Title: Matkani ulkomaille
Author: Hauvonen, Nikodemus
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Matkani ulkomaille" ***


KATKANI ULKOMAILLE

Kirj.

N. Hauvonen



Wiipurissa,
omalla kustannuksella,
1878.



I.


Jo vuosia olin odottanut, odottanut kuin kuuta nousemaan, sitä hetkeä,
jolloin voisin tehdä retken tuonne unelmieni maahan etelän puolelle
Itämerta; ja mitä enemmän Schillerin ja Göthen kanssa tutustuin,
sitä palavammaksi tuli haluni saada nähdä ja tuntea tuota maata ja
kansaa, jossa niin suuret henget olivat eläneet ja työskennelleet.
Mutta melkein yhtämittainen matti kukkarossa pani kaikille tämmöisille
houreille jyrkän rajan. Säästämällä olin kumminkin kolmen vuoden
kuluessa saanut sen verran kokoon, ettei tuo yritys enää miltään
mahdottomalta näyttänyt. Kahdeksan punaista sadanmarkan seteliä
taskussa! "Raha rintaa rohkasee", ja erittäinkin tuommoiset rahat,
jotka omalla työllä ja hiellä ovat ansaitut. Heti otin väliaikaisesta
virastani eron, ja nyt tätä päätä Helsinkiin ottamaan vauhtia
matkalleni.

       *       *       *       *       *

Oli Helmikuun keskipalkoilla vuotina 1874 eräänä kauniina talvipäivänä,
kun, kahdella vähäisellä matkarepulla varustettuna, aamulla kl.
9 astuin Helsingin rautatien stationihuoneesta kolmannen luokan
vaunuihin. Matkani kulki nimittäin Pietarin kautta maitse, sillä meri
oli jäässä, etten voinut valita suorinta tietä yli meren Lyypekkiin.
Kun kolmasti kelloa oli kolistettu, vihelsi kyyditsijä pillillään ja
samassa hirnahti tuo halkoja syövä, tulta tuiskiva orhi ja hengähdellen
raskaasti, ikäänkuin tietäen pitkän matkan olevan edessään, läksi
hän liikkeelle, vetäen pitkää junaa vaunuja perässään. Kauan ei
viipynyt, ennenkuin Helsinki oli kadonnut näkyvistä, ja nyt ruvettiin
ajamaan tulta polttain, niin että hiukset seisoivat suorassa takana
kuin messinkilanka ja Suomen salot ja salmet siintelivät vaan kahden
puolin. Tuontuostakin seisahdeltiin sentään sen verran pysäyspaikoissa,
että ehdittiin ottamaan uusia matkustajia vaunuihin ja laskemaan
toisia ulos. Vasta Kaipiaisissa, puolimatkassa Pietarin ja Helsingin
väliä, levähdettiin enemmän aikaa. Siellä odotti sekä Helsingistä
että Pietarista tulevia matkustavia runsas päivällispöytä. Minä en
kuitenkaan raskinnut istua noiden kallisten herkkujen ääreen, vaikka
rahaa oli taskut täynnä, vaan näpertelin repustani, mitä matkaevääksi
olin sinne säälinyt. "Syö säästäin savea"; tämä sammakon neuvo
pojallensa muistui, näet, minullekin mieleen, ja useampihan on päivä
kuin makkara. Puolen pulloa olutta oli minun kuitenkin ostaminen, sillä
muuten tuo kuiva pussiruoka olisi istunut kurkkuun. Päivällishetkl
ei kuitenkaan kestänyt enempää aikaa kuin puolen tuntia, jonka
kuluttua taas lähdettiin liikkeelle. Viipuriin saavuttuamme, oli jo
pilkkopimeä ja mitä lähemmäksi Pietaria tultiin, sitä kovemmin alkoi
sydämeni tykkiä, sillä minua vähän pelotti yölliseen aikaan tulla
tuohon suureen, minulle tuiki tuntemattomaan kaupunkiin. Hirveillä
kuvilla olivat muutamat hyvät ystäväni lähteissäni maalanneet
minulle Pietarin oloja: kuinka siellä kyyditsijät eli iisvoosikat,
niinkuin heitä nimitetään, tiustavat rupplia matkamieheltä ja kuinka
yösijasta viedään vieraalta vielä nahkakin yltä. Tämmöistä menetystä
välttääkseni, aloin jo matkalla katsella ympärilleni; ja onneksipa
sattuikin samoissa vaunuissa, joissa minä matkasin, olemaan eräs
suomalainen rouvasihminen, jonka matkanmäärä myöskin oli Pietari. Häntä
nyt hädissäni lähestyin; ja hänellepä näyttivät Pietarin olot olevan
hyvin tutut. Hän neuvoi minua poikkeemaan yöksi erään Pietarissa asuvan
maanmiehemme luoksi, jonka sanoi holhoovan suomalaisia matkustajia, ja
lupasipa vielä Pietarin stationihuoneessa häntä odottavan miehensäkin
minulle oppaaksi sinne. Tämä oli hyvä sanoma, josta suoritin rouvalle
sulimmat kiitokset.

Walkeasaaren pysäyspaikassa, Suomen ja Venäjän rajalla, jo voi havaita
mihinkä maahan tultiin, sillä kieli, joka tähän saakka enimmästi oli
ollut suomea ja ruotsia, alkoi nyt muuttua venäjäksi ja olut ja kahvi,
jota tähän asti oli vieraille tarjottu, sai nyt siirtyä syrjään votkan
ja tsjaijun (viinan ja teen) tieltä.

Kun kl. yhdentoista aikaan yöllä Pietarin stationiin saavuttiin, oli
siellä, niinkuin tuo suomalainen rouvasihminen minulle oli sanonut,
hänen miehensä häntä vastaanottamassa ja hyväntahtoisesti suostuikin
hän heti johtamaan minua yökortteeriini, joka ei kaukana ollutkaan.
Kun stationihuoneesta ulos tulimme, oli siinä kahden puolin kartanolla
kaksi pitkää riviä iisvoosikoita ja meidän tiemme piti käydä niiden
välistä; mutta sepä tuli tukalaksi. Mikä repeli reppuani, mikä haparoi
takkiani, huutaen täyttä kurkkua tulemaan hänen rekeensä; ja huutavassa
hukassa olisin heidän kanssansa ollutkin, ellei vielä kouluajoilta
olisi juohtunut mieleeni muutama mahtava venäläinen sana, jolla torjuin
heitä pois päältäni. "Njenaada, njenaada!" tiuskin tuimasti kahden
puolin ja kas, sepä autti.

Yömajani ei suinkaan mikään kehuttava ollut, jos ei kalliskaan, sillä
75 kopekkaa vaan se maksoi, ja se ei ole mitään Pietarin tavallisiin
hintoihin verraten. Kuitenkin olisin levollisesti yöni maannut, ellen
kl. neljän aikaan aamulla olisi herännyt hirveään kellojen kilinään
ja pauhuun. Joko nyt tulee mailman loppu ja viimeinen tuomio, arvelin
itsekseni, ja kavahtaen ylös vuoteeltani, juoksin akkunaan katsomaan,
mitä tuo melu näin yölliseen aikaan oikeastaan merkitsi. Ja voittehan
arvata hämmästystäni, kun suuri kivirakennus juuri vastapäätä
lepokammiotani on täydessä tulessa lattiasta kattoon asti. Mutta sen
kanssa ei sentään sen pahempaa vaaraa ollut: Kreikanuskolaiset vaan
pitivät aamurukoustansa kirkossaan ja monien satojen kynttiläin valo
loisti läpi akkunain yön pimeydessä kuin tulipalo. Unen tämä hämmennys
kuitenkin vei silmästäni siksensä.

Kun aamulla olin vähän väsähtänyttä ruumistani vahvistanut kuivalla
ruoalla ja tsjaijulla (sillä sitähän kumminkin piti juoda, sitä
lientä, jos oli aamu tai ilta, kun kerta Venäjällä oltiin), koppasin
reput selkääni ja läksin käydä tölppäröimään Varsjovan rautatien
stationia kohden. Aikomukseni oli nimittäin jalkasin tehdä tämä matka,
jota umpiarviolta on kai puoli penikulmaa, ellei enempää. Aikaa
oli minulla kylliksi, sillä vasta kl. neljältä iltapuolella piti
niiden junain lähteä, joissa minä olin päättänyt matkata Pietarista
Eiydkuhniin Preussin ja Venäjän rajalla. Jo olin onnellisesti
tullut erästä vanhaa lahonnutta puusiltaa myöden yli tuon mahtavan
Neva-joen ja aloin jo astuskella jotakin Prospekt nimistä katua
pitkin itse tsaarien koreaan kylään, kun ajan pitkään nuo reppuni,
jotka eivät tosin paljon painaneet, kuitenkin minulle tottumattomalle
kuormankantajalle rupesivat raskaiksi tuntumaan. Hiki tippui otsasta
ja jo useat erät olin saanut levähtää. Kyyditsivät, jotka ohitse
ajoivat, loivat sääliviä silmäyksiä väsyneesen matkamieheen ja
oijennellen käsiänsä tarjosivat hänelle hyväntahtoista apuansa. Tuota
houkutusta en kauemmin vastustella voinut, vaan erään joutilaan
iisvoosikan kanssa kyydityspalkasta sovittuani, rupesin nyt herrana
ajelemaan. Matka kävi erästä avaraa katua myöden, jossa kahden puolin
oli korkeita monenvärisiä kivimuureja ja keskellä katua syöttivät
kyyditsijät uljaita hevosiansa suppilon kaltaisista astioista. Katu
kihisi ihmisistä; mitkä astuivat jalkasin pitkin vieruksia, mitkä
ajoivat hevosilla keskeltä. Useassa kohdin näkyi katujen kulmissa
pieniä kappelin tapaisia rakennuksia, joissa avonaisten ovien kautta
näkyi pyhäin ja ristiinnaulitun kuvia ja joissa kynttilät paloivat
alttareilla. Ohitsekulkevain näin paljastavan päänsä ja tekevän
ristinmerkin näiden pyhäin majain edessä. Kirkkojen kellot, joiden
huminaan aamulla varhain olin herännyt, pauhasivat vielä yhtä mittaa,
vaikka päivä jo läheni puoliansa, eikä tänään tiedostani mikään juhla
eli pyhäpäivä ollut. Kun kyyditsijäni ei mitään kiirettä pitänyt,
oli minulla aikaa katsella suuren kaupungin kirjavaa elämää ja
liikettä kaduilla. Tuolla tulla ryöhää vastaani uljas sotaherra,
kiiltävä kultainen kypäri päässä ja kolme uhkeata Valkosta ruunaa
edessä. Se on varmaankin keisari, arvelin itsekseni; kuinkas nyt suu
pannaan? Luotin sentään tässä kohden kyyditsijääni ja aattelin näin;
jos hän nostaa hattuansa, niin nostan minäkin; hän mahtaa paremmin
Pietarin tavat tuntea. Mutta siivosti se herra ohitse ajoi, eikä
häntä kukaan tervehtinyt; se ei siis mahtanut keisari ollakkaan.
Ajamme, ajamme vielä hyrytämme eteenpäin, kunnes edessämme erään
suuren talon edustalla näkyy pitkiä kiiltäviä kanunia, kidat suoraan
oikaistuina meitä kohden. Voi hirmua! Kuinka tästä nyt eheällä iholla
ohitse päästään? Pitäisikö kääntyä takaisin? Ainoa turvani oli taas
kyyditsijäni, joka ei näyttänyt olevan arkalasta kotosin. Kun olimme
noiden hirviöiden kohdalle tulleet, en voinut olla heitä manaamatta,
vaan lausuin: menkää, kummitukset, menkää Turkestanin aroille ja
ulvokaa siellä, mitä täällä rauhallisia ihmisiä pelätätte. Ja mitä
ihmeitä! Pari ruoskan lätkäystä vielä kyyditsijältäni, niin katosivat
nuo hirviöt kuin sivallettu näkyvistäni.

Mitään suurempia vaaroja kohtaamatta saavuimme noin kl. 12 aikaan
Varsjovan rautatien stationiin, jossa minulla oli siis vielä neljä
pitkää tuntia odotettavana, ennenkuin taas matkalle voin lähteä.
Kun vihdoinkin kello rupesi neljää lähenemään, kolautettiin kelloa
ensimäinen kerta ja kas nytkös tuohon suureen odotussaliin elämää
tuli! Koko joukko nuoria miehiä, joita pidin nahkapoikina, sillä
sentapaisilta he, pussit selässä, minusta näyttivät, marsitettiin
ensin salin takaovesta ulos perongille; ja haikeata oli nähdä millä
mielenliikutuksella he erosivat omaisistansa, jotka saattivat heitä
kentiesi heidän viimeiselle retkellensä. Siinä monen järeän ukon
jouhinen leuka longahteli, muiskatessaan suuta lähtevälle pojallensa.
Kun nuo nuorukaiset kaikki olivat tulleet vaunuihin sälytetyiksi,
huudettiin: "Maatusjki!" Ja nyt lähti liikkeelle toisellainen
ihmisjoukko, nimittäin joukko vanhoja, matalia, rypistyneitä akkoja,
lapset sylissä. Nähdessäni noita riepaleisia, likaisia olentoja, jotka
eivät mielestäni oikeilta venakoilta näyttäneet, olisin mielelläni
joitakuita heistä lähestynyt, tullakseni tuntemaan olivatko he jotakin
meidän omaa Venäjällä elelevää suomalaista heimoa, joiden ylle pr.
Ahlqvist runossaan sanoo karstan kasvaneen niin paksun, jota ei kaappia
voi pois; mutta tungos oli niin suuri ja rähinä niin hirveä, etten
voinut heitä lähestyä enkä kuulla mitä kieltä he haastelivat.

