Title: Yhteiskunnan hylkäämä: Langenneen naisen päiväkirja
Author: Böhme, Margrete
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Yhteiskunnan hylkäämä: Langenneen naisen päiväkirja" ***
HYLKÄÄMÄ ***

   



YHTEISKUNNAN HYLKÄÄMÄ

Langenneen naisen päiväkirja


Kirjottajan kuoleman jälkeen julkaissut

MARGARETE BÖHME


Julkaisijan luvalla saksankielestä suomentanut

Salu Latvala



Kuopiossa,
Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino,
1906.



Alkusana.


Saadessani tämän päiväkirjan käsiini oli minun aikomukseni ensin
muodostaa siitä romaani.

Kustantajani herra Fontanen neuvosta luovuin sittemmin tästä tuumasta
ja katsoin paremmaksi julaista muistiinpanot semmoisinaan. Pieniä
korjauksia käsikirjotukseen on kuitenkin täytynyt siellä täällä tehdä,
pääasiallisesti nimenmuutoksia, jotka olivat tarpeellisia erityisiin
muistiinpanoissa esiintyviin henkilöihin nähden. Joitakuita kohtia,
jotka olivat sitä laatua, etteivät ne mitenkään sopineet julkisuuteen
tuotaviksi, on niinikään täytynyt jättää pois.

Älköön kukaan luulko, että minä näiden päiväkirjan lehtien
julkaisemisella olisin tahtonut lisätä »pikantin» kirjallisuuden
lukumäärää. Ei mikään voi olla minulle vieraampi kuin tämmöinen
ajatus. — Nämä yksinkertaiset muistiinpanot eivät esiinny millään
taiteellisuuden vaatimuksilla; ne eivät ole eivätkä tahdo olla muuta
kuin autentinen lisä erään aikamme polttavan sosialisen kysymyksen
ratkaisemiseksi. Mutta ne puhuvat meille kaunopuheisemmin ja
vakuuttavammin kuin ammattikirjailijain loistavimmat kuvaukset ja
heittävät räikeää valoa siihen yhteiskunnallisesti kuolleiden ja
seuraelämän paariasten maailmaan, johon niiden kirjottaja kuului.

Jos näiden lehtien lukeminen voi silloin tällöin panna jonkun
miettimään, jos lukija silloin ajattelee, että ei yksikään ihminen,
olkoonpa hän miten vakavassa asemassa ja miten korkealla hyvänsä,
ole kohtalonsa herra, että ei rikkaus eikä sivistys eikä arvokas
yhteiskunnallinen asema voi estää kuolemaa ja onnettomuutta tulemasta
eivätkä tarjoo meidän omille tyttärillemme varmaa suojaa semmoista
kohtaloa vastaan kuin se, jonka uhriksi Thymian raukka joutui, — ja
hän tästä vetää sen johtopäätöksen, että tämän kaltaisia onnettomia
ei pidä kohdella ajattelemattomalla välinpitämättömyydellä ja tylyllä
halveksimisella, vaan on ensin otettava selko asiasta, erotettava
onnettomuus paheesta — silloin on tämän julkaisun tarkotus saavutettu.
Silloin ei olisi Thymian turhaan pannut muistiin hukkaan menneen
elämänsä tapauksia... Silloin ehkä hänenkin elämästänsä olisi
jollekulle jotakin hyötyä.

_Margarete Böhme_.



Täti Pohns toi minulle eilen tämän päiväkirjan muistoksi
ripillepääsystäni. Hän sanoi että se on hyvin sopiva lahja nuorelle
tytölle. Ja niin huokea, ajattelin minä. Mutta kun se nyt minulla
kerran on, tahdon sitä myöskin käyttää. Ehkäpä sillä tavalla vielä
löydän kirjailijalahjoja itsestäni.

Tosin ei täällä meidän syrjäisessä loukossamme juuri mitään tapahdu.
Ja jos jotain tapahtuukin, ei se ole muistiinpanemisen arvoista. Mutta
minä tahdon ajatella että minä olen joku kuuluisa henkilö ja kirjotan
muistelmiani. Semmoisissahan ovat kai pikku seikatkin tärkeitä.

Siis ensiksi esittely: Nimeni on Thymian Frauke Katharine Gotteball ja
olen apteekkari Ludwig Erhard Gotteballin tytär G—ssä, joka on pieni,
siisti 2,000 asukkaan kaupunki Holsteinin rannikolla. Kadut täällä
ovat kaikki suorat kuin viivottimella vedetyt ja hyvin puhtaat. Kivien
välissä ei kasva ruohoja ja kanat eivät saa niillä juoksennella. Talot
näyttävät niin sileiltä ja puhtailta kuin miehet parturilta tullessaan.
Kauhean ikävää täällä on. Jos jollain kadulla nähdään vaunut
liikkeessä, niin ryntäävät kaikki akkunaan. Iltaisin istuskelevat
ihmiset penkeillä oviensa edessä ja puhuvat naapuriensa kanssa
toisista naapureista. Ja jos toiset naapurit sitten myöskin sattuvat
siihen tulemaan, puhuvat he taas kolmansista. Sillä »naapureita» ovat
täällä kaikki. Nekin jotka asuvat kauimpana toisistaan, kaupungin
vastakkaisilla puolilla.

Kummallisen nimeni on äiti minulle keksinyt. Se on minulle monta harmia
tuottanut. Lapset sanovat että se haisee apteekilta. Ja pojat sanovat
vielä jotain paljon pahempaa, jota minä en uskalla kirjottaa.

Äitini on ollut aina kivulloinen niin kauan kuin voin muistaa. En
milloinkaan ole kuullut hänen nauravan. Jos hän joskus koetti hymyillä,
näytti hän oikeastaan vielä paljon surullisemmalta kuin totisena
ollessaan. Kun minä toisten lasten kanssa leikin ulkona ja hän istui
ikkunan ääressä, niin minä suorastaan pelkäsin katsoa häneen päin.
Miksi minä pelkäsin, sitä en tiedä. Minä tunsin ikäänkuin piston joka
kerta, kun näin hänen rakkaat, kalpeat, surulliset kasvonsa siinä.

Minun ollessani kymmenvuotias sairastui äiti niin kovasti, että lääkäri
lähetti hänet Davosiin. Hän jäi sinne koko vuodeksi. Ensin minä häntä
kovin kaipasin, mutta sitten hän vähitellen melkein unohtui mielestäni.
Sinä aikana oli meillä hyvin hauskaa. Isällä oli paljon vieraita.
Sukulaiset tulivat myös välistä, mutta heistä ei ole mitään erityistä
huvia.

Meillä on paljon sukulaisia. Äidin veljet ja sisaret asuvat kaikki
maalla, ainoastaan eno Henning ja Wiebke täti, äidin sisar, asuvat
täällä. Sitten on eno Pohns ja täti Frauke, joka on niin itara, että
voisi miltei syödä oman itsensä pelkästä itaruudesta. Sitten äidin
veli, raatimies Thomsen, ja vielä toinenkin veli, Dirk Thomsen.
Sitten vielä lanko, Hinnerk Larsen, jonka vaimo, myöskin äidin sisar,
on kuollut keuhkotautiin. Ja vielä monta muuta. Isällä on vaan yksi
sisar, Frieda täti, naimaton ja kyttyräselkäinen ja asuu myös täällä.
Tätä minä kaikkein vähimmin voin sietää. Hän löytää aina jotain
muistuttamista minussa. Välistä on minun pukuni hänestä liian korea,
välistä taas liian huolimaton. Mieluisinta hänestä olisi, jos minä
kaiket iltapäivät kykkisin hänen vanhanpiian kammiossaan. Mutta sitä
hän saa odottaa. Isä ei myöskään voi häntä kärsiä. He riitelevätkin
usein. Minä en ymmärrä, miksi ei isä jo aikoja sitten ole kieltänyt
häntä meille tulemasta, kun hän kerran on aina niin ilkeä isää
kohtaan. Meidän proviisorimme, herra Meinert, on antanut hänelle nimen
»Tuomari Lynch». — Kun hän apteekin ikkunasta näkee tädin suurine
käsityölaukkuinensa tulevan torin yli, huutaa hän aina meille sisään:
»Tuomari Lynch tulee!» Silloin minä pujahdan paikalla ulos. Ja isä
usein myös.

Silloin kun äiti oli Davosissa, esiintyi kaupungissa jonkun aikaa muuan
teatteriseurue. Minä sain olla joka ilta isän taikka Meinertin mukana
katsomassa sen esityksiä. Kerran näyteltiin »Therese Krones», — se
on ihmeellinen kappale, mutta kovin surullinen. Oi, miten se Therese
Krones näytteli! Suoraan sanoen jumalallisesti. Nyt minä kyllä tiedän,
että hän oli maalannut itsensä, mutta silloin aivan ällistyin hänen
kauneudestaan. Enhän minä ollut silloin vielä muuta kuin lapsi.

Samana iltana jona Therese Krones esitettiin, oli isä kutsunut
kaikki näyttelijät meille kotiin illalliselle. Minä sain myöskin
istua pöydässä. Me söimme vierashuoneessa, punaviiniä ja samppanjaa
tarjottiin, ja minulle annettiin kaikkea mitä muutkin saivat.
Näyttelijättäret lauloivat hupaisia lauluja ja minä tulin yhä
iloisemmaksi. Oli äärettömän hauskaa. Viimein minä hyppäsin ylös
pöydälle ja huusin täyttä kurkkua: »Minä olen putinki! Minä olen
putinki! Leikatkaa minut ja syökää minut! Minä olen putinki!» »Niinpä
niin, hyvä putinki oletkin! Taitaapa piankin tulla semmoinen, joka
tahtoo sinua maistaa!» sanoi Meinert, ja kaikki muut nauroivat. Sitten
tuli vielä hurjempaa. Tuolit siepattiin pois paikoiltaan, ja kun ei
pöydän ympärillä ollut enää tarpeeksi istuimia, istuivat naiset herrain
syliin. Therese Krones istui isän polvella.

Silloin yhtäkkiä, kun ilo oli ylimmillään, aukee ovi ja kuka seisoo
kynnyksellä? Frieda täti itse! Vanhassa, pitkässä, haalistuneessa
sadeviitassaan, jonka hän, niinkuin heti huomasimme, oli heittänyt
yöpaitansa päälle. Hitto tiesi kuka hänelle jo oli ennättänyt meidän
lystistämme kertomaan. Hän oli ihan keltainen kiukusta ja huusi
rääkkyen käheästi kuin vanha varis: »Tämä on kaunista! Onpa todellakin!
Onneksi olkoon! Sinusta itsestäsi minä en puhu mitään, Ludwig! Mutta
että sinun oma lapsesi ei ole sinusta liian hyvä tuommoisten seuraan
— sinä — sinä —» Sylki pursusi häneltä suusta ja ääni oli kiukusta
tukehtua. »Tule, Thymian! Sinä nukut tämän yön minun luonani! Hyi
häpee, tyttö, kun tuolla tavalla seisot noin rumasti keskellä pöytää
—» Ja hän tahtoi tarttua minuun kiinni, mutta minä peräydyin sukkelana
kuin kärppä yli lasien, vatien ja lautasten sohvalle ja sieltä yhdellä
hyppäyksellä istumaan hajareisin Meinertin hartioille, joka ponnahti
ylös ja kaikkien kirkuessa mieltymystään kiidätti minut selässään tädin
ohi ovesta ulos ja portaita ylös. Täti perässä: »Antakaa lapsi tänne,
senkin roisto! Oikeuteen tuommoiset pitäisi vetää! Thymian, paikalla
alas! Ettet sinä tyttö edes häpee! Jos sinun äitiraukkasi tämän
tietäisi...» Näin haukkuen hän kiipesi meidän kintereillämme portaita
ylös, ja silloin minä näytin hänelle kieltäni ja huusin humalapäissäni:
»Tuomari Lynch! Tuomari Lynch! Vanha, tyhmä tuomari Lynch...»

Mutta yhtäkkiä, ennenkun huomasinkaan, oli täti saanut jalastani
kiinni! Samassa kuitenkin tempasi Meinert auki oman huoneensa oven,
tädille jäi vaan kenkä käteen ja me olimme Meinertin huoneessa, jonka
oven hän jälleen sukkelasti sulki. Siellä me istuimme pimeässä hänen
vuoteensa reunalla ja nauroimme — —, minä hänen sylissään, ja Tuomari
Lynchin raivotessa oven takana niin, että luulimme hänen repivän
vaatteet päähänsä, suuteli Meinert minua. Sitä hän tekee yleensä hyvin
mielellään. Jos me tytöt ennen tahdoimme saada suklaata häneltä, täytyi
meidän aina antaa hänelle siitä suutelo.

Me odotimme kauan aikaa, mutta Frieda täti yhä vaan yltyi.
Sateenvarjollaan hän paukutti ovea, niin että se kuului ympäri taloa.
»Ovi auki! Kuuletko, roikale! Minä haen poliisin!» —

»No mutta, neiti Gotteball, älkäähän nyt noin kiivastuko!» huusi
Meinert. »Leikkiähän tämä vaan on! Thymi pelkää Teitä, kun Te noin —»

Silloin tuli sinne isä ja me kuulimme että hän riiteli tädin kanssa.
Viimein käski isä Meinertin avata oven ja sanoi että hänen puolestaan
Frieda täti saakoon tahtonsa täytetyksi ja vieköön minut kotiinsa
yöksi. Minä olin hyvin vihainen, mutta se ei yhtään auttanut, Meinert
avasi oven ja minun täytyi kun täytyikin mennä tädin mukana. Hän ei
virkkanut sanaakaan, piti vaan lujasti minua kädestä kiinni ja minä
tunsin, miten hänen kätensä vapisi. Makuuhuoneessaan hän pesi minut
perinpohjin, käski minun huuhtoa kurkkuni anatherinilla ja auttoi
minua sitten riisumaan vaatteet päältäni ja pani minut nukkumaan omaan
sänkyynsä, sillä hän tahtoi sen yön maata sohvalla. Hän värisi vilusta,
sillä hänellä ei todellakaan ollut muuta kuin yöpaita ja alushame
päällysviittansa alla.

Minä suljin heti silmäni ja olin olevinani hyvin väsynyt, kun pelkäsin
että hänen vihansa ei olisi vielä asettunut. Mutta kaikki meni hyvin.
»Hyvää yötä, Thymian!» sanoi hän, ja koska hän on vähän jumalinen,
polvistui hän vuoteen viereen ja rukoili ihmeellisen hartaalla äänellä:

    O Jesu, rakas Herrani,
    Sun suojaas jätän itseni
    Ja rakkaan lapsen' tässä.
    Sun enkelisi vartiat
    Ain' olkoot hälle valppahat,
    Ettei hän hukkaan joudu...

       *       *       *       *       *

Niin, se oli hurja yö, ja minä muistan sen vieläkin niin tarkkaan kuin
se olisi ollut eilen, vaikka siitä on jo kulunut neljä vuotta.

Toukokuussa tuli äiti Davosista kotiin. Hänellä oli muassaan
sairaanhoitajatar, »sisar», joka saattoi hänet perille ja jäi häntä
hoitamaankin. Äiti oli hyvin kipeä, hän ei jaksanut kävellä muuta kuin
sängystä leposohvaan ja siitä takaisin sänkyyn. Koko talossa liikuttiin
ja puhuttiin niin hiljaa kuin kirkossa. Minun piti välistä istua
jakkaralla hänen vieressään ja hän silitti pienellä, kapealla, laihalla
kädellään minun hiuksiani ja sanoi: »Rakas pikku Thymi kultaseni,
mikähän sinusta tulee! Jospa minä olisin saanut edes sinut kasvattaa
suureksi asti.» Minä en tiennyt oikein, mitä siihen olisi pitänyt
vastata. Mieleni tuntui vaan kovin raskaalta ja surulliselta.

Kerran minut herätettiin keskellä yötä. Kun avasin silmäni, seisoi
hoitajasisar sänkyni ääressä.

»Pue päällesi, pikku Thymian, ja seuraa minua», sanoi hän. »Sinun rakas
äitisi menee taivaaseen ja tahtoisi sanoa sinulle hyvästi.» Minä aloin
ääneeni itkeä, mutta sisar sanoi että minä en saisi itkeä, minä tekisin
sillä rakkaan äitini eron vaikeammaksi; sillä se oli hänelle suuri armo
ja onni, että hän pitkien kärsimysten perästä vihdoin pääsisi sinne
ihanaan paratiisiin. Koetin heti pidättää itkuani, sillä minä tunsin
sisarta kohtaan ääretöntä respektiä.

Äidin makuuhuoneessa oli Frieda täti ja pastori, ja vuoteen vieressä
pöydällä paloi vahakynttilöitä, sillä äidille oli yöllä annettu
herranehtoollinen. Isä oli viereisessä huoneessa. Äitiä tuskin näkyi
vuoteesta, niin valkeat ja pienet olivat hänen kasvonsa...Minua pelotti
kovin, kun hänen kurkkunsa korisi niin kamalasti.

Minut nähdessään hän kävi kovin levottomaksi. Hän tavotteli minua
molemmin käsin, minun täytyi kumartua hänen ylitsensä ja suudella häntä
molemmille poskille ja hän piti kiinni minun kasvoistani kosteilla,
kylmillä käsillään ja huokaili lakkaamatta ja puhui, mutta en minä
voinut saada paljon selvää hänen sanoistaan. Luulen hänen sanoneen,
että hän olisi niin kovin mielellään tahtonut ottaa minut mukaansa. Ja
sitten hän taas suuteli minua, huudahti samassa tuskasta ja taas kuului
semmoinen korina, että se ihan hirvitti. Pastori sanoi: »Jättäkäämme
Teidän lapsenne Vapahtajamme turviin, rakas rouva Gotteball.
Rukoilkaamme.» Mutta äiti ei kuullut mitään, hän itki niin kauheasti
ja minä myös. Silloin kuulin sisaren sanovan hiljaa pastorille: »Lapsi
täytyy saada täältä pois. Hänen näkemisensä vain lisää rouva paran
tuskia eikä hän pääse ollenkaan rauhottumaan.» — Ja sitten suuteli äiti
minua vielä kerran, ja kun hän taas sai ankaran kohtauksen, otti sisar
Anna minua kädestä ja vei minut takaisin omaan huoneeseeni. En ollut
enää päästä ensinkään uneen, mutta viimein kuitenkin nukahdin. Aamulla
tuli sisar taaskin luokseni ja sanoi että äiti oli yöllä muuttanut
parempaan elämään.

Tämä tapahtui tiistaina, ja sunnuntaina äiti haudattiin. Se oli kauhea
viikko. Äiti makasi vierashuoneessa. Minä pelkäsin häntä, kun hän
makasi siellä niin kankeana ja jääkylmänä, mutta minun kuitenkin teki
mieleni päästä katsomaan häntä. Sunnuntaina oli hyvin kaunis ilma. Kun
puolipäivän aikaan seisoin ovella, tuli siihen Fite Raasch ja Lide
Peters ja pyysivät minua heidän kanssaan marmelia [eräänlainen peli,
johon käytetään pieniä, pyöreitä kivi- tai lasikuulia] pelaamaan ja
minä läksin. Me menimme meidän talomme edessä kasvavien lehmusten alle,
ja minä voitin Fite Raaschilta heti paikalla kaksikymmentä kuulaa. Kun
yritin niitä vetää puoleeni, sieppasi hän niistä kaksi pois ja livisti
tiehensä. Minä perässä, Lide samoin, ja yhtäkkiä, en ymmärrä miten se
oli käynyt, olimmekin hippasilla, huusimme ja nauroimme täyttä kurkkua,
ja minulta oli samassa kaikki suru unohtunut enkä tiedä milloin taas
olisinkaan muistanut sitä ajatella, jollei Frieda täti olisi kesken
kaikkea ilmestynyt paikalle. Hänellä on tosiaankin erityinen kyky
ilmaantua äkkiarvaamatta kuin mikäkin _deus ex machina_ etenkin
semmoisiin paikkoihin, missä häntä kaikkein vähimmin kaivattaisiin.

»Thymian!» huusi hän vihaisesti, »tyttö, oletko sinä niin jumalattoman
sydämetön, ettet sinä edes tätä päivää malta pysyä rauhassa, jona sinun
äitisi hautaan viedään?»

Minä aloin katkerasti itkeä, sillä nyt käsitin todellakin tehneeni
kovin pahasti. Täti silitti minun poskiani ja huokasi.

»Sinä pikku raukka! Sinä et voi tyhmyydessäsi aavistaa, _mitä_ sinulta
tänään viedään», hän lausui ja kirkkaat kyyneleet valahtivat hänen
poskilleen.

Kello neljä vietiin äiti kirkkomaahan. Pastori piti puheen, jossa hän
kääntyi myöskin minun puoleeni ja kehotti minua aina pysymään hyvänä ja
varotti milloinkaan unohtamasta että äidin viimeinen ajatus oli ollut
rukous minun puolestani. Paljoa en minä siitä kuullut, maailma musteni
äkkiä silmissäni ja mitä senjälkeen tapahtui, siitä en tiedä mitään.
Minä olin nimittäin pyörtynyt hautuumaalla ja vasta paluumatkalla tulin
taas tajuuni. —

Äidin hautajaisten jälkeinen aika oli hyvin ikävä. Talo tuntui
minusta niin äärettömän suurelta, siinä oli aivan kuin jokin aukko.
Se oli aivan toisenlaista kuin ennen, kun äiti oli Davosissa. Usein
hiivin salaa hautuumaalle ja istuin äidin hautakummulle. Valkeista
seppeleennauhoista luin siellä sanat: Hyvästi, me tapaamme toisemme! —
Pastori sanoo myös aina, että me saamme taivaassa nähdä toisemme, mutta
silloin minä en voinut käsittää, miten olisi mahdollista vielä joskus
nähdä ihmistä, joka on kerran peitetty syvään maan sisään. — Monta
seikkaa, joita äidin eläessä en koskaan ollut tullut ajatelleeksi,
johtui nyt mieleeni. Muistin miten usein hän oli ennen ottanut minut
syliinsä ja minua hyväillyt. Tunsin kovin kaipaavani hänen suudelmiaan.
Olin mielestäni niin yksinäinen ja kaikkien hylkäämä.

Iltaisin oli hautuumaalla hyvin kaunista. Lehmukset kukkivat ja
narsissit tuoksuivat. Minä suljin silmäni ja uneksin, että äiti liiteli
valkeassa puvussa minun luokseni ja suuteli minua. Monta kertaa olin
näkevinäni hänet niin selvästi, että ojensin käteni tarttuakseni häneen
kiinni.

Kerran tuli isä kymmenen aikaan illalla hakemaan minua kotiin
hautuumaalta. Hän näytti minusta hyvin hämmästyneeltä.

»Mutta Thymi, pikku enkelini, en minä ole voinut aavistaakkaan, että
sinä täällä oleksit ja suret yksinäsi», sanoi hän. »Frieda tädiltä sain
sen tänään kuulla. Sitä sinä et saa tehdä, kultaseni. Sinun täytyy
koettaa rauhottua. Kerranhan meidän täytyy kaikkien kuolla, mutta
ennenkun niin pitkällä ollaan, tulee meidän nauttia siitä mitä elämä
meille tarjoo. Minä otan sinut syksyllä mukaani Hamburgiin, vien sinut
sirkus Renziin ja ostan sinulle nuken, joka on niin suuri kuin oikea
lapsi. Lupaa minulle, ettet enää lähde salaa kirkkomaalle.»

Minä lupasin sen enkä tämän jälkeen pitkään aikaan siellä käynytkään.
Elämä luisti vähitellen takaisin entiseen uraansa. Frieda täti juoksi
alituiseen meillä nuuskimassa, haukkui ja morkkasi kaikkea — niinkuin
tavallisesti. Hän olisi tahtonut isää ottamaan jonkun vanhanpuoleisen,
arvokkaan naisen meidän taloutemme hoitajaksi. Mutta siihen ei isällä
ollut halua, hän sanoi äidin pitkän sairauden tulleen maksamaan niin
kovin paljon, ja hänen pitäisi nyt saada edes hiukkasen hengähtää. Me
tulimmekin aivan hyvin toimeen niillä kahdella palvelijalla, jotka
meillä oli. Kyökkipiika olikin jo vanhemmalla puolen ikää ja ollut
meillä seitsemän vuotta. Sisäkkönä oli siihen aikaan Lene Hannemann,
kalastaja Hannemannin tytär Wiedemanngasselta. Lene oli vasta
seitsentoistavuotias, hyvin sievä ja herttainen tyttö. Hän leikki
paljon minun kanssani. Valitettavasti hän joutui jo syyskuussa pois
meiltä aika rytäkällä. Mistä syystä, sitä en tiedä, eikä asia olisi
minua liikuttanutkaan, jollei siihen olisi liittynyt tärkeä tapaus
minun omassa elämässäni.

Seikka oli nimittäin seuraava.

Eräänä päivänä ilmestyi meille Hannemannin vaimo, nosti hirveän metelin
ja huusi että Lenen piti paikalla panna kapineensa kokoon ja lähteä
hänen matkaansa. Pihalla hän tapasi isän, asettui hänen tiellensä,
syyti hänelle suut silmät täyteen haukkumasanoja ja käytteli rautaista
kalapuntariaan sillä tavalla, että minä jo pelkäsin hänen sillä iskevän
isää. Sanat tulvivat hänen suustaan semmoisella vauhdilla, että minä en
ymmärtänyt niistä kuin pari kolme, ja ne eivät olleet juuri hienoimpia.
Isä käski hänen mennä hiiden kattilaan, mutta ei hän siitä muuta kuin
yltyi ja juoksi viimein kyökkiin, jossa hän kirkui minkä jaksoi:
»Senkin kirottu roisto! Rouva raukan ruumis on tuskin ehtinyt jäähtyä
haudassa, ja nyt tuo hylky jo ahdistaa nuoria tyttöjä. Pitäisi vetää
raato koivista orteen ja savustaa.» Minusta tuntui oikein kamalalta,
luulin jo tuon vaimon tulleen hulluksi; tuntui oikein hyvältä, kun hän
vihdoin poistui ja vei Lenen muassaan.

Kun minä kaksi päivää tämän tapauksen jälkeen tulin koulusta, istui
puolet meidän sukukuntaamme pyöreän pöydän ympärillä arkihuoneessa
kahvia juomassa. Eno Henning ja täti Wiebke, eno Pohns ja täti Frauke
ja tietysti tuo iankaikkinen Frieda täti. Isän kasvot punottivat kuin
olisi hän ollut jostain hämillään tai kiihdyksissä.

»Tuleppas tänne, Thymi», hän sanoi, »täällä on pidetty suuri
perheneuvottelu sinun tähtesi. Tädit ja enot arvelevat, että sinut
pitäisi lähettää T—n kasvatuslaitokseen. Mitäs sinä siihen sanot?
Tahdotko mennä sinne?»

»Thymillä ei ole mitään _sanomista_ eikä _tahtomista_ tässä asiassa,
hän _kuuntelee_ ja _tottelee_ ja hyvänä lapsena tekee sen, minkä me
aikaihmiset hänelle edullisimmaksi harkitsemme, lausui Frieda täti
kovalla, terävällä äänellänsä.

»Sinä vanha varis», ajattelin minä itsekseni, mutta pidin visusti suuni
kiinni.

»Niin tietysti, niin tietysti, hän tottelee», matki Henning eno, ja
tädit nyökyttivät suostumustaan aivan kuin eräänlaiset nuket, joiden
päät voidaan panna heiluvaan liikkeeseen.

Minä huomasin kyllä, että tämä ei ollut ollenkaan isälle mieleen, mutta
hän on liian hyvä eikä hän voi sanoa Frieda-tätiä vastaan mitään, kun
tämä panee suuvärkkinsä käymään. Niinpä sitte päätettiin, että minä
menen lokakuun 1 päivänä. T——hen. Sukulaisten pois lähdettyä koetti
isä lohduttaa minua, lupasi noutaa minut jälleen pian kotiin ja sanoi
käyvänsä kerran kuukaudessa minua katsomassa ja silloin hänellä olisi
aina mukanansa hyviä tuomisia minulle.

Isä pitää minusta hyvin paljon.

       *       *       *       *       *

Minä luulin ensin että minulla ei olisi mitään kirjotettavaa, mutta nyt
kun olen kerran päässyt alkuun, näyttää asioita riittävän jos miten.
Jos tahtoisin kertoa kaikesta, mitä olen T——ssä saanut kokea, niin
siihen menisi ainakin puolet tästä kirjasta. Koskettelen sentähden
ainoastaan tärkeimpiä asioita.

Ensiksi jouduin asumaan pastori Flaun luo. Siellä oli paitsi minua
kaksi muuta koulutyttöä. Järjestys pastorin taloudessa oli semmoinen,
että se täydellisesti oikeutti hänen nimensä [flau = voimaton, veltto].
Rouvalla oli viisi pientä lasta, mutta ei yhtäkään palvelustyttöä, vaan
sen sijaan kolme talousoppilasta, jotka maksoivat kukin 350 markkaa
vuodessa. Näillä kolmella tytöllä oli jokaisella määrätty työnsä taikka
»viikkonsa», niinkuin he sanoivat. Yksi oli kyökissä, toinen siivosi
huoneet, kolmas hoiti lapsia. Joka viikko vaihtuivat heidän toimensa.
Vuoden lopussa olivat he siten oppineet kaikki talousaskareiden
eri haarat, pastorin rouva oli saanut ilmaiseksi työnsä teetetyksi
ja ansainnut sen lisäksi 1000 markkaa. Itse hän, rouva, kirjotteli
joutohetkinään romaaneja. Hänen elämänsä ihanin unelma oli, sanoi hän,
nähdä kerta nimensä jonkun kertomuksen alla Gartenlaubessa [tunnettu
saksalainen aikakauslehti].

Ruokajärjestys oli tämmöinen: sunnuntaina paistia, maanantaina
frikadellia, tiistaina kalopsia, keskiviikkona ja torstaina
lihamureketta, perjantaina hakattua lihaa ja lauantaina muhennosta
soppalihasta taikka, jos hyvin sattui, täytettyä selleriä tai myös
kaalikäärylöitä. Kerran oli ylisuperintendentti meillä vieraana ja
silloin tarjottiin muun muassa frikadellia. Tuo vanha herra kehui niitä
ylenmäärin ja pyysi saada tietää niiden reseptin. No — itsekullakin
on oma makunsa, mutta meille teki pahaa jo niiden paljas näkeminen.
Isä kävi katsomassa minua joka kuukauden ensimäisenä sunnuntaina
ja toi minulle aina paljon suklaata. Ja melkein joka kerta sain
kymmenmarkkasen taskurahoiksi. Silloin minä söin konditoriassa vatsani
täyteen, jos oli täytynyt nousta nälkäisenä päivällispöydästä. Joskus
pistäysi Meinertkin minua tervehtimässä. Vuoden kuluttua siirrettiin
Flau toiseen paikkaan. Minä jouduin silloin kahden vanhan neidin luo,
jotka pitivät täyshoitolaisia. Kaikkiaan oli meitä siellä seitsemän
tyttöä. Muut olivat tilanomistajain tyttäriä maalta, kaikki olimme
melkein samanikäisiä ja kaikki kävimme tietysti neiti Lundbergin
korkeammassa tyttökoulussa. Tämä minun uusi asuntoni oli siinä
suhteessa entistä parempi, että ruoka oli hyvää ja aivan vieressä asui
kymnaasinopettaja, joka myöskin piti koululaisia, nimittäin poikia,
joista me voimme saada seuraa itsellemme. Meidän emäntämme, Sassin
neidit, olivat opettajan perheen kanssa pahoissa väleissä kanojen
tähden. Opettajan kanat tulivat näet aina Sassin puutarhaan, kuopivat
neitien parsantaimet maasta ja panivat kukkapenkit nurin. Neidit
vaativat opettajaa pitämään kanansa kotona, mutta sieltä vastattiin,
että ne ovat olleet muiden kanoja, heidän, kanansa eivät käy missään
pahanteossa. Nyt oli kuitenkin asianlaita se, että kellään muilla
naapureilla ei ollut kanoja. Kymmenittäin vihaisia kirjeitä vaihdettiin
näiden kanojen vuoksi, ja vallan ihmetapaus oli, jos joskus eivät
opettajan kanat olleet pääaineena meidän pöytäpuheissamme.

Vaikka meitä oli ankarasti kielletty puhumasta opettajan hoitolaisten
kanssa, niin me tutustuimme heihin kuitenkin. Tämä tapahtui
päivällishetkellä, neitien kiikkuessa, kun me tytöt olimme puutarhan
lehtimajassa ja pojat aidan toisella puolella urheilukentällä. He
silloin kiipesivät aidan yli ja tulivat meidän tykömme tai istuivat
korkeilla voimistelutelineillä, josta he voivat hyvin nähdä meidät
ja puhella kanssamme. Useimmat heistä olivat meidän seuduiltamme ja
muutamia olin jo ennen oppinut tuntemaan sukulaisten luona käydessäni.
Siellä oli myöskin minun parhaan ystäväni Anni Meierin serkku, Boy
Detlefs. Hän ja Anni aikovat mennä naimisiin, kun Boy on ensin päässyt
tohtoriksi, hän on nimittäin päättänyt ruveta lääketiedettä tutkimaan.
Silloin hän oli vasta sekundalla [sekunda = kymnaasin viimeisen
edellinen luokka]. Sitten oli siellä vielä oikea kreivi, Casimir
Osdorff. Osdorff kahdella f:llä, se on näet jalosukuisempaa, sanoo hän.
On olemassa myöskin Osdorfin suku, joka kirjottaa ainoastaan yhden f:n
nimeensä, mutta se on vain tavallista pikku aatelia, sanoo Osdorff.

Meillä oli jokaisella oma vakituinen ystävänsä, ja minun osalleni oli
tullut Osdorff. Ei häntä voi sanoa juuri kauniiksi. Alahuuli pistää
liiaksi esiin, kasvot näyttävät vähän pöhöttyneiltä ja hänen harmaat
silmänsä ovat ihan sen näköiset kuin hän aina nukkuisi. Anni sanoo
hänen silmiään kalansilmiksi. Semmoinen on hän vielä nytkin. Boy
Detlefs väittää että Osdorff on auttamattoman tyhmä ja laiska. Mutta
hänessä on jotain, joka minua heti alusta pitäen erityisesti miellytti
ja miellyttää vieläkin, nimittäin hänen saappaansa ja kätensä. Minä
en ole milloinkaan ennen nähnyt niin erinomaisia saappaina enkä niin
ihastuttavia käsiä. Saappaat sopivat jalkaan kuin valetut, ovat
kiiltävät ja liukkaat kuin ankeriaan nahka, ja kädet ovat valkeat
ja pehmeät kuin sametti ja kynnet niin kauniin ruusunpunaiset ja
valkeareunaiset kuin kaikkein hienoimmilla naisilla.

Casimir Osdorff on nuorimman edellinen kuudesta lapsesta ja isä on
kuollut. Suurta omaisuutta ei perheellä ole. Vanhin poika perii
maatilan, ja kun tämä on kiinnitetty veloista ja yli arvonsa, ei
siinä jää juuri paljon muita lapsia varten. Koulusta päästyään oli
hänellä aikomus antautua metsänhoito-alalle. Mutta lähimpänä huolena
hänellä oli nyt suorittaa yksivuotisen tutkinto, s.o. hankkia todistus
semmoisista tiedoista, jotka oikeuttavat pääsemään asevelvollisuuden
suorittamisessa yhdellä vuodella. Sen saaminen näytti kuitenkin
vaikealta.

Osdorff ei lainkaan salannut sitä, että oppiminen oli hänelle
vastenmielistä. Hän sanoo että nykyinen yhteiskuntajärjestys on aivan
kelvoton ja että koko valtio menee ennen pitkää nurin, jollei voimakas
taantumus pääse pian ohjaksiin. Sen sijaan että niin monia miljooneja
tuhlataan kaikenlaisiin hassutuksiin ja hallitus mielistelee roskaväkeä
myöntämällä sille jos jonkinlaisia etuja ja oikeuksia; pitäisi hänen
mielestään perustaa erityinen kunnia-apuraha varattomia aatelisia
varten. Tämän rahaston koroista jaettaisiin kaikille todellisesti
jalosukuisille varattomille aatelishenkilöille semmoisia apurahoja,
että heille kävisi mahdolliseksi ilman työtä tekemättä elää säätynsä
arvon mukaisesti, niin ettei puhdasveristen ylimysten tarvitseisi
jokapäiväistä leipäänsä varten kilpailla alhaisten porvarien kanssa.
Tästä olisi vain valtiolle etua, koska aateli sen kautta voimistuisi.
Sillä, sanoo hän, on olemassa ainoastaan kolme oikeutettua säätyä:
aateli, papisto ja köyhälistö. Niiden välillä olevat kansanluokat, niin
sanottu keskisääty, ovat liika kasvannainen valtiossa. Aatelin tehtävä
on hallita ja käskeä, köyhälistön totella ja tehdä työtä, ja pappien
velvollisuus on ylläpitää hyvää järjestystä. Porvaristo on se maaperä,
jossa kaikki yhteiskunnalliset levottomuudet ja vallankumoukset itävät.
On tosiaankin häpeällistä, että nuoren, lahjakkaan, vanhasta ylhäisestä
suvusta syntyneen miehen, niinkuin hän, Osdorff kahdella f:llä, täytyy
painaa samaa koulunpenkkiä talonpoikaisnulikkain ja porvarien poikien
kanssa ja sietää porvarillisten opettajain haukkumisia. Tuntikausia hän
välistä selitti minulle näitä mielipiteitänsä, joita en minä suinkaan
menisi allekirjottamaan, mutta jotka kuitenkin tuntuivat minusta niin
omituisilta ja huvittavilta, että useinkin niitä mielelläni kuuntelin.

Toiset tytöt tahtoivat kaikki mennä naimisiin ystäviensä kanssa, mutta
Osdorff sanoi minulle heti alussa, että hän ei voinut minua naida.
Joitakuita vuosia sitten, kertoi hän minulle, oli hän rakastunut
erään kälynsä kaukaiseen sukulaiseen. Järkevänä miehenä hän ei ollut
kumminkaan tunteitaan heti ilmaissut, vaan oli ensin tahtonut ottaa
tarkan selon kaikesta, mikä koski tytön sukulaisuussuhteita. Ja
silloinpa oli tullut ilmi, että hänen äitinsä suvun kantaäiti oli
ollut saksenilaisen salaneuvoksen tytär nimeltä Düppel. Ei milloinkaan
hän olisi voinut antaa itselleen anteeksi, jos hän kevytmielisesti
annetun lupauksen kautta olisi suvulleen semmoisen häpeän tuottanut.
Hänen velvollisuutensa, josta hän oli ylpeä, sanoi hän, oli pitää
vaakunakilpensä puhtaana, ja tuo kantaäiti Düppel olisi tehnyt siihen
ruman tahran. Minun täytyy sanoa, että hänen suoruutensa teki minuun
miellyttävän vaikutuksen. Muuten minua hänessä miellyttää, niinkuin
olen jo sanonut, ainoastaan hänen kyntensä ja kätensä.

Minun käyntini neiti Lundbergin koulussa keskeytyi hyvin pian. Olin
ollut juuri puoli vuotta ensimäisellä luokalla, kun sattui tapahtumaan
jotakin, joka lopetti minun oleskeluni T—ssä siihen paikkaan. Kävi
nimittäin näin. T—ssä vietettiin eräät suuret häät, joihin oli kutsuttu
muiden muassa sekä Sassin mamsellit että opettajan perhe. Viikkokausia
olivat meidän neitimme neuvotelleet, mitä tässä tukalassa asemassa
olisi tehtävä. Kanajuttu oli yhä vielä vireillä ja välit opettajan
kanssa yhtä huonot kuin ennenkin, mutta toiselta puolen oli myös kovin
vaikea jäädä häistä pois. Lopuksi he päättivät kuitenkin mennä ja
kohdella vihollisiaan niinkuin he olisivat olleet tyhjää ilmaa.

Me olimme opettajan poikain kanssa sopineet, että tuona hääpäivänä
tehtäisiin yhteinen huviretki »Viheriän puun» ravintolaan. Se tahtoo
sanoa Anni Meier, Lina Schütt ja minä, Boy Detlefs, Heite Butenschön
ja Osdorff. Muut tytöt eivät uskaltaneet. »Viheriä puu» on yksinäinen
ravintola tunnin matkan päässä kaupungista ja kuuluisa hienoista
grogeistaan.

Me läksimme matkaan viiden ajoissa iltapäivällä ja kuljimme niin
hitaasti, että kello läheni seitsemää, kun olimme vihdoin perillä.
Saatuamme itsellemme huoneen tilasimme heti kuusi grogia, kilistimme
ja joimme. Se poltti kieltä kuin tuli, enkä minä voi sanoa sen maussa
mitään hienoa tunteneeni, mutta Boy sanoi että meidän pitäisi tilata
vielä toiset lasit, muuten näyttäisi kovin moukkamaiselta, ja etteihän
sitä muutenkaan käy yhdellä jalalla seisominen. Minä ajattelin: kävi
miten kävi... pidätin henkeäni ja otin niinkuin lääkettä... Mutta
kummallista, tuntui aivan siltä kuin emäntä olisi tällä kertaa pannut
parempaa rommia ja enemmän sokeria, sillä toinen lasi maistui paljon
paremmalta, vaikutti niin ihanan lämpimän tunteen ja teki mielen
iloiseksi. Sen perästä joimme vielä yhden lasin, »koska se niin hyvältä
maistui», sanoi Boy Detlefs, tulimme yhä riehakammiksi ja nauroimme
kuin hupsut. Sitten komensi Boy sisään boolin ja sanoi että nyt
vietettiin hänen ja Annin kihlajaisia, ja siitäkös meidän ilomme oikein
yltyi ja kaikki me joimme sinunmaljat toistemme kanssa. Viimein tuli
minulle paha elämä ja toiset eivät myöskään enää jaksaneet. Neljännestä
yli yhdeksän aloimme tehdä lähtöä, mutta kello oli jo pian kymmenenkin,
ennenkun päästiin todella lähtemään. Kun astuin lämpimästä huoneesta
ulkoilmaan, rupesi kaikki pyörimään silmissäni ja olisin varmaan mennyt
kumoon, jollei Boy Detlefs olisi seissyt takanani ja tarttunut minuun
kiinni.

»Se on oikein, Thymian», sanoi hän, »pysy meidän luonamme, parempi
sinun on olla ihmisten joukossa kuin tuon vähämielisen kumppalina.
Osdorffilla on tänä iltana tarpeeksi työtä monien f:iensä kantamisessa,
sillä nyt hänellä ei ole niitä ainoastaan nimessään, vaan niitä on
koko pääkin täynnä. Mutta muuta siellä ei olekkaan...» Ja pitäen minua
kädestä, koputti hän Osdorffia, joka oli todellakin surkeannäköinen,
toisella kädellään takaraivoon ja huusi: »Kuuletko miten se kajahtaa
ontolta!» Meidän täytyi nauraa. Mutta Anni hyökkäsi takaapäin kuin
haukka, iski kiinni minun käteeni, josta Boy piteli, ja huusi että
minulla ei ollut mitään tekemistä hänen sulhasensa kanssa. Silloin otti
Boy hänet toiseen kainaloonsa ja niin sitä lähdettiin.

Mutta kun ulkoilma oli vähän ennättänyt meihin vaikuttaa, niin rupesi
tuntumaan oikein pahalta. Anni valitti surkeasti, että hän ei jaksanut
kävellä, suurella vaivalla minäkin eteenpäin pääsin, ja Lina Schütt
kykeni töintuskin pystyssä pysymään, mutta pojat, nimittäin Boy
Detlefs ja Butenschön, pitivät meistä kiinni ja hinasivat muassaan.
Silloin kuului yhtäkkiä jysähdys. Osdorff, joka kävellessään piti
kiinni Linasta, oli kaatunut nenälleen ja vetänyt Linan mukaansa, ja
vähältä piti, ettemme menneet kumoon kaikki tyynni. Sillä välin kun
Boy ja Butenschön koettivat antaa ensimäistä apua noille maantien
loassa piehtaroiville, hoipertelin minä Annin kanssa ojan reunalle.
Siellä minä istuin jollekin kivelle ja Anni heittäytyi vatsalleen
märkään ruohikkoon ja alkoi huutaa, että hän kuolee, että hän ei astu
enää askeltakaan eteenpäin ja ettei hän välitä missä hän kuolee, kun
kumminkin loppu kohta tulee. Kukaan ei häntä kuunnellut, sillä Boylla
ja Butenschönillä oli täysi työ koettaessaan saada Osdorffia ja Linaa
jaloilleen ja viimein he onnistuivatkin saamaan Linan seisoalleen,
mutta kävelijäksi hänestä ei ollut enää. Pojat neuvottelivat, mitä nyt
olisi tehtävä, ja pääsivät lopuksi siihen tulokseen, että heidän täytyi
juosta kaupunkiin hakemaan hevosta, voidaksemme kaikki ehtiä kotiin
ennenkun portit kiinni pantaisiin. He lähtivät siis kaupunkiin ja me
jäimme siihen missä olimme.

Lina ja Anni ulvoivat kilpaa, Osdorffin makuupaikalta kuului aivan
kuin sian röhkinää, ja sitten rupesivat tytöt oksentamaan. Silloin
rupesi minunkin mieltäni kääntämään niin, että olin seurata heidän
esimerkkiään, ja sitä välttääkseni siirryin heistä vähän syrjemmäs,
mutta jalkani olivat niin raskaat, että täytyi heti jälleen istuutua.
Minä huomasin kyllä olevani yhtä päihtynyt kuin toisetkin, mutta minä
näin, kuulin ja ymmärsin kaikki. Kun päätäni kovin kivisti, paneuduin
pitkäkseni ruohikolle ja katselin ympärilleni. Kuun valo kuvastui
sadevesilammikoista tiellä, ja miljoonittain tähtiä kiilui taivaalla.
Katsellessani siinä ylöspäin tuntui minusta äkkiä siltä kuin kaikki
nuo tähdet olisivat kirkkaita ihmissilmiä, ja kaksi erittäin loistavaa
niistä oli olevinaan minun rakkaan äitivainajani silmät. Silloin minun
täytyi sulkea omat silmäni, minä en hirvinnyt katsoa noita tähtiä.
Minun kouristi sydäntäni ja minua hävetti hirveästi. Nyt minä ymmärsin,
miten rumaa ja sopimatonta oli, että koulutytöt joivat itsensä humalaan
ja makasivat tiedottomina pitkin tietä kuin eläimet. Mutta kukapa sitä
olisi osannut ajatella, että tuo lemmon juoma semmoisen vaikutuksen
tekisi. — Silloin ennen, Therese-Krones-iltana, oli aivan toista.
Sen minä nyt sain selville, että samppanjahumala on jotain paljon
hienompaa kuin tavallinen rommipätkä, siinä on jokseenkin sama erotus
kuin hienon rotukoiran ja maatiaispiskin välillä. — Vähän ajan kuluttua
ajettiin siitä rattailla ohi. Kun niissä olijat kuulivat Annin ja Linan
valitukset, pysähtyivät he meidän kohdallemme ja astuivat maahan. Siinä
oli joku teurastaja kaupungista ja pari karjakauppiasta, ja nämä miehet
keräsivät nyt Osdorffin ja tytöt rattaillensa, ja aika lailla lysti
heillä näytti olevan. Etten jäisi yksin tielle, kiipesin minäkin ylös,
mutta aivan omin voimin, sillä minun pahoinvointini alkoi vähitellen
mennä ohi. Mitä kaikkia raakoja sukkeluuksia me matkalla kuulimme
»hienoista tytöistä» ja »sivistyneistä pojista», sitä ei mikään kynä
voi kirjottaa. Kiirastulessa ei sielujen tarvinne kärsiä pahempaa
piinaa kuin minun niinä hetkinä. Anni ja Lina eivät olleet vielä siinä
tilassa, että olisivat voineet kaikkea käsittää, mutta minä olen sillä
matkalla sovittanut kaikki syntini, mitä sinä iltana olin tehnyt, sen
voin hyvällä omallatunnolla sanoa.

Minä pistin sormet korviini päästäkseni kuulemasta mitä he sanoivat,
niin hirveää se oli. Kaupunkiin päästyä purkivat miehet elävän
kuormansa teurastajan puodin eteen. Sieltä tuli emäntä ulos lamppu
kädessä ja hänen perässään palvelustytöt ja kisällit, ja nytkös nauru
kaikui ja sukkeluuksia sateli entistä tiheämmin. Miten Osdorff pääsi
kotiin, sitä en ymmärrä. Sassin palvelustytöt laittoivat Linan ja Annin
sänkyyn, ja Linaa varten täytyi hakea lääkäri. Minä koetin sitä kyllä
estää, mutta hän huusi kuin riivattu ja sanoi heti paikalla kuolevansa,
aivan niinkuin Anni vähää ennen.

No, seuraavana aamuna tietysti koko kaupunki puhui meidän retkestämme.
Neiti Lundberg lähetti meidät iltapäivällä koulusta kotiin, ja asiasta
alkoi ankara tutkinto. Tulos tästä oli se, että meidät kaikki kolme
erotettiin koulusta. Neiti Lundberg sanoi, että semmoista rikosta
siveyttä ja hyviä tapoja vastaan ei hänen ollut vielä ennen tarvinnut
koulunsa aikakirjoihin merkitä, ja että meidän esimerkkimme tulisi
vaikuttamaan turmiollisesti muihin tovereihin; hänen koululleen oli
elinehtona pitää kaikki huonot ainekset itsestään loitolla. Anni ja
Lina ulisivat vallan surkeasti ja Anni oli niin hävytön, että yritti
työntää kaiken syyn minun niskaani, mikä ei häntä kuitenkaan yhtään
auttanut.

Mitä taas poikiin tulee, niin Osdorffin kävi samoin kuin meidänkin,
hänet ajettiin häpeällä pois koulusta — huolimatta hänen kahdesta
f:stään. Boy Detlefs ja Butenschön pääsivät asiasta varotuksella, mikä
minusta oli aivan väärin, sillä ei heidän puolellaan ollut mitään muuta
lieventävää asianhaaraa kuin se, että he osasivat kestää humalansa
paremmin kuin Osdorff parka. Pahat kielet väittivät, että johtaja ei
ollut voinut olla kovin ankara Boylle, koska rouva Detlefs toi johtajan
rouvalle joka lauantai lahjaksi suuren kimpaleen voita ja tiun munia.
Liekö totta, en tiedä.

Toiset tytöt itkivät yötä päivää ajatellessaan, mitä heidän vanhempansa
tulevat sanomaan. Minä en yhtään. Minä tiesin kyllä, että isä ei olisi
minulle vihainen. Ainoastaan Frieda tätiä muistaissani tunsin vähän
levottomuutta.

Seuraavana iltana haki isä minut pois. Hän ei ollut ensinkään
vihainen, haukkui vaan neiti Lundbergiä ja sanoi hänen menetelleen
äärettömän pikkumaisesti ja ahdasmielisestä, kun oli meidän lapsellisen
hairahduksemme niin mustaksi maalannut. Ennen kaikkea hän oli kuitenkin
iloinen siitä että minä tulin taas kotiin, hän sanoi, sillä hän oli
minua kovasti kaivannut. Minä olin myös iloinen.

Kotona olivat seppelöineet portin ja sen päällä oli kultakirjaimilla
»Tervetuloa.» Se liikutti minua niin suuresti, että itkin ilosta.

Kotona oli melkein kaikki ennallaan, se vaan eroa entisestä, että
vanhan kyökkipiian sijalla oli nyt emännöitsijä talossa, hauskan
näköinen ihminen, mutta kovin paksu. Neiti Reinhard oli hänen nimensä.
Illallisen jälkeen, kun emännöitsijä oli poistunut ja Meinert mennyt
jälleen apteekkiin, istui isä minun viereeni sohvalle ja keskusteli
minun kanssani vakavasti, niinkuin olisin ollut jo täysikasvuinen
nainen. Hän valitti että taloudenhoito tuotti hänelle paljon harmia.
Nykyinen emännöitsijä oli jo neljäs kahden vuoden kuluessa. Kunhan minä
varttuisin niin isoksi, että voisin ottaa koko talon komennon haltuuni,
niin päästäisiin mokomasta surkeudesta. Sitten piteli hän minun
päätäni vasemmalla kädellään, tarkasti kauan aikaa minun kasvojani ja
silitti toisella kädellään mustia palmikkojani ja sanoi minun tulleen
kauniiksi, hyvin kauniiksi. Kunhan kasvaisin isommaksi, niin saisin
matkustaa hänen kanssaan kylpypaikkoihin, joissa voisin tehdä hyviä
tuttavuuksia; olisi vahinko, jos minä jäisin tänne meidän nurkkalaamme
homehtumaan ja joutuisin jonkun täkäläisen poroporvarin vaimoksi.

»Tiedätkö Thymi, kenen näköinen sinä olet?» kysyi isä. Ravistin päätäni.

»Äitiä sinä et muistuta. Hänellä oli pienet, miellyttävät kasvot, mutta
mikään kaunotar hän ei ollut. Minulta et sinä myöskään ole kauneuttasi
perinyt. Mutta pyydäppä kerta Frieda tätiä näyttämään sinulle
kantaäitisi madame Claire Gotteballin kuvaa — se lienee jossain hänen
rojujensa joukossa — ja siitä sinä löydät omia piirteitäsi. Hän oli
ranskalainen synnyltään ja on mahtanut olla pikantti kaunotar.»

»Mitä se on: 'pikantti' kaunotar?» kysyin minä. Isä nauroi.

»En minä osaa sitä sinulle oikein selittää. 'Pikantti' kaunotar on
semmoinen kaunotar, josta miehet pitävät. Nyt sen tiedät.»

Niin, nyt minä sen tiesin, mutta eipä asia sillä ollut juuri
selvemmäksi tullut.

Tästä lähtien alkoi elämä taas kulkemaan tavallista jokapäiväistä
rataansa. Viimeisen puolen vuotta ennen ripillepääsyäni kävin neiti
Vieterichin koulussa. Eräänä päivänä tapasi minut suuri yllätys.
Tulin joltain asialta täti Wiebke Henningin luota ja Bismarckstrassen
kulmassa kävelee minua vastaan — Casimir Osdorff. En ollut uskoa
silmiäni, mutta hän se oli itse, ilmielävänä. Ja syykin hänen täällä
oloonsa on sangen luonnollinen. Hän on tohtori Bauerin oppilaitoksessa,
jossa hänestä pitäisi viimeinkin leivottaman yksivuotinen. Tohtori
Bauer on ollut aikoinaan kotiopettajana kreivi Y:ilä, joka on
Berlinissä suuri herra ja Casimirin holhooja. Osdorff valitti, että
hän on täällä vielä suuremmassa määrässä kuin T—ssä joutunut yhteyteen
»kaikenlaisten ihmisten» kanssa. Minä lohdutin häntä ja me teimme
sopimuksen tavata toisiamme vastakin. Minulla ei ole täällä kotiin
palattuani ollut ketään erityistä tyttöystävää. Anni Meier on lähetetty
kasvatuslaitokseen Wandsbeckiin ja Lina Schütt Kieliin. On siis sangen
hauskaa, että on edes yksi toveri, jonka kanssa voi joskus puhella.

Viime vuoden kuluessa, aina minun ripillepääsyyni saakka, ei tapahtunut
mitään erikoista. Emännöitsijän kanssa tulen hyvin toimeen, hän on
käytökseltään miellyttävä ja ystävällinen. Kun hän ei vaan olisi
semmoinen suursyömäri! Minun on vaikea sietää ihmisiä, jotka aina
syövät. Se on vallan uskomatonta, millaisia annoksia hän pöydässä
pistää poskeensa. Sitä paitsi on hänellä taskuissa aina jotakin, jota
hän nakertelee ateriain väliajoilla. Sietämätöntä!

       *       *       *       *       *

Keskiviikkoisin ja lauantaisin oli minulla rippikoulutunti. Ensin
olivat nämä tunnit minusta kauheita, mutta pian kuitenkin totuin niihin
ja viimein aloin niistä oikein pitämään.

Minä en ollut siihen saakka ollut juuri hurskas. Mutta meidän vanhalla
kirkkoherralla on ihmeellinen taito puhua niin, että sanat tunkevat
suoraan toisen sydämeen. Tunnin päätyttyä, kello kuuden ajoissa,
alkoi jo hämärtää, ja minä silloin useinkin tein kotimatkalla suuren
kierroksen saadakseni rauhassa ajatella, mitä olin kuullut. Erittäin
syvästi vaikutti minuun puhe rakkaudesta, joka kaikki anteeksi antaa ja
kaikki ihmisten rikokset ja synnit armollisesti pehmeillä siivillään
peittää. Tätä kuullessani tuli minun mieleeni aina häpeällinen
seikkailumme »Viheriän puun» ravintolassa ja tuo kauhea paluumatka
kalakauppiasten rattailla. Joskin isä sydämensä hyvyydessä oli pitänyt
sitä lapsellisena hairahduksena, — minä tunsin kumminkin, että se
oli jotain pahaa, enkä voi poistaa mielestäni sitä ajatusta, että
äiti minut silloin näki ja oli suruissaan minun tähteni. Tähän aikaan
kävin taas usein äidin haudalla, ja nämä käynnit tekivät mieleni
aina vakavaksi ja surulliseksi. Minä päätin tästä lähtien käydä joka
sunnuntai kirkossa ja tulla hyväksi, kunnon ihmiseksi. Kirkkoherra on
hyvin miellyttävä vanhus. Hänessä on jotain herttaista, lempeää, jotain
luonnollista, tosi-inhimillistä, ei mitään tekopyhyyttä, ja minusta
tuntui monasti siltä kuin hän puhuessaan olisi kääntynyt erityisellä
rakkaudella juuri minun puoleeni.

Minun konfirmatsionipäivänäni olivat kaikki sukulaiset
kokoontuneet meille. He tulivat jo aamusta, saattaakseen minut
kirkkoon. Pukeutuessani minä pyörryin luultavasti pelkästä
mielenliikutuksesta, mutta toinnuin pian jälleen. Isä tahtoi antaa
minulle lasin konjakkia, mutta minä en voinut sitä maistaakkaan.
Aina tuosta ravintola-retkestämme asti olen tuntenut voittamatonta
vastenmielisyyttä väkijuomia kohtaan.

Se oli ihana juhla, kirkkoherra puhui erinomaisen kauniisti. Minä
istuin kuin unessa, oli kuin urkujen sävelet olisivat nostaneet sieluni
ylös ja kantaneet toiseen maailmaan, jossa sain kohdata äitini. Kun
sitten polvistuimme ja kellojen soidessa lausuimme uskontunnustuksen,
en voinut olla ääneeni nyyhkimättä, semmoisen liikutuksen valtaan
olin joutunut. Tämän jälkeen saimme kukin raamatunlauseemme. Minun
lauseeni kuului: Mutta meidän menomme on taivahissa, josta me myös
lunastajaa Herraa Jesusta Kristusta odotamme. — Urut soivat hiljaa
ja pehmeästi sillä aikaa kun meidät siunattiin. Sen jälkeen menimme
ensi kerran pyhälle ehtoolliselle. En milloinkaan ollut ennen koko
elämäni aikana tuntenut niin syvää liikutusta kuin nyt, ja isällä
kiilsi myös kyyneleet silmissä, kun hän juhlallisuuden päätyttyä sulki
minut syliinsä ja suuteli. Kaikki sukulaiset, enot, tädit ja serkut,
tunkeilivat ympärilläni ja toivottivat onnea minulle, ja tunnuinpa
mielestäni sillä hetkellä hyvinkin tärkeältä henkilöltä, koska olin
ikäänkuin koko suvun keskipiste.

Päivällinen syötiin meillä salissa, jota ainoastaan erikoisissa
juhlatilaisuuksissa käytetään, ja tätä päivää varten oli otettu
erityinen keittäjä ja tarjoilija. Pöydässä piti eno Pohns puheen,
jossa hän selitti, miten minulle nyt alkoi uusi jakso elämässäni,
mutta muuten istuttiin syötäessä sangen hiljaa. Minusta tuntui oikein
painostavalta, olipa melkein kuin hautajaistunnelma. Neiti Reinhard ei
paljon näyttänyt itseään. Kirkosta tullessamme hän näytti itkeneeltä,
ja kun arvelin päivän merkityksen häneen niin syvästi vaikuttaneen,
kohosi hänen arvonsa paljon minun silmissäni. Syötyä menivät herrat
arkihuoneeseen tupakoimaan ja naisväki joi kahvia toisessa huoneessa,
jossa minun lahjapöytäni oli.

Minä olin saanut paljon ja kauniita lahjoja. Isä oli antanut pitkät
kultaketjut kelloineen ja timanttisormuksen, Frieda täti kultaisen
koristeen vanhanaikaista tekoa, joka on kulkenut perintönä meidän
suvussamme, ja sitä paitsi oli siellä kaksi rannerengasta, kolme
kultasormusta, kolme rintaneulaa, hopealankakoriste, monta kirjaa,
kukkia ja muuta pikku tavaraa.

Kun seison siinä pöytäni ääressä näköjäni syventyneenä Gerokin
»Palmunlehtien» lukemiseen, kuulen Frieda ja Frauke tätien kuiskivan
keskenään ja onnistun kuulemaan muutamia sanoja. »Minun mielestäni
Ludwigin pitäisi saada pian kelpo vaimo», sanoi Frieda täti, »se olisi
todellinen siunaus hänelle ja Thymille ja meille kaikille...» Frauke
tädin posket punottivat, hän huokasi ja lausui: »... niin, siitä saa
koko suku hävetä... Sisar parkani varmaan kääntyisi haudassaan, jos
tietäisi — —» Enemmästä en voinut saada selvää. Minä en osaa ajatella
muuta kuin että he tarkoittivat tuota minun seikkailuani T—ssä,
sillä en minä mitään muuta tiedä, jonka vuoksi äidin pitäisi kääntyä
haudassaan. Ei se ollut minusta kauniisti tehty heiltä, että ottivat
tuon asian esille juuri minun konfirmatsionipäivänäni, ja että Frieda
täti sen asian tähden tahtoisi isän naittaa, on suorastaan naurettavaa.

Kuuden seuduissa lähtivät sukulaiset pois. Myöskin Frieda täti sanoi
hyvästi. Puoli seitsemän aikaan, kun kaikki olivat jo menneet, tuli
Meinert sisään ja kutsui minut apteekkiin.

»Siellä on vielä joku, joka tahtoisi onnitella sinua; Thymi», sanoi hän
ja nauroi.

Minä menin ja siellä oli Osdorff. Poika parka, hänkin oli minulle
lähettänyt kukkavihkon, jonka hän nyt saa maksaa vaivaisista
taskurahoistaan... Isä kutsui hänet sisään juomaan lasin viiniä meidän
kanssamme, myöhemmin yhtyi Meinert seuraan ja meillä oli oikein hauskaa.

Osdorffia minun tulee tosiaankin sääli. Hän on taas vetänyt reput
tutkinnossa. Nyt hän koettaa edes syksyksi valmistua ja aikoo jäädä
sitten vielä vuodeksi tohtori Bauerin laitokseen. Mitä hänestä sitten
tulee, sitä ei hän itsekkään tiedä.

Nyt on jo viisi viikkoa kulunut minun ripillepääsystäni. Täti Frauke
toi tämän päiväkirjan minulle. Olenpa utelias näkemään, tapahtuuko
minulle mitään semmoista, jota kannattaisi tähän kirjottaa. Frieda täti
tahtoo välttämättä lähettää minut kasvatuslaitokseen, mutta minä itse
en halua ja isä on minun puolellani...

       *       *       *       *       *

Neljätoista päivää sitten kirjotin viimeiseksi päiväkirjaani, ja nyt
minulla vihdoin on taas jotain siihen merkittävää. Ei se ole tosin
mitään erikoista, mutta yksitoikkoisessa elämässäni on minun käytettävä
jokaista tilaisuutta hyväkseni, taikka kirjani jää muuten aivan
tyhjäksi.

Siispä on minulla kerrottavana, että neiti Reinhard on mennyt meiltä
pois. — Minä en ollenkaan ollut tiennyt hänellä olevan sellaisia
aikomuksia. Eräänä aamupäivänä, kun astun hänen huoneeseensa, on hän
paraillaan panemassa tavaroitaan kokoon ja itkee niin, ettei ole sanaa
suustaan saada, kun minä kysyn, miksi hän niin päätä-pahkaa pois
lähtee. Mitään oikeaa vastausta en häneltä voinut saada; hän itki ja
nyyhki kuin pieni lapsi, niin että se oli vallan surkeaa nähdä ja
kuulla. Minulla on sellainen kummallinen luonto, että minä en kärsi
nähdä toisen ihmisen itkevän. Minulle nousee silloin aina ikäänkuin
pala kurkkuun ja, ennenkun huomaankaan, ulisen minä kilpaa toisen
kanssa. Juoksin sentähden kiireesti isän luo, joka luki sanomalehteä
arkihuoneessa, ja kysyin mikä Reinhardin oli tullut.

»Hän on kipeä. Minä en jaksa kuulla hänen iankaikkista itkuaan ja
valitustaan», isä vastasi.

»Mitenkä», sanoin hyvin hämmästyneenä, »semmoista en minä ole vielä
milloinkaan huomannut. Mikä häntä sitten vaivaa?»

»Jätä minut rauhaan alituisilta kysymyksiltäsi!» ärähti isä niin
vihaisesti, etten milloinkaan ollut häntä semmoisena nähnyt. Menin
apteekkiin Meinertiä tapaamaan, sillä siitä minä olen myös omituinen,
että minun täytyy aina päästä perille asioista, ja emännöitsijän
kohtalo oli kovin käynyt minun sydämelleni. Meinert sekotti juuri
jotain pulveria, ja silloin häntä ei saa häiritä, jonka tähden istuin
tiskille odottamaan hänen työnsä päättymistä.

»Tiedättekö, että neiti Reinhard lähtee pois?» kysyin sitten.

»Tiedän», hän vastasi.

»Mikä häntä vaivaa?»

»Hänellä on vatsassa vika», sanoi Meinert, ja minä huomasin selvästi,
miten hänen ylähuultaan nyki, ikäänkuin nauru olisi pyrkinyt esille.

»Sekö vaan», sanoin rauhottuneena, kun ei siinä mitään pahempaa ollut.
»Se tulee tietysti ylensyömisestä. Hänhän syö pitkin päivää, aamusta
iltaan.»

»Aivan oikein, Thymi, siitähän se tulee», sanoi Meinert ja räjähti
nauramaan. Ja hän nauroi niin mahdottomasti, ettei ollut enää
lakatakkaan. Viimein hän sai sanotuksi: »Ota tästä se oppi, Thymi, että
tulee aina heretä syömästä silloin kun paraimmalta maistaa. Muuten voi
saada vatsanväänteitä niinkuin Reinhardin mamselli.»

Minä jätin hänet nauramaan, sillä minua suututti, ja paiskasin oven
kiinni. Emännöitsijä parkaa tulee kuitenkin sääli, vaikka hänellä onkin
vaan vatsatauti. Ei se ole sekään mitään naurettavaa. Olen itse saanut
kerran tuntea kauheita tuskia vatsassani, kun olin iltasella syönyt
liian paljon kurkkusalaattia.

Nyt on neiti Reinhard poissa eikä hänen sijaansa ole saatu vielä uutta.
Isä on pannut ilmotuksen lehtiin. Toivottavasti saamme jonkun sievän.

       *       *       *       *       *

Hyvin sievän saimmekin. Ihmeen miellyttävä, herttainen ihminen, ja
aivan nuori. Hän on vasta kaksikymmentäneljä vuotta vanha, orpo,
syntynyt Naumburgissa Saalen varrella ja nimensä on Elisabeth Woyens.
Hän on kaunis tyttö. Varsinkin hänen vaalea tukkansa on minusta
ihastuttava. Se on niin pitkä, että hän voi istua sen päällä, kun se
on hajallaan. Tavallisesti hän pitää sitä kahdessa palmikossa pään
ympäri käärittynä. Ja vyötäisiltä hän on hyvin hoikka. Meistä tuli
heti hyvät ystävät. Nyt vasta tuntuu koti oikein hauskalta. Iltaisin,
kun on kaunis ilma, menemme aina yhdessä kävelemään, välistä myöskin
hautausmaalle. Me olemme juoneet sinunmaljat vattulimonaadissa ja
Elisabeth on kertonut minulle kaikki elämänvaiheensa. Jo seitsemännestä
ikävuodestaan on hän ollut orpo; vanhemmat ovat kuolleet lavantautiin
melkein yhtaikaa ja sisaruksia hänellä ei ole. Kasvatuksensa hän on
saanut eräässä pappilassa, mutta papilla oli itsellään kahdeksan lasta
eikä hän voinut pitää luonaan vierasta tyttöä kauempaa kuin hänen
puolestaan maksettiin elatusrahoja, ja Elisabethin pieni pääoma ei
riittänyt pitemmälle kuin konfirmatsioniin asti. Kun hän sen jälkeen
oli vielä vuoden talouskoulussa, olivat rahat kokonaan lopussa ja
hänen täytyi ruveta itselleen paikkaa etsimään. Siitä alkaen hän
on saanut olla vieraiden ihmisten luona, ja se ei ole ollut mitään
ruusuin päällä keijumista. Hän on ollut onnettomasti rakastunutkin,
se on hyvin romantillinen historia. Hän oli silloin seuranaisena
eräällä vanhalla rouvalla, ja tällä oli poika, joka luki jumaluusoppia
ja asui lukukausien loma-ajat äitinsä luona, jossa hän ja Elisabeth
tutustuivat toisiinsa. Kun vanha rouva huomasi, miten nuorten välit
rupesivat kehittymään, sai Elisabeth paikalla matkapassin, ja
tällöin hän joutui erään siirtomaatavarain kauppiaan luo, jolla ei
ollut mitään palvelustyttöä, vaan hän sai yksin tehdä kaikki työt.
Mutta hän ja Johannes — se oli tuon nuoren miehen nimi — olivat
yhä kirjevaihdossa ja lupa-aikoina he tapasivat toisensa ja heidän
naimisensa oli jo päätetty asia. Sillä välin vuodet kuluivat, Johannes
suoritti tutkintonsa, sai apulaisen paikan ja Elisabeth ajatteli
että nyt he pian pääsevät naimisiin. Mutta toisinpa oli sallittu.
Johanneksen äiti kuoli, ja silloin kävi selville että hänellä ei
ollutkaan mitään omaisuutta, vaan oli elänyt yksinomaan eläkkeestään
ja sukulaisten avustuksista. Päästyään jonkin pienen kaupungin papiksi
Westfalissa kirjotti Johannes Elisabethille eräänä päivänä, että he
eivät voineetkaan mennä naimisiin, koska olivat molemmat varattomia
ja kahdeksansadan taalerin tuloilla ei voi ylläpitää heidän asemansa
mukaista taloutta. Elisabeth raukka itki kovasti, niinkuin hän on itse
minulle kertonut. Minusta on kummallista, että pappismies panee niin
paljon arvoa rahoihin. Ennen minä aina ajattelin, että semmoisten
ihmisten mieli askartelee vain taivaallisissa asioissa, mutta nuo
hengen miehet näyttävät olevan samaa joukkoa kuin kaikki muutkin
kuolevaiset, eivätkä suinkaan aina edes paraimpia niistä. Kyllä se on
minun mielestäni kaikkea muuta kuin jalo piirre miehen luonteessa, että
antaa nuoren tytön ensin odottaa itseään lähes neljä vuotta ja sitten
jättää hänet siihen paikkaan siksi että hän on köyhä. Elisabeth on
jumalankiitos jokseenkin päässyt jo surustaan, hän on sangen vilkas ja
iloinen.

Iltaisilla kävelyretkillämme tekee Osdorff meille usein seuraa.
Elisabeth ei voi olla hänellä nauramatta, hän sanoo että Osdorffin
mieletön sääty-ylpeys tekee häneen niin vastustamattoman koomillisen
vaikutuksen. Kyllähän se on totta, hän on tosiaankin naurettava,
ja luulenpa että Boy Detlefs ei ollut niin väärässä pitäessään
häntä puoleksi idiottina, mutta siitä huolimatta minä pidän hänen
seurastaan. Isällä ei ole mitään sitä vastaan että hän käy meillä.
Usein hän on myöskin iltaisin meidän kanssamme puutarhassa. Siitä
en ole vielä maininnutkaan, että meillä on suuri, kaunis puutarha,
jossa on komeita vanhoja, paksurunkoisia päärynäpuita ja hyvin paljon
kukkia, avara nurmikko ja ihastuttava, salaperäinen lehtimaja. Casimir
Osdorff pitää paljon kukista, ja kun me iltaisin olemme puutarhassa
niitä kastelemassa, unohtaa hän välistä kreivillisen arvonsa ja
molemmat f:nsä siihen määrin, että rupee korkeimman omakätisesti
vettä pumppuamaan ja auttaa meitä kastelemisessa, niin suurta huvia
se hänelle tuottaa. Äskettäin oli hän äärettömän onnellinen, kun oli
sattunut löytämään erään unohdetun ja puoleksi jo kuolleen ruusupensaan
ja saanut sen huolellisella hoidolla jälleen virkistymään. Hän sanoo
että hän olisi mielellään puutarhurina, mutta ainoastaan omaksi
huvikseen, ei muiden palveluksessa, sillä se ei tietysti sopisi hänen
säätyiselleen miehelle, ja sitten hän taas alkoi esittää kummallisia
sosialisia aatteitaan, ja isä ja Elisabeth kyselivät häneltä alinomaa
milloin mitäkin, ja Osdorff puhui ja puhui ja innostui yhä enemmän eikä
ollenkaan huomannut, että me vaan teimme pilaa hänestä.

Kauniina kesäiltoina istumme usein lehtimajassa. Siellä on
riippulamppu, mutta se valaisee hyvin huonosti, joten hauska hämärä
vallitsee tässä rauhallisessa sopukassa. Isä ja Elisabeth puhelevat
keskenään ja minä istun tavallisesti aivan vaiti, kädet ristissä
polvien ympäri, unohdan kaikki ja sulaudun kokonaan illan syvään
juhlalliseen hiljaisuuteen, joka on laskeutunut puutarhan yli. Kun
pilvet vaeltavat tummansinisellä taivaalla ja silloin tällöin peittävät
kuun kirkkaan sirpin, ei lehtikään liikahda, puut seisovat suurina ja
tummina ja hämärän läpi, joka verhoo kaikki esineet hienoon huntuunsa,
loistavat liljat kuin valkeat alttarikynttilät ja niiden tuoksu kohoo
ylös ja täyttää ilman, silloin valtaa minut merkillinen surumielisyys,
omituinen ikävän ja kaihon tunne. Silloin tulee mieleeni aina äiti
vainaja, joka myöskin täällä kerran istui, hengitti liljain tuoksua ja
näki pilvien kulkevan taivaalla, ja joka nyt jo neljättä vuotta makaa
syvällä kylmän, mustan kalmiston mullassa. Miten ihmeellistä onkaan,
että me ihmiset elämme kuin kukat, kuihdumme ja maaksi muutumme kuin
tuulen karistamat syyslehdet. Se vaan eroa, että kukat syntyvät yhä
uudestaan, mutta kuolleet eivät milloinkaan palaa. Semmoisina hetkinä
tunnen sydämessäni kiihkeää kaipuuta, ikävöin jotain tuntematonta,
uneksin onnesta, josta minulla on vain epämääräinen, hämärä käsitys, ja
samassa vilahtaa ohimenevänä varjona sieluni läpi aavistus, että nämä
ihanat, hiljaiset, kukkastuoksujen täyttämät kesäillat syntymäkotini
puutarhassa kerran tulevat olemaan ainoastaan muistoina mielessäni
menneistä paremmista päivistä, jotka eivät milloinkaan palaa, kuin
kadotettu paratiisi, minulta ainiaaksi suljettu. Minä en ymmärrä, miksi
se on aina sillä tavalla. Aina kun tunnen vaikutusta mieleeni jostain
kauniista, hiljaisesta, rauhallisesta ja nautin siitä sydämessäni,
samalla kohoo sieluni syvyydestä esille jotain niin haikeaa,
surullista. Niinpä eilisiltanakin. Silloin kiertää yhtäkkiä Elisabeth
käsivartensa minun kaulaani. »Mitä sinä haaveksit, Thymi?» hän kysyi.
Nyt vasta, katsahtaessani ylös, huomasin että me olimme kahdenkesken.

»Minä haaveksin onnesta», vastasin hänelle. »Minä niin mielelläni
haluaisin kerran tulla onnelliseksi, oikein onnelliseksi. Sanoppa
Elisabeth, mikä sinun mielestäsi oikeastaan on suurin onni maailmassa.»

»Se riippuu siitä, mitä milloinkin onnella tarkotetaan», hän vastasi.
»Minun luullakseni onnen käsite vaihtuu vuosien mukana. Lapsena oli
minusta suurin onni omistaa semmoinen nukke, joka osaa sanoa »pappa» ja
»mamma». Kun olin rakastunut, oli tietysti minun hartain toivoni päästä
pian naimisiin. Ja nyt — — nyt minä olisin täydellisen tyytyväinen, jos
hyvä Jumala soisi minulle oman kodin, oman omituisen sopukkani, josta
ei kukaan minua enää voisi ajaa pois... kaikkein mieluimmin tahtoisin
tuommoisen ihan pienen, rauhallisen kodin kuin Frieda tädillä — —»

»Semmoisen vanhanpiian kammion?» huudahdin hämmästyneenä. »Hyvänen
aika, miten sitä voi onnellista kotia ajatellakkaan, jossa ei ole
miestä!»

»Niinhän sitä ajattelee, kun on nuori niinkuin sinä», sanoi Elisabeth
miettiväisenä. »Mutta kun vanhenemme, niin tulemme huomaamaan etteivät
miehet meitä autuaaksi tee. Jos tänään pyytäisi minua omakseen joku
mies, jota minä en rakasta, mutta kunnioitan, ja joka voisi tarjota
minulle kodin, en kieltäytyisi hänelle menemästä. Mutta vielä enemmän
mieleeni olisi, jos esimerkiksi voittaisin arpajaisissa ja voisin
perustaa itselleni kodin oman pääni jälkeen, tarvitsematta siihen ottaa
miestä jota en rakasta. Ymmärrätkö, Thymi?»

»Täydellisesti», vastasin, »ja se on juuri minunkin ajatukseni. Minäkin
otan ainoastaan semmoisen miehen, jota rakastan, ja hänen pitää
ollakkin oikein miesten mies, kaikin puolin moitteeton — —»

»_Un chevalier sans peur et sans reproche_» [Ritari peloton ja
moitteeton] sanoi Elisabeth nauraen. »Ehkäpä minä olen vielä täällä
silloin, kun sinulle tulee aika ruveta sulhasia katselemaan. Kyllä minä
autan sinua sitten etsimään.»

»Ei, hänet minä etsin yksin, Elisabeth», sanoin minä.

       *       *       *       *       *

Frieda täti on meillä niinkuin kotonaan ja pistää nenänsä joka asiaan.
Elisabeth oli ensin hänen mielestään aivan liian nuori meille, ja hän
sanoikin sen hänelle vasten silmiä heti ensimäisenä päivänä. »Nuoren,
kauniin, yksinäisen tytön pitäisi aina olla perheen turvissa», sanoi
hän pisteliäällä tavallaan. »Tiedättekö neiti, että naimattoman miehen
talo on vaarallinen paikka turvattomalle tytölle? Olkaa varuillanne,
ettette joudu kiusaukseen — —»

Elisabeth säikähti pahanpäiväisesti, mutta minä rauhotin häntä, ettei
tässä mitään pelättävää ollut. Se nyt on vaan Frieda tädin tapa
tuommoinen, hän ei liene muutamissa suhteissa oikein viisas. Nyt
näyttää täti alkaneen mieltyä Elisabethiin, koska on kutsunut häntä
jo usein luoksensakin. Elisabethista pitävätkin kaikki ihmiset, jotka
oppivat häntä tuntemaan, niinpä meidän sukulaisemmekin. Me molemmat
saamme milloin miltäkin taholta kutsuja kahvikesteihin. Toissa päivänä
olimme Wiebke tädin, senaattorin rouva Henningin luona. Siellä oli
paljon vieraita, kokonaista kaksikolmatta naista. Elisabeth oli tädin
apulaisena emännyyshommissa, ja minä kuulin miten sillä aikaa vanhemmat
naiset lausuivat hänestä kehuvia arvosteluja.

»Miellyttävä tyttö, niin vaatimaton —» sanoi senaattorin rouva Jens.
»Ja niin taitava ja sivistynyt», kehui tohtorinna Henning, Wiebke tädin
käly, »hän puhuu sujuvasti ranskaa ja soittaa hyvin sievästi pianoa
ja kaikkia käsitöitä hän osaa.» — »Onpa hän räätälikin», tiesi Frieda
täti. »Thymianin puseron konstikkaine etumuksineen ja pitseineen on hän
aivan yksin ommellut.» — »Miten, onko se mahdollista?» — »Minä olen
häntä myöskin itsekseni ihaillut ja ajatellut, että eikö hän mahda olla
Hamburgista.» — »Siinähän on oikea helmi.» — »Onpa niinkin, veljelläni
oli onni, kun hän sattui tuommoisen tytön tapaamaan.» Tämäntapaisia
lauseita kuulin puoliääneen kuiskittavan joka taholta, sitten
katseltiin ja ihailtiin minun puseroani ja Elisabethille lausuttiin
vielä muutamia kuuluviakin kiitossanoja.

Vierailla oli käsityöt mukanaan, ja milloin vaan puhelu joksikin
aikaa taukosi, ompelivat, virkkasivat ja kutoivat kaikki kuin hengen
edestä. Suuhun pantavaa oli tarjolla loppumattomat määrät, minä laskin
neljäkolmatta korillista erilaisia leivoksia, ja kahvin jälkeen
tuotiin suklaata tuulihattujen ja kermavaahdon kanssa. Yhden naisista
näin ottavan neljä kuppia kahvia ja viisi kuppia suklaata ynnä kuusi
tuulihattua ja samaa tietä meni vielä epälukuinen joukko muita
leivoksia. Liekkö hänellä vatsaa kivistänyt perästä päin, en tiedä.
Juoruta ei näissä seuroissa ollenkaan, josta saa kiittää erästä joku
vuosi sitten sattunutta ikävää juttua. Oli tämmöisessä tilaisuudessa
kukin parhaansa mukaan parjannut jotakuta rouvaa, jonka kerrottiin
muka pettävän miestään, eikä tiedetty yhtään että yksi läsnäolijoista
oli asianomaisen rouvan hyvä ystävä. Tämäpä meni ja kertoi parjatulle,
mitä hänestä oli puhuttu, ja hän haastoi naikkoset oikeuteen. Siitä
tuli itku ja hammasten kiristys, ja sen jälkeen ei ole kahvikekkereissä
enää kenestäkään pahaa puhuttu. Päivän uutisia sen sijaan suurella
innolla pohdittiin. Varsinkin puhuttiin vanhan Hinzen jutusta. Ukko
Hinze oli ollut vanha, seitsenkymmenvuotias suutari, hyväntahtoinen,
hiljainen äijä, joka ei ollut koskaan kärpäsellekään pahaa tehnyt.
Hänen tallinsa seinästä oli pieni pala lohjennut pois, ja kun juuri
hänen pihansa vieressä rakennettiin uutta postitaloa ja sitä varten oli
kasattu sinne tuhansittain tiilikiviä, oli hän ottanut niitä maasta
pari kappaletta seinänsä paikkaamiseksi, ajattelematta että nämä tiilet
kuuluivat valtiolle. Joku työnjohtajan lurjus oli antanut hänet ilmi,
ja edellisellä viikolla oli vanhus parka tuomittu varkaudesta kolmen
päivän vankeuteen. Hänen ei varmaankaan olisi tarvinnut rangaistustaan
kärsiä, keisari olisi hänet armahtanut. Mutta hän ei odottanut sitä,
hän hirtti itsensä iltasella työhuoneessaan; kun hänet seuraavana
aamuna löydettiin, oli ukko jo kylmänä. Se on julmaa, että tuommoista
voi tapahtua. Minun mielestäni pitäisi lakiin vielä lisätä semmoinen
pykälä, joka selvittäisi erotuksen ottamisen ja varastamisen välillä.
Erittäin hienotunteisia eivät näy ne miehet olevan, jotka lakeja
laativat, muuten he olisivat ottaneet kyllä huomioon sellaisetkin
tapaukset kuin tämä oli, ja tuo vanha kelpo suutari Hinze eläisi vielä
tänä päivänä.

       *       *       *       *       *

Jos istuu oviverhon takana vierashuoneessa, voi kuulla, mitä
arkihuoneessa puhutaan, ja samoin voi sinne kuulla kaikki
vierashuoneesta, kun asettuu seisomaan tirkistysreiän viereen. Pari
päivää sitten sain tämän selville. Olin hakemassa jotain kirjaa
vierashuoneesta ja kuulin silloin Frieda tädin puhuvan isän kanssa
viereisessä huoneessa. Tavallisesti en ole Frieda tädin ääneen niin
ihastunut, että sitä tahtoisin halusta kuunnella, mutta tällä kertaa
sattui korvaani pari sanaa, jotka herättivät minussa mielenkiintoa, ja
siksi pysähdyin kuulemaan lisää.

»Minä en ymmärrä, mitä sinä oikeastaan tahdot», sanoi täti, »hän on
kelpo tyttö kunnollisesta perheestä, moitteeton maineeltaan, ja Thymi
on häneen myös hyvin kiintynyt. Se on kaikkein paras, että sinä nait
hänet, silloin sinä saat mitä tarvitset, Thymi tulee parempaan asemaan
ja pahat kielet eivät pääse enää liikkeeseen...»

