeksi aikaa Travemündeen?» sanoi eräs toinen
rouva...

»Eivätkö Buddenbrookit teidän mielestänne ole hiukan liian
erottautuvia?» kysyi rouva Hagenström hyvin hiljaa senaattorin rouva
Möllendorpfilta...

»Ettekö ole vielä uinut?» kysäisi joku. »Kuka nuorista neideistä ei
ole vielä uinut tänään? Mariechen, Julchen, Luischen? Ystävätärenne
lähtevät tietysti mukaan, neiti Antonie...»

Pari nuorta tyttöä erosi seurasta lähteäkseen uimaan Tonyn kanssa, eikä
Peter Döhlmann toki jättänyt naisia menemään yksin rantaa pitkin.

»Vieläkö sinä muistat kouluaikojamme?» kysyi Tony Julchen
Hagenströmiltä.

»Ky-yllä! Te näyttelitte aina pahantytön osaa», sanoi Julchen
säälivästi hymyillen.

He kulkevat veden yli parittain asetettuja lankkuja myöten
uimarakennusta kohti, ja heidän kulkiessaan kaukaa ohi kivien, missä
Morten Schwarzkopf istui, nyökkäsi Tony tälle monta kertaa. Joku kysyi:
»Ketä sinä tervehdit, Tony?»

»Nuorta herra Schwarzkopfia», sanoi Tony: »hän saattoi minut tänne...»

»Luotsipäällikön poikaako?» kysyi Julchen Hagenström katsoen
välkkyvillä mustilla silmillään siihen suuntaan, missä Morten istui;
tämä vuorostaan tarkasti hienoa seuraa hiukan alakuloisesti. Mutta
Tony sanoi kuuluvasti: »Valitan, ettei täällä ole nuoria herroja,
esimerkiksi August Möllendorpfia... Täällä rannassa käy kai aika
pitkäveteiseksi!»



KAHDEKSAS LUKU.


Täten alkoi Tonylle ihana kesäaika, hupaisampi ja miellyttävämpi kuin
mikään aikaisemmin Travemündessä vietetyistä. Hän alkoi kukoistaa, eikä
mikään enää painanut häntä; hänen sanoihinsa ja liikkeisiinsä palasi
entinen reippaus ja huolettomuus. Konsuli katseli häntä mielihyvin
käydessään pyhäisin Tomin ja Christianin kanssa Travemündessä. Silloin
syötiin _à la table d'hote_, juotiin kahvia kylpylaitoksen soittokunnan
soittaessa konditorian telttakaton alla ja katseltiin salissa
rulettipeliä, jonka ääressä tunkeili iloisia herroja, muiden muassa
Justus Kröger ja Peter Döhlmann. Konsuli itse ei pelannut koskaan. —

Tony nautti auringonpaisteesta, ui, söi lihamakkaraa pippurikastikkeen
kera ja teki Mortenin kanssa pitkiä kävelyjä naapurikylään, rantaa
pitkin korkealla sijaitsevaan »meritemppeliin», josta oli laaja näköala
merelle ja mantereelle, tai kylpylaitoksen takaiseen metsikköön, jonka
ylimmällä kukkulalla riippui Table d'hote-kello... Tai souti hän tämän
kanssa Travea pitkin Priwalille, josta saattoi löytää merikultaa...

Morten oli puhelias seurakumppani, joskin hän esitti mielipiteensä
vähän kiihkeästi ja jyrkästi. Hän muodosti joka asiasta ankaran ja
oikeudenmukaisen arvostelun, jonka sitten esitti päättävästi, joskin
samalla punastuen. Tony tuli alakuloiseksi ja torui häntä, kun hän
kömpelöin, mutta vihaisin elein tuomitsi kaikki aateliset hölmöiksi
ja kurjiksi olioiksi; mutta hän oli ylpeä siitä, että tämä miestoveri
ilmaisi hänelle niin avoimesti ja luottavasti ajatuksensa, jotka hän
salasi vanhemmiltaan... Kerran nuori Schwarzkopf sanoi: »Minäpä kerron
teille vielä erään asian: Minulla on täydellinen ihmisen luuranko
huoneessani Göttingenissä... tiedättekö, sellainen luuranko, jonka
nikamat ovat kiinnitetyt toisiinsa rautalangalla. Tuon luurangon minä
olen pukenut vanhaan poliisinpukuun... hahaa! Eikö se ole mainiota!
Mutta älkää herran nimessä puhuko siitä isälleni!» —

Usein seurusteli Tony kaupunkituttavainsa kanssa rannalla tai
kylpylaitoksen puutarhassa, mutta joutui myös silloin tällöin ottamaan
osaa kylpylaitoksen seurustelu-iltoihin ja purjehdusretkiin. Silloin
istui Morten »kivillä». Nuo kivet olivat tulleet heille ensi päivästä
alkaen pysyväiseksi puheenparreksi. Kivillä istuminen merkitsi samaa
kuin »olla yksin ja ikävissään». Jos sattui sadepäivä, jolloin koko
meri peittyi harmaaseen usvaharsoon ja suli erottamattomasti yhteen
avaruuden kanssa, jolloin ranta oli hiljainen ja tiet veden peitossa,
sanoi Tony: »Tänään meidän täytyy istua kivillä... se merkitsee: joko
parvekkeella taikka arkihuoneessa. Muuta neuvoa ei ole, ja nyt voitte
vaikka soittaa minulle ylioppilaslaulujanne, Morten, vaikka se on
minusta hirveän ikävää!»

»Niin», sanoi Morten, »istukaamme... Mutta tiedättekö, kun te olette
mukana, ei se enää olekaan kivillä istumista!» ... Hän ei sanonut
tällaista isänsä kuullen, mutta hänen äitinsä sai kernaasti kuulla sen.

»Mikäs nyt?» kysyi luotsipäällikkö, kun Tony ja Morten nousivat
yht'aikaa päivällispöydästä ja varustautuivat lähtemään yhdessä ulos...
»Minne matka, nuori herrasväki?»

»Minä olen saanut luvan saattaa neiti Antonieta 'meritemppeliin'.»

»Vai olet sinä saanut luvan? — Sanopas, poikani Filius, eikö
olisi paremmin paikallaan, että istuisit huoneessasi ja kertaisit
hermosäikeitäsi? Olet unohtanut kaiken, kun jälleen palaat
Göttingeniin...»

Mutta rouva Schwarzkopf sanoi hiljaisesti: »Kuule nyt, Diederich, miksi
hän ei saisi lähteä mukaan? Anna hänen toki mennä! Onhan hänellä loma!
Ja miksi hän ei saisi nauttia ollenkaan vieraamme seurasta?» — Ja
sitten he menivät.

He kulkivat rantaa pitkin aivan veden rajassa, missä hiekka on niin
veden tihentämä, siloittama ja kovettama, että sillä voi vaivatta
kulkea. Siinä oli kuin ripotellen kylvettynä pieniä, tavallisia,
valkoisia simpukoita ja toisia pitkulaisia, suurempia, välkkyviä ja
näiden välissä kellan vihreitä, märkää meriheinää pyöreine, onttoine
hedelmineen, jotka napsahtavat, kun ne litistää kokoon; ja sitten
vielä liuskameduusoja, yksinkertaisia vedenvärisiä sekä toisia
punaisenkeltaisia, myrkyllisiä, jotka polttavat jalkaa, kun se sattuu
niihin uidessa...

»Tahdotteko tietää, miten tyhmä minä olin ennen?» kysyi Tony. »Minä
tahdoin ottaa ulos liuskameduusain koreat tähdet. Kannoin niitä
nenäliinassani kotiin koko joukon ja laskin ne sievästi parvekkeelle
auringonpaisteeseen, että ne kuivuisivat ja tähdet jäisivät jälelle!
Kyllä kai... Kun tulin katsomaan, oli siinä jokseenkin iso märkä tahra,
joka vain haisi märille leville...»

He astuivat edelleen pitkien laineiden säännöllinen loiske vieressään,
kasvoillaan raikkaan suolaisen, vapaana temmeltävän tuulen henki, joka
panee lumpeeseen korvat ja saa aikaan miellyttävän huimauksen, lievän
tunnottomuuden tunteen... He astuivat avaraa merenrantaa, hiljaisen
huminan keskellä, joka tekee jokaisen äänen, läheisen ja kaukaisen,
salaperäisen tärkeäksi...

Vasemmalla oli kivi- ja savikkotöyräitä, aina samanmuotoisia, yhä
uusine ulkonemineen, jotka sulkivat näkyvistä rannikon poukamat.
Paikoittain, missä ranta oli liian kivinen, kiipesivät he ylemmä ja
nousivat metsikön läpi mäelle johtavaa tietä »meritemppeliin». Tämä oli
pyöreä, kuorimattomista puunrungoista ja laudoista kyhätty huvimaja,
jonka sisäpuoli oli täynnä kirjoituksia, nimikirjaimia, sydämiä ja
runoja.. Tony ja Morten istuutuivat erään merenpuoleisen komeron
kapealle, karkeasti kyhätylle takapenkille, jossa haisi puulta samoin
kuin uimarakennuksen kopeissa.

Oli hiljainen ja juhlallinen sydänpäivän hetki. Pari lintua visersi, ja
puiden vieno humina suli yhteen syvällä heidän allaan läikehtivän meren
ääniin; kaukana siinsi purjelaivan köysiverkko. Jouduttuaan suojaan
tuulelta, joka tähän asti oli soinut heidän korvissaan, havaitsivat he
äkkiä ajatuksiin vaivuttavan hiljaisuuden.

Tony tiedusti: »Tuleeko se vai menee?»

»Kuinka?» kysyi Morten hiukan epäselvällä äänellään... ja ikäänkuin
unesta havahtuen sanoi hän nopeasti: »Menee! Se on 'Bürgermeister
Steenbock', se on menossa Venäjälle. — Minä en tahtoisi olla mukana»,
lisäsi hän pienen vaitiolon jälkeen. »Siellä on varmasti vielä
nurinkurisemmat ja pöyristyttävämmät olot kuin meillä!»

»Niinkö?» sanoi Tony. »Nyt te taas rupeatte puhumaan aatelisista,
Morten, näen sen kasvoistanne. Se ei ole kaunista... Oletteko koskaan
tuntenut ketään aatelishenkilöä?»

»En!» huudahti Morten melkein rajusti. »Jumalan kiitos!»

»Siinäpä se! Mutta minä olen. Ainakin erään tytön, Armgard von
Schillingin, joka asuu tuolla ja josta jo kerroin teille. Ja hän
oli hyväluontoisempi kuin kumpainenkaan meistä, hän tuskin tiesi,
että hänen nimeensä kuului 'von'; hän söi savumakkaraa ja puhui vain
lehmistään...»

»Tietysti on myös poikkeuksia, neiti Tony!» sanoi nuori Schwarzkopf
innokkaasti. »Mutta kuulkaahan nyt... Te olette nuori nainen, te näette
kaiken persoonallisesti. Te tunnette yhden aatelishenkilön ja sanotte:
hän on ainakin kunnon ihminen! Tietysti.. mutta tarvitsematta tuntea
heistä ainoatakaan voi sittenkin tuomita heidät kaikki! Sillä on
kysymys periaatteesta, ymmärrättekö, laitoksesta! No niin, siihen te
ette sano mitään... Ajatelkaas nyt. Tarvitsee muka ainoastaan syntyä
ollakseen valittu, jalo, aatelinen... ja voidakseen katsoa halveksien
toisiin.. meihin, jotka kaikkine ansioinemme emme voi kohota heidän
tasalleen — niinkö?...» Mortenin puheesta tulvi naivi, hyväsydäminen
närkästys; hän koetti tehdä kuvaavia kädenliikkeitä, mutta näki
itse, että ne epäonnistuivat, ja antoi yrityksen raueta. Mutta hän
puhui edelleen. Hän oli päässyt innostumaan. Hän istui etukumarassa,
peukalo takin nappien välissä, ja hänen hyväntahtoisiin silmiinsä
ilmestyi uhmaava ilme... »Me, porvaristo, kolmas sääty, joksi meitä
on tähän asti kutsuttu, tahdomme, että tulee olla olemassa ainoastaan
ansiokkuuden aateli, me emme enää tunnusta laiskottelevaa aatelia,
me kumoamme nykyisen säätöjärjestelmän... me tahdomme, että kaikkien
ihmisten tulee olla vapaita ja yhdenarvoisia, ettei kenenkään tarvitse
olla toisen henkilön, vaan ainoastaan lakien alamainen!... Ei saa enää
olla etuoikeuksia, mielivaltaa!... Kaikkien tulee olla tasa-arvoisia
valtion kansalaisia, ja samoin kuin ei enää tarvita välittäjää
maallikon ja hyvän Jumalan välillä, samoin on kansalaisen myös päästävä
välittömään suhteeseen valtioonsa!... Me tahdomme sanomalehdistön,
teollisuuden, kaupan vapautta... Me tahdomme, että kaikkien ihmisten
tulee voida kilpailla keskenään etuoikeuksitta ja että ansiokkain saa
seppeleen!... Mutta me olemme orjuutetut, kahlehditut... mitä minä
aioinkaan sanoa? Niin, kuulkaahan nyt: Neljä vuotta sitten uudistettiin
yliopistojen ja sanomalehtien ohjesäännöt — ja minkälaiset ovat nuo
asetukset? Ei saa kirjoittaa tai opettaa totuuksia, jotka kukaties
eivät sovellu oleviin oloihin... Ymmärrättekö? Totuus poljetaan, se
ei pääse esiin... ja minkätähden? Siksi, että järjetön vanhentunut,
rappeutunut olotila säilyisi entisellään, vaikka jokainen tietää, että
sen on ennemmin tai myöhemmin kuitenkin väistyttävä... Minä luulen,
että te ette huomaa tätä viheliäisyyttä ollenkaan. Tuota väkivaltaa,
tuhmaa, raakaa poliisivaltaa, joka ei tajua vähääkään uusia henkisiä
virtauksia... Mutta sittenkin minä sanon vielä yhden asian...
Preussin kuningas on tehnyt suuren vääryyden! Kun _anno_ kolmetoista
ranskalaiset olivat maassa, kutsui hän miehet aseisiin ja lupasi heille
perustuslain... me seurasimme kutsua, pelastimme Saksan...»

Tony, joka tarkasti häntä sivusta, leuka käsivarteen nojaten, mietti
hetkisen vakavasti, olisiko tuo mies tosiaan pystynyt olemaan
avullisena Napoleonin karkoittamisessa.

... »Mutta luuletteko, että tuo lupaus on tullut täytetyksi? Ei! —
Nykyinen kuningas on kaunopuhuja, uneksija, romantikko, kuten te, neiti
Tony.. Sillä yksi seikka teidän on huomattava: Juuri kun filosofit ja
runoilijat ovat hyljänneet jonkun totuuden, ajatuksen, periaatteen,
ilmestyy kuningas, joka vasta nyt on tullut niin pitkälle, että pystyy
käsittämään sen, pitää juuri sitä uusimpana ja parhaimpana aatteena ja
katsoo olevansa pakotettu toimimaan sen mukaan... Niin, sellaista on
kuninkuus! Kuninkaat eivät ole ainoastaan ihmisiä, he ovat tavallisesti
mitä keskinkertaisimpia ihmisiä, jotka ovat monta penikulmaa
takapajulla... Voi, Saksan on käynyt kuten ylioppilasyhdistykseen
kuuluvan ylioppilaan, joka vapaussodan aikana eli uljaan ja innokkaan
nuoruuden päiviä, mutta josta on tullut surkuteltava poroporvari...»

»No niin», sanoi Tony. »Hyvä on. Mutta antakaa minun nyt tehdä
kysymykseni... Mitä tuo kaikki oikeastaan liikuttaa teitä? Tehän ette
ole mikään preussiläinen...»

»Voi, samanlaista tämä on kaikki, neiti Buddenbrook! Niin, minä
lausun sukunimenne ja teen sen tahallani... minun pitäisi oikeastaan
sanoa 'Demoiselle' Buddenbrook, etten loukkaisi arvoanne! Ovatko
meillä ihmiset sen vapaampia, tasa-arvoisempia, veljellisempiä
kuin Preussissa? Esteitä, juopaa, ylimysvaltaa — niin täällä kuin
siellä!... Te olette myötätuntoinen aatelia kohtaan... sanonko mistä
syystä? Siksi, että itse olette aatelinen! Niin juuri! Ettekö ole
tiennyt sitä ennen?... Isänne on suuri herra, ja te olette prinsessa.
Kuilu erottaa teidät meistä muista, jotka emme kuulu teidän piirinne
valtiasperheisiin. Te voitte ehkä joskus virkistykseksenne tehdä
kävelyretkiä jonkun meikäläisen kanssa meren rannalla, mutta kun
olette jälleen palannut etuoikeutettuun ja valittuun piiriinne,
silloin saa meikäläinen istua kivillä...» Hänen äänensä oli muuttunut
tuntemattomaksi kiihtymyksestä.

»Morten», sanoi Tony surullisesti. »Te olette siis kuitenkin ollut
pahoillanne istuessanne kivillä! Minähän pyysin saada esittää teidät...»

»Oh, te käsitätte nuorena naisena asian liian henkilökohtaisesti, neiti
Tony! Minä esitin periaatteita... Sanon vain, ettei meillä vallitse
sen veljellisempi ihmisyys kuin Preussissäkään... Ja jos puhuisin
henkilökohtaisesti», jatkoi hän hetken vaiti oltuaan hiljaisemmalla
äänellä, josta ei vieläkään ollut kadonnut tuo outo mielenliikutus,
»en tarkoittaisi nykyhetkeä, vaan ehkä tulevaisuutta,... kun te
kerran madame sen tai sen nimisenä lopullisesti katoatte hienoihin
piireihinne... jonkun jäädessä istumaan kiville eliniäkseen...»

Hän vaikeni, ja Tony oli vaiti. Tony ei katsonut toveriinsa enää, vaan
toiseen suuntaan, vieressään olevaan lautaseinään. Vallitsi jokseenkin
pitkä, tukala hiljaisuus.

»Muistatteko te», alkoi Morten taas puhua, »että kerran sanoin
haluavani tehdä teille erään kysymyksen. No niin. Se on liikkunut
mielessäni ensi illasta alkaen, tiedättekö... Älkää koettako arvata!
Te ette voi mitenkään tietää mitä minä tarkoitan. Teen tuon kysymyksen
toiste, sopivassa tilaisuudessa; sillä ei ole kiirettä, se ei
oikeastaan ollenkaan kuulu minuun, se on vain uteliaisuutta... Ei, en
sano, tänään ilmaisen teille vain erään toisen asian... Katsokaahan
tätä!»

Näin sanoen veti hän eräästä nuttunsa taskusta kapean, heleänvärisen
nauhan pään, katsoen odottavan ja voitonriemuisen näköisenä Tonyn
silmiin.

»Kuinka kaunis», sanoi Tony ymmärtämättä mistä oli kysymys. »Mitä se
merkitsee?»

Morten lausui juhlallisesti: »Se merkitsee, että minä kuulun erääseen
göttingeniläiseen ylioppilasyhdistykseen — nyt sen tiedätte! Minulla
on samanvärinen lakkikin, mutta sen minä painoin loma-ajaksi
luurankopoliisin päähän... sillä täällä en olisi uskaltanut näyttää
sitä, ymmärrättekö... voinhan luottaa siihen, ettette te hiisku siitä
kenellekään? Jos isäni saisi tietää asiasta, syntyisi onnettomuus... »

»En sanaakaan, Morten! Voitte luottaa minuun!.. Mutta minä en tiedä
koko asiasta mitään... Oletteko te kaikki vannoutuneet aatelisia
vastaan?... Mitä te tahdotte!?»


»Me tahdomme vapautta!» sanoi Morten.

»Vapautta, miten?» kysyi Tony.

»Vapautta, ymmärrättekö, vapautta...!» toisti ylioppilas tehden aran,
hiukan kömpelön, mutta innostuneen eleen avaruutta, merta kohti, ei
siihen suuntaan, missä Mecklenburgin ranta sulki lahden, vaan sinne,
missä meri oli avoin, missä se vihreälle, siniselle, keltaiselle ja
harmaalle välkkyvänä, hiljaa lainehtien, valtavana, rajattomana aukeni
utuista taivaanrantaa kohti...

Tony seurasi silmillään hänen kätensä suuntaa; he katsoivat yhdessä
etäisyyteen, eikä paljoa puuttunut, että molempien kädet yhtyivät
heidän istuessaan rinnakkain korkeatekoisella penkillä. He olivat
kauan ääneti, meren loiskiessa yksivakaisesti ja levollisesti heidän
allaan... Tony luuli äkkiä aavistavansa suuren, epämääräisen, kaihoisan
tunteen vallassa, mitä Morten oli tarkoittanut »vapaudella».



YHDEKSÄS LUKU.


»On niin ihmeellistä, Morten, ettei meren rannalla tule ikävä. Jos
makaa jossakin muualla pari kolme tuntia selällään mitään tekemättä,
ajatuksetonna, niin se on kauheata...»

»Niin... minun täytyy muuten tunnustaa, että minua aikaisemmin usein
vaivasi ikävä, neiti Tony; mutta nyt muutamia viikkoja...»

Tuli syksy, ensimmäinen väkevä tuuli oli päässyt kahleista. Harmaita,
ohuita, repaleisia pilviä lenteli kiitäen yli taivaan! Musta, möyryävä
meri oli kokonaan vaahdon peittämä. Suuret, voimakkaat aallot
lähestyivät peloittavan rauhallisesti rantaa, kohoilivat ja laskivat
majesteettisesti, muodostaen tummanvihreän, metallinhohtoisen kaaren,
ja syöksyivät hyrskähtäen hiekalle.

Kylpykausi oli aivan loppunut. Se osa rantaa, jota tavallisesti
elävöittivät kylpyvieraat ja josta paviljongit jo olivat osaksi
poistetut, oli aution näköinen harvoine rantatuoleineen. Mutta Tony
ja Morten menivät eräänä iltapäivänä kauas, sinne, niissä keltaiset
savirinteet alkoivat ja niissä aaltojen roiske lennähti korkealle
niiden iskiessä »Lokkikaria» vastaan. Morten oli rakentanut Tonylle
hiekkaan vankan selkänojan; sitä vastaan Tony nyt nojasi, paulakenkiin
ja valkoisiin sukkiin puetut jalat ristissä; hänellä oli yllään pehmeä,
harmaa syksytakki, jossa oli suuret napit. Morten loikoi vieressä
häneen kääntyneenä, leukaansa nojaten. Joskus lensi joku lokki meren
yli päästäen petomaisen kirkunansa. He katsoivat vihreitä aaltovuoria,
jotka lähenivät uhkaavina tuoden mukanaan meriheinää ja murtuivat
kivimöhkäleeseen, joka asettui niiden tielle... kuuntelivat tuota
villiä, ikuista kohinaa, joka huumaa, tekee äänettömäksi ja hävittää
tietoisuuden ajasta.

Viimein liikahti Morten aivan kuin herättääkseen itsensä ja kysyi:
»Pian te kai sitten lähdette, neiti Tony?»

»En... kuinka niin?» kysyi Tony hajamielisesti, ymmärtämättä toisen
tarkoitusta.

»No, hyvänen aika, nythän on jo kymmenes päivä syyskuuta... minunkin
lomani loppuu kohta... sitä ei ole enää paljoakaan! Onko teistä
hauska palata kaupungin seuraelämään...? Sanokaapas minulle, ovatko
tanssiaiskavaljeerinne miellyttäviä herroja... En minä aikonut oikein
kysyä sitäkään! Mutta nyt teidän täytyy vastata erääseen kysymykseen»,
sanoi hän muuttaen äkillisen päätöksen vallassa kätensä asentoa ja
katsoen Tonyyn. »Minä tahtoisin nyt tehdä sen kysymyksen, jota olen
säästänyt näin kauan... Arvaatteko? No! Kuka on herra Grünlich?»

Tony hätkähti, katsahti toveriinsa nopeasti ja antoi sitten katseensa
harhailla epämääräisesti kuten ainakin se, jolle muistutetaan jotakin
mennyttä asiaa. Ja samassa heräsi hänessä taas tuntemus, joka oli
hänelle tuttu herra Grünlichin kosinnan ajoilta: Henkilökohtaisen
tärkeyden tunne.

»Sitäkö te kysytte, Morten?» sanoi hän vakavasti. »No, kuulkaa sitten.
Minusta oli erittäin kiusallista, että Thomas mainitsi tuon nimen
tulopäivänäni; mutta koska te nyt kerran olette saanut sen kuulla,
niin... Herra Grünlich, Bendix Grünlich on eräs isäni liiketuttava,
varakas hampurilainen kauppias, joka on pyytänyt minun kättäni...
mutta; — odottakaahan!» vastasi hän nopeasti Mortenin liikahtaessa,
»jolle minä olen antanut rukkaset, sillä en voinut pakottaa itseäni
lupautumaan hänelle koko elämän ajaksi.»

»Miksi ette... rohkenenko kysyä?» sanoi Morten.

»Miksi? Hyvä Jumala, siksi, etten voinut kärsiä häntä!» Tony melkein
huusi... »Teidän olisi pitänyt nähdä, minkänäköinen hän oli ja miten
hän käyttäytyi! Hänellä oli muunmuassa kullankeltainen poskiparta...
aivan epäluonnollinen!... Olen varma siitä, että hän värjää sen
jauheella, jolla kullataan joulupähkinöitä... Sitäpaitsi hän oli kiero.
Hän hännysteli vanhempiani ja puhui häpeämättömästi mielin kielin...»

Morten keskeytti hänet.

»Mutta mitä merkitsee... Teidän täytyy sanoa minulle vielä eräs asia...
Mitä merkitsee: 'Se on niin koristeellista?'»

Tony purskahti hermostuneeseen, hihittävään nauruun.

»Niin, sillä lailla hän puhui, Morten! Hän ei sanonut: 'se näyttää
niin kauniilta' tai: 'se koristaa niin huonetta', vaan: 'se on niin
koristeellista!...' hän on niin olevinaan, ymmärrättekö!... Sitäpaitsi
oli hän mitä suurimmassa määrin tunkeileva; hän ei jättänyt minua
rauhaan, vaikka hän sai minun puoleltani osakseen vain pelkkää ivaa.
Kerran hän aikaansai kohtauksen, jossa hän melkein itki... ja onko se
mies, joka itkee...»

»Hänen on täytynyt kunnioittaa teitä suuresti», sanoi Morton hiljaa.

»Mutta mitä se kuului minuun»! huudahti toinen ihmeissään, kääntyen
syrjin hiekkavuoreensa...

»Te olette julma, neiti Tony... Oletteko te aina julma? Sanokaapa
minulle... Ette voinut sietää tuota herra Grünlichiä, mutta onko teitä
miellyttänyt kenties joku toinen?... Mietin usein: onkohan teillä kylmä
sydän? Tahdon sanoa teille jotakin... se on niin totta, että voin sen
vannoa: miehen ei tarvitse olla olevinaan, kun hän itkee sitä, että te
ette välitä hänestä... niin. En ole ollenkaan varma siitä, etten minä,
myöskin minä... Katsokaahan, te olette hemmoiteltu, hieno neiti...
Teettekö te aina vain pilaa niistä miehistä, jotka ovat jalkojenne
juuressa? Onko teillä todellakin kylmä sydän?»

Äskeisen naurunpuuskan sijasta alkoi nyt Tonyn ylähuuli väristä. Hän
katsoi ylioppilaaseen suurin, surullisin silmin, jotka äkkiä kiilsivät
kyynelistä, ja sanoi hiljaa: »Mutta, Morten, niinkö te luulette?...
Ette saa uskoa minusta sellaista!»

»Enhän minä uskokaan!» huusi Morten äänessä mielenliikutuksen ja riemun
väre... Hän käännähti kokonaan ympäri, niin että hän nyt oli vatsallaan
Tonyn vieressä kyynärpäihinsä nojaten, tarttui molemmin käsin Tonyn
käteen ja katsoi teräksenharmailla, hyväntahtoisilla silmillään
ihastuneesti ja haltioituneesti hänen kasvoihinsa.

»Ettekö te... ettekö te tee pilaa minusta, jos sanon teille...»

»Minä tiedän, Morten», keskeytti Tony hänet hiljaa, katsoen vapaata
kättään, joka solutti hitaasti valkoista hiekkaa sormiensa välitse.

»Te tiedätte...! Ja... Entä te, neiti Tony...»

»Ja... Morten, minä pidän teistä aika lailla. Minä pidän teistä enemmän
kuin kenestäkään tähän asti tuntemastani.»

Morten kavahti koholle, liikutti käsiään eikä tiennyt mitä olisi
tehnyt. Hän hyppäsi pystyyn, mutta painui sitten taas heti Tonyn
jalkojen juureen huutaen äänellä, joka änkytti, vapisi, murtui ja
soi taas täyteläisenä: »Oi, kiitän teitä, kiitän teitä! En ole ollut
milloinkaan näin onnellinen, tiedättekö!...» Ja sitten hän alkoi
suudella Tonyn käsiä.

Äkkiä hän sanoi hiljaa: »Te matkustatte pian kaupunkiin, ja minun
lomani loppuu kahden viikon kuluttua... silloin lähden Göttingeniin.
Mutta lupaatteko, ettette unohda tätä iltapäivää, vaan odotatte siihen
asti kunnes minä palaan... ja olen valmis lääkäri... ja tulen isänne
eteen, tulipa siitä sitten miten vaikea ottelu tahansa... Ja ettette
sitä ennen ota herra Grünlichiä tai muuta?... Ei se kestä kauan,
saatte nähdä! Minä lupaan tehdä työtä kuin... eikä se ole ollenkaan
vaikeata... »

»Lupaan, Morten», sanoi Tony onnellisena ja aivan kuin unessa, katsoen
Mortenin silmiä, suuta ja käsiä, jotka pitelivät hänen kättään...

Morten veti hänen kätensä vielä lähemmä rintaansa ja kysyi hiljaa ja
pyytävästi: »Ettekö suo minulle... Enkö minä saa... vahvistaa sitä...?»

Tony ei vastannut, hän ei edes katsonut toveriinsa, hän taivutti vain
aivan hiljaa vartalonsa hiekkakummun laidasta lähemmäs Mortenia, ja
Morten suuteli hitaasti ja perinpohjaisesti hänen suutaan. Sitten he
katsoivat eri suuntiin ja olivat rajattomasti hämillään.



KYMMENES LUKU.


 »Kallehin demoiselle Buddenbrook!

 Kuinka kauan onkaan jo siitä kun allekirjoittanut sai viimeksi nähdä
 maailman suloisimman neidon kasvot! Nämä vähäiset rivit ilmaisevat
 teille, etteivät nuo kasvot ole lakanneet väikkymästä hänen sielunsa
 silmien edessä, että hän on näiden odotusviikkojen aikana ajatellut
 lakkaamatta tuota ikimuistoista iltapäivää vanhempienne kodissa,
 jolloin te annoitte huulillanne lupauksen, tosin toistaiseksi vain
 puolinaisen ja kainon, mutta jo sellaisenaankin autuuttavan. Sen
 jälkeen on vierinyt pitkiä viikkoja, joiden aikana te keskittymistä
 ja itsetuntemuksen keräämistä varten olette ollut vetäytyneenä
 yksinäisyyteen, joten siis nyt voin toivoa koetusajan olevan ohi.
 Allekirjoittanut rohkenee lähettää Teille, kaikkein kallehin
 demoiselle, kunnioittavimmin myötäseuraavan sormuksen merkiksi
 kuolemattomista hellyyden tunteistaan. Mitä alamaisimmin tervehdyksin
 ja kättänne suudellen Teidän Jalosukuisuutenne nöyrin palvelija

 _Grünlich_.»


 »Rakas isä

 Voi sentään, kuinka minä olen ollut suutuksissani! Sain juuri
 myötäseuraavan kirjeen ja sormuksen Gr:ltä, ja päätäni särkee
 kiihtymyksestä, enkä keksi muuta kuin lähettää molemmat sinulle
 nähtäviksi. Gr. ei tahdo ymmärtää minua, eikä se, mitä hän niin
 runollisesti kirjoittaa lupauksesta, pidä ollenkaan paikkaansa. Siksi
 pyydän sinua hartaasti tekemään hänelle selväksi, että minä nyt vielä
 tuhat kertaa vähemmän kuin kuusi viikkoa sitten saatan lupautua
 hänelle koko elämänajaksi sekä että hänen on jätettävä minut rauhaan,
 ellei hän tahdo tehdä itseään naurettavaksi. Sinulle voin kertoa,
 rakas isä, että minä olen sidottu toisaalle, erääseen, joka rakastaa
 minua ja jota minä rakastan niin suuresti, etten sitä osaa kuvailla.
 Voi isä! Voisin kirjoittaa siitä monta arkkia. Tarkoitan herra
 Morten Schwarzkopfia, joka aikoo lääkäriksi ja joka valmistuttuaan
 on pyytävä kättäni. Tiedän tosin, että perheessämme on ollut tapana
 mennä naimisiin kauppiaiden kanssa, mutta Morten kuuluu toiseen
 kunnioitettuun luokkaan, oppineisiin. Hän ei ole rikas, mikä kai olisi
 tärkeätä sinun ja äidin mielestä, mutta minun täytyy sanoa sinulle,
 niin nuori kuin olenkin, ja sen on myös elämä varmasti opettanut
 usealle, ettei rikkaus yksistään tee jokaista onnelliseksi. Tuhannet
 suutelot lähettää sinulle kuuliainen tyttäresi

 _Antonie_.

 P.S. Sormus on huonoa kultaa ja jokseenkin ohut, kuten huomaan.»


 »Rakas lapseni Tony!

 Olen saanut vastaanottaa kirjeesi. Sen sisällön johdosta voin
 ilmoittaa sinulle, että noudattaen velvollisuuttani en ole jättänyt
 sopivassa muodossa ilmaisematta herra Grünlichille sinun käsitystäsi
 asioista.

 Seuraus siitä oli kuitenkin sellainen, että se on kuohuttanut
 mieltäni vakavasti. Sinä olet täysikasvuinen neiti ja nyt paraikaa
 niin vakavassa elämänkohdassa, etten voi olla huomauttamatta sinulle,
 mitä seurauksia ajattelematon askel sinun puoleltasi voisi tuottaa.
 Herra Gr. joutui näet minun sanojeni johdosta epätoivon valtaan ja
 vannoi rakastavansa sinua niin suuresti, ettei hän voisi kestää sinun
 menettämistäsi, vaan uhkasi päättää päivänsä, ellet sinä muuttaisi
 päätöstäsi. Koska minä en voi ottaa vakavalta kannalta sitä, mitä
 sinä kirjoitit erääseen toiseen kohdistuvasta tunteesta, niin pyydän
 sinua hillitsemään kiihtymyksesi saamasi sormuksen johdosta sekä
 punnitsemaan vielä kerran vakavasti kaikkea. Kristillisen vakaumukseni
 mukaan on minusta ihmisen velvollisuus antaa arvoa toisten tunteille,
 emmekä me tiedä, vaikka korkein tuomari kerran syyttäisi sinua
 siitä, rakas lapseni, että olet johtanut miehen, jonka tunteet
 sinä olet hyljännyt kylmästi ja itsepäisesti, rikolliseen tekoon
 henkeään vastaan. Mutta tahtoisin vielä kerran muistuttaa sinulle
 erästä seikkaa, josta jo usein olen puhunut sinulle, ja iloitsen
 nyt voidessani esittää sen kirjallisesti. Sillä joskin puhuttu sana
 vaikuttaa elävämmin ja välittömämmin, on kirjoitetulla sanalla se etu.
 että sitä saattaa paremmin punnita, että se pysyy muuttumattomana
 ja että saaja voi lukea sen yhä uudelleen ja uudelleen tuossa
 kirjoittajan tarkasti punnitsemassa ja harkitsemassa muodossa. —
 Rakas tyttäreni, me emme ole syntyneet siksi, että tavoittelisimme
 lyhytnäköisesti omaa, vähäpätöistä, henkilökohtaista onneamme,
 sillä me emme ole irrallisia, riippumattomia ja yksilökeskeisiä
 olentoja, vaan aivan kuin renkaita ketjussa, emmekä me olisi sitä,
 mitä me olemme, ilman meidän edellämme kulkeneitten sarjaa; nämä
 ovat viitoittaneet tiemme ja jo itse astuneet ankarasti tietään,
 katsomatta oikeaan tai vasempaan, seuraten koettua ja kunnianarvoista
 perintätapaa. Sinun tiesi on minun nähdäkseni jo joitakin viikkoja
 ollut selvä ja tarkasti määrätty, etkä sinä olisi minun tyttäreni, et
 Herrassa nukkuneen isoisäsi pojantytär etkä yleensä arvokas perheemme
 jäsen, jos todella aikoisit vakavasti, sinä yksin, uhmamielin ja
 huikentelevasti kulkea omia, epäselviä polkujasi. Tämän, rakas
 Antonie, minä pyydän saada painaa sinun sydämellesi. —

 Äitisi, Thomas, Christian, Klara ja Klothilde (viimeksimainittu on
 viettänyt useampia viikkoja isänsä luona Ungnadessa), samoin mamsseli
 Jungmann lähettävät sinulle sydämelliset terveisensä; iloitsemme
 kaikki siitä, että taas pian saamme sulkea sinut syliimme.

                                  Uskollinen, rakastava
                                        _Isäsi_.»



YHDESTOISTA LUKU.


Sade valui virtanaan. Taivas, meri ja maa sulautuivat kaikki samaan
harmauteen, tuulenpuuskat pieksivät vettä ikkunaruutuja vasten niin
että ne olivat aivan läpinäkymättömiä. Uunintorvesta kuului valittavia
ääniä...

Kun Morten Schwarzkopf astui päivällisen jälkeen piippuineen
parvekkeelle katsoakseen, niiltä taivas näytti, näki hän edessään
pitkään, ruumiinmukaiseen, keltaruutuiseen ulsteriin ja harmaaseen
hattuun puetun herran; talon edessä odottivat suljetut vaunut, joiden
kuomu välkkyi sateessa ja joiden pyörät olivat paksussa kurassa. Morten
tuijotti ällistyneenä tulijan rusottaviin kasvoihin. Herralla oli
poskiparta, joka oli sen näköinen kuin se olisi värjätty jauheella,
jolla kullataan joulupähkinöitä.

Ulsteriin puettu herra katsoi Morteniin kuin palvelijaan, hiukan
silmiään sipristäen, näkemättä häntä, ja kysyi pehmeällä äänellä: »Onko
herra luotsipäällikkö tavattavissa?»

»Kyllä...» änkytti Morten, »kyllä minä luulen, että isäni...»

Nyt iski herra häneen silmänsä; ne olivat siniset kuin hanhen silmät.

»Oletteko te herra Morten Schwarzkopf?» hän kysyi.

»Olen, herra», vastasi Morten, joka koetti pysyttää ilmeensä tyynenä.

»Kas vain! Todellako...» huomautti ulsteriin puettu herra ja jatkoi
sitten: »Tahdotteko olla niin hyvä ja viedä minut herra isänne
puheille, nuori mies? Nimeni on Grünlich.»

Morten vei herran parvekkeen läpi, aukaisi hänelle eteiskäytävän
oikealla puolella olevan virkahuoneeseen johtavan oven ja palasi
takaisin arkihuoneeseen ilmoittamaan isälleen tulijan. Herra
Schwarzkopfin lähtiessä huoneesta kävi nuorukainen istumaan pyöreän
pöydän ääreen, nojasi kyynärpäänsä sitä vastaan ja syventyi äitiinsä
katsomatta, joka istui vetisen ikkunan ääressä sukkia parsien, lukemaan
tuota »viheliäistä tekelettä», joka ei tietänyt kertoa mistään muusta
kuin konsuli sen ja sen hopeahäistä. — Tony oli lepäämässä omassa
huoneessaan.

Luotsipäällikkö astui virkahuoneeseensa sen näköisenä kuin ainakin
mies, joka on tyytyväinen päivälliseensä. Hänen univormutakkinsa,
jonka alta näkyivät keltaiset liivit, oli auki. Hänen raudanharmaa
laivuripartansa erottui selvästi punakoista kasvoista. Hänen kielensä
liikkui tyytyväisesti hampaiden välissä, minkä johdosta hänen
rehellinen suunsa joutui mitä kummallisimpiin asentoihin. Hän kumarsi
lyhyesti, nytkähyttäen ja ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Kas niin!

»Nöyrin palvelijanne!» hän virkkoi.

Herra Grünlich kumarsi puolestaan arvokkaasti, ja hänen suupielensä
vetäytyivät hiukkasen alas. Samalla pääsi hänen suustaan hiljainen:
»Hä-ä-hm.»

Virkahuone oli jotakuinkin pieni; sen seiniä peitti muutaman jalan
korkuinen laudoitus, mutta yläpuoli oli ainoastaan kalkittu. Sateen
lakkaamatta ropisuttamien ikkunain edessä oli tupakansavusta
kellastuneet uutimet. Ovesta oikealle oli pitkä, karkeatekoinen,
paperien peittämä pöytä, jonka yläpuolelle oli kiinnitetty Euroopan
kartta ja toinen pienempi Itämeren kartta. Keskeltä kattoa riippui alas
huolellisesti veistetty, täysin purjein varustettu mallilaiva.

Luotsipäällikkö pyysi vierasta istumaan kupuraiselle, mustalle,
halkeilleella vahakankaalla päällystetylle sohvalle, joka oli
ovea vastapäätä, ja asettui itse mukavasti, kädet ristissä vatsan
päällä, puiseen nojatuoliin. Herra Grünlich asettui tiukasti kiinni
napitettuine ulstereineen, hattu polvilla, sohvan äärimmäiselle
laidalle, koskematta selkänojaan.

»Nimeni», sanoi hän, »on, kuten mainitsin, Grünlich, Grünlich
Hampurista. Pyydän saada ilmoittaa, että minulla on kunnia olla konsuli
Buddenbrookin läheinen liikeystävä.»

»Allabonöör! Erittäin miellyttävää, herra Grünlich! Mutta eikö herra
halua istua hiukan mukavammin? Pieni grogi matkan jälkeen? Minäpä
toimitan heti sanan keittiöön...»

»Minun tulee huomauttaa», lausui herra Grünlich rauhallisesti, »että
aikani on täpärällä, että vaununi odottavat ja että pyydän ainoastaan
saada puhua pari sanaa kanssanne.»

»Nöyrin palvelijanne», toisti herra Schwarzkopf vähän arkaillen. Syntyi
vaitiolo.

»Herra luotsipäällikkö!» alkoi herra Grünlich pudistaen painokkaasti
päätään ja heilauttaen sen samalla taapäin.

Tämän jälkeen hän vaikeni uudelleen vahvistaakseen sanojensa vaikutusta
ja sulki samalla suunsa niin tiukasti kuin nauhoilla suljettavan
rahakukkaron.

»Herra luotsipäällikkö», toisti hän ja jatkoi sitten nopeasti: »Asia,
joka on tuonut minut luoksenne, koskee välittömästi nuorta neitiä, joka
on asunut luonanne muutamia viikkoja.»

»Mamsseli Buddenbrookia?» kysyi herra Schwarzkopf...

»Aivan niin», vastasi herra Grünlich soinnuttomasti, katse maahan
luotuna; hänen suupielensä vetäytyivät syviin uurteisiin.

»Huomaan olevani pakotettu ilmituomaan», jatkoi hän kuin ulkoa lukien,
silmien kulkiessa äärettömän tarkkaavasti huoneessa olevasta esineestä
toiseen sekä lopuksi ikkunaan, »että minä joku aika sitten pyysin
samaisen neiti Buddenbrookin kättä, että hänen vanhempansa kumpikin
suhtautuvat asiaan myötämielisesti ja että neiti itse, joskaan
kihlausta ei ole vielä kaikissa muodoissa julkiseksi tehty, on selvin
sanoin luvannut minulle kätensä.»

»Todellako?» kysyi herra Schwarzkopf innokkaasti. »Siitä minä en ole
tiennyt mitään! Onnittelen, herra... Grünlich! Onnittelen täydestä
sydämestä! Olette tavannut hyvän, vilpittömän...»

»Kiitän», sanoi herra Grünlich kylmästi. »Mutta seikka, joka minut on
tuonut teidän luoksenne, arvoisa herra luotsipäällikkö, on se, että
tuon liiton tielle on ilmestynyt aivan äskettäin vaikeuksia ja että
nuo vaikeudet... ovat lähtöisin teidän kodistanne —?» Viimeiset sanat
lausui hän kysyvästi, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: Voiko se, mitä
minä olen kuullut, olla mahdollista?

Herra Schwarzkopf vastasi ainoastaan kohottamalla harmaantuneet
kulmakarvansa korkealle ylös tarttuen ruskeille, vaaleiden ihokarvojen
peittämine laivurinkäsineen tuolinsa käsipuihin.

»Niin. Niin on asia. Sellaista olen kuullut kerrottavan», sanoi herra
Grünlich surullisen päättävästi. »Olen saanut tietää että poikanne,
herra lääketieteen ylioppilas, on... tosin tietämättään... tullut
sekaantuneeksi minun oikeuksiini, että hän on käyttänyt hyväkseen
neidin nykyistä täälläoloa viekoitellakseen tältä eräitä lupauksia...»

»Mitä!» ärähti luotsi-päällikkö tarttuen lujasti tuolin kaiteisiin ja
ponnahtaen kiihkeästi koholle... »Silloin hänen pitää heti... Sehän nyt
olisi vasta...» Hän harppasi kahdella askeleella ovelle, kiskaisi sen
auki ja karjaisi käytävään äänellä, joka olisi kuulunut vaikka maailman
pahimman myrskyn läpi: »Meta! Morten! Tulkaapas tänne! Tulkaa tänne
molemmat!»

»Valitan syvästi», lausui herra Grünlich kasvot hymyssä, »että olen
vanhempien oikeuksieni esilletuomisella kenties häirinnyt omia
isällisiä suunnitelmianne, herra luotsipäällikkö...»

Diederich Schwarzkopf kääntyi ympäri ja tuijotti häneen terävillä,
pienten ryppyjen ympäröimillä sinisillä silmillään kuin olisi hän
koettanut turhaan ymmärtää toisen sanojen tarkoitusta.

»Herra!» sanoi hän sitten äänellä, joka ärisi aivan kuin tuima
grogiryyppy juuri olisi polttanut hänen kaulaansa... »Minä olen
yksinkertainen mies enkä ymmärrä korulauseita ja mongerruksia...
mutta jos todella tarkoitatte, että... niin tietäkää, että olette
harhateillä, herra, ja erehdytte kokonaan minun periaatteistani!
Minä tiedän, kuka minun poikani on ja kuka mamsseli Buddenbrook on,
ja minulla on liian paljon kunnioitusta ja olen myös liian ylpeä
voidakseni hautoa senkaltaisia isällisiä suunnitelmia! Mutta puhukaapa
nyt, vastatkaapa nyt te! Mitä tämä oikein merkitsee? Mitä? Mitä minun
on täytynyt kuulla, mitä?...»

Rouva Schwarzkopf ja hänen poikansa seisoivat ovella, edellinen mitään
aavistamatta suorien esiliinaansa, Morton paatuneen syntisen ilme
kasvoilla. Herra Grünlich ei heidän astuessaan sisään suinkaan noussut
paikaltaan; hän jäi jäykkään, tyyneen asentoonsa sohvan laidalle,
ulsteri tiukasti kiinni napitettuna.

»Sinä olet siis käyttäytynyt kuin tuhma nulikka?» ahdisti
luotsipäällikkö Mortenia.

Nuori mies seisoi peukalo nuttunsa nappien välissä; hän oli synkän
näköinen ja oli pullistunut poskensakin uhmasta.

»Niin, isä», sanoi hän. »Neiti Buddenbrook ja minä...»

»Jaahah, no silloin saat kuulla, että olet aika tomppeli, suuri veijari
ja pöllö! Huomispäivänä lähdet Göttingeniin, kuuletko? Huomispäivänä!
Ja se kaikki on lasten höpötystä, ei kerrassaan mitään muuta kuin
lasten höpötystä, ja siihen piste!»

»Diederich, hyvä Jumala!» sanoi rouva Schwarzkopf pannen kätensä
ristiin. »Ei sitä voi sanoa noin vaan ilman muuta! Kuka tietää...» Hän
vaikeni ja saattoi nähdä, miten hänen silmissään sortui kaunis haave.

»Haluaako herra puhua neidin kanssa?» sanoi luotsipäällikkö karkealla
äänellä kääntyen herra Grünlichin puoleen...

»Hän on huoneessaan! Hän nukkuu!» selitti rouva Schwarzkopf säälivästi
ja liikutettuna.

»Valitan», sanoi herra Grünlich huoahtaen helpotuksesta ja nousi.
»Muutoin saan toistaa, että aikani on täpärällä ja että vaununi
odottavat ulkona. Pyydän saada lausua teille, herra luotsipäällikkö»,
jatkoi hän yhteen menoon, tehden hatullaan kaaren herra Schwarzkopfin
edessä »täyden tyytyväisyyteni ja tunnustukseni miehekkään ja
kunnioitettavan käytöksenne johdosta. Sulkeudun suosioonne. Minulla on
kunnia poistua. _Adieu_.»

Diederich Schwarzkopf ei ojentanut hänelle kättään, hän nytkähytti vain
vähän raskasta yläruumistaan kuin olisi tahtonut sanoa: Kas niin!

Herra Grünlich astui täsmällisin askelin Mortenin ja hänen äitinsä
välistä ovesta ulos.



KAHDESTOISTA LUKU.


Thomas saapui taloon Krögerien vaunuilla. Oli Tonyn lähtöpäivä.

Nuori herra saapui kello kymmenen aamulla ja haukkasi hiukan
aamiaista toisten kanssa arkihuoneessa. Istuttiin taas yhdessä, kuten
ensimmäisenä päivänä; nyt oli vain kesä ohi ja ilma niin kylmä ja
tuulinen, ettei voinut istua parvekkeella. Ja Morten poissa... Hän oli
Göttingenissä. Tony ja hän eivät edes olleet saaneet sanoa kunnolla
hyvästiä. Luotsipäällikkö oli seisonut vieressä ja sanonut: »Kas niin.
Piste. Hm.»

Kello yksitoista nousivat sisarukset vaunuihin, joiden taakse
oli köytetty Tonyn suuri matka-arkku. Hän oli kalpea ja värisi
pehmeässä syystakissaan kylmästä, väsymyksestä, matkakuumeesta ja
alakuloisuudesta, joka aina väliin valtasi hänet, täyttäen hänen
rintansa ahdistavalla tuskan tunteella. Hän suuteli pikku Metaa,
puristi talon rouvan kättä ja nyökkäsi herra Schwarzkopfille tämän
sanoessa: »Älkää unohtako meitä, pikku mamsseli. Ja onhan kaikki nyt
hyvin, eikö niin?»

»Ja sitten onnellista matkaa ja parhaat terveisemme herra isällenne
ja rouva konsulittarelle... Sen jälkeen napsahti vaunun ovi lukkoon,
lihavat hevoset alkoivat vetää ja Schwarzkopfin perheen kaikki kolme
jäsentä heiluttivat liinojaan...»

Tony painoi päänsä vaununnurkkaan ja katsoi ulos ikkunasta. Taivas
oli vaaleassa pilvessä, Trave keikkui pienissä laineissa, joita tuuli
kiidätti aika vauhtia edelleen. Silloin tällöin tipahti pieni pisara
ruutua vasten. Satamakadun päässä istuivat ihmiset oviensa edessä
paikkaillen verkkojaan; paljasjalkaiset lapset juoksentelivat esiin ja
jäivät katsomaan vaunuja. He jäivät tänne...

Kun viimeiset talot oli sivuutettu, kumartui Tony eteenpäin
nähdäkseen vielä kerran majakan; sitten hän nojautui taapäin ja sulki
silmänsä, joita väsytti ja särki. Hän ei ollut yöllä voinut nukkua
juuri ollenkaan mielenliikutuksesta, hän oli noussut varhain ylös
laittaakseen kuntoon arkkunsa eikä ollut voinut syödä mitään. Hänen
kuivassa suussaan oli äikeä maku. Hän tunsi itsensä niin raukeaksi,
ettei hän koettanut estää kuumia kyyneleitä, joita koko ajan nousi
hänen silmiinsä.

Hän oli tuskin ummistanut luomensa, kun hän oli jälleen olevinaan
Travemündessä, Schwarzkopfin parvekkeella. Hän näki Mortenin
ilmielävänä edessään tämän puhuessa hänelle ja kumartuessa
luonteenomaisella tavallaan hiukan eteenpäin, katsahtaen silloin
tällöin toisiin hyväntahtoisen tutkivasti; hän näki, miten Mortenin
kauniit hampaat paljastuivat hänen nauraessaan, hampaat, joiden
kauneudesta Morten itse nähtävästi ei ollut tietoinen... ja hänen
mielensä keveni ja tuli iloiseksi. Hän palautti muistiinsa kaiken,
niitä hän oli kuullut Mortenilta heidän monien keskustelujensa aikana,
ja hän tunsi onnekasta tyydytystä luvatessaan itselleen, että hän
tulisi säilyttämään tuon kaiken mielessään pyhänä ja loukkaamattomana.
Sen, että Preussin kuningas oli tehnyt suuren vääryyden, että Kaupungin
Sanomat olivat viheliäinen tekele, jopa senkin, että Yliopistojen
ohjesääntö oli uudistettu neljä vuotta sitten; kaikki nuo seikat olivat
nyt hänelle arvokkaita ja lohdullisia totuuksia, salainen aarre, jota
hän oli saattava katsella milloin halusi. Kadulla käydessään, perheen
keskessä, aterioidessa... Kuka tietää? ehkä hän oli joutuva kulkemaan
viitoitettua tietään ja menevä naimisiin herra Grünlichin kanssa; se
oli aivan yhdentekevää. Kesken tämän puhetta oli hän äkkiä muistava:
»Minäpä tiedän semmoista, mitä sinä et tiedä... Aateliset ovat — mitä
periaatteeseen tulee — halveksittavia!»

Hän hymyili tyytyväisesti itsekseen... Ja samassa hän kuuli pyörien
jyrinän keskeltä uskomattoman selvästi Mortenin äänen; hän erotti tämän
hyväntahtoisen, hiukan epäselvän, nurisevan äänen joka vivahduksen,
kuuli miten hän sanoi: »Tänään meidän täytyy molempien istua kivillä,
neiti Tony...» Ja tuo pieni muisto täytti mitan. Hänen rintansa
puristui kokoon surusta ja kaipauksesta, vastustamatta antoi hän
kyynelten tulvahtaa esiin... Nurkkaansa painuneena painoi hän molemmin
käsin nenäliinan silmiensä eteen ja itki katkerasti.

Thomas, joka poltti savuketta, katsoi neuvottomasti tielle.

»Tony raukka!» sanoi hän viimein silittäen sisaren takkia. »Minä säälin
sinua sydämestäni... ymmärrän sinut niin hyvin, näetkös. Mutta mitä
tehdä? Sellainen täytyy kestää. Usko minua... minäkin tiedän mitä se
on...»

»Sinä et tiedä mitään, Tom!» nyyhkytti Tony.

»Älähän sano. Nyt on esimerkiksi päätetty asia, että minun tulee mennä
ensi vuoden alussa Amsterdamiin. Isä on toimittanut minulle paikan
siellä... van der Kellen & Kumpp:in luona... Ja silloin minun täytyy
jättää hyvästit pitkiksi, pitkiksi ajoiksi...»

»Voi, Tom! Mitä on ero vanhemmista ja sisarista! Se ei ole kerrassaan
mitään!»

»Nii-iin!» sanoi Tom jokseenkin venyttäen. Hän henkäisi ikäänkuin
sanoakseen lisää, mutta oli kuitenkin vaiti. Muuttaessaan sikarin
suupielestä toiseen kohotti hän toista kulmaansa ja käänsi päänsä
sivulle.

»Eikä sitä kestä kauan», alkoi hän jälleen tuokion kuluttua.
»Kylläpähän siitä asettuu. Ihminen unohtaa...»

»Mutta minä en tahdo unohtaa!» huudahti Tony aivan epätoivoisesti.
»Unohtaa... onko se mikään lohdutus?!» —



KOLMASTOISTA LUKU.


Tultiin sitten lautalle, Israelsdorfin lehtikujaan, Jerusaleminvuoren
alle, Burgfeldiin. Vaunut kulkivat Burgtorin läpi, jonka oikealla
puolella kohosivat vankilan muurit, vierivät Burgstrassea pitkin,
yli Kobergin... Tony katseli harmaita suippopäätyrakennuksia, kadun
yläpuolella riippuvia öljylamppuja, Pyhän-Hengen-Sairaalaa, sen nyt
jo paljaine lehmuksineen... Hyvänen aika, kaikki tuo oli ennallaan!
Se oli seisonut siinä muuttumattomana, kunnianarvoisena, vaikka hän
oli muistellut sitä kuin olisi ollut kysymys vain menneestä, unhoon
vaipuvasta unikuvasta! Nuo harmaat päätyrakennukset merkitsivät
kaikkea entistä, totuttua, jälkeenjäänyttä, joka oli uudelleen ottanut
hänet piiriinsä, jossa hänen jälleen tuli ruveta elämään. Hän ei enää
itkenyt; hän katsoi uteliaasti ympärilleen. Jäähyväis-ikävä haihtui
melkein hänen nähdessään nämä kadut ja tutut kasvot niiden varsilla.
Tuossa — vaunujen vieriessä Breitestrassea pitkin — kulki kantaja
Matthiesenkin ohi ja otti syvään kumartaen karkean silinterin päästään
— kasvoillaan niin tuima velvollisuusilme kuin olisi hän ajatellut:
»Olisinpa minä aika lurjus...»!

Vaunut kääntyivät Mengstrasselle, ja paksut parihevoset seisoivat
korskuen ja kuopien Buddenbrookin talon edessä. Tom auttoi huomaavasti
sisarensa alas vaunuista, Anton ja Line taas kiiruhtivat avuksi arkkua
irroittamaan. Mutta heidän täytyi odottaa ennenkuin päästiin itse
taloon, sillä kolme mahtavaa kuormavaunua työntäytyi juuri perätysten
sisään portista, kussakin korkea kasa viljasäkkejä, joihin oli merkitty
levein, mustin kirjaimin »Johann Buddenbrook». Raskaasti kolisten
keikkuivat ne tavarahallin yli ja laakeita portaita alas pihaan.
Osa viljasta aiottiin kai purkaa takarakennukseen ja loput lähettää
edelleen »Wallfischiin», »Löween» tai »Eicheen»...

Nuorten astuessa eteiseen tuli konsuli ulos konttorista kynä korvan
takana ja levitti sylinsä tyttärelleen.

»Tervetuloa kotiin, Tony!»

Tony suuteli isäänsä, joka katsoi häntä silmiin, jotka vielä olivat
kosteat kyynelistä ja joissa näkyi ikäänkuin häpeän häive. Mutta
konsuli ei ollut vihainen, hän ei virkkanut ensin mitään ja sanoi
sitten vaan: »On myöhä, mutta me olemme antaneet päivällisen odottaa.»

Konsulitar, Christian, Klothilde, Klara ja Ida Jungmann olivat
kerääntyneet portaille vastaanottamaan häntä...

Tony nukkui hyvin ja sikeästi ensi yön Mengstrassen varrella ja astui
seuraavana aamuna, 22 p:nä syyskuuta, virkistyneenä ja tyynenä alas
kahvia juomaan. Oli vielä hyvin aikaista, kello oli tuskin seitsemää.
Vain mamsseli Jungmann oli läsnä kahvipöytää, kattamassa.

»Ai, ai, Tony, lapsukainen», sanoi hän katsoen ympärilleen pienin,
unisin, ruskein silmin: »näin varhain ylhäällä!»

Tony istuutui kirjoituspöydän ääreen, jonka kansi oli auki, vei kätensä
niskaan ja katsoi hetken aikaa märkää, mustana välkkyvää pihakivitystä
ja kellastunutta, kosteaa puutarhaa. Sitten hän alkoi penkoa uteliaasti
kirjoituspöydällä olevia käyntikortteja ja asiapapereita...

Aivan mustepullon vieressä oli tuttu suuri sukukirja nahkaisille
kansineen, kultaisille reunoineen ja erilaisine paperilehtineen. Sitä
oli varmaan käytetty vielä eilen illalla, ja oli ihme, ettei isä ollut
lukinnut sitä nahkasalkkuun ja pannut sitä omaan lokeroonsa, kuten
tavallisesti.

Tony otti sen käteensä, selaili sitä, ryhtyi lukemaan ja syventyi
siihen. Hän tapasi enimmäkseen tuttuja yksinkertaisia asioita; mutta
kukin kirjoittaja oli perinyt edeltäjältään eräänlaisen juhlallisen
esitystavan, itsestään ja vaistomaisesti sujuvan kronikkatyylin, josta
kuvastui harras, tiedoton, mutta juuri siksi sitä arvokkaampi suvun
kunnioitus itseään, perintätapoja ja historiaansa kohtaan. Tuo ei ollut
mitään uutta Tonylle; hän oli joskus saanut lueskella näitä lehtiä.
Mutta niiden sisältö ei ollut vielä koskaan tehnyt häneen sellaista
vaikutusta kuin tänä aamuna. Kunnioittava arkatuntoisuus, jolla siinä
kohdeltiin pienimpiäkin sukuhistoriaan kuuluvia tapahtumia, vaikutti
häneen voimakkaasti... Hän nojasi kyynärpäänsä pöydän laitaan ja luki
kirjaa tuntien kasvavaa antaumusta, ylpeyttä ja vakavuutta.

Hänenkään omasta lyhyestä menneisyydestään ei puuttunut ainoatakaan
kohtaa. Siinä oli hänen syntymisensä, lapsena sairastamansa taudit,
ensimmäinen koulunkäyntinsä, tulonsa m:lle Weichbrodtin täysihoitolaan,
ripillepääsynsä... Kaikki oli kirjoitettu konsulin pienellä, sujuvalla
kauppiaan-käsialalla, ja siinä ilmeni melkein uskonnollisen harras
kunnioitus tosiseikkoja kohtaan: Sillä eikö vähäisiäkin seikka ollut
Jumalan sallima, joka oli ihmeellisesti ohjannut suvun historiaa?...
Mitä tähän mahtaisikaan vielä tulevaisuudessa ilmestyä hänen nimensä
jälkeen, jonka hän oli perinyt isoäidiltään Antoinettelta. Ja kaikesta
siitä lukisivat tulevat suvun jäsenet yhtä hartaasti kuin hän nyt
seurasi aikaisempia vaiheita.

Hän nojautui hengähtäen taapäin, ja hänen sydämensä löi juhlallisesti.
Hänet täytti kunnioitus itseään kohtaan, ja henkilökohtaisen tärkeyden
tunne, jota hän jo pari kertaa oli tuntenut, virtasi nyt entistä
voimakkaammin häneen kirjan lehdiltä, pannen hänet melkein värisemään.
»Kuin rengas ketjussa», oli isä kirjoittanut... niin! Juuri tuon
ketjun renkaana oli hänellä korkea ja vastuunalainen asema — hänet oli
kutsuttu vaikuttamaan sukunsa historiaan!

Hän selaili paksun niteen lehtiä ensi sivuille asti, jossa oli
konsulin käsialalla esitetty Buddenbrook -suvun päävaiheet eri
otsakkein, sulkumerkein ja päivämäärin varustettuna; aikaisimman
kantaisän avioliitosta papintytär Brigitta Schuren kanssa konsuli Johan
Buddenbrookiin, joka oli mennyt naimisiin Elisabeth Krögerin kanssa
vuonna 1825. Tuosta avioliitosta, kerrottiin siinä, oli syntynyt neljä
lasta... sitten seurasi näiden nimet, syntymävuodet ja päivät alekkain;
vanhimman pojan nimen jälkeen oli jo merkitty, että tämä pääsiäisenä,
vuonna 1842 oli astunut harjoittelijana isänsä liikkeeseen.

Tony katseli kauan omaa nimeänsä ja sitä seuraavaa tyhjää tilaa. Ja
äkkiä hän tempasi kynän, kasvot liikkuivat hermostuneesti, kurkussa
tuntui kuivalta ja huulet värisivät silmänräpäyksen toisiaan vasten.
Hän syöksi kynän mustepulloon ja kirjoitti etusormi koukussa, pää
syvään painuneena, kankealla, vinolla käsialallaan: »... Meni kihloihin
22 p:nä syyskuuta 1845 herra Bendix Grünlichin, hampurilaisen kauppiaan
kanssa.»



NELJÄSTOISTA LUKU.


»Olen aivan samaa mieltä, arvoisa ystäväni. Tämä kysymys on erittäin
tärkeä ja vaatii ratkaisua. Siis lyhyesti: tavanmukainen tyttärien
myötäjäissumma suvussamme on 70 000 markkaa.»

Herra Grünlich loi tulevaan appeensa liikemiehen nopean, tutkivan
katseen.

»Epäilemättä...» sanoi hän, ja tuo »epäilemättä» kesti yhtä kauan
kuin hän miettivän näköisenä antoi vasemmanpuoleisen kullankeltaisen
poskipartatupsunsa liukua sormiensa läpi... Hän päästi parranhuipun
irti samalla hetkellä kun »epäilemättä» oli loppunut.

»Te tiedätte, kunnioitettu isä», hän jatkoi, »mitä syvää arvonantoa
minä tunnen kunnioitettavia perinnäistapoja ja periaatteita kohtaan!
Mutta... eikö käsilläolevassa tapauksessa tuo kaunis säännöllisyys
mene liian pitkälle?... Liike laajenee... suku pääsee kukoistukseen...
sanalla sanoen, elinehdot muuttuvat ja paranevat...»

»Arvoisa ystäväni», lausui konsuli... »En ole mikään kitsastelija!...
Ette antanut minun puhua loppuun, muuten tietäisitte, että minä olen
valmis myöntymään asianhaarain mukaisiin olosuhteisiin ja lisään siis
mainitsemiini 70 000:een 10 000 markkaa.»

»Siis 80 000...» sanoi herra Grünlich; sen jälkeen hän liikutti suutaan
kuin sanoakseen: Liikaa siinä ei ole; mutta saa riittää.

Asia päätettiin mitä sulimmassa sovinnossa, ja konsuli helisytti
tyytyväisenä suurta avainkimppua housuntaskussaan. 80 000 oli vasta
»tavanmukainen myötäjäissumma.» —

Tämän jälkeen sanoi herra Grünlich hyvästit ja matkusti Hampuriin. Uusi
vaihe ei muuttanut suurestikaan Tonyn elämän kulkua. Kukaan ei estänyt
häntä tanssimasta Möllendorpfeilla, Langhalseilla, Kistenmakereilla ja
kotona, käymästä Traven rannalla luistelemassa ja ottamasta vastaan
nuorten herrojen kohteliaisuuksia... Lokakuun puolivälissä saattoi
hän ottaa osaa kihlajaiskutsuihin, jonka Möllendorpfit järjestivät
vanhimman poikansa ja Julchen Hagenströmin kunniaksi. »Tom!» sanoi
Tony. »Minä en mene sinne. Se on kauheata!» Mutta hän meni sittenkin ja
huvitteli sydämensä pohjasta.

Hän oli muuten saanut sukukirjaan tekemänsä lisäyksen avulla itselleen
oikeuden liikkua konsulittaren kanssa tai yksin kaikissa kaupungin
kauppapuodeissa suuria ostoja tehden, ja hän varusteli myötäjäisiään,
joista piti tulla hienot. Aamiaishuoneen ikkunan luona istui aamusta
iltaan kaksi kotiompelijatarta, jotka päärmäsivät, ompelivat
nimikirjaimia ja söivät rajattomat määrät leipäviipaleille pantua
vihreätä juustoa...».

»Onko Lentföhrista tilattu liinavaatepakka tullut, äiti?»

»Ei, lapseni, mutta tässä on kaksi tusinaa ruokaliinoja.»

»Hyvä. — Mutta hän lupasi lähettää kankaan iltapäivällä. Voi sentään,
lakanathan täytyy päärmätä!»

»Mamsseli Bitterlich kysyy tyynynpäällisiin tarvittavia pitsejä, Ida.»

»Ne ovat alakerran liinakaapissa oikealla, Tony lapsukainen.»

»Line — —!»

»Voisit juosta kerran itsekin, herttaiseni...»

»Herranen aika, sitäkö varten minä menen naimisiin, että itse juoksisin
rappusia...»

»Oletko ajatellut hääpukua, Tony»?

»Sen pitää olla _moirée antique'a_, äiti!... Minä en mene vihille ilman
_moirée antique'ia_!»

Näin kului lokakuu, kului marraskuu. Jouluksi ilmestyi taloon herra
Grünlich viettääkseen pyhän illan Buddenbrookin perheen parissa;
eikä Krögereidenkään tavallinen jouluiltakutsu jäänyt tulematta.
Grünlichin käytös morsiantaan kohtaan oli niin hellä kuin häneltä
oltiin oikeutetut odottamaan. Ei mitään turhaa juhlallisuutta! Ei
mitään seurustelurajoituksia! Ei mitään sopimattomia hyväilyjä!
Henkäyksentapainen suudelma otsalle vanhempien läsnäollessa oli
vahvistanut kihlauksen... Toisinaan ihmetteli Tony hiukan, ettei
Grünlichin onni näyttänyt vastaavan epätoivoa, jota hän oli osoittanut
morsiamen ollessa asiaa vastaan. Grünlich katseli häntä ainoastaan
iloisin omistajan silmin... Silloin tällöin, jäätyään sattumalta
kahdenkesken hänen kanssaan, saattoi hän tietenkin joutua leikkisän,
kujeilevan mielialan valtaan, jolloin hän koetti siepata Tonyn
polvelleen istumaan, lähentää poskitupsunsa hänen kasvoihinsa, ja
virkkaa ilosta värisevällä äänellä: »Tapasinpas sinut kiinni! Sainpas
sinut sittenkin käsiini!»... Johon Tony vastasi: »Hyvänen aika, olkaa
järkevä!» riistäytyen taitavasti irti.

Herra Grünlich palasi heti joulupyhien jälkeen takaisin Hampuriin,
sillä hänen vilkkaasti toimiva liikkeensä vaati välttämättömästi
hänen henkilökohtaista läsnäoloaan, ja Buddenbrookit hyväksyivät
vaieten hänen kantansa, että Tony oli ehtinyt ennen kihlausta tutustua
tarpeeksi tulevaan mieheensä.

Asuntokysymys oli järjestetty kirjeellisesti. Tony, joka iloitsi
rajattomasti siitä, että saisi joutua suurkaupunkiin, ilmaisi
toivomuksen, että he asettuisivat kaupungin alueelle, jossa —
Spitalersstrassen varrella — herra Grünlichin konttorihuoneet
sijaitsivat. Mutta sulhanen vaati miehekkään itsepintaisesti
oikeutta huvilan ostoon kaupungin ulkopuolelta, Eimsbüttelin luota..
runolliselta ja syrjäiseltä paikalta, joka oli ihanteellinen nuoren
avioparin olinpaikka — »_procul negotiis_» — hän ei ollut vieläkään
unohtanut kokonaan latinaansa!

Kului joulukuu, ja häät määrättiin vuoden neljänkymmenenkuuden
alkupäiviksi. Tony piti komeat aattojuhlat, jossa oli mukana puoli
kaupunkia. Tonyn ystävättäret — näiden joukossa myös Armgard von
Schilling, joka oli tullut kaupunkiin torninkorkuisissa ajopeleissä —
tanssivat Tomin ja Christianin ja näiden tovereiden kanssa. Joukossa
oli Andreas Gieseke, pankinjohtajan poika ja _studiosus jiuris_,
Stephan ja Eduard Kistenmaker, »Kistenmaker & Pojan» nuorta väkeä. He
tanssivat ruokasalissa ja pylväikössä, jonka lattialle tätä tarkoitusta
varten oli sirotettu talkkia... Asiaankuuluvasta melusta huolehti
ensi sijassa konsuli Peter Döhlmann, joka rikkoi suuren kivilattian
laattoihin kaikki saviastiat, mitä käsiinsä sai.

Rouva Stuhtilla oli nyt taas vihdoin tilaisuus seurustella
parhaimmissa piireissä, hän kun auttoi mamseli Jungmannia ja
ompelijatarta hääpäivänä Tonyn pukemisessa. Hän ei, herra paratkoon,
ollut ikinä nähnyt näin kaunista morsianta, ja hän ryömi kaikessa
mahtavuudessaan kontallaan maassa, kiinnittäen ihailun täyttämin,
ylöspäin luoduin silmin pieniä myrtin oksia valkoiselle _moirée
antique'lle_. Pukeminen tapahtui aamiaishuoneessa. Herra Grünlich
odotti pitkäliepeiseen takkiin ja silkkisiin liiveihin puettuna oven
takana. Hänen rusottavilla kasvoillaan oli vakava, kunnioittava ilme;
vasemman sieraimen viereinen syylä oli hienosti puuteroitu ja hänen
kullankeltainen poskipartansa huolellisesti käherretty.

Ylhäällä pylvässalissa oli koolla koko suku; vihkimisen piti tapahtua
siellä. Mikä loistava seura! Siellä istuivat vanhat Krögerit, molemmat
jo hiukan lakastuneen näköisinä, mutta yhä edelleen hienon hienoina.
Siellä oli konsuli Kröger poikiensa Jürgenin ja Jakobin kera;
viimeksimainittu oli tullut Hampurista samoin kuin Duchampsit. Siinä
oli Gotthold Buddenbrook rouvansa, syntyjään Stüwing, ja tyttäriensä
Friederiken, Henrietten ja Pfiffin kanssa, jotka valitettavasti tuskin
joutuisivat naimisiin... Siinä oli mecklenburgilaisen syrjälinjan
edustaja, Klothilden isä, herra Bernhard Buddenbrook, joka oli tullut
»Ungnadesta» ja katseli nyt suurin silmin rikkaan sukulaisensa
äärettömän hienoa kotia. Frankfurtista oli tullut ainoastaan lahjoja,
sillä matka oli sentään hankala... Frankfurtilaisten sijasta olivat
läsnä, ainoina sukuun kuulumattomina henkilöinä, tohtori Grabow,
kotilääkäri, ja mamsseli Weichbrodt, Tonyn äidillinen ystävä — Sesemi
Weichbrodt, jolla oli ihka uudet vihreät nauhat korvakiharoittensa
yläpuolella ja musta puku yllään. »Tule onnelliseksi, _hövä lapsi_!»
sanoi hän Tonyn ilmestyessä pylvässaliin herra Grünlichin taluttamana,
kurottautui eteenpäin ja suudella napsahutti Tonya hiljaa otsalle.
— Perhe oli tyytyväinen morsiameen; tämä oli kaunis ja näytti
luontevalta ja iloiselta, vaikka olikin hiukan kalpea uteliaisuudesta
ja matkakuumeesta.

Sali oli koristettu kukkasin, ja sen oikealle seinälle oli rakennettu
alttari. Pyhän Marian kirkon pappi, pastori Kölling, toimitti
vihkimisen, kehoittaen voimakkain sanoin kohtuullisuuteen. Kaikki
sujui niinkuin pitikin. Tony vastasi viattomasti ja hyväntahtoisesti:
»Tahdon», mutta herra Grünlich köhähti ensin »Hä-ä-hm!» selvittääkseen
kurkkuaan. Tämän jälkeen syötiin erinomaisen maukas ja runsas ateria.

Vieraiden jatkaessa yläsalissa ateriaa, pastori keskellään, saattoivat
konsuli ja hänen vaimonsa nuorta paria, joka oli pukeutunut
matka-asuun, ulos usvaiseen talvi-ilmaan. Suuret matkavaunut odottivat
arkkuineen ja matkalaukkuineen portilla.

Vakuutettuaan moneen kertaan hyvin pian palaavansa kotiin käymään ja
vaadittuaan myös vanhempiaan tulemaan pian Hampuriin heitä tervehtimään
nousi Tony rohkein mielin vaunuihin antaen konsulittaren peittää hänet
huolellisesti lämpimän karvavaipan sisään. Hänen puolisonsa istuutui
hänen viereensä.

»Grünlich», sanoi konsuli, »uudet pitsit ovat pienemmässä käsilaukussa
ylimpänä. Muistattehan pistää ne jotenkin päällystakin alle ennen
Hampuria? Se mokoma aksiisi... sitä täytyy koettaa kiertää hiukan.
Eläkää terveinä! Hyvästi vielä kerran, rakas Tony! Jumala kanssasi!»

»Kai löydätte hyvän majapaikan Arensburgissa?» kysyi konsulitar.

»Kaikki on valmiiksi tilattu, kallehin äiti!» vastasi herra Grünlich.

Anton, Line, Trine ja Sophie tulivat hyvästelemään »Ma'am»
Grünlichiä»...».

Juuri kun oltiin sulkemassa vaunun ovea, valtasi Tonyn äkillinen
liikutus. Huolimatta vaivasta, jonka karvavaipan irroittaminen tuotti,
riisti hän sen ympäriltään, harppasi kursailematta herra Grünlichin
polven yli, jolloin tämä alkoi murista, ja syleili vielä kerran
kiihkeästi isäänsä.

»_Adieu_, isä... Rakas isä!» Sen jälkeen hän lisäsi aivan hiljaa:
»Oletko tyytyväinen minuun?»