Vasta kun näistä kaikista oli päästy, saimme me muut tavalliset
matkustajat astua esille, ja minä sälytettiin etäisin kolmannen luokan
vaunuihin istumaan vastapäätä jotakin kulunutta kaunotarta, joka itki
katkerasti ja katseli, kuin muinon Lotin emäntä Sodomaa, kaipauksella
taaksensa Pietarin komeata kaupunkia, jonka huippuja laskevan auringon
viimeiset säteet kultasivat. Mutta tuskin oli tuo rakas kaupunki
kadonnut näkyvistä, kun jo minun huolihin vaipunut vis-à-vis’ni
tempasi kortit taskustansa ja kuivaten viimeisen kaipauksen kyynelen
silmästänsä, rupesi lähimmän naisellisen naapurinsa kanssa pelaamaan
pari-turakkaa ja purskahteli tuontuostakin pelin kestäessä hepakkaan
nauruun.

Sillä aikaa kuin lähimmät naapurini tällä tavoin itseänsä huvittelivat,
katselin minä ulos akkunasta maisemaa, jonka läpitse matkasimme.
Niin kauaksi kuin silmä kantoi, ei muuta näkynyt kuin yhtämittaista
puutonta lakeutta. Tosin kyllä tuolla läntisellä taivaan rannalla
törötti muutamia puiden latvoja aaveentapaisesti iltaruskon hohteessa,
mutta yllättävä yö vei pian nekin näkyvistäni. Kun loin silmää
luoteiselle taivaalle, tuli mieleni vähän haikeaksi, aatellessani
että eräs Itämerestä lähtevä lahdelma jo oli pistäynyt minun ja
kotimaani väliin, ja melkeinpä olisi kyynel vierryt poskelleni, ellei
yhä paraneva pakkanen olisi jäähdyttänyt tunteitani. Kummallista
kyllä, mitä etemmäksi etelään päin tultiin, sitä kylmemmäksi kävi
ilma, ja talven tyttö, rautanäppi, rakenteli kaikellaisia somia kuvia
vaunuin laseihin: "siinä miehet, siinä miekat, siinä keihäät sivulla"
ikäänkuin Kullervon perustelussa tammeen. Mies, jonka tuli pitää huolta
vaunujen lämmityksestä, oli heittänyt sen toimen sillensä, niinpian
kuin oli saanut uunista vähän savua lähtemään, ja torkkui nyt monessa
kyyryssä kaminin ääressä kuin uneen uuvutettu äyriäinen. Minäkin
oikaisin raajani, pistin nyrkit pääni alle ja odotin tässä mukavassa
asemassa kovalla rahilla uniukon tuloa, mutta turhaan. Joka kerta,
kun olin nukkumaisillani, keikahtivat vaunut taas jollekin syrjälle
ja minun hermoton pääni keikkui kovaa lautaa vastaan. Myöskin vilu
oli levolleni suureksi haitaksi; se milloin kyseli kynsiäni, milloin
piteli varpaitani ja varsin kangistunut olisin, ellen silloin tällöin
pysäyspaikoissa olisi pistänyt liiviini kupillista kuumaa teetä.

Yö mahtoi olla puolilla, kun Pihkovan sivusimme, ja kun päivä
vihdoinkin valkeni, olimme jo lähempänä Dünaburgia. Maisema, jonka
läpitse matkasimme, oli yhtä autio ja alaston kuin edellisellä illalla.
Tuuli oli ryöpyttänyt hiekkaa ja lunta sekaisin, niin että tuo talvinen
kenttä näytti hyvin kuolleitten kodon kaltaiselta. Ainoa elähdyttävä
kohta koko tällä yksitoikkosella alueella oli itse Dünaburgin kaupunki,
jonka vähän jälkeen auringon nousun sivusimme. Kun iltapuolella päivää
Wilnaa rupesimme lähenemään, oli pakkanen jo mennyt, niinkuin sanotaan,
perällensä ja maisemakin alkoi vähitellen muuttua epätasaisemmaksi.
Kauniita, pyöreitä kumpuja tammimetsineen vilahteli tuontuostakin
ohitsemme.

Wilnassa menetin enimmän osan vanhoja matkatovereitani ja sain uusia
siaan. Minä en vaihdosta vahingolle tullut, vaan pikemmin siitä
hyödyin, sillä entisten äänettömäin seuralaisteni sijaan tuli nyt
vaunuihin joukko nuoria talonpoikia, jotka kohta, kun juna liikkeelle
lähti, korottivat äänensä iloiseen lauluun. Yksi lauloi edeltä ja muut
kaikki yhtyivät laulun viimeiseen säveleen. Jotkut vielä vihelsivät ja
muutamat taputtivat käsiä, joten siitä syntyi oikein huikea konsertti.
Tällä tavoin nyt riennettiin iloiten, luihkaten länttä kohden. Kownossa
erosivat laululinnut minusta ja nyt oli vielä kappale matkaa tehtävänä,
ennenkuin yli rajan tultiin.

Viimeisestä pysäyspaikasta Venäjän puolella syöksähti vaunuihin koko
tulvana Puolan ruokottomia Juutalaisia, jotka, sysäten syrjään entiset
matkustajat, ottivat sijansa, missä vaan vähänkin lomapaikkaa oli. Eikä
siinä vielä kylliksi, vaan yksi noista Israelin tyttäristä sovittelihe,
paremman aseman puutteessa, minun syliini istumaan, toivoen kai että
minä, ikäänkuin pieneksi korvaukseksi siitä mitä heidän esi-isänsä
Abraham tekee koko kristikunnalle, kantaisin häntä helmassani
seuraavaan pysäyspaikkaan asti. Junain kuljettaja kumminkin pelasti
minut tuosta oudosta kuormasta.

Kello oli 10 paikoilla illalla, kun saavuttiin Eiydkuhniin, Preussin
rajastationiin. Tähän en kuitenkaan jäädä aikonut, vaan matkani
määrä oli Leipzig. Mutta koska valvomisesta ja matkan vaivoista olin
hyvin väsynyt, päätin levätä täällä muutaman tunnin ja jatkaa sitte
kl. kolmelta lähtevässä junassa matkaa Berliniin. Tuossa suuressa
odotussalissa katselin nyt ympärilleni, eiköhän löytyisi ketäkään
hyvää ihmistä, joka voisi neuvoa minua johonkin yömajaan. Ja ikäänkuin
kutsuttu, ilmaantuikin heti mies, joka sanoi tietävänsä aivan hyvän
yökortteerin ja siepaten selkäänsä minun reppuni käski minun seurata
häntä. Minusta tuo vieras näytti vähän epäiltävältä, mutta koska
pussini jo tekivät menoa, ei ollut tässä muuta neuvoa kuin lähteä
saapastamaan perästä.

Minä en tiedä kuinka kauaksi stationihuoneesta erosimme, mutta monta
mutkaa ja väärää jo olimme tehneet, kunnes vihdoin erään liejuisen
kartanon poikki kahlattuamme tulimme tuon ylistetyn hotelliin, erään
viheliäisen savikojun, ovelle. Oppaani kuljetti minua nyt parin pimeän
holvikäytävän läpitse, aukaisi niiden perässä löytyvän mustan kammion
oven ja käski minun astua sisään. Minua hieman arvelutti, kun kävin yli
kynnyksen: Jumala tiesi, mihinkä hiiden hinkaloon nyt olin joutuva!
Kun oppaani valkean oli sytyttänyt, tuli näkyviin kaksi vuodetta, pari
tuolia, pöytä ja vahvoilla luukuilla ulkopuolelta suljettu akkuna.
Oppaani eli oikeimmin isäntäni, sillä siksi hän nyt oli muuttunut,
kehoitti minua panemaan kaikki kullat ja kalleudet, mitä minulla
oli, pöydälle ja vakuutti minun ilman pelotta voivan levätä täällä
yöni. Hän lupasi tulla puolikolmelta minua herättämään, niinkuin
häntä pyytänyt olin, mutta ennenkuin hän minun jätti, pyysi hän saada
katsella kelloani, tiedusteli mitä rahoja minulla oli muassa, ja kun
hänen mieltänsä niissä kohdin olin noudattanut ja ilmoittanut, ettei
minulla puhtaassa rahassa muuta ollut kuin mitä Berliniin matkatakseni
tarvitsin, toivotti hän minulle rauhallista yötä ja antoi, vaikka vähän
vastahakoisesti, minulle huoneen avaimen, jota häneltä pyysin. Kun
tuo uutelias isäntäni oli lähtenyt, lukitsin minä huolellisesti oven
ja jätin avaimen paremman vakuuden vuoksi lukonläpeen sisäpuolelta.
Nyt riisuin vaatteet yltäni ja oikasin väsyneen ruumiini oljille,
vedin peiton eli oikeammin polstarin — niin paksuja peitteitä, näet,
käytetään Saksassa, jossa ei huoneita tarpeeksi lämmitetä — ylleni ja
sammutin kynttilän.

Venyttyäni noin puolen tuntia levotonna vuoteellani, sillä yhtähyvin
liiallinen väsymys kuin vähän pelkokin näillä oudoilla ovilla vei
kaiken unen silmistäni, olin minä kuulevinani jonkun hiljaa hiipivän
käytävässä, ja kuulin kohta sen perästä kuinka varsin vaivihkaa
avainta sovitettiin ulkopuolelta minun oveni lukkoon. "Wer da?" huusin
minä ja hyppäsin ylös vuoteeltani. Sytytin kynttilän, puin vaatteet
päälleni ja kysyin toistamiseen, ken tohti minun yörauhaani rikkoa,
"Waschwasser!" vastattiin ulkoa ja isäntä, joka havaitsi kavalan
yrityksensä tyhjään rauenneeksi, kolautti oveen ja pyysi päästä sisään,
vetäen syyksi että hän oli unohtanut tuoda minulle pesuvettä. Kun
hänen olin sisäänpäästänyt, teeskenteli hän hyvin kohteliaaksi, hankki
minulle pesuvettä, käski minun vaan levätä rauhassa ja lupasi ostaa
minulle stationista piletin, jos antaisin hänelle tuon piletin hinnan,
10 Saksan taaleria. Minä en kuitenkaan hänen huostaansa mitään rahoja
uskonut, vaan käskin hänen suoria tiehensä ja jättää minut rauhaan
puolikolmeen saakka. Kun hän nyt havaitsi, ettei hän minusta urakkaansa
saanut, lähti hän puoliksi suuttuneena ulos ovesta, ja minä kapusin
uudestaan vuoteelleni ja koitin saada unta silmääni, mutta turhaan.

Puoli tuntia oli mahtanut taas kulua, kun viereisestä huoneesta rupesi
kuulumaan matalaa viskutusta ja kuiskutusta. Jassoo, teitä on kaksi,
arvelin minä, ja pidätte nyt neuvoa kuinka päästä kynimään lintua, joka
teillä on häkissä. Kauvoja ei viipynytkään, ennenkuin sain tuntea tuon
neuvottelun seurauksia, sillä uudestaan kuului jalan astunta käytävässä
ja oveni sai samassa kestää jykeitä jyhmäyksiä. No, no, mikäs nyt on
taas? huusin minä ja hyppäsin pystyyn. Sillä aikaa kuin uudestaan
puin ylleni, kolkutti isäntä kolkuttamistaan ovea ja käski minun
aukaista, sanoen syyksi että oli tullut toinen matkamies, jonka hän
aikoi sijoittaa tuolle toiselle vuoteelle minun viereeni. Jahah, sekö
se teidän viisas päätöksenne oli, arvelin minä; vedin linkkuveitsen
taskustani, etten varsin aseeton olisi, jos nuo lurjukset päälleni
hyökkäisivät, ja aukasin oven. Minun pelkoni oli sentään turha ollut,
mitä päällehyökkäämiseen tuli; isäntä vaan tahtoi hankkia minulle
soveliaan makauskumppanin, niin suuresti näytti häntä huolettavan minun
kelloni, kultani ja muut kalleudet, jotka hän oli kehottanut minun
pöydälle levittämään. Minä olin kuitenkin jo makaamisesta kyllikseni
saanut, etten tässä luolassa enää kauemmin viihtynyt, en yksin enkä
toisenkaan kanssa, jonka tähden pyysin saada suorittaa velkani
isännälle tästä rauhallisesta yölevosta. 15 groschenia (likimiten 2
Suomen markkaa) tiusti hän minulta yösijasta ja ilman sitä vaati hän
vielä juomarahoja hyvästä opastuksestansa. Minä tarjosin hänelle 10
kopekkaa, mutta ne viskasi hän ylenkatseella takaisin pöydälle. Laskin
10 kopekkaa lisäksi, vaan ei hän vielä niihinkään tyytynyt; vasta
sitte kun 40 kopekkaa oli pöydällä, pisti hän rahat taskuunsa ja nyt
lähdettiin. Oi Schiller, oi Göthe! huokasin minä, kun tallustin kurassa
ja liejussa takaisin stationia kohden, tällä tavoinko teillä vieraita
vastaanotetaan!