»Ahaa», ajattelin, »isän pitäisi mennä naimisiin Elisabethin kanssa.
No, kyllä minun puolestani. Jos hän vaan huolii isästä.» — Sitten
puhui isä: Hän ei enää tahtonut ajatellakkaan naimisiin menoa,
hän oli saanut jo aivan tarpeekseen siitä lystistä monivuotisessa
yhdyselämässään kivulloisen vaimonsa kanssa. Sitä paitsi Elisabeth
oli hänelle liian nuori. Hänhän voisi tuoda vielä puolen tusinaa
lapsia taloon, ja semmoista hän, isä, jo minun tähteni ei voinut
sallia, jos hän ylipäänsä vielä ajattelisi avioliittoa — mahdollisesti
joskus myöhemmin, kun minun tulevaisuuteni olisi turvattu, jonkun
vanhemman ihmisen kanssa — voisi ainoastaan hyvin varakas puoliso
tulla kysymykseen. Apteekkiin oli kiinnitetty niin suuri velka. — Niin
pitkälle minä kuulin. Mitä siellä muuta puhuttiin, se ei minua enää
huvittanut.

Minä mietin itsekseni mitä olin kuullut ja nautin äärettömästi
siitä ajatuksesta, että minä tiedän asioista enemmän kuin he voivat
aavistaakkaan. Muuten Frieda tädin tuuma ei ole minusta ollenkaan
huono. Elisabeth ei toivo itsellensä mitään muuta kuin omaa kotia.
Sen me voimme hänelle tarjota. Ja silloin hän on meillä niin lujassa,
ettemme tarvitse pelätä hänen enää pois lähtevän. Minä olen päättänyt
haihduttaa isän epäilykset ja olla hänelle hiukan kaitselmuksena.
Jos he todellakin saisivat vielä puoli tusinaa lapsia, niin en minä
kumminkaan ymmärrä, mitä se asia voi minuun koskea. Ei suinkaan minun
olisi tarvis niitä hoitaa ja muuten minä pidän hirveän paljon pienistä
lapsista. En kuitenkaan huoli asiasta vielä hiiskahtaa puoleen enkä
toiseen, pidän vaan heitä salaa silmällä ja näyttelen suojelusenkelin
osaa. Oi, tämä on hauskaa! Minä tahdon tehdä heidät molemmat
onnellisiksi. Pidänhän minä heistä kumpasestakin niin äärettömästi,
eikä minun olisi yhtään vaikea kutsua Elisabethia mammaksi. Mutta vain
mammaksi — sillä äitiä ihmisellä ei voi olla muuta kuin yksi. Ja minun
äitini on taivaassa — — —

       *       *       *       *       *

Pari kertaa olen yrittänyt ruveta puhumaan isälle Elisabethista,
kehottaa häntä koettamaan onneansa ja huomauttaa, miten mieluista
minulle olisi, jos heistä tulisi pari, mutta on aina minua sen verran
hävettänyt, että se on tähän saakka vielä tekemättä. Salaa olen tehnyt
huomioita heistä molemmista joka päivä, ja minusta tuntuu kuin heidän
välillään kumminkin alkaisi olla jotain tekeillä. Elisabeth on ruvennut
pitämään tukkaansa eri tavalla kuin ennen, hän ei enää kiinnitä
sitä ylös, vaan käärii sykerölle alas niskaan, ja se sopii hänelle
erinomaisesti ja tekee hänet paljon nuoremman näköiseksi. Minä huomaan
usein isän katsovan häneen aivan erikoisella tavalla, hänellä silloin
silmät vilkkuvat niin somasti ja poskille nousee kaksi punaista täplää,
ja samalla Elisabeth myös aina punastuu. Sillä tavalla se luultavasti
rakkaus alkaa. Sitä on todellakin hauska katsella sivulta päin ja minä
tahdon kirjottaa kaikki tarkasti muistiin, että tietäisin mitenkä
on meneteltävä, jos itse joskus rakastuisin. Olisikin ihmeellistä,
jollei isä pikiintyisi Elisabethiin, joka on niin herttainen ja johon
itsekin olen aivan hulluuntunut. Mutta Elisabeth on minusta liian
arka, monta kertaa tuntuu mielestäni siltä kuin hän oikein pelkäisi
isää. Viime päivinä varsinkin olen sitä huomannut; mutta sehän on
hassua! Neljänkolmatta vuoden vanha tyttö! Kerran minä häntä vähän
siitä kiusailin; hän sävähti ihan punaiseksi kasvoiltaan ja suuttui
minuun, taikka paremmin sanoen oli suuttuvinaan. Oikein todellisesti
vihaiseksi hän ei voi tullakkaan, siksi on hän liian hyvänluontoinen.
Aivan varmaa on, että hän ei milloinkaan tahdo joutua kahdenkesken
isän kanssa. Miten tyhmää! Täytyy kai hänen saada tilaisuutta ilmaista
tunteensa! Viikko sitten heräsin yöllä pienestä kolinasta. Kun avasin
silmäni, näin vuoteeni vieressä valkean olennon ja olin juuri huudahtaa
pelosta, kun tunsin samassa Elisabethin. Koko hänen ruumiinsa vapisi
ja hän sai tuskin sanaa suustansa. »Saanko minä tämän yön nukkua sinun
luonasi, Thymi?» hän kysyi. Vielä tuota kysyy! Molemmin käsin vedin
hänet viereeni sänkyyn. »Mikä sinun on, kultaseni?» kysyin sitten,
sillä hän vapisi yhä vielä kuin haavanlehti. »Minua pelotti tuolla
toisella puolella», sanoi hän, »tuntui niin kamalalta! Kuului aivan
siltä kuin joku olisi liikkunut minun huoneessani.» Minä suutelin häntä
ja painauduin kiinni häneen, oli niin erinomaisen hauskaa saada pitää
häntä vieressäni, ja samalla kohosi arvoni paljon omissa silmissäni,
kun tuleva äitini oli tullut minun luotani turvaa etsimään.

Seuraavana päivänä saimme, isä ja minä, kutsun eno Dirkiltä tulla
heille syntymäpäiville, ja minua pyydettiin sitä paitsi erityisesti
jäämään sinne muutamiksi päiviksi. Kun isä luki kirjeen meille,
kävi Elisabeth yhtäkkiä kovin onnettoman näköiseksi. »Silloin minä
en jää teille», sanoi hän, »minä haen itselleni toisen paikan.» No,
tämä nyt ei ollut minusta juuri kaunista asettua noin poikkipuolin
toisen tielle, ja minä sanoin sen hänelle. »Tule mukaan, jollet voi
olla täällä ilman minua», sanoin. Dirk enon syntymäpäivän minä olen
nimittäin aina joka vuosi viettänyt siellä maalla. Silloin hän pyyhki
kyyneleet silmistään ja sanoi lähtevänsä mukaan, jos isä siihen
suostuisi, ja niinpä me sitten viime keskiviikkona läksimme matkaan
kaikki. Eno oli tullut itse hakemaan meitä vaunuillaan.

Minä oleskelen hyvin mielelläni viikon päivät siellä. Eihän, meidän
maassamme ole mitään luonnonkauneuksia, ei meillä ole vuoria eikä
metsiä, mutta oma viehättävyytensä on sillä sittenkin. Kartanot
kohoovat kuin suuret metsäiset saaret viheriästä maasta, ja kun
iltasumut valkeina pilvinä leijailevat soiden yllä, näyttävät ne
oikeilta saarilta aavan, aaltoilevan meren keskellä. Iltaisin on
koko maisema vaipunut tyyneen, syvään rauhaan. Kun silloin laskeva
aurinko punaisena ja pyöreänä loistaa taivaanrannassa ja kohoova usva
sen vähitellen verhoo kuin pehmeään huntuun, silloin tällöin kuuluu
makaavan lehmän ammahdus tai hevosen hirnunta, mutta muuten kaikki
äänet ovat vaienneet, silloin minä joudun samanlaisen tunnelman valtaan
kuin noina ihanina kesäiltoina kotona puutarhassamme.

Mutta Dirk enon syntymäpäivillä ei ollut suinkaan hiljaista.
Puoli maakuntaa oli sinne kokoontunut. Eno oli äskettäin valittu
valtiopäiville ja siitä syystä tuli vieraita vielä enemmän kuin
muuten häntä onnittelemaan. Siellä juotiin paljon rommipunssia,
mutta minä en maistanutkaan, sillä minä tunnen yhä vielä merkillistä
vastenmielisyyttä tuota makeaa, väkevää juomaa kohtaan; monta puhetta
pidettiin myös. Lopuksi vielä tanssittiin. Isäkin tanssi muutamia
valsseja, nimittäin Trina tädin, Dirk Thomsenin rouvan, Frauke tädin ja
viimeiseksi Elisabethin kanssa. Alkoi tuntua sangen kuumalta, vaikka
oltiin jo lokakuun alussa. Huomasin Elisabethin lähtevän ulos ja isän
menevän pian hänen perässään. Silloin pujahdin minäkin ulos toista
tietä ja kiiruhdin heidän jälkeensä. Elisabeth meni puutarhaan, isä
hänen perässään, ja minä kaikessa hiljaisuudessa hiipien taas isän
jäljissä. »Nyt se tapahtuu», ajattelin ja iloitsin jo edeltäpäin siitä
rakkaudentunnustuksesta, jonka nyt tulisin kuulemaan.

Ikävä kyllä en voinut päästä huomaamatta kylliksi lähelle, vaan
täytyi pysähtyä muutamien askelien päähän heistä, ja isä puhui niin
hiljaisella äänellä, etten ymmärtänyt yhtäkään sanaa. Elisabeth
huudahti vaan: »Herra Gotteball!» Se oli osaksi kuin uhkaus, osaksi
kuin avunhuuto. Toinen kerta vielä painokkaammin: »Herra Gotteball!»
Ja sitten näytti hän riistäytyvän irti ja kiiti kuin vainottu otus
puutarhan käytävää rakennukseen takaisin, ja isä asteli hiljakseen
jäljessä. Minä tunsin suurta pettymystä mielessäni ja olin suutuksissa
Elisabethiin, joka typeryydellään oli pilannut kaikki. Kun sitten
myöhemmin olimme kahdenkesken makuuhuoneessamme, en voinut hillitä
itseäni, vaan sanoin mitä hänestä ajattelin ja kysyin, eikö isä ollut
tarpeeksi hyvä hänelle ja eikö hänelle kelvannut semmoinen koti,
jonka me voimme tarjota. Silloin hän suuteli minua ja minä huomasin
että hän vapisi mielenliikutuksesta ja oli aivan kalpea. »Voi lapsi
rukka — mitäpä sinä tiedät —» hän sanoi, »ei sinun isäsi aio minua
vaimokseen ottaa.» »No mutta», sanoin minä, »hänen omasta suustaan
olen sen kuullut, kun hän sanoi sen Frieda tädille.» Silloin Elisabeth
hätkähti. »Ihanko totta?» »Ihan totta», minä sanoin, ja ajattelin vasta
perästäpäin, että olin oikeastaan valehdellut. No, ykskaikki — siihen
se kuitenkin vielä menee. Pääasiahan on, että he rakastavat toisiaan.

Seuraavana aamuna palasi isä kotiin ja päivää myöhemmin tuli häneltä
sähkösanoma, että Elisabethin pitäisi tulla sinne, kun palvelustyttö
oli sairastunut eikä siellä ollut ketään, joka olisi heille ruokaa
laittanut. Elisabeth olisi tahtonut minua myöskin tulemaan kotiin,
mutta minä en halunnut lähteä vielä, koska oli päätetty iltapäivällä
pistäytyä vierailemassa Pohnsin herrasväen luona, ja se merkitsi että
meillä tulisi olemaan sinä päivänä hauskaa. Eno Dirk sai siis kyyditä
hänet yksin.

Pohnsit ovat perin omituista väkeä. Rahaa heillä on kuin roskaa, mutta
ei yhtään lasta, ja itaria he ovat niin että sitä ei voi sanoilla
kertoa.

He eivät nuku yhtään yötä yhdessä, niinkuin muut aviopuolisot, ei herra
varjelkoon, alkupuolen yötä nukkuu eno, ja täti istuu arkihuoneessa,
jossa rahakirstua säilytetään, loppuyön nukkuu vuorostaan täti, ja
eno valvoo, sillä he pelkäävät niin äärettömästi murtovarkaita.
Seuraavana yönä nukutaan ja valvotaan päinvastaisessa järjestyksessä,
ja niin he menettelevät joka yö ympäri vuoden. Keskikesälläkin he
levittävät sianrasvaa leivälleen ja myövät voin. Minä olin siellä
kerran mätäkuussa ja silloin tarjottiin rasvasoppaa, jonkinlaista
vetistä, suolaista lientä ja hyvin rasvaista silavaa. Illalla pantiin
pöytään päivän kunniaksi palanen kuivanutta juustoa, mutta kun eräs
naapuri sattui tulemaan sisään, pisti täti juuston esiliinansa alle,
ettei mies näkisi, miten ylellisesti he elivät. En tiedä, pitäisikö
tuommoiselle surkeudelle itkeä vai nauraa. Kun eno oli muutamia vuosia
sitten Flensburgin sairaalassa operoitavana ja täti kävi häntä siellä
katsomassa, oli hän kävellyt iltamyöhällä rankkasateessa pitkän,
hänelle aivan tuntemattoman matkan rautatien asemalta sairashuoneelle,
vain säästääkseen ne muutamat pennit, jotka olisivat menneet
raitiotiemaksusta. Heidän saituudestaan voisi kokonaisia teoksia
kirjottaa.

Äidin vielä eläessä tulimme sinne kerran aivan odottamatta juuri
teurastuksen aikana; siellä oli kaikki paikat täynnä tuoretta lihaa,
oli näet teurastettu kaksi härkää ja sika; mutta joka luulee meidän
nyt saaneen maistaa tuoretta paistia, se kokonaan erehtyy. Jumala
varjelkoon sellaisesta tuhlauksesta! Mitä me saimme, oli kappale
kitkerän suolaista, toista vuotta vanhaa lihaa, mustaa leipää ja
pahanmakuista voita. Siinä koko kestitys! Täti sanoi kerran: »Muut
ihmiset tuhlaavat omaisuutensa hyviin ruokiin ja komeaan elämään, mutta
me pidämme sen rahana. Se on varminta, kun on kukkaro täysi, silloin
tietää että jotakin omistaa.»

Serkkuni Jakob Thomsen, eräs toinen serkku Lude Levsen ja minä läksimme
siis matkaan. Pohnsit eivät tienneet mitään meidän tulostamme, ja
täti oli lähtenyt kaupunkiin hampaitansa korjuuttamaan. Eno oli
aivan neuvotonna, väänteli käsiään ja valitteli: »Lapset, lapset!
Olisittehan te voineet kirjottaa meille jotain tulostanne. Nyt en minä
ymmärrä, mitä voisin teille antaa, kun täti on ottanut ruokakammion
avaimen mukaansa.» Minä olin purskahtaa nauruun, mutta Jakob oli hyvin
totisena ja sanoi: »Ehkä jokin toinen avain sopii sen oveen, minulla
sattuu olemaan avainkimppu kotoa taskussani.» »Ei, ei!» huudahti eno
hätäisesti. Sitten menimme eno, Lude ja minä hedelmätarhaan. Kun ei
ollut silloin mikään hyvä hedelmävuosi, olivat puut melkein tyhjiä,
paitsi erästä suurehkoa päärynäpuuta, jossa riippui aika paljon suuria,
nyrkinkokoisia mollukoita. Eno koetti kääntää meidän huomiotamme pois
siitä ja sanoi että ne olivat happamia, mutta minä en uskonut häntä,
vaan otin yhden päärynän ja iskin hampaani sen kylkeen. Eno aivan
vavahti kauhusta! Oi, se oli mainio hedelmä, makea ja mehevä, ja kun
Lude Levsen sen kuuli, nyppi hän niitä irti suuren joukon ja täytti
minun ja omat taskunsa.

»Herra siunatkoon», vaikeroi eno, »mitäs täti nyt sanoo! Päärynät
aiottiin viedä tiistaina torille myytäväksi.»

»Ensin me, sitten muut», sanoi Lude ja poimi minkä ennätti. Pari
gravensteiniläistä omenaa sieppasimme vielä kaupanpäällisiksi.

Tällä välin oli Jakob ollut ruokakammion ovea koettelemassa ja —
lempo tiesi millä tavalla — saanut kun saanutkin sen auki. Kun pian
senjälkeen tuli joku vieras tapaamaan enoa, juoksimme kaikki kolme
ruokakammioon tutkimaan sen ruukkuja ja muita säiliöitä. Ensiksi sattui
käsiimme kaksi lasia, joissa oli säilytettyjä omenia ja kiulukoita. Ne
maistuivat minusta liian happamilta, Jakob ja Lude eivät kumpanenkaan
juuri pidä semmoisista herkuista, mutta piloillamme söimme molemmat
lasit melkein tyhjiksi.

Muutenpa ei siellä herkkuja ollutkaan, vasta ihan lopuksi osui
silmiimme ruukku täynnä säilytettyä ankeriasta. Se avattiin suurella
riemulla, sisällys kaadettiin lautaselle ja kannettiin sisään. Kun eno
sai nähdä sen, löi hän hämmästyksissään kätensä yhteen päänsä päällä ja
puhkesi valittamaan:

»Lapset, lapset! Mitä nyt täti sanoo! Kokonainen ankerias, jonka vanha
Inger Peters toi minulle lahjaksi! Täti on sen keittänyt ja säilyttänyt
sitä niin tarkasti siltä varalta, jos sattuisi jokin erityinen tarve,
sairaus tai muuta semmoista —»

»Kaikkea tässä vielä säilytetään», sanoimme me ja pistelimme kalaa
poskeemme, ja kun eno näki, ettemme aikoneet hellittää, sieppasi
hän itsekin veitsen ja kahvelin ja iski kiinni, ettei jäisi aivan
osattomaksi.

»Ei kala kuivalla elä, tietäähän eno», sanoi Jakob, »eikö sinulla ole
yhtään viiniä kellarissa?»

»Avain on tädillä», sanoi eno.

Silloin nousi Jakob ylös, meni ulos ja lähetti palvelijan ostamaan
kylästä enon laskuun kaksi pulloa viiniä, ja kun ne oli tyhjennetty,
laittauduimme tavallista sukkelammin matkalle, sillä jos Frauke täti
olisi meidät yllättänyt, niin siitä olisi syntynyt aika rymäkkä.

Se oli hauska iltapäivä. Minä nauroin niin, että oli kyyneleet silmissä.

       *       *       *       *       *

Nyt en ole pitkään aikaan tullut kirjottaneeksi mitään kirjaani. Täällä
kun ei tapahdu juuri mitään. Isän ja Elisabethin naimisestakaan ei
näytä tulevan sen valmiimpaa. En tahdo enää minäkään sen vuoksi itseäni
vaivata; jos hän ei isästä huoli, olkoon sitten huolimatta. Luulen
ettei isäkään hänestä enää välitä, tuntuupa mielestäni välistä siltä
kuin hän ei voisi oikein kärsiäkkään Elisabethia.

Monta kertaa olen nähnyt Elisabethin hyvin hiljaisena ja alakuloisena.
Luullakseni hän ei vieläkään ole voinut kokonaan unohtaa uskotonta
pastoriaan. Hän on myöskin käynyt hyvin kalpeaksi, vaikka hän ei tahdo
itse sitä myöntää. Jos minä kysyn joskus, mikä häntä vaivaa, punastuu
hän ja vastaa: »Ei mikään.» Muuten hän on kaikissa toimissaan yhtä
näppärä kuin ennenkin. Jouluksi teki hän minulle ihastuttavan aamunutun
ruusunvärisestä flanellista, ja minun ruskea samettipukuni, joka on
valmistettu hänen ohjeittensa mukaan, herättää luistinradalla yleistä
huomiota. Hänellä on erinomaisen hieno aisti semmoisissa asioissa.
Hän luistelee myöskin sangen hyvin, ja meidän nuori tohtorimme, joka
on tänne hiljan muuttanut, etsii mielellään hänen seuraansa. Ehkäpä
Elisabeth saa hänet. Olisi kyllä ikävä, jos hän menisi meiltä pois,
mutta minä kuitenkin mielelläni soisin hänen tulevan onnelliseksi.

Osdorff on myös aina jäällä ja luistelee paljon hänen kanssaan. Mies
parka, hän näyttää vaan päivä päivältä tuhmenevan, mutta tutkinnossaan
on hän nyt viimeinkin miten kuten läpäissyt. Olikin jo aika;
huhtikuussa hän täyttää yksikolmatta. —

Osdorffilla on erinomainen halu hiusten kähertämiseen ja hän on
myöskin uskomattoman taitava tässä toimessa. Minä en voi millään
ilahuttaa hänen mieltään niin paljon kuin antamalla hänelle luvan
kähertää tukkani. Silloin hän kampaa ja harjaa, polttaa ja muokkaa jos
jollain tavalla minun pitkiä mustia hiuksiani. Milloin hän asettaa
ne jakaukselle ja kampaa alas korvien päälle ja tekee hiuskiemuran
niskaan, milloin taas nostaa kaikki korkealle ylös mitä taidokkaimpiin
asentoihin. Elisabethia on hän myös kauan kiusannut päästäkseen
hänenkin tukkaansa käsiksi, ja kun minä yhdyin hänen pyyntöönsä, saimme
Elisabethin vihdoin myöntymään. Kun hänen komea, vaalea tukkansa
kammattiin ja laitettiin ylös pään päälle kuin kruunu, näytti hän
kerrassaan kuninkaalliselta.

Osdorff seurustelee nykyään täkäläisissä perheissä, joissa hän on hyvin
halusta nähty vieras, hän kun on näet kreivi. Kaikki tuntevat hänen
mielityönsä, ja äskettäin oli eräiden tanssiaisten edellä suuri joukko
naisia kokoontunut Konrad Lütten luo, jonne Osdorff oli myös kutsuttu,
ja kaikki antoivat hänen kähertää tukkansa. Hän kuuluu suorittaneen
tehtävänsä niin hyvästi kuin suoraan Parisista tullut hiustaiteilija.
Naiset eivät tienneet miten olisivat häntä ylistäneet, jopa kutsuivat
häntä neroksi. Minun täytyy nauraa — Osdorff parka ja nero — herra
meitä armahtakoon!

       *       *       *       *       *

Viime viikolla oli Osdorff arvannostossa ja huomattiin tarkastuksessa
sotapalvelukseen kelpaamattomaksi. Hän oli kuin seitsemännessä
taivaassa, sanoi sen vaan häntä harmittavan, että oli niin paljon
turhaa vaivaa nähnyt tuon kirotun tutkinnon takia. Hänen pitäisi
nyt jäädä vielä vuodeksi tänne ja ruveta sitten harjottelijana
jollakin maatilalla perehtymään käytännölliseen maanviljelykseen.
On sekin sopiva ala mokomalle laiskajaakolle! Paljon parempi olisi,
jos panisivat hänet kähertäjän oppiin, sillä se on ainoa ala, jolle
hänellä on sekä halua että taipumusta. Mutta mitenkä se sopisi, Osdorff
kahdella f:llä! — —

Meillä kotona ei ole kaikki niinkuin pitäisi. Se näyttää todellakin
siltä, että isä ei oikein voi kärsiä Elisabethia, ja tämä suree sitä,
luultavasti sentähden että pelkää joutuvansa pois paikastaan, mutta
siitä asiasta hän saa olla rauhassa niin kauan kuin minä täällä olen.
Tekeehän isä kuitenkin kaikki, mitä minä tahdon. Minä en käsitä,
mitä vikoja hän on Elisabethista nyt löytävinään, ja alussa hän niin
rakkaasti häntä aina katseli.

Pari päivää sitten, kun tulin Elisabethin huoneeseen, makasi hän
pitkänään vuoteellaan ja itki. Minä en osaa selittää, mikä minun tuli,
mutta kun katsoin häneen, tuntui yhtäkkiä ahdistavan rintaani, sanoin
kuvaamaton, kauhea tuska kouristi sydäntäni.

»Elisabeth», lausuin hiljaa ja silitin hänen hiuksiaan. Silloin loi
hän kosteista silmistään minuun semmoisen oudon, kummallisen katseen,
en tiedä oikein miten sitä sanoisin. Sydämeni vapisi ja kyyneleet
kohosivat silmiini. »Mikä sinun on, Elisabeth?» kysyin. »Minulla on
semmoinen tuska», sanoi hän — —. »Mistä syystä?» »En minä tiedä», hän
vastasi ja painoi molempia käsiä rintaansa vasten, »en minä osaa sanoa.
Se on niin kamala, niin hirveä tuska...» Minä koetin häntä tyynnyttää
minkä osasin, mutta vaikealta tuntui omakin oloni. Luullakseni
Elisabeth ei ole terve. Hänellä on jokin tauti ruumiissaan, ehkä
hermokuume. Hän on mennyt hirveästi huonon näköiseksi.

       *       *       *       *       *

Lähes kolme kuukautta on siitä, kun viimeksi tähän olen kirjottanut.
Olen kyllä yrittänyt välistä, mutta en ole voinut, minun on ollut
mahdoton pitää niin paljon ajatuksiani koossa. Meillä on tapahtunut
jotain kamalaa, hirvittävää. Minä en oikein tiedä, miten minun laitani
on; monta kertaa kävelen kuin unissani, en tiedä olenko hereillä vai
nukuksissa, ja taas toisinaan tunnen mielestäni tulleeni yhtäkkiä
monta vuotta vanhemmaksi. Kun nyt tässä istun ja kirjotan, nousevat
taas vedet silmiini ja poskeni hehkuvat, minua hävettää ja suru kalvaa
mieltäni sydämen pohjaan saakka. — — Kaikesta en voi tässä kertoa,
mutta tahdon koettaa koota ajatuksiani niin hyvin kuin osaan ja
kirjottaa edes tärkeimmät seikat muistiin.

Niinkuin jo viime kerralla olen maininnut, oli Elisabethin surullinen
mieliala ja sairaannäköinen ulkomuoto herättänyt huomiotani.
Joskus minun onnistui saada hänet vähän iloisemmalle tuulelle,
mutta semmoisten hetkien jälkeen hän aina vaipui entistä syvempään
alakuloisuuteen.

Äidin kuolinpäivänä, toukokuun 21:nä, veimme, Elisabeth ja minä,
iltasella seppeleitä ja kukkia hautuumaalle. Oli ihana, tyyni ilta.
Narsissit täyttivät ilman väkevällä tuoksullaan ja taivas kaareutui
päidemme päällä korkeana, kirkkaan sinisenä kupuna, jota siellä täällä
hienot, vaaleat pilvenhattarat verhosivat. Elisabeth istui pienelle
penkille hautaristin taakse ja minä asettelin kukkia järjestykseen.
Viime aikoina en ole käynyt enää usein hautuumaalla, mutta joka kerta
kun seison äidin haudalla, valtaa mieleni sama surumielinen tunnelma,
ja niin kävi nytkin.

»Eikö ole hirveää, kun täytyy kuolla niin nuorena, Elisabeth?» sanoin.
»Äiti oli vasta kolmekymmentä yksi vuotta täyttänyt. Mahtaa olla
kamalaa niin aikaisin kuolla...

Elisabeth istui kädet ristissä helmassa, nojasi päätään mustaa
marmoriristiä vasten ja katsoi ylöspäin. »Ei se ole yhtään kamalaa»,
hän sanoi. »Päinvastoin, kuolleita meidän pitäisi kadehtia eikä surra.
Tuolla alhaalla maan povessa on hyvä levätä. Joka on niin pitkälle
päässyt — hyppäys vain on vaikea — mutta pian on sekin tehty — — pure
hampaat yhteen vaan ja silmät kiinni —»

»Elisabeth, mitä sinä puhut?» kysyin hämmästyneenä. Hän säpsähti, kuin
olisin hänet unesta herättänyt. »Enhän minä mitään —» vastasi hän ja
nousi ylös, mutta ajatuksensa harhailivat jossain muualla.

Kahdeksantena päivänä tämän jälkeen, kun olimme juoneet
iltapäiväkahvin, sanoi Elisabeth pistäytyvänsä Frieda tädin luona; minä
luin juuri erästä hyvin jännittävää romaania enkä malttanut heti siinä
paikassa keskeyttää lukemistani.

»Minä tulen kohta perässä», sanoin sentähden. »Hyvästi, pikku Thymian!»
sanoi Elisabeth ja antoi minulle kätensä, ja minä tunsin että se oli
kylmä kuin jää. Sitten suuteli hän minua nopeasti ja pujahti ulos. Näin
hänen menevän torin yli, musta tyllihattu La France-ruusuineen ja pieni
musta bolero sopivat hänelle erinomaisesti, ja minua ilahutti nähdä,
miten hienolta hän aina näytti yksinkertaisissa pukineissaan. Kulmassa
tuli tohtori Möller häntä vastaan, tervehti hyvin kohteliaasti ja
kääntyi katsomaan vielä jälkeensä. »Ahaa», ajattelin itsekseni, sillä
pidin varmana että noiden kahden välillä oli jotain tekeillä siitä asti
kun tohtori talvella oli ollut niin huomaavainen Elisabethia kohtaan
luistinradalla.

Puoli kahdeksan aikaan läksin vihdoin minäkin, mutta tultuani Frieda
tädin luo sain kuulla kummakseni, ettei Elisabethia ollut siellä
näkynytkään. En tiennyt oikein mitä ajatella, sillä ei hänen tapansa
ollut minulle valehdella. Viivyttyäni tädin luona puolisen tuntia
lähdin taas ulos. Ilta oli erinomaisen kaunis ja lämmin, kävelin sen
vuoksi vielä pikkusen aikaa puistossa ja istahdin viimein pariksi
minuutiksi eräälle penkille.

Kun istun siinä kaikessa rauhassa, hyökkää yhtäkkiä ohitseni poliisi
Hahnhaus, huomaa samassa minut ja pysähtyy.

»Voi, neiti Gotteball», huudahti hän, »tuolla sulun vieressä on
tapahtunut onnettomuus. Siellä on joku nainen hukuttanut itsensä, ja
yövartia Hinz, joka on saanut hänet ylös, luulee että se on teidän
emännöitsijänne. Tehän tunnette hänet, tulkaa minun kanssani, niin
saamme selville, kuka tuo onneton on.» Minä en vastannut mitään,
suuni oli kuin kiinniliimattu. Koneellisesti nousin ylös ja lähdin
juoksemaan Hahnhausin perään, mutta mitään käsitystä todellisuudesta
ei minulla ollut, vaan liikuin kuin unissakävijä enkä ollenkaan voinut
saada mahtumaan päähäni, että tällä tapauksella olisi todellisesti
ollut mitään yhteyttä Elisabethin kanssa. Alhaalla sulun luona seisoi
viisi henkilöä, maassa makasi jokin pitkä, tumma esine ja sen vieressä
oli polvillaan tohtori Möller, jonka olin äsken nähnyt menevän torin
yli. Juoksin nopeasti paikalle. Silmänräpäystä, joka tämän jälkeen
seurasi, en milloinkaan unohda. Se oli Elisabeth... Minä tunsin hänet
vaatteistaan, jotka olivat kietoutuneet kuin märkä riepu ruumiin
ympärille; kasvoja luultavasti en olisi voinut tuntea, ne olivat
kamalan näköiset, viheriän liman peitossa, silmät selällään, kaikki
piirteet vääristyneet, suu auki. Hiukset olivat hajallaan märkinä,
likaisina suortuvina hartioilla; tämä näky ei mene milloinkaan
mielestäni! En voinut virkkaa sanaakaan, polveni vapisivat, viimein
kirkaisin kovasti ja sen jälkeen en nähnyt enkä kuullut mitään.

Ikäänkuin jostain hyvin kaukaa kuulin tutun äänen, kun taas aloin tulla
tajuihini:

»Viekää hänet vaivaistaloon. Ei herra Gotteballia voi mitenkään vaatia
pitämään ruumista kodissaan hautaukseen asti.»

Minulle pirskotettiin vettä kasvoihin, mutta siitä huolimatta pyörryin
uudestaan, ja kun vihdoin toinnuin entiselleni, en aluksi muistanut
yhtään, mitä oli tapahtunut. Kuollut makasi vielä samassa paikassa ja
poliisit koettivat pitää etäällä ihmisiä, joita tuli joka taholta,
sillä tieto tapahtumasta oli jo levinnyt ympäri kaupunkia. Tohtori
Möller auttoi minua nousemaan ylös.

»Sepä oli ankara pyörtymyskohtaus», sanoi hän ja sitten tarttui Meinert
minua kainaloihin viedäkseen minut kotiin. Nyt vasta pääsin oikein
käsittämään, missä olin ja mitä oli tapahtunut.

»Elisabethiä ei saa viedä vaivaistaloon, hän kuuluu meille», huusin
silloin, mutta kukaan ei välittänyt siitä ja Meinert veti minut
muassaan pois. —

Koko kaupunki oli liikkeessä, kaikilla ovilla seisoi ihmisiä ja
kadunkulmissa oli väenkokouksia. Meinert puristi minua käsivarresta ja
kielsi itkemästä, etten herättäisi enää enempää huomiota, koska tästä
asiasta oli syntynyt tarpeeksi hälinää jo muutenkin.

Minä en voi tästä paljon enempää kirjottaa. Tuon tapauksen muisto elää
vielä niin kauhistuttavan selvänä mielessäni, että käteni vapisevat
kirjottaessa.

Isä oli valkea kuin liitu, yksin huulistakin oli puna kadonnut.
»Kauheaa, kauheaa», hoki hän kerran toisensa jälkeen.

Minä sulkeuduin huoneeseeni ja heittäydyin vuoteeseen itkemään.
Vieläkään en jaksanut oikein käsittää, että kaikki oli todella
tapahtunut niinkuin olin nähnyt, melkeinpä odotin että Elisabeth
astuisi sisään ja istuisi minun sänkyni laidalle, ja silloin olisi
taas kaikki hyvin. Hetken perästä aukeni ovi ja sisään astui isä
päällystakki yllä ja sanoi tulleensa jättämään minut hyvästi, koska
hän oli juuri saanut sähkösanoman, joka vaati häntä asiainsa vuoksi
lähtemään pariksi päiväksi Hamburgiin. Hänellä oli hyvin kiire eikä
minullakaan ollut halua häntä pidättää. Vähän myöhemmin menin vielä
alas. Ruokasalissa seisoi illallispöytä valmiina, mutta ainoastaan
Meinert ja oppilas olivat syöneet, muut kolme kuverttia olivat
koskematta — myöskin Elisabethille oli vielä katettu. — —

Minä olin semmoisessa tuskassa, etten tiennyt mitä olisin tehnyt.
Juoksin akkunaan ja näin torin olevan täynnä väkeä. Muutamia henkilöitä
seisoi talomme edustalla ja töllisteli ylös ikkunoihin, ja joku syyti
herjasanoja. Se oli luullakseni kalastaja Hannemannin eukko. »Semmoinen
raato... semmoinen raato...» kuului hänen suustaan alituiseen. »Hirteen
pitäisi vetää...»

Kello yksitoista menin taas ylös omaan huoneeseeni ja panin maata,
mutta unta en voinut saada. Yö oli tukahduttavan kuuma, tuska ja kauhu
ahdistivat rintaani kuin painajainen. Hukkuneen kuva oli alinomaa
silmieni edessä. Elisabeth raukka! Nyt minä oikeastaan vasta tiedän,
kuinka paljon häntä rakastin. Oli kovin pimeä, mutta en uskaltanut
nousta sytyttämään kynttilää, vaan vedin peiton pääni ylitse ja itkin
itseni viimein nukuksiin. En kuitenkaan liene kauan nukkunut, sillä kun
taas heräsin, kuulin kellon lyövän yksi, ja heti oli tuo sama hirveä
kuva uudestaan silmieni edessä. Kaikki jäseneni vapisivat kauhusta, en
uskaltanut tehdä pienintäkään liikettä. Minusta tuntui kuin olisi sydän
rinnassani kasvanut yhä suuremmaksi ja raskaammaksi... »Miksi hän sen
teki?» ajattelin yhä uudestaan ja uudestaan, ja hämärä aavistus jostain
kammottavasta, mikä oli tapahtunut, vilahti sieluni läpi.

Yhtäkkiä alkoi kuulua kumeaa mörinää, ikäänkuin villin pedon karjuntaa
jostain kaukaa. Sitä kauhua, mitä minä tänä yönhetkenä tunsin, on
mahdoton kuvata. Pian senjälkeen valkeni huone äkkiä, minä kavahdin
pystyyn, näin joka puolella sinistä tulta ja nurkassa seisoi Elisabeth
pitkässä valkeassa yöpaidassaan, kamalasti vääristyneet kasvot
viheriän liman peitossa, silmät auki tuijottaen minua kohti. Kirkaisin
kauheasti, tuli sammui, mutta haamu pysyi nurkassa ja katsoi minuun, ja
minä huusin — huusin — luulen varmaan että olisin tullut hulluksi, jos
minun olisi täytynyt olla yksin koko yö.

»Mikä hätä täällä on, Thymian? Miksi Te niin huudatte?» kuului
Meinertin ääni oven takaa, ja kun minä yhä vaan huusin, avasi hän oven,
astui sisään ja kumartui minun ylitseni. Minä takerruin häneen kiinni
molemmin käsin enkä voinut ensi alussa puhua mitään, viittasin vaan
nurkkaan, jossa kummitus seisoi, ja koetin änkyttää jotain siitä mitä
olin nähnyt.

»Niin», sanoi hän nauraen, »nyt on ankara ukonilma. Ja kummitukselta
tuolla nurkassa väännämme paikalla niskat nurin. Katsoppas tänne,
Thymi» — ja samassa hän tarttui tuohon valkeaan haamuun, ja nyt
huomasin että se oli pyyhinliina, jonka olin nähnyt peiliin
kuvastuneena, mutta nauramiseen ei minulla ollut halua enkä uskaltanut
vieläkään olla yksin, vaan pyysin ja rukoilin Meinertiä, ettei hän
menisi pois. Hän istui viereeni vuoteen reunalle ja kiersi käsivartensa
minun ympärilleni, ja minulle tuntui hyvältä ja rauhottavalta hänen
ruumiinsa lämmittävä läheisyys.

»Miksi hän sen teki, herra Meinert? Miksi hän sen teki?» kysyin
kiihkeästi. »Sanokaa minulle kaikki, jos Te tiedätte.»

Hän silitteli oikealla kädellään minun poskiani ja suuteli minua, ja
vaikka se ei ole sopivaa, sallin sen kuitenkin tapahtua, olin niin
päästäni sekaisin, etten osannut ajatella mitään muuta kuin tuota yhtä
ja samaa: miksi hän sen teki?

»No mutta, Thymi, etkö sinä todellakaan tiedä sitä?» sanoi hän, enkä
minä huomannut mitään erinomaista siinä, että hän minua yhtäkkiä
sinutteli. Konfirmatsionistani asti on hän muuten kutsunut minua aina
teiksi.

»Tuommoinen iso, järkevä tyttö. Olethan sinä muuten niin älykäs, missä
sinun silmäsi ovat olleet, kun et ole mitään nähnyt? Tuo haaveileva
naikkonen oli suhteissa sinun isääsi ja kuvitteli mielessään, että
isäsi naisi hänet. Kun tämä ei ollut siihen halukas ja hänelle tuli
kiire, menee hän kiihtymystilassaan hukuttamaan itsensä.»

»Minkätähden sitten ei isä tahtonut häntä naida ja miksi hänelle tuli
kiire?» kysyin minä.

»Oi, nyt sinä olet tyhmä, Thymi», sanoi Meinert ja huokasi. Ja sitten
hän kertoi minulle, että Elisabeth oli ollut raskaana, ja sanoi ettei
minun sentähden pitäisi isästä pahaa ajatella. Se kun nyt on kerran
sillä tavalla, että terve mies hänen iässään tarvitsee naisia samoin
kuin naiset tarvitsevat miehiä, koska semmoinen on luonnon järjestys,
josta ei mihinkään pääse. Isä käyttäytyi hyvin hienosti naisia kohtaan,
sanoi hän, maksoi kustannukset heidän lapsivuoteestaan, antoi tuhat
markkaa kipurahoja ja piti huolta lapsesta ripillepääsyyn asti. Jos
isä taas menisi tuommoisen naisen kanssa naimisiin, niin se olisi
minun vahinkoni. Sillä silloin olisi kaikilla hänen lapsillaan samat
oikeudet kuin minullakin, ja minun perintöni vähenisi yhtä paljon kuin
niiden luku lisääntyisi. Reinhardin lapsi oli kuollut heti, mutta
tuhat markkaansa hän oli kuitenkin saanut. Se oli ollut hänelle hieno
afääri. »Me tarvitsisimme vaan sormella viitata, ja hän tulisi tänne
uudestaan», lisäsi hän raa'asti, »mutta me emme huoli hänestä enää. Hän
on liiaksi lihava. Elisabethin laita oli alusta pitäen toinen. Hänen
kanssaan ei ollut niin helppo tulla toimeen, ja minä varotinkin isääsi
häneen ollenkaan ryhtymästä. Hän oli senlaatuisia naisia, jotka vaan
etsivät elättäjää itselleen.»

»Ei, se ei ole totta! Elisabeth oli siveä tyttö», huudahdin minä ja
työnsin pois Meinertin käden, joka yhä vielä silitti minun poskiani;
hänen kosketuksensa vaikutti minussa yhtäkkiä inhoa ja pelkoa.

»No niin, minä menen sitten», sanoi hän ja nousi. Kun hän oli päässyt
jo oven luo, valtasi minun taaskin äskeinen kauhea pelko, rupesin
itkemään ja silloin kääntyi hän takaisin, istuutui uudestaan minun
sänkyni laidalle, otti pääni käsiensä väliin ja kumartui syvään minun
ylitseni, niin että pimeydestä huolimatta voin nähdä suoraan hänen
hehkuviin sinisiin silmiinsä. Tilani oli omituinen. En voinut selvittää
itselleni, minkätähden ja mitä niin äärettömästi pelkäsin. Sydän
takoi rinnassani niin, että luulin sen pakahtuvan. Meinert pelotti
minua, mutta tunsin samalla myös jotain ihan toisenlaista, ruumiini
vavahteli ja värisi aivan omituisesti, se oli outo, selittämätön tunne,
jota en koskaan ennen ollut kokenut. Minä siedin hänen suuteloitaan
ja sallin hänen painaa minua yhä lujemmin itseänsä vastaan. Olin
kuin jonkinlaisessa huumaustilassa. Tahdoin riistäytyä irti hänen
syleilystään ja työntää hänet pois luotani, mutta siihen ei minulla
ollut voimaa — —

Aamun sarastaessa vihdoin pääsin uneen ja heräsin vasta myöhään
aamupäivällä. Ensin luulin, että se olikin unta kaikki mitä yöllä
oli tapahtunut, mutta vähitellen selveni minulle koko todellisuus.
Silloin painoin pääni tyynyyn ja itkin, sillä minua hävetti niin
kovasti ja pelkäsin nähdä Meinertiä ja puhua hänen kanssaan. Minun
siinä nyyhkyttäessäni aukeni ovi ja Meinert astui sisään. Hän puhui
hyvin ystävällisesti, hyvin hellästi minulle ja sanoi, että minä
olin nyt hänen lemmittynsä ja että me emme antaisi kenenkään huomata
salaisuuttamme. Aina lapsuudestani asti hän oli minua rakastanut. Me
ehkä vielä joskus menisimme naimisiin, mutta nyt toistaiseksi olisi
näin paljon parempi, hän sanoi. Minä en vastannut mitään; en voinut
vastata. — —

Kaksi päivää tämän jälkeen vietiin Elisabeth vaivaistalosta hautaan.
Kaikessa hiljaisuudessa, varhaisena aamuhetkenä hänet haudattiin, kun
tahdottiin herättää mahdollisimman vähän huomiota ja estää suurta
väkijoukkoa kokoontumasta. Siellä köyhäinhautojen keskellä on hänen
kumpunsa. Minä olen istuttanut sinne kukkia ja murattia ja käyn siellä
usein.

Elisabeth raukka...

Sydäntäni ahdistaa. Minä olen niin onneton. Tahtoisin itkeä, aina vaan
itkeä...

Huomenna lisää — —

       *       *       *       *       *

Oi, miten tyhjä ja autio meidän talo on, kun Elisabeth on poissa! Nyt
meillä on taloudenhoitajana leski, imeläsuinen, hyvinvoivan näköinen
henkilö, sileänaamainen ja mustatukkainen. Rouva Lene Peters on hänen
nimensä. Hän puhuu hyvin hitaasti ja jonkunlaisella laulunuotilla,
venyttäen sanojen lopputavuja. Minä en voi häntä sietää, vaikka hän
koettaa aina olla hyvin kohtelias ja äidillinen minua kohtaan. Hänen
olennossaan on jotain teeskenneltyä, kavalaa. Hän häärii aina sillä
tavalla isän ympärillä, että jos isä hänet viettelee, sitä ei tarvitse
ihmetellä, sillä häneltä raivataan kaikki esteet tieltä. Veteen ei
_tuo_ juokse, siitä saa olla varma.

Ennen en ole tuommoisista seikoista huomannut mitään, mutta nyt
tarkastan molemmin silmin, mitä ympärilläni tapahtuu.

Välistä minä tunnen kauheaa vastenmielisyyttä itseäni ja koko
ympäristöäni kohtaan. Isän ja minun väliin on tullut näkymätön seinä.
Hän ei sitä tunne, mutta minä! Elisabethin haamu erottaa meidät. Tiedän
kyllä ettei minulla ole oikeutta tuomita isää, joka minua rajattomasti
rakastaa, mutta noina hirveinä hetkinä särkyi minussa jotakin:
kunnioitus ja luottamus isääni kohtaan on minusta kadonnut.

Muuten ei tietysti _minulla_ ole mitään oikeutta ruveta mahtailemaan.
— Herra jumala, miten kurjaa minun elämäni on ollut tuosta yöstä
alkaen... Tahtoisin päästä pois. Vihaan Meinertiä, mutta kuulun
kuitenkin hänelle yhä vielä. Useinkin lukitsen oveni, ennenkun menen
maata. Mutta se on kuin noiduttua. Kesken unenkin herään hänen
hiljaiseen koputukseensa, ja vaikka ensin puren hampaani yhteen ja
makaan liikkumatta, jokin salaperäinen voima, joka on väkevämpi kuin
minun tahtoni, ajaa kuitenkin lopuksi aina minut ylös ja ovea avaamaan.

Tuon turmiollisen yön jälkeen olen muuttunut aivan toisenlaiseksi.
Välistä luulen että ihmiset voivat nähdä jo päältäni, miten minun
laitani on, enkä uskalla enää katsoa ketään suoraan silmiin. Varsinkin
pelkään Frieda tädin teräviä silmiä. Hän tarkastaa minua usein niin
epäilevästi, että monasti olen luullut hänen aavistavan jotakin; mutta
minä itse katselen muita ihmisiä myös aivan toisella tavalla kuin ennen.

Minä en voi esimerkiksi enää seurustella vapaasti Osdorffin kanssa.
Minun täytyy aina katsella hänen käsiänsä, noita valkeita, pehmeitä,
kauniita käsiä, jotka jo ennen minua niin suuresti miellyttivät. Mutta
nyt syntyy minussa niitä katsellessani aivan omituisia tunteita.
Välistä tunnen kiihkeää halua antaa noiden kauniiden, sileäin, valkeain
käsien lyödä itseäni. Kerran kasvoi tämä halu minussa niin kovaksi,
että ilmaisin sen hänelle.

»Lyökää minua», sanoin, »raapikaa, nipistäkää minua, Osdorff. Tahtoisin
tuntea tuskia Teidän käsistänne.» Hän katsoi minuun ihmeissään.
Katseemme kohtasivat toisensa. Hänen raukeihin silmiinsä syttyi outo
hehku. Sama hehku, jonka ensi kerran olin huomannut tuona hirveänä yönä
Elisabethin kuoleman jälkeen Meinertin silmissä.

»Mitä tyhmyyksiä — minäkö tekisin Teille pahaa, Thymian! Kauniit tytöt
ovat olemassa sitä varten, että heitä rakastettaisiin ja hyväiltäisiin.
Enhän minä ole toki mikään raakalainen...» Sametinhienoila kädellään
silitti hän hiljaa ja hitaasti minun poskiani. Suljin silmäni
päästäkseni näkemästä hänen kasvojansa, hänen tylsiä, velttoja
piirteitään ja harmaita kalansilmiään. Mutta kädet, kädet — ne tekevät
minun hassuksi — —

Siitä asti sinuttelemme toisiamme ja yhdymme usein yksinäisissä
paikoissa.

Huolimatta hänen henkisestä tyhjyydestään ja tylsistä kasvoistaan
minä pidän hänestä — niin — en tiedä kuinka sanoisin, niinkuin piennä
lapsena pidin siniseen silkkiin puetusta nukesta, jonka isä kerran
matkalta tullessaan toi minulle. Pidän hänestä, niinkuin pidetään
jostain esineestä, johon ollaan totuttu, niinkuin tarvekalusta, josta
ei voi luopua. Olemme luvanneet pysyä toisillemme ikuisesti uskollisina
ystävinä, minne kohtalo askelemme maailmassa ohjanneekin. Hänen käsiään
rakastan yhä vielä — hulluuteen asti. — Oi jumala!

       *       *       *       *       *

Taas on jotain uutta minulla kerrottavana.

Isä menee uusiin naimisiin. Ja kenen kanssa? Madame Lene Petersin.

Hitto vieköön, se muija ei ole tyhmä! Minun täytyy totta puhuen melkein
kunnioittaa hänen viisauttaan, taikka ehkä paremmin sanoen viekkauttaan.

Viime sunnuntaina isä sen minulle ilmotti.

Minusta hän näytti vähän alakuloiselta. Taloudenpito emännöitsijän
avulla ei ottanut ajan pitkään oikein menestyäkseen, sanoi hän.
Täytyi saada rouva taloon. Kun hän ei halunnut ruveta suuriin puuhiin
naimistansa varten, oli hän päättänyt ottaa sen, mikä oli lähinnä
saatavissa, nimittäin rouva Petersin, joka oli sievännäköinen, reipas,
siisti ja säästäväinen nainen. Olisiko minulla mitään sitä vastaan,
kysyi hän viimein.

»Ei», vastasin minä ja tunsin samalla, miten kasvoistani veri pakeni
sydämeen. — Ajattelin Elisabethia, jonka täytyi uhrata nuori elämänsä
valmistaakseen sijaa tuolle viekkaalle silmäinpalvelijalle, henkilölle,
joka sivistysmäärästään päättäen on aikaisemmin ollut palveluspiika.
Lene Peters on viisaampi kuin kokematon, pahaa aavistamaton Elisabeth
raukka oli. Hän tahtoo ensin saada virallisen eläkekirjan. —

»Et sinä tule sen vuoksi vahinkoa kärsimään, lapsi kultani», sanoi
isä, joka luultavasti omalla tavallansa selitti minun kalpenemiseni.
»Sinun omaisuutesi on varmassa tallessa eikä sinun tarvitse alistua
häntä tottelemaan. Hänellä ei ole sinulle mitään sanottavaa. Jos joskus
jotain tapahtuisi, tulee sinun kääntyä vaan minun puoleeni. — Ensi
kesänä matkustamme me molemmat, sinä ja minä, Syltiin taikka Zoppotiin.
Sinä opit siellä tuntemaan maailmaa ja saat ihailijoita, ainokaiseni.»

Minä en vastannut mitään ja seisoin hiljaa kuin uhrilammas, kun hän
minua suuteli.

Seuraavana päivänä kihlaus julaistiin. Lauantaista kolme viikkoa heidät
pitäisi vihittämän. Vihittäköön vaan, minulle se on aivan samantekevä.
Toivotan heille onnea.

       *       *       *       *       *

Jaha, nyt on siis Lene apteekkarinrouva Gotteball. Koetan tulla hänen
kanssaan toimeen niin hyvin kuin voin. Äidiksi häntä tietysti en kutsu,
mutta olen koettanut pakottaa itseäni sanomaan häntä edes tädiksi.

Muuten näyttää siltä, kuin hänelle olisi todella tullut kiire päästä
naimisiin. Meinert ainakin luulee niin. Minä vaan en ymmärrä, miten hän
on menetellyt saadakseen läpiajetuksi asian, joka ei ollut kellenkään
muulle onnistunut. Hän on oppimaton ja tyhmä kuin kana, eikä hänessä
kauneuttakaan ole juuri haitaksi asti, huolimatta hänen sileistä
kasvoistaan ja lihavanpyöreistä ruumiinmuodoistaan.

En voi selittää, mistä johtuu mieleni ainainen apeus. Kaikki tuntuu
vaan ikävältä ja tympeältä. Usein minä saan sydämentykytystä. Meinert
on antanut minulle digitalistippoja, mutta ei ole apua niistäkään.
Siveellinen vastenmielisyys, jota jo kauan sitten olen tuntenut itseäni
kohtaan, kasvaa välistä niin suureksi, että saa aikaan suorastaan
ruumiillisen äitelyyden tunteen.

En ole puhunut Meinertille siitä mitään enkä Osdorffille. Äskettäin,
kun oli illallispöydässä suolattuja kurkkuja, rupesi mieltäni
kääntämään niin, että olin näkevinäni siinä pelkkiä niljaisia,
viheriöitä käärmeitä. Koko yön vielä sen jälkeenkin kiemurteli ja
mateli jotain viheriää silmieni edessä. Tämä on ihan hirveätä. Minua
pelottaa, mutta en tiedä itsekään mikä.

       *       *       *       *       *

Laupias jumala! Kun aloin tähän kirjaani kirjottamaan, en olisi
mitenkään voinut aavistaa, että minä vielä tulisin niin paljon kokemaan
elämässäni. Oikeastaan ei ole ollut minulla tähän asti paljoakaan
hyvää ja hauskaa kerrottavana. Mutta se tuntuu minulle todelliselta
helpotukselta, kun saan tähän paperille tyhjentää kokonaan sydämeni;
minusta on aivan kuin kirjottaessani saisin puhella hyvän, uskotun
ystävän kanssa. —

Niinkuin olen maininnut, on jo kauan aikaa tuntunut oloni vaikealta,
olen ikäänkuin aavistanut jonkin kauhean, tuntemattoman vaaran minua
uhkaavan. Monasti olen sulkeutunut huoneeseeni saadakseni rauhassa
itkeä, tietämättä oikein mistä syystä, ainoastaan oman mieleni
apeudesta, ja se on aina tuottanut vähän helpotusta.

Lene on katsellut minua epäluuloisesti ja rupesi kerran tekemään
minulle kaikenlaisia viekkaita kysymyksiä, että tiesinkö muka minä...
ei, sitä en voi tähän kirjottaa, miten hän sanoi. Minä sekä punastuin
että vaalenin, ja Lenen värjäsi kiukku vallan viheriäksi. Yhtäkkiä,
ennenkun ehdin mitään enempää ajatella, hän hyökkäsi kimppuuni ja
samassa paukahti kummallekin puolen päätäni kirvelevä korvapuusti,
niin että minulta oli mennä näkö ja kuulo sekaisin ja rupesin kovasti
huutamaan. Silloin syöksyy isä huoneeseen, iskee kiinni Lenen
käsivarteen, tyrkkää hänet takaisin, paiskaa seinää vasten, potkasee
jalallaan ja tahtoo lyödä häntä, mutta minä heittäydyin väliin, ja
silloin Lene huutaen ja kirkuen ilmaisee kaikki... Hän oli jo kauan
sitten huomannut sen minun liinavaatteistani, sanoi hän, ja valitti
että minä tuotin häpeää taloon. Hän katui, että oli ensinkään suostunut
rupeemaan sellaisen perheen jäseneksi. Isän olisi pitänyt tyytyä vaan
toivorikkaaseen tyttäreensä eikä vetää muita ihmisiä tuommoiseen
häpeään. — Silloin isä taas hyökkäsi hänen kimppuunsa — minä juoksin
ulos, löin oven perässäni lukkoon ja karkasin pitkin portaita omaan
kamariini, lukitsin oven sielläkin ja heittäydyin vuoteeseeni ja jäin
siihen liikkumatonna makaamaan, hehkuvin poskin mutta silmät kuivina.

Ja minun oli niin paha olla, niin paha — en voi sitä sanoakkaan,
päätäni pakotti ja poltti kuin olisi kokonainen rovio sen sisällä
palanut. En voinut oikein ajatellakkaan, ajatukset kiersivät vain
vimmattua vauhtia tuota yhtä kysymystä: mitä tästä nyt tulee? Pitääkö
minun seurata Elisabethin esimerkkiä ja mennä järveen, vai pyydänkö
Meinertiltä myrkkyä? Vai heittäydynkö junan alle ja annan sen rusentaa
itseni kuoliaaksi? Että minun kaikissa tapauksissa täytyy elävien
ilmoilta poistua, se päätös on mielessäni varma kuin amen kirkossa.

Jäin koko illaksi sinne ylös enkä tahtonut ensinkään mennä alas, mutta
jonkun ajan kuluttua tuli isä oven taa ja pyysi minua avaamaan ja hänen
äänensä tuntui niin kummallisen vapisevalta ja itkuiselta, että minä
pian hiivin ovelle ja avasin sen. Kuumeesta hehkuvilla silmilläni näin
isän menneen kovin kurjan ja kuihtuneen näköiseksi, ja yhtäkkiä huomaan
makaavani hänen sylissään ja itken ja hän itkee myös ja suutelee minua,
emmekä kumpikaan voineet itkultamme sanaakaan lausua.

»Lapsi, lapsi! Minun armas, pikkunen tyttö rukkani! Sano minulle
vaan, puhuiko tuo vaimo totta? Onko se Meinert?» sai isä viimein
vaivalla kysytyksi. Minä nyökkäsin. Isä ähkyi tuskissaan. »Oi jumala,
oi jumala», hoki hän kerran toisensa jälkeen. Ja sitten taas: »Lupaa
minulle vain, ettet tee mitään tuhmuutta, pikku raukkani. Minä puhun
Meinertin kanssa, kyllä kaikki vielä korjaantuu.» Minun täytyi kädestä
pitäen luvata hänelle, etten tekisi mitään pahaa itselleni. Itse pyysin
häneltä, että saisin seuraavan päivän olla rauhassa itsekseni ja että
ruoka tuotaisiin minulle omaan huoneeseeni. Isä suostui kaikkeen.

Myöhemmin tuli Meinert. Hän oli aivan raivoissaan. »Olisit heti sanonut
minulle, miten asiat ovat, niin ei tämä olisi päässyt näin pitkälle»,
hän huusi, »minä olisin antanut sinulle muutamia tippoja, ja kaikki
olisi kunnossa. Nyt tästä tuli kaunis juttu. Isäsi uikuttaa kuin vanha
akka, äitipuolesi on pannut ulinallaan koko talon ylösalaisin, ja
huomenna tämän tietää koko kaupunki. Frieda Gotteball tietysti istuu
alhaalla arkihuoneessa ja on ottanut selon juurta jaksain koko jutusta.»

Frieda täti! Tämä ajatus vei minulta viimeisetkin voimat. Näin tuon
vanhan naisen ankarain, läpitunkevain silmäin katselevan itseäni
ja sydämeni jäykistyi pelosta, häpeästä ja kauhusta. »Anna minulle
myrkkyä», sanoin Meinertille. Hän naurahti kuivasti. »Myrkkyä! Sitäkö
tämä vielä puuttuisi! Minulla ei ole nyt muuta keinoa kuin naida sinut.
Jos isäsi ottaa minut osakkaaksi liikkeeseen, olkoon menneeksi, muuten
kiitän kunniasta». Hän kiiruhti ulos ja minä jäin makaamaan. Kauhun
väreet karsivat ruumistani. Ajattelin että minun täytyy mennä naimisiin
Meinertin kanssa, ja silloin yhtäkkiä, ikäänkuin se olisi minuun
jostain ulkoa tullut, oli mielessäni varmana ja lujana päätös: ennemmin
kuolen. Vaikka veteen tai junan pyörien alle ennen kuin Meinertin
vaimoksi. Minä en voi, en voi, en, en — — —

En osaa selittää, miten tämä on oikein tapahtunut, mutta se on niin,
että minun tunteeni ovat yhtäkkiä kokonaan muuttuneet. Nyt minä sen
varmaan tiedän: minä vihaan Meinertiä. Hän on roisto. Kun ajattelenkin
häntä, tuntuu kuin jokin iljettävä mato ryömisi pitkin ruumistani. Kun
ajattelen sitä mahdollisuutta, että tulisin olemaan koko elinaikani
sidottuna tähän mieheen, että olisin tuomittu ainaiseksi, kuolemaan
asti kuulumaan hänelle, silloin mustuu maailma silmissäni. Minä en
tahdo, en, en — — —

       *       *       *       *       *

Frieda täti ei tietenkään voinut pitää salaisuutta omassa hallussaan,
ja kaksi päivää tuon kauhean tapauksen jälkeen, joka yllätti minut
kuin varas yöllä, tuli hän meille mukanaan muita sukulaisia, nimittäin
eno Pohns ja täti Frauke, eno Dirk Thomsen ja täti Trine. Ja kaikki
istuivat vierashuoneessa ja pitivät perheneuvottelua siitä, miten minun
suhteeni nyt oli meneteltävä... Aivan samoin kuin ennen, silloin kun
minut T—hen lähetettiin.

Minä olin ylhäällä omassa huoneessani, mutta siinä kykkiessäni ikkunan
vieressä pisti yhtäkkiä päähäni, että pitäisi mennä alas kuuntelemaan,
mitä ne siellä päättävät. Hiivin hiljaa portaita alas ja pujahdin
arkihuoneeseen, jonne voin avonaisesta tirkistysreijästä kuulla kaikki
mitä vierashuoneessa puhuttiin. Joskus työnsin verhoa hiukan syrjään,
ja silloin en ainoastaan kuullut, vaan näinkin kaikki mitä siellä
kokouksessa tehtiin.

He näyttivät olevan kaikki hyvin kiihottuneita ja kiivaasti
siellä puhuttiin. Frieda täti ei ollut ennättänyt edes riisuutua,
päällysvaatteissa ja hattu päässä hän istui pöydän ääressä, riutuneen
näköisenä ja kasvot tummanpunaisina. Kuulin heidän puhuvan siitä,
että minun pitäisi mennä Meinertin kanssa naimisiin. Isä sanoi, että
Meinertistä tulisi hänen liikekumppaninsa ja asia järjestyisi sillä
tavalla aivan itsestään, ja rakkaiden sukulaisten ei tarvitseisi
turhanpäiten semmoista melua nostaa. Kihlaus julaistaisiin heti ensi
päivinä. Mutta silloin Lene päästi aika porun ja valitti surkealla
äänellä, että nyt hänen lapsensa jäisivät aivan osattomiksi, hänelle
itsellekään ei jäisi mitään, vaan saisi mennä uudestaan palvelukseen
ja laittaa lapsensa vaivaistaloon, jos isä sattuisi kuolemaan. Isä
käski hänen pitää suunsa kiinni ja eno Dirk ja Pohns vakuuttivat,
että ei ole mitään muuta keinoa tästä pulasta pääsemiseksi; tosin se
oli kauhea häpeä koko suvulle, mutta ei tämä ollut ensimäinen eikä
viimeinenkään kerta, kun tämmöistä tapahtui. Kesken kaikkea syöksähti
Frieda tädin ääni esiin kuin jääkylmä vesisuihku. »Luuletteko sitten,
että Thymi huolii Meinertistä?» Kaksi sekuntia oltiin huoneessa aivan
hiljaa, sitten syntyi yleinen äänten hälinä, kaikki huusivat että
muusta ei voinut olla puhettakaan, että minun oli pakko tehdä se, ja
yli kaikkein muiden kaikui Lenen ääni: »Sepä olisi kaunista, jos hän
vielä panisi vastaan, sittenkun on kerran — — Saa kiittää onneansa,
kun pääsee naidun vaimon kirjoihin — —.» Samassa oli yleinen riita
käynnissä. Se oli alkanut niin äkkiä, etten huomannutkaan ennenkun se
oli täydessä vauhdissa. Frieda tädin ääni kuului ensin kovinna: »Enpä
tosiaankaan tiedä, onko oikein tehty jättää lapsiparka noin vaan tuon
Meinert lurjuksen haltuun. Sietää vielä ajatella, kumpi onnettomuus on
vaikeampi kantaa, häpeätahra nimessä vai koko elinajan kestävä onneton
avioliitto...»

»Sinä olet järjiltäsi, Frieda,» huusi Frauke täti kiihtyneenä, »ei kai
hän voi jäädä tähän entisellä tavalla elämään. Kun on kerran laittanut
itsensä semmoiseen asemaan, niin tyytyköön myös seurauksiin. Koska hän
on Meinertin kanssa pitänyt peliään, ottakoon myös hänet miehekseen.»

»Se on myöskin minun mielipiteeni», sanoi isä, »naimisella tästä
pulasta paraiten päästään.»

»Semmoisen miehen kanssa!» huusi Frieda täti, »semmoisen roiston,
joka käyttää hyväkseen alaikäisen lapsen yksinkertaisuutta ja
tietämättömyyttä tehdäkseen hänet onnettomaksi... Ja että sinä hänen
isänään et käsitä, mihin turmioon sinä tämän naimiskaupan kautta
lapsesi syökset Oletko sinä isä? Kurja roisto sinä olet, aivan
samanlainen kuin tuo kumppanisi. Niin, semmoinen sinä olet,» hän huusi
ja iski nyrkkinsä pöytään, »sinäkö muka olisit mies kasvattamaan lasta,
vieläpä tyttöä! Sinä — sinä! Enkö minä ole sitä aina sanonut ja sinulta
melkein polvillani rukoillut, että tyttö olisi ripille päästyään
lähetetty pois kotoa johonkin kasvatuslaitokseen? Sinun on syy. Sinua
me tässä istumme tuomitsemassa emmekä tuota onnetonta, vieteltyä
lapsiraukkaa, ettäs sen tiedät!

»Minua?» huudahti isä. »Minä olen rakastanut lastani enemmän kuin
mitään muuta maailmassa, Frieda. Minua et voi mistään syyttää.»

»Syytänpä sittenkin. Sinä olet häntä rakastanut, sanot. Mutta minä
kysyn, onko se oikeaa rakkautta, että tekee lapselleen kaikessa
mieliksi ja sanoo niin ja amen kaikkeen, mitä se tyhmyydessään vaan
keksii ja panee toimeen? Tämä talo ei ole mikään sopiva olinpaikka
kasvavalle tytölle. Apteekki on jo kauan ollut huonossa maineessa. Tämä
ei ole ollut kunniallinen talo sitten sinun ensimäisen vaimoparkasi
kuoleman eikä täällä ole sen jälkeen ollut mitään oikeaa perhe-elämää.
Porttola tämä on, huorapesä — niin — niin — — semmoinen tämä on...
Ainoa kunniallinen henkilö, joka täällä on näinä vuosina emännöinyt,
oli tuo tyttö poloinen, joka myöskin on sinun omallatunnollasi — sinä
naisten raiskaaja, sinä — —»

»Ainoa?» kiljui Lene. »Enkö sitten _minä_ ehkä ole kunniallinen
ihminen, vai olenko minäkin tuommoinen — —?»

»En minä voi sinua muuksikaan kutsua», huusi Frieda täti vastaan.

Kuin ammuttu nuoli lensi Lene tuoliltaan suoraan Frieda tädin kimppuun,
tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja huusi niin paljon kuin jaksoi:
»Olenko minä semmoinen? Sinä kyttyräselkä marakatti! Peruutatko sanasi
ja pyydätkö anteeksi, taikka minä väännän sinun lampaannaamasi nurin,
ettet sitä enää milloinkaan saa kohdalleen...»

Frieda täti ei ollut hidas liikkeissään hänkään, vaan iski paikalla
kyntensä Lenen kasvoihin, niin että tältä pääsi poru, ja silloin
hyppäsivät kaikki paikoiltaan, mikä milläkin äänellä huutaen, eno Pohns
sieppasi paksun kävelykeppinsä, joka hänellä on aina polviensa välissä,
ja rupesi sillä huitomaan yli pöydän tappelevia naisia kohti, joita
hän tietysti ei tavannut, mutta osui sen sijaan kattolamppuun, jonka
kupu ja lasi tulivat tuhansina sirpaleina helisten lattiaan. Silloin
naiset irtautuivat toisistaan, ja Frieda täti rupesi silittelemään
takkuun mennyttä tukkaansa ja Lene juoksi ulos, luultavasti huuhtomaan
silmiään, joita Frieda täti oli ehkä liian kovakouraisesti pidellyt.
Heti sen jälkeen tuli Meinert sisään. En voinut heti kuulla, mitä hänen
kanssaan neuvoteltiin, kun naiset yhä puhuivat niin kiihkeästi, että
muiden ääniä oli vaikea kuulla. Luulen heidän puhuneen siitä, että
Meinert tulisi apteekin osakkaaksi, ja kun sekä eno Pohnsilla että
eno Dirkillä on siihen suuria kiinnityksiä, täytyy ensin kysyä heidän
mieltänsä asiasta. Näytti siltä kuin he eivät olisi oikein mielellään
suostuneet, ja Frieda täti vaati että ensin pitäisi kysyä minulta,
tahtoisinko minä ottaa Meinertiä miehekseni.

Työnsin silloin verhoa aukon edestä hiukkasen syrjään ja näin suoraan
edessäni Meinertin kalpean, ivallisen naaman, eikä milloinkaan se ollut
näyttänyt minusta niin iljettävän vastenmieliseltä kuin sillä hetkellä.

»Niin, arvoisat herrat», sanoi hän ja hieroi laihoja, luisevia käsiään.
»Jos asiat ovat sillä tavalla, niin annetaan kaiken jäädä entiselleen.
Ei kenenkään pidä luulla, että minulla tässä jutussa on mitään
pyydettävää. Päinvastoin. Minä en kiellä mitään. Minulla on ollut
pieni seikkailu Thymianin kanssa. Hyvä. Seuraukset tulevat näkyviin.
Bon. Koska hän on minun isäntäni ja paraan ystäväni tytär, olen valmis
tekemään velvollisuuteni ja naimaan hänet. Tahdon olla gentleman.
Muuten — jos en olisi semmoinen, jos tahtoisin olla pikkumainen, olisi
minulla kylliksi syytä peräytymiseen. Thymian on aika rakkari — — siinä
tytössä on temperamenttia. Hän on pitänyt peliään myöskin nuoren kreivi
Osdorffin kanssa... Kuka silloin voi todistaa, että juuri minä — —?»

Koetin tukkia korviani, etten kuulisi enempää. Polveni vapisivat.
Maailma musteni silmissäni. Heti kun vähän toinnuin, riensin
huoneeseeni, otin hattuni ja juoksin ulos, tietämättä minne oikeastaan
aioin. Eteenpäin vaan, pois kotoa, minne jalat veivät. Ja ne veivät
minut suoraan sululle. Menin samaa tietä, jota Elisabeth oli minun
edelläni kulkenut. Mutta kun olin päässyt perille ja kumartuen
kaidepuun yli katsoin alas mustaan, kuohuvaan veteen, valtasi minut
kauhea pelko. Tartuin lujasti kaiteiden ylimpään orteen ja yritin
heilauttaa itseni yli, mutta jalkani olivat kuin maahan kiinni
kasvaneet. Seisoin siinä vaan yhä ja tuijotin alas veteen ja toivoin
makaavani syvällä sen alla, mutta toiselta puolen pelkäsin kuitenkin
kauheasti kuolemaa, joka siellä alhaalla vaani minua. »Hampaat yhteen
vaan ja silmät kiinni», kuulin Elisabethin sanovan, ja samassa tuli
mieleeni, että minä olin viime aikoina saanut käydä läpi samain
koettelemusten kuin hänkin ennen kuolemaansa; samanlainen selittämätön
tuska oli meitä kumpaakin ahdistanut ja sama aavistus tuntemattomasta
vaarasta, joka jossain väijyy uhriansa.

»Mene, tee se pian!» lausui ääni sisässäni, »älä ole niin kurjan
pelkuri.» Ja minä koetin taas pakottaa itseäni hyppäämään alas, ja
taas piti jokin salaperäinen voima jalkani kiinni maassa ja tuskastani
huolimatta tunsin väkevän elämänhalun virtaavan kuumana suonissani ja
voittavan kaikki kuoleman ajatukset.

Tilani oli epätoivoinen, aivoissani ajatukset riehuivat ristiin rastiin
kuin hurjistuneet, raivoisa tuska poltti kaikkia jäseniäni. Minulla
oli vaan yksi toivo: että menisin tajuttomaksi enkä milloinkaan siitä
tilasta heräisi.

Miten kauan siinä lienen seisonut, en tiedä. Yhtäkkiä kuulin jonkun
mainitsevan nimeäni, käännyin ympäri ja näin edessäni Frieda tädin
kalpeat, surulliset kasvot, jotka katsoivat minuun kyyneleisillä
silmillään. Ne näyttivät merkillisesti muuttuneilta, ikäänkuin kaikki
kovuus ja terävyys olisi niistä sulanut pois.

»Thymian, tule lapsi parkani», hän lausui, »tule minun kotiini!»

Hän otti minun käteni kainaloonsa ja minä seurasin häntä kuin unessa,
antaen vastustamatta hänen viedä itseäni minne tahtoi. En milloinkaan
ennen ollut kuullut hänen puhelevan sillä tavalla kuin silloin. En
ole koskaan aavistanut, että hänen äänessään voisi olla semmoinen
lämmin, sydämellinen sointu. Aina olin kuullut hänen vaan riitelevän ja
haukkuvan, ja nyt, kun minä olin niin paljon rikkonut ja kävelin kuin
vaivainen syntinen hänen vieressään, kuulin hänen suustaan ainoastaan
lempeitä, helliä ja lohduttavia sanoja. Minusta tuntui sillä hetkellä,
kuin olisi minulla ollut paljon anteeksi pyydettävää tältä omituiselta
vanhukselta, kuin olisin siihen saakka lapsellisessa tyhmyydessäni
ollut sokea, kun en ollut nähnyt, miten uskollinen, hyvä sydän hänellä
oli karkean ja epämiellyttävän ulkokuoren alla.

Hänen pienessä arkihuoneessaan oli pimeä, kun me tulimme sisään. Minä
istuin sohvaan, laskin käsivarteni pöydälle ja painoin pääni niiden
varaan, ja täti silitti kädellään hiljaa hiuksiani taas puhutellen
minua hellästi: »Lapsi parka! Voi sinua onnetonta tyttö rukkaa! Mitä ne
ovat sinusta tehneet...»

»Minä olen niin pahasti tehnyt, täti», minä sanoin, »että olisi paras,
jos saisin kuolla.»

»Ei niin, Thymian», sanoi hän vakavasti. »Kuolleet eivät voi enää
mitään tehdä, ja sinulla on paljon tehtävää, jos tahdot sovittaa
rikoksesi. Sinulla on edessäsi ankara työ, mutta sinun pitää näyttää,
että sinusta kaikesta huolimatta tulee vielä kelpo tyttö.»

»Mutta minä en rupee Meinertin vaimoksi», huusin itkien, »ennen menen
järveen.» Täti nyökkäsi myöntyväisesti. »Sitä minä juuri ajattelin,
enkä minä voi sinua siitä moittia. Ole rauhassa, kultaseni. Minä puhun
isän kanssa. Koetetaan katsoa, miten tässä olisi paras menetellä.»

Hän puhui minulle vielä pitkän aikaa. Minä en kaikkia hänen sanojaan
enää muista, sen vaan muistan, että hänen puheensa oli lempeää,
ystävällistä, ei yhtäkään kiivasta eikä moittivaa sanaa, ei mitään
purevia viittauksia. Lopuksi hän kertoi minulle kauniista rouva Claire
Gotteballista, kantaäidistäni, jonka isän isoisä oli tuonut köyhänä
tyttönä mukanaan Parisista. Kun olivat olleet neljä vuotta naimisissa,
oli hän jättänyt miehensä ja kaksi lastansa ja karannut erään kauppiaan
keralla Indiaan, ja sen koommin ei hänestä ollut kuulunut mitään. Hänen
nimensä on pyyhitty pois Gotteballin perheen historiasta, mutta joku
pisara tuon kevytmielisen ranskalaisen ilotytön verta oli kuitenkin
periytynyt hänen jälkeläisiinsä, ja sen vaikutus tuli yhä vielä
näkyviin, se oli kuin kirous, joka painoi koko sukua.

»Isäin pahat teot kostetaan lapsille hamaan kolmanteen ja neljänteen
polveen», mutisi Frieda täti itsekseen, »se on totta... niin se on...»

       *       *       *       *       *

Myöhemmin tuli isä. Hän oli masentunut ja alakuloinen. Koti oli
muuttunut hänellekin helvetiksi. Lene parkui kuin hengenhädässä, ja
Meinert oli ivallinen ja pureva.

Isä ja Frieda täti neuvottelivat puoliääneen keskenään. Minä nukahdin
heidän keskustelunsa aikana sohvalle.

Herättyäni sain kuulla, mitä he olivat päättäneet. Minut lähetetään
Hamburgiin. Isä tulee minua saattamaan ja me lähdemme aivan näinä
päivinä. Minä jään asumaan sinne erään rouvan luo, kunnes kaikki on
ohi, ja sitten laitetaan minut täyshoitoon johonkin perheeseen jumala
ties minne.

Kaikki on minusta aivan yhdentekevää. Olen kirjottanut Osdorffille.
Tahtoisin niin mielelläni puhella hänen kanssaan ennen lähtöäni. Parin
kuukauden kuluttua lähtee hän myöskin täältä pois.

Minä en voi sanoin kertoa, miten kurjalta elämäni tuntuu. Olen yhä
vielä Frieda tädin luona. Tavarani on tuotu kaikki tänne. Kotiin en
mene enää. Pelkään että voisin tavata siellä Meinertin.

Minä vihaan häntä niin äärettömästi.

       *       *       *       *       *

Nyt olen ollut jo viisi viikkoa Hamburgissa. Rouva Rammigen on sen
kätilön nimi, jonka luona minä asun. Hänellä on yksin hallussaan pieni
talo ja puutarha Eimsbüttler Chausseen varrella. Paitsi minua on täällä
toinenkin nainen, joka odottaa jo ensi kuussa synnytystään. Hän on
sanonut nimensä olevan rouva Liesmann. Mutta minä en usko, että hän
on naimisissa, sillä ei suinkaan hän silloin tässä paikassa olisi.
Hän on kotoisin Hannoverista. Kaunis nainen, tukka kullankarvainen ja
hipiä hieno ja valkea kuin maito, ainoastaan siellä täällä joku tuskin
huomattava tummempi pisama. Me käymme usein yhdessä kävelemässä ja
molemmilla meillä on yhtä ikävä.

Mitä ihmettä sitä pitäisi tehdä, että saisi kaikki nämä pitkät päivät
kulumaan!

»Rouva» Liesmann on iältään kaksikymmentäneljä vuotta. Hyvänen aika,
miten se ihminen käy aina hienosti puettuna! Jospa minäkin saisin olla
niin koreana! Hohtokivisormuksiakin hänellä on niin paljon, että niitä
riittää useampia jok'ainoaan sormeen.

Äskettäin kävi täällä eräs herra hänellä vieraana. Hänen »miehensä»,
sanoi hän itse. Se ei tietystikään ole totta. Vieras oli unohtanut
tänne nenäliinan, jonka minä satuin löytämään, ja siinä oli
nimikirjaimet V. v. V. Pitäisi kai rouva Liesmannin miehen nimi olla
myöskin Liesmann. Heidän välinsä näyttivät olevan hyvin hellät. Eräänä
iltana he ottivat minut mukaansa teatteriin ja näytännön jälkeen
menimme syömään Ehmken ravintolaan. Olihan se kohteliaasti tehty
heiltä, mutta minä en voinut auttaa sitä, että tunsin olevani liikaa
noiden kahden seurassa, jotka koko ajan hyväilivät ja suutelivat
toisiaan, vähintäkään välittämättä minun läsnäolostani. Herra teki
myöskin muutamia huomautuksia ja viittauksia, jotka olivat minusta
hyvin sopimattomia ja suorastaan minua loukkaavia. Sen herra V. v.
V., alias Liesmann, huomasi itsekin sangen hyvin, sillä hän taputti
minua poskelle ja virkkoi nauraen: »Älkää pahaksi panko, lapsukainen.
Kaikki tuo on inhimillistä. Se on sittenkin hauskaa, — — tuommoinen
vapaa kulkurielämä.» En tiennyt, mitä siihen olisin osannut sanoa. Kun
sitten myöhemmin tulimme kotiin, tuo rakastava pari käsi kädessä ja
minä heidän vieressään, tunsin itseni entistä enemmin yksinäiseksi ja
hyljätyksi. Kun ajattelen asemaani, huomaan siinä jotain erikoista,
joka vasta oikein tekee elämäni synkäksi ja toivottomaksi. Minä
tiedänkin, mikä se on. Se on se, että minulla ei ole mitään toveria
kärsimässä kerallani, ei ketään, jonka tähden minä kärsisin. Jospa vaan
voisin sanoa, että olen jotakuta miestä äärettömästi rakastanut ja
rakkaudesta hänelle antautunut ja että minä nyt saan sentähden kärsiä,
niin tämä kaikki ei tuntuisi niin kauhean vaikealta. Mutta nyt... Monta
kertaa on minusta kuin kaikki olisikin vaan pelkkää mielikuvitusta,
kuin en minä olisikkaan — — — hyvä jumala! — —

Rouva Rammigen on kelpo ihminen, mutta hän on hyvin vähän kotona.
»Rouva» Liesmann on tänään mennyt St. Pauliin ompelijaansa tapaamaan,
mutta minä jäin kotiin, kun tunsin olevani kovin väsynyt. Yksin
ollessani otin päiväkirjani esille ja olen nyt tämän kirjottanut.

       *       *       *       *       *

Rouva Liesmann on sittenkin hänen todellinen nimensä. Me olemme tehneet
lähempää tuttavuutta, heittäneet pois teitittelemisen ja kutsumme
toisiamme Thymianiksi ja Konniksi (hänen etunimensä on nimittäin
Konstanze). Konni on kertonut minulle kaikki elämänvaiheensa. Hän
on elänyt lapsuutensa ajan Hannoverissa siellä pesijättärenä olevan
isoäitinsä luona ja on seitsentoistavuotiaana naitettu leskimiehelle,
jolla oli ennestään kolme lasta. Kolme kuukautta hän oli kestänyt
avioelämää miehensä kanssa, mutta sitten hän karkasi. Sen jälkeen
on hänellä ollut paljon rakastajia ja on hän ollut jonkun aikaa
teatterissakin. Herra V. v. V. eli koko nimeltään Viktor von Vohsen,
hänen nykyinen ystävänsä, on rikas tehtailija ja pitää täydellisesti
huolta hänestä. Konni on mahdottomasti iloinen siitä että saa lapsen,
sillä hän sanoo sen kiinnittävän rakastajan lujemmin häneen. Ei niihin
miehiin muuten ole luottamista, hän sanoo. Minä kysyin häneltä, tokko
hän rakasti paljon tuota miestä. Hän naurahti vaan ja arveli, että
sehän nyt ei ole niin tärkeää. (Herra V. on kaikkea muuta kuin kaunis!)
Kun on rakastellut niin paljon kuin hän, on saanut jo tarpeekseen siitä
lystistä, pääasia on toimeentulon turvaaminen. Kauneuteen ei hän pane
mitään arvoa, ainoastaan hienoon käytökseen. Hieno tulee miehen olla
aina, kadulla, kotona, sängyssä. Ja älyä pitää hänellä olla. Kaikki muu
on pötyä. Tätä kuullessani tulin ehdottomasti ajatelleeksi Osdorffin
moitteettomia saappaita ja hyvin hoidettuja käsiä. Minä luulen että
Konni Liesmann on oikeassa.

Minusta ei vielä huomaa mitään. Huvittavaa on nähdä, miten kaikki
miehet minua töllistelevät. En minä siellä kotona semmoista huomannut.
Aina kun Konnin kanssa puolenpäivän aikaan olemme kävelyllä, kulkee
niitä muutamia meidän perässämme. Joskus on meitä jo puhuteltukin.
Konni sanoo, että minä olen erinomaisen kaunis ja jos vaan olen
järkevä, voin vielä kohdata ties minkälaisen onnen. Olemme luvanneet
kirjottaa usein toisillemme. Eihän sitä tiedä, mitä hyötyä meillä vielä
voi olla toisistamme, sanoo Konni.

Osdorffilta sain äskettäin kirjeen. Hän on lähellä Hamburgia kreivi
Sch——n maatilalla ja aikoo pian käydä minua tervehtimässä, josta
suuresti iloitsen.

       *       *       *       *       *

Neljä päivää sitten sai Konni Liesmann pienen pojan. 11 aikaan illalla
alkoi hän valittaa ja sitä kesti sitten koko yön, kunnes kello 8
aamulla lapsi tuli. Minä en ummistanut silmiäni koko yönä, sillä meidän
huoneemme ovat seinäkkäin ja minä kuulin hänen jokaisen tuskanhuutonsa.
En ollut luullut sen olevan niin vaikeaa, mutta nyt olen alkanut
kauheasti pelätä, kun oma aikani lähestyy.

Jospa kaikki olisi pian ohi!