Konsuli puristi hänet silmänräpäykseksi äänettömästi rintaansa vasten;
sitten työnsi hän hänet vähän loitommalle ja pudisti hellästi hänen
käsiään...

Tämän jälkeen oli kaikki valmista. Ovi paukahti lukkoon, kuski
maiskautti suutaan, hevoset nykäisivät vaunuja, niin että lasiruudut
helähtivät, ja konsulitar heilutti tuulessa nenäliinaansa, kunnes
vaunut, jotka vierivät kolisten katua alas, hävisivät usvaan.

Konsuli seisoi mietteissään vaimonsa vieressä, joka kietoi sirosti
nahkavaipan tiukemmin ympärilleen.

»Sinne hän nyt meni, Bethsy.»

»Niin, Jean, hän on ensimmäinen lapsistamme, joka jättää meidät. —
Luuletko hänen tulevan onnelliseksi Grünlichin kanssa?»

»Oh, Bethsy, hän on tyytyväinen itseensä; se on varmin onni, jonka
voimme saavuttaa maan päällä.»

He palasivat vieraittensa luokse.



VIIDESTOISTA LUKU.


Thomas Buddenbrook kulki Mengstrassea »Fünfhauseniin» asti. Hän vältti
Breitestrassea, jottei hänen tarvitsisi koko ajan kulkea hattu kourassa
tervehtiäkseen monia tuttujaan.

Kädet lämpimän, tummanharmaan kaulusvaipan taskuissa kulki hän
ajatuksiinsa vaipuneena lumista kovaksijäätynyttä, kristallikiiltoista
katua, joka kitisi hänen jalkojensa alla. Hän kulki omaa tietään, josta
kukaan ei tiennyt mitään... Taivas heloitti kirkkaana, kylmän sinisenä,
ja ilmassa oli raitis, purevahko, puhdas tuntu; oli harvinaisen kaunis
helmikuun päivä ja viiden asteen pakkanen.

Thomas painui »Fünfhausenia» alas, oikaisi yli Bäckergruben ja
saapui kapean poikkikadun kautta Fischergrubelle. Tätä katua, joka
laskeutui Mengstrassen suuntaisena jyrkästi Travea kohti, seurasi
hän jonkun askeleen verran alamäkeen, kunnes saapui pienen talon
eteen, aivan vähäisen kukkakaupan kohdalle, jonne johti kapea ovi
ja jonka vaatimattomassa näyteikkunassa oli ainoastaan muutamia
sipulikasviruukkuja rivissä vihreällä lasilevyllä.

Hän astui sisään, jolloin oven yläpuolella oleva kello alkoi kilkattaa
kuin valpas vahtikoira. Myymäpöydän luona seisoi nuoren myyjättären
kanssa puhellen pieni, paksu, vanhanpuoleinen, turkkilaiseen vaippaan
puettu nainen. Hän valikoi kukkaruukkuja, käänteli ja haisteli niitä,
hieroi kauppaa ja jutteli niin, että hänen vähän väliä täytyi pyyhkiä
suutaan nenäliinalla. Thomas Buddenbrook tervehti häntä kohteliaasti
ja väistyi syrjään.. Nainen oli muuan Langhalsien varaton sukulainen,
hyvänsuopa ja puhelias vanha neiti, joka nimensä puolesta kuului
parhaisiin piireihin, mutta jonne häntä itseään ei oikein laskettu
kuuluvaksi; häntä ei kutsuttu suurille päivällisille eikä tanssiaisiin,
vaan ainoastaan pienempiin kahvikekkereihin. Harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta nimittivät kaikki häntä ainoastaan »Lotte-tädiksi».
Silkkipaperiin kääritty ruukku kainalossa kääntyi hän menemään, ja
Thomas sanoi, nostettuaan hänelle vielä kerran lakkiaan, ääneen
myyjättärelle: »Pari ruusua, neiti... Yhdentekevä minkä värisiä. _La
France_...»

Lotte-tädin suljettua oven mennessään ja kadottua näkyvistä sanoi hän
hiljemmin: »Pane ne vaan pois taas, Anna... Hyvää päivää, pikku Anna!
Tänään olen tullut oikein raskain sydämin.»

Annalla oli musta, yksinkertainen puku ja edessä pieni, valkoinen
esiliina. Hän oli verrattoman kaunis. Hän oli siro kuin gaselli,
ja hänen kasvonsa olivat miltei malaijilaistyyppiset: poskiluut
hiukan ulkonevat, kapeat mustat silmät pehmeäkatseiset ja iho
himmeänkellertävä; sellaista ei ollut kellään näillä mailla. Hänen
samanväriset kätensä olivat kapeat ja myyjättären asemaan nähden
erinomaisen kauniit.

Hän meni myymäpöydän toiseen päähän, pienen puodin oikeaan nurkkaan,
jonne ei voinut nähdä kadulta. Thomas seurasi häntä pöydän toista
puolta, kumartui sen yli ja suuteli hänen huuliaan ja silmiään.

»Sinähän olet aivan kohmeessa, miesparka!» sanoi tyttö.

»Viiden asteen pakkanen!» sanoi Tom... »En huomannut mitään kun kuljin
suruissani!»

Hän istahti myymäpöydälle, piti yhä kädessään Annan kättä ja jatkoi:
»Kuulehan nyt, Anna!... tänään meidän pitää olla järkeviä. Niin ovat
nyt asiat.»

»Voi hyvä Jumala!» äännähti toinen valittavasti ja kohotti huolen ja
pelon vallassa esiliinansa silmilleen.

»Kerranhan se olisi kuitenkin ollut edessä, Anna... Kas niin! Älä itke!
Osaammehan me olla järkeviä, eikö niin? — Mitä tehdä? Sellainen on
tyynesti kestettävä.»

»Milloin...?» kysyi Anna nyyhkyttäen.

»Ylihuomenna.»

»Hyvä Jumala... miksi ylihuomenna? Vielä viikko... vielä viisi
päivää!...»

»Ei se käy, rakas pikku Anna. Kaikki on järjestyksessä... Minua
odotetaan Amsterdamiin... En voisi siirtää matkaa yhtään päivää, vaikka
kuinka toivoisin!»

»Se taitaa olla niin hirveän kaukana...!»

»Amsterdamko? Pyh! vielä mitä! Ja voihan toki ajatella aina toisiansa,
eikö niin? Ja minä lupaan kirjoittaa! Saatpa nähdä, minä kirjoitan
heti, kun tulen sinne...»

»Muistatko vielä... ampumajuhlaa» kysyi toinen, »puoli vuotta sitten...»

Thomas keskeytti hänet ihastuneena...

»Kyllä muistan, puolitoista vuotta sitten!... Minä luulin sinua
italiattareksi... Ostin neilikan ja pistin sen napinreikään... Se on
minulla vielä... Otan sen mukaan Amsterdamiin... Miten siellä olikaan
kuuma ja pölyistä!...»

»Niin, ja sinä toit minulle lasin mehuvettä viereisestä kojusta..
Muistan sen kuin olisi se tapahtunut tänä päivänä. Kaikki haisi
voileivoksilta ja ihmisiltä...»

»Mutta se oli ihanaa sentään! Ja me näimme heti toistemme silmistä,
miten asia oli!»

»Ja sinä tahdoit viedä minut karuselliin... mutta se ei käynyt päinsä;
minunhan täytyi myydä! Rouva olisi torunut muuten...»

»Ei, se ei käynyt päinsä, Anna, ymmärrän sen täydellisesti.»

Tyttö virkkoi hiljaa: »Ja se onkin ainoa, minkä olen evännyt sinulta.»

Thomas suuteli uudelleen hänen huuliaan ja silmiään.

»Hyvästi, rakas, hyvä pikku Anna!... Meidän täytyy alkaa hyvästellä!»

»Vielähän sinä tulet huomenna johonkin aikaan?»

»Tulen varmasti, samaan aikaan. Ja myöskin ylihuomenna aikaisin, jos
suinkin pääsen pujahtamaan... Mutta nyt minä sanon sinulle jotakin,
Anna... Minä lähden nyt jokseenkin kauas, niin, Amsterdam on sittenkin
sangen kaukana... ja sinä jäät tänne. Mutta älä joudu huonoille teille,
kuuletko, Anna?... Sillä tähän asti sinä et ole ollut huonoilla teillä,
usko minua!»

Anna itki kasvot painettuina esiliinaansa, jota hän piti vapaalla
kädellään silmiensä edessä.

»Entä sinä?... Entä sinä?...»

»Herra tietää, miten minun käy. Nuoruus ei kestä iankaikkisesti... sinä
olet viisas tyttö, sinä et ole koskaan puhunut mitään naimisesta ja
muusta sellaisesta...»

»Hyvänen aika!... Kuinka minä olisin voinut odottaa sinulta
sellaista...»

»Ihmistä viedään elämässä hänen tahtomattaan, näetkös... Jos minä saan
elää, olen joutuva liikkeemme haltijaksi, ottava rikkaan rouvan...
niin, minä olen avomielinen sinua kohtaan ennen kuin eroamme... Ja sinä
myös... niin on käyvä... Toivotan sinulle kaikkea hyvää, rakas, hyvä
pikku Anna! Mutta älä joudu huonoille teille, kuuletko?... Sillä tähän
asti sinä et ole ollut huonoilla teillä, usko minua...!»

Sisällä oli kuuma. Kostea mullan ja kukkien tuoksu täytti tuon pienen
puodin. Ulkona alkoi jo talviaurinko painua mailleen. Hempeä, puhdas,
ikäänkuin porsliinille maalattu punerrus peitti taivaan joen toisella
puolen. Leuka päällysvaipan nostettuihin kauluksiin painettuna
riensivät ihmiset puodin ikkunan ohi huomaamatta noita kahta, jotka
hyvästelivät toisiaan pienen kukkakaupan nurkassa.



NELJÄS OSA.



ENSIMMÄINEN LUKU.


                                       30 p:nä huhtik. 1846.

 Rakas äiti.

 Tuhannet kiitokset kirjeestäsi, jossa kerroit minulle Armgard von
 Schillingin menneen kihloihin herra von Maiboom-Pöppenraden kanssa.
 Armgard on itsekin lähettänyt minulle kihlausilmoituksen (erittäin
 hienon, kultareunaisen kortin), ja sitäpaitsi kirjoittanut kirjeen,
 jossa hän kertoo äärettömän ihastuneesti sulhasestaan. Sulhanen kuuluu
 olevan kuvankaunis mies ja hyvin hienokäytöksinen. Kuinka onnellinen
 Armgard siis mahtaneekaan olla! Kaikki menevät nykyään naimisiin;
 Münchenistä olen myös saanut ilmoituksen Eva Ewersiltä. Hän saa
 panimonjohtajan.

 Mutta nyt minun täytyy kysyä sinulta erästä seikkaa, rakas äiti:
 miksi konsuli Buddenbrookin perheen jäseniä ei yhä vielä ole kuulunut
 tänne? Vai odotatteko te Grünlichin virallista kutsua? Se ei ole
 tarpeellista, sillä hän ei ajattele sitä yhtään, luullakseni, ja
 kun minä kysyn sitä häneltä, vastaa hän: Niin, niin, lapsi, sinun
 isälläsi on muuta tekemistä. Vai otaksutteko häiritsevänne minua? Ette
 ollenkaan! Vai luuletteko, että se herättäisi minussa koti-ikävää?
 Olenhan minä toki hyvin järkevä rouva, joka on tarttunut elämään
 kiinni ja on kypsynyt.

 Olin juuri kahvilla Madame Käselaun luona, joka asuu lähellä; he
 ovat miellyttäviä ihmisiä, ja myöskin vasemmanpuoliset naapurimme,
 Gussmannit (talomme tosin ovat jokseenkin kaukana toisistaan), ovat
 seuraarakastavia ihmisiä. Meillä on pari hyvää perheystävää, jotka
 kumpikin myös asuvat täällä: tohtori Klaassen (josta minun pitää
 toiste kertoa sinulle enemmän), ja pankkiiri Kesselmeyer, Grünlichin
 läheinen ystävä. Et voi aavistaa, kuinka hullunkurinen vanha herra
 hän on! Hänellä on valkoinen, tasaiseksi leikattu poskiparta ja
 muutamia mustia ja valkoisia ohuita haivenia päässä, jotka ovat
 aivan kuin höyheniä ja liehuvat pienimmänkin vedon käydessä. Koska
 hän myös liikuttelee päätään aivan kuin lintu ja on jotakuinkin
 puhelias, kutsun minä häntä aina »harakaksi»; mutta Grünlich kielsi
 minua tekemästä niin, hän sanoi, että harakka on varas, mutta herra
 Kesselmeyer on rehellinen mies. Käydessä hän nyökyttelee yläruumistaan
 ja soutaa käsillään. Hänen höyhenensä ylettyvät vain pään takaosan
 puoliväliin, josta alkaa punainen ja sierettynyt niska. Hänessä
 on jotakin hyvin hauskaa ja huvittavaa! Toisinaan hän koputtaa
 poskeani ja sanoo: Te olette niin hyvä pikku rouva. On suuri onni
 Grünlichille, että hän on saanut teidät! Sitten hän kopeloi esiin
 silmälasit (hänellä on aina mukanaan kolme paria, jotka riippuvat
 pitkissä nyöreissä hänen valkoisilla liiveillään ja aina sotkeutuvat
 toisiinsa), asettaa ne nenällensä, jonka hän samalla nirpistää aivan
 yhteen kippuraan, ja katsoo minua suu ammollaan niin tyytyväisen
 näköisenä, että minä nauran hänelle vasten silmiä. Mutta hän ei ole
 siitä millänsäkään.

 Grünlich itse on kovasti työssä kiinni, ajaa aamuisin kaupunkiin
 pienillä keltaisilla rattaillamme ja tulee usein vasta myöhään illalla
 kotiin. Väliin istuu hän minun luonani ja lukee sanomalehtiä.

 Kun me menemme kutsuihin, esimerkiksi Kesselmeyerille tai konsuli
 Goudstikkerille, joka asuu Alsterdammin varrella, tai senaattori
 Bockille Rathausstrasselle, täytyy meidän ottaa vuokrahevonen. Olen jo
 monta kertaa pyytänyt Grünlichiä hankkimaan vaunut, sillä ne olisivat
 tarpeelliset täällä maalla. Hän on myös puolittain luvannut sen
 minulle, mutta hän ei, ihmeellistä kyllä, ylimalkaan lähde mielellään
 minun kanssani vieraisille. Eikä hän ilmeisestikään pidä siitä, että
 puhelen toisten kanssa. Voisiko hän olla mustasukkainen?

 Huvilamme, josta jo olen kertonut sinulle perinpohjaisesti, rakas
 äiti, on todellakin hyvin kaunis ja on käynyt yhä kauniimmaksi kun
 olemme hankkineet uusia huonekaluja. Alakerran salonkia vastaan
 sinulla ei voisi olla mitään muistuttamista: se on ylt'yleensä
 ruskeata silkkiä. Viereisessä ruokasalissa on hyvin kaunis
 seinälaudoitus; tuolit ovat maksaneet kukin 25 sievoista markkaa.
 Minä istun orvokkihuoneessa, jota käytetään arkihuoneena. Ja sitten
 siellä on vielä tupakka- ja pelihuone. Saliin, joka täyttää toisen
 puolen yläkertaa eteisen vastakkaisella puolella, on pantu keltaiset
 ikkunaverhot, ja se näyttää nyt erittäin hienolta. Yläkerrassa
 ovat makuu-, kylpy-, pukeutumis- ja palvelijainhuoneet. Keltaisten
 rattaiden ajajana meillä on pieni ratsaspalvelija. Olen jotakuinkin
 tyytyväinen molempiin naispalvelijoihin. En tiedä, ovatko he aivan
 rehellisiä, mutta eihän minun tarvitse ajatella joka lanttia, Luojan
 kiitos. Sanalla sanoen: kaikki on nimemme mukaista.

 Mutta nyt tulee tässä vielä eräs asia, rakas äiti, tärkein kaikista,
 olen säästänyt sen kirjeen loppupäähän. Joku aika sitten minusta
 tuntui niin merkilliseltä, tiedätkös, en ollut oikein terve enkä
 oikein kipeäkään. Tilaisuuden sattuessa kysyin neuvoa tohtori
 Klaassenilta. Hän on aivan pikkuruikkuinen herra, jolla on suuri
 pää ja siinä vielä suurempi hattu. Hän pitää aina ruokokeppiään,
 jonka päässä on pyöreä luulevy, pitkää poskipartaansa vasten, joka
 on melkein kirkkaan vihreä, koska hän on jo monta vuotta värjännyt
 sitä mustaksi. Olisitpa nähnyt hänet! Hän ei vastannut lainkaan,
 kohensi silmälasejaan, räpytteli punaisia silmiään, nyökkäsi minulle
 potaattinenällään, hihitti ja tarkasti minua niin häikäilemättömästi,
 etten tiennyt mitä tehdä. Sitten hän tutki minut ja sanoi, että kaikki
 järjestyisi mitä parhaiten, minun tuli vain juoda kivennäisvettä,
 sillä minä olin ehkä hiukan heikkoverinen. — Voi äiti, ilmoita
 se rakkaalle isälle hyvin varoen, jotta hän voisi kirjoittaa sen
 sukupapereihin. Ensi tilassa saat kuulla lisää!

 Sano isälle, Christianille, Klaralle, Thildalle ja Ida Jungmannille
 sydämelliset terveiseni. Olen äskettäin kirjoittanut Thomakselle
 Amsterdamiin.

 Uskollinen ja kuuliainen tyttäresi

 _Antonie_.


 2 p:nä elokuuta 1846.

 Rakas Thomas.

 Olen ilokseni lukenut yhdessäolostasi Christianin kanssa
 Amsterdamissa; ne ovat varmaan olleet hauskoja päiviä. En ole vielä
 saanut tietoja veljesi loppumatkasta Ostenden kautta Englantiin, mutta
 toivon, että Herra on suonut sen sujua hyvin. Toivon myös, ettei
 hänen, kun hän nyt on päättänyt jättää tieteelliset opintonsa, ole
 oleva liian myöhä opiskella kunnollisesti esimiehensä M. Richardsonin
 luona, ja että hänellä on oleva menestystä kauppa-alalla. Mr.
 Richardson (Threedneedle Street) on, kuten tiedät, liikkeen läheinen
 kauppaystävä, ja iloitsen siitä, että molemmat poikani ovat saaneet
 paikan liikkeissä, jotka ovat ystävällisissä suhteissa kanssamme.
 Siitä johtuvan siunauksen olet sinä jo voinut huomata: Tyydytyksekseni
 olen kuullut, että herra van der Kellen jo ensi neljännesvuoden
 kuluttua on kohottanut palkkaasi ja on antava sinulle edelleen
 sivuansiota; olen vakuutettu siitä, että sinä olet kunnollisella
 käytöksellä osoittautuva tuon luottamuksen arvoiseksi nyt sekä
 vastedes.

 Mutta samalla minua surettaa se, ettei sinun terveytesi ole ollut
 aivan hyvä. Se, mitä kirjoitit hermostumisesta, toi mieleeni oman
 nuoruuteni, jolloin työskentelin Antwerpenissä, josta minun täytyi
 lähteä Emsiin terveyslähteelle. Jos sama keino osoittautuisi
 tarpeelliseksi sinullekin, poikani, olen tietenkin valmis, kuten hyvin
 ymmärtänet, avustamaan sinua rahalla sekä neuvoilla, vaikka pelkään
 yleensä muita menoja nykyisinä valtiollisesti rauhattomina aikoina.

 Me teimme sittenkin, äitisi ja minä, matkan Hampuriin kesäkuun
 keskivaiheilla, sisartasi Tonyä tervehtimään. Hänen miehensä ei ollut
 meitä pyytänyt, mutta otti meidät kuitenkin sydämellisesti vastaan
 ja oli niin kokonaan seuranamme ne kaksi päivää, jotka hänen luonaan
 vietimme, että laiminlöi liikeasiansa ja soi minulle tuskin aikaa
 käväistä kaupungissa Duchamps'ien luona. Antonie on ollut viidettä
 kuukautta raskauden tilassa; lääkäri vakuutti, että kaikki oli käyvä
 säännönmukaisesti ja suotuisasti. —

 Minun on vielä mainittava, että olen saanut herra van der Kellenin
 kirjeen, joka tuotti minulle iloa ja josta näkyy, että sinä olet
 myös yksityiselämässä suosittu vieras hänen perhepiirissään.
 Sinä olet, poikani, nyt siinä iässä, jolloin alat nauttia sen
 kasvatuksen hedelmiä, jonka vanhempasi ovat sinulle antaneet.
 Mainitsen sinulle tässä neuvoksi, että minä siinä iässä, ollessani
 Bergenissä ja Antwerpenissä, aina koetin olla avuksi ja mieliksi
 esimieheni puolisolle, mistä minulle koitui hyvin paljon siunausta.
 Lukuunottamatta arvokasta ja viehättävää seurustelua esimiehen
 perheen kanssa hankkii siten itselleen esimiehen puolisosta
 erittäin vaikuttavan puoltajan, jos sattuisi sellainen, tosin mitä
 huolellisimmin kartettava, mutta sentään mahdollinen seikka, että
 työssä ilmaantuisi hairahdus tai että esimiehen taholta jossakin
 asiassa ilmenisi tyytymättömyyttä. —

 Mitä kaupallisiin tulevaisuussuunnitelmiisi tulee, poikani,
 ilahduttavat ne mieltäni niissä kuvastuvan vilkkaan harrastuksen
 vuoksi, joskaan en voi täydellisesti niitä kannattaa. Sinä lähdet
 siitä, että niiden tavaroiden kaupaksisaanti, joita synnyinkaupunkimme
 ympäristö tuottaa, kuten viljan, leseiden, vuotain ja karvojen,
 villan, öljyn, öljykakkujen, luiden j.n.e., on sen luonnollisin,
 varmin tulolähde, ja aiot siis pääasiallisesti, välityskaupan ohella,
 kääntyä sille alalle. Itse ajattelin myös samaa eräänä ajankohtana,
 jolloin kilpailu tuolla alalla vielä oli hyvin vähäinen (se on
 nyt melkoisesti lisääntynyt) ja tein myös varojen ja tilaisuuden
 mukaan eräitä kokeiluja. Englantiin tekemälläni matkalla oli myös
 pääasiallisesti tarkoitus etsiä tuosta maasta pohjaa aiheilleni.
 Matkustin sitävarten Skotlantiin asti, solmien monta edullista
 tuttavuutta, mutta huomasin pian sikäläisten liiketoimien vaarallisen
 luonteen, minkä vuoksi niiden kehittäminen edelleen tyrehtyi,
 varsinkin koska minä aina olen pitänyt mielessäni kehoituksen, jonka
 kantaisämme, liikkeemme perustaja, on jättänyt opiksemme: »Poikani,
 tee uutterasti kauppoja päivällä, mutta tee vain sellaisia kauppoja
 että voit nukkua rauhassa yösi!»

 Tämän periaatteen aion pitää pyhänä kuolemaani asti, vaikka joskus
 voi joutua epäilyksen valtaan nähdessä, miten ilman sellaisia
 periaatteita toimivat ihmiset menestyvät paremmin. Tarkoitan Strunck
 & Hagenströmiä, joka on alkanut kasvaa huimaavasti, kun taas meidän
 asiamme sujuvat liian hitaasti. Tiedät, ettei liikkeemme isoisäsi
 kuoleman aiheuttaman pienentymisen jälkeen enää ole kasvanut, ja
 rukoilen Jumalaa, että voisin jättää sen sinun käsiisi ainakin
 semmoisena kuin se on nykyisenään. Prokuristi Marcushan on kokenut
 ja viisas auttajamme. Kun vain äitisi suku voisi liikutella
 groscheneitaan hiukan säästävämmin; tuo perintö on meille mitä tärkein!

 Olen ollut ylenmäärin kiinni kauppa- ja kaupungin asioissa. Olen
 Bergenfahrer Kollegiumin vanhin esimies ja minut on myös valittu ensin
 Rahatoimituskunnan porvarilliseksi edustajaksi, sitten Kauppakollegion
 tilintarkastusvaliokunnan ja Pyhän Annan Köyhäintalon johtokunnan
 jäseneksi.

 Äitisi, Klara ja Klothilde lähettävät sydämelliset terveisensä.
 Useat herrat, senaattorit Möllendorpf ja tohtori Överdieck, konsuli
 Kistenmaker, kaupanvälittäjä Gosch, C.E. Köppen, herra Marcus
 konttoristamme ja kapteenit Kloot ja Klötermann ovat myös pyytäneet
 tervehtimään sinua. Herra kanssasi, poikani! Tee työtä, rukoile ja
 säästä!

 Sinua huolehtivasti rakastava

 _Isäsi_.


 8 p:nä elokuuta 1846.

 Rakkaat, korkeasti kunnioitetut vanhemmat!

 Allekirjoittanut saattaa suureksi ilokseen ilmoittaa, että tyttärenne,
 hellästi rakastettu puolisoni Antonie puoli tuntia sitten synnytti
 lapsen. Se on Jumalan sallimuksesta tyttö, enkä löydä sanoja
 kuvaillakseni iloista liikutustani. Kalliin nuoren äidin samoin kuin
 lapsen tila on erinomainen, ja ilmoitti tohtori Klaassen olevansa
 täysin tyytyväinen asiain kulkuun. Myös kätilö, rouva Grossgeorgis,
 sanoo synnytyksen sujuneen erinomaisesti. — Liikutus saattaa minut
 laskemaan kynän kädestäni. Tervehdän arvoisia vanhempiani sydän täynnä
 mitä hartainta kunnioitusta

 _B. Grünlich_.

 Jos se olisi ollut poika, tietäisin hyvin kauniin nimen. Nyt tahtoisin
 antaa sille nimen Meta, mutta Gr. pitää Erika nimestä.

                                                          _T_.



TOINEN LUKU.


»Mikä sinua vaivaa, Bethsy?» kysyi konsuli nostaessaan pöytään tultuaan
lautasen, joka oli pantu hänen liemilautasensa peitoksi. »Voitko
pahoin? Minusta sinä olet niin kärsivän näköinen.»

Avaran ruokasalin pöytä oli kutistunut hyvin pieneksi. Paitsi vanhempia
istui siinä tavallisesti vain mamsseli Jungmann, kymmenvuotias
Klara ja laiha, nöyrä ja hiljaa aterioiva Klothilde. Konsuli katsoi
ympärilleen... kaikkien kasvot olivat surkeat ja huolestuneet. Mitä
oli tapahtunut? Hän oli itsekin hermostunut ja huolien painama, sillä
pörssissä oli levotonta tuon sotkuisen schleswig-holsteinilaisen
selkkauksen vuoksi... Ja ilmassa oli toinenkin levottomuuden aihe.
Antonin mentyä huoneesta noutamaan paistia sai konsuli kuulla, mitä
talossa oli tapahtunut. Trina, keittäjätär, tyttö, joka tähän asti
oli osoittanut pelkkää uskollisuutta ja nöyryyttä, oli odottamatta
noussut ilmi kapinaan. Konsulittaren suureksi mieliharmiksi oli hän
jonkun aikaa ylläpitänyt eräänlaista ystävyyttä, jonkunlaista henkistä
kumppanuutta erään teurastajasällin kanssa, ja tuo alati verinen mies
oli varmaan vaikuttanut mitä turmiollisimmin hänen valtiollisten
mielipiteittensä kehitykseen. Kun konsulitar kerran nuhteli häntä
epäonnistuneen Chalotten-kastikkeen johdosta, oli Trina vastannut
paljaat käsivarret puuskassa seuraavasti: »Odottakaahan, rouva
konsulinna, ei kestä kauan enää ennenkuin tulee toinen järjestys;
silloin minä istun tuolla sohvassa silkkileningissä ja te palvelette
minua...» Hän oli tietysti heti saanut lähtöpassit.

Konsuli pudisti päätään. Hänen oli itsensä viime aikoina täytynyt
havaita monenlaisia levottomuutta herättäviä oireita. Vanhemmat
lastaajat ja varastomiehet olivat siksi taattua väkeä, etteivät
antaneet panna päätään pyörälle; mutta nuorten miesten keskuudessa oli
yksi ja toinen osoittanut käytöksellään, että uusi kapinan henki oli
päässyt salaa valtaamaan alaa... Keväällä oli sattunut katumeteli,
vaikka suunniteltiin parast'aikaa uutta asetusta, joka oli enemmän
uuden ajan vaatimusten mukainen ja joka, huolimatta Lebrecht Krögerin
ja muutamien toisten uppiniskaisten vanhain herrain vastustuksesta,
oli senaatin päätöksellä tehty perustuslakisäännökseksi. Valittiin
kansanedustajat, jotka kerääntyivät porvarikokoukseen. Mutta rauhaa
ei vaan syntynyt. Maailma oli sekaisin. Jokainen tahtoi muuttaa
aikaansaatua asetusta ja vaalioikeutta, ja porvarit riitelivät.
»Säätyperiaate voimaan,» vaativat toiset; myöskin Johann Buddenbrook,
konsuli, kuului näihin. »Yleinen vaalioikeus!» vaativat toiset;
Heinrich Hagenström kuului heihin. Eräät huusivat vielä: »Yleiset
säätyvaltiopäivät!» ja luulivat ehkä myös tietävänsä mitä niillä
tarkoitettiin. Sitten pyöri ilmassa sellaisiakin aatteita kuin
porvarien ja muiden kansalaisten eriarvoisuuden poistaminen ja
porvarisoikeuksien laajentaminen myöskin ei-kristittyjä koskevaksi...
Eipä ihme, että Buddenbrookin Trina alkoi puhua sohvasta ja
silkkileningistä! Saattoi pelätä vielä pahempaa. Asiat uhkasivat
kärjistyä pelottaviksi...

Oli lokakuun alku vuonna neljäkymmentäkahdeksan, taivas oli sininen,
ja sen yli liiti keveitä pilviä, jotka hohtivat hopeankarvaisina
auringon ohi kulkiessaan. Auringon voima oli jo niin vähäinen, että
Buddenbrookin maisemahuoneessa räiskyi takkavalkea korkean, välkkyvän
uuniristikon takana.

Pikku Klara, ruskeatukkainen lapsi, jolla oli tuikeat silmät, istui
ompelupöydän ääressä ikkunan luona neuloen, kun taas Klothilde istui
sohvassa konsulittaren vieressä samanlainen käsityö sylissään. Vaikka
Klothilde Buddenbrook ei ollut paljon vanhempi naimisissa olevaa
serkkuaan, siis vasta kahdenkymmenen yhden ikäinen, alkoi hänen
pitkähköissä kasvoissaan jo huomata teräviä viivoja. Hänen sileä,
jakaukselle kammattu tukkansa, joka ei ollut milloinkaan ollut vaalea,
vaan alusta alkaen epämääräisen harmahtava, vaikutti myös siihen, että
ikäneidon kuva oli valmis. Ehkä hänellä oli tarve pian tulla vanhaksi,
päästäkseen pikemmin epätietoisuudesta ja toiveista. Kun ei hänellä
ollut yhtään hopeagroschenia, tiesi hän, ettei kukaan koko avarassa
maailmassa tahtoisi naida häntä, ja hän katsoi alistuen tulevaisuuteen,
jossa häämötti pieni kamari ja pienen pieni eläke, jonka hänen mahtava
setänsä toimittaisi hänelle jostakin arvossapidettyjen perheiden
varattomia tyttäriä varten perustetusta hyväntekeväisyyskassasta.

Konsulitar istui pari kirjettä sylissään. Tony kertoi pienen Erikan
varttumisesta, ja Christian kuvaili innokkaasti Lontoon elämää ja
hyörinää, tekemättä kuitenkaan yksityiskohtaisesti selkoa työstään
Mr. Richardsonin palveluksessa... Konsulitar, joka alkoi olla
puolivälissä viittäkymmentä, valitti katkerasti vaaleiden naisten
aikaista vanhenemista. Punaiseen tukkaan kuuluva hieno iho käy siinä
iässä huolellisesta hoidosta huolimatta värittömäksi; onneksi voi
käyttää muuatta pariisilaista voidetta, joka aluksi saa sen säilymään.
Konsulitar oli päättänyt, ettei hänen tukkansa ollut saava milloinkaan
harmaantua. Ellei väriaine enää osoittautuisi kyllin tehokkaaksi,
laittaisi hän itselleen tekotukan nuoruudenaikaisista hiuksistaan...
Hänen taidokkaan tukkalaitteensa päällä oli nyt pieni, valkoisten
pitsien reunustama silkkiröyhelö: myssyn ensimmäinen alkumuoto.
Silkkinen hame ympäröi häntä leveänä ja pöyheänä; hänen kellonmuotoiset
hihansa olivat sisustetut kankealla kovikekankaalla. Kuten ennen,
kilisi hänen ranteessaan nytkin pari kultarengasketjua. — Kello oli
kolme.

Äkkiä alkoi kadulta kuulua huutoja ja melua, hoilotusta, vihellystä ja
askelten töminää, hälyä, joka lähestyi ja kasvoi...

»Äiti, mitä tuo on?» kysyi Klara, joka oli katsonut ulos katupeilistä.
»Noin paljon ihmisiä... Mitä ne tahtovat? Mistä ne iloitsevat?»

»Herra Jumala!» huudahti konsulitar heittäen kirjeet luotaan, kavahti
pelästyneenä pystyyn ja riensi ikkunan luo. »Voisiko se olla... Oi,
hyvä Jumala, nyt on vallankumous... Kansa on liikkeellä...»

Asia oli sellainen, että kaupungissa oli koko päivän ollut levotonta.
Breitestrassella oli aamulla rikottu kangaskauppias Benthienin
näyte-ikkuna; herra tiesi mitä tekemistä herra Benthienin ikkunalla oli
valtiollisten asiain kanssa.

»Anton?!» huusi konsulitar vapisevalla äänellä ruokasaliin päin, missä
Anton liikutteli hopea-astioita... »Anton, mene alas! Sulje portti.
Pane kaikki ovet lukkoon! Kansa on liikkeellä...»

»Kyllä, rouva konsulitar!» sanoi Anton. »Mutta miten minä uskallan?
Minä olen herraspalvelija... Jos he näkevät minun livreani...»

»Ne ovat pahoja ihmisiä», sanoi Klothilde surullisesti, keskeyttämättä
työtään — Samassa näkyi konsuli pylväskäytävässä. Hän astui sisään
lasiovesta. Hänellä oli hattu kädessä ja päällystakki käsivarrella.

»Aiotko mennä kadulle, Jean?» kysyi konsulitar kauhistuen...

»Aion, rakas ystävä, minun täytyy mennä porvariston istuntoon...»

»Mutta entä nuo ihmiset, Jean, nyt on vallankumous...»

»Ei se ole niin vaarallista, hyvä Bethsy... Kohtalomme on Herran
kädessä. He ovat jo menneet talon ohi. Minä menen takaovesta...»

»Jean, jos rakastat minua, älä mene... Tahdotko panna itsesi
vaaranalaiseksi ja jättää meidät yksin tänne... Voi, minä pelkään, minä
pelkään!»

»Rakkahin, älä kiihoitu noin... he aikovat mellastaa hiukan
raatihuoneen edessä tai torilla... Se tulee kenties maksamaan vielä
pari ikkunaruutua valtiolle, siinä kaikki.»

»Minne sinä menet, Jean?»

»Istuntoon... Taidan jo myöhästyä, liikeasiat ovat viivästyttäneet
minua. Olisi häpeä olla poissa sieltä tänään. Luuletko isäsikään jäävän
pois, vaikka hän on niin vanha...»

»Mene sitten Jumalan nimeen, Jean... Mutta ole varovainen, minä
rukoilen sinua, ole varovainen. Ja pidä silmällä minun isääni. Jos
hänelle tapahtuisi jotakin.—»

»Ole huoleti, rakas ystävä...»

»Milloinka sinä tulet takaisin?» huusi konsulitar hänen jälkeensä...

»Puoli viiden, viiden tienoissa... milloin pääsen. Päiväjärjestykseen
kuuluu tärkeitä asioita, se riippuu siitä...»

»Voi, minä pelkään, minä pelkään!» toisti konsulitar kulkien
edestakaisin katse neuvottomasti harhaillen.



KOLMAS LUKU.


Konsuli Buddenbrook kulki nopein askelin laajan alueensa läpi.
Astuttuaan Bäckergrubelle kuuli hän takaansa askelia ja näki
kaupanvälittäjä Goschin pitkään, maalaukselliseen viittaansa kiedottuna
myös aikovan istuntoon tätä sivukatua pitkin. Nostaessaan toisella
pitkällä, laihalla kädellään jesuiittahattuansa ja tehden toisella
sulavan, nöyrän kunnioittavan liikkeen, lausui hän tukahtuneella,
kireällä äänellä: »Herra konsuli... tervehdin teitä!»

Kaupanvälittäjä Gosch, noin neljänkymmenen ikäinen vanhapoika, oli
ulkomuodostaan huolimatta maailman rehellisin ja hyväntahtoisin
ihminen; hän oli vain kaunosielu, erikoisluontoinen mies. Hänen
sileäksiajelluille kasvoilleen tunnusomaista oli kaareva nenä, suippo,
ulkoneva leuka, terävät piirteet, leveä, alaspäin taipunut suu ja
vihaisesti yhteen nipistyneet huulet. Hänen tarkoituksensa, — joka
onnistui sangen hyvin — oli esittää kaunista, pirullista vehkeilijää,
jotakin Mefistofeleen ja Napoleonin välimuotoa, joka pahuudessaan,
ilkeydessään, peloittavuudessaan oli mieltäkiinnittävä... Hänen
harmaantunut, silmille kammattu tukkansa teki synkän vaikutuksen. Hän
oli sydämestään pahoillaan, ettei hänellä ollut kyttyrää. — Hän oli
outo, rakastettava ilmiö tämän vanhan kauppakaupungin piirissä. Hän
kuului kaupunkilaisiin, sillä hän harjoitti pientä, vakavaraista ja
vaatimattomuudestaankin huolimatta kunniassa pidettyä välityskauppaa;
mutta hänen ahtaassa, pimeässä konttorissaan oli suuri kirjakaappi,
joka oli täynnä kaikenkielisiä runoteoksia, ja hänen huhuiltiin
kaksikymmenvuotiaasta saakka puuhanneen Lope de Vegan koottujen
teosten kääntämistä... Kerran hän oli näytellyt eräässä harrastelijain
toimeenpanemassa näytelmätilaisuudessa Domingoa Schillerin Don
Carloksessa. Tämä oli hänen elämänsä loistokohta. — Hänen huuliltaan ei
oltu koskaan kuultu epäjaloa sanaa, ja kaupallisissakin keskusteluissa
käytti hän yleistä puhekieltä, pinnistäen sen vain esiin hampaittensa
välistä ja kasvojaan vääristellen aivan kuin olisi tahtonut sanoa:
»Haa, senkin roisto! Kiroan sinut haudassakin!» Hän oli monella tapaa
autuaasti kuolleen Jean Jacques Hoffsteden seuraaja ja perillinen;
hänen olemuksensa oli vain synkempi ja mahtipontisempi. Hänessä ei
ollut sitä leikillistä iloisuutta, jonka Johann Buddenbrook vanhemman
ystävä oli perinyt edelliseltä vuosisadalta. — Kerran hävisi hän
pörssissä yhdellä kertaa kuusi ja puoli taaleria arvopapereissa, jotka
hän oli ostanut summakaupalla. Silloin saivat hänen mahtipontiset
tunteensa hänessä täyden vallan, ja hän toimeenpani näytöksen. Hän
lysähti penkille yhteen kasaan kuin olisi kärsinyt Waterloon tappion,
iski nyrkin vasten otsaansa ja toisti useampaan kertaan, katsoen kohti
taivasta herjaavin silmin: »Haa, kirous!» Pienet, tasaiset, varmat
voitot, joita hänelle tuotti jonkun kiinteistön kauppa, ikävystyttivät
häntä perinpohjin, siksi tämä tappio, tämä traagillinen isku, jolla
taivas oli rangaissut häntä, kapinoitsijaa, tuotti hänelle nautintoa,
onnea, jota kesti monta viikkoa. Toisten sanoessa: »Olen kuullut
teidän kärsineen vahinkoa, herra Gosch. Sepä ikävä seikka...», vastasi
hän: »Oi, arvoisa ystäväni! _Uomo non educato dal dolore riman sempre
bambino_. Oliko se ote Lope de Vegasta? Ainakin oli varma, että
Siegismund Gosch oli oppinut ja merkillinen mies.

»Elämmepä me aikoja!» sanoi hän konsuli Buddenbrookille astuessaan
tämän rinnalla kumarassa asennossa keppiinsä nojaten katua ylös.
»Myrskyn ja kuohunnan aikoja!»

»Olette oikeassa», vastasi konsuli. »Ajat ovat myrskyiset.
Tämänpäiväinen istunto tulee olemaan jännittävä. Sääty periaate...»

»Kuulkaahan!» jatkoi herra Gosch alkamaansa puhetta. »Minä olen ollut
liikkeellä koko päivän ja tarkastanut tuota roskaväkeä. Siinä oli
joukossa ihania poikia, joiden silmät hehkuivat intoa ja vihaa..»

Johan Buddenbrook rupesi nauramaan. »Jopa te nyt puhutte, ystäväni!
Tunnutte olevan mieltynyt heihin! Ei, suokaa anteeksi... lapsellisuutta
se on kaikkityynni! Mitä nuo Uimiset ovat ja tahtovat? Parvi kurittomia
nulikoita, jotka käyttävät tilaisuutta hyväkseen saadakseen aikaan
hiukan hälinää...»

»Aivan niin! Mutta ei voi kieltää... Olin läsnä, kun teurastajansälli
Berkemeyer särki herra Benthienin ikkunaruudun... Hän oli kuin
pantteri!» Viimeisen sanan lausui herra Gosch erityisen tiukasti
yhteen purruin hampain ja jatkoi sitten: »Ei voi kieltää, että asialla
on myös jalo puolensa! Se on kerrankin jotain uutta, tiedättekö,
jotain epätavallista, väkivaltaista, myrskyistä, hurjaa... niinkuin
ukkonen... Kansa on tietämätöntä, se on totta! Ja sittenkin on
sydämeni, tämä sydämeni tässä, sen puolella...» He olivat jo tulleet
yksinkertaisen, keltaisella öljyvärillä maalatun talon edustalle, jonka
pohjakerroksessa oli porvariston kokoussali.

Tuo sali kuului erään Suerkringel nimisen lesken olut- ja
tanssihuoneistoon, mutta oli muutamina päivinä »porvariston» herrojen
käytettävänä. Kapeasta, kivillä lasketusta käytävästä, jonka oikealla
puolella olivat ravintolahuoneet ja joista tuli oluen ja ruoan hajua,
astuttiin sinne vasemmalla olevasta vihreäksimaalatusta lautaovesta,
jossa ei ollut ripaa eikä lukkoa ja joka oli niin kaita ja matala,
että ei kukaan olisi osannut olettaa sen takana olevan niin suurta
huonetta. Sali oli kylmä, alaston ja asumattoman näköinen valkoiseksi
kalkittuine kattoineen, jossa parrut näkyivät, ja valkaistuine
seinineen. Kolmen ikkunan ristikkopuitteet olivat vihreäksi maalatut,
eikä huoneessa ollut uutimia. Vastapäätä niitä olivat amfiteatterin
tapaisesti kohoavat istuinrivit; niiden eteen alhaalle oli asetettu
vihreällä kankaalla päällystetty, puheenjohtajalle, pöytäkirjurille ja
läsnäoleville senaatin jäsenille tarkoitettu pöytä soittokelloilleen,
papereineen ja kirjoitusneuvoineen. Ovia vastapäätä oli monta suurta
vaatenaulakkoa, täynnä hattuja ja päällysvaatteita.

Kiihkeä äänten sorina kohtasi konsulia ja hänen seuralaistaan heidän
astuessaan peräkkäin sisään kapeasta ovesta. He olivat nähtävästi
viimeiset tulijat. Huone oli täynnä kaupungin porvareita, jotka kädet
housuntaskuissa, selän takana tai ilmaa huitoen seisoivat ryhmissä,
neuvotellen keskenään. Järjestön 120:stä jäsenestä oli ainakin 100
saapuvilla. Muutamat maaseudun edustajat olivat katsoneet parhaimmaksi
jäädä kotiin vallitsevan rauhattomuuden tähden.

Lähinnä sisäänkäytävän ovea seisoi ryhmä vaatimattomampia porvareita:
pari kolme liikkeenomistajaa, eräs kimnaasin opettaja, »orpojen isä»
herra Mindermann ja herra Wenzel, suosittu parturi. Herra Wenzel,
pieni, vankka, mustaviiksinen mies, jolla oli älykkäät kasvot ja
punaiset kädet, oli ajanut samana päivänä konsulin parran; mutta
täällä he olivat yhdenvertaisia. Hän oli parhaiden piirien parturi,
ajoi melkein yksinomaan Möllendorpfin, Langhalsin, Buddenbrookin ja
Överdieckin herrojen partoja, ja hänen kaikkitietäväisyytensä kaupungin
asioissa, hänen seuramielisyytensä ja tottunut käytöksensä, jossa
kaikesta alamaisuudesta huolimatta sentään aina tuntui oman arvon
tunne, oli hankkinut hänelle pääsyn porvaristoon.

»Tietääkö herra konsuli viimeistä uutista?» huusi hän kiihkeästi
katsoen vakavin silmin suosijaansa...

»Mitä minun pitäisi tietää, hyvä Wenzel?»

»Aamulla sitä ei vielä tiedetty... Herra konsuli suo anteeksi, mutta se
on aivan viimeisin uutinen! Kansa ei aio raatihuoneelle eikä torille!
Se tulee tänne ja aikoo uhata meitä! Toimittaja Rübsam on villinnyt
heidät...»

»Onko se mahdollista!» sanoi konsuli. Hän tunkeutui etumaisten ryhmien
välitse salin keskelle, niissä näki appensa läsnäolevien senaattoreiden
Langhalsin ja James Möllendorpfin seurassa. »Onko se totta, hyvät
herrat?» hän kysyi kätellen heitä...

Ja toden totta, koko salissa ei puhuttu muusta; metelöitsijät olivat
tulossa tänne, saattoi jo kuulla heidän lähestyvän...

»Roistot!» sanoi Lebrecht Kröger kylmästi ja halveksien. Hän oli tullut
tänne vaunuissaan. Tuon entisen _à la mode_-keikarin kookas, ylhäinen
vartalo oli tavallisesti, kahdeksankymmenen vuoden painamana, hiukan
kumara; tänään hän kuitenkin seisoi aivan suorassa, silmät puoleksi
ummessa, suupielet, joiden yläpuolella valkoisten viiksien lyhyet
sänget törröttivät, vihaisesti ja ylenkatseellisesti alasvedettyinä.
Hänen mustilla samettiliiveillään välkkyi kaksi riviä jalokivinappeja...

Lähellä tätä ryhmää näkyi Heinrich Hagenström, jäntterä herra, jolla
oli punertava, harmaantunut poskiparta ja siniruutuisista liiveistä
riippuvat paksut kellonvitjat ja jonka yllä oli avonainen lievetakki.
Hän seisoi liikekumppaninsa herra Strunckin kanssa keskustellen eikä
tervehtinyt konsulia lainkaan.

Hiukan kauempana näkyi kangaskauppias Benthien, hyvinvoivan näköinen
herra, ympärillään suuri joukko muita herroja, joille hän kertoi
ikkunaruutunsa särkemisestä... »Siihen viskattiin tiilikivi,
tiilikivenpuolikas, hyvät herrat! Räiskis... kivi lensi sisään ja
putosi vihreälle ripsisilkkipakalle... Senkin roskaväki!... Mutta sehän
on valtion asia...» Jostakin nurkasta kuului lakkaamatta herra Stuhtin
ääni; hän oli saapunut Glockengiesserstrasselta musta takki villapaidan
yllä ja otti nyt osaa kertomukseen toistamalla lakkaamatta: »Katalat!
Katalat!»

Johan Buddenbrook kulki ympäri huonetta tervehtien muun muassa vanhaa
ystäväänsä C.F. Köppeniä ja tämän kilpailijaa konsuli Kistenmakeria.
Hän puristi tohtori Grabowin kättä ja vaihtoi pari sanaa pankinjohtaja
Gieseken kanssa, rakennusmestari Voigtin, puheenjohtajan tohtori
Langhalsin, senaattorin veljen kanssa, sekä kauppiaiden, opettajien ja
asianajajien kanssa...

Istuntoa ei ollut aloitettu, mutta keskustelu oli erittäin vilkas.
Kaikki herrat sadattelivat senkin tuhrustajaa, mokomaakin toimittajaa,
tuota Rübsamia, jonka tiedettiin villinneen kansanjoukon... ja mitä
varten? Oltiin tultu tänne päättämään, oliko kansanedustuksessa
säilytettävä säätyperiaate vai muutettava se yleisen, yhtäläisen
äänioikeuden pohjalle. Senaatti oli puoltanut jälkimmäistä. Mitä tuo
rahvas siis tahtoi. Ravistella herroja kauluksesta, siinä koko juttu.
Tämä oli, piru vieköön, mahdottomin asema, missä herrat koskaan olivat
olleet! Keräännyttiin senaatin jäsenten ympärille, jotta saataisiin
kuulla heidän mielipiteensä. Keräännyttiin myös konsuli Buddenbrookin
ympärille, jonka oli saatava kuulla, miten pormestari Överdieck
suhtautui asiaan. Sillä siitä pitäen kun senaattori, tohtori Överdieck,
konsuli Justus Krögerin lanko, viime vuonna oli tullut senaatin
puheenjohtajaksi, olivat Buddenbrookit sukua pormestarille, joka seikka
oli kohottanut heidän julkista arvoaan huomattavasti...

Äkkiä kasvoi melu ulkona... Vallankumous oli saapunut istuntosalin
ikkunoiden alle!

Kuin yhdellä iskulla taukosi kiihtynyt puhelu sisällä. Seisottiin kädet
ristissä vatsan päällä, mykkinä kauhusta, tuijottaen toinen toistaan
silmiin taikka ulos ikkunoista, joiden takaa kohosivat nyrkit ja kuului
hillitöntä, järjetöntä, korviahuumaavaa huutoa ja ulvomista. Mutta
sitten syntyi yhtä täydellinen hiljaisuus kuin salissa, aivan kuin
mellastajat olisivat itsekin säikähtäneet menettelyänsä; ja sitten
yleisen syvän äänettömyyden vallitessa kuului alimmilta riveiltä,
minne Lebrecht Kröger oli istuutunut, yksi ainoa sana, kylmä, hitaasti
lausuttu, voimakas sana; »Roistot!»

Heti tämän jälkeen lausuttiin jostakin nurkasta matalalla, järkytetyllä
äänellä: »Katalat!»

Ja sitten pälpätti äkkiä kangaskauppias Benthienin kiireinen, vapiseva
ja salaperäinen ääni:

»Hyvät herrat... Hyvät herrat... kuulkaa minua... Minä tunnen tämän
talon. Kun menee ullakolle, on siellä kattoluukku... Minä olen poikana
ammuskellut kissoja sieltä... Sieltä pääsee aivan hyvin naapurin
katolle ja sitä tietä turvaan...»

»Viheliäistä raukkamaisuutta!» sihautti kaupanvälittäjä Gosch
hampaittensa lomitse. Hän nojasi käsivarret ristissä puheenjohtajan
pöytään ja tuijotti pää syvälle painettuna kauhuaherättävin silmin
ikkunoihin.

»Raukkamaisuuttako, herra? Kuinka niin? Herra varjelkoon... ne
heittävät tiilikiviä! Minä olen saanut tarpeekseni...»

Samassa yltyi taas ulkoa kuuluva melu, kasvamatta kuitenkaan
alkuperäiseen kiihkeyteensä. Se kaikui nyt tasaisena, yhtämittaisena,
melkeinpä tyytyväisenä muminana, ja joukosta erottui vain joku vihellys
ja yksityinen ääni, joka huusi: »Periaate!» tai »Porvarioikeus!»...
Porvariedustajat kuuntelivat tuota hartaasti.

»Hyvät herrat», lausui hetken kuluttua puheenjohtaja herra tohtori
Langhals hillityllä äänellä kokouksen osanottajille. »Toivon tekeväni
kaikkien mielen mukaisesti julistaessani istunnon alkaneeksi...»

Se oli asianmukainen ehdotus, joka ei kuitenkaan saavuttanut
pienintäkään kannatusta.

»En minä kannata sitä», sanoi joku niin jyrkän päättäväisesti, ettei se
sietänyt vastaväitteitä. Puhuja oli talonpoikainen mies nimeltä Pfahl,
Ritzerauerin maalaiskunnasta, Klein-Schretstakenin kylän edustaja.
Kukaan ei muistanut kuulleensa hänen ääntään tätä ennen; mutta tällä
hetkellä älysivät yksinkertaisimmatkin aivot tuon sanan painavuuden...
Pelottomasti ja varmalla valtiollisella vaistolla oli herra Pfahl
lausunut julki kaikkien läsnäolevien ajatuksen.

»Herra varjelkoon meitä!» sanoi herra Benthien järkytettynä. »Tuolta
ylhäältä penkeiltä näkyy ulos! Ne heittävät tiilikiviä! Oi, varjelkoon,
minä olen saanut tarpeekseni...»

»Ja tuo kirottu ovikin on niin kaita!» sanoi viinikauppias Köppen
epätoivoisesti. »Jos me pyrimme ulos, niin- puristumme kuoliaiksi!»

»Katalat», lausui herra Stuht kumeasti.

»Hyvät herrat», yritti puheenjohtaja jälleen pontevasti. »Pyydän,
harkitkaa sittenkin asiaa... Minunhan on jätettävä kolmen päivän
kuluessa tämänpäiväinen pöytäkirja valmiissa muodossa arvoisan
pormestarin käytettäväksi... Sitäpaitsi odottaa kaupunki esityksen
julkaisemista painettuna... Minä haluaisin siirtyä äänestykseen siitä,
aloitetaanko istunto.»

Mutta muutamia harvoja porvareita lukuunottamatta, jotka kannattivat
puheenjohtajaa, ei kukaan halunnut siirtyä päiväjärjestykseen. Äänestys
olisi ollut tulokseton. Kansaa ei saanut ärsyttää. Kukaan ei tietänyt
mitä se tahtoi. Sitä ei saanut loukata mihinkään suuntaan käyvällä
päätöksenteolla. Täytyi odottaa ja pysyä hiljaa. Marian-kirkon kello
löi puoli viisi...

Päätettiin odottaa kärsivällisesti. Alettiin tottua meluun, joka
vuoroin paisui, hiljeni, vaikeni ja yltyi uudelleen. Alettiin
rauhoittua, kotiutua, istuutua alemmille penkeille... Noiden kunnon
porvarien toimeliaisuus alkoi herätä... Uskallettiin jo siellä täällä
puhua kaupoista, yrittipä joku soimiakin niitä... Kaupanvälittäjät
lähestyivät tukkukauppiaita... Vankeina istuvat herrat puhelivat
keskenään kuin ihmiset, jotka istuvat yhdessä kovan ukkosen käydessä
jutellen muista asioista ja kuunnellen vain silloin tällöin
kunnioittavasti jatkuvaa jyrinää. Kello tuli viisi, puoli kuusi, alkoi
hämärtää. Joskus virkahti joku huoahtaen, että hänen vaimonsa odotti
kotona kahville, jolloin herra Benthien uskalsi jälleen muistuttaa
kattoluukusta. Mutta useimmat ajattelivat kuten herra Stuht, joka
sanoa tokaisi päätään pudistaen: »Minähän olen kuitenkin liian paksu
mahtuakseni läpi!»

Johann Buddenbrook oli konsulittaren kehoituksen muistaen pysynyt
appensa lähettyvillä ja katsoi tätä hiukan huolestuneen näköisenä
kysyessään: »Ei kai tämä pieni seikkailu rasita teitä, isä?»

Lebrecht Krögerin lumivalkoisen tekotukan rajassa oli pari sinistä
otsasuonta pullistunut levottomuutta herättävästi, ja hänen toisen
kurtistuneen kätensä nypliessä liivien välkkyviä nappeja vapisi
polvella toinen käsi, jossa säteili suuri hohtokivi.

»Vielä mitä, Buddenbrook!» sanoi hän hyvin väsyneesti. »Minä olen
ikävystynyt, siinä kaikki». Mutta hän osoitti kuitenkin sanojensa
teennäisyyden sähähdyttämällä yht'äkkiä hampaittensa välitse:
»_Parbleu_, Jean! Nuo inhoittavat likakintut ansaitsisivat ruutia ja
lyijyä!... Mokoma roskaväki...! Roistot!»

Konsuli tyynnytteli häntä. »Noo... noo... Olettehan te oikeassa, tämä
on jokseenkin arvoton näytös... mutta niitä tehdä? Täytyy näyttää siltä
kuin ei olisi millänsäkään. On ilta. He menevät pian pois...»

»Missä minun vaununi ovat?... Minä tahdon vaununi!» komensi Lebrecht
Kröger aivan vimmoissaan. Hänen raivonsa purkautui, koko hänen
ruumiinsa tärisi. »Olen tilannut ne kello viideksi!... Missä ne
ovat?... Istuntoa ei pidetä... Mitä minä siis teen täällä?... En
tahdo antautua narrattavaksi!... Tahdon vaununi!... Solvataanko minun
kuskiani? Käykää katsomassa, Buddenbrook!»

»Rakas appi, rauhoittukaa, Jumalan tähden!... Kiihtymys on teille
vaarallista! Luonnollisesti... minä menen katsomaan, miten teidän
vaunujenne laita on. Olen itsekin kyllästynyt tähän tilaan. Koetan
puhua noiden ihmisten kanssa, käskeä heitä kotiin...»

Ja vaikka Lebrecht Kröger pani vastaan, vaikka hän nyt äkkiä komensi
kylmällä, halveksivalla äänellä:

»Seis, jääkää tänne! Ette mene minnekään, Buddenbrook!» astui konsuli
kiireesti salin läpi.

Aivan pienen vihreän oven edessä pidätti hänet Siegismund Gosch,
joka tarttui luisella kädellään häntä käsipuoleen ja kysyi kaameasti
kuiskaten: »Minne matka, herra konsuli?...»

Kaupanvälittäjän kasvot olivat tuhansissa syvissä uurteissa. Hurjan
päättäväisin ilmein työnsi hän suipon leukansa melkein kiinni nenään,
hänen harmaa tukkansa lankesi peloittavana ohimoille ja otsalle, ja
hänen päänsä oli niin syvällä olkapäiden välissä, että hänen todellakin
onnistui näyttää kyttyräselkäiseltä, kun hän sanoi: »Olen valmis
puhumaan kansalle.»

Konsuli sanoi: »Jättäkää se mieluummin minun tehtäväkseni, Gosch...
Minulla on luultavasti enemmän tuttavia siinä joukossa...»

»Olkoon niin!» vastasi kaupanvälittäjä soinnuttomasti. »Te olette
tärkeämpi henkilö kuin minä.» Ja korottaen äänensä jatkoi hän sitten:
»Mutta minä seuraan teitä, tahdon seisoa vieressänne, konsuli
Buddenbrook! Repiköön kahleista päässeiden orjien raivo minut
kappaleiksi...»

»Ah, mikä päivä! Mikä ilta!» sanoi hän heidän astuessaan ulos... Hän ei
ollut varmaan koskaan tuntenut itseään niin onnelliseksi. »Haa, herra
konsuli! Tuossa on kansa!»

He olivat kulkeneet käytävän läpi ja astuivat portaille, jääden
seisomaan ylimmälle askelmalle. Jalkakäytävälle vei vain kolme
kapeaa porrasta. Katu oli oudon näköinen. Se oli kuin kuollut, ja
lähimpien talojen valaistuissa ikkunoissa näkyi uteliaita päitä,
jotka tuijottivat porvarien kokoushuoneen edessä tungeksivaan tummaan
kapinoitsijajoukkoon. Tuo joukko ei ollut luvultaan paljoa suurempi
saliin kokoontuneiden lukua, ja siinä näkyi nuoria satama- ja
varastotyömiehiä, kantajia, kansakoulupoikia, muutamia kauppalaivojen
merimiehiä ja muuta väkeä, joka asui kaupungin köyhemmissä
kortteleissa, kuten »Twietenissä», »Gängenissä», »Wischenissä» ja
»Höfenissä». Mukana oli myös muutamia naisia, jotka kaiketi toivoivat
yrityksestä samanlaisia seurauksia kuin Buddenbrookin keittiötyttö.
Pari kapinallista oli väsyneenä seisomiseen istahtanut katukäytävän
reunalle, jossa lie söivät voileipää.

Kello alkoi olla kuusi, mutta vaikka oli jo sangen pimeä, riippuivat
öljylamput sytyttämättöminä kadun yllä. Tämä asianhaara, tämä julkinen
ja kuulumaton järjestyksen rikkomus oli ensimmäinen seikka, joka
vilpittömästi suututti konsuli Buddenbrookia, ja se oli myös syynä
siihen, että hän alkoi puhua jotakuinkin tuikealla äänellä:

»Kuulkaa, mitä tuhmuuksia täällä nyt on oikein tekeillä?»

Metelöitsijät olivat hypähtäneet pystyyn jalkakäytävältä. Muutamat
konsulin palveluksessa olevat satamamiehet ottivat lakin päästään.
Tultiin tarkkaavaisiksi, jotkut töykkivät toisiaan kylkeen ja sanoivat
hiljaa: »Se on konsuli Buddenbrook! Konsuli Buddenbrook tahtoo pitää
puheen!»

»Pidä suusi, Krischan, se osaa olla riivatun vihainen...»

»Tuo on kaupanvälittäjä Gosch... katso!... Eikö se ole hiukan
hassahtava?»

»Corl Smolt!» alkoi konsuli jälleen kiinnittäen pienet, syvällä olevat
silmänsä erääseen noin 22:n vuoden ikäiseen varastotyömieheen, jolla
oli väärät sääret ja joka seisoi lakki kädessä ja suu täynnä leipää
aivan portaiden edessä. »No puhupas nyt, Corl Smolt! Mitä tämä on? Te
olette mökisseet täällä koko iltapäivän...»

»Niin, herra konsuli...» sai Corl Smolt sanotuksi leipää pureskellen.
»Se on nyt semmoinen asia... se on nyt sillä lailla... että meillä on
nyt vallankumous.»

»Mitä roskaa sinä puhut. Smolt!»

»Niin, herra konsuli, niinhän te sanotte... mutta se on nyt sillä
lailla... ettei me olla enää tyytyväisiä asioihin... Me tahdotaan
toista meininkiä, tämä ei enää ole yhtään sellainen kuin olla pitää...»

»Kuulehan, Smolt, ja te muut. Olkaa nyt ymmärtäväisiä ja menkää kotiin
älkääkä hourailko vallankumouksesta ja rikkoko järjestystä...»

»Pyhää järjestystä!» keskeytti herra Gosch kuiskaten...

»Järjestystä, sanon minä!» lopetti konsuli Buddenbrook. »Lyhdytkään
eivät ole sytytetyt... Tämä vallankumous menee liian pitkälle!»

Corl Smolt oli nyt niellyt leipäpalasensa ja seisoi, kansanjoukko
takanaan, hajasäärin paikallaan tehden vastaväitteitään...

»Niin, herra konsuli, niinhän te sanotte! Mutta se tapahtuu yleisen
vaalioikeusperiaatteen tähden...»

»Voi sinä hölmö!» huusi konsuli unohtaen närkästyksissään puhua
alasaksaa. »Sinä puhut paljasta pötyä...»

»Niin, herra konsuli», sanoi Corl Smolt vähän pelästyneenä, »tämä
on nyt mitä on. Mutta vallankumous se olla pitää, se on varma. Joka
paikassa on vallankumous, Berliinissä ja Parisissa...»

»Smolt, mitä te nyt oikein tahdotte! Sanokaapas nyt!»

»Niin, herra konsuli, minä sanon vaan: me tahdotaan tasavaltaa, sen
minä vaan sanon...»

»Pöllöpää... Johan teillä on tasavalta!»

»Niin, herra konsuli, mutta me tahdotaan vielä toinen!»

Eräät ympärilläolevista, jotka olivat paremmin perillä asioista,
alkoivat nauraa hohottaa sydämellisesti, ja vaikka vain muutamat olivat
ymmärtäneet Corl Smoltin vastauksen, levisi iloisuus ympäriinsä, kunnes
koko tasavaltalaisten joukko hytkyi valtavasta, hyväntahtoisesta
naurusta. Porvarisalin ikkunoihin ilmestyi uteliaita herroja olutlasi
kädessä... Ainoa, jolle tämä asiain käänne tuotti pettymystä ja tuskaa,
oli Siegismund Gosch.

»Kuulkaahan nyt, hyvät ihmiset», sanoi konsuli Buddenbrook lopuksi,
»eiköhän teidän nyt olisi parasta mennä kotiin!»

Corl Smolt, joka oli aivan ällistynyt aikaansaamastaan vaikutuksesta,
vastasi: »No, herra konsuli, olkoon nyt sitten niin, että annetaan
sitten asian olla, ja minä olen iloinen, ettei herra konsuli ole
vihainen minulle, ja tuota, hyvästi nyt, herra konsuli...»

Joukko alkoi hajaantua mitä parhaimmalla tuulella.

»Smolt, odotapas vähän!» huusi konsuli. »Sanopas etkö ole nähnyt
Krögerin vaunuja, Burgtorin ajoneuvoja?»

»Kyllä, herra konsuli. Kyllä ne on tulleet. Ne on tuolla, ne ajoivat
herra konsulin pihaan...»

»Hyvä, juokse sukkelaan sinne ja sano Jochenille, että hän tuo ne pian
tänne; herra tahtoo kotiin.»

»Kyllä, herra konsuli!»... Ja nakattuaan lakin päähänsä ja vedettyään
nahkalipan silmille lähti Corl Smolt harittavin säärin ja heiluvin
askelin juoksemaan katua alas.



NELJÄS LUKU.


Kun konsuli Buddenbrook palasi Siegismund Goschin kanssa istuntosaliin,
oli se hauskemman näköinen kuin neljännestunti sitten. Sitä valaisi
kaksi suurta parafiinilamppua, jotka seisoivat puheenjohtajan pöydällä,
ja niiden keltaisessa valossa istuivat ja seisoskelivat herrat kaataen
toisilleen pullo-olutta kirkkaisiin seideleihin, kilistellen ja
tarinoiden mitä hilpeimmällä mielellä. Rouva Suerkringel, leskirouva,
oli käynyt sisällä ja puhellut vankeina istuvien vieraittensa kanssa
niitä herttaisimmin, arvellut, että piiritystä saattoi kestää vielä
kauankin ja ehdottanut mielevästi pientä sydämen vahvistusta; hän
käytti hyväkseen kuohunnan aikoja saadakseen menemään melkoisen
määrän kirkasta, jotakuinkin alkoholisisältöistä oluttansa.
Rauhanneuvottelijan astuessa sisään raahasi talon renki parhaillaan
paitahihasillaan, naama hyväntahtoisessa hymyssä, heidän ohitseen uutta
pullokoria, ja vaikka ilta oli pitkälle kulunut, vaikka oli liian myöhä
enää aloittaa lakiasetuksen käsittelyä, ei ketään haluttanut vielä
keskeyttää yhdessäoloa ja lähteä kotiin. Kahviaika oli joka tapauksessa
jo ohi...

Saatuaan runsaasti kädenpuristuksia ja onnitteluja konsuli lähti
viipymättä appeaan kohti. Lebrecht Kröger näytti olevan ainoa, jonka
mieliala ei ollut parantunut. Suorana, kylmänä ja luotaantorjuvana
istui hän paikoillaan, ja konsulin ilmoittaessa vaunujen tuossa
tuokiossa ajavan esiin hän vastasi pilkallisella äänellä, joka vapisi
katkeruudesta enemmän kuin vanhuudesta: »Salliiko roskaväki minun
palata kotiin?»

Jäykin liikkein, jotka eivät pienimmässäkään määrässä olleet hänen
tavallisen siloitellun käytöksensä mukaiset, antoi hän auttaa turkin
hartioilleen ja työnsi, konsulin tarjoutuessa saattamaan, käsivartensa
vävypoikansa kainaloon ja lausui välinpitämättömästi: »_Merci_».

Mahtavat vaunut, joiden etuistuimen kummallakin puolen oli suuri lyhty,
pysähtyivät oven eteen, jossa ne konsulin tyytyväisyydeksi sytytettiin:
sitten molemmat astuivat sisään. Jäykkänä, äänettömänä, selustaan
nojaamatta istui Lebrecht Kröger silmät puoliummessa konsulin oikealla
puolella, vaunupeite polvilla, vaunujen vieriessä kaupungin katuja,
ja hänen lyhyiden, valkoisten viiksiensä alla riippuvat suupielet
jatkuivat kahtena syvänä kohtisuorana viivana alas leukaan asti.
Raukeasti ja kylmästi tuijotti hän vastassaan olevaan tyhjään istuimeen.

Kaduilla oli vilkkaampaa kuin sunnuntai-iltana. Vallitsi yleinen
juhlahenki. Kansa kuljeskeli katuja pitkin hyvillään vallankumouksen
onnellisesta ratkaisusta. Joku yritti laulaakin. Pojat huusivat
eläköötä vaunujen vieriessä ohi ja heittelivät lakkejaan ilmaan.

»Minusta näyttää, isä, että te otatte asian liian raskaasti», sanoi
konsuli. »Koko juttuhan oli vain narripeliä... ilveilyä...» Ja
saadakseen vanhuksesta irti jonkunlaisen vastauksen tai mielenilmaisun
alkoi hän puhua eloisasti vallankumouksista yleensä... »Jospa
tuo omistamaton joukko ymmärtäisi, miten vähän se edistää omaa
asiaansa... Oi hyvä Jumala, juttu on kaikkialla sama. Tänään olin
hiukan keskustelussa kaupanvälittäjä Goschin, tuon merkillisen miehen
kanssa, joka katselee kaikkea vain runoilijan, näytelmänkirjoittajan
silmin... Nähkääs, appi, vallankumous on järjestetty kaunotieteellisten
teepöytäin ympärillä Berliinissä... Kansa on sitten ottanut pohtiakseen
asiaa ja pannut nahkansa peitottavaksi... Onko siitä lähtevä hyötyä?»

»Olisi hyvä, jos avaisitte sillä puolella olevan ikkunan», sanoi herra
Kröger.

Johann Buddenbrook loi häneen nopean katseen ja laski kiireesti alas
lasiruudun.

»Ettekö voi hyvin, rakas isä?» kysyi hän huolissaan.

»En. En ensinkään», vastasi Lebrecht Kröger ankarasti.

»Tarvitsette ruokaa ja lepoa», sanoi konsuli järjestäen, jotakin
tehdäkseen, nahkapeitteen paremmin appensa polvien ympärille.

Äkkiä, vaunujen rätistessä Burgstrassea pitkin, sattui peloittava
tapaus. Vaunujen tultua noin viidenkymmenen askeleen päähän hämärässä
häämöttävästä portista ja ajaessa meluavan, iloisen katupoikaparven
ohi, lensi avoimesta ikkunasta sisään kivi. Se oli aivan vaaraton
mukulakivi, tuskin kananmunan kokoinen, joka oli lennähtänyt
vallankumouksen kunniaksi jonkun Krischan Snutin tai Heine Vossin
tapaisen miehen kädestä, luultavasti aivan viattomassa mielessä ja
varmaankin ollenkaan vaunuja tarkoittamatta. Äänettömästi lensi se
ikkunasta sisään, ponnahti äänettömästi Lebrecht Krögerin paksun turkin
peittämää rintaa vasten, vieri yhä yhtä äänettömästi vaununpeitettä
alas ja pysähtyi lattialle.

»Kaiken näköisiä kujeita!» sanoi konsuli suutuksissaan. »Onko kaikki
tänä iltana sijoiltaan?... Ei kai se satuttanut teitä, appi?»

Vanha Kröger oli äänetön, peloittavan äänetön. Vaunuissa oli niin
pimeä, ettei voinut erottaa hänen ilmettään. Hän istui vielä
entistäänkin suorempana, kookkaampana, jäykempänä paikallaan, selustaan
nojaamatta. Viimein sanoi hän vaivaloisesti, hitaasti, kylmästi ja
matalalla äänellä yhden ainoan sanan: »Roistot!»

Konsuli ei vastannut mitään peläten muuten kiihdyttävänsä appeaan yhä
enemmän. Vaunut vierivät kolisten portista ja saapuivat kolmen minuutin
kuluttua leveään kujaan, kultaisilla kärjillä varustetun ristikkoaidan
kohdalle, josta alkoi Krögerien alue. Molemmin puolin leveää
puutarhaporttia, josta lähti portaiden eteen johtava kastanjakuja,
paloi kaksi kirkasta kultapousisin suojuksin koristeltua lyhtyä.
Konsuli kauhistui nähdessään nyt appensa kasvot. Ne olivat keltaiset ja
velttojen poimujen runtelemat. Kylmä, ankara, halveksiva ilme, joka oli
ympäröinyt tähän asti hänen suutaan, oli muuttunut heikoksi, vääräksi,
riippuvaksi, tylsämieliseksi ukon-irveeksi. Vaunut pysähtyivät
parvekkeen eteen.

»Auttakaa minua», sanoi Lebrecht Kröger, vaikka konsuli, joka oli
astunut ensiksi alas vaunuista, oli jo työntänyt syrjään nahkapeitteen
ja tarjonnut hänen tuekseen olkapäänsä ja käsivartensa. Hän talutti
appeaan hitaasti hiekkakäytävää pitkin muutaman askeleen päässä
oleville valkoisille ulkoportaille, jotka johtivat ylös ruokasaliin.
Portaiden edessä kyykähti ukko polvilleen. Pää vaipui niin raskaasti
rinnalle, että riippuva alaleuka loksahti kalahtaen hampaita vasten.
Silmät kääntyivät nurin ja sammuivat...

Lebrecht Kröger, _a la mode_-keikari, oli päässyt isiensä luo.



VIIDES LUKU.


Vuosi ja kaksi kuukautta myöhemmin, usvaisen tammikuun päivänä vuonna
1850, istuivat herra ja Madame Grünlich pienen kolmivuotiaan tyttärensä
kanssa vaaleanruskean seinälaudoituksen peittämässä ruokasalissa
aamuteetä juoden tuoleilla, joista kukin oli maksanut 25 markkaa.

Molempien ikkunoiden lasit olivat melkein läpinäkymättömät huurusta;
niiden takaa erotti vain hämärästi paljaita puita ja pensaita.
Vihreäksi silatussa matalassa uunissa, joka oli huoneen nurkassa,
»orvokkihuoneeseen» johtavan avonaisen oven vieressä, mistä näkyi
lehtikasveja, ritisi punainen takkavalkea levittäen ympärilleen
leppoisaa, hiukan hajuavaa lämpöä. Vastakkaisen seinän oven eteen
työnnetyt vihreät verhot estivät näkemästä ruskeasilkkiseen salonkiin
ja peittivät myös näkyvistä korkean lasioven, jonka raot oli täytetty
pumpulilla ja jonka takaa häämötti pieni parveke tiheän sumun keskeltä.
Kolmas ovi vei käytävään.

Pyöreää pöytää peittävän lumivalkoisen damastiliinan poikki oli
asetettu vihreä kudottu kaitaliina ja siihen oli järjestetty
kultareunainen, niin läpinäkyvän ohut porsliinikalusto, että se välkkyi
paikoitellen kuin helmiäinen. Teekeittiö surisi. Ohuessa hopeaisessa
matalassa leipäkorissa, joka oli suuren, suonikkaan, käpertyneen lehden
muotoinen, oli pullia ja vehnäleivän viipaleita. Kristallikuoren alla
oli tornimaisesti järjestetty voipallerolaite, ja toisen samanlaisen
alla oli erilaisia juustolajeja, keltaista, vihreänsekaista ja
valkoista. Ei puuttunut myöskään punaviinipullo; se oli pantu talon
isännän eteen, sillä herra Grünlich söi kuuman aamueineen.

Juuri käherrettyine poskipartoineen ja kasvoineen, jotka tällä
aamuhetkellä näyttivät erityisen rusottavilta, istui hän selin
salonkiin valmiiksi puettuna, yllään musta takki ja vaaleat,
isoruutuiset housut, syöden englantilaiseen tapaan puoliraakaa
kyljystä. Hänen puolisostaan tämä tosin oli hienoa, mutta siitä
huolimatta niin vastenmielistä, ettei hän ollut tähän asti voinut
vaihtaa siihen leipä- ja muna-aamiaistaan.

Tony oli puettu aamupukuun; hän oli ihastunut aamupukuihin. Ei mikään
ollut hänen mielestään niin hienoa kuin hieno aamupuku, ja koska hän
ei omassa kodissaan ollut saanut käyttää sellaista, nautti hän nyt
siitä sitä enemmän. Hänellä oli kolme tällaista pehmeää, suloista
vaatekappaletta, joiden tekotapaan voi soveltaa enemmän makua,
hienoutta ja mielikuvitusta kuin tanssiaispukuun. Tänään hänellä
oli tummanpunainen aamupukunsa, jonka väri sointui tarkasti yhteen
panelin yläpuolella olevien seinäpapereiden kanssa; tämän puvun
suurikukallinen, villaa pehmeämpi kangas oli neulottu täyteen pienen
pieniä samanvärisiä helmiä, jotka peittivät sen kuin tihkusade...
Kaula-aukosta riippui punaisia samettinauhoja paksuna, suorana kimppuna
helmaan saakka.