Muutaman tunnin kuluttua istuin taas kolmannen luokan vaunuissa,
mutta nyt ihan yksin, ja kuuntelin kuinka vesi, jolla Saksassa
vaunuja lämmitetään, kulisi ja hulisi kulkeissaan nahkaletkuja myöden
yksistä vaunuista toisiin. Minusta rupesi jo tuntumaan, kuin olisin
vaan kauppatavaraa, jota pakkilootaan sälytettynä sysätään vaunuista
vaunuihin; niin väsynyt ja nääntynyt olin tuosta yhtämittaisesta
ruljaamisesta, ettei sielu enää tahtonut seurata ruumiin pikaista
juoksua eteenpäin.

Aamun koittaissa sivuttiin Intersburg, ja kun aurinko jo teki nousua,
tulivat Königsberg’in monet harmaat tornit näkyviin. Nyt seurattiin
joku matka Itämeren eli oikeammin sen poukaman Frisches Haff’in
eteläistä rantaa ja silloin tällöin siinti sen sininen selkä silmiini.
Tuolla vasemmalla kädellä etelään päin levisi mittaamaton lakeus, mutta
ihan toisenkaltainen kuin mitä Venäjällä olin nähnyt. Maisema näytti
kaikin puolin olevan hyvin viljeltyä, sillä tuontuostakin vilahteli
kauniita punaisia ja valkosia kyliä näkyviin. Suhautettuamme kahta
uhkeata rautasiltaa myöden Weichselin molempain suuhaarain ylitse,
pitkitettiin matkaa suoraan läpi Brandenburgin maan Berliniä kohden.

Neljäs yö matkallani oli jo puolille ehtinyt, kun Königsbergissä
saadun matkatoverini kanssa Kreuz nimisessä pysäyspaikassa astuin
ulos vaunuista, tyhjentämään odotushuoneessa seidelin olutta.
Matkakumppanini vakuutti junan tässä pysäyspaikassa viipyvän 20
minutia, jonka tähden emme pitäneetkään mitään kiirettä, vaan
maistelimme tuota vaahtoista juomaamme kaikessa levossa. Me
kyllä kuulimme kuinka kelloa kolistettiin lähtöön, mutta koska
tässä on rautateiden risteyspaikka ja junia tähän tulee kaikilta
ilman haaroilta, emme luulleet tuon kehoituksen meitä koskevan.
Kun vihdoinkin ulos salista tulimme, ei meidän junasta enää
muuta ollut näkyvissä kuin kaksi punaista hohtavaa silmää, jotka
vähitellen katosivat yöhön pimeään. Mikä nyt tuli neuvoksi? Minä
ensi hämmästyksessä jo oijentelin koipiani, lähteäkseni pötkimään
perästä, mutta kumppanini hillitsi minua. Tässä ei muu auttanut
kuin odottaminen. Puolen tunnin perästä sanottiin tulevan toisen
junan ja sillä voisimme ehkä pitkittää matkaamme Berliniin. Me heti
pyysimme stationin päälliköltä pidennystä pileteillemme, joka meille
suosiollisesti suotiinkin, ja lennätimme sähkölangalla sanoman
seuraavaan pysäyspaikkaan, että korjattaisiin meidän kimsut ja kamsut
niistä vaunuista, joissa tähän saakka olimme matkustaneet. Tästä
seikasta selkesimme siis aivan sievästi. Seuraavalla junalla saimme
pitkittää matkaamme; Landsbergin stationista saimme kaikki kadotetut
tavaramme takaisin, ja tämä kaikki ei meille muuta maksanut kuin puolen
tiimaa aikaa ja muutaman groschenin rahaa.

Päivän valjetessa saavuttiin vihdoinkin tuohon kauvan kaivattuun
Berliniin. Minulla ei kuitenkaan ollut aikomusta vielä täälläkään
seisahtaa, vaan mieleni hehkui matkani päähän Leipzigiin, jonka
tähden tilasinkin heti kyyditsijävaunut ja läksin ajelemaan halki
Saksan komean pääkaupungin. Vaunujen edessä oli kaksi ruunaa,
hirmuisen suurta kuin papurouttoa, mutta niin laihaa ja rumaa kuin nuo
seitsemän kuuluisaa lehmää Pharaon unessa. Käyntöjalkaa vaan tehtiin
matkaa ja minua oikein hävetti ajaa uljaissa vaunuissa tuommoisilla
loukuilla. Jolleivät Pappenheimin ratsut kolmekymmenvuotisessa sodassa
tuon parempia olleet, ei ihme että meidän pienet mutta sitkeät ja
virkut varsat heidät voittivat. Eteenpäin, eteenpäin kuljettiin
kuitenkin, eikä päivä vielä puolilla ollut, kun saavuin Anhaltin
rautatienstationiin etelänpuolella Berliniä.

Täällä sain vielä odottaa muutaman tunnin, ennenkuin matkalle
lähdettiin, ja sillä aikaa jouduin tuttavalliseen keskusteluun erään
hautakivenhakkaajan kanssa Saksenista. Hän oli ollut asioillansa
Berlinissä ja odotteli nyt samassa odotussalin sopessa minun
kanssani junain lähtöä. Hän sanoi ymmärtävänsä minun saksaani
varsin hyvin, mutta vaikeampi oli minun ymmärtää häntä erittäinkin
r puustavin tähden, joka tuon äijän suussa rätisi vielä hyvän aikaa
hänen lakattuansa puhumastakin. Kun siinä nyt toinen toisemme
kanssa pakisimme, loin minä sattumalta silmäni ylös odotussalin
oven päälliseen kamanaan ja näin hirmukseni siellä seisovan
suurilla puustaveilla kirjotettuna: Vor Taschendieben wird gewarnt
(taskuvarkailta varoitetaan). Heti kuurasin taskuihini, visseytyäkseni
olivatko rahani vielä tallella; eikä pelkoni aivan turha ollutkaan,
sillä tuossa edessämme toisen pöydän ääressä istui sen päivänen
luikari, hattu kallellaan päässä, ja katsella killisteli ympärilleen,
ikäänkuin etsien kenen niskaan saisi lyödä kyntensä. Tuommoinen se
mahtaa olla taskuvaras, arvelin minä, ja hirveän pitkät sormet sillä
miehellä olikin. Minä en ymmärrä kuinka ihminen niin pitkiksi voi
jäseniänsä venyttää. "Päästä tuommoinen poika taskuihisi", sanoin
minä saksenilaiselle toverilleni, "niin kääpäsee hän käpälillään aina
saapasvarsiin asti."

Päivä oli juuri puolilla, kun vihdoinkin lähdettiin liikkeelle. Matkani
kävi nyt jotenkin suoraan etelää kohden, ja hyvin omituiselta minusta
tuntui tulla muutamassa vuorokaudessa muutetuksi pakkasen ja vilun
kodista kevään suloiseen syliin. Maa oli täällä ihan paljas lumesta
ja ilma kumminkin kymmenen asteen lämpöinen. Siellä täällä näkyi jo
maamiehiäkin tuhrivan pelloillaan.

Kello 3 aikaan sivuttiin Wittenberg, jonka kaupungin portin päälle
Lutherus löi tunnetut 95 väitettänsä paavia ja synninanekirjeitä
vastaan. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa käydä likemmältä
katsomassa noita reformationin historiasta tuttuja paikkoja. Minä
en koko kaupungista muuta ehtinyt näkemään kuin kaksi vahvaa
tornia ja valleilla muutamia vartijoita, joiden kypärit ja kivärit
välkkyivät auringon paisteessa. Heti kun kaupunki oli taaksemme
jäänyt, suhautettiin komeata rautasiltaa myöden yli Elbe-virran
savisen veden. Vielä toisen kolmekymmen-vuotisen sodan ajoilta meille
merkillisen paikan sivusimme, ennenkuin Leipzigiin tultiin, nimittäin
Breitenfeld’in. Se kenttä ei kuitenkaan ollut ihan rautatien varrella,
vaan sinne sanottiin olevan noin neljännestiiman matka, jonka tähden
sekin vältti minun uuteliaat silmäykseni.

Päivä teki juuri laskua, kun vihdoin viimeinkin neljävuorokautisen
matkustuksen perästä ihan uupuneena, nääntyneenä saavuin matkani
perille Leipzigiin. Niin väsynyt ja runneltu olin matkan vaivoista,
etten ensi yön levosta paljon kostunut, ja kun seuraavana päivänä olin
itselleni varsinaisen asunnon hankkinut, painuin muutamaksi ajaksi
tautivuoteelle, johon syynä oli yhtä hyvin vilustua noilla Venäjän
kylmillä aroilla kuin liiallinen rasitus ylimalkain matkallani.



II.


Niin venyin minä neljättä viikkoa Leipzigissä vuoteen omana ja etsin
sillä aikaa lohdutusta saksalaisesta raamatusta, josta erittäinkin
Jopin kertomukset kärsimyksistään minua viehättivät. Tauti, joka minua
kiusasi, oli vilustumisesta alkunsa saanut mahatauti. Minä tunsin tuon
kivun jo ennakolta ja tiesin myös keinon, millä siitä päästään. Minä
join vettä kuin taivaankaari, sillä se lääke oli minut ennenkin samasta
tulemuksesta parantanut. Mutta mitä enemmän join, sitä huonommaksi
tulin, niin että viimein rupesin epäilemään tuon rohtoni lääkitsevää
voimaa, ja kutsutin luokseni lääkärin. Hän määräsi minulle samaa
nestettä mutta lämmitettynä (minä olin nimittäin juonut sitä tähän
asti kylmänä), ja ihmeekseni havaitsinkin siitä jo muutamain päiväin
perästä minulle apua lähtevän. Tuo kivisteleminen sydämen alla, joka on
tämän taudin yleisenä tunnusmerkkinä ja jonka tähden sitä usein, vaikka
varsin väärin, pidetäänkin sydäntautina, lakkasi vähitellen ja ruoka
rupesi pysymään vatsassa.

Kun olin hieman toipunut, yritin nousta oljiltani, joita jo olin
viikkokausia hautonut; mutta hyvin oudolta tuntui minusta nousta
lämpimän polstarin alta paljain säärin huoneesen, jossa lämpöä
aamusin ei suinkaan ollut yli parin kolmen asteen. Huoneessani ei,
näet, ollut mitään kivistä uunia, niinkuin meillä tavallisesti, vaan
rautainen kamini eli oikeimmin torvi, jonka alista päätä kuumennettiin
kivihiilillä. Ylistä pelliä ei sillä myöskään ollut, vaan Jumalan
ilmat soittelivat tuossa avonaisessa torvessa päiväkaudet ja lämmin
pakeni esteetönnä avaruuteen. Löylyä oli kyllin kyllä, niin kauan kuin
kaminissa hiilet hehkuivat, mutta kohta kuin valkea uunista sammui,
rupesivat taas hampaani helisemään vilusta. Työnteosta ei tuommoisessa
ilmanalassa voinut olla kysymystäkään.

Minun haltijaväkeni oli suutarin sukua ja mestari vasaroitsi pyhät,
arkeet, sillä aikaa kuin hänen rouvansa ompeli paitoja ja hoiteli
lapsia, jotka puolialastomina pemasivat lattialla. Alhaalta kartanolta
(minä asuin nimittäin kolmannessa kerrassa) kuului yhä sahan kriuskina,
jos oli mikä juhla hyvänsä. "Eikö tässä maassa pyhäpäiviä ollenkaan
vietetä?" kysyin minä mestarilta, johon hän vastasi, ettei hän
puolestaan ollut ehtinyt käymään kirkossa kertaakaan, sitte kuin
naimisiin meni.

Kun kokonaan olin toipunut, kävin minä katselemaan kaupunkia. Minulla
ei ole aikomustakaan kertoa kuinka korkeita kivirakennuksia kohosi
kahden puolin katuja; tahdon vaan mainita, että Leipzig viimeisinä
vuosina on melkoisessa määrässä edistynyt eli oikeimmin kohonnut ja
levinnyt, sillä yhä karttuvan väestön tarpeeksi on rakettu uusia
huonekerroksia entisten päälle, joten kaupunki siis on kasvanut
korkeammaksi, ja vallit, jotka muinoin ympäröivät kaupunkia, ovat
nyt muuttuneet somiksi puistokäytäviksi ja niiden ulkopuolelle on
vähitellen syntynyt viisi uhkeata esikaupunkia.

Kun tämmöisiltä retkiltäni palasin asuntooni, oli nenänpääni
tavallisesti musta. Minä tuota miettimään, mikä siihen syynä lie, ja
pianpa tulinkin havaitsemaan että kivihiilistä, joita täällä kaikkialla
poltetaan, lähtee niin raskas savu, ettei se voi nousta ylös ilmoille,
vaan laskeuu alas ja sen noki kiintyy kaikkiin ulkoileviin esineisiin.
Kivirakennuksetkin, jotka uusina kai ovat valkeita olleet, on tämä
noki vähitellen niin tahrannut, että esim. kaupungin vanha raastupa ja
vanhimmat kirkot ovat mustat kuin hiili. Semmoisia häikäsevän valkeita
taloja kuin meidän Helsingissä ei nähdä täällä missäkään. Joka tahtoo
pitää talonsa vähänkin puhtaana ulkopuolelta, hänen on antaminen
sivellä ja pestä seinät kumminkin joka kolmas vuosi. Huoneitten
lasiakkuniakin pestään samasta syystä joka päivä, ja paitaa saat
muuttaa joka toinen päivä, jos puhtaana tahdot käydä. Kun toisinaan
istuin avonaisen akkunan ääressä ja kirjottelin, tulvasi tuota
kivihiilen nokea sisään minun kammiooni ja tahrisi minulta paperin.
Monasti katselin muutamia valkeita joutsenia, jotka uiskentelivat
teaterihuoneen takana olevassa lammessa. Olipa niilläkin raukoilla
tekemistä, pitääksensä itseänsä puhtaina (niinkuin suuressa kaupungissa
aina tulee olla) tuommoisessa rapakossa, jonka kalvoa peitti tuumaa
paksu nokikarsta. Ennen minä heidän sijassansa olisin lentänyt Suomen
sinisille järville ja laulellut siellä, kuin olisin tässä melonut
Leipzigin lokaa jokaisen ohitsekäyvän pilkkana.