Yhä uudestaan ja uudestaan minun täytyy tuota pienokaista katsella.
Se on niin hassun näköinen. En voi sanoa, että se minua erikoisesti
miellyttää, vaikka onkin kovin koreasti puettu. Minä en sitä vaan
suutelisi, mutta Konni suutelee sitä alinomaa. Eilen tuli herra V. v.
V. Hän toi Konnille suuren hohtokivillä koristetun kultasoljen, jota
tämä oli jo kauan toivonut itsellensä. Konni torui häntä, että hän ei
muka osannut kyllin hellästi pidellä lasta, ja siinä tilaisuudessa
sain kuulla, että herra V. v. V. on naimisissa ja kolmen lapsen
isä. Merkillistä! Enpä olisi Konnina ruvennut naineen miehen kanssa
yhteyttä pitämään. Yleensä vaikuttaa minuun vastenmielisesti Konnissa
se, että hän alituiseen puhuu vaan rahasta ja lahjoista ja omasta
toimeentulostaan.

Tätä kirjottaissani on ovi Konnin kamariin auki. Hän huutaa minulle,
mitä minä kirjotan. Minä vastaan: päiväkirjaani. Silloin hän laskee
helakan naurun ja tahtoo välttämättä saada lukea sen. Tietysti ei
tule milloinkaan kysymykseen. Hän nauraa yhä. Kaikki tuskat ovat
unohtuneet. »Jos minä olisin kirjottanut päiväkirjan — —» hän nauraa
ihan katketakseen, »siinä olisi jotain luettavaa, Thymian. Siinä olisi
yhtä jos toistakin, sen saat uskoa — —!»

       *       *       *       *       *

Eilen läksi Konni pois lapsineen. Rouva Rammigen oli hankkinut
imettäjän, joka myös lähti hänen matkassaan. Nyt vasta tuntuu
oikein yksinäiseltä ja ikävältä, kun tuo ainoakin toveri on poissa.
Konnista oli minulle paljon hauskuutta, hän oli aina niin iloinen ja
puhelias. Hän on kutsunut minua käymään luonaan Hannoverissa, mutta
siitä matkasta ei kai tule mitään. Viime sunnuntaina kävi herra v.
Vohsen täällä ja lahjotti minulle kultaisen rintaneulan muistoksi
»vaimostaan» (ikäänkuin en minä tietäisi kaikkea) ja kiitollisuuden
osotteeksi siitä, että olin ollut hänelle hyvänä seurana. Se on hyvin
kaunis kapine, tehty himmeästä kullasta ja koristeena turkooseista
muodostettuja lemmikkikukkia. Lapseen minä rupesin vähitellen
enemmän mieltymään ja olin pari kertaa apuna sitä kapaloitaessa ja
kylvetettäessä.

Osdorff oli täällä myöskin viime viikolla. Minusta oli hyvin hauska
tavata häntä. Minä olen todellakin kiintynyt häneen, vaikka en voikkaan
häntä ottaa vakavalta kannalta, en miehenä enkä ihmisenä. Kuuluu vähän
törkeältä, jos sanon pitäväni hänestä niinkuin pidetään koirasta,
johon ollaan totuttu, mutta siltä minusta tuntuu. Ja sitten voi hänen
seurassaan hyvin näyttäytyä; sillä jollei ota lukuun hänen tyhmää
naamaansa, hän on erinomaisen hienon näköinen. Konni tosin ravisti
päätänsä, kun esitin Osdorffin hänelle ystävänäni, ja myöhemmin hän
sanoi, että hän minun sijassani lopettaisi seurustelun semmoisen miehen
kanssa. Hänen kaltaisensa ihminen on kuin kammitsa jaloissa, hän sanoi,
semmoisen kanssa ei milloinkaan voi päästä korkealle. No, Konni ei
tunne meidän välejämme. Osdorff raukka ei suinkaan kykenisi estämään
minua »korkealle pääsemästä», jos niiksi tulisi. Maatilalla olo ei
häntä ensinkään miellytä, siellä kun täytyy nousta aikaisin ylös, olla
mukana ulkotöissä ja sitä paitsi vielä konttorissa työskennellä. Ja
työntekijäksi Osdorff ystäväni on nyt kerta kaikkiaan mahdoton. Kauan
ei hän voi kestää semmoista elämää, hän sanoo. Häntä kaduttaa, kun ei
ole heti alusta pitäen valinnut diplomaatin uraa. Oi voi!

       *       *       *       *       *

Synkkiä päiviä, synkkiä viikkoja ja kuukausia. Joulu oli kerrassaan
kauhea, vaikka isä antoi minulle paljon lahjoja ja Frieda täti kirjotti
pitkän, hellän kirjeen. Konni Liesmann lähetti suuren marsipanitortun
ja korillisen pikkulapsen vaatteita, kaikki ruusunpunaista silkkiä.
Hän on todellakin erinomaisen kohtelias. Ensin minua suuresti huvitti
katsella kaikkia noita hienoja pikku tavaroita, ne olivat minusta aivan
kuin nukenvaatteita. Mutta sitten tuli yhtäkkiä mieleeni, että nuo
pienet nutut ja paidat ja myssyt olivatkin elävää lasta varten ja että
tämä lapsi olisi minun. Se on omituista, minä en vieläkään voi oikein
käsittää, että tämä kaikki on totta. Purskahdin itkuun ja kastelin nuo
hienot lahjani kyyneleilläni. — Olen kovin onneton.— —

Uudenvuoden aattona olin aivan yksin kotona. Rouva Rammigen oli mennyt
kylään tuttavainsa luo. Palvelustyttö itki, kun täytyi minun tähteni
jäädä kotiin. Sanoin silloin, että hän kyllä minun puolestani saisi
mennä, minä olisin mielelläni yksinkin kotona. Sitä en tarvinnut
kahta kertaa sanoa. Mutta se oli kuitenkin pelottavaa tuo yksinäisyys
ja hiljaisuus vuoden viimeisenä yönä. Minä kävelin huoneessani
edestakaisin, ja viime vuoden tapahtumat kulkivat silmieni ohi
kuin aaveet. Taas näin Elisabethin makaavan nurmikolla kuolleena,
vääristynein kasvoin. Ja taas tuli mieleeni rakas äitini, jonka
oli ollut niin vaikea kuolla, kun täytyi jättää minut turvattomana
maailmaan. Nyt minä ymmärsin, mikä huoli se oli, joka häntä silloin
painoi. Luultavasti hänen kuoleva katseensa näki silloin kauas
tulevaisuuteen ja hän aavisti kaikki mitä oli tapahtuva. Mutta olihan
sekä äiti että pastori rukoilleet minun puolestani, miksi ei hyvä
Jumala ole kuullut heidän hurskaita rukouksiaan ja sallinut toisin
tapahtua? Minä en usko enää Jumalaan. —

Parasta minulle kai olisi, jos saisin kuolla lapsivuoteeseen. En minä
sitä kuitenkaan toivo. Minä pelkään kuolemaa, on hirvittävää vaipua
ikuiseen yöhön ja ikuiseen tyhjyyteen.

Minä tahtoisin mielelläni elää ja olla onnellinen. Tokkohan maailmassa
on enää mitään onnea minua varten? Luulenpa kuitenkin että on. Olenhan
minä nuori ja kaunis. Maailma on suuri ja elämä on pitkä. Pitää olla
vain luja _tahto_. Monasti olen miettinyt, miltä se onni oikeastaan
mahtaa näyttää. Kuvailen mielessäni, että se on kaunis, vahva mies,
jolla on pehmeät kädet, sointuva, taipuisa ääni ja viisaat, kirkkaat,
lempeät silmät. Semmoisen miehen minä tahtoisin. Ja jonkun verran
rahaa pitäisi myös olla, että voisin pukeutua kauniisti ja koristaa
itseäni häntä varten. Jos tapaan sellaisen miehen, antaudun hänelle
— arvelematta, vaatimatta virallista eläkekirjaa. Sillä avioliitto
ei minua yhtään houkuttele. Tuommoisen pakollisen yhdessä-elämisen
luulisin olevan kauhean ikävää, henki- ja tunne-elämää kuolettavaa...

       *       *       *       *       *

Rakas päiväkirjani — uskollisin ystäväni ja lohduttajani näinä
tuskan päivinä — — minulla olisi paljon sinulle uskottavaa, mutta
nyt olen niin väsynyt, etten jaksa juuri mitään kirjottaa. Osdorff
on puhdistanut kreivi Sch—n maatilan tomut jaloistaan, koska tuo
»kauhea työ» siellä oli tehnyt hänet kipeäksi, ainakin hänen oman
väitteensä mukaan. Kuusi päivää hän vetelehti Hamburgissa, kun ei
uskaltanut mennä kotiinsa ja pelkäsi holhoojaansa. Minä annoin
hänelle kaikki rahani. Mies paralla ei ollut kukkarossaan enempää
kuin kolme markkaa ja minulla oli vielä neljäkymmentäviisi. Niillä me
sitten kerran kävimme syömässä Alsterpaviljongissa, jossa edeskäypä
kutsui minua »armolliseksi rouvaksi» ja kaikki meitä suurella
kunnioituksella kohtelivat. Osdorff näyttää todellakin ylhäiseltä,
kaikesta tyhmyydestään huolimatta. Kun rahat olivat lopussa, niin hän
lähti pois, se tahtoo sanoa: hän pyysi sähkösanomalla matkarahoja ja
silloin tuli joku, joka vei hänet takaisin Sch—n maatilalle, mutta
kreivi oli sanonut, että menköön mokoma laiskuri ja vetelys niin kauas
kuin tie piisaa, ja silloin hän lähti Berliniin. Viime viikolla hän
kirjotti minulle, että hänen holhoojansa oli pannut hänet oppiin erään
diplomaatin luo, jossa hänen pitää tehdä konttoritöitä, jäljentää
kirjeitä ja toimitella muita pikku tehtäviä, joihin ei mitään erityistä
kykyä tarvita. »Rasittavaa, henkistä työtä», sanoo hän itse... No,
miksikä ei — Osdorffille!

       *       *       *       *       *

Nyt on kaikki ohitse. Viisi viikkoa sitten lapsi syntyi. Minulla oli
kovat tuskat, mutta nyt olen taas terve, vaikka hyvin kalpea ja laiha.

Se on tyttö. Nimeksi pantiin kasteessa Erika Susanne. Nyt voin
käsittää, minkätähden Konni Liesmann niin piti lapsestaan, sillä minä
rakastan omaani yhtä paljon ja tahtoisin mieluimmin pidellä sitä
sylissäni koko päivän ja suudella sen supukkaista ruususuuta, sinisiä
silmiä ja pikkuruisia nyrkkejä.

Kymmenen päivää synnytyksen jälkeen tuli Frieda täti ja isä tänne ja
viipyivät minun luonani kahdeksan päivää. Tällä ajalla teki rouva
Rammigen erään ehdotuksen, joka minusta tuntui peräti hassunkuriselta.

Samana yönä nimittäin, jona pikku Erika syntyi, oli hän ollut eräässä
rikkaassa perheessä apuna lapsen syntymisessä, mutta lapsi, joka
myöskin oli tyttö, oli jo seuraavana aamuna kuollut. Vanhemmat olivat
suruunsa menehtyä, he kun olivat olleet naimisissa jo kaksikymmentä
vuotta saamatta lapsia, ja olivat sentähden suuresti iloinneet tämän
tytön syntymästä. Silloin oli rouva Rammigen kertonut heille minusta
ja pikku Erikasta ja he olivat arvelleet, että ehkä minä suostuisin
lahjottamaan taikka myymään lapseni heille. He ottaisivat sen itselleen
ja pitäisivät ja kasvattaisivat aivan omana lapsenaan.

Minä nauroin rouva Rammigenille vasten silmiä ja sanoin, että omaa
pikku kultuani en möisi kelienkään, vaikka saisin huoneellisen rahaa,
mutta isä ja Frieda täti olivat toista mieltä. Heistä se oli suuri onni
niin lapselle kuin muillekin asianomaisille, että tarjoutui tuommoinen
tilaisuus pienokaisen turvaamiseksi. Minä itkin ja huusin ja kerjäsin,
mutta kukaan ei minua kuunnellut, asiasta sovittiin minun selkäni
takana konsuli Petersin kanssa — se on tuon perheen nimi — ja viisi
päivää sen jälkeen lapsi vietiin pois.

Eronhetki oli katkera. Minä olin aivan suunniltani surusta... Oli aivan
kuin kappale sydämestäni olisi irti reväisty. Heittäydyin pitkälleni
lattiaan ja huusin epätoivossani. Isä koetti minua puhutella ja Frieda
täti otti taas ankaran muotonsa ja sanoi, että minun tulisi polvillani
kiittää Jumalaa hänen armostaan eikä käyttäytyä kuin mieletön. Vanha
herra Peters silitti hiuksiani ja lupasi silloin tällöin antaa minulle
tietoa pikku Erikani voinnista. Oikeastaan ei heidän sitä tarvinnut
tehdä, hän sanoi, kun isä oli kerran minun nimessäni luopunut kaikista
oikeuksista lapseen, mutta herra Peters lupasi kuitenkin. Lopuksi
ylenmääräinen mielenliikutus vei minulta voimat niin, että menin
tainnoksiin, ja kun siitä taas toinnuin, oli lapseni poissa.

Minun on mahdoton siihen mukaantua. Olen mielestäni tullut niin kovin
köyhäksi. Ensimältä itkin yöt ja päivät. Nyt olen hiukan tyyntynyt.— —

Ja nyt minä tiedän, että minulla on päämäärä, johon on pyrittävä. Minun
täytyy päästä rikkaaksi voidakseni saada takaisin lapseni. Rahalla
saa aikaan mitä hyvänsä. Jos pääsen rikkaisiin naimisiin, niin sillä
se on tehty. Kunhan olen rikas, niin saadaanpa nähdä, voivatko estää
minua saamasta takaisin omaa lastani, jonka olen tuskalla ja kivulla
maailmaan tuottanut ja jonka tähden jo sitä ennen olin niin paljon
saanut kärsiä. — —

Toistaiseksi en nyt voi kumminkaan mitään tehdä.

Ovat määränneet minut pantavaksi täyshoitoon johonkin pappisperheeseen
maalle. Frieda täti on tuon paikan keksinyt. Hän tuntuu minusta taas
yhtä vastenmieliseltä kuin ennenkin iankaikkisine varotuksineen ja
parannussaarnoineen. Minä vaan en ole mikään katuvainen Magdalena.
Hyvänen aika, minä olen rikkonut ja saanut siitä kärsiä. Sillä pitäisi
mielestäni se asia olla selvitetty. Olenpa iloinen, kun ovat taas
menneet pois.

       *       *       *       *       *

Enpä olisi osannut ennen unissanikaan aavistaa, että täti Pohnsin
konfirmatsionilahjasta kerran tulisi minun ainoa huvini ja iloni. Ja
että minä tätäkin iloa saan ainoastaan niin sanoakseni varkain nauttia.

Seitsemään kuukauteen en ole nyt tehnyt yhtään muistiinpanoa. Seitsemän
kuukautta olen ollut herra pastori Daubin ja hänen puolisonsa
Ulriken, o.s. von Schmidtin, kasvatus- ja parannuslaitoksessa
G—ssä lähellä Lübeckiä. Pastorilaiset ovat velvollisuudentuntoista
väkeä, se tunnustus heille täytyy antaa. He koettavat minua juuri
vahvasti »parantaa», mutta tokko minä siitä myöskin todellisuudessa
tulen paremmaksi, se on kokonaan toinen asia. Minusta tuntuu
päinvastoin, kuin pappilan ilmakehä, joka päältäpäin katsoen sisältää
vaan jumalanpelkoa ja siveyttä, olisi niin täynnä petollisuuden,
teeskentelyn, ahneuden ja julmuuden baktereita, että niitä tulee vasten
tahtoaankin hengittäneeksi sisäänsä ja saa tartunnan.

Tässä kerran selaillessani päiväkirjaani sattui silmiini se kohta,
jossa olin tehnyt tuon kauniin lupauksen käydä joka pyhä kirkossa ja
elää kokonaan Jumalan sanan jälkeen. No niin. Mutta nyt! Jos joku
tahtoisi saada toisen perinpohjin vihaamaan kaikkea uskontoa, tahtoisi
tehdä kaikki kirkolliset asiat hänelle vastenmielisiksi ja saada
hänet kammoamaan ja inhoamaan kaikkea mikä kristinuskoa koskee, niin
lähettäköön hänet tänne G—n pappilaan — kyllä pastori Daub ja hänen
Ulrikensa siitä asiasta huolen pitävät. Jumalisia he ovat, se täytyy
heidän vihamiehensäkin tunnustaa.

Kello kuusi aamulla noustaan ylös ja työ, kova työ alkaa. Joutilaana
seisomista ja pitkiä tuumailuja täällä ei suvaita. Puoli kahdeksan
on hartaushetki, jolloin kaikkein on oltava läsnä. Silloin seisomme
vieretysten pöydän ympärillä ja kuuntelemme, kun pastori lukee
postillasta aamurukouksen ja liittää siihen omasta puolestaan joitakin
meihin sovellettuja neuvoja ja varotuksia. Taikka oikeastaan ei
tietysti kukaan kuuntele, me seisomme vaan nenät alaspäin, ja kun hän
sanoo »amen», kohoavat kaikki nenät ylös kuin komennosta ja jokaisen
kasvoista voi lukea: jumalan kiitos, että se loppui.

Daubin pariskunnalla on kolme kelvotonta pojannulikkaa, iältään kuuden
ja kahdentoista vuoden välillä, ja sitä paitsi asuu täällä pastorin
veljentytär, 21-vuotias, joka on kihloissa apulaisen kanssa, ylpeä
ja pelkästä siveellisyydestä tylsämieliseksi käynyt nainen. Hän ja
hänen laiha ja tyhmä apulaisensa sekä pastori rouvineen muodostavat
todellakin eheän ja sopusointuisen kokonaisuuden. Sitten on talossa
vielä kaksi palvelustyttöä ja yksi renki, jotka vaihtuvat joka
kuukausi, sentähden ettei kukaan voi kauempaa kestää rouva Ulrikea
ja hänen jumalista komentoaan. Työtä on armottoman paljon tässä
suuressa taloudessa, johon kuuluu muun muassa ison puutarhan hoito ja
muutakin maanviljelystä. — Siis aamulla on ensimäinen hartaushetki,
päivällisaikana tulee siitä uudistettu painos ja iltasella ennen
maatamenoa tarjotaan kolmas ja vankin annos sielunravintoa. Silloin
lauletaan myös kolme virrenvärssyä, ja jälkiruuaksi viimein saadaan
yleinen parannussaarna koko päivän syntien johdosta.

Vakinaisena lausetapana on pastorin rouvalla »Jumalan avulla», jonka
kuulee hänen suustaan vähintään joka kymmenennen sanan perästä.
»Jumalan avulla» löi hän äskettäin sisäpiikaa vasten suuta, niin että
veri purskahti nenästä ja kaksi etuhammasta irtautui; »Jumalan avulla»
on hän jo lukemattomia kertoja saanut maksaa sovinto- ja sakkorahoja
palvelusväen pahoinpitelystä ja solvaamisesta. Minä en ole koskaan
kuullut kenenkään ihmisen haukkuvan niin hävyttömästi kuin tämä
rouva tekee suutuksissa ollessaan, ja hän suuttuu sangen helposti.
Sika, haaska, lutka, roisto, raato ovat vaan pieniä näytteitä siitä
sanavarastosta, jota hän käyttää puhutellessaan väkeänsä. Mihin hänen
kätensä iskee, siinä ei enää ruoho kasva, ja se käsi on erinomaisen
herkkä liikkumaan pienimmästäkin syystä. Minua ei hän ole vielä lyönyt,
mutta olenpa sen sijaan saanut montakin kukkasta, jotka ovat kasvaneet
hänen herjasanaviljelystensä hyötyisässä maaperässä. Minä olen mustana
lampaana hänen laumassaan. Kaikki — palvelusväkeä lukuunottamatta —
saavat minua puhutellessaan naamaansa juhlallisen, vakavan, ankaran
ilmeen. Minä saan joka päivä ylimääräisen annoksen jumalisia puheita
ja varotuksia. Neiti Toni, veljentytär, se se vasta mainio oli ensi
aikoina. Jos minä kysyin häneltä jotain taikka hänen oli joku sana
sanottava minulle, niin hän aina käänsi katseensa sivulle, ikäänkuin
hänen neitsyellistä kainoudentunnettaan olisi loukannut minunlaiseeni
olentoon katsominen. Myöskin herra apulainen Schaffesky — minä sanon:
Schafskopf [s.o. pässinpää] — katsoo minuun aina sangen merkillisellä
tavalla, ja monta kertaa olen saanut kuulla enemmän tai vähemmän
selviä viittauksia »langenneista», »hylätyistä» ja »paatuneista». Ne
eivät minuun juuri pysty. Tavallaanhan nämä ihmiset ovat oikeassa,
koska minut on tänne kerran jätetty »siveellisyyttä oppimaan», ja he
arvattavasti luulevat vaan täyttävänsä velvollisuutensa ollessaan minua
kohtaan jyrkkiä ja ankaroita.

Mutta se mikä minua täällä äärimäisyyteen asti ärsyttää, on se seikka,
että minulta on kokonaan riistetty personallinen vapaus. Jokaista minun
askeltani vartioidaan täällä, ikäänkuin olisin jokin suuri pahantekijä.
Se on jotain kauhean kiusallista ja nöyryyttävää. Minä en esimerkiksi
saa yhtäkään kirjettä, joka ei ole ensin pastorin työhuoneessa avattu
ja luettu. Kaksi kirjettä, toisen Osdorffilta ja toisen Konnilta, he
ovat minulta pidättäneet. Onneksi minä sen huomasin. Siitä lähtien olen
antanut heidän osottaa kirjeensä »poste restante» Lübeckiin, ja tässä
lähellä asuva suutarin vaimo, joka kulkee asioilla kaupungissa, tuo ne
minulle salaa. Itse en myöskään voi lähettää yhtään kirjettä, ennenkun
se on käynyt saman sensuurin läpi. Osdorffille ja Konnille kyhään
välistä muutaman rivin lyijykynällä ja lähetän ilman postimaksua,
sillä minulla ei ole ollut täällä koko aikana yhtään penniä vapaasti
käytettävänäni. Kerran minun onnistui lähettää isällekin tuommoinen
postimerkitön kirje. Mutta isä ei vastannut suoraan minulle, vaan
kirjotti pastorille, että minä olin hänelle valittanut, ja siitäkös
minä sain taas kuulla kunniani! Siitä lähtien olen saanut joka
sunnuntai markan taskurahaa, mutta lauantaina täytyy minun tehdä tili
jok'ainoasta pennistä, mitä olen viikon kuluessa käyttänyt. Tämä elämä
on kauheaa. Isä nähtävästi ei uskalla ottaa minua täältä pois, kun
pelkää Frieda tätiä. Sitä en voi antaa isälle anteeksi, että hän kaiken
sen jälkeen, mitä on tapahtunut, pitää yhä Meinertiä talossa.

Kotiin en palaa enää milloinkaan. Minä vihaan Meinertiä kuin ruttoa.
Mieleni on täynnä vihaa ja katkeruutta. Tämän talon asukkaita vihaan
kaikkia, paitsi palvelijoita, ne pitävät minun puoltani, mutta heidän
joukkoonsa ilmestyy liian usein vieraita kasvoja.

Tänään on pastori rouvineen kutsuttu häihin, neiti Toni kiemurtelee
sängyssään hammastaudissa ja Pässinpää on matkalla. Minä olen ollut
pari tuntia rouva Klockin luona ja kirjotan täällä. Hänen miehensä
on suutari. Hän ansaitsee itse myös käymällä kyläläisten asioilla
kaupungissa ja on muuten hyvin siisti, ahkera ja ystävällinen nainen ja
pitää paljon minusta.

Mutta se mikä minua kaikkein enimmän tähän paikkaan vetää, on rouva
Klockin pieni, kahdeksan kuukauden ikäinen tyttö. Se on ihmeen
herttainen lapsi ja aivan yhtä vanha kuin Erika. Minusta on niin
erinomaisen hauskaa pitää sitä sylissäni ja leikkiä sen kanssa. Se
ryömii ja nauraa ja tahtoisi kovin mielellään sanoa jotakin, mutta ei
osaa vielä. Voi kun saisin kerran nähdä oman pikku Erikani!

Minä häntä niin kovin ikävöin...

       *       *       *       *       *

Jollen olisi niin likeisissä tekemisissä tämän pappilan väen kanssa,
vaan voisin syrjästä päin katsella heidän perheidylliään, hymyilevän
filosofin silmillä tehdä huomioitani ja vertailla toisiinsa sanoja
ja tekoja, teoriaa ja käytäntöä, mahtipontista siveysoppia ja sen
sovelluttamista, niin luulisinpa olevan sangen huvittavaa viipyä täällä
jonkun aikaa.

Ei voi olla mitään koomillisempaa kuin se vastakohta, jonka muodostavat
toiselta puolen näiden hurskasten, silmiään mulkoilevain ihmisten
puheet ja yleinen katsantokanta sekä toiselta puolen heidän suhteensa
toisiinsa ja rakkaisiin lähimäisiinsä.

Aikoja sitten olen huomannut, että pastorin yhteiselämä rakkaan
aviosiippansa kanssa ei mitään erityisen idyllimäistä ole. He
usein riitelevät keskenään, tosin ainoastaan silloin kun luulevat
olevansa kahdenkesken, mutta en ole milloinkaan päässyt perille
siitä, mikä on riidan aiheena. Rouva Klock kertoi minulle näinä
päivinä, että pastorilla on ollut pieni seikkailu kylällä erään
sievän talonpoikaisvaimon kanssa, ja rouva oli saanut jotain vihiä
asiasta. Viime vuonna oli hän sentähden ollut nuorimman lapsen kanssa
kuusi viikkoa kotoa poissa ja odottanut että hänen miehensä tulisi
hakemaan hänet takaisin. Pastoripa olikin päinvastoin iloissaan, kun
sai olla yksin ja vapaana, ja rouvan täytyi viimein palata itsekseen
kotiin. Eihän se tosin ole kaunista, kun mies pettää vaimoaan, mutta
tuolle vanhalle kanalle, joka terävällä kielellään, ahneudellaan ja
raakuudellaan myrkyttää koko ympäristönsä, minä sen harmin mielelläni
suon.

Yksi asia on varma: niin pian kun minä täältä olen päässyt pois, en
jalallani enää mihinkään kirkkoon astu. En milloinkaan! Kirkosta olen
saanut täällä kylläni.

Ennen minä sain sunnuntaisin nukkua niin kauan kuin tahdoin; ja
kirkkoon sain mennä tai olla menemättä, miten vaan itse halusin.
Silloin kävin siellä usein ja mielelläni. Nyt minun täytyy pyhäaamuina
nousta tuntia aikaisemmin kuin muulloin saadakseni kaikki työni ajoissa
valmiiksi, sillä täsmälleen neljänneksen yli yhdeksän pitää lähteä
kirkkoon. Silloin saan astua rouvan ja Tonin välissä kylänraittia
ylöspäin suorittamaan puolentoista tunnin pakkoistunnan kirkossa. Nämä
puolitoista tuntia tuntuvat minusta loppumattoman pitkiltä. Talvella
tahtovat jalat jääksi jäätyä, kesällä pitävät kärpäset surinaansa
ympäri seiniä ja jos silloin tahtoisi hiukkasen uinahtaa, niin kyllä
herra pastorin jyrisevä ääni tekee sellaiset yritykset turhiksi ja
karkottaa kaikki levon tunteet mielestä. Kun minulla olisi enemmän
aikaa, antaisin tässä näytteen hänen saarnoistaan. Ehkäpä joskus
myöhemmin. Ne käyvät aina saman kaavan mukaan: Te olette kaikki
syntisiä! Kaikki kypsiä helvettiin heitettäviksi, oikein perkeleen
makupaloja. Ja lopuksi öljynä vuotavaa hunajaa, Jumalan armolupauksia,
rakkautta, rakkautta, rakkautta. Sen minä vaan sanon, että jos tuo
luvattu jumalallinen rakkaus on yhtäläistä kuin se samanniminen tavara,
jota firma Daub ja kumppanit ihmisille tyrkyttävät, niin minä siitä
vähät välitän...

Pastorin rouva ja Toni istuvat pystyssä ja suorina kuin tikut minun
oikealla ja vasemmalla puolellani, täynnä hartautta ja erinomaisen
tyytyväisinä itseensä. Ulos mentäessä hymyilee rouva ystävällisesti
joka taholle, rakastavaisen ja lempeän näköisenä, niinkuin oikea
seurakunnan äiti ainakin. Mutta herra armahtakoon, jos hän kotiin
tultuaan huomaa jonkin pölyn hitusen piirongilla tai mahonkikaapilla,
silloin alkaa paukkua ja heti kysytään: Mikä sika täällä on taas tänään
ollut pölyjä pyyhkimässä?

Minä tietysti olen se vaivainen syntinen, jonka täytyy tuo lempinimi
pitää hyvänään.

»Te? Luuletteko Te ehkä, että ne pari markkaa, jotka isänne maksaa
meille Teidän puolestanne, antavat Teille oikeuden pitää minun taloani
sikolättinä?...» j.n.e.

Minä olen niin paatunut, että töin tuskin voin estää itseäni nauruun
purskahtamasta, nähdessäni hänen siinä kiukuissaan ärhentelemässä.

Kipeämmin koskevat minuun hienot pistokset ja purevat salaviittaukset,
jommoisia ei suinkaan ole puuttunut. Jo vähän aikaa sitten on
ollut puhetta, että pastorin virkaveli eräässä etäisessä kylässä
tulisi jonakin sunnuntaina vierailemaan tänne vaimonsa ja kahden
tyttärensä kera. Tyttäret ovat aivan nuoria, toinen seitsemäntoista,
toinen yhdeksäntoista vuoden ikäinen. Olin jo edeltäpäin suuresti
iloinnut tästä tapauksesta. Niin kauan olen saanut olla vailla
ikäisteni tyttöjen seuraa, että oikein sitä ikävöin, ja olinpa niin
ajattelemattoman varomaton ja naivi, että kerran päivällispöydässä
kaikkien perheenjäsenten läsnäollessa ilmaisin nämä tunteeni. Siitä
kiusallisesta vaitiolosta, joka seurasi minun sanojani, huomasin heti,
että nyt mahtoi olla jokin kohta hullusti. »Mutta Thymian», sanoi
Toni moittivasti, »mitenkä voitte ajatellakkaan, että täti esittäisi
Teidät noille nuorille tytöille?» »Minkätähden ei?» kysyin minä
tyhmyydessäni. Pastori laski veitsensä ja kahvelinsa pöydälle. »Thomas
ja Hanni, menkää ulos!» Ja kun pojat olivat menneet: »Veljentyttäreni
on aivan oikeassa. Me emme tahdo Teitä suinkaan loukata, rakas Thymian,
mutta kun asiat ovat nyt niinkuin ne ovat, olisi se anteeksiantamaton
tahdittomuus meidän puoleltamme, jos saattaisimme Teidät yhteen
virkaveljeni nuorten, viattomien tyttärien kanssa.» »Tietysti se on
mahdotonta», sanoi rouva äkäisesti. »Kun Roswarin herrasväki tulee,
pysyy Thymian sen iltapäivän huoneessaan. Sehän on hänelle itselleenkin
mukavinta. Eipähän hänellä ja noilla tytöillä voi mitään yhteisiä
harrastuksia olla.»

Siinä sitä oltiin. Minä olin saanut tarpeekseni. Ja nyt istun
kotiarestissa kamarissani ja sen johdosta on minulla aikaa ottaa esille
ainoa lohdutukseni, päiväkirja. Roswarilaiset ovat nimittäin tänään
tulleet. Minä olen lukinnut oveni. Oikeastaan se on tyhmää antaa
mokoman jutun niin käydä sydämelleen. Pitäisi osata asettua semmoisten
asiain yläpuolelle. Mutta siitä huolimatta se polttaa ja kirvelee
mieltä, niinkuin minua olisi sisällisesti nokkosilla piesty. Olen
itkenyt sen tähden.

Minä en ole tätä ennen milloinkaan koettanut selvittää itselleni
onnettomuuteni seurauksia. Tähän saakka en ole ollut tietoinen siitä,
että se on ainaiseksi sulkenut minut pois seuraelämässä täysiarvoisten,
kunniallisten rouvain ja tyttöjen piiristä. Joskin minun täällä jo
monasti oli annettu se kyllin selvästi huomata, en ollut kumminkaan
koskaan pannut sitä niin mieleeni, että olisin asian täydellisesti
käsittänyt.

Nyt minä sen tiedän.

Tyhmyydessäni olin luullut jo sovittaneeni rikokseni noina hädän ja
tuskan kuukausina, jotka kävivät lopputapahtuman edellä, ja tuona
kauheana hetkenä mustan veden ääressä, jolloin kuolemantoivo ja
elämänhalu minussa taistelivat keskenään kuin kaksi hurjistunutta
ihmistä. Minussa oli joku määrä iloista lapsen uskoa evankeliumin
suloiseen lupaukseen: Meidän Jumalamme luona on paljon
anteeksiantamusta...

Nyt minä tiedän sen paremmin. »Meidän Jumalamme» on kaksinaamainen
niinkuin roomalaisten Janus. Toisen hän kääntää, rakkautta ja
anteeksiantoa luvaten, hyviä ihmisiä, lapsellisesti uskovia ja
synnittömiä kohti, jotka eivät oikeastaan mitään anteeksiantamusta
tarvitse. Toinen, vihainen, pelottava, heltymättömään julmuuteen
jäykistynyt muoto on pahoja, paatuneita, katumattomia syntisiä varten
ja uhkaa helvetin rangaistuksilla ja kostolla aina kolmanteen ja
neljänteen polveen.

Ei, parempi kuin uskoa Daubin ja kumppanien jumalaan on olla kokonaan
uskomatta mihinkään. Palvelijasta voi päättää, millainen herra
on. Minkälainen mahtaakaan se herra olla, jota nämä ulkokullatut,
julmat, häijyt ihmiset luulevat palvelevansa tekopyhyydellään,
säälimättömyydellään ja vihallaan!

Heidän alituiset rukouksensa ja saarnansa ja jumaliset eleensä ovat
minulle sanomattoman vastenmielisiä. Minä tunnen että minusta tulee
kerrassaan huono ihminen, jos minun täytyy jäädä tänne pitkäksi aikaa.
»Ankaraa mutta samalla hellää hoitoa» oli minulle etsitty »Itzehoer
Nachrichtenissä. Ankaruuden suhteen ei jää mitään toivomisen varaa,
mutta missä on hellyys? Olisipa todellakin hauska tietää, miten Daubin
herrasväki sen sanan merkityksen käsittää. Minua tyrkitään nurkasta
nurkkaan kuin kelvotonta, liikaa esinettä, ja usein saan ainakin
kymmenen kertaa yhden tunnin kuluessa kuulla, että heillä on niistä
tuhannesta markasta, jotka minun elannostani maksetaan, vähintään
viidentuhannen markan arvosta harmia minun tähteni, ja että minä en voi
olla kylliksi kiitollinen siitä, että arvossa pidetty, kristillinen
perhe on ottanut minut, langenneen naisen, turviinsa.

Monta kertaa olen jo miettinyt karata pois täältä. Mutta minneppä minä
pääsen, kun ei ole rahaa. Kotiakaan ei minulla enää ole. Vanha herra
Peters ei ole pitänyt sanaansa.

En ole kuullut hiiskaustakaan hänestä. Taikka olisivatko nuo salanneet
minulta hänen kirjeensä? Täytyy ensi tilassa kirjottaa hänelle. Onneksi
tunnen osotteen.

Klockin pikku Marie oli äskettäin tuhkarokossa. Hän osaa sanoa jo
»mamma». Ai, miten herttainen hän on! Minä pistäysin kerran salaa häntä
katsomaan, ja siitä hyvästä olivat pastorilaiset repiä silmät päästäni,
kun saivat sen tietää. Pelkäsivät että minä olisin tuonut tartuntaa
heidän poikiinsa. Onneksi ei kukaan ole sairastunut.

       *       *       *       *       *

Kuusi viikkoa sitten sain Leneltä kirjeen. Hän kirjotti että minun
pitäisi koettaa hankkia itselleni paikka jossain perheessä rouvan
apulaisena. Minun ei mitenkään sopisi antaa isän kauempaa maksaa
puolestani niin paljon täysihoidostani, kun tämä juttu jo ilman
sitäkin oli tullut niin äärettömän kalliiksi. Juuri kuin minä täällä
Daubilaisten täyshoitolaisena ylellisyydessä eläisin! ... Lene ei
aavista, miten täydelleen samaa mieltä minä olen tästä asiasta hänen
kanssaan.

Sattumalta sain juuri samana päivänä tilaisuutta kirjottaa pari riviä
Konni Liesmannille Hannoveriin, ja mainitsin silloin muun muassa
etsiväni jotakin paikkaa itselleni ja pyysin häntä ilmottamaan, jos
sattuisi saamaan tietoa semmoisesta. Jonkun päivän perästä hän vastasi,
että hän hyvin mielellänsä ottaisi itse minut luoksensa. Minä saisin
häneltä vapaan asunnon ja kaksikymmentä markkaa taskurahaa kuussa ja
korvaukseksi siitä tarvitseisi minun vaan olla vähän apuna taloudessa,
muuten tulisin siellä olemaan hänen sisarenaan. Minä tietysti ihastuin
äärettömästi tästä ehdotuksesta ja ilmotin siitä heti kotiin.
Kahdeksan päivän kuluttua sain isältä vastauksen, jossa hän sanoi
hankkineensa Hannoverista tietoja rouva Liesmannista ja nämä tiedot
olivat olleet sitä laatua, ettei hän voinut uskoa minua sen naisen
seuraan. Siinä on tietysti Frieda täti takana. Hänen moitteensa minun
kasvatukseni suhteen näyttävät koskeneen kovasti isään, niin että hän
nyt korjatakseen erehdystään katsoo olevansa pakotettu tanssimaan tädin
pillin mukaan. Nyt he tahtovat taas panna minusta ilmotuksen »Itzehoer
Nachrichteniin». Luultavasti tahdotaan minua taaskin saada johonkin
»kristilliseen perheeseen». Jumala varjelkoon siitä! Kunpa vaan
keksisin keinon miten päästä täältä pois. Minä vaan yksinkertaisesti
karkaisin ja lähtisin _sittenkin_ Konni Liesmannin luo. Yöt päivät
vaivaan päätäni tätä asiaa miettimällä.

       *       *       *       *       *

Kesken kiirettä. Soma tapaus, joka minun täytyy saada kirjaani
merkityksi, koska olisi vahinko jättää jälkimaailma siitä
tietämättömäksi.

Eilen oli pastori rouvineen kutsuttu kylään ristiäisiin, pojat
olivat päässeet pienelle huvimatkalle Lübeckiin, ja minä olin saanut
tehtäväkseni ommella nimikirjaimet neljäänkolmatta pyyheliinaan ja sen
lisäksi parsia puolen tusinaa sukkia. Kaksi tuntia työskenneltyäni
hävitin yhtäkkiä sormustimeni enkä löytänyt sitä, vaikka miten olisin
hakenut. Kun ompelupöytä niinkuin kaikki laatikot ja muut säiliöt tässä
talossa oli lukossa, läksin neiti Tonilta pyytämään mitä tarvitsin.

Koko talo oli hiljainen kuin hauta, palvelijoitakaan ei ollut
kotona. Minun kotikenkäni, joissa rouvan määräyksen mukaan piti
olla huopapohjat, eivät antaneet vähintäkään ääntä, ja niin kävelin
kuulumattomin askelin Tonin huoneen ovelle yläkertaan. Olin juuri
koputtaa, kun pysähdyin, sillä sisästä kuului naurua, puhetta ja
kuiskauksia. »Ahaa», ajattelen itsekseni ja vetäydyn hiljaa takaisin,
portaiden komeroon, josta hyvin voi pitää ovea silmällä.

Seisoin siinä kauan aikaa, mutta viimein kyllästyin, astuin taas
esiin ja koputin ja retuutin ovea, mutta mitään vastausta ei
kuulunut. Ei hiiskaustakaan, ovi oli lukossa. »Vai niin», ajattelen,
»siellä rakastellaankin lukittujen ovien takana,» ja minut valtaa
ilkeä vahingonilo, kun olen tavannut nuo hurskaat sielut verekseltä
synninteossa. Huoneessa ei ole muuta ovea kuin tuo yksi, minä asetun
seisomaan sen viereen ja yskin ehtimiseen kuuluvasti, että he tietävät
minun yhä olevan siinä. Kello tulee seitsemän, kahdeksan, on jo
pilkkosen pimeä. Puoli yhdeksän tulee palvelustyttö kotiin. Silloin
minä hyökkään rappujen suuhun ja huudan häntä tulemaan ylös, koska
luulen muka olevan varkaita neidin huoneessa ja pelkään että ne ovat
hänet murhanneet. Tyttö tietysti alkaa myös huutaa, silloin avautuu
ovi ja kun käännyn ympäri, seisoo apulainen takanani, tarttuu kiinni
minuun ja ravistelee ja käskee pitää suuni kiinni. Ja koko mies vapisee
pelosta ja on naamastaan valkea kuin liitu, mutta minä olen pakahtua
naurusta ja pujahdan samassa Tonin huoneeseen, jossa tämä seisoo
pimeässä ja levittää peittoa sänkynsä päälle.

»Ettekö olisi hyvä ja lainaisi minulle sormustinta», sanoin
viattomasti, »kas, miksi Te olette vielä pimeässä, neiti?»

»Te — Te —— elukka!» sähisi hän vihasta vapisten. »Odottakaa vaan,
vielä minä Teille näytän...»

»Mitä sitten? Mitäs pahaa minä nyt olen tehnyt?»

Hän sytyttää lampun ja heittää minuun katseen, — yhden katseen vaan,
mutta sitä en unohda. — En sittenkään voinut pidättää nauruani, kun
katselin häntä, niin selvästi oli hänen kasvoistaan luettavana koko
viimeisten tuntien imelän-surullinen historia.

Nyt voin olla iloinen.

Tänä aamuna se räjähti... Loppu! ... Pojat huutavat minua...

       *       *       *       *       *

Klockin pikku Marie on yht'äkkiä kuollut vatsatautiin. Kolme päivää
vaan oli sairaana. Minun on vaikea tottua siihen ajatukseen, että
tuota pikku tyttöstä ei ole enää olemassa. Olin siihen lapseen niin
kiintynyt. Aivan kuin pieni enkeli oli se arkussa maatessaan.

Unta en saa yhtenäkään yönä. Ajatukseni askartelevat aina pikku
Erikassani. Voihan se olla jo vaikka kuollutkin, ja minä en tiedä
mitään. Ensi kuussa se tulee vuoden vanhaksi... jos elää, minun on sitä
enää vaikea uskoa.

Levottomuus, tuska ja ikävä tekevät minut sairaaksi, ja kun ei ole
yhtään ihmistä, jolle voisin vaivojani valitella, tuntuu toista
vertaa raskaammalta. Usein kun öisin makaan valveillani sängyssä unta
saamatta, tulee mieleeni kaikenlaisia omituisia ajatuksia.

Eikö tämä maailman järjestys ole sentään kummallinen? Eikö jokaisen
äidin oikeus omaan lapseensa pitäisi olla pyhä, niin pyhä, että sen
rinnalla kaikki, kaikki muu menettää arvonsa, että pilkka ja iva sen
edessä häveten vaikenevat. Ja tuo rakkaus, josta raamattu puhuu, joka
on kärsiväinen ja laupias, joka ei vihaan syty eikä pahaa ajattele,
joka ei omaansa etsi, joka kaikki kärsii ja kaikki anteeksi antaa eikä
koskaan väsy, eikö se ole juuri äidin rakkaus lapseensa? Mikä muu
rakkaus on sellaista? Se on rakkautta, joka on todellisesti puhdasta
kaikista epäjaloista, itsekkäistä pyyteistä...

Minä kirjotan tätä vuoteessa kynttilän valossa. Pojat nukkuvat...

Jos ihmiset uskonnostaan totta tekisivät, eivät he aviotonta äitiä
häväisten ja ivaten kohtelisi ja estäisi häntä vapaasti ja julkisesti
lastansa omakseen tunnustamasta. He näkisivät myöskin »langenneessa»
tuon pyhän rakkauden esineen, joka Jumalan omien sanojen mukaan on lain
korkein täyttämys, ja antaisivat hänen rauhassa kulkea omia teitään.

Voipiko maailmasta mistään löytää semmoista tunnetta, joka edes
lähimaillekaaan muistuttaisi tuota Korintilaiskirjeessä kuvattua
rakkautta niinkuin äidinrakkaus? Ei mistään, ei mistään! Sentähden tämä
rakkaus on se, joka on likinnä täydellisyyttä. Sentähden rakastava äiti
enimmän lähenee oikean kristityn ihannetta.

Minä en ole vielä kahdeksaatoista vuotta täyttänyt. Nuoruutta sanotaan
elämän kevääksi. Mutta missä on minun kevätaurinkoni ja minun keväiset
huvini? Kaikki on synkkää ja totista minun elämässäni. Ja kuitenkin oli
minulla semmoiset edellytykset elämän ilojen ja riemujen nauttimiseen.
Minä aina niin mielelläni nauroin ja laskin leikkiä...

Miten julmaa se on, että _yksi ainoa_ askel tieltä syrjään vie ihmisen
auttamattomasti synkkään yöhön ja yksinäisyyteen... Miten kauheaa,
että ihmiset — ajatuksilla ja tunteilla varustetut _ihmiset_, joilla
on heikkoutensa ja vikansa niinkuin muillakin — voivat kääntää
rakkauden suuren, ihanan, pyhän evankeliumin säälimättömän kovuuden,
raakuuden ja julmuuden laiksi. Välistä minä uneksin onnesta, joka
on kirkas, puhdas ja auringonpaisteinen. Olen pitävinäni lämpöistä,
pehmyttä, pikkuista lastani sylissäni. Sillä on yllään valkea puku
ja se hymyilee ja taputtaa pieniä kätösiään. Ja me molemmat kuljemme
kauas, kauas kevätaamun kirkkaassa ilmassa, yli viheriäin niittyjen,
joilla monenväriset kukat loistavat ja perhoset kukasta kukkaan
lentelevät. Yhä kauemmas vaan, toiseen kauniimpaan, avaraan maailmaan,
jossa ei ole mitään eläviä olentoja, ainoastaan kukkia ja tähtiä ja
kristallikirkasta vettä, joka puhdistaa pois vanhan maailman kaiken
lian ja kaiken synnin, ja josta nousee ylös uusi, puhdas, hyvä, pyhä
ihminen...

       *       *       *       *       *

Pastorin luona ollessani minun täytyi varastaa jokainen hetki, jotka
voin käyttää muistiinpanojeni kirjottamiseen. Viimeisiä rivejä,
jotka kirjotin lyijykynällä kynttilän häilyvässä valossa, voi tuskin
lukea... Nyt minulla sensijaan ei olisi puutetta ajasta, mutta en
ole muuten tullut sitä tehneeksi, kunnes tänään sattumalta tuli
päiväkirja käsiini, ja kun on hyvin ikävä sunnuntain iltapäivä, koetan
sitä lyhentää kirjottamalla. Viimeinen kirjottamani sivu kuvaa hyvin
ajatuksiani siihen aikaan. Nyt kun olen vihdoinkin irti pappilasta,
vuoden siellä kestettyäni, tahdon pääpiirteissään kertoa, mitä minulle
viime aikoina on tapahtunut, että nämä muistiinpanoni jäisivät
täydellisinä jälkimaailman käsiin.

Jos koetan mielessäni koota »parannusvuoteni» kuluessa saamani
vaikutelmat, voin sanoa että se, mikä Daubin perheessä minuun niin
vastenmielisesti vaikutti ja koko elämäni myrkytti, ei ollut niin
paljon itse se kohtelu, joka siellä tuli minun osakseni, kuin tuon
joukkion iljettävä tekopyhyys ja kavaluus. Minussa oli jotain,
joka nousi suoraan kapinaan sitä vastaan. Semmoista minä en voi
sietää. Jumalisuus on kaunis ja hyvä asia, jos sitä on kannattamassa
edes alkeellisinten siveysopin vaatimusten mukainen olento ja
käytös ihmisellä. Mutta kun kuulee riitelevän vaimon ja tekopyhän
intoilijan alituiseen Jumalan nimeä avuksensa huutavan, vaikuttaa se
vastenmielisemmin kuin karkeimmat kiroukset katujätkän suusta. Minä
en tainnut sille mitään, että koko olentoni nousi tuommoista menoa
vastaan. Muusta en tahdo valittaa. Työ, mitä sain siellä tehdä, ei ole
minua vahingoittanut, ja ruokaa annettiin aina tarpeeksi.

Kun en olisi vaan ruvennut niin kovasti ikävöimään lastani! Minulla
ei ollut lepoa eikä rauhaa sen jälkeen kun suutarin pikku tyttö oli
kuollut.

Tuo ikävä vaivasi minua kuin tauti, minä olin kuin alituisessa
kuumeessa, en ajatellut, halunnut enkä toivonut mitään muuta kuin saada
edes kerran vielä nähdä pikkuista lemmittyäni.

Siihen aikaan kävi Frieda täti minua katsomassa. Pastorin rouva lienee
jutellut tädille minusta kauniita asioita, koskapa tämä otti minut
ankaran kuulustelun alaiseksi ja kertoi tietävänsä minulle sopivan
paikan Dithmarschenissa, eräässä talonpoikaisperheessä. Viisi lasta ja
vaan yksi palvelustyttö, talo aivan yksinäisellä paikalla ja ankarasti
kristillinen perhe-elämä siellä vallitsi. Annoin hänen puhua niin
kauan kuin miellytti, itse olin varmasti päättänyt, että sinne en
mene. Ankaruutta ja kristillisyyttä olin saanut sen vuoden aikana niin
paljon, että se riittää koko elinajakseni.

Minä olen nyt kerran sellainen: hyvyydellä minut voi saada minne
tahansa. Ja luullakseni useimpain ihmisten laita on sama. Hyvyys
on ase, jota ei voi vastustaa. Sitä vastaan ankaruus aina herättää
vastustushalua. Frieda täti on epäilemättä pohjaltaan hyvä ihminen
ja tarkottaa varmaankin minun parastani, mutta se ei estä häntä
tulemasta minulle vastenmieliseksi heti, kun hän alkaa moitteensa
ja parannussaarnansa. Herra siunatkoon — olenhan minä jo saanut
kärsiä ja sovittaa hairahdustani, ainako sitä parannuksentekoa vain
pitäisi kestää! Ensin tarvitsee minun taas tehdä jotakin katumusta ja
parannusta vaativaa, ennenkun vapaasta tahdostani alistun uudestaan
tätä surkeutta kärsimään. Vedin kolme ristiä Frieda tädin perään, kun
hän lähti pois.

Silloin oli meillä palvelustyttö, jonka pastori oli tilannut jostain
kristillisestä kasvatuslaitoksesta Hamburgista, koska ei niitä enää
mistään muualta meidän taloon saatu.

Rike oli sen nimi ja aika rakkari se oli, ja minusta oli hauskaa nähdä,
että Daubilaisilla nyt kerrankin oli kylliksi todellista harmin syytä.
Siellä kävi monta kertaa semmoinen jytinä, että Rike arveli pääsiäisen
ja helluntain tulleen samana päivänä. Minä tulin tytön kanssa aika
hyvin toimeen, hän kai huomasi minun monessa suhteessa olevan yhtä
huonossa asemassa kuin itsekin oli.

Eräänä iltapäivänä, kun rouva oli vierailemassa naapurikylässä ja
Toni lähtenyt armaansa kanssa Lübeckiin ostoksille, tuli joku rikas
talonpoika tuomaan pastorille rahaa, luullakseni niityn vuokrasta;
pian senjälkeen meni pastori ulos. Kello kuuden seuduissa minä tulen
puutarhasta, jossa olin siihen asti työskennellyt, ja ohimennessäni
näen silloin ikkunasta Riken seisovan pastorin työhuoneessa ja ottavan
rahaa hänen kirjotuspöydältään. Minä tietysti paikalla sisään ja
vaadin hänet tilille. Hän hätääntyy, näyttää minulle rahat, kaksi
kahdenkymmenen markan kolikkoa, jotka pastori oli unohtanut pöydälle,
ja itkee ja rukoilee, etten tekisi häntä onnettomaksi. Minä mietin
hetkisen, sillä uusi ajatus iski samassa mieleeni.

»Rike», sanoin sitten, »minä teen Teille ehdotuksen. Antakaa noista
rahoista minulle kaksikymmentä markkaa ja pitäkää suunne kiinni. Minä
otan yksin syykseni niiden katoamisen ja pastori on sitä paitsi saava
takaisin kaikki neljäkymmentä markkaa viimeiseen penniin. Mutta minun;
täytyy päästä täältä pois. Luuletteko että ukko tulee pian takaisin?»

Rike naurahti ja sanoi pastorin menneen kylään lemmittyänsä tapaamaan,
josta ei häntä aivan heti tarvinnut odottaa. Hän suostui mielellään.
Minä sain siis kaksikymmentä markkaani, pukeuduin kiireesti, kokosin
hiukan liinavaatteita myttyyn ja sitten suoraa päätä lähimmälle
asemalle. Onneksi minulle lähti heti yksi juna Lübeckiin ja sieltä
pääsin ilman viivytystä jatkamaan matkaa Hamburgiin, jonne saavuin
kymmenen aikaan iltasella. Silloin oli tietysti liian myöhä mennä
enää Petersin luo. Toiselta puolen en ollut myöskään halukas menemään
hotelliin yöksi, sillä siinä tapauksessa eivät olisi rahani riittäneet
Hannoveriin asti. Yli puoliyön istuin aseman odotussalissa, kunnes
vahtimestari tuli ilmottamaan että sali suljetaan, ja silloin minun
täytyi lähteä ulos. Kaikeksi onneksi sattui olemaan ihmeen kaunis,
lämmin toukokuun yö, ja ulkoilma teki minulle hyvää. Kävelin vähän
aikaa puistoissa, istahdin hetkiseksi jollekin penkille, tulin viimein
Neitsytpolulle ja läksin kulkemaan pitkin Alsterin rantaa.

Kadut olivat ihan hiljaiset, ainoastaan silloin tällöin jyrisivät
rattaat kivityksen yli ja joskus joku yksinäinen kävelijä kiiruhti
ohitse. Yhtäkkiä huomasin, että muuan herra kulki perässäni ja seurasi
minua. Minua alkoi pelottaa ja rupesin kävelemään kiivaammin, mutta
pian hän saavutti minut ja alkoi puhutella, kysyi vieläkö minä näin
myöhään olin kävelemässä. Minä tarkastin häntä ja huomasin, että hän
oli hienosti puettu ja hyvän näköinen, viikset pitkät ja vaaleat ja
silkkihattu päässä. Vastasin olevani vieras Hamburgissa ja tulleeni
vasta junassa ja sanoin nyt koettavani kuluttaa aikaa seuraavan
päivän junan lähtöön, joka veisi minut Hannoveriin. Hän arveli että
tämä aika tulisi minulle kovin pitkäksi, sillä kello ei ollut vielä
kahta, ja käveli yhä vieressäni ja me olimme ennen pitkään vilkkaassa
keskustelussa. Hänen olennossaan oli jotain miellyttävää, puoleensa
vetävää; kun hän viimein ehdotti, että minä tulisin hänen asuntoonsa
ja viettäisin siellä pari tuntia, en minä huomannut siinä mitään
sopimatonta, vaan suostuin mielelläni. Hän asui lähellä, Hanhitorin
kulmassa muistaakseni, kolmannessa kerroksessa, ja oli nimeltään Emil
Reschke, niinkuin ovessa oleva nimikilpi osotti.

En milloinkaan ennen ollut nähnyt niin hauskasti sisustettuja huoneita
kuin ne kolme, joihin hän minut vei. Herrainhuone, ruokasali ja
makuuhuone, viimemainitussa punainen amppeli palamassa. Kaikissa
huoneissa tuntui raikas ruusujen tuoksu. Minä laskin tavarani lattiaan,
ja herra Reschke toi samppanjapullon ja laseja sekä kaikenlaista kylmää
ruokaa, hummeria, leikkauksia, leivoksia ja sokerimantelia, mikä kaikki
oli hyvin tervetullutta, sillä minulla oli armottomasti nälkä.

Minä istuin sohvaan ja herra Reschke minun viereeni tuolille, sitten
me kilistimme toistemme kanssa, ja minusta alkoi oloni tuntua yhä
paremmalle. Kaikki vaikeudet ja ikävyydet olivat kuin poispuhalletut,
ja mieleni tuntui vapaalta ja kevyeltä.

Kun olin syönyt itseni kylläiseksi ja herra Reschke oli korjannut
ruuat pois, istui hän sohvaan ja kiersi käsivartensa minun vyötäisteni
ympäri. Sallin sen tapahtua ja vielä senkin, että hän suuteli minua.
Mutta kun hän sitten veti minut äkkiä luokseen ja minä näin hänen
silmäinsä välkkeen, riistäydyin irti, ja oli ikäänkuin peite olisi
pudonnut silmiltäni: nehän olivat Meinertin silmät, nuo vihatut,
jotka minua katselivat, ja minä tiesin, että jollen ole varuillani,
niin voimani on taas mennyttä, ja se ei saa enää koskaan tapahtua.
Luullakseni menin aivan kalpeaksi ja vapisin ja sain ainoastaan
vaivalla sanotuksi, että minun täytyi päästä pois.

»No no! Elkäähän nyt, en minä Teitä syö, lapsi parkani», puheli
herra Reschke ja sai minut taas istumaan. Hän puhui minulle hyvin
ystävällisesti ja rauhottavasti, niin että vähitellen tyynnyin. Hän
herätti minussa luottamusta, ja kun hän pyysi minua kertomaan, mistä
tulin ja miten minun laitani oikeastaan oli, tuntui siltä kuin olisi
sydämeni avaimeen koskettu, ja silloin se aukeni ja sieltä syöksähti
ulos kaikki, mitä sinne oli vuosikausia ollut suljettuna. Minä
kerroin herra Reschkelle lapsuudestani ja tapahtumista isäni talossa,
onnettomuudestani ja sen seurauksista, selvitin hänelle kaikki, kaikki
aina tuohon omin luvin ottamaani kaksikymmenmarkkaseen asti. Kun
sitten taas katsahdin herra Reschkeen, näin hänen kokonaan muuttuneen;
äskeinen levoton, kuuma hehku oli hävinnyt hänen silmistään, eivätkä
hänen kauniit, terveet kasvonsa ilmaisseet muuta kuin ystävällisyyttä
ja sääliä.

»Tyttö rukka», hän lausui sääliväisesti ja silitti kädellään poskeani.
»Kun Te olette jo niin paljon saanut kokea, pitää Teidän vastedes olla
varovaisempi eikä enää toista kertaa lähteä yöllä tuntemattoman miehen
asuntoon. Kiittäkää Jumalaa, ettette joutunut tänä yönä huonompiin
käsiin kuin minun. Minä olen elostelija, mutta en tuota huonoa lajia,
jolle kaikki on yhdentekevää. Kovia kokeneelle lapselle, niinkuin Te
olette, vielä lisätä kärsimysten kuormaa — — ei, semmoiseen ei rupee
Emil Reschke. Te olette muuten myöskin liian kaunis noin suojattomana
yksinänne kuljeskelemaan. No, nyt olkaa aivan rauhassa, täällä ei
Teille mitään tapahdu. Pankaa kauniisti siihen sohvalle maata ja
levätkää hiukkasen.» Näin hän puhui, ja minä totellen häntä heittäydyin
pitkälleni, hän levitti peiton minun päälleni, meni pois ja sulki oven
jälkeensä. Minä nukahdin pian ja heräsin vasta, kun herra Reschke
herätti minut kuuden ajoissa. Hän oli jo itse keittänyt kahvin, koska
hänen palvelijansa tuli vasta puoli kahdeksan ja minun täytyi lähteä
sitä ennen pois. Erotessamme hän antoi minulle vielä laatikollisen
sokerimanteleita ja kaksikymmenmarkkasen, voidakseni lähettää sen
pastorille, ettei minua epäiltäisi varkaaksi, niinkuin hän sanoi. —

Minä olen kertonut seikkailuni Konni Liesmannille, mutta hän nauroi
minulle vasten silmiä ja sanoi olevan turhaa koettaakkaan hänelle
syöttää semmoisia juttuja, että muka joku mies ottaisi tytön mukaansa
kotiin yöllä ja antaisi hänelle kaksikymmentä markkaa noin vaan ilman
mitään. Semmoisia jaloja ihmisystäviä ei ole muualla kuin romaaneissa,
hän sanoi. Mutta se on kuitenkin totta; muuten en olisi sitä tähän
kirjottanut, sillä tässä kirjassa minä en salaa mitään. Tämä Emil
Reschke oli hyvä ihminen. Jumalan kiitos, että semmoisia ihmisiä vielä
on olemassa! —

Kävelin pitkin katuja, kunnes puodit avattiin, ostin sitten pienen
nuken, kalistimen ja sametista tehdyn lampaan ja lähdin Eimsbütteliin
Petersiä tapaamaan.

Tytöltä, joka minulle oven avasi, kysyin konsulia ja minut vietiin
erääseen huoneeseen, jonne hän tuli pian itsekkin. Hän tunsi minut
heti ja näytti menevän vähän hämilleen, kun ilmotin haluavani nähdä
Erikaa. Hän sanoi tahtovansa ensin puhua vaimonsa kanssa, meni ulos
ja minä sain odottaa kauan ennenkun hän tuli takaisin, tällä kertaa
mukanaan vaimonsa, hyvin ylpeän näköinen nainen vaaleanharmaassa
aamunutussa. Tämä tervehti minua alentuvasti ja sanoi pyyntöni olevan
oikeastaan sopimattoman, mutta koska lapsi oli vielä liian pieni
mitään ymmärtämään, saisin käydä sitä katsomassa, se oli juuri otettu
kylvystä. Minä seurasin häntä toiseen kerrokseen ja sydämeni sykki
mielenliikutuksesta niin, että tuskin voin hengittää.

Lastenkamarissa se istui valkeassa tuolissaan, koruompeluihin ja
pitseihin verhottuna, aivan kuin pieni enkeli.

Herra siunatkoon, miten kaunis, miten herttainen ja viehättävä tuo
pikku olento oli! Sen vertaista ei ole mitään muuta koko maailmassa.
Pitkä, musta, silkinhieno tukka sillä oli ja tummansiniset silmät. Minä
olin syödä sen suuhuni pelkästä rakkaudesta. Suutelin sen kasvoja,
käsiä, kaulaa, se katsoi minuun suurin silmin ja tyrkki pois luotaan
ja ojenteli käsivarsiaan rouva Petersiä kohti äännellen: Mam — mi — —
mam — mi — —. Tämä näytti äärettömän onnelliselta ja kaikki ylpeys oli
hänestä kadonnut ruvetessaan Erikan kanssa leikkimään.

Ah — se oli taivaallisen ihana puolituntinen, mutta valitettavasti
liian lyhyt. Rouva Peters sanoi, että lapsen täytyi päästä nukkumaan,
ja silloin oli minun tietysti mentävä pois...

Minut vietiin taas konsulin huoneeseen, ja palvelustyttö toi minulle
sinne portviiniä, kaviarivoileivän ja konfehtia. Vanha herra puheli
hyvin ystävällisesti. Hän koetti saada minua ymmärtämään, että siitä
ei voinut olla mitään hyötyä, jos minä tulin näin aika-ajoin lastani
tapaamaan, vaan se päinvastoin repisi aina auki vanhan haavan. Olihan
Erikalla kaikin puolin hyvä olo ja he pitivät sitä kokonaan omana
lapsenaan. He olivat laillisella tavalla hänet omaksensa ottaneet,
heillä oli sentähden kaikki vanhemmanoikeudet häneen ja hän oli
heidän ainoa perillisensä. Minun pitäisi olla vaan järkevä ja tyytyä
siihen, mitä nyt olin saanut nähdä. Olinhan minä vielä niin nuori,
että luultavasti joutuisin naimisiin ja saisin toisia lapsia. Minä
kuuntelin vaan ja myönnyin kaikkeen, sillä ajatukseni olivat vielä
kokonaan kiintyneinä tuohon pikkuiseen enkeliin lastenkamarissa.
Lopuksi huomasin että audienssi oli lopussa; hyvästi sanoessani pisti
herra Peters minun käteeni jotakin, jonka ulos tultuani huomasin olevan
sinisen sadan markan setelin. Menin suoraan postikonttoriin, vaihdoin
siellä setelin ja lähetin pastorille siitä neljäkymmentä markkaa, ja
sillä olin siitä jutusta selvinnyt.

Matkastani Hannoveriin en muista juuri mitään, sillä minä itkin koko
välin. Sydämeni oli pakahtumaisillaan ikävästä ja surusta.

Siitä on nyt kuukausi kulunut mutta yhä vielä pyörivät kaikki
ajatukseni lapsen ympärillä. En voi päästä irti ikävöimisestäni, joka
on kietonut sydämeni tuhansilla säkeillä ja täyttää sieluni tuskan ja
surunsekaisen onnen tunteilla. Ne kyyneleet, joilla öisin kastelen
päänalukseni, eivät johdu onnettomuudestani taikka turvattomasta
asemastani, ei, niihin on syynä kohtalon kovuus ja ihmisten nurjat
säädökset. Minä tunnen että minusta voisi tulla hyvä ihminen, jos
saisin pitää itse lapseni ja kasvattaa sitä. Minä tiedän sen:
sielussani asuvat valo ja pimeys liki toisiaan, ja nyt ne eivät ole
enää niinkuin ennen erillään toisistaan ja toistensa vastakohtina,
ne yhtyvät toisiinsa ja sekaantuvat, mustat varjot uhkaavat pimittää
viimeisenkin heikon kajastuksen menneiden päivien kirkkaudesta, mutta
kaikki tulisi vielä hyväksi, jos minä saisin olla Erikan äiti.

Olenhan minä toki hänen äitinsä! Hän ojensi käsiään vierasta vaimoa
kohti ja kutsui tätä »äidiksi»! Tuo vieras on ostanut itselleen
oikeuden olla Erikan äiti! Hänellä on enemmän rahaa kuin minulla ja
on hankkinut itselleen viralliset rouvan oikeudet! Hyi sentään! Minun
täytyy unohtaa. — Minä tahdon unohtaa. — Ehkäpä sittenkin tulee vielä
kerran aika, jolloin voin vaatia minäkin oikeuksieni tunnustamista. —

Konni Liesmann otti minut hyvin ystävällisesti vastaan. Hänellä on
täällä komea asunto, neljä hienosti sisustettua huonetta, ja kaikki
muu talous sen mukaan. Pikku Kurtilla on erityinen hoitaja ja hän on
olevinaan Konnin sisarenpoika. Minä en voi käsittää tuommoista typerää
teeskentelemishalua. Ensiksikin on minusta tyhmää, että Konni ei tahdo
tunnustaa lasta omakseen, ja toiseksi tuntevat asian oikean laidan
kaikki, joiden kanssa hän seurustelee. Kurt on voimakas, harvinaisen
kehittynyt lapsi, paljon rotevakasvuisempi kuin Erika; minulle tuottaa
surunsekaista nautintoa olla apuna sen hoitamisessa ja leikkiä sen
kanssa. Paitsi Kurtin hoitajaa on meillä vielä toinen palvelustyttö.
Minulla ei ole muuta tehtävää kuin auttaa emäntää katsomaan, että
kaikki työt tulevat kunnollisesti tehdyksi: ei minua siis työ rasita,
ja kaikki ovat minulle kohteliaita, jotka täällä käyvät.

Kahdeksan päivää täällä oltuani tuli isä hakemaan minua pois. Hän on
pelottavasti vanhennut viimeisinä vuosina, käynyt aivan harmaaksi
ja ryppyiseksi. Hänellä on ollut monenlaisia huolia ja murheita
näinä aikoina; apteekin hän oli aikoinaan ottanut melkein kokonaan
velaksi korkeasta hinnasta ja hänen saamamiehensä, miltei kaikki
äidin sukulaisia, vaativat aina korot määräpäivälleen maksettavaksi.
Lene odottaa jo toista lastansa. Meinert on yhä vielä siellä. Isä
sanoo olevansa niin tottunut häneen, ettei voi tulla enää ilman häntä
toimeen. Minä en vastannut siihen mitään. Mieleni joutuu kuohuksiin
aina, kun ajattelen ettei isä jo aikoja sitten ole heittänyt tuota
roistoa ovesta ulos.

Frieda täti oli nähtävästi vannottanut isää ottamaan minut pois Konni
Liesmannilta, mutta minä sanoin heti jyrkästi, etten lähde hänen
matkassaan, ja entinen valtani isän yli ei jäänyt nytkään tekemättä
vaikutustaan. Kolmen päivän kuluttua hän matkusti pois ilman minua.

       *       *       *       *       *

Koko tämä talous on herra von Vohsenin ylläpitämä. Hän maksaa vuokran
ja antaa Konnille joka kuukausi kolmesataa viisikymmentä markkaa,
paitsi lukemattomia lahjoja. Sen lisäksi on hän pannut pankkiin
Kurtia varten viisitoistatuhatta markkaa, siltä varalta että hän
sattuisi äkkiä kuolemaan; hänessä on nimittäin sydänvika. Minusta
on tämä kaikki erinomaisen jalomielistä, mutta Konni häntä haukkuu
alinomaa itaraksi ja panee usein toimeen myrskyisiä kohtauksia, puhuu
»kadotetusta onnesta» ja valittaa että hänen, jos herra von Vohsen
sattuisi kuolemaan, täytyisi lähteä lapsineen kerjuulle, kun hänestä
niin huonosti huolta pidetään. Ensi aikoina olin minäkin taipuvainen
pitämään Konnin puolta, mutta nyt olen ruvennut ajattelemaan toisin.
Konni ei näet ole rakastajalleen uskollinen. Hänellä on toinen ystävä,
eräs upseeri, luutnantti von Kronen, erinomaisen kaunis mies, johon hän
on silmittömästi rakastunut. Tämä ei käy talossa milloinkaan muulloin
kuin herra von Vohsenin ollessa matkoilla. He ovat hyvin varovaisia
ja tapaavat toisiaan muuten vaan ulkona kaupungissa, jossa ovat
vuokranneet huoneen yhtymyksiään varten.

Konnin sijassa minä antaisin Vohsenille eropassin, sanoin hänelle
itselleen kerran, ja tyytyisin siihen mieheen jota rakastan... Olin
näet vielä niin yksinkertaisen naivi. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen
oksalla, hän vastasi. Kronen käytti rahansa itse, ja sellainen suhde,
joka turvasi taloudellisen toimeentulon, oli toki varmempi kuin
tuommoinen lemmenliitto, joka ei tuota ruokaa vatsaan eikä vaatteita
ylle. Edellinen oli tavallansa afääri, hän sanoi, jälkimäinen taas
yksinomaan huvitusta varten. Rakkaus ja afääri. Nyt minä alan
ymmärtää... _Sapienti sat_.

Konnin seurapiiri ei ole laaja, sillä herra von Vohsen ei pidä
semmoisesta, ja ne harvat ystävättäret, jotka hänellä on, ovat
kukin omalla tavallaan »kuuluisia». Niihin kuuluu ensiksikin muuan
»johtajatar», joka myöskin elää yhteydessä naineen miehen kanssa, eräs
toinen on ottanut eron jo kolmesta miehestä ja elää nyt neljännen
kanssa vapaassa avioliitossa. Kolmas, rouva Anna Kindermann, on ollut
ennen näyttelijätär (kuudennen luokan tietysti) ja on viettänyt hyvin
vaiherikasta elämää, josta saisi aineksia vaikka kolmeen romaaniin.
On sangen huvittavaa kuunnella häntä, kun hän kuvailee monivaiheisen
menneisyytensä muistoja. Hänen viimeinen miehensä — niitäkin hänellä
on luullakseni ollut kolme —, joka oli jonkin kiertävän sirkuksen
tallimestarina, oli häntä lyönyt, ja silloin hän oli karannut ja
elättää itseään nyt hierojana. Hän on suorittanut lääkeopillisen
hierontakurssin ja sanoo olevan itsellään paljon työtä. Paljon hänen
täytyykin ansaita rahaa, sillä hänen asuntonsa on erittäin kauniisti
sisustettu ja itse hän aina käy huomiota herättävän hienosti puettuna.
Vaikka on jo kolmekymmentä kahdeksan vuotta vanha — Konni sanoo hänen
todellisen ikänsä olevan enemmänkin, nimittäin neljäkymmentä kolme
—, näyttää hän vielä sangen sievältä, on suurikasvuinen ja vahva ja
tukka hänellä on vaalea, hyvin pitkä, melkein vielä pitempi kuin
Elisabethilla oli... Elisabeth raukka — hänen muistonsa ei minun
mielestäni milloinkaan hälvene!

Rouva Kindermannilla on usein vieraita, minutkin on sinne monta kertaa
kutsuttu, mutta viime aikoina on aina sattunut esteitä, etten ole
päässyt menemään. Ensi aikoina minulla ei ollut juuri halua mennäkkään,
ja toiseksi minulla ei ollut sopivaa pukua.

Eräänä ikävänä, sateisena iltapäivänä, noin neljä viikkoa sitten,
istuin itsekseni arkihuoneen ikkunan vieressä, virkaten nuttua pikku
Kurtille, ja katselin silloin tällöin ulos kadulle. Herra von Vohsen
oli Konnin luona; hänen oli taas lähdettävä jollekin asioimismatkalle
Elsass-Lotringeniin ja olisi tahtonut Konnia mukaansa, hän kun näet
viime aikoina on käynyt vähän epäluuloiseksi ja mustasukkaiseksi. Konni
ei olisi halukas lähtemään, hänen on tietysti mukavampi huvitella
täällä omin päinsä — ja viimein syntyi kiivas sanakiista heidän
välillään. Semmoisia on minun hyvin ikävä kuulla, se vaikuttaa minuun
aina niin kiusallisesti, että istun kuin neuloilla ja mieluimmin
juoksen kauas pois. Samassa ovikello soi. Menin avaamaan, ja rouva
Kindermann astui sisään.

»Kas vaan», hän sanoi, »taitavat siellä riidellä, vai kuinka?»

»Eikö mitä», vastasin, »he ovat vaan eri mieltä.»

»Niinpä niin», hän sanoi, »mitäpä siitä! Semmoista sattuu
parhaimmissakin perheissä. Ja mitä Te täällä sillaikaa hommaatte,
lapseni?»

Näytin hänelle virkkuutani, hän istui viereeni ikkunan ääreen ja me
jouduimme keskusteluun, jonka kuluessa hän muun muassa kysyi minulta,
olinko tyytyväinen nykyiseen elämääni. Minä vastasin hänelle totuuden
mukaisesti, että verrattuna viimevuotiseen olinpaikkaani tuolla
pappilassa tuntui täällä oleminen taivaan ilolta. Hän arveli nuoren
tytön kuitenkin tarvitsevan joskus jotain huvitusta, joka tuottaisi
vähän vaihtelua elämään. Minä en voinut kieltää, että usein olin
toivonut tapahtuvan jotain erikoista, joka saisi aikaan elämässäni
suuren muutoksen parempaan päin. »Mitä Te tuolla 'paremmalla' sitten
ymmärrätte?» hän kysyi. »Onnea tietenkin», minä vastasin. »Ja mikä
Teidän mielestänne on onni?» Minä vaan kohautin olkapäitäni. »Täytyy
myöskin tahtoa, lapseni», jatkoi hän sitten. »Eivät paistetut kyyhkyset
kenenkään suuhun lennä. Jos Te täällä vaan aina huoneessa istutte,
saatte odottaa kauan, ennenkun onni Teidän luoksenne tulee. Teidän
täytyy päästä ulos, näyttämään itseänne ihmisille, ja saattepa nähdä,
miten pian löydätte onnenne.»

»Minulla ei ole kelvollista pukua», sanoin. »Ja isältä en rupee
pyytämään rahaa. Minä tahdon itse ansaita kaikki mitä tarvitsen.»

»No, mitä nyt siihen asiaan tulee, niin me autamme Teitä pääsemään
alkuun», sanoi hän hyväntahtoisesti. »Ja sitten siitä eteenpäin se
kyllä sujuu kuin itsestään. Ettehän Te ole juuri niitä kaikkein
tyhmimpiä. Minun luonani Teidän pitäisi asua eikä Konnin. Minä Teistä
vielä jotain tekisin. Konni kai pelkää Teissä vähän kilpailijaa,
mutta se ei tulisi kysymykseen minun luonani. Minusta on hauska nähdä
kauniita, nuoria kasvoja ympärilläni. Käykäähän nyt toki joskus
iltasella katsomassa.»

Minä lupasin käydä. Sitten tuli Konni sisään. Vohsen oli lähtenyt pois,
saatuaan Konnin viimeinkin lupaamaan matkustaa hänen mukanaan, ja tämä
oli siitä syystä kovin nyreällä mielellä. Minä koetin häntä lohduttaa
ja vakuutin pitäväni sillaikaa Kurtista hyvää huolta, mikä häntä
ilahutti.

»Eikö sinustakin, Konni, Thymianin sopisi käydä iltaisin useammin minun
luonani? Tyttö rukkahan muuten aivan menehtyy yksinäisyyteen ja ikävään
täällä», sanoi Kindermann. »Tietysti, selväähän se on», vastasi Konni
hajamielisesti.

Seuraavana päivänä lahjotti Konni minulle omasta pukuvarastostaan
hienon hameen ja kaksi puseroa. Hameen, joka on korallinpunainen, on
herra von Vohsen hänelle kerran antanut, hänen suureksi harmikseen,
koska punainen väri ei ollenkaan sovi yhteen hänen tukkansa kanssa.
Minua se pukee mainiosti. Rouva Kindermannin ompelija korjasi sen
minulle; nyt se istuu kuin valettu.

Seuraavalla viikolla Konni läksi herransa kanssa matkalle. Paria päivää
myöhemmin lähetti rouva Kindermann palvelustyttönsä kutsumaan minua
heille. Siellä oli vieraita ja erinomaisen hauskaa, oli käsketty sanoa.

Otin tuon uuden punaisen hameen päälleni ja menin.

Rouva Kindermann oli nähtävästi iloinen tulostani. Kun riisuin hänen
makuuhuoneessaan pois päällysnuttuni, sanoi hän haluavansa panna
minun hiukseni toisenlaiseen, muodinmukaisempaan asuun. Otettuaan
auki palmikkoni pääsi häneltä hämmästyksen huudahdus. »Sepä on komea!
Hyvänen aika, tyttö, millainen tukka Teillä on! Semmoista ei saa
piiloon panna.» Hän tahtoi kaikin mokomin, että minä antaisin tukkani
riippua sillä tavalla vapaasti, mutta minua hävetti esiintyä siten,
se olisi näyttänyt mielestäni kovin rivolta ja huomiota herättävältä.
Lopuksi hän sitoi sen valkealla nauharuusulla kokoon.

»Tyttö, tyttö, Te olette ihastuttava!» hän huudahti mielissään. »Jos
vaan olette viisas... no no, enpä sano mitään... Te voisitte elää
kuin prinsessa... Mitenkä? Ettekö luule? Jos nyt olisi vielä muutama
hohtokivi koristamassa korvianne ja sormianne...»

»Minulla on koko lippaallinen koristeita», sanoin, »mutta en minä ole
niistä välittänyt —»

»Oho!» sanoi hän, ja sitten astuimme ruokasaliin. Yhdeksän aikaan
tuli kaksi herraa, rouva Kindermannin tuttavia, molemmat hyvin
hienoja. Toinen oli hoikka, parraton, monokli silmässä, toinen paksu,
mustapartainen, käyränokkainen. Edellisen nimi oli Albert Glimm ja
jälkimäisen Kirschbaum.

Me söimme hyvän illallisen. Ensin tarjottiin lihalientä ja pasteijia,
sitten hummerimajoneesia, sen jälkeen fasaania ynnä kompottia ja
lopuksi tuli suuri jäätelöpommi. Hierominen mahtaa olla hyvin tuottava
elinkeino, koska rouva Kindermann noin komeasti voi elää. Mitä
juomapuoleen tulee, annettiin ensin punaviiniä, sitten samppanjaa ja
viimein portteria ja samppanjaa. Jälkiruokaa syötäessä rouva Kindermann
soitti pianoa ja lauloi kupletteja, taikka paremmin sanoen määkyi. Se
kuului niin hassunkuriselta, että kaikki olimme naurusta pakahtua, ja
hän nauroi itse mukana. Minä olin noista monista juomista aika lailla
päihtynyt ja hyvin vallattomalla tuulella. Herra Glimm tarttui minua
vyötäisiin, tanssi minun kanssani läpi huoneen ja heitti minut viimein
istumaan herra Kirschbaumin viereen, joka heti otti minua kaulasta
kiinni ja tahtoi suudella, mutta silloin minusta meni leikki jo liian
pitkälle, ja, puolihumalassa kun olin, otin pöydältä samppanjalasin ja
tyhjensin sen hänen niskaansa kauluksen ja ihon väliin, ja hänkös siitä
pärskymään ja hyppimään ympäri huonetta kuin vimmattu.

Jälkeenpäin rouva Kindermann minua hiukan nuhteli ja sanoi, ettei minun
olisi pitänyt noin tehdä.

»Ja miksikä ei?» kysyin minä. »En minä vaan anna tuommoisen vanhan
juutalaisrahjuksen suudella itseäni...»

»Hiljaa, hiljaa, lapseni,» sanoi hän, »sillä miehellä on Mooses ja
profeetat. Jos hän olisi Teillä ystävänä, niin onnenne olisi taattu.
Hän koristaisi Teidän sukkanauhannekin jalokivillä, jos vaan itse
haluaisitte.»

»En milloinkaan», vastasin, »ja hänhän kuuluu sitä paitsi olevan
naimisissa.»

»No mutta, lapsi kulta, mitäpä tuon herran yksityiset perheasiat Teihin
kuuluvat? ...»

Niin, mitäspä ne kuuluisivatkaan! On siinä vaan siisti täti! Kun
hän ja Konni ja nuo kaksi muuta pääsevät suusta yhteen, silloin on
paras juosta pois niiltä mailta. Olenhan minäkin jo jotain tottunut
kuulemaan, mutta en toki sentään niin paksua. —

Kun tulin kotiin yöllä, en saanut pitkään aikaan unta silmiini. Hermoni
olivat liiaksi kiihtyneet. Sydän sykki kiivaasti. Vielä vuoteessakin
teki mieleni nauraa ja puhella. Kyllä se on totta, että joskus täytyy
saada huvitella, muuten unohtaa olevansa nuori. On se sentään hauskaa
silloin tällöin päästä vähän tuulettamaan itseään. Miten nuo molemmat
miehet katselivat minua! Minä miellytin heitä...

Voi voi, kun olisi semmoisia pukuja kuin Konnilla ja tuolla
Kindermannilla! Ei ainoastaan hameet ja hatut, vaan kaikki:
pitsireunaiset alusvaatteet, hienot kuin hämähäkinverkko, silkkisukat,
kahisevat alushameet, jotka loistavat kaikissa sateenkaaren väreissä,
atlaskorsetit, ja siihen lisäksi hienot parfyymit, joiden haju ympäröi
ihmistä kuin kevyt tuoksuva pilvi...

Minä luulen todellakin, että voi olla onnellinen, kun ymmärtää tuolla
tavalla asettaa elämänsä.

       *       *       *       *       *

Herra Glimmiltä sain eräänä päivänä kukkavihkon ja kutsun illallisille
seuraavana päivänä. Kauan mietin, minkälainen vastaus minun oli
annettava. Myöhemmin tuli rouva Kindermann meille ja hän kehotti minua
myöntymään. Niin sitten teinkin.

Herra Glimm tuli itse minua hakemaan. Me söimme yksityisessä huoneessa.
Kaikki hyvin hienoa. Ja paljon cliquot'ta juotiin. Lopulta hän tuli
hellemmäksi minua kohtaan, ja kun se ei mennyt sopimattomuuksiin asti,
sallin sen tapahtua. Kuitenkin olin iloinen, kun ovi aukeni ja sisään
astui kaksi herraa, tehden siten lopun hänen hyväilyistään. Nuo uudet
vieraat esitti herra Glimm minulle ystävinään, ja he olivat kumpikin
hyvin miellyttäviä ja kohteliaita. Myöhemmin tuli vielä kolme herraa,
niiden joukossa von Kronen, Konnin lemmitty, ja nyt huomasin että he
olivat siviilipukuisia upseereja. Herra Glimm ei tuntunut olevan oikein
hyvillään heidän tulostaan, mutta hänen ei tietysti sopinut näyttää
tyytymättömyyttään. Ja sitten sitä alettiin juomaan — ja kylläpä ne
jaksoivatkin! ...

Iloa oli pian kattoon asti. Kaikki herrat tahtoivat syödä filipiiniä
minun kanssani. Siinäkös ryypättiin ja kilisteltiin, ja loppujen loppu
oli, että he kaikki hävisivät. Nyt oli minun jokaiselle kirjotettava
joku toivomus. Minä olin jo hyvässä hiprakassa ja kirjotin niille
pienille lapuille, joita eteeni työnnettiin, mitä vaan sattui mieleeni
johtumaan. »Pari silkkisukkia.» »Silkkinen korsetti.» »Silkkinen
alushame.» »Pullo hajuvettä» j.n.e. Vasta siitä että herrat noita
lippuja lukiessaan niin hillittömästi nauroivat, huomasin mitä
olin oikeastaan kirjottanut. Mutta minä en tahdo tehdä itseäni
naurunalaiseksi. Äkkiä nousin ylös tulipunaisena kasvoiltani.

»Ymmärtäkää se leikiksi, hyvät herrat», sanoin. »Minä tahdoin vaan
tehdä pilaa.»

Kaikki vakuuttivat sen leikiksi käsittäneensä, ja sitten annoin Glimmin
saattaa itseni kotiin.