Hänen vaaleanruskea tukkansa, jota koristi tummanpunainen
samettiruusuke, oli käherretty otsalta. Vaikka hänen ulkonäkönsä oli
saavuttanut parhaimman kukoistuksensa, seikka, jonka hän varsin hyvin
tiesi, oli hänen hiukan ulkonevan ylähuulensa lapsellinen, viaton,
uljas ilme sama kuin ennen. Hänen harmaansinisten silmiensä luomet oli
kylmä pesuvesi tehnyt punaisiksi. Hänen valkoiset, vähän liian lyhyet,
mutta hienomuotoiset kätensä, joiden ranteita ympäröi hihan pehmeä
samettilieve, käsittelivät veistä, lusikkaa ja kuppia tavalla, joka
ilmaisi hänen tänään jostakin syystä olevan kiireissään ja hätäilevän.

Hänen vieressään tornimaisessa lapsentuolissa paksuun, vaaleansiniseen,
muodottoman hullunkuriseen kudottuun mekkoon puettuna, istui pikku
Erika, pullea lapsi, jolla oli lyhyet keltaiset kiharat. Hän piteli
molemmin käsin isoa kuppia, johon hänen kasvonsa katosivat kokonaan, ja
hörppi maitoaan huoaisten silloin tällöin tyytyväisyydestä.

Nyt soitti rouva Grünlich kelloa, jolloin Thinka, sisätyttö, astui
esiin käytävästä nostaakseen lapsen tornista ja kantaakseen sen
leikkikamariin.

»Voit viedä hänet puoleksi tunniksi ulos, Thinka», sanoi Tony. »Mutta
älkää olko kauemmin, ja paksu päällystakki ylle, kuuletko?... On niin
sumuista.» — hän jäi kahden miehensä kanssa.

»Sinä olet naurettava», sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen, jatkaen
nähtävästi keskeytynyttä väittelyä... »Onko sinulla mitään todisteita?
Sano toki joitakin todisteita!... Minä en voi aina vain ajatella
lasta...»

»Sinä et ole lapsirakas, Antonie. »

»Lapsirakas... lapsirakas Minulla ei ole aikaa! Talous vie kaiken ajan!
Herätessäni muistan heti kaksikymmentä asiaa, jotka täytyy tehdä päivän
kuluessa, ja illalla maata pannessa on neljäkymmentä vielä tekemättä...»

»Onhan sinulla kaksi palvelustyttöä. Noin nuori rouva...»

»Kaksi palvelustyttöä, aivan niin. Thinka pesee astiat, siistii,
puhdistaa ja tarjoilee. Keittäjättärellä on työtä korvia myöten. Sinä
syöt jo varhain aamulla kyljyksiä... Ajattele toki. Grünlich! Erikan
täytyy pian saada oma hoitajatar, kasvattajatar...»

»Olosuhteemme eivät salli sitä, että hänelle jo näin pian hankitaan
hoitajatar.»

»Olosuhteemme.. Hyvä Jumala, sinä olet tahallasi naurettava! Olemmeko
me siis kerjäläisiä? Onko meidän pakko kieltäytyä välttämättömimmästä?
Minä olen tietääkseni tuonut kahdeksankymmentä tuhatta markkaa
taloon...»

»Mitä sinun kahdeksankymmentätuhatta markkaasi merkitsevät!»

»Mitäkö?... Sinä puhut halveksien niistä... Ne eivät muka ole mitään...
Sinä nait minut rakkaudesta... Hyvä. Mutta rakastatko sinä minua vielä?
Et suostu oikeutettuihin toivomuksiin!. Lapsi ei tarvitse hoitajatarta.
Vaunuista, jotka olisivat meille yhtä välttämättömät kuin jokapäiväinen
leipä, ei ole enää puhettakaan... Miksi tahdot siis, että aina asumme
maalla, jollei kerran ole olosuhteittemme mukaista pitää vaunuja,
joissa voisimme muitten ihmisten tavoin ajaa kaupunkiin kutsuihin?
Miksi et tahdo antaa minun milloinkaan käydä kaupungissa?... Sinun
tahtosi näkyy olevan, että hautautuisimme tänne ikuisiksi ajoiksi ja
etten minä saisi nähdä enää yhtään ihmistä. Sinä olet mörökölli!»

Herra Grünlich kaatoi punaviiniä lasiinsa, kohotti kristallikuppia ja
siirtyi juustoon. Hän ei vastannut halaistua sanaa.

»Rakastatko minua vielä?» toisti Tony... »Sinun vaikenemisesi on niin
säädytöntä, että voin huoleti palauttaa mieleesi erään kohtauksen, joka
tapahtui maisemahuoneessa... Silloin sinä esiinnyit vähän toisin!...
Ensi päivästä asti olet istunut minun luonani ainoastaan iltaisin, ja
silloinkin sanomalehti kädessä. Alussa sentään hiukan koetit täyttää
toiveitani, mutta pitkään aikaan et ole tehnyt sitäkään enää. Sinä et
välitä minusta!»

»Entä sinä? Sinä saatat minut vararikkoon.»

»Minä?... Minä saatan sinut vararikkoon...»

»Niin. Sinä saatat minut vararikkoon toimettomuudellasi ja ylellisyyden
halullasi...»

»Oh! älä muistuta minua saamastani hyvästä kasvatuksesta! Minun ei
ole ollut tarvis liikuttaa yhtään sormea vanhempieni luona. Vasta nyt
on minun pitänyt vaivalla perehtyä taloudenhoitoon, mutta minulla on
oikeus vaatia, ettet sinä kiellä minulta alkeellisimpia apukeinoja.
Isä on rikas mies; hän ei luullut minun koskaan tarvitsevan olla liian
vähillä palvelijoilla...»

»Siirrä siis kolmannen palvelijan palkkaaminen siihen asti kunnes tuo
rikkaus tulee meidän hyödyksemme.»

»Toivotko isän kuolemaa!?... Minä sanon, että me olemme varakkaita ja
että minä en ole tullut sinun taloosi tyhjin käsin...»

Vaikka herra Grünlich paraikaa pureskeli juustoa, hymyili hän
tietävästi, alakuloisesti ja äännähtämättä. Se sai Tonyn ymmälle.

»Grünlich», sanoi hän rauhallisemmin... »Hymyilet, puhut
olosuhteistamme... Onko minulla väärä käsitys asioiden tilasta? Oletko
tehnyt huonoja kauppoja? Oletko...»

Samassa kuului kolkutus, lyhyt rummunpärrytys eteisen oveen, sitten
astui huoneeseen herra Kesselmeyer.



KUUDES LUKU.


Herra Kesselmeyer tuli talon ystävänä sisään edeltäpäin
ilmoituttamatta, hattu ja päällystakki riisuttuna, ja jäi seisomaan
ovensuuhun. Hänen ulkomuotonsa oli juuri sellainen, joksi Tony oli sen
kuvannut äidilleen kirjoittamassaan kirjeessä. Hän oli lyhyt, ei lihava
eikä laiha. Hänellä oli yllään musta, jo hiukan kiiltäväksi kulunut
takki, samanlaiset, liian lyhyet ja ahtaat housut ja valkoiset liivit,
joiden taskusta riippuvat ohuet kellonperät olivat sotkeutuneet kaksien
tai kolmien silmälasinyörien kanssa. Hänen punaisista kasvoistaan
erottui jyrkästi tasaiseksi leikattu poskiparta, joka peitti posket,
mutta jätti paljaaksi leuan ja huulet. Hänen suunsa oli pieni,
liikkuva, hullunkurinen, ja alaleuassa oli ainoastaan kaksi hammasta.
Jäädessään seisomaan kädet pystysuoraan leikattujen housuntaskujensa
pohjalla, hajamielisenä ja mietteissään, herra Kesselmeyer puri nuo
kaksi keltaista, keilanmuotoista kulmahammasta ylähuuleensa. Mustat ja
valkoiset hiushöyhenet häilyivät hiljaa, vaikka ei ollut havaittavissa
vähäisintäkään vetoa.

Vihdoin veti hän kädet taskuistaan, kumarsi, päästi alaleuan irti
ja irroitti vaivaloisesti yhdet silmälasinyörit yleisen rinnallaan
vallitsevan sotkeutuman keskeltä. Sitten hän pani nykäisten lasit
nenälleen, vetäen samalla kasvonsa mitä ihmeellisimpään irveen,
tarkasti avioparia ja lausui: »Ahah».

Koska hän käytti tuota huudahdusta erittäin usein, täytyy meidän
heti huomauttaa, että hän saattoi lausua sen hyvin eri lailla ja
erilaisin korostuksin. Hän saattoi sanoa sen pää takakenossa, nenä
rypyssä, suu avoinna ja käsiään huitoen venytellä metallikajahteisella
nenä-äänellä... ja toisinaan taas, milloin minkinlaisin vivahtein,
sylkeä sen suustaan ikäänkuin ohimennen, aivan lyhyesti ja hiljaa —
mikä kuului vielä hullummalta, sillä hän lausui a:n hyvin nenäänsä ja
suljetusti. Tänään hän päästi kuuluville pikaisen, iloisen ja pienen
kouristuksentapaisen päännyökkäyksen seuraaman »ahah»-äännähdyksen,
joka tuntui ilmaisevan tavattoman hilpeää mielentilaa... johon ei
kuitenkaan voinut luottaa, sillä pankkiiri Kesselmeyerillä oli se
omituisuus, että hän käyttäytyi sitä iloisemmin mitä vaarallisemmalla
tuulella hän oli. Kun hän juoksenteli ympäri huonetta hokien yhtämittaa
»ahah, ahah,» nosti silmälasit nenälle ja antoi niiden jälleen pudota,
huitoi käsillään, loruili eikä tiennyt miten olla, silloin saattoi
olla varma siitä, että ilkeys jäyti hänen sisuksiaan... Herra Grünlich
katsoi häneen silmiä räpytellen, peittelemättömän epäluuloisesti.

»Näin varhain jo?» hän kysyi.

»Ni-hiin,» vastasi herra Kesselmeyer ravistaen ilmassa toista
pienenpientä, punaista, ryppyistä kättään, ikäänkuin olisi tahtonut
sanoa: Odota vain kärsivällisesti, minä tiedän jotakin yllättävää!...
»Minä tahtoisin puhua kanssanne! Puhua viipymättä kanssanne, rakas
ystävä!» Hän puhui mitä naurettavimmin. Hän pyöritti joka sanaa
pienessä, harvahampaisessa, liikkuvassa suussaan ja syöksi sen
ulos järjettömällä voimantuhlauksella. R-äänne liikkui siellä niin
liukkaasti kuin olisi kitalaki ollut rasvattu. Herra Grünlichin silmät
räpyttivät yhä epäluuloisemmin.

»Tulkaapas tänne, herra Kesselmeyer», sanoi Tony. »Istukaa tähän.
Hauska, että tulitte... Kuulkaa nyt tarkasti. Teidän pitää olla
tuomarina. Minä olen juuri taistellut Grünlichin kanssa... Sanokaapas:
Pitääkö kolmivuotiaalle lapselle olla lapsenhoitaja vai ei! Mikä on
teidän käsityksenne?...»

Mutta herra Kesselmeyer ei näyttänyt kiinnittävän häneen mitään
huomiota. Hän oli istuutunut ja kynsi suu ammollaan ja nenä monissa
rypyissä etusormellaan tasalatvaista poskipartaansa, mistä syntyi
hermostuttava ääni, sekä tarkasti silmälasien yli sanomattoman iloisin
silmin hienoa aamiaispöytää, hopeaista leipäkoria ja punaviinipullon
nimileimaa...

»Grünlich väittää näet», jatkoi Tony, »että minä saatan hänet
vararikkoon!»

Nyt katsoi herra Kesselmeyer häneen... sitten hän katsoi herra
Grünlichiin... ja purskahti hillittömään nauruun! »Että te saatatte
hänet vararikkoon...?» hän huusi. »Te... saat... Te... Että te siis
saatatte hänet vararikkoon?... Jumalan tähden! Jumalan tähden! Oi minun
päiviäni!... Se on hyvin lystikästä!... Se on kauhean, kauhean, kauhean
lystikästä!» Tämän jälkeen hänen suustaan tuli tulvimalla erilaisia
ahah-huudahduksia.

Herra Grünlich liikahteli hermostuneesti tuolillaan. Hän pisti vuoroon
kätensä kauluksen alle, vuoroon solutteli nopeasti kullankeltaisia
partatupsujaan sormiensa lomitse...

»Kesselmeyer!» hän sanoi. »Tulkaa järkiinne! Oletteko aivan mieletön?
Lopettakaa jo tuo nauraminen! Tahdotteko viiniä? Haluatteko sikarin?
Mitä te oikein nauratte?»

»Mitäkö minä nauran?... Kiitos, otan mielelläni lasillisen viiniä, otan
mielelläni sikarin... Mitäkö minä nauran? Te sanotte siis, että rouva
puolisonne saattaa teidät vararikkoon?»

»Hänellä on liian ylelliset taipumukset», sanoi herra Grünlich
suutuksissaan.

Tony ei kieltänyt sitä lainkaan. Nojautuen aivan rauhallisesti selustaa
vasten, kädet aamupuvun samettinauhojen päällä, sanoi hän, työntäen
uljaasti esiin soman ylähuulensa: »Niin on... Semmoinen minä olen. Se
on selvä. Olen perinyt sen äidiltäni. Kaikilla Krögereillä on aina
ollut taipumus ylellisyyteen.»

Hän olisi voinut selittää yhtä rauhallisesti olevansa kevytmielinen,
äkkipikainen, kostonhaluinen. Hänen kehittynyt sukutunteensa saattoi
hänet suhtautumaan vieroksuen vapaan tahdon ja itsemääräämisoikeuden
käsitteisiin ja aikaansai sen, että hän tunnusti melkein fatalistisen
tyynesti ja kaunistelematta ominaisuutensa ja virheensä. Hän oli
tietämättään sitä mieltä, että jokainen ominaisuus, olipa se mitä
laatua hyvänsä, oli perintöä, sukupiirre ja siis sinänsä kunnioitusta
ansaitseva.

Herra Grünlich oli aterioinut loppuun, ja sikarien tuoksu sekaantui
lämpimään uuninhajuun.

»Maistuuko, Kesselmeyer?» kysyi talon isäntä. »Ottakaa toinen. Kaadan
teille lasillisen punaviiniä... Haluatte siis puhua kanssani? Onko
kovin kiire?... Onko se kovin tärkeätä?... Eikö teidän mielestänne
täällä ole liian kuuma... Ajakaamme yhdessä kaupunkiin myöhemmin...
Tupakkahuoneessa olisi viileämpi...» Mutta kaikesta tuosta vaivannäöstä
huolimatta ravisti herra Kesselmeyer vain kättään ilmassa kuin olisi
tahtonut sanoa: Se ei auta mitään, hyvä ystävä!

Lopulta noustiin pöydästä, ja Tonyn jäädessä ruokasaliin pitämään
silmällä sisätyttöä tämän raivatessa pöytää vei herra Grünlich
liikeystävänsä orvokkihuoneen läpi. Käännellen miettivästi sormissaan
vasempaa poskipartatupsuaan kulki hän pää kumarassa edellä; herra
Kesselmeyer seurasi häntä käsiään huitoen tupakkahuoneeseen.

Kului kymmenen minuuttia. Tony oli mennyt hetkiseksi salonkiin
sipaistakseen omakätisesti kirjavalla höyhenviuhkalla tomut kiiltävän
pähkinäpuisen kirjoituspöydän laudalta ja pöydän kaarevista jaloista
ja kulki nyt hitaasti ruokasalin läpi arkihuoneen puolelle. Hän astui
levollisin ja sanomattoman arvokkain askelin. Demoiselle Buddenbrook ei
ollut menettänyt madame Grünlichinä vähääkään itsetunnostaan. Hän kulki
harvinaisen suorana, painoi leukansa hiukan rintaa vasten ja katsoi
asioita ylhäältä käsin. Kiiltopintainen avainkori toisessa kädessä,
toinen käsi keveästi tummanpunaisen aamupuvun taskuun työnnettynä;
katsoi hän totisena leveiden laskoksien heilahtelua, samalla kun suun
viaton ja tiedoton ilme kuitenkin ilmaisi koko tuon arvokkuuden olevan
lapsellista, vaaratonta ja näennäistä.

Orvokkihuoneessa hän otti käteensä pienen messinkisen ruiskukannun ja
rupesi kastelemaan lehtikasvien mustaa multaa. Hän rakasti suuresti
palmujaan, jotka korottivat asunnon hienoa leimaa. Hän koetteli
hellävaroen eräästä paksusta pyöreästä varresta työntyvää vesaa, tutki
hartaasti noita majesteettisia viuhkoja ja näpsäytti sieltä täältä
saksilla pois kellastuneen lehdenterän... Äkkiä hän heristi korviaan.
Tupakkahuoneesta kuuluva keskustelu, joka jo muutaman minuutin oli
ollut kiihkeätä, muuttui nyt niin äänekkääksi, että kuuli joka sanan,
vaikka ovet olivat vahvaa tekoa ja oviverhot paksut.

»Älkää huutako niin! Hillitkää itsenne Jumalan tähden!» kuului
Grünlichin ääni, joka ei kestänyt noin kovaa ponnistusta, vaan muuttui
piipittäväksi... »Ottakaa vielä yksi sikari!» lisäsi hän epätoivoisella
lempeydellä.

»Mitä suurimmalla mielihyvällä, kiitoksia paljon», vastasi pankkiiri,
jonka jälkeen syntyi vaitiolo herra Kesselmeyerin sytyttäessä sikaria.
Sen jälkeen hän sanoi: »Sanalla sanoen: Suostutteko siis vai ettekö,
toinen tai toinen!»

»Kesselmeyer, suostukaa lykkäykseen!»

»Ahah? E-hen, en, rakas ystävä, en millään muotoa, se ei tule
kysymykseenkään...»

»Miksi ei? Mikä teillä on hätänä? Olkaa toki ymmärtäväinen, Jumalan
tähden! Kun olette odottanut näin kauan...»

»En päivääkään enää, rakas ystävä! Tai sanokaamme kahdeksan päivää,
mutta ei tuntiakaan lisää! Luottaako siis kukaan enää...»

»Ei mitään nimiä... hyvä! Luottaako siis kukaan enää teidän arvoisan
herra app...»

»Ei mitään nimityksiä...! Kaikkivaltias Jumala, älkää olko typerä!»

»Hyvä, ei siis mitään nimittelyä! Luottaako siis enää kukaan
kysymyksessä olevaan kauppahuoneeseen, josta teidän luottonne
riippuu, rakas ystävä? Paljonko se kadotti Bremenissä tapahtuneen
vararikon johdosta? Viisikymmentätuhatta? Seitsemänkymmentätuhatta?
Satatuhatta? Vai vieläkö enemmän? Se on ollut aika suonenisku, ankara
suonenisku, sen tietää varpunenkin katolla... Semmoinen tuntuu ilmassa.
Eilen oli... hyvä, ei mitään nimiä! Yhtenä päivänä on kysymyksessä
olevan kauppahuoneen tila hyvä, ja se suojelee teitä tietämättään
ahdingolta... Toisen kerran on sen tila huono, ja samassa ovat herra
Grünlichin asiat surkeat... sehän toki on selvää? Ettekö sitten käsitä?
Olettehan te ensimmäinen, jonka pitäisi tuntea nuo heilahtelut... Miten
teitä kohdellaan? Millä lailla teihin suhtaudutaan? Bock ja Goudsticker
ovat äärettömän kohteliaita ja luottavaisia, niinhän? Ja kuinka on
luottopankin laita?»

»Se suostuu lykkäykseen.»

»Ahah? Vai valehtelette te? Minäpä tiedän, että se jo eilen antoi
teille potkauksen? Hyvin rohkaisevan potkauksen?... Näettekös!... Mutta
älkää turhaa hävetkö. Teidän on tietysti tärkeätä saada minut uskomaan,
että toiset yhä edelleen ovat rauhalliset ja varmat... E-hei, rakas
ystävä! Kirjoittakaa konsulille. Minä odotan viikon.»

»Osamaksu, Kesselmeyer!»

»Osamaksu sinne ja tänne. Osamaksu otetaan silloin, kun tahdotaan
edeltäkäsin saada varmuus jonkun suorituskyvystä! Tarvitseeko minun
saada todistus siitä? Tiedän verrattoman hyvin teidän suorituskykynne!
Jaahah... Osamaksu on hyvin, hyvin hullunkurista...»

»Hillitkää toki äänenne, Kesselmeyer! Älkää naurako koko ajan niin
jumalattomasti! Minun tilani on niin vakava... niin, tunnustan sen, se
on vakava; mutta minulla on monta hyvää kauppaa tiedossani... Kaikki
voi kääntyä hyväksi vielä. Kuulkaa, mitä sanon: Suostukaa pitennykseen,
niin minä sitoudun 20 prosenttiin...»

»Ei tule mitään, ei tule mitään... erittäin naurettavaa, rakas
ystävä! E-hei, minä pidän siitä, että myynti tapahtuu oikeaan aikaan!
Olette tarjonnut minulle 8 prosenttia ja minä olen pitentänyt.
Olette tarjonnut minulle 12 ja 16 prosenttia, minä olen joka kerran
pitentänyt. Vaikka nyt tarjoaisitte 40, en suostuisi pitennykseen,
en edes ottaisi sitä kysymykseen, rakas ystävä!... Siitä asti kun
Westfahlin veljekset tekivät kuperkeikan Bremenissä, on jokainen
koettanut selviytyä irti kysymyksessä olevan toiminimen asioista ja
turvata liikkeensä. Kuten sanottu, minä pidän siitä, että myynti
tapahtuu oikeaan aikaan. Olen hyväksynyt teidän nimikirjoituksenne niin
kauan kuin Johann Buddenbrook oli taattu liike... Saatoin sillä välin
liittää maksamattomat korot pääomaan ja koroittaa prosenttimäärää!
Mutta tavaraa kannattaa pitää vain niin kauan kuin sen arvo nousee tai
ainakin pysyy entisellään... kun se alkaa laskea, myydään se pois...
mikä merkitsee, että minä vaadin pois pääomani.»

»Kesselmeyer, te olette häpeämätön!»

»Ahah, häpeämätön... olipas se lystikäs sana!... Mitä te ylimalkaan
tahdotte? Teidänhän täytyy kumminkin kääntyä appenne puoleen!
Luottopankki pitää puolensa, ja ettehän te muutenkaan ole aivan
moitteettomissa kirjoissa...»

»Kesselmeyer... minä rukoilen teitä, kuunnelkaa nyt rauhallisesti!...
Niin, olen avomielinen, tunnustan teille peittelemättä, että tilani on
vakava. Ettehän te ja Luottopankki ole ainoat... Minulle on esitetty
vekseleitä... Kaikki näyttää liittoutuneen yhteen...»

»Luonnollisesti. Näissä olosuhteissa...» Kaikki yhdessä rymäkässä.

»Kesselmeyer, kuunnelkaahan nyt minua!... Olkaa niin rakastettava ja
ottakaa vielä yksi sikari..»

»Enhän minä ole polttanut tätäkään vielä edes puoleen?! Jättäkää minut
rauhaan sikareinenne! Teidän on maksettava...»

»Kesselmeyer, älkää saattako minua romahdukseen... olette syönyt
pöydässäni..»

»Ettekö te sitten ole syönyt minun pöydässäni, rakas ystävä?»

»Kyllä, kyllä... mutta älkää riistäkö minulta luottoanne,
Kesselmeyer...!»

»Luottoa? Luottoako teille vielä pitäisi? Oletteko järjissänne? Uusi
laina?...»

»Niin, Kesselmeyer, minä rukoilen teitä... pieni summa, mitätön
summa!... kun vain saan suoritetuksi pois pari maksuerää, varmentuu
jälleen asemani ja velkojat ovat puolellani... Älkää hyljätkö minua,
tulette vielä hyötymään paljon! Kuten sanottu, minulla on tiedossani
monta uutta hanketta... Kaikki kääntyy vielä parhain päin...
Tiedättehän, että olen toimelias ja keksintäkykyinen...»

»Tiedän, että te olette houkkio ja tomppeli, rakas ystävä! Ettekö
olisi niin erinomaisen rakastettava, että ilmaisisitte minulle mitä
te vielä aiotte keksiä!.. Ehkäpä koetatte hakea jostakin maailman
äärestä pankin, joka uskaltaisi antaa teille rahaa? Tai etsiä uuden
appiukon?... E-hei... Päävoittonne olette jo saavuttanut. Sellainen
lankeaa vain kerran! Kaikella kunnioituksella! E-hei, kaikella
kunnioituksella...»

»Puhukaa hiljemmin, piru vieköön...»

»Houkkio te olette! Toimelias ja keksintäkykyinen... kyllä, mutta
aina toisten ihmisten hyödyksi! Teiltä ei suinkaan puutu rohkeutta,
ja kuitenkaan ei teillä ole ollut vielä koskaan etua siitä. Te olette
tehnyt kepposia, te olette keinotellut itsellenne omaisuutta vain
maksaaksenne minulle 12:n prosentin sijaan 16. Olette luopunut kaikesta
kunniallisuudesta, ilman että siitä on tullut teille vähääkään hyötyä.
Teidän omatuntonne on kuin teurastajan koiran, ja sittenkin te olette
pahan onnen lintu, hölmö, vihoviimeinen houkkio! Sellaisiakin ihmisiä
on! Te olette mitä suurimmassa määrin lystikäs!... Miksi te oikein
pelkäätte niin kovasti, että juttu tulee tunnetuksi? Siksikö, ettei se
teistä tunnu oikein mieluisalta? Siksikö, etteivät kaikki seikat olleet
oikein järjestyksessä neljä vuotta sitten? Ettei kaikki ole ollut
oikein puhdasta peliä? Pelkäättekö, että eräät asiat...»

»No hyvä, Kesselmeyer, minä kirjoitan. Mutta jos hän epää? Jos hän
antaa minun romahtaa?...»

»Ohoo... jahaa! Sitten teemme pienen vararikon, erittäin lystikkään
vararikon, rakas ystävä! Se ei koske minuun yhtään, ei pikkuistakaan!
Minä olen omasta puolestani jo melkein saanut vaivoistani palkkion
teidän koroissanne, joita te olette haalinut kokoon milloin sieltä,
milloin täältä... ja konkurssipesässä olen minä ensi sijalla,
kallis ystäväni... Enkä minä ole hellittävä saataviani, olkaa varma
siitä. Minä tunnen teidän asianne, arvoisa veli! Minulla on jo nyt
pesäluettelo taskussani... jahaa! minä kyllä pidän huolen siitä, ettei
yksikään hopeainen leipäkori eikä aamupuku joudu kätköön...»

»Kesselmeyer, te olette istunut minun pöydässäni...»

»Jättäkää jo rauhaan pöytänne!... Kahdeksan päivän kuluttua tulen
kuulemaan vastausta. Minä kävelen kaupunkiin; liikunto tulee tekemään
minulle erinomaisen hyvää. Hyvästi, rakas ystävä! Voikaa hyvin...»

Herra Kesselmeyer näytti aikovan lähteä. Hän lähti todellakin. Hänen
omituiset, laahaavat askeleensa kuuluivat eteiskäytävästä, ja saattoi
kuvitella, miten hän meni ulos käsillään soutaen...

Herra Grünlichin astuessa orvokkihuoneeseen seisoi Tony siellä
messinkiruiskukannu kädessä katsoen häntä silmiin.

»Mitä sinä seisot... miksi tuijotat...» kysyi Grünlich näyttäen
hampaitaan, tehden käsillään epämääräisiä liikkeitä ja huojutellen
vartaloaan edestakaisin. Hänen rusottavat kasvonsa eivät jaksaneet
kalveta kokonaan. Ne olivat vain täplikkäät kuin tulirokkopotilaan.



SEITSEMÄS LUKU.


Konsuli Johann Buddenbrook saapui kello kaksi iltapäivällä huvilaan;
hän astui Grünlichien salonkiin ja syleili tuskaisan hellästi
tytärtänsä. Hän oli kalpea ja näytti vanhentuneen. Hänen pienet
silmänsä olivat syvällä kuopissaan, hänen nenänsä kohosi entistä
korkeampana ja terävämpänä vajonneiden poskien välistä, hänen huulensa
näyttivät yhä kavenneen ja hänen partansa, joka ei viime aikoina
enää ollut riippunut kahtena kähäröitynä tupsuna ohimoiden kohdalta
puolitiehen poskea, vaan kasvoi alas leuan alle asti, puoleksi peittyen
jäykän kohokauluksen sisään, oli yhtä harmaantunut kuin tukka.

Konsuli oli saanut kestää vaikeita ja kuluttavia päiviä. Thomas oli
sairastunut ja sylki verta; herra van der Kellen oli kirjoittanut
onnettomuudesta konsulille. Tämä oli jättänyt asiat prokuristinsa
huolellisiin käsiin ja oli kiiruhtanut suorinta tietä Amsterdamiin.
Oli käynyt selville, ettei Thomaksen sairaus ollut hengenvaarallista,
mutta että hänen välttämättä täytyi päästä hoitamaan terveyttään
etelään, Etelä-Ranskaan. Ja koska sattui niin onnellisesti, että hänen
esimiehensä poika myös tarvitsi virkistystä, olivat molemmat lähteneet
heti Thomaksen toivuttua yhdessä Pau'hon.

Tuskin oli konsuli palannut kotiin, kun häntä oli kohdannut isku,
joka oli horjuttanut hänen taloaan hetken aikaa perustuksia myöten:
Bremenissä tapahtunut vararikko, jonka kautta hän »yhdellä nykäyksellä»
oli menettänyt kahdeksankymmentätuhatta markkaa... Millä tavoin? Siten,
että »Westfal-veljeksien» maksettavaksi asetetut diskontatut vekselit
olivat, ostajien lakkautettua maksunsa, tulleet liikkeen maksettaviksi.
Ei niin, että vastiketta olisi puuttunut: liike osoitti mitä se kykeni
tekemään, vieläpä heti, viipymättä. Mutta ei ollut estettävissä, että
konsulin oli äkkiä täytynyt kokea sitä kylmyyttä, pidättyväisyyttä ja
epäluuloisuutta, jonka tuollainen onnettomuus, tuollainen liikepääoman
heikennys tavallisesti saa aikaan pankeissa, »ystävissä», ulkolaisissa
liikkeissä...

No, hän oli päässyt jaloilleen taas, oli katsonut asioita silmiin,
punninnut kaikkea rauhallisesti, järjestänyt asiat ja pitänyt
puoliaan... mutta silloin, kesken pikaviestejä, kirjeitä, laskelmia,
oli häntä vielä kohdannut tämä, että Grünlich, hänen tyttärensä mies,
oli tullut maksukyvyttömäksi ja pyysi nyt pitkässä, sekavassa ja
sanomattoman surkeassa kirjeessä apua, pyysi ja rukoili sataa tai
sataakahtakymmentätuhatta markkaa! Konsuli oli ilmoittanut asiasta
lyhyesti, päällisin puolin ja varoen puolisolleen, oli vastannut
kylmästi ja virallisesti tahtovansa tavata herra Grünlichiä yhdessä
tämän mainitseman pankkiiri Kesselmeyerin kanssa edellisen asunnossa ja
oli matkustanut.

Tony otti hänet vastaan salongissa. Hän nautti siitä, että saattoi
ottaa vastaan vieraansa tuossa ruskeasilkkisessä salongissa, ja koska
hänellä oli juhlallinen tunne tilan vakavuudesta, joskaan ei selvää
käsitystä asiasta, ei hän tehnyt poikkeusta isäänsäkään nähden. Hän oli
kaunis, terveen ja vakavan näköinen ja oli puettu vaaleanharmaaseen
kellohihaiseen vannepukuun, jonka rintamus ja hihansuut olivat
koristetut pitseillä; kaula-aukossa säihkyi pieni timanttikoru.

»Hyvää päivää, isä, viimeinkin saan taas nähdä sinut! Miten äiti
jaksaa?... Oletko saanut parempia tietoja Tomista?... Ota toki
päällysvaatteet yltäsi, istu, ole hyvä, rakas isä!... Etkö tahdo
peseytyä hiukan matkan jälkeen? Olen panettanut kuntoon yläkerran
vierashuoneen sinua varten... Grünlichkin pukeutuu parastaikaa...»

»Älähän nyt, lapsi; minä odotan häntä täällä alhaalla. Kai sinä tiedät,
että minä olen tullut neuvottelemaan miehesi kanssa eräästä hyvin,
hyvin tärkeästä asiasta, rakas lapseni. Onko herra Kesselmeyer täällä?»
»On, isä, hän istuu orvokkihuoneessa katsellen albumia...»

»Missä Erika on?»

»Ylhäällä lastenkamarissa Thinkan kanssa, hän voi hyvin. Hän kylvettää
nukkeaan... ei tietenkään vedessä... se on vahanukke... hän on vain
kylvettävinään...»

»Tietysti.» Konsuli veti henkeä ja jatkoi: »En saata otaksua, että sinä
tietäisit... että miehesi olisi ilmoittanut sinulle asemasta...»

Konsuli oli vaipunut nojatuoliin, jollaisia oli suuren pöydän
ympärillä, Tony taas istuutui hänen eteensä pienelle istuimelle,
jonka muodosti kolme toistensa päälle kulmittain asetettua
silkkityynyä. Konsulin oikean käden sormet leikittelivät varoen Tonyn
kaulatimanteilla.

»Ei, isä», vastasi Tony, »minun täytyy tunnustaa, etten tiedä mitään.
Hyvä jumala, minä olen tyhmä kuin hanhi, tiedätkös, en minä ymmärrä
sellaisia! Satuin äskettäin kuulemaan jonkun verran Kesselmeyerin
puhuessa Grünlichin kanssa... Lopuksi minusta tuntui kuin herra
Kesselmeyer olisi taas tehnyt pelkkää pilaa... hän puhuu aina niin
hullunkurisesti. Pari kertaa kuulin sinun nimesi...»

»Kuulit minun nimeni? Missä yhteydessä?»

»En osaa ollenkaan sanoa missä yhteydessä, en ymmärrä siitä mitään,
isä!... Grünlich on siitä päivästä asti ollut juro... suorastaan
sietämätön!... Kunnes hän eilen... eilen oli lempeä ja kysyi kymmenen
tai kaksitoista kertaa, rakastanko minä häntä, tahtoisinko puhua hänen
puolestaan sinulle, jos hän tulisi pyytämään sinulta jotakin...»

»Ohoo...»

»Niin... hän kertoi kirjoittaneensa sinulle ja sanoi, että sinä olit
luvannut tulla... Hyvä, että olet täällä! Täällä on hiukan kolkkoa...
Grünlich on järjestänyt pelipöydälle suuret kasat papereita ja
lyijykyniä... hän aikoo neuvotella sinun ja Kesselmeyerin kanssa...»

»Kuule, rakas lapsi», sanoi konsuli silittäen tyttärensä päätä...
»Minun täytyy kysyä sinulta erästä asiaa, erästä hyvin vakavaa asiaa.
Sanopas minulle... rakastatko sinä miestäsi kaikesta sydämestäsi?»

»Tietysti, isä», sanoi Tony niin lapsellisen teeskentelevin ilmein
kuin ikinä osasi, aivan kuten hän olisi tehnyt, jos joku olisi kysynyt
häneltä: »Ethän sinä enää koskaan tee kiusaa Nukke-Liisalle, Tony?»...
Konsuli oli vaiti silmänräpäyksen.

»Rakastathan sinä häntä niin paljon», kysyi hän sitten, »että et
voisi elää ilman häntä... et missään tapauksessa? Et silloinkaan,
vaikka hänen asemansa Jumalan tahdosta muuttuisi, vaikka hän joutuisi
sellaisiin olosuhteisiin, ettei hän enää voisi ympäröidä sinua kaikella
tällä...?» Konsuli viittasi keveästi huonekaluihin, oviverhoihin,
peilipöydällä olevaan kultaiseen pöytäkelloon ja viimein hänen pukuunsa.

»Tietysti, isä», toisti Tony lohduttavalla äänellä, jollaiseen hän aina
turvautui, kun hänelle puhuttiin vakavasti. Hän katsoi isänsä ohi ulos
ikkunasta, jonka takana sataa tihuutti äänettömästi. Hänen silmissään
oli sellainen ilme kuin lapsella, jolle joku satua kertoessaan eksyy
puhumaan velvollisuuksista ja siveydestä... ilme, jossa oli luettavana
hämillisyyttä, kärsimättömyyttä, hurskautta ja kyllästymystä.

Konsuli katseli häntä minuutin ajan ääneti ja miettivästi silmää
räpyttäen. Oliko hän tyytyväinen tyttärensä vastaukseen? Hän oli
punninnut kaikkea tarkoin matkalla ollessaan...

Jokainen ymmärtää, että Johann Buddenbrookin ensimmäinen vilpitön
ajatus oli ollut koettaa kykynsä mukaan toimittaa vävylleen tämän
tarvitsemat rahat. Mutta muistaessaan, miten ponnekkaasti, lievää
sanaa käyttääksemme, hän oli puoltanut tätä avioliittoa, muistaessaan
katseen, jonka lapsi hääkemujen jälkeen hyvästellessään oli luonut
häneen kysyen: »Oletko tyytyväinen minuun?» tunsi hän jokseenkin
masentavaa syyllisyyttä ja hän päätti, että tämän asian täytyi
järjestyä hänen tyttärensä mielen mukaan. Hän tiesi, ettei Tony
ollut suostunut tähän liittoon rakkaussyistä, mutta oli toivonut,
että kuluneet neljä vuotta, tottumus ja lapsen maailmaantulo
olisivat voineet muuttaa asioita, että Tony nyt olisi kiintynyt
mieheensä sieluineen ruumiineen eikä voisi edes ajatella eroa tästä,
enempää kristilliseltä kuin maalliseltakaan kannalta katsoen. Tässä
tapauksessa, ajatteli konsuli, täytyi hänen myöntyä maksamaan. Tosin
oli kristityn velvollisuuden ja naisellisen arvokkuuden mukaista, että
Tony seuraisi miestään myöskin vastoinkäymisessä: mutta jos tytär
todella ilmaisisi tahtovansa tehdä niin, ei hän tuntenut olevansa
oikeutettu jättämään tytärtään vaille kaikkea sitä elämän mukavuutta
ja komeutta, johon tämä oli tottunut lapsuudestaan asti, vaan katsoi
olevansa velvoitettu estämään onnettomuuden ja pelastamaan B.
Grünlichin millä hinnalla tahansa. Sanalla sanoen: Hänen harkintansa
tulos oli ollut toivo ottaa luokseen tyttärensä lapsineen ja jättää
herra Grünlich kulkemaan omia teitään. »Suokoon Jumala, ettei asia
olisi niin täpärällä! Hän ei kuitenkaan unohtanut lakipykälää, joka
sallii eron siinä tapauksessa, ettei mies kykene elättämään vaimoaan ja
lapsiaan. Mutta ihan ensiksi hänen täytyi päästä selville tyttärensä
ajatuksista...»

»Huomaan», alkoi hän uudelleen silitellen yhä hellästi Tonyn päätä,
»huomaan, rakas lapsi, että sinulla on hyvät, kiitettävät periaatteet.
Mutta... en saata otaksua, että sinä katsot asioita siltä kannalta,
jolta niitä, Jumala paratkoon, täytyy katsoa: tosiasioina nimittäin. En
ole kysynyt mitä sinä tässä tai tuossa tapauksessa tekisit, vaan mitä
sinä nyt, nyt juuri, aiot tehdä. En tiedä, minkä verran olet selvillä
asiain tilasta... Minun surullinen velvollisuuteni on siis sanoa, että
miehesi täytyy lakkauttaa maksunsa, ettei hän ole enää vakavarainen...
luulen, että sinä ymmärrät minut...»

»Grünlich tekee siis vararikon...?» kysyi Tony hiljaa, kohoten
tyynyiltä ja tarttuen konsulin käteen...

»Niin, lapseni», vastasi isä vakavasti. »Sinä et ole pitänyt sitä
mahdollisena, niinkö?»

»En ole olettanut mitään varmasti...» änkytti Tony. »Kesselmeyer ei
siis laskenut leikkiä...?» hän jatkoi tuijottaen syrjään, ruskeaan
mattoon... »Hyvä Jumala!» pääsi sitten hänen suustaan, ja hän vaipui
takaisin istuimelleen. Vasta tällä hetkellä selvisi hänelle, mitä
kaikkea sisältyi sanaan »vararikko», ja hän muisti sen kauhun tunteen,
jonka tuo sana jo hänen lapsena ollessaan oli herättänyt hänessä...
»Vararikko»... se oli kamalampaa kuin kuolema, se merkitsi hälyä,
romahdusta, häviötä, häpeää, häväistystä, epätoivoa ja kurjuutta...
»Grünlich tekee vararikon!» hän toisti. Tuo sana vaikutti häneen niin
lamauttavasti, niin musertavasti, ettei hän osannut ajatella apua, ei
edes, että hänen isänsä mahtaisi mitään.

Konsuli katsoi tytärtään kulmat koholla, pienillä syvällä olevilla
silmillään, joissa oli hyvin surullinen ja väsynyt ilme, mutta jotka
sentään kuvastivat mitä suurinta jännitystä.

»Kysyin siis sinulta, rakas lapseni Tony», sanoi hän lempeästi, »oletko
valmis seuraamaan miestäsi myös köyhyyteen?...» Heti tämän sanottuaan
hän kuitenkin huomasi käyttäneensä vaistomaisesti sanaa »köyhyys»
peloituskeinona ja lisäsi nyt: »Hän voi vielä nousta...»

»Tietysti, isä», vastasi Tony. Mutta se ei estänyt kyyneleitä
syöksymästä esiin. Hän itki batistinenäliinaansa, joka oli koristettu
pitseillä ja jossa oli nimimerkki A. G. Hän itki vielä aivan kuin
lapsena ollessaan, luonnollisesti ja ujostelematta. Hänen ylähuulensa
oli sanomattoman viehättävä hänen noin itkiessään.

Konsuli koetti yhä tutkia hänen silmiään. »Onko tuo sinun vakaa
tarkoituksesi, lapseni?» kysyi hän. Hän oli aivan yhtä neuvoton kuin
Tony.

»Eikö minun sitten ole pakko...» nyyhkytti Tony. »Täytyyhän minun...»

»Ei ollenkaan!» sanoi konsuli vilkkaasti, mutta korjasi sitten taas
sanansa: »En suinkaan aivan ehdottomasti kehoita sinua siihen, rakas
lapseni. Siinä tapauksessa, etteivät sinun tunteesi sido sinua
erottamattomasti mieheen...»

Tony katsoi häneen kyynelistä välkkyvin silmin mitään käsittämättä.

»Kuinka niin, isä...?»

Konsuli kääntelehti sinne ja tänne, mutta löysi sitten sanat.

»Hyvä lapsi, minusta on erittäin tuskallista saattaa sinut alttiiksi
kaikille niille ikävyyksille ja kiusallisille seikoille, jotka miehesi
onnettomuuden johdosta, liikkeen ja talouden lopettamisen vuoksi
tulevat välittömästi kohtaamaan teitä... Tahtoisin säästää sinua noista
ensi tapahtumista ja viedä sinut sekä pienen Erikamme edeltäpäin
kotiin. Luulen, että sinä tulet kiittämään minua siitä...?»

Tony oli hetken ääneti ja kuivasi silmiään. Hän puhalsi kaikin
voimin nenäliinaansa ja painoi sen silmiään vasten estääkseen niitä
jäämästä punaisiksi. Tämän jälkeen hän kysyi toisella äänellä,
korottamatta ääntään: »Isä: onko Grünlich syyllinen? Onko hän joutunut
kevytmielisyyden ja epärehellisyyden tähden onnettomuuteen?»

»Hyvin todennäköisesti!...» sanoi konsuli. »Se merkitsee... ei, en
tiedä, lapseni. Sanoinhan sinulle, että minun täytyy vielä kuulla hänen
ja hänen pankkiirinsa selvitystä...»

Tony ei näyttänyt huomaavan koko vastausta. Istuen kumarassa kolmen
silkkityynynsä päällä, kyynärpää polvella ja leuka käteen nojaten,
katsoi hän haaveilevasti eteensä, pää hyvin syvään painuneena.

»Voi, isä», sanoi hän hiljaa ja melkein liikkumattomin huulin, »eikö
olisi ollut parempi, ettei...»

Konsuli ei voinut nähdä hänen kasvojaan; mutta niissä oli sama ilme,
joka niissä oli ollut monena kesäiltana, kun hän nojasi pienen
huoneensa ikkunaan Travemündessä... Hänen toinen käsivartensa oli
vaipunut isän polvelle, sormien riippuessa velttoina alas. Tuo käsikin
ilmaisi sanomattoman alakuloista ja hellää antaumusta, muistorikasta ja
suloista kaipausta, joka pyrki kauas.

»Parempi...?» kysyi konsuli Buddenbrook. »Ettei mikä olisi tapahtunut,
lapseni?»

Hän oli sydämestään valmis tunnustamaan, että olisi ollut parempi
jättää solmimatta tämä avioliitto. Mutta Tony vastasi vain: »Ei mikään!»

Näytti siltä kuin Tony olisi vaipunut ajatuksiinsa, rientänyt kauas
pois ja melkein unohtanut »vararikon». Konsuli huomasi olevansa
pakotettu itse ilmaisemaan sen, minkä hän mieluummin olisi vain
todennut.

»Luulen arvaavani sinun ajatuksesi, rakas Tony», hän lausui, »enkä
minäkään puolestani tahdo kieltää, että tällä hetkellä kadun askelta,
joka neljä vuotta sitten näytti minusta viisaalta ja toivottavalta...
kadun sitä vilpittömästi. En usko olevani syyllinen Jumalan edessä.
Uskon tehneeni velvollisuuteni koettaessani hankkia sinulle syntyperäsi
mukaisen aseman... Taivas tahtoi toisin... et voine ajatella isäsi
kevytmielisesti ja harkitsematta panneen onneasi vaaranalaiseksi!
Näin Grünlichissä mitä parhaimmilla suosituksilla varustetun,
kristillisen ja maailmaa nähneen miehen, papin pojan. Kuulin vielä
myöhemminkin paljasta hyvää hänen liikemiestoiminnastaan. Olen tutkinut
hänen asioitaan... Ne ovat sekavat, hyvin sekavat ja odottavat yhä
selvitystä. Mutta ethän sinä syytä minua, ethän...»

»En, isä! Kuinka voit kysyä sellaista! Tule, älä anna sen painaa
mieltäsi, rakas isä... Sinä olet kalpea, enkö saa tuoda sinulle
vatsatippoja?» Tony oli kietonut käsivartensa isänsä kaulaan ja suuteli
häntä poskille.

»Kiitos», sanoi isä; »noo, noo... älähän nyt, kiitos vain. Niin, minä
olen kokenut raskaita päiviä... Mutta mitä tehdä? Minulla on ollut
paljon vastuksia. Ne ovat Jumalan koettelemuksia. Mutta silti en voi
tuntea itseäni aivan syyttömäksi sinuun nähden, lapseni. Kaikki riippuu
nyt siitä kysymyksestä, jonka jo esitin sinulle, mutta johon sinä
et vielä ole antanut tyydyttävää vastausta. Puhu avoimesti minulle.
Tony... oletko oppinut rakastamaan miestäsi naimisissaolosi aikana?»

Tony alkoi uudelleen itkeä, ja vieden molemmin käsin nenäliinansa
silmilleen sai hän sanotuksi nyyhkytystensä välillä: »Voi... mitä sinä
kysyt, isä... Enhän minä ole milloinkaan rakastanut häntä... olen aina
inhonnut häntä... etkö sitten tiedä sitä...?»

Olisi vaikea kuvata ilmettä, joka nyt näkyi Johann Buddenbrookin
kasvoilla. Hänen silmänsä olivat säikähtyneet ja suruiset, ja kuitenkin
hän nipisti yhteen huulensa, niin että suupielet ja posket vetäytyivät
kurttuihin, kuten kävi silloin kun hän oli päättänyt edullisen kaupan.
Hän sanoi hiljaa: »Neljä vuotta...» Tonyn kyyneleet kuivuivat äkkiä.
Märkä nenäliina kädessä kohosi hän suoraksi ja sanoi vihaisesti: »Niin,
neljä vuotta... hahaa! Näiden neljän vuoden aikana hän on muutaman
kerran istunut luonani illalla lukien sanomalehteä...!»

»Jumala on suonut teille lapsen»... sanoi konsuli liikutettuna.

»Niin, isä... ja minä rakastan Erikaa... vaikka Grünlich väittää, etten
ole lapsirakas... En koskaan eroaisi hänestä, sen voin sanoa sinulle...
mutta Grünlichistä — oh! Grünlichistä — oh!... Ja nyt hän vielä tekee
vararikon!... Oi, isä, jos tahdot ottaa minut ja Erikan luoksesi...
niin tulen ilomielin! Nyt tiedät sen!»

Konsuli nipisti taas huulensa yhteen; hän oli erinomaisen tyytyväinen.
Pääasiaa täytyi vielä kosketella, mutta Tonyn osoittama päättäväisyys
teki sen helpoksi.

»Joka tapauksessa näytät sinä kokonaan unohtaneen, lapseni», sanoi
konsuli, »että apukin olisi mahdollinen... minun kauttani. Isäsi on
juuri tunnustanut sinulle, ettei hän tunne itseään aivan syyttömäksi
sinuun nähden, ja siinä tapauksessa... no niin, siinä tapauksessa,
että toivoisit... odottaisit minulta... olen tuleva avuksi, estävä
romahduksen, maksava miehesi velat ja pelastava hänen liikkeensä.»

Hän katsoi jännittyneesi tyttäreensä, ja tämän ilme tuotti hänelle
suurta tyydytystä. Se osoitti pettymystä.

»Paljostako oikein on kysymys?» uteli Tony.

»Mitä se vaikuttaa asiaan, lapseni... suuresta, suuresta summasta!»
Konsuli nyökkäsi päätään muutaman kerran aivan kuin tuon summan
ajatteleminen olisi painanut sen alas. »Sitäpaitsi en tahdo salata
sinulta», jatkoi hän puhettaan, »että kauppahuoneemme, ilman tätä
asiaakin on kärsinyt tappioita ja että tämän summan luovutus merkitsisi
sille heikontumista, josta se... josta se vain vaivoin kykenisi
kohoamaan. En sano tätä suinkaan siksi, että...»

Hän ei täydentänyt lausettaan. Tony oli hypähtänyt pystyyn, hän oli
astunut pari askelta taapäin ja huusi, märkä nenäliina yhä kädessään:
»Hyvä! Riittää! Ei koskaan!»

Hän oli melkein sankarillisen näköinen. Sana »kauppahuoneemme» oli
tehnyt tehtävänsä. Se vaikutti luultavasti asiaan vielä ratkaisevammin
kuin hänen vastenmielisyytensä herra Grünlichiä kohtaan..

»Sitä sinä et tee, isä!» jatkoi hän aivan suunniltaan. Vieläkö sinäkin
aiot tehdä vararikon? Jo riittää! Ei koskaan!

Juuri silloin avautui eteiskäytävän ovi hiukan arkailevasta ja herra
Grünlich astui sisään.

Johan Buddenbrook nousi paikaltaan, ja hänen ilmeensä sanoi: Asia on
päätetty.



KAHDEKSAS LUKU.


Herra Grünlichin kasvot olivat täplikkäät, mutta hänen pukunsa oli
niitä moitteettomin. Hänellä oli yllään samanlainen musta, poimuinen,
hieno lievetakki ja samanlaiset herneenväriset housut kuin ne, jotka
hänellä oli ollut yllään ensimmäisellä vierailullaan Mengstrassen
varrella. Hän jäi veltosti paikalleen ja sanoi pehmeällä ja
voimattomalla äänellä, katse maahan luotuna: »Isä!...»

Konsuli kumarsi kylmästi ja järjesti sitten parilla voimakkaalla
vedolla kaulaliinansa paikoilleen.

»Kiitän teitä siitä, että tulitte», lisäsi herra Grünlich.

»Se oli velvollisuuteni, hyvä ystävä!» vastasi konsuli; »pelkään vain,
että se on jäävä ainoaksi teoksi, jolla voin vaikuttaa asiaanne.»

Vävypoika loi häneen nopean katseen ja luhistui yhä enemmän kokoon.

»Olen kuullut», jatkoi konsuli, »että pankkiirinne herra Kesselmeyer
odottaa meitä... Missä neuvottelumme on päätetty pitää? Olen
käytettävissänne...»

»Pyydän teitä seuraamaan minua», mutisi herra Grünlich.

Konsuli Buddenbrook suuteli tytärtään otsalle ja sanoi: »Mene ylös
lapsesi luo, Antonie!»

Sitten hän lähti ruokasalin kautta arkihuoneeseen herra Grünlichin
kanssa, joka oli milloin hänen edessään, milloin hänen takanaan
oviverhoja avaten.

Kun herra Kesselmeyer, joka oli seisonut ikkunan luona, kääntyi
katsomaan taakseen, nousivat hänen mustat ja valkoiset hiushöyhenensä
pystyyn ja laskeutuivat taas hiljaa alas.

»Herra pankkiiri Kesselmeyer... tukkukauppias, konsuli Buddenbrook,
appeni...» esitti herra Grünlich vakavasti ja nöyrästi. Konsulin kasvot
olivat liikkumattomat. Herra Kesselmeyer kumarsi käsivarret velttoina,
puraisten keltaiset kulmahampaansa ylähuuleen ja sanoi: »Nöyrin
palvelijanne, herra konsuli! Iloitsen kunniasta!»

»Pyydän teitä suomaan anteeksi, että teidän on täytynyt odottaa,
Kesselmeyer», sanoi herra Grünlich. Hän oli sulaa kohteliaisuutta niin
puoleen kuin toiseenkin.

»Siirrymmekö asiaan?» huomautti konsuli katsellen etsivästi
ympärilleen... Talon isäntä kiiruhti vastaamaan: »Tehkää hyvin...»

Heidän kulkiessaan tupakkahuoneeseen sanoi herra Kesselmeyer iloisesti:
»Onko ollut miellyttävä matka, herra konsuli?... Aha, vai sade? Niin,
onhan huono vuodenaika, ruma, likainen vuodenaika! Saisi tulla hiukan
pakkasta, hiukan lunta...! Mutta vieläkös mitä! Pelkkää sadetta! Kuraa!
Hyvin, hyvin inhoittavaa...»

Mikä omituinen ihminen, ajatteli konsuli.

Pienen huoneen keskellä, jossa oli tummakukalliset seinäpaperit,
oli jotakuinkin suuri, neliskulmainen, vihreäliinainen pöytä. Sade
oli yltynyt. Oli niin pimeä, että herra Grünlich sytytti heti kolme
hopeajalassa olevaa kynttilää. Vihreällä pöydällä oli hajallaan
sinertäviä, toiminimen leimoilla varustettuja kauppakirjeitä
ja kuluneita, paikoitellen repeytyneitä, päivämäärillä ja
nimikirjoituksilla varustettuja papereita. Sitäpaitsi oli siinä paksu
pääkirja sekä aika kimppu huolellisesti teroitettuja hanhenkyniä ja
lyijykyniä muste- ja kirjoitushiekka-asettimella.

Herra Grünlich kumarsi hiljaa, hienotunteisesti ja pidättyvästi, kuten
kumarretaan hautajaisiin saapuneille vieraille.

»Rakas isä, olkaa hyvä ja istukaa nojatuoliin», sanoi hän nöyrästi.
»Herra Kesselmeyer, olkaa niin ystävällinen ja istukaa tähän!...»

Viimeinkin oli kaikki kunnossa. Pankkiiri istui vastapäätä isäntää,
ja konsuli asettui nojatuoliin pöydän päähän. Hänen tuolinsa selkämys
kosketti eteisen ovea.

Herra Kesselmeyer kumarsi, laski alahuulensa lerpalleen, selvitti
liiveiltään yhden silmälasiparin ja vei sen nenälleen, rypisti
nenäänsä ja aukaisi suunsa selälleen. Sitten hän kynsi tasalatvaista
poskipartaansa, mistä syntyi hermostuttava ääni, painoi kädet
polvilleen, nyökkäsi papereita kohti ja sanoi lyhyesti ja iloisella
äänellä: »Aha! Tuossahan se joulupöytä on!»

»Sallinette minun nyt luoda tarkemman katsauksen asiain tilaan», sanoi
konsuli ja tarttui pääkirjaan. Mutta äkkiä ojensi herra Grünlich
suojaten kätensä pöydän yli, pitkät, sinisuoniset kätensä, jotka
vapisivat huomattavasti, ja huusi järkytettynä: »Hetkinen vielä, isä,
vain hetkinen! Antakaa minun ensin esittää pieni valaiseva johdatus!...
Niin, tulette huomaamaan kaiken, mikään ei ole jäävä silmiltänne
salatuksi.. Mutta uskokaa minua: Tulette näkemään onnettoman ihmisen,
ette syyllistä! Minä olen väsymättä kohtaloa vastaan taistellut mies,
jonka kohtalo sittenkin on lyönyt maahan. Tässä mielessä, isä...»

»Saamme nähdä, saamme nähdä, ystäväni!» sanoi konsuli ilmeisesti
kärsimättömänä, ja herra Grünlich veti takaisin kätensä heittäytyen
kohtalon varaan.

Seuraavat hetket olivat pitkiä, kauheita, äänettömiä minuutteja.
Kynttilöiden lepattavassa valossa istuivat nuo kolme herraa lähetysten
neljän tumman seinän välissä. Ei kuulunut muuta kuin paperien rapinaa
konsulin käännellessä niitä. Muuten oli ulkoa kuuluva sateen lorina
ainoa hiljaisuutta rikkova ääni.

Herra Kesselmeyer oli työntänyt peukalot liivinsä taskuihin ja rummutti
sonnilla pöytää siirtäen kuvaamattoman iloisesti katseensa toisesta
toiseen. Herra Grünlich istui liikahtamatta tuolin laidalla kädet
pöydällä ja tuijotti synkkänä eteensä, luoden silloin tällöin aran
syrjäkatseen appeensa. Konsuli selaili pääkirjaa, seurasi sormellaan
sen lukusarekkeita, vertaili päivämääriä ja merkitsi lyijykynällä
melkein näkymättömiä numeroitaan paperille. Hänen jännittyneet kasvonsa
ilmaisivat kauhua liikkeen tilan johdosta, johon hän nyt sai »luoda
tarkemman katsauksen»... Viimein hän laski vasemman kätensä herra
Grünlichin käsivarrelle ja sanoi järkytettynä: »Mies parka!»

»Isä...» sai Grünlich sanotuksi. Tuon säälittävän ihmisen silmistä
vieri kaksi isoa kyyneltä poskille ja niitä pitkin kullankeltaiselle
poskiparralle. Herra Kesselmeyer seurasi mitä suurimmalla
mielenkiinnolla noiden pisaroiden kulkua; hän oikein kohosi hiukan
paikaltaan, kumartui eteenpäin ja töllisti suu auki vastapäätäistujaa.
Konsuli Buddenbrook oli kovasti liikutettu. Häntä itseään kohdanneen
onnettomuuden pehmentämänä hän tunsi kuinka sääli syttyi hänen
sydämessään; mutta pian hän jälleen voitti tunteensa.

»Kuinka tämä on mahdollista!» sanoi hän lohduttomasti päätään
huojutellen... »Näin lyhyessä ajassa!»

»Se käy kuin leikki!» vastasi herra Kesselmeyer hyväntuulisesti.
»Neljässä vuodessa voi mainiosti joutua koirien hampaisiin.
Muistakaamme vain, miten iloisesti Veljekset Westfahl vielä äskettäin
touhusivat Bremenissä...»

Konsuli katsoi häneen silmiään räpytellen kuulematta tai näkemättä
mitään. Hän ei ollut suinkaan ilmaissut varsinaista ajatustaan,
joka kiinnitti hänen mieltään... Miksi, kysyi hän itseltään, miksi
tämä kaikki tapahtui juuri nyt? B. Grünlich olisi voinut jo pari
kolme vuotta sitten olla nykyisessä tilassaan, sen havaitsi ensi
silmäyksellä. Mutta hänen nauttimansa luotto oli ollut pohjaton,
hän oli saanut pääomaa pankeista, hän oli saanut yhä uudelleen
taattujen henkilöiden, kuten esimerkiksi senaattori Bockin ja konsuli
Goudstikkerin nimikirjoitukset papereihinsa, ja hänen vekselinsä
olivat käyneet täydestä. Miksi siis juuri nyt, nyt, nyt — kauppahuone
Johann Buddenbrookin johtaja tiesi, mitä hän tarkoitti tuolla sanalla
— hän tarkoitti sitä joka taholla ilmennyttä yleistä sortumista, sitä
täydellistä luoton lopettamista, joka oli tapahtunut kuin yhteisestä
päätöksestä, sitä yksimielistä hyökkäystä B. Grünlichin kimppuun,
joka tapahtui häikäilemättä syrjäyttäen kaikki kohteliaisuusmuodot.
Konsuli ei ollut niin lapsellinen, ettei olisi ymmärtänyt sukunsa
nauttiman arvonannon koituneen Grünlichin hyödyksi tämän mennessä
kihloihin hänen tyttärensä kanssa. Mutta oliko Grünlichin luotto niin
täydellisesti, niin päivänselvästi, niin yksinomaan riippunut hänestä?
Eikö siis Grünlich itse ollut merkinnyt mitään? Entä toisten hänestä
antamat suotuisat lausunnot, kirjat, joita hänelle oli näytetty?...
Olipa asian laita miten hyvänsä, hänen päätöksensä olla liikuttamatta
sormeakaan asiassa varmistui yhä. Hän oli siis erehtynyt! Nähtävästi
oli B. Grünlich osannut herättää sellaisen käsityksen, että hän oli
yhteisvastuullinen Johann Buddenbrookin kanssa? Tämä, kuten näytti,
kauhistavan laajalle levinnyt erehdys täytyi kerta kaikkiaan korjata!
Ja tuokin Kesselmeyer oli vielä ihmettelevä! Oliko tuolla ilveilijällä
ollenkaan omaatuntoa? Ei voinut olla huomaamatta, miten häpeämättömästi
hän oli rakentanut kaiken sen ainoan seikan varaan, ettei hän, Johann
Buddenbrook, antaisi tyttärensä miehen romahtaa. Sen vuoksi hän
oli suonut jatkuvaa luottoa Grünlichille, joka jo aikaa sitten oli
mennyt mies, pannen hänet samalla allekirjoittamaan yhä huikeampia
kiskurikorkoja...

»Yhdentekevä», sanoi hän lyhyesti. »Käykäämme asiaan. Jos minun on
annettava asiasta lausuntoni kauppamiehenä, täytyy minun valitettavasti
ilmaista käsitys, että tässä on kysymys sekä onnettomasta että mitä
suurimmassa määrin syyllisestä liikemiehestä.»

»Isä»... änkytti Grünlich.

»Tuo nimitys kaikuu pahalta korvissani!» sanoi konsuli nopeasti ja
kalseasti. »Teidän vaatimuksenne, hyvä herra», jatkoi hän puhettaan,
kääntyen ohimennen pankkiiriin päin, »tekevät kuusikymmentätuhatta
markkaa...»

»Perimättömine pääomaan liitettyine korkoineen
kuusikymmentäkahdeksantuhatta seitsemänsataa viisikymmentä markkaa
viisitoista killinkiä», vastasi herra Kesselmeyer herttaisesti.

»Sangen hyvä... Ettekä te siis missään tapauksessa ole suostuvainen
pitkittämään kärsivällisyyttänne!»

Herra Kesselmeyer purskahti muitta mutkitta nauruun. Hän nauroi suu
levällään, sysäyksittäin, ilman vähintäkään pilkkaa, suorastaan
hyväntahtoisesti, katsoen konsulia kasvoihin kuin kehoittaen tätäkin
yhtymään siihen.

Johan Buddenbrookin pienet, syvällä olevat silmät synkistyivät,
ja hänen silmiensä ympärille muodostui yhtäkkiä punaisia viivoja,
jotka levisivät poskiluiden kohdalle asti. Hän oli tehnyt kysymyksen
ainoastaan muodon vuoksi ja tiesi mainiosti, että tämän ainoan velkojan
suoma pitennys olisi vaikuttanut tuskin ollenkaan asioiden tilaan.
Mutta tapa, jolla tuo mies ilmaisi epuunsa, hävetti ja katkeroitti
häntä äärimmilleen asti. Yhdellä ainoalla käden liikkeellä työnsi hän
kaikki paperit syrjään, laski lyijykynän pöydälle niin että napsahti,
ja sanoi: »Ilmoitan siis, etten ole halukas puuttumaan pitemmältä
asiaan.»

»Ahaa!» huudahti Kesselmeyer huitoen käsillään... »Sepä oli sana,
sepä oli arvokasta puhetta. Herra konsuli järjestää asian erittäin
yksinkertaisesti! Ilman pitkiä puheita! Kädenkäänteessä vain!»

Johan Buddenbrook ei edes katsonut häneen.

»En voi auttaa asiaa, ystäväni», sanoi hän tyynesti Grünlichiin
kääntyen. »Sen täytyy saada kulkea alkamaansa latua... Minä en saata
estää sitä. Olkaa mies ja hakekaa Jumalalta lohtua ja voimaa. Katson
neuvottelun loppuneeksi.»

Merkillistä kyllä levisi herra Kesselmeyerin kasvoille vakava ilme,
joka näytti kerrassaan omituiselta; mutta sitten hän nyökkäsi herra
Grünlichille kehoittavasti. Tämä istui hievahtamatta, väännellen vain
pitkiä käsiään niin ankarasti, että nivelet narskuivat.

»Isä... herra konsuli...» sanoi hän vavahtelevin äänin, »te ette voi...
ette voi tahtoa minun häviötäni, sortumistani! Kuunnelkaa toki! On
kysymys sadankahdenkymmenentuhannen markan suuruisesta summasta... Te
voitte pelastaa minut! Te olette rikas! Saatte järjestää tuon summan
miten tahdotte... lopulliseksi korvaukseksi, tyttärenne perinnöksi,
korolliseksi lainaksi... Minä teen työtä... Tiedättehän, että olen
toimelias ja kekseliäs...»

»Olen sanonut viimeisen sanani», lausui konsuli.

»Sallikaa minun... ettekö te voi maksaa?» kysyi herra Kesselmeyer
katsoen häneen lasiensa läpi nenä rypyssä... »Pyydän saattaa herra
konsulin mietittäväksi, että... tämä olisi juuri mitä parhain tilaisuus
kauppahuone Johan Buddenbrookin hyvävaraisuuden osoittamiseksi...»

»Pyytäisin teitä, hyvä herra, jättämään minun asiakseni huolehtimisen
taloni kunniasta. Osoittaakseni maksukykyäni minun ei tarvitse viskata
rahojani lähimpään rapakkoon...»

»Eihän suinkaan, eihän suinkaan! A-aha! 'Rapakko' on sangen lystikäs
sana! Mutta eikö herra konsuli arvele, että herra vävynne vararikko voi
saattaa asemanne väärään valoon... tuota... saattaa... johtaa?...»

»Pyydän teitä vielä kerran jättämään maineeni liikemaailmassa minun
omaksi asiakseni», sanoi konsuli.

Herra Grünlich katsoi neuvottomana pankkiiriinsa ja aloitti uudelleen:
»Isä... minä rukoilen teitä, ajatelkaa mitä teette!... Onko siis
kysymys vain minusta? Oh, minä,... pitääkö minun sittenkin sortua! Entä
tyttärenne, vaimoni, jota rakastan niin suuresti, jonka olen voittanut
niin ankaralla kamppailulla... ja lapsemme, viaton lapsemme... hekin
joutuvat onnettomuuteen. Ei, isä, minä en kestä sitä! Tapan itseni!
Omalla kädelläni tapan itseni... uskokaa minua! Älköön taivas lukeko
sitä viaksenne!»

Johann Buddenbrook nojasi kalpeana ja tykyttävin sydämin tuoliinsa.
Toisen kerran syöksyivät tuon miehen tunteet häntä ahdistamaan,
jälleen täytyi hänen kuulla — kuten jo kerran ennen, ilmoittaessaan
herra Grünlichille tyttärensä travemündeläiskirjeestä — tuo hirveä
uhkaus, ja jälleen valtasi hänet aikakauden ahdistava kunnioitus
ihmistunteita kohtaan, joka aina oli ollut ristiriidassa hänen järkevän
ja käytännöllisen liikevaistonsa kanssa. Mutta tuo kohtaus ei kestänyt
sekuntia kauemmin. Satakaksikymmentätuhatta markkaa... toisti hän
itsekseen, mutta sanoi sitten rauhallisesti ja lujasti: »Antonie on
tyttäreni. Olen pitävä huolen siitä, ettei hän joudu syyttömästi
kärsimään.»

»Mitä te tarkoitatte sillä...?» kysyi herra Grünlich jäykistyen...

»Ehditte kuulla sen vielä», vastasi konsuli. »Tällä kertaa minulla ei
ole sanaakaan lisättävää.» Tämän sanottuaan hän nousi, painoi tuolinsa
lujasti lattiaan ja kääntyi ovelle.

Herra Grünlich istui mykkänä, jäykkänä, älyttömänä paikallaan, ja
hänen suunsa nytkähteli vuoroin puoleen ja toiseen hänen saamatta
esille sanaakaan. Mutta herra Kesselmeyerin iloisuus palasi kun hän
näki konsulin ratkaisevan liikkeen... se sai ylettömän vallan, paisui
peloittavaksi! Lasit putosivat hänen pystyltä nenältään samalla kun
hänen kellahtavat, yksinäiset kulmahampaansa uhkasivat purra mäsäksi
hänen ohuet huulensa. Hänen pienet punaiset kätensä soutivat ilmassa,
hänen hiushöyhenensä häilyivät, hänen hillittömästä naurusta vääntyneet
kasvonsa valkoisille poskipartoineen muuttuivat sinoberinvärisiksi...».

»Ahah!» hän kirkui... »Se on hyvin... hyvin lystikästä! Teidän pitäisi
kuitenkin hiukkasen tuumia ennenkuin viskaatte hautaan tämmöisen
herttaisen, verrattoman vävypojan!... Toista noin toimeliasta ja
neuvokasta miekkosta ei ole taivaan alla! Aha! Jo neljä vuotta sitten
tunsimme kerran puukon kurkulla... hirttonuoran kaulallamme... jolloin
aloimme pitää pörssissä hälinää kihlauksesta mademoiselle Buddenbrookin
kanssa ennenkuin se todella oli tapahtunutkaan... kunnia sille, jolle
kunnia tulee! Suurin tunnustus toimeliaisuudesta...!»

»Kesselmeyer!» sanoi herra Grünlich hammasta purren, liikutti
kouristuksenomaisesti käsiään aivan kuin karkoittaakseen aaveen ja
juoksi huoneen nurkkaan, missä istuutui tuolille, kätki kasvot käsiinsä
ja painui niin kumaraan, että poskiparran tupsut koskettivat sääriä.
Pari kertaa nosti hän polviaan.

»Miten teimmekään oikeastaan?» jatkoi herra Kesselmeyer. »Miten
ongimmekaan koukkuumme tyttölapsen ja kahdeksankymmentätuhatta markkaa?
Ohhoo! Ainahan sitä keinoja keksitään! Se, jolla on kymmenes osakaan
herra Grünlichin toimeliaisuudesta ja neuvokkuudesta, selviää kyllä!
Asetetaan pelastavan herra isän eteen kauniita kirjoja, herttaisia,
puhtaita kirjoja, joissa kaikki on niitä parhaimmassa kunnossa... ja
joiden ainoa vika on se, etteivät ne pidä täydelleen yhtä todellisuuden
kanssa... Sillä todellisuudessa oli kolme neljännestä myötäjäissummasta
jo kiinni vekseleissä!»

Konsuli seisoi kalmankalpeana ovella, käsi rivalla. Kauhu karmi hänen
selkäpiitään. Oliko hän tässä pienessä, heikosti valaistussa huoneessa
kolmenkesken roiston ja ilkeydestä raivoavan apinan kanssa?

»Herra, minä halveksin sanojanne», sai hän vaivoin sanotuksi.
»Halveksin mieletöntä parjaustanne sitä enemmän, kun se kohdistuu
myös minuun... minuun, joka en ole kevytmielisesti syössyt tytärtäni
turmioon. Minulla oli tarkat tiedot vävyni asioista... muu oli Jumalan
käsissä!»

Hän kääntyi, hän ei tahtonut kuulla enempää, hän avasi oven. Mutta
herra Kesselmeyer huusi hänen jälkeensä: »Ahaa? Tiedotko? Kuka ne on
antanut? Bock? Goudstikker? Petersen? Massmann & Timm? Hehän olivat
kaikki asianosaisia. Heitähän kaikkia, asia koski. He olivat äärettömän
iloisia tuntiessaan pääsevänsä turvaan tämän avioliiton avulla...»

Konsuli paiskasi oven kiinni.



YHDEKSÄS LUKU.


Ruokasalissa puuhaili Dora, Grünlichin ei aivan rehellinen keittäjätär.

»Pyytäkää madame Grünlichiä tulemaan alas», käski konsuli.

»Laita itsesi valmiiksi, lapsi», sanoi hän Tonyn ilmestyessä näkyviin.
Hän lähti tyttärensä kanssa salonkiin. »Laita itsesi pian valmiiksi
ja toimita Erikakin kuntoon... Ajamme kaupunkiin... Olemme yötä
majatalossa ja jatkamme huomenna matkaa.»

»Kyllä, isä», sanoi Tony. Hänen kasvonsa olivat punaiset, hämmentyneet
ja neuvottomat. Hän nypli tarkoituksettomasti vaatteitaan tietämättä
mistä alkaa ja voimatta vielä oikein uskoa tapausta todeksi.

»Mitä minun pitää ottaa mukaan, isä!» kysyi hän huolissaan ja
hätääntyneenä... »Kaikkiko? Kaikki vaatteet? Yksi vai kaksi arkkua?...
Tekeekö Grünlich todellakin vararikon?... Voi hyvä Jumala!... Mutta
voinko minä sitten ottaa mukaan korujani?... Isä, palvelustyttöjen
täytyy lähteä pois... en voi enää maksaa heidän palkkojaan...
Grünlichin olisi pitänyt antaa minulle talousrahaa tänään tai
huomenna...»

»Heitä se asia, lapsi, kyllä se kaikki järjestetään täällä. Ota mukaan
vain kaikista välttämättömimmät tavarat... yksi arkku... pieni arkku.
Sinun omaisuutesi lähetetään jälestäpäin. Joudu, kuuletko! Meillä on...»

Samassa vedettiin ovi verhot syrjään ja salonkiin astui herra Grünlich.
Nopein askelin, kädet levällään, pää kallellaan kiiruhti hän vaimonsa
luo ja vaipui hänen eteensä polvilleen.

Koko hänen olentonsa tuntui ilmaisevan: »Tässä olen! Tapa minut,
jos tahdot!» Hän oli säälittävän näköinen. Hänen kullankeltaiset
poskipartatupsunsa olivat pörrössä, hänen lievetakkinsa rypyssä, hänen
kaulaliinansa vinossa, hänen kauluksensa auennut ja hänen otsallaan
hikipisaroita.

»Antonie...!» hän sanoi. »Olen edessäsi... Onko sinulla sydäntä,
tuntevaa sydäntä?... Kuule minua.. näet edessäsi miehen, joka on
sortuva, tuhoutuva, ellet... joka on kuoleva surusta, jos työnnät pois
hänen rakkautensa! Tässä olen... hennotko sanoa minulle: Inhoan sinua —
Hylkään sinut —?»

Tony itki. Tämä oli aivan samanlainen kohtaus kuin silloin
maisemahuoneessa. Jälleen näki hän nuo pelosta vääristyneet kasvot
ja tuon rukoilevan katseen ja jälleen näki hän hämmästyksen ja
liikutuksen vallassa, että tuo pelko ja tuo rukous oli rehellistä ja
teeskentelemätöntä.

»Nouse, Grünlich», sanoi hän nyyhkien. »Nouse toki ylös!» Ja hän
koetti nostaa miestä hartioista. »En inhoa sinua! Miten voit sanoa
sellaista!...» Ja tietämättä mitä vielä lisäisi, katsoi hän isäänsä
kerrassaan avuttomana. Konsuli tarttui hänen käteensä, kumarsi
vävylleen ja lähti tytärtään taluttaen käytävään.

»Menetkö sinä?» huusi herra Grünlich hypähtäen jaloilleen...

»Olen jo sanonut teille», sanoi konsuli, »etten voi ottaa tunnolleni
sitä, että lapseni syyttömästi joutuisi onnettomuuteen. Ei, herrani,
olette menettänyt oikeutenne tyttäreeni. Ja voitte kiittää Luojaanne
siitä, että tämän lapsen sydän on säilynyt niin puhtaana ja viattomana,
että hän voi erota teistä ilman inhoa! Voikaa hyvin!»