Tuo Leipzigin paksu ilma rupesi minustakin vähitellen haitalliseksi
tuntumaan, jonka tähden minun mieleni hehkui täältä pois johonkin
vähempään kaupunkiin, ja kun Nikolain kirkon tornista olin silmäillyt
yli tuon avaran lakeuden, jolle Leipzig on rakettu, ja näin tuolla
lounaisella taivaan rannalla silmiini siintävän sinisen vuoren
selänteen, Thüringerwald’in etuvartian, en kauemmin enää voinut haluani
pidättää, vaan päätin lähteä tuota hämäräistä hahmoa kohden, jonka
sylissä muiden muassa on Jena.

Mielelläni olisin vielä kumminkin viipynyt Leipzigissä muutaman aikaa,
sillä nyt oli juuri nuo kuuluisat kevätmarkkinat eli jubilatemessu
tulossa, jolloin kaupustelijoita tänne tulla tulvaa kaikista mailman
ääristä mutta erittäinkin idästä. Markkinavieraitten luvun sanotaan
vuosittain nousevan aina 40,000 henkeen. Kaikkialla jo tehtiinkin
valmistuksia niitä varten. Kuninkaan torille (Königsplatz’ille)
rakettiin hirmuisen suurta lautakomia circusta varten, ja jopa nähtiin
siellä täällä oudollaisia pukujakin häälyvän kaduilla. Täällä tuljui
Kreikkalaisen punainen lakki, tuolla lellahtelivat Armenialaisen leveät
housut. Ja niinkuin sanottu, minä olisin mielelläni jäänyt muutamaksi
ajaksi katselemaan tätä kirjavaa elämää, mutta haluni vuorimaihin
voitti kaikki pidäkkeet.

Ennen pitkiä olinkin jo matkalla länteen päin. Nyt istuin neljännen
luokan vaunuissa, sillä niissä voi matkata milt’ei puolta vähemmällä
hinnalla kuin kolmannessa luokassa. Mitään istumapaikkoja ei niissä
tosin ole, mutta kukaan ei estä istumasta omalla — matkalaukullansa,
ja näin lyhyen matkan, kuin Leipzigistä Jenaan on, voipi tehdä
seisaallakin.

Me suhautimme nyt vähän aikaa ajettuamme yli Saale-virran ja sivusimme
monta sotahistoriasta kuuluisata paikkaa, niinkuin Rossbach’in,
Lützenin ja Grossgörschenin. Sitten seurattiin Saale-virran rantaa,
joka monipolvisena luikerti milloin oikealla, milloin vasemmalla
puolellamme, Ilma oli erinomaisen ihana: ja kun Naumburgia
lähestyttiin, muuttui maisema mäkiseksi. Kauniita kumpuja kohosi kahden
puolin, ja taivaasta annettiin tuontuostakin runsaita sadekuuroja,
joita seurasi lämmin kirkas päivänpaiste. Maa oikein höyrysi tuosta
siunatusta nesteestä ja lämmöstä, ja melkeinpä voi silmin nähdä
kuinka keväinen keto muuttui vihannaksi. Näillä tienoilla sain
myöskin ensimäisen kerran nähdä viinamäkiä, kun eräs matkustajista
kiinnitti huomioni muutamiin valkealta vivahtaviin vuorenrinteisiin.
Niillä ei näin varhaiseen kevällä vielä mitään vihannuutta näkynyt;
viiniköynnösten kannot vaan pistäyivät paikka paikoin saven alta
näkyviin.

Apolda nimisessä pysäyspaikassa astuin ulos junasta ja nyt oli vielä
parin tunnin matka tehtävä postivaunuissa, ennenkuin tulin matkani
perille Jenaan. Näissä vaunuissa oli tilaa kuudelle hengelle ja minä
satuin saamaan paikkani erään nuoren prophessorin viereen, nimeltä
Sievers, jonka kanssa heti tulin vilkkaasen keskusteluun. Meidän
olot näyttivät hänelle olevan jotenkin tutut. Hän kysyi yhtä ja
toista meidän mainioimmista miehistä. Kalevala ja Lönnrot olivat
hänen tuttujansa. Europeusen ja Ahlqvistin teokset tunsi hän myös.
Meidän kielikiistastakin oli hänellä tieto ja näytti hän siinä kohden
kallistuvan enemmän suomimielisten puolelle.

Kun olimme tulleet yli sen kentän, jolla Napoleon kaksitumaisessa
taistelussa perinjuurin löi Preussin ylpeän armeijan v. 1806, alkoi
tie kallistua alaspäin Saale-virran laksoa kohden, ja ennen pitkiä
saavuimme, juuri auringon läskeissä, matkamme perille Jenaan.

Minä poikkesin ensi yöksi erääsen hotelliin, _Zum schwarzen Bären_,
samaan, jossa Lutherus teki tuttavuutta ja tyhjensi muutaman viinilasin
kahden sveitsiläisen ylioppilaan kanssa, kun hän Schwarzburgin
linnasta riensi Wittenbergiin hillitsemään muutamain villiuskoisten
väkivaltaista menettelyä.

Kun toisena päivänä kävin pitkin kaupungin monimutkaisia kapeita katuja
etsimässä itselleni asuinhuonetta, näkyi yhden ja toisen talon seinissä
suurilla kirjaimilla kirjotettuna nimiä semmoisia kuin Göthe, Schiller,
Arndt, Fichte y.m. Nämä nimet merkitsivät, että niiden omistajat
kerta olivat asuneet näissä tällä tavoin merkityissä huoneissa.
Sillä Jenallakin on ollut loistoaikansa. Viime vuosisadan lopussa ja
nykyisen alussa on sen yliopistossa joko opettajina tahi oppilaisina
työskennellyt useita Saksan mainioimpia miehiä, joiden joukkoon
erittäinkin nuo mainitut ovat luettavat.

Minulle onnistuikin saada mieluiseni maja kaupungin ulkopuolella,
noin kiviheiton matkan päässä itse kaupungin kehästä. Se ei suinkaan
mikään loistava asunto ollut, oli vaan halpa, peittämättömistä tiilistä
tehty kesäsuojus, jonka seiniä ulkopuolelta oli tuettu ristiin rastiin
vedetyillä pitkillä rivoilla ikäänkuin salangoilla, sillä muuten kai
tuo savikoju ei olisi pysynyt koossa. Tämä suojus oli erään Landgrafen
nimisen vuoren juurella, ja huoneeni akkunoista oli minulla kaunis
näköala yli kaupungin pitkin Saale-virran lehtoista laksoa aina
etäällä hämärtävään Thüringerwald’in vuorenselkään asti. Tietä, joka
kaupungista vei minun asuntooni ja vielä etemmäksi pitkin vuoren
sivua, kutsuttiin Philosophengang — hyvin sovelias nimi käytävälle,
jolla semmoiset miehet kuin nuo ylhäällä mainitut ynnä heidän
henkiheimolaisensa ovat tallustelleet.

Kun iltasilla laskin levolle olkivuoteelleni, uuvutti satakielinen
suloisilla sävelillään minua unosen helmaan. Päivät oleskeli tuo
lempilintunen alhaalla Saale-virran laksossa vetten reunalla, mutta
yöksi tuli hän aina ylös vuorenrinteelle erääsen ihmeen kauniisen
puutarhaan nimeltä Prinzessingarten, ja veteli tuossa akkunaini edessä
muutamissa lehevissä kastanjapuissa haikeahaluisia virsihän päivän
laskusta päivän nousuun.

Kun muutamana päivänä kiipesin ylös _Hausberg’ille_, eräälle jotenkin
korkealle vuorelle Saale-virran oikean-puolisella varrella ihan
vastapäätä Jenan kaupunkia, tulin siellä kahden ylioppilaan pariin,
jotka kuuluivat Teutonien osakuntaan. Jenan ylioppilaat jakauvat
nimittäin maakunnittain, niinkuin meidänkin, useampiin osakuntiin. Niin
on siellä muiden ohessa osakunnat: Germania, Teutonia, Westphalia.
Jokaisella näistä osakunnista on oma seurahuoneensa jossakin kaupungin
40:stä ravintolasta, johon he joka ilta kokoontuvat juomaan oluttansa
ja laulamaan isänmaallisia lauluja. Paitsi näitä tällä tavoin
jakauneita ylioppilaita, joiden tunnusmerkkinä on eri värit ja jotka
suosivat kaksintaistelua eli miekkasilla-oloa, löytyy Jenassa vielä
ylioppilasyhtiö, jonka jäsenet ovat kootut kaikista mailman ääristä
ja jotka kutsuvat itseänsä "vapaiksi" (die Freien); he eivät kanna
mitään väriä eivätkä saa millään ehdolla puuttua kaksintaisteluun, ei
miekalla eikä millään muullakaan aseella. Mutta heistä saamme sittemmin
tilaisuuden puhua. Nyt pyydän lukijaani seuraamaan minua noiden kahden
Teutonilaisen kanssa heidän seurahuoneesensa, jonne he hyväntahtoisesti
minua illaksi kutsuivat, kun kuulivat minun olevan muukalaisen ja vielä
oudon kaupungissa.

Kun astumme sisään heidän kokouspaikkaansa, havaitsemme heti ettemme
ole missään tavallisessa ravintolahuoneessa, sillä nuo seiniin
ripustetut kilvenkaltaiset vaakunat ja pitkät miekat osoittavat, että
tämän majan vieraat osaavat käyttää muitakin aseita paitsi maljaa
puolustuksenansa. Pöydän ympäri istuu joukko nuoria miehiä, jokaisella
tuoppi (Kännchen) olutta edessä, ja katosta riippuu suuri hopeaheloilla
kaunistettu juomasarvi, jonka juhlallisemmissa tiloissa annetaan käydä
mies mieheltä ympäri pöydän. Jokaisella noista nuorista miehistä
on tunnusmerkkinä samanvärinen rihma, joka käy yli oikean olkapään
alitse vasemman kainalon: heidän lakkinsakin ovat samoilla väreillä
reunustetut. Minulle esiteltiin nuo urhiot järjestänsä, jonka tempun
perästä minua käskettiin istumaan heidän seuraansa pöydän ääreen, ja
pasuri lennätti heti tuopin olutta eteeni.

Minua vähän oudostutti noiden aihioiden ulkomuoto, joiden seuraan
olin tullut. Heidän kasvonsa olivat, näet, niin viinaleiset ja
haavanarpiset, että heitä pikemmin olisit luullut Mars-jumalan
kuin Apollon pojiksi. Melkeinpä jokainen heistä oli saanut jonkun
muistomerkin kasvoihinsa jostakin turhamaisesta syystä alotetussa
kaksintaistelussa. Minkä oli poski ollut halki, minkä nenä poikki,
minkä otsa vaarassa, ja nuo julmat arvet rumensivat heidän muuten
miehekästä muotoansa. Mutta tämmöisiä riipusteluja pitävät he
itse kunnian merkkinä, ja miekkasilla ollessa ovat kasvot ainoana
tavoitustauluna. Silmiä kuitenkin suojelevat vahvat rautaiset kaaret.

Ilta tässä seurassa sai kuitenkin kuluneeksi, vaikk’ei se minua oikein
miellyttänyt. Olutta juotiin vahvasti ja laulettiin yksäänisiä lauluja,
joihin jokaisen täytyi ottaa osaa, oli ääntä tahi ei. Minunkin eteeni
asetettiin kirja, joka sisälsi kaikki heidän laulunsa nuottien kanssa.
Minä en mikään laulaja ole, mutta eihän tässä muu auttanut, vaan piti
ulvoa muassa. Kun vähitellen tultiin iloisemmiksi, päästettiin tuo
hirmuinen juomasarvi alas katosta, täytettiin vaahtoavalla oluella ja
pantiin käymään mies mieheltä ympäri pöydän. Jokaisen, jonka vuoro tuli
juoda sarvesta, piti ensin laulaa joku solokappale, sitä parempi mitä
lystimpi. Ja kun vuoro tuli minulle, hoilautin minäkin seuran huviksi
erään suomalaisen laulun: "Tuoll’ on mun kultani", joka näytti heitä
suuresti miellyttävän.

Ylioppilaselämä ei mahda olla missäkään muualla Saksassa niin vapaa
kuin Jenassa, ja juuri sentähden tulla tulvaakin tänne nuoria
ylioppilaita, niinkutsuttuja _Füchsejä_, "keltanokkia", joka taholta,
viettämään täällä ylioppilasaikansa kahta ensimäistä hurjinta
vuotta. Kaikkia muita, jotka eivät kuulu Akademiaan, sanovat he
Philistealaisiksi ja pitävät itseänsä heidän suhteensa joinakuina
korkeampina olentoina. Ja Philistealaiset eli kaupungin porvarit eivät
tohdi paljon hiiskua heitä vastaan, sillä koko Jenan olo ja elämä
riippuu melkein yksinomaisesti ylioppilaisista.