Seuraavana päivänä saimme alinomaa juosta ovea avaamassa ja joka
kerta seisoi eteisessä kaupunginlähetti, kädessään kukkavihko ja
paketti. Paketeissa olivat kaikki nuo minun toivomani esineet. Kuusi
paria sukkia, liilavärinen silkkikorsetti, silkkinen alushame,
osotuslippu, jolla sai kuusi paria hansikkaita, suuri laatikollinen
hajuvesiä, saippuoita ja puuderia, kaikki hienointa laatua. En
tiennyt oikein, ottaisinko vastaan nuo tavarat vai lähettäisinkö
takaisin. Päätin kuitenkin lopuksi ottaa. Olisihan se ollut niin
pikkukaupunkilais-poroporvarillista lähettää niitä takaisin. Ja eihän
se ole toisekseen muuta kuin oikeus ja kohtuus, että minä saan mitä
pelissä voitin, eikä nuo muutamat markat mitään merkitse semmoisille
herroille, jotka alinomaa suuria summia tuhlaavat. Minulle taas noista
tavaroista on suurta iloa.

       *       *       *       *       *

Eilen illalla, kun olimme teatterin jälkeen olleet syömässä ja tulimme
kotiin, tahtoi herra Glimm kaikin mokomin seurata minua sisään. Mutta
siinä mies parka erehtyi. Minä olen kunniallinen nainen ja tahdon että
minua semmoisena kohdellaan. Jos hän luulee minua tuommoiseksi, jonka
kuka hyvänsä voi omistaa, niin hän on perinpohjin pettynyt. Minä olen
päättänyt, etten antaudu kellekään miehelle muuten kuin korkeintaan
rakkaudesta. Glimmiä en rakasta, vaikka hän onkin kyllä reilu poika.
Minä en anna itseäni enää yllättää, joka päivä otan jääkylmän kylvyn
vaan sitä varten, ettei — no niin, loppu.



Maanantaina.

Rakas kirjani, jospa olisit ihminen! Sinulle minä puhun, mitä ei
kukaan muu koko maailmassa saa tietää. Sinä olet minun ainoa ystäväni.
Sinulta en salaa mitään. Sinä tunnet minut semmoisena kuin olen.
Sinä olet minun rippi-isäni. Sinä otat hiljaa ja äänetönnä vastaan
kaikki mitä sinulle uskon, ja sinä olet saanut kuulla jo paljon.
Oi, haastahan sinäkin kerta jotain! Neuvo minua! Sano minulle, mitä
minun tulee tehdä. Minä en pääse siitä itse selville. Rupeenko? Enkö?
Vastaahan toki. Jos neuvot minua myöntymään, liikauta lehtiäsi, muussa
tapauksessa pysy hiljaa. Sanotko »elä»? Oh, sinähän olet vaan tuhma,
kuollut kirja. Ei sinulla ole sielua. Miksi minulla on sielu? Olisi
paljon mukavampi olla ilman sitä.

Minkätähden ihmisen yleensä täytyy ajatella? Ajatuksethan ovat niin
epämukavia ja tarpeettomia.

Sentähden on kaikki moraalikin niin epämukavaa, niin typerää ja ikävää,
että se on alkuaan lähtenyt ajattelemisesta. Frieda tädin kirjeitä en
lue koskaan loppuun. Niiden moraalisuus ja pelottava pitkäpiimäisyys
ärsyttävät minua. Isä kirjottaa nykyään enää harvoin. Siellä kotona
on taas saatu tyttö (ensimäinen lapsi oli poika, joka oli syntynyt
ennen minun tänne tuloani). Minä kai pian joudun unohduksiin. Se onkin
paras. Minäkin tahdon unohtaa, että minulla on kerran ollut koti ja
äiti, jopa isäkin. Minä olen kuin oksasta irtaantunut lehti, jota tuuli
lennättelee, kunnes se viimein lokaan tallataan.

Mutta minä en suinkaan voi sanoa, että olisin elämään kyllästynyt.
Hurja elämänilo, kiihkeä onnen ja nautinnon kaipuu panevat
veren suonissani hehkumaan. Yhä uudestaan ja uudestaan esiintyy
vastattavakseni kysymys, minkälaiseksi on tulevaisuuteni muodostuva.

Jos pysyn »kunniallisena» ja vaellan »kapeaa» tietä eteenpäin, saan
olla varma siitä, että tämä tie päättyy kerran pieneen, hiljaiseen
vanhanpiian kammioon à la Frieda täti. Ja kun sitten siellä istun ja
muistelen kulunutta elämääni, mitä se on ollut? ... Ei, semmoiseen minä
en rupee. Minulla on paljon iloa itsestäni. Minä olen kaunis. Minusta
on hauskaa peilin edessä seisoen heittää päältäni vaatekappale toisensa
jälkeen ja nähdä siinä itseni lumivalkeana, suorana ja solakkana kuin
kuusi metsässä, pitkät ja pehmeät hiukset valuen ympärilleni ikäänkuin
musta silkkinen mantteli. Jos tartun niihin molemmin käsin ja levitän
käteni, saan aivan kuin mustat siivet ja ajattelen silloin olevani
valkea, mustasiipinen joutsen.

Konni on tullut taas kotiin. Hänellä oli paljon tuomisia minulle ja
sanoi olevansa iloinen siitä, että minä huvittelen, ja ettei hänellä
ollut mitään sitä vastaan, kunhan en vaan yrittäisi tunkeutua hänen
alueelleen. Enhän nyt toki. Se olisi äärettömän halpamaista.

Konnin ja Kindermannin mielipiteet siitä, mitä minun nyt olisi tehtävä,
ovat sangen erilaiset. Konnilla on viime aikoina ollut välistä
alakuloisuuden puuskia.

Hän sanoo, että jos hän saisi takaisin eletyt vuotensa, hän järjestäisi
elämänsä aivan toisella tavalla. Hän naisi nuoren miehen, vaikkapa
vain pikku virkamiehen tai käsityöläisen. Semmoinen elämä se olisi
kuitenkin jotain toista. Silloin tuntisi olevansa oikea ihminen ja
voisi sellaisena esiintyä, nyt ei sitä tiedä onko kala vai lintu.

Miehet, jotka rahoillaan heikäläisiä elättävät, ovat pahempia kuin
orjainomistajat, hän sanoo, he noiden muutamien kolikkojensa nojalla
katsovat olevansa oikeutetut kohtelemaan heitä aivan kuin itse
tahtovat. Rakkaudesta ei puhettakaan. Miehet eivät pidä heitä muuna
kuin — — no niin —. Valitettavasti on vaikea ja miltei mahdoton enää
kääntyä toiselle tielle, kun on tähän mukavaan elämään kerran tottunut.

Näin puhuu Konni. Rouva Kindermann taas koetti istuttaa minuun
toista käsitystä näistä asioista. Hän sanoi herrojen tehneen minusta
valituksia, että minä olin muka liian koketti. Nauroin kuullessani
tuommoista hassutusta. Silloin hän oikein suuttui.

»Tietysti Te olette koketti, vieläpä pitkälle päässyt siinä taidossa,
neiti Thymian», hän sanoi. »Niin, jos Teidän neitsyytenne olisi vielä
koskematon ettekä mitään asioista tietäisi, silloin voisin olettaa
Teissä olevan semmoisen painolastin toivottominta kunniallisuutta ja
siveellisyyttä, että todellakin olisi parasta, jos naisitte jonkun
postikirjurin, laittaisitte kuusi lasta maailmaan, keittäisitte ja
paikkaisitte vaatteita ja lopuksi antaisitte pastorin pitää itsestänne
liikuttavan ruumissaarnan: Tässä lasketaan hautaan uskollinen
sopankeittäjä ja imettäjä. Mutta Te! Kaunis nainen, jolla on jo ollut
romaaninsa, viisas ja sivistynyt, niinkuin Te olette, elämänhaluinen
eikä lemmenasioissa enää ensikertalainen... Ei, ei, elkää sanoko
mitään! Minä tunnen Teidät. Se on kyllä kaunista ja oikein, mutta Te
liiottelette, kultaseni. Te ammutte yli maalin. Yhden kerran herrat
kyllä suvaitsevat, että Te heitä ensin kiihotatte ja sitten jätätte
siihen, ehkäpä vielä toisenkin kerran, mutta kolmatta kertaa eivät
he enää yritäkkään... Maailmassa on niin paljon muitakin kauniita
tyttöjä... Herra siunatkoon, samahan se minulle on, mutta minä säälin
Teitä! Teidän sijassanne minä ottaisin, kun tarjotaan. Kerranhan
ihminen vaan nuori on. Jäljestäpäin, kun olette vanha eikä kukaan
Teistä enää huoli, saatte vielä katua tyhmyyttänne.»

»En minä tahdo tekeytyä paremmaksi kuin olen», minä sanoin, »mutta minä
olen saanut liian paljon kärsiä. En uskalla olla enää kevytmielinen.
Jos tulee mieleeni huonoja ajatuksia ja himoja, tarvitsen vaan
muistella sitä hetkeä, jonka vietin sulun vieressä aikoen hukuttaa
itseni, ja ne on voitettu.»

»Ahaa», sanoi hän ja vihelsi, »siinäkö sitä ollaan! Te pelkäätte. No,
jollei muuta estettä ole, rakkaani, niin olkaa aivan rauhassa. Miksi
Kindermann olisi lääketieteellisen kurssin suorittanut hieroja, jollei
hän osaisi semmoisia pikku seikkoja kohdalleen korjata! Se on vaan yksi
tempaus eikä tee edes niin kipeää kuin hampaan ottaminen. Ei, lapseni,
siinä suhteessa saatte olla aivan huoleti. Luottakaa minuun vaan.»

»Niin mutta, rouva Kindermann sanoin surullisesti, »se ei ole
ainoastaan se.»

»Ei kai», hän vastasi, »voinhan minä ymmärtää: Teissä on vielä joku
määrä poroporvarimoraalia ja Te ette ole voinut vielä kokonaan omaksua
sitä vapaata katsantotapaa, joka meidän piireissämme vallitsee. Te ette
ole ylpeä, mutta kaikessa hiljaisuudessa kumminkin ajattelette olevanne
parempi kuin joku »tuommoinen». Mutta se ei Teitä enää ollenkaan
hyödytä, rakkaani. Teillä on lapsi, porvarillinen yhteiskunta on Teidät
hylännyt. Tehkää mitä tahdotte, täysiarvoiseksi jäseneksi siihen ette
enää pääse, ja jos mitenkuten pääsisittekin, eläisitte alinomaisessa
tuskassa, peläten että jotkin seikat entisyydestänne voisivat tulla
ilmi. Sentähden yhtykää ennen meihin, meidän seurassamme ei tarvitse
ujostella, ja täällä voi jokainen tulla omalla uskollaan autuaaksi.
Meillä ei kysytä: mistä tulette, kuka olette? ... Me nautimme elämästä,
teemme oikein, emmekä pelkää ketään, ja miettikää vielä kerta, ettekö
voi tuota Glimm rukkaa vastedes paremmin kohdella. Oikein minua mies
parka säälittää, hän näyttää niin alakuloiselta.»

Niin puhui rouva Kindermann ja usein olen hänen sanojaan ajatellut.
Niissä on paljon perää. Että minä porvarillisille piireille olen
kuollut, siitä sain Daubilaisten luona hyvinkin selviä todistuksia.
Minun läheisyyteni saattoi turmella nuoria »viattomia» tyttöjä.
Ei kukaan kunniallinen rouva tahdo enää olla »tämmöisen» kanssa
tekemisissä. No, entä sitten? Mihin minä nyt ryhdyn? Siltä se näyttää,
että nyt ei minulla ole muuta tehtävää kuin viettää siirtymistäni
toiseen maailmaan.

Minulla on nyt kaikki selvillä. Minkä hengen lapsia rouva Kindermann
on, sen olen jo aikoja sitten huomannut. Hän on itse »hieronut» niin
kauan kuin se veteli, mutta nyt hän on liian vanha ja saa etsiä
itselleen jonkin muun elinkeinon. Hän suunnittelee muuttoa Hamburgiin,
jossa hän aikoo perustaa salongin. Hän sanoo itsellään olevan siellä
paljon tuttavia, ja hannoverilaiset ystävät tulisivat sinne kahdesti
kuukaudessa yhteistä iltaa viettämään. —

Lähes kahteen viikkoon en ole nyt käynyt missään. Glimm sanoo vievänsä
minut ulos sitten vasta, kun olen tullut järkiini. Silloin hän
lahjottaa minulle shifonieen ja hohtokivisormuksen.

Nyt en tiedä... Minussa on jotakin, joka panee vastaan. En tahtoisi
olla sellainen, jota herrat halveksien kohtelevat. Glimm kyllä
käyttäytyy aina hyvin kunnioittavasti minua kohtaan. Hän sanoo
rakastavansa minua. Naimisiin menemästä estävät häntä periaatteensa,
sanoo hän.

Menisin kyllä mielelläni taas jonakin iltana ulos, juomaan samppanjaa,
pitämään lystiä ja karkottamaan kaikki liiat ajatukset. Nämä ajatukset
ne istuvat kuin musta satapäinen hirviö rinnallani, silmät kiiluen ja
hampaitaan hioen, ja iskevät kyntensä sieluuni.

Rakas kirjani — tahtoisin tietää — olenko — — minä olen hullu.

       *       *       *       *       *

- Valitettavasti on päiväkirjasta leikattu pois suuri joukko lehtiä
juuri tältä ajalta, jolloin ristiriitaisuudet kirjottajan sielussa
kärjistyvät ratkaisevaan käänteeseen, joka määrää hänen koko vastaisen
elämänsä suunnan.

Nämä tarkasti poisleikatut sivut ovat antaneet minulle paljon
ajattelemista.

Hänelle, joka myöhemmin merkitsi tähän kirjaan kaikki vähäpätöisimmät
ja häpeällisimmätkin tapaukset hukkaan menneessä elämässään, mutta
joka kuitenkin aina jossain määrin säilytti tunne-elämänsä herkkyyden,
lienee tuntunut erityisen kiusalliselta muistella juuri tätä aikaa,
jolloin hän epäröivin askelin astui yli viimeisen horjuvan sillan, mikä
hänet vielä erotti tuosta »toisesta, maailmasta.»

Muuta selitystä en tiedä.

Valitettavasti on täten syntynyt suuri aukko muistiinpanoihin.
Vaikka minä tuona aikana kyllä usein tapasin kirjottajaa ja puhelin
hänen kanssaan, en voi paljonkaan omasta puolestani lisätä tämän
aukon täyttämiseksi, koska hän ymmärrettävistä syistä oli hyvin
vaitelias omaan elämäänsä ja tuttaviinsa nähden. Psykologisesti
merkillepantava on se seikka, että hänet tähän aikaan oli vallannut
oikea sivistyksen jano. Hän sanoi minulle kerran käyttävänsä jokaisen
liikenevän pennin tietojen hankkimiseen. Kaksivuotisen Hamburgissa
olonsa aikana, jossa hän oli rouva Kindermannin seuranaisena ja
täyshoitolaisena, hän täydensi taitoaan ranskan ja englannin kielissä,
oppi myöskin venäjän ja italian kielet ja nautti sitäpaitsi opetusta
useissa eri tieteenhaaroissa. Hänen kirjotuspöydällään oli kasottain
filosofiallisia ja muita tieteellisiä teoksia. Muistanpa hänen kerran,
käydessäni hänen luonaan, huomauttaneen eräästä Carlylen teoksesta. Hän
osasi siitä kokonaisia lukuja sanasta sanaan ulkoa. —

Suullisesti saamieni tietojen mukaan voin mainita, että rouva Liesmann
tutustui Heringsdorfissa erääseen ruotsalaiseen ravintoloitsijaan
ja seurasi lapsineen häntä Upsalaan, jossa he menivät naimisiin.
Huolimatta vaimon epäilyttävästä entisyydestä kuuluu tästä monilla
lapsilla siunatusta avioliitosta tulleen hyvin onnellinen.

Heti rouva Liesmannin matkustettua näyttää Thymian muuttaneen
Kindermannin luo.

Viimeisen ja nyt seuraavan muistiinpanon välillä ovat kirjottajan
ja hänen omaistensa välit kokonaan rikkaantuneet. Mitään tarkempaa
en kumminkaan siitä asiasta tiedä. Arvelen Thymianin äidinpuolisten
sukulaisten vaatineen hänen siirtymistään Kindermannin luota
johonkin parempaan perheeseen. Mutta kun hän oli sillä välin tullut
täysi-ikäiseksi, niin he nähtävästi, julkista häväistysjuttua peläten,
eivät ole ryhtyneet mihinkään toimenpiteeseen sitä varten. Myöskin
isästään näyttää Thymian tästä ajasta alkaen ruvenneen vieraantumaan.

  _Julkaisijan lisäys_.

Eilen minä taas jouduin riitaan Kindermannin kanssa. Ruusuvesipullosta,
jonka hän oli pistänyt minun laskuuni. Tuo ämmä alkaa käydä
sietämättömäksi. Luulisi viisitoista markkaa päivässä riittävän
maksuksi hänelle. Minä olisin muka ottanut tuon pullon tammikuun 22
päivän iltana ja Ludwig olisi ollut silloin myöskin läsnä, mutta se
on hävytön vale. Sinä päivänä me söimme päivällistä Hamburger Hofin
talvipuutarhassa ja sieltä menimme Thaliateatteriin. Eteisessä huomasi
Ludwig äitinsä, ja koska hänessä on tätä kohtaan tavaton respekti, niin
hän livahti pakoon ja minä menin yksin aitioon. Minä sen vuoksi muistan
tämän illan erityisesti, että sain silloin teatterissa uuden tuttavan.
Etuaitiossa istui muuan herra, joka taukoamatta katseli minua, ja
hän oli niin hienon ja ylhäisen näköinen, että luulin hänen olevan
vähintään jokin indialainen rajah taikka muuta sentapaista. Perästäpäin
selvisi, että hän olikin silkkitehtailija Krefeldistä, nimeltään
Schulze. Hän jätti meille kumminkin sievän summan rahaa.

Mokomakin akka! Juurikuin minulla olisi syytä _häntä_ mistään kiittää!
Senkin syöjätär! Ludwig on aina säännöllisesti maksanut vuokran, ja
ettei se ole tapahtunut _hänen_ kauniiden silmiensä vuoksi, siitä hän
voi olla varma. Minä suutuin niin, että heitin häntä kirjalla päähän
ja sanoin muuttavani yksin asumaan. Silloin hän tuli ivalliseksi ja
sanoi minun siinä tapauksessa piankin majailevan Schwiegergassella
[porttolakadulla]. Hän muka se oli joka... j.n.e.

Hiton vaikeaa minulle on säästäminen. Syntymäpäiväkseni tahtoi Ludwig
ostaa minulle Schlesingeriltä rintaneulan, mutta minä pyysin häntä
sen sijaan antamaan siihen tarvittavan summan rahana. Hän ei ensin
ollut yhtään halukas, hänestä se oli vastenmielistä. Modistin laskut
ja kuukausivuokran hän maksaa silmiään räpäyttämättä, mutta puhdasta
rahaa... Niin, kyllähän minä sen ymmärrän. Kun muistelen, millä
tunteilla otin ensi kerran vastaan rahaa — vuosi sitten, kun oli jo
puukko kurkussani — — ei muistella sitä! Ikuisesti unohtukoon! Kaikissa
tapauksissa tuntuu harmilliselta, kun ihmisestä luullaan liikoja.
Ludwig näkee minussa yhä vielä vallasnaisen; toiselta puolen se kyllä
tuntuu hyvälle, mutta taas toiselta puolen se on epämukavaa. Viimein
hän antoi minulle pyynnöstäni viidensadan markan pankkikirjan.

Kunhan puvut ja nuo kaikki lukemattomat pikku tarpeet eivät nielisi
niin suuria summia. Monta kertaa se tekee minut aivan toivottomaksi.
Ei tästä ole tämmöisestä elämästä, mutta mitä kehumista sitten muilla
on? Eipä erikoisia. Anni Meier on jo eronnut miehestään ja istuu nyt
kahden pienokaisensa kanssa vanhempiensa kotona. Häneen nähden ei
kuitenkaan voi puhua liian hätäisestä naimisiinmenosta, he kun ovat
tunteneet toisensa lapsuudesta asti ja jo koulunpenkillä istuessaan
olleet kihloissa. Miehensä kuuluu häntä pidelleen pahoin. Merkillistä,
minä olin aina pitänyt Boyta kunnon miehenä. Lina Schütt asuu täällä
Ferdinandstrassen varrella. Hänen miehensä on kirjanpitäjä, joka on
väärän valan teosta tuomittu puoleksitoista vuodeksi kuritushuoneeseen
ja on nyt parhaillaan rangaistustaan kärsimässä. Lina koettaa elättää
itseään vuokralaisia pitämällä ja on kovin kurjissa oloissa. Tapasin
hänet tässä eräänä päivänä Lombard-sillalla ja tervehdin, mutta hänen
vastauksensa oli niin koomillisen kankea, kuin olisi hänellä ollut
seiväs niskassa. Minua nauratti, mutta samalla harmitti myöskin.
»Mitäs sinulle kuuluu, Lina?» kysyin. »Huonoa», hän vastasi purevasti,
»kunniallisen vaimon ei ole niin helppo täällä hankkia elatustansa. Ei
huoneiden vuokraamisella ansaita silkkisiä alushameita ja sulkahattuja.
Mutta mieluummin näen nälkää kuin panen hitustakaan kunniastani
alttiiksi.»

Mieleni kuohahti ja aioin juuri sanoa hänelle pari sopivaa sanaa, mutta
maltoin mieleni, sillä eihän se olisi maksanut vaivaa ruveta tuommoisen
kanan kanssa sananvaihtoon. Kerroin kohtauksesta myöhemmin Gretelle,
hän naurahti ja sanoi: »Mitäpä sitä pässiltä voi muuta pyytääkkään kuin
lihaa ja villoja.» Ja hän on oikeassa.



8 maalisk.

Perjantaina tuli Osdorff. [Mikäli minä tiedän, varustettiin »Osdorff»
sukulaistensa toimesta tarpeellisilla matkarahoilla ja lähetettiin
Amerikkaan, sittenkun kaikki yritykset totuttaa häntä säännölliseen
työhön olivat rauenneet tyhjiin hänen typeryytensä ja laiskuutensa
takia. Thymian lienee aina siihen asti ollut kirjevaihdossa hänen
kanssaan. (Julkaisijan huomautus.)] Aivan uskomatonta, miten se mies
on ränsistynyt näiden neljän vuoden kuluessa. Minusta tuntuu kuin hän
olisi vieläkin kasvanut. Ehdottomasti tuli mieleeni seuraavat säkeet
Goliath jättiläisestä:

Er hatte Knochen wie ein Gaul, und eine freche Stirn, Und ein
entsetzlich grosses Maul, und nur ein kleines Hirn — (Hänellä oli luut
kuin hevosella ja julkea otsa, ja kauhean suuri suu ja vain pienet
aivot).

Se on vain huomautettava, että »julkea otsa» ei häneen sovi. Julkea
ei Casimir rukka missään suhteessa ole. Suurisuinen sitä vastoin yli
kaiken määrän. Yhä vaan Osdorff kahdella f:llä. Ajattelenpa että
häntä Amerikassa vielä opetetaan. Näen hänet hengessä jo seisovan
kadunkulmassa kenkiä harjaamassa. Mutta kaikesta huolimatta säälin
häntä. Onhan hän ainoa tuttavani entisiltä ajoilta.

Minä annoin hänelle viisikymmentä markkaa ja saatoin häntä laivaan
Bremerhaveniin. Minusta tuntui kuin olisi kappale omaa nuoruuttani
lähtenyt pois hänen mukanaan. Laivan erotessa rannasta nousivat
kyyneleet silmiini. Teki mieleni itsekin lähteä, mutta tarkemmin
ajateltuani maltoin toki mieleni. Mitäpä hyötyä siitä on, jos paneekin
valtameren itsensä ja entisyytensä väliin, sisäinen ihminen seuraa
mukana kuitenkin kaikkialle, eikä sitä omista ajatuksistaan pääse New
Yorkissa enempää kuin Hamburgissa.

Takaisin tultuani pani Ludwig toimeen mustasukkaisuusnäytöksen. Mies
parka! Sain hänet pian rauhottumaan.

Behrend on taas kynitty puhtaaksi. Kalkowiin minä en luota. Mies on
aivan keinottelijan näköinen. Sanoin sen K:lle äskettäin. Hän vaan
nauroi. Katsokoon ettei vielä polta nenäänsä. Jos tulisi ilmi, että
täällä korttitemppuja harjotetaan, silloin olisi koko hökötys mennyttä.

Jalo von Kosmos käyttäytyi äskettäin hyvin hävyttömästi minua kohtaan.
Annoin hänelle korvapuustin ja potkun. Sikamaisuuksia en suvaitse.
Seuraavana päivänä hän tuli nöyränä ja surullisena pyytämään anteeksi.
Koomillista, miten kaikki ovat kuin hassuuntuneet minuun.



14 maalisk.

Minä en ymmärrä, miksi ei tyttö enää tule lapsen kanssa Zoologiseen
puutarhaan. Viime perjantaina en päässyt menemään sinne, sitten menin
viitenä päivänä perätysten, mutta turhaan sain odottaa. Pelkään että
Erika on sairastunut. Olen kovin levoton ja menisin mielelläni häntä
katsomaan, mutta pelkään että minut ajetaan sieltä ulos. Eilen kävelin
neljä kertaa Petersin asunnon ohi, vaan en nähnyt ketään.

Usein on jo tullut mieleeni ajatus varastaa lapseni heiltä. Mutta minne
sen veisin? Eihän minun kurja elämäni salli minun tarjota hänelle
mitään varmaa turvapaikkaa...



22 maalisk.

En voinut kestää kauempaa. Eilen menin Petersiin ja sain semmoisen
vastaanoton kuin voin odottaakkin.

Tuskin oli tyttö laskenut minut saliin, kun hänen armonsa itse,
puolison saattamana, hyökkäsi sisään tulipunaisena kiukusta ja rupesi
minulle ärjymään. Se oli häpeämätöntä julkeutta minun puoleltani, hän
huusi, että yhä uudestaan ja uudestaan tuppauduin lapsen läheisyyteen,
ja jos se vielä kerran tapahtuisi, he kutsuisivat poliisin avukseen.
Mutta tällä kerralla en minäkään ollut vaiti, vaan annoin heti sanan
sanasta.

»Vai niin», vastasin, »vai sillä tavalla! Mitä pahaa minä olen lapselle
tehnyt, että tässä poliisin pitäisi asiaan sekaantua?»

Minä sain taas hermotäristyksen; olisin tahtonut lyödä tuota rouvaa
korvalle. Konsuli vanhus koetti välittää. »Eihän vaimoni sitä ihan niin
sananmukaisesti tarkota. Mutta itse asiassa meillä on syytä pyytää,
että vihdoinkin jättäisitte meidät rauhaan. Teillä oli julkeutta
käskeä lasta sanomaan teitä äidiksi... neidin läsnäollessa! Lapsi ei
ole enää niin nuori, ettei hänen mieleensä voisi jäädä jotain muistoa
tuommoisista kohtauksista. Täytyyhän Teidän toki ymmärtää, ettei
semmoinen voi mitenkään jatkua.»

»En ollenkaan ymmärrä sitä», minä huusin. »_Minullakin_ on oikeuksia
tähän lapseen, jonka olen synnyttänyt maailmaan, ihmisoikeuksia,
äidinoikeuksia, joita ei pirukaan voi minulta riistää. Minä tahdon
välistä nähdä lastani, minä _tahdon_.»

Rouva Peters haukkui minua hävyttömäksi olennoksi ja käski paikalla
lähteä talosta. Mutta konsuli sanoi:

»Mene Agnes sinä pois ja anna minun puhua yksin neidin kanssa, kyllä
hän tulee vielä järkiinsä.»

Ja kun rouva oli mennyt, hän tarttui minua käsivarteen ja puhui:
»Tietäkää, lapseni, että jos Te yhä edelleenkin vaivaatte
meitä merkillisillä vaatimuksillanne, niin minä annan herra
poliisikomisariukselle pienen viittauksen, että hän pitäisi hiukan
silmällä Teitä ja Teidän elintapaanne. Isänne on kirjottanut minulle,
että hänellä ei ole Teistä mitään tietoa ja että Te olette hänen
suureksi surukseen jättänyt huomioon ottamatta kaikki hänen neuvonsa ja
varotuksensa. Teidän koko esiintymisenne osottaa, että Teillä on paljon
rahoja käytettävänänne. Mistä Te nämä rahat saatte, se ei kuulu minuun
enkä halua sitä tietää, mutta Teille ei ole tuntematonta, että meidän
poliisimme ei niissä asioissa ymmärrä leikkiä. Luulen sentähden, että
tuommoinen silmälläpito ei liene Teille oikein hauskaa...»

Tahdoin vastata jotain, mutta en voinut. Olin kuin puulla päähän lyöty
ja häpesin kauheasti tuota vanhaa miestä. Lorun loppu oli se, että
minä läksin sieltä kuin piesty koira, luvattuani ensin lujasti etten
vastedes enää yritä tavata Erikaa (jota lupausta tietysti en pidä).
Ulos tultuani aloin juosta pitkin katua niin nopeasti kuin pääsin.
Mieleni oli maan tasalla, kärsimäni nöyryytys painoi kuin raskas taakka
ruumistani. Kaikki minua vaivasi. Alushameitteni kahina, jota muuten
niin mielelläni kuuntelen, kiusasi nyt hermojani. Juoksin ja juoksin,
juurikuin olisin koettanut päästä häpeääni pakoon. — Oi, tätä kurjaa
elämää! —

Illalla meillä oli suuret kemut. Kaikki yksityishuoneet oli tilattu.
Minä join samppanjaa niin että menin tunnottomaksi ja tänään sairastan
kohmeloa.

Sinisessä salongissa esitettiin paratiisin elämää. Siinä en ollut
mukana, se vaikuttaa minuun vastenmielisesti. Muuten siellä oli
joukossa myöskin pari kauppiaanrouvaa St. Paulista. »Hienoja naisia»
niissä on usein. Eihän se ihme olekkaan, kun elää päivästä toiseen
mitään tekemättä, syö ja juo hyvin, rahaa on kyllä eikä huolia mitään,
jos siinä yksitoikkoisuudessa tulee joskus koettaneeksi kummallisiakin
keinoja väsyneiden hermojensa virkistämiseksi. Mutta nuo poroporvarien
vaimot saisivat tyytyä soppapatoihinsa ja miehiinsä ja pysyä kauniisti
kotona.

Minä olin niin hiivassa, että riisuutuessani revin kalliin
pitsileninkini pilalle, kun en kyennyt hakasia avaamaan. Olen
lahjottanut sen pesijättäreni tyttärelle, joka pyrkii varieteehen.
Kosmos, joka oli seurassani, saa ostaa minulle sen sijaan uuden.



10 syysk.

Minä olin tänä kesänä ensin Kosmoksen kanssa kolme viikkoa
Ilsenburgissa, se tahtoo sanoa: minä asuin itsekseni ja merkitsin
vieraiden luetteloon nimekseni Rouva Gotteball Hamburgista. Niin tein
varsinkin Ludwigin vuoksi, sillä tuo ukko riepu on pahasti pikiintynyt
minuun ja mahdottomasti mustasukkainen. Hän kävi sunnuntaisin minua
tervehtimässä, tuli aina lauantai-iltana ja palasi taas pyhäiltana
Harzburgiin, jossa hän rouvineen oleskeli. Sen ajan oli Kosmos taas
Hannoverissa. Brocken-hotellissa tapasimme kerran Ludwigin rouvineen,
jonka viimemainitun nyt ensi kerran näin. Pieni, hento nainen,
nähtävästi kalvetustautinen, laiha, kapearintainen. He istuivat
pöydässä minua vastapäätä ja minä en voinut kääntää silmiäni tuosta
rouvasta. Hän säälitti minua, en tiedä oikeastaan minkätähden. Ludwig
on liiaksi hienotunteinen ihminen antaakseen vaimonsa milloinkaan
huomata rakkauden puutetta hänessä. Pikemmin minun tulisi kai häntä
kadehtia kuin sääliä. Niitä paria tuhatta, jotka Ludwig minulle uhraa,
ei hän suinkaan kaipaa, tuo ylellisyydessä elävä, jonka yksikään
toive ei jää täyttymättä. Hänellä on vielä vanhemmat ja koti eikä
häntä kiusaa tuo synkkien ajatusten lauma, joka ilkeinä, mustina
käärmeinä ympärilläni kiemurrellen minua alinomaa ahdistaa, jollen
huumaus-aineilla tee itseäni tunnottomaksi. Minä en saa, minä en
uskalla enää ajatella.

Ludwig ihan nieli minut katseillaan. Myöhemmin kävelin vähän aikaa
yksin ulkona. Joka puolella näin istuvia, seisovia ja käveleviä
ryhmiä, tyytyväisiä, iloisia, puhelevia ihmisiä. Ilma oli selkeä,
kuulakan kirkas ja lämmin, mutta silti raitis, sunnuntai-ilma parasta
laatua mitä toivoa voi. Mutta minun mieleni ei iloinnut. Minä tunnen
paljon ihmisiä ja paljon miehiä, jotka pyrkivät minun suosiooni ja
uhraavat suuria rahasummia sentähden, ja kumminkin todellisuudessa olen
yksinäinen ja hylätty. Minä seison keskellä maailmaa, elämä kihisee
ja kohisee ympärilläni, ja sittenkin olen monta kertaa mielestäni
aivan yksin, ikäänkuin yksinäisellä saarella valtameren keskellä.
Siinä hiljaa seisoessani ja katsellessani ilmaan tuli Ludwig yhtäkkiä
kiirehtien luokseni. Hän oli poiminut vihkosen Brocken-myrttiä, jota
kuuluu löytyvän vain erityisistä paikoista, ja toi sen minulle. Minä
jaoin kukat kahteen osaan ja annoin hänelle puolet takaisin rouvalleen
vietäväksi.

»Hän tulee myös iloiseksi, kun näkee sinun etsineen niitä häntä
varten», sanoin. »En ole tähän saakka tiennytkään, että sinulla on niin
sievä pikkunen rouva, Ludwig.»

»Kauneutta ei hänessä ole nimeksikään», vastasi hän, »sitä paitsi on
hän oikullinen, hemmoteltu ja äärettömästi itsepäinen.»

»Hän on hyvin nuori», sanoin minä.

»Ei nuorempi kuin sinäkään, Thymian.»

»On, paljon nuorempi», minä sanoin, »hän on vielä lapsi mieleltään ja
kokemuksiltaan, sen näkee heti päältäkin. Tuommoisesta vaimosta voi
mies tehdä mitä tahtoo. Jos hän on kymmenen vuoden päästä riitaisa,
sisukas, pikkumainen, häijy akka, silloin _sinä_ olet hänet siksi
tehnyt. Mutta jos hän on herttainen, miellyttävä, ystävällinen
vaimo, on sekin sinun työtäsi, Ludwig. Miehen tulee tehdä vaimonsa
onnelliseksi. Varmaankaan se ei ole aina helppoa. Mutta semmoiset
vaimot kuin sinun ovat helpot tyydyttää. Heissä tulee vaan aina pitää
elävänä vakaumus, että heitä rakastetaan...

»Sinä puhut kuin kirja, Thymian», sanoi Ludwig, »vaan miten voipi
istuttaa vaimoonsa vakaumusta, joka perustuu erehdykseen ja valheeseen?
Minä rakastan vain yhtä naista — sinua, Thymian!»

»Ei se ole mikään synti, kun valehtelee hyvässä tarkotuksessa», sanoin
minä; »jollet muuten, niin voit ainakin rakastaa häntä kuin lasta, joka
on uskottu huostaasi. Ole hyvä hänelle! Jos sinä joskus antaisit hänen
tuntea, että sinä rakastat jotain toista naista enemmän kuin häntä, ja
minä saisin sen kuulla, silloin tulisi meistä paikalla ero.»

Hän suuteli kättäni eikä vastannut mitään. Mutta seuraavana päivänä
sain hehkuvan rakkaudenkirjeen, jossa hän pyysi minua muutamiksi
viikoiksi mukaansa Ostendeen, koska hänen vaimonsa piti lähteä
vanhempainsa kanssa Franzensbadiin. Ei minulla ollut mitään syytä
kieltäytyä.

Elokuun alussa lähdettiin matkaan ja viime viikolla tulimme takaisin.
Se oli hauska aika. Oikeastaan on ihmeellistä, miten kaksi ihmistä
voivat mukaantua toisiinsa, miten suuresti jonkun yksilön määrätyt
luonteenominaisuudet vaikuttavat toiseen, joka on hänen kanssaan
alituisessa ja likeisessä yhteydessä. Minulla olisi ollut tilaisuutta
Ludwigin selän takana tehdä ylhäisiä ja intresantteja tuttavuuksia,
mutta minä suoraan sanoen en voinut häntä pettää. Jos Ludwig olisi
tuommoinen tavallinen itsekäs, jokapäiväinen hyvän- ja pahansekainen
ihminen, niinkuin useimmat ovat, taikka jos varmaan tietäisin,
että pelkkä aistillinen himo vetää häntä minun puoleeni, niin enpä
todellakaan olisi antanut hänen olemassaolonsa estää itseäni muidenkin
kanssa huvittelemasta. Mutta hän on niin hyvä, niin omaa etuaan
katsomaton, että olisi ollut kerrassaan halpamaista pettää hänen
luottamustaan siellä. Ja — jumalan kiitos — ilkeä minä en ole. Miten
minä oman itseni suhteen menettelen ja miten oman elämäni järjestän,
se on asia, joka ei liikuta ketään muuta; mutta mitään ilkeää tai
halpamaista tekoa ei kukaan ole voinut tähän saakka minun syykseni
panna. Minun mielestäni elämä olisi täydellisempi ja siveysopin
korkeimpia vaatimuksia enemmän lähentelevä, jos ihmiset eivät laatisi
niin paljon sääntöjä toisilleen ja alituiseen pyrkisi määräilemään
ja mestaroimaan toistensa töitä ja toimia, vaan kukin saisi olla ja
elää miten parhaaksi näkee. Jokaisen pitäisi saada viljellä mielensä
mukaan sitä alaa, joka elämän suuresta puutarhasta on hänelle suotu.
Jos naapurini kylvää omalle alueelleen hyödyllisiä kyökkikasveja ja
vihanneksia, viljelee siinä ruusuja, taikka jos häntä huvittaa siinä
kasvattaa myrkyllisiä kukkia ja hengittää niiden huumaavia tuoksuja,
sehän toki on minulle yhdentekevää, _jollei hän minua sillä häiritse_.
Jos hän pysyy siivosti omassa piirissään, ei _minulta_ vihanneksia
varasta taikka minun ruusujani poimi eikä myrkyllisten kasviensa
tuoksulla minun aistejani vaivaa, jos hän ei kiipee aitansa yli minun
viljelyksiäni hävittämään, niin ei kai se minuun kuulu, mitä hän tekee.
Halpamielinen on minun ajatukseni mukaan ihminen ainoastaan silloin,
kun hän tahallaan koettaa loukata ja vahingoittaa toista, taikka sitten
toisen osottaman luottamuksen pettää ja törkeästi väärinkäyttää.

Ludwigin vilpitön rakkaus vaikuttaa hypnotisesti minuun, niin että
tunnen hänestä virtaavan samanlaista tunnetta itseenikin. Minä en
rakasta häntä oikealla vaimonrakkaudella — semmoiseen minä luullakseni
ylimalkaan en kykenekkään. Pikemmin voisin sanoa tuntevani jonkinlaista
äidillistä hellyyttä tuota kymmentä vuotta vanhempaa miestä kohtaan.
Hänen hyvyytensä ja rakkautensa täyttävät kuin lämmin, puhdas ilmavirta
vaivatun, väsyneen sieluparkani ja herättävät eloon kaikki mitä siinä
on hyvää ja jaloa, mutta juuri siitä syystä tunnen seurustelun Ludwigin
kanssa olevan itselleni vaarallista, sillä jos nyt yhtäkkiä alkaisin
katsella elämääni toisin silmin kuin tähän asti, olisi kaikki lopussa
ja minulla ei olisi enää muuta neuvoa kuin hävitä maailmasta. Siksi
olen hyvin tyytyväinen, että kesä on lopussa ja saan taas Hamburgin
ilmaa hengittää. Minä teen kolme ristiä »hyväin- henkien» yli ja ajan
ne ulos.



7 toukok. 1893.

Viime kuukausilta on paljon kerrottavaa.

Monta kertaa olin Kindermannille ennustanut, että hänen vielä kävisi
hullusti. Mutta silloin minä ajattelin, että jonakin kauniina
päivänä meidän temppelimme tarkastettaisiin, ja kuvailin mielessäni
sitä rytäkkää, joka siitä seuraisi. Että hänen salonkinsa ja
erikoishuoneensa saattaisivat hänet poliisin kynsiin, sitä en ollut
osannut odottaakkaan.

Mutta kyllä hänen vieraansa kävivätkin lopulta julkeiksi! Mitä
sikamaisuuksia siellä lienee tehtykään, sitä en osaa sanoa. Siitä
puolesta Kindermannin ammattia en ole milloinkaan huolinut ottaa
selkoa. Äkkiä se vaan pääsi hyvään vauhtiin ja sievät rahat hän lienee
sillä ansainnut. Minkälaisia herroja ja naisia hänen luonaan on
käynyt... Se on aivan uskomatonta.

Poliisi siis sai vainua asiasta. Ja eräänä iltana oli muutamalta
parilta unohtunut ikkunaverhot auki, naapurit viereisessä talossa
olivat nähneet kaikki, ja seuraavana päivänä meni koko hökötys nurin.
Onneksi sai K. jo aikaisin aamulla viittauksen pikku L:ltä, joka aina
on hyvin selvillä kaikesta mikä poliisia koskee, ja voi vielä järjestää
asiansa. Hätätilassa hän olisi päässyt vielä lähtemään poiskin, mutta
hän ei tahtonut. Mieluummin sanoi hän istuvansa vaikka vuoden linnassa,
sillä sen jälkeen saa taas olla oma herransa. Sitä vastoin kehotti
hän minua panemaan kiireimmän kautta kapineeni kokoon ja matkustamaan
pois. Hän näytti oikein liikutetulta. »Minä vannon», sanoi hän, »että
Teillä ei ole koko jutun kanssa mitään tekemistä ja että Te ette mitään
tiedä. Minä olen Teitä rakastanut aina kuin omaa tytärtäni. Korkealle
olen tahtonut Teitä nostaa, ja olisipa se kaunista, jos nyt sen sijaan
syöksisin Teidät onnettomuuteen. Mutta jos joutuisitte kiinni, täytyisi
Teidän tarvittaessa vannoa, ettette mitään tiedä.»

»Väärää valaa en kuitenkaan tahtoisi tehdä», minä vastasin.

»Joutavia», sanoi hän halveksivasti, »mikä on väärä vala! Jos Te
uskotte Jumalaan, enkeleihin ja taivaaseen, niin eihän sitä silloin
saisi väärin vannoa. Mutta ei taivas ole meikäläisiä varten, ja kun me
sinne kerran emme muutenkaan pääsisi, niin yksi synti sinne tai tänne
ei merkitse mitään. Mitäpä tuommoinen vala on muuta kuin kunniasana?
Sanon Teille, että jos saisin tänään yhden groschenin jokaisesta
kunniasanasta, mitkä kunakin päivänä maailmassa rikotaan, niin huomenna
ajelisin nelivaljakolla Jungfernstiegiä pitkin.»

Sitten antoi hän minulle kaikenlaisia hyviä neuvoja lähimmän
tulevaisuuden varalta. Minun tuli matkustaa Berliniin ja etsiä käsiini
eräs hänen ystävänsä, jolla on siellä huoneita vuokrattavana. Sain
hänen osotteensa ja kirjeen hänelle vietäväksi. Tulisella kiireellä
panimme nyt minun tavarani kokoon, kello kaksi lähdin matkaan ja
kello kolme oli poliisi sulkenut talon ja ottanut rouva Kindermannin
huostaansa.

Ajoin ensiksi Berlinin radan asemalle, jätin sinne enimmät tavarani
ja menin itse rouva Adlerin luo Langenreiheen. Pyysin saada pariksi
päivää jäädä sinne, johon hän mielellään suostui. Olin niin väsynyt
ja masentunut, etten jaksanut sinä päivänä tehdä enää mitään muuta;
seuraavana päivänä kirjotin Ludwigille ja pyysin häntä tulemaan
sinne. Hän tuli heti ja oli aivan suunniltaan tuon sensatsionijutun
johdosta, josta ilta- ja aamulehdet olivat tienneet kertoa, eikä
päässyt päivittelemästä että minä olin »tietämättäni» joutunut asumaan
tuommoiseen paheiden pesään. Sitten veti hän minut syliinsä ja sanoi,
ettei hän enää kauempaa voinut nähdä minun koditonna ja yksinäisenä
harhailevan maailmassa. Hän eroisi vaimostaan ja naisi minut. Aamulla
hän oli sen jo sanonut hänelle, siitä oli tullut myrskyinen kohtaus,
ja nyt hänen vaimonsa oli vanhempainsa luona. Vielä samana iltana hän
aikoi käydä asianajajan puheilla ryhtyäkseen valmistaviin toimiin.

Minä en vastannut aluksi mitään. Silmieni eteen kuvastui jotain
houkuttelevan kaunista, olin näkevinäni tulevaisuuden täynnä tyyntä
rauhaa ja todellisuudeksi muuttuneena kaiken sen, mikä nyt on vaan
harhanäköä. Olinhan minä tähän elämään niin kyllästynyt, — ja se oli
ihana ajatus saada taas ruveta elämään rauhassa, uskollisen, hellän
sielun huolenpidon alaisena, joka uskoi minuun kuin evankeliumiin.
Mutta nämä tunteet olin pian voittanut ja kohta olin taas selvillä
siitä, että silta minun entisen ja nykyisen elämäni väliltä on
ainiaaksi hävitetty. Toinen ajatus nousi mieleeni: tehdä hyvätyö, sanoa
Ludwigille kaikki ja sovittaa hänet jälleen pienen vaimonsa kanssa.
Mistä minä sain rohkeuden tunnustukseni tekoon, en vieläkään käsitä, se
kävi alussa hitaasti ja katkonaisesti, mutta vähitellen yhä varmemmin,
kuivasti ja koruttomasti tuli kaikki kuuluviin koko elämäkertani
semmoisena kuin se on ollut. Sanoin hänelle kaikki. Hän tuli ensin
vaaleaksi kuin palttina, sitten viheriäksi ja keltaiseksi ja näytti
olevan tukehtumaisillaan.

»Eihän tuo ole kaikki totta, Thymian», sanoi hän viimein, »se on vaan
sinun mielikuvitustasi, se ei voi olla totta.»

»Totta se on sittenkin», sanoin minä. »Minä olen ollut jo monen miehen
oma, kaikkien, jotka ovat minua halunneet ja joilla on ollut kylliksi
pientä rahaa voidakseen ostaa minun lempeni...

Silloin hän hyppäsi ylös, tarttui minua käsivarteen semmoisella
voimalla, jota en olisi luullut hänessä olevankaan, heitti minut
menemään niin että kaaduin, ja alkoi raivota kuin mieletön huoneessa.
Repäisi ikkunan auki, viskasi siitä kukat ulos, niin että pihalla
leikkivät lapset rupesivat kovasti huutamaan, sieppasi kuvat seiniltä
ja heitti minun päälleni, potki minua jaloillaan ja sylki minua
kohden, purkaen suustaan katkonaisia lauseita: Ja tuota hylkiötä minä
olen rakastanut! Tuommoisen lutkan tähden minä olen ajanut vaimoni
pois kotoa — Kuin pyhimystä olen sitä palvellut — Ja se onkin narttu
— yleinen — —. Minä istuin sohvassa ja annoin hänen raivota, sillä
mitä hurjemmin hän elämöi, sitä rauhallisempi ja keveämpi tuli minun
olla. Kyllähän minä tiedän, että minä yleisten siveyskäsitteiden ja
yhteiskuntajärjestyksen kannalta katsoen olen tehnyt väärin ja olen
useimpain ihmisten silmissä »langennut» olento, yhteiskunnan hylkäämä
paaria. Mutta sen tiedän myös, että koko minun elämäni, kaikkien
hairahdusteni taustana on syvä suru, ja jos Ludwig olisi todella
minua rakastanut, sillä suurella, pyhällä, puhtaalla rakkaudella,
johon hänen luulin kykenevän, jos hän olisi minua niin rakastanut,
silloin hän olisi antanut suruni tähden minulle anteeksi ja unohtanut
vikani. Silloin hän olisi nähnyt minussa onnettoman ja olisi kaikesta
huolimatta minulle sylinsä ja sydämensä avannut. Ja silloin olisin
minä ollut hänen omansa, — _kokonaan_, ruumiineni, sieluineni...
Olisin ollut hänelle uskollinen _viimeiseen_ hengenvetooni asti,
olisin seurannut häntä maailman ääriin, nähnyt nälkää hänen kanssaan,
mennyt kuolemaan hänen edestään... Mutta nyt — hänen raivonsa ja
raa'at solvauksensa ilmaisivat minulle, että hänkin on vaan tavallinen
keskinkertainen poroporvari, jonka lyhytnäköiset silmät eivät voi
tunkeutua ulkonaisten vaikutusten läpi näkemään sisäisiä, vaikuttavia
syitä.

Minun syyllisyyteni takaa kohoaa onnettomuuden majesteetti... Mutta hän
näki ainoastaan synnin. —

Rouva Adler hyökkäsi sisään, uhkasi hakea poliisin ja vaati
vahingonkorvausta, ja sanoi minunkin saavan mennä matkaani, jos
vastakin saisin noin raivokkaita vieraita. Ludwig heitti kolme
kultarahaa pöydälle ja tarttui hattuunsa. »Minä olen tänään menettänyt
uskoni ihmisiin», huusi hän mennessään. »Silloin Te olette paljon
voittanut», vastasin minä kylmästi.

Iltapäivällä menin Eimsbütteliin, jos mahdollista vielä kerran
nähdäkseni lastani. Ilma oli purevan kylmä. Kostea kylmyys tunki läpi
vaatteitteni ja pani minut vilusta värisemään. En juuri toivonutkaan
saavani mitään nähdä, sillä ei ollut luultavaa, että lasta semmoisella
ilmalla tuotaisiin ulos. Aioin jo kääntyä takaisin, mutta samassa
Petersin ovi aukeni ja ulos astui tyttö taluttaen kädestä Erikaa. Se
oli aivan kuin suuri parisilaisnukke valkeassa puvussaan, mustine
kiharoineen. Seurasin heitä vähän matkaa ja huusin viimein lasta
nimeltään. Se kääntyi katsomaan taakseen, tunsi nähtävästi minut ja
rupesi haikeasti itkemään, ojentaen käsivarsiaan hoitajaansa kohti.
Arvaan että he ovat lapsiparalle puhuneet minusta jotain pahaa, sillä
se huomattavasti pelkäsi minua kovasti, ja hoitajatyttö, joka myöskin
seurasi ohjeitaan, nosti lapsen syliinsä ja laittautui kiireimmän
kautta pois. Minä annoin heidän mennä ja jatkoin matkaani. Käsitän
nyt itsekkin olevan parasta, etten yritä enää koskaan tavata pikku
Erikaani. Iltasella matkustin Berliniin.

       *       *       *       *       *

Tuloni Berliniin ei tapahtunut erikoisen hyvillä enteillä. Minussa
oli aikamoinen nuha ja yskä ja vähän kuumettakin. Yötä olin Bellevue
hotellissa ja päivän tultua läksin Zimmerstrasselle etsimään rouva
Beidatschia. Hän asuu toisessa kerrassa ja hänen nimikilpensä viereen
oli kiinnitetty kolme nimikorttia (nyt niitä on minun korttini kanssa
neljä): Heinrich Beidatsch, asianajaja; Sisarukset Blunck, ihon ja
käsien hoitoa, hierontaa; Ella Ronach, tanssijatar. Minä soitin ja
rouva Beidatsch tuli itse avaamaan. Paksu, lihava ihminen vaaleassa
karttuunanutussa, kasvot veltot ja kellertävät, nenällä rillit,
jotka tekivät hänet sangen hassun näköiseksi, ja kädet pitkät ja
huomattavasti laihat muun ruumiin lihavuuteen verrattuna.

»Mitä Te haluatte?» hän kysyi. Minä sanoin terveiseni ja pääsin heti
sisään. »Vai niin! Te tulette Pietschin Annan luota? Käykää edemmäksi,
neiti, täällä on tosin vähän epäjärjestystä, mutta koetetaan tulla
toimeen.» Hän vei minut keittiöön, jossa parhaillaan kaalikeitto
kiehua porisi tulella, täyttäen huoneen suloisella tuoksullaan.
Yhdellä seinällä oli korisohva, johon minut pantiin istumaan. »No, nyt
kertokaa, mitä se Pietschin Anna oikeastaan hommaa.»

Minä kerroin. »Oho, kyllä se on mahtanut olla sitten paksua, sillä Anna
on ollut koko ikänsä ovela veitikka. Hän osaa konstinsa...» sanoi hän,
»me ollaan nimittäin koulukumppanuksia ja naapurusten lapsia.»

Ehdottomasti tulin tarkanneeksi rouvaa lähemmin ja tein vertailuja.
Olisipa ollut mahdoton arvata häntä samanikäiseksi Kindermannin
kanssa, joka hienoissa puvuissaan tekee varsin nuorekkaan, miltei
ylhäisen vaikutuksen. Istuessamme siinä vastapäätä toisiamme kaalipadan
höyryissä, huomasin kumppalini minua hyvin tarkasti katselevan ja näin
myöskin, että hänen veltot kasvonsa saivat yhä ystävällisemmän ilmeen.

Puheltuamme siinä yhtä ja toista kysyin viimein, oliko hänellä ehkä
joutilasta huonetta.

»Teillekö itsellenne?» hän kysyi. Minä myönsin. »Sittenpä Te
tulettekin kuin kutsuttuna. Meidän paras huoneemme kadun puolella eri
sisäänkäytävineen on juuri tullut tyhjäksi. Minulle ei ole tietysti
samantekevää, kenen saan vuokralaiseksi. Meillä asuu vaan parempia
naisia, jotka eivät ole tarkastuksen alaisia, minun tyttöni harjottavat
kaikki jotain ammattia. Mitä työtä Te teette? Jotain Teidän täytyy
ilmottaa. Osaatteko hoitaa käsiä taikka hieroa vai aiotteko pyrkiä
teatteriin tai harjotella sairaanhoitoa?»

Ilmotin hänelle aikovani antaa opetusta kielissä. Sanoin osaavani hyvin
ranskaa ja englantia ja samoin italiaa ja venättä.

»Erittäin hyvä», sanoi hän, »kieltenopettaja, se on sangen hienoa.
Pannaan sitten heti Teidän puolestanne ilmotus »Lokalanzeigeriin».
Minun poikani, asianajaja, saa sen kirjottaa.»

Halusin nyt nähdä tuota huonetta, ja hän lähti näyttämään tietä.

Ei se juuri miellyttävältä näyttänyt, ikkunaverhot olivat likaiset,
matto rikkipoljettu ja hankautunut, huonekalujen punaiset
nukkapäälliset vaalistuneet. Toisella sivuseinällä on sohva ja nurkassa
sänky irtonaisen seinän suojaamana. Minun täytyy tunnustaa, että minua
suorastaan hirvitti ajatella että pitäisi jäädä asumaan tämmöiseen
paikkaan.

»Paljonko tästä pitäisi maksaa?» kysyin.

»Sata kahdeksankymmentä markkaa kaikkiaan.»

Luulin kuulleeni väärin. Sata kahdeksankymmentä markkaa — — silloinhan
voin sanoa asuneeni K:n luona, jossa minulla oli todellakin hieno
huone, miltei ilmaiseksi!

»Kuukaudessa?» kysyin.

»Tietysti, luulitteko että vuodessa?» sanoi rouva nauraen.

»Minusta se on kovin paljo», sanoin minä.

»Paljo? Älkäähän toki, neiti! Ette kai Te nyt puhu tosissanne?
Päinvastoin. Se on hyvin vähä. Ajatelkaa mikä vaara meitä vuokraajia on
aina uhkaamassa. Sen vähemmällä ei Teitä ota kukaan. Eihän noin hieno
daami viitsi ruveta muutamasta markasta riitelemään.»

Rupesin tuumimaan. Hotelliin en voinut jäädä pitkäksi aikaa, ehkäpä
oli edullista aluksi ottaa huone, vaikkapa yksinkertainenkin, jossa
sai olla häiritsemättä. Sovittiin siis asiasta ja illemmalla tuotin
tavarani sinne.

Minun oli niin vaikea olla, etten jaksanut mitään ajatella. Uunista
tuli savua huoneeseen. Sänkyvaatteet haisivat kloorilta, ja koko yön
kuulin ihmisiä tulevan ja menevän. Aamulla en päässyt sängystä ylös,
minussa oli kuume ja pistoksia kyljessä. Rouva Beidatsch toi minulle
aamiaisen mukana nähtäväksi käsikirjotuksen tuohon ilmotukseen. Se oli
minusta sangen omituisen näköinen; se oli näet tämmöinen:

           Neiti Thymian
  Gotteball antaa opetusta englannin,
  ranskan, venäjän ja italian kielissä.

Kysyin rouva Beidatschilta, miksi nuo kaksi ensimäistä sanaa oli pantu
tuolla tavalla ikäänkuin otsakkeeksi.

»Niin, katsokaas neiti», sanoi hän, »siinäpä se on juuri niksi!
Mitenkäs herrat voisivat muuten tietää? Saattaisi käydä muuten niin,
että saisitte oppilaiksi pelkkiä pojannulikoita. Täällä Berlinissä on
toki moni seikka toisin kuin maaseudulla, johon Hamburgkin vielä on
luettava.»

Minä olin niin väsynyt ja kipeä, etten jaksanut edes vastata. Illalla
täytyi hakea lääkäri, ja hän sanoi minussa olevan keuhkokuumeen.

Ensimäiset päivät makasin siinä mistään välittämättä, myöhemmin olin
usein tuntikausia tiedottomana. Väliajoilla oli tilani kauhea. Kuume
nousi neljäänkymmeneen asteeseen ja siitä ylikin. Tylsänä, puoleksi
tiedottomana katselin niitä henkilöitä, jotka liikkuivat vuoteeni
läheisyydessä. Siellä näkyi, paitsi rouva Beidatschia, kaksi tyttöä,
toinen musta- ja toinen punatukkainen, molemmilla samanlainen puku,
punainen pusero ja musta hame, ja vielä kolmas, pieni, hoikka,
vaaleanverinen tyttö. Nuo kolme pitelivät minun tavaroitani aivan kuin
omiaan, koettelivat minun hattujani ja nuttujani, tuntui siltä kuin
olisivat jo jakaneet keskenään perujani. Onneksi oli matkakirstuistani
kaksi lukossa, ja niissä olivat muun muassa koristeeni. Muutaman viikon
kuluttua, kun olin tullut vähän paremmaksi, sain selville että nuo
kolme tyttöä olivat minun asuintovereitani. Totuuden tunnustaakseni
on minun muuten mainittava, että sisarukset Blunck — Molly ja Dolly —
käyttäytyivät hyvin miellyttävästi ja osanottavaisesti minua kohtaan,
toivat minulle usein kukkia ja hedelmiä ja olivat aina valmiita
auttamaan. Tanssijatar — hän on Apolloteatterin köörissä — ei ole
minua niin paljon miellyttänyt. Rivoja suustansa he ovat kaikki
kolme, en eläissäni ole ennen kuullut semmoisia puheenparsia, joskin
Kindermann, Konni ja heidän ystävänsä olivat jotenkin pitkälle päässeet
siinä taidossa. Istuessaan minun huoneessani he kertoivat toisilleen
seikkailujaan, ja sillä tavalla minä pääsin perille monesta seikasta
minulle siihen saakka aivan uudessa ja tuntemattomassa maailmassa.
Herra Jumala, kyllä tämä on sentään kamalaa! Ne herrat, joiden kanssa
olen tähän asti seurustellut, olivat toki kavaljeereja, he eivät olleet
raakoja eivätkä antaneet minun tuntea että... j.n.e. Mutta täällä,
jossa kaikki lasketaan markoissa ja groscheneissa... kauheaa!

Parantumiseni kävi hyvin hitaasti. Välistä itkin yöt läpeensä. Kaikki
elämän uskallus oli minusta kadonnut. Ympäristöni vaikutti minussa
semmoisen tunteen kuin olisin arvossa alentunut, elämän saastaisimpaan
soppeen viskattu, ja halusin kuolla pois koko kurjuudesta. Sitten
alkoi terveyteni vähitellen palata ja kuolemankaipuu katosi. Ensi
kerran noustessani sängystä kohtasi minut ikävä yllätys. Yksi
matkakirstuistani, se jossa säilytin rahojani, oli avattu väärällä
avaimella ja yhdeksänsataa markkaa, jotka Hamburgissa olin nostanut
pankista, oli hävinnyt ja sitä paitsi briljanttisormus (ensimäinen
lahjani Glimmiltä) sekä briljanttinen rintaneula. Minä nostin tietysti
hälinän, mutta rouva B. rupesi huutamaan kuin riivattu ja kielsi
minua yrittämästäkään usuttaa poliisia hänen niskaansa. Hän ei ollut
muka mikään varas eikä pitänyt varkaita talossaan, hänen »kunniansa»
oli ainoa pääoma, jonka hän omisti (herra armahtakoon, mahtaa se
eukko parka olla sitten köyhä!) j.n.e. Varmaankin oli ne minulta jo
hotellissa varastettu, sillä kirstuhan oli koko ajan ollut minun
silmieni edessä j.n.e. Tytöt vannottivat minua myöskin, etten kääntäisi
poliisin huomiota heihin, kun jo muutenkin saivat elää alituisessa
pelossa ja tuskassa j.n.e. Mitä nyt oli tehtävä? Minä pidin suuni
kiinni; en minä itsekään tahtoisi mielelläni joutua poliisien kanssa
tekemisiin. Mutta katkeralta se tuntuu. Yhdeksänsataa markkaa! Miltei
kaikki minun rahani. Kun olin suorittanut laskuni rouva B:lle, maksanut
rohdot ja lääkärin, jäi jäljelle tasan neljä markkaa kaksikymmentä
pfennigiä. Rouva B. neuvoi minua panttaamaan jotain talvivaatteistani,
koska en tänä vuonna niitä kuitenkaan enää tarvitse. Sen teinkin. Hän
vei itse panttilaitokseen minun sitsinuttuni» ja Ludwigilta saamani
soopelipuuhkan ja toi niistä todellakin kolmesataa kolmekymmentä
markkaa, mikä minua suuresti ilahutti. Kuka on varastanut rahani ja nuo
molemmat koristeet, sitä en vieläkään tiedä. Voihan se olla lopultakin
mahdollista, että ne on viety jo hotellissa. Tyttöjä minä en yhtään
epäile, oikeastaan en rouva B:tä myöskään, pikemmin sitten hänen
poikaansa, tuota niinkutsuttua asianajajaa. Se on perin vastenmielisen
näköinen, ruma mies, jonka koko olento muistuttaa jotain iljettävää
loiseläintä. Mutta ei hänkään ole tietääkseni ollut milloinkaan yksin
minun huoneessani. No, poissa mikä poissa, eikä se suremalla takaisin
tule.

Ensimäinen, joka otti huomioon minun ilmotukseni, oli muuan
pojanroikale, jolla oli tuskin vielä korvantaustat kuivana. Hän kävi
heti suoraan asiaan ja esiintyi niin raa'asti, että heitin hänet ovesta
ulos. Silloin hän meni seuraavalle ovelle, Mollyn ja Dollyn luo, ja
antoi hieroa itseänsä. He nauroivat minulle myöhemmin ja sanoivat
minua aika tomppeliksi. Sen jälkeen tuli pari muuta kundia, joille
olisin mieluimmin antanut potkun, mutta lopuksi... Nyt olen pannut
»Tageblattiin» ja »Vossische Zeitungiin» toisen ilmotuksen, jolla
toivon saavani todellisia oppilaita kielitunneilleni. Usein kaipaan
kovasti työtä, jotain säännöllistä tointa, ja ennen kaikkea toverikseni
sivistynyttä ihmistä, jonka kanssa voisi kunnollisesti puhella.
Keskustelut päiden tyttöjen kanssa ovat suoraan sanoen hirvittäviä.
Molly ja Dolly ovat syntyisin kunniallisista pikkuporvarisperheistä
ja ovat ennen olleet puotityttöinä. Jonain päivänä he olivat oppineet
tuntemaan erään rouvan, joka myöskin harjotti käsienhoitoa ja
hierontaa, ja tämä oli kutsunut heitä käymään hänen luonansa (à la Anna
Kindermann). Siitä se sitten meni askel askelelta eteenpäin, aivan
samoin kuin minun oli käynyt. Viimein tuo eukko oli vietellyt heidät
tekemään pieniä varkauksia puodissa, asia tuli ilmi ja Molly ja Dolly
saivat kumpanenkin neljä kuukautta. Vapaiksi päästyään he päättivät
vastakin pysyä yhdessä ja esiintyä aina sisaruksina. Kun he käyvät aina
samoin puettuina, kutsutaan heitä tuttaviensa piirissä vaunupariksi. He
ovat jo monasti tahtoneet minua mukaansa iltaisin, mutta ei minusta ole
siihen. En ole vielä päässyt oikein entisiin voimiini. Eläintarhassa
käyn usein kävelemässä. Siellä on nyt kaunista. Mutta ilman keväiset
tuoksut ja maan raitis vihannuus herättävät minussa suruisia ajatuksia.
Maailma on niin täynnä saastaisuutta ja lokaa.



18 elok. —93.

Kauhea kuumuus. Katukivet ihan polttavat jalkoja. Ilma kuin tulisessa
pätsissä. Minä kadehdin kaikkia, jotka pääsevät pois, merelle tai
maalle. Minä en pääse mihinkään, kun ei ole rahaa. Olen mielestäni kuin
haaksirikon tehnyt fregatti, joka on menettänyt taklauksensa ja päättää
viimein päivänsä hiililaivana. Jospa vaan olisinkin niin pitkällä,
että todella tuntisin olevani tuommoinen mihinkään muuhun kelpaamaton
hiililaiva. Mutta siinähän se on minun kova kohtaloni, että minä en
vieläkään ole päässyt siihen siveelliseen huumaustilaan, jota ilman
semmoinen elämä kuin se, jota vaunupari viettää, on mahdoton. Täydessä
tajussa, avoimin silmin ei siihen voi kukaan antautua.

Melkein kaikki koristeeni ovat vähitellen vaeltaneet panttilainastoon.
Joka viikko menee jokin uusi esine, enkä ymmärrä mikä tästä lopuksi
tulee. Olihan minulla jo muutamia oppilaita, mutta heti ensimäisten
tuntien jälkeen he lähettivät minulle palkkioni eivätkä ole sen koommin
näyttäytyneet. Tämä ympäristö ei näyttänyt heitä miellyttävän, josta
minä totta puhuen en voi heitä moittia. Minä en vieläkään ole päässyt
oikein terveeksi. Tämä tavaton kuumuus vie minulta kerrassaan kaikki
voimat. Olenkin käynyt kovin laihan ja huonon näköiseksi: Pari kertaa
olen yrittänyt olla »kiinniottamassa», mutta ilman mitään tulosta. En
tiedä, mikä siinä on esteenä. Vaunupari sanoo että minä näytän liian
ylhäiseltä, kukaan ei uskalla lähestyä minua. Mahdollista kyllä.

Velttona ja voimatonna lojuen sohvallani torkun useimmat päivät
aamusta iltaan. Elän mahdollisimman säästäväisesti saadakseni rahani
riittämään, mutta täytyyhän sitä ainakin vatsansa täyttää. Vuokra
nielee kovin paljon rahaa. Minua pelottaa tulevaisuus. Emäntäkin
tuittuilee usein ja päästää suustaan loukkaavia huomautuksia. Hän
nähtävästi pelkää, että minä en enää voi maksaa hyyryäni, mikä pelko
kuitenkin on aivan aiheeton siihen nähden että hän vaatii maksun aina
edeltäpäin ja ajaisi minut aivan varmaan paikalla ulos, jollen heti
ensimäisenä päivänä tekisi välejämme selviksi.

»Asianajaja» hännystelee välistä minun ympärilläni ja koettaa kiihottaa
minua pontevampiin toimiin. Eilen illalla hän oli taas vähän aikaa
luonani ja puhui jos jonkinlaista roskaa. »Noin kauniin naisen kuin
Te, jolla on niin hienoja pukuja ja semmoinen suuren maailman käytös,
pitäisi mennä Unter den Lindenille tai Kurfürstendammille», sanoi hän,
»siellä on katu täynnä rahaa semmoiselle, joka asiansa oikein ymmärtää.
Useimmat tytöthän täällä ovat semmoisia, ettei niitä voi Teihin
verratakkaan...»

Minä olen kirjottanut K:lle ja F:lle, mutta ei ole kuulunut mitään
vastausta. Mikä ei ole silmissä, se ei ole mielessä.

Kunhan nyt vaan pääsisi tästä hiton helteestä. Tuskaillessani tässä
nousee mieleeni usein haikeita muistoja kaukaisista nuoruudenpäivistä.
Tunnun mielestäni niin hirveän vanhalta. Katkerasti kaipaan kaunista,
hiljaista puutarhaamme, jossa valkeat liljat ja punaiset ruusut
kuun valossa nuokkuvat, kaipaan äidin hautaa, kaipaan tuota laajaa,
viheriää, hopeankarvaiseen usvahuntuun peittynyttä maata, jossa
iltaisin on niin ihanan viileää ja juhlallisen tyyntä ja ihmiset
istuvat pakinoiden tuuheaoksaisten lehmusten alla, edempänä niityllä
silloin tällöin hevonen hirnahtaa tai lehmä nukuksissaan äännähtelee...
Poissa, poissa... Kaikki mennyttä. Kaikki ainiaaksi hukassa.

       *       *       *       *       *

Jos vielä joskus saan vähän rahaa kokoon, lähetän Osdorffille
matkarahat ja otan hänet luokseni asumaan, sen olen lujasti päättänyt.
Sillä raukalla on kurjat päivät. Hän näkee nälkää. Sukulaiset eivät
lähetä hänelle mitään, koska eivät halua häntä enää vaivoikseen.
Minusta se on halpamaista. Hän kirjottaa minulle mitä surkeimpia
kirjeitä. Niin pian kun vaan saan rahaa, lähetän hänelle kaksisataa.
Pitäväthän toisetkin, mikä koiraa mikä kissaa hupilaisenaan, miksi
ei minulla voisi olla tuommoinen miesparka kotitarvetta varten. Aina
Casimir riepuni on mukavampi pitää kuin tuommoinen tavallinen Louis
[ranskalainen nimi (äännetään luii). Siten kutsutaan ilotyttöjen
»miehiä» Berlinissä. Tarkempi selitys edempänä], joka meikäläisen
suhteen tahtoo esiintyä herrana ja isäntänä. Minä olen viimeinkin
päättänyt tyytyä kohtalooni. Ei ollut muuta neuvoa.

Kindermann on saanut puolitoista vuotta vankeutta. Häntä ei oltu voitu
varmasti todistaa paritukseen syypääksi, muuten siitä olisi tullut
kuritushuonetta.

Minun oloni alkaa taas olla siedettävää. Osan tavaroistani olen saanut
lunastetuksi takaisin panttilaitoksesta. Entinen vetovoimani on taas
alkanut vaikuttaa. Minulla on kundeja niin paljon, että usein voin
luovuttaa niitä muillekin. Iltaisin Keckillä tai Nationalissa parveilee
niitä ympärilläni kuin kärpäsiä sokerinpalan seutuvilla. Nyt, kun
vihdoinkin olen päässyt selville siitä, ettei tästä tämän parempaa
kuitenkaan enää tule, olen heittänyt hiiteen viimeisetkin arveluni.
Monta kertaa kuvailen mielessäni olevani kuollut. Kaikki ihmiset,
joiden kanssa nyt seurustelen, ovat vaan ruumiita. He ovat menettäneet
sielunsa ja todistavat olemassaolonsa kautta, että ilmankin semmoista
kojetta voi tulla toimeen — minä en sano _elää_.

Kielitaidostani on minulla lopultakin paljon hyötyä. Se vetää luokseni
rikkaita ulkomaalaisia, jotka maksavat hyvin, ja se on nyt minulle
pääasia. Niinpä oli eilen illallakin muuan venäläinen, joka ei osannut
sanaakaan saksaa, ja hän antoi minulle kolmesataa markkaa.

Vaunuparilla on ollut hyvä onni. Lokakuussa oppi Molly eräässä
ravintolassa tuntemaan rikkaan amerikkalaisen, joka tarjosi hänelle
vakinaista vuosirahaa. Molly sanoi ettei hän luovu »sisarestaan», ja
silloin amerikkalainen otti heidät molemmat, toisin sanoen hän sisusti
heille oman asunnon Taubenstrassen varrella ja antaa neljäsataa markkaa
kuukaudessa. Hän on ainoastaan neljä kuukautta vuodesta Berlinissä,
muun ajan saavat tytöt käyttää miten tahtovat.

Minulla on ollut todellakin vielä paljon opittavaa. Ensin tuntui
hirveältä, vaikka Anna Kindermann olikin jo pannut minut sangen hyvälle
alulle. Tässä kuolleiden maailmassa haisee mädänneeltä, siihen hajuun
täytyy ensin tottua.

Tytöt ja heidän »miehensä» muodostavat erityisen määrätyn järjestön
ja jonkinlainen yhteistunne kaikkien kesken on huomattavana.
Tarkastuksen alaisten ja meidän »puolisilkkisten» (s.o. tarkastuksesta
vapaiden) välillä ei ulkoapäin voi huomata mitään erotusta. Jokainen
puolisilkkinen pelkää kiinnijoutumista kuin ruttoa. Eiväthän ne
tarkastukset itsessään niin pelottavia ole, mutta hirmuisen vaikeaa
on tuo ulkonaisesta säädyllisyydestä luopuminen. Ja sitten asunnon
saaminen! Se on ankara asia. Jo meidänkin on vaikea saada kattoa
päämme päälle, mitä sitten tarkastuksenalaisten. Minä saan asua vielä
todellakin huokealla. Useimmat maksavat vuokraa seitsemän, jopa
kymmenen markkaa päivältä, vieläpä enemmänkin. Talonomistajat tahtovat
saada aineellista korvausta siltä varalta, että joku tyttö tulisi
poliisin kanssa tekemisiin, sillä siinä tapauksessa heitä uhkaa aina
vaara joutua syytteeseen parituksesta.

Usein olen ihmetellyt, minkätähden poliisi valvonnallaan tämän ammatin
tavallaan laillistuttaa, kun se kerran ei sallisi tyttöjen asua
missään. Noiden huimaavan korkeiden hyyryjen maksaminen on pelottavan
vaikeaa, monelle aivan mahdotonta. Hyvin puettuina täytyy meidän sitä
paitsi käydä ja onhan niitä paljon muitakin menoja. Minua esimerkiksi
on verotettu neljäntuhannen markan tuloista ja olen ilmotettu
kieltenopettajaksi. Oikeinkohan tosissaan viranomaiset luulevat kielien
opettamista Zimmerstrassen varrella niin tuottavaksi toimeksi? Mahtavat
he ajatella siinä jotain muutakin, mikäpä niitä tietää.

Miesten ja tyttöjen keskinäisen suhteen luulevat ihmiset, jotka eivät
oikein tunne elämää näissä piireissä, tavallisesti toisenlaiseksi kuin
se todellisuudessa on. Minäkin olin tuommoista louis'ta ajatellut
vain mieheksi, joka tuo tytöille kundeja, suojelee heitä, pakottaa
hävyttömiä tai huonosti maksavia vieraita muistamaan velvollisuutensa
ja on muuten tyttöön samassa suhteessa kuin orjanomistaja orjaansa.
Tämmöistä tosin kyllä myös tavataan, mutta tavallisimmin on tuo mies
sangen yksinkertaisesti tytön rakastaja. Se on aivan luonnollistakin.
Jokaisessa tytössä on kuitenkin sisinnä nainen, turvaa tarvitseva
ja rakkautta kaipaava nainen, jota sukupuoliyhteyden pelkästään
ammattimainen harjottaminen ei voi tyydyttää. Minun itseni on laita
niin. Minä antaisin mitä hyvänsä, jos minulla olisi _yksi_, vain yksi
_ainoa_ ihminen, joka kuuluisi minulle, johon voisin turvautua, josta
tietäisin: hän on olemassa minua varten ja minä häntä varten. Mutta
minkälaiseen mieheen hyvänsä en voisi yhtyä; useimmat täkäläisistä,
näihin piireihin kuuluvista, ovat tietysti kaiken arvostelun
alapuolella.

Voisi tehdä huvittavia huomioita, jos rupeaisi tutkimaan, mistä nuo
miehet ovat alkuaan lähteneet. Kaikki yhteiskuntaluokat ovat antaneet
osansa niiden rivien täyttämiseksi. Rappiolle joutuneita indiviidejä
tietysti kaikki. Eihän kukaan oikea mies rupee tyttöjen elätettäväksi.
Hyvin harvoilla on mitään tointa. Mutta heillä on keskinäisiä klubeja
ja voimisteluseuroja ja enimmäkseen he vetelehtivät kapakoissa aamusta
iltaan.

Kerran yritti tuommoinen mies ruveta minuakin lähentelemään, mutta
minä kiitin kunniasta. Tietysti kohteliaasti ja kaikessa ystävyydessä,
sillä ei ole juuri hyvä mennä heitä suututtamaan. Heidän joukossaan on
varsinkin yksi, tunnettu nimellä »itara Friedrich» — miksi häntä niin
kutsutaan, en tiedä; sekä tytöillä että miehillä on mitä kummallisimmat
liikanimet —, joka Keckin kahvilassa tulee aina istumaan minun
viereeni. Hän on oikeastaan lakitieteen tohtori — on näyttänyt minulle
paperinsa! — ja ollut valtion virassa, mutta pakotettu eroamaan.
Eräs nainen on hänen elämänsä turmellut, sanoo hän itse; minä luulen
kumminkin, että sen on tehnyt hänen juoppoutensa, sillä hän juo
hirveästi ja on säännöllisesti aina puoliyön aikaan sikahumalassa.
Mutta ennenkun hän on näin pitkälle ehtinyt ja siten täydelliseen
tiedottomuuden tilaan joutunut, on hänen kanssaan oikein rattoisa
puhella; huomaa kyllä että hän on lukenut mies ja kaikin puolin
sivistynyt henkilö. Sen vuoksi minua vähän kummastuttaa, että hänen
naisensa on aivan mitätön olento, tyhmä ja sivistymätön; luulisin hänen
parempiakin saavan, jos haluaisi. Minä tosin itse puolestani en huolisi
tuommoisesta juopporatista.

Tässä »puolimaailmassa» on aivan yhtä paljon erilaisia arvoluokkia
ja seurapiirejä kuin siinä toisessakin maailmassa. Ylimyssäädyn
muodostavat ne, joilla on rikas ystävä elättäjänä. Niihin pitäisi
oikeastaan minunkin kuulua ja kuuluisinkin, jollei Ludwig olisi saanut
päähänsä tuota järjetöntä avioero- ja naimistuumaa ja jollen minä itse
ollut niin suunnattoman tyhmä, että menin tuon tunnustukseni hänelle
tekemään. Kyllä sitä onkin ihminen välistä pöllö. Siis ylinnä ovat
ne, joilla on ystävä ja jotka elävät ainoastaan tätä ystävää varten
(semmoista minä nyt etsin), ja niistä vie monta porrasta alaspäin
kurjista kurjimpiin, jotka myövät itsensä markasta ja vähemmästäkin...
Kehuttavaa tämä elämä ei ole millään asteella, mutta siellä alhaalla se
on hirvittävää...

Lopulta on kuitenkin jokaisen naisen kovassa kohtalossa, joka näille
teille on eksynyt, jotain traagillista. Tietysti, minä myönnän sen,
tyttöjä on, jotka kokonaan ja _ainoastaan_ omasta kevytmielisyydestään
ovat huonoille jäljille joutuneet, mutta minä väitän, ettei yksikään
ainoa ole tehnyt sitä _aivan tahallisesti_ ja _täysin tietoisena_
tekonsa merkityksestä. Minä tunnen nyt lukemattomia naisia, jotka
elävät oman ruumiinsa myömisellä, mutta sen tiedän aivan varmaan, että
sadan joukossa heistä ei ole viittäkään semmoista, jotka eivät paikalla
käyttäisi hyväkseen tilaisuutta palata järjestettyihin oloihin, jos
sellainen heille tarjoutuisi. Maailmassa on niin paljo ihmisrakkautta
ja hyväntekeväisyyttä, on lastenseimiä ja vanhojenkoteja, on
rangaistujen pahantekijäin turvapaikkoja ja jumala ties mitä kaikkia
kauniita ja hyödyllisiä laitoksia, puutetta kärsiväin lähimäisten
hyväksi pidetään myyjäisiä, näytellään ja tanssitaan, mutta syvimmän
kurjuuden, mustimman pimeyden maailmaa harvoin pääsee valaisemaan
pieninkään välähdys todellisesta lähimäisenrakkaudesta. Kuinka moni
meistä antaisikaan »pelastaa» itsensä! Mutta ei parannuslaitosten ja
kaupunginlähetyksen kautta, tuolla alentuvalla tavalla, joka oman
erehtymättömän moraalinsa korkealta jalustalta tuntuu sanovan: »Minä
kiitän sinua, Jumala, etten ole niinkuin muut ihmiset — —» j.n.e.

— — Ei, sillä ilveilyllä ei meistä ketään pyydystetä. — — Ei, ennenkun
tässä asiassa voidaan saada parannusta aikaan, täytyy tulla uusi
maailmanjärjestys, täytyy tapahtua perinpohjainen muutos käsitystavassa
ja olosuhteissa. Ihmisten täytyy riisua pois vanha aataminsa ja unohtaa
kaikki ennakkoluulonsa. Raja-aidan täytyy hävitä. Vanhat kreikkalaiset
viettivät juhliakin hetairainsa kunniaksi ja foinikialaisilla ne
olivat erään jumalattaren palvelijoita, naispappeja. Silloin ne olivat
sukupuolensa kauneimpia, viisaimpia ja sivistyneimpiä, jotka Venusta
palvelivat, ja noiden antiikisten kansain sivistys ei totisesti
ollut huonompi kuin nykyisen ajan. Pitäisihän toki aina jokaisella
olla valta tehdä omalle ruumiilleen mitä tahtoo. Minkätähden pitää
yleisen mielipiteen välttämättä lausua tuomionsa jokaisesta, joka
menettelee eri tavalla kuin muut, ja hukuttaa hänet ylenkatseen
ja pilkan haisevaan lokavirtaan? Jos ilotyttöjen ammatti lakkaisi
olemasta halveksittu, niin vähenisi »ammatinharjottajain» lukumäärä
neljällä viidesosalla, jopa, en epäile yhtään sitä väittää, yhdeksällä
kymmenesosalla. Minä itse esimerkiksi ottaisin mielelläni vastaan
seuranaisen tai kasvattajan toimen, ja tahdonpa olla iankaikkisesti
kirottu, jollen tekisi kaikkea mitä voin velvollisuuksieni
täyttämiseksi, jos taas kerran tekisi mieleni johonkin mieheen yhtyä.
Mutta, puhumatta siitä että semmoista ei voi ajatella tapahtuvaksi
muuta kuin saduissa, että meikäläinen pääsisi tuollaiseen toimeen,
olisi siinä aina Damokleen miekka pään päällä riippumassa, ja niin
pian kuin entisyyteni tulisi tunnetuksi, seuraisi siitä potku ulos
ja vajoominen entistä syvemmälle lokaan. Jos meidän olemassaolomme
ei olisi häpeä ja palaaminen porvarilliseen elämään olisi jokaiselle
esteetön, niin useimmat, jotka vaan vähän aikaa ovat tätä kurjuutta
kokeneet, kääntyisivät takaisin harharetkiltänsä. Mutta nyt pysyvät
portit takanamme ikuisesti suljettuina. »Heittäkää kaikki toivo, te
jotka tästä sisään menette.» [Danten »Divina Commedian» mukaan kirjotus
helvetin portin yläpuolella.]

Se minua aina enimmän suututtaa, kun nuo poroporvarit tuovat
mukanaan vaimonsa yökahviloihin ja nämä siellä istuvat, nauravat ja
supattelevat eivätkä oikein tiedä miten olisivat, että paraiten tulisi
näkyviin erotus heidän himokkaan »siveellisyytensä» ja porvarillisen
loukkaamattomuutensa ja meidän turmeluksemme välillä. Tekisi mieleni
sylkäistä niitä vasten kasvoja, mokomiakin kanoja. Ikäänkuin joku
heikäläinen tietäisi, mitä elämä ja kärsimys ovat. Mitäpä he tietävät
elämän yöpuolista, joiden pimeydessä meidän täytyy kuihtua. Tahtoisin
huutaa heille vasten silmiä: Katsokaa eteenne, te ette ole vielä
elämänne lopussa, ehkäpä teillä on tyttäriä, joista kuolema teidät
erottaa ja jotka vielä kerran istuvat täällä muiden teidän kaltaistenne
ivallisten katseiden esineinä...

Tahtoisinpa kerran nähdä, ottaisiko joku noista monista rouvista, jotka
kristillistä laupeutta, hyväntekeväisyyttä ja lähimäisenrakkautta
ammattinaan harjottavat, tuommoista yökahvilan vierasta
talousapulaiseksi tai bonneksi. Huijui, mitenkä nyt semmoista voisi
ajatellakkaan, he kauhuissaan huudahtaisivat.