Mutta nyt menetti herra Grünlich kokonaan mielenmalttinsa. Hän olisi
voinut neuvotella lyhyestä erosta, paluusta ja uudesta elämästä
ja ehkä pelastaa itselleen perinnön; mutta nyt hänen harkintansa,
toimeliaisuutensa ja keksintäkykynsä pettivät. Hän olisi voinut
ottaa ison, kestävän pronssisen lautasen peilipöydältä ja viskata
sen lattiaan, mutta hän otti sen sijaan ohuen, maalatun, kukallisen
porsliinimaljakon, joka oli sen vieressä, ja paiskasi sen maahan
semmoisella voimalla, että se särkyi tuhansiksi sirpaleiksi...».

»Haa! Hyvä! Hyvä!» hän huusi. - »Mene vain! Luuletko, että minä jään
sinua itkemään, senkin hanhi! Ehei, erehdyt, kallehin! Nain sinut
ainoastaan rahojen tähden, mutta koska niitä ei ollut läheskään
tarpeeksi, niin laputa vain takaisin kotiisi! Minä olen kyllästynyt
sinuun... kyllästynyt... kyllästynyt...!»

Johan Buddenbrook vei tyttärensä ääneti ulos. Mutta hän itse tuli vielä
kerran takaisin, astui herra Grünlichiä kohden, joka seisoi ikkunan
luona kädet selän takana tuijottaen sateeseen, kosketti kevyesti hänen
olkapäätään ja sanoi hiljaa ja kehoittavasti: »Olkaa mies. Rukoilkaa.»



KYMMENES LUKU.


Suuressa talossa Mengstrassen varrella vallitsi pitkät ajat apea henki
madame Grünlichin palattua sinne pienen tyttärensä kanssa. Liikuttiin
varoen eikä puhuttu mielellään »siitä»... päähenkilöä itseään
lukuunottamatta, joka päinvastoin puhui siitä hartaasti ja näytti sitä
tehdessään olevan oikeassa elementissään.

Tony asettui asumaan niihin yläkerran huoneisiin, jotka
Buddenbrook-vanhusten eläessä olivat olleet hänen vanhempiensa
hallussa. Hän oli hiukan pettynyt, kun ei hänen isänsä näyttänyt
aikovan toimittaa hänelle omaa lapsenhoitajatarta, ja se
puolentunnin aika tuntui hänestä hyvin katkeralta, jolloin isä
selitti lempeästi, että soveliaisuus vaati häntä aluksi elämään
hiljaa kotona ja välttämään kaupungin seurakutsuja, sillä joskin hän
oli inhimillisesti katsoen viaton kohtaloon, johon Jumala oli hänet
määrännyt, vaati hänen asemansa eronneena rouvana kuitenkin aluksi mitä
suurinta pidättyväisyyttä. Mutta Tonyllä oli onnellinen kyky mukautua
ymmärtävästi, taitavasti ja ilomielin jokaiseen elämän vaiheeseen.
Hän tottui pian syyttömästi kärsineen vaimon osaan, kävi tummissa
vaatteissa, kampasi vaaleanruskean tukkansa sileälle jakaukselle,
kuten tyttönä ollessaan, ja korvasi seurustelun puutteen siten, että
selitteli laajasti ja väsymättömän innokkaasti, asemansa vakavuuden ja
tärkeyden valtaamana, ajatuksiaan avioliitosta, herra Grünlichistä ja
elämästä ja kohtalosta yleensä.

Jokainen ei suonut hänelle tilaisuutta tähän. Konsulitar oli yhä
vakuutettu siitä, että hänen tyttärensä mies oli kohdellut vaimoaan
moitteettomasti ja velvollisuudentuntoisesti. Mutta Tonyn alkaessa
puhua asiasta hän kohotti vain keveästi kauniin valkoisen kätensä ja
sanoi: »_Assez_, lapseni. En halua kuulla siitä.»

Klara, joka oli vasta kaksitoistavuotinen, ei ymmärtänyt siitä mitään,
ja Thilda-serkku oli liian tyhmä. »Voi Tony, kuinka surullista!»
oli kaikki, mitä hän ymmärsi puolestaan hitaasti ja ihmetellen
esiintuoda. Mamsseli Jungmann sitävastoin osottautui kiitolliseksi
kuulijaksi. Tämä oli jo täyttänyt 35 vuotta ja saattoi ylpeillä
siitä, että oli harmaantunut parhaiden piirien palveluksessa. »Älä
ole huolissasi, lapsukainen», sanoi hän; »sinä olet vielä nuori, voit
mennä uudelleen naimisiin.» Hän antautui hellästi ja uskollisesti
pienen Erikan kasvatukseen ja kertoi tälle samat muistelmat ja tarinat,
joita konsulin lapset olivat kuunnelleet viisitoista vuotta sitten.
Varsinkin kertoi hän mielellään eräästä sedästä, joka oli kuollut
Marienwerderissä nikotukseen, koska hän oli »nikottanut ulos sydämensä».

Mieluimmin ja perusteellisimmin jutteli Tony kuitenkin isänsä kanssa
joko päivällisen jälkeen tai aamukahvia nauttiessa. Hänen suhteensa
isään oli yhdellä iskulla muuttunut paljon hellemmäksi kuin ennen.
Tähän saakka oli uuttera, huolellinen, ankara, kunnollinen ja hurskas
isä, joka julkisessa toiminnassaan oli kaupungin päähenkilöltä,
herättänyt hänessä pikemmin pelokasta kunnioitusta kuin hellyyttä.
Tonyn salongissa tapahtuneen keskustelun jälkeen isä oli tullut hänelle
inhimillisesti läheisemmäksi, ja hän ylpeili ja oli liikutettu siitä,
että isä oli puhunut hänelle avomielisesti ja vakavasti asiasta,
jättänyt ratkaisun hänen itsensä tehtäväksi ja tunnustanut melkein
nöyrästi, ettei hän tuntenut itseään aivan syyttömäksi Tonyn kohtaloon
nähden. Tony ei olisi tosin itse koskaan tullut tuota ajatelleeksi,
mutta kun isä sen sanoi, uskoi hän sen ja hänen tunteensa isäänsä
kohtaan muuttuivat pehmeämmiksi. Mitä konsuliin tulee, ei hän muuttanut
käsitystään, vaan katsoi velvollisuudekseen korvata tyttären kärsimän
kovan kohtalon sitä suuremmalla rakkaudella.

Johann Buddenbrook ei ollut sanonut vähäisintäkään henkilökohtaisen
moitteen sanaa petollisesta vävypojastaan. Tosin olivat Tony ja hänen
äitinsä saaneet kuulla mitä epärehellisiä keinoja herra Grünlich oli
käyttänyt saadakseen haltuunsa nuo 80 000 markkaa; mutta konsuli varoi
tarkasti vetämästä asiaa julkisuuteen tai oikeuden eteen. Hän tunsi
liikemiesylpeyttään syvästi loukatun ja kärsi vaieten häväistyksen,
joka oli singottu niin röyhkeästi hänen silmilleen.

Joka tapauksessa ajoi hän päättävästi eroasiaa heti kauppahuone
B. Grünlichin vararikon tultua tunnetuksi — mikä tuotti muuten
erinäisille Hampurissa oleville liikkeille melkoisia vahinkoja — ja tuo
oikeusjuttu, ajatus, että hän, juuri hän oli todellisen oikeusjutun
keskipiste, lietsoi Tonyn mieleen sanomatonta omanarvontuntoa.

»Isä», sanoi hän, »isä, miten asiamme edistyy? Uskothan, että kaikki
käy hyvin? Onhan lakipykälä aivan selvä? Olen tutkinut sitä tarkasti!
Kun mies on kykenemätön elättämään vaimoaan...! Täytyyhän oikeusherrain
se ymmärtää. Jos meillä olisi poika, jäisi se Grünlichille...»

Toisen kerran hän sanoi: »Olen ajatellut niin paljon
avioliittovuosiani, isä. Haa! Siksi tuo mies ei tahtonut kaupunkiin,
vaikka minä toivoin sitä niin äärettömästi. Siksi hän ei milloinkaan
olisi antanut minun käydä vieraisilla kaupungissa! Siellä oli suurempi
vaara kuin Eimsbüttelissä joutua kuulemaan hänen asiainsa todellisesta
laidasta... Mikä veijari!»

»Älkäämme tuomitko, lapseni», vastasi konsuli.

Ja avioeropäätöksen langettua sanoi Tony tärkeän näköisenä: »Kai sinä
olet merkinnyt sen sukupapereihin, isä? Etkö? Minun pitää sitten tehdä
se... Ole hyvä ja anna minulle kirjoituspöydän avain.»

Ja innoissaan ja ylpeänä kirjoitti hän rivien alle, jotka hän neljä
vuotta sitten oli liittänyt nimensä jälkeen: »Avioliitto purettiin
helmikuussa _anno_ 1850 lakivoimaisesti.»

Tämän jälkeen hän laski kynän kädestään ja jäi miettimään.

»Isä», sanoi hän, »tiedän, että tämä tapaus on tahrana
sukuhistoriassamme. Niin, olen ajatellut sitä paljon. Se on aivan kuin
musteläikkä kirjan lehdellä. Mutta saat uskoa... vielä minä raaputan
sen pois! Olen vielä nuori... enkö ole vielä sangen kaunis sinun
mielestäsi? Vaikka matami Stuht sanoikin minut nähdessään: 'Voi hyvä
Jumala, madam Grünlich, kuinka te olette tullut vanhan näköiseksi!'
No, eihän sitä voi koko iäkseen jäädä semmoiseksi hanheksi, jollainen
minä olin neljä vuotta sitten... elämä painaa tietysti merkkinsä...
Minä menen uudestaan naimisiin! Saatpa nähdä, että kaikki paranee uuden
edullisen avioliiton avulla! Etkö sinäkin luule?»

»Se on Jumalan kädessä, lapseni. Mutta ei ole ollenkaan soveliasta
puhua sellaisista asioista nyt.»

Tony alkoi näihin aikoihin usein käyttää lausepartta: »semmoista se
elämä on... ja sitä seurasi kaunis, vakava silmänluonti, joka pani
aavistamaan, kuinka syvälle hän jo oli ehtinyt katsoa ihmiselämään ja
kohtaloihin...»

Ruokasalin pöytä suureni vielä enemmän, ja Tonylle tarjoutui uusi
juttelemisen tilaisuus, kun Thomas saman vuoden elokuussa palasi kotiin
Pau'sta. Tony rakasti ja kunnioitti kaikesta sydämestään tuota veljeä,
joka heidän Travemündestä ajaessaan oli nähnyt hänen surunsa ja ottanut
osaa siihen ja jossa hän sitäpaitsi näki kauppahuoneen ja suvun tulevan
päämiehen.

»Niin, niin», sanoi Thomas, »me kaksi olemme jo kokeneet yhtä ja
toista, Tony...» Sitten hän kohotti toista silmäkulmaansa, siirsi
venäläisen savukkeen suupielestä toiseen ja ajatteli nähtävästi pientä
kukkasmyyjätärtä, jolla oli malaijilainen kasvojenmuoto ja joka
hiljakkoin oli mennyt naimisiin kukkakaupan omistajattaren pojan kanssa
sekä hoiti nyt kauppaa omissa nimissään.

Thomas Buddenbrook, joka oli vielä jonkun verran kalpea sairauden
jälkeen, teki silmiinpistävän hienon vaikutuksen. Viimeiset vuodet
näyttivät erinomaisesti täydentäneen hänen kasvatustaan. Korvien
kohdalle pieneksi kummuksi harjattuine hiuksineen, ranskalaiseen
tapaan teräväksi kierrettyine viiksineen, jotka käherrysraudan avulla
oli saatu pysymään vaakasuorassa asennossa, ja vankkoine, suorine
vartaloineen teki hän melkein sotilaallisen vaikutuksen. Mutta
sinertävä, liian läpikuultava hiussuoniverkko kapeilla ohimoilla,
missä hiusraja teki lahdelman taapäin, sekä lievä taipumus horkkaan,
jota vastaan kunnon tohtori Grabow turhaan taisteli, ilmaisivat,
ettei hänellä ollut varsin vankka terveys. Mitä yksityispiirteisiin
tulee, esimerkiksi leukaan, nenään ja varsinkin käsiin — aito
buddenbrookilaisiin käsiin — oli hän alkanut muistuttaa yhä enemmän
isoisäänsä.

Hän puhui espanjalaisin ääntein sekoitettua ranskaa, ja hänen
harrastuksensa eräitä uudenaikaisia satiiris- ja poleemisluontoisia
kirjailijoita kohtaan sai kaikki ihmetyksen valtaan... Synkkä
kaupanvälittäjä Gosch oli ainoa koko hänen kotikaupungissaan, joka
siinä suhteessa ymmärsi häntä; hänen isänsä tuomitsi nuo kirjailijat
mitä ankarimmin.

Mutta silti ei konsuli voinut salata, mitä iloa ja ylpeyttä hänen
vanhin poikansa hänessä herätti. Liikutettuna lausui hän tämän
tervetulleeksi takaisin konttoriinsa, jossa hän itsekin oli taas
ahertanut suuremmalla tyydytyksellä vanhan madame Krögerin kuoleman
jälkeen, joka tapahtui vuoden lopulla.

Tuon vanhan rouvan poismeno täytyi kantaa tyynesti. Hän oli elänyt
hyvin vanhaksi, viime vuodet aivan yksin. Hän meni Jumalan luo,
ja Buddenbrookit saivat melko lailla rahaa, runsaasti 100 000
markkaa käteistä, joka erä vahvisti mitä tervetulleimmalla tavalla
kauppahuoneen pääomaa.

Tuon kuolemantapauksen laajemmalle ulottuva seuraus oli se, että
konsulin lanko Justus, saatuaan loput perinnöstään käsiinsä, selvitti
asiansa, väsynyt kun oli alituisiin liike-elämän vastoinkäymisiin, ja
vetäytyi syrjään koko alalta. Justus Krögeriä, _à la mode_-keikarin
elämäniloista poikaa, ei onni ollut erikoisesti suosinut. Tuhlaava ja
huikentelevainen kun oli, ei hän ollut koskaan osannut luoda itselleen
varmaa, vakavaa ja luotettavaa asemaa kauppamaailmassa. Hän oli
etukäteen kuluttanut huomattavan osan vanhempienperintöään, ja viime
aikoina oli Jakob, hänen vanhin poikansa, tuottanut hänelle vakavia
huolia.

Tuo nuori mies, joka näkyi hankkineen itselleen säädytöntä seuraa
suuressa Hampurissa, oli tullut maksamaan vuosien kuluessa
anteeksiantamattoman paljon. Ja kun konsuli nyt kieltäytyi enää,
maksamasta piti äiti, heikko ja helläluontoinen nainen, salaa huolta
kevytmielisestä pojastaan, mikä johti valitettavaan eripuraisuuteen
puolisoiden kesken. Kaiken lisäksi oli Hampurista vielä kuulunut
muutakin, pahempaa, samoihin aikoihin kuin B. Grünlich oli lakkauttanut
suorituksensa. Jakob Kröger oli Dalbeck & Kumpp:in palveluksessa
ollessaan joutunut kiinni vilpistä ja omavaltaisuudesta... Siitä
ei nostettu melua, eikä Justus Krögerille tehty kyselyitä,
mutta ilmoitettiin Jakob Krögerin saaneen paikan New Yorkissa
kauppamatkustajana ja aikovan lähiaikoina lähteä matkalle.

Asiat olivat kehittyneet sille kannalle, että konsuli Justus puhui
tästä lähtien vain »pojastaan», kuin olisi hänellä ollut ainoastaan
yksi poika, ja hän tarkoitti silloin Jürgeniä, joka ei ollut tosin
tehnyt mitään vilpillistä, mutta tuntui olevan jonkun verran
ahdasjärkinen. Hän oli suurella ponnistuksella saanut luetuksi
kimnaasin läpi ja oli ollut jonkun aikaa Jenassa, missä hän oli
lukevinaan lakitiedettä.

Johann Buddenbrookiin teki mitä kiusallisimman vaikutuksen hänen
vaimonsa suvun epäkunniakas kehitys, ja hän seurasi huolestuneesti
omien lastensa polkuja. Vanhimman poikansa kuntoon ja vakavuuteen
oli hänellä mitä lujin luottamus. Mitä Christianiin tulee, oli Mr.
Richardson kirjoittanut, että tämä edistyi englanninkielen oppimisessa,
mutta ettei hänellä aina ollut riittävää innostusta työhön.
Sitäpaitsi häntä vetivät liiaksi puoleensa suurkaupungin huvitukset,
kuten teatteri. Christianin omista kirjeistä kuvastui mitä hartain
matkustushalu, ja hän pyysi kiihkeästi saada lähteä »meren yli»,
lähemmin sanoen Etelä-Amerikkaan, esimerkiksi Chileen, josta koettaisi
hankkia paikan. »Se on seikkailunhalua», sanoi konsuli ja käski hänen
ensin täydentää kauppatietojaan Mr. Richardsonin luona ja jäädä sinne
neljänneksi vuodeksi. Sen jälkeen neuvoteltiin hänen tuumistaan vielä
muutamissa kirjeissä, ja kesällä 1851 purjehti Christian Buddenbrook
todellakin Valparaisoon, jossa hän oli hankkinut itselleen toimen. Hän
matkusti sinne suoraan Englannista, käymättä välillä kotona.

Konsuli huomasi myös ilokseen, miten itsetuntoisesti ja arvokkaasti
Tony esiintyi kaupungilla Buddenbrook-suvun jäsenenä... vaikka heidän
oli täytynyt edellyttää, että hän eronneena rouvana tulisi kohtaamaan
vahingoniloa ja ennakkoluuloa toisten perheiden puolelta.

»Hei vaan!» sanoi hän kerran palatessaan kävelyltä ja heitti hattunsa
maisemahuoneen sohvalle... »Voitko ajatella, että tuo Möllendorpf —
Hagenström — Semmlinger — Julchen, mokoma, ei tervehdi minua... hän ei
tervehdi minua! Hän odottaa, että minä tervehtisin ensin! Mitä sinä
sanot siitä? Kuljin Breitestrassea pää pystyssä hänen ohitseen ja
katsoin häntä suoraan kasvoihin...»

»Sinä menet liian pitkälle, Tony... Kaikella on rajansa. Miksi sinä et
voinut tervehtiä ensin madame Möllendorpfia? Olette yhdenikäiset, ja
hän on naimisissa oleva rouva kuten sinäkin olit...»

»En koskaan, äiti! Tuotako roskajukkoa!»

»_Assez_, rakas lapsi. Ei sinun sovi käyttää niin rumia sanoja...»

»Kun joutuu oikein kiihdyksiin...!»

Hänen vihaansa tuota »nousukasperhettä» kohtaan yllytti sekin, että
sen jäsenet katsoivat olevansa oikeutetut halveksimaan häntä. Ja häntä
kiukutti rajattomasti tuon joukon kukoistava asema. Ukko Heinrich kuoli
vuoden 51 alkupuolella ja hänen poikansa Hermann... Hermann, joka oli
syönyt sitruunasämpylöitä ja jolle Tony oli antanut korvapuustin,
johti nyt herra Strunckin kumppanina tuota loistavaa vientiliikettä ja
nai vuoden kuluttua konsuli Huneuksen tyttären, kaupungin rikkaimman
miehen, jonka isän puutavara-asioilla oli ollut semmoinen menestys,
että hän saattoi jättää kolmelle lapselleen kullekin kahden miljoonan
perinnön. Hänen veljensä Moritz oli rintataudistaan huolimatta
edistynyt loistavasti luku alallaan ja asettui kaupunkiin lakimiehenä.
Häntä pidettiin terävänä, ovelana, hauskana, jopa kaunosieluisena
miehenä, ja hän sai paikalla paljon asiatuttavia. Hänessä ei ollut
yhtään Semmlingien näköä, hänellä oli kellahtavat kasvot ja terävät,
vajanaiset hampaat.

Suvunkin keskuudessa hänen täytyi kulkea pystyssäpäin. Gotthold-setä,
joka oli vetäytynyt syrjään liikeasioista ja vaelsi nyt huoletonna
lyhyine säärilleen ja leveine housuineen vaatimattomassa asunnossaan,
noukkien läkkirasiasta rintakaramellejä, sillä hän piti makeisista,
suhtautui nyt onnellisempaan velipuoleensa yhä lempeämmin ja
alistuvammin, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä tuntemasta hiljaista
tyydytystä Tonyn epäonnistuneen avioliiton johdosta, hän kun muisti
kolmea omaa naimatonta tytärtään. Mutta mitä hänen vaimoonsa,
joka oli syntyisin Stüwing, ja varsinkin noihin kolmeen nyt jo
kahdenkymmenenkuuden, -seitsemän ja -kahdeksan vuoden iässä olevaan
tyttäreen tulee, osoittivat nämä serkkunsa onnettomuutta ja erojuttua
kohtaan paljon vilkkaampaa mielenkiintoa kuin mitä he olivat ilmaisseet
kihlajaisissa ja häissä. »Sukupäivillä», joita vanhan madame Krögerin
kuoltua taas oli alettu pitää torstaisin Mengstrassen varrella, oli
Tonyllä heistä aika vastus.

»Oi hyvä Jumala sinua raukkaa!» sanoi Pfiffi, nuorin heistä, joka oli
pieni ja paksu ja joka heilutteli itseään hullunkurisesti puhuessaan,
samalla kuin hänen suupielensä kostuivat. »Se on siis ratkaistu? Sinä
olet siis taas samassa asemassa kuin ennen?»

»Ei ollenkaan!» sanoi Henriette, joka samoin kuin vanhin sisar oli
tavattoman pitkä ja hontelo. »Sinä olet paljon huonommassa asemassa
kuin jos et olisi mennyt ensinkään naimisiin.»

»Niin se on», vakuutti Friedrike. »Silloinhan on paljon parempi, ettei
mene ollenkaan naimisiin.»

»Voi, rakas Friederike!» sanoi Tony nostaen päänsä pystyyn ja miettien
oikein nasevaa vastausta. »Sinä taidat sittenkin erehtyä! Sillä onhan
sitä ainakin saanut oppia tuntemaan elämää, tiedätkös! Ei ole enää
mikään hanhi! Ja minulla on siis paljon suuremmat mahdollisuudet joutua
uudelleen naimisiin kuin monella naimattomalla.»

»Kuinka?» kysyivät kaikki kolme yhteen ääneen...

Mutta Sesemi Weichbrodt oli aivan liian hyvä ja hienotunteinen
ottaakseen koko asiaa puheeksi. Tony kävi joskus tervehtimässä entistä
holhoojatartaan tämän punaisessa talossa, Mühlenbrinkin 7:ssä, jossa
yhä kouluutettiin nuoria tyttöjä, vaikka täysihoitola alkoikin joutua
vähitellen unohduksiin. Ja tuo kelpo vanha neito sai myös väliin kutsun
Mengstrassen varrelle kaurispaistia tai täytettyä hanhea syömään.
Silloin nousi neiti Sesemi varpailleen ja suudella napsahutti Tonya
liikutettuna, hartaasti ja hiljaa otsalle. Hänen oppimaton sisarensa
Madame Kethelsen oli viime aikoina tullut hyvin huonokuuloiseksi,
eikä ollut ymmärtänyt juuri mitään Tonyn eroasiasta. Hän purskahti
yhä sopimattomammissa kohdissa tietämättään välittömän sydämelliseen,
miltei valittavaan nauruunsa, niin että Sesemin täytyi alituiseen
koputtaa pöytään ja huutaa »Nally!»

Vuodet kuluivat. Konsuli Buddenbrookin tyttären tarinan kaupungissa
ja suvun piirissä tekemä vaikutus alkoi hälvetä. Tony itse muisti
avioliittoaan vain silloin kun hän huomasi elinvoimaisen pikku Erikan
kasvoissa jonkun Bendix Grünlichiä muistuttavan piirteen. Hän käytti
taas vaaleita pukuja, kähersi otsatukkansa ja otti kuten ennen osaa
tuttavapiirinsä seurakesteihin.

Kuitenkin hän iloitsi suuresti siitä, että hän joka kesä saattoi
jättää kaupungin joksikin aikaa... konsulin terveys vaati näet nykyään
pitempiä virkistysmatkoja.

»Ei sitä arvaa mitä on vanhuus!» sanoi konsuli. »Jos saan kahvitahran
housuihini, en voi hangata sitä kylmällä vedellä saamatta heti mitä
ankarinta leinikolotusta...» Ennen ei tarvinnut varoa mitään.» Hänellä
oli myös joskus pyörrytyskohtauksia.

He kävivät Obersalzbrunnissa, Emsissa, Baden- Badenissa ja
Kissingenissä ja tekivät kerran hauskan ja mielenkiintoisen matkan
Nürnbergin kautta Müncheniin, Salzburgin ja Ischlin kautta Wieniin,
Pragiin, Dresdeniin, Berliiniin ja kotiin... ja vaikka madame
Grünlichin täytyi hermovatsataudin tähden, joka viime aikoina
oli alkanut vaivata häntä, noudattaa mitä tarkinta hoitotapaa
kylpylaitoksissa, olivat nuo matkat hänestä mitä suotuisinta vaihtelua,
sillä hän ei yrittänytkään salata, että hänestä oli hiukan ikävä kotona.

»Niinhän se on, semmoista se elämä on, isä!» sanoi hän katsellen
miettivästi kattoon... »Olen saanut oppia tuntemaan elämää, se on
totta... mutta juuri siksi minusta on hiukan surullista istua vain
aina täällä kotona kuin mikäkin tuhmeliini. Älä usko, etten minä olisi
mielelläni teidän luonanne, isä... vitsaa minun pitäisi saada, ellen
ymmärtäisi olla kiitollinen! Mutta semmoista se elämä on, näetkös...»

Eniten häntä kuitenkin harmitti se yhä uskonnollisemmaksi käyvä henki,
joka täytti hänen laajan kotinsa, sillä konsulin hurskaat taipumukset
kävivät sitä näkyvämmiksi mitä iäkkäämmäksi ja sairaloisemmaksi hän
tuli; ja konsulitarkin alkoi vanhetessaan tuntea vetovoimaa tuota
hengensuuntaa kohtaan. Buddenbrookien talossa oli aina pidetty
pöytärukoukset, mutta nyt siellä oli vallinnut jo pitemmän aikaa
semmoinen sääntö, että perheen tuli kokoontua aamuisin ja iltaisin
palvelusväen kera yhteiseen rukoukseen aamiaishuoneeseen, jolloin talon
herra luki ääneen jonkun kohdan raamatusta. Sitäpaitsi lisääntyivät
pappien ja lähetyssaarnaajien käynnit vuosi vuodelta, sillä
Mengstrassen varrella sijaitseva ylimystalo, jossa sivumennen sanoen
sai niin hyvän kestityksen, oli jo kauan ollut tunnettu luterilaisten
ja reformeerattujen hengenmiesten ja sisä- ja ulkolähetyksen pappien
vierasvaraisena tyyssijana. Ja kaikilta isänmaan kulmilta tuli nyt
taloon mustapukuisia, pitkätukkaisia herroja, jotka sijoittuivat tänne
muutamaksi päiväksi... tietäen voivansa odottaa jumalisia keskusteluja,
ravitsevia aterioita ja runsaskätistä avustusta pyhien tarkoitusten
hyväksi. Kaupungin omatkin papit kulkivat talossa kuin kotonaan...

Tom oli siksi hienotunteinen ja ymmärtäväinen, ettei hän edes
hymähtänyt, mutta Tony teki valitettavasti pilaa näistä vieraista heti
kun tilaisuus tarjoutui.

Toisinaan, kun konsulitarta vaivasi päänkivistys, oli madame Grünlichin
tehtävänä hoitaa emännyyttä ja määrätä ruokalista. Eräänä päivänä kun
heillä oli muuan vieras saarnaaja, jonka ruokahalu herätti yleistä
hilpeyttä, määräsi hän salaa laitettavaksi silavakeittoa, kaupungin
mieliruokaa, hapankaaleilla maustettua lihalientä, johon sotkettiin
kaikki päivällisainekset sekaisin: kinkku, perunat, happamat luumut,
ruokapäärynät ja hedelmäkastike. Sitä ei mitenkään voinut syödä
sellainen henkilö, joka ei ollut tottunut siihen lapsesta alkaen.

»Maistuuko keitto, herra pastori?» kysyi Tony vähänväliä... »Eikö?
Hyvänen aika, kuka saattoi arvata sen!»

Näin sanottuaan hän oli äärettömän kujeilevan näköinen ja liputti
kielenkärkeään ylähuulta vasten, kuten hänellä oli tapana tehdä jotakin
kepposta hautoessaan tai toteuttaessaan.

Paksu herra laski nöyrästi lusikkansa lautaselle ja sanoi viattomasti:
»minä odotan seuraavaa ruokalajia.»

»Ei ole muuta», sanoi konsulitar nopeasti... sillä tämän keiton jälkeen
ei mikään muu ruokalaji enää tullut kysymykseen, ja saatuaan suuhunsa
enää vain muutamia »köyhiä ritareita» täytyi petetyn hengenmiehen
nousta pöydästä tyhjin vatsoin Tonyn hiljaa nauraa hihittäessä ja
ankaraan itsehillintään tottuneen Tomin kohottaessa toista kulmaansa.

Kerran taas, Tonyn puhuessa paraikaa eteisessä keittäjätär Stinan
kanssa talousasioista, palasi muuan pastori Mathias kaupungilta ja
soitti ovikelloa. Trina löntysti avaamaan, ja pastori kysyi häneltä
ystävällisyyttä osoittaakseen ja myöskin hiukan tutkistellakseen:
»Rakastatkos Herraasi?»... Hän oli ehkä ajatellut antaa Trinalle
juomarahaa, jos tämä oli uskollinen Vapahtajalleen.

»Kyllä, herra pastori»... sanoi Trina epäröiden, punastuen ja luoden
katseensa maahan. »Kumpaistakos herra pastori tarkoittaa, vanhaako vai
nuorta?»

Eikä Tony jättänyt kertomatta tätä tapausta ääneen ruokapöydässä,
jolloin itse konsulitar purskahti posahtavaan nauruunsa.

Konsuli katsoi tietenkin vakavasti ja paheksuen lautaselleen.

»Se oli erehdys...» sanoi pastori Mathias hämmentyneenä.



YHDESTOISTA LUKU.


Seuraava tapahtui eräänä sunnuntai-iltapäivänä, loppukesällä vuonna
viisikymmentäviisi. Buddenbrookit istuivat maisemahuoneessa odottaen
konsulia, joka vielä oli pukeutumassa alakerrassa. Oli päätetty tehdä
Kistenmakerin perheen kanssa pyhäpäiväretki Burgtorin viereiseen
huvipuistoon. Kaikkien muiden piti tulla mukaan paitsi Klaran ja
Klothilden, jotka istuivat joka sunnuntai-ilta erään tuttavan luona
kutomassa sukkia neekerilapsille. Aiottiin juoda kahvia luonnon
helmassa, ja jos ilma salli, mennä joelle soittelemaan...

»Ihan itkettää tuo isä», sanoi Tony, käyttäen tapansa mukaan
voimakkaita sanoja. »Jospa hän kerrankin olisi valmis oikeaan aikaan...
Hän istuu pulpettinsa ääressä... istuu ja istuu... ei malta lähteä...
jonkun asian täytyy välttämättömästi ensin tulla valmiiksi... Enkä minä
usko, että meitä odottaa vararikko, vaikka hän laskisi kynän kädestään
neljännestuntia aikaisemmin... Sitten kun me olemme myöhästyneet
kymmenen minuuttia, muistaa hän yhtäkkiä lupauksensa ja lentää rappuja
ylös kaksi porrasta kerrallaan, vaikka tietää, että se tuottaa hänelle
verentungosta ja sydämentykytystä... Sama juttu aina kutsuihin ja
kaupungille lähdettäessä! Eikö hän voi suoda itselleen aikaa? Eikö
hän voi keskeyttää ajoissa työtään ja liikkua rauhallisesti. Se on
anteeksiantamatonta. Minä puhuisin kerran miehelleni vakavasti asiasta,
äiti...»

Hän istui senaikuisen kuosin mukaiseen läikähtelevään silkkipukuun
puettuna sohvalla, konsulittaren vieressä, jolla oli yllään harmaa,
korokuvioinen, mustin pitsein koristettu silkkipuku. Hänen pitseistä
ja kankeasta tyllistä valmistetun päähineensä silkkinauhat, jotka
olivat sidotut solmuksi leuan alle, riippuivat alas rinnalle. Hänen
sileäksi suittu, jakaukselle kammattu tukkansa oli yhä punertava, ja
hänen valkoisissa, sinisuonisissa käsissään oli pieni käsilaukku.
Hänen vieressään nojatuolissa istui Tom savuketta polttaen; Klara
istui Thildaa vastapäätä ikkunan luona. Oli käsittämätöntä miten
vähän jokapäiväinen, hyvä, runsas ruoka pystyi Klothilde-parkaan. Hän
kävi yhä laihemmaksi, ja hänen musta pukunsa, joka ei ollut minkään
määrätyn mallin mukainen, ei kaunistellut tätä asian laitaa. Hänen
pitkulaisista, hiljaisista, harmaista kasvoistaan ulkoni suora,
isohuokoinen nenä, joka paksuni kärjestä: päälaki oli epämääräisen
harmahtava.

»Luuletteko te, että ei rupea satamaan?» kysyi Klara. Tuo nuori tyttö
ei koskaan korottanut ääntään kysyessä, ja hän katsoi jokaista vuoron
perään kiinteästi ja ankarasti silmiin. Hänen ruskeassa leningissään
oli valkoinen kovetettu kääntökaulus ja samanlaiset kalvoset. Hän istui
suorana, kädet helmassa. Palvelijat pelkäsivät häntä eniten koko talon
väestä, ja hän piti aamuin ja illoin hartaushetken, sillä konsuli ei
enää jaksanut lukea ääneen tuntematta kipua päässä.

»Otatko sinä tänään baslikkisi mukaan. Tony!» kysyi hän jälleen.
»Rupeaa varmasti satamaan. Sääli uutta baslikkiasi! Minusta on parempi,
että te lykkäätte retkenne...»

»Ei», vastasi Tom, »Kistenmakerit tulevat. Ei se tee mitään...
ilmapuntari on laskenut liian äkkiä... Tulee kai pieni ropsaus... ei se
voi kestää kauan. Isä ei ole valmis vielä. Hyvä, voimme odottaa, kunnes
se on mennyt ohi.»

Konsulitar teki torjuvan liikkeen. »Luuletko sinä, että tulee ukonilma,
Tom? Voi, minä pelkään niin ukkosta.»

»En luule», sanoi Toni. »Juttelin aamulla satamassa kapteeni Klootin
kanssa. Hän on erehtymätön. Hän sanoi, ettei tule muuta kuin pieni
rankkasade... ei edes sanottavampaa tuulta.»

Syyskuun toinen viikko oli tuonut tullessaan uuden mätäkuun.
Kaakkoistuulen puhaltaessa oli kaupungissa ollut kuumempi kuin
heinäkuussa. Taivas oli hehkunut oudostuttavan tummansinisenä päätyjen
yläpuolella, kalveten taivaanrannalla, aivan kuin erämaissa. Ja
auringonlaskun jälkeen olivat talojen seinät ja jalkakäytävät hehkuneet
kuin tuliset pätsit. Tänään oli tuuli kääntynyt länteen ja samalla oli
ilmapuntari äkkiä laskenut... Suuri osa taivasta oli vielä sininen,
mutta vitkalleen nousi kaukaa harmahtava pilviryhmä, paksu ja pehmeä
kuin tyyny.

Tom lisäsi: »Sade olisi sitäpaitsi hyvin suotavaa. Aivanhan me
nääntyisimme marssiessamme tässä paahteessa. Tämä on luonnotonta
kuumuutta. Pau'ssa ei ollut kertaakaan sellaista...»

Nyt tuli huoneeseen Ida Jungmann taluttaen pientä Erikaa. Tytöllä oli
vastakovetettu karttuunimekko, siitä levisi kovetteen ja saippuan
haju, ja hän oli hyvin hullunkurisen näköinen. Hänellä oli aivan herra
Grünlichin kasvojen väri ja silmät, mutta ylähuuli oli Tonyn.

Kelpo Idan tukka oli jo harmaa, melkeinpä valkoinen, vaikka hän oli
tuskin yli neljänkymmenen. Se oli hänessä suku-ominaisuus; hänen
sedälläänkin, joka oli kuollut nikotukseen, oli ollut valkoinen tukka
jo kolmikymmenvuotiaana. Mutta hänen silmissään oli uskollinen,
virkku ja tarkkaavainen ilme. Hän oli ollut kaksikymmentä vuotta
Buddenbrookilla ja tunsi suureksi tyytyväisyydekseen tarpeellisuutensa.
Hän huolehti keittiöstä, ruokasäiliöstä, liinavaatekaapista ja
porsliineista, teki tärkeimmät ostokset, luki pikku Erikalle, teki
hänelle nuken vaatteita, puuhasi hänen kanssaan ja haki hänet koulusta
päivällä, mukanaan ranskanleipä voileipiä, sillä hän vei tytön sen
jälkeen kävelylle Mühlenwaldille. Jokainen vieras rouvasihminen sanoi
konsulitar Buddenbrookille tai tämän tyttärelle Idan nähdessään:
»Teilläpä on erinomainen mamsseli! Siinä on oikea aarre. Kaksikymmentä
vuotta!... Hän on oleva yhtä reipas kuudenkymmenen vanhana! Hän on niin
sitkeätä lajia... ja kuinka hänellä on uskolliset silmät! Kadehdin
teitä, hyvä ystävä!» Mutta Ida Jungmann tiesi myös arvonsa. Hän tiesi
kuka oli, ja jos Mühlenwaldilla joku tavallinen palvelustyttö istuutui
samalle penkille hoidokkeineen ja koetti aloittaa puhetta, sanoi
mamsseli Jungmanni »Pikku Erika, täällä tuulee», ja lähti pois.

Tony veti pienen tyttärensä luokseen ja suuteli sen rusottavaa poskea,
minkä jälkeen konsulitar ojensi lapselle kämmenpuolensa hiukan
hajamielisesti hymyillen, sillä hän tarkasti levottomana taivasta, joka
tummeni tummenemistaan. Hänen vasen kätensä liikkui hermostuneesti
sohvatyynyllä, ja hänen vaaleat silmänsä vilkuivat ehtimiseen ikkunaan
päin.

Erika sai istua isoäidin viereen, ja Ida kävi istumaan tuolille
nojaamatta sen selustaan ja rupesi virkkaamaan. Näin istuivat kaikki
jonkun aikaa ääneti odotellen konsulia. Ilma oli painostava. Taivaalta
oli kadonnut viimeinen sininen läikkä, ja pilvet riippuivat raskaina,
tummanharmaina matalalla. Huoneen värit, seinäkuvioiden ääriviivat,
huonekalujen kultaiset päällykset ja keltaiset oviverhot olivat
himmenneet, Tonyn puku ei välkehtinyt enää, ja sisällä-olijain silmät
olivat vailla loistetta. Ja tuuli, länsituuli, joka vielä vastikään oli
heiluttanut Marian-kirkon hautuumaan puita ja ajanut pölyä pyörteinä
pimeitä katuja pitkin, oli asettunut kokonaan. Vähän aikaa oli aivan
äänetöntä.

Silloin, yht'äkkiä, tuli hetki... äänetön, kauhistava hetki. Kuumuus
tuntui käyvän kaksinkertaiseksi, ilmanpaine muuttuvan sekunnissa
sietämättömäksi, ahdistaen aivoja, kutistaen sydäntä, estäen
hengitystä... ulkona lensi pääskynen niin matalalla, että sen siivet
melkein koskettivat katua... Ja tämä selittämätön paino, tämä
jännitys, tämä kasvava ahdistus olisi käynyt mahdottomaksi, jos sitä
olisi kestänyt, sekunninkaan kauemmin. Silloin, sen korkeimmillaan
ollessa tapahtui laukeaminen... selittämätön, vapauttava, kuulumaton
herpoutuminen, jonka sittenkin luuli kuulevansa... ja samalla hetkellä,
vaikka sitä ennen oli tuskin tipahtanut ainoatakaan vesipisaraa,
syöksyi sade semmoisella voimalla, että vesi kuohui katuojassa ja
räiskyi kauas käytävälle.

Thomas, joka oli sairautensa kautta oppinut tarkkaamaan hermojansa,
oli tämän omituisen sekunnin aikana lysähtänyt kokoon, tarttunut
kädellään päähänsä ja viskannut pois savukkeensa. Hän katsoi
ympärilleen, olivatko toiset tunteneet ja huomanneet mitään. Hän luuli
huomaavansa jotakin äidissään; toiset eivät olleet tunteneet mitään
erikoista. Konsulitar katsoi nyt ulos rankkasateeseen, joka peitti koko
Marian-kirkon näkyvistä, ja huokasi: »Jumalan kiitos!»

»Kas niin», sanoi Tom. »Tämä jäähdyttää ilman parissa minuutissa. Kohta
tippuvat vesipisarat puista, ja me voimme juoda kahvia parvekkeella.
Thilda, avaapas ikkuna.»

Sateen ääni kuului selvemmin. Ulkona aivan rymisi. Kaikkialla kuohui,
läiski, valui ja virtasi. Tuuli oli taas herännyt ja temmelsi iloisesti
tiheässä sadeverhossa, repi sen kappaleiksi ja hajoitti kappaleet eri
suuntiin. Ilma viileni hetki hetkeltä.

Silloin tuli Line, sisätyttö, juoksujalkaa pylväskäytävään ja syöksyi
niin kiivaasti sisään, että Ida Jungmann huudahti hilliten ja
moittivasti: »Herranen aika, onpas tuo tuloa!...»

Linen ilmeettömät siniset silmät olivat selkoselällään, ja hänen
leukaluunsa liikkuivat epätoivoisesti...

»Voi, rouva konsulitar, voi, voi, tulkaa pian... voi hyvä Jumala...!»

»No niin!» sanoi Tony, »nyt hän on taas särkenyt jotakin! Tietysti
jonkun hienon porsliini-esineen! Kyllä sinun palvelusväkesi, äiti...!»

Mutta tyttö änkytti hädissään: «Ei, ei, ma'm' Grünlich... jospa
olisikin niin... herra, herra, minun piti viedä herralle saappaat,
mutta herra konsuli istuu tuolissaan eikä sano mitään, haukkoo vaan
näin, ja nyt taitaa tulla pahat, sillä herra konsuli on ihan mykkä...

»Grabowia hakemaan!» huusi Thomas ja törmäsi ulos ovesta.

»Hyvä Jumala, oi hyvä Jumala!» huusi konsulitar vieden kädet silmiensä
eteen ja kiiruhti ulos...

»Grabowia hakemaan!... hevosella... sukkelaan!» toisti Tony henkeä
pidättäen.

Kaikki syöksyivät portaita alas, aamiaishuoneen läpi ja sitten
makuukamariin.

Mutta Johann Buddenbrook oli jo kuollut.



VIIDES OSA.



ENSIMMÄINEN LUKU.


»Hyvää iltaa, Justus», sanoi konsulitar. »Miten voit? Ole hyvä ja istu.»

Konsuli Kröger syleili häntä hellästi ja puristi sitten vanhimman
sisarentyttärensä kättä, sillä tämä oli myös ruokasalissa. Justus
oli nyt noin viidenkymmenenviiden vuoden ikäinen ja hän oli pienten
viiksiensä lisäksi kasvattanut itselleen tuuhean, pyöreän parran,
joka jätti leuan paljaaksi ja oli aivan harmaa. Hänen leveälle,
punertavalle, kaljulle päälaelleen oli kammattu huolellisesti pari
hiussäiettä. Hienon lievetakin hihassa oli leveä surunauha.

»Oletko kuullut viimeisen uutisen, Bethsy?» kysyi hän. »Sinusta, Tony,
se luultavasti on erittäinkin mielenkiintoinen... Meidän Burgtorin
luona oleva tonttimme on myyty... arvaapas kenelle? Ei yhdelle, vaan
kahdelle omistajalle, sillä se tulee jaettavaksi, talo purettavaksi,
puutarha erotettavaksi aidalla kahtia, ja sitten rakentaa kauppias
Benthien aidan oikealle puolelle ja kauppias Sörenson aidan vasemmalle
puolelle oman koirankoppinsa... Herran nimeen!»

»Sehän on kauheata», sanoi rouva Grünlich ristien kätensä ja katsoen
kattoon... Isoisän tontti! Nyt on koko alue pilalla. Sen viehätys oli
juuri sen laajuudessa... joka oikeastaan oli turha... mutta sehän se
oli hienoa. Iso puutarha... joka ulottui Traveen asti... ja vanha talo
mäellä ja kastanjakuja... Tuo kaikki siis nyt jaetaan. Benthien tulee
seisomaan toisen oven edessä piippuineen ja Sörenson toisen. 'Herran
nimeen' sanon minäkin, Justus-setä. Ei kukaan taida olla enää tarpeeksi
hieno asumaan koko rakennuksessa. Hyvä, ettei isoisän tarvinnut nähdä
sitä...»

Tony ei voinut ilmaista tätä voimakkaammin ja kiihkeämmin mielipahaansa
asian johdosta, sillä kotona vallitsi vielä liian voimakas suru. Tämä
tapahtui testamentin avaamispäivänä, kaksi viikkoa konsulin kuoleman
jälkeen, puoli kuusi illalla. Konsulitar oli pyytänyt luokseen
veljensä neuvottelemaan Thomaksen ja herra Marcuksen, prokuristin,
kanssa vainajan määräyksistä ja omaisuussuhteista, ja Tony oli
ilmoittanut ottavansa myös osaa neuvotteluun. Hän sanoi olevansa velkaa
kauppahuoneelle ja suvulle sen verran mielenkiintoa ja hän huolehti
tarkoin siitä, että kokous saisi istunnon, perheneuvottelun leiman. Hän
oli sulkenut ikkunaverhot ja sytyttänyt, paitsi kahta parafiinilamppua,
kaikki kullatuissa haarajaloissa upeilevat kynttilät, jotka oli pantu
aukivedetylle, vihreäliinaiselle ruokapöydälle. Sitäpaitsi hän oli
tuonut esiin suuret pakat kirjoituspaperia ja teroitettuja lyijykyniä,
kenenkään ymmärtämättä mitä varten.

Musta puku teki hänen vartalonsa tyttömäisen solakaksi, ja vaikka
hän suri konsulia, joka viime aikoina oli tullut niin läheiseksi
hänelle, ehkä eniten kaikista, ja vaikka hän tänäänkin oli kaksi kertaa
purskahtanut katkeraan itkuun muistaessaan isäänsä, saattoi kuitenkin
edessäolevan pienen perheneuvottelun tärkeys, johon hän aikoi itse
ottaa arvokkaasti osaa, hänen kauniit poskensa punoittamaan, hänen
katseensa elostumaan, hänen liikkeensä varmoiksi ja iloisiksi...
Konsulitar sitävastoin oli säikähdyksestä, surusta, tuhansista
muodollisuuksista ja hautausmenoista uupunut ja kärsivän näköinen.
Hänen kasvonsa näyttivät vielä kalpeammilta siksi, että niitä nyt
kehystivät mustat pitsit ja myssynauhat, ja hänen silmänsä olivat
raukeat... Mutta hänen siloisissa, jakaukselle kammatuissa punertavissa
hiuksissaan ei näkynyt vielä yhtään ainoata valkoista säiettä...
Oliko se yhä pariisilaisen värivoiteen ansiota vai oliko hänellä jo
tekotukka? Sen tiesi vain mamsseli Jungmann, eikä hän ollut ilmaiseva
sitä edes talon tyttärille.

Istuttiin ruokapöydän päässä odottaen Thomasia ja herra Marcusta
konttorista. Korkeina ja valkoisina upeilivat maalatut jumaltenkuvat
jalustoillaan taivaansinisellä seinällä.

Konsulitar sanoi: »Asiani, rakas Justus, on se... olen pyytänyt sinut
tänne siksi, että... lyhyesti sanoen, on kysymys Klarasta, lapsestamme.
Rakas miesvainajani on jättänyt minun tehtäväkseni holhoojan
valitsemisen Klaralle, hän kun tarvitsee holhoojan vielä kolmen
vuoden ajaksi. Tiedän, ettet sinä mielelläsi ota lisävelvollisuuksia
niskoillesi, sinulla on niitä jo kyllin vaimoasi ja poikiasi kohtaan...»

»Poikaani, Bethsy.»

»Hyvä, hyvä, mutta olkaamme kristillisiä ja armeliaita, Justus. Kuten
me anteeksiannamme velvollisillemme, sanotaan. Ajattele armollista
taivaallista isäämme.»

Veli katsoi häneen vähän ihmeissään. Tuollaisia sanoja oli tähän asti
kuultu vain edesmenneen konsulin huulilta...

»No niin», jatkoi konsulitar, »tähän rakkaudentoimeen ei liity mitään
vaivannäköä... Pyytäisin sinua siis ottamaan sen vastaan.»

»Mielelläni, Bethsy, mielelläni. Enkö saa nähdä holhokkiani? Tuo
lapsi kulta on hiukan liian totinen..» Klara huudettiin sisään. Hän
tuli huoneeseen mustiinpuettuna ja kalpeana, hitaasti, murheellisesti
liikkuen. Hän oli ollut isänsä kuoleman jälkeen melkein yksinomaan
huoneessaan, rukouksiin vaipuneena. Hänen tummat silmänsä olivat
liikkumattomat; hän näytti jähmettyneen tuskaan ja jumalanpelkoon.

Justus-setä, joka oli kohtelias mies, meni häntä vastaan ja melkein
kumarsi taittuessaan hänen käteensä. Sitten hän lausui holhottavalleen
pari ystävällistä sanaa, minkä jälkeen tämä taas meni, saatuaan
konsulittaren suudelman liikkumattomille huulilleen.

»Miten Jürgen jaksaa?» ryhtyi konsulitar puhumaan. »Miten hän viihtyy
Wismarissa?»

»Hyvin», vastasi Justus Kröger, kohautti olkaansa ja kävi taas
istumaan... »Luulen, että hän nyt on löytänyt oikean alansa. Hän on
kelpo poika, Bethsy, kunnian mies; mutta... kun tutkinto oli kaksi
kertaa epäonnistunut, oli parasta... Lakitiede piti häntä tiukalla,
ja paikka Wismarin postissa on koko mukiinmenevä... Mutta teidän
Christianinnehan kuuluu tulevan tänne?»

»Niin tulee, Justus, Jumala varjelkoon häntä merellä! On niin pitkä
merimatka! Kirjoitin hänelle Jeanin kuoleman jälkeisenä päivänä,
mutta hän ei saa kirjettäni pitkiin aikoihin, ja sitten häneltä menee
purjelaivassa vielä melkein kaksi kuukautta, Justus. Tom sanoi tosin,
ettei Jean olisi antanut milloinkaan anteeksi sitä, että hän jättää
paikkansa Valparaisossa... mutta ajattele toki: en ole nähnyt häntä
kahdeksaan vuoteen! Ja entä nykyiset olomme! Ei, minä tahdon nähdä
kaikki lapset ympärilläni näinä vaikeina aikoina... onhan se äidin
tunteiden mukaista...»

»On kyllä, on kyllä!» sanoi konsuli Kröger, sillä konsulittaren silmät
vettyivät.

»Thomaskin suostuu jo asiaan», kertoi konsulitar edelleen, »sillä
missäpä Christian olisi enemmän paikallaan kuin oman isävainajansa
liikkeessä, Tomin liikkeessä. Hän voi jäädä tänne, työskennellä
täällä... minä olen sitäpaitsi aina huolissani, että sikäläinen ilmasto
on hänelle vaarallinen...»

Nyt astui saliin Thomas Buddenbrook herra Marcuksen seuraamana.
Friedrich Wilhelm Marcus, konsulivainajan monivuotinen prokuristi,
oli pitkä mies, jolla oli yllään ruskea, surunauhalla varustettu
lievetakki. Hän puhui hyvin hiljaa, hitaasti, vähän änkyttäen, miettien
joka sanaa sekunnin verran, ja hänen oli tapana sivellä vasemman
käden suoraksi ojennetulla etu- ja keskisormella punaisenruskeita,
hoidottomina suun yli riippuvia viiksiään tai hieroa huolellisesti
käsiään, jolloin hänen pyöreät, ruskeat silmänsä katsoivat niin
hajamielisen näköisinä ympärilleen, että näytti siltä kuin hän olisi
ollut kokonaan omissa ajatuksissaan, vaikka hän kaiken aikaa seurasi
mitä tarkimmin asiain kulkua.

Thomas Buddenbrook, joka näin nuorena oli joutunut suuren kauppahuoneen
päämieheksi, puhui ja käyttäytyi vakavan arvokkaasti, vaikka hän oli
kalpea, ja vaikka hänen kätensä, joissa nyt kiilsi suuri vihreäkivinen
perintösormus, olivat yhtä valkoiset kuin kalvosin, joka pisti esiin
mustan verkatakin hihasta. Näkyi, että ne olivat kylmät ja kuivat. Nuo
kädet, joiden hoidetut, soikion muotoon leikatut kynnet vivahtivat
siniseen, saattoivat eräinä jännityksen ja itsetiedottomain liikkeiden
hetkinä kuvastaa sanomattoman herkkää arkatunteisuutta, melkein
peloittavaa sulkeutuneisuutta, joka tähän asti oli ollut vierasta
Buddenbrookien jotakuinkin leveille ja porvarillisille, vaikkakin
hienomuotoisille käsille ja joka ei oikein sopinut niille... Tomin
ensi huoli oli avata maisemahuoneen kaksoisovi, jotta sen uunista,
valurautaristikon takaa leviävä lämpö pääsisi virtaamaan saliin.

Sitten hän pudisti konsuli Krögerin kättä ja istuutui pöytään
vastapäätä herra Marcusta, katsoen samalla jokseenkin hämmästyneesti,
kulmat koholla sisareensa. Mutta tämä nosti päänsä ja painoi leukansa
alas semmoisella liikkeellä, että Tom hillitsi hämmästyksensä, eikä
virkkanut mitään sisarensa läsnäolon johdosta.

»Emme saa siis vielä sanoa 'herra konsuli'?» sanoi Justus Kröger...
»Alankomaat taitavat toivoa turhaan sinun edustustasi, Tom?»

»Niin, Justus-setä, olen pitänyt parempana... katsohan, olisin
voinut ottaa heti vastaan konsulaatin samalla kuin monet muutkin
velvollisuudet, mutta ensiksikin olen vielä vähän liian nuori...
toiseksi olen puhunut asiasta Gotthold-sedälle; hän tuli iloiseksi
tarjouksesta ja otti sen vastaan.»

»Erittäin viisaasti tehty, poikani. Erittäin kaukonäköisesti... Täysin
_gentlemanlike_.»

»Herra Marcus», sanoi konsulitar, »hyvä herra Marcus!» Hän ojensi
prokuristille kätensä kääntäen kämmenpuolen näkyviin, ja herra Marcus
tarttui siihen hitaasti, katsoen ajattelevan ja kunnioittavan näköisenä
syrjään. »Olen kutsuttanut teidät tänne... Tiedätte, mistä on kysymys,
ja toivon, että olette asiasta yhtä mieltä kanssamme. Miesvainajani on
testamenttisäädöksessään lausunut toivomuksen, että te ette enää hänen
kuolemansa jälkeen käyttäisi uskollisuuttanne ja kykyänne liikkeen
palveluksessa vieraana työntekijänä, vaan kauppahuoneen osakkaana...»

»Mielelläni, rouva konsulitar», sanoi herra Marcus. »Vakuutan mitä
nöyrimmin, että minua tämän tarjouksen kautta kohdannut kunnia on aivan
liian suuri siihen vähäiseen hyötyyn verrattuna, mitä minä olen voinut
tuottaa kauppahuoneelle. Otan siis mitä kiitollisimmin vastaan teidän
ja herra poikanne tarjouksen.»

»No niin. Marcus, kiitän siis teitä sydämellisesti auliudestanne,
kun suostutte kantamaan osan edesvastuusta, joka olisi kenties liian
raskas minulle yksin.» Thomas puhui tämän nopeasti ja asiallisesti,
ojentaen sitten kätensä liikekumppanilleen pöydän yli, sillä he olivat
suostuneet asiasta jo aikaisemmin; tämä oli vain pelkkää muodollisuutta.

»Mitä useampi kokki, sen huonompi soppa, sanotaan, mutta te kyllä
saatatte häpeään tuon puheenparren!» sanoi konsuli Kröger. »Ja
nyt me kai sitten käymme läpi asiat, lapsukaiset. Minun tehtäväni
on ainoastaan valvoa holhokkini etua; muu ei minuun kuulu. Onko
sinulla testamentin jäljennös täällä. Bethsy? Ja sinulla. Tom, pieni
arviolasku?»

»Se minulla on päässäni», sanoi Thomas ja alkoi selvittää asiain tilaa
nojaten tuolinsa selkään ja katsoen maisemahuoneeseen päin.

Asia oli sellainen, että konsulin jälkeen jättämä omaisuus oli suurempi
kuin kukaan oli luullut. Hänen vanhimman tyttärensä myötäjäissumma
oli tietenkin mennyt hukkaan ja bremeniläisen vararikon tuottama
tappio vuonna viisikymmentäyksi oli ollut kova isku. Myöskin vuosi
neljäkymmentäkahdeksan sekä kuluva vuosi, vuosi viisikymmentäviisi
levottomuuksineen ja melskeilleen olivat tuottaneet vahinkoa. Mutta
Buddenbrookien osuus Krögereiden jälkeenjääneeseen omaisuuteen, joka
teki kaikkiaan 400 000 markkaa, oli kokonaista 300 000, kun taas Justus
oli käyttänyt jo edeltäkäsin suuret määrät perinnöstään. Ja vaikka
Johann Buddenbrook oli kauppamiesten tapaan aina valitellut huonoja
asioita, oli vahinkojen vastapainona kuitenkin viidentoista vuoden
tuottama voittopuoli, 30 000 taaleria. Kokonaisomaisuus oli siis,
kiinteistöjä lukuunottamatta, pyörein luvuin laskettuna 750 000 markkaa.

Ei edes Thomakselle konsuli ollut ilmoittanut omaisuuden koko määrää.
Konsulitar otti vastaan tiedon hillitysti, Tony katsoi eteensä
herttaisen, arvokkaan ja mitään ymmärtämättömän näköisenä, silmien
kuitenkin ilmaistessa levotonta epäilystä. Onko se paljon? Hyvinkö
paljon? Olemmeko me nyt rikkaita?... Herra Marcus hieroi käsiään
hitaasti ja hajamielisesti, ja konsuli Kröger näytti ikävystyneeltä.
Mutta Thomaksessa herätti hänen lausumansa luku hermostunutta,
kiihkeätä ylpeyttä, joka vaikutti melkein alakuloisuudelta.

»Meillä olisi pitänyt aikaa sitten olla miljoona!» sanoi hän
kiihtymyksestä pusertuneella äänellä, kädet vavisten... »Isoisällä
oli parhaina aikoinaan jo 900 000... Ja sen jälkeen on ollut niin
paljon ponnistusta, menestystä, niin monta hyvää kauppaa! Lisäksi
äidin myötäjäiset ja äidin perintö! Mutta nuo ikuiset heilahtelut...
Se kuuluu asian luontoon, Jumala paratkoon; antakaa anteeksi,
että tällä hetkellä puhun vain liikkeen kannalta enkä perheen...
Myötäjäiset, Gotthold-sedälle ja Frankfurtiin menneet summat, kaikki
nuo sadattuhannet, jotka on täytynyt luovuttaa liikepääomasta... Ja
kauppahuoneen päämiehellä oli vain kaksi sisarusta... No niin, kyllä
meille nyt hommaa, Marcus!»

Toiminnan, voiton ja vallan halu, tahto taivuttaa onni jalkojensa
juureen välkähti lyhyen hetken hänen silmissään. Hän tunsi itsessään
kaikkien odottavat katseet, tunsi miten kaikki uskoivat hänen
voivan korottaa heidän vanhan sukunsa mainetta tai ainakin pysyttää
sen ennallaan. Pörssissä oli häntä kohtaava kaikkialla vanhojen,
hyväntahtoisten kauppamiesten epäilevät ja hieman ivalliset
syrjäkatseet, jotka utelivat: »Luistavatko asiat, poikaseni?» Ja hän
vastasi ajatuksissaan: »Kyllä minä panen ne luistamaan...»

Friedrich Wilhelm Marcus hieroi miettivästi käsiään, ja Justus Kröger
sanoi:

»Pysy vain tyynenä, Tom! Ajat eivät enää ole samat kuin isoisäsi
ollessa Preussin hallituksen hovihankkijana —.»

Nyt syntyi perinpohjainen keskustelu testamentin tärkeämmistä ja
vähäisemmistä määräyksistä, joihin konsuli Kröger hyväntuulisena
yhtyi puhellen Thomaksesta aivan kuin »hänen majesteetistaan», nyt
hallitusistuimella olevasta ruhtinaasta. »Varastokiinteistö pysyy
perityn tavan mukaan kruunun omaisuutena», hän lisäsi.

Muutoin määrättiin testamentissa, että kaikki oli pysytettävä
mahdollisuuden mukaan jakamattomana, että rouva Elisabeth Buddenbrook
oli oleva periaatteellisesti ainoa perillinen ja että koko
omaisuus oli säilyvä liikkeessä, jonka liikepääomaan herra Marcus
ilmoitti liittävänsä osakkaana 120 000 markkaa. Thomakselle oli
varattu toistaiseksi yksityisomaisuudeksi 50 000 markkaa, samaten
Christianille, siltä varalta, että tämä perustaisi oman liikkeen.
Justus Kröger otti innokkaasti osaa asiaan seuraavan kohdan tullessa
esille: »Hellästi rakastetun nuorimman tyttäreni Klaran myötäjäissumman
määrääminen, siinä tapauksessa, että hän menisi naimisiin, jääköön
hellästirakastetun vaimoni harkinnan varaan»... »Sanokaamme esimerkiksi
100 000», ehdotti Justus Kröger oikaisten itsensä, nostaen jalan
polvensa yli ja kiertäen molemmin käsin lyhyitä harmaita viiksiään. Hän
oli sulaa autiutta. Mutta summa määrättiin 80 000 markaksi.

»Siltä varalta, että hellästirakastettu vanhin tyttäreni Antonie menisi
uudestaan naimisiin, olkoon määrätty», kuului testamentin jatko,
»katsoen siihen, että hänen ensimmäiseen avioliittoonsa jo on tullut
käytetyksi 80 000 markkaa, korkeintaan 17 000 taalaria myötäjäisiin...»
Antonie rouva työnsi sirolla liikkeellä käsivarret eteenpäin oikaisten
hihojaan ja huudahti: »Grünlich — hahaa!» Se kuulosti sotahuudolta,
torventörähdykseltä. »Tiedättekö te, Marcus, miten se liitto oikein
syntyi?» hän kysyi. »Istuimme eräänä iltana puutarhassamme porttaalin
edustalla... Tiedättehän te, Marcus, meidän porttaalimme... No niin!
Silloin sinne ilmestyy herra, jolla on kullankeltainen poskiparta...
Senkin veijari!...»

»No niin», keskeytti Thomas. »Puhumme myöhemmin herra Grünlichistä,
eikö niin?»

»Hyvä on: mutta myönnäthän sen, Tom, joka olet viisas mies, — minä olen
näetkös tehnyt sen kokemuksen, vaikka vielä joku aika sitten olin tyhmä
kuin hanhi — ettei elämässä kaikki ole aivan rehellistä peliä...»

»Myönnän...» sanoi Tom. Ja sitten jatkettiin asioiden yksityiskohtaista
käsittelyä ja luettiin konsulin timanttinappeja, suurta sukuraamattua
ja monia muita seikkoja koskevat määräykset... Justus Kröger ja herra
Marcus jäivät illalliselle.



TOINEN LUKU.


Vuoden 1856 alussa palasi Christian Buddenbrook kahdeksanvuotisen
poissaolon jälkeen synnyinkaupunkiinsa. Puettuna keltaiseen,
isoruutuiseen pukuun, joka vaikutti hyvin troopilliselta, saapui hän
postivaunuilla Hampurista, toi kerallaan miekkakalan nokan ja pitkän
sokeriruo'on ja näytti konsulittaren syleillessä hyvin hajamieliseltä
ja hämillään olevalta.

Hänellä oli sama ilme seuraavana aamuna kun kaikki perheen jäsenet
heti hänen tulonsa jälkeen menivät Burgtorin kautta hautausmaalle
laskeakseen haudalle seppeleen. He seisoivat vierekkäin lumisella
tiellä suuren hautakiven ääressä, johon oli kaiverrettu alla lepäävien
nimet ynnä suvun vaakuna, suuren marmoriristin edessä, joka oli
nojallaan pientä talvista hautuumaanaitaa vasten. Joukosta puuttui
ainoastaan Klothilde, joka oli Ungnadessa sairasta isäänsä hoitamassa.

Tony laski seppeleen isän nimen alle, jonka kultaiset kirjaimet
kiilsivät tuoreuttaan, ja laskeutui lumesta huolimatta polvilleen
haudan ääreen rukoilemaan: musta harso kiertyi kauniisti hänen
ympärilleen. Jumala yksin tietää, paljonko tuskaa ja hurskautta ja
paljonko kauniin naisen omahyväisyyttä tuohon asentoon sisältyi. Thomas
ei ollut sillä tuulella, että olisi ryhtynyt tuota aprikoimaan. Mutta
Christian katsoi sisareensa levottoman ja hiukan pilkallisen näköisenä
sivusta päin kuin arvellen: »Vastaatko tuosta teostasi? Etkö ole
joutuva hämille, kun nouset siitä ylös? Miten epämiellyttävää!» Tony
huomasi tuon katseen ylös noustessaan, mutta ei joutunut hämilleen.
Hän kohotti päänsä, järjesti harsonsa ja hameensa, ja varustautui
poistumaan arvokkaasti ja varmasti, mikä ilmeisesti teki Christianiin
keventävän vaikutuksen.

Samoin kuin konsulivainaja oli ollut ensimmäinen suvussaan, jonka
haaveellinen rakkaus Jumalaa ja ristiinnaulittua kohtaan oli ollut
muutakin kuin tavallisia arkipäiväisiä, porvarillisia tunteita, samoin
olivat hänen molemmat poikansa ensimmäiset Buddenbrookin suvun jäsenet,
jotka kaihtoivat sellaisten tunteiden vapaata ja korutonta ilmaisua.
Thomas oli kyllä myös varmasti tuntenut syvempää, kipeämpää tuskaa
isänsä kuoleman johdosta kuin hänen isoisänsä oman isänsä kuollessa,
mutta hänellä ei silti ollut tapana polvistua haudan ääreen, eikä hän
sisarensa Tonyn tavoin viskautunut pöytää vasten itkemään kuin lapsi.
Ja hänestä oli mitä suurimmassa määrin kiusallista kuulla madame
Grünlichin suurin sanoin ja itkettynein silmin kuvailevan kuolleen
isänsä ominaisuuksia paistin ja jälkiruoan väliaikana. Sellaisten
tunteenpurkausten sattuessa hän tyytyi hienotunteiseen vakavuuteen,
maltilliseen äänettömyyteen ja pidättyvään päännyökkäykseen...
jotavastoin hänen silmänsä saattoivat täyttyä hitaasti kyynelillä
silloin kun ei kukaan puhunut vainajasta tai maininnut hänen nimeään.

Toisin oli Christianin laita. Hän ei voinut nähdä sisarensa lapsellisia
purkauksia joutumatta tunnepyörteen valtaan; hän kumartui lautasensa
yli, kääntyi syrjin, näytti tahtovan piiloutua pöydän alle ja keskeytti
sisarensa monta kertaa hiljaisella, tuskallisella äännähdyksellä: »Älä
nyt... Tony...», jolloin hänen iso nenänsä vetäytyi moniin kurttuihin.

Hän oli levoton ja hämillään joka kerran, kun keskustelu kääntyi
vainajaan, ja näytti siltä kuin hän ei olisi pelännyt ja karttanut vain
syvien ja juhlallisten tunteiden kömpelöä ilmaisua, vaan myöskin itse
tunteita.

Hänen ei oltu nähty vuodattavan vielä ainoatakaan kyyneltä isänsä
kuoleman johdosta. Pitkällinen ero ei ollut tyydyttävä selitys
siihen. Mutta ihmeellisintä oli, että hän huolimatta suuresta
vastenmielisyydestään tuollaisia purkauksia kohtaan vei erilleen
sisarensa Tonyn kuullakseen tältä tuon järkyttävän kuolin-illan
tapaukset havainnollisesti ja yksityiskohtaisesti: sillä madame
Grünlichillä oli mitä vilkkain kuvailukyky.

»Hän oli siis keltainen?» kysyi hän jo viidennen kerran. »Mitä
palvelustyttö huusi, kun hän syöksyi teidän luoksenne?... Eikö isä
voinut enää puhua mitään ennen kuolemaansa?... Mitä tyttö sanoi?
Miten hän haukkoi suutaan? 'Ua... ua'?» Christian oli hiljaa, hän
oli kauan hiljaa, pienet, pyöreät, syvällä olevat silmät liikkuivat
levottomasti ja miettiväisinä esineestä toiseen. »Kauheata», sanoi hän
viimein, ja häntä puistatti, kun hän nousi paikaltaan. Silloin hän
käveli yhä ajatuksissaan ja rauhattomana edestakaisin huoneessa Tonyn
ihmetellessä, että hänen veljensä, joka näytti käsittämättömistä syistä
häpeävän niin kovasti sitä, että hän suri ääneen isäänsä, nyt saattoi
peloittavan tyynesti toistaa tämän kuolinäännähdyksiä, joista hän oli
suurella vaivalla saanut Linen, palvelustytön kertomaan...

Christian ei ollut yhtään kaunistunut. Hän oli laiha ja kalpea.
Hänen otsansa kohdalla oli iho pingoittunut kireälle, poskiluiden
välistä kohosi suuri kyömynenä luisevana ja terävänä, ja tukka oli
jo huomattavasti harventunut päälaelta. Hänen kaulansa oli kaita ja
liian pitkä, ja hänen laihat säärensä olivat ulospäin luokilla...
Hänen oleskelunsa Lontoossa näytti muuten tehneen häneen mitä
pysyvimmän vaikutuksen, ja kun hän Valparaisossakin seurusteli
enimmäkseen englantilaisten kanssa, oli koko hänen olemukseensa jäänyt
englantilainen leima, joka puki häntä. Se näkyi hänen pukunsa mukavasta
kuosista, kankaan kunnollisesta laadusta, hänen kenkiensä leveästä
kuosista ja siroudesta ja siitä, miten hänen punertavanruskeat,
tuuhean, hiukan happaman näköiset viiksensä riippuivat huulille. Hänen
kätensäkin, jotka olivat kuuman ilmanalan valkaisemat ja pehmittämät,
tekivät pyöreine, lyhyeksileikattuine, puhtaine kynsineen jollakin
tapaa englantilaisen vaikutuksen.

»Sanopas...» kysyi hän yht'äkkiä, »tiedätkö sinä... sitä on niin vaikea
selittää... miltä tuntuu kun on nielaissut kovan palan ja se painuu
alas karmien koko selkää?» Ja taas oli hänen nenänsä täynnä teräviä
kurttuja.

»Tiedän», sanoi Tony, »se on hyvin tavallista. Pitää juoda kylmää
vettä...»

»Niinkö?» vastasi veli tyytymättömänä. »Ei, me emme luultavasti
tarkoita samaa»... Hänen kasvoillaan oli vakavan levottomuuden ilme...

Hän oli myös ensimmäinen, joka perhesurusta huolimatta alkoi oleksia
talossa vapautuneemmin ja iloisemmin. Hän ei ollut unohtanut taitoansa,
jota hän oli osoittanut Marcellus Stengel vainajan matkimisessa, ja
puhui usein tuntikaudet hänen tapaansa. Ja ruokapöydässä hän kysyi
kaupungin teatterin oloja... oliko siellä hyvä näyttelijäkunta, mitä
oli esitetty ja niin edespäin...

»En minä tiedä», sanoi Tom liioitellun välinpitämättömällä, miltei
kärsimättömällä äänellä. »En minä ole viime aikoina seurannut niitä
asioita.»

Mutta Christian ei ollut tätä kuulevinaan, vaan alkoi puhua
teatterista... »Ette usko, kuinka mielelläni minä istun teatterissa! Jo
sana 'teatteri' tekee minut onnelliseksi... En tiedä, tuntuuko teistä
siltä. Voisin istua tuntikaudet suljetun esiripun edessä... Iloitsen
kuin lapsena joululahjoja odotellessa... Pelkkä orkesterin viritys on
jo niin juhlallista! Voisin mennä teatteriin vain kuullakseni sitä...
Minä pidän ennen kaikkea rakkauskohtauksista... Toiset näyttelijättäret
osaavat ottaa niin kauniisti rakastettunsa pään käsiensä väliin...
Yleensä näyttelijät... Seurustelin paljon näyttelijöiden kanssa
Lontoossa ja Valparaisossa Alussa oikein ylpeilin, kun sain puhua
heidän kanssaan jokapäiväisessä elämässä. Teatterissa seuraan jokaista
heidän liikettään... se on hyvin mielenkiintoista! On käsittämätöntä,
miten he esimerkiksi saattavat sanoa sanottavansa ja kääntyä sitten
aivan rauhallisesti, hitaasti ja hämmentymättä ovea kohti, vaikka
tietävät koko katsojakunnan olevan selkänsä takana... kerrassaan
käsittämätöntä!... Ennen halusin niin hartaasti päästä katsomaan
kulissien taakse — nyt voin sanoa tuntevani siellä jotakuinkin joka
nurkan. Ajatelkaa... eräässä operettiteatterissa Lontoossa nousi kerran
esirippu, kun minä vielä olin näyttämöllä... Puhelin Miss Watercloosen
kanssa... erään neiti Watercloosen... hän oli aika sievä tyttö! Ja
silloin avautuu yht'äkkiä katsomo eteeni... hyvä Jumala, en tiedä
itsekään, miten tulin näyttämöltä pois!»

Madame Grünlich oli melkein ainoa pyöreän pöydän ympärillä istujista,
joka nauroi; mutta Christian jatkoi juttuaan katsoen myös toisiin.
Hän kertoi englantilaisista kahvilalaulajattarista, kertoi eräästä
naisesta, joka oli esiintynyt puuteroitu tekotukka päässään ja pitkä
sauva kädessä ja laulanut laulun »_That's Maria_!» takoen sauvallaan
tahtia... _Maria_, tiedättekös, _Maria_ on kaikkein pahinta... Kun
joku on tehnyt oikein syntisesti, niin: _that's Maria! Maria_ on
vihoviimeisintä, tiedättekö... itse pahe... Viimeisen sanan lausui hän
inhoten, rypistäen nenäänsä ja kohottaen sormet koukussa oikeaa kättään.

»_Assez_, Christian!» sanoi konsulitar. »Tuo ei huvita meitä vähääkään.»

Mutta Christianin katse harhaili hänen ohitseen, ja hän olisi ilman
äitinsä huomautustakin luultavasti lakannut puhumasta, sillä samalla
kuin hänen pienet, pyöreät, syvällä olevat silmänsä kiertelivät
levottomasti ympäri huonetta näkyi hän vajonneen pohtimaan _Mariaa_ ja
pahetta.

Äkkiä hän sanoi: »Ihmeellistä... välistä minä en osaa niellä! Ei, älkää
naurako, minusta se on hirveän vakava asia. Tulen ajatelleeksi, että en
osaa niellä, ja sitten en osaakaan. Pala voi jo olla aivan kurkussa,
mutta tämä tässä, kaula, jänteet... tekevät tenän... Ne eivät tottele
tahtoa, tiedättekö. Minä en uskalla oikein tahtoakaan.»

Tony huusi aivan kauhuissaan: »Hyvä Jumala. Christian, mitä hassua sinä
puhut? Et uskalla niellä... Sinä olet naurettava! Mitä ihmeitä sinä
oikein syötät meille...!»

Thomas oli vaiti. Mutta konsulitar sanoi: »Se johtuu hermoista. Sinä
tulit kotiin oikeaan aikaan; sikäläinen ilma olisi tehnyt sinut
sairaaksi.» —

Syötyä istuutui Christian pienen harmonion ääreen, joka oli
ruokasalissa, ja näytteli pianotaituria. Hän oli heilauttavinaan
hiuksensa taapäin, hieroi käsiään ja katsoi alta kulmain huoneeseen;
sitten hän alkoi äänettömästi, polkimille astumatta — hän kun ei
osannut soittaa vähääkään, kuten useimmat Buddenbrookit — painella
bassopuolta, tehdä huikeita juoksutuksia, heitellä ruumistaan,
katsoa haltioituneesti kattoon ja painaa molemmin käsin mahtavasti
ja voittoisasti koskettimia. Hänen soittonsa oli erehdyttävän
luonnollista, täynnä vastustamatonta komiikkaa, joka on ominaista
englantilais-amerikkalaiselle vallattomalle ja liioittelevasti
paisuttavalle luonteelle ja joka ei tuntunut vähääkään vastenmieliseltä
siksi, että hän näytti niin kokonaan eläytyneen siihen.

»Minä käyn usein konserteissa», hän sanoi; »minua huvittaa nähdä, miten
nuo miehet käsittelevät koneitaan!... Taiteilija on todellakin ihana
olento!»