Omituista oli nähdä, kuinka pitkälle tämä ylioppilasten vapaus voi
mennä, ilman että pölisi kävi väliin tai että muut ihmiset siitä mitään
huolivat. Kun sunnuntaisin kirkontornista puhallettiin juhlallista
virttä ja väki hiljakseen kävi Herran huoneesen, viettämään rauhassa
jumalanpalvelustansa, näin usein ylioppilasten samaan aikaan kantavan
ulos kapakastaan kaikki tuolit ja pöydät keskelle toria ja alkavan
siinä oluen ääressä pitämään jotenkin korkeaäänistä mellastusta. Ja
oikein pelottavaa oli kohdata tuommoista luikkivaa ylioppilasparvea
kadulla, niin hurjilta näyttivät minusta nuo rotevat, naarmaiset
oluturhot pitkävartisissa saappaissaan.

Siinä ravintolassa, jossa minä tavallisesti söin päivällisatriani,
oli muutamilla unkarilaisilla ylioppilailla seurahuoneensa, ja koska
Suomalaisena ollen pidin heitä ikäänkuin kaukaa päin sukulaisinani,
pyysin isännän esittelemään minua heille. Isäntä vei minut nyt
heidän kokoushuoneesensa, jonka seinät myöskin olivat kaunistetut
kilvenkaltaisilla, Unkarin kansallisväreillä maalatuilla vaakunoilla,
Minulle esiteltiin kahdeksan nuorta miestä, joita en suinkaan
ulkomuodosta heimolaisikseni olisi tuntenut, sillä heidän musta
tukkansa ja ruskeat vilkkaat silmänsä osoittivat enemmän etelämaalaisen
tulista luontoa kuin pohjolan pojan vakaista mieltä. Ainoa, mikä
heissä vähän vivahti meikäläiseltä, oli tuo kalsea, harvamainen parta.
Kun kuulivat minun Suomalaisen olevan, kyselivät he yhtä ja toista
meidän maasta ja sen oloista, ja kun olimme vähän tutummiksi tulleet,
kehoittivat he minua lausumaan muutamia suomalaisia lauseita, jonka
pyynnön täytinkin lausumalla heille joitakuita värsyjä "Koskenlaskijan
Morsiamista." He oikein ihastuivat meidän kielen kauniisen sointuun,
josta eivät kuitenkaan sanaakaan ymmärtäneet, yhtä vähän kuin minä
ymmärsin, mitä he keskenänsä unkariksi puhuivat.

Näiden unkarilaisten ystäväini kanssa en kuitenkaan sen likempään
tuttavuuteen tullut, paitsi yhden ainoan kanssa, nimeltä Vandrak,
joka puhui yhtä hyvin Saksan kuin Unkarin kieltä ja ymmärsi minua
siis ilman tulkkia. Prophessori Sievers’in kehoituksesta, jonka
Apoldan postivaunuissa olin tullut tuntemaan, antauin sentähden erään
saksalaisen ylioppilasyhtiön helmoihin, nimittäin niiden niinkutsuttuin
"vapaitten". Mutta pian tulin havaitsemaan, etten heidänkään seuraansa
sopinut. Tuota ylistettyä vapautta supistettiin kaikellaisilla
turhanaikaisilla määräyksillä, ja minä mielestäni olin jo kotimaassani
kuluttanut keltanokan kengät loppuun, ettei minun enää ollut tarvis
täällä pingottaa jalkaani niihin. Sentähden erosinkin muutaman ajan
kuluttua koko yhtiöstä, viskaten niin kaikki poikamaiset siteet pois
niskoiltani; ja se onkin paras ulkomaalaiselle, joka tahtoo tulla
tuntemaan elämää vähän yleisemmällä kuin yksipuoliselta keltanokan
kannalta.

Jenan asema on erinomaisen kaunis, ja jos kesäiltana vähän ennen
auringonlaskua nousemme Saale-virran vasemmalla rannalla kaupungin
takana olevalle Forst-vuorelle, niin leviää sieltä etehemme koko
sen kunnia. Tuolla alhaalla lakson pohjassa lepää kaupunki jo
puolihämärässä, kun vastaisella puolella olevat vuoret vielä hohtavat
katoovan auringon punertavassa valossa. Somilta näyttävät myös nuo
valkeat kylät kirkkoinensa vuorten kupeilla ja vanhain rosvoritarein
linnain rauniot seisoa töröttävät aaveentapaisesti vuorten jyrkimmillä
reunoilla. Mutta vielä suloisemmalta näyttää tämä kaikki kauniina
rauhallisena sunnuntai-aamuna, jolloin hieno sinertävä auer, ikäänkuin
pyhäsavu, täyttää lakson ja kirkonkelloin juhlallinen kutsumus
läheisistä kylistä helähtelee läpi seesteisen taivaan.

Hyvin omituinen on itse maanlaatu näillä tienoin: alhaalla lakson
pohjassa on nimittäin hietaa, vähän ylempänä kipsiä, jota seuraa
punainen merkeli eli mehumulta, ja vuorten ylimmäiset osat ovat
peitetyt kliitukerroksella. Vuoret saavatkin tämän kautta omituisen
muodon. Niiden alinen osa on nimittäin kellahtava, keskimäkien
punertava ja huiput ihan valkeat. Ken iltasella, auringon laskeissa,
katselee näitä kukkuloita, niinkuin minä usein tein _Zur schönen
Zusicht_ nimisen ravintolan pengerlavalta, saa jonkinlaisen kuvauksen
Sweitsin lumialpeista ja valon vaihetuksista niillä. Kenties
Schillerinkin mielessä on hämärtänyt joku näistä kukkuloista, kun hän
alottaa kauniin runonsa _Kävely_ sanoilla:

    "Terve, terve sä mulle loistava kukkula vuoren,
    Terve sä aurinko myös, kun sen huippua kultaat".

Sen sillan vasemmalla korvalla, joka kaupungista vie yli Saale-virran,
on ravintola, nimeltä _Zur Tanne_, jossa Göthen sanotaan sepittäneen
ihanan balladinsa "Erlkönig".

Sunnuntai-iltoina ja välistä muinakin viikon päivinä pidettiin
läheisissä kylissä tansseja, joihin nuorisoa kaupungistakin tulvasi
kosolta. Tämmöisissä tiloissa sain usein tilaisuuden tarkastella tuota
ylistettyä saksalaista siveellisyyttä kiusauksen hetkenä. Alussa, niin
kauan kun ei olut vielä ollut ehtinyt voimaansa näyttämään, kävi kaikki
siivosti, mutta myöhempään illalla, jolloin Bakkus remusi täydellään,
pääsi toinenkin vielä vaarallisempi jumala eli oikeimmin jumalatar
valloilleen. Harvoin tämmöiset kemut kuitenkaan päättyivät tappelulla.

Puhuessamme Saksalaisten siveellisyydestä, saamme samassa myös lausua
sanasen heidän kiitetystä rehellisyydestänsä. Lukija älköön pahastuko,
jos minä senkin suhteen tuon tässä esille pari tositapauksiin
perustuvaa seikkaa, jotka eivät suinkaan ole sille eduksi. Sillä aikaa
kuin Leipzigissä makasin vuoteen omana, heitin kaikki taloudelliset
toimeni ja ostoni emäntäni haltuun; ja vasta perästäpäin tulin
huomaamaan, että hän jokaisesta ostoksesta oli pistänyt jonkun
groschenin omaan taskuunsa. Tämä epärehellisyys minua vähän sapitti,
jonka tähden lähteissäni en aikonut antaa hänelle mitään juomarahaa.
Mutta tästäkös eukko metelin nosti! Kutsui miehensä saapuville ja
minä en heistä päässyt, ennenkuin painoin kokonaisen kovan taalerin
pöydälle. Jenassa taas saivat saappaani kärsiä pikkusta pilaa. Olivat,
näet, korkot kuluneet kengistäni ihan loppuun, jonka tähden etsein
niille apua eräältä kaupungin suutarilta. Hän korjaili korkot, niinkuin
ne ensi-silmäykseltä näyttivät, varsin hyviksi, eikä hintakaan ollut
mikään ylellinen. Pari päivää olin mielihyvilläni astuskellut niillä
kaupungin katuja, kun sattui satamaan. Ja nytkös minun korkkoni
leviämään, lihoomaan tuosta nesteestä! Minä en ymmärtänyt mikä siunaus
korkkoihini oli tullut. Vasta kun majassani niitä likemmin tarkastelin,
havaitsin että nuo kauniit korkot oli tehty yhteenliimatuista nahan
kesistä, jotka nyt märkyydestä turposivat ja menivät hajalle. Jos
entinen hyvä ajatukseni saksalaisesta rehellisyydestä tämmöisten
kokemusten kautta vähän rupesi horjumaan, ei ole minun syyni; ja tuo
alituinen juomarahain hävytön mankuminen pienimmästäkin palveluksesta
saattaa matkustajan oikein tuskaan.

Mitä taas puhtauteen tulee, ei sekään ansaitse erityistä kiitosta,
sillä kartanoin sisäpuolet eli pihat ovat useinkin niin rohjua ja lokaa
täynnä, että näyttää siltä kuin ei niitä milloinkaan ruokottaisi, ja
käytävistäkin tuoksuu matkustajalle toisinaan paha haisu vastaan.

Kesä oli jo puolille joutunut ja minun punaiset sadanmarkan setelini
olivat vähitellen niin hälvenneet, että rupesi jo kotimatka muistumaan
mieleen. Mutta ennenkuin Jenastani erkanin, tahdoin kumminkin tehdä
vielä pienen retken tuonne halattuuni Thüringerwald’in vuoristoon.
Hyvän unkarilaisen ystäväni Vandrakin kanssa istuinkin eräänä kauniina
heinäkuun päivänä kolmannen luokan vaunuihin ja matkasimme näin ensin
_Rudolphstadt'iin_, jossa katselimme ruhtinaan kaunista linnaa ja
silittelimme hänen uhkeita vaunu- ja ratsas-hevosiansa. Siitä sitte
läksimme jalkataneissa astumaan pitkin Saale-virran rantaa eteenpäin.
Poikkesimme pian vasemmalle kädelle, kävimme jotakin kuttu-porrasta
myöden yli virran ja tulimme Meiningin ruhtinaan alueelle. Täältä
saimme erään talonpojan oppaaksemme, joka kuljetti meitä niinkutsutulle
_Schillerin töyräälle_, jonka töyrään kylkeen on hakattu Schillerin
malmista valettu rintakuva. Schiller on nimittäin nuorempana läheisessä
_Volkstedt'in_ kylässä asuessaan viettänyt täällä tämän kauniin kummun
lehteväin puiden varjossa monta rauhallista hetkeä, ja täällä luonnon
hiljaisuudessa on kai moni hänen kauniista runoelmistansa saanut
alkunsa.

Kun tältä kummulta läksimme astumaan eteenpäin, vei oppaamme meidät
harhaan ja tulimme niin Meiningiläisten pelloille, jossa pellonvartija
rupesi meitä hätyyttämään. Mutta mepä saimme jalat allemme ja
juoksimme aika huippaa pitkin joen jyrkkää, tiheä-pensaista rantaa
takaisin Schwarzburg-Rudolphstadtin ruhtinaan maahan, joten pääsimme
takaa-ajajastamme. Kävimme nyt uudestaan Saale-virran poikki ja
matkasimme vielä samana päivänä Volkstedtin kylän ja _Schwarza’n_
kautta _Blankenburg’iin_, joka on vähäinen kauppala ihan vuoriston
juurella. Täällä pidettiin kesämarkkinoita ja me tulimme juuri
parhaasen sähyyn.

Seuraavana päivänä pitkitimme matkaamme itse Thüringerwaldin
vuoristoon. Tie luikerteli monipolvisena pitkin Schwarza-joen vartta,
joka kohisten juoksee syvän lakson pohjassa. Tämä lakso oli useassa
kohden niin ahdas, että oli täytynyt uurtaa tie vuoren kylkeen. Kahden
puolin kohosivat vuoriseinät äkkijyrkkinä mutta kuitenkin metsäisinä.
Ilma, joka muualla oli helteinen, tuntui täällä lakson pohjassa,
jonne auringon säteet eivät juuri milloinkaan pääse paistamaan,
varsin viileältä. Täällä kävelimme kuin suuren suuressa juhlasalissa,
jonka korkeat seinät olivat verhotut tummalla vihannuudella ja
kattona kaarteli sininen taivas. Siellä täällä kohosi jonkun vanhan
linnan raunio vuoren harjalta yli pimeän metsän ja loisteli päivän
kirkkaassa valossa, sillä aikaa kuin me puolihämärässä astuskelimme
lakson pohjassa. Metsäsikoja ja hirviä, sanotaan usein nähtävän näillä
seuduin, mutta meille ei sitä onnea ollut suotu.