Minä annan palttua kaikelle kristilliselle rakkaudelle ja
hyväntekeväisyydelle. Ihmiset ovat kaikki petoja, hyeenoja, olkoon
heillä jos miten korea kuori peittämässä sisällistä kehnouttaan.

Nationalissa on varsinkin yksi tyttö, joka herättää minussa
mielenkiintoa, Dudaksi kutsuvat häntä. Hänellä on omituisen värinen,
vaalea tukka eikä ole oikeastaan pahan näköinen, mutta kantaa köyhyyden
ja kärsimyksen leimaa kasvoissaan. Hänen sulhasensa on linnassa;
äskettäin hän sanoi sen minulle ja kertoi, että hän sai aina potkun
tuolta mieheltä, jollei tuonut hänelle kylliksi rahaa kotiin, ja että
kerran hän oli saanut niin kovan täräyksen vatsaansa että emä viottui.
Hän oli kieltäytynyt todistamasta sulhastaan vastaan, mutta lääkärin
lausunnon nojalla hänelle oli tuomittu viisi kuukautta vankeutta. Nyt
tuo tyttö rukka odottaa pelolla sitä hetkeä, jolloin hänen rääkkääjänsä
pääsee taas vapaaksi, mutta kaipaa häntä kuitenkin myös ja suuttuu
kauheasti, jos joku lausuu hänestä semmoisen sanan, joka ei tyttöä
miellytä.

Täällä näkee useita hienoja tyttöjä, mutta harvoja todellisesti
kauniita. Tähän tämä saa loppua tältä päivältä — —



8 tammik. 1894.

Taaskin turvauduin kirjani seuraan. Sehän se on minun ainoa toverini,
ainoa uskottu ystäväni maailmassa. Ja minua huvittaa kirjottaa
muistiin, mitä saan kokea ja mikä milloinkin pitää ajatuksiani työssä.

Osdorffille olen kirjottanut ja kehottanut häntä kestämään vielä
kevääseen asti, jolloin toivon voivani lähettää hänelle matkarahat.
Silloin etsin itselleni toisen asunnon ja otan hänet toverikseni. Minä
saan joka ilta kokea jotain uutta, mutta harvoin mitään hyvää. Olen
niin hermostunut, että usein nykii jäseniäni kuin tanssitaudissa ja
välistä tekee mieleni syytää suustani rumia sanoja, solvata jotakuta,
lyödä ja raivota. Sillä tämä elämä on kamalaa, mutta mihinkäs siitä
pääset, istu vaan kuin sisäänmuurattuna vankilaan, josta ei ole mitään
ulospääsyä ja vain korkealla seinässä yksi ikkuna, joka laskee sisään
harmaata, kaameaa valoa, mutta ei yhtäkään virkistävää ja elähyttävää
auringonsädettä.

Äskettäin istuin Dudan ja Kietschen kanssa Nationalissa erään pöydän
ääressä lähellä suihkukaivoa ja siinä vieressä istui kaksi herraa,
joista toisella oli pitkä musta täysparta ja kultasankaiset silmälasit
ja toinen oli vanha ukonrahjus, nokka sinertävän punainen ja syyliä
täynnä. Tuo vanhempi mies viskasi markan rahan veteen, minä työnsin
hihani taaksepäin ja nostin sen ylös. Silloin heitti hän vielä toisen
ja kolmannenkin, ja nyt tuli Duda myös ottamaan niitä, äijä viskeli
aina uusia rahoja veteen, markan, viiden groschenin ja kymmenen
pfennigin kappaleita, ja silloin juoksivat kaikki tytöt paikalle
pyydystämään rahoja, mies nauroi niin että vatsa huojui ja käski
viinurin tuoda hänelle kaksikymmentä markkaa pientä rahaa. Siinä
tungoksessa kadotti Kultakala-Elsa tekotukkansa ja luullen kai minun
sen siepanneen häneltä astui taakseni ja vimmoissaan veti kaikki
neulat minun tukastani, että näet minulle kävisi yhtä hullusti kuin
hänellekin. Mutta siinäpä hän pettyikin, hiussuortuvat valahtivat
alas hartioilleni ja hajosivat, minä vielä tahallani ravistelin niitä
ja silloin seisoin siinä ikäänkuin mustaan vaippaan verhottuna,
joka ulottui melkein maahan asti. Sekös se herätti huomiota. Joka
taholta kerääntyi siihen väkeä katsomaan tätä kummaa, ja tuo iso,
mustapartainen herrakin, joka oli koko ajan istunut liikkumatonna
ja välinpitämättömänä, nousi ylös ja huudahti: »Mainiota! Komeaa!
Tyttö, tehän voisitte esiintyä hiusrohtotehtaan reklaamina!» Minä
irvistin hänelle vastaukseksi, tuo sana »tyttö» ei minua miellyttänyt,
en tiedä mistä syystä, sillä enpähän minä ole enää pitkiin aikoihin
saanut kuulla itseäni armolliseksi neidiksi haukuttavan. Kaikkien
tyttöjen kävi kateeksi, minä iloitsin siitä ja annoin hiusteni
riippua irrallaan koko illan, ja jokainen joka tuli lähelleni, tahtoi
päästä niitä koskettelemaan, mutta minä en antanut siihen oikeutta
kenellekään muuten kuin viiden markan maksusta, ja täten sain pian
kokoon kuusikymmentä markkaa, joilla ostin itselleni seuraavana päivänä
parisilaisen hatun keltaisine sulkineen.

Ihmeellisintä minun mielestäni tässä asiassa oli se, että minun täytyi
yhä ja yhä uudestaan katsoa tuohon mustapartaiseen mieheen, ja mitä
enemmän häneen katsoin, sitä paremmin hän minua miellytti. Hänellä on
kaunis profiili, kotkannenä ja komeat ruskeat silmät ja ihmeellisen
kauniit, valkeat, jäntevät, sileät kädet. Toivoin saavani hänet
mukaani enkä huolinut kenestäkään muusta, ja jonkun ajan kuluttua hän
siirtyikin istumaan minun pöytääni tuon vanhan ukon seuraamana. Kuulin
heidän keskustelustaan, että hän oli tohtori, ja myöhemmin hän aivan
oikein sanoikin tulevansa saattamaan minua kotiin. Ja minä pöllö sen
sijaan, että olisin kehottanut häntä, tekeydyin ylpeäksi ja sanoin
jyrkästi »ei», johon hän hymähti ja vastasi tyynesti: »No, ei sitten,
rakkaani», maksoi laskunsa ja meni pois. Jälkeenpäin olin harmiini
haljeta, kun muuan kaksikymmenvuotias roikale minuun takertui, ja
koko yön oli tuo kaunis mies mielessäni. Minä kirjotan tämän muistiin
vaan sen vuoksi, että nyt oikeastaan ensi kerran elämässäni olen
tuntenut varmasti vetoa yhteen, määrättyyn mieheen. Minä en saa häntä
pois mielestäni ja toivon hartaasti tapaavani häntä joskus vielä, ja
silloin en häntä laskekkaan niin vain käsistäni. Mutta semmoinen minä
olen, että päätökseni on kulloinkin riippuvainen hetken vaihtelevista
tunnelmista. Ihan arvaamatta voi mielessäni astua esiin jotakin, joka
sanoo: nyt ei! Tuntuu siltä kuin minussa olisi silloin jokin vieras
henkilö ja että minun täytyy tehdä ja sanoa, mitä _hän_ tahtoo eikä
mitä itse mielisin. Niin se on.



14 helmik.

On se sentään merkillistä. Eilen näin taas tuon mustan tohtorin. Hän
istui ikkunan luona Kranzlerin ravintolassa Unter den Lindenillä.
Minä menin sisään ja istuin hänen pöytänsä ääreen. Hän näki minut
sanomalehtensä yli, mutta ei ollut tuntevinaan. Parin minuutin kuluttua
tuli siihen pieni tyttö torttu kädessä ja istuutui hänen viereensä ja
heidän puheestaan kuulin, että se oli hänen tyttärensä. Silloin tunsin
olevani siinä paikassa liikaa. Maksoin ja menin, mutta odotin ulkona,
kunnes hän tuli tyttöineen kadulle. Aioin kulkea heidän perässään
nähdäkseni minne hän meni, hän huomasi sen, lähetti tyttönsä ajurin
vaunuissa pois ja astui itse suoraan minua kohti.

»No, lapseni», kysyi hän, »haluatteko jotain?» Minä purin huuleni
yhteen enkä vastannut mitään. Hän käveli vieressäni pitkän matkaa,
aina Brandenburgin portin taakse. »Teidän kaunis tukkanne on minua
miellyttänyt», sanoi hän viimein, »mielelläni tahtoisin nähdä sitä
vielä toisenkin kerran». »Samaa haluaisivat monet muut», sanoin minä.
Hän naurahti. »Tehän olette oikea afäärinero. Se tapa, millä Te
ansaitsitte rahaa tukkanne näyttelemisellä, huvitti minua suuresti. Ja
oikeassa Te muuten olettekin. Joka tahtoo nähdä, se saa maksaa. Muuten
minä olen mies, jolla on vakaantuneet elintavat. Lääkärinä ei minulla
ole aikaa usein yöllisiin retkeilyihin. Ja ammattityttöjen kanssa minä
periaatteellisista syistä en seurustele. Mutta Teidän tukkanne on
jotain niin erikoista, että maksan vaikka kaksikymmentä markkaa, jos
vielä kerran näytätte sen minulle».

»Minä en näytä Teille mitään, mokomalle mörököllille», vastasin minä
vihaisesti, sillä sana »ammattityttö» raasti taas kuin tylsä saha
hermojani. »Kuka tässä on ammatinharjottaja? Ettekö Te itse, vanha
ruumisten leikkelijä —»

»No no, elkäähän nyt suotta noin kiivastuko», hän sanoi, »enhän minä
tahdo Teiltä mitään, ja kun ei, niin ei. Hyvästi, neitini.» Hän oli
poissa ja minä seisoin siinä ja sadattelin itseäni, ja kotona leikkelin
raivoissani Beidatschin matamin pöytäliinan kappaleiksi, josta sain
maksaa viisi taaleria [1 taaleri (Thaler) = 30 groschenia — 3 markkaa,
siis 1 groschen = 10 pfennigiä. 1 Saksan markka on noin 1 mk. 25 p.
Suomen rahaa], vaikka tuo likainen riepu oli tuskin viidenkymmenen
pfennigin arvoinen. —

Jos jonkinlaisiin olentoihin sitä yhtyy ulkona vetelehtiessään. Noin
viikko sitten olin iltasella eräässä tanssipaikassa ja huomasin siellä
miten muuan vanha ukonkääkkänä kierteli ympärilläni ja tahtoi kaikin
mokomin päästä puheisiin minun kanssani. Ensin en ollut tietääkseni
hänestä, sillä heti olin huomannut, ettei siinä ollut mitään tuloja
toivottavissa. Siisti ulkoasu, melkeinpä hienokin, mutta ei mitään
sen enempää. Takki jo hiukan kulunut saumoista, mansetit, kaulus ja
kravatti moitteettoman puhtaat, mutta huokeinta lajia. Arvostelin heti
aivan oikein hänen asemansa: vanha, rappiolle joutunut ylimys, ent.
elostelija, enempää ei mitään.

»Jättäkää minut rauhaan, vanha narri! Tehän pilaatte minulta
kalaveden», sanoin hänelle. »Teille on kyllin hyvä tuommoinen vanha
kaljaasi kuin tuo Cimbria meitä vastapäätä... siellä se istuu ja
mulkoilee tänne päin...»

Hän ei kuitenkaan väistynyt minun vierestäni, vaan vakuutti yhä
uudestaan, että minä olin ihastuttavin nainen mitä hän oli milloinkaan
nähnyt. »Ja Te voitte olla ylpeä siitä, että minä sen sanon! Minä olen
kulkenut ympäri maailman, olen nähnyt ja omistanut kaikkien maiden
kauneimmat naiset. Parisin Moulin rouge'ssa, Wienissä, Madridissa,
Pietarissa ja _last not least_ Dresdenissä...»

»Jossa kauniita tyttöjä kasvaa puissa —» keskeytin minä.

Hän pudisti surumielisesti päätään ja maiskautti kieltään. »Silloin
Jüdenhofissa Braunschweigin Minnan luona! Minä vakuutan Teille, että
hänen salongeissaan oli koko Europan hienoin valikoima tyttöjä.
Valitettavasti hänet karkotettiin Dresdenistä. Myöhemmin hän kyllä
perusti samanlaisen liikkeen Rigaan, mutta se ei koskaan päässyt
semmoiseen kukoistukseen ja maineeseen kuin Dresdenissä...»

»Siihen aikaan Teillä oli kai enemmän mynttiä kuin nyt», sanoin minä ja
silmäilin ylenkatseellisesti tuota pikkuista miestä. Hän otti liivinsä
taskusta kaksikymmenmarkkasen ja sanoi: »Katsokaapa tätä rahaa. Se
on tavallaan merkillisyys. Nämä kaksikymmentä markkaa ovat viimeiset
kuudestasadasta tuhannesta, jotka ovat minun sormieni välitse pyörineet
kaiken maailman tietä. Neljäkymmentä vuotta olen siihen tarvinnut,
— josta näette että minä en ole mikään kevytmielinen ihminen. Mitä
arvelette, emmekö muuta tätä kolikkoa samppanjaksi?»

»Se aate ei ole todellakaan hulluimpia», sanoin, sillä tuo ukko
alkoi minua huvittaa. Kävimme istumaan erääseen nurkkaan ja hän
kertoi omistaneensa velattoman ritaritilan Schlesiassa, maatalon
Länsi-Preussissa ja huvilan Steiermarkissa. Nyt oli kaikki mennyttä
ja tuo kaksikymmenmarkkanen oli viimeinen jäännös hänen pääomastaan.
Sukulaisiltaan sai hän eläkettä kaksisataa markkaa kuukaudessa, liian
paljon kuollakseen, liian vähän elääkseen, kuten hän sanoo. Ja hän
näytti minulle valokuvia entisistä taloistaan sekä niitä koskevia
papereita, joista näin, että kaikki oli niinkuin hän oli kertonut.

»Ja Te olette kaikki juonut?» sanoin minä.

Hän nyökkäsi tyytyväisenä. »Eikä se minua yhtään sureta. Jos toivoisin
saavani takaisin omaisuuteni, tekisin sen ainoastaan voidakseni
lahjottaa kaikki tänä iltana Teille. Valitettavasti ei minulla tällä
haavaa ole mitään lahjotettavaa...», ja pannessaan papereitaan takaisin
lompakkoon, piti hän yhtä niistä kädessään: »Maanomistaja minä vielä
sittenkin olen. Tässä on kauppakirja, koskeva hautapaikkaa Schönebergin
hautausmaalla. Kymmenen vuotta sitten hankin sen itselleni ja teetin
kuusisataa markkaa maksavan rauta-aidan sen ympärille».

»Silloinhan Teillä on vielä jotain lahjotettavaa», minä sanoin.

»Mitä, hautapaikkako?»

»Niin, miksikä ei? Olisihan meikäläisenkin hauska tietää, missä madot
tulevat hänet kerran syömään —» Minä sytytin paperossin ja tilasin
pullon samppanjaa omalla kustannuksellani. Vanhus joi ja tuli yhä
hellemmäksi ja tuttavallisemmaksi. »Minä teen Teille ehdotuksen»,
sanoin hänelle. »Minä annan Teille viisi pilettiä ja Te siirrätte
minulle omistusoikeuden tuohon Schönebergin maatilaan».

»Hullu tuuma! Hullu tuuma!» nauroi ukko.

»Minkä tautta hullu?» sanoin minä. »Minäkin tahtoisin tietää, mihin
minut kerran kuopataan.» Ensin hän oli hyvin vastahakoinen, mutta minä
en hellittänyt. Asiasta, joka ensin oli vain hassu päähänpisto, tuli
lopuksi täysi tosi. Ja ennenkun oikein huomasin missä oltiinkaan,
olimme jo kaupasta sopineet. Minä sain Schönebergin »maatilan»
rauta-aitoineen ja hän saa kymmenen pilettiä. Hassu kauppa. »Niin
mutta», sanoin minä, »kuka takaa minulle, että asia myöskin Teidän
puoleltanne on täyttä totta?»

»Olenhan minä kavaljeeri! _Parole d'honneur_» [Kunniasana], sanoi
hän ja löi rintaansa. Suuri joukko todistajia oli läsnä kauppaa
päätettäissä ja vähintään kaksikymmentä pulloa samppanjaa meni
harjakaisiin. Paria päivää myöhemmin sain minä kauppakirjan omalle
nimelleni siirrettynä. Äijä oli ollut niin kohtelias, että oli vielä
maksanut omasta kukkarostaan kaikki kustannukset tuosta siirrosta.

Siis nyt minulla on oma hautapaikka. Olen käynyt siellä jo useita
kertoja. Ensi kerran ukon seurassa. Hän sanoo itsellään olevan vielä
oikeuden päästä lepäämään entisen ritaritilansa perintöhautaan. Se
ilahuttaa minua, sillä muuten olisi tuntunut pahalta ajatella, että
olin vienyt hänen viimeisen maatilkkunsa. Aita on hyvin sievä ja
siellä kasvaa kaunis hautapaju. Kevääksi aion laitattaa sinne penkin
ja kiven sekä istuttaa murattia ja kukkia. Tuttavani minulle nauravat
ja sanovat minun olevan päästäni vialla. Siitä minä viisi. Laitanpa
sinne itselleni vielä oikean pikkuruisen puutarhan, nautin siellä kesän
ihanuudesta ja kuvittelen olevani kesäasunnossa maalla.



8 maalisk. 94.

Viime viikkoina ovat asiani menneet loistavasti. Minulla oli vieraana
rikas englantilainen, joka asui Bristol hotellissa ja oli hurjasti
ihastunut minuun. Käydessään minun kanssani kaupungilla hän syyti
rahoja kuin mieletön joka suunnalle; kerran hän eräässä paikassa
maksoi samppanjasta neljäsataa markkaa, josta minä sain ylikyypparilta
kymmenen prosenttia. Hän osti minulle melkein kaikki mitä näki, niinpä
eräänä iltapäivänä otettiin Wertheimiltä tuhannen kahdensadan markan
arvosta pelkkiä vaatetavaroita, joista en minä läheskään kaikkia
voinut käyttää, vaan möin heti polkuhinnasta. Joka ilta sain kaksi
sadan markan seteliä, ja niistä olen lähettänyt kaksi Osdorffille
matkarahoiksi. Olisin mielelläni lähettänyt enemmänkin, mutta pelkäsin
että hän silloin joisi kaikki suuhunsa eikä pääsisikkään tulemaan. Nyt
ne riittää juuri parahiksi välikannen pilettiin. Muuten minä en osaa
antaa rahalle mitään arvoa, se luistaa niin helposti minun käsistäni,
että säästämistä en voi enää ajatellakkaan.

Noin viikko sitten oli minun vähältä käydä hullusti. Mikä nuuskija
lienee ollut jäljissäni, poliisikonttoriin minut vaan kutsuttiin ja
komisarius tai mikä mies lie ollut puhutteli minua tylysti ja käski
tekemään selkoa siitä, millä minä elän. »Kielten opetuksella», minä
vastasin. »Se on Teidän todistettava» huutaa hän — ja vielä paljon
muuta. Minun täytyi näyttää vähintään kolmen nuhteettoman henkilön
antama todistus, että ansaitsen kielten opetuksella niin paljon kuin
toimeentuloani varten tarvitsen. Se ei ollut minulle mikään ilosanoma.
Sillä mistäpä minä nuo »nuhteettomat» henkilöt sieppaisin. Iltasella
kerroin asiasta itaralle Friedrichille, koska hän kuitenkin ymmärtää
jotain sellaisista seikoista, hän puhuu muille ja samassa kaikki
alkavat pohtia sitä, aivan kuin se olisi heidän oma asiansa. No,
mitäpä sanonkaan. Kolmen päivän perästä oli minulla kädessäni todistus
kolmelta »nuhteettomalta» henkilöltä, jotka valallaan vakuuttivat
ottavansa minulta tuntiopetusta kielissä, kahden markan maksusta
tunnilta. Kaikki meni kuin voideltu, mutta varovainen täytyy minun
tietysti olla.

Näin nämä ihmiset ovat valmiit auttamaan toisiaan, jos joku heistä
pulaan joutuu. Sillä tavalla sitä voipi näissäkin piireissä tarpeen
sattuessa saada, mikä milloinkin on välttämätöntä. Onpa koko joukko
vaimoja, jotka elävät vaan ilmotuksista; he näet ilmottavat sen ja
sen henkilön olevan heidän luonaan, ja saavat siitä kolme markkaa,
vaikka tuo puheenaoleva henkilö todellisuudessa asuukin jossain
muualla. Äskettäin oli joku tyttö vienyt minun rahakukkaroni, jossa
oli neljäkymmentä markkaa ja kaksi kähertäjänlippua, minä pääsin
hänen jäljilleen, mutta en saanut ensin käsiini, kun hänkin oli
väärästä paikasta ilmotettu, ja kun sitten myöhemmin sain hänet
kiinni, en kuitenkaan mitään hyötynyt. Väkivallalla ei täällä saa
mitään aikaan. — Paraiten hyötyvät näistä ihmisistä kortteeriemännät.
Paitsi noita suunnattoman korkeita vuokria on heillä vielä monenlaisia
sivutuloja. Jos joku tyttö esimerkiksi joutuu rahapulaan, tarjoo
hän tavallisesti arvoesineitään myytäväksi ensin emännälleen, joka
ottaa ne polkuhinnasta ja sitten jälleen myö toisille — tavallisesti
taas tytöille — vähintään kahdenkymmenenviiden prosentin voitolla.
Eukko Beidatsch on jo hänkin hyvissä varoissa. Hänellä on enemmän
briljantteja kuin minulla. Pian hän aikookin jättää liikkeensä ja
vuokrata itselleen pienen asunnon Pankowissa. Minä muutan myös
pois, kun Casimir tulee. Vastedes minäkin haluaisin ruveta pitämään
vuokralaisia.



22 toukok. 1894.

Minä olen taaskin ollut sairaana. Hamburgissa ollessani Casimiria
vastassa vilustuin pahasti. Lääkäri sanoo, että minulla on heikko
sydän ja että pitäisi mennä kesällä Nauheimiin. Onneksi olen saanut
rahaa niin paljon kokoon, että pääsen sinne, ja jos ahtaalle panee,
niin panttaan jonkun koristeeni. Casimir on tullut minulle hyvin
kalliiksi. Hänet täytyi puettaa kiireestä kantapäähän, oli aivan
repaleissa. Ensin vähän pelkäsin hänen panevan pahaksensa, kun saa
kuulla, miten kaikki asiat nyt ovat, mutta hän on vielä tyhmempi ja
välinpitämättömämpi kuin olin luullut. Hän on tosiaankin melkein
täydellinen idiotti. Se on hänelle aivan samantekevä, mistä raha tulee,
kunhan sitä vaan on. Olisin mielelläni tahtonut pitää hänet erillään
täkäläisten miesten seurasta, mutta se ei ollut mahdollista. Nyt hän
on jo kuin yksi heistä, he ovat hänelle antaneet jo uuden nimenkin,
»Fliebenheinrich», luullakseni hänen esiinpistävän alahuulensa takia.
Sitä hän vaan pelkää, että hänen sukulaisensa saisivat jotain tietoa
hänen olinpaikastaan. Muutamissa asioissa hän osaa olla tyhmyydestään
huolimatta merkillisen viekas. Monta kertaa herättää hän minussa
sanomatonta vastenmielisyyttä enkä oikeastaan voi itsekään ymmärtää,
miksi hänestä välitän, kun ei hänen kanssaan voi edes järjellisesti
keskustella, mutta en kuitenkaan tahtoisi häntä menettää.

Minä asun nyt Markgrafenstrassen varrella, jossa minulla on kaunis,
suuri huone ja sen takana pieni kamari Osdorffia varten. Vuokraa
maksan kolmesataa kuusikymmentä markkaa kuukaudessa, s.o. kaksitoista
markkaa päivältä. Emäntäni on hyvin päättäväinen, reipas rouva, taikka
oikeastaan hän ei ole mikään rouva, vaan neiti, ja on saanut jo kokea
yhtä ja toista, koskapa on ennättänyt kaksi kertaa istua vankilassakin
vuokralaistensa takia! Hänellä on ystävänä muuan ravintoloitsija,
joka hätätilassa astuu häntä edustamaan, mutta se on hänen asemassaan
kuitenkin kipeä kohta, ja sentähden hän sanoo aikovansa mennä muodon
vuoksi naimisiin. Yksi hänen hyyryläisistään on köyhä, keuhkotautinen
mies, niin heikko että voi kuolla minä hetkenä hyvänsä, ja sen hän
ottaa miehekseen. Asia on jo päätetty ja puolivälissä kesäkuuta pitäisi
olla häät.

Nyt minun »maatilani» Schönebergissä on kunnossa. Pajun juurella on
mukava penkki ja kaikkiin kulmiin on istutettu kukkia, ja syksyksi
hankin sinne kiven. Kauniina iltoina kävelen usein sinne kuuden
ja seitsemän välillä, istun siellä hetkisen ja päästän ajatukseni
valloilleen. Kuvailen mielessäni, miten ihanaa olisi jonakin lauhkeana
toukokuun iltana niinkuin nyt istua siellä ja uinahtaa ikuiseen uneen,
taikka herätäkseen uuteen elämään uutena ihmisenä, taas alkamaan alusta.

Aivan minun alueeni vieressä on veres hauta, ja siellä käy usein
vanhanpuoleinen rouva synkässä surupuvussa. Ei hän milloinkaan itke,
mutta helposti näkee että hänen surunsa on katkera. Eräänä iltana
jouduimme puheisiin toistemme kanssa ja hän kertoi minulle olevansa
pianotehtaan omistaja ja leski ja maaliskuussa hän oli saattanut
hautaan viimeisen, seitsentoistavuotiaan poikansa. Hän istahtaa joskus
viereeni penkille ja on kutsunut minua käymään kodissaan, jota tietysti
en tee. Silloin minut pian tunnettaisiin. Näin on parempi.

Monasti olen niin väsyksissä, etten luule enää pitemmältä jaksavani
kestää tätä elämää. Olenkin taas käynyt niin kurjan näköiseksi, että
tarvitsen hengittää maa-ilmaa [S.o. käyttää ihomaalia], jota muuten en
ole tehnyt enkä ole halukas tekemään, koska punaiset posket eivät minua
kaunista.

Molly ja Dolly ovat voittaneet arpajaisissa kolmekymmentä tuhatta
markkaa ja ovat kaikessa hiljaisuudessa poistuneet näyttämöltä.
Toissapäivänä tuli heiltä kirje, jossa kertoivat asettuneensa
johonkin syrjäiseen soppeen Thüringissä ja aikovansa alkaa siellä
kauppaliikkeen. He ovat viisaita! Jospa minuakin kohtaisi tuommoinen
onnenpotkaus ja pääsisin täältä pois. Eikä olisi pakko tulla
milloinkaan takaisin! Ei milloinkaan!

Maatilani tuottaa minulle lapsellista iloa. Siellä on niin ihanaa
iltaisin, kun linnut laulavat puissa ja katujen pauhu kuuluu korviin
kaukaa hiljaisena kohinana, ikäänkuin se tulisi jostain toisesta
maailmasta, jossa minulla ei ole sillä haavaa mitään tekemistä. Kun
sitten taas astun kadulle, tuntuu vastakohta kahta vaikeammalta, oloni
entistään tukalammalta... Jonkinlaista mielihyvää tuottaa minulle
se, ettei kadulla kulkeissani minua kukaan säädyttömillä puheilla
häiritse. Melkein kaikki »ammattitoverini» kantavat ammattinsa
leimaa kasvoissaan. Heillä on jokin omituinen piirre suun ja silmien
ympärillä, josta heti näkee mitä he ovat miehiänsä. Tätä kurjuuden
vakausmerkklä minä pelkään. Joka päivä tarkastan itseäni peilistä,
mutta vielä tähän saakka en ole jumalankiitos huomannut mitään. Minä
luulen sen tulevan siitä, että minä pidän sieluni aivan erillään
ruumiin toimista. Luen paljon hyviä kirjoja, nyt olen juuri äskettäin
ryhtynyt Nietzschen »Zarathustraan», mutta paljoa en siitä ymmärrä.
Niin tuntuu minusta, kuin olisi ruumiini ja sieluni kaksi eri olentoa,
ja sielu maksaa ruumiille asunnon vuokran sillä, että painaa kasvoihin
oman leimansa, joka estää ihmisiä elävältä kuollutta heti semmoiseksi
tuntemasta. Ah, lapset, miten kuolleiden on hyvä maata rauhallisissa
haudoissansa! —



18 kesäk. 1894.

Eilen meillä oli häät. Ja minkälaiset häät! Herra meitä armahtakoon!
Siviilivirastossa olivat puistaneet päätään, kun »sulhanen» tuli
näkyviin. Mies parka on viimeisillään keuhkotaudissa, jaksaa tuskin
pystyssä pysyä. Ranteet ovat hienot kuin kynänvarsi, ja luiden päällä
ei näy hitustakaan lihaa. Toimituksen kestäessä virastossa oli hän
saanut yskimiskohtauksen ja sylkenyt verta, ja virkamies siellä oli
kysynyt joukolta, eikö olisi paras jättää sikseen koko asiaa, sehän oli
suoraa pilkantekoa. — — Kotiin tultua täytyi nuoren aviomiehen mennä
paikalla sänkyyn, ja me vietimme häitä ilman häntä kello kahteen asti
aamulla. Kaksikymmentä henkeä meitä oli ja me pidimme niin lystiä,
että siivooja kuuluu aamulla saaneen puhdistetuksi huoneen maahan
läikkyneellä samppanjalla, tarvitsematta pisaraakaan vettä.

Minä olen vihdoinkin löytänyt mustan tohtorini ja nyt pidän hänet
kiinni. Bellevuestrassella näin hänet, menin suoraan hänen luoksensa ja
pyysin anteeksi äskeistä törkeää puhetapaani. Hän naurahti ja virkkoi:
»En minä sitä pannut pahakseni, hyvä neiti» — ja me kävelimme yhdessä
Eläintarhaan ja puhelimme kuin kaksi tuttavaa ainakin kaikenlaisista
asioista, joista muuten eivät minun kaltaiseni tytöt milloinkaan
miesten kanssa puhu; ja minä huomasin ilokseni herättäväni hänessä
hetki hetkeltä kasvavaa mielenkiintoa. Istuimme penkille Eläintarhassa,
jatkoimme siinä keskusteluamme ja minä kerroin hänelle yhtä ja toista
nykyisestä elämästäni ja sitten kertoi hän myöskin itsestään. Hän on
lääkäri, jolla on sangen suuri praktikka, on onnellisissa naimisissa
ja neljän terveen, hyväntapaisen lapsen isä, mutta liikarasituksesta
hermostunut. Ja hän sanoo tarvitsevansa välistä lepoa ja vaihtelua ja
oli jo kauan etsinyt sopivaa tuttavuutta. Jos minä sallisin, hän kävisi
minun luonani silloin tällöin iltapäivillä kuuden ja kahdeksan välillä.
Annoin hänelle nimikorttini ja hän tuli seuraavana päivänä. En ole
milloinkaan ketään vierasta semmoisella levottomuudella odottanut enkä
kenenkään tulosta niin iloinnut kuin hänen. Hänen ollessaan luonani
huomasin olevani oikein todenteolla tuohon mieheen rakastunut. Kun
hän tahtoi antaa minulle rahaa, en ottanut sitä vastaan, ja yhtäkkiä
kiersin molemmat käsivarteni hänen ympärilleen ja purasin häntä
kaulaan pelkästä rakkaudesta ja pyysin häntä omistamaan minut kokonaan
itselleen, minä en tahtonut kuulua enää kelienkään muulle. Hän veti
minut sohvalle, pyyhki hiljaisella, hellällä kädenliikkeellä hiukset
otsaltani ja sanoi, ettei hän voi, perhettään vahingoittamatta, antaa
minulle enempää kuin kaksisataa viisikymmentä markkaa kuukaudessa,
mutta jos voisin tulla sillä toimeen, niin hänen puolestaan asia olisi
päätetty. Ja sitten hän kertoi minulle vaimonsa saaneen viimeisessä
lapsivuoteessaan kärsiä niin kovia tuskia, että häntä täytyy nyt
säästää ja että he elävät sentähden oikeastaan niinkuin veli ja sisar,
eikä hän luultavasti pariin vuoteen voi toivoa muutosta tässä asiain
tilassa. Silloin minä tiesin myös olevani ainoastaan hätävara ja että
tohtori W. ei näe minussa mitään enempää kuin muutkaan miehet, ja tämä
huomio katkeroitti mieltäni siihen määrin, että olin taas kiivastua,
mutta sain kuitenkin hillityksi itseni, ja hän lupasi tulla pian
uudestaan minua katsomaan. Mennessään vilkaisi hän kirjotuspöydälläni
olevia kirjoja ja kummastui nähdessään siinä Stormin, Fontanen ja
Kellerin teoksia. »Luetteko Te näitä, vai ovatko ne vaan koristeena?»
kysyi hän. »Minä luen niitä», vastasin. »Eivätkö ne ole Teistä ikäviä?
Ettekö enemmän pidä jännittävistä romaaneista?» »Romaaneja minulla on
kyllä omassa elämässäni», minä sanoin. Hän pudisti päätään ja sanoi:
»Te ette ole mikään tavallinen tyttö, sen minä olen heti huomannut.
Luulenpa Teissä piilevän jotain semmoista, mitä ei voi arvatakkaan.»
»Mitä Te joutavia», sanoin minä ja silloin hän meni.

Tohtorin mentyä mietin kauan aikaa hänen tarjoustaan. Oi, miten ihanaa
se olisi, mutta ei se käy. Kaksisataa viisikymmentä markkaa ei minulle
riitä, varsinkaan nyt, kun on Casimir elätettävänä. Kun olen kerran
hänet tänne itse hommannut, niin ei ole muuta kuin oikeus ja kohtuus,
että myöskin pidän hänestä huolta. Että hän sen itse tekisi, siitä ei
voi olla puhettakaan. Pahinta on, että hän on viime aikoina ruvennut
ryypiskelemään liiaksi. Onneksi hän ei ole juovuspäissään raju, vaan
vetelä kuin märkä riepu. Äskettäin vedin häntä pari kertaa korvalle,
kun tuli semmoisessa tilassa kotiin, ja hän alkoi itkeä tillittää kuin
pieni lapsi, minua rupesi ihan ilettämään, mutta täytyi nauraa samalla.
Annan hänelle hyvin niukalti taskurahaa, sillä jos hän saa esimerkiksi
markka viisikymmentä illallista ja olutta varten, niin hän mieluummin
on syömättä ja juo koko rahan. Ei hän ole oikein tervekään, hänen
suuressa ruumiissaan ei ole mitään oikeaa voimaa, hänessä on vain luita
ja rasvaa, lihaksia ei ensinkään.

       *       *       *       *       *

Tohtori on luvannut pistäytyä Nauheimissa minua katsomassa, josta
suuresti iloitsen. Ensi viikolla matkustan. Minä ikävöin häntä. Tunnen
sisällistä tyydytystä, kun saan oikein hurjasti häntä suudella.
Tahtoisin kuulua yksistään hänelle. Voisin tehdä hänen tähtensä mitä
hyvänsä. Toivoisin hänen vastaavan minun rakkauteeni, mutta sitä hän
ei tee. Mikä minua kuitenkin lohduttaa, on se, että näen selvästi
herättäneeni hänessä hyvinkin huomattavaa mielenkiintoa. Välistä
tuntuu siltä kuin hän säälisi minua. Hänen äänensä on niin pehmeä ja
hyväilynsä niin lempeät ja hellät...

       *       *       *       *       *

Nauheimissa oli hauskaa, vaikka tohtori ei pitänytkään sanaansa,
vaan matkusti perheineen Zoppotiin. Kylvyt tekivät minulle hyvää
ja mielelläni olisin jäänyt sinne pitemmäksikin aikaa, mutta rahat
loppuivat, ne luistavat semmoisessa paikassa käsistä niin ettei sitä
huomaakkaan. Tunnen itseni nyt sangen terveeksi, ja suuren ilon tuotti
minulle kotiin tullessani, kun oli huoneessani iso vihko ruusuja,
tohtorin lähettämä tuliaislahja. Mutta pianpa tuli toista lajia!
Casimir on näinä viikkoina menettänyt viimeisenkin häpynsä, emäntä
kertoi hänen joka yö olleen kotoa poissa naisten kanssa rypemässä ja
päivät maanneen sängyssään humalassa. On siinä vaan mies! Taikka ei
suinkaan mies, hän ei ole enää muuta kuin sika. On yhtynyt johonkin
naiseen Chausseestrasselta; minä menin maanantaina tapaamaan sitä.
Ajattelin että hän voisi ottaa koko miehen luoksensa, ja sillä
minä pääsisin kaikesta vaivasta. Valitettavasti ei hän ollut enää
tavattavissa, oli näet paria päivää aikaisemmin poliisi korjannut hänet
vankilaan. Hänen emäntänsä luona kyökissä istui kaksi surkean näköistä
olentoa, jotka oli samana aamuna laskettu irti naisvankilasta, ja ne
valittivat oloa siellä kovin kurjaksi. Vartianainen ei ollut koskaan
puhutellut heitä muilla nimityksillä kuin »sika» ja »huora» ja toisilla
yhtä kauneilla. Toisen vuode oli ollut edellisen vangin jäljeltä
kamalan siivottomassa kunnossa ja siinä hänen täytyi maata. Nälkääkin
he olivat saaneet nähdä. Minusta tuntui, että he panivat aika tavalla
omiaan, sillä eihän voi ajatella, että tuommoisessa laitoksessa, jossa
työvoimista ei ole puutetta, niin mahdoton epäjärjestys vallitsisi.
Mutta mitä nälän näkemiseen tulee, näyttivät heidän valituksensa
todellakin oikeutetuilta, päättäen siitä ahneudesta, millä he iskivät
kiinni ruokaan. He olivat minusta niin säälittävän näköisiä, että
annoin kummallekin kolme markkaa, vaikka olen nykyisin itsekkin
rahapulassa ja neljäntoista päivän hyyry on maksamatta. Iso huoneeni
oli minun poissa ollessani vuokrattuna muille, mutta heti takaisin
tultuani sanoi emäntä sen irti ja otti minut siihen uudestaan.

Sitä minä vaan pelkään, että Casimir tekee juovuspäissään jonkin
tyhmyyden, joka saattaa hänet pariksi viikoksi pimeään kamariin.
Rahalla saa maailmassa kaikkea. Nyt minun täytyy ensiksi pitää huolta
siitä, että saan rahaa. Se en kauheaa. Tohtori antoi minulle eilen sata
markkaa, mutta pitkällekös se riittää.



18 syysk. 1894.

Eilen olin tohtorin kanssa näyttelyssä. Ajoimme sinne hevosella
ja kuljimme läpi kaikki salit. Minä katselen mielelläni kauniita
tauluja, yleensä kaikkea mikä on kaunista. Erittäinkin miellytti minua
siellä näyttelyssä yksi taulu, laihopelto, jossa kasvoi niin paljon
unikoita, että keltaiset tähkät jäivät miltei kokonaan niiden suurien,
heleänpunaisten kukkien peittoon.

»Tuo on kai jonkinlaista allegoriaa», huomautin tohtorille.

»Mitenkä niin?» kysyi hän ja korjasi silmälasejaan nähdäkseen paremmin.

»Minä arvelen taiteilijan sillä tarkottavan, että unhotusta tuottavat
unikukat loistavat paraiten tämän hirmuisen järkevän ja raskaan elämän
leivän yllä ja valaisevat sitä hehkuvalla punallaan», minä sanoin.
»Unikkoja on kaikki, täällä turhat toiveet, tuolla unhotus, huumaus
— monta kertaa on unikon opiumi, jota tuuli lennättelee eikä kukaan
talteen ota, tarpeellisempaa kuin maamiehen huolellisesti hoitamasta
viljasta saatu ravitseva leipä...»

Tohtori ei vastannut mitään. Myöhemmin kun istuimme syömässä illallista
terassilla, pani hän äkkiä veitsensä ja kahvelinsa syrjään ja katsoi
minuun. »Sanokaa minulle Thymian, ettekö Te ole kerran nähnyt parempia
päiviä. Te olette saanut hyvän koulusivistyksen. Teillä on tavattomat
tiedot. Miten Te olette joutunut tämmöiseen elämään?»

»Joutavia!» sanoin minä. »Isäni oli portinvartia ja äitini pesi
vaatteita. Minut pantiin palvelukseen, mutta kun palvelustytön asema
ei minua miellyttänyt enkä hienoksi naiseksi voinut päästä, valitsin
keskitien ja elätän nykyään itseäni niinkuin hyvin tiedätte.»

»Ei», sanoi hän jyrkästi, »se ei ole totta. En minä tahdo väkisin
vaatia teidän luottamustanne, sillä Teillä on tietenkin pätevät syynne,
jos tahdotte menneisyytenne pitää salassa, mutta alhaisoa Te ette ole,
siitä uskaltaisin vaikka valalle mennä. Jo Teidän ulkomuotonne panee
semmoista olettamusta vastaan. Te olette puhdasrotuinen kaunotar,
jommoisia kansan alimmissa kerroksissa tapaa perin harvoin, tuskin
milloinkaan. Teillä on henkevyyttä ja tietoja kylliksi, että ne eivät
voi pysyä salassa, vaan alinomaa välähtelevät esiin kuin valonsäteet
taidokkaasti hiotun jalokiven särmistä. Minä en tahdo vaivata
Teitä uteliaisuudellani, mutta Te herätätte minun mielenkiintoani
ihmisenä ja lääkärinä. En voi käsittää, miten semmoisilla järjen ja
sydämen lahjoilla varustettu ihminen kuin Te epäilemättä olette,
semmoinen älykäs- ja teräväsilmäinen nainen on saattanut eksyä
syvimmän, siveellisen kurjuuden umpikujaan ja sinne jäädä. Se on
sielutieteellinen arvotus, johon minä en keksi vastausta.»

Näin hän puhui, mutta minä en vastannut ensin mitään. Katselin
lasissani kimeltelevää punaista viiniä, katselin ihmisiä, jotka
istuivat alempana sähkölamppujen valossa nauttien illallistaan. Oli
lämmin ilta ja puutarha vielä melkein täynnä väkeä; ohi kiitävät
junat näyttivät valaistuine ikkunoineen siltä kuin olisi pitkiä riviä
kiiltomatoja liukunut sivutsemme. Soittokunta viritti surumielisen
sävelen, joka teki minuun omituisen vaikutuksen, silmiäni painosti ja
hämärti, tunsin tohtorin katselevan yhä minua ja tuijotin liikkumatonna
edessäni olevaan punaiseen viiniin.

»Se oli kai tuo vanha juttu», sanoi hän viimein hiljaa, »onneton
rakkaus, eikö niin? Ja sitten askel askelelta edemmäs ja alemmas,
kunnes jalka tarttui liejuun eikä enää päässytkään pois...»

Ravistin päätäni. Kylmät väreet kävivät selässäni, sydämeni löi
harvaan ja raskaasti kuin rautavasara. »Minä en ole koskaan yhtäkään
miestä oikein rakastanut», sanoin. »Teitä minä rakastan, tohtori!
Niin, Teitä minä rakastan!» Enempää en voinut puhua. Painoin pääni
kättäni vasten, peitin silmäni nenäliinalla ja lupasin myöhemmin kertoa
hänelle kaikki. Tohtori oli vaiti, edeskäypä toi samppanjaa ja kun
vein lasia huulilleni, tipahti siihen kyynel ja minä join senkin. Emme
päässeet enää kiinni oikeaan tunnelmaan, kello yhdeksän läksimme pois,
ajoimme Eläintarhaan ja aloimme astua pitkin sen pimeitä käytäviä.
Äkkiä pani tohtori kätensä minun vyötäisilleni ja kysyi hiljaa: »Oliko
se äsken totta, Thymian? Olenko minä todellakin Teille kallis oman
personallisuuteni vuoksi? Vai lausuitteko nuo sanat noin vaan ilman
syvempää tarkotusta?»

»Minä rakastan Teitä», sanoin minä, ja taas tulivat kyyneleet silmiini.
»Olen rakastanut Teitä niin kauan kuin olen Teidät tuntenut. Tahtoisin
olla vaan Teidän omanne, ainoastaan Teidän. Sydämeni ja aistini
janoovat Teitä. Minä en tiedä mitään, jota en olisi valmis tekemään
Teidän tähtenne... Muilta minä voin kyllä ottaa rahaa, mutta Teiltä en
sitä tahtoisi tehdä, raha on niin saastaista ja minun rakkauteni Teihin
on niin puhdas.»

»Mutta, rakas lapseni, tämähän on traagillista», sanoi hän hellästi.
»Jos minä olisin kahtakymmentä vuotta nuorempi ja vapaa mies,
koettaisin vastata Teidän rakkauteenne ja ehkäpä meistä kahdesta vielä
voisi tulla onnellinen pari. Mutta niinkuin asiat nyt ovat, ei Teillä
ole muuta keinoa kuin unohtaa koko juttu. Minä tahtoisin olla Teille
ystävänä, johon voisitte luottaa. Ettekö kertoisi minulle jotakin
entisistä vaiheistanne?»

Kävellessämme eteenpäin minä kerroin hänelle kaikki; ja vaikka hän
ensin ei mitään sanonut, näin kuitenkin että se häneen koski. Lopuksi
puristi hän käsivarttani kovemmin ja sanoi äkkiä: »Thymian! Rakkahin
Thymian! Emmekö koeta vielä kerran päästä takaisin oikeaan elämään?
Jos minä ystävänä tarjoon Teille apuani, ettekö uskaltaisi yrittää
hyppäystä rehellisen ja kunniallisen elämän vakavalle pohjalle?»

»Oi, miten mielelläni!» vastasin minä.

»No hyvä. Sittenpä koetetaan. Jos Teillä on oikea tahto, ei se mikään
mahdottomuus ole. Me puhumme tästä vielä toiste. Mutta Teidän täytyy
tahtoa! Teidän täytyy riistäytyä irti siitä huumaustilasta, jossa nyt
olette, ja päästä täysin valveille». —

Mieleni tuntui tämän jälkeen oikein iloiselta ja keveältä. Maata
pantuani voin pitkästä aikaa nautinnontunteella oikaista jäseneni
patjoille, ja minusta tuntui samallaiselta kuin silloin ennen
Ostendessa, tuntui siltä kuin puhdas, lämmin laine olisi läikähtänyt
sieluni yli ja huuhtonut siitä pois kaiken saastan. Nukahdin kauniisiin
unelmiin. Mutta uusi päivä toi mukanaan uusia huolia, toimeentulon
huolia, joita elämä, tuo aina kyllästymätön hirviö ihmisiltä
lakkaamatta vaatii. Illalla lyöttäytyi seuraani hirveä mies, nettopaino
150 kiloa, mutta nähtävästi upporikas, joka antoi minulle kaksisataa
markkaa. Minun täytyi juoda sitä ennen vähintään viisikolmatta lasia
samppanjaa, niin paljon tarvitsin, ennenkun unhotuksen opiumi teki
minussa vaikutuksensa. Herra jumala, miten kauheaa se on! Tunnen
tohtorin olevan oikeassa siinä mitä hän on minulle sanonut. Tätä elämää
minä en voi kestää enää kauan. Minä en kulje ainoastaan henkistä, vaan
myös ruumiillista perikatoa kohti, ja tästä tulee jonakin päivänä vielä
kauhea loppu.



12 jouluk.

Tohtori ei näyttäytynyt minun luonani neljään viikkoon. Hänen nuorempi
tyttönsä oli sairaana ja sentähden unohti hän kaiken muun ja myöskin
minut.

Viime kuussa sattui hauska kohtaus. Meitä oli koolla jossain neljä
naista, itara Friedrich ja eräs toinen samanlainen mies, ja kun tuolla
viimemainitulla oli paljon rahaa, ties taivas mistä lie sen saanut,
tahtoi hän kestitä meitä omalla kustannuksellaan ja me söimme ensin
Dresselin ravintolassa ja siirryimme sitten yhdentoista jälkeen
erääseen kahvilaan Friedrichstrassella. Kun siellä parhaillaan
istumme, astuu sisään muuan rouva, katselee hämillään ympärilleen
joka puolelle ja kulkee pöytien välitse eteenpäin, — minä katson ja
katson häntä ja ajattelen: tuon ihmisen olen ennenkin nähnyt. Hän
näytti sangen koomilliselta, yllään huokea nuttu edellisen vuoden
muotia ja päässä tulipunainen hattu, joka ei millään ilveellä ota
pysyäkseen hänen sileäksi kammatuilla hiuksillaan, vaan heiluu sinne
tänne kuin lampaanhäntä — kaikki niin silmiinpistävän moukkamaista,
tuon tavallisen pikkukaupunkilaiskaavan mukaan: koreaa, huokeaa ja
mautonta. Yhtäkkiä juolahtaa mieleeni: sehän onkin kaupunginvaltuusmies
Lütke-vainajan naimisissa oleva vanhin tytär G—stä, rouva Christiansen,
jonka mies on karjakauppias ja usein matkoilla Berlinissä. Ja kun hän
viimein on istuutunut yksinään erään pöydän ääreen, tulee edeskäypä
ja ilmottaa, niinkuin olin edeltäpäin voinut arvata, että yhdentoista
jälkeen ei yksinäisille naisille anneta mitään. Hän tietysti sävähtää
tulipunaiseksi ja nousee paikalla ylös, ja selvästi voi nähdä että
hän seisoessaan siinä uteliasten ja hymyileväin katseiden esineenä
mieluimmin tahtoisi vaipua häpeästä maan sisään. Silloin minä tunsin
sääliä sydämessäni häntä kohtaan, nousin ylös ja menin pyytämään häntä
meidän pöytäämme.

»Te ette tunne minua, rouva Christiansen? Minä olen samasta kaupungista
— Thymian Gotteball G—stä».

»Ai, neiti Gotteball», äännähti hän helpotuksesta huokaisten, tuli
mukanani ja minä esittelin juhlallisesti: lakitieteen tohtori Fernror,
herra insinööri Schulze (miehessä ei tietysti hajuakaan insinööristä),
rouva se ja se, neiti se ja se... Ja kun rouva Christiansen näki kaikki
nuo hienot herrat kiiltonahkasaappaineen ja silintereineen, ja nuo
vielä hienommat naiset, aukenivat hänen silmänsä vallan pyöreiksi, ja
kun hän sitten katseli tarkemmin minua ja huomasi jalokivet sormissani
ja käsivarsissani, niin hän kerrassaan tyhmistyi.

»G—ssä ne kertovat, että Teidän asianne eivät muka olisi oikein hyvin,
mutta nythän minä näenkin sen olevan pelkkää jaaritusta», puhkesi hän
vihdoin puhumaan.

»Niinkuin näette, minä elän loistavasti», vastasin hymyillen.
Keskustelumme sujui hyvin. Minua huvitti esiintyä hienona
suuren maailman naisena tuolle vähäpätöiselle porvarisrouvalle
kotikaupungistani. Pian olinkin hänet kokonaan lumonnut. Isästäni en
tietysti tehnyt hänelle mitään kysymyksiä, mutta muuten sain tietää
tuon nurkkakunnan pienimmätkin asiat. Friedrich näytteli koko ajan
mitä kohteliaimman kavaljeerin osaa, puhutteli vierastamme kaikilla
mahdollisilla korunimillä aina »armollisimpaan rouvaan» ja »Teidän
armoonne» asti. Pikku rouva nauroi mielissään, mutta kävi lopulta
levottomaksi, kun hänen miestään ei alkanut kuulua. Heidän oli näet
ollut määrä kohdata toisensa siellä, kello yksitoista, mutta ei vielä
kahdentoistakaan aikana hän tullut. Ukko oli kai sortunut syrjäteille;
kun nuo metsäkyläläiset joskus pääsevät Berliniin, niin he elävät kuin
hurjat. Kello puoli yksi nousi rouva ylös, me teimme tietysti hänelle
seuraa ja Friedrich tarjoutui saattamaan hänen armoansa hotelliin.
Ylpeänä läksi »armo» kävelemään tuon hienon herran käsikynkässä pois.
No, sillä on kai nyt kertomista, kunhan kotiin pääsee!

Minun elämässäni tapahtuu pian suuri muutos. Tätä nykyistä elintapaani
en jaksa enää pitemmältä kestää, en! Monina unettomina öinä olen
heittelehtinyt vuoteessani ja miettinyt miettimästä päästyänikin,
mitä olisi tehtävä, ja lopuksi olen päässyt tähän tulokseen: minä
teen niinkuin niin monet muutkin, menen naimisiin Casimirin kanssa ja
perustan vieraskodin, hienon, kunniallisen laitoksen, ja sanon hyvästi
nykyiselle elämälleni. Olen neuvotellut tohtorin kanssa ja hän hyväksyi
minun päätökseni muuten, tuon naimisjutun suhteen hän vaan oli ensin
hyvin epäileväinen, mutta kun selitin hänelle, miten asemani rouvana
olisi paljon selvempi ja varmempi ja että Osdorffista minun kaikissa
tapauksissa olisi huoli pidettävä, myöntyi hän viimein, ja me sovimme
siitä, että minä vuokraan suuren huoneuston kaupungin länsiosasta ja
otan Markiewiczilta vuokralle tai vähitellen maksettavaksi hienot
huonekalut. Vuokran maksusta menee tohtori takuuseen, minä myön
jalokiveni ja muut arvoesineeni, joten saan pienen pääoman alkuun
päästäkseni.

Osdorffin kanssa minulla oli vielä vimmattu taistelu. Kun ilmotin
hänelle, että me menemme naimisiin, sanoi hän sen olevan mahdotonta,
hän ei missään tapauksessa siihen suostuisi. Minä ihan ällistyin,
luulin tietysti siveellisyyden puuskan häntä kohdanneen ja kysyin
pilkallisesti, mikä hänen mielestään oli oikeastaan yhteiskunnallinen
erotus yleisen naisen ja hänen elättämänsä miehen välillä. Sitä hän ei
tietysti taas käsitä, ja nyt minä yhtäkkiä ymmärrän koko jutun. Herra
kreivi molempine f:ineen ei tietysti voi naida pelkkää Gotteballia.
Ensin minua nauratti ja tahdoin lyödä leikiksi koko asian, mutta
kun huomasin että se oli hänen puoleltaan täyttä totta, silloin
sisuni kuohahti ja minä sanoin hänelle totuuden. Tuommoinen kurja
raukka! Senkin syöpäläinen! Elätättää itseään minulla ja juo minun
rahani eikä hyödytä minua senkään vertaa kuin bernhardilaiskoira,
jonka uskollisuuteen ainakin voisin luottaa. On laiska ja tyhmä kuin
krokodiili, ja tuommoinen roisto, tuommoinen vetelehtijä, loiseläjä
tässä vielä aatelisarvollaan kopeilee ja pitää itseään liian hyvänä
meikäläiselle. Minä vimmastuin niin, että sieppasin kahvelin hänen
kädestään — olimme juuri illallispöydässä — kävin häneen käsiksi, vein
ulos ja käskin mennä täysveristen sukulaistensa luo Behrenstrasselle
heidän elätettäväkseen ja pysyä vastedes poissa minun näkyvistäni.
Lukitsin oven hänen jälkeensä, ja hän meni haukkuen portaita alas
ja huudellen että hän ei mene, hän ei mene. Sitten annoin emännälle
määräyksen, ettei hän saanut millään ehdolla laskea Osdorffia
kamariinsa, koska minä olin ajanut hänet ulos. Emännän mielestä se oli
minulta viisaasti tehty, jokainen järkevä ihminen oli ihmetellyt, että
minä olin niin kauan voinut kärsiä tuota ruojaa. Myöhään yöllä tuli
hän päissään kotiin ja kiljui kuin peto, kun ei päässyt kamariinsa,
mutta minä annoin hänen raivota ja viimein hän vaikeni. Kuuden aikaan
aamusella katsoin ulos. Siellä makasi mies pitkänään oven takana,
paita vaan päällä, ja kuorsasi. Viskasin pesukannullisen vettä hänen
niskaansa, lähetin sänkyyn enkä antanut koko päivänä ruokaa. Illalla
oli hän jo pehmeä, pyysi anteeksi ja sanoi myöntyvänsä kaikkeen. Annoin
hänelle neljäkymmentä pfennigiä illallista varten, ja saatuaan olla
vielä pari päivää yhtä tiukalla, hän itse rukoili, että menisimme
naimisiin. Silloin menimme siviilivirastoon ja tammikuussa on häät.

Eilen oli tohtori taas täällä, me puhuimme kaikki asiat valmiiksi ja
etsimme nyt sopivia huoneita. Schellingstrassella on saatavana hauska,
kymmenen huoneen lokaali kolmesta tuhannesta markasta, luultavasti
otamme sen. Tohtori sanoo olevansa iloinen, kun minä saan oman kodin,
jossa hänkin voi sitten viettää jonkun iltahetken silloin tällöin.
Kahdenkesken ollessamme minä sanon häntä Juliukseksi. Minä rakastan
häntä niin... tahtoisin olla hänen vaimonsa. — Mikä päähänpisto! Tähtiä
saa katsella vain, niitä ei voi pyytää itselleen — —

       *       *       *       *       *

»Kreivitär Thymian Osdorff! Miltä se sinusta kuulostaa?» kysyin
tänä aamuna tohtorilta, koettaessani peilin edessä uutta, hienoa
aamunuttuani.

»Hyvältä ja sopivalta», vastasi hän hymyillen, »minusta nähden voisi
olla vaikka ruhtinatar. Ainakaan ei tuntuisi kenellekään vaikealta
kutsua sinua 'Teidän korkeudeksenne'.»

»Kaunis korkeus», sanoin minä, ja kumpikin nauroimme. Tietysti en minä
ajattelekkaan tuota arvonimeä omistaa. Noista kuuluisista kahdesta
f:stäkin olen luovuttanut pois toisen ja olen vaan yksinkertaisesti
rouva Thymian Osdorf. Meiltä on ilmotuksia useissa lehdissä ja neljään
huoneeseen olen saanut jo asukkaita, mutta niitä täytyy tulla tietysti
enemmän, jos mieli saada yritys kannattamaan. Toistaiseksi maksaa
tohtori vuokran, mutta minä toivon myöhemmin vielä voivani suorittaa
yksin kaikki. Kalliiksi se kaikki tulee, huonekalujen vuokrakin vetää
sangen paljon rahaa, ja palvelijoita täytyy pitää kaksi, kyökkipiika ja
sisäkkö. Aioin tulla ensin toimeen vaan kyökkipalvelijalla, mutta se ei
käynyt laatuun, herrasväet vaativat niin paljon palvelusta.

Minä olen mielestäni kuin vapahdettu. Kiusattu sieluni on päässyt
lepoon. Usein olen oikein iloinen ja laulelen itsekseni, jota en
ole tehnyt sitten lapsuusvuosieni. Haudallani kukkivat parhaillaan
lumikellot. Siellä käyn usein. Pianotehtailija-rouva käy myöskin yhä
siellä ja hän pyytää aina hartaammin, että vihdoinkin kävisin hänen
luonaan, hän näyttää minusta pitävän. Menenkin sinne vielä kerran. Tämä
tuntuu autuaalliselta, kun saa olla taas oikea ihminen ja uskaltaa
semmoisena esiintyä. Ainoa huoleni on, että Casimir voisi unohtaa
roolinsa. Minä olen tehnyt hänen kanssaan paljon työtä, koettanut
saada häntä ymmärtämään, että me naimisemme ja muuttomme kautta
olemme siirtyneet uuteen elämään, ja että hänen ei tarvitse tehdä
mitään, minä en vaadi muuta kuin että hän käyttäytyy siivosti, ei
juo itseään humalaan ja ennen kaikkea pysyy jyrkästi erillään niistä
piireistä, joissa tähän saakka olemme liikkuneet. Saa hän tietysti
iltaisin juoda seidelinsä jossain kunnollisessa ravintolassa, pääsee
teatteriin ja saa tehdä ylimalkaan mitä tahtoo, vaan ei seurustella
tähänastisten toveriensa kanssa. Olen koettanut vedota myöskin hänen
sääty-ylpeyteensä ja huomauttanut, ettei hänen nyt enää tarvitse
pelätä sukulaisiaan ja karttaa heidän läheisyyttään, me kun olemme nyt
kunniallisia ihmisiä ja ansaitsemme rehellisellä työllä leipämme eikä
meillä ole enää mitään syytä hävetä ketään. Olisi erinomaisen hyvä,
jos Casimirilla olisi jotain säännöllistä työtä, minä vaan en ymmärrä,
mitä hän voisi tehdä. Nyt hän vetelehtii laiskana koko pitkän päivän,
nukkuu kello yhteentoista, syö aamiaisen sängyssä, pukeutuu kaksi
tuntia, puhdistaa kynsiään yhden tunnin, syö, käy kävelemässä, loikoo
sohvalla. Ainoa hyöty, mikä minulla hänestä on, on se että hän kähertää
tukkani. Sen hän tekee hyvin taitavasti ja aistikkaasti. Kun ei minun
vaan tarvitsisi aina pelätä, että hän joskus tapaa entisiä tovereitaan
ja ilmaisee asuntomme heille. Silloin olisi koko seurakunta pian täällä
ja minä saisin pistää pillit pussiin, mitä pikemmin sitä parempi.



Kesäkuu.

Tohtori luki eilen minun päiväkirjaani ja sanoi minulla olevan
huomattavat kirjailijalahjat. Se oli niin sujuvasti kirjotettu ja
helppoa lukea, hän sanoi. Voipi olla, minähän olen jo niin tottunut
tähän muistoonpanojeni merkitsemiseen, että se tuottaa minulle aina
iloa, kun ilmestyy jotain kirjotettavaa. Sitä vaan toivon, että
kerrankin saisin merkitä muistoon jotain oikein hyvää. Tällä hetkellä
minulla kyllä ei ole syytä valituksiin. Huoneeni ovat vuokrattuina
kaikki, paitsi yhtä ainutta, mutta ensi kuun alusta tulevat taas
melkein kaikki tyhjiksi, kun ihmiset lähtevät pois. Minä tietysti
en pääse minnekkään. Jos vaan yksikin huone seisoo pari kuukautta
tyhjänä, tekee se minulle tuntuvan tappion. Nykyään minä käyn usein
Schlachtenseessä rouva X:n luona, jonka opin hautuumaalla tuntemaan.
Hänellä on pieni huvila, jossa hän asuu aivan yksin ja on senvuoksi
aina hyvin iloinen minun tulostani. Kävisin siellä mielelläni vielä
useamminkin, mutta minua vaivaa aina hänen luonaan jonkinlainen ujous,
en voi olla aivan vapaasti, tulee mieleen tämäntapaisia ajatuksia:
tämä siveä poroporvarin leski varmaan ajaisi sinut paikalla ulos ja
savustaisi huoneensa sinun mentyäsi, jos hän voisi aavistaa, kuka hänen
vieraansa oikeastaan on. Hän on erinomaisen ystävällinen minulle, ja
luulenpa että voisin vipata häneltä ja hän antaisi niin paljon kuin
vaan pyytäisin, mutta sitä en tietysti tee koskaan.

Nykyään minulla on vuokralaisina miellyttävä venäläinen aviopari,
ranskalainen ja espanjalainen herra, kaksi sisarusta Magdeburgista
ja tanskalainen neiti, siis kokonainen pieni kansainvälinen seura.
Päivällisensä syövät kaikki täällä ja illalliset myös osaksi. Usein
saan olla tulkkina vierasteni kesken, joka on toisinaan hyvinkin
huvittavaa. Kaikki pitävät olostaan minun luonani ja kunnioittavat
minua suuresti, ja olen varma siitä, ettei yksikään heistä uskoisi,
jos saisivat kuulla kerrottavan, mikä minä olen ennen ollut. Mutta
Casimiria he katsovat säälien ja ihmetellen, ja yksi herroista sanoi
pari päivää sitten minulle suoraan, etteivät he voineet kukaan
käsittää, miten niin viisas nainen kuin minä oli voinut yhtyä
tuommoiseen mieheen. Oi, jos he tietäisivät... Minulla on nyt suuri
huoli huoneistani, että saisin ne ensimäiseen päivään mennessä taas
vuokratuiksi.



8 syysk.

On ilta ja olen yksin. Tekee mieleni kirjottaa. Herra jumala näitä
huolia! Viidentenätoista on maksettava huonekalujen vuokra ja minulla
ei ole vielä penniäkään. Tohtori on perheineen rannikolla, kirjottaa
en uskalla hänelle enkä muuten tahtoisikaan häntä vaivata, kun hän jo
ilmankin antaa minulle enemmän kuin hänen oikeastaan sopisi. Minulla
ei ole kuin neljä huonetta vuokrattuna ja opettajattaren olen ottanut
kahdeksastakymmenestä markasta kuukaudessa, joka tuottaa minulle
tappiota, jollei ole niin paljon muita vuokralaisia, että tulot heistä
riittävät sen korvaamaan. Jokapäiväiset menot, palvelijain palkat,
kaasulaskut ja kaikki sen semmoiset panevat pään ihan pyörälle, enkä
uskokkaan enää, että tätä liikettä voin kauan pitää pystyssä. Kaiken
muun lisäisi vielä eräs pariskunta, joka oli asunut täällä kaksi
kuukautta, kaikessa hiljaisuudessa hävisi pois ja jätti maksamatta
koko laskunsa, kolmesataa seitsemäntoista markkaa kahdeksankymmentä
pfennigiä. Epäilemättä tämä yritys kannattaisi, jos minulla olisi
älykäs kelpo mies vieressäni auttamassa. Mutta Casimir vaan tyhmenee
ja rappeutuu päivä päivältä. Äskettäin hän oli sairaana, lääkäri
sanoo hänessä olevan pahan sydänvian. Hän ehkä pian kuolee. Ei meidän
pidä sitä toivoa, mutta Jumala suokoon! Sitä on todellakin mahdoton
ymmärtää, mitä varten tuommoisen ihmisen pitää elää. Välistä hän saa
päähänsä olla pukeumatta, riisuu pois alusvaatteetkin eikä hyvällä eikä
pahalla saa häntä silloin ottamaan paitaakaan päälleen. Minulla ei ole
muuta neuvoa kuin lukita hänet huoneeseensa, sillä muuten olisi kaikki
hukassa. Hän alkaa muutenkin käydä epämukavaksi ja vastenmieliseksi;
ellen anna hänelle riittävästi taskurahaa, hän lainaa minun nimeeni ja
olipa hän äskettäin koettanut varkain pantata lusikoita, mutta ei ollut
tietysti saanut niillä mitään, ne kun ovat vaan alpakkahopeaa. Jos
minä häntä nuhtelen, niin hän rupee hävyttömäksi. Oh, kyllä tässä on
kestämistä!

Minä ikävöitsen tohtoriani. Hänen läsnäolonsa antaa minulle rohkeutta,
elämänhalua ja luottamusta itseeni. Nyt on mieleni synkkä ja toivoton.



10 lokak.

Nyt on Casimir tehnyt sen, mitä olin aina hänestä pelännyt. Se ihminen
on minun kova kohtaloni. Minä tiesin sen, että jotain siitä piti tulla.
Jo viikkokausia hän on elänyt siveettömästi, juonut itsensä humalaan
ja tullut vasta myöhään yöllä kotiin, mutta en ole saanut selville,
missä hän on vetelehtinyt. Viime sunnuntaina olin kutsuttuna rouva X:n
syntymäpäiville Schlachtenseehen ja olin maininnut lähteissäni, etten
tulisi kotiin luultavasti ennen kymmentä. Jospa en olisi mennytkään,
minulla oli ikäänkuin jonkinlainen aavistus edeltäpäin, että jotain
tulisi tapahtumaan. En saanut sentähden koko iltana oikeaa rauhaa ja
jollei tuo vanha rouva olisi niin hartaasti pyytänyt minua jäämään
illalliselle, olisin jo seitsemän aikaan palannut kotiin. Kun siis
neljänneksen yli kymmenen tulen asuntooni, kiiruhtaa palvelustyttö
hämmästyneen näköisenä minua vastaan ja ilmottaa että herralla on
vieras, joku nainen, hän on keittänyt heille kahvia ja myöhemmin
olivat käskeneet hänen tuoda viiniä ja ruokaa, ja nainen on vielä
siellä... Mieli täynnä pahoja aavistuksia käyn sisään, ruokasalissa ei
ole ketään, mutta minun makuuhuoneeni ovi on lukossa. Silloin tiedän
miten asiat ovat, ja meluttuani kauan aikaa oven takana ja uhattuani
hakea poliisin he vihdoin avasivat. Siellä makasi nainen alastonna
minun sängyssäni ja tupakoi, Casimir hoiperteli kylpyviitassa ympäri
huonetta ja oli niin päissään, että tuskin kieli suussa kääntyi.
Nainen päästi vain ivanaurun, kun minä tyynesti ja varmasti käskin
hänen nousta ja mennä matkaansa, ja sanoi olevansa nyt Osdorffin
vieraskodin asukas ja herra Osdorffin maksavan hänen puolestaan. Minä
tiesin kokemuksesta, ettei tuommoisia vastaan auta muu kuin väkivalta,
kutsuin tytön avukseni, niin kiusallista kuin se olikin, ja yhdessä
kiskoimme hänet sängystä, ja kun uhkasin heittää hänet eevanpuvussaan
portaita alas, katsoi hän edullisemmaksi viskata kiireimmiten vaatteet
päällensä ja poistua kauheasti kiroillen ja haukkuen, jossa toimessa
Casimir häntä uskollisesti auttoi ja huusi tytön läsnäollessa, etten
minä ollut yhtään parempi, päinvastoin, — — voi, se oli hirveää tulla
sillä tavalla paljastetuksi palvelustytön edessä, olisin voinut tappaa
siihen paikkaan koko miehen. En muista milloinkaan ennen tuota naista
nähneeni, mutta jälistäpäin sain tietää hänen asuntonsa ja että Casimir
on jo kauan seurustellut hänen kanssaan, ja silloin tiesin myös, että
meidän kohtalomme oli päätetty. Ja niin se olikin.

Paria päivää myöhemmin soi ovikello. Joku hieno herra haluaa tavata
minua. Palvelustyttö vie hänet saliin ja kutsuu minua. Luullen siellä
olevan jonkun asunnon tarvitsijan, astun sisään ja — edessäni seisoo
»itara Friedrich». Hän oli jo ottanut muutaman ryypyn, tahtoi syleillä
minua ja vakuutti surreensa melkein kuoliaaksi itsensä, kun minä
olin hävinnyt niinkuin kaste maan päältä j.n.e. ja kaikki ystävät ja
toverit muka ikävöivät minua j.n.e. Minä unohdin sillä kertaa kaikki
viisauden ja varovaisuuden vaatimukset, pyysin saada pysyä erillään
hänen tuttavuudestaan ja huomautin hänelle missä ovi oli. Sitä minun
ei olisi pitänyt tehdä. Se oli ajattelematonta. Heti hänen mentyään
ulos olin selvillä siitä, mikä minua odotti. Aivan oikein, kolmantena
iltana sen jälkeen tulee Casimir kotiin mukanaan yksi mies ja kaksi
tyttöä. He asettuivat ruokasaliin ja vaativat illallista. Tällä kertaa
koetin olla viisaampi ja annoin heille kaikkea mitä tahtoivat. Illan
kuluessa tuli heidän seuraansa kymmenen henkeä lisää ja silloin alkoi
hurjat juomingit, he kävelivät pitkin tuoleja ja pöytiä ja pitivät
semmoista helvetillistä meteliä, että kaikki vuokralaiseni juoksivat
kauhistuneina tiedustelemaan, mitä oli tekeillä. Minä en tiennyt mitä
tehdä, ja hädissäni lähetin hakemaan tohtoria, joka heti tulikin,
mutta ei hänkään tiennyt mitään neuvoa, vaan tahtoi ilmottaa asian
poliisille. Siihen minä taas en suostunut, kun muistin miten nuo olivat
kerran pelastaneet minut itseni poliisin kynsistä, ja tiesin ettei ole
hyvä saada noita ihmisiä verivihollisikseen. Tohtori jäi luokseni siksi
kun he viimein — kuuden ajoissa aamulla — menivät pois.

Huone oli kamalan näköinen. Minun hienolla matollani lainehti punssi
ja olut, tuolien nahkapäällykset oli rikki poljettu ja liattu,
paljon esineitä oli särjetty. Kaikki tuo täytyy minun nyt korvata
Markiewiczille; ennestään olen hänelle velkaa jo kolmesataa markkaa.
Minä olen joutunut velkaan niin monelle ihmiselle, että se oikein
hirvittää, ennen en ollut tiennyt koskaan veloista mitään. Meillä on
ollut tämä huoneusto nyt yhdeksän kuukautta, ja tänä lyhyenä aikana
olen saanut myödä kaikki arvoesineeni ja uponnut velkoihin niin, etten
ymmärrä miten niistä pääsen selviytymään.



12 jouluk.

Tammikuun 1 päivänä muutamme pienempään huoneustoon
Potsdamerstrasselle. Julius on järjestänyt kaikki minulle. Kävi
mahdottomaksi jäädä edelleen entiseen paikkaan, varsinkin sen jälkeen
kun Casimir teki viimeisen kepposensa. Hän ja jotkut muut olivat eräänä
iltana, kun minä olin muutamien vuokralaisteni kanssa teatterissa,
hilanneet takaportin kautta ulos joukon huonekaluja, juuri sen verran
kuin tarvitaan yhden huoneen kalustamiseen, ja sen koommin en ole
niistä mitään kuullut. Hän on tietysti kuljettanut ne nartulleen.
Periaatteesta minä en käänny poliisin puoleen, eikä se olisi toisekseen
mitään hyödyttänytkään, takaisin en kuitenkaan olisi mitään saanut.
Minä en siis voinut pitää enää kauempaa tätä suurta huoneustoa, enkä
olisi muutenkaan voinut jäädä tähän taloon asumaan, kun palvelustytöt
eivät tietysti ole voineet pitää suutaan kiinni, ja talon kaikki
muut asukkaat ovat ruvenneet minuun kierosti katsomaan. Tuon suuren
juomingin jälkeen ilmottivat kaikki luonani asuvat naiset muuttavansa
pois, ja talon isäntä, jolta pyysin vapautusta vuokrasopimuksen
täyttämisestä, kirjotti minulle, että sitä parempi mitä pikemmin hän
minusta pääsee. Markiewiczin kanssa on Julius sopinut siten, että
hän korvaa mitä huonekaluista on hävinnyt tai vahingoittunut, loput
annetaan takaisin. Nyt minä otan huonekaluni vähitellen maksettavaksi.
Meillä tulee olemaan siellä uudessa paikassa viisi huonetta, joista
neljä vuokraan pois. Casimir ei ole juuri milloinkaan kotona, välistä
hän on poissa viikonkin yhtä mittaa, enkä minä tiedä yhtään, missä hän
on ja mitä tekee, mutta en siitä välitäkkään, olen vaan iloinen, kun ei
tarvitse häntä nähdä.



17 tammik.

Tällä kertaa minulla oli onni matkassani, uudessa asunnossa sain kaikki
huoneet heti vuokratuiksi. Paljon kolikoita ei siitä tosin heltiä,
täytyy välttämättä hankkia itselleni sivutuloja. Aion yrittää taas
antaa kieliopetusta. Helpolta ei tämä tunnu, mutta tahdon koettaa
sittenkin. Tahdon elättää itseni kunniallisella tavalla. Entisessä
asunnossa herrat viime aikoina rupesivat minua liiaksi lähentelemään,
mutta minä tein jyrkästi lopun heidän yrityksistään. Se vaikuttaa
minuun vastenmielisesti. Minulla on tohtorini, häneen minä tyydyn,
hänelle koko sydämeni kuuluu. Hän on niin hyvä, aivan liian hyvä
minulle. Casimir on taas sairas. Sairaana ollessaan hän pysyy kotona,
muuten ei.



10 helmik.

Ei ole minulla onnea. Jos joskus olen mielestäni päässyt jotenkin
siihen paikkaan, johon olin yrittänyt, samassa jo tulee uusi
onnettomuus, joka työntää minut takaisin. Casimir tuli neljätoista
päivää sitten yhtäkkiä kauheasti kipeäksi, ensin turposi ylähuuli,
sitten koko kasvot ja hän kävi niin hirveän näköiseksi, että täytyi
pitää hänet piilossa kaikilta ihmisiltä. Kutsuttiin lääkäri häntä
tutkimaan, ja hän sai pian asian selville: tuo vaivainen on hankkinut
itselleen kuppataudin. Antaessaan hänelle elohopearuiskutusta sattui
lääkäri katkaisemaan ruiskunsa kärjen, ja hän huusi ja ähkyi koko yön
tuskissaan. Me olemme erotettuina toisistamme, hän makaa palvelustytön
huoneessa ja tyttö nukkuu minun kanssani. Pelkään kovasti tartuntaa.
Minun tohtorini ei luule hänen elävän kauan sydänvikoineen ja heikkoine
ruumiinrakennuksineen. Maailma on tosin niin suuri, että me kaikki
siihen hyvin sovimme, ja minä mielelläni suon jokaiselle määrätyn
osansa elämästä, mutta Casimirista ei olisi mitään vahinkoa, vaikka hän
kuolisikin. Minulla on nyt alituinen kiusa hänen tovereistaan, joita
juoksee täällä pitkin päivää häntä katsomassa. Haluaisin tietää, mikä
merkitys hänellä on oikeastaan ollut heidän joukossaan, kun niin hyvin
tiedän, että hän ei kelpaa mihinkään toimeen. Pelkään heidän käyttäneen
häntä semmoisiin tehtäviin, joihin ei kukaan muu ole ryhtynyt. Mutta
minulle se on samantekevä. Jos olisin rikkaampi, lähettäisin hänet
johonkin parantolaan, sillä täällä hän on minulle raskaana taakkana.

Surua ja huolia vaan. Nykyiset vuokralaiseni syövät kaikki ulkona, ja
jos he jolloinkulloin syövätkin jonkun aterian kotona, maksavat he
niin vähän, ettei siitä jää minulle voittoa yhtään. Kaikkiaan hyödyn
vuokralaisistani juuri niin paljon kuin tarvitsen huonekalujen hinnan
suorittamiseen. Tohtori maksaa yhä vielä minun koko hyyryni, joka ei
ole minulle mitään hauskaa, kun tiedän hänen kuluttaneen minun tähteni
rahojaan enemmän kuin hän oikeastaan voisi. Mutta minkä sille mahtaa,
täytyyhän sitä elää. On hirveästi masentavaa herätä aina joka aamu
samoihin huoliin, jotka illalla ovat viimeisinä ajatuksissa. Kohta
minulla ei ole mitä voin päälleni panna. En osaa ensinkään käyttää
enää yksinkertaisia ja huokeita pukuja. Kaksi oppilasta minulla on
nyt, muuan nuori vapaaehtoinen ja ylioppilas; markka tunnilta, ei lyö
leiville sekään. Toisinaan ajattelen: Thymian, elä ole tyhmä. Kaunis,
älykäs nainen kyllä löytää vielä satamarkkasia kadulta. Yksi kerta ei
mitään merkitse. Pane silmät kiinni vaan ja pure hampaat yhteen, ja
ykskaks on pari seteliä ansaittu, ja sillä sinä elät taas pitkän aikaa
eteenpäin. Minä en tahtoisi palata tuohon hirveään elämään takaisin,
mutta vahvasti houkuttelee minua ajatus saada sillä tavalla vähän
huojennetuksi näitä siunattuja toimeentulon huolia, jotka kiusaavat
minua yöt ja päivät.

       *       *       *       *       *

Niin se sitten käypi. Minä en tahtonut ja siinä sitä sittenkin
ollaan. Siitä asti kun kävin tapaamassa Mimiä ravintolassa. Hän
tarjoilee yhä vielä samppanjaa ja on jonkun verran pöhöttynyt paljosta
ryypiskelemisestä. Muuten hänellä on nyt ystävätär, eräs rikas
vanhapiika Moabitissa. Hän sanoo rakastavansa naisia enemmän kuin
miehiä. Miehiin niin pian kyllästyy. Uskon sen kyllä hänestä, hän
onkin itse puoleksi mies. Join siellä pari lasia saadakseni enemmän
rohkeutta ja otin kiinni kauniin miehen, joka vei minut erinomaisen
hienoon poikamiehenasuntoonsa. D. on hänen nimensä ja hän mieltyi
minuun niin, että tarjosi heti vakinaista paikkaa. Minä en kuitenkaan
tahtonut suostua, koska tämä piti olla vain poikkeustapaus. Mutta nuo
viisikymmentä markkaa olivat jo seuraavana päivänä lopussa, ja silloin
ei ollut muuta neuvoa kuin lähde taas. Elämä on jatkuvaa taistelua,
jossa tapetaan päiviä toinen toisensa perään, tapetut jäävät taaksemme
ja häviävät olemattomiin, mutta eteemme kohoaa yhä uusia ja uusia, eikä
milloinkaan saa loppumaan taistelua tätä tuhatpäistä hydraa vastaan.

Eräänä iltana olin Nixin kanssa Apolloteatterissa. Meillä oli sijat
vierasaitiossa ja minua vähän hävetti istua hänen vieressään, kun hän
esiintyi kaikessa jalokiviensä loistossa ja minulla ei ollut enää
minkäännäköisiä koristeita. Hän olikin tietysti niin erinomaisen
hienotunteinen, että huomautti heti siitä ja rypisti pahasti nenäänsä,
kun sanoin menettäneeni kaikki vuokrahommissani. »Minä olen ajatellut,
että tohtori W. ylläpitää sinua», sanoi hän. Selitin hänelle,
kuinka asianlaita oikeastaan on. »No niin, voinhan sen hyvin uskoa,
tuon vanhan kitupiikin olen minäkin oppinut tuntemaan», vastasi
hän ja kertoi puolitoista vuotta sitten kysyneensä häneltä neuvoa
hermotaudissa, hän kun on spesialisti sillä alalla, ja se maksoi
kaksikymmentä markkaa. Tohtori oli pitänyt hänet luonaan sen illan, ja
Nix on myös tunnettu määrätyistä taksoistaan, viittäkymmentä markkaa
vähemmällä ei hän ota ketään vastaan. Hänen lähtiessään vähensi tohtori
kuitenkin nuo kaksikymmentä markkaa pois ja maksoi hänelle vain
kolmekymmentä, josta Nix on yhä vieläkin äkeissään.

Itse paholainen lienee ollut sinä iltana liikkeellä peliään pitämässä;
kun kahden näytöksen välillä hiukkasen pistäymme ulos kävelemään,
tulee tohtori meitä vastaan. Kirottu sattuma, että hänen pitikin
juuri sinä iltana tulla rouvineen Apolloteatteriin. Hän katsoi minuun
kummastuneena ja minä tiesin samassa, että hän nähdessään minut Nixin
seurassa arvaa koko jutun. Olisin kuitenkin odottanut, että hän olisi
tullut vaatimaan minulta selitystä, mutta hän pysyi yksinkertaisesti
poissa ja lähetti ensimäisenä päivänä hyyrynkin postissa. Se vaikutti
minuun äärettömän kiusallisesti, kun häntä kuitenkin niin sydämestäni
rakastan, enkä milloinkaan olisi antanut toisen miehen koskea itseeni,
jollei hätä olisi pakottanut. Kiukussani lähetin rahat hänelle
takaisin, nähköön hän että meikäläiselläkin on ylpeytensä. Mutta kun
hyyry täytyi sittenkin maksaa, kirjotin D:lle ja pyysin rendezvous'ta.
Hän tuli, minä valitin hänelle surujani ja hän oli heti valmis
maksamaan minun vuokrani, oli hyvin iloinen ja sanoi etsineensä minua
jo kaikkialta. Täten on D. tullut ystäväkseni ja astunut tohtorin
sijalle, ja se onkin oikeastaan edullisempaa minulle, sillä hän
käyttäytyy kovin hienosti, mutta tohtoria kuitenkin yhä vielä ikävöin.
Sydämeni alkaa aina ankarasti sykkiä, kun vaan kuulen ovikellon
kilahduksen, ja pettymyksen tunne valtaa minut, kun se onkin joku muu
henkilö.



Uudenvuoden aattona.

D. läksi juuri pois. Hänet oli kutsuttu johonkin perheeseen, jossa
hänen täytyi muodon vuoksi ainakin näyttäytyä. En osaa vielä nukkua
ja otin sentähden päiväkirjani esille, pitkästä aikaa taas jotain
siihen kirjottaakseni. Viimeiset muistiinpanot tein huhtikuussa, ja
siitä lähtien on moni seikka toiseksi muuttunut. Toukokuun alussa jäi
Casimir taas kerran yöksi ulos, ja se teki minut vähän levottomaksi,
kun hän muuten viime aikoina, tuon tautinsa saatuaan, on elänyt
jokseenkin säännöllisesti. Se minua oli tosin kummastuttanut, että
hänellä oli usein rahoja, joskus pari kultakolikkoakin, kun en voinut
käsittää, mistä hän niitä oli saanut, mutta niissä piireissä, joissa
hän liikkuu, ei panna rahalle suurta arvoa, vaan se menee niinkuin
tuleekin, ja siksi en pitänyt mahdottomana, että silloin tällöin joku
hyväntahtoisuudessaan tai säälistä pisti hänelle kympin kouraan. En
pannut siihen asiaan sen enempää huomiota.