Sitten hän aloitti alusta. Mutta yhtäkkiä hän keskeytti soittonsa ja
kävi vakavaksi: se tapahtui niin odottamatta, että näytti siltä kuin
naamari olisi pudonnut hänen kasvoiltaan; hän nousi, siveli kädellään
harvaa tukkaansa, meni toiseen paikkaan ja jäi sinne äänettömänä,
huonotuulisena, silmät palaen ja kasvoilla ilme kuin olisi hän
kuunnellut joitakin kaameita salaisia ääniä.

»... Minusta Christian on toisinaan vähän omituinen», sanoi madame
Grünlich eräänä iltana veljelleen Thomakselle heidän ollessaan kahden
kesken... »Hän puhuu niin kummasti, kertoo niin yksityiskohtaisesti
kaikesta... en tiedä kuinka sanoisin! Hän katsoo asioita hyvin oudolta
kannalta, eikö niin?...»

»Se on totta», vastasi Tom, »ymmärrän varsin hyvin mitä sinä
tarkoitat, Tony. Christian on hirveän häikäilemätön... on vaikea
löytää kuvaavampaa sanaa. Häneltä puuttuu sitä, mitä voisi kutsua
tasapainoksi. Toiselta puolen hän ei voi kestää muiden tahdittomia
tuhmuuksia joutumatta kiihdyksiin... Hän ei ymmärrä niitä, ei osaa
suhtautua niihin oikein, hän menettää kaiken maltin. Mutta toiselta
puolen voi hän itse kadottaa tasapainon niin _kokonaan_, että hän
alkaa hölpöttää mitä epämiellyttävimmin omista asioistaan. Se tuntuu
väliin kerrassaan kaamealta. On aivan kuin hän puhuisi houreissa, eikö
niin? Kun ihminen hourii, kadottaa hän samalla lailla tasapainon ja
arvostelukyvyn... Asianlaita on se, että Christian tuumii liian paljon
omia asioitaan, askartelee liiaksi oman sisäisen minänsä kanssa. Väliin
valtaa hänet suorastaan sairaloinen halu tuoda ilmi hiuksenhienotkin
huomionsa... Huomiot, joita järkevä ihminen ei viitsi ajatella,
joista hän ei välitä siitä yksinkertaisesta syystä, että häntä
hävettäisi tuoda semmoista toisten kuultavaksi. Tuollainen tuominen
on hyvin epähienoa, Tony!... Näetkös: joku toinenkin saattaa sanoa,
että hän pitää teatterista, mutta hän sanoo sen toisella tavalla,
vaatimattomammin. Mutta Christian sanoo sen sellaisella äänenpainolla
kuin kysyisi hän toiselta: 'Eikö minun näyttämöintoni ole aivan
merkillisen mieltäkiinnittävää?' Ja hän hakee sanoja ikäänkuin koettaen
ilmaista jotakin ennenkuulumattoman hienoa, syvää ja harvinaista...»

»Minäpä sanon sinulle jotakin», jatkoi hän pienen vaitiolon jälkeen
heittäen savukkeensa uuninristikon taa... »Olen itse joskus tuuminut
tuota huolestunutta, turhaa ja uteliasta itseensäsyventymistä, sillä
minullakin oli ennen taipumusta siihen. Mutta huomasin, että se
pirstoo ihmisen ja tekee hänet veltoksi ja aikaansaamattomaksi... ja
ryhti, tasapaino on pääasia ainakin minulle. Tulee kai aina olemaan
ihmisiä, jotka ovat oikeutetut tuohon tuntemustensa perinpohjaiseen
tutkisteluun, tuohon itsemietiskelyyn, tarkoitan runoilijoita,
jotka osaavat esittää erilaisen sisäisen elämänsä säännöllisessä,
kauniissa muodossa, rikastuttaen siten toisten ihmisten tunne-elämää.
Mutta me olemme yksinkertaista kauppiasväkeä, lapsukainen; meidän
itsetutkistelumme on tuiki mitätöntä. Me osaamme töintuskin sanoa, että
orkesterisoittimen viritys tuottaa meille selittämätöntä mielihyvää ja
että väliin emme uskalla niellä... Meidän tulee toimia, piruvieköön,
saada jotakin aikaan, kuten esi-isämme ovat aikaansaaneet...»

»Niin, Tom, niin minäkin ajattelen. Varsinkin kun muistan, miten
Hagenströmit ponnistavat... Nuo syöpäläiset... Äiti ei tahdo kuulla
tätä sanaa, mutta se on ainoa sopiva. En ymmärrä, miten he ilkeävät
luulla, ettei koko kaupungissa ole enää ketään muita hienoja ihmisiä!
Hahaa, kyllä minua naurattaa...»



KOLMAS LUKU.


Kauppahuone Johann Buddenbrookin johtaja oli luonut veljeensä tämän
saapuessa pitkän, tutkivan katseen, hän oli tarkannut tätä ensi päivinä
huomaamatta, sitten hänen uteliaisuutensa näytti tulevan tyydytetyksi
ja hän näytti muodostaneen mielipiteensä, joskaan hänen rauhallisista,
hillityistä kasvoistaan ei olisi voinut arvata sen laatua. Hän puhui
Christianin kanssa perhepiirissä yhdentekevistä asioista ja nauroi
toisten mukana hänen antaessaan jonkun matkimisnäytöksen...

Noin viikon kuluttua sanoi hän Christianille: »Me käymme siis tekemään
yhdessä työtä, poikaseni?... Mikäli minä tiedän, olet sinä yhtä
mieltä äidin kanssa, eikö niin?... No, kuten tiedät, on Marcus nyt
kumppanini, josta toimesta hän saa liikepääomaan liittämäänsä summaa
vastaavan osingon. Olen ajatellut, että sinä tulisit jokseenkin minun
entiselle paikalleni, prokuristiksi... ainakin ulkoapäin katsoen...
Mitä sinun työhösi tulee, en tietenkään ole selvillä kaupallisista
tiedoistasi. Olet tainnut tähän asti hiukan laiskotella?... Oli miten
oli, tulee englantilainen kirjeenvaihto kaiketi miellyttämään sinua
eniten... Mutta sitten minun pitää pyytää sinulta erästä asiaa, hyvä
ystävä! Tulet tietenkin johtajan veljenä olemaan etuoikeutetussa
asemassa muuhun henkilökuntaan nähden... mutta minun lienee turha
mainita, että olet vaikuttava toisiin paljon enemmän tasavertaisuuden
ja tarmokkaan velvollisuudentäyttämyksen pohjalla kuin jos olet
käyttävä etuoikeuksiasi ja tahtova liikaa vapautta. Siis tarkka vaari
konttoritunneista ja aina _dehors_, niinhän?...»

Tämän jälkeen hän teki veljelleen valtuuksia koskevan ehdotuksen, jonka
Christian hyväksyi arvelematta. Christianin hämillinen ja hajamielinen
ilme osoitti hyvin vähän voitonhimoa, ja hän näytti tahtovan sivuuttaa
asian mitä nopeimmin.

Seuraavana päivänä johti Thomas hänet konttorihuoneisiin, ja niin alkoi
Christianin toiminta vanhan kauppaliikkeen palveluksessa...

Asiat olivat konsulin kuoleman jälkeen kulkeneet entistä taattua
lattiaan. Mutta pian, Thomas Buddenbrookin jouduttua ohjaksiin alkoi
niissä näkyä älykkäämpi, reippaampi ja aloitekykyisempi henki.
Uskallettiin entistä enemmän, pantiin silloin tällöin koetukselle
kauppaliikkeen luotto, joka aikaisemman hallinnon aikana oli ollut
oikeastaan pelkkä käsite, koristus... Pörssin herrat nyökkäilivät
toisilleen. »Buddenbrook tahtoo ansaita rahaa, rahaa oikein _avec»_,
sanoivat he. Mutta heistä oli hyvä, että Thomaksella oli lyijypunttina
jalassaan kunnon Friedrich Wilhelm Marcus. Herra Marcuksen vaikutus oli
pidättävä tekijä liikkeen toiminnassa. Hän siveli kahdella sormella
huolellisesti viiksiään, asetti kiusallisen tarkalla järjestysvaistolla
paikalleen kirjoitustarpeet ja vesilasin, joka aina oli hänen
pöydällään, ja harkitsi asiaa monelta kannalta hajamielisen näköisenä.
Hänellä oli myös tapana juosta viisi kuusi kertaa päivässä pihalle
pistämään päänsä vesijohdon alle siten virkistääkseen itseään.

»Nuo kaksi täydentävät toisiaan», sanoivat suurimpien kauppahuoneiden
johtajat, konsuli Huneus ja konsuli Kistenmaker. Ja tuota lausuntoa
kerrattiin sitten laiva- ja varastomiesten keskuudessa sekä
pikkuporvarien piirissä, sillä kaupunki oli utelias näkemään, miten
nuori Buddenbrook asioita pyörittäisi... Glockengiesserstrassen
varrella asuva herra Stuhtkin sanoi vaimolleen, joka seurusteli
parhaimmissa piireissä: »Nuo kaksi, kuulehan, täydentävät toisiaan
mainiosti!»

Mutta kauppahuoneen »sieluna» oli kuitenkin eittämättömästi nuorempi
kumppaneista. Se näkyi jo siitä, että hän keskusteli henkilökunnan,
kapteenien, varastohuoneiden johtajain, ajajien ja varastotyömiesten
kanssa. Hän osasi puhua heille heidän omaa murrettaan ja pysyä
kuitenkin kunnioitettavan välimatkan päässä... Mutta jos herra Marcus
yritti käyttää murretta puhuessaan jonkun kelpo työmiehen kanssa,
kuului se niin hullunkuriselta, että hänen pöydän toisella puolen
istuva liikekumppaninsa purskahti nauruun, jonka merkin saatuaan koko
henkilökunta antautui hyväntuulen valtaan.

Thomas Buddenbrook, jonka pyrkimys kohdistui kauppahuoneen kunnian
pysyttämiseen ja kohottamiseen, koetti ottaa koko sielullaan osaa
jokapäiväiseen menestyksen tavoitteluun, sillä hän tiesi, että hän
sai kiittää varmaa, hillittyä esiintymistään, puoleensavetävää
rakastettavuuttaan ja viisasta tahdikkuuttaan monen edullisen kaupan
solmiamisesta.

»Kauppias ei saa olla virkavaltainen!» sanoi hän Stephan
Kistenmakerille, entiselle koulutoverilleen, jonka henkisesti
kehittyneempänä ystävänä hän oli pysynyt ja joka kuunteli hänen
jokaista sanaansa tarkkaavasti, antaakseen sen sitten kiertää
omana puheenaan... Työssä tarvitaan henkilöllisyyttä, se on minun
ajatukseni. En usko, että konttorituolista käsin saavutetaan suurtakaan
menestystä... minulle se ei ainakaan tuottaisi iloa. Menestys ei
saavu ainoastaan pulpettilaskelmien mukaan... Minun täytyy aina
saada johtaa asiain kulkua silmilläni, suullani ja liikkeilläni...
hallita sitä tahtoni, lahjojeni, hyvän onneni, jos niin saan sanoa,
välittömällä vaikutuksella. Tämä kauppamiehen henkilökohtainen osanotto
rupeaa kuitenkin joutumaan pois käytännöstä... Aika menee eteenpäin.
Mutta minusta tuntuu siltä kuin se jättäisi parhaan taakseen...
Yhteistoiminta vilkastuu vilkastumistaan, kurssit tulevat yhä
pikemmin tunnetuiksi... vahingon vaara pienenee, mutta mukaa myöskin
maine... Entisen ajan ihmisten laita oli toinen. Isoisä esimerkiksi
ajoi nelivaljakolla läpi Etelä-Saksan. Niin tuo vanha puuteripäinen
preussilainen sotaväenmuonittaja teki. Hän hurmasi tuttavansa, pani
liikkeelle kaiken taitonsa ja hyötyi uskomattomasti, Kistenmaker! —
Minä pelkään, että kauppiaasta on tuleva yhä mitättömämpi olio aikaa
myöten...»

Näin valitti hän toisinaan. Ja hänen mieleisimmät asiansa olivat ne,
jotka hän solmi sattumalta, perhekävelyllä ollessaan, pistäytyessään
johonkin myllyyn ja jutellessaan siellä omistajan kanssa, joka oli
mielissään kunniasta ja jonka kanssa sitten aivan kuin ohimennen
tehtiin hyvät kaupat... Sellainen ei luonnistunut hänen kumppaniltaan.

... Mitä Christianiin tulee, näytti hän aluksi antautuvan työhönsä
varsin innokkaasti ja hartaasti. Monta päivää hän söi, poltti lyhyttä
piippuaan ja kohautteli hartioitaan tavalla, joka ilmaisi hänen kaikin
puolin tyytyvän oloonsa. Hän meni aamulla konttoriin jokseenkin samaan
aikaan kuin Thomas ja istuutui herra Marcuksen viereen, vinoittain
vastapäätä veljeään, pyörivään nojatuoliinsa, sillä hänellä oli myös
nojatuoli kuten molemmilla johtajilla. Sitten hän luki »Sanomat»
polttaen kaikessa rauhassa loppuun aamusavukkeensa. Sen jälkeen hän
nouti alimmalta pulpettihyllyltä pullon vanhaa konjakkia, ojenteli
käsivarsiaan saadakseen liikuntoa, sanoi »Kas niin!» ja ryhtyi kieltään
liikutellen reippaasti työhön. Hänen englanninkieliset kirjeensä olivat
erinomaisen taitavasti sepitetyt ja tehokkaat, sillä hän kirjoitti
samoin kuin puhui englannin kieltä sujuvasti, vaivattomasti, sanoja
hakematta.

Tapansa mukaan purki hän perheen keskuudessa mielialojaan.

»Kauppa-ala on sentään oivallinen ala!» hän sanoi. »Turvallinen,
tyydytystä tuottava, työtä antava, miellyttävä... olen aivan kuin
luotu siihen. Ja on niin hauska olla kauppahuoneen omaa väkeä...
viihdyn paremmin kuin koskaan, tiedättekö! Kun tulee aamulla reippain
mielin konttoriin, saa ensin vilkaista 'Sanomiin', sitten poltella
hiukan, sitten tuumia niitä näitä ja nauttia olostaan, ottaa sitten
konjakkiryypyn ja tehdä vähän työtäkin. Sitten tulee päivällisaika.
ateria perheen keskuudessa, päivällislepo, ja sitten taas työhön...
Edessä on hyvä, sileä, puhdas liikepaperi, hyvä kynä... viivotin,
paperi veitsi, leimasin, kaikki ensiluokkaista, kunnollista... ja
kaikki sujuu kuin itsestään, järjestyksessä, yksi asia toisensa
jälkeen, kunnes on taas aika kerätä tarpeet kokoon. Ja seuraavana
aamuna alkaa uusi päivä. Ja kun tulee illalliselle, tuntee itsensä
niin perin tyytyväiseksi... joka jäsen on tyytyväinen... kädet ovat
tyytyväiset!»

»Hyvänen aika, Christian!» huudahti Tony. »Sinä olet naurettava! Mitä
se nyt on, että kädet ovat tyytyväiset...»

»Tietysti! Etkö sinä ymmärrä? Minä tarkoitan..» Ja hän innostui
selittämään, kuvailemaan... »Kun puristaa kätensä nyrkkiin, ei se ole
erittäin voimakas, sillä ihminen on väsynyt työstä. Mutta se ei ole
kostea... se ei ole epämiellyttävä... Se tuntuu hyvältä.... Siinä on
tyytyväisyyden tunne... voi istua hiljaa tuntematta ikävystymistä...»

Kaikki olivat vaiti. Sitten sanoi Thomas välinpitämättömästi.
salatakseen vastenmielisyytensä: »Minusta ihminen ei tee työtä siksi,
että...» Mutta hän keskeytti puheensa. »Minä ainakin teen työtä toisten
päämäärien vuoksi», lisäsi hän sitten.

Mutta Christian, jonka silmät liikkuivat eloisasti, ei huomannut sitä,
sillä hän oli omissa ajatuksissaan, ja vähän ajan kuluttua hän alkoi
kertoa muuatta Valparaisossa tapahtunutta juttua, erästä murha- ja
tappojuttua, jossa hän itse oli ollut läsnä... »Silloin tempaa mies
puukkonsa —» Jostakin syystä suhtautui Thomas nyreästi tämänkaltaisiin
tarinoihin, joita Christian tiesi lukemattomia ja jotka huvittivat
suuresti madame Grünlichiä, mutta kauhistivat konsulitarta, Klaraa ja
Klothildea, ja joita mamsseli Jungmann ja pikku Erika kuuntelivat suu
auki. Thomas virkkoi aina jonkun purevan tai kylmän huomautuksen ja
oli uskovinaan Christianin liioittelevan ja panevan omiaan... niin ei
ollut asianlaita, Christian kertoi vain vauhdikkaasti ja eloisasti.
Karvasteliko se Thomaksen mieltä, että hänen nuorempi veljensä oli
liikkunut enemmän maailmalla ja nähnyt enemmän kuin hän? Vai tympäisikö
häntä se epäjärjestyksen ja väkivallan ylistys, joka ilmeni noissa
puukko- ja revolverinäytelmissä?... Kukapa sen tiennee. Christian
ei ainakaan välittänyt veljensä taholta tulevasta kylmyydestä; hän
oli liian innostunut kerrottavaansa huomatakseen kuuntelivatko
toiset mielellään vai vastenmielisesti. Ja lopetettuaan katseli hän
miettivästi, itseensä vaipuneena ympärilleen.

Buddenbrook-veljesten väli ei aikaa myöten parantunut, mutta Christian
ei puolestaan tuntenut eikä osoittanut minkäänlaista vihaa veljeään
kohtaan eikä pohtinut näitä asioita. Hän tyytyi ääneti tunnustamaan
vanhemman veljensä ylemmyyden, suuremman kyvyn, tarmon ja vakavuuden.
Mutta juuri tuo ehdoton, välinpitämätön ja taisteluton alistuvaisuus
kiusasi Thomasta, sillä Christian saattoi milloin tahansa aivan
huolettomasti antaa itsestään sen käsityksen kuin ei hän panisi
vähääkään arvoa ylemmyydelle, kyvylle, tarmolle ja vakavuudelle.

Hän ei tuntunut edes huomaavan, että liikkeen johtaja suhtautui
häneen yhä vastahakoisemmin... mihin tämä oli täysin oikeutettu,
sillä valitettavasti alkoi Christianin liikemiestarmo jo ensi
viikon, ja vielä tuntuvammin toisen viikon kuluttua herpaantua. Se
ilmeni aluksi siinä, että työn valmistushommat, sanomalehtien luku,
aamutupakanpoltto ja konjakinjuonti, — jotka alussa olivat näyttäneet
työnilon viattomilta herätyskeinoilta, alkoivat viedä yhä enemmän
aikaa, vaatien lopulta koko aamurupeaman. Sitä seurasi aivan kuin
itsestään välinpitämättömyys säännöllisiä konttoriaikoja kohtaan. Hän
ilmestyi yhä myöhemmin konttoriin savukkeilleen, ryhtyi yhä myöhemmin
alkuvalmisteluihinsa, söi päivällisensä 'klubissa' ja tuli kotiin vasta
illalla, väliin ei silloinkaan...

Tuo klubi, johon kuului enimmäkseen naimattomia kaupanharjoittajia,
sijaitsi erään ravintolan ensi kerroksessa, jossa sillä oli
käytettävänä pari komeaa huonetta; herrat kokoontuivat sinne syömään
ja kuluttamaan aikaa vapaudessa, ei aina varsin vaarattomasti, sillä
talossa oli ruletti. Sen jäseniä olivat myös eräät huikentelevaiset
perheenisät, kuten konsuli Kröger ja tietysti myös Peter Döhlmann; ja
»joukon johtaja» oli poliisipäällikkö Cremer. Tämän kertoi tohtori
Gieseke, pankinjohtajan poika, Christianin entinen koulutoveri, joka
oli asianajajana kaupungissa ja jonka kanssa nuori Buddenbrook pian
uudisti ystävyyden, vaikka Giesekeä pidettiin jokseenkin suurena
hummaajana.

Christian eli Krischan, joksi häntä muitta mutkitta kutsuttiin — tunsi
heidät kaikki entisiltä ajoilta, kenen paremmin, kenen huonommin,
sillä useimmat olivat Marcellus Stengel-vainajan oppilaita, — ja
hänet otettiin avosylin vastaan. Sillä joskaan kaupungin liikemiehet
ja oppineet eivät pitäneet häntä erittäin kyvykkäänä, tiedettiin
kuitenkin hänen hauskat seuramieslahjansa. Ja hän antoikin tässä
piirissä parhaimmat näytäntönsä ja kertoi parhaimmat tarinansa. Hän
matki pianotaituria klubipianon ääressä, jäljitteli englantilaisia ja
Atlantin-takaisia näyttelijöitä ja oopperalaulajia, jutteli viattomasti
ja hauskasti maailman eri kulmilla kokemiaan naisseikkailuja — sillä
ei ollut epäilemistäkään, ettei hänkin olisi ollut »hummaaja» —
tarinoi kohtauksista, joita hän oli kokenut laivoilla, rautatiellä,
St. Paulissa, Whitechapelissa, aarniometsissä... Hän kertoi
lennokkaasti, rentonaan, ääntämisessä valittava ja venyttävä sävy
rohkeasti ja hullunkurisesti kuten aito englantilainen humoristi.
Hän kertoi koirasta, joka oli lähetetty laatikossa Valparaisosta San
Fransiskoon ja joka päälle päätteeksi oli syyhyinen. Herra tiesi
mikä tuossa jutussa oikein oli huvittavaa, hänen kertomanaan se vaan
oli vastustamaton. Ja kaikkien väännellessä itseään naurusta istui
hän itse isoine kaarevine nenineen, kaitoine, pitkine kauloilleen ja
punertaville hiuksineen paikallaan kasvoilla levoton, selittämätön
vakavuuden ilme, väärä sääri toisen yli heitettynä, pienten, pyöreiden,
syvällä olevien silmien harhaillessa miettivännäköisinä ympäri
huonetta... Näytti melkein siltä kuin toiset olisivat nauraneet
hänelle, hänen kustannuksellaan... Mutta sitä hän ei ajatellut.

Kotona kertoi hän erityisen mielellään Valparaison-konttorista,
sikäläisestä hirveästä kuumuudesta ja eräästä nuoresta lontoolaisesta
nimeltä Thunderstorm, tyhjäntoimittajasta, uskomattoman merkillisestä
miehestä, »jonka hän ei, Jumala paratkoon, ollut nähnyt milloinkaan
tekevän työtä, mutta joka siitä huolimatta oli ollut hyvin taitava
liikemies...»

»Herranen aika», selitti hän, »sellaisessa kuumuudessa! Johtaja tulee
konttoriin... me kaikki kahdeksan miestä, lojumme mikä missäkin kuin
kuolleet kärpäset, tupakoiden ja ajaen edes siten pois moskiittoja.
Herranen aika! 'No!' sanoo johtaja, 'tehän ette ole työssä, hyvät
herrat?!'... ‘No, sir!' sanoo Johny Thunderstorm. 'Kuten näette, sir!'
Ja sitten puhallamme kaikki tupakansavun hänen silmilleen. Herranen
aika!»

»Miksi sinä oikeastaan sanot koko ajan 'herranen aika?'» kysyi Thomas
paheksuen. Mutta häntä ei harmittanut tämä seikka, vaan se, että hän
tunsi Christianin kertovan tätä tarinaa niin ilomielin siksi, että se
soi hänelle tilaisuuden puhua pilkaten ja ylenkatsoen työstä.

Hänen äitinsä siirtyi silloin hienotunteisesti toisiin asioihin.

Maailmassa on paljon rumaa, ajatteli konsulitar Buddenbrook, syntyisin
Kröger. Veljetkin voivat vihata ja halveksia toisiaan; sellaista voi
sattua, niin hirveältä kuin se kuuluukin. Mutta siitä ei pidä puhua. Se
painetaan piiloon. Siitä ei tarvitse olla tietävinään.



NELJÄS LUKU.


Toukokuussa sai Gotthold-setä, konsuli Gotthold Buddenbrook,
joka nyt oli kuudenkymmenen vuoden vanha, eräänä yönä kovan
sydänkouristuskohtauksen ja kuoli ankaria tuskia kestettyään vaimonsa,
syntyisin Stüwing, syliin.

Madame Josephine-paran poika, joka oli jäänyt vähäosaiseksi myöhempien
ja voimakkaampien, madame Antoinetten puolelta kasvavien sisarustensa
rinnalla, oli jo kauan aikaa sitten tyytynyt kohtaloonsa ja poiminut,
varsinkin veljenpoikansa luovutettua hänelle Alankomaiden konsulaatin,
ilman pienintäkään vihankaunaa rintakaramellejansa läkkirasiasta.
Ne, jotka ehkä muistivat ja ylläpitivät vanhaa perheriitaa, olivat
talon naiset: ei niin paljon hänen hyvänsuopa ja hiukan typerähkö
vaimonsa, vaan nuo kolme vanhenevaa neitoa, jotka eivät voineet katsoa
konsulitarta, Antonieta eikä Thomasta pienen myrkyllisen välähdyksen
syttymättä silmään...

Torstaina, tavanmukaisina »sukupäivinä» kello neljän aikaan, jolloin
kokoonnuttiin Mengstrassen varrella sijaitsevaan suureen sukutaloon
syömään päivällistä ja viettämään iltaa — joskus siellä myös nähtiin
konsuli Kröger tai Sesemi Weichbrodt oppimattomine sisarineen —
Breitestrassen Buddenbrookin naiset johtivat keskustelun luontevan
hauskasti Tonyn purettuun avioliittoon saattaakseen madame Grünlichin
käyttämään suurentelevaa kieltä ja voidakseen sitten luoda toisiinsa
lyhyen, terävän katseen, tahi esittivät yleisin sanoin paheksuvan
kantansa hiusten värjäämiseen nähden, joka osoitti mitä epäarvokkainta
turhamaisuutta. He kyselivät myös liian osaaottavasti Jakob Krögerin,
konsulittaren veljenpojan, vaiheita ja tekivät pilkkaa viattomasta,
pitkämielisestä Klothilde-parasta, ainoasta, jonka todella täytyi
tuntea olevansa heitä vähäpätöisempi, — pilkkaa, joka ei ollut lainkaan
yhtä hyvänsuopaa kuin Tomin ja Tonyn jokapäiväinen kiusanteko, jonka
hän sulatti vitkallisella, ihmettelevällä hyväntahtoisuudellaan. Heitä
huvitti myös laskea leikkiä Klaran ankaruudesta ja hurskaudesta, ja
he keksivät pian, etteivät Christianin ja Thomaksen välit olleet
parhaimmat, ja ettei heidän, Jumalan kiitos, tarvinnut välittää
edellisestä, koska tämä oli naurettava lörppö. Mitä Thomakseen tulee,
jossa ei voinut löytää moitteen sijaa ja joka puolestaan kohteli heitä
hyväntahtoisen säälivästi ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: minä ymmärrän
ja säälin teitä... kohtelivat he häntä hiukan purevan kunnioittavasti.
Mutta pikku Erikasta, joka oli kukoistava ja hyvin hoidettu lapsi,
ei voinut olla sanomatta, että hän oli huolestuttavassa määrin
hidaskasvuinen. Jonka jälkeen Pfiffi itseään heilutellen ja suupielet
kosteina huomautti lapsen peloittavasta yhdennäköisyydestä isänsä,
kavaltaja Grünlichin kanssa...

Nyt he seisoivat, itkien äitinsä kera isänsä kuolinvuoteen ympärillä,
ja vaikka heistä tuntui siltä kuin tämä kuolemakin vielä olisi ollut
Mengstrassen sukulaisuuden seurausta, lähettivät he sinne kuitenkin
sananviejän.

Keskellä yötä kaikui ovikello suuren pihan yli, ja kun Christian, joka
oli tullut myöhään kotiin, tunsi pahoinvointia, lähti Thomas yksin
kevätsateeseen.

Hän saapui oikeaan aikaan nähdäkseen vanhan herran viimeiset
suonenvetoiset nytkähdykset; sitten hän seisoi kädet ristissä
kuolinhuoneessa katsellen tuota lyhyttä hahmoa, joka erottui
peitevaatteiden alta, noita elottomia kasvoja, joiden pehmeähköjä
piirteitä reunusti valkoinen poskiparta...

»Sinun osasi ei ollut onnellisimpia, Gotthold-setä», hän ajatteli.
»Opit liian myöhään myöntymään ja nöyrtymään... Se on välttämätöntä...
Jos minä olisin sellainen kuin sinä, olisin jo aikaa sitten nainut
puodin... Mutta tulee valvoa etujaan... Olisitko sinä edes tahtonut
elämäsi toisenlaiseksi kuin mitä se on ollut? Vaikka olit uhmaileva
ja uskoit tuota uhmaa ihanteellisuudeksi, oli sinun henkesi liian
vähän joustava, liian köyhä mielikuvituksesta, sinulla oli liian vähän
sitä ihanteellisuutta, joka tekee ihmisen kykeneväksi edistämään
asiaa, aatetta, suvun tai kauppahuoneen kunniaa hiljaisella
innolla, joka on salaista rakkautta suloisempi, tyydyttävämpi,
autuuttavampi. Sinä kadotit runouden tunteen, vaikka olit niin
rohkea, että uskalsit rakastaa ja naida vasten isäsi tahtoa. Eikä
sinulla ollut kunnianhimoakaan, Gotthold-setä. Vanha nimemme on
vain porvarisnimi, ja sen kunniaa edistää siten, että saattaa
kukoistukseen viljakaupan ja koettaa tehdä oman henkilönsä pienen
piirin keskuudessa arvossapidetyksi, rakastetuksi ja vaikuttavaksi...
Ajattelitko kenties: Otan vaimokseni Stüwingin, jota rakastan, enkä
välitä mistään käytännöllisistä eduista, jotka ovat pelkkää kamaa
ja poroporvariutta?... Me puolestamme olemme tarpeeksi sivistyneet
ja maailmaa nähneet tunnustaaksemme mielellämme, että rajat, jotka
ovat asetetut kunnianhimollemme, ovat syrjästä katsoen ahtaat ja
säälittävät. Mutta kaikki on vain näennäistä maailmassa, Gotthold-setä!
Etkö tiennyt, että mies voi olla suuri pienessäkin kaupungissa? Että
hän voi olla Caesar keskikokoisessa Itämeren rantakaupungissa? Siihen
tarvitaan hiukan mielikuvitusta, hiukan ihanteellisuutta... jota
sinulla ei ollut, vaikka ehkä luulit.»

Thomas Buddenbrook kääntyi poispäin. Hän astui ikkunan luo kädet selän
takana, älykkäät kasvot hymyillen, ja jäi tuijottamaan ulos vastapäätä
olevan raatihuoneen heikosti valaistua, sateeseen peittynyttä
goottilaista päätyä.

Asioiden luonnon mukaisesti joutui nyt Alankomaiden kuninkaallisen
konsulaatin arvo ja virka, jotka Thomas heti isänsä kuoleman
jälkeen olisi voinut omistaa itselleen, Tony Grünlichin
sanomattomaksi mielihyväksi takaisin Thomas Buddenbrookille.
Kupera, leijonin, vaakunoin ja kruunuin koristettu kilpi loisti
taas Mengstrassen varrella. Buddenbrookien päätyseinällä »Dominus
providebit»-kirjoituksen alla.

Heti tämän asian järjestymisen jälkeen, jo saman vuoden kesäkuussa,
lähti nuori konsuli kauppamatkalle Amsterdamiin, tietämättä milloin
palaisi.



VIIDES LUKU.


Kuolemantapaukset herättävät tavallisesti taivaallisiin asioihin
kääntyneen mielentilan, eikä kukaan ihmetellyt kuullessaan konsulitar
Buddenbrookin suusta hänen miehensä kuoleman jälkeen sen tai tämän
hengellisen lauselman, jota ei aikaisemmin oltu totuttu hänen suustaan
odottamaan.

Mutta pian huomattiin, ettei tuo ollut ohimenevää, ja kaupungissa
tuli pian tietyksi, että konsulitar tahtoi kunnioittaa miesvainajansa
muistoa etupäässä siten, että hän omaksui kokonaan tämän hurskaan
elämänkatsomuksen, johon hän jo viime vuosina ja varsinkin nyt,
alkaessaan vanheta, oli tuntenut vetovoimaa.

Hän koetti täyttää koko tuon laajan talon vainajan hengellä, lempeällä,
kristillisellä vakavuudella, joka ei kuitenkaan tuominnut hillittyä
sydämen iloa. Aamu- ja iltahartauksia jatkettiin entistä pitempinä.
Perhe kerääntyi ruokasaliin palvelusväen seisoessa pylväikössä, ja
konsulitar tai Klara luki kappaleen isosta, suunnattoman suurin
kirjaimin painetusta sukuraamatusta, minkä jälkeen laulettiin
yhteisesti pari virren värssyä harmonien säestyksellä; konsulitar
hoiti sitä. Usein luettiin raamatun asemesta kappale jostakin
mustakantisesta, kultareunaisesta saarnakirjasta tai postillasta,
jostakin Aarrekätköstä, Psalttarista, Pyhityshetkestä, Aamusävelestä
tai Vaellussauvasta, joiden alituinen hokeminen suloisesta
Jeesus-lapsesta tahtoi kyllästyttää ja joita talossa oli liian viljalti.

Christian ei ottanut usein osaa hartaushetkiin, ja Thomaksen kerran
tekemä varovainen ja puolileikkisä huomautus noista hartaushetkistä sai
lempeän ja arvokkaan nuhtelun. Madame Grünlich ei valitettavasti aina
käyttäytynyt tyydyttävästi noissa tilaisuuksissa. Eräänä aamuna, kun
talossa oli käymässä muuan vieras pappi, määräsi tämä laulettavaksi
erään harrassävelmäisen, lujauskoisen virren, jonka sanat kuuluivat
näin:

    On raato ruumihini mun,
    jo hajota mä uhkaan.
    Niin uppos synnit minuhun,
    kuin tina uppos tuhkaan.

    Oi Herra, koiran korvihin
    sä tartu! Tyydyn luihinkin. —
    Jo väsyin synnin vaivaan,
    vie minut armoon taivaan!

... minkä jälkeen rouva Grünlich musertavan katumuksen painamana
viskasi pois kirjan ja poistui huoneesta.

Mutta konsulitar vaati itseltään vielä enemmän kuin muilta. Hän perusti
esimerkiksi pyhäkoulun. Sunnuntaiaamuna soittivat Mengstrassen talon
kelloa vain pienet kansakoulutytöt, minkä jälkeen Stine Voss, joka
oli kotoisin Muurikujan varrelta. Mike Stuht Glockengiesserstrassen
varrelta ja Finke Snut jostakin Traven Kleine Gröpelgruben tai
Engelwischin puolelta tepsuttivat vehnäsenvaaleine, vedellä kammattuine
hiuksineen suuren eteisen läpi valoisaan puutarhahuoneeseen, jota ei
pitkään aikaan enää ollut käytetty konttorina ja jonne nyt oli tuotu
istumapenkkejä. Siellä konsulitar Buddenbrook, syntyisin Kröger,
puettuna mustaan, raskaaseen atlaspukuun, päässään valkoisia hienoja
kasvojakin valkoisempi pitsimyssy, asettui istumaan pöydän ääreen heitä
vastapäätä ja opetti heille tunnin verran katkismusta.

Hän perusti myös »Jerusalemin-illan», johon paitsi Klaraa ja Klothildea
myös Tonyn oli otettava osaa. Kerran viikossa istui ruokasalin
pitkäksi vedetyn pöydän ympärillä lamppujen ja kynttilöiden valossa
noin parikymmentä naista, kaikki siinä iässä olevia, jolloin on paras
varustaa itselleen hyvä paikka taivaassa. Nämä joivat teetä tai
bishofia, söivät maukkaita voileipiä ja vanukasta, lukivat hengellisiä
veisuja ja tutkisteluja ja valmistivat käsitöitä, jotka vuoden lopulla
myytiin myyjäisissä ja joista koituva voitto sitten lähetettiin
Jerusaleniiin lähetystarkoituksiin.

Tuohon hurskaaseen yhdistykseen kuului pääasiallisesti konsulittaren
tuttavapiirin naisia, muun muassa senaattorin rouva Langhals,
konsulitar Möllendorpf ja vanha konsulitar Kistenmaker; mutta
eräät toiset maallismielisemmät ja arkipäiväisemmät luonteet,
kuten madame Köppen, ivasivat ystävänsä Bethsyn hommia. Myöskin
kaupungin papinrouvat ja leskikonsulitar Buddenbrook, syntyisin
Stüwing, sekä Sesemi Weichbrodt oppimattomme sisarineen olivat sen
jäseniä. Mutta koska Jeesuksen edessä arvo ja kunnia eivät merkitse
mitään, sulki Jerusalemin-ilta piiriinsä myös köyhempiä ja vähemmän
tunnettuja henkilöitä, kuten eräänkin pienen, kurttuisen olion,
jolla oli runsas määrä jumalanpelkoa ja pitsimalleja, joka asui
Pyhän-Hengen-Sairaalassa, oli nimeltään Himmelsbürger ja sukunsa
viimeinen jäsen... »Viimeinen Himmelsbürger» sanoi hän suruisasti
raapien samalla myssynalustaansa sukkapuikolla.

Mutta vielä paljon merkillisempi ilmiö oli eräs kaksoissisaruspari,
kaksi kummallista, vanhaa neitoa, jotka kulkivat kaupungilla
käsikädessä harjoittaen hyväntekeväisyyttä, päässä kahdeksannentoista
vuosisadan aikuinen lierihattu ja vuosia sitten haalistuneisiin
vaatteisiin puettuina. Heidän sukunimensä oli Gerhardt, ja he
vakuuttivat polveutuvansa suoraan Paul Gerhardtista. Sanottiin,
etteivät he olleet lainkaan varattomia, mutta he elivät mitä
kurjimmissa oloissa ja antoivat kaiken köyhille... »Rakkaat ystävät!»
huomautti konsulitar Buddenbrook, joka väliin häpesi heitä, »on totta,
että Jumala katsoo sydämeen, mutta teidän pukunne eivät ole oikein
sievät... Tulee katsoa myös astiaan...» Silloin nämä suutelivat hienoa
ystäväänsä, mitä tuo maailmannainen ei voinut kieltää, tosin ainoastaan
otsalle, ja tekivät sen köyhän säälivällä, hellällä ylemmyydellä
korkea-arvoisempaa pelastussisarta kohtaan. He eivät olleet suinkaan
tuhmia, heidän pienissä, rumissa, käpertyneissä papukaijankasvoissaan
pyöri kaksi kirkasta, ruskeata silmää, joissa oli omituinen älykäs
ja lempeä ilme... Heidän sydämiinsä kätkeytyi ihmeellisiä, salaisia
tietoja. He tiesivät, että ihmisen viimeisellä hetkellä tulevat kaikki
heidän autuaasti kuolleet omaisensa lauluin ja soitoin noutamaan
häntä Jumalan luo. He lausuivat sanan »Herra» yhtä luonnollisella
lapsenuskolla kuin alkukristityt, jotka ovat kuulleet mestarin omasta
suusta sanat: »Vielä vähän aikaa, niin olette näkevä minut». Heillä
oli mitä merkillisimpiä teorioita sisäisestä valosta, aavistuksista,
ajatuksen siirrosta... sillä Lea, toinen heistä, oli kuuro, mutta tiesi
siitä huolimatta melkein aina mistä puhuttiin.

Koska Lea Gerhardt oli kuuro, pantiin hänet tavallisesti lukemaan
ääneen Jerusalemin-illoissa: toiset pitivät sitäpaitsi hänen lukuaan
kauniina ja liikuttavana. Hän kaivoi pussistaan ikivanhan kirjan,
joka oli oudon näköinen, suhteettoman pitkä leveyteen verraten, ja
jonka alkulehdellä oli epäinhimillisen pulloposkinen kuva heidän
kantaisästään. Sen hän nyt otti esiin ja — voidakseen kuulla mitä luki
— alkoi pauhata peloittavalla äänellä, joka kaikui kuin tuulen ulvonta
savupiipussa:

»Jos saatana uhkaa minut niellä...»

Hoh! ajatteli Tony Grünlich. Mikäpä saatana sinut haluaisi niellä!
Mutta hän ei virkkanut mitään, vaan söi vanukasta ja tuumi, oliko
hänestäkin kerran tuleva yhtä ruma kuin nuo Gerhardt-neidit.

Hän ei ollut onnellinen, häntä ikävystytti ja kiusasi kaikki nuo papit
ja lähetyssaarnaajat, jotka konsulin kuoleman jälkeen olivat yhä
lisääntyneet ja jotka Tonyn mielestä vaikuttivat liiaksi talon asioihin
ja saivat liian paljon rahaa. Tuo viimeinen seikka oli Thomaksen
asia; mutta tämä oli vaiti. Sisar sitävastoin ei voinut olla joskus
mutisematta vieraista, jotka syövät leskien varat pitkien rukousten
palkaksi.

Hän vihasi mitä katkerimmin noita mustia herroja. Pitäen itseään
kypsyneenä naisena, joka oli oppinut tuntemaan elämän eikä ollut enää
mikään tyhmä hanhi, ei hän katsonut voivansa ilman muuta uskoa heidän
ehdottomaan pyhyyteensä. »Äiti», hän sanoi, »ei pitäisi puhua pahaa
lähimmäisestään... tiedän sen! Mutta minun täytyy saada sanoa eräs
asia, enkä voi olla ihmettelemättä, ettei elämä ole opettanut sitä
sinullekin, nimittäin: ettei jokaisen, jolla on musta takki ja alati
hokee: Herra, Herra! tarvitse olla tahraton!»

Salaisuutena pysyi miten Thomas suhtautui näihin totuuksiin, joita
hänen sisarensa esitti äärettömän ponnekkaasti. Christianilla ei ollut
niistä mitään ajatusta, hän tyytyi tarkastamaan noita herroja nenä
kurtussa, matkiakseen heitä sitten klubissa tai perheen keskuudessa.

Mutta Tony kärsi todellakin noista hengellisistä vieraista. Eräänä
päivänä astui hänen eteensä muuan lähetyssaarnaaja nimeltä Jonathan,
joka oli kulkenut Syriat ja Arabiat, mies, jolla oli suuret, nuhtelevat
silmät ja haikeasti alasriippuvat posket, vaatien häntä surullisen
ankarasti tilille siitä, olivatko hänen poltetut otsakiharansa
sopusoinnussa totisen kristillisen vaatimattomuuden kanssa...
Miesparka! Hän ei tuntenut Tonyn terävän pisteliästä kielevyyttä. Tony
oli vaiti hetken aikaa, ja saattoi nähdä miten hänen aivonsa tekivät
työtä. Sitten hän sinkautti: »Pyydän, että herra pastori huolehtisi
omista kiharoistaan!»... Sen jälkeen hän kiiti ulos hartiat koholla,
pää pystyssä ja leuka alas painuneena. — Pastori Jonathanilla oli hyvin
vähän kiharoita, sillä hänen päälakensa oli paljas!

Mutta kerran hän sai nauttia vielä suuremmasta voitosta. Tapahtui
näet, että pastori Trieschke, itku-Trieschke, joksi häntä nimitettiin
siksi, että hän joka pyhä saarnatessaan alkoi itkeä jossakin sopivassa
paikassa... että tuo itku-Trieschke, jolla oli kalpeat kasvot, punaiset
silmät ja oikeat hevosen poskiluut ja joka viipyi kahdeksan päivää
Buddenbrookilla vuoroin kilpaillen Klothilde-raukan kanssa syömisessä,
vuoroin pitäen hartaushetkiä, rakastui Tonyyn... eikä suinkaan hänen
kuolemattomaan sieluunsa, ei suinkaan, vaan hänen ylähuuleensa,
vahvaan tukkaansa, kauniisiin silmiinsä ja kukoistavaan vartaloonsa!
Eikä tämä jumalanmies, jolla oli Berliinissä vaimo ja neljä lasta,
hävennyt toimittaa palvelija Antonin välityksellä madame Grünlichin
toisessa kerroksessa olevaan makuukamariin kirjettä, joka oli
kokoonpantu raamatunlauseista ja maireista hellyyden purkauksista...
Asianomainen löysi kirjeen mennessään maata, luki sen ja lähti varmoin
askelin alas välikerrokseen konsulittaren makuukamariin; siellä hän
luki kynttilänvalossa äidilleen kursailematta, kovalla äänellä tuon
sielunpaimenen sepustuksen, mistä oli se seuraus, että itku-Trieschken
siitä pitäen oli paras pysyä talosta poissa.

»Semmoisia ne ovat kaikki!» sanoi madame Grünlich... »Ha-haa! Semmoisia
ne ovat kaikki! Hyvä Jumala, minä olin ennen hanhi, olin tyhmeliini,
äiti, mutta elämä on riistänyt minulta uskon ihmisiin. Useimmat ovat
veijareita... se on valitettavasti totta. Grünlich — —!» Tuo nimi
kaikui kuin torventörähdys, jonka Tony puhalsi esiin hartiat koholla ja
silmät ylös luotuina.



KUUDES LUKU.


Sievert Tiburtius oli pieni, hintelä, isopäinen mies. Hänellä oli
pitkä, vaalea, ohut poskiparta, joka oli jaettu keskeltä kahtia ja
jonka päät hän toisinaan mukavuussyistä siirsi yli olan. Hänen pyöreätä
päätään peitti lukematon joukko pienen pieniä, villaisia kiharoita.
Hänen korvalehtensä olivat suuret, erittäin ulkonevat, reunoilta
sisäänkäpertyneet ja niin suipot yläkulmasta kuin ketun korvat.
Hänen nenänsä oli kuin pieni, litteä nappi kasvojen keskellä, hänen
poskiluunsa törröttivät pystyssä ja hänen harmaat, siristävät silmänsä,
jotka tavallisesti pälyilivät ympärilleen vähän tuhman näköisinä,
saattoivat odottamatta avautua, laajeta ennen aavistamattomalla
tavalla, ruveta pöllöttämään, jopa melkein pursua ulos...

Sellainen oli pastori Tiburtius. Hän oli kotoisin Riiasta, oli
ollut jonkun vuoden pappina Keski-Saksassa ja joutui nyt kaupunkiin
paluumatkalla kotiseudulleen, missä oli saanut kirkkoherranpaikan.
Taskussaan erään virkaveljen suositus, pappismiehen, joka kerran
oli syönyt Mengstrassen varrella Mockturtle-keittoa ja kinkkua
Schalotten-kastikkeen kera, ilmestyi hän nyt konsulittaren eteen,
hänet pyydettiin taloon niiksi muutamiksi päiviksi, jotka hän sanoi
viipyvänsä kaupungissa, ja hän sai asuttavakseen avaran vierashuoneen
ensi kerroksessa eteisen vieressä.

Mutta hän jäi pitemmäksi aikaa kuin oli sanonut. Kului kahdeksan päivää
ja yhä hänellä oli jotakin näkemättä, Marian-kirkon Kuolemantanssi tai
Apostolikello tai raatihuone tai »Laivuriyhdistys» tai tuomiokirkon
liikkuvasilmäinen aurinko. Kului kymmenen päivää, hän puhui kaiken
aikaa lähdöstään; mutta saatuaan pienenkin taloonjäämispyynnön lykkäsi
hän jälleen matkansa.

Hän oli parempi ihminen kuin herrat Jonathan ja itku-Trieschke. Hän ei
kiinnittänyt huomiota Antonie-rouvan poltettuihin otsakiharoihin eikä
kirjoittanut tälle kirjeitä. Mutta hän oli sitä huomaavampi Klaraa,
hänen nuorempaa ja vakavampaa sisartansa kohtaan. Tämän läsnäollessa,
tämän puhuessa saattoi sattua, että hänen silmänsä avautuivat,
laajenivat ennen aavistamattomalla tavalla, rupesivat pöllöttämään,
jopa melkein pursuivat ulos... ja hän oleskeli koko päivän Klaran
lähettyvillä, pohtien tämän kanssa hengellisiä ja maallisia kysymyksiä
tai lukien tälle ääneen... korkealla, kieahtelevalla äänellään,
baltilaisen kotiseutunsa hullunkurisesti hypähtelevin korostuksin.

Jo ensi päivänä hän sanoi: »voi, rouva konsulitar, mikä aarre ja Herran
siunaus tyttärenne Klara onkaan! Hän on varmaan ihana lapsi!»

»Olette oikeassa», vastasi konsulitar. Mutta pappi hoki samaa niin
usein, että konsulittaren siniset silmät muuttuivat tarkkaavaisiksi,
ja hän pani vieraansa kertomaan hiukan tarkemmin syntyperästään,
olosuhteistaan ja mahdollisuuksistaan. Saatiin tietää, että hän oli
kauppiassukua, että hänen äitinsä oli Jumalan luona, ettei hänellä
ollut sisaria ja että hänen vanha isänsä eli Riiassa koroillaan,
hyvissä varoissa, jotka kerran olivat lankeavat hänelle, pastori
Tiburtiukselle. Mutta hän sai kyllä virastaankin riittävän toimeentulon.

Mitä yhdeksännellätoista ikävuodellaan olevaan Klara Buddenbrookiin
tulee, vaikutti hän tummine, siloisine tukkineen, ankarille, mutta
samalla haaveellisine silmineen, hienosti kaarevine nenineen, hiukan
liian tiukasti suljettuine suineen ja pitkine, hoikkine vartaloineen
omituisen karulaatuiselta nuorelta kaunottarelta. Kotona hän oli
liittynyt lähimmin köyhään ja hurskaaseen serkkuunsa Klothildeen, jonka
isä oli äsken kuollut ja joka aikoi kerran »asettua omiin oloihinsa»,
muutamine groscheneineen ja huonekaluineen, jotka hän oli perinyt;
se merkitsi, että hän aikoi mennä jonnekin täysihoitoon... Thildan
pitkämielinen, kärsivällinen ja nälkäinen nöyryys oli tietenkin aivan
vierasta Klaran luonteelle. Päinvastoin hänellä oli palvelijoiden ja
myös sisariensa ja äitinsä kanssa keskustellessa hiukan hallitseva
käytös; yksin hänen alttoäänessään, joka osasi päättävästi aleta, mutta
ei kysyvästi yletä, oli käskevä sointu, joka saattoi joskus muuttua
kovaksi, tylyksi, kärsimättömäksi ja kopeaksi. Se tapahtui sellaisina
päivinä, jolloin hänellä oli päänsärky.

Ennenkuin konsulin kuolema oli verhonnut talon suruun, oli
Klara ottanut luoksepääsemättömän arvokkaana osaa kotonaan ja
samansäätyisissä taloissa pidettyihin vieraspitoihin... Konsulitar
katsoi häntä eikä voinut olla huomaamatta, että tuota lasta, huolimatta
hänen runsaista myötäjäisistään ja taloudellisuudestaan, tulisi olemaan
vaikea naittaa. Ketään kaupungin skeptillisistä, juomaseuraisista,
hyväntuulisista kauppaherroista hän ei ainakaan voinut kuvitella tuon
vakavan ja jumalaapelkääväisen tytön rinnalla, paremminkin sentään
jotakin hengenmiestä; ja koska tuo ajatus miellytti konsulitarta,
herättivät pastori Tiburtiuksen hellät viittaukset hänessä
hyväntahtoista ja suopeaa myötätuntoa.

Ja asia kehittyi sitten mitä täsmällisimmin. Eräänä lämpimänä heinäkuun
päivänä teki perhe kävelyretken. Konsulitar, Antoine, Christian, Klara,
Thilda. Erika Grünlich, mamsseli Jungmann ja pastori Tiburtius lähtivät
Burgtor'in kautta kauas maalle, erääseen maalaismajataloon, jonka
vihreiden puutarha-pöytien ympärillä he aikoivat syödä mansikoita,
piimää tai marjapuuroa. Aterian jälkeen hajaannuttiin puutarhaan,
joka ulottui jokeen asti ja jossa oli hauska kävellä erilaisten
hedelmäpuiden siimeksessä, viini- ja karviaismarjapensasten ja parsa-
ja perunasarkojen keskellä.

Sievert Tiburtius ja Klara Buddenbrook jäivät vähän syrjään toisista.
Tiburtius, joka oli paljon pienempi Klaraa, oli työntänyt kaksijakoisen
poskipartansa kärjet olan yli, ottanut suuren mustan olkihatun isosta
päästään ja keskusteli nyt silmät suurina ja nenäliinallaan otsaansa
pyyhkien pitkään ja lempeästi tytön kanssa: siinä sitten keskustelun
lomassa molemmat pysähtyivät, jolloin Klara antoi vakavalla,
rauhallisella äänellä suostumuksensa.

Kun konsulitar kotiin palattua vähän väsyneenä ja hiestyneenä istui
yksin maisemahuoneessa, istuutui pastori Tiburtius hänen viereensä
ilta-auringon paisteeseen, pyhä-illan hiljaisen rauhan vallitessa,
ja ryhtyi hänenkin kanssaan pitkään, lempeään keskusteluun, jonka
konsulitar lopetti näin: »Hyvä on, herra pastori... Tarjouksenne
vastaa äidillisiä toiveitani, ettekä te puolestanne ole tehnyt huonoa
valintaa, sen voin vakuuttaa teille. Kuka olisi osannut aavistaa, että
teidän oleskelunne meidän talossamme oli vievä niin siunaukselliseen
tulokseen!... En tahdo vielä tänään antaa ratkaisevaa sanaani, sillä
minun on ensin kirjoitettava asiasta pojalleni konsulille, joka
nykyään, kuten tiedätte, on ulkomailla. Toivotan teille onnea, kun
huomenna lähdette hyvin toivein Riikaan, astuaksenne virkaanne; me
aiomme asettua joksikin viikoksi meren rannikolle... Olette lähiaikoina
saava tiedon asiasta; suokoon Herra, että tapaisimme pian toisemme.»



SEITSEMÄS LUKU.


                             Amsterdam 20 p:nä heinäk. 1856.
                              Hotelli »Het Haasje»

 Rakas äitini!

 Saatuani juuri vastaanottaa runsassisältöisen kirjeesi riennän
 kiittämään sinua sydämellisesti huomaavaisuudestasi, joka ilmenee
 siinä, että tahdoit kysyä minun mielipidettäni sanotussa asiassa. En
 ainoastaan yhdy sinun kantaasi, vaan tahdon myös lausua parhaimmat
 onnitteluni, varmasti vakuutettuna siitä, että te, Sinä ja Klara,
 olette tehneet hyvän vaalin. Kaunis Tiburtius-nimi on minulle tuttu,
 ja muistan varmasti isän olleen kauppasuhteissa ukkovanhuksen kanssa.
 Klara joutuu joka tapauksessa miellyttäviin oloihin ja hänen tuleva
 asemansa papin rouvana tulee olemaan hänen luonnonlaatunsa mukainen.

 Tiburtius on siis matkustanut Riikaan ja aikoo tulla morsiantaan
 tervehtimään elokuussa. Siitä on syntyvä iloisempi aika Mengstrassella
 kuin tuuletkaan, sillä te ette tiedä mitkä ihmeelliset syyt tekevät
 minut aivan erikoisesti iloiseksi mademoiselle Klaran kihlauksesta,
 ja mikä merkillinen yhteensattuma siihen liittyy. Niin, kiltti rouva
 äitini, kun minä siis nyt suvaitsen lähettää juhlallisen siunaukseni
 Klaran maalliselle menestymiselle Amsterdamista Itämeren rannalle
 tapahtuu se sillä ehdolla, että saan ensi postissa sinun kynästäsi
 samanlaisen siunauksen samanlaiselle asialle! Antaisin kolme
 kulta-guldenia nähdäkseni sinun ja varsinkin Tonyn kasvot teidän näitä
 rivejä lukiessanne... Mutta siirtykäämme asiaan.

 Pienestä siististä hotellistani on näköala kanavalle. Se sijaitsee
 keskellä kaupunkia lähellä pörssiä, ja kauppa-asiat, joiden takia
 minä olen tänne tullut, ovat ensi päivästä asti kehittyneet
 toivottuun suuntaan. Minun tehtäväni oli uuden arvokkaan sopimuksen
 solmiminen — (kuten tiedät, järjestän sellaiset asiat mieluummin
 henkilökohtaisesti). Koska minulla jo opintovuosistani asti on
 ollut tuttavia kaupungissa, jouduin, huolimatta siitä, että useat
 perheet olivat merikylpylöissä, heti mitä vilkkaimman seurustelun
 hyörinään. Olen ollut pienemmissä iltakutsuissa van Henkdomin ja
 Moelenin perheissä, ja jo kolmantena päivänä tuloni jälkeen täytyi
 minun pukeutua juhlapukuun ottaakseni osaa entisen esimieheni van der
 Kellenin päivälliskutsuihin, jotka tämä oli nähtävästi toimeenpannut
 minua varten, vaikka ei ollut sesonkiaika. Mutta pöytänaapurini oli...
 arvatkaapa kuka? Neiti Arnoldsen, Gerda Arnoldsen, Tonyn entinen
 täysihoitolatoveri, jonka isä, kuuluisa kaupanharjoittaja ja miltei
 vielä kuuluisampi viulutaiteilija, oli naimisissa olevine tyttärineen
 ja vävyineen myös läsnä.

 Muistan aivan hyvin kuinka Gerda — sallinette minun kutsua häntä
 ainoastaan ristimänimeltä — jo kasvavana tyttönä, käydessään
 mademoiselle Weichbrodtin koulua Mühlenbrinkin varrella, teki minuun
 voimakkaan vaikutuksen, joka ei ole kokonaan haihtunut. Nyt näin hänet
 jälleen täysikasvaneena, kehittyneenä, entistään, kauniimpana ja
 henkevämpänä.

 ... Antakaa anteeksi, jos kuvaukseni hänen olemuksestaan kenties
 saattaa tuntua hiukan intoilevalta siihen nähden, että te pian olette
 tapaava hänet silmästä silmään!

 Voitte käsittää, ettei meiltä puuttunut puheenainetta. Mutta jo
 keittoruoan jälkeen siirryimme pois entisten muistojen piiristä
 vakavampiin ja mieltäkiinnittävämpiin asioihin. Musiikista en voinut
 puhua hänen kanssaan, sillä me Buddenbrookit tiedämme siitä, ikävä
 kyllä, liian vähän; mutta alankomaalaisen taiteen alalla selvisin jo
 paremmin ja kirjallisuuden alalla ymmärsimme toisemme täydellisesti.

 Aika lensi kuin siivillä. Aterian jälkeen esitytin itseni vanhalle
 herra Arnoldsenille, joka osoitti minua kohtaan mitä sulinta
 ystävällisyyttä. Myöhemmin, saliin siirryttyämme, esitti hän monta
 konserttikappaletta, ja Gerda esiintyi myöskin. Hän oli hurmaava siinä
 seisoessaan, ja vaikka minä en ymmärrä mitään viulunsoitosta, tiedän,
 että hän osasi käytellä viuluaan (oikeaa Stradivariusta) niin, että se
 nostatti melkein kyyneleet silmiin.

 Seuraavana päivänä menin vierailulle Arnoldsenien luo Buitenkantin
 varrelle. Vastassa oli ensin vanha seuranainen, jolle minun täytyi
 puhua ranskaa, mutta sitten tuli Gerda esiin, ja me juttelimme yhtä
 vapaasti kuin edellisenä päivänäkin melkein tunnin: siinä vain
 oli ero, että tällä kertaa tulimme yhä läheisemmiksi tuttaviksi
 ja koetimme kumpikin parhaamme mukaan ymmärtää ja oppia tuntemaan
 toisiamme. Puhuimme sinustakin, äiti, Tonystä, vanhasta hyvästä
 kaupungistamme, jopa minun työstänikin...

 Jo samana päivänä olin tehnyt päätökseni, joka kuului: tämä
 tai ei kukaan, nyt tai ei koskaan! Tapasin hänet vielä eräässä
 puutarhajuhlassa ystäväni van Svindrenin luona ja sain itse kutsun
 pieneen soitannolliseen illanviettoon Amoldsenille; illan kuluessa
 tein nuorelle neidille puolinaisen ja tiedustelevan tunnustuksen,
 joka sai suopean vastaanoton... ja nyt on viisi päivää siitä, kun
 menin herra Arnoldsenin luokse aamupäivällä pyytääkseni häneltä hänen
 tyttärensä kättä. Hän otti minut vastaan yksityiskonttorissaan. »Rakas
 konsuli», hän sanoi, »olette mitä tervetullein vävy, vaikka minun,
 näin vanhoillani ja leskimiehenä, on vaikea luopua tyttärestäni!
 Mutta entä hän? Hän on tähän asti väittänyt kivenkovaan, ettei hän
 milloinkaan mene naimisiin. Onko teillä toiveita?» Ja ukko oli
 äärettömän hämmästynyt, kun vastasin, että neiti Gerda oli todellakin
 antanut toiveita.

 Isä antoi tyttärelleen jonkun päivän ajatusaikaa, ja luulen, että hän
 sulasta itsekkyydestä yritti hiukan vaikuttaa asiaa vastaan. Mutta
 mikään ei auttanut: minä olen hänen valittunsa, ja eilisillasta on
 kihlauksemme ollut julkinen.

 Nyt, rakas äiti, en pyydä sinun kirjallista siunaustasi tälle
 liitolle, sillä jo ylihuomenna lähden pois; mutta otan Arnoldsenilta
 lupauksen, että he, isä, Gerda ja myös hänen naimisissa oleva
 sisarensa, tulevat meitä tervehtimään elokuussa, jolloin sinä
 et voi olla myöntämättä, että hän on kuin luotu minulle. Sillä
 eihän se voi olla mikään este mielestäsi, että Gerda on vain
 kolme vuotta nuorempi minua! Ja et kai sinä ole voinut kuvitella,
 että minä milloinkaan toisin taloon jonkun puolikasvuisen neidon
 Möllendorpf-Langhals-Kistenmaker-Hagenströmien piiristä,

 Entä 'naimakauppa'?... Minua melkein peloittaa, että Kistenmaker ja
 Hermann Hagenström ja Peter Döhlmann ja Justus-setä ja koko kaupunki
 tulee tirkistelemään minua hiukan somin silmin kuullessaan siitä;
 sillä tuleva appeni on miljonääri... Hyvä Jumala, mitä siitä voidaan
 sanoa? Meissä on niin paljon puolinaista, että asiat saattaa selittää
 niin tai näin. Minä kunnioitan Gerda Arnoldsenia syvästi, mutta en
 halua vähääkään ruveta tutkistelemaan itseäni saadakseni tietää,
 onko ja missä määrin suuri myötäjäissumma, joka ensi esittelyssä
 kuiskattiin korvaani jotakuinkin häikäilemättömässä muodossa,
 vaikuttanut tuohon kunnioitukseen. Rakastan häntä, mutta onneni
 ja ylpeyteni on suurempi sen vuoksi, että minä, hänen tullessaan
 omakseni, samalla voin valloittaa huomattavan pääomanlisäyksen
 kauppahuoneellemme.

 Lopetan nyt, rakas äiti, tämän kirjeen, joka siihen nähden, että me jo
 jonkun päivän jälkeen voimine puhua suullisesti onnestani, on venynyt
 liiankin pitkäksi. Toivotan sinulle miellyttävää ja virkistävää
 kylpymatkaa ja pyydän sinua sanomaan sydämelliset terveiseni
 meikäläisille.

 Sinua uskollisesti rakastava, kuuliainen poikasi

                                                     _T_.



KAHDEKSAS LUKU.


Ja todellakin loppukesä kului Buddenbrookien talossa sinä vuonna ilon
ja juhlimisen merkeissä.

Heinäkuun lopulla saapui Thomas jälleen kotiin Mengstrassen varrelle
ja kävi, kuten toisetkin liiketoimissa kiinni olevat kaupungin herrat,
jonkun kerran tervehtimässä omaisiaan meren rannalla. Christian
oli myös heittäytynyt toimettomaksi, sillä hän valitti tuntevansa
epämääräistä kipua vasemmassa sääressä, johon tohtori Grabow ei tiennyt
mitään neuvoa ja jota Christian siitä syystä ajatteli sitä enemmän...

»Ei sitä kivistä... siksi sitä ei voi nimittää» koki hän selitellä
sivellen säärtään, rypistäen isoa nenäänsä ja pyöritellen silmiään.
»Koko sääressä tuntuu vaan niin kummallinen, herkeämätön vaiva... se
on vasemmalla puolen, sillä puolen, missä on sydän... Ihmeellistä...
minusta se on ihmeellistä. Mitä sinä, Tom, oikein arvelet siitä...»

»Mitäpä minä...» sanoi Tom. »Onhan sinulla nyt hyvä tilaisuus levätä ja
ottaa merikylpyjä...»

Sen jälkeen lähti Christian alas rantaan kertoinaan juttujaan
kylpyvieraille, jotka nauroivat niin, että ranta raikui, tai meni
saliin pelaamaan rulettia Peter Döhlmannin, Justus-sedän, tohtori
Gieseken ja muutamien muiden hampurilaisten herrojen kanssa.

Ja konsuli Buddenbrook kävi Tonyn kanssa tervehtimässä
Schwarzkopf-vanhuksia Vorderreichen varrella, kuten heidän aina
oli tapana tehdä Travemündessä ollessaan... »Hyvää päivää, 'ma'm'
Grünlich!» sanoi luotsipäällikkö puhuen ilosta alasaksaa. »Vieläpäs
te muistatte. Siitä on hiukan pitkä aika, kun te olitte meillä...
Ja meidän Morten on nyt tohtorina Breslaussa ja sillä vekkulilla on
aikamoinen praktiikka...» Sitten touhusi rouva Schwarzkopf kahvit
pöytään, ja he söivät kuten ennen vihreällä parvekkeella... ero oli
vain siinä, että kaikki olivat nyt kymmentä vuotta vanhempia, että
Morten ja pikku Meta, joka oli mennyt naimisiin Haffkrugin nimismiehen
kanssa, olivat poissa, että luotsipäällikkö oli jo aivan valkopäinen ja
melkein kuuro sekä virkaeron ottanut, että hänen vainionsa hiusverkon
alta kuulsi myös paljon harmaata, ettei madame Grünlich enää ollut
mikään hanhi, vaan oli oppinut tuntemaan elämää mikä ei kuitenkaan
estänyt häntä syömästä aika määrää hunajaa, sillä hän sanoi: »Se on
puhdas luonnontuote; kun sitä syö, tietää mitä nielee.»

Elokuun alussa palasivat Buddenbrookit, kuten useimmat muutkin
kaupungin perheet kotiinsa, ja silloin oli käsissä se suuri hetki,
jolloin pastori Tiburtius tuli Venäjältä ja Arnoldsenit Hollannista
pitemmälle vierailulle Mengstrassen varrelle.

Oli kaunista nähdä konsulin ensi kertaa taluttavan morsiantaan
maisemahuoneeseen äitinsä eteen, joka otti hänen vastaan avosylin,
pää kallellaan. Gerda, joka astui vaaleata mattoa pitkin vapaa-
ja yleväryhtisenä, oli pitkä ja muhkeavartaloinen. Tuuheine
kuparinruskeine hiuksineen, toisiaan lähellä olevine ruskeine, hienojen
sinisten varjojen ympäröimme silmineen, leveine, välkkyvine hampaineen,
jotka hän paljasti hymyillessään, voimakaspiirteisine nenineen ja
harvinaisen jalomuotoisine suineen oli tuo kahdenkymmenenseitsemän
vuoden ikäinen tyttö erikoislaatuinen, hieno, salaperäisen kiehtova
kaunotar. Hänen kasvojensa väri oli himmeänvalkoinen, ja ilme hiukan
ylpeä. Mutta hän taivutti kuitenkin päänsä alas konsulittaren ottaessa
sen hellästi käsiensä väliin ja suudellessa hänen lumivalkoista,
moitteetonta otsaansa... »Lausun sinut tervetulleeksi taloomme ja
perheeseemme, rakas, kaunis, siunattu tyttäreni», sanoi konsulitar.
»Olet tekevä poikani onnelliseksi... näen jo edeltäpäin, miten
onnelliseksi sinä olet tekevä hänet.» Ja hän veti oikealla kädellään
Thomaksen luokseen suudellakseen myös tätä.

Ei milloinkaan, ei ainakaan isoisän aikojen jälkeen, tuossa suuressa
talossa oltu iloittu ja seurusteltu enemmän ja vapaammin, vaikka
talo muuten aina oli avoinna vieraille. Pastori Tiburtius oli
vaatimattomuudessaan valinnut itselleen huoneen takarakennuksessa,
biljardisalin vieressä, mutta toiset, — Gerda, ukko Arnoldsen, vilkas,
hupaisa kuuttakymmentä lähestyvä mies, jolla oli suippo leukaparta ja
sulavat liikkeet, hänen vanhin tyttärensä, kärsivän näköinen nainen,
ja vävynsä, hieno maailmanmies, joka liikkui Christianin kanssa
kaupungilla ja klubissa — jakautuivat alakerran käytävän vieressä
vapaina oleviin huoneisiin...

Antonie Grünlich iloitsi siitä, että Sievert Tiburtius oli tällä
erää ainoa hengellinen herra talossa... iloitsi rajattomasti!
Kunnioittamansa veljen kihlaus ja se, että tämän valittu oli hänen
ystävänsä Gerda, tämän naimakaupan edullisuus, joka oli kohottava
heidän nimensä uuteen kunniaan ja lisäävä heidän kauppahuoneensa
loistoa, 300 000 markan myötäjäis-erällä, josta hän oli kuullut
kuiskattavan, ajatus, mitä kaupungin toiset perheet, varsinkin
Hagenströmit, tulisivat sanomaan... kaikki tämä saattoi hänet
pysyväisen hurmion tilaan. Kolme kertaa tunnissa syleili hän tulevaa
kälyään intohimoisesti...

»Voi Gerda!» hän huudahti. »Minä rakastan sinua, minä olen aina
rakastanut sinua! Tiedän kyllä, ettet sinä voi kärsiä minua, että olet
aina vihannut minua, mutta...»

»Älähän nyt joutavia, Tony!» sanoi neiti Arnoldsen. »Kuinka sinä olet
voinut ajatella, että minä olisin vihannut sinua? Mitähän hirveätä sinä
olet oikeastaan tehnyt minulle?»

Mutta jostakin syystä, luultavasti vain ylitsevuotavan ilonsa
hurmiossa, paljaasta puhumisen halusta, väitti Tony yhä uudelleen,
että Gerda oli aina vihannut häntä, mutta että hän — sitä sanoessaan
hänen silmänsä kyyneltyivät — oli kullannut tuon vihan rakkaudella.
Sitten hän vei syrjään Thomaksen ja sanoi tälle: »Sinä olet tehnyt
äärettömän viisaasti! Oi hyvä Jumala, Tom, miten viisaasti sinä olet
tehnyt. Miksi ei isä saanut nähdä tätä... ihan se panee itkemään! Nyt
unohtuu moni seikka... myös erään henkilön muisto, jonka nimeä minä en
mielelläni mainitse...» Tämän jälkeen hän vei Gerdan kanssaan tyhjään
huoneeseen, jossa kuvasi tälle peloittavan tarkasti Bendix Grünlichin
kanssa viettämänsä avioliittovuodet. Hän jutteli Gerdan kanssa
tuntimääriä myös heidän täysihoitola-ajastaan, heidän hassunkurisista
keskusteluistaan, Armgard von Schillingistä, joka asui Mecklenburgissa,
ja Eva Ewersistä, joka asui Münchenissä. Sievert Tiburtiuksesta
ja Klarasta hän ei piitannut juuri yhtään, mutta nämä eivät sitä
toivoneetkaan. He istuivat enimmäkseen hiljaa käsi kädessä puhuen
lempeästi ja vakavasti kauniista tulevaisuudestaan.

Koska Buddenbrookien suruvuosi ei vielä ollut päättynyt, vietettiin
molemmat kihlajaiset ainoastaan perheen piirissä. Gerda Arnoldsen tuli
kuitenkin pian tunnetuksi kaupungissa, ja hän oli yleisin puheenaihe
pörssissä, klubissa, kaupungin teatterissa, seuraelämässä... »Tip-top»,
sanoivat »seurasankarit» suutaan maiskuttaen, sillä tuo viimeinen
hampurilainen sana tarkoitti kaikkea hienonhienoa, olipa sitten
puhe punaviinistä, tupakasta, päivällisistä tai kauppalaskelmista.
Mutta vakavampien, kunniallisten porvarien keskuudessa pudisti
moni päätään... Ihmeellistä, tuumivat he. »Nuo hiukset, nuo puvut,
nuo kasvot, tuo ryhti, olivat jollain tavoin niin ihmeellisen
yltäkylläiset.» Kauppias Sörensen ilmaisi sen näin: »Hänessä on
jotakin erityistä...» jonka jälkeen hän pyörähti ympäri ja irvisti,
kuten hänen tapansa oli tehdä pörssissä, kun hänelle tehtiin
huono tarjous. Mutta... se oli konsuli Buddenbrookin kaltaista.
Tuo Thomas Buddenbrook oli hieman vaativainen, hieman.. erilainen
kuin edeltäjänsä. Tiedettiin — kangaskauppias Benthien tiesi tämän
erityisen hyvin — ettei hän tilannut Hampurista ainoastaan hienoa
uudenaikaista puvustetaan, joka hänellä oli hyvin runsas ja johon
kuului päällystakkeja, hattuja, liivejä, housuja ja kaulaliinoja —
vaan myöskin alusvaatteensa. Tiedettiinpä sekin, että hän vaihtoi
paitaa joka päivä, joskus kahdestikin päivässä, ja että hän käytti
hajuvettä nenäliinassaan ja Napoleon III:n tapaan kierretyissä
viiksissään. Ja kaikkea tätä hän ei tehnyt kauppahuoneen ja edustuksen
vuoksi — kauppahuone 'Johan Buddenbrook' ei tarvinnut sellaisia —
vaan yksityisestä ihailustaan kaikkea hienon hienoa ja ylhäistä
kohtaan... miten tuota nyt kuvaisikaan! Ja entä nuo otteet Heinen
ja muiden runoilijain teoksista, joita hänen oli tapana siroitella
puheeseensa käytännöllisissäkin tilaisuuksissa, kauppaa ja kaupunkia
koskevissa keskusteluissa... Ja nyt viimeksi tämä nainen...! Konsuli
Buddenbrookissa oli itsessäänkin »jotakin erityistä» — — mikä tietenkin
lausuttiin kaikella kunnioituksella, sillä Buddenbrook-suku oli kaikin
puolin arvossapidetty ja kauppahuone oli mitä varmin ja sen johtaja
järkevä ja miellyttävä mies, joka rakasti kaupunkiaan ja oli käyttävä
voimansa ja menestyksensä sen hyväksi.... Ja olihan se hiivatin hyvä
kauppa, tämä viimeinen; puhuttiin 100 000 markan myötäjäisistä...
Mutta... mutta naisten joukossa oli monta, joiden mielestä Gerda
Arnoldsen oli »olevinaan»; muistakaamme, että tuo »olevinaan» oli hyvin
voimakas moitteen ilmaisu.

Mutta se, joka ensi hetkestä alkaen, nähtyään Thomas Buddenbrookin
morsiamen kadulla, katsoi tätä kateellisen ihastuneena,
oli kaupanvälittäjä Gosch. »Haa!» sanoi hän klubissa ja
»Laivuriyhdistyksessä». pitäen punssilasiaan koholla ja vääntäen
kapinoitsijakasvonsa mitä hirmuisimmin... »Mikä nainen, hyvät herrat!
Hero ja Aphrodite, Brünnhilde ja Melusina yhdeksi yhtyneinä... Haa, on
sentään ihanaa elää!» lisäsi hän yhteen menoon. Eikä kukaan kaupungin
porvareista, jotka istuivat vanhan laivuritalon tukevilla, leikkauksin
koristetuilla puupenkeillä katosta riippuvien mallilaivojen ja kalojen
alla seideleitään kallistellen, aavistanut, minkä mullistuksen Gerda
Arnoldsenin ilmestyminen aikaansai kaupanvälittäjä Goschin hiljaisessa,
kaipaavassa elämässä...

Koska siis Buddenbrookin perhe ei ollut velvoitettu pitämään suuria
vastaanottoja suruvuoden tähden, pääsivät tuon pienen piirin
jäsenet tutustumaan sitä paremmin toisiinsa. Sievert Tiburtius
kertoi, Klaran käsi omassaan, vanhemmistaan, nuoruudestaan ja
tulevaisuudensuunnitelmistaan, Arnoldsenit kertoivat sukupuustaan, joka
oli kotoisin Dresdenistä; tämä ainoa haara oli juurtunut Alankomaihin.
Ja sitten pyysi Madame Grünlich maisemahuoneen kirjoituspöydän
avaimen ja raahasi vakavana esiin koko sukupaperisalkun, johon Thomas
oli merkinnyt jo viimeisetkin tapahtumat. Hän kertoi innoissaan
Buddenbrookeista, Rostockin pukuräätälistä, joka oli elänyt niin
mainion hyvissä varoissa, ja luki vanhoja juhlarunoja:

    Kauneus ja kunto jalo
    tääll' on siteess' saman vyön:
    Venukselt' on katseen valo,
    Vulkaanukselt' tarmo työn!

ja iski silmää Tomille ja Gerdalle liputtaen kieltään ylähuulta
vastaan. Eikä hän kunnioituksesta historiaa kohtaan jättänyt lukematta
myös eräästä henkilöstä, joka kuului sukuhistoriaan, mutta jonka nimeä
hän ei oikeastaan mielellään maininnut.