Me pitkitimme matkaamme _Schwarzburg’iin_ asti, jossa vuoret
siirtyvät vähän etemmäksi joen varrelta, tehden sillä tavoin tilaa
vihreille niityille ja viljaville pelloille, joiden keskeltä itse
Schwarzburgin linna kohoaa komeana. Me nousimme oikealla kädellämme
olevalle korkealle vuorentörmälle, nimeltä _Trippstein_, Se ylenee
yli Thüringerwaldin metsien, ja sieltä oli meillä ihmeen kaunis
näköala yli Schwarzburgln linnan ja sen ihanan alueen. Suorastaan
allamme enemmän kuin 1000 jalan syvyydessä oli metsäin sylissä vihanta
nurmi, jolla karja kävi laitumella ja kelloin kilinä kuului somalta
tuolta alhaalta meidän ilmaiselle asemallemme. Tähän on vuoren
jyrkimmälle äyräälle rakettu pieni tuohinen maja matkustajia varten,
joita täällä käy kosolta ihailemassa tämän vuorimaiseman suloutta.
Vuorelta alastulossamme kävimme oikotietä läpi uhkean kuusikon. Niin
pitkiä suoria puita harvoin nähdään, kuin täällä kasvoi pitkin vuoren
rinnettä. Ikäänkuin korkeat kiviset patsaat kohosivat niiden vartalot
alastomina ylös ilmoille ja ylimpänä heilui vaan tuo tuuhea latva.
Äänikin kumisi kummalliselta tässä korkeassa pylväskäytävässä.

Schwarzburgissa vietimme yötä, ja mielellämme olisimme seuraavana
päivänä vielä matkanneet etemmäksi tähän ihanaan vuoristoon, jonka
suloudesta jo esimaun olimme maistaa saaneet, mutta matkatoverini
aika ja minun varani eivät sitä sallineet, vaan oli meidän tästä nyt
kääntyminen takaisin.



III.


Jenaan takaisin tultuani, säälin heti kaikki kamsuni kokoon ja läksin
seuraavana päivänä matkalle kaukaista kotoa kohden. Rahani olivat
jo niin vähiin supistuneet, että minun täytyi käyttää neljännen
luokan vaunuja, eteenpäin päästäkseni. Matkustaminen niillä ei tosin
ole mikään huvitus, mutta lyhyitä matkoja tekee vaikka nyrkillä,
kun vaan pikaisesti eteenpäin pääsee, ja niin on laita neljännen
luokan vaunuissa, jotka tavallisesti pannaan kaikkein muiden
matkustajavaunujen eteen juuri höyryveturin perään parhaasen tuoksuun
ja savuun.

Matkani kävi ensiksi Hallen kautta Berliniin. Ja koska menomatkallani
en ollut ehtinyt tätä Saksan pääkaupunkia lähemmin katselemaan, päätin
sen nyt kotimatkallani tehdä. Ensimäisenä päivänä en kuitenkaan
ehtinyt muuta kuin vähän pintapuolisesti tarkastelemaan kaupungin
keskustaa. Kävin, näet, ensiksi yli komean, kuvapatsailla kaunistetun
_Linnasillan_ ja astuskelin sitte pitkin Berlinin komeinta katua
"Unter den Linden". Bädekerin punakantinen matkaopas oli minulla
kädessä ikäänkuin syöttinä Berlinin pitkäsormisille lurjuksille,
noille niinkutsutuille _Bauernfänger'eille_, joiden tuttavuuteen teki
mieleni päästä, tullakseni tuntemaan olivatko he niin vaarallisia,
kuin huhu tiesi kertoa. Kauvoja ei minun ollutkaan tarvis odottaa, kun
jo lähestyy minua hienomaisesti puettu herra ja alkaa kainostellen
tehdä tuttavuutta, kysellen milloin se ja se museo tai taidekokousto
on avoinna. Hän sanoi olevansa joku maatilanomistaja Holsteinista, oli
äsken tullut ensimäistä kertaa Berliniin, jonka tähden pyysi saada
tehdä minulle seuraa, koska minulla oli noin hyvä opas, kuin tuo
punakantinen Bädeker, muassani. Sillä aikaa kuin minä Bädekeristäni
etsein hänelle vastausta hänen kysymyksiinsä, pyörähtelivät tuon
herrasen silmät omituisella tavalla ympäri päässä. Ja pitkää matkaa
emme olleet yhdessä kulkeneet, kun jo kaupunki, joka äsken oli hänelle
ihan outo ollut, yhtäkkiä muuttuu hänelle varsin tutuksi. Hän neuvoo
minua sinne ja tänne. Erittäinkin tahtoi hän saada minua lähtemään
muassaan eräälle torille, jossa sanoi ruiskuja katseltavan, ja siellä
muka oli paljon väkeä koossa, ruhtinaallisia henkilöitä ja muita
Berlinin pönäköitä olisi siellä nähtävänä. Tuo toverini liiallinen
kiihko näytti minusta epäiltävältä, jonka tähden en luonut hänen
kehoituksiinsa mitään huomiota. Mutta hänestä oli vaikeampi saada
eriseuraa, kuin alussa olin luullut. Askel askelelta seurasi hän minua
koko Unter den Linden-kadun mitan Brandenburgin portille asti. Tässä
hän vielä teki viimeisen yrityksen, saadaksensa minua ansaansa. Tyhjät
vaunut sattuivat siitä kulkemaan ohitse ja niihin nyt piti kaiken
mokomin istuttaman. Mutta minä en ollut niin helposti satimeen menevä
otus. Kun hän vihdoinkin havaitsi kaikki yrityksensä turhiksi, jätti
hän minut rauhaan.

Kun hetken aikaa olin katsellut kummastellut _Brandenburg’in_ portin
harjalla nelivaljaisilla ratsailla ajavaa uljasta Victorian kuvaa,
kävin samasta portista sisään _Thiergarten’in_ puistoon ja ohjasin nyt
kulkuni tuonne taipaleen matkan päässä näkyvälle _Voiton pylväälle_.
Uljaasti se kohoaa eräällä avonaisella alalla 195 jalan korkuisena
sinistä taivasta kohden. Se lepää mahtavalla harmaakivisellä alustalla,
jonka neljään sivuun on vaskeen kuvattu tapauksia vuotten 1864, 66,
70 ja 71 sodista, joiden voittojen muistoksi tämä kopea pylväs on
pystytetty. Etusivulla nähdään kuinka tuo voitollinen armeija, torvien
soidessa, keisarin johtamana, tulee riemuiten kotia Berliniin ja kuinka
pääkaupungin neitoset juhlapuvussa astuvat heille vastaan ja tarjoovat
keisarille tuota verellä ansaittua laakeriseppelettä. Muilla sivuilla
on kuvattuna miekan vähäisempää melskettä; kuinka kuolon enkeli
niittää tuota puolikypsynyttä viljaa; kuinka sitä ja sitä patteria
valloittaissa voittajat riemuitsevat ja tappiolle joutuneet pakenevat
tuskaantuneina. Kuusitoista vähempää marmoripatsasta seisoo tällä
alustalla ja niiden ylitse kohoaa vapaana itse pylväs, kolmesta kohtaa
ympäröittynä kullatuilla kannuilla, jotka sodissa on voitettu. Kaikkein
ylimpänä pylvään päässä on Victorian siivellinen kullattu kuva: hän
pitää vasemmassa kädessään voitollista sotalippua ja kohottaa oikealla
kädellään suurta kultaista laakeriseppelettä.

Väsyneenä tästä katselemisesta, istahdin muistopatsaan portaille, vähän
levähtääkseni. Mutta mitäpä lepoa tässä olisi saanut! Kaikellaisia
luikareita ja tyhjäntoimittajia kihisee tämän pylvään ympärillä ja
kiusaavat matkustajaa, tarjoten huonoja valokuviaan Berlinistä ja sen
merkillisyyksistä kaupaksi. Koska en heiltä saanut pahaakaan rauhaa
ja koska tämän puiston yölliseen aikaan tiesin olevan epäturvallisen,
läksin taas astuskelemaan takaisin kaupunkia kohden. Kun taas lähenin
Brandenburgin porttia, nousi eräältä puutarhan istuimelta tuo äskeinen
kiusaajani, Holsteinilainen, ja lähestyy minua nyt uudestaan. Koko
ajan, kun minä olin Voiton pylvästä tarkastellut, oli hän pitänyt
minua silmällä, ja luuli nyt kai minun ehdottomasti puuttuvan hänen
onkeensa. Vaunut oli hän jo tilannut valmiiksi, eikä nyt muuta kuin
tuossa hopussa vaan astumaan sisään ja sitte ajamaan tuonne ylistettyyn
ruiskunäyttelyyn. Mutta sitä tekemään olin minä liian viisas. Moni
älliö on kyllä antanut itsensä sillä tavoin viekoitella ja on tullut
viedyksi, Jumala tiesi mihin, ja on tullut paljastetuksi ihkaiseen
ihoon saakka. Jos tuo holsteinilainen ystäväni tosiaankin oli noita
mainioita Berlinin veijareita, niin toimitti hän nyt tehtävänsä
jotenkin tyhmästi.

Ensimäisenä toimenani seuraavana päivänä oli mennä katsomaan Berlinin
mainiota _Akvariota_. Harvat lukijoistani ovat kai milloinkaan
semmoista nähneet, ja moni tuskin tietää mitä semmoisella laitoksella
tarkoitetaankaan. Pyydän sentähden lukijaa seuraamaan minua hetkeksi
sinne. Edeltäpäin voin kumminkin jo ilmoittaa, että se on suurellainen
rakennus matelevain ja vesieläinten säilyttämistä varten. Tämän
Berlinissä löytyvän akvarion sanotaan olevankin suurellaisin ja paras
mitä sitä laatua mailmassa on olemassa. Se on keskellä kaupunkia Unter
den Linden’in varrella. Ensimäisessä huoneessa, johon sisään astumme,
kihisee kärmeitä kaikellaisia, suuria ja pieniä. Heille on valmistettu
matelupaikoiksi pieniä lampia, hietikoita ja pensastoja, joita
läpikuultavat lasiseinät ympäröivät. Sitte tulemme huoneesta huoneesen,
toisesta kerroksesta toiseen, joissa kaikissa on vesisäiliöitä kaloja
ja muita vesieläimiä varten. Täällä näemme lasiseinäin läpitse päivää
vastaan kuinka suuret hauet uida hangottelevat, kuinka aattelevainen
ahvenparvi pujotteleiksen lammen pohjassa kivien välistä. Muutamat
säiliöt taas osoittavat meren monikarvaista, milloin purpuraista,
milloin vihreätä, sametin näköistä pohjaa, ja karinkaukalot, simpukat
ja muut meriraakut elähdyttävät näitä vedenalaisia loistavia aloja.
Nyt aukenee eteemme suurempi sali, jonka keskelle on laitettu avara
lampi; siitä kohoaa monisäteinen ruiskulähde ja lukematon joukko
pieniä lintuja riekuu täällä, lennellen löyhytellen tuossa lähteestä
pirskuvassa hienossa sadevihmassa, sillä aikaa kuin pitkäsääriset
kahlolinnut käydä koipivat lammen kaislaisilla rannoilla tai seisoa
töröttävät yhdellä jalalla lähelle lampea raketulla kivirauniolla.
Tämä kaikki on ympäröitty korkealla rautaverkolla eli häkillä.
Seinuksilla kirkuvat papukaijat ja eräässä pimeässä sopessa ammottelee
irvihampainen krokotiili, sillä aikaa kuin kilpikonnat uida melovat
pitkin vesisäiliöinsä reunuksia. Me astumme vielä alemmaksi ja
tulemme ihan pimeihin holveihin, joihin ei päivä milloinkaan paista.
Niitä valaistaan kaasuvalolla, ja täällä on meille käymisestä
ja katselemisesta väsyneille virvoituksia kaikellaisia tarjona.
Varoillaan pitää kuitenkin olla näissäkin hämärissä käytävissä, sillä
noita Berlinin tasajaontekijöitä tunkee tännekin, ja seinissä näemme
kirjotuksia, jotka muistuttavat meitä olemaan varoillamme. Näistä
maanalaisista majoista nousemme taas ylöspäin, käyden huoneesta
huoneesen, kerroksesta kerrokseen, kunnes vihdoin tästä vesiläisten
valtakunnasta taas tulemme Jumalan kirkkaasen ilmaan.

Nämä ihmeet nähtyäni, kävin katselemaan Berlinin _vanhan ja uuden
museon_ taide-aarteita. Mutta koska lukijan on vaikea seurata minua
noiden kaikkein salein ja kammioin läpitse, joissa säilytetään
Saksanmaan parhaimpain kivenveistäjäin ja maalarein teoksia,
jääkään ulkopuolelle ihmettelemään tuon vanhan museon athenalaista
pylväskäytävää ja noita ulkopuolisia seinäkoristeita, sillä aikaa kuin
minä pistäyn tuonne taiteen kotiin sisään, nauttimaan sen ihanuuksia.