Mutta tuona yönä minulla oli pahoja aavistuksia ja seuraavana
aamuna olin saada halvauksen, kun sisään astuu poliisi ja ilmottaa,
että Casimir oli vangittu edellisenä iltana, tavattuna törkeästä
siveellisyysrikoksesta. No, sille ei mitään tainnut, asia meni
laillista menoaan. Casimirin toverit keräsivät kaksituhatta markkaa
takuuta varten, mutta oikeus ei siitä huolinut, ja kuutta viikkoa
myöhemmin otettiin juttu käsiteltäväksi ja minut haastettiin myöskin
todistamaan. Minä kieltäysin antamasta mitään lausuntoa, mutta muuten
tuli selvästi ilmi, että hän oli tarjoutunut miesten käytettäväksi,
ynnä muita törkeyksiä, ja hänet tuomittiin kuudeksi viikoksi
vankeuteen. Se kuuluu olleen sangen lievä tuomio ja perustuneen siihen,
että rikollisen puolustaja oli osottanut hänen olevan niin henkisesti
tylsän, ettei häntä voinut pitää täysin vastuunalaisena teoistaan.

Seuraavana päivänä oli asia kaikissa sanomalehdissä. Otsakkeena oli
»Aste asteelta alaspäin» tai »Hukkaan mennyt elämä», ja sen alla oli
luettavana jotenkin näin:

 »Lukittujen ovien takana käsitteli rikosoikeus Moabitissa eilen
 kreivi Casimir Edmund Maria Osdorffia vastaan tehtyä syytöstä
 siveellisyysrikoksesta. Syytetty on entisen valtiopäivämiehen kreivi
 Knut Osdorff vainajan neljäs poika; hän on suorittanut kymnaasin
 kurssin jossain maaseutukaupungissa, ja koetettuaan täällä turhaan
 oppia jotain säätynsä arvon mukaista tointa hän siirtyi Amerikkaan.
 Entisen lemmittynsä, eräissä Berlinin piireissä kauneutensa ja
 miellyttävän käytöksensä vuoksi hyvin tunnetun ja halutun »neidin»
 toimesta palasi hän Saksaan takaisin, eli sitten jonkun aikaa tämän
 kanssa vapaassa yhteydessä ja vihdoin nai hänet. Nuori rouva, joka
 viisaasti kyllä ei huolinut miehensä arvonimestä, vaan kutsuu
 itseään yksinkertaisesti rouva Osdorfiksi, ei näytä sen jälkeen
 paljonkaan välittäneen miehestään, koska tuo älyltään ja tahdoltaan
 heikko olento, jolla ei enää pitkiin aikoihin ole ollut vähintäkään
 siveellistä ryhtiä, sortui nyt kerrassaan paheiden lokaan. Juttu
 päättyi syytetyn tuomitsemisella kolmen kuukauden vankeuteen,
 josta hän saa lukea itselleen hyväksi sen ajan, minkä on ollut
 tutkintovankilassa.»

Tuomio oli julistettu ja sille ei siis tainnut mitään, ja syytetyn
asiamies ilmotti, että olisi ollut turhaa vedota korkeampaan oikeuteen.
Mielelläni olisin nyt suonut Casimirin pääsevän vapaaksi, voidakseni
valmistaa hänelle tilaisuuden päästä Z——iin, sillä ettei hän voisi
kestää tavallista vankeutta, sen kyllä tiesin. Oikeus kuitenkin hylkäsi
pyyntömme rangaistusajan lykkäämisestä tuonnemmaksi, karkaamisen
pelosta. Minne tuo vaivainen syntinen olisi voinut paeta, sitä minä en
käsitä.

Ennen olen usein salaisesti toivonut, että Casimir kuolisi, koska
minulla on ollut hänestä niin suuri risti, mutta kaikesta huolimatta
koski tämä minuun kovasti, ja kun käydessäni vankilassa häntä
katsomassa hän tuli minua vastaan niin surkean laihan ja kurjan
näköisenä, silloin katosi viimeinenkin vihankauna sydämestäni ja sääli
vain jäi jäljelle. Hän valitti näkevänsä nälkää, kun ei voinut syödä
vankilan ruokaa, jonka hän sanoi olevan semmoista, että se rupesi häntä
aina ylenannattamaan. Pyysin tirehtööriä lähettämään hänet sairaalaan,
koska hän oli noin heikko, mutta siitä ei lähtenyt apua.

Noin kahdeksan päivää Casimirin tuomion jälkeen ilmotti palvelustyttö
eräänä aamuna jonkun vanhan herran kysyvän minua. Minä olin juuri
kähertäjän käsissä ja hänen täytyi hiukkasen odottaa. Ikäänkuin jonkin
vaistomaisen aavistuksen vaikutuksesta otin sukkelasti päälleni valkean
aamunuttuni, joka pukee minua erinomaisesti.

Sisään astuessani huomasin heti, että edessäni oli ylhäinen herra.
Näin myöskin että hän vähän hätkähti huomatessaan minut. Sitten hän
esittäytyi: kreivi Y., Casimirin entinen holhooja. Ajattelin itsekseni,
että tuo on nyt tullut sanomaan minulle mitättömälle korkea-aatelisen
mielipiteensä, mutta koetin esiintyä hyvin herttaisena, ja se keino
ei ole minua milloinkaan pettänyt. Eikä nytkään. Kreivi kertoi, että
Osdorffin perhe ei ollut aavistanutkaan Casimirin olevan Saksassa.
He olivat pitäneet häntä kuolleena ja tiedustelleet asiaa Saksan
konsulivirastojen kautta. Nyt olivat saaneet hämmästyksekseen lukea
sanomalehdistä kertomuksen tuosta oikeusjutusta. Casimirin äiti oli
kuollut puoli vuotta sitten, mutta sisarukset elivät vielä kaikki ja
heille oli tämä asia tietysti äärettömän ikävä. He tahtoivat pitää
huolta siitä, että Casimir rangaistusajan päätyttyä pääsisi johonkin
hermotautisten parantolaan, ja kysyivät nyt minulta, enkö olisi
suostuvainen lailliseen avioeroon.

Minä vastasin: »Kunnioitettava herra kreivi! Osdorffin perheen
toivomuksia minä en ota ollenkaan huomioon. Lähetettyään Casimirin
Amerikkaan hänen sukulaisensa eivät ole vähääkään välittäneet hänestä,
vaikka he tarkoin tiesivät, ettei hän voisi siellä elättää itseään
paremmin kuin täälläkään, vaan kuolisi ennen pitkää kurjuuteen. Minä
olen häntä armahtanut. Minä olen lähettänyt hänelle matkarahat ja
olen kuluneina vuosina pitänyt hänet ruuassa ja vaatteissa ja olen
koettanut naimisemme kautta hankkia hänelle ja itselleni mahdollisuutta
kunnialliseen toimeentuloon. Kaiken tämän olen tehnyt ystävyydestä
Casimiria kohtaan ja muistellen entisiä yhteisiä kouluaikojamme, enkä
ole saanut siitä muuta kuin harmia ja kiittämättömyyttä palkakseni.
Mutta kun olen sitä näin kauan kestänyt, aion kestää loppuun asti, ja
sukulaisten sekaantumista tähän asiaan ei tarvita. Casimir on minun
mieheni, minä pidän huolen hänestä ja sillä hyvä.» Niin minä puhuin,
kreivi nyykäytti päätään ja sanoi sukulaisten tietysti kiitollisuudella
tunnustavan kaikki, mitä olin Casimirin hyväksi tehnyt, mutta arveli
tuntuvan minulle itselleni hirveältä olla yhdistettynä tuommoiseen
mieheen.

»Minä olen sen osan valinnut ja saan siihen tyytyä», vastasin,
»miehestäni minä en missään tapauksessa luovu.»

Kreivi silitti harmaata partaansa — hän on noin puolivälissä
viiskymmenlukua, kaunis vanha herra, sinisilmäinen — ja tarkasteli
minua tuntijan silmillä, jotenkin sillä tavalla kuin hevosurheilija
tarkastaa kilpajuoksijaa; minulla on hieno vainu, tiesin aivan tarkkaan
mitä hän ajatteli. Puhelimme siinä toista tuntia, minä selvitin
hänelle, miten olin tullut Casimirin tuntemaan, ja kerroin turhista
yrityksistäni hankkia toimeentuloni huoneiden vuokraamisella.

»Te olette siis naimisissa ja kuitenkin yksin. Yksinäinen nainen, ilman
mitään turvaa elämän taistelussa», lausui kreivi ja kertoi sitten jo
vuosikausia olleensa leskenä ja asuvansa yksin, kun ainoa poikansa
palveli luutnanttina eräässä posenilaisessa rykmentissä. Mennessään hän
lupasi käydä tilaisuuden sattuessa meitä vielä katsomassa, ja minä näin
että hänen tunteensa minua kohtaan olivat ystävällisiä ja että — ehkä
minun tulevaisuuteni onkin tämän hienon, ylhäisen kavaljeerin käsissä,
jos vaan käyttäydyn viisaasti ja taon rautaa niin kauan kuin se on
kuumana.

Kotiin tultuaan Casimir meni heti sänkyyn. Hän huononi päivä päivältä
ja lopuksi hän ei kyennyt enää omin voimin nousemaan istualleen
sängyssään eikä millään tavalla itseään auttamaan. Minulla oli hänestä
niin sanomattoman paljon vaivaa, että lopultakin rupesin vakavasti
harkitsemaan, eikö sittenkin olisi paras suostua hänen sukulaistensa
tarjoukseen, sillä hänen hoitamisensa alkoi käydä yli voimaini enkä
minä missään tapauksessa olisi sitä kauan kestänyt. Muuten hänen
ystävänsä ja ystävättärensä eivät häntä suinkaan unohtaneet, jonka
tässä heidän kunniakseen mainitsen. Tokko porvarillisissa piireissä
tavataan ystävysten ja ammattitoverien kesken niin paljon rakkautta
ja uhrautuvaisuutta, se jääköön sillensä. Mitä ikänä hän halusi, he
hankkivat, kokonaisia koreja samppanjaa ja etelän viinejä, kalleimpia
hedelmiä ja kaikenlaisia vahvistavia aineita. Tuskin milloinkaan kukaan
heistä tuli tyhjin käsin. Ja silloin kun hän oli huonoimmillaan,
syyskuun alkupuolella, ja me emme voineet jättää häntä öillä yksin,
tulivat he vuorotellen valvomaan hänen luonaan, enkä ole kuullut yhtään
ainoata sopimatonta enkä raakaa sanaa Casimirin sairasvuoteen vieressä.
Päinvastoin! Sinä aikana näin, että ruumistenkin joukossa on ihmisiä,
hellätunteisia ja lähimäistään rakastavia ihmisiä. Muutamia heistä
pääsin tuona synkkänä aikana lähemmäksi kuin ennen. Niinpä esimerkiksi
»valkeaa Dorista», joka on tarjoilijana eräässä yökahvilassa
Friedrichstrassella ja jonka en ollut luullut enää osaavan lausua
yhtään ainoata säädyllistä sanaa. Yhdessä istuessamme iltaisin hän
kertoi minulle elämäntarinansa. Hänen äitinsä oli joutunut parituksesta
kuritushuoneeseen ja myöhemmin ojennuslaitokseen. Isä oli juomari,
ja tyttö kasvatettiin veljineen työtalossa. Kun hän sitten muutti
isänsä luo, täytyi hänen sieltä pian paeta, kun oma isä ja oma veli
tahtoivat väkisin maata hänet. Taivasten luoja sitä kurjuutta, mitä
tuo raukka on saanut kärsiä! Minä olen aina tavannut rikkaita, ainakin
varakkaita herroja, jotka ovat minua säädyllisesti kohdelleet, mutta
hän, jossa ei ole muuta vetovoimaa kuin omituinen, melkein lumivalkea
tukkansa, hän saa tyytyä siihen mitä tarjotaan, eikä silloin tarvitse
ihmetellä, minkätähden hän on niin hirveästi raaistunut. Mutta että
hänen sielustaan sittenkin löytyy hyviä ominaisuuksia, uskollisuutta ja
alttiutta, sen tulin tuona aikana kokemaan.

Casimir pysyi hengissä marraskuun loppuun, mutta silloin kävi hän
eräänä yönä niin huonoksi, että täytyi hakea lääkäri, joka antoi
hänelle kamferttiruiskutuksen, mutta ei mikään enää auttanut, puoli
kuusi aamulla oli kaikki lopussa.

Kreivi, joka oli pitänyt sanansa ja kävi meillä silloin tällöin, antoi
minulle heti seitsemänsataa markkaa hautajaisia varten. Niillä maksoin
kirstun ja haudan sekä muut tarpeet. Ne olivat suuret hautajaiset,
koko Berlinin puolimaailma ja kaikki mitä siihen kuuluu oli mukana.
Asuntoni tuli tulvilleen kukkasia, niiden joukossa harvinaisen kauniita
seppeleitä, ja kirstu kokonaan peittyi kukkiin. Viidessäkymmenessä
hevosessa seurasi surusaatto ruumisvaunuja, niin että saaton kulkiessa
liike Potsdamerstrassella vähäksi aikaa pysähtyi. Miehillä oli kaikilla
suruharso silinterissään, naiset syvimmässä surupuvussa. Haudalla
lauloi kirkkokööri virren, ja pastori piti kauniin saarnan, joka oli
minusta juuri sellainen kuin saarnan siinä paikassa piti ollakkin. Hän
lienee ollut jonkin vapaamman suunnan miehiä, sillä hän ei puhunut
paljon Jumalasta ja taivaasta, mutta siinä, mitä hän sanoi, oli pontta
ja perää. Kun me eloonjääneet seisomme avonaisen haudan partaalla,
lausui hän, silloin vasta oikein ymmärrämme ajallisten harrastusten
mitättömyyden. Meidän taipumuksemme, tahtomme ja intohimomme määräävät
tiemme elämässä. Ja intohimomme saavat meidät tavallisesti unohtamaan
ihmiselämän ainoan luotettavan kompassin, jonka neula osottaa
värähtämättä kaiken loppua, hautaa kohti. Miten toisin olisi moni kohta
elämässä, miten moni ihmiskohtalo olisi toiseksi muodostunut, jos
jokainen aina pitäisi mielessään, että elämä ei ole muuta kuin lyhyt
vaellus sillä suurella tiellä, joka vie iankaikkiseen rauhaan. — Se oli
kaunis saarna, ja hautaa ympäröivässä mustassa kehässä näkyi paljon
vakavia, kalpeita kasvoja.

Voi kuulua teeskentelyltä, mutta se on sittenkin totta, että Casimirin
kuolema, kaikesta huolimatta, jätti aukon minun elämääni. Olisihan
hänen kuolemansa pitänyt tuntua minusta vapautukselta, ja tosin
se tuntuikin, mutta kuitenkin — —, minä sain nyt pitkästä aikaa
taas nukkua yöni rauhassa, en tarvinnut enää nähdä ja kuulla tuota
surkeutta, mutta sittenkin siitä puuttui jotakin. Elämäni tuntui
menettäneen viimeisen ja ainoan sisältönsä, ja nyt minä olin vasta
jäänyt ihan ypö yksinäni maailmaan.

Itkeä en ole voinut, mutta surrut olen Casimir raukkaa täydestä
sydämestäni. —

Siitä on kulunut viisi viikkoa. Tohtorin kanssa olen kesän kuluessa
jälleen sopinut, en kestänyt tuommoista tilaa kauempaa, vaan pyysin
häntä tulemaan. Aivan samanlainen kuin ennen ei välimme kuitenkaan
ole, sillä en minä voi D:lle heti matkapassia antaa. Kreivi käy usein
luonani minun leskeksi tultuani ja osottaa minulle aina isällistä
hyväntahtoisuutta. Minusta tuntuu siltä, kuin olisi alkamassa uusi
jakso elämässäni, mutta en tahdo mennä ennen aikojaan paperille
panemaan, mitä ajattelen ja odotan; siinä suhteessa olen taikauskoinen.
Jos olisin jumalinen, rukoilisin tänä uudenvuoden yönä: Hyvä Jumala,
anna sen tapahtua, mitä minä toivon. Anna minulle pari hyvää,
surutonta, rauhallista vuotta!



5 helmik. 1897.

Näetkös, rakas kirjani, miten oikeassa minä olin! Minulla on
todellakin hieno vainu. Minä näin sen noista sinisistä, nuorekkaasti
hehkuvista silmistä, jotka sopivat niin hyvin yhteen hänen harmaan
partansa kanssa, että niistä loistaa vielä koko joukko käyttämätöntä
miehuudenvoimaa ja todellista elämäniloa. Heti hänen ensi käynnillään
se herätti huomiotani. Siinä olisi mies sinua varten — niin jo silloin
sanoin itselleni — laita vaan niin, että miellytät häntä. Ja ihan niin
se on nyt käynyt. Minä olen hyvin onnellinen. Ja mikä paras kaikesta,
hän miellyttää minua niin suuresti, etten tarvitse pienimmälläkään
tavalla pakottaa itseäni kuulumaan hänelle. Ne ovat aina olleet minun
heikko puoleni tuommoiset ritarilliset ja hienot vanhanpuoleiset
herrat. Totta kyllä, tohtori olisi vielä rakkaampi, mutta mikäpä tässä
maailmassa on koskaan täydellistä.

Ja niin hienosti ja taitavasti hän siinä osasi menetellä, että
vähitellen, noin vaan huomaamatta isällinen hyväntahtoisuus hänen
käytöstavassaan yhä enemmin ja enemmän lämpeni, ja lopullinen ratkaisu
ei ollut meille kummallekaan mikään odottamaton yllätys. Söimme
illallista yksityisessä huoneessa, ja jälkiruuan aikana katseli
hän minun käsivarttani, ihaillen sen hienoja piirteitä, ja ilmaisi
kummastuksensa siitä, ettei minulla ollut yhtään rannerengasta eikä
sormusta. Sanoin vuokraamishommani nielleen kaikki. Hän naurahti ja
virkkoi: »Viehättävä nuori nainen, niinkuin Te, on määrätty elämän
valopuolta varten, eikä hänen pitäisi ollenkaan oppia tuntemaan
tuommoisia arkihuolia. Teidän on löydettävä ystävä, joka saattaa Teidät
jälleen nauttimaan elämää ja sen riemuja...»

Katsoin häntä silmiin ja kysyin: »Mistä voin semmoisen ystävän löytää?»
Ja hän vastasi: »Se riippuu siitä... ystävänne pitäisi olla luultavasti
jotenkin samanikäinen kuin Te itse? Minä kai sopisin mielestänne Teille
isoisäksi, vai kuinka?» Olin hetkisen vaiti, punastuin, ja tiesin sillä
hetkellä olevani viehättävän tyttömäinen.

»Ei», vastasin hiljaa, »nuorista miehistä olen saanut jo kylläni, jos
vielä voin ketään rakastaa, niin sen pitää olla vanhempi mies...»

»Voitteko uskoa itsenne minun huostaani, Thymian?» kysyi hän. »Minä
olen ihaillut ja rakastanut Teitä niin kauan kuin olen Teidät tuntenut,
ja minusta tulette saamaan luotettavan ystävän, joka avaa Teille taas
oven elämän iloihin. Me tunnemme molemmat maailman ja elämän, emmekä
tarvitse teeskennellä toisillemme. Minä en mene enää naimisiin. Mutta
Teitä tahtoisin käsilläni kantaa, Teille antaa ja hankkia kaikki,
mikä nuorta ja kaunista naista ilahduttaa, ja ainoastaan yhden ehdon
panen Teille: minä en kärsi mitään muita jumalia rinnallani. Teidän on
oltava ainoastaan minun omani. Minun täytyy voida luottaa Teihin...»
Vastauksen asemesta heittäydyin hänen kaulaansa ja suutelin häntä
kuin hullu pelkästä kiitollisuudesta ja ilosta. Hän piti sitä kaiketi
todellisen intohimon purkauksena, tuli aivan kuumaksi ja punaiseksi ja
me olimme kuin nuori, onnellinen, rakastava pari...

Viikon päästä matkustamme Rivieralle, ja sieltä Parisiin. Asuntoni
olen vuokrannut pois, huonekaluni myynyt, mikäli ne olivat omiani,
ja teen jo matkavalmistuksiani. Takaisin tultuamme kreivi hankkii
minulle uuden asunnon. Hän ostaa minulle kaikki mitä vaan mieleni tekee
ja lukee toivomukseni silmistäni. Minä olen iloinen, sillä nyt olen
vihdoinkin saavuttanut sen, mitä olen niin kauan tavotellut. Minulla
on ystävänä rikas ja ylhäinen mies, todellinen kavaljeeri, jolta en
tarvitse milloinkaan pelätä loukkaavaa tekoa, en tarvitse enää laskea
menojani, sillä kaikkea on yltäkyllin. Nyt voin pitää huolta siitäkin,
että tulevaisuuteni tulee turvatuksi. Gersonilta ja Biesteriltä olen
tilannut ihastuttavia pukuja. Äärettömästi iloitsen siitä, että
pääsen matkustamaan» etelään ja Parisiin. Nyt viimeinkin saan kerran
häiritsemättömästi nauttia elämästä. Ystäväni — minun pitäisi häntä
kutsua Otoksi, mutta se tuntuu vielä vaikealta — ei tarvitse pelätä,
että häntä pettäisin, en tunne vähintäkään halua semmoiseen, rajatonta
kiitollisuutta on vaan sydämeni täynnä häntä kohtaan.

Tohtorille olen jo sanonut hyvästi. Se oli kyllä vaikeaa, sillä yhä
selvemmin tunnen, kuinka syvästi olen tuohon mieheen kiintynyt. Hän
otti minun tunnustukseni kylmästi vastaan, puisti päätään ja sanoi
odottaneensa minulta suurempaa lujuutta. Herra jumala, helppohan sitä
on toiselle moraalia saarnata, mutta minkäpä minä sille teen, että
asiat ovat niinkuin ne ovat. Minä olen liian pehmeä kestämään niitä
tuhansia vastoinkäymisiä, jotka olemassaolon taistelussa alituiseen
nostavat tien pystyyn edessämme. Ja tohtoria en ole tänä viimeisenä
vuotena paljon nähnytkään, hänen perheensä ja virkansa ovat vieneet
hänen kaiken aikansa. Mutta sittenkin tuntui ero katkerilta, hänkin
näytti minusta hiukan liikutetulta, minä taas itkin puolen yötä. D:lle
aion kirjottaa vasta Parisista. On vähän kiusallista jättää häntä
näin, sillä hän auttoi minua hädässä, ja nyt hän saa matkapassin,
mutta semmoistahan se on yleensä maailmassa. Elämässä tyrkkii toinen
toistaan, kaikki vaan tahtoisivat päästä eteenpäin; mies se, kellä on
kovimmat kyynäspäät.

Mutta minä iloitsen lapsellisesti elämästä, joka nyt vihdoinkin,
vihdoinkin tahtoo suoda minulle auringonpaisteisia päiviä. Päiväkirjani
seuraa minua. Toivottavasti voin tästedes merkitä muistiin iloisiakin
kokemuksia.

       *       *       *       *       *

Tämän ja seuraavan lehden väliin oli pistetty mustalla kehyksellä
varustettu, sanomalehdestä leikattu, näin kuuluva kuolinilmotus:

  Tänä aamuna kello 1/2 8 kuoli lyhyen, ankaran
     taudin sairastettuaan hellästi rakastettu
                ainoa tyttäremme
                     ERIKA

 täytettyään juuri kahdeksannen ikävuotensa. Katkeramman
 surunvaltaamina kuin milloinkaan ennen elämässämme seisomme hänen
 hautansa partaalla.

 Pyydämme että surunvalituskäyntejä ei tehtäisi. Hautaus tapahtuu
 sunnuntaina, 25 huhtikuuta, kello 1/2 11 aamupäiviä. Lähdetään
 surutalosta.

  Konsuli Wilhelm Peters ja rouva Agnes,
                         o.s. Siedetopf.

Seuraavissa muistiinpanoissa ei, kummallista kyllä, sanallakaan viitata
suoraan tähän kuolemantapaukseen — omituinen, mutta sielutieteellisesti
ehkä selitettävä seikka.

  _Julkaisijan lisäys_.



Paris 22 toukok.

Huvimajamme ihanat päivät ovat päättymäisillään. Ei ole tullut sen
aikana mitään kirjotetuksi, ja jollei minulla tänään olisi sattumalta
muutama joutilas hetki päivällisen ja oopperan välillä, saisin viedä
kirjani Berliniin takaisin samanlaisena kuin se oli sieltä lähdettäissä.

Matka oli ihmeellinen, kuukaudet ovat menneet kuin unessa. En olisi
koskaan luullut maailmaa niin kauniiksi. Olinhan kyllä lukenut
matkakertomuksia etelämaista, mutta värikkäimmätkään kuvaukset eivät
anna mitään oikeaa käsitystä tuosta satumaisesta todellisuudesta.

Mutta juuri semmoisessa ihmeellisessä ympäristössä tulee ehdottomasti
mieleen katkeria maailmantuskan ajatuksia. Miksi tämmöinen ihana
maailma on luotu, ellei luojan tarkotus ole ollut kansottaa sitä yhtä
ihanilla, täydellisillä ja onnellisilla olennoilla? Se ei ole mikään
hyvä jumala, joka rakentaa rikkaan, kauniin maailman ja asettaa siihen
niin paljon köyhää ja rumaa elämää.

Me olimme Nizzassa ja Monte Carlossa ja kuljimme pitkin Rivieraa.
Nizzan lähellä meillä oli yksi huvilankerros vuokrattuna aivan meren
rannassa. Usein istuimme myöhään yöhön verannalla ja katselimme
auringonlaskua, joka siellä on niin komea ja synnyttää sellaisia
värivivahduksia, että sesessionistien taulut kummallisine väreineen
eivät nyt enää tunnu minusta kovinkaan hassuilta ja mahdottomilta.
Hehkuva tulipuna, pehmeä, sulava karmiini ja niiden ohella veden
kova ruiskukansini saavat aikaan niin käsittämättömän ja fantastisen
väritunnelman, että täytyy nähdä se voidakseen sellaista uskoa.
Kauneinta on silloin, kun aurinko on jo poistunut näkyvistä ja jättänyt
ruusunpunaisen hohteen, joka panee horisontin hehkumaan ja täyttää
väriloistollaan koko ilman ja meren, se on niin ihmeellisen ihanaa,
että usein tulee pidättäneeksi henkeään voidakseen siitä täydellisesti
nauttia. Ja kaikkein kauneimmalta tämä tuntuu, kun saa sitä katsella
yhdessä toisen ihmisen kanssa, jonka tietää olevan siihen yhtä
ihastuneen, jolle voi siitä puhua ja tietää tulevansa ymmärretyksi.

Kreivi on hyvin viisas, kokenut mies, on paljon matkustellut
aikoinaan ja tuntee oikeastaan koko maanpiirin. Kaksi kertaa on hän
tehnyt matkan maan ympäri. Minä saan oppia häneltä paljon enkä väsy
milloinkaan kuuntelemasta hänen kertomuksiaan. Olen ylpeä siitä,
että olen onnistunut tämän miehen kiinnittää niin lujasti itseeni.
Se ei ole aina niin helppoa; nämä herrat ovat semmoisia mestareita
itsensähillitsemisen taidossa, että he kaikissa tilaisuuksissa
hallitsevat jossain määrin tunteitaan ja osaavat aina ohjata
toivomuksiaan ja intohimojaan, niin ettei heille tarvittaessa ero ja
kieltäytyminen kovinkaan vaikeaksi käy. Mutta minun ystäväni ei tänään
minusta keveällä sydämellä eroisi, siitä olen varma. On verraten
helppoa ottaa kiinni tuommoinen mies kuin kreivi on, mutta pidättää
häntä ja kiinnittää itseensä, se on vaikeaa. Minä tiedän tarkkaan, että
hän tullessaan minun ystäväkseni oli lujasti päättänyt olla varuillaan
eikä antaa minulle mitään vaikutusvaltaa itsensä yli, mutta miten vahva
ja ylpeä ja kova tuollainen miehentahto lieneekin, naisen viisas,
taipuisa tahto on kuitenkin sitkeämpi ja pääsee lopulta voitolle.
Minä voin vaikuttaa häneen; hänen itsensä huomaamatta taivutan hänen
tahtonsa ja pakotan sen tottelemaan omia toivomuksiani. Voisin häneltä
pyytää tänään mitä hyvänsä, ja hän antaisi. Tosin minun täytyy olla
aina varuillani, aina mukaantua toisen mielialoihin eikä milloinkaan
näyttää omiani. Tätä taitoa en ole koskaan ennen harjotellut, koska en
ole sitä tarvinnut, mutta ei se ole minusta erittäin vaikealta tuntunut.

Varma on, että kreivi on herttainen vanha herra, ja minä en voi kyllin
kiittää kohtaloa, joka hänet toi tielleni, mutta en sittenkään tunne
olevani niin onnellinen kuin tahtoisin. Usein en saa öillä unta ja
ajatukseni harhailevat silloin kaikkialla. Luulen olevan ihmisiä, jotka
eivät milloinkaan voi tulla onnellisiksi, siksi että heiltä puuttuu
kyky siihen, ja sellaisiin kai kuulun minäkin. Minun sydämessäni asuu
alituinen levottomuus ja ikuisesti tyydyttämätön halu saada jotakin,
jota en itsekään tunne enkä osaa sanoilla selittää. Katkerasti ikävöin
Juliusta, sydämeni sykkii kiivaammin häntä muistellessani, kipeästi
kaipaan hänen rakkauttaan ja silloin tulen välistä ajatelleeksi, että
se ehkä onkin rakkaus, joka minulta puuttuu. Minua on elämässäni paljon
ihailtu ja haluttu, mutta oikeastaan ei koskaan oikein rakastettu.
Miehet ovat aina tahtoneet vaan ruumistani — onko minulla sielukin,
sitä ei ole kukaan kysynyt.

Kun makaan siten öillä silmät auki ja ajattelen ja muistooni palautuu
kaikki se rumuus, saasta ja ilkeys, jota olen saanut kokea, silloin
kohoaa mieleeni toiselta puolen rakkauden kaipuu kuin taivaallinen
olento levitetyin siivin. Tahtoisin saada lapsen, tahtoisin vielä
kerran tulla äidiksi. Tällä kertaa eivät jumalat eikä perkeleet
riistäisi minulta lastani. Oi, miten minä sitä rakastaisin, ja miten
onnelliseksi sen rakkaus tekisi minut! Ja jos se olisi tyttö, miten
sitä hoitaisin ja suojelisin! Pitäisin huolta siitä, että sen silmät
näkisivät vain kaunista, korvat kuulisivat vain puhdasta ja hyvää,
elämän loan ja saastan pitäisin siitä kaukana... Ja onko tämä kaipuu
niin mahdoton tyydyttää? Minähän olen vielä nuori, muut menevät vasta
naimisiin minun iälläni ja synnyttävät vielä kuusi seitsemän lasta, ja
vietänhän minä nykyään aivan säännöllistä elämää.

Tämä minun toivoni kävi niin kiihkeäksi, että eräänä yönä puhuin siitä
kreivillekin. Hän ensin nähtävästi hämmästyi, mutta kun selitin asian
juurtajaksain ja sanoin tahtovani lasta yksinomaan itseäni varten ja
yksin siitä vastaavani, kysyi hän vaan, oliko minulla myös rohkeutta
antautua kaikkein seurausten alaiseksi, jotka toiveeni täyttyminen
toisi mukanaan, ja kun vastasin myöntäen, arveli hän olevan parasta
kääntyä jonkun naistenlääkärin puoleen. Ja kun Parisissa asuu Rue de
la paix'n varrella, kuuluisa kätilö, joka ymmärtää taikka sanotaan
ymmärtävän näitä asioita enemmän kuin useimmat muut, olen sopinut
ystäväni kanssa siitä, että paluumatkalla viivymme täällä kahdeksan
päivää. Olen jo käynyt tuon kätilön luona. Hän neuvoi minua ottamaan
mutakylpyjä ja antoi muuten kaikenlaisia hyviä ohjeita, joita koetan
huolellisesti seurata. Ehkäpä niistä on jotain hyötyä.

Me asumme matkalla ollessamme tietysti aina hotellissa, mutta joka
kerta eri huoneissa.

Eilen söimme päivällistä Riz hotellissa. Olimme juuri päässeet kalaan,
kun äkkiä hyökkää luoksemme pitkä, suuriluinen, ylen komeasti puettu
nainen ja huudahtaa kreiville: »_Bon soir, mon cher cousin_!» [Hyvää
iltaa, rakas serkkuni!] eikä tahdo tietää, miten paraiten voisi
osottaa iloaan tästä kohtauksesta. Kreivi näytti ensin joutuvan vähän
hämilleen, mutta heti oli hän taas niinkuin ainakin ja esitteli:
_»Ma nièce, la comtesse Osdorff... Madame la princesse Tch—»_
[sisarentyttäreni kreivitär O., ruhtinatar T.], ja paikalla alkoi
tuo vieras tutkia minulta tarkkaan, mitä Osdorffeja olin, sitäkö vai
sitä haaraa. Onneksi kykenin kutakuinkin vastailemaan. Perhesuhteet
ja sukuhistoriahan olivat olleet Casimir paran avaran kallon miltei
ainoana sisällyksenä; tuhansia kertoja hän on niistä asioista pitänyt
minulle esitelmiä, ja vaikka en ole tahtonutkaan kuunnella hänen
juttujaan, on niistä kuitenkin jäänyt yhtä ja toista mieleeni, niin
että en joutunut pussiin. Myöhemmin tuli siihen vielä kaksi herraa,
ruhtinas Tch— ja hänen sukulaisensa kreivi L—, ja kaikki kolme
asettuivat meidän pöytäämme. Nuori kreivi osotti minua kohtaan suurta
huomaavaisuutta ja tuon vanhan ruhtinattaren huomasin kuiskaavan oman
kreivini korvaan jotain imartelevaa minusta ja sitten hän tahtoi kaikin
mokomin meitä luoksensa, mutta kreivi kieltäytyi, sanoi meidän täytyvän
joka tapauksessa lähteä huomenna. Minä katselin hyvin tarkkaan tuota
vanhaa ylhäisyyttä ja tulin siinä jo moneenkin kertaan ajatelleeksi,
ettei tuo ainakaan ole syntyessään saanut otsalleen jalosukuisuuden
leimaa. Jos kaikki kultahepenet, jalokivet, pitsit ja silkit hänen
päältään riistettäisiin, niin siinä olisi jäljellä karkeatekoinen
talonpoikaisvaimo eikä merkkiäkään mistään aatelisuudesta. Kotiin
mennessämme sanoi kreivi: »Kas niin, Thymian, nyt pillit pussiin, ja
mitä pikemmin sitä parempi. Harmillinen kohtaus! Miten tämä maailma on
sentään pieni! Tuota naista en ole nähnyt kolmeentoista vuoteen, ja nyt
juuri — —!»



Berlin 13 kesäk. 1897.

Aika tulee minulle hyvin pitkäksi. Monet toimet ja seuraelämän
velvollisuudet vievät kreiviltä paljon aikaa, joka hänen täytyy riistää
minulta, vaikka hän ei sitä mielellään tekisi. En uskalla juuri mennä
ulos, kun pelkään tapaavani vanhoja tuttavia. Otan aina ajurin, kun on
jokin asia kaupungilla toimitettava, enkä mene iltaisin milloinkaan
yksin ulos.

Minä asun toistaiseksi hotellissa, kun ei kannata ottaa omaa
asuntoa ennen lokakuuta. Lokakuun 1 päiväksi olemme vuokranneet
Kronprinzenuferilta viisi huonetta, joissa tulen yksin asumaan. Ensi
viikolla matkustan Elsteriin ja elokuussa vielä muutamiksi viikoiksi
Kreuznachiin. Siksi aikaa lähtee ystäväni maatilallensa Itä-Preussiin,
jonne myös tulee hänen poikansa lomalle, ja myöhemmin syksyllä minä
menen hänen mukanaan Wieniin, jossa hänellä on virkatehtäviä.

Mutta minulla on hirveän ikävää, vaikka huoneeni on Friedrichstrasselle
päin ja akkunan ääressä istuen voin nähdä koko katuliikkeen silmieni
edessä. Se on kyllä huvittavaa, mutta lopuksi siihenkin väsyy. Lukenut
olen äärettömän paljon tähän aikaan ja olen myöskin ryhtynyt taas
espanjan kieltä opiskelemaan, mutta päivässä on kaksitoista tuntia
ja öilläkään en osaa nukkua. Saada kaksitoista tyhjää päivän tuntia
täytetyiksi, ei ole mikään vähäpätöinen tehtävä. Kovin mielelläni
tahtoisin jutella joskus hetkisen Juliuksen taikka D——nkin kanssa, mutta
en uskalla. Jos kreivi haistaisi jotain, olisi lähellä vaara, että
minä yhtä sukkelasti kuin olen kohonnut nykyiseen asemaani, jälleen
siitä luiskahtaisin alas, ja ennenkun ehtisin oikein huomatakkaan,
rämpisin taas katuloassa. Usein seison iltapimeällä ikkunan edessä
katsellen katuelämää ja seuraan silmilläni tyttöjä, joita kävelee
siinä edestakaisin tarjoomassa lihaansa miehille, ja silloin kohoaa
mieleeni jotain sanoin kuvaamatonta, tunnen ääretöntä inhoa ja samalla
tulista vihaa kohtalon katalaa vääryyttä ja mielivaltaa kohtaan,
joka tekee ihmiset eläimiksi, mutta sen ohella surkuttelen sydämeni
syvyydestä noita onnettomia, joihin itsekkin olen kuulunut, ja tunnen
sielussani raivoisaa vihaa rikkaita kohtaan, noita siveellisesti
koskemattomia, jotka osaavat niin verrattomalla taidolla, oikean
fariseuksen itsekylläisellä äänensävyllä lausua sanan »lutka» — — Oi
Jumala! Jospa he voisivat arvata, mitä tuommoisen lutkan mielessä
välistä liikkuu, niin he häpeisivät häntä solvata. Sentähden: isä, anna
heille anteeksi, he eivät tiedä mitä tekevät. Minä olen lukenut Dumas'n
»Kamelianaisen» ja monta muuta sentapaista kirjaa, mutta ne eivät ole
minua tyydyttäneet, sillä minä en löydä niistä totuutta. _Minä_ voisin
kirjottaa tutkielman »ilotytön psykologiasta», sillä minä tunnen oman
sieluni. Vahinko vaan, ettei ole siihen kykyä, nyt minulla olisi niin
erinomaisesti aikaa semmoiseen — —



Wien 30 lokak. 1897.

Olet varmaankin jo kauan odottanut, että taas tulisin jotain sinulle
pakisemaan, vanha toverini, sillä olethan sinä minulle niinkuin
ihminen, taikka oikeastaan sinä olet viisaampi kuin ihminen, sinä annat
minun kertoa ja olet itse vaiti, kuuntelet vaan kärsivällisenä kuin
— paperi. Mutta kun kuvailen mielessäni, että sinulla on sielu, en
uskalla sinulle milloinkaan valehdella, ja sentähden sinä tunnet minun
sisimmät ajatukseni.

Kesä oli jotenkin ikävä. Ensin Elsterissä, sitten neljä viikkoa
Kreuznachissa. Lopuksi pari viikkoa Berlinissä. Olen seurannut tarkkaan
kätilön neuvoja, mutta ei ainakaan vielä ole näkynyt merkkiäkään, että
ne olisivat mitään vaikuttaneet. Berlinissä olen sisustanut itselleni
asunnon, erinomaisen hienon ja aistikkaan, ja olisin mielelläni
muuttanut siihen heti, mutta kun kreivin oli lähdettävä Wieniin ja hän
halusi ottaa minut mukaansa, kun kesällä olimme voineet olla niin vähän
yhdessä, täytyi minun taipua ja nyt odotan vaan joulukuuta, jolloin
pääsen taas kotiin. Sillä suoraan sanottuna tämä tämmöinen elämä ei
ajan pitkään minua huvita. Kreivi on kolmeaneljättä vuotta vanhempi
minua ja viisaudestaan ja hienosta käytöksestään huolimatta usein ikävä
ja pitkäpiimäinen. Hän on ankarasti vanhoillinen ja aatelisuudestaan
ylpeä, vaikka hän osaa aina esiintyä niin hienotuntoisesti, ettei sitä
yleensä voi huomata. Minulta ei hän kumminkaan saa sitä salatuksi,
minä huomaan sen usein hänen lauseistaan, satunnaisista huomautuksista
ja monista pikku seikoista. Kun Casimir ennen suunsa avasi ja alkoi
pitämään puhetta perheestään ja sukulaisistaan, sille minä korkeintaan
hymähdin, mutta tämä minua suututtaa ja kiihottaa vastustushaluani
niin, että saan tehdä itselleni väkivaltaa, voidakseni pitää suuni
kiinni, sillä en toki mitenkään tahtoisi tehdä itseäni vanhalle
ystävälleni vastenmieliseksi. Minä en taida sille mitään, että
tuommoiset mielipiteet tuntuvat minusta peräti hassuilta. Minun on
kerrassaan mahdoton käsittää, minkä vuoksi aatelin tulee saada olla
erityisenä etuoikeutettuna säätyluokkana. Kaikesta varovaisuudestani
huolimatta oli kerran välimme särkyä näitten asiain tähden. Eräänä
päivänä istuessamme yhdessä sattui puheemme koskettelemaan jotakuta
europpalaista hallitsijasukua, jolla ei ole juuri mitään syytä ylpeillä
jäsenistään, ja silloin minä lausuin mielipiteenäni, että tasavalta
on paljon järjellisempi laitos kuin tuommoinen ruhtinasvalta, jossa
hallitsijan virka menee perintönä hänen jälkeläisilleen. Olkoon
hänen perillisensä tyhmä tai viisas, huono tai hyvä, hänestä _tulee_
kuningas, keisari tai ruhtinas, siksi että kuningas, keisari tai
ruhtinas on hänet siittänyt ja samanarvoinen äiti synnyttänyt, ja
kokonaisen kansakunnan kohtalo jätetään ainoastaan sentähden vaikka
minkälaisen tomppelin käsiin. Kun olin ajatukseni esittänyt kreiville,
hän vain naurahti ivallisesti ja sanoi: »Sallithan, rakas Thymian,
minun ajatella näistä asioista toisella tavalla» — ja rupesi samassa
puhumaan minun uudesta puvustani, jonka olin ostanut samana päivänä.
Tämä sapetti minua niin äärettömästi, etten saanut menemään alas
viiniä, jota olin juuri viemässä huulilleni, ja kaikkein mieluimmin
olisin viskannut lasini hänelle vasten silmiä. Sen sanon sinulle, että
jos kreivi tahtoisi tänään naida minut ja tekisi ylläpitoni siitä
riippuvaksi, minä vaan kiittäisin kunniasta. Tuommoisen ikävän miehen
kanssa elää yhdessä päivästä päivään, vuodesta vuoteen — ei, sitä
en kestäisi, se tekisi minut lopulta hulluksi, paitsi on hän vielä
epäluuloinen; jos olen missä ollut yksin, heti satelee kysymyksiä:
missä olet ollut? miten kauan olit siellä ja siellä? mitä olet tehnyt?
mitä olet nähnyt? Semmoinen se tekee ihmisen ihan kaistapäiseksi.

Onneksi on hänellä täällä paljon toimia, jotka vaativat häntä olemaan
usein poissa kotoa, ja minä saan olla itsekseni pitkät ajat. Silloin
mielelläni harhailen kaduilla, jossa saan aina nähdä ja kuulla jotain
uutta. Niin pian kuin astun johonkin kahvilaan, kääntyvät kaikki päät
minua kohti, ja minne hyvänsä tulenkin, kaikkialla herätän vielä
huomiota. Usein tekisi mieleni antautua pikku seikkailuun, noin vaan
ohimennen hiukkasen vaihtelun vuoksi, mutta ensiksikin pelkään Ottoa ja
toiseksi tuottaa minulle suurta huvia, jos joku uskaltaa lähestyä minua
erityisissä aikeissa, antaa häntä nenälle niin, että miesparka peräytyy
hämmästyneenä ja ihmetellen, että oli noin pahasti voinut erehtyä.

Muutamia päiviä sitten istuin iltapäivällä Café Scheidlissä,
Elisabethstrasseila, ja siellä tapasin erään herran, jonka kanssa
tulin pian tuttavaksi. Hän oli Münchenistä, ammatiltaan kirjailija,
ja oleskeli Wienissä joidenkin kirjallisten tutkimusten vuoksi. Minä
esittäydyin hänelle rouva Osdorfina Berlinistä ja sanoin tulleeni
Wieniin vain huvin vuoksi, oppiakseni kaupunkia tuntemaan, niinkuin
oikeastaan totta onkin. Tohtori Martin — se oli uuden tuttavani nimi
— kysyi, emmekö voisi viettää yhdessä koko iltaa, ja kun kreivi oli
kutsuttu jonnekin päivällisille, ei minulla ollut mitään asiaa vastaan.
Menimme teatteriin katsomaan »Mikadoa», sitten söimme Leidingerillä ja
lopuksi tahtoi toverini näyttää minulle Wienin yöelämää. Pistäysimme
erääseen yökahvilaan, joka näytti olevan aivan samanlainen kuin
Berlininkin yökahvilat, se vaan eroa, että — ainakin mikäli minusta
tuntui — tarjonta täällä oli verraten suurempi kuin Berlinissä,
joka tapauksessa kysyntä ei riittänyt sitä läheskään vastaamaan.
Tohtori sanoi: »Huomaatteko, armollinen rouva, miten karsaasti
Teitä katsellaan? Täällä pelätään kovasti kilpailua, ja nämä yön
kuningattaret pitävät kunniallisen naisen tuloa tänne heidän alueelleen
oikeutensa loukkaamisena. He tuntevat toisensa ja näkevät heti, kuka
on heidän joukkoonsa kuuluva, kuka ei...» Minä en vastannut mitään,
ajattelin vaan: Olet sinäkin oiva ihmistuntija! Sitten hän kysyi, enkö
tahtoisi nähdä toistakin kohtausta wieniläisestä yöelämästä, johon
tietysti suostuin. Nyt menimme erääseen lokaaliin Stefanin kirkon
lähellä, joka nähtävästi on tuttu ainoastaan asiaanperehtyneille, ja
saattajani sanoi: »Täällä on oikein nykyaikaiset orjamarkkinat, täällä
myydään ja ostetaan ihmislihaa...» Kohtalaisen suurissa saleissa soivat
etevän unkarilaisen soittokunnan sävelet, jotka panivat kuulijain
veret vilkkaampaan liikkeeseen. Ihmisiä oli tosiaankin niinkuin
markkinoilla. Mutta minkälaista yleisöä! Eihän meillä Berlininkään
puolimaailmassa ole oikeita kaunottaria juuri haitaksi asti, mutta on
siellä joukossa paljon sangen sieviä tyttöjä, ja mitättömän näköisetkin
osaavat enimmäkseen käyttäytyä hienosti. Mutta nämä naiset olivat
alapuolella kaiken arvostelun, ja jos ne todella olivat, niinkuin
tohtori Martin väittää, Wienin demimondin hienostoa, niin ei se
ylety berliniläisen keskimääränkään tasalle. Sinä iltana en ainakaan
nähnyt yhtäkään sievää tyttöä, kaikki olivat kuluneita, inhottavasti
maalattuja, osaksi suorastaan rumia. Yhtä vastenmieliseltä näytti
miehinenkin puoli yleisöstä: pelkästään vanhoja ukkoja ja alaikäisiä
nulikoita, kaksikymmenvuotiaita ja siitä alaspäin, jotka kepit käsissä
teikaroivat huoneissa ja pitivät suurta suuta, mutta ei yhtäkään oikeaa
miestä. Tosin on Berlinissäkin naisten kundeista suurin osa aivan
vanhoja taikka aivan nuoria herroja, mutta tapaa meillä kuitenkin myös
miehiä paraassa iässään, täällä sitä vastoin ei ollut yhtään ainoata,
ei ainakaan sinä iltana. Viereisessä huoneessa oli jonkinlainen
varieteenäytäntö, puolialaston nainen siellä esitti mahdottomalla
äänellä jotain laulua Wienin murteella, josta en ymmärtänyt yhtäkään
sanaa; tämän »laulun» kuuleminen oli sellaista kidutusta, että
kiireimmiten vetäydyimme tuosta huoneesta pois. Ilmotin tohtorille
haluavani juoda jotakin, istuimme isoon saliin seinän viereen, ja
tilasimme viiniä. Siellä oli myöskin muutamia maaseutulaisia ja niiden
rouvat katselivat kaikkea sillä tavalla kuin olisivat olleet jossakin
ihmenäyttelyssä.

Ei se ollut suinkaan mikään ilahduttava kuva, jonka nuo »nykyaikaiset
orjamarkkinat» tarjosivat, mutta kuitenkin — mutta kuitenkin — —
kuuma, makea itävaltalainen viini meni vereeni, minä suljin silmäni
ja kuuntelin tuota elämäniloa säteilevää, tulista, kovaäänistä
musikkia ja tunsin mielessäni jotain, jota en osaa nimittää muuksi
kuin koti-ikäväksi; sisäinen tunne siitä, että minäkin kuulun tuohon
maailmaan, teki vaikutuksensa ja sai aikaan, että tunsin pikemmin
mieltymystä kuin vastenmielisyyttä kaikkeen siihen mitä näin ja kuulin.
Luulenpa todellakin, että sille, joka kerran tätä ilmaa hengittää,
sen basillit tarttuvat vereen ja hän ei milloinkaan siitä taudista
täydellisesti parane, vaan se voi tilaisuuden sattuessa milloin hyvänsä
puhjeta uudestaan esiin. Minä muistelin lemmittyäni Berlinissä, josta
olen niin hirveän kauan saanut olla erotettuna, ja jos hän olisi sinä
iltana ollut siellä, olisi minusta kaikki muu ollut yhdentekevää,
hiiteen olisin heittänyt kreivit ja kaikki, kaikki, jos se vaan olisi
auttanut minua pidättämään itselleni oman ystäväni. Minä _tahdon_
saada hänet taas itselleni, kun tulen Berliniin, maksoi mitä maksoi.
Minä annan palttua kaikelle muulle. Rakkaus on kumminkin suurinta
maailmassa, sen ylikäynyttä ei ole mitään. Niin — minä haaveksin
Juliuksestani, se lämmitti mieltäni ja täytti sen kaipuuntunteella,
ja avatessani viimein silmäni, huomasin kirjailijan katsovan minuun
hämmästyneenä. Hymyilin hänelle rohkaisevasti ja olisin ollut paikalla
valmis lähtemään hänen mukaansa, jos hän vaan olisi tahtonut, mutta tuo
tomppeli ei huomannut mitään, vaan kohteli minua yhä edelleen samalla
kunnioittavalla arvonannolla. Merkillistä, on ollut aikoja, jolloin
en ole mitään niin kipeästi kaivannut kuin ihmisten kunnioitusta, ja
nyt se minua vaivasi, tulin harvasanaiseksi ja juonikkaaksi. Lupasimme
toisillemme yhtyä vielä seuraavanakin päivänä, mutta minä en mennyt
sovittuun kohtauspaikkaan, sillä kreivi oli silloin luonani, eikä ollut
muuten enää halua nähdäkkään tuota miestä toista kertaa.

       *       *       *       *       *

Kun maanantaina söimme illallista Sacherin ravintolassa, istui meitä
lähellä muuan herra ja nainen. Naisesta näin vain selkäpuolen,
mutta takaapäin katsoen näytti hänen punaiseksi värjätty tukkansa
ja koko ryhtinsä minusta tutulta. Kreivi huomautti minulle hänen
eriskummallista tapaansa syödä hedelmiä. Katsoin — ja samassa oli
minulla selvillä, minkä sortin naisia hän oli. Hän annatti itselleen
kalleimpia hedelmiä, nyrkinkokoisia persikoita, harvinaisen suuria
hyötymansikoita, rypäleitä y.m., joista saa maksaa 2—4 guldenia
[itävaltalainen gulden = 2 mk 50 p.] kappaleelta, purasi kerran
kutakin, heitti pois ja otti toisen, ja herran täytyi tietysti
suorittaa lasku kaikista. Sillä tavalla voi hankkia itselleen pieniä
sivutuloja, jos on hyvissä väleissä ylikyypparin kanssa, niin että saa
tältä esim. kymmenen prosenttia laskun sisällyksestä.

Kun tuo nainen sitten kerran kääntyi katsomaan taakseen, tunsin hänet
heti. Hän oli »kaunis Emmy», aikoinaan vaunuparin paras ystävä, joka
oli vuonna 94 hyvin haluttu Berlinissä, mutta alkoi sitten ikävöidä
rakastettuun Dresdeniinsä, josta hän on syntyisin, ja muutti sinne
takaisin. Hänkin tunsi minut paikalla ja luulen halun päästä toistemme
kanssa puheisiin olleen hänessä yhtä kiihkeän kuin minussa, mutta
meidän ei sopinut kavaljeeriemme tähden ilmaista tuttavuuttamme. Minä
nousin sentähden ylös ja menin pukuhuoneeseen, hän tuli heti perässä
ja siellä syleilimme ja suutelimme toisiamme, kumpikin iloiten tästä
odottamattomasta kohtauksesta. Emmy kertoi minulle kaikessa kiireessä,
että Sacherin kassanhoitaja oli hänen rakastajansa, hän oli itse nyt
tullut erään herran mukana Wieniin tavatakseen kultastaan, joka oli
ennen palvellut eräässä Dresdenin ravintolassa, ja ensi viikolla hän
taas palaisi kotiinsa Dresdeniin. Hän kysyi, olinko kuullut mitään
vaunuparista, — tietysti en ollut — ja kertoi Mollyn myrkyttäneen
itsensä fosforilla noin kuusi viikkoa sitten, hän oli ollut
hautajaisissa. Kun emme voineet jäädä siihen pitkäksi aikaa puhelemaan,
sovimme siitä, että tulemme seuraavana aamuna määrättyyn aikaan
johonkin kahvilaan. Siellä sain kuulla vaunuparin koko romaanin. Heillä
oli ollut tuossa thüringiläisessä pikkukaupungissa kirjausompelukauppa,
joka oli menestynyt hyvin, ihmiset kunnioittivat heitä ja kaikki näytti
parhain päin kääntyvän, mutta miten lienee käynytkään, tytöt joutuivat
taas johonkin seikkailuun, pahat kielet pääsivät liikkeelle, ja kohta
ei yksikään ihminen tullut heiltä mitään ostamaan, jonka vuoksi
heidän täytyi sulkea puotinsa. Sen jälkeen eivät he enää välittäneet,
miten elivät, kun maineensa kerran oli mennyttä. Edellisenä syksynä
oli Dolly joutunut naimisiin erään maanviljelijän kanssa, ja Molly
oli silloin jäänyt yksin siihen pieneen taloon, jonka he olivat
itselleen ostaneet. Silloin kohtasi häntä semmoinen kova onni, että
hän rakastui nuoreen lääkäriin, joka hoiti häntä influensassa, ja
rakastui niin silmittömästi, ettei voinut enää elääkkään ilman tuota
nuorta miestä. Mutta tohtori oli salakihloissa, ja morsiamen vanhemmat
lienevät saaneet aikaan, että hän jätti tuon huonomaineisen potilaansa
hoitamisen eräälle virkaveljelleen. Tämä kävi niin tuon naisraukan
sydämelle, että hän eräänä yönä kuusi viikkoa sitten nautti fosforia.
Aamulla hänet tavattiin tuskissaan kiemurtelevana lattialla, ja paria
tuntia myöhemmin oli hän kuollut. No niin, hänen on nyt hyvä, mutta
kovin surullista se on. Emmyltä vuoti kyyneleet virtanaan, kun hän
kertoi tätä. Hän oli matkustanut vartavasten sinne hautajaisiin ja
sanoi että minä varmaan en tuntisi Dollyä, semmoinen lihava lötys
hänestä oli tullut yhdessä vuodessa. Minun täytyi luvata Emmylle käydä
häntä katsomassa tänä talvena Dresdenissä, ja hän tahtoo myös pistäytyä
joskus minun luonani Berlinissä. Hän on erinomaisen komea nainen;
valkeassa puvussaan suurine valkeine sulkahattuineen oli hän kuin
prinsessa.



Berlin 24 jouluk. 1897.

Jouluaatto. Siinä sinä olet taas, rakkaani, minun ainoa ystäväni.
Enpä tiedä, millä muullakaan tavalla saisin tämän illan menemään. En
pelkää mitään niin paljon kuin muistoja, jotka tällaisina hetkinä
hiipivät ympärilläni, tunkeutuvat mieleeni ja tekevät sydämeni
surulliseksi. Oikeaa jouluaaton tunnelmaa en ole saanut kokea muuta
kuin aikaisimmassa lapsuudessani, kun hyvä, rakas äitini vielä oli
elossa. Myöhemmin emännöitsijäin aikana ei se ollut enää samanarvoista,
ja seuraavina vuosina — — niin, niitä olisi paras olla kokonaan
muistamatta. Mutta yksin en ollut milloinkaan. Aina oli joku luonani.
Niinpä esimerkiksi Beidatschilla oli meillä joulukuusi ja kaikki olimme
sen illan yhdessä, ja jälkeenpäin yksin ollessani tein sen huomion,
että koko iltana ei oltu lausuttu yhtäkään rivoa tai muuten sopimatonta
sanaa. Ja viime vuonna vietimme tämän illan yhdessä D—n kanssa minun
asunnossani.

Mutta tällä kertaa olen aivan yksin, kreivini on saanut luokseen
poikansa ja heidät on kutsuttu molemmat jonkun hyvin ylhäisen henkilön
luo jouluiltaa viettämään. Hän on antanut minulle hyvin paljon lahjoja
— tuolla ne ovat kaikki salissa, briljanteilla ja safireilla koristettu
solki sesessioni tyyliä, ihastuttavan kaunis teekalusto Raddatzilta,
jota on niin mieleni tehnyt, komea valkoinen teatterivaippa, monta
kallisarvoista pikku esinettä ja tuhannen markan seteli ylimääräisiä
menoja varten. Hän olisi tahtonut myöskin, että minulla olisi
joulukuusi, mutta minä en itse halunnut. Mitäpä minä sillä? Olen pannut
tulen kaikkiin lamppuihin ja avannut kaikki ovet, minulla on hyvin
valoisaa, hyvin lämmintä, hyvin hienoa ja miellyttävää ja tämä kaikki
on minun omaani. Kunhan vaan ei olisi tätä hirmuista yksinäisyyttä ja
hiljaisuutta!

Kreivini ei salli minun seurustella kenenkään kanssa. Ei minulla
oikeastaan olisi siihen juuri tilaisuuttakaan, sillä entisiä tuttaviani
en tahdo itse tavata ja oikeat naiset saisivat kyllä pian selville
minun elinkeinoni. Mutta ajan pitkään en voi myöskään kestää tätä
yksinäistä elämää.

Minä olen ilmotettu koroillani eläjäksi, maksan koko joukon veroja ja
saan yleensä kunnioittavaa kohtelua osakseni, ja poliisin tietysti
ei pistä päähänkään sekaantua minun asioihini. Siinä se on taas
vääryys: jos on löytänyt rikkaan miehen ja myynyt hänelle itsensä
nahkoineen karvoineen, kyllä silloin saa olla rauhassa, mutta voi niitä
onnettomia, joilla ei ole ollut »onnea» löytää semmoista ystävää, vaan
saavat myydä itsensä pala palalta kaduilla — —

Niin se on, että nykyään tuntuu toisinaan siltä, kuin olisin nyt
huonompi ja halveksittavampi kuin ennen. Silloin kun tulin Berliniin,
tein kaikki mitä voin elättääkseni itseni kunniallisella tavalla, koska
tuo toisenlainen elämä minua inhotti, mutta kun se ei onnistunut ja
elää kuitenkin mieli teki, ei ollut muuta keinoa kuin panna itseni
alttiiksi. Tunsin sitä tehdessäni sisällistä kammoa, se oli katkera,
mutta välttämätön uhraus, joka oli tehtävä, jos mieli yhä edelleenkin
hengissä pysyä. Nyt sitä vastoin istun lämpimässä pesässä, annan
elättää itseäni, vietän aikani laiskana tyhjäntoimittajana, enkä tätä
kaikkea ansaitakseni tee muuta kuin tyydytän vanhan herrani jokseenkin
kohtuullisen rakkaudentarpeen.

Elämä kuljettaa ihmistä kukkulain ja laaksojen yli. Minä vaelsin
pimeässä laaksossa ja yritin sieltä päästä ylös kukkulalle, laveampia
näköaloja ihailemaan, mutta ei ollut tarpeeksi voimia, ensimäinen
myrsky viskasi minut nurin, ja ennenkun ehdin oikein huomatakkaan, olin
luistanut takaisin sinne, mistä olin lähtenyt. Se on vaan eroa tuosta
entisestä, että maaperä jolla seison ei ole tällä kertaa liejuinen,
vaan kuiva ja tasainen. Kengät eivät tule lokaan siinä. Ja ilma, jota
nyt hengitän, ei haise niinkuin tuo entinen, siinä voipi hieno nenä
tuntea korkeintaan kuolevien kukkien tai mätänevien lehtien hajua.

Tämä ei voi tälleen jäädä. Minulla on liian kuuma, levoton veri,
voidakseni kestää tämän elämän yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Minulla
on liian paljon aikaa ajattelemiseen, ja se tekee minut hulluksi. Usein
tunnen halua seurata Molly raukan esimerkkiä. Elämä ei totta totisesti
maksa sitä vaivaa, mikä siihen pannaan. Toisinaan taas ajattelen: Kestä
loppuun. Pitkää aikaa ei tässä kuitenkaan enää ole. Vanhaksi et sinä
kumminkaan elä. Ota vaan vastaan, mitä vielä tarjotaan — — —

Minä niin katkerasti kaipaan Juliusta. Tämä kaipuu polttaa ruumistani
kuin kuume. Ja kreivi on niin hirveästi epäluuloinen ja lemmenkade,
että hän esim. monasti sanoo matkustavansa jonnekkin, ja tuleekin
yhtäkkiä katsomaan, eikö muka minulla ole vieraita. Hän ei aavista,
että hän tällä menettelyllään saa aikaan aivan päinvastaisen
vaikutuksen kuin on tarkottanut. Sillä jos minuun joku vilpittömästi
luottaa, pitäisin suurimpana konnuutena semmoisen henkilön pettämisen,
ennen purisin vaikka sormeni poikki kuin tekisin sitä. Mutta jos minua
joku epäluuloisena vakoilee ja nuuskii, kun hänellä todellisuudessa
ei ole siihen mitään syytä, silloin en tee omantunnon asiaa siitä,
jos kuljenkin omia teitäni. Yhden kerran, heti Wienistä tultuamme,
olen nähnyt Juliuksen Talvipuutarhassa. Minä istuin terassilla ja
hän rouvansa ja erään toisen naisen seurassa permannolla. En nähnyt
enkä kuullut mitään siitä, mitä näyttämöllä esitettiin, sillä minun
täytyi koko ajan katsella vaan häntä. Ja seuraavana päivänä menin
vastaanottotunnilla hänen luokseen, mutta hän ei tahtonut minusta
mitään tietää, selitti vain ystävällisesti ja tyynesti mutta varmasti,
että hän ei lähde metsästämään toisten alueelle, ja että minun nyt, kun
kreivi kerran ylläpitää minua ainoastaan sillä nimenomaisella ehdolla,
että olen olemassa yksistään häntä varten, kaikissa tapauksissa on
vain kreiviini tyytyminen. Mutta minä en tahtonut kuulla mitään, vaan
heittäysin hänen kaulaansa ja hän taisi tuntea sääliä minua kohtaan,
mutta ei kuitenkaan taipunut. Mieleni oli synkkä ja sydämeni särkynyt,
kun läksin hänen luotaan, enkä ole vieläkään siitä toipunut, sillä minä
en voi elää ilman häntä. Yhä vaan ajattelen, mitä keinoa koettaisin,
että saisin hänet vielä itseeni kiinnitetyksi.

Olen sairas ikävästä ja kaihosta. Alinomaa vaivaan aivojani
ajattelemalla jotain keinoa, millä voisin tavata rakastettuani.
Istuessani tuossa juuri äsken yksin sohvassa kuvailin mielessäni,
miten hän nyt viettää jouluaattoaan, miten hänen lapsensa kokoontuvat
joulupuun ympärille ja kaikki ovat iloisia. Ja minä olen niin yksin... —

Emmy on lähettänyt minulle Dresdenistä kirjaillun sohvatyynyn; minua
ilahuttaa, että hän muisti minua. Hän pyytää hartaasti, että tulisin
tammikuussa Dresdeniin. Saapa nähdä, tokko ukko minua laskee. — Olen
väsynyt, menen sänkyyn. Jumalan kiitos, että ilta on mennyt. Joulun ja
uudenvuoden aatot ovat minusta pahimmat päivät koko vuodessa.



29 tammik. 98.

Eilen tulin kotiin kahdeksan päivän matkalta Dresdenistä; elättäjäni
oli suurenmoisen jalomielisyyden puuskassa antanut minulle luvan
viettää ystävättäreni luona sen ajan — kahdeksan päivää — jonka hän
itse viipyi maatilallaan.

Minä en tuntenut Emmyn raha-asioita, mutta kun hän on niin
hyvännäköinen ja käy aina mitä hienoimmin puettuna, arvelin hänellä
olevan hyvät tulot. Mutta se ei näytä olevankaan niin, hänen koko
omaisuutensa lieneekin noissa komeissa puvuissa, ja ainakin kolme
neljännestä hänen jalokivistään on väärennettyjä. Hän valitti minulle,
ettei hänellä milloinkaan ole onnea rakastajainsa kanssa, ne jättävät
hänet aina liian pian. Sitä ei minun sovi valittaa; miehet riippuvat
minussa kuin takkiaiset. Kaikki minä ne voisin pitää, tuota yhtä vaan,
jonka itse tahtoisin, en saa, hän vaan ei huoli minusta.

Emmy asuu erään pesijättären luona yksinkertaisessa huoneessa,
jonka huomattavimpana koristeena on Lassallen [kuuluisa saksalainen
sosialisti] luonnollista kokoa suurempi muotokuva. Pesijättären mies on
nimittäin ankara sosialisti, jolla on aina suu täynnä suuria sanoja,
varsinkin työväen kokouksissa, joissa hän pitää pitkiä mahtipontisia
esitelmiä, mutta muuten hän on laiska tyhjäntoimittaja, joka jo
vuosikausia on elänyt yksinomaan vaimoparkansa ansioista. Mitä minä
kuulin näiden aviopuolisoiden keskinäisistä suhteista, oli sangen
huvittavaa. Dresdenissä ovat nimittäin olot aivan erilaiset kuin
meillä. Ja siveyspoliisi toimii siellä kerrassaan keskiaikaisella
tavalla, mikä tekee varsin omituisen vaikutuksen meihin, jotka olemme
päässeet osallisiksi preussilaisen kulttuurin siunauksista. Niinpä
esimerkiksi pitävät siellä viranomaiset pyhänä velvollisuutenaan estää
kaikki luvattomat yhteydet miesten ja naisten välillä ja väijyvät noita
vaivaisia yöt päivät saadakseen heidät kiinni synninteosta.

Tämä pesijätär on köyhä, kunniallinen vaimo, joka on koko ikänsä
tehnyt rehellistä, ankaraa työtä eikä ole milloinkaan ennättänyt
luvattomia huvituksia ajattelemaan. Seitsemän vuotta sitten oli hän
tutustunut nykyiseen mieheensä ja senjälkeen he elivät yhdessä, mutta
eivät menneet laillisesti naimisiin, koska miehen »periaatteet» eivät
sitä sallineet. Mutta poliisilla oli tietysti myöskin mielipiteensä
asiasta, aina vähän väliä käytiin vaimon luona kotitarkastuksilla,
mies tavattiinkin sieltä usein ja vaimo raukka sai joka kerta
lähteä muutamaksi päivää vankilaan. Kuusi kertaa rangaistaan tällä
tavalla, mutta jos rikos vielä sittenkin uudistuu, niin asianomainen
karkotetaan kaupungista. Kerran oli Emmy joutunut olemaan mukana
hyvin kriitillisessä kohtauksessa. Poliisi tunkeutuu sisään yöllä,
Ihan keskiyöllä, emäntä koputtaa Emmyn oveen ja pyytää häntä taivaan
nimessä piilottamaan miehen omaan huoneeseensa, ja Emmy tuntee sääliä
tuota hädänalaista kohtaan, laskee miehen sisään ja tämä piiloutuu
vaatekaapin ja erään oven väliin. Emmy menee jälleen sänkyynsä, ja
samassa astuvat poliisit sisään kolmen miehen voimalla, tarkastavat
kaikki huoneet ja käskevät hänen myös avata. Hän ei ensin tahdo sitä
tehdä, mutta »lain nimessä» on hänen kuitenkin viimein mukautuminen.
Poliisit nuuskivat joka nurkan, ja Emmy sanoi olleensa nauruun
purskahtaa, kun yksi heistä rähmi nelinkontin lattialla ja tarkasti
vaatekaapin alustankin, jonne mahtuakseen miehen olisi täytynyt
pusertua ohueksi kuin lauta. Kypärikin oli poliisilta siinä kömpiessään
pudonnut päästä ja vierinyt lattialla, joten tuo kohtaus lienee
ollutkin todella naurettava. Mutta ahtaassa piilossaan seisoi mies
tulisessa tuskassa ja olisi ehkä jäänyt keksimättä, jollei sattunut
huomaamattaan koskettamaan takanaan olevaa ovea, se narahti ja silloin
poliisit miehen niskaan. Vaimo olisi nyt ehdottomasti saanut lähteä
kaupungista, elleivät olisi kiireimmän kautta laittautuneet naimisiin.
Häät kuuluvat olleen suurenmoiset, kaksitoista pientä tyttöä punaisissa
vaatteissa oli kulkenut edellä, sirotellen punaisia neilikoita, kun
lähdettiin siviilivirastoon. Ei siitä naimisesta kuitenkaan tuolle
vaimorukalle suurta iloa ollut; hänen täytyy, niinkuin jo sanoin,
kokonaan elättää miehensä, joka vetelehtii laiskana kaiket päivät
ja iltaisin pitää kapakoissa isoäänisiä puheita ja esiintyy siellä
kuin hyväkin työmies. Minä olen kyllä sydämestäni demokraatti, mutta
on hyvin opettavaista joskus nähdä, millaisia aineksia puolueen
suurisuisimmissa huutajissa voi tavata. Mies, jolla ei vielä
milloinkaan ole kädet työstä känsistyneet, joka antaa naisen elättää
itseänsä, semmoinen mies tahtoo esiintyä »orjain», »sorrettujen»,
»yhteiskunnan lapsipuolten» edustajana ja asianajajana. Sehän on suoraa
ivaa.

Emmy aikoo ensi syksynä mennä naimisiin ylikyypparinsa kanssa ja he
ovat tuumineet sitten ruveta pitämään ravintola- tai kahvilaliikettä;
hän on hyvin onnellinen ajatellessaan tulevaisuuttaan, ja minä luulen
varmaan, että hänen aikeensa tulee onnistumaan. Jos minäkin olisin
tavannut oikeaan aikaan kunnollisen miehen, joka olisi minua tukenut,
olisin ollut elämääni tyytyväinen, enkä olisi enää palannut entisiin
epävarmoihin oloihin.

Minä tunnen myötätuntoisuutta kaikkia tyttöjä kohtaan, jotka
onnettomien olosuhteiden pakosta ovat joutuneet tätä elämää viettämään.
Emmykin on syntyisin kunnollisesta perheestä, vääpelin tytär. Isä sai
1870—71 vuosien sotaretkeltä parantumattoman taudin ja kuoli 1879. Emmy
oli kuudesta sisaruksesta vanhin ja juuri ripille päässyt, kun äiti
kuoli. Pikku siskot joutuivat orpojen kotiin, Emmy vanhan isoäidin
luo, joka häntä vartioi hyvin ankarasti, varjellakseen tyttöä erään
tätinsä kohtalolta, äidin sisaren, joka myöskin kuului »langenneihin».
Tämän tädin oli aikoinaan eräs baijerilainen prinssi keksinyt jostain
tyttölästä ja kuljettanut mukanaan Müncheniin, jossa hänet korotettiin
ruhtinaallisen jalkavaimon arvoon. Emmyä pidettiin siis hyvin tiukalla
tuon vanhan eukon luona, mutta siitä huolimatta hän sai silloin tällöin
tilaisuutta pujahtaa ulos. Naapurissa oli hiukan vanhempi tyttö, joka
oli jo kaikista asioista selvillä, ja tämä otti hänet usein mukaansa
yhteisille retkille ja opetti hänelle kaikki mitä itsekin osasi, ja
kun Emmy oli huomiota herättävän kaunis tyttö, sai hän heti peräänsä
juoksemaan pyytäjiä paljonkin. Myöhemmin hän tuli johonkin hotelliin
oppiakseen keittämään, ja siellä hän joutui isännän pauloihin, joka
sai hänet vuokraamaan itselleen huoneen, voidakseen käydä usein hänen
luonaan. Siitä se sitten alkoi menemään porras portaalta alaspäin...

Niin niin... semmoista se on elämä! —

Tuo viikko Dresdenissä oli minulle hyvin hauska. Tuntui virkistävältä
saada pitkästä aikaa puhua jonkun ihmisen kanssa aivan vapaasti. Eräänä
iltana olimme yhdessä jonkun Emmyn tuttavan, erään hotellinomistajan,
ja toisen vieraan herran, erään amerikkalaisen kanssa, ja jälkimäinen,
mister Staak, oli minut ihan hukuttaa mielistelyihinsä; kotimatkalla
hän alkoi tulla liian rohkeaksi, ja silloin käskin hänen tietää huutia.
Ei sillä että minulla olisi ollut mitään erityistä häntä vastaan, mutta
se olisi ollut petos kreivillistä ystävääni ja suojelijaani kohtaan.
Hän oli luvannut minut tälle matkalle, luottaen lupaukseeni pysyä
hänelle uskollisena, ja lupaustani en ole vielä koskaan rikkonut enkä
kenenkään luottamusta pettänyt.



2 maalisk. 98.

Olen ollut kovin sairas. Helmikuun alussa se alkoi. Yskää, nuhaa,
pistoksia rinnassa, kova kuume. Lähetin hakemaan Juliusta, joka
tietysti tuli heti, tutki minut ja sanoi tautini olevan keuhkopussin
tulehdusta. Minä olen kai vilustunut automobiilimatkalla, jonka tein
kreivin kanssa Potsdamiin. Oli kauhea veto ja minä olin verraten
ohuessa puvussa. Minähän siedän niin kovin vähän. Julius kävi minua
katsomassa kahdesti päivässä, aamulla ja illalla, viipyi joka kerta
toista tuntia, ja hänen läheisyytensä lohdutti ja tyynnytti minua.
Ja kun heräsin eräänä yönä, istui hän silloinkin sänkyni vieressä,
tyttö oli hänet hakenut, kun minä olin niin rajusti hourinut, että
hän oli ruvennut pelkäämään. Kun tulin tajuihini, oli kuume poissa ja
tunsin itseni vain väsyneeksi, mutta olin onnellinen nähdessäni hänet
vieressäni. Ja minä pyysin häntä jäämään siihen ja olemaan taas hyvä
minulle niinkuin ennenkin, koska hänen rakkautensa kaipuu teki minut
sairaaksi.

»Mitä minä olen sinulle tehnyt, kun olet minulle noin paha?» kysyin.
Hän teki kieltävän eleen ja vastasi hiljaa: »Ei mitenkään voisi johtua
mieleeni olla sinulle paha, Thymian. Päinvastoin! Tuttavuutemme alusta
asti olen ollut sinuun suuresti kiintynyt, tunteeni sinua kohtaan
läheni jo syvempää intohimoa ja olisi siksi ehkä kehittynytkin,
elleivät velvollisuuteni perhettäni kohtaan olisi auttaneet minua
olemaan varuillani».

»Sinä halveksit minua, Julius», sanoin minä.

»Enhän toki», hän vastasi, »en minä sinua halveksi, joskin olin
toivonut sinun voivan osottaa suurempaa lujuutta. Tiedänhän minä, miten
suuria vaikeuksia ja vastoinkäymisiä vastaan sinun oli taisteltava,
mutta uskon sittenkin, että elämäsi olisi voitu vielä toisin järjestää,
varsinkin miehesi kuoltua. En sinua kuitenkaan moiti, sillä yleensä
lienee tavattoman vaikea kohota tuosta alhosta ylös kunnialliseen
elämään ja siihen pysyväisesti jäädä. Sanon vaan yhä vieläkin,
etten ole voinut enkä voi nytkään käsittää, miten nainen, jolla on
semmoiset hengenlahjat kuin sinulla, voi elää tässä loassa ja siihen
vielä uudestaankin palata. Mutta nythän on kaikki hyvin järjestetty.
Luulenpa etteivät sadat ja tuhannet »kunnialliset» naiset olisi voineet
vastustaa kiusausta, joka kreivissä sinua lähestyi. Sinulle onkin
tämä asema nykyään ehdottomasti paras, enkä ymmärrä mistä sinä voisit
parempaa toivoakkaan. Vanha ystäväsi on ylhäinen ja rikas ja hankkii
sinulle kaikki mitä vaan haluat. Sinulla on yltäkylläisesti kaikkea,
mitä tuhannet muut vaimot itselleen turhaan toivovat, ei ole mitään
huolia, mukavuus ja loisto sinua ympäröivät ja aikasi voit käyttää
oman mielesi mukaan. Etkö älyä itse, että panisit vaaraan mukavan,
huolettoman elämäsi, jos alkaisit kreivin selän takana pitämään
yhtyyttä jonkun toisen miehen kanssa?»

Minä kiersin käsivarteni pääni ympäri ja katselin kyynelsilmin alaspäin
pitkin peittoani. »Niinpä niin», sanoin katkerasti, »mitäpä tämmöisessä
nartussa muuta olisikaan kuin irstautta, rahanhimoa ja petollisuutta.
Sielu ja kaipaava sydän ovat kunniallisten, säädyllisten naisten
etuoikeuksia...»

»Ei, ei, ei niin!» huudahti hän ja siirtyi tuolilta istumaan vuoteeni
laidalle, veti oikean käsivarteni alas ja tarttui käteeni, »sitä minä
en ollenkaan tarkottanut. Sinulla _on_ sydän, Thymian, ja sinulla _on_
sielu. Jos minä todellakin pitäisin sinua vaan tuommoisena tavallisena
»narttuna», ei minua luultavasti paljonkaan arveluttaisi poimia
kirsikoita naapurin puutarhasta...»

»Tuo vertaus ei ole oikea», sanoin minä. »Voidaksesi poimia naapurin
kirsikoita, täytyy sinun astua sen muurin yli, joka suojelee kunkin
ihmisen yksityisomaisuutta. Mutta jos kirsikkapuu kasvaa avonaisella
kentällä, niin ei se seikka, että joku henkilö on ruvennut sitä
hoitamaan ja suojelemaan, anna tälle vielä laillista omistusoikeutta
tuon puun kantamiin hedelmiin...»

»Sinä olet viisas, Thymian, kovin viisas», sanoi Julius, »mutta
juuri sentähden että olet niin viisas, täytyy sinun ymmärtää, että
kahdenkeskinen sopimus ei pysy voimassa, elleivät molemmat asianomaiset
täytä siinä tekemiään sitoumuksia. Kreivi takaa sinun toimeentulosi,
sinä lupaat olla hänelle uskollinen.»

Minä vain huokasin. Ja hän jatkoi pehmeällä, miellyttävällä äänellään:
»Voi rakas Thymian, elämä on niin lyhyt. Ei yksikään ihminen tiedä,
kuinka paljon osattaret ovat sitä kullekin suoneet. Kaikki filosofit
ovat tulleet mietiskelyissään lopulta siihen tulokseen, että todellista
onnea ei pidä etsiä ulkonaisesta elämästä vaan omasta itsestään. Sinä
tiedät mitä minä tarkotan —»

Minä ymmärsin. Pääni oli niin väsynyt ja tyhjä, että se otti vastaan
jokaisen sanan, ja varsinkin tarttui sinne hänen huomautuksensa elämän
lyhyydestä.

»Eikö totta, että minä en elä enää kauan?» kysyin. »Minussa on
keuhkotauti, eikö niin? Se ei minua yhtään ihmetytä, sillä sitä on
meidän suvussamme. Äitini ja kaksi hänen sisartaan on siihen kuollut.»

Hän puisti päätään. »Jumala varjelkoon! Älä semmoisia huoli
ajatellakkaan. Toinen keuhkosi on tosin hiukan vialla, ja jos
viettäisit entistä hurjaa elämääsi, en vastaisi mistään. Säännöllisesti
eläen voit sen puolesta tulla vaikka sadan vuoden vanhaksi.»

»Siitä minua taivas varjelkoon!» vastasin. »Jollen voi elämältä enää
mitään muuta saada kuin ruokaa, juomaa ja vaatteita, en sitä kaipaa.
Sentähden ole armelias ja anna minulle morfiiniruiskutus, mutta
voimakas, että se panee minut nukkumaan viimeiseen tuomioon asti.
En jaksa elää kauempaa. Minä en jaksa.» Voimani pettivät, en saanut
hillityksi itseäni, vaan rupesin ääneeni itkemään. Tohtori kumartui
ylitseni ja sanoi hellästi:

»Rakas pikku Thymian! Rakas pikku vaimo!» eikä pannut vastaan, kun
vedin hänet syliini ja suutelin häntä, ja sanoi että hän jäisi minun
ystäväkseni ja että minä saisin aina luottaa häneen.

Siitä asti ovat meidän välimme taas entisellään.

Hän tulee minun luokseni joka päivä, eikä kreivi siitä mitään välitä,
koskapa hän on minun lääkärini. Ja minun pitäisi vähän voimistuttuani
matkustaa etelään, mutta itse en tahtoisi, olisin täällä nyt niin
onnellinen. Julius pitää sen kuitenkin välttämättömänä, sillä
ilma täällä on minulle liian raakaa, ja kreivi, joka ei voi itse
lähteä mukaan, on hankkinut erään vanhanpuoleisen naisen minulle
seuralaiseksi. Hän tekee mitä hyvänsä minun tähteni, olen hänelle
sydämestäni kiitollinen ja mielelläni tahtoisin rakkaudellani hänelle
kaikki palkita. Mutta Juliuksesta en voi luopua, en, se on mahdotonta.



Nizza 17 huhtik. 1898.

Tahtoisin mielelläni kirjottaa oikein paljon, mutta en tiedä mitä.
Minulle ei tapahdu mitään. Neiti Wagner on vanha naakka. Hän näyttää
toimivan määrättyjen ohjeiden mukaan »hoitaessaan» ja »suojellessaan»
minua semmoisella innolla, että se monta kertaa on tehdä minut
hulluksi. Ja sitten on hänellä aivan sietämätön tapa ottaa vastaan
jokainen mieltä keventävä vihanpurkaus minun puoleltani jollain
kohteliaalla lauseella ja ystävällisellä hymyllä. Oikeastaan on hän
köyhä raukka, joka on nuoruudestaan asti saanut palvella vieraita
ihmisiä, kotiopettajana, seuranaisena ja sen semmoisena, aina
ylhäisissä perheissä. Marseillessä hän on ollut erään herttuattaren
seuranaisena neljä vuotta ja sitä ennen kolme vuotta kasvattajana
jossain venäläisessä ruhtinasperheessä. Hän on hyvin sivistynyt
ja omistaa täydellisesti ylhäisen maailman käytöksen. Pitkänä
palvelusaikanaan on hän oppinut tuon vaikean taidon, että osaa kaikissa
tilaisuuksissa mukaantua toisen mielialaan tai oikkuun, ei tahdo itse
milloinkaan mitään, ei ilmaise koskaan omaa mielipidettä, mutta lopulta
saa kumminkin aina tahtonsa perille. Kaikkeen mukautuvalla hymyllään
hän ohjaa toista tämän itsensä huomaamatta minne tahtoo. Hän osaa
myös huvittavasti ja mieltäkiinnittävästi kertoa, mutta ei hän ole
kuitenkaan oikein sopiva minun seuralaisekseni. Hänen neitsyellinen
entisyytensä on niin lumivalkea, että minä olen siinä suhteessa häneen
verrattuna musta kuin korppi, erotus on liian jyrkkä, että sitä voisi
millään tasottaa.

Nyt olen taas terve. Neiti Wagner valvoo tarkasti, etten vaan
rasittaisi itseäni mitenkään. Joka päivä ajelemme monta tuntia
vaunuissa, kävelemme myös vähän. Kovin mielelläni lähtisin jo kotiin,
mutta en pääse vielä. Kreivi kirjottelee minulle hyvin rakkaasti
ja pitää huolta, ettei vaan minulta mitään puuttuisi. Kyllä hän on
todellakin kunnon ukko, isällisenä ystävänä hän olisi verraton, mutta
sille minä en mahda mitään, että rakastan toista. Juliukselta saan
hyvin niukasti tietoja, häneltä ei riitä paljon aikaa kirjottamiseen,
eivätkä hänen kirjeensä ole oikeastaan mitään rakkaudenkirjeitä, mutta
minä luen niitä yhtäkaikki, kunnes osaan ne ulkoa, suutelen niitä ja
kuvailen mielessäni häntä itseä suudelleeni. — Hän saarnaa alinomaa
tuota yhtä ja samaa, että minun pitäisi antaa jotain sisällystä
elämälleni, tehdä työtä, että vielä ei olisi myöhäistä alkaa jotakin
tointa. Kyllähän minä tahtoisinkin, tunnenhan hänen olevan oikeassa,
mutta mihin työhön minä ryhtyisin? Luulen ettei hän tiedä sitä
itsekään. Liian myöhäistä on kuitenkin ruveta enää opettelemaan mitään
erityistä ammattia.