Torstaina neljän aikaan tulivat tavalliset vieraat: Justus
Kröger heikkotahtoisine puolisoineen, jonka kanssa hän eli
epäsovussa, koska tämä lähetteli salaa yhä uutta rahaa Amerikkaan
perinnöttömäksi tehdylle kelvottomalle Jakobille... rouva säästi
ne kokoon talousrahoista eikä syönyt miehensä kanssa juuri mitään
muuta kuin tattaripuuroa. Ei siinä auttanut mikään. Sitten tulivat
Buddenbrookin naiset Breitestrassen varrelta, joiden täytyi ilmaista
seuraavat totuudet: ettei Erika nytkään ollut lihonnut, että hän
oli muuttunut yhä enemmän isänsä, tuon kavaltajan näköiseksi ja
että konsuli Buddenbrookin morsiamen tukka oli kammattu jotakuinkin
silmiinpistävällä tavalla... Sesemi Weichbrodt tuli myös, nousi
varpaisilleen, suudella napsahutti Gerdaa otsalle ja sanoi
liikutettuna: »Tule onnelliseksi, siis: hövä lapsi!»

Sitten piti herra Arnoldsen hauskan ja sukkelan maljapuheen
morsiusparin kunniaksi ja soitti kahvia juotaessa viuluaan kuin
mustalainen, yhtä hurjasti, intohimoisesti, taiturimaisesti... myöskin
Gerda nouti Stradivariuksensa, josta hän ei milloinkaan eronnut, ja
yhtyi isänsä juoksutuksiin suloisella kantileenella; ja he soittivat
mahtipontisia kappaleita maisemahuoneessa, jossa kerran konsulin isoisä
oli puhaltanut pieniä, tunteellisia sävelmiään huilulla.

»Ylevää!» ilmaisi Tony nojatuolista... »Voi sentään, kuinka ylevää!» Ja
hän jatkoi herkkien ja vilpittömien tunteittensa ilmaisua vakavasti,
hitaasti ja painokkaasti, silmät ylös luotuina... »Semmoista se on
elämä... jokaisen osalle ei lankea tällainen lahja! Minulle ei taivas
ole suonut sitä, tiedättekö, vaikka monena yönä olen sitä rukoillut...
Minä olen hanhi, tyhmeliini... Niin, Gerda, minä sanon sinulle, koska
olen vanhempi meistä kahdesta, että sinun tulisi kiittää polvillasi
Luojaa siitä, että olet niin armoitettu olento...!»

»Armoitettu», sanoi Gerda paljastaen nauraen kauniit valkoiset, leveät
hampaansa.

Myöhemmin kaikki kerääntyivät yhteen neuvottelemaan lähimmän
tulevaisuuden tarpeista ja syömään sen ohessa viinihyytelöä. Ja
päätökseksi tuli, että Tiburtius samoin kuin Arnoldsenit palaisivat
kotiin kuukauden lopulla tai seuraavan alussa. Heti joulun jälkeen
päätettiin pitää Klaran häät asiaankuuluvalla komeudella ylhäällä
pylvässalissa, mutta Amsterdamin häät, joihin konsulitarkin päätti
ottaa osaa, »jos ikää ja terveyttä suotaisiin», täytyi lykätä
seuraavan vuoden alkuun, että välillä ehdittäisiin huoahtaa. Thomaksen
vastustelut eivät auttaneet. »Muista», sanoi konsulitar, laskien
kätensä poikansa käsivarrelle, »että Sievertillä on _prévenir_!»

Pastori ja hänen morsiamensa luopuivat häämatkasta, mutta Gerda ja
Thomas päättivät tehdä retken Pohjois-Italian kautta Firenzeen. He
aikoivat viipyä poissa pari kuukautta, ja sillä välin tuli Antonien
yhdessä verhoilija Jacobsin kanssa, joka asui Fischstrassella, varustaa
kuntoon kaunis pieni Breitestrassen varrella oleva talo, joka kuului
eräälle Hampuriin muuttaneelle vanhallepojalle ja jonka ostoa konsuli
paraikaa puuhaili. Tony oli kyllä saava sen kauniiksi. »Teillä tulee
olemaan hienoa», sanoi hän; ja samaa mieltä olivat kaikki.

Mutta Christian kulki laihoine, käyrine säärilleen ja suurine
nenineen huoneissa, joissa kaksi morsiusparia istui käsityksin ja
joissa ei puhuttu mistään muusta kuin vihkimisestä, myötäjäisistä
ja häämatkoista. Hän tunsi vaivaa, epämääräistä vaivaa vasemmassa
sääressään ja katsoi pienillä, pyöreillä, syvällä olevilla silmillään
levottomasti, vakavasti ja mietteissään toisesta toiseen. Viimein hän
sanoi, matkien Marcellus Stengelin ääntä, köyhälle serkkuparalleen,
joka istui kuivettuneena, vanhahkon näköisenä ja syötyäänkin vielä
nälkäisenä toisten onnellisten keskellä: »No, Thilda, mennäänpäs mekin
naimisiin, nimittäin... kumpikin erikseen!»



YHDEKSÄS LUKU.


Noin seitsemän kuukautta myöhemmin palasi konsuli Buddenbrook
puolisoineen Italiasta. Breitestrassella oli vielä maaliskuun lumet
ajopelien pysähtyessä viiden aikaan iltapäivällä yksinkertaisen,
öljyvärillä maalatun talon päädyn eteen. Pari lasta ja täysikasvanutta
jäi katsomaan tulijoita. Rouva Antonie Grünlich seisoi talon ovella
ylpeänä aikaansaannoksistaan, ja hänen takanaan seisoi, samoin
valmiina vastaan ottoon kaksi palvelustyttöä, hänen asiantuntemuksella
valitsemaansa valkoinen myssy päässä, paksu raitainen hame yllä ja
paljain käsivarsin.

Innoissaan, työstä ja ilosta hiestyneenä juoksi hän matalia portaita
alas ja veti Gerdan ja Thomaksen, jotka olivat nousseet turkkeihin
puettuina matkatavaroiden peittämistä vaunuista, syleillen portaita
ylös...

»Siinähän te olette! Siinähän te onnelliset olette, jotka olette
tehneet niin pitkän matkan! Oletteko katsoneet taloa: pylväillä lepää
katto sen!... Gerda, sinä olet tullut vielä kauniimmaksi, anna kun
suutelen sinua... ei, suulle... noin! Päivää, Tom, sinä saat myös
suukon. Marcus on sanonut, että kaikki on käynyt hyvin sillä aikaa.
Äiti odottaa teitä Mengstrassella, mutta laittakaahan nyt ensin kuntoon
itsenne... Tahdotteko teetä? Kaikki on valmiina. Ei ole valittamista.
Jacobs on tehnyt voitavansa, ja minä olen myös tehnyt mitä olen
ymmärtänyt...»

He seisoivat yhdessä talon edessä tyttöjen kantaessa sisään tavaroita
ajajan kanssa. Tony sanoi: »Alakerran huoneita te kai ette tule vielä
tarvitsemaan... ette vielä», toisti hän liputtaen kieltään ylähuulta
vasten. »Tämä on kaunis huone» — sanoi hän aukaisten erään oven
oikealle. — »Siinä on muratti ikkunan ympärillä... yksinkertaiset
puiset huonekalut.... tammea... Tuolla takana, eteisen toisella puolen,
on toinen, isompi. Tässä oikealla ovat keittiö ja ruokasäiliö... Mutta
menkäämme ylös, minä näytän kaikki, kaikki!»

He nousivat leveän, tummanpunaisen maton peittämiä mukavia portaita.
Lasioven kautta tultiin kapeaan käytävään. Siitä mentiin ruokasaliin,
jossa suurella, pyöreällä pöydällä kiehui samovaari ja jonka
tummanpunaisella damastintapaisella kankaalla verhottuja seiniä
vasten oli asetettu pähkinäpuisia, ruokoistuimella varustettuja
tuoleja ja mahtava astiakaappi. Vieressä oli miellyttävä arkihuone,
jonka huonekalut olivat päällystetyt harmaalla veralla ja jonka
vain oviverhot erottivat kapeasta salongista; sen nojatuolit olivat
vihreäraitaista ripsiä ja siinä oli pieni uloke. Mutta neljännen osan
koko kerroksesta anasti kolmi-ikkunainen sali. Viimeksi he menivät
makuukamariin.

Se oli käytävän oikealla puolella, siinä oli kukikkaat ikkunaverhot
ja mahtavat mahonkisängyt. Mutta Tony meni takaseinällä olevaa pientä
porttia kohti, painoi sen ripaa ja työnsi sen auki. Sieltä veivät
kiertoportaat pohjakerrokseen, jossa oli kylpyhuone ja palvelijoiden
makuukomerot.

»Täällä on kaunista. Tänne minä jään», sanoi Gerda vaipuen hengähtäen
nojatuoliin, toisen vuoteen ääreen.

Konsuli kumartui ja suuteli häntä otsalle. »Oletko väsynyt! Vaikka
kyllä minäkin mielelläni hiukan puhdistaudun...»

»Minä menen katsomaan teepöytää», sanoi rouva Grünlich; »odotan teitä
ruokasalissa...» Ja hän katosi sinne.

Tee oli höyryävänä Meissenin-porsliinisissa kupeissa Thomaksen tultua
sisään. »Tässä minä olen», hän sanoi, »Gerda tahtoi vielä jäädä
puolituntiseksi lepäämään, hänellä on päänsärky. Tulemme myöhemmin
Mengstrasselle... Mitä tänne kuulun, voitteko kaikki hyvin, rakas Tony?
Äiti, Erika, Christian?... Sydämelliset kiitoksemme, myöskin Gerdan,
vaivoistasi, rakas sisko! Kaikki on niin kaunista! Ei puutu muuta
kuin pari palmua ulokkeeseen, jotka Gerda haluaa, ja muutama kunnon
öljymaalaus, jotka jäävät minun etsittävikseni... Mutta kerropas nyt
jotakin! Mitä sinulle kuuluu, mitä sinä olet hommannut tällä välin?»

Thomas oli vetänyt tuolin sisarelleen viereensä, joi hitaasti teetään
ja söi keksiä heidän puhellessaan.

»Oh, Tom», vastasi Tony. »Mitäpä minä hommaisin. Minun elämäni on
mennyt...»

»Lorua, Tony! Sinun elämäsi!... Mutta sinä taidat ikävöidä?»

»Aivan hirmuisesti. Tom. Usein itken ikävästä, teidän talonne
järjestäminen on tuottanut minulle huvia, etkä usko, kuinka minä
iloitsen teidän paluustanne... Mutta en viihdy kotona, vaikka on
synti sanoa sellaista. Olen nyt kolmannellakymmenellä, mutta siinä
iässä ei vielä liitytä Himmelsbürgereihin, tai Gerhardtin sisaruksiin
tai äidin mustatakkeihin, jotka syövät leskien varat solmiessaan
henkiystävyyttä... Minä en usko heihin, he ovat susia lammasten
vaatteissa... kyykäärmeiden sikiöitä... Olemme kaikki heikkoja ihmisiä,
joilla on syntinen sydän, mutta jos he koettavat katsoa halveksuen
minuun kurjaan maailmanlapseen, nauran heille vasten silmiä. Olen
ollut aina sitä mieltä, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja
ettei Jumalan ja meidän välillämme tarvita välittäjiä. Tunnet myös
valtiolliset mielipiteeni. Vaadin, että kansalaisen tulee...»

»Sinulla on siis ollut hiukan yksinäistä?» kysyi Thomas johtaakseen
hänet jälleen tolalle. »Mutta onhan sinulla Erika!»

»Kyllä, Tom, ja minä rakastan tuota lasta sydämestäni, vaikka eräs
henkilö väitti, etten minä ole lapsirakas... Mutta näetkös... tahdon
olla avomielinen, olen vilpitön ihminen ja puhun mitä sydän tuntee enkä
koristele...»

»Se on erittäin kauniisti tehty, Tony.»

»Asian laita on siis se, että tuo lapsi muistuttaa liiaksi
Grünlichiä... Breitestrassen Buddenbrookin naiset sanovat, että se on
niin kauheasti hänen näköisensä... Ja kun minä näen hänet edessäni,
en voi olla ajattelematta: Sinä olet vanha rouva, jolla on iso tytär
ja elämäsi on mennyt. Olit jonkun vuoden mukana sen hyörinässä, mutta
nyt saat elää seitsen- tai kahdeksankymmenvuotiaaksi istuen paikallasi
ja kuunnella Lea Gerhardtia. Tuo ajatus on niin masentava, Tom, että
se kuristaa kurkkuani. Sillä minulla on vielä niin nuoret tunteet,
tiedätkö, ja tahtoisin niin mielelläni vielä kerran ottaa osaa
elämään... Ja sitten minä en viihdy huonosti ainoastaan kotona, vaan
koko kaupungissa. Sillä älä usko, että minä enää olen sokea; en ole
enää hanhi, minulla on silmät päässä. Olen eronnut rouva ja saan tuntea
sen, se on tietty. Et voi ajatella, Tom, kuinka se painaa mieltäni,
että minä olen näin tahrannut nimemme, joskin tahtomattani. Sinä voit
tehdä mitä tahdot, voit ansaita rahaa ja tulla kaupungin ensimmäiseksi
mieheksi, — mutta sittenkin tulevat ihmiset sanomaan; hänen sisarensa
on eronnut rouva! Julchen Möllendorpf, syntyisin Hagenström, ei
tervehdi minua... niin no, hän on hanhi! Mutta joka perheessä on sama
juttu... Ja minä _en voi_ sittenkään olla toivomatta, että kaikki vielä
saattaa korjaantua! Olen vielä nuori... Enkö ole vielä jotakuinkin
kaunis? Äiti ei voi enää antaa minulle paljoa, mutta onhan se sievä
raha sentään. Mitäpä jos minä menisin uudestaan naimisiin? Se on
suoraan sanoen minun hartain toiveeni! Se peittäisi kaiken, pesisi pois
tahran... Voi hyvä Jumala, jos minä vielä voisin tehdä nimemme mukaisen
naimakaupan, perustaa uuden kodin —! Luuletko, että se olisi aivan
mahdotonta?»

»Ei mitenkään, Tony! Hyvänen aika! Minä olen aina ottanut lukuun sen
mahdollisuuden. Mutta ennen kaikkea minusta olisi tärkeätä, että
sinä pääsisit hiukan pyörähtämään maailmalle, virkistymään, saamaan
vaihtelua...»

»Juuri sitä minä tahtoisin!» sanoi Tony innokkaasti. »Nyt minä kerron
sinulle erään asian.»

Erittäin tyytyväisenä tähän ehdotukseen oikaisi Thomas itsensä tuolin
selkää vastaan. Hän poltti jo toista savuketta. Hämärä alkoi laskeutua.

»Teidän poissaollessanne minä olin vähällä ottaa paikan, seuranaisen
paikan Liverpoolissa! Olisiko se sinun mielestäsi ollut hirvittävää?...
Mutta sentään arveluttavaa?... Niin, se olisi kai ollut sopimatonta.
Mutta halusin niin palavasti päästä pois täältä... Se tuuma meni
myttyyn. Lähetin Missisille valokuvani, mutta hän ei voinut ottaa minua
siksi, että olin liian kaunis: talossa oli täysikasvuinen poika. Te
olette liian kaunis kirjoitti hän... hahaa, en ole milloinkaan nauranut
niin makeasti!»

Molemmat nauroivat sydämen pohjasta.

»Mutta nyt minulla on tiedossani toinen tuuma», jatkoi Tony. »Minä
olen saanut kutsun Müncheniin, Eva Ewersin luo... hänen nimensä on
muuten nykyään Eva Niederpaur, ja hänen miehensä on panimonjohtaja.
Hän on pyytänyt minua käymään, ja olen ajatellut ottaa tuon kutsun
vastaan. Erika ei voi tietenkään tulla mukaan. Antaisin hänet Sesemi
Weichbrodtin hoivaan, siellä hän olisi hyvässä tallessa. Olisiko
sinulla mitään tätä vastaan?»

»Ei kerrassaan mitään. On välttämätöntä, että sinä pääset uusiin
oloihin.»

»Niin minustakin», sanoi toinen kiitollisesti. »Mutta kerro nyt sinä,
Tom! Minä olen puhunut koko ajan itsestäni, olen itsekäs ihminen! Kerro
nyt. Voi sentään, kuinka sinä mahdat olla onnellinen!»

»Niin olen, Tony», sanoi veli painokkaasti. Syntyi vaitiolo. Thomas
puhalsi savun pöydän yli ja jatkoi: »Ensiksikin olen iloinen siitä,
että olen naimisissa ja että olen perustanut oman talouden. Tunnet
minut: en olisi sopinut vanhaksipojaksi. Vanhanpojan nimeen liittyy
aina eristymisen ja laiskottelun sivumaku, ja minulla on jonkun verran
kunnianhimoa, kuten tiedät. En katso uraani vielä päättyneeksi,
sanokaamme leikillä: valtiollisesti päättyneeksi... Mutta todellisen
käsityksen elämästä saa vasta talon herrana ja perheenisänä. Ja
kuitenkin se minuun nähden riippui hiuskarvasta, Tony... Minä olen
hiukan valikoiva. Pitkät ajat luulin jo, ettei maailmasta löytyisi
sopivaa vaimoa minulle. Mutta nähtyäni Gerdan tein päätökseni. Huomasin
heti, että hän oli ainoa sopiva, juuri hän... vaikka tiedän monen tässä
kaupungissa olevan vihoissaan minun makuni tähden. Hän on ihmeellinen
olento, jollaisia varmasti ei ole monta maailmassa. Tietenkin hän on
hyvin erilainen kuin sinä. Tony. Sinä olet yksinkertaisempi, olet myös
luonnollisempi... Minun rouva sisareni on kiihkeämpi luonteeltaan»,
jatkoi hän siirtyen äkkiä kevyempään äänilajiin. »On Gerdallakin
tunnetta, se kuuluu hänen soitostaan: mutta hän saattaa toisinaan olla
hiukan kylmä... Mutta häntä ei tule arvostella tavallisen mittapuun
mukaan. Hän on taiteilijaluonne, erikoinen, arvoituksellinen,
ihastuttava olento.»

»Niin», sanoi Tony. Hän oli kuunnellut veljeään vakavasti ja
tarkkaavasti. Ilta oli pimennyt heidän muistamatta sytyttää lamppua.

Silloin aukeni käytävän ovi ja hämärässä seisoi heidän edessään
avarassa lumivalkoisessa pikee-kotipuvussa kookas olento. Paksu
kuparinruskea tukka ympäröi kalpeita kasvoja, ja toisiaan lähellä
olevien ruskeiden silmien nurkissa näkyi sinisiä varjoja.

Se oli Gerda, tulevien Buddenbrookien äiti.



KUUDES OSA.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Thomas Buddenbrook söi ensimmäisen aamuateriansa kauniissa
ruokasalissaan melkein aina yksin, sillä hänen vaimonsa lähti
tavallisesti hyvin myöhään makuukamarista, koska häntä aamulla usein
vaivasi päänsärky ja alakuloinen mieliala. Konsuli lähti sitten heti
Mengstrasselle, jossa kauppahuoneen konttorit olivat, söi aamiaisen
välikerroksessa yhdessä äitinsä, Christianin ja Ida Jungmannin kanssa
ja tapasi Gerdan vasta neljän aikaan päivällisellä.

Kauppahommien vuoksi oli ensi kerroksessa yhä edelleen vilkasta, mutta
Mengstrassen suuren talon asuinkerrokset olivat melkein asumattomat ja
tyhjät. Pikku Erika oli joutunut mademoiselle Weichbrodtin hoiviin,
Klothilde-parka oli muuttanut viisine kuusine huonekaluineen erään
kimnaasinopettajan lesken, tohtorinna Krauseminzin luo halpaan
täysihoitoon, ja Antonkin oli lähtenyt talosta astuakseen nuoren
herrasväen palvelukseen, jossa hän oli tarpeellisempi. Ja milloin
Christian oli klubissa, istuivat neljän aikaan vain konsulitar ja Ida
Jungmann pyöreän ruokapöydän ääressä, jossa ei enää tarvinnut vetää
esiin yhtään lisälevyä ja joka aivan hukkui laajan ruokatemppelin
jumaltenkuvien keskeen.

Konsuli Johann Buddenbrookin kuoltua oli seuraelämä lakannut
Mengstrassen suuressa talossa, eikä konsulitar nähnyt enää luonaan,
muutamia pappeja lukuunottamatta, muita kuin torstaisin kokoontuvat
suvun jäsenet. Mutta hänen poikansa ja tämän puoliso olivat juuri
pitäneet ensimmäiset päivälliskutsut, kutsut, joissa syötiin sekä
ruokasalissa että arkihuoneessa, joissa oli ollut apuna vieras
keittäjätär ja lisäpalvelijat ja joissa oli juotu Kistenmakerin
viinejä; kutsut, jotka alkoivat kello viideltä ja joiden tuoksut ja
hälinä eivät lakanneet vielä yhdeltätoistakaan; kutsut, joihin ottivat
osaa kaikki Langhalsit, Hagenströmit, Huneukset, Kistenmakerit,
Överdieckit ja Möllendorpfit sekä suuri joukko muuta kauppiasväkeä,
oppineita, aviopareja ja nuoriamiehiä; kutsut, jotka olivat loppuneet
whistiin ja musiikkiin ja joita pörssissä ylistettiin vielä viikon
kuluttua. Oli nähty, että nuori rouva konsulitar osasi todella
edustaa... Konsuli oli, jäätyään hänen kanssaan matalaksipalaneiden
kynttilöiden valaisemaan asuntoon, paikaltaan siirrettyjen huonekalujen
keskeen, hyvien ruokien, hajuvesien, viinien, kahvin, sikarien ja
kukkien tuoksuun, joita oli ollut sekä puvuissa että pöydillä, ottanut
vaimonsa kädet omiensa väliin ja sanonut: »Hyvin tehty, Gerda! Meidän
ei ole tarvinnut hävetä. Tämmöiset seikat ovat hyvin tärkeitä... Minä
en välitä monista tanssiaisista enkä nuorten keräämisestä. Siihen
täällä ei ole tilaakaan. Mutta vakaantuneemmilla ihmisillä ei ole
moittimista meidän ruoassamme. Tällainen päivällinen maksaa hiukan
enemmän... mutta se on tärkeä seikka.»

»Niin minäkin ajattelen», oli toinen vastannut järjestellen pukunsa
pitsejä, joiden alta kuulsi hänen marmorinhohtoinen povensa. »Minäkin
pidän enemmän päivällisistä kuin tanssiaisista. Päivälliset ovat niin
rauhoittavia... Olin soittanut iltapäivällä ja tunsin oloni hiukan
kummalliseksi... Nyt on pääni niin tyhjä, että vaikka salama iskisi
huoneeseen, ei se saisi minua kalpenemaan eikä punastumaan.»

       *       *       *       *       *

Kun konsuli kerran kello puoli kaksitoista päivällä istui äitinsä
viereen aamiaispöytään, luki tämä ääneen seuraavan kirjeen:

                                     München, 2 p:nä huhtik. 1857.
                                     Marienplatz N:o 5.

 Rakas äiti!

 Pyydän anteeksi, etten vielä ole kirjoittanut, vaikka jo olen ollut
 täällä kahdeksan päivää; se on suorastaan häpeä, mutta minulla on
 ollut niin paljon näkemistä — siitä kaikesta myöhemmin. Kysyn nyt
 ensiksi, voitteko te kaikki hyvin, sinä, Tom ja Gerda ja Erika ja
 Christian ja Thilda ja Ida ja kaikki muut rakkaat, sillä se on
 kaikkein tärkeintä.

 Kuinka paljon minä olen saanutkaan nähdä tänä aikana! Pinakothekin
 ja Glyptothekin ja Hovipanimon ja Hoviteatterin ja kirkot ja monet
 muut. Minun täytyy kertoa siitä kaikesta suullisesti, muuten kirjoitan
 itseni hengiltä. Olemme myös tehneet jo vaunumatkan Isartaliin, ja
 huomiseksi olemme suunnitelleet huvimatkaa Würmseen rannalle. Ja
 niin yhä edelleen. Eva on hyvin herttainen minua kohtaan, ja herra
 Niederpaur, panimon johtaja, on mukava mies. Asumme keskellä kaupunkia
 hyvin kauniin torin varrella, jonka keskellä on suihkulähde, kuten
 meidänkin torillamme, ja talomme on aivan Raatihuoneen lähellä. En
 ole milloinkaan nähnyt sellaista taloa! Sen ulkopääty on maalattu
 ylhäältä alas asti täyteen kirjavia Pyhän Yrjön ja lohikäärmeen kuvia
 ja vanhoja baijerilaisia ruhtinaita täydessä loistossaan. Voitteko
 ajatella!

 München miellyttää minua erittäin suuresti. Ilma kuuluu olevan hyvin
 hermoja vahvistava, ja vatsani on tätä nykyä hyvässä kunnossa. Juon
 mielelläni suuret määrät olutta, siitäkin syystä, ettei vesi ole
 oikein hyvää täällä. Täällä syödään liian vähän vihanneksia ja liian
 paljon jauhoja, esimerkiksi kastikkeissa, joista Jumala varjelkoon.
 Oikeasta vasikanselästä ei täällä ole aavistustakaan, sillä
 teurastajat paloittelevat kaiken aivan päin seiniä. Ja minä kaipaan
 kovin kalaa. Ja onhan sekin hullua, että täällä syödään aina peruna-
 ja kurkkusalaattia oluen kanssa. Minun vatsani pitää aika elämää sen
 jälkeen.

 Yleensä täytyy täällä ensin tottua moneen seikkaan, kuten voitte
 ymmärtää, kun on tullut toiseen maahan. Raha on erilainen ja sitten on
 vaikea ymmärtää rahvaan ihmisiä, varsinkin palvelijoita, sillä heistä
 minä puhun liian nopeasti, ja heidän puheensa on minun mielestäni
 aivan kuin puuroa — ja sitten täällä on vallalla katolilaisuus. Minä
 vihaan sitä kuten tiedätte, enkä ymmärrä sitä ollenkaan...

Konsuli alkoi nauraa ja heittäytyi selkänojaa vasten
maustejuustovoileipä kädessä.

»Sinä naurat, Tom...» sanoi hänen äitinsä naputtaen pari kertaa
keskisormellaan pöytäliinaan. »Minä olen hyvin hyvilläni, että hän
pitää kiinni isiensä uskosta ja vieroo epäevankelisia loruja. Tiedän,
että sinä Ranskassa ja Italiassa ollessasi olet mieltynyt jossain
määrin paavilliseen kirkkoon, mutta se ei ole uskonnollisuutta, vaan
muuta, ja minä ymmärrän myös mitä. Mutta vaikka meidän tulee olla
suvaitsevaisia, on leikittely näissä asioissa mitä tuomittavinta, ja
tahdon rukoilla Jumalaa, että hän herättäisi sinussa ja Gerdassa, joka
ei myöskään kuulu kaikkein vahvauskoisimpiin, aikaa myöten enemmän
vakavuutta. Tämän muistutuksen saat antaa anteeksi äidillesi.»

 »... Ikkunastani näkyvän kaivon päällä», jatkui kirje, »on
 Marianpatsas, joka seppelöidään toisinaan. Alhaisempi kansa
 polvistuu silloin sen eteen rukoilemaan, rukousnauhat käsissään,
 mikä näyttää hyvin kauniilta. Mutta onhan sanottu: mene kammioosi
 rukoilemaan. Kadulla näkee usein munkkeja, ja he näyttävät sangen
 kunnianarvoisilta. Mutta ajattele, äiti, eilen ajoi minun ohitseni
 Theatinerstrassea pitkin joku korkeampi kirkonmies, ehkä se oli
 arkkipiispa, se oli sellainen vanhempi herra — ja tuo mies katsoo
 minua kuin joku kaartinluutnantti! Kuten tiedät, äiti, en anna kovin
 suurta arvoa sinun ystävillesi lähetyssaarnaajille ja papeille, mutta
 itku-Trieschke ei ole varmastikaan mitään tämän kirkkoruhtinasveitikan
 rinnalla...»

»Hyi!» sanoi konsulitar huolestuneesti.

»Se on aivan Tonyn kaltaista!» sanoi konsuli.

»Kuinka niin, Tom?»

»Jospa hän on hiukan yllyttänyt tuota kirkonherraa... koetteeksi!
Kyllä minä Tonyn tunnen. Tuo katse on ainakin huvittanut häntä
suunnattomasti... mikä kai oli vanhan herran tarkoituskin.»

Tähän ei konsulitar voinut yhtyä, vaan jatkoi lukemista:

 »Toissa iltana oli Niederpaureilla iltakutsut, joka oli äärettömän
 hauskaa, vaikka minä en aina voinut seurata keskustelun kulkua
 ja vaikka sen sävy monasti oli minun mielestäni liian löyhä.
 Meillä oli eräs hovioopperalaulajakin, joka lauloi lauluja, ja
 muuan nuori maalari, joka pyysi saada maalata minun muotokuvani,
 mihin minä vastasin kieltävästi, koska en pidä sitä sopivana.
 Parhaiten olen viihtynyt erään herra Permanederin kanssa, — voitko
 kuvitella, että kellään voisi olla sellainen nimi? — Hän on
 humalakauppias, miellyttävä, leikkisä, keski-ikäinen vanhapoika.
 Hän oli pöytänaapurini, ja minä liityin häneen, koska hän oli ainoa
 protestantti koko seurassa: sillä vaikka hän on kunnon müncheniläinen
 porvari, on hänen sukunsa kotoisin Nürnbergistä. Hän vakuutti
 tuntevansa meidän kauppahuoneemme nimeltä, ja et usko, Tom, kuinka
 hyvältä minusta tuntui se kunnioittava äänenpaino, jolla hän puhui
 siitä. Hän kysyi myös tarkasti perheolojamme, montako sisarusta meitä
 on ja muuta sellaista. Erikasta, vieläpä Grünlichistäkin hän tahtoi
 kuulla. Hän käy väliin Niederpaureilla ja tulee kai huomenna meidän
 kanssamme Würmsee-retkelle.

 Hyvästi tällä kertaa, rakas äiti, en voi kirjoittaa enempää. Jos elän
 ja saan olla terveenä, kuten sinun on tapana sanoa, jään tänne vielä
 kolmeksi tai neljäksi viikoksi, minkä jälkeen voin kertoa teille
 suullisesti Münchenistä, sillä kirjeessä en tiedä niistä aloittaisin.
 Mutta viihdyn täällä erittäin hyvin, sen verran sanon teille; pitäisi
 vain opettaa keittäjätär laittamaan inhimillisiä kastikkeita.
 Katsohan, minä olen vanha rouva, jonka elämä on mennyt, mutta jos
 esimerkiksi Erika myöhemmin, jos elää ja saa olla terveenä, menisi
 naimisiin jonkun täkäläisen kanssa, ei minulla olisi mitään sitä
 vastaan...

Nyt täytyi konsulin taas keskeyttää syöntinsä ja heittäytyä nauraen
sohvanselkää vasten.

»Hän on verraton, äiti! Hän on verraton koettaessaan teeskennellä! Minä
ihailen häntä siksi, ettei hän osaa sitä, ei vaikka mitä tekisi...»

»Niin, Tom», sanoi konsulitar; »hän on hyvä lapsi, joka on ansainnut
onnen.»

Sitten hän luki kirjeen loppuun...



TOINEN LUKU.


Huhtikuun lopulla palasi rouva Grünlich jälleen kotitaloonsa, ja vaikka
hän nyt taas oli kokenut palasen elämää, vaikka vanhat olot olivat
jälleen edessä ja hänen täytyi ottaa osaa hartaushetkiin ja kuulla
Lea Gerhardtin ääneenlukua Jerusalemin-iltoina, oli hän ilmeisesti
iloisemmalla ja valoisammalla mielellä.

Heti kun hänen veljensä konsuli oli hakenut hänet asemalta — hän
tuli Büchenistä — ja oli ajanut hänen kanssaan Holstentor'in kautta
kaupunkiin, ei Thomas voinut olla lausumatta sisarelleen sellaista
kohteliaisuutta, että tämä yhä, lähinnä Klothildea, oli kaunein perheen
jäsenistä, mihin toinen vastasi: »Kuulepas, Tom, minä vihaan sinua!
Etkö häpeä pilkata tuolla tavoin vanhaa rouvaa...»

Mutta oikeassa hän oli: Madame Grünlich oli säilynyt hyvin nuorekkaana,
ja hänen vahva, vaaleanruskea tukkansa, joka oli pöyhötetty molemmin
puolin jakausta, vedetty alas pienten korvien yli ja kääritty sykeröksi
päälaelle kilpikonnanluisen kamman avulla, — hänen harmaansinisten
silmiensä pehmeä ilme, hänen kaunis ylähuulensa, hänen hienot,
soikeat kasvonsa ja niiden heleä väri saivat hänet näyttämään
kaksikymmentäkolme- eikä kolmikymmenvuotiaalta. Hänellä oli verrattoman
hienot, riippuvat kultaiset korvarenkaat, joita jo hänen isoäitinsä oli
kantanut hiukan toisenmuotoisina. Väljästi istuva, kevyt, tumma pusero
atlassiedustoineen ja pitsi-olkalappuineen antoivat hänen povelleen
hurmaavan pehmeyden...

Hän oli mitä parhaimmalla tuulella, kuten jo mainitsimme, ja kertoi
torstaina, Breitestrassen Buddenbrookien naisten, konsuli Krögerin,
Klothilden, Sesemi Weichbrodtin ja pikku Erikan istuutuessa pöytään,
mitä havainnollisimmin Münchenistä, Münchenin oluesta, makaruuneista,
maalarista, joka oli tahtonut maalata hänen muotokuvansa, ja
hovivaunuista, jotka olivat tehneet häneen mitä syvimmän vaikutuksen.
Hän mainitsi ohimennen myös herra Permanederin nimen, ja kun Pfiffi
Buddenbrook tai joku toinen huomautti, että kyllähän sellainen matka
saattoi olla hauskakin, vaikkakaan se ei näyttänyt tuoneen mitään
käytännöllisiä etuja, vaikeni rouva Grünlich sanomattoman arvokkaan
näköisenä, nosti päätään ja koetti samalla painaa leuan alas...

Muuten hän nykyään aina riensi portaille, kellon äänen kaikuessa suuren
eteisen halki, katsomaan kuka tuli... Mitähän se saattoi merkitä? Sen
tiesi ainoastaan Ida Jungmann, Tonyn kasvattajatar ja monivuotinen
uskottu, joka silloin tällöin sanoi rouva Grünlichille: »Tony,
lapsukainen, saat nähdä, että hän tulee! Ei suinkaan hän ole mikään
vätys...»

Muut perheenjäsenet olivat kiitolliset Tonylle hänen iloisuudestaan;
mieliala kaipasi kipeästi kohotusta jo siitä syystä, että kauppahuoneen
johtajan ja hänen nuoremman veljensä välit eivät olleet aikaa myöten
paranneet, vaan pahenneet, valitettavasti. Heidän äitinsä, konsulitar,
joka seurasi huolissaan asioiden kehitystä, sai panna liikkeelle
kaiken taitonsa välittäessään... Hänen kehoittaessaan Christiania
käymään säännöllisemmin konttorissa ei tämä vastannut mitään, vaan oli
hajamielisen näköinen, ja veljensä muistutellessa hän joutui hämilleen,
tuli levottomaksi, vakavaksi ja ajattelevaiseksi, mutta ei sanonut
mitään vastaan ja koetti sitten jonkun päivän hoitaa englanninkielistä
kirjeenvaihtoa suuremmalla ponnella. Mutta vanhempi veli alkoi yhä
enemmän halveksia nuorempaa, mikä seikka ei parantunut siitä, että
Christian antoi Thomaksen nuhdella häntä vastaansanomatta ja pyöritteli
vain levottomasti silmiään.

Rasittavan työn ja hermojensa vuoksi Thomas ei voinut kuunnella
osanottavasti ja levollisesti Christianin juurtajaksaisia selityksiä
erilaisista taudinoireistaan, ja äidilleen ja sisarelleenkin hän
leimasi ne »inhoittavan itsetutkistelun turhanpäiväisiksi seurauksiksi».

Epämääräinen vaiva Christianin vasemmassa sääressä oli joku aika
sitten väistynyt eräiden ulkonaisten lääkkeiden vaikutuksesta. Mutta
nielemisvaikeudet uudistuivat vieläkin usein pöydässä, ja äskettäin
oli tullut lisäksi ajoittainen hengenahdistus, hengityshäiriö, jota
Cliristian monta viikkoa piti keuhkotaudin merkkinä ja jonka laatua ja
vaikutuksia hän kuvasi mitä perinpohjaisimmin, nenä rypyssä. Kysyttiin
tohtori Grabowin neuvoa. Tämä julisti, että sydän ja keuhkot toimivat
sangen voimakkaasti, mutta että tuo hengenahdistus johtui eräiden
lihaksien velttoudesta, ja hän määräsi hengityksen helpottamiseksi
ensiksikin viuhkan käyttöä, toiseksi erästä vihreätä jauhetta, jota
oli poltettava ja jonka savua sitten oli hengitettävä sisään. Viuhkaa
käytti Christian myöskin konttorissa, ja johtajan huomautukseen vastasi
hän, että Valparaisossa oli jokaisella konttoristilla ollut viuhka
kuumuuden tähden: »Olisitpa nähnyt Johny Thunderstormia... voi hyvä
Jumala!» Mutta kun hän eräänä päivänä, keikuttuaan ensin kauan aikaa
edestakaisin istuimellaan veti taskustaan pulverinsakin ja sytytti
niin väkevän ja pahanhajuisen savun, että monet alkoivat ankarasti
yskiä ja herra Marcus aivan kalpeni... silloin syntyi julkinen
kohtaus, häväistyskohtaus, hirveä yhteentörmäys, joka olisi johtanut
silmänräpäykselliseen välien rikkomiseen, ellei konsulitar olisi vielä
kerran sovitellut, puhunut järkeä ja kääntänyt asiaa hyväksi...

Eikä tässä kyllin. Konsuli seurasi paheksuen myös hänen kodin
ulkopuolella, enimmäkseen tohtori Gieseken, koulutoverin, seurassa
viettämäänsä elämää. Hän ei ollut mikään ulkokullattu ja fariseus,
hän muisti hyvin omat nuoruudensyntinsä. Hän tiesi, ettei hänen
kotikaupunkinsa, tuo kauppa- ja satamakaupunki, jonka kaduilla
kaupallisessa suhteessa korkeastikunnioitetut porvarit astuivat niin
ehdottoman arvokkaan näköisinä, kopautellen keppiään kivitykseen,
ollut mikään moitteettoman siveellisyyden asuinsija. Konttoripukilla
vietetyn päivän korvausta ei haettu ainoastaan väkevistä juomista
ja voimakkaasta ruuasta... Mutta nuo korvaukset peittyivät paksuun
sopivaisuuden vaippaan. Konsuli Buddenbrookin ensimmäinen käsky
kuului, että tuli »säilyttää muoto» ja hän oli sen toteuttamisessa
aivan toisten kaupungin porvarien kannalla. Asianajaja Gieseke kuului
»oppineisiin», jotka mukautuivat »kauppamiesten» elämäntapoihin; hän
oli myös tunnettu hummaaja minkä jokainen näki päältäpäinkin. Mutta
samoin kuin toiset hyvinvoivat nuoret miehet osasi hänkin esiintyä
edukseen ja välttää pahennusta sekä säilyttää valtiollisten ja
kaupallisten periaatteittensa koskemattomuuden. Hänen kihlauksensa
neiti Huneuksen kanssa oli juuri tullut tunnetuksi. Hän nai siis
itselleen sijan parhaassa seurapiirissä ja rikkaat myötäjäiset. Hän
otti huomattavan innokkaasti osaa kaupungin asioihin, ja kuiskailtiin
hänen tavoittelevan raatimiehen ja lopuksi kai vanhan pormestarin
tohtori Överdieckin paikkaa.

Mutta Christian Buddenbrook, hänen ystävänsä, sama, joka oli astunut
varmoin askelin mademoiselle Meyer de la Grangen eteen, antanut tälle
kukkavihkonsa ja sanonut: »Neiti, te näyttelitte niin kauniisti!» —
tämä Christian oli luonteensa ja pitkien vaellusvuosiensa perusteella
kehittynyt aivan toisenlaiseksi, paljon yksinkertaisemmaksi
ja huolettomammaksi seuraveikoksi, eikä hän ollut tottunut
sydämenasioissaan enemmän kuin muissakaan peittämään tunteitaan,
osoittamaan hienotunteisuutta, säilyttämään arvokkuutta. Esimerkiksi
hänen suhteensa erääseen kesäteatterin näyttelijättäreen oli koko
kaupungin pilan esineenä, ja rouva Stuht, joka seurusteli parhaissa
piireissä, kertoi jokaiselle, joka kuulla tahtoi, että »Krischan» oli
jälleen nähty kadulla »Tivolin» neidin kanssa keskellä kirkkainta
päivää.

Tätäkään ei sentään pidetty kovin pahana... Oltiin liian skeptillisiä
osoittamaan julkista siveellistä loukkaantumista: Christian Buddenbrook
ja Peter Döhlmann, jonka kokonaan lamassa olevat liikeasiat olivat
saattaneet esiintymään yhtä kursailemattomasti, olivat suosittuja
seuramiehiä ja varsinkin herraseurassa korvaamattomat. Mutta heitä
ei saanut ottaa vakavalta kannalta; tärkeissä neuvotteluissa heitä
ei kaivattu. Varsin kuvaavaa oli, että he kaikkialla kaupungissa,
klubissa, pörssissä, satamassa olivat tunnetut nimeltä: »Krischan»
ja »Peter». Ja pahansuovat, kuten Hagenströmit, olivat valmiit
nauramaan Krischanille itselleen eivätkä vain hänen jutuilleen ja
leikinlaskulleen.

Christian itse ei ajatellut tuota, tai sivuutti hän sen hetken
levottoman mietiskelyn jälkeen. Mutta hänen veljensä konsuli tiesi
asiasta, tiesi, että Christian antoi perheen vihamiehille hyvän
hyökkäysaiheen, ja... niitä oli jo liian paljon entuudestaan.
Sukulaisuus Överdieckien kanssa oli kovin kaukaista ja tulisi
pormestarin kuoltua olemaan aivan merkityksetön. Krögerit eivät enää
merkinneet mitään, he elivät syrjässä harmitellen poikansa kepposia...
Gotthold-setävainajan alasäätyinen avioliitto oli epämiellyttävää...
Konsulin sisar oli eronnut rouva, joskin saattoi toivoa tämän menevän
uusiin naimisiin, — ja nyt oli hänen veljensäkin naurunalainen mies,
jonka ilveitä uutterat kaupungin herrat kuuntelivat joutohetkinään
hyväntahtoisesti tai pilkallisesti nauraen, ja joka kaiken lisäksi teki
velkaa ja antoi neljännesvuoden kuluttua, kun ei hänellä enää ollut
rahaa, aivan avoimesti tohtori Gieseken maksaa puolestaan... mikä oli
häpeäksi koko kauppahuoneelle.

Vihansekainen halveksunta, jota Thomas tunsi veljeään kohtaan ja
jonka toinen kesti tylsän välinpitämättömästi, ilmeni kaikenlaisissa
hiuksenhienoissa pikkuasioissa, joita vain perheenjäsenet voivat
täysin ymmärtää. Esimerkiksi Buddenbrook-suvun historiasta puhuttaessa
saattoi Christian ruveta puhumaan vakavasti, hellästi ja ihaillen
synnyinkaupungistaan ja esi-isistään, mikä ei kuulostanut varsin
hyvältä hänen suussaan. Silloin konsuli paikalla lopetti keskustelun
jollakin kylmällä huomautuksella. Hän ei kärsinyt sitä. Hän halveksi
veljeään niin suuresti, ettei hän sallinut tämän rakastaa sitä, mitä
hän itse rakasti. Hän olisi paljon mieluummin kuullut Christianin
puhuvan siitä Marcellus Stengelin murteella. Sitten hän oli lukenut
erään kirjan, jonkun historiallisen teoksen, joka oli tehnyt häneen
hyvin syvän vaikutuksen ja josta hän puhui hartain mielin. Christian
epäitsenäisine ajatuksineen ei olisi keksinyt koko kirjaa, mutta hän
oli vastaanottavainen kaikille vaikutuksille, luki sen myös kuultuaan
sitä ylistettävän, huomasi sen erinomaiseksi ja teki mahdollisimman
tarkan selon vaikutelmistaan... ja samassa kirja oli menettänyt
arvonsa Thomakseen nähden. Hän puhui siitä sen jälkeen kylmästi ja
välinpitämättömästi. Hän oli olevinaan, kuin olisi hän tuskin siihen
katsonut. Hän jätti sen veljensä ihailtavaksi...



KOLMAS LUKU.


Konsuli Buddenbrook palasi takaisin Mengstrasselle »Sopusoinnusta»,
herrojen lukuseurasta, jossa hän oli viettänyt pienen hetken aamiaisen
jälkeen. Hän tuli puutarha-alueen läpi taloon takaa päin, astui
nopeasti hiekoitettua kujaa pitkin, joka kulki köynnösten peittämien
muurien välissä ja yhdisti takapihan etumaiseen, astui eteisen
poikki, kysyi keittiöstä, oliko hänen veljensä kotona ja pyysi
ilmoittamaan, kun tämä tuli. Sitten hän kulki konttorin läpi, jossa
herrat kumartuivat syvempään pulpettiensa ääreen hänen ilmestyessään,
meni yksityishuoneeseensa, laski hatun ja kepin kädestään, veti
työtäkin ylleen ja meni ikkunapaikalleen vastapäätä herra Marcusta.
Hänen vaaleiden kulmakarvojensa väliin ilmestyi kaksi syvää vakoa.
Loppuunpoltetun venäläisen savukkeen keltainen imuke vaelsi
levottomasti suupielestä toiseen. Tapa, jolla hän liikutteli papereita
ja kirjoitustarpeita, oli niin äkkipikainen, että herra Marcus siveli
kahdella sormella viiksiään miettivän näköisenä ja antoi katseensa
soljua hitaasti ja tutkivasti kumppaniinsa, kun taas nuoret miehet
katsoivat toisiinsa kulmakarvat koholla. Johtaja oli vihainen.

Puolen tunnin kuluttua, jonka aikana ei ollut kuulunut muuta ääntä kuin
kynien rapina ja herra Marcuksen merkitsevät rykäisyt, katsoi konsuli
vihreän ikkunalaudan yli ulos ja näki Christianin tulevan kadulla. Hän
tuli tupakoiden klubista, jossa hän oli syönyt aamiaista ja pelannut
pienen pelin. Hänen hattunsa oli hiukan kallellaan ja hän heilutteli
keltaista keppiään, jonka hän oli tuonut »meren takaa» ja jonka nuppuna
oli ebenholzista veistetty nunnanpää. Hän näytti voivan hyvin ja olevan
iloisella tuulella. Jotakin 'song'ia hymisten astui hän konttoriin,
sanoi: »Huomenta, hyvät herrat!» vaikka oli kirkas keväinen keskipäivä,
ja astui paikalleen »tekemään taas vähän työtäkin». Mutta konsuli nousi
ja sanoi ohimennessään veljeensä katsomatta: »Pari sanaa... hyvä veli.»

Christian seurasi. He astuivat jokseenkin rivakasti lattian poikki.
Thomas oli vienyt kädet selän taa, ja Christian teki vaistomaisesti
samoin kääntäen veljeään kohti suuren nenänsä, joka kohosi kuin terävä,
kupurainen kolmikulma sisäänvajonneiden poskien ja englantilaiseen
tapaan riippuvien punertavien viiksien keskeltä. Heidän kulkiessaan
pihan poikki sanoi Thomas: »Seuraa minua pari askelta puutarhaan,
ystäväni.»

»Hyvä», vastasi Christian. Ja sitten seurasi taas pitempi vaitiolo
heidän kulkiessaan vasemmanpuolista tietä »portaalin» ohi puutarhassa,
jonka puut alkoivat puhjeta nuppuun. »Minulla on ollut ikävyyksiä — ja
valitettavasti sinun tähtesi.»

»Minun...»

»Niin. — Kuulin 'Sopusoinnussa' erään huomautuksen, jonka sinä olit
lausunut eilen illalla klubissa ja joka oli siinä määrin sopimaton,
niin äärettömän tahditon, etten löydä sanoja... Häväistys seurasikin.
Sinä sait nenällesi. Haluatko muistella asiaa?»

»Oh... nyt minä tiedän, mitä sinä tarkoitat. — Kuka sen kertoi?»

»Se on yhdentekevä. — Döhlmann. — Ja tietenkin sellaisella äänellä,
että nekin, jotka eivät olleet kuulleet siitä, nyt voivat nauraa...»

»Tom, kyllähän se oli... Häpesin Hagenströmin takia!»

»Häpesit Ha... Mutta tuohan on... Kuule!» huusi konsuli ravistaen
kuohuksissaan molempia käsiään ilmassa, kämmenpuolet ylöspäin ja pää
kallellaan: »Sinä menet sanomaan seurassa, johon kuuluu kauppiaita
ja oppineita, kaikkien kuullen: 'Oikeastaan on jokainen kauppias,
tarkemmin katsoen, veijari'... sinä, joka itse kuulut kauppiassukuun
ja moitteettomuuteen sekä ehdottomaan vakavaraisuuteen pyrkivän
kauppahuoneen perillisiin...»

»Taivaan nimessä, Thomas, sehän oli leikkiä!... Vaikka...
oikeastaan...» lisäsi Christian nenäänsä rypistäen ja työntäen päänsä
vinosti eteenpäin... Tuossa asennossa hän kulki muutaman askeleen.

»Leikkiä! Leikkiä!» huusi konsuli. »Minä luulisin ymmärtäväni
leikkipuhetta, mutta olethan itse nähnyt miten tuo leikki on
ymmärretty! 'Minä pidän alaani hyvin suuressa kunniassa', kuuluu
Hermann Hagenström vastanneen... Ja siinä sinä laiskuri sitten istuit,
joka et osaa pitää työtäsi minkään arvoisena...»

»Niin, Tom, aivan niin! Vakuutan sinulle, että koko ilo oli samassa
mennyt! Toiset nauroivat aivan kuin olisivat olleet minun puolellani,
kunnes tuo Hagenström äkkiä lausuu peloittavan mahdikkaasti: 'Minä
puolestani...' Mokoma tyhmyri! Häpesin todellakin hänen takiaan.
Illalla ajattelin sitä vielä kauan aikaa vuoteessani, ja minusta tuntui
niin kummalliselta... En tiedä onko sinusta koskaan tuntunut siltä...»

»Älä lorua, minä pyydän!» keskeytti konsuli. Hänen koko ruumiinsa
vapisi vastenmielisyydestä. »Myönnänhän niinä... kyllä myönnän,
ettei tuo vastaus kenties sopinut mielialaan, että se oli mauton.
Mutta jokainen hakee sellaista seuraa, jossa voi puhua mitä
tahtoo... jos sellaista yleensä on tarvis puhua... ja mikä käskee
antaa oman typeryyden viedä niin pitkälle, että joutuu saamaan noin
halventavan vastauksen! Hagenströin on käyttänyt tilaisuutta hyväkseen
halventaakseen meitä... niin, ei yksin sinua, vaan meitä, sillä
tiedätkö sinä mitä tuo hänen 'Minä puolestani' merkitsi? 'Tuollaisia
puheita te kai kuulette veljenne konttorissa, herra Buddenbrook?' Sitä
se merkitsi, senkin aasi!»

»Noh... aasi... sammalsi Christian käyden nolon ja levottoman
näköiseksi...»

»Se, mitä sinä teet, ei koske ainoastaan sinua», jatkoi konsuli, »mutta
minä en ole sittenkään puuttuva siihen, jos sinä saatat naurettavaksi
ainoastaan itsesi... ja pyydän kysyä, millä sinä et saata itseäsi
naurettavaksi!» huusi hän. Hän oli kalpea, ja siniset suonet hänen
kapeilla ohimoillaan, joilla hiusraja teki kaksi lahdeketta, näkyivät
selvästi. Toisen silmän vaaleat kulmakarvat olivat koholla, ja jäykät,
pitkiksi kierretyt viiksenpäätkin näyttivät tuiman näköisiltä hänen
huitoessaan käsillään ja puhuessaan sivuttain Christianin jalkojen
juureen hiekkakäytävälle... »Sinä saatat itsesi naurettavaksi
lemmenseikkailuillasi, ilveilyilläsi, sairauksillasi ja niiden
parantelulla...»

»Kuule, Thomas», sanoi Christian, pudisti hyvin vakavasti päätään ja
nosti kömpelösti toista etusormeaan... »Mitä tuohon kaikkeen tulee, et
sinä voi ymmärtää sitä... Asia on sellainen... Tulee pitää omatuntonsa
kunnossa, niin sanoaksemme... En tiedä ymmärrätkö sinä tätä... Grabow
on määrännyt minulle voiteen kaulalihaksia varten... hyvä! Ellen
käytä sitä, jos siis jätän sen täyttämättä, tunnen itseni aivan
avuttomaksi ja onnettomaksi, olen levoton ja epävarma ja huolestunut ja
epäkunnossa enkä voi niellä. Jos olen käyttänyt sitä, tunnen tehneeni
velvollisuuteni ja olevani sopusoinnussa; silloin minulla on hyvä
omatunto, olen tyytyväinen ja tyyni, ja nieleminen käy kuin leikki.
Voide ei sitä vaikuta, luullakseni mutta näetkös, asia on sellainen,
että kuvittelu, koeta ymmärtää minua, väistyy vain vastakuvittelun
tieltä... En tiedä oletko sinä kokenut tällaista...»

»Olen kyllä —! Olen kyllä —!» huusi konsuli pidellen hetken aikaa
molemmin käsin päätään... »Tee siis niin! Toimi sen mukaan!
Mutta älä puhu siitä! Jätä toiset ihmiset rauhaan inhoittavilta
erittelyiltäsi! Tuolla sopimattomalla lavertelullasikin sinä saatat
itsesi naurettavaksi aamusta iltaan! Mutta sen minä sanon, toistan sen
vielä kerran: Saat itse olla minun puolestani naurettava niin paljon
kuin haluat, mutta kiellän, kuulitko, kiellän sinua häpäisemästä
kauppahuonettamme niinkuin eilen olet tehnyt!»

Tähän Christian ei vastannut mitään, vaan pyyhki hitaasti harvenneita,
punertavia hiuksiaan, kasvoilla levottoman vakava ilme, silmät pyörien
kiinnepisteettä sinne tänne. Hän mietti vielä äsken sanomaansa. Syntyi
äänettömyys. Thomas käveli hiljaisen epätoivon vallassa käytävää pitkin.

»Kaikki kauppiaat ovat veijareita, sanot», alkoi hän uudelleen... »No
niin! Oletko sinä kyllästynyt alaasi? Oletko katunut, että valitsit sen
uran? Pyysit kerran isältämme saada antautua sille...»

»Olen, Tom», sanoi Christian miettien; »minä lukisin todellakin
mieluummin yliopistossa; se mahtaisi olla mukavata... Saa mennä
luennoille milloin tahtoo, vapaaehtoisesti, saa istua kuuntelemassa
aivan kuin teatterissa...»

»Aivan kuin teatterissa... _café chantant'iin_ sinä sovit kujeinesi...
Ja tämä ei ole leikkiä! On ehdoton vakaumukseni, että se on sinun
salainen ihanteesi!» väitti konsuli, eikä Christian väittänyt vastaan;
hän katsoi ajattelevasti ilmaan.

»Ja sinä julkeat lausua sellaista, sinä, jolla ei ole aavistusta...
ei kaukaisintakaan aavistusta työstä,... sinä joka täytät elämäsi
teatterin, laiskottelun, narrimaisuuksien herättämillä tunteilla ja
tuntemuksilla ja tiloilla, joita sitten kaiveskelet, tarkastelet,
pyörittelet ja joista viimein voit loruta häpeämättömällä tavalla...»

»Niin, Tom», sanoi Christian huolestuneesti ja pyyhki taas päälakeaan.
»Se on totta; olet antanut asialle aivan oikean ilmaisumuodon. Juuri
siinä on erotus meidän välillämme. Sinäkin katsot mielelläsi näytelmää
ja sinullakin on aikaisemmin, meidän kesken puhuen, ollut haaveilusi,
jolloin luit ahmien romaaneja ja runoja ja sen sellaista... Mutta sinä
olet osannut aina niin mainiosti liittää sen kunnollisen työn ja elämän
vakavuuden yhteyteen... Minuun nähden se ei käy. Minut valtaa tuo
kaikki, tuo rihkama, luineni nahkoineni, tiedätkö, ja sitten minusta ei
enää ole mihinkään kunnolliseen... En tiedä, ymmärrätkö sinä tätä...»

»Sinä siis huomaat sen!» huudahti Thomas seisahtuen ja pannen
käsivarret ristiin rinnalle. »Sinä tunnustat sen häpeissäsi ja
annat kuitenkin kaiken jäädä entiselleen! Oletko sinä sitten koira,
Christian?! Pitäähän ihmisellä olla ylpeyttä, hyvä Jumala sentään!
Kuinka voi jatkaa elämää, jota ei itsekään tohdi puolustaa! Mutta
sellainen sinä olet! Se on sinun olemuksesi! Pääasia, että osaat
huomata, ymmärtää ja kuvailla jonkun asian... Minun kärsivällisyyteni
on loppunut, Christian!» Konsuli astui askeleen taapäin, tehden
kädellään kiivaan, vaakasuoran liikkeen... »Se on loppunut, sanon minä!
Sinä saat pitää valtuutesi, vaikka sinua ei näykään konttorissa...
Se ei suututa minua. Ole ja vetelehdi, kuten tähänkin asti. Mutta
sinä häpäiset meidät, koko sukusi, olitpa niissä olit! Sinä olet
kasvannainen, epäterve pahka sukupuussamme! Sinä olet häpeäksi tälle
kaupungille, ja jos tämä talo olisi minun, ajaisin sinut ovesta,
tuonne, ulos kadulle!» huusi hän osoittaen hurjistuneesti puutarhaa,
pihaa, suurta taloa... Hän ei jaksanut enää hillitä itseään. Kauan
kytenyt raivo purkautui...

»Mitä sinä ajattelet, Thomas!» sanoi Christian. Hän oli järkiintynyt,
mikä näytti hyvin kummalliselta. Hän seisoi hiukan kumarassa, hiukan
kysymysmerkin kaltaisena, pää, vatsa ja polvet etusojossa, kuten
usein vääräsääristen on tapana seisoa, ja hänen pyöreiden, syvällä
olevien silmiensä ympärille, jotka hän paisutti niin suuriksi kuin
saattoi, muodostui punaisia viiruja, jotka ulottuivat poskiluihin asti;
samanlaisia viiruja oli hänen isälleenkin muodostunut hänen joutuessaan
kiihdyksiin. »Miten sinä puhut minulle!» hän sanoi. »Mitä minä olen
sinulle tehnyt? Menen minä itsestänikin, ei sinun tarvitse heittää
minua ulos ovesta. — Hyi!» lisäsi hän vilpittömästi suuttuneena ja
hotaisi kädellään kuin kärpästä tavoittaen.

Merkillistä kyllä ei Thomas vastannut tähän kiihtyen, vaan painoi
ääneti päänsä alas ja lähti vitkalleen palaamaan puutarhan laitaa
takaisin.

Hänelle näytti tuottavan tyydytystä, suorastaan tekevän hyvää, että
hän vihdoinkin oli saanut veljensä suuttumaan... vihdoinkin kohdannut
tarmokasta vastustusta ja vastarintaa.

»Usko minua, Christian», sanoi hän rauhallisesti, vieden taas kädet
selkänsä taakse, »tämä keskustelu surettaa minua suuresti, mutta sen
täytyi kerran tapahtua. Tämmöiset perhekohtaukset ovat hirvittävät,
mutta kerranhan meidän täytyy puhua suumme puhtaaksi.... nyt voimme
neuvotella tyynesti asioista. Sinä et siis viihdy nykyisessä
toimessasi, eikö niin?»...

»En, Tom, oikein sanoit. Näetkös, alussa minä viihdyin erinomaisen
hyvin... ja onhan minulla ollut täällä parempi olla kuin aivan
vieraassa liikkeessä, mutta se, mitä minä täällä kaipaan, on
luullakseni itsenäisyys... Olen aina kadehtinut sinua nähdessäni sinun
istuvan työssä, sillä sinun työsi ei oikeastaan ole mitään työtä;
sinä et tee työtä pakosta, vaan sikäli kuin johtajan ja omistajan
asemasi vaatii; annat toisten tehdä työn, teet vain itse laskelmasi ja
hallitset ja olet vapaa... Se on aivan toista...»

»Hyvä on, Christian; mutta etkö olisi voinut sanoa tätä jo aikaisemmin?
Onhan sinulla tilaisuus ryhtyä itsenäiseen tai ainakin itsenäisempään
työhön. Tiedät isän määränneen tässä tapauksessa sinulle samoin kuin
minulle 50 000 markan ennakko-osuuden, jonka minä luonnollisesti
olen maksava sinulle milloin vain tahdot, järkevän ja oikean
arvioinnin mukaan. Hampurissa ja muuallakin on aina saatavana varmoja,
pienivaraisia liikkeitä, jotka tarvitsevat pääoman lisäystä; sellaiseen
sinä voisit mennä osakkaaksi... Harkitkaamme kumpikin erikseen asiaa ja
puhukaamme siitä myöskin äidin kanssa. Minulla on nyt kiire, ja sinä
voisit näinä päivinä vielä hoitaa englanninkielisen kirjeenvaihdon, jos
viitsit...»

»Mitä arvelet esimerkiksi H. C. F. Burmeesterin & K:nin liikkeestä
Hampurissa?» kysyi hän portailta »... tuonti- ja vientiliike... Minä
tunnen sen miehen. Hän suostuisi varmasti mielellään asiaan...»

Tämä tapahtui toukokuun lopulla vuonna viisikymmentä seitsemän.
Kesäkuun alussa lähti Christian jo Büchenin kautta Hampuriin... mikä
oli suuri vahinko klubille, kaupunginteatterille, »Tivolille» ja koko
kaupungin vapaammalle seurustelulle. Kaikki »hummaajat», myös tohtori
Gieseke ja Peter Döhlmann, olivat asemalla saattamassa häntä ja
ojensivat hänelle kukkia ja sikareja nauraen täyttä kurkkua... muistaen
kai kaikkia hullunkurisia tarinoita, joita lähtevä oli kertonut.
Lopuksi kiinnitti asianajaja tohtori Gieseke toisten riemuitessa hänen
rintaansa suuren kultapaperista tehdyn kunniamerkin. Tämä merkki oli
peräisin eräästä sataman läheisyydessä olevasta talosta, ravintolasta,
jonka oven päällä paloi iltaisin punainen lyhty, johon oli kokoonnuttu
vapaaseen ajanviettoon ja jossa aina oli ollut hauskaa... Se
ojennettiin nyt Krischan Buddenbrookille hänen suurten ansioittensa
kunniaksi.



NELJÄS LUKU.


Ovikello soi, ja rouva Grünlich ilmestyi portaille uuden tapansa
mukaan, kurkistaakseen valkoisen kaidepuun yli alas eteiseen. Tuskin
oli ovi auennut, kun hän kurottui kiihkeästi vielä kauemmaksi, ponnahti
sitten takaisin, painoi toisella kädellään nenäliinan suutaan vasten ja
keräsi toisella helmansa, rientäen sitten etukumarassa yläkertaan...
Toisen kerroksen välikössä kohtasi hän mamsseli Jungmannin, jolle
hän kuiskasi jotakin henkäyksen tapaisella äänellä, ja johon Ida
pelonsekaisella riemulla vastasi jotakin puolankielellä, joka oli kuin
»Meiborschekochhanne!»

— Samaan aikaan istui konsulitar Buddenbrook maisemahuoneessa kutoen
kahdella suurella puisella puikolla olkaliinaa, peitettä tai jotakin
sentapaista. Kello oli yksitoista päivällä.

Äkkiä näkyi sisätyttö pylväskäytävässä, hän kolkutti lasiovelle,
löntysti konsulittaren eteen ja ojensi tälle käyntikortin. Konsulitar
otti kortin, kohensi silmälasejaan, sillä hän käytti käsitöitä
tehdessään silmälaseja, ja luki nimen. Sitten hän katsoi uudelleen
tytön punaisia kasvoja, luki vielä kerran nimen ja katsoi taas tyttöön.
Viimein sanoi hän ystävällisesti ja varmasti: »Mitä tämä merkitsee,
hyvä ystävä? Mitä se on?»

Korttiin oli painettu: »X. Noppe & Comp.», mutta X Noppe ja &-merkki
oli pyyhitty pois paksulla sinisellä viivalla, niin että jälelle jäi
vain »Comp.»

»Niin, rouva konsulitar», sanoi tyttö, »siellä on semmoinen herra,
mutta se ei puhu saksaa ja on muutenkin...»

»Pyydä herra sisään», sanoi konsulitar, sillä hän arvasi nyt, että
puheellepääsyn odottaja oli »Comp.» Tyttö meni. Heti senjälkeen avautui
lasiovi uudelleen, ja sisään astui vanttera mies, joka jäi hetkeksi
seisomaan huoneen varjoisaan takaosaan ja äänsi jotakin pitkäveteistä,
joka kuului kuin: »Minulla on kunnia.»

»Hyvää huomenta!» sanoi konsulitar. »Ettekö tahdo astua lähemmäs?» Näin
sanoen hän nojasi kätensä sohvanpatjaan ja kohosi puolittain istualtaan
tietämättä vielä, oliko hänen noustava kokonaan paikaltaan...

»Jos sallitte...» vastasi herra jälleen hyväntahtoisen laulavalla
äänellä, astuen kohteliaasti kumartaen pari askelta eteenpäin, minkä
jälkeen hän jälleen jäi seisomaan katsellen ympärilleen, etsien joko
istuinpaikkaa tai hatun ja kepin säilytyspaikkaa, sillä hän oli tuonut
mukanaan sisään myös kepin, jonka kynsimäisen kiverä luukoukku oli
vähintään puolitoista jalkaa pitkä.

Hän oli neljänkymmenen vaiheilla, lyhytjäseninen ja lihava, puettu
avonaiseen ruskeaan verkatakkiin, vaaleisiin kukikkaisiin liiveihin,
jotka peittivät pehmeänä kaarena hänen pyöreän vatsansa ja joiden
päällä kelluvat kellonvitjat olivat täynnä pieniä helyjä, luisia,
hopeisia, korallista tehtyjä. — Hänen housunsa olivat epämääräisen
harmaanvihreät, liian lyhyet ja tavattoman sitkeästä kankaasta
valmistetut, ja niiden lahkeet ympäröivät alhaalla pyöreinä ja
poimuttomina lyhyiden ja leveiden kenkien varsia. — Vaaleat, harvat,
rimpsumaisesti suun yli riippuvat viikset tekivät hyljemäisen
näköiseksi pallonpyöreän pään tylppine nenineen ja jotenkin ohuine,
kampaamattomine hiuksineen. Leuan ja alahuulen välissä oleva »kärpänen»
sitävastoin seisoi harjamaisesti pystyssä. Posket olivat hyvin paksut,
lihaiset ja pullakat ja ulottuivat silmiin asti, jotka niiden voimasta
kutistuivat kapeiksi vaaleansinisiksi raoiksi ja joiden kulmiin
muodostui kurttuja. Tämä sai nuo paisuneet kasvot näyttämään samalla
tuimilta ja alamaisen, avuttoman, liikuttavan hyväntahtoisilta. Pienen
leuan alta katosi kapea vaalea juova valkoisen kaulaliinan sisään...».
se oli kupukaulan alku, joka ei olisi sietänyt kohokaulusta. Kasvojen
alaosa ja kaula, pään takaosa ja niska, posket ja nenä, kaikki
liittyivät hiukan epämääräiseksi yleiseksi pulleudeksi... Kasvojen iho
oli noiden monien kimppujen johdosta ylenmäärin pingoittunut ja punersi
toisin paikoin, kuten ylähuulen vaiheilla ja nenän molemmin puolin...
Toisessa lyhyessä, valkoisessa, lihavassa kädessään piti herra
keppiään, toisessa vihreää tiroolilais-lakkia, jota höyhen koristi.

Konsulitar oli ottanut pois silmälasinsa ja nojasi yhä sohvanpatjaan
puoli-istuvassa asennossa.

»Kuinka saatan palvella?» sanoi hän kohteliaasti, mutta varmasti.

Nyt laski herra päättävästi hatun ja kepin harmonion kannelle, hieroi
sitten tyytyväisenä vapaiksi joutuneita käsiään, katsoi konsulitarta
luottavasti vaaleilla, turvonneilla silmillään ja sanoi: »Pyydän
anteeksi, armollinen rouva, ettei minulla ollut parempaa korttia.
Nimeni on Permaneder, Münchenistä. Ehkäpä armollinen rouva on jo
kuullutkin minun nimeni rouva tyttärenne kautta.—»

Tämän kaiken hän sanoi kovalla äänellä ja jokseenkin karhealla
ääntämisellä, mutta vilkuttaen luottavasti silmiään, ikäänkuin tahtoen
sanoa: Taidammepa jo ymmärtää toisemme...

Konsulitar oli noussut kokonaan pystyyn ja astui nyt pää kallellaan ja
kädet ojossa häntä vastaan...

»Herra Permaneder! Tekö se olette? Tietysti tyttäreni on puhunut
teistä. Minä tiedän teidän vaikuttaneen suuressa määrin hänen
viihtymiseensä Münchenissä... Te olette joutunut meidän kaupunkiimme?»

»Kuten näkyy!» sanoi herra Permaneder istuutuen konsulittaren viereen
nojatuoliin, jota tämä oli osoittanut hienolla viittailulla molemmin
käsin, sekä alkoi tyytyväisesti hieroa lyhyitä, pyöreitä reisiään...

»Miten sanoitte?» kysyi konsulitar...

»Kuten näkyy», vastasi herra Permaneder lakaten hieromasta reisiään.

»Varsin miellyttävää», sanoi konsulitar ymmärtämättä mitään ja nojautui
kädet helmassa muka ymmärtävän näköisenä selustaan. Mutta herra
Permaneder huomasi sen; hän kumartui eteenpäin, teki kädellään kaaria
ilmassa, Jumala ties minkätähden, ja sanoi suurella ponnistuksella:
»Armollinen rouva kai... ihmettelee!»

»Kyllä, hyvä herra Permaneder, se on totta!» vastasi konsulitar
iloisesti, ja kun se oli sanottu, syntyi vaitiolo. Lopettaakseen tuon
vaitiolon sanoi herra Permaneder ähkäisten: »Voi sun vietävä!»

»Hm... miten sanoittekaan?» kysyi konsulitar antaen katseensa liukua
syrjään...

»Voi sun vietävä!» toisti herra Permaneder erittäin kovasti ja
karkeasti.

»Varsin miellyttävää», sanoi konsulitar lepyttäen; ja niin oltiin taas
sitä myöten valmiit.

»Rohkenenko kysyä», hän jatkoi keskustelua, »mikä on tuonut teidät näin
pitkän matkan päähän, hyvä herra? Tänne on aika matka Münchenistä...»

»Asia», sanoi herra Permaneder huitoen lyhyttä kättään ilmassa,
»pikkuinen asia, armollinen rouva, panimo- ja tamppimylly-asia!»

»Aivan oikein, tehän olette humalakauppias, hyvä herra Permaneder!
Noppe & Comp., niinhän? Poikani konsuli on joskus puhunut kiittäen
liikkeestänne», sanoi konsulitar kohteliaasti. Mutta herra Permaneder
sivuutti sen. »Hyvä. Mutta en minä siitä. Pääasia on se, että minä
olen tahtonut käydä tervehtimässä armollista rouvaa ja nähdä rouva
Grünlichin! Siinä on kylliksi asiaa matkan tekoon!»

»Minä kiitän», sanoi konsulitar sydämellisesti ojentaen vielä kerran
kätensä ja kääntäen kämmenpuolet aivan nurin. »Mutta nyt minun täytyy
ilmoittaa tyttärelleni teidän tulostanne!» lisäsi hän, nousi paikaltaan
ja astui punottua kellonnauhaa kohti, joka oli lasioven vieressä.

»Voi taivahinen, mikä ilo!» huudahti herra Permaneder kääntäen
nojatuolinsa oveen päin.

Konsulitar sanoi palvelustytölle: »Pyydä madame Grünlich alas, ole
hyvä.»

Sitten hän palasi sohvaan, jolloin herra Permaneder myös jälleen käänsi
istuimensa.

»Mikä ilo...» toisti hän mietteissään katsellen sisäkuvia, suurta
Sèvres-porsliinista mustepulloa, joka oli kirjoituspöydällä, ja
huonekaluja. Sitten hän lausui moneen kertaan: »Voi sun vietävä!...
Voi sun vietävä!...», hankasi polviaan ja huokasi syvään ilman mitään
käsitettävää syytä. Siihen meni jotakuinkin koko aika ennen rouva
Grünlichin tuloa.

Tony oli hiukan pukeutunut, oli vaihtanut ylleen vaalean puseron ja
järjestänyt hiuksiaan. Hänen kasvonsa olivat kauniimmat ja raikkaammat
kuin koskaan. Kielenpää liputti veitikkamaisesti toisessa suupielessä...

Hän oli tuskin tullut sisään, kun herra Permaneder hypähti pystyyn ja
lähestyi häntä suunnattoman ihastuksen vallassa. Hän tarttui Tonyn
molempiin käsiin, pudisti niitä ja huusi: »Kas siinähän on rouva
Grünlich! Kas, hyvää päivää! Kuinka olette voinut? Mitä olette tehnyt
täällä kaukana? Voi sentään kuinka minä olen iloinen! Vieläkö te joskus
muistatte meidän Müncheniämme ja vuoriamme? Siellä oli vasta hauska?!
Voi turkin pippuri! että me saimme tavata vielä! Kuka olisi luullut...»

Tonykin tervehti häntä hyvin sydämellisesti, veti tuolin hänen
viereensä ja alkoi puhella hänen kanssaan Münchenistä... Keskustelu
sujui nyt ilman pysähtelyitä, ja konsulitar seurasi sitä sivusta,
nyökäten silloin tällöin herra Permanederille kehoittavasti, koetti
kääntää jonkun lauseen kirjakielelle ja nojautui sitten tyytyväisin
mielin sohvan selkään, kun oli ymmärtänyt jotakin.

Herra Permanederin täytyi vielä selittää matkansa syy rouva
Antoniellekin, mutta hän näytti panevan tuohon panimoasiaan niin
vähän merkitystä, että tuntui siltä kuin ei sillä olisi ollut mitään
tekemistä koko tämän matkan kanssa. Sitävastoin hän otti selkoa
konsulittaren toisesta tyttärestä ja pojista ja surkutteli ääneen,
etteivät Klara ja Christian olleet saapuvilla, koska hän »oli toivonut
tapaavansa koko perheen»...

Viipymisestään kaupungissa hän ei sanonut mitään varmaa; mutta kun
konsulitar huomautti: »Odotan joka hetki poikaani aamiaiselle, herra
Permaneder; ettekö halua syödä vähän voileipää kanssamme..?», otti
vieras kutsun vastaan ennen kuin se oli edes loppuun lausuttu ja teki
sen niin kernaasti kuin olisi sitä odottanut.

Konsuli tuli. Hän oli tavannut aamiaishuoneen tyhjänä ja tuli nyt
sisään työtakissa, kiireisenä, hiukan jännittyneenä ja touhuisena
puraistakseen vain hiukan välipalaa... Mutta heti kun hän huomasi
vieraan suunnattomine kellonperineen ja verkatakkeineen sekä hatun
höyhenineen harmoniolla, kohotti hän tarkkaavasti päätään, ja kuultuaan
vieraan nimen, jonka hän jo oli kuullut monta kertaa rouva Antonien
suusta, sekä luotuaan nopean katseen sisareensa, hän tervehti vierasta
mitä rakastettavimmin... Hän ei käynyt istumaan. Lähdettiin heti
välikerrokseen, jonne mamsseli Jungmann oli kattanut teepöydän ja
jossa samovaari kiehua hurisi hauskasti — oikea samovaari, joka oli
pastori Tiburtiuksen ja hänen vainionsa lahja talolle. »Onpas tämä!»
sanoi herra Permaneder silmäillen kylmiä ruokia, joita oli levitetty
pöydälle...

»Ei tämä ole aivan Hofbräu-tehtaan olutta, herra Permaneder, mutta on
se ainakin nautittavampaa kuin omatekoinen oluemme.» Konsuli kaatoi
hänen lasiinsa kuohuvaa portteria, jota hänen oli itsensä tapana juoda
tähän aikaan.