Näillä matkustuksillani oli päivä jo kulunut puolille, mutta koska
meillä vielä on koko iltapuoli omanamme, niin käykäämme nyt katselemaan
mitä Berlinin Eläintarhalla on meille tarjottavana. Me matkaamme
uudestaan koko Unter den Linden’in kadun alusta loppuun saakka, astumme
Brandenburgin portista sisään Thiergarteniin ja käymme tämän puiston
halki noin puoliväliin saakka, poikkeemme sitte vasemmalle kädelle
ja tulemme niin tuohon varsinaiseen eläintarhaan, Me emme voi eksyä,
sillä jo kaukaa kuulemme leijonain kiljunan ja karhuin karjunan, jota
opastusta saatamme luotettavasti seurata. Heti kun astumme tarhaan
sisään, näemme käytäväin molemmilla puolilla rautahäkkejä, joissa
säilytetään kaikellaisia lintuja läheltä ja kaukaa. Tuolla kiljuu
haukka, täällä huutaa huuhkaja ja pöllöt katsella tuijottelevat
aaveentapalsesti puolihämärissä sopissaan. Suuri Kondorikotka lepää
täällä levollisesti auringon paisteessa ja näyttää vaipuneen syviin
mietteisiin. Kotoansako muistelee tuo kaukainen vieras Etelä-Amerikan
lumisilta Andesvuorilta? Sitte seuraa lintuja lukemattomia kaikista
mailtaan ääristä, tuosta pienen pienestä Kolibrista ruveten aina
suuren suureen Nälkäkurkeen asti Afrikan hietaisilta ulapoilta,
joka hevosen kokoisena astuskelee karsinassaan ja kurottelee pitkää
kurkkuansa yli korkean aidan. Täällä rastaat raksuttavat, tuolla korpit
keikkuvat ja varpuset pitävät iloa. Muu eläinkunta on yhtä runsaasti
täällä edustettuna. Känguruh Australiasta oijentelee tuolla pitkiä
takakoipiansa ja jääkarhu käydä nuuskii edes takaisin, sukeltaen
tuon tuostakin vesialtaasensa. Indian elefantti tekee likempää
tuttavuutta katselijain taskuin kanssa, tutkistellen olisiko niihin
hänelle makeisia kätketty; ja heitäppä kuinka pieni hopearaha hyvänsä
maahan, niin ottaa hän sen ylös kärsällään, antaa hoitajallensa ja
tekee sinulle kömpelömäisen kumarruksen. Kaikkein viehättävintä on
kuitenkin katsella meidän harmaita karhuja, kuinka he kiipivät puihin,
kerjäävät katselijoilta almuja ja taistelevat ärjyen vehnäleivän
palasta, jonka viskaat heidän häkkiinsä. Varsin ilkeitä sitä vastaan
ovat nuo ihmisen irvikuvat apinat. Mitään häveliäisyyden tunnetta ei
heissä ole olemassa. Kaikkein läsnäollessa harjoittavat he mitä
ilettävimpiä paheita; ja kavalia ja koirankurisia ovat he myöskin.
Tuossa menee emä poikinensa juomaan vettä pienestä vesialtaasta;
samassa tulee hiljaa hiipien eräs koiranhammas perästäpäin ja sysää
tuon mitään pahaa aavistamattoman perheen kuperkeikkaa vesialtaasen.
Tämän kepposen tehtyään, rientää hän riekuen raakuen salaman
nopeudella häkin ylimmäisille orsille, ikäänkuin olisi hän vaan
hämmästynyt lähimmäistensä tapaturmaisesta onnettomuudesta. Mutta onpa
kuitenkin muutamia hyviäkin puolia näissä eläimissä havaittavana.
Hyvin huolellisesti hoitavat he penikoitansa, puhdistavat niitä
syöpäläisistä, jaa, oikein pään-ehtijän tavalla kääntävät suortuvan
suortuvalta ja nyppivät pois mitä liikaa karjaa karvan juureen on
takertunut.

Kello seitsemältä annettiin eläimille ruokaa ja varsin kumma oli
katsella kuinka verenhimoisina tiikerein, jalopeurain ja muiden
petojen silmät killuivat, kun syöttäjä käsikärryillä lykkeli hakkein
ohitse veristä lihaa ja pisteli rautateikillä kelpo käikäleitä kunkin
pedon eteen. Malttamattomina hyppivät ja kiljuivat he ja repelivät
rautaristikoitaan, ennenkuin syöttäjä ehti heille heidän määränsä
antamaan. Erittäinkin raivosi eräs vahvaharjainen suuri leijona, kun
hänen lähimmässä likeisyydessään olevalle tiikerille annettiin ennen
lihapala kuin hänelle. Useat erät hyppäsi hän viimmaisena tiikerin
häkkiä vastaan, niin että nuo rautaiset varvut narskahtelivat, eikä
herennyt kiljumasta ennenkuin oli saanut osansa.

Eläintarhasta sitte kävi matkani circuseen. Eräs kuuluisa
englantilainen hevostaituri ja eläinten kesyttäjä vierasti nimittäin
parhaillaan Berlinissä, ja koska en tietänyt millään paremmalla tavalla
illan kaulaa katkaista, niin päätin lähteä tähän hevos-huvitukseen,
jonne pyydän nyt lukijaanikin minua suosiollisesti seuraamaan. Kahdella
Saksan markalla saamme mukavan paikan näyttelyhuoneen tai oikeammin
teltin oikealla kyljellä. Peräovi aukenee ja näyttelyalalle ilmaantuu
lyhyeen, hohtavaan hameesen puettu nainen, hevosen selässä. Vaikka
hänen hevosensa rientää täyttä nelistä ympäri näyttelyalaa, tekee
hän kumminkin monta tepastusta sen selässä, hyppelee useampain hänen
eteensä asetettuin vaulain läpitse ja tekeepä vielä kuperkeikankin
ilmassa ja tulee kuitenkin jaloilleen tuon hyvää vauhtia juoksevan
hevosen selkään. Kahdesti toki tuo keikkaus ilmassa hänet petti,
niin että hän putosi hevosensa selästä maahan, kuitenkaan itseänsä
loukkaamatta, mutta kolmannella kerralla se onnistui, ja nyt kajahti
hänelle vastaan ylt’ympäri katselijain suosiohuudot ja käsien
taputukset, Lasketen etupolvillensa teki hänen hevosensa syvän
kumarruksen katselijoille ja katosi samassa näyttelyalalta. Sen
perästä tuli vielä useampia yksityisiä hevostaitureita näkymölle ja
tekivät mitä hurjimpia harppauksia hevosraukoillaan, mutta semmoiset
tepastukset jätämme mieluisimmin mainitsematta, sillä meistä ne
pikemmin näyttävät eläinten rääkkäykseltä kuin huvilta. Somempi sitä
vastaan oli nähdä, kun koko joukko ratsastajia, miehiä ja naisia
parittain ilmaantui näyttelyalalle ja pani koko komeat tanssit
toimeen. Oikein sievästi tanssia tepastelivat nuo kauniit hevoset
tahdin mukaan meidän nykyaikaista fransääsia. Mutta palkitsipa myöskin
katselija-joukko riehuvilla bravohuudoilla ja käsien taputuksilla
noiden Terpsikoren oudollaisten oppilasten tanssinäytettä.

Lomahetkinä huvitteli katselijoita kaksi narrintapaiseen pukuun
vaatetettua ilvehtijää sukkelilla tempuillaan ja kepposillaan.
Erittäinkin viehättävä oli nähdä kuinka toinen heistä heitti yli
koko näyttelyälan kuusi huippupäistä vilttihattua toisen päähän
päällitysten niin osaavasti, ettei toisen ollut tarvis niihin käsin
tarttua eikä niitä päähänsä sovitella. Hyppimään eivät he myöskään
olleet huonon huonoja. Asetettiin, näet, ensi aluksi vaan pari kolme
hevosta vieretysten seisomaan ja niiden ylitse kruittasivat he eräältä
poukkauslaudalta, ikäänkuin olisi tuo vaan lasten leikkiä ollut.
Hevosten lukua lisättiin sitte lisäämistänsä, kunnes vihdoin seisoi
14 isoa hevosta kyljetysten toinen toisensa vieressä ja yli näiden
kaikkein hyppäsivät nuo veitikat sittenkin ja toinen heistä teki vielä
kahdenkertaisen kuperkeikan ilmassa ja tuli yhtä kaikki suorana pystyyn
jaloillensa hevosten takana olevalle heinäpeitteelle.

Kun hevosleikit olivat loppuneet, tuotettiin näkymälle viisi
elefanttia. Hauskaa ei ollut katsella, miten noita kömpelöitä eläimiä
pakoitettiin vääntelemään kankeita jäseniänsä johtajan tahdon mukaan.
He milloin saivat kontata nelin ryömin polvillaan, milloin nilkuttaa
edestä, milloin takaa, tai hypätä kahdella, vieläpä yhdelläkin jalalla
ja heittää kuperkeikkaa. Suurin heistä porahtelikiu pahasti näitä
temppuja tehdessään: tuo leikki ei kai ollut hänestä mieluista.

Elefanttein perästä, sysättiin näkymölle vankkureilla kuljetettava
rautahäkki, jossa kaksi aimollista tiikeriä käydä astuskeli edes
takaisin kopeasti. Oikein kauniita eläimiä olivatkin nuo hirmuiset
keltasen-kirjavat kissat. Syvä äänettömyys tuli katselijajoukkoon,
kun noiden eläinten kesyttäjä, vaan pienellä ruoskalla varustettuna,
nousi vankkurein pyörälle, aukasi varovasti häkin oven ja hiipi sisään
noiden hirviöiden seuraan. Sydäntäni oikein tykytti tätä nähdessäni.
Tiikerit eivät kuitenkaan tuosta kaksijalkasesta tulijasta millänsäkään
olleet; toinen heistä vaan morahti ikäänkuin tervehdykseksi. Ja
hyviä ystäviä näyttivätkin nuo pedot ja heidän kesyttäjänsä olevan.
Suurempi tiikereistä kohotti, ikäänkuin halaukseen, aimolliset
käpälänsä kesyttäjän olkapäille. Sitte nousi kesyttäjä tuon
nelijalkasen toverinsa selkään ja ajeli muutaman kerran ympäri häkissä
tällä oudollaisella juhdallaan. Molemmat laskeutuivat sitte häkin
pohjaan lepäämään toinen toisensa viereen. Vielä aukasi kesyttäjä
makuutoverinsa hirmuisen kidankin ja sovitteli päätänsä tuohon elävään
hautaan. Tämä ei ollut hauskaa nähdä. Suuri joukko katselijoista
nousikin istuimiltaan ja jätti näyttelyhuoneen.

Kun tiikerit olivat tehtävänsä toimittaneet, sysättiin näkymölle toiset
vankkurit, joilla samoin oli vahva rautahäkki ja siinä kolme leijonaa.
Yksi näistä eläimistä olikin oikein kelvollinen otus ja astuskeli
majesteetillisesti vankikopissaan, silmäillen ylpeästi ympärilleen.
Äänettömyys tuli taas huoneesen, ja joukko katselijoita lähti ulos,
kun kesyttäjä, pistolilla ja ruoskalla varustettuna, nousi vankkurien
pyörälle, aukasi häkin oven ja pujahti sisään petojen pariin. Suurin
leijonista ärjähti pahasti ja painui kyyryllensä, ikäänkuin kissan
näemme tekevän, ennenkuin hän saaliinsa niskaan hyppää. Kesyttäjä
seisoi liikkumattomana paikallaan, ja piti tarkalla silmällä leijonan
liikuntoja. Huiskasi sitte hieman ruoskallaan ja samassa laukesi
pistoli ja leijona hypähti kiljuen häkin toiselle puolelle ja kesyttäjä
toiselle. Tällä tavoin vaihettelivat he asemaa useat erät, kunnes
tuo monipiippunen pistoli oli tyhjäksi ammuttu. Varovasti aukaisi
kesyttäjä sitte taas häkin oven, ja pujahti sukkelasti ulos. Tämä
leikki tuntui kuitenkin minusta liiaksi mieltä kiihottavalta ja pian
vaaralliseltakin; sillä helpostihan olisi voinut tapahtua, että
silloin kuin kesyttäjä raotti häkin ovea, astuaksensa ulos, joku
noista hirviöistä olisi pujahtanut muassa ulos vankeudestaan. Ja mitä
sitte olisi tapahtunut, kun tuommoinen julmuri olisi väkijoukkoon
vapaalle jalalle päässyt! Minua oikein pöyristytti tämmöistä onnetonta
mahdollisuutta ajatellessani.

Tähän nyt loppuivat sen illan ilot ja minä riensin yömajaani lepäämään
tämän päivän jotenkin väsyttäväin retkein perästä. Koko yökautena en
kuitenkaan voinut levollisesti nukkua, sillä yhä pyöri ajatuksissani
tiikereitä, leijonia, elefantteja, kärmeitä, ja Jumala tiesi mitä
kaikkia moukkuripäitä ja pitkäsääristä, joita päivällä olin nähnyt ja
joita mielikuvitus nyt hillimättömänä kuvaili hittoa hirveämmiksi.

Kun aamulla heräsin, olin jo mielestäni kylliksi katsellut Berliniä
ja sen merkillisyyksiä, jonka tähden päätin lähteä taas matkalle
lähemmäksi rakasta kotoista pohjolaa kohden.

Minulla nyt oli kaksi tietä valittavana: joko matkata takaisin
Königsbergin ja Pietarin kautta, siis samaa tietä, jota olin tullutkin,
taikka Lyypekin, Kyöpenhaminan, Malmön ja Tukholmin kautta. Minä
valitsin tuon jälkimäisen retken, sillä sillä saisin tilaisuuden tulla
tuntemaan enemmän mailmaa ja paitsi sitä olisi se myös oleva hupaisempi
ja monivaiheisempi kuin tuo ykstoikkonen matka läpi aution Venäjänmaan,
jonka retken ikävyyttä jo talvella tarpeeksi olin saanut kokea. Eräs
kolmaskin ura tosin olisi vielä ollut tarjona, nimittäin Lyypekistä
suoraan yli Itämeren, mutta se ei minulle juohtunut mieleenkään, sillä
enhän matkaillut varsin suotta, vettä ja taivasta näkemässä.