Meri on niin sininen ja taivas niin kirkas. Jos Julius olisi täällä,
olisin paratiisissa. Mutta silloin tulisi kai enkeli välkkyvine
miekkoineen ja ajaisi minut ulos, sillä minun kaltaisiani ihmisiä ei
lasketa paratiisiin. Heitä varten on autio, hedelmätön maa, jota täytyy
viljellä otsansa hiessä, ennenkun siitä saa elatuksensa.



Syksyllä 1898.

Miten kuukaudet kuluvat! Huhtikuussa tein viimeiset muistiinpanot, ja
nyt on marraskuu käsissä. Selaillessani kirjaani tuntuu kaikki unelta,
etenkin kun ajattelen, miten äärettömän paljon enemmän olen saanut
kokea, kuin tähän on kirjotettu. Monet ihmiset näkevät harmaapäisinä
katsoessaan takaisin elettyyn aikaan ainoastaan yksitoikkoisen, suoran
tien, heillä ei ole ollut minkäänlaisia seikkailuja, he eivät ole juuri
mitään kokeneet. Se tulee siitä, että heidän elämänsä on kuin pieni
erikoisliike; he istuvat puotipahasessaan ja myövät pikku tavaroitaan,
ainoastaan yhtä määrättyä lajia, ja tietävät muusta maailmasta sen
verran kuin heidän ahtaasta puoti-ikkunastaan sitä voi nähdä. Ei
milloinkaan heidän päähänsä pälkähtäisi lähteä ajamaan perhosta yli
aitain ja ojain, kaiken, mikä on heille outoa ja käsittämätöntä,
he pitävät halpana ja mitättömänä ja halveksien sivuuttavat. Minun
elämäni sitä vastoin on ollut kuin suuri kauppahuone, jossa on
käyty kansainvälistä liikettä ja tavaraa ollut monenlaista, mutta
kovin paljon kelvotonta rojua. En sittenkään vaihtaisi sitä noiden
toisten ahtaaseen soppeen. Minä kaipaan aina jotain avaraa, suurta,
näkymätöntä, jalkani ovat kiinni maan loassa, mutta sieluni pyrkii
jonnekin kauas, sinertävään, auringonpaisteiseen etäisyyteen,
esiintyäkseen siellä uutena olentona, ehkä leivosena tai kukkana,
mutta ei enää ihmisenä. Usein ajattelen haudantakaista elämää. Kunpa
sen varmaan tietäisi, onko todellakin kaikki lopussa, kun tämä elämä
päättyy. Minä en ole jumalinen, päinvastoin, vihaan kirkkoa ja pappeja,
mutta sittenkin uskon, että on toinen elämä tämän jälkeen.

Jos syntyisin toistamiseen tänne maan päälle, tahtoisin olla petoeläin.
Taikka mies, sillä miehen ei tarvitse joutua koskaan semmoiseen
umpisokkeloon kuin meidän naisten; hänellä on aina jokin ulospääsyn
mahdollisuus, hänen elämäänsä ei yksi harha-askel turmele, niinkuin
meidän. Mies on maailman herra; me naiset olemme vain välikappaleita
hänen tarkotuksiensa saavuttamiseksi.

Usein tunnen kärsimätöntä halua saada tietää, mitä on kuoleman toisella
puolella. Tahtoisin kuolla, saadakseni sen tietää. Jos pääsisin
Jumalan luo, niin syyttäisin häntä. Hän oli kyllä hyvä rakennusmestari
tehdessään tämän maailman, mutta huonosti hän sitä rakennustaan hoitaa.
Ja jos hän tahtoo olla ihmisten isä, niin hän on huono, puolueellinen
isä. Kaikkivaltias! Mikä kaikkivaltias isä näkisi lastensa kurjuuden
eikä heitä auttaisi? Mikä sellainen isä on, joka näkee lapsensa käyvän
harhaan eikä tartu häneen kiinni ja taluta takaisin oikealle tielle?
Mikä isä seisoo vieressä, kun lapsensa kaivoon putoo, eikä nosta
kättään häntä auttaakseen ylös? Usko kaikkivaltiaaseen jumalaan on
jumalanpilkkaa. Sillä jos on kaikkivaltias ja isä, eikä auta, ei tahdo
auttaa, se on... Jos minä olisin jumala, loisin minä jumalallisen
maailman. Minä muuttaisin inhimillisen kurjuuden pimeimmät pesät
kukoistaviksi ruusutarhoiksi, repisin pois kaikki muurit, jotka
rajottavat heidän näköpiiriään, että voisivat nähdä ja käsittää minun
suuruuteni ja hyvyyteni. Ja jos näkisin jonkun luoduistani sairastavan
parantumatonta ilkeyden, petollisuuden ja halpamielisyyden tautia,
korjaisin hänet hiljaa ja kivuttomasti pois ja antaisin syntyä sijaan
uuden ihmisen. Se olisi suurta jumalallista rakkautta, tekisi ihmiset
autuaiksi ja sopisi paremmin kaikkivaltiaan jumalan arvolle.

       *       *       *       *       *

Minä ajattelen paljon kummallisia asioita, joista en voi kenellekään
puhua, koska ihmiset varmaan pitäisivät minua hulluna. Sitä en
saa koskaan mielestäni, etten elä enää kauan. Minussa on varmaan
keuhkotauti, koska vähäinenkin vilustus tuottaa minulle tuskallisen
yskän, ja onhan äitini kuollut siihen. Julius sanoo tosin sen olevan
pelkkää mielikuvitusta ja että keuhkoni ovat terveet, enkä minä
usko hänen valehtelevan. Mutta en sittenkään pääse erilleni tuosta
ajatuksesta.

Nizzasta palattuani olin alkukesästä taas Elsterissä, ja professori
ihmetteli suuresti, kun tuo kuuri ei ollut mitään auttanut. Mutta
nyt en itse enää välitäkkään lapsesta. Mihin se joutuisi, jos
minä kuolisin? Se menisi turmiolle, niinkuin minä menin rakkaan
äitivainajani kuoltua.

Ei minulla tosin aina ole tämmöisiä surumielisyyden puuskia, ainoastaan
silloin tällöin, kun ajattelen, miten hyödytön oikeastaan on sellainen
elämä kuin minun, josta ei jää pienintäkään jälkeä, kun kuolema on
kerran saaliinsa korjannut. Kuolemaa minä en pelkää, mutta pitkää
kuihtumista ja kitumista. Ystäväni minua kyllä ei hylkäisi, siksi on
hän liian kunnon mies ja moitteeton ritari, mutta itselleni tuntuisi
kovin katkeralta elää kokonaan toisten armosta.

Nyt minulla on ystävätärkin, jommoista olen jo kauan halunnut. Kun
kreivini haki minut pois Elsteristä, matkustimme ensin Engadiniin ja
Badeniin ja sieltä vasta Berliniin. Sen jälkeen teki kreivi vielä
matkan Norjaan, joten minä jouduin olemaan syyskuussa yksin ja silloin
kävin usein iltapäivillä Zoologisen puutarhan konserteissa. Siellä
istui eräänä päivänä vastapäätä minua nuori rouva, joka oli myöskin
yksin, ja hänessä oli jotain, joka minua heti ensi näkemästä miellytti.
Hän oli nuorempi kuin minä, kolmen- tai neljänkolmatta vuotias, kaunis,
erinomaisen aistikkaasti puettu, musta tukka kammattu syvälle korvien
yli. Hän katsoi minuun, minä katsoin häneen, ja me tunsimme luultavasti
molemmat vetoa toistemme puoleen. Vähän myöhemmin, käveltyäni hiukan
ympäristössä, tapasin hänet taas karhujen häkillä ja nyt rupesimme
keskusteluun ja teimme tuttavuutta. Hän on rouva Maria von O—, hänen
miehensä, joka on kahtakymmentäviittä vuotta vanhempi häntä, on paljon
matkoilla, ja hänellä on sentähden hyvin paljon joutilasta aikaa,
varsinkin kun hän on ollut vuosikausia poissa Berlinistä, joten ei
hänellä ole juuri tuttaviakaan täällä. Meitä miellytti toistemme
seura niin, että päätimme syödä yhdessä illallista, ja meillä oli
hyvin hauskaa. Maria tuntee myös Parisin ja Wienin ja on ollut jo
monta kertaa Monte Carlossa. Teimme ystävyydenliiton ja olemme siitä
aikain seurustelleet miltei joka päivä, kävelemme tai ajamme aamuisin
Eläintarhassa, olemme usein illoilla teatterissa ja käymme toistemme
luona. Hänellä on yhtä kauniisti sisustettu asunto kuin minullakin,
mutta suurempi, kahdeksan huonetta.

En tahdo väittää olevani mikään suuri ihmistuntija, mutta minulla on
jonkinlainen hieno vaisto, joka ei ole minua milloinkaan pettänyt, ja
tämä vaisto vei minut yhteen Marian kanssa ja se sanoo myös, ettei
hänenkään entisyytensä ole aivan moitteeton ja että hänessä ei ole
kaikki eheää ja sopusointuista. Niinpä en ole esimerkiksi voinut
vielä saada selville, mikä hänen miehensä oikeastaan on ja mitä hän
tekee. Nykyisin hän on Monacossa. Maria on synnynnäinen berliniläinen,
postivirkamiehen tytär, ei puhu muusta kuin sadoista ja tuhansista, ja
salaneuvoksista, parooneista ja kreiveistä, mutta kaiken tämän ohella
pääsee hänen suustaan välistä sanoja ja lauseita, joita muuten kuulee
ainoastaan alimpain kansankerrosten käyttävän.

Puhellessamme yhdessä olemme molemmat varuillamme, ettemme sanoisi
liikoja, ja tiedämme sen, mutta siinä täytyy tapahtua vielä muutos.
Minä pidän hänestä muuten, mutta tuo naamio kasvoilla minua kiusaa;
jos minulla on ystävä, täytyy minun voida esiintyä hänelle ilman
teeskentelyä, muuten käy koko juttu ikäväksi.

Kerran olin kutsuttu hänen luokseen illalliselle. Paitsi minua oli
siellä muuan postikirjuri vaimoineen sekä tämän jälkimäisen sisar.
Illallinen oli erinomaisen hieno, ensi luokan ravintolasta tilattu.
Vieraista voi huomata, että he useimpia ruokalajeja eivät olleet
nähneetkään, ja he joutuivat hämilleen niitä tarjottaessa, kun eivät
tienneet miten mitäkin lajia oli syötävä. Minulle annettiin ensiksi
ja he katsoivat aina, kuinka minä tein, ja koettivat sitten matkia
minua niin hyvin kuin osasivat. Eikä siinä ollut suinkaan mitään
ihmettelemistä, sillä eihän postikirjurin pöydällä tavallisissa oloissa
ole semmoisia herkkuja kuin Maria sinä iltana meille tarjosi. He
kaivelivat ruokiaan tietämättä mitä niille olisi oikeastaan tehtävä,
ja hummeri varsinkin pani heidät pahaan pulaan. He eivät saaneet
lihaa siitä irti millään ilveellä, ja epätoivossaan otti postikirjuri
viimein viispiikkiset avukseen. Heidän moukkamainen tapansa syödä ei
minua siis kummastuttanut, mutta heidän läsnäolonsa semmoisenaan antoi
minulle paljon ajattelemista. Naiset sinuttelivat Mariaa, ja tyttö,
nenäkäs vaaleatukkainen olento, noin Marian ikäinen, käyttäytyi minun
mielestäni suorastaan epäkohteliaasti, vei Marialta monta kertaa
sanan suusta, teki ilkeitä huomautuksia ja naureskeli myötäänsä
ivallisesti, esiintyi lyhyesti sanoen hyvin sopimattomasti. Keskustelun
kuluessa sain tietää, että hän ja Maria olivat koulutoveruksia.
Sekin on kummallista, kun Marialle muuten ihmiskunta alkaa vasta
salaneuvoksesta, ja täytyy olettaa hänen isänsä olleen vähintään
sala-postineuvos. Minulla kyllä on asiasta omat ajatukseni; ei
minua vaan niin nenästä vedetä. Ensi viikolla tulee herra von O—
kotiin; olen kovasti utelias. Maria sanoo että heillä tulee sitten
olemaan usein vieraita, hänen miehellään kun on suuri tuttavapiiri
poikamiesajoiltaan. Eihän tämä kaikki minuun vähääkään kuulu, mutta
tuo kummallinen salamyhkäily pistää vihakseni. Ettei Maria naimisiin
mennessään ollut mikään puhdas karitsa, siitä voisin mennä valalle
milloin tahansa.



Tammikuu.

Sattumuksella on suuri valta maailmassa. Kaksi kertaa on se nyt viime
kuukausina valmistanut minulle aivan odottamattoman kohtauksen. Vähän
aikaa sitten olin Berliner teatterissa. Kun eräänä väliaikana astun
aitiosta ulos, tarttuu silmälasini nauha avaimeen ja sotkeutuu siihen
niin lujaan, että erään herran täytyi tulla minua auttamaan, ja tämä
herra ei ollut kukaan muu kuin D., jota en ollut nähnyt kahteen
vuoteen. Punastuin kovasti, sillä minä häpesin vielä häntä, jonka
olin niin rumasti jättänyt, mutta hän nähtävästi ilostui nähdessään
minut, pudisti kättäni ja vakuutti kerran toisensa perään, että tämä
oli hauskin yllätys, mikä häntä voi kohdata, otti kursailematta
käsivarteni, me aloimme kävellä edestakaisin ja minun täytyi kertoa
hänelle kaikki, mitä näinä kahtena vuotena oli minulle tapahtunut.
Hän oli viime vuonna mennyt kihloihin, mutta nyt se kihlaus on jo
purkautunut.

»Eikö totta, hyvä rouva, että me syömme taas kerran illallista
yhdessä?» kysyi hän. Vastasin, ettei se nyt käynyt laatuun, ja kysyin
sitten, eikö hän ollut vihoissaan minulle, kun olin niin pahasti
hänestä eronnut. Ei sanonut olevansa.

»En minä voinut Teitä siitä moittia. Onhan se luonnollista, että
jokainen koettaa järjestää elämänsä sillä tavalla, mikä kunkin
mielestä paras on», hän lausui. »Mutta sitä minä surin silloin, etten
ole syntynyt miljonääriksi, että olisin voinut lyödä laudalta Teidän
rikkaan ystävänne». En vastannut mitään, veri nousi päähäni. On
vieläkin elämässäni hetkiä, jolloin äärettömästi kärsin, kun minua noin
yksinomaan rahan kannalta arvostellaan ja pidetään ikäänkuin itsestään
selvänä, ettei minussa voi mitään jalompia tunteita ollakkaan.
Tiedän varmaan että D. ei tahtonut minua loukata — mitenkä yleensä
voisikaan minunlaistani naista loukata! — sitä paitsi ei hän ole mikään
raakalainen, vaan hyvin miellyttävä, sivistynyt mies, mutta sillä
hetkellä vihasin häntä tuon lauseen vuoksi ja sain ankarasti hillitä
itseäni, voidakseni olla sitä hänelle näyttämättä. Olisinhan tehnyt
itseni vain naurettavaksi.

Hän pyysi minua ilmottamaan hänelle osotteeni, ja kun hän sen
osotekalenterista kuitenkin olisi löytänyt, sanoin hänelle sen, mutta
pyysin ettei hän tulisi kotiini, jonka hän myös lupasi. Koska olin
nyt yksin teatterissa, tahtoi hän uudestaan minua mukaansa illallista
syömään näytännön jälkeen. En ollut ensinkään halukas, mutta viimein
päästäkseni rauhaan lupasin, me söimme Höhnellä yksityisessä huoneessa,
eikä minun tarvinnut sitä jälistäpäin katua, meillä oli siellä pari
hauskaa tuntia. D. väittää että minä olen vielä kauniimpi ja solakampi
kuin ennen, mutta että minä en näytä oikein terveeltä.

»Teidän kasvonne näyttävät minusta muuttuneen, Te olette, kuinka minä
sanoisin, henkevämmän näköinen kuin ennen», hän sanoi.

»Ihmekös tuo», minä vastasin, »minä kun elän nykyään aivan
platonisesti.»

»Onneksi olkoon!» sanoi hän ja kilisti. »Eläköön platoninen rakkaus!»

Kello yksi saattoi hän minut kotiin.

Nyt taas ystävättäreeni Mariaan. Hänen miehensä, herra von O—, tuli
joulukuun alussa kotiin. Enpä olisi voinut häntä ikinä semmoiseksi
kuvitella. Casimir vainaassani ei ollut juuri kehumisen varaa, mutta
aina hänet olisi voinut asettaa herra »paroonin» rinnalle, kuten von
O— suvaitsee itseään kutsuttaa. Seitsemänkymmentä vuotta on hänellä
varmaan jo selässään, hän on laiha ja kuivettunut äijänkänttyrä,
pääkallo paljas ja kiiltävä kuin biljardipallo, ainoastaan takana
muutamia harvoja haituvia ja leuassa yhtä harva valkea pukinparta.
Maria oli hiukan hämillään ja katsoi tarpeelliseksi kuiskata minulle,
ettei hänen puolisonsa ollut tosin nuori eikä kaunis, mutta hänellä
oli sen sijaan erinomaisen hyvä sydän. Sen uskon täydellisesti, ja
luulenpa että tuo sydän olisi sietänyt vielä toisenkin mainesanan. Se
varmaankaan ei ole ainoastaan hyvä, vaan myös avara.

Kaikesta siitä päättäen, mitä tähän asti olen tuossa talossa nähnyt
ja mikäli sitä osaan arvostella, ei herra von O—ta voine sanoa juuri
tavalliseksi keinottelijaksi, mutta ei hän semmoisesta kaukanakaan ole.
Ja nyt tiedän myös, mihin he tuon suuren huoneustonsa tarvitsevat.
Heillä on joka torstai herrailtama, jolloin aina pelataan ja herra von
O— pitää tavallisesti pankkia. Niinä torstai-iltoina, joina minä olin
siellä, oli koolla kolmisenkymmentä herraa, heillä oli pieni ruletti ja
jotkut pelasivat faaraota, jota oli sangen hauska katsella. Ruletissa
minäkin kerran koetin onneani ja voitin kaksisataa markkaa, mikä minua
suuresti huvitti. Herrat ovat yksinomaan korkeimmista piireistä, paljon
upseereja on mukana, ja jokaisella on erityinen tunnussanansa, jonka
hän ilmaisee uudelle vieraalle, kun hän tuo sellaisen mukanaan, ja tämä
taas mainitsee sen huomiota herättämättä tervehtiessään isännälle, joka
siitä saa tietää, kuka uudesta tulokkaasta on mennyt takaukseen.

Hyvin huvittavaa on minulle ollut tehdä havaintoja pelaajista
ja nähdä, kuinka he peli-innon valtaamina unohtavat kaiken muun
maailman. Minun vetovoimallani on entinen vaikutuksensa siihen asti
kun peli alkaa, mutta sitten eivät pelaajat enää näe mitään muuta
kuin punaisia ja mustia pallojaan tai korttejaan; heidän kaikki
aistimensa näyttävät sulkeutuneen muulta maailmalta, yksi ainoa tunne,
kullanhimo, on ottanut heidät kokonaan valtaansa. He ovat kuitenkin
nähtävästi kaikki miehiä, joilla tuota haluttua tavaraa on yltäkyllin.
Merkillistä! Minä en voi käsittää, mitä huvia ajatteleville ihmisille
voi olla tämmöisistä uhkapeleistä. Parempia sitten ovat semmoisetkin
vanhanaikaiset korttipelit, joita lapsuudessani kotipuolessa näin.
Niissä osanottajat todella pelaavat, mutta näissä pelkkä sattuma
ratkaisee kaikki.

Muutamia viikkoja sitten tullessani Marian luo tapasin hänet
merkillisen kiihtyneessä tilassa. Hänen kasvonsa olivat täynnä punaisia
täpliä, ikäänkuin tulirokko olisi niissä käynyt, ja silmät näyttivät
itkettyneiltä. Luulin hänen riidelleen miehensä kanssa, vaikka tämä
onkin aina hyvin herttainen häntä kohtaan; arasti kysyttyäni syytä
hänen itkuunsa sain tietää, että hänen ystävänsä neiti Wiegand,
postikirjurin käly, hänet oli niin kovasti suututtanut.

»Semmoinen häpeemätön letukka», hän sanoi, »minä teen hänen hyväkseen
mitä voin, ja kiitoksen sijasta saan vaan haukkumisia palkakseni. Sen
siitä saa, kun tuommoisten kanssa seurustelee.»

»Niinpä kyllä», sanoin minä, »olenkin jo monasti ihmetellyt, miten
sinä voit kärsiä tuon tytön sopimatonta suunpitoa. Mitä nyt sitten on
tapahtunut?»

»Oh, ei siitä maksa vaivaa puhua, mutta se harmittaa kuitenkin»,
sanoi Maria. »Me olemme lapsena käyneet yhdessä koulua, asuneet
samassa talossa ja leikkineet yhdessä, ja kun hän nyt tahtoo tuppautua
luokseni, en osaa häntä ylpeästi poiskaan käskeä.»

»Mikä hänen isänsä sitten oli?» tiedustelin.

»Parturinapulainen. Ihan köyhää väkeä.»

»Ahaa, he asuivat sitten kai teidän piharakennuksessanne?»

»Tietysti», sanoi Maria ja meni samassa aivan tummanpunaiseksi, kun
huomasi puhuneensa liikoja.

Unohdin pian kokonaan tuon pienen kohtauksen. Mutta kun eilen
kävin eräässä kaupassa Leipzigerstrassella, kuulen yhtäkkiä yhden
myyjättäristä mainitsevan nimeäni, ja kun katsahdin sinne päin, tunnen
Marian entisen koulutoverin, tuon nenäkkään ja suulaan neiti Wiegandin.
Hänkin oli aivan punainen ja sanoi:

»No, armollinen rouva, »paroonitar» on kai haukkunut minut Teille
pataluhaksi, kun sai kerrankin kuulla suustani totuuden...»

Minä en tietysti ymmärtänyt mitään, ja silloin alkoi tytön suuvärkki
käydä kuin paras kahvimylly ja tuossa tuokiossa olin kuullut
Marian koko elämäkerran. Se oli aivan niinkuin olin ajatellutkin.
Hänen isänsä oli postiljooni ja perhe asui kolmannessa kerrassa
samaa piharakennusta, jossa neiti Wiegandin vanhempain asunto oli
pohjakerroksessa. Maria oli viidestä lapsesta nuorin ja kauneutensa
tähden vanhempainsa silmäterä. Ripille päästyään tuli hän oppilaaksi
johonkin vaatetavaraliikkeeseen ja kaksi vuotta myöhemmin hän karkasi
liikkeen prokuristin kanssa Parisiin; vanhemmat kuolivat surusta
pian sen jälkeen. Tämä oli tietysti neiti Wiegandin omaa keksintöä,
niinkuin muutenkin koko hänen kertomuksestaan syöksähti esiin sellainen
tulva kateutta, ilkeyttä, vahingoniloa ja muuta halpamaisuutta, että
täytyi inhoten ihmetellä hänen sisunsa katkeruutta. Lopuksi sain vielä
kuulla, ettei tuolla paroonilla ole omaa muuta kuin nimi, kaikki muu
on vaan huijausta, ja asuntonsa komeasta sisustuksesta he eivät voi
sanoa omakseen yhtään pölyriepuakaan, kaikki on Markiewiczin, ja minä
saisin vielä nähdä, miten tuo koko komeus romahtaa läjään... Maria
oli asunut paroonin kanssa vuoden yhdessä, ennenkun olivat menneet
naimisiin j.n.e... kunnes vihdoin väsyin kuuntelemaan ja — turhaan
yritettyäni saada suunvuoroa — käänsin hänelle yksinkertaisesti selkäni
ja läksin pois. Olin kuullut juuri sen, mitä itse olin jo aikoja
sitten ajatellut, eikä se minua siis vähintäkään kummastuttanut; mutta
minua suututti tuon tytön halpamainen ilkeys. Olen aivan varma siitä,
ettei hän olisi ollut hiuskarvaakaan parempi Mariaa, jos hänelle olisi
tarjoutunut tilaisuus menetellä samalla tavalla.

Kun tämän jälkeen tapasin Marian ensi kerran ja hän taas alkoi
levittelemään itseään, otin häntä kädestä ja sanoin: »Maria, miksi
me huolimme tämmöistä komediaa pitemmältä näytellä? Jos minun isäni,
oli apteekkari ja sinun postiljooni, ei kai se mitään erotusta meidän
välillemme tee. Mutta me olemme molemmat vaeltaneet elämän syvissä
laaksoissa, ja jos kaikesta liasta ja pölystä huolimatta, mikä meitä
siellä ympäröi, olemme säilyttäneet silmämme kirkkaina, voimme nyt
nähdä ja ymmärtää paljon asioita, joista ei ole aavistustakaan niillä,
jotka ovat ikänsä istuneet omassa lämpöisessä, suojatussa sopukassaan.
On helppo sanoa: minä en lankee kiusaukseen, kun ei koskaan tule
tietämään edes mitä kiusaus onkaan, kun perhe, koti, seurapiiri
ja järjestetyt olot ympäröivät ihmistä semmoisella suojamuurilla,
ettei lempokaan pääse sen yli viettelyksineen — mutta me, joilta
nämä suojaavat muurit puuttuivat, kun kuolema tai nurjat olot olivat
ne maahan repineet, me jotka olemme joutuneet kaikkien myrskyjen
viskeltäviksi, me tiedämme tarkkaan, että ainoastaan se, joka itse on
synnitön, saa heittää kivellä syntistä. Ja me olemme kaikki syntisiä —
—»

Maria itki ja sanoi hyvin arvanneensa, että tuo kavala käärme, Klara
Wiegand, hänet pettäisi, — tuo ruoja, joka itse — — No no, minä
keskeytin hänet ja sanoin että Klara Wiegandin kertomus ei häntä ollut
suinkaan alentanut minun silmissäni, päinvastoin, nythän tuntui siltä
kuin olisimme tulleet likemmäksi toisiamme, kuin olisi seinä väliltämme
hävinnyt. Ja näyttääkseni hyvää esimerkkiä, tein hänelle selkoa elämäni
päätapauksista, ja silloin hänenkin jäykkyytensä suli ja hän sanoi
itsekin jo kauan sitten halunneensa puhua suunsa puhtaaksi ja monasti
olleensa aikeessakin sen tehdä. Sitä minä nyt en kuitenkaan aivan
puustavin mukaan usko.



Toukok. 1899.

En ymmärrä, mikä minua oikeastaan vaivaa. Olen kuin sairas, mutta en
kumminkaan ole sairas. Alituinen levottomuus mielessäni yhä kasvaa ja
pakottaa minua toimintaan.

Minussa on vähän aikaa ollut kummallinen intohimo rahain tuhlaamiseen.
Se pakottaa minut ostamaan kaikennäköisiä tavaroita, joita en tarvitse
enkä osaa mihinkään käyttää, vaan lahjotan heti pois. Se on ikäänkuin
jokin tauti, enkä tiedä mikä tulee neuvoksi, jos tätä tällaista
pitemmältä jatkuu.

Tämmöinen en ole koskaan ennen ollut. Minulla on ollut perintönä äiti
vainaaltani suuri varovaisuus raha-asioissa. Velkaa olen aina pelännyt.
Kauhulla muistelen vielä tuota aikaa, jolloin vuokrahommieni vuoksi
olin joutunut niin suuriin velkoihin, etten luullut niitä voivani
koskaan maksaa. Ei pidä ostaa mitään, jota ei voi paikalla maksaa, se
on aina ollut periaatteeni.

Mutta nyt en osaa muuta tehdäkkään kuin ostaa ja aina vaan ostaa. Ja
vaikka sata kertaa lupaisin itselleni: tänään en tuhlaa penniäkään
— niin pian kun lähden kadulle kävelemään, vetää jokin salainen
voima minut heti puoteihin, ostan esineen toisensa jälkeen, ja kun
olen ne saanut, en voi millään tavalla niitä käyttää. Keittäjäni ja
sisäkköni ovat aivan ymmällään, kun eivät tiedä mihin panisivat kaikki
ne puserot ja alushameet, esiliinat ja hatut, joita heille alinomaa
lahjottelen. Nyt olen yhtäkkiä mieltynyt erityisesti koristeihin,
pronssiesineihin ja silkkimattoihin, ostan niitä ja maksan niin kauan
kun rahaa riittää, sitten käsken panna velaksi ja lähettää laskun
kotiini. Niinpä kävikin, että tässä kuussa olivat rahani lopussa jo
kahdeksantena päivänä. Laskut työnnän kaikki kirjotuspöytäni laatikkoon
enkä uskalla niihin vilkaistakkaan. Joka päivä tulee sinne uusia,
sillä en kertaakaan käy kaupungilla mitään ostamatta. Äskettäin ostin
joukon kallisarvoisia posliiniteoksia, jotka maksoivat yhteensä
yhdeksänsataa kahdeksankymmentä markkaa. Kun sain ne käsiini ja näin
laskun, valtasi minut kauhea pelko, että kreivi saisi ne nähdä ja
vaatisi minut tilille, ja hädissäni löin koko komeuden pirstoiksi
ja pistin laskun laatikkooni. Samoin kävi vähän myöhemmin, kun olin
eräästä taidekaupasta ostanut verrattoman kaunisvärisen pienen
silkkimaton, hinta kahdeksansataa markkaa. Kun en tiennyt, minne sen
olisin piilottanut, en osannut epätoivossani tehdä muuta kuin ruveta
leikkelemään sitä palasiksi. Tässä työssä ollessani sattui Julius
tulemaan sisään ja hän vallan kauhistui tuommoista vandalismia.

»Jumalan tähden, Thymian, mitä sinä teet?» hän huudahti. Minä olin
aivan lamaantunut pelosta ja änkytin: »Tahdon sen hävittää. Jos kreivi
saa sen nähdä, niin hän toruu minua.» Hän näytti vakavalta, sanoi
minun olevan liian hermostunut ja tarvitsevan mennä joksikin aikaa
hermotautisten parantolaan. Mutta silloin minä hurjistuin ja huusin
etten ole hullu eikä minua tarvitse hullujenhuoneeseen viedä, itse hän
saa mennä sinne, joka semmoisia puhuu — mutta hän pysyi tyynenä ja käy
luonani joka päivä niinkuin ennenkin. Kerran huomasin hänen supattavan
jotain kreivin kanssa, ja siitä suutuin niin mielettömästi, että olisin
tahtonut lyödä heitä kumpaakin, menin toiseen huoneeseen ja lukitsin
itseni sinne. Loppujen lopuksi on D. sittenkin minun uskollisin
ystäväni ja olen kutsunutkin häntä luokseni. Tahtoisin minä tietysti
itsekin päästä ostohimostani, mutta hermosairaalaan en lähde, en minä
hullu ole, tiedän tarkoin mitä -tahdon ja teen.

Tahtoisin auttaa kaikkia köyhiä ihmisiä, ravita kaikkia nälkäisiä,
vaatettaa alastomia, ja tunnen itseni onnettomaksi, kun en siihen
kykene. Usein itken sentähden tuntikausia. Kun näen kadulla köyhän
lapsen, otan sen mukaani johonkin puotiin, ostan sille kenkiä, paitoja
ja muita vaatteita ja käsken lähettää laskun kotiini. Joka paikassa
on minulla luottoa, koska elän koroillani ja asun näin komeasti, ja
sitä paitsi on minua nähty kaupoissa usein kreivin seurassa, joka on
yleisesti miljonääriksi tunnettu. Välistä kun yöllä johtuu mieleeni,
miten monta sataa ihmistä on Berlinissä, joilla ei ole mihin päänsä
kallistaa, ei edes kattoa sateen suojaksi, valtaa minut semmoinen
levottomuus, etten saa enää unta ja tahtoisin myydä kaikki mitä minulla
on ja antaa köyhille ja lähteä itse taas kadulle. —

Äskettäin olin herrailtamassa O—n luona. Se oli viimeinen tänä
vuonna; herra v. O— on taas Parisissa. Pelattiin faaraota ja minä
istuin erään paksun italialaisen pankkiirin vieressä, joka ei osannut
sanaakaan saksaa, mutta omalla kielellään lausui minulle lukemattomia
kohteliaisuuksia. Hän voitti vahvasti, ja istuessani siinä hänen
vieressään vedin syliini kaikki hänen voittamansa rahat ja setelit.
Pelin päätyttyä kysyin leikilläni, saanko minä myös prosenttia siitä,
että olin istumisellani tuottanut hänelle niin hyvän onnen, ja hän
vastasi: »_Certamente, Signora, è tutto per Ella e sono veramente
felice di poter metterlo ai suoi piedi_.» [Tietysti, rouva, ne ovat
kaikki Teidän, olen suuresti onnellinen voidessani tarjota ne Teille.]

No, minä en tiennyt, miksi olisin kursaillut ottaa vastaan mitä
tarjottiin, sanoin vaan: »_Grazie, signore_!» [Kiitoksia, herra!] ja
korjasin saaliini talteen. Samassa katsahdin Mariaan, joka istui meitä
vastapäätä, ja säikähdin, sillä semmoisena en ollut häntä milloinkaan
nähnyt, hän oli aivan viheriänä kasvoiltaan ja silmissä hehkui pahaa
ennustava tuli. Nousin ylös ja menin ulos, hän tuli heti perässäni ja
sanoi vapisten vihasta:

»Minä jouduin aivan suunniltani sinun tähtesi, Thymian. Miten voi
ylhäinen rouva siihen määrin unohtaa oman arvonsa, että menee ottamaan
vastaan niin paljon rahaa ventovieraalta mieheltä?»

»Pikemmin paljon kuin vähän», minä sanoin, »muuten en minä ole vielä
koskaan ylhäisen rouvan nimeä tavotellut.»

»Mutta pitäisi sinun kumminkin ajatella, mikä soveltuu meidän nimemme
arvolle», sanoi hän ja löi rintaansa. »Sinä et olekkaan nyt missä
tahansa, sinä olet parooni ja paroonitar O—n vieraana.»

Olin aikonut ottaa koko asian leikin kannalta, mutta hänen tyhmänylpeä
käytöksensä alkoi minua lopulta suututtaa.

»Rouva Osdorfina voit sinä olla ja tehdä miten tahdot», jatkoi hän
vielä, »mutta me tiedämme, mihin nimemme meitä velvottaa —»

»Niinkö todella», minä vastasin, »jos niin tahtoisin ja semmoisiin
koruihin arvoa panisin, voisin antaa ihmisten haukkua itseäni
kreivittäreksi, koska mieheni oli täysirotuinen kreivi. Mutta siitä
kunniasta en välitä. Tosin kyllä, jos minulla olisi maatila, hevoset ja
vaunut ja pääsisin hoviin — silloin se olisi toista, mutta nyt, näissä
oloissa, olisin mielestäni kunniaton keinottelija, jos tuota arvonimeä
käyttäisin. Ja muuten, jos sinun miehesi ottaa herroilta rahat pelissä
taikka minä annan heidän lahjottaa niitä itselleni, eiköhän se käy
lopulta melkein yhteen? Molemmatkin me niitä voimme tarvita, teenpä
sentähden sinulle ehdotuksen. Jakakaamme saalis! Kahtia, niinkuin
rakkaat sisarukset ainakin. Hyväksytkö sen?»

»Hyväksyn», vastasi hän lyhyesti, me jaoimme rahat ja saimme kumpikin
tuhat kahdeksankymmentäkaksi markkaa.

Minusta tuntuu siltä, kuin Maria olisi italialaisen vuoksi
mustasukkainen minulle. Olkoon vaan minusta nähden, jos se häntä
huvittaa. En ole viime aikoina enää välittänyt mistään miehistä.
Tahtoisin vaan aina ostaa, aamusta iltaan ostaa ja lahjottaa pois ja
tehdä koko ympäristöni iloiseksi. Ja yhä vaan ostaa.

       *       *       *       *       *

Eilen tuli tuo italialainen pankkimies hakemaan minut automobiilillaan
ajelumatkalle Grünewaldiin. Maria oli myös mukana, ja luulen ettei
hän oikein pitänyt minun läsnäolostani. Mutta en minä sille mitään
taida, että tuo herra minua mielistelee; onhan se luonnollistakin,
että hän viihtyy paraiten minun seurassani, jossa hän voi puhua omaa
äidinkieltään, sitä Maria ei osaa muuta kuin vähän solkata huonoa
ranskaa. Minä itse en hänestä vähintäkään välitä. Poikkesimme erääseen
ravintolaan, josta olimme edeltäpäin tilanneet itsellemme päivällisen.
Juuri sisään astuessamme sanoi Maria minulle: »Sinä olet tänään kovin
huonon näköinen, Thymian, aivan kuin keuhkotautinen. Kerrassaan surkea.
Miksi et käytä edes ihomaalia? Tekee oikein pahaa sinua katsella.
Ihan kuin olisit maannut kolme viikkoa maan alla.» En vastannut
mitään, mutta tuo sana »keuhkotautinen» pisti kuin puukko sydämeeni,
ja syötäessä en saanut monta suupalaa alas. Koko ruumiini värisi kuin
vilutaudissa.

Illemmalla kerroin tästä Juliukselle, joka nykyisin tulee sangen usein
aivan odottamatta luokseni. Hän lohdutti minua ja kehotti luopumaan
tuosta seurasta, koska ei siitä ajan pitkään kuitenkaan tulisi olemaan
minulle mitään iloa. »Luonnostansa ei voi kukaan päästä», hän sanoi,
»tuollaiset naiset maalaavat itseään sisältä ja ulkoa, mutta se ei voi
estää heidän oikeaa karvaansa näkyviin tulemasta, luontainen raakuus
puhkee aina lopulta esiin. Sinä et kuulu niiden joukkoon etkä voi olla
yhtä mieltä niiden kanssa, sillä kaikesta ulkonaisesta yhtäläisyydestä
huolimatta sinä olet sisällisesti ylhäisempi, hienompi, siveämpi kuin
ne...»

Oikeassa hän lieneekin, mutta tahtoisi sitä mielellään, edes _yhden_
ihmisen kanssa pysyä ystävyydessä. Julius oli tuona iltana taas niin
hyvä ja hellä, että rohkaisin mieleni ja uskoin hänelle kaikki huoleni.
Hän tahtoi nähdäkseen kaikki laskut, ja lopuksi minun täytyi myöntyä,
joskin hyvin vastahakoisesti. Niitä oli yksi laatikko pakaten täynnä,
hän alkoi laskea yhteen summia ja kasvonsa saivat yhä huolestuneemman
ja totisemman ilmeen.

»Herra siunatkoon, Thymian, onko sinulla aavistustakaan, kuinka paljo
näistä tulee?»

»Ei», sanoin hätäisesti.

»Kolmetoista tuhatta markkaa! — — Ihmislapsi, mitä ihmeen kummaa sinä
olet kaikella tällä rihkamalla tehnyt?»

Sitä en tiennyt itsekkään. Paljon olen lahjottanut pois, paljon
hävittänyt, ja paljon on vielä koskematonna paketeissa ja laatikoissa
ylisillä.

»Mutta _ne_ sinä ainakin voisit lähettää takaisin», sanoi Julius.

»En tee sitä häpeää itselleni», vastasin, »tulkoon ennen mitä tahansa.»

»Teillä on merkilliset käsitykset häpeästä ja kunniasta», huudahti
hän. »Miten aiot sitten menetellä? Jotakin tässä täytyy tehdä, muuten
sinulta viedään jonakin kauniina päivänä huonekalut asunnostasi...
Miten sinä saatoitkin noin tehdä?»

»Se on minussa niinkuin tauti.»

»Tautipa kyllä. Sen olen sinusta jo kauan sitten nähnyt. Sinun hermosi
ovat kokonaan pilalla. Mutta ole nyt aluksi aivan rauhassa. Koetan
tuumia, mitä tässä olisi tehtävä. Parasta lienee heti ilmottaa kaikki
kreiville.»

Sitä minä en kuitenkaan tahtonut, ja hänen täytyi luvata luopua siitä
tuumasta.

Minua pelottaa. Tunnen olevani sairas. Julius luuli ensin vian olevan
munuaisissa, mutta tutkimus ei tätä luuloa vahvistanut.

Minun tekee niin pahaa...



Joulukuu.

Nyt olisi paljon kerrottavaa.

Kesäkuukaudet olivat kauheat. Kreivi ei päässyt virkatehtäviltään pois
Berlinistä enkä minäkään tahtonut matkustaa. Asuntoni on hauskan viileä
ja yleensä minulla ei ollut halua minnekkään lähteä, ja Juliuskin oli
ainoastaan pari viikkoa poissa kaupungista. Sitäpaitsi tunsin yhä
olevani väsynyt ja kipeä...

Elokuun lopussa oli minulla kriitillinen päivä.

Oli satanut, ilma oli ihanan raitis ja viileä, minä menin viiden
seuduissa kävelemään Eläintarhaan, jossa viivyin lähes kaksi
tuntia iloissani siitä että tunsin itseni sinä päivänä tavallista
terveemmäksi. Lapsia leikki joka puolella, vesipisarat kimaltelivat
ruohikossa ja aurinko paistoi niin herttaisesti, että taaskin tulin
ajatelleeksi, miten ihana tämä maailma sittenkin on. Takaisin
tullessani olin niin ajatuksiini vaipunut, etten nähnyt mitään
ympärilläni, ja astuessani juuri Siegesalleen poikki sattuu jalkani
luiskahtamaan, samassa näen hurjaa vauhtia lähenevät vaunut, tunnen
kauhean iskun kohtaavan ruumistani ja sen jälkeen en muista mitään.
Pyörtyneenä oli minut nostettu ylös ja viety tapaturma-asemalle, ja kun
siellä olivat löytäneet minua tarkastaessaan nimikortteja, joissa oli
osotteeni, oli minut tuotu kotiini, yhä vielä tiedottomassa tilassa.

Sitten makasin kauan kauan kuumeessa enkä tiennyt yhtään mitä minulle
oli tapahtunut. Harvoina valoisina hetkinäni olin aina olevinani
kotona ja luulin olleen unta kaikki, mitä vuosien kuluessa oli minulle
tapahtunut. Huusin isää luokseni ja pidin hoitajaani sisar Annana, joka
oli tuonut äidin Davosista kotiin.

Vähitellen rupesin sitten paranemaan, palasin taas todellisuuteen ja
tunsin Juliuksen, joka usein istui pitkät ajat vuoteeni vieressä.

»Mitä minulle on tapahtunut?» kysyin vihdoin, sillä muistoni ei ollut
vielä täydellisesti palannut.

»Niin, mitä sinulle on tapahtunut, lapsi parka!» vastasi Julius, »sen
sinä kai itse paraiten tiedät. Koetappas vaan muistella. Jospa olisimme
jotain voineet edes aavistaa! Miksi et ollut siitä sanaakaan maininnut?»

»Ah, nyt muistan, minä jouduin vaunujen alle kadulla — —»

»Niin, ja entäs se toinen — —! Nyt on jo kaikki ohi...

Minä en ymmärtänyt, mitä Julius tuolla »toisella» tarkotti, ja
silloin hän kertoi minulla olleen perillisen toivoa, olin ollut jo
ehkä puolivälissä raskauden tilaa, mutta tuon saamani hirveän iskun
johdosta olin synnyttänyt keskoset. Ja tästä kaikesta minä en ole
tiennyt mitään, en kerrassa mitään. Sillä kaikki oli ollut kutakuinkin
kunnossa. Eikä tuo tieto suuresti mieltäni liikuttanut; luulenkin
olleen parasta, ette noin kävi, sillä mitäpä minusta olisi ollut tuon
lapsen hoitajaksi. Mutta paljon olin saanut sen tähden kärsiä, vasta
loppusyksystä pääsin jalkeille.

Kaikki ovat olleet hyviä minua kohtaan. Tuo raha-asiakin on nyt
toistaiseksi järjestetty. Julius ja minä olemme sopineet, että minä
myyn suurimman osan jalokivistäni ja niiden hinnalla suoritan osan
velastani. Huhtikuusta asti vuokraan pienemmän asunnon ja muutan liiat
huonekalut rahaksi. Mitäpä minä teen viidellä huoneella, kolmessa on
aivan tarpeeksi. Erityistä kyökkipalvelijaa en myöskään tarvitse. Mitä
tällä tavalla saan säästymään kreivin antamista kuukausirahoista, sillä
vähitellen maksan kaikki velkani.

Ostokiihkoni on epäilemättä ollut yhteydessä raskaudentilani kanssa,
sillä nyt se on hävinnyt, olen taas niinkuin ennenkin.

Mariasta en ole kuullut enää mitään.

Kesäkuun puolivälissä oli hän matkustanut Ostendeen, heinäkuussa oli
koko talous täällä hajonnut ja Markiewicz hakenut pois huonekalunsa,
enkä sen jälkeen ole mitään suoranaista elonmerkkiä hänestä saanut.

Mutta epäsuoralla tavalla hän on hyvinkin selvästi ilmottanut minulle
olemassaolonsa. Marraskuussa, kun olin taas päässyt sängystä pystyyn,
tuli kreivini kerran iltapäivällä luokseni ja antoi minulle erään
hänelle osotetun kirjeen, joka oli lähetetty heinäkuun alussa Kölnistä
ja kuului seuraavalla tavalla:

 Kunnioitettava Herra Kreivi!

 Eräs henkilö, joka ei voi tyynenä katsella, miten se nainen, joka saa
 kiittää Teitä kaikesta, pettää Teitä, tahtoo kehottaa Teitä olemaan
 varuillanne. Thymian on läpeensä huono ja turmeltunut olento. Hän
 keimailee muiden miesten kanssa, on suhteissa erääseen lääkäriin ja
 samoin erääseen kauppiaaseen, joiden kanssa hän seurustelee Teidän
 selkänne takana ja pettää Teitä. Siinä on tuon naisen kiitos Teidän
 suuresta hyvyydestänne. Hän liehakoi jok'ainoaa miestä, joka vaan hänen
 tiellensä sattuu. Hän ei voi muuten tehdäkkään, turmelus on hänellä
 mennyt veriin. Antakaapa salapoliisin pitää häntä silmällä, sillä
 tulee kyllä olemaan yhtä ja toista kerrottavaa Teille.


En uskonut silmiäni, vaan luin kirjeen uudestaan. Ensimäinen vaikutus
mieleeni siitä oli suuri hämmästys, joka tuntui melkein tuskalliselta
ja kasvoi vähitellen suuttumukseksi. Sen ohella oli minussa semmoinen
tunne, että tämä kaikki oli mahdotonta, sillä oli vaikea uskoa todeksi
sitä ääretöntä halpamaisuutta, mikä tuosta kirjeestä ilmeni. Minä en
ole tuota naista milloinkaan sanallakaan loukannut, me olimme ystävinä
toisistamme eronneet ja minä olin häneen niin kiintynyt, että olisin
tehnyt hänen edestänsä mitä hyvänsä, viimeisen leipäpalani olisin hänen
kanssaan jakanut. Olin uskonut hänelle kaikki salaisuuteni, sillä en
unissanikaan olisi tullut ajatelleeksi kenestäkään niin pahaa, että
hän menisi halpamaisesti väärinkäyttämään tuollaista luottamusta.
Mutta kun olin päässyt tointumaan ensimäisestä hämmästyksestäni,
näytti asia minusta melkein naurettavalta; varsinkin teki minuun
humoristisen vaikutuksen allekirjotus: Vilpitön ystävätär. Kaikkea
tätä ajatellessani ei johtunut ensinkään mieleeni, että tämä nimetön
parjauskirje voisi panna koko minun toimeentuloni vaaranalaiseksi.
Sitä muistin ajatella vasta sitten, kun huomasin kreivin vakavin,
läpitunkevin katsein minua tarkastavan.

»Nimettömät kirjeet on minulla muuten tapa heittää suorinta tietä
paperikoriin», hän lausui, »ja sinne tämäkin saa vaeltaa. Mutta —
kysyä tahtoisin sinulta kuitenkin — käsi sydämelle Thymian — totuuden
tahtoisin tietää. Onko tämä vain parjausta vai — onko siinä ehkä hiukan
tottakin pohjalla?»

Nyt vasta älysin, mitä kaikkea tämä asia minulle oikeastaan merkitsi.
Mutta tuli mitä tuli, ajattelin, valehdella en voinut sillä hetkellä.

»On tottakin», sanoin hiljaa.

Hän ei vastannut ensin mitään, vaan käänsi minulle selkänsä, astui
ikkunan eteen ja seisoi siinä ääneti ainakin kymmenen minuuttia
katsellen kadulle. Sitten hän kääntyi hitaasti minuun päin, ja näin
että asia oli koskenut häneen kovasti.

»Minä en olisi sitä odottanut sinulta, Thymian», puhui hän hiljaisella
äänellä. »En, minä olen sinuun luottanut... Mutta tyhmäähän se
olikin... olisihan minun pitänyt ymmärtää —» Viimeisiä sanoja en enää
kuullut. Nojasin pääni vasenta kättäni vasten ja peitin oikealla
silmäni, enkä milloinkaan koko elämäni aikana ole ollut mielestäni
niin vähäpätöinen, huono ja halveksittava kuin sillä hetkellä, enkä
koskaan ole niin hävennyt kuin silloin. Olin maan tasalle masennettu
ja helpotukselta olisi tuntunut, jos hän olisi lyönyt minua, ajanut
minut ulos ja luvannut jättää oman onneni nojaan. Mutta ei mitään tästä
tapahtunut.

»Sinuun ei voi edes suuttua niinkuin pitäisi, Thymian», sanoi hän»
vähän ajan päästä. »Minä en tahdo sinua toruakkaan. Miten voipikaan
minun ikäiseni mies vaatia uskollisuutta noin nuorelta ja kauniilta
naiselta —»

»_Katunaiselta_, tarkotit sanoa», huusin minä, enkä voinut kauempaa
hillitä itseäni, vaan puhkesin rajuun itkuun. Ja ensi kerran elämässäni
itkin itseni tähden — — sentähden että minä todellisuudessa en ole
parempi enkä jalompi kuin kurjimmista kurjin katunainen, joka myö
ruumiinsa muutamasta lantista. Sillä jos minä en olisi semmoinen,
olisin tällä hetkellä luvannut luopua kaikista muista ja kuulua
ainoastaan hänelle, kiitokseksi kaikesta siitä, mitä hän tekee minun
hyväkseni ja on jo tehnyt. Mutta sitä en voinut luvata, en voinut,
sillä tiesin etten lupaustani kumminkaan pitäisi, ja se olisi huonoakin
huonompaa, se olisi halpamaista.

Niin, kun ei minussa olisi tuota onnetonta rakkautta Juliukseen. Taikka
jos olisin kyllin vahva voittamaan sen. Mutta sitä voimaa minulla ei
ole. Minä olen katukaisa.

»Tämä jääköön tähän, Thymian, ei puhuta siitä enää», sanoi kreivi,
»kaikki jää entiselleen...»

Ja kaikki on entisellään. Mutta se se juuri kiusaa minua äärettömästi.
Olen itse mielestäni liian kurja. En uskalla enää katsoa silmiin vanhaa
ystävääni, niin minua hävettää. Hänen hyvyytensä painaa minut maahan.

Kun sain ensi kertaa istua vuoteessani ja hoitajasisar oli avannut
tukkani, otin muutaman suortuvan sormieni väliin ja silloin keksin
mustain hiusten joukosta yhden valkoisen. Ensin pelästyin, sitten se
teki minut surumieliseksi. Olen vasta seitsemänkolmatta vuotias ja nyt
jo valkea hius... Viidenneljättä vanhana olen luultavasti kuihtunut
mummo. Jospa saisin kuolla sitä ennen. Tunnen usein mielessäni kiihkeää
kuoleman kaipuuta.



1 tammik. 1900.

Olin varmasti aikonut kirjottaa taas jotain uudenvuoden aattona, mutta
D. tuli luokseni ja söi illallista minun kanssani. Hänen tulonsa
ilahdutti minua, etten tarvinnut jäädä yksin ajatuksineni, sillä
kreivi oli taaskin tuttavain luo kutsuttu ja Julius ei tule yleensä
milloinkaan tällaisina päivinä. Hän kuuluu silloin vaan perheelleen,
sanoo hän. Mutta D. on yhtä yksinäinen kuin minäkin. Kerroimme
toisillemme kaikenlaista ja vaihdoimme mielipiteitä minkä mistäkin
asioista. Hänen käytöksessään on jotain reipasta, virkistävää, joka
minua paljon miellyttää. Kun keskiyön aikaan puhelumme hetkeksi
taukosi, katsoi hän minuun kauan aikaa ja sanoi sitten yhtäkkiä:

»Mikä komea rouva sinusta olisi tullut, Thymian! Jos minä saisin
kynsiini sen roiston, joka on sinut pilannut — — niskat nurin
vääntäisin konnalta.»

»Minulla on tämä kai ollut verissä», sanoin surumielisesti.

»Oi, älä puhukkaan sellaista», sanoi hän melkein vihaisesti,
»tuommoinen nainen kuin sinä olet, voi ainoastaan onnettomuuden kautta
joutua turmiolle.»

Kreivi saisi kyllä tietää minun suhteestani D:hen. Me olemme, uudestaan
tavattuamme toisemme, vain kaksi hyvää ystävää eli toveria.

Kuulimme kellonlyönnin ilmottavan uuden vuosisadan alkamista.

»Onnellista uuttavuotta!» sanoi D., kun kilistimme.

»Ja täyttyköön minun toivoni!» minä sanoin.

»Ja se olisi?»

»Päästä lepoon, kuolla.»

»Lapsi, lapsi! Elämä on lyhyt, kyllä maan alla aina maata saa. Sinulta
puuttuu elämän suola, Thymian... Sinun pitäisi tehdä työtä — hengen ja
ruumiin voimia kysyvää työtä.»

Minä en vastannut mitään. Mitäpä siihen olisin sanonut? Sitä samaa ne
minulle kaikki saarnaavat, jotka minun parastani tarkottavat. Hankkikaa
minulle työtä, hengen ja ruumiin voimia rasittavaa työtä, minä olen
valmis — —

Mutta ne ovat vaan puhetapoja. Auttaa ei minua voi kukaan. Elämäni on
auttamattomasti hukkaan mennyt. Minulla ei ole enää muuta toivoa kuin
päästä täältä pois — omalle maatilalleni Schönebergiin.



Toukokuu 1900.

Viime kuussa sain eräänä aamuna kirjeen G—stä oikeusneuvos Ellbaumilta.

Aavistin heti saavani jonkun tärkeän ilmotuksen ja avasin sen sykkivin
sydämin, enkä siinä erehtynytkään.

Oikeusneuvos kirjotti minulle, että isäni oli kuollut 11 p:nä
maaliskuuta. Hän oli jo kauan aikaa sairastanut. Meinert ottaa
haltuunsa apteekin ja menee senjälkeen heti naimisiin. Vaimonsa
kautta hän saa rahoja ja maksaa niillä osan apteekkiin kiinnitetyistä
veloista. Kaikkein ensiksi on hänen suoritettava minulle äidin perintöä
neljäkymmentä tuhatta markkaa, jonka maksaminen voi tapahtua lokakuun
1 p:nä taikka jo ennenkin, jos minä niin haluan. Näiden virallisten
tiedonantojen jälkeen lisäsi oikeusneuvos vielä, että leski, rouva
Helene Gotteball, joutuu kahden varattoman lapsensa kanssa aivan puille
paljaille ja saa ruveta omien kättensä työllä itseään ja lapsiaan
elättämään. Apteekin myömähinta on vain muutamaa tuhatta markkaa
suurempi kuin siihen kiinnitetty velka.

Sanoma isän kuolemasta koski minuun kovasti. Ja että minun piti saada
siitä tieto tällä tavalla, ettei Lene ollut voinut siitä suoraan
minulle ilmottaa, se täytti mieleni vihalla ja katkeruudella tuota
naista kohtaan, jota minun kumminkin on yksin kiittäminen siitä,
että isä minusta kokonaan vieraantui ja minä itse aivan kodittomaksi
jouduin. Että hän ei tiennyt osotettani, ei ole mikään puolustus.
Tulihan oikeusneuvoksenkin kirje minun käsiini, vaikka oli osotettu
»Rouva kreivitär Thymian Osdorffille».

Ensimäisen päivän vietin syvässä surussa, ja mieleni oli niin täynnä
vanhoja muistoja ja surullisia ajatuksia, että vasta seuraavana päivänä
tulin huomanneeksi, minkä tähden oikeusneuvos minulle kirjotti ja että
minun oli hänelle myöskin vastattava.

Ja silloin ajattelin sillä tavalla, että viattomiahan nuo pikku
raukat ovat ja ne ovat kuitenkin minun isäni lapsia. Mikäli minä
sukulaisiamme tunnen — varakkaina voivat ainoastaan äidinpuoliset tässä
tulla kysymykseen — ei yksikään heistä liikauta sormeaankaan leskeä
auttaakseen, eikä kukaan välitä vähintäkään noista lapsiraukoista,
vaikka tietäisivät niiden nälkään kuolevan. Minä olen tosin kelvoton,
eikä minua enää missään tarvitse lukuun ottaa, mutta sitä ajatusta
en sentään voisi kestää, että minä elän täällä ylellisyydessä ja
loistossa ja samaan aikaan nuo pienet ihmisenalut kituvat puutteessa ja
kurjuudessa. Ovathan ne minun sisaruksiani, joskin vaan puoleksi, ja
kukapa tietää, vaikka tuossakin tyttösessä olisi pisara sitä pelättävää
verta, jota Gotteballin suvun kantaäiti, tuo ranskalainen ilotyttö, on
jälkeläisilleen perinnöksi jättänyt. Sillä mikä on se vaarallinen kari,
johon useimpain niinkutsuttu »kunnia» ja viattomuus särkyvät? Onhan se
köyhyys, joka estää tarpeiden ja halujen tyydyttämisen tavallista tietä
ja pakottaa turvautumaan sopimattomiin keinoihin. Enhän tosin minäkään
voi tuota tyttöä suojella; mikä kerran on tapahtuva, se tapahtuu.
Mutta joka tapauksessa on perintö hänelle tarpeellisempi kuin minulle,
ja sentähden olen nyt ajatellut niin, että otan itselleni siitä
kaksikymmentä tuhatta, maksan sillä velkani ja pidän loput hätävarana
itselläni ja myöskin voidakseni joskus auttaa toisia. Esimerkiksi
Emmyä ja hänen sulhastaan, jotka mielellään vuokraisivat ravintolan
ja tarvitsisivat sitä varten tuhat taaleria. Emmy lähetti minulle
toissa jouluna nojatuolin tyynyn ja osotti sillä, että häneltäkin voi
liietä jotakin minulle. Toiset kaksikymmentä tuhatta markkaa talletan
G——n säästöpankkiin, ja korot niistä maksetaan Lenelle hänen lastensa
kasvatusavuksi, kunnes nämä ovat tulleet täysi-ikäisiksi. Ja etten enää
katuisi tätä päätöstäni, kirjotin siitä heti oikeusneuvokselle. Paria
päivää myöhemmin kirjotti Lene minulle pitkän kiitoskirjeen, jossa hän
kertoi isällä olleen vatsavian, joka oli vaivannut häntä jo toista
vuotta ja oli tuottanut hänelle sanomattomia kärsimyksiä. Hän tietysti
myöskin hienotunteisesti huomautti, että suru minun tähteni oli
sekin osaltaan vaikuttanut isän terveyden huonontumiseen, ja lopetti
kirjeensä sillä yhtä hyvin valitulla vakuutuksella, että hän tulisi
käyttämään nuo rahat hyvin ja kasvattaisi lapsensa kunnon ihmisiksi. No
niin, mitäpä tuommoiselta voi muuta vaatiakkaan...

Sitä haluaisin vaan tietää, eikö isä ole yhtään minua ikävöinyt. Hän
on kumminkin rakastanut minua, eikä hän ole varmaankaan ollut minulle
vihainen siveellisen alennustilani tähden. Minä en saa sitä päästäni,
että häntä on estetty minulle kirjottamasta ja minua kotiin kutsumasta.

Minä asun nyt Bülowstrassen varrella. Neljä huonetta. Hauska,
miellyttävä asunto.

Kreivi ei käy luonani enää läheskään niin usein kuin ennen. En usko
hänen minuun kyllästyneen, mutta hän ei näy kuitenkaan voivan kokonaan
sulattaa sitä, että en ole ollut hänelle aivan uskollinen. Mutta se on
oikeastaan typerää. Uskollisuutta voi olla ainoastaan siellä, missä on
rakkautta. Ja että minä häntä rakastaisin, sitä hän ei nyt toki voine
luulla.



14 elok.

Pihkantuoksua ja metsäpurojen lorinaa. Mieleni teki taas kerran
päästä näkemään Harzia. Kesäkuussa olin ensin kreivin kanssa hänen
maatilallaan. Ihmettelin että hän otti minut sinne mukaansa. Minulla
oli käsky kutsuttaa itseäni rouva von Osdorffiksi. Oleskelu siellä meni
hyvin mukiin muuten, kiusallista oli vaan se huolellisuus, millä kreivi
koetti estää naapureita saamasta pienintäkään vihiä meistä. Hän sanoi
minun tarvitsevan päästä nauttimaan maa-ilmaa (todellista), koska en
ollut muka vieläkään täysin toipunut tautini seurauksista. Itse olisin
mieluummin lähettänyt tänne sijastani erään köyhän sairaan naisen,
vanhan tuttavani entisiltä ajoilta, jonka tapasin kerran kevätpuoleen
kadulla. Hän oli niin kurjan ja ryysyisen näköinen ja kulki niin arasti
pitkin seinävieriä, että pysähdyin häntä puhuttelemaan. Hirveää, miten
sukkelaan ihminen voi joutua noin perinpohjin rappiolle! Pari vuotta
sitten oli hän Berlinin huomatuimpia tyttöjä. Hän on sairas. En ole
saanut selville, mikä häntä oikein vaivaa, mutta näyttää siltä kuin ei
hänessä olisi enää tervettä kohtaa. Ja lisäksi köyhä, tietysti, sillä
kenenpä haluja tuommoinen enää herättäisi. Kertoipa hän saaneensa olla
pitkiä aikoja kokonaan syömättä ja viimeiset kahdeksan päivää sanoi
eläneensä suorastaan koiranruuasta. Olen antanut hänen senjälkeen käydä
syömässä päivällisen kyökissäni.

Kreivin linna on komea rakennus romanilaista tyyliä. Minä viihdyin
siinä sangen hyvin. Vanha ystäväni ja minä tulemme hyvin toimeen
toistemme kanssa; näinä viikkoina onkin välimme tullut entistä
paremmaksi.

Erityisesti minua miellytti linnassa kirjasto. Sadeilmalla aina
viihdyin siellä niin hyvin, että olisin voinut aamusta iltaan istua
ja lukea sen mukavissa sahvianilla päällystetyissä nojatuoleissa.
Eräänä iltapäivänä kävi ukkonen ja ilma tuntui hyvin raskaalta, jonka
tähden nukahdin hetkiseksi kirjani ääreen. Ukkosen jyrähdys sai minut
taas hereille, avasin silmäni ja kun näin salamain leimahtelevan ja
vettä tulevan kuin saavista kaataen, nousin ylös ja menin yhteen
ikkunakomeroon paremmin nähdäkseni tuota luonnonvoimien riehuntaa.
Minulla oli päälläni pitkälaahuksinen valkea leninki, kreivi kun
mieluimmin näkee minut valkopukuisena, ja seisoessani siinä ojentausin
vähän ylöspäin ylettyäkseni katsomaan lasimaalauksen yli; salamain
kellertävä valo täytti ikkunakomeron rikinkarvaisella hohteella.

»Jos sinut näkisi joku maalari tuossa asennossa ja valaistuksessa»,
sanoi kreivi, »niin hän paikalla piirtäisi sinusta luonnoksen kuvaa
varten. Ikkunan korkea, suippokaarinen kehys, monivärinen lasimaalaus,
salamain valaiseman taivaan kalpea heijastus ja sinä sen keskellä, niin
korkeana, solakkana, valkeana, kuninkaallisena — totisesti, siinä on
tunnelmaa — —»

»Niin, tietysti. Tämmöinen vanha aatelislinna onkin erinomaisen sopiva
kehys minulle», vastasin kuivasti.

»Tiedätkö, että puolitoista vuotta sitten yhteen aikaan todellakin
ajattelin ottaa sinut vaimokseni», sanoi hän totisena.

»Sitä tuskin voisin todeksi uskoa», minä sanoin.

»Näin onkin parempi — — meille kummallekin», sanoi kreivi.

En vastannut enää mitään, mutta itsekseni ajattelin, millaista
olisi ollut päästä tuon linnan emännäksi. Aatelista ja kaikista sen
hullutuksista minä viisi välitän, mutta sen voin hyvin ymmärtää, että
tuommoinen komea asunto, joka on kulkenut perintönä polvesta polveen,
antaa omistajilleen jonkinlaista ylemmyyden ja riippumattomuuden
tunnetta ja erottaa heidät jyrkästi rahvaasta, joka saa hiessä päin
raataa jokapäiväistä leipäänsä ansaitakseen. Minä kunnioitan enemmän
noita vanhoja, ylpeitä rakennuksia, joiden lujat muurit pysyvät
pystyssä satoja vuosia, kuin niiden omistajia.

Myöhemmin emme ole puhuneet enää tästä asiasta.

Kreivi ei tunnu enää olevan mustasukkainen eikä epäluuloinen. Eikä
hänellä olisi siihen syytäkään. Juliusta tapaan harvoin ja D:n kanssa
seurustelen todellakin vain platonisesti. Heinäkuun lopussa matkusti
kreivini Holsteiniin, erään veljensä luo, jonka poika viettää häitään,
ja sieltä hänen oli määrä mennä Böömiin. — Pyynnöstäni toi hän minut
Ilsenburgiin. Aina siitä asti, kun vuosia takaperin olin Harzissa, olen
tänne ikävöinyt. Aina kesäkuukausina ollessani Berlinissä — varsinkin
noina huonoina aikoina — väikkyi mielessäni paratiisillisen ihanana
muisto Harzin pihkantuoksuisten kuusimetsäin viileydestä ja rauhasta
ja kirkkaiden vuoripurojen miellyttävästä lorinasta. Salainen toivoni
oli myöskin, että kohtaisin täällä tuttuja Hamburgista. Mielelläni
haluaisin joitakuita niistä kerran nähdä. Harzhan on aina täynnä
hamburgilaisia. Mutta tähän saakka en ole nähnyt yhtään tuttua, pelkkiä
vieraita kasvoja vaan.

D:lle lähetin kerran kuvakortin ja neljä päivää senjälkeen seisoo hän
ilmi elävänä edessäni. Hän oli oikeastaan aikonut Itämeren rannalle,
mutta saatuaan minun korttini olikin päättänyt tulla Harziin ja on
nyt asettunut Ilsenburgiin. Me kävelemme joka päivä metsissä ja
kiipeilemme kallioilla yhdessä, niinkuin hyvät toverukset ainakin.
D. saa usein elegisyyden puuskia. Eilen satuimme löytämään metsässä
viehättävän paikan. Minä istuin sammalpeitteiselle kivelle ja hän
heittäytyi pitkälleen nurmikolle, ja sillä tavalla vietimme siinä kaksi
kokonaista tuntia sanaakaan lausumatta. Tuntui kuin olisimme olleet
kirkossa. Puro lorisi lähellä, joku lintu viserteli ylhäällä päidemme
päällä ja auringon kirkas valo tunkeutui tuohon metsän ympäröimään
paikkaan miedontuneena, ikäänkuin viheriälasisten katedraalinikkunain
läpi, yltympäri vallitsi sellainen rauha, että olisi tahtonut avata
rintansa, ottaakseen tuon ihanan rauhantunnelman itseensä ja viedäkseen
sen mukanaan maailman levottomaan elämään; jospa voisikin tuommoisten
metsähetkien rauhan irrottaa ympäristöstään ja viedä kotiinsa! Kaikki
on silloin niin harrasta, ihanaa ja rauhallista... Oma sydän vaan
rinnassa takoo kuin kuolemaan tuomitun sielukellot ja muistuttaa siitä,
että oikea rauha ei tule koskaan ulkoapäin sisään, vaan sen alkuperän
täytyy olla ihmisen omassa sielussa.

»Niin, niin, Thymian, olisinpa tuntenut sinut kymmenen vuotta sitten»,
sanoi D. yhtäkkiä poismennessämme.

»Silloinkin se olisi ollut liian myöhäistä», sanoin minä, »sillä minä
olin juuri täyttänyt kuudennentoista ikävuoteni, kun sain lapsen.»

Hän pyysi minua kertomaan enemmän. Sillä kertaa en ollut halukas, mutta
kun myöhemmin taas kävelimme metsässä, sanoin hänelle miten kaikki
oli tapahtunut. Ja hän sanoi pysyvänsä aina naimatonna, koska hän
verratessaan minuun niitä naisia, joiden kanssa voisi tulla avioliitto
kysymykseen, huomaa heidät kaikki kovin köykäisiksi. Minä en ole
tavallisessa merkityksessä turhamielinen, mutta tuo lausunto tuotti
minulle iloa. En minäkään tahtoisi menettää hänen ystävyyttään, ja se
varmaankin tapahtuisi, jos hän menisi naimisiin.

Emmy ja hänen kultasensa ovat äärettömän onnellisia, kun olen luvannut
lainata heille nuo rahat. Olen päättänyt matkustaa itse G—hen lokakuun
1 päiväksi nostamaan rahat. Ikävöin hautoja siellä. Muuta kuin hautoja
ei minulla maailmassa olekkaan, mitä voisin sanoa kokonaan omakseni.



Marraskuu.

Me vanhenemme molemmat, kirjaseni, sinä ja minä. Sinun lehtesi kuluvat
loppuun ja minun elonpäiväni saisivat myös päättyä, mutta koska niitä
näyttää riittävän pitemmältä kuin sinulla lehtiä, täytyy minun lisätä
sinuun uutta paperia. Niin, niin, paljon hyvää et ole saanut minusta
kuulla. Tänään olen lukenut läpi kaikki muistiinpanoni alusta asti,
ja sitä tehdessäni tuntui minusta siltä, kuin olisin vielä kerran
saanut elää nuo eri kohtaukset. Paljon enemmän olisin voinut kirjottaa,
mutta ei ole aina ollut aikaa eikä halua. Surumielinen tunnelma hiipi
sieluuni, kun luin nuoruuteni ajan ensimäisiä lapsellisia kyhäyksiä — —

    O Jesu, rakas Herrani,
    Sun suojaas jätän itseni
    Ja rakkaan lapsen' tässä.
    Sun enkelisi vartiat
    Ain' olkoot hälle valppahat,
    Ettei hän hukkaan joudu...

Hyvä Frieda täti! Sinä aavistit jo silloin jotakin. Ei ollut mitään
onnentähteä silloin sinun pääsi päällä eikä mikään ystävällinen
pyhimys kantanut hurskasta rukoustasi sinun Jeesuksesi eteen. Lapsi,
jonka puolesta silloin rukoilit, _on_ joutunut hukkaan, maailma on
sen niellyt, tuo monipäinen hirviö, jonka loppumaton nälkä vaatii yhä
uutta, nuorta, maukasta ihmislihaa.

Voi, miten tuo käynti vanhassa kodissani on myllertänyt koko olentoni.
Parempi olisi ollut pysyä sieltä poissa.

Heti kun olin Hamburgin ohi päässyt ja kotoinen murre alkoi kaikua
korvissani, tuli mieleni raskaaksi ja surulliseksi. Niin vieras ja outo
oli tuo kaiku, kuin olisin ollut kokonaisen ihmisiän poissa niiltä
seuduilta, enkä vasta yksitoista vuotta. Ihmiset siellä ovat aivan eri
lajia, niin karkeatekoisia, suoria, yksinkertaisia ja jokapäiväisiä,
että ylipääsemätön kuilu erottaa minut kotiseudustani ja sen asukkaista.

Oli jo myöhäinen, pimeä ja kylmä syysilta, kun pääsin perille.
Kaupungin ympärillä leviävän lakean maan yllä kulkivat synkät pilvet
kuin suuret mustat yölinnut. Lähetin kapineeni ravintolaan »Deutscher
Hof» ja tilasin sieltä huoneen. Illallisen söin huoneessani ja sen
perästä kävelin vielä vähän aikaa pimeillä kaduilla. Kun olin kulkenut
torin yli ja tullut apteekin eteen, rupesivat polveni vapisemaan ja
sydämeni melkein pysähtyi mielenliikutuksesta. Kiihkeä halu astua
sisään valtasi minut samassa, ja ennenkun ehdin mitään enempää
ajatella, olin noussut jo portaita ylös ja seisoin eteisessä. Avasin
oven, astuin sisään apteekkiin ja pyysin piparminttupastilleja. Minulla
oli tiheä huntu kasvojen edessä, mutta nuori mies, joka oli myömässä,
ei olisi minua muutenkaan tuntenut. Konttorin ovi oli raollaan ja
siellä istui pulpetin ääressä Meinert. Näin hänet selvästi. Hänen
tukkansa on harventunut ja kasvonpiirteet käyneet terävämmiksi. Muuten
hän on sama kuin ennenkin.

Eteisessä vallitsi suuri epäjärjestys. Lenen tavaroita oltiin juuri
muuttamassa pois. Vaatekaappi isän makuuhuoneesta ja vierashuoneen
piironki seisoivat lattialla, kirstuja ja laatikoita oli heitetty hujan
hajan sinne tänne. Seisoin siinä hetkisen aikaa paikallani ja menneiden
aikojen muistot välähtelivät sieluni silmien ohitse. Näin itseni
lapsena juoksevan eteisen lattian yli, muistin sen illan, jona Meinert
kantoi minut selässään yläkertaan, näin äitiä vietävän kirstussaan ulos
ovesta ja elin vielä kerran sen kauhean iltahetken, jolloin Elisabethin
itsemurhan jälkeen hiivin ylös pimeitä portaita — — sinä iltana, josta
minun onnettomuuteni ovat alkaneet. Ja kun tulin ulos kadulle, tiesin
viimeisen kerran elämässäni astuneeni synnyinkotini kynnyksen yli...

Senjälkeen kävelin vieläkin jonkun aikaa pitkin katuja. Frieda
tädin ikkunoissa olivat viheriät käärekaihtimet alaslaskettuina ja
niiden takana paloi lamppu... tuo entinen kiiltäväksi hangattuine
messinkijalkoineen — minä tunnen sen niin hyvin — ja ikkunalaudalla
oli kukkaruukkuja... aivan niinkuin ennen. Ja minä tiesin, että hän
itse istuu sohvassa virkaten ja samalla lukien sanomalehteä tai
jotain jumalista kirjaa, ehkäpä juuri sillä hetkellä vilahtaa hänen
hyvässä, pienessä vanhanpiiansielussaan esiin muisto tuosta kadonneesta
olennosta, joka iltapimeässä seisoo ulkona kadulla.

En nukkunut paljon sinä yönä. Aamulla söin tarjoiluhuoneessa, jossa
emäntä, nuorenpuoleinen, minulle outo nainen, tervehti minua. Hänen
kanssaan alotin keskustelun ja kyselin yhtä ja toista Gotteballin
perheestä — sanoin ennen lapsena joskus käyneeni heidän talossaan.

»Niin, rouva Gotteball raukka jäi miehensä kuoltua kovin ahtaisiin
oloihin», sanoi emäntä, »ja lapsetkin ovat niin nuoria, ja vasta siinä
iässä, jolloin ne rahaa maksavat. Miehellä oli hirveät tuskat ennen
kuolemaansa, niin se käy, kun sillä tavalla elää...»

»Millä tavalla sitten?» minä kysyin.

»Herra jumala, hän oli vallan kuin noiduttu naisväkeen, kutsuivat häntä
täällä yleisesti — en minä ilkee sanoa miksi. Ennen naimisiin menoaan
oli hän elänyt kaikkien emännöltsijäinsä kanssa. Yksi niistä oli
hukuttanut itsensä. Semmoiset teot tulevat kostetuiksi, ja hänkin sai
sen kyllä kokea omassa tyttäressään — se oli ensimäisen vaimon lapsi,
tiedättehän —?»

»Muistan, muistan, Thymian. Kävin vähän aikaa samaa koulua kuin hänkin.
Mitä hänestä on tullut? Onko hän naimisissa?»

»Hänkö? Kaukana siitä! Minä en ole häntä tuntenut, olen ollut täällä
vasta seitsemän vuotta ja hän oli jo sitä ennen lähtenyt pois. Hän
kuuluu olleen erinomaisen kaunis, mutta tuommoinen, ymmärrättehän,
josta ei saatu oikeaa ihmistä. Rouva Gotteball on siitä minulle itse
kertonut, se ei ollut tietysti hänelle äitipuolena mikään vähäpätöinen
asia ottaa sellaista olentoa tyttärekseen. Juuri viisitoista vuotta
täytettyään antautui hän seikkailuun proviisori Meinertin kanssa,
jolla nyt on apteekki, ja tämä teki hänelle lapsen. Hamburgiin hän
kuuluu käyneen sen jättämässä eikä häntä sen koommin ole täällä
nähty. Sanotaan hänen senjälkeen eläneen Hamburgissa ja Berlinissä
katutyttönä, mutta ei kukaan oikeastaan tiedä, mitä hänestä on tullut.
Eikö tuo lie jo katuojaan kuollut. Lokaan semmoiset kuitenkin aina
lopulta sortuvat...»

»Niin, se on varma», sanoin minä, »lokaan ne sortuvat. Hän ei siis
tullut naimisiin?»

»Kyllähän täällä kerran puhuttiin, että hänestä olisi tullut Berlinissä
jonkun kreivin vaimo, mutta se oli tietysti paljasta lorua. Rouva
Gotteball itse ei usko sitä. Kreivikö naisi tuommoista ihmistä, jota ei
toinen menisi hiilipihdeilläkään koskemaan! Uskokoon sen joka tahtoo.
Vanha Gotteball sai viimeisinä hetkinään vielä oikkunsa ja tahtoi nähdä
tyttärensä, mutta rouva ei tietysti sitä sallinut, eikä häntä suinkaan
voi siitä moittia. Semmoista naista en minä vaan ottaisi sänkyyni
yöksi. Eikä rouva Gotteball sitäpaitsi tiennyt, missä tuo naikkonen nyt
kuljeksii, onko hän edes elossakaan.»

Nyökäytin päätäni ja sanoin: »Proviisori on siis kuitenkin lopulta
syypää tytön onnettomuuteen. Ja hän on jäänyt apteekkiin?»

»Niinpä niin, hän on kykenevä mies, ja ukko oli viime aikoina vähän
höperö. Eikä semmoista miehille niin suureksi viaksi lueta.»

»Eikö sitten Thymian peri mitään äidiltään?» kysyin. »Hänellähän oli
varoja, mikäli olen kuullut.»

Emäntä ei tiennyt siitä mitään, josta huomasin Lenen pitäneen tämän
asian viisaasti kyllä omana salaisuutenaan.

»Miten voi vanha neiti Gotteball?» kysyin vielä.

»Hän on käynyt kovin tylsäksi», vastasi emäntä, »mutta koettaa olla
vielä kumminkin mukana. Veljensä luona ei hän ole käynyt moneen
vuoteen, paitsi nyt ihan viimeisinä päivinä ennen hänen kuolemaansa.
Kälykset eivät voi sietää toisiansa. Rouva Gotteball on äkeissään
Friedalle, kun ei tällä ole mitään antamista hänen lapsilleen, vaikka
hän oli tuota toista tyttöä pitänyt kuin kultaa kämmenellä. Nyt
tietysti hänkin sitä kiroo.»

»Niin, niin, hänkin sitä kiroo...» sanoin minä ja kysyin Lenen
osotetta, jonka sainkin tietää.

Kello yksi oli minun määrä olla oikeusneuvoksen luona. Tunnen tuon
vanhan herran entisestään. Hän katsahti minuun terävästi silmälasiensa
läpi, mutta minussa oli kylliksi ihmistuntijaa huomatakseni, että
hänen kasvojensa ilme muuttui paikalla hyväntahtoisemmaksi. Pyysin
kohteliaasti häntä jättämään pois nimityksen »rouva kreivitär» ja
kutsumaan minua rouva Osdorfiksi. Heti senjälkeen tuli Meinert.

Jos hän olisi kohteliaasti ja välinpitämättömästi astunut luokseni, en
olisi silmiäni räpäyttänyt. Olihan minulla ollut aikaa valmistautua
tähän kohtaukseen, ja ainoa tunteeni sitä ihmistä kohtaan on mitä syvin
ylenkatse. Mutta hän naurahti ivallisesti, teki minulle pilkoillaan
syvän kumarruksen ja kutsui »rouva kreivittäreksi».

Se oli liikaa!

Tunsin käyväni ihan kalpeaksi. Koko ruumiini vapisi ja silmäni
himmenivät. Minun täytyi äkkiä istua, sillä huone rupesi pyörimään
silmissäni. En voinut hillitä itseäni, vaan lausuin tuon yhden sanan:
»Konna!»

»Mitä rouva kreivitär suvaitsee käskeä?» kysyi hän ottaessaan
setelipakan esille.

»Lukekaa rouvalle summa tähän pöydälle», sanoi oikeusneuvos.

»Kyllä, minä luen sen 'rouvalle'», vastasi Meinert merkitsevällä
äänenpainolla ja nauroi pilkallisesti.

Silloin oli minun malttini kokonaan lopussa. »Te — roisto! Teillä olisi
täysi syy häveten luoda katseenne alas minun edessäni sen sijaan että
minua pilkkaatte. Niin juuri, maan alle tahtoisitte häpeästä painua,
jos Teissä olisi hitunenkaan omaatuntoa ja kunniantunnetta. Minä —
minä voin Jumalalle ja ihmisille vastata siitä, mitä olen tehnyt.
Sillä kaikki olen tehnyt itselleni, en ole keneltäkään varastanut
ihmisen kalleinta omaisuutta, hänen kunniaansa, ei ole omallatunnollani
yhtäkään ihmiselämää, jonka _minä_ olisin perikatoon syössyt. Ja
jos on jumalallinen tuomari ja me molemmat seisomme kerran hänen
edessään, niin kyllä _hän_ ratkaisee meidän välimme. Naurakaa Te vain!
Ette ole Tekään vielä elämänne loppuun päässyt. Minä en ole koskaan
kenellekään pahaa toivonut enkä tehnyt, mutta Teille toivon, että
omassa ruumiissanne, omissa lapsissanne tulisitte kokemaan, mitä pahaa
Te olette minulle tehnyt. Isien synnit kostetaan lapsille — — ehkä me
vielä kerran tapaamme toisemme ja ehkäpä silloin _minä_ voisin nauraa,
jos olisin niin kehno kuin Te, konna — —»

»Te ette voi minua ensinkään loukata», sanoi hän, »katunaisella on
puhevapaus — —»

Oikeusneuvos istui kirjotuspöytänsä ääressä selaillen asiakirjojaan,
mutta nyt hypähti hän kiivaasti ylös, iski nyrkillään pöytään ja huusi
jyrisevällä äänellä:

»Vaiti! Ei sanaakaan enää, herra Meinert! Minä kiellän jokaisen
sopimattoman, loukkaavan sanan tätä rouvaa — niinpä niinkin! rouvaa —
vastaan virkahuoneessani ja minun läsnäollessani. Te maksatte rahat,
rouva Osdorf kuittaa, ja sillä hyvä.»

Pahasti irvistäen luki Meinert neljäkymmentä tuhannen markan seteliä
pöydälle, minä otin kynän, jonka notarius minulle ojensi, ja kirjotin
nimeni asiapaperin alle enkä katsonut enää Meinertiin. Kun hän oli
mennyt ovesta ulos, istuin jälleen, olin niin voimaton, että pelkäsin
pyörtyväni.

Oikeusneuvos laski kätensä olkapäälleni ja pyysi minua
yksityishuoneeseensa juomaan hänen kanssaan kupin kahvia, ja minä
suostuin siihen mielelläni, sillä tunsin olevani niin heikko, että
vaivoin pystyssä pysyin. Oikein pelästyin nähdessäni itseni peilistä,
niin olivat kasvoni pelottavan kalpeat ja huulet sinertävät.

Kuuma, väkevä kahvi teki minulle hyvää. Tuo vanha herra kohteli minua
hyvin ystävällisesti. Hän on äskettäin joutunut leskeksi, tuskin on
vuotta kulunut siitä kun hänen puolisonsa kuoli. Rohkaisin mieleni ja
kysyin, oliko totta että isä oli ennen kuolemaansa toivonut saavansa
vielä kerran nähdä minut. »Totta se on», hän vastasi, »minä tiedän
varmaan. Hän olisi kovin mielellään tahtonut nähdä Teidät. Tämän on
hän minulle personallisestikin lausunut. Mutta miten se sitten kävi...
Te ette ollut äitipuolen suosiossa, ja naiset täällä pikku kylässämme
— — Te ymmärrätte — — — niin, ja sitten tuli loppukin niin äkkiä,
paljon pikemmin kuin oli osattu aavistaa. Muuten tietysti... Te olitte
varmasti hänen sydäntään lähempänä kuin kukaan muu. Hänelle se oli
onni, että pääsi niin pian pois, hänellä oli niin kovat tuskat.»

Kello kolmen aikaan sanoin hyvästi oikeusneuvokselle ja lähdin
tapaamaan Leneä. Häntä itseään en kaivannut, mutta lapsia teki mieleni
nähdä.