»Kiitoksia, herra naapuri!» sanoi herra Permaneder purra retuuttaen
eikä huomannut ollenkaan mamsseli Jungmannin kauhistunutta katsetta.
Mutta portteria hän nautti niin varovasti, että konsulitar lähetti
hakemaan punaviinipullon, minkä jälkeen vieras tuli paljon iloisemmaksi
ja ryhtyi jälleen juttelemaan rouva Grünlichin kanssa. Hän istui
vatsansa tähden jokseenkin kaukana pöydästä, hajasäärin ja riiputtaen
toista pulleaa valkoista kättään alas tuolinselustalta, sekä kuunteli
Tonyn puhetta ja vastauksia paksu hylkeenviiksinen pää kallellaan, mitä
kodikkaimman viihtymyksen ilme kasvoillaan ja mitä luottavaisin pilke
silmärakosissaan.

Tony pani hänen eteensä siroin liikkein helttasieniä, joita vieras ei
ollut tottunut syömään, ja lausui jonkun viisauden elämästä...

»Hyvänen aika, kuinka surullista onkaan, herra Permaneder, että kaikki
hyvä ja kaunis katoo niin pian elämässä!» sanoi hän tarkoittaen
Münchenissä-oloaan, laski hetkeksi veitsen ja haarukan syrjään ja
katsoi vakavasti kattoon. Ja sitten hän koetti hullunkurisesti ja aivan
epäonnistuen puhua Baierin murretta...

Aterian aikana kolkutettiin ovelle ja konttorioppilas toi sähkösanoman.
Konsuli luki sen antaen pitkien viiksiensä pään liukua hitaasti
sormiensa lomitse, ja vaikka näkyi, että hän jännitti ajatustaan
sähkösanoman sisältöä tuumiessaan, kysyi hän samalla mitä keveimmällä
äänellä: »Miten käyvät kaupat, herra Permaneder?...»

»Hyvä on», sanoi hän sitten konttorioppilaalle, ja nuori mies katosi.

»Voi, herra naapuri!» vastasi herra Permaneder kääntyen vaivalloisesti
konsuliin päin — hänen paksu, jäykkä kaulansa haittasi näet liikkumista
ja hänen toinen käsivartensa riippui nyt tuolin selustalta alas »Ei
kannata puhua, se on tuskan paikka! Nähkääs, München» — hän lausui
synnyinkaupunkinsa nimen siten, että vain saattoi arvata mistä oli
kysymys — »München ei ole mikään kauppakaupunki... Siellä tahtoo
jokainen olla rauhassa... Eikä siellä kukaan lue sähkösanomia
ruokapöydässä, ei kukaan. Täällä pohjoisessa on toinen muoti,
sapperment!... Kiitos, kyllä menee vielä yksi lasi...! Kumppanini
Noppe tahtoo Nürnbergiin, koska siellä on pörssi ja hänellä on
yrittelynhalua... mutta minä en lähde Münchenistä... Enkä lähde! — Voi
sun vietävä!... Katsokaas, siellä on niin hemmetinmoinen kilpailu,
hemmetin... ja vienti ihan naurattaa... Venäjälläkin nyt ruvetaan jo
itse viljelemään humaloita...»

Mutta äkkiä loi hän konsuliin harvinaisen nopean katseen ja sanoi:
»Mutta... en minä sano mitään, herra naapuri! Onhan se semmoinen sievä
liike! Me saamme rahaa osake-panimosta, jonka johtaja on Niederpaur.
Se oli aivan pieni yhtiö, mutta sillä on luottoa ja puhdasta rahaa...
neljää prosenttia vastaan Hypoteekkipankissa... niin että sen taloa
on voitu suurentaa... Ja nyt se käy hyvin ja tuottaa hyvät tulot ja
vuosivoitot — aivan niin!» lopetti herra Permaneder, kiitti tarjoilusta
ja sikareista ja savukkeista, mutta ei huolinut niitä, vaan veti
taskusta piippunsa, jossa oli pitkä puinen pesä, ja syventyi savun
keskeen hukkuen konsulin kanssa liikekeskusteluun; keskustelu siirtyi
sitten valtiolliselle alalle; Baierin suhde Preussiin, kuningas
Max ja keisari Napoleon joutuivat pohdinnan alaisiksi... Tämän
keskustelun herra Permaneder mausti aivan käsittämättömillä käänteillä
ja aukkopaikat hän täytti, ilman havaittavaa asianyhteyttä, syvillä
huokaistulla: »Ihme ja kumma!» tai »Onkos mokomaa kuultu!»...

Mamsseli Jungmann unohti vähän väliä pureksia, vaikka hän joskus
haukkasikin, niin ihmeissään hän tuijotti kirkkailla ruskeilla
silmillään talon vierasta, pitäen veistä ja haarukkaa kohtisuorassa
tapansa mukaan ja liikutellen niitä hitaasti edestakaisin. Tuommoisia
vieraita ei tässä talossa oltu vielä ennen nähty, tuommoinen
piipunsauhu ei näissä huoneissa ollut vielä pelmunnut eikä tuollainen
vapaa... mahdoton käytös sopinut täällä... Konsulitar vaipui
ystävällisen avuttomuuden valtaan kyseltyhän ensin huolestuneesti,
miten niin pieni evankelinen seurakunta voi kestää lujana pelkkien
paavinuskolaisten keskellä, ja Tony näytti aterian aikana käyvän hiukan
miettiväiseksi ja rauhattomaksi. Mutta konsulilla oli oikein hauska,
ja hän taivutti äitinsä haettamaan vielä toisen punaviinipullon sekä
pyysi herra Permanederiä välttämättömästi käymään hänenkin luonaan
Breitestrassen varrella; hänen rouvansa oli iloitseva suuresti
vierailusta...

Istuttuaan paikallaan kolme tuntia alkoi humalakauppias varustaa
lähtöä, naputti porot piipustaan, tyhjensi lasinsa, sanoi taas »Voi sun
vietävä», ja nousi.

»Minulla on kunnia, armollinen rouva... Jumalan haltuun, rouva
Grünlich... Jumalan haltuun, herra Buddenbrook...» Hänen puhutellessaan
herrasväkeä tällä tavoin hytkähti Ida Jungmann, ja veri kohosi
hänen poskilleen... »Terveeksi, neiti...» Hän sanoi lähtiessään
»terveeksi!»...

Konsulitar ja hänen poikansa vaihtoivat katseen... Herra Permaneder oli
ilmoittanut aikovansa palata pieneen majataloon Traven varrelle, jonka
hän oli valinnut asunnokseen...

»Tyttäreni müncheniläinen ystävätär miehineen on niin kaukana», sanoi
vanha rouva astuen vielä kerran herra Permanederiä kohti, »ettei meidän
kai pitkään aikaan ole mahdollista palkita heidän vieraanvaraisuuttaan.
Mutta jos te, hyvä herra, haluatte olla meidän vieraanamme niin kauan
kuin viivytte täällä... niin teette meille suuren ilon...»

Hän oli ojentanut kätensä, ja katso: herra Permaneder suostui
tarjoukseen empimättä. — Yhtä sukkelaan ja auliisti kuin hän oli
vastaanottanut aamiaiskutsun, otti hän nyt vastaan tämän. Hän suuteli
molempien rouvien kättä, mikä näytti hyvin hullunkuriselta, nouti
hatun ja kepin maisemahuoneesta, lupasi vielä kerran heti toimittaa
matka-arkkunsa taloon ja tulla takaisin kello neljä, hommattuaan
asiansa. Sitten hän konsulin saattamana astui portaita alas. Mutta
alaovella hän kääntyi vielä kerran ja sanoi hiljaa päätään huojutellen:
»Älkää panko pahaksi, herra naapuri, mutta rouva sisarenne on
herttainen elävä! Jumalan haltuun!»... Ja yhä päätään huojutellen
katosi hän ovesta.

Konsulin täytyi välttämättä nähdä vielä kerran talon naiset. Ida
Jungmann juoksi jo vuodevaatteita kantaen ympäri taloa laittaakseen
kuntoon käytävän viereisen huoneen.

Konsulitar istui vielä pöydässä katse kiintyneenä katossa olevaan
vaaleaan pilkkuun ja rummutti valkoisilla sormillaan pöytäliinaa. Tony
istui ikkunan luona käsivarret ristissä eikä katsonut oikeaan eikä
vasempaan, vaan suoraan ulos, arvokkaan ja ankaran näköisenä. Huoneessa
vallitsi hiljaisuus.

»No?» kysyi Thomas jääden ovelle ja ottaen esiin savukekotelonsa, jossa
oli venäläinen kolmivaljakon kuva... Hänen hartiansa nytkyivät naurusta.

»Miellyttävä mies», vastasi konsulitar viattomasti.

»Minä olen aivan samaa mieltä!» Sitten kääntyi konsuli nopeasti ja
leikillisen kohteliaasti Tonyn puoleen kuin kysyäkseen tämänkin
mielipidettä. Tony oli vaiti, hän katsoi vain ankarasti ulos.

»Minusta hän saisi luopua voimasanoistaan», jatkoi konsulitar hiukan
huolestuneesti. »Ellen ymmärtänyt väärin, puhui hän sakramentista ja
muusta tavalla, joka...»

»Ei se tee mitään, äiti, ei hän tarkoita sillä mitään pahaa...»

»Ja sitten hän on käytökseltään hiukan liian huoleton, eikö ole, Tom?»

»No, hyvä Jumala, se on eteläsaksalaista!» sanoi konsuli, puhalsi
hitaasti savun luotaan, hymyili äidilleen ja katsoi salaa Tonya.
Konsulitar ei huomannut sitä lainkaan.

»Tulethan sinä tänään Gerdan kanssa päivälliselle, Tom? Tehkää niin
hyvin.»

»Mielellämme, äiti, mitä suurimmalla ilolla. Totta puhuakseni minä
kiinnitän paljon toiveita kotivieraaseemme. Etkö sinäkin? Tämä on
kerrankin toista kuin nuo iänikuiset pappismiehet...»

»Kukin laatunsa mukaan, Tom.»

»Tietysti! Nyt minä menen... Mutta kuulkaahan!» sanoi hän ovenripaan
taittuessaan. »Sinä olet tehnyt häneen valtavan vaikutuksen, Tony.
Ehdottomasti! Tiedätkö, miksi hän kutsui sinua alhaalla lähtiessään?
'Herttaiseksi eläväksi!' — nämä ovat hänen omat sanansa...»

Nyt kääntyi rouva Grünlich ympäri ja sanoi kuuluvalla äänellä: »Hän
ei arvattavasti ole kieltänyt sinua tuota kertomasta, mutta siitä
huolimatta minä en tiedä, onko sopivaa, että sinä teet sen tiettäväksi.
Mutta sen minä tiedän ja tahdon sen myös ilmaista, ettei tässä elämässä
ole pääasia se, miten joku seikka sanotaan ja ilmaistaan, vaan miten se
on tarkoitettu ja millaisesta sydämestä se lähtee; ja jos sinä haluat
tehdä pilkkaa herra Permanederin ilmaisutavasta... jos hän on sinun
mielestäsi naurettava...»

»Kuka?! Hyvä Tony, en minä tarkoita mitään pahaa! Miksi sinä suutut...»

»_Assez_!» sanoi konsulitar luoden poikaansa vakavan ja pyytävän
katseen, mikä merkitsi: Anna hänen olla!

»Älä viitsi olla vihainen, Tony!» sanoi veli. »En tahtonut kiusata
sinua. No niin. Ja nyt minä lähden toimittamaan, että joku varastomies
tuo tänne hänen arkkunsa. Näkemiin!»



VIIDES LUKU.


Herra Permaneder asettui Mengstrassen varrelle, aterioi seuraavana
päivänä Thomas Buddenbrookin ja hänen puolisonsa luona ja tutustui
kolmantena päivänä, joka oli torstai, Justus Krögeriin ja hänen
rouvaansa, Breitestrassen Buddenbrookin naisiin, jotka pitivät häntä
hirveän naurettavana, Sesemi Weichbrodtiin, joka kohteli häntä
jotensakin ankarasti, sekä Klothilde-parkaan ja pikku Erikaan.
Viimeksimainitulle hän ojensi makeistötterön.

Hän oli häiriintymättömän hyvällä tuulella huolimatta syvistä
huokailuistaan, jotka eivät merkinneet mitään, vaan näyttivät
kumpuavan liiasta hyvinvoinnista ja tyytyväisyydestä. Hän oli
omalaatuisensa piippuineen, hullunkurisine puheineen, sitkeine
paikallaan istumisineen, johon hän saattoi vaipua pitkiksi ajoiksi
aterioiden jälkeen, asetuttuaan mitä mukavimpiin asentoihin, polttaen,
juoden ja tarinoiden. Ja vaikka hän toi tuon vanhan talon elämään
aivan uutta ainesta, vaikka koko hänen olemuksensa oli epäsoinnussa
näiden huoneiden tyylin kanssa, ei hän kuitenkaan häirinnyt talon
totuttuja tapoja. Hän otti uskollisesti osaa aamu- ja iltahartauksiin,
pyysi päästä kerran kuulemaan konsulittaren pyhäkoulunpitoa ja oli
»Jerusalemin-iltanakin» vähän aikaa läsnä antaen esitellä itsensä
naisille, vetäytyen kumminkin hämmentyneenä pois Lea Gerhardtin
alkaessa lukea ääneen.

Hän tuli pian tunnetuksi kaupungissa, ja paremmissa perheissä puhuttiin
uteliaasti Buddenbrookien baierilaisesta vieraasta; mutta hänellä
ei ollut tuttavia pörssissä eikä perheissä, ja koska oli käsissä
se aika, jolloin kaupunkilaiset alkoivat lähteä meren rannalle, ei
konsuli ruvennut enää tutustuttamaan häntä talon seurapiiriin. Mutta
itse hän seurusteli vieraan kanssa ahkerasti ja hartaasti. Huolimatta
monista liike- ja luottamustoimistaan järjesti hän itselleen aikaa,
niin että saattoi kuljetella vierastaan kaupungilla, näytellä tälle
kaikki keskiaikaiset nähtävyydet, kirkot, portit, suihkukaivot,
torin, raatihuoneen ja »Laivuriseuran», ja koetti kaikin tavoin
huvittaa häntä sekä esittää hänelle pörssissä lähimmät tuttavansa...
Ja kun konsulitar, hänen äitinsä, tahtoi kiittää häntä hänen
uhrautuvaisuudestaan, vastasi hän kuivasti: »Mitäpä sitä ei tekisi,
äiti, kun...»

Tuon sanan antoi konsulitar kulkea niin huomaamatta ohi, ettei hän edes
hymyillyt eikä räpäyttänyt silmiäänkään, vaan käänsi vaaleat silmänsä
vitkalleen toiseen suuntaan ja siirtyi puhumaan aivan muista asioista...

Hän oli tasaisen ystävällinen herra Permanederiä kohtaan, mitä ei voi
sanoa hänen tyttärestään. Kaksilla »sukupäivillä» oli humalakauppias
jo ollut — sillä vaikka hän jo kolmantena tai neljäntenä päivänä oli
antanut tietää, että hänen panimoasiansa oli toimitettu, oli hän nyt
ollut talossa puolitoista viikkoa — ja molempina torstai-iltoina
oli rouva Grünlich herra Permanederin puhellessa ja liikahdellessa
monta kertaa vilkunut levottomasti sukulaisiinsa, Justus-setään,
Buddenbrook-serkkuihin ja Thomakseen, punastunut, istunut jäykkänä ja
äänettömänä useamman minuutin ja poistunut pari kertaa huoneestakin...

Kesäkuun vieno tuulenhenki liikutteli hiljaa rouva Grünlichin toisessa
kerroksessa olevan makuuhuoneen käärekaihtimia, sillä molemmat
ikkunat olivat auki. Pienellä yöpöydällä uudinvuoteen vieressä paloi
puoleksi vedellä täytetyn lasin pinnalla, jossa oli öljykerros, monta
pientä liekkiä; ne levittivät tasaista, himmeää valoa huoneeseen,
jonka suoratyyliset huonekalut oli peitetty harmailla liinaisilla
irtopäällisillä. Rouva Grünlich lepäsi vuoteessaan. Hänen kaunis päänsä
oli painunut pehmeästi leveiden pitsien reunustamille tyynyille ja
hänen kätensä lepäsivät ristissä peitteellä. Mutta hänen silmänsä,
jotka olivat liiaksi miettivät voidakseen ummistua, seurasivat hitaasti
suuren pitkäruumiisen hyönteisen liikkeitä sen kierrellessä miljoonin
äänettömin siivenlyönnein kirkkaan lasin ympärillä... Vuoteen vieressä
seinällä, kahden vanhan vaskipiirroksen välissä, jotka kuvasivat
kaupunkia keskiajalla, oli kehyksissä oleva lause: »Jätä tiesi Herran
huomaan...» Mutta onko se mikään lohdutus, kun keskiyöllä täytyy maata
avoimin silmin ja päättää aivan yksin, ilman neuvoja, vastatako »kyllä»
vai »ei» omaa vastaista elämäänsä, eikä ainoastaan sitä, koskevaan
kysymykseen.

Oli hyvin hiljaista. Vain seinäkello tikutti, ja silloin tällöin
kuului viereisestä huoneesta, joka oli erotettu Tonyn makuuhuoneesta
oviverhoilla, mamsseli Jungmannin rykäykset. Siellä oli vielä täysi
valo. Uskollinen preussitär istui yhä ylhäällä ulosvedettävän pöydän
ääressä kattolampun alla parsien sukkia pikku Erikalle, jonka tasainen,
syvä hengitys kuului huoneesta; Sesemi Weichbrodtin hoidokeilla oli
näet kesäloma, ja lapsi asui nyt Mengstrassen talossa.

Rouva Grünlich kohosi kyynärpäilleen, huokasi ja nojasi päänsä käsiin.

»Ida?» kysyi hän matalalla äänellä, »vieläkö sinä istut sukkia
parsimassa?»

»Vielä, Tony lapsukainen», kuului Idan ääni... »Nuku nyt, sinun täytyy
huomenna nousta varhain, ja sinä olet muuten väsynyt.»

»Niin, Ida... Herätäthän sinä minut kello kuudelta?»

»Puoli seitsemän riittää, lapsukainen. Vaunuista on jo sanottu. Nuku
vain edelleen, että olet virkku sitten...»

»Minä en ole nukkunut vielä yhtään!»

»Ai, ai, lapsukainen, se on paha; ethän sinä tahdo olla väsynyt
Schwartaussa? Juo seitsemän siemausta vettä, käänny oikealle kyljelle
ja laske tuhanteen...»

»Voi, Ida, tule vielä vähän tänne! Minä en voi nukkua, minulla on niin
paljon ajattelemista, että pääni on haljeta... luulen, että minulla on
kuumetta, ja vatsakin on taas levoton; tai sitten se on verenvähyyttä;
ohimojen verisuonet ovat aivan paisuneet ja tykyttävät niin hirveästi,
sillä ne ovat niin täydet, mistä huolimatta päässä saattaa olla liian
vähän verta...»

Kuului tuolin kolahdus, sitten ilmestyi Ida Jungmannin vankkaluinen
vartalo yksinkertaiseen, epämuodikkaaseen ruskeaan pukuun puettuna
oviverhojen väliin.

»Ai, ai, lapsukainen, kuumettako sinulla on? Annapas minun koetella...
Pannaan kääre...»

Ja hän harppasi pitkillä miesmäisillä askelillaan piirongin luo, haki
nenäliinan, kastoi sen pesuvatiin, astui taas vuoteen ääreen ja pani
sen varovasti Tonyn otsalle, minkä jälkeen hän vielä pari kertaa
silitti sitä kämmenellään.

»Kiitos, Ida, se tuntuu niin hyvälle... Oh, istu vielä vähän tuohon,
rakas hyvä Ida, tuohon sängyn laidalle. Voi kun minun täytyy koko
ajan ajatella huomispäivää... Mitä minun pitää tehdä? Kaikki pyörii
päässäni.»

Ida oli istunut hänen luokseen, oli ottanut taas käsiinsä neulan ja
parsimasienen päälle vedetyn sukan ja sanoi, painaen alas siloisen
harmaan päänsä ja seuraten väsymättömillä, kirkkailla, ruskeilla
silmillään työtä: »Luuletko, että hän kysyy huomenna?»

»Varmasti, Ida! Ei ole epäilemistäkään. Ei hän ole päästävä tilaisuutta
käsistään. Miten kävi Klarankin? Sekin tapahtui sellaisella retkellä...
Voisinhan minä sen estää. Voisin pysyä toisten seurassa enkä päästää
häntä lähelleni... Mutta sitten se tilaisuus menee sivu! Hän matkustaa
ylihuomenna, sen hän on sanonut, eikä hän voi nyt enää mitenkään
jäädä pitemmäksi aikaa, ellei siitä huomenna tule selvä... Se täytyy
ratkaista huomenna... Mutta mitä minä sanon, jos hän kysyy?! Sinä et
ole vielä ollut naimisissa etkä siis tunne sitä elämää, mutta sinä olet
vilpitön ihminen ja sinulla on hyvä ymmärrys ja olet neljänkymmenen
kahden vuoden vanha. Etkö voi neuvoa minua? Tarvitsisin niin sinun
neuvoasi...»

Ida Jungmann antoi sukan vaipua helmaan.

»Niinpä kyllä, Tony lapsukainen, minä olen ajatellutkin sitä paljon.
Mutta minkä minä ymmärrän, ei siinä ole enää mitään neuvomista. Eihän
hän voi enää mitenkään talosta lähteä puhumatta sinun ja äitisi kanssa,
ja ellet sinä tahdo, olisi sinun pitänyt lähettää hänet aikaisemmin
pois...»

»Sinä olet oikeassa, Ida; mutta sitä minä en ole voinut, sillä näinhän
sen kuitenkin pitää käydä! Mutta en voi olla ajattelematta: 'Voin
vielä peräytyä, vielä ei ole liian myöhä'. Ja nyt minä makaan tässä
tuskitellen...»

»Pidätkös sinä hänestä, Tony? Sanopa nyt suoraan?»

»Pidän, Ida. Valehtelisin, jos sen kieltäisin. Kaunis hän ei ole,
mutta se ei merkitse niin paljoa tässä elämässä, ja hän on perin hyvä
mies eikä luullakseni osaa olla ilkeä. Kun muistan Grünlichiä...» hyvä
Jumala! hän sanoi olevansa valpas ja keksintäkykyinen, mutta peitti
aina kavalasti veijarimaisuutensa... Permaneder ei ole sellainen,
näetkös. Hän on, kuinka sanoisin, liian mukavuuttarakastava ja ottaa
elämän liian hupaiselta kannalta viitsiäkseen vehkeillä, mikä toiselta
puolen on moitittavaa, sillä näin ei hänestä koskaan tule miljonääriä;
hän antaa kaiken mennä omaa latuaan... Sellaisia siellä etelässä
olivat kaikki, ja juuri siinä on niksi, Ida, juuri siinä. Münchenissä,
näetkös, jossa hän oli kaltaistensa parissa, ihmisten parissa, jotka
puhuivat kuten hän ja käyttäytyivät kuten hän, minä suorastaan rakastin
häntä, niin miellyttävältä ja avosydämiseltä hän minusta tuntui. Ja
huomasin myös hänen tuntevan samaa, — mihin ehkä vaikutti sekin, että
hän luuli minua rikkaaksi rouvaksi, rikkaammaksi, pelkään, kuin mitä
olen, sillä äiti ei voi enää antaa paljon lisää, kuten tiedät. Mutta se
ei ole merkitsevä hänelle kovin paljoa, olen varma siitä. Hyvin suuret
rahamäärät eivät ole hänelle niinkään mieleen... No niin... mitä minun
pitikään sanoa, Ida?»

»Että Münchenissä pidit hänestä; mutta entä täällä?»

»Täällä, Ida! Tiedät jo, mitä minä aion sanoa. Täällä, jossa hän on
omien olojensa ulkopuolella, jossa kaikki on toisenlaista, ankarampaa
ja kunnianhimoisempaa ja arvokkaampaa, niin sanoakseni... täällä minun
täytyy usein hävetä hänen puolestaan, niin, sanon sen suoraan, Ida,
olen vilpitön ihminen, minua hävettää, vaikka se on ehkä huonosti
tehty! Näetkös... Hän käyttää kieltä vapaasti ja huolettomasti ja
päästää tulemaan omituisia lausetapoja. Siellä etelässä tehdään niin,
Ida, siellä se voi sattua kaikista sivistyneimmillekin ihmisille kun he
ovat hyvällä tuulella, se ei loukkaa kenenkään korvaa, se livahtaa vain
sivu huomaamatta, eikä kukaan ihmettele sitä. Mutta täällä katsoo äiti
häntä pitkään, ja Tom nostaa kulmakarvansa, ja Justus-setä hytkähtää
ja on purskahtaa nauruun, kuten Krögereiden on tapana tehdä, ja Pfiffi
Buddenbrook luo silmäyksen äitiinsä tai Friederikeen tai Henrietteen,
— ja silloin minua hävettää niin kauheasti, että tahtoisin mennä ulos,
enkä voi käsittää miten voisin mennä hänen kanssaan naimisiin...»

»Mitä turhia, Tony! Sinähän saat asua hänen kanssaan Münchenissä.»

»Olet oikeassa, Ida. Mutta täällä pitäisi olla ensin kihlajaiset,
ja minun pitäisi koko ajan hävetä suvun ja Kistenmakerien ja
Möllendorpfien ja muiden edessä siksi, ettei hänen käytöstapansa ole
hienompi... Grünlich oli paljon hienompi, vaikka hän oli musta sisältä,
kuten herra Stengel sanoi aikoinaan... Ida, minun pääni on aivan
pyörällä, ole hyvä ja muuta kääre.»

»Mutta toiselta puolen tahdon», sanoi hän jälleen, syvään hengähtäen
kylmän kääreen koskettaessa otsaa, »sillä pääasia on ja tulee olemaan
se, että minä saan pukeutua uudelleen morsiushuntuun ja pääsen
kulkemasta täällä eronneena rouvana... Voi, Ida, minun on täytynyt
ajatella niin monia vanhoja asioita viime päivinä, Grünlichin
tuloa taloon ja sitten hänen toimeenpanemiaan kohtauksia — se oli
häpeämätöntä, Ida! — ja Travemündeä ja Schwarzkopfeja...» lisäsi hän
hitaammin, katseen viipyessä hetken aikaa haaveellisena Erikan sukan
parsitussa paikassa... »ja sitten kihlausta ja Eimsbütteliä ja meidän
taloamme — se oli niin hieno, Ida; voi minun aamupukujanikin!...
Sellaisia minä en enää tule saamaan, jos otan Permanederin; elämä tekee
ihmisen vaatimattomammaksi, niin se on — ja sitten edelleen tohtori
Klaassenia ja lasta ja pankkiiri Kesselmeyeriä... ja viimein loppua —
se oli kauhea, et voi aavistaa kuinka kauhea; ja kun on ollut semmoisia
kokemuksia elämässä, niin... Mutta Permaneder ei ole antautuva
likaisiin hommiin, sitä en minä usko ikinä; ja kauppa-asioissa voimme
luottaa häneen ehdottomasti, sillä minä luulen todellakin, että hän
ja Noppe ansaitsevat sangen hyvin Niederpaurin johtamalla yhtiöllä.
Ja kun minusta on tullut hänen rouvansa, Ida, niin niinä kyllä pidän
huolen siitä, että hän tulee kunnianhimoisemmaksi ja kohottaa asemaamme
ja panee liikkeelle tarmonsa, ja tuottaa kunniaa minulle ja meille
kaikille, sillä se ehto hänen täytyy täyttää, jos hän kerran tahtoo
naida Buddenbrookin suvun jäsenen!»

Hän vei kätensä ristiin niskan alle ja katsoi kattoon.

»Niin, siitä on nyt kokonaista kymmenen vuotta, kun minä otin
Grünlichin... Kymmenen vuotta! Ja nyt on taas sama edessä, nyt minun
täytyy taas antaa jollekin myöntymykseni. Tiedätkös, Ida, elämä on
sentään hirveän vakava asia!... Ero on vain siinä, että silloin siitä
pidettiin ääretöntä elämää ja kaikki kiusasivat ja ahdistivat minua,
nyt sen sijaan ovat kaikki ääneti ja pitävät itsestään selvänä asiana,
että minä vastaan myöntäen. Sillä niin on laita, Ida, että tämä kihlaus
Aloisin kanssa — sanon häntä jo nimeltä, koska nyt pitää kuitenkin
näin käydä — ei ole ollenkaan juhlallinen ja iloinen asia, eikä siinä
ole oikeastaan ollenkaan kysymys minun onnestani, vaan kun minä nyt
menen toisen kerran naimisiin, hyvitän sillä vain tyynesti ensimmäisen
avioliittoni, jonka olen velkaa niinellemme. Tom ja äiti ajattelevat
samoin...»

»Voi, voi, Tony-kulta! ellet sinä välitä hänestä ja ellei hän voi tehdä
sinua onnelliseksi...»

»Ida, minä tunnen elämän enkä ole enää mikään hanhi; minulla on silmät
päässä. Ehkei äiti kehoittaisi minua tähän, sillä arveluttavat asiat
hän sivuuttaa sanoen: _Assez!_ Mutta Tom tahtoo. Opeta sinä minut
ymmärtämään Tomia! Mitä hän oikein ajattelee? Ajatteleeko hän näin:
Kuka tahansa! Kuka vain on kelvollinen, joka ei ole aivan kelvoton.
Sillä tällä kertaa ei ole kysymys rikkaasta naimakaupasta, vain siitä,
että entinen tahra tulee jotenkuten poistetuksi. Niin hän ajattelee.
Jo heti Permanederin tultua taloon on Tom varmasti tehnyt kirjallisia
tiedusteluja hänen asemastaan, ja kun ne ovat antaneet tyydyttävän
tuloksen, on asia hänen puolestaan ollut selvä... Tom on valtioviisas
ja tietää, mitä tahtoo. Kuka on saattanut Christianin heilumaan taivaan
ja maan välillä?... Tämä on kova sana, Ida, mutta se on Tomin teko.
Ja miksi? Siksi, että Christian häpäisi perhettä ja kauppahuonetta,
mitä minäkin hänen mielestään teen, Ida, en sanoilla ja teoilla, vaan
paljaalla olemassaolollani eronneena rouvana. Siitä on tuleva loppu,
niin hän tahtoo, ja siinä hän on oikeassa, ja minä rakastan häntä sen
vuoksi sitä enemmän, Jumala nähköön. Ja toivon hänen myös rakastavan
minua, kun otan tämän askeleen. Olen näinä pitkinä vuosina kaivannut
alituiseen takaisin elämään, sillä minulla on hyvin ikävä äidin luona,
vaikka sitä on synti sanoa; mutta minä olen vasta kolmenkymmenen vuoden
vanha ja tunnen itseni nuoreksi. Tasan ei käy onnen lahjat, Ida;
sinulla oli kolmenkymmenen ikäisenä jo harmaa tukka, joka kuuluu teidän
sukuunne, ja sinun setäsi Prahl, joka kuoli rokotukseen...»

Hän esitti vielä useampia tutkisteluja tuona yönä ja sanoi vielä
muutaman kerran: »Niinhän sen kuitenkin pitää käydä», ja nukkui sitten
viisi tuntia syvää, rauhallista unta.



KUUDES LUKU.


Kaupunki oli sumussa, mutta herra Longuet, vuokravaunujen omistaja
Johannistrassen varrelta, joka ajoi omassa persoonassaan katettavilla,
mutta joka suuntaan avonaisilla vaunuilla Mengstrasselle, sanoi: »Ei se
kauan kummittele», ja siihen sai luottaa.

Konsulitar, Antonie, herra Permaneder, Erika ja Ida Jungmann olivat
syöneet yhdessä aamiaista ja kerääntyivät nyt toinen toisensa
jälkeen matkavalmiina suureen eteiseen odottamaan Gerdaa ja Tomia.
Rouva Grünlich, joka oli puettu kermanväriseen, atlassikauluksella
varustettuun pukuun, oli lyhyestä yöunesta huolimatta erinomaisen
kukoistavan näköinen; epäröinti ja tuumiskelu näkyi päättyneen, sillä
hänen ilmeensä, kun hän nyt napitti hitaasti hansikkaitaan, oli
rauhallinen, varma, melkeinpä juhlallinen... Hän oli jälleen löytänyt
sen mielialan, joka hänelle oli tuttu entuudesta. Oman tärkeyden tunne,
ratkaisun merkityksellisyys, tieto, että jälleen oli koittanut päivä,
joka velvoitti häntä tarttumaan vakavin ottein sukunsa historiaan,
täytti hänen mielensä ja sai hänen sydämensä lyömään. Hän oli tänä
yönä nähnyt unessa silmiensä edessä sen kohdan perhepapereissa,
johon hän aikoi merkitä toisen kihlauksensa... seikan, joka oli
pyyhkivä pois ja tekevä merkityksettömäksi mustan tahran, joka siinä
oli entuudestaan; ja nyt odotti hän iloisessa jännityksessä hetkeä,
jolloin Tom ilmestyisi näkyviin ja hän saisi tervehtiä tätä vakavalla
päännyökkäyksellä...

Jonkun verran myöhästyneenä tuli konsuli puolisoineen taloon, sillä
nuori konsulitar ei ollut tottunut lopettamaan pukeutumistaan näin
varhain. Konsuli oli reippaan ja hyvätuulisen näköinen vaaleanruskeassa
pikkuruutuisessa puvussaan, jonka leveän rinnuksen välistä näkyi
kesäliivien laita; hänen silmänsä hymyilivät kun hän huomasi Tonyn
verrattoman arvokkaan ilmeen. Mutta Gerda, jonka hiukan sairaloinen
ja arvoituksellinen kauneus muodosti omituisen vastakohdan Tonyn
raikkaalle kauneudelle, ei ollut ollenkaan sunnuntaihuviretkituulella.
Hän ei ollut luultavasti nukkunut tarpeeksi. Hänen pukunsa pehmeä
punasininen väri sointui ihmeellisesti yhteen hänen paksun
kuparinruskean tukkansa kanssa ja sai hänen ihonsa näyttämään vielä
valkoisemmalta ja himmeämmältä, ja hänen lähekkäin olevien ruskeiden
silmiensä siniset varjot olivat tavallista tummemmat... Kylmästi
taivutti hän otsansa anoppinsa suudeltavaksi, ojensi kätensä herra
Permanederille jotakuinkin pilkallisesti; ja kun rouva Grünlich hänet
nähdessään löi kädet yhteen ja huudahti ääneen: »Voi hyvä Jumala,
Gerda, kuinka kaunis sinä taas olet —!» vastasi hän vain torjuvasti
hymyillen.

Hän tunsi syvää vastenmielisyyttä tämänpäiväisen retken kaltaista
seurustelua kohtaan, varsinkin kesällä ja vielä sunnuntaina. Hän, jonka
huoneissa enimmäkseen vallitsi alaslaskettujen uutimien aikaansaama
puolihämärä ja joka ei usein liikkunut ulkona, pelkäsi aurinkoa, pölyä,
juhlapukuun pukeutuneita pikkuporvareita, kahvin, oluen ja tupakan
hajua... Eniten kaikesta inhosi hän hellettä, joka teki koko olemisen
epämieluisaksi. »Hyvä ystävä», oli hän sanonut Thomakselle, kun tämä
oli kertonut Schwartauhun tehtävästä retkestä ja »Riesebuschista»,
— müncheniläisen vieraan tuli nähdä hiukan kaupungin ympäristöäkin,
— »tiedäthän sinä, että Jumala on luonut minut arkipäivän rauhaan..
Ja silloin ei hae kiihokkeita ja vaihtelua. Annathan minun pitää
vapauteni, eikö niin...?»

Hän ei olisi mennyt naimisiin Thomaksen kanssa, ellei tämä olisi
luvannut hänelle eräissä tapauksissa täyttä vapautta.

»Hyvänen aika, Gerda, kyllähän sinä olet oikeassa. Ja on suurimmaksi
osaksi kuvittelua, että tuollaiset retket muka olisivat hauskoja...
Mutta niihin ottaa osaa siksi, ettei tahdo näyttää omituiselta toisten
silmissä ja omissaan. Sen verran turhamainen on joka ihminen, etkö
sinäkin?... Muuten joutuu helposti yksinäisyyden ja onnettomuuden
valtaan ja menettää jonkun verran arvonantoa. Ja sitten vielä eräs
seikka, rakas Gerda... Meillä on kaikilla syytä olla hiukan kohteliaita
herra Permanederille. Uskon sinun tietävän, mitä asia koskee. On
tekeillä jotakin, ja olisi vahinko, suorastaan vahinko, ellei se
johtaisi suotuisaan tulokseen...»

»En ymmärrä, että minun läsnäoloni... mutta samantekevä. Kun sinä
toivot, niin tulen. Ottakaamme vastaan tämä huvitus.»

»Olen sinulle kaikesta sydämestäni kiitollinen.» —

Mentiin kadulle... Ja aurinko alkoi jo kuultaa sumun läpi, Pyhän
Marian-kirkon kellot soivat juhlallisesti ja linnunlaulu täytti ilman.
Kuski nosti lakkia, ja konsulitar nyökkäsi hänelle patriarkkaalisen
hyväntahtoisesti, mikä toisinaan sai Thomaksen hiukan hämilleen, ja
sanoi: »Hyvää huomenta, hyvä ystävä! Ja nyt siis kaikki paikoilleen!
Olisi aamusaarnan aika, mutta tänään me kiitämme Luojaa luonnossa ja
sydämissämme, eikö niin, herra Permaneder?»

»Aivan niin, rouva konsulitar.»

Ja sitten kiipesivät kaikki toinen toisensa jälkeen kapean takaoven
kautta vaunuihin, joihin olisi mahtunut kymmenen henkeä, ja istuivat
mukavasti patjoille, jotka — epäilemättä herra Permanederin kunniaksi
— olivat päällystetyt sini- ja valkoraitaisella kankaalla. Sitten
napsahti ovi lukkoon, herra Longuet maiskautti kieltään ja huudahteli
pari kertaa hevosille; vahvarakenteiset ruskeat hevoset lähtivät
liikkeelle, ja niin sitä ajettiin Mengstrassea alas, Traven rantaa, ohi
Holstentor'in ja sitten oikealle Schwartauhun johtavaa tietä...

Pellot, niityt, lehdot, maalaistalot vilisivät ohi... ja katse etsi
korkealla kirkkaassa, siintävässä ilmassa lenteleviä leivosia, joiden
laulu kuului alas. Thomas, joka poltti savuketta, katsoi tarkkaavasti
ympärilleen viljavainioiden ohi ajettaessa ja osoitti herra
Permanederille viljan kasvua. Humalakauppias oli poikamaisen iloisella
tuulella. Hän oli sysännyt vihreän höyhentupsuhattunsa toiselle
korvalliselle ja koetti saada suunnattomalla luukoukulla varustettua
keppiään pysymään tasapainossa valkoisella leveällä kämmenellään
ja alahuulellaan; jälkimmäinen oli temppu, joka, vaikka se aina
epäonnistui, niitti äänekästä suosiota varsinkin pikku Erikan taholta.

Sitten hän alkoi kertoa suurella innolla vuorille tehdyistä
kiipeämisretkistä, selkärepuista ja piikkisauvoista, minkä konsulitar
palkitsi ihailulla. Sitten hän valitti, ettei Christian ollut
saapuvilla, sillä hän kuului olevan niin kovin hauska herra.

»Miten milloinkin», sanoi konsuli. »Mutta tämmöisissä tilaisuuksissa
hän on aivan verraton, se on totta. — Me saamme krapuja, herra
Permaneder!» huudahti hän välittömästi. »Krapuja ja Itämeren-äyriäisiä!
Olette jo pari kertaa syönyt niitä äitini luona, mutta ystäväni
Dieckmann, 'Zum Riesebuschin' omistaja, hankkii aina ravintolaansa
parasta lajia. Ja piparpähkinöitä, seutumme kuuluisia piparpähkinöitä!
Ehkä niiden maine on levinnyt Isarinkin varrelle! No, saatte nähdä.»

Rouva Grünlich antoi vaunujen seisahtua pari kolme kertaa juostakseen
alas poimimaan tiepuolesta ruiskukkia ja unikkoja, jolloin herra
Permaneder joka kerran vakuutti aivan villinä tahtovansa tulla mukaan:
mutta koska häntä hiukan peloitti nousu vaunuista ja vaunuihin, jätti
hän sen kuitenkin tekemättä.

Erika riemuitsi jokaisesta ohikiitävästä variksesta, ja Ida Jungmann,
jolla aina, kirkkaimmallakin ilmalla, oli mukana sadetakki ja
sateenvarjo, yhtyi siihen välittömästi, hiukan hirnuvasti nauraen,
kuten todellinen lapsenhoitajatar, joka ei suhtaudu vain ulkonaisesti
lapsellisiin mielenilmaisuihin, vaan yhtyy niihin yhtä lapsellisen
sydämellisesti, — jolloin Gerda, joka ei ollut nähnyt hänen
harmaantuvan perheen palveluksessa, katsoi häneen pari kertaa hiukan
kylmän ihmettelevästi...

Tultiin Oldenburgin seutuun. Alkoi näkyä pyökkilehtoja, vaunut ajoivat
asutuksen läpi pienen torin yli, jossa oli vinttikaivo, sitten takaisin
kedolle, Au-joen yli vievän sillan yli ja pysähtyivät viimein »Zum
Riesebuschin» yksikerroksisen rakennuksen eteen. Se sijaitsi tasaisen
pihan laidassa, jossa oli nurmikenttiä, hiekoitettuja teitä ja
maalaiskukkapenkkejä. Takana oli penkereittäin kohoava pyökkimetsä.
Rinteen eri pengermiä yhdisti toisiinsa koholla olevien puiden
juurista ja kivistä muodostetut portaat, ja joka välikkeeseen, puiden
siimekseen, oli asetettu valkoisia pöytiä, penkkejä ja tuoleja.

Buddenbrookit eivät suinkaan olleet ensimmäiset vieraat. Pari
hyvinvoipaa palvelustyttöä ja tahraiseen hännystakkiin puettu
tarjoilija hääri juoksujalkaa pihalla kantaen leikkeleitä, mehuvesiä,
maitoa ja olutta metsikköön, johon jonkun matkan päähän toisistaan oli
sijoittunut useampia perhekuntia lapsineen.

Herra Dieckmann, ravintolan isäntä, astui henkilökohtaisesti vaunu-oven
eteen paitahihasillaan keltainen, kudottu lakki päässä, auttaakseen
herrasväkeä alas, ja Longuet'n siirryttyä kauemmaksi hevosia viemään,
sanoi konsulitar: »Teemme nyt ensin kävelyretken, hyvä isäntä, mutta
palatessamme noin tunnin kuluttua tahtoisimme aamiaista. Olkaa hyvä ja
kattakaa meille metsään... mutta ei liian korkealle; toinen pengermä
näyttää minusta sopivimmalta...»

»Pankaa nyt parhaanne, herra Dieckmann», lisäsi konsuli, »meillä on
hemmoiteltu vieras...»

Herra Permaneder pani vastaan. »Eikö mitä! Olutta ja juustoa...»

Tuota ei herra Dieckmann ymmärtänyt, vaan alkoi ladella luistavasti:
»Kaikkea mitä talossa on, herra konsuli... Krapuja, äyriäisiä,
erilaisia makkaroita, juustoja, savustettua ankeriasta, savustettua
lohta, savustettua sampea...»

»Hyvä on, Dieckmann, kyllä te tiedätte. Ja sitten — kuusi lasia maitoa
ja yksi seideli olutta, ellen erehdy, herra Permaneder?...»

»Yksi olutta, kuusi maitoa... tuoretta maitoa vai kirnumaitoa vai
viilimaitoa, herra konsuli?...»

»Tuoretta maitoa ja kirnumaitoa, Dieckmann. Siis tunnin kuluttua.»

Sen jälkeen he menivät pihan yli.

»Ensiksi meidän on käytävä lähteellä, herra Permaneder», sanoi
Thomas. »'Lähde' on Au-joen lähtökohta, ja Au on pieni joki, jonka
varrella on Schwartau ja jonka varrella myös kerran keskiajalla meidän
kaupunkimme sijaitsi, kunnes se paloi — ei se tainnut olla kovin
vahvasti rakennettu — minkä jälkeen se rakennettiin uudelleen Traven
rannalle. Joen nimeen liittyy muuten eräitä kirveleviä muistoja.
Poikina ollessamme meistä oli hauska nipistellä toisiamme käsivarteen
kysyen: 'Mikä on Schwartaun joen nimi?' Jolloin nipistetty tietysti
älähti 'au'. Katsokaa!» sanoi hän yht'äkkiä heidän tultuaan kymmenen
askeleen päähän portaista; »toiset ovat ehtineet ennen meitä. Tuolla
ovat Möllendorpfit ja Hagenströmit.»

Aivan oikein! Ylhäällä metsikön kolmannella pengermällä istuivat noiden
edullisen naimakaupan solmineiden perheiden jäsenet kahden peräkkäin
liitetyn pöydän ääressä vilkkaasti puhellen. Pöydän päässä istui
senaattori Möllendorpf, kalpea vanha herra, jolla oli sokeritauti ja
suippo, ohut valkoinen poskiparta. Hänen vaimonsa, syntyisin Langhals,
käytteli pitkävartista lornettiaan, ja hänen harmaa tukkansa oli
pörröllään edestä sekä takaa. Seurassa oli myös heidän poikansa August,
vaaleaverinen nuori mies, jolla oli huoliteltu ulkomuoto, ja Julchenin,
syntyisin Hagenström, aviomies, pieni ketterä herra, jolla oli isot,
kiiltävät, mustat silmät ja melkein yhtä isot timantit korvalehdissä;
hän istui vaimonsa veljien Hermannin ja Moritzin välissä. Konsuli
Hermann Hagenström alkoi käydä lihavaksi, sillä hän eli herkutellen ja
sanottiin hänen syövän jo aamulla hanhipiirasta. Hänellä oli punertava,
lyhyt täysiparta, ja hänen nenänsä — hänen äitinsä nenä — riippui
silmiinpistävän litteänä. Tohtori Moritz, jolla oli sisäänpainunut
rinta ja kellahtava ihonväri, välkytteli teräviä, harvoja hampaitaan
vilkkaasti puhellessaan. Molemmilla veljeksillä oli naisseuraa,
sillä oikeusoppinutkin oli ollut jo useamman vuoden naimisissa
erään hampurilaisen neiti Puttfarkenin kanssa. Tällä rouvalla oli
voinkeltainen tukka ja aivan elottomat, nähtävästi englantilaistuneet,
mutta hyvin kauniit ja säännölliset piirteet, sillä tohtori Hagenström
ei olisi voinut häpäistä kaunosielun-mainettaan menemällä naimisiin
ruman tytön kanssa. Ja lopuksi siellä oli vielä Hermann Hagenströmin
pikku tytär ja Moritz Hagenströmin kuusivuotias poika, kaksi valkoisiin
vaatetettua lasta, jotka jo nyt melkein olivat kihloissa, sillä
Huneus-Hagenströmien omaisuuden ei pitänyt saada hajaantua. — Kaikki
söivät munakokkelia kinkun kera.

Seurueet tervehtivät toisiaan Buddenbrookien kulkiessa ohi vähän matkan
päässä. Konsulitar taivutti hiukan hajamielisesti ja ihmettelevän
näköisenä päätään, Thomas kohotti hattuaan ja liikutti samalla huuliaan
kuin sanoen jonkun kylmän kohteliaisuuden, ja Gerda kumarsi vieraasti
ja muodollisesti. Mutta herra Permaneder, jota nousu oli kostuttanut,
heilutti reippaasti vihreätä lakkiaan ja huusi kovalla, iloisella
äänellä: »Hyvää huomenta.» — Jolloin senaattorin rouva Möllendorpf
otti lornjetin käteensä... Mutta Tony kohotti olkapäänsä korkealle,
nosti päätään, painoi leukansa alas ja tervehti luoksepääsemättömän
vihaisesti, katsoen Julchen Möllendorpfin leveäreunaisen hienon hatun
yli... Tällä hetkellä hänen päätöksensä kypsyi lopullisesti...

»Jumalan kiitos, Tom, että syömme aamiaista vasta tunnin kuluttua! Minä
en välittäisi istua tuon Julchenin edessä... Huomasitko sinä, miten
hän tervehti? Tuskin lainkaan. Ja minun mitättömän mielipiteeni mukaan
hänen hattunsa oli aivan mauton...»

»No, mitä hattuun tulee... Etkä sinäkään tainnut tervehtiä häntä sen
kohteliaammin, hyvä ystävä. Mutta älä viitsi suuttua, se nostaa kurtut
kasvoihin.»

»Suuttua, Tom? Ehen! Jos nuo ihmiset luulevat olevansa suurimpia
pöppöjä, on se ainoastaan naurettavaa. Mikä ero on oikeastaan tuon
Julchenin ja minun välillä, pyydänpä kysyä? Se, ettei hän saanut
miehekseen veijaria, vaan ainoastaan 'vätyksen', kuten Ida sanoisi; ja
jos hän olisi minun asemassani, saataisiinpa nähdä, saisiko hän toista
miestä.»

»Mistä sinä tiedät, ettet itse saa sellaista?»

»Vätystäkö, Thomas?»

»Onhan se parempi kuin veijari.»

»Ei hänen tarvitse olla yhtä eikä toista. Mutta siitä ei puhuta.»

»Oikein. Olemme jääneet jälkeenkin. Herra Permaneder kiipeää kuin
kauris...»

Tultiin varjoisalle metsätielle, eikä kestänyt kauan ennenkuin oltiin
»lähteellä», kauniilla, runollisella paikalla, jossa puinen silta
yhdisti toisiinsa rotkomaiset kallioseinät ja jossa oli tuuheita
riippaoksaisia rinteitä, puita, joiden juuret olivat paljaat. He
ottivat konsulittaren tuomalla hopeaisella, kokoontyönnettävällä
pikarilla vettä pienestä kivisestä altaasta, joka oli lähteen alla,
ja virvoittivat itseään raikkaalla rautapitoisella vedellä, jolloin
herra Permaneder, saaden pienen kohteliaisuuskohtauksen, pyysi rouva
Grünlichiä maistamaan hänen lasistaan. Hän oli äärettömän kiitollinen,
toisti moneen kertaan: 'Kuinka herttaista', ja jutteli valppaasti
konsulittaren, Thomaksen, Gerdan, Tonyn ja pikku Erikankin kanssa...
Gerdakin, joka tähän asti oli kärsinyt kuumuudesta ja vaipunut
eräänlaiseen mykkään, elottomaan hermostuneisuuteen, alkoi nyt toipua,
ja kun hiukan kiireisen paluumatkan jälkeen taas oli saavuttu majatalon
edustalle ja asetuttu toiselle penkereelle katetun ruokapöydän
ympärille, oli hän ensimmäinen, joka valitti herra Permanederin
pikaista lähtöä — juuri nyt, kun oli alettu tutustua ja kun murteen
aiheuttamia väärinkäsityksiä ja ymmällejoutumisia sattui yhä
harvemmin... Hän kertoi kuulleensa ystävänsä ja kälynsä Tonyn käyttävän
pari kolme kertaa erittäin onnistuneesti baierilaisia sanoja...

Herra Permaneder ei vastannut juuri mitään »lähtöä» koskevaan
viittaukseen, antautui vain aluksi herkkujen nauttimiseen, joita pöytä
oli täynnä ja jollaisia hän ei nähnyt joka päivä Tonavan varrella.

He söivät kiirettä pitämättä hyvältä maistuvia ruokia, pikku Erikan
iloitessa eniten pienistä silkkipaperiruokaliinoista, jotka hänestä
olivat paljon kauniimmat kuin suuret liinakankaiset ruokaliinat kotona
ja joita hän tarjoilijan luvalla pisti muutaman taskuunsa muistoksi.
Sitten istui perhe vieraansa kanssa vielä hyvän aikaa yhdessä, herra
Permanederin polttaessa useita mustia sikareita oluen väliin, ja
konsulin polttaessa savukkeitaan; — mutta kukaan ei enää ajatellut
herra Permanederin lähtöä, eikä tulevaisuutta ylimalkaan kosketeltu
ollenkaan. Sen sijaan muisteltiin menneitä asioita, puhuttiin viime
vuosien valtiollisista tapahtumista. Ja herra Permaneder kertoi —
naurettuaan ensin läkähtyäkseen parille konsulittaren esittämälle,
vuoteen neljäkymmentä kahdeksan liittyvälle jutulle, jotka tämä oli
kuullut mieheltään — Münchenin vallankumouksesta ja Lola Montezista,
joka rouva Grünlichistä oli äärettömän mieltäkiinnittävää. Mutta tunnin
kuluttua päivällisestä, Erikan palattua Idan kanssa aivan hikisenä,
kädet täynnä kedon kukkia, ja Idan muistutettua piparpähkinöistä, jotka
vielä täytyi ostaa, lähdettiin alempana olevaan kylään... kuitenkin
vasta sitten, kun konsulitar, jonka vieraita kaikki tänään olivat, oli
maksanut laskun sievoisella kultakolikolla.

Majatalon edessä annettiin määräys, että vaunujen tuli olla valmiina
tunnin kuluttua, sillä tahdottiin vielä ehtiä levätä hiukan kaupungissa
ennen päivällistä; sitten astelivat kaikki hiljalleen auringon
paahtaessa pölyistä tietä kylän matalia taloja kohti.

Heti Aun-sillalle tultua järjestyi kuin itsestään seuraava ryhmittely,
joka sitten pysyi samana koko matkan: Edellä kulki mamsseli Jungmann
pitkine koipineen väsymättömästi edestakaisin juoksentelevan ja
kaaliperhosia ajelevan Erikan kanssa, sitten seurasivat konsulitar,
Thomas ja Gerda, ja viimeisinä, jonkun matkan päässä toisista, rouva
Grünlich ja herra Permaneder. Etupäässä oli äänekästä, sillä pikku
tyttö ilakoi ja Ida yhtyi häneen, hörähtäen vähän väliä syvään
hyväntahtoiseen hirnuntaansa. Keskellä kulkijat olivat kaikki kolme
aivan vaiti, sillä Gerda oli pölyn tähden vajonnut taas hermostuneeseen
liikkumattomuuteen ja vanha konsulinna poikineen oli ajatusten
vallassa. Takanakin oli äänetöntä... mutta vain näennäisesti, sillä
Tony ja baierilainen vieras puhelivat hiljaa ja läheisesti. — Mistä he
puhuivat? Herra Grünlichistä...

Herra Permaneder oli tehnyt sen sattuvan huomautuksen, että Erika oli
herttainen ja sievä lapsi, mutta ettei hän ollut juuri yhtään äitinsä
näköinen, johon Tony oli vastannut: »Hän on aivan isäänsä... eikä se
ole niinkään epäedullista, sillä ulkonaisesti oli Grünlich hieno mies
— se on myönnettävä! Hänellä oli myös hyvin erikoinen kullankeltainen
poskiparta; en ole milloinkaan nähnyt sellaista muilla...»

Sitten tiedusti herra Permaneder vielä kerran, vaikka Tony oli
jo Münchenissä Niederpaureilla kertonut hänelle kutakuinkin
seikkaperäisesti aviotarinansa, kaikenlaisia yksityiskohtia ja kysyi
osaaottavasti silmiä räpäytellen, tarkasti vararikon vaiheita.

»Hän oli huono ihminen, herra Permaneder, muuten isä ei olisi ottanut
minua takaisin hänen luotaan, vakuutan sen teille. Kaikilla ei ole
hyvä sydän, sen on elämä opettanut minulle, tiedättekö, vaikka olenkin
vielä nuori — jos kohta olen ollut leskenä tai sen tapaisena kymmenen
vuotta. Hän oli ilkeä, ja Kesselmeyer, hänen pankkiirinsa, joka
sitäpaitsi oli tyhmä kuin aasi, oli vielä ilkeämpi. En tarkoita, että
itse olisin pyhimys ja aivan syytön... älkää ymmärtäkö minua väärin!
Mutta Grünlich laiminlöi minut kokonaan, ja jos hän istui joskus minun
luonani, luki hän sanomalehteä; ja hän petti minua ja antoi minun aina
olla Eimsbüttelissä, koska minä olisin voinut kaupungilla kuulla siitä
suosta, johon hän oli vajonnut... Mutta minähän olen vain heikko nainen
ja minulla on vikani, enkä minä varmaankaan ole aina tehnyt aivan
oikein. Annoin esimerkiksi miehelleni huolen ja valituksen aihetta
kevytmielisyydelläni ja tuhlaavaisuudellani ja aamupuvuillani... Mutta
lisään vielä, että minulla oli yksi puolustus, nimittäin se, että olin
lapsi mennessäni naimisiin, hanhi, tyhmeliini. Voitteko ajatella, että
niinä esimerkiksi vasta juuri ennen kihlaustani sain tietää, että neljä
vuotta sitten uudistettiin yliopistojen ja sanomalehtien statuutit?
Joutavat asetukset muuten!... Ai niin, on todellakin surullista, että
ihminen elää vain kerran, herra Permaneder, eikä voi aloittaa kaikkea
alusta; tahtoisi tehdä niin monen seikan paremmin.»

Hän vaikeni ja katsoi jännittyneesti hiekkaan; hän oli antanut
vieraalle viisaasti ajatellun lähentymiskohdan, sillä tästä ei
ollut pitkä harppaus ajatukseen, että joskin elämää ei saattanut
aloittaa alusta, saattoi uusi, parempi avioliitto sentään vielä olla
mahdollinen. Mutta herra Permaneder antoi tilaisuuden luikua ohitseen
ja rajoittui vain moittimaan kiihkeästi herra Grünlichiä, kärpäsen
saadessa kulkea rauhassa hänen pientä, pyöreätä leukaansa pitkin...

»Semmoinen junkkari! Jos hän olisi tässä, niin kyllä minä antaisin...»

»Hyi, herra Permaneder! Ette saa puhua noin. Meidän tulee unohtaa ja
antaa anteeksi, kosto on minun, sanoo Herra... kysykääpäs äidiltä!
Varjelkoon... en tiedä, missä Grünlich on ja miten hänen on käynyt
elämässä, mutta toivon hänelle kaikkea hyvää, joskaan hän ei ehkä ole
ansainnut sitä...»

He olivat tulleet kylään, pienen talon edustalle, jossa oli
leipuripuoti. Melkein tietämättään olivat he jääneet seisomaan, ja
melkein huomaamattaan olivat he nähneet Erikan, Idan, konsulittaren,
Thomaksen ja Gerdan katoavan naurettavan pienestä puodinovesta sisään
syvään kumartuen. Niin syvään vaipuneet he olivat keskusteluunsa,
vaikka siinä ei ollut tähän asti kosketeltu muuta kuin turhia ja
typeriä asioita.

Heidän vieressään oli aita, ja sen vierellä oli pitkä, kaita
kukkapenkki, jossa kasvoi pari resedaa ja jonka mehevää mustaa
multaa rouva Grünlich kaivoi tavattoman innokkaasti päivänvarjon
kärjellä, maahan katsoen ja hiukan palavissaan. Herra Permaneder.
jonka höyhenellä varustettu hattu oli soljunut otsalle, seisoi aivan
hänen vieressään ottaen silloin tällöin osaa kukkapenkin mullitukseen
keppinsä nenällä. Hänenkin päänsä painui alas; mutta hänen siniset,
vetiset silmänsä, jotka olivat käyneet kirkkaiksi ja hiukan punaisiksi,
katsoivat alta kulmain nöyrän, huolestuneen ja jännitetyn näköisinä
rouva Grünlichiin, saman ilmeen riippuessa hänen hylkeenviiksissään...

»Ja nyt te kai pelkäätte kauheasti», hän sanoi, »ettekä tahdo enää
koskaan yrittää uudestaan, vai kuinka, rouva Grünlich...?»

»Miten taitamatonta!» ajatteli Tony. »Täytyykö minun nyt myöntää se
todeksi?»... Hän vastasi: »Kyllä, herra Permaneder, tunnustan suoraan,
että minusta olisi vaikeata antaa toisen kerran myöntymykseni koko
elämän ajaksi, sillä minulle on opetettu, että se on hirveän vakava
askel... siihen tarvittaisiin varma takuu siitä, että kysymyksessä
oleva mies olisi todella kunnollinen, jalo ja läpihyvä...»

Nyt uskalsi toinen kysyä, pitikö rouva Grünlich häntä sellaisena
miehenä, johon Tony vastasi: »Pidän, herra Permaneder, pidän teitä
sellaisena.»

Sitten seurasi vain pari lyhyttä, hiljaa lausuttua sanaa, joihin
sisältyi kihlautuminen ja herra Permanederille lupa kääntyä kotiin
tultua konsulittaren ja Thomaksen puoleen...

Toisten seuran jäsenien tullessa ulos puodista suuret
piparpähkinäpussit kädessä antoi konsuli katseensa hipua
hienotunteisesti noiden kahden yli, sillä he olivat ankarasti
hämillään: Herra Permaneder ei koettanut sitä salata; Tony taas peitti
sen majesteettisen arvokkuuden verhoon.

Kiiruhdettiin vaunujen luo, sillä taivas oli mennyt pilveen ja alkoi
pisaroida.

       *       *       *       *       *

Kuten Tony oli olettanut, oli hänen veljensä heti herra Permanederin
ilmestyttyä taloon hankkinut tarkat tiedot vieraan asemasta, mikä
oli antanut sen tuloksen, että X. Noppe. & Comp. oli pienehkö, mutta
taattu liike, joka, ollen yhteistoiminnassa herra Niederpaurin johtaman
Panimoyhtiön kanssa, tuotti hyvää voittoa, ja että herra Permanederin
osuus, kun siihen liitettäisiin Tonyn myötäjäissumma, 17000 taalaria,
riittäisi turvattuun porvarilliseen elämään ilman ylellisyyttä.
Konsulitar tiesi asiasta, ja perinpohjaisen keskustelun jälkeen, johon
ottivat osaa hän, herra Permaneder, Antonie ja Thomas, järjestettiin
kihlauspäivän iltana hankaluuksitta kaikki kysymykset, myöskin pikku
Erikaa koskeva puoli. Herra Permaneder suostui liikutettuna morsiamensa
toivomukseen, että tyttö otettaisiin mukaan Müncheniin.

Kahden päivän kuluttua lähti humalakauppias talosta — »koska Noppe
muuten haukkuu» — mutta heinäkuussa tapasi rouva Grünlich hänet jälleen
hänen synnyinkaupungissaan; hän tuli tänne Tomin ja Gerdan seurassa,
jotka aikoivat Bad Kreuthin kylpylaitokseen. Konsulitar oli jäänyt
Erikan ja Ida Jungmannin kanssa Itämeren rannalle. Noilla kahdella
parilla oli muuten tilaisuus katsella Münchenissä Kaufingerstrassen
varrella, siis aivan lähellä Niederpaureita, olevaa taloa, jonka
herra Permaneder aikoi ostaa ja jonka hän suurimmaksi osaksi tuumi
vuokrata pois. Se oli kerrassaan merkillinen vanha talo kapeine
portailleen, jotka veivät alaovelta suoraan ensimmäiseen kerrokseen
kuin taivaanportaat, ilman mutkia ja väliosastoja; niiden päässä olevan
käytävän vasemmalta ja oikealta puolen tultiin päädyn puoleisiin
huoneisiin...

Elokuun puolivälissä palasi Tony kotiin varustaakseen lähiviikkoina
myötäjäisiänsä. Paljon hänellä oli tavaraa vielä ensimmäisen
avioliittonsa ajoiltakin, mutta moni seikka kaipasi myös täydennystä
Ja eräänä päivänä saapui Hampurista, josta oli tilattu yhtä ja toista,
myös uusi aamupuku... siinä ei tosin ollut samettinauhoja, vaan
kangasruusukkeita.

Myöhemmin syksyllä saapui herra Permaneder taas Mengstrassen varrelle;
ei tahdottu pitkittää asiaa...

Mitä hääjuhlallisuuksiin tulee, sujuivat ne niin kuin Tony oli
odottanut: Niistä ei pidetty paljon melua. »Heittäkäämme komeus», sanoi
konsuli. »Sinä olet jälleen naimisissa, ja nyt on kaikki taas kuten
ennen.» Kihlauskortteja lähetettiin vain pieni määrä — mutta eräs, jota
ei unohdettu, oli Julchen Möllendorpf, syntyisin Hagenström; siitä piti
madame Grünlich visusti huolen. Häämatkasta luovuttiin, koska herra
Permaneder halveksi 'sellaista jahtia' ja koska Tony, juuri palattuaan
kesän vietosta, piti matkaa Müncheniin tarpeeksi pitkänä. Vihkiäiset,
joita ei tällä kertaa toimitettu pylvässalissa, vaan Marian-kirkossa,
tapahtuivat suvun piirissä. Tony kantoi arvokkaasti oranssikukkia
myrttiseppeleen asemesta, ja pääkirkkoherra Kölling saarnasi hiukan
pienemmällä äänellä kuin kerran ennen, mutta yhä vielä kehoittaen
_kohtuullisuuteen_.

Christian tuli Hampurista hyvin hienosti puettuna, hiukan rasittuneena,
mutta iloisella tuulella, kertoi Burmeester & Comp:n olevan »tip-top»,
virkkoi, että Klothilde ja hän menisivät kai naimisiin vasta tähtein
»tuolla puolen» — »nimittäin: Kumpikin erikseen...» ja tuli aivan
liian myöhään kirkkoon, siksi että oli käynyt klubissa. Justus-setä
oli hyvin liikutettu ja oli yhtä runsaskätinen kuin aina, mikä
ilmeni siinä, että hän lahjoitti vastanaineille erinomaisen kauniin,
paksusta hopeasta tehdyn pöytäkaluston... Hän näki melkein nälkää
kotona vaimoineen, sillä tuo heikko äiti maksoi yhä edelleen hyljätyn
ja perinnöttömäksi tehdyn poikansa Jakobin velat talousrahoistaan
pojan oleksiessa nykyisin Pariisissa. Breitestrassen Buddenbrookin
naiset huomauttivat: »Toivottavasti liitto kestää tällä kertaa.» Mutta
siihen yhtyi epämiellyttävä tunne siitä, etteivät he kenties sentään
sitä toivoneet... Sesemi Weichbrodt kohosi varpaisilleen, suudella
napsahutti hoidokkiaan, nykyistä rouva Permanederiä otsalle ja sanoi
herttaisine vokaaleineen: »Tule onnelliseksi., hövä lapsi!»



SEITSEMÄS LUKU.


Noustuaan vuoteesta kello kahdeksan, mentyään makuuhuoneensa pienen
portin kautta kiertoportaita alakertaan, otettuaan kylvyn ja puettuaan
jälleen ylleen aamunuttunsa ryhtyi konsuli Buddenbrook yleisiin
asioihin. Silloin ilmestyi nimittäin kylpyhuoneeseen herra Wenzel,
parturi ja kaupunginvaltuuston jäsen punaisine käsineen ja älykkäine
kasvoineen, kantaen höyryävää vesivatia, jonka hän oli noutanut
keittiöstä, ynnä muita taipeitaan. Ja konsulin istahtaessa suureen
lepotuoliin pää taapäin taivutettuna, ja herra Wenzelin alkaessa
saippuoida hänen leukaansa syntyi melkein aina keskustelu, joka
alkaen yöunesta ja ilmasta siirtyi suuren maailman tapahtumiin ja
kaupungin asioihin sekä päättyi tavallisesti yksityisiin kauppa-
ja perhesuhteisiin... Tämä kaikki pitkitti toimitusta, sillä aina
kun konsuli sanoi jotakin, täytyi herra Wenzelin ottaa veitsi hänen
kasvoiltaan.

»Miten olette nukkunut, herra konsuli?

»Kiitos, hyvin, Wenzel. Onko kaunis ilma?»

»Kylmä ja hiukan huuruinen, herra konsuli. Pojat ovat taas laittaneet
Jakobinkirkon luokse kymmenen metrin pituisen luikuradan, niin että
minä olin vähällä halkaista pääni tullessani pormestarin luota. Piru
heidät periköön...»

»Joko olette lukenut lehtiä?»

»Sanomat ja Hampurin Uutiset. Ei mitään muuta uutta kuin
Orsini-pommijuttu... Se on kauheata. Matkalla oopperaan... Ovat ne
joukkoa...»

»No, en luule sen merkitsevän sen enempää. Kansan kanssa sillä ei
ole mitään tekemistä, ja seuraus on vain se, että poliisikuntaa
vahvistetaan ja sanomalehtiä kiristetään yhä enemmän. Hän on
varuillaan, mutta mahtaa se olla levotonta elämää sentään, sillä hänen
täytyy toimia lakkaamatta pysyttääkseen asemansa. Mutta kunnioitan
häntä. Sellaisin mielipitein ei ole ainakaan mikään 'vätys', kuten
mamsseli Jungmann sanoisi; ja hänen leipurikassa- ja huokeat
leivänhintatuumansa ovat kerrassaan suurenmoisia keksintöjä. Hän tekee
epäilemättä paljon kansan hyväksi...»

»Niin, samaa sanoi herra Kistenmaker.»

»Stephan? Puhuimme siitä eilen.»

»Ja Preussin Fredrich Wilhelmin asiat ovat huonosti, herra konsuli;
ei hän enää selviä. Puhutaan prinssin tulevan lopullisesti
hallitsijaksi...»

»Ei sitä vielä tiedä. Wilhelm on osoittautunut vapaamieliseksi.
Katkeruus häntä sittenkin eniten kalvaa, tuota miesparkaa... Mitä uutta
Köpenhaminasta?»

»Ei kerrassaan mitään, herra konsuli. Ne eivät tahdo. Liitto on
selittänyt aivan oikein, että Holsteinin ja Lauenburgin hallitussääntö
on oikeudenvastainen... Mutta sitä ei suostuta muuttamaan...»

»Niin, se on aivan kuulumatonta, Wenzel. Semmoisia ne tanskalaiset
ovat! Muistan hyvin, kuinka jo pienenä poikana olin vihainen
eräälle laululle, joka alkoi näin: 'Gib mir, gib allen denen, die
sich von Herzen sehnen...' ja jossa aina ajattelin 'denen' sanan
kirjoitetuksi ä:llä, käsittämättä, että Jumala voisi antaa jotakin
tanskalaisillekin...»

»Ai, ai, olkaa varovainen, Wenzel... No niin. Ja entä Hampurin
oikorautatiehanke! Siitä on jo taisteltu sanoilla ja tullaan
taistelemaan edelleen, kunnes Köpenhaminasta annetaan lupa...»

»Niin, herra konsuli, ja vaikeus on siinä, että koko Altona—Kielin
rautatieyhdistys on sitä vastaan, ja tarkkaan katsoen koko Holsteinkin;
näin sanoi myös pormestari, tohtori Överdieck. He pelkäävät Kielistä
päin tulevaa nousua...»

»Luonnollisesti, Wenzel. Moinen uusi side Itä- ja Pohjanmeren
välillä... Mutta saattepa nähdä, ettei Altona—Kiel jätä
asiaa sikseen. He saattavat rakentaa kilpailevan radan,
Itäholstein—Neumünster—Neustadt, se ei ole ollenkaan mahdotonta. Mutta
sen ei tule peloittaa meitä, me tarvitsemme oikoradan Hampuriin.»

»Herra konsuli puoltaa asiaa lämpimästi.»

»Niin... mikäli minun voimani ja vähäinen vaikutukseni tulevat
kysymykseen... Harrastan suuresti rautatieasioitamme, enkä minä ole
ensimmäinen suvussani, joka niitä harrastaa, sillä isäni kuului jo
vuodesta viisikymmentäyksi Büchenin rautatien johtokuntaan, niistä
kai johtui sekin, että minut valittiin sinne, vaikka olen vasta
kolmenkymmenenkahden vuoden vanha. Sillä omat ansionihan eivät ole
vielä sanottavat...»

»Vai ei, herra konsuli; herra konsulin raatihuoneella pitämän puheen
jälkeen...»

»No niin, se taisi tehdä hiukan vaikutusta. Hyvää tahtoa minulta ei
ainakaan ole puuttunut. Mutta minun on oltava kiitollinen isälleni,
isoisälleni ja isoisäni isälle siitä, että he ovat tasoittaneet tieni
ja että heihin kohdistunut luottamus ja arvonanto lankeaa nyt ilman
muuta minunkin osakseni; en voisi muuten toimia näin vapaasti...
Kuinka paljon teki isäni esimerkiksi vuoden neljäkymmentäkahdeksan
jälkeen ja tämän vuosikymmenen alussa postilaitoksemme uudistamiseksi?
Ajatelkaahan, Wenzel, hän ehdotti valtuustossa Hampurin kyytivaunujen
liittämistä postin yhteyteen, ja vuonna viisikymmentä jätti hän
senaattiin, joka siihen aikaan toimi anteeksiantamattoman hitaasti,
yhä uusia anomuksia, jotka tarkoittivat meidän liittymistämme
saksalais-itävaltalaiseen postiyhdistykseen... Ja siitä, että meillä
nyt on alhainen postitaksa kirjeisiin, ristisiteisiin, vapaamerkkeihin
ja Berliinin ja Travemünden sähkösanomiin nähden, saamme kiittää muun
muassa häntä. Elleivät hän ja pari muuta olisi lakkaamatta ahdistaneet
senaattia, olisimme me kai iäksi jääneet jäljelle Tanskan ja
Thurn—Taxin postista. Niin. Ja kun minä nyt lausun mielipiteeni näistä
asioista, otetaan se huomioon...»

»Niin, Jumala nähköön, siinä konsuli sanoi oikean sanan. Ja mitä
Hampurin rataan tulee, sanoi pormestari sitten näin: 'Sitten kun olemme
niin pitkällä, että voimme ostaa Hampurista rautatietarkoitukseen
sopivan alueen, lähetämme konsuli Buddenbrookin sinne; konsuli on
sellaisissa asioissa terävämpi kuin moni juristi'... Niin hän sanoi...»

»Erittäin mairittelevaa, Wenzel. Mutta pankaapas nyt poskelle vielä
hiukan saippuaa; sen pitää tulla vielä sileämmäksi.»

»No niin, sanalla sanoen, meidän tulee toimia! En sano mitään
pahaa Överdieckistä, mutta hän on jo vähän vanha; jos minä olisin
pormestari, sujuisi kaikki hiukan nopeammin, luullakseni. Ette
aavista, millä tyydytyksellä minä olen seurannut kaasuvalaistuksen
valmisteluja, joka laitos vihdoinkin saadaan ketjuista riippuvien
mahdottomien öljylamppujemme sijaan.. Voin sanoa, että minä olen
ollut hiukan osallisena tuohon uudistukseen... Kuinka paljon tehtäviä
onkaan vielä edessäni! Katsokaas, Wenzel, ajat muuttuvat, ja meillä
on paljon velvollisuuksia uutta aikaa kohtaan. Muistan varhaisinta
nuoruuttani... itse tiedätte, Wenzel, paremmin kuin minä, miltä täällä
silloin näytti. Kadut olivat ilman jalkakäytäviä, ja katukivien
välissä kasvoi jalankorkuinen ruoho, ja talojen edessä oli porstuat ja
ulokkeet ja penkit... Ja keskiaikaiset rakennuksemme olivat pilatut
lisärakennelmilla ja olivat sortumaisillaan, sillä vaikka yksityisillä
oli rahaa eikä kukaan nähnyt nälkää, oli valtio rutiköyhä; kaikki sai
olla rempallaan, kuten lankoni Permaneder sanoo, korjauksista ei ollut
puhettakaan. Silloiset sukupolvet olivat huoletonta ja onnellista
väkeä, ja isoisäni läheinen ystävä, Jean Jacques Hoffstede, eleli
vain joutilaana suorittaen pieniä rivoja käännöksiä ranskankielisistä
runoista... mutta iänkaiken ei sellaista voinut jatkua; moni asia on
muuttunut ja yhä useampi tulee muuttumaan... Kaupungissamme ei enää
ole 37 000 asukasta, vaan yli 50 000, kuten tiedätte, ja kaupungin
luonne muuttuu. Täällä on nyt uutisrakennuksia ja etukaupunkeja, jotka
laajenevat edelleen, ja kunnon kadut, ja me voimme panna kuntoon
loistokautemme aikuiset muistopatsaat. Mutta tuo kaikki on lopultakin
vain ulkonaista. Tärkeimmät asiat ovat, vielä edessäpäin, hyvä Wenzel.
Ja nyt minä olen taas johtunut isä-vainajani _ceterum censeo'on_
tulliyhdistykseen, Wenzel; meidän täytyy liittyä tulliyhdistykseen,
sitä ei sietäisi enää epäilläkään, ja teidän pitää kaikkien auttaa
minua, kun minä ajan sitä asiaa... Kauppamiehenä minä, näettekös,
ymmärrän sen asian paremmin kuin valtiomiehemme, ja pelko, että se
rajoittaisi itsenäisyyttä ja vapautta, on tässä tapauksessa kerrassaan
naurettava. Sisämaa, Mecklenburg ja Schlesvig-Holstein, liittyisivät
meihin, mikä on mitä suotavinta siksi, ettemme me enää yhtä suuressa
määrässä kuin ennen hallitse pohjoista liikennettä... hyvä on... olkaa
hyvä ja antakaa pyyheliina, Wenzel», sanoi konsuli lopuksi. Ja kun
vielä oli sanottu pari sanaa rukiin päivähinnasta, joka oli 55 taalaria
ja yhä alenemaan päin, sekä pari huomautusta jostakin kaupungin
perhetapahtumasta, katosi herra Wenzel pohjakerrokseen tyhjentääkseen
kadulle välkkyvän kuohuvesiastiansa. Ja konsuli nousi kiertoportaita
makuuhuoneeseen; siellä hän suuteli otsalle Gerdaa, joka sillävälin oli
herännyt, ja pukeutui parastaikaa.