Läksin siis kuin läksinkin ensiksi Lyypekkiin. Matka kävi pitkin
laakeain maakuntain, joissa ei paljon vaihetusta ollut nähtävänä.
Pellot, niityt ja harvinaiset metsät vaan vilahtelivat ohitseni,
kun taas ajelin rautaisella tulihevosella ja tirkistelin ulos
neljännen luokan vaunuin pienistä akkunoista, Büchen’iin saakka
kesti minulle tätä alennuksen tilaa, mutta siinä sitte nousin
ensimäiseen ylempään luokkaan ja matkasin nyt herrain tavalla kopeasti
Lyypekkiin saakka, jonne illalla saavuin eheänä ja hyvillä mielin.
Yötä vietin _Helsingfors_ nimisessä hotellissa. Tämä jo tuntui vähän
kodikkaammalta, kun kumminkin sai levätä näin rakasnimisen vierastalon
pehmeillä uutimilla.

Seuraavana päivänä kävin katselemaan kaupunkia, joka on rakettu
omituiseen tapaan: huonerivit eivät koske nimittäin katuihin
kyljillään, vaan päätyillään. Kello 12 aikaan menin tuohon komeaan
kaksitorniseen pyhän _Marian_ kirkkoon. Siellä oli jo koko joukko
väkeä koossa, ja kaikki olivat asettuneet kirkon perään erään
vanhan kellotelineen taaksi. Sinne siirryin minäkin katsomaan, mitä
ihmettä tuolla odotettiin. Ja kas kummaa! Niinpian kun kello löi 12,
aukeni tuon vanhan kellotapulin takapuolelta pieni ovi, josta käydä
pasteeraili eräälle puoliympyrälle lautaselle pyhä Pietari ja hänen
veljensä Andreas, Jakobus, Simon Zelotes ja kaikki muut apostolit
järjestänsä; ja kun olivat ehtineet kävelyratansa keskipalkalle, teki
siinä kukin käännöksen oikealle ja syvän kumarruksen puoliympyrän
keskustassa seisovalle Kristuksen kuvalle; sitte jatkoivat kaikki
taas matkaansa eteenpäin, kunnes katosivat taas kellokaappiin, josta
olivat tulleetkin. Kun tätä kummaa tässä katselin, kuulin takanani
väkijoukossa Länsisuomen murteella tehtävän omituisia muistutuksia
noista Galilean meren kalastajista, ja kun katsahdin taakseni, näin
siinä muutamia meidän omia merimiehiä. He sanoivat olevansa Raumalta ja
heidän laivansa virui täällä Lyypekin satamassa. Tämä oli ensimäinen
kerta, kun puolivuotisen poissaolon perästä taas sain kuulla äitin
kieltäni puhuttavan.

Saman päivän iltapuolella jo jätin Lyypekin ja matkasin höyrylaivalla
yli Itämeren lounaisen poukaman, eli niinkutsutun Mecklenburgin lahden,
Kyöpenhaminaa kohden. Matka kävi ensin hyvän aikaa hiljakseen pitkin
tuota monimutkaista, kaislarantaista Trave-jokea, jonka suuhun suuri
englantilainen höyrylaiva oli karille karahtanut ja sitä nyt näkyi
koetettavan saada irti, siten että mutaproomein avulla syvennettiin
veden pohjaa laivan ympäriltä. Kun Travemünde oli sivuttu, rupesi
vasen-puolinen ranta katoomaan näkyvistä ja etehemme levisi aava meri,
mutta oikealla puolellamme vielä häämötti hyvän aikaa Mecklenburgin
hietainen rannikko. Ilma oli aivan kaunis ja tämä merimatka kulki sitä
rattosammin. Yö yllätti meidät keskellä meren selkää, ja kun aamu
taas rupesi koittamaan, tuli näkyviin vasemmalla kädellä Möen-saaren
valkeakliitunen ranta. Muutaman hetken perästä yleni aalloista
Falsterbon tornit Ruotsin rannikolla. Tuuli alkoi nyt puhaltaa ja
oli meille vastainen. Laivoja näkyi merellä useampia ja kaunista oli
katsella kuinka nämä meren uhkeat joutsenet, vastaista tuulta vastaan
risteillen, täysin purjein suhauttivat meidän ohitsemme milloin
oikealta, milloin vasemmalta puoleltamme. Ja mitä enemmän matkamme
määrää lähenimme, sitä eloisammaksi tuli tämä liike merellä. Viimein
katosi se sumuvaippa, joka tähän saakka oli pitänyt Kyöpenhaminaa,
ikäänkuin kallista helmeä, kätkössä. Usma kohosi hienona valkeana
pilvenä ylös ilmoille, ja kaupungin uhkeat tornit ja hohtavat, valkeat
muurit tulivat näkyviin. Kello oli noin 8 aika aamulla, kun laivamme
laski rannakselle.

Ensimäisenä toimenani kaupunkiin tultuani oli tietysti käydä
katsomassa _Thorwaldsen’in_ museota, jossa tuon mainion tanskalaisen
kuvanveistäjän mestariteoksia säilytetään. Itse museo ei ole mikään
komea vaan jotenkin yksinkertainen rakennus ulkomuodoltaan, mutta
sitä vastaan säilyttää se kammioissaan mitä kauniinta ja jalointa
kuvanveistäntöalalla nähdä saadaan. Täällä näemme joko marmoriin
hakattuina tahi kipsiin valettuina muinaiskreikkalaiset ja roomalaiset
jumalat nymphainsa kanssa kasvoista kasvoihin, niinkuin he ovat,
milloin yksitellen, milloin parvittain. Tuolla tanssivat iloiset
nymphat Helikonin vuorella, täällä seurustelevat tuttavallisessa
kolmeyhteydessä nuo suloiset Grasiat. Minerva seisoo vakaisena, nojaten
keihääsensä. Ganymedes juottaa polvillaan Jupiterin kotkaa, ja tuo
ihana Venus katselee hymyssä suin omenaa, jonka Paris on hänelle
antanut kauneuden palkinnoksi. Myöskin jaloja kuvia nykyisemmiltä
ajoilta on täällä nähtävänä; ja eräässä seinässä näemme korkokuvilla
esiteltynä muun muassa rakkauden aikakaudet. Siinä hypyttelee
hyppysissään nuori neitonen iloisaa, leikkivää Amoria, aavistamatta
miten vaaralliseksi tuo viattomalta näyttävä, siivekäs lempilapsinen
voi hänelle tulla. Toisessa kuvassa on se jo lentänyt hänen
rinnoillensa, kolmannessa kantaa hän vaimona sitä käsivarrellaan,
neljännessä on se hypännyt hänen, käsi poskella huolissaan istuvan,
keski-ikäisen miehensä hartioille, ja viimeisessä kuvassa kurottelee
vanha, pitkäpartanen ukko, sauvan nojassa, turhaan kättänsä tuolle
pakenevalle veitikalle.

Thorvaldsenin museosta sitte kävi matkani niinkutsuttuun
_Fruekirke'en_, pääkaupungin pääkirkkoon. Se on jalon näköinen,
pylväillä varustettu, yksinkertainen, koruton rakennus. Kirkon molemmat
kyljet ovat pitkin mittaansa kaunistetut Thorvaldsenin toimittamilla
jaloilla marmorikuvilla, jotka esittelevät kahtatoista apostolia,
alkaen Johannes Kastajasta ja loppuen ylösnousseesen Kristukseen.
Alttarin edessä on polvillaan ihmeen ihana enkelin kuva, joka käsillään
kannattaa karinkaukalon kaltaista kasteastiata. Noustuani vielä ylös
tämän kirkon torniin, josta on erinomaisen avara näköala yli kaupungin
sekä sisämaahan päin että pitkin Juutinraumaa ja Itämerta, jätin tämän
pyhän sijan ja kävin katselemaan kaupungin muita kokouksia. Näistä
on erittäinkin niinkutsuttu _Kongelige museum for nordiske Oldsager_
mainio, ja mailmassa ei sanota löytyvänkään toista sen vertaista; niin
rikas on se vanhanaikaisista jäännöksistä niinhyvin kivi-, pronsi-,
kuin rautakaudeltakin. Sota-aseita, työ- ja huonekaluja, riimu-sauvoja,
pukuja kaikellaisia, hautakiviä j.n.e. on täällä kaikilta ajoilta ja
erinomaisen hyvässä järjestyksessä.

Illaksi menin tietysti niinkuin muutkin _Tivoliin_, jossa vähällä
sisäänpääsymaksulla saa nauttia mitä monenkaltaisimpia huvituksia.
Täällä elelet ikäänkuin jossakin lumotussa mailmassa, josta lapsena
jossakin sadustossa olet lukenut. Tuolla tepastivat pantomimistit
paljaan taivaan alle valmistetulla näyttelyalalla, täällä kiipivät
muutamat köysillä, tuolla tanssivat toiset nuorilla. Rautaiset radat
jyrisevät mäkeälaskijain ajaessa ja alaisimet jyskyvät voimiaan
koittelevain voimakkaista lyönneistä. Onneansa voi myös täällä koittaa,
kellä rahoja on liikenemään onnettaren pöydälle. Ja jos polvesi
tässä ilossa tanssiin tahtovat taipua, olet tilaisuudessa siihenkin
huvitukseen noilla avonaisilla tanssilavoilla. Musikista ei ole
puutetta, sillä jos yksi soittokunta lakkaa, niin toinen rupee. Illalla
saat myös soudella satojen kaasuvalojen loisteessa noilla kauniilla
pienillä lammilla, joiden ylitse sieltä täältä kaartelee soma,
monivärisillä lyhdyillä valaistu silta.

Kyöpenhaminasta kävi sitte matkani yli salmen Malmöhön Ruotsin
puolella. Ilma oli myötäinen niille, jotka pyrkivät ulos
Juutinraumasta, ja laivoja näkyikin, niin pitkältä kuin silmä kantoi,
katkeamattomassa linjassa purjehtivan toinen toisensa perästä ulos
Itämerestä.

Malmöstä pitkitin matkaani rautatietä myöden Tukholmiin. Matka kävi
ensin läpi Skaanen hedelmällisen maan ja sivuttiin Lund’in kaupunki.
Tultuamme Smaaland’iin; muuttui maisema vähitellen kolkommaksi. Matka
kävi raiskatuin metsämaiden läpitse, jossa harvassa ihmisasuntoja oli
nähtävänä. Niin tultiin illan suussa kaunis-asemaiseen Jönköpingiin
Wettern-järven eteläisessä päässä. Tässäkään ei vielä kauempaa
aikaa viivytty, vaan pitkitettiin matkaa ehtoohämyssä Falköpingiin
saakka, johon juna jäi yöksi ja me matkustajat samaten. Tässä yhtyy
Etelä-Ruotsin rautatielinjaan Göteborgista tuleva haara. Seuraavana
päivänä jatkettiin matkaa keskeltä halki Ruotsinmaan Wettern ja Wenern
järvein välissä. Sivuttiin muutamia pienempiä kaupunkeita ja tultiin
vihdoin iltapuolella päivää Ruotsin komeaan pääkaupunkiin Tukholmiin.

Eräässä _Riga_ nimisessä hotellissa sain vähästä maksusta itselleni
yömajan. Kävin sitte katselemaan kaupunkia, ja oikeinpa pisti
ihmeekseni nähdä täällä muutamain puotein ja rahan vaihtokonttorein
ovien päällä kirjotuksia suomeksikin, jota kunniaa harvoin omassa
maassammekaan äitin kielellemme annetaan. Seuraavana päivänä kävin
sitte niinkutsutussa _National-museossa_, jossa talletetaan mitä
Ruotsilla on parasta kaunotaiteellisella alalla. Minä kuitenkin kävin
jotenkin kylmäkiskoisena kaikkein noiden kammioiden läpitse aarteineen,
sillä tämmöisestä yhtämittaisesta katselemisesta oli vihdoin sieluni
niin väsynyt, ettei enää edes ihaninkaan taideteos sitä voinut
liikuttaa. Sen havainnon olin kumminkin tällä lyhyellä käynnilläni
tässä taide-aartehistossa tekevinäni, että Ruotsin taideniekat
paljon pitävät pyöreistä muodoista ja suuri osa heidän teoksistansa,
erittäinkin mitä veistokuviin tulee, oli kuvattu riehtävissä asennoissa
alastomina lepääviksi.

Kansallismuseosta sitte kävi matkani pienellä höyryveneellä
niinkutsutun _Djurgården’in_ puistoon, jota suuresti oli minulle
ylistetty kansan huvitustensa vuoksi. Mutta joka Kyöpenhaminasta tulee
ja on sen Tivolin nähnyt, hänelle ei Tukholmin Djurgården (Eläintarha)
mitään uutta tarjoo.

Tukholmista kävi matkani sitte suomalaisella höyrylaivalla meidän
vanhaan rakkaasen Turkuun; ja kun saman päivän illalla, jolloin taas
olin takaisin kotimaahani saapunut, istuin muutamain ystäväini seurassa
totilasin ääressä Sampalinnan etuvarusteilla, oli minun myöntäminen,
etten koko matkallani ollut nähnyt yhtään niin puhdasta ja siistiä
kaupunkia, kuin tuo uneliaan Aurajoen rannalla nyt edessämme yön
helmoihin vaipuva Turku oli.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Matkani ulkomaille" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.