Lene nähtävästi ei heti ensi katseella minua tuntenut, ja sitten hän
joutui vähän hämilleen. Hän tahtoi keittää minulle kahvia, mutta minä
kielsin ja jäin odottamaan vain lasten kotiintuloa koulusta. Puhe
ei tahtonut välillämme oikein sujua, minä en ollut sillä tuulella
että olisin voinut keskustella jokapäiväisistä asioista, ja siitä
mikä sydäntäni painoi, en saanut mitään sanotuksi. Lene on tullut
mahdottoman paksuksi ja tavattomasti vanhentunut sekä näytti niin
murheen murtamalta, että menetin kaiken haluni käydä tuomiolle hänen
kanssaan.

Neljän aikaan tulivat lapset kotiin. Pojassa on hiukan isän näköä,
muuten hän on toistaiseksi sangen ruma, punatukkainen ja kasvot oikein
aito nulikkamaiset. Tyttö on Lene ilmi elävänä. Ei kovin iso, mutta
lujaa tekoa, paksu vaalea palmikko niskassa, yksinkertaisesti mutta
hyvin siististi puettu, terveet, soikeat ja jokseenkin miellyttävät
kasvot, joita liian kömpelötekoinen nenä kuitenkin vähän rumentaa.

Olin tuonut muassani lapsille yhtä ja toista, makeisia, tytölle
kauniin nuken ja pojalle leikkikaluja — paljonkos sitä lapsen mielen
ilahuttamiseksi tarvitaan. Heidän piti antaa minulle kättä ja kiittää
minua, koetin puhua heidän kanssaan pari sanaa, ja olin iloinen kun
vihdoin olin päässyt pois sieltä. Tämä käynti rauhotti minua yhdessä
suhteessa: pieni sisarpuoleni ei varmaankaan ole perinyt yhtään tippaa
Claire Gotteballin kuumaa, levotonta verta. Hän _ei_ lankee; tanakoilla
jaloillaan hän on kyllä pysyvä pystyssä, hän ei ole mikään antilooppi,
joka miesten metsästysintoa herättäisi. Jos hän siitä huolimatta
lankeisi, niin se olisi teuraseläimen ja teurastajan suhde, mutta minä
olen varma siitä: se tyttö ei lankee. Se on toinen Lene. Hänestä tulee
kerran kelpo perheenäiti, joka kertoo lapsilleen joskus varottavana
esimerkkinä tarun pahasta Thymianista, joka ei huolinut mistään
neuvoista eikä varotuksista ja viimein »katuojaan kuoli» — —

Tällä välin oli kello tullut viisi. Auringon kirkkaat säteet valaisivat
katuja, kimaltelivat ikkunaruuduissa ja heijastuivat punaisista
tiilikatoista; ilma oli lämmin kuin toukokuussa. Mutta kaupungin
ulkopuolella, missä kadut päättyvät vuokrapuutarhoihin, oli syksyn
merkit jo selvät. Kirjavat georgiinit olivat taivuttaneet päänsä
aitoja vasten, ja puiden lehdet olivat valjenneet ja rapisivat joka
tuulenhenkäyksestä kuin kuivaneet hautaseppeleet.

Minä läksin kävelemään kapeaa tietä sululle päin. Vastustamaton voima
veti minua siihen paikkaan, johon elämäni katkerimmat muistot ovat
liittyneet. Niityllä, juuri siinä paikassa, jossa Elisabethin ruumis
kerran oli maannut, oli poikia leikkimässä. He päästivät leijoja
ilmaan, nauroivat ja huusivat... Onnellinen lapsuus! Minä seisoin kauan
sulun vieressä ja katsoin veteen, joka pauhaten ja vaahdoten syöksyi
avonaisten porttien läpi, ja ajattelin miten nyt olisi, jos silloin
kerran tuo musta vesi olisi sulkenut minut syliinsä ja nyt olisin uusi
ihminen... Minä uskon ihmisen nousevan uuteen elämään. Ja tahtoisin
tietää, eikö hän entisestä elämästään vie mukanaan tuohon toiseen
yhtään ainoata muistoa, hämärintäkään tietoisuutta siitä, mitä ennen on
ollut — vaikkapa vaan varotukseksi vastedes paremmin elämään.

Sieltä menin hautuumaalle.

Muurin vieressä seisoi vanha pihlaja täpösen täynnä punaisia marjoja,
joista me ennen lapsina teimme helminauhoja, kun olimme olevinamme
kuningattaria. Askeleni kävivät yhä hitaammiksi, vihdoin seisoin
vanhempaini hautain vieressä. Mitä mielessäni sillä hetkellä liikkui,
sitä en osaa sanoilla kertoa. Menneinä vuosina olin melkein unhottanut
olevankaan maailmassa ketään ihmistä, joka oli minuun yhdistetty veren
ja sydämen siteillä. Mutta tuolla hetkellä kohosi mieleeni selittämätön
tunne, joka pusersi veden silmistäni, kiihkeä halu nähdä isäni vielä
kerran, vain _yhden ainoan_ kerran, syleillä häntä ja sanoa hänelle
hyvästi.

Kuluneina vuosina olen usein ajatellut, että hänessä oli paljon
syytä minun onnettomuuteeni, mutta tuo hetki hänen hautansa ääressä
saattoi minut unohtamaan tämän kaikki, ja nyt tiedän vaan, että hän on
äärettömästi minua rakastanut. Rakastanut omalla tavallaan. Että tämä
rakkaus ei ilmennyt semmoisella tavalla kuin kasvavan tytön etu olisi
vaatinut, se ei ollut hänen vikansa. Hänen luonteensa ja taipumuksensa
olivat hänen oman elämänsä kirous; eikä hän voinut mitään sille, että
tämä kirous periytyi myöskin minulle.

Seisoin kauan, kauan hautojen edessä. Toinen oli painunut maahan,
toinen vielä korkeana kumpuna. Puhelin itsekseni niiden kanssa. Ne
eivät työntäneet minua luotaan, niiden mielestä minä en ollut »lutka»,
halveksittu, koditon katunainen, niille minä olin vaan lapsi, joka
pitkien harharetkien perästä on palannut kotiin omaistensa luo.

Ja kun syysillan hämärä laskeutui hautojen yli, olin näkevinäni
molempain vainajain nousevan kosteasta kirkkomaan mullasta ja
avaavan sylinsä, ottaakseen minutkin ikuiseen lepoonsa, — antaakseen
kodittomalle viimeisen, varman turvapaikan, josta ei kukaan häntä voi
enää ajaa pois — —

Haaveita!

Tuuli vain ravisteli kellastuneita lehtiä ja illan hämärä laskeutui
kuin tumma verho hautojen päälle.

Minun täytyi lähteä.

Katkera kaipauksen tunne kouristi sydäntäni. Vaivuin äkkiä polvilleni
ja suutelin itkien maata, jossa rakkaani lepäsivät. Puoleksi tiedotonna
hoin yhtä mittaa noita kahta sanaa: isä! äiti! enkä tiedä miten kauan
lienen siinä maannut; kun viimein nousin ylös, olivat jalkani raskaat
kuin lyijy, ja portista ulos astuttuani seisoin ensin jonkun aikaa
muurin vieressä, sillä itku täytti kokonaan kurkkuni enkä voinut
kyyneleiltäni nähdä askeltakaan eteeni. Sitten kävelin nopeasti pois.
Frieda tädin lamppu paloi taas niinkuin ennenkin, kun kuljin siitä
ohi. Epäröin hetkisen, sekunnin ajan olin kahden vaiheella, menisinkö
sisään, mutta maltoin samassa mieleni. Mitäpä hyötyä siitä? Siitä olisi
tullut surullinen kohtaus; tehtyä ei voi saada enää tekemättömäksi,
hänhän kiroo minua myöskin ja olisi ehkä ajanut ovesta ulos.

Riensin takaisin ravintolaan, päästäkseni lähtemään niin pian kuin
mahdollista. Ei ollut luultavaa, että Lene enempää kuin Meinertkaan
pitäisivät suutaan kiinni, parissa tunnissa voi uutinen minun
läsnäolostani levitä ympäri kaupunkia, ja silloin olisi kai ravintolan
emäntä pian heittänyt minut kadulle tavaroineni, koska hän tämmöistä
naista »ei ottaisi sänkyynsä yöksi.»

Kello puoli yhdeksän lähdin pois, matkustin läpi yön ja olin aamulla
taas Berlinissä. Helpotuksesta hengähdin, kun olin jälleen omissa
mukavissa huoneissani, ja koko tuo surullinen matka kuolleiden luo
lokakuun sumussa tuntui nyt vaan pahalta unelta. Mutta päiviä,
jopa viikkoja kului, ennenkun voin unohtaa Meinertin pirullisen
naaman, ja muisto tuosta kauheasta neljännestunnista oikeusneuvoksen
virkahuoneessa pani vereni kiehumaan heti, kun vain tuli tuo matka
vähänkään mieleeni.

Nyt olen levollisempi. Hiljainen kaiho on vaan jäänyt mieleeni
jäljelle. Välistä tuntuu minusta siltä, kuin olisin nyt vasta oppinut
oikein tuntemaan isääni. Elävästä olin vieraantunut, kuollut kuuluu
minulle kokonaan.

Kukapa tietää miten kauan — —

Tahtoisin olla jumalinen voidakseni uskoa, että ihmiset saavat nähdä
toisensa uudessa elämässä...



Huhtik. 1901.

Minä alan vähitellen kotiutua siinä poroporvarillisessa piirissä, johon
»koroillani eläjänä» oikeastaan kuulun. Mitä kaikkea sitä voikaan
saada aikaan parilla tuhannella markalla! Se minun olisi pitänyt
tietää aikaisemmin. Jos hyvin käy, saan vielä rahan rintaani ja tulen
kuvalehtiin.

On ihanaa omistaa rahaa. Sillä voi synnyttää niin paljon iloa. Minä
itsehän en sitä tarvitse. Kreivi täyttää anteliaasti kaikki tarpeeni,
jota paitsi Julius ja D. ovat aina valmiita heti antamaan, jos milloin
sattuu minulle joitain ylimääräisiä menoja. Mutta monet muut ihmiset
ovat pienen rahan puutteessa.

Tarvitsee vain pitää silmänsä auki ja joka puolella näkee köyhyyttä,
kurjuutta ja surua. Ei voi todellakaan millään kauniimmalla tavalla
käyttää rikkauttaan kuin silmät ummessa, avoimin käsin syytää sitä
sinne, missä hätä ja puute suurimmat ovat.

Olen tosin tehnyt huonojakin kokemuksia. Valkealle Dorikselle tarjosin
emännöitsijän paikan luonani, hän tulikin ja minä toivoin hänen
hyvin viihtyvän uudessa toimessaan. Annoin hänelle runsaan palkan,
hyvän huoneen ja paljon lahjoja, ja iltasin istuimme tavallisesti
arkihuoneessa pakinoiden. Mutta vain kaksi kuukautta hän pysyi
paikassaan. Eräänä sunnuntai-iltana hän läksi ulos ja sille tielleen
jäi. Maanantaina sain kirjeen, jossa hän ilmotti haettavansa tavaransa
pois. Hän oli tavannut erään vanhan rakastajansa ja lähtenyt tämän
kanssa, sanoi itsellään olleen kyllä hyvän paikan minun luonani
ja pitävänsä minut aina kiitollisessa muistossa, mutta halu veti
kuitenkin enemmän entiseen toimeen, tarjoilijattareksi. Kaksi muuta
entistä tuttavaa on minulla sen jälkeen ollut palveluksessani; toinen
varasti mitä vain irti sai, toinen taas käyttäytyi kuusi viikkoa aivan
moitteettomasti, mutta sitten hän alkoi öisin hilata miehiä taloon ja
viimein tapasin keskellä päivää kyökissä hänen luonaan ystävän, aivan
rappiolle joutuneen louis'n, enkä sen jälkeen tietysti enää voinut
häntä pitää.

Hyväntekeväisyyteni kautta olen joutunut nyt aivan uuteen
seurapiiriin. Pesijättäreni oli nimittäin saanut pieniä ja sairastunut
lapsivuodekuumeeseen, minä kävin häntä katsomassa ja näin kauhistavaa
kurjuutta, tein mitä voin, otin kaksi pientä raukkaa, jotka
avuttomina ryömivät lattialla, toistaiseksi mukaani ja hoidin niitä
kotonani. Eräänä päivänä kävi luonani diakonissa, joka luultavasti
tuli katsomaan, saivatko lapset minulta oikeaa hoitoa, ja kun hän
kuuli minun pitävän pienistä lapsista, kysyi hän, enkö olisi halukas
rupeemaan jäseneksi äskettäin perustettuun naisyhdistykseen rintalasten
hoitoa varten. En suoraan myöntynyt enkä kieltäytynyt, mutta noin kahta
viikkoa myöhemmin tulee luokseni muuan rouvasihminen ja pyytää minua
merkitsemään jotain hänen mukanaan olevaan listaan, sanoo tässä olevan
kysymyksessä aivan uuden asian, nimittäin huolenpidon naimattomista
äideistä ja heidän lapsistaan. Minusta se oli niin kaunis asia, että
merkitsin heti sata markkaa, josta vieraani nähtävästi hyvin ilostui
ja sanoi minulle heti nimensäkin. Tohtorinna S., sangen miellyttävä
rouva; kyseli tietysti vähitellen yhtä ja toista minusta itsestäni,
ja sai tietää että olen leski, en seurustele kenenkään kanssa ja olen
enimmäkseen kotona itsekseni. Hän arveli sen tuottavan minulle iloa,
jos voisin omistaa joutilaan aikani semmoisen hyvän asian palvelukseen
kuin puheenaoleva. Hyväntekeväisyyden työmaa on niin laaja ja työvoimia
on aivan liian vähä, hän lausui. Minä vastasin vältellen, mutta
tohtorinna lienee puhunut muille käynnistään, sillä seuraavina päivinä
tuli usein luokseni naisia listoineen, muutamat niistä ehdottivat
oikein lähemmän tuttavuuden tekemistä ja tahtoivat väen väkisin minua
yhdistykseensä, ja loppujen lopuksi suostuinkin lähtemään erääseen
kokoukseen. Siitä alkaen olen ollut toimivana jäsenenä. Näyttää
levinneen sellainen huhu, että minä olen muka rikas, hyväntekeväisyyttä
harrastava nainen, sillä kaikkialle otetaan minut avosylin vastaan ja
äskettäin ehdotettiin minut erään paikallisyhdistyksen johtokunnan
jäseneksi, jonka ehdotuksen yleiskokous arvatenkin hyväksyy. Siten
voi ihminen nykyaikana kohota arvossa, sormeaankaan liikauttamatta,
jos hänellä vaan sattuu olemaan pientä rahaa vähän enemmän kuin itse
tarvitsee taikka vielä paremmin pari liikaa satamarkkasta kukkarossaan.
Kukkaro tekee ihmisen.

Kreivini mielipidettä minä tietysti kysyn aina, ennenkun tämmöisiin
uusiin hommiin rupean, ja hänellä ei ole mitään tätä vastaan, varotti
vaan minua liian paljon esiintymästä. Sitä tietysti en teekkään, mutta
vasten tahtoanikin vedetään minua yhä enemmän etualalle.

Tämän kautta olen nyt saanut koko joukon uusia tuttavia, jotka,
ollen sivistyneitä naisia ja omistaen moitteettomat seurustelutavat,
oikeastaan sopivatkin minulle paremmin kuin entiset ystäväni
Friedrichstrassen seuduilta. Mutta tokko nämä hienot, säädylliset
naiset kohoavat niin kovin paljon yläpuolelle tuota toista maailmaa,
sitä uskallan suuresti epäillä. En ajattele silloin sitä, mitä
yleisen mielipiteen mukaan tavallisesti siveydellä tarkotetaan.
Minun ajatukseni mukaan merkitsee tämä sana kaikkien ihmisten hyvien
ominaisuuksien yleiskäsitettä, eikä tarkota ainoastaan yksityisten
henkilöiden sukupuolisen elämän erikoisalaa. Paitsi sitä karkeaa ja
oikeastaan vaan ulkonaista siveyttä, jonka ihmiset ovat itselleen
rakentaneet, on olemassa toinen, hienompi sielun siveys, jolla ei
ole tuon edellisen kanssa mitään tekemistä. Voi sangen hyvin kahlata
molemmin jaloin liassa ja mudassa ja pitää siltä sielunsa puhtaana ja
kirkkaana, samoin kuin toiselta puolen ulkonaisesti arvossa pidetty
»siveä» nainen saattaa olla kokonaan kaikkea siveyttä vailla, kun
alhaiset ajatukset, pikkumaisuus ja sisällinen halpamielisyys pilaavat
ja myrkyttävät hänen sielunsa.

En milloinkaan esimerkiksi ole kenenkään »siveettömän» naisen kuullut
niin häpeällisesti panettelevan lähimäistään kuin tohtorin rouva Th——
asianajajan rouva Z——iä, jotka kaksi ovat jostain syystä huonoissa
väleissä. Jos »huono» nainen kiivastuu, niin se muistuttaa virtahevon
puhisemista zoologisessa puutarhassa, se ei kuulu kauniilta, mutta se
ei vahingoita ketään, korkeintaan sille nauretaan. Mutta annappas että
tuo »siveä» rouva rupee ilkeäksi, niin sieltä tulee kuin myrkyllisen
käärmeen pistoja, äänettömiä mutta kuolettavia... Oi, minkälaiset
kielet on noilla hienon Berlinin naisilla, jotka jalomielisyyttä ja
hyväntekeväisyyttä ammattinaan harjottavat!

Minulla olisi siitä juttuja kerrottavana, mutta aikani ja päiväkirjani
ovat liian hyviä käyttää semmoiseen.

Niin, ja tämä hyväntekeväisyys sitten! Parasta on olla siitä
puhumatta. Ajatella saa kukin mitä tahtoo. Hyväntekeväisyysiltamat
ovat oikea maanvaiva. Joka ostaa ja maksaa kolmekymmentä pilettiä,
pääsee yhdistyksen kunniajäseneksi, ja ken lunastaa sata pilettiä,
saa ritarimerkin. Hyväntekeväisyysnaiset; itse eivät tavallisesti
pane penniäkään likoon, he tyrkyttävät vaan toisille pilettejään ja —
soittavat suutaan.

Helmikuussa olin eräissä arpajaisissa myömässä arpoja ja ne menivät
kuin kuumille kiville. Kaikki nuoret tytöt kadehtivat minua. Jos niin
tahtoisin, voisin lyödä laudalta vielä, nuo kananpojat joka ainoan.
Sitä vain pelkään aina, että sattuisin kohtaamaan jonkun entisen
tuttavan. Tähän saakka on kuitenkin kaikki mennyt hyvin. Kreivi pelkää
samaa kuin minäkin ja kehottaa minua alinomaa vetäytymään takaisin.

Kreivini lahjotti minulle äskettäin satumaisen hienon alushameen, joka
oli maksanut kolmesataa markkaa; se oli todellinen taideteos valkeasta
silkistä keltaisine pitsikoristeineen ja olisi kelvannut hyvin vaikka
kuningattarelle. Se tuotti minulle lapsellista iloa, mutta kahdeksan
päivää ihailtuani sitä rupesin ajattelemaan, että silläkin rahalla mikä
tuosta oli maksettu, voisi saada paljon hyvää aikaan. Lyhyesti sanoen,
minä möin koko komeuden ompelijalleni sadasta kahdestakymmenestä
markasta, hän luovutti sen jollekulle toiselle kolmenkymmenen markan
voitolla, ja nuo sata kaksikymmentä markkaa annoin miehestään
eronneelle poliisin vaimolle, joka asuu samassa pihassa kuin minä.
Niillä tämä osti ompelukoneen ja toimittaa operoitavaksi poikansa,
jolta on jalat käyristyneet sisäänpäin, ja minä saan tietysti täyttää
mitä lisää tarvitaan.

Kun kreivi eilen kysyi, joko olin tuota hametta käyttänyt, tunnustin
syntini hänelle. Hän ei suuttunut, mutta sanoi minun menetelleen
tyhmästi, sillä täten hän oli tullut heittäneeksi lähes kaksisataa
markkaa kuin kaivoon. Se on totta. Jos vastedes tuommoisia rupeen
ajattelemaan, otan mieluummin heti rahan rahana.



Syyskuu.

Kreivini tahtoi pitää minut tämän kesää luonansa. Vietimme taas vähän
aikaa hänen linnassaan Schlesiassa ja sieltä matkustimme Holsteiniin,
jossa minä asuin Gremsmühlenissä sillaikaa kun hän oleskeli eräällä
maatilalla lähellä Plöniä. Hotellissa oli paljon hamburgilaisia, mutta
enimmäkseen poroporvarillista väkeä, ei yhtään entistä tuttavaa. Vasta
ihan viime päivinä tapasin erään rouvan, jonka sisar tuntee Ludwigin ja
hänen vaimonsa, mutta paljon en saanut sen kautta heistä kuulla. Sen
hän kuitenkin tiesi, että lapsia niillä ei ole.

Siellä minä opin tuntemaan miellyttävän, vanhanpuoleisen herran
Altonasta, ent. hallintoneuvoksen, ja myöhemmin myöskin hänen
veljenpoikansa, reippaan ja vielä sangen nuorekkaan kapteenin.
Me teimme usein yhdessä matkoja ympäristöön, joka on todellakin
erinomaisen viehättävä, ja etsimme kaikki paikat, jotka mainitaan
Vossin »Luisessa». Elokuun alussa molemmat herrat matkustivat Zoppotiin
ja pyysivät minua mukaansa, johon olin hyvinkin halukas, Julius kun
myöskin oleskeli elokuun siellä. Sattui niin onnellisesti, että kreivin
täytyi juuri siihen aikaan lähteä Reinin varrelle tarkastamaan siellä
olevaa maatilaansa, jonka joku hänen tuttavistaan halusi ostaa, ja
minulla oli siten tilaisuus mennä minne tahdoin.

Julius asui perheineen eräässä huvilassa. Heti ensi päivinä kohtasin
hänet rannalla. Ainoastaan kerran ennen olin nähnyt hänen vaimonsa,
vuosia takaperin Apolloteatterissa ja silloin hän oli kalpean, kärsivän
ja mitättömän näköinen; nyt en häntä heti tuntenutkaan, niin kaunis ja
hieno oli hänestä tullut. Se vaikutti kuin pisto sydämeeni, sillä nyt
tiesin, miksi Juliuksella ei ole enää muuta kuin ystävällisiä tunteita
minua kohtaan. Kun näin hänet viehättävän vaimonsa rinnalla ja heidät
molemmat lapsiensa keskellä — joista vanhin on tyttö, kaunis kuin kuva
— tuli mieleni täyteen kateutta ja katkeruutta, ja vaivoin voin estää
tunteitani ilmi puhkeemasta. Lähdin sentähden jo puolivälissä elokuuta
taas pois ja olen täällä Berlinissä jälleen alkanut työskentelemään
hyväntekeväisyysyhdistyksessäni. Viime viikolla olin paroonitar L—n
luona, myömässä ruusuja pienten orpolasten hyväksi pidetyssä iltamassa.

»Tehän olette vielä kuin nuori tyttö, rakas rouva Osdorff», sanoi tuo
vanha paroonitar, joka muuten on siitä merkillinen, että hän osottaa
hyväntekeväisyyttään enemmän teoissa kuin sanoissa. »Teiltä herrat
varmaan ostavat ruusuja — —»

Siinä suhteessa minulla kyllä ei ollutkaan valittamista. Sain kymmenen
ja kaksikymmentä markkaa joka kukasta, niin että voin omasta puolestani
sievällä summalla kartuttaa illan tuloja. —

Pieni pääomani on huvennut jo ihan mitättömiin. Ei tee mitään.



Joulukuu 1901.

Jos tunnen iloa tai surua, sinä olet ystäväni, jonka puoleen aina
käännyn, rakas kirjani. Minä olen kovin kipeä. Pelkään että tästä tulee
pian loppu. Marraskuussa sain kerran verensyöksyn. Olen niin yksinäinen
ja kaikkien hylkäämä. Usein kuljeksin tuntikausia huoneesta huoneeseen
ja itken, itken lakkaamatta. D. tulee enää hyvin harvoin. Satuin kerran
jossain kuulemaan, että hän hakkailee erästä rikasta leskeä. Niin
tietysti...

Kaikki loppuu kerran. Ja kuitenkin minä tunnen värisyttävää kauhua
ajatellessani kuolemaa, pitkää yötä ahtaassa haudan pimeydessä...



18 maalisk. 1902.

Niin, rakkaani, siinä sitä nyt taas ollaan. Elämä on alituista
kiertokulkua. Vähän matkaa kun olet päässyt eteenpäin, niin huomaat
olevasi samassa paikassa josta olit lähtenyt.

Minun hienot naistuttavuuteni ovat nyt muistoja vain. Asia oli
tämmöinen. Helmikuussa olin kutsuttu teelle tohtorinna K:n luo, johon
olen tutustunut yhdistyksessä. Kun kaikki muut vieraat olivat jo
saapuneet, tulee vielä muuan morsiuspari, rouva K:n veli morsiamineen.
Sulhanen oli nuori mies, tuossa viiden- kuudenkolmatta korvilla.
En muista häntä koskaan ennen nähneeni, mutta heti huomasin hänen
tuntevan minut, sillä hän nähtävästi hämmästyi, painoi sitten monoklin
tiukemmin silmäänsä ja tuijotti hävyttömästi minuun. Vähän myöhemmin
hän tunkeutui luokseni ja kuiskasi, luoden minuun silmäyksen, jonka
tarkotus oli kai minut maahan masentaa: »Miten Te olette tänne tullut,
Thymian?»

Katsoin häneen ylpeästi. »Mitä Te haluatte?» kysyin.

»Älkää olko olevinanne», sanoi hän tylysti. »Minä olen ennen nähnyt
Teitä monta kertaa Café Keckissä ja Nationalissa.»

Käänsin hänelle selkäni, mutta hyvältä ei oloni tuntunut. Tiesin hänen
tekevän minut mahdottomaksi, jollei hän pitänyt suutaan kiinni. Hetken
kuluttua seisoo hän taas takanani ja kuiskuttaa korvaani: »Ystäväni
Abraham voi tulla millä hetkellä hyvänsä. Hän tuntee myös Teidät. En
soisi mitenkään hänen näkevän Teitä täällä sisareni luona.»

Olisin voinut tuon hävyttömän juutalaisnulikan tappaa siihen paikkaan,
niin olin häneen suuttunut. »Te erehdytte», sanoin, mutta hän heti
tukki suun minulta.

»Älkää ollenkaan huoliko teeskennellä, Thymian. Jos lankoni tietäisi,
kuka hänellä on täällä vieraana, ei Teillä olisi syytä iloita. Ja
jollette omasta tahdostanne poistu — —»

Viimeisissä sanoissa olevan uhkauksen enemmän arvasin kuin kuulin,
enkä epäillyt että hän panisi sen täytäntöön. Mitäpä minulla oli
muuta keinoa kuin väistyä, sillä enhän tahtonut olla syynä skandaalin
syntymiseen. Mutta hirveästi tuo kohtaus kaiveli mieltäni. Yöllä en
saanut nukutuksi vähääkään.

Paria päivää myöhemmin sain yhdistyksemme puheenjohtajalta kirjeen,
jossa syytä ilmottamatta, kohteliaasti mutta varmasti vaadittiin minua
luopumaan toimestani johtokunnan jäsenenä...

Tiesin jo kylliksi. Tuo hävytön juutalaispenikka ei ole voinut pitää
kieltään kurissa, minä olen noista piireistä ainaiseksi syösty pois.
Kun kutsun tuota lurjusta juutalaiseksi, en tahdo sillä sanoa,
että juutalaisissa yleensä tuommoista röyhkeyttä ja raakamaisuutta
tavattaisiin. Päinvastoin olen juuri juutalaisten puolelta saanut aina
kokea ritarillista käytöstä.

       *       *       *       *       *

Tuo juttu on koskenut minuun enemmän kuin se olisi oikeastaan
ansainnut. Mielenliikutuksesta ja harmista sain verensyöksyn ja jouduin
neljäksitoista päiväksi sänkyyn.

Julius ja kreivini sanovat molemmat samaa: he olivat edeltäpäin
arvanneet, että näin tulisi käymään; oli ollut suorastaan ihme, että
se ei ollut ennen tapahtunut, minä kun olen liian huomattava ilmiö
voidakseni suureen joukkoon noin vaan huomiota herättämättä hävitä.

Eikähän sillä itse asiassa mitään merkitystä olekkaan. Paljon en minä
tuossa jutussa hävinnyt. Todellisia ystäviä en noista naisista olisi
kuitenkaan voinut saada. Ja jos tahdon hyväntekeväisyyttä harjottaa, on
minulla kyllä keinoja siihen tarvitsematta käyttää mokomain yhdistysten
välitystä. Mutta pahalta minusta sittenkin tuntuu; hävettää tavata
noita rouvia. Olisi tosiaankin tarpeen enemmän häikäilemätön luonne
kuin minulla on.

D. on alkanut taas käydä useammin minun luonani. Hänen seikkailunsa
tuon lesken kanssa ei tuottanut mitään tuloksia. Aina hän valittaa
sitä, ettei voi naida minua. Joka kerta minä ajatuksissani liitän hänen
valituksiinsa kysymyksen: miksi et voi? ja nauran samassa itsekseni
tälle ajatukselle.

Miten pikkusia ihmiset sentään ovat! Miten ahtaat heidän sielunsa ja
tarkoin rajotetut heidän mielipiteensä! Alituiseen he iskevät päänsä
seuraelämänsä sääntöjen aitaan ja omiin jyrkkiin ennakkoluuloihinsa,
joilla ovat itse itsensä ympäröineet. Sen sijaan että rohkeasti
hyppäisivät aidan yli, jos heidän oma onnensa sitä vaatii, he
painautuvat arasti aitoviereen ja huokaillen tirkistelevät sen raoista
tuota »saavuttamatonta», mahdotonta»...



12 kesäk.

Ihminen päättää, Jumala säätää.

Juliuksen täytyi toukokuun alussa tehdä matka Baseliin, ja kun hän on
nykyään liiaksi rasittunut ja hermostunut, halusi hän käyttää tätä
tilaisuutta hyväkseen ottamalla parin viikon virkavapauden. Se voi
käydä hyvin päinsä senkin vuoksi, että hänellä sattui olemaan hyvin
taitava apulainen, jonka voi jättää sijaisekseen. Hän tahtoi ottaa
minut mukaansa ja olin äärettömästi iloinen siitä, että saisin vähän
aikaa yksin hänet omistaa. Kreiville ilmotin lähteväni tapaamaan
erästä tuttavaa Dresdenissä, joka todella oli myös tarkotukseni.
Ilokseni olen nimittäin kuullut, että Emmy ja hänen Schaninsa ovat
kunnostaneet itseään; he maksoivat viime vuonna: säntillisesti korkonsa
ja kirjottavat minulle tuon tuostakin tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta
uhkuvia kirjeitä.

Olin jo alkanut matkavalmistukseni — se oli tiistaipäivä ja perjantaina
meidän oli määrä lähteä — kun minut yhtäkkiä kutsuttiin telefooniin.
Kuulin oudon äänen käskevän minun heti tulla Behrenstrasselle kreivin
luo, joka tahtoi minua tavata. Pelästyin niin, että rupesin vapisemaan,
sillä heti aavistin jotain erikoista tapahtuneen, muuten hän ei olisi
minua kotiinsa kutsunut; siellä olin ainoastaan yhden kerran sitä ennen
käynyt.

Tietysti lähdin paikalla matkaan ja tapasin hänet sairaana.

Hänellä oli ankarat ischias-tuskat eikä hän ollut muutenkaan kunnossa,
ja nyt hän tahtoi minua jäämään vakinaisesti luoksensa, hoitajakseen ja
seuralaisekseen.

Mitä minun nyt oli tehtävä? Kieltäytyä en uskaltanut enkä olisi sitä
muutenkaan tehnyt, sillä sehän olisi ollut mitä ruminta halpamaisuutta
häntä kohtaan, joka on niin paljon minun hyväkseni tehnyt. Lohdutin
itseäni myöskin aluksi sillä toivolla, että hän jonkun päivän kuluttua
tulisi paremmaksi ja minä voisin kuitenkin päästä Juliusta tapaamaan,
mutta sen sijaan hänen tilansa pahenikin päivä päivältä.

Ensin tuntui minusta aivan sietämättömältä ajatus että koko tuosta
matkasta, josta olin niin äärettömästi iloinnut, ei tulisikkaan
mitään, ja paruin aivan kuin pieni lapsi, mutta vähitellen aloin
tyytyä kohtalooni. Ja sitten rupesi tuntumaan miltei hauskalta, että
voin tehdä tämän uhrauksen vanhan ystäväni hyväksi. Tietoisuus tästä
rauhotti suuresti mieltäni, ja minut teki melkein onnelliseksi tunne
siitä, että läsnäoloni häntä nähtävästi ilahdutti ja että minä olin
jossain määrin välttämätön hänelle.

»Siinä on pehmeät, hellät kädet» sanoi vanha lääkintäneuvos, joka häntä
hoiti, kerran kohteliaasti, ottaen minun käteni omiinsa ja katsellen
niitä, »hienot, pehmeät naiskädet, niinkuin nämä, ovat lääkärin parhaat
apulaiset.»

Se oli kuitenkin hirveä aika. Kreivillä oli ankarat tuskat ja iltasin
aina kova kuume; monasti jäin yöksikin hänen luokseen. On julmaa,
kun näkee toisen noin kärsivän ja täytyy istua siinä eikä voi
mitenkään auttaa. Semmoisina hetkinä tuntee perinpohjin inhimillisen
kykenemättömyytensä, joka ei omin voiminsa mitään aikaan saa. Ei
hitustakaan voimaa ole meikäläiselle annettu. Kohtaloon nähden on
meillä vain velvollisuuksia, ei mitään oikeuksia.

Parina päivänä ja yönä minä jo odotin pahinta. Erään vaikean yön
jälkeen vanha ystäväni, herättyään lyhyestä, levottomasta unesta,
tarttui käteeni, puristi sitä ja sanoi pitäneensä huolta siitä, että
minun tulevaisuuteni oli turvattu, päättyipä hänen tautinsa miten
tahansa. Mutta _yksi asia_ tuli minun luvata: etten enää palaisi
entiseen säännöttömään elämääni...

En ole mikään sielujen tutkija, että voisin aina selvitellä erilleen
ja määritellä omat tunteeni, ja tuolla hetkellä täytti taas mieleni
monenlaisten tunteiden sekava tulva. Sen tunsin selvästi, että hänen
pyyntönsä teki minuun peräti nöyryyttävän vaikutuksen, mutta en voinut
kuitenkaan häntä moittia siitä, koska todellakin olen kerran pettänyt
hänen luottamuksensa... todellako luottamuksen? — — Ei... Juuri siksi
että hän ei täydellisesti luottanut minuun — — no, yhdentekevä... Mutta
sen voin pyhästi vakuuttaa, että tuona sairauden aikana en kertaakaan
ajatellut, miten kävisi, jos minun vanha ystäväni kuolisi. Noina tuskan
hetkinä pelkäsin vaan sitä, että hän voisi kuolla. Minä en ole häntä
rakastanut milloinkaan niinkuin nainen rakastaa _miestä_, mutta harras
kiitollisuuteni herätti minussa häntä kohtaan jonkinlaista tyttären
rakkautta, ja tahdon olla iankaikkisesti kirottu, jos mikään syrjä- tai
taka-ajatus oli minua johtamassa, kun häntä hoidin.

Toivuttuaan taudistaan ei kreivi enää laskenutkaan minua luotaan.
Herroille, joita hänen luonaan usein kävi, hän esitti minut
sukulaisenaan ja hoitajattarenaan, rouva von Osdorffina, ja kaikki
tietysti kohtelivat minua mitä suurimmalla kunnioituksella. Kahdeksan
päivän kuluttua, juuri samana päivänä, jona Julius palasi matkaltansa,
kävimme ensi kerran Eläintarhassa, ja ensi viikon jälkeen matkustimme
Wiesbadeniin. On sekin sopiva olinpaikka kesäkuumalla, mutta ykskaikki,
pääasia on että saan vielä pitää vanhan herrani; hänen sairautensa
ja minun hoitajanvirkani ovat oikeastaan vasta tehneet hänet minulle
oikein rakkaaksi ja kalliiksi. Minä tunnen että me kaksi kuulumme
yhteen, ja se on jo paljon semmoiselle, joka on maailmassa niin yksin
kuin minä. Julius luulee Wiesbadenissa oleskelun tekevän minullekin
hyvää. Minussa on yhä vielä yskä. Oikeastaan ei minua nykyään
mikään vaivaa, mutta välistä tunnen itseni sanomattoman väsyneeksi
ja rasittuneeksi. Luulen sen johtuvan viime viikkojen paljosta
yövalvonnasta.



1 syysk.

Taas olemme olleet kaksi viikkoa Berlinissä. Wiesbaden näkyy
olleen kreiville erinomaisen terveellinen, hän on taas reipas kuin
ennenkin, mutta minun yskäni ei ole tullut yhtään paremmaksi.
Lääkäri Wiesbadenissa neuvoi minua menemään vielä pariksi viikoksi
Schlangenbadiin, ja kreivi välttämättä tahtoi minun tätä neuvoa
noudattamaan. Se on hirveän ikävä paikka tuo Schlangenbad. Lääkärin
neuvosta otan nykyään joka päivä puolisen aikaan aurinkokylpyjä. Luulen
että minua vaivaa verenvähyys. Se on minun päätautini.

Schlangenbadissa tapasin vihdoin yhden entisistä tuttavistani,
nimittäin Amman Hannoverista. Hän on nykyään Leipzigissä ja ansaitsee
omain sanainsa mukaan summattomasti rahoja, mutta oli viime keväänä
pahaksi onneksi saanut erään taudin, jonkinlaisia rohtumia ihoonsa. Nyt
hän on juossut sentähden kaikkien kuuluisimpien spesialistien puheilla
ja onkin jo kutakuinkin parannut, kasvoiltaan hän on ainakin sileä.
Häneltä kuulin, että Kindermann on Leipzigissä koroillaan eläjänä
ja avioliittojen välittäjänä. Hän on vanhoilla päivillään ruvennut
vakavaksi ja koettaa johtaa ihmisiä avioliiton satamaan. Mielelläni
haluaisin nähdä häntä kerran ja olen päättänyt vielä tämän kuukauden
kuluessa, käydessäni Emmyn luona, poiketa häntäkin katsomassa. Amma
on aivan kuin ennenkin, jos mahdollista ehkä vähän laihempi. En
tosiaankaan saata ymmärtää, mistä hän voi vielä löytää maksukykyisiä
kundeja; hänen kasvonsa ovat sen näköiset, ettei kenenkään tarvitse
epäillä, mitä ammattia hän harjottaa, eikä sitä voi hienoimmatkaan
puvut peittää. Hänellä on mukanaan emäntänsä, joka on vielä enemmän
epämiellyttävän näköinen. Tämä on Leipzigistä lähdettyään kulkenut
koko Europan ristiin rastiin ja lopuksi taas asettunut Leipzigiin.
Saksittaret näyttävät olevan kaikki hyvin patriotisia luonteeltaan,
sillä he ikävöivät joka paikasta takaisin rakkaaseen Saksiinsa,
huolimatta kotimaansa ankarasta siveyspoliisista.

Minä en tule enää oikein toimeen entisten ammattitoverieni kanssa.
Kaukana siitä, että tahtoisin tekeytyä paremmaksi kuin he, mutta heidän
ajattelemattomat ja säädyttömät puheenpartensa kiusaavat ja inhottavat
minua. Tiedän kyllä että heidän asemassaan ihminen on siinä suhteessa
ikäänkuin tylsynyt, aivan niinkuin lääkäri kokainiruiskutuksen
kautta tekee jonkin ruumiinosan tunnottomaksi; siinä ei kukaan tule
enää ajatelleeksi, että sukupuoliasiat ovat oikeastaan semmoisia,
että niistä puhuminen on kielletty tavallisessa, porvarillisessa
seuraelämässä. Minä en ole enää heidän kannallaan enkä voisi semmoista
elämää enää sietää, ennemmin menisin hirteen.



27 syysk.

Nyt olen pannut toimeen aikeeni ja tehnyt pienen kiertomatkan. En
kadu sitä, vaikka yskäni on tullutkin melkein sietämättömäksi,
luultavasti kovan vedon johdosta junavaunussa. Toissa yönä en saanut
yskältä nukkuakkaan, ja samalla oli oloni muutenkin niin tuskallista
ja tunsin, semmoisia pistoksia kyljessäni, että pelkäsin taas saavani
keuhkotulehduksen. Tänään kuitenkin tuntuu jumalankiitos paljon
paremmalta.

Ensiksi matkustin siis tervehtimään Emmyä eli, niinkuin hänen
nimensä nyt on, rouva Häuslingiä. Sain omin silmin nähdä, että hänen
asiansa menevät hyvin, ja siitä olen erinomaisesti iloinen. Monta
pyyntöä he olivat minulle lähettäneet, että kävisin kerran heidän
luonaan, ja molemmat ottivat minut erittäin sydämellisesti vastaan.
He ovat toistaiseksi ainakin hyvin tyytyväisiä toisiinsa, Emmy vaan
on Schanistaan hirveästi mustasukkainen. Heillä on pieni hieno
ravintola ja anniskelevat ainoastaan viiniä ja paraita olutlajeja.
Emmystä on tullut sangen muhkea emäntä, hän on yleensä hyvin paljon
muuttunut näinä vuosina. Talossaan pitää hän kovaa komentoa, niinpä
hän pitemmittä puheitta ajoi ulos keittäjänsä, kun tämä oli pyrkinyt
erästä kyökkityttöä hyväilemään. Ylimalkaan hän näyttää tulleen kovasti
siveelliseksi eikä kärsi minkäänlaisia helliä suhteita palvelusväkensä
kesken. No niin, siinä asiassahan saa kukin tehdä miten tahtoo, ja
luulenpa että onkin välttämätöntä tässä suhteessa pitää palvelijoitaan
silmällä, ainakin heidän kotona ollessaan. Mutta Emmy rupesi haukkumaan
ylikyyppariaan siitäkin, kun oli kuullut hänellä ulkona kaupungilla
olevan vakinaisen ystävättären, ja siihen hänellä ei minun mielipiteeni
mukaan ollut pienintäkään oikeutta, jonka hänelle itselleen sanoinkin.
_Yksi_ kohtaus hänen luonaan minua oikein totisesti suututti.

Istuimme tuossa kymmenen tienoissa eräänä iltana hänen lokaalissaan
viinipullon ympärillä, Emmy, joku hänen miehensä tuttava ja minä. Astuu
silloin sisään nainen, istuu erään pöydän ääreen ja tilaa tusinan
ostereita ja puolipullon viiniä.

Näin heti tuon vieraan olevan »ammattinaisia» eikä suinkaan säätynsä
ensimäisiä, sillä hän näytti sangen ränstyneeltä paksusta ihomaalista
huolimatta.

Emmy oli tuskin ennättänyt nähdä tytön, kun hän ponnahti ylös,
syöksähti hänen luokseen ja kuiskasi hänelle korvaan pari sahaa. Vieras
katseli neuvotonna ympärilleen, koetti naurahtaa ja vastasi jotain,
mutta Emmy keskeytti hänet paikalla. Samassa tuli edeskäypä osterien
ja viinin kanssa. Emmy antoi hänelle merkin, mies kääntyi tavaroineen
takaisin tarjoiluhuoneeseen samalla kuin tyttö nousi paikaltaan ja
poistui kadulle.

Emmy torui vielä tuota taitamatonta palvelijaa kauan aikaa ja palasi
sitten vihdoin, vieläkin kokonaan siveellisen suuttumuksensa vallassa,
meidän pöytäämme.

»Tuon roskaväen hävyttömyys menee todella liian pitkälle», sanoi hän
kiivaasti.

»Mitenkä niin?» minä kysyin.

»Etkö sinä sitten nähnyt?» hän sanoi. »Tuommoinen katulutka. Otappas ja
tule sisään hienoon ravintolaan niinkuin hyväkin ryökkynä, arvatenkin
vaanimaan kundeja itselleen. Senkin ruoja!»

»Mutta hänhän istui kauniisti paikallaan eikä häirinnyt ketään»,
huomautin minä.

»Se ei muuta asiaa vähintäkään. Tuommoinen olento karkottaa oikeat
vieraat ravintolasta. Mitäpä arvelet, jos esim. hänen ylhäisyytensä
salaneuvos tuosta vastapäätä olisi tullut naisväkineen juomaan
seidelinsä, niinkuin hän usein iltaisin tekee, ja tuommoinen nainen
olisi istunut täällä... Ei, semmoinen ei vetele, sen minä sanon. Schani
on myös vanha hölmö, joka ei tuommoisesta niin paljon välitä, mutta
minä välitän, minä!»

Minä en voinut juuri mitään sanoa tuon vieraan herran aikana, mutta
kauheasti minua suututti mokoma suvaitsemattomuus. Jälestäpäin
kahdenkesken ollessamme palasin vielä samaan asiaan.

»Sinä, Emmy, mitä sinä oikeastaan ajattelet? Jos meidät olisi ennen
noin ykskaks heitetty ravintolasta ulos? Suoraan puhuakseni, minä en
ymmärrä miten _sinä_ voit olla noin suvaitsematon...»

Hän katsoi minuun silmät suurina eikä nähtävästi ollut ensinkään
hyvillään, kun olin menneisyydestä muistuttanut.

»Mikä on kerran mennyt, sitä ei enää ole. Nykyisyydestä on kiinni
pidettävä. Minä olen nyt säädyllinen, naimisissa oleva rouva ja pidän
huolta liikkeeni hyvästä maineesta. Ja muuten en ole milloinkaan sillä
tavalla pitkin katuja kuljeksinut kuin tuo äskeinen nainen ja muut
hänen tapaisensa.»

Näin olevan turhaa vaivaa hänen kanssaan enempää väitellä. Merkillinen
seikka, miten heikko muisto useimmilla ihmisillä on niihin asioihin
nähden, jotka heistä eivät ole mieluisia muistella.

Dresdenistä matkustin Leipzigiin, Kindermannia tapaamaan. Hän asuu
sievän, huvilamaisen talon alikerrassa ja näytti tulevan hyvin
toimeen. Paikalla hän tunsi minut ja oli nähtävästi iloissaan tästä
kohtauksesta. Mutta kovin hän on paljon muuttunut. Hän on hirveästi
vanhennut ja kasvonsa ovat käyneet terävän ja ankaran näköisiksi.

»No, Te olette kurssinne suorittanut, Thymian», sanoi hän, »sen näen
Teistä heti enkä tarvitse siitä mitään kysellä. Mutta Te näytätte,
rasittuneelta, lapseni. Teidän on nyt pian katsottava, että saatte
varman turvapaikan. Kolmanteenkymmeneen vuoteen asti sitä elämää voi
kestää, mutta silloin pitää lopettaa, muuten ei ihminen lopulla ikäänsä
kelpaa mihinkään. Oletteko saanut mitään säästöön?»

Kerroin hänelle olleeni naimisissa ja sanoin itselläni nyt olevan
vanhan rikkaan ystävän, joka pitää huolta minusta, ja hän nyökytti
päätään ja hymyili tyytyväisesti.

»Niin, niin. Tiesinhän minä että Te eteenpäin pääsette, ja kun
Kindermann on Teitä opettanut... mutta tahtoisinpa neuvoa Teitä
menemään vieläkin naimisiin. Noiden vanhain herrain laita on niin
ja näin. He ovat kyliä valmiit lupaamaan vaikka tähdet taivaalta,
mutta jos sattuvat kuolemaan eikä ole mitään kirjallista sitoumusta,
minkäs teet? Viisainta on tehdä ajoissa ero ja vaatia itselleen
kohtuullinen hyvitys ja mennä sitten naimisiin. Jos Teillä nyt esim.
olisi kolmekymmentä tuhatta markkaa, voisin hankkia Teille paikalla
erinomaisen miehen.»

»Niin paljoa minulla ei ole», vastasin.

»Mutta Te voisitte helposti saada, kun ystävänne on rikas ja
korkeassa asemassa. Ei tarvita muuta kuin saada aikaan pieni
riita, ja pelkästä häväistysjutun pelosta antaa hän Teille mitä
vaan tahdotte. Jos menettelette viisaasti, voitte saada kyllä
viisikymmentä tuhatta, jopa enemmänkin. Minulla olisi useita Teille
sopivia herroja, musikkitirehtööri jolla on seitsemäntuhannen
markan tulot, kirjakauppias joka kustantaa lääketieteellisiä
teoksia, ja taidekauppias. Taikka, jos panette arvoa akatemialliseen
sivistykseen, opettaja; on myöskin yksi lääkäri, mutta hän tahtoo saada
kahdeksankymmentä tuhatta mukana. Kaikki arvossa pidettyjä herroja,
iältään kolmenkymmenen viiden ja viidenkymmenen välillä. Lääkäri on
juutalainen, muut evankelisia.»

Kiitin ystävällisestä tarjouksesta; K. kehotti minua vakavasti
ajattelemaan asiaa ja tulemaan toisen kerran hänen luokseen.

»Jos minulla olisi Teidän liikeälynne», sanoin, »niin minäkin ryhtyisin
johonkin itsenäiseen yritykseen; elämäni tuntuu niin sisällöttömältä
juuri sentähden, että minulla ei ole mitään oikeaa työtä.»

»Valitettavasti Teiltä puuttuu liikeäly kokonaan, rakas lapsi», sanoi
hän hieman kyynillisesti. »Senhän olen aina sanonut: Te katsotte
asioita liian ihanteelliselta kannalta. Ja että ihanteinenne olette
kuitenkin noin pitkälle päässyt ettekä ole aikoja sitten kuollut
kurjuuteen, se on onni eikä Teidän oma ansionne. Te ette aavista,
mitä kaikkea rakkaudesta voi puristaa esiin, kun sitä käytännöllisen
liikemiehen kokemuksella käsittelee. Minä itse olen työskennellyt
sillä alalla ensin käytännöllisesti, mutta nyt olen ryhtynyt enemmän
sen aatteelliseen puoleen. Täysi kukkaro toisella puolen ja sievä
arvonimi taikkapa vaan se ominaisuus, että on mies, toisella, puolen,
siinä kaksi voimaa, jotka useimmiten jo riittävät yhdistämään sydämiä
toisiinsa.»

Merkillinen nainen tuo Kindermann, yhdessä suhteessa minun täytyy
oikein ihailla häntä. Hänen joustavuutensa ja häikäilemättömyytensä
ovat kerrassaan hämmästyttävät.

Hän ei laskenut minua sinä päivänä enää pois. Kolmesta viiteen on
hänellä vastaanottotuntinsa ja kello kuusi söimme päivällistä. Runsaan
ja hyvän aterian jälkeen joimme kahvia arkihuoneessa. Yskäni vuoksi
en minä uskalla tupakoida, mutta hän itse poltti sikaarin ja auttoi
samalla minua perehtymään liikkeensä salaisuuksiin. Hänen välitystään
käyttävät enimmäkseen vain herrat, ainoastaan poikkeustapauksissa
naiset. Hänellä on suuri joukko agentteja, joiden toimena on hankkia
tietoja rikkaista, miestä vailla olevista naisista. Hänen, Kindermannin
asia on sitten asettua yhteyteen noiden naisten kanssa, mikä ei hänen
ovelalle kekseliäisyydelleen niinkään vaikea temppu ole. Hänellä on
todellakin vallan eriskummallinen kyky kääntyä milloin minkin tekosyyn
nojalla ventovierasten ihmisten puoleen ja esittää heille ehdokkaitaan,
sillä hänen toimensa menestyvät hyvin, sanoo hän itse. Huvittavinta
tässä kaikessa on se seikka, että asianomaiset naiset tuskin koskaan
aavistavat mitään hänen välittäjätoimestaan ja luulevat »menneensä»
naimisiin, vaikka itse asiassa heidät on »naitettu». K. saa 4—10
prosenttia myötäjäisistä ja elää sillä pulskasti. »Minä olen viime
vuosina perustanut niin monta laillista avioliittoa, että ne kokonaan
peittävät minun entiset laittomuussyntini», sanoi hän nauraen. »Ja jos
Te tulette luokseni, Teille minä teen tuon palveluksen ilman _mitään_
korvausta, vanhan ystävyyden vuoksi, ja valikoin vielä kauneimman ja
täysipainoisimman tavaran mitä minulla sattuu varastossa olemaan...

Aika kului nopeasti rupatellessa. Hän saattoi minut itse junalle ja
minun täytyi luvata ensi helluntaina tulla hänen luokseen pariksi
päiväksi, jolloin tekisimme yhdessä pienen matkan Saksin Sveitsiin.

Kun tulin asuntooni, ei siellä ollut ketään kotona. Palvelustyttö
oli ulkona, kun oli luullut minun tulevan vasta viimeisellä junalla.
Arkihuoneessani olivat ikkunaverhot alhaalla ja koko huone oli täynnä
kukkia. Kreivi oli lähettänyt ruusuja, Julius korillisen liljoja ja D.
puolen vaunulastia ruusuja. Niitä oli kaikkialla, vaaseissa, pöydillä,
ikkunoilla, vieläpä lattiallakin, ja huone oli täynnä huumaavaa
tuoksua. Katsellessani siinä ympärilleni tuntui äkkiä omituinen
ahdistus painavan rintaani. Tulin ajatelleeksi kuolinhuonetta. Kukkain
tuoksun seassa olin tuntevinani heikkoa mädäntyneen hajua; huonetta
ei ollut luultavasti muutamaan päivään tuuletettu, ja keltaiset
ikkunaverhot saivat aikaan omituisen valaistuksen, joka muistutti
kynttilänvaloa... Työnsin nopeasti verhot syrjään ja avasin ikkunat;
ulkoilma ja kadun melu tunkivat sisään ja ahdistava tunne hävisi.



30 syysk.

Minä saan yhä vielä kerjuukirjeitä, vaikka ei minulla oikeastaan ole
enää paljon mitään poisannettavaa. Ikävää on kumminkin keneltäkään
mitään kieltää.

Eilen tapasin Eläintarhassa kokonaisen lauman entisiä tovereitani
yhdistyksestä.

Heidän kasvojensa ilme — toisilla ivallinen hymy, toisilla kylmän
halveksiva jäykkyys — ei ole sanoin kuvattavissa. Kylmät väreet
juoksivat pitkin selkääni ja mieluimmin olisin hyökännyt keskelle tuota
kaakottavaa laumaa ja lyönyt oikealle ja vasemmalle, että olisivat
silmät säkenöineet jokaisella.

Minä voin sietää kaikkea, jos niin tarvitaan, rehellistä
ylenkatsettakin, mutta ivaa en kestä.

Ylenkatsetta — niin miksikä ei, jos se on oikeutettua. Jos kaunis,
köyhä tyttö seisoo yksin ja hyljättynä maailmassa, jos kiusaukset ja
viettelykset joka puolelta häntä ympäröivät ja hän _sittenkin_ omasta
sisäisestä vakaumuksestaan valitsee kieltäymyksen ja porvarillisen
moraalin harmaan, yksitoikkoisen tien, — semmoisella tytöllä minä
myönnän olevan jonkinlaisen oikeuden katsella heikompaa sisartaan
halveksivalla säälillä. Mutta noilla kanoilla, jotka ovat vartiainsa
ja omistajainsa silmälläpidon alaisina saaneet koko elinaikansa
tepastella tasaisella vihreällä nurmikolla, niillä ei totta totisesti
ole minkäänlaista oikeutta ivata toista, jolla on ollut epätasaisempi
tie käytävänä.

Raamatussa ei turhaan sanota: Joka sanoo veljelleen: sinä jumalaton,
hän on ansainnut joutua helvetin tuleen.

Pilkka ja iva on pahempaa kuin murha ja petos ja varkaus ja kovin
ruumiillinen väkivalta. Se tappaa ihmisen pyhimmät tunteet. Se on
kotoisin perkeleestä.

       *       *       *       *       *

Sen jälkeen kun viime vuonna kävin G —ssä, on menneisyys monta kertaa
sattunut tielleni. Ensin kohtauksessa Amman kanssa, sitten tavatessani
Kindermannin. Ja nyt taas kolmannen kerran.

Olin käynyt ostoksilla ja kävelin Leipzigerstrassea kotiin päin, kun
kuulin jonkun huutavan itseäni.

»Thymian!»

Käännyn katsomaan taakseni ja huomaan siellä seisovan naisen, jonka
tunnen entiseksi ystäväkseni Greteksi. Emme olleet nähneet toisiamme
minun Hamburgista lähdettyäni emmekä edes kuulleet mitään toisistamme.
Nuoremmaksi ei ollut oikeastaan hänkään tullut noiden kymmenen vuoden
aikana, hän ei ole enää läheskään niin solakka ja niin erinomaisen
elegantti kuin silloin. Toisista aina paraiten huomaa, miten aika
kuluu, ja miten lyhyeen elämän kevätpäivät loppuvat.

»Kävelin jo vähän aikaa sinun perässäsi, mutta en ollut oikein varma
asiastani», sanoi hän iloisesti. »Olipa todellakin hauskaa. Asutko sinä
täällä Berlinissä vai muutenko olet vaan matkalla?»

»Täällä minä olen asunut jo monta vuotta», sanoin ja vastasin hänen
kädenpuristukseensa. Sitten kävelimme yhdessä eteenpäin. Minä en
tiennyt oikein, oliko tämä kohtaus minulle hauska vai ikävä. Olen aina
pitänyt Gretestä, kun hän ei ole niin pikkumainen ja ahdasmielinen
kuin muut, mutta toiselta puolen hän ei tunne minun nykyisiä olojani
eikä minulla tosiaankaan ole yhtään halua enää joutua kenenkään
ylenkatseen tai säälin alaiseksi. Kuljimme yhdessä Wertheimiin asti,
jossa hän osti jotain, ja siellä hän teehuoneessa kertoi minulle
kahdeksan vuotta sitten menneensä naimisiin vanhanpuoleisen herran
kanssa Reinin varrelta ja, kun eivät olleet sopineet oikein yhteen,
eronneensa hänestä jonkun vuoden kuluttua. Nyt hän oli asunut jo vähän
aikaa pienen tyttärensä kanssa Berlinin esikaupungissa Friedenaussa.
Kuuntelin vain puolella korvalla ja mietin yhä mielessäni, miltä
kannalta tämä kohtaus olisi otettava. Hän kertoi edelleen jo
useita vuosia kirjottaneensa romaaneja, aluksi salanimellä ja nyt
rouvannimellään, ja silloin muistin itsekin joskus lukeneeni jonkun
hänen teoksistaan.

Olin alussa hyvin harvasanainen enkä puhunut itsestäni muuta kuin
että olen leski. Eikä hänkään enempää kysellyt. Vähitellen kuitenkin
keskustelumme vilkastui ja minäkin lämpenin. Hänessä on todellakin
jotain miellyttävää, puoleensa vetävää, ja hänen sydämellinen
avomielisyytensä viehätti minua niin, että mitä kauemmin hänen
seurassaan olin, sitä enemmän rupesin hänestä pitämään.

Saatoin häntä Linkstrasselle, sieltä ajoimme yhdessä Bülowstrasselle ja
erotessamme lupasin minä pian käydä hänen luonansa.

Perästäpäin rupesin melkein katumaan tätä lupaustani. Seuraavana
yönä en saanut unta, mietin vaan yhä ja yhä uudestaan, miten olisi
paras tehdä. Halu olisi minulla ollut suuri nähdä häntä; vuosikausia
olen jo kaivannut naisystävää; yksinomainen seurustelu miesten
kanssa rupee lopulta kyllästyttämään; naisen kanssa voi paremmin
puhua asioistaan ja tulee helpommin ymmärretyksi. Ikävä kyllä ovat
useimmat naiset pikkumaisia ja kateellisia eivätkä voi siveelliseltä
ahdasmielisyydeltään vähääkään käsittää toisten onnettomuutta.
Tämmöinen ei Grete ole; alhaista ajatustapaa ei hänen puoleltaan
tarvitse pelätä. Hän ei ole mikään Maria eikä mikään Emmy, mutta hän ei
myöskään ole niin poroporvarillisen lyhytnäköinen ja suvaitsematon kuin
useimmat muut; hän on itse paljon kokenut, ja elämän kovassa koulussa
hioutuu ihmisestä kyllä pois ylpeä itsekylläisyys ja liiallinen
näykkimisen halu.

Totta kyllä, jos hän tietäisi kaikki, voisi ehkä käydä niinkin, että
hän pyytäisi päästä minun seurastani. Ja se koskisi minuun hirveästi,
— koskisi kovemmin kuin noiden hyväntekeväisyysnaisten iva, kovemmin
kuin mikään muu. Tätä peläten ajattelin, että ehkä olisi paras olla
menemättä. Sitten taas ajattelin: täytyykö hänen sitten saada se
tietää? Minun huonot vuoteni ovat jo takanani. Nythän minä elän
säännöllisissä oloissa. Olen leski ja saan mieheni sukulaisilta
kohtuullisen eläkkeen. Vai eikö se ole totta? Rauhallisessa
asunnossaan, porvarillisen ympäristönsä keskellä ei Grete milloinkaan
joudu yhteyteen minun entisten tuttavieni kanssa. Mutta kuitenkin —
— en minä sittenkään voi. Minä en voi teeskennellä, varsinkaan en
semmoiselle, josta pidän. Ja sitä paitsi on Grete viisas, hyvin viisas,
hän tuntee maailman ja tulisi ajan pitkään kumminkin tietämään kaikki...

Mietin ja harkitsin ja kirjotin seuraavana päivänä kortin, jossa
ilmotin tulevani torstaina iltapäivällä.

Merkillisen vaikea minun oli saada itseäni valmiiksi tätä vierailua
varten. Ainakin neljännestunnin seisoin peilin edessä ja tutkin itseäni
kiireestä kantapäähän, että eikö ehkä olisi minussa jotain huomiota
herättävää, ja vielä viime hetkessä tuli mieleeni että hajuveteni —
bouquet d'amour — voisi minut ilmaista. Mutta sehän on naurettavaa...

Koko matkan minua vaivasi painostava tunne, josta en voinut päästä
vapaaksi. Tiesin että jos hän jollain tavalla antaa minun tuntea,
tekee minulle pienenkään viittauksen siihen suuntaan, että meidän
seurustelumme ei voi tällä tavalla jatkua, silloin minä en voi hillitä
itseäni. Sillä minussa on räjähdysainetta, joka odottaa vain sytyttävää
kipinää särkeäkseen sulkunsa.

Sydämeni sykki ankarasti astuessani sähkörautatievaunusta maahan sillä
kadulla, jonka varrella Grete asuu; mutta hän oli minut jo nähnyt
verannaltaan, tuli minua vastaan pihalla ja toivotti sydämellisesti
tervetulleeksi. Minä vaan en tahtonut saada mieltäni tasapainoon.

Päivä oli kirkas ja lämmin kuin keskikesällä. Teepöytä oli katettu
balkongille, kattoon asti ylettyvän palmun alle. Greten emännöitsijä,
miellyttävä, kiltin näköinen ihminen, joka on ollut hänen luonaan jo
kahdeksan vuotta, toi pöytään teekannun ja kupit, ja sitten tuli pikku
Käte, herttainen vaaleatukkainen ja tummasilmäinen tyttö, tervehtimään
minua ja haki itselleen myös tuolin pöydän ääreen. Grete rupatteli
niin iloisesti, että yhä enemmän varmistui mielessäni ajatus: hän ei
tiedä mitään, hänellä ei ole hämärintäkään aavistusta minun entisistä
vaiheistani. Kävin yhä vaiteliaammaksi. Minä en voi nähdä pieniä lapsia
tulematta surumieliseksi. Kun tuo tyttönen nojasi vaaleakutrista
päätään äitiänsä vasten ja Grete ilosta loistaen painoi pari kolme
suuteloa hänen punaisille pikku huulilleen, silloin minun täytyi katsoa
poispäin, tuskallinen kateudentunne kouristi sydäntäni. Tämä vaimo on
myöskin yksin maailmassa, kohtalo on hänenkin tielleen kylvänyt enemmän
ohdakkeita kuin ruusuja, mutta miten rikas hän onkaan verrattuna
minuun vaivaiseen. Jos minäkin olisin saanut itse pitää lapseni, olisi
minullakin ollut suojelusenkeli, joka olisi minut monesta vaarasta
varjellut.

Vähitellen kumminkin surumielisyyteni haihtui pois ja me juttelimme
lopulta sangen iloisesti minkä mistäkin asioista.

»Sinä siis kirjotat romaaneja», sanoin minä. »Ei minusta näytä juuri
siltä, että sinulla olisi täällä tilaisuutta erikoisesti romantillisiin
kokemuksiin.»

Grete naurahti iloisesti ja arveli olevan liian paljon vaadittu, jos
hänen pitäisi itse omassa elämässään kokeakkin kaikki mitä lukijoilleen
kertoo.

»Mutta ehkäpä sinä voisit antaa minulle uusia aineksia, Thymian», hän
lisäsi.

»Ehkäpä kyllä», minä sanoin. »Minä kirjotan muistelmiani päiväkirjan
muodossa. Konfirmatsionistani asti olen sitä tehnyt, kaikki tärkeimmät
tapahtumat olen merkinnyt muistiin. Sinä saat sen, kun olen kuollut.
Siinä sinulla on aineksia vaikka viiteen romaaniin.»

»Sanasta miestä», sanoi Grete, »mutta etkö voisi antaa sitä jo ennen?»

»Saadaanpa nähdä. Luvata minä en sitä tahdo, sillä tuosta
kirjottamisesta on minulla paljon iloa. Semmoisena kuin se nyt on,
sinä tuskin voisit sitä käyttää. Sinun yleisösi ei ole tottunut niin
tiivistettyyn ravintoon, siihen pitäisi kaataa sekaan pari ämpärillistä
lientä, ennenkun se kelpaisi nautittavaksi.»

»Voidaan sekin tehdä», hän sanoi; »jos niin tarvitaan, miedonnamme
musteen liian synkkää väriä vedellä.»

»Ei tässä paljas vesi riittäisi», minä vastasin, »suuren lasillisen
Kölnin vettä saisit käyttää poistaaksesi vähän hajua, johon ei jokainen
ole tottunut. Ei sitä ilman seurauksia olla elämän kuokkavieraana
vuodesta vuoteen... Merkki siitä jää ihmiseen!»

Grete nyökkäsi ja syntyi hetken äänettömyys. Tuuli kuljetti pöydän
yli kellastuneita lehtiä talon edessä seisovasta lehmuksesta ja
sähkörautatieltä kuuluva ratina ja kilinä häiritsivät ympärillämme
vallitsevaa hiljaisuutta. Minut teki yhtäkkiä epäluuloiseksi
se, että Grete ei tehnyt minulle yhtäkään kysymystä. En voinut
selvittää itselleni, oliko se hänen puoleltaan hienotunteisuutta
vai välinpitämättömyyttä, ja se teki mieleni aika-ajoin raskaaksi,
mutta myöhemmin pääsin taaskin oikeaan tunnelmaan. Jäin illalliselle
ja olin auttamassa pikku Kätcheniä sänkyyn. Päästyään tilalleen
laski lapsi kätösensä ristiin ja luki iltarukouksensa. Sen loputtua
lisäsi hän vielä omasta päästään: Rakas Jumala, anna mamman olla
terveenä! Tämä liikutti minua niin, että kyyneleet tulivat silmiini.
Ajattelin itsekseni: sinä viaton, pikku karitsani, mitä sinä nyt
yksinkertaisuudessasi pyydät, se on sinun vastaisen onnesi kaikkein
tärkein ehto... Kun ajattelee, _mitä_ kaikkea lapsi menettää, kun
häneltä äiti kuolee... no, minä olen sen saanut kokea.

Kymmenen aikaan saattoi Grete minut pysäyspaikalle Keisaritammen luo.

»Milloin sinä tulet Kätchenin kanssa minun luokseni?» kysyin
erotessamme.

Hän ei vastannut heti.

»Vai etkö ensinkään tahdo tulla minun luokseni?» lausuin nyt katkerasti
ja epäluulon täyttämänä.

»Mielelläni, Thymian», hän vastasi, »mutta — katsoppas, minä elän hyvin
hiljaisesti enkä tahtoisi tehdä uusia tuttavuuksia. Minulla on työni
ja lapseni, ne molemmat täyttävät elämäni niin, etten tarvitse mitään
vieraita ihmisiä. Kun vaan haluat tulla tänne, olet aina tervetullut,
ja minä tulen myöskin sinun luoksesi, mutta eikö totta, sinä pidät
huolta siitä, että _jos_ minä tulen luoksesi, minä tapaan sinut
_yksin_?»

Olin vähän aikaa ikäänkuin huumautunut, sillä nyt näin yhtäkkiä
selvästi: hän tietää _kaikki, kaikki_; yhtä hyvin kuin ihmiset
kotikaupungissani tuntevat minun entisyyteni, yhtä hyvin tietää hän,
mitä teitä minun elämäni on menneinä vuosina kulkenut. Sillä hetkellä
en vielä käsittänyt sitä hienotunteisuutta, millä hän koetti rakentaa
luottamuksen siltaa itsensä ja minun välille.

»Minä pidän siitä huolen», sanoin sitten. »Tule pian ja ota Kätchen
mukaan. Kirjota minulle milloin tulet taikka ilmota telefoonissa...
Hyvästi!»

Raitiovaunu tuli paikalle. Minä astuin sisään.



Marraskuu.

Kauheasta yskästäni minä en luultavasti enää milloinkaan pääse. Monta
kertaa olen niin voimaton, etten jaksa kättäni liikuttaa, kun pitäisi
pukeutua tai riisuutua. —

Julius puhuu Davosista... että minun pitäisi mennä sinne
talvikuukausiksi. Se minua hirveästi pelästytti, niin pitkälle olen
siis jo tullut! En sitä kuitenkaan usko. Lääkärit sanovat asian aina
pahemmaksi kuin se on, saadakseen ihmiset varovaisiksi ja paremmin
hoitamaan itseään. Tätä yskää en ole saanut vilustumisesta, se on vaan
tavallista katarria, mutta tavattoman sitkeää ja itsepäistä. Minä
en nyt lähde minnekkään. On niin ihmeen hauskaa, kun olen löytänyt
Greten. Käyn usein hänen luonaan Friedenaussa. Hän tulee minun
luokseni vain harvoin, hänellähän ei ole paljon aikaa enkä minä ole
siitä niin tarkka. Silloin tuntuu niin kodikkaalta ja hauskalta, kun
kaasulamppujen valo lankee pöydälle, hiilivalkea hehkuu kamiinissa,
lapsi loruilee ja nauraa ja kaikki on niin tyyntä ja rauhallista ja
kaukana maailman melu ja pauhina. Kun suljen silmäni, voin kuvitella
mielessäni olevani »kotona.»

Grete käyttäytyy erinomaisen hienotunteisesti minua kohtaan. Hän ei
tee koskaan mitään kysymyksiä. Pidän hänestä paljon, vaikka hänellä
onkin usein hyvin kummallisia, minun, mielestäni kerrassaan hassuja
mielipiteitä.



Tammikuu 1903.

Joulu ja uusivuosi olivat tällä kertaa hauskat. Jouluaattona oli
kreivi luonani; hän oli hylännyt kaikki sukulaisten kutsut saadakseen
viettää illan minun kanssani. Minulla oli nytkin joulukuusi ja kutsuin
yksitoista köyhää lasta kadulta ihailemaan sitä ja saamaan lahjoja.
Ensimäisenä joulupäivänä oli kreivi taas luonani ja toisena olin minä
Greten vieraana. Uudenvuodenaattona tuli D. vanhan tapansa mukaan ja
uudenvuoden päivänä minä olin taas Friedenaussa.

Yskäni yhä vaan pahenee. Monasti pääsen ainoastaan suurella vaivalla
liikkumaan. Kun se vaan ei olisi vaarallista. Vaikka tiedänkin, miten
hukkaan mennyt ja hyödytön elämäni on, ja että oikeastaan paras
mikä minulle voisi tapahtua, olisi päästä sukkelaan ja kivuttomasti
maailmasta pois, tunnen kuitenkin voittamatonta kammoa kuolemaa kohtaan.

Sillä minä en usko olevan taivasta, jossa kuolleet saavat nähdä ja
tuntea toisensa. Toinen elämä kyllä, — mutta kuka voi sanoa minulle,
että se on parempi kuin tämä ensimäinen, etten minä siinä joudu
vieläkin suurempaan kurjuuteen kuin tässä elämässä? Ja sitten minua
pelottaa tuo itse siirtyminen elämästä toiseen. Minulle on kuolema
multaa, kalmanhajua, matoja, mätänemistä, manalan kauheita salaisuuksia.



Helmikuu 1903.

Grete saa minun päiväkirjani. Mutta olen sanonut, että hänen täytyy
romaanissaan kirjottaa hyvää minun Juliuksestani. Sen hän on luvannut
minulle. Kaikki muu on yhdentekevää.

Oi Jumala, miten tuntuu taas vaikealta!

Eilen olin vähällä riitaantua Greten kanssa. Päivä oli ihana ja kreivi
lähetti reen noutamaan minua ajelumatkalle. Lähdin ottamaan Greteä ja
hänen pienokaistaan mukaani, mutta siellä ei ollut kotona muita kuin
emännöisijä lapsen kanssa. Pyysin saada tytön mukaani, mutta siinäpä
sainkin rukoilla kauan ennenkuin se onnistui. Sain hänet kuitenkin
lopuksi ja silloin ajoimme kauas Grünewaldiin. Siellä oli satumaisen
kaunista, lumen peittämät petäjät ja kuuset olivat kuin hopeoituja ja
välkkyvillä hohtokivillä koristettuja, vikkeliä punahäntäisiä oravia
vilahteli oksien välissä, ja reki liukui äänetönnä eteenpäin — se oli
todellakin ihastuttavaa, lapsi taputti käsiään ja huudahteli riemusta
ja minä myös. Mutta yhtäkkiä ilma muuttui. Rupesi puhaltamaan purevan
kylmä tuuli, ja kun lasta alkoi paleltaa, käärin sen turkkini sisään.

Tullessamme Friedenauhun oli jo pimeä ja Grete oli julmasti vihainen,
kun olin vienyt hänen lapsensa; hän oli ollut jo hädissään ja Anna
neiti oli saanut kuulla kunniansa ja vuodatti katkeria kyyneliä. Otin
rauhallisena vastaan myrskyn, ja pian se tyyntyikin itsestään.

Minä olen taaskin kylmettynyt ja kurkkuni on tänään niin käheä, etten
voi puhuakkaan. Menen heti sänkyyn.



1 maalisk.

Neljätoista päivää olen nyt maannut. En osaa sanoa, mikä minun on,
kipuja ei minulla ole mitään, mutta terve vaan en ole. Grete käy
usein minua katsomassa, ja eilen sattui hän ja Julius yhtaikaa
vuoteeni ääreen ja molemmat koettivat suostuttaa minua lähtemään
pariksi viikoksi sairaalaan. Palvelustyttöni on kovin taitamaton ja
epäluotettava, eikä tunnu oikein hauskalta ottaa vierastakaan hoitajaa.
Minä luultavasti teen niinkuin he tahtovat. Siellä, on paras hoito.
Minulla on taas ollut verensyöksy.



15 maalisk.

Enpä kadu tänne tuloani. Hoito ja palvelus ovat hyvät. Olen ollut
kovasti kipeä. Vieläkin olen heikko ja huono, mutta voinhan kuitenkin
tähän lyijykynällä jotain töhriä. Se huvittaa minua. Aika tahtoo käydä
niin pitkäksi. Grete käy täällä melkein joka toinen päivä. Eilen oli
pikku Kätchen mukana ja toi kukkia. Kreivi käy myös minua katsomassa ja
D. on niinikään ollut. Julius käy usein kaksi kertaa päivässä.

Kaikki ovat hyviä minulle. Minua hoitaa miellyttävä, nuori sisar. Hän
tahtoisi mielellään tehdä minusta jumalisen ja lukea minulle psalmeja,
mutta en tunne halua siihen.

»Luuletteko minun pian kuolevan, sisar?» kysyin häneltä tänään. Hän
punastui ja meni hämilleen.

»Sitä ei voi kukaan sanoa. Herra yksin sen tietää.»

»Kuolema on kauhea», sanoin minä. »On ihanaa olla kuollut, mutta itse
kuoleminen pelottaa.»

»Ei, ei», sanoi hän. »Kuolema vapahtaa, auttaa kotiin. Vapahtaja tulee
hakemaan lapsensa taivaallisen isän kotiin...»

»Oi, sisar», sanoin minä, »minunlaisiani varten ei ole mitään
vapahtajaa eikä mitään isänkotia. Meidät noutaa perkele, kun kaikki on
lopussa.»

Hän pelästyi.

»Se on suuri synti epäillä Jumalan armoa», sanoi hän epävarmasti.
»Jumala on rakkaus, ja joka pysyy rakkaudessa, hän pysyy Jumalassa ja
Jumala hänessä.

»Sitten minä olen ollut aina Jumalassa», minä sanoin.



16 maalisk.

Minä kadehdin tuota pientä, hiljaista sisarta ja hänen jumalisuuttaan.
Hän näkee paljon vaivaa minun tähteni, mutta minä olen auttamattomasti
paatunut.

Hänellä on vielä niin nuorekkaat, miellyttävät kasvot. Ja niin vaikea
toimi. Tokkohan minä olisin siihen kyennyt? En Usko. Minussa oli veri,
veri...



17 maalisk. yöllä.

En voi nukkua. Sisar on poissa; hän tulee, kun vaan soitan. Yölamppu
palaa. Sieluni on täynnä kuolemankauhu!

Voimani vähenevät hetki hetkeltä.

Kuolemako se on, joka tahtoo minut viedä? Hänkö taistelee minun
kanssani elämästäni?

Tuhansia ajatuksia risteilee aivoissani.

Tahtoisin kirjottaa paljon, mutta käteni on liian heikko pitelemään
kauan kynää. Täytyy alinomaa levätä.

Oi, miten minä pelkään tuota pitkää, kamalaa yötä, häviämistä mustaan,
loputtomaan nirvanaan. Milloin minä taas herään? Mille rannalle kuolon
synkkä virta minut kuljettaa?

Tuleeko minusta huuhkaja, joka valoa kammoten pesii pimeässä tornissa
ja aavemaisella äänellään ihmisille onnettomuutta ennustaa — — Vai
siirtyykö sieluni pantterin ruumiiseen, joka verta janoovana saalista
etsien hiipii — —

Onko minun uudestasyntymiseni tapahtuva kirouksen vai siunauksen
merkissä?

Miksi muuksi hyvänsä, mutta ihmiseksi en tahtoisi enää tulla. En enää
toistamiseen tätä kurjuutta kärsimään- — —

Yö ei milloinkaan lopu.

Minua janottaa.

Eikö nuo sanat lausuttu Golgatalla?

Luulenpa niin. Ne lausui hän, joka uhrautui ihmiskunnan edestä.
Pyhä Jumala, jos sinä olet olemassa, sammuta tämä tuskan tuli minun
sielustani ja huuliltani.

Minä muistelen ruusuja ja liljoja kotini puutarhassa.

Minä ikävöin. Ikävöin takaisin elinvuosiani...

Ikävöin äitiä.

Ruusuja.

Hautoja.

Enempää en jaksa...



21 maalisk. 1903.

Viime päivinä olen ollut kovin heikko. Luultiin minun jo kuolevan. Olen
antanut Gretelle toisen avaimen siihen laatikkoon, jossa päiväkirjaani
säilytän, kaikkien tapausten varalta. Olen ollut monta kertaa
tukehtumaisillani. Pieni sisar pyyhki aina hikipisarat otsaltani ja
kuiskasi korvaani hiljaa lempeitä, hurskaita lohdutussanoja. Useita
niistä muistan vieläkin. Ne alinomaa palaavat mieleeni.



23 maalisk.

Julius ei antaisi minun kirjottaa. Se rasittaa minua liiaksi, hän
sanoo. Mutta en minä sitä usko. Luulen voivani pian nousta tästä ja
mennä ulos. Ulkoilma tekee minut kyllä aivan terveeksi. Minulla ei ole
oikeastaan mitään muuta vaivaa kuin heikkous — alituinen väsymys — —

Olen saanut uuden aatteen. Kun olen parannut, perustan lastenkodin...

Julius on luvannut auttaa minua. Siitä tulee koti sairaille, heikoille,
raajarikoille lapsille, jotka tarvitsevat paljon rakkautta. Tämä ajatus
tuottaa minulle suurta iloa.

Kreivi oli täällä eilen, hän antaa siihen tarvittavan pääoman. Olen
niin iloinen, nyt vihdoinkin — —



28 maalisk.

Alan tuntea itseni vähitellen paremmaksi, voimat vaan eivät tahdo
palata. Viime yönä nukuin hyvin, ei ollut enää kuumettakaan. Tänään
olisin noussut, mutta sisar ei sallinut. Hänen ulos mentyään koetin sen
kumminkin tehdä ja pyörryin.

Voimat puuttuvat, muuten on kaikki hyvin. Lastenkoti — —

       *       *       *       *       *

D. kävi tänään täällä ja toi minulle viisi veripunaista ruusua. Minä
mahdan olla huonon näköinen, sillä hän nähtävästi hämmästyi eikä
puhunut monta sanaa. Mutta ei minulta mitään puutu. Tuo heikkous vaan...



1 huhtik. 1903.

Sisar kysyi tänään, eikö pastori saisi tulla minun luokseni. Nauroin
hänelle ja sanoin että hän tahtoi kai antaa papin juosta aprillia. Minä
olen nyt todellakin paljon parempi. Mutta he eivät usko minua, siksi
että olen niin heikon näköinen, eikähän se kumma olekkaan.



6 huhtik. 1903.

Rintani on niin kevyt ja vapaa, ettei se ole vuosikausiin ollut
semmoinen. Olisin aivan terve, kunhan saisin enemmän voimia.

Jumalan kiitos, että nyt tulee kevät. Huomenna minä nousen ylös — — —
huomenna — —



LOPPULAUSE.


Huhtikuun 6 päivän iltapuolella teki Thymian viimeisen lyhyen, tuskin
luettavan muistiinpanonsa. Jo viikon ajan olivat lääkärit ja hoitajat
joka hetki odottaneet hänen kuolemaansa, ja 7 päivänä kello 9 aamulla
hän nukahti hiljaa ja tuskattomasti siihen pitkään uneen, jonka
salaperäisyys hänet oli aina semmoisella kammolla täyttänyt.

Lämpimän, pilvisen päivän aamuna saatoimme hänet »maatilalleen»,
hänen »kesähuvilalleen», kuten hän oli nimittänyt hyvästi hoidettua,
rauhallista hautapaikkaansa.

Hänen yksinkertaista, ainoastaan muutamilla kallisarvoisilla
seppeleillä koristettua kirstuansa ei ollut saattamassa mikään komea
jono surevia, niinkuin oli ollut Osdorff raukan hautajaisissa. Hänen
hautauksensa oli semmoisen henkilön viimeinen matka, jonka maailma on
jo hänen eläessään unohtanut. Hänen miesystävistään oli ainoastaan
tohtori saapuvilla. Mikä noita molempia muita herroja lienee estänyt
tulemasta osottamaan vainajalle viimeistä kunnioitusta, en tiedä. Ehkä
eivät olleet saaneet tarkkaa tietoa hautajaisten ajasta.

Avonaiseen hautaan satoi. Hiljaa ja äänettömästi putoilivat raskaat
pisarat mustalle arkulle. Joka sillä hetkellä jaksoi ajatella
kuvallisia vertauksia, voi ajatella kyyneleitä, jotka tippuivat
taivaasta.

Tohtori oli nähtävästi syvästi liikutettu. Hautuumaan portilla hän
pysähtyi seisomaan ja antoi minulle kätensä.

»Minulle on tuottanut suurta iloa, kun Te tuota onnetonta armahditte,
kunnioitettava rouva», sanoi hän. »Thymian raukka! Kurja, hukkaan
mennyt elämä. Nyt hänen on hyvä. Mutta kauheaa se on ajatella, että
ihminen voi noin kokonaan turmiolle joutua... Niin paljon kauneutta
ja älyä, niin paljon viehättävää naisellisuutta ja miellyttäviä
luonteenominaisuuksia...»ja kaikki poljettu maahan, vedetty lokaan —
—» Hän asetti hattunsa, jonka oli ottanut käteensä, hitaasti päähänsä
ja kääntyi huoaten poispäin, lausuen vielä puoleksi itsekseen: »Niin,
niin... Niin, niin... Jumala varjelkoon lapsiamme!»

       *       *       *       *       *

Siitä on nyt kaksi vuotta kulunut. Mutta vielä tänä hetkenä, jona tätä
kirjotan, on muisto tuosta kirkkomaalla käynnistä ja sen edellisestä
ajasta niin elävänä mielessäni, kuin olisi kaikki vasta näinä päivinä
tapahtunut.

Kirkas, lämmin, kukoistava kevät tervehtii minua ikkunasta. Mutta
kesken säteilevää auringonpaistetta, joka valaisee kirjotuspöytääni,
olen näkevinäni mustan varjon ja silmäni käyvät sumeiksi. On ikäänkuin
edessäni kohoisi äkkiä musta seinä, jota eivät mitkään inhimilliset
päätökset ja laskelmat saa järkytetyksi paikaltaan, joka seisoo siinä
jyrkkänä, ylipääsemätönnä _jokaisen_ ihmisen elämän edessä, tehden
tyhjäksi viisaimmankin inhimillisen harkinnan, — ja kaukaisena kaikuna
kuuluvat korviini tohtorin sanat: Jumala varjelkoon lapsiamme! ...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Yhteiskunnan hylkäämä: Langenneen naisen päiväkirja" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.