Nuo pienet aamupuhteet valppaan parturin kanssa olivat johdantona,
johon sitten liittyi toimelias päivän työ ajatuksineen, puheineen,
hommineen, kirjoittamisineen, laskelmineen, edestakaisin-juoksuineen...
Matkojensa, tietojensa, harrastuksiensa nojalla oli Thomas Buddenbrook
piirissään se, jonka ajatus oli vähimmin rajoitettu, ja hän tunsi
varmasti selvimmin niiden olosuhteiden pienuuden ja ahtauden, joiden
keskellä hän liikkui.

Laajemmalla hänen isänmaassaan oli vallankumouksen tuomaa julkisen
elämän nousuaikaa seurannut herpautuminen, seisahtuminen ja taantumus,
joka ei riittänyt askarruttamaan näin valpasta mieltä. Mutta hän oli
siksi henkevä, että saattoi ottaa mielilauseekseen mietelmän kaiken
inhimillisen toiminnan turhuudesta sekä alistaa tahtonsa, kykynsä,
intonsa ja toimintatarmonsa sen pienen yhdyskunnan palvelukseen, jossa
hänen nimensä mainittiin ensimmäisten joukossa. — Hän oli kyllin
henkevä suodakseen kunnianhimolleen tyydytyksen pienessäkin piirissä,
nauraakseen sille samalla kuin piti sitä arvossa.

Heti kun hän oli syönyt aamiaisen ruokasalissa Antonin hoitaessa
tarjoilua, pukeutui hän ulkopukuun ja lähti konttoriin Mengstrassen
varrelle. Hän ei viipynyt siellä kuin tunnin, kirjoitti pari kolme
kiireellistä kirjettä ja sähkösanomaa, antoi muutaman määräyksen,
sysäsi sitten liikkeelle tuon suuren liikkeen vauhtipyörän ja jätti
työn rauhallisen jatkumisen herra Marcuksen huolellisen silmän
valvottavaksi.

Hän näyttäytyi ja piti puheita istunnoissa ja kokouksissa, kävi
pörssissä, joka sijaitsi torin varrella suurten goottilaisten pylväiden
alla, teki tarkastuskäyntejä satamassa, varastohuoneissa, neuvotteli
laivanisäntänä kapteenien kanssa — ja niin seurasi loppumaton jono
toimia myöhään iltaan asti; töitten sarjan keskeytti vain pikainen
vanhan konsulittaren kanssa nautittu aamiainen ja Gerdan kanssa syöty
päivällinen, jonka jälkeen hän vietti puoli tuntia leposohvalla
sikaria poltellen ja sanomalehtiä lukien. Hän oli kaiken aikaa
kiinni kauppahuoneen tai tulli-, vero-, rakennus-, rautatie-, posti-
ja köyhäinhoitoasioissa ja perehtyi myöskin aloihin, jotka eivät
oikeastaan kuuluneet hänen piiriinsä, vaan »oppineille». Varsinkin
rahatalousalalla osoitti hän pian loistavia lahjoja...

Hän varoi laiminlyömästä seuraelämää. Tosin hänen säntillisyytensä
tässä suhteessa jätti toivomisen varaa ja hän ilmestyi ovelle
vasta viime minuutissa, kun hänen puolisonsa jo oli ollut kauan
juhlapuvussa ja vaunut odottaneet alhaalla puoli tuntia; silloin
hän ilmestyi sanoen: »Pardon, Gerda, asiat...» ja heitti nopeasti
hännystakin ylleen. Mutta määräpaikkaan, päivällisille, tanssiaisiin
tai iltakutsuihin saavuttuaan hän osoitti suurta mielen joustavuutta,
täyttäen kunnialla paikkansa seuramiehenä... Edustamisen hän
vaimoineen ymmärsi yhtä hyvin kuin toiset kaupungin rikkaat; hänen
tarjoamansa ruoka ja juoma oli 'tip-top', hän oli tunnettu kohteliaana,
huomaavaisena ja huolellisena isäntänä ja hänen sukkeluutensa olivat
yläpuolella keskitason. Mutta tällä välin hän vietti hiljaisia
iltoja Gerdan seurassa joko kuunnellen tupakkaa polttaen vaimonsa
viulunsoittoa tai lukien hänen kanssaan saksalaisia, ranskalaisia tai
venäläisiä kertomuksia, vaimonsa valinnan mukaan...

Näin hän teki työtä ja menestyi, sillä hänen arvonsa kohosi yhä
kaupungissa. Ja huolimatta Christianin liikkeen perustamisen ja Tonyn
toisen avioliiton vaatimasta pääomanluovutuksesta oli kauppahuoneella
hyvät ajat. Mutta sattuihan sitä sentään väliin sellaistakin, joka
masensi hänen mieltään joksikin aikaa ja lamautti hänen henkensä
joustavuutta.

Hampurissa oli Christianin kumppani, herra Burmeester kuollut äkkiä
halvaukseen keväällä vuonna viisikymmentäkahdeksan. Hänen perillisensä
ottivat kuolleen jälkeen jättämät varat liikkeestä, ja konsuli varoitti
nyt veljeään jatkamasta sitä omilla varoillaan, koska hän tiesi,
miten vaikea oli pitää pystyssä laajaa toimintaa äkkiä vähentyneen
pääoman avulla. Mutta Christian tahtoi pysyttää itsenäisyytensä ja
otti haltuunsa H.C.F. Burmeester & Comp:n liikkeen velkoineen ja
varoineen... mistä oli odotettavissa ikävyyksiä.

Ja sitten konsulin sisar Klara Riiassa... Se, että hänen avioliittonsa
pastori Tiburtiuksen kanssa oli jäänyt lapsettomaksi, kävi vielä
laatuun, koska Klara Buddenbrook ei koskaan ollut välittänyt
erityisesti lapsista ja koska hänellä epäilemättä oli hyvin vähän
äidillisiä tunteita. Mutta hänen terveytensä oli, hänen omista ja
miehensä kirjeistä päättäen, sangen heikko, ja päänkipu, josta hän
oli kärsinyt jo nuorena tyttönä, palasi nykyään määräaikojen kuluttua
uudelleen melkein sietämättömän ankarana.

Se oli huolestuttavaa. Ja kolmas suru oli se, että kotonakaan, heidän
omassa talossaan, ei näkynyt vielä mitään merkkiä suvun jatkumisesta.
Gerda osoitti tätä asiaa kohtaan ylhäistä välinpitämättömyyttä,
joka melkein vaikutti kielteiseltä. Thomas kantoi huolensa yksin.
Mutta vanha konsulitar otti asian puheeksi ja neuvotteli siitä
tohtori Grabowin kanssa. »Tohtori, eikö olisi jo aika tapahtua
jotakin, näin meidän kesken puhuen? Eiköhän pieni oleskelu vuori- tai
meri-ilmastossa, Kreuthissa, Glücksburgissa tai Travemündessä tepsisi!
Mitä luulette...» Ja Grabow, jonka tavallinen miellyttävä resepti:
»Ankara ruokajärjestys ja hiukan kyyhkyspaistia ja ranskanleipää» ei
tässä tapauksessa arvattavasti olisi ollut kyllin tehokas, määräsi
Pyrmontiin kylpemään...

Nämä olivat nuo kolme huolen aihetta. Entä Tony? — Tony parka!



KAHDEKSAS LUKU.


Tony kirjoitti: »Ja kun minä määrään 'frikadelleja', ei hän käsitä
sitä, sillä täällä niiden nimi on 'pflanzerln'; ja kun hän sanoo
'karfiol', niin voiko kukaan ristin sielu ymmärtää hänen tarkoittavan
kukkakaalia; ja kun minä määrään paistettuja perunoita'. huutaa hän:
häh!' siihen asti kun minä sanon, 'ruskeutettuja perunoita', ja tuo
'häh' merkitsee: 'kuinka rouva tarkoittaa?' Ja tämä on jo toinen
tyttö, sillä ensimmäinen, jonka nimi oli Kathi, minun täytyi lähettää
talosta, siksi että hän aina heti yltyi karkeaksi; tai ainakin se
minusta tuntui siltä, mutta olen myös voinut erehtyä, sillä täällä
ei oikein tiedä, ovatko ihmiset ystävällisiä vai karkeita. Nykyinen
palvelustyttöni, nimeltä Babette, joka on lausuttava Babett, on koko
sievä näöltään ja vaikuttaa jo hiukan etelämaiselta, jollaisia täällä
tapaa usein. Hänellä on musta tukka ja mustat silmät ja kadehdittavat
hampaat. Hän on myös nöyräluontoinen ja osaa minun neuvomanani
valmistaa muutamia meidän kotipuolemme ruokia. Eilen illalla oli meillä
esimerkiksi hierakoita korinttien kera, mutta siitä minulla oli surua,
sillä Permaneder pahastui niin noista vihanneksista (vaikka hän noppi
haarukalla rusinat joukosta), ettei hän puhunut minun kanssani koko
iltana, murjotti vain: ja kyllä minun täytyy sanoa, äiti, ettei elämä
ole aina helppoa.»

Mutta hänen elämäänsä eivät katkeroittaneet ainoastaan 'pflanzerlit'
ja hierakat... Jo kuherruskuukauden kuluessa häntä oli kohdannut isku,
arvaamaton, aavistamaton, käsittämätön isku, tapaus, joka oli vienyt
häneltä kaiken ilon ja jota hän ei tahtonut voida voittaa. Se oli
seuraavanlainen:

Kun aviopari Permaneder oli asunut Münchenissä muutamia viikkoja,
oli konsuli Buddenbrook muuttanut rahaksi testamentin mukaiset
sisarensa myötäjäiset, 51.000 markkaa, joka summa myös guldeneiksi
vaihdettuna oli joutunut herra Permanderin käsiin. Herra Pennaneder
oli kiinnittänyt ne varmasti ja edullisesti. Mutta heti tämän jälkeen
hän sanoi vaimolleen häpeämättä ja punastumatta: »Tonerl» — näin hän
nimitti vaimoaan — »Tonerl, tässä on tarpeeksi. Enempää emme tarvitse.
Minä olen raatanut kylliksi, nyt minä tahdon rauhaa, sapperment.
Vuokraamme alakerran ja ensimmäisen kerroksen, ja tässä meillä on hyvä
asunto ja voimme syödä porsaspaistia, eikä meidän tarvitse levitellä ja
hienostella niin tolkuttomasti... ja illalla minä menen Hofbräuhausiin.
Minä en ole mikään öykkäri enkä viitsi ruveta haromaan rahaa joka
puolelta. Kaiken pitää käydä mukavasti! Huomisesta alkaen minä panen
liikkeeni lukkoon ja elän koroilla!»

»Permaneder!» oli Tony huudahtanut, ja se tapahtui ensi kertaa
tuolla erikoisella kurkkuäänellä, jolla hänen oli tapana lausua
herra Grünlichin nimi. Mutta mies vastasi vain: »Oh, mitä sinä!» ja
sitten oli tullut riita, joka oli niin vakava ja kiihkeä, että se
uhkasi turmella avioliiton onnen... Mutta Permaneder voitti. Tonyn
intohimoinen vastustus oli murtunut miehen »mukavuuden» haluun, ja
loppu oli ollut se, että herra Permaneder oli eroittanut pääomansa
humalaliikkeestä, joten nyt Noppe puolestaan sai vetää sinisen viivan
»Kumppanin» yli käyntikorttiinsa.... Ja kuten hänen useimmat ystävänsä,
jotka iltaisin istuivat Hofbräuhausin kantapöydän ympärillä korttia
pelaten ja juoden kolme litraa olutta, rajoitti Tonyn mieskin nyt
toimintansa vuokrankorotukseen talossaan ja vaatimattomaan, rauhaisaan
korkolippujen leikkaamiseen.

Konsulittarelle oli ilmoitettu asiasta ohimennen. Mutta veljelleen
kirjoittamissaan kirjeissä oli rouva Pennaneder purkanut tuskaansa
ilmoille... Tony parka, hänen pahimmat aavistuksensa olivat
käyneet toteen mitä julmimmin. Hän oli kyllä tiennyt, ettei herra
Permanederillä ollut sitä 'valppautta', jota hänen ensimmäinen miehensä
oli osoittanut liiaksikin: mutta hän ei ollut voinut aavistaa, että
Permaneder niin kokonaan pettäisi ne toiveet, joista Tony oli puhunut
mamsseli Jungmannille kihlauksensa edellisenä iltana, ja että hän oli
niin vähän selvillä siitä, mihin avioliitto Buddenbrook-sukuisen kanssa
velvoitti...

Siihen täytyi tyytyä, ja kotona nähtiin myös Tonyn kirjeistä hänen
alistuneen. Hän vietti sangen yksinäistä elämää miehensä ja Erikan
kanssa, joka kävi koulua, hoiti talouttaan, seurusteli ystävällisesti
perheiden kanssa, jotka olivat vuokranneet alakerran ja ensi kerroksen,
samoin Marienplatzin varrella asuvan Niederpaurin perheen kanssa.
Toisinaan hän kävi hoviteatterissa ystävänsä Evan kanssa, sillä herra
Permaneder ei välittänyt sellaisista, ja pian kävi ilmi, että tämä oli
päässyt neljänkymmenen vuoden ikään rakkaassa Münchenissään näkemättä
vielä koskaan Pinakothekin sisäpuolta.

Päivät kuluivat... Mutta Tonyn ilo oli mennyt siitä päivästä alkaen,
jolloin herra Permaneder oli asettunut rauhaan myötäjäiset saatuaan.
Toivo puuttui. Hän ei ollut milloinkaan saava nähdä menestystä,
nousua, ja ilmoittaa siitä kotiin. Hänen elämänsä oli kuluva loppuun
asti sellaisena, miksi se nyt oli muodostunut, huolettomana, mutta
ahtaana ja kokonaan vailla »hienoutta». Se painoi häntä. Ja hänen
kirjeistään näkyi selvästi, että juuri tuo näivettynyt mielentila
vaikeutti hänen sulamistaan eteläsaksalaisiin oloihin. Hän oppi
ymmärtämään palvelustyttöä ja asiamiehiä, oppi sanomaan »pflanzerln»
»frikadellien» asemesta ja olemaan keittämättä hedelmäkeittoa
sen jälkeen kun Permaneder oli sanonut sitä »latkuksi». Mutta
pääasiallisesti hän jäi aina vieraaksi uudelle ympäristölleen, sillä
tunne, että Buddenbrook-suvun jäsen ei näyttänyt täällä olevan mikään
merkillinen ilmiö, oli hänelle alituinen nöyryytyksen aihe. Ja kun hän
kirjeessään erään kerran kertoi, että eräs, joka tuli häntä vastaan
toisessa kädessä savipytty, toisessa mittapuikko, oli puhutellut
häntä kadulla näin: »Paljonko kello on, naapurin rouva?» tuntui
siinä leikillisyydestä huolimatta vahva närkästys. Ja kotona-olijat
saattoivat kuvitella, miten hän oli nostanut niskojaan mitään
vastaamatta tai edes katsomatta kysyjään... Mutta tuo muotojen puute
ja vähäinen arvonanto eivät olleet ainoat seikat, jotka jäivät hänelle
vieraiksi ja vastenmielisiksi. Hän ei päässyt tunkeutumaan syvälle
Münchenin elämään ja oloihin, mutta häntä ympäröi sentään Münchenin
henki, suuren kaupungin henki, jossa lukemattomat taiteilijat ja
porvarit kuluttivat aikaansa laiskuudessa — hiukan pilaantunut henki,
jota hän ei aina voinut sulattaa huumorilla.

Päivät kuluivat... Mutta viimein näytti häntä sittenkin kohtaavan onni,
onni, jota »Breitestrassella» ja »Mengstrassella» oli odotettu turhaan,
sillä pian uudenvuodenpäivän jälkeen vuonna 1859 varmistui tiedoksi se
toivo, että Tony oli tuleva toisen kerran äidiksi.

Nyt alkoi hänen kirjeissään kuulua iloisempia ääniä ja niissä oli
enemmän vallattomia, lapsellisia ja innokkaita sanoja kuin pitkiin
aikoihin. Konsulitar, joka lukuunottamatta kesänviettoaikaansa Itämeren
rannalla — tämä kesänvietto muuten lyheni lyhenemistään — ei enää
pitänyt matkustelusta, valitti, ettei hän saanut tänä aikana olla
tyttärensä luona, ja toivotti hänelle kirjeellisesti taivaallista
apua. Mutta Tom ja Gerda ilmoittivat tulevansa ristiäisiin, ja Tonyn
mielessä pyöri nyt vain, miten hän voisi valmistaa vierailleen kyllin
»hienon» vastaanoton. Tony-parka! Tuo vastaanotto oli muodostuva
äärettömän surulliseksi, ja nuo ristiäiset, jotka olivat häämöttäneet
hänen silmissään hurmaavana pienenä juhlana kukkineen, makeisineen ja
suklaajuomineen, olivat hupenevat tyhjiin — sillä lapsi, pieni tyttö,
oli vain ilmestyvä elämään poistuakseen jo neljännestunnin kuluttua —
lääkäri ponnisteli turhaan pysyttääkseen heikon elonkipinän.

Konsuli Buddenbrookin ja hänen puolisonsa saapuessa Müncheniin ei
Tonyn omakaan tila ollut vaaraton. Tämä synnytys oli ollut paljon
vaikeampi ensimmäistä, ja moneen päivään ei hänen vatsansa, jonka
hermot jo aikaisemmin jonkun kerran olivat reistailleet, sietänyt
mitään ruokaa. Mutta hän parani, ja Buddenbrookit saattoivat siinä
suhteessa lähteä tyynin mielin talosta. — Mutta muuten heitä arvelutti,
sillä oli näkynyt selvästi, — varsinkaan se ei ollut jäänyt huomaamatta
konsulilta, — ettei edes yhteinen suru kyennyt sanottavasti lähentämään
aviopuolisoita toisiinsa.

Herra Permanederin sydämestä ei tosin voinut sanoa mitään pahaa...
Hän oli ollut vilpittömästi liikutettu, ja suuret kyyneleet olivat
vierineet hänen vetisistä silmistään pullistuneita poskia pitkin
hyljemäisiin viiksiin, ja hän oli sanonut syvään huokaillen monta
kertaa: »Voi sun vietävä! Voi sun vietävä!» Mutta hänen luontainen
mukavuutensa ei Tonyn käsityksen mukaan tuosta häiriintynyt
pitkäksikään aikaa: hänen Hofbräuhausissa viettämänsä iltahetket
saattoivat hänet unohtamaan surunsa, ja hän eleli edelleen
mukavuuttarakastavaan, hyväntahtoiseen, hiukan juroon ja tylsään
fatalismiin vajonneena, joka kuvastui myös hänen sanoissaan: »Voi sun
vietävä!»

Mutta Tonyn kirjeistä ilmeni tästälähin ei vaan toivoton, vaan melkein
syyttävä sävy... »Oi, äiti», kirjoitti hän, »miten paljon kovaa minun
täytyy kokea! Ensin Grünlich ja vararikko, nyt Permaneder ja kuollut
lapsi. Millä minä olen ansainnut näin paljon onnettomuutta?

Konsuli, joka kotona luki tämäntapaisia purkauksia, ei voinut olla
hymyilemättä, sillä huolimatta kaikesta Tonyn kuvaamasta tuskasta
havaitsi hän sisarensa kirjeissä melkein hullunkurisen ylpeyden
ja tiesi, että Tony Buddenbrook oli ollut lapsi niin hyvin madame
Grünlichinä kuin madame Permanederinä, tiesi, että hän suhtautui
kaikkiin täysikasvuisen ihmisen kohtaloihinsa melkein käsittämättömän
lapsellisella vakavuudella ja tärkeydellä, mutta että hän samalla
voitti ne lapsenomaisella vastustuskyvyllään.

Hän ei ymmärtänyt, niillä oli ansainnut onnettomuutensa, mutta
vaikka hän teki pilkkaa äitinsä hurskaudesta, oli hänessä itsessään
hurskautta niin paljon, että hän uskoi palavasti ansioon ja oikeuteen
maailmassa... Tony parka! Hänen lapsensa kuolema ei ollut kovin eikä
viimeinen isku, joka oli kohtaava häntä elämässä...

Vuoden 1859 lopulla tapahtui jotakin kauheata...



YHDEKSÄS LUKU.


Oli päivä marraskuun lopulla, kylmä syyspäivä pilvisine taivaineen,
joka melkein jo ennusti lumen tuloa, ja sakeine sumuhattaroineen,
joiden välistä aurinko joskus pääsi pilkistämään esiin — sellainen
päivä, jolloin pureva koillistuuli vinkui satamakaupungin jykevien
kirkkojen nurkissa ja jolloin helposti voi saada keuhkotulehduksen.

Kun konsuli Thomas Buddenbrook astui keskipäivän aikaan,
»aamiaishuoneeseen», tapasi hän äitinsä kumartuneena pöydän ääreen
silmälasit nenällä.

»Tom», sanoi konsulitar katsahtaen häneen ja pitäen paperia molemmin
käsin syrjässä ikäänkuin tahtoen sen peittää... »Älä säikähdä... on
tapahtunut ikävää... En käsitä... Se on Berliinistä... On täytynyt
tapahtua jotakin...»

»Kerro!» sanoi Thomas lyhyesti. Hän kalpeni ja hänen ohimolihaksensa
liikahtivat, sillä hän puri hampaat yhteen. Sitten hän ojensi hyvin
päättävästi kätensä kuin sanoakseen: »Pian, pian, asiaan, ei mitään
valmisteluja!»

Seisoaltaan luki hän paperin kohottaen toista vaaleaa kulmaansa ja
vetäen hitaasti pitkien viiksiensä päitä sormiensa lomitse. Se oli
sähkösanoma, joka kuului: »Älkää säikähtäkö. Palaan ensi tilassa Erikan
kanssa. Kaikki on lopussa. Onneton Antonienne.»

»Ensi tilassa... ensi tilassa», sanoi hän kiihtyneenä katsoen
konsulittareen ja pudistaen päätään. »Mitä merkitsee ensi tilassa...»

Se on vain sellainen puhetapa, Toni, ei se merkitse mitään. Hän
tarkoittaa »heti» tai jotakin sen tapaista...

»Ja Berliinistä? Mitä tekemistä hänellä on Berliinissä? Miten hän on
tullut Berliiniin?»

»En tiedä, Toni, en ymmärrä sitä vielä; tämä tuli kymmenen minuuttia
sitten. Mutta on täytynyt tapahtua jotakin, meidän täytyy odottaa,
kunnes saamme tietää mitä se on. Jumala suokoon, että kaikki kääntyisi
hyväksi. Istu, poikani, käy syömään.»

Thomas istuutui ja kaatoi koneellisesti portteria paksuun korkeaan
lasiin.

»Kaikki on lopussa», toisti hän. Ja sitten: »'Antonie'. —
Lapsellisuuksia...»

Sen jälkeen hän söi ja joi vaieten.

Hetken kuluttua uskalsi konsulitar huomauttaa: »Voisikohan asia koskea
Permanederia, mitä luulet, Tom?»

Thomas kohautti olkapäitään, katsettaan nostamatta.

Ulosmennessään, seisoessaan käsi ovenrivassa, sanoi hän: »Niin, äiti,
meidän täytyy odottaa. Koska hän luultavasti ei aio hyökätä taloon
myöhään yöllä, tapahtuu se kai huomisen päivän kuluessa. Ilmoittakaa
minulle...»

Konsulitar odotti tunnin toisensa jälkeen. Hän nukkui hyvin huonosti
yöllä, soitti luokseen Ida Jungmannin, joka nyt nukkui välikerroksen
viimeisessä huoneessa hänen huoneensa vieressä, antoi tämän valmistaa
sokerivettä ja istui pitkän aikaa käsityötä tehden vuoteessaan.
Seuraava aamu kului myös huolestuneen jännityksen vallassa. Aamiaisella
sanoi konsuli, että jos Tony tulisi, saattoi hän tulla vain Büchenistä
tulevalla junalla kello kolme ja kolmekymmentäkolme iltapäivällä.
Sanottuun aikaan istui konsulitar »maisemahuoneessa» ikkunan luona
koettaen lukea kirjaa, jonka mustissa nahkakansissa oli kultainen
palmun oksa.

Oli samanlainen päivä kuin eilen: kylmä, sumuinen ja tuulinen; kirkkaan
takorautaisen uuninristikon takana räiskyi tuli. Vanha rouva rupesi
vapisemaan ja katsoi ulos joka kerran kun kuului pyörien rätinää. Ja
sitten tasan kello neljä, kun hän ei enää ajatellut koko asiaa, vaan
oli melkein unohtanut tyttärensä, syntyi talon edustalla liikettä...
Hän kääntyi äkkiä ikkunaan päin, pyyhki pitsinenäliinallaan huurun
ikkunasta, näki, että alhaalla seisoivat vaunut, ja kuuli samassa jo
ääntä portaista. Hän tarttui tuolin käsipuihin noustakseen ylös, mutta
muutti mieltä, vaipui takaisin ja käänsi melkein luotaantyöntävän
näköisenä päänsä tytärtään kohti, joka tuli sisään syöksyen, Erika
Grünlichin jäädessä seisomaan Ida Jungmannin kanssa ovelle.

Rouva Permaneder oli puettu turkisreunaiseen kauhtanaan ja pitkulaiseen
huopahattuun, jossa oli harso. Hän oli kalpea ja rasittuneen näköinen,
hänen silmänsä olivat punaiset ja hänen ylähuulensa vapisi, kuten ennen
lapsena hänen itkiessään. Hän kohotti käsivartensa, antoi niiden taas
vaipua ja luhistui sitten polvilleen äitinsä eteen kätkien kasvonsa
vanhan rouvan liepeisiin ja alkaen katkerasti itkeä. Tämä kaikki
vaikutti siltä kuin olisi hän tullut yhteen hengenvetoon Münchenistä
— ja saavuttanut vihdoin pakonsa päätekohdan viimeisin voimin,
pelastuneena. Konsulitar oli hetken aikaa vaiti.

»Tony!» sanoi hän sitten lempeästi nuhdellen, veti varovasti esiin
pitkän neulan, joka kiinnitti rouva Permanederin hatun hiuksiin, laski
hatun ikkunalaudalle ja silitti hellästi ja rauhoittaen tyttärensä
paksua, vaaleanruskeata tukkaa.

»Mikä sinun on?... Mitä on tapahtunut, lapseni?»

Mutta nyt häneltä vaadittiin kärsivällisyyttä, sillä kesti jotakuinkin
kauan ennenkuin tuohon kysymykseen tuli vastaus.

»Äiti», sai rouva Permaneder sanotuksi... »Äiti!» Mutta siihen sekin
katkesi.

Konsulitar kohotti päänsä lasiovea kohti ja kietoen toisen kätensä
tyttärensä ympärille ojensi hän toisen tyttärentytärtään kohti, joka
seisoi hämillään ovella, etusormi huulella.

»Tule tänne lapsi; tule sanomaan päivää. Sinusta on tullut iso tyttö
ja sinä olet terveen näköinen, Jumalan kiitos. Miten vanha sinä nyt
oletkaan, Erika?»

»Kolmentoista, isoäiti...»

»Hyvänen aika! Iso neiti...»

Ja hän suuteli Tonyn pään yli pikku tyttöä ja sanoi sitten: »Mene Idan
kanssa yläkertaan, lapseni, pian rupeamme syömään. Me puhelemme nyt
ensin äidin kanssa.»

He jäivät kahden.

»No, rakas Tony! Etkö voisi lakata itkemästä. Kun Jumala lähettää
meille koettelemuksen, on meidän kestettävä se tyynin mielin. Kanna
ristisi, on sanottu... Mutta etkö sinäkin tahdo ensin mennä ylös,
levätä vähän, virkistyä ja sitten tulla alas? Hyvä Idamme on laittanut
kuntoon sinun huoneesi... Kiitän sähkösanomasta. Se säikäytti meidät
pahanpäiväisesti...» Hän keskeytti puheensa, sillä hänen helmoistaan
kuului väristen ja tukahtuneesti: »Hän on kelvoton mies... kelvoton...
kelvoton mies...»

Rouva Permaneder ei päässyt eroon tuosta voimakkaasta sanasta. Se
näytti täyttävän koko hänen olemuksensa. Hän painoi kasvonsa entistä
lujemmin konsulittaren helmaan ja puristi tuolilla olevan kätensä
nyrkkiin.

»Tarkoitatko sillä miestäsi, rakas lapsi?» kysyi vanha rouva pienen
vaitiolon jälkeen. »Minun ei pitäisi ajatella näin, tiedän sen, mutta
en voi ajatella muuta, Tony. Onko Permaneder tehnyt sinulle pahaa? Onko
sinulla valittamista?»

»Babett...!» nyyhkytti rouva Permaneder... »Babett...!»

»Babette?» toisti konsulitar kysyvästi... Sitten hän nojautui taapäin,
ja hänen vaaleat silmänsä harhailivat ympäri huonetta. Nyt hän tiesi
mistä oli kysymys. Syntyi vaitiolo, jonka keskeyttivät vain Tonyn yhä
harvemmat nyyhkytykset.

»Tony», sanoi konsulitar hetken kuluttua, »huomaan, että sinulla
on todellakin huolen aihetta... valituksen syytä... Mutta oliko
tarpeellista ilmaista tuo valitus näin kiihkeästi? Oliko matka
Münchenistä tänne välttämätön, lisäksi Erikan kanssa? Ihmiset, jotka
ovat meitä kahta ymmärtämättömämmät, voivat luulla, ettet sinä aio
koskaan palata miehesi luo...?»

»En minä aiokaan!... En koskaan...!» huusi rouva Permaneder kohottaen
äkkiä päänsä, katsoen hurjistuneesti äitiinsä itkettyneillä silmillään
ja painaen taas yhtä nopeasti päänsä alas tämän helmoihin. Konsulitar
ei ollut kuulevinaan tuota huudahdusta.

»— Mutta mikä on tehty, se on tehty», jatkoi hän äänekkäämmin, kääntäen
hitaasti päätään... »Ja nyt sinä voit keventää sydämesi ja kertoa
minulle kaiken. Saamme sitten nähdä mitä rakkaus, anteeksianto ja
viisaus voivat aikaansaada asian parantamiseksi.»

»En koskaan!» sanoi Tony uudestaan. »En koskaan!» Mutta sitten hän
alkoi kertoa. Ja vaikka kaikesta ei voinut saada selvää, koska hän
puhui konsulittaren avaran villapuvun laskoksiin ja koska hänen sanansa
tulivat sysäyksittäin, äärimmäisen vihan huudahdusten keskeyttäminä,
ymmärsi konsulitar kuitenkin, asian laidan olleen tällaisen:

Kuluvan kuukauden 24:n ja 25:n päivän välisenä yönä keskiyön aikaan oli
madame Permaneder, jolla päivällä oli ollut vatsahermohäiriöitä ja joka
oli mennyt hyvin myöhään levolle, herännyt keveästä unesta. Syy siihen
oli portaista kuuluva jatkuva melu, hillitty, salaperäinen melu, jonka
synnytti portaiden narina, yskivä naurunkikatus, tukahtuneet torjuvat
sanat ja merkilliset ähkyvät ja korisevat äänet... Ei saattanut olla
hetkeäkään epätietoinen tuon nielun laadusta. Rouva Permaneder oli
tuskin unenpöpperöstä selvittyään ymmärtänyt asian, tuntenut veren
pakenevan poskiltaan ja syöksähtävän sydämeen, joka puristui kokoon ja
alkoi lyödä raskaasti ja ahdistavasti.

Pitkän, julman minuutin oli hän maannut kuin tajuttomana ja halvattuna
paikallaan, mutta kun ei tuo häpeällinen melu lakannut, oli hän
sytyttänyt kynttilän vapisevin käsin, noussut epätoivon, inhon ja
suuttumuksen valtaamana vuoteestaan, temmannut oven auki ja mennyt
kynttilä kädessä, paljaat tohvelit jalassa portaiden läheisyyteen,
noiden »taivaanportaiden», jotka johtivat kadulta suoraan ensimmäiseen
kerrokseen. Ja siellä, taivaanportaiden ylimmillä askelmilla, oli hän
nähnyt omin silmin kohtauksen, jonka hän jo edeltäpäin makuuhuoneessa
maatessaan oli aavistanut kuunnellessaan tuota epäilemätöntä melua
kauhun laajentamin silmin... Se oli ollut painiskelua, luvatonta,
epäsiveellistä vääntelehtimistä keittäjätär Babetten ja herra
Permanederin välillä. Tyttö, jolla oli avainkimppu ja kynttilä
kädessä, sillä hänellä oli myöhäisestä ajasta huolimatta ollut jotakin
toimittamista talossa, oli rimpuillut sinne tänne koettaen vastustaa
talon herraa, joka, lakki takaraivolla, oli pitänyt häntä syleilyssään
koettaen painaa hylkeenviiksensä hänen kasvoihinsa, mikä pari kertaa
onnistuikin... Antonien ilmestyessä oli Babette huutanut: »Jesses,
Maria. Joseph!» jonka herra Permaneder oli toistanut päästäen tytön
irti — ja samassa kun tyttö oli hävinnyt, oli mies, käsivarret,
pää ja hylkeen viikset riippuen seisonut vaimonsa edessä höpisten
järjettömästi: »Mikä jahti!... Voi sun vietävä!»...

Kun vaimo viimein rohkeni nostaa katseensa, ei hän ollut enää
näkyvissä. Mutta makuukamarissa mies oli löytänyt vaimonsa puoleksi
istuvassa, puoleksi makaavassa asennossa vuoteella ja kuullut tämän
hokevan epätoivoisesti nyyhkyttäen: »häpeä, häpeä». Hän oli jäänyt
velttona oven suuhun, nojaten sen pieleen, nytkäytellyt hartioitaan
eteenpäin kuin töytäistäkseen Tonya rauhoittavasti kylkeen ja
sanonut: »Mitä joutavia! Äh, mitä joutavia, Tonerl! Näetkös, Ramsaun
Franzl vietti nimipäiviä... ja me oltiin kaikki vähän humalassa...
Mutta hänestä leviävä väkevä alkoholin haju oli saanut Tonyn inhon
kohoamaan huippuunsa. Hän ei enää nyyhkinyt, hän ei ollut enää heikko
ja neuvoton, vaan oli koko luontonsa voimalla ja epätoivon vimmalla
syytänyt miehensä silmille inhonsa, syvimmän halveksumisensa... Herra
Permaneder ei ollut jäänyt sanattomaksi. Hänen päänsä oli ollut
kuuma, sillä hän ei ollut kallistanut ystävänsä Ramsaun Franzl'in
kunniaksi vain monta 'kannua' olutta, vaan juonut samppanjaakin, ja
maksoi nyt takaisin vihasta puhkuen. Siitä oli syntynyt metakka, ja
se oli paljon hirveämpi sitä kohtausta, joka oli syntynyt silloin,
kun herra Permaneder oli ilmoittanut tahtovansa asettua liiketoimista
rauhaan. Rouva Antonie oli kääräissyt kokoon vaatteensa ja vetäytynyt
arkihuoneeseen... Mutta hänen jälkeensä oli kaikunut sana, sana,
jota hän ei tahtonut toistaa, joka ei milloinkaan ollut tuleva hänen
huuliensa yli, sana... sana...»

Tämä oli sen tunnustuksen pääsisältö, jonka rouva Permaneder purki
äitinsä helmoihin. Mutta tuota »sanaa», »sanaa», joka oli juuttunut
hänen sisimpäänsä tuona kauhun yönä, ei hän voinut unohtaa enempää kuin
myöskään toistaa, ei vaikka mikä olisi ollut, vakuutti hän inttäen,
vaikka konsulitar ei edes koettanut pakottaa häntä ilmaisemaan sitä,
huojutti vain hitaasti ja miettivästi päätään katsoen alas Tonyn
kauniiseen ruskeaan tukkaan.

»Vai niin», hän sanoi, »minun on täytynyt kuulla ikäviä asioita, Tony.
Ja ymmärrän kaiken aivan hyvin, pikku tyttö-parkani, sillä minä en ole
ainoastaan sinun äitisi, vaan myös nainen kuten sinä... Huomaan nyt,
kuinka oikeutettu sinun tuskasi on, kuinka suuresti miehesi on hetken
heikkoudessa unohtanut velvollisuutensa sinua kohtaan...»

»Hetken heikkoudessa?» huusi Tony. Hän hypähti pystyyn, astui pari
askelta taaksepäin ja kuivasi kuumeisesti silmiään. »Sanoitko: hetken
heikkoudessa, äiti?... Hän on unohtanut kaiken, mitä hän on velkaa
meidän nimellemme... hän ei ole ymmärtänyt sitä alusta alkaenkaan!
Onko sellainen mikään mies joka asettuu laiskuuteen saatuaan haltuunsa
vaimonsa omaisuuden! Onko se mies, jolla ei ole kunnianhimoa,
pyrkimystä, päämäärää, jonka suonissa ei juokse veri, vaan paksu
mallas- ja humalapuuro... niin, se on aivan varma!... ja joka sen
lisäksi antautuu sellaisiin alhaisuuksiin kuin hänen kohtauksensa
Babetten kanssa oli ja joka voi kehnouttaan moitittaessa sanoa sanan...
sanan...»

Hän oli taas muistanut tuon sanan, jota hän ei tahtonut toistaa.
Mutta äkkiä hän astui askeleen eteenpäin ja sanoi odottamattoman
rauhallisella ja ihailevalla äänellä: »Miten sievä. Mistä tuo on
tullut?»

Hän osoitti leuallaan pientä punottua koppaa, atlassinauhoin
koristettua asetinta, jossa konsulitar viime aikoina oli säilyttänyt
käsitöitään.

»Olen hankkinut sen», vastasi vanha rouva, »tarvitsen sellaista.»

»Se on hieno!...» sanoi Tony katsellen asetinta kallella päin.
Konsulitarkin antoi katseensa viipyä siinä, mutta huomaamattaan, syviin
ajatuksiin vaipuneena.

»No, rakas Tony», sanoi hän viimein ojentaen vielä kerran kätensä
tytärtään kohti, »olkootpa asiat miten hyvänsä, sinä olet kotona ja
olet sydämellisesti tervetullut, lapseni. Tyynin mielin on helpompi
puhua asioista... Riisu päällysvaatteet, mene huoneeseesi ja ole
rauhallinen... Ida?!» huusi hän ääntään korottaen ruokasaliin. »Katso,
että madame Permanederille ja Erikalle katetaan paikka pöydässä, ole
hyvä!»



KYMMENES LUKU.


Tony oli vetäytynyt makuuhuoneeseensa heti aterian jälkeen, sillä
ruokaillessa oli konsulitar vahvistanut todeksi hänen otaksumansa, että
Thomas tiesi hänen tulostaan... eikä hän tuntunut erittäin palavasti
haluavan tavata veljeään.

Kello kuusi iltapäivällä tuli konsuli taloon. Hän lähti
maisemahuoneeseen, jossa hänellä oli pitkä neuvottelu äitinsä kanssa.

»Missä tilassa hän on?» hän kysyi. »Miten hän käyttäytyy?»

»Voi, Tom, minä luulen, ettei hän suostu sovintoon... Hyvä Jumala, hän
on niin kovin kiihtynyt... Ja sitten se sana... kunpa minä tietäisin
sen sanan, jonka hänen miehensä on sanonut...»

»Minä menen hänen luokseen.»

»Tee se, Tom. Mutta koputa hiljaa, ettei hän pelästy, ja ole tyyni,
kuuletko! Hänen hermonsa ovat epäkunnossa... Hän ei ole syönyt juuri
mitään... Vatsa on taaskin levoton... Rauhoita häntä.»

Thomas meni toiseen kerrokseen, astuen tavallisuuden mukaan vain
joka toiselle portaalle, ja punoi miettivästi viiksiään. Mutta ovea
kolkuttaessa hänen kasvonsa kirkastuivat, sillä hän oli päättänyt
suhtautua asiaan humoristisesti niin kauan kuin mahdollista.

Hän aukaisi oven kuultuaan sisältä kärsivän »sisään»-huudon ja
löysi rouva Permanederin makaamassa täysissä vaatteissa vuoteella,
jonka verhot olivat työnnetyt syrjään, höyhenhuisku selän takana ja
vatsatippapullo vieressä yöpöydällä. Hän kääntyi hiukan, nojasi päätään
käteen ja katsoi Thomakseen nyrpeästi hymyillen. Veli kumarsi hyvin
syvään tehden kädellään laajan, kohteliaan liikkeen.

»Armollinen rouva... Mikä suo meille kunnian vastaanottaa
pääkaupunkilaisvieraita...»

»Anna minulle suukko, Tom», sanoi Tony kohoten vuoteelta, tarjosi
poskensa ja painui sitten jälleen makaamaan. »Hyvää päivää, poikaseni!
Olet aivan samanlainen kuin viimeksi Münchenissä käydessäsi!»

»No, siitä sinä et taida voida sanoa mitään, rakas ystävä, näin
suljettujen uutimien takana. Eikä sinun olisi tarvinnut sanoa minulle
tuota kohteliaisuutta, joka tietysti tulee sinun osallesi...»

Thomas oli, pitäen sisarensa kättä omassaan, vetänyt tuolin vuoteen
viereen ja käynyt istumaan. — »Sillä kuten sanottu: sinä ja
Klothilde...»

»Hyi, Tom!... Mitä Thildalle kuuluu?»

»Hyvää, luonnollisesti! Madame Krauseminz pitää huolta hänestä ja
ruokkii häntä niin, ettei hän kuole nälkään, josta huolimatta hän ahtaa
itseensä ruokaa torstaisin aivan kuin koko seuraavan viikon varalta...»

Tony nauroi niin sydämellisesti, ettei Tom ollut kuullut hänen nauravan
siten pitkiin aikoihin, mutta se päättyi huokaukseen ja hän kysyi:
»Entä miten käyvät kauppahuoneen asiat?»

»Siinähän ne menevät. Täytyy olla tyytyväinen...»

»Jumalan kiitos, että täällä edes ovat asiat hyvin. En ole oikeastaan
ollenkaan leikinlaskutuulella...»

»Sepä vahinko. Hyvä tuuli täytyy ihmisen säilyttää, oli miten oli.»

»Minulta se on loppunut, Tom. — Tiedätkö kaiken?»

»Tiedätkö kaiken...!» toisti Thomas päästäen hänen kätensä ja työntäen
tuolin äkkiliikkeellä taapäin. »Taivaan Jumala, kuinka se kuuluu
juhlalliselta! 'Kaiken!' Kuinka paljon tuo sana 'kaiken' sisältää. 'Mun
rakkautein ja tuskain' niinhän? Kuulehan nyt...»

Tony oli vaiti. Hän loi veljeensä hämmästyneen ja syvästi
loukkaantuneen katseen.

»Tuota ilmettä minä olen odottanutkin», sanoi Thomas, »sillä ilman
tuota ilmettä sinä et olisi täällä. Mutta salli minun, hyvä Tony, ottaa
asia yhtä kevyesti kuin sinä otat sen raskaasti, niin saat nähdä, että
me täydennämme toisemme erinomaisesti...»

»Raskaasti, Thomas, raskaasti...?»

»Niin. Hyvänen aika, älkäämme näytelkö murhenäytelmää! Puhukaamme
hiukan vaatimattomammin, älkäämme käyttäkö sellaisia sanoja kuin
'kaikki on lopussa', ja 'onneton Antonienne'! Ymmärrä minut oikein,
Tony. Tiedät, ettei kukaan iloitse sinun tulostasi niinkuin minä.
Olen jo kauan toivonut, että sinä tulisit kotona käymään, ilman
miestäsi, niin että me kerran taas saisimme istua aivan _en famille_.
Mutta se, että sinä tulet nyt ja näin, se on suuri tyhmyys, pardon,
hyvä lapsi!... Niin... anna minun puhua loppuun! — Permaneder on
käyttäytynyt hyvin moitittavasti, se on totta, ja minä olen myös
puolestani antava hänen tietää asiasta, siitä voit olla varma...»

»Sen, miten hän on käyttäytynyt», keskeytti hänet Tony kohoten
taas ylemmäksi ja pannen käden rinnalleen, »olen minä jo antanut
hänen tietää liiankin hyvin! Ja enempiä neuvotteluja pidän minä
hienotunteisuuteni kannalta mahdottomina!» Tämän sanottuaan hän painui
taas vuoteelle ja katsoi ankarin ja liikkumattomin silmin kattoon.

Thomas lysähti kokoon aivan kuin hänen sanojensa vaikutuksesta ja
katsoi hymyillen alas.

»No, minä en siis kirjoita hänelle karkeata kirjettä. Kuten itse
tahdot. Sehän on sinun asiasi, ja riittää, kun itse väännät hänen
päänsä paikoilleen. Hänen vaimonaan se onkin sinun tehtäväsi. Mutta
tarkkaan katsoen on hänen puolellaankin lieventäviä asianhaaroja.
Ystävä viettää nimipäiviään, hän joutuu juhlatuulelle, saapuu hiukan
liian iloisena kotiin ja tekee itsensä syypääksi pieneen sopimattomaan
hairahdukseen, syrjähyppäykseen...»

»Thomas», sanoi Tony, »minä en ymmärrä sinua. En ymmärrä sitä tapaa,
jolla sinä puhut! Sinä... Sinä, jolla on periaatteita... Mutta sinä et
nähnyt häntä! Miten hän piteli Babettea juovuspäissään, minkä näköinen
hän oli...»

»Luultavasti hyvinkin hullunkurinen. Mutta siinähän se vika juuri
on, Tony, ettet sinä ota asiaa tarpeeksi hullunkuriselta kannalta,
mihin sinun vatsasi on syypää. Olet tavannut miehesi heikkona, nähnyt
hänet hiukan naurettavana... mutta sen ei pitäisi kuohuttaa sinua
niin kauheasti, vaan ennemminkin saattaa nauramaan ja tehdä hänet
inhimillisesti läheisemmäksi... Minä sanon sinulle erään asian; et
tietenkään voinut sivuuttaa hänen käyttäytymistään hymyillen ja
vaitiollen, se on selvä. Olet lähtenyt pois: se oli mielenosoitus,
tosin vähän liian valtava kenties, liian ankara rangaistus — sillä en
tahtoisi olla näkemässä, miten murheissaan hän nyt istuu. Mutta se oli
oikein. Nyt pyytäisin ainoastaan, että sinä tarkastaisit asiaa hiukan
tyynemmin ja hiukan enemmän poliittiselta näkökannalta... mehän puhumme
kahden kesken. En voi olla huomauttamatta, ettei avioliitossa ole
suinkaan yhdentekevää kenen puolella on siveellinen oikeus... ymmärrä
minut, Tony! Miehesi on paljastanut heikkoutensa, se on kieltämätöntä.
Hän on häpäissyt itsensä ja tehnyt itsensä hiukan naurettavaksi...
naurettavaksi siksi, että hänen hairahduksensa on niin vähäpätöinen
ja vähän ajatuksen arvoinen... Mutta hänen arvokkuutensa ei siis enää
ole moitteeton, tästälähin on sinulla eräänlainen yliote, ja jos osaat
käyttää sitä viisaasti hyväksesi, on onnesi oleva varma. Jos nyt...
sanokaamme kahden viikon jälkeen — niin, suo anteeksi, niin kauan
täytyy sinun vähintään viipyä meidän vieraanamme! — jos nyt kahden
viikon kuluttua palaat Müncheniin, niin saatpa nähdä...»

»Minä en palaa Müncheniin, Thomas.»

»Miten sanoit?» kysyi veli kääntäen kasvonsa syrjin, vieden käden
korvan taa ja kumartuen eteenpäin...

Tony makasi selällään pää syvällä tyynyjen sisässä, ja leuka näytti
työntyvän esiin ankaran näköisenä. »En koskaan», hän sanoi. Sitten hän
veti syvään ja äänekkäästi henkeä ja rykäisi hitaasti ja painokkaasti.
Se oli kuiva rykäisy, joka alkoi muuttua hermostuneeksi tottumukseksi
ja joka oli luultavasti yhteydessä hänen vatsavaivansa kanssa. — Syntyi
äänettömyys.

»Tony», sanoi Thomas äkkiä, nousten pystyyn ja laskien kätensä
raskaasti empire-tuolin selustalle, »sinä aiot saada aikaan
häväistysjutun!...»

Nopea katse ilmaisi Tonylle, että Thomas oli kalvennut ja hänen
ohimonsa paisuneet. Sisaren maltti ei enää kestänyt. Hänkin joutui
kiihdyksiin, ja salatakseen pelkonsa, jota hän tunsi veljeään
kohtaan, hän alkoi puhua kovaa ja vihaisesti. Hän hypähti istualleen,
antoi jalkansa liukua alas vuoteesta ja alkoi puhua posket hehkuen,
kulmakarvat rypyssä ja päätään ja käsiään heitellen: »Häväistysjutun,
Thomas...? Ja voitko sinä neuvoa, ettei minun pitäisi saada aikaan
sellaista, vaikka minua on häväisty ja suorastaan syljetty silmilleni?
Onko se veljen neuvo?... Saat suoda anteeksi tämän kysymyksen!
Hienotunteisuus ja tahdikkuus ovat suositeltavia, luonnollisesti! Mutta
elämässä on tapauksia, Tom, — minä tunnen elämän yhtä hyvin kuin sinä
— jolloin häväistysjutun pelko vivahtaa raukkamaisuuteen! Ihmettelen,
että minun on tarvis sanoa tämä sinulle, minun, joka olen vain hanhi
ja tyhmeliini... Niin, olen sitä ja voin ymmärtää sen, ettei hän
ehkä ole koskaan rakastanut minua, sillä olen vanha ruma nainen ja
Babett on varmasti kauniimpi. Mutta se ei oikeuttanut häntä unohtamaan
huomaavaisuutta, jonka hän on velkaa syntyperälleni ja kasvatukselleni
ja tunteilleni! Sinä et nähnyt, Tom, miten hän tuon huomaavaisuuden
unohti, ja se, joka ei ole sitä nähnyt, ei tiedä mitään, sillä on
mahdoton kuvailla, miten inhoittava hän oli tuossa tilassaan... Etkä
sinä kuullut sitä sanaa, jonka hän huusi minulle, sisarellesi, kun
otin tavarani ja läksin huoneesta nukkuakseni arkihuoneen sohvalla...
Niin! silloin minun täytyi kuulla hänen suustaan sana... sana...»
sana...! Thomas! Tuo sana se vasta lopullisesti saattoi, pakotti
minut pakkaamaan koko yön tavaroitani, herättämään Erikan aamulla ja
lähtemään talosta, sillä miehen luona, joka saattoi käyttää sellaisia
sanoja, en voinut enää viipyä, ja sellaisen miehen luo minä en palaa
ikipäivinä... muuten sortuisin, enkä voisi enää kunnioittaa itseäni,
eikä minulla olisi enää mitään tukikohtaa elämässä!»

»Tahdotko olla hyvä ja ilmaista minulle tuon mahdottoman sanan?
Tahdotko vai etkö?»

»En koskaan, Thomas! En koskaan ole päästävä sitä huuliltani! Tiedän
mitä olen velkaa itselleni ja sinulle näiden seinien sisässä...»

»Sitten on turha puhua sinun kanssasi!»

»Olkoon; toivoisin, ettei meidän tarvitsisikaan puhua siitä enää...»

»Mihin aiot ryhtyä? Aiotko hakea eroa?»

»Aion, Tom. Se on luja päätökseni. Se on menettely, jonka olen velkaa
itselleni ja lapselleni ja teille kaikille.»

»Tuo on turhaa puhetta», sanoi veli keveästi, pyörähti kantapäällään ja
meni hänen luotaan, ikäänkuin asia olisi puhuttu loppuun. »Eronsaantiin
tarvitaan kaksi henkilöä, hyvä lapsi, ja ajatus, että Permaneder
suostuisi siihen noin vain ilman muuta, on ainoastaan huvittava...»

»Jätä se minun huolekseni», sanoi Tony säikähtämättä. »Luulet, että
hän tulee panemaan vastaan 17.000 markan myötäjäisten! tähden; mutta
ei Grünlichkään tahtonut suostua eroon, hänet pakotettiin siihen; on
siis olemassa keinoja. Minä menen tohtori Gieseken puheille, hän on
Christianin ystävä ja hän on auttava minua... Asia oli toinen silloin,
tiedän sen, tiedän mitä sinä aiot sanoa. Syynä oli silloin miehen
kykenemättömyys elättämään vaimoaan! Huomaat minun olevan hyvin perillä
näistä asioista, vaikka sinä käyttäydyt aivan kuin minä ottaisin ensi
kertaa eroa elämässä!... Mutta se on aivan samantekevä, Tom. Ehkä se
ei käy päinsä, vaan on mahdotonta — olkoon. Voit olla oikeassa. Mutta
se ei muuta asiaa, se ei muuta päätöstäni. Pitäköön silloin rahansa —
elämässä on korkeampia asioita! Minua hän ei ole näkevä enää koskaan.»

Sitten hän rykäisi. Hän oli noussut vuoteesta, istuutunut nojatuoliin,
asettanut kyynäräänsä käsinojaan ja painanut leukansa niin voimakkaasti
kättään vasten, että neljä taivutettua sormea painui alahuuleen.
Siitä hän, syrjittäin kääntyneenä, katsoi kiihtynein, punaisin silmin
jäykästi ulos ikkunasta.

Konsuli käveli edestakaisin, huokasi, pudisti päätään ja kohautteli
olkapäitään. Viimein hän jäi seisomaan sisarensa eteen käsiään vääntäen.

»Sinä olet lapsi, Tony!» sanoi hän arasti ja rukoilevasta »Jokainen
sana, jonka sanot, on pelkkää lapsellisuutta! Etkö nyt suostu, kun
pyydän sitä sinulta, katsomaan asiaa hetken aikaa täysikasvuisen
ihmisen silmillä?! Etkö huomaa, että käyttäydyt aivan kuin olisit
kokenut jotakin vakavaa ja raskasta, kuin miehesi olisi pettänyt sinua
julmasti ja häväissyt sinut kaiken maailman edessä?! Mutta koetahan
nyt ajatella, niinhän ei ole tapahtunut! Eihän yksikään ihminen
tiedä tuosta teidän taivaanportaissanne sattuneesta tapauksesta! Et
sinä tuota meille vähääkään häpeää, vaikka palaat kaikessa rauhassa,
korkeintaan hiukan ivallisen näköisenä Permanederin luo... päinvastoin!
Sitten vasta oikein vahingoitat nimeämme, jollet tee sitä, sillä
silloin sinä teet tuosta joutavasta tapahtumasta asian ja saat aikaan
häväistysjutun...»

Tony laski kätensä ja katsoi veljeään silmiin.

»Ole nyt vaiti, Thomas! Nyt on minun vuoroni puhua. Kuule sinä
nyt, mitä minulla on sanomista! Kuinka tarkoitat? Onko elämässä
häpeä ja häväistysjuttu vain se, joka tulee ihmisten kuuluville?
Eihän toki! Salainen häpeä, joka kalvaa ihmistä ja hävittää hänen
itsekunnioituksensa, on paljon pahempi! Olemmeko me Buddenbrookit
ihmisiä, jotka ovat päältä katsoen 'tip-top', kuten täällä sanotaan,
mutta nielevät talon seinien sisällä nöyryytyksiä. Tom, en voi olla
ihmettelemättä sinua! Koeta kuvitella, miten isä suhtautuisi asiaan,
ja arvostele asiaa hänen mielessään! Ei, selvää ja rehellistä peliä
meidän tulee pelata... Voit näyttää milloin hyvänsä maailmalle
kauppakirjasi ja sanoa: 'Tuossa on, katsokaa'... Toisin ei saa olla
muidenkaan asioittemme laita. Tiedän, minkälaiseksi Jumala on minut
luonut, enkä pelkää ollenkaan! Menköön vain Julchen Möllendorpf
tervehtimättä ohitseni! Ja istukoon Pfiffi Buddenbrook täällä
torstaisin heilutellen itseään vahingoniloisesti sanoessaan: 'No, tämä
on valitettavasti toinen kerta, mutta syy on kummallakin kerralla ollut
tietysti miehessäsi!' Minulle tuo ei merkitse mitään, Thomas. Tiedän
tehneeni sen mukaan, minkä tunsin oikeaksi. Mutta sen sijaan minusta
olisi arvotonta ja häpeällistä, jos peläten Julchen Möllendorpfia
ja Pfiffi Buddenbrookia sietäisin loukkauksia ja juomakielellä
lausuttuja raakuuksia ja jäisin kaupunkiin, jossa minun täytyisi
kuunnella sellaisia sanoja, tottua sellaisiin kohtauksiin, kuin
taivaanportaissamme tapahtunut oli, ja paikkaan, jossa minun täytyisi
oppia kieltämään syntyperäni, kasvatukseni, koko olemukseni ainoastaan
siksi, että näyttäisin onnelliselta...»

Hän vaikeni, painoi taas leuan käteensä ja tuijotti ikkunaruutuun.
Tom seisoi hänen edessään ruumiinpaino toisen jalan varassa, kädet
housuntaskuissa, ja katsoi Tonyyn ajatuksissaan huojuttaen hiljaa
päätään. »Tony», hän sanoi, »sinä et osaa erottaa asioita. Olen tiennyt
jo tätä ennen, mutta viimeisten sanojesi jälkeen tiedän yhä paremmin,
mikä tässä on pääasia. Vika ei olekaan miehessä. Se on kaupungissa.
Kysymys ei ole lainkaan taivaanportaista, se on kaikessa yhteensä. Sinä
et ole voinut mukautua oloihin. Enkö ole oikeassa, vastaa suoraan?»

»Sinä olet oikeassa, Thomas!» huudahti Tony. Hän ponnahti oikein
seisomaan sitä sanoessaan ja osoitti sormellaan Thomaksen kasvoja.
Hän oli punainen. Hän jäi seisomaan sotilaalliseen asentoon toinen
käsi tuolin selustalla toisen tehdessä kuvailevia liikkeitä. Hän piti
puhetta, kiihkoisaa puhetta, joka pursui hänen suustaan ehtymättömänä.
Konsuli katsoi häntä kummissaan. Tony malttoi tuskin vetää henkeä, kun
jo uudet sanat ryöppysivät koskena esiin. Hän löysi sanoja, ilmaisuja
kaikelle, mitä näinä vuosina oli kerääntynyt hänen sisälleen. Se oli
hiukan sekavaa ja järjestymätöntä, mutta siitä tuli selvä. Se oli
purkaus, joka oli täynnä epätoivoista rehellisyyttä... purkaus, joka
ehkäisi kaikki vastaväitteet, luonnonvoima, jolle ei enää löytynyt
patoa...

»Sinä olet oikeassa, Thomas! Sano se vielä kerran! Haa, huomautan
sinulle nimenomaan, etten enää ole tyhmeliini, vaan tiedän mitä
ajattelen elämästä. En enää ihmettele kuullessani, ettei kaikki käy
niin puhtaasti kuin pitäisi. Olen tuntenut itku-Trieschken kaltaisia
miehiä ja ollut naimisissa Grünlichin kanssa ja tunnen tämän kaupungin
hummaajat. En ole enää mikään maalaistyperikkö, eikä Babetten asia
olisi sellaisenaan, toisessa yhteydessä karkoittanut minua sieltä!
Mutta asian laita on se, Thomas, että se sai mitan täyttymään...
siihen ei tarvittu paljoa, sillä se oli jo kauan ollut melkein täysi!
Pieninkin seikka olisi riittänyt, ja nyt tuli tämmöinen asia! Tieto,
etten minä edes siinä suhteessa voinut luottaa Permanederiin! Se oli
kaiken huippu! Se sai pohjan irti astiasta! Se teki yhdellä iskulla
selväksi, että minun oli lähdettävä Münchenistä, vaikka olin hautonut
sitä jo kauan. Sillä, Tom, minä en voi elää siellä etelässä, kautta
Jumalan ja kaikkien pyhien! Et tiedä, kuinka onneton minä olen ollut
siellä, sillä silloinkin, kun sinä tulit käymään, en antanut sinun
huomata mitään, en vähäisintäkään. Minulla on hienotunteisuutta, en
tahdo rasittaa toisia valituksilla ja purkaa sydäntäni kaikille.
Minulla on sulkeutunut luonne. Mutta olen kärsinyt, Tom, kärsinyt
koko olemuksellani, koko persoonallisuudellani, niin sanoakseni. Kuin
kasvi, kukka, joka on istutettu vieraaseen maaperään, käyttääkseni
vertausta... vaikka se voi sinusta olla sopimatonta, sillä minä olen
ruma nainen... mutta vieraassa maaperässä minä en voinut viihtyä,
ennen olisin mennyt vaikka Turkin maalle! Meidän pohjoissaksalaisten
ei pitäisi milloinkaan mennä pois seudultamme! Meidän pitäisi pysyä
merenlahtiemme rannoilla elättäen itseämme kunniallisesti... Te
olette joskus tehneet pilkkaa minun aatelin-ihailustani... olen näinä
vuosina usein ajatellut sitä, mitä eräs viisas mies kerran sanoi. 'Te
olette myötätuntoinen aatelille... sanonko mistä syystä? Siksi että
itse olette aatelia! Isänne on suuri herra, ja te olette prinsessa.
Syvä kuilu erottaa teidät meistä muista, jotka emme kuulu teidän
piirinne hallitseviin perheisiin...' Niin, Tom, me tunnemme itsemme
aatelisiksi ja me tunnemme tuon kuilun, eikä meidän pitäisi koettaa
elää missään, missä meitä ei tunneta eikä osata antaa arvoa avuillemme,
sillä muuten tulemme kohtaamaan vain nöyryytyksiä ja meitä tullaan
pitämään naurettavan ylpeinä. Minulle ei ole sanottu sellaista, mutta
olen tuntenut sen joka hetki ja kärsinyt siitä. Haa! Maassa, jossa
syödään torttua veitsellä ja jossa prinssit puhuvat virheellistä
saksankieltä ja jossa sallitaan herran kurkistaa naisen viuhkan
taakse, sellaisessa maassa näyttää helposti ylpeältä, Tom! Mukautua
oloihin? Ei, kuinka voisin mukautua oloihin, joissa ihmiset ovat vailla
arvokkuutta, siveyttä, kunnianhimoa, hienoutta ja ankaruutta, jossa
he ovat karkeita, epäkohteliaita ja tapoja vailla; samalla laiskoja
ja kevytmielisiä, hidasverisiä ja pintapuolisia... en voi mukautua
semmoisiin oloihin enkä oppisi siihen ikinä, niin totta kuin olen sinun
sisaresi! Eva Ewers on oppinut... hyvä! Mutta Ewers ei ole samaa kuin
Buddenbrook; ja hänellähän sitäpaitsi on mies, joka pystyy johonkin.
Mutta miten minun laitani on ollut? Koeta ajatella, Tom, ajattele
kaikkea alusta asti! Minä tulin täältä, tästä talosta, jossa tahdotaan
jotakin, jossa toimitaan ja jossa pyritään johonkin, Permanederin luo,
joka asettui lepoon minun myötäjäisilleni... haa, se oli rehellistä
peliä, todellakin luonteenomaista, mutta se olikin ainoa ilahduttava
puoli asiassa. Entä sitten? Odotin lasta. Kuinka iloitsinkaan siitä!
Se olisi korvannut minulle kaiken! Mutta miten käy? Se kuolee. Se on
poissa. Ei se ollut Permanederin syy, ei suinkaan. Hän teki kaikkensa
ja oli pari kolme päivää poissa Hofbräuhausistakin. Se oli jo jotakin!
Mutta lapsi kuoli siis, Thomas. Eikä se tehnyt minua iloisemmaksi,
vai mitä! Kestin sen nurkumatta. Kuljin yksin ja väärinymmärrettynä
ja ylpeäksi huudettuna sanoen itselleni: Sinä olet antanut hänelle
myöntymyksesi koko elämän ajaksi. Hän on hiukan kömpelö ja laiska ja
on pettänyt toiveesi, mutta hän ei tarkoita pahaa ja hänellä on puhdas
sydän. Kunnes minun täytyi kokea tuo kauhea kohtaus ja nähdä hänet
tuolla inhoittavalla hetkellä. Silloin tunsin: noin hyvin hän ymmärtää
minut, noin paljon hän kunnioittaa minua, että voi huutaa minulle
sanan, sanan, jollaista ei yksikään meidän varastomiehistämme huutaisi
edes koirille! Ja silloin tiesin, ettei minua pidättänyt enää mikään ja
että olisi ollut häpeä jäädä. Ja minun ajaessani nyt Holstenstrassea
pitkin kotiin asemalta kulki kantaja Nielsen ohi, otti lakkinsa
päästään ja kumarsi syvään, ja minä vastasin tervehdykseen. Eikä se
tapahtunut ollenkaan ylpeästi, vaan kuten isä tervehti rahvasta...
näin... kädellä. Ja nyt olen täällä. Ja vaikka toisit eteeni
kaksitoistavaljakon, en minä lähde takaisin Müncheniin. Huomispäivänä
minä menen Gieseken luo! —»

Näin päätti Tony puheensa, jonka jälkeen hän vaipui jokseenkin
uupuneena tuoliin, painoi leuan kättään vasten ja tuijotti
ikkunaruutuun.

Ällistyneenä, pelästyneenä, melkein suunniltaan poissa seisoi konsuli
hänen edessään sanaakaan sanomatta. Sitten hän hengähti, kohotti
käsivartensa olkapään korkeudelle ja antoi niiden sitten pudota
reisiään vasten.

»Ei sille sitten mahda mitään!» sanoi hän hiljaa, käännähti hiljaa
kantapäillään ja lähti ovea kohti.

Tony katsoi hänen jälkeensä samoin kuin hänen sisään tullessaankin:
kärsivästi ja nyreästi hymyillen.

»Tom?» kysyi hän. »Oletko vihainen?»

Thomas teki raukeasti torjuvan liikkeen kädellään, pidellen toisella
pitkulaista ovenripaa, ja sanoi: »En suinkaan.»

Tony ojensi kätensä häntä kohti ja painoi pään olkaa vasten.

»Tule tänne, Tom... sinun sisarestasi ei tunnu helpolta, kaikki kääntyy
pahoin päin... Eikä hänellä ole tällä hetkellä turvaa kenestäkään...»

Veli palasi ja tarttui hänen käteensä, syrjäkarin hiukan
välinpitämättömästi ja väsyneesti, katsomatta häneen.

Äkkiä alkoi Tonyn ylähuuli väristä...

»Sinun täytyy nyt ponnistaa eteenpäin yksin», sanoi sisar.
»Christianista ei taida tulla mitään kunnollista, ja minä olen
lopussa... olen menettänyt kaiken... en voi enää toimittaa mitään...
minun täytyy jo syödä teidän armoleipäänne, minun, hyödyttömän naisen.
En olisi luullut, että olin epäonnistuva niin täydellisesti tahtoessani
olla sinun apunasi, Tom! Nyt sinun täytyy näyttää aivan yksin, että me
Buddenbrookit emme hellitä... Jumala olkoon kanssasi.»

Kaksi isoa, kirkasta lapsenkyyneliä vieri hänen poskiaan pitkin, joiden
ihossa alkoi näkyä pieniä epätasaisuuksia.



YHDESTOISTA LUKU.


Tony ei vitkastellut, vaan ryhtyi heti ajamaan asiaansa. Toivoen, että
hän rauhoittuisi, tulisi järkiinsä ja muuttaisi mieltään, oli konsuli
vaatinut häneltä tähän asti vain yhtä: että hän pysyisi tyynenä eikä
liikkuisi talosta, enempää kuin pikku Erikakaan. Kaikki saattoi vielä
kääntyä hyväksi... Kaupungilla ei aluksi tullut saada tietää mitään.
Sukukokouspäivä, torstai, peruutettiin.

Mutta jo toisena päivänä rouva Permanederin tulosta sai tohtori Gieseke
hänen kädestään lähteneen kutsun saapua Mengstrasselle. Tony otti
hänet vastaan yksin ensimmäisen kerroksen käytävän keskihuoneessa,
jonne oli tehty tuli ja jonne hän oli järjestänyt varalta mustepullon,
kirjoitusvehkeet ja aika pakan konttorista tuomaansa kaksitaitteista
paperia. He istuutuivat nojatuoleihin...

»Herra tohtori!» sanoi Tony vieden kädet rinnalleen, taivuttaen
päänsä taapäin ja tuijottaen kattoon. »Te olette mies, joka tunnette
elämän sekä ihmisenä että virkanne puolesta. Pyydän saada puhua
teille vapaasti!» Ja sitten hän kertoi tohtorille koko porras- ja
makuuhuonekohtauksen, mihin tohtori Gieseken täytyi mielipahoin
vastata, ettei kohtaus Babetten kanssa enempää kuin tuo hänen osakseen
tullut häväistyssanakaan, jota Tony ei tahtonut ilmaista, ollut
riittävä eron aihe.

»Hyvä», sanoi Tony. »Kiitän teitä».

Sitten hän pyysi saada tietää riittävät oikeudelliset eronaiheet
ja kuunteli valppaana ja erittäin suurella mielenkiinnolla pitkää
yleisoikeudellista esitelmää, jonka jälkeen hän sanoi toistaiseksi
ystävälliset hyvästit tohtori Giesekelle.

Hän lähti alakertaan ja pyysi konsulia tämän yksityiskonttoriin.

»Thomas», hän sanoi, »pyydän, että kirjoittaisit tuolle miehelle
viipymättä... en mainitse mielelläni hänen nimeänsä. Rahoihin nähden
minulla on tarkat tiedot. Hänen on selitettävä kantansa. Mutta
tapahtuipa niin tai näin, hän ei näe minua enää. Jos hän suostuu
lailliseen eroon, niin toimitamme tilivahvisteen ja maksukorvauksen
minun omaisuudestani. Jos hän ei suostu, ei meidän silti tarvitse
epätoivoon joutua, sillä Tom, vaikka Permanederillä on laillinen oikeus
minun omaisuuteeni, on minulla kuitenkin myös aineelliset oikeuteni,
Jumalan kiitos..»

Konsuli kulki kädet selän takana ympäri huonetta nytkäytellen
hermostuneesti olkapäitään, sillä sisar oli lausunut nuo oikeudelliset
termit sanomattoman mahtipontisesti.

Tomilla ei ollut aikaa tähän. Hänellä oli työtä korvia myöten.
Oli paras ajatella asiaa moneen kertaan ja pysyä kärsivällisenä.
Hänen täytyi aluksi, jo huomispäivänä, lähteä käymään Hampurissa,
jossa odotti eräs kiusallinen neuvottelu. Christian oli pyytänyt
apua, avustusta, joka konsulittaren oli täytynyt luovuttaa hänen
tulevasta perinnöstään. Hänen asiansa olivat surkeassa tilassa, ja
vaikka hän oli alituisessa ahdingossa, näytti hän kuitenkin käyvän
ahkerasti ravintoloissa, sirkuksessa ja teattereissa sekä elävän,
päättäen esiintulleista veloista, joita hän oli voinut tehdä hyvän
nimensä perusteella, paljon yli varojensa. Mengstrassella tiedettiin,
»klubissa» tiedettiin, koko kaupungissa tiedettiin, kuka siihen oli
syypää. Muuan naishenkilö nimeltä Aline Puvogel, jolla oli kaksi
yksinäistä lasta. Hampurin kauppaherroista ei Christian ollut ainoa,
joka oli läheisessä ja kalliiksikäyvässä suhteessa häneen...

Paitsi Tonyn erohankkeita oli siis muitakin ikäviä asioita, ja käynti
Hampurissa oli välttämätön. Oli muuten luultavaa, että Permaneder
antaisi itse jotakin tietoa itsestään...

Konsuli matkusti ja palasi vihaisin ja synkin mielin. Mutta kun ei
Münchenistä vieläkään kuulunut mitään, katsoi hän asiakseen ottaa
ensi askeleen. Hän kirjoitti. Kirjoitti kylmästi, asiallisesti ja
hiukan yliolkaisesti: Hänen sisarensa Antonie oli kieltämättä kokenut
pahoja pettymyksiä aviollisessa elämässään... hän ei muutenkaan
yksityiskohdista puhumatta, ollut löytänyt avioliitossaan toivomaansa
onnea... ja hänen halunsa liiton purkamiseen oli siis oikeamielisesti
ajatellen oikeutettu... valitettavasti tuntui hänen päätöksensä olla
palaamatta Müncheniin järkähtämättömältä...» Sitten seurasi kysymys,
miten Permaneder suhtautui näihin tosiasioihin..

Muutamia jännityksen päiviä!... Sitten vastasi herra Permaneder. Hän
vastasi tavalla, jollaista ei tohtori Gieseke, ei konsulitar, ei Thomas
eikä edes Antonie ollut osannut ajatella. Hän suostui yksinkertaisin
sanoin eroon.

Hän kirjoitti katuvansa syvästi tapahtunutta, mutta suostui samalla
Antonien tahtoon, koska oli huomannut, »etteivät he oikein koskaan
olleet sopineet yhteen». Jos hän oli tuottanut Antonielle vaikeita
vuosia, pyysi hän tätä unohtamaan ne ja suomaan hänelle anteeksi...
Koska hän arvattavasti ei ollut näkevä enää Erikaa ja vaimoaan,
toivotti hän heille kaikkea hyvää elämässä... Alois Permaneder. — Hän
tarjoutui nimenomaan jälkikirjoituksessa suorittamaan heti takaisin
myötäjäissumman. Itse hän saattoi elää huoletonna omillaan. Hän ei
tarvinnut odotusaikaa, koska asiat olivat selvät, talo jäi hänen
huolekseen ja rahat olivat luovutuskunnossa. —

Tony oli melkein hämillään ja näytti ensi kerran hyväksyvän herra
Permanederin vähäisen harrastuksen raha-asioihin.

Nyt astui tohtori Gieseke toisen kerran etualalle, asettui yhteyteen
aviomiehen kanssa eron syiden perusteluun nähden, joiksi havaittiin
»molemminpuolinen voittamaton vastenmielisyys», ja oikeudenkäynti
alkoi — Tonyn toinen oikeudenkäyntijuttu, jonka vaiheita hän seurasi
vakavasti, asiantuntemuksin ja sanomattoman innokkaasti. Hän puhui
siitä kaikkialla, niin että konsulia monta kertaa suututti. Hän ei
ensinkään tuntenut konsulin huolestumista. Hänen päässään pyörivät vain
sellaiset sanat kuin: »naimaosa», »pesävarat» j.n.e., jotka tulivat
hänen suustaan luistavan arvokkaasti hänen selittäessään asiaa pää
pystyssä ja hartiat hiukan kohotettuina. Syvimmän vaikutuksen kaikista
tohtori Gieseken selityksistä teki häneen kuitenkin eräs pykälä, jossa
puhuttiin mahdollisesta myötäjäisvaroista löydetystä »aarteesta»,
joka oli luovutettava avioliiton purkautumistapauksessa takaisin.
Vaikka se ei ollenkaan kuulunut tähän, kertoi hän kaikille siitä:
Ida Jungmannille, Justus-sedälle, Klothilde-paralle Breitestrassen
Buddenbrookin naisille: viimeksimainitut olivat muuten tapauksesta
kuultuaan lyöneet kätensä yhteen ja katsoneen toisiinsa aivan ymmällä
ihmetyksestä, kun tämäkin ilo lankesi heille vielä!... Hän kertoi siitä
Therese Weichbrodtille, jonka opetusta Erika Grünlich jälleen nautti,
jopa kunnon madame Kethelsenille, joka useammasta kuin yhdestä syystä
ei ymmärtänyt siitä tämän taivaallista....

Tuli sitten päivä, jolloin ero sai lopullisen, laillisen vahvistuksen
ja jolloin Tony suoritti välttämättömän muodollisuuden pyytäessään
Thomakselta sukupaperit ja merkitessään niihin omakätisesti uuden
tapahtuman... sitten täytyi tottua asiain tilaan.

Hän teki sen urheasti. Hän sivuutti järkkymättömän arvokkaasti
Buddenbrookin naisten ihmeteltävän häijyt pienet pistokset, hän katsoi
kadulla sanomattoman jäisesti Hagenströmien ja Möllendorpfien päiden
yli näiden tullessa häntä vastaan, ja pysyi täydelleen syrjässä
seuraelämästä, joka muuten jo vuosia sitten oli siirtynyt kotitalosta
hänen veljensä taloon. Hänellä oli lähimmät omaisensa: konsulitar,
Thomas ja Gerda: hänellä oli Ida Jungmann, Sesemi Weichbrodt,
äidillinen ystävä, ja Erika, jonka hienosta kasvatuksesta hän huolehti
mitä tarkimmin ja jonka onnellinen tulevaisuus oli ehkä hänen viimeinen
salainen toiveensa... Niin hän sitten eleli, ja aika kului.

Myöhemmin, jollakin ikuisesti selittämättömällä tavalla saivat perheen
jäsenet tietää sen »sanan», sen hirmuisen sanan, jonka herra Permaneder
oli antanut luiskahtaa suustaan tuona kohtalokkaana yönä. Miten se
kuului? — »Mene helvettiin, sontapompeli!»

Näin päättyi Tony Buddenbrookin toinen avioliitto.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Buddenbrookit I: Erään suvun rappeutumistarina" